[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxxwX7vVQMdn2-MBxGoM_GlgK5Xe34kuWuPJm_GeWdZM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},960,"Nigelin vaiheet","Scott, Walter",1771,1832,"960-scott-walter-nigelin-vaiheet","960__Scott_Walter__Nigelin_vaiheet","Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta","romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1822,1914,129721,891517,false,48508,[24,25,26,27,28],"Great Britain -- History -- James I, 1603-1625 -- Fiction","Historical fiction","James I, King of England, 1566-1625 -- Fiction","London (England) -- History -- 17th century -- Fiction","Scots -- England -- Fiction",[30,31],"British Literature","Historical Novels","\"Nigelin vaiheet: Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta\" by Walter Scott is a historical novel published in 1822. Young Scottish nobleman Nigel Olifaunt travels to London to reclaim his father's debt from the King, hoping to save his mortgaged estate. But powerful nobles have their own designs on his land. Drawn into the treacherous world of the royal court, Nigel faces dangerous enemies and must navigate the vices of aristocracy while seeking refuge in London's shadowy districts. His fate becomes entangled with unexpected allies, mysterious women, and courtly intrigue. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Hämeen-Anttila, Väinö",398,"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun alun Lontooseen kuningas Jaakko I:n valtakaudelle. Nuori skotlantilainen aatelinen Nigel Olifaunt saapuu hoviin pelastaakseen sukutilansa ja peritäkseen kuninkaan isälleen olevat velat, mutta joutuu keskelle hovijuonia ja vaarallisia seikkailuja.","Walter Scottin 'Nigelin vaiheet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 960.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","NIGELIN VAIHEET\n\nHistoriallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta\n\n\nKirj.\n\nWALTER SCOTT\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut V. Hämeen-Anttila\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Esipuhe.\n  1. Kellosepän oppipojat.\n  2. Köyhän ylpeyttä.\n  3. Outo anomuksen esittäjä.\n  4. Raha-asioita.\n  5. Anomus esitetään paremmin.\n  6. Kiusallinen ritari.\n  7. Salaperäinen asukas.\n  8. Lemmenvälittäjä.\n  9. Anomus kolmannen kerran.\n 10. Vertainen ystävä.\n 11. Viettelijä.\n 12. Hienoston ajanviettoa.\n 13. Kaltevalla pinnalla.\n 14. Richie tekee eron.\n 15. Kolmas varoitus.\n 16. Ystävykset riitaantuvat.\n 17. Yhteiskunnan ulkopuolella.\n 18. Sulkeutunutta elämää.\n 19. Naiset neuvottelevat.\n 20. Surullinen tarina.\n 21. Jin Vin ahtaalla.\n 22. Vakaa päätös.\n 23. Häiritseviä vieraita.\n 24. Tihutyö.\n 25. Turvaton.\n 26. Aavistamaton auttaja.\n 27. Onnistumaton yritys.\n 28. Petetty aviomies.\n 29. Margaret joutuu tilille.\n 30. Huono lohduttaja.\n 31. Richie toistamiseen hovissa.\n 32. Väkinäinen naiminen.\n 33. Kuningas tuomarina.\n 34. Juonia.\n 35. Vincentin epätoivo.\n 36. Kahden konnan loppu.\n 37. Isännän ja palvelijan hyvitys.\n\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nTähän sarjaan (Otavan Helppohintaisen Kirjaston 1-91 n:ona)\nliitetyssä \"Kenilworth\"-romaanissaan, jonka alkulauseena on lyhyt\nmäärittely suuren mestarin elämäntyöstä, käytti Walter Scott\ntapausten näyttämönä Englannin valistuskuningattaren Elisabetin\nlikeisintä ympäristöä. Loistavan romaaniryhmänsä viidennessätoista\nteoksessa hän sitten otti kuvatakseen Elisabetin seuraajan,\nSkotlannin ja Englannin yhteisen hallitsijan Jaakko I:n hovia ja\nvaltakunnan pääkaupungin silloisia oloja.\n\nTäten syntyi muuan hänen oivallisimpia historiallis-haaveellisia\nluomiansa, \"Nigelin vaiheet\". Sen suuri menestys ei ollut yksistään\ntekijän tottuneen taituruuden ansio; siihen vaikutti vielä\nsuuremmassa määrin kuin edellämainitun romaanin onnistumiseen\nkirjallisten muistojen apu. Kuvattavalta ajalta oli nimittäin\nolemassa mitä runsain ja aivan arkiaikaisiinkin yksityispiirteisiin\nulottuva historiallinen ainehisto. Shakespearen loistokauden\naikuisesta Lontoosta, 1600-luvun alkupuolelta, oli säilynyt tarkkoja\nkarttoja ja paikallisselityksiä, ja sen henkilöistä antoivat\naikalaisten määritelmiä kirjekokoelmat, päiväkirjat, lentolehtiset\nja muut sellaiset lähteet. Tapamaalausta auttelivat lisäksi sen ajan\nlukuisat tosipohjaiset huvinäytelmät.\n\nNiinpä herättääkin lukijan huomiota erityisesti tässä Scottin\nteoksessa se historiallisen todellisuuden tuntu, joka tehoaa\nsyrjäiseenkin hänen seuratessaan noiden vieraitten aiheiden kuvailua.\nPitkin matkaa täytyy hänen uskoa, että tekijä on tunnollisesti\npysynyt vallinneiden olojen rajoissa ja hengessä -- mitä Scott ei\nsuinkaan yleisesti noudata ohjeenaan romaaneissaan, hän kun puoltaa\nmitä laajimmalle menevää runollista vapautta historian pitelyssä.\nHovi ja kansa, taideharrastukset ja elostelu, opiskeleva piiri ja\nyhteiskunnan hylkyaines ovat mielenkiintoisia tukikohtia teoksen\nvaiherikkaalle toiminnalle, suoden tekijälle alituisia tilaisuuksia\neloisiin kuvauksiin.\n\nHenkilöiden yksilöllistyttämisessä ja elävöittämisessä ei Scott\nmilloinkaan osoittautunut etevämmäksi kuin \"Nigelin vaiheita\"\nkertoillessaan. Nimisankarina esiintyvä nuori skotlantilainen\naatelismies ei ole varsinaisena päähenkilönä; tämä sija kuuluu\nhänen perikuvalliselle maanmiehelleen, itse Jaakko-kuninkaalle,\njonka inhimilliset heikkoudet ja avomielisen luonteen oikulliset\nvastakohdat antavat romaanille leikkisän sävyn. \"Jaakko I ihan\nelää Scottin romaanissa\", lausuu muuan englantilainen arvostelija;\n\"historia oli meille määritellyt hänen luonnepiirteensä, vaan ei\nantanut hänen puhuvaa kuvaansa kuten tässä -- historioitsijat eivät\nolleet saaneet häntä elämään, liikkumaan ja meitä huvittamaan\nomalla kustannuksellaankin, Scottin vilkkaan kertomistavan\nmukaisesti\". Hallitsijan vastakohdaksi on hahmoiteltu hänen\narvokkaasti käyttäytyvä poikansa, silloinen Walesin prinssi\nKaarlo, jonka kuninkuus päättyi mestauslavaan. Laveammin on\nkuvattu historiasta tunnettua Buckinghamia, mutta tosielämästä\notettuja ja silloisista lähteistä yksityiskohtaisesti piirrettyjä\novat myös monet vähäarvoisemmassa asemassa toimivat henkilöt,\nkuten hovikelloseppä David Ramsay ja kultaseppä Heriot, jonka\nsuurella testamenttilahjoituksella kustannetussa edinburghilaisessa\nturvakodissa sai Scottin aikana 130 nuorukaista vuosittain vapaan\nelatuksen ja koulutuksen.\n\n\"Nigelin vaiheet\" on erinomainen näyte siitä ylemmyydestä, jonka\nsaavuttaa olleihin oloihin syventyvä kaunokirjallisuuden mestari\njonkun historiankauden kuvailijana, varsinaiseen tutkijaan verraten.\nMistään muunlaisesta tietolähteestä ei lukija voisi tavata niin\nhyvää tilaisuutta tuollaiseen kehitysjaksoon tutustuakseen. Ja\nJaakko I:n hallitusaika onkin tuntemisen arvoista murroskautta,\njolloin menneen raakalaisajan karkeat ja hillittömät tavat vähin\nerin syrjäytyivät valistuneempien vaatimusten tieltä. Vanhasta\nnyrkkivallasta oli vielä jäljellä kuohuvaa itsenäisyydenhalua\nja rajuutta, keskiajan ritarillisuus ei myöskään ollut lopen\nhävinnyt, oltiin ylen herkkiä kunniastaan ja pesemään sen\nluuloteltuja tahroja pois verellä, yhteiskunta ei vielä ollut\ntiukan järjestysvallan holhoamana, joka olisi kyennyt pysyttämään\nsäädyllisiä elämäntapoja ja katurauhaa yleisenä sääntönä, ja tämän\ntiettyjä rikkojia kurittamaan. Päin vastoin oli Lontoossa muinainen\nWhitefriars- eli karmeliittiluostari saanut pitää koskemattomuutensa\npyhättönä senkin jälkeen kun luostarilaitos oli lakkautettu, joten\nkaupungissa oli laaja turvapaikka ei ainoastaan kaikenlaisten\njärjestyssääntöjen loukkaajille tai velkavankilan uhkaamille, vaan\nmyöskin ammattitappelijoille ja varkaille. Sellainen vallattomuuden\nhenki jätteenä alkuunpäässeessä sivistyselämässä ja puritanien\ntapojenhurskauden kynnyksellä on luonteenomaisena piirteenä \"Nigelin\nvaiheiden\" näyttämöllä, jolle on sovitettu hyvinkin huomattava\nkappale elettyä historiaa. Kun meillä nykyään pannaan yhä suurempaa\nhuolta nuorison ajanvieton valvomiseen, on Scott jälleen alkanut\nvoittaa alaa nuorison lukemisena, oivallisesti yhdistäen opin ja\nhuvin; mutta yleensä on hän ollut kaikkienkin ikäpolvien voittamaton\nsuosikki kaunokirjallisuuden edustajien joukossa, vain tilapäisesti\nsyrjäytyen satunnaisten kirjallisten makusuuntien tieltä.\n\n\n\n\nl. LUKU.\n\nKellosepän oppipojat.\n\n\nAinaiset vihat olivat vuosisatojen ajan pitäneet Britannian saaren\netelä- ja pohjoisosan erillään, kun ne onnellisesti lopetti\nrauhaarakastavan Jaakko I:n nouseminen Englannin valtaistuimelle.\nMutta vaikka Englannin ja Skotlannin yhteistä kruunua kantoikin\nsama yksilö, eivät sisarvaltakuntain kesken noin kauvan vallinneet\npiintyneet kansalliset ennakkoluulot samalla hävinneet. Tarvittiin\npitkä aika, useamman kuin yhden sukupolven kehitys, ennen kuin\nTweedin kumpaisellakin puolella asuvat alamaiset alkoivat kohdella\nvastapäisen äyrään kansalaisia ystävinä ja veljinä.\n\nNämä ennakkoluulot olivat luonnollisesti kiihkeimmillään\nJaakko-kuninkaan hallitessa. Englantilaiset syyttivät häntä entisen\nkuningaskuntansa asukkaiden suosimisesta, kun taasen skotlantilaiset\nyhtä kohtuuttomasti moittivat häntä synnyinmaansa unohtamisesta\nja niiden nuoruudenystävien hylkäämisestä, joiden uskollisuus oli\nsaattanut hänet suureen kiitollisuudenvelkaan.\n\nArkuuteen asti säveänä luonnonlaadultaan johtui kuningas\nalinomaa asettumaan välittäjäksi kiistapuolueiden kesken, joiden\nriidat häiritsivät hovia. Tuhatvuotisessa vihollisuudessa\neläneet kaksi kansallisuutta oli kuitenkin yhdistetty vasta\nniin hiljakkoin, että hänen kaikista varokeinoistaan huolimatta\nesiintyi historiankirjoittajien ikuistettaviksi monia esimerkkejä\nmolemminpuolisen katkeruuden puhkeamisesta vimmaan, joka oli yleisen\nmullistuksen uhkana. Ylimmistä alimpiin kansanluokkiin leviten\naiheutti se väittelyitä neuvoskunnassa ja parlamentissa, jupakoita\nhovissa ja kaksintaisteluita herrasmiesten kesken, samaten kuin\nse yhtä herkästi tuotti mellakoita ja eripuraisuutta yhteiskunnan\nalemmissa piireissä.\n\nPahimman kiihkon aikana toimi Lontoon kaupungissa hyvällä\nmenestyksellä muuan nerokas, mutta monenlaisiin päähänpistoihin\njoutunut ja itseluuloinen käsityöläinen, joka oli suuresti mieltynyt\nsyväoppisiin tutkiskeluihin. David Ramsay oli nimitetty kuninkaan\nhuonekuntaan kellojen ja tuntilasien tekijäksi hänen majesteetilleen\n-- joko suuren ammattitaitonsa perusteella, kuten hovilaiset\nväittivät, tai naapuriensa jupinan mukaan syntymäpaikkansa takia,\njona oli Dalkeithin kelpo kaupunki lähellä Edinburghia. Hän ei\nkuitenkaan katsonut halvaksi pitää avointa myymälä- ja työhuonetta\nTemple Barin[1] sisäpuolella, muutaman kyynärän päässä itään Pyhän\nDunstanin kirkosta.\n\nLontoon liikemiesten myyntipaikat olivat siihen aikaan, kuten saattaa\narvatakin, hyvin toisenlaisia kuin nykyään näemme samalla tienoolla.\nTavaroita pidettiin näytteillä aitoissa, joita kadun puolelta\nvain hamppuverho suojeli säältä, joten nämä olivat sellaisten\nkauppapöytien ja kojujen kaltaisia kuin nyt käytetään myyjien\ntilapäisiksi suojiksi maalaismarkkinoilla, eivätkä suurestikaan\ntuntuneet kunnioitettavien kansalaisten vakinaisilta toimipaikoilta.\nMutta useimmilla huomattavilla ammattilaiskauppiailla, muiden muassa\nDavid Ramsaylla, liittyi tuollaiseen kojuun pieni takahuone, joka\nmuistutti etuvajaa samassa määrin kuin Robinson Crusoen luola sen\nedustalle pystytettyä telttiä.\n\nTähän oli mestari Ramsaylla usein tapana vetäytyä, työskennelläkseen\nvaikeatajuisissa laskelmissaan. Hän nimittäin tavoitteli omaan\nalaansa kuuluvia parannuksia ja keksintöjä, Napierin ja muiden\nsilloisten matematikkojen tavoin toisinaan ulottaen harrastuksensa\npuhtaaseen suuretieteeseen. Niissä hommissa ollessaan hän jätti\nkauppaliikkeensä ulkovartioksi kaksi vantteraa ja kovaäänistä\noppipoikaa, jotka ahkerasti hokivat tuttua huutoa: \"mitä saisi\nolla? mitä saisi olla?\" lisäten soveliaita suosituksia kaupaksi\npitämistänsä esineistä.\n\nTämä suoranainen ja henkilökohtainen kaupittelu ohikulkijoille\nlienee nykyään rajoittunut Israelin hajaantuneiden jäännösten\nhuostaan Monmouth-kadulle, jos se on enää säilynyt siinäkään\nvanhojen vaatekappaleiden talletuspaikassa. Mutta mainitsemanamme\naikana käyttivät sitä sekä juutalaiset että ympärileikkaamattomat;\nnykyaikaisten sanomalehti-kehaisujemme ja -ilmoitustemme verosta\nkäänsi se suuren yleisön kuten erityisten kauppatuttavienkin huomiota\nniiden tavarain verrattomaan kunnollisuuteen, joita he myyskentelivät\nniin huokeilla ehdoilla, että pikemmin tuntuivat tahtovan palvella\nyleisön etua kuin katsoa omaa hyötyään.\n\nTuotteittensa oivallisuuden suusanallisilla julistajilla oli meidän\npäiviemme ilmoittajiin verraten se hyvä puoli, että he pääsivät\nmonissa tapauksissa sovelluttamaan vetoamisensa kadullakävijäin\nerikoiseen ulkomuotoon ja arvattaviin taipumuksiin. (Näin oli\nmyös meidän muistimme aikana asian laita Monmouth-kadulla. Meitä\non itseämme muistutettu lonkkaverhomme puutteellisuuksista ja\nkehoitettu siinä kohden sonnustautumaan säädyllisemmin -- mutta tämä\non syrjähyppäys.) Tällaisesta ostajien hankinnasta koitui kuitenkin\nvaarallinen kiusaus nuorille veitikoille, joita liikkeen isännän\npoissaollessa käytettiin liikkuvan väen puhuttelijoina. Luottaen\nlukumääräänsä ja ammatilliseen yhteishenkeensä viehättyivät Lontoon\noppipojat usein käyttäytymään liian vapaasti ohikulkijoita kohtaan ja\nkohdistamaan sukkeluuttansa niihin, joita he eivät nähneet saavansa\nkaunopuheisuudellaan käännytetyksi kauppoihin. Jos pahastusta\nilmaistiin millään väkivaltaisella toimenpiteellä, olivat kaikkien\nmyymäläin ja työhuoneiden asujamet valmiita parveilemaan avuksi; ja\nvanhan laulun sanojen mukaan, jota t:ri Johnsonilla[2] oli tapana\nhyräillä:\n\n    \"Ylös nousivat Lontoon oppilaat\n    rivakat, virkut ja voimakkaat.\"\n\nHurjia kahakoita syntyi sellaisissa tilanteissa, varsinkin milloin\nlakikoululaisia tai muuta säätyläisnuorisoa oli ainakin omasta\nmielestään loukattu. Silloin paljastettiin useinkin kirkas teräs\nelinkeinolaisten nuijia vastaan, ja toisinaan kaatui osanottajia\nmolemmin puolin. Sen ajan vitkallisella ja vähälukuisella\npoliisivoimalla ei ollut muuta apukeinoa kuin että kaupunginpiirin\nneuvosmies kutsui hätään talonomistajat ja tukahutti temmellyksen\nylivoimin, niinkuin näyttämöllä pakotetaan erilleen Capuletit ja\nMontaguet.[3]\n\nSellainen oli siis yleisenä tapana Lontoon kunnioitettavimmilla kuten\nvähäpätöisimmilläkin puodinomistajilla, kun David Ramsay eräänäkin\nehtoopäivänä taas vetäytyi tieteilevään yksityistoimintaansa ja jätti\nmyymälänsä eli tavaravajansa hoidon edellämainituille mieleville,\ntoimellisille, tanakoille ja vahvakurkkuisille oppilaille, nimittäin\nJenkin Vincentille ja Frank Tunstallille.\n\nVincent oli kasvatettu Kristuksen-kirkon etevästi johdetussa\nturvakodissa, joten hän oli sekä synnyltään että kehitykseltään\nlontoolainen, osoittaen kaikkea sitä terävyyttä, sujuvaa käytöstä ja\nujostelemattomuutta, mistä eritoten kunkin maan pääkaupungin nuoriso\non tunnettu. Hän oli nyt noin kahdenkymmenen vanha, lyhytkasvuinen,\nmutta harvinaisen vankkarakenteinen, lupapäivinä mainio jalkapallon\npotkija ja muun urheilun harjoittaja sekä tuskin vertaistensa tapaava\nlyömämiekan pitelijä, vaikka tätä taitoa oli tähän asti käytetty vain\nkartun huitelussa. Hän tunsi jokaisen kujan, umpikadun ja syrjäisen\npihan kaupunginosassaan paremmin kuin katkismuksensa, oli yhtä\nvireä isäntänsä asioissa kuin omissa hupia ja ilkikuria tähtäävissä\nseikkailuissaan ja osasi sovittaa olonsa siten, että edellisissä\nsaadut ansiot suojasivat häntä tai ainakin olivat käytettävissä hänen\npuolustuksekseen, kun jälkimäinen taipumus johti hänet pälkäisiin.\nOn kuitenkin kohtuullista huomauttaa, että hänen pulansa eivät\ntähän asti olleet ilmaisseet mitään halpamaista tai häpeällistä.\nToisia hairahduksia yritti hänen isäntänsä taltuttaa säännölliseen\njärjestykseen, kun sai niitä ilmi, ja toisille hän ummisti silmänsä\n-- arvellen niiden vastaavan kellon pidäkettä, joka kuluttaa koko\nkoneistoa käyttävän voiman liikamäärää.\n\nUlkomuodoltaankin Jin Vin -- se oli hänen nimensä tutunomaisena\nlyhennyksenä kautta koko kaupunginosan -- edusti luonteestaan\nviittaamiamme piirteitä. Oppipojan latuskainen lakki oli yleensä\nhuolettomasti heitetty kallelleen päähän, jota peitti tuuhea\nsysimusta tukka. Tämä kähertyi luonnostaan hyvin kippuraan ja olisi\nkasvanut runsaasti pituutta, jollei hänen asemansa vaatimaton\ntapa, jota mestari piti ankarasti voimassa, olisi pakottanut häntä\npitämään sitä lyhyeksi leikattuna. Mielellään ei hän siihen taipunut,\nkadehtien katsellessaan liehuvia kiharoita, joita hovilaiset ja\nläheisen lakikoulun herrastelevat opiskelijat alkoivat käyttää\nylemmyyden ja jalosukuisuuden tunnuksena.\n\nVincentillä oli silmät syvällä päässä, -- hohtavan mustat,\ntulisuutta, veitikkamaisuutta ja älyä säteilevät; silloinkin kun hän\nhaasteli ammattinsa tavallisia pakinoita välähteli niissä leikkisä\nilme, ikäänkuin olisi hän ivannut niitä, jotka olivat taipuvaisia\nantamaan mitään merkitystä hänen arkiaikaisille huomautuksilleen.\nHän oli kuitenkin näppärä lisäämään omia pikku veistelmiään,\njotka saivat hullunkurista sävyä työpajan jokapäiväiseen menoon;\nja hänen vilkkautensa, kerkeä ja ilmeinen palvelushalunsa,\nälykkyytensä ja kohteliaisuutensa, milloin hän katsoi säädyllisyyden\nvälttämättömäksi, tekivät hänestä yleisen suosikin David Ramsayn\nostajapiirissä.\n\nHänen kasvonpiirteensä eivät olleet suinkaan säännölliset, sillä\nnenä oli litteähkö, suu isonlainen ja hipiä hiukan tummempaan\nvivahtava kuin silloin katsottiin miespuoliseen kauneuteen sopivaksi.\nMutta vaikka hän oli aina hengittänyt ahtaan kaupungin ilmaa, oli\nhänen ihollaan tärveltymättömän terveyden miehekäs punerrus; hänen\npystynenänsä loi joustavaa naljailua hänen sanoihinsa ja säesti\nhänen silmiensä naurua; ja leveätä suuta reunustavat kaunismuotoiset\npuhdasväriset huulet paljastivat hänen nauraessaan lujan ja tasaisen\nhammastarhan, joka paistoi valkeana kuin virheetön helmi. Sellaisen\nvanhemman oppilaan oli saanut David Ramsay, Ajan muistuttaja,\nkelloseppä ja tuntilasien rakentaja hänen kaikkeinpyhimmälle\nmajesteetilleen Jaakko I:lle.\n\nJenkinin kumppani oli nuorempi oppipoika, vaikka hän kenties iältään\noli noista kahdesta vanhempi. Ainakin oli hän luonnonlaadultaan\npaljoa vakaampi ja rauhallisempi. Francis Tunstall oli tuollaista\nvanhaa ja ylpeätä sukua, joka sanoi maineeltaan olevansa \"tahraton\"\nsyystä että he Ruusujen pitkällisten ja veristen sotien moninaisissa\nvaiheissa olivat horjumattoman uskollisina puoltaneet Lancasterin\nhallitsijahuonetta, johon olivat alkuaan liittyneet. Sellaisen\npuun vähäisinkin verso antoi suuren merkityksen juurelle, josta se\noli johtunut; ja Tunstallin arveltiin salassa hellivän osuuttansa\nsiitä perheylpeydestä, joka oli heruttanut kyyneleitä hänen\nleskeksi jääneen ja melkein puutteenalaisen äitinsä silmistä, kun\nhän näki pakolliseksi luovuttaa poikansa elämänuralle, joka hänen\nennakkoluulojensa mukaan oli esi-isien latua halvempi. Mutta kaikesta\ntästä ylimysmielisyydestä huolimatta oli hänen isäntänsä havainnut\nhyväsukuisen nuorukaisen säveämmäksi, säännöllisemmäksi ja paremmin\nkehittyneeksi velvollisuuksiinsa kuin hänen paljoa toimellisemman\nja virkumman toverinsa. Tunstall ilahutti kelpo kelloseppää\nmyös osoittamalla erityistä harrastusta opiskelemaansa ammattia\nkoskevan tieteen yleisperäisiin lauselmiin, ja sen toimialan rajoja\nlaajensivatkin päivä päivältä suuretieteen lisääntyvät saavutukset.\n\nVincent voitti kumppaninsa perinpohjaisen ammattitaidon nopeassa\nsovelluttamisessa käytäntöön, sen koneopillisten tehtävien vaatimassa\nkätevyydessä, ja oli kaksin verroin hänestä edellä kaikessa myymälän\nkauppa-asioihin kuuluvassa. Kuitenkin oli David Ramsaylla tapana\nsanoa, että jos Vincent noista kahdesta osasikin tehdä jotakin\nparemmin, oli Tunstall paljoa tarkemmin tutustunut tietopuolisiin\nperusteihin, joiden mukaan se oli tehtävä; ja hän pahoitteli\ntoisinaan, että jälkimäinen tunsi tietopuolisen oivallisuuden liian\nhyvin, koskaan tyytyäkseen käytännölliseen keskinkertaisuuteen.\n\nTunstall oli mielenlaadultaan ujo, kuten uutterakin; ja vaikka\nhän esiintyi varsin kohteliaasti ja nöyrästi, ei hän näyttänyt\nkoskaan tuntevan oikeata viihtymystä työpajan askareissa. Hän oli\npitkä ja komea nuorukainen; tukka oli vaalea, raajat sirotekoiset,\nkasvonpiirteet sievät, avonaiset silmät vaaleansiniset, nenä suoraa\nkreikkalaista kuosia ja katsanto sekä suopeutta että älyä ilmaiseva,\njoskin sitä varjosti hänen vuosiinsa soveltumaton totisuus, joka\nmelkein syveni alakuloisuudeksi. Hän seurusteli mitä parhaassa\nsovussa kumppaninsa kanssa ja pysyi auliisti hänen tukenaan, kun\ntämä joutui tuollaiseen nujakkaan, joiden jo olemme maininneet\ntuon tuostakin häirinneen Lontoon kaupunkia niihin aikoihin.\nTunstallin myönnettiin erinomaisesti hoitelevan kalikkanuijaa --\npohjoisten maakuntien asetta -- ja hän oli luonnostaan sekä voimakas\nettä vikkelä. Mutta hänen sekaantumisensa sellaisiin meteleihin\nnäytti aina välttämättömyyden aiheuttamalta, ja kun hän ei koskaan\nvapaaehtoisesti yhtynyt tappeluihin tai kisoihin, oli hänellä paljoa\nalempi sija kaupunginosan nuorison mielipiteissä kuin reippaalla ja\nvilkkaalla ystävällään Jin Vinillä. Vieläpä olisi Tunstall kenties\nkokonaan suljettu samaan asemaan kuuluvien aikalaistensa seurasta,\njollei Vincentin välitys olisi saanut heitä ottamaan lukuun hänen\nkumppaninsa merkitystä; halveksien he kuitenkin nimittelivät häntä\nritari Kammioksi ja Sievistelijä-Tunstalliksi.\n\nToiselta puolen nuorukainen itse, poikuutensa raikkaasta ilmapiiristä\nsiirrettynä ja sukurakennuksensa asukkaana harrastamastaan vapaasta\nliikunnasta ehkäistynä, menetti vähitellen terveen hipiänsä ja\nmitään varsinaisia taudin oireita osoittamatta laihtui ja kalpeni,\ntullessaan vanhemmaksi. Viimein näytti hän jossain määrin kituvalta,\nvaikka hänellä ei ollut mitään sairastavan tapoja tai valituksia. Hän\nvain pyrki karttamaan seuraa ja viettämään joutohetkensä yksinäisessä\nopiskelussa mieluummin kuin yhtymään kumppaniensa urheiluun tai edes\nkäymään teatterissa, jotka silloin olivat hänen luokkansa yleisenä\nkohtauspaikkana. Pätevästä lähteestä tiedämme, että he siellä\ntappelivat omenanpuolikkaista ja rusennetuista pähkinöistä, saaden\nylälehterin kajahtelemaan melullaan.\n\nSellaisia olivat ne kaksi nuorukaista, jotka puhuttelivat David\nRamsayta mestarikseen ja joille tällä oli tapana kiukutella aamusta\niltaan, mikäli heidän oikkunsa häiritsivät hänen omia mielitekojaan\ntai liikkeen rauhallista ja hyödyllistä menoa.\n\nYlipäätään olivat nuorukaiset kuitenkin kiintyneet isäntäänsä\nja tuskin vähemmin hänkään heihin, -- hyväluontoisena, vaikka\nhajamielisenä ja monessa suhteessa omituisena miehenä; ja ollessaan\njoskus kemuissa hiukan viinistä lämmennyt kerskui hän leveällä\npohjoismurteellaan noista \"kahdesta reimasta pojasta ja silmäyksistä,\njoita hovinaiset heihin loivat, pysähyttäessään ajopelinsä puodin\nedustalle, kun läksivät huviajelulle kaupunkiin\". Mutta David\nRamsay oikaisi aina samalla oman pitkän ja laihankälpeän runkonsa,\nlevitti luisevat leukapielensä pelottavaan irvistykseen ja ilmaisi\nkyynäränmittaisen naamansa nyökkäyksellä ja harmaan killisilmänsä\ntuikahduksella, että Fleet-kadun varrella saattoi nähdä muitakin\nkatselemisen arvoisia kasvoja kuin Frankin ja Jenkinin. Hänen\nvanha naapurinsa, leski Simmons, ompelijatar, joka oli aikoinaan\nvalmistanut lakikoulun kaikkein hienoimmille keikareille\nröyhelöitä, kalvosimia ja koristenauhoja, selitti syvämielisemmin\nsitä huomaavaisuutta, jota David Ramsayn myymälään säännöllisesti\npistäytyvät vallasnaiset osoittivat sen asukkaille, \"Frank poika\",\nhän myönsi, \"herättää kyllä nuorten neitosten huomiota, koska hänen\nulkomuodossaan kuvastuu jotain hienoa ja kaihostunutta; mutta hänpä\nei pysty parantamaan vaikutustaan, kun ei poika-poloiselta ripoo\nsanaakaan edes koiralle viskattavaksi. Jin Vin taasen sutkauttelee\nniin nokkelasti sukkeluuksiaan ja on niin toimellinen ja kohtelias\nja avulias ja sievätapainen kaiken aikaa, liikehtien joustavin\naskelin kuin kauris Eppingin metsässä ja silmä tummahehkuisena kuin\nmustalaisen, ettei yksikään maailmaa tunteva nainen voi nuorukaisia\ntoisiinsa verratakaan. Mitä naapuri Ramsayhin itseensä tulee,\nmies-parkaan\", hän sanoi, \"niin hän on säädyllinen naapuri ja\ntietenkin oppinut mies, ja saattaisi olla varoissaan, jos hänellä\nolisi tavallista järkeä oppinsa pohjustuksena. Ja skotlantilaiseksi\nei naapuri Ramsay suinkaan ole hullumpi mies; mutta hän on niin\nalituiseen savuttunut, messinkipurujen kultaama ja lampunkarteen\nsekottuneen öljyn ryvettämä, että totisesti tarvittaisiinkin hänen\nkoko puodillisensa kelloja minkään säällisen naisen taivuttamiseen\nkoskettamaankaan naapuri Ramsayta muutoin kuin pihdeillä.\"\n\nMuuan vielä pätevämpi asiantuntija, Ursula-emäntä, parturi Benjamin\nSuddlechopin vaimo, oli ihan samaa mieltä.\n\nSellaisia olivat luontaisilta ominaisuuksiltaan ja yleiseltä\nmaineeltaan nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat tänä kauniina\nhuhtikuun päivänä ensin alamaisesti palvelleet isäntäänsä ja tämän\ntytärtä päivällispöydässä kello yhdeltä, -- moinen ankara kuri oli\nteidän edeltäjienne ojennusnuorana, Lontoon oppilaat! -- ja sitte\nravinneet itsensä jäännöksillä, seuranaan kaksi palvelijatarta,\ntoinen arvoltaan keittäjätär ja sisäkkö, toinen mistress[4]\nMargaretin tytöksi sanottu. Lopuksi he nyt vapauttivat isäntänsä\npitämästä silmällä myymälää ja vakiintuneen tavan mukaan anelivat\nohikulkijain huomiota ja kannatusta pyynnöillään ja herransa\nvalmisteiden suosituksilla.\n\nOn helppo arvata, että Jenkin Vincent tällaisessa palveluksessa\njätti säveämmän ja ujomman kumppaninsa kauvas jälkeensä. Tämä kykeni\ntyöläästi ja ikäänkuin hiukan häpeiltävää velvollisuutta suorittaen\nvain ääntelemään ainaisia muodollisia sanoja: \"Mitä saisi olla? Mitä\nsaisi olla? Lyöpiä kelloja -- taskukelloja -- nenälaseja? Mitä saisi\nolla? -- Taskukelloja -- pöytäkelloja -- nenälaseja? Mitä saisi\nolla sir?[5] Mitä saisi olla, madam? Nenälaseja -- taskukelloja --\nseinäkelloja?\"\n\nMutta sanajärjestyksen vaihdellessakin kuulosti tämä kuivakiskoinen\nja yksitoikkoinen toistelu laimealta, sekaantuessaan rohkeakatseisen,\nsuulaan ja nokkelan Jenkin Vincentin kerkeään ja suosittelevaan\npuhetaitoon. -- \"Mitä saisi olla, jalo sir? Mitä saisi olla,\nkaunoinen madam?\" haastoi hän häikäilemättömällä, mutta silti\nsuostuttelevalla äänenpainolla, joka oli usein sovellettu sekä\nmiellyttämään puhuteltuja henkilöitä että hymyilyttämään muita\nkuulijoita. \"Jumala teidän kunnianarvoisuuttanne siunatkoon\", --\npalkkapitäjästään tulleelle pappismiehelle; \"kreikka ja heprea ovat\nvioittaneet teidän kunnianarvoisuutenne silmiä -- ostakaa pari David\nRamsayn nenälaseja. Kuningas -- jonka pyhälle majesteetille taivas\nsuokoon elonpäiviä! -- ei milloinkaan lue hepreata tai kreikkaa ilman\nniitä.\"\n\n\"Tiedätkö sen varmasti?\" sanoi muuan Eveshamin laakson lihava\nkirkkoherra. \"No, jos kirkon pää käyttää sellaisia, -- Jumala hänen\npyhää majesteettiaan siunatkoon! -- niin tahdon koettaa, mitä hyvää\nniistä voi koitua minulle, sillä minä en ole kyennyt erottamaan\nheprealaista kirjainta toisesta siitä asti kun -- en sitä enää\nmuistakaan -- kun minulla oli paha kuumetauti. Valitse minulle\npari hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa itse käyttämiä, hyvä\nnuorukainen.\"\n\n\"Tässä on pari, suvaitkoon teidän kunnianarvoisuutenne\", vastasi\nJenkin ottaessaan hyvin nöyrästi ja kunnioittavasti niitä\nkoskettaen esille parin silmälaseja, \"jonka hänen kaikkeinsiunatuin\nmajesteettinsa asetti tänään kolme viikkoa takaperin omalle\nsiunatulle nenälleen ja olisi pitänyt omaa pyhää käytäntöään varten,\njolleivät puitteet, kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, olisi\nolleet mustinta kultapihkaa. Sen suvaitsi hänen pyhä majesteettinsa\nsanoa paremmin soveltuvan piispalle kuin maalliselle valtiaalle.\"\n\n\"Hänen pyhä majesteettinsa kuningas\", myönsi arvoisa hengenmies, \"on\naina ollut oikea Daniel ratkaisuissaan. Anna minulle ne nenälasit,\nhyvä nuorukainen, ja kuka voi sanoa, millä nenällä ne keikkuvat\nkahden vuoden kuluttua? Kunnianarvoisa veljemme, Gloucesterin hiipan\nkantaja, käy iälliseksi.\" Hän veti sitten esille kukkaronsa, maksoi\nsilmälasit ja poistui myymälästä vielä arvokkaammin askelin kuin oli\nsen edustalle saapunut.\n\n\"Sinun sietäisi hävetä\", virkkoi Tunstall kumppanilleen; \"nuo lasit\neivät ikinä sovellu hänen ikäiselleen\".\n\n\"Sinä olet hupsu, Frank\", sanoi Vincent vastaan; \"jos kelpo tohtori\nolisi halunnut laseja lukemiseensa, niin hän olisi koettanut niitä\nennen ostamistaan. Hän ei halua itse nähdä niiden läpi, ja nuo\nkelpaavat muiden ihmisten katseltaviksi yhtä hyvin kuin myymälän\nparhaat suurentajat. Mitä saisi olla?\" huusi hän ryhtyen jälleen\nkaupitteluunsa. \"Kuvastimia sievistäytymiseenne, viehkeä madam;\nhiuskoristeenne on hiukan vinossa -- sepä vahinko, koska se on niin\naistikkaasti sommiteltu.\" Nainen pysähtyi ja osti kuvastimen. \"Mitä\nsaisi olla? -- taskukello, herra lainoppinut, -- kello, joka käy\nyhtä pitkään kuin oikeusjuttu, yhtä vakaasti ja paikalleen kuin oma\nkaunopuheisuutenne?\"\n\n\"Heitä jo rauhaan siinä\", vastasi virkatukkainen arvohenkilö, jota\nhäiritsi Vinin puhuttelu hänen hartaasti neuvotellessaan erään\nkuuluisan asianajajan kanssa; \"heitä rauhaan! Sinä olet pahin kiljuja\nLempolan krouvin ja Guildhallin[6] välillä.\"\n\n\"Kello\", kertasi nolostumaton Jenkin, \"joka ei jätätä kolmeatoista\nminuuttia kolmentoista vuoden käräjäasiassa. Hän on kuulemattomissa.\n-- Nelipyöräinen viipotinliikkeinen kello -- se sanoo teille, herra\nrunoilija, kuinka kauvan kuulijakuntanne kärsivällisyys sietää\nseuraavaa kappalettanne Mustassa Sonnissa.\" Kirjailija nauroi\nja kopeloi roimahousujensa taskua, kunnes sai yhteen nurkkaan\npyydystetyksi pikku lantin.\n\n\"Tuossa testeri[7] älysi virvokkeeksi, hyvä poika\", hän sanoi.\n\n\"Suuri kiitos\"; vastasi Vin. \"Seuraavaan näytelmäänne minä tuon\njoukon riuskeita poikia, jotka panevat kaikki permannon arvostelijat\nja näyttämön keikarit[8] kohteliaalle päälle, taikka savuaa esirippu.\"\n\n\"Mutta sanonpa halpamaiseksi\", nuhteli Tunstall, \"ottaa rahaa\nköyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti\".\n\n\"Taaskin sinä olet pöllö\", puolustausi Vincent. \"Jollei hänellä ole\npenniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain\npäivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän\nseurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä.\nOn luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä\njuon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta\nhäpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa[9] tulee, saa hän kunnon\nkorvauksen lantistaan, sen takaan. -- Mutta tuoltapa tulee taas\narvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä --\nnäetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä\ntavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala\nsuokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo\nhölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules,\nFrank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija,\njolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta,\nherra ties -- hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin\nrautaa kahvakseen saanut miekkansa -- harmaa nukkavieru viittansa --\nranskalainen käyntinsä -- espanjalainen katseensa -- kirja vyössä\nja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain\nkoulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa,\nFrank?\"\n\n\"Verekseksi skotlantilaiseksi\", arvosteli Tunstall, \"joka on\narvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan\nEnglannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee\njärsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt.\"\n\n\"Aivan oikein, Frank\", vahvisti Vincent; \"juuri niinkuin runoilija\nsuloisesti laulaa:\n\n    \"'Sai Skotlannista paikkatakin\n    ja syöttää piti mierollakin.'\"\n\n\"Hiljaa!\" varoitti Tunstall; \"muista isäntäämme\".\n\n\"Joutavia!\" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; \"hän tietää,\nmille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa,\nettä hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja\nenglantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme.\nMutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää\nDunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja\nvanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä --\npuutunpa häneen hiukan.\"\n\n\"Ja jos sen teet\", huomautti toveri, \"voit saada pääsi puhki -- hän\nei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen\".\n\n\"Pelottele sinä arempia\", sanoi Vincent ja puhutteli heti\nmuukalaista. \"Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani -- ostakaa\nkello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä\nsaakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat,\nnähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa\nmitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka\ntaskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan\nskotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua\nrahoilla.\" Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja\nnäytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa.\n\"Ostakaa lääkettä\", pitkitti peloton Vincent, \"jollette osta aikaa\ntai valoa -- rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella\npuolella tietä\".\n\nGalenuksen[10] kokeileva opetuslapsi seisoi isäntänsä ovella\nlatuskalakki päässä ja kanvastihihasillaan, pidellen isoa\npuupetkeltä. Hän otti nyt vastaan Jenkinin siten viskaaman pallon ja\nalotti: \"Mitä saisi olla, sir? Ostakaa oivallista kaledonialaista[11]\nvoidetta, _Flos sulphvr. cum rasva quant. suff_.\"\n\n\"Nautittavaksi sitte kun on lempeästi hierottu englantilaisella\ntammisella pyyhkeellä\", neuvoi Vincent.\n\nKunnon skotlantilainen oli suonut täyden tilaisuuden tämän\nkaupunkilaissukkeluuden pikku tykistön paukkeelle, seisahduttaen\njuhlallisen astuntansa ja silmäillen tuimasti kumpaakin hyökkääjää\nvuoron jälkeen, ikäänkuin uhaten joko vastapilkalla tai rajummalla\nkostolla. Mutta jäykkyys tai varovaisuus pääsi voitolle hänen\nsuuttumuksestaan, ja keikauttaen päätänsä kuin halveksuen moista\nnaljailua hän asteli alas Fleet-katua, kiusaajiensa naurunhohotuksen\nseuraamana.\n\n\"Skotlantilainen ei tappele ennen kuin näkee omaa vertansa\", sanoi\nTunstall; hänet oli pohjois-englantilainen syntynsä tutustuttanut\nkaikenlaatuisiin puheenparsiin niitä vastaan, jotka asuivat vielä\nkauvempana pohjoisessa.\n\n\"Enpä totisesti tiedä\", sanoi Jenkin; \"se mies näyttää vaaralliselta\n-- hän kajauttaa jotakuta nuppiin ennen kuin ehtii pitkälle. Kuulkaa!\n-- hei, siellä noustaan.\"\n\nJa tuttu huuto: \"pojat -- pojat! nuijat -- nuijat!\" kaikui nyt pitkin\nFleet-katua. Jenkin sieppasi aseensa, joka oli myymäläpöydän alla\näkillisimmänkin tarpeen varalla, ja huusi Tunstallia tempaamaan\nkarttunsa ja tulemaan perässä. Hän hyppäsi vajan puolioven yli\nja säntäsi täyttä vauhtia meteliä kohti, juostessaan säestäen\nhuutoa ja avaten kyynäspäillään tietä yleisön läpi tai tyrkkien\nkadullakävijöitä sivulle. Hänen kumppaninsa huusi ensin mestariansa\npitämään silmällä myymälää ja Jenkinin esimerkkiä noudattaen\nvilisti hänen jälkeensä niin joutuin kuin pääsi, mutta paremmin\ntarkaten muiden turvallisuutta ja mukavuutta. Kädet ja silmät\nkoholla, vihreä esiliina edessään ja kiillotettavanaan ollut lasi\npoveensa työnnettynä tuli vanha David Ramsay varjelemaan kalujaan ja\nkompeitansa, vanhasta kokemuksesta tietäen, että kun \"nuijasotaan\"\nkerran huudettiin, ei hänellä olisi suurtakaan apua oppipojistaan.\n\n\n\n\n2. LUKU.\n\nKöyhän ylpeyttä.\n\n\nVanha närkäs kelloseppä hyöri puodissaan ärtyisenä siitä, että\nhänet oli niin pikaisesti keskeytetty syvällisistä tutkimuksistaan.\nVastahakoisena luopumaan alulle saamastansa laskelmasarjasta hän\nkummallisesti sekoitti toisiinsa suuretieteellisen tehtävänsä\nkatkelmia, kehoituksiaan ohikulkijoille ja kiukustuneita moitteita\njoutilaista oppipojistaan. \"Mitä saisi olla, sir? Madam, mitä saisi\nolla -- seinäkelloja, pöytäkelloja -- yökelloja -- päiväkelloja?\n_Hakapyörän ollessa 48 -- kimmahdusvoiman 8 -- lyöntinastat ovat 48_\n-- mitä saisi olla, kunnioitettava sir? -- _Osamäärä -- kerrottava_\n-- että niiden vintiöiden pitikin karata juuri tällä hetkellä! --\n_vauhdin kiihtymisen ollessa 5 minuuttia 55 sekuntia 53 kolmannesta\n59 neljännestä_ -- suomin minä ne kumpaisenkin, kun tulevat takaisin\n-- sen teen, kautta kuolemattoman Napierin luiden!\"\n\nKiusaantuneen tieteilijän tuskittelun keskeytti tulollaan varsin\nkunnioitettavan näköinen kansalainen, joka tervehti häntä\ntuttavallisesti nimityksellä \"Davie, vanha veikko\" ja kysyi, mistä\nhän oli joutunut noin huonolle tuulelle, samalla kun sydämellisesti\npuristi hänen kättään.\n\nVieraan vaatetus oli arvokas, mutta jonkun verran ylellisempi kuin\ntavallista. Hänen ristiraitaiset sääryksensä olivat mustaa samettia,\njonka viilloksista pisti esiin purppuranpunainen silkkisisustus.\nIhokas oli purppuranpunaista verkaa ja lyhyt viitta sääryksien\nvastikkeeksi mustaa samettia; molemmat olivat koristeltuja lukuisilla\nhopealangoista sirosti punotuilla pikku napeilla. Kaulassa riippui\nkolminkertaiset kultaketjut, ja miekan tai väkipuukon asemesta hän\nkäytti vyössään tavallista pöytätarpeisiin soveltuvaa veistä ja\npientä hopeakoteloa, joka näkyi sisältävän kirjoitusneuvot. Hän\nolisi saattanut näyttää yleisöä palvelevalta kirjurilta, jolleivät\nmatala, koristamaton latuskalakki ja hyvin mustat, kiiltävät kengät\nolisi ilmaisseet, että hän kuului porvaristoon. Hän oli rakenteeltaan\nsopusuhtainen mies, noin keskikokoinen ja melkoisen iäkkäänäkin\nnäköjään hyvässä voinnissa. Hänen katseensa ilmaisivat älykkyyttä\nja hyväntuulisuutta, ja puvun arvokasta sävyä kannattivat hyvin\nhänen kirkkaat silmänsä, punakat poskensa ja harmaja tukkansa.\nHän käytti Skotlannin murretta ensimäisessä puhuttelussaan, mutta\nsellaiseen tapaan, että saattoi tuskin päättää, kohdistiko hän\nystäväänsä jonkunlaista leikkisää jäljittelyä vai oliko se hänen\nsynnynnäistä puheenlaatuaan, sillä hänen tavallisessa haastelussaan\nei suurestikaan ilmaantunut maakuntalaisuutta.\n\nVastaukseksi arvoisan ystävänsä tiedustuksiin Ramsay ähkäisi\nraskaasti ja äänsi takaisin kysymyksen: \"Mikäkö minua vaivaa, mestari\nGeorge? Ka, minua vaivaa kaikki! Sanonpa sinulle, että mies saattaa\nyhtä hyvin asua satumaassa kuin Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä.\nOppipoikani ovat muuttuneet pelkiksi koneiksi -- he ilmestyvät ja\nkatoavat kuin virvatulet, eikä niissä ole enempää säännöllisyyttä\nkuin kellossa ilman pidätinratasta. Jos on viskeltävä palloa tai\nsonni härnättävänä hulluksi tai akka vajotettavana sukelluksiin\ntorailusta tai kallo halkaistavissa, niin on Jenkin varmasti puuhan\njommassakummassa päässä, ja sitte livistää Francis Tunstall seuraksi.\nKilpatappelijat, karhuntaluttajat ja silmänkääntäjät ovat ihan\nliitossa minua vastaan, rakas ystävä, ja ne sivuuttavat minun taloni\nkymmentä kertaa useammin kuin minkään muun. Nyt on tullut maahan\nsekin italialainen keinottelija, jota sanovat Punchinelloksi; ja\nkaiken kaikkiaan --\"\n\n\"No niin\", keskeytti mestari George, \"mutta mitä kuuluu kaikki tämä\ntähän tapaukseen?\"\n\n\"Ka\", vastasi Ramsay, \"täällä on huudettu varkaita tai murhaa, --\ntoivoakseni on vähintään sellaista tekeillä näiden englantilaisten\npussivanukas-sikojen keskuudessa! -- ja minut on häiritty syvimmästä\nlaskeskelusta, mihin kuolevainen ihminen on milloinkaan antautunut,\nmestari George\".\n\n\"Hei, mies, sinun pitää talttua kärsivällisyyteen! Olethan ajan\nkäsittelijä ja voit mielesi mukaan panna sen kulkemaan nopeasti ja\nhitaasti; sinulla koko maailmassa on vähimmin syytä valittaa, jos\nsiitä hiukkanen hukkaantuu tuolloin tällöin. Mutta tässä poikasi\ntulevatkin ja tuovat luullakseni välissään tapetun miehen -- pelkään\npahankin ilkityön tapahtuneen.\"\n\n\"Mitä enemmän ilkeyttä, sitä hauskempaa urheilua\", sanoi vanha\nkäreä kelloseppä. \"Hyvilläni olen sentään, ettei se ole kumpikaan\nnoista viikareista. Mitä varten te tänne tuotte ruumiin, kelvottomat\nlurjukset?\" lisäsi hän, kääntyen kahteen oppilaaseensa, jotka\nkantoivat ruumista välissään, johtaen melkoista omaan luokkaansa\nkuuluvaa joukkuetta, josta joissakuissa nähtiin ilmeisiä merkkejä\näskeisestä käsirysystä.\n\n\"Hän ei ole vielä kuollut, sir\", vastasi Tunstall.\n\n\"Viekää hänet sitten apteekkiin\", käski hänen isäntänsä. \"Luuletteko\nminun kykenevän korjaamaan miehen hengen jälleen liikkeeseen niinkuin\ntasku- tai pöytäkellon?\"\n\n\"Luojan tähden, vanha ystävä\", sanoi hänen tuttavansa, \"ottakaamme\nhänet tänne lähimpään paikkaan -- hän näyttää olevan vain pyörtynyt.\"\n\n\"Pyörtynytkö?\" murisi Ramsay; \"ja mitä asiaa oli hänellä pyörtyä\nkadulla? Mutta jos sillä teen ystäväni George mestarin mieliksi,\nniin korjaan kattoni alle kaikki Pyhän Dunstanin pitäjän kuolleet.\nKutsukaa Sam portinvartija pitämään silmällä puotia.\"\n\nPökertynyt mies, sama skotlantilainen, joka oli vastikään kulkenut\nohi oppipoikien ivaamana, kannettiin käsityöläisen takahuoneeseen ja\nasetettiin nojatuoliin, kunnes vastapäisen apteekin omistaja tuli\nhänen avukseen. Tällä herrasmiehellä, kuten tieteen edustajille\ntoisinaan sattuu, oli jonkun verran enemmän oppia kuin tietoa, ja\nhän alkoi puhella sinciputista ja occiputista ja cerebrumista ja\ncerebellumista, kunnes tyhjensi David Ramsayn lyhyeen loppuvan\nkärsivällisyyden.\n\n\"Bellum! bellellum!\" kertasi hän vihastuksissaan; \"mitä merkitsee se\nhelkkunan helinä, jollette sivalla laastaria miekkosen kiireelle?\"\n\nAjattelevampaa intoa osoittaen kysyi mestari George lääkitsijältä,\neikö olisi hyvä iskeä suonta. Tuokion hymistyään ja kakisteltuaan ei\nrohtolan mies kyennyt hetken hopussa esittämään mitään muutakaan,\nvaan huomautti sen kaikessa tapauksessa huojentavan aivoja eli\ncerebrumia siltä varalta, että ilmenisi oireita ulonneen veren\ndepositation, mikä haittaisi tuon aran elimen paineena.\n\nOnneksi oli hän pätevä suorittamaan tämän tehtävän. Jenkin Vincent\noli kokenut ruhjevammojen hoitelija ja autteli tehokkaasti\nloukkaantunutta runsailla kylmän veden huuhteluilla ja etikalla,\njota hän käytti saman tieteellisen menetelmän mukaan kuin nykyään\npullonpitelijät nyrkkeilynäytöksissä. Haavoittunut alkoi kohoutua\nistuimellaan, vetää viittaansa tiukasti ympärilleen ja katsella\nhuonetta kuin yrittäen saada takaisin tajunsa ja muistinsa.\n\n\"Hänen olisi paras laskeutua makuulle pikku takakomeroon\", esitti mr.\nRamsayn vieras, joka näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon\nmukavuuksiin.\n\n\"Hän on tervetullut minun osuuteeni työntösängystä\", tarjosi Jenkin,\nsillä mainitussa takakomerossa oli molemmilla yhteinen kokoonpantava\nmakuusija; \"minä voin nukkua tiskin alla\".\n\n\"Minä myös\", yhtyi Tunstall, \"ja mies-parka voi saada vuoteen koko\nyöksi\".\n\n\"Uni\", ilmoitti lääkitsijä, \"on Galenuksen mielipiteen mukaan virvoke\nja kuumeenlievike, ja se nautitaan luonnollisimmin työntösängyssä\".\n\n\"Missä parempaa ei ole saatavissa\", täydensi mestari George; \"mutta\nkelpo poikia ovatkin, kun luovuttavat makuupaikkansa noin auliisti.\nNo, viitta pois hänen yltään, ja me kannamme hänet vuoteelleen.\nMinä lähetän noutamaan t:ri Irvingiä, kuninkaan henkilääkäriä --\nhän ei asu kaukana, ja se olkoon minun osuuteni samarialaisen\nvelvollisuudesta, naapuri Ramsay.\"\n\n\"No niin, sir\", sanoi paranteiden myyjä, \"teidän vallassanne on\nkuulustaa muutakin apua, ja minä en tahdo kieltäytyä neuvottelemasta\nt:ri Irvingin tai kenenkään muunkaan taitavan lääkäröitsijän kanssa,\nyhtä vähän kuin edelleenkin toimittamasta sellaisia rohtoja kuin\nvoidaan tarvita minun pharmacopeiastani. Mutta mitä hyvänsä t:ri\nIrving, joka luullakseni on suorittanut tutkintonsa Edinburghissa,\ntai t:ri Kuka-tahansa-lisäksi, skotlantilainen tai englantilainen,\nsanonee vastaan, on uni ajallaan otettuna kuumeenlievike elikkä\nsedativi, kuin myöskin virvoke.\"\n\nHän jupisi vielä joitakuita oppineita sanoja ja lopetti ilmoittamalla\nRamsayn ystävälle paljoa ymmärrettävämmällä englanninkielellä\nkuin oli ollut hänen latinansa, että hän piti tätä maksajanansa\nlääkkeistä, hoidosta ja luonakäynnistä, jota oli toimitettu tai\ntoimitettava tälle tuntemattomalle henkilölle.\n\nMestari George vastasi vain pyytämällä häntä lähettämään laskunsa jo\ntiliinpantavastaan ja olemaan vaivaantumatta sen enempää, jollei hän\nlähettäisi sanaa. Rohtokauppias oli viitan hiukan pudotessa syrjään\ntehnyt muutamia havaintoja, joiden perusteella hänellä ei ollut\nsuuriakaan toiveita tämän satunnaisen potilaan maksukyvystä. Mutta\nnähdessään vieraan puoltajaksi varakkaan kansalaisen kävi hän hiukan\nvastahakoiseksi luovuttamaan miestä hallustaan, ja tämän Temple Barin\nEsculapiuksen[12] lähettämiseksi omaan asuntoonsa tarvittiin lyhyt ja\nankara vihjaus mestari Georgen taholta, joka kaikessa sävyisyydessään\nkykeni tarpeen tullen ilmaisemaan sellaista pontevuutta.\n\nHeidän päästyään eroon mr. Raredrenchista yrittivät Jenkin ja\nTunstall armeliaasti riisua potilaalta pitkää harmaata viittaa,\nmutta kohtasivat lujaa vastarintaa hänen omasta toimestaan. \"Ennen\nhenkeni -- ennen henkeni\", jupisi hän epäselvästi. Hänen siten\nponnistellessaan päällysvaatteensa säilyttämiseksi, joka oli liian\nhapera kestämään reutomista, repesi se viimein kovasti ritkahtaen.\nPotilas oli silloin uudestaan pyörtymäisillään, kun istui siinä\nheidän edessään pukineissa, joiden paikattu ja kursittu kurjuus\nherätti sekä sääliä että naurua. Siinä oli varmaan ollut syy hänen\nvastahakoisuuteensa luovuttamaan vaippaa, joka verhosi niin monia\npuutteellisuuksia kuin armeliaisuuden hyve.\n\nMies itse silmäili köyhyyden ränstyttämää vaatetustaan ja näytti\nolevan niin häpeissään paljastuksesta, että hampaittensa välitse\nmutisi myöhästyvänsä määräkohtauksestaan ja yritti nousta,\npoistuakseen paikalta. Hänet estivät helposti Jenkin Vincent ja\nhänen kumppaninsa, mestari Georgen nyökkäyksestä tarttuen häneen ja\npidättäen hänet tuoliinsa.\n\nPotilas silmäili tuokion ympärilleen ja sanoi sitte heikosti leveällä\npohjoismurteellaan: \"Onko tämä nyt mielestänne laita kohtelua, hyvät\nherrat, kun muukalainen poikkee pikimältään kaupunkiinne? Pääni\npuhkasitte -- viittani revitte, ja nyt pidätte minua kiikissä! Ne\nolivat viisaampia kuin minä\", hän lisäsi tovin vaiti oltuaan, \"jotka\nneuvoivat minua käyttämään huonoimpia pukeitani Lontoon kaduilla;\nja jos olisin mistään saanut kehnompaa ruumiin verhoa kuin nämä\nviheliäiset vaatekappaleet\", -- (\"varsin vaikeata olisi se ollut\",\nkuiskasi Jin Vin kumppanilleen) -- \"olisivat ne olleet liiankin hyviä\nsemmoisten miesten kourittaviksi, joille kunniallisen säällisyyden\nlait ovat uppo-outoja\".\n\n\"Totta pulmakseni\", tokaisi Jenkin, kykenemättä malttamaan mieltänsä\nkauvemmin, vaikka senaikuinen kuri sääsi hänen asemassaan oleville\nsellaisen kunnioittavan vähäpätöisyyden ja nöyryyden vanhempiensa,\nisäntiensä tai muiden arvokkaampiensa läsnäollessa, että meidän\npäivinämme ei ole siitä aavistustakaan, \"totta puhuakseni näyttävät\ntämän kelpo herrasmiehen vaatteet siltä kuin eivät ne paljoakaan\npitelyä sietäisi\".\n\n\"Suu kiinni, nuori mies\", käski mestari George lujasti; \"älä\nmilloinkaan pilkkaa muukalaista tai köyhää -- musta härkä ei ole\nvielä polkaissut varpaitasi -- et tiedä, missä maissa saatat matkata\ntai mitä vaatteita kantaa, ennen kuin kuolet\".\n\nVincent painoi alas päänsä ja seisoi nolostuneena, mutta vieras ei\nvastaanottanut hänelle epäsuorasti lausuttua anteeksipyyntöä.\n\n\"Minä _olen_ muukalainen, sir\", hän sanoi, \"se on varmaa -- vaikka\nminua mielestäni on sellaiseksi kohdeltu hiukan tuttavallisesti tässä\nteidän kaupungissanne -- mutta mitä siihen tulee, että muka olen\nköyhä, niin ei minua mielestäni ole tarvis köyhyydestä moittia ennen\nkuin ruinaan jonkun rahoja\".\n\n\"Rakkaan maamme tapaista kauttaaltaan\", kuiskasi mestari George\nkellosepälle, \"ylpeys ja köyhyys\".\n\nMutta David oli ottanut esille kirjoitustaulusensa ja hopeisen\nkynänsä. Tehtäväänsä syventyneenä harhaili hän luvunlaskun kaikkia\nsuureita myöten yksiköstä miljooniin, biljooniin ja triljooniin,\nkuulematta ystävänsä huomautusta. Nähdessään hänen hajamielisyytensä\nkääntyi tämä jälleen skotlantilaiseen.\n\n\"Jos nyt vieras tarjoisi sinulle noblen,[13] Jockey, niin taitaisitpa\nviskata sen hänelle takaisin päin silmiä?\"\n\n\"Enkä, jos voisin tehdä hänelle rehellisen palveluksen siitä,\nsir\", vastasi skotlantilainen. \"Olen halullinen toimittamaan mitä\nhyödyllistä voin, vaikka polveudunkin kunnianarvoisesta suvusta ja\nvoin sanoa olevani tavallaan kutakuinkin hyvin turvattu toimeentuloni\npuolesta.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi kuulustaja; \"ja mikä suku lienee saapa kunnian\npolveutumisestasi?\"\n\n\"Ikivanha takki on sen vaakunapohjana\", supatti Vincent kumppanilleen.\n\n\"No, Jockey, sano pois\", pitkitti mestari George huomatessaan, että\nskotlantilainen maanmiestensä tavoin otti hiukan aikaa vastatakseen\nasialliseen, suorasukaiseen kysymykseen.\n\n\"En ole sen enempää Jockey, sir, kuin te olette John\",[14] sanoi\nmuukalainen ikäänkuin loukkaantuneena siitä, että häntä puhuteltiin\nnimellä, jota siihen aikaan käytettiin nykyisen Sawneyn tapaan\nyleisenä skotlantilaisen kansallisuuden nimityksenä. \"Nimeni, jos\nteidän se pitää tietää, on Richie Moniplies; ja minä olen syntyisin\nvanhasta ja kunnianarvoisesta Lihalan linnan suvusta, joka on hyvin\ntunnettu Edinburghin Länsiportilla.\"\n\n\"Ja mitä sanot Länsiportiksi?\" tivasi kuulustaja.\n\n\"Ka, kun teidän arvoisuutenne haluaa sitä tietää\", kertoi Richie,\njoka oli nyt päässyt kylliksi tajulleen huomatakseen mestari Georgen\narvokkaan ulkomuodon ja sen vuoksi sovitti sävynsä kohteliaammaksi\nkuin ensimältä, \"Länsiportti on meidän kaupungissamme pääsykäytävänä\nniinkuin nuo Whitehallin tiilikaaret täällä johtavat kuninkaan\npalatsiin, paitsi että Länsiportti on kivestä ja enemmän kaunisteltu\nkoristuksilla ja pykäyksen taidolla\".\n\n\"Hitto vieköön, mies, Whitehallin portit suunnitteli suuri Holbein\",\nvastasi mestari George; \"pelkään tapaturmasi sekoittaneen aivosi,\nhyvä ystävä. Ehkä seuraavaksesi kerrot minulle, että teillä on\nEdinburghissa yhtä komea purjehduskelpoinen virta kuin Thames\nkaikkine laivaliikenteineen?\"\n\n\"Thamesko!\" huudahti Richie sanomattoman halveksivasti; \"jo nyt\njotakin! Meillähän on Edinburghissa Leithin vesi ja Nor-loch!\"\n\n\"Ja Pow-Burn ja Murtimokuopat ja Hanhenlätäkkö, senkin valehtelija!\"\nvastasi mestari George, voimakkaasti ja luontaisen pontevasti\nlaskettaen Skotlannin murretta. \"Sinunlaisesi maankiertäjät ne\npetollisilla sievistelyillään tuottavat häpeää koko maallemme.\"\n\n\"Jumala minua armahtakoon, sir\", sanoi Richie suuresti kummastuneena,\nkun huomasi olettamansa etelämaalaisen muuttuneen synnynnäiseksi\nskotlantilaiseksi, \"minä otaksuin teidän arvoisuutenne\nenglantilaiseksi! Mutta käsittääkseni ei ollut mitään väärää oman\nmaansa kunnian puoltamisessa vieraalla maalla, missä kaikki ihmiset\nsitä parjaavat?\"\n\n\"Sanotko maasi kunniaksi todistusta, että sillä on yhtenä lapsenaan\nvalheellinen, röyhentelevä lurjus?\" kivahti mestari George. \"Mutta\nhei, mies, älä siitä mene totiseksi, -- tavatessasi maanmiehen olet\ntavannut ystävänkin, jos sellaista ansaitset, ja olletikin jos\nvastaat minulle totuuden mukaan.\"\n\n\"En näe, mitä hyvää minulle tulisi siitä, että puhuisin mitään muuta\nkuin silkkaa totta\", vakuutti kunnon pohjoisbritti.\n\n\"No siis -- alottaaksemme\", sanoi mestari George, \"epäilen sinua\nvanhan teurastaja Mungo Monipliesin pojaksi, Länsiportilta\".\n\n\"Teidän arvoisuutenne on luulemma velho\", myönsi Richie irvistäen.\n\n\"Ja kuinka rohkenitkaan väittää häntä ylimykseksi?\"\n\n\"En tiennyt, sir\", selitti Richie korvallistaan raapien; \"olen\nkuullut paljon puhuttavan jostakusta Warwickin jaarlista näillä\neteläisillä tienoilla, -- Guy taisi olla hänen nimensä, -- ja hänellä\non täällä suuri maine metsän karjan ja karjujen ja sen sellaisten\nlihoiksimuuttajana; ja varmastikin on isäni tappanut enemmän\nkaikenkaltaista karjaa ja karjuja, puhumattakaan lampaista, oinaista,\nkaritsoista ja porsaista, kuin koko Englannin paroonikunta\".\n\n\"Lörpötystä! Sinä olet ovela vintiö\", sanoi mestari George; \"hillitse\nkieltäsi ja varo nenäkkäitä vastauksia. Isäsi oli rehellinen porvari\nja ammattikuntansa vanhin; minua surettaa nähdä hänen poikansa noin\nkehnossa takissa.\"\n\n\"Välttävässä, sir\", vastasi Richie Moniplies, katsellen pukuaan;\n\"juuri välttävässä. Mutta se on köyhien porvarinpoikien\ntavanmukaisena livreijana meidän maassamme -- matami Puutteen lahjoja\n-- paras kärsiä! Kuninkaan lähtö Skotlannista on vienyt kaiken kaupan\nEdinburghista; ja kaduilla tehdään heinää, ja kauppatorilta korjataan\nhyvä sato ruoholaukkaa. Sillä paikalla, missä isäni navetta sijaitsi,\non nyt niin rehevä laidun kuin olisi pitkäksi aikaa tarvittu hänen\nteurastamiensa elukkain ruokkimiseen.\"\n\n\"Se on liiankin totta\", myönsi mestari George; \"ja meidän kootessamme\nvarallisuutta täällä näkevät vanhat naapurimme perheineen nälkää\nkotona. Tätä olisi ajateltava useammin. Ja miten sait tuon läven\npäähäsi, Richie? -- sanoppa rehellisesti.\"\n\n\"Totisesti, sir, mitäs valheteltavaa minulla siinä olisi\", vastasi\nMoniplies. \"Tulin tätä katua pitkin, ja jokikinen ahdisti minua\nivallaan ja ilvehtimisellään. Ajattelinpa siis itsekseni: teitä\non liian monta minun käydäkseni käsiksi; mutta kunhan tapaisin\nteidät Barfordin puistossa tai Vennelin solassa, niin panisinpa\nmuutamia teistä veisaamaan toista virttä. Sitte suvaitsi muuan\nvanha nilkku ruukuntekijän rahjus lynkyttää ihan nenäni alle ja\ntarjota minulle saviporsasta muka skotlantilaisen ihovoiteeni\nsäilyksi,[15] ja minä annoin hänelle tönäyksen, niinkuin oli vain\nluonnollista, ja hoippuva ukkeli kuukertui omien porsaittensa sekaan\nja tärveli niistä parikymmentä. Ja sitte nousi rymy, ja jolleivät\nnämä kaksi herrasmiestä olisi auttaneet minua pälkäästä, niin\nnyrhätty minut olisi ilman armoa. Ja kuinka olikaan, juuri heidän\ntarttuessaan käsivarteeni, toimittaakseen minut pois mellakasta, sain\nvasenkätiseltä lotjamieheltä mojauksen, joka pökerrytti minut.\"\n\nMestari George katsoi oppipoikiin ikäänkuin kysyäkseen jutun\ntodenperäisyyttä.\n\n\"Ihan niin on asia kuin hän sanoo, sir\", selitti Jenkin; \"minä en\nvain kuullut mitään porsaista. Ihmiset sanoivat hänen särkeneen\nsaviastioita ja huusivat, että -- pyydän anteeksi, sir -- kukaan ei\nvoinut viihtyä skotlantilaisen ulottuvilla.\"\n\n\"No, vähät siitä, mitä he huusivat; sinä olit kelpo mies, kun\nautoit heikompaa puolta. Ja sinä, mies\", pitkitti mestari George\nmaanmieheensä kääntyen, \"pistäydyt talooni huomen-aamulla tämän\nosoitteen mukaan\".\n\n\"Kyllä noudatan teidän arvoisuutenne kutsua\", sanoi skotlantilainen\nkumartaen hyvin syvään, \"jos nimittäin arvoisa herrani sallii\".\n\n\"Herrasiko?\" sanoi George. \"Onko sinulla mitään muuta herraa kuin\nPuute, jonka livreijaa sanot kantavasi?\"\n\n\"Niin, teidän arvoisuutenne, palvelenkin tavallaan kahta herraa\",\nselitti Richie, \"sillä sekä isäntäni että minä olemme tuon samaisen\npahuksen orjia, jolle luulimme näyttävämme kantapäämme, lähtemällä\nSkotlannista. Näette siis, sir, että minä olen jonkunlainen\ntaka-alustalainen, kuten meidän maassamme sanotaan, ollen palvelijan\npalvelija.\"\n\n\"Ja mikä on herrasi nimi?\" kysyi mestari George, mutta lisäsi\nnähdessään Richien epäröivän: \"Ei, älä sano, jos se on salaisuus.\"\n\n\"Salaisuus, jonka säilyttämisestä ei ole suurtakaan hyötyä\", tuumi\nRichie; \"tiedätte vain, että meidän pohjoismaalainen luontomme on\nliian ylpeä kutsumaan todistajia hätäämme. Ei herrani silti ole\nmuuta kuin tilapäisessä pinteessä, sir\", hän lisäsi katsahtaen\nnoihin kahteen englantilaiseen oppipoikaan, \"hänellä kun on iso\nsumma kuninkaallisessa rahastossa -- hänelle nimittäin\", hän jatkoi\nkuiskaamalla mestari Georgelle, \"on kuningas paljon velkaa, mutta\nniitä hopeita taitaa olla paha saada. -- Herrani on nuori loordi\nGlenvarloch.\"\n\nMestari George näytti kummastuvan nimestä. \"_Sinä_ nuoren loordi\nGlenvarlochin saattolaisia, ja tuossa tilassa?\"\n\n\"Aivan, ja minussa näette kaikki hänen saattolaisensa, toistaiseksi;\nja iloissani olisin, jos hän olisi paljoakaan paremmassa kunnossa\nkuin minä, vaikka minun pitäisi jäädä tällaisekseni.\"\n\n\"Olen nähnyt hänen isänsä, kintereillään neljä herrasmiestä ja\nkymmenen lakeijaa kahisemassa pitseissään ja sametissaan\", sanoi\nmestari George. \"No, tämä on muuttelias maailma, mutta tuolla puolen\non parempi. Kunnon vanha Glenvarlochin suku, joka puolsi kuningastaan\nja maatansa viisisataa vuotta!\"\n\n\"Teidän arvoisuutenne voi sanoa tuhannen\", oikaisi toinen.\n\n\"Minä sanon mitä tiedän todeksi, ystävä\", väitti porvari, \"enkä\nsanaakaan enempää. Näytät nyt hyvinkin toipuneelta -- pystytkö\nkävelemään?\"\n\n\"Mainiosti, sir\", vakuutti Richie; \"olin vain hiukan untelona. Olen\nkasvatettu Länsiportilla, ja kiireeni kestää jymäyksen, joka kaataisi\nmullin.\"\n\n\"Missä asuu isäntäsi?\"\n\n\"Me asetuimme, teidän arvoisuutenne\", vastasi skotlantilainen,\n\"pieneen taloon erään kujan suuhun, joka laskeutuu virran varteen,\nmuutaman siivon miehen luo, John Christien, laivatavarain kauppiaan,\nkuten sanotaan. Hänen isänsä oli syntyisin Dundeesta. En sen kujan\nnimeä tiedä, mutta se on ihan sen ison kirkon mukainen; ja teidän\narvoisuutenne suvaitkoon muistaa, että me esiinnymme pelkällä mr.\nNigel Olifauntin perhenimellä, pysytellen nykyään syrjässä, vaikka\nmeitä Skotlannissa puhutellaan loordi Nigeliksi.\"\n\n\"Herrasi menettelee siinä viisaasti\", myönsi porvari. \"Kyllä löydän\nasuntonne, vaikka ohjauksesi ei ole selvimpiä.\" Samalla sujauttaen\nkolikon Richie Monipliesille käteen hän käski tämän rientää kotiin ja\nolla antaumatta enempiin kiistoihin.\n\n\"Varon minä sitä nyt, sir\", lupasi Richie tärkeän näköisenä, \"kun\nminulla on asia toimitettavana. Toivotan siis teille kaikille\nmenestystä ja kiitän erittäin näitä kahta nuorta herrasmiestä --\"\n\n\"Minä en ole mikään herrasmies\", sanoi Jenkin, paiskaten lakin\npäähänsä. \"Olen reima lontoolainen oppipoika ja toivon vielä\nyleneväni mestariksi. Frank sanoutukoon herrasmieheksi, jos tahtoo.\"\n\n\"Minä _olin_ aikoinani herrasmies\", sanoi Tunstall, \"ja toivoakseni\nen ole tehnyt mitään sen nimityksen menettämiseksi\".\n\n\"No, no, kuten haluatte\", tuumi Richie Moniplies; \"mutta hyvin\nkiitollinen olen teille molemmille -- ja tuskinpa hivenenkään vertaa\nvähemmin pidän sitä mielessäni, vaikka juuri nyt sanonkin siitä\nvain vähän. Hyvää yötä teille, kunnon kansalaiseni.\" Niin sanoen\nhän työnsi risaisen ihokkaansa hihasta pitkän luisevan käden ja\nkäsivarren, jolla lihakset nousivat kuin piiskanletkut. Mestari\nGeorge pudisti sitä sydämellisesti, Jenkinin ja Frankin iskiessä\novelasti silmää toisilleen.\n\nRichie Moniplies olisi sitte kohdistanut kiitollisuutensa puodin\nomistajaan, mutta nähdessään hänen, kuten jälkeenpäin sanoi,\n\"töhertävän pikku kirjaseensa kuin mieletön\", hän tyydytti\nkohteliaisuutensa \"antamalla hänelle hattua\", s.o. koskettamalla\npäähinettään tervehdykseksi, ja poistui myymälästä.\n\n\"Kas, siinä menee skotlantilainen Jockey kaikkine huonoine ja\nhyvine puolineen\", huomautti mestari George mestari Davidille,\njoka vastahakoisestikin pidättyi laskelmistaan ja pitäen kynäänsä\ntuuman päässä vihosta tuijotti ystäväänsä suurin ja niin ilmeettömin\nsilmin, että ne kuvastivat pikemmin mitä tahansa muuta kuin\nymmärrystä tai harrastusta puhuttelijansa sanoja kohtaan. \"Tuo mies\",\npitkitti mestari George ystävänsä hajamielisyyttä havaitsematta,\n\"osoittaa hyvin elävästi, miten meidän skotlantilainen ylpeytemme\nja köyhyytemme tekee meistä valehtelijoita ja rehentelijöitä;\nja takaanpa kuitenkin, että se tolvana, jonka joka kolmas sana\nenglantilaiselle on pöyhkeä valhe, saattelee herraansa vilpittömänä\nja hellänä ystävänä ja on kenties luovuttanut hänelle viittansa\nkylmässä tuulessa, vaikka itse joutuisi kävelemään _in cuerpo_, kuten\ndon sanoo. Kummallista, että urheus ja uskollisuus -- sillä varmasti\nuskon sen veitikan kunnolliseksi -- ei saa parempaa kumppania\nkuin tämän kerskailevan rehentelyn. Mutta sinä et kuuntele minua,\nDavie-veikko.\"\n\n\"Kyllä -- kyllä kuuntelen varsin tarkasti\", väitti Davis, \"Sillä kun\naurinko kiertää taululevyn neljässäkolmatta tunnissa, lisättäköön\nkuun osalle viisikymmentä ja puoli minuuttia.\"\n\n\"Sinä olet seitsemännessä taivaassa, mies\", muistutti hänen\nkumppaninsa.\n\n\"Suo anteeksi\", vastasi Davie. -- \"Tehköön pyörä A kierroksen\nneljässäkolmatta tunnissa -- nyt sen saan -- ja pyörä B\nneljässäkolmatta tunnissa viidessäkymmenessä ja puolessa minuutissa\n-- seitsemänkuudetta ollessa verrannollinen neljäänkuudetta niinkuin\nyhdeksänkuudetta neljäänkolmatta tuntiin viiteenkymmeneen ja puoleen\nminuuttiin, taikka hyvin liki -- pyydän sinulta anteeksi, mestari\nGeorge, ja toivotan sinulle sydämestäni hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötäkö?\" sanoi mestari George; \"ethän ole minulle vielä\nsanonut hyvää päivääkään. Hei, vanha ystävä, pane poikkeen se vihko,\ntaikka säret _oman_ kallosi sisäkoneiston, niinkuin tuo ystävämme\non saanut omansa ulkokuoreen vamman. Hyvää yötä, hän sanoo! Minä en\naio niin helposti eritä sinusta. Tulin saamaan sinulta kello neljän\nvälipalan, mies, ja pari luutun säveltä kummityttäreltäni mrs.\nMargetilta.\"\n\n\"Hyväinen aika! Minä olin hajamielinen, mestari George -- mutta\ntunnethan minut. Milloin vain joudun pyörien sekaan\", sanoi mr.\nRamsay, \"silloin on --\"\n\n\"Onni, että olet tekemisissä pienten kanssa\", täydensi hänen\nystävänsä, kun Ramsay mietteistään ja laskelmistaan havahtuneena\nastui edellä pikku takaportaita toiseen huonekertaan, joka oli hänen\ntyttärensä ja vähäisen huonekuntansa hallussa.\n\nOppipojat asettuivat jälleen paikoilleen myymälän edustalle,\nvapauttaen sijaisuudesta Sam vartijan. Jenkin sanoi Tunstallille:\n\"Näitkö, Frank, kuinka vanha kultaseppä sukoili mieronkiertäjää\nmaanmiestänsä? Milloin olisi noin äveriäs mies pudistanut niin\nkohteliaasti köyhän englantilaisen kättä? No, sen minä sanon\nskoteista hyvää, että he syöksyvät päätähavin palvelemaan\nkansalaistaan, vaikkeivät sormenkynttäkään kostuttaisi pelastaakseen\nkukkumasta etelämaalaista, joiksi he meitä sanovat. Ja sentäänkin on\nmestari George vain puolirotuinen skotlantilainen siinä suhteessa,\nsillä minä tiedän hänen olleen monasti avulias englantilaisillekin.\"\n\n\"Mutta kuulepas, Jenkin\", sanoi Tunstall, \"sinä olet mielestäni itse\nvain puolirotuinen englantilainen. Kuinka tulit lopultakin iskeneeksi\nskotlantilaisen puolella?\"\n\n\"Ka, niinhän sinäkin teit\", vastasi Vincent.\n\n\"Niin, kun näin sinun alkavan; ja sitäpaitsi ei ole Cumberlandin\ntapoja karata viisikymmentä yhtä vastaan\", selitti Tunstall.\n\n\"Eikä Kristuksen-kirkon tapoja myöskään\", sanoi Jenkin. \"Eläköön\nrehti peli ja vanha Englanti! Sitäpaitsi, kertoakseni sinulle\nsalaisuuden, hänen äänessään sorahti sointua -- -- murteen puolesta,\ntarkoitan -- joka muistutti minua eräästä pienoisesta kielestä, ja\ntätä minä pidän suloisempana -- suloisempana kuin kuulostaa Pyhän\nDunstanin viimeinen kajahdus sinä päivänä, jona minut kirvoitetaan\noppisitoumuksestani. Haa! sinä arvaat, ketä tarkoitan, Frank?\"\n\n\"En tosiaankaan\", vastasi Tunstall. \"Skotlantilaista Janetia ehkä,\npesijätärtä.\"\n\n\"Hiiteen Janet omassa pesupöntössään! Ei, ei, ei! Sinä sokea hölmö --\netkö tiedä tarkoittavani sievää mrs. Margetia?\"\n\n\"Hmh!\" vastasi Tunstall kuivasti.\n\nSuuttumuksen välähdys, johon ei ollut sekaantumatta epäluuloa,\nleimahti Jenkinin terävissä mustissa silmissä.\n\n\"Hmh! -- ja mitä merkitsee hmh? Minä en luullakseni ole ensimäinen\noppipoika naimaan mestarinsa tytärtä?\"\n\n\"He kai pitivät aikeensa salassa\", huomautti Tunstall, \"ainakin\nkunnes olivat palvelleet oppiaikansa\".\n\n\"Sanonpa sinulle suoraan, Frank\", virkkoi Jenkin terävästi, \"että\ntuo saattaa olla teidän herraskaisten tapa, jotka opetetaan\nlapsenhilkustaan asti kantamaan kahta naamaa saman päähineen alla,\nmutta sitä en minä ikinä omaksu\".\n\n\"Tuossa ovat portaat\", sanoi Tunstall tyynesti; \"mene ylös ja pyydä\nmrs. Margetia mestariltamme heti paikalla, niin näet, minkälaista\nnaamaa _hän_ kantaa päähineensä alla\".\n\n\"Enkä mene\", vastasi Jenkin; \"en minä semmoinenkaan hupsu ole. Mutta\nminä otan oman aikani, ja mitkään Cumberlandin kreivit eivät minua\nnolaa, siitä saat olla aivan varma.\"\n\nFrancis ei vastannut, ja he ryhtyivät taas vanhaan tapaan hoitamaan\nmyymälän liikettä ja hokemaan kehoituksiaan ohikulkijoille.\n\n\n\n\n3. LUKU.\n\nOuto anomuksen esittäjä.\n\n\nSeuraavana aamuna istui Nigel Olifaunt, Glenvarlochin nuori loordi,\napeana ja yksinäisenä pienessä kamarissaan laivatarpeiden kauppiaan\nJohn Christien rakennuksessa. Kelpo ammattilainen näytti muuten\nrakennuttaneen tämän huoneen mahdollisimman läheisesti laivan\nkajuutin kaltaiseksi, kenties kiitollisuudesta sitä toimialaa\nkohtaan, josta hän enimmäkseen sai elatuksensa.\n\nTalo sijaitsi lähellä Paavalin laituria tuollaisen mutkikkaan ja\nsoukan kujan päässä, jotka tekivät sen osan kaupunkia kapeiden,\npimeitten, kosteitten ja epäterveellisten katujen ja raittien\nhämmennyttäväksi sokkeloksi, kunnes se tuhoutui suuressa tulipalossa\nv. 1666. Tämän jossakin sopessa oli silloin aina rutto vaanimassa\nyhtä varmasti kuin Konstantinopolin syrjäisillä kolkilla meidän\naikanamme. Mutta John Christien talo oli virran puolella, joten\nsillä oli etunaan vapaa ilman pääsy, joskin sitä kyllästivät\nlaivanvarustajan myymien tavarain voimakkaat huurut, pien haju ja\npakoveden jättämän liejun ja liman luonnollinen tunkka.\n\nPaitsi että hänen asuntonsa ei kellunut nousuvedellä ja tarttunut\npohjaan luoteen aikana, oli nuori loordi ylimalkaan melkein yhtä\nmukavasti majoittunut kuin matkustaessaan pienessä kauppaprikissä\nKirkaldyn pitkästä kaupungista Lifen kreivikunnasta Lontooseen.\nRehellinen talon isäntä osoitti hänelle kuitenkin kaikkea\nmahdollista huomaavaisuutta, sillä Richie Moniplies ei ollut\nkatsonut välttämättömäksi säilyttää herransa tuntemattomuutta niin\ntäydellisesti, ettei kauppias olisi kyennyt arvaamaan vieraansa\nsäätyä ylemmäksi kuin hänen ulkoasustaan saattoi päättää.\n\nHänen vaimonsa, Nelly-emäntä, oli pyylevä, verevä, naurunhaluinen\nnainen, jolla oli mustat silmät, tiukka nauhoilla koristeltu\nmiehusta, vihreä esiliina, punainen hame reunustettu hennolla\nhopeakutouksella ja viisaasti lyhennetty näyttämään lyhyen\nkantapään ja sievän nilkan sekä hyvin kiillotetut kengät. Hänessä\nluonnollisesti herätti erityistä mielenkiintoa nuori mies, joka ei\nainoastaan ollut komea, hyväntuulinen ja helposti tyydytetty talon\nsuomilla mukavuuksilla, vaan myöskin selvästi esiintyi arvoltaan\nja käytökseltään paljoa ylhäisempänä kuin ne kauppa-aluksien\nlaivurit -- eli kapteenit, kuten he itseään nimittivät -- jotka\nolivat hänen vuokraamiensa huoneiden tavallisina asukkaina. Näiden\nlähtiessä tiesi hän varmasti tapaavansa hyvin huositut lattiansa\ntahrittuina tupakanjätteillä, se nautintoaine kun kuningas Jaakon\nvastajulistuksesta huolimatta oli silloin tunkeutumassa käytäntöön,\nja parhaat uutimensa tuoksuvina katajanmarjaviinalta ja muilta\nväkijuomilta. Emäntä Nelly oli tuollaisesta kovin suutuksissaan,\naivan oikein huomauttaen, että myymälän ja tavara-aitan haju oli\nkyllin paha ilman näitä lisiä.\n\nMutta kaikki mr. Olifauntin tavat olivat säännölliset ja puhtaat, ja\nhänen vilpitön ja yksinkertainenkin sävynsä kuvasti niin suuresti\nhovilaista ja herrasmiestä, että se oli tehokkaana vastakohtana hänen\nmeriväkensä äänekkäälle huutelulle, karkeille piloille ja meluavalle\nmaltittomuudelle. Emäntä näki vieraansa olevan myös kaihomielinen,\nvaikka hän yrittikin näyttää tyytyväiseltä ja hilpeältä; ja sanalla\nsanoen hän itse oivaltamatta tunteensa laajuutta sai vierastaan\nkohtaan sitä lajia harrastusta, jota häikäilemätön keikari olisi\nsaattanut tulla houkutelluksi kehittämään rehellisen Johnin\nvahingoksi, miehen ollessa ainakin kahta vuosikymmentä vanhempi\nkuin elämänkumppaninsa. Olifauntilla ei kuitenkaan ainoastaan ollut\nmuita asioita ajateltavana, vaan jos sellainen juoni olisi hänen\nmieleensäkin juontanut, olisi hän katsonut sitä kunnottomaksi\nja kiittämättömäksi vieraanvaraisuuden lakien loukkaukseksi,\nsillä hänen isä-vainajansa oli muodostanut hänen uskontonsa\nkansallisten opinkäsitysten ankarain periaatteiden mukaan ja hänen\nsiveellisyytensä mitä tarkimpia kunnian vaatimuksia noudattavaksi.\nHän ei ollut välttänyt maalaistensa vallitsevaa heikkoutta,\nylenpalttista sukuylpeyden tuntoa ja taipumusta arvioimaan muiden\narvoa ja merkitystä heidän kuolleitten esi-isiensä lukumäärän ja\nmaineen perusteella, mutta hänen järkevyytensä ja yleinen säyseytensä\nhillitsi hyvin tätä perhekorskeutta ja tavallisesti melkein tyyten\nsalasikin sen.\n\nKertomuksemme ottaessa hänet mukaansa oli Nigel Olifaunt -- eli\noikeammin nuori loordi Glenvarloch -- pahasti ymmällä uskollisen\nja ainoan saattolaisensa Richard Monipliesin kohtalosta; nuoren\nherransa lähettämänä edellisen päivän aamulla varhain Westminsterissa\nmajailevaan hoviin ei hän ollut vieläkään palannut. Miehen\niltaseikkailuihin on lukija jo tutustunut ja tietää sikäli enemmän\nRichiestä kuin hänen herransa, joka ei ollut kuullut palvelijastaan\nneljäänkolmatta tuntiin.\n\nEmäntä Nelly Christie sillävälin silmäili vierastaan hiukan\nhuolestuneesti ja tunsi suurta halua viihdyttää häntä, jos\nmahdollista. Hän asetti aamiaispöydälle muhkean kappaleen kylmää\nsuolalihaa, tavallisena reunustuksenaan lanttua ja porkkanaa,\nsuositti sinappiansa suoraan tulleena serkultaan Tewkesburysta ja\nmausti paahdetun leivän omin käsin -- ja omin käsin hän myös laski\ntynnyristä haarikallisen vaahtoavaa väkiolutta, jotka kaikki olivat\nsen ajan tukevan aamiaisen aineksina.\n\nNähdessään vieraansa levottomuuden estävän häntä tekemästä täyttä\noikeutta eteensä asetetulle hyvälle kestitykselle alotti hän\nsuusanallisen lohduttajatoimensa hänen asemassaan olevien naisten\ntavalliseen suulaaseen tapaan, kun nämä hyvästä ulkomuodostaan,\nhyvistä aikeistaan ja hyvistä keuhkoistaan tietoisina eivät pelkää\nväsyttävänsä itseään tai kylläännyttävänsä kuulijoitaan.\n\n\"No, ihme ja kumma! pitääkö meidän lähettää teidät sinne Skotlantiin\nyhtä laihana kuin tännekin tulitte? Varmasti olisi se vastoin\nluonnon kulkua. Kelpo mieheni isä, vanha Sandie Christie, kuuluu\nolleen pelkkä hiven, kun hän muutti pohjoisesta, ja kuollessaan\nviime Pyhän Barnabyn päivänä kymmenen vuotta takaperin oli hän\nvarmasti kolmensadankahdenkymmenen naulan painoinen. Minä olin\navopäinen tyttönen siihen aikaan ja asuin naapuristossa, vaikken\nosannut silloin arvata meneväni naimisiin Johnin kanssa, joka oli\nminusta parikymmentä vuotta edellä -- mutta hän on hyvinvoipa mies\nja ystävällinen puoliso -- ja hänen isänsä, niinkuin sanoin, kuoli\nlihavana kuin kirkonkuudennus. Niin, sir, mutta toivoakseni en ole\npahastuttanut teitä pikku leikilläni -- ja toivon oluen olevan teidän\narvoisuutenne mieliksi -- ja lihan -- ja sinapin?\"\n\n\"Kaikki oivallista -- kaikki liiankin hyvää\", vastasi Olifaunt.\n\"Teillä on kaikki niin puhdasta ja siistiä, emäntä, että minä en\ntiedä miten elää palatessani omaan maahani -- jos sinne koskaan\npalaan.\"\n\nTämä lisäys näytti puhkeavan sanoiksi vastoin hänen tahtoaan, ja sitä\nsäesti syvä huokaus.\n\n\"Tokihan teidän arvoisuutenne lähtee takaisin, jos haluaa\", puheli\nemäntä, \"jollette katso paremmaksi ottaa sievää hyvillä myötäjäisillä\nvarustettua vallasneitoa, kuten jotkut maanmiehenne ovat tehneet.\nSanonpa teille, että muutamat kaupungin parhaatkin ovat menneet\nskotlantilaisille. Sekin lady[16] Trebleplumb, suuren Turkinmaalle\nkauppoja tehneen Sir Thomas Trebleplumbin leski, huoli Sir Awley\nMacauleyn, jonka teidän arvoisuutenne varmaankin tuntee; ja kaunis\nmistress Doublefee, vanhan lakimies Doublefeen tytär, hyppäsi ulos\nikkunasta ja vihittiin Mayfairissa erään kovanimisen skotlantilaisen\nkanssa; ja vanhan puutavarakauppias Pitchpostin tyttäret eivät\ntehneet paljoa paremmin, sillä he ottivat kumpikin irlantilaisen;\nja kun ihmiset ivaavat minua siitä, että minulla on skotlantilainen\nvuokralaisena, tarkoittaen teidän arvoisuuttanne, sanon minä heille,\nettä he ovat peloissaan tyttäristään ja vaimoistaan; ja tokihan\nminulla on oikeus puoltaa skotlantilaisia, koska John Christie on\npuoleksi skotlantilainen ja hyvinvoipa mies ja hyvä puoliso, vaikka\nmeidän väliämme on parikymmentä vuotta; ja kovasti minä soisin teidän\narvoisuutenne heittävän pois huolensa ja parantavan aamiaistansa\nsuupalasella ja kulauksella.\"\n\n\"En mitenkään voi, hyvä emäntä\", vakuutti Olifaunt. \"Olen\ntuskaantunut tuosta palvelijastani, joka on ollut niin kauvan poissa\nteidän vaarallisessa kaupungissanne.\"\n\nOlkoon ohimennen mainittuna, että Nelly-emännän tavallisena\nlohdutusmuotona oli todistaa olemattomaksi kaikkinainen pahoittelun\nsyy. Hänen sanotaan menneen tässä niin pitkälle, että miehensä\nkuolemaa surevan naapurin lohdutukseksi vakuutti rakkaan vainajan\nvarmasti jaksavan huomenna paremmin, mikä ei kenties olisi\nosoittautunut soveliaaksi huojennuksen tuottajaksi, jos se olisi\nollut mahdollistakin.\n\nTällä kertaa hän lujasti kielsi Richien viipyneen kaupungilla\nkahtakaankymmentä tuntia. Ja mitä tuli ihmisten surmaamiseen\nLontoon kaduilla, niin oli tosin kaksi miestä löydetty Towerin\nkaivannosta viime viikolla, mutta se oli kaukana itälaidalla, ja se\nonneton, jolta oli kurkku leikattu kedolla, oli tavannut kohtalonsa\nIslingtonin lähellä; irlantilainen oli taasen se mies, jonka oli\njuovuspäissään pistänyt kuoliaaksi nuori lakikoululainen Pyhän\nKlementin edustalla Strandilla.[17] Kaikki nämä todistukset hän\nesitti osoittaakseen, että yksikään näistä tapauksista ei ollut\nsattunut ihan samanlaisissa olosuhteissa kuin oli Richien paluu\nskotlantilaisena Westminsterista.\n\n\"Parempana lohdutuksenani on, hyvä emäntä\", vastasi Olifaunt, \"että\npoika ei ole riidanrakentaja eikä tappelija, ellei häntä kovin\nhärnätä, ja että hänellä ei ole mukanaan mitään kellekään muulle kuin\nminulle kallisarvoista\".\n\n\"Teidän arvoisuutenne puhuu ihan paikalleen\", myönsi uupumaton\nemäntä, joka rupattelunsa pitentämiseksi viivytteli toimessaan, kun\nkorjasi astioita pöydältä ja järjesteli huoneessa. \"Varma olen siitä,\nettä master Moniplies ei ole mellastaja eikä riitapukari, sillä\njos hän metelistä pitäisi, leiskuisi hän nuoren väen seassa täällä\nnaapuristossa, mutta sellaista ei hän uneksikaan; ja kun minä pyysin\nsitä nuorta miestä tulemaan vain hyvän tuttuni emäntä Drinkwaterin\nluokse asti ja maistamaan lasillisen anisvettä ja haukkaamaan\npalasen ähkyjuustoa, -- sillä emäntä Drinkwater on saanut kaksoset,\nniinkuin teidän arvoisuudellenne kerroin, sir -- ja tarkoitin pelkkää\nkohteliaisuutta sille nuorelle miehelle, niin hän vain mieluummin\njäi istumaan kotimieheksi John Christien seuraan; ja varmastikin\non heidän väliään parikymmentä vuotta, sillä teidän arvoisuutenne\npalvelija näyttää tuskin paljoa vanhemmalta kuin minäkään. Mitähän\nniillä mahtoi olla sanottavaa toisilleen. Kysyin John Christieltä,\nmutta hän käski minun nukkua.\"\n\n\"Jollei hän tule pian\", huomautti nuori ylimys, \"niin pyydän teitä\nsanomaan minulle, minkä viranomaisen apuun voin vedota, sillä\nmies-paran turvallisuudesta puhumattakaan olen huolissani myöskin\nhänen haltuunsa jättämistäni tärkeistä papereista\".\n\n\"Voi, teidän arvoisuutenne saa olla ihan varma siitä, että hän\nilmestyy tänne neljännestunnin kuluessa\", vakuutti Nelly-emäntä.\n\"Hän ei ole semmoinen nuorukainen, joka viipyy ulkona kokonaisen\nvuorokauden yhteen menoon. Ja mitä niihin papereihin tulee, niin\nvarmastikin teidän arvoisuutenne suo minulle anteeksi, että\nihan sattumalta osui silmääni kirjeen kulma, kun olin antamassa\nhänelle tuskin sormustimenikaan kokoista pikarillista viinaa hänen\nvahvistuksekseen märkyyttä vastaan, -- ja se oli osoitettu hänen\nkuninkaalliselle majesteetilleen; ja niinpä onkin kaiketi hänen\nmajesteettinsa pidättänyt Richien luonansa kohteliaisuudesta,\npohtiakseen teidän arvoisuutenne kirjettä ja lähettääkseen takaisin\nsopivan vastauksen.\"\n\nSattumalta osasi puhelias emäntä tässä käytännöllisempään\nlohdutusperusteeseen kuin hän oli tähän asti keksinyt, sillä\nnuorella loordilla oli itselläänkin hiukan epämääräistä toivoa, että\nhänen lähettinsä oli saattanut viivästyä hovissa, kunnes hänelle\nsaataisiin toimitetuksi sovelias ja suotuisa vastaus. Mutta niin\nkokematon kuin hän olikin yleisissä asioissa, tarvittiin vain tovin\nmietintä hänen tullakseen vakuutetuksi sellaisen odotuksen vähäisestä\nmahdollisuudesta, joka oli aivan päinvastainen kaikelle, mitä hän oli\nkuullut hovisääntöjen kaavamaisuudesta ja hovissa ajettavan jutun\nvitkallisuudesta. Huoahtaen vastasi hän hyväsydämiselle emännälleen\nepäilevänsä, tokko kuningas katsahtaisikaan hänelle osoitettuun\nlähetykseen, saati ottaisi sitä heti harkittavakseen.\n\n\"No, kylläpä te olette heikkosydäminen herrasmies!\" kummastui\nkelpo vaimo; \"ja miksei hän tekisi hyväksemme yhtä paljon kuin\narmollinen Elisabet-kuningattaremme? Monet ihmiset sanovat sitä\nja tätä kuningattaresta ja kuninkaasta, mutta minun mielestäni on\nkuningas luonnollisempi meidän englantilaisten hallitsijaksi; ja\ntämä hyvä mies menee yhtä usein vesitse alas Greenwichiin ja käyttää\nyhtä monia lauttureita ja kaikenkaltaisia soutumiehiä ja ylläpitää\nkuninkaallisessa armollisuudessaan vesirunoilija John Tayloria,\njolla on sekä jaala että vene. Ja hän on toimittanut komean hovin\nWhitehalliin ihan virran varteen; ja koska kuningas on niin hyvä\nystävä Thamesille, niin en voi nähdä, sallikoon teidän arvoisuutenne\nminun sanoa, minkä takia kaikki hänen alamaisensa ja teidän\narvoisuutenne erittäisin eivät saisi häneltä täyttä tyydytystä.\"\n\n\"Totta kyllä, emäntä -- totta kyllä, -- toivokaamme parasta; mutta\nminun täytyy ottaa levättini ja pistomiekkani sekä pyytää miestänne\nhyväntahtoisesti opastamaan minut viranomaisen luo.\"\n\n\"Totisesti, sir\", sanoi rivakka emäntä, \"sen voin minä tehdä yhtä\nhyvin kuin hänkin, joka on ollut hidas mies kielestään kaiken ikänsä,\nvaikka tahdon kohtuuden mukaisesti tunnustaa hänet rakastavaksi\npuolisoksi ja mieheksi, joka pystyy yhtä hyvin menestymään maailmassa\nkuin kukaan meidän ja kujanpään välillä. Ja järjestysasioissa istuva\nraatimies on aina Guildhallissa, joka on likellä Paavalin-kirkkoa, ja\nminä takaan teille, että hän panee kaupungissa kuntoon kaikki, mitä\nviisaus voi korjata; ja muulle ei ole muuta apua kuin kärsiminen.\nMutta soisinpa olevani yhtä varma neljästäkymmenestä punnasta kuin\nsen nuoren miehen tulemisesta takaisin ehjänä ja terveenä.\"\n\nOlifaunt oli suuressa ja tuskallisessa epäilyksessä siitä; mitä kelpo\nemäntä niin lujasti väitti varmaksi. Hän heitti levätin toiselle\nolalleen ja oli kiinnittämässä pistomiekkaa vyötäisilleen, kun\nensin Richie Monipliesin ääni portaista ja sitte tuon uskollisen\nlähetin ilmestyminen kamariin selvitti asian epäilemättömäksi.\nOnniteltuaan Monipliesia hänen paluustaan ja lausuttuaan useita\nkohteliaisuuksia omalle viisaudelleen sen ennustamisesta näki\nNelly-emäntä vihdoin hyväksi poistua huoneesta. Totta puhuen\nhillitsivät hänen uteliaisuuttaan muutamat vaistomaiset säädyllisen\nkäyttäymisen tunteet, jotapaitsi hän käsitti mahdottomaksi Richien\nryhtyä kertomiseensa hänen ollessaan saapuvilla. Senvuoksi peräytyi\nhän, uskoen oman taidokkuutensa saavan salaisuuden heltiämään\njommaltakummalta nuorelta mieheltä yksinäisessä puhelussa.\n\n\"No, taivaan nimessä, mikä on vikana?\" alotti Nigel Olifaunt. \"Missä\nolet ollut, tai mitä olet hommannut? Näytät valjulta kuin kuolema.\nKätesi on veressä, vaatteesi riekaleina. Mitä mäikinää oletkaan\npitänyt? Olet ollut päissäsi, Richard, ja tapellut.\"\n\n\"Tapellut olen\", myönsi Richard, \"pikku otteen; mutta mitä\npäihtymiseen tulee, niin sitä urakkaa on työläs saada toimeen tässä\nkaupungissa, kun ei ole penniäkään nesteen ostoon; ja mitä mäikinään\ntulee, niin ei ole rahtuakaan muuta mäikytetty kuin minun päätäni.\nSe ei ole raudasta, tietääkseni, eivätkä vaatteeni teräsverkosta,\nniin että toisen puhkasi nuija ja toisen tärveli kouraisu. Muutamat\nälyttömät hunsvotit haukkuivat maatani, mutta taisinpa puhdistaa\nkujan niistä. Koko pesye kävi minulle kuitenkin viimein liian\npaljoksi, ja minä sain tämän kolauksen nuppiini, ja sitte minut\nkannettiin tiedottomana pieneen puotiin lakikoulun portin viereen,\nmissä myydään hoijakoita ja väkkäröitä, jotka mittaavat aikaa\nniinkuin mies mittaisi sarkaa; ja sitte ne iskivät minusta suonta,\ntahdoin taikka olin tahtomatta, ja olivat aika höyliä, liiatenkin\nmuuan vanha maanmiehemme, josta enemmän vastakertana.\"\n\n\"Ja mihin aikaan saattoi tuo tapahtua?\" kysyi Nigel.\n\n\"Ne kaksi rautaukkoa siellä kirkon tornissa portin lähellä\nkolkuttivat juuri kello kuutta.\"\n\n\"Ja mikset tullut kotiin heti kun virkosit?\" kummeksui Nigel.\n\n\"Totta tosiaan, mylord, jokainen _miksi_ on saanut oman _siksi_, ja\ntällä onkin pätevä\", selitti hänen saattolaisensa. \"Kotiin tullakseni\ntarvitsi minun tietää, missä koti on; mutta minulta oli lopen\nhaihtunut kujan nimi, ja mitä enemmän kyselin, sitä enemmän ihmiset\nnauroivat ja sitä kauvemmas he lähettivät minut harhaan, niin että\nminä heitin homman, kunnes Jumala toimittaisi päivänvalon avukseni;\nja kun viimetteeksi näin olevani lähellä kirkkoa, niin livahdinpa\nottamaan yösijani kirkkomaalta.\"\n\n\"Kirkkomaalta?\" surkutteli Nigel. \"Mutta minun ei ole tarvis kysyä,\nmikä hääti sinut sellaiseen pinteeseen.\"\n\n\"Ei se niin suuresti tapahtunut rahan puutteessa, mylord Nigel\",\nselitti Richie salaperäisen tärkeänä sävyltään, \"sillä minä en\nollut tyyten vailla varoja, josta vastakertana enemmän. Mutta\najattelin, etten ikänä haaskaisi kuutta pennyä heikäläisen majatalon\nnenäkkääseen huoneenhoitajaan, niin kauvan kuin saatoin nukkua\nraikkaasti ja pulskasti kauniissa, kuivassa, keväisessä yössä.\nMonenakin kertana, kun olen tullut kotiin liian myöhään ja nähnyt\nLänsiportin suljetuksi ja vartijan pahanilkiseksi, olen pannut Pyhän\nCuthbertin vasikkahaan kaitsijan luovuttamaan minulle kortteerin.\nMutta Pyhän Cuthbertin hautuumaalla onkin sieviä ruohomättäitä, missä\nsaa nukkua niinkuin untuvapatjalla, kunnes kuulee kiurun visertävän\nniin korkealla ilmassa kuin linnanhuipun tasalla. Mutta ihme paikka\non, että nämä Lontoon kirkkotarhat ovat kivetyt sepelkivillä, jotka\non taottu lujasti vieri viereen kiinni; ja kun viittani on jotensakin\nhiukioin, niin siitä lähti vain ohut alunen, ja minun oli pakko\nluopua vuoteestani ennen kuin puudutin kaikki jäsenet. Kuolleet\nsaattavat siellä nukkua kylläkin, sikeästi, mutta ei lempokaan muu.\"\n\n\"Ja mihin sitte jouduit?\" tiedusti hänen herransa.\n\n\"Pistäysinpähän sievoiseen soppeen, tuommoisen katuvajan ulkonevien\nräystäslautojen suojaan, ja siellä nukuin lujasti kuin linnassa.\nKyllähän minua häiritsivät jotkut yöhäiläkät ja reuhaavat\nkatusankarit, mutta havaitessaan, ettei minulta ollut muuta\nsaatavissa kuin sivallus Andrea Ferrarastani, toivottivat he hyvää\nyötä mokomalle skotlantilaiselle köyhimykselle; ja hyvilläni olin,\nkun heistä niinkin helpolla pääsin. Ja aamusella tulla jönkäilin\ntänne, mutta tuska ja vaiva oli löytää tietä, sillä minä olin ollut\nniin kaukana idässä kuin Penikulman-pääksi[18] nimitetyssä paikassa,\nvaikka se oli paremmin kuuden penikulman päässä.\"\n\n\"No, niin, Richie\", vastasi Nigel, \"minua ilahuttaa, että kaikki tämä\non päättynyt näin hyvin -- mene saamaan jotakin syödäksesi. Varmasti\ntarvitset vahvistusta.\"\n\n\"Kyllä tosiaankin, sir\", myönsi Moniplies; \"mutta jos teidän\nylhäisyytenne suvaitsee --\"\n\n\"Unohda ylhäisyys toistaiseksi, Richie, kuten olen jo usein sanonut\nsinulle.\"\n\n\"Totta tosiaan\", sanoi Richie, \"voisin hyvin unohtaa, että teidän\narvoisuutenne on loordi, mutta silloin minun pitäisi unohtaa,\nettä olen loordin palvelusmies, ja se ei ole niin helppoa. Mutta\nkuitenkin\", hän lisäsi, autellen kuvaustaan oikean kätensä peukalolla\nja kahdella etusormella linnun varpaiden tapaan haritettuina,\npikkusormen ja nimettömän painuessa kämmentä vasten, \"hoviin\nminä menin, ja ystäväni, joka oli luvannut näyttää minulle hänen\nmajesteettinsa kaikkeinarmollisimman persoonan, pysyi sanassaan ja\nvei minut pihan puolelle, missä sain parhaan aamiaisen mitä olen\nsyönyt siitä saakka kun tänne tulimme, ja se teki minulle hyvää koko\nlopuksi päivää, sillä mitä tässä kirotussa kaupungissa muulloisin\nsyömääni tulee, niin se on aina höystettyä sillä kiusallisella\naatoksella, että siitä on maksettava. Eihän siinä oikeammiten muuta\nollut kuin luulihoja ja mehuisaa jauhovelliä; mutta kuninkaan\nruumenet, niinkuin teidän arvoisuutenne tietää, ovat parempia kuin\nmuiden ihmisten jyvät, -- ja ainakin oli se lahjoitettua. Mutta minä\nnäen\", huomautti hän äkkiä pysähtyen, \"että teidän arvoisuutenne käy\nkärsimättömäksi\".\n\n\"En suinkaan, Richie\", väitti nuori ylimys alistuvan näköisenä,\nsillä hän tiesi hyvin, ettei hänen palvelijansa parantaisi vauhtiaan\nhoputuksesta; \"sinä olet kärsinyt kylliksi asiallasi, ollaksesi\noikeutettu kertomaan tarinan omalla tavallasi. Salli minun vain\npyytää sinua mainitsemaan sen ystävän nimi, jonka piti toimittaa\nsinut kuninkaan puheille. Sinä olit kovin salaperäinen siinä\nseikassa, kun otit hänen välityksellään laittaaksesi anomuksen hänen\nmajesteettinsa omiin käsiin, koska kaikki tähän asti lähetetyt eivät\nkaikesta päättäen päässeet hänen sihteeriänsä pitemmälle.\"\n\n\"Niin, mylord\", sanoi Richie, \"minä en ensin ilmoittanut teille hänen\nnimeään ja arvoaan, koska arvelin teidän närkästyvän siitä, että\nhänenlaisellaan on mitään tekemistä teidän ylhäisyytenne asioissa.\nMutta monikin mies kiipee ylös hovissa kehnommalla avulla. Hän oli\nvain Laurie Linklater, keittiön apulainen, joka palveli kauvan sitten\nisäni oppipoikana.\"\n\n\"Keittiön apulainen -- palvelija!\" huudahti loordi Nigel, pahoilla\nmielin mitellen lattiaa.\n\n\"Mutta ajatelkaa, sir\", sanoi Richie levollisesti, \"että kaikki\nsuuret ystävänne vetäysivät poikkeen ja karttoivat tunnustamasta\nteitä joukkoonsa taikka puoltamasta anomustanne. Ja vaikka minä\ntotisesti toivotan Laurielle korkeampaa virkaa, teidän ylhäisyytenne\ntähden ja omasta puolestani sekä olletikin hänen itsensä tähden,\nhän kun on ystävällinen mies, pitää teidän ylhäisyytenne ottaa\nhuomioon, että palvelija, jos hallitsijan kaikkeinkuninkaallisimman\nkeittiön apumiestä voi sanoa palvelijaksi, saattaa hyvinkin vastata\nkeittiömestaria muualla, sillä kuninkaan ruumenet, niinkuin sanoin,\novat parempia kuin --\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, ja minä olin väärässä\", taipui nuori ylimys.\n\"Minulla ei ole mitään valintaa keinoista, saattaakseni olosuhteeni\ntunnetuiksi, kunhan ne ovat kunniallisia.\"\n\n\"Laurie on niin rehellinen poika kuin on koskaan hyörinyt\nkauhan varressa\", takasi Richie, \"vaikka arvatenkinhan hän osaa\nnuolla näppiään niinkuin muutkin ihmiset, ja syytä onkin. Mutta\nlyhyimmästä tärkeimpään, sillä minä näen teidän arvoisuutenne käyvän\nmaltittomaksi, hän vei minut palatsiin, missä kiireesti hommattiin\nkuninkaan lähtöä metsälle taikka haukallapyyntiin Blackheathille,\nniinkuin ne taisivat sitä nimittää. Ja siellä seisoi hevonen\nkaikkien kiviröykkiöiden keskessä, niin virma hiirakko kuin missään\nnähdään; ja satula ja jalustimet ja marhaminta ja kuolaimet silkkaa\nhohtavaa kultaa taikka vähintäänkin kullattua hopeata; ja alas,\nsir, tuli kuningas kaikkine ylimyksineen, pukeutuneena vihreään\nmetsästysasuunsa, joka oli kaksin kerroin nauhoitettu korupunoksilla\nja silailtu kullalla. Ihan muistin hänen kasvonsakin, vaikka siitä\noli pitkä aika, kun hänet viimeksi näin. Mutta totta toisen kerran,\nveikkonen, ajattelin, ovatkin ajat muuttuneet sitte kun pakenit alas\nvanhan Holyrood-palatsin takaportaita hirmuisessa pelossa, housut\nhyppysissä, kun et kerinnyt vetämään niitä jalkaasi, ja Frank Stuart,\nBothwellin hurja jaarli, kiivaasti kintereilläsi; ja jos vanha loordi\nGlenvarloch ei olisi heittänyt levättiänsä käsivarrelleen ja ottanut\nverisiä haavoja runsaammin kuin yksikään sinun puolestasi, et tänä\npäivänä kiekuisi noin ylpeänä; ja niin sanoessani en voinut olla\najattelematta, että teidän ylhäisyytenne supliikki ei saattanut olla\nmuuta kuin mitä mieluisin; ja niin minä säntäsin loordien joukkoon.\nLaurie luuli minua hulluksi ja piti kiinni takinliepeestäni, kunnes\nvaate repesi hänen käteensä; ja niin minä poukkosin ihan kuninkaan\neteen, juuri kun hän nousi ratsaille, ja työnsin supliikin hänelle\nkäteen, ja hän avasi sen kuin ihmetyksissään; ja juuri kun hän\nnäki ensimäisen rivin, teki minun mieleni kumartaa, ja pahaksi\nonnekseni tönäisin hänen vauhkoa elukkaansa turpaan hatullani\nja säikäytin sen pahuksen, ja se tempausi syrjään, ja kuningas,\njoka ei istu satulassa paljoakaan paremmin kuin viljasäkki, oli\nkuukertua päälleen, ja se olisi saattanut venähyttää kaulani --\nja hän paiskasi paperin hiirakon jalkoihin ja huusi: 'Tiehensä se\nkelvoton moukka, joka sen toi!' Ja ne tarttuivat minuun ja huusivat\nkavallusta; ja minä ajattelin Ruthveneita, jotka puukotettiin omassa\ntalossaan kenties yhtä pikkaisesta pillasta. Ne puhuivat sentään\nvain selkäsaunasta ja lennättivät minut portinvartijan koppiin,\nkoettaakseen pamppua, ja minä kiljuin armoa minkä kurkusta läksi; ja\nkuningas satulassa suoristauduttuaan ja hengähdettyään huusi, ettei\nminulle pitänyt tehdä mitään pahaa, sillä minä olin, hän sanoi,\nhänen omia pohjoismaalaisia mullejaan, sen tunsi hän mylvinästä,\n-- ja ne kaikki nauroivat ja pitivät melkein samanlaista mölyä. Ja\nsitte hän sanoi: 'Antakaa hänelle kappale julistusta, ja menköön\nhän takaisin pohjoiseen ensimäisellä hiililaivalla, enne kuin käy\npahemmin.' Ne siis hellittivät minusta ja ratsastivat ulos, tirskuen,\nhohottaen ja supattaen toisilleen korvaan. Kovasti lujalle jouduin\nLaurie Linklaterin kanssa, sillä hän sanoi joutuvansa hukkaan. Ja kun\nsitte kerroin hänelle, että asia oli teidän, sanoi hän, että jos hän\nolisi ennen tiennyt, olisi hän antautunut torumisen vaaraan teidän\ntähtenne, koska hän muisti urhean vanhan loordin, isänne. Ja sitte\nhän näytti, kuinka minun olisi pitänyt tehdä, -- ja että minun olisi\npitänyt kohottaa käteni otsalle, niinkuin olisi kuninkaan ja hänen\nhevoshepeniensä loisto kilottanut silmissäni, ja muita marakatin\ntemppuja olisi minun pitänyt näyttää, sen sijaan että tarjosin\nsupliikkia, hän sanoi, niinkuin olisin tuonut purtavaa karhun\nkitaan. 'Sillä', hän sanoi, 'Richie, kuningas on hyvä luontoinen\nja oikeudentuntoinen mies omasta ystävällisestä luonnostaan, mutta\nhänellä on kaikenlaisia oikkuja, joita on viisaasti ohjattava;\nja sitte, Richie', hän sanoi hyvin matalalla äänellä, 'en sitä\nsanoisi kellekään muulle kuin sinunlaisellesi viisaalle miehelle,\nmutta kuninkaalla on ympärillään sellaisia, jotka turmelisivat\ntaivaan enkelin; minä olisin osannut antaa sinulle osviittaa hänen\nkohdittelukseen, mutta nyt se on kuin lihan jälkeen sinappi'. 'No\nniin, Laurie', minä sanoin, 'suittaa olla niinkuin sanot; mutta koska\nolen selvillä pampusta ja portinvartijan kopista, niin tarjoilkoot\nsupliikkeja kutka haluavat, -- lempo Richie Monipliesin periköön,\njos hän tulee tänne toistamiseen suplikoimaan'. Ja minä läksin niine\nhyvineni, enkä ollut kaukana lakikoulun portilta, kun jouduin siihen\nmylläkkään, josta äsken kerroin.\"\n\n\"No, kelpo Richie\", sanoi loordi Nigel, \"yrityksesi oli hyvin\ntarkoitettu eikä mielestäni niin huonosti toimeenpantu, että se olisi\nansainnut noin kehnoa loppua; mutta menehän lihasi ja sinappisi\nääreen, puhuaksemme muusta myöhemmällä\".\n\n\"Enempää ei olekaan puhuttavana, sir\", kertoi hänen saattolaisensa,\n\"paitsi että kohtasin hyvin kunnollisen, hyväntahtoisen, hienon\nherrasmiehen tai luullakseni pikemmin; porvarin, joka oli\nkojekauppiaan takakamarissa; ja kun hän kuuli, kuka minä olin, niin\nolikin hän itse ystävällinen skotlantilainen, vieläpä oman hyvän\nkaupunkimme lapsia, ja hän suvaitsi pakottaa minut ottamaan tämän\nportugalilaisen kultakolikon, juomarahaksi muka -- hitto vieköön,\najattelin minä, me tiedämme paremmin, sillä me syömme sen -- ja hän\npuhui pistäytyvänsä teidän ylhäisyytenne luona käymään\".\n\n\"Ethän sanonut hänelle, missä asuin, heittiö?\" huudahti loordi\nNigel vihaisesti. \"Kuolema ja kadotus! Pitääkö minun saada jokainen\nmoukkamainen Edinburghista muuttanut porvari tänne töllistelemään\nhätääni ja maksamaani killingin Köyhän Ritarin näkemisestä\nilmielävänä!\"\n\n\"Että sanoinko, missä te asutte?\" virkkoi Richie kiertäen kysymyksen.\n\"Kuinka olisin voinut sanoa hänelle, mitä en itse tiennyt? Jos olisin\nmuistanut kujan nimen, niin ei minun olisi viime-yönä tarvinnut\nnukkua hautuumaalla.\"\n\n\"Pidä siis varasi, ettet anna kellekään tietoa asunnostamme\",\nvaroitti nuori ylimys. \"Ne, joille minulla on asiaa, voin tavata\nPaavalin-kirkon luona tai velkajuttujen oikeustossa.\"\n\n\"Tämä on tallinoven sulkemista sitte kun hevonen on varastettu\",\najatteli Richie itsekseen; \"mutta minun pitää panna hänet toiselle\ntolalle\".\n\nJa hän kysyi nuorelta loordilta, mitä lausuttiin julistuksessa,\njota hän yhä piteli kokoontaitettuna kädessään; \"sillä minulla kun\non ollut niukalti aikaa tavailla sitä\", hän sanoi, \"tietää teidän\nylhäisyytenne hyvin, ettei minulla ole siitä muuta selkoa kuin komea\nvaakuna ylälaidasta -- jalopeura on nyt saanut kynsiinsä vanhan\nskotlantilaisen kilpemme, mutta yhtä hyvin oli se kannatettuna\nsilloin kun sen kumpaisellakin puolella seisoi yksisarviainen\".\n\nLoordi Nigel luki julistuksen, ja hän punastui korvia myöten häpeästä\nja suuttumuksesta, mikäli lukemisensa joutui, sillä sisältö oli hänen\nloukkaantuneille tunteilleen kuin kirvelevän nesteen kaatamista\nverekseen haavaan.\n\n\"Mitä hemmettiä on siinä paperissa, mylord?\" kysyi Richie kykenemättä\nhillitsemään uteliaisuuttaan, kun näki herransa muuttuneen ilmeen.\n\"En sitä kysyisi, mutta julistus ei ole yksityinen asia, vaan on\ntarkoitettu kaikkien ihmisten kuuluviin.\"\n\n\"Se on tosiaankin tarkoitettu kaikkien kuuluviin\", vastasi\nloordi Nigel, \"ja se julistaa maamme häpeätä ja valtiaamme\nkiittämättömyyttä\".\n\n\"Taivas armahtakoon! ja vielä julkaisee sen juuri Lontoossa!\"\nhuudahti Moniplies.\n\n\"Kuulehan, Richard\", selitti Nigel Olifaunt, \"tässä paperissa\nneuvostoherrat ilmoittavat, että 'koska alhaissäätyisiä joutilaita\nhenkilöitä saapuu hänen majesteettinsa kuningaskunnasta Skotlannista\nhänen englantilaiseen hoviinsa, häiriten sitä jutuillaan ja\nanomuksillaan ja häväisten kuninkaan persoonaa alhaisella,\nköyhällä ja kurjalla esiintymisellään, siten halventaen maansa\narvoa englantilaisten silmissä, niin kielletään täten laivureita,\nhaaksien isäntiä ja muita kaikkialla Skotlannissa tuomasta sellaisia\nviheliäisiä olentoja hoviin sakon ja vankeuden uhalla'.\"\n\n\"Kumma että laivuri otti meidät matkustajikseen\", paisteli Richie.\n\n\"Sitten ei sinun tarvitse kummastella, miten päästä takaisin\",\nsanoi loordi Nigel, \"sillä tässä on pykälä, jonka mukaan sellaiset\njoutilaat anelijat on kuljetettava takaisin Skotlantiin hänen\nmajesteettinsa kustannuksella ja rangaistava julkeudestaan raipoilla,\nkaakinpuulla tai tyrmällä, rikkomuksensa mukaan -- se merkitsee\narvattavasti heidän köyhyytensä määrän mukaan, sillä mitään muuta\nrikkomusta en näe määriteltynä\".\n\n\"Tämä tuskin\", surkeili Richie, \"mallaa vanhaan puheenparteemme:\n\n    \"'On kuninkaan katsanto\n    armon aurinko.'\n\n\"Mutta mitä on paperissa muuta, mylord?\"\n\n\"Kas, vain pikku pykälä, joka erityisesti koskee meitä. Vielä\nankarammin tuomitaan niitä anojia, jotka rohkenevat lähestyä hovia\nmuka perimään suoritusta vanhoista saatavista, joita kuningas on\nheille velkaa. Paperissa sanotaan, että tämä on kaikenlaatuisesta\nkiusaamisesta hänen majesteetilleen kaikkein vastenmielisintä\".[19]\n\n\"Kuninkaalla on naapureita siinä asiassa\", sanoi Richie; \"mutta\njokainen ei kykene karistamaan sellaisia takkiaisia itsestään niin\nhelposti kuin hän\".\n\nHeidän haastelunsa keskeytyi, kun ulko-ovelle koputettiin. Olifaunt\nkatsoi ikkunasta ja näki vanhemmanpuoleisen arvokkaan henkilön,\njota hän ei tuntenut. Richiekin tirkisti ja tunsi, mutta, hän ei\ntuntiessaan huolinut tunnustaa edellisen illan ystävää. Peljäten oman\nosuutensa tähän vierailuun saattavan tulla ilmi hän pujahti huoneesta\nmuka aamiaiselleen ja jätti emännän toimeksi opastaa mestari Georgen\nloordi Nigelin luo, minkä tämä toimitti peräti kohteliaasti.\n\n\n\n\n4. LUKU.\n\nRaha-asioita.\n\n\nNuori skotlantilainen ylimys vastaanotti elinkeinolaisen\nkylmäkiskoisen kohteliaasti, osoittaen tuollaista vähäpuheisuutta,\njolla korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat toisinaan haluavat saada\nalempansa tajuamaan, että hän häiritsee. Mutta mestari George ei\nnäyttänyt pahastuneelta eikä nolostuneelta. Hän istuutui tuolille,\njota loordi Nigel tarjosi hänelle hänen kunnioitusta herättävän\nulkomuotonsa johdosta, ja silmäili tarkkaavasti nuorta miestä,\nliikutukseen yhtynyttä kunnioitusta tuntien. \"Suokaa minulle anteeksi\ntämä säädyttömyyteni, mylord\", sanoi hän tovin vaiti oltuaan; \"mutta\nminä koetin nuorekkaista kasvoistanne eroittaa hyvän vanhan mylordin,\nkelpo isänne piirteitä\".\n\nSyntyi tuokion äänettömyys, ennen kuin nuori Glenvarloch vastasi, yhä\nkarttelevaan tapaan: \"Minua on pidetty isäni näköisenä, sir, ja minua\nilahuttaa nähdä henkilö, joka pitää kunniassa hänen muistoaan. Mutta\nse asia, joka on aiheuttanut tuloni tähän kaupunkiin, on kiireellistä\nkuten yksityistäkin laatua, ja --\"\n\n\"Ymmärrän viittauksen, mylord\", sanoi mestari George, \"enkä tahtoisi\ntehdä itseäni syypääksi teidän pitkälliseen pidättämiseenne\ntehtävistänne tai mieluisammasta haastelusta. Asiani on melkein\ntoimitettu, kun saan sanotuksi, että minä olen George Heriot, jota\nteidän hyvä isänne lämpimästi suosi, toimittaen minut Skotlannin\nkuninkaallisen perheen palvelukseen kolmattakymmentä vuotta\ntakaperin, ja että kuultuani eräältä saattolaiseltanne teidän\nylhäisyytenne oleskelevan kaupungissa jotakin tärkeätä asiaa ajamassa\nminun velvollisuuteni ja mielihyväni on palvella kunnioitetun\nsuojelijani poikaa sekä tarjota hänelle tointensa edistämiseksi\nsellaista apua kuin luottoni ja kokemukseni saattavat toimittaa,\nkoska olen jonkun verran tunnettu sekä hovissa että kaupungilla.\"\n\n\"En epäile kumpaakaan, mestari Heriot\", sanoi loordi Nigel, \"ja\nkiitän teitä sydämestäni hyväntahtoisuudestanne, kun olette tarjonnut\nniitä vieraan tarpeisiin. Mutta asiani hovissa on toimitettu ja\npäättynyt, ja minä aion lähteä Lontoosta ja koko saareltakin,\nmatkustaakseni ulkomailla ja ryhtyäkseni siellä sotapalvelukseen.\nVoin lisätä, että lähtöni äkillisyys antaa minulle niukasti aikaa\nkäytettäväkseni.\"\n\nMestari Heriot ei noudattanut viittausta, vaan istui\nhievahtamattomana; mutta hänen kasvoillaan kuvastui hämiä, niinkuin\nolisi hänellä ollut lausuttavanaan jotakin, mitä hän ei oikein\nosannut saada sanoiksi. Viimein virkkoi hän epäilevästi hymyillen:\n\"Teillä on ollut onnea, mylord, kun olette saanut niin väleen\nsuoritetuksi asianne hovissa. Puhelias emäntänne ilmoitti minulle,\nettä te olette ollut kaupungissa vasta kaksi viikkoa. Tavallisesti\nmenee kuukausia ja vuosia ennen kuin hovi ja oikeuksiensa hakija\npudistavat kättä ja eriävät.\"\n\n\"Minun asiani\", sanoi loordi Nigel niin lyhyeen, että hän ilmeisesti\ntahtoi siten lopettaa keskustelun, \"käsiteltiin kertakaikkiaan\".\n\nYhä pysyi mestari Heriot alallaan, ja hänen arvokkaaseen\nulkomuotoonsa yhtynyt sydämellinen suopeus teki mahdottomaksi loordi\nNigelin selvemmin vaatia hänen poistumistaan.\n\n\"Teidän ylhäisyydellänne ei ole vielä ollut aikaa\", huomautti\nammattilainen, yhäti yrittäen pitää keskustelua vireillä, \"käydä\nhuvipaikoissa -- teattereissa ja muualla, minne nuorisoa keräytyy.\nMutta näenkin teidän ylhäisyytenne kädessä tuollaisen vastakeksityn\nkappalejuonen,[20] jollaisia on viime aikoina levitelty. Saanko\nkysyä, mikä kappale siinä esitetään?\"\n\n\"Hoo, hyvin tuttu näytelmä\", sanoi loordi Nigel, kärsimättömästi\nviskaten lattialle julistuksen, jota hän oli tähän asti väännellyt\nkädessään, -- \"oivallinen ja suosittu näytelmä -- _Uusi tapa maksaa\nvanhoja velkoja_\".\n\nMestari Heriot kumartui alas sanoen: \"Vai niin, vanhan ystäväni Filip\nMassingerin tekele.\" Mutta avattuaan paperin ja nähtyään sisällön\nhän katsoi kummastuneena loordi Nigeliin ja virkkoi: \"Toivoakseni ei\nteidän ylhäisyytenne ajattele tämän kiellon voivan ulottua _teihin_\ntai teidän vaatimuksiinne?\"\n\n\"En olisi sitä ajatellut\", sanoi nuori ylimys; \"mutta siksi\nosoittautuu asia. Hänen majesteettinsa, lopettaakseni tämän\nkeskustelun, on nähnyt hyväksi lähettää minulle julistuksensa,\nvastauksena alamaiseen anomukseen suurten lainojen suorittamisesta,\njoita isäni antoi valtion palvelukseen kuninkaan kipeimmissä\ntarpeissa.\"\n\n\"Mahdotonta!\" väitti ammatinharjoittaja; \"mahdotonta kerrassaan!\nJos kuningas saattoi unohtaa, mitä teidän isänne muisto vaati, niin\nei hän kuitenkaan olisi voinut haluta -- saatanpa sanoa rohjennut\n-- olla niin räikeän kohtuuton sellaisen miehen nimeä kohtaan, joka\nruumiillisesti kuolleena elää kauvan Skotlannin kansan muistissa.\"\n\n\"Minä olisin ollut samaa mieltä\", vastasi loordi Nigel entiseen\ntapaansa; \"mutta tosiseikkoja vastaan ei käy kiistäminen\".\n\n\"Mikä oli sen anomuksen sisältönä?\" kysyi Heriot, \"tai kuka sen\nesitti? Jotakin kummallista on täytynyt olla sen sävyssä, taikka\nsitte --\"\n\n\"Voitte nähdä pohjakirjoitukseni\", sanoi nuori loordi, ottaen sen\npienestä matkalippaasta. \"Lainopillisen puolen siitä on laatinut\nSkotlannissa toimiva asianajajani, taitava ja järkevä mies; muu\non omaani ja toivoakseni lausuttua asianomaisen nöyrästi ja\nvaatimattomasti.\"\n\nMestari Heriot silmäsi nopeasti kirjelmää. \"Mikään ei voi olla\nmaltillisempaa ja kunnioittavampaa\", hän sanoi. \"Onko mahdollista,\nettä kuningas on kohdellut tätä anomusta halveksivasti?\"\n\n\"Hän heitti sen pihakivitykselle\". kertoi Glevarlochin loordi,\n\"ja lähetti minulle vastaukseksi tuon julistuksen, luokittaen\nminut Skotlannista saapuvien köyhimysten ja kerjäläisten joukkoon,\njotka häpäisevät hänen hoviaan ylpeän Englannin silmissä -- siinä\nkaikki. Jollei isäni olisi häntä puoltanut sydämellään, säilällään\nja omaisuudellaan, niin hän kenties ei olisi itse nähnyt Englannin\nhovia.\"\n\n\"Mutta kuka esitti anomuksenne, mylord?\" kysyi Heriot. \"Lähetin\nherättämä vastenmielisyys ulottuu toisinaan itse sanomaan.\"\n\n\"Palvelijani\", ilmoitti loordi Nigel, \"sama mies, jonka näitte ja\njolle lienette ollut ystävällinen\".\n\n\"Palvelijanne, mylord?\" sanoi kultaseppä. \"Hän näyttää nokkelalta\nmieheltä ja on epäilemättä uskollinen; mutta varmaan --\"\n\n\"Aiotte sanoa\", tokaisi loordi Nigel, \"että hän ei ole sovelias\nsanansaattaja kuninkaan näkyviin? Ei kylläkään mutta mitä saatoin\ntehdä? Jokainen yritykseni asiani esittämiseksi kuninkaalle oli\nonnistunut huonosti, hakemuksen eivät olleet päässeet pitemmälle kuin\napulaisten ja sihteerien salkkuihin. Tuo mies vakuutti, että hänellä\noli kuninkaan huonekunnassa ystävä, joka toimittaisi hänet kuninkaan\ntavattaviin, -- ja niinpä --\"\n\n\"Kyllä ymmärrän\", sanoi Heriot. \"Mutta, mylord, minkätähden ette\nte arvonne ja syntynne oikeudella ole lähtenyt hoviin ja pyytänyt\npuheillepääsyä, jota ei olisi voitu evätä teiltä?\"\n\nNuori loordi punehtui ja silmäili pukuaan, joka oli hyvin\nyksinkertainen ja näytti siistiydestään huolimatta jo palvelleen\nkauvankin.\n\n\"En tiedä, miksi häpeisin puhua totta\", ilmaisi hän hetkisen\nepäröittyään. \"Minulla ei ollut soveliasta pukua, esiintyäkseni\nhovissa. Olen päättänyt karttaa kulunkeja, joita en voi suorittaa;\nja luullakseni ette te, sir, neuvoisi minua seisomaan palatsin\novella itse ojentamassa anomusta niiden joukossa, jotka itse teossa\nvalittavat hätäänsä ja rukoilevat almua.\"\n\n\"Se olisi tosiaan ollut sopimatonta\", myönsi porvari. \"Mutta\nkuitenkin, mylord, on minulla lujasti mielessäni se aatos, että tässä\non joku erehdys. Saanko puhutella palvelijaanne?\"\n\n\"En näe, mitä hyötyä siitä olisi\", vastasi nuori ylimys, \"mutta\nvastuksiani kohtaan osoittamanne harrastus näyttää vilpittömältä,\nja sen vuoksi --\" Hän polki lattiaa, ja muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua ilmestyi Moniplies pyyhkien partaansa ja viiksiänsä\nleivänmuruista ja oluthaarikan vaahdosta, selväksi osoitukseksi\nsiitä, missä puuhassa hän oli ollut. \"Salliiko teidän ylhäisyytenne\",\npyysi Heriot, \"minun tehdä palvelijallenne muutamia kysymyksiä?\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä paashille, mestari George\", huomautti Moniplies,\nnyökäten tervehdykseksi, \"jos huolitte puhua kirjaimellisesti\".\n\n\"Hillitse kärkevä kielesi\", käski hänen herransa, \"ja vastaa selvästi\ntiedustuksiin, mitä sinulta kysytään\".\n\n\"Ja _totuuden_ mukaan, jos sinun paashiutesi suvaitsee\", lisäsi\nammattilainen, \"sillä muistanethan, että minulla on kyky saada ilmi\nvalehtelu\".\n\n\"Kyllä, kyllä kai, niin\", vastasi palvelusmies hiukan hämillään,\nujostelemattomuudestaan huolimatta, \"vaikka arvelen, että sellaisen\ntotuuden, joka kelpaa herralleni, sietää kelvata kelle hyvänsä\nmuullekin\".\n\n\"Paashit panevat omiaan herroilleen vanhan tavan oikeudella\",\nsanoi kultaseppä, \"ja sinä lyöttäydyt siihen joukkoon, vaikka olet\nluullakseni vanhimpia moisista viikareista. Mutta minulle sinun pitää\npuhua totta, jollet halua päättää juttuasi piiskurin paalussa.\"\n\n\"Ja se onkin kehno leposija\", vastasi aikava kantapoika. \"Siis\nkyselkää pois vain, mestari George.\"\n\n\"No niin\", alotti elinkeinolainen, \"mikäli kuulen, ojensit sinä\neilen hänen majesteettinsa käteen anomuksen tältä kunnianarvoisalta\nloordilta, herraltasi\".\n\n\"Sitä ei totisesti käy kieltäminen, sir\", vastasi Moniplies; \"siinä\noli näkijöitä kylliksi paitsi minua\".\n\n\"Ja sinä väität hänen majesteettinsa paiskanneen sen halveksivasti\nluotansa?\" jatkoi kultaseppä. \"Pidä varasi, sillä minulla on keinoja\ntotuuden ilmisaamiseen, ja sinun olisi parempi seistä kaulaa\nmyöten Nor-Lochissa, josta niin suuresti pidät, kuin kantaa väärää\ntodistusta, kun hänen majesteettinsa nimi on kysymyksessä.\"\n\n\"Ei ole mitään aihetta väärään todistukseen siinä asiassa\", vastasi\nMoniplies lujasti. \"Hänen majesteettinsa viskasi sen pois kuin olisi\nse liannut hänen sormiansa.\"\n\n\"Siinä kuulette, sir\", huomautti Olifaunt Heriotille.\n\n\"Malttakaahan!\" vastasi viisas porvari; \"tämän miehen nimi ei ole\npoissa paikaltaan -- hän on monipuolinen esiintymisessään. Seis,\nmies\", sillä Moniplies jupisi jotakin aamiaisensa lopettamisesta ja\nalkoi lyyhätä ovelle päin, \"vastaa minulle vielä yhteen kysymykseen.\nKun annoit herrasi anomuksen hänen majesteetilleen, etkö antanut\nmitään sen mukana?\"\n\n\"Ka, mitäs minä olisin sen mukana antanut, tietääksenne, mestari\nGeorge?\"\n\n\"Sitä minä juuri haluan ja vaadin saada tietää\", vastasi kuulustaja.\n\n\"No, niin -- en osaa oikein sanoa, vaikka olisin tainnut tulla\nsujauttaneeksi kuninkaan käteen pikkaraisen supliikin omasta\npuolestani, mylordin paperin seurana -- vain säästääkseni hänen\nmajesteetiltaan vaivaa -- jotta hän saisi yhdellä kertaa harkita ne\nmolemmat.\"\n\n\"Oman anomuksesi, tolvana!\" huudahti hänen herransa.\n\n\"Voi hyväinen, niin, mylord\", sanoi Richie; \"köyhillä on omat pikku\nsupliikkinsa niinkuin paremmillakin ihmisillä\".\n\n\"Ja kuulepas, mitähän se arvoisa hakemuksesi lienee sisältänyt?\"\nuteli mestari Heriot. \"Ei, taivaan tähden, mylord, malttakaa\nmielenne, muutoin emme milloinkaan pääse selville tästä kummallisesta\njutusta. Puhu suusi puhtaaksi, miekkonen, niin minä puolustan sinua\nherrallesi.\"\n\n\"Se on pitkä tarina kertoa -- mutta ytimenä siinä oli kovistus\nvanhasta laskusta, jonka jäi isäni kuolinpesälle velkaa hänen\nmajesteettinsa kuninkaan kaikkeinarmollisin äiti, kun hän asui\nlinnassa ja sai meidän myymälästämme yksiä ja toisia tarpeita\nja tavaroita, joiden toimittaminen epäilemättä tuotti isälleni\nkunniaa, niinkuin niiden maksaminen yhtä epäilemättömästi herättänee\nluottamusta hänen majesteettiinsa, samaten kuin suorituksen\nvastaanottaminen tuottaa minulle suurta mukavuutta.\"\n\n\"Mitä häpeämättömyyksien latelua tämä on?\" ärjäisi hänen herransa.\n\n\"Joka sana niin tosi kuin konsanaan puhui John Knox\", vakuutti\nRichie. \"Tässä on jäljennös-pahainen supliikista.\"\n\nMestari George otti rypistyneen paperilapun miehen kädestä ja\nluki hampaittensa välitse mutisten: \"Nöyrästi osoittaa -- um --\num -- hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin äiti -- um -- um --\noikein veloitettu ja jäänyt maksamatta viisitoista markkaa[21]\n-- allaolevan tilin mukaan -- kaksitoista sarvikarjan sorkkaa\nhyytelöiksi -- karitsa jouluksi -- rasvassa käristetty salvukukko\nneuvostohuoneeseen, kun Bothwellin loordi illasti hänen armonsa\nkanssa. Tuskinpa voitte kummeksua, mylord, että kuningas antoi tälle\nkarhunnalle rivakan vastaanoton; ja minä päättelen, herra paashi,\nettä sinä pidit huolta oman anomuksesi esittämisestä ennen herrasi\nhakemusta?\"\n\n\"En maar pitänytkään\", vastasi Moniplies. \"Ajattelin antaa mylordin\nhakupaperin ensin, niinkuin syytä olikin; ja sitäpaitsi olisi se\navannut tien omalle pikku laskulleni. Mutta siinä hälinässä ja\nkuhinassa, ja vauhkon hevosen peijakkaan sätkiessä sinne ja tänne,\ntaisin sulloa ne molemmat hänen käteensä ripirinnan, ja kenties omani\noli päällimäisenä; ja jos siinä nyt oli jotain väärää, niin minähän\nsain kaiken peljästyksen ja kaiken vaaran --\"\n\n\"Ja saat kaiken selkäsaunan, kelvoton lurjus\", koveni Nigel. \"Pitääkö\nsinun tungettelevassa hävyttömyydessäsi päästä loukkaamaan ja\nhäpäisemään minua viheliäisten asiaisi sotkemisella omiini?\"\n\n\"Ei, ei, mylord\", sanoi suopea porvari, asettuen välittäjäksi,\n\"minä olen tullut toimittaneeksi miehen harhaannuksen päivänvaloon\n-- suokaa minulle sen verran vaikutusta teidän ylhäisyyteenne,\nettä kelpaan hänen luittensa takaajaksi. Teillä on syytä olla\nsuutuksissanne, mutta kuitenkin luulen veitikan erehtyneen enemmän\nitseluuloisuudesta kuin tahallaan; ja käsitykseni mukaan saatte\nhäneltä parempaa palvelusta toisella kerralla, jos jätätte tämän\nvirheen silleen. Menehän siitä, mies -- minä solmin sinulle rauhan.\"\n\n\"Enkä\", sanoi Moniplies, pysyen hievahtamattomana. \"Jos mylord haluaa\nlyödä miestä, joka on seurannut häntä pelkästä rakkaudesta, sillä\nluullakseni ei meidän välillämme ole vaihtunut paljoakaan palvelijan\npalkkaa koko matkalla Skotlannista asti, niin tehköön mielensä mukaan\nja katsokoon, mitä kunniaa hän siitä saapi -- ja mieluummin (suuri\nkiitos teille sentään, mestari George) siedän pehmityksen hänen\npampustaan kuin että koskaan sanottaisiin vieraan tulleen meidän\nväliimme.\"\n\n\"Mene sitte\", sanoi hänen herransa, \"ja laittaudu näkyvistäni\".\n\n\"Hyvin tiedän, että se on pian tehty\", puheli Moniplies, peräytyen\nhitaasti. \"Minä en tullut kutsumatta -- ja halusta olisin ollut\npoissa jo puoli tuntia takaperin, mutta pitipäs mestari Georgen\npidättää minut vastaamaan kyselyynsä, ja siitä syntyi kaikki tämä\nkohu.\"\n\nJa niin läksi hän muristen, sävyltään paljoa enemmän vääryyttä\nkärsineenä kuin tehneenä.\n\n\"Ei ole ikinä ollut mies niin kiusattuna nenittelevästä tolvanasta\nkuin minä! Mies on teräväpäinen, ja minä olen huomannut hänet\nuskolliseksi -- luullakseni hän myös rakastaa minua, ja siitä\non hän antanut todisteita -- mutta hän on niin kohoutunut omaan\nturhamaisuuteensa, itsepäisyyteensä ja ansioittensa luulotteluun,\nettä hänestä näyttää tulevan herra ja minusta palvelija; ja minkä\nhyvänsä virheen hän tekee, siitä lausuu hän varmasti niin äänekkäitä\nvalituksia kuin olisi koko erehdys minun eikä missään määrin hänen.\"\n\n\"Pitäkää ja hoivatkaa häntä kuitenkin\", neuvoi kaupunkilainen; \"sillä\nuskokaa harmaita hapsiani, kiintymys ja uskollisuus ovat nykyään\npalvelijassa harvinaisempia ominaisuuksia kuin ennen vanhaan. Älkää\nkuitenkaan, loordi hyvä, uskoko hänelle mitään syntyperänsä tai\nkasvatuksensa yläpuolelle kuuluvaa toimitusta, sillä te näette itse,\nkuinka siinä voi käydä.\"\n\n\"Se on liiankin ilmeistä, mestari Heriot\", myönsi nuori ylimys, \"ja\nminä pahoittelen tehneeni vääryyttä hallitsijalleni ja herrallenne.\nMutta minä olen aito skotlantilaisen tavoin viisas perästäpäin --\nerehdys on tapahtunut, hakemukseni on hyljätty, ja ainoana keinonani\non käyttää varojeni jäännös Monipliesin ja itseni toimittamiseen\njonkun vallihaudan ääreen, kaatuakseni taistelurintamassa esi-isieni\ntavoin.\"\n\n\"Olisi parempi elää ja palvella maatamme niinkuin ylväs isänne,\nmylord\", muistutti mestari George. \"Ei, ei, älkää katsoko alas tai\npudistako päätänne, -- kuningas ei ole evännyt anomustanne, sillä\nhän ei ole sitä nähnyt. Te pyydätte vain oikeutta, ja sitä antamaan\nalamaisilleen pakottaa hänet sijansa -- niin juuri, mylord, ja\nsanonpa, että hänen luonnollinen mielenlaatunsa pitää tässä hänen\nvelvollisuutensa puolta.\"\n\n\"Kovin mielelläni ajattelisin niin, ja kuitenkin --\" sanoi Nigel\nOlifaunt; \"en puhu omista vahingoistani, mutta maassani on moni\njäänyt hyvityksettä\".\n\n\"Mylord\", vakuutti mestari Heriot, \"minä en haasta kuninkaallisesta\nherrastani ainoastaan alamaisena kunnioittavasti -- suosittuna\npalvelijana kiitollisesti -- vaan myöskin vapaana ja uskollisena\nskotlantilaisena suoramielisesti. Kuningas itse on hyvin luontuva\npitämään oikeuden vaakaa tasassa; mutta hänen ympärillään on\nhenkilöitä, jotka kykenevät vaivihkaa heittämään vaakakuppiin omia\nitsekkäitä toiveitaan ja halpoja pyyteitään. Te olette jo kärsimässä\ntästä, ja tietämättänne.\"\n\n\"Minua kummastuttaa, mestari Heriot\", sanoi nuori loordi, \"kuulla\nteidän näin lyhyen tuttavuuden perusteella puhuvan niinkuin olisitte\nlikeisesti tutustunut asioihini\".\n\n\"Mylord\", selitti kultaseppä, \"toimeni laatu suo minulle suoranaisen\npääsyn palatsin sisäsuojiin. Tiedetään hyvin, että minä en puutu\nvehkeisiin tai puolueasioihin, niin että yksikään suosikki ei ole\nvielä yrittänyt sulkea minulta kuninkaallisen kammion ovea; päin\nvastoin olen ollut hyvissä väleissä jokaisen kanssa niin kauvan kuin\nhän oli vallassa, enkä ole ottanut osaa ainoankaan kukistumiseen.\nMutta minä en voi olla siten suhteissa hoviin, kuulematta vastoin\ntahtoanikin, mitkä pyörät ovat liikkeessä ja miten niitä pidätetään\ntai kieritetään. Tietysti, kun katson hyväksi tavoittaa sellaista\ntietoa, osaan etsiä oikeista lähteistä. Olen maininnut teille,\nmiksi teidän ylhäisyytenne vaiheet herättivät mielenkiintoani.\nVasta eilis-iltana tiesin olevanne kaupungissa, ja kuitenkin\nsain tehdessäni tuloa tänne tänä aamuna hankituksi teille hiukan\nvalaistusta juttunne esteistä.\"\n\n\"Sir, olen kiitollinen harrastuksestanne, niin vähän kuin se\nlieneekin ansaittua\", vastasi Nigel vielä hiukan jäykästi. \"Tuskin\nkuitenkaan tajuan sellaista osanottoa.\"\n\n\"Sallikaa minun ensin osoittaa teille, että se on todellinen\", sanoi\nkäsityöläinen. \"En moiti teitä vastahakoisuudestanne luottamaan\nminun alhaiseen yhteiskuntaluokkaani kuuluvan vieraan kauniisiin\nlupauksiin, kun olette kohdannut niin vähän ystävällisyyttä\nsukulaisten ja niiden säätyläistenne taholta, joita olisi monien\nsiteiden pitänyt kiinnittää avuksenne. Mutta ottakaa huomioonne syy.\nIsänne laajat tilukset ovat kiinnitetyt 40,000 markan summasta,\njonka on nimellisesti saamassa Peregrine Peterson, skotlantilaisten\netuoikeuksien valvoja Campveressä.\"\n\n\"En tiedä mitään kiinnityksestä\", sanoi nuori loordi; \"mutta\nsellaisesta summasta on vetokirja, jonka lunastamatta jäädessä\nmenetän koko sukuperintöni neljänneksestä arvostaan -- ja juuri siitä\nsyystä velon kuninkaan hallitukselta isäni saatavia, kyetäkseni\npelastamaan maatilani tuolta ahnaalta velkojalta\".\n\n\"Vetokirja Skotlannissa\", selitti Heriot, \"on sama kuin kiinnekirja\ntällä puolen Tweediä; mutta te ette tunne todellista velkojaanne.\nValvoja Peterson vain lainaa nimensä verhoamaan itse Skotlannin\nloordi ylikansleria, joka toivoo tämän velan varjolla voittavansa\nitse haltuunsa kiinteimistön tai kenties tyydyttävänsä vielä\nmahtavampaa kolmatta henkilöä. Hän antaa luultavasti kätyrinsä\nPetersonin ottaa tilukset huostaansa, ja kun toimenpiteen nurjuus on\nunohtunut, siirtää mateleva välikappale myynnin tai muun sellaisen\ntempun nimellä tälle suurelle miehelle Glenvarlochin omaisuuden ja\nherruuden.\"\n\n\"Voiko se olla mahdollista?\" oudoksui loordi Nigel. \"Ylikansleri\nitki, kun jätin hänelle hyvästi -- sanoi minua serkukseen -- ja\npojakseenkin -- antoi minulle kirjeitä, ja vaikken pyytänyt häneltä\nmitään rahallista apua, pyysi hän tarpeettomasti anteeksi, kun ei\ntyrkyttänyt sellaista minulle, vedoten arvoasemansa ja ison perheensä\nsuuriin menoihin. Ei, minä en voi uskoa, että ylimys harjoittaisi\npetosta niin pitkälle.\"\n\n\"Minä en tosin ole jalosukuista syntyperää\", sanoi kultaseppä,\n\"mutta vielä kerran pyydän teitä silmäämään harmaita hiuksiani ja\najattelemaan, mitä etua minulla voisi olla niiden häpäisemisestä\nvalheellisuudella asioissa, joihin minulla ei ole mitään osaa, paitsi\nmikäli ne koskevat hyväntekijäni poikaa. Miettikää myös, onko teille\nollut mitään hyötyä loordi ylikanslerin kirjeistä?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi Nigel Olifaunt, \"paitsi kylmiä tekoja ja\nkauniita sanoja. Olen jonkun aikaa ajatellut, että heidän ainoana\ntarkoituksenaan oli päästä eroon minusta -- muuan eilen tarjoili\nminulle rahaa, kun puhuin ulkomaille menosta, jotta minulta ei\npuuttuisi varoja maanpaon toimittamiseen itselleni.\"\n\n\"Oikein\", vahvisti Heriot; \"mieluummin kuin että jäisitte pakenematta\ntoimittaisivat he itse teille siivet lentääksenne pois\".\n\n\"Minä lähden heti hänen luokseen\", uhkasi tulistunut nuorukainen, \"ja\nlausun hänelle mielipiteeni hänen halpamaisuudestaan\".\n\n\"Luvallanne sanoen\", esteli Heriot, pidättäen hänet, \"te\nette saa tehdä niin. Riidalla te tulisitte tuhonneeksi minut\ntiedonantajananne; ja vaikka minä uskaltaisin puolet puotiani teidän\nylhäisyytenne palvelukseksi, niin luullakseni tuskin soisitte minun\njoutuvan vahinkoon, kun siitä ei voi olla mitään apua teille.\"\n\nSana _puoti_ kuulosti karkealta nuoren ylimyksen korvaan, ja hän\nvastasi pikaisesti: \"Vahinkoon, sir? -- niin kaukana olen minä\nvahingon suomisesta teille, että toivoisin teidän taivaan tähden\nherkeävän turhista tarjoumuksistanne sellaisen palvelemiseksi, jolle\nei ole ollenkaan mahdollinen toimittaa lopullista apua!\"\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni\", pyysi ammatinharjoittaja; \"olettehan\njo erehtynyt yhtä pitkälle toiselta puolen. Sallikaa minun ottaa tämä\nanomus -- minä kirjoitutan sen kauniisti puhtaaksi ja valitsen oman\naikani (ja se tapahtuukin pian), asettaakseni sen kuninkaan käteen\nvarmaankin ymmärtäväisemmin kuin saattolaisenne osasi. Jokseenkin\nvastaan siitä, että hän ryhtyy asiaan niinkuin häneltä toivotte\n-- mutta ellei hän sitä tee, en vielä silloinkaan luovu hyvästä\nhankkeesta.\"\n\n\"Sir\", sanoi nuori ylimys, \"teidän puheenne on niin ystävällistä ja\noma tilani niin avuton, etten tiedä miten kieltäytyä hyväsydämisestä\ntarjoumuksestanne, vaikka minua punastuttaakin sen omaksuminen\nvieraalta\".\n\n\"Emme uskoakseni ole enää vieraita keskenämme\", toivoi kultaseppä;\n\"ja kun välitykseni onnistuu ja teidän omaisuutenne on saatu jälleen\nturvatuksi, niin teidän pitää hyvityksekseni tilata ensimäinen\nvarastonne pöytähopeita George Heriotilta\".\n\n\"Te saisitte huonon maksajan, mestari Heriot\", virkkoi loordi Nigel.\n\n\"Sitä en pelkää\", vastasi kultaseppä; \"ja minua ilahuttaa nähdä\nteidän hymyilevän, mylord. Tällöin olette minusta vielä enemmän kelpo\nvanhan loordi isänne näköinen, ja se rohkaisee minua sitäpaitsi\nesittämään pikku pyynnön -- että tulisitte yksinkertaiselle\npäivälliselle luokseni huomenna. Asun ihan likellä Lombard-kadun\nvarrella. Kestityksenä, mylord, on valkoista lientä, lihava\nsalvukukko hyvin silavoittuna, häränlihavatkulia vanhan Skotlannin\nvuoksi ja kenties pikarillinen oikeata vanhaa viiniä, joka laskettiin\ntynnyriin ennen kuin Skotlanti ja Englanti olivat yhtenä. Sitte\nseuraksi pari omaa kunnon maanmiestämme -- ja kukaties emäntäni saa\nkeksityksi hauskan skotlantilaisen tyttösen tai sinnepäin.\"\n\n\"Ottaisin vastaan kohteliaisuutenne, mestari Heriot\", sanoi Nigel,\n\"mutta Lontoon kaupunkilaisneitoset kuuluvat haluavan nähdä miehen\nkeikarina. Minun ei tekisi mieleni halventaa skotlantilaista ylimystä\nheidän käsityksissään, koska epäilemättä olette puhunut parasta\nmaa-poloisestamme, ja olen tällähaavaa hiukan varojen puutteessa\nkomeiluun.\"\n\n\"Mylord, suoruutenne johtaa minut askeleen edemmäksi\", ilmaisi\nmestari George. \"Minä -- minä jäin velkaan isällenne jonkun määrän\nrahaa, ja -- ei, jos teidän ylhäisyytenne katsoo minuun noin\ntiukasti, en ikinä kerro tarinaani -- ja suoraan puhuakseni, sillä\nminä en ole eläissäni kertaakaan kyennyt pitkittämään valhetta\nkunnolleen loppuun -- ja on mitä asianmukaisinta, että teidän\nylhäisyytenne tätä juttua sopivasti ajaakseen menee hoviin arvoanne\nvastaavasti. Minä olen kultaseppä ja elän rahanlainauksella kuten\nkalleuksienkin myynnillä. Tahtoisin sijoittaa sata puntaa teidän\nhaltuunne korkoa kasvamaan, kunnes asianne ovat sovitut.\"\n\n\"Ja entä jos niitä ei koskaan sovita suotuisasti?\" epäröi Nigel.\n\n\"Silloin, mylord\", vastasi kauppamies, \"moisen summan hukkaantuminen\nmerkitsee minulle vähän, muihin pahoittelun aiheisiin verraten\".\n\n\"Mestari Heriot\", sanoi loordi Nigel, \"suosionosoituksenne on\njalomielisesti tarjottu ja otettakoon vilpittömästi vastaan. Minun\ntäytyy olettaa, että te näette tienne selvänä tässä jutussa, vaikka\nminä tuskin näen, sillä kaiketi teitä surettaisi lisätä mitään uutta\ntaakkaa kannettavakseni, kehoittamalla minua antautumaan velkoihin,\njoita todennäköisesti en kykenisi suorittamaan. Otan senvuoksi\nrahanne siinä toivossa ja luottamuksessa, että te toimitatte minulle\ntilaisuuden maksaa takaisin täsmällisesti.\"\n\n\"Saan teidät vakuutetuksi siitä, mylord\", takasi kultaseppä, \"että\naion menetellä suhteenne kuin velallisen, jolta odotan suoritusta:\njos minulla on myöntymyksenne, niin pitää teidän vahvistaa nimellänne\nnäiden rahojen saanti ja sitoumus niiden takaisinmaksamisesta\".\n\nHän otti vyöstään kirjoitusneuvonsa, kyhäsi muutamia rivejä\nlausumaansa suuntaan, veti viittansa sivutaskusta pienen kultamassin\nja alkoi hyvin järjestelmällisesti lukea sen sisältöä pöydälle\nhuomauttaen, että siinä piti olla sata puntaa. Nigel Olifaunt ei\nvoinut olla viittaamatta, että tämä oli tarpeetonta muodollisuutta ja\nettä hän ottaisi massin kohteliaan saamamiehensä sanan perusteella;\nmutta se oli vastenmielistä vanhuksen liiketavoille.\n\n\"Suvaitkaa säännöllisyyttäni\", hän sanoi, \"loordi hyvä, -- me\nammattilaiset olemme varovaista ja toimellista väkeä, ja minä\nmenettäisin hyvän nimeni ainiaaksi Paavalin-kirkon kellonkaikunan\npiirissä, jos antaisin kuitin tai ottaisin tunnusteen, toimittamatta\nrahoja nimenomaan laskettavaksi. Määrän pitäisi nyt olla oikea\n-- ja toden totta\", hän lisäsi katsoen ulos ikkunasta, \"tuolla\ntuovat poikani muuliani, sillä minun on lähdettävä länttä\nkohti. Pankaa rahanne sivummalle, mylord; ei ole hyvä näyttää\nsellaisia kultasirkkuja visertelemässä ympärillään lontoolaisessa\nvuokratalossa. Luullakseni on lippaanne lukko välttävän hyvä; jollei\nole, niin voin toimittaa teille huokealla lippaan, joka on sisältänyt\ntuhansia. Se oli vanhan kelpo Sir Faithful Frugalin; hänen tuhlari\npoikansa möi kuoren, syötyään sydämen -- ja siinä oli kaupungissa\nkerätyn varallisuuden loppu.\"\n\n\"Toivoakseni teidän varanne saavat paremman määränpään, mestari\nHeriot\", lausui loordi Nigel.\n\n\"Samaa toivon minäkin, mylord\", sanoi vanhus hymyillen, mutta\nkunnon John Bunyanin puheenpartta käyttäen 'senohella kihahti vesi\nhänen silmiinsä'. \"Jumala on nähnyt hyväksi koetella minua kahden\nlapsen menetyksellä, ja mitä tulee kasvattilapseen, joka elää, niin\n-- voi minua! oi tätä maailmaa! Mutta minä olen kärsivällinen ja\nkiitollinen, ja mitä Jumalan minulle lähettämään varallisuuteen\ntulee, niin siltä ei puutu perillisiä niin kauvan kuin on orpopoikia\nVanhassa Sauhulassa.[22] Hyvästi jääkää, mylord.\"\n\n\"Yhdellä orvolla on jo syytä kiittää teitä\", sanoi Nigel saattaessaan\nhäntä kamarinsa ovelle, missä vanha ammattilainen ehkäisi enemmän\nseuraamisen ja poistui kiireesti.\n\nAlas portaita mennessään hän sivuutti puodin, missä emäntä Christie\nseisoi niiaillen, ja tiedusti kohteliaasti hänen miestänsä. Emäntä\nluonnollisesti pahoitteli tämän poissaoloa; John oli nimittäin\nalhaalla Deptfordissa tekemässä tiliä jonkun hollantilaisen laivurin\nkanssa.\n\n\"Meikäläinen kaupanteko, sir\", hän sanoi, \"pidättää häntä paljon\npoissa kotoa, ja mieheni on oltava jokaisen tervatakin orjana, joka\ntarvitsee vain naulankin köysitäpettä\".\n\n\"Kaikista liikeasioista täytyy pitää huoli, emäntä\", huomautti\nkultaseppä. \"Sanokaa miehellenne terveiseni -- George Heriotin\nterveiset Lombard-kadulta. Olen ollut asioissa hänen kanssaan -- hän\non rehellinen ja säntillinen -- pitää ajasta ja sitoumuksista tarkan\nvaarin. Olkaa ystävällisiä jalosukuiselle vieraallenne ja huolehtikaa\nsiitä, että häneltä ei puutu mitään. Vaikka hän katsoo hyväksi\nnykyään oleskella hiljaisesti ja syrjässä, on olemassa henkilöitä,\njotka välittävät hänestä, ja minun toimenani on valvoa hänen\ntarpeitaan. Antakaahan siis minun tietää miehenne kautta, emäntä\nhyvä, miten mylord jaksaa ja puuttuuko häneltä mitään.\"\n\n\"Ja hän siis lopultakin _on_ todellinen loordi?\" sanoi emäntä. \"Kyllä\nminä aina ajattelinkin hänen näyttävän sellaiselta. Mutta miksei hän\nsitte mene parlamenttiin?\"\n\n\"Menee kyllä, emäntä\", vastasi Heriot, \"Skotlannin parlamenttiin,\nomassa maassaan\".\n\n\"Kas, hän on siis vain skotlantilainen loordi\", vähäksyi emäntä; \"ja\nsiitä syystä hän häpeilee arvonimensä omaksumista, kuten sanotaan\".\n\n\"Älkää antako hänen kuulla _teidän_ sanovan niin, emäntä\", huomautti\nporvari.\n\n\"Mitä, minunko, sir?\" puolustausi toinen; \"sellaista ei ole\najatuksissanikaan, sir. Skotti tai englantilainen, hän on ainakin\nmiellyttävä mies, ja höyli mies; mieluummin kuin hän olisi minkään\npuutteessa, palvelisin häntä itse ja tulisin Lombard-kadulle saakka\nteidän arvoisuutennekin palvelemiseksi.\"\n\n\"Miehenne tulkoon luokseni, emäntä hyvä\", sanoi kultaseppä, joka\nkaikessa kokeneessa viisaudessaan ja arvokkuudessaan oli jossain\nmäärin muodonnoudattaja ja tarkan kurin harrastaja. \"Sananlasku\nsanoo: 'koti lujilla, kun muijat kujilla!' Ja palvelkoon hänen\nylhäisyytensä oma mies isäntäänsä hänen kamarissaan -- se on\nsäädyllisempää. Hyvästi vain, emäntä.\"\n\n\"Hyvästi, teidän arvoisuutenne\", lausui emäntä hiukan\nkylmäkiskoisesti, ja niin pian kuin opastelija oli edennyt\nkuulumattomiin, jupisi hän ynseästi, toisen neuvontaa halveksien:\n\"Viis minä mokoman puheista, vanhan skotlantilaisen läkkisepän, mikä\noletkin! Mieheni on yhtä viisas ja melkein yhtä vanha kuin sinäkin,\nja jos miellytän häntä, niin se on kyllin hyvä. Ja vaikka hän ei ole\njuuri niin rikas juuri nyt kuin jotkut ihmiset, niin toivon kuitenkin\nvielä näkeväni hänen ratsastavan muulillaan jalkapeitteineen ja kaksi\nsinitakkia takanaan yhtä hyvin kuin hekin.\"\n\n\n\n\n5. LUKU.\n\nAnomus esitetään paremmin.\n\n\nEi ollut kokonaan komeilua, että hyväsydäminen porvari kulki\nratsain ja saattueen seuraamana siihen tapaan, jonka mainitsimme\nherättäneen hiukkasen mielenkarvautta emäntä Christiessä, vaikka\ntämä totta puhuen haihtui jo äskeisessä pikku yksinpuhelussa. Kelpo\nmies luonnollisesti halusi myös ylläpitää huomattavan kansalaisen\nulkonaista arvokkuutta, mutta tällähaavaa hän oli vasiten lähdössä\nWhitehalliin näyttämään Jaakko-kuninkaalle kallisarvoisen taiturityön\ntuotetta, jota arveli hänen majesteettinsa saattavan mielellään\nkatsella, jollei hän sitä ostaisikin. Hän itse oli sentähden\nsatulapeitteisen muulin selässä, voidakseen paremmin kulkea ahtailla,\nlikaisilla ja tungoksen täyttämillä kaduilla, ja yhden saattolaisen\nkantaessa kainalossaan arvoesinettä punaiseen poijiin käärittynä\npitivät toiset kaksi sen turvallisuutta silmällä. Pääkaupungin\njärjestysvalta oli nimittäin silloin siinä kunnossa, että ihmisiä\nusein hätyytettiin avoimella kadulla kostohankkeissa tai ryöstön\nyrityksissä, ja ahdistelulle alttiit henkilöt tavallisesti pyrkivät\nsuojaamaan itseänsä aseellisten seuralaisten avulla, mikäli varat\nmyönsivät. Tämä tapa oli ensimältä rajoittunut ylimystöön ja\naateliin, mutta ulottui vähitellen niihin varakkaihin porvareihin,\njotka jotakin saaliiksi kelpaavaa kuljettaessaan olisivat muutoin\nvoineet joutua katurosvon helpoiksi uhreiksi.\n\nEdetessään länttä kohti tämän uljaan saattueensa etunenässä pysähtyi\nGeorge Heriot maanmiehensä ja ystävänsä, vanhan kellosepän, myymälän\nedustalle. Pantuaan Tunstallin, jolla oli palvelusvuoro, tarkistamaan\nkellonsa oikean ajan mukaan, hän pyysi saada puhutella mestaria.\nKutsuttuna saapui vanha ajan mittaaja luolastaan, kasvoiltaan\nkuin pronssipatsas, tummana tomusta, jossa paikotellen välkähteli\nvaskipuruja, ja aistit niin hämärtyneinä laskelmien jännityksestä,\nettä hän tuijotti kultaseppä-ystäväänsä kokonaisen minuutin,\nennen kuin näytti oikein tuntevan häntä ja kuuli hänen lausuvan\nkutsumuksensa David Ramsaylle ja sievälle mistress Margaretille,\nhänen tyttärelleen, tulla päivälliselle hänen luokseen seuraavana\npäivänä kello kahdeltatoista, tavatakseen siellä erään jalosukuisen\nnuoren maanmiehen. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan.\n\n\"Panen minä sinut puhumaan, hitto vieköön\", mutisi Heriot itsekseen,\nja äkkiä muuttaen sävyään hän sanoi kovaa: \"Kuules, naapuri\nDavid, milloin sinä ja minä teemme tasingin siitä metallista,\nminkä toimitin sinulle laittaessasi sen tornikellon Theobaldiin\nja sen toisen vehkeen Buckinghamin herttualle? Minun on ollut\nmaksettava espanjalaiselle kauppahuoneelle harkoista, ja minun\ntäytyy ehdottomasti muistuttaa sinulle, että olet viivyttänyt maksua\nkahdeksan kuukautta.\"\n\nJyrkän velkojan vaatimuksessa on jotakin niin terävää ja käreää,\nettei sitä voi vastustaa mikään inhimillinen rumpukalvo, olkoon\nse kuinkakin puutunut muille äänille. David Ramsay hätkähti heti\nmietiskelystään ja vastasi ärtyisesti: \"Ka, George, hyvä mies, mitä\nvarten pidät moista melua sadastakahdestakymmenestä punnasta? Koko\nmaailma tietää kykeneväni vastaamaan kaikista sitoumuksistani,\nja aina itse tarjosit minulle kunnollista aikaa, kunnes hänen\narmollinen majesteettinsa ja jalo herttua järjestäisivät tilinsä\nkanssani. Omasta kokemuksestasi tietänet, etten minä voi säädyttömän\nylämaalaisen moukan tavoin kärttää heidän ovillaan, niinkuin sinä\ntulet kovistamaan minua tänne.\"\n\nHeriot nauroi ja vastasi: \"Hei, David, näenpä velkomuksen olevan kuin\nsangollinen vettä niskaasi ja tekevän sinusta taas tämän maailman\nmiehen. Ja nyt, ystävä, sanoppas minulle niinkuin oikea kristitty,\nsyötkö huomenna luonani päivällistä puoleltapäivin, tuoden mukanasi\nsievän mistress Margaretin, kummityttäreni, tapaamaan jalosukuista\nnuorta maanmiestämme, Glenvarlochin loordia?\"\n\n\"Glenvarlochin nuorta loordia!\" kertasi vanha käsityöläinen.\n\"Kaikesta sydämestäni, ja hauskaa on nähdä hänet jälleen. Emme ole\ntavanneet toisiamme neljäänkymmeneen vuoteen -- hän oli minusta kaksi\nvuotta edellä latinakoulussa -- hän on herttainen nuorukainen.\"\n\n\"Se oli hänen isänsä -- hänen isänsä -- hänen isänsä! -- senkin vanha\nhourupää Pilkku-ja-yksi-muistiin, mikä oletkin\", vastasi kultaseppä.\n\"Jo olisikin hän herttainen nuorukainen tähän mennessä, jos eläisi,\nse arvoisa ylimys! Tämä on hänen poikansa, loordi Nigel.\"\n\n\"Vai poikansa!\" älysi Ramsay. \"Kenties hän tarvitsee kronometrin tai\nkellon -- harvat keikarit huolivat nykyään olla ilman niitä.\"\n\n\"Hän saattaa hyvinkin ostaa puolet varastoasi, jos koskaan pääsee\nomilleen\", arveli hänen ystävänsä. \"Mutta muista lupauksesi, David,\näläkä kohtele minua niinkuin silloin, kun vaimoni piti lampaanpäätä\nja sipulikukkoa kiehumassa sinun tähtesi kello kahteen saakka\nehtoopäivällä.\"\n\n\"Hän sai sitä suurempaa kunniaa keittotaidostaan\", vastasi David, nyt\nihan valveilla. \"Liiaksi kiehutetun lampaanpään pitäisi meikäläisen\npuheenparren mukaan olla myrkkyä.\"\n\n\"Niin\", huomautti mestari George, \"mutta kun huomenna ei tule sitä\nruokalajia, niin voit sattua tärvelemään sellaisen päivällisen, jota\nei puheenparsi pysty parantamaan. Ehkä tapaat ystäväsi Sir Mungo\nMalagrowtherin, sillä minä aion kutsua hänen arvoisuutensa. Ole siis\nvarma ja pysy tarkkana, Davie.\"\n\n\"Kyllä pysyn -- noudatan aikaa kuin kronometri\", vakuutti Ramsay.\n\n\"En sinuun kuitenkaan luota\", tuumi Heriot. \"Kuules, Jenkin poika,\nkäske skotlantilaisen Janetin sanoa kummilapselleni, sievälle\nmistress Margaretille, että hänen pitää muistuttaa isälleen\nparhaaseen ihokkaaseen pukeutumisesta huomenna ja tuoda hänet\nLombard-kadulle puoleltapäivin. Sano hänelle, että he tapaavat siellä\nuljaan nuoren skotlantilaisen loordin.\"\n\nJenkin yskäisi kuivasti kuin pitäen asiaansa vastenmielisenä tai kuin\nolisi hän kuullut mielipiteitä, joihin ei saanut väittää vastaan.\n\n\"Hm!\" toisti mestari George, jonka jo olemme huomauttaneet hiukan\nmahtipontiseksi kotoisen kurin suhteen. \"Mitä sillä tarkoitat?\nToimitatko asian vai etkö, mies?\"\n\n\"Tietenkin, mestari George Heriot\", vastasi oppilas lakkiansa\nkoskettaen. \"Ajattelin vain, että mistress Margaret ei kaiketikaan\nunohda sellaista kutsua.\"\n\n\"No, eipä kylläkään\", sanoi mestari George. \"Hän on kuuliainen tyttö\nkummi-isälleen, vaikka toisinaan sanonkin häntä leuhkanaksi. Ja\nkuulehan, Jenkin, sinun ja kumppanisi olisi paras tulla nuijinenne\nsaattamaan mestarianne ja häntä turvallisesti kotiin. Mutta ensin\nsulkekaa myymälä, päästäkää kahlekoira irti ja antakaa portinvartijan\noleksia etuvajassa paluuseenne asti. Minä lähetän kaksi miestäni\nmukaanne, sillä olen kuullut noiden huimapäisten lakikoululaisten\nruvenneen rymyämään kahta hullummin kuin ennen.\"\n\n\"Me pystymme suoriutumaan heidän miekoistaan vankoilla kartuilla\",\narveli Jenkin; \"älkääkä sillä asialla palvelijoitanne vaivatko\".\n\n\"Taikka tarpeen tullen\", huomautti Tunstall, \"on meillä miekkoja yhtä\nhyvin kuin lakikoululaisillakin\".\n\n\"Hyi sentään -- hyi sentään, nuori mies\", paheksui porvari.\n\"Oppipoika miekankahvassa! Totisesti, taivas varjelkoon! Yhtä\nmielelläni näkisin hänet sulkahattu päässä.\"\n\n\"No niin, sir\", lopetti Jenkin, \"me otamme asemaamme soveltuvat aseet\nja puolustamme mestariamme ja hänen tytärtään, vaikka meidän pitäisi\nrepiä ylös katukivet\".\n\n\"Siinä puhui reima lontoolainen oppilas\", kiitti porvari, \"ja\nhauskutukseksenne, pojat, saattekin kulauttaa pikarillisen viiniä\nkaupunginisien kunniaksi. Pidän mielessäni teidät molemmat -- te\nolette ahkeria poikia, kumpikin omalla tavallanne. Jumalan haltuun,\nDavie. Älä unohda huomista puolipäivän hetkeä.\" Ja niin sanoen hän\ntaas käänsi muulinsa pään länttä kohti ja meni Temple Barin kautta\ntuollaista verkallista ja siivoa astuntaa, joka samalla kertaa\nsoveltui hänen arvoonsa ja kansalaisasemaansa sekä salli hänen\nsaattolaistensa haitatta pysyä hänen tasallaan jalkaisin.\n\nLakikoulu-korttelin portilla hän taas pysähtyi, astui alas ja\npistäysi tuollaiseen pieneen kojuun, joita julkisilla kirjureilla\noli ympäristössä. Nuori mies, jonka ohut sileä tukka oli suorittu\nsuoraan korviin saakka ja sitte tasittu, nousi kyyristelevän nöyrästi\nkumartaen seisaalleen, sieppasi päästään lerppalierisen hattunsa,\njota ei suostunut enää mitenkään panemaan takaisin, ja vastasi mitä\nsuurinta kunnioitusta ilmaisten kultasepän kysymykseen: \"Miten\nluistaa liike, Andrew?\" -- \"Aina paremmin teidän arvoisuutenne\nystävällisellä suosiolla ja kannatuksella.\"\n\n\"Ota iso arkki paperia, mies, ja tee uusi kynä, jossa on terävä\nkärki ja hieno hiusviiva. Älä halkaise sulkaa liian korkealle, se\non tuhlaavaa menettelyä ammatissasi, Andrew -- ne, jotka eivät\npiittaa jyvistä, eivät pääse leipään. Tiedän erään oppineen miehen\nkirjoittaneen tuhannen sivua samalla sulalla.\"\n\n\"Voi, sir!\" sanoi nuori mies, joka kunnioittavan ja myöntyväisen\nnäköisenä kuunteli kultaseppää, vaikka tämä opetti hänen omaa\nammattiaan; \"kuinka pian minunlaiseni mitätön olento saattaakaan\nkohota maailmassa teidän arvoisuutenne kaltaisen miehen opastamana!\"\n\n\"Opastukseni ovat harvoja, Andrew, pian sanottuja eivätkä vaikeita\npanna käytäntöön. Ole rehellinen -- ole uuttera -- ole säästäväinen\n-- niin piankin voitat varallisuutta ja arvoa. Kas tässä, jäljennä\nminulle tämä anomus parhaalla ja kaavamaisimmalla käsialallasi. Minä\nodotan kunnes se on valmis.\"\n\nNuorukainen ei kohottanut katsettaan paperista eikä laskenut kynää\nkädestään ennen kuin työ oli tehty teettäjän tyydytykseksi. Porvari\nantoi sitte nuorelle kirjurille enkelikolikon,[23] käski hänen pitää\nhenkensä uhalla salassa kaikki tietoonsa uskotut toimitukset, nousi\ntaas muulinsa selkään ja ratsasti edelleen länttä kohti pitkin\nStrandia.\n\nTemple Bar, jonka kautta Heriot kulki, ei ollut nykyajan holvimuuri\ntai porttikäytävä, vaan avoin aidake eli paalutus, joka yöksi ja\nhälytyksen hetkinä suljettiin ketjuilla. Myöskään ei Strand, jota\nmyöten hän ratsasti, ollut nykyinen yhtäjaksoinen katu, vaikka se jo\nalkoi saada sitä luonnetta. Sitä voitiin vielä pitää avoimena tienä,\njonka eteläreunalla kohosi erinäisiä ylimystön omistamia taloja ja\nhotelleja, takanaan vesirajaan ulottuvat puutarhat ja jokeen johtavat\nportaat veneeseenastumisen helpottamiseksi; ne rakennukset ovat\njättäneet ylhäisten omistajiensa nimen perinnöksi monelle Strandilta\nThamesin ääreen johtavalle kadulle. Strandin pohjoispuoli oli\nniinikään pitkänä talorivinä, jonka takana oli nopeasti nousemassa\nrakennuksia, kuten Pyhän Martinin kujassa ja muissa kohdissa; mutta\nCovent-tarha oli vielä kirjaimellisessa merkityksessä puutarha tai\nainakin vasta saamassa sinne tänne joitakuita asumuksia. Kaikki\nympäristön touhu kuitenkin osoitti nopeata kasvua pääkaupungissa,\njoka oli kauvan saanut kokea rauhaa, varallisuutta ja säännöllistä\nhallitusta. Taloja yleni joka suunnalla, ja porvarimme viisas silmä\nnäki jo läheisenä sen ajan, joka muuttaisi hänen kulkemansa melkein\navoimen maantien yhtenäiseksi ja säännölliseksi kaduksi, yhdistämään\nhovin ja varsinaisen kaupungin Lontoon keskukseen.\n\nHän sivuutti sitte Charing Crossin; tämä ei enää ollut se miellyttävä\nyksinäinen kauppala, jossa tuomareilla oli tapana einehtiä matkallaan\nWestminster Halliin, vaan alkoi muistuttaa sitä valtimoa, jota\nmyöten Johnsonin sanojen mukaan \"pursuaa Lontoon väestön täysi vuo\".\nRakennukset olivat joutuin lisääntymässä, mutteivät suinkaan vielä\nantaneet vähäisintäkään käsitystä tienoon nykyisestä ulkomuodosta.\n\nViimein päätyi matkalaisemme Whitehalliin. Hän kulki Holbeinin\nsuunnitteleman kauniin portin alitse, joka oli rakennettu kuvioiksi\nmuuratuista tiilistä ja jota Moniplies oli halventavasti verrannut\nEdinburghin Länsiporttiin. Siten joutui hän Whitehallin palatsin\nlaajalle alueelle, jolla nyt vallitsi korjaustöiden sekamelska.\n\nJaakko-kuningas ei osannut aavistaa rakennuttavansa palatsia, jonka\nikkunasta hänen ainoa poikansa oli astuva sen eteen pystytetylle\nmestauslavalle. Hän hommasi parhaillaan De Burghin, Henrikki VIII:n\nja kuningatar Elisabetin vanhojen ja rapistuneiden rakennusten\nsiirtämistä sen ylvään rakentelun tieltä, johon Inigo Jones ponnisti\nkaiken neronsa. Tulevaisuudesta tietämättömänä joudutti kuningas\nhankkeittensa valmistumista ja piti sentähden kuninkaallista\nasuntoansa vielä Whitehallissa vanhojen rakennusten röykkiökehässä,\nuuden ryhmän muodostaessa rakenteilla ollessaan vaikeakulkuisen ja\nsekavan sokkelon.\n\nKuninkaallisen huonekunnan kultaseppä, joka huhun mukaan usein toimi\nsikäläisenä pankkiirinakin, -- sillä nämä ammatit eivät vielä olleet\nerillään toisistaan, -- oli siksi tärkeä henkilö, ettei häntä sopinut\netuvartijan tai ovipalvelijan ollenkaan pidättää. Jättäen muulinsa\nja kaksi saattolaistaan ulkopihalle hän koputti hiljaa eräälle\nrakennuksen takaovelle ja pääsi piammiten sisälle; luotettavin\nseuralainen tuli hänen kintereillään, taideteos kainalossa. Tämänkin\nmiehen hän jätti odotushuoneeseen, missä oleksi kolme tai neljä\npaashia, yllään kuninkaalliset livreijat, mutta vyöttämättöminä,\nnapittamattomina ja muutenkin huolimattomammin sideltyinä kuin paikka\nja kuninkaan likeisyys näyttivät sallivan; he heittelivät arpanoppia\nja kapuja tai loikoivat lavitsoilla torkkuen, silmät puoli-ummessa.\nEtuhuoneesta avautui ovi käytävään, jossa kaksi marsalkkaa hymyili\ntervehdykseksi varakkaalle kultasepälle, hänen astuessaan sisälle.\n\nSanaakaan ei virketty kumpaiseltakaan taholta; toinen johdemies vain\nkatsoi ensin Heriotiin ja sitte pieneen seinäverhojen puolittain\npeittämään oveen, ilmeisesti tahtoen kysyä: \"Tuonneko on asiaa?\"\nPorvari nyökkäsi, ja varpaillaan sipsutellen niin varovasti kuin\nolisi lattia ollut munista laskettu läheni hovilainen ovea, avasi sen\nhiljaa ja lausui muutamia sanoja matalalla äänellä. Jaakko-kuninkaan\nleveä skotlantilainen haastelu kuului vastaukseksi. \"Laske hänet\noitis, Maxwell. Oletko maleksinut niin kauvan hovissa hoksaamatta,\nettä kulta ja hopea ovat aina tervetulleita?\"\n\nJohdemies viittasi Heriotia esille, ja kelpo ammattilainen astui\nhallitsijan työkammioon.\n\nSe sekasorto, jonka keskellä hän tapasi kuninkaan istumassa, ei\nollut huono kuva Jaakon omasta mielentilasta ja luonteesta. Siellä\noli paljon taiteellisia kuvia ja kallisarvoisia koristeita, mutta ne\nolivat järjesteltyjä huolimattomasti, pölyttyneitä ja puolet arvoansa\ntai ainakin tehoansa menettäneitä siinä kunnossa, missä ne joutuivat\nnäkösälle. Pöydälle oli pinottu jyhkeitä puolitaitteisniteitä, joiden\nsekaan oli viskelty kepeitä pilakirjoja ja rivoja kertomuksia,\nja armottoman pitkien puheiden ja hallitustaitoa käsittelevien\ntutkielmain vihkoröykkiössä näkyi viheliäisiä laulelmia ja\narkkiveisuja runoustaiteen kuninkaallisen oppilaan sepityksinä --\nsiten nimitteli hallitsija itseänsä niissä yrityksissä -- sekä\nsuunnitelmia Europan yleiseksi rauhoittamiseksi, luettelo kuninkaan\nkoirien nimistä ja ohjeita vesikauhun parantamiseksi.\n\nKuninkaan puku oli vihreätä samettia ja sisustettu niin kimmoiseksi,\nettä se oli tikarinkestävä. Sellainen vaatetus sai hänen ryhtinsä\nkömpelöksi ja muhkuraiseksi, ja kieroon napitettuna se tuntui\nvääntävän hänen vartalonsa epämuotoiseksi. Vihreän ihokkaan yllä\nhän käytti tummanruskeata yönuttua, jonka taskusta pilkisti hänen\nmetsästystorvensa. Hänen harmaa huippuhattunsa oli tomussa lattialla,\nmutta sitä ympäröitsi isoista balas-rubiineista punottu käärys.\nPäässä oli hänellä sinisestä sametista ommeltu yömyssy, etureunassa\nhaikaransulka suuressa kunniassa pidettynä muistona jostakin\nsuosikkihaukan erinomaisesta lentopyynnistä.\n\nMutta tuollaiset vaatetuksen ja ympäristön ristiriitaisuudet\nolivat pelkkiä ulkonaisia ilmauksia niistä, joita esiintyi\nkuninkaan luonteessa, saattaen sen epätietoiseksi aikalaisille ja\nluovuttaen sen ongelmana myöhäisemmille historiankirjoittajille.\nHän oli hyvin oppinut mies, omistamatta hyödyllistä tietoa; älykäs\nmonissa yksityistapauksissa, ilman todellista viisautta; valtaansa\nmieltynyt ja halukas ylläpitämään ja kartuttamaan sitä, mutta\nluontuva luovuttamaan sen ja itsensä ohjailun mitä arvottomammille\nsuosikeille; suurisanainen oikeuksiensa vakuuttaja, joka säveästi\nnäki niitä poljettavan teoissa; viehättynyt asioimisiin, joissa\nhäntä aina petkutettiin, ja sodan pelkäilijä siinä, missä\nvalloitus olisi ollut helppo. Hän piti arvokkuudestaan, samalla\nkun alituiseen halvensi sitä sopimattomalla tuttavallisuudella;\nkykeni ahkeraan uurastukseen yleisissä asioissa ja kuitenkin löi ne\nusein laimin mitättömän huvituksen takia; hän oli sukkelus, vaikka\nlukutoukka, ja hyvän koulutuksen saanut, vaikka piti tietämättömien\nja sivistymättömien seurasta. Hänen arkaluontoisuutensakaan ei\nollut yhtenäinen, ja hänen elämässään oli hetkiä, arveluttavia\nkäänteitä, jolloin hän osoitti esi-isiensä miehuutta. Hän oli\ntyöteliäs joutavissa pikkuseikoissa ja joutavoitsija siinä, missä\nvaadittiin vakavaa työtä; harras tunteiltaan ja kuitenkin liian\nusein törkeä puheissaan; oikeudentuntoinen ja avulias luonnostaan,\nmutta taipui kuitenkin vääryyden tekoihin ja muiden sortamiseen. Hän\noli itara rahalle, jota hänen oli annettava omasta kädestään, mutta\najattelematon ja hillitön tuhlari sen suhteen, jota hän ei nähnyt.\nSanalla sanoen, ne hyvät ominaisuudet, jotka ilmenivät erityisissä\ntapauksissa ja tilanteissa, eivät olleet luonnostaan riittävän\nlujia ja vaikuttavia vallitsemaan hänen yleistä käyttäytymistään,\nja satunnaisesti esiintymällä ne vain saivat Jaakon ansaitsemaan\nmääritelmän, jonka hänestä lausui Sully -- että hän oli kristikunnan\nviisain hupsu.\n\nTämän hallitsijan vaiheet osoittivat samaa yhtenäisyyden puutetta\nkuin hänen luonteensakin. Varmasti kyvyttömimpänä Stuartina hän\nsai rauhallisesti haltuunsa sen kuningaskunnan, jonka vallalta\nhänen edeltäjänsä olivat työläästi varjelleet omaa kuninkuuttaan;\nmutta vaikka hänen hallituksensa näytti olevan omiaan takaamaan\nSuur-Britannialle sen pysyväisen rauhan ja sisäisen onnen, joka niin\nsuuresti soveltui kuninkaan mielialaan, kylväytyivät kuitenkin juuri\ntuon hallituksen aikana ne eripuraisuuden siemenet, jotka sadun\nlohikäärmeenhampaiden tavoin tuottivat sadokseen verisen ja yleisen\nkansalaissodan.\n\nSellainen oli hallitsija, joka nyt tervehti Heriotia Kilkku-Geordien\nnimellä, sillä hänen tunnettuna tapanaan oli antaa omia nimityksiään\nkaikille, joiden kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä. Hän kysyi\nheti, mitä uusia kalistimia toinen oli tuonut mukanaan, puijatakseen\nlailliselta ja omassa maassaan syntyneeltä ruhtinaaltansa rahoja.\n\n\"Jumala varjelkoon, armollinen valtiaani\", alotti porvari, \"minua\nliikkumasta niin vilpillisissä aikeissa. Toinhan vain teidän korkean\nmajesteettinne nähtäväksi astian, jota sekä aiheensa että tekotapansa\ntakia en haluaisi panna ainoankaan alamaisen käsiin, ennen kuin\ntiedän teidän majesteettinne mielipiteen siinä kohden.\"\n\n\"Älä helkkarissa, mies, annas nähdä, Heriot -- vaikka, kautta\nsieluni. Steenien pöytäkalusto oli niin kallis kauppa, että olin\nkunniallisen kuninkaan sanalla melkein vannonut pitäväni vastedes\noman kultani ja hopeani ja antavani sinun, Geordie, pitää omasi.\"\n\n\"Mitä Buckinghamin herttuan pöytäkaluihin tulee\", selitti kultaseppä,\n\"niin teidän majesteettinne suvaitsi määrätä, ettei mitään kulunkia\nsäästettäisi, ja --\"\n\n\"Vähät siitä, mitä minä sanoin; kun mies on narrien ja lasten\nparissa, niin hänen on heitettävä nappikuoppaa. Mutta sinulla\nolisi pitänyt olla enemmän järkeä ja tajua kuin että annoit\nCharles-lapsosen ja Steenien saada tahtonsa toteen; he voisivat\nhaluta lattiatkin lasketuiksi hopeasta, ja kumma, etteivät sitä\ntehneet.\"\n\nGeorge Heriot kumarsi eikä virkkanut enempää. Hän tunsi herransa\nliian hyvin, puhdistautuakseen muutoin kuin etäisellä viittauksella\nhänen määräykseensä, ja Jaakko, jonka säästäväisyys aina oli vain\nhetkellinen omantunnon vihlaus, kävi heti jälkeenpäin halukkaaksi\nnäkemään kultasepän mainitsemaa loistoteosta, lähettäen Maxwellin\nsitä hakemaan. Sillaikaa hän tiedusti porvarilta, mistä tämä oli sen\nhankkinut.\n\n\"Italiasta, teidän majesteettinne\", vastasi Heriot.\n\n\"Eihän siinä liene mitään paavilaisuuteen vivahtavaa?\" sanoi\nkuningas, näyttäen tavallista totisemmalta.\n\n\"Ei toki, teidän majesteettinne\", kielsi Heriot. \"Minun ei olisi\nviisasta tuoda nähtäväksenne mitään pedon merkillä varustettua.\"\n\n\"Itse olisit enemmän peto, jos sen tekisit\", puheli kuningas. \"On\nhyvin tunnettua, että minä kilvoittelin Dagonin kanssa nuoruudessani\nja kellistin hänet oman temppelinsä kynnykselle; se on hyvänä\ntodistuksena siitä, että minua pitäisi tulevaisina aikoina sanoa\nuskon puoltajaksi, jos arvottomaksikin. Mutta tässä tulee Maxwell,\nköyristyneenä taakkansa alle kuin Apuleiuksen kulta-aasi.\"\n\nHeriot kiirehti kirvoittamaan johdemieheltä kantamuksen ja asettamaan\nkohokoristeisen tarjottimen -- sillä sellainen se oli, ja tavattoman\nisokokoinen -- suotuisaan valoon, jotta hänen majesteettinsa saisi\nparhaiten tarkastelluksi veistoksia.\n\n\"Älä helkkarissa, mies\", ihastui kuningas, \"sehän on ihmeellinen\nkapine ja käsittääkseni omiaan kuninkaan huoneeseen. Ja aihe on,\nkuten sanot, mestari George, hyvin osuva ja sovelias, näkyen\nesittävän Salomon tuomiota -- ruhtinaan, jonka polkuja kaikkien\nelävien hallitsijain hyvin sopii astua esimerkikseen.\"\n\n\"Mutta jonka askeleita\", tokaisi Maxwell, \"vain yksi heistä -- jos\nalamainen saa sen verran huomauttaa -- on koskaan saavuttanut\".\n\n\"Lukitse kielesi, sinä väärä liehittelijä!\" sanoi kuningas, mutta\nhänen kasvoillaan osoitti hymy imarruksen tehonneen. \"Katso tätä\nuhkeata taituruuden näytettä ja ole kielastelematta. Ja kenen\nkäsialaa tämä ollee, Geordie?\"\n\n\"Sen on muovannut, sir\", kertoi kultaseppä, \"mainehikas\nflorensilainen Benvenuto Cellini, ja tarkoitettu oli se Frans I:lle\nRanskaan. Mutta toivoakseni se tapaa sopivamman isännän.\"\n\n\"Ranskan Fransille!\" innostui kuningas; \"Salomoko, juutalaisten\nkuningas, lähetettäisiin Ranskan Fransille! Älä helkkarissa, mies;\nse olisi osoittanut Cellinin järjettömäksi, vaikka hän ei olisi\nkoskaan tehnyt mitään muuta päätöntä. Fransille! -- ka, hänhän oli\ntappeleva hupsu, mies, -- pelkkä hupsu tappelija, -- laittausi\npihtiin Paviassa, niinkuin oma Davidimme ammoin Durhamissa; jos\nolisivat voineet lähettää hänelle Salomon älyn ja rauhanrakkauden ja\njumalisuuden, niin olisivat tehneet hänelle paremman palveluksen.\nMutta Salomon tulisi istua toisenlaisessa seurassa kuin Ranskan\nFransin.\"\n\n\"Minä toivon, että se hyvä onni koituukin hänelle\", suositti Heriot.\n\n\"Se on ihmeellinen ja hyvin taidokas veistoteos\", pitkitti kuningas.\n\"Mutta kuitenkin tuntuu minusta _carnifex_ eli teloittaja tuossa\nheiluttavan kalpaansa liian likellä kuninkaan kasvoja, koska hän\non aseen ulottuvissa. Luullakseni olisi vähäisempikin viisaus kuin\nSalomon valaissut hänelle, että teräkaluissa on vaaraa, joten hän\nolisi käskenyt rutaleen joko pistää säilänsä huotraan tai peräytyä\nloitomma.\"\n\nGeorge Heriot yritti lieventää tätä muistutusta vakuuttamalla\nkuninkaalle, että Salomon ja mestaajan naapuruus oli näköjään\nläheisempi kuin todellisuudessa ja että piti ottaa lukuun\netenemäsuhde.\n\n\"Mene hornaan eteneminesi, mies\", kivahti kuningas. \"Ei voi ajatella\npahempaa etenemistä lailliselle kuninkaalle, joka haluaa hallita\nrakkaudessa ja kuolla rauhassa ja kunniassa, kuin lyöttäytyä\npaljastettujen miekkain välkkeeseen. Minua pidetään yhtä urheana kuin\nuseimpia ihmisiä, ja kuitenkin vakuutan sinulle, etten ole kyennyt\nkatselemaan paljasta terästä siristelemättä ja räpäyttelemättä\nsilmiäni. Mutta onhan se sentään muhkea koru; ja mikä on sen hintana,\nmies?\"\n\nKultaseppä huomautti vastaukseksi, että se ei ollut hänen omansa,\nvaan kuului eräälle pulaan joutuneelle maanmiehelle.\n\n\"Jolla verukkeella aiot pyytää kaksinkertaisen\nkorvauksen, kaiketikin?\" epäili kuningas. \"Tunnen minä teidän\nkaupunkilaiskauppiasten metkut, mies.\"\n\n\"Minulla ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden\neksyttämisestä\", vakuutti Heriot. \"Esine on todella mitä sanoin,\nja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän\nmajesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä.\"\n\n\"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa\nloitsimaan ne esille!\" päivitteli hallitsija nyreänä. \"Kautta\nsieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi\npitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään\nsataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä\nmonta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja\npöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!\"\n\nKultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen\nhän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti\njärjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi\nsaada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta\nhän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin,\njos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan\nsuorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain\ntavallinen korko.\n\n\"Kautta kunniani\", ilahtui Jaakko, \"tuo on kunnollisen ja järkevän\nkauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta,\nja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell -- vie se pois\nja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen\nnäkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken\nollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä\npuhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun\nme matkasimme tänne etelään.\"\n\nGeorge Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että\n\"viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat\njohtajansa jäljessä\".\n\n\"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi\", myönsi Jaakko,\n\"sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat\nhe jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja\nhuonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme\njääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin\nnoidat ja velhot paholaisen sapattiaattona.\"\n\n\"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani\", pahoitteli Heriot.\n\"Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat\ntehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?\"\n\n\"He ovat käyneet virmapäiksi, mies -- ihan löylynlyömiksi\",\nkuvaili kuningas. \"En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään\njulistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi.\nEilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme\nlähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen\nkaturetkale -- rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku\nhuhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä\nlainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän\nkerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme\nveloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti\ntakajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti,\nettä meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan\nhallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti\nsuistuneet päistikkaa kivitykselle.\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", puolusti Heriot, \"on heidän yhteinen isänsä,\nja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen\npuhutteluunne\".\n\n\"Tiedän kyllä olevani _pater patriae\"_, myönsi Jaakko. \"Mutta voisi\nluulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen\nperinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan\ntolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi\nmajesteetin edessä tehtävä.\"\n\n\"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille\",\ntoivotti Heriot, \"vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme\nparempia tapoja\".\n\n\"Hiisi vieköön\", sanoi kuningas, \"sinä olet sivistynyt mies,\nGeordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee\nopettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia\ntällä tavoin -- varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että\nsinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George,\ntuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä\nsuutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista.\nVarsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja\narmollisia alamaisillemme ja estämme sen näin -- ja viittaamme sinua\nnousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä\net vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat\nesille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle\nkämmenellemme.\" Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut\nkaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi\ntoimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin\nvelkomuksen. \"Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?\" pärskäytti\nkuningas punehtuneena; \"olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen\nharjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista\nruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut\nsuunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa\nkammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani.\"\n\n\"Toivoakseni teidän majesteettinne\", sanoi Heriot yhä polvistuneena,\n\"antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän\nhyväksi?\"\n\n\"Vai ystävän!\" sanoi kuningas. \"Sitä pahempi -- sitä pahempi, sanon\nsinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi,\nniin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta,\nettä sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan.\nMutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle,\ntoinen toisensa jälkeen.\"\n\n\"Toivon teidän majesteettinne\", huomautti Heriot, \"tuomitsevan\nminua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista\nvaateliaisuutta\".\n\n\"Ties hänet\", sanoi leppyisä hallitsija. \"Maailma näkyy tulevan\nhulluksi -- _sed semel insanivimus omnes_ -- sinä olet vanha ja\nuskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain\ntarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa\nminua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää\nminulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell\", sillä johdemies\noli palannut vietyään talteen tarjottimen, \"mene etuhuoneeseen siitä\npitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi\nvanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa\netnalaisen runoilijan kanssa: _non mea renidet in domo lacunar_ --\nsillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin\nputi puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat\nolivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun\nmeillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata\nastiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme,\nkuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään\nautioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua\nnais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka\nolivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?\"\n\n\"Sen parempi Jockille\", muistutti Heriot, \"sillä jollen erehdy,\npelasti se hänet Dumfriesissa killumisesta, jonka olisi hyvin\nansainnut muista ilkitöistä\".\n\n\"Niin, mies, vieläkö se on mielessäsi?\" haastoi kuningas. \"Mutta\nhänellä oli ansioitakin, sillä hän oli ravakka erämies, tuo Milchin\nJock, ja kykeni kiljumaan koiralle kunnes kaikki metsät kajahtelivat.\nMutta hän sai vihdoin annandalelaislopun, sillä loordi Torthonvald\nlävisti hänet peitsellään. Helkkunassa, mies, kun ajattelen noita\nhuimia aikoja, niin hiisi vieköön en olekaan varma, vaikka olisimme\neläneet rattoisammin vanhassa Holyroodissa noina muuttelevaisina\npäivinä, kuin nyt soimen ja pilttuun suojassa. _Cantabit vacuus_ --\nvähänpä oli meillä silloin huolehdittavaa.\"\n\n\"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee muistaa\", kertoi kultaseppä,\n\"olipa meillä aika pula kerätä hopea-astioita ja kultakapineita\nkylliksi näytteille espanjalaisen lähettilään eteen\".\n\n\"Aivan oikein\", jatkoi kuningas, nyt parhaalle pakinatuulelle\npäässeenä, \"ja unohtanut olen sen uskollisen loordin nimen, joka\nauttoi meitä jokaisella unssilla talostaan, jotta hänen kotimainen\nruhtinaansa saisi jotakinkaan kunniaa niiden silmissä, joilla oli\nkoko Intia varallaan\".\n\n\"Minä luulen\", esitti porvari, \"että jos teidän majesteettinne luo\nsilmäyksen kädessänne olevaan paperiin, johtuu nimi mieleenne\".\n\n\"Vai niin!\" sanoi kuningas; \"niinkö vain, mies? -- Loordi Glenvarloch\n-- se oli tosiaankin hänen nimensä. _Justus et tenax propositi_ --\noikeudentuntoinen mies, mutta itsepintainen kuin ärsytetty sonni.\nHän oli aikoinaan meitä vastaan, tuo Glenvarlochin loordi Randal\nOlifaunt, mutta ylipäätään oli hän rakastavainen ja uskollinen\nalamainen. Mutta tämän anojan täytyy olla hänen poikansa -- Randal\non aikapäiviä mennyt minne kuninkaan ja loordin on mentävä, Geordie,\nniinkuin sinunkin kaltaistesi. Ja mitä tahtoo hänen poikansa meiltä?\"\n\n\"Suoritusta\", vastasi käsityöläinen, \"suuresta velasta, johon teidän\nmajesteettinne rahasto on jäänyt teidän majesteettinne saadessa\nlainan tärkeään valtiotarpeeseen Ruthvenin partioretken aikana\".\n\n\"Kyllä muistan sen hyvin\", myönsi Jaakko-kuningas. \"Perhana, minä\nolin juuri päässyt Glamisin herran ja hänen apuriensa kynsistä,\nja milloinkaan ei ole raha ollut tervetulleempaa synnynnäiselle\nvaltiaalle, -- sitä suurempi häpeä ja sääli, että kruunatun kuninkaan\npiti olla niin pienen summan puutteessa. Mutta mitä tarvitsee hänen\nkarhuta meitä siitä, hyvä mies, niinkuin leipuri pyhäin edellä? Me\nolemme hänelle velkaa ne rahat ja maksamme tilaisuuden tullen, taikka\nselvitämme asian muulla tavoin hänen kanssaan, ja sehän riittää\nvaltiaan ja alamaisen välillä. Me emme ole _in meditatione fugae_,\nmies, jotta meidät näin rutosti pidätettäisiin.\"\n\n\"Voi, sallikoon teidän majesteettinne minun selittää!\" virkkoi\nkultaseppä päätänsä pudistaen. \"Nuoren ylimysparan äärimäinen\nhätä häntä hoputtaa, eikä oma tahto, sillä hänen täytyy saada\nrahaa, ja hyvinkin pian, suorittaakseen langenneen velan Peregrine\nPetersonille, etuoikeuksien valvojalle Campveressä; muutoin hänen\nkoko perintönsä, Glenvarlochin paroonius ja sukutila, tulee\nmenetetyksi lunastamattoman kiinnekirjan perusteella.\"\n\n\"Mitä sanotkaan, mies -- mitä sanotkaan?\" huudahti kuningas\nkärsimättömästi. \"Valvojan pahainenko, alamaalaisen laivurin poika,\nriistäisi Olifauntin suvun vanhan maaomaisuuden ja herruuden?\nTaivasten tekijä, mies, se ei saa tapahtua -- meidän täytyy\nkeskeyttää ne toimet suosiokirjelmällä tai muulla tavoin.\"\n\n\"Näinköhän tuo voinee käydä päinsä\", vastasi porvari, \"sallikoon\nteidän majesteettinne minun huomauttaa. Oppinut skotlantilainen\nlaintuntijanne on lausunut käsityksenään, ettei ole muuta apua kuin\nmaksu.\"\n\n\"Saakeli\", noitui kuningas, \"pidättäköön hän miestä väkisin, kunnes\nennätämme jotenkuten järjestää hänen asiansa.\"\n\n\"Voi!\" intti kultaseppä, \"suvaitkoon teidän majesteettinne huomata,\nettä oma rauhaarakastava hallituksenne ja tasapuolisuutenne kaikkia\nihmisiä kohtaan on tehnyt käsivoiman hyvin täpäräksi apukeinoksi,\npaitsi ehkä juuri ylämaan rajojen sisällä.\"\n\n\"No -- no -- no, mies\", sanoi ymmälle joutunut hallitsija, jonka\nkäsitykset oikeudesta, sopivaisuudesta ja mukavuudesta kummallisesti\nsekosivat tuollaisissa tilanteissa, \"kohtuullista on, että me\nmaksamme kaikki velkamme ja että nuori mies maksaa omansa; ja hänelle\non maksettava, ja _in verbo regis_ hänelle maksetaan -- mutta miten\npäästä rahoihin, mies, siinä paha pykälä, -- sinun pitää koettaa\nkaupunkia, Geordie\".\n\n\"Totta puhuakseni\", vastasi Heriot, \"teidän armollisen majesteettinne\nluvalla, -- kaikkine lainoineen ja lahjoineen ja kannatusmaksuineen\non kaupunki nykyään --\"\n\n\"Älä minulle kerro, mitä kaupunki on\", kielsi Jaakko-kuningas.\n\"Valtiorahastomme on kuiva kuin tuomiorovasti Gilesin\nsaarnat katumuspsalmeista. _Ex nihilo nihil fit_ -- villiltä\nylämaalaiselta[24] ei ole helppo siepata housuja -- niiden, jotka\ntulevat perimään minulta rahoja, tulisi sanoa minulle, mistä niitä\notan. Kaupunkia sinun pitää koettaa, Heriot, äläkä luule tyhjän\npäiten olevasi Kilkku-Geordie nimeltäsi. Ja _in verho regis_ minä\nmaksan muukalaiselle, jos hankit minulle lainan. En tahdo tinkiä\nehdoista, ja kahteen mieheen me, Geordie, lunastamme Glenvarlochin\nuljaan vanhan maatilan. Mutta miksei nuori loordi tule hoviin,\nHeriot, -- onko hän komea -- onko esittelykuntoinen hallitsijansa\nsilmiin?\"\n\n\"Ei kukaan paremmin\", vakuutti George Heriot; \"mutta --\"\n\n\"Haa, kyllä ymmärrän\", jatkoi hänen majesteettinsa, \"kyllä ymmärrän\nsinut. _Res angusta domi_ -- poika-parka -- poika-parka! -- ja hänen\nisällään oli oikea uskollisen skotlantilaisen sydän, vaikka hän\noli jäykkä joissakuissa mielipiteissä. Kuules, Heriot, anna pojan\nsaada kaksisataa puntaa varustuksekseen. Ja tässä -- tässä\" --\nottaen vanhasta hatustaan rubiinikääryksen -- \"sinulla on ollut nämä\npanttina ennen isommasta summasta, senkin vanha leviitta. Pidä ne\nvakuutena, kunnes annan sinulle rahat seuraavasta apumaksustani.\"\n\n\"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee antaa sellaisen määräyksen\nkirjallisesti\", sanoi varova porvari.\n\n\"Lempo sinun turhantarkkuutesi periköön, George\", pahaksui kuningas.\n\"Sinä olet tunnollinen kuin puritani muotoseikoissa ja ihan uskoton\npakana asian ytimeen nähden. Eikö kuninkaan sana kelpaa sinulle\nvaivaisten kahdensadan puntasi antamiseen?\"\n\n\"Ei kruunun jalokivien pidättämiseen\", vastasi George Heriot.\n\nJa kuningas, jonka oli pitkällinen kokemus totuttanut tekemisiin\nepäluuloisten saamamiesten kanssa, kirjoitti määräyksen George\nHeriotille, rakkaalle kultasepälleen ja jalokivikauppiaalleen,\nkahdensadan punnan maksamisesta hetimiten Nigel Olifauntille,\nGlenvarlochin loordille, hänen saamisenaan valtiolta, valtuuttaen\npanttina pidettäväksi balas-rubiineista punotun ja isolla timantilla\nkoristetun käädyn, niinkuin oli kuvattuna hänen majesteettinsa\njalokivien luettelossa, ja jätettäväksi sanotun George Heriotin,\nsanotun summan lainaajan haltuun, kunnes hän oli saanut lainmukaisen\nhyvityksen ja maksun siitä. Toisella määräyksellä hänen\nmajesteettinsa valtuutti sanotun George Heriotin ryhtymään toimiin\nmuutamien rahamiesten kanssa, kohtuullisilla ehdoilla hankkiakseen\nhänen majesteettinsa nykyisiin tarpeisiin rahasumman, ei 50,000\nmarkkaa vähempää, mutta niin paljoa enemmän kuin oli sopivasti\nsaatavissa.\n\n\"Ja onko hänellä mitään opillista tietoa, tällä loordi Nigelillämme?\"\nkysyi kuningas.\n\nGeorge Heriot ei kyennyt antamaan täsmällistä vastausta, mutta hän\narveli nuoren loordin tutkiskelleen ulkomailla.\n\n\"Me neuvomme häntä itse\", lupasi kuningas, \"miten hän voi jatkaa\nlukujaan edullisimmin; ja kenties otamme hänet hoviin lueskelemaan\nSteenien ja Charles-lapsosen kanssa. Ja nyt kun muistamme, tiehesi\n-- tiehesi, George -- sillä poikaset tulevat pian kotiin, ja me\nemme vielä haluaisi antaa heille vihiä tästä asiasta, joka on ollut\npuheenamme. _Propera pedem_, oi Geordie. Painalla muuli polviesi\nväliin, ja Herra olkoon kanssasi.\"\n\nSiten päättyi leppeän Jaakko-kuninkaan ja hänen hyväntahtoisen\nkultaseppänsä ja jalokivikauppiaansa neuvottelu.\n\n\n\n\n6. LUKU.\n\nKiusallinen ritari.\n\n\nVieraanvaraisen porvarin kutsuma kunnon seurue kokoontui hänen\ntaloonsa Lombard-kadulle puolipäivän \"tyhjänä ja nälkäisenä\nhetkenä\" aterialle, joka jakaa päivän kahtia, ollen jokseenkin\nse vaihe, jolloin nykyajan muodinmukaiset ihmiset kääntävät\nkylkeänsä vuoteellaan ja alkavat monin epäilyksin ja epäröiden\najatella, että he nyt vähin erin alottavat päivänsä. Sinne tuli\nnuori Nigel kylläkin yksinkertaisessa asussa, mutta hänen pukunsa\noli kuitenkin soveliaampi hänen ikäänsä ja arvoonsa kuin ennen\nkäyttämänsä. Melkoisesti oli myöskin parantunut ulkomuodoltaan hänen\nsaattolaisenaan saapunut palvelijansa Moniplies. Hänen juhlalliset ja\nankarat kasvonpiirteensä tuijottivat sinisen samettilakin alta, joka\noli veikeästi asetettu kallelleen päähän, ja yllään oli hänellä eheä\nja vankka takki englantilaista sinistä verkaa, joka olisi kestänyt\nkaikkien Fleet-kadun oppipoikien tempomista, päin vastoin kuin\nhänen entinen vaatekappaleensa. Kilpeä ja lyömämiekkaa hän kantoi\nasemaansa kuuluvina aseina, ja sievä loordin vaakunalla varustettu\nhopealaatta ilmoitti, että hän oli ylimystön lisäke. Hän istuutui\nkelpo ammatinharjoittajan ruokakammioon, hyvillä mielin huomaten,\nettä hänen pöytäpalvelustaan pitohuoneessa arvattavasti palkittaisiin\nosuudella ateriaan, jollaiseen hän oli harvoin päässyt käsiksi.\n\nMr. David Ramsay, syvämielinen ja nerokas käsityöläinen, saatettiin\nlupauksen mukaan turvallisesti Lombardkadulle hyvin pestynä,\nharjattuna ja puhdistettuna sulatusuunin ja ahjon noesta. Mukana\ntullut tytär oli noin kahdenkymmenen vanha, hyvin sievä ja säveä,\nvaikka vilkkaat mustat silmät tuon tuostakin haastoivat sitä\nyksitotisuuden ilmettä vastaan, johon vaitiolo, eristys, koruton\nsamettihippi ja kamritsiröyhelö oli tuominnut mistress Margetin,\nrauhallisen porvarin tyttärenä.\n\nKutsuttu oli niinikään kaksi Lontoon kauppiasta, ruumiikkaita\nporvareita väljine kauhtanoineen ja monirenkaisine kultaketjuineen,\nhyvinvoipia kansalaisia ja kokeneita liikemiehiä, mutta he eivät\nkaipaa mitään erityistä kuvausta. Mukana oli myös vanhanpuoleinen\npappismies kaavussaan ja uumatakissaan, säyseä kunnianarvoisa\nvanhus, joka yksinkertaisilta tavoiltaan yhtyi hoitoonsa uskottuihin\nkaupunkilaisiin.\n\nNämä voimme jättää lyhyellä maininnalla, mutta jonkun verran enemmän\nhuomiota vaatii Girnigo-linnan parooni Mungo Malagrowther omituisena\naikansa ilmiönä.\n\nRitari koputti mestari Heriotin ovelle juuri kun kello alkoi lyödä\nkahtatoista ja istui tuolillaan ennen kuin viimeinen lyönti oli\nkajahtanut. Täten sai hän oivallisen tilaisuuden lausua ivallisia\nhuomautuksia kaikista myöhemmin tulleista, mainitsemattakaan pikku\nletkauksia niiden kustannuksella, jotka olivat ehättäytyneet\nsaapumaan aikaisemmin.\n\nKun Sir Mungolla oli vähän, jos ollenkaan, muuta omaisuutta kuin\npelkkä nimensä, oli hän varhain joutunut hoviin vitsapojaksi, kuten\nsitä virkaa silloin nimitettiin, kuningas Jaakko VI:lle,[25] ja hänen\nmajesteettinsa mukana sai hän kaikkinaista kaunotieteitten opetusta\nhänen kuuluisalta kasvattajaltaan George Buchananilta. Vitsapojan\nvirka tuomitsi hoitaja-poloisensa kokemaan kaiken sen ruumiillisen\nkurituksen, jota Herran voideltu kielioppinsa ja lukukirjansa\nsamoilussa saattoi joutua ansaitsemaan, vaikka hänen oma persoonansa\nluonnollisesti säilyi pyhänä. George Buchanan ei tosin hyväksynyt\nsijaisrangaistuksen käyttöä, joten hänen ankaran hallintansa aikana\nJaakko joutui itse hyvittämään vikansa ja Mungo Malagrowther toimitti\nvirkaansa vain nimellisesti; mutta Jaakon toinen kouluttaja, mestari\nPatrick Young, toimi muodollisemmin ja järkytti nuoren kuninkaan\nsisintä selkäsaunoilla, joilla vitsapoika sai maksaa kuninkaallisen\nlukutyön kompastukset. Ja Sir Mungon ylistykseksi mainittakoon,\nettä hänessä oli piirteitä, jotka mitä parhaiten soveltuivat hänen\nviralliseen asemaansa. Hänellä oli nuoruudessaankin luonnostaan\nsäännöttömät ja eriskummalliset kasvonpiirteet, jotka pelon, kivun\nja suuttumuksen väänteissä muistuttivat goottilaisen kulmaveistoksen\noutoja kasvonmuotoja. Hänen äänensä oli myös kimakka ja kuikutteleva,\nniin että hänen omituisen muotonsa ilme ja yliluonnolliset\nulvahduksensa mestari Youngin sääntelemättömässä kylvetyksessä\nolivat omiaan tekemään suomimisen ansainneeseen hallitsijaan kaiken\nsen vaikutuksen, mitä suinkin saattoi aiheuttaa toisen ja viattoman\nihmisen näkeminen kärsimässä omasta rikkomuksesta.\n\nSir Mungo Malagrowther, sillä sen arvonimen hän voitti, sai siten\nhovissa varhain jalansijan, jota toinen olisi parantanut ja tukenut.\nMutta hänen vartuttuaan liian isoksi vitsomiseen ei hänellä ollut\nmitään muita keinoja tehdäkseen itseänsä otolliseksi. Katkera,\npisteliäs ja panettelunhaluinen mielenlaatu, häijy sukkeluus ja\nniiden kadehtiminen, jotka menestyivät paremmin kuin tuollaisten\nherttaisten ominaisuuksien haltia itse, eivät tosin aina ole olleet\nesteinä hovimiehen kohoamiselle, mutta silloin täytyy niihin sekautua\njoku määrä itsekästä viekkautta ja harkintaa, joista Sir Mungolla ei\nollut mitään osuutta. Hänen ivansa pillastui milloin hyvänsä, hänen\nkateutensa ei kyennyt piiloutumaan, ja pitkääkään aikaa ei hän ollut\ntäysi-ikäisenä, kun hänellä jo oli niskoillaan niin monta riitaa,\nettä niistä vastaamaan olisi tarvittu kissan kaikki yhdeksän henkeä.\nEräässä tuollaisessa ottelussa hän sai kenties onnekseen vamman, joka\nkelpasi hänelle estelyksi samanlaisten tarjousten hyväksymiselle\nsiitä lähtein. Ranagullionin parooni Rullion Rattray sivalsi\nkuolettavaksi tahdotussa kaksintaistelussa häneltä kolme oikean\nkäden sormea, niin että Sir Mungo ei sen koommin pätenyt pitelemään\nmiekkaa. Myöhemmin hän sepitettyään joitakuita pilkkasäkeitä lady\nCockpenista sai niin tuiman selkäsaunan muutamilta palkatuilta\nhenkilöiltä, että hänet löydettiin puolikuoliaana paikalta; häneltä\noli katkennut toinen reisi, ja huonosti lastoitettuna jätti se hänen\nkäyntiinsä onnahduksen, jolla hän nilkutti hautaansa asti. Jalan ja\nkäden vaivaisuus lisäsi melkoisesti tämän omituisen miehen ulkomuodon\nkummallisuutta ja varasi hänelle kaikiksi ajoiksi henkilökohtaisen\nkoskemattomuuden oman mielenlaatunsa vaarallisemmilta seurauksilta;\nja vähitellen hän vanheni hovin palveluksessa, hengen ja ruumiin\npuolesta turvattuna, vaikka saamatta ystäviä taikka ylennystä.\nToisinaan huvittivat kuningasta kyllä hänen purevat kompansa, mutta\nhänellä ei ollut milloinkaan kylliksi taitoa suotuisan tilaisuuden\nkäyttämiseen hyväksensä, ja hänen vihamiehensä, joina muuten olikin\nkoko hovi, keksivät aina keinoja hänen suistamisekseen jälleen\npois suosiosta. Kuuluisa Archie Armstrong tarjosi jalomielisenä\nSir Mungolle oman narritakkinsa lievettä, siten antaakseen hänelle\nammatti-ilvehtijän etuoikeudet ja vapaudet, \"sillä tänällään Sir\nMungo\", sanoi kirjavan kaavun kantaja, \"ei saa kelpo pilasta sen\nenempää kuin hädin kuninkaan suvaitsemuksen sen tekemiselle\".\n\nLontoossakaan ei ympärillä tihkuva kultasade kostuttanut Sir Mungo\nMalagrowtherin kuivettunutta elämänlatua. Hän kävi vanhaksi,\nvähäkuuloiseksi ja kärtyiseksi, menetti sen joustavuudenkin, joka\noli ennen elvyttänyt hänen pistelyitään, ja sai osakseen pelkkää\nsietämistä Jaakolta, joka oli kyllä itse melkein yhtä elähtänyt,\nmutta halusi yhä hartaasti ja liiallisestikin pitää ympärillään\nnuorta väkeä.\n\nSiten näivettyneenä vuosiensa ja toiveittensa keltalehtiseen syksyyn\nnäytti Sir Mungo laihaa runkoansa, ja haalistunutta korukirjaustansa\nhovissa niin harvoin kuin velvollisuutensa salli. Hän vietti aikansa\nantautumalla ilkkumiseensa julkisilla kävelyteillä ja Pyhän Paavalin\nkirkon kuorikäytävillä, jotka olivat silloin uutistenonkijain ja\nkaikenkarvaisten liehujain kokouspaikkana, etupäässä seurustellen\nsellaisten maanmiestensä kanssa, joita hän piti synnyltään ja\narvoltaan itseänsä alempina. Tällä tavoin hän liike-elämää ja sen\nharjoittajia vihaten ja halveksien kuitenkin oleksi melkoisen\npaljon niiden skotlantilaisten käsityöläisten ja kauppamiesten\nkeskuudessa, jotka olivat seuranneet hovia Lontooseen. Näille hän\nsai purkaa ynseyttänsä suurtakaan pahennusta tuottamatta, sillä\ntoiset alistuivat pilkkapuheisiin ja nurinaan hänen syntyperänsä ja\naatelisuutensa johdosta, koska ne tuohon aikaan tuottivat suuria\netuoikeuksia -- kun taasen järkevämmät säälivät ja sietivät sekä\noloiltaan että mielenlaadultaan onnetonta vanhusta.\n\nJälkimäisiä oli George Heriot. Hänen tapansa ja kasvatuksensa\nkehittivät hänessä kyllä ylimysmielisiä tunteita siinä määrin, että\nniitä ei nykyään pidettäisi sille yhteiskunnalliselle asteelle\nsoveliaina, mutta hän oli siksi itsenäinen ja järkevä, ettei\npäästänyt Sir Mungon kaltaista henkilöä omavaltaisesti häiritsemään\ntai sopimattoman vapaasti kohtelemaan huonekuntaansa. Kuitenkaan\nei hän ollut ritarille ainoastaan kunnioittavan kohtelias, vaan\nerityisen ystävällinen ja jalomielinen.\n\nSenvuoksi ilmeni tämä Sir Mungo Malagrowtherin käyttäytymisessä,\nhänen tullessaan huoneeseen. Hän tervehti ensin mestari Heriotia\nja siivoa, vanhanläntää, hiukan ankaran näköistä myssypäistä\nnaishenkilöä, joka täti Juditin nimisenä piti emännyyttä tämän\ntalossa ja pöydässä. Tällöin ei hän osoittanut juuri nimeksikään\nsitä kopeata happamuutta, joka levisi hänen oudoille kasvoilleen,\nkun hän kumarsi David Ramsaylle ja sitte noille kahdelle vakavalle\nkauppiaalle. Hän työntäysi jälkimäisten keskusteluun, huomauttaakseen\nkuulleensa Paavalin kirkossa, ettei nähtävästi ollut odotettavissa\npenninkään osinkoa Pindividen vararikkoisesta liikkeestä, tuon suuren\nkauppiaan, joka oli hänen sanantapansa mukaan hämmentänyt variksille\nhuttua ja jonka hän samasta lähteestä tiesi jääneen maksamaan\nkumpaisellekin puhuttelemallensa kauppamiehelle; \"mennyttä kiluineen\nja kaluineen, laiva ja lasti, köli ja köydet, nyt ja iankaikkisesti\".\n\nKauppamiehet irvistivät toisilleen, mutta liian ymmärtävinä\npäästämään yksityisiä asioitansa julkisen keskustelun aiheeksi\nhe kallistivat päänsä likekkäin ja välttivät enempää haastelua\nsupatuksella.\n\nVanha skotlantilainen ritari hätyytti sitte kelloseppää samalla\nhäikäilemättömällä tuttavallisuudella. \"Davie\", hän alotti, \"Davie,\nsinä lapsestunut vanha houkkio, etkö ole vielä tullut hulluksi,\nsovelluttaessasi niin sanottua suuretiedettäsi Ilmestyskirjaan? Olen\nodottanut sinulta kuuluvaksi selvitystä pedon merkistä, kirkasta kuin\npuolen pennyn pillin vihellys.\"\n\n\"Niin, Sir Mungo\", myönsi käsityöläinen, työläästi herätettyään\nmuistiinsa, mitä hänelle oli sanottu ja kuka häntä puhutteli,\n\"taisittepa osata paremmin pilkkaan kuin itse tiedättekään, sillä\najatellessanne ensiksikin pedon kymmentä sarvea voitte helposti\narvioida sormillanne --\"\n\n\"Sormillaniko, senkin riivatun vanha ruosteinen kellorämä!\" huudahti\nSir Mungo, puolittain piloillaan ja puolittain tosissaan laskiessaan\nmiekankahvaan kätensä eli oikeastaan käpälänsä, sillä Sir Rullionin\nlyömämiekka oli typistänyt sen siihen muotoon. \"Tarkoitatko herjata\nminua vammastani?\"\n\nMestari Heriot asettui väliin. \"En saa David ystäväämme käsittämään\",\nhän sanoi, \"että raamatun ennustukset ovat aiottuja jäämään\nhämäryyteen, kunnes niiden odottamaton tapahtuminen saa täyttymään,\nmitä oli kirjoitettu, niinkuin entisinäkin aikoina. Mutta teidän ei\nsovi silti käyttää ritarillista uljuuttanne häneen.\"\n\n\"Se menisikin silloin hitto vieköön haaskiolle\", sanoi Sir Mungo\nnauraen. \"Yhtä hyvin lähtisin koirineni ja torvineni metsästämään\nkapista lammasta, sillä hän on taas horroksissa ja vajonnut leukaa\nmyöten numeroihin, osamääriin ja jaettaviin. Mistress Margaret,\nsievä simasuuni\", sillä nuoren neitosen kauneus sai Sir Mungo\nMalagrowtherinkin yrmeät piirteet hiukan höllenemään, \"onko isänne\naina yhtä hauska seuramies kuin näyttää tällähaavaa olevan?\"\n\nMistress Margaret hymyili tarkoituksettomasti, heitti niskojaan,\nkatsahti kumpaisellekin puolelleen ja sitte suoraan eteensä, ja\nomaksuttuaan kaikki ujon hämmennyksen ja arkuuden eleet, jotka hänen\nmielestään olivat tarpeellisia peittämään hänen luonteeseensa todella\nkuuluvaa älykästä kerkeyttä, hän viimein vastasi: \"Isä on todella\nhyvin mietiskeleväinen, mutta sen mielenlaadun on hän kuulemma\nperinyt minun isoisältäni.\"\n\n\"Sinun isoisältäsi!\" huudahti Sir Mungo epäiltyään, tokko oli kuullut\noikein. \"Isoisältäänkö hän sanoi! Tyttö on päästään pyörällä! En\ntiedä tällä puolen Temple Baria ainoatakaan naikkosta polveutuneeksi\nniin etäisestä sukulaisesta.\"\n\n\"Hänellä on kuitenkin kummi-isä, Sir Mungo\", huomautti George Heriot,\ntaas asettuen väliin; \"ja toivoakseni myönnätte hänelle kylliksi\nvaikutusta pyyntöön, että te ette pane hänen sievää kummilastansa\nnoin punastelemaan.\"\n\n\"Sen parempi -- sen parempi\", tuumi Sir Mungo. \"Hänelle on kunniaksi,\nettä hän Bow-teatterin kellonkaikunan piirissä syntyneenä ja\nkasvaneena kykenee punastumaan mistään. Ja kautta sieluni, mestari\nGeorge\", hän pitkitti taputtaen pahastunutta ja vastahakoista\nkaunotarta leuan alle, \"hän on kyllin viehkeä korvatakseen\nsukujuurtensa puutteen -- ainakin Cheapsiden tapaisella seudulla,\nmissä kattila ei voi sanoa pataa --\"\n\nNeitonen punehtui, muttei niin vihastuneesti kuin äsken. Mestari\nGeorge Heriot kiirehti keskeyttämään Sir Mungon kotoisen puheenparren\nlopun, esittelemällä hänet loordi Nigelille.\n\nSir Mungo ei saanut ensimältä tajutuksi, mitä hänen isäntänsä sanoi.\n\"Kuka turkanen, mies?\"\n\nKun hänen korvaansa uudestaan tolkuttiin Nigel Olifauntin,\nGlenvarlochin loordin nimi, suoristausi hän ja kestitsijäänsä hiukan\nkarmeasti silmäillen moitti tätä siitä, että hän ei tutustuttanut\nsäätyhenkilöitä toisiinsa, heidän voidakseen vaihtaa tervehdyksiä\nennen kuin sekaantuivat muuhun seuraan. Hän suoritti sitte niin\narvokkaan hovikumarruksen uudelle tuttavalleen kuin vialliset\nraajansa sallivat, ja huomauttaen tunteneensa vanhan loordin hän\ntoivotti nuoren ylimyksen tervetulleeksi Lontooseen ja toivoi\nsaavansa nähdä hänet hovissa.\n\nNigel oivalsi heti sekä Sir Mungon sävystä että isäntänsä tiukkaan\npuristuneista huulista, jotka näyttivät hillitsevän naurunhalua, että\nhän oli tekemisissä kaikesta tavallisesta poikkeavan erikoisolennon\nkanssa ja vastasi hänen kohteliaisuuteensa soveliaan juhlallisesti.\nSir Mungo sillävälin tähysti häntä hyvin totisena, ja koska\nluontaisten etujen näkeminen oli hänelle yhtä kiusallista kuin\nvarallisuudenkin tai muiden satunnaisten siunausten kohtaaminen,\noli hän tuskin täydellisesti silmännyt nuoren loordin komeata\nryhtiä ja kaunismuotoisia kasvonpiirteitä, kun hän Uzin miehen\nlohduttajan lailla vetäysi hänen luokseen ylistämään Glenvarlochin\nloordien entistä suuruutta ja pahoittelemaan kuulemaansa tietoa,\nettä esi-isien omaisuus oli luisumassa heidän nykyisen edustajansa\nhallusta. Hän siirtyi kuvailemaan Glenvarlochin päärakennuksen\nkauneuksia -- vanhan linnan mahtavaa asemaa -- aavaa järven selkää,\njoka antoi runsaasti vesilintuja haukallapyyntiin -- laajaa\nrajametsää, joka päättyi hirvien suosimaan vuorenharjanteeseen -- ja\nkaikkia muita tuon uhkean ja ikivanhan paroonikunnan hyviä puolia,\nkunnes Nigelin täytyi kaikesta vastarinnastaan huolimatta väkisinkin\nhuoata.\n\nSir Mungo oli aina näppärä huomaamaan, milloin hänen puhuttelemansa\nhäväs oli lyöttynyt. Hän havaitsi uuden tuttavansa jo luimistelevan\nja olisi mielellään kehittänyt haastelua, mutta samassa koputti\nkeittiömestari kärsimättömästi väkipuukkonsa varrella tarjoilupöydän\nlaitaan ja antoi siten merkin, jonka kumu kuului kautta talon,\nkutsuen palvelusmiehet tuomaan päivällisen pöytään ja vieraat\nistuutumaan sen ääreen.\n\nSir Mungo oli hyvän kestityksen ihailija, ja se taipumus muuten\nsaattoikin jossain määrin suostuttaa hänen arvonsatuntoa näihin\nkyläilyihin. Moike sai hänet tuossa tuokiossa jättämään Nigelin\nja muut vieraat rauhaan, kunnes hän oli ehtinyt asettumaan\nasianmukaiselle ylemmyyttänsä vastaavalle paikalle runsaan pöydän\nääreen. Siellä hän täti Juditin vasemmalla puolella istuen näki\nNigelin ottavan haltuunsa vielä korkeamman kunniasijan oikealtaan,\nerottaen arvoisan vaimon sievästä mistress Margaretista; mutta tämän\nhavainnon hän teki kärsivällisempänä siitä syystä, että hänen ja\nnuoren loordin välissä tuoksusi oivallisesti silavoittu salvukukko.\n\nPäivällinen meni ajan tapojen mukaan. Kaikki oli laadultaan\nerinomaista, ja paitsi luvattuja skotlantilaisia herkkuja tarjosi\npöytä häränlihaa ja vanukasta, vanhan Englannin ainaisia ruokavaroja.\nPieni kaapillinen hyvin aistikkaasti ja kauniisti muovattuja\npöytähopeita ei ollut saamatta osakseen muutamien vieraitten\nkiittelyjä ja salakähmäistä letkausta Sir Mungolta omistajan\ntaitavuudesta omassa käsityössään.\n\n\"Minua ei hävetä se käsiala, Sir Mungo\", virkkoi kunnon porvari.\n\"Sanotaan hyvän kokin osaavan nuolla oman näppinsä, ja olisi\nmielestäni suhdatonta, että minä laajassa Britannian valtakunnassa\npuolet korukaappeja hopeilla varustettuani kattaisin oman pöytäni\nhalvalla tinalla.\"\n\nPappismiehen ruokaluku jätti nyt vieraille vapauden käydä käsiksi\nheidän eteensä asetettuun maalliseen hyvyyteen, ja ateria jatkui hyvin\nsäveästi, kunnes täti Judit paremmin suositellakseen salvukukkoa\nvakuutti seurueelle, että se oli kuuluisaa siipikarjarotua, jonka hän\noli itse tuonut Skotlannista.\n\n\"Sittepä, niinkuin jotkut sen maanmiehet, madam\", virkkoi säälimätön\nSir Mungo ja vilkaisi samalla isäntäänsä kohti, \"se on hyvin rasvottu\nEnglannissa\".\n\n\"On joitakuita toisia sen maanmiehiä\", vastasi mestari Heriot,\n\"joille kaikki Englannin voitelu ei ole kyennyt tekemään samaa hyvää\npalvelusta\".\n\nSir Mungo irvisti ja punastui, muu seurue nauroi; ja ivailija, jolla\noli syynsä pidättyä äärimäisyyksistä mestari Georgen kanssa, vaikeni\naterian loppuajaksi.\n\nRuokalajit vaihdettiin makeisiin ja mitä parhaimpaan viiniin, ja\nNigel näki lontoolaisen ammatinharjoittajan vieraanvaraisuuden\nsuorastaan voittavan varakkaimpienkin raatiherrain kekkerit, joissa\nhän oli käynyt ulkomailla. Kuitenkaan ei ollut havaittavissa mitään\nkopeilua tai äveriään porvarin asemaan soveltumattomalta tuntuvaa.\n\nPitojen pitkittyessä Nigel sen ajan seuratapojen mukaan omisti\npuhelunsa etupäässä mrs. Juditille, jonka hän huomasi lujaa\nskotlantilaista ymmärrystä edustavaksi naiseksi, enemmän luontuvaksi\npuritanien katsantokantaan kuin hänen veljensä Georgen -- sillä\nsiinä suhteessa olivat he toisiinsa, vaikka jälkimäinen aina sanoi\nhäntä tädiksi, -- mitä likeisimmin kiintyneeksi häneen ja ahkeraksi\npitämään silmällä hänen kaikkinaista mukavuuttaan. Kun tämän kelpo\nvaimon puhelu ei ollut vilkasta eikä huomattavaa, kääntyi nuori\nloordi luonnollisesti myös vanhan kellosepän peräti kauniiseen\ntyttäreen, tämän istuessa hänen vasemmallaan. Mistress Ramsaylta\nei kuitenkaan ollut saatavissa muita kuin yksitavuisia vastauksia,\nja kun nuori urho oli virkkanut parhaat ja miellyttävimmät\nkohteliaisuutensa keksinnöt, väreili tytön sievillä huulilla hymy\nniin vienona ja häipyvänä, että sitä tuskin saattoi eroittaa.\n\nNigel alkoi kyllästyä seuraansa, sillä vanhat kauppiaat haastelivat\ntalon isännän kanssa liikeasioista ylimykselle tyyten tajuamattomaan\ntapaan. Mutta silloin käänsi äkkiä Sir Mungo Malagrowther heidän\nhuomionsa muuhun.\n\nTämä rakastettava henkilö oli tovia aikaisemmin vetäytynyt pois\nseurasta erään ulkonevan ikkunan komeroon, josta sai katselluksi\ntalon edustalle ja pitkin katua. Tätä paikkaa piti Sir Mungo\nmieluisampana varmaankin niiden näkyjen takia, joilla suuren\nkaupungin kadut tavallisesti tehoavat arvosteluhaluisen tarkkailijan\nmieleen. Hän ei arvattavasti ollut tähän saakka nähnyt mitään\nmerkillistä, mutta nyt kuului ulkoa kavioiden töminää, ja ritari\nhuudahti: \"Toden totta, mestari George, sinun on paras pistäytyä\npuotiin, sillä tässä tulee Knighton, Buckinghamin herttuan palvelija,\nja hänen takanaan kaksi miestä, niinkuin olisi hän itse loordi\nherttua\".\n\n\"Kassanhoitajani on alhaalla\", sanoi Heriot häiriintymättä, \"ja hän\nantaa minulle tiedon, jos hänen ylhäisyytensä määräykset vaativat\nkiireellistä huomiotani\".\n\n\"Hmh! -- kassanhoitajasi?\" jupisi Sir Mungo itsekseen; \"hänellä\nolisi ollut helppo virka, kun sinut ensin tunsin.\" \"Mutta\", sanoi\nhän ääneen, \"etkö tule edes ikkunaan katsomaan, sillä Knighton on\nkierittänyt taloosi jyhkeän hopea-astian? Ha ha ha! -- kierittänyt\nsyrjällään niinkuin pojanviikari kaahaisi vannetta. En voi olla\nnauramatta sen miehen röyhkeyttä -- ha ha ha!\"\n\n\"Te luulemma ette voisi olla nauramatta\", virkkoi George Heriot\nnousten istualtaan ja lähtien huoneesta, \"vaikka paras ystävänne\nmakaisi kuolemaisillaan\".\n\n\"Katkeraa tuo, mylord -- vai mitä?\" sanoi Sir Mungo Nigeliin\nkääntyen. \"Ystävämme ei tyhjänpäiten ole kultaseppä -- hänen älynsä\nei ole lyijyinen. Mutta lähdenpä alas katsomaan, mitä siitä tulee.\"\n\nPortaissa tuli Heriotia vastaan hänen kassanhoitajansa hiukan\nhuolestuneen näköisenä. \"No, mitä nyt, Roberts\", kysyi kultaseppä,\n\"mikä on hätänä, mies?\"\n\n\"Siellä on Knighton, mestari Heriot, hovista -- Knighton, herttuan\nmies. Hän toi takaisin tarjottimen, jonka veitte Whitehalliin,\npaiskasi sen ovikäytävään niinkuin vanhan tinalautasen ja käski minun\nsanoa teille, ettei kuningas huoli teidän kamastanne.\"\n\n\"Niinkö vain\", sanoi George Heriot. \"Vai ei minun kamastani! Tule\ntänne konttorihuoneeseen. Roberts. Sir Mungo\", hän lisäsi, kumartaen\nritarille, joka oli liittynyt mukaan ja aikoi seurata heitä,\n\"sallikaahan minun hetkiseksi poistua\".\n\nTämän estelyn johdosta Sir Mungo, joka oli kuten muukin seurue\nkuullut George Heriotin ja hänen kassanhoitajansa sananvaihdon,\nnäki itsensä tuomituksi odottamaan ulommassa liikehuoneessa.\nSiellä olisi hän yrittänyt viihdyttää kiihkeätä uteliaisuuttaan\nurkkimalla Knightonilta, mutta se suuruuden lähettiläs oli vain\nlisännyt herransa töykeään sanomaan hiukan omaa karkeuttaan ja taas\nkarauttanut länttä kohti, saattolaiset kintereillään.\n\nSillävälin oli pitohuoneeseen jääneessä seurueessa herättänyt jonkun\nverran levottomuutta Buckinghamin herttuan nimi, sekä kuninkaan että\nWalesin prinssin kaikkivaltiaan suosikin maininta. Hän oli enemmän\npeljätty kuin rakastettu, ja jollei hän ollutkaan ehdottomasti\nhirmuvaltainen luonnonlaadultaan, pidettiin häntä korskeana, rajuna\nja kostonhimoisena. Nigelin sydäntä painosti se tunne, että hän\nitse saattoi olla alkuperäisenä syynä herttuan närkästymiseen\nhänen hyväntekijälleen, vaikka hän ei kyennyt kuvittelemaan miten\ntai miksi. Toiset tekivät huomautuksiaan kuiskien, kunnes äänet\nulottuivat Ramsayn kuuluviin. Hän ei ollut edellisestä puhelusta\nkuullut sanaakaan, mutta syventyneenä noihin väitelmiin, joiden\nmukaan hän selitteli kaikkia tapauksia ja tulevaisia vaiheita,\ntarttui hän vain loppusanaan ja virkahti \"Herttua -- Buckinghamin\nherttua -- George Villiers -- niin -- olen puhunut Lamben kanssa\nhänestä.\"\n\n\"Voi hyväinen! Mutta kuinka voitkaan sanoa niin, isä?\" varoitti\nhänen tyttärensä, joka osasi oivaltaa isänsä koskettavan vaarallista\naihetta.\n\n\"Ka, mitäs tyhjää, lapsonen\", vastasi Ramsay; \"tähdet vain\nluonnuttavat, ne eivät voi pakottaa. Mutta tiedäthän niiden, jotka\nkykenevät syntymätähtien asemasta ennustamaan, yleisesti sanovan\nhänen ylhäisyydestään, että silloin sattui huomattava Marsin ja\nSaturnuksen yhtymä -- jonka näennäinen tai oikea aika, sovittamalla\nOranienburgin leveysasteelle tehdyt Eichstadiuksen laskelmat\nLontoon horisonttiin, on seitsemän tuntia viisikuudetta minuuttia\nyksiviidettä sekuntia --\"\n\n\"Olehan vaiti, vanha tietäjä\", sanoi Heriot, levollisin ja\nvakain kasvoin astuessaan huoneeseen. \"Laskelmasi ovat oikeita\nja epäämättömiä, kun ne koskevat messinkiä ja metallilankaa ja\nkoneellista voimaa; mutta tulevaisia tapauksia vallitsee Hän, joka\npitää kuninkaitten sydämiä kädessään.\"\n\n\"Niin, mutta, George\", intti kelloseppä, \"sen herrasmiehen\nsyntymähetkellä havaittiin merkkien yhtymä, joka osoitti hänen\nuransa koituvan ihmeelliseksi. Kauvan on hänestä sanottu, että hän\nsyntyi juuri yön ja päivän vaiheella ja ristiriitaisten vaikutteiden\nalaisena, jotka saattavat tuntua sekä meihin että häneen.\n\n    \"'Täysi kuu ja korkea meri,\n    suuren miehen on sinulla veri;\n    punainen koitto ja myrskytaivas\n    veriseen kuoloon päättyvät vaivas.'\"\n\n\"Ei ole hyvä puhua semmoisista asioista\", kielsi Heriot, \"liiatenkaan\nisoisia koskevista. Kiviseinillä on korvat, ja ilman lintu lennättää\ntiedon.\"\n\nUseat vieraat näyttivät olevan isäntänsä mieltä. Molemmat kauppiaat\njättivät lyhyeen hyvästi, ikäänkuin tuntien jotakin olevan vialla.\nOppilasvartionsa ilmestyttyä valmiiksi veti mistress Margaret isäänsä\ntakinhihasta ja havahdutti hänet aprikoimasta Ajan tai Onnettaren\npyörää. Tyttönen toivotti nyt hyvää yötä ystävättärelleen mrs.\nJuditille ja sai siunauksen kummi-isältään, joka samalla pisti hänen\nhentoon sormeensa varsin aistikkaan ja hyvinkin kallisarvoisen\nsormuksen, sillä hän salli neitosen harvoin poistua luotansa ilman\njotakuta hellyytensä todistetta. Siten kunniakkaasti erinneenä hän\nsaattueineen läksi tekemään paluuta Fleet-kadulle.\n\nSir Mungo oli hyvästellyt mestari Heriotin tämän tullessa takaisin\nkonttorihuoneesta, mutta niin kiintynyt oli hän ystävänsä asioihin,\nettä hän mestari Georgen mennessä ylikertaan ei voinut olla\npoikkeamatta tuohon pyhäkköön katsomaan, missä puuhassa Roberts oli.\nRitari havaitsi kassanhoitajan laativan otteita noista jykevistä\nmessinkihakaisista nahkaselkäisistä käsinkirjoitetuista niteistä,\njotka ovat liikemiesten ylpeytenä ja turvana sekä armoaikansa umpeen\npäästäneiden kauppatuttavien kauhuna. Kelpo ritari tuki kyynäspäänsä\nkirjoituspöytään ja virkkoi toimimiehelle surkuttelevalla\näänenpainolla: \"Kas, pelkäänpä menettäneenne hyvän liiketuttavan,\nmestari Roberts; taidatte valmistella hänelle laskua?\"\n\nRoberts sattui olemaan hiukan huonokuuloinen kuten Sir Mungo itsekin\nja osasi myös samoin kuin hän käyttää sitä seikkaa parhaiten. Hän\nsiis vastasi tahallansa kieroon: \"Pyydän nöyrästi anteeksi, Sir\nMungo, kun en ole aikaisemmin lähettänyt laskuanne, mutta mestari\nkielsi häiritsemästä teitä. Heti paikalla merkitsen erät kokoon.\"\nNiin sanoen hän alkoi selata kohtalonkirjansa lehtiä, mutisten:\n\"Hopeasinetin korjaus -- uusi solki virkavitjoihin -- kullattu\nkoristeneula hattuun, nimittäin Pyhän Andreaksen risti ohdakkeineen\n-- vaskella silattu pari kannuksia -- tämä Daniel valurille, me kun\nemme pidä sellaisia kaupan.\"\n\nHän olisi jatkanut, mutta valmistautumattomana kestämään omien pikku\nvelkojensa luettelua ja vielä vähemmin halullisena suorittamaan\nniitä heti Sir Mungo ritarilliseen tapaan toivotti kirjanpitäjälle\nhyvää yötä ja läksi talosta muitta mutkitta. Apulainen hymyili hänen\njälkeensä porvarillisen kohteliaasti ja ryhtyi taas viipymättä\nvakavampaan työhönsä, jonka oli Sir Mungo tunkeutumisellaan\nkeskeyttänyt.\n\n\n\n\n7. LUKU.\n\nSalaperäinen asukas.\n\n\nMuun seurueen poistuttua mestari Heriotin talosta teki myös nuori\nGlenvarlochin loordi lähtöä, mutta isäntä pidätti hänet muutamiksi\nminuuteiksi, kunnes ainoastaan pappismies oli jäljellä.\n\n\"Mylord\", sanoi sitten arvoisa porvari, \"meillä on ollut sallittu\nhetkemme rehellistä ja vieraanvaraista rattoa, ja nyt mielelläni\nviivyttäisin teitä toiseen ja vakavampaan tarkoitukseen, koska meidän\ntapanamme on kunnon mr. Windsorin ollessa saapuvilla, että hän lukee\nkirkon iltarukoukset ennen kuin eriämme. Teidän kelpo isänne, mylord,\nei olisi poistunut ennen perhehartauden harjoitusta -- samaa toivon\nteidän ylhäisyydeltänne.\"\n\n\"Mielelläni, sir\", vastasi Nigel, \"ja sillä kutsulla lisäätte vain\nkiitollisuudenvelkaa, johon jo olette minut jouduttanut. Kun nuoret\nmiehet unohtavat velvollisuutensa, on heillä suuri syy kiittää\nystävää, joka muistuttaa heitä siitä.\"\n\nHeidän täten puhellessaan keskenänsä olivat palvelijat siirtäneet\npois saranapöydät, tuoneet kannettavan lukupulpetin ja asetelleet\nistuimia ja polvenalusia isännälleen, emännälleen ja jalosukuiselle\nvieraalleen. Toinen matala tuoli tai oikeammiten jalku asetettiin\nihan mestari Heriotin istuimen viereen, ja vaikka se oli vähäpätöinen\nseikka, johtui Nigel panemaan sen tähdelle, sillä kun hän aikoi\nistuutua sille paikalle, esti hänet merkillä vanha kultaseppä,\nviitaten hänet hiukan korkeammalle istuimelle. Pappismies asettui\nlukupulpetin taakse. Huonekunta, lukuisa ryhmä liikeapulaisia ja\npalvelijoita, niiden joukossa Moniplies, saapui huoneeseen hyvin\ntotisena ja sai istuinsijoikseen raheja.\n\nKoko väki istui ja oli ainakin ulkonaisesti hartaan tarkkaavaisena,\nkun huoneen ovelle koputettiin hiljaa. Mrs. Judit katsahti veljeensä,\nikäänkuin haluten tietää hänen tahtonsa. Tämä nyökkäsi vakavasti ja\nsilmäili ovea. Judit astui heti lattian poikki, avasi oven ja johti\nhuoneeseen kauniin olennon, jonka äkillinen ja outo esiintyminen\nsaattoi hänet näyttämään melkein ilmestykseltä. Hän oli kalmankalpea\n-- ei ollut vähäisintäkään elollisen punan häivää elävöittämässä\npiirteitä, jotka olivat erinomaisen hienomuotoiset ja olisivat\nmuutoin voineet olla hämmästyttävän kauneiksi sanottavat. Pitkät\nmustat hiukset valuivat hartioille ja alas selälle, suorittuina\nsäännöllisen sileiksi, mutta ilman minkäänlaista koristusta tai\nhelyä, mikä näytti kovin omituiselta aikana, jolloin kaikki säädyt\nyleiseen käyttivät ainakin jonkunlaista tukan somistelua. Valkoinen\npuku oli yksinkertaisinta kuosia ja verhosi hänet kokonaan, paitsi\nkurkkua, kasvoja ja käsiä. Vartalo oli pikemmin keskimitan ala- kuin\nyläpuolella, mutta niin sopusuhtainen ja siro, että katsojan\nhuomio aivan syrjäytyi sen koosta. Kaiken muun asun äärimäisen\nvaatimattomuuden vastakohtana käytti hän kaulassaan helmirihmaa,\njota olisi herttuatar voinut kadehtia, niin isoja ja hohtavia olivat\nsen osaset, ja hänen vyötäisillään hohteli tuskin vähempiarvoinen\nrubiininauha.\n\nHuoneeseen astuessaan loi tämä kummallinen olento silmänsä Nigeliin\nja pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, astuako edemmä vai peräytyä.\nHänen katseensa näytti pikemmin ilmaisevan epävarmuutta ja empimistä\nkuin häveliäisyyttä tai arkuutta. Täti Judit otti häntä kädestä ja\ntalutti häntä verkalleen eteenpäin, mutta yhä piti hän Nigeliin\ntähdättyinä tummat silmänsä, joiden kaihomielinen ilme vaikutti\nkatseltuun oudosti. Vielä istuessaan tyhjällä jakkaralla, joka olikin\nnähtävästi varattu hänelle, katsoi hän ylimykseen useastikin yhtä\nmiettivästi, viivyskelevästi ja tiukasti, mutta ilmaisematta edes\nsen vertaa ujoutta tai hämiä, että hänen poskilleen olisi kohonnut\nhienointakaan punehdusta.\n\nOtettuansa aluselleen lasketun rukouskirjan näytti tämä merkillinen\nnainen syventyvän hartauteen; ja vaikka Nigelin tarkkaavaisuutta\njumalanpalveluksen aikana niin suuresti häiritsi ihmeellinen\nolento, että hän tuon tuostakin katsahti tätä kohti, ei hän\nkyennyt kertaakaan huomaamaan naisen silmien tai ajatusten\nhetkeksikään harhautuvan alkaneesta toimituksesta. Nigel itse oli\nvähemmän tarkkaavainen, sillä naisen ilmestyminen tuntui niin\neriskummalliselta, että hänen isänsä opettama ehdoton ja sydämellinen\nkunnioittava huomaavaisuus hartaudenharjoitusta kohtaan ei voinut\nestää hänen ajatuksiansa väkisinkin häiriytymästä valjun kaunottaren\nläsnäollessa, ja hän toivotteli rukousten päättymistä, jotta\nuteliaisuutensa saisi jotakin tyydytystä. Hartaushetken loppuessa\nja kunkin jäätyä kirkon nöyrän ja jalostavan tavan mukaan toviksi\nomaan hiljaiseen rukoiluun, nousi salaperäinen vieras ennen kuin\nyksikään muu liikahti, ja Nigel huomasi, että huonekunnan jäsenistä\nei ainoakaan siirtynyt paikaltaan tai edes hievahtanut, kunnes vaalea\nnainen oli ensin painunut toiselle polvelleen Heriotin eteen, joka\nnäytti siunaavan häntä laskemalla kätensä hänen päänsä päälle ja\nilmaisten synkkää juhlallisuutta katsein ja elein. Nainen notkistausi\nsitte polvistumatta mrs. Juditille ja nämä kaksi kunnioituksen\nosoitusta suoritettuaan poistui huoneesta; mutta juuri lähtiessään\nhän vielä kerran käänsi Nigeliin läpitunkevat silmänsä, joiden\nkiinteä katse pakotti tämän silmäämään muuanne. Katsahtaessaan\njälleen naista kohti näki Nigel vain hänen valkoisen vaippansa\nliepeen häilähtävän ovesta.\n\nHuonekunnan noustua ja hajaannuttua tarjottiin viiniä, hedelmiä ja\nmausteita loordi Nigelille ja pappismiehelle, joka pian jälkeenpäin\njätti hyvästi. Nuori loordi olisi mielellään saattanut häntä,\nyrittääkseen saada jotakin selitystä näkemästään ilmestyksestä, mutta\nhänet pysähdytti talon isäntä, joka pyysi saada puhutella häntä\nkonttorihuoneessaan.\n\n\"Minä toivon, mylord\", alotti porvari, \"että teidän\nvalmistautumisenne esiintyäksenne hovissa ovat jo kyllin pitkällä,\nvoidaksenne lähteä sinne ylihuomenna. Se on toistaiseksi kenties\nviimeinen päivä, jolloin hänen majesteettinsa pitää avointa hovia\nkaikille syntyperänsä, arvonsa tai virkansa perusteella hänen\nluokseen pääseville. Seuraavana päivänä hän lähtee Theobaldin\nalueelle, ja siellä on hänellä niin paljon puuhaa metsästyksessä ja\nmuissa huvituksissa, että hän ei siedä häirintää.\"\n\n\"Laittaudun kaikin puolin ulkonaisesti valmiiksi suorittamaan\nvelvollisuuteni\", selitti nuori ylimys, \"mutta halua on minulla\nsiihen vähän. Kylmäkiskoisiksi ja petollisiksi ovat osoittautuneet\nne ystävät, joilta minun olisi pitänyt saada rohkaisua ja suojelusta\n-- en totisesti _heiltä_ kiusaa kannatusta tähän tarpeeseen -- ja\nkuitenkin täytyy minun tunnustaa lapsellinen vastahakoisuuteni astua\naivan yksinäni noin uudelle näyttämölle.\"\n\n\"Julkeata on minunlaiseni käsityöläisen tehdä tällaista tarjousta\naatelismiehelle\", sanoi Heriot; \"mutta minun täytyy joka tapauksessa\nkäydä ylihuomenna hovissa. Voin saattaa teitä vastaanottohuoneeseen\nasti, koska olen etuoikeutettu huonekuntaan kuuluvana. Minä voin\nhelpottaa pääsyänne, jos kohtaatte vastusta, samaten kuin kykenen\nosoittamaan oikean tavan ja ajan lähestymisellenne kuninkaan\nkuultaviin. Mutta enpä tiedä\", lisäsi hän hymyillen, \"tokko nämä\npikku edut vastaavat sitä luonnottomuutta, että aatelismies omaksuu\nne vanhan sepän tarjoamina\".\n\n\"Pikemmin ainoan ystävän, mitä olen Lontoossa tavannut\", sanoi Nigel\nojentaen kätensä.\n\n\"Kas, jos ajattelette asiaa siihen laatuun\", vastasi kunnon porvari,\n\"niin ei siitä sen enempää. Käyn teitä ylihuomenna hakemassa\ntilaisuuteen soveliaalla huvipurrella. Mutta muistakaakin, hyvä\nnuori loordi, että minä en muutamien tasolleni kuuluvien miesten\ntavoin halua käyttää tilaisuutta astuakseni säätyrajani yli ja\nlyöttäytyäkseni ylempieni kumppaniksi, älkääkä siis peljätkö\nnöyryyttävänne vaateliaisuuttani sallimalla minun pysyä loitommalla\nkuninkaan näkyvissä ja missä muualla meidän molempien on sovelias\nolla erillämme. Mitä muuhun tulee, niin olenpa totisesti onnellinen,\nkun saan palvella vanhan suojelijani poikaa.\"\n\nKeskustelun laatu johti niin kauvas kohdasta, joka oli yllyttänyt\nnuoren ylimyksen uteliaisuutta, että siihen ei käynyt sinä iltana\npalaaminen. Senvuoksi hän vain kiitti George Heriotia ja lausui tälle\nhyvästi, luvaten varustautua valmiiksi lähtöön hänen purressaan\ntoisen päivän aamuna kello kymmeneltä.\n\nSoihtupoikien sukukunta, jonka on kreivi Anthony Hamilton\ntuotteissaan ikuistanut Lontoon erikoisuutena, oli jo Jaakko I:n\nhallitessa alottanut toimintansa, ja erään sellaisen palvelus\nsavuavine sainioineen oli varattu valaisemaan nuorta skotlantilaista\nloordia ja hänen saattolaistansa heidän asuntoonsa. Pimeässä olisi\nheillä voinutkin olla jonkun verran vaaraa eksyä siitä, vaikka\nolivat entistä paremmin tutustuneet kaupunkiin. Täten sai nokkela\nmr. Moniplies tilaisuuden vetäytyä liki herraansa, varmuuden vuoksi\nsujautettuaan vasemman käsivartensa pikku kilpensä kahvoihin ja\nhelliteltyään lyömämiekkaansa huotrassa, ollakseen valmis kaikkeen\nmahdolliseen.\n\n\"Jollemme olisi nauttineet niin hyvää viiniä ja kestitystä\ntuon vanhan miehen talossa, mylord\", huomautti tämä viisas\nsaattolainen, \"jotapaitsi tiedän hänet kuulopuheelta monessakin\nsuhteessa peräti eläväksi mieheksi ja todellisesta Edinburghin\nrahvaasta polveutuneeksi, niin olisinpa mielelläni nähnyt, minkä\nmuotoisia olivat hänen jalkansa ja oliko hänellä sorkka komeitten\nnauharuusujensa ja sahviaanikenkiensä peitossa\".\n\n\"Sinua kelvotonta\", vastasi Nigel; \"sinua on kohdeltu liiankin\nystävällisesti, ja nyt ahneen mahasi täytyttyä herjaat kelpo\nherrasmiestä, joka sinua virkisti\".\n\n\"Luvallanne sanoen en suinkaan, mylord\", väitti Moniplies; \"haluaisin\nvain nähdä hänestä hiukan enemmän. Olen syönyt hänen ruokaansa,\ntotta kyllä -- häpeällistä vain on, että hänenlaisillaan on syötävää\ntarjolla, kun teidän ylhäisyytenne ja minä olemme tuskin saaneet\nomaan tiliimme lihakeittoa ja ohraleipää. Ja olenpa juonut hänen\nviiniänsäkin.\"\n\n\"Sen näen\", vastasi hänen herransa. \"Ja aika lailla enemmän kuin\nsinun olisi pitänyt.\"\n\n\"Suosiollisella luvallanne sanoen, mylord\", haasteli Moniplies,\n\"te suvaitsette sanoa noin, koska minä tyhjensin neljänneksen sen\nreiman Jenkinin kanssa, jota sanovat oppipojaksi, ja pelkästä entisen\nhyväntahtoisuuden tunnustamisesta se tapahtuikin -- niin, taisinpa\nlaulaakin sen vanhan hyvän laulun Elsie Marleysta ravakammin kuin sen\nvielä konsanaan kuulivat --\"\n\nJa siinä heidän astellessaan katua hän rämähtikin hoilaamaan:\n\n    \"Hei, Elsie Marley, -- sä huomaa, veikko, --\n    nyt myypikin ohrajuomaa, veikko!\n    Kas, Elsie Marley on hieno ja nätti,\n    kun ometan hoidon ja läävän jätti. --\n        Hei, Elsie --\"\n\nParhaassa vauhdissa keskeytti laulajan kouraisullaan hänen\nherransa, joka uhkasi pehmittää hänet pampulla kuoliaaksi, jos hän\nepäaikaisella laulelullaan toimitti yövartion heidän niskaansa.\n\n\"Pyydän anteeksi, mylord -- nöyrästi pyydän anteeksi -- mutta kun\naattelen sitä Jen Viniä, niinkuin sitä sanovat, niin tuskinpa voin\nolla hyräilemättä 'Hei, Els --' -- mutta älkää nyt pahaksenne panko,\nteidän arvoisuutenne, kyllä minä olen mykkä kuin kala, jos vain\nkäskette.\"\n\n\"Ei, mies\", sanoi Nigel, \"puhu pois vain, sillä minä tiedän, että\nsinä sanoisit ja sietäisit enemmän vaitioloon käskettynä kuin\nohjattoman vapauden saaneena. Miten siis? Mitä on sinulla sanottavana\nmestari Heriotia vastaan?\"\n\nNäyttää enemmän kuin luultavalta, että nuori loordi tämän luvan\nantaessaan toivoi saattolaisensa osuvan puheisiin nuoresta naisesta,\njoka oli niin salaperäisellä tavalla ilmestynyt rukouksiin. Mutta\nainakin on varmaa, että hän salli palvelijansa jatkaa juttuansa\nomalla tavallaan, olipa asian laita siten tai halusipa hän vain, että\nMoniplies purkaisi hillitymmin ne tunteet, jotka olisivat muutoin\nkajahdelleet meluavana lauluna.\n\n\"Ja sentähden\", kertoi puhuja, käyttäen hyväkseen\nkoskemattomuuttansa, \"tekisi mieleni tietää, mitä lajia miestä tämä\nmestari Heriot on. Hän on toimittanut teidän ylhäisyydellenne aimo\nmäärän kultaa, mikäli kuulen, ja jos on, niin pidän varmana, että\nhänellä maailman tavoin on oma tarkoituksensa sillä. Jos nyt teidän\nylhäisyydellänne olisi omat kelpo tiluksensa huostassaan, niin\nepäilemättä tämä henkilö useimpien muiden ammattiveljiensä kanssa\n-- kultasepiksi ne itseänsä sanovat, minä koronkiskureiksi -- olisi\nhyvillään saadessaan vaihtaa tuon määrän afrikalaista hiekkaa, mitä\nminä sanon kullaksi, monen monituisia kauneita laajan Skotlannin maan\nauranaloja vastaan.\"\n\n\"Mutta tiedäthän, että minulla ei ole mitään maata\", sanoi nuori\nloordi, \"ainakaan sellaista, johon voisi vaikuttaa mikään näinä\npäivinä pakolliseksi näkemäni lainaus -- luullakseni ei sinun olisi\ntarvinnut muistuttaa minua siitä\".\n\n\"Totta, mylord, varsin totta; ja niinkuin teidän ylhäisyytenne\nsanoi, selkeätä on tuo vaivaisimmallekin ajulle, sen enemmittä\ntarpeettomitta selityksittä. No siis, mylord, jollei mestari George\nHeriotilla ole mitään sen enempää mainittavaa anteliaisuutensa\nvaikuttimeksi, kokonaan toista kuin maaomaisuutenne omistukseen\nkuuluvaa -- ja kun hänellä olisi kovin vähän voitettavaa teidän\nruumiinne anastuksesta, niin miksei hän tavoittelisikin sieluanne?\"\n\n\"Sieluaniko, tolvana!\" sanoi nuori loordi; \"mitä hyötyä olisi hänellä\nminun sielustani?\"\n\n\"Mistä minä tiedän?\" haastoi Moniplies; \"ne kiljuvat ympärinsä\netsimässä, kenenkä saisivat niellä -- epäilemättä ne pitävät niin\nhaineesti havittelemastansa ruuasta -- ja sanovat, mylord\", lisäsi\nMoniplies vetäytyen vielä lähemmäksi herransa viereen, \"sanovat\nmestari Heriotin jo pitävän talossaan yhtä henkiolentoa\".\n\n\"Mitä kummaa puhutkaan?\" äännähti Nigel. \"Lyön pääsi puhki, senkin\npäihtynyt vintiö, jos vilpistelet minulle pitempään.\"\n\n\"Päihtynytkö?\" vastasi hänen vakaa seuralaisensa; \"ja siinäkö se\njuttu onkin? Ka, kuinkas minä saatoin muuta kuin juoda teidän\nylhäisyytenne terveydeksi paljailla polvillani, kun Jenkin sen pelin\nalotti? Hirteen ne, jotka eivät olisi sitä tehneet. Minä olisin\nsäilälläni silponut sen hävittömän lurjuksen pakarat, joka olisi\nsiinä ruvennut arveloimaan, ja pannut olisin hänet sillä tavoin\npolvistumaan, että hänen olisi ollut työläs nousta taas seisaalleen.\nMutta mitä siihen aaveeseen tulee\", jatkoi hän huomatessaan herransa\njäävän vastaamatta tähän urheaan purkaukseen, \"niin onhan teidän\nylhäisyytenne nähnyt hänet omin silmin\".\n\n\"Mitään aavetta en nähnyt\", epäsi Glenvarloch, mutta hengittäen\nraskaasti kuin jotakin ihmeellistä paljastusta odottava. \"Mitä\ntarkoitat aaveellasi?\"\n\n\"Te näitte rukouksiin tulevan sen nuoren ladyn, joka ei hiiskunut\nsanaakaan kellekään, vaan ainoastaan niiaili ja nyökkäili talon\nvanhalle herralle ja emännälle. Tiedättekö, kuka hän on?\"\n\n\"En tosiaankaan\", vastasi Nigel. \"Joku perheen sukulainen kaiketikin.\"\n\n\"Vielä mitä -- vielä mitä\", selitti Moniplies pikaisesti. \"Ei olisi\nhän veripisaran vertaa sukua heidän kanssaan, jos hänellä olisi\nrahtuakaan verta suonissaan. Minä kerron teille vain, mitä väittävät\ntodeksi kaikki ihmiset, jotka asuvat Lombard-kadun tienoilla. Tuo\nlady taikka peljätys, tai miksi hyvänsä haluatte häntä sanoa, on\nollut kuolleena aikapäiviä, vaikka hän kummittelee näkemiemme\nihmisten luona juuri heidän hartaudenharjoituksissaan.\"\n\n\"Myönnät hänen siis olevan ainakin hyvänlaatuinen aave\", sanoi\nNigel Olifaunt, \"koska hän valitsee sellaisen ajan vieraillakseen\nystäviensä luona?\"\n\n\"Ties hänet, mylord\", vastasi taikauskoinen saattolainen. \"Enpä\ntiedä, mikä menninkäinen olisi ottanut suoraan kohdalleen moukarin\nhuitaisun mr. John Knoxilta, jonka puolella isäni oli hänen kaikkein\npahimpina päivinään, paitsi silloin kun häntä vastaan oli hovi, jonne\nisäni toimitti lihaa. Mutta tuolla pastorilla ei ollut semmoista\nvoimaa kuin mr. Rollockilla ja Pohjois-Leithin kappalaisella David\nBlackilla ja muilla. Herranen aika, kuka tietää, teidän ylhäisyytenne\nluvalla sanoen, eikö tuollaiset etelämaalaisten omista vanhoista\nhiivatin mustista messukirjoistaan lukemat rukoukset saata olla yhtä\nvoimallisia pahojen henkien loitsuja, kuin saattaa rehti sydämestä\nkuumiltaan pulpunnut rukous kyetä häätämään ne loitolle, juuri\nniinkuin pahahenki kaikkosi sen löyhkän takia, jota kalan maksa\nlevitti Raguelin tyttären Saran morsiuskamarista? Jonka jutun suhteen\nsilti epäröitsen, sanoako sitä todeksi vai enkö, koska paremmatkin\nmiehet ovat sitä asiaa epäilleet.\"\n\n\"No, no, no\", sanoi hänen herransa kärsimättömästi, \"me olemme\nnyt lähellä kotia, ja minä olen antanut sinun puhua tästä asiasta\nkerrakseen, jotta saamme ainiaaksi lopun urkkivalle hupsuudellesi ja\nälyttömälle taikauskollesi. Keneksi oletatkaan tuon ladyn, tai miksi\narvelevat häntä järjettömät uskottelijasi?\"\n\n\"Siitä en osaa sanoa mitään täsmällistä\", vastasi Moniplies. \"Varmaa\nvain on, että hänen ruumiinsa kuoli ja kuopattiin aikapäiviä\nsitte, vaikka hän vielä vaeltaa maan päällä ja enimmäkseen\nmestari Heriotin perheessä; ovat hänet sentään nähneet muuallakin\nsellaiset ihmiset, jotka ovat hyvin tunteneet hänet. Mutta kuka\nhän on, sitä en mene sanomaan, tai miksi hän ylämaalaisen haltian\nlailla liittyy johonkuhun erityiseen perheeseen. Hänellä sanotaan\nolevan oma huoneusto, eteishuone, vierashuone ja makuuhuone;\nmutta minkäänlaisella vuoteella ei hän nuku, vaan omassa\nkirstussaan, ja seinät, ovet ja ikkunat ovat niin tilkityt umpeen,\nettei vähäisintäkään päivänvalon pilkahdusta pääse sisälle. Ja\nsoihtuvalolla hän asustaa.\"\n\n\"Minkätähden, jos hän on henkiolento?\" tokaisi Nigel Olifaunt.\n\n\"Mistä minä osaisin sanoa teidän ylhäisyydellenne?\" vastasi hänen\nsaattolaisensa. \"Kiitän Jumalaa, etten tiedä mitään hänen haluistaan\ntai vastenmielisyyksistään -- mutta hänen kirstunsa on siellä, ja\njätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi, mitä tekemistä elävällä\nhenkilöllä on ruumisarkun kanssa. Yhtä vähän kuin haamulla lyhdyn\nkanssa, luulemma.\"\n\n\"Mitä syytä\", kertasi Nigel, \"voi noin nuorella ja kauniilla\nolennolla olla jo tavanmukaisesti pitää mielessään viimeistä\npitkällistä leposijaansa?\"\n\n\"En totisesti tiedä, mylord\", vastasi Moniplies. \"Mutta kirstu siellä\non, niinkuin ovat minulle näkijät kertoneet. Se on tehty mustapuusta,\nhopeanaulainen ja kauttaaltaan sisustettu kolminiitisellä damastilla,\njotta se kelpaisi prinsessallekin säilyksi.\"\n\n\"Kummallista\", sanoi Nigel, jonka mieleen helposti tehosi kaikki outo\nja haaveellinen, kuten useimpiin vilkkaisiin nuoriin sydämiin. \"Eikö\nhän syö perheen kanssa?\"\n\n\"Kuka! -- hänkö!\" huudahti Moniplies ikäänkuin ihmeissään\nkysymyksestä. \"Taitaisivatkin tarvita pitkän lusikan, jotka hänen\nkanssaan aterioitsisivat. Aina pannaan jotakin hänen varalleen\nTorniin, niinkuin ne nimittävät eräänlaista kiekkalaatikon hoijakkaa,\njoka kääntyy ympäri puoleksi toisella ja puoleksi toisella puolen\nseinää.\"\n\n\"Olen nähnyt sen kojeen ulkomaisissa nunnaluostareissa\", huomautti\nGlenvarlochin loordi. \"Ja sitenkö hän saa ruokansa?\"\n\n\"Sanovat jotakin siihen pantavan joka päivä näön vuoksi\", tiesi\nsaattolainen. \"Mutta ei tarvitse luulla, että hän sitä nauttii\nsen enempää kuin Baalin ja Dagonin kuvat kuluttivat niiden eteen\nasetettuja hyviä herkkuja. Talossa on vankkoja palvelusmiehiä ja\nsisäkköjä kylliksi näyttelemään Kaikennuolijan osaa yhtä hyvin kuin\nBaalin pappien liuta vaimoineen ja lapsineen.\"\n\n\"Ja häntä ei nähdä perheessä milloinkaan muulloin kuin rukoushetken\ntullessa?\" tiedusti nuori ylimys.\n\n\"Ei, kuulemma\", vastasi palvelija.\n\n\"Omituinen tapaus\", sanoi Nigel Olifaunt miettivästi. \"Jollei\nhän käyttäisi noita koristuksiaan ja olletikaan ottaisi osaa\nprotestanttisen kirkon jumalanpalvelukseen, niin tietäisin mitä\najatella. Uskoisin hänet joko katolilaiseksi pyhään elämään\nvannoutuneeksi henkilöksi, jonka sallittiin jostakin pakottavasta\nsyystä pitää kammiotansa täällä Lontoossa, taikka onnettomaksi\npaavilaiseksi uskonkiihkoilijaksi, joka oli suorittamassa kaameata\nkatumusharjoitusta. Mutta näin ollen en näe mitään selitystä ilmiöön.\"\n\nHänen aprikoimisensa keskeytyi soihtupojan koputtaessa kelpo John\nChristien ovelle. Tämän vaimo tuli esiin \"nyökäten ja niiaten\nja myhäellen liiaten\", toivottamaan kunnioitettua vierastansa\ntervetulleeksi takaisin asuntoonsa.\n\n\n\n\n8. LUKU.\n\nLemmenvälittäjä.\n\n\nMeidän tulee nyt esitellä lukijalle uusi henkilö, toimellinen ja\ntärkeä laajemmalti kuin hänen yhteiskunnallinen asemansa näköjään\nilmaisi -- emäntä Ursula Suddlechop, koko Fleet-kadun kuuluisimman\nparturin Benjamin Suddlechopin vaimo. Tällä naisella oli omat\nerikoiset ansionsa, joiden pääpiirteenä oli -- jos hänen omaan\nesitykseensä saattoi luottaa -- rajaton halu palvella lähimäisiänsä.\nHän jätti laihan puolinälkiintyneen elämänkumppaninsa kehumaan\nketterämpää sormiensa sipsettä kuin oli ainoallakaan Lontoon\nparranajajalla ja pitämään huolta liikehuoneesta, missä oppipojat\ntyhjin vatsoin tuhersivat hoimiinsa uskoutuneiden tomppelien kasvoja;\nemäntä itse harjoitti erityistä ja tuottoisampaa ammattia, jossa\nkuitenkin oli monia niin omituisia käänteitä ja mutkia, että se\ntuntui useissa suhteissa ristiriitaiselta.\n\nSen korkeimmat ja tärkeimmät tehtävät olivat hyvin salaista\nja luottamuksellista laatua, eikä emäntä Ursula Suddlechopin\ntiedettykään koskaan kavaltaneen haltuunsa uskottuja toimia, ellei\nhänelle joko oltu puutteellisesti maksettu palveluksestaan tai\nnähty mukavaksi tarjota jonkun taholta kaksinkertaista hyvitystä\nsalaisuuden ilmaisemisesta. Tällaisia sattumuksia esiintyi niin\nharvoin, että hänen kunniansa luotettavana välittäjänä säilyi yhtä\ntahrattomana kuin hänen rehellisyytensäkin ja hyväntahtoisuutensa\nmaine.\n\nHän olikin mitä ihailtavin vaimoihminen ja kykeni auttelemaan\ntunteittensa valtaamia ja heikkoja heidän mielenkuohunsa nousussa,\nkehityksessä ja seuraamuksissa. Hän pystyi sovittamaan puhuttelun\nrakastavaisille, jotka saivat osoitetuksi asiallisia syitä\nkohtauksensa yksityisyydelle; hän osasi kirvoittaa heikkoluontoiselta\nkaunottarelta rikollisen intohimon taakan ja kenties sijoittaa\nluvattoman rakkauden toivorikkaan hedelmän perilliseksi johonkin\nperheeseen, jonka rakkaus oli laillista, liiton saamatta perijää.\nKykeni hän enempäänkin ja oli ollut osallisena syvällisemmissä ja\nsuuriarvoisemmissa salaisuuksissa. Hän oli ollut mrs. Turnerin\nsuojattina ja oppinut tältä keltaisen tärkkelin valmistustaidon\nsekä ehkä pari kolme merkitsevämpääkin salaisuutta, vaikka näistä\nei kenties yksikään mennyt niin rikollisen pitkälle kuin hänen\nvaltiattarensa syyksi sanottiin. Mutta kaikkea kätkettyä ja pimeätä\nhänen todellisessa luonteessaan peitti ulkonaisen rattoisuuden ja\nhyväntuulisuuden näyttäminen, se sydämellinen nauru ja eloisa pila,\njolla emäntä hyvin osasi lepytellä vanhempia naapureitaan, ja ne\nmonet pikku taidot, joilla hän sai suositelluksi itseään nuoremmille,\netenkin omaan sukupuoleensa kuuluville.\n\nEmäntä Ursula oli näköjään tuskin yli neljänkymmenen, ja hänen\ntäyteläinen, vaan ei liiaksi lihonut vartalonsa ja vielä komeat\nkasvonpiirteensä ilmaisivat hilpeyttä ja reippautta, joka kirkasti\nkuihtuvan kauneuden jäännöksiä, vaikka hän oli käynyt pyyleväksi\nja saanut kasvoihinsa hiukan väriä hyvästä elannosta. Vihkimisiä,\nsyntymätapauksia ja kastetoimituksia ajateltiin harvoin riittävän\njuhlallisesti suoritetuiksi melkoisella alueella parturinliikkeen\nympäristössä, jollei ollut saapuvilla emäntä Ursley, kuten häntä\nnimitettiin. Hän kykeni keksimään kaikenlaisia ajanviettoja, leikkejä\nja piloja isojen seurueiden huvikkeeksi, joita esivanhempiemme\nvieraanvaraisuus keräsi koolle sellaisiin tilaisuuksiin, joten hänen\nläsnäoloaan ilonpidon hetkinä katsottiin suorastaan välttämättömäksi\nkaikissa keskisäädyn perheissä. Siinä määrin oletettiin hänen myös\ntuntevan elämää ja sen sokkeloita, että hän oli halukkaana uskottuna\npuolille lähiseudun rakastavaisille pareille, joista useimmilla oli\ntapana ilmoittaa salaisuutensa emäntä Ursleylle ja kuulustaa hänen\nneuvoaan. Rikkaat palkitsivat hänen palveluksiaan sormuksilla,\nrintaneuloilla tai kultarahoilla, joista hän piti parhaiten; ja\nhyvin jalomielisesti antoi hän apuansa vähävaraisillekin samanlaisin\nkaksinaisin perustein kuin nuoret lääketieteen harjoittajat auttavat\nheitä osittain säälistä ja osittain pitääkseen työtänsä käynnissä.\n\nEmäntä Ursleyn maine kaupungissa oli sitä suurempi, kun hänen\ntoimintansa oli ulottunut Temple Barin ulkopuolelle. Hänellä oli\ntuttavia, jopa suojelijoita ja suojelijattaria, vallassäädyssä,\njonka asema sen yhteiskuntaluokan ollessa paljoa harvalukuisempi ja\nhovipiirin lähestymisen pysyessä paljoa työläämmin tavoitettavana\ntuotti arvovaltaa, jollaista ei tunneta meidän päivinämme, kun\nporvarin varvas tunkeutuu niin liki hovilaisen kantapäätä. Emäntä\nUrsley ylläpiti seurusteluaan tämän ylemmän asiatuttavapiirin\nkanssa osittain käymällä pientä kauppaa ranskalaisilla hajuvesillä,\nhiusvoiteilla ja pääkoristeilla sekä kiinalaisilla astioilla\ntai korutavaroilla, jotka jo silloin alkoivat olla muodissa,\npuhumattakaan erinäisistä varsinkin naisväen käyttämistä rohdoista.\nMutta osittain sai hän myös jalansijaa muilla palveluksilla, jotka\nenemmässä tai vähemmässä määrin kuuluivat hänen edellä viittaamamme\nammattinsa sala-haaroihin.\n\nTuollaisia ja noin monia vaurastumiskeinoja saaneena oli emäntä\nUrsley kuitenkin niin köyhä, että hän olisi luultavasti saattanut\nparantaa omia kuten miehensäkin olosuhteita, jos olisi luopunut\nniistä kaikista sekä rauhallisesti ryhtynyt huolehtimaan omasta\ntaloudestaan ja auttamaan Benjaminia tämän ammattitoimissa. Mutta\nUrsula oli ylellinen ja nautinnonhaluinen tavoiltaan eikä olisi\nvoinut sen paremmin sietää Benjaminin niukkaa ruokahoitoa kuin suopua\nhänen haastelunsa kuivakiskoiseen jonotukseen.\n\nSen päivän iltana, jolloin loordi Nigel Olifaunt oli varakkaan\nkultasepän päivällisvieraana, on meidän toimitettava Ursula\nSuddlechop näyttämölle. Hän oli aamusta tehnyt pitkän kierroksen\nWestminsteriin ja nyt uupuneena vaipunut erityiselle tilavalle\nnojaistuimelle, joka oli silinnyt paljosta käytännöstä. Pienen, mutta\niloisesti räiskivän takkavalkeansa äärellä hän piti torkahdellen\nsilmällä hiljalleen kuohuvaa, hyvin maustettua olutruukkua, jonka\nruskealla pinnalla pulahteli pienoinen metsäomena riittävästi\nkäristettynä. Pieni mulattityttö tarkkaili vielä tyystimmin vasikan\nkateenkorvaa, joka kypseni hopeisessa keittopannussa tulisijan\ntoisella laidalla. Näillä ruokatarpeilla valmistausi emäntä Ursula\nepäilemättä päättämään hyvin vietetyn päivän, jonka työt hän\nkatsoi loppuneiksi ja jäännöksen vapaaksi käytettäväkseen. Hän\npettyi kuitenkin, sillä juuri kun paistetulla omenalla höystetty\nvehnäolut oli parahultaista juotavaksi ja pienoinen tyttönen ilmoitti\nkateenkorvan kypsyneeksi, kuului portaiden alipäästä Benjaminin\nsärisevästi inuva ääni.\n\n\"Hei, emäntä Ursley -- hoi, vaimoseni, kuule -- hei, emäntä -- hoi,\narmahin, sinua tarvitaan enemmän kuin hihnaa tylsälle partaveitselle\n-- hei, emäntä --\"\n\n\"Kunpahan joku sivaltaisi partaveitsellä henkitorvesi poikki, senkin\nmölyaasi!\" toivotti emäntä itsekseen ensimäisessä ärtymyksessään\nhuhuilevalle elämänkumppanilleen ja huusi sitten ääneen: \"No, mikä on\nhätänä, mestari Suddlechop? Olen juuri pujahtamassa vuoteeseen; minua\non laahattu edes takaisin kaiken päivää.\"\n\n\"Ei, käpyseni, minulla ei ole mitään sanomaa sinun korvaasi\", selitti\nkärsivällinen Benjamin; \"naapuri Ramsayn skotlantilainen pesuvaimo\nvain tahtoo oitis puhutella sinua.\"\n\nKorvaa mainittaessa loi emäntä Ursley kaihoisan katseen herkkuun,\njoka oli sekunnilleen muhentunut pannussa, ja vastasi sitte huoaten:\n\"Käske skotlantilaisen Jennyn tulla ylös, mestari Suddlechop. On\nhauska kuulla, mitä hänellä on asiaa\", ja hän lisäsi matalammalla\näänellä: \"ja toivon hänen liehuvan paholaisen haltuun tervatynnyrin\nlieskassa niinkuin moni skotlantilainen velho hänen edellään!\"\n\nSkotlantilainen pesijätär astui siis sisälle ja emäntä Suddlechopin\nviimeisestä ystävällisestä toivotuksesta mitään tietämättä tervehti\ntätä melkoisen kunnioittavasti, sanoen nuoren emäntänsä palanneen\nkotiin pahoinvointisena ja haluavan hetimiten tavata naapuriansa\nemäntä Ursleyta.\n\n\"Ja miksei se käy laatuun huomenna, Jenny hyvä?\" kysyi emäntä Ursley;\n\"sillä minä olen tänään jo ollut Whitehallissa saakka ja olen ihan\nnäännyksissä, hyvä Jenny\".\n\n\"Vai niin!\" vastasi Jenny varsin levollisesti. \"Jos niin on asia,\nniin minun pitää itse lähteä pitemmälle taipaleelle ja noutaa\nalhaalta rannasta vanha muori Redcap, Hungerfordin portailta. Hän\nhommailee nuoren väen viihdytyksessä niinkuin tekin, matami. Toisen\nteistä tahtoo lapsi nähdäkseen ennen kuin nukkuu, siinä kaikki mitä\nminä tiedän.\"\n\nNiin sanoen kiepahti vanha lähetti enemmättä pyytelyttä kannoillaan\nja oli poistumaisillaan, kun emäntä Ursley huudahti: \"Ei, maltas --\njos sillä rakkaalla lapsella, emännälläsi, on jotain välttämätöntä\nhyvän neuvon ja ystävällisen hoivan tarvista, niin älähän huoli\nlähteä muori Redcapin luo, Janet. Hän saattaa hyvinkin kelvata\nlaivurien vaimoille, laivatarpeiden kauppioitten tyttärille ja muille\nsemmoisille, mutta kukaan ei saa palvella sievää mistress Margaretia,\nhänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa kellosepän tytärtä, muu kuin\nyksinomaan minä. Otankin siis vain päällyskenkäni ja viittani ja\nkietaisen huivin päähäni ja lippaan heti paikalla kadun yli naapuri\nRamsayn luo. Mutta sanohan minulle itse, Jenny hyvä, etkö ole hiukan\nkylläännyksissäsi nuoren ladysi ailahduksiin, kun hänen mielensä\nmuuttelehtii kahteenkymmeneen kertaan päivässä?\"\n\n\"Mitäs minä siitä\", tuumi kärsivällinen raataja, \"paitsi ehkä milloin\nhän on hiukan turhantarkka pitsiensä pesemisestä. Mutta minä olen\nvaalinut häntä lapsesta saakka, naapuri Suddlechop, ja se tekee eron.\"\n\n\"Niin kai\", sanoi emäntä Ursley yhä puuhaten lisävarustuksissaan\nyöilmaa vastaan; \"ja sinä tiedät varmaankin, että hänellä on\nkahdensadan punnan vuositulot hyvästä maatilasta vapaasti\nkäytettävissään?\"\n\n\"Perintönä isoäidiltään, taivas hänen sielulleen rauhan antakoon!\"\nvastasi skotlannitar; \"ja herttaisemmalle tyttöselle ei hän olisi\nvoinut sitä säätää\".\n\n\"Varsin totta, varsin totta, mistress, sillä kaikkine pikku\noikkuineenkin olen aina sanonut mistress Margaret Ramsayn olevan koko\nkulmakunnan sievin tyttö. Ja arvaanpa, Jenny, että lapsi-poloisella\nei ole ollut mitään illallista?\"\n\nJenny ei voinut kieltää niin käyneen, sillä isäntäväen ollessa\nkaupungilla olivat molemmat oppipojat puodin suljettuaan menneet\nnoutamaan heitä kotiin, jollaikaa hän ja toinen palvelijatar olivat\npistäytyneet Sandy MacGivanin luo tapaamaan erästä Skotlannista\nsaapunutta ystävää.\n\n\"Niinkuin oli aivan luonnollista, mrs. Janet\", huomautti Ursley, joka\nnäki edulliseksi myöntyä kaikenkaltaisten henkilöiden kaikenlaisiin\nlausumiin.\n\n\"Ja sillaikaa sammui tulikin\", kertoi Jenny.\n\n\"Mikä oli kaikkein luonnollisinta\", jatkoi emäntä Suddlechop. \"Ja\nniinpä, lopettaakseni asian lyhyeen, Jenny, vienkin sinne sen pikku\nillallisen, jonka tässä aioin syödä -- sillä minä en ole maistanut\nmuruakaan päivälliseksi, ja kenties nuori sievä mistress Marget\nsuvaitsee hiukan haukata kanssani. Pelkkä tyhjyys se juuri, mistress\nJenny, useinkin panee noita sairauden houreita nuorten ihmisten\npäähän.\" Niin sanoen hän luovutti olutjuustolla täytetyn hopeisen\nkulhon Jennylle ja sieppasi ylleen viittansa rivakasti kuin ainakin\nihminen, joka on päättänyt uhrata mielitekonsa velvollisuudelle.\nTämän laskoksien alle hän kätki muhennuspannun ja käski Wilsan, pikku\nmulattitytön, valaista heille tietä kadun poikki.\n\n\"Minnekäs nyt näin myöhällä?\" tiedusti parturi, jonka he sivuuttivat\nhänen istuessaan alikerran liikehuoneessa huonostiravittujen poikien\nkeralla lipeäkalan ja marajuuren ääressä.\n\n\"Jos sinulle sanoisin, ukkoseni\", vastasi emäntä mitä halveksivimman\nkylmäkiskoisesti, \"niin en luule, että sinä voisit toimittaa asiani,\njoten pidänkin sen vain omana tietonani\". Benjamin oli liian tottunut\nvaimonsa itsenäiseen käyttäytymiseen, jatkaakseen tiedustustaan, eikä\nemäntäkään enempää kyselyä odottanut, vaan kiirehti ulos ovesta,\nkäskien vanhimman oppipojan istua valveilla hänen paluuseensa asti ja\npitää sillävälin taloa silmällä.\n\nYö oli pimeä ja sateinen, ja vaikka samottava matka oli lyhyt, oli\nemäntä Ursleylla harpatessaan korkealle käännettyine hameineen\neteenpäin kylliksi aikaa sen karvastuttamiseen nurisevilla\nmietteillä. \"Mitähän minä olen tehnyt, kun minun pitää juntustaa\njokaisen vanhan ämmäleukun käskystä ja kaikkein nuorten leuhkanain\neljistä! Minua on marssitettu Temple Barista Whitechapeliin asti\nnuppineulasepän muijan raapaistua sormeensa -- totisesti olisi\nhänen miehensä, joka teki aseen, saanut voidella haavan. Ja nyt\ntämä haaveileva marakatti, sievä mistress Marget muka -- semmoisen\nkaunottaren minä osaisin tehdä hollantilaisesta nukesta, ja niin\nsuuriluuloinen ja mieleltään vaihtelevainen ja turhamainen on\nhän kuin mikäkin herttuatar. Olen nähnyt hänet samana päivänä\nyhtä oikulliseksi kuin marmosetin ja itsepintaiseksi kuin\nmuulin. Haluaisinpa tietää, enemmänkö mielijohteita sikiää hänen\npienoisesta itseluuloisesta ajukopastaan vai hänen isänsä vanhasta\nlaskeskelevasta taulapäästä. Mutta nuo kaksisataa puntaa vuodessa se\nviheliäinen maatila tuottaa, ja isää pidetään visukinttuna, vaikka\nhullumaisena -- hän on sitäpaitsi meidän isäntämme, ja tyttö on\nhäneltä pyytänyt myöhäistä päivää vuokranmaksullemme. Minun täytyy\nsen takia tyytyä, Herra armahtakoon -- ja onhan se ällipäinen pikku\npaholainen ainoana avaimenani, päästäkseni mestari George Heriotin\nsalaisuuden perille, ja selon saaminen siitä on minulle kunnia-asia;\nsiis _andiamos_, niinkuin espanjalainen sanoo.\"\n\nSiten aprikoiden hän harppaili joutuisasti, kunnes saapui kellosepän\nasunnolle. Saattolainen avasi oven pääavaimella. Eteenpäin lipui\nemäntä Ursula milloin valon kimmellyksessä, milloin pimennossa, ei\nniinkuin viehkeä lady Christabelle goottilaisten veistoksien ja\nmuinaisten asevarustusten lomitse, vaan kömpien ja kompastellen\nvanhojen koneiden jäännösten ja uusien keksintöjen kaavailujen\nseassa, jollaisilla eri koneoppihaaroja edustavilla hyödyttömän\nnerokkuuden joko särkyneillä tai puolitekoisilla tuotteilla\nhaaveellisen, vaikka teräväpäisen käsityöläisen huone oli alituiseen\ntäytetty.\n\nViimein he päätyivät hyvin kapeita portaita myöten sievän mistress\nMargaretin kamariin, missä, hän, Fleet-kadun jokaisen rohkean\nnuorenmiehen silmien valkeus, istui asennossa, joka horjui\ntyytymättömän ja lohduttoman vaiheella. Sillä hänen sievä selkänsä\nja hartiansa olivat pyöristyneet kaarelle, pullea kuoppaposki lepäsi\npienellä kämmenellä, sormien kääntyessä suun yli, kyynäspää nojasi\npöytään, ja silmät näyttivät kiintyneen hiipuvaan hiilostaan, joka\nkyti pienen tulisijan ristikolla. Hän tuskin käänsi päätänsäkään\nemäntä Ursulan tullessa, ja kun tämän arvoisan vaimon läsnäolon\nilmoitti tarkemmin suusanallisesti vanha skotlannitar, jupisi\nmistress Margaret asentonsa muuttumatta vastaukseksi jotakin aivan\nkäsittämätöntä.\n\n\"Menehän siitä alas keittiöön Wilsan kanssa, hyvä mistress Jenny\",\nsanoi emäntä Ursula, joka oli tottunut kaikkinaisiin päähänpistoihin\npotilaittensa tai asiatuttaviensa taholta, kumpaisiksi heitä nyt\nmäärittelikään. \"Pistä pannu ja kulppi tulelle ja lähde alikertaan.\nMinun pitää puhella sievän sydänkäpyseni mistress Margaretin kanssa\nkahden kesken -- eikä ole ainoatakaan naimatonta miestä tämän ja\nBow'n välillä, joka ei olisi minulle kateellinen siitä etuudesta.\"\n\nPalkolliset poistuivat määräyksen mukaan, ja sijoitettuaan\npannunsa mukavimmin hiilukselle vetäytyi emäntä Ursula niin\nlähelle hoidokkiansa kuin pääsi, alkaen matalalla, viihdyttävällä\nja tuttavallisella äänenpainolla tiedustaa, mikä hänen sievää\nkukkastansa vaivasi.\n\n\"Ei mikään, emäntä\", vastasi Margaret hiukan äreästi ja muuttaen\nasentoansa sikäli, että hän tuli oikeastaan kääntyneeksi selin\nystävälliseen puhuttelijaansa.\n\n\"Eikö mikään, sirkkuseni!\" virkahti emäntä Suddlechop. \"Ja onko\nsinulla tapana lähettää hakemaan ystäviäsi makuulta tällaisena\nhetkenä tyhjän päiten?\"\n\n\"Minä en sinua lähettänyt hakemaan, emäntä\", väitti nyreä neitonen\nvastaan.\n\n\"Ja kuka sitte?\" kysyi Ursula; \"sillä jollei minua olisi haettu, niin\ntakaanpa, etten minä olisi täällä nyt yösydännä!\"\n\n\"Tuo vanha skotlantilainen hupakko Jenny sen kai teki omasta\npäästään\", ilmoitti Margaret, \"sillä hän on pauhannut minulle jo\nkaksi tuntia sinusta ja muori Redcapista\".\n\n\"Minusta ja muori Redcapista!\" toisti Ursula-emäntä; \"on siinä\ntosiaan vanha hupsu, kun yhdistää ihmisiä sillä tavoin pariksi. Mutta\nei, ei, herttainen pikku naapurini, ei Jenny sentään niin aivan hupsu\nolekaan; hän tietää nuorten ihmisten tarvitsevan enemmän ja parempaa\nneuvoa kuin hän itse kykenee antamaan, ja osaa myös löytää sitä\nheille. Sinun pitää vain lepyttää sydämesi, kaunokaiseni, ja sanoa\nminulle, mistä olet suruinen. Kyllä Ursula-emäntä pitää paranteesta\nhuolen.\"\n\n\"Ei, jos niin viisas olet, muori Ursula\", vastasi tyttö, \"niin voit\narvata huoleni minun sitä kertomattani\".\n\n\"Kyllähän, lapsonen\", tuumi mukautuva vaimo; \"kukaan ei voi paremmin\nkuin minä leikkiä vanhaa hauskaa kisaa: 'millainen on minun\najatukseni?' Sanonpa tuon pääkkösesi hautovan uutta hiuslaitetta,\njalan verran korkeampaa kuin porvarinaisemme käyttävät -- taikka on\niskeytynyt mieleesi huviretki Islingtoniin tai Wareen, ja isäsi on\npahalla päällä eikä suostu -- taikka --\"\n\n\"Taikka sinä olet vanha houkkio, emäntä Suddlechop\", tokaisi Margaret\nkärtyisesti, \"kun sekaannut väkisinkin asioihin, joista et mitään\ntiedä.\"\n\n\"Houkkio kuinka paljon hyvänsä, mistress\", sanoi emäntä Ursula\nvuorostaan loukkaantuneena, \"mutten kovinkaan monta vuotta vanhempi\nkuin sinä itse, mistress\".\n\n\"Kas, me olemme vihoissa, niinkö?\" ivasi kaunotar. \"Ja kuulehan,\nmatami Ursula, mistä johdut sinä, joka et ole kovinkaan monta vuotta\nvanhempi minua, puhumaan noin joutavia minulle, joka olen niin monta\nvuotta nuorempi ja silti liian järkevä, välittääkseni hiuslaitteista\nja Islingtonista?\"\n\n\"No, no, nuori mistress\", virkkoi viisas neuvonantaja nousten,\n\"huomaanpa olevani hyödytön täällä; ja minusta tuntuu kuin voisit\nsinä jättää ihmiset rauhaan puolenyön aikana heidän neuvojensa\npyytämisestä, koska tiedät omat asiasi niin paljoa paremmin kuin\nmuut\".\n\n\"Kas, nyt sinä olet suutuksissasi, emäntä\", sanoi Margaret pidättäen\nhäntä. \"Se siitä tulee, kun lähdet ulos yön selkään illallistasi\nsyömättä -- en ole milloinkaan kuullut sinun virkkavan äreätä sanaa\nsaatuasi pikku suupalasi. Tänne, Janet, lautanen ja suolaa emäntä\nUrsulalle! Ja mitä on sinulla siinä kulhossa, emäntä? Likaista\nolutheraa, totta tosiaan. Heittäköön Janet sen ulos ikkunasta\ntai pitäköön isäni aamujuomaksi; ja hänen pitää tuoda sinulle se\nsektikannu, joka pantiin isän varalle -- ei se hyvä mies mitään eroa\nhuomaa, sillä olut huuhtoo alas hänen tomuiset laskelmansa ihan yhtä\nhyvin kuin kanarinviini.\"\n\n\"Samaa mieltä olen totisesti minäkin, kultuseni\", myönsi emäntä\nUrsula, jonka tilapäinen pahastus heti hävisi näiden hyvien\nkestitysvarustuksien tieltä; ja asettuen siis isoon lepotuoliin\nkolmijalkaisen pöydän ääreen hän alkoi hyvällä ruokahalulla\ntehdä loppua maukkaasta pikku ruokalajista, jonka oli itselleen\nvalmistanut. Kuitenkaan ei hän laiminlyönyt säädyllisyyden\nvaatimuksia, vaan kehoitteli mistress Margaretia hartaasti, joskin\nturhaan, ottamaan osaa herkutteluun. Neitonen hylkäsi tarjouksen.\n\n\"Juo edes lasillinen sektiä kanssani\", kärtti emäntä Ursula. \"Olen\nkuullut isoäitini kertovan, että ennen evankelisen liikkeen tuloa\nvanhat katolilaiset rippi-isät ja heidän katumuksentekijänsä aina\ntyhjensivät yhdessä sektimaljan tunnustuksen edellä -- ja sinä olet\nminun rippilapseni.\"\n\n\"En maista mesiviiniä, siitä olen varma\", vakuutti Margaret; \"ja\nsanoin jo, että jollet sinä kykene keksimään, mikä minua vaivaa, en\nikinä saa sitä kerrotuksi sinulle\".\n\nNiin sanoen hän taaskin käännähti pois emäntä Ursulasta ja vaipui\nmietiskelevään asentoonsa, käsi kyynäspäätä tukemassa ja selkä tai\nainakin toinen hartia uskottuunsa päin.\n\n\"Ei, nyt minun pitääkin käyttää taitoani täydellä todella\", tuumi\nUrsula-emäntä. \"Sinun täytyy antaa minulle tämä soma kätönen, ja minä\nkerron sinulle kädestäkatsonnalla yhtä hyvin kuin mikään mustalainen,\nmillä jalalla sinä onnut.\"\n\n\"Niinkuin minä ollenkaan ontuisin\", sanoi Margaret hieman\nhalveksivasti, mutta luovuttaen vasemman kätensä Ursulalle, samalla\nkun pysyi yhä kääntyneenä poispäin.\n\n\"Näen täällä oivia piirtoja\", haastoi Ursula, \"eivätkä ole vaikeasti\nluettaviakaan -- hupia ja rikkautta ja iloisia öitä ja myöhäisiä\naamuja kaunottarelleni, ja ajopelit sellaiset, että ne tutisuttavat\nWhitehallia. Kas, satutinko sinuun siinä? -- ja hymyiletkö nyt,\nkäpyseni? -- sillä miksei hänestä ylenisi pormestari, joka lähtee\nhoviin kullatuissa kaleeseissaan kuten toiset ovat tehneet häntä\nennen?\"\n\n\"Pormestariksi? pyh!\" tuhahti Margaret.\n\n\"Ja minkätähden vähäksyt Lontoon pormestaria, simasuuni? Tai kenties\npidätkin joutavana ennustustani; mutta jokaisen elämänpiirrossa on\nristi niinkuin sinunkin, kultaseni. Ja mitä vaikka näenkin oppipojan\nlatuskalakin tässä sievässä kämmenessä, kun sen alta säihkyy musta\nsilmä, jolla ei ole vertaistaan Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä?\"\n\n\"Ketä tarkoitat, emäntä?\" kysyi Margaret kylmäkiskoisesti.\n\n\"Ketäs muuta\", selitti emäntä Ursula, \"kuin oppipoikien prinssiä ja\nhyvän seuran kuningasta Jenkin Vincentiä?\"\n\n\"Mitä ihmettä, vaimo -- Jenkin Vincentiä? -- moukkaa --\nverstaskeikaria!\" huudahti vihastunut neitonen.\n\n\"Vai siltä kulmalta nyt käykin tuuli, kaunoiseni!\" hölmistyi emäntä.\n\"Kas vain, se on hiukan kääntynyt sitte kun viimeksi puhelimme\nyhdessä, sillä silloin olisin vannonut sen puhaltavan myötäisempänä\nJin Vin-paralle; ja poika-poloinenkin on ihan hullaantunut sinuun ja\nnäkisi mieluummin sinun silmäsi kuin auringon ensimäisen vilahduksen\ntoukokuun suurena juhlapäivänä.\"\n\n\"Kunpahan siis olisi silmilläni auringon voima huikaista hänet\",\ntoivotti Margaret, \"opettaakseni palkkapojan oivaltamaan paikkansa\".\n\n\"Niin\", yritti emäntä Ursula, \"sanovathan toiset, että Frank Tunstall\non yhtä reima nuorukainen kuin Jin Vin, ja hänhän on jonkun ritarin\npikkuserkku ja hyvää syntyperää; ja siispä kenties mielitkin päin\npohjoista!\"\n\n\"Kukaties\", vastasi Margaret, \"mutten isäni oppipojan kanssa --\nkiitos vain, emäntä Ursula\".\n\n\"Ei, sitten arvailkoon paholainen sinun ajatuksiasi\", tuskastui\nemäntä Ursula. \"Sellaista on yrittää kengittää tammavarsaa, joka\nehtimän takaa teutaroi ja muuttelee jalalta toiselle!\"\n\n\"Kuulehan siis\", alotti Margaret, \"ja ota huomioosi, mitä sanon.\nTänään olin päivällisillä kaupungilla --\"\n\n\"Voin sanoa missä\", tokaisi hänen neuvonantajansa. \"Kummi-isäsi,\nrikkaan kultasepän luona. Niin, näethän tietäväni jotakin -- jopa\nvoisin sanoa sinulle, jos tahtoisin, kenen kanssakin?\"\n\n\"Niinkö!\" äännähti Margaret hyvin ihmeissään, äkkiä kääntyen puhujaan\nja punastuen hiusmartoa myöten.\n\n\"Vanhan Sir Mungo Malagrowtherin kanssa\", kertoi ennusteleva emäntä.\n\"Hänet siistittiin Benjaminini liikkeessä matkallaan kaupunkiin.\"\n\n\"Pyh! mokomakin pelottava homeinen luuranko!\" nolostui neitonen.\n\n\"Aivan oikein sanot, rakkahin\", vahvisti uskottu. \"On häpeä hänen\nliikkua ulkona Pyhän Pancrasin ruumishuoneesta, sillä mitään muuta\nsoveliasta paikkaa en tiedä sille vanhalle ilkkujan törkimykselle.\nHän sanoi miehelleni --\"\n\n\"Jotakin mikä ei vähääkään kuulu tähän, arvaan\", keskeytti Margaret.\n\"Minun _täytyy_ siis puhua. Meidän seurassamme oli päivällisellä\nmuuan aatelismies --\"\n\n\"Aatelismies! tyttö on järjiltään!\" ällistyi emäntä Ursula.\n\n\"Seurassamme oli, sanon\", pitkitti Margaret keskeytyksestä\nvälittämättä, \"muuan aatelismies -- skotlantilainen ylimys\".\n\n\"No, Pyhä Neitsyt häntä kaitkoon!\" päivitteli uskottu; \"hän on\nihan mieletön! Onko kukaan koskaan kuullut kellosepän tyttären\nrakastuvan aatelismieheen -- ja päällepäätteeksi skotlantilaiseen\nylimykseen, jotka ovat kaikki ylpeitä kuin Lucifer ja köyhiä kuin\nJob? Skotlantilainen ylimys, hän sanoo? Yhtä mielelläni kuulisin\nsinun puhuvan juutalaisesta kamasaksasta. Tahtoisinpa saada sinut\najattelemaan, kuinka tämä on päättyäkseen, kaunoiseni, ennen kuin\nhyppäät pimeään.\"\n\n\"Se ei kuulu sinuun, Ursula -- haluan apuasi\", sanoi mistress\nMargaret, \"enkä neuvoasi, ja sinä tiedät, että voin saada vaivasi\nkannattamaan\".\n\n\"Ka, omaa hyötyänikö minä katsoisin, mistress Margaret?\" vastasi\navulias emäntä. \"Mutta totisesti soisin sinun kuuntelevan järjen\nsanaa -- ajattele omaa asemaasi.\"\n\n\"Isäni kutsumus on kääntynyt koneopilliselle alalle\", sanoi Margaret,\n\"mutta veremme ei kuulu sille uralle. Olen kuullut isäni sanovan,\nettä me olemme polveutuneet, joskin etäisesti, Dalwolseyn suurista\njaarleista\".[26]\n\n\"Niinpä niin\", tuumi emäntä Ursula; \"aivan oikein! En ole milloinkaan\ntuntenut teistä skotlantilaisista ketään, joka ei ole polveutunut,\nkuten sanotte, jostakusta suuresta sukukunnasta; ja surkeasti\nalentavassa polvessa se usein näkyykin tapahtuneen -- ja mitä\nteikäläisten mainitsemaan etäisyyteen tulee, niin se on niin suuri,\nettä ihan eksytte toistenne näkyvistä. Älä kuitenkaan keikauttele\nkaunista päätäsi noin ylenkatseellisesti, vaan sano minulle tuon\nylhäisen pohjoismaalaisen urhon nimi, niin tahdomme koettaa, mitä\nasiassa käy tekeminen.\"\n\n\"Hän on Glenvarlochin loordi, jota sanovat loordi Nigel\nOlifauntiksi\", ilmaisi Margaret matalalla äänellä ja kääntyen\nsalaamaan punasteluansa.\n\n\"No, taivas varjelkoon!\" huudahti emäntä Suddlechop; \"jo nyt pitikin\nkäydä kerrassaan kalpaten!\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi neitonen hänen huudahduksensa vilkkaudesta\nkummastuneena.\n\n\"No, etkö siis tiedä\", alotti emäntä, \"mitä voimallisia vihamiehiä\nhänellä on hovissa? Etkö tiedä -- mutta kieleni käyköön rakoille, se\njuoksee vinhemmin kuin järkeni -- riittää sanoa, että sinun olisi\nparempi tehdä morsiusvuoteesi luhistuvan talon seinustalle kuin\najatella nuorta Glenvarlochia.\"\n\n\"Hän _on_ siis onneton?\" sanoi Margaret. \"Minä tiesin sen -- tunsin\nsen -- hänen äänessään oli surua, silloinkin kun hän virkkoi jotakin\nhilpeätä -- hänen kaihomielisestä hymystään kuvastui kovan onnen\nkosketusta -- hän ei olisi siten lyöttynyt ajatuksiini, jos olisin\nnähnyt hänet kaikessa menestyksen keskipäiväpaisteessa.\"\n\n\"Haavesepustukset ovat sekaannuttaneet hänen aivonsa!\" päivitteli\nemäntä Ursula. \"Piloille mennyt koko tyttö -- ihan kaistapääksi --\nrakastaa skotlantilaista loordia, ja pitää hänestä sen paremmin, kun\nhän on huono-onninen! No niin, mistress, olen pahoillani, että tämä\non asia, jossa en voi auttaa sinua -- se käy omaatuntoani vastaan, ja\nse on asemani ja järjestelykykyni yli menevä puuha. Mutta minä pidän\nsen kyllä omana tietonani.\"\n\n\"Ethän ole niin kehno, että hylkäät minut, viekoiteltuasi minulta\nsalaisuuteni?\" virkahti Margaret kiivaasti. \"Jos sen teet, niin\ntiedän millä kostan; ja jollet jätä minua, niin palkitsen sinua\nhyvin. Muista että miehesi asuintalo on isäni omaisuutta.\"\n\n\"Muistan liiankin hyvin, mistress Margaret\", virkkoi Ursula\ntovin mietittyään; \"ja palvelisin teitä missä hyvänsä asemaani\nsoveltuvassa. Mutta sekaantua noin korkeihin asioihin -- en ikinä\nunohda mistress Turner-raukkaa, arvoisaa suojelijatartani, rauha\nhänen sielulleen! Hän kovaksi onnekseen sotkeutui Somersetin\nja Overburyn juttuun, ja niinpä suuri jaarli ja hänen ladynsä\nsujauttivat päänsä paulasta, jättäen hänet ja puolikymmentä muuta\nkärsimään sijastaan. Ei mene koskaan mielestäni se näky, kun hän\nseisoi mestauslavalla röyhelö kauniissa kaulassaan kangistettuna\nsillä keltaisella tärkkelillä, jonka valmistamisessa olin häntä niin\nuseasti auttanut, vaihtaakseen sen seuraavassa hetkessä karkeaan\nhamppunuoraan. Sellainen näky, armahin, saa ihmisen kammoamaan\npuuttumista asioihin, jotka ovat liian kuumia tai painavia hänen\nkäsitelläkseen.\"\n\n\"Sinua hourua!\" pahastui mistress Margaret. \"Minäkö puhuisin sinulle\nsellaisista rikollisista vehkeistä, joiden takia tuo kurja kuoli?\nEn sinulta muuta halua kuin että hankit minulle tarkan selon, missä\npuuhassa tuo nuori aatelismies tulee hoviin.\"\n\n\"Ja saatuasi tietää hänen salaisuutensa\", kysyi Ursula, \"mitä on\nsinulla siitä hyötyä, kaunoiseni? Ja sentäänkin toimittaisin sen\nasian, jos sinä voisit tehdä saman verran minun hyväkseni.\"\n\n\"Ja mitä minulta tahtoisit?\" tiedusti mistress Margaret.\n\n\"Mitä olet ennen närkästyen evännyt\", vastasi emäntä Ursula. \"Tahdon\njotakin valaistusta kertomukseen kummi-isäsi aaveesta, joka nähdään\nvain rukouksissa.\"\n\n\"En mistään hinnasta\", kielsi mistress Margaret, \"suostu vakoilemaan\nhyvän kummi-isäni salaisuuksia. Ei, Ursula -- en ikinä tunkeudu\nsellaiseen, mitä hän haluaa pitää kätkettynä. Mutta sinä tiedät, että\nminulla on itselläni omaisuus, jonka täytyy ennen pitkää tulla omaan\nhoitooni -- ajattele jotakin muuta hyvitystä.\"\n\n\"Niin, kyllä minä sen hyvin tiedän\", sanoi neuvoja. \"Nuo kaksisataa\npuntaa vuodessa ja isäsi hemmoittelu ne tekevät sinut niin\nomavaltaiseksi, kultuseni.\"\n\n\"Paljon mahdollista\", myönsi Margaret Ramsay. \"Palvele sinä minua\nsillävälin uskollisesti, ja tästä saat kallisarvoisen sormuksen\npantiksi, jonka minä omaisuuteni tultua haltuuni lunastan\nviidelläkymmenellä leveällä kultarahalla.\"\n\n\"Viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla!\" toisti emäntä; \"ja tämä\nsormus, joka on aika korea, sanasi vakuudeksi! No niin, rakkahin, jos\nminun täytyy vaarantaa kaulani, niin varmastikaan en saata panna sitä\nalttiiksi anteliaamman ystävän puolesta kuin sinun; enkä minä sinua\npalvellessani ajattelisi muuta kuin huvia, mutta Benjamin laiskistuu\npäivä päivältä, ja meidän perheemme --\"\n\n\"Älä siitä sen enempää\", puuttui puheeseen Margaret; \"me ymmärrämme\ntoisemme. Ja sano nyt minulle, mitä tiedät tuon nuoren miehen\nasioista, jotta olit niin haluton puuttumaan niihin?\"\n\n\"Siitä en voi vielä paljoakaan puhua\", vastasi emäntä Ursula. \"Tiedän\nvain, että häntä vastaan ovat mahtavimmat hänen omien kansalaistensa\njoukossa ja myöskin mahtavimmat täällä hovissa. Mutta kyllähän kuulen\nlisää, sillä se on hämärää tekstiä, mitä minä en lue sinun tähtesi,\nsievä mistress Margaret. Tiedätkö, missä tämä urho asuu?\"\n\n\"Kuulin sattumalta\", myönsi Margaret ikäänkuin häpeissään muistinsa\nyksityiskohtaisesta tarkkuudesta tällaisen seikan suhteen; \"hän\nasuu, luulemma -- jonkun Christien luona -- ellen erehdy -- Paavalin\nlaiturin lähellä -- laivatarpeiden kauppiaan.\"\n\n\"Kunnon asunto nuorelle paroonille! No, mutta reipastauduhan\nsentään, mistress Margaret -- jos hän on putkahtanut esiin toukkana\nniinkuin jotkut hänen maanmiehensä, niin hän saattaa riisua ketensä\nkuten hekin ja esiintyä perhosena. Juon sinulle siis hyvää yötä ja\nsuloisia unia lähtöpikarillisena sektisi lopuksi; ja sinä kuulet\nviestejä minulta vuorokauden kuluessa. Ja vielä kerran kehoitan sinua\npainautumaan patjallesi, sinä helmien helmi ja tyttösistä armain!\"\n\nHän suuteli nuoren ystävättärensä tai suojelijattarensa vastahakoista\nposkea ja läksi kepein ja hiipivin askelin kuten ainakin\njoutuisuuteen ja salamyhkäisyyteen liikkeissään tottunut.\n\nMargaret Ramsay katseli tuokion hänen jälkeensä huolestuneen\nhiljaisena. \"Tein pahasti\", mutisi hän viimein, \"kun annoin\nhänen houkutella tämän itseltäni. Mutta hän on viekas, rohkea ja\npalvelevainen -- ja luullakseni uskollinen -- taikka jollei ole,\npysyy hän ainakin etunsa puolella, ja sitä voin minä vallita.\nSoisinpa sentään, etten olisi puhunut -- olen alottanut toivottoman\ntyön. Sillä mitä on mies sanonut minulle, sekaantuakseni hänen\nvaiheisiinsa? Ei muuta kuin mitä tavallisimpia sanoja -- pelkkää\npöytäpuhetta ja muodollisia huomautuksia. Kuka sentään tietää\" --\nja hän keskeytti aprikoimisensa, katsellen tovin kuvastinta, joka\nheijasti takaisin hyvin kauniit kasvot ja luultavasti johdatti hänen\nmieleensä suotuisamman lopun lauseelle kuin hän huoli uskoa kielensä\nilmaistavaksi.\n\n\n\n\n9. LUKU.\n\nAnomus kolmannen kerran.\n\n\nSaattaa arvata, että nuori Glenvarlochin loordi oli tavallista\njännittyneempi sen päivän aamuna, jona George Heriot oli\nvalmistautunut saattamaan häntä Whitehalliin hovivierailulle, koska\ntästä todennäköisesti riippui hänen vastainen kohtalonsa. Hän nousi\nvarhain ja pukeutui erityisen huolellisesti. Alhaissyntyisemmän\nmaanmiehensä jalomielisyyden avulla pääsi hän esittämään varsin\nmiellyttävän ulkomuotonsa parhaiten edukseen ja tunsi hetkellistä\nhyväksymistä itseänsä kohtaan, kun vilkaisi kuvastimeen. Äänekkäästi\nja pontevammin säesti samaa käsitystä hänen emäntänsä, joka vakuutti\nnuoren aatelismiehen kerrassaan vievän jokaisen saapuvilla olevan\nurhon purjeista tuulen -- siinä määrin oli hän kyennyt rikastuttamaan\nhaasteluansa niiden vertauskuvilla, joiden kanssa hänen miehensä kävi\nkauppaa.\n\nMäärähetkenä saapui mestari George Heriotin saima komeasti\nmiehitettynä ja varustettuna; keskessä oli teltti, jonka kupeeseen\noli maalattu hänen oman nimensä yhteensommitellut alkukirjaimet ja\nhänen seuralaisensa vaakuna. Loordi vastaanotti noin uhrautuvaista\nkiintymystä osoittaneen ystävänsä säveän kohteliaasti, jollainen\nsävy hyvin soveltui hänelle. Mestari Heriot antoi hänelle sitte\ntiedon hallitsijansa suomasta määrärahasta, jonka hän maksoi nuorelle\nystävälleen, kieltäytyen vähentämästä siitä omaa saatavaansa. Nigel\ntunsi kaikkea porvarin hyväntahtoisuuden ansaitsemaa kiitollisuutta\neikä ollut sopivasti ilmaisematta sitä.\n\nMutta kuitenkin, kun nuori ja korkeasyntyinen aatelismies astui\npurteen, lähteäkseen ruhtinaansa eteen sellaisen henkilön\nsuojeluksessa, jonka parhaana tai mainioimpana ansiona oli hänen\nkuulumisensa etevänä jäsenenä kultaseppien ammattikuntaan, ihmetytti\nhäntä hiukan oma asemansa, jollei hävettänytkin; ja astuessaan\nporraslaudan yli ottamaan paikkaansa veneen keulapäästä ei Richie\nMoniplies voinut olla mutisematta: \"Paljon on aika muuttunut mestari\nHeriotin ja hänen Kraemesissa uurastaneen kelpo isänsä välillä;\nmutta kyllähän sillä onkin eroa, kilisteleekö kultia ja hopeita vai\nkalkutteleeko tinakaluja.\"\n\nNeljän vankan venemiehen soutamina soluivat he eteenpäin pitkin\nThamesia, joka oli silloin enimmin käytettynä valtatienä Lontoon\nja Westminsterin välillä, sillä harvat uskaltausivat ratsain\nkaupungin soukille ja väkirikkaille kaduille, ja vaunut olivat\nsiihen aikaan vain korkeammalle aatelille varattu ylellisyys, jota\näveriäinkään porvari ei juljennut tavoittaa. Nigelin ystävällinen\nohjaaja osoitteli hänelle turhaan äyräitten kauneutta etenkin\npohjoisrannalla, missä ylimystön hotellien puutarhat monin paikoin\nlaskeusivat vesirajaan asti. Glenvarlochin loordin mieli oli täynnä\naavisteluja, eikä kaikkein mieluisimpia, miten hänet ottaneekaan\nvastaan hallitsija, jonka hyväksi uhrautuessaan hänen sukunsa oli\nmelkein joutunut häviöön, ja tuollaisessa asemassa tavallinen\nsielullinen kiihtymys sai hänet sommittelemaan kuviteltuja kuninkaan\nkysymyksiä ja rasittamaan aivojansa vastauksien keksimisellä niihin.\n\nHänen ohjaajansa näki Nigelin vaivaantuneen mietiskelyn ja vältti\nlisäämästä hänen kiusaannustaan enemmällä keskustelulla. Hänen siis\nlyhyesti selitettyään tällaisissa hoviesittelyissä noudatettuja\nmenoja kului loppumatka äänettömästi. He laskivat Whitehallin\nrantaportaisiin ja astuivat palatsiin ilmoitettuaan nimensä, jolloin\nvartio osoitti loordi Glenvarlochille hänen arvoonsa kuuluvaa\nkunnioitusta, suoden hänelle senmukaisen tervehdyksen.\n\nNuoren miehen sydän pamppaili rajusti hänen tullessaan\nkuninkaalliseen huoneustoon. Hänen ulkomainen kasvatuksensa oli\nollut ahtaisiin rajoihin supistunutta, joten hän oli saanut vain\nhämäriä käsityksiä hovin suuruudesta; ja ne viisaustieteelliset\nmietteet, jotka opettivat häntä välinpitämättömyyteen muodollisesta\nja ulkonaisesta loistosta, jäivät tehottomiksi kuten muutkin\npelkän järkeilyn ohjaukset, kun niitä vastaan joutui vaikutelma,\njonka luonnollisesti teki kokemattoman nuorukaisen mieleen\nnäyttämön tavaton mahtavuus. Heidän samoamansa uhkeat suojamat,\nkamaripalvelijain, vartiosoturien ja muun huonekunnan muhkea vaatetus\nsekä kaikki juhlalliset menot, joiden mukaan tapahtui heidän kulkunsa\nlaajan huonerivin läpi, saattoivat kyllä esittää harjaantuneille\nhovilaisille pelkkää vähäpätöistä ja jokapäiväistä, mutta tuossa\nkaikessa oli hämmennyttävää ja pelottavaakin tulokkaalle, joka ensi\nkertaa suoriutui näistä muodoista ja oli epätietoinen, millainen\nvastaanotto kohtaisi hänen ensimäistä ilmestymistään hallitsijansa\nnäkyviin.\n\nHuolellisen huomaavaisena oli Heriot tahtonut pelastaa nuorta\nystäväänsä joutumasta minkään tilapäisen saamattomuuden\nkiusaamaksi ja antanut tarpeellisen tunnussanan ovenvartijoille,\nkamaripalvelijoille, johdemiehille, ja minkä kaiken nimellisiä\nhe olivatkaan, joten he pääsivät etenemään keskeytyksittä. Tähän\ntapaan he jättivät taakseen useita etuhuoneita. Näissä näkyi\netupäässä vartijoita, hovin käskyläisiä ja heidän tuttaviaan,\nmies- ja naispuolisia, jotka parhaaseen asuunsa pukeutuneina ja silmät\nkiihkeästä uteliaisuudesta pyöreinä tahtoivat täydessä mitassa käyttää\ntilaisuuttansa, mutta seisoivat säädyllisen vaatimattomasti\nasettuneina riveihin pitkin seiniä, mikä osoitti heidän olevan\nhovielämän esityksen katselijoita eikä sen henkilöitä.\n\nNäistä ulkosuojamista loordi Glenvarloch ja hänen\nkaupunkilaisystävänsä joutuivat avaraan ja komeaan vierashuoneeseen.\nTähän vastaanottohuoneen viereiseen etusuojamaan päästettiin\nainoastaan niitä, joilla syntyperänsä, valtion tai hovin\npalveluksessa hoitamansa aseman tai kuninkaan erityisen myönnytyksen\nperusteella oli oikeus esiintyä hovissa hallitsijalleen\nkunnioitustansa ilmaisevina henkilöinä. Tässä suositussa\nvalioseurueessa huomasi Nigel Sir Mungo Malagrowtherin. Niiden\nkarttelemana ja nurjasti kohtelemana, jotka tiesivät hänen alhaisen\nsijansa hovin vaikutus- ja suosiopiirissä, oli ritari varsin\nhyvillään, kun sai tilaisuuden takertua loordi Glenvarlochin\narvoiseen henkilöön, joka oli vielä niin kokematon, että tunsi\nvaikeaksi pudistautua irti mistään tunkeilijasta.\n\nRitari siis muikisti kolkot kasvonpiirteensä aaveelliseen hymyyn, ja\nalustavasti ja alentuvasti nyökättyään sekä ylemmyyttä ja suojelusta\nilmaisevasti heilautettuaan kättänsä George Heriotille hän tyyten\nsyrjäytti kunnon porvarin, jolta oli saanut monet päivälliset,\nliittyäkseen yksinomaan nuoreen loordiin, vaikka aavisteli tämän\nsaattavan toisinaan joutua samanlaiseen ikävään tarpeeseen kuin hän\nitsekin porvariston pöytävierailijana. Ja tämänkään omituisen olennon\nhuomaavaisuus, niin eriskummallinen ja jyrkeä mies kuin hän olikin,\nei ollut aivan merkityksetön loordi Glenvarlochille. Siten huojentui\nhänen hyvän ystävänsä Heriotin hiukan väkinäinen mykistyminen, joka\njätti hänet vapaasti syventymään omien kiihtyneiden aatoksiensa\nkiusalliseen pohdintaan. Nyt sitävastoin ei hän voinut olla\nsuomatta huomiotaan teräville ja ivallisille tiedoille, joilla\nhänen mieltään valaisi tarkkasilmäinen, vaikka tyytymätön\nhovilainen. Tälle oli kärsivällinen kuulija, varsinkin ylimystöön\nkuuluva, yhtä mieluinen etu kuin hänen pirteä puheliaisuutensa\nsai hänen seuransa tervetulleeksi Nigel Olifauntille. Sir Mungon\nlaiminlyömänä ja torjuen kaikkia loordi Glenvarlochin kiitollisen\nkohteliaisuuden yrityksiä hänen yhdyttämisekseen keskusteluun\nseisoi Heriot sillävälin sivummalla, jonkunlainen puolinainen hymy\nkasvoillaan, mutta oliko se ritarin sukkeluuden herättämää vai hänen\nkustannuksellaan syntynyttä, se ei selvästi ilmennyt.\n\nKaikki kolme asettuivat erääseen etuhuoneen soppeen lähimmäksi\nvastaanottohuoneen ovea, jota ei oltu vielä heitetty auki.\nSilloin tuli virkasauvoineen Maxwell touhuten huoneeseen, missä\nuseimmat miehet, korkea-arvoisia lukuunottamatta, väistyivät hänen\ntieltään. Hän seisahtui kuvaamamme seurueen viereen, silmäili\ntovin nuorta skotlantilaista aatelismiestä, taivutti sitte hiukan\npäätänsä Heriotille ja lopuksi Sir Mungo Malagrowtheria puhutellen\nalkoi tälle hätäisesti valittaa herrasmiesten kunniavartion ja\novipalvelijain huonoa menettelyä, kun nämä sallivat kaikenkarvaisten\nkaupunkilaisten, anojain ja kirjurien, hiipiä ulkosuojamiin mitään\nkunnioituksen tai säädyllisyyden vaatimuksia voimassapitämättä.\n\"Englantilaiset\", hän sanoi, \"ovat häpeissään, sillä tällaista ei\nrohjettu yrittääkään kuningattaren päivinä. Hänen aikanaan oli\npalatsin piha alhaisoa ja suojamat ylhäisöä varten; ja kunniaa ei\ntuota teillekään, Sir Mungo, kun kerran kuulutte huonekuntaan, että\nsellaista epäkohtaa ei korjata paremmin.\"\n\nKuten usein tapahtui tällaisissa tilanteissa, vaivasi Sir Mungoa\ntaaskin huono kuulonsa, ja hän vastasi, ettei käynyt ihmetteleminen\nalhaison ottamia vapauksia, kun ne, joita se näki viroissa, eivät\nolleet syntyperältään ja varoiltaan paljoakaan paremmalla tasolla\nkuin häiritsijät itse.\n\n\"Olette oikeassa, sir -- aivan oikeassa\", sanoi Maxwell, laskien\nkätensä vanhan ritarin hihan himmentyneelle kirjaukselle; \"kun\nsellaiset ihmiset näkevät virkailijoita hyljätyissä pukimissa kuin\nviheliäisinä näyttelijöinä, ei ole kumma että hoviin tungetellaan\".\n\n\"Kiittelittekö koruompeleitteni aistikkuutta, mr. Maxwell?\" vastasi\nritari näköjään tulkiten apulais-kamariherran tarkoituksen pikemmin\nhänen liikkeestään kuin sanoistaan. \"Se on vanha ja hieno kuosi, ja\nsenhän ompelikin teidän äitinne isä, vanha James Stitchell, Merlinin\nkujassa kunniallisen maineen saavuttanut leikkaajamestari, jota minä\nvakinaisesti käytin, kuten minulla nyt on onni muistaa sen johdosta,\nettä isänne katsoi soveliaaksi viedä vihille sellaisen henkilön\ntyttären.\"\n\nMaxwell näytti tuimalta, mutta peitti äkänsä olkapään kohautuksella,\ntietäen mahdottomaksi saada Sir Mungolta minkäänlaista hyvitystä ja\noivaltaen, että riidan jatkaminen moisen vastustajan kanssa tekisi\nhänet vain naurettavaksi ja saattaisi julkisuuteen epäsäätyisen\navioliiton, josta hänellä ei ollut mitään syytä ylpeillä. Lausuen\npahoittelevansa, että Sir Mungo oli käynyt liian kuuroksi ymmärtämään\ntai tarkkaamaan, mitä hänelle sanottiin, astui hän eteenpäin ja\nasettui vastaanottohuoneen kaksipuolisen oven viereen. Siinä piti\nhänen hoitaa apulais-kamariherran eli johdemiehen tehtävää heti kun\nse avattaisiin.\n\n\"Kohtsiltään aukeaa ovi vastaanottohuoneeseen\", kuiskasi kultaseppä\nnuorelle ystävälleen. \"Asemani ei salli minun tulla pitemmälle teidän\nkanssanne. Muistakaa esittäytyä rohkeasti, syntyperänne mukaan, ja\ntarjota hakemuksenne, jota kuningas ei suinkaan kieltäydy ottamasta\nvastaan, vaan toivoakseni kohtelee armollisesti.\"\n\nHänen puhuessaan avautuikin ovi, ja tavallisuuden mukaan alkoivat\nhovilaiset lähestyä sitä ja astua sisälle verkallisena, mutta\nyhtämittaisena ja katkeamattomana jonona.\n\nKun Nigel vuorostaan ilmestyi oviaukolle ja mainitsi nimensä\nja arvonsa, näytti Maxwell epäröivän. \"Te ette ole tunnettu\nkellekään\", hän esteli. \"Minun velvollisuuteni on olla päästämättä\nsaapuville ketään, mylord, jonka kasvot ovat minulle vieraat, paitsi\nvastuukykyisen henkilön takaamana.\"\n\n\"Tulin mestari George Heriotin kanssa\", ilmoitti Nigel hiukan\nhämillään tästä odottamattomasta pidätyksestä.\n\n\"Mestari Heriotin nimi kelpaa vakuudeksi paljosta kullasta ja\nhopeasta, mylord\", vastasi Maxwell kohteliaan ivallisesti, \"vaan ei\nsyntyperästä ja arvoasemasta. Virkani pakottaa minut jyrkäksi. Pääsy\non ehkäisty -- sanon sen suuresti pahoillani -- teidän ylhäisyytenne\ntäytyy peräytyä.\"\n\n\"Mikä on vikana?\" kysyi muuan vanha skotlantilainen aatelismies, joka\noli puhellut George Heriotin kanssa tämän erottua Nigelistä ja nyt\nastui esiin, havaitessaan jälkimäisen ja Maxwellin välillä syntyneen\nsananvaihdon.\n\n\"Apulais-kamariherra Maxwell\", selitti Sir Mungo Malagrowther, \"vain\nilmaisee iloansa nähdessään hovissa loordi Glenvarlochin, jonka\nisän välityksellä hän sai virkansa -- ainakin arvelen hänen siihen\nsuuntaan puhuvan, sillä teidän ylhäisyytenne tuntee vajavuuteni.\"\n\nTilaisuuden mukaisesti hillitty nauru kiersi niiden keskuudessa,\njotka kuulivat tämän näytteen Sir Mungon pisteliäisyydestä. Mutta\nvanha ylimys astui vielä lähemmäksi ja sanoi: \"Mitä! Uljaan vankan\nvastustajani Ochtred Olifauntin poika! Minä esittelen hänet itse.\"\n\nHän tarttui Nigeliä mutkattomasti käsivarteen ja aikoi viedä häntä\neteenpäin, kun Maxwell yhä pitäen sauvaansa poikkipuolin oven edessä\nvastusti, mutta epäröiden ja hämillään: \"Mylord, tämä herrasmies ei\nole tunnettu, ja minulla on määräys olla hyvin tyystä.\"\n\n\"Hui-hai, mies\", tuumi vanha loordi, \"minä takaan hänet isänsä\npojaksi silmäkulmiensa kaaresta -- ja sinä, Maxwell, tunsit hänen\nisänsä kyllin hyvin, jotta olisit voinut jättää arveluksesi\nsilleen. Anna meidän mennä, mies.\" Niin sanoen hän siirsi syrjään\napulais-kamariherran virkasauvan ja astui vastaanottohuoneeseen, yhä\npidellen nuorta aatelismiestä käsivarresta.\n\n\"Kas, minun täytyy tuntea sinut, mies\", hän puheli, \"minun täytyy\ntuntea sinut. Hyvin tunsin isäsi, mies, ja olen pirstannut peitsen\nja mitellyt miekkaa hänen kanssaan, ja kunniaa minulle se tuottaa,\nettä jäin kerskumaan siitä. Hän oli kuninkaan ja minä kuningattaren\nmiehiä Douglasin sodissa[27] -- nuoria miehiä molemmat, jotka eivät\npeljänneet tulta tai terästä; ja meillä oli lisäksi joitakuita\nvanhoja sukuvihoja, jotka olivat periytyneet isältä pojalle\nsinettisormuksinemme, kaksin käsin hoideltavine lyömämiekkoinemme,\nhaarniskoinemme ja silmikkotöyhtöinemme.\"\n\n\"Liian kovaa, Huntinglenin loordi\", kuiskasi muuan kamarijunkkari.\n\"Kuningas! -- kuningas!\"\n\nVanha jaarli otti huomioonsa viittauksen ja vaikeni. Eräästä\nsivuovesta ilmestyen otti Jaakko peräkkäin vastaan vieraitten\ntervehdykset, ympärillään pikku ryhmä suosittuja hovilaisia tai\nhuonekunnan virkailijoita, joita hän puhutteli tuon tuostakin.\nHallitsijan asuun oli pantu jonkun verran enemmän huolta kuin\nsilloin, kun ensin esittelimme hänet lukijoillemme. Mutta\nhänen vartalonsa luontainen kömpelyys esti pukua näyttämästä\nruumiinmukaiselta, ja olemme jo maininneet hänen ottaneen\nvarovaisuudesta tai arkamaisuudesta tavakseen sisustuttaa\nvaatekappaleensa vastustamaan tikarin iskua sillä seurauksella,\nettä hänen koko ryhtinsä ilmaisi muodotonta jäykkyyttä. Tämä ilmiö\noli kummallisena vastakohtana tyhjänpäiväiselle, vieroksuttavalle\nja rauhattomalle viuhtomiselle, jolla hän antoi pontta puheelleen.\nJa kuitenkin, vaikka kuninkaan esiintymiseltä niin suuresti puuttui\narvokkuutta, oli hänen sävynsä niin ystävällinen, tutunomainen ja\nhyväntuulinen, samalla kun hän oli niin vähän halukas verhoamaan\ntai salaamaan omia heikkouksiaan, mutta suvaitsi ja kohteli\nmyötätuntoisesti muiden vikoja, että hänen käyttäytymisensä ei\noppineisuuden ja jonkunlaisen synnynnäisen terävyyden auttelemana\nollut suotuisasti vaikuttamatta niihin, jotka pääsivät hänen\npuheilleen.\n\nHuntinglenin kelpo jaarli otti toimekseen Nigelin esittelyn\nhallitsijalle. Kuningas oli nuorelle loordille hyvin armollinen\nja huomautti hänen saattajalleen olevansa hyvillään siitä, että\nnäki heidät kaksi seisomassa vierekkäin; \"sillä luulenpa, mylord\nHuntinglen\", hän jatkoi, \"että teidän esi-isänne -- niin, vieläpä\nsinä itse ja tämän nuorukaisen isä -- ovat seisseet silmä silmää\nvasten miekan mitan päässä ja pahemmassa asennossa\".\n\n\"Kunnes teidän majesteettinne\", selitti loordi Huntinglen, \"pani\nloordi Ochtredin ja minut paiskaamaan rauhan kämmentä sinä\nmuistettavana päivänä, jolloin teidän majesteettinne piti juhlan\nkaikille keskinäisissä vihoissa oleville aatelismiehille ja sai\nheidät lyömään kättä teidän nähtenne --\"\n\n\"Muistan sen hyvin\", puheli kuningas; \"muistan sen hyvin. Se oli\nsiunattu päivä, se syyskuun yhdeksästoista, kaikista vuoden päivistä\n-- ja hupaista oli nähdä, kuinka muutamat miekkoset vetivät suunsa\nviuruun, kun läimäyttivät kouransa yhteen. Pentele vieköön, luulin\nmoniaitten riihaantuvan käsirysyyn meidän ollessamme itse läsnä,\nolletikin ylämaalaisten. Mutta me marssitimme heidät käsikkäin ristin\njuurelle, itse johtaen etunenässä, tyhjentämään siellä iloisen\nystävyyden pikarin toinen toisensa kanssa vihojen vaimennukseksi ja\nsovun ikuistamiseksi. Vanha John Anderson oli sinä vuonna tuomioiden\ntäytäntöönpanijana -- mies itki ilosta, ja voudit ja käräjänapulaiset\ntanssivat avopäin edessämme kuin virmat sälköhevoset pelkästä\nriemastuksesta.\"\n\n\"Se oli tosiaan onnellinen päivä\", vahvisti loordi Huntinglen, \"eikä\nunohdu teidän majesteettinne hallituksen historiasta\".\n\n\"En soisi unohtuvan, mylord\", sanoi hallitsija; \"en soisi sen\nsyrjäytyvän aikakirjoistamme. Niin, niin -- _beati pacifici_.\nEnglantilaisten vallanalaisteni kannattaakin täällä pitää minua\narvossa, sillä tahdonpa sanoa heille, että he ovat saaneet ainoan\nsopuisan miehen, mitä on minun suvustani koskaan tullut. Olisipa\nJames Tulinaama[28] tullut keskuuteenne\", hän huomautti katsellen\nympärilleen, \"tai suuri isoisäni, jonka elämäkerrassa Flodden\nmainitaan!\"\n\n\"Me olisimme lähettäneet hänet takaisin pohjoiseen\", kuiskasi muuan\nenglantilainen aatelismies.\n\n\"Ainakin\", huomautti toinen yhtä kuulumattomasti, \"olisimme saaneet\n_miehen_ hallitsijaksemme, vaikka vain skotlantilaisenkin\".\n\n\"Ja nyt, nuori hyppykauriini\", virkkoi kuningas loordi\nGlenvarlochille, \"missä olet viettänyt vasa-aikasi?\"\n\n\"Viimeksi Leydenissä, teidän majesteettinne\", vastasi loordi Nigel.\n\n\"Kas vain! Siis kirjamies\", sanoi kuningas, \"ja, hiisi vieköön, kaino\nja vilpitön nuorukainen, joka ei ole vieraantunut punastumisesta\nniinkuin enimmät matkustelleet monsieurimme. Kohtelemmepa häntä sen\nmukaisesti.\"\n\nSuoristautuen sitte, köhäisten ja silmäten mahtipontisesti\nympärilleen oppinsa ylemmyydestä tietoisena, samalla kun kaikki\nhovilaiset, jotka osasivat taikka eivät osanneet latinaa, tunkeusivat\ninnokkaasti esille kuulemaan, pitkitti tietorikas hallitsija\nkyselyänsä seuraavasti:\n\n\"Hem! hem! _Salve bis, quaterque salve, Glenvarlochiensis noster!\nNuperumne ab Lugduno Batavorum Britanniam rediisti?\"_\n\nNuori aatelismies vastasi syvään kumartaen:\n\n\"_Imo, Rex augustissime -- biennium fere apud Lugdunenses moratus\nsum_.\"\n\nJaakko jatkoi:\n\n\"_Biennium dicis? bene, bene, optume factum est. Non uno die, quod\ndicunt, -- intelligisti, domine Glenvarlochiensis!_ Ahaa!\"\n\nNigel vastasi kunnioittavalla kumarruksella, ja kääntyen takanansa\nseisoviin huomautti kuningas:\n\n\"_Adolescens quidem ingenui vultus ingenuique pudoris_.\" Hän ryhtyi\ntaas oppineihin kysymyksiinsä. \"_Et quid hodie Lugdunenses loquuntur\n-- Vossius vester nihilne novi scripsit? -- nihil certe, quod doleo,\ntypis recenter edidit_.\"\n\n\"_Valet quidem Vossius, Rex benevole_\", vastasi Nigel, \"_ast senex\nveneratissimus annum agit, ni fallor, septuagesimum_\".\n\n\"_Virum, mehercle, vix tam grandaevum crediderim_,\" arveli\nhallitsija. \"_Et Vorstius iste! -- Arminii improbi successor aeque ac\nsectator -- Herosne adhuc, ut cum Homero loquar_, Zoòs esti kai epi\nksthoni derkon?\"\n\nOnneksi muisti Nigel, että Vorstius, jota jumaluusoppinutta hänen\nmajesteettinsa viimeksi mainitsi kysellessään hollantilaisen\nkirjallisuuden kehitystä, oli ollut henkilökohtaisessa kiistassa\nJaakon kanssa. Tämä väittely oli herättänyt kuninkaan harrastusta\nsiinä määrin, että hän oli viimein vihjannut julkisessa\nkirjeenvaihdossaan Alankomaiden kanssa, kuinka viisasta näiden olisi\nkäyttää esivallan kättä, ehkäistäkseen harhauskoisuuden edistymistä\nväkivaltaisilla toimenpiteillä professorin suhteen. Heidän mahtavien\nmahtavuuksiensa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteet saivat\nliittovaltion kiertämään tämän vaatimuksen, vaikka se tapahtui hiukan\ntyöläästi. Tietäen kaiken tämän älysi loordi Glenvarloch vastata,\nvaikka olikin vasta viiden minuutin harjaannuksen saanut hovilainen:\n\n\"_Vivum quidem, haud diu est, hominem videbam -- vigere autem quis\ndicat, qui sub fulminibus eloquentiae tuae, Rex magne, jamdudum\npronus jacet, et prostratus_?\" [29]\n\nTämä myönnytys hänen kyvyilleen kynäsankarina täydensi Jaakon\nauvon, jonka oli jo korottanut melkoisen korkealle oppineisuutensa\nosoittelun riemu.\n\nHän hykersi käsiään, näpsäytteli sormiaan, teiskaroi, hykähteli,\nhuudahteli: \"_euge! belle! optime_!\" ja sanoi kääntyen Exeterin\nja Oxfordin piispoihin, jotka seisoivat hänen takanaan: \"Ette\nnäe, hyvät herrat, kovinkaan huonoa näytettä skotlantilaisesta\nlatinastamme, jonka kielen soisimme näinkään hyvin juurtuneen\nkaikkiin englantilaisiin alamaisiimme ja muihin, vanhassa\nkuningaskunnassamme asuviin jalosukuisiin nuorukaisiin. Me myös\nsäilytämme aito roomalaisen ääntämisen niinkuin muut oppineet\nmannermaan kansakunnissa, niin että pystymme haastamaan koko maailman\nkirjamiesten kanssa, jotka vain osaavat puhua latinaa. Sitävastoin\nolette te, oppineet englantilaiset alamaisemme, ottaneet käytäntöön\nmuutoin peräti etevissä yliopistoissanne semmoisen ääntämistavan\nkuin keijuissadun morsiamen 'kepsutuksen ja tepsutuksen', jollaista\npuheentapaa -- älkää panko pahaksenne suorasukaisuuttani -- ei voi\nymmärtää yksikään muu kansa kuin te itse. Sillä tavoin latina,\n_quoad Anglos_, herkeää olemasta maailman kaikkien viisasten miesten\n_communis lingua_, yhteinen dragomani eli tulkki.\"\n\nExeterin piispa kumarsi kuin myönnytykseksi kuninkaalliseen\nmoitteeseen, mutta Oxfordin kirkkoruhtinas seisoi suorana ikäänkuin\najatellen millaisia alamaisia hänen piirinsä käsitti ja ollen yhtä\naltis joutumaan rovion ruuaksi yliopiston latinan kuin minkä hyvänsä\nuskonnollisen opinkohtansa puolustajana.\n\nOdottamatta kumpaiseltakaan vastausta ryhtyi kuningas jälleen\nkyselemään loordi Nigeliltä, mutta tavallisella puhekielellä: \"No,\nsinä muusain kelpo _alumnus_, mitä teet näin kaukana pohjoisessa?\"\n\n\"Tulin osoittamaan kunnioitustani teidän majesteetillenne\", sanoi\nnuori aatelismies painuen toiselle polvelleen, \"ja asettamaan teidän\neteenne\", hän lisäsi, \"tämän nöyrän ja alamaisen anomukseni\".\n\nPistoolilla tähtääminen olisi kyllä hätkähdyttänyt Jaakko-kuningasta\npahemmin, mutta peljästystä lukuunottamatta olisi se tuskin voinut\nolla vastenmielisempi hänen veltolle mielenlaadulleen.\n\n\"Niinkö vain, mies?\" tuskastui hän; \"ja eikö yksikään ainoa ihminen\npelkän harvinaisuudenkaan vuoksi voi koskaan tulla Skotlannista\nmuutoin kuin _ex proposito_ -- vasiten katsomaan, mitä hän voi\nsaada heltiämään rakastavasta hallitsijastaan? Vasta kolme päivää\ntakaperin olimme täpärästi menettää henkemme ja toimittaa kolme\nkuningaskuntaa mustiin sen liikanaisen hätäisyyden takia, jolla muuan\nkohelo maalainen työnsi käteemme kääryn, ja nyt meitä ahdistetaan\nsamanlaisella kiusalla ihan omassa hovissamme. Sihteerimme luokse\ntuommoisin lekkein, mylord -- sihteerimme luokse.\"\n\n\"Olen jo tarjonnut nöyrää anomustani teidän majesteettinne\nvaltiosihteerille\", puolustausi loordi Glenvarloch, \"mutta tuntuu\nsiltä --\"\n\n\"Että hän ei tahtoisi ottaa sitä vastaan, arvaan?\" keskeytti\nkuningas. \"Kautta sieluni, sihteerimme tuntee epäämiseksi nimitetyn\npiirteen kuninkuudesta paremmin kuin me eikä taivu katsomaan muuta\nkuin mistä itse pitää -- taitaisinkin olla parempi sihteeri hänelle\nkuin hän minulle. No niin, mylord, sinä olet tervetullut Lontooseen,\nja koska näytät terävältä ja oppineelta nuorukaiselta, niin neuvon\nsinua kääntämään nokkasi pohjoista kohti niin väleen kuin mielesi\ntekee ja asettumaan toistaiseksi Pyhän Andreaksen opistoon; meidän\ntulee hyvin hauska kuulla, että menestyt opinnoissasi. _Incumbite\nremis fortiter.\"_\n\nSiten puhuessaan piteli kuningas nuoren loordin anomusta\nhuolimattomasti niinkuin vain viivytellen, kunnes pyytäjä kääntäisi\nselkänsä, heittääkseen sen pois tai ainakin laskeakseen sen syrjään\nja ollakseen siihen sen enempää katsomatta. Oikeutensa hakija luki\nsen hänen kylmäkiskoisista ja välinpitämättömistä katseistaan sekä\nsiitä tavasta, jolla hän käänteli ja rypisti paperia kokoon. Hän\nnousi katkerin suuttumuksen ja pettymyksen tuntein, teki juhlallisen\nhovikumarruksen ja oli poistumaisillaan kiireesti. Mutta vieressä\nseisova loordi Huntinglen pidätti hänen aikeensa nykäisemällä häntä\nmelkein huomaamattomasti viitan liepeestä, ja vihjausta totellen\nperäytyi Nigel vain muutamia askeleita kuninkaan edestä, pysähtyen\nloitomma. Sillävälin polvistui vuorostaan loordi Huntinglen Jaakon\neteen ja sanoi: \"Suvaitseeko teidän majesteettinne muistaa, että\neräänä kertana lupasitte myöntää minulle suostumuksen yhteen pyyntöön\njokaisena pyhän elämänne vuonna?\"\n\n\"Sen muistan hyvin, mies\", vastasi Jaakko, \"hyvin muistan, ja syytä\nonkin. Se tapahtui silloin, kun sinä hellitit kurjan kavaltaja\nRuthvenin hyppyset kuninkaallisesta kurkustamme ja työnsit puukkosi\nhäneen uskollisen alamaisen tavoin. Me silloin, kuten kylläkin\ntarpeettomasti muistutat, ollen osittain päästämme pyörällä\nvapautuksemme ilosta, lupasimme myöntää sinulle vapaan suosiotyön\njoka vuosi. Tultuamme sitte kuninkaallisten aistiemme järjelliseen\nhallintaan me vahvistimme sen lupauksen, _restrictive_ toki ja\n_conditionaliter_, että pyyntösi piti olla sellainen kuin me\nkuninkaallisessa harkinnassamme katsoisimme järkeväksi.\"\n\n\"Aivan niin, armollinen hallitsija\", myönsi vanha jaarli. \"Ja minun\nsallittaneen vielä edelleen tiedustaa, olenko milloinkaan mennyt yli\nteidän kuninkaallisen hyväntahtoisuutenne rajojen?\"\n\n\"Toden totta, mies, et!\" vahvisti kuningas. \"En muista pyytäneesi\npaljoakaan itsellesi muuta kuin koiran tai haukan tai Theobaldin\npuistosta kauriin tai siihen laatuun. Mutta mihin tarvitset tätä\nesipuhetta?\"\n\n\"Siihen suosioon, jota nyt aion anoa teidän armollisuudeltanne\",\nsanoi loordi Huntinglen, \"nimittäin että teidän majesteettinne\nkatsoisi hyväksi heti tarkastaa loordi Glenvarlochin asiakirjan ja\ntoimia sen suhteen niinkuin oma oikeudentuntoinen ja kuninkaallinen\nmielenne ajattelee kohtuulliseksi ja oikeaksi, siirtämättä asiaa\nsihteerinne tai minkään muun neuvonantajanne huostaan\".\n\n\"Kautta sieluni, mylord, tämäpä kummallista\", ihmetteli kuningas.\n\"Puollathan vihamiehesi poikaa!\"\n\n\"Miehen, joka _oli_ viholliseni, kunnes teidän majesteettinne sai\nhänestä minulle ystävän\", vastasi loordi Huntinglen.\n\n\"Hyvin sanottu, mylord!\" kiitti kuningas; \"ja oikeaan kristilliseen\nhenkeen. Ja mitä tämän nuoren miehen anomukseen tulee, niin arvaankin\nosittain, mikä on asiana; ja suoran toden sanoakseni olin luvannut\nGeorge Heriotille, että menettelen pojan suhteen suopeasti. Mutta\ntässä se kenkä puristaa! Steenie ja Charles-lapsonen eivät voi\nsietää häntä -- eikä oma poikasikaan, mylord; ja siispä olisi hänen\nluullakseni parempi matkustaa Skotlantiin ennen kuin hänelle koituu\nmitään vahinkoa heidän tauttansa.\"\n\n\"Poikani, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, mikäli\nhän tulee kysymykseen, ei saa määrätä tekojani\", huomautti jaarli,\n\"eikä yksikään huimapäinen nuori mies, olkoon kuka hyvänsä\".\n\n\"Ka, eihän minunkaan\", vastasi hallitsija. \"Kautta isäni sielun,\nainoakaan heistä ei saa leikkiä kuningasta minun kanssani -- minä\nteen mitä tahdon ja mitä minun tulee, vapaana hallitsijana.\"\n\n\"Teidän majesteettinne siis myöntyy pyyntööni?\" sanoi loordi\nHuntinglen.\n\n\"Niin, hitossa, myönnyn -- myönnynhän minä\", ilmoitti kuningas.\n\"Mutta tule hiukan tänne, mies, missä saamme olla yksityisemmin.\"\n\nHän johti loordi Huntinglenin hiukan hätäisin askelin hoviseurueen\nläpi, joka kiinteästi tuijotti tähän harvinaiseen kohtaukseen,\nkuten on kaikkien hovien tapana tuollaisissa tilanteissa. Kuningas\nmeni pieneen kammioon ja käski ensi kiireessä loordi Huntinglenin\nlukita tai teljetä oven, mutta peruutti määräyksensä seuraavassa\nsilmänräpäyksessä, sanoen: \"Ei, ei, ei -- lempo soikoon, mies, minä\nolen vapaa kuningas -- teen mitä tahdon ja mitä minun pitäisi --\nolen _justus et tenax propositi_, mies -- pysyhän kuitenkin ovella,\nloordi Huntinglen, siltä varalta, että Steenie säntäisi sisälle\nkiukkupäissään.\"\n\n\"Voi herra-parkaani!\" huoahti Huntinglenin jaarli. \"Kun olitte omassa\nkylmässä maassanne, oli teillä lämpimämpää verta suonissanne.\"\n\nKuningas silmäsi kiireisesti anomuksen eli muistutuskirjan, tuon\ntuostakin vilkaisten ovelle ja taas luoden katseensa hätäisesti\npaperiin häpeissään siitä, että hänen kunnioittamansa loordi\nHuntinglen epäili häntä arkuudesta.\n\n\"Toden tunnustaakseni\", haastoi hän lopetettuaan likimääräisen\ntarkastuksensa, \"tämä on tukala paikka, ja tukalampi kuin osasin\narvatakaan, kun siitä ensin annettiin minulle vihiä. Ja nuorukainen\nsiis vain haluaa saatavansa suoritusta meiltä, lunastaakseen\nsukutilansa? Mutta sitte, Huntinglen, hän joutuu muihin velkoihin\n-- ja niitä varten ottaisi hän rasituksekseen tuollaisen alan\nkarua metsämaata? Menköön kontu, mies, menköön kontu; Steenie on\nsaanut siihen lupauksen skotlantilaiselta ylikansleriltamme -- se\non Skotlannin parasta metsästysaluetta -- ja Charles-lapsonen ja\nSteenie tahtovat kaataa sieltä kauriin ensi vuonna. Heidän pitää\nsaada se maatila -- heidän pitää se saada; ja meidän velkamme\nmaksetaan tälle nuorelle miehelle tasan ja pennilleen, ja hän saa\ntuhlata sen hovissamme -- taikka jos hänellä on moinen maan nälkä,\nniin me helkkarissa, mies, tupehutamme hänen halunsa englantilaisella\nkamaralla, joka on arvoltaan kahta ja kymmentäkin vertaa enemmän kuin\nnuo kirotut mäet ja notkot, suot ja nummet, joille hän on niin haine.\"\n\nKaiken aikaa kävellä lyllersi kuningas-parka edes takaisin surkeassa\nepävarmuuden tilassa, jonka teki naurettavammaksi hänen säärtensä\nvaapertava kiertoliike ja kömpelö tapansa hypistellä tuollaisina\nhetkinä pukunsa alaosan kiinnikkeiksi neulottuja nauharuusukkeita.\n\nLoordi Huntinglen kuunteli hyvin levollisesti ja vastasi: \"Sallikoon\nteidän majesteettinne minun muistuttaa, mitä lausui vastaukseksi\nNabot, kun Ahab himoitsi hänen viinimäkeänsä: 'Herra varjelkoon minua\nantamasta sinulle isäini perintöä.'\"\n\n\"Häh, mylord -- äh, mylord\", huudahteli Jaakko, punan kohotessa\nsekä hänen poskilleen että nenälleen; \"ethän aikone opettaa minulle\nuskontoa? Sinun ei ole tarvis peljätä, mylord, että minä kartan\ntekemästä oikeutta kellekään ihmiselle; ja koska et tahdo antaa\nminulle mitään apua tämän asian hoitamiseen rauhallisemmalla tavalla\n-- mikä nähdäkseni olisi nuorelle miehelle parempi, kuten jo\nsanoin, -- niin -- kun siinä ei muu auta, -- jumaliste, minä olen\nvapaa kuningas, mies, ja hän saakoon rahansa ja lunastakoon maansa\nja laittakoon sinne kirkon ja seurakunnan, jos mielensä tekee.\"\nNiin sanoen hän kiireesti kirjoitti skotlantilaisen valtiorahaston\nmaksettavaksi määräyksen velotulle summalle ja lisäsi sitte:\n\"Miten ne saavat sen maksettua, sitä en oivalla; mutta tokihan\nhän saa määräyksen muuttumaan rahaksi kultaseppien keskuudessa,\njotka pystyvät löytämään kolikoita kaikille muille paitsi minulle.\nJa nyt näet, Huntinglenin loordi, etten minä ole sanani syöjä,\nevätäkseni sinulta suosionosoitusta, johon jouduin sitoutuneeksi,\nenkä mikään Ahab, himoitakseni Nabotin viinimäkeä, enkä myöskään\npelkkä vaksinenä, jota suosikit ja neuvonantajat saavat mielinmäärin\nmuovailla sinne ja tänne. Kai nyt myönnät, etten ole mikään\nsellainen?\"\n\n\"Te olette oma kotimainen ja ylväs ruhtinaani\", sanoi Huntinglen\npolvistuen suutelemaan kuninkaallista kättä, \"oikeudentuntoinen ja\njalomielinen, kun vain kuuntelette oman sydämenne ääntä\".\n\n\"Niinpä niin\", huomautti kuningas suopeasti nauraen, kehottaessaan\nuskollisen palvelijansa maasta, \"sitä te kaikki sanotte, kun teen\njotakin mieliksenne. Tuossa -- tuossa, ota omakätinen vahvistukseni,\nja tiehenne sinä ja tuo nuori mies. Kas kun eivät Steenie ja\nCharles-lapsonen ole jo karanneet niskaamme!\"\n\nLoordi Huntinglen riensi pois kammiosta, aavistaen kohtausta, jossa\nhän ei halunnut olla saapuvilla, mutta jollaisia toisinaan sattui,\nkun Jaakko reipastausi käyttämään omaa vapaata tahtoansa, josta hän\nniin paljon kerskui, ja uhmasi vallanhimoista suosikkiansa Steenietä.\nTämän nimityksen oli Jaakko antanut Buckinghamin herttualle sen\nyhdennäköisyyden johdosta, jota hän oli havaitsevinaan ylimyksen\nhyvin miellyttävän ulkomuodon ja ensimäisen marttyrin Stefanuksen\nkasvojen välillä, sellaisina kuin nämä esiintyivät italialaisten\nmestarien maalauksissa. Korskea suosikki, jonka harvinaisena etuna\noli yhtä hyvä asema kruununperillisen kuin hallitsevan valtiaan\nmielipiteissä, olikin tuntuvasti laimentanut kunnioitustansa\njälkimäistä kohtaan, ja terävänäköisemmille hovilaisille\noli ilmeistä, että Jaakko sieti hänen herruuttansa pikemmin\ntottumuksesta, arkuudesta ja hänen myrskyisten kuohahdustensa\nkammosta kuin mistään jatkuvasta sydämellisestä kiintymyksestä\nhenkilöön, jonka suuruus oli ollut hänen omaa työtänsä. Säästyäkseen\nkiusaantuneena näkemästä, mitä arvattavasti tapahtuisi herttuan\npalatessa, ja varjellakseen kuningasta siitä lisänöyryytyksestä, jota\nsellaisen todistajan läsnäolo olisi tuottanut, läksi jaarli kammiosta\nniin joutuin kuin mahdollista, ensin huolellisesti talletettuaan\ntaskuunsa tärkeän maksumääräyksen.\n\nVastaanottohuoneeseen tultuaan hän etsi pikaisesti käsiinsä loordi\nGlenvarlochin. Tämä oli peräytynyt erääseen ikkunasyvennykseen,\npäästäkseen olemasta yhteisenä tuijoteltavana miehille, jotka\nnäyttivät taipuvaisilta suomaan hänelle ainoastaan kummastuksesta\nja uteliaisuudesta johtuvaa huomiota. Sanaakaan virkkamatta tarttui\nvanha ylimys häntä käsivarteen ja vei hänet ensimäiseen etusuojamaan.\nSiellä he tapasivat arvoisan kultasepän, jonka katseet hänen\nlähestyessään ilmaisivat uteliaisuutta, mutta tämän ehkäisi vanha\nloordi sanoen hätäisesti: \"Kaikki hyvin. Onko purtenne odottamassa?\"\nHeriot vastasi myöntävästi. \"Antakaakin siis minulle viskaus siinä,\nkuten venemiehet sanovat\", huomautti loordi Huntinglen; \"korvaukseksi\nsaatte te molemmat minulta päivällisen, sillä meidän on hiukan\npuheltava yhdessä\".\n\nHe seurasivat jaarlia ääneti ja olivat toisessa etuhuoneessa, kun\njohdemiesten mahtipontinen julistelu ja kaikkien hätäinen mutina\nseurueen siirtyessä muodostamaan leveätä kujaa hoki miehestä mieheen:\n\"Herttua -- herttua!\" Kaikkivaltias suosikki siis lähestyi.\n\nHän astui huoneeseen, tuo kovaonninen hovisuosion lemmikki,\nylellisesti puettuna siihen siroon asuun, joka ainiaan elää Vandyken\nmaalauksessa ja on peräti kuvaava tuolle ylpeälle ajanjaksolle,\nkun perusteiltaan uurtunut ja kukistumiseensa kallistuva ylimystö\nvielä yritti ulkonaisella komeilulla ja tuhlaavaisuudella vakuuttaa\nehdotonta ylemmyyttään muihin säätyihin verraten. Buckinghamin\nherttuan kauniit ja käskevät kasvot, uljas vartalo sekä sorea käytös\nsaivat tuon ylellisen kuosin soveltumaan hänelle paremmin kuin\nyhdellekään aikalaiselleen. Tällähaavaa tuntui hänen katsantonsa\nkuitenkin rauhattomalta, pukunsa hiukan enemmän epäjärjestykseen\njoutuneelta kuin paikkaan soveltui, astuntansa hätäiseltä ja äänensä\njyrkältä.\n\nKaikki huomasivat suuttumuksen pilven hänen otsallaan ja kavahtivat\ntaaksepäin niin äkkiä tehdäkseen hänelle tilaa, että Huntinglenin\njaarli, joka ei tahtonut osoittaa mitään tavatonta kiirettä tällä\nkertaa, ja hänen seuralaisensa, jotka eivät tahtoessaankaan olisi\nvoineet säädyllisesti jättää häntä, jäivät ikäänkuin itsekseen\nkeskilattialle ja närkästyneen suosikin tielle. Hän kosketti\nlakkiaan tuimasti, katsahtaessaan Huntingleniin, mutta nosti\nsen päästänsä Heriotille ja painoi majavankarva-kypärinsä ihan\nviistämään hienoisella töyhdöllään lattiaa juhlallisen kunnioituksen\npilkalliseksi eleeksi. Yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi\nvastatessaan hänen tervehdykseensä virkkoi porvari vain: \"Liiallinen\nkohteliaisuus, mylord herttua, on usein kaikkea muuta kuin\nystävällisyyttä.\"\n\n\"Olen pahoillani, että ajattelette niin, mestari Heriot\",\nvastasi herttua. \"Tarkoitin alamaisella kumarruksellani vain\nanoa suojelustanne, sir -- suosiotanne. Teistä kuuluu tulleen\njuttusihteeri -- asioitten valvoja -- toimitusmies -- välittäjä\nansiokkaille ja hyväsukuisille hovianojille, jotka sattuvat olemaan\npennittömiä. Toivon säkkienne suorivan teidät selville uudesta\nmahtailustanne.\"\n\n\"Ne suorivat minut sitä pitemmälle, mylord herttua\", sanoi\nkultaseppä, \"kun mahtailuni on vähäinen\".\n\n\"Hoo, te teette itsellenne liian vähän oikeutta, hyvä mestari\nHeriot\", pitkitti herttua ivailuaan. \"Teillä on ihmeteltävä\nhovipuolue, edinburghilaisen kattilanpaikkurin pojaksi. Olkaa hyvä ja\nsaattakaa minut sen korkeasukuisen aatelismiehen tuttavuuteen, jolla\non kunnia ja etu olla suojeluksessanne.\"\n\n\"Se olkoon _minun_ toimenani\", huomautti loordi Huntinglen\npontevasti. \"Mylord herttua, tässä näette Nigel Olifauntin,\nGlenvarlochin loordin, joka edustaa erästä Skotlannin vanhimpia ja\nvoimallisimpia paroonisukuja. Loordi Glenvarloch, esittelen teidät\nhänen armollisuudelleen Buckinghamin herttualle, joka edustaa Sir\nGeorge Villiersiä, Brookesbyn ritaria Leicesterin kreivikunnasta.\"\n\nHerttua karahti vielä punaisemmaksi kumartaessaan loordi\nGlenvarlochille halveksivasti, jollaiseen kohteliaisuuteen toinen\nvastasi korskeasti ja hillityn pahastuneesti. \"Me tunnemme siis\ntoisemme\", virkkoi herttua tovin vaitiolon jälkeen, ja ikäänkuin\nolisi hän nähnyt nuoressa aatelismiehessä jotakin, mikä ansaitsi\nvakavampaa huomiota kuin hänen alkusanainsa katkeraa pilaa; \"me\ntunnemme toisemme -- ja te tunnette minut, mylord, vihamieheksenne\".\n\n\"Kiitän teitä suoruudestanne, mylord herttua\", vastasi Nigel;\n\"julkinen vihamies on parempi kuin salakavala ystävä\".\n\n\"Te taasen, mylord Huntinglen\", jatkoi herttua, \"olette luullakseni\nvastikään poikennut sen suosiollisuuden rajoista, jotka teille on\nsuotu prinssin hyvän seuralaisen ja oman ystäväni isänä\".\n\n\"Toden totta, mylord herttua\", vastasi jaarli, \"ihmisen on helppo\npoiketa rajoista, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aavistusta.\nMinulle suojelusta tai kannatusta hankkimassa ei poikani pidä noin\nylhäistä seuraa.\"\n\n\"Hoo, mylord, me tunnemme teidät ja hemmottelemme teitä\", sanoi\nherttua; \"te olette niitä, jotka vaativat elinaikaista hyvittelyä\nyhden hyvän teon ansiosta\".\n\n\"Tosiaankin, mylord, jos niin on asia\", huomautti vanha jaarli, \"olen\nainakin paremmalla puolella niistä, jotka vaativat enemmän kuin minä,\nvoimatta lukea ansiokseen ainoatakaan hyvää tekoa. Mutta minä en aio\nriidellä kanssanne, -- teillä on polkunne, ja minulla omani.\"\n\nBuckingham vastasi vain heittämällä lakin päähänsä ja ravistamalla\nsen korkeata sulkatöyhtöä huolettomalla ja halveksivalla kaulansa\nkeikautuksella. He erosivat siten, herttuan astellessa eteenpäin\nsuojamien läpi ja toisten poistuessa palatsista. Whitehallin\nrantaportailta he astuivat porvarin purteen.\n\n\n\n\n10. LUKU.\n\nVertainen ystävä.\n\n\nHeidän kunnollisesti päästyään Thamesille otti jaarli taskustaan\nanomuksen ja osoitti George Heriotille siihen kirjoitettua\nkuninkaallista valtuutusta, kysyen häneltä, oliko se muodoltaan\nasianmukainen ja pätevä. Arvoisa porvari luki sen nopeasti, ojensi\nkätensä kuin onnitellakseen Glenvarlochia, mutta pidättyi, veti\nesille vanhalta David Ramsaylta lahjaksi saamansa silmälasit\nja taaskin tarkasteli valtuutusta liikemiehen varovaiseen ja\narvostelevaan tapaan. \"Se on säntilleen oikea ja säännölliseen\nmuotoon laadittu\", hän myönsi Huntinglenin jaarliin katsoen, \"ja olen\nsiitä vilpittömästi iloissani\".\n\n\"En ollenkaan epäile sen muodollista puolta\", puheli jaarli;\n\"kuningas ymmärtää hyvin liikeasioita, ja jollei hän käytäkään sitä\nkykyään usein, niin on syynä vain se, että velttous syrjäyttää\nluontaisia käytännöllisiä lahjoja. Mutta mitä on nyt lähinnä\ntehtävä nuoren ystävämme hyväksi, mestari Heriot? Te tunnette minun\nolosuhteeni. Englantilaisessa hovissa oleskelevilla skotlantilaisilla\nloordeilla on harvoin käytettävissään rahoja; mutta jollei piammiten\nsaada nostetuksi tarvittavaa summaa tämän valtuutuksen nojalla, niin\nasiain ollessa sillä kannalla kuin hätimiten huomautitte minulle\nmenee umpeen lunastusaika kiinnitykselle, vetokirjalle tai miksi sitä\nsanotaankaan.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Heriot hiukan ymmällä. \"Tarvitaan suuri summa\nlunastukseen -- mutta jos sitä ei saada, niin laillinen määrä-aika\nkuoletetaan, niinkuin lakimiehemme sanovat, ja maatila tuomitaan\nmenetetyksi.\"\n\n\"Jalot, arvoisat ystäväni, jotka olette niin ansaitsemattomasti, niin\nodottamattomasti käyneet puoltamaan asiaani\", huomautti Nigel, \"älkää\nantako minun olla hyväntahtoisuutenne taakkana. Te olette jo tehneet\nliian paljon ilman mitään omaa ansiotani.\"\n\n\"Hiljaa, mies, hiljaa\", käski loordi Huntinglen, \"ja anna vanhan\nHeriotin ja minun nuuskia tämä vainu selville. Hän haukahtaa jo pian\n-- kuule häntä!\"\n\n\"Mylord\", virkkoi porvari, \"Buckinghamin herttua ivailee meikäläisten\nrahasäkkejä, mutta ne voivat toisinaan aueta tukemaan sortuvaa ja\nylvästä sukua\".\n\n\"Siihen me tiedämme niiden pystyvän\", sanoi loordi Huntinglen; \"älkää\nhuoliko Buckinghamista, hän on tuuliviiri -- ja nyt siihen keinoon\".\n\n\"Osittain jo viittasin loordi Glenvarlochille\", selitti Heriot, \"että\nlunastusrahat voitaisiin saada tällaisella valtuutuksella, ja panen\nluottoni pantiksi, että se käy laatuun. Mutta ollakseen turvattu\ntäytyy lainaajan päästä sen saamamiehen kenkiin, jolle hän toimittaa\nmaksun.\"\n\n\"Päästä hänen kenkiinsä!\" huudahti jaarli. \"Mutta mitä tekemistä on\njalkineilla tässä asiassa, ystäväiseni?\"\n\n\"Se on lainopillinen sanantapa, mylord. Kokemukseni on saanut minut\nnoukkimaan joitakuita sellaisia\", sanoi Heriot.\n\n\"Niin, ja parempaakin niiden mukana, mestari George\", arveli loordi\nHuntinglen. \"Mutta mitä se merkitsee?\"\n\n\"Vain sitä\", selitti porvari jälleen, \"että tämän summan lainaaja\nrupeaa suoranaisiin tekemisiin Glenvarlochin maatilan kiinnityksen\neli vetokirjan haltijan kanssa ja saa häneltä sellaisen oikeudellisen\nsiirron, että tilukset jäävät pantiksi velasta, jos Skotlannin\nvaltiorahastosta maksettavaksi määrätty valtuutus osoittautuisi\nhedelmättömäksi. Yleisen luoton ollessa nykyään epävarma pelkään,\nettä käy kovin vaikeaksi saada noin suurta rahaerää ilman jotakin\ntuollaista vastavakuutta.\"\n\n\"Seis!\" sanoi Huntinglenin jaarli; \"malttakaa! Mieleeni johtuu\naatos. Entä jos uusi saamamies ihailisi maatilaa metsästysalueena\nyhtä suuresti kuin hänen armollisuutensa Buckinghamin herttua näkyy\ntekevän ja haluaisi kaataa siellä kauriin kesäaikana? Minusta näyttää\nsiltä, että teidän suunnitelmanne mukaan, mestari George, tulee uusi\nystävänne yhtä hyvin oikeutetuksi tunkemaan loordi Glenvarlochin pois\nperinnöstään kuin kiinnityksen nykyinenkin haltija.\"\n\nPorvari nauroi. \"Minä takaan\", hän vakuutti, \"että innokkainkaan\nerämies, jonka puoleen saatan kääntyä tässä tarpeessa, ei voi\najatella pitemmälle kuin pormestarin pääsiäismetsästykseen, joka\nvuosittain tapahtuu Eppingin metsässä. Mutta teidän ylhäisyytenne\nvarovaisuus on järkevää. Saamamiehen tulee sitoutua myöntämään\nloordi Glenvarlochille riittävästi aikaa maatilansa lunastamiseen\nkuninkaallisen valtuutuksen välityksellä, luopuen hänen hyväkseen\ntoistaiseksi oikeudestaan tuomituttaa omaisuus menetetyksi. Se\nvoitaneen järjestää sitä helpommin, kun lunastusoikeutta täytyy\nkäyttää hänen omassa nimessään.\"\n\n\"Mutta mistä tapaamme Lontoossa henkilön, joka on pätevä laatimaan\ntarvittavat asiakirjat?\" muistutti jaarli. \"Jos vanha ystäväni\nHalyardsin parooni John Skene olisi elänyt, niin olisimme saaneet\nhänen neuvonsa; mutta aika on täpärä, ja --\"\n\n\"Minä tunnen\", kertoi Heriot, \"orponuorukaisen, kirjurin, joka\nasuu Temple Barin lähellä. Hän pystyy laatimaan asiakirjoja\nsekä englantilaiseen että skotlantilaiseen tapaan, ja minä olen\nusein uskonut hänelle mutkallisia ja tärkeitä tehtäviä. Lähetän\npalvelusmiehistäni jonkun noutamaan häntä, ja molemminpuoliset\nvälikirjat voidaan kyhätä teidän ylhäisyytenne läsnäollessa, sillä\nnykyoloissa ei tosiaankaan sovi siekailla.\"\n\nHänen ylhäisyytensä suostui mielellään, ja kun he nyt saapuivat\nyksityisille rantaportaille, jotka laskeusivat joelle hänen asumansa\nuhkean hotellin puutarhasta, lähetettiin sanansaattaja viipymättä\nasialle.\n\nNigel oli istunut melkein tyhmistyneenä, näiden innokkaiden ystävien\nvapaaehtoisesti järjestellessä toimenpiteitä, joiden piti pelastaa\nhänen omaisuutensa. Hän teki nyt toisen kiihkeän yrityksensä\nsopertaa heille kiitoksiansa ja estelyjänsä. Mutta hänet vaiensi\ntaaskin loordi Huntinglen, kieltäytyen kuulemasta sanaakaan siitä\nseikasta. Sen sijaan hän ehdotti, että he tekisivät pikku kävelyn\nvarjoisessa lehtokujassa tai istuisivat kivirahilla, jolta avautui\nnäköala Thamesille, kunnes hänen poikansa saapuminen olisi merkkinä\npäivällishetkelle.\n\n\"Haluan esitellä Dalgarnon ja loordi Glenvarlochin toisillensa\", hän\nsanoi, \"tulevaisina likeisinä naapuruksina, ja toivoakseni tulee\nheistä sopuisampia kuin heidän isänsä olivat ennenvanhaan. Linnojen\nväliä on vain kolme skotlantilaista penikulmaa, ja toisen tornit\nnäkyvät toisen muureilta.\"\n\nVanha jaarli vaikeni toviksi ja näytti mietiskelevän muistoja, joita\nlinnojen läheisyyden maininta oli herättänyt.\n\n\"Saattaako loordi Dalgarno hovia Newmarketiin nousevalla viikolla?\"\nkysyi Heriot keskustelun uudistamiseksi.\n\n\"Niin hän luullakseni aikoo\", vastasi loordi Huntinglen, vaipui\ntaas hetkiseksi aprikoimiseensa ja puhutteli sitte Nigeliä hiukan\näkillisesti:\n\n\"Nuori ystäväni, kun saat haltuusi perintösi, kuten toivon piankin\nkäyvän, niin et varmaankaan tahdo joutua hovin joutilaitten\nsaattolaisten jatkoksi, vaan asut sukutilallasi, hoivaat vanhoja\nalustalaisiasi, tuet ja autat köyhiä heimolaisiasi, suojelet\nsorrettuja ja teet mitä isillämme oli tapana tehdä vähäisemmin\ntiedoin ja apuneuvoin kuin meillä on.\"\n\n\"Ja kuitenkin tulee maaseutuelämän suositus vanhalta ja alituiselta\nhovin koristukselta\", huomautti Heriot.\n\n\"Vanhalta hovilaiselta kyllä\", myönsi jaarli, \"ja sukuni\nensimäiseltä, joka saattoi nimittää itseänsä siksi -- harmaa partani\nvaluu kamritsiröyhelölle ja silkki-ihokkaalle -- isäni haven harjasi\nnahkanuttua ja rintahaarniskaa. En soisi noiden sotaisten päivien\npalaavan, mutta rakasta olisi minulle panna vanhan Dalgarno-metsäni\ntammet vielä kerran kajahtelemaan huikkauksista ja huhuilusta ja\nhurtista sekä kuulla vanhan kiviholvisen pitosuojaman raikuvan\nvasallieni ja alustalaisteni reimasta hurrauksesta, kun haarikka ja\nsarkka kiertäisivät heidän keskessään. Mieleni tekisi nähdä leveä\nTay vielä kerran ennen kuin kuolen -- ei edes Thames mielestäni vedä\nvertoja sille.\"\n\n\"Tokihan, mylord\", ihmetteli porvari, \"kaikki tämä olisi helposti\ntehtävissä. Tarvitaan vain silmänräpäyksen päätös ja muutamien\nlyhyitten päivien matkustus, ollaksenne siellä minne kaipaatte. Mikä\nestää?\"\n\n\"Tavat, mestari George, tavat\", vastasi jaarli, \"jotka ovat nuorille\nmiehille kuin silkkirihmoja, niin kepeästi kannettavia ja niin äkkiä\nkatkottavia, mutta kytkevät meidän vanhoja raajojamme kuin olisi aika\njäykistänyt ne rautakahleiksi. Lähtö Skotlantiin lyhyeksi toviksi\nolisi vain turhaa työtä, ja kun ajattelen jääpymistä sinne, en saa\nmieltäni taivutetuksi eriämään vanhasta herrastani, jolle kuvittelen\nolevani toisinaan hyödyllinen ja jonka myötä- ja vastoinkäymisissä\nolen ollut osallisena niin monet vuodet. Mutta Dalgarnosta tulee\nskotlantilainen aatelismies.\"\n\n\"Onko hän käynyt pohjoisessa?\" kysyi Heriot.\n\n\"Hän oleskeli siellä viime vuonna ja kuvaili maata niin\ninnostuneesti, että prinssi on lausunut haluavansa nähdä sitä.\"\n\n\"Loordi Dalgarno on hänen korkeutensa ja Buckinghamin herttuan\nsuuressa suosiossa?\" huomautti kultaseppä.\n\n\"Niin\", vastasi jaarli; \"kunhan se tapahtuisi heidän kaikkien\nhyväksi. Prinssi on oikeutta harrastava ja tasapuolinen\nmielipiteiltään, vaikka kylmäkiskoinen ja jäykkä käytökseltään ja\nkovin itsepintainen mitättömimmissäkin aikomuksissaan; ja herttua,\nylväs ja uljas, jalomielinen ja suoraluontoinen, on samalla tulinen,\nkunnianhimoinen ja äkkipikainen. Dalgarnolla ei ole mitään noista\nvioista, ja mitä hänellä lienee omiansa, ne saattavat korjautua\nseurassa, jossa hän liikkuu. Tuolta hän tuleekin.\"\n\nLoordi Dalgarno lähestyi lehtokujan etäisemmästä päästä rahia,\njolla hänen isänsä ja vieraat istuivat, joten Nigelillä oli hyvää\naikaa tarkkailla hänen ulkomuotoansa ja asuansa. Hän oli tarkoin\nja miltei äärimäisyyteen pyrkivästi pukeutunut sen ajan loistavaan\nkuosiin, joka soveltui hyvin hänen iälleen, viidenkolmatta\nvaiheella, ylvääseen ryhtiin ja hienoihin kasvoihin; näissä saattoi\nhelposti tuntea hänen isänsä miehekkäät piirteet, mutta lientyneinä\ntavanmukaisempaan uutteran kohteliaisuuden sävyyn kuin jäykkä vanha\njaarli oli milloinkaan alentunut omaksumaan maailmaa kohtaan yleensä.\nMuissa suhteissa oli hänen esiintymisensä rivakkaa, vapaata, ylpeyden\nyhtä vähän kuin muodollisuudenkaan sitä painostamatta; mahdoton oli\nsyyttää sitä korskeasta kylmäkiskoisuudesta tai malttamattomasta\nkiihkeydestäkään, ja sikäli oli hänen isänsä oikein puhdistanut hänet\nnoista ilmeisistä vioista, joita oli maininnut prinssin ja suosikki\nBuckinghamin käytöksestä.\n\nVanhan jaarlin esitellessä nuoreksi tuttavaksensa tulleen loordi\nGlenvarlochin pojalleen henkilönä, jota hän toivoi tämän rakastavan\nja kunnioittavan, tarkkasi Nigel tiukasti loordi Dalgarnon kasvoja,\nnähdäkseen mitään merkkiä siitä salaisesta vastenmielisyydestä,\njota kuningas oli katkonaisessa puhelussaan näyttänyt viittaavan\njohtuneeksi hänen ja suuren Buckinghamin ristiriitaisista eduista.\nMutta mitään tällaista nurjamielisyyttä ei ollut havaittavissa; päin\nvastoin osoitti Ioordi Dalgarno uudelle tuttavalleen sitä suopeata\nsuoruutta ja kohteliaisuutta, joka valloittaa mielen heti, kun se\nomistetaan kokemattoman nuoren miehen tunteille.\n\nOn tuskin tarvis mainita, että hänen avomielinen ja ystävällinen\nkäytöksensä kohtasi yhtä kerkeätä ja ilahtunutta omaksumista Nigel\nOlifauntin taholta. Vasta kolmannellekolmatta ikävuodelleen päässeenä\nnuorukaisena oli hän asianhaarain pakosta ollut kuukausimääriä\npidätettynä vertaistensa seurasta. Palattuaan isänsä äkillisen\nkuoleman johdosta Alankomailta Skotlantiin oli hän huomannut\nnäköjään selviämättömästi sotkeutuneensa lainopillisiin pulmiin,\njotka kaikki uhkasivat päättyä hänen perinnöllisen arvonsa tueksi\njääneen sukuomaisuuden menetyksellä. Sydämellinen surunsa oli\nsaanut Glenvarlochin nuoren loordin oleskelemaan Skotlannissa hyvin\nhiljaisesti ja itsekseen, varsinkin kun lisänä vaikutti loukkaantunut\nylpeys, odottamattoman ja ansaitsemattoman vastoinkäymisen masennus\nja asiainsa ratkaisun epävarmuus. Miten hän vietti aikansa Lontoossa,\nsen tietää jo lukija. Mutta tämä alakuloinen ja syrjäinen elämäntapa\nei soveltunut hänen ikäänsä eikä luonteeseensa, joka oli vireä ja\nseuranhaluinen. Vastustamatonta mielihyvää herätti hänessä sen vuoksi\noman ikä- ja arvokumppanin lähentely, ja hänen vaihdettuaan Ioordi\nDalgarnon kanssa muutamia tuollaisia sanoja ja merkkejä, joista\nnuori väki yhtä varmasti kuin vapaamuurarit tunnuksistansa havaitsee\nmolemminpuolisen halun toistensa miellyttämiseen, näyttivät nuo kaksi\nylimystä jo olleen jonkun aikaa tuttavuksia keskenään.\n\nNäiden välien juuri tultua hiljaisesti sovituiksi saapui muuan\nIoordi Huntinglenin palvelija pitkin lehtokujaa, opastaen mustaan\nkanvastivaatetukseen pukeutunutta miestä; tämä seurasi häntä\nmelkoisen nopeasti siihen nähden, että hän omaa käsitystään\nkunnioituksesta ja sopivaisuudesta noudattaen piti ruumistansa\ntaivutettuna vaakasuoraan siitä hetkestä saakka, kun joutui seurueen\nnäkyviin, jolle hänet aiottiin esitellä.\n\n\"Kuka tämä on, hulttio?\" ärähti vanha Ioordi, joka kauvan\nsynnyinmaastansa poissakin olleena oli säilyttänyt skotlantilaisen\nparoonin hyvän ruokahalun ja maltittomuuden; \"ja miksi viivyttää John\nkeittäjä päivällistä -- se ruoja?\"\n\n\"Luullakseni olemme itse vastuussa tämän henkilön tunkeutumisesta,\nseuraamme\", selitti George Heriot; \"hän on se kirjuri, jota halusimme\nnähdä. Nosta pääsi, mies, ja katso meitä kasvoihin niinkuin\nkunniallisen miehen tulee, sen sijaan että pusket nuppiasi meitä\nkohti kuin muurinmurtimena.\"\n\nKirjuri kohotti heihin kasvonsa kuin kone, joka äkkiä tottelee\njoustimen painallusta. Mutta kumma kyllä, hänen kasvoihinsa ei\nollut saanut vähäisintäkään väriä edes se hoppu, jolla hän oli\nrientänyt noudattamaan suojelijansa määräystä ja saapunut mestari\nHeriotin varsin tähdelliseksi ilmoittamalle asialle -- yhtä vähän\nkuin se köyryisyyskään, johon hän epäilemättä pelkästä nöyryydestä\noli painunut pää riipuksiin heti kun hän pääsi Huntinglenin jaarlin\nalueelle. Hiki helmeili hänen otsallaan kiireestä ja ponnistuksesta,\nmutta posket olivat yhä valjusti talinkarvaiset kuin ennenkin.\nJa vielä oudommalta näytti, että pään noustessa riippui tukkakin\nmolemmilta ohimoilta yhtä suorana ja sileänä ja suittuna kuin ensiksi\nesitellessämme hänet lukijalle istumassa rauhallisen ja koruttoman\nkirjoituspöytänsä ääressä.\n\nLoordi Dalgarno ei voinut pidättää tukahtunutta naurua, nähdessään\ntämän hullunkurisen ja puritanisen olennon esittäytyvän seurueelle\nikäänkuin nälkiintyneenä ihmisluuston näytteenä, ja hän kuiskasi\nloordi Glenvarlochin korvaan:\n\n    \"Hiis mustakoon sun, kermanaama tollo,\n    tuon hanhenkatseen mistä sait?\"\n\nNigel oli liian vähän tutustunut englantilaiseen näyttämöön,\nymmärtääkseen otetta, joka oli jo käynyt yleiseksi viittaukseksi\nLontoossa. Loordi Dalgarno näki hänen epätietoisuutensa ja jatkoi:\n\"Tuon miehen pitäisi naamastaan päättäen olla joko pyhimys taikka\nmitä ulkokultaisin lurjus -- ja sellainen on minun oivallinen\nmielipiteeni ihmisluonnosta, että aina epäilen pahinta. Mutta ne\nnäyttävät syventyneen liikeasioihin. Teettekö kanssani kierroksen\npuutarhassa, mylord, vai jäättekö tämän totisen kokouksen jäseneksi?\"\n\n\"Teidän kanssanne, mylord, peräti mielelläni\", sanoi Nigel, ja he\nolivat siis kääntymäisillään pois. Mutta silloin George Heriot\nasemaansa kuuluvaa muodollisuutta noudattaen huomautti, että kun\nheidän asiansa koski loordi Glenvarlochia, oli hänen parempi jäädä,\nollakseen selvillä sen kehityksestä ja todistaakseen toimenpiteet.\n\n\"Minun läsnäoloni on aivan tarpeeton, hyvä mylord, -- ja parahin\nystäväni, mestari Heriot\", esteli nuori ylimys. \"En yhtään paremmin\nymmärrä näitä seikkoja, jos rasitankin teitä tietämättömyydelläni,\nja voin ainoastaan sanoa lopulla, niinkuin nyt sanon alussa, etten\nuskalla ottaa peräsintä niiden ystävällisten luotsien kädestä,\njotka jo ovat ohjanneet tolani suotuisan ja toivomattoman sataman\nnäkösälle. Mitä hyvänsä suositatte minulle soveliaana, sen vahvistan\nallekirjoituksellani ja sinetilläni, ja asiakirjain sisällön opin\nparemmin mestari Heriotin lyhyestä selityksestä, jos hän tahtoo niin\npaljon vaivaantua puolestani, kuin tuhannesta tämän taitomiehen\noppineesta sanasta ja lakilauselmasta.\"\n\n\"Hän on oikeassa\", arveli loordi Huntinglen; \"nuori ystävämme on\noikeassa, kun uskoo nämä asiat teidän ja minun haltuumme, mestari\nGeorge Heriot -- hän ei ole pannut luottamustansa harhaan\".\n\nMestari George Heriot loi pitkän silmäyksen noihin kahteen nuoreen\naatelismieheen, jotka olivat nyt käsihakaa kävelleet alas lehtokujaa,\nja virkkoi viimein: \"Hän ei ole tosiaankaan pannut luottamustansa\nharhaan, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin ja oikein sanoo -- mutta\nsentäänkään ei hän ole oikealla polulla, sillä joka miehen pitää\ntutustua omiin asioihinsa niin pian kuin hänellä on mitään hoitamisen\narvoista.\"\n\nHänen lausuttuaan tämän huomautuksensa ryhtyivät he kirjurin kanssa\ntarkastamaan eri papereita ja määräämään, mihin tapaan kirjoitelmat\nlaadittaisiin, jotta ne samalla soisivat riittävää turvaa rahan\nlainaajille ja säilyttäisivät nuoren aatelismiehen oikeuden lunastaa\nsukutilansa siltä varalta, että hän saisi varat siihen Skotlannin\nvaltiorahastosta odotetulla suorituksella tai muutoin. Tarpeetonta\non puuttua noihin yksityisseikkoihin. Mutta saattaa olla paikallaan\nmainita luonnepiirteinä, että Heriot pienimpiäkin lainopillisia\nkohtia arvostellessaan osoitti tarkkuutta, joka todisti kokemuksen\ntutustuttaneen hänet skotlantilaistenkin välikirjojen mutkiin, ja\nettä vaikka Huntinglenin jaarli oli paljoa vähemmin perehtynyt\nammatillisiin seikkoihin, ei hänkään sallinut minkään kohdan siirtyä\nohitseen, ennen kuin oli saanut ylimalkaisen, mutta selvän käsityksen\nsen merkityksestä ja tarkoituksenmukaisuudesta.\n\nHeitä näytti erinomaisesti auttavan hyväntahtoisissa aikeissaan\nnuoren loordi Glenvarlochin suhteen sen kirjurin taitavuus ja innokas\nharrastus, jonka Heriot oli hankkinut tähän tehtävään, tärkeimpään\nmitä Andrew oli eläissään toimittanut, varsinkin kun sen eri puolia\npohtivat hänen kuultensa todellinen jaarli ja kaupunginpiirinsä\nneuvosmieheksi, jollei vuorostaan pormestariksikin varojensa ja\nmaineensa puolesta kelpaava mies.\n\nSiten he innokkaasti keskustelivat liikeasioista, ja hyväsydäminen\njaarli unohti ruokahalunsakin vaatimukset ja päivällisen viipymisen,\ntahtoessaan tarkoin nähdä, että kirjuri sai kunnolliset ohjeet ja\nettä kaikki otettiin lukuun ja harkittiin valmiiksi, ennen kuin\nhänet lähetettiin kirjoittamaan tarpeelliset paperit lopulliseen\nmuotoon. Sillaikaa molemmat nuoret miehet käyskentelivät yhdessä\nvirran rantapenkereellä ja puhelivat aiheista, joita loordi Dalgarno\nvanhempana ja kokeneempana arveli mielenkiintoisimmiksi uudelle\nystävälleen. Nämä luonnollisesti koskivat hovielämän hauskoja puolia,\nja loordi Dalgarno ilmaisi suurta kummastusta kuulemastaan, että\nNigel aikoi hetimiten palata Skotlantiin.\n\n\"Te laskette leikkiä\", hän sanoi. \"Koko hovissa käy kohu -- sitä\non tarpeeton peitellä -- hakemuksenne tavattomasta menestyksestä\n-- vastoin korkeinta voimaa, sanotaan, mikä nykyään vaikuttaa\nWhitehallin horisonttiin. Ihmiset ajattelevat teitä -- puhuvat teistä\n-- kiinnittävät teihin katseensa -- kyselevät toisiltaan, kuka on\ntämä nuori skotlantilainen loordi, joka on astunut niin pitkälle\nyhtenä ainoana päivänä. Kuiskien arvelevat he keskenään, kuinka\nkorkealle ja kauvas kehittänettekään menestyksenne -- ja te ette\naio tehdä siitä muuta kuin palata Skotlantiin, syödä puolikypsiä\nturvetulella paistettuja ohrakyrsiä, antaa kättänne pudistaa jokaisen\nsinilakkisen veinarin, joka suvaitsee nimetä teidät serkukseen,\nvaikka sukulaisuutenne johtuu Noakista, juoda skotlantilaista kaljaa,\nsaada päivälliseksenne luisevaa metsävuohta, milloin onnistutte\nsellaisen kaatamaan, ratsastaa galloway-hevolla ja tulla puhutelluksi\nkorkeasti kunnioitettavana ja jalona loordina!\"\n\n\"Toiveeni eivät ole kovinkaan valoisia, sen myönnän\", vastasi\nloordi Glenvarloch, \"jos isänne ja hyvä mestari Heriot saavatkin\njärjestetyksi taloudelliset asiani jonkunlaiselle mahdollisen\npelastuksen pohjalle. Ja kuitenkin uskon voivani tehdä jotakin\nlääniläisteni hyväksi, niinkuin esi-isäni ennen minua, ja opettaa\nlapsiani kuten minua opetettiin tekemään tarpeen tullen joitakin\nomakohtaisia uhrauksia, ylläpitääkseen arvokkaasti sitä asemaa, johon\nKaitselmus on heidät asettanut.\"\n\nTämän puheen aikana tukahdutti loordi Dalgarno pariinkin\nkertaan naurunsa, mutta puhkesi viimein niin vallattomaan ja\nvastustamattomaan iloisuuteen, että Nigel suutuksissaankin joutui\nmyötätunnon pakosta hänen mielialaansa eikä voinut vastoin\ntahtoansakaan olla yhtymättä naurunpurskahdukseen, jota hän ei\najatellut ainoastaan aiheettomaksi, vaan miltei loukkaavaksi.\n\nHän malttui kuitenkin pian ja lausui äänenpainolla, jonka piti\nhillitä Dalgarnon suhdatonta hilpeyttä: \"Tämä on kaikki hyvin,\nmylord; mutta miten on minun ymmärrettävä hupianne?\" Loordi Dalgarno\nvastasi hänelle vain uusin naurunpurkauksin ja piteli vihdoin kiinni\nloordi Glenvarlochin viitasta ikäänkuin ollakseen sortumatta maahan\npakahduttavan rattonsa väänteissä.\n\nNigel seisoi puolittain häpeissään, puolittain suutuksissaan\nsiitä, että oli siten joutunut uuden tuttavansa ilkuttavaksi.\nHäntä pidätti ilmaisemasta närkästystään poikaa vastaan ainoastaan\nkiitollisuuden tunne hänen isäänsä kohtaan, kunnes loordi Dalgarno\nlopulta tointui ja alkoi haastaa puolittain sortuneella äänellä,\nsilmät vielä kyyneleisinä: \"Pyydän anteeksi, hyvä loordi Glenvarloch\n-- pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta minut valtasi tyyten tuo viime\nkuvaus maalais-arvokkuudesta, etenkin kun sitä seurasi vakava\nja vihainen kummastuksenne nauramisestani, vaikka siinä olisi\nrähähtänyt mikä tahansa hovissa kasvatettu koira, joka oli vain\nkerrankaan luskuttanut kuulle Whitehallin pihalta. Voi, parahin\nja rakkahin loordi, tekö, nuori ja pulska mies, korkeasyntyinen,\narvonimen ja sukutilan omistaja, ensimäisellä alullanne niin suurta\nsuosiota kuninkaalta saanut, että vastainen edistyksenne tuskin\non epätietoinen, jos osaatte sitä kehittää -- sillä kuningas on\njo kehunut teitä 'reimaksi pojaksi ja aimolailla perehtyneeksi\nerinomattain kieliopintoihin' -- te juuri, jota lisäksi kaikki\nnaiset ja hovin varsinaiset kaunottaretkin haluavat nähdä syystä\nettä olette tullut Leydenistä, syntynyt Skotlannissa ja voittanut\nsitkeästi vastustetun jutun Englannissa -- te, sanon, jolla on\nryhti kuin ruhtinaan, tulinen katse ja terävä äly, tekö ajattelette\nheittää korttinne pöydälle, kun peli on ihan kädessänne, juosta\ntakaisin jäätyneeseen pohjolaan ja naida -- malttakaas -- kookkaan,\ntömistelevän, sinisilmäisen, pellavakutrisen isoluisen naikkosen,\njolla on kahdeksantoista jaosta vaakunakilvessään, jonkunlaisen Lotin\nvaimon, vastikään jalustaltansa laskeutuneen, ja sulkeutua hänen\nkanssaan seinäverhoilla sisustettuun kamariinne! Huh, hitto! Saakeli,\nsen aatoksen yli en elä!\"\n\nHarvoin kykenee ylväinkään nuorukainen pelkällä luonteen ja\nperiaatteen voimalla tukemaan itseänsä pilkkaa vastaan. Puolittain\nsuutuksissaan, puolittain nolostuneena ja miehuullisemmasta ja\nparemmasta päämäärästään totta puhuen häpeissäänkin oli Nigel\nkykenemätön näyttelemään ankaran siveellisen isänmaanmiehen osaa\n-- ja hän yritti ajatella sitä tarpeettomaksikin -- nuoren miehen\nedessä, jonka sujuva haastelu ja korkeimmissa seurapiireissä\nsaavuttama kokemus antoi hänelle Nigelin terveemmistä ja lujemmista\nmielipiteistä huolimatta tilapäisesti ehdotonta vaikutusvaltaa. Hän\nkoetti sen vuoksi sovittaa asiata ja välttää enempää väittelyä,\nvilpittömästi tunnustamalla, että jos kotimaahan palaaminen ei\ntapahtuisi hänen valinnastaan, johti siihen kuitenkin pakko. \"Asiani\novat epäselvät\", hän lopetti, \"tuloni täpärät\".\n\n\"Ja kenen asiat ovat selvillä tai kenen tulot ovat muuta kuin täpäriä\nkoko hovilaisten piirissä?\" muistutti loordi Dalgarno; \"kaikki ovat\njoko menettämässä tai voittamassa. Varallisuutta saaneet tulevat\ntänne vapautumaan siitä, kun taasen niillä onnellisilla urhoilla,\njoilla on vähän tai ei mitään, kuten teillä ja minulla, hyvä\nGlenvarloch, on kaikki mahdollisuudet päästä osille saaliista.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään senlaatuista pyrkimystä\", huomautti Nigel, \"ja\njos olisi, niin täytyy minun sanoa teille suoraan, loordi Dalgarno,\nettä minulla ei ole varoja sellaiseen. Voin tuskin vielä sanoa tätä\npukuanikaan omakseni; punehtuen on minun tunnustettava, että minulle\non tuon miehen ystävällisyys toimittanut asuni.\"\n\n\"En naura enää, jos suinkin voin pidättyä\", vastasi loordi Dalgarno.\n\"Mutta voi hyväinen, että menittekään varakkaan kultasepän puheille\npukimistanne -- minähän olisin voinut viedä teidät kunniallisen,\nluottavaisen räätälin luo, joka olisi varustanut teidät puolella\ntusinalla vaatekerralla pelkästään sen pikku sanasen rakkaudesta,\njota te käytätte nimenne edessä; ja sitte kultaseppänne, jos hän on\ntodella ystävällinen kultaseppä, olisi pitänyt antaa teille sellainen\nkukkarollinen koreita kultakolikolta, että sillä lähtisi kolmin\nverroin se määrä pukuja tai parempia etuja teille.\"\n\n\"En ymmärrä näitä tapoja, mylord\", sanoi Nigel, jonka pahastus\nvoitti häpeilyn. \"Jos aikoisin liittyä hallitsijani hoviin, niin\nse tapahtuisi silloin kun voisin keinottelematta tai lainailematta\nylläpitää sitä asua ja saattuetta, mitä arvoasemani vaatii.\"\n\n\"Mitä arvoasemani vaatii!\" toisti loordi Dalgarno; \"tuo on kuin\nisäni suusta. Taitaisittekin haluta astella hoviin hänen kanssaan,\ntakananne parikymmentä vanhaa sinimekkoa, valkeahapsista ja\npunanenäistä, kilvin ja lyömämiekoin, joita heidän iällisyydestä ja\nväkijuomista tutisevat kätensä eivät pysty käyttämään mihinkään --\nhihoissa leveät hopealaatat julistamassa, kenen narreja he ovat, niin\ntuhlaavasti, että niistä lähtisi kaapillinen pöytäkoruja -- kaikkeen\nmuuhun kelpaamattomia rahjuksia, paitsi täyttämään etuhuoneemme\nsipulin ja katajanmarjaviinan löyhkällä -- uh!\"\n\n\"Mies-parat!\" sanoi loordi Glenvarloch; \"he ovat saattaneet palvella\nisäänne sodissa. Minne he joutuisivat, jos hän hylkäisi heidät?\"\n\n\"No, menkööt turvakotiin\", esitti Dalgarno, \"taikka sillanpäähän\nmyymään raippoja. Kuningas on parempi mies kuin isäni, ja te näette\nniiden, jotka ovat palvelleet _hänen_ sodissaan, tekevän samaa joka\npäivä; tai sinisten takkiensa tultua lopen käytetyiksi kelpaisivat\nhe erinomaisiksi variksenpeljäteiksi. Tuossakin nyt tulee sellainen\nmiekkonen alas käytävää: urheinkaan korppi ei uskaltaisi lähestyä\nkyynärän päähän tuota vaskinenää. Vakuutanpa teille, että on\nsaatavissa enemmän apua, kuten pian näette, kamaripalvelijastani\nja sellaisesta ketterämmästä nuorukaisesta kuin on paashini Lutin,\nverrattuna pariinkymmeneen tuollaiseen vanhaan muistoon Douglasin\nsodista, joissa he leikkoivat toistensa kurkkuja sen mahdollisuuden\nvaralta, että löytäisivät surmatun taskusta skotlantilaisen\nkillingin. Hiisi vieköön, mylord, nyt he paremman puutteessa syövät\nhomehtuneita ruokavaroja ja juovat väljähtynyttä vehnäolutta\nniinkuin heidän vatsansa olisivat aameja. Mutta päivälliskello\naikoo kaikua -- kuulkaa, se kakistelee ruosteista kurkkuansa\nvalmistavalla kukerruksella. Tuo on toinen rämäjävä menneisyyden\njäännös, joka minun isännöidessäni olisi piankin Thamesin pohjassa.\nMitä sen vietävän mielenkiintoa voi Strandin tolvanoissa ja\nkäsityöläisissä herättää se tieto, että Huntinglenin jaarli on\nistuutumassa päivälliselleen? Mutta isäni katsoo tänne päin -- me\nemme saa myöhästyä ruokarukouksilta, jottemme kenties joutuisi\nruoskarukouksille, jos suotte anteeksi sanaleikin, joka olisi saanut\nhänen majesteettinsa nauramaan. Huomaatte siellä meidän kaikkien\nolevan yhtä maata, ja teidän totuttuanne syömään annoksittain\nulkomailla, hävettää minua viedä teidät näkemään silavoituja\nsalvukukkojamme, häränlihavuoriamme ja sahtimeriämme, kooltaan kaikki\nkuin ylämaan tunturit ja järvet; mutta teidän pitää nähdä parempaa\nkestitystä huomenna. Missä asutte? Käyn teitä hakemassa. Minun pitää\nolla oppaananne kansoitetun erämaan läpi eräisiin lumottuihin maihin,\njoita tuskin keksitte ilman karttaa ja luotsia. Missä asutte?\"\n\n\"Tapaan teitä Paavalin-kirkolla\", kierteli Nigel aikalailla\nhämillään, \"millä tunnilla vain haluatte\".\n\n\"Kas, te tahdotte oleksia yksityisesti\", sanoi nuori loordi; \"ei,\nälkää minua peljätkö -- en tahdo tungetella. Mutta me olemme\nsaapuneet tähän suhdattomaan liha-, lintu- ja kala-aittaan. Kumma,\nettä tammiset laahkot eivät kitise taakkansa alla.\"\n\nHe olivat todellakin ehtineet rakennuksen pitohuoneeseen, missä pöytä\noli ylenpalttisesti sälytetty ja palveluskunnan lukumäärä jossain\nmäärin todisti nuoren ylimyksen ivailut oikeutetuiksi. Seurueeseen\nkuuluivat lisäksi kappalainen ja Sir Mungo Malagrowther. Jälkimäinen\nonnitteli loordi Glenvarlochia siitä vaikutuksesta, jonka hän oli\ntehnyt hovissa. \"Olisipa voinut luulla, että te toitte eripuraisuuden\nomenan taskussanne, mylord, tai että te olitte juuri se tulisoihtu,\njosta Althea kirvoitettiin, ja että hän oli käyttänyt lapsivuoteenaan\nruutitynnyriä, sillä kuningas ja prinssi ja herttua ovat olleet\ntukkanuottasilla teistä, samaten kuin monet muut, jotka eivät\ntienneet ennen kuin vasta tänä päivänä, että sellainenkin mies eli\nmaan pinnalla.\"\n\n\"Muistakaa ruokia, Sir Mungo\", varoitti jaarli; \"ne jäähtyvät\npuhuessanne\".\n\n\"Tosiaankin, ja tarpeettomasti, mylord\", vastasi ritari; \"teidän\nylhäisyytenne päivälliset polttavat harvoin kenenkään suuta --\npalvelusmiehet käyvät elähtäneiksi niinkuin mekin, mylord, ja\nkeittiön ja salin väliä on pitkä taival\".\n\nSir Mungo tyytyi tähän pieneen äkäisyytensä purkaukseen, kunnes\nruokalajit siirrettiin pois, jolloin hän tähtäsi katseensa\nloordi Dalgarnon komeaan uuteen ihokkaaseen ja kiitteli hänen\nsäästäväisyyttään, ollen tuntevinaan sen samaksi, jota hänen isänsä\noli käyttänyt Edinburghissa espanjalaisen lähettilään päivinä.\nLoordi Dalgarno oli liiaksi maailmanmies ollakseen millänsäkään\nsellaiselta taholta tulevasta pistelystä ja alkoi hyvin rauhallisesti\nrusennella pähkinöitä, vastatessaan ihokkaan kyllä tavallaan olevan\nhänen isänsä oma, koska se arvattavasti tulisi piakkoin maksamaan\ntälle viisikymmentä puntaa. Sir Mungo ryhtyi heti omalla tavallaan\ntoimittamaan tätä mieluisaa tietoa jaarlille huomauttaen, että hänen\npoikansa oli verrempi tekemään kauppoja kuin hänen ylhäisyytensä,\nsillä hän oli ostanut yhtä ylellisen ihokkaan kuin hänen\nylhäisyytensä oli käyttänyt espanjalaisen lähettilään oleskellessa\nHolyroodin palatsissa, ja se oli maksanut hänelle vain viisikymmentä\nSkotlannin puntaa;[30] \"se ei ollut mikään hupsun kauppa, mylord\".\n\n\"Englannin puntaa, jos suvaitsette, Sir Mungo\", vastasi jaarli\ntyynesti; \"ja hupsun kauppa se on kaikissa aikamuodoissa. Dalgarno\n_oli_ hupsu, kun osti -- minä _olen oleva_ hupsu, kun maksan -- ja\nte, Sir Mungo, luvallanne sanoen, _olette_ hupsu _in praesenti_, kun\npuhutte asioista, jotka eivät teihin kuulu.\"\n\nNiin sanoen jaarli lyöttäysi varsinaiseen pöytäseurusteluun ja\nlähetti viinin kiertämään niin anteliaasti, että seurueen ratto kyllä\nlisääntyi, mutta kohtuullisuus joutui hyvinkin uhatuksi. Iloisuuden\nkeskeytti ilmoitus, että kirjuri oli laatinut ne asiakirjat, joita\nensi hätään tarvittiin.\n\nGeorge Heriot nousi pöydästä huomauttaen, että viinipikarit\nja lailliset paperit olivat sopimattomia kumppanuksia. Jaarli\nkysyi kirjurilta, oliko tälle asetettu ruokakammioon tarjotin ja\nviinisarkka, ja sai kunnioittavaksi vastaukseksi, että taivas\nvarjelkoon häntä olemasta säädytön ahmatti, joka söisi tai joisi\nennen kuin hänen ylhäisyytensä tahto oli toimitettu.\n\n\"Sinun pitää syödä ennen kuin lähdet\", takasi loordi Huntinglen, \"ja\npanenpa sinut lisäksi koettamaan, eikö sektikippo kykene nostattamaan\nmitään väriä noihin poskiisi. Olisi häpeä taloudelleni, jos sinä\nhiipisit Strandille tuollaiseen aaveelliseen tapaan kuin nyt on\nsävynäsi. Pidä huolta siitä, Dalgarno, sillä majamme kunnia on\nkysymyksessä.\"\n\nLoordi Dalgarno antoi määräyksen miehen kestittämisestä. Sillävälin\nloordi Glenvarloch ja porvari vahvistivat nimikirjoituksellaan\nasiakirjat ja vaihtoivat nämä keskenään, siten suorittaen loppuun\nliiketoimen, josta päähenkilö ei ymmärtänyt paljoakaan muuta kuin\nettä se oli hartaan ja uskollisen ystävän hoideltavana, joka otti\nhuolekseen rahojen hankinnan ja maatilan lunastamisen siihen\nkiinnitetyn lainasumman maksamisella, ja että ajaksi ja paikaksi\ntälle suoritukselle oli määrätty puolipäivän hetki Pietarin\nvangitsemisjuhlan päivänä[31] hallitsija-jaarli Murrayn haudalla\nPyhän Gilesin valtiokirkossa Edinburghissa.[32]\n\nTämän liikehomman tultua kuntoon olisi vanha jaarli mielellään\njatkanut kekkereitä, mutta porvari huomautti hallussaan olevien\nasiakirjain tärkeydestä ja seuraavana aamuna varhain toimitettavista\ntehtävistään eikä ainoastaan kieltäytynyt palaamasta pöytään, vaan\nvei mukanaan purteen loordi Glenvarlochinkin, joka kenties olisi\nmuutoin havaittu taipuisammaksi.\n\nHeidän istuessaan veneessä ja päästyään jälleen virralle katsoi\nGeorge Heriot vakavasti rakennukseen, jonka he olivat jättäneet\ntaaksensa. \"Tuolla ne asuvat\", hän sanoi, \"entinen tapa ja uusi.\nIsä on kuin uljas vanha lyömämiekka, mutta laiminlyönnin ja\ntoimettomuuden takia ruosteen haittaama; poika on nykyaikainen\npistomiekka, hyvässä hankkiluksessa, koreasti kullattu ja ajan maun\nmukaan suhtailtu -- ja ajan on osoitettava, onko metalli yhtä hyvää\nkuin kaunis kiilto lupaa. Jumala suokoon niin olevan, toivottaa vanha\nperheen ystävä.\"\n\nMitään merkittävää ei haasteltu heidän keskensä, kunnes\nloordi Glenvarloch astui maihin Paavalin laiturilla ja jätti\nhyvästi ystävälleen. Hän meni omaan asuntoonsa, missä Richie\nmelkoisesti ylpistyneenä päivän tapauksista ja loordi Huntinglenin\nvieraanvaraisesta taloudesta kuvasi niitä mitä loistavimmin rehevälle\nNelly-emännälle, joka riemastuen kuuli, että aurinko viimeinkin\npaistoi kuten Richie sanoi \"oikealla puolella pensasaitaa\".\n\n\n\n\n11. LUKU.\n\nViettelijä.\n\n\nSeuraavana aamuna Nigel murkinalta päästyään mietti juuri, miten\nkäyttäisi päivänsä, kun portailta kuului jotakin peuhausta, joka\nherätti hänen huomiotansa. Samassa astui huoneeseen emäntä Nelly,\ntulipunaisena ja hädin kyeten lausumaan: \"Nuori aatelismies, sir --\nkukaan sen vähäisempi\", hän lisäsi kädenselällä pyyhkäisten huuliaan,\n\"ei olisi niin nenäkäs -- nuori aatelismies, sir, tullut tapaamaan\nteitä!\"\n\nJa häntä seurasi pieneen kamariin loordi Dalgarno, hilpeänä,\nhuolettomana, rentona ja näköjään yhtä hyvillä mielin liittyen\nuuden tuttavansa seuraan kuin olisi kohdannut hänet jonkun\npalatsin huoneessa. Nigel sitävastoin, sillä nuoriso on sellaisten\nolosuhteiden orja, oli nolostunut ja pahalla mielellä, kun hänet\nyllätti noin hieno keikari kamarissa, joka komean ja ylellisesti\npuetun aatelismiehen sinne ilmestyessä näytti asukkaastansa vielä\nmatalammalta, ahtaammalta, pimeämmältä ja köyhemmältä kuin koskaan.\nHän yritti lausua jotakin puolustelua asemansa johdosta, mutta loordi\nDalgarno keskeytti hänet heti.\n\n\"Ei sanaakaan siitä\", hän sanoi, \"ei ainoatakaan sanaa -- kyllä\noivallan, minkätähden olette ankkurissa täällä -- mutta minä\nvoin pysyä vaiti -- noin sievä emäntä houkuttelisi kehnompaankin\nkortteeriin\".\n\n\"Minä vakuutan -- kunniasanallani --\", yritti Glenvarloch selittää.\n\n\"Ei, ei, älkää siihen seikkaan sanoja tuhlatko\", esteli loordi\nDalgarno. \"Minä en levitä juttuja enkä astu tiellenne; metsässä on\nyltäkyllin riistaa, Luojan kiitos, ja minä pystyn tapaamaan hirven\nitselleni.\"\n\nHän haastoi niin merkitsevällä äänenpainolla, ja hänen omaksumansa\nselitys näytti saattavan loordi Glenvarlochin keikaritaidon\nniin arvossapidetylle kannalle, että Nigel herkesi koettamasta\noikaista hänen väärinkäsitystään; ja kenties vähemmän häpeissään\noletetusta paheesta kuin todellisesta köyhyydestä, sillä sellaista\non inhimillinen heikkous, käänsi nuori aatelismies puheen muuhun,\njättäen emäntä Nelly-paran ja oman maineensa nuoren hovilaisen väärän\ntulkinnan varaan.\n\nHän tarjosi hiukan epäröiden virvokkeita. Loordi Dalgarno sanoi\naikaa sitten einehtineensä, mutta tulleensa juuri pelaamasta\ntennis-palloa ja mielellään siemaavansa sievän emäntänsä kaljaa. Tämä\noli helposti hankittavissa; se juotiin ja sai osakseen kiitosta, ja\nkun emäntä luonnollisesti itse toi kolpakon, käytti loordi Dalgarno\ntilaisuutta silmätäkseen häntä toistamiseen ja tarkkaavaisemmin,\nsitte vakaana juoden hänen miehensä terveydeksi, samalla kun melkein\nhuomaamattomasti nyökkäsi loordi Glenvarlochille. Nelly-emäntä\noli kovin hyvillään, silitti esiliinaansa molemmin käsin ja sanoi\nJohninsa saavan suurta ja todellista kunniaa heidän ylhäisyyksistänsä\n-- \"hän on niin säyseä ja uuras mies perheensä hyväksi kuin yksikään\nkoko kujan varrella taikka ihan Paavalin sulkuporttia myöten kaukana\npohjoisessa\".\n\nHän olisi luultavasti jatkanut huomauttamalla heidän ikäerostaan\nainoana aviollisen onnen haittana, mutta hänen asukkaallaan ei ollut\nhalua sen enempää antautua hilpeän ystävänsä naljailuun, joten hän\nvastoin tapaansa antoi emännälleen merkin poistua huoneesta.\n\nLoordi Dalgarno katsoi hänen jälkeensä ja sitte Glenvarlochiin,\npudisti päätänsä ja toisti tutut säkeet:\n\n    \"'Luulevaisuutta te varokaa --\n    se vihersilmä hirmu laittaa ruuan,\n    jost' elää'.[33]\n\n\"Mutta jääköön\", hän sanoi äänensä sävyä muuttaen, \"en tiedä, miksi\nkiusaan teitä täten -- minulla on kovin monia omia hullutuksia, ja\noikeastaan pitäisi minun pyytää anteeksi, että olen täällä ollenkaan,\nja mainita teille tuloni syy\".\n\nNiin sanoen hän otti tuolin, asetti toisen loordi Glenvarlochille,\njoka turhaan yritti ehtiä kohteliaisuudessa edelle ja pitkitti samaan\nkepeän tuttavalliseen tapaan:\n\n\"Me olemme naapuruksia, mylord, ja olemme juuri tulleet tuntemaan\ntoisemme. No niin, tunnen rakasta pohjolaa kyllin hyvin tietääkseni,\nettä skotlantilaisten naapurusten täytyy olla joko veriveljiä tai\nverivihollisia -- joko kävellä käsikkäin tai seistä miekka miekkaa\nvastaan. Valitsenpa siis käsihaan, jollette hylkää tarjoumustani.\"\n\n\"Kuinka olisi mahdollista, mylord\", sanoi loordi Glenvarloch,\n\"hyljätä niin sydämellisesti tehtyä ehdotusta, vaikkei isänne\nolisikaan esiintynyt minua kohtaan toisena isänä?\" Ja tarttuessaan\nloordi Dalgarnon ojentamaan käteen hän lisäsi: \"En ole luullakseni\nmenettänyt aikaa, koskapa yhden päivän hovikäynnillä olen hankkinut\nhyväntahtoisen ystävän ja voimallisen vihamiehen.\"\n\n\"Ystävä kiittää teitä oikeasta mielipiteestänne\", virkkoi loordi\nDalgarno, \"mutta, hyvä Glenvarloch -- taikka oikeastaan ovat\narvonimet liian muodollisia meidän parhaimmistoon kuuluvien kesken --\nmikä on ristimänimenne?\"\n\n\"Nigel\", vastasi loordi Glenvarloch.\n\n\"Sitten olemmekin Nigel ja Malcolm toisillemme\", esitti hänen\nvieraansa, \"ja mylord ympäristömme plebeijeille. Mutta minun piti\nkysyä sinulta, ketä luulet vihamieheksesi?\"\n\n\"En sen vähäisempää kuin kaikkivaltiasta suosikkia, suurta\nBuckinghamin herttuaa.\"\n\n\"Sinä uneksit! Mistä olet voinutkaan johtua sellaiseen käsitykseen?\"\nkummeksui Dalgarno.\n\n\"Hän sanoi sen minulle itse\", selitti Glenvarloch, \"ja niin\ntehdessään menetteli minun suhteeni vilpittömästi ja kunniallisesti\".\n\n\"Haa, sinä et tunne häntä vielä\", vakuutti kumppani. \"Herttuan\nolemuksena on sata ylvästä ja tulista ominaisuutta, jotka yllyttävät\nhäntä niinkuin raisua ratsua hyppäämään maltittomana syrjään,\nkohdatessaan vähäisimmänkin esteen suoralla tolallaan. Mutta hän\nei tarkoita mitä sanoo tuollaisissa hetkellisissä puuskissa. Voin,\nJumalan kiitos, vaikuttaa häneen enemmän kuin useimmat hänen\nlähimpänsä; sinun pitää poiketa kanssani vierailulle hänen luokseen,\nniin näet, miten sinut otetaan vastaan.\"\n\n\"Kuten sanoin, mylord\", väitti Glenvarloch lujasti ja hiukan\nkorskeasti, \"ilman vähäisintäkään loukkaannuksen aihetta julistausi\nBuckinghamin herttua vihollisekseni hovin kuullen, ja hänen pitää\nperuuttaa se hyökkäys yhtä julkisesti kuin se tehtiin, ennen kuin\nnimeksikään lähentelen häntä\".\n\n\"Sinä toimisit asianmukaisesti jokaisessa muussa tapauksessa\",\nhuomautti loordi Dalgarno, \"mutta tässä kohden olet väärässä. Hovin\nhorisontissa on Buckingham valtatähtenä, ja mikäli hän on nurja tai\nsuosiollinen, sen mukaan laskeutuu tai kohoaa hakijan onni. Kuningas\nkehoittaisi sinua muistamaan Phaedrustasi:\n\n    \"'Arripiens geminas, ripis cedentibus, ollas --'\n\n\"ja niin edelleen. Sinä olet saviruukku: varo kolhiutumasta\nrautamaljakkoon.\"\n\n\"Saviruukku\", huomautti Glenvarloch, \"välttää yhteentörmäystä\nlaittautumalla maihin vuolteesta -- en aio enää mennä hoviin\".\n\n\"Voi, hoviin pitää sinun välttämättömästi mennä; muutoin näet\nskotlantilaisen juttusi kehittyvän huonosti, sillä tarvitaan\nsekä suojelusta että suosiota saamasi omakätisen valtuutuksen\ntoimeenpanoon. Siitä puhumme jälkeenpäin mutta sanohan minulle ensin,\nhyvä Nigel, etkö kummastunut nähdessäsi minut täällä näin aikaisin?\"\n\n\"Minua kummastuttaa, että saatoit löytää minut tältä syrjäiseltä\nkolkalta\", myönsi loordi Glenvarloch.\n\n\"Paashini Lutin on itse lempo sellaiseen keksintään\", selitti loordi\nDalgarno. \"Minun tarvitsee vain sanoa: 'henki, tahtoisin tietää,\nmissä se mies tai nainen asuu', ja hän opastaa minut sinne kuin\ntaikuuden avulla.\"\n\n\"Eihän hän vain odottane nyt kadulla, mylord?\" sanoi Nigel. \"Lähetän\npalvelijani tavoittamaan häntä.\"\n\n\"Älä hänestä välitä\", tuumi loordi Dalgarno; \"hän on jo pelaamassa\nrahanheittoa ja pennin nappikuoppaa laiturin pahimpain nulikkain\nkanssa, jollei ole heittänyt vanhoja tapojaan\".\n\n\"Ettekö pelkää\", kysyi loordi Glenvarloch, \"että hänen\nsiveellisyyskäsitteensä saattavat turmeltua sellaisessa seurassa?\"\n\n\"Varokoon hänen seuransa omiaan\", vastasi loordi Dalgarno tyynesti,\n\"sillä se on suorastaan paholaisten joukkoa, jossa Lutin ei kykene\nopettamaan enemmän ilkivaltaisuutta kuin oppimaan: hän on, hyvä\nkyllä, mitä perusteellisimmin perehtynyt pahuuteen ikäisekseen.\nMinulta säästyy hänen tapojensa valvomisen vaiva, sillä mikään ei voi\ntehdä niitä paremmiksi tai huonommiksi.\"\n\n\"Minua ihmetyttää, miten voitte vastata tästä hänen vanhemmilleen,\nmylord\", huomautti Nigel.\n\n\"Minä ihmettelen, mistä löytäisin hänen vanhempansa\", vastasi hänen\nkumppaninsa, \"tehdäkseni heille tiliä\".\n\n\"Olkoon vain orpokin\", muistutti loordi Nigel, \"mutta kun hän kerran\non teidän ylhäisyytenne perheessä paashina, on hänen vanhempiensa\ntäytynyt olla korkeassa asemassa\".\n\n\"Niin korkeassa kuin hirsipuu kykeni heidät korottamaan\", selitti\nloordi Dalgarno yhä yhtä välinpitämättömästi. \"Heidät lienee hirtetty\nmolemmat -- sitä ainakin huomauttivat minulle mustalaiset, joilta\nhänet ostin viisi vuotta takaperin. Sinä kummeksut nyt tätä. Mutta\npitäisikö minulla olla itseluuloinen, heranaamainen aateluuden vesa,\njolle minun olisi sinun vanhoillisen katsantokantasi mukaan oltava\nherra koulumestarina, visusti valvoen, että hän pesee kätensä ja\nsilmänsä, lausuu rukouksensa, tankkaa läpi alkeiskirjansa, karttaa\nrumia sanoja, harjaa hattunsa ja käyttää parasta ihokastansa\nainoastaan pyhäisin -- pitäisikö minulla olla sellainen lellipoika\ntämänlaatuisen sijasta?\"\n\nHän vihelsi kimakan vihlovasti, ja mainittu kantapoika syöksähti\nhuoneeseen melkein kuin todellinen ilmestys. Mitaltaan hän näytti\nvain viidentoista ikäiseltä, mutta saattoi kasvoistaan päättäen\nolla kahta tai kolmeakin vuotta vanhempi. Hän oli hyvin siro\nruumiinrakenteeltaan ja ylellisesti puettu; laihat pronssinkarvaiset\nkasvot ilmaisivat mustalaisrotua, samoin kuin säihkyvät mustat\nsilmät, jotka tuntuivat miltei lävistävän katseltavansa.\n\n\"Tuossa hän on\", virkkoi loordi Dalgarno, \"elementissään joka alalla\n-- vireä suorittamaan jokaisen käskyn, hyvän, pahan tai yhdentekevän\n-- verraton lajiansa veijarina, varkaana ja valehtelijana\".\n\n\"Mitkä kaikki ominaisuudet\", tokaisi hätääntymätön kantapoika, \"ovat\nvuorotellen avittaneet teidän ylhäisyyttänne\".\n\n\"Ulos, sinä hiiden sikiö!\" käski hänen herransa; \"katoa -- haihdu\n-- tai tapailee loihtusauvani korviasi\". Poika kääntyi ja hävisi\nyhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. \"Sinä näet\", jatkoi loordi\nDalgarno, \"että minä huonekuntaani valitessani tulen parhaiten\npitäneeksi arvossa aatelista syntyperää siten, että suljen sen pois\npalveluksestani -- pelkästään tuo hirtehinen riittäisi pilaamaan\nkokonaisen etuhuoneellisen paasheja, vaikka he olisivat kuninkaista\nja keisareista polveutuneita\".\n\n\"Voin tuskin ajatella, että aatelismies tarvitsisi sellaisen\nsaattolaisen palveluksia kuin sinun menninkäisesi\", sanoi Nigel.\n\"Sinä lasket vain leikkiä kokemattomuudestani.\"\n\n\"Aika osoittaa, laskenko leikkiä, hyvä Nigel\", vastasi Dalgarno.\n\"Sillävälin on minulla ehdotettavana sinulle, että käyttäisit\nnousuveden aikaa ja lähtisit ylös virtaa huviksesi; puoleltapäivin\ntoivoakseni syöt päivällistä kanssani.\"\n\nNigel suostui suunnitelmaan, joka lupasi niin suurta hauskuutta.\nSaattolaisinaan Lutin ja Moniplies, jotka täten yhtyneinä suuresti\nmuistuttivat karhua ja apinaa, astuivat aatelismiehet loordi\nDalgarnon huviveneeseen; se odotteli valmiina soutumiehineen,\njotka käyttivät hänen ylhäisyytensä vaakunalaattaa hihoissaan.\nVirralla oli ihana ilma, ja loordi Dalgarnon vilkas haastelu lisäsi\nmielenkiintoa pikku retken huviin. Hän ei ainoastaan kyennyt tekemään\nselvää julkisista rakennuksista ja aateliston taloista, joita he\nsivuuttivat noustessaan Thamesia ylös, vaan osasi myös höystää\ntietojansa kaikenlaisilla kaskuilla, valtiollisilla viittauksilla,\nja seuraelämän juorupuheilla. Jollei hän ollut kovinkaan\nsukkelajärkinen, oli hän ainakin saanut täydellisesti omaksutuksi sen\nsievistyneen sävyn, joka siihen aikaan yltäkyllin korvasi älyllisten\nlahjain vajavuuden, kuten meidänkin päivinämme.\n\nTuollainen haastelutapa oli kokonaan uutta hänen kumppanilleen,\nniinkuin se maailmakin, jonka loordi Dalgarno avasi hänen\nkatseltavakseen, eikä ole kumma, että Nigel luontaisesta\njärkevyydestään ja ylevästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hyväksyi\nauliimmin kuin näytti kumpaiseenkaan soveltuvalta sen arvovaltaisen\nopettavaisuuden, jota uusi ystävä käytti hänelle puhellessaan.\nTosin olisikin ollut hiukan työläs käydä pitämään puoliaan. Olisi\nnäyttänyt naurettavalta mestaroimiselta, jos hän olisi koettanut\nylvään ja uppiniskaisen siveellisesti vastailla loordi Dalgarnon\npuhelun kepeyteen, joka pysytteli pilan ja toden rajoilla, ja\njokainen Nigelin yritys kumppaninsa väitelmien vastustamiseksi yhtä\nleikkisällä järkeilyllä kuin hänen omansakin osoitti vain hänen\npätemättömyytensä tuollaiseen hilpeään kiistelyyn. Ja sitäpaitsi on\ntunnustettava, että vaikka loordi Glenvarloch itsekseen paheksuikin\npaljoa kuulemaansa, huolestui hän seuraelämään tottumattomanakin\ntoverinsa puheista ja tavoista vähemmän kuin hänen olisi\nvarovaisuuden nimessä pitänyt.\n\nLoordi Dalgarno ei myöskään halunnut kavahduttaa opetuslastansa\nja karttoi senvuoksi itsepintaista kiintymistä mihinkään\npuheenaineeseen, joka näytti erityisen kiusalliselta tämän\ntavoille tai periaatteille, ja hän hämmensi veitikkamaisuutensa ja\nvakavuutensa niin taitavasti, että Nigelin oli mahdoton oivaltaa,\nmissä määrin hän oli kulloinkin tosissaan tai mikä osuus hänen\nlauselmissaan oli huimaluontoisella ja hillittömällä naljailuhalulla.\nJa tuon tuostakin leimahti hänen keskustelussaan henkevyyden ja\nkunniantunnon ilmauksia, jotka tuntuivat osoittavan, että loordi\nDalgarnon saattoi riittävä vaikutin kannustaa kokonaan toisenlaiseen\ntoimintaan, vaikka hän näki hyväksi esittää valittuna osanaan hovissa\nliehuvaa ja nautinnonhaluista huikentelijaa.\n\nHeidän palatessaan alas virtaa huomasi loordi Glenvarloch, että vene\nsivuutti loordi Huntinglenin rakennuksen. Hän huomautti tästä loordi\nDalgarnolle sanoen luulleensa heidän syövän päivällistä siellä. \"Emme\ntoki\", vastasi nuori aatelismies. \"Olen armeliaampi sinua kohtaan\nkuin että täyttäisin sinut toistamiseen puolikypsällä häränlihalla\nja kanarinviinillä. Suunnittelen sinulle jotakin parempaa, sen\ntakaan, kuin uusia tuollaisia skyyttalaisia vieraspitoja. Ja isäni\ntaasen aikoo olla tänään päivällisellä Northamptonin vakavan, vanhan\njaarlin luona, joka oli aikoinaan loordi Henry Howardina[34] kuuluisa\nluuloteltujen ennustusten kumooja.\"\n\n\"Ja etkö sinä lähde hänen kanssaan?\" kysyi kumppani.\n\n\"Mitä varten?\" tuumi loordi Dalgarno. \"Kuulemaan hänen viisaan\nylhäisyytensä haastavan ummehtunutta politiikkaa virheellisellä\nlatinankielellä, jota se vanha kettu aina käyttää, antaakseen\nEnglannin oppineelle majesteetille tilaisuuden korjata hänen\nkieliopillisia kompastuksiaan? Olisi sekin huvia!\"\n\n\"Ei\", huomautti loordi Nigel, \"vaan kunnioittavasti saattaaksesi\nisääsi\".\n\n\"Isälläni\", vastasi loordi Dalgarno, \"on sinimekkoja kylliksi\nsaattolaisinaan, ja hän tulee helposti toimeen ilman minunlaistani\nperhosta. Hän jaksaa nostaa sektisarkan huulilleen ilman minun\napuani, ja jos sanottua isällistä päätä alkaisi hiukan huimata,\non siellä riittävästi miehiä ohjaamaan hänen kunnianarvoisa\nylhäisyytensä hänen ylhäisyytensä kunnianarvoisalle leposijalle.\nÄlä nyt tuijota minuun, Nigel, niinkuin sanani vajottaisivat meidät\nupoksiin veneinemme. Minä rakastan isääni -- rakastan hellästi ja\nkunnioitan häntä myös, vaikka minä en kunnioita moniakaan asioita;\ntaatumpaa vanhaa troijalaista ei ole koskaan ollut kiinnittämässä\nlyömämiekkaa nahkahankkilukseen. Mutta entä sitte? Hän kuuluu vanhaan\nmaailmaan, minä uuteen. Hänellä on hullutuksensa, minulla omani,\nja mitä vähemmin kumpainenkaan meistä näkee toisen heikkouksia,\nsitä suurempi on kunnioitus ja kunnia -- sehän lienee asianmukainen\npuheentapa -- sanon _kunnia_, jossa pidämme toisiamme. Erillään on\nkumpainenkin meistä oma itsensä, sellainen miksi luonto ja olosuhteet\novat hänet muovanneet; mutta kytkeppä meidät liian liki yhteen, niin\nsinulla on varmasti kahlekunnassasi joko vanha ulkokullattu tai nuori\ntaikka kenties kumpainenkin.\"\n\nHänen siten puhuessaan laski vene maihin Blackfriarsin\n(Mustienmunkkien) luostarin kohdalle. Loordi Dalgarno hyppäsi\nrannalle ja viskasi viittansa ja pistomiekkansa kantapojalleen,\nkehoittaen kumppaniansa tekemään samaten. \"Me joudumme herrasmiesten\nseuraan\", hän sanoi, \"ja jos kävelisimme tuolla tavoin verhoutuneina,\nnäyttäisimme tummapintaiselta donilta, joka kääriytyy tiukasti\nlevättiinsä salatakseen ihokkaansa puutteellisuuksia\".\n\n\"Tiedän monen kelpo miehen tehneen siten, suvaitkoon teidän\nylhäisyytenne minun virkkaa\", huomautti Richie Moniplies, joka oli\nvaaninut tilaisuutta sekaantua keskusteluun ja luultavasti muisti,\nmillainen oli ollut hänen oma tilansa viitan ja ihokkaan suhteen\nhyvinkin äskettäin.\n\nLoordi Dalgarno tuijotti häneen kuin ihmetellen miehen\nujostelemattomuutta, mutta vastasi heti: \"Saatat paljonkin tietää,\nystäväiseni; mutta sinä et vain tiedä seikkaa, mikä nyt lähinnä\nkoskee herraasi, nimittäin miten kantaa hänen viittaansa, jotta\nkultanauhaiset saumat ja näädännahkainen palle pistäisivät silmään\nparhaiten. Katso, kuinka Lutin pitää miekkaa, viitta osittain\nheitettynä sen yli, mutta vasiten osuttaen näkyviin kohokoristeisen\nkädensijan ja hopeoidun kahvan. Anna miehellesi miekkasi, Nigel\",\njatkoi hän loordi Glenvarlochiin kääntyen, \"jotta hän pääsee\nharjoittelemaan niin tarpeellista taitoa\".\n\n\"Onkohan viisasta\", epäröi Nigel, päästäessään irti aseensa ja\nantaessaan sen Richielle, \"kävellä ihan aseettomana?\"\n\n\"Ja miksei?\" arveli hänen kumppaninsa. \"Sinä ajattelet nyt Vanhaa\nSauhulaa, kuten isäni hellien nimittää kelpo skotlantilaista\npääkaupunkianne, missä yksityiset vihat ja puolueriidat ovat\nsellaisena mylläkkänä, että mikään huomattava mies ei kuulu kahdesti\nastuvan High-katunne poikki panematta henkeänsä kolmasti vaaraan.\nTäällä ei sallita mitään katutappeluita. Härkäpäinen porvari\npuuttuu asiaan heti kun miekka sivalletaan, ja _nuijat_ on silloin\ntunnussana.\"\n\n\"Ja kova sana onkin\", virkkoi Richie, \"kuten pääkuoreni tuntee juuri\ntänäkin hetkenä\".\n\n\"Sinun isäntänäsi, mies\", huomautti loordi Dalgaro, \"iskisin sen\nkuoren mäihäksi, jos hiiskuisit sanankaan minun kuulteni ennen kuin\nsinua puhuteltaisiin\".\n\nRichie jupisi jotakin epäselvää vastaukseksi, mutta otti onkeensa\nviittauksen ja asettui herransa taakse Lutinin rinnalle. Tämä ei\nsuinkaan ollut naurattamatta ohikulkijoita uudella kumppanillaan,\njäljitellen niin usein kuin saattoi Richien huomaamatta tämän\nkankeata ja pystypäistä harppailua ja tyytymätöntä naamaa.\n\n\"Ja sano minulle nyt, hyvä Malcolm\", pyysi Nigel, \"minne olemme\nmenossa ja syömmekö päivällistä jossakin sinun huoneessasi\".\n\n\"Minun huoneessani -- kyllä, varmasti\", vastasi loordi Dalgarno.\n\"Päivällisen saat minun huoneessani ja sinun ja kahdenkymmenen\nmuun herrasmiehen huoneessa; ja siellä tarjoaakin pöytä parempaa\nkestitystä, parempaa viiniä ja parempaa palvelusta kuin jos\nkustantaisimme sen yhteisesti kaikilla taskurahoillamme. Menemme\nLontoon huomatuimpaan ravintolaan.\"\n\n\"Tavallisen kielenkäytön mukaan siis majataloon tai kapakkaan\",\nmuistutti Nigel.\n\n\"Majataloon tai kapakkaanko, sinä ylen yksinkertainen ja\nymmärtämätön ystäväni!\" huudahti loordi Dalgarno. \"Ei, ei -- ne\novat paikkoja, missä rasvaiset porvarit pitelevät piippua ja\nhaarikkaa ja oikeuslaitoksen houkuttelevat nurkkasihteerit kärkkyvät\nonnettomia uhrejaan -- missä lakikoululaiset laskettelevat yhtä\nlaihoja piloja kuin ovat heidän kukkaronsa, ja alemman aatelin\nvarattomat vesat litkivät niin voimatonta olutta, että saavat\nhumalan sijasta vesitaudin. Ravintola on vastakeksitty laitos,\nBacchukselle ja Comukselle pyhitetty temppeli, missä aikansa\nhienoston parhaan edustajat tapaavat aikakauden ensimäisiä ja\ntaivaallisimpia älyniekkoja -- missä viini on silkkaa valiorypäleen\nsielua, jalostunutta kuin runoilijan nero, vanhaa ja tulista kuin\naatelisveri. Ja ravintokin on siellä aivan toista kuin tavallinen\nkarkea maallinen ruoka! Meret ja mantereet maksavat veronsa varaston\nhankinnassa, ja kuuden nerokkaan kokin kekseliäisyyttä pidetään\nikuisesti pinteessä, jotta heidän taitonsa pysyisi aineksien tasalla,\njopa mahdollisesti korottaisi niiden verratonta laatua.\"\n\n\"Tuosta ylistelyn ylenpalttisuudesta\", virkkoi loordi Glenvarloch,\n\"käsitän ainoastaan kuten ennenkin, että olemme menossa hienoon\nruokalaan, jossa meille annetaan ylellinen kestitys, kun maksamme\nkaiketi yhtä ylellisen laskun\".\n\n\"Laskun!\" huudahti loordi Dalgarno edelliseen tapaansa; \"hukka\nperiköön sen sivistymättömän sanan! Sitä arkiaikaisuutta! _Monsieur\nle chevalier_ de Beaujeu, Parisin koru ja Gascognen kunnia --\nhän, joka kykenee määräämään viininsä iän pelkästä hajusta, joka\nsuotaa kastikkeensa tislaimessa Lullyn tieteen avulla -- joka\npaloittelee paistia niin tuiki täsmällisesti, että hän antaa\nylimykselle, ritarille ja tavalliselle aatelismiehelle sen osan\nfasaania, mikä tasan vastaa hänen arvoansa -- vieläpä kuuluu jakavan\nkärpässiepon kahteentoista osaan niin tunnollisen tarkasti, että\nkahdestatoista vieraasta ei ainoakaan pääse hiuksenleveyden vertaa\ntai kahdettakymmenettäosaa drakmaa voitolle toisesta, ja kuitenkin\npuhut hänestä ja laskusta samalla hengähdyksellä! Hänhän, mies, on\nhyvintunnettu ja yleinen ratkaisija kaikissa asioissa, jotka koskevat\nkortti- ja noppapelien salaisuuksia -- hän on neljän kuninkaan\nvaltakunnan hallitsija ja kuutioruhtinas -- ja hänkö laatisi laskun\nniinkuin mikäkin vihreätä esiliinaa ja punaista nenää vilkutteleva\nalhainen tapin vääntäjä! Voi, parahin Nigel, minkä sanan virkoitkaan\nja millaisesta henkilöstä! Ainoana puolustuksenasi sellaiselle\nherjaukselle on, että sinä et tunne häntä; ja silti pidän sitä tuskin\nriittävänä, sillä oleskella päivä Lontoossa Beaujeuta tuntematta on\nrikos omaa lajiansa. Mutta sinun _pitää_ tulla tuntemaan hänet heti\npaikalla, oppiaksesi kauhistumaan herjaa kieltäsi.\"\n\n\"Niin, mutta kuulehan\", sanoi Nigel, \"eihän se arvoisa\n_chevalier_ pitäne kaikkea tuota hyvää kestitystä tarjona omalla\nkustannuksellaan, vai mitä?\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi loordi Dalgarno; \"on olemassa muuan muodollinen\ntoimitus, jonka ymmärtävät chevalierin ystävät ja läheiset\ntuttavat, mutta sen kanssa ei sinulla ole nyt mitään tekemistä. On\nsuoritettava, kuten majesteetti saattaisi sanoa, muuan _symbolum_\n-- toisin sanoen tapahtuu molemminpuolinen kohteliaisuuksien vaihto\nBeaujeun ja hänen vieraittensa välillä. Hän tarjoaa heille ilmaiseksi\npäivällisen viineineen niin usein kuin he haluavat onnellistuttaa\nitseänsä poikkeamalla hänen taloonsa puolenpäivän hetkenä, ja\nhe kiitollisuutensa osoitukseksi lahjoittavat chevalierille\nJaakopin.[35] Lisäksi tulee sinun tietää, että paitsi Comusta\nja Bacchusta palvotaan Beaujeun luona usein maallisten asiain\nvaltiatarta Diva Fortunaa, ja hän saa toimivana ylimäisenä pappina\nkaiken kohtuuden mukaisesti melkoisen osuuden tämän alttarille\ntuoduista uhreista.\"\n\n\"Toisin sanoen\", tulkitsi loordi Glenvarloch, \"tuo mies pitää\npelihuonetta\".\n\n\"Pelata siellä tosiaan voipi\", myönsi loordi Dalgarno, \"kuten saattaa\npelata omassa kamarissaan, jos mieli tekee; niin, muistanpa vanhan\nTom Tallyn pelanneen veikan vuoksi otteen faraota ranskalaisen Quinze\nle Van kanssa Paavalinkirkon aamurukouksissa -- oli sumuinen ilma ja\npappi untelo ja koko kuulijakuntana he itse ja muuan sokea eukko, ja\nsiten he välttivät ilmitulon\".\n\n\"Oli miten oli, Malcolm\", väitti nuori loordi vakavasti, \"minä en voi\nsyödä kanssasi päivällistä tänään siinä ravintolassa\".\n\n\"Ja minkätähden, kaiken hyvän nimessä, ottaisit sanasi takaisin?\"\nkummeksui loordi Dalgarno.\n\n\"En peruuta sanaani, Malcolm, mutta minua estää lupaus, jonka\npoikuusvuosinani annoin isälleni, milloinkaan astumasta pelihuoneen\novesta sisälle.\"\n\n\"Vakuutan sinulle, että tämä ei sellainen olekaan\", selitteli loordi\nDalgarno. \"Se on vain, suoraa puhetta käyttääkseni, ruokapaikka,\nmutta järjestetty säädyllisemmälle pohjalle ja paremman yleisön\nkäyttämä kuin tämän kaupungin muut ruokalat; ja jos jotkut heistä\nhuvittelevat kortti- ja noppapelillä, niin he ovat kunniallisia\nmiehiä ja pelaavat rehellisesti, eivätkä menetä isompia panoksia\nkuin heiltä hyvin liikenee. Sellaisia paikkoja ei isäsi halunnut\neikä voinut haluta sinun karttavan. Hän olisi yhtä hyvin\nsaattanut vannottaa sinut kieltäytymään milloinkaan käyttämästä\nmukavuudeksesi majataloa, kapakkaa, ruokalaa tai minkäänlaista\njulkista kokouspaikkaa, sillä eihän ole olemassa ainoatakaan\nyleisön tyyssijaa, missä silmiäsi ei kenties saastuta maalattujen\npahvilevyjen pinkka ja korviasi häpäise pienten pilkutettujen\nnorsunluukuutioiden kalina. Ero on siinä, että siellä, minne me\nmenemme, voimme osua näkemään säätyhenkilöitä huvittelemassa jollakin\npeluulla, ja tavallisissa paikoissa tapaat räyhääjiä ja veijareita,\njotka pyrkivät joko väkisin tai viekastellen viemään sinulta rahasi.\"\n\n\"Olen varma siitä, että sinä et ehdoin tahdoin johdattaisi minua\ntekemään väärin\", epäröitsi Nigel; \"mutta isäni ei kammonut uhkapeliä\nluullakseni ainoastaan uskonnollisista syistä, vaan varovaisuudenkin\nkannalta. En tiedä mistä seikasta hän päätteli, toivoakseni erehtyen,\nettä minulla muka oli taipumusta sellaiseen ajanviettoon, ja olen jo\nmaininnut, minkä lupauksen hän sai minulta.\"\n\n\"No, kautta kunniani\", virkahti Dalgarno, \"kertomasi on mitä\npätevimpänä syynä minun kärttää sinua mukaani. Miehen, joka tahtoo\nväistää jotakin vaaraa, tulisi ensin saada käsitys sen todellisesta\nlaadusta ja laajuudesta, ja juuri uskotun oppaan ja suojelijan\nseurassa. Luuletko, että minä itse pelaan? Hiisi vieköön, isäni\ntammet kasvavat kovin kaukana Lontoosta ja ovat liian lujasti\njuurtuneet Pertshiren kallioihin, minun vieritelläkseni niitä alas\nnopalla, vaikka olenkin nähnyt sellaisilla pikku kaluilla viskeltävän\nnurin kokonaisia metsiä kuin keiloja. Ei, ei -- ne ovat varakkaan\netelämaalaisen urheilua eivätkä köyhän skotlantilaisen aatelismiehen.\nPaikka on ruokala, ja sellaisena käytämme sitä. Jos toiset käyvät\nsiellä pelaamassa, niin se on heidän vikansa, vaan ei talon eikä\nmeidän.\"\n\nTähän järkeilyyn tyytymättä vetosi Nigel yhä isänsä saamaan\nlupaukseen, kunnes hänen kumppaninsa näytti pahastuneelta ja\ntaipuvaiselta syyttämään häntä loukkaavista ja rumista epäluuloista.\nLoordi Glenvarloch ei kyennyt vastustamaan tätä sävyn muutosta. Hän\nmuisti olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa loordi Dalgarnolle\nhänen isänsä auliin ja tehokkaan ystävyyden johdosta ja osittain\nmyöskin sen suoraluontoisuuden tähden, jolla nuori mies itse\noli tarjonnut hänelle likeistä tuttavuuttaan. Hänellä ei ollut\nmitään syytä epäillä kokeneemman toverinsa vakuutuksia, että\npäivällispaikaksi ajateltu talo ei vastannut niiden paikkojen\nmääritelmää, joita hänen isänsä kielto koski; ja olihan hän lisäksi\nitse lujasti päättänyt vastustaa jokaista kiusausta yhtymään\nonnenpeleihin. Hän lepytti sen vuoksi loordi Dalgarnon, ilmoittaen\nkyllä tulevansa mukaan. Nuoren hovilaisen hyväntuulisuus palasi heti,\nja hän elpyi taas hullunkurisesti kehumaan isännän, monsieur de\nBeaujeun ansioita, pääsemättä loppuun ennen kuin he päätyivät siihen\nvieraanvaraisuuden temppeliin, jota tuo verraton suuruus hallitsi.\n\n\n\n\n12. LUKU.\n\nHienoston ajanviettoa.\n\n\nRavintola, joka nyt kuulostaa arkipäiväiseltä, oli Jaakon aikoina\nuusi laitos, yhtä muodikas silloiselle nuorisolle kuin uudenaikaiset\nensiluokkaiset klubit meidän päiviemme nousevalle polvelle.\nPääasiallisena erona oli sen aukiolo kaikille, joita oli yhteisesti\nesittelemässä siisti asu ja varma käytös. Seurue söi tavallisesti\nyhdessä päivällistä määrätyllä hetkellä, ja laitoksen johtaja\nisännöitsi juhlamenojen ohjaajana.\n\n_Monsieur le chevalier_ -- kuten hän nimitti itseään -- Saint\nPriest de Beaujeu oli ovela, laiha gascognelainen, noin\nkuudenkymmenen vanha, karkoitettu omasta maastaan sanojensa mukaan\nkaksintaistelun tähden, jossa hän oli kovaksi onnekseen surmannut\nvastustajansa, vaikka tämä oli Etelä-Ranskan paras miekkamies. Hänen\naateluusvaatimuksiaan kannattivat töyhtöhattu, pitkä pistomiekka\nja jokseenkin hyvässä kunnossa säilynyt kirjailtu silkkipuku,\nparisilaisen hovin hienointa kuosia; tanssiriu'un tavoin liehutteli\nse ruusukkeita, joihin hänen arvioitiin kerrallaan käyttävän\nvähintään viisisataa kyynärää nauhaa. Mutta tästä ylenpalttisesta\nkoristelusta huolimatta ajattelivat monetkin monsieur le chevalierin\nolevan niin ihmeesti omiansa nykyiseen asemaansa, ettei luonto\nollut koskaan voinut aikoa asettaa häntä tuumankaan vertaa sen\nyläpuolelle. Paikan huvituksiin kuului kuitenkin, että loordi\nDalgarno ja muut nuoret aatelismiehet teeskentelivät monsieur de\nBeaujeuta kohtaan hyvinkin suurta muodollista kohteliaisuutta, joten\ntavalliset yksinkertaiset houkkiot tuon havaitessaan osoittivat\nhänelle kömpelöllä matkimisellaan paljon todellista kunnioitusta.\nNämä olosuhteet yllyttivät gascognelaisen luontaista julkeutta ja\nsaivat hänet useinkin poikkeamaan asemansa rajoista, jolloin häntä\nluonnollisesti toisinaan nolattiin häpeällisellä torjumisella.\n\nTämän etevän henkilön rakennus oli vielä hiljakkoin ollut erään\nElisabet-kuningattaren hoviin kuuluneen mahtavan paroonin asuntona,\nkunnes hän valtiattarensa kuoltua oli siirtynyt maalaiskartanoihinsa.\nTaloon tultaessa ihmetytti Nigeliä tilojen väljyys ja jo\nkokoontuneiden vieraitten paljous. Sulkatöyhdöt heiluivat, kannukset\nkilisivät, kulta- ja hopeanauhat sekä korukirjaukset vilahtelivat\nkaikkialla, ja ainakin ensi näkemältä vastasi näyttämö loordi\nDalgarnon ylistyksiä, kun hän oli kuvannut seurueeseen kuuluvan\nmiltei yksinomaan parhaimmiston nuorisoa. Lähempi tarkastus ei ollut\naivan niin suotuisa. Saattoi havaita useita yksilöitä, jotka eivät\nesiintyneet aivan huolettomasti komeassa asussaan eivätkä siis\narvattavasti olleet vakinaisesti tottuneita tuollaiseen hienosteluun.\nOli taasen toisia, joiden puku ei ylimalkaisesti katsellen\nnäyttänyt huonommalta kuin muunkaan seurueen, mutta paljasti\ntiukemmin silmätessä joitakuita tuollaisia pikku apukeinoja, joilla\nturhamaisuus yrittää peitellä köyhyyttä.\n\nNigelillä oli hyvin vähän aikaa sellaisten havaintojen tekemiseen,\nsillä loordi Dalgarnon tulo aiheutti heti hyörinää ja hälinää\nseurueessa, kun hänen nimensä kulki suusta suuhun. Toiset astuivat\nesille tuijottamaan, toiset peräytyivät tehdäkseen tilaa --\narvokumppanit kiirehtivät tervehtimään häntä -- alempisäätyiset\nyrittivät keksiä jotakin piirrettä hänen esiintymisestään tai\nasustaan, harjoitellakseen ja käyttääkseen sitä toisella kertaa\nuusimpana ja taatuimpana muotina.\n\n_Genius loci_, chevalier itse, ei ollut viimeinen toivottamaan\ntervetulleeksi tätä laitoksensa parhainta tukea ja koristusta. Hän\ntulla kompuroitsi esiin ja lateli senkin seitsemät kumartelevat ja\nkeikkuvat _cher'it_ ja _milor'it_, ilmaistakseen ilahduksensa loordi\nDalgarnon näkemisestä. \"Minä toivon te tuotte takaisin aurinko\nteidän kanssa, milor -- te veitte pois aurinko ja kuu teidän _pauvre\nchevalierilta_, kun niin kauvan hänet jätitte. _Pardieu_, minä uskon\nte otitte ne teidän taskuihin.\"\n\n\"Sen on täytynyt tapahtua sitte kun ette ollut jättänyt minulle\nniihin mitään muuta, chevalier\", vastasi loordi Dalgarno. \"Mutta,\n_monsieur le chevalier_, sallikaa minun esitellä teille maanmieheni\nja ystäväni, loordi Glenvarloch.\"\n\n\"_Ah, ha! très honoré -- je m'en souviens, -- oui. J'ai connu\nautrefois un milor Kenfarloque en Ecosse_. Niin, minulla muistoa\nhänestä -- _le père de milor apparemment_ -- me aivan tuttavat, kun\nminä Olyrootissa monsieur de la Motten kanssa -- minä usein pelasin\ntennis milor Kenfarloquen kanssa Olyrootin _l'abbaiessa -- il était\nmême plus fort que moi. Ah, le beaucoup de revers qu'il avait!_\nMinulla myös muistoa, että hän sievien tyttöjen seassa -- _ah, un\nvrai diable déchainé_ -- ahaa! Minulla on muistoa --\"\n\n\"Riittää jo muistoa loordi Glenvarloch-vainajasta\", tokaisi loordi\nDalgarno, kursailemattomasti keskeyttäen chevalierin, kun käsitti sen\nylistelyn, jota tämä aikoi lavertaa vainajasta, olevan varmaankin\nyhtä vähän mieluista pojalle kuin isän ansaitsemaa. Vanha loordi ei\nsuinkaan ollut elänyt pelurina ja irstailijana, joksi chevalierin\nmuistot väärin esittivät hänet, vaan oli päin vastoin ollut\nsäännöllinen ja tarkka elämäntavoissaan, melkein ankaruuteen asti.\n\n\"Teillä on järki, milor\", myönsi chevalier, \"teillä on oikein.\n_Qu'est ce que nous avons à faire avec le temps passé?_ -- aika\nmennyt kuului meidän isille -- meidän _ancétres_ -- hyvin hyvä --\naika nykyinen on meille -- heillä heidän kauniit hautapatsaat,\nmuistokirjoittamiset ja vaakunat, kaikki pronssia ja _marbre_ --\nmeillä _petits plats exquis_ ja _soupe-à-chevalier_, jonka minä annan\ntoimittaa pöydälle heti.\"\n\nHän pyörähti kantapäällään ja pani palveluskuntansa asettamaan\npäivällistä pöytään. Dalgarno nauroi ja huomatessaan nuoren ystävänsä\nnäyttävän totiselta lausui tälle moittivasti: \"Kas, mitä! -- ethän\nole niin houkka, että suuttuisit tuollaiseen aasiin?\"\n\n\"Pitänen suuttumukseni parempiin tarkoituksiin\", vastasi loordi\nGlenvarloch. \"Mutta tunnustan närkästyneeni, kun kuulin moisen\nmiehen mainitsevan isäni nimeä -- ja sinäkin, joka minulle sanoit,\nettei tämä ollut mikään pelihuone, puhelit hänelle lähteneesi täältä\ntyhjennetyin taskuin.\"\n\n\"Joutavia, mies!\" vastasi loordi Dalgarno; \"minä puhuin vain ajan\nhengen mukaan, ja sitäpaitsi täytyy miehen toisinaan pistää kolikko\ntai kaksi panokseksi, muutoin häntä pidettäisiin kehnona saiturina.\nMutta tässä tulee päivällinen, ja saamme nähdä, pidätkö chevalierin\nkestityksestä enemmän kuin hänen haastelustaan.\"\n\nPäivällinen siis ilmoitettiin valmiiksi, ja molempien ystävysten\nistuuduttua arvokkaimmalle sijalle pöydän ääreen palveli heitä\njuhlallisesti chevalier, joka isännöitsi pöydässä heille ja muille\nvieraille, vilkastuttaen yhdessäoloa eloisalla puhelullaan. Ateria\noli todella oivallinen, siihen herkuttelevaan valmistustapaan\nsommiteltu, jonka ranskalaiset olivat jo silloin ottaneet käytäntöön,\njoten sitä oli ihailtava kotonakasvatettujen englantilaisten nuorten\nmiesten, kun he pyrkivät asiantuntijain ja kaunosielujen arvoon.\nViini oli myös parasta laatua ja kierteli yhtä vaihtelevana kuin\nrunsaanakin. Noin monen nuoren teikarin hoitelema keskustelu oli\nluonnollisesti keveätä, vilkasta ja miellyttävää; Nigelin mieltä\noli huolestuminen ja kova onni kauvan rasittanut, mutta tällaisessa\npiirissä hän tunsi ehdotonta huojennusta, ja hän elpyi ja innostui.\n\nSeurueessa oli muutamilla todellista sukkeluutta, jota he\nosasivat käyttää hienosti ja edukseen; toiset olivat öyhkäreitä,\njoille naurettiin heidän sitä huomaamattansa, ja jotkut taasen\npoikkeusluonteita, joilla ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan,\nettä seurue sai hauskuutta heidän hupsuudestaan eikä älykkyydestään.\nJa melkein kaikilla muilla, jotka esittivät mitään tuntuvaa osaa\nkeskustelussa, oli joko aikakautensa todellinen hyvä seurasävy tai se\nulkonainen jäljittelykyky, joka usein hyväksytään sen vastikkeeksi.\n\nSanalla sanoen oli seura ja keskustelu niin hupaista, että Nigelin\nankaruus sen johdosta lauhtui juhlamenojenkin ohjaajaa kohtaan,\nja hän kuunteli kärsivällisesti kaikenlaisia yksityiskohtia,\njoita chevalier de Beaujeu suvaitsi kertoa erityisesti hänelle\nkeittotaidon alalta, nähdessään, kuten sanoi, että milorin\nharrastuksia oli \"_curieux et l'utile_\". Tyydyttääkseen samalla\nsitä mieltymystä muinaisuuteen, jota hän syystä tai toisesta\noletti uudella vieraallaan olevan, hän alkoi laajalti ylistellä\nmenneitten päivien suuria taitureita, etenkin erästä, jonka hän\noli tuntenut nuoruudessaan. Sotamarsalkka Strozzin keittiömestari,\n\"_très bon gentilhomme pour tant_\", oli nimittäin pitänyt herransa\npöydässä kaksitoista ruoka-annosta joka päivä \"_le petit Leyth'in_\"\npitkällisen ja ankaran piirityksen aikana, vaikka hänellä ei ollut\nkäytettävänään sen parempia aineksia kuin neljännes hevosenraatoa\ntuolloin tällöin sekä valleilla kasvavaa heinää ja rikkaruohoa.\n\"_Despardieux, c'était un homme superbe!_ Yhdestä ohdakkeen\nlatvasta ja parista nokkosenvarresta hän kykeni valmistaa lientä\nkahdellekymmenelle vieraalle -- pienen koiranpenikan takaosasta\ntuli _rôti des plus excellens_. Mutta hänen _coupe de maitre_\noli, kun _rendition_ -- mitä te sanotte antautuminen, tapahtui\nja sattui: silloin, _dieu me damme_, hän laittoi yhden suolatun\nkonin takakinkusta neljänkymmenen viiden hengen päivällisen, niin\nettä englantilaiset ja skottilaiset upseerit ja ylhäiset, joilla\noli kunnia aterioida antautumisen perästä monseigneurin kanssa,\neivät osanneet sanoa, mistä hemmetistä se kaikki oli laitettu\nollenkaan\".[36]\n\nHyvä viini oli tällöin kiertänyt niin rivakasti ja tehonnut\nvieraisiin niin elähyttävästi, että pöydän alipäässä istuvat eivät\nenää pysyneet kuuntelijoina, vaan alkoivat puuttua puheeseen,\nvaikkeivät suurestikaan omaksi kunniakseen tai ravintolankaan eduksi.\n\n\"Te puhutte Leithin piirityksestä\", virkkoi muuan pitkä, luiseva\nmies: hänen sotilaallisesti ylöspäin kierretyt tuuheat viiksensä,\nleveä nahkavyönsä, pitkä pistomiekkansa ja muutkin ulkonaiset\ntunnuksensa ilmaisivat sitä kunniallista ammattia, joka hankkii\nelantonsa muiden ihmisten tappamisesta. \"Te puhutte Leithin\npiirityksestä, ja minä olen nähnyt sen paikan -- sievähkö kylä se\non, yksinkertaisella muurilla eli vallilla saarrettu, joka kulmassa\nkyyhkyslakka tai sen tapainen tornina. Tuhannen lempoa ja peikkoa,\njos meidän aikanamme olisi piiritysjoukko ollut sen edustalla\nneljäkolmatta tuntia, saati noin monta kuukautta, valloittamatta\npaikkaa ja sen kaikkia kanakoppeja perätysten pelkällä rynnäköllä,\nniin ne eivät olisi ansainneet sen parempaa armoa kuin yliprovosti\nantaa saatuaan silmukkansa reilaan.\"\n\n\"Saar\", selitti chevalier, \"_monsieur le capitaine_, minä en ollut\n_petit Leythin_ piirityksessä ja minä en tiedä mitä te sanotte\nkanakopista. Mutta minä tahdon sanoa monseigneur de Strozzin\npuolesta, että hänellä oli selvillä _grande guerre_, ja hän oli\n_grand capitaine -- plus grand_ -- se on enemmän suurempi mitämaks\nkuin jotkut Englannin _capitaines_, jotka kyllä puhuvat hyvin kovaa\n-- _tenez, monsieur, car c'est à vous_!\"\n\n\"Hoo, monsieur\", vastasi miekkamies, \"me tiedämme, että ranskalainen\ntaistelee hyvin kivisulkunsa takana tai milloin hänellä on selässä\npanssari, edessä haarniska ja päässä rautainen patalakkinsa\".\n\n\"Pata --!\" huudahti chevalier; \"mitä te tarkoitatte -- tekö\ntarkoitatte loukata minua minun ylhäisten vieraitten joukossa? Saar,\nminä olen tehnyt minun velvollisuuden, kun olin _pauvre gentilhomme_\nsuuren Henri Quatren johdolla Courtraissa ja Ivryssä, ja _ventre\nsaint gris!_ meillä ei ollut pääpata eikä _marmite_, vaan me aina\nhyökkäsimme meidän paidassa.\"\n\n\"Mikä kumoaa toisenkin ilkeän juorun\", huomautti loordi Dalgarno\nnauraen, \"jonka mukaan liinavaatteet olivat vähissä, missä\nranskalaisten soturien aatelispolvi liikkui maalla\".\n\n\"Niillä saakeleilla oli sekä kyynäspäät että polvet risoista maalla,\ntarkoitatte, mylord\", herjasi kapteeni pöydän alipäästä. \"Teidän\nylhäisyytenne luvalla sanoen tiedän yhtä ja toista noista samaisista\nsantarmeista.\"\n\n\"Me jätämme tietonne toistaiseksi, kapteeni, ja säästämme samalla\nkainoudeltanne vaivan kertoa meille, miten se tuntemus tuli\nsaaduksi\", vastasi loordi Dalgarno hiukan halveksivasti.\n\n\"Minun ei tarvitse puhua siitä, my lord\", kehaisi soturi; \"maailma\ntietää sen -- kaikki kenties, paitsi kamlottitakkiset vätykset,\nLontoon matelevat porvari-parat, jotka näkisivät urhean miehen syövän\nnälkiinsä hankkiluksensa, ennen kuin onkisivat pitkistä kukkaroistaan\npenninkään hänen auttamisekseen. Hitto, jospa kourallinen näkemiäni\nkunnon urhoja kerran pistäytyisi lähelle heidän käenpesäänsä!\"\n\n\"Käenpesää! -- ja se sanotaan Lontoon kaupungista!\" huudahti pöydän\nvastapäiseltä sivulta muuan teikari, joka ei vielä näyttänyt oikein\nkotiutuneelta komeaan ja muodinmukaiseen pukuunsa. \"Sitä en siedä\nkuulla toistamiseen.\"\n\n\"Mitä!\" ärähti soturi, vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa mitä\njulmimpaan rypistykseen sekä kouraisten aseensa kahvaa toisella\nkädellään ja toisella kiertäen valtaisia viiksiään. \"Tahdotteko\nnostaa riidan kaupunkinne puolesta?\"\n\n\"Tahdonpa totisesti\", vastasi toinen. \"Minä olen porvari, sitä\nen huoli salata; ja se, joka hiiskuu kaupungin halventamiseksi\nsanankaan, on aasi ja mahtaileva houkkio, ja minä lyön läven hänen\npäähänsä, opettaakseni hänelle järkeä ja hyviä tapoja.\"\n\nSeurueella oli luultavasti omat syynsä olla arvostelematta kapteenin\nmiehuutta niin uljaaksi kuin hän itse sen esitti. Heitä huvitti\nsuuresti se tapa, jolla kiivastunut porvari ryhtyi riitaan, ja joka\ntaholla huudettiin: \"Hyvin mäikytetty, Bow'n kello!\" -- \"Hyvin\nkiekaistu, Pyhän Paavalin kukko!\" [37] -- \"Puhaltakaa hyökkäykseen\nsiellä, muutoin erehtyy soturi merkinannosta ja peräytyy, kun hänen\npitäisi edetä.\"\n\n\"Te käsitätte minut väärin, hyvät herrat\", selitti kapteeni\narvokkaasti katsellen ympärilleen. \"Tahdon vain tiedustaa, onko tämä\nporvaris-urho arvoltaan ja asemaltaan sovelias miekan mittelyyn\nsodankävijän kanssa -- sillä tietäkää, herrasmiehet, että minä en\nvoi mainettani vaarantamatta asettua jokaisen tasalle -- ja siinä\ntapauksessa hän piankin kuulee minusta kunniallisesti haastekirjelmän\nvälityksellä.\"\n\n\"Te saatte tuta minua varsin kunniattomasti nuijan välityksellä\",\ntokaisi porvari, kavahtaen istualtaan ja siepaten miekkansa, jonka\noli asettanut nurkkaan. \"Seuratkaa minua.\"\n\n\"Minulla on kaksintaistelun kaikkien sääntöjen mukaan oikeus nimetä\nottelun paikka\", huomautti kapteeni; \"ja minä määrään paikaksi\nTothill-kenttien Sokkelotarhan -- todistajiksi kaksi puolueetonta\nherrasmiestä -- ja mitä aikaan tulee, niin olkoon menneeksi kahden\nviikon kuluttua tästä päivästä lukien aamun sarastaessa\".\n\n\"Ja minä\", sanoi porvari, \"määrään takatanhualta paikaksi keilaradan,\ntodistajaksi tämän hyvän seurueen ja ajaksi nykyhetken\".\n\nNiin sanoen hän heitti kastorihatun päähänsä, läimäytti soturia\nhuotrassa olevalla miekallaan hartioihin ja juoksi alas portaita.\nKapteeni ei näyttänyt vireältä heti seuraamaan häntä, mutta viimein\nhän ympärillään kajahtelevan naurun ja pilkan kannustamana vakuutti\nseurueelle tekevänsä harkitusti, mitä teki. Hattunsa ottaen pani\nhän sen päähänsä mahtavasti kuin muinainen Pistooli[38] ja astui\nalas portaita ottelupaikalle, missä hänen rivakampi vastustajansa\njo seisoi valmiina, paljastetuin miekoin. Koko seurue näytti olevan\nriemastuksissaan lähenevästä tappelusta; toiset juoksivat katetun\nkeilakujan puolella oleviin ikkunoihin, ja toiset seurasivat\nkiistakumppanuksia alas. Nigel ei voinut olla kysymättä Dalgarnolta,\neikö hän asettuisi välittäjäksi, estääkseen vauriota tapahtumasta.\n\n\"Se olisi rikos yleistä hyvää vastaan\", vastasi hänen ystävänsä.\n\"Kahden tuollaisen oikuttelijan kesken ei voi tapahtua mitään\nvahinkoa, josta ei koituisi suoranaista etua yhteiskunnalle\nja olletikin chevalierin laitokselle, kuten hän paikkaansa\nnimittää. Minua on jo kuukauden ajan kylläännyttänyt kapteenin\npuhvelinnahkainen vyö ja punainen ihokas niin tympeytyneeksi kuin\nikinä mikään, ja toivottavasti tuo rohkea kangaskauppias nyt peittoaa\nlikaisesta leijonantaljasta aasin kömpimään ulos. Katsohan, Nigel,\nuljas porvari on asettunut paikalleen noin keilanheiton verran\nedelle, keskelle kujaa -- oikeana haarniskoidun karjun kuvana.\nKatso, miten hän keikistelee miehekkäillä jaloillaan ja heiluttelee\nsäiläänsä, niinkuin aikoisi sillä mitata kamritsia. Kas, nyt\ntuodaan vastahakoinen _soldado_ ja asetetaan vastapäätä kiukkuista\nriitaveikkoaan, kahdentoista askeleen päähän. Vetääpä kapteeni\ntyökalunsa esille, mutta katsoo hyvän kenraalin tavoin yli olkansa,\nollakseen pahimmassa tapauksessa varma peräytymistiestään. Kumaraan\npainaa urhea rihkamakauppias päänsä, kaiketi luottaen porvarilliseen\nkypäräänsä, jolla hänen parempi puoliskonsa on lujittanut hänen\nkallonsa. No, tämäpä vasta verratonta leikkiä on. Kautta taivaan,\nmies aikoo rynnätä puskien häntä vastaan kuin muurinmurrin.\"\n\nNiin kävi kuin loordi Dalgarno oli aavistanut, sillä kun porvari,\njonka taisteluinto näytti olevan täyttä totta, huomasi soturin\npysyvän alallaan, säntäsi hän eteenpäin yhtä onnellisesti kuin\nmiehuullisestikin, löi alas kapteenin varjelusliikkeen ja edelleen\npinnistäen työnsi näköjään miekkansa ihan tämän ruumiin läpi.\nVoihkaisten kaatui vastustaja pitkin pituuttaan maahan. Parikymmentä\nääntä huusi voittajalle hänen seistessään patsaaksi tyrmistyneenä\nomasta urotyöstään: \"Pois, pian pois! -- paetkaa, paetkaa -- pakoon\ntakaovesta -- laittautukaa Whitefriarsiin tai virran yli Banksidelle,\nmeidän pidätellessämme roskaväkeä ja konstaapeleita.\" Ja jättäen\nsortuneen vihollisensa tantereelle vilistikin voittaja tiehensä.\n\n\"Kautta taivaan\", ihmetteli loordi Dalgarno, \"en olisi ikinä uskonut\ntuon miehen seisovan vastaanottamassa pistoa -- varmasti kahlitsi\nhänet kauhu, herpaannuttaen raajat. Kas, ne nostavat hänet ylös.\"\n\nTurralta ja kangistuneelta näytti miekkamiehen ruumis, kun\npari vierasta kohotti sen maasta. Mutta kun he alkoivat avata\nhänen rintamustaan, etsiäkseen olematonta haavaa, toipui soturi\npökerryksistään, ja oivaltaen, että ravintola ei enää soveltunut\nhänen urheutensa näyttämöksi, pötki hän pakoon minkä jaksoi, seurueen\nnaurun ja rähäkän saattamana.\n\n\"Kautta kunniani\", huudahti loordi Dalgarno, \"hän livistää samalle\nsuunnalle kuin voittajansakin. Toivon kaikesta sydämestäni, että hän\nsaavuttaa miehuullisen porvarin, joka silloin luulee surmaamansa\nmiehen haamun tulevan kintereillään.\"\n\n\"_Despardieux_, milor\", vannoi chevalier, \"jos hän olisi viipynyt\nhetken, häneen olisi _torchon_ -- mitä te sanotte pesuriepu --\npantu neulalla käärinliinaksi näyttämään, että hän on oikein _grand\nfanfaronin_ haamu\".\n\n\"Sillävälin\", huomautti Ioordi Dalgarno, \"saatatte meidät\nkiitollisiksi, _monsieur le chevalier_, ja varjelette omaa\nkunniallista mainettanne, kun annatte juomanlaskijainne tervehtiä\nsitä sotaista sankaria patukalla, jos hän vielä uskaltaa pyrkiä\ntänne\".\n\n\"_Ventre saint gris_, milor\", takasi chevalier, \"luottakaa siinä\nminuun. Saakuta, sisäkkö viskata saa likavedet _grand_ pelkurin\nniskaan!\"\n\nNaurettuansa kyllikseen tälle hullunkuriselle tapaukselle alkoi\nseurue hajaantua pikku ryhmiin. Jotkut ottivat haltuunsa keilaradan,\näskeisen kahakan näyttämön, ja panivat sen varsinaiseen käytäntöönsä.\nPian kaikui siellä kaikkia kisan puheentapoja, kuten \"kieri, kieri\n-- hierrä, hierrä -- älä viippaa, lemmon väkkärä!\" siten vahvistaen\nvanhan sananparren, että pallokentällä tuhlataan kolmea lajia,\nnimittäin aikaa, rahaa ja sadatuksia.\n\nSisällä huoneissa monet herrasmiehet ryhtyivät kortti- tai\nnoppapeliin, ja seurueita muodostui ombren, bassetin, gleekin,\nprimeron ja muiden uudenaikaisten korttipelien koettajiksi; samaten\nkäytettiin noppia eri peleihin sekä pöytien ääressä että ilman,\nkuten hasardiin ja passageen. Pelaaminen ei kuitenkaan näyttänyt\nkohoavan erittäin korkeihin panoksiin; kaikki kävi ehdottomasti\nhyvin säädylliseen ja rehelliseen tapaan, eikä nuori skotlantilainen\nvoinut mistään johtua epäilemään kumppaninsa vakuutusta, että paikkaa\nkäyttivät korkea-arvoiset ja jalosukuiset miehet, joiden omaksumat\nhuvitukset noudattivat kunnian vaatimuksia.\n\nLoordi Dalgarno ei ollut kehoittanut ystäväänsä pelaamaan eikä\nitse yhtynyt siihen ajanviettoon, vaan siirtyi pöydästä toiseen,\ntarkkaillen eri pelaajien onnea ja heidän kykyänsä käyttää sitä\nhyväkseen sekä puhellen ylhäisimpien vieraitten kanssa. Viimein\nhän ikäänkuin väsyneenä oloonsa, jota nykyaikaisessa puheessa\nolisi sanottu vetelehtimiseksi, äkkiä muisti Burbagen näyttelevän\nShakespearen Rikhard-kuningasta Fortune-teatterissa ehtoopäivällä.\nHän ei mielestään voinut toimittaa loordi Glenvarlochin kaltaiselle\nmuukalaiselle suurempaa hauskutusta kuin viemällä hänet näytäntöön,\n\"jollei tosiaan\", hän lisäsi kuiskaten, \"ole olemassa isällistä\npannajulistusta teatteria kuten ravintolaakin vastaan\".\n\n\"En milloinkaan kuullut isäni puhuvan näytelmistä\", sanoi loordi\nGlenvarloch, \"sillä ne ovat uudenaikaisia esityksiä ja Skotlannissa\ntuntemattomia. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut niistä\nhaitallista, niin epäilen suuresti, tokko hän olisi hyväksynyt niitä.\"\n\n\"Hyväksynytkö niitä!\" huudahti loordi Dalgarno. \"Sepittihän\nGeorge Buchanan murhenäytelmiä, ja hänen yhtä oppinut ja viisas\nholhottinsa käy niitä katsomassa, joten niistä pidättyminen lähenee\nvaltiopetosta. Englannin etevimmät miehet kirjoittelevat näyttämöä\nvarten, ja Lontoon sievimmät naiset kulkevat teatterissa. Minulla\nodottelee tässä ulkopuolella virma juoksijapari; ne kiidättävät\nmeidät pitkin katuja kuin kulovalkeana, ja ratsastus edistää\nmetsänriistamme ja peltosirkkujemme sulatusta sekä haihduttaa viinin\nhuurut. Ratsaille siis -- hyvästi jääkää, hyvät herrat -- näkemiin,\n_chevalier de la Fortune_.\"\n\nLoordi Dalgarnon hevosrengit pidättelivät varalla kahta ratsua, ja\nnuoret miehet nousivat satulaan, omistaja suosimansa berberiläisen\nselkään, Nigelin saadessa tuskin vähemmin kauniin ja erinomaisesti\nharjoitetun espanjalaisen tasajuoksijan. Heidän ratsastaessaan\nteatteria kohti yritti loordi Dalgarno saada selville ystävänsä\nmielipidettä seurasta, johon oli hänet vienyt, ja kumota\nmuistutuksia, joita hän saattoi olettaa johtuneen nuoren toverinsa\nmieleen. \"Ja miksi näytät alakuloiselta\", hän puheli, \"mietiskelevä\nalokkaani? Alankomaalaisen _alma materin_ viisas poika, mikä\nsinua vaivaa? Onko se elävän maailman lehti, jonka olemme yhdessä\nkääntäneet, vähemmän kauniisti kirjoitettua kuin sinut oli opetettu\nodottamaan? Ole hyvällä mielellä ja jätä silleen pikku tahra tai\npari; joudut vielä tuomituksi lukemaan montakin sivua niin mustaa\nkuin Kunnottomuus pystyy nokisella sulallaan pyyhkimään. Muista,\nkaiken saastan säästämä Nigel, että me olemme Lontoossa emmekä\nLeydenissä -- että me tutkimme elämää emmekä kirjatietoa. Pidä\npuoliasi turhanaran omantuntosi nuhdetta vastaan, mies, ja kun kunnon\nluvunlaskijan tavoin lasket yhteen päivän puuhat, niin älä tee\ntasausta pieluksellasi ennen kuin huomautat syyttävälle hengelle,\npäin hänen tulikivistä partaansa, että jos korvasi ovatkin kuulleet\npaholaisen luitten kalinaa, ei kätesi ole paiskinut niitä -- että jos\nsilmäsi on nähnyt kahden kiivastuneen miekkosen kiistan, ei sinun\nsäiläsi ole paljastunut heidän kahakassaan.\"\n\n\"Tämä kaikki saattaa olla viisasta ja sukkelaa\", vastasi Nigel.\n\"Kuitenkin tunnustan ehdottomasti ajattelevani, että sinä ja muut\npäivällisseuranamme olleet jalosukuiset miehet olisitte voineet\nvalita rehentelijäin häirinnältä suojatun kohtauspaikan ja paremman\nisännöitsijän kuin tuon muukalaisen seikkailijan.\"\n\n\"Kaikki korjautuu, pyhä Nigellus, kun sinä esiinnyt uutena Pietari\nErakkona saarnaamassa ristiretkeä noppapeliä, yöjalassa juoksemista\nja kestailua vastaan. Me tulemme päivälliselle Pyhän Haudan\nkirkkoon; aterioitsemme kuorissa, tyhjennämme pullomme sakastissa,\npappi saa kiskaista joka korkin ja suntio sanoa aamenen jokaiseen\nmaljalauselmaan. Hei, mies, reipastaudu ja heitä sikseen tuo hapan\nja juro mieliala. Usko minua, puritanit kyllä morkkaavat meitä\nihmisluontoon kuuluvista hullutuksista ja heikkouksista, mutta heillä\nitsellään on oikeitten paholaisten paheet, luihu ilkeys ja parjaava\nulkokultaisuus sekä kaikessa röyhkeydessään rehentelevä henkinen\nylpeys. Elämässä on sitäpaitsi paljon sellaista, mikä meidän täytyy\nnähdä vaikkapa vain oppiaksemme karttamaan sitä. Will Shakespeare,\njoka elää kuoleman jälkeen ja piankin tuottaa sinulle sellaista\nmielihyvää kuin ainoastaan hän kykenee ihmislapselle toimittamaan,\nantaa uljaan Falconbridgen lausua:\n\n    \"'Ajalleen lehtolapsi on se mies,\n    jok' ympäristön tutkimista vieroo;\n    siit' en mä pettääkseni selvää tahdo,\n    petosta väistääksein sit' opiskelen.'\n\n\"Mutta tässä nyt olemmekin Fortunan ovella ja pääsemme kuulemaan\nverrattoman Williamin puhuvan omasta puolestaan. Henki, ja sinä\ntoinen jolppi, jättäkää hevoset tallirengeille ja raivatkaa meille\ntietä tungoksen läpi.\"\n\nHe laskeusivat ratsailta, ja kyynäspäillään tyrkkien, rähisten\nja herransa nimeä ja arvoa julistellen avasi Lutin uutterilla\nponnistuksillaan tilaa napisevien porvarien ja sättivien oppipoikien\nahdingon läpi ovelle. Loordi Dalgarno varasi joutuisasti kaksi\nistuinta näyttämölle kumppaniansa ja itseänsä varten. Siellä he\nmuiden samaan luokkaan kuuluvien teikarien seurassa istuen saivat\ntilaisuuden näytellä muhkeita pukujaan ja muodikkaita tapojaan,\nsamalla kun arvostelivat kappaletta pitkin aikaa. Siten olivat he\nyhdellä kertaa huomattavana osana näytelmästä ja tärkeänä aineksena\nkuulijakunnassa.\n\nNigel Olifaunt oli liian innokkaasti ja hartaasti syventynyt\nnäyttämön tenhoon, kyetäkseen esittämään osaansa istumasijansa arvon\nmukaisesti. Häneen tehosi kaikella loihtuvoimallaan tuo taikuri, joka\noli esittänyt puisen vajan kehnossa kehässä Yorkin ja Lancasterin\nsitkeitä sotia, pakottaen kumpaisenkin rintaman sankarit astelemaan\nnäyttämöllä aikansa puhetapaa ja kuosia kuvaamassa, niinkuin olisi\nhauta luovuttanut kuolleensa elävien huviksi ja opiksi. Burbage, jota\npidettiin parhaana Rikhardina ennen Garrickia, näytteli itsevaltiasta\nja vallananastajaa niin todellisesti ja elävästi, että kun Bosworthin\ntaistelu näytti päättyneen hänen kuolemallaan, olivat todellisuus\nja erhekuva kovassa kilvoituksessa keskenään loordi Glenvarlochin\nmielikuvituksessa, ja hänen oli ihan havahduttava toiseen maailmaan,\nkun hänen kumppaninsa teki sen ensimältä kovin oudolta kuuluvan\nehdotuksen, että Rikhard-kuninkaan piti illastaa heidän kanssaan\nMerenneidossa.\n\nHeihin yhtyi samalla kertaa pikku ryhmä herrasmiehiä, joiden\nkanssa he olivat syöneet päivällistä. Seurue täydennettiin\nkutsumalla joukkoon pari kolme etevintä sukkelusta ja runoilijaa\nniistä älyniekoista, jotka jokseenkin säännöllisesti kävivät\nFortuna-teatterissa ja olivat liiankin halukkaita päättämään\nhuvittelupäivän nautintorikkaalla yöllä. Sinne siis siirryttiin\nmiehissä, ja sektisarkkain kierrellessä ahkeraan, mielten elpyessä\nja vilkkaiden kumppaniensa kilvan väläytellessä neronsa leimauksia\nnäyttivät hienoston urhot kokevan samaa rattoa kuin muuan Ben\nJonsonin aikalainen, joka kerskuen johdatti runoilijan mieleen\n\n        \"noita juhlia laulun,\n    miss' saatiin oivia rypäleitä,\n    jotka hulluttamatta hurmasi meitä;\n        ja sentään säkehes jokainen\n    vielä herkut voitti ja viinin herttaisen\".\n\n\n\n\n13. LUKU.\n\nKaltevalla pinnalla.\n\n\nHarvoin näyttää huvitteluun omistettu päivä jälkeenpäin ajatellessa\nihan niin nautintorikkaalta kuin juhlija on saattanut tuntea sitä\nparhaillaan viettäessään. Nigel Olifauntista ainakaan ei siltä\ntuntunut, ja tarvittiin hänen uuden ystävänsä Dalgarnon käynti\nsovittamaan hänet täydellisesti itsensä kanssa. Mutta tämä vierailu\ntapahtui varhain aamiaisen jälkeen. Ystävän selittelyn esipuheena oli\nkysymys, miten hän piti edellisen illan seurasta.\n\n\"No, erinomaisesti\", sanoi loordi Glenvarloch. \"Olisin vain paremmin\nmieltynyt sukkelapuheisuuteen, jos se olisi näyttänyt luistavan\nvapaammin. Joka miehen kekseliäisyys näytti olevan pinnistyksissä,\nja jokainen huima vertaus tuntui vaivuttavan puolet älyniekkojanne\nuuraasti aprikoimaan, millä saisivat tehotuksi verremmin.\"\n\n\"Ja mitä vikaa siinä oli?\" tuumi loordi Dalgarno; \"tai\nmihin kelpaavat nuo miehet muuhun kuin kiistaamaan edessämme\nälymiekkailijoina? Se heistä, jota alkaa jänistää, pitäisi hitto\nvieköön panna samealle oluelle ja souturien ammattikunnan leipiin.\nTakaanpa sinulle, että monikin näppäriä mies on kuolettavasti\nhaavoittunut kommasta tai sanasutkauksesta Merenneidossa ja sieltä\nkurjassa tilassa lähetetty älyn vaivaistaloon Vintryn viinikellariin,\nmissä he tänä päivänäkin riutuvat narrien ja neuvosmiesten seassa.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", sanoi loordi Nigel; \"mutta kuitenkin voisin\nvannoa kunniani nimessä, että olin viime yönä nähtävästi useankin\nmiehen seurassa, jonka neron ja laajatietoisuuden olisi pitänyt joko\nsuoda hänelle korkeampi sija joukossamme tai saada hänet kokonaan\nperäytymään näyttämöltä, missä hänen osansa suoraan sanoen näytti\narvottoman syrjäiseltä\".\n\n\"Hiiteen sinun arka omatuntosi\", vastasi loordi Dalgarno;\n\"sellaisista Parnassuksen hylyistä ei tarvitse välittää mitään!\nNuohan ovat pelkkiä rippeitä siitä uljaasta säilykesillin ja\nReinin-viinin mässäyksestä, joka riisti Lontoolta niin monta parasta\nneronkauppaajaa ja vallattomuuden laulelijaa. Mitä olisitkaan\nsanonut, jos olisit nähnyt Nashin tai Greenin, kun harrastustasi\nherättävät ne älyvätykset, joiden kanssa illastit viime yönä? Siinä\nkylliksi, että saivat liotuksensa ja torkahduksensa, ja he joivat\nja nukkuivat niin paljon kuin tarvinnevat säästyäkseen kaipaamasta\nruokaa ennen iltaa, jolloin he uutterina hyörien taas tapaavat\nsuojelijoita tai näyttelijöitä ravitsijoikseen.[39] Mitä heidän\nmuihin tarpeisiinsa tulee, niin he eivät voi joutua pulaan kylmästä\nvedestä niin kauvan kuin virran lähteet pysyvät ehtymättöminä, -- ja\nParnassuksen vaatekerrat ovat ikuisesti kestäviä.\"\n\n\"Vergiliuksella ja Horatiuksella oli tehokkaampaa kannatusta\",\nhuomautti Nigel.\n\n\"Kyllähän\", vastasi hänen maanmiehensä, \"mutta nämä miehet eivät ole\nVergiliukseen tai Horatiukseen verrattavia. Sitäpaitsi on meillä\ntoistakin lajia neronmiehiä, joille esittelen sinut ensi tilassa.\nAvonin joutsen[40] on laulahtanut viimeisensä, mutta meillä on vankka\nvanha Ben, ja hänellä on oppia ja neroa niin paljon kun kellään,\njoka on pannut tallukan ja kuresaappaan teiskaroimaan näyttämöllä.\nEn kuitenkaan hänestä aio nyt puhua, vaan tulin pyytämään sinua\nhyvän ystävyytemme nimessä lähtemään kanssani veneretkelle\nRichmondiin asti. Muutamat eilen tapaamasi urhot aikovat siellä\ntarjota soitantoa ja maitoviiniä sulotarparvelle, jossa hohtelee\njoitakuita ihmeen kirkkaita silmäpareja, -- sellaisia, vakuutan, että\nne saattaisivat voittaa puolelleen tähtienlukijankin hurmaantuneet\nkatseet Linnunradan säihkyn palvomisesta. Sisareni johtaa seuraa,\njolle haluan sinut esitellä. Hänellä on ihailijansa hovissa, ja hänet\nluetaan aikakauden kaunottariin, vaikka minun on turha julistella\nhänen ylistyksiään.\"\n\nEi käynyt kieltäytyminen tilaisuudesta, johon jalosukuinen nainen\nja aikansa valiokaunotar kutsui saapuville äskettäin vielä omasta\nmielestään kovin ala-arvoista henkilöä. Loordi Glenvarloch suostui,\nkuten oli välttämätöntä, ja vietti vilkkaan päivän hilpeässä ja\nviehättävässä seurassa. Hän sai siksi päivää liittyä ystävänsä\nsisaren seuralaiseksi, Blackchesterin kauniin kreivittären, joka\ntavoitteli ylemmyyttä muodin, vallan ja sukkeluuden valtakunnissa\nyht'aikaa.\n\nHän oli kyllä melkoisesti vanhempi veljeänsä, luultavasta jo\nkolmekymmentä täyttänyt, mutta luontaisen nuorekkuuden puutteen\nkorvasi yltäkyllin mitä huolellisin ja hienoin pukeutuminen,\nkerkeä tutustuminen jokaiseen ulkomaiseen muotiin ja erityinen\ntaito sovelluttaa siten hankkimaansa tietoa omaan hipiäänsä ja\nkasvonpiirteisiinsä. Hovissa hän tiesi yhtä hyvin kuin yksikään\nhienoston nainen, mikä erityinen sävy, siveellinen, valtiollinen,\noppinut tai leikkisä, oli paikallaan vastatessa hallitsijalle hänen\nvallitsevan mielialansa mukaan, ja hänen oletettiin omakohtaisella\nvaikutuksellaan suuresti edistäneen miestänsä saamaan korkean aseman,\njota luuvaloinen vanha varakreivi ei olisi milloinkaan voinut ansaita\nomalla keskinkertaisella kunnostautumisellaan ja älyllään.\n\nOli paljoa helpompi tämän vallasnaisen kuin hänen veljensä suostuttaa\nloordi Glenvarlochin kaltaista aivan nuorta hovilaista näin uuden\npiirin tapoihin ja näkökohtiin. Kaikissa sivistyneissä piireissä\nmääräävät ylhäiset ja kauniit naiset seurasävyn ja siten välillisesti\nhyvien tapojenkin käsitteet. Lady Blackchesterillä oli sitäpaitsi\njoko hovissa tai hovin yläpuolella -- sillä sen lähdettä ei voitu\noikein määritellä -- vaikutusvaltaa, joka loi ystäviä ja pelotti\nkarsasmielisiäkin esiintymästä vihollisina.\n\nYhteen aikaan sanottiin hänen olleen likeisissä väleissä\nBuckingham-perheeseen, jossa hänen veljensä vieläkin liikkui\nläheisenä tuttavana. Sittemmin oli kreivittären ja Buckinghamin\nherttuattaren kesken syntynyt jotakin kylmäkiskoisuutta, niin että\nheitä nähtiin harvoin yhdessä, ja edellinen näytti melkoisesti\nvetäytyneen yksinäisyyteen. Mutta silti kuiskittiin, että lady\nBlackchesterin teho suureen suosikkiin ei vähentynyt mainitun\nhankauksen johdosta.\n\nSen ajan yksityisistä hovijuonista ja niissä esiintyneistä\nhenkilöistä säilyneet lähteet eivät ole kyllin täydellisiä,\nvoidaksemme lausua mielipidettämme niistä eri huhuista, joita\nmainitsemistamme seikoista aiheutui. Riittää sanoa, että lady\nBlackchesterillä oli suuri vaikutus ympäristöönsä sekä kauneutensa\nettä kykyjensä ja hovivehkeilyssä koeteltujen lahjojensa perusteella,\nja että Nigel Olifaunt ennen pitkää koki sen voimaa, jossain\nmäärin joutuessaan tuollaisen tavan orjaksi, joka vie monia\nihmisiä erityiseen seuraan määrähetkellä heidän odottamattansa tai\nsaamattansa siitä mitään tuntuvaa tyydytystä tai huviakaan.\n\nHänen elämäänsä usean viikon aikana voidaan kuvata seuraavasti.\nRavintola ei ollut huono alku päivän hommille, ja nuori loordi\nhuomasi piankin, että jos seura siellä ei aina ollutkaan\nmoitteetonta, oli se kuitenkin mukavin ja mieluisin kohtauspaikka\nniille hienoille seurueille, joiden kanssa hän kävi Hyde Parkissa,\nteattereissa tai muissa julkisissa kokoontumispaikoissa taikka yhtyi\nlady Blackchesterin elämänhaluiseen ja komeaan seurapiiriin. Myöskään\nei hänellä enää ollut sitä arastelevaa kammoa, joka ensimältä sai\nhänet epäröiden edes astumaan paikkaan, missä pelaamista sallittiin.\nPäinvastoin alkoi hän suopua ajatukseen, että koska ei voinut olla\nmitään vahinkoa tuollaisen ajanvieton katselemisesta, kun siinä\nnoudatettiin nimenomaista kohtuullisuutta, ei saman järkeilyn\nperusteella voinut olla haittaa siitäkään, että yhtyi mukaan samoin\nrajoituksin. Mutta nuori loordi oli skotlantilainen, tottunut\nvarhaiseen järkevyyteen ja tyyten vieras katsantokannalle, josta\nsaattoi johtua huoletonta uskallusta tai ylellistä rahojen tuhlausta.\nSuurellisuus ei ollut hänen luontaisia vikojaan, eikä sellaista olisi\nvoinut hänen kasvatuksensakaan saada aikaan. Varmaan hänen isänsä,\nylväästi kauhistuessaan ajatusta, että hänen poikansa lähestyisi\npelipöytää, olikin enemmän kammonnut hänen joutumistansa voittavaksi\nkuin häviäväksi keinottelijaksi. Jälkimäinen hänen periaatteittensa\nmukaan edes päättyi, tosin murheellisesti, ajallisen omaisuuden\nmenetykseen -- edellinen mahdollisuus sitä vastoin kartutti hänen\ninhoamaansa pahaa ja pani vaaraan sekä ruumiin että sielun.\n\nOlipa vanhan loordin huolestuksen peruste mikä hyvänsä, sen todisti\nsikäli oikeutetuksi hänen poikansa käytös, että tämä erilaisten\nonnenpelien tarkkailijasta vähin erin joutui ottamaan niihin jonkun\nverran osaakin kohtuullisissa rajoissa ja pienillä panoksilla. Eikä\nvoitu kieltää, että hänen arvonsa ja näennäinen tulevaisuutensa\noikeuttivat hänet uskaltamaan muutamia kultarahoja -- sillä sen\nkorkeammalle ei hänen pelinsä mennyt -- henkilöitä vastaan, joiden\nsaattoi olettaa hyvin kykenevän menettämään tuon verran, koska niin\nauliisti panivat rahojansa alttiiksi.\n\nSattumalta, tai kenties oli yleisen käsityksen mukaan hänen\npaha henkensä niin määrännyt, Nigel menestyi harvinaisen hyvin\nyrityksissään. Hän oli tasainen, varovainen, maltillinen,\nhyvämuistinen ja nopea laskelmiin. Sitäpaitsi oli hänellä\nmiehuullinen ja horjumaton luonne, joten kukaan, joka oli vain\nvähänkin silmännyt tai puhutellut häntä, ei olisi hevillä uskaltanut\nkoettaa hänen eksytyksekseen mitään juonen tapaista tai pelottelulla\nkannateltavaa. Kun loordi Glenvarloch näki hyväksi pelata, pelattiin\nhänen kanssaan säännöllisesti eli sanantavan mukaan kauniisti,\nja nähdessään onnensa muuttuvan tai ollessaan haluton kiusaamaan\nmenestystänsä pitemmälle, eivät ammatillisemmat onnen tavoittelijat,\njotka kävivät _monsieur le chevalier_ de Saint Priest Beaujeun\ntalossa, rohjenneet avonaisesti ilmaista pahastumistansa siitä,\nettä hän nousi pöydästä voittajana. Mutta kun täten tapahtui\nuseasti, alkoivat pelaajat keskenään nurkua nuoren skotlantilaisen\nvarovaisuutta ja menestystä, ja hänestä ei sukeutunut suinkaan\nsuosittu lisä heidän seuraansa.\n\nTämän kerrassaan hyljättävän tavan pitkittämiseen, sen kerran päästyä\njossain määrin valtaan, ei ollut suinkaan vähäisenä kannustimena\nse seikka, että se näytti vapauttavan loordi Glenvarlochin eräästä\nhankaluudesta, joka oli hänen luontaiselle korskeudelleen erityisen\nkiusallinen, -- alistumasta enempiin rahallisiin sitoumuksiin,\njotka hänen viivästymisensä Lontoossa olisi muutoin tehnyt\ntarpeelliseksi, Hänen täytyi pyytää ministereiltä toimenpiteitä\nerityisiin virallisiin muodollisuuksiin, joiden piti saattaa\nkuninkaan omakätinen valtuutus tehokkaasti hyödyttämään hänen\npyrkimystänsä, ja vaikka näitä ei voitu evätä, vitkasteltiin\nniissä siinä määrin, että Nigel johtui uskomaan erityisen salaisen\nvastustuksen siten haittaavan asioittensa kehittymistä. Hänen\nensimäisenä aikeenaan tämän käsityksen johdosta oli mennä hoviin\ntoistamiseen, kuninkaan valtuutus taskussaan, ja vedota itse hänen\nmajesteettiinsa kysymyksellä, pitikö valtion virkamiesten viivyttelyn\nsaada riistää teho hänen kuninkaalliselta jalomielisyydeltään.\nMutta loordi Huntinglen, hyvä vanha jaarli, joka oli edellisellä\nkerralla niin sydämellisesti asettunut häntä puoltamaan ja jonka\nluokse hän toisinaan pistäysi vierailulle, varoitti häntä hartaasti\nantautumasta samanlaiseen yritykseen ja kehoitti rauhallisesti\nodottamaan ministerien ratkaisua, joka vapauttaisi hänet liehumasta\nanomuksinensa Lontoossa.\n\nLoordi Dalgarno yhtyi varoittamaan nuorta ystäväänsä uudesta\nhovikäynnistä ainakaan ennen kuin hän oli päässyt sovintoon\nBuckinghamin herttuan kanssa. \"Siinä asiassa\", hän sanoi isäänsä\nkääntyen, \"olen tarjonnut vähäpätöistä apuani, kykenemättä\ntaivuttamaan loordi Nigeliä mihinkään -- vähäisimpäänkään --\nalistumiseen Buckinghamin herttuaa kohtaan\".\n\n\"Totta tosiaan onkin poika mielestäni siinä oikeassa, Malcolm!\"\nvastasi jäykkä skotlantilainen ylimysvanhus. \"Mitä oikeutta on\nBuckinghamilla tai suoraan puhuakseni Sir George Villiersin pojalla\nodottaa palvomista ja alamaisuutta mieheltä, joka on kahdeksan\njaoksen verran häntä jalosukuisempi?[41] Kuulin hänen itse sanovan\nloordi Nigeliä vihamiehekseen, näkemättäni siihen mitään aihetta, ja\nminun neuvostani ei poika koskaan virka hänelle pehmeätä sanaa, ennen\nkuin hän pyörtää kovan.\"\n\n\"Sitä juuri neuvon minäkin loordi Glenvarlochille\", vastasi loordi\nDalgarno. \"Mutta myönnäthän, isä hyvä, että olisi mitä vaarallisinta\nystävämme palata hoviin herttuan ollessa hänen vihamiehenään --\nparempi on jättää minun huolekseni pahimman kiihkon maltuttaminen\nnurjuudesta, jota jotkut onnenonkijat ovat herttuassa herättäneet\nystäväämme kohtaan.\"\n\n\"Jos saat Buckinghamin oivaltamaan hairahduksensa, Malcolm\",\nhuomautti hänen isänsä, \"niin kerrankin myönnän, että\nhovipalveluksessa saattaa esiintyä ystävällisyyttä ja rehellisyyttä.\nOlen usein sanonut sisarellesi ja sinulle, että yleensä arvostelen\nsitä niin köykäiseksi kuin suinkin.\"\n\n\"Saat uskoa, että panen parastani Nigelin hyväksi\", vakuutti loordi\nDalgarno. \"Mutta sinun tulee ottaa huomioosi, isä, että minun\nehdottomasti täytyy käyttää verkallisempia ja säveämpiä keinoja\nkuin sellaisia, joilla sinä pääsit suosioon kaksikymmentä vuotta\ntakaperin.\"\n\n\"Toden totta pelkään niin tekeväsi\", vastasi hänen isänsä, \"Sanonpa\nsinulle, Malcolm, että soisin pikemmin makaavani haudassa kuin\nepäileväni sinun rehellisyyttäsi tai kunniallisuuttasi; mutta\njotenkuten on niin käynyt, että vilpitön, aulis palvelus ei merkitse\nhovissa samaa kuin ennen vanhaan -- ja kuitenkin sinä kohoat siellä.\"\n\n\"Näetkös, aika ei salli tuollaista vanhanaikaista palvelusta\",\nselitti loordi Dalgarno. \"Meillä ei ole nykyään mitään jokapäiväisiä\nkapinoita, mitään yöllisiä salamurhan yrityksiä, niinkuin oli muotina\nSkotlannin hovissa. Teidän rivakkaa ja kursailematonta vartoimistanne\nmiekka kädessä hallitsijan lähellä ei enää tarvita, ja se olisi\nyhtä säädytöntä kuin muinaisten palvelusmiestenne ilmestyminen\nhovinaamiaisiin hihalaattoineen, lyömämiekkoineen ja kilpineen.\nSitäpaitsi, isä, on uskollisella kiireellä omat haittansakin. Olen\nkuullut, vieläpä kuninkaallisilta huulilta, että sinä syöstessäsi\nväkipuukkosi kavaltaja Ruthveniin teit sen liian harkitsemattomasti,\njoten kärki tunkeutui neljännestuuman verran kuninkaalliseen\nperäpuoleen. Kuningas ei milloinkaan puhu siitä hieromatta vamman\nsijaa ja huokaamatta '_infandum -- -- renovare dolorem_'. Mutta\nsellaista sitä johtuu vanhoista tavoista ja pitkän liddesdalelaisen\nväkipuukon käyttämisestä parmalaisen tikarin vastikkeena. Kuitenkin\nsinä, isä hyvä, sanot tätä ripeäksi ja miehuulliseksi palvelukseksi.\nKuningas ei kuulu voineen istua kahteen viikkoon, vaikka kaikki\nFalklandin pielukset ladottiin valtaistuimelle ja vielä käytiin\nlainaamassa Dunfermlinen tuomarilta lisää.\"\n\n\"Se on valhe\", kivahti vanha jaarli, \"musta valhe, sepittipä sen\nkuka hyvänsä! Tosin kannoin kupeellani säällistä väkipuukkoa enkä\ntuollaista äimää kuin sinä, mokomaa hammastikkua -- ja mitä rivakkaan\npalvelukseen tulee, niin -- tuhannen tulimaista! -- rivakkaa sen\npitää olla hyödyttääkseen, kun kuninkaat huutavat kavallusta ja\nmurhaa niinkuin puoliksi tukehdutettuna rääkyvä kana. Mutta te\nnuoret hovilaiset ette tiedä tällaisista asioista mitään ettekä ole\npaljoakaan parempia kuin nykyään Intiasta tuodut vihreät hanhet,\njoiden ainoana ansiona herroilleen on heidän omien sanojensa\njäärytteleminen -- liuta kielastelijoita ja liehittelijöitä ja\nsilmänpalvelijoita. No, minä olen vanha ja liian jäykkä muuttamaan\nolojani, muutoin heittäisin kaikki silleen ja kuulisin vielä kerran\nTayn tohisevan Campsie Linnin yli.\"\n\n\"Mutta nytpä kaikaa päivälliskellonne, isä\", virkkoi loordi Dalgarno,\n\"ja se on ainakin yhtä suloinen ääni, jos lähettämäni metsänriista\nosoittautuu maukkaaksi\".\n\n\"Seuratkaa minua siis, poikaset, jos haluttaa\", kehoitti vanha jaarli\nja asteli lehtimajasta, jossa he olivat haastelleet, taloa kohti\nmolempien nuorten miesten saattamana.\n\nHeidän kahdenkeskisissä puheissaan ei loordi Dalgarnolla ollut\nsuurtakaan vaivaa valaistakseen Nigelille, miten sopimatonta oli\nhänen uudistaa hovikäyntiänsä hetimiten. Toiselta puolen esitti\nhän turhaan, että loordi Nigel antaisi sitäennen viedä itsensä\nBuckinghamin herttuan puheille; jyrkästi ja halveksivasti kieltäysi\nnuori aatelismies siitä. Hänen ystävänsä kohautti hartioitaan\nniinkuin katsoen ansiokseen, että oli antanut uppiniskaiselle\nystävälle parhaan neuvon, ja haluten olla vastuuton hänen\nitsepintaisuutensa seurauksista.\n\nMitä isään tulee, niin oli nuoren vieraan käytettävissä kyllä hänen\npöytänsä ja parhaat juomansa, joita hän tarjoili runsaamminkin kuin\noli tarpeellista, samoin kuin hänen hyvä neuvontansa ja apunsa\nvelkomusasian ajamiseen. Mutta loordi Huntinglenin vaikutusvalta\noli enemmän näennäistä kuin todellista, ja vaikka hän uljaasti\nvarjelemalla kuningasta olikin saavuttanut suurta kunniaa, hoiteli\nhän itse tätä niin huolettomasti ja antoi hallitsijan suosikkien\nja ministerien syrjäyttää sitä niin helposti, että kuninkaallista\nsuosiollisuutta ei milloinkaan tehokkaasti osoitettu hänelle\nitselleen tai hänen ystävilleen, paitsi parina kertana, jolloin\nkuningas jossain määrin vallattiin yllätyksellä, kuten loordi\nGlenvarlochin ensimäisellä käynnillä.\n\nPerusteellisemmin tuntien Englannin hovin näki loordi Dalgarno isänsä\npuutteellisuuden. \"Ei ole koskaan ollut miestä\", valitti hän, \"jolla\nolisi ollut niin täydellisesti vallassaan kohota onnen huipulle\nkuin isä-parallani. Hän oli hankkinut oikeuden rakentaa portaat\naskelma askelmalta, verkalleen ja varmasti, antaen jokaisen vuosi\nvuodelta anomansa suosion tulla vuorostaan tukikohdaksi seuraavalle\nvuotuiselle myönnytykselle. Mutta sinun urasi ei saa haaksirikkoutua\nsamalle rannikolle, Nigel\", tapasi hän lopettaa. \"Jos minulla onkin\nvähemmän vaikutuskeinoja kuin isälläni on tai oikeastaan oli, kunnes\nhän haaskasi ne sektinassakoihin, haukkoihin, koiriin ja muuhun\ntuollaiseen kamaan, niin kykenen paljoa paremmin kuin hän kehittämään\nsitä, mitä olen saavuttanut, ja se kaikki tulee käytetyksi sinun\nhyväksesi, Nigel. Älä kummastu tai loukkaannu siitä, että näet minua\nnykyään vähemmän kuin ennen. Hirvenmetsästys on alkanut, ja prinssi\nhaluaa useammin pitää minua seurassaan. Minun on myös saateltava\nherttuaa, jotta saan puhutuksi puolestasi, kun tulee tilaisuutta.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään syytä esittää asiaani herttualle\", tiukkasi\nNigel vakavasti; \"olen jo useasti sanonut sen\".\n\n\"No, enhän minä muuta tarkoittanutkaan, sinä ynseä ja epäluuloinen\nvastustelija\", vastasi Dalgarno, \"vaan samaa kuin puhumistani\nherttuan puolesta sinulle. Tahdon vain saada osuuden kuninkaallisen\nherramme lempisiunauksesta: _beati pacifici.\"_\n\nUseina kertoina saivat loordi Glenvarlochin keskustelut sekä\nvanhan jaarlin että hänen poikansa kanssa samanlaisen käänteen\nja saman lopun. Hänestä tuntui toisinaan siltä kuin olisi hänen\nyksinkertaiseksi käynyt juttunsa saattanut kehittyä jotenkuten\nnopeammin jommankumman toimesta, puhumattakaan lady Blackchesterin\nenemmän näkymättömästä ja kerskumattomasta, mutta tuskin vähemmin\nvarmasta vaikutuksesta. Mutta oli yhtä mahdoton epäillä isän\nsuorasukaista rehellisyyttä kuin loordi Dalgarnon innokasta ja\npalveliasta ystävyyttä, eikä myöskään voinut hevillä olettaa, että\nhänet niin suosiollisesti vastaanottaneen ladyn kannatus saattoi\npuuttua, jos sillä voi olla merkitystä hänen asialleen.\n\nNigel oivalsi edelleen todeksi, mitä loordi Dalgarno usein\nhuomautti, että kun suosikkia arveltiin hänen vihamiehekseen,\nhalusi jokainen pikku virkamies, jonka käsien kautta hänen juttunsa\npiti välttämättömästi kulkea, ottaa ansiokseen sellaisten esteiden\ntoimittamista hänen tielleen, joita hän kykeni voittamaan ainoastaan\nsitkeydellä ja kärsivällisyydellä, ellei hän pitänyt parempana\nsovittaa vieraantumista tai loordi Dalgarnon sanojen mukaan solmia\nrauhaa Buckinghamin herttuan kanssa.\n\nNigel olisi voinut kysyä ystävänsä George Heriotin neuvoa tästä\nkohdasta, edellisellä kerralla havaittuaan sen niin edulliseksi.\nEpäilemättä olisi hän siten menetellytkin, mutta ainoana kertana,\njolloin hän oli tavannut kultasepän heidän käytyänsä hovissa, oli\narvoisa porvari juuri kiireisesti valmistautunut matkalle Parisiin\nhyvin tärkeällä ammattiinsa kuuluvalla asialla. Hän oli erityisesti\nsaanut siihen hovin ja Buckinghamin herttuan valtuutuksen, ja siitä\noli arvattavasti tulossa melkoista voittoa. Kelpo mies hymyili\nmainitessaan herttuaa. Hän sanoi olleensa jokseenkin varma siitä,\nettei hän pitkääkään aikaa olisi sillä taholla epäsuosiossa.\n\nLoordi Glenvarloch lausui mielihyvänsä tuosta leppymisestä,\nhuomauttaen johtuneensa mitä tukalimpiin ajatuksiin siitä, että\nmestari Heriot oli hänen tähtensä käynyt vastenmieliseksi noin\nvoimalliselle suosikille ja kenties alttiiksi tämän kostolle.\n\n\"Mylord\", lausui Heriot, \"isänne pojan tähden tekisin paljon,\nja kuitenkin on totinen tosi, jos tunnen itseni, että tekisin\noikeuden nimessä yhtä paljon ja vaarantaisin saman verran paljoa\nvähäpätöisemmän henkilön puolesta kuin olen teidän takianne\nuskaltanut. Mutta koska emme tapaisi toisiamme johonkuhun aikaan,\ntäytyy minun jättää oman viisautenne varaan tämän jutun ajaminen\nedelleen.\"\n\nJa siten he ystävällisesti ja sydämellisesti erisivät toisistaan.\n\nLoordi Glenvarlochin asemassa tapahtui muitakin mainittavia\nmuutoksia. Syrjäkaupungilla asuminen tuotti haittaa hänen nykyisissä\npuuhissaan ja tavaksi tulleessa huvittelussaan. Kenties hän myös\nalkoi hiukan häpeillä kajuuttiansa Paavalin laiturin ääressä ja\nhaluta hiukan enemmän säätynsä mukaista asuntoa. Tätä varten hän\nvuokrasi lakikoulun läheltä pikku huoneen. Hän oli kuitenkin melkein\nsuruissaan toimenpiteestään, kun huomasi, että hänen muuttonsa näytti\ntuottavan jonkun verran mielipahaa John Christielle ja paljonkin\nhänen sydämelliselle ja toimekkaalle emännälleen. Edellinen oli\nvakava ja juro kaikessa esiintymisessään ja lausui ainoastaan\ntoivovansa, että kaikki oli ollut loordi Glenvarlochin mielen\nmukaista ja että mikään sopimaton laiminlyönti heidän taholtaan ei\nvaikuttanut hänen poistumiseensa. Mutta kyynel kimalsi Nelly-emännän\nsilmänurkassa, kun tämä luetteli, mitä erinäisiä parannuksia hän\noli tehnyt kamarissa vasiten saadakseen sen mukavammaksi hänen\nylhäisyydelleen.\n\n\"Iso merikirstukin\", hän kertoi, \"raahattiin ylikertaan\npuotipalvelijan ullakkokoppiin, vaikka se jätti poika-paralle\ntuskin kahdeksantoista tuuman loman hänen ryömiäkseen sen ja sängyn\nvälitse; ja taivas tietää -- en vain minä -- saapiko sitä sieltä enää\nkoskaan tuoduksi alas kapeita portaita. Ja konttorin muuttaminen\nvuodekomeroksi maksoi ummelleen kaksikymmentä killinkiä, ja totisesti\nolisi konttori mukavampi kelle hyvänsä muulle vuokralaiselle kuin\nteidän ylhäisyydellenne. Ostinhan minä ihan vaseti liinavaatteitakin\n-- mutta tapahtukoon taivaan tahto -- en minä nuru.\"\n\nJokainen pitää henkilökohtaisen kiintymyksen merkeistä. Nigel tunsi\ntodella sydäntänsä ahdistavan niinkuin halveksisi hän olosuhteittensa\nparantuessa alhaissäätyisten ystävien yksinkertaisia mukavuuksia ja\nkohteliaisuuksia, jotka olivat vielä äskettäin olleet suoranaisia\nsuosionosoituksia. Kaikin mahdollisin vakuutuksin ja niin runsaalla\nmaksulla, kuin suostuivat ottamaan vastaan, koetti hän lähtiessään\nlieventää heidän tunteittensa loukkaannusta, ja erosuutelo emännän\nviehkeiltä huulilta sinetitsi hänen anteeksiantonsa.\n\nRichie Moniplies jättäytyi isännästään taamma, kysyäkseen voisiko\nJohn Christie tarpeen tullen auttaa kunnon skotlantilaista\npaluumatkalle omaan maahansa, ja varmistuttuaan Johnin auliudesta\nsiinä suhteessa hän erotessaan lausui piankin muistuttavansa tätä\nlupauksestaan. \"Sillä\", hän sanoi, \"jollei mylord ole kyllääntynyt\ntähän Lontoon elämään, tunnenpa erään, joka on, nimittäin minä itse,\nja vakaasti olen päättänytkin nähdä jälleen Arthurin istuimen ennen\nkuin olen montakaan viikkoa vanhempi\".\n\n\n\n\n14. LUKU.\n\nRichie tekee eron.\n\n\nRichie Moniplies piti sanansa. Nuoren loordin asetuttua uuteen\nasuntoonsa hän paria kolmea päivää myöhemmin ilmestyi Nigelin eteen\ntämän valmistuessa pukeutumaan sitte kun oli noussut levolta paljoa\nmyöhäisempänä hetkenä kuin oli ennemmin pitänyt tapanaan.\n\nKatsoessaan saattolaiseensa huomasi Nigel hänen juhlallisilla\nkasvonpiirteillään yhä lisääntyvää synkkyyttä, joka ilmaisi\njoko yltynyttä mahtipontisuutta tai siihen lisäksi tullutta\ntyytymättömyyttä taikka molempiakin.\n\n\"Mitä nyt\", kysyi hän, \"mikä on hätänä tänä aamuna, Richie, kun\nkasvosi ovat käyneet tuollaisen hullunkurisen naamion kaltaisiksi,\njoka tuolla suihkuttaa vettä?\" viitaten lakikoulun kirkkoon, jonka\ngoottilainen rakennustyyli näkyi ikkunasta.\n\nRichie väänsi päätänsä hieman oikealle niin kankeasti kuin olisi\nhäntä niskanjäykistys vaivannut ja vastasi heti palaten entiseen\nasentoonsa: \"Naamiosta nyt viisi -- semmoisista asioista en tullut\npuhumaan.\"\n\n\"Ja mistä sinulla siis on puhuttavaa?\" tiedusti hänen herransa,\njonka olivat olosuhteet karaisseet sietämään melkoisen vapaata\nkäyttäytymistä palvelijansa taholta.\n\n\"Mylord\", alotti Richie, mutta pysähtyi köhimään ja kakistelemaan,\nikäänkuin olisi hänen sanottavansa pyrkinyt tarttumaan kurkkuun.\n\n\"Arvaan salaisuutesi\", sanoi Nigel, \"sinä tarvitset hiukan rahaa,\nRichie. Riittääkö viisi kolikkoa tähän hätään?\"\n\n\"Mylord\", vahvisti Richie, \"suittaa niin olla, että tarvinnen\nrahtusen rahaa; ja minua ilahuttaa samalla kertaa kuin surettaa, että\nteidän ylhäisyydellänne on sitä runsaammin kuin ennen\".\n\n\"Ilahduttaa ja surettaa, mies!\" kummeksi loordi Nigel.\n\n\"Minun arvotukseni on väleen selvillä\", ilmoitti Richie \"Tulin\nkysymään teidän ylhäisyydeltänne, onko teiltä vietävänä mitään\nterveisiä Skotlantiin.\"\n\n\"Skotlantiin! -- mutta oletko järjiltäsi, mies?\" ällistyi Nigel.\n\"Etkö voi viipyä kunnes lähdet sinne minun seurassani?\"\n\n\"Minusta voisi olla kovin vähän hyötyä\", arveli Richie, \"koska aiotte\npalkata toisen paashin ja tallirengin\".\n\n\"Mutta, sinä kateellinen aasi\", kivahti nuori loordi, \"eikö omien\nvelvollisuuksiesi taakka siitä vain kevene? Mene, syö aamiaisesi ja\njuo oluesi kaksin verroin voimakkaana, saadaksesi mokomat hulluudet\npois mielestäsi. Voisin suuttua typeryyteesi, mies -- mutta minä\nmuistan, miten olet pysynyt puolellani vastoinkäymisessä.\"\n\n\"Vastoinkäyminen, mylord, ei olisi koskaan erottanut meitä\", vakuutti\nRichie. \"Luulenpa, että jos asiat olisivat pahimmilleen kiristyneet,\nolisin voinut nähdä nälkää yhtä uljaasti kuin teidän ylhäisyytenne\ntai paremminkin, ollen jossain määrin tottunut sellaiseen, sillä\nvaikka minä vietin poikuusvuoteni teurastajan kojussa, en ole koko\nikääni ollut alituisessa tuttavuudessa vatkulin kanssa.\"\n\n\"No, mitä tarkoitatkaan kaikella tällä laverruksella?\" pahastui\nNigel; \"vai tahdotko vain kiusata kärsivällisyyttäni? Sinä tiedät\nvarsin hyvin, että vaikka minulla olisi kaksikymmentä palvelusmiestä,\npitäisin heistä kaikista suurimmassa arvossa sitä uskollista\nsaattolaista, joka pysyi puolellani ahdingossa. Mutta on kerrassaan\njärjetöntä härnätä minua juhlallisilla päähänpistoillasi.\"\n\n\"Mylord\", haastoi Richie, \"selittäessänne luottamuksenne minuun\nolette menetellyt kunniallisesti itseänne kohtaan, jos saan nöyrästi\nhuomauttaa sen verran, ettekä suinkaan ilman minun ansiotani.\nKuitenkin täytyy meidän erota.\"\n\n\"Ihme ja kumma, mies -- miksi?\" hämmästyi loordi Nigel. \"Mitä syytä\nvoi siihen olla, jos olemme molemmin puolin tyytyväisiä?\"\n\n\"Mylord\", selitti Richie Moniplies, \"teidän ylhäisyytenne hommat ovat\nsemmoisia, etten minä voi niitä läsnäolollani hyväksyä tai kannattaa\".\n\n\"Mitä sanotkaan, tolvana!\" tulistui hänen herransa.\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa, mylord\", vastasi hänen palvelijansa,\n\"että on kohtuutonta loukkaantua sekä puhumisestani että\nvaitiolostani. Jos voitte maltillisesti kuunnella lähtöni perusteita,\nniin se saattaa hyvinkin olla parempi teille täällä ja tämän jälkeen\n-- jos ette, niin antakaa minulle lupa poistua tuppisuuna, ja jääköön\nse siis silleen.\"\n\n\"Anna tulla, mies!\" käski Nigel. \"Puhu suusi puhtaaksi -- mutta\nmuista sentään, kelle puhut.\"\n\n\"No niin, mylord -- minä puhun nöyrästi\" -- milloinkaan ei Richie\nollut näyttänyt jäykistyneemmän arvokkaalta kuin virkkaessaan tämän\nsanan; \"mutta luuletteko, että tuo noppien viskely ja korttien\nsakaaminen ja krouveissa ja näytelmätaloissa kuljeskeleminen soveltuu\nteidän ylhäisyydellenne -- sillä varmastikaan ei semmoinen elämä\nsovellu minulle?\"\n\n\"Mitä, ethän ole kääntynyt hiuksenhalkojaksi tai puritaniksi,\nhoukkio?\" sanoi loordi Glenvarloch nauraen, vaikka pahastus ja häpeä\ntekivät sen hänelle jokseenkin työlääksi.\n\n\"Mylord\", vastasi hänen saattolaisensa, \"tajuan tiedustuksenne\nsisällön. On paljon mahdollista, että minä olen hiukan tunnontarkka,\nja sydämeni pohjasta soisin paremmin ansaitsevani sen nimen; mutta\nse olkoon sivumennen sanottu. Olen venyttänyt palvelusmiehen\nvelvollisuuksia niin pitkälle kuin pohjoismaalainen omatuntoni\nsallii. Voin antaa hyvän sanani herrani tai synnyinseutuni\npuolesta, kun olen vieraalla maalla, vaikka jättäisinkin silkan\ntoden pikkusen sivummalle. Niin, ja minä otan tai annan sivalluksen\nsen miehen kanssa, joka puhuu halventavasti kumpaisestakaan.\nMutta tämä leiskuminen, peluu ja tiatterilystäily ei ole minun\nelementtiäni -- en saa hengitetyksi siinä -- ja kuullessani teidän\nylhäisyytenne voittavan rahat joltakulta vaivaiselta raukalta,\njolle ne ovat voineet olla peräti kipeään tarpeeseen, niin kautta\nsieluni, jos huutavaan hätään kaipaisitte rahoja, mieluummin kuin\nsoisin voittavanne sen erän häneltä loikkaisin pensasaidan yli\nteidän ylhäisyytenne kanssa ja huikkaisin 'seis!' ensimäiselle\nkalakauppiaalle, jonka kohtaisimme tulossa Smithfieldistä\nessexiläisten vasikkainsa hinta massissaan!\"\n\n\"Sinä olet tomppeli\", moitti Nigel, jota kuitenkin omatunto pahasti\nsoimasi. \"En milloinkaan pelaa muuten kuin pikku eristä.\"\n\n\"Niin kyllä, mylord\", vastasi taipumaton palvelija, \"ja -- yhä\nluvallanne lausuen -- se on vain sitä pahempi. Jos te pelaisitte\nvertaistenne kanssa, niin synti saattaisi pysyä samana, mutta\nsiinä olisi enemmän maallista kunniaa. Teidän ylhäisyytenne tietää\ntai voisi tietää omasta kokemuksesta, joka ei ole vielä montakaan\nviikkoa vanha, että pikku eriä on tukala menettää niiden, joilla ei\nole isompia; ja täytyypä minun suoraan sanoa teille, että ihmiset\nmoittivat teidän ylhäisyytenne pelaavan ainoastaan sellaisten\nhairahtuneitten olentojen kanssa, joilla ei ole muuta menetettävää\nkuin pelkät panoksensa.\"\n\n\"Kukaan ei rohkene väittää sitä!\" vastasi Nigel kiukustuneena.\n\"Minä pelaan kenen kanssa haluan, mutta tahdon pelata ainoastaan\nsellaisesta panoksesta kuin haluan.\"\n\n\"Sitä ne juuri väittävätkin, mylord\", pitkitti arnahtamaton Richie,\njota luontainen läksytyshalu ja suorasukaisuus esti oivaltamasta,\nmitä tuskaa hän tuotti herralleen; \"nuo ovat juuri heidän omia\nsanojansa. Eilenkin teidän ylhäisyytenne suvaitsi tuossa samaisessa\nravintolassa voittaa siltä nuorelta puolivillaiselta herrasmieheltä,\njolla oli ihokas tulipunaista samettia ja kukonsulka kypärälakissa\n-- häneltä, tarkoitan, joka tappeli sen suurisuisen kapteenin kanssa\n-- viisi puntaa tai sille paikkeelle. Näin hänen tulevan käytävää\npitkin, ja jollei hän ollut puhdistettu puille paljaille, niin en ole\neläissäni nähnyt häviöön joutunutta miestä.\"\n\n\"Mahdotonta!\" intti loordi Glenvarloch. \"Kuka hän sitten onkaan? Hän\nnäytti varakkaalta mieheltä.\"\n\n\"Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mylord\", vastasi Richie.\n\"Korukirjailu ja metallinapit tuottavat tyhjiä taskuja. Ja jos\nkysytte, kuka hän on -- niin kenties arvaan enkä huoli kertoa.\"\n\n\"Ainakin, jos olen tuottanut kellekään sellaiselle miehelle\nvahinkoa\", pyysi loordi Nigel, \"anna minun tietää, miten voin sen\nkorjata\".\n\n\"Älkää siitä piitatko, mylord -- aina kunnioittavasti puhuakseni\",\nsanoi Richie; \"hänestä tullaan pitämään soveliaasti huolta. Ajatelkaa\nhäntä vain lähimäisenä, joka oli kiitämässä ylimääräisellä kyydillä\nhornaan ja sai teidän ylhäisyydeltänne hyvän pukkauksen eteenpäin\nmatkallaan. Mutta minä pysäytän hänet, jos järki pätee siihen, ja\nsiispä ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kysyä siitä sen enempää,\nsillä sen joutumisesta tietoonne ei olisi mitään hyötyä, vaan\nsuuresti päinvastoin.\"\n\n\"Kuulepas, mies\", sanoi hänen herransa, \"olen erityisistä syistä\nsietänyt puheitasi näin kauvan, mutta älä enää pitemmälle käytä\nväärin suopeuttani -- ja koska sinun välttämättömästi pitää lähteä,\nniin mene, Jumalan nimessä, ja tästä saat matkakassaa.\" Niin\nsanoen hän laski palvelijansa käteen kultaa, jonka Richie mitä\nhuolellisimmin laski kolikko kolikolta.\n\n\"Onko kaikki kunnossa -- vai ovatko ne vajapainoisia -- tai mikä\nhitto sinua pidättelee, kun viisi minuuttia takaperin olit niin\nkovin kiireissäsi?\" ärähti nuori loordi nyt kerrassaan ärtyneenä\nsiitä julkeasta suvaitsemattomuudesta, jolla Richie jakeli\nsiveellisyysohjeitaan.\n\n\"Kolikkojen lukumäärä on täydellinen\", myönsi Richie horjumattoman\nvakavasti, \"ja mitä painoon tulee, niin vaikka ne ovat niin\nturhantarkkoja tässä kaupungissa, että irvistävät hiukankin kepeälle\ntai reunastaan rakoutuneelle rahalle, hyppäävät ne niihin käsiksi\nEdinburghissa kuin kukko karvikkaan. Kultakolikot eivät siellä ole\nniin runsaita, sen pahempi!\"\n\n\"Sitä hupsumpi siis olet\", huomautti Nigel, jonka suuttumus oli vain\nhetkellistä, \"kun jätät maan, missä niitä on kylliksi\".\n\n\"Mylord\", puheli Richie, \"ollakseni teille suorapuheinen, Jumalan\narmo on parempi kuin maallinen mammona. Kun Henki, kuten nimitätte\ntuota monsieur Lutinia, -- ja yhtä hyvin voisitte sanoa häntä\nHirreksi, sillä se hänet varmaankin perii, -- sitte suosittaa\nteille paashia, kuulette vähän sellaisia opetuksia kuin olette\nminulta kuullut. Ja vaikka ne olisivat viimeiset sanani\", hän jatkoi\nääntänsä korottaen, \"niin sanoisin teidän harhaantuneena hylkäävän\npolut, joita kunnioitettava isänne astui, ja mikä pahempi, te olette\nmenossa -- yhä luvallanne sanoen -- hornaan pesuriepu hännyksenä,\nsillä teitä nauravat ne, jotka johtavat teitä noille vallattomuuden\nsyrjäpoluille\".\n\n\"Nauravatko!\" sanoi Nigel, joka ikäistensä tavoin oli herkempi\npilkalle kuin järjelle. \"Kuka rohkenee nauraa minua?\"\n\n\"Mylord, niin totta kuin elän leivästä -- ei, jopa niin totta\nkuin olen vilpitön mies, ja luullakseni ei teidän ylhäisyytenne\nole koskaan havainnut Richien kieleltä kirpoavan muuta kuin totta\n-- paitsi teidän ylhäisyytenne kunniaksi, maani hyödyksi tai\nkenties johonkin omaan pikku tarpeeseeni, jolloin koko totuuden\njulistaminen oli turhaa -- sanon siis, niin totta kuin olen vilpitön\nmies, kun näin tuon mies-paran tulevan käytävää pitkin tuossa\nravintolassa, joka on Jumalan ja ihmisten kiroama (taivas minulle\nsellaiset voimasanat anteeksi suokoon!), hampaat purtuina yhteen,\nkädet nyrkissä ja lakki vedettynä alas otsalle kuin toivottoman\nmiehen, virkkoi minulle Henki: 'Tuossa menee tunkioltaan eksynyt\nkananpoikanen, jonka on herrasi kyninyt kyllin puhtaaksi; kyllä\nkestää, ennen kuin hänen ylhäisyytensä pörhistelee höyheniään oikean\ntaistelukukon kanssa.' Ja niinpä, mylord, suoraan sanoakseni,\nlakeijat ja teikarit ja varsinkin teidän veriveljenne loordi Dalgarno\nnimittävät teitä varpushaukaksi. Ajattelin hiukan lyödä Lutinin\npäähän läven siitä puheesta, mutta lopultakaan ei kiista ollut sen\narvoinen.\"\n\n\"Käyttävätkö ne sellaisia nimityksiä minusta?\" tulistui loordi Nigel.\n\"Kuolema ja paholainen!\"\n\n\"Ja paholaisen emo, mylord\", vastasi Richie; \"ne hyörivät kaikki\nkolme Lontoossa. Ja sitäpaitsi Lutin ja hänen herransa nauroivat\nteille, mylord, kun annoitte ajatella, että -- häpeä sitä\nmainitakaan -- että te olitte kovin hyvissä väleissä sen siivon\nkelpo miehen vaimon kanssa, jonka talosta vastikään läksitte,\nkoska se ei kelvannut uuteen komeiluunne, kun sitä vastoin he\nsanoivat, nuo hävyttömät pilkkaajat, että te uskottelitte päässeenne\nmoiseen suosioon, vaikka teillä ei ollut miehuutta noin sievään\nsaaliiseen, ja että varpushaukka oli liiaksi pelkuri lentämään\njuustonkaupustelijankaan muijaan käsiksi.\" Hän pysähtyi toviksi\nja katseli tiukasti herransa kasvoja, jotka hehkuivat häpeästä ja\nsuuttumuksesta; sitte hän jatkoi: \"Mylord, tein teille oikeutta\najatuksissani, ja itselleni myös; sillä, arvelin minä, hän olisi\nrypenyt yhtä syvällä tuonlaatuisessa hurjastelussa kuin muissakin,\njollei Richie olisi pitänyt aistimiansa valveilla.\"\n\n\"Mitä uutta järjettömyyttä olet saanut kiusaannuksekseni?\" ärähti\nloordi Nigel. \"Mutta jatkahan, koska olen viimeistä kertaa\nhäpeämättömyytesi ahdistamana, -- jatka, ja käytä aikaasi parhaiten.\"\n\n\"Sen totisesti teen\", vakuutti Richie. \"Ja koska taivas on suonut\nminulle kielen puhuakseni ja neuvoakseni --\"\n\n\"Jota leiviskää sinun ei voi suinkaan syyttää jättäneen jouten\",\nkeskeytti loordi Glenvarloch.\n\n\"Totta kyllä, mylord\", myönsi Richie, taas heilauttaen kättään\nikäänkuin kehoittaakseen herraansa olemaan vaiti ja tarkkaavainen;\n\"siten toivoakseni ajattelette jonkun ajan kuluttua. Ja koska\nolen jättämäisilläni palveluksenne, on asianmukaista teidän saada\nkuulla totuus, voidaksenne harkita pauloja, joille nuoruutenne ja\nviattomuutenne saattaa joutua alttiiksi, kun vanhemmat ja säveämmät\npäät poistuvat luotanne. Muuan rehevä, hyvännäköinen vaimoihminen,\nnoin neljänkymmenen vaiheilla, on paljon kysellyt teistä, mylord.\"\n\n\"No, mitä hän minusta halusi?\" tiedusti loordi Nigel.\n\n\"Ensimältä, mylord\", kertoi hänen ymmärtäväinen saattolaisensa, \"kun\nhän näytti siistiltä naiselta ja halukkaalta -- järkevään seuraan, en\nollut suinkaan vastahakoinen päästämään häntä puheisiini\".\n\n\"Sen arvaan\", virkkoi loordi Nigel, \"etkä haluton pakisemaan hänelle\nyksityisistä asioistani\".\n\n\"Oivalsin minä paremmin, mylord\", oikaisi palvelija; \"sillä vaikka\nhän teki minulle monia kysymyksiä maineestanne, varoistanne,\nasiastanne täällä ja muusta sellaisesta, en katsonut soveliaaksi\nkertoa hänelle selvää totuutta niistä\".\n\n\"En käsitä sinulla olleen mitään tarvista\", huomautti loordi Nigel,\n\"kertoa sellaiselle naiselle totta tai valettakaan asioista, jotka\neivät häneen vähääkään kuuluneet\".\n\n\"Samaa arvelin minäkin, mylord\", vastasi Richie, \"ja niinpä en\nkertonut hänelle kumpaakaan\".\n\n\"Ja _mitä_ sinä sitte kerroit hänelle, senkin iankaikkinen\nlavertaja?\" kysyi hänen isäntänsä kärsimättömänä miehen\njaarittelusta, mutta kuitenkin uteliaana tietämään, mihin se kaikki\ntähtäsi.\n\n\"Juttelin hänelle\", selitti Richie, \"maallisesta omaisuudestanne ja\nniin edelleen jotakin, mikä ei ole totta juuri tällä haavaa, mutta\non ollut totta aikaisemmin, pitäisi olla totta nyt ja on totta taas\nvastedes -- nimittäin että te omistatte komeita tiluksia, joihin\nteillä nyt onkin vain oikeus. Mukavaa haastelua meillä oli siitä\nja muista aiheista, kunnes hän näytti pukinsorkan, alkaen rupattaa\nminulle jostakusta naikkosesta, jonka hän sanoi mielistyneen teidän\nylhäisyyteenne, ja mieluusti olisi hän puhunut teidän kanssanne\nerityisesti siitä. Mutta kuullessani tuollaista vihiä aloin ajatella,\nettei hän ollut paljoakaan parempi kuin -- vhiu!\" Hän lopetti\nkertomuksensa hiljaisella, mutta hyvin valaisevalla vihellyksellä.\n\n\"Ja miten menetteli viisautesi näin ollen?\" tiedusti loordi Nigel,\njoka äskeisestä närkästyksestään huolimatta nyt kykeni tuskin\npidättämään nauruaan.\n\n\"Minä otin semmoisen hahmon, mylord\", kertoi Richie, rypistäen\njuhlallisia kulmakarvojaan, \"jonka piti kouristaa hänen sydäntään\nmoisilla asioilla kulkemisesta. Osoitin hänelle selkeästi pahuutensa\nja uhkasin suoraa päätä toimittaa hänet sukellustuoliin; hän\nvastavuoroon sätti minua häpeämättömäksi pohjoismaalaiseksi rakiksi\n-- ja niin me erosimme, emmekä toivoakseni ja uskoakseni enää koskaan\nosu yhteen. Ja siten minä seisoin teidän ylhäisyytenne ja tuon\nkiusauksen välillä, joka olisi saattanut olla pahempi kuin ravintola\ntai tiatterikaan, sillä tiedättehän, mitä Salomo, juutalaisten\nkuningas, sanoo vieraasta naisesta -- sillä, sanoin itsekseni,\nolemme jo villiintyneet peluuseen, ja jos seuraavaksemme ryhdymme\nsalavuoteuteen, niin Luoja tiesi mihin joudummekaan!\"\n\n\"Hävyttömyytesi ansaitsisi kuritusta, mutta se on ainakin\ntoistaiseksi viimeinen, mikä joutuu siedettäväkseni -- ja minä\nannan sen anteeksi\", lupasi loordi Glenvarloch. \"Ja koska eroamme,\nRichie, en sano varokeinoistasi minun suhteeni muuta kuin että olisit\nluullakseni voinut jättää minut toimimaan oman harkintani mukaan.\"\n\n\"Paljoa parempi jättämättä\", vastasi Richie, \"paljoa parempi. Me\nolemme kaikki heikkoja olentoja ja voimme päättää paremmin toistemme\npuolesta kuin omastamme. Ja mitä minuun tulee, niin minäkin, paitsi\nsiinä supliikkiasiassa, jollaista suittaa sattua kelle hyvänsä,\nolen aina havainnut olevani paljoa älykkäämpi toimiessani teidän\nylhäisyytenne puolesta kuin siinä, mitä olen saanut tehdyksi omaksi\nhyödykseni -- minkä muuten olenkin aina jättänyt toiselle sijalle,\nniinkuin velvollisuuteni on vaatinut.\"\n\n\"Niin uskonkin tehneesi\", myönsi loordi Nigel; \"aina olen havainnut\nsinut vilpittömäksi ja uskolliseksi. Ja koska Lontoo miellyttää sinua\nniin vähän, lausun sinulle lyhyet jäähyväiset, ja voit matkustaa\nEdinburghiin kunnes minä tulen sinne itse, jolloin toivottavasti\nrupeat jälleen palvelukseeni.\"\n\n\"No, taivas teitä siunatkoon, mylord\", kiitti Richie Moniplies\nkohotetuin katsein, \"sillä tuo sana kuulostaa armollisemmalta kuin\nmikään kahteen viikkoon virkkamanne. Hyvästi jääkää, mylord.\"\n\nHän ojensi vankan luisevan kouransa, tarttui loordi Glenvarlochin\nkäteen, nosti sen huulilleen, kiepahti sitte kannoillaan ja\npoistui huoneesta kiireesti, ikäänkuin peljäten ilmaisevansa\nsuurempaa liikutusta kuin soveltui hänen käsityksiinsä arvokkaasta\nkäyttäytymisestä. Loordi Nigel kummastui hiukan hänen äkillisestä\nlähdöstään ja huusi häntä takaisin kuullakseen, oliko hänellä\nriittävästi varoja, mutta Richie pudisti päätänsä sen enempää\nvastaamatta ja juoksi joutuin alas portaita, paukautti ulko-oven\nperässään kiinni ja näkyi piankin harppaamassa Strandilla.\n\nHänen isäntänsä piti lähtenyttä melkein tahtomattaankin silmällä\nja näki ikkunastaan jonkun aikaa äskeisen saattolaisensa pitkän,\nlaihan vartalon, kunnes tämä katosi ihmisvilinään. Nigelin mietteet\neivät olleet pelkkää oman esiintymisensä hyväksymistä. Ei ollut\nmikään hyvä merkki hänen elämänsä laadusta -- tätä ei hän voinut\nolla tunnustamatta itselleen -- että noin uskollinen palvelija ei\nenää näyttänyt tuntevan samaa ylpeyttä hänen palveluksessaan tai\nkiintymystä häntä kohtaan kuin oli aikaisemmin osoittanut. Ja hän\ntunsi jonkun verran omantunnon vaivoja Richien syyttelystä, samalla\nkun häntä hävetti ja loukkasi se väritys, jonka muut antoivat hänen\nmielestään varovalle ja maltilliselle pelaamiselle. Hänellä oli vain\nse puolustus, että asia ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä\nsiinä valossa.\n\nSitte johdatti ylpeys ja itserakkaus hänen ajatuksiinsa, että\ntoiselta puolen ei Richie kaikkine hyvine aikeineenkaan ollut\njuuri muuta kuin itseluuloinen, mahtipontinen palkollinen, joka\nnäytti taipuisammalta esiintymään holhoojana kuin lakeijana, muka\npelkästä rakkaudesta herraansa kohtaan ottaen oikeudekseen sekaantua\nhänen toimiinsa ja valvoa niitä sekä lisäksi saattaen hänet\nnaurunalaiseksi hienossa maailmassa käyttäytymisensä vanhanaikaisella\nmuodollisuudella ja häiritsevällä tunkeilulla.\n\nNigelin katseet olivat tuskin kääntyneet ikkunasta, kun hänen\nuusi isäntänsä astui huoneeseen ja ojensi hänelle kirjelmän, joka\noli huolellisesti kiedottu silkkirihmalla ja sinetitty -- sen\noli antanut, hän sanoi, muuan nainen, joka ei ollut pysähtynyt\nhetkeksikään. Sisältö värähdytteli samaa jännettä, jota Richie\nMoniplies oli jo täristellyt. Kirjelappu kuului seuraavasti:\n\n    Korkeasti kunnioitettavan loordi Glenvarlochin käsiin,\n    tuntemattomalta ystävältä.\n\n    \"Mylord!\n\n    Te luotatte epärehelliseen ystävään ja vahingoitatte kunniallista\n    mainetta. Teidän ylhäisyytenne tuntematon, mutta todellinen\n    ystävä tahtoo lausua yhdellä sanalla, mitä te ette kuulisi\n    mielistelijöiltä niin pitkään aikaan kuin riittäisi täydelliseksi\n    häviöksenne. Se jota pidätte mitä uskollisimpana -- ystävänne\n    loordi Dalgarno -- on aivan petollinen teitä kohtaan ja\n    pyrkii ystävyyttä teeskennellen turmelemaan menestyksenne ja\n    häpäisemään hyvää nimeä, jolla voisitte edistää asiaanne. Hänen\n    teille osoittamansa suosiollinen kannatus on vaarallisempi kuin\n    prinssin ynseys, samoin kuin Beaujeun ravintolassa voittaminen on\n    häpeällisempää kuin häviäminen. Varokaa kumpaistakin. Ja tämän\n    vain tahtoo saada lausutuksi vilpitön, mutta, nimetön ystävänne\n\n                                             IGNOTO.\"\n\nLoordi Glenvarloch pysähtyi toviksi miettimään ja rypisti paperin\nkokoon -- sitte hän taas avasi sen ja luki tarkkaavasti -- rypisti\notsaansa -- harkitsi hetkisen ja huudahti sitte repien sen\nsiekaleiksi: \"Pois kehno parjaus! Mutta tahdonpa pitää silmällä --\ntarkata --\"\n\nAjatus toisensa jälkeen juolahti hänen mieleensä, mutta ylimalkaan\noli Glenvarloch niin vähän tyytyväinen aprikoimisensa tulokseen, että\npäätti häivyttää mietteensä kävelyllä puistossa. Ottaen viittansa ja\nhattunsa hän siis läksi sinne.\n\n\n\n\n15. LUKU.\n\nKolmas varoitus.\n\n\nVaikka Kaarlo II laajensi, kaunisti vehmailla lehtokujilla ja\nmuutenkin paranteli Pyhän Jaakon puistoa, oli se jo hänen isoisänsä\naikana yleisenä ja suosittuna kävelypaikkana, jossa säätyhenkilöt\npaljon liikkuivat jaloittelukseen ja aikansa kuluksi.\n\nLoordi Glenvarloch suuntasi sinne askeleensa karkoittaakseen ikäviä\naatoksia, kun näitä oli hänen mielessään herättänyt eroamisensa\nuskollisesta apuristaan Richie Monipliesista sellaiseen tapaan, joka\nei ollut mieluisa hänen ylpeydelleen ja tunteilleen, sekä entisen\npalvelijansa viittauksien vahvistukseksi tullut nimetön kirje.\n\nPuistossa oli melkoisesti yleisöä hänen sinne tullessaan, mutta\nnykyisessä mielentilassaan hän tahtoi karttaa seuraa, -- pysytellen\nsyrjässä runsaammin käytetyiltä Westminsteriin ja Whitehalliin\njohtavilta teiltä. Hän samosi pohjoista kohti eli kuten nyt\nsanoisimme pitkin aituuksen Piccadillyn puoleista reunaa, luullen\nsaavansa siellä häiriintymättömänä antautua ajatuksiinsa tai pikemmin\ntaistella niitä vastaan.\n\nTässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi, sillä hänen verkalleen\nastellessaan käsivarret viittaan kiedottuina ja hattu silmille\nvedettynä hätyytti häntä äkkiä Sir Mungo Malagrowther. Joko kartellen\ntai karteltuna oli tämä nähnyt hyväksi tai pakolliseksi vetäytyä\nsamalle hiljaisemmalle kulmalle puistoa.\n\nNigel hätkähti kuullessaan ritarin säröisen äänen kimakan, terävän\nja vaikertavan soinnun, eikä hän vähempää säikähtynyt nähdessään\npitkän ja laihan vanhuksen nilkuttavan luoksensa nukkavieruun\nviittaan verhoutuneena, jonka pinnalla kymmenentuhatta eriväristä\ntahraa peitti alkuperäistä tulipunaista pohjaa, ja päässä uutterasti\nkulutettu kastorihattu, jossa vitjojen asemesta oli musta\nsamettinauha ja kameelikurjen sulkaa vastasi salvukukon höyhen.\n\nLoordi Glenvarloch olisi mielellään pelastautunut, mutta\njäniksenpojalla oli yhtä vähän mahdollisuutta vapautua kokeneesta\najokoirasta. Sir Mungo oli, vertausta jatkaaksemme, aikaa sitten\noppinut _juoksemaan taiten_ ja varmistautumaan saaliin sieppaamisesta\nsuuhunsa. Nigel näki siis pakolliseksi seisahtua ja vastata\nkuluneeseen kysymykseen: \"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Ei mitään erityistä luullakseni\", vastasi nuori aatelismies yrittäen\nmennä edelleen.\n\n\"Kas, te tietenkin menette siihen ranskalaiseen ravintolaan\",\nhuomautti ritari. \"Mutta nyt on vielä kovin varhaista -- teemmekin\nsillaikaa kierroksen puistossa -- se terästää ruokahaluanne.\"\n\nNiin sanoen hän tyynesti pisti käsivartensa loordi Glenvarlochin\nkainaloon, vaikka hänen uhrinsa kaikkea mahdollista säädyllisyyteen\nsoveltuvaa vastarintaa tehden painoi kyynäspäänsä tiukasti kylkeä\nvasten. Iskukoukulla kytkettyään saaliinsa alkoi ritari hinata sitä\nmukanaan. Nigel oli juro ja vaitelias, toivoen pääsevänsä eroon\nvastenmielisestä kumppanistaan, mutta Sir Mungo oli päättänyt, että\njoskaan loordi ei puhunut, piti hänen ainakin kuunnella.\n\n\"Te olette menossa ravintolaan, mylord?\" haastoi ivailija. \"No,\nparempaa ette voi tehdäkään -- siellä on hyvää seuraa ja erityisesti\nvalittua, kuten olen kuullut. Epäilemättä on se sellaista kuin nuoren\naatelismiehen tuleekin saada ympäristökseen -- ja ylväs isänne olisi\nollut hyvillään, jos olisi nähnyt teidän pitävän niin arvokasta\nseuraa.\"\n\n\"Minä luulen\", huomautti loordi Glenvarloch arvellen pakolliseksi\nvirkkaa jotakin, \"että seura on niin hyvää kuin yleensä voipi tavata\ntuollaisissa paikoissa, missä tuskin sopii sulkea ovea niiltä, jotka\ntulevat kuluttamaan rahojansa\".\n\n\"Oikein, mylord -- aivan oikein\", vahvisti hänen kiusaajansa,\npuhjeten hykähtelevään, mutta peräti epäsointuiseen nauruun. \"Nuo\nporvaristomppelit ja maalaismoukat sulloutuvat meidän sekaamme, kun\novi on vain tuumankin raollaan. Ja mikä neuvoksi? Se vain, että\nkun heidän kassansa antaa heille itseluottamusta, me riistämme sen\nheiltä. Nylkekää heitä, mylord -- korventakaa niinkuin kyökkipiika\nrottia, ja silloin niiden ei tee mieli tulla uudestaan. Niin, niin --\nkynikää niiltä höyhenet, nyppikää sulat -- ja silloin eivät lihotetut\nsalvukukot pyri lentelemään niin korkealle, mylord, kyyhkyshaukkain\nja varpushaukkain ja muiden sellaisten joukkoon.\"\n\nJa Sir Mungo tähtäsi Nigeliin nopean, terävän, harmaan silmänsä,\ntarkaten ivansa tehoa huolellisesti kuin haavuri arkaluontoisessa\nleikkauksessa seuraa veitsensä kulkua.\n\nNiin halukas kuin Nigel olikin salaamaan tunteitaan, ei hän voinut\nolla tyydyttämättä kiduttajaansa luimistelulla tämän pistoista. Hän\npunehtui kiusaannuksesta ja suuttumuksesta, mutta riitaantuminen Sir\nMungo Malagrowtherin kanssa olisi ollut sanomattoman naurettavaa, sen\nhän tunsi, joten hän vain jupisi itsekseen: \"Hävytön rahjus!\" Tällä\nkertaa ei Sir Mungon aistimien vajavuus estänyt häntä kuulemasta ja\nvastaamasta.\n\n\"Niin juuri -- aivan oikein\", huudahti pisteliäs vanha hovilainen.\n\"Hävyttömiä nahjuksia ne ovat, jotka siten tunkeutuvat parempiensa\nseuraan; mutta teidän ylhäisyytenne osaa käyttää niitä hyödyksi\n-- teillä on temppunne. Hovissa pidettiin hyvin hauskaa viime\nperjantaina siitä, miten te nujersitte jonkun nuoren puotilaisen,\nhevosen ja miehen, otitte häneltä _spolia opima_ ja kaikki rahat,\nmitä hänellä oli hallussaan, viitan hopeanappeihin asti, sekä\nlähetitte hänet syömään ruohoa Nebukadnesarin, Babylonin kuninkaan\ntavoin. Suurta kunniaa oli siitä teidän ylhäisyydellenne. Meille\nkerrottiin, että se tolvana toivottomuudessaan heittäysi Thamesiin.\nNiitä on yltäkyllin jäljellä -- enemmän tuhoutui Floddenin\nlakeudella.\"\n\n\"Teille on kerrottu tukku valheita, mikäli minusta on kysymys, Sir\nMungo\", väitti Nigel äänekkäästi ja ankarasti.\n\n\"Paljon mahdollista -- paljon mahdollista\", myönsi häikäilemätön\nja nolostumaton Sir Mungo; \"siinä piirissä ei liiku muuta kuin\nvaleita. Se miekkonen ei siis hukkunutkaan? -- sepä vahinko.\nMutta minä en koskaan uskonut sitä osaa jutusta -- lontoolaisella\nrihkamakauppiaalla on enemmän älyä vihassaan. Varmaankin on\nmies-pahainen nyt ottanut kelpo varsiluudan käteensä ja lakaisee\nviemäreistä ruosteisia nauloja, päästäkseen uudestaan kokoamaan\nrepullisen selkäänsä. Hänellä on kolme lasta, sanotaan; ne\nkyllä auttelevat häntä urheasti katujen haravoimisessa. Teidän\nylhäisyytenne voi saada hänet uudestaan puhdistettavakseen, my lord,\njos heillä on vähänkin onnea rantojen perkauksessa.\"\n\n\"Tämä on enemmän kuin sietämätöntä\", ähkäisi Nigel epävarmana,\nryhtyisikö suuttuneesti puoltamaan mainettansa vai viskaisiko\nvanhan kiusaajan käsivarrestaan. Mutta hetken mietintä sai hänet\nvakuutetuksi siitä, että kumpainenkin menettely vain antaisi pohjaa\njuoruille, joiden hän alkoi nyt nähdä vahingoittavan mainettansa sekä\nylemmissä että alemmissa piireissä. Pikaisesti teki hän senvuoksi\nviisaamman päätöksen kärsiä Sir Mungon tahallista hävyttömyyttä,\ntoivoen mahdollisesti saavansa selville, mistä lähteestä saivat\nalkunsa nämä jutut, jotka niin haitallisesti hälvensivät hänen\nkunniaansa.\n\nSir Mungo sillävälin tapansa mukaan tarttui Nigelin viimeiseen\nsanaan tai oikeastaan sen sointuun ja tulkitsi sitä mielensä\nmukaan. \"Tietämätöntäkö!\" hän kertasi; \"eipä niinkään, mylord,\nsillä kuulemani mukaan on teillä erinomainen onni. Teidän sanotaan\nhyvin osaavan kohdella oikullista Onnetarta, nokkelana ja säyseänä\nnuorukaisena, halukkaasti lämmitellen hänen myhäilyissään, antamatta\nhänen rypistää teille silmäkulmiansa. Ja silloin on ihmisellä onni\ntosiaan kuin säkissä.\"\n\n\"Sir Mungo Malagrowther\", pyysi loordi Glenvarloch, kääntyen häneen\ntotisena, \"suvaitkaahan kuunnella minua hetkinen\".\n\n\"Niin hyvin kuin kykenen, mylord -- parhaani mukaan\", vastasi Sir\nMungo pudistaen päätänsä ja osoittaen vasemman käden sormella\nkorvaansa.\n\n\"Koetan puhua hyvin selvästi\", lupasi Nigel ponnistautuen\nkärsivälliseksi. \"Te pidätte minua huomattuna pelurina; vakuutan\nkunniasanallani, että asiaa ei ole teille esitetty oikein -- minä\nen ole sellainen. Te olette minulle ainakin velvollinen hiukan\nselittämään, mistä olette voinut saada niin vääriä tietoja.\"\n\n\"En ole milloinkaan kuullut olevanne _suuri_ peluri, enkä ole koskaan\najatellut tai sanonut teistä sitä, mylord\", selitti Sir Mungo, joka\nhuomasi mahdottomaksi välttää kuulemasta, mitä Nigel oli lausunut\nerityisen harkitusti ja selvästi ääntäen. \"Sanon vieläkin -- en ole\nkoskaan kuullut, kertonut tai ajatellut teidän olevan rento peluri,\n-- sellainen, joita luetaan ensi luokkaan kuuluviksi. Katsokaas,\nmylord, minä sanon _sitä_ peluriksi, joka hakee tasapuolisia panoksia\nja tasaväkistä taitoa sekä pysyy pelissä, olipa onni hyvä tai huono;\nja minä sanon _sitä_ rennoksi tai ensiluokkaiseksi peluriksi, joka\narvelematta antautuu sellaiseen veikkaan. Mutta sellaista miestä,\nmylord, jolla on malttia ja varovaisuutta pidättyä milloinkaan\nuskaltautumasta pikku peliä ylemmäksi, moista peliä, joka saattaa\nkorkeintaan tyhjentää ruokakauppiaan apulaispojan säästölaatikon,\n-- miestä, joka pyrkii vähävaraisten vastakumppaniksi ja sen vuoksi\nkykenee runsaamman pohjasummansa avulla aina peijaamaan heidät\nodottamalla hyvää onneansa ja poistumalla pelistä, kun onni hänet\njättää, en minä sano _suureksi_ peluriksi, mylord, miksi häntä sitte\nmuuksi olisikaan nimitettävä.\"\n\n\"Ja tuollaiseksi halpamaiseksi, ahneeksi heittiöksi te tahtoisitte\npäätellä minut\", vastasi loordi Glenvarloch, \"keinottelijaksi, joka\narastelee taitavia ja vaanii tietämättömiä -- karttaa pelaamista\nvertaistensa kanssa, päästäkseen varmana rosvoamaan alempiansa?\nTätäkö saan käsittää kerrotuksi minusta?\"\n\n\"Ei, mylord, te ette voita mitään puhumalla minulle suurisuisesti\",\nsanoi Sir Mungo, jonka ivailuhalua todella kannatti kelpo määrä\nmiehuutta, siitä puhumattakaan, että hän myös täydellisesti luotti\nSir Rullion Rattrayn lyömämiekan ja lady Cockpenin kätyrien patukan\ntuottamaan koskemattomuuteen. \"Ja mitä asian todenperäisyyteen\ntulee\", hän jatkoi, \"niin teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten,\noletteko koskaan menettänyt viittä kultarahaa enempää kerrallaan\nsiitä asti kun aloitte käydä Beaujeulla -- ettekö ole aivan\nenimmäkseen noussut pöydästä voittajana -- ja onko niillä reippailla\nnuorilla keikareilla, jotka käyvät ravintolassa -- tarkoitan\njalosukuisia ja sitä myöten varoissaan olevia -- tapana pelata\ntuollaisin ehdoin?\"\n\n\"Isäni oli oikeassa\", tunnusti loordi Glenvarloch karvaalla mielellä,\n\"ja täydellä syyllä seurasi minua hänen kirouksensa, kun ensi kertaa\nastuin siihen laitokseen. Sen ilmapiiri on saastuttavaa, ja mies,\njoka välttää häviötä, menettää kunniansa ja maineensa.\"\n\nSir Mungo tarkkaili uhriansa kokeneen onkimiehen ihastuneella, mutta\nvaransapitävällä silmällä. Hän huomasi nyt että siiman liiallinen\ntiukentaminen hyvinkin todennäköisesti murtaisi otteen. Suodakseen\nsaaliille senvuoksi sätkimistilaa pyysi hän, että loordi Glenvarloch\nei ottaisi hänen vapaata puhettansa \"_in malam partem_. Jos\nolettekin hiukan liian huolellinen huvittelussanne, mylord, niin se\nkieltämättömästi on turvallisinta estääksenne hiukan rappiolle\njoutuneen omaisuutenne vaarantamista pitemmälle; ja jos pelaatte\nalempienne kanssa, säästytte siten hankalasta kiusasta, korjaamasta\npuoleenne ystävienne ja vertaistenne rahoja, jotapaitsi rahvaan\nroikaleilla on ollut etunaan _tecum certasse_, kuten Ajax Telamonin\npoika lausuu _apud Metamorphoseos_. Heidänlaisilleen on se ajatus,\nettä ovat saaneet pelata skotlantilaisen aatelismiehen kanssa,\nkunniallinen ja kunnioitettava korvaus panoksensa menetyksestä, jonka\nkai sitäpaitsi enimmät niistä hölmöistä hyvin voivatkin pudistaa\npussistaan.\"\n\n\"Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, Sir Mungo\", intti Nigel,\n\"tahtoisin mielelläni tietää --\"\n\n\"Niinpä niin\", keskeytti Sir Mungo, \"ja kuten sanotte, kuka siitä\nvälittää, liikeneekö se Bashanin lihavilta mulleilta vai eikö?\nHerrasmiesten ei kannata supistaa hauskutteluaan mokomien tähden.\"\n\n\"Tahdon tietää, Sir Mungo\", tiukkasi loordi Glenvarloch, \"missä\nseurassa olette kuullut nämä parjaavat tiedot minusta?\"\n\n\"Epäilemättä -- epäilemättä, mylord\", puheli Sir Mungo; \"olen\naina kuullut ja aina kertonut, että teidän ylhäisyytenne pitää\nyksityisesti mitä parhainta seuraa. Mainitaanhan komeata\nBlackchesterin kreivitärtä, mutta hän ei luullakseni ole paljoakaan\nliikkeellä, kun sattui se hänen juttunsa Buckinghamin herttuan\nkanssa; ja vanhanaikainen kunnon skotlantilainen ylimys loordi\nHuntinglen on ehdottomasti ylhäinen henkilö -- on vahinko, ettei hän\nvoi riittävästi pidättää pikaria ja sarkkaa huuliltaan, mikä tuolloin\ntällöin haittaa hänen mainettansa. Ja kuuluuhan siihen hieno nuori\nloordi Dalgarno, jolla on harmaitten hapsien ymmärrys käherrettyjen\nlemmenkutriensa alla -- loistava ryhmä se on, isä, tytär ja poika,\nkaikki samaa arvokasta perhettä. Tarpeetonta lienee puhua George\nHeriotista, kelpo miehestä, kun on kysymys ylhäisöstä. Sitä seuraa\nsiis olen kuullut teidän pitävän, mylord, kun jätämme sikseen\nravintolan.\"\n\n\"Seurani ei ole tosiaankaan ulottunut paljoa laajemmalle kuin\nmainitsitte\", myönsi loordi Glenvarloch; \"mutta kovin --\"\n\n\"Hovinko?\" tokaisi Sir Mungo; \"siitä juuri aioinkin puhua. Dalgarno\nsanoo, että hän ei saa teitä taivutetuksi tulemaan hoviin, ja siitä\non teille haittaa, mylord -- kuningas kuulee teistä muiden kautta,\nkun hänen tulisi nähdä teidät itsekohtaisesti -- puhun vakaasta\nystävyydestä, mylord. Kun teitä vastikään mainittiin likeisimmässä\nhovipiirissä, kuultiin hänen majesteettinsa sanovan: '_Jacta est\nalea! -- Glenvarlochides_ on käynyt peluriksi ja juomariksi!',\nLoordi Dalgarno otti pitääkseen teidän puoltanne, mutta hänen\nvastaväitteensä hukkuivat hovilaisten yhteiseen morkkaukseen. Nämä\nkuvailivat teidän hullaantuneen leiskumaan kaupungilla ja panevan\nvaaraan parooniutenne käsityöläiskorttelien latuskalakkien parissa.\"\n\n\"Ja tätä puhuttiin minusta julkisesti\", pahoitteli Nigel, \"ja\nkuninkaan kuullen?\"\n\n\"Julkisestiko?\" toisti Sir Mungo Malagrowther; \"niin puhuttiin\n-- eli kuiskittiin salassa -- mikä on niin avointa julistamista\nkuin asia salli, sillä saattekin uskoa, että hovi ei ole sellainen\npaikka, missä ihmiset ovat niin likeisiä kuin veljekset ja hälisevät\nmielipiteitään kuin ravintolassa ollen\".\n\n\"Kirottuja olkoot sekä hovi että ravintola!\" huudahti Nigel\nkärsimättömästi.\n\n\"Kaikesta sydämestäni\", vahvisti ritari. \"Vähän olen saanut\nritaripalveluksesta hovissa, ja viime kerralla ravintolassa\nkäydessäni menetin neljä enkelikolikkoa.\"\n\n\"Saanko pyytää teitä, Sir Mungo, antamaan minun tietää\", sanoi Nigel,\n\"kutka siten pitelevät vapaasti miehen mainetta, joka saattaa olla\nheille vain vähän tunnettu eikä ole milloinkaan tuottanut vahinkoa\nainoallekaan heistä?\"\n\n\"Enkö ole jo maininnut teille\", vastasi Sir Mungo, \"että kuningas\nlausui jotakin siihen suuntaan? Samaten teki prinssi, ja niin ollen\nvoitte ottaa valallenne, että piirissä jokainen, joka ei ollut vaiti,\nveisasi samaa virttä kuin hekin.\"\n\n\"Sanoitte juuri äsken\", huomautti Glenvarloch, \"että loordi Dalgarno\npuuttui puheeseen minun puolestani\".\n\n\"Niin tosiaan teki\", kertoi Sir Mungo pilkallisesti, \"mutta nuori\naatelismies vaiennettiin helposti -- olletikin kun hänellä oli\njotakin nuhaa, niin että hän puhui käheästi kuin kylmettynyt korppi.\nJos mies-paralla olisi ollut äänensä täydellinen käyttö tallella,\nniin häntä olisi epäilemättä kuunneltu yhtä hyvin kuin jossain omassa\nasiassaan, jota kukaan ei osaa ajaa tehokkaammin. Ja sallikaakin\nminun sivumennen tiedustaa teiltä\", pitkitti Sir Mungo, \"onko loordi\nDalgarno koskaan esitellyt teidän ylhäisyyttänne prinssille tai\nBuckinghamin herttualle, joista kumpainen hyvänsä väleen toimittaisi\nasianne kuntoon?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään vaatimusta prinssin tai herttuan suosioon\",\nsanoi loordi Glenvarloch. \"Koska näytätte ottaneen tutkiaksenne\nasioitani, Sir Mungo, vaikka kenties jokseenkin tarpeettomasti, niin\nlienette kuullut, että olen anonut hallitsijalta suvulleni tulevan\nsaamisen suoritusta. En voi epäillä kuninkaan halua tehdä oikeutta\nenkä siis säädyllisesti käyttää hänen korkeutensa prinssin tai hänen\narmollisuutensa Buckinghamin herttuan puoltopuheita, saadakseni hänen\nmajesteetiltaan, mitä joko pitäisi myöntää minulle oikeutenani tai\nevätä kerta kaikkiaan.\"\n\nSir Mungo väänsi kummalliset kasvonpiirteensä ihmeellisimpään\nirvistykseensä, vastatessaan:\n\n\"Se on peräti selvä ja helppotajuinen esitys asemasta, mylord, ja\nsiihen luottaessanne osoitatte ehdotonta ja täydellistä tutustumista\nkuninkaaseen, hoviin ja ihmiskuntaan yleensä. Mutta keitä tuolta\ntulee? Suoristautukaa, mylord, ja väistykää -- kautta kunniani, siinä\novat juuri ne miehet, joista puhuimme -- siinä paha, missä -- hmh!\"\n\nKeskustelun aikana oli loordi Glenvarloch, kenties toivoen\npääsevänsä eroon Sir Mungosta, suunnannut heidän kulkunsa puiston\nvilkasliikkeisempään osaan; mutta kelpo ritari oli juuttunut häneen\nkokonaan välinpitämättömänä siitä, minne oltiin menossa, kunhan\nkumppani pysyi hänen huostassaan. He olivat kuitenkin vielä jonkun\nmatkan päässä väkirikkaammalta näyttämöltä, kun Sir Mungon tottunut\nkatse huomasi merkit, joista hän nyt varoitti loordi Glenvarlochia.\n\nHiljaista kunnioittavaa sorinaa kuului lukuisista ryhmistä, joita\nliikkui puiston aliosassa. Ne keräysivät ensin koolle, kasvot\nkääntyneinä Whitehallia kohti, mutta peräytyivät sitte molemmin\npuolin, antaakseen tilaa loistavalle seurueelle, joka palatsista\ntullen käveli eteenpäin puiston halki; koko yleisö siirtyi syrjään\nkävelytieltä ja seisoi avopäin heidän kulkiessaan ohi.\n\nUseimmat näistä hovikeikareista olivat pukeutuneita siihen asuun,\njonka on Vandyken sivellin tehnyt tutuksi vielä lähes kahden\nvuosisadan takaa; tämä oli juuri siihen aikaan alkanut syrjäyttää\nsitä värikkäämpää ja koreampaa kuosia, joka oli omaksuttu Henri\nQuatren ranskalaisesta hovista.\n\nKoko saattue oli avopäin, paitsi Walesin prinssi, jälkeenpäin\nonnettomin brittiläinen hallitsija, jonka pitkiä tummanruskeita\nsuortuvia ja jo varhaisessa nuoruudessa ikäänkuin tulevaisuuden\nenteeksi kaihomielisiä kasvoja varjosti espanjalainen hattu ja\nsiitä nuokkuva yksinäinen kameelikurjen sulka, hänen astellessaan\npitkin kävelytietä. Hänen oikealla puolellaan käveli Buckingham,\njonka käskevä ja samalla sorea ryhti melkein loi varjoon prinssin\noman esiintymisen ja majesteettisuuden, vaikka hän oli vain tämän\nsaattolaisena. Suuren hovilaisen silmät, liikkeet ja eleet olivat\nniin hillittyjä ja noudattivat niin tarkoin kaikkea hänen asemaansa\nkuuluvaa seurustelukaavaa, että ne pistivät silmään selvänä\nvastakohtana sille rohkealle hilpeydelle ja huolettomuudelle, jolla\nhän esittäytyi \"rakkaan isäsensä ja kuomansa\" Jaakko-kuninkaan\nsuosioon. Tämän lahjakkaan hovilaisen omituisena osana oli pysytellä\ntavoiltaan niin vastakkaisten isän ja pojan pääsuosikkina, että hänen\npiti nuorekasta prinssiä miellytelläkseen supistaa mitä ankarimpiin\nkunnioittavan huomaavaisuuden rajoihin se vallaton ja avomielinen\nhyväntuulisuus, joka viehätti elähtänyttä isää.\n\nTosin tunsi Buckingham hyvin sekä Jaakon että Kaarlon erilaisen\nluonnonlaadun, joten hänen ei ollut vaikea hoidella korkeinta\nsijaa molempien suosiossa. On kyllä arveltu, kuten olemme edellä\nmaininneet, että herttua saatuaan täydellisesti puolelleen Kaarlon\nkiintymyksen säilytti paikkansa isän ympäristössä ainoastaan\ntavan voimasta, ja että jos Jaakko olisi saanut tehdyksi lujan\npäätöksen, olisi hän ainakin elämänsä loppuvuosina luultavasti\nerottanut Buckinghamin neuvoskunnastaan ja suosiostaan. Mutta\njos kuningas tosiaan koskaan aikoi sellaista muutosta, oli hän\nliian arkaluontoinen ja liiaksi tottunut siihen vaikutusvaltaan,\njoka herttualla oli kauvan ollut häneen, kootakseen kylliksi\nmielenlujuutta sellaisen tarkoituksen toteuttamiseen. Ainakin on\nvarmaa, että vaikka Buckingham jäi eloon sen isännän jälkeen, joka\noli hänet korottanut, oli hänen harvinaisena onnenaan kokea mitä\nloistavinta hovisuosiota vähentymättömänä kahden hallituksen aikana,\nkunnes sen äkillisesti sammutti hänen vereensä salamurhaaja Feltonin\ntikari.\n\nPalataksemme tästä syrjähyppäyksestä: Prinssi käveli eteenpäin\nsaattueineen ja läheni paikkaa, missä loordi Glenvarloch ja Sir\nMungo olivat hovitapojen mukaan väistyneet syrjään, tehdäkseen tilaa\nprinssille ja osoittaakseen hänelle tavanmukaista kunnioitusta.\nNigel havaitsi nyt, että loordi Dalgarno käveli Buckinghamin\nherttuan kintereillä ja näytti kuiskaavan jotakin hänen korvaansa\nheidän tullessaan likelle. Ainakin tuntui prinssin ja herttuan\nhuomio kohdistuvan sellaisesta seikasta Nigeliin, sillä molemmat\nkäänsivät päänsä sille suunnalle ja katselivat häntä tarkkaavasti.\nPrinssin vakavat kaihomieliset kasvot kuvastivat nyt ankaruutta, kun\ntaasen Buckinghamin katseet jossain määrin ilmaisivat halveksivaa\nvoitonriemua. Loordi Dalgarno ei näkynyt huomaavan ystäväänsä,\nkenties syystä että auringon säteet tulivat siltä puolen kävelytietä,\nmissä Nigel seisoi, pakottaen Malcolmin kohottamaan hattuansa silmien\nvarjostimeksi.\n\nPrinssin astuessa ohi kumarsivat loordi Glenvarloch ja Sir\nMungo kuten kunnioitus vaati. Vastatessaan heidän alamaiseen\ntervehdykseensä vakavalla muodollisuudella, joka antoi kullekin\nsäätyluokalle osuutensa, vaan ei hiventäkään enempää, viittasi\nprinssi Sir Mungoa astumaan esille. Lähtiessään alottaen\nanteeksipyynnön liikkauksestaan ja päästen loppuun juuri kun sai\nonnutuksi prinssin eteen, kuunteli Sir Mungo tarkkaavasti ja näköjään\nymmärtävästi kysymyksiä, joita tehtiin niin matalalla äänellä, että\nritari olisi varmasti ollut niille kuuro, jos puhuttelijana olisi\nollut kukaan Walesin prinssiä alempi henkilö. Hetkisen puheltuaan\nprinssi hämmennyttäväksi huomion osoitukseksi loi Nigeliin toisen\ntiukan katseen, kosketti hattuansa keveästi Sir Mungolle ja käveli\nedelleen.\n\n\"Niin on asia kuin uumoilinkin, mylord\", ilmoitti Sir Mungo, ja\nhänen sävynsä oli aiottu surumieliseksi ja myötätuntoiseksi, vaikka\nse muistutti apinan irvistystä, kun tämä on siepannut tulikuuman\nkastanjan suuhunsa. \"Teillä on takaystäviä, mylord, se on,\nkarsastelijoita -- tai selkeästi sanoakseni vihamiehiä -- prinssin\nympäristössä.\"\n\n\"Kuulen sen mielipahakseni\", sanoi Nigel; \"mutta soisinpa tietäväni,\nmistä he minua syyttävät\".\n\n\"Saatte kuulla, mylord\", kertoi Sir Mungo, \"prinssin omat sanat. 'Sir\nMungo', hän sanoi, 'minua ilahuttaa nähdä teidät, ja on hauskaa,\nettä luuvalonne sallii teidän tulla tänne nauttimaan puhdasta\nilmaa'. Minä kumarsin velvollisuuteni mukaisesti -- saatoitte\nhuomatakin, mylord, että minä tein sen, ja se oli keskustelumme\nensimäisenä osana. Hänen korkeutensa tiedusti sitte minulta, oliko\nse henkilö, jonka seurassa seisoin, nuori loordi Glenvarloch. Minä\nvastasin, että te olitte se, hänen korkeutensa palvelukseksi --\nmikä oli toinen osa. Kolmanneksi hänen korkeutensa virkkoi asiaan\npalaten, että hän oli tosiaan kuullutkin sen, (tarkoittaen tulleen\nmainituksi hänelle, että te olitte se henkilö), mutta että hän ei\nvoinut uskoa tuon ylvään, vaikka rappeutuneen suvun perillisen\nviettävän joutilasta, häpeällistä ja keinottelevaa elämää Lontoon\nruokaloissa ja kapakoissa, kun kuninkaan rummut pärisivät ja hänen\nlippunsa liehuivat Saksassa hänen vävypoikansa rajakreivin apuna.\nMinä en voinut, senhän teidän ylhäisyytenne käsittää, tehdä muuta\nkuin kumartaa, ja armollinen 'jääkää hyvästi, Sir Mungo Malagrowther'\nantoi minulle luvan palata teidän ylhäisyytenne luo. Ja nyt, mylord,\njos asianne tai huvinne kutsuu teitä ravintolaan tai minne hyvänsä\nkaupungille, niin tehkää tahtonne mukaan, sillä kaiketi arvelette\nviipyneenne kyllin kauvan puistossa, koska he luultavasti kääntyvät\nkäytävän päästä ja palaavat tätä kautta -- ja te arvatakseni olette\nsaanut selvän viittauksen olla hevillä jouduttautumatta prinssin\ntielle.\"\n\n\"_Te_ voitte jäädä tai mennä miten mielitte, Sir Mungo\", vastasi\nNigel, jonka kasvot ilmaisivat tyyntä, mutta vakaata pahastumista;\n\"minä puolestani olen tehnyt päätökseni. En poistu tältä yleiseltä\nkävelypaikalta yhdenkään ihmisen mieliksi -- vielä vähemmin lähden\ntäältä niinkuin arvottomana esiintymään muun yleisön joukossa. Toivon\nprinssin ja hänen saattueensa palaavan tästä niinkuin arvelette,\nsillä minä tahdon odottaa, Sir Mungo, ja uhmata heitä.\"\n\n\"Uhmata heitä!\" huudahti Sir Mungo tyrmistyneenä. \"Uhmata Walesin\nprinssiä -- kuningaskuntien kruununperillistä! Kautta sieluni,\nsaattekin sitten uhitella yksinänne.\"\n\nHän oli hätäisesti poistumaisillaan Nigelin luota, mutta jokin\nharvinainen suopean harrastuksen kosketus aatelismiehen nuoruuden ja\nkokemattomuuden johdosta näytti äkkiä lauhduttavan hänen piintynyttä\nivallisuuttaan.\n\n\"Perhanako minua vanhaa narria vaivaa!\" päivitteli Sir Mungo; \"mutta\nväkisinkin täytyy minun huolehtia -- niin vähän kuin olenkaan velkaa\nonnelle tai lähimäisilleni -- tästä hirvenvasasta, joka tietenkin\non uppiniskainen kuin paholaisen riivaama porsas, sillä se on hänen\nsukupiirteitään. Tervettä neuvoa minun vain pitää haaskata häneen. --\nHentomielinen nuori loordiseni, ymmärtäkää minua selvästi, sillä tämä\nei ole mitään lasten leikkiä. Kun prinssi lausui minulle sen mitä\nteille toistin, merkitsi se samaa kuin kielto ilmestymästä enää hänen\nnäkyviinsä. Ottakaa sentähden varteen vanhan miehen neuvo, sillä hän\ntarkoittaa teille hyvää ja kenties pikkusen parempaa kuin hänellä on\nsyytä toivottaa kellekään. Kyyristäytykää ja antakaa aallon mennä\nohi niinkuin älykäs lapsonen -- menkää asuntonne rauhaan, pitäkää\njalkanne poissa kapakasta ja hyppysenne noppalaatikosta; sopikaa\nasianne hiljaisesti jonkun kanssa, jolla on parempaa suosiota hovissa\nkuin teillä, niin saatte pyöreän summan rahaa matkustaaksenne Saksaan\ntai muuanne hakemaan menestystänne. Hyvällä onnella taistellut soturi\nse perusti sukunne neljä- tai viisisataa vuotta takaperin, ja jos\nolette urhea ja onnekas, voitte keksiä keinoja suvun varallisuuden\nparantamiseksi. Mutta uskokaa sanaani, että tässä hovissa ei teitä\nikänä lykästä.\"\n\nSir Mungon lopetettua kehoituksensa, jossa ilmeni enemmän vilpitöntä\nmyötätuntoa toisen ihmisen asemaa kohtaan kuin hänen oli tähän asti\ntiedetty ilmaisevan kenenkään suhteen, vastasi loordi Glenvarloch:\n\"Olen kiitollinen teille, Sir Mungo -- olette luullakseni\npuhunut sydämestänne, ja minä kiitän teitä. Mutta hyvän neuvonne\nvastapalvelukseksi pyydän hartaasti, että jätätte minut; huomaan\nprinssin saattueineen palaavan tänne päin, ja seuraani jäämällä\nvoitte vahingoittaa itseänne, vaan ette auttaa minua.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Sir Mungo; \"ja sentäänkin, jos olisin kymmentä\nvuotta nuorempi, tuntisin kiusausta pysymään puolellanne ja\nkohtaamaan heitä. Mutta kuudenkymmenen korvissa ja siitä ylöspäin\nkäy ihmisen miehuus kylmäkiskoiseksi, ja niiden, jotka eivät\nkykene ansaitsemaan elantoansa, ei sovi vaarantaa vanhuutensa\npikku varaa. Toivon teidän läpäisevän onnellisesti, mylord, mutta\nse on epätasainen taistelu.\" Niin sanoen hän kääntyi pois ja\nnilkutti tiehensä, usein kuitenkin katsoen taakseen, ikäänkuin\nolisi hänen luontainen sisunsa nykyisessä masennetussakin tilassaan\nvastustushalun ja kiistamielen kannustamana saattanut hänet\nvastahakoiseksi omaksumaan omalle turvallisuudelleen välttämätöntä\nmenettelyä.\n\nKumppaninsa lähtiessä ajatteli Nigel hänestä ystävällisemmin kuin\nhänen ilmestyessään, jäädessänsä nyt yksikseen käsivarret rinnalla\nristissä ja nojaten polkua siimestävän yksinäisen puun runkoon,\nsamalla kun hän rohkaisihe kohtaamaan hetkeä, jonka odotti koituvan\nkäänteeksi kohtalossaan. Mutta hän erehtyi olettaessaan, että\nWalesin prinssi joko puhuttelisi häntä tai sallisi hänen käydä\npuhdistautumaan sellaisessa julkisessa paikassa. Hän ei kuitenkaan\njäänyt huomaamattomaksi, sillä kun hän teki kunnioittavan, mutta\nkorskean hovikumarruksen, ilmaisten katseellaan ja sävyllään\nlannistumattomasti kuulleensa prinssin vastikään lausuman\nepäsuotuisan mielipiteen, vastasi Kaarlo sellaisella silmäkulmien\nrypistyksellä kuin voi odottaa ainoastaan niiltä, joiden katsanto on\nkäskyvaltaa ja päättäväisyyttä. Kulkue asteli edelleen, Buckinghamin\nherttuan olematta näkevinänsäkään loordi Glenvarlochia, ja vaikka\nloordi Dalgarnoa ei päiväpaiste enää häirinnyt, piti tämä silmänsä\nluotuina maahan kenties äskeisestä vielä huikaistaneina.\n\nLoordi Glenvarlochin oli vaikea hillitä suuttumusta, jonka\npurkaminen olisi noissa olosuhteissa ollut hulluutta. Hän kavahti\nnojailevasta asennostaan ja seurasi prinssin saattuetta, pitääkseen\nhovilaisia selvästi näkyvissään; se olikin hyvin helppoa, siellä\nhe kävelivät hitaasti. Nigel huomasi heidän suuntaavan kulkunsa\npalatsia kohti, missä prinssi kääntyi portilla ja kumarsi saattueensa\naatelismiehille, siten lähettäen heidät pois ennen kuin astui\npalatsiin, mukanaan ainoastaan Buckinghamin herttua ja pari\ntallimestaria. Muu seurue vastasi alamaisesti prinssin hyvästijättöön\nja alkoi hajaantua pitkin puistoa.\n\nKaikkea tätä tarkkasi loordi Glenvarloch. Järjestäen viittansa ja\nkiertäen miekkavyötänsä siten, että kahva tuli lähemmäksi kättä,\nmutisi hän: \"Dalgarnon pitää selittää minulle tämä kaikki, sillä\nilmeisesti on hän mukana juonessa!\"\n\n\n\n\n16. LUKU.\n\nYstävykset riitaantuvat.\n\n\nEnnen pitkää keksi Nigel loordi Dalgarnon lähestyvän, seuranaan\ntoinen jalosukuinen nuori mies prinssin saattueesta; ja kun he\nsuuntasivat askeleensa puiston kaakkoiskulmaa kohti, päätti hän\nheidän olevan menossa loordi Huntinglenille. Mutta he seisahtuivatkin\nja kääntyivät toiselle polulle, joka vei pohjoiseen. Loordi\nGlenvarloch arveli suunnan muutoksen johtuneen siitä, että he olivat\nnähneet hänet ja halusivat karttaa häntä.\n\nEpäröimättä seurasi Nigel heitä sivupolkua myöten, joka kiersi\npensaisen puistikon ja vei hänet jälleen puiston hiljaisempaan osaan.\nHän pani tähdelle, mitä puolta tiheikköä loordi Dalgarno kulki\nkumppaninsa kanssa, ja rientäen toista reunaa pitkin pääsi hän siten\nkohtaamaan heidät kasvoista kasvoihin.\n\n\"Hyvää huomenta, mylord Dalgarno\", toivotti loordi Glenvarloch\ntuimasti.\n\n\"Kas, Nigel-ystäväni\", vastasi loordi Dalgarno sävyltään huolettomana\nja välinpitämättömänä; \"ja otsasi kuvastaa asioita? Mutta sinun on\nodotettava, kunnes tapaamme Beaujeulla puoleltapäivin -- Sir Ewes\nHaldimund ja minä kuljemme parhaillaan prinssin toimissa.\"\n\n\"Jos kulkisitte kuninkaankin toimissa, mylord\", vaati loordi\nGlenvarloch, \"pitää teidän pysähtyä vastaamaan minulle\".\n\n\"Ho-hoi!\" kummeksui loordi Dalgarno; \"mitä tämä rajuus merkitsee?\nTämähän, Nigel, on Kuningas Kambyseen[42] sävyä! Sinä olet viime\naikoina käynyt liian paljon teattereissa. Heitä tuo hullutus, mies;\nmene syömään päivälliseksi keittoa ja salaattia, juo sikurivettä\nveresi jäähdykkeeksi, käy levolle päivänlaskun aikana ja ponnista\npahoja henkiäsi, Vimmaa ja Väärinymmärrystä vastaan.\"\n\n\"Olen saanut kylliksi väärinymmärrystä osakseni teidän joukossanne\",\nsanoi Glenvarloch yhä yhtä jyrkän pahastuneesti, \"ja etenkin teiltä,\nmylord Dalgarno, joka olette käyttänyt ystävyyden naamaria\".\n\n\"Tämä se vasta on jotakin!\" oudoksui Dalgarno kääntyen ikäänkuin\nvetoamaan Sir Ewes Haldimundiin. \"Näettekö tätä vihastunutta\nöyhkäriä, Sir Ewes? Kuukausi takaperin ei hän olisi rohjennut katsoa\nsilmiin jotakuta noista lampaista, ja nyt hän on mellastajain\nruhtinas, kyyhkysten kynijä, pelurien ja runoilijain arvottaja -- ja\nkiitokseksi siitä, että olen osoittanut hänelle tien siihen etevään\nasemaan, jonka hän on saanut kaupungilla, tulee hän tänne haastamaan\nriitaa parhaan ystävänsä kanssa, jollei ainoankin, mitä hän on\nsäädyllisistä piireistä tavannut.\"\n\n\"Minä kieltäydyn sellaisesta salakavalasta ystävyydestä, mylord\",\ntulistui loordi Glenvarloch. \"Epään sen mainelauseen, jota te päin\nsilmiänikin yritätte kiinnittää minuun, ja ennen kuin eroamme vaadin\nteidät tilille siitä.\"\n\n\"Hyvät loordit\", keskeytti Sir Ewes Haldimund, \"sallikaa minun\nmuistuttaa teille, että kuninkaallinen puisto ei ole mikään sovelias\npaikka kiistelyyn\".\n\n\"Minä sovitan kiistani missä hyvänsä tapaan vihamieheni\", huudahti\nNigel, joka ei tiennyt tai kiivastuksissaan kenties muistanut paikan\netuoikeuksia.\n\n\"Kiistaa saat kylliksesi\", vastasi loordi Dalgarno, \"niin\npian kuin osoitat riittävää syytä siihen. Sir Ewes Haldimund,\njoka tuntee hovin, menee takuuseen siitä, että minä en epäröi\nsellaisissa tilanteissa. Mutta mistä nyt valitat, koettuasi pelkkää\nhyväntahtoisuutta minulta ja perheeltäni?\"\n\n\"Perhettänne vastaan ei minulla ole mitään valittamista\", vastasi\nloordi Glenvarloch; \"he ovat tehneet hyväkseni minkä voivat --\nenemmän, paljoa enemmän kuin olisin saattanut odottaa. Mutta te,\nmylord, olette ystäväkseni sanoutuessanne sallinut parjata minua\nmissä sana teidän suustanne olisi asettanut maineeni oikeaan valoon\n-- ja tästä johtuu loukkaava sanoma, jonka vastikään sain Walesin\nprinssiltä. Se joka antaa panetella ystävää, mylord, ottaa osaa\nherjaukseen.\"\n\n\"Teille on kerrottu väärin, hyvä loordi Glenvarloch\", huomautti Sir\nEwes Haldimund; \"olen itse usein kuullut loordi Dalgarnon puolustavan\nkunniaanne ja pahoittelevan, että yksinomaan kiintymyksenne Lontoon\nhuvitteluelämään esti teitä säännöllisesti esiintymästä kuninkaan ja\nprinssin saattolaisena\".\n\n\"Samalla kun hän itse\", muistutti loordi Glenvarloch, \"kielteli minua\ntulemasta hoviin\".\n\n\"Teen tästä jutusta lyhyen\", virkkoi loordi Dalgarno korskean\nkylmäkiskoisesti. \"Te näytte saaneen päähänne, mylord, että te ja\nminä olimme Pylades ja Orestes -- toinen painos Damonia ja Pythiasta\n-- Theseus ja Peirithous kaikkein vähintään. Te erehdytte ja olette\nantanut ystävyyden nimen tunteelle, joka minun puoleltani oli\npelkkää suopeutta ja sääliä hiomatonta ja tietämätöntä maanmiestä\nkohtaan, yhtyneenä rasittavaan tehtävään, jonka isäni antoi minulle\nteidän suhteenne. Maineenne, mylord, ei ole kenenkään sepittämää,\nvaan omaa tekoanne. Minä esitin teidät paikkaan, missä oli kuten\nkaikkialla hyvää ja huonompaa seuraa tavattavana -- teidän tapanne\ntai taipumuksenne saivat teidät mieluummin liittymään kehnompiin\naineksiin. Pyhä kauhistuksenne noppien ja korttien näkemisestä\nrappeutui varovaksi päätökseksi pelata ainoastaan sellaisina aikoina\nja sellaisten henkilöiden kanssa, että pääsisitte aina lähtemään\nvoittajana -- yksikään mies ei voi kauvan tehdä siten ja säilyttää\nherrasmiehen nimeä. Sellaisen maineen olette itsellenne luonut, ja\nteillä ei ole mitään oikeutta suututella, että minä en seurapiireissä\nväitä sitä vastaan, minkä itse tiedätte todeksi. Antakaahan meidän\nmennä edelleen, mylord, ja jos tahdotte lisäselvitystä, valitkaa joku\ntoinen aika ja soveliaampi paikka.\"\n\n\"Mikään aika ei voi olla parempi kuin nykyinen\", vastasi loordi\nGlenvarloch, jonka pahastuksen oli nyt ärsyttänyt äärimäisilleen\nDalgarnon kylmäverinen ja loukkaava puhdistautuminen, \"mikään paikka\nsoveliaampi kuin se, missä nyt seisomme. Sukuni jäsenet ovat aina\nkostaneet herjauksen silloin ja siinä, kun se lausuttiin, vaikkapa\nvaltaistuimen juurella. Loordi Dalgarno, te olette konna! Vetäkää\nmiekkanne ja puolustautukaa.\" Samassa paljasti hän pistomiekkansa.\n\n\"Oletteko mieletön?\" hämmästyi loordi Dalgarno astuen taaksepäin;\n\"mehän olemme hovin piirissä\".\n\n\"Sen parempi\", vastasi loordi Glenvarloch; \"puhdistanpa sen\nherjaajasta ja kehnosta raukasta\". Hän tunkeusi sitte lähelle loordi\nDalgarnoa ja läimäytti tätä miekkansa lappeella.\n\nKiista oli nyt herättänyt huomiota, ja eri tahoilta huudettiin:\n\"Pysykää alallanne -- rauhassa -- miekat paljastettu puistossa! Hoi,\ntänne! -- kaitsijat -- vartijat -- huovit!\" Väkeä ryntäsi paikalle\njoka suunnalta.\n\nLoordi Dalgarno oli iskun saadessaan puolittain vetänyt miekkansa,\nmutta painalsi sen takaisin huotraan, kun huomasi ihmisparven\ntihenevän. Tarttuen Sir Ewes Haldimundia käsivarresta käveli hän\njoutuisasti pois ja uhkasi vain lähtiessään loordi Glenvarlochille:\n\"Saatte kalliisti maksaa tämän häväistyksen -- me tapaamme vielä.\"\n\nSiistin näköisen vanhanpuoleisen miehen, joka huomasi loordi\nGlenvarlochin pysyvän paikallaan, tuli surku hänen nuorekasta\nulkomuotoaan, ja hän huomautti tälle: \"Tiedättekö, nuori herra,\nettä tämä on Tähtikamarin juttu ja että se saattaa maksaa oikean\nkätenne? Livistäkää ennen kuin vartijat tai konstaapelit saapuvat.\nLaittautukaa Whitefriarsiin taikka jonnekin saamaan turvaa\nja lymypaikkaa, kunnes pääsette sopimaan asian tai lähtemään\nkaupungista.\"\n\nNeuvoa ei sopinut lyödä laimin. Loordi Glenvarloch kiirehti\nlähtemään puistosta Pyhän Jaakon palatsin vieritse, joka oli silloin\nturvakotina. Häly yltyi hänen takanaan, ja näyttämölle ilmestyi\nuseita kuninkaallisen huonekunnan järjestysmiehiä tavoittamaan\nrikollista. Nigelin onneksi oli yleisöön levinnyt kansanomainen\ntoisinto nujakan syystä. Kerrottiin erään Buckinghamin herttuan\nseuralaisen loukanneen maalta tullutta vierasta herrasmiestä, joka\noli kelpo lailla peitonnut häntä. Suosikki tai suosikin seuralainen\non aina vihattu John Bullille, ja hän on altis pitämään niiden\nkiistaajien puolta, jotka toimivat lakikielellä puhuen _par voye\ndu fait_. Molemmat ennakkoluulot olivat Nigelille suotuisia. Kun\nsiis virkailijat tulivat häntä vangitsemaan, eivät he kyenneet\nkatselijoilta saamaan mitään tietoja hänen ulkomuodostaan tai\nsuunnastaan, joten hän vältti ensi hetkessä pidätyksen.\n\nMitä loordi Glenvarloch pakonsa varrella kuuli väkijoukossa,\nse riitti osoittamaan hänelle, että hän oli maltittomassa\nkiihtymyksessään jouduttautunut jokseenkin vaaralliseen pälkääseen.\nHän tiesi yhtä ja toista Tähtikamariksi nimitetyn oikeusistuimen\nankarasta ja mielivaltaisesta menettelystä etenkin etuoikeuksien\npolkemista koskevissa asioissa. Siitä syystä kammottiin sitä\nyleiseen; vielä kuningattaren päivinä oli silpomisrangaistus tuomittu\nja pantu täytäntöön jostakin samanlaisesta rikkomuksesta kuin hänen\nnyt tekemänsä. Hänellä oli myös se lohdullinen tieto, että hänen raju\nriitaantumisensa loordi Dalgarnon kanssa oli riistänyt häneltä tuon\naatelismiehen isän ja sisaren ystävyyden ja avuliaisuuden -- melkein\nainoiden huomattavien henkilöiden, jotka olivat osoittaneet häntä\nkohtaan erityistä harrastusta. Kaikki pahat puheet, joita oli pantu\nliikkeelle hänen maineestaan, joutuivat nyt raskaaksi todistukseksi\nhäntä vastaan tapauksessa, jossa ehdottomasti täytyi syytetyn\nkunniallisuuden merkitä paljon. Nuorelle mielelle kuvastuu silpomisen\nkaltainen rangaistus kolkompana kuin itse kuolema, ja sitä julisti\nhänen rikkomuksensa sovitukseksi jokainen sana, mitä hän kuuli\nkohdatessaan eri ryhmiä, sekaantuessaan niihin tai saavuttaessaan\nja sivuuttaessaan niitä. Häntä pelotti jouduttaa vauhtiansa, jottei\nherättäisi epäluuloa, ja useaankin kertaan näki hän järjestysmiehiä\nniin likellä, että hänen rannettaan jo kuumotti kuin silpomisveitsen\nkoskettamana. Vihdoin ehti hän ulos puistosta ja sai parempaa aikaa\nharkitakseen, mitä oli lähinnä tehtävä.\n\nLakikoulun vieressä sijaitseva entinen Whitefriarsin\n(Valkeidenmunkkien) luostari oli siihen aikaan hyvin tunnettu\nkatukielessä Alsatian (Elsassin) nimellä. Sillä oli silloin\n-- ja vielä lähes vuosisadan jälkeenpäin -- pyhäkön etuoikeus,\njota vastaan piti paikkansa ainoastaan loordi ylituomarin tai\nvaltakunnanneuvoston loordien määräys. Paikka olikin tyyssijana\nkaikenlaatuisille huimapäille, -- vararikkoisille porvareille,\nhävinneille pelureille, parantumattomille tuhlareille, hurjille\nkaksintaistelijoille, rosvoille, murhamiehille ja kaikille\nmahdollisille yhteiskunnan järjestyksen rikkojille, jotka olivat\nliittoutuneet yhteisesti puoltamaan turvapaikkansa koskemattomuutta.\nSenvuoksi oli oikeudenpalvelijain työläs ja vaarallinen panna\ntoimeen korkeimmankaan vallan vahvistamia vangitsemiskäskyjä\nmiesten keskuudessa, joiden turvallisuuteen ei minkäänlainen\nvirkamahti soveltunut. Tämän tiesi loordi Glenvarloch hyvin, ja niin\nvastenmielinen kuin se pakopaikka olikin, näytti se ainoalta, missä\nhän voisi ainakin toistaiseksi turvallisesti lymyillä lain kouralta,\nkunnes saisi aikaa parempaan olojensa järjestämiseen tai tämän\nrettelön sopimiseen jollakin tavoin.\n\nKiireesti kävellessään tätä pyhäkköä kohti soimasi Nigel itseään\nkatkerasti siitä, että oli antanut loordi Dalgarnon johtaa hänet\nhuvittelupaikkoihin. Ankarasti hän myös tuomitsi maltitonta\nkiihtymystänsä, joka oli nyt ajanut hänet tavoittamaan turvaa\nroskaväen alueelta, julkisesta paheen ja vallattomuuden pesästä.\n\n\"Dalgarno puhui siinä vain liiankin totta\", mietti hän karvaasti.\n\"Olen tärvellyt maineeni toimimalla hänen salakavalien neuvojensa\nmukaan ja hylkäämällä järkevät kehotukset, joita minun olisi pitänyt\nsokeasti totella, kun minua pyydettiin pidättymään vähimmästäkin\npahan lähestymisestä. Mutta jos pelastun vaarallisesta sokkelosta,\njohon ajattelemattomuuteni ja kokemattomuuteni on kiivaan luonteen\navulla minut toimittanut, löydän kyllä jonkun kunniakkaan keinon\nkirkastaakseni jälleen nimen, joka on ensi kertaa minun kantamanani\ntahraantunut.\"\n\nNäitä viisaita päätöksiä tehdessään ehti loordi Glenvarloch\nlakikoulun käytäville, mistä siihen aikaan avautui portti\nWhitefriarsiin; tämä oli syrjäisempi kulkutie, joten hän pyrki\nsitä kautta pyhäkköön. Lähetessään tuota häpeän luolaa, jota hänen\nmielensä kammosi juuri kun oli kysymyksessä suojan etsiminen sieltä,\nhidastutti hän väkisinkin askeleitaan, kun jyrkistä ja rapistuneista\nportaista muistui hänen mieleensä _facilis descensus Averni_ ja sai\nhänet epätietoiseksi, eikö olisi parempi uhmata pahinta, mikä saattoi\nhäntä kohdata kunniallisten miesten julkisissa paikoissa, kuin\nvälttää rangaistusta sulkeutumalla paatuneiden pahantekijäin joukkoon.\n\nNigelin empiessä astui häntä kohti muuan lakikoululainen, jonka\nhän oli usein tavannut ravintolassa, toisinaan vaihtaen jonkun\nsanankin hänen kanssaan. Tämä nuori herrasmies oli siellä jokseenkin\nsäännöllinen ja tervetullut vieras huimaluontoisena teikarina,\njolla oli puolikuntaisestii rahaa, hänen käyttääkseen teattereissa\nja muissa huvipaikoissa sen ajan, jonka hän isänsä luulon mukaan\nomisti lain opiskeluun. Mutta Reginald Lowestoffe -- se oli\nlakikoululainen nimeltään -- oli sitä mieltä, ettei tarvittu\npaljoakaan lainoppia hänen kyetäkseen kuluttamaan tulot sukutilasta,\njoka joutuisi hänen haltuunsa isän kuoltua. Sentähden ei hän huolinut\nhankkia siitä tieteestä sen enempiä tietoja kuin itsestään tarttui\noppineen ilmapiirin asukkaaseen. Muissa suhteissa hän oli tienoon\nälyniekkoja, luki Ovidiusta ja Martialista, tavoitteli sukkelia\nvastauksia ja sanaleikkejä, useinkin hyvin kaukaa etsittyjä,\ntanssi, miekkaili, pelasi tennistä ja soitteli yhtä ja toista\nviululla ja ranskalaisella torvella suureksi kiusaksi vanhalle\nasianajaja Barratterille, joka asui ihan hänen kamarinsa kohdalla\nalikerrassa. Sellainen oli Reginald Lowestoffe, teräväjärkinen,\nvireä ja hyvin tutustunut kaupunkiin kaikkia sen kätköjä myöten,\nmutta jonkunlaisen huikentelijan kannalta. Lähestyessään nyt loordi\nGlenvarlochia tervehti tämä teikari häntä suku- ja arvonimeltään sekä\nkysyi, aikoiko hänen ylhäisyytensä pistäytyä tänään chevalierille,\nhuomauttaen puolipäivän hetken tekevän tuloa, joten lehtokurppa olisi\npöydässä ennen kuin he voivat ehtiä ravintolaan.\n\n\"En mene sinne tänään\", vastasi loordi Glenvarloch.\n\n\"Minne siis matka, mylord?\" tiedusti nuori lakikoululainen, joka ei\nkenties ollut haluton teiskaroimaan edes osan katua loordin seurassa,\nvaikka vain skotlantilaisenkin.\n\n\"Minä -- minä --\" sopersi Nigel, jonka teki mieli käyttää nuoren\nmiehen paikallistuntemusta hyväkseen, vaikkei halunnut ja häpeili\ntunnustaa aikovansa noin huonomaineisen seudun suojaan tai kuvata\nasemaansa, -- \"olen hiukan utelias näkemään Whitefriarsia\".\n\n\"Vai niin! Teidän ylhäisyytenne tekee huviretken Alsatiaan?\" sanoi\nLowestoffe. \"Tulenpa mukaan, mylord -- ette voi saada parempaa opasta\nsiihen manalaan kuin minut. Siellä on tavattavana hienohelmoja, sen\ntakaan -- hyvää viiniä myös, niin, ja hyviä juomakumppaneita, vaikka\nhiukan haittapuolella onnettaren oikuttelussa. Mutta suokoon teidän\nylhäisyytenne anteeksi -- te olette tuttavapiirissämme viimeinen,\njolle olisin esittänyt sellaista löytöretkeä.\"\n\n\"Kiitän teitä, master[43] Lowestoffe, hyvästä mielipiteestänne, jonka\nlausuitte minusta huomautuksessanne\", vastasi loordi Glenvarloch.\n\"Mutta nykyiset olosuhteeni saattavat tehdä minulle tarpeelliseksi\npäivän tai parin oleskelunkin pyhäkössä.\"\n\n\"Niinkö!\" huudahti Lowestoffe ihmeissään. \"Luulin teidän\nylhäisyytenne aina varoneen uskaltamasta mitään tuntuvaa panosta\n-- pyydän anteeksi -- mutta jos luunappulat ovat osoittautuneet\npetollisiksi, tiedän toki juuri sen verran lakia, että ylimystöön\nkuuluva henkilö on koskematon; ja mitä pelkkään rahattomuuteen\ntulee, mylord, niin käy paremmin yrittäminen onneaan muualla kuin\nWhitefriarsissa, missä kaikki pyrkivät syömään toisensa puutteen\npinnistyksestä.\"\n\n\"Vastoinkäymiselläni ei ole mitään tekemistä rahapulan kanssa\",\nselitti Nigel.\n\n\"No sitte luullakseni\", arveli Lowestoffe, \"olettekin ollut\nmiekkasilla, mylord, ja lävistänyt miehenne, jossa tapauksessa ja\nkohtuullisesti täytetyin kukkaroin voitte lymyillä Whitefriarsissa\nvaikka vuoden. Niin, hitossa, mutta teidän pitää tulla merkityksi ja\nvastaanotetuksi heidän arvoisan yhteiskuntansa jäseneksi, mylord,\nja vapaaksi Alsatian kansalaiseksi -- siinä määrin on teidän\nalistuttava, muutoin ette saa rauhaa ja turvaa.\"\n\n\"Vikani ei ole niin raskasta laatua, master Lowestoffe\", vastasi\nloordi Glenvarloch, \"kuin nähtävästi otaksutte -- olen lyönyt erästä\nherrasmiestä puistossa, siinä kaikki\".\n\n\"Turkanen, mylord, teidän olisi ollut parempi sohaista miekkanne\nhänen lävitseen Barns Elmsissä\", vakuutti lakikoululainen. \"Tappelu\nhovipiirissä! Siitä saatte tukalan urakan, varsinkin jos asianomainen\non arvohenkilö ja suosiossa.\"\n\n\"Tahdon puhua teille suoraan, master Lowestoffe\", ilmoitti Nigel,\n\"mentyäni näinkin pitkälle. Riitakumppanini oli loordi Dalgarno,\njonka olette nähnyt Beaujeulla.\"\n\n\"Buckinghamin herttuan saattolainen ja suosikki! Se on peräti\nonneton tapaus, mylord; mutta sydämeni on englantilainen, enkä\nminä siedä nähdä nuorta aatelismiestä sorrettavan, kuten teille\nluultavasti käy. Me keskustelemme tässä aivan liian avonaisesti\nteidän olosuhteillenne. Lakikoululaiset eivät sallisi ainoankaan\nulosottomiehen panna täytäntöön päätöstä tai herrasmiehen joutuvan\nvangituksi kaksintaistelusta heidän alueellaan; mutta sellaisessa\nasiassa kuin loordi Dalgarnon ja teidän ylhäisyytenne kiistassa\nsaattaisi syntyä puolue kumpaisellekin. Teidän täytyy oitis rientää\nminun kanssani köyhään asuntooni, joka on tässä aivan likellä ja\nhiukan muuttaa asuanne ennen kuin lähdette pyhäkköön, sillä muutoin\nsaatte munkkilan koko roistolauman niskaanne niinkuin varikset\nparveilevat haukan kimppuun, joka eksyy niiden pesäpaikalle.\nMeidän täytyy varustaa teidät hiukan enemmän Alsatian varsinaisten\nasukkaiden kaltaiseksi, jottei elämänne käy siellä sietämättömäksi.\"\n\nPuhuessaan veti Lowestoffe loordi Glenvarlochin mukanaan\nhuoneustoonsa, minne hän oli koonnut melkoiseksi kirjastoksi kaikki\nsilloin muodissa olleet runokirjat ja näytelmät. Lakikoululainen\nlähetti sitte palveluspoikansa hankkimaan pari ruokalajia\nlähimmästä ateriapaikasta; \"ja tämän\" hän sanoi, \"täytyy olla\nteidän ylhäisyytenne päivällisenä kostukkeenaan lasillinen vanhaa\nsektiä, jota isoäitini -- taivas häntä palkitkoon! -- lähetti\nminulle pullotusinan, neuvoen minua käyttämään sitä nestettä\nainoastaan seljenneen heran kanssa, milloin tuntisin rinnassani\npistoksia liiallisesta haeskelusta. Mepä juommekin sitä kelpo eukon\nterveydeksi, jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, ja te saatte nähdä,\nmiten me köyhät ylioppilaat itseksemme parannamme ruokasuojamassa\ntarjottuja yhteisiä lampaanliha-aterioitamme.\"\n\nEtukamarin ovi lukittiin heti kun poika oli tuonut ruuan. Pikku\nkäskyläinen sai määräyksen vartioida tarkoin ja olla päästämättä\nketään sisälle, ja Lowestoffe pyyteli jalosukuista vierastaan\nnauttimaan vieraanvaraisuuttansa, itse antaen esimerkkiä ja ohjausta.\nVaikka hänen suoraluontoisuutensa ja häikäilemätön sävynsä suuresti\npoikkesi loordi Dalgarnon hovimaisesta huolettomuudesta, oli hänen\nesiintymisensä omiaan vaikuttamaan suotuisasti; ja niin varovaksi\nkuin loordi Glenvarloch oli Dalgarnon petollisuuden johdosta\nkäynytkin ystävällisten vakuutusten uskomisessa, ei hän voinut olla\nlausumatta kiitollisuuttaan lakikoululaiselle, joka tuntui niin\nhartaasti huolehtivan hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.\n\n\"Kiitollisuuteenne ei teidän kannata liittää suurtakaan velkaannuksen\ntunnetta, mylord\", esteli lakikoululainen. \"Luonnollisesti olen\nhalukas auttamaan ketä hyvänsä herrasmiestä, jolla on syytä laulaa\n_Onnetar viholliseni_, ja erityisesti ylpeilen saadessani hyödyttää\nteidän ylhäisyyttänne. Mutta suoran toden sanoakseni on minulla myös\nvanhaa kaunaa vastakumppanianne loordi Dalgarnoa kohtaan.\"\n\n\"Saanko kysyä minkä johdosta, master Lowestoffe?\" tiedusti loordi\nGlenvarloch.\n\n\"Ka, mylord\", selitti lakikoululainen, \"sattuihan vain pikku tapaus\neräänä iltana teidän lähdettyänne ravintolasta kolmisen viikkoa\ntakaperin -- ainakaan en luule olleenne saapuvilla, koska teidän\nylhäisyytenne aina jätti meidät ennen kuin päästiin korkeaan peliin\n-- en tarkoita mitään loukkausta, mutta sellainen oli teidän\nylhäisyytenne tapa. Loordi Dalgarnolla ja minulla syntyi sanakiistaa\nmuutamasta gleek-pelin erästä ja hänen ylhäisyytensä pitelemästä\nässäkaronkasta, joka teki kahdeksan -- ja luiskusta, joka teki\nviisitoista -- kolmekolmatta kaikkiaan. No, minulla oli kunkku ja\nrouva, kolme -- rakinäpärä, viisitoista -- ja hemppu, yhdeksäntoista.\nMe veikkasimme kilvan ja lisäsimme pullaa, niinkuin teidän\nylhäisyytenne saattaa arvata, kunnes pöydässä oli kasa, joka vastaa\npuolta vuosirahaani, viisikymmentä niin koreata keltasirkkua kuin\non koskaan visertänyt vihreän silkkikukkaron pohjassa. No, mylord,\nminä sain tikit, ja katsokaas, nyt suvaitsi hänen ylhäisyytensä\nsanoa, että me pelasimme ilman hemppua; ja kun muut rupesivat hänen\npuolelleen, etenkin se ranskalainen veijari, oli minun pakko menettää\nenemmän kuin voitan koko lukukautena. Päättäkää siis, eikö minulla\nole varis kynittävänä hänen ylhäisyytensä kanssa. Onko koskaan\nkuultu, että ravintolassa on ennen pelattu gleekiä, ottamatta lukuun\nhemppua? -- hiiteen mokoma loordi! Joka mies, joka tulee sinne\nkukkaro kädessä, on yhtä oikeutettu laatimaan uusia lakeja kuin\nhänkin, luulemma, koska kortit ja sarkat avaavat seuraan niille\nportit, joilla vain on markat.\"\n\nMaster Lowestoffen haastellessa pelipuheitaan oli loordi Glenvarloch\nsekä häpeissään että pahoillaan, ja hän tunsi ylimyksellistä\nylpeyttään kipeästi vihlaisevan, kun ylioppilas lopetti sillä\njyrkällä lauselmalla, että peluu haudan tavoin tasoitti kaikki\nne yhteiskunnalliset eroavaisuudet, joihin Nigel oli varhaisesta\nnuoruudestaan melkein liiankin ennakkoluuloisesti kiintynyt.\nOli kuitenkin mahdoton väittää mitään nuoren lakikoululaisen\noppinutta järkeilyä vastaan, ja senvuoksi tyytyi Nigel vaihtamaan\npuheenainetta, tehden muutamia tiedustuksia Whitefriarsin nykyisestä\ntilasta. Silläkin alalla oli hänen isäntänsä kuin kotonaan.\n\n\"Te tiedätte, mylord\", kertoi master Lowestoffe, \"että me\nlakikoululaiset olemme voima ja valtakunta itseksemme, ja ylpeänä\nsanon, että minullakin on arvoasema tasavallassamme -- olin viime\nvuonna Vallattomuusherran rahastonhoitajana, ja juuri nykyään olen\nitse ehdokkaana tuolle sijalle. Näin ollen täytyy meidän pysytellä\nystävällisissä väleissä Alsatiassa asuvain naapuriemme kanssa, aivan\nniinkuin kristityt valtiot näkevät usein pelkästään valtiollisista\nsyistä pakolliseksi tehdä liiton Suur-Turkin tai Berberian kanssa.\"\n\n\"Minä olisin luullut teitä lakikoulun herrasmiehiä enemmän\nriippumattomiksi naapureistanne\", huomautti loordi Glenvarloch.\n\n\"Te osoitatte meille hiukan liian suurta kunniaa, mylord\", selitti\nlakikoululainen. \"Alsatialaisilla ja meillä on joitakuita yhteisiä\nvihollisia, ja kaikessa hiljaisuudessa on meillä muutamia yhteisiä\nystäviäkin. Meillä on tapana sulkea kaikki oikeudenpalvelijat\nrajojemme ulkopuolelle, ja saamme voimallista apua naapureiltamme,\njotka eivät siedä alueellaan heihin kuuluvaa riepuakaan. Lisäksi on\nalsatialaisilla -- ymmärtäkää minua oikein -- valta suojella tai\nhäiritä ystäviämme, mies- ja naispuolisia, joiden on tarvis pyrkiä\npyhäkön suojaan. Sanalla sanoen, nämä kaksi yhteiskuntaa palvelevat\ntoisiansa, vaikka liitto on solmiutunut eriarvoisten valtioiden\nkesken, ja saatan itse sanoa käsitelleeni erityisiä tärkeitä asioita\nja olleeni molemmin puolin suosittuna välittäjänä. Mutta kuulkaa --\nkuulkaa -- mitä tuo on?\"\n\nMaster Lowestoffen haastelun keskeytti etäinen torven toitotus, joka\nkiiri voimakkaana ja rämeänä kaikuna pitkin tienoota, ja sitä seurasi\nkaukaisen hurrauksen kohu.\n\n\"On jotakin tekeillä Whitefriarsissa tällä hetkellä\", sanoi\nLowestoffe. \"Tuo on merkkinä, kun heidän etuoikeuksiaan häiritsee\noikeudenpalvelija tai ulosottomies, ja torven törähtäessä he\nparveilevat kaikin avuksi niinkuin mehiläiset pesän joutuessa\nvaaraan. Juokse, Jim\", huusi hän käskyläiselleen, \"ja katso, mitä\nAlsatiassa puuhataan. Tuo pojan äpärä\", jatkoi hän, kun vekara\nherransa päätäpahkaiseen kiireeseen tottuneena pikemmin kierähti kuin\njuoksi ulos huoneesta ja alas portaita, \"on kullan arvoinen tässä\nkaupunginosassa -- hän palvelee kuutta herraa -- neljä niistä asuu\neri numeroissa, ja voisi luulla hänen ilmestyvän kuin tonttuna sen\npelkästä toivomuksesta, joka kulloinkin kipeimmin tarvitsee hänen\napuaan. Yksikään Oxfordin vakooja, ainoakaan Cambridgen juoksupoika\nei ole milloinkaan vetänyt hänelle vertoja joutuisuudessa ja\nälykkyydessä. Hän tuntee karhuajan astunnan neuvonkysyjän askelista,\nkun ne vasta lähenevät portaitten alipäätä, erottaa sievän naikkosen\ntepsutuksen tyhjäntoimittajan tepastuksesta jo pihan perältä ja\non kaiken kaikkiaan -- mutta näenkin teidän ylhäisyytenne olevan\nhuolissaan. Saanko tarjota toisen pikarillisen hyväsydämisen\nisoäitini vahviketta, vai sallitteko minun näyttää teille\npuku-varastoani ja toimia kamaripalvelijananne?\"\n\nLoordi Glenvarloch ei epäröinyt tunnustaa, että häntä tuskastutti\nnykyinen asemansa, joten hän kaikin mokomin tahtoi selviytyä siitä.\n\nHyväntahtoinen ja ajattelematon lakikoululainen myöntyi auliisti\nja opasti vieraansa pieneen makuuhuoneeseensa, missä hän alkoi\nnauhalippaista, matkarepuista, kirstuista ja vanhasta pähkinäpuisesta\nvaatekaapista valikoida pukutarpeita, joiden arveli parhaiten\nsoveltuvan vaateparreksi vieraalleen, hänen uskaltautuakseen Alsatian\nlaittomaan ja rauhattomaan yhteiskuntaan.\n\n\n\n\n17. LUKU.\n\nYhteiskunnan ulkopuolella.\n\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", puheli Reginald Lowestoffe, \"tulee mukautua\nvaihtamaan siisti ja hoviin kelpaava pistomiekkanne, jota minä\nsäilytän varmassa tallessa, tähän lyömämiekkaan, jonka kahvassa on\nsentnerin verran ruosteista rautaa, ja käyttämään näitä isoruutuisia\nroimahousuja kuosikkaiden polvihousujenne sijasta. Viitasta emme\nhuoli, sillä oikea rehentelijä kävelee aina takkisillaan, ja\nriuskan veitikan asuksi sopii parhaiten silinnyt ja haalistunut\nsametti-ihokas himmentyneine korukirjauksineen ja -- mainitsen sen\npahoitellen -- muutamista rypäleverestä tulleine tahroineen. Minä\njätän teidät tuokioksi muuttamaan pukuanne, kunnes voin auttaa sen\nviimeistelyssä.\"\n\nLowestoffe siirtyi toiseen huoneeseen, Nigelin noudattaessa hänen\nohjeitaan vitkallisesti ja empien. Hänessä herätti mielenkarvautta\nja inhoa se retkumainen valepuku, johon hänen täytyi sonnustautua.\nMutta hänen oli otettava lukuun ne veriset seuraukset, joita laki\nsääti hänen äkkipikaisesta väkivallanteostaan, Jaakon keveä ja\nveltto luonne, hänen poikansa ennakkoluuloisuus ja häneen varmasti\nkohdistuva Buckinghamin herttuan määräävä vaikutus. Ja ennen\nkaikkea oli hänen ajateltava toimeliasta, väsymätöntä ja viekasta\nloordi Dalgarnoa katkerana vihamiehenään; järki sanoi hänen olevan\nsellaisessa vaarassa, joka valtuutti käyttämään kaikkia rehellisiä\nkeinoja, ulkonaisesti halvimpiakin, niin uhkaavasta pälkäästä\nsuoriutumiseksi.\n\nHänen vaihtaessaan vaatetustansa ja miettiessään asemaansa, astui\nhänen ystävällinen isäntänsä takaisin makuuhuoneeseen. \"Perhana!\"\nhän sanoi; \"hyvä oli, mylord, että te ette mennyt suoraa päätä\ntuohon samaiseen Alsatiaamme silloin kun aioitte, sillä haukat ovat\niskeneet sinne. Jim tässä on tuonut viestin, että hän näki siellä\nvaltakunnanneuvoston vangitsemiskäskyä näyttävän järjestysmiehen,\nmukanaan kymmenkunta huovia hampaita myöten aseistettuina, ja\nkuulemamme torvi hälytti liikkeelle munkkilan nostoväen. Mutta kun\nvanha herttua Hildebrod kuuli ajon koskevan jotakuta, josta hän ei\ntiennyt mitään, sallikin hän kohteliaisuudesta miehenpyytäjän nuuskia\nvaltakuntansa, varmana siitä, että he eivät suuriakaan hyötyisi\nvaivastaan; herttua Hildebrod on nimittäin peräti ymmärtäväinen\nvaltias. Mene takaisin, naskali, ja tuo meille tieto, kun kaikki on\nrauhallista.\"\n\n\"Ja kuka ollee herttua Hildebrod?\" kysyi loordi Glenvarloch.\n\n\"Hitto, mylord\", kummeksui lakikoululainen, \"oletteko liikkunut\nniin kauvan kaupungilla milloinkaan kuulematta urheasta ja yhtä\nteräväjärkisestä ja valtioviisaasta herttua Hildebrodista, Alsatian\nvapauksien ylivalvojasta? En olisi luullut ainoankaan miehen\nkieräyttelevän noppia hänen mainettansa tuntematta.\"\n\n\"Kuitenkaan en ole koskaan kuullut hänestä, master Lowestoffe\",\nvastasi loordi Glenvarloch, \"tai ainakaan tarkannut mitään\nmahdollisesti keskustelussa hänestä lausuttua\".\n\n\"No niin, -- mutta suokaa minulle ensin kunnia auttaa pukunne\njärjestämisessä\", sanoi Lowestoffe. \"Katsokaa nyt, olen jättänyt\nvasiten useita pauloja solmimatta, ja jos suvaitsette antaa pikku\nerän paitaa näkyä ihokkaanne ja kaulahuivin välistä, vaikuttaa\nse rennommalta ja tuottaa teille kunnioitusta Alsatiassa, missä\nliinavaatteet ovat jokseenkin vähissä. Nyt sidon muutamia nauhoja\nhuolellisesti viistoon, sillä rehentelevä urho ei milloinkaan esiinny\nasultaan säännöllisenä -- noin.\"\n\n\"Järjestäkää miten haluatte, sir\", taipui Nigel; \"mutta antakaa minun\nkuulla edes jotakin sen onnettoman piirin olosuhteista, johon minun\non muiden hylkiöiden tavoin pakko vetäytyä\".\n\n\"No, mylord\", selitti lakikoululainen, \"naapurivaltiollamme\nAlsatialla, jota laki nimittää Whitefriarsin pyhäköksi, on\nollut muutoksensa ja mullistuksensa niinkuin suuremmillakin\nkuningaskunnilla, ja hallitusmuodon ollessa tavallaan laiton\nja mielivaltainen, on niitä luonnollisesti sattunut tiheämpään\nkuin ovat joutuneet kokemaan paremmin järjestetyt yhteiskunnat,\nlakikoulun, Gray's Innin ja muiden samanlaiset keskukset. Meidän\nperimätietomme ja aikakirjamme kertovat kahdestakymmenestä\nvallankumouksesta viimeksikuluneilta kahdeltatoista vuodelta, jolloin\nedellämainittu valtio on useaan kertaan vaihtunut rajattomasta\nitsevaltiudesta tasavaltaisuuteen, puhumattakaan väliasteina olleista\nharvainvallasta, rajoitetusta yksinvallasta ja akkavallastakin, sillä\nminä itse muistan, miten Alsatiaa lähes yhdeksän kuukautta hallitsi\nvanha kalamuija. Sitte sen sai johdettavakseen ränstynyt asianajaja,\njonka syöksi valtaistuimelta muuan eronsaanut kapteeni; tämä\nosoittautui hirmuhallitsijaksi, jonka syrjäytti eräs nurkkasaarnaaja,\nja tämän luovuttua vallasta siirtyi se herttua Jakob Hildebrodille,\nsukunsa ensimäiselle, jolle taivas suokoon pitkän iän.\"\n\n\"Ja onko tämän valtiaan hallitus\", kysyi loordi Glenvarloch\npakoittautuen osoittamaan jotakin harrastusta keskusteluun,\n\"laadultaan itsevaltiutta?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mylord\", kertoi lakikoululainen,\n\"sanottu hallitsija on liian viisas, monien edeltäjiensä tavoin\nantautuakseen vihoihin. Hän ei käyttele noin tärkeätä valtaa omasta\nyksinomaisesta tahdostaan, vaan on asettanut valtioneuvoston,\njoka kokoontuu säännöllisesti aamunaukuille kello seitsemältä,\npitää toisen kokouksensa kello yksitoista ettonettansa varten ja\nsaapuu juhlalliseen täysistuntoon kello kahdeksi ehtoopäivällä,\nneuvottelemaan yhteiskunnan hyväksi, uhraten niin ylenpalttisesti\nvoimiansa valtion palvelukseen, että he harvoin eriävät ennen\npuoliyötä. Tämän arvoisan senaatin on herttua Hildebrod osittain\nvalinnut korkeassa virassaan olleista edeltäjistään, ehkäistäkseen\nhallitsijan ja yksinvallan herättämää kateutta, ja sen eteen on minun\npiakkoin toimitettava teidän ylhäisyytenne, jotta he hyväksyvät\nteidät munkkilan etuoikeuksiin ja osoittavat teille asunnon.\"\n\n\"Ulottuuko heidän valtansa sellaiseen määräämiseen?\" kysyi loordi\nGlenvarloch.\n\n\"Neuvosto pitää sitä oikeuksiensa pääkohtana, mylord\", vastasi\nLowestoffe, \"ja se onkin heidän mahtinsa parhaita kannattamiskeinoja.\nSillä kun herttua Hildebrod ja hänen senaattinsa huomaavat jonkun\npönäkän talonomistajan käyvän munkkilassa tyytymättömäksi ja\nnapisevaksi, tarvitsee vain määrätä hänen vuokralaisekseen joku\nlihava vararikkoinen tai uusi asukas, jonka olosuhteet kaipaavat\nsuojaa ja jonka kukkaro kykenee maksamaan siitä, jotta napisijasta\ntulee lakea kuin lammas. Mitä köyhempiin pakolaisiin tulee, niin\nhe antavat näiden tulla toimeen miten voivat; mutta milloinkaan ei\nluovuta heidän nimiensä merkitsemisestä herttuan matrikkeliin ja\nkunkin olojen mukaisen pääsyveron suorittamisesta. Ja munkkila olisi\nkovin turvaton asunto vieraalle, joka niskuroitsisi näitä pykäliä\nvastaan.\"\n\n\"No niin, master Lowestoffe\", sanoi loordi Glenvarloch, \"minun täytyy\nalistua asianhaaroihin, jotka määräävät minut tällaiseen lymyilyyn.\nLuonnollisesti en halua ilmaista nimeäni ja arvoani.\"\n\n\"Parasta onkin, mylord\", arveli Lowestoffe; \"ja sekin tapaus\non otettu lukuun tasavallan tai ruhtinaskunnan tai miksi sitä\nsanoisikaan säännöissä. Se, joka haluaa, että häneltä ei kysellä\nnimeänsä, pakonsa syytä ja muuta sellaista, pääsee tavanmukaisista\ntiedustuksista maksamalla kaksin verroin sen pääsyveron, joka\nmuuten kuuluu hänen asemaansa. Tätä tärkeätä ehtoa noudattamalla\nsaa teidän ylhäisyytenne kirjoituttaa itsenne Bantamin kuninkaaksi,\njos haluatte, sillä teiltä ei silloin urkita mitään. Mutta tässä\ntuleekin vakoojamme, tuoden rauhan sanoman. Minäpä lähden itse\nteidän ylhäisyytenne mukaan ja esittelen teidät Alsatian neuvostolle\nkaikella sillä vaikutusvallalla, mikä minulla on heihin lakikoulun\nvirkailijana -- ja se ei olekaan vähäinen, sillä he ovat ontuen\nsuoriutuneet kaikista tilanteista, jolloin me olemme esiintyneet\nheitä vastaan, ja sen he tietävät hyvin. Aika on suotuisa, sillä\nkun neuvosto on nyt koolla Alsatiassa, ovat lakikoulun käytävät\nhiljaisia. Nyt, mylord, heittäkää viittanne peittämään nykyistä\nulkoasuanne. Voitte antaa sen pojalle niiden portaiden päässä, jotka\nlaskeutuvat pyhäkköön, ja niinkuin laulelmassa sanotaan kuningatar\nEleanorin vajonneen Charingin risteyksessä ja nousseen Queenhithessä,\nsamoin te painutte aatelismiehenä lakikoulun puutarhaan ja kohoatte\nalsatialaisena Whitefriarsissa.\"\n\nHe läksivät siis pikku urkkijan saattamina, samosivat puutarhan\npoikki ja laskeusivat alas portaita. Näiden juurella huudahti\nlakikoululainen:\n\n\"Ja nyt laulakaamme Ovidiuksen tavoin:\n\n    \"'In nova fert animus mutatas dicere formas --'\n\n\"Pois, pois, te lainamuodot!\" pitkitti hän samaan tapaan. \"Sivuun\nesirippu, joka verhosi Borgiaa! Mutta mitä nyt, mylord?\" kysyi\nhän huomatessaan, että loordi Glenvarloch oli todella murheissaan\nasemansa alentavasta muutoksesta; \"toivoakseni ette pahastu\njoutavasta leperryksestäni? Tahtoisin vain lepyttää teitä nykyisiin\nolosuhteisiinne ja antaa teille tämän oudon paikan sävyä.\nReipastautukaa; arvattavasti pysyy se vain joitakuita päiviä\nasuntonanne.\"\n\nNigel kykeni vain puristamaan hänen kättänsä ja vastaamaan kuiskaten:\n\"Käsitän ystävällisyytenne. Tiedän, että minun on tyhjennettävä se\npikari, jonka on oma hupsuuteni täyttänyt minulle. Suokaa anteeksi,\nettä se ensi maistamalla tuntuu karvaalta.\"\n\nReginald Lowestoffe oli touhuavan palvelias ja hyväntahtoinen, mutta\nitse tottuneena viettämään vaihtelevaa, ajattelematonta elämää ei hän\nvoinut aavistaakaan loordi Glenvarlochin sielullisten kärsimysten\nsuuruutta, vaan ajatteli hänen tilapäistä kätkeytymistänsä ikäänkuin\npelkkänä vallattoman pojan kujeena, kun tämä leikkii piilosilla\nopettajansa kanssa. Paikka oli hänelle myös tuttu -- mutta hänen\nkumppaniinsa se teki syvän vaikutuksen.\n\nWhitefriarsin ikivanha pyhäkkö oli melkoista alempana kuin\nlakikoulun ylävät pengermät ja puutarhat, joten se oli yleensä\nverhoutunut Thamesilta nouseviin huuruihin ja sumuun. Alueen\ntiilirakennukset olivat tiukkaan sullottuja likekkäin, sillä\nnoin harvinaisia etuoikeuksia saaneessa paikassa oli jokainen\nkyynäränala kallisarvoinen; mutta kun rakennuttajina oli useasti\nollut henkilöitä, joiden varat olivat riittämättömiä heidän\nkeinotteluihinsa, olivat talot yleensä puutteellisia ja osoittivat\nsurkuteltavia rapistumisen merkkejä vielä uusinakin ollessaan.\nLasten poru, heidän äitiensä toruminen, ikkunoista kuivamaan\nripustettujen repaleisten liinavaatteiden kurja näyttely ilmaisi\nkurjaliston puutetta ja hätää, ja samalla pilkkasivat ja vaimensivat\nvalituksen ääniä räyhäävät huudot, sadatukset, renkutukset ja naurun\nremahdukset, joita kajahteli oluviloista ja kapakoista. Kylteistä\npäättäen olikin näitä yhtä paljon kuin kaikkia muita rakennuksia,\nja jotta paikan luonne ilmenisi täydellisesti, katselivat useat\nkuihtuneet, koreilevat ja maalatut naisolennot rohkeasti vieraita\navoimista ristikkoikkunoistaan tai näyttivät kainompina puuhailevan\nrikkonaisten kukkaruukkujen ääressä, joita oli resedoilla ja\nrosmariinilla täytettyinä aseteltu ikkunalaudoille suureksi vaaraksi\nohikulkijoille.\n\n\"_Semi-reducta Venus_\", huomautti lakikoululainen viitaten\nerääseen tuollaiseen tenhottareen, joka näytti pelkäävän huomiota\nja puolittain piiloutui ikkunanpuoliskon taa, sirkuttaessaan\nviheliäiselle mustallerastaalle, joka vitsavankilassaan riippui\nmustuneella tiiliseinustalla. \"Tunnen kasvoista tuon alusliivisillään\nkeikkujan\", jatkoi opas, \"ja voisin hänen seisoma-asentonsa\nperusteella lyödä vetoa ruusunoblesta, että hänellä on siisti\nhiuslaite ja likainen yönuttu. Mutta tuossa tulee kaksi miespuolista\nasujanta savuten kuin liikkuvat tulivuoret! Nuo ovat riuskeita\npukareita, joilla varmastikin Nicotia ja Trinidado korvaavat paistin\nja vanukkaan, sillä tietäkää, mylord, että kuninkaan kieltojulistus\nintialaista ruohoa vastaan ei ole Alsatiassa sen pätevämpi kuin hänen\nvangitsemiskäskynsäkään.\"\n\nHänen puhuessaan lähestyivät nuo kaksi tupakoitsijaa. He olivat\npörröisiä, siistimättömiä retkuja, joiden suunnattomat viikset oli\nkierretty korvien taa ja sekaantuivat tukan vanukkeisiin suortuviin;\nnäistä näkyi suuri osa vanhan kallelleen painetun kastorihatun alta,\ntoisten törröttäessä tämän repeämistä. Haalistuneet nukkaverkaiset\nnutut, isot roimahousut, leveät rasvaiset olukset ja tahriutuneet\nhuivit sekä ennen kaikkea se mahtaileva tapa, jolla toinen\nkantoi lyömämiekkaa ja toinen suhdattoman pitkää pistomiekkaa ja\nväkipuukkoa, olivat oikean alsatialaisen rehentelijän tuntomerkkejä,\njollainen ilmiö oli siihen aikaan ja seuraavien sadan vuoden kuluessa\nhyvin tuttu.\n\n\"Tähyäs tota\", sanoi toinen roikale toiselle; \"katos kun luuska\nvilkuttelee vieraille vehnäspojille!\"\n\n\"Pengon urkkijaa\", vastasi toinen katsoen Nigeliin. \"Sivalla sitä\nvähä pilkistimien päälle yheksäntuumaisellas.\"\n\n\"Hissukseen, veikkaset!\" vastasi hänen kumppaninsa; \"toi toinen on\nhepakka Reginald Lowestoffe lakikoulusta -- tunnen minä sen; se on\nreilu poika ja vapaa kulkemaan\".\n\nHe pölläyttivät taas sankan savupilven ympärilleen ja astuivat ohi\nsen enemmättä tervehdyksettä.\n\n\"_Grosso in aere_!\" virkkoi lakikoululainen. \"Kuulitte minkä\nmainelauseen se hävytön renttu antoi minulle, mutta eipä väliä,\nkunhan siitä on hyötyä teidän ylhäisyydellenne. Ja sallikaa minun\nnyt kysyä teidän ylhäisyydeltänne, minkä otatte nimeksenne, sillä me\nolemme lähellä herttua Hildebrodin ruhtinaallista palatsia.\"\n\n\"Tahdon esiintyä Grahamena\", ilmoitti Nigel. \"Se oli äitini sukunimi.\"\n\nLakikoululainen osoitti kylttiä, joka oli esittävinään härän\nhätyyttäjäksi innostunutta ja sen pääpuolessa oikeaan, tieteelliseen\nhyökkäystapaan juoksevaa koiraa. \"Tuolla\", hän sanoi, \"jakelee\nuskollinen herttua Hildebrod lakeja kuten olutta ja väkijuomiakin\nuskollisille alsatialaisilleen. Ollen sisukas tappelupukari on\nhän valinnut tapojansa vastaavan kyltin, ja hän taritsee juomaa\njanoisille, saadakseen itse juoda maksutta ja maksun muiden juomasta.\nAstukaamme sisälle tämän toisen Axyluksen ainiaan avoimesta portista.\"\n\nHänen puhuessaan astuivat he ränstyneeseen kapakkaan, joka oli\nkuitenkin tilavampi ja vähemmän rapistunut kuin monet muut\nsaman kurjan ympäristön talot. Pari kolme riutunutta, ryysyistä\njuomanlaskijaa juoksenteli edes takaisin; niinkuin pöllöillä\nnäyttivät heidän katseensa olevan sovellettuja vain sydänyöhön, kun\nmuu luomakunta nukkuu, joten ne päivänvalolla tiirottivat tihruisina,\ntyhminä ja vain puolittain valveutuneina. Tuollaisen vilkuttelevan\nGanymedeksen opastamina he menivät huoneeseen, missä auringon heikot\nsäteet melkein hukkuivat seurueen piipuista kieriviin savupatsaisiin,\nja tästä pilvisestä pyhäköstä kajahti vanha veisu:\n\n    \"Hei, vanha Simeon-kuningas,\n    se pullon ja pikarin valtias,\n    punaisine neninensä,\n    olvitahroiss' sääryksensä,\n    heippari-rallailei.\"\n\nHerttua Hildebrod, joka itse alentui rämäyttelemään tätä laulelmaa\nrakastaville alamaisilleen, oli suhdattoman ruumiikas vanha mies.\nHänellä oli vain yksi silmä, ja nenä todisti hänen juominkiensa\ntiheydestä, voimaperäisyydestä ja pitkällisyydestä. Tummanruskea\nnukkaverkainen nuttu oli haarikan räiskeiden täplittämä, jo liiankin\nkauvan palvellut ja valtavana hyllyvän mahan mukavuudeksi pantu\nnappiin ainoastaan alaosastaan. Hänen takanaan makasi suosikki\nkahlekoira, jonka pyöreä pää ja ainoa musta vilahteleva silmä sekä\nsuunnaton lihavuus hullunkurisesti muistutti isäntää.\n\nNe rakkaat neuvoskunnan jäsenet, jotka ympäröitsivät, herttuallista\nvaltaistuinta, suitsuttivat sille tupakansavua, joivat sen valtiaan\nkanssa paksua sameata olutta ja säestivät hänen kuorolaulujaan,\nolivat moisen sulttaanin arvoisia satraappeja. Erään nahkanuttu,\nleveä vyö ja pitkä miekka osoittivat hänet Alankomailla taistelleeksi\nsoturiksi; tuimaa mahtavuutta ja juopunutta häpeämättömyyttä\nilmaiseva katse oli aiottu kannattamaan hänen oikeuttansa nimittää\nitseänsä matkailevaksi urhoksi. Nigelistä tuntui, että hän oli\nennenkin nähnyt tämän miehen jossain. Herttuan vasemmalla puolella\nistui muuan nurkkasaarnaaja eli nakuripappi kuten tätä hengenmiesten\nluokkaa on kursailemattomasti nimitetty, ollen helposti tunnettavissa\nrepeytyneestä liperistään, lerppalierisestä hatustaan ja kauhtuneen\nuumatakin jäännöksistä. Papin vieressä istui mitä viheliäisimmän\nnäköinen ukko, jolla oli päässä karkeasta villakankaasta ommeltu ja\nkaulan alle napitettu nukkavieru säpsä; mutta hänen näivettyneissä\nkasvonpiirteissään kuten vanhalla Danielilla vielä\n\n    -- -- -- -- \"silmä, vilkkua\n    voi höperyydessäkin viekast' ilkkua\".\n\nHänen vasemmalle puolelleen oli asettunut häviöön joutunut\nasianajaja, joka oli kolttosien tähden pyyhitty ammattikuntansa\nkirjoista ja säilyttänyt toiminta-alaltaan ainoastaan peijaamisen.\nHerttua Jaakko Hildebrodin neuvoskunnan täydensi pari vähemmän\nhuomattavaa henkilöä, joista erään kasvot kuten soturinkin tuntuivat\nNigelistä hiukan tutuilta, vaikka hän ei voinut muistaa, missä oli ne\nnähnyt.\n\nVierailla oli riittävästi aikaa tarkata kaikkea tätä, sillä joko\nyhteislaulun vauhdikkuuden vastustamattomasti tempaamana mukaan tai\nantaakseen tulijoille kunnollisen käsityksen tärkeydestään suvaitsi\nhänen armollisuutensa huikata laulun loppuun ennen kuin puhutteli\nheitä, vaikka hän kaiken aika tiukasti tähysti heitä yksinäisellä\nnäkimellään.\n\nLopetettuaan rallatuksensa ilmoitti herttua Hildebrod\nneuvonantajilleen, että muuan arvoisa lakikoulun virkailija pyrki\npuheille, ja käski kapteenin ja papin luovuttaa lepotuolinsa\nmolemmille vieraille, sijoittaen heidät oikealle ja vasemmalle\npuolelleen. Alsatian armeijan ja kirkon arvoisat edustajat menivät\nistuutumaan liitoksistaan heltyneelle rahille pöydän alipäähän,\nmutta se oli kehno kestämään noin painavia miehiä ja luhistui heidän\nallaan; seurueen riemastuneena hurratessa kierähtivät miekkamies ja\nsanan mies päällekkäin lattialle. He nousivat raivostuneina, kilvan\npurkaen kiukkuansa äänekkäillä voimasanoilla, jossa kiistassa pappi\nverrattomasti voitti kapteenin, paremmin perehtyneenä pauhaamiseen.\nVaivoin sai heidät viimein rauhoittumaan säikähtyneiden tarjoilijain\nsaapuminen, näiden tuodessa tukevampia istuimia, ja pitkä siemaus\nviillyttävästä haarikasta. Kun tämä hälinä oli laantunut ja vieraiden\neteen kohteliaasti asetettu kolpakot kuten muillakin läsnäolijoilla\noli, joi herttua mitä armollisimpaan tapaan lakikoulun menestykseksi\nja master Reginald Lowestoffen tervetuloksi. Kiitollisesti\nvastattuaan tähän kohteliaisuuteen pyysi kunnioitusta kohdannut\nhenkilö saada tilata gallonan Reinin-viiniä, jonka ääressä hän aikoi\nalottaa asiansa.\n\nHeidän tavallisia juomiansa noin paljoa hienomman nesteen\nmainitseminen vaikutti mitä edullisimmin pikku senaattiin, ja sen\nviipymätön ilmestyminen pöytään varasi suosiollisen vastaanoton\nmaster Lowestoffen ehdotukselle. Parin kierroksen jälkeen selitti\ntämä asiakseen ystävänsä, master Nigel Grahamen toimittamisen\nnauttimaan Alsatian pyhäkön suojaa ja muita erikoisia oikeuksia\nsuursopijana; täten nimitettiin niitä, jotka suorittivat\nkaksinkertaisen pääsyveron saadakseen olla esittämättä senaatille\nniitä erityisiä asianhaaroja, jotka pakoittivat heidät etsimään\nturvaa sieltä.\n\nEhdotus sai arvoisan herttuan silmän kiilumaan riemastuksesta,\neikä ihmekään, sillä tapaus oli harvinainen ja erittäin edullinen\nhänen yksityisille verotuloilleen. Hän siis käski tuoda eteensä\nherttuallisen matrikkelinsa, jyhkeän kirjan, joka oli ummistettu\nmessinkihakasilla kuin kauppamiehen tilikirja; viinin värjääminä ja\ntupakanmehun tahrimina sisälsivät sen lehdet varmaankin yhtä paljon\nkonnien nimiä kuin on Newgaten kalenterissa.[44]\n\nNigeliä kehoitettiin sitte laskemaan pöydälle kaksi noblea\nlunnaikseen ja vaatimaan erivapautusta kertaamalla seuraavat\nvaivaiset säkeet, jotka herttua saneli hänelle:\n\n    \"Nigel Grahame nimelläni,\n    toivon tänne pääseväni,\n    koska kourihinsa laki\n    mua muualta jo haki;\n    suokaa mulle täältä suoja,\n    jottei nurjan tiedon tuoja\n    löisi kättä olallein\n    virkamahdin paperein:\n    tulen kelpo miesten hoimiin,\n    asevoimiin, älyn toimiin\n    tiedän täällä saavan luottaa, --\n    milloin vouti miestä vuottaa\n    ulkopuolia maailmassa,\n    ain' on turva munkkilassa.\"\n\nKun herttua Hildebrod alkoi vapisevalla kädellä tehdä merkintää\nja oli jo ylellisen anteliaasti tavannut Nigelin kahdella g:llä,\nkeskeytti hänet pappi. Tämä kunnianarvoisa herrasmies oli supattanut\ntovin -- ei kapteenin, vaan sen toisen yksilön kanssa, jonka olemme\nmaininneet vaillinaisesti säilyneen Nigelin muistissa, ja ollen\nkenties vielä hiukan nyreissään äskeisestä tapaturmastansa pyysi hän\npuheenvuoroa ennen luetteloon merkitsemistä.\n\n\"Se henkilö\", hän huomautti, \"joka on nyt kehdannut asettua\npyrkijäksi tämän kunnioitettavan yhteiskunnan etuoikeuksiin ja\nerivapautuksiin, on suoraan puhuen mieroa kiertävä skotlantilainen,\nja meillä on jo kylliksi näitä heinäsirkkoja Lontoossa. Jos\nkelpoitamme sellaisia niittymatoja pyhäkköön, niin saamme tänne pian\nkoko kansan.\"\n\n\"Meillä ei ole oikeutta kysyä\", muistutti herttua Hildebrod, \"onko\nhän skotlantilainen, ranskalainen tai englantilainen. Koska hän on\nkunniallisesti lyönyt pöytään tulotullin, niin on hän oikeutettu\npääsemään suojelukseemme.\"\n\n\"Minä kiistän, armollinen herttua\", vastasi pappi. \"En teekään\nhänelle mitään kysymyksiä -- hänen puheensa kavaltaa hänet. Hän\non galilealainen, ja sisäänkirjoitusmaksu on menetetty hänen\nhäpeämättömän tunkeutumisensa tähden tähän meidän valtakuntaamme.\nPyydän teitä, jalo herttua, panemaan lain määräykset täytäntöön häntä\nvastaan!\"\n\nLakikoululainen nousi ja aikoi keskeyttää ylioikeuden harkinnan,\nmutta herttua vakuutti hänelle vakavasti, että häntä kuultaisiin\nystävänsä puolesta niin pian kuin neuvoskunta oli pohtinut asian.\n\nPuhumaan nousi sitten asianajaja, huomauttaen rajoittavansa\nesityksensä asianomaiseen lain kohtaan. \"On helppo nähdä\", hän sanoi,\n\"että tämä herrasmies ei ole tullut tänne missään siviilijutussa.\nKäsitykseni mukaan on kysymyksessä se syyte, josta jo olemme\nkuulleet, koskeva puiston piirissä annettua iskua. Pyhäkkö ei\nsellaisessa tapauksessa suojele rikkojaa. Veikeä vanha päällikkö\nlähettäisi alas luudan, joka lakaisisi Alsatian kadut Strandilta\nPortaille asti. Valtioviisauskin vaatii ajattelemaan, mitä vauriota\nvoisi tasavallalle koitua muukalaisen kätkemisestä tällaisissa\nolosuhteissa.\"\n\nKapteeni oli kärsimättömästi kuunnellut näitä näkökohtia. Hän kavahti\nnyt jaloilleen kiivaasti kuin voimakkaalla oluella täytetystä\npullosta poukkoava tulppa, ja sotaisesti kiertäen viiksiänsä loi hän\nhalveksivan katseen lainoppineeseen ja kirkonmieheen, lausuessaan\nmielipiteensä seuraavasti:\n\n\"Jalo herttua Hildebrod! Kuullessani tuollaisia halpamaisia,\ntörkeitä, tunnottomia ehdotuksia teidän armollisuutenne\nneuvonantajien suusta ja muistaessani Huffin, Munin ja Tityretun\nkaltaisia miehiä, jotka tällaisissa tilanteissä antoivat neuvoja\nteidän armollisuutenne esi-isille ja edeltäjille, alan ajatella\ntoiminnan hengen olevan yhtä kuollutta Alsatiassa kuin vanhassa\nisoäidissäni; ja kuitenkin se, joka niin ajattelee, valehtelee\nsielussaan, koska minä löydän kyllä munkkilasta sellaisen joukon\nriuskeita poikia, että se pystyy puoltamaan vapauksiamme kaikkia\nWestminsterin lumpunkerääjiä vastaan. Ja jos meidät kerrakseen\nnujerrettaisiinkin, niin -- kuolema ja kadotus! -- eikö meillä ole\naikaa lähettää herrasmiestä matkaansa vesitse joko nyrkkeilytarhaan\ntaikka Banksidelle? Ja jos hän on urho oikeata lajia, eikö hän\ntäydellisesti palkitse kaikkia vaivojamme? Eläkööt muut yhteiskunnat\nlain varassa, -- minä sanon, että me tän kylän ravakat veikkoset\nelämme sen uhalla ja viihdymme parhaiten, kun olemme ilmetyssä\nkapinassa nimeä ja sinettiä, manuuta ja käskykirjaa, voutia ja\nkonstaapelia, nipistäjää ja pyllyherraa vastaan.\"\n\nTätä puhetta seurasi hyväksymisen sorina, ja Lowestoffe lyöttäytyi\nmukaan ennen kuin suosiollinen jupina taukosi. Hän muistutti\nherttualle ja neuvostolle, kuinka suuresti heidän valtionsa\nturvallisuus riippui lakikoululaisten suopeudesta. Sulkemalla\nporttinsa saattoivat nämä milloin hyvänsä ehkäistä alsatialaisilta\npääsyn lakikoulun alueelle. Sen mukaan kuin he menettelivät\ntässä asiassa, tahtoi hän sovittaa omakohtaisen vaikutuksensa,\njonka he tiesivät joltiseksikin. \"Ja mitä siihen tulee, että\nystäväni muka on skotlantilainen ja muukalainen, kuten ovat täällä\nhuomauttaneet kunnianarvoisa kirkkoherra ja oppinut lakimies, niin\ntulee teidän ottaa huomioon\", muistutti Lowestoffe, \"mistä syystä\nhänet on ahdistettu tänne -- siitä vain, että hän antoi toiselle\nselkäsaunan, muttei englantilaiselle, vaan omalle maanmiehellensä.\nJa minun yksinkertaisen järkeni mukaan\", pitkitti hän, samalla\nnykäisten loordi Glenvarlochia vihjatakseen hänelle puhuvansa vain\nleikkiä, \"jos kaikki Lontoon skotlantilaiset äityisivät kerrassaan\nrymynujakkaan ja nitistäisivät toisensa viimeiseen mieheen, olisi\ntämä henkiinjäänyt oikeutettu saamaan kiitoksemme parhaan palveluksen\ntekijänä köyhälle vanhalle Englannille\".\n\nNaurunremahdukset ja taputukset palkitsivat tätä nokkelaa puolustusta\nnuoren lakikoululaisen holhotin muukalaisuudelle, ja puhuja liitti\ntodisteluunsa seuraavan ytimekkään ehdotuksen: \"Tiedän hyvin\",\nhän sanoi, \"että tämän vanhan ja kunnioitettavan tasavallan isien\ntapana on kypsyttää ja perinjuurin pohtia kaikkia asioitansa\nkunnollisen nestemäärän ääressä. Kaukana olkoon minusta, että\nmielisin polkea niin kiitettävää tapaa tai väittää nykyisenlaisen\nasian saattavan tulla perusteellisesti ja perustuslain säätämässä\njärjestyksessä harkituksi vaivaisen renskagallonan avulla. Mutta\nkun tälle arvoisalle neuvoskunnalle on samantekevää, juodaanko\nensin ja ratkaistaanko jälkeenpäin vai toimitaanko päinvastaisessa\njärjestyksessä, pyydän teidän armollisuuttanne viisaitten ja\nmahtavien senaattorienne mieltä kuultuanne antamaan julistuksenne,\njossa kunnioitettavalle ystävälleni myönnetään paikan erioikeudet ja\nmäärätään asunto järkevien säädöstenne nojalla, hänen etäytyäkseen\nsinne piammiten, ollen hiukan uuvuksissa tämän päivän toimista, minun\nsillaikaa tilatessani teille nassakan renskaa sekä vastaavan määrän\nhäränkieliä ja säilykesillejä, jotta täällä kotvan kuluttua ratto\npullistaa kattoa.\"\n\nTämä tarjoumus sai osakseen yleistä hyväksymisen hurrausta,\njohon kerrassaan hupeni toisinajattelevien ääni, jos Alsatian\nsenaatissa oli ketään kyllin lujaa kansalaista, tuollaisen esityksen\nvastustajaksi. Kelpo sydän! jalo herrasmies! antelias urho! hoettiin\nsuusta suuhun; anojan nimen merkitseminen isoon kirjaan täydennettiin\nhätäisesti, ja arvoisa doogi otti häneltä valan. Niinkuin muinaisten\nkambrobrittien kaksitoista taulua ja muiden entisajan kansain lait\noli sekin runopukuinen ja kuului seuraavasti:\n\n    \"Kautta tynnyrin, kalvan\n        ja tapin ja vyön,\n    minä henkeni halvan\n        ja nahkani myön,\n    jotta oikeutta valvon\n        munkkilan veikkojen\n    ja sen naisia palvon\n        urhona heikkojen.\"\n\nNigel tunsi ja todella ilmaisikin vastenmielisyyttä tällaiseen\nilvehtimiseen, mutta kun lakikoululainen muistutti hänelle, että\nhän oli mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, kertasi hän sanat tai\noikeastaan myödytti mitä herttua Hildebrod saneli. Tämä valtias\nlopetti toimituksen myöntämällä hänelle pyhäkön oikeudet seuraavin\nvanhan tavan mukaisin säkein:\n\n    \"Sulta olallelyönnin\n        ja pahnat putkan,\n    veden, kannikan syönnin\n        ja lain joka mutkan\n    kaikk' ansat ma säästän\n        ja pulmista vaikeista\n    sinut loihdulla päästän,\n        viis voudin aikeista.\n    Olet pukari vapaa,\n        saat pettää ja huijata,\n    jos sun parempas tapaa,\n        saa hän sinut puijata;\n    käy, reudo ja räivää\n        kuin viimeistä päivää;\n    jos heilutat puukkoa\n        ja tahdot kiistää,\n    ei hempultas suukkoa\n        saa kumppanis riistää;\n    kesät viitatta perkaa\n        sa ihmisten taskuja,\n    käytä talvisin verkaa,\n        juo, polta, puhu kaskuja:\n    elä lyijypää-nopista\n        ja merkkaa kortit alta,\n    jos ei apu lähde opista,\n        niin auttaa nyrkkivalta;\n    ja vanno kautta kunnias\n        ja ole urho suuri --\n    tää kaikki olkoon osanas,\n        sen annan sulle juuri.\"\n\nTämän jorotuksen päätyttyä syntyi väittelyä siitä, mikä erityinen\nasunto määrättäisiin pyhäkön uudelle veikolle, sillä kun\nalsatialaiset pitivät valtiollisena perusohjeena, että aasinmaito\nlihottaa, oli asukasten kesken tavallisesti kilpailua yhteiskunnan\nuusien jäsenten huoltamisesta, joksi sitä sanottiin.\n\nSe Hektor, joka oli arveluttavassa käänteessä puhunut niin lämpimästi\nNigelin puolesta, esiintyi nyt ritarillisesti erään Puhku-Selindan\neli Länkä-Liinun hyväksi, jolla kuului olevan huone vuokrattavana.\nTässä oli aikoinaan välipäikseen asunut Paddingtonin Viilu-Kiku,\njoka oli äskettäin päättänyt vaelluksensa Tyburnin mäellä. Hänen\nennenaikaista poismenoaan oli sanottu naikkonen tähän asti murehtinut\nyksinäisessä leskeydessä turturikyyhkyn tavoin.\n\nKapteenin vaikutus syrjäytettiin kuitenkin villasäpsäisen vanhan\nherrasmiehen hyväksi, jonka arveltiin ikänsä loppuehtoonakin\nosaavan kyniä kyyhkystä yhtä hyvin tai paremminkin kuin yhdenkään\nalsatialaisen. Tämä kunnianarvoisa henkilö oli kuulu koronkiskuri\nnimeltä Trapbois. Hän oli aivan äskettäin tehnyt valtiolle melkoisen\npalveluksen, antamalla etukäteen lainaksi suostuntaveron, joka\ntarvittiin uuden väkijuomavaraston hankkimiseksi herttuan kellariin,\nkun Vintryn viinikauppiasta arvelutti käydä kauppaa niin suuren\nmiehen kanssa muutoin kuin käteismaksulla. Kun siis vanha herrasmies\nnousi ja vaivaloisesti köhien muistutti herttualle, että hänellä oli\npienoinen kamari vuokrattavana, jätettiin muiden vaatimukset kokonaan\nhuomioon ottamatta ja Nigel määrättiin Trapboisin vieraaksi.\n\nTuskin oli tästä sovittu, kun loordi Glenvarloch ilmoitti\nLowestoffelle olevansa kärsimätön pääsemään tästä hulttioiden\nkokouksesta ja erosi seurasta niin huolimattoman kiireisesti, että\nsiitä olisi voitu pahastua, jollei Reinin-viinin nassakka olisi\nilmestynyt esille juuri kun hän läksi huoneesta. Lakikoululainen\nsaattoi ystäväänsä vanhan koronkiskurin talolle, jonne hän ja jotkut\nmuut hänen asumaseutunsa nuorukaiset liiankin hyvin tunsivat tien.\nMatkalla hän vakuutti loordi Glenvarlochille, että tämä oli menossa\nWhitefriarsin ainoaan siistiin taloon. Tämä ominaisuus johtui\nyksinomaan vanhuksen ainoan tyttären uurastuksesta, vanhanpuoleisen\nneitosen, joka oli kyllin ruma peloittamaan syntiä, mutta\narvattavasti tulossa riittävän rikkaaksi kiusaamaan puritaniakin niin\npian kuin lempo oli saatavastaan perinyt hänen vanhan taattonsa.\nLowestoffen täten jutellessa he ennättivät koputtamaan talon ovelle,\nja avaamaan tulleen naisen happamat, ankarat kasvot vahvistivat\ntäydellisesti kaiken, mitä lakikoululainen oli sanonut emännästä.\nHän kuunteli tylyn ja tyytymättömän näköisenä nuoren lakikoululaisen\nilmoitusta, että hänen kumppaninsa tuli taloon asukkaaksi, jupisi\njotakin vaivasta, mutta näytti lopuksi vieraalle varatun huoneen.\nTämä oli parempi kuin olisi saattanut aavistaa paikan ulkonäöstä ja\npaljoa tilavampi kuin hänen asuntonsa Paavalin laiturin vieressä,\nvaikka jälkimäinen oli kodikkaampi.\n\nSiten toimitettuaan ystävänsä hänen uuteen asuntoonsa ja hankittuaan\nhänelle hintaluettelon annoksista, joita oli saatavana läheisestä\nkansankeittiöstä, Lowestoffe jätti nyt hyvästi. Lähtiessään tarjoutui\nhän vielä lähettämään loordi Glenvarlochin tavarat hänen entisestä\nasunnostaan nykyiseen joko kokonaan tai osaksi. Nigel nimesi niin\nvähän esineitä, ettei lakikoululainen voinut olla huomauttamatta\nhänen ylhäisyytensä nähtävästi aikovan nauttia uusia etuoikeuksiansa\nvain hetken aikaa.\n\n\"Ne soveltuvat liian huonosti tapoihini ja taipumuksiini, viipyäkseni\ntäällä pitempään\", vastasi loordi Glenvarloch.\n\n\"Saatatte muuttaa mielipidettänne huomenna\", lohdutti Lowestoffe.\n\"Hyvästi vain; huomispäivänä poikkean luoksenne hyvissä ajoin.\"\n\nAamu valkeni, mutta lakikoululaisen sijasta tuli vain kirje häneltä.\nSiinä mainittiin, että Lowestoffen käynti Alsatiassa oli aiheuttanut\nmuistutuksia muutamien typerien peruukkien taholta ja että hän katsoi\nviisaaksi olla tällähaavaa saapumatta sinne, jottei kääntäisi liiaksi\nhuomiota loordi Glenvarlochin asuinpaikkaan. Hän ilmoitti ryhtyneensä\ntoimenpiteisiin loordin tavarain turvalliseksi tallettamiseksi\nja lähettävänsä hänelle taatun asiamiehen välityksellä hänen\nrahalippaansa ja mitä kapineita hän kaipasi. Loppuosana oli\njoitakuita viisaita neuvoja, jotka johtuivat Lowestoffen\ntutustumisesta Alsatiaan ja sen tapoihin. Hän kehoitti pakolaista\npitämään koronkiskuria mitä ehdottomimmassa epätietoisuuden tilassa\nvarojensa suhteen -- pidättymään milloinkaan heittämästä noppaa\nkapteenin kanssa, jolla oli tapana pelata tyhjin hyppysin ja maksaa\nhäviönsä kolmella tavulla, ja lopuksi varomaan herttua Hildebrodia,\njonka hän sanoi olevan terävä kuin neula, vaikkei hänellä ollut\nenempää silmiä kuin tällä välttämättömällä naisten työkapineellakaan.\n\n\n\n\n18. LUKU.\n\nSulkeutunutta elämää.\n\n\nMeidän on nyt jätettävä Nigel-sankarimme joksikin aikaa, vaikka hänen\nasemansa ei ole turvallinen, mukava tai kunniallinenkaan, tehdäksemme\nselvää muutamista seikoista, jotka suoranaisesti kuuluvat hänen\nvaiheisiinsa.\n\nOli vasta kolmas päivä kulumassa hänen jouduttuaan etsimään suojaa\nWhitefriarsin kuuluisan koronkiskurin, vanhan Trapboisin luota,\njota tavallisesti nimitettiin Kultaiseksi Trapboisiksi. Kelloseppä\nRamsayn sievä tytär tarkkasi tunnollisesti, että hänen isänsä\nlopetti aamiaisensa, koska tämä olisi pulmallisissa ajatuksissaan\nistuen saattanut niellä leipäpalasen sijasta suolatölkin. Mutta\nniin pian kuin vanhus oli jälleen syventynyt laskelmiinsa läksi\nneitonen kiireimmiten liikkeelle talosta ainoastaan skotlantilaisen\nJanet-pesijättären saattamana, jolle uskolliselle uurastajalle hänen\noikkunsa olivat lakeja. Siten riensi hän Lombard-kadulle ja häiritsi\nniin tavattomalla hetkellä kuin kello kahdeksalta aamulla täti\nJuditia, arvoisan kummi-isänsä sisarta.\n\nKunnioitettava vanha neiti ei ottanut nuorta vierastansa kovinkaan\nsuopeasti vastaan, sillä hän ei tietenkään yhtä suuresti kuin mestari\nGeorge Heriot ihaillut kaunottaren viehättäviä kasvonpiirteitä tai\nhellinyt hänen hulluttelevaa ja tyttömäistä maltittomuuttaan. Mutta\nolihan mistress Margaret hänen veljensä suosikki, ja tämän tahto\noli täti Juditille pyhä, joten hän tyytyi kysymään epäaikaiselta\nkävijältä, mitä tämä hommasi näin varhain Lontoon kaduilla \"kalpeine\nleuhkanankasvoineen\".\n\n\"Tahtoisin puhutella lady Hermionea\", vastasi hengästynyt tyttö, ja\nveri tulvi niin rajusti hänen kasvoihinsa, että täti Judit ei olisi\nenää ollenkaan voinut moittia hänen hipiäänsä valjuksi.\n\n\"Lady Hermioneako?\" kummeksui täti Judit. \"Lady Hermionea? Ja tähän\naikaan aamusta, kun hän tuskin säällisinäkään hetkinä suostuu\ntapaamaan ketään perheen jäsentä? Sinä olet päästäsi sekaisin,\nhailakka, tai käytät väärin hemmottelua, jota veljeni ja lady ovat\nsinulle osoittaneet.\"\n\n\"En suinkaan, en millään muotoa\", hoki Margaret, ponnistellen\nkutsumatonta kyyneltä vastaan, joka tuntui valmiilta puhkeamaan\nesille vähimmästäkin aiheesta. \"Sano vain ladylle, että veljesi\nkummitytär haluaa hartaasti puhutella häntä, ja minä tiedän, että hän\nei kiellä minulta pääsyä.\"\n\nTäti Judit tähtäsi totisen, epäluuloisen ja tutkivan silmäyksen\nnuoreen anojaan. \"Saattaisit tehdä minut salakirjuriksesi,\ntyttöseni\", hän sanoi, \"yhtä hyvin kuin lady Hermionen. Minä olen\nvanhempi, ja pätevämpi olen neuvomaan. Minä elän enemmän maailmassa\nkuin sellainen, joka sulkeutuu neljän seinän sisälle, ja minulla on\nparempia apukeinoja hyväksesi.\"\n\n\"Voi, ei -- ei -- ei\", kiisti Margaret kiihkeästi ja osoittaen\nenemmän vakaata vilpittömyyttä kuin kohteliaisuutta; \"on joitakuita\nasioita, joissa sinä et voi minua neuvoa, täti Judit. Tämä on tapaus\n-- suo minulle anteeksi, rakas täti -- tapaus, jolle sinä et voi\nmitään.\"\n\n\"Olen siitä hyvilläni, tyttö\", sanoi täti Judit närkästyneesti,\n\"sillä tämän sukupolven nuorison hupsutukset taitaisivat sekaannuttaa\nniin vanhat aivot kuin minun. Tässä tulet henki kurkussa juosten läpi\nkoko Lontoon lörpöttämään jotakin hassutusta ladylle, joka tuskin\nnäkee Jumalan aurinkoa muutoin kuin heijastuksena tiiliseinästä.\nMutta sanon kyllä hänelle, että sinä olet täällä.\"\n\nHän läksi asialleen ja palasi pian kuivakiskoisesti huomauttaen:\n\"Miss Marget, lady ottaa sinut mielellään puheilleen, ja se on\nenemmän, nuori neitiseni, kuin sinulla oli oikeus toivoa.\"\n\nMistress Margaret painoi päänsä alas vaiti, liiaksi kiusaantuneena\nomista hämmennyttävistä ajatuksistaan, yrittääkseen lepyttää täti\nJuditia ystävällisemmäksi tai vastatakseen hänen äreyteensä samalla\nmitalla, mikä olisi kyllä muutoin ollut yhtä mieluista hänen omalle\nmielenlaadulleen. Hän seurasi siis täti Juditia äänettömänä ja\nalakuloisena vankalle tammiovelle, joka eroitti lady Hermionen\nhuoneuston George Heriotin tilavan talon muusta osasta.\n\nTämän pyhäkön eteen on tarpeellinen pysähtyä oikaisemaan juttuja,\njoita Richie Moniplies oli lavertanut isäntänsä korvaan,\nselittäessään sen naisen kummallista esiintymistä rukouksissa, jota\näsken nimitettiin lady Hermioneksi. Osaksi oli näitä liioitteluja\nkertonut arvoisalle skotlantilaiselle Jenkin Vincent; tämä veitikka\noli hyvin harjaantunut, siihen lajiin sukkeluutta, joka oli ollut\njo vanhoista ajoista suosittu kaupungissa huiputuksen, jutkauksen,\npeijauksen, hassuttamisen, kurielun, ilveen ja sepustelun nimellä.\nSellaiseen urheiluun soveltui erinomaisesti Richie Monipliesin\njuhlallinen totisuus, perinpohjainen pilapuheen tajunnan puute ja\nluontainen viehättyminen kaikkeen ihmeelliseen. Lisää koristelua\noli tarina saanut Richieltä itseltään, jonka kieli etenkin hyvällä\nnesteellä öljyttynä oli hyvinkin kerkeä suurenteluun. Kertoessaan\nherralleen kaikkia Vincentin juttelemia eriskummallisia seikkoja ei\nhän voinut olla kartuttamatta niitä omilla arvauksillaan, joita hänen\nmielikuvituksensa oli liian hätäisesti muuttanut tosiasioiksi.\n\nKuitenkin oli se elämä, jota lady Hermione oli kaksi vuotta viettänyt\nGeorge Heriotin talon asukkaana, niin omituista, että se melkein teki\noikeutetuiksi monia hänen oloistaan liikkuvia kummallisia huhuja.\nArvoisan kultasepän asuma rakennus oli aikoinaan kuulunut mahtavalle\nja varakkaalle paroonisuvulle, joka Henrik VIII:n hallitessa päättyi\nhyvin rikkaaseen, hartaaseen ja mitä lämpimimpänä katolilaisen uskon\npuoltajana esiintyvään leski-vapaaherrattareen. Lady Foljamben\nhelmaystävänä oli Pyhän Roquen naisluostarin johtajatar, hänkin\ntunnontarkka, ankara ja kiihkeä paavilainen. Kun kiivasluontoisen\nhallitsijan käsky mielivaltaisesti lopetti Pyhän Roquen laitoksen,\notti lady Foljambe tilavaan taloonsa ystävättärensä sekä kaksi\nluostarisisarta, jotka olivat johtajattarensa tavoin päättäneet pysyä\nuskollisina lupauksilleen, käyttämättä sitä maailmallista vapautta,\njonka oli hallitsijan tahto toimittanut heidän valittavakseen.\nKaikessa salaisuudessa -- sillä Henrik ei kenties olisi pitänyt\nhänen sekaantumisestaan -- toimitti lady Foljambe eristetyksi heidän\nasunnokseen neljä huonetta, joiden yhteyteen varustettiin pieni\nkammio rukoushuoneeksi eli kappeliksi. Koko huoneusto suljettiin\nvankalla tammisella ovella vierailta, ja kaikkien nunnaluostarien\ntavoin sovitettiin ulkoseinään pyörivä lieriö jokapäiväisten\ntarpeiden välitystä varten. Tässä turvapaikassa viettivät Pyhän\nRoquen johtajatar ja hänen seuralaisensa monta vuotta, ollen\ntekemisissä ainoastaan lady Foljamben kanssa, joka heidän rukoustensa\nvoimasta ja heille suomansa kannatuksen ansiosta ei pitänyt itseänsä\nsuurestikaan pyhimystä huonompana maan päällä. Onnekseen kuoli\nluostarinjohtajatar uhraavaisen suojelijattarensa edellä, joka eli\npitkälle Elisabet-kuningattaren aikoihin ennen kuin hänet kohtalo\nkutsui.\n\nLady Foljamben seuraajana oli tässä rakennuksessa muuan yrmeä\nkiihkoileva ritari, etäistä sivuhaaraa edustava sukulainen, joka\npiti yhtä suurena ansiona Baalin papitarten karkoittamista kuin\nhänen edeltäjänsä taivaan morsianten kannattamista. Vanhasta\nsuojapaikastaan häädetyistä kovaonnisista nunnista matkusti toinen\nmeren taa; iällisyys esti toista ajattelemastakaan maastamuuttoa,\nja hän kuoli erään uskollisen alhaissäätyisen katolilaisen lesken\nvaalimana. Nunnista suoriuduttuaan riisti Sir Paul Crambagge\nkappelista koristeet ja aikoi tyyten hävittää huoneiden sisustuksen,\nkunnes hänet pidätti ajatus, että se toimenpide tuottaisi\ntarpeettomia kuluja, koska hän käytti asuntonaan ainoastaan kolmea\nhuonetta isosta rakennuksesta eikä siis ollenkaan tarvinnut lisää\ntilaa. Hänen pojastaan sukeusi huikentelija, ja talon osti häneltä\nystävämme George Heriot. Sir Paulin tavoin huomasi hänkin rakennuksen\nenemmän kuin riittäväksi tarpeisiinsa ja jätti entiselleen\nFoljambe-huoneuston eli Pyhän Roquen huoneet, kuten niitä nimitettiin.\n\nPuolisenkolmatta vuotta ennen kertomuksemme alkua, ollessaan matkalla\nmantereella, lähetti Heriot sisarelleen ja rahastonhoitajalleen\nerityisiä ohjeita Foljambe-huoneuston laittamisesta kuntoon. Ne oli\nvarustettava sievästi, vaikka yksinkertaisesti, erästä vallasnaista\nvarten, joka aikoi asua siellä jonkun aikaa ja enemmässä tai\nvähemmässä määrin pitää yhteyttä hänen perheensä kanssa, miten näki\nhyväksi. Hän käski myös toimittaa tarpeelliset korjaukset salaisesti\nja muutenkin puhua mahdollisimman vähän kirjeensä sisällöstä.\n\nHänen paluunsa lähetessä kiusasi täti Juditia ja huonekuntaa\nsuunnattoman kärsimättömyyden jännitys. Mestari George tuli ja\ntoi mukanansa tosiaan naisen niin erinomaisen kauniin, että häntä\nolisi voinut pitää mitä viehkeimpänä olentona, jollei hän olisi\nkauttaaltaan ollut tavattoman valju. Tulokkaalla oli mukanaan\nsaattolainen eli vaatimaton seuralainen, jonka toimena näytti olevan\npalvella häntä. Tämä harvasanainen vaimoihminen oli murteestaan\npäättäen muukalainen ja iältään viidenkymmenen vaiheilla; hänen\nherrattarensa nimitti häntä Morina Paulaksi, mestari Heriot ja muut\nmademoiselle Paulineksi. Hän nukkui yönsä samassa huoneessa emäntänsä\nkanssa, söi hänen kamarissaan ja oli päivän mittaan tuskin hetkeäkään\nerillään hänestä.\n\nNämä naiset ottivat haltuunsa hartaan luostarinjohtajattaren\nnunnakodin, ja kirjaimellisesti noudattamatta samaa ankaraa\neristäytymistä näyttivät he kuitenkin likipitäin palauttavan huoneet\nsiihen käytäntöön, johon ne oli alkujaan aiottu. Uudet tulijat\nasuivat ja aterioitsivat erillään muusta perheestä. Palveluskunnan\nkanssa ei lady Hermione, kuten häntä nimitettiin, ollut missään\ntekemisissä, ja mademoiselle Paulinekin toimitteli heidän\nkeskuudessaan vain välttämättömiä tehtäviä ja niin lyhyeen kuin\nsuinkin. Tiheään saadut ja anteliaat lahjat lepyttivät palkollisia\ntähän käyttäytymiseen, ja heillä oli tapana huomautella toisilleen,\nettä palveluksen toimittaminen mademoiselle Paulinelle oli kuin\naarnihaudan löytämistä.\n\nTäti Juditille oli lady Hermione ystävällinen ja kohtelias, mutta\nhe seurustelivat harvoin, josta syystä vanhempi nainen tunsi sekä\nuteliaisuuden että loukkaantuneen arvokkuuden kiusaa. Mutta hän\ntunsi veljensä niin hyvin ja rakasti häntä niin hartaasti, että\nsaattoi todella sanoa hänen tahtonsa kerran ilmaistuna tulevan\nsisaren omaksi. Arvoisa porvari ei ollut tyyten vailla sitä\njyrkkyyttä, joka juurtuu parhaaseenkin mielenlaatuun, kun sana on\nkoko ympäristölle lakina. Mestari George ei sietänyt kyselyitä\nperheeltään, ja hänen kerran ylimalkaisesti lausuttuaan tahtovansa,\nettä lady Hermione saisi elää rauhassa kokonaan oman mielensä mukaan,\nkenenkään tiedustelematta hänen aikaisempia vaiheitansa tai noin\nehdottoman yksinäisyyden vaikuttimia, tiesi hänen sisarensa vakavasti\npahastuttavansa lujaluontoista porvaria, jos mitenkään yrittäisi\nurkkia salaisuutta.\n\nMutta vaikka palvelijat oli lahjottu ja hänen sisarensa peloitettu\ntämän järjestelyn hiljaiseen omaksumiseen, ei se ollut omiaan\nvälttämään naapuriston arvostelevaa huomiota. Jotkut olettivat,\nettä rikas kultaseppä oli kääntymäisillään paavilaiseksi ja aikoi\npanna uudestaan kuntoon vapaaherratar Foljamben nunnakodin -- toiset\narvelivat hänen saaneen päähänsä vikaa -- muutamien mielestä ajatteli\nhän naimisiin menoa tai pahempaa. Mestari Georgen säännöllinen\nkirkossakäyminen ja se tieto, että oletettu pyhyydenlupauksen\ntekijätär aina otti osaa Englannin valtiokirkon käsikirjan mukaan\npidettyyn perheen hartaudenharjoitukseen, vapautti arvoisan porvarin\nensinmainitusta epäluulosta. Ne taasen, joilla oli asioimisia\nmestari Heriotin kanssa, eivät voineet epäillä hänen mielentilansa\njärkevyyttä, ja muiden huhujen kumoutumiseksi kertoivat luotettavasti\nhenkilöt, jotka olivat erityisesti kiinnittäneet huomiotansa asiaan,\nettä kultaseppä ei milloinkaan käynyt vieraansa luona muuten kuin\nmademoiselle Paulinen istuessa käsitöineen syrjemmällä samassa\nhuoneessa, missä he haastelivat keskenään. Todettiin myös, että nämä\nkäynnit olivat tuskin milloinkaan tuntia pitempiä ja tavallisesti\ntapahtuivat vain kerran viikossa; sellainen seurustelu oli liian\nlyhyttä ja pitkälomaista tehdäkseen luultavaksi, että rakkaus oli\nheidän väliensä siteenä.\n\nUrkkijat olivat senvuoksi ymmällä; heidän oli herjettävä mestari\nHeriotin salaisuuden tutkimisesta. Mutta satoja naurettavia juttuja\nkierteli tietämättömien ja taikauskoisten keskuudessa; muutamilla\nsellaisilla näytteillä olemme nähneet arvoisan David Ramsayn\nhäijynelkisen oppilaan peijanneen Richie-ystäväämme.\n\nMaailmassa oli yksi henkilö, joka olisi ihmisten arvelun mukaan\nvoinut -- jos olisi tahtonut -- kertoa lady Hermionesta enemmän kuin\nkukaan muu Lontoossa, George Heriotia itseänsä lukuunottamatta; ja se\noli sanotun David Ramsayn ainoa lapsi Margaret.\n\nTyttö ei ollut paljoakaan yli viidentoista, kun lady Hermione tuli\nEnglantiin. Hän kävi ahkeraan kummi-isänsä luona, jota suuresti\nhuvittivat hänen lapselliset mielijohteensa, samalla kun hän\nmielellään kuunteli, miten luonnollisen kauniisti ja sydämeen\nkäyvästi tyttönen lauloi synnyinmaansa säveliä. Hemmoteltu hän\noli joka suunnalta, häntä kun ympäröitsivät kummi-isän suopeus,\nisän hajamielisyys ja välinpitämättömyys sekä muiden läheisten\nhenkilöiden mukautuvaisuus kaunottaren ja perijättären oikkuihin.\nPorvariskaunotar oli näissä olosuhteissa kehittynyt niin omapäiseksi,\nkujeelliseksi ja keimailevaksi kuin rajaton myöntyväisyys useimmiten\nluopi niistä, joille sitä osoitetaan. Hän ilmaisi useinkin sitä\näärimäisen ujouden, vaiteliaisuuden ja pidättyväisyyden teeskentelyä,\njota toisen vuosikymmenensä jälkipuoliskolle päässeet neitoset ovat\ntaipuvaisia otaksumaan miellyttäväksi kainoudeksi, mutta toisin\najoin taasen melkoisessa määrin sitä ilkamoivaa kielevyyttä, jonka\nnuoriso toisinaan luulee olevan sukkeluutta. Mutta kaikesta tästä\nhuolimatta oli mistress Margaretilla paljon todellista älyä ja\nharkintakykyä, joka kypsyäkseen vaati vain havaintotilaisuuksia --\nvilkas, hyvänsävyinen, leikkisä mielenlaatu ja herttainen sydän.\nHänen ulkoapäin tulleita hupsutuksiaan lisäsi suuresti näytelmien ja\nromaanien lukeminen, johon hän omisti suuren osan ajastaan. Niistä\nhän omaksui kerrassaan toisenlaisia käsityksiä kuin hän olisi voinut\nsaada hyvän äidin hellistä ja korvaamattomista opetuksista, ja\nniiden päähänpistojen takia, joihin hän toisinaan tuli syypääksi,\nsaattoi häntä hyvinkin moittia teeskentelystä ja mielistelyhalusta.\nMutta tyttösellä oli kylliksi järkeä ja ymmärrystä salatakseen\nheikkouksiansa kummi-isältään, johon hän oli sydämellisesti\nkiintynyt; ja niin suuresti oli hän arvoisan mestarin suosiossa, että\nsai tämän suosituksesta luvan käydä vieraisilla erakoksi sulkeutuneen\nlady Hermionen luona.\n\nTämän vallasnaisen noudattama omituinen elämäntapa,\nhänen suuri kauneutensa, jonka teki äärimäinen kalpeus vielä\nmielenkiintoisemmaksi, ja se itsetietoinen ylpeys, jota herätti\npääseminen muun maailman edellä noin salaperäisen henkilön seuraan,\nteki syvän vaikutuksen Margaret Ramsayn mieleen, ja vaikka heidän\nkeskustelunsa eivät olleet milloinkaan pitkiä tai tuttavallisia, oli\nMargaret kuitenkin niin kopea hänelle osoitetusta luottamuksesta,\nettä hän oli niiden sisällön suhteen yhtä vaitelias kuin olisi\njokainen sana kerrottuna maksanut hänen henkensä. Imartelulla ja\nkielastelulla viekkaimminkaan perusteltu urkkiminen emäntä Ursulan\ntai kenen tahansa muun yhtä uteliaan henkilön taholta ei kyennyt\nhoukuttelemaan pikku neitoselta sanaakaan hänen kuulemastaan tai\nnäkemästään sen jälkeen kun hän oli päässyt noihin salaperäisiin\nja eristettyihin huoneisiin. Vähäpätöinen kysymys mestari Heriotin\naaveesta riitti hänen hilpeimpänäkin hetkenään ehkäisemään\nhuolettoman rupattelun tulvan ja maltuttamaan hänet umpimieliseksi.\n\nTämän mainitsemme etupäässä valaistaksemme Margaretin varhaista\nluonteenlujuutta, joka kätkeytyi monilukuisiin oikkuihin ja\nailahduksiin niinkuin haaveellinen muurinvihreän ja metsäkukkien\npeite verhoaa ikivanhaa ja jyhkeätä tukipatsasta. Mutta tosiasia on,\nettä jos tyttönen olisi kertonutkin kaikki Foljambe-huoneustossa\nkokemansa, ei hän olisi saanut urkkijain uteliaisuutta suurestikaan\ntyydytetyksi.\n\nHeidän tuttavuutensa alkuaikoina oli lady Hermionella tapana\npalkita pikku ystävättärensä huomaavaisuutta vähäisillä, mutta\nsiroilla lahjoilla ja viehätellä häntä ulkomaisten harvinaisuuksien\nja korukapineiden näyttelemisellä, joista monet olivat melkoisen\nkallisarvoisia. Toisinaan kului aika paljoa ikävämmin Margaretin\nmielestä, kun hän sai Paulinelta opetusta neulan käytössä.\nMutta vaikka hänen ohjaajattarensa oli käsitöissä niin taitava\nkuin siihen aikaan ainoastaan ulkomaiden luostareissa opittiin,\nosoittausi oppilas niin parantumattoman haluttomaksi ja kömpelöksi,\nettä ompelutöistä viimein luovuttiin ja niiden sijalle otettiin\nsoitannolliset harrastukset. Tälläkin alalla oli Pauline varsin\npätevä opettajatar, ja Margaret menestyi paremmin aineessa, johon\nhänellä oli luontaisia lahjoja, edistyen jokseenkin pitkälle sekä\nlaulussa että soittimien käsittelyssä. Opetustunnit annettiin\nlady Hermionen läsnäollessa, jolle ne näyttivät tuottavan\nmielihyvää. Toisinaan hän lisäsi oman puhtaan ja suloisen äänensä\nseuralaisten esitykseen, mutta tämä tapahtui vain silloin, kun\nkappale oli laatuaan hartautta herättävä. Margaretin varttuessa\nkävi hänen seurustelunsa erakon kanssa toisenlaiseksi. Jollei\nhäntä suorastaan kehoitettu siihen, niin ainakin sallittiin hänen\nkertoilla huomioitaan maailman menosta, ja myöntäen nuorella\nystävättärellään olevan nopeata ja terävää havaintokykyä sekä hyvän\nmuistin, näki lady Hermione myös usein aihetta varoittaa häntä liian\npikaisesta mielipiteiden muodostamisesta ja niiden ajattelemattoman\nuhkamielisestä ilmaisemisesta.\n\nSe pelonsekainen kunnioitus, jota tuo merkillinen henkilö aina\nherätti hänessä, sai mistress Margaretin, niin vähän kuin häntä\nmiellyttikin vastaväitös tai nuhde, kärsivällisesti kuuntelemaan\nhänen kehoituksiaan ja antamaan mahdollisimman suuren merkityksen\nsuojelijattarensa hyville aikomuksille. Sydämessään oli hänen\nsilti vaikea käsittää, miten madame Hermione, joka ei milloinkaan\npistäytynyt liikkeelle Foljambe-huoneustosta, saattoi ajatellakaan\nmaailman tuntemuksen opettamista toiselle, joka kahdesti viikossa\nkäveli Temple Barin ja Lombard-kadun väliä sekä näyttäysi puistossa\njoka sunnuntai, milloin oli kaunis ilma. Sievä mistress Margaret\noli tosiaan niin vähän taipuvainen sietämään sellaista vastustelua,\nettä hänen seurustelunsa Foljambe-huoneuston asukkaiden kanssa\nolisi luultavasti laimentunut sitä mukaa kuin hänen tutustumisensa\nmuuhun maailmaan edistyi, ellei hän toiselta puolen olisi vanhasta\ntavastakin pitänyt arvossa kasvattajatartaan, pääsemättä siitä\ntottumuksestaan eroon, ja ollut toiselta puolen hiukan ylpeä,\nnauttiessaan jossain määrin luottamusta, jota muut turhaan\nkaipasivat. Sitäpaitsi, vaikka Hermionen puhelu oli ainiaan vakavaa,\nei se yleensä ollut kaavamaista eikä ankaraa, eikä lady loukkaantunut\nkevytmielisistä mielenpurkauksista, joita mistress Margaret joskus\nrohkeni virkkaa hänen kuultensa, silloinkaan kun ne saivat Monna\nPaulan kohottamaan ylös silmänsä ja huoahtamaan siitä surkuttelusta,\njota hengelliseen elämään antautunut tuntee arkiaikaisen maailman\nvähäpätöisissä puuhissa hyörivää ihmislasta kohtaan. Niinpä pikku\nneitonen ylimalkaan alistui -- vaikkei aivan nyrpeilemättä -- lady\nHermionen totisiin huomautteluihin, ja sitäkin mieluummin, kun hänen\nsuosijattareensa liittynyt salamyhkäisyys jo varhain herätti hänen\nmielessään hämäriä aatoksia rikkaudesta ja mahtavuudesta; niitä\nolivat pikemmin vahvistaneet kuin horjuttaneet monet satunnaiset\nseikat, joita hän oli havainnut päästyänsä tarkempinäköiseen\nikävaiheeseen.\n\nUsein tapahtuu, että neuvonta, jota me pyytämättämme tarjottuna\npidämme tunkeiluna, käy mielestämme suuriarvoiseksi, kun vaikeuksien\nahdinko tekee meidät aremmiksi oman harkintamme suhteen kuin pyrimme\nolemaan huolettomuuden ja välinpitämättömyyden hetkinä. Näin on\nasian laita etenkin silloin kun oletamme neuvojallamme olevan myös\nvaltaa ja auliutta tukemaan mielipidettänsä tehokkaalla tavalla.\nMistress Margaret oli nyt sellaisessa asemassa. Hän oli tai luuli\nolevansa tilanteessa, missä sekä neuvo että apu saattoi tulla\ntarpeeseen. Tuskallisen unettoman yön jälkeen oli hän senvuoksi\npäättänyt turvautua lady Hermioneen, jonka tiesi mielellään suovan\nhänelle toisen ja toivottavasti kykenevän antamaan toisenkin. Käynnin\ntarkoituksen selittää paraiten heidän välillään syntynyt keskustelu.\n\n\n\n\n19. LUKU.\n\nNaiset neuvottelevat.\n\n\nAstuessaan Foljambe-huoneustoon huomasi mistress Margaret asukkaiden\nviettävän aikaansa tavalliseen tapaansa, lady lueskellen ja hänen\nsaattolaisensa ommellen kuvioita isoon seinäverhoon, jota hän oli\nkirjaillut aina siitä saakka kun Margaret oli ensin päässyt näihin\neristettyihin huoneisiin.\n\nHermione nyökkäsi ystävällisesti vieraalleen, vaan ei virkkanut\nsanaakaan. Margaret oli tottunut tällaiseen vastaanottoon eikä nyt\nollut siitä pahoillaan, koska hän siten sai aikaa kerätä ajatuksiaan.\nHän kumartui Monna Paulan ompelukehän yli ja huomautti puolittain\nkuiskaten: \"Sinä olit juuri tuossa ruusussa saakka, Monna, kun ensin\nnäin sinut. Kas, tuossa on merkki, missä minä kovaksi onnekseni\ntärvelin kukkasen, yrittäessäni opetella pistoja -- olin, silloin\nvasta kuudennellatoista. Noiden kukkasien valmistuessa ennätän\nvanheta, Monna Paula.\"\n\n\"Soisinpa sillaikaa viisastuvasikin, lapsonen\", vastasi Monna Paula.\nHän ei pitänyt sievää mistress Margaretia aivan niin suuressa\narvossa kuin valtiattarensa. Hänen luontainen yksivakaisuutensa\noli hieman suvaitsematon nuoruudelle ja hilpeydelle, jotapaitsi\nsuosittu palkollinen on aina kateellinen henkilölle, jota hän pitää\njonkunlaisena kilpailijana emäntänsä kiintymyksestä.\n\n\"Mitä supatat Monnalle, pienoinen?\" kysyi lady.\n\n\"En mitään, madam\", vastasi mistress Margaret, \"paitsi että olen\nnähnyt luonnollisten kukkasien kukoistavan kolmeen kertaan siitä asti\nkun ensin näin Monna Paulan valmistelevan harsopuutarhaansa, ja hänen\norvokkinsa eivät ole vielä umpuillakaan\".\n\n\"Totta kyllä, tyttöseni\", huomautti Hermione; \"mutta hitaimmin\nkehittyvät umput pysyvät kauvimmin kukalla. Sinä olet luonnossa\nnähnyt niiden kukoistavan kolmasti, mutta myös kolmasti lakastuvan.\nMonna Paulan kukkaset ovat sitävastoin ikuisia -- ne eivät arasta\nhallaa eivätkä myrskyä.\"\n\n\"Eivät vainkaan, madam\", muistutti mistress Margaret, \"mutta niillä\nei myöskään ole elämää tai tuoksua\".\n\n\"Tuolla huomautuksella, pienoinen\", vastasi erakko, \"sinä vertaat\ntoivon ja pelon kiihdyttämää elämää, menestyksen ja pettymyksen\nvaiheissa polvittelevaa tolaa, rakkauden ja vihan vaikutusten\nkuumeellisuutta, mielenkuohujen ja tunteiden uuvuttavan vuorottelun\nsumentamaa ja lyhentämää ikäkautta tyyneen ja huolettomaan\nolemassaoloon, jota elvyttää vain velvollisuuksien tunto ja joka\ntasaisella ja rauhallisella ladullaan suuntautuu ainoastaan niiden\nväsymättömään täyttämiseen. Sekö on vastauksesi ytimenä?\"\n\n\"En tiedä, madam\", selitti mistress Margaret, \"mutta kaikista ilman\nlinnuista olisin mieluimmin kiuru, joka livertää ajautuessaan alas\nkesäisen tuulosen myötä, kuin tuonne rautaorrelleen juuttunut\nviirinkukko, joka liikkuu juuri vain tehtävänsä suoritukseksi ja\nilmoittaa meille, miltä suunnalta tuuli käy\".\n\n\"Vertauskuvat eivät ole todisteita, sievä neitoseni\", virkkoi lady\nHermione hymyillen.\n\n\"Olen pahoillani siitä, madam\", vastasi Margaret, \"sillä ne ovat\nkovin mukava epäsuora tapa mielipiteen lausumiseen silloin kun se\neroaa parempien käsityksistä. Sitäpaitsi on niitä tästä aiheesta\nlukemattomasti, ja ne ovat kauttaaltaan säveitä ja miellyttäviä.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi lady; \"annahan minun kuulla muutamia sellaisia\".\n\n\"Olisi esimerkiksi kovin rohkeata minun sanoa teidän armollenne\",\nselitti Margaret, \"että minä rauhallisen elämän sijasta soisin\nkokevani hiukan toivon ja pelon vaihtelua, mieltymystä ja\nvastenmielisyyttä -- ja -- ja -- ja muita tunteita, joista teidän\narmonne suvaitsee puhua. -- Mutta minä saatan virkkaa vapaasti\nja nuhteisiin joutumatta, että pidän perhosesta enemmän kuin\nkuoriaisesta, tai värisevästä haapapuusta enemmän kuin jylhästä\nskotlantilaisesta petäjästä, joka ei milloinkaan vavahtele --\ntaikka että minä kaikesta isäni sormien kokoonpanemasta puusta,\nmessingistä ja metallilangasta erityisesti vihaan ja inhoan erästä\nsaksalaismallista jykevää vanhaa kaappikelloa, joka kaiuttelee\ntunnit, puolet tunnit, neljännekset ja puolineljännekset ikäänkuin\nolisi peräti tärkeätä maailman tietää sen olevan vireessä ja\nkäynnissä. Soisinpa, rakas lady, teidän vain vertaavan tuota tökeröä,\nrämisevää tyhmän hollantilaisen näköistä puukuvatusta siihen\nkauniiseen pöytäkelloon, jonka mestari Heriot teetti isälläni teidän\narmoanne varten: sehän soittelee kymmeniä iloisia säveliä ja tunnin\nlyödessään pyöräyttää esille parven maurintanssijoita tepastelemaan\npiirihypyissä poljennon mukaan.\"\n\n\"Ja kumpainen näistä ajanmittareista käy paremmin paikalleen,\nMargaret?\" kysyi lady.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, että vanha saksalainen on siinä suhteessa\nvoitolla\", myönsi Margaret. \"Tietenkin olette oikeassa, madam,\nkaiketi eivät vertaukset ole todistuskappaleita: ainakaan en minä ole\nniillä läpäissyt.\"\n\n\"Nähtävästi, Margaret\", huomautti lady hymyillen, \"olet viime aikoina\npohtinut näitä asioita ahkerasti\".\n\n\"Kenties liiaksi, madam\", vastasi Margaret niin matalalla äänellä,\nettä hänet kuuli ainoastaan lady, jonka tuolinselän taakse hän oli\nnyt asettunut. Sanat lausuttiin hyvin vakavasti, ja niitä seurannut\npuolinainen huokaus ei välttänyt puhutellun huomiota. Lady Hermione\nkäännähti heti totisena Margaretiin, katseli häntä tovin ääneti ja\nlopulta käski Monna Paulan viedä ompelukehyksensä etuhuoneeseen.\nHeidän jäätyään kahden kesken hän pyysi nuorta ystävätärtään tulemaan\nesille tuolin takaa, jonka selkämykseen tämä nojautui, ja istuutumaan\ntöyrytuolille hänen viereensä.\n\n\"Sallikaa minun olla näin, madam\", vastasi Margaret asentoansa\nmuuttamatta. \"Soisin teidän mieluummin kuuntelevan näkemättänne\nminua.\"\n\n\"Taivaan tähden, tyttöseni\", kummeksui hänen suojelijattarensa, \"mitä\nvoi sinulla olla sanottavana sellaista, jota ei voi virkkaa kasvoista\nkasvoihin niin totiselle ystävälle kuin minä olen?\"\n\nSuoranaiseen vastaukseen ryhtymättä huomautti Margaret vain: \"Olitte\noikeassa, rakas lady, kun sanoitte, että olen viime aikoina antanut\ntunteitten saada liiallista valtaa. Olen tehnyt kovin väärin, ja te\nvihastutte minulle varmasti -- niinkuin kummi-isänikin, mutta minä en\nvoi sille mitään -- se mies on pelastettava.\"\n\n\"_Mies_?\" toisti lady pontevasti. \"Se lyhyt sananen tosiaan\nvalaisee salaisuuttasi; mutta tule pois sieltä tuolin takaa, sinä\nyksinkertainen pyryharakka! Tietysti olet sallinut tuon reippaan\nnuoren oppipojan päästä liian lähelle sydäntäsi. En ole kuullut\nsinun mainitsevan nuorta Vincentiä moneen päivään -- kenties hän ei\nole välttynyt mieleltä niinkuin kieleltä. Oletko ollut kyllin hupsu\nsallimaan hänen puhua sinulle vakain aikein? Olen kuullut hänet\nrohkeamieliseksi nuorukaiseksi.\"\n\n\"Ei hän ole niin rohkea, että lausuisi sanaakaan, joka voisi\npahastuttaa minua, madam\", vakuutti Margaret.\n\n\"Kenties sinä siis _et_ pahastunut\", sanoi lady, \"tai ehkä\nhän ei ole _puhunut_, mikä olisikin viisaampi ja parempi. Ole\navomielinen, tyttöseni -- kummi-isäsi palaa pian, ja me otamme hänet\nneuvotteluihimme. Jos se nuori mies on uuttera ja kunniallista\nsyntyperää, niin hänen köyhyytensä ei kukaties olekaan aivan\nvoittamaton este. Mutta te olette kumpainenkin aivan nuoria, Margaret\n-- tiedän kummi-isäsi edellyttävän, että nuorukainen ensin palvelee\noppiaikansa loppuun.\"\n\nMargaret oli tähän asti antanut ladyn jatkaa harhakäsityksessään\nyksistään syystä että hän ei tiennyt, miten olisi keskeyttänyt\nneuvojattarensa. Mutta viime sanain herättämä närkästynyt\nuhkamielisyys elvytti hänessä nyt viimein rohkeutta lausumaan:\n\"Pyydän anteeksi, madam, mutta mainitsemanne nuorukainen taikka\nmikään oppipoika tai mestari Lontoon kaupungin rajojen sisällä ei --\"\n\n\"Margaret\", huomautti lady vastaan, \"sävysi on halveksiva,\nmainitessasi omaa luokkaasi, josta sadat ja ehkä tuhannetkin ovat\nkaikin puolin sinua parempia ja osoittaisivat sinulle suurta kunniaa,\njos ajattelisivat sinua. Tuo ei nähdäkseni ole minään takeena\nvalintasi viisaudesta, sillä kaikesta päättäen olet valintasi tehnyt.\nKeneen siis, neitonen, olet niin äkkipikaisesti kiintynyt -- sillä\nminä pelkään, että sinun on täytynyt olla ajattelematon.\"\n\n\"Nuoreen skotlantilaiseen loordi Glenvarlochiin, madam\", vastasi\nMargaret hiljaisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen äänenpainonsa\noli asiaan nähden kylläkin luja.\n\n\"Nuoreen Glenvarlochin loordiin!\" toisti lady hämmästyneenä. \"Tyttö,\nsinä olet päästäsi pyörällä.\"\n\n\"Tiesin teidän sanovan niin, madam\", surkeili Margaret. \"Samaa on\nminulle jo toinenkin henkilö huomauttanut -- sitä kenties vakuuttaisi\nminulle koko maailma -- ja samaa olen toisinaan taipuvainen\nmuistuttamaan itselleni. Mutta katsokaa minua, madam, sillä minä\nsiirryn nyt eteenne, ja sanokaa minulle, onko katseessani ja\npuheessani mielettömyyttä tai houriota, kun kertaan teille, että\ntunteeni ovat kiintyneet siihen nuoreen aatelismieheen.\"\n\n\"Jollei katseessasi tai puheessasi olekaan mielettömyyttä, neitonen,\nniin ilmaisevat sanasi suunnatonta hupsuutta\", vastasi lady Hermione\nterävästi. \"Milloin olet kuullut harhaan suunnatun rakkauden\ntuottavan muuta kuin kärsimystä? Etsi kumppani vertaistesi joukosta,\nMargaret, ja karta niitä lukemattomia huolia ja onnettomuuksia, joita\ntäytyy koitua säätysi yläpuolelle pyrkivästä kiintymyksestä. Miksi\nhymyilet, tyttö? Onko sanomassani mitään halveksimisen aihetta?\"\n\n\"Ei suinkaan, madam\", selitti Margaret. \"Minua vain hymyilytti\najatella, mistä se johtuu, että säädyn luodessa niin suurta\neroa samasta tomusta muodostettujen olentojen kesken, alhaisten\näly kuitenkin ylettää ihan yhtä pitkälle kuin sivistyneiden ja\nkorkeammalle kuuluvien. Heidät jakaa erilleen pelkkä nimitys.\nEmäntä Ursley lausui minulle ihan samaa kuin teidän armonne nyt\njuuri virkkoi, paitsi että te, madam, puhutte lukemattomista\nonnettomuuksista, kun taasen emäntä Ursley mainitsi hirsipuuta ja\nmistress Turneria, joka sai siinä loppunsa.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi lady Hermione \"Ja ken lieneekään emäntä Ursley,\njonka on viisas valintasi ottanut kumppanikseni hupsun vaikeaan\nneuvontaan?\"\n\n\"Naapurissa asuvan parturin vaimo, madam\", vastasi Margaret\nteeskennellyn yksinkertaisesti, mutta sydämessään hän ei suinkaan\nollut pahoillaan siitä, että oli tavannut epäsuoran keinon\nkasvattajattarensa nöyryyttämiseksi. \"Hän on viisain nainen mitä\ntunnen, teidän armonne jälkeen.\"\n\n\"Oivallinen uskottu\", lausui lady, \"ja valittu sillä\nhienotunteisuudella, johon olet velvollinen itseäsi ja muita kohtaan!\n-- Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö -- minne olet menossa?\"\n\n\"Vain pyytämään emäntä Ursleyn neuvoa\", ilmoitti Margaret ikäänkuin\nlähtöä tehden, \"sillä minä näen teidän armonne olevan liiaksi\npahastuksissanne, saadakseni täällä mitään ohjausta, ja hätätila on\nkiireinen\".\n\n\"Mikä hätätila, sinä hupakko?\" tiedusti lady ystävällisempään\ntapaan. \"Istuhan, tyttöseni, ja kerro minulle tarinasi. Totta on,\nettä sinä olet hupsu, vieläpä närkäs hupsu; mutta olethan lapsi\n-- herttainen lapsi kaikessa uppiniskaisessa hulluttelussasi, ja\nmeidän on autettava sinua, jos voimme. Istuudu, kehoitan vakaasti,\nniin havaitset minut varmemmaksi ja viisaammaksi neuvojaksi kuin\nparturinvaimon. Ja sano minulle, miten tulet olettaneeksi, että\nsydämesi on muuttumattomasti kiintynyt mieheen, jonka lienet vain\nkerran nähnyt.\"\n\n\"Nähnyt olen hänet useammin\", kertoi neitonen luoden silmänsä alas;\n\"mutta puhellut olen hänen kanssaan vain kerran. Olisin kyennyt\nhaihduttamaan tuon _kerran_ mielestäni, vaikka se painui niin\nsyvälle, että voisin nytkin toistaa jokaisen vähäpätöisen sanan,\nminkä hän lausui; mutta muut seikat ovat sittemmin syövyttäneet sen\nsydämeeni ainiaaksi.\"\n\n\"Tyttöseni\", muistutti lady, \"_ainiaaksi_ on sana, joka tulee\nhelpoimmin huulille tuollaisissa olosuhteissa, vaikka se kuitenkin on\nmelkein viimeinen, mitä meidän sopisi käyttää. Tämän maailman tavat,\nsen innostukset, ilot ja surut haipuvat pois kuin tuulosen leyhäys\n-- ainiaaksi ei jää mitään muuta kuin haudantakaiseen maailmaan\nkuuluvaa.\"\n\n\"Olette korjannut lauseeni oikein, madam\", sanoi Margaret tyynesti.\n\"Minun olisi pitänyt vain puhua nykyisestä mielentilastani\nelinkauteni kestävänä, ja se aika saattaa kieltämättä olla hyvin\nlyhyt.\"\n\n\"Ja mitä on tuossa skotlantilaisessa loordissa sellaista,\nmikä saattaa juurruttaa kaiken häntä koskevan niin kiinteästi\nhaaveisiisi?\" kysyi lady. \"Myönnän hänet komeaksi mieheksi, sillä\nnäinhän hänet minäkin; ja tahdon kyllä olettaa hänet kohteliaaksi ja\nmiellyttäväksi. Mutta mitä muuta erinomaista on hänessä, sillä nuo\neivät ole harvinaisia etuja?\"\n\n\"Hän on kovaonninen, madam -- peräti kovaonninen -- ja kaikenlaisten\nansain ympäröimä, joita on kavalasti viritetty pilaamaan hänen\nmainettaan, riistämään häneltä sukuomaisuuden ja kenties tavoittamaan\nhänen henkeänsäkin. Nämä vehkeet ovat juontaneet alkunsa ahneudesta,\nmutta nyt niitä kehittää kostonhaluinen kunnianhimo, jota lietsoo\nluullakseni itse pahuuden henki, sillä loordi Dalgarno --\"\n\n\"Monna Paula, kuule! Monna Paula!\" huudahti lady Hermione keskeyttäen\nnuoren ystävättärensä kertomuksen. \"Hän ei kuule\", virkkoi hän sitte\nnousten ja lähtien huoneesta; \"minun täytyy mennä itse -- tulen heti\ntakaisin\". Hän palasikin lyhyen tovin kuluttua. \"Mainitsit nimen,\njonka luulin tutuksi\", hän sanoi, \"mutta Monna Paula on oikaissut\nkäsitykseni. En tiedä mitään loordi -- mikä hänen nimensä olikaan?\"\n\n\"Loordi Dalgarno\", kertoi Margaret, \"ilkein mies mitä maan päältä\ntapaa. Ystävyyttä teeskennellen hän vei loordi Glenvarlochin\nerääseen pelihuoneeseen, houkutellakseen hänet uhkarohkeihin\nyrityksiin, mutta katalan petturin valitsema uskoteltava oli liian\nhyvätapainen, maltillinen ja varova, mennäkseen niin julkiseen\npaulaan. Mitä tekivätkään he sitte muuta kuin käänsivät hänen oman\nkohtuullisuutensa häntä vastaan ja uskottelivat toisille, että kun\nhän ei taipunut joutumaan susien uhriksi, piti hän heidän kanssaan\nyhtä, ollakseen osallisena saaliista! Ja siten vahingoittaessaan\nmitään pahaa aavistamattoman maanmiehensä asemaa käytti tuo\nkehno loordi Dalgarno kaikkia keinoja pitääkseen häntä omien\nkätyriensä saartamana, jotta hän pysyisi poissa hovista ja oikeiden\narvokumppaniensa seurasta. Suuren ruutisalaliiton päivistä saakka\nei ole ollut viekkaammin keksittyä, halpamaisemmalla harkinnalla\nkehitettyä vehkeilyä.\"\n\nLady hymyili surumielisesti Margaretin kiivaudelle, mutta\nhuokasi seuraavassa silmänräpäyksessä, selittäessään nuorelle\nystävättärelleen, kuinka vähän tämä tunsi maailmaa, johon hän oli\njoutumassa, koska ilmaisi niin suurta ihmetystä havaitessaan sen\nolevan täynnä pahuutta.\n\n\"Mutta millä tavoin\", hän lisäsi, \"saatoit sinä, tyttönen, saada\ntietoosi niin varovaisen miehen kuin loordi Dalgarnon salaisia\naikeita -- ja varuillaanhan konnat osaavat olla yleensä?\"\n\n\"Sallikaa minun olla siitä asiasta vaiti\", pyysi neito. \"En voisi\nkertoa teille kavaltamatta muita -- se riittäköön, että tietoni ovat\nyhtä varmoja kuin tiedustuskeinoni salaisia ja taattuja. Mutta minä\nen saa mainita niitä teillekään.\"\n\n\"Sinä olet liian rohkea, Margaret\", muistutti lady, \"puuttuessasi\ntuollaisiin asioihin varhaisella iälläsi. Se ei ole ainoastaan\nvaarallista, vaan säädytöntäkin ja epänaisellista.\"\n\n\"Tiesin teidän sanovan senkin\", virkkoi Margaret säveämmin ja\nmalttavammin kuin hän tavallisesti kuunteli nuhdetta. \"Mutta Jumala\ntietää, että sydämeni lausuu minut vapaaksi jokaisesta muusta\ntunteesta kuin halusta auttaa tuota aivan viatonta ja petettyä\nmiestä. Minä sain lähetetyksi hänelle varoituksen ystävänsä\nkavaluudesta, mutta voi! huolehtimiseni on vain jouduttanut hänen\ntäydellistä häviötänsä, jollei ole pikaista apua saatavissa. Hän\nsyytti väärää ystäväänsä juonista ja paljasti miekkansa häntä vastaan\npuistossa, siten joutuen sen kamalan rangaistuksen uhkaamaksi, joka\non säädetty kuninkaallisen palatsin etuoikeuksien loukkaamisesta.\"\n\n\"Sepä tosiaan merkillinen juttu\", kummeksui Hermione; \"onko loordi\nGlenvarloch siis vankilassa?\"\n\n\"Ei, madam, Luojan kiitos, vaan Whitefriarsin pyhäkössä. Mutta on\nepäiltävää, tokko se voi suojella häntä tällaisessa tapauksessa --\npuhutaan loordi ylituomarin vangitsemiskäskystä. Muuan lakikoulun\nherrasmies on pidätetty ja pantu ahtaalle hänen pakonsa auttajana.\nJa hänen maineensa yhä pahempaan mustaamiseen käytetään tietysti\nsitäkin seikkaa, että hän otti tilapäiseksi turvapaikakseen tuon\nkurjan tyyssijan, vaikka se tapahtui ehdottomasta pakosta. Kaiken\ntämän tiedän, ja kuitenkaan en voi pelastaa häntä -- en voi pelastaa\nmuutoin kuin teidän välityksellänne.\"\n\n\"Minunko välitykselläni, tyttö?\" ihmetteli lady. \"Sinä olet\nsuunniltasi! Mitä keinoa voisi minulla olla tässä syrjäisessä\nasemassani, auttaakseni kovaonnista aatelismiestä?\"\n\n\"Teillä _on_ keino\", vakuutti Margaret kiihkeästi; \"ellen suuresti\nerehdy, on teillä se keino, joka pystyy kaikkeen -- joka saa kaikkea\naikaan tässä kaupungissa, koko maailmassa: teillä on varallisuutta,\nja jos saisin pienen erän siitä käyttääkseni, niin voisin toimittaa\nhänet selviytymään nykyisestä vaarastansa. Hän kykenee silloin\nerityisten ohjeiden mukaan pelastautumaan -- ja minä --\" hän pysähtyi.\n\n\"Sinä kaiketi saatat häntä ja korjaat hedelmät älykkäistä toimistasi\nhänen hyväkseen?\" täydensi lady Hermione ivallisesti.\n\n\"Taivas antakoon teille anteeksi sen kohtuuttoman ajatuksen, lady\",\nvastasi Margaret. \"Minä en sitten enää koskaan näe häntä -- mutta\nolenhan pelastanut hänet, ja se ajatus tekee minut onnelliseksi.\"\n\n\"Kylmä loppu niin uljaalle ja hehkuvalle liekille\", arveli lady, ja\nhänen hymynsä näytti epäuskoiselta.\n\n\"Siinä kuitenkin kaikki mitä odotan, madam -- voisin melkein sanoa\nkaikki mitä toivon -- varmastikaan en käytä mitään ponnistuksia\nmuunlaisen lopun hyväksi: jos olen rohkea hänen asiassaan, niin olen\naivan arka omassani. Ainoassa kohtauksessamme oli minun mahdoton\nsaada virketyksi hänelle sanaakaan. Hän ei tunne ääneni sointua --\nja kaikki, mitä olen vaarantanut ja vielä joudun panemaan alttiiksi,\nteen miehen tähden, joka häneltä kysyttäessä sanoisi aikaa sitten\nunohtaneensa, että hän oli milloinkaan vieruskumppaninaan nähnyt tai\npuhutellut näin vähäpätöistä olentoa.\"\n\n\"Tämä on kummallista ja järjetöntä antautumista yhtä haaveellisen\nkuin vaarallisenkin kiihkon valtaan\", pahoitteli lady Hermione.\n\n\"Ette siis tahdo auttaa minua?\" sanoi Margaret. \"Hyvästi vain, madam\n-- salaisuuteni on toivoakseni turvallinen niin kunniallisessa\ntallessa.\"\n\n\"Viivyhän sentään hetkinen\", pyysi lady, \"ja sano minulle, mitä\nauttamistapaa voit käyttää tuon nuoren miehen hyväksi, jos saisit\nrahaa sen panemiseksi täytäntöön\".\n\n\"Sitä on minulta tarpeeton tiedustaa, madam\", vastasi Margaret,\n\"jollette aio edistää hankettani, ja turhaa se on, jos aiottekin. Te\nette voisi ymmärtää niitä teitä, mitä minun täytyy käyttää, ja aika\non liian lyhyt selittääkseni.\"\n\n\"Mutta onko sinulla tosiaan sellaisia teitä tiedossasi?\" kysyi lady.\n\n\"On kohtuullisen rahasumman ehdolla\", vastasi Margaret Ramsay.\n\"Silloin saan eksytetyksi kaikki hänen vihamiehensä -- torjutuksi\närtyneen kuninkaan kiivastuksen -- prinssin kylmäkiskoisemman, mutta\nhellittämättömämmän pahastuksen -- Buckinghamin kostonhalun, joka\näkkipikaisesti suuntautuu kaikkiin hänen kunnianhimonsa tolalle\nosuviin -- loordi Dalgarnon tunnottomasti harkitsevan ilkimielisyyden\n-- kaikki saan torjutuksi hänestä!\"\n\n\"Mutta onko tämä tehtävissä sinun joutumattasi itse vaaraan,\nMargaret?\" tiedusti lady. \"Sillä olkoon tarkoituksesi mikä hyvänsä,\nsinä et saa panna alttiiksi itseäsi tai mainettasi haaveellisessa\nyrityksessä toisen palvelemiseksi, ja minä, tyttöseni, olen vastuussa\nkummi-isällesi -- meidän molempien hyväntekijälle -- etten auta sinua\nmissään vaarallisessa tai sopimattomassa yrityksessä.\"\n\n\"Luottakaa sanaani, -- valaani, -- rakkahin lady\", vastasi anoja,\n\"että minä toimin muiden välityksellä enkä aio itse sekaantua\nmihinkään yritykseen, jossa esiintymiseni saattaisi olla uhkamielistä\ntai epänaisellista\".\n\n\"En tiedä mitä tehdä\", epäröi lady Hermione. \"Menettelen kenties\nvaromattomasti ja ajattelemattomasti, jos edistän noin huimaa\nsuunnitelmaa; mutta tarkoitusperä näyttää kuitenkin kunnialliselta,\njos keinot ovat taattuja. Mikä on rangaistuksena, jos hän joutuu\nheidän valtaansa?\"\n\n\"Oi, voi! oikean käden menetys!\" vastasi Margaret, äänen melkein\ntukahtuessa nyyhkytyksiin.\n\n\"Ovatko Englannin lait niin julmia? Sitten on yksistään taivaassa\narmoa\", sanoi lady, \"koska tässäkin vapaassa maassa ihmiset ovat\nsusia toisilleen. Rauhoitu, Margaret, ja sano minulle, minkä verran\nrahaa tarvitaan loordi Glenvarlochin pelastamiseen.\"\n\n\"Kaksisataa kultakolikkoa\", ilmoitti Margaret. \"Puhuisin teille\nniiden suorittamisesta takaisin -- ja minulla täytyy aikanaan olla\ntilaisuutta -- tiedän vain -- ajattelen -- että teidän armonne on\nvälinpitämätön siinä kohdassa.\"\n\n\"Ei sanaakaan enää siitä\", käski lady; \"kutsu Monna Paula tänne\".\n\n\n\n\n20. LUKU.\n\nSurullinen tarina.\n\n\nMargaretin palatessa Monna Paulan kanssa nousi lady Hermione juuri\npöydän äärestä, kirjoitettuaan jotakin pienelle paperisuikaleelle,\njonka hän antoi saattolaiselleen.\n\n\"Monna Paula\", hän määräsi, \"vie tämä paperi rahastonhoitaja\nRobertsille. Nosta kirjelmässä mainittu rahaerä ja tuo se viipymättä\ntänne.\"\n\nMonna Paula poistui huoneesta, ja hänen emäntänsä jatkoi:\n\n\"En osaa päättää, Margaret, olenko tehnyt ja menettelenkö hyvin tässä\nasiassa. Elämäni on ollut kummallista eristymistä, ja minä olen vento\nvieras tämän maailman käytännöllisille toimille -- ja sellaista\ntietämättömyyttä ei voida korvata pelkällä lukemisella. Pelkään\ntekeväni väärin sinua kohtaan siten taipuessani pyyntöösi ja kenties\nloukkaavani sen maan lakeja, joka on suonut minulle turvapaikan, --\nja kuitenkin tuntuu sydämessäni voima, joka ei kykene vastustamaan\nsuostutteluasi.\"\n\n\"Oi, kuunnelkaa sitä -- kuunnelkaa sitä, rakas, jalomielinen\nlady!\" rukoili Margaret, heittäytyen polvilleen ja syleillen\nhyväntekijättärensä helmaa; hän näytti siinä asennossa kauniilta\nkuolevaiselta, joka anoi tukea suojelusenkeliltään. \"Ihmisten lait\novat vain ajallisia säännöksiä, mutta sydämen johteet ovat taivaasta\nkuuluvan äänen kaikua meissä.\"\n\n\"Nouse, nouse, tyttö\", sanoi Hermione; \"sinä liikutat mieltäni\nenemmän kuin olisin luullut minkään ihmisen kykenevän vaikuttamaan\nminuun lähenemisellään. Nouse ja sano minulle, mistä johtuu, että\nnäin lyhyessä ajassa ovat ajatuksesi, katseesi, puheesi ja vähimmät\nliikkeesikin vaihtuneet oikullisen ja haaveellisen tytön olosta tähän\nsanan kiihkeään kaunopuheisuuteen ja toiminnan tarmokkuuteen?\"\n\n\"Enpä totisesti tiedä, rakkahin lady\", vastasi Margaret luoden\nkatseensa alas; \"mutta varmaankin minä joutavanpäiväisesti\nesiintyessäni ajattelin vain turhanaikaista. Nyt on mietteissäni\nsyvällistä ja vakavaa, ja kiitollinen olen, jos puheeni ja sävyni\nvastaavasti suhtautuvat ajatuksiini.\"\n\n\"Niin täytyy olla asian laita\", myönsi lady; \"muutos tuntuu kuitenkin\nkovin nopealta ja oudolta. Näyttää siltä kuin olisi lapsekas\ntyttö yhtäkkiä varttunut ajattelevaksi ja kiihkoisaksi naiseksi,\nvalmiiksi ponnistuksiin kuten uhrauksiinkin kaikessa siinä turhassa\nkiintymyksessä rakkaaksi käyneeseen olentoon, mikä useinkin kovin\nkehnosti palkitaan.\"\n\nLady Hermione huokasi raskaasti, ja Monna Paula saapui ennen\nkuin keskustelu kehittyi pitemmälle. Hän puhui emännälleen sillä\nMargaretille tuntemattomalla kielellä, jota he usein käyttivät\nkeskenään.\n\n\"Meidän täytyy malttua toviksi\", ilmoitti lady vieraalleen.\n\"Rahastonhoitaja on jollakin asialla kaupungilla, mutta hänen\nodotetaan palaavan puolen tunnin kuluessa.\"\n\nMargaret väänteli käsiään kiusaantuneena ja kärsimättömänä.\n\n\"Minuutit ovat kalliita\", pitkitti lady; \"sen kyllä käsitän, ja\nme emme ainakaan anna yhdenkään hukkaantua. Monna Paula jääköön\nalikertaan ja toimittakoon asiamme heti kun Roberts tulee kotiin.\"\n\nHän antoi ohjeensa saattolaiselleen, joka taas läksi huoneesta.\n\n\"Te olette hyvin ystävällinen, madam -- kovin hyväntahtoinen\",\nvirkkoi pikku Margaret-poloinen, jonka huulet ja kädet tuskallisella\nvapisemisellaan ilmaisivat kaikkea lykkääntyneen toivon herättämää\nkouristavaa sydämen kiihtymystä.\n\n\"Ole kärsivällinen, Margaret, ja kerää ajatuksesi koolle\", kehoitti\nlady. \"Sinulla saattaa ja täytyykin olla paljon tekemistä tämän\nrohkean aikomuksesi toteuttamisessa -- säästä vireyttäsi, jota voit\njoutua suurestikin tarvitsemaan. Ole kärsivällinen -- se on ainoa\napukeino elämän haittoja vastaan.\"\n\n\"Niin, madam\", myönsi Margaret kuivaten silmänsä ja turhaan yrittäen\ntaltuttaa luontaista maltittomuuttaan, \"olen kuullut niin -- ja\nhyvinkin usein. Ja kaiketi olen, Jumala armahtakoon, itsekin sanonut\nsamaa ymmälle ja ahdistukseen joutuneille, mutta se on tapahtunut\nennen kuin sain itse kokea hämmennystä ja kiusaa, ja varma olen\nsiitä, etten enää milloinkaan saarnaa kärsivällisyyttä ainoallekaan\nihmisolennolle, kun nyt tiedän, kuinka vastenmielistä nautittavaa se\nlääke on.\"\n\n\"Ajattelet vielä asiasta paremmin, tyttöseni\", arveli lady Hermione.\n\"Minäkin ensin hätää tuntiessani ajattelin niiden kohtelevan minua\nväärin, jotka puhuivat minulle kärsivällisyydestä; mutta suruni\novat uudistuneet ja pitkittyneet, kunnes olen oppinut turvautumaan\nsiihen parhaana ja ainoana huojennuksena, mitä elämä voi niille suoda\n-- uskonnollisia velvollisuuksia lukuunottamatta, joissa muuten\nniissäkin on kärsivällisyys osana.\"\n\nMargaretilta ei puuttunut järkevyyttä eikä tunteellisuutta. Hän\npyyhkäisi pois kyyneleensä ja pyysi suojelijattareltaan anteeksi\närtyisyyttään.\n\n\"Olisin saattanut ajatellakin\", hän sanoi, \"minun olisi pitänyt\noivaltaa, että elämänlaatunnekin selvästi osoittaa teidän kokeneen\nsurua, madam; ja kuitenkin, Herra nähköön, oikeuttaa teidät\nehdottomasti käyttäytymisessänne ainiaan ilmenevä kärsivällisyys\nsuosittamaan omaa esimerkkiänne muille.\"\n\nLady oli tuokion vaiti ja vastasi sitte:\n\n\"Margaret, minä aion osoittaa sinulle suurta luottamusta. Sinä et\nenää ole lapsi, vaan ajatteleva ja tunteva nainen. Olet kertonut\nminulle salaisuudestasi niin paljon kuin uskalsit -- minä tahdon\nilmaista sinulle omastani sen verran kuin saatan rohjeta. Kysynet,\nmiksi minä juuri oman mielesi kiihtyneenä ollessa tungen huomioosi\nsurujeni syntyä, ja siihen vastaan, että minä en kykene vastustamaan\nmielijohdetta, joka nyt saa minut siihen. Olen nyt ensi kertaa näiden\nkolmen vuoden kuluessa tullut nähneeksi inhimillisen intomielen\nluonnollisia vaikutuksia, ja kenties ovat siitä syystä omat suruni\nheränneet, hetkellisesti paisuen liian suuriksi, mahtuakseen\nsulkeutumaan omaan poveeni -- tai ehkäpä toivon, että sinä otat\nvaroitukseksi tarinani, ollessasi nähtävästi itse täysin purjein\najautumassa juuri siihen kalliokariin, johon minä tein ainiaaksi\nhaaksirikon. No niin, jos haluat kuunnella, niin tahdonpa kertoa\nsinulle, kuka Foljambe-huoneuston synkkä asukas todella on ja miksi\nhän oleksii täällä. Se on meille ainakin ajankuluna, kunnes Monna\nPaula tuo meille Robertsin vastauksen.\"\n\nMinä muuna elämänsä hetkenä tahansa olisi Margaret Ramsay jännittänyt\nkaiken huomionsa itsessään niin imartelevaan ilmoitukseen, joka\nsitäpaitsi koski kiihkeätä yleistä uteliaisuutta herättänyttä\naihetta. Ja vaikka hän tänä kiihtymyksen hetkenä ei lakannutkaan\ntuskaisin korvin ja pamppailevin sydämin tavoittamasta kuullakseen\nMonna Paulan askelten lähenemistä, tyyntyi hän kuitenkin sekä\nkiitollisuuden ja viisaan menettelyn että osittain uteliaisuudenkin\nvaatimuksista ainakin näennäisesti mitä huomaavaisimmaksi lady\nHermionea kohtaan ja kiitti häntä nöyrästi siitä suuresta\nluottamuksesta, jota tämä suvaitsi hänelle osoittaa. Pysyen ainiaan\nyhtä rauhallisena kuin hän oli kaikissa puheissaan ja toimissaan\nkertoi lady Hermione tarinansa nuorelle ystävättärelleen seuraavasti:\n\n\"Isäni\", hän alotti, \"oli kauppias, mutta kotoisin kaupungista, jonka\nliikemiehet ovat ruhtinaita. Kuulun genualaiseen aatelissukuun,\njonka nimi oli arvoltaan ja iältään yhtä korkealla kuin ainoakaan\nsikäläisen mainehikkaan ylimystön Kultaiseen luetteloon kirjoitettu.\n\n\"Äitini oli jalosukuinen skotlannitar. Hän polveutui -- älä hätkähdä\n-- ja läheisesti polveutuikin Glenvarlochin suvusta -- eipä ihme,\nettä minä niin helposti johduin huolehtimaan tuon nuoren loordin\nvastuksista. Onhan hän likeinen sukulaiseni, ja ollen enemmän kuin\nkylliksi ylpeä suvustaan opetti äitini minut jo varhain kiintymään\nsiihen nimeen. Äitini isä, tuon Glenvarloch-suvun nuorempia poikia,\noli seurannut erään onnettoman pakolaisen vaiheita, Bothwellin\nFrancis-jaarlin, joka näyteltyään kurjuuttansa monessa vieraassa\nhovissa asettui vihdoin Espanjaan viheliäiselle eläkkeelle, jonka hän\nansaitsi kääntymällä katolilaiseen uskoon. Ralph Olifaunt, äitini\nisä, erosi hänestä inhoten ja valitsi asuinpaikakseen Barcelonan,\nmissä hänen niin sanottua kerettiläisyyttään suvaittiin kuvernöörin\nystävyyden tähden. Kauppa-asioissaan oleskeli isäni enemmän\nBarcelonassa kuin synnyinmaassaan, vain toisinaan käyden Genuassa.\n\n\"Barcelonassa hän tutustui äitiini, rakastui ja nai hänet; he olivat\neri uskoa, mutta yhtyivät tunteissaan. Minä olin heidän ainoa\nlapsensa. Julkisuudessa alistuin roomalaisen kirkon oppeihin ja\nmenoihin, mutta äitini kammosi niitä ja kasvatti minut yksityisesti\nprotestanttiseen uskoon. Isäni oli joko välinpitämätön asiasta tai\nvastahakoinen aiheuttamaan mielentuskaa rakastamallensa naiselle,\njoten hän joko jätti huomaamatta tai hiljaisesti salli salaisen\nyhtymiseni hänen hartaudenharjoituksiinsa.\n\n\"Kovaksi onneksi kohtasi isääni hänen parhaassa miehuudessaan\nvitkallinen hivutustauti, jonka hän tunsi parantumattomaksi. Hän\noivalsi, mitä vaaraa saattaisi hänen poismenonsa jälkeen koitua\nleskelle ja orvolle niin suvaitsemattomassa katolilaisuuden\npesäpaikassa kuin Espanja on. Viimeisinä kahtena elämänsä vuonna\nhän senvuoksi vartavasten muutti rahaksi ja lähetti Englantiin\nsuuren osan omaisuudestaan. Se tuli käytetyksi hyvin edullisesti\nhänen välittäjänsä uskollisuuden ja rehellisyyden ansiosta -- saman\nkelpo miehen, jonka katon alla nyt asun. Jos isäni olisi elänyt\npäämääränsä täydentymiseen asti, saanut koko omaisuutensa siirretyksi\npois kauppatoimista, niin hän olisi itse saattanut meitä Englantiin\nja ennen kuolemaansa nähnyt meidät asettuneina rauhallisiin ja\nkunniallisiin oloihin. Mutta taivas oli säätänyt toisin. Hän kuoli\njättäen useita summia espanjalaisten velallistensa haltuun, ja\nerittäinkin oli hän toimittanut suuria tavaralähetyksiä eräälle\nvarakkaalle madridilaiselle kauppamiesten seuralle, joka ei hänen\nkuoltuaan osoittautunut ollenkaan halukkaaksi tekemään tiliä niistä.\nVoi, jospa olisimme antaneet noiden ahneitten ja pahojen miesten\npitää saaliinsa, sillä siksi he näyttivät katsovan asiatuttavansa ja\nystävänsä omaisuutta! Meillä oli jo kylliksi varattuna Englantiin,\nelääksemme mukavasti ja loistavastikin; mutta ystävät moittivat\näännekkäästi sellaista hupsuutta, että sallisimme noiden tunnottomien\nriistää riidatonta perintöämme. Itse summa oli hyvin tuntuva, ja\nvelkomisen tultua alotetuksi ajatteli äitini, että isäni muisto vaati\nsen jatkamista, olletikin kun kauppiasseuran esittämät puolustukset\njossain määrin halvensivat hänen liiketointensa kunniallisuutta.\n\n\"Me läksimme siitä syystä Madridiin. Minä olin silloin, Margaret,\njokseenkin sinun ikäisesi, nuori ja ajattelematon, niinkuin sinä\nolet tähän asti ollut. Niin, Madridiin me matkustimme anomaan hovin\nja kuninkaan suojelusta, jota ilman olimme kuulleet turhaksi odottaa\noikeutta noin varakasta ja voimallista järjestöä vastaan.\n\n\"Oleskelumme Espanjan pääkaupungissa pitkistyi viikoista kuukausiksi.\nSitte kun luonnollinen suruni ystävällisen, vaikkei hellän isän\nkuolemasta oli heikentynyt, en minä puolestani välittänyt, vaikka\nse juttu olisi ainiaaksi pidätellyt meitä Madridissa. Äitini soi\nitselleen ja minulle hiukan enemmän vapautta kuin olimme tottuneet\nkäyttämään. Hän tapasi sukulaisia skotlantilaisten ja irlantilaisten\nupseerien joukossa, joista monella oli korkea asema Espanjan\narmeijassa; heidän vaimoistaan ja tyttäristään tuli ystäviämme ja\nkumppaneitamme, ja minulla oli alituiseen tilaisuutta harjoitella\näitini alkuperäistä kieltä, jota olin oppinut lapsesta asti.\nVähitellen, kun äitini oli alakuloinen ja terveydeltään heikko,\njohtui hän hentomielisestä hellyydestään minua kohtaan sallimaan\nminun toisinaan liikkua seurassa, jossa hän ei itse käynyt,\nsellaisten vallasnaisten valvottavana, joihin hän luuli voivansa\nluottaa. Etenkin käytti hän hoivaajanani erään kenraalin puolisoa,\njonka heikkous tai petollisuus oli vastoinkäymisteni perimäisenä\nsyynä. Minä olin yhtä hilpeä, Margaret, ja ajattelematon -- toistan\nsen vielä -- kuin sinä olit ihan äskettäin, ja kuten sinullekin\ntapahtui, kiintyi huomioni äkkiä yhteen henkilöön ja erityiseen\ntunteitten ryhmään.\n\n\"Niiden tunteitten herättäjä oli nuori, jalosukuinen, kaunis ja\nlahjakas brittiläinen soturi. Sikäli on kokemuksemme jokseenkin\nsama, mutta taivas varjelkoon vertausta jatkumasta täydelliseksi!\nTämä mies, niin ylväs, niin sorea, niin etevä ja urhea -- tämä\n_konna_, sillä se oli hänelle soveliain nimitys, Margaret --\npuhui minulle rakkaudesta, ja minä kuuntelin. Saatoinko epäillä\nhänen vilpittömyyttään? Jos hän oli rikas, jalosukuinen ja vanhaa\nsyntyperää, niin olin minäkin aatelinen ja varakas perijätär. Tosin\nei hän tiennyt isäni omaisuuden suuruutta, enkä minä ilmoittanut\nhänelle -- en edes muista, tokko itsekään sitä silloin tiesin --\nsitä tärkeätä seikkaa, että tuosta varallisuudesta oli suurempi osa\nmielivallan ylettämättömissä, turvassa puolueellisten tuomarien\nmielivaltaiselta ratkaisulta. Rakastajani saattoi ajatella,\nkuten äitini halusi maailman yleensä luulevan, että melkein koko\nomaisuutemme oli joutunut kysymykseen siinä epätietoisessa jutussa,\njota olimme tulleet Madridiin ajamaan. Tätä käsitystä oli äitini\nkannattanut siitä järkevästä syystä, että tieto perintömme suuremman\nosan tallettamisesta Englantiin ei suinkaan olisi auttanut lisäerien\nsaantia espanjalaisten tuomioistuimien välityksellä. Kuitenkin\nuskon, että hän, josta puhun, oli ensimältä rehellinen aikeissaan,\nvaikka hän ei liene tiennyt varallisuussuhteitani sen tarkemmin\nkuin yleisökään. Hänellä oli itsellään kylliksi vaikutusvaltaa,\nsaadakseen oikeudellisen ratkaisun kääntymään meidän hyväksemme,\nja omaisuuteni olisi silloin noussut varsin suureksi ottamalla\nlukuun vain sen, mitä oli Espanjassa. Lyhyeen sanoen, olivatpa hänen\nvaikuttimensa tai kiusauksensa mitkä tahansa hänen sitoutuakseen niin\npitkälle, hän pyysi äidiltäni kättäni, saatuaan oman suostumukseni ja\nhyväksymiseni. Lisääntyvän sairauden aikana oli äitini arvostelukyky\nheikontunut, mutta hänen kiihkeytensä oli ärtynyt närkkäämmäksi.\n\n\"Sinä olet kuullut vanhojen skotlantilaisten sukuriitojen\nkatkeruudesta, joista saattaa lausua raamatun sanoilla, että\nisät syövät happamia rypäleitä ja lasten hampaat tylstyvät.\nOnnettomuudeksi -- minun pitäisi sanoa _onneksi_, kun otan lukuun,\nmillaiseksi se mies on sittemmin osoittautunut -- oli joku sellainen\nvihamielisyys eroittanut hänen sukukuntansa äitini perheestä, ja\näitini oli perinyt ne tunteet. Hänen pyytäessään kättäni ei äitini\nenää kyennyt hillitsemään kiivauttansa -- hän kaivoi esille jokaisen\nvääryyden, mitä kilpailevat suvut olivat tuottaneet toisilleen kahden\nvuosisadan verisissä vihoissa -- syyti häntä vastaan halventavia\nnimityksiä ja hylkäsi hänen naimatarjouksensa niinkuin olisi sen\nesittänyt mitä kehnoin hylkiö.\n\n\"Rakastajani poistui kuohuksissaan, ja minä jäin itkemään ja\nnapisemaan kohtaloani vastaan ja -- sen vian tunnustan -- hellää\nvanhempaanikin vastaan. Minut oli kasvatettu toisenlaisin tuntein,\nja äitini suvun skotlantilaiset perimäkiistat, jotka olivat hänelle\nmuistopatsaita ja aikakirjoja, tuntuivat minusta yhtä vähäpätöisiltä\nja merkityksettömiltä kuin Don Quixoten haaveelliset hommat.\nMoitin katkerasti äitiäni onnellisuuteni uhraamisesta tyhjälle\nsukuarvokkuuden unelmalle.\n\n\"Tällä mielellä ollessani pyrki rakastajani uudistamaan\nseurusteluamme. Me kohtasimme toisemme useasti sen vallasnaisen\ntalossa, jonka olen maininnut; kevytmielisyydestä tai vehkeilyyn\nviehättymisestä suosi hän salaista yhteyttämme. Vihdoin menimme\nkaikessa hiljaisuudessa naimisiin -- niin pitkälle joudutti minut\nsokaistunut kiihkomieleni. Rakastajani oli hankkinut vihkijäksi\nenglantilaisen kirkon pappismiehen. Liittomme yhtenä todistajana oli\nMonna Paula, joka oli ollut saattolaisenani lapsuudesta asti. Minun\non tehtävä sille uskolliselle olennolle oikeutta -- hän rukoili minua\nlykkäämään aikomukseni, kunnes äitini kuolema sallisi meidän viettää\nhäitämme julkisesti; mutta rakastajani pyynnöt ja oma itsepäinen\nkiihkeyteni voittivat hänen estelynsä. Mainitsemani vallasnainen\noli toisena todistajana, mutta tiesikö hän täydellisesti sulhaseni\njuonet, siitä en ole koskaan kyennyt saamaan selvää. Mutta hänen\nnimensä ja kotinsa suoja soi meille tilaisuutta tavata toisemme\ntuon tuostakin, ja puolisoni rakkaus näytti yhtä vilpittömältä ja\nrajattomalta kuin omanikin.\n\n\"Hänen teki kovin mielensä, hän sanoi, tyydyttää ylpeyttänsä\nesittelemällä minut parille aateliselle englantilaiselle ystävälleen.\nTämä ei käynyt päinsä lady D:n luona, mutta hänen käskystään, jota\nminulla nyt oli oikeus ajatella lakinani, sain kahdesti käydyksi\nhänen luonansa hänen omassa hotellissaan ainoastaan Monna Paulan\nsaattamana. Siellä oli aivan pieni seurue, kaksi naista ja kaksi\nherrasmiestä. Ajanviettonamme oli soitantoa, hauskaa haastelua ja\ntanssia. Olin kuullut Englannin kansan suoruudesta, mutta minä en\nvoinut olla ajattelematta sen lähentelevän vallattomuutta näissä\nillanvietoissa ja niitä seuranneissa pöytäpidoissa; silti pidin\narveluitani kokemattomuuden vikana enkä tahtonut epäillä puolisoni\nhyväksymän elämänlaadun säädyllisyyttä.\n\n\"Minut kutsuttiin pian toisenlaisiin kohtauksiin: äiti-parkani sairaus\nlähestyi loppuansa. Onnellinen olen siitä, että se tapahtui ennen\nkuin hän pääsi tietämään asiaa, joka olisi vihlonut hänen sielunsa\nsisintä.\n\n\"Olet kenties kuullut, miten Espanjassa katolilaiset papit ja etenkin\nmunkit piirittävät kuolinvuoteita, saadakseen lahjoituksia kirkon\nhyväksi. Olen sanonut, että äitini luonne oli ärtynyt sairastelusta\nja hänen arvostelukykynsä sikäli heikentynyt. Hän kokosi rohkeutta\nja voimaa siitä pahastuksesta, jota papit hänen makuusijansa\nympärillä herättivät tungettelullaan, ja hänen kuolevaa kieltänsä\nnäytti elvyttävän sen jäykän uskonpuhdistuslahkon lujuus, johon hän\nsalaisesti kuului. Hän tunnusti kauvan salaamansa uskonnon, kieltäysi\nkaikesta toivosta ja avusta, joka ei tullut sen opinkäsityksen\nmukaan ja välityksellä, hylkäsi halveksien roomalaisen kirkon\nmenot, moitti hämmästyneitä pappeja kiihkeästi ahneudesta ja\ntekopyhyydestä ja käski heidän poistua talostaan. He läksivät\nkatkerina ja raivostuneina, mutta vain palatakseen inkvisiittorien\nvallan tukemina, mukanaan sen valtuudet ja käskyläät. He tapasivat\nainoastaan kylmän ruumiin jäljellä henkilöstä, jolle olivat\ntoivoneet saavansa kostetuksi. Koska minun piankin havaittiin olleen\nosallisena äitini kerettiläisyyteen, raastettiin minut vainajan\nluota ja suljettiin yksinäiseen luostariin. Siellä minua kohdeltiin\nankaruudella, jonka johtajatar vakuutti olevan huikentelevan\nelämäni ansiota yhtä suuresti kuin hengellistenkin hairaannusteni.\nMinä tein avioliittoni julkiseksi, puhdistautuakseni asemasta,\njohon huomasin joutuneeni, ja rukoilin luostarinjohtajattaren\napua, toimittaakseni tiedon hädästäni puolisolleni. Hän hymyili\nkylmäkiskoisesti puheilleni ja ilmoitti kirkon määränneen minulle\nparemman yljän, kehoittaen minua varaamaan itselleni jumalallisen\narmon tulevaisessa maailmassa ja ansaitsemaan leppeämpää kohtelua\ntässä, ottamalla ennen pitkää nunnan hunnun. Saadakseen minut\nvakuutetuksi siitä, että minulla ei ollut mitään muuta neuvoa, näytti\nhän minulle kuninkaallista päätöstä, jonka mukaan kaikki omaisuuteni\noli kiinnitetty Pyhän Magdalenan luostarille ja joutuisi heidän\ntäydellisesti vallittavakseen minun kuollessani tai tehdessäni\nluostarilupauksen. Kun minä sekä uskonnollisista periaatteista että\nhellästä kiintymyksestä puolisooni olin ehdottomasti horjumaton\nhunnun hylkäämisessä, luulen johtajattaren halunneen -- taivas\nantakoon minulle anteeksi, jos teen hänelle vääryyttä -- varmistua\nminulta saatavasta saaliista jouduttamalla edellistä tapausta.\n\n\"Tuo pieni ja köyhä luostari sijaitsi Guadarraman vuoristossa.\nToiset sisaret olivat lähiseudun hidalgojen tyttäriä, yhtä köyhiä\nkuin ylpeitä ja tietämättömiä; toiset taasen olivat paheellisen\nkäytöksensä tähden sinne suljettuja naisia. Johtajatar itse oli\nsuurta sukua, jonka ansiosta hän oli saanut asemansa; mutta hänen\nkerrottiin häväisseen omaisiansa elämäntavoillansa nuoruudessaan,\nja nyt vanhemmalla iällä oli intohimoisen nautinnon halua seurannut\nahneus ja vallantavoittelu sekä ankaruuden ja julmuuden henki. Paljon\nkärsin sen naisen hallittavana -- ja vieläkin vaivaavat uniani hänen\ntummat lasimaiset silmänsä, kookas kaapuun verhoutunut vartalonsa ja\nyrmeät kasvonpiirteensä.\n\n\"Kohtalonani ei ollut joutua äidiksi. Olin pahasti sairaana,\nja toipumiseni pysyi kauvan epätietoisena. Mitä rajuimpia\nparannuskeinoja käytettiin, jos niillä parantaa aiottiinkaan.\nTerveyteni palasi viimein vastoin omaa odotustani ja koko ympäristöni\nluuloa. Mutta kun sitten ensi kertaa näin omien kasvojeni kuvaisen,\nluulin haamun katsovan vastaani. Minua imartelivat ennen kaikki,\nmutta etenkin puolisoni, hipiäni kukkeudesta -- nyt se oli tyyten\nhävinnyt, ja mikä merkillisempää, en ole koskaan saanut sitä\ntakaisin. Olen havainnut, että ne harvat, joiden näkyviin nykyään\njoudun, katselevat minua kuin veretöntä aavetta. Sellainen on ollut\npysyväinen tulos kokemastani kohtelusta. Jumala suokoon anteeksi\nniille, jotka siten menettelivät! -- kiitän taivasta siitä, että\nvoin sen sanoa yhtä vilpittömin toivotuksin kuin rukoillessani\nlaupeutta omille synneilleni. He leppyivät nyt hiukan minua kohtaan\n-- kenties hellytti heitä sääliin outo ulkomuotoni, joka todisti\nkärsimyksistäni; mahdollista myös on, että he pelkäsivät asian\nsaattavan herättää huomiota lähestyvän piispantarkastuksen aikana.\nEräänä päivänä, kävellessäni luostarin puutarhassa, jonne olin\nhiljakkoin saanut pääsyn, muuan kurja vanha maurilainen orja, jota\npidettiin pikku tilkun viljelystöissä, jupisi hänet sivuuttaessani,\nmutta yhä pitäen ryppyiset kasvonsa ja raihnaan vartensa yhtä\nkumarassa maata kohti: 'Sydämenkeveyttä on takaportin luona.'\n\n\"Tunsin hiukan vertauskuvallista kukkakieltä, jonka Espanjan\nmaurilaiset aikoinaan kehittivät suureen täydellisyyteen; mutta\njollen olisi tiennytkään tuota keto-orvokin runollista nimeä, olisi\nvanki pian oivaltanut vähäisimmänkin vapautta lupaavan vihjauksen.\nNiin kiireisesti kuin soveltui mitä suurimpaan varovaisuuteen --\nsillä minua saattoi pitää silmällä ikkunasta johtajatar tai joku\nsisar -- riensin takaportille. Se oli teljetty kuten tavallista,\nmutta yskäistessäni sain toiselta puolen vastauksen -- ja, oi taivas!\nmieheni ääni sieltä lausui: 'Älä menetä täällä nyt minuuttiakaan,\nmutta tule tälle paikalle iltakellon kaiuttua.'\n\n\"Minä peräydyin ilon hurmiossa. Minulla ei ollut oikeutta eikä minun\nsallittu olla apuna iltarukouksissa, vaan olin tottunut kammioni\nsulkeennukseen nunnien ollessa veisaamassa. Toipumiseni jälkeen\nolivat he lakanneet lukitsemasta oveani, vaikka minua uhattiin\näärimäisellä ankaruudella, jos poistuisin kammiostani. Mutta\nrangaistusta ajattelematta jouduttausin uhmaamaan sitä. Tuskin oli\niltakellon viimeinen läppäys kuoleutunut, kun hiivin huoneestani,\npääsin salavihkaa puutarhaan, riensin takaportille, ihastuneena\nnäin sen avautuvan ja olin seuraavassa silmänräpäyksessä puolisoni\nsylissä. Hänellä oli mukanaan toinen ylväsryhtinen ritari -- molemmat\nolivat naamioittuja ja aseistettuja. Läheisessä tiheikössä olivat\nheidän hevosensa, niistä yksi satuloittuna minun käytettäväkseni,\nkaitsijoinaan kaksi muuta naamioittua ratsumiestä, jotka näyttivät\nolevan palvelijoita. Vajaassa kahdessa minuutissa olimme ratsailla\nja karautimme pois niin joutuisasti kuin kykenimme pitkin\nvaikeakulkuisia ja mutkikkaita teitä, joilla toinen palvelija näytti\ntoimivan oppaana.\n\n\"Nopea vauhtimme ja hetken jännitys pysyttivät minut vaiti ja\nestivät minua ilmaisemasta hämmästystäni ja iloani muutoin kuin\nmuutamin katkonaisin sanoin. Se soveltui myös selittämään puolisoni\näänettömyyden. Vihdoin pysähdyimme yksinäisen mökin luona.\nRatsumiehet laskeusivat maahan, ja minut autettiin alas satulasta,\nmutta sitä ei tehnyt puolisoni, joka näytti häärivän hevosensa\nhuoltamisessa, vaan vieras.\n\n\"'Mene majaan', sanoi mieheni, 'vaihda pukuasi nopeasti kuin salama --\ntapaat siellä auttajan -- meidän on heti riennettävä eteenpäin sinun\nsaatuasi toisen asun'.\n\n\"Minä astuin mökkiin, jossa minut sulki syliinsä uskollinen\nMonna Paula. Hän oli odottanut tuloani monta tuntia, puolittain\nsuunniltaan pelosta ja huolesta. Hänen avullaan riipaisin\njoutuisasti yltäni luostarin inhottavat vaatekappaleet ja vaihdoin\nne englantilaiskuosiseen matkapukuun. Samanlaiseksi huomasin\nMonna Paulan vaatetuksen. Olin juuri ehtinyt siepata ylleni uuden\nvaatekertani, kun meidät kutsuttiin kiireesti ratsaille. Huomasin\nhevosen varatuksi Monna Paulalle, ja me läksimme pitkittämään\nmatkaamme. Taipaleella kiedottiin luostaripukuni hätäisesti\nkivenmukulan ympäri ja heitettiin järveen, jonka reunaa pitkin\nsilloin etenimme. Molemmat ritarit ratsastivat yhdessä edellä,\nminä seurasin saattolaiseni kanssa, ja palkolliset pysyttelivät\ntakajoukkona. Matkalla pyyteli Monna Paula minua moneen kertaan\npysymään äänettömänä, koska henkemme oli vaarassa. Minä tyydyin\nhelposti pysymään toimettomana, sillä vapautuksen tunteen ja\ntyydytetyn hellyyden ensimäisen kuumeellisen elpymyksen haihduttua\nolin ikäänkuin huumeissani nopeasta liikunnasta, ja minun täytyi\nponnistaa kaikkeni pysyäkseni paikallani satulassa, kunnes äkkiä\nnäimme kirkasta valonloimua edessämme, illan jo käytyä hyvin pimeäksi.\n\n\"Mieheni pysähdytti hevosensa ja antoi merkin hiljaisella kahdesti\ntoistetulla vihellyksellä, johon vastattiin matkan päästä. Koko\nseurue seisahtui sitten ison korkkipuun oksien alle, ja vetäytyen\nihan viereeni virkkoi mieheni äänellä, jonka silloin luulin\nhämmentyneeksi vain turvallisuuden huolesta: 'Meidän täytyy\nnyt eritä. Ne miehet, joiden huostaan nyt uskon sinut, ovat\nsalakuljettajia. He tietävät teidät vain englantilaisiksi naisiksi ja\novat suurin lahjuksin ottaneet saattaakseen teidät Pyreneitten solien\nkautta Saint Jean de Luziin asti.'\n\n\"'Ja etkö _sinä_ tule kanssamme?' huudahdin pontevasti, vaikka\nkuiskaten.\n\n\"'Se on mahdotonta', sanoi hän, 'ja tuhoisi kaikki. Pidä varasi, että\npuhut englanninkieltä noiden ihmisten kuullen etkä ole vähääkään\nymmärtävinäsi, mitä he haastavat espanjaksi. Henkesi riippuu\nsiitä, sillä vaikka he vastustavat ja kiertävät Espanjan lakeja,\nvapisuttaisi heitä kirkon lakien loukkaamisen ajatuskin. Näen heidän\ntulevan -- hyvästi -- hyvästi.'\n\n\"Viime sanat lausuttiin kiireisesti -- minä yritin pidättää häntä\nvielä hetkisen heikosti tarttumalla hänen levättiinsä.\n\n\"'Toivoakseni siis tapaat minut Saint Jean de Luzissa?'\n\n\"'Kyllä, kyllä', vastasi hän hätäisesti, 'Saint Jean de Luzissa\nkohtaat suojelijasi'.\n\n\"Hän hellitti sitte levättinsä otteestani ja katosi pimeään.\n\n\"Hänen kumppaninsa lähestyi -- suuteli kättäni, mitä minä hetken\ntuskassa tuskin tajusinkaan, ja seurasi miestäni toisen palvelijan\nsaattamana.\"\n\nHermionen kyyneleet vuotivat nyt niin hereinä, että uhkasivat\nkeskeyttää kertomuksen. Ryhtyessään siihen jälleen hän alotti\njonkunlaisella puolustuksella Margaretille.\n\n\"Jokainen seikka\", hän sanoi, \"mikä sattui niinä hetkinä, jolloin\nminua vielä elähytti erheellinen onnellisuuden aatos, on syvälle\npainunut muistiini, joka kaiken sittemmin tapahtuneen suhteen on karu\nja yksitoikkoinen kuin Arabian erämaa. Mutta minulla ei ole oikeutta\nrasittaa sinua, Margaret, omien huoltesi kiihdyttämänä ollessasi,\nhyödyttömien muistojeni turhilla yksityiskohdilla.\"\n\nMargaretin silmät olivat täynnä kyyneleitä -- toisin ei voinut\nollakaan, kun hänen kärsivä hyväntekijättärensä oli esittämässä\nkertomusta, joka muutamissa suhteissa muistutti hänen omaa asemaansa.\nJa kuitenkaan ei häntä sovi ankarasti moittia, jos hän kiihkeästi\npyytäessään suojelijatartaan jatkamaan ei kyennyt pidättämään\nkatsettansa vaistomaisesti suuntautumasta ovelle ikäänkuin\npahoitellen Monna Paulan viipymistä.\n\nLady Hermione näki ja antoi anteeksi mielenliikutusten ristiriidan,\nja puolustuksensa oli hänelläkin, jos hän kertomuksensa\ntarkkapiirteisyydellä ilmaisi, että hän purkaessaan noin kauvan\npovessaan piilleitä tunteita jonkun verran unohti kuulijansa\nomat aatokset, joissa Margaretin mielen täytyi olettaa etupäässä\nliikkuvan, elleivät ne tyyten vallinneet sitä.\n\n\"Luullakseni sanoin jo, että toinen palvelija seurasi herrasmiehiä\",\npitkitti lady. \"Toinen jäi meidän seuraamme näköjään esitelläkseen\nmeidät niille kahdelle henkilölle, jotka mieheni merkinanto oli\nkutsunut paikalle. Pari selittävää sanaa vaihdettiin heidän ja\npalvelijan kesken murteella, jota minä en ymmärtänyt, ja tarttuen\nminun ja Monna Paulan hevosta suitsiin taluttivat vieraat meidät\nvaloa kohti, jonka mainitsin aiheuttaneen pysähdyksemme. Minä\nkosketin Monna Paulaa ja huomasin hänen vapisevan rajusti; se\nkummastutti minua, koska tiesin hänen luonteensa niin lujaksi ja\nrohkeaksi, että se oli melkein miehekäs.\n\n\"Me saavuimme nuotiolle. Sitä piirittävät mustalaisen näköiset\nolennot tummine kasvonpiirteineen, isoine sombrero-hattuineen,\npistooleilla ja väkipuukoilla varustettuine vöineen ja kaikkine muine\nkuljeskelevaan ja vaaralliseen elämään kuuluvine piirteineen olisivat\nkauhistuttaneet minua minä muuna hetkenä hyvänsä. Mutta silloin\ntunsin vain tuskaa siitä, että olin erinnyt miehestäni melkein juuri\npelastukseni hetkenä. Joukkueen naiset -- sillä salakuljettajien\nmukana oli heitäkin neljä tai viisi -- vastaanottivat meidät juron\nkohteliaasti. He eivät asultaan ja tavoiltaan kovinkaan paljoa\npoikenneet miespuolisista kumppaneistaan -- he olivat melkein yhtä\nkaraistuneita ja hurjaluontoisia, pitivät aseita kuten miehetkin ja\nolivat niiden käytössä tuskin vähemmin kokeneita, kuten sattuvista\nseikoista huomasimme.\n\n\"Oli mahdoton olla pelkäämättä tätä villiä väkeä, mutta he eivät\nkuitenkaan antaneet meille mitään valittamisen syytä, vaan osoittivat\nmeille kaiken aikaa kömpelöä huomaavaisuutta, sopeutuen puutteisiimme\nja heikkouteemme matkan varrella silloinkin kun kuulimme heidän\nkeskenään nurkuvan hempeyttämme -- niinkuin karkealuontoinen\nkantaja jotakin kallisarvoista ja haurasta tavaraa taakakseen\nsaaneena käyttää kaikkia varokeinoja sen varjelemiseksi, samalla\nkun hän sadattelee siitä johtunutta harvinaista vaivannäköä.\nParina kertana, kun he kohtasivat pettymyksiä salakuljetuksessaan,\nmenettivät muutamia tavaroita espanjalaisten tullivirkamiesten\nkanssa sattuneessa kahakassa ja vihdoin joutuivat sotilasjoukon\ntakaa-ajamiksi, kävi heidän napinansa sävyltään säikähdyttävämmäksi\nmeidän avuttomien naisten hätäisissä korvissa, kun me\nuskaltamatta olla ymmärtävinämme heitä kuulimme heidän kiroavan\nsaarelaiskerettiläisiä, joiden takia Jumala, Pyhä Jaakob ja Patsaan\nPyhä neitsyt olivat tehneet tyhjiksi heidän hyödyntoiveensa. Nämä\novat kamalia muistoja, Margaret.\"\n\n\"Miksi siis, lady rakas\", huomautti Margaret, \"tahdotte tuolla tavoin\nviipyä niissä?\"\n\n\"Ainoastaan siitä syystä\", selitti lady Hermione, \"että minä\nvitkastelen kuin pahantekijä mestauslavalla ja tahtoisin kaikin\nmokomin pitkistyttää aikaa, jonka täytyy välttämättömästi tuoda\nmukanaan lopullinen turma. Niin, rakkahin Margaret, minä pysähtelen\ntuon matkan tapauksissa, niin uuvuttava ja vaarallinen kuin se\nolikin, tolamme tunkeutuessa karuimpiin ja autioimpiin korpiin ja\nvuoristoihin, ja kumppaniemme -- miesten kuten naistenkin -- ollessa\nitse uhkamielisiä lainrikkojia ja alttiina mitä armottomimmalle\nvastakostolle niiden taholta, joiden kanssa he olivat alituiseen\ntekemisissä. Kuitenkin tahtoisin mieluummin muistella noita\nturvattomia aikoja kuin kertoa, mikä minua odotti Saint Jean de\nLuzissa.\"\n\n\"Mutta te saavuitte perille onnellisesti?\" sanoi Margaret.\n\n\"Niin saavuin, tyttönen\", vastasi lady Hermione. \"Laittoman\njoukkueemme päällikkö opasti minut taloon, joka oli määrätty\nvastaanottoamme varten, yhtä huolellisen tarkkana kuin hän olisi\nluovuttanut kääryn tullaamattomia tavaroita kauppatuttavalle. Minulle\nilmoitettiin, että muuan herrasmies oli odottanut minua kaksi päivää\n-- ryntäsin huoneeseen, ja luullessani syleileväni puolisoani\nhuomasin olevani hänen ystävänsä sylissä!\"\n\n\"Sitä konnaa!\" huudahti Margaret, jonka huolestus oli väkisinkin\nhetkeksi syrjäytynyt ladyn kertomuksen kuuntelussa.\n\n\"Niin\", jatkoi Hermione rauhallisesti, vaikka hänen äänensä vavahteli\nhiukan, \"se nimi hänelle parhaiten -- hänelle hyvin soveltuu. Hän,\nMargaret, jonka tähden olin uhrannut kaikki, -- jonka rakkaus\nja muisto olivat minulle kalliimpia kuin vapauteni, ollessani\nluostarissa -- kuin henkeni, kun kuljin vaarallisella taipaleellani\n-- oli ryhtynyt toimenpiteisiin heittääkseen minut luotansa ja\nsiirtääkseen minut kuin ostettuna hylkiönä huonotapaisen ystävänsä\nhuostaan. Ensimältä vieras nauroi kyyneleilleni ja tuskalleni,\njoka muka oli eksytetyn ja viekkaudessa hävinneen iloperhosen\nraivokohtausta tai keimailijan kavalaa teeskentelyä. Avioliittooni\nvetoamista hän pilkkasi, vakuuttaen tietävänsä sen olleen pelkkää\nilvettä, jota minä olin vaatinut ja johon hänen ystävänsä oli\nalistunut jossakin näennäisen arkatuntoisuuden osoittelussa. Hän\nilmaisi kummastustaan siitä, että minä pyrin esittämään missään\nmuussa valossa toimitusta, joka ei voinut olla pätevä Espanjassa\neikä Englannissa, ja tarjousi hävyttömästi poistamaan eperoimiseni\nuudistamalla itse samanlaisen liiton kanssani. Hätääntyneet huutoni\ntoimittivat Monna Paulan avukseni -- hän ei ollutkaan kaukana, sillä\nhän oli odottanut jotakin sellaista kohtausta.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" hämmästyi Margaret, \"oliko hän kehnon miehenne\nuskottu?\"\n\n\"Ei\", vastasi Hermione, \"älä tee hänelle sitä vääryyttä. Hänen\nväsymättömät tiedustuksensa ne saivat ilmi vankilani -- hän\nse ilmoitti miehelleni ja huomasi jo silloin uutisen niin\npaljoa mielenkiintoisemmaksi hänen ystävälleen kuin oikealle\nelämänkumppanilleni, että hän alkoi varhain epäillä konnan tahtovan\npäästä minusta eroon. Matkalla hänen epäluulonsa vahvistuivat.\nHän oli kuullut mieheni huomauttavan kumppanilleen kylmäkiskoisen\nivallisesti, kuinka täydellisesti vankeus ja sairaus olivat\nmuuttaneet hipiäni ja kuullut toisen vastaavan, että se vika oli\nparannettavissa espanjalaisella ihomaalilla. Tämä ja muut seikat\nolivat valmistaneet Monna Paulaa tällaiseen petokseen, joten hän\nnyt saapui aivan maltillisena ja ryhtyi kannattamaan minua. Hänen\nlevolliset huomautuksensa tehosivat vieraaseen paremmin kuin\nminun epätoivoni ilmaukset. Jollei hän täydellisesti uskonutkaan\nkertomustamme, näytteli hän ainakin kunniallisen miehen osaa, joka ei\ntahdo tunkeutua turvattomien naisten kiusaajaksi, olkoot nämä mitä\nlaatua hyvänsä. Hän herkesi ahdistamasta meitä läsnäolollaan eikä\nainoastaan antanut Monna Paulalle ohjeita matkustaaksemme Parisiin,\nvaan varasi hänelle matkakassankin. Pääkaupungista kirjoitin mestari\nHeriotille, isäni uskotuimmalle liiketuttavalle; heti kirjeen\nsaatuaan saapui hän Parisiin, ja -- mutta tässä tuleekin Monna Paula,\ntuoden mukanaan runsaastikin sen summan, jota halusit. Ota se,\nrakkahin neitoseni -- auta sitä nuorukaista, jos tahdot. Mutta, oi\nMargaret, älä odota mitään kiitollisuutta vastineeksi!\"\n\nLady Hermione otti kultakukkaron saattolaiseltaan ja antoi sen\nnuorelle ystävättärelleen. Tämä heittäysi hänen syliinsä ja suuteli\nhäntä molemmille valjuille poskille, joille kertomuksen vastikään\nvalveuttamat surut olivat heruttaneet monta kyyneltä. Sitte kavahti\nneitonen jalkeille, pyyhki omia tulvivia silmiään ja poistui\nFoljambe-huoneustosta kiireisin ja päättäväisin askelin.\n\n\n\n\n21. LUKU.\n\nJin Vin ahtaalla.\n\n\nMeidän on siirrettävä lukijamme Benjamin Suddlechopin asuntoon,\ntoimeliaan ja tarmokkaan emäntä Ursulan puolison, joka hänkin\npuolestaan hoiti useampia ammatteja. Hän ei nimittäin ainoastaan\ntasaillut suortuvia ja partoja sekä kierrellyt viiksiä ylöspäin\nsotaisiin ja äyskeihin kiehkuroihin taikka alaspäin lerpalleen,\nkuten soveltui siviilihenkilöille. Ei riittänyt vielä sekään, että\nhän tarpeen tullen laski verta joko kuppauksella tai suoniraudalla,\nkiskaisi pois hampaantyngän ja toimitteli muita lääketaidon pikku\ntehtäviä melkein yhtä hyvin kuin hänen naapurinsa Raredrench,\nrohdoskauppias. Kaiken lisäksi kykeni hän kiskaisemaan tapin\nviinitynnyristä yhtä näppärästi kuin hammastarhastakin, laskemaan\nhaarikallisen olutta yhtä huolettomasti kuin sarvellisen verta ja\nhuuhteluttamaan kunnon kulauksella kurkun, jonka hänen taitonsa\noli juuri ajellut. Mutta hän harjoitti näitä elinkeinoja erillään\ntoisistansa.\n\nHänen parturitupansa ojensi pitkän ja salaperäisen salkonsa\nFleet-kadulle, maalattuna kirjavaksi edustamaan niitä nauhoja, joilla\nsen ammatin kyltti oli varhaisempina aikoina koristeltu. Ikkunassa\nnäkyi hammasrivejä pujoteltuina rihmoihin kuin rukousnauhoiksi ja\npikareja, joiden pohjalla punainen ryysy esitti verta muistutukseksi\nsiitä, että hoidokkeja täällä \"asiantuntevalla avulla\" huojennettiin\nsuoneniskulla, kuppauksella tai laastarihauteilla; joukossa\nilmoitettiin myös lyhyesti ja vakavasti tukkaa ja partaa koskevat\ntuottoisammat, vaikka arvoltaan halvemmat toimitukset. Sisäpuolella\nodotteli liiketuttavia sileäksi hivutettu nahkapäällyksinen\nlepotuoli ja kitara, jolla uusi tulija saattoi huvitella,\nkunnes hänen edeltäjänsä pääsi Benjaminin käsistä, ja joka siis\nuseinkin vertauskuvallisesti repeli hoidokin korvia, partaveitsen\nkirjaimellisesti raadellessa hänen poskiaan. Tässä osastossa kaikki\nsiten julisti haavuriparturia tai parturihaavuria.\n\nMutta vaivihkaa käytettiin oluttupana pientä takahuonetta, johon\njohti erityinen ovi pimeästä ja mutkaisesta läpikäytävästä; useiden\nsivukatujen ja pihojen kautta kierrellen pääsi tätä väylää myöten\nFleet-kadulle. Tähän syrjäiseeni Bacchuksen temppeliin johti\nmyös Benjaminin julkisemmasta liikepaikasta pitkä ja kapea sola\nmukavana salaisen tyyssijan pääsytienä niille joillekuille vanhoille\nryyppymiehille, joilla oli tapana ottaa aamunaukkunsa kaikessa\nhiljaisuudessa, pistäydyttyään parturitupaan muka ajeltaviksi.\nPääsipä tähän nurkkakrouviin myöskin erikseen emäntä Ursleyn\nhuoneista; sitä tietä arveltiin hänen käyttävän monipuolisessa\nammatissaan sekä liikkuakseen itse ulkosalla että laskeakseen\nluokseen neuvonkysyjiä ja tehtävien antajia, jotka eivät huolineet\njulkisesti näyttäytyä hänen vieraikseen. Niinpä puoleltapäivin,\njolloin Benjaminin parhaina liiketuttavina olevat kainot ja arat\nnaukkaajat olivat kukin saaneet siemauksensa tai vahvistusryyppynsä,\npäättyikin tavallaan oluttuvan liikenne, ja takaoven vartioiminen\nsiirtyi parturin oppipojalta pikku mulattitytölle, emäntä Ursulan\ntummanruskealle Irikselle. Sitte seurasi salamyhkäisyys nopeasti\ntoistansa; levättinsä kaulukseen verhoutuneita keikareita\nja kaikenlaisiin valepukuihin laittautuneita naisia nähtiin\nhiipailemassa kujakäytävän sokkeloita myöten, ja siinä hiljaisessa\nkoputuksessakin, joka ovelta usein vaati pikku kreolin huomiota,\ntuntui jotakin salaperäisyyttä ja ilmitulon pelkoa.\n\nSaman päivän iltana, jona Margaretilla oli ollut pitkä\nneuvottelunsa lady Hermionen kanssa, oli emäntä Suddlechop käskenyt\novenvartijattarensa \"pitää ovea kiinni visusti kuin saituri\nkukkaronnauhojaan ja niin totta kuin hän piti sahramihipiäänsä\narvossa olla päästämättä sisälle ketään muuta kuin --\" nimen hän\nlisäsi kuiskaten ja päätänsä nyökäyttäen. Pikku palkollinen vilkutti\nymmärtävästi silmäänsä, meni paikalleen ja tovin kuluttua laski\nsisälle sekä vei emäntänsä puheille juuri saman porvaristeikarin,\njonka puku oli näyttänyt kömpelöltä yllä ja joka oli käyttäytynyt\nniin urheasti kahakassa Nigelin ensi kertaa käydessä Beaujeun\nravintolassa. Mulatti esitti hänet: \"rouva, hieno nuori herra,\npelkässä kullassa ja sametissa\" -- ja mutisi sitten itsekseen,\nkun sulki oven: \"mokoma hieno nuori herra! -- tikittimien tekijän\noppipoika\".\n\nPahoilla mielin sanomme, ja toivoaksemme ovat lukijatkin\nmyötätuntoisia sille harrastukselle, jota asia meissä herättää, että\ntulija todellakin oli kelpo Jin Vin -- niin kauvas joutuneena omien\nmielihalujensa varassa ja suojelusenkelinsä hylkäämänä, että hän\ntoisinaan pynttäsi itsensä tähän tapaan ja kävi muodinmukaiseksi\nkeikariksi pukeutuneena niissä huvittelun ja hurjistelun paikoissa,\njoissa hänelle olisi ollut ainaiseksi häpeäksi näyttäytyä\ntodellisessa olossaan, jos hänen nimittäin olisi ollut mahdollinen\npäästä sellaiseen seuraan oikeassa asussaan. Hänen otsaansa varjosti\nnyt synkkä pilvi, hieno vaatetus oli siepattu hätäisesti ylle ja\nnapitettu viistoon, hankkilus oli kiinnitetty ihan kieroon, niin että\nmiekka pistäysi ulospäin kupeelta, sorean huolettomasti riippumatta\nsivulla, ja sirotekoinen ja kullattu väkipuukko törrötti vyössä kuin\nteurastajan veitsi tämän ammattilaisen sinisen esiliinan kureessa.\nHienoston henkilöillä muuten olikin entiseen aikaan etunansa parempi\ntilaisuus eristäytyä alemmistansa kuin nykyään, sillä hovinaisten\nmuinaista vannehametta ja nykyaikaisempaa pönkkähametta vastasi\nherrasmiehellä miekka; mutta tämä esine teki vain naurettaviksi\nne, jotka sen omaksuivat tilaisuuden tullen, olematta tottuneita\nsen pitämiseen. Vincentin säilä osui hänen jalkojensa väliin, ja\nkompastuessaan sen yli huudahti hän: \"Perhana! jo toistamiseen teki\ntuon kolttosen -- ihan se lemmon lelu tietää, että minä en ole oikea\nherrasmies, ja juonittelee minulle vasiten.\"\n\n\"No, no, kelpo Jin Vin -- älä huoli, poikaseni\", viihdytteli emäntä,\n\"viis pikku sattumista -- kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika\nvastaa kaikkia katukeikareita\".\n\n\"Minä _olin_ kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika ennen kuin tunsin\nteidät, emäntä Suddlechop\", syytti Vincent. \"Itse saatte antaa nimen\nsille, miksi neuvonne on minut tehnyt, sillä -- kautta Pyhän Yrjänän!\n-- minua hävettää ajatella sitä itse.\"\n\n\"Kas vain\", virkkoi emäntä, \"niinkö onkin laitasi? Ei, sittepä\ntiedän vain yhden paranteen\", ja astuen veistoksilla koristellun\npienen tammisen nurkkakaapin ääreen hän otti vyössään riippuvista\nhopeavitjoista puolenkymmenen muun joukosta avaimen ja lukon\navattuaan haki esille pitkän, ohuesta lasista puhalletun pullon,\njoka oli pistetty pajuvasuun. Samalla hän toi pöytään kaksi\npitkävartista ja tilavaa flaamilaista lasipikaria, täyttäen toisen\nvieraalleen reunoja myöten ja toisen vaatimattomammin noin kahdeksi\nkolmannekseksi omaa tarvettaan varten. \"Niin oikeata Rosa Solista\nkuin on koskaan käytetty huuhtomaan höperyyttä aatkeloista aivoista!\"\nkehaisi hän kallishintaisen vahvistusnesteen pulputessa sileänä\nöljyisenä virtana.\n\nMutta vaikka Jin Vin kulautti pikarillisensa pohjaan arvelematta,\nemännän siemaillessa omaansa kohtuullisemmin, ei se näyttänyt\ntuottavan odotettua parannusta hänen mielialassaan. Päin vastoin hän\nheittäytyessään isoon nahkapäällyksiseen nojatuoliin, jossa emäntä\nUrsleyllä oli tapana viihdyttäytyä iltaisin, vakuutti olevansa\n\"viheliäisin koira Bow'n kellon kuuluvilla\".\n\n\"Ja miksi joutavoitset tuollaisin ajatuksin, tyhmä poika?\" puheli\nemäntä Suddlechop. \"Mutta niin käy aina -- narrit ja lapset eivät\nkoskaan tiedä, milloin heidän on hyvä olla. Eihän Pyhän Paavalin\nkäytävillä astuskele ainoatakaan latuskalakkista tai töyhtöhattuista,\njoka saisi niin paljon ystävällisiä katseita naikkosilta kuin sinä\nteiskaroidessasi Fleet-katua pitkin karttu kainalossa ja lakki\nkallellaan päässä. Sinä tiedät hyvin, että valtuusmiehen rouvasta\nsivukujan vaatturintyttäriin asti kaikki vilkuvat ja pilkistelevät\nsormiensa välitse sinun kulkiessasi ohi, ja sanot itseäsi\nviheliäiseksi koiraksi! Ja tätä minun täytyy vakuuttaa sinulle ehtimän\ntakaa niinkuin viheltelisin Lontoon kellonsoiton säveliä ärtyiselle\nlapselle, saadakseni sievän pienokaisen taas hyvälle tuulelle!\"\n\nUrsula-emännän imarruksella näytti olevan hänen virvokkeensa kohtalo\n-- tarjouksen saanut henkilö nieli sen kyllä, ja jonkunmoisella\nnautinnolla, mutta se ei tehonnut nuorukaisen tuskastuneen\nmielentilan tyyntymiseksi. Hän naurahti puolittain halveksien ja\npuolittain tuntien turhamaisuutensa tyydytystä, mutta loi yrmeän\nkatseen Ursley-emäntään, vastatessaan hänen viime sanoihinsa.\n\n\"Te tosiaan kohtelette minua kuin lasta, laulaessanne minulle yhä\nuudestaan ja uudestaan liverrystä, josta en rahtuakaan välitä.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi emäntä Ursula; \"se merkitsee, että sinä et välitä\nsiitä, miellytätkö kaikkia, jollet miellytä yhtä. Sinä olet tietenkin\ntotinen rakastaja etkä piittaa koko kaupungista täältä Whitechapeliin\nsaakka, kunhan voisit sanoa olevasi ensimäisellä sijalla sievän\nMargaret-neitisi suosiossa. No, no, ole kärsivällinen, mies, ja anna\nminun ohjailla, sillä minä olen se vanne, joka viimeiseltä sitoo\nteidät yhteen.\"\n\n\"Olisi jo aika\", muistutti Jenkin, \"sillä tähän asti olette pikemmin\nollut kiilana eroittamassa meitä\".\n\nEmäntä Suddlechop oli tällöin lopettanut vahvistuspikarillisensa\n-- se ei ollut hänen ensimäisensä sinä päivänä, ja vaikka hän oli\nlujapäinen nainen ja väkijuomien nauttimisessa ainakin varovainen,\njollei pidättyväinen, saattaa kuitenkin olettaa, että hänen\nmaltillisuuttaan ei lisännyt tämä terveytensä hoitaminen.\n\n\"Mutta, senkin kiittämätön jurri\", kivahti hän, \"enkö ole pannut\nparastani toimittaakseni sinut emäntäsi armolliseen huomioon? Hän\npitää herrasväestä, tuo ylpeä skotlantilainen leuhkana, niinkuin\nwalesilainen juustosta, ja hellii sydämessään isänsä polveutumista\ntuosta Daldevilin herttuasta tai miksi hän sitä sanookaan niin\nvisusti kuin saituri kultaa kirstussaan, vaikka hän näyttää sitä\nyhtä harvoin -- ja ketään ei hän tahdo ajatella tai ottaa muuta kuin\nherrasmiehen -- ja herrasmiehen olen minä tehnyt sinusta, Jin Vin,\nsitä ei voi paholainenkaan kieltää.\"\n\n\"Te olette tehnyt minusta narrin\", sanoi Jenkin-parka, katsellen\nnuttunsa hihaa.\n\n\"Yhtä hyvän herrasmiehen silti\", tuumi emäntä Ursley nauraen.\n\n\"Ja mikä pahempi\", lisäsi toinen käännäyttäen hänelle selkänsä ja\nvääntelehtien tuolissaan, \"te olette tehnyt minusta veijarin\".\n\n\"Yhäti yhtä hyvän herrasmiehen\", jatkoi Ursley-emäntä samaan tapaan.\n\"Kantakoon mies hupsuuttansa hilpeästi ja lurjusmaisuuttansa\nrempseästi, niin tuskinpa vakavuus tai rehellisyys nykyaikana\nkatsoo häntä kasvoihin. Mitäs tyhjää, mies, ainoastaan kuningas\nArturin tai Lud-kuninkaan päivinä katsottiin herrasmiehen tahraavan\nritarikilpeänsä hyppäämällä järjen tai rehellisyyden rajan yli.\nRohkea katse, kerkeä käsi, hienot vaatteet, riuskea sadatus ja huima\nluonto ne nykyään tekevät teikarin.\"\n\n\"Kyllä tiedän, mitä olette minusta tehnyt\", väitti Jin Vin,\n\"sitte kun vaihdoin keilat ja lyömäpallon noppiin ja kortteihin,\nkelpo englantilaisen oluen laihaan bordeaux-viiniin ja happameen\nrenskaan, häränpaistin ja vanukkaan lehtokurppiin ja ispinöihin --\nkarttuni miekkaan, lakkini sulkahattuun vanhanaikaiset vakuutukseni\nmuodinmukaisiin kirouksiin, säästölippaani hepeniin, uskontoni\npaholaisen ilveisiin ja rehellisen nimeni -- Vaimo, voisin iskeä\npääsi mäsäksi, kun ajattelen, kenen neuvo on tässä kaikessa ohjannut\nminua!\"\n\n\"Kenen neuvo siis? sanoppas, kenen neuvo? Puhu suusi puhtaaksi,\nmokoma raukkamainen vaatteidenharjaaja, ja sano, kuka sinua neuvoi!\"\nvastasi emäntä Ursula punehtuneena ja kiivaana. \"Kas vain sitä kehnoa\njänishousua -- sano nyt, kenen neuvosta sinä olet tehnyt itsestäsi\npelurin ja päällepäätteeksi varkaan, niinkuin sanoistasi voi arvella\n-- taivas meitä pahasta varjelkoon!\" Ja emäntä Ursula teki hartaan\nristinmerkin.\n\n\"Kuulkaas nyt, emäntä Ursula Suddlechop\", tulistui Jenkin kavahtaen\nseisaalle, tummat silmät suuttumuksesta salamoivina, \"muistakaa\nsentään, että minä en ole teidän miehenne -- ja jos olisin, olisi\nteidän hyvä pitää mielessänne, kenen kynnys lakaistiin, kun viimeksi\nratsastettiin Skimmingtonia[45] samanlaisella torailevalla muijalla\nkuin tekin olette\".\n\n\"Toivon näkeväni sinut ajamassa ylös Holbornin rinnettä ensi\ntyöksesi\", ärähti Ursley-emäntä härnättynä luopumaan kaikista\npyhäpäiväisistä ja sokeroiduista sanantavoistaan, \"kukkakiehkura\npovellasi ja pappi rinnallasi!\"\n\n\"Niin saattaa hyvinkin käydä\", myönsi Jin Vin katkerasti, \"jos kuljen\nneuvojenne mukaan niinkuin olen alottanut. Mutta ennen kuin se päivä\nkoittaa, saatte te tietää, että Jin Vinillä on Fleet-kadun reimat\npojat vielä käskettävissään. Niin, pahuksen akka, sinut paiskataan\nkärryihin parittajana ja velhona, kaksin verroin kunnottomana\nriiviönä, ja kyyditään kehruuhuoneeseen kaikkien Barin ja Paavalin\nväliltä löytyvien metalliastiain rämistessä edelläsi niinkuin\npaholainen niitä mäikyttäsi pätsihangollaan.\"\n\nEmäntä Ursley karahti tulipunaiseksi, sieppasi puoliksi\ntyhjentyneen pullon ja näytti ensi liikkeestään päättäen olevan\nsinkauttamaisillaan sen vastustajansa päähän. Mutta äkkiä ja\nikäänkuin voimakkaalla sisäisellä ponnistuksella hän hillitsi\nsilmittömän vimmastuksensa ja pani pullon laillisempaan käytäntöönsä,\nihmeteltävän tyynesti täyttäen molemmat pikarit. Kohottaen toista\nkädessään hän virkkoi, huulillaan hymy, joka soveltui hänen pulskille\nja eloisille kasvoilleen paremmin kuin niitä vastikään vääristänyt\nraivostus:\n\n\"Menestykseksesi, Jin Vin poikani, kaikessa leppeässä\nystävällisyydessä, mitä hyvänsä äkää tuntenetkaan minua vastaan, joka\nolen aina ollut sinulle äitinä.\"\n\nJenkinin englantilainen hyväluontoisuus ei kyennyt vastustamaan tätä\nvoimakasta vetoamista. Hän otti toisen pikarin ja kilisti suopeasti\nemännän kanssa sovinnon maljan. Sitte hän alkoi nureksivasti\npuolustella rajuuttansa.\n\n\"Sillä te tiedätte\", hän selitti, \"että te minut suostutitte\nhankkimaan nämä hienoudet, menemään siihen jumalattomaan ravintolaan,\nrehentelemään parhaitten seurassa ja tuomaan teille kaikesta tietoja.\nTe vakuutitte, että minä kaupunginpiirin kukosta piankin ylenisin\nkiekumaan kukkona ravintolassa ja voittaisin kymmenen vertaa enemmän\ngleekissä ja primerossa kuin ennen ruosassa ja naapurinkettämisessä\n-- ja keikauttaisin kaksoiskuutosia nopilla yhtä ahkeraan kuin oli\ntapanani kumoilla yhdeksäisiä keilaradalla. Ja sanoitte myös, että\nminä toisin teille ravintolasta sellaisia uutisia, joiden avulla\nmeidän kaikkien kelpasi elää, kun niitä käytettäisiin siten kuin te\nosasitte niitä hoitaa. Nyt näette, mihin se kaikki on johtanut!\"\n\n\"Totta kaikki mitä sanot, poikaseni\", myönsi emäntä, \"mutta sinun\npitää olla kärsivällinen. Roomaa ei rakennettu päivässä -- sinä et\nvoi kuukaudessa tottua herrasasuusi, ja peluussa on sinun odotettava\nhäviäväsi kuten voittavasikin -- istuva pelaaja se tyhjentää pöydän.\"\n\n\"Pöytä on tyhjentänyt minut, sen tiedän\", vastasi Jin Vin, \"ja\nperäti puhtaaksi. Kunhan edes se olisi pahinta; mutta minä olen\nvelkaa kaikesta tästä komeudesta, tilipäivä on tulossa, ja isäntäni\nhuomaa kassan pariakymmentä kultakolikkoa köykäisemmäksi kuin sen\npitäisi olla. Vanha isäni kutsutaan korvaamaan vajaus, ja minä --\nvoin säästää hirttomieheltä vaivan ja tehdä työn itse taikka huilata\nVirginiaan.\"\n\n\"Älä puhu niin kovaa, hyvä poikaseni\", varoitti emäntä Ursley.\n\"Mutta sano minulle, minkätähden et lainaa joltakulta ystävältä,\ntäyttääksesi puutoksen. Voisit vuorostasi tehdä hänelle saman\npalveluksen, kun hänen suorituspäivänsä tulee.\"\n\n\"Ei, ei -- siitä olen saanut kylläni\", väitti Vincent vastaan.\n\"Tunstall lainaisi minulle rahat, mies-parka, jos hänellä olisi;\nmutta hänen hyväsäätyiset kerjäläisomaisensa riistävät häneltä kaikki\nja pitävät hänet paljaana kuin on koivu jouluna. Ei -- minun urani\nvoidaan tavata neljällä kirjaimella, ja nämä luetaan: TUHO.\"\n\n\"Hiljaa nyt, yksinkertainen arkimus\", rauhoitti emäntä; \"etkö ole\nkoskaan kuullut, että silloin kun hätä on suurin, on apu lähin?\nKyllä me voimme vielä saada sinut autetuksi pinteestä, ja pikemmin\nkuin luuletkaan. En totisesti olisi ikinä neuvonut sinua sellaiselle\ntolalle, jollet olisi kaikesta sielustasi kiintynyt neiti Margetiin,\nja vähempi ei sinulle kelvannut. Mitä muuta saatoin tehdä kuin\nkehoittaa sinua heittämään porvarillisen asusi ja koettamaan onneasi\nsiellä, missä ihmiset rikastuvat?\"\n\n\"Niin, niin -- kyllä muistan neuvonne hyvin\", haastoi Jenkin. \"Teidän\npiti esitellä minut hänelle sitte kun olin hienostunut täydelliseksi\nteikariksi ja päässyt ruhtinaallisen varakkaaksi, ja silloin piti\nhänen ihmeekseen havaita, että minä olinkin sama köyhä Jin Vin, jolla\noli tapana vaania aamukelloista iltasoittoon asti katsetta hänen\nsilmältään. Ja sen sijaan onkin hän nyt antanut sydämensä tuolle\nskotlantilaiselle varpushaukka-loordille, joka voitti viimeisen\nkolikkoni, senkin pahalainen; ja siten olen joutunut haaksirikkoon\nrakkaudessa, varoiltani ja maineeltani ennen kuin oppiaikani on\nlopussa, ja kaikki on teidän työtänne, muori Keskiyö.\"\n\n\"Älä puhuttele minua muulla kuin omalla nimelläni, hyvä poika, Jin\nVin\", vastasi Ursula, ja hänen sävyssään ilmeni sekä kiukkua että\nmielistelyä; \"älä vainkaan, sillä minä en ole mikään pyhimys, vaan\nvaivainen syntinen nainen, jolla ei ole enempää kärsivällisyyttä\nkuin hän tarvitsee suoriutuakseen senkin seitsemistä kiusoista. Ja\njos olen tehnyt sinulle vääryyttä pahalla neuvomisella, on minun\nkorjattava se hyvällä. Ja mitä niihin pariinkymmeneen kultarahaan\ntulee, jotka sinun on saatava tilipäiväksi, niin on tässäkin sievässä\nvihreässä kukkarossa sen verran kuin mokomaan asiaan tarvitaan; ja\nme panemme vanhan räätäli Crosspatchin myöntämään pitkän maksuajan\nvaatteillesi, ja --\"\n\n\"Muori, puhutteko tosissanne?\" kysyi Jin Vin kykenemättä uskomaan\nsilmiään tai korviaan.\n\n\"Puhun vainkin\", vakuutti emäntä; \"ja sanotko minua vielä muori\nKeskiyöksi?\"\n\n\"Muori Keskiyöksikö?\" huudahti Jenkin syleillen emäntää\nihastuksissaan ja läjäyttäen hänen vielä rehevälle poskelleen\nrivakan ja torjumattoman muiskun, joka kuului pistoolinlaukaukselta;\n\"pikemmin muori Keskipäiväksi, joka on noussut valaisemaan minulle\ntietä vastuksistani -- omaa kantajaani rakkaammaksi emoksi, sillä hän\npoloinen vain toimitti minut synnin ja surun maailmaan, ja teidän\nparahiksi tarjoamanne apu on kirvoittanut minut kumpaisestakin.\" Ja\nhyväluontoinen nuorukainen heittäysi selkäkenoon istuimellaan ja ihan\npyyhkäisi kädenselällä silmiänsä.\n\n\"Et siis tahtoisi panna minua ratsastamaan Skimmingtonia\",\njatkoi emäntä, \"tai kuljetuttaa minua kärryissä kehruuhuoneeseen\nkaupunginpiirin kaikkien metalliastiain rämisytellessä minulle\nlähtömarssia?\"\n\n\"Mieluummin antaisin vedättää itseni Tyburnin mäelle\", vastasi toinen\nkatuen.\n\n\"No, suoristaudu siis kuin mies ja kuivaa silmäsi; ja jos olet\nhyvilläsi siitä, mitä olen tehnyt, niin näytän sinulle, millä tavoin\nvoit mitä parhaiten palkita sen minulle.\"\n\n\"Mitä?\" äännähti Jenkin Vincent kohoutuen suoraan asentoon.\n\"Tahtoisitte minulta jotakin palvelusta tästä ystävällisyydestänne?\"\n\n\"Niin juuri\", vastasi emäntä Ursley, \"sillä sinun pitää tietää, että\ntämä kulta ei ole minun, niin mielelläni kuin autankin sinua sillä.\nSe annettiin haltuuni hankkiakseni luotettavan asiamiehen erääseen\ntehtävään, ja kun -- Mutta mikä sinua vaivaa? Oletko niin hullu, että\nsuutut, kun et ilmaiseksi saa kultakukkaroa? Soisinpa tietäväni,\nmistä niitä saa noukkia. En ole minä niitä koskaan tavannut tieltä,\nsen sanon.\"\n\n\"Ei, ei, emäntä\", selitti Jenkin-parka, \"ei se ole vikana, sillä\nminä, katsokaas, mieluummin kuluttaisin nämä näppini rystysiin saakka\nja eläisin työllä, mutta --\" hän vaikeni.\n\n\"Mutta mitä, mies?\" tiedusti emäntä Ursley. \"Sinä olet halukas\ntekemään työtä sen edestä, mitä tarvitset; ja kuitenkin, kun tarjoan\nsinulle kultaa ansaittavaksesi, katsot minuun kuin lempo kirkkoon.\"\n\n\"Parempi olla puhumatta lemmosta, emäntä\", varoitti Jenkin. \"Hän\noli minulla juuri mielessäni -- sillä minä, katsokaas, olen siinä\nahdingossa, jossa sielunvihollinen kuuluu ilmestyvän onnettomille\nhäviöön suistuneille olennoille ja tyrkyttävän heille kultaa heidän\nautuutensa hinnasta. Mutta minä olen näinä kahtena päivänä lujasti\nyrittänyt taivuttaa mieltäni siihen ajatukseen, että mieluummin jään\nhäpeään, syntiin ja suruun, jotka minua uhkaavat, kuin pitkitän\nkehnoja keinoja suoriutuakseni nykyisistä vaikeuksistani. Varokaa\nsiis kiusaamasta minua rikkomaan näin hyvää päätöstä, emäntä Ursula.\"\n\n\"En kiusaa sinua mihinkään, nuori mies\", vastasi Ursula, \"ja koska\nnäen sinut liian itsepäiseksi, osataksesi olla viisas, niin pistänkin\nkukkaron taskuuni ja haen jonkun, joka ryhtyy toimeen halukkaammin\nja kiitollisemmin. Kulje sinä omaa latuasi -- riko oppisopimuksesi,\ntoimita häviöön isäsi, menetä maineesi ja sano sievälle mistress\nMargaretille ainiaaksi hyvästi.\"\n\n\"Seis, seis\", peruutti Jenkin, \"olette hätäinen kuin leipuri uunin\nkuumetessa liikaa. Antakaa minun ensin kuulla, mitä teillä on\nesitettävänä.\"\n\n\"No, eipä muuta kuin vain erään pulaan joutuneen varakkaan\naatelismiehen vieminen salavihkaa alas virtaa Koirasaaren tienoille\nasti, missä hän saa piiloitelluksi kunnes pääsee pujahtamaan\nulkomaille. Minä tiedän, että sinä tunnet virran varressa joka paikan\nyhtä hyvin kuin piru koronkiskurin tai kerjäläinen kiertonsa.\"\n\n\"Hiiteen vertauksenne, emäntä\", vastasi oppipoika, \"sillä piru\nminulle sen tietämyksen antoi ja kerjuu siitä saattaa tulla lopuksi.\nMutta mitä on se herrasmies tehnyt, jotta hänen täytyy pakoilla?\nEihän hän liene paavilainen -- Catesbyn ja Piercyn vehkeiden\ntapaisiin sekautunut -- ruutisalaliiton suosijoita?\"\n\n\"Hyi, hyi! -- mitä minusta luuletkaan?\" pahaksui emäntä Ursula.\n\"Minä olen yhtä hyvä kristillisen seurakunnan jäsen kuin papin\nrouva, paitsi että välttämättömät liikeasiat eivät salli minun käydä\nkirkossa useammin kuin joulupäivänä, taivas auttakoon! Ei, ei -- tämä\nei ole mitään paavilaisuuteen kuuluvaa. Se urho on vain lyönyt toista\npuistossa --\"\n\n\"Haa! mitä?\" keskeytti Vincent hätkähtäen.\n\n\"Kas, sinä arvaat, ketä tarkoitan. Hän se juuri on, josta olemme niin\nuseasti puhelleet -- sama loordi Glenvarloch eikä kukaan muu.\"\n\nVincent kavahti jalkeille ja astui lattian yli nopeasti ja horjuen.\n\n\"Kas niin, siinä sitä taas ollaan -- sinä olet aina jäätä tai\nruutia. Istut isossa nojatuolissa levollisena kuin raketti riippuu\nkehyksessään iloiltana, kunnes sitä kosketetaan sytyttimellä, ja\nsitte, hiu! olet kolmannessa taivaassa, ihmisäänen ja -silmän\nkantamattomissa. Jahka olet väsynyt tepastelemaan edes takaisin\nhuoneessa, sanotko minulle sitte päätöksesi, sillä aika on täpärällä?\nTahdotko auttaa minua tässä asiassa vai etkö?\"\n\n\"En -- en -- en -- tuhat kertaa en\", kieltäysi Jenkin. \"Ettekö ole\ntunnustanut minulle, että Margaret rakastaa häntä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi emäntä, \"niin luulee tyttö, mutta sitä ei kestä\npitkälle\".\n\n\"Ja enkö vastikään kertonut teille\", jatkoi Jenkin, \"että juuri tuo\nsamainen Glenvarloch nylki minulta ravintolassa joka pennin ja teki\nminusta lisäksi roiston, voittamalla enemmän kuin oli omaani? Voi\nsitä kirottua kultaa, jonka silkkikauppias Shortyard suoritti minulle\nsinä aamuna tiliinsä Pyhän Tapanin kellon korjaamisesta! Jollei\nminulla kovaksi onnekseni olisi ollut niitä rahoja taskussani, niin\nolisin vain voinut tyhjentää kukkaroni tahraamatta kunniallisuuttani,\nmutta menetettyäni kaikki omat varani piti minun väkisinkin panna\nlikoon viimeiset viisi kultarahaa tuon kalaparvessa retkeilevän hain\nkanssa!\"\n\n\"Myönnetään\", sanoi emäntä Ursula. \"Kaiken tämän tiedän, ja minä\ntunnustan, että kun loordi Glenvarloch oli viimeinen pelikumppanisi,\non sinulla oikeus panna häviösi hänen syykseen. Lisäksi vahvistan,\nmitä jo ennen olen sanonut, että Margaret on tehnyt hänestä sinun\nkilpailijasi. Mutta eihän nyt hänen ollessaan vaarassa menettää\nkätensä ole toki aika muistella tätä kaikkea?\"\n\n\"On kuin onkin, totisesti\", vakuutti nuori käsityöläinen, \"Kätensäkö\nmenettää? Vaikka veisivät pään, niin en minä välitä. Se pää ja käsi\novat tehneet minusta vaivaisen raukan!\"\n\n\"Mutta eikö olisi parempi, sinä latuskalakkien valtias\", esitti\nemäntä Ursula, \"että asiat sovittaisiin teidän keskenne ja että\nsinä tämän saman skotlantilaisen loordin välityksellä, jonka sanot\nriistäneen itseltäsi rahat ja rakastetun, ennen pitkää saisit\ntakaisin molemmat?\"\n\n\"Ja miten saattaa viisautenne johtua siihen päätelmään, emäntä?\"\nkummeksui oppipoika. \"Rahani kyllä käsitän periväni, jos nimittäin\ntaivun ehdotukseenne; mutta kaunis Margetini! Kerrassaan\nmahdottomalta tuntuu minusta, että minulle voisi olla hänen suhteensa\nhyötyä tuon loordin avustamisesta, johon hän on tähdännyt hupsut\najatuksensa.\"\n\n\"Siihen on ihan yksinkertaisesti sanoen syynä se\", selitti\nemäntä Ursula, \"että sinä et tunne naisen sydäntä sen paremmin\nkuin hanhenpoikanen. Kuulehan, mies. Jos minä ilmoitan mistress\nMargaretille, että nuori loordi on jäänyt onnettomuuteensa sinun\nynseytesi takia, kieltäytyessäsi auttamasta häntä, niin silloinpa\nolet hänelle ainiaaksi vihattu. Siitä lähtien hän inhoaa sinua\nniinkuin sitä pyöveliäkin, jonka on määrä katkaista Glenvarlochilta\nkäsi purallaan -- ja sitte hänen hellyytensä yhä enemmän kiintyy\nloordiin. Lontoo ei senjälkeen ainakaan kolmeen viikkoon kuule muusta\nkuin hänestä -- puhu muusta kuin hänestä ja ajattele muuta kuin\nhäntä, ja kaikki se hälinä pitää miestä päällimäisenä tytön mielessä,\nsillä nuorta naista ei miellytä mikään niin suuresti kuin oleminen\nsuhteissa johonkuhun, joka on koko ympäristön puheenaineena. Jos hän\nsiis kärsii lain säätämän rangaistuksen, on hyvinkin mahdollista,\nettä tyttö ei milloinkaan unohda häntä. Minä itse näin kuningattaren\naikoina pulskan, sievän nuoren herrasmies Babingtonin lopun, ja\nvaikka olin silloin vain pikku tyttö, pysyi hän mielessäni vielä\nvuoden hirttämisensä jälkeen. Mutta se ainakin on luultavaa, että\nsaakoon Glenvarloch anteeksi tai joutukoon rangaistuksi hän joka\ntapauksessa jää Lontooseen, ja hänen läsnäolonsa tukee tyhmän tytön\nhaaveilua. Jos hän sitä vastoin pääsee pakoon --\"\n\n\"Niin, osoittakaapas minulle, miten siitä olisi minulle etua?\"\ntokaisi Jenkin.\n\n\"Jos hän pääsee pakoon\", jatkoi emäntä todisteluaan, \"niin hänen\ntäytyy hyljätä hovi vuosikausiksi, kenties koko iäkseen; ja sinä\ntunnet vanhan sananparren: 'poissa silmistä, poissa mielestä'\".\n\n\"Totta -- aivan totta\", myönsi Jenkin; \"puhutte kuin tietäjätär,\nviisas Ursula\".\n\n\"Niin, kyllä tiesin viimein kuuntelevasi järkeä\", puheli viekas\nemäntä. \"Ja kun sitte tuo loordi on kaukana vierailla mailla\nkerta kaikkiaan kadonneena, niin kenestä tulee sievän neitosen\nluottamusmies, ja kuka saa täyttää hänen tunteisiinsa tulleen\ntyhjyyden? Kukas muu kuin sinä, oppipojista parhain! Ja silloin\nolet sinä tullut voittaneeksi omat taipumuksesi, suostuaksesi\nhänen toivomuksiinsa, ja jokainen nainen tajuaa sellaisen\nuhrautumisen. Myöskin olet antautunut jonkunmoiseen vaaraan hänen\nhalunsa panemisessa täytäntöön -- ja mistä pitää nainen enemmän\nkuin uljuudesta ja tahtonsa hartaasta palvelemisesta? Lisäksi on\nsinulla tiedossasi hänen salaisuutensa; hänen täytyy kohdella sinua\nsuosiollisesti ja huomaavasti, osoittaa sinulle tuttavallisuutta ja\nseurustella kanssasi kahden kesken, kunnes hän toisella silmällä\nitkee ainiaaksi poistunutta rakastajaa ja toisella armaasti vilkuttaa\nsille rakastajalle, joka on saapuvilla. Jollet sitten osaa parantaa\nsaavuttamaasi suhdetta, niin et ole se rivakka ja vilkas nuorukainen,\njona koko maailma sinua pitää. Olenko puhunut oikein?\"\n\n\"Olette kuin hallitsijatar, mahtava Ursula\", kehui Jenkin Vincent,\n\"ja tahtonne tapahtukoon\".\n\n\"Tunnet hyvin Alsatian?\" pitkitti hänen ohjaajattarensa.\n\n\"Kyllin hyvin, riittämään\", vastasi toinen nyökäten. \"Olen aikoinani\nkuullut siellä noppien kalisevan ennen kuin minun piti tekeytyä\nherrasmieheksi ja lähteä teikarien sekaan sevalieri Booshöön luo,\nkuten häntä nimitetään, -- pahempaan pesään noista kahdesta, vaikka\njälkimäisessä höyhenet ovat koreampia.\"\n\n\"Ja arvatenkin he pitävät sinua siellä arvossa?\"\n\n\"Kyllähän\", arveli Vin, \"kun jälleen laittaudun parkkumi-ihokkaaseeni\nja sieppaan kartun kainalooni; silloin kyllä voin kävellä Alsatiassa\nkeskiyöllä niinkuin mittelisin Fleet-katua ilmipäivällä. Ainoakaan ei\nrupea rehentelemään oppipoikien ruhtinaalle ja nuijien kuninkaalle --\nhe tietävät, että minä voisin kerätä kaikki kaupunginpiirin reimat\npojat heitä vastaan.\"\n\n\"Ja sinä tunnet kaikki soutumiehet ja muut sellaiset?\"\n\n\"Osaan puhutella jokaista veneenomistajaa hänen omalla kielellään\nRichmondista Gravesendiin asti ja tunnen kaikki melojat runoilija\nJohn Taylorista pieneen Irvi-Griggiin saakka, joka ei milloinkaan\nsouda näyttämättä kaikkia hampaitaan korvasta korvaan niinkuin\nhaukottelisi hän länkien läpi.\"\n\n\"Ja sinä pystyt asettumaan mihin hyvänsä asuun tai osaan, kuten\nlautturin, teurastajan, sotamiehen tai muun sellaisen?\" pitkitti\nUrsula.\n\n\"Ei ole kaupungin muurien sisäpuolella minun veroistani\nmuuttelehtijaa\", vakuutti oppipoika, \"ja sen te tiedätte hyvin,\nemäntä. Voin haastaa kilpasille itse Ball- ja Fortune-teatterien\nnäyttelijät esittämään mitä tahansa muuta paitsi herrasmiestä.\nRiisukaa vain yltäni tämä lemmon korukuori, johon minut luullakseni\nitse paholainen villitsi sonnustautumaan, niin ette kykene keksimään\nasua, johon minä en ole kuin syntynyt.\"\n\n\"No, hahmosi muuttamisesta puhumme aikanaan\", sanoi emäntä, \"ja\nhankimme sinulle vaatteet kuten rahaakin, sillä homman suorittamiseen\nsievästi tarvitaan aika lailla varoja\".\n\n\"Mutta mistä ne rahat tulevat, emäntä?\" tiedusti Jenkin. \"Se on\nkysymys, johon mielelläni tahtoisin kuulla vastauksen, ennen kuin\nniihin kosken.\"\n\n\"Mitä hullua sinä siitä urkit! Entä jos minä suostun toimittamaan ne\nnuoren neidin mieliksi, niin mitä pahaa on siinä?\"\n\n\"Mitään sellaista en otaksu\", huomautti Jenkin pikaisesti. \"Minä\ntiedän, emäntä, että teillä ei ole kultaa liikenemään, eikä kenties\nliikenisi, jos olisikin -- siitä kukosta, ei siis ole kiekumaan.\nRahojen täytyy kai tulla Margaretilta itseltään.\"\n\n\"No, senkin epäilijä, ja mitä sitte, jos niin onkin asian laita?\"\nsanoi Ursula.\n\n\"Sitä vain\", vastasi Jenkin, \"että minä lähden suoraa päätä hänen\nluokseen kuulustamaan, onko hän rehellisin keinoin saanut niin\npaljon käteistä rahaa, sillä pikemmin menen heti hirteen kuin autan\nhäntä luvattomissa vehkeissä. Se riittää, mitä olen tehnyt itse --\nMargaret-parkaa ei ole tarvis sekoittaa kirottuihin juoniin. Hänen\nluokseen lähden ja varoitan häntä vaarasta -- sen teen, kautta\ntaivaan!\"\n\n\"Kaikkea joutavaa sinä tuletkin ajatelleeksi\", sanoi emäntä\nSuddlechop melkoisesti säikähdyksissään; \"kuuntele minua vain\nhetkinen. En tiedä tarkalleen, mistä hän sai rahat, mutta varma olen\nsiitä, että ne tulivat hänen kummi-isänsä liikkeestä.\"\n\n\"Mutta mestari George Heriot ei ole vielä palannut Ranskasta\",\nmuistutti Jenkin.\n\n\"Ei\", vastasi Ursula, \"mutta emäntä Judit on kotosalla -- ja se\nvieras lady, jota sanotaan mestari Heriotin aaveeksi -- hän ei\nmilloinkaan liiku ulkona\".\n\n\"Se on aivan totta, emäntä Suddlechop\", myönsi Jenkin, \"ja minä uskon\nteidän arvanneen oikein. Ladyllä kuuluu olevan rahoja mielinmäärin,\nja jos Marget kykenee saamaan kourallisen keijuiskultaa, niin onhan\nhänellä valta haaskata sitä miten hyvänsä.\"\n\n\"Voi, Jin Vin\", huomautti emäntä alentaen äänensä melkein\nkuiskaukseksi, \"ei meiltäkään puuttuisi kultaa mielinmäärin, jos vain\npystyisimme selvittämään sen naisen arvoituksen!\"\n\n\"Selvittäkööt ne, jotka haluavat\", vastasi Jenkin; \"minä en ikinä\nurki asioita, jotka eivät minuun kuulu. Mestari George Heriot on\narvokas ja kelpo porvari ja kunniaksi Lontoolle, ja hänellä on\noikeus hoitaa omaa huonekuntaansa mielensä mukaan. Oli kerran\npuhetta roskaväen ärsyttämisestä häntä vastaan marraskuun viidentenä\npäivänä[46] toissa vuonna, koska hänen sanottiin pitävän talossaan\nnunnalaa vanhan lady Foljamben tavoin; mutta mestari George on\nhyvin suosittu oppipoikien keskuudessa, ja meitä kerääntyi niin\npaljon rivakoita poikia koolle, että me olisimme nousseet roskaväkeä\nvastaan, jos heillä olisi ollut miehuutta nousta.\"\n\n\"No, se silleen\", luopui Ursula. \"Sano nyt minulle, miten saat\nolluksi poissa myymälästä päivän tai pari, sillä sinun tulee ottaa\nlukuun, että tämä puuha ei valmistu vähemmässä ajassa.\"\n\n\"Ka, mitä siihen tulee, niin siitä en osaa sanoa mitään\",\ntuumi Jenkin. \"Olen aina palvellut velvollisuudenmukaisesti ja\nvilpittömästi; minulla ei ole sydäntä jättäytyä pois työstä ja\npetkuttaa isännältäni sekä aikaa että rahaa.\"\n\n\"Ei, mutta kysymyksenä onkin saada hänelle rahansa takaisin\",\nmuistutti Ursula, \"ja muutoin hän tuskin näkee niitä. Etkö voisi\npyytää lupaa pistäytyäksesi setäsi luo Essexiin pariksi, kolmeksi\npäiväksi? Saattaahan hän olla sairaana.\"\n\n\"No, jos täytyy, niin ei muukaan auta\", mukautui Jenkin raskaasti\nhuoaten. \"Mutta hevillä ei minua nähdä astumassa näitä pimeitä ja\nkieroja polkuja.\"\n\n\"Ole siis hiljaa\", neuvoi emäntä, \"ja hanki lupa jo täksi illaksi.\nTule sitte tänne takaisin, jotta esittelen sinut toiselle\nvälikappaleelle, jota on käytettävä hommassa. Seis, seis! -- poika\non huumaannuksissa -- ethän toki lähde mestarisi myymälään tuossa\nasussa? Lattiamattoisessa kamarissa on kirstusi tamineinensa -- mene\nlaittautumaan oppipojaksi niin väleen kuin voit.\"\n\n\"Olen kuin noiduttu\", päivitteli Jenkin vilkaisten pukuunsa, \"tai\novat nämä narrin hepenet tehneet minusta yhtä suuren aasin kuin olen\nmontakin nähnyt niiden käyttäjien joukossa. Mutta kunhan kerran\npääsen valjaista, niin jos vielä näette minun ottavan niitä ylleni,\nannan teille luvan myydä minut mustalaiselle kantamaan patoja,\nkattiloita ja kerjäläiskakaroita koko lopun ikäni.\"\n\nNiin sanoen hän meni vaihtamaan vaatekertaa.\n\n\n\n\n22 LUKU.\n\nVakaa päätös.\n\n\nMe jätimme Nigelin, jonka vaiheita kertomaan meidät sitoo\nnimilehteemme sisältyvä sopimus, alakuloiseksi ja yksinäiseksi\nkoronkiskuri Trapboisin taloon, hänen juuri saatuansa kirjeen\nystäväkseen tulleelta lakikoululaiselta, joka ilmoitti olevansa\nestetty aiotusta tulostaan Alsatiaan. Hänen seurustelunsa paremman ja\nkunnioitettavamman yhteiskuntaluokan kanssa näytti siis toistaiseksi\nkokonaan katkenneen. Tämä oli masentava ja Nigelin ylpeälle\nluonteelle nöyryyttävä ajatus.\n\nHän astui kamarinsa ikkunaan ja näki kadun verhoutuneeksi tuollaiseen\npaksuun, kellertävään, likaiseen sumuun, joka usein käärii vaippaansa\nLontoon ja Westminsterin alitienoot. Sankassa ja ikäänkuin käsin\nkosketeltavassa hämyssä näkyi haamujen tavoin liikkumassa jokunen\nmellastaja, jotka aamu oli yllättänyt illan remusta ja jotka nyt\nkäyttivät apunansa päihtymykseltä vielä hiukan säästynyttä vaistia,\nhoiperrellen kompuroidakseen koteihinsa ja muuttaakseen päivän yöksi,\nnukkumalla pois hurjastelun, joka oli muuttanut yön päiväksi. Vaikka\nkaupungin muissa osissa oli ilmipäivä, hämärsi Alsatiassa vasta\nsarastus, eikä siellä kuulunut mitään ahkeruuden tai työskentelyn\nääniä, jotka muualla olivat jo aikaa herättäneet uinujat. Näköala oli\nliian kolkko ja vastenmielinen, pidättääkseen loordi Glenvarlochia\nalallaan. Hän siis kääntyi pois ikkunasta ja tarkasteli hiukan\nsuuremmalla harrastuksella asuntonsa kalustoa ja sisustusta.\n\nSiitä oli aikoinaan suuri osa ollut kallisarvoista ja huoliteltua.\nSuunnattomassa nelipatsaisessa makuusijassa oli yhtä paljon\nveistoksilla koristeltua tammea kuin olisi tarvittu sotalaivan\nkeulakuvioksi, ja seinäverhot olisivat riittäneet sen purjeiksi.\nJyhkeissä kullatuissa messinkikehyksissä oli tavattoman iso\nkuvastin, venetsialaista tekoa; se oli ehdottomasti ollut hyvinkin\nkallisarvoinen ennen kuin sai sen tavattoman särön, joka kulmasta\ntoiseen ulottuen suhtautui sen pintaan kuten Niili Egyptin karttaan.\nTuolit olivat erikuosisia ja -muotoisia; toiset olivat olleet\nveistoksilla somisteltuja, toiset kullattuja, mitkä damastinahalla\nja mitkä korukirjauksilla päällystettyjä, mutta kaikki olivat\nvahingoittuneita ja madonsyömiä. Uuninkamanan yläpuolella riippui\nSusannaa ja vanhimpia esittävä maalaus, jota olisi voitu pitää\nvaliotauluna, jolleivät rotat olisi pidelleet pahoin sievän\nkaunottaren nenää ja erään hänen kunnianarvoisan ihailijansa\nleukapartaa.\n\nSanalla sanoen, kaikki loordi Glenvarlochin näkemä näytti olevan\nsaatua hädän tuottamista pakkohuutokaupoista taikka polkuhinnalla\nostettua joltakulta syrjäiseltä välikauppiaalta sekä viskeltyä koolle\nkamariin kuin myymälähuoneeseen, vähääkään välittämättä hyvästä\naistista tai yhdenmukaisuudesta.\n\nPaikka tuntui Nigelistä muistuttavan merenrannikon taloja, jotka\nkovin usein ovat kalustettuja haaksirikkoutuneiden aluksien\nryöstösaaliilla, niinkuin tämä oli luultavasti varustettu häviöön\njoutuneiden tuhlarien rippeillä. \"Oma ruuheni on hyökyaallokossa\",\najatteli loordi Glenvarloch, \"vaikka haaksirikkoni ei suurestikaan\nkartuta haaksenryöstäjän saalista\".\n\nEnimmin herätti hänen huomiotaan liesiristikko, jyhkeä rykelmä\nruostuneita rautakankia, jota takassa epätasaisesti kannatteli\nkolme leijonankäpäliksi muovattua vaskijalkaa; neljäs oli jonkun\nsattuman takia koukistunut ja näytti ylpeästi kohoutuneelta kuin\nkuopimaan maata tai kuin olisi koko koje hautonut kunnianhimoista\naikomusta tallustaa keskilattialle ja nostanut jo yhden jalan sille\nretkelle. Nigelin kasvoilla häilähti hymy tämän haaveellisen aatoksen\njuolahtaessa hänen mielikuvitukseensa. \"Minun täytyy kuitenkin\npysähdyttää sen marssiminen\", hän ajatteli, \"sillä tämä aamu on\nkyllin viluinen ja raakea, vaatiakseen hiukan lämmitystä\".\n\nHän pistäysi isojen portaiden siltamalle, jotka tukevalla tammisella\nkaidevarustuksella suojattuina johtivat hänen omaan kamariinsa ja\nmuihin huoneisiin, sillä rakennus oli vanha ja melkoisen iso. Siellä\nhän huhusi moneenkin kertaan, mutta vastausta saamatta oli hänen\nviimein pakko lähteä etsimään jotakuta, joka voisi toimittaa hänelle,\nmitä hän tarvitsi.\n\nNigel oli Skotlannin vanhanaikaisen maailman tapaan saanut\nkasvatuksen, jota saattoi enimmäkseen määritellä yksinkertaiseksi,\nkaraisevaksi ja vaatimattomaksi; mutta hän oli kuitenkin tottunut\nsuureen omakohtaiseen kunnioittamiseen ja yhden tai useamman\npalvelijan alituiseen läsnäoloon ja apuun. Tämä oli yleisenä tapana\nSkotlannissa, missä palkoista ei ollut juuri puhettakaan ja missä\narvonimeä tai vaikutusvaltaa edustava henkilö tosiaan saattoi pitää\nniin paljon saattolaisia kuin halusi pelkillä elatuskuluilla. Nigel\noli senvuoksi nolostunut ja pahastuksissaan, kun huomasi jäävänsä\nhuomiota ja huolenpitoa vaille, ja sitä tyytymättömämpi oli hän, kun\nhäntä samalla suututti oma luonteensa, joka salli hänen ollenkaan\nkiusaantua moisesta pikku seikasta paljoa tärkeämpien asiain\nvaatiessa hänen harkintaansa. \"Näin isossa talossa täytyy toki\nolla joitakuita palkollisia\", virkahti hän itsekseen, kävellessään\nportailta haarautuvaa sivukäytävää myöten eteenpäin. Hän koetteli\nuseiden huoneiden ovia; niistä olivat toiset lukittuja, toiset\nkalustamattomia, ja kaikki nähtävästi kylmillään. Lopulta hän\npalasi porrassiltamalle ja päätti laskeutua alikertaan, missä luuli\ntapaavansa varmasti ainakin vanhuksen ja hänen tylyn tyttärensä.\nTässä mielessä hän ensin poikkesi pieneen, matalaan ja hämärään\nvierashuoneeseen, jossa näkyi kulunut nahkapäällyksinen nojatuoli ja\nsen edessä tohvelipari sekä vasenta käsinojaa vasten pystytettynä\nsakarasauva. Nämä olivat tammisen pöydän ääressä, joka kannatteli\nvankkaa rautasinkilöillä kiinnitettyä pulpettia ja jykeviä tinasta\nmuovattuja kirjoitustelineitä. Pitkin huonetta oli hyllyjä, kaappeja\nja muita mukavia paperien talletuspaikkoja. Tulisijan yläpuolelle\noli ripustettu vasiten näkyviin miekka, musketti ja pistoolipari\nikäänkuin ilmaisemaan, että omistaja oli vireä varjelemaan asuntoansa.\n\n\"Tämä on varmasti koronkiskurin luola\", arveli Nigel, ja hän aikoi\nhuutaa omistajaa, kun vanhus havahtuneena vähäisestäkin melusta,\nsillä ahneuden uni on harvoin sikeätä, samassa kuului puhuvan\nsisähuoneesta ärtyneellä äänellä, jota aamuinen köhäkin vavahdutteli.\n\n\"Uh, uh, uh -- kuka siellä? Hei -- uh, uh -- kuka siellä? Martha,\nhoi! -- uh, uh -- Martha Trapbois -- talossa on varkaita, ja ne eivät\nvastaa mitään -- hei, Martha! -- varkaita, varkaita -- uh, uh, uh!\"\n\nNigel yritti selittää, mutta varkaiden pelko oli vallannut vanhuksen\najun, ja hän yski ja kirkui ja yski, kunnes herttainen Martha astui\nhuoneeseen. Isäänsä kovemmin kiljui hän ettei ollut mitään vaaraa ja\nettä tulija oli heidän uusi asukkaansa. \"Pidä kiinni -- uh, uh --\npidä kiinni, kunnes minä tulen\", ehti toinen vielä muutamaan kertaan\nhuudahdella ennen kuin tyttären onnistui vaientaa hänen säikähtynyt\nhälynsä. Kylmäkiskoisesti ja lyhyeen kysyi hän sitte loordi\nGlenvarlochilta, mitä tämä tahtoi hänen isänsä huoneesta.\n\nVuokralaisella oli sillävälin aikaa tarkastella hänen ulkomuotoaan,\njoka ei suinkaan parantanut edellisenä iltana kynttilänvalolla saatua\nvaikutelmaa. Hän oli pukeutunut niin sanottuun Maria-kuningattaren\nröyhelöön ja vannehameeseen, -- ei sellaiseen olkapäille valuvaan\nröyhelöön, joka näkyy Skotlannin onnettoman kuningattaren\nmuotokuvissa, vaan siihen kuosiin, joka espanjalaistakin kankeampana\nverhosi hänen tuiman ja Smithfieldin kauhuista muistetun kaimansa[47]\nkaulaa, kohdistaen erityisesti huomion yrmeään päähän. Tämä\nvanhanaikainen vaatetus sopikin kalventuneeseen hipiään, harmaisiin\nsilmiin, ohuihin huuliin ja ynseihin kasvoihin, jotapaitsi\nvanhentunut neitonen lisäsi samaa yleisvaikutusta päähineenä\nkäyttämällänsä mustalla hipillä, huolellisesti sovittaen sen\nestämään hiuksia pääsemästä ollenkaan näkyviin, luultavasti syystä\nettä silloinen yksinkertainen aikakausi ei tiennyt mitään keinoa\nsen värin salaamiseksi, jolla aika oli alkanut leimata hänen\nsuortuviaan. Vartalo oli pitkä, laiha ja litteä, käsivarret ja kädet\nolivat luisevat, ja tavallista isommat jalat verhottuja suhdattoman\nkorkeakorkoisiin kenkiin, jotka lisäsivät jo muutenkin honkelon\nruumiin mittaa. Nähtävästi oli vaatturi tahtonut taidollaan salata\npikku viallisuutta, jonka aiheutti toisen olkapään kohoaminen toista\nkorkeammalle, mutta älykkään käsityöläisen kiitettävien ponnistusten\noli onnistunut vain kääntää tarkkaajan huomio hänen hyväntahtoiseen\naikomukseensa, kykenemättä todistamaan, että hän oli saanut sen\ntoteutetuksi.\n\nSellainen oli mistress Martha Trapbois, jonka kuivakiskoinen \"mitä\nhaette täältä, sir?\" yhä terävämpänä uudistui Nigelin korvaan, hänen\ntuijottaessaan emäntäänsä ja verratessaan itsekseen tämän ulkomuotoa\ntuollaiseen kauhtuneeseen ja kolkkoon kuvioon, jotka koristivat hänen\nmakuusijansa vanhoja uutimia. Oli kuitenkin välttämätöntä vastata,\nja hän selitti tulleensa tavoittamaan palkollisia, koska hän aamun\nkalseuden takia halusi tulen sytytettäväksi kamariinsa.\n\n\"Apuvaimomme tulee kello kahdeksalta\", ilmoitti mistress Martha.\n\"Jos haluatte tulennoksen aikaisemmin, niin on vitsakimppuja ja\nsangollinen kivihiiliä komerossa portaiden päässä -- ja ylähyllyllä\non tulukset -- voitte laittaa tulen itsellenne, mikäli haluatte.\"\n\n\"Ei -- ei -- ei, Martha\", huudahti hänen isänsä, joka oli vetänyt\nylleen arkipuseronsa ja sitelemättömin housuin ja kengin riensi\nsisähuoneesta, rosvojen nähtävästi vieläkin kummitellessa hänen\nmielessään, sillä hänellä oli kädessään paljastettu pistomiekka, joka\nnäytti peloittavalta, vaikka ruoste oli hiukan tärvellyt sen kiiltoa.\nHänen aatosjuoksunsa oli kuitenkin muuttanut se mitä hän ovella\nkuuli tulen sytyttämisestä. \"Ei -- ei -- ei\", huusi hän, ja jokainen\nkieltosana oli edeltäjäänsä pontevampi; \"herrasmies ei saa vaivautua\ntulen sytyttämisellä. Minä laitan sen itse, kor-va-uk-ses-ta\".\n\nViime sana oli vanhuksen mieli-ilmaus, jonka hän lausui omituiseen\ntapaan, ähkien sen tavu tavulta ja pannen suurta painoa viimeiselle.\nSe olikin jonkunlainen suojeleva pykälä -- hän varjeli itseänsä\nsillä kaikilta haitoilta, joita johtuu kaikkinaisen palveluksen\ntai kohteliaisuuden ajattelemattomasta tarjoamisesta; useinhan\nhuomaavaisuuden esittäjä saa aihetta katua auliuttaan, kun\nasianomaiset kiireesti tarttuvat siihen.\n\n\"Häpeä, isä\", moitti Martha, \"niin ei saa käydä. Master Grahame\nvirittää oman tulensa tai odottaa kunnes apuvaimo tulee sen\nlaittamaan -- kummin päin häntä haluttaa.\"\n\n\"Ei, lapsi -- ei, lapsi. Martha-lapsonen, ei\", hoki vanha saituri;\n\"mikään apuvaimo ei saa koskettaa tuliristikkoa minun talossani.\nNe panevat -- uh, uh -- vitsakimpun päällimäiseksi, ja sillä\nlailla eivät kivihiilet syty, ja lieska leimahtaa ylös hormiin, ja\npuut ja lämpö haaskaantuvat. Minä kyllä laitan sen kunnollisesti\nherrasmiehelle, korvauksesta, jotta se kestää -- uh, uh -- kestää\nkaiken päivää.\" Tässä hänen kiivautensa yllytti yskän niin rajuksi,\nettä Nigel kykeni vain joistakuista hajallisista sanoista käsittämään\njatkon -- kehoituksen tyttärelle siirtämään pois hiilihangon ja\npihdit vieraan kamarista ja vakuutuksen, että hänen isäntänsä tarpeen\nmukaan kävisi sitä hoitelemassa \"korvauksesta\".\n\nMartha osoitti yhtä vähän huomiota ukon määräyksille, kuin hallitseva\naviosiippa sorretulle miehellensä. Hän vain kertasi vielä pontevammin\nja moittivammin: \"Häpeä, isä -- häpeä!\" Sitte kääntyen vieraaseensa\nhän sanoi tavalliseen tylyyn tapaansa: \"Master Grahame, on parasta\nolla teitä kohtaan suora heti alussa. Isäni on vanha, hyvin vanha\nmies, ja hänen älynsä on hiukan heikontunut, kuten voitte nähdä --\nvaikka minä en neuvoisi teitä menemään hänen kanssaan kauppoihin,\nmuutoin saatatte huomata oman järkenne jäävän alakynteen. Minä taasen\nolen yksinäinen nainen enkä totta puhuakseni suurestikaan huoli nähdä\ntai puhutella ketään. Jos voitte tyytyä nukkumatilaan, suojaan ja\nturvaan, niin on oma vikanne, ellette niitä saa; ja niitä etuja ei\nole aina tavattavissa tältä onnettomalta tienoolta. Mutta jos etsitte\nkunnioittavaa huomaavaisuutta ja palvelusta, niin sanon teille heti,\nettä niitä ei saa täältä.\"\n\n\"Minulla ei ole tapana tunkeutua kenenkään tuttavuuteen, madam, tai\ntuottaa vaivaa\", vastasi vieras. \"Kuitenkin tarvitsen palvelijaa\nauttamaan pukeutumisessani. Kenties voitte suosittaa minulle\nsellaisen?\"\n\n\"Kyllä, kaksikymmentä\", vastasi mistress Martha, \"jotka sieppaavat\nkukkaronne sidellessään nauharuusukkeitanne ja leikkaavat kurkkunne,\ntasoittaessaan pielustanne\".\n\n\"Minä rupean itse hänen palvelijakseen\", tarjoutui vanhus, jonka\nymmärrys joksikin aikaa haipuneena oli taas osittain päässyt\nkeskustelun tasalle. \"Minä harjaan hänen viittansa -- uh, uh --\nja sidon nauhansa -- uh, uh -- ja puhdistan kenkänsä -- uh -- ja\njuoksen hänen asioillaan nopeasti ja taatusti -- uh, uh, uh, uh --\nkorvauksesta.\"\n\n\"Hyvästi, sir\", virkkoi Martha Nigelille jyrkästi. \"Tyttärelle ei voi\nolla mieluista, että vieras kuulee hänen isänsä haastavan tuollaista.\nJos olette todella herrasmies, niin peräydytte omaan huoneeseenne.\"\n\n\"En tahdo viipyä hetkeäkään\", vastasi Nigel kunnioittavasti, sillä\nhän tajusi, että asianhaarat lievensivät naisen ynseyttä. \"Tahtoisin\nvain kysyä teiltä, voiko palvelusmiehen avun hankkimisesta toden\nteolla koitua vaaraa tässä paikassa?\"\n\n\"Nuori herra\", selitti Martha, \"vähänpä tunnette Whitefriarsia,\nkun sitä kysytte. Me asumme yksinämme tässä talossa, ja harvoin on\nvieras päässyt tänne -- ja suoraan puhuen ette olisi päässyt tekään,\njos minun mieltäni olisi kysytty. Katsokaa ovea -- päättäkää, voiko\nlinnassakaan olla vankempaa; alikerran ikkunoita suojelee ristikko\nulkopuolelta, ja katsokaahan näitä luukkuja sisäpuolella.\"\n\nHän veti yhden niistä syrjään ja näytti tukevat teljet ja vitjat,\njoilla ne kiinnitettiin. Sillävälin köpitti ukko hänen viereensä,\ntarttui vapisevalla kädellä hänen hameeseensa ja kuiskasi hätäisesti:\n\"Älä näytä, miten ne avataan ja lukitaan. Älä näytä hänelle sitä\ntemppua, Martha -- uh, uh -- _mistään_ korvauksesta.\" Martha pitkitti\nolematta hänestä millänsäkään:\n\n\"Ja kuitenkin, nuori herra, olemme useanakin kertana olleet\nvähällä havaita kaikki nämä puolustusneuvot liian heikoiksi\nvarjelemaan henkeämme. Niin pahan vaikutuksen on tehnyt kunnottomaan\nnaapuristoomme onneton kuulopuhe isä-parkani rikkaudesta.\"\n\n\"Älä sano siitä mitään, vaimo\", kielsi saituri, jonka äreyttä lisäsi\npelkkä oletuskin, että hän oli varakas. \"Älä sanaakaan hiisku\nsiitä, taikka lyön sinua, vaimo -- rusikoitsen sauvallani valheiden\nlevittämisestä, jotka lopuksi toimittavat kurkkumme leikatuiksi --\nuh, uh. Minä olen vanha köyhä mies\", jatkoi hän Nigeliin kääntyen,\n\"ruti köyhä mies, valmis tekemään mitä hyvänsä rehellistä työtä,\nkohtuullisesta korvauksesta\".\n\n\"Sentähden varoitan teitä elämäntavoistanne, nuori herra\", puheli\nMartha. \"Siistiämiseen käytetty päivätyöläinen palvelee teitä kyllä\nmikäli kykenee, mutta viisas mies on paras oma apulaisensa.\"\n\n\"Te olette antanut minulle hyvän opetuksen, madam, ja minä kiitän\nsiitä. Varmasti tutkistelen sitä aikaa myöten.\"\n\n\"Siinä teette hyvin\", vakuutti Martha. \"Ja koska näytätte olevan\nkiitollinen neuvosta, niin annan teille pari lisää, vaikka yleensä\nen pyri neuvomaan ihmisiä. Älkää antautuko tuttavuuteen kenenkään\nkanssa Whitefriarsissa, älkääkä millään ehdolla lainatko rahaa,\nolletikaan isältäni, sillä hän petkuttaa teitä, niin hourulta kuin\nhän näyttääkin. Lopuksi, ja ennen kaikkea, älkää viipykö täällä\nhetkeäkään kauvemmin kuin on pakko. Hyvästi, sir.\"\n\n\"Käivärä puu voi kantaa hyviä hedelmiä ja tyly luonne antaa\noivallisia neuvoja\", ajatteli Glenvarlochin loordi peräytyessään\nomaan huoneeseensa. Siellä sama aatos johtui yhä uudestaan hänen\nmieleensä, kun hän lämmikkeekseen asteli edes takaisin, kykenemättä\nvielä suopumaan siihen ajatukseen, että hän laittaisi oman\ntulennoksensa.\n\nVihdoin järjestyivät hänen mietteensä seuraavaksi yksinpuheluksi.\nTällä sanantavalla pyydän saada huomauttaa kerta kaikkiaan\ntarkoittavani, että Nigel ei kirjaimellisesti puhuen virkkanut\nääneen kaikkea sitä, mitä alempana on lainausmerkeillä ilmaistu\nhänen lausumakseen tuossa lattiata itsekseen mitellessään. Minä itse\nse katson hyväksi esittää rakkaalle lukijalleni mieluummin puheen\nkuin selostuksen muodossa kuvan sankarini mielentilasta, hänen\naatoksistaan ja päätöksistään. Olen siis pukenut hänen mietteensä\nsanoiksi, ja samaa käsitän yksinpuheluilla tarkoitettavan sekä\nnäyttämöllä että kammiossa, se kun on luonnollisin ja kenties\nainoakin tapa ilmoittaa katsojalle, mitä oletetaan esiintyjän\nsielussa liikkuvan. Luonnossa ei tosin ilmene mitään sellaisia\nyksinpuheluja, mutta ellei niitä hyväksyttäisi sovinnaiseksi\nyhdyssiteeksi runoilijan ja yleisön välillä, pakoittaisimme me\ndraamalliset tekijät mestari Puffin kaavaan, joka panee loordi\nBurleighin vihjaamaan kuulijakunnalle pitkällistä valtiollista\ntodistelujaksoa yhdellä ainoalla perusteellisella nyökkäyksellä;\nkertomuksessa on kirjailijalla kyllä vaihtoehtonaan mainita, että\nhänen henkilönsä ajattelivat niin ja niin, pohtivat tuota ja tätä\nsekä pääsivät siihen ja siihen päätelmään, mutta yksinpuhelu on\nytimekkäämpi ja elävämpi ilmaisutapa samoille tiedoille. Näinpä\nsiis haasteli tai olisi saattanut haastella oman itsensä kanssa\nGlenvarlochin loordi:\n\n\"Hän oli oikeassa ja antoi minulle opetuksen, jota tahdon käyttää.\nOlen koko elämäni ajan turvautunut muiden apuun siinä, missä on\ntodella ylväämpää saada se omista ponnistuksista. Minua hävettää\ntuntea sitä mitätöntä haittaa, jota pitkällinen tottumus on johtanut\nminut kokemaan palvelijan puutteessa -- minua hävettää se. Mutta\npaljoa, paljoa enemmän hävettää minua, että olen antanut tuon tavan\n-- taakkani heittämisen muiden kannettavaksi -- tehdä minut tähän\nkaupunkiin tulemisestani asti pelkäksi uhriksi tapahtumille, joihin\nen ole milloinkaan edes yrittänyt vaikuttaa. Olen ollut toimimaton\nolento, johon muiden toimet ovat alituiseen suuntautuneet -- yhden\nystävän suojelema, toisen pettämä, mutta sekä toisen suomassa edussa\nettä toisen tuottamassa pahassa yhtä epäitsenäinen ja avuton kuin\nvene, joka airotta tai peräsimettä ajelehtaa tuulten ja aaltojen\narmoilla. Minusta tuli hovimies, koska Heriot niin neuvoi -- peluri,\nkun Dalgarno keksi sen juonekseen -- alsatialainen, syystä että\nLowestoffe sitä esitti. Mitä tahansa hyvää tai pahaa olen kokenut,\nse on aiheutunut muiden toiminnasta eikä omastani. Isäni pojan ei\nsovi enää noudattaa tätä taipuisaa ja poikamaista menettelyä. Elä\ntai kuole, uppoo tai ui, Nigel Olifaunt, tästä hetkestä alkaen\npitää sinun uskoa turvallisuutesi, menestyksesi ja kunniasi omien\nponnistustesi varaan tai sortua siihen kunniaan, että olet ainakin\nkäyttänyt omaa vapaata tahtoasi. Tahdonpa kirjoittaa muistikirjaani\nhänen sanansa: 'Viisas mies on paras oma apulaisensa.'\"\n\nHän oli juuri pistänyt muistikirjan taskuunsa, kun vanha apuvaimo,\njoka työkuntonsa vahvikkeeksi oli pahasti luuvalon rampauttama,\nnilkutti huoneeseen yrittämään, oliko vieraalta saatavissa jotakin\npikku hyvitystä palvelemisella. Hän otti halukkaasti hankkiakseen\nloordi Glenvarlochin aamiaisen, ja kun naapuritalossa oli\nruokapaikka, suoriutui hän tehtävästään nopeammin kuin Nigel oli\nosannut aavistaa.\n\nHänen lopetettuaan yksinäisen ateriansa ilmoitettiin lakikoulun\nvahtimestarin tavoittavan master Grahamea hänen ystävänsä master\nLowestoffen puolesta. Eukon laskettua sanansaattajan sisälle luovutti\ntämä Nigelille pienen matkakirstun, johon oli sullottu hänen\nhaluamansa vaatetarpeet, ja pisti sitte salaisemmin hänen käteensä\nrahalippaan, jota hän oli huolellisesti piilotellut viittansa alla.\n\"Hyvä kun pääsin siitä eroon\", huoahti mies, hänen asettaessaan sen\npöydälle.\n\n\"No, eihän se kovinkaan painava ole\", vastasi Nigel, \"ja te olette\nroteva nuori mies\".\n\n\"Kyllähän, sir\", huomautti kantaja, \"mutta itse Simsonkaan ei\nolisi turvallisesti tuonut sellaista kapinetta läpi Alsatian, jos\npukaripojat olisivat tienneet, mitä siinä oli. Katsokaahan sisälle,\nsir, nähdäksenne kaiken olevan kunnossa -- minä olen rehellinen mies,\nja kajoamattomana se minun käsistäni heltisi. Kuinka kauvan se säilyy\nsellaisena jälkeenpäin, se riippuu omasta huolenpidostanne. En soisi\nhyvän nimeni joutuvan kärsimään mistään takaletkauksesta.\"\n\nSanansaattajan tunnollisuutta tyydyttääkseen avasi loordi Glenvarloch\nlippaan hänen läsnäollessaan ja näki entisessä järjestyksessään\npienet rahavaransa sekä pari, kolme kallisarvoista paperia,\njoista varsinkin kuninkaan omakätisesti hyväksymä velkomuskirja\noli tähdellinen. Miehen pyynnöstä hän käytti lippaassa olleita\nkirjoitusneuvoja, lähettääkseen Lowestoffelle kuitin omaisuutensa\nturvallisesta saapumisesta. Hän lisäsi muutamia sydämellisiä\nkiitoslauseita lakikoululaisen palveluksista, ja juuri kun hän\nsinetitsi sen antaakseen kantajalle, astui huoneeseen talon ikäkulu\nisäntä. Hänen nukkavieru musta vaatetuksensa oli nyt hiukan\nparemmassa järjestyksessä kuin heidän äskeisessä kohtauksessaan,\nja hänen hermostonsa ja ymmärryksensä näyttivät olevan vähemmän\nhämmennyksissä, sillä paljoakaan köhimättä tai epäröimättä kehoitti\nhän Nigeliä maistamaan aamujuomakseen terveellistä mietoa vehnäolutta\njota hän kantoi isolla nahkaisella kolpakolla toisessa kädessään,\ntoisella pyöritellen siinä rosmariinin vesaa, antaakseen sille\ntuoksua, kuten hän sanoi.\n\nNigel kieltäysi kohteliaasta tarjouksesta ja ilmaisi samalla kertaa\nsävyllään, että hän ei halunnut kamarinsa rauhaa häirittävän; siihen\nhänellä olikin sitä suurempi oikeus, kun ottaa lukuun, kuinka kylmän\nvastaanoton hän oli kohdannut eksyessään sen suojasta isäntänsä\nalueelle. Mutta avoimessa lippaassa oli niin mielenkiintoista tavaraa\neli oikeammin metallia vanhan Trapboisin mielestä, että hän jäi\nhievahtamattomaksi kuin vainukoira saaliinsa edessä, nenä ojolla\nja toinen käsi sojossa kuin kohotettu etukäpälä, jolla tuo älykäs\nnelijalkainen toisinaan ilmaisee saaneensa vihiä jäniksestä. Nigel\noli särkemäisillään vanhan Trapboisin jäykistyttävän lumouksen\nlyömällä kiinni lippaan kannen, mutta silloin käänsi hänen huomionsa\ntoisaalle sanansaattaja, joka pidellen kirjettä kädessään kysyi,\njättäisikö hän sen mr. Lowestoffen asuntoon lakikoulurakennukseen vai\nveisikö Marshalsean vankilaan.\n\n\"Marshalseanko?\" toisti loordi Glenvarloch; \"mitä se tähän kuuluu?\"\n\n\"Ka, sir\", selitti mies, \"herra-parka on pantu sinne taattuun\ntalteen, koska hänen hyvän sydämensä sanotaan houkutelleen hänet\npolttamaan hyppysensä toisen miehen rokalla\".\n\nNigel sieppasi hätäisesti kirjeen takaisin, mursi sinetin, liitti\nsen sisältöön hartaan pyyntönsä, että hänelle heti ilmoitettaisiin\nvangitsemisen syy, ja lisäsi, että jos se johtui hänen omasta\nonnettomasta rettelöstään, ei sitä voinut kestää pitkälle, koska\nhän oli jo ennen kuin oli kuullutkaan mitään aihetta, joka niin\njyrkästi vaati häntä antautumaan, päättänyt menetellä siten,\nvaliten mielestään miehuullisimman ja kunnollisimman toimenpiteen,\nminkä hänen kova onnensa ja varomattomuutensa oli jättänyt hänen\nkäytettäväkseen. Sentähden pyysi hän mr. Lowestoffea pidättymään\nkaikesta turhasta hienotuntoisuudesta tässä suhteessa, koska hän oli\npäättänyt antaumisensa omalle maineelleen tarvittavana uhrauksena,\nvaan vilpittömästi mainitsemaan, millä tavoin se oli parhaiten\njärjestettävissä, jotta Lowestoffe selviytyisi pälkäästä, johon\nkirjoittajan täytyi peljätä ystävänsä joutuneen hänen asioitansa\nkohtaan osoittamansa jalomielisen harrastuksen takia. Kirje päättyi\nhuomautuksella, että kirjoittaja aikoi odottaa vastausta vuorokauden\nja sen ajan kuluttua toteuttaa päätöksensä. Hän antoi kirjelmän\nlähetille ja tukien pyyntöänsä kolikolla kehoitti häntä viipymättä\ntoimittamaan sen master Lowestoffen käsiin.\n\n\"Minä -- minä -- minä -- vien sen hänelle itse\", tarjousi vanha\nsaituri, \"puolesta korvauksesta\".\n\nKuullessaan tämän yrityksen velvollisuutensa ja hyvityksensä\nanastamiseksi ei mies siekaillut silmänräpäystäkään, vaan sujautti\nrahan taskuunsa ja pötki kiireimmiten asialleen.\n\n\"Isäntä Trapbois\", huomautti Nigel äijälle hiukan kärsimättömästi,\n\"oliko teillä mitään erityistä asiaa minulle?\"\n\n\"Minä -- minä -- tulin kuulustamaan, oletteko nukkunut hyvin\",\nvastasi vanhus, \"ja -- voisinko minä tehdä mitään palvelukseksenne,\nmistään korvauksesta\".\n\n\"Ei, kiitos\", epäsi loordi Glenvarloch, \"kiitos vain\", ja ennen kuin\nhän sai sanotuksi enempää kuului portailta raskaita askeleita.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti ukko hätkähtäen. \"Hei, Dorothy -- apuvaimo --\nhoi, tytär -- vetäkää telki eteen, kuulkaa, naiset -- ovi on jätetty\nsäppiin!\"\n\nKamarin ovi avautui selki selälleen, ja sisälle teiskaroitsi se\nruumiikas sotainen sankari, jota Nigel oli edellisenä iltana turhaan\nmuistutellut mieleensä.\n\n\n\n\n23. LUKU.\n\nHäiritseviä vieraita.\n\n\nUljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin\nnäillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja\nryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi\nvasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen\nsamettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta,\nnahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin,\nsamasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti\nuumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella\nisoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa\nväkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun\nröyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus\nei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia\nvanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte\nnahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian\nuusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel\nGrahamen terveydeksi.\n\nLaskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään\nhän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt.\n\"Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu -- ja arvatakseni\npantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut\npähkinänkuorellinen maltaita -- kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja\nkuitenkin se solui pihisten alas kurkustani -- poreillen, jumaliste,\nkuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas\nmaster Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän\nkunniaksenne -- kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin\nerkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat -- ja tappelimmekin\nhyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista\nkuten näette -- muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt\nosoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni.\nHengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti\nmeidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin\nkykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen\nkanssa rakkauden ja sovun maljoja. Mutta _caracco_, kurja höperö orja\nhän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen\nlivreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi!\nSanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo\nhän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu -- tahdotko saada\nsoturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian\nsielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin\npannaan tulista konjakkia sameaan olueen?\"\n\n\"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni\",\nsanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva\n\"uh, uh\".\n\n\"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?\" kysyi kapteeni. \"Ja miksei,\nsinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa\nkauppansa hieromiseen.\"\n\n\"Kapteeni\", huomautti Trapbois, \"tulin tänne pikku asialle jalon\nystävämme master Nigel Greenin luo -- uh, uh, uh --\"\n\n\"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?\" vastasi pukari.\n\"Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut,\nmies. Näethän\", ja hän viittasi lippaaseen, \"että uljaalla master\nGrahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja\nkillinkejä kosolti.\"\n\n\"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! -- uh, uh\", vastasi\nkoronkiskuri, \"jos vain osaisit -- mutta pahaksi onneksesi olet\nsinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat\nkotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä\nvastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani\nlähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan\n-- uh, uh -- mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat.\"\n\n\"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!\"\nvastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet.\n\"Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa,\nja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet\nkukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika\nyhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?\"\n\nMies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin\nkestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta,\njolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti:\n\"Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan\naamusella.\"\n\n\"Kortit saattavat olla mieluisampia\", arveli kapteeni Colepepper;\n\"ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka\nvakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin\nikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja\nmatalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä,\nlommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista\njutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi\nainoatakaan moista keplotusta.\"\n\n\"Täydellisen sanaston olette kuitenkin saanut, sir\", virkkoi Nigel\nyhtä kylmäkiskoisesti kuin ennenkin.\n\n\"Niin olen, kautta kunniani\", vastasi tämä Hektor; \"sellaisia\npuheentapoja oppii herrasmies kaupungilla. Mutta kenties maittaisi\nteille ote verkkopalloa tai kuoppapalloa -- meillä on välttävän hyvä\nkenttä tässä lähellä ja niin naseva valikoima urheita herrasmiehiä\nkuin on koskaan nähty pitelemässä ulkokisojen lekkeitä.\"\n\n\"Olen estetty tällähaavaa\", huomautti loordi Glenvarloch, \"ja\nsuoraan sanoen toivon niihin suuriarvoisiin etuoikeuksiin, jotka\nyhteiskuntanne on minulle suonut, saavani lukea kotirauhan, silloin\nkun mieleni tekee sitä nauttia\".\n\n\"Nöyrin palvelijanne, sir\", sanoi kapteeni, \"ja kiitos\nkohteliaisuudestanne. Jack Colepepper saa kylliksi seuraa eikä\ntunkeudu kenenkään kumppaniksi. Mutta kenties haluatte pyöräyttää\notteen keilasilla?\"\n\n\"Siihen ei minulla ole vähäisintäkään halua\", vastasi nuori\naatelismies.\n\n\"Tai hyppäyttää kirppua -- juoksuttaa etanaa -- soudattaa venoa, hä?\"\n\n\"Ei -- en ryhdy mihinkään sellaiseen\", kieltäysi Nigel.\n\nUkko oli pienillä killisilmillään tähystellyt kumpaistakin, mutta\nnykäisi nyt ruumiikasta Hektoria takinliepeestä ja kuiskasi: \"Älä\ntuputa hänelle veikkojen tekosia, se ei käy täällä täydestä -- anna\nmullon kisailla, kyllä se kohdakkoin kohoaa koukkuun.\"\n\nMutta pukari luotti omaan voimaansa ja luuli kai arkuudeksi\nsitä kärsivällistä halveksumista, jolla Nigel vastaanotti hänen\nesityksiään. Avoin lipas yllytti häntä myös, ja hän alkoi omaksua\näänekkäämpää ja uhkaavampaa sävyä. Hän suoristausi, rypisti kulmiaan,\notti ammatillisen tuimuuden katsannon ja pitkitti: \"Alsatiassa,\nkatsokaas, pitää miehen olla naapurillinen ja seuraa sietävä.\nHelkkunassa, sir, me halkaisisimme jokainoan nenän, joka nyrpistyisi\nmeille rehdeille miehille. Niin, sir, me sivaltaisimme sen halki\nrustoon asti, vaikka se ei olisi eläissään haistanut muuta kuin\nmyskiä, hajupihkaa ja hovituoksuista ruusuvettä. Istu ja pala, minä\nolen soturi enkä piittaa loordista enempää kuin lampunsytyttäjästä!\"\n\n\"Haastatteko riitaa, sir?\" virkkoi Nigel tyynesti, sillä hänellä ei\ntosiaankaan ollut halua joutua häpeälliseen tappeluun tuollaisessa\npaikassa ja tuommoisen miehen kanssa.\n\n\"Riitaako, sir?\" vastasi kapteeni. \"En minä riitaa hae, vaikken\nmyöskään välitä, kuinka pian semmoisen tapaan. Tahdon vain saada\nteidät ymmärtämään, että teidän pitää olla naapurillinen, siinä\nkaikki. Entä jos lähtisimme virran yli puutarhaan ja katselisimme\nsonnin usutusta -- lemppari, ettekö tee ikinä mitään?\"\n\n\"Jotakin tekemään tunnen tavatonta kiusausta tällä hetkellä\",\nilmoitti Nigel.\n\n\"Nimittäin?\" sanoi Colepepper rehentelevästi. \"Antakaa kuulla se\nkiusaus.\"\n\n\"Tunnen kiusausta paiskata teidät päistikkaa ulos ikkunasta, jollette\npiammiten luiki alas portaita.\"\n\n\"Paiskata minut ikkunasta? -- kuolema ja kadotus!\" huudahti kapteeni.\n\"Yksinäisen lyömämiekkani olen minä Budassa pannut kahtakymmentä\nkäyräsapelia vastaan, ja saisiko lapsekas skotlantilainen pikku\nkerjäläisloordi puhua minusta ja ikkunasta samassa hengähdyksessä?\nVäisty syrjään, vanha kaakki, anna minun tehdä skotlantilaista\nvatkulia -- hänen on kuoltava!\"\n\n\"Taivaan tähden, hyvät herrat\", huudahti vanha saituri heittäytyen\nheidän väliinsä, \"älkää mistään hinnasta häiritkö rauhaa! Jalo\nvieras, suvaitkaa kapteenia -- hän on oikea Troijan Hektor. Kunnon\nHektor, suvaitse vierastani -- varmastikin hän on oikea Akilles -- uh\n-- uh.\"\n\nHänet keskeytti hengenahdistus, mutta kuitenkin hän yhä kieppui\nkiistakumppanien välissä, Colepepperin paljastettua säilänsä ja\ntehdessä tyhjiä hotaisuja vastustajaansa kohti, sillävälin kun Nigel\noli astahtanut taaksepäin ottamaan miekkaansa ja nyt piteli sitä\nhuotrassa vasemmassa kädessään.\n\n\"Lopeta tämä hulluttelu, roisto!\" kiivastui Nigel. \"Tuletko tänne\nlatelemaan kovaäänisiä sadatuksiasi ja teennäistä urheuttasi minulle?\nNäyt tuntevan minut, ja minua hävettää sanoa, että olen kyennyt\nvihdoinkin johdattamaani mieleeni sinut. Muista puutarhaa ravintolan\ntakana, kurja konna, ja sitä kiirettä, jolla viisikymmentä miestä\nnäki sinun pinttävän pakoon paljastetun miekan tieltä. Mene matkaasi\näläkä pane kiusakseni sitä kehnoa vaivaa, että minun pitäisi peitota\nmokoma julkea pelkuri alas portaita.\"\n\nOdottamaton tunteminen synkistytti rehentelijän kasvoja kuin yö,\nsillä hän oli epäilemättä katsonut olevansa turvallinen muuttuneessa\nasussaan ja mustan silmälappunsa suojassa sellaisen henkilön\nilmisaannilta, joka oli nähnyt hänet vain kerran. Hän puri hammasta,\npuristi kätensä nyrkkiin ja näytti ponnistautuvan hetkelliseen\nmiehuuteen, karatakseen vastustajansa kimppuun. Mutta hänen luontonsa\nlannistui, hän työnsi miekkansa huotraan, käänsi selkänsä synkeän\näänettömänä eikä hiiskunut sanaakaan ennen kuin saapui ovelle,\njolloin hän pyörähti päin ja uhkasi karkeasti kiroten: \"Jos en kosta\nsinulle tätä hävyttömyyttä ennen kuin kuluu montakaan päivää, niin\nperiköön hirsipuu ruumiini ja pahahenki sieluni!\"\n\nNiin sanoen ja luoden aatelismieheen katseen, jonka päättäväinen\nkiukku ja ilkeys tekivät hänen kasvonpiirteensä villin rajuiksi,\nvaikka ne eivät kyenneet voittamaan hänen pelkoansa, hän kääntyi\nja poistui talosta. Nigel seurasi häntä porrassiltamalle asti,\nnähdäkseen hänen lähtevän, ja paluuta tehdessään hän kohtasi\nmistress Martha Trapboisin, jonka oli melu saanut lähtemään\nhuoneestaan. Nigel ei voinut olla virkkamatta hänelle luonnollisessa\nnärkästyksessään: \"Soisinpa, madam, että voisitte opettaa isällenne\nja hänen ystävilleen sen ohjeen, jonka suosiollisesti annoitte\nminulle tänä aamuna, ja saada heidät jättämään minut oman huoneeni\nhäiritsemättömään yksinäisyyteen.\"\n\n\"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies\",\nvastasi toinen, \"niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte\ntavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla\nmenestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa\nkiusata teitä pitempään.\"\n\nHän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa\nlippaaseen: \"Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää\nmontakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti.\" Nigelin pikaisesti sulkiessa\nlippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta\nosoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen,\npöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.\n\n\"Niin, niin, lapsonen\", myönteli vanhus, ja hänen viekas\nirvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään\noveluuteensa, \"kyllä tiedän -- tiedän -- uh -- mutta minä puijaan\nhänet -- tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät -- niin,\nniin -- minulla on omat metkuni -- uh -- uh\".\n\n\"_Sinäkö_ hoitelisit, isä!\" vähäksyi yksivakainen neito; \"kurkkusi\nsinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä\net pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen.\"\n\n\"Voittojani, vaimo? kultiani?\" sanoi saituri ähmissään; \"voi\nhyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja -- vähän ja\npinnistettyjä\".\n\n\"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä\", väitti tytär, \"eikä olisi\nkelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt\nkeveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen\nvälityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta\", hän\nvirkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä\nhänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, \"hän ei kuule\nminua -- ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan\nkokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta\nettä henkeä?\"\n\n\"Isänne\", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä\narvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä\nnais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan,\n\"isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän\ntoimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei\ntajua todisteittenne pätevyyttä.\"\n\n\"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on\nminun paras perintöni häneltä\", vastasi Martha. \"Ikä on jättänyt\nhänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan\nei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat\nkierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä.\"\n\n\"Tytär! -- hei, vaimo -- no, emäntäiseni!\" virkkoi vanhus havahtuen\njostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt\nluultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; \"mene\nkamariin, vaimo -- mene kamariin -- vedä teljet eteen ja vitjat --\npidä visusti silmällä ovea -- älä laske sisälle tai ulos ketään muuta\nkuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä\nherttua Hildebrodin luo -- niin, niin, on ollut aika, jolloin oma\nvaltuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii\ntuuli.\"\n\nJa tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus\nhuoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä\ntyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.\n\n\"Teidän pitäisi suostuttaa isänne lähtemään pois tästä pahasta\nnaapuristosta\", esitti Nigel, \"jos olette todella peloissanne hänen\nturvallisuudestaan\".\n\n\"Hän ei olisi turvassa missään muualla\", selitti tytär. \"Mieluummin\nsoisin vanhuksen olevan kuollut kuin julkisesti häväistävänä.\nMuualla häntä viskeltäisiin loalla ja ajettaisiin takaa kuin pöllöä,\njoka uskaltautuu päiväpaisteeseen. Täällä hän oli turvassa niin\nkauvan kuin hänen kumppaninsa kykenivät käyttämään hyväkseen hänen\nlahjojansa; nyt he pusertavat ja keritsevät häntä jos jollain\nverukkeella. He kohtelevat häntä rantautuneena aluksena, josta\njokainen saa siepata saalista, ja se keskinäinen kademielisyys, jota\nhän herättää heissä yhteisenä omaisuutena, saattaakin heidät kenties\nvarjelemaan häntä yksityisemmiltä ja väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.\"\n\n\"Kuitenkin pitäisi teidän mielestäni poistua tältä seudulta\", väitti\nNigel, \"koska voisitte löytää turvallisen suojan jostakin muusta\nmaasta\".\n\n\"Epäilemättä Skotlannista\", virkahti toinen vilkaisten häneen\nterävästi ja epäluuloisesti, \"rikastuttaaksemme muukalaisia\npelastetuilla varoillamme. Niinkö, nuori mies?\"\n\n\"Madam, jos tuntisitte minut\", vastasi loordi Glenvarloch, \"niin\nsäästäisitte minut sanoihinne sisältyvästä epäluulosta\".\n\n\"Kuka sen takaa?\" muistutti Martha terävästi. \"Teitä sanotaan\ntappelijaksi ja peluriksi, ja minä tiedän, missä määrin onnettomat\nvoivat luottaa sellaisiin.\"\n\n\"Minusta puhutaan väärin, kautta taivaan!\" vakuutti loordi\nGlenvarloch.\n\n\"Saattaa niin olla\", myönsi Martha. \"Enpä juuri välitä paheenne tai\nhupsuutenne suuruudesta, mutta selvästi on jompikumpi toimittanut\nteidät tänne, ja yhtä selvää on, että parhaana rauhan, turvan ja\nonnellisuuden toiveena on teillä päästä mitä pikimmiten lähtemään\npaikasta, joka on aina sikoläävänä ja usein teurastamona.\" Niin\nsanoen hän poistui huoneesta.\n\nTuon naisen ynseässä sävyssä oli jotakin melkein halveksivaa hänen\npuhuttelemaansa kohtaan, ja sellaista häpeätä ei Glenvarloch ollut\nköyhyydestään huolimatta vielä omakohtaisesti kokenut, joten se\nherätti hänessä ohimenevää kiusallista kummastusta. Myöskään\neivät hänen korvissaan kuulostaneet suinkaan mieluisilta ne\nhämärät viittaukset, joita Martha huomautteli hänen pakopaikkansa\nvaarallisuudesta. Joutuneena asemaan, jossa ympäristönä on\nepäluuloisia henkilöitä eikä ole saatavissa mitään muuta neuvoa\nja apua kuin urhean sydämen ja voimakkaan käden varaamaa, tuntee\nuljainkin mies masennusta, hyljättynä olemista, joka tuokioksi\njäähdyttää hänen vertansa ja painostaa hänen luontaisen reipasta\nmielialaansa.\n\nMutta jos Nigelin mielessä heräsikin apeita aatoksia, ei hänellä\nollut aikaa antautua niihin, ja jos hän ei nähnytkään suuria toiveita\nystävien saamisesta Alsatiassa, havaitsi hän kyllä vierailujen\nhäätävän häneltä yksinäisyyden.\n\nHän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen\najatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun\nhäntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod\nitse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut\nkuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen\npäästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri,\njota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että\nväriltään ja sisällöltään.\n\n\"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne\", lausui rasvainen aami,\nsiristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille\nomituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen\nkintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean\nmurinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa,\nTrapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä\nmaininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä\nse lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle\nvieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel\nkoiran isännän puhuttelun.\n\n\"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!\" käski herttua Hildebrod.\n\"Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord.\"\n\n\"Luullakseni, sir\", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui\nsiihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa,\n\"luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame\".\n\nWhitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen,\njulkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui\nmelkein käsittämättömäksi: \"Niggle Green -- Niggle Green -- Niggle\nGreen! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa\nnyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä\nennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä,\nminä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime\nyönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti\nkutti! Ha, ha, ha!\"\n\nNigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi\npikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta,\nvaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa\nnauttimassa.\n\n\"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne\nviisaita neuvoja\", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel\njäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä\nvanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan,\nja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.\n\nKun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä\nhuolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen\nja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.\n\n\"Minä en milloinkaan käytä sellaisia, sir\", muistutti Glenvarloch.\n\n\"Sitten on aika alkaa -- on vainkin\", vastasi herttua. \"Kuules,\nvanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi\nGreenin aamujuoma. Annas olla -- mitä tilataan, mylord? Vaahtoava\nhaarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu\nkoskenniskassa? Taikka -- hm -- niin, nuoret miehet ovat nirsuja --\nsarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja\nmausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme\njumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin\nvoitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne\nolutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan\nhaukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin.\"\n\nGlenvarloch ajatteli olevan kenties parempi sietää tämän miehen\nröyhkeyttä tuokioksi kuin joutua uusiin häpeällisiin riitoihin. Hän\nantoi senvuoksi häiritsijänsä määräillä keskeytyksettä, huomauttaen\nainoastaan: \"Te esiinnytte kuin kotonanne, sir, minun asunnossani,\nmutta tällä kertaa voitte tehdä miten mielitte. Tahtoisin kuitenkin\nmielelläni tietää, mikä on tuottanut minulle tämän odottamattoman\nvierailun kunnian?\"\n\n\"Sen saatte tietää, kun vanha Debora on tuonut nestettä -- minä\nen milloinkaan puhu liikeasioista kuivin huulin. Kylläpä se nyt\nkuhniikin -- tietysti pysähtyy taipaleelle siemaamaan kulauksen,\nja sitte te luulette saaneenne epäkristillisen mitan. Katsokaapa\nsillaikaa tuota koiraani -- silmätkää Belzebubia päin naamaa ja\nsanokaa minulle, oletteko nähnyt veikeämpää elukkaa -- se ei ole\neläissään tarrannut muuhun kuin päähän.\"\n\nTämän sydämellisen ylistyksen jälkeen hän alkoi kertoa koirasta\nja sonnista tarinaa, josta uhkasi tulla kutakuinkin pitkä, mutta\nhänet keskeytti paluullaan apuakka, mukanaan kaksi hänen omaa\njuomanlaskijaansa, jotka kantoivat hänen tilaamiansa erilaatuisia\nväkijuomia ja varmaankin toimittivat keskeytyksen sitä ainoata lajia,\nmitä hän olisi sietänyt suopeasti.\n\nKun pikarit ja kolpakot oli asianmukaisesti järjestetty pöydälle\nja Debora poistunut saattolaisineen, saatuaan herttuaalliselta\nanteliaisuudelta maan pienimmän vaskilantin palkkiokseen, kehoitti\narvoisa valtias ensin ohimennen loordi Glenvarlochia maistamaan\njuomia, jotka oli saanut maksettavakseen, ja ryhtyi sitte vakavasti\nvahvistamaan entisten kostukkeittensa pohjaa, huomauttaen olevansa\npaastoamassa kaikesta muusta paitsi synnistä, jollei ottanut lukuun\nensimäiseen aamuhiukaisuun nauttimiansa kolmea munapaistikasta ja\nniiden särpimeksi kulauttamiansa puolikastuopillista sekaviiniä sekä\npikarillista punaviiniä. Glenvarloch oli nähnyt skotlantilaisia\nkartanonherroja ja hollantilaisia raatimiehiä ryyppäämässä, mutta\nvaikka kumpaisiakin saattoi sanoa janoiseksi ryhmäksi, eivät heidän\nurotyönsä olleet mitään verrattuina herttua Hildebrodin saavutuksiin:\nhän näytti ihan hietakummulta, joka kykeni imemään itseensä minkä\ntahansa määrän väkijuomia niistä elähtymättä tai tulvilleen\njoutumatta. Oluen hän särpi sammuttaakseen janoa, josta sanoi\nkärsivänsä kuumetta aamusta iltaan ja illasta aamuun; kulautteli\nsektin parantamaan oluen raakeutta; lähetti viinakset tasoittamaan\nsektin jälkiä ja vakuutti sitte luultavasti olevansa ehtoopäivään\nasti ryyppäämättä, jollei sitä tarvittu kohteliaisuudeksi jotakuta\nerityistä ystävää kohtaan. Lopulta hän huomautti olevansa valmis\nkäymään käsiksi asiaan, joka oli näin varhain houkutellut hänet\nkotoansa. Siihen oli Nigel hyvin suostuvainen, vaikka hän ei\nvoinut olla arvelematta, että herttua Hildebrodin käynnin tärkein\ntarkoitusperä oli jo suoritettu.\n\nTässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi. Ennen kuin ryhtyi\nsanottavaansa tutki Hildebrod huolellisesti kamarin, tuon tuostakin\nlaskien sormensa nenälleen ja iskien silmää Nigelille, kun hän\navasi ja sulki ovet, kohotteli seinäverhoja, jotka parissa kohden\npeittivät ajan hävityksiä paneilatuissa seinissä, kurkisti komeroihin\nja lopulta tähysti vuoteenkin alle, varmistautuakseen siitä, että\nmitään kuuntelijoita ja urkkijoita ei ollut lähettyvillä. Hän asettui\nsitte jälleen tuoliinsa ja viittasi tuttavallisesti Nigeliä vetämään\nistuimensa likemmäksi.\n\n\"Minun on hyvä tässä, mr. Hildebrod\", vastasi nuori loordi, jonka\nei tehnyt mieli rohkaista miehen yrittämää lähentelyä, mutta\nhäikäilemätön herttua pitkitti:\n\n\"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, mylord -- ja nyt annan teille\nsen arvonimen tosissani -- jos muistutan teille, että seurusteluamme\nvoidaan urkkia, sillä vaikka vanha Trapbois olisi kuuro kuin Pyhän\nPaavalin kirkko, on hänen tyttärellään kyllin terävät korvat ja\nsilmät, ja niistä on nyt asianani puhua.\"\n\n\"Puhukaa pois siis, sir\", sanoi Nigel, siirtäen tuolinsa hiukan\nlikemmäksi ahmattia, \"vaikka minä en voi käsittää, mitä tekemistä\nminulla on isäntäni tai hänen tyttärensä kanssa\".\n\n\"Sen saamme nähdä tuossa tuokiossa\", vastasi armollinen herttua.\n\"Ensiksikään, mylord, ei teidän sovi ajatella johtavanne harhaan\nvanhaa Jack Hildebrodia, joka on kolmin verroin teitä vanhempi ja\nsyntyi Rikhard-kuninkaan tavoin kaikki silmähampaat puhjenneina.\"\n\n\"Jatkakaa, sir\", kehoitti Nigel.\n\n\"No niin, mylord, varman vakaumukseni mukaan olette se loordi\nGlenvarloch, josta koko maailma puhuu -- skotlantilainen teikari,\njoka on tuhlannut kaikki ohueen levättiin ja kevyeen kukkaroon asti\n-- älkää kiihtykö, mylord, sellaista teistä haastellaan -- ihmiset\nsanovat teitä varpushaukaksi, joka lennähtelee kaikkien kimppuun, --\nniin, vaikkapa ihan puistossa -- älkää kiihtykö, mylord.\"\n\n\"Minua hävettää, mies\", vastasi Glenvarloch, \"että teillä on valta\nvaikuttaa minuun hävyttömyydellänne. Mutta varokaa -- ja jos tosiaan\narvaatte kuka olen, niin harkitkaa, kuinka kauvan saattanen kyetä\nsietämään julkean tuttavallista sävyänne.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, mylord\", sanoi Hildebrod, ja hänen juro katseensa\nilmaisi puolustautumistakin. \"En tarkoittanut mitään pahaa\nvähäpätöisen mielipiteeni lausumisella. En tiedä, mitä kunniaa\nsaattaa koitua tuttavallisuudesta teidän ylhäisyytenne kanssa, mutta\narvatakseni tuottaa se kehnoa turvallisuutta, sillä Lowestoffe on\nsiepattu talteen vain siitä, että näytti teille tien Alsatiaan. Jätän\nsenvuoksi teidän ylhäisyytenne paremman harkinnan varaan, mihin ne\njoutuvat, jotka suojaavat teitä täällä, tai saavatko he siitä enemmän\nkunniaa vai kiusaa.\"\n\n\"En tahdo toimittaa kellekään kiusaa\", selitti loordi Glenvarloch.\n\"Lähden Whitefriarsista huomenna. Ei, kautta taivaan, lähdenkin jo\ntänään.\"\n\n\"Teillä on toivoakseni enemmän älyä vihassanne\", haastoi herttua\nHildebrod. \"Kuulkaa ensin, mitä minulla on sanottavana teille, ja\njollei kelpo Jack Hildebrod avita teitä nujertamaan niitä kaikkia,\nniin älköön hän enää ikinä viskelkö noppia tai nylkekö nahkapoikia!\nJa niinpä, mylord, selkeästi sanoakseni pitää teidän loikata\nvoittoon.\"\n\n\"Sanojenne täytyy olla vielä selkeämpiä ennen kuin niitä ymmärrän\",\nhuomautti Nigel.\n\n\"Mitä lempoa -- peluri, joka hyörii paholaisen luunappulain ja\nkuninkaitten kirjain kimpussa, eikä ymmärrä kerjäläisen ranskaa!\nMinun pitää siis puhua korutonta moukkien kieltä.\"\n\n\"Puhukaa\", sanoi Nigel, \"ja lyhyeen, sillä minulla ei ole enää\npaljoakaan aikaa teidän varallenne\".\n\n\"No niin, mylord, aivan lyhyesti siis. Tietääkseni on teillä\npohjoisessa maatila, joka vaihtaa isäntää käteisen lunastusrahan\npuutteessa. Kas, te hätkähdätte, mutta sanoinhan jo äsken, että\nte ette voi johtaa minua harhaan. Kuningas siis katselee teitä\nkarsaasti, ja hovi toivottaa teitä taipaleelle, ja prinssi rypistää\nteille kulmiansa hattunsa alta, ja suosikki kääntää teille selkänsä,\nja suosikin suosikki --\"\n\n\"Pitemmälle menemättä, sir\", keskeytti Nigel, \"entä jos tämä kaikki\non totta, niin mikä on seurauksena?\"\n\n\"Mikäkö seurauksena?\" toisti herttua Hildebrod. \"No, se on\nseurauksena, että te joudutte suureen kiitollisuuden ja korvauksen\nvelkaan miehelle, joka toimittaa teille keinot teiskaroidaksenne\nhattu kallellaan kuninkaan edessä kuin olisitte Kildaren jaarli,\nrehennelläksenne hovilaisille, kohdataksenne prinssin musertavan\nkatseen rohkein otsin, asettuaksenne suosikkia vastaan, saattaaksenne\nhänen apurinsa neuvottomaksi ja --\"\n\n\"Tuo kaikki kuuluu hyvältä\", sanoi Nigel, \"mutta miten on se\nsaatavissa aikaan?\"\n\n\"Tekemällä teistä Perun prinssin, te Pohjolan ylimys -- sullomalla\nvanhan linnanne täyteen hopeaharkkoja -- hedelmöittämällä\nvastukselliset vaiheenne kultahiedalla. Teidän tarvitsee vain laskea\nparoonikruununne päiväksi tai pariksi erään täkäläisen vanhan Caducan\npäähän, tämän talon isännän tyttären hiuksille, niin hallitsette\naarretta, jonka avulla saatte kuntoon kaikki mitä sanoin, ja --\"\n\n\"Mitä, tahtoisitteko naittaa minut tälle vanhalle neitoselle,\nisäntäni tyttärelle?\" kummeksui Nigel, kykenemättä suutuksissaankaan\nhillitsemään naurunhaluaan.\n\n\"Ei, mylord, minä tahdon naittaa teidät viidellekymmenelletuhannelle\nEnglannin punnalle, sillä vanhalla Trapboisilla on runsaastikin\nkoossa sen verran. Siinä menettelette armeliaasti vanhusta kohtaan,\nsillä muutoin hän menettää kiiltävät kolikkonsa pahemmin tavoin,\nkoska hänen työpäivänsä on nyt jokseenkin päättynyt, joten hänen\nmaksupäivänsäkin täytyy olla tulossa.\"\n\n\"Tämä on tosiaan mitä kohteliain tarjous\", myönsi loordi\nGlenvarloch. \"Mutta saanko vedota suorapuheisuuteenne, jalo herttua,\ntiedustaakseni vielä, minkätähden luovutatte noin äveriään holhotin\nminunlaiselleni muukalaiselle, joka saattaa poistua luotanne\nhuomenna?\"\n\n\"Totisesti, mylord\", lausui herttua, \"tuo kysymys kuulostaa enemmän\nBeaujeun ravintolan älykkään haastelun kaltaiselta kuin ainoakaan\nteidän ylhäisyydeltänne kuulemani sana, ja järjellistä on teidän\nsaada vastaus. Mitä vertaisiini tulee, niin minun tarvitsee vain\nsanoa, että mistress Martha Trapbois ei huoli heistä ainoatakaan, ei\nhengellistä miestä eikä maallikkoa. Kapteeni on kosinut häntä, pappi\nsamaten, mutta sellaiset eivät kelpaa -- hän tähtää korkeammalle ja\non totta puhuen järkevä nainen, liian syvämielinen ja luonnostaan\nylväänlainen, tyytyäkseen rasvaiseen nahkatakkiin tai hiukioimeen\nkauhtanaan. Mitä meihin itseemme tulee, niin meidän on vain\ntarvis vihjata, että meillä on kumppani elävien maassa ja -- mikä\ntärkeämpää -- että mistress Martha tietää sen. Koska hän ei siis\nsuostu solmimaan villahippiänsä muulla kuin hienoston rihmalla,\nniin pitää teidän, mylord, olla se mies, joka korjaa puoleensa\nviisikymmentätuhatta kultarahaa, viideltätuhannelta pukarilta,\nsalamurhaajalta ja tuhlarilta riistetyn saaliin -- tietysti\nvähentäen pääsummasta viitisentuhatta puntaa hyvitykseksi meidän\nruhtinaallisesta neuvostamme ja kannatuksestamme, jota ilman te\nAlsatian oloissa havaitsisitte työlääksi voittaa panosta.\"\n\n\"Mutta onko teidän viisautenne harkinnut\", kysyi Glenvarloch, \"miten\ntämä naimakauppa voi auttaa minua nykyisessä ahdingossani?\"\n\n\"Ka, jollette te saatuanne neljä- tai viisikymmentätuhatta\npuntaa massiinne, mylord\", vastasi herttua Hildebrod, \"kykene\npelastautumaan, niin ansaitsette kaulanne katkaisemisen typeryytenne\ntähden ja kätenne hukan saituutenne palkkioksi\".\n\n\"Mutta kun teidän hyväntahtoisuutenne kerran on ottanut yksityiset\nasiani niin vakaasti pohdittavaksi\", pitkitti Nigel oivaltaen,\nettei ollut viisasta rikkoa välejään miehen kanssa, joka tavallaan\ntarkoitti hänelle pikemmin suosiollisuutta kuin loukkausta, \"niin\nkenties voitte myös sanoa minulle, miten sukulaiseni ottanevat\nvastaan suosittamanne morsiamen?\"\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee, mylord, niin olen aina kuullut teidän\nmaanmiestenne tietävän yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset, mitä heidän\netuunsa sopii. Ja totta puhuakseni en kuulopuheeltakaan tiedä\nmitään paikkaa, missä viisikymmentätuhatta puntaa -- ajatelkaa,\nviisikymmentätuhatta puntaa -- tekee naisen tervetulleemmaksi\nkuin teidän muinaisessa kuningaskunnassanne. Ja pienestä olkapään\nkieroudesta puhumatta on mistress Martha Trapbois varsin juhlallisen\nja majesteetillisen näköinen henkilö, jotapaitsi hän hyvinkin\nsaattaa olla parempaa sukua kuin yksikään aavistaa, sillä vanha\nTrapbois ei suurestikaan näytä hänen isältään, ja hänen äitinsä oli\nlämminsydäminen, vapaamielisen lainen nainen.\"\n\n\"Minä pelkään\", huomautti Nigel, \"että se mahdollisuus on hiukan\nliian epämääräinen, taatakseen hänelle suotuisaa vastaanottoa\nkunnialliseen perheeseen\".\n\n\"No, siinä tapauksessa, mylord\", vastasi Hildebrod, \"pidän\nluultavana, että hän kyllä pitää puoliaan heidän kanssaan, sillä\nrohkenenpa vakuuttaa, että hänellä on kylliksi sisua riittämään koko\nheimonne vastapainoksi\".\n\n\"Siitä saattaa koitua minulle hiukan haittaa\", vastasi Nigel.\n\n\"Ei hiventäkään -- ei hiventäkään\", vastasi kekseliäs herttua.\n\"Jos hän alkaisi käydä jotenkin sietämättömäksi, mikä on hyvinkin\nmahdollista, niin teidän arvoisassa talossanne, jonka oletan\nlinnaksi, on epäilemättä sekä torneja että vankiluolia, ja te voitte\ntyöntää armaan aviosiippanne jompaankumpaan. Silloin tiedätte\nolevanne rauhassa hänen kieleltään, ja hän on silloin ystävienne\nhalveksumisen joko ylä- tai alapuolella.\"\n\n\"Viisaasti neuvottu ja kaikin puolin kohtuuden mukaan\", myönsi Nigel.\n\"Sellainen pidätys olisi myös sovelias palkka hänen hupsuudestaan,\njos se toimittaa minulle valtaa hänen suhteensa.\"\n\n\"Suositte siis suunnitelmaa, mylord?\" kysyi herttua Hildebrod.\n\n\"Minun täytyy miettiä sitä vuorokausi\", sanoi Nigel. \"Ja minä\npyydän teitä järjestämään asiat siten, että minua ei enää häiritä\nvieraskäynneillä.\"\n\n\"Me annamme julistuksen kotirauhastanne\", lupasi herttua. \"Ja\nte ette luule\", lisäsi hän alentaen äänensä luottamukselliseksi\nkuiskaukseksi, \"että kymmenentuhatta on liian suuri hyvitys\nhallitsijallenne holhuusta?\"\n\n\"Kymmenentuhatta!\" kummeksui loordi Glenvarloch. \"Mutta tehän\nvastikään sanoitte viisituhatta.\"\n\n\"Ahaa, huomaatteko sen?\" virkkoi herttua, koskettaen nenänsä sivua\nsormellaan. \"Ei, jos olette tarkannut sanojani niin huolellisesti,\nniin ajattelettekin asiaa vakavammin kuin luulin, kunnes saitte minut\nansaan. No no, emme me riitele korvauksesta, niinkuin vanha Trapbois\nsitä sanoisi. Voittakaa ja ottakaa te neitonen; se ei käy teidän\nkasvoillanne ja ryhdillänne vaikeaksi, ja minä pidän siitä huolen,\nettä teitä ei kukaan häiritse. Minä toimitan julistuksen senaatilta\nniin pian kuin se kokoontuu puolipäiväistuntoonsa.\"\n\nJa herttua Hildebrod jätti hyvästi.\n\n\n\n\n24. luku.\n\nTihutyö.\n\n\nHerttua Hildebrodin peräydyttyä oli Nigelin ensimäisenä vaikutelmana\nvastustamaton halu nauraa viisaan neuvojan hankkeelle, joka olisi\nsiten tahtonut yhdistää hänet iällisyyteen, rumuuteen ja nyreyteen.\nMutta hänen seuraavana tunteenaan oli sääli onnetonta isää ja tytärtä\nkohtaan; tämän kurjan tienoon ainoina varakkaina henkilöinä näyttivät\nhe raakalaismaan rannikolle ajautuneelta haaksihylyltä, jota vain\ntuokioksi varjelee ryöstöltä likeisten heimojen keskinäinen kateus.\nMyöskään ei hän voinut olla tajuamatta, että hänen oma asumisensa\ntäällä oli yhtä täpärää ja että alsatialaiset ajattelivat häntä\nsamassa valossa kuin kohdellaan merenantimia Cornwallin rannikolla\ntaikka Afrikan erämaissa samoavaa rikasta karavaania, joka on\nsikäläisten seutujen riistäjäkansain mielestä _dummalafong_, mikä\nmerkitsee ahmittavaksi annettua -- kaikille yhteistä saalista.\n\nNigel oli jo laatinut oman suunnitelmansa vapautuakseen kaikin\nmokomin vaarallisesta ja halventavasta asemastaan; pannakseen sen\nheti täytäntöön odotti hän vain Lowestoffen sanansaattajan paluuta.\nMutta tätä ei kuulunut, ja sillävälin sai hän kulutetuksi aikaansa\nvain tarkastelemalla edellisestä asunnostaan lähetettyjä tavaroitaan,\nvalitakseen välttämättömimpiä esineitä pieneksi mukaanotettavaksi\nkääryksi siltä varalta, että hänen oli poistuttava salaisesti ja\näkkiä. Hän oivalsi nimittäin, että joutuisuus ja huomion välttäminen\nolivat erityisen tarpeellisia, jos hän aikoi päästä kuninkaan\npuheille, kuten hänen miehuullisuutensa ja etunsakin olivat saaneet\nhänet päättämään menettelytavakseen.\n\nSiinä puuhassaan hän havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, ettei\nmaster Lowestoffe ollut pannut tavarain mukaan ainoastaan hänen\npistomiekkaansa ja väkipuukkoansa, vaan pistooliparinkin, jota hän\noli pitänyt matkoillaan; ne olivat kooltaan pienempiä ja mukavampia\nkuin isot petronelit eli ratsupistoolit, jotka silloin olivat\nyleiseen käytännössä, sillä ne oli tehty kannettaviksi vyössä\ntahi taskussa. Vankkojen ja ystävällisten kumppanien puutteessa\nrohkaisee miestä parhaiten se tieto, että hän on hyvin aseistettu\ntarpeen varalta. Nigel oli hiukan huolestuneesti ajatellut, miten\nepävarmaa hänen oli uskaltaa henkeänsä hyökkäyksen sattuessa sen\nkömpelön aseen varaan, jonka hän oli saanut Lowestoffelta valepukunsa\ntäydentämiseksi. Nyt tunsi hän melkein voitonriemuista varmuutta,\nkun veti huotrasta oman koetellun kelpo pistomiekkansa, pyyhki sen\nnenäliinallaan, tutki sen kärkeä, taivutti sitä pariin kertaan maata\nvasten koetellakseen sen karaistua metallia ja lopulta pani sen\ntakaisin huotraan sitäkin kiireisemmin, kun kuuli kamarinsa ovelta\nkoputusta eikä halunnut näyttäytyä röyhistelemässä kamarissaan\npaljastetuin miekoin.\n\nHänen vanha isäntänsä sieltä tuli ilmoittamaan hänelle monin\nkyyristelevin kumarruksin, että kamarin vuokrana oli kruunu päivässä\nja että se Whitefriarsin tapojen mukaan oli aina maksettava\nennakolta, vaikka hän ei koskaan epäröinyt jättää rahaa viikoksi\ntai pariksi taikka kuukaudeksikin sellaisen kunnioitettavan vieraan\nkuin master Grahamen haltuun, kunhan koroksi suoritettiin joku\nkohtuullinen korvaus. Nigel suoriutui vanhan höperön tungettelusta\nheittämällä pöytään kaksi kultarahaa, pyytäen saada käyttää nykyistä\nhuonettansa kahdeksan päivää, mutta lisäten kuitenkin, että hän ei\narvellut viipyvänsä niin pitkää aikaa.\n\nSäihkyvin silmin ja vapisevin käsin kouraisi saituri rahat.\nTavattomasti mielissään punnitsi hän kolikoita kuihtuneen\nsormensa kärjellä, mutta alkoi melkein heti osoittaa, että kullan\nomistaminenkin kykenee vain hetkiseksi tyydyttämään sydäntä, joka\nkuitenkin mitä kiihkeimmin himoitsee sitä. Ensiksikin saattoivat\nkolikot olla vajapainoisia. Hätäisesti otti hän povestaan pienen\nvaa'an ja punnitsi ne, ensin yhdessä ja sitten erikseen. Hän hymyili\nriemuissaan, kun näki niiden saavuttavan oikean tasapainon -- se\nseikka saattoi lisätä hänen voittoaan, jos piti paikkansa yleinen\nhuhu, että Alsatiassa oli vähän liikkeellä täysipainoisia kultarahoja\nja ettei yksikään lähtenyt pyhäköstä siinä kunnossa.\n\nToinen pelko häiritsi sitte vanhan saiturin mielihyvää. Hän oli\njuuri kyennyt tajuamaan, että Nigel aikoi muuttaa munkkilasta ennen\nsen ajan päättymistä, josta hän oli tallettanut vuokramaksun.\nKenties hän siis odotti saavansa osan suorituksestaan takaisin, ja\nsellainen saamansa peräyttäminen soveltui vanhan herran mielialaan\nkaikkein vähimmin. Hän alkoi oletuksensa varalle ladella estelyitä\ntästä aiheesta, luetella erinäisiä syitä, minkä vuoksi kerran\nhuoneenvuokraan määrätystä rahasta ei voitu osaakaan maksaa\nmillään ehdolla takaisin isännän kärsimättä siitä suurta haittaa.\nMalttamattomaksi käyden tokaisi Nigel hänelle, että rahat olivat\nehdottomasti isännän, hänen ollenkaan tahtomattansa periä siitä\nmitään takaisin -- hän vain pyysi vastikkeeksi vapautta saada\noleskella yksinään siinä huoneessa, josta hän oli suorittanut\nmaksun. Vanhalla Trapboisilla oli vielä kielellään paljon sellaista\nlepertelyä, jolla hän oli aikoinaan jouduttanut monen nuoren tuhlarin\nhäviötä. Hän innostui nyt kiittelemään uuden vieraansa ylvästä ja\nanteliasta esiintymistä, kunnes Nigel kärsimättömänä tarttui vanhusta\nkäteen ja varovasti, mutta vastustamattomasti talutti hänet kamarin\novelle. Siitä hän työnsi isäntänsä ulos, mutta niin säädyllisesti\nja kohtuullisesti käyttäen voimakkuuttaan, että se toimenpide ei\ntuntunut ollenkaan häpäisevältä. Pannen oven lukkoon alkoi hän nyt\nmenetellä pistooliensa suhteen kuten äsken miekkansa, huolellisesti\ntutkien piitä ja hanoja sekä tarkastaen, missä kunnossa hänen\nvähäiset ampumavaransa olivat.\n\nTässä toimessa hänet toistamiseen keskeytti koputus ovelta. Hän\nhuusi pyrkijää tulemaan sisälle, ollen varma siitä, että Lowestoffen\nasiamies oli viimeinkin saapunut. Mutta tulija olikin vanhan\nTrapboisin juro tytär, joka jupisi jotakin isänsä erehdyksestä\nja laski pöydälle toisen Nigelin maksamista kultakolikoista,\nsanoen yhden kultarahan riittävän täydeksi suoritukseksi hänen\nmääräämästänsä ajasta. Nigel vastasi maksaneensa rahat ja olevansa\nhaluton ottamaan mitään takaisin.\n\n\"Tehkää sen suhteen sitte miten tahdotte\", vastasi hänen emäntänsä,\n\"sillä tuossa se on ja pysyy minun osaltani. Jos olette niin hupsu,\nettä maksatte enemmän kuin on järjellistä, niin ei isäni saa olla\nsellainen heittiö, että ottaa vastaan.\"\n\n\"Mutta isänne, mistress\", intti Nigel, \"isänne sanoi minulle --\"\n\n\"Äh, isäni, isäni\", keskeytti toinen, \"hän hoiti näitä asioita\nsilloin kun kykeni. Minä hoidan niitä nyt, ja se saattaa ajan mittaan\nolla parempi meille molemmille.\"\n\nHän katsoi sitte pöydälle ja huomasi aseet.\n\n\"Teillä on aseita, näen\", sanoi hän. \"Osaatteko käyttää niitä?\"\n\n\"Kyllä pitäisi, mistress\", vastasi Nigel, \"sillä se on ollut\ntoimenani\".\n\n\"Te olette siis soturi?\" tiedusti toinen.\n\n\"En vielä sen pitemmälle kuin jokainen maani herrasmies on soturi.\"\n\n\"Niin, se on teidän kunnia-asianne -- leikata köyhien kurkkuja --\nkelpo herrasmiehen tehtävä niille, joiden pitäisi suojella heitä!\"\n\n\"Minä en ole mikään kurkunleikkaaja, mistress\", oikaisi Nigel, \"vaan\nkannan aseita puolustaakseni itseäni ja maatani, jos tulee tarvis\".\n\n\"Kaunista puhetta kyllä\", vastasi Martha, \"mutta teidän kerrotaan\nolevan yhtä kerkeä kuin muutkin kurjiin kiistoihin, joissa ei teidän\neikä maanne turvallisuus ole uhattuna, ja vakuutetaanpa, että jollei\nniin olisi asian laita, ette te tänään olisi pyhäkössä\".\n\n\"Mistress\", selitteli Nigel, \"näkisin turhaa vaivaa, jos yrittäisin\nsaada teidät käsittämään, että miehen kunnia, joka on tai jonka\npitäisi olla hänelle henkeänsä kalliimpi, saattaa usein vaatia ja\npakoittaa meitä vaarantamaan henkemme tai muiden hengen aiheesta,\njoka muutoin näyttäisi vähäpätöiseltä\".\n\n\"Jumalan lait eivät sano mitään sellaisesta\", muistutti nainen. \"Olen\nvain lukenut Sanasta, että sinun ei pidä tappaman. Mutta minulla\nei ole aikaa eikä halua saarnata teille -- täällä saatte tappelua\nkylliksenne, jos tekee mielenne, ja hyvä on, jos ette saa sitä\nsilloin kun olette vähimmin valmistautunut. Hyvästi nyt -- apuvaimo\ntoimittaa määräyksenne ateriain suhteen.\"\n\nHän läksi huoneesta juuri kun Nigel yltyneenä siitä, että hän omaksui\nylvään arvostelun ja moitteen sävyn, oli ryhtymäisillään niin\nliikanaiseen väittelyyn kuin todistelemaan kunnian vaatimuksia vanhan\npanttilainaajan tyttärelle. Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan\nhupsuutta, johon puhdistautumisen into oli ollut vähällä jouduttaa\nhänet.\n\nLoordi Glenvarloch turvautui sitte vanhaan apuvaimo Deboraan, saaden\nhänen välityksellään välttävän päivällisen. Ainoana haittana oli\nhourupään isännän melkein väkinäinen tunkeutuminen itsepintaisesti\nantamaan apuansa pöydän kattamisessa. Nigelin oli hiukan työläs\nestää häntä siirtämästä pois hänen aseitaan ja muutamia papereitaan\npieneltä pöydältä, jonka ääressä hän oli istunut, ja ainoastaan\njyrkkä ja ehdoton käsky sai ukon pakoitetuksi käyttämään toista\npöytää kattamiseen, vaikka huoneessa oli kaksi.\n\nSaatuaan ukon viimein luopumaan aikomuksestaan huomasi hän vanhan\nhöperön katseiden pysyvän yhä jännittyneesti kiintyneinä pikku\npöytään, jolla hänen miekkansa ja pistoolinsa olivat. Kaikissa\npikku hommissaankin, joita äijä näytti olevan palvelevaisen halukas\ntoimittamaan vieraansa hyväksi, käytti hän jokaista tilaisuutta\nvilkuakseen noita mielenkiintonsa esineitä kohti ja lähestyäkseen\nniitä. Kun Trapbois viimein luuli kokonaan välttäneensä vieraansa\nhuomion, havaitsi Nigel säröisestä kuvastimesta, jonka kavallusta\nvanhus ei ollut ottanut lukuun, hänen todella ojentavan kätensä\npöytään päin. Hän katsoi tarpeettomaksi kursailla sen enempää, vaan\närjäisi isännälle, että hän ei sallinut kenenkään koskea aseisiinsa,\nja käski hänen lähteä huoneesta. Vanhus alotti jotakin surkeata\npuolustelun tapaista, jossa Nigel selvästi eroitti ainoastaan usein\nuudistuvan _korvauksen_ ja joka ei hänestä näyttänyt kaipaavan mitään\nmuuta vastausta kuin toistetun käskyn poistua huoneesta pahempien\nseurausten uhalla.\n\nLoordi Glenvarlochia palveleva vanha Hebe kävi hänen puolelleen vielä\nelähtäneemmän Ganymedeksen tunkeilua vastaan ja vaati ukko Trapboisia\nheti poistumaan huoneesta, uhaten häntä emäntänsä pahastuksella, jos\nhän viipyi kauvemmin. Vanhus näytti olevan enemmän hamehallinnon kuin\nminkään muun taivutettavissa, sillä apuvaimon uhkaus tehosi häneen\nparemmin kuin Nigelin peloittavampi närkästys. Hän peräytyi nurkuen\nja mutisten, ja loordi Glenvarloch kuuli hänen telkeävän käytävän\nlikeisemmästä päästä ison oven, joka eroitti laajan rakennuksen muut\nosat skotlantilaisen asumasta kamarista; tähän oli pääsy isojen\nportaiden päästä avautuvalta siltamalta.\n\nNigel katsoi telkien ja salpojen huolellisen kirskunan, kun\nTrapboisin vapiseva käsi veti ne yksitellen paikoilleen, enteeksi\nsiitä, että ukko ei enää aikonut käydä hänen luonansa illan mittaan,\nja hän oli sydämensä pohjasta hyvillään siitä, että oli vihdoinkin\njäämässä häiritsemättömään yksinäisyyteen.\n\nVanha vaimo kysyi, oliko mitään muuta tehtävissä hänen\nmukavuudekseen, ja tähän asti olikin tosiaan näyttänyt siltä kuin\nolisi palvelemisen mieluisuus tai oikeammin hänen odottamansa palkkio\nnuorruttanut hänen toimeliaisuuttaan. Nigel halusi kynttilöitä,\ntulennoksen sytytettäväksi kamariinsa ja muutamia kalikkakimppuja\nasetettavaksi sen viereen, jotta hän voisi pitää sitä vireillä, sillä\nhäntä alkoi vilustuttaa talon kostea ja alava asema Thamesin lähellä.\nMutta apuvaimon ollessa asiallaan alkoi hän ajatella, miten viettäisi\npitkän yksinäisen illan, joka hänellä oli edessään.\n\nOmat mietteet eivät luvanneet Nigelille suurtakaan hupia, saati\nitsetyydytystä. Hän oli pohtinut vaarallista tilaansa kaikilta\nmahdollisilta näkökohdilta ja aavisti tarkastuksen uudistuksesta yhtä\nvähän hyötyä kuin viihdytystä. Aatosjuoksun kääntämiseksi toiselle\ntolalle olivat luonnollisesti kirjat helpoimpana apukeinona, ja\nvaikka Nigel, kuten useimmat meistä, oli aikoinaan käyskennellyt\nlaajojen kirjastojen läpi ja viettänyt pitkiä tovejakin niissä\njuuri nimeksikään katsastamatta niiden oppinutta sisältöä, oli hän\nnyt sellaisessa asemassa, jossa aivan ala-arvoinenkin nide tuntuu\ntodelliselta aarteelta. Siivoojatar palasi pian jälkeenpäin, tuoden\nkalikkakimppuja ja muutamia puoliväliin poltettuja vahakynttilöitä,\njotka tarpeet luultavasti olivat jonkun kokeneen sisäpalvelijan\ntodellista tai anastettua omaisuutta; kaksi niistä hän asetti\nerimuotoisiin ja -kuosisiin isoihin pronssisiin kynttiläjalkoihin ja\nlaski muut pöydälle, jotta Nigel saisi uusia niitä mikäli ne paloivat\ntorveen asti. Hän kuunteli huomaavasti loordi Glenvarlochin pyytäessä\nsaada kirjan -- millaisen hyvänsä -- illan kuluksi, ja ilmoitti\nvastaukseksi, että hän ei tiennyt talossa mitään muita kirjoja kuin\nnuoren emäntänsä (kuten hän aina nimitti mistress Martha Trapboisia)\nraamatun, jota omistaja ei suostuisi lainaamaan, ja isäntänsä\nJärjen Kovasimen, joka oli toinen osa Robert Recordin luvunlaskun\noppikirjaa, liitteenään algebran alkeet tasakko-oppia myöten. Sitä\nhuvittavaa teosta Nigel kuitenkin kieltäysi ottamasta. Mutta apuvaimo\ntarjousi tuomaan hänelle jonkun niteen herttua Hildebrodilta; \"se\nkelpo herrasmies joskus vilkaisee kirjaa, kun Alsatian valtiotoimet\nsuovat hänelle sen verran aikaa\".\n\nNigel hyväksyi tarjouksen, ja hänen väsymätön Iriksensä tepsutteli\ntähän toiseen tehtäväänsä. Hän palasi tuokion kuluttua risainen\nnelitaitteinen nide kainalossaan ja pullo sektiä kädessään, sillä\nherttua oli arvellut pelkkää lukemista kuivaksi työksi ja lähettänyt\nviinin sille jonkunlaiseksi palan paineeksi, unohtamatta lisätä\nsen hintaa aamulliseen tiliin, jolla hän oli jo rasittanut pyhäkön\nvierasta.\n\nNigel tarttui kirjaan eikä kieltäytynyt viinistä, ajatellen\nlasillisen tai parin olevan hyvänäkin vaihteluna haeskeluunsa, koska\nneste osoittausi todella hienolaatuiseksi. Kiitoksin ja palkkion\nvakuutuksin lähetti hän pois köyhän raatajan, joka oli ollut niin\ninnokas hänen palveluksessaan, kohensi tultansa ja niisti kynttilät.\nSitte hän asetti vanhoista nojatuoleista mukavimman parhaaseen\nasentoon liesivalkean ja sen pöydän väliin, jonka ääressä hän oli\naterioinut ja jolla sektisarkka ja kynttilät nyt olivat. Tehtyään\nsiten haeskelunsa niin ylellisissä olosuhteissa tapahtuvaksi kuin\nhänen vallassaan oli, hän alkoi tutkia sitä ainoata teosta, jonka oli\nkyennyt hänelle toimittamaan Alsatian herttuallinen kirjasto.\n\nSisältö oli tavallaan ylimalkaan mielenkiintoista, mutta tuskin\nomiaan hälventämään hänen ympäristönsä synkkyyttä. Kirjan nimenä oli\n\"Jumalan kosto murhasta\", mutta se ei luonnollisesti, kuten vanhojen\nkirjojen kokoilija helposti arvaa, ollut Reynoldsin tällä mahtavalla\nnimellä julkaisema teos, vaan paljoa varhaisempi, vanhan Wolfen\npainama ja kustantama; jos siitä olisi nykyään kappale saatavissa,\nniin sen hinnaksi maksettaisiin enemmän kuin sen paino kullassa.\n\nNigel sai pian kyllikseen kirjan kaameista tarinoista ja yritti\nparia muuta tapaa illan kuluttamiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta,\nmutta yö oli sateinen ja tuulinen; hän yritti parannella tulta,\nmutta vitsakimput olivat vihreitä ja savusivat palamatta; ja kun\nhän oli luonnostaan kohtuullinen, tunsi hän verensä jonkun verran\nkuumenneeksi jo nauttimastansa kanarinviinistä eikä halunnut\npitemmälle käyttää sitä ajankulua. Sitte hän koetti sepittää\nkuninkaalle osoitettua kirjelmää, jossa esitti asemansa ja kokemansa\nvastukset, mutta hänen sydäntänsä pisti piankin aatos, että anomusta\nkohdeltaisiin halveksuen, joten hän viskasi paperin tuleen ja\nikäänkuin epätoivoisena otti jälleen kirjan, jonka oli laskenut\nsyrjään.\n\nTeos herätti nyt toisessa lukemisessa suurempaa harrastusta kuin\nensimäisellä vilkaisemisen yrityksellä. Niin outoja ja järkyttäviä\nkuin kertomukset olivatkin inhimilliselle tunteelle, oli niissä\nsitä taikuuden tai lumouksen viehätystä, joka kiinnittää huomion\nheräävillä kauhuillaan. Paljon puhuttiin kummallisista ja\nhirveistä veritöistä, joilla tunnottomat konnat sekä luontoa että\ninhimillisyyttä uhmaten olivat kostonhimossa, kullan tavoittelussa\ntai rikollisen kunnianhimon kannustamina murtautuneet elämän\ntemppeliin. Mutta vielä ihmeellisempiä ja salaperäisempiä tarinoita\ntiesi kirja siitä, millä tavoin tuollaisia tihutöitä oli joutunut\nilmi ja kostetuiksi. Eläimet, järjettömät luontokappaleet, olivat\npaljastaneet salaisuuden, ja ilman linnut olivat levittäneet tietoa.\nAlkuaineet olivat näyttäneet kavaltavan niitä saastuttaneen teon\n-- maan kamara oli lakannut kannattamasta murhaajan askelia, tuli\nlämmittämästä hänen jähmettyneitä jäseniään, vesi virvoittamasta\nhänen kuivuneita huuliansa, ilma huojentamasta hänen läähättäviä\nkeuhkojaan, kaikki sanalla sanoen todisti murhamiestä vastaan.\nToisissa olosuhteissa vainosi rikollista hänen oma herännyt\nomatuntonsa ja toimitti hänet oikeuden eteen, ja muutamissa\nkertomuksissa sanottiin haudan auenneen, jotta viattoman uhrin haamu\nsaattoi haastaa kostoa.\n\nOli jo myöhäinen yö, ja kirja oli vielä Nigelin käsissä, kun hänen\ntakanaan riippuva seinäverho häilähti ja siten aiheutunut tuulahdus\nliehutti hänen kynttiläinsä liekkiä. Nigel hätkähti ja kääntyi\nkatsomaan siinä kiihtyneessä ja ärtyneessä mielentilassa, joka hänen\nluettavansa laadusta johtui sitäkin helpommin, kun siihen aikaan\njuurrutettiin uskonnollisena opinkohtana mieliin jonkun verran\ntaikauskoisuutta. Jossain määrin järkkyen näki hän vanhan Trapboisin\nverettömät kasvot, laihan vartalon ja aaveellisen katsannon, kun\nvanhus oli taaskin parhaillaan ojentanut kuivettuneen kätensä pöytää\nkohti, jolla hänen aseensa olivat. Vakuutettuna siitä, että tämä\naavistamaton ilmestys ennusti jotain pahaa juonta, Nigel kavahti\njalkeille, tempasi miekkansa, veti sen huotrasta ja ojensi sen\nvanhuksen rintaa vasten, tiukaten häneltä, mitä hän teki kamarissa\nnäin sopimattomalla hetkellä. Trapbois ei ilmaissut pelkoa eikä\nhämmästystä, vaan vastasi muutamin epäselvin änkkäyksin, sopertaen\nluopuvansa mieluummin hengestään kuin omaisuudestaan. Ymmälle\njoutuen ei loordi Glenvarloch tiennyt, mitä ajatella tunkeilijan\nvaikuttimista ja miten suoriutua hänestä. Uudestaan yrittäessään\nkäyttää peloitusta apukeinona kummastutti häntä toinen ilmestys\nseinäverhon takaa: Trapboisin tytär saapui lamppu kädessä. Hän näytti\nolevan yhtä välinpitämätön vaarasta kuin isänsäkin, sillä Nigeliä\nläheten työnsi hän kiivaasti syrjään paljastetun miekan, yrittipä\nottaa sitä hänen kädestäänkin.\n\n\"Hävetkää\", hän sanoi, \"siinä miekkoinenne runsaasti\nkahdeksankymmenen ikäistä miestä vastassa! Tämä on skotlantilaisen\nherrasmiehen kunniaa! Antakaa se minulle värttinäksi!\"\n\n\"Peräytykää\", käski Nigel. \"En tarkoita mitään pahaa isällenne --\nmutta minä tahdon tietää, mikä on saanut hänet vakoilemaan kaiken\npäivää ja vielä yösydämenäkin aseitteni ympärillä.\"\n\n\"Aseittenne!\" toisti tytär. \"Voi, nuori mies, koko Lontoon Towerin\nasevarasto on hänelle vähäarvoinen viheliäiseen kultakolikkoon\nverraten, jonka jätin aamulla nuoren tuhlarin pöydälle, kun tämä oli\nliian huolimaton pistämään sitä omaansa kukkaroonsa.\"\n\nNiin sanoen hän osoitti kultarahaa, joka yhäti koskettomaksi pöydälle\njääneenä oli ollut syöttinä houkuttelemassa vanhaa Trapboisia\nniin useasti paikalle. Yönkin hiljaisuudessa oli se välkkynyt\nniin ihanasti hänen mielikuvituksessaan, että hän oli kauvan\nkäyttämättömänä ollutta salakäytävää myöten pujahtanut vieraansa\nkamariin, saadakseen hänen nukkuessaan haltuunsa aarteen. Hän\nkoroitti nyt säröisen ja heikon äänensä korkeimmilleen huudahtaakseen:\n\n\"Se on minun -- se on minun! Hän antoi sen minulle korvaukseksi --\nennen kuolen kuin luovun omaisuudestani!\"\n\n\"Se on tosiaankin hänen, mistress\", huomautti Nigel, \"ja minä pyydän\nteitä palauttamaan sen henkilölle, jolle sen annoin, saadakseni pitää\nkamarini rauhassa\".\n\n\"Minä teen siitä sitte tilin teidän kanssanne\", vastasi neitonen,\nvastenmielisesti luovuttaen isälleen mammonan annin, johon tämä\nkävi käsiksi niinkuin olisivat hänen luisevat sormensa olleet\nsaaliiseen iskevän haukan kynsiä. Tyytyväisesti muristen kuin vanha\nkoira ruokkimisen jälkeen, juuri kun se kolmeen kertaan kieppuu\nlaskeutuakseen levolle, seurasi hän sitte tytärtään seinäverhon\ntaakse pienestä luiskaovesta, joka tuli näkyviin, kun verhot\nvedettiin erilleen.\n\n\"Tämä ummistetaan kunnollisesti huomenna\", huomautti tytär Nigelille,\npuhuen siksi matalalla äänellä, että hänen isänsä vähäkuuloisena ja\nsaannoksensa hurmaamana ei voinut häntä kuulla. \"Tänä yönä pidän\nhäntä tarkoin silmällä. Toivotan teille hyvää lepoa.\"\n\nNämä muutamat sanat lausuttiin kohteliaampaan tapaan kuin hän oli\nvielä käyttänyt asukastansa kohtaan, mutta niiden sisältämä toivomus\nei käynyt toteen, vaikka hänen vieraansa meni makuulle heti hänen\npoistuttuaan.\n\nNigel oli hiukan kiihdyksissään illan vaihtelevista tapauksista\neikä päässyt tyyntymään levolle. Hämmästyttäviä ja kiusallisia\naatoksia vyöryi hänen mieleensä kuin vikevänä virtana. Ja mitä\nhartaammin hän yritti viihdyttäytyä uneen, sitä loitompana tuntui hän\nolevan päämääränsä saavuttamisesta. Hän yritti kaikkia sellaisissa\ntapauksissa yleisiä apukeinoja -- laskeskeli yhdestä tuhanteen,\nkunnes hänen päätänsä pyörrytti, tähysteli lieden hiillosta, kunnes\nsilmiä huikaisi, kuunteli tuulen kumeata kohua, taloista ulkonevien\nkylttien heiluvaa kitkumista ja siellä täällä haukahtelevien koirien\nluskutusta, kunnes hänen korvansakin väsyivät.\n\nMutta äkkiä kajahti tässä yksitoikkoisuudessa ääni, joka heti\nhätkähdytti hänet täydellisesti valveille. Se oli naisen kirkaus.\nHän nousi vuoteellaan istualleen kuuntelemaan, mutta muisti sitten\nolevansa Alsatiassa, jonka rauhattomien asukkaiden keskuudessa\nkaikenlaiset tappelut olivat tavallisia. Toinen kiljahdus, ja yhä\nuudistuen, kuului kuitenkin heti niin likeltä, että hän päätti huudon\nvarmasti kajahtelevan hänen omassa asuintalossaan, vaikka se kuulosti\netäiseltä ja tukahtuneelta.\n\nNigel kavahti jalkeille, puki osittain ylleen, sieppasi miekkansa ja\npistoolinsa ja juoksi kamarinsa ovelle. Siellä hän selvästi kuuli\nkiljausten uudistuvan kahta vertaa äänekkäämpinä, ja ne tuntuivat\nkaikuvan saiturin huoneustosta. Kaiken pääsyn käytävään sulki\ntehokkaasti väliovi, jota urhea nuori loordi turhaan ravisteli\nkiihkeän kärsimättömänä. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä\nsalakäytävä. Hän riensi takaisin huoneeseensa ja sai hiukan\ntyöläästi sytytetyksi kynttilän, kovin kiihdyksissään hätähuutojen\ntoistumisesta, mutta vielä enemmän peljäten niiden vaimenevan.\n\nHän säntäsi pitkin soukkaa ja mutkittelevaa solaa, kirkumisen\nopastamana, joka nyt yhä huikeammin vihloi hänen korviaan.\nLaskeutuessaan alas kapeita portaita, joihin käytävä päättyi, hän\nkuuli hillittyjä miesääniä, jotka näyttivät rohkaisevan toisiansa.\n\"Lempo hänet periköön, lyö hänet maahan -- vaienna hänet -- iske\npää mäsäksi!\" Hänen emäntänsä ääni kertasi yhä, vaikka nyt melkein\nvoipuneena, \"murhaa\" ja \"apua\". Portaiden juurella oli pieni ovi,\njoka myötäsi Nigelin tieltä hänen syöksyessään toiminnan näyttämölle\n-- viritetty pistooli toisessa kädessä, kynttilä toisessa ja\npaljastettu miekka kainalossa.\n\nKaksi roistoa oli vaivoin nujertanut tai oikeammin nujertamaisillaan\nTrapboisin tyttären, jonka vastarinta näytti olleen mitä\nepätoivoisinta, sillä lattialla oli siekaleita hänen vaatteistaan\nja suortuvia hänen tukastaan. Puolustautumisensa näytti hän saavan\nmaksaa hengellään, sillä toinen konna oli vetänyt esiin ison\nkääntöveitsen, kun heidät yllätti Nigelin tulo. Heidän kääntyessään\nhäntä kohti ampui hän kuoliaaksi veitsen heiluttajan, ja toisen\nlähetessä hän linkosi kynttiläjalan konnan päähän ja kävi sitten\nahdistamaan häntä miekallaan. Oli pimeä, ainoastaan kuutamo kumotti\nvaljuna kajastuksena ikkunasta. Tehottomasti laukaistuaan pistoolinsa\nja pariin kertaan hosuttuansa kalvallaan menetti rosvo rohkeutensa,\nhyökkäsi ikkunaan, hyppäsi ikkunalaudan yli ja pakeni. Nigel laukaisi\ntoisen pistoolinsa umpimähkään hänen jälkeensä ja kysyi sitte\nkynttilää.\n\n\"Keittiössä palaa kynttilä\", vastasi Martha Trapbois maltillisempana\nkuin olisi voinut odottaa. \"Seis, te ette tunne tietä; minä haen\nsen itse. Voi, isäni -- isä-parkani! Tiesin tähän tultavan -- ja\nyksistään tuon kirotun kullan takia! Ne ovat _murhanneet_ hänet!\"\n\n\n\n\n25. LUKU.\n\nTurvaton.\n\n\nKamala näky ilmeni Martha Trapboisin tuodessa valoa. Hänen omat\nkuihtuneet ja jurot kasvonsa olivat vääntyneet murheen, pelon ja\nvimmastuksen kaikesta hurjuudesta -- mutta viimeksimainittu tunne\noli vallitsevana. Lattialla virui ruumiina rosvo, joka oli heittänyt\nhenkensä huokaustakaan päästämättä, ja runsaana tulviva veri oli\npunannut koko ympäristön. Lähellä makasi toinenkin ruumis, ja sen yli\nheittäysi onneton nainen tuskansa kouristamana, sillä siinä oli hänen\nkovaonninen isänsä. Seuraavana hetkenä hän kohottausi ylös ja yritti\nnostaa ruumista huudahtaen: \"Hänessä voi vielä olla henkeä!\" Nigel\ntuli hänen avukseen, mutta ei voinut olla vilkaisematta avoimeen\nikkunaan. Martha tulkitsi oikein hänen katseensa, terävänäköisenä\nkuin ei häntä olisikaan kiihko tai hirmustuminen häirinnyt.\n\n\"Älkää peljätkö\", hän huudahti, \"älkää peljätkö; ne ovat kehnoja\nraukkoja, joille miehuus on yhtä tuntematon kuin sääli. Jos minulla\nolisi ollut aseita, niin olisin kyennyt puolustautumaan heiltä ilman\napua tai suojelusta. Voi isä-parkaani! suojelus tulee liian myöhään\ntälle kylmälle ja kankealle ruumiille. Hän on kuollut -- kuollut!\"\n\nHänen puhuessaan yrittivät he nostaa vanhan saiturin hengetöntä\nruumista, mutta hervottomasta painosta ja jäykistä nivelistä oli\nilmeistä, että häneltä oli elämän viimeinenkin kipinä sammunut.\nNigel etsi haavaa, muttei nähnyt mitään vammaa. Vainajan tytär,\nosoittaen suurempaa malttia kuin tyttärellä olisi luullut voivan\nolla sellaisena hetkenä, keksi murhan välikappaleen -- jonkunlaisen\nhuivin, joka oli vedetty niin tiukkaan hänen kaulaansa, että\nensiksikin hänen avunhuutonsa tukahtuivat ja sitte hengityksensä.\n\nHän avasi surmasilmukan ja laskien vanhuksen ruumiin loordi\nGlenvarlochin syliin juoksi noutamaan vettä, alkoholia, hajunesteitä,\nsiinä turhassa toivossa, että elämä saattoi olla vain sulkeuksissa.\nTyhjäksi se toive tosiaan osoittausi. Hän hieroi vanhuksen ohimoita,\nkohotti hänen päätänsä, väljensi yönuttua, sillä hän näytti nousseen\nvuoteeltansa kuullessaan konnien tulon, ja lopulta avasi työläästi\nhänen lujasti nyrkkiin pusertuneet kätensä. Toisesta putosi tällöin\navain ja toisesta sama kultaraha, jota onneton mies oli vastikään\nniin tuskaisesti tavoitellut ja jota hän sielullisten kykyjensä\nvaillinaisessa tilassa oli luultavasti tahtonut puolustaa niin\nepätoivoisen tarmokkaasti kuin olisi sen määrä ollut välttämätön\nhänen suoranaiseen toimeentuloonsa.\n\n\"Turhaa kaikki -- turhaa kaikki\", huokasi tytär herjeten\nhyödyttömistä yrityksistään hengen palauttamiseksi, joka oli\nehdottomasti lähtenyt, sillä murhaajien rajuus oli taittanut niskan.\n\"Ei auta mikään -- hän on murhattu. Olen aina tiennyt näin käyvän, ja\nnyt sen näen!\"\n\nHän sieppasi sitten avaimen ja rahan, mutta ainoastaan viskatakseen\nne uudestaan permantoon huudahtaen: \"Kirottuja olkaa te molemmat,\nsillä te olette tämän turman aiheuttajat!\"\n\nNigel olisi puhunut -- muistuttanut hänelle, että olisi pitänyt heti\nryhtyä toimenpiteisiin paenneen murhaajan tavoittamiseksi sekä hänen\noman turvallisuutensa varjelemiseksi pahantekijän paluun varalta,\nmutta toinen keskeytti hänet tuimasti.\n\n\"Olkaa vaiti\", hän sanoi, \"olkaa vaiti. Luuletteko, etteivät oman\nsydämeni ajatukset riitä kiusaamaan minua hulluksi, kun on vielä\ntämmöinen näky edessäni! Olkaa vaiti, sanon\", kertasi hän yhä\nankarammin; \"voiko tytär kuunnella, isänsä murhattu ruumis sylissään?\"\n\nNiin syvällisesti kuin loordi Glenvarlochiin vaikuttikin hänen\nmurheensa voimakkuus, ei hän voinut olla vähemmin tuntematta oman\nasemansa tukaluutta. Hän oli laukaissut molemmat pistoolinsa --\nrosvo saattoi palata -- tällä oli luultavasti muitakin apureita\nkuin se mies, joka oli kaatunut, ja hän olikin tosiaan kuulevinaan\nmutinaa ikkunan alta. Hän selitti kumppanilleen pikaisesti, miten\nvälttämätöntä oli hankkia ampumavaroja.\n\n\"Olette oikeassa\", myönsi toinen hieman halveksivasti, \"ja olettekin\nuskaltanut jo enemmän kuin olisin koskaan voinut miehestä edellyttää.\nMenkää ja pitäkää huolta itsestänne, koska se on aikeenanne --\njättäkää minut kohtalooni.\"\n\nPysähtymättä tarpeettomaan väittelyyn kiirehti Nigel omaan\nhuoneeseensa salakäytävää myöten, otti mukaansa ampumavaroja ja\npalasi yhtä joutuisasti, itsekseen ihmetellen, miten tarkoin hän\npimeässä suoriutui vain kertaalleen kulkemansa solan kaikista\nkäänteistä ja vielä näin rajun kiihtymyksen hetkenä.\n\nTakaisin tullessaan hän näki onnettoman naisen seisovan kuin\npatsaana isän ruumiin ääressä, jonka hän oli oikaissut lattialle,\npeitettyään kasvot hänen kaapunsa liepeellä. Hän ei ilmaissut\nkummastusta eikä mielihyvää Nigelin paluusta, vaan lausui tälle\nlevollisesti: \"Valitukseni on vaikerrettu -- mennyttä on murheeni --\nainakin kaikki se suru, jota ihmiset koskaan voivat minusta havaita.\nMutta minä tahdon oikeutta, ja se kurja konna, joka surmasi tämän\navuttoman vanhus-poloisen, kun hänellä luonnon lakien mukaan ei ollut\nvuottakaan elontaivalta jäljellä, ei saa pitkää aikaa raskauttaa\nmaan pintaa hänen jälkeensä. Muukalainen, jonka taivas on lähettänyt\nedistämään tälle teolle varattua kostoa, menkää Hildebrodille --\nsiellä valvotaan kaiken yötä mässäyksissä -- kutsukaa hänet tänne\n-- hänet sitoo velvollisuutensa apuun, jonka hän tietää kykeneväni\npalkitsemaan, eikä hän rohkene eikä saa siitä kieltäytyä. Miksi\nviivyttelette? -- menkää heti.\"\n\n\"Menisin kyllä\", selitti Nigel, \"mutta minua peloittaa jättää teitä\nyksiksenne; rosvot saattavat palata, ja --\"\n\n\"Totta, aivan totta\", vastasi Martha, \"hän saattaa palata, ja vaikka\nminä en paljoakaan välitä siitä, murhaako hän minutkin, voisi hän\nsaada haltuunsa sen, mikä on häntä enimmin houkutellut. Pitäkää\ntämä avain ja kultaraha; ne ovat molemmat tärkeitä -- puolustakaa\nhenkeänne, jos karataan kimppuunne, ja jos tapatte sen roiston, teen\nteistä rikkaan. Minä lähden itse hakemaan apua.\"\n\nNigel olisi väittänyt vastaan, mutta hän pujahti samassa tiehensä,\nja silmänräpäyksen kuluttua kuuli nuori loordi ulko-oven paukahtavan\nkiinni hänen jälkeensä. Hetkiseksi aikoi hän seurata turvatonta,\nmutta muistaessaan välimatkan hyvinkin lyhyeksi Trapboisin talosta\nHildebrodin kapakkaan päätti hän avunhakijan tuntevan sen paremmin\nkuin hän ja kokevan vain vähäistä vaaraa tuolla taipaleella, joten\nhänen oli paras jäädä siksi aikaa vartioimaan, kuten tarmokas nainen\noli neuvonut.\n\nTuollaisiin kohtauksiin tottumattomalle ei ollut suinkaan mieluista\njäädä huoneeseen kahden ruumiin seuraan, jotka olivat vastikään\nolleet eläviä ja hengittäviä miehiä ja saaneet vajaan puolen tunnin\naikana väkivaltaisen kuoleman, toinen salamurhaajan kädestä ja\ntoinen, jonka veri vielä virtasi kurkussa olevasta haavasta ja\ntahrasi hurmeella koko ympäristöä, katsojan omasta väkivallanteosta,\nvaikka se olikin ollut oikeutettu. Inhoten ja taikauskoisesti\nvavahtaen käänsi hän kasvonsa pois noista kurjista kuolevaisuuden\njäännöksistä ja havaitsi sen tehtyään, että kaameiden nähtävien\nläsnäolon tietoisuus teki niiden näkymättöminä ollessa hänen olonsa\nvielä tukalammaksi kuin oli tuijottavien ja elottomien silmäparien\nkatseleminen ollut. Mielikuvitus myös piti tavallista ilvettään hänen\nkanssaan. Milloin oli hän kuulevinaan hengettömän saiturin kuluneen\nyönutun kahisevan, milloin surmatun rosvon koukistavan jalkaansa ja\nraapaisevan saappaallaan permantoa ikäänkuin kohoutumaisillaan, ja\ntoisin ajoin hän luuli eroittavansa palanneen heittiön askeleita\nja kuisketta sen ikkunan takaa, josta hän oli äsken paennut.\nKäydäkseen viimeksimainittua todellisinta vaaraa vastaan sekä\ntorjuakseen kauhuja, joita muut tunteet yrittivät saada hiipimään\nhänen sieluunsa, astui Nigel ikkunaan, ja suuresti ilahutti\nhäntä silloin se havainto, että useiden soihtujen loimu valaisi\nkatua. Äänten sorinasta päättäen seurasi niitä joukko henkilöitä,\nnäköjään aseistettuina luikuilla ja pertuskoilla sekä saattamassa\nHildebrodia, joka oli matkalla tutkimaan rikosta ja sen asianhaaroja,\nei haaveellisessa herttuanarvossaan, vaan todellisessa virassaan,\nWhitefriarsin vapaaksi pyhäköksi julistetun yhteiskunnan voutina.\n\nKummallisena ja surettavana vastakohtana oli nähdä nuo keskiyön\npahimmasta mellastuksesta häirityt mässääjät saapumassa tällaiselle\nnäyttämölle. He tuijottelivat toisiinsa ja edessään näkyviin verityön\njälkiin tylsin katsein, hoipertelivat epävarmoin askelin verestä\nliukkaalla lattialla, heidän meluava rähinänsä vaimeni sopertelevaksi\nsupatukseksi, ja luontonsa lannistuessa näystä, samalla kun heidän\naivonsa olivat vielä väkijuomien tyhmistyttäminä, näyttivät he\nunissakävelijöiltä.\n\nVanha Hildebrod oli poikkeuksena yleisestä tilasta. Tuo karaistunut\ntynnyri oli täpötäynnäkin kaikin ajoin liikuntakykyinen, kun sattui\nriittävän voimakas vaikutin panemaan hänet kierimään. Hän näytti\nsuuresti järkkyneeltä näkemästänsä, ja niinpä ilmenikin hänen\ntoimenpiteissään enemmän säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä kuin\nhänen olisi voinut otaksua kykenevän osoittamaan minkäänlaisessa\ntilanteessa. Tytärtä kuulusteltiin ensin. Ihmeteltävän täsmällisesti\nja selvästi selitti tämä, miten hänet oli hälyttänyt isänsä\nhuoneesta kuulunut rynnistyksen melu, ja sitäkin kerkeämmin, kun\nhän oli erityisesti pitänyt isäänsä silmällä, ollen huolissaan\nhänen terveydentilastaan. Saapuessaan paikalle oli hän nähnyt\nvanhuksen sortuvan kahden miehen nujertamana, joiden kimppuun hän\nhyökkäsi niin raivokkaasti kuin kykeni. Kun heidän kasvonsa olivat\nnoettuja ja ryhtinsä valeasun muuttamia, ei hän voinut väittää noin\nkamalan kiihdyttävän hetken kiireessä tunteneensa heistä kumpaakaan\nennen näkemäkseen henkilöksi. Hän ei muistanut paljoakaan muuta\nkuin kuulleensa laukauksia, kunnes huomasi olevansa kahden kesken\nvieraansa kanssa ja näki toisen rosvon paenneen.\n\nLoordi Glenvarloch kertoi osuutensa niinkuin me olemme selittäneet\nsen lukijalle. Siten kuultuaan suoranaiset todistukset tutki\nHildebrod huoneustoa. Hän havaitsi konnien tunkeutuneen sisälle\nikkunasta, josta eloonjäänyt oli livistänyt tiehensä; kummalliselta\nkuitenkin tuntui, että he olivat siinä onnistuneet, sillä\nikkuna oli suojattu vankoilla rautakangilla, jotka vanhalla\nTrapboisilla oli tapana omin käsin sulkea illan tullen. Tutkija\nmerkitsi hyvin huolellisesti muistiin, missä kunnossa kaikki oli\nhuoneessa, ja tarkasteli surmatun rosvon kasvonpiirteitä. Tämä oli\npuettu matruusiksi, mutta kasvot olivat kaikille läsnäolijoille\ntuntemattomat. Hildebrod lähetti sitte hakemaan alsatialaisen\nhaavurin, jonka paheet olivat tehneet tyhjäksi mitä hänen taitonsa\nolisi voinut saada aikaan hänen hyväkseen ja määränneet hänet\nharjoittamaan ammattiansa tällä kurjalla seudulla. Hän sai\ntutkiakseen ruumiita ja laatiakseen virallisen lausunnon näiden\nkuolintavasta. Huivikaan ei välttänyt oppineen tuomarin huomiota,\nja kuunneltuaan kaikkea asiasta tiettyä ja arveltua sekä kerättyään\nkaikki verityöhön näköjään kuuluvat todisteet hän määräsi kamarin\noven lukittavaksi seuraavaan aamuun. Vieden sitte murhatun miehen\nonnettoman tyttären keittiöön, missä ei ollut ketään muuta saapuvilla\nkuin loordi Glenvarloch, hän kysyi tältä vakavasti, eikö hän\nerityisesti epäillyt ketään tämän työn tekijäksi.\n\n\"Ettekö _te_ epäile ketään?\" vastasi Martha katsoen häneen tiukasti.\n\n\"Kenties, mistress, mutta minun tehtävänäni on esittää kysymyksiä,\nteidän vastata niihin. Se on pelin sääntönä.\"\n\n\"No, minä epäilen miestä, joka käytti tuota huivia. Ettekö tiedä,\nketä tarkoitan?\"\n\n\"Ka, jos vaaditte minua tunnustamaan väriä, niin täytyyhän minun\nsanoa nähneeni kapteeni Peppercullilla tuollaisen, ja hän ei ole mies\nvaihtamaan asuansa usein.\"\n\n\"Lähettäkää siis partiojoukko liikkeelle\", esitti Martha, \"ja\notattakaa hänet kiinni\".\n\n\"Jos se oli hän, niin hän on jo kaukana; mutta minä asetun yhteyteen\nkorkeamman vallan kanssa\", vastasi tuomari.\n\n\"Te soisitte hänen pääsevän pakoon\", väitti toinen tähystäen häntä\nankarasti.\n\n\"Kautta pikarin ja piiraan\", vakuutti Hildebrod, \"jos asia minusta\nriippuisi, niin se nyrhivä kurkunleikkaaja killuisi yhtä korkealla\nkuin ikinä Haman -- mutta antakaa minun ottaa oma aikani. Hänellä on\nystäviä meidän joukossamme, sen tiedätte hyvin -- ja kaikki, joiden\npitäisi auttaa minua, ovat päissään kuin pelimannit.\"\n\n\"Minä tahdon kostoa, -- minun _täytyy_ saada se\", sanoi Martha, \"ja\nvarokaa leikittelemästä minun kanssani\".\n\n\"Leikittelemästäkö! Mieluummin leikkisin ärsytetyn naaraskarhun\nkanssa. Sanon teille, mistress, olkaa vain kärsivällinen, kyllä me\nhänet nappaamme. Minä tiedän kaikki hänen tyyssijansa, eikä hän\nvoi pitkää aikaa pidättyä niistä; ja minä toimitan kaikki loukut\nvireeseen häntä varten. Te ette voi jäädä oikeuden puutteeseen,\nmistress, sillä teillä on keinot sen saamiseen.\"\n\n\"Niistä keinoista saavat osuutensa ne, jotka auttavat minua\nkostossani\", lupasi Martha.\n\n\"Kylliksi sanottu\", arveli Hildebrod. \"Ja nyt kehoitan teitä\nlähtemään meille ja nauttimaan jotakin kuumaa -- kolkoksi käy teille\ntäällä yksinänne.\"\n\n\"Lähetän noutamaan vanhaa apuvaimoamme\", vastasi Martha, \"ja\nsitäpaitsi asuu täällä tämä vieras herrasmies\".\n\n\"Hm, hm -- vieras herrasmies!\" virkkoi Hildebrod, vetäen Nigelin\nhiukan syrjään. \"Luullakseni on kapteeni luonut vieraan herrasmiehen\nonnen, tehdessään rohkean hyökkäyksen omansa tavoittamiseksi. Voin\nsanoa teidän arvoisuudellenne -- ylhäisyydeksihän en saa teitä\npuhutella -- että satunnainen vihjaukseni teille tänään antamastani\nsuosituksesta luullakseni pani tuon rasvaisen nahka- ja rautaroiston\nvalttaamaan näin karkeasti. Sen parempi teille -- saatte rahat ilman\nappi-ukkoa. Toivoakseni täytätte välipuheen?\"\n\n\"Oli paha, että sanoitte kellekään mitään niin järjettömästä\nsuunnitelmasta\", moitti Nigel.\n\n\"Vai järjettömästä! Mitä, luuletteko, että hän ei huoli teistä?\nOttakaa hänet kyyneleissään, mies -- ottakaa kyyneleissään. Antakaa\nminun kuulla itsestänne huomenna. Hyvää yötä, hyvää yötä -- nyökkäys\non yhtä hyvä kuin työkkäys. Minun täytyy ryhtyä sinetitsemään ja\nlukitsemaan viran puolesta. Mutta tämä julma työhän on haihduttanut\nkaikki mielestäni -- täällä on mr. Lowestoffen lähettämä mies\ntiedustanut teitä. Koska hän vakuutti asiaansa tuiki kiireelliseksi,\nniin senaatti pani hänet juomaan vain pari mitallista, ja hän oli\ntulossa kolkuttamaan kortteeriinne, kun tämä häly nousi. Hei, ystävä,\ntuossa on master Nigel Grahame.\"\n\nVihreään nukkasametti-nuttuun puettu laattahihainen nuori mies,\njoka näytti soutajalta, lähestyi Nigeliä ja viittasi hänet syrjään,\nherttua Hildebrodin hyöriessä paikasta toiseen harjoittamassa\nvirkavaltaansa ja pitämässä silmällä ikkunain ummistamista ja\nhuoneen ovien sulkemista. Lowestoffen sanansaattajan viestit eivät\nolleet aivan hauskoja, hänen kohteliaasti supattaessaan niitä\nNigelille. Master Lowestoffe nimittäin rukoili häntä pitämään\nhuolta turvallisuudestaan heti poistumalla Whitefriarsista,\nsillä loordi ylituomari oli julistanut vangitsemiskäskyn hänen\nkiinniottamisekseen, ja se aiottiin panna täytäntöön aamulla,\nkäyttäen apuna muskettisotureita sellaisena joukkona, että\nalsatialaiset eivät rohkenisi sitä vastustaa, jos haluaisivatkin.\n\n\"Ja niinpä, hyvä herra\", ilmoitti vesiteiden taivaltaja, \"on sovittu,\nettä veneeni on odotettava teitä tuolla lakikoulun rantaportaiden\nedessä kello viideltä aamulla, ja jos tahdotte livahtaa tiehenne\nverikoirilta, niin se käy kyllä laatuun\".\n\n\"Miksei master Lowestoffe kirjoittanut minulle?\" kysyi Nigel.\n\n\"Voi, se kelpo mies on itse hyvässä tallessa ja yhtä vähän\ntekemisissä kynän ja musteen kanssa kuin olisi hän pappi.\"\n\n\"Lähettikö hän minulle mitään tunnusta?\" tiedusti Nigel.\n\n\"Tunnustako! Kyllä, oikein -- pätevänkin tunnuksen, jollen ole sitä\nunehuttanut\", vastasi mies. Hän kohautti housujensa vyötärystä\nja virkkoi sitte: \"Niin, jo sainkin kiinni -- teidän piti uskoa\nminua, koska nimenne kirjoitettiin Grahamen sijasta O:lla. Sillä\nlailla se muistaakseni kuului. No, tapaammeko kahden tunnin\nkuluttua, kun vuorovesi kääntyy, viilettääksemme alas virtaa kuin\nkaksitoista-airoinen saima?\"\n\n\"Tiedättekö, missä kuningas on tällähaavaa?\" tokaisi loordi\nGlenvarloch.\n\n\"Kuningasko! Ka, hän matkusti alas Greenwichiin eilen virtaa myöten\nniinkuin ainakin ylväs hallitsija, joka tahtoo kellua vesillä missä\nvain voipi. Hänen piti metsästellä tämän viikkoa, mutta siihen\naikeeseen sanotaan tulleen jotain mutkaa; ja prinssi ja herttua ja ne\nkaikki siellä Greenwichissä pitävät hauskaa kuin särkiparvi.\"\n\n\"No\", vastasi Nigel, \"minä varustaudun lähtemään viideltä; tule sinä\ntänne kantamaan tamineitani\".\n\n\"Kyllä, kyllä, master\", vastasi mies ja poistui talosta, lyöttäytyen\nherttua Hildebrodin hälisevien saattolaisten seuraan, näiden ollessa\nperäytymismatkalla. Valtias pyysi Nigeliä telkeämään ovet jälkeensä\nja kuiskasi viitaten naiseen, joka istui hiipuvan tulen ääressä\nojennetuin raajoin kuin kuoleman kosketuksen jo kahlitsemana:\n\"Muistakaa tikkinne ja kauppanne, taikka minä leikkaan jousestanne\njänteen ennen kuin voitte sitä pingoittaa.\"\n\nSyvästi pahastuneena suunnattomasta raakamaisuudesta, joka saattoi\nsuositella moisten tarkoitusperien ajamista noin säälittävään asemaan\njoutuneen henkilön suhteen, hillitsi loordi Glenvarloch itseänsä\nkuitenkin sikäli, että vastaanotti neuvon äänettömänä ja noudatti\nsen edellistä osaa, huolellisesti teljeten oven herttua Hildebrodin\nja hänen saattueensa jälkeen, samalla kun hän itsekseen toivoi\npääsevänsä näkemästä heitä enää koskaan tai kuulemastakaan mitään\nheistä. Hän palasi sitte keittiöön, jossa onneton vaimo yhä istui\nhievahtamattomana kuin horroksiin vaipunut, kädet yhä kouristuneina,\nsilmät tuijottavina ja raajat jäykkinä. Liikutettuna hänen\nasemansa johdosta ja surkutellen hänen turvatonta tulevaisuuttaan\nyritti Nigel kaikin keinoin herättää häntä ympäristön tajuntaan,\nsaadenkin nähtävästi viimein hälvennetyksi hänen tylsyytensä ja\nvalveutetuksi hänen huomaavaisuutensa. Nigel kertoi hänelle sitte\ntekevänsä lähtöä Whitefriarsista parin tunnin kuluttua, selittäen\nolevansa epätietoinen vastaisesta määräpaikastaan, mutta hartaasti\nhaluavansa tietää, saattoiko hän edistää yksinäisen naisen suojelusta\nilmoittamalla jollekulle ystävälle hänen asemansa tai muutoin. Hiukan\ntyöläästi näytti toinen käsittävän hänen tarkoituksensa ja kiitti\nhäntä tavalliseen lyhyeen ja juroon tapaansa. \"Te saatatte tarkoittaa\nhyvää\", hän sanoi, \"mutta teidän pitäisi tietää, että kurjilla ei ole\nystäviä\".\n\n\"En suinkaan tahtoisi olla tunkeileva\", puolustausi Nigel, \"mutta kun\naion juuri lähteä munkkilasta --\"\n\nToinen keskeytti hänet.\n\n\"Aiotte lähteä munkkilasta? Minä tulen mukaan.\"\n\n\"Tekö mukaan!\" huudahti loordi Glenvarloch.\n\n\"Niin\", vastasi toinen, \"kyllä minä taivutan isäni jättämään\ntämän murhaluolan\". Mutta puhuessaan hän tarkemmin muisti, mitä\noli tapahtunut. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti kamalaan\nnyyhkytysten, voikerrusten ja valitusten puuskaan, joka päättyi\nsitäkin rajumpaan hermotäristyksen kohtaukseen, kun hän oli\ntavattoman voimakas ruumiiltaan ja sielultaan.\n\nJärkkyneenä, hämillään ja kokemattomana oli loordi Glenvarloch\nlähtemäisillään talosta hakemaan lääkärin tai ainakin jonkun naisen\napua. Mutta purkauksensa hiukan heikennettyä piteli potilas toisella\nkädellään häntä kiinni hihasta ja peitti kasvonsa toisella, vuolaan\nkyynelvirran herahtaessa huojentamaan murhetta, joka oli kiihdyttänyt\nhäntä niin väkivaltaisesti.\n\n\"Älkää jättäkö minua\", hän pyysi, \"älkää jättäkö minua, älkääkä\nkutsuko ketään. En ole koskaan ennen ollut tällaisena, enkä olisi\nnytkään\", puolustausi hän suoristautuen istuallaan ja pyyhkien\nsilmiänsä esiliinalla, \"en nytkään -- mutta -- mutta hän rakasti\n_minua_, jollei rakastanutkaan mitään muuta inhimillistä. Kuolla\nsillä tavoin, ja moisissa käsissä!\"\n\nJa taaskin valtasi onnettoman naisen surunpurkaus, joka\nkorkeimmilleen kiihtyneenä säesti kyyneleitä niiskutuksella,\nvoivotuksella ja kaikella naisellisen murheen ylenpalttisuudella.\nVihdoin hän sai vähitellen takaisin luontaisen levollisuutensa\nyksivakaisuuden ja säilytti sen ikäänkuin päättäväisyyden\nväkinäisellä ponnistelulla, puhuessaan torjuen hermotäristyksen\nuudistuvia oireita sellaisella rynnistelyllä, jolla tiedetään\nkaatuvatautisten siirtävän tuonnemmaksi setkiensä uudistumista.\nMutta niin luja kuin hän olikin luonnostaan, ei hän kyennyt niin\nehdottomasti voittamaan hermostonsa vikautumista, ettei hän olisi\nkokenut rajuja vapistuksia, jotka minuutin tai pari kerrallaan\npudistelivat hänen koko ruumistaan kauhistuttavasti. Nigel unohti\noman asemansa ja kaiken muunkin siinä harrastuksessa, jota herätti\nhänen edessään kärsimyksissä taisteleva nainen, vaikuttaen ylvääseen\nmieleen sitäkin syvällisemmin, kun onneton itse yhtä ylväänä näytti\npäättäneen jäädä mahdollisimman vähäiseen velkaan muiden ihmisyydelle\ntai säälille.\n\n\"Ei ole minulla tapana olla tällaisena\", puolusteli hän yhä, \"mutta\n-- mutta -- luonto tahtoo säilyttää valtansa niiden hauraiden\nolentojen suhteen, jotka se on muodostanut. Teihin, sir, on minulla\njonkun verran oikeutta, sillä ilman teitä en olisi elänyt tämän\nkamalan yön yli. Soisin apunne tulleen joko varhaisemmin tai\nmyöhemmin -- mutta te _olette_ pelastanut minut elämään, ja teidän\nvelvollisuutenne on auttaa sen tekemisessä minulle siedettäväksi.\"\n\n\"Jos vain osoitatte minulle, miten se käy päinsä\", vastasi Nigel.\n\n\"Sanotte olevanne lähdössä täältä hetimiten -- viekää minut\nmatkassanne\", esitti turvaton. \"Omin ponnistuksin en ikinä pelastu\ntästä rikoksen ja kurjuuden erämaasta.\"\n\n\"Voi, mitä voisin tehdä hyväksenne?\" pahoitteli Nigel. \"Oma tieni,\njolta minun ei sovi poiketa, johtaa minut luultavasti vankityrmään.\nMutta kyllähän voisin kuljettaa teidät täältä kanssani, jos sittemmin\nvoisitte turvautua johonkuhun ystävään.\"\n\n\"Ystäväänkö!\" huudahti toinen. \"Ei ole minulla ainoatakaan -- ne ovat\naikapäiviä heittäneet meidät syrjään. Kuolleista noussut aave olisi\ntervetulleempi kuin minä niiden ovilla, jotka ovat tehneet meistä\neron; ja jos he olisivat halukkaita palauttamaan minulle ystävyytensä\nnyt, halveksisin minä sitä, syystä että he peräyttivät sen häneltä --\nhäneltä\" -- häntä kohtasi ankara kiihtymys, jonka hän sai hillityksi,\njatkaen lujasti -- \"_häneltä_, joka makaa tuolla. Minulla ei ole\nyhtään ystävää.\" Hän vaikeni toviksi, mutta lisäsi sitten äkkiä\nkuin jotakin muistaen: \"Ei ole ystävää, mutta minulla on sitä,\nmillä voi ostaa montakin -- minulla on tilaisuus ostaa sekä ystäviä\nettä kostajia. Hyvä, että tulin ajatelleeksi; minun ei sovi jättää\nsitä petturien ja konnien saaliiksi. Vieras, teidän on palattava\ntuohon huoneeseen. Astukaa sen läpi rohkeasti hänen -- tarkoitan\nmakuuhuoneeseen ja työntäkää makuusija syrjään; kumpaisenkin patsaan\nalla on messinkilevy kuin kannattamassa painoa, mutta teidän on\nkohdistettava huomionne vasemmanpuoleiseen, seinänviereiseen\n-- painakaa levyn nurkkaa, niin se ponnahtaa ylös ja paljastaa\navaimenreiän, jota varten tämä avain on tehty. Lukon avattuanne\nnostatte ylös salaluukun, ja lattiaontelosta löydätte pienen kirstun.\nTuokaa se tänne; sen pitää saattaa minua matkallani, ja kummallista\non, jollei sen sisältö saa lunastetuksi minulle turvapaikkaa.\"\n\n\"Mutta nuo ihmiset ovat lukinneet välioven\", muistutti Nigel.\n\n\"Se on totta, minä unohdin; heillä oli epäilemättä syynsä siihen\",\nvastasi toinen. \"Mutta salakäytävä teidän huoneestanne on avoinna, ja\nte voitte mennä sitä tietä.\"\n\nLoordi Glenvarloch otti avaimen, ja hänen sytyttäessään lampun\nvalaistakseen tietänsä kuvastui hänen kasvoillaan vastahakoisuutta\nsaamaansa tehtävään.\n\n\"Te pelkäätte?\" huomautti mistress Martha. \"Siihen ei ole mitään\nsyytä; murhaaja ja hänen uhrinsa ovat molemmin joutuneet lepoon.\nRohkaistukaa, minä lähden teidän kanssanne itse -- ettehän tunne\njoustimen rakennetta, ja kirstukin on teille liian painava.\"\n\n\"Ei hätää, ei hätää\", vastasi loordi Glenvarloch häpeissään toisen\nantamasta tulkinnasta sille hetkelliselle epäröimiselle, joka johtui\nvastenmielisyydestä katsella mitään kamalaa; se on useinkin ominaista\nniille hienoille luonteille, jotka ovat viimeiset pelkäämään mitään\npelkästään vaarallista. \"Toimitan asianne niinkuin haluatte, mutta\nmitä teihin tulee, niin teidän ei sovi -- te ette voi lähteä tuonne.\"\n\n\"Minä voin -- ja tahdon\", vakuutti toinen. \"Olen tyyntynyt. Sen\nsaatte nähdä.\" Hän otti pöydältä keskeneräisen ompelutyön ja pujotti\nvakaasti ja levollisesti hienoon silmäneulaan silkkirihman. \"Olisinko\nkyennyt tuohon\", sanoi hän hymyillen vielä aaveellisemmin kuin oli\näsken epätoivoissaan tuijotellut, \"jolleivät sydämeni ja käteni olisi\nolleet vakaat?\"\n\nHän riensi sitte joutuisasti edellä ylös portaita Nigelin\nkamariin ja samaa vauhtia pitkin salakäytävää ikäänkuin peljäten\npäättäväisyytensä masentuvan ennen aikeensa toteutumista. Portaiden\njuurella hän pysähtyi hetkiseksi ennen kuin astui murhahuoneeseen,\nmutta kiirehti sitte hätäisesti sen takana sijaitsevaan\nmakuukamariin, kintereillään loordi Glenvarloch, jonka vastahakoisuus\nlähestymään veristä näyttämöä kokonaan häipyi murhenäytelmästä\neloonjääneen herättämään huolestukseen.\n\nMartha Trapboisin ensimäisenä toimenpiteenä oli vetää syrjään\nisänsä vuoteen uutimet. Makuuvaatteet oli heitetty hajalleen,\nepäilemättä vanhuksen kavahtaessa unestaan vastustamaan roistojen\ntunkeutumista viereiseen huoneeseen. Kovassa patjassa osoitti vain\naivan matala syvennys, missä vanhan saiturin näivettynyt ruumis oli\nlevännyt. Tytär vaipui vuoteen viereen, liitti kätensä ristiin ja\nrukoili taivaalta lyhyeen ja hartaasti tukea murheeseensa ja kostoa\nilkiöille, jotka olivat tehneet hänet isättömäksi. Hiljaa mutistu\nja vielä lyhyempi anelu pyysi taivaan armoa vainajan sielulle\nja kristikunnan suuren sovintotyön nimessä anteeksiantoa hänen\nsynneilleen.\n\nTäytettyään tämän hurskaan velvollisuuden antoi hän Nigelille merkin\ntulla avuksi, ja työnnettyään syrjään raskaan makuusijan näkivät\nhe Marthan mainitseman messinkilaatan. Tämä painoi joustinta,\njolloin laatta heti ponnahti ylös ja paljasti avaimenreiän sekä ison\nrautarenkaan. Tästä nostettuaan ylös salaluukun he näkivät pienen\nrautaisen kirstun, joka osoittausikin niin peräti painavaksi, että\nNigelille olisi kenties tuskin käynyt mahdolliseksi kohottaa sitä\nyksinään, niin voimakas kuin hän olikin.\n\nHeidän pantuaan kaikki takaisin paikoilleen kävi Nigel käsiksi\ntaakkaansa, kumppaninsa avustaessa häntä parhaansa mukaan. Siten\nsaatiin kirstu kannetuksi viereiseen huoneeseen, missä virui sen\nkurja omistaja tunnottomana äänille ja seikoille, jotka varmasti\nolisivat keskeyttäneet hänen pitkän viimeisen unensa, jos sitä olisi\nvoinut mikään maallinen häiritä.\n\nTytär astui hänen ruumiinsa ääreen, vieläpä rohkeni siirtää syrjään\nhurstinkin, joka oli säädyllisesti levitetty sen yli. Hän laski\nkätensä sydämelle, mutta tykähdystäkään ei tuntunut -- piteli hänen\nhuulillaan höyhentä, joka ei häilähtänyt -- suuteli sitte hartaan\nkunnioittavasti valjun otsan pullistuneita suonia ja lopuksi\nkuihtunutta kättä.\n\n\"Soisin sinun kuulevan minua, isä\", virkkoi hän. \"Tahtoisin\nviihdyttää mieltäsi valallani, että kun nyt pelastan, mitä sinä pidit\nenimmin arvossa maan päällä, niin se tapahtuu vain saadakseni surmasi\nkostetuksi.\"\n\nHän levitti peitteen paikoilleen ja kyyneleettä, huokauksetta tai\nenää sanaakaan virkkamatta ryhtyi jälleen ponnistuksiinsa, kunnes\nhe olivat yhdessä kuljettaneet aarrelaatikon loordi Glenvarlochin\nmakuuhuoneeseen. \"Sen on kuljettava teidän tavaroinanne\", hän sanoi.\n\"Olen kyllä valmis heti kun soutumies saapuu.\"\n\nHän peräytyi. Nähden lähtöhetken lähenevän repäisi loordi Glenvarloch\nalas osan vanhaa seinäverhoa peitteeksi, jonka hän nuoritti kirstun\nympäri, jotta sen erikoinen muoto ja huolellinen lujitus ristiin\nrastiin kiinnitetyillä teräsvanteilla ei herättäisi epäluuloja sen\nsisältämistä kalleuksista. Tämän varokeinon jälkeen hän vaihtoi\nrenttumaisen asunsa, jonka oli omaksunut Whitefriarsiin tullessaan,\narvollensa soveliaampaan pukuun ja heittäysi sitte vuoteelleen\nodottamaan soutajan kutsua, kykenemättömänä nukkumaan, vaikka olikin\nyön tapausten uuvuttama.\n\n\n\n\n26. LUKU.\n\nAavistamaton auttaja.\n\n\nHarmaa tai oikeastaan kelmeä kajastus alkoi kuultaa Whitefriarsin\nusmien läpi, kun hiljainen koputus onnettoman saiturin ovelta\nilmoitti venemiehen tulleen. Loordi Glenvarloch tapasi ulko-ovella\nsaman miehen, jonka oli nähnyt yöllä, mutta hänellä oli nyt mukanaan\nkumppani.\n\n\"Hei, no, master, lähdettäisiinköhän vesille\", lausui toinen heistä\njäreänä, mutta pontevana kuiskauksena; \"luode ja vuoksi eivät vuota\nkenenkään vuoksi\".\n\n\"En tahdokaan odotuttaa itseäni\", sanoi loordi Glenvarloch; \"mutta\nminun on otettava mukaani muutamia tavaroita\".\n\n\"Niinhän tietenkin -- yksikään ihminen ei nyt enää tilaa airoparia,\nJack, jollei hän aio lastauttaa ruuhta kuin kuuden hevosen vedettäviä\nvankkureita. Silloin kun eivät muuta kaikkine kiluineen ja kaluineen\nottavat ne pikku venosen, senkin vietävät. No niin, missä ovat\nkapistuksenne?\"\n\nToinen miehistä oli pian riittävästi sälytetty ainakin omasta\nmielestään loordi Glenvarlochin matkalaukun ja pikku tavarain\ntaakalla ja alkoi kantaa niitä lakikoulun laituriportaille päin.\nHänen kumppaninsa, joka näytti johtavan, alkoi käsitellä arkkua, joka\nsisälsi saiturin aarteen, mutta pudotti sen heti lattiaan ja vakuutti\nkarmeasti kiroten, että oli yhtä järkevää ajatella miehen kantavan\nPaavalin-kirkkoa selässään. Trapboisin tytär oli juuri yhtynyt\nheihin, verhoutuneena pitkään tummaan hippikauhtanaan, ja huudahti\nloordi Glenvarlochille: \"Jättäkööt sen, jos tahtovat, jättäkööt\nkaikki, kunhan vain pääsemme tästä kamalasta paikasta.\"\n\nOlemme jo maininneetkin, että Nigel oli harvinaisen vanttera nuori\nmies. Sydämellisen surkuttelun ja suuttumuksen elähyttämänä hän\nosoitti nyt huomattavasti ruumiillisia voimiansa, tarttuen painavaan\naarrekirstuun ja sen ympäri sitomansa nuoran avulla heittäen sen\nhartioilleen. Päättävästi marssi hän eteenpäin taakan alla, joka\nolisi lyyhistänyt maahan ainakin kolme meidän rappeutuneen aikamme\nnuorta keikaria. Soutumies seurasi häntä hämmästyksissään huutaen:\n\"hei, master, master, antakaa sentään minunkin käydä kiinni toisesta\npäästä!\" ja tarjousi uudestaan kannattelemaan sitä jossain määrin\ntakaapäin. Parin minuutin kuluttua ottikin Nigel mielellään vastaan\nsen avun; hänen voimansa olivat melkein lopussa, kun he saavuttivat\npuolikannellisen ison veneen, joka sopimuksen mukaan oli tuotu\nlakikoulun rantaportaiden juurelle. Hänen laskiessaan siihen arkun\npainui veneen keula niin matalalle veteen, että oli keikahtaa nurin.\n\n\"Me saamme tästä yhtä kovan urakan\", sanoi soutumies kumppanilleen,\n\"kuin olisimme viemässä veden yli rehellistä vararikkoista kaikkine\nkähvellettyine tavaroineen. Hei hei, hyvä vaimo, mitäs varten te\ntänne astutte? Laiteemme on jo kyllin syvällä saamattamme vielä\nelävääkin liikalastia.\"\n\n\"Tämä henkilö tulee minun kanssani\", selitti loordi Glenvarloch; \"hän\non nykyään minun suojeluksessani\".\n\n\"Kas, mutta se menee yli minun tehtäväni, master\", väitti mies\nvastaan. \"Te ette saa tehdä työtäni kaksinkertaiseksi -- hänen sopii\nmatkata maitse -- ja mitä suojelukseen tulee, niin kyllä hänen\nkasvonsa varjelevat häntä Berwickista Land's Endiin.\"\n\n\"Ettehän paljoksu työtänne, jos koroitan maksunkin\nkaksinkertaiseksi?\" sanoi Nigel päättäen olla millään ehdolla\nluopumatta suojelemasta onnetonta naista. Hän oli tämän hyväksi jo\nmiettinyt eräänlaisen suunnitelman, jonka nyt pyrki tekemään tyhjäksi\nThamesin venemiesten luonteenomainen tylyys.\n\n\"Paljoksunpa sentäänkin, lempo soikoon\", tuumi vihreään\nnukkasametti-nuttuun pukeutunut soutaja. \"En ota veneeseeni yletöntä\nlastia rahasta enkä rakkaudesta. Rakastan venettäni niinkuin vaimoani\nja vielä vähän enemmänkin.\"\n\n\"Äläs nyt, veikko\", virkkoi hänen kumppaninsa, \"tuo ei ole oikeata\nvirtapuhetta. Kaksinkertaisesta taksasta on meidän pakko soutaa\nnoita-akkaa munankuoressa, jos määrätään. Vetele siis pois, Jack,\nälkäämmekä tässä turhia jaaritelko.\"\n\nHe siis työntäysivät virralle ja alkoivat solua alas uomaa jokseenkin\nhyvää vauhtia, niin raskaassa lastissa kuin olivatkin.\n\nKevyemmistä aluksista, jotka mennen tai tullen saavuttivat ja\nsivuuttivat heidät, tervehdittiin heitä meluisalla naljailulla,\njota silloin sanottiin vesisukkeluudeksi. Mistress Marthan peräti\nsulottomat kasvonpiirteet Nigelin nuoruuden, uljaan ryhdin ja\nkomean ulkomuodon vastakohtana olivat sen pääasiallisena aiheena,\nsamalla kun heidän huomiotansa ei välttänyt se seikka, että vene\noli hiukan liiaksi kuormitettu. Heitä puhuteltiin ruokakauppiaan\neukkona, joka oli huvimatkalla vanhimman puotipoikansa kanssa --\nisoäitinä, joka oli viemässä pojanpoikaa kouluun -- nuorena riuskana\nirlantilaisena, joka kuljetti vanhaapiikaa tohtori Rigmarolen luo\nRedriffeen, tämä kun solmi yhteen kerjäläisiä kuuden pennyn kolikosta\nja viinaryypystä. Kaikkeen tähän pilkkaan vastasivat samalla mitalla\nVihreänuttu ja hänen kumppaninsa, käyden sukkeluuden sotaa yhtä\nkerkeästi kuin ahdistajatkin.\n\nSillävälin tiedusti loordi Glenvarloch alakuloiselta\nmatkatoveriltaan, oliko tämä ajatellut mitään paikkaa, missä\nvoisi turvallisesti oleskella omaisuutensa haltijana. Toinen\ntunnusti avopuheisemmin kuin ennen, että hänen isänsä luonne ei\nollut jättänyt hänelle mitään ystäviä. Siitä asti kun Trapbois\noli muuttanut Whitefriarsiin, karttaakseen eräitä kiihkeän\nvoitonpyyntinsä laillisia seuraamuksia, oli hänen tyttärensä\nviettänyt aivan sulkeutunutta elämää. Hän ei ollut pitänyt yhteyttä\nsen kaupunginosan väestön kanssa, ja sekä siellä asuminen että isän\nkitsaus oli täydellisesti eristänyt hänet kaikesta muusta seurasta.\nNyt halusi hän ensiksikin saada säädyllisen vuokra-asunnon ja\nrehellisten ihmisten kannatusta, vaikka kuinka halpa-arvoisten,\nkunnes kuulustaisi laintuntevaa neuvoa isänsä murhaajan saattamisesta\noikeudelliseen vastuuseen. Epäröimättä syytti hän rikoksesta\nColepepperiä, jonka tiesi yhtä kykeneväksi mihin tahansa salakavalan\njulmuuden tekoon kuin hän oli raukkamainen siinä, missä vaadittiin\ntodellista miehuutta. Häneen oli aikaisemmin kohdistunut raskaita\nepäluuloja kahdesta rosvouksesta, joista toiseen liittyi katala\nmurha. Marthan sanoista kävi selville, että kapteeni oli tavoitellut\nhänen kättään helpoimpana ja turvallisimpana keinona isän rikkauksien\nanastamiseen, ja hänen mitä jyrkimmin torjuessaan vehkeilijän\nlähentelyn oli tämä uhkaillut kostoa hämärin viittauksin, jotka\nsekä isän tähden että omasta puolesta olivat alituiseen pitäneet\nhäntä jännityksissä, varsinkin kun taloon oli jo parina kertana\ntehottomasti yritetty tunkeutua.\n\nJollei Nigelin kunnioittava hienotuntoisuus onnetonta naista kohtaan\nolisi ollut esteenä, olisi hän voinut nyt mainita Martha Trapboisin\nepäluuloja vahvistavan seikan, joka oli jo juolahtanut hänen\nmieleensä. Hän muisti vanhan Hildebrodin edellisenä yönä vihjanneen,\nettä joku hänen ja Colepepperin välinen keskustelu oli jouduttanut\ntihutyötä. Puhe oli kajonnut suunnitelmaan, jonka Hildebrod oli\nsuvainnut keksiä avioliiton rakentamiseksi itse Nigelin ja Trapboisin\nrikkaan perijättären kesken, joten oli varsin todennäköistä, että\npalaamattoman tilaisuuden menettämisen pelko ja mielihankkeessaan\npettyneen alhaisen konnan kehno ilkeys olivat kannustaneet\npahantekijää tähän väkivallan työhön. Se ajatus, että hänen oma\nnimensä oli jossain määrin sekaantunut kamalan murhenäytelmän\nvaikuttimiin, sai loordi Glenvarlochin kahta myötätuntoisemmin\nharrastamaan pelastamansa uhrin kohtaloa, samalla kun hän itsekseen\npäätti omalta osaltaan panna parhaansa verityön selvittämiseen heti\nkun oli saanut omat asiansa hiukankin järjestymään.\n\nKuultuansa kumppaniltaan, ettei tämä osannut laatia sen parempaa omaa\nsuunnitelmaa, kehoitti Nigel häntä ottamaan toistaiseksi asunnon\nvanhan isäntänsä, laivatarpeiden kauppias Christien talosta Paavalin\nlaiturin viereltä, kuvaillen tuon arvoisan pariskunnan säädyllisyyttä\nja rehellisyyttä sekä lausuen toivovansa, että he ottaisivat hänet\nluokseen tai ainakin opastaisivat sellaiseen perheeseen, josta\nmenisivät takuuseen, kunnes hän ehtisi itse järjestää olonsa\nvakinaisemmin.\n\nNais-parka vastaanotti hyljätyssä asemassaan mieluisan neuvon hyvin\nkiitollisesti, tosin ilmaisten tunteensa lyhytsanaisesti, mutta\nlämpimämmin kuin hänen mielialansa luontainen jurous oli vielä\nkertaakaan taipunut saamaan mitään tulkituksi. Loordi Glenvarloch\nilmoitti sitte Marthalle, että eräät hänen omaa turvallisuuttansa\nkoskevat syyt vaativat hänen siekailematonta lähtöänsä Greenwichiin.\nHän ei senvuoksi voinut saattaa kumppaniansa Christien taloon,\nkuten olisi muutoin mielellään tehnyt. Mutta reväisten lehden\nmuistikirjastaan hän kyhäsi muutamia isännälleen osoitettuja rivejä,\nvedoten tämän rehellisyyteen ja ihmisrakkauteen. Hän mainitsi kirjeen\ntuojan olevan kipeässä väliaikaisen suojeluksen ja hyvän neuvonnan\npuutteessa, joista eduista hän kuitenkin kykeni suorittamaan runsaan\nhyvityksen. Kirjoittaja pyysi sentähden John Christietä vanhana ja\nhyvänä ystävänänsä suomaan vieraalle suojaa kattonsa alla lyhyeksi\naikaa taikka sen ollessa hänelle hankalaa ainakin neuvomaan tälle\nsoveliaan asunnon. Lopuksi hän antoi kelpo kauppiaalle hiukan\nvaikeammankin tehtävän, suosittaa suojeluksen hakijalle rehellisen\ntai edes hyvässä maineessa olevan asianajajan neuvontaa ja apua,\njotta vieras saisi toimeen erään tärkeän lainopillisen asiansa.\nKirjelmän vahvisti hän omalla nimellään ja antoi sen holhotilleen;\ntämä vastaanotti sen taaskin lämpimästi lausutuin sanoin: \"kiitän\nteitä\", jotka ilmaisivat hänen vilpitöntä tunnustustaan paremmin kuin\nkymmenet korulauselmat olisivat voineet. Nigel käski sitte miesten\nsoutaa Paavalin laituriin, jota olivat nyt lähenemässä.\n\n\"Meillä ei ole aikaa\", esteli Vihreänuttu; \"emme voi pysähdellä joka\nhetki\".\n\nMutta Nigelin vaatiessa määräyksensä tottelemista ja lisätessä\nkumppaninsa tahtovan astua siellä maihin vakuutti soutumies pitävänsä\nparempana hänen ottamaansa tilaa kuin suomaansa seuraa, ja vene\nsiis poikkesi laiturin kylkeen. Tuollaisissa paikoissa kärkkyvistä\nkantajista oli kaksi helposti saatavissa ottamaan haltuunsa\nrahakirstun ja samalla opastamaan sen omistajan John Christien\nhyvintunnettuun taloon; itse mieskin oli kaikille ympäristössä\nasuville tuttu.\n\nSuuresti keventyneenä luisti vene alas Thamesia sikäli nopeammin.\nMutta meidän on muutamiksi minuuteiksi jätettävä se virralle,\nsillaikaa mainitaksemme loordi Glenvarlochin suosituksen tuloksen.\n\nMistress Martha Trapbois saapui myymälän edustalle kaikessa rauhassa\nja oli juuri astumaisillaan sisälle, kun ahdistava asemansa\nepävarmuuden tunne ja tietoisuus tarinansa kertomisen tukalasta\nkiusallisuudesta yllätti hänet niin voimakkaasti, että hän hetkiseksi\nseisahtui aiotun turvapaikkansa edustalle miettimään, millä tavoin\nsaisi parhaiten annetuksi pontta Kaitselmuksen lähettämän ystävän\nsuositukselle. Hänen elämäntapansahan olivat tyyten sulkeneet\nhänet pois maailman tuntemuksesta; muutoin olisi hän kaiketi kyllä\ntiennyt, että hänen mukanansa oleva suuri rahasumma olisi viisaasti\nkäsiteltynä saattanut kelvata hänen valtuutuksekseen aatelisten\nasuntoihin ja ruhtinaitten palatseihin. Mutta niin hyvin kuin hän\noivalsikin rahan yleisen tehon, joka ilmenee mitä moninaisimmissa\nmuodoissa, oli hän niin kokematon, että suotta pelkäsi tuon\nrikkauden hankkimistavan voivan pidättää perijättäreltä halvan\nrihkamakauppiaankin katon suojan.\n\nHänen siten viivytellessään esiintyi järjellisempi empimisen aihe,\nkun nimittäin talosta alkoi kuulua kiivasta väittelyä, joka kävi yhä\nkovaäänisemmäksi kiistelijäin tullessa ulos ovesta katukujaan.\n\nEnsimäisenä ilmestyi näkyviin luiseva, rumakasvoinen mies, joka\nkiireesti harppaili myymälästä kadulle; hänen astuntansa oli kuin\nkiihtyneen espanjalaisen, joka katsoo arvolleen sopimattomaksi\njouduttaa kulkuansa juoksuksi ja ainoastaan alentuu vihaisen hoppunsa\näärimäisessä tarpeessa lisäämään pituutta askeliinsa. Heti talosta\ntultuaan hän kääntyi takaisin saattajaansa päin -- siivonnäköiseen,\nvanhanpuoleiseen ja yksinkertaisesti puettuun elinkeinolaiseen.\nTämä ei ollutkaan kukaan muu kuin John Christie itse, myymälän ja\nrakennuksen omistaja, joka nyt esiintyi kiihtyneempänä kuin sellaiset\nhenkilöt yleensä.\n\n\"En ota enää kuullakseni semmoista\", tiuskasi ensimäinen tulija.\n\"Sir, en tahdo enää kuulla mokomaa. Paitsi että se on mitä hävittömin\nvalhe, pontta ja perää vailla, niinkuin minä voin todistaa, on se\n_scandalum magnatum_, sir -- _scandalum magnatum\"_, toisti hän\nleveästi lausuen ääntiöt niinkuin opetetaan Edinburghin ja Glasgowin\nkorkeakouluissa. Se olisi hivellyt maan hallitsijan sydäntä, jos\nhän olisi ollut kuulemassa, hän kun piti ankarammin lukua vanhan\nroomalaisen kielen mielestään oikeasta ääntämisestä kuin ainoastakaan\nkuninkaallisesta etuudesta, joiden puolesta hän toisin ajoin kylläkin\nitsepintaisesti piti puheita parlamentissa.\n\n\"En välitä homehtuneen juustonsyrjän vertaa siitä, miksi sitä sanot\",\närjäisi vastaan John Christie; \"mutta se on _totta_ -- ja minä olen\nenglantilainen, ja minulla on oikeus lausua totuus julki omissa\nasioissani, ja herrasi ei ole paljoakaan parempi lurjusta, ja sinä\net ole muuta kuin suupaltti rehentelijä, jolta minä piankin kumautan\npääkuoren puhki niinkuin hyvin tiedän sen kumautetuksi vähemmästäkin\nsyystä\".\n\nNäin sanoen hän heilutti tarhurilapiota, jolla tavallisesti\npuhdistettiin hänen pikku myymälänsä portaita; sen oli hän\nsiepannut mukavimmin saatavana aseena vihamiehensä kurittamiseen ja\nläheni nyt tätä lapio ojolla. Varovainen skotlantilainen -- sillä\nsiksi ovat lukijat jo varmaankin päätelleet hänet puheenlaadun\nja koulumestarimaisuuden perusteella -- peräytyi raivostuneen\nrihkamakauppiaan tieltä, mutta ynseästi ja pitäen kättään\nmiekankahvassa. Hän näytti pikemmin olevan menettämäisillään\ntavanmukaisen suopeutensa ja varovan käyttäytymisensä kuin säikkyvän\nhyökkäystä vastustajan taholta, josta hän oli voittopuolella iältään,\nvoimiltaan ja aseiltaan.\n\n\"Perääntykää\", hän sanoi, \"isäntä Christie -- perääntykää, sanon, ja\najatelkaa nahkaanne, mies. Olenpa pahasti härnättynäkin karttanut\nläimäyttämästä teitä omassa talossanne, koska olen tietämätön, mitä\ntäkäläiset lait sanovat sisäänmurrosta ja kotirauhan rikkomisesta ja\nsen sellaisesta; ja sitäpaitsi en hevillä kajoisi teihin kadullakaan,\njoka on vapaa meille molemmille, sillä minä muistan entisen\nystävällisyytenne ja osittain katson teidät eksytetyksi miesparaksi.\nMutta jusupliut, mies, ja minulla ei ole tapana kirota, -- jos\nkosketatte skotlantilaista pintaani sillä kihvelillä, niin annan\nAndrea Ferrarani tutustua sisäkaluihinne yhdeksän tuumaa syvältä,\nnaapuri.\"\n\nJa samassa hän, vaikka yhä vetäytyen taaksepäin heristellyn\nlapion edestä, paljasti huotrasta kolmanneksen kopsakahvallista\nlyömämiekkaansa. John Christien vimmastus talttui joko hänen\nluontaisen malttavaisuutensa johdosta tai kenties osaksi kylmän\nteräksen takia, jota kiistakumppani hänelle viime toimenpiteellään\nvälähytti.\n\n\"Tekisin hyvin, jos huutaisin nuijat kimppuusi ja toimittaisin sinut\nuitetuksi laiturin kupeella\", sanoi hän, kuitenkin samalla laskien\nlapionsa maahan, \"mokomankin viheliäisen ärhentelijän, joka tahtoo\nsivaltaa pistimensä kunniallista kansalaista vastaan hänen omalla\novellaan. Mutta laputa matkaasi ja luota saavasi suolaisen ankeriaan\nillalliseksesi, jos vielä lähestyt taloani. Soisin sen olleen\nThamesin pohjassa silloin kun se ensin antoi suojan rehtinaamaisille\nlipeäkielisille ja kaksimielisille skotlantilaisille varkaille!\"\n\n\"Se on huono lintu, joka oman pesänsä sokaisee\", vastasi\ntoinen, varmaankaan ei vähemmin rohkeana siitä, että näki asian\nkääntyvän rauhalliseksi väittelyksi; \"ja vahinko on, että kunnon\nskotlantilainen on ikinä mennyt naimisiin vieraalla maalla\nja laittanut maailmaan sellaista rahanylpeätä, puuropäistä,\npulleamahaista ja hidasajuista etelämaalaista kuin te olette, isäntä\nChristie. Mutta jääkää hyvästi -- hyvästi iäksi ja ainiaaksi; ja\njos vielä vastakertana riitelette skotlantilaisen kanssa, mies,\nniin sanokaa hänestä itsestään niin paljon pahaa kuin mielitte,\nmutta älkää hänen herrastaan tai maanmiehestään, muutoin tuskin\nteidän latuskalakkinne säästää pitkiä korvianne ylämaalaisen kalvan\ntypistykseltä, mies.\"\n\n\"Ja jos sinä pitkität solvauksiasi oman oveni edessä vielä vain\nkaksikin minuuttia\", vastasi John Christie, \"niin kutsun konstaapelin\nja toimitan skotlantilaiset nilkkasi englantilaisen jalkapuun\ntuttavuuteen!\"\n\nHän kääntyi palaamaan myymäläänsä jonkun verran voitollisena, sillä\nolipa hänen vihamiehensä sisällinen urheus kuinka suuri hyvänsä,\ntämä ei ilmaissut mitään halua kehittää kiistaa äärimäisilleen --\nkenties tietoisena siitä, että mitä tahansa etua hän voisi voittaa\nkahdenkeskisessä nujakassa John Christien kanssa, sen runsaaksi\nvastapainoksi tulisi Vanhan Englannin järjestysvallan sekaantuminen\njupakkaan, olletikin kun sikäläiset viranomaiset eivät siihen aikaan\nolleet erityisen suosiollisia uusille alamaisnaapureilleen niissä\nmonissa mellakoissa, joita alituiseen tapahtui noiden kahden ylpeän\nkansan yksilöiden kesken, näissä kun vielä säilyi vuosisatoja\nkestänyt kansallisviha voimakkaampana kuin muutamia vuosia takaperin\ntapahtunut suopumuksensa saman kuninkaan hallittavaksi.\n\nMistress Martha oli asunut liian kauvan Alsatiassa kummastuakseen\ntai säikähtyäkseen näkemästänsä kiistasta. Hän vain ihmettelikin,\nettä suukopu ei päättynyt johonkin tuollaiseen väkivallan tekoon,\njotka olivat niiden tavallisena loppuna pyhäkössä. Riitelijäin\nerotessa toisistaan ei hänellä voinut olla aavistustakaan siitä, että\nvihojen syy oli syvemmällä kuin hänen kuulemissaan tai näkemissään\njokapäiväisissä samanlaisissa kohtauksissa; epäröimättä pysähdytti\nhän isäntä Christien tämän palatessa myymälään ja ojensi tälle\nloordi Glenvarlochilta saamansa kirjelmän. Jos hän olisi paremmin\ntuntenut elämää ja sen toimia, niin hän olisi varmasti odottanut\nrauhallisempaa hetkeä, ja hänellä oli syytä katua äkkipikaisuuttaan,\nkun kiivastunut rihkamakauppias sanaakaan virkkamatta tai viitsimättä\nvilkaista kirjeestä muuta kuin allekirjoituksen paiskasi sen maahan,\npolki sitä syvästi halveksien ja peräytyi myymäläänsä, sulkien\nluukkuoven, murahdettuaan kirjeen tuojalle vain jotakin paljoa\nenemmän kiroukselta kuulostavaa kuin oikein soveltui hänen vakavaan\nulkomuotoonsa.\n\nSanomatonta tuskaa tuntien näki hyljätty, ystävätön ja onneton nainen\nsiten ainoan toiveensa avun, kannatuksen ja suojeluksen saamisesta\nsilmänräpäyksessä häipyvän, kykenemättä käsittämään siihen syytä,\nsillä tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän mainittava, että\nhänen mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut epäluuloa sen ystävän\npetollisuudesta, jonka hän tunsi Nigel Grahamen nimellä; sellainen\nratkaisu olisi kyllä helposti saattanut herätä monenkin mieleen siinä\nasemassa. Vaikka hän ei luonnostaan vähällä taipunut pyytelyyn,\nei hän voinut olla huudahtamatta kiukkuisen kauppamiehen jälkeen:\n\"Hyvä isäntä, kuulkaa minua vain hetkinen! Armeliaisuuden tähden,\nsäädyllisyyden nimessä!\"\n\n\"Armeliaisuuttako ja säädyllisyyttä häneltä, mistress!\" sanoi\nskotlantilainen, joka yhä piti urheasti hallussaan kiistakenttää,\nvaikka hän ei yrittänyt estää vastustajansa peräytymistä. \"Yhtä hyvin\nvoisitte odottaa viinaa herneenvarsista tai maitoa sierasta. Mies on\nhullu, vieläpä synnyntähullu.\"\n\n\"Minun on sitte täytynyt erehtyä henkilöstä, jolle kirje\noli osoitettu\", ja puhuessaan mistress Martha Trapbois oli\nkumartumaisillaan ottamaan paperia, jota oli niin tylysti pidelty.\nKohteliaasti ehättäysi hänen kumppaninsa edelle, mutta aivan yhtä\nhyvää seuratapaa ei ollut, että hän vaivihkaa vilkaisi siihen,\nollessaan ojentamassa sitä hänelle, ja allekirjoituksen osuessa\nsilmäänsä hän virkahti ihmeissään: \"Glenvarloch -- Glenvarlochin\nNigel Olifaunt! Tunnetteko Glenvarlochin loordin, mistress?\"\n\n\"En tiedä kenestä puhutte\", vastasi mistress Martha nyreästi. \"Sain\nsen paperin eräältä master Nigel Grahamelta.\"\n\n\"Nigel Grahamelta! -- hm. Ahaa, niin, aivan oikein -- minä unhotin\",\nsanoi skotlantilainen. \"Pitkä ja vanttera nuori mies, jokseenkin\nminun mittaiseni; kirkkaat siniset silmät kuin haukalla; miellyttävä\npuheenlaatu, hiukan ystävälliseen pohjoismaalaiseen haasteluun\nvetävä, vaan ei paljoakaan sen takia, että hän on oleksinut\nulkomailla?\"\n\n\"Se kaikki on totta -- ja entä sitte?\" kysyi saiturin tytär.\n\n\"Samanvärinen tukka kuin minulla?\"\n\n\"Teidän on punainen\", vastasi toinen.\n\n\"Älkää tarttuko puheeseeni\", pitkitti skotlantilainen. \"Aioin\nsanoa samanvärinen, mutta enemmän ruskahtava. No niin, mistress,\njos olen arvannut miehen oikein, niin olen ja olen ollut hänen\nkanssaan likeinen tuttava -- niin, voinpa totisesti sanoa tehneeni\nhänelle paljon palveluksia aikoinani ja kenties eläväni tekemään\nlisää. Tunsin todella vilpitöntä harrastusta häntä kohtaan ja\nluulen hänen suurestikin kaivanneen minua sitte kun erosimme; mutta\nvika ei ole minun. Kun tämä kirje siis ei hyödytä teitä sillä\ntaholla, jonne se on osoitettu, niin saatte uskoa, että taivas on\nsen lähettänyt minulle, joka tunnen erityistä hyväntahtoisuutta\nkirjoittajaa kohtaan. Minulla on sitäpaitsi sen verran armeliaisuutta\nja säädyllisyyttä kuin mies saattaa itselleen sallia ansaitessaan\nleipänsä, ja halukas olen avittamaan ketä hyvänsä pulaan joutunutta\nolentoa, joka on ystäväni ystävä, neuvollani ja muutoisin, kunhan\nen joudu paljoihin kulunkeihin, ollen vieraassa maassa niinkuin\nkaritsa-poloinen, joka on harhaantunut kotiseutunsa laumasta ja\njättää tukon villojansa jokaiseen etelämaalaiseen risun perhanaan,\nmitä sen tielle sattuu.\" Puhuessaan hän lupaa odottamatta luki\nkirjeen sisällön ja jatkoi sitte: \"Ja tässäkö siis kaikki mitä\ntarvitsette, kyyhkyläiseni? Ette muuta kuin turvallisen ja\nkunniallisen asunnon ja ylöspidon omalla kustannuksellanne?\"\n\n\"En mitään muuta\", vahvisti toinen. \"Jos olette mies ja kristitty,\nniin autatte minua saamaan, mitä kovin kipeästi kaipaan.\"\n\n\"Mies minä olen\", vastasi caledonialainen, \"niinkuin itse näette;\nja kristityksi voin sanoa itseäni, joskin arvottomaksi ja vaikka\nolen niukasti kuullut puhdasta oppia siitä saakka kun tänne tulin --\nkaikki on täällä ihmisten vehkeillä vellottua -- yhym! No niin, ja\njos te olette säällinen nainen\", -- hän pilkisti anojan hipin alle --\n\"niinkuin te kyllä näytätte säällisenlaiselta naiselta -- vaikka minä\nvoin sanoa teille, että senlaatuista väkeä ei liiku tämän kaupungin\nkaduilla niin runsaasti kuin haluaisin -- minut oli vähällä kuristaa\nkaulailuillaan kaksi lutkaa, jotka juuri eilispäivänä tahtoivat\nraastaa minut krouviin -- mutta kuitenkin, jos te olette siisti ja\nsäällinen nainen\", -- hän pilkisti toistamiseen kasvonpiirteisiin,\njoissa ei tosiaankaan kuvastunut epäiltävää kauneutta, -- \"niinkuin\nte kyllä näytätte siistiltä ja säälliseltä, niin kyllä minä neuvon\nteidät kunnolliseen taloon, missä saatte hiljaisen, rauhallisen\ntäyshoidon kohtuullisesta maksusta ja voitte tuolloin tällöin käyttää\nhyväksenne omaa neuvoani ja ohjaustani -- aika-ajoin nimittäin,\nmikäli muut tehtävät sallivat.\"\n\n\"Rohjennenko vastaanottaa sellaista tarjousta vieraalta?\" epäröitsi\nMartha, luonnollista kyllä.\n\n\"Ka, mikäpä estäisi, mistress\", vastasi kelpo skotlantilainen.\n\"Tulkaa katsomaan paikkaa ja tehkää sitte mielenne mukaan. Emmekä me\nsitäpaitsi niin kovin vieraita keskenämme olekaan, sillä minä tunnen\nteidän ystävänne ja te nähtävästi minun, ja se molemminpuolinen\ntuntemus on yhdyssiteenä meidän välillämme niinkuin rihman\nkeskipaikka pitää yhdessä molempia päitä. Mutta minä selitän tätä\nlikemmin matkamme varrella, jos suvaitsette käskeä noiden kahden\nlaiskan kantaja-rahjuksen nostaa ylös pikku arkkunne, jonka oikea\nskotlantilainen veisi kainalossaan. Sanonpa teille, mistress, että\nkyllä Lontoossa piankin massinne pohja paistaa, jos palkkaatte kaksi\nvetelehtijää tekemään yhden työn.\"\n\nNiin sanoen hän läksi astelemaan edellä, saattolaisenaan mistress\nMartha Trapbois, jolle kummallinen kohtalo oli kyllä kasannut\nrikkauksia, muttei ollut toistaiseksi jättänyt hänelle viisaampaa\nneuvonantajaa tai suurempaa suojelijaa kuin kunnon Richie\nMonipliesin, palkattoman palvelijan.\n\n\n\n\n27. LUKU.\n\nOnnistumaton yritys.\n\n\nJätimme loordi Glenvarlochin, jonka vaiheita kertomuksemme etusijassa\nseuraa, nopeasti lipumaan alas Thamesia. Hän ei ollut, kuten lukija\nlienee havainnut, kovinkaan seuranhaluinen luonteeltaan eikä\naulis ryhtymään puheisiin niiden kanssa, joiden pariin hän joutui\nsattumalta. Tämä oli ehdoton erehdys hänen käyttäytymisessään, mutta\nvaikka me emme tahdo puhdistaa häntä ylpeydestä, johtui tuo jurous\nenemmän jonkunlaisesta ujosta vastahakoisuudesta puuttua niiden\nkeskusteluun, joille hän ei ollut tuttu. Sen vian saa parannetuksi\nvain kokemus ja maailman tuntemus, joka piankin opettaa jokaiselle\njärkevälle ja tarkkanäköiselle henkilölle sen tärkeän totuuden, että\non saatavissa huvia ja -- mikä tärkeämpää -- myöskin opetusta ja\nlisääntyviä tietoja jokainoan yksilön puhuttelusta, jonka kanssa hän\njoutuu luonnollisiin väleihin. Omasta puolestamme voimme vakuuttaa\nlukijalle -- ja jos olemme koskaan kyenneet tuottamaan hänelle hupia,\nniin se kenties suuressa määrin johtuukin tästä syystä -- että me\nemme ole milloinkaan olleet kaikista mahdollisista kumppaneista\ntyhmimmänkään seurassa kyytikärryissä taikka pahanpäiväisimmänkään\nnurkassa kyyröttäjän keralla postivaunuissa, keskustelumme varrella\nhavaitsematta saavamme vihjauksina mieleemme joitakin vakavia tai\nhilpeitä aatoksia taikka tulematta matkamme kuluessa kuulleeksi\njoitakuita tietoja, joiden jäämistä sikseen olisimme pahoitelleet\nja joiden pikainen unohtuminen muististamme olisi meitä surettanut.\nMutta Nigel oli tavallaan kammitsoituna arvoasemansa Bastiljiin,\nkuten joku ajattelija -- luullaksemme Tom Paine -- on hyvinkin\nsattuvasti määritellyt tuollaista arastelua, joka on omiaan\nkiusaamaan huomattavissa asemissa olevia miehiä pikemmin sen\njohdosta, että he eivät tiedä miten pitkälle tai kenen kanssa heidän\ntulisi olla tuttavallisia, kuin mistään todellisesta ylimyksellisen\nylpeyden tunnosta. Sitäpaitsi vaati seikkailijamme omien asiain\nahdinko tällähaavaa hänen yksinomaista huomiotansa.\n\nHän istui senvuoksi viittaansa kääriytyneenä veneen perässä\naprikoiden, miten päättyisikään hänen kohtauksensa hallitsijan\nkanssa, jota hänen tarkoituksenaan oli tavoittaa. Siinä asemassa\nsaattoi hänen täydellinen vaipumisensa mietiskelyyn olla kylläkin\noikeutettua, vaikka hän kenties olisi soutumieheltään kyselemällä\nsaattanut kuulla hankkeilleen peräti tärkeitä seikkoja. Joka\ntapauksessa pysyi Nigel vaiti, kunnes vene läheni Greenwichin\nkaupunkia, jolloin hän käski miesten poiketa likeisimpään laituriin,\nkoska hänen aikomuksenaan oli astua siellä maihin ja vapauttaa heidät\nsen enemmästä palveluksesta.\n\n\"Se ei käy laatuun\", huomautti vihreänuttuinen mies, jonka jo olemme\nmaininneet nähtävästi ottaneen huolekseen luotsauksen. \"Meidän on\nmentävä\", hän jatkoi, \"Gravesendiin, missä muuan skotlantilainen\nlaiva, joka vasiten laskeusi alas virtaa viime pakoveden aikana,\nodottaa ankkuri pystyssä, viedäkseen teidät omaan rakkaaseen\nPohjolaanne. Riippumattonne on ripustettu, ja kaikki on valmiina\nteidän varallenne, ja te puhutte menevänne maihin Greenwichissä niin\ntotisena kuin olisi se mahdollista!\"\n\n\"En näe mitään mahdotonta siinä, että laskette rantaan minne haluan\",\nvastasi Nigel, \"mutta kovin vähän on minusta mahdollista, että viette\nminua minnekään, jonne en aio mennä\".\n\n\"Kas, tekö isännöitsette veneessä vai me, master?\" kysyi Vihreänuttu\npuolittain leikkisänä, puolittain vakavana sävyltään. \"Kai se menee\nminne me sen soudamme.\"\n\n\"Kyllä\", muistutti Nigel, \"mutta arvattavasti te soudatte sen minun\nmääräämälleni suunnalle, muutoin on maksunne mahdollisuus peräti\npieni\".\n\n\"Entä jos me tyydymme uskaltamaan sen?\" tuumi hätäilemätön soutumies.\n\"Haluaisinpa tietää, miten te, joka puhutte niin suurellisesti --\nälkää panko pahaksenne, master, mutta suurellisesti te puhutte --\nauttaisitte itseänne sellaisessa tapauksessa?\"\n\n\"Varsin yksinkertaisesti\", vastasi loordi Glenvarloch. \"Tunti\ntakaperin näitte minun tuovan alas veneeseen kirstun, jota\nkumpainenkaan teistä ei jaksanut nostaa. Jos joudumme kiistasille\nmatkamme päämäärästä, niin sama voima, joka laski sen kirstun\nveneeseen, riittää sinkauttamaan sinut siitä ulos. Ennen kuin siis\nalotamme rynnistyksen pyydän sinua muistamaan, että minne minä tahdon\nmennä, sinne pakoitan teidät viemään minut.\"\n\n\"Suuri kiitos ystävällisyydestänne\", sanoi Vihreänuttu; \"ja kuulkaa\nnyt te vuorostanne minua. Kumppanini ja minä olemme kaksi miestä --\nja te ette voi käydä enemmästä kuin yhdestä, vaikka olisitte vanttera\nkuin George-a-Green;[48] ja kaksi, sen myöntänette, on hyvinkin yhden\nvastus. Erehdytte laskussanne, veikkonen.\"\n\n\"Sinä sitä erehdyt\", väitti Nigel, joka alkoi tulistua. \"Minä se\nolen kolme kahta vastaan, miekkonen -- kannan kahden miehen henkeä\nvyössäni.\"\n\nNiin sanoen hän avasi viittansa ja näytti molempia pistooleja,\njotka oli sovittanut vyöhönsä. Näky ei vähääkään järkähdyttänyt\nVihreänuttua.\n\n\"Minulla on\", ilmoitti hän, \"pari paukkujia, jotka vetävät vertoja\nteidän suostuttajillenne\", ja hänkin näytti olevansa aseistettu\npistooleilla; \"voitte siis alottaa niin pian kuin mielitte\".\n\n\"Mitä pikemmin siis, sen parempi\", päätti loordi Glenvarloch vetäen\nesille pistoolin ja virittäen hanan. \"Ota huomioosi, että minä pidän\nsinua roistona, joka on vakuuttanut tekevänsä minulle väkivaltaa,\nja että minä lävistän sinulta luodilla pään, ellet heti souda minua\nmaihin Greenwichiin.\"\n\nNigelin liikkeestä säikähtyneenä nojautui toinen soutaja airoonsa,\nmutta Vihreänuttu vastasi kylmäverisesti: \"Kuulkaas, master, minä en\nrahtuakaan välittäisi panna henkeäni vaaraan teidän kanssanne tästä\nasiasta; mutta totuus on, että minut on palkattu tekemään teille\nhyvää ja ehkäisemään teiltä pahaa.\"\n\n\"Kuka on sinut palkannut?\" kysyi loordi Glenvarloch; \"tai kuka\nrohkenee sekaantua minun asioihini ilman valtuutustani?\"\n\n\"Mitä siihen tulee\", vastasi soutaja yhä yhtä välinpitämättömästi,\n\"niin en näytä valtuuttani. Omasta puolestani en piittaa, kuten\nsanoin, menettekö maihin Greenwichissä, joutuaksenne hirteen, vai\nlähdettekö 'Royal Thistle'n kannelle, pelastuaksenne omaan maahanne;\nyhtä hyvin olette poissa ulottuvistani päin tai toisin. Mutta\noikeudenmukaista on panna valinta eteenne.\"\n\n\"Valintani on tehty\", vakuutti Nigel. \"Olen sanonut sinulle jo\nkolmastikin, että tahdon mennä maihin Greenwichissä.\"\n\n\"Kirjoittakaa paperilapulle\", pyysi souturi, \"että se on ehdoton\nmääräyksenne. Minun pitää saada jotakin näyttääkseni käskijöilleni,\nettä heidän ohjeittensa syrjäyttäminen tapahtui teidän tähtenne eikä\nminun.\"\n\n\"Mieluummin pidän tätä kapinetta kädessäni toistaiseksi\", sanoi Nigel\nosoittaen pistooliansa, \"ja kirjoitan sinulle todistuksen maissa\".\n\n\"Minä en lähtisi kanssanne maihin sadastakaan kultarahasta\",\nkieltäysi soutumies. \"Paha onni on aina seurannut teitä, paitsi pikku\npelissä; tehkää minulle kunnollista oikeutta ja antakaa pyytämäni\nvahvistus. Jos pelkäätte rumaa juonta yritettävän kirjoittaessanne,\nniin pidelkää pistoolejani, mikäli mielenne tekee.\" Ja hän tarjosi\naseet Nigelille, joka niiden ollessa hänen yletettävissään ja kaiken\nyllätyksen vaaran vältyttyä ei enää epäröinyt kyhätä soutumiehelle\ntällaista tunnustusta:\n\n\"Vihreä-Jaakko ja hänen kumppaninsa, kuuluen Iloiseksi Korpiksi\nnimitettyyn purteen, ovat uskollisesti suorittaneet velvollisuutensa\nminua kohtaan ja laskeneet minut maihin Greenwichissa minun\nnimenomaisesta käskystäni, ollessaan itse halukkaita viemään minut\n'Royal Thistle'en, joka on ankkuroinut Gravesendiin.\" Todistuksen\nalle hän piirsi N.O.G. suku- ja arvonimensä alkukirjaimina ja pyysi\nsoutumiestä, jolle hän sen ojensi, nimeämään tehtävänsä antajat.\n\n\"Sir\", vastasi Vihreä-Jaakko, \"minä olen pitänyt arvossa teidän\nsalaisuuttanne, älkää tekään yrittäkö urkkia minun asioitani. Teitä\nei vähääkään hyödyttäisi tietää, kenen toimesta olen ryhtynyt\ntähän vaivannäköön, ja lyhyeen sanoen ette saa sitä tietää -- ja\njos tahdotte tapella, kuten juurikään sanoitte, niin mitä pikemmin\nalotamme sen parempi. Siitä vain saatte olla ihan varma, että me emme\naikoneet teille mitään pahaa, ja että jos teitä joku turma kohtaa, on\nse tahallisesti tavoittamanne.\"\n\nHänen puhuessaan he lähestyivät maallenousupaikkaa, missä Nigel\nheti hyppäsi rannalle. Soutumies asetti hänen pienen matkalaukkunsa\nportaille, huomauttaen lähistöllä olevan yltäkyllin joutioita\nkantamaan sen minne hyvänsä.\n\n\"Me eriämme toivoakseni ystävinä, veikkoset\", virkkoi nuori\naatelismies, samalla tarjoten soutumiehille kultarahaa, joka vastasi\ntavallista maksua runsaasti kaksin verroin.\n\n\"Me eriämme niinkuin tapasimme\", vastasi Vihreänuttu, \"ja mitä\nkolikkoonne tulee, niin on tämä paperilappu minulle riittävänä\nmaksuna. Mutta jos olette missään kiitollisuuden velassa minulle\navustani, niin pyydän teitä sukeltamaan vähemmin syvälle\nseuraavan oppipojan taskuihin, jonka huomaatte hullaantuneeksi\nnäyttelemään herrasmiehen osaa. Ja sinä, senkin ahne sika\", sanoi\nhän kumppanilleen, joka halukkaasti katseli Nigelin yhä tarjoamaa\nrahaa, \"lykkää pois rannasta, taikka jos tempaan teljon käteeni,\nniin mojautan nuppisi tohjoksi\". Mies työnsi veneen rannasta\nkäskyn mukaan, muttei voinut olla jupisematta, että tämä menettely\nkerrassaan poikkesi virtamiesten pykälistä.\n\nKuten Vihreänuttu oli vakuuttanut, tarjoutui piankin muuan joutilas\nlotjamies kantamaan loordi Glenvarlochin tavarat, minne tämä halusi,\nmutta se paikkapa oli hetkisen epätietoisena. Viimein muisti\nhän välttämättömäksi saada tukkansa ja partansa kunnollisesti\nsiistityksi ennen kuin pyrki kuninkaan puheille, ja samalla\nhaluten kuulustella hallitsijan ja hovin elämää pyysi hän miestä\noppaakseen lähimpään parturinliikkeeseen, joissa siihen aikaan kaikki\nkuulumiset kiertelivät. Hänet osoitettiin joutuisasti tuollaiseen\nuutistoimistoon, missä hän ennen pitkää havaitsi nähtävästi saavansa\ntietää kaiken haluamansa ja paljoa enemmänkin, sillaikaa kun hänen\npäätänsä hoiteli taidollaan vikkelä leikkuri, jonka kielen lipevyys\npysytteli yhtärinnan hänen sormiensa sipseen kanssa, kun hän vauhtia\nhiljentämättä tai pysähtymättä lavertaa haihatteli seuraavaan tapaan:\n\n\"Hoviko täällä, master? -- kyllä, master, -- suureksi eduksi kaupalle\n-- liikenne paisuu. Hänen majesteettinsa rakastaa Greenwichia\n-- metsästää joka aamu puistossa -- kaikki säädylliset henkilöt\npääsevät sinne, jos heidät on kelpoitettu palatsiin -- ei rahvas --\nsäikäyttivät kuninkaan ratsun hälyllään, ne kampaamattomat tolvanat.\nNiin, sir, parta suipommaksi? Kyllä, master, siten sitä käytetään.\nMinä tiedän viimeisen kuosin -- huollan useita hovilaisia -- erästä\nkamaripalvelijaa, kahta henkivartion paashia, keittiöapulaista,\nkolmea airutta, kahta koiranhoitajaa ja erästä kunniallista\nskotlantilaista ritaria, Sir Mungo Malgroweria.\"\n\n\"Malagrowtheria kai?\" virkkoi Nigel, suunnattoman työläästi tokaisten\narvauksellisen parannuksensa parturin tekstin kahden lauselman rakoon.\n\n\"Niin, sir -- Malgrowder, sir, kuten sanotte, sir -- kovia nimiä\nniillä skotlantilaisilla, sir, englantilaisille kielijänteille. Sir\nMunko on komea mies, sir -- taidattekin tuntea hänet -- jollei ota\nlukuun hänen sormiensa typistystä, säärensä rampautumista ja leukansa\npituutta. Sir, minulta menee minuutti ja kaksitoista sekuntia\nenemmän aikaa hänen leukansa ajelemiseen kuin ainoankaan muun, mitä\nGreenwichin kaupungissa tiedän, sir. Mutta hän on silti hyvin pulska\nherrasmies, ja miellyttävä -- varsin miellyttävä herrasmies, sir --\nja hyväntuulinen, paitsi että hän on niin kuuro, ettei voi koskaan\nkuulla hyvää kenestäkään, ja niin viisas, ettei hän voi koskaan uskoa\nsitä; mutta hän on peräti suopea herrasmies sentään, jollei häntä\npuhuttele liian hiljaa tai hius satu saksien rakoon. Raapaisinko\nteitä, sir? Sen korjaamme tuossa tuokiossa Verentyrehdyttäjäni\npisaralla -- taikka oikeastaan vaimoni, sir -- hän valmistaa\nitse tämän nesteen. Tippa tyrehdyttäjää, sir, ja hitunen mustaa\nsilkkipaikkaa, juuri kyllin iso kirpun satulaksi, sir -- noin,\nsir, se pikemmin parantaa ulkonäköä kuin pahentaa. Prinssillä oli\ntässä hiljakkoin poskellaan silkkipaikka, ja samaten herttualla --\nja uskokaa tai älkää, nyt on jo seitsemäntoista kyynärää ja kolme\nneljännestä mustaa taftisilkkiä leikelty paikkatilkuiksi hovilaisten\nposkiin.\"\n\n\"Mutta Sir Mungo Malagrowther?\" sai Nigel taas vaivoin tokaistuksi.\n\n\"Niin, niin, sir -- Sir Munko, kuten sanotte -- herttainen,\nhyväntuulinen herrasmies kuin -- puhutellako, sanoitte? Kyllä vain,\nhelppo puhutella, niin helppo nimittäin, kuin hänen vikansa sallii.\nHän istuu piakkoin, jollei ole joku kutsunut häntä aamiaiselle,\njauhamassa pihvipaistiansa naapurini Ned Kilderkinin luona tuolla\nkadun toisella puolella. Ned pitää ruokalaa, sir, kuuluisaa\njuottoporsaistaan; mutta Sir Munko ei voi sietää sianlihaa sen\nenempää kuin kuninkaan kaikkein pyhin majesteettikaan tai Lennoxin\nherttua taikka loordi Dalgarno, -- ei, totisesti, sir, jos nyt\nnirhasin teitä, oli se teidän vikanne eikä minun. Vain yksi tippa\ntyrehdyttäjää, toinen pikku tilkku, josta lähtisi kirpulle nuttu,\njuuri vasemman viiksen juureen; myhäillessänne soveltuu se teille,\nsir, yhtä oivallisesti kuin hymykuoppa, ja jos tahdotte tervehtiä\nsydämenne valtiatarta -- mutta minä pyydän anteeksi, te olette\nvakava herrasmies, kovin vakava noin nuoreksi. Toivoakseni en ole\nteitä pahastuttanut; velvollisuuteni on hauskuttaa liiketuttaviani\n-- velvollisuuteni, sir, ja huvini. Sir Munko Malagrowther? --\nkyllä, sir, varmaankin on hän tällähaavaa Nedin ruokalassa, sillä\nharvoin kutsutaan häntä nykyään muualle, kun loordi Huntinglen on\nmennyt Lontooseen. Varokaa saamasta uutta naarmua -- niin, sir --\nsiellä hänet tapaatte, edessään rosmariinin varvulla hämmennettävä\nsarkka mietoa olutta, sillä hän ei milloinkaan ryypi väkeviä, sir,\npaitsi milloin tahtoo tehdä mieliksi loordi Huntinglenille -- älkää\nliikahdelko, sir -- taikka jollekulle muulle, joka tarjoaa hänelle\naamiaisen -- mutta mietoa olutta hän aina siemailee Nedillä, ja\ntilaa pihvipaistia tai käristettyä lammasta -- taikka kenties\nkaritsaa soveliaana vuodenaikana, -- muttei sianlihaa, vaikka Ned\non kuuluisa oivallisista kyljyksistään. Mutta skotlantilaiset eivät\nkoskaan syö sianlihaa -- se on kummallista -- jotkut arvelevat heitä\njonkunlaisiksi juutalaisiksi. Yhtäläisyyttä kyllä on, sir -- ettekö\ntekin luule niin? Ja meidän armollista hallitsijaammekin nimitetään\ntoiseksi Salomoksi, ja Salomo, tiedättehän, oli juutalaisten\nkuningas; jotakin pohjaa siinä siis on. Minä luulen, sir, että nyt\nhavaitsette tulleenne tyydyttävästi siistityksi. Jätän asian teidän\nkaunoisen mielitiettynne arvosteltavaksi. Pyydän anteeksi -- en\ntarkoittanut loukata. Katsokaahan kuvastimesta -- pikku kosketus\nkäherrysraudalla, tämän törröttävän karvan kipristämiseksi. Kiitos\nanteliaisuudestanne, sir -- toivon saavani palvella teitä sen\najan, minkä viivytte Greenwichissä. Tahtoisitteko sävelmän tuosta\nkitarasta, saadaksenne mielialanne sopusointuun päivän varalle?\nKling, kling -- kling, klingelilei. Hiukan huonossa vireessä, sir --\nliian monet kädet kopeloineet -- emme voi pitää näitä kapineita siinä\nkunnossa kuin taitelijat. Sallikaa minun auttaa yllenne viittaa, sir\n-- niin, sir -- ettekö tahtoisi soittaa itse, sir, vai mitä? Tie sir\nMunkon ruokalaan? Kyllä, sir, mutta se on Nedin ruokala eikä Sir\nMunkon. Ritari kyllä syö siellä ja tekee sen tavallaan ruokalakseen,\nsir -- ha ha! Tuolla se on viistoon kadun toisella puolella, uudet\nvalkaistut pylväät ja punaiset ikkunaristikot -- ihokkaaseen puettu\nlihava mies ovella -- Ned itse, sir -- sanotaan omistavan tuhannen\npuntaa -- parempi kaltata sikoja kuin siistitä hovilaisia -- mutta\nmeidän kutsumuksemme on vähemmän käsityöläisen alaa. Hyvästi, sir;\ntoivon käyvänne vastakin.\" Niin sanoen hän viimein päästi menemään\nNigelin, jonka korvat noin kauvan kiusaantuneina ehtymättömästä\nlörpötyksestä soivat sen tauottua kuin olisi niiden juuressa\nkilistetty kelloa koko tuo aika.\n\nRuokalassa aikoi Glenvarlock pyrkiä puhuttelemaan Sir Mungo\nMalagrowtheria, jolta hän paremman neuvojan puutteessa toivoi\nsaavansa jotakin opastusta, miten pääsisi parhaiten esittäytymään\nkuninkaan puheille. Perille tultuaan hän tapasi isännässä, jonka\npuoleen hän kääntyi, hyvinvoivan englantilaisen mahtipontisen\nharvapuheisuuden. Ned Kilderkin haastoi niinkuin pankkiiri\nkirjoittaa, kajoten ainoastaan tarpeelliseen. Kysymykseen, oliko\nSir Mungo Malagrowther siellä, hän vastasi: ei. Tiedustukseen,\nodotettiinko häntä tulevaksi, hän myönsi: kyllä. Ja pyydettynä\nmainitsemaan, milloin ritarin arveltiin saapuvan, ilmoitti hän:\npiakkoin. Kun loordi Glenvarloch sitte kysyi, saisiko hän itse\naamiaista, ei isäntä tuhlannut tavuakaan vastaukseksi, vaan ohjasi\nhänet siistiin huoneeseen, missä oli useita pöytiä, ja asetti hänet\nerään ääreen nojatuolin eteen. Hän viittasi loordi Glenvarlochia\nottamaan sen haltuunsa ja toimitti hänelle parissa minuutissa\nvankan annoksen pihvipaistia sekä vaahtovan juomakannun, jollaisen\nvirkistyksen saikin hänelle hyvin maittamaan virran raikas ilma,\nhänen sielullisesta kiusaannuksestaan huolimatta. Siten pitäessään\nhuolta jokapäiväisistä tarpeistaan Nigel kuitenkin kohotti päätänsä\njoka kerta kun kuuli huoneen oven avautuvan, kiihkeästi kaivatessaan\nSir Mungo Malagrowtherin tuloa, jollaista tapausta harvoin oli kukaan\nodottanut niin jännittyneenä. Hetkisen kuluttua näytti huoneeseen\nsaapuvan ainakin yhtä tärkeä henkilö kuin ritari. Hän alkoi vakavasti\nhaastella ravintoloitsijan kanssa, joka katsoi asianmukaiseksi\nhoitaa keskustelua omasta puolestaan avopäin. Tämän huomattavan\nherrasmiehen toimi oli arvattavissa hänen puvustaan; maidonvalkea\nnuttu ja valkoiset villahousut, huivin tapaan uumille kiedottu\nvalkoinen esiliina, johon oli sotaisen tikarin asemesta pistetty\nkauriinsarvi-kahvainen pitkäteräinen veitsi, ja valkoinen myssy,\njonka alle tukka oli sievästi taivutettu, ilmaisivat hänet selkeästi\ntuollaiseksi Comuksen papiksi, joita arkikielessä sanotaan kokeiksi\n-- ja se sävy, jolla hän morkkasi ravintoloitsijaa eräiden palatsiin\ntilattujen ruokavarojen viivästyttämisestä, osoitti hänen palvelevan\nitse kuninkaallista huonekuntaa.\n\n\"Tämä ei ikinä kelpaa, master Kilderkin\", hän moitti. \"Kuningas\non kahdesti kysynyt kateenkorvia ja haudutettuja kukonhelttoja,\njotka ovat hänen pyhän majesteettinsa mieliruokia, ja niitä ei\nollut saatavissa, koska master Kilderkin ei ollut toimittanut\nniitä keittiöapulaiselle, niinkuin sopimus määräsi.\" Kilderkin\nyritti jotakin puolustusta, oman luonnonlaatunsa mukaan lyhyttä,\nja matalalla äänellä jupistua kaikkien ihmisten tavoin, jotka\njoutuvat pulaan. Hänen ylempänsä vastasi ylväästi kaikuvalla\näänellä: \"Älkää vetäkö verukkeeksi ajomiestä ja hänen vankkureitaan\nja kanahäkkien kuljetusta Norfolkista saakka; uuras alamainen\nolisi toimittanut matkalle pikalähetin -- taikka patikoinut omilla\nketaroillaan niinkuin Widdrington. Entä jos kuningas olisi menettänyt\nruokahalunsa, isäntä Kilderkin? Entä jos hänen pyhä majesteettinsa\nolisi jäänyt päivällisettä? Voi, isäntä Kilderkin, jospa teillä\nvain olisi ammattimme arvon oikeata tuntoa, josta puhuu sukkela\nafrikalainen orja, sillä siten nimittää hänen korkea majesteettinsa\nPublius Terentiusta: _Tanquam in speculo -- in patinas inspicere\njubeo.\"_\n\n\"Te olette oppinut mies, master Linklater\", vastasi englantilainen\nruokalanpitäjä, ikäänkuin vaivoin pakoittaen suunsa virkkamaan nuo\nmuutamat sanat peräkkäin.\n\n\"Hiukan hajulla\", sanoi mr. Linklater; \"mutta olisi häpeä meille,\njotka olemme hänen korkean majesteettinsa maanmiehiä, jollemme\nosapuilleen harrastaisi niitä taitoja, joihin hän on niin\nsyvällisesti perehtynyt -- _regis ad exemplar_, isäntä Kilderkin,\n_totus componitur orbis_ -- mikä merkitsee samaa kuin että mitä\nkuningas lausuilee, sitä oppii kokkikin. Niin, isäntä Kilderkin,\nminulla kun on ollut onni saada kasvatukseni siellä, missä\nyleissivistyksen alkeita on hankittavissa Englannin killingin\nmaksusta mitalta, olen muiden tavoin kehittänyt -- hähym -- hym! --\"\nPuhujan katse oli sattunut loordi Glenvarlochiin, jolloin hän äkkiä\npysähtyi viisaassa selittelyssään niin ilmeisin hämmennyksen oirein,\nettä Ned Kilderkin ei kaikessa harvapuheisuudessaankaan ainoastaan\njohtunut kysymään, mikä häntä vaivasi, vaan myöskin tarjoutui\ntoimittamaan hänelle jotakin virkistävää.\n\n\"Ei vaivaa mikään\", vastasi viisaan Syruksen suuritietoinen\nkilpailija; \"ei mikään -- ja kuitenkin tuntuu hiukan huimaavan\npäätäni. Minulle voisi kulauksena maistua emäntänne _aqua mirabilis_.\"\n\n\"Minä haen\", sanoi Ned nyökäten. Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä,\nkun kokki astui lähelle loordi Glenvarlochin pöytää ja tähdäten\nhäneen merkitsevän katseen, joka ilmaisi enempää tarkoitettavan\nkuin sanat haastoivat, huomautti: \"Te olette vieras Greenwichissä,\nsir. Neuvon teitä käyttämään tilaisuutta pistäytyäksenne puistoon\n-- läntinen veräjä oli longallaan, kun tulin tänne; se luullakseni\nlukitaan piankin, joten teidän olisi parempi jouduttautua -- jos\nnimittäin olette ollenkaan utelias. Metsänriista on juuri tulossa\nparhaaseen kuntoon, sir, ja sydäntä hivelee katsella lihavaa peuraa.\nMinä aina ajattelen niiden ketterästi vilistäessä ohitse, miten\nviehättävää olisi varrastaa niiden pulleat reisipaistit ja sulkea\nniiden rintaviipaleet uljaaseen pöhöleivoksen linnoitukseen runsaasti\npippuroituina.\"\n\nHän ei virkkanut enempää, sillä Kilderkin toi samassa\nvahvistusryypyn, vaan siirtyi loitomma Nigelistä mitään vastausta\nodottamatta, luoden häneen vain jälleen samanlaisen salaista\nymmärrystä ilmaisevan katseen kuin äskenkin.\n\nMikään ei saa ihmisen älynlahjoja niin virkuiksi kuin omakohtainen\nvaara. Nigel käytti ensimäistä tilaisuutta, jonka hänelle soi\nisännän huomaavaisuus kuninkaallisen keittiön palvelusmiehen\nseurasta, suorittaakseen laskunsa, ja helposti sai hän ohjausta\nmainitulle veräjälle. Hän huomasi sen olevan vain säpissä, kuten\ntiesi odottaakin, ja näki nyt edessään kapean jalkapolun, joka vei\nnaarashirvien ja nuorten vasojen suojapaikaksi sovitetun tiheikön\nläpi. Siellä arveli hän soveliaaksi odottaa, eikä hän ollut\nseisoskellut viittä minuuttiakaan, kun kokki yhtä tulistuneena\njoutuisasta käynnistään, kuin oli koskaan ollut valtavan lietensä\nääressä, saapui hengästyksissään ja pääavaimellaan kiireesti lukitsi\nveräjän takanaan.\n\n\"Tunnette minut siis, ystävä?\" sanoi Nigel.\n\n\"Enpä juuri, mylord, -- mutta hyvin tunnen teidän ylhäisyytenne jalon\nsuvun. Nimeni on Laurie Linklater, mylord.\"\n\n\"Linklater!\" toisti Nigel. \"Muistaakseni --\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen\", pitkitti toinen, \"minä olin\noppipoikana, mylord, vanhalla Mungo Monipliesillä, rauhattoman\nWest-Portin teurastajalla Edinburghissa, jonka soisin näkeväni\nvielä kerran ennen kuin kuolen. Ja teidän ylhäisyytenne jalon isän\notettua Richie Monipliesin taloonsa palvelemaan teidän ylhäisyyttänne\njouduimme me hiukan väleihin, niinkuin teidän ylhäisyytenne huomaa.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi loordi Glenvarloch; \"olin melkein unohtanut nimenne,\nvaan en ystävällistä tarkoitustanne. Te yrititte toimittaa Richielle\ntilaisuuden esittää anomuksen hänen majesteetilleen?\"\n\n\"Aivan oikein, mylord\", vahvisti keittiöapulainen. \"Olin vähällä\njoutua pälkääseen siitä hommasta, sillä Richie on aina ollut\nomapäinen 'eikä mun ääntäni kuunnellut', kuten laulussa sanotaan.\nMutta noista englantilaisista kokin rehvanoista ei yksikään kykene\nkutkuttamaan hänen majesteettinsa pyhää kitalakea meidän omilla\nmaistuvilla skotlantilaisilla ruokalajeillamme. Minäpä siis otin\nkaiken taitoni turvakseni ja höystätin kelpo munkkikeitoksen\nkananpoikasista sekä herkullisen hakkeluksen, jotka panivat myttyyn\nkoko vehkeen, ja rangaistuksen sijasta minä sain koroituksen. Nyt\nminä olen keittiöapulainen, Luojalle kiitos -- sormi hovihankkijan\ntoimistossa, jonne voin vähin erin saada solutetuksi koko käteni.\"\n\n\"Minua ilahduttaa sydämeni pohjasta\", huomautti Nigel, \"kun kuulen,\nettä te ette joutunut kärsimään minun tähteni, -- ja vielä enemmän\nolen hyvilläni hyvästä onnestanne\".\n\n\"Teillä on hyvä sydän, mylord\", sanoi Linklater, \"ettekä te unohda\nköyhiä ihmisiä; enkä tosiaan käsitäkään, minkätähden heidät\nunohdettaisiin, koska kuninkaankin asia saattaa toisinaan johtaa\nmoukan mökille. Olen seurannut teidän ylhäisyyttänne kadulla vain\nkatsellakseni noin uljasta vanhan tammen vesaa, ja sydämeni poukkosi\nkurkkuun, kun näin teidän julkisesti istuvan tuolla ruokalassa ja\ntiesin sellaisen vaaran uhkaavan vapauttanne.\"\n\n\"Mitä? Onko siis vangitsemiskäsky julistettu vastaani?\" kysyi Nigel.\n\n\"On vainkin, mylord, ja niitä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita\nmustaamaan teitä minkä voivat. Taivas heille antakoon anteeksi, että\ntahtovat uhrata kunniallisen suvun omien kehnojen pyyteittensä takia!\"\n\n\"Amen\", sanoi Nigel.\n\n\"Sillä jos nyt teidän ylhäisyytenne onkin ollut hiukan huimapäinen\nniinkuin muutkin nuoret herrasmiehet --\"\n\n\"Meillä ei juuri ole aikaa puhua siitä, ystävä\", keskeytti Nigel.\n\"Kysymyksenä on, miten pääsisin kuninkaan puheille.\"\n\n\"Kuninkaanko, mylord!\" huudahti Linklater hämmästyneenä. \"Mutta eikö\nse ole tahallista syöksymistä vaaraan, itsenne polttamista omalla\nkauhallisellanne, niin sanoakseni?\"\n\n\"Hyvä ystävä\", selitti Nigel, \"hovista saamani kokemus ja omien\nolosuhteitteni tuntemus vakuuttavat minulle, että miehuullisin ja\nsuorin tie on tässä tapauksessa taatuin ja turvallisin. Kuninkaalla\non sekä älyä oivaltamaan, mikä on oikeata, että sydäntä menettelemään\nsuopeasti.\"\n\n\"Se kyllä on totta, mylord, ja sen me hänen vanhat palvelijansa\ntiedämme\", myönsi Linklater. \"Mutta voi surkeata, jospa tietäisitte,\nkuinka monet ihmiset päivin ja öin vain pyrkivät asettamaan hänen\nälyänsä hänen sydäntään vastaan ja nostattamaan hänen sydäntään\nhänen älynsä vastukseksi -- teettämään hänellä kovia toimenpiteitä,\nkoska niitä sanotaan oikeiksi, ja vääriä ratkaisuja, koska niitä\nesitetään suopeiksi. Voi toki, hänen pyhän majesteettinsa ja\nhäneen vaikuttavien suosikkien suhteen pitää juuri paikkansa se\nkansanomainen sananlasku, jolla ihmiset tekevät kiusaa minun\nkutsumuksestani: 'Luojan lahja hyvä liha, kokit laittaa Lemmon viha.'\"\n\n\"Turha puhua siitä, hyvä ystävä\", vakuutti Nigel. \"Minun on\nuskallettava, sitä vaatii ehdottomasti kunniani. Typistäkööt minut\ntaikka tehkööt kerjäläiseksi, mutta sitä eivät saa sanoa, että minä\npakenin syyttäjiäni. Vertaiseni saavat kuulla puhdistautumiseni.\"\n\n\"Vertaisenneko?\" huudahti keittiöapulainen. \"Voi minun päiviäni,\nmylord, me emme ole Skotlannissa, missä aateliset voivat urheasti\npidellä puoliansa vaikkapa itse kuningasta vastaan, tuolloin\ntällöin. Tämä rokka on hämmennettävä Tähtikamarissa, ja se on\nseitsenkertaisesti kuumennettu uuni, mylord. Mutta enpä sentäänkään\nmene sanomaan, että jos olette horjuttamattomasti päättänyt tavata\nkuningasta, se ei voi saavuttaa jotakin suosiota, sillä hän pitää\nkaikesta välittömästä omaan viisauteensa vetoamisesta, ja toisinaan\ntiedän hänen sellaisissa tapauksissa pysyneen omassa mielipiteessään,\njoka on aina oikeudenmukainen. Mutta muistakaa, jos sallitte minun\nneuvoa, mylord, -- muistakaa maustaa vahvasti latinalla; jyvänen tai\npari kreikkaa ei myöskään olisi haitaksi, ja jos pystytte esittämään\njotakin Salomon tuomiosta alkuperäiseksi hepreaksi ja sirottelette\npuheeseenne moniaita pikku kompia, niin selvityksenne maistuu\nparemmin. Totisesti luulenkin, että minä taituruuteni ohella olen\npaljon velkaa sivalluksille, joita sain latinakoulun rehtorilta,\nhänen päntätessään päähäni keittämiskohtausta Heautontimorumenosista.\"\n\n\"Jättäen sen sikseen, ystävä\", kysyi loordi Glenvarloch, \"voitteko\nsanoa minulle, miten mukavimmin pääsisin näkemään ja puhuttelemaan\nkuningasta?\"\n\n\"Näkemään helposti kylläkin\", vastasi Linklater. \"Hän nelistelee\nnäissä lehtokujissa katselemassa peuranajoa, saadakseen ruokahalua\npuolipäivällisekseen -- ja se muistuttaa mieleeni, että minun pitäisi\nolla keittiössä. Kuninkaan puheille ette pääse niin huokeasti,\njollette joko saa tavatuksi häntä yksinään, mikä käy harvoin\npäinsä, tai odottele häntä väkijoukossa, joka menee katsomaan\nhänen laskeutumistaan ratsailta. Ja hyvästi nyt, mylord, ja onnea\nyrityksellenne! Jos voisin tehdä hyväksenne enemmän, niin kyllä\ntarjoutuisin.\"\n\n\"Te olette kenties tehnyt jo niin paljon, että joudutte vaaraan\",\nsanoi loordi Glenvarloch. \"Pyydän teitä lähtemään ja jättämään minut\nkohtaloni haltuun.\"\n\nKelpo virkailija viivytteli, mutta torvien törähdys lähempää ilmoitti\nhänelle, ettei ollut aikaa hukattavana. Huomauttaen Nigelille\njättävänsä takaveräjän säppiin hänen peräytymisensä turvaamiseksi\nsille suunnalle hän toivotti tälle taivaan siunausta ja jätti hyvästi.\n\nTämän halvan maanmiehensä ystävällisyydessä, joka osittain johtui\nkansallistunnosta, osittain kauvan muistettujen suosionosoitusten\ntunnustuksesta, vaikka asianomaiset itse olivat niitä tuskin\najatelleetkaan, luuli loordi Glenvarloch nähneensä viimeisen\nmyötätunnon ilmauksen, mitä hän saattoi kokea tällä kylmäkiskoisella\nhovitienoolla, ja hän tunsi, että hänen täytyi nyt suoriutua omin\nneuvoin tai joutua kerrassaan hukkaan.\n\nHän samosi pitkin useitakin kujia metsästyksen hälinän opastamana ja\nkohtasi moniakin kuninkaan urheilun alempia apumiehiä, jotka pitivät\nhäntä tavallisena katselijana, tällaisia kun toisinaan päästettiin\npuistoon hovin virkailijain suostumuksella. Missään ei kuitenkaan\nnäkynyt Jaakkoa tai ketään hänen huomattavaa hovilaistansa, ja\nNigel alkoi ajatella, eikö hänen sillä uhallakin, että hän joutuisi\nsamanlaiseen häväistykseen kuin äkkipikaisella tekosellaan Richie\nMoniplies, pitäisi mennä palatsin portille, puhutellakseen kuningasta\ntämän palatessa. Mutta Onnetar tarjosikin hänelle samassa omalla\ntavallaan tilaisuuden sellaiseen puhutteluun.\n\nHän asteli parhaillaan tuollaisella pitkällä käytävällä, joita\nristeili puistossa, kun hän ensin kuuli etäistä kahinaa ja sitte\njoutuisaa kavioiden töminää, joka vapisutti kamaraa hänen jalkainsa\nalla. Kaukainen huhuaminen varoitti häntä sitte väistymään kujan\nsivulle, jättääkseen vapaan tilan ajolle. Horjuen, vaahtoisena ja\nhien tummentamana, sieramet laajenneina huohottaen, pinnistäysi\nuroshirvi Nigelin kohdalle asti, missä sen tempasi nurin, ennen kuin\nse ehti kääntyä päin, kaksi vantteraa susikoiraa, sitä rotua, jota\nskotlantilaisen Ylämaan sitkeät hirvenpyytäjät vielä käyttävät,\nvaikka se on jo kauvan ollut tuntematon Englannissa. Toinen koira\nkävi eläintä kurkkuun, toinen iski suipon kuononsa ja terävät\nhampaansa melkein sen sisuksiin. Loordi Glenvarlochille, joka itse\noli ikäänkuin metsästäjien ahdistama, olisi ollut luonnollista\najatella tilanteesta niinkuin raskasmielinen Jacques,[49] mutta\ntottumus on toinen luonto, ja minä pelkään, että hänen tunteensa\nolivat tässä kohtauksessa pikemmin harjaantuneen erämiehen kuin\nelämän opetuksia punnitsevan ajattelijan. Hänellä ei kuitenkaan ollut\naikaa antautua niihin, sillä jatko ilmestyi silmänräpäyksen kuluttua.\n\nAjoa seurasi yksinäinen herrasmies ratsulla, joka oli niin\ntäydellisesti altis ohjaksille, että se totteli suitsien kosketusta\nniinkuin olisi tämä ollut mitä hienoimpaan koneistoon vaikuttava\nulkonainen voimalähde. Istuen siis syvällä korkeareunaisessa\nja lyhyessä satulassaan niin sullottuna pieluksiin, että hänen\noli melkein mahdoton pudota, saattoi ratsastaja pelkäämättä\ntai epäröimättä lisätä tai heikentää vauhtiaan, joka ajon\nkiihdyttävimpinäkään hetkinä harvoin yltyi kolmeaneljännestä\nlaukkaa joutuisammaksi, hevosen pidätellessä raajojaan milloinkaan\npyrkimättä koulutetun kulkunsa rajan yli. Se turvallisuus, jolla hän\nnäki hyväksi harjoittaa tätäkin suosittua ja tavallisesti hiukan\nvaarallista urheilua, ilmaisi hänet Jaakko-kuninkaaksi, kuten hänen\nmuukin varustuksensa. Ketään saattolaista ei ollut näkyvissä; usein\nolikin hienon imartelun piirteenä sallia hallitsijan otaksua, että\nhän oli metsästyksessä karauttanut ohi kaikista muista ja jättänyt\nheidät taipaleelle.\n\n\"Hyvin tehty, Bash -- hyvin tehty, Battie!\" huudahti hän päästyään\nperille. \"Kautta kuninkain kunnian, te tuotatte mainetta Balwitherin\nmäkilöille! Pitele hevostani, mies\", huusi hän Nigelille,\npysähtymättä katsomaan, ketä hän puhutteli; \"pitele hepoani ja auta\nminut alas satulasta. Helkkariko sinua vaivaa, kuhnus, etkö voi\nkiirehtiä ennen kuin nuo laiskat vätykset saapuvat? Pitele ohjaksia\nkepeästi -- älä anna sen kiepahtaa -- nyt kannata jalustinta --\nhyvä on, mies, ja nyt meillä on jalkaimme alla _terra firma.\"_ Ja\nvieläkään vilkaisematta apuriinsa veti sävyisä Jaakko-kuningas\nlyhyen, terävän metsästyspuukkonsa, joka oli ainoa miekan tapainen,\nmitä hän vähääkään sieti näkyvissään, sivalsi hyvin tyytyväisenä\nuroshirveä kurkkuun ja lopetti elukan tuskallisen riuhtomisen.\n\nLoordi Glenvarloch tunsi hyvin tilaisuuden vaatiman\nmetsämiesvelvollisuuden. Hän ripusti kuninkaan ratsun päitset\npuunoksaan, polvistui alamaisesti maahan, käänsi teurastetun hirven\nselälleen ja piteli saalista siinä asennossa, sillaikaa kun kuningas,\njoka metsästysinnossaan ei kyennyt mitään muuta tarkkaamaan,\nvihlaisi puukollaan elukan rintaa _secundum artem_; ja tehtyään\npoikkileikkauksen rinnan ihrakerroksen syvyyden tutkimiseksi hän\nhuudahti kuin hurmiossa: \"Kolme tuumaa valkoista ihraa rintalastan\npäällä! Mainiota -- parahultaista -- niin totta kuin olen kruunattu\nsyntinen -- eikä ainuttakaan perillä noista laiskoista vietävistä\nmuuta kuin minä! Seitsemän -- kahdeksan -- kahdeksan haarukkaa\nsarvissa. Heikkari, kahdeksansarvikas, ja pyyntikauden ensimäinen!\nBash ja Battie, siunatut olkaa te molemmat! Pusutkaa minua, lapsoset,\npusutkaa.\" Koirat käskyn mukaan hyväilivät häntä, nuoleskelivat\nhäntä verisin leukapielin ja saivat hänet pian sellaiseen siivoon,\nettä olisi saattanut näyttää siltä kuin olisi valtiopetos päässyt\nestämättä kohdistumaan Herran voideltuun. \"Alas, peijakkaat -- alas,\nsen kallittavat\", huusi kuningas ollen vähällä kellistyä isojen\najokoirien vallattomasta mielistelystä. \"Mutta te olette ihan kuin\nihmiset; kun antaa teille tuuman, niin te tempaatte kyynärän. Ja\nkuka lienetkään sinä, ystävä?\" hän sanoi saatuaan nyt aikaa tarkata\nlähemmin Nigeliä ja huomaten, mitä ei ollut pyyntiriemastuksensa\nensimäisessä intoutumisessa ehtinyt panemaan tähdelle; \"et kuulu\nmeidän saattueeseemme, mies. Jumalan nimessä, mikä piru sinä olet?\"\n\n\"Onneton mies, sire\", vastasi Nigel.\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi kuningas äkeästi, \"muutoin en olisi\nnähnyt sinusta jälkeäkään. Alamaiseni pitävät kaiken onnellisuutensa\nitsekseen, mutta annas kun heillä sattuu joku solmu vyyhtiin, niin\nkylläpä varmasti kuulen siitä.\"\n\n\"Ja kelle muulle voimmekaan esittää valituksiamme kuin teidän\nmajesteetillenne, joka on taivaan sijaishallitsijana meidän\nyläpuolellamme!\" sanoi Nigel.\n\n\"Oikein, mies, oikein -- varsin hyvin puhuttu\", myönsi kuningas;\n\"mutta teidän pitäisi suoda taivaan sijaishallitsijalle rahtunen\nrauhaa maankin päällä\".\n\n\"Jos teidän majesteettinne suvaitsee katsella minua\" -- sillä\ntähän asti oli kuningas ollut niin kiireissään ensin koiriensa\nhemmottelussa ja sitte hirven leikkomisessa auki, että hän oli tuskin\nsuonut apurilleen muuta kuin hetkellisen silmäyksen -- \"niin näette,\nkenet pakko rohkaisee käyttämään tilaisuutta, jollainen ei kenties\nenää koskaan uudistu\".\n\nJaakko-kuningas katseli; veri virtasi pois hänen poskistaan, vaikka\nne yhä pysyivät hänen jaloissaan viruvan elukan hurmeen tahrimina,\nhän pudotti puukon kädestään, loi taaksensa hätääntyneen katseen\nikäänkuin joko miettien pakoa tai etsien apua, ja huudahti sitte:\n\"Glenvarlochides, niin totta kuin minut ristittiin James Stuartiksi.\nJo nyt kävi koreasti, ja minä yksinäni, ja vielä jalkasin!\" lisäsi\nhän, yrittäen kiirehtiä ratsun selkään.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, että häiritsen teitä, valtiaani\", sanoi\nNigel asettuen kuninkaan ja hevosen väliin; \"kuunnelkaa minua vain\nhetkinen!\"\n\n\"Kuuntelen sinua parhaiten satulassa\", vastasi kuningas. \"En kuule\nsanaakaan jalkasin, mies, en sanaakaan, eikä ole säädyllistä tuolla\ntavoin seistä toljottaa ihan nenämme alla. Siirry tieltämme, mies,\nme vaadimme sitä uskollisuuden valasi nimessä. Lempoko niitä kaikkia\nvaivaakaan, missä kummassa ne viipynevät?\"\n\n\"Kautta kantamanne kruunun, hallitsijani\", pyysi Nigel, \"jonka edestä\nesi-isäni ovat kunnostautuneet taistelussa, rukoilen teitä tyyntymään\nja kuuntelemaan minua vain hetkisen!\"\n\nHänen pyytämäänsä oli hallitsijan tuiki mahdoton myöntää. Hänen\nosoittamansa arkuus ei ollut selvää suoranaista raukkamaisuutta,\njoka luontaisena vaikuttimena häätää miehen pakosalle eikä voi\nherättää juuri muuta kuin sääliä tai halveksumista; se oli paljoa\nhullunkurisempaa ja sekavampaa tunnetta. Kuningas-poloinen oli\nsekä säikkynyt että suutuksissaan, halukas pääsemään turvaan ja\nsamalla häpeissään arvokkuutensa halventamisesta, joten hän loordi\nGlenvarlochin yrittämiä selityksiä tarkkaamatta työntyi hevoseensa\npäin ja hoki: \"Me olemme vapaa kuningas, mies -- me olemme vapaa\nkuningas -- meitä ei saa yksikään alamainen pidätellä. Luojan\nnimessä, mikä viivyttää Steenietä? Ja ylistetty olkoon Hänen nimensä,\nhe tulevat -- hoi, helei -- tänne, tänne -- Steenie, Steenie!\"\n\nBuckinghamin herttua karautti näyttämölle useiden hovilaisten ja\nkuninkaallisen metsästyksen palveluskuntaan kuuluvien henkilöiden\nsaattamana ja alotti tavalliseen tuttavalliseen tapaansa: \"Näen\nonnettaren suosineen rakasta taattoamme, kuten tavallista. Mutta mitä\ntämä merkitsee?\"\n\n\"Mitäkö merkitsee? Mitäpä muutakaan kuin valtiopetosta\", sanoi\nkuningas, \"ja kaikki on sinun vikasi, Steenie. Rakas taattosi ja\nkumppalisi olisi voitu murhata, sen verran kuin sinä siitä välität.\"\n\n\"Murhata? Kiinni se roisto!\" huudahti herttua. \"Kautta taivaan,\nse on itse Olifaunt!\" Kymmenkunta metsästäjää heittäysi heti\nalas ratsailta, antaen hevostensa porhaltaa irrallaan pitkin\npuistoa. Toiset tarttuivat kovakouraisesti loordi Glenvarlochiin,\njoka katsoi turhaksi yrittääkään vastarintaa, toisten hyöriessä\nkuninkaan ympärillä. \"Oletteko haavoittunut, valtiaani -- oletteko\nhaavoittunut?\"\n\n\"En tietääkseni\", ilmoitti kuningas säikkynsä puuskassa, joka muuten\noli jokseenkin anteeksiannettava noin arkamaiselle luonteelle,\nolletikin kun hän oli aikoinaan ollut monien kummallisten\nsalahankkeiden alaisena, \"en tietääkseni -- mutta tutkikaa hänet\n-- tutkikaa hänet. Olen varma siitä, että näin ampuma-aseita hänen\nviittansa alla. Varmasti haistoin ruutia -- siitä olen ihan varma.\"\n\nLoordi Glenvarlochilta siepattiin viitta yltä, jolloin hänen\npistoolinsa tulivat näkyviin. Hetki hetkeltä tihenevästä väkijoukosta\nkajahti hämmästyksen ja tuomitsemisen huutoja, kun oletettu\nrikollinen tarkoitus täten ilmeni. \"Pois se konna -- salamurhaaja\n-- verenhimoinen vaanija!\" hoettiin kaikkialta, ja kuningas\nluonnollisesti piti omaa henkeänsä samassa arvossa kuin näköjään\nmuutkin, joten hän huusi kaikkia katselijoita äänekkäämmin: \"Niin,\nniin -- pois hänet. Minä olen saanut kyllikseni hänestä, ja niin\non saanut koko maa. Mutta älkää tehkö hänelle mitään ruumiillista\nvahinkoa -- ja Jumalan tähden, hyvät herrat, jos olette varmat siitä,\nettä olette täydellisesti riisuneet häneltä aseet, niin pistäkää\npoikkeen miekkanne, tikarinne ja puukkonne, sillä muutoin varmaankin\ntuotatte toisillenne vauriota.\"\n\nKuninkaan käsky palautti aseet joutuisasti huotriin, sillä ne, jotka\nolivat tähän asti heilutelleet niitä uskollisessa uljuudessaan,\nalkoivat sen johdosta muistaa, miten suunnatonta vastenmielisyyttä\nhänen majesteetissaan herätti paljas teräs. Se heikkous näytti olevan\nhänelle yhtä synnynnäistä kuin hänen arkuutensakin, ja yleensä\narveltiin sen johtuneen siitä, että Rizzion raaka murha tapahtui\nhänen onnettoman äitinsä läsnäollessa ennen kuin hän oli vielä nähnyt\npäivänvaloa.\n\nPrinssi oli metsästänyt toisessa osassa silloista laajaa puistoa ja\nsaanut jotakin hätäistä ja hämärää vihiä siitä, mitä oli tekeillä.\nHän tuli nyt kiireesti paikalle, mukanaan muutamia aatelismiehiä,\njoiden joukossa oli loordi Dalgarno. Hän hyppäsi satulasta ja kysyi\nkiihkeästi, oliko hänen isänsä haavoittunut.\n\n\"En huomatakseni, Charles-lapsonen -- vain pikkusen uuvuksissani,\nkun yksinäni rynnistelin salamurhaajan kanssa. Steenie, kaadahan\npikarillinen viiniä -- nahkaleili riippuu puassamme. Muiskaa\nminua sitte, Charles-lapsonen\", jatkoi hallitsija, saatuaan\nvahvistuskulauksensa. \"Voi, mies, yhteiskunta ja sinä olette olleet\nylen täpärällä kokea raskaan ja verisen iskun ja menettää rakkaan\nisän, sillä me olemme _pater patriae_ kuten myös _pater familias.\nQuis desiderio sit pudor aut modus tam cari capitis!_ Voi minua,\nkyllä olisi musta verka saanut hintaa Englannissa, ja kuivia silmiä\nolisi nähty harvassa!\"\n\nJa ajatellessaan yleistä murhetta, joka olisi seurannut hänen\nkuolemaansa, puhkesi hyväsydäminen hallitsija itse haikeaan itkuun.\n\n\"Onko se mahdollista?\" kysyi Kaarlo ankarasti, sillä toiselta\npuolen loukkasi hänen ylpeyttään isän käyttäytyminen, samalla kun\nhän toiselta puolen tunsi pojan ja alamaisen suuttumusta oletetusta\nkuninkaan henkeä tähdänneestä yrityksestä. \"Puhukoon joku, joka on\nnähnyt, mitä tapahtui. Buckinghamin herttua!\"\n\n\"En voi sanoa, mylord\", vastasi herttua, \"nähneeni mitään suoranaista\nväkivaltaa yritettävän hänen majesteettiansa vastaan, muutoin olisin\nkostanut heti paikalla\".\n\n\"Silloin olisit menetellyt väärin innostuksessasi, George\", huomautti\nprinssi. \"Sellaiset pahantekijät on parempi jättää oikeuden haltuun.\nMutta eikö se konna rynnistellyt hänen majesteettinsa kanssa?\"\n\n\"Siten en voi tapausta määritellä, mylord\", selitti herttua, joka\nmonine vikoineenkin halveksi totuudesta poikkeamista. \"Hän näytti\nhaluavan pidättää hänen majesteettiansa, joka nähtävästi päin\nvastoin pyrki nousemaan ratsunsa selkään. Mutta hänen hallussaan\non tavattu pistooleja vastoin julistusta, ja koska hän osoittautuu\nNigel Olifauntiksi, jonka hillittömyydestä teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne on havainnut muutamia näytteitä, niin meillä tuntuu\nolevan aihetta arvella pahinta.\"\n\n\"Nigel Olifaunt!\" kummeksui prinssi. \"Onko se onneton mies voinut\nniin pian joutua uuteen rikkomukseen? Antakaa minun katsoa niitä\npistooleja.\"\n\n\"Ethän toki ole niin varomaton, että käyt hypistelemään sellaisia\npaukahtajia, Charles-lapsonen?\" sanoi Jaakko. \"Älä anna niitä\nhänelle, Steenie -- minä kiellän uskollisuudenvalasi nimessä!\nNe saattavat laueta itsestään, kuten usein tapahtuu. Teetkö sen\nkuitenkin? Onko ikinä nähty niin itsepintaisia lapsia kuin me olemme\nsaaneet rasitukseksemme! Eikö meillä ole henkivartijoita ja sotureita\nkylliksi, jottei sinun ole tarvis itse purkaa luikkuja -- sinä kun\nolet asemani ja arvoni perillinen, ja kun ympärillä on niin monta\nmiestä palkattuna uskaltamaan henkensä meidän tähtemme?\"\n\nMutta isänsä huudahduksista välittämättä pysyi Kaarloprinssi\nitsepintaisuudessaan, joka oli hänelle ominaista pikku seikoissa\nsamaten kuin tärkeissäkin asioissa; omin käsin purki hän pistooleista\nkahdet luodit, jotka olivat kumpaisenkin panoksina. Kaikki katselijat\nkohottivat kätensä kauhuissaan rikoksesta, jonka otaksuttiin olleen\naikomuksena, ja pelastuksen täpäryydestä.\n\nNigel ei ollut vielä virkkanut sanaakaan -- levollisesti pyysi hän\nnyt saada puhua.\n\n\"Mitä varten?\" vastasi prinssi kylmäkiskoisesti. \"Tiesitte olevanne\nsyytetty raskaasta rikoksesta, ja sen sijaan että olisitte\njulistuksen mukaan antautunut oikeuden haltuun, tavataan teidät\ntäällä tunkeutuneena hänen majesteettinsa luo laittomilla aseilla\nvarustettuna.\"\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa, teidän korkeutenne\", selitti Nigel, \"että\nminä kannoin noita onnettomia aseita omaksi varjeluksekseni, eikä ole\nmontakaan tuntia kulunut siitä kun niitä tarvittiin muiden hengen\nsuojelemiseen\".\n\n\"Sen voipi uskoa, mylord\", lausui prinssi yhä tyynenä ja\njärkähtämättömänä. \"Viimeaikainen elämänlaatunne ja ne kumppanit,\njoiden seurassa olette viettänyt aikanne, ovat tutustuttaneet teidät\nväkivaltaisiin kohtauksiin ja aseisiin. Mutta minulle ei teidän ole\npuolustauduttava.\"\n\n\"Kuulkaa minua -- kuulkaa minua, jalo prinssi!\" pyysi Nigel\nkiihkeästi. \"Kuulkaa minua! Te -- te itsekin saatatte jonakuna\npäivänä tahtoa tulevanne kuulluksi, ja turhaan.\"\n\n\"Mitä, sir!\" sanoi prinssi korskeasti. \"Miten on minun ymmärrettävä\ntuo, mylord?\"\n\n\"Jollei maan päällä, sir\", vastasi vanki, \"niin ainakin taivaalta\nmeidän täytyy kaikkien rukoilla kärsivällistä ja suosiollista\nhuomiota\".\n\n\"Totta, mylord\", myönsi prinssi ylpeästi taivuttaen päätänsä; \"enkä\nminä nyt epäisi teiltä sellaista huomiota, jos siitä olisi teille\napua. Mutta te ette joudu kärsimään mitään vääryyttä. Me tahdomme\nitse tutkia asiaanne.\"\n\n\"Niin, niin\", huomautti kuningas, \"on tehty _appellatio ad Caesarem_\n-- me tahdomme itse kuulustaa Glenvarlochidesta ajan ja paikan\nsoveltuessa; ja sillävälin toimittakaa hänet pois aseineen, sillä\nminä olen kyllääntynyt niiden näkemiseen\".\n\nHätäisen määräyksen perusteella siirrettiin siis Nigel pois paikalta,\nmissä hänen sanansa eivät kuitenkaan olleet kokonaan kirvonneet tien\noheen. \"Tämä on peräti kummallinen asia, George\", huomautti prinssi\nsuosikille. \"Tuolla herrasmiehellä on hyvä ulkomuoto, sujuva käytös\nja paljon tyyntä lujuutta katseessaan ja puheessaan. En voi ajatella\nhänen tahtoneen yrittää niin hurjaa ja tarkoituksetonta rikosta.\"\n\n\"En väitä rakastavani ja suosivani sitä nuorta miestä\", vastasi\nBuckingham, jonka korkealentoinen kunnianhimo oli avomielinen; \"mutta\nmyöskään en voi olla yhtymättä teidän korkeutenne mielipiteeseen\nsiinä, että rakas taattomme on ollut hiukan hätäinen peljätessään\nomakohtaista vaaraa hänen taholtaan\".\n\n\"Kautta sieluni, Steenie, kehtaatko sanoa niin!\" närkästyi\nkuningas. \"Etkö luule minun tuntevan ruudin hajua? Kukas muu\nnuuski selville marraskuun viidennen kuin meidän kuninkaallinen\nitsemme? Cecil ja Suffolk ja ne kaikki olivat väärillä jäljillä kuin\nsekarotuiset nartut, minun ottaessani vehkeestä selon -- arveletko\nsiis, etten minä osaa haistaa ruutia? Hemmetissä, mies, Joannes\nBarclaius ajatteli älykkyyteni olleen jossain määrin jumalallista\nmieleenjohdatusta, joten hänen historiassaan onkin sen salaliiton\nnimenä _Series palefacti divinitus parricidii_, ja samaten sanoo\nSpondanus meistä: _divinitus evasit.\"_\n\n\"Maa oli onnellinen teidän majesteettinne pelastuksesta\", virkkoi\nBuckinghamin herttua, \"eikä vähemmin siitä terävästä älystä, joka\nniin hienon ja melkein näkymättömän vihin perusteella suoriutui\ntuosta kavalluksen sokkelosta\".\n\n\"Hiisi vieköön, Steenie, oikeassa olet, mies! Harvoilla nuorukaisilla\non niin hyvä arvostelukyky kuin sinulla vanhempien ihmisten viisauden\nsuhteen; ja mitä tuohon petolliseen, katalaan kurjimukseen tulee,\nniin on hän epäilemättä saman pesän haukkoja. Ettekö nähneet mitään\npaavilaista hänen hallussaan? Pitää katsoa, ettei hänellä ole\nristiinnaulitunkuvaa tai jotakuta muuta sellaista roomalaista helyä\nmukanaan.\"\n\n\"Huonosti sopisi minun yrittää sen onnettoman miehen puhdistamista\",\nsanoi loordi Dalgarno, \"kun ajattelen hänen nykyisen yrityksensä\nhirmuisuutta, joka on saanut kaikkien oikeiden ihmisten veren\njähmettymään heidän suonissaan. Kaikin puolin alistuen hänen\nmajesteettinsa erehtymättömän arvostelun varaan en kuitenkaan voi\nolla huomauttamatta oikeudentuntoisena henkilöä kohtaan, joka on\naikaisemmin osoittautunut vain minun vihamiehekseni, vaikka hän nyt\nnäyttäytyy paljoa mustempana, että tämä Olifaunt aina näytti enemmän\npuritanilta kuin paavilaiselta.\"\n\n\"Kas, Dalgarno, sielläkö olet, mies?\" huudahti kuningas. \"Ja\npitipä sinunkin pysyä loitolla ja jättää meidät oman luonnollisen\nvoimakkuutemme ja Kaitselmuksen huolenpidon varaan, ollessamme konnan\nkourissa!\"\n\n\"Kaitselmus, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun lausua,\nei sellaisessa ahdingossa olisi säästämättä tuskaa kolmelta itkevältä\nkuningaskunnalta\", virkkoi loordi Dalgarno.\n\n\"Kyllähän, mies -- kyllähän\", vastasi kuningas; \"mutta onnekkaaltapa\nvain olisi vastikään tuntunut isäsi näkeminen kelpo kalpoineen\n-- ja vastaisen varalle avitammekin Kaitselmuksen hyviä aikeita\nmeidän suhteemme pitämällä lähellämme kaksi vantteraa huovia\nhenkivartiostamme. Ja tuo Olifaunt on siis puritani? Ei silti\nvähemmin paavillisuuteen kallistuva -- sillä äärimäisyydet osuvat\nyhteen, kuten sanottu on. On olemassa paavillisiin periaatteisiin\nhullaantuneita puritaneja, niinkuin olen todistanut kirjassani -- se\non vain uudenlainen toitotus vanhalla torvella.\"\n\nNyt muistutti kuninkaalle prinssi, joka kenties pelkäsi hänen\naikovan kerrata koko _Basilicon Doronin_,[50] että oli ehkä parasta\nlähteä palaamaan palatsia kohti ja harkita, mitä on tehtävä yleisön\nviihdyttämiseksi, jossa aamun seikkailut arvatenkin herättäisivät\nkaikenmoisia mietteitä. Heidän astuessaan sisälle palatsin portista\nkumarsi muuan nainen ja ojensi paperia, jonka kuningas otti vastaan\nja hiukan ähkäisten työnsi sivutaskuunsa. Prinssi ilmaisi olevansa\nhieman utelias tietämään sen sisällön. \"Päivystävä kamaripalvelija\nkertoo sen sinulle\", sanoi kuningas, \"kun riisun uumatakkini.\nLuuletko, lapsonen, että minä voin lukea kaikki mitä käsiini\ntyönnetään? Katsos tätä, mies\" -- hän viittasi isojen polvihousujensa\ntaskuihin, jotka oli sullottu täyteen papereita -- \"me olemme kuin\naasi -- että niin sanommekaan -- köyryssä kahden taakan välissä.\nNiin, niin, _asinus fortis accumbens inter terminos_, kuten Sanassa\nlausutaan. Niinpä niin, _vidi terram quod esset optima, et supposui\nhumerum ad portandum, et foetus sum tributis serviens_ -- näin tämän\nEnglannin maan ja jouduin sen kuormitetuksi kuninkaaksi.\"\n\n\"Olette tosiaankin hyvin sälytetty, rakas taattoni ja suosijani\",\nvirkkoi Buckinghamin herttua ottaessaan vastaan paperit, jotka\nJaakko-kuningas tyhjensi taskuistaan.\n\n\"Niinpä vainkin\", pitkitti hallitsija; \"ottakaa ne haltuunne _per\naversionem_, lapset -- toinen lakkari lastattu anomuksilla, toinen\nhäväistyskirjoituksilla; kyllä kelpaa meidän elää. Totta toisen\nkerran uskonkin, että Kadmuksen tarina oli hieroglyfinen ja että\nhänen kylvämänsä lohikäärmeen hampaat olivat hänen keksimänsä\nkirjaimet. Sinä naurat, Charles-lapsonen? Muista mitä sanon. Kun\nensin tulimme tänne omasta maastamme, missä ihmiset olivat yhtä\nkarkeita kuin sää, niin olikin Englanti hemmetin suojainen paikka;\nolisi voinut luulla, että kuninkaalla ei ollut juuri muuta tehtävää\nkuin käyskennellä hiljaisten vesien äärellä, _per aquam refectionis_.\nMutta ties miten tai miksi onkaan paikka nyt murheellisesti muuttunut\n-- luehan tuokin herjaus meistä ja hallinnostamme. Lohikäärmeen\nhampaat ovat kylvettyjä, Charles-lapsonen; rukoilen Jumalaa, että ne\neivät nouse aseelliseksi sadokseen sinun päivinäsi, jollen minä elä\nnäkemään sitä. Jumala varjelkoon minua siitä nähtävästä, sillä sen\nleikkaamisesta tulee penteleenmoinen punnerrus.\"\n\n\"Kyllä tiedän, miten tukahutan kylvön jo oraalle -- haa, George?\"\nvirkahti prinssi kääntyen suosikkiin, ja hänen katseensa\nilmaisi hiukan halveksimista isän pahoista aavistuksista ja\ntäyttä luottamusta hänen oman harkintansa ylempään lujuuteen ja\npäättäväisyyteen.\n\nTämän keskustelun aikana työnnettiin ja laahattiin Nigeliä aseellisen\noikeudenpalvelijan kaitsemana pikku kaupungin läpi, jonka koko\nasujamiston oli hälyttänyt liikkeelle huhu kuningasta vastaan\ntehdystä murhayrityksestä, joten väki tunkeili näkemään oletettua\nkavaltajaa. Hetken sekamelskassa eroitti hän ruokalan isännän kasvot\ntyrmistyneeseen ällistykseen jähmettyneinä ja parturin irvistelemässä\nkauhun ja kiihkeän uteliaisuuden vaiheella. Niinikään luuli hän\nvilahdukselta havainneensa vihreänuttuisen souturinsa.\n\nHänellä ei ollut mitään aikaa huomautuksiin, sillä hänet asetettiin\nveneeseen oikeudenpalvelijan ja kahden huovin keskelle sekä\nsoudettiin ylös virtaa niin nopeasti kuin kuuden vankan airomiehen\nkäsivarret kykenivät kiskomaan pakovettä vastaan. He sivuuttivat\nmastometsikköjä, jotka jo silloin hämmästyttivät muukalaista\nLontoon kauppaliikkeen suuruudella, ja lähenivät viimein matalia\nja mustuneita vallinsakaroilla varustettuja muureja, joista siellä\ntäällä kurkisti järeä kanuuna tai paikotellen pistäysi näkyviin\nyksinäinen aseistettu vartija, niiden muutoin suurestikaan\nosoittamatta linnoituksen sotaisia kauhuja. Ulkoneva matala\nholvikaari, joka oli samanlaisissa olosuhteissa ammottanut monille\nviattomille ja monille syyllisille, levitti nyt synkän varjonsa\nNigelin yli. Vene laskettiin kiinni leveihin portaisiin, joita\nvastaan virran veltot laineet liplattivat. Palvelusvuorolla oleva\nvartija katsoi ulos pikkuportista ja puhui oikeudenpalvelijan kanssa\nkuiskaamalla. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi Towerin päällikkö\nja otti talletettavakseen Nigelin, Glenvarlochin loordin, antaen\nsiitä kuitin.\n\n\n\n\n28. LUKU.\n\nPetetty aviomies.\n\n\n    \"Te tornit Caesarin![51] te Lontoon tahra,\n    monilla murhatöillä ruokitut!\"\n\nhuudahtaa Gray. Kauvan ennen häntä on Bandello lausunut jokseenkin\nsamaa, ja sen ajatuksen on täytynyt muodossa tai toisessa usein\njohtua niiden mieleen, joilla tuossa muistettavassa valtiovankilassa\noleskelleiden muiden asukasten kohtaloa muistellessaan on saattanut\nolla liiankin paljon syytä arvata omansa. Pimeä ja matala holvi, joka\nnäytti Danten Helvetin pääsykäytävän tavoin epäävän kaiken paluun\ntoivon -- vartijain jupisevat äänet ja ristikkoisen pikkuportin\navaamisessa ja sulkemisessa noudatetut pikkumaiset muodollisuudet --\nlinnoituksen päällikön kylmäkiskoinen ja väkinäinen tervehdys, hänen\nosoittaessaan vangilleen sitä jämeätä kunnioitusta, jota käskyvalta\nmaksaa verona säädyllisyydelle -- kaikki painosti Nigelin sydäntä,\nteroittaen hänen mieleensä julmaa vankeuden tietoisuutta.\n\n\"Olen vankina\", hän virkahti, sanojen kirvotessa hänen kieleltään\nmelkein huomaamatta; \"olen vankina, ja Towerissa!\"\n\nPäällikkö kumarsi. \"Ja minun velvollisuutenani on\", hän sanoi,\n\"osoittaa teidän ylhäisyydellenne kamari, jossa minun on pakko\nsaamieni määräysten mukaan asettaa teidät jonkun verran pidätyksen\nalaiseksi. Teen sen niin helpoksi kuin velvollisuuteni sallii.\"\n\nNigel vain kumarsi vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen ja seurasi\npäällikköä kävelypaikan läntisellä sivulla kappelin vieressä\nsijaitsevaan ikivanhaan rakennukseen, jota siihen aikaan käytettiin\nvaltiollisten vankien säilytyspaikkana; meidän päivinämme se on\nlinnoituksen vartioon kuuluvien upseerien ruokalana. Kaksinkertaiset\novet avattiin, vanki kohosi muutamia askelmia päällikön ja\nylempiarvoisen vartijan seuraamana. He astuivat tilavaan, mutta\nmuodoltaan säännöttömään, matalakattoiseen ja hämärään huoneeseen,\njoka oli kovin niukasti kalustettu. Vartijalla oli määräyksenä\nsytyttää tuli ja pitää huolta loordi Glenvarlochin toivomuksista\nkaikessa, mitä hänen velvollisuuksiinsa soveltui; ja päällikkö\npoistui kumartaen, lausuttuaan tavanmukaisen kohteliaisuuden, että\nhänen jalosukuisuutensa ei toivottavasti pitkääkään aikaa viipyisi\nhänen valvontansa alaisena.\n\nNigel olisi tehnyt muutamia kysymyksiä vartijalle, joka jäi panemaan\nhuonetta kuntoon, mutta mies oli omaksunut toimensa hengen. Hän ei\nollut kuulevinaankaan vangin toisia kysymyksiä, vaikka ne olivat\nlaatuaan mitä tavallisimpia, ja toisiin hän kyllä vastasi, mutta niin\nlyhyeen ja jurosti, että joskaan hänen sävynsä ei ollut suorastaan\ntöykeä, se ei kuitenkaan rohkaissut pitkittämään haastelua.\n\nNigel jätti hänet senvuoksi askartelemaan äänettömänä ja alkoi\nkuluttaa aikaansa surullisia mietteitä herättävällä tehtävällä,\nlueskellen nimiä, valiolauselmia, säkeitä ja merkkipiirrelmiä, joita\nhänen vankeutensa edeltäjät olivat kyhänneet talletuspaikkansa\nseiniin. Hän näki mainittuina monia unohtuneita kovaosaisia\ntoisten seassa, jotka säilyvät muistissa kunnes Englannin historia\nhäviää. Harras katolilainen oli tulkinnut hurskaita tunteitaan\npäivää ennen kuin oli vahvistanut uskontunnustuksensa Tyburnin\nmäellä, samoin kuin luja protestantti odottaessaan Smithfieldin\nkentän roviota. Onneton Jane Grey, jonka kohtalo on herättänyt\nseuraavilta sukupolvilta kyyneleitä, oli hennolla kädellään jättänyt\npiirrelmänsä vertailtavaksi rohkeampaan käsialaan, joka oli uurtanut\nsyvälle seinään karhun ja ryhmysauvan, ylpeän Dudley-suvun ylvään\ntunnuksen. Se oli kuin profeetan käsikirjoitusta, valituksen ja\nmurheen ilmaisua, mutta oli joukossa myös lyhyitä tyynen alistumisen\nhuudahduksia ja mitä lujinta päättäväisyyttä haastavia lauseita.\n\nEdeltäjiensä kärsimysten raskasmielisessä tarkastelussa keskeytti\nloordi Glenvarlochin hänen vankilansa oven äkillinen avautuminen.\nVartija sieltä tuli ilmoittamaan, että vankilan päällikkö oli\nmäärännyt hänen ylhäisyydelleen vankikumppanin seuralaiseksi ja\npalvelijaksi. Nigel vastasi kiireisesti, ettei hän kaivannut mitään\npalvelusta, vaan tahtoi mieluummin olla yksinään; mutta vartija\nantoi hänen ymmärtää murisevan kohteliaasti, että päällikkö pystyi\nparhaiten arvostelemaan, miten hänen vangeistaan on pidettävä\nhuolta ja että hänen ylhäisyytensä ei voinut saada mitään kiusaa\ntulokkaasta, joka oli niin heiverö poikanen, että häntä tuskin\nkannattikaan sulkea lukkojen taa. \"Hei, Giles\", käski hän, \"tuo se\nlapsonen sisälle vain\".\n\nToinen vartija työnsi nuorukaisen edellään huoneeseen, molemmat\nmiehet peräytyivät, ja telkeet kirskuivat ja ketjut rämisivät, kun he\nasettivat takaisin paikoilleen nämä raskaat vapauden kytkyimet. Pojan\npuku oli mitä hienointa harmaata verkaa ja somisteltu hopeanauhoilla,\nja samaa kuosia oli ruskea levätti. Musta samettinen monterolakki\noli painettu alas otsalle ja melkein peitti sen osan kasvoja,\njoka pistäysi esiin runsaista pitkistä hiuskiharoista. Hän seisoi\nhievahtamattomana paikallaan, mihin vartija oli hänet hellittänyt\ntakinkauluksen kouraisusta, noin kahden jalan päässä ovesta, silmät\ntähdättyinä permantoon ja joka jäsen vapisevana hämmennyksestä ja\nsäikystä. Nigel olisi hyvin tullut toimeen ilman hänen seuraansa,\nmutta hänen luonteensa mukaista ei ollut nähdä sielun tai ruumiin\nhätää, yrittämättä huojentaa sitä.\n\n\"Reipastaudu, poikaseni\", sanoi hän. \"Meistä näyttää tulevan\nvähäksi aikaa kumppanukset -- ainakin uskon sinun pidätyksesi\npiammiten päättyvän, koska olet liian nuori ollaksesi syypää\nmihinkään pitkällistä rangaistusta ansaitsevaan. No, no -- älä ole\nmasennuksissasi. Kätesi on kylmä ja vapisee? -- ja ilmakin on lämmin\n-- mutta kenties tuntuu sinussa tämän hämyisen huoneen kosteus. Asetu\ntulen ääreen. Mitä! Itkemäänkö valmis, miekkonen? Älä toki ole lapsi.\nSinulla ei ole vielä partaa kyyneltesi halvennettavaksi, mutta et\nsinä kuitenkaan saisi vetistellä kuin tyttö. Ajattele olevasi vain\nsuljettu talteen laiskottelevan koulustajäännin tähden, ja varmasti\nvoit siten viettää päivän pirteänä.\"\n\nPoika antoi taluttaa itsensä tulen ääreen istumaan, mutta pitkän\naikaa pysyttyään ihan siinä asennossa, johon oli istuutuessaan\npainunut, hän äkkiä muutti sitä, väännelläkseen käsiään mitä\ntuskallisimmin, ja sitte hän kasvonsa niillä peittäen itki niin\nhereästi, että kyyneleet tulvivat hentojen sormien lomista.\n\nNigel unohti jossain määrin oman asemansa, surkutellessaan sitä\nkirvelevää ahdistusta, joka näytti kerrassaan vallanneen noin\nnuoren ja kauniin olennon, ja pojan viereen istuutuen käytti hän\nviihdyttävimpiä sanoja, mitä hänelle johtui mieleen, lieventääkseen\ntämän tuskaa; haastellessaan hän ikäeron perusteella siveli\nystävällisesti kädellään masentuneen nuorukaisen pitkiä hiuksia.\nPoika näytti niin aralta, että säpsähteli tästäkin vähäisestä\ntuttavallisuudesta, mutta kun loordi Glenvarloch hänen ujoutensa\noivaltaessaan mukautui siihen ja asettui tulisijan toiselle puolelle,\nesiintyi vieras keventyneemmin ja kuunteli näköjään huomaavasti\ntodisteluja, joilla Nigel tuon tuostakin yritti saada hänet edes\nhillitsemään murheensa rajuutta. Pojan kuunnellessa valuivat\nhänen kyyneleensä vieläkin vuolaina, mutta näyttivät vuotavan\nhelpoittuneesti, hänen nyyhkytyksensä olivat vähemmin puistattelevia\nja vaimenivat vähitellen hiljaisiksi huokauksiksi, jotka kenties\nilmaisivat yhtä suurta surua kuin hänen ensimäisetkin epätoivoiset\nkohtauksensa, mutta ainakin kuvastivat hätäännyksen hälvenemistä.\n\n\"Sano minulle, kuka ja mikä olet miehiäsi, poikaseni\", kehoitti\nNigel. \"Katso minut, lapsonen, kumppaniksi, joka tahtoo olla sinulle\nystävällinen, kunhan vain osoittaisit hänelle, miten hän voisi\navustaa sinua.\"\n\n\"Sir -- mylord, tarkoitan\", vastasi poika hyvin arasti, ja hänen\näänensä kuului tuskin sitä lyhyttäkään välimatkaa, joka heidät\neroitti, \"te olette kovin hyvä -- ja minä -- olen hirveän onneton --\"\n\nUusi kyyneltulva keskeytti hänen aikomansa lauseen, ja tarvittiin\nuusia suopeita selityksiä ja rohkaisuja loordi Glenvarlochin taholta\nhänen jälleen tyyntyäkseen sen verran, että kykeni ymmärrettävästi\nilmaisemaan ajatuksensa. Vihdoin sai hän kuitenkin virketyksi:\n\"Tajuan hyväntahtoisuutenne, mylord -- ja olen siitä kiitollinen --\nmutta minä olen onneton raukka, ja valitettavasti kärsin vain oman\nvikani tähden.\"\n\n\"Me olemme harvoin kerrassaan onnettomia, nuori tuttavani\",\nviihdytteli Nigel, \"olemattamme siitä itse enemmän tai vähemmän\nvastuussa -- sen voin minä hyvin sanoa, kun muutoin en nyt olisi\ntässä -- mutta sinä olet kovin nuori etkä ole voinut paljoakaan\ntoimittaa vastattavaksesi\".\n\n\"Voi, sir, jospa voisin sanoa niin! Mutta minä olen ollut omapäinen\nja uppiniskainen -- ja äkkipikainen ja hillitön -- ja nyt -- kuinka\nkalliisti nyt saankaan sen maksaa!\"\n\n\"Joutavia, poika\", vähäksyi Nigel. \"Rikkomuksesi täytyy olla joku\nlapsellinen kepponen -- joku määrättyjen rajojen sivuuttaminen --\nsatunnaisen mielijohteen pikku vallattomuus. Ja kuitenkin -- miten\nolisi mikään sellainen toimittanut sinut Toweriin? Sinussa on, nuori\nmies, jotakin salaperäistä, jota minun on tutkittava.\"\n\n\"Toden totta, mylord, minussa ei ole mitään pahaa\", virkahti poika,\njota viime sanat näyttivät enemmän säikähdyttävän tunnustukseen kuin\nkaikki Nigelin äskeiset ystävälliset selitykset ja lohdutukset olivat\nkyenneet häneen tehoamaan. \"Minä olen viaton -- tarkoitan, olen kyllä\ntehnyt väärin, mutten mitään ansaitakseni telkeämistä tähän kamalaan\npaikkaan.\"\n\n\"Sano minulle siis totuus\", käski Nigel rohkaisevasti. \"Sinulla\nei ole mitään peljättävänä minun taholtani, ja kenties yhtä vähän\ntoivottavana -- mutta joka tapauksessa tahtoisin tässä asemassani\ntietää, kenen kanssa puhun.\"\n\n\"Onnettoman -- pojan kanssa, sir -- ja joutilaan ja kujeilevan,\nkuten teidän ylhäisyytenne sanoi\", vastasi poikanen katsahtaessaan\nkumppaniinsa ja näyttäen kasvot, joilla pelon ja häpeilyn\nvaihdellessa kalpeus ja punehdus vuoroittelivat. \"Läksin isäni luota\nluvatta katselemaan kuninkaan metsästystä Greenwichin puistossa;\näkkiä huudettiin kavallusta, ja kaikki portit suljettiin -- minä\nsäikähdyin ja lymysin tiheikköön, josta minut keksivät eräät\nkaitsijat ja ottivat kuulusteltavakseen -- ja he sanoivat, että minä\nen tehnyt kunnollista tolkkua itsestäni -- ja niin minut lähetettiin\ntänne.\"\n\n\"Onneton olen minä, peräti onneton olento\", huoahti loordi\nGlenvarloch, nousten astelemaan edes takaisin huoneessa; \"minua ei\nmikään lähesty joutumatta omasta nurjasta kohtalostani osalliseksi!\nKuolema ja vankeus kärkkyvät kintereilläni ja kietovat verkkoonsa\nkaikki, jotka tavataan läheltäni. Kuitenkin kuulostaa tämän pojan\nkertomus kummalliselta. -- Sinä sanot, että sinua kuulusteltiin,\nnuori ystäväni. Salli minun kysyä sinulta, ilmoititko nimesi ja\nmiten pääsit puistoon -- jos sen teit, niin en ollenkaan käsitä\npidätystäsi.\"\n\n\"Voi, mylord\", vastasi poika, \"varoinhan minä antamasta ilmi sen\nystävän nimeä, joka laski minut puistoon; ja mitä isääni tulee, niin\nen koko Lontoonkaan rikkauksista soisi hänen tietävän, missä minä nyt\nolen!\"\n\n\"Mutta etkö arvele\", kysyi Nigel, \"että sinua ei päästetä vapaaksi\nennen kuin ilmoitat, kuka ja mikä olet?\"\n\n\"Mitä heidän hyödyttää pitää näin mitätöntä olentoa?\" tuumi poika.\n\"Heidän täytyy laskea minut menemään vaikkapa vain häpeissään.\"\n\n\"Älä luota siihen. Sano minulle nimesi ja asemasi -- minä ilmoitan\npäällikölle -- hän on inhimillinen ja kunniallinen mies eikä\nainoastaan suostu välittämään vapautustasi, vaan epäilemättä myöskin\nryhtyy sovittelemaan asiaa isäsi kanssa. Olen osittain velvollinen\nantamaan mitä vähäistä apua voin täällä tarjota, saadakseni sinut\npelastetuksi tästä pulasta, koska minä aiheutin sen hälytyksen, jonka\njohdosta sinut pidätettiin. Sano minulle siis oma ja isäsi nimi.\"\n\n\"Nimenikö _teille?_ Oi, en koskaan, en koskaan!\" huudahti\npoika järkkyneenä, Nigelin kykenemättä käsittämään hänen\nmielenliikutuksensa syytä.\n\n\"Pelkäätkö minua niin suuresti, nuori mies\", huomautti Nigel, \"syystä\nettä olen täällä syytettynä ja vankina? Ajattele toki, mies saattaa\nolla kumpaistakin, silti ansaitsematta epäluuloa tai pidätystä.\nMinkätähden epäilisit minua? Sinä näytät ystävättömältä, ja minä olen\nniin suuresti samanlaisessa asemassa, etten voi olla surkuttelematta\ntilaasi, kun muistelen omaani. Ole järkevä; minä olen puhunut sinulle\nystävällisesti -- tarkoitukseni on yhtä ystävällinen kuin puheenikin.\"\n\n\"Oi, sitä en epäile, sitä en epäile, mylord\", sanoi poika, \"ja minä\nvoisin kertoa teille kaikki -- melkein kaikki\".\n\n\"Älä sano minulle mitään muuta, nuori ystäväni, kuin mikä voisi tehdä\navuliaisuuteni mahdolliseksi\", virkkoi Nigel.\n\n\"Te olette jalomielinen, mylord\", haastoi poika, \"ja minä olen\nvarma -- oi, ihan varma siitä, että voisin turvallisesti luottaa\nkunniaanne. Mutta kuitenkin -- kuitenkin -- minä olen niin tukalassa\npulassa -- olen ollut kovin äkkipikainen, pahasti ajattelematon -- en\nvoi ikinä ilmaista teille hupsuuttani. Sitäpaitsi olen jo kertonut\nliian paljon eräälle, jonka sydäntä luulin hellyttäneeni -- ja\nkuitenkin olen täällä.\"\n\n\"Kelle teit sen paljastuksen?\" kysyi Nigel.\n\n\"En uskalla sanoa\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Sinussa on jotakin kummallista, nuori ystäväni\", sanoi loordi\nGlenvarloch, lievällä väkivallalla siirtäen syrjään käden, jolla\npoika oli taas peittänyt silmänsä. \"Älä kiusaa mieltäsi ajattelemalla\nasemaasi juuri tällähaavaa -- valtimosi tykkii rajusti, ja kätesi on\nkuuma -- laskeudu tuolle makuulavalle ja koeta tyyntyä uneen. Se on\nnopein ja paras keino mielikuvien karkoittamiseksi, joilla rasitat\nitseäsi.\"\n\n\"Kiitän teitä huomaavaisesta hyväntahtoisuudestanne, mylord\",\nvastasi poika. \"Luvallanne jään kuitenkin tuokioksi alalleni\ntähän nojatuoliin -- minun on tässä parempi kuin makuulla. Voin\nhäiriintymättömästi ajatella, mitä olen tehnyt ja saan vielä\ntehdäkseni; ja jos Jumala lähettää uinahduksen näin uupuneelle\nolennolle, niin se on mitä tervetullein.\"\n\nNiin sanoen poika veti pois sormensa Nigelin kädestä, kietaisi\nympärilleen ja osittain kasvoilleen väljän levättinsä poimut\nja antausi uinumaan tai miettimään. Tämän ja edellisen päivän\nnäännyttävistä kokemuksista huolimatta pitkitti hänen kumppaninsa\nsillävälin huoneensa lattian mittelyä.\n\nJokainen lukija on kokenut hetkiä, jolloin ihminen ei mitenkään pääse\nulkonaisten olosuhteiden valtiaaksi eikä edes kykene hallitsemaan\nomien ajatustensa oikullista valtakuntaa. Nigel luonnollisesti halusi\nharkita omaa asemaansa kylmäverisesti ja määrätä menettelytavan,\njoka hänen oli järkevänä ja urheana miehenä omaksuttava; mutta hänen\ntilanteensa kaikesta jännityksestä huolimatta kävi väkisinkin niin,\nettä vankikumppanin asema sai suuremman sijan hänen ajatuksissaan\nkuin hänen omansa. Tätä mielen haihattelua ei käynyt selittäminen,\nmutta turha sitä vastaan oli ponnistellakin. Hänen korvissaan\nsointui vieläkin suloisimman äänen rukoileva kaiku, mitä hän oli\nkoskaan kuullut; puhujan kielen näytti kyllä nyt uni kahlehtineen.\nHän lähestyi varpaillaan katsomaan, nukkuiko vieras. Levätin laskos\nkätki kasvojen alaosan kokonaan, mutta hiukan syrjään painunut lakki\nsalli hänen nähdä sinisuonisen otsan, ummistuneet silmät ja pitkät\nsilkkihienot silmäripset.\n\n\"Lapsi-parka\", mietti Nigel katsellessaan häntä siinä ikäänkuin\nsuojaiseen turvaan levättinsä syleilyssä päässeenä, \"kaste on vielä\nripsilläsi, ja sinä olet ihan itkenyt itsesi nukuksiin. Suru on\ntyly vaalijatar noin nuorelle ja hennolle. Uinu rauhassa, en sinua\nhäiritse. Omat vastukseni vaativat huomiota, ja niitä on minun nyt\nruvettava pohtimaan.\"\n\nHän yritti toteuttaa aiettaan, mutta alituiseen estivät häntä siitä\narvailut, joita äskeiseen tapaan tunkeusi hänen mieleensä, enemmän\nkoskien nukkujaa kuin häntä itseään. Hän oli suutuksissaan ja\nkiusaantunut, moittien itseään siitä ylenpalttisesta osanotosta,\njota tunsi vento vieraan tulokkaan asioita kohtaan, tietämättä tästä\nmitään muuta kuin että poika oli työnnetty hänen seuraansa, kenties\nvakoojaksi niiden toimesta, joiden talteen hänet oli jätetty. Mutta\nlumous ei ollut hälvennettävissä, vastustellut ajatukset ahdistivat\nhäntä yhäti.\n\nSiten kului puoli tuntia tai enemmänkin, jolloin taas kuului\navautuvien salpojen kirskunaa, ja vartijan ääni ilmoitti, että\nmuuan mies halusi puhutella loordi Glenvarlochia. \"Mies puhutella\nminua, nykyisissä olosuhteissani! Kuka saattaa hän olla?\" Ja John\nChristie, hänen isäntänsä Paavalin laiturin viereltä, ratkaisi\nhänen ihmettelynsä astumalla huoneeseen. \"Tervetuloa -- kaikesta\nsydämestäni, kelpo isäntä!\" toivotti loordi Glenvarloch. \"En olisi\nvoinut uneksiakaan näkeväni teitä nykyisessä tiukassa asunnossani.\"\nJa entiseen suopeaan ja suoraan tapaansa hän astui Christien luo\nja tarjosi kätensä, mutta John kavahti taaksepäin kuin basiliskin\nkatsetta karttaen.\n\n\"Pitäkää mielistelynne omana hyvänänne, mylord\", sanoi hän ynseästi;\n\"minä olen kokenut niitä jo sen verran kuin koko elinajakseni\nkaipaan\".\n\n\"Mitä, master Christie\", kummeksui Nigel, \"mitä tämä merkitsee? Enhän\nliene loukannut teitä?\"\n\n\"Älkää minulta mitään kyselkö, mylord\", kielsi Christie jäykästi.\n\"Olen rauhan mies -- en tullut tänne rinnustelemaan kanssanne\ntässä paikassa ja käänteessä. Olettakaa vain kerta kaikkiaan hyvin\ntietäväni kaikki, mitä olen: teidän ylhäisyytenne jaloudelle velkaa,\nja ilmoittakaa minulle sitte mahdollisimman lyhyeen, missä se onneton\nnainen on -- mihin olette hänet jättänyt.\"\n\n\"Mihin olen hänet jättänyt!\" oudoksui loordi Glenvarloch. \"Kenet\njättänyt? En käsitä tarkoitustanne.\"\n\n\"Ka, niin, mylord\", tuumi Christie, \"vaikka nyt kuinka näyttelette\nihmetystä, täytyy teidän jokseenkin arvata, että puhun siitä\nhupakko-poloisesta, joka oli minun vaimona ennen kuin hän joutui\nteidän ylhäisyytenne hempukaksi\".\n\n\"Vaimonne! Onko vaimonne hyljännyt teidät? Ja jos on, niin tuletteko\nvaatimaan häntä minulta?\"\n\n\"Kyllä, mylord, niin kummalliselta kuin saattaakin tuntua\", vastasi\nChristie purevan ivallisesti ja huulet vääntyneinä nauruun, joka\npisti räikeästi silmään hänen tuskaisten kasvonpiirteittensä,\nsalamoitsevien katseittensa ja vaahtoisten suupieltensä vastakohtana,\n\"tulin tosiaankin tekemään sen vaatimuksen teidän ylhäisyydellenne.\nTietenkin ihmettelette mokomaa vaivautumistani, mutta, nähtävästi\nsuuret miehet ja pienet miehet ajattelevat eri tavalla. Hän on\nmaannut povellani ja juonut pikaristani, ja olkoon hän mikä onkin,\nen voi unohtaa, että -- vaikka en tahdo häntä enää koskaan nähdä --\nettä hän ei saa joutua kokemaan nälkää, mylord, tai tekemään vielä\npahempaa leipänsä ansaitsemiseksi, joskin teidän ylhäisyytenne taitaa\narvella, että minä riistän etuja yleisöltä, yrittäessäni muuttaa\nhänen elämäntapojaan.\"\n\n\"Niin totta kuin olen kristitty ihminen, kautta herrasmiehen\nkunnian\", vakuutti loordi Glenvarloch, \"jos vaimonne on joutunut\njohonkin vahinkoon, en minä tiedä siitä mitään. Taivaan nimessä\ntoivon teidän erehtyneen yhtä suuresti hänen syyllisyydestään kuin\nolettaessanne minut siihen osalliseksi.\"\n\n\"Hyi, hävetkää, mylord\", puheli Christie, \"miksi tahdotte tehdä\njutusta niin sitkeän? Hän on vain vanhan rihkamasaksan vaimo,\ntaulapään, joka älyttömyydessään nai kahtakymmentä vuotta nuoremman\nnaisen kuin hän itse oli. Teidän ylhäisyytenne ei voi saada\nsiitä sen enempää kunniaa kuin olette jo saanut, ja mitä etuun\nja viihdytykseen tulee, niin lienee Nelly-emäntä nyt tarpeeton\ntyydytykseksenne. Olisin pahoillani huvittelunne keskeyttämisestä;\nvanhan aisankannattajan pitäisi ottaa paremmin lukuun asemansa. Mutta\nteidän ylvään ylhäisyytenne ollessa suljettuna tänne kuningaskunnan\nmuiden huomattujen henkilöiden joukkoon ei Nelly-emäntää arvattavasti\nlasketa jatkamaan armastelun hetkiä, jotka --\" Kiihtynyt aviomies\nalkoi sopertaa, luopui ivallisesta sävystään ja pitkitti iskien\nsauvansa lattiaan: \"Voi, jospa nuo petolliset raajanne, joiden\nsoisin olleen rampautuneita silloin kun ne ensi kertaa astuivat\nkunniallisen kynnykseni yli, olisivat vapaat kytkyimistä, jotka ne\novat niin täydellisesti ansainneet! Myöntäisin teille nuoruutenne\nja aseenne edun ja luovuttaisin sieluni paholaiselle, jollen minä\ntällä tammikartullani tekisi teistä sellaista esimerkkiä kaikille\nkiittämättömille, luihuille hovilaisille, että jäisi sananlaskuksi\naikojen loppuun asti, miten John Christie peittosi vaimonsa hienon\nrakastelijan.\"\n\n\"En ymmärrä hävyttömyyttänne\", sanoi Nigel, \"mutta minä annan sen\nanteeksi, koska te olette joutunut jonkun kummallisen harhaannuksen\nvaltaan. Mikäli voin käsittää kiivasta syytöstänne, on se kerrassaan\nansaitsematon minun taholtani. Te näytte lukevan syykseni vaimonne\nviettelemisen -- toivoakseni on hän viaton. Minun suhteeni hän\nainakin on yhtä viaton kuin taivaan enkeli. En ole milloinkaan\najatellut häntä tai koskettanut hänen kättään taikka poskeaan muutoin\nkuin kunnioittavan kohteliaasti.\"\n\n\"Niin, kyllä -- kohteliaasti! -- se on aivan oikea sana. Hän\nylisteli aina teidän ylhäisyytenne _kunnioittavaa kohteliaisuutta_.\nSillä kohteliaisuudellanne te kaksistanne petitte minut. Mylord\n-- mylord, te ette tullut luoksemme kovinkaan varakkaana miehenä\n-- sen tiedätte. Voitonpyynnistä en ottanut halvan kattoni alle\nteitä ja pöyhkeätä Don Diegoanne. En koskaan pitänyt väliä, oliko\nse pikku huone vuokrattuna vai ei; tulin toimeen ilman. Koko\nlaiturin naapuristo tietää, että John Christiellä on varoja ja halua\nystävälliseen tekoon. Kun te ensin astuitte kunniallisesta ovestani\nsisälle, olin niin onnellinen kuin tarvitsee olla miehen, joka ei\nole mikään nuori heitukka ja on saanut luuvalon. Nelly oli mitä\nherttaisin eukkonen -- saattoi joskus sattua jotakin sananharkkaa\nhameesta tai nauhasta, mutta ystävällisempää sielua ei voinut olla\neikä ikäisekseen huolellisempaa, kunnes te tulitte -- ja mitä onkaan\nhän nyt! Mutta minä en hullaannu itkemään, jos voin auttaa. _Mitä_\nhän on, se ei ole kysymyksenä, vaan _missä_ hän on; ja se minun pitää\nkuulla teiltä, sir.\"\n\n\"Kuinka voitte sen kuulla, kun sanon teille\", vastasi Nigel, \"että\nolen yhtä tietämätön kuin tekin tai oikeastaan enemmänkin? Tähän\nhetkeen asti en ole kuullut mitään vaimonne ja teidän kesken\nsattuneesta selkkauksesta.\"\n\n\"Se on vale\", tokaisi John Christie jyrkästi.\n\n\"Mitä, senkin heittiö!\" kiivastui loordi Glenvarloch; \"käytättekö\nasemaani solvauksiin? Ellen pitäisi teitä hulluna ja kenties\njoutuneena siihen tilaan jonkun kärsimänne vääryyden johdosta, niin\nhuomaisitte, ettei aseettomuuteni ole teille suojeluksena -- iskisin\npäänne murskaksi seinään.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Christie, \"rehennelkää miten mielenne tekee.\nOlette oleksinut ravintoloissa ja Alsatiassa, luonnollisesti oppien\npukarin voimasanoja. Mutta sanon vieläkin, että te valehtelette\nväittäessänne olevanne tietämätön vaimoni petollisuudesta, sillä\nkun teitä kiusoiteltiin siitä iloisten kumppanienne parissa, oli\nse seuranne yleisenä leikkipuheena, ja teidän ylhäisyytenne otti\nvastaan kaiken kunnian, jota he teille soivat kuhertelustanne ja\nkiitollisuudestanne.\"\n\nTässä kohden osasi syytös todelliseen seikkaan, joka pahasti\nnolostutti loordi Glenvarlochia, sillä hän ei voinut kunniallisena\nmiehenä kieltää, että loordi Dalgarno ja muut olivat toisinaan\npuhuneet hänelle pilojaan Nelly-emännästä ja että -- vaikka hän\nei ollut esiintymiseltään juuri ollut _le fan faron des vices\nqu'il n'avait pas_ -- hän ei ainakaan ollut kyllin innokkaasti\npuhdistautunut tuollaisen rikkomuksen epäluulosta miesten silmissä,\njotka pitivät sitä ansiona. Hiukan epäröiden ja lieventelevään tapaan\ntunnusti hän senvuoksi, että oli lasketeltu joitakuita joutavia\nkokkapuheita tuon otaksuman perusteella, niin tyyten aiheeton\nkuin se olikin. John Christie ei ottanut kuullakseen sen pitempää\npuolustelua. \"Oman myönnytyksenne mukaan\", hän sanoi, \"annoitte\nleikillä kertoa itsestänne valeita. Mistä tiedän puhuvanne totta\nnyt vakavana ollessanne? Te kaiketi katsoitte kauniiksi kulkea\nkunniallisen perheen häväisijän maineessa -- kuka ei ajattelisi,\nettä teillä oli todellisia perusteita kehnon pöyhkeilynne tueksi?\nMinä ainakaan en usko toisin, ja sentähden, mylord, ottakaa varteen\nmitä sanon. Te olette nyt itse pulassa -- niin totta kuin toivotte\nselviytyvänne siitä eheänä, henkeä ja omaisuutta menettämättä,\nilmaiskaa minulle, missä se onneton on. Ilmaiskaa minulle, jos\ntoivotte taivaan armoa -- ilmaiskaa, jos pelkäätte helvettiä --\nilmaiskaa, jollette soisi perikatoon joutuneen naisen ja murtuneen\nmiehen kirouksen seuraavan teitä läpi elämän ja todistavan vastaanne\nkuolemantakaisena tilinteon päivänä. Te olette liikutettu, mylord,\nnäen sen. En voi unohtaa minulle tekemäänne vääryyttä. En voi edes\nluvata antavani sitä anteeksi -- mutta ilmaiskaa minulle, niin ette\nenää koskaan näe minua tai kuule soimauksiani.\"\n\n\"Mies-parka\", vastasi loordi Glenvarloch, \"te olette sanonut enemmän,\npaljoa enemmän kuin kylliksi, liikuttaaksenne mieltäni syvästi.\nJos olisin vapaana, niin antaisin teille parhaan apuni sen miehen\netsimiseksi, joka on tehnyt teille vääryyttä, sitäkin hartaammin kun\naavistelen asukkaananne olemiseni jossain määrin koituneen etäiseksi\naiheeksi riistäjän pääsylle lammastarhaanne.\"\n\n\"Minua ilahuttaa, että teidän ylhäisyytenne myöntää minulle niin\npaljon\", huomautti John Christie palautuen siihen katkeroittuneeseen\nivaan, jolla hän oli alottanut tämän kummallisen keskustelun.\n\"Säästän teiltä sen enemmät moitteet ja vastaväitteet -- päätöksenne\non tehty, ja minun samaten. Vartija hoi!\" Vartija astui sisälle, ja\nJohn jatkoi: \"Tahdon päästä ulos, veikko. Pitäkää tarkoin silmällä\nasukastanne -- olisi parempi päästää irralleen Towerin mäelle\npuolet noista luolissaan värjöttävistä pedoista[52] kuin että tämä\nsamainen sileänaamainen ja liukaskielinen herrasmies palautettaisiin\nrehellisten ihmisten seuraan!\"\n\nNiin sanoen hän poistui kiireesti huoneesta, ja Nigelillä oli\nkylliksi aikaa valitella nurjaa kohtaloaan, joka ei tuntunut koskaan\nherkeävän vainoamasta häntä syyttömästi rikoksista ja kietomasta\nhäntä epäluuloihin teoista, joita hän kauhistui. Hän ei kuitenkaan\nvoinut olla tunnustamatta itselleen, että kaikki se kiusa, jota\nhän saattoi kokea John Christien nykyisestä syytöksestä, oli tähän\nasti ansaittua, hänen sallittuaan turhamaisuudesta tai oikeammiten\npilanteon kohtaamisen vastahakoisuudesta olettaa itsensä kykeneväksi\nkehnoon vieraanvaraisuuden polkemiseen pelkästään syystä että\nnarrit sanoivat sellaista urotyöksi. Hänen tuskaannukselleen ei\nollut suinkaan lievikkeenä se muisto, mitä Richie oli kertonut\nravintolan teikarien naureskelusta hänelle takanapäin, kun hän oli\nottanut vastaan mainetta vehkeestä, jonka hoitamiseen hänellä ei\ntodellisuudessa ollut luontoa. Hänen teeskentelynsä oli sanalla\nsanoen toimittanut hänet siihen onnettomaan asemaan, että häntä\npilkkasivat kerskurina ne hurjastelevat nuoret miehet, joiden\nkeskuudessa todellinen lempiseikkailu olisi tuottanut hänelle\nkunniaa, kun häntä taasen toiselta puolen soimasi tunnottomaksi\nviettelijäksi loukattu aviomies, joka uppiniskaisesti uskoi hänet\nsyypääksi.\n\n\n\n\n29. LUKU.\n\nMargaret joutuu tilille.\n\n\nOlisi saattanut tuntua luonnolliselta, että John Christien käynti\nolisi kokonaan kääntänyt Nigelin huomion hänen uinailevasta\nkumppanistaan, ja tuokioksi olikin se välittömänä tuloksena tapauksen\naiheuttamasta uudesta aatosjaksosta. Mutta piankin sen jälkeen kun\nvääryyttä kärsinyt mies oli poistunut, alkoi loordi Glenvarloch\nkummastella, että poika oli voinut nukkua niin sikeästi heidän\näänekkäästi haastellessaan ihan lähellä. Ainakaan ei hän näyttänyt\nliikahtaneen. Oliko hän terve -- teeskentelikö hän vain unta? Nigel\nastui ihan hänen viereensä tarkastelemaan ja huomasi, että hän oli\nitkenyt ja itki vieläkin, vaikka hänen silmänsä olivat ummessa. Hän\nkosketti poikaa keveästi hartioihin -- tämä säpsähti taaksepäin, vaan\nei herännyt. Toinen nykäisi häntä kovemmin ja kysyi, nukkuiko hän.\n\n\"Herätetäänkö teidän maassanne ihmisiä, kun tahdotaan tietää,\nnukkuvatko he vai eivätkö?\" virkahti poika.\n\n\"Ei, nuori herraseni\", vastasi Nigel; \"mutta kun he itkevät sillä\ntavoin kuin sinä unissasi, herätetään heidät, jotta nähdään, mikä\nheitä vaivaa\".\n\n\"Vähänpä merkitsee kellekään, mikä minua vaivaa\", sanoi poika.\n\n\"Totta kyllä\", huomautti loordi Glenvarloch; \"mutta sinä tiesit ennen\nnukahdustasi, kuinka vähän kykenin auttamaan sinua vaikeuksissasi,\nja kuitenkin näytit taipuvaiselta osoittamaan minulle jonkun verran\nluottamusta\".\n\n\"Jos niin oli asia, niin olen muuttanut mieltä\", vastasi poika.\n\n\"Ja mikähän lienee aiheuttanut sen mielenmuutoksen?\" sanoi loordi\nGlenvarloch. \"Jotkut puhuvat unissaan -- kenties on sinulla\nnukkuessasi kuulemisen lahja?\"\n\n\"Ei, mutta patriarkka Joosef ei ikinä nähnyt oikeampia unia kuin\nminä.\"\n\n\"Vai niin!\" virkkoi loordi Glenvarloch. \"Ja sanohan, minkä unen olet\nnähnyt, joka on riistänyt minulta suosiollisen mielipiteesi, sillä se\nnähdäkseni on asian ytimenä.\"\n\n\"Saatte päättää itse\", vastasi poika. \"Olin unissani olevinani\nsynkässä metsässä, missä koirat haukkuivat ja torvet kajahtelivat\nihan niinkuin kuulin Greenwichin puistossa.\"\n\n\"Se johtui siitä, että olit puistossa tänä aamuna, sinä\nyksinkertainen hupsu\", huomautti Nigel.\n\n\"Malttakaa, mylord\", sanoi nuorukainen. \"Kuljin unessani eteenpäin,\nkunnes leveän lehtokujan päässä näin uljaan uroshirven sotkeutuneen\nverkkoon, ja minä olin tietävinäni, että siinä oli juuri hirvi, jota\nkoko seurue oli metsästämässä, ja että jos ajojoukko ehtisi perille,\nrepisivät koirat sen kappaleiksi taikka pyyntimiehet leikkaisivat\nsiltä kurkun. Minun tuli surku uljasta hirveä ja vaikka kuuluin\ntoiseen elollisten luokkaan ja hiukan pelkäsinkin sitä arvelin\nkuitenkin uskaltavani jotakin noin komean olennon vapauttamiseksi.\nVedin esille veitseni, mutta juuri kun aloin katkoa verkon\nsilmukoita, kavahti eläin tiikerin hahmossa minua vastaan, paljoa\nisompana ja julmempana kuin ainoakaan, mitä olette saattanut nähdä\ntuolla eläinnäyttelyssä. Se oli juuri repimäisillään minut palasiksi,\nkun te herätitte minut.\"\n\n\"Minusta tuntuu\", huomautti Nigel, \"että ansaitsen parempaa kiitosta\nkuin olen saanut, kun herättämällä pelastin sinut sellaisesta\nvaarasta. Mutta, pikku herraseni, koko tällä tarinalla tiikeristä ja\nhirvestä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä mielenmuutoksesi kanssa,\njoka ilmenee minua kohtaan.\"\n\n\"En tiedä, onko vai ei\", sanoi poika; \"mutta minä en suostu sanomaan\nteille, kuka olen\".\n\n\"Tahdot siis pitää salaisuutesi, pahantuulinen poika\", virkkoi\nNigel kääntyen hänestä ja alkaen taas kävellä edes takaisin. Sitte\nhän äkkiä pysähtyen virkahti: \"Ja kuitenkaan et saa minusta eritä\ntietämättä, että olen tunkeutunut salaisuuteesi.\"\n\n\"Salaisuuteeni!\" huudahti nuorukainen sekä säikkyneenä että\npahastuneena; \"mitä tarkoitatte, mylord?\"\n\n\"Tarkoitan vain, että osaan lukea unesi ilman kaldealaisen\ntulkitsijan apua, ja selitykseni on -- että kaunis kumppanini ei\nkanna sukupuolensa pukua.\"\n\n\"Ja jos niinkin on, mylord\", vastasi hänen kumppaninsa hätäisesti\nnousten seisaalle ja kietaisten levättinsä tiukkaan ympärilleen,\n\"peittää pukuni tällaisenakin henkilöä, joka ei häpäise sitä\".\n\n\"Monet sanoisivat tuota väitettä suoranaiseksi haasteeksi\", huomautti\nloordi Glenvarloch tähystäen häntä kiinteästi; \"naiset eivät\nlaittaudu miesten vaatteisiin, käyttääkseen miesten aseita\".\n\n\"Sellaista ei ole mielessäni\", selitti valepukuinen. \"Minulla on\nmuita suojeluskeinoja, ja voimallisia -- mutta tahtoisin ensin\ntietää, mikä on _teidän_ tarkoituksenne.\"\n\n\"Kunniallinen ja mitä kunnioitettavin\", sanoi loordi Glenvarloch.\n\"Mikä hyvänsä olettekaan -- mikä tahansa vaikutin onkaan saattanut\nteidät tähän epäselvään asemaan, oivallan hyvin -- jokainen\nkatseenne, sananne ja liikkeenne saa minut oivaltamaan, että te ette\nansaitse vähäisintäkään tunkeilevaisuutta, saati huonoa kohtelua. En\ntiedä, mitkä seikat ovat voineet pakoittaa teidät näin oudoksuttavaan\nmenettelyyn; mutta olen varma siitä, että niissä ei ole eikä voi\nolla mitään ennakolta mietittyä väärää, joka panisi teidät alttiiksi\ntahalliselle loukkaukselle. Minun taholtani ei teillä ole mitään\npeljättävää.\"\n\n\"En odottanutkaan muuta teidän jaloudeltanne, mylord\", vastasi\nneitonen. \"Vaikka tunnen, että seikkailuni oli epätoivoinen ja hupsu,\nei se kuitenkaan ole niin aivan hupsu ja turvallisuuteni täällä\nniin peräti suojelematon kuin saattaa näyttää ensi silmäyksellä\nja esiintyessäni tässä oudossa asussa. Olen kärsinyt kylliksi ja\nenemmän kuin kylliksi siitä nöyryytyksestä, että minut on nähty näin\nepänaisellisena, ja niistä ajatuksista, joita on täytynyt johtua\nmieleenne käytöksestäni -- mutta Jumalan kiitos olen sikäli suojeltu,\netten olisi voinut kostamatta joutua alttiiksi loukkaukselle.\"\n\nTämän omituisen selvityksen kehityttyä näin pitkälle saapui vartija\nasettamaan loordi Glenvarlochin eteen aterian, jota saattoi\nhänen nykyisissä olosuhteissaan sanoa kelvolliseksi; joskaan se\nei vetänyt vertoja kuuluisan chevalier Beaujeun keittotaidolle,\nvoitti se suuresti siisteydellään ja maukkuudellaan alsatialaiset\nnäytteet. Toinen vartija jäi tekemään pöytäpalveluksia ja viittasi\nvalepukuista naista nousemaan, saadakseen tältä apua tehtävissään.\nMutta Nigel ehkäisi sen, sanoen tuntevansa nuorukaisen vanhemmat ja\npyytäen kumppaniansa syömään hänen kanssaan. Tämä suostui hiukan\nhämillään, mikä mielentila teki hänen sievät kasvonpiirteensä vielä\nviehättävämmiksi. Kuitenkin ilmaisi hän luontaisen soreasti sellaista\nhyvää käyttäytymistä, mikä kuuluu sivistyneihin pöytätapoihin, ja\nkenties oli Nigel jo heidän kohtauksensa merkillisistä asianhaaroista\njohtunut erityisen suosiolliseksi häntä kohtaan tai ehkäpä hän\ntodella arvosteli vain selvää seikkaa, tullessaan siihen käsitykseen,\nettä hän oli harvoin nähnyt nuoren henkilön esiintyvän säädyllisemmän\nluontevasti ja miellyttävämmän vaatimattomasti, samalla kun hänen\nomituisen asemansa tietoisuus loi tytön koko käyttäytymiseen\nerikoista sävyä, jota ei voinut sanoa muodolliseksi eikä keveäksi tai\nhämmentyneeksi, mutta joka erilaisin vaihteluin aiheutui kaikista\nnoista kolmesta pääpiirteestä. Pöytään tuotiin viiniä, josta hän ei\ntaipunut maistamaan lasillistakaan. Vartijan läsnäolo luonnollisesti\nrajoitti heidän keskusteluaan, mutta Nigel oli jo kauvan ennen pöydän\nkorjaamista päättänyt mahdollisuutta myöten tutustua tämän nuoren\nhenkilön oloihin, olletikin kun hän nyt alkoi ajatella, että tytön\näänensointu ja kasvonpiirteet eivät olleetkaan hänelle niin vieraita\nkuin hän oli alkuaan luullut. Tähän käsitykseen johtui hän kuitenkin\nvain vähitellen, sikäli kuin se kajasteli hänelle erityisistä\nseikoista heidän aterioidessaan.\n\nVihdoin pääsivät vangit päivälliseltään, ja loordi Glenvarloch\nalkoi miettiä, miten saisi helpoimmin siirrytyksi ajattelemaansa\npuheenaineeseen, kun vartija ilmoitti taaskin vieraan pyrkivän hänen\npuheilleen.\n\n\"Kas\", sanoi Nigel hiukan pahastuksissaan, \"vankilakaan ei näy\npelastavan ihmistä tunkeilevilta käynneiltä\".\n\nHän valmistausi kuitenkin vastaanottamaan vierastaan, säikkyneen\nkumppaninsa lennähtäessä isoon nojatuoliin, joka oli alussakin\nollut hänen turvapaikkanaan; siinä kietoi tämä levättinsä jälleen\nympärilleen ja asettui parhaansa mukaan välttämään huomiota. Hän oli\ntuskin ehtinyt siten varustautua, kun ovi avautui ja vankihuoneeseen\nastui arvoisa porvari George Heriot.\n\nHän loi ympäri huonetta tavallisen terävän ja nopeasti tarkkailevan\nsilmäyksensä. Nigelin luokse astuen virkkoi hän sitte: \"Mylord,\nsoisin voivani sanoa, että minua ilahuttaa nähdä teidät.\"\n\n\"Niiden näkeminen, jotka ovat itse onnettomia, mestari Heriot,\ntuottaa harvoin hupia heidän ystävilleen -- minä kuitenkin olen\nhyvilläni tulostanne.\"\n\nNigel ojensi kätensä, mutta Heriot kumarsi hyvin muodollisen\nkohteliaasti, ottamatta vastaan tervehdystarjousta, jota noina\ntarkoin noudatetun säätyeron aikoina pidettiin erityisenä\nsuosiollisuutena.\n\n\"Olette tyytymätön minuun, mestari Heriot\", huomautti loordi\nGlenvarloch punehtuen, sillä häntä ei eksyttänyt arvoisan porvarin\nteeskentelemä nöyrä kunnioitus.\n\n\"En suinkaan, mylord\", kielsi Heriot; \"mutta minä olen ollut\nRanskassa ja katsonut hyväksi tuoda tuntuvampien tavarain mukana\npikku näytteen sitä säädyllistä käyttäytymisestä, josta ranskalaiset\novat kuuluisia\".\n\n\"Ei ole suopeata\", muistutti Nigel, \"koetella sitä ensimäiseksi\nvanhaan ja kiitolliseen ystävään\".\n\nHeriot vastasi tähän huomautukseen vain kuivakiskoisella yskäisyllä\nja pitkitti:\n\n\"Hm! hm! Niin, hm! Mylord, koska ranskalainen kohteliaisuuteni ei\nkenties riitä pitkälle, niin tahtoisin mielelläni tietää, onko minun\npuhuttava ystävänä, joksi teidän ylhäisyytenne suvaitsee minut\nmääritellä, vai tuleeko minun rajoittua asemani mukaisesti siihen\ntarpeelliseen liikeasiaan, josta meidän on neuvoteltava.\"\n\n\"Puhukaa ystävänä kaikin mokomin, mestari Heriot\", kehoitti Nigel.\n\"Huomaan teidän omaksuneen joitakuita minua vastaan syntyneistä\nlukuisista ennakkoluuloista, ellette niitä kaikkia. Puhukaa pois, ja\nsuoraan -- mitä en voi kieltää, sen tahdon ainakin tunnustaa.\"\n\n\"Ja toivoakseni hyvittää, mylord\", sanoi Heriot.\n\n\"Mikäli vallassani on, varmasti\", vakuutti Nigel.\n\n\"Voi, mylord\", jatkoi Heriot, \"se on murheellinen, vaikka välttämätön\nrajoitus, sillä kuinka helposti saattaakaan kuka tahansa tehdä pahaa\nsatakertaisesti enemmän kuin hänen vallassaan on korvata kärsijöille\nja yhteiskunnalle! Mutta me emme ole täällä yksinämme\", hän sanoi\npysähtyen, samalla kun iski terävän silmänsä valepukuisen neitosen\nverhoutuneeseen olentoon, tämä kun ei ollut parhainkaan ponnistuksin\nkyennyt sovittamaan asentoansa siten, että olisi kokonaan välttynyt\nhuomiolta. Enemmän haluten estää hänen ilmituloaan kuin pitää omia\nasioitaan salassa vastasi Nigel pikaisesti:\n\n\"Hän on paashini; voitte hänen kuultensa puhua vapaasti. Hän on\nRanskasta eikä osaa ollenkaan kieltämme.\"\n\n\"Minun on siis puhuttava vapaasti\", alotti Heriot, vielä kerran\nvilkaistuansa nojatuoliin päin; \"kenties sanani sukeutuvat enemmän\nvapaina kuin tervetulleina\".\n\n\"Jatkakaa, sir\", sanoi Nigel; \"olen huomauttanut teille, että voin\nsietää moitetta\".\n\n\"Sanalla sanoen siis, mylord -- miksi tapaan teidät tässä paikassa ja\nsyytettynä teoista, jotka mustaavat vuosisatojen kunnostautumisella\nmaineeseen tullutta nimeä?\"\n\n\"Lyhyeen lausuen tapaatte minut täällä syystä että --\nalkuerehdyksestäni alottaakseni -- tahdoin olla viisaampi kuin\nisäni\", selitti Nigel.\n\n\"Se oli vaikea tehtävä, mylord\", huomautti Heriot. \"Isäänne\narvosteltiin yleensä Skotlannin viisaimmaksi ja sen maan uljaimpiin\nkuuluvaksi mieheksi.\"\n\n\"Hän käski minun\", pitkitti Nigel, \"karttaa kaikkea pelaamista, ja\nminä otin rajoittaakseni tätä kieltoa peluuni sovelluttamiseksi\ntaitoni, varojeni ja onnen mukaan\".\n\n\"Niin, itserakkautta voitonhimon kannustamana, mylord -- te\ntoivoitte voivanne tahriutumatta pidellä pikeä\", tuumi Heriot. \"No\nniin, mylord, teidän ei tarvitse mainita -- sillä olen suureksi\nmielipahakseni kuullut -- miten pitkälle tämä menettely halvensi\nmainettanne. Seuraavasta erehdyksestänne voinen arvelematta\nmuistuttaa teitä -- mylord, mylord, miten hyvänsä loordi Dalgarno\nlieneekään loukannut teitä, hänen isänsä pojan olisi pitänyt säästyä\nteidän väkivallaltanne.\"\n\n\"Te puhutte kylmäverisellä päällä, mestari Heriot, ja minua\nkirvelivät lukuisat ystävyyden naamarin suojassa tehdyt vääryydet.\"\n\n\"Hän nimittäin antoi teidän ylhäisyydellenne huonoja neuvoja, ja te\n--\" sanoi Heriot.\n\n\"Minä olin niin älytön, että noudatin hänen neuvojaan\", vastasi\nNigel. \"Mutta me jätämme tämän silleen, mestari Heriot, jos\nsuvaitsette. Vanhat miehet ja nuoret, miekkamiehet ja rauhallisten\ntointen harrastajat ovat aina ajatelleet ja ajattelevat aina eri\ntavoin sellaisista asioista.\"\n\n\"Myönnän vanhan kultasepän ja nuoren aatelismiehen välisen eron\",\nintti Heriot, \"mutta olisi teidän kuitenkin pitänyt malttaa mielenne\nloordi Huntinglenin tähden ja olla ymmärtäväinen itsenne takia.\nOlettaen kiistanne oikeaksikin --\"\n\n\"Pyydän teitä siirtymään johonkin muuhun kanteeseen\", keskeytti\nloordi Glenvarloch.\n\n\"En ole teidän syyttäjänne, mylord; mutta toivon kaiken hyvän\nnimessä, että oma sydämenne on jo katkerasti syyttänyt teitä siitä\nvieraanvaraisuuden häpäisemisestä, jota entinen isäntänne on teidän\ntoimestanne kokenut.\"\n\n\"Jos olisin ollut syypää siihen, mihin viittaatte\", vastasi loordi\nGlenvarloch, -- \"jos hetkellinen kiusaus olisi saanut minut\nvaltaansa, niin olisin jo kauvan mitä katkerimmin katunut sitä. Mutta\nken lieneekään tehnyt sen naisen onnettomaksi, minä se en ollut --\nen ole kuullutkaan hänen kevytmielisyydestään ennen kuin nyt tunnin\nkuluessa.\"\n\n\"Kuulkaas, mylord\", sanoi Heriot hiukan ankarasti, \"tämä\nkuulostaa liiaksi teeskentelyltä. Tiedän nykyaikaisen nuorisomme\nkeskuudessa vallitsevan uutta uskontoa avioliiton rikkomisesta\nkuten miestapostakin. Mieluummin kuulisin teidän puhuvan kymmenen\nkäskyn korjaamisesta, jotta etuoikeutettujen luokkien hyväksi\nlievennettäisiin rangaistuksia -- mieluummin kuulisin teidän puhuvan\ntällaista kuin kieltävän sellaisen tosiasian, josta teidän tiedetään\npöyhkeilleen.\"\n\n\"Pöyhkeilleenkö! Minä en milloinkaan omaksunut kunniaa tuollaisesta\naiheesta, en ikinä olisi siihen taipunut\", väitti loordi Glenvarloch.\n\"En voinut estää joutilaita hulluttelijoita tekemästä vääriä\njohtopäätöksiä.\"\n\n\"Te olisitte hyvin osannut tukkia heidän suunsa, mylord\", huomautti\nHeriot, \"jos he olisivat puhuneet teistä sellaista, mikä ei ollut\nkorvillenne mieluista tai totuuteen perustuvaa. Ei, mylord, muistakaa\nluvanneenne tunnustaa, ja tunnustaminen onkin tässä tapauksessa\njonkunlaista pikku hyvitystä. Myönnän teidät nuoreksi -- naisen\nsieväksi -- ja kylläkin kevytmieliseksi, kuten olen itse havainnut.\nIlmoittakaa minulle, niissä hän on. Hänen hupsu miehensä säälittelee\nhäntä vieläkin -- tahtoo pelastaa hänet häpeästä -- kenties aikaa\nmyöten ottaa hänet takaisin, sillä me ammattilaiset olemme leppoista\nväkeä. Älkää, mylord, jäljitelkö niitä, jotka tekevät kolttosia\npelkästään huvin vuoksi -- se on ihan paholaisen ruminta työtä.\"\n\n\"Teidän vakavat nuhteenne tekevät minut hulluksi\", valitti Nigel.\n\"Sanoissanne on järjen ja oikeudenmukaisuuden tuntua, ja kuitenkin\nvaaditaan siten minua toimittamaan esille pakolainen, josta en tiedä\ntuon taivaallista.\"\n\n\"Hyvä on, mylord\", vastasi Heriot kylmäkiskoisesti. \"Teillä on\ntavallaan oikeus pitää omat salaisuutenne; mutta koska haasteluni\nnäistä seikoista näyttää aivan hyödyttömältä, on meidän parempi\nsiirtyä liikeasioihin. Isänne kuva vain kohoaa mielessäni ja näyttää\nkehoittavan minua jatkamaan.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, sir\", virkkoi Glenvarloch; \"se joka epäilee\nsanaani ei saa sille mitään lisävakuutta\".\n\n\"No, niin, mylord. Whitefriarsin pyhäkössä -- peräti\nsoveltumattomassa turvapaikassa kunnialliselle aatelismiehelle --\nkuuluu tapahtuneen murha.\"\n\n\"Ja te kai arvelette minua sen tekijäksi?\"\n\n\"Jumala varjelkoon, mylord!\" kielsi Heriot. \"Ruumiintarkastajan\nlautakunta on ollut koolla, ja istunnossa ilmeni, että teidän\nylhäisyytenne Grahamen nimisenä käyttäysi mitä urheimmin.\"\n\n\"Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän\", esteli Nigel. \"Olen vain kovin\nhyvilläni havaitessani, että minä en murhannut vanhusta enkä ole\nsiitä teosta epäiltynä.\"\n\n\"Totta kyllä, mylord\", jatkoi Heriot, \"mutta tämäkin juttu kaipaa\nselvitystä. Teidän ylhäisyytenne läksi tänä aamuna veneeseen erään\nnaisen kanssa, jolla kerrotaan olleen mukanaan suunnaton summa rahaa\nja kalleuksia -- mutta siitä naisesta ei ole sen koommin mitään\nkuultu.\"\n\n\"Minä erosin hänestä Paavalin laiturilla\", kertoi Nigel, \"missä hän\npoikkesi maihin arkkuineen. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi juuri\ntuolle samalle miehelle, John Christielle.\"\n\n\"Niin, samaa sanoo souturikin; mutta John Christie kieltää\nmuistavansa mitään koko asiasta.\"\n\n\"Minua surettaa kuulla se\", pahoitteli nuori aatelismies. \"Hartaasti\ntoivon, että hän ei ole joutunut väijytykseen aarteensa tähden.\"\n\n\"Toivottavasti, mylord\", yhtyi Heriot; \"mutta ihmisten mielet ovat\nsiitä kovin kuohuksissaan. Kansallismaineemme kärsii joka taholla.\nMuistellaan onnetonta loordi Sanquharin tapausta; hänethän hirtettiin\nmiekkailuopettajan murhasta. Ihmiset huudahtelevat, että he eivät\nsalli Skotlannin aatelisten pilata heidän vaimojansa ja rosvota\nheidän omaisuuttansa.\"\n\n\"Ja kaikki tämä luetaan minun syykseni!\" oudoksui Nigel. \"Mutta\npuhdistautumiseni on helppoa.\"\n\n\"Sitä toivon, mylord\", sanoi Heriot, \"enkä sitä tässä kohdassa\nepäilekään. Mutta miksi poistuitte Whitefriarsista noissa\nolosuhteissa?\"\n\n\"Master Reginald Lowestoffe toimitti minua varten veneen, varoittaen\nminua pitämään huolta turvallisuudestani.\"\n\n\"Minua surettaa sanoa\", vastasi Heriot, \"että hän kieltää tietävänsä\nmitään teidän ylhäisyytenne asioista sen jälkeen kun hän lähetti\nerään asiamiehensä tuomaan teille tavaroitanne\".\n\n\"Soutumiehet sanoivat olevansa hänen hankkimiansa.\"\n\n\"Soutumiehet!\" toisti Heriot; \"toinen heistä on osoittautunut\njoutilaaksi oppipojaksi, vanhastaan tutuksi minulle, ja toinen on\ntipo tiessään. Mutta nyt pidätetty mies vakuuttaa itsepintaisesti\nolleensa teidän ylhäisyytenne palkkaama, ja yksistään teidän.\"\n\n\"Hän valehtelee!\" kivahti loordi Glenvarloch. \"Minulle hän\nsanoi master Lowestoffen lähettäneen hänet. Toivoakseni on tuo\nhyväsydäminen herrasmies vapaalla jalalla?\"\n\n\"On\", vastasi Heriot, \"hän pääsi moitteella tuomarikunnan\ntutkinnosta, kun oli sekaantunut teidän ylhäisyytenne asioihin.\nHovi haluaa pysyä hyvissä väleissä nuorten lakikoululaisten kanssa\ntällaisina rauhattomina aikoina; muutoin ei hän olisi selviytynyt\nniin helpolla.\"\n\n\"Se on ainoa lohdullinen sana, mitä olen teiltä kuullut\", ilahtui\nNigel. \"Mutta tuo onneton nainen -- hän ja hänen arkkunsa joutuivat\nkahden kantajan huomaan.\"\n\n\"Samaa sanoo soutumieheksi tekeytynyt; mutta laiturilla puuhailevista\nmiehistä ei yksikään tunnusta olleensa siinä toimessa. Näen\nsen aatoksen tekevän teidät levottomaksi, mylord; mutta kaikin\nmahdollisin ponnistuksin koetetaan saada selvää nais-paran\nolopaikasta -- jos hän vielä on hengissä. Ja nyt, mylord, on asiani\npuhuttu mikäli se koskee yksinomaan teidän ylhäisyyttänne; loppu on\nmuodollisempaa laatua, kuuluen liikealalle.\"\n\n\"Ryhtykäämme siihen viivyttelemättä\", sanoi loordi Glenvarloch.\n\"Mieluummin kuulisin kenen tahansa muun asioista kuin omistani.\"\n\n\"Ette ole voinut unohtaa, mylord\", jatkoi Heriot, \"sitä sopimusta,\njoka laadittiin muutamia viikkoja takaperin loordi Huntinglenin luona\n-- jolla hankittiin suuri rahasumma teidän ylhäisyytenne sukutilan\nlunastamiseksi?\"\n\n\"Hyvin muistan sen\", vastasi Nigel, \"ja nykyinen tylyytenne ei voi\nhäivyttää mielestäni silloin osoittamaanne ystävällisyyttä\".\n\nHeriot kumarsi vakavasti ja pitkitti: \"Nuo rahat saatiin siinä\nedellytyksessä ja uskossa, että ne voitaisiin korvata teidän\nylhäisyydellenne annetun ja kuninkaan omalla allekirjoituksella\nvahvistetun myönnytyskirjan nojalla, joka määräsi maksettavaksi eräät\nisänne valtiolle antamat lainat. Toivoakseni teidän ylhäisyytenne\nkäsitti sopimuksen silloin olleen sellainen -- toivoakseni katsotte\ntulkintani sen sisällöstä nyt oikeaksi?\"\n\n\"Heillä on oikeus toiseen tai toiseen\", vastasi loordi Glenvarloch;\n\"ja koska en voi nykyisessä asemassani noudattaa jälkimäistä\nvaatimusta, täytyy heidän kai ottaa omaisuus haltuunsa\".\n\n\"Malttakaa, mylord\", sanoi Heriot; \"jos olettekin lakannut sanomasta\nminua omakohtaiseksi ystäväksenne, niin saatte ainakin nähdä olevani\naulis esiintymään isänne suvun ystävänä, vaikkapa vain hänen\nmuistonsa tähden. Jos uskotte minun huostaani tuon kuninkaallisen\nmaksumääräyksen, niin luulen asiain olevan nykyään hovissa sillä\nkannalla, että kykenen muuttamaan sen teille rahaksi.\"\n\n\"Sen tekisin mielelläni\", selitti loordi Glenvarloch, \"mutta lipas,\njossa sitä säilytän, ei ole nyt minulla. Se otettiin takavarikkoon,\nkun minut pidätettiin Greenwichissä.\"\n\n\"Sitä ei enää pidätellä teiltä\", ilmoitti Heriot, \"sillä herrani\nluontainen järkevyys ja jotkut hänen ties millä tavoin saamansa\ntiedot kuuluvat johtaneen hänet peruuttamaan koko kanteen häntä\nvastaan tehdystä salahankkeesta. Se juttu on vaiennettu; te joudutte\nsyytteeseen ainoastaan loordi Dalgarnolle palatsin alueella\ntekemästänne väkivallasta -- ja siitä huomaatte kylläkin raskaaksi\nvastata.\"\n\n\"En sorru sen painoon\", sanoi loordi Glenvarloch. \"Mutta siitä ei ole\nnyt kysymys. Jos minulla olisi se lipas --\"\n\n\"Tavaranne olivat pikku eteishuoneessa, kun tulin tänne\", kertoi\nporvari; \"lipas osui silmääni. Luullakseni saitte sen minulta. Se oli\nvanhan ystäväni Sir Faithful Frugalin. Niin, hänelläkin oli poika --\"\n\nHän vaikeni äkkiä.\n\n\"Poika, joka loordi Glenvarlochin pojan tavoin tuotti huonoa kunniata\nisälleen. Ettekö aikonut siten lopettaa lausettanne?\" kysyi nuori\naatelismies.\n\n\"Mylord, se oli äkkipikaisesti lausuttu sana\", peräytti Heriot.\n\"Jumala saattaa parantaa kaikki aikanaan. Sen kuitenkin sanon, että\nminä olen toisinaan kadehtinut ystäviäni heidän sievien ja terveitten\nperheittensä tähden, ja kuitenkin olen nähnyt sellaisia muutoksia,\nkun kuolema on korjannut perheen pään, -- niin monia rikkaitten\nmiesten poikia pennittöminä, niin monien ritarien ja ylimysten\nperillisiä maattomina, -- että arvelen oman varallisuuteni ja\nmuistoni, siten kuin sen järjestän, mahdollisesti kestävän pitemmälle\ntulevaisuuteen kuin suurempien miesten, vaikka Jumala ei ole minulle\nsuonut nimeni perillistä. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hei, vartija,\ntuokaa tänne loordi Glenvarlochin tavarat.\"\n\nVirkailija totteli. Arkku ja lipas oli suljettu sineteillä, mutta\nnämä irroitettiin nyt vartijan sanojen mukaan hovista jälkeenpäin\ntulleen määräyksen perusteella, ja kaikki jätettiin vangin vapaasti\nkäytettäväksi.\n\nHaluten tehdä lopun tästä kiusallisesta vierailusta loordi\nGlenvarloch avasi lippaan ja selaili sen sisältämiä papereita ensin\npikaisesti, sitte verkallisemmin ja tarkemmin; mutta kaikki oli\nturhaa. Hallitsijan omakätinen valtuutus oli kadonnut.\n\n\"En parempaa ajatellut ja odottanutkaan\", sanoi George Heriot\nkatkerasti. \"Kaunis perintö on tässä menetetty arvatenkin\npetollisella nopanheitolla tai korttipelin silmänkääntäjätempulla!\nMylord, hämmästyksenne on hyvin näyteltyä. Onnittelen teitä\nerinomaisista taidoistanne. Olen nähnyt monta yhtä nuorta\nrehentelijää ja tuhlaria, mutten milloinkaan yhtä nuorta täydellistä\nteeskentelijää. Ei, mies, älkää minulle suuttuneesti rypistäkö\nkulmianne. Puhun sydämen katkeruudessa, kun muistelen arvoisaa\nisäänne, ja jollei hänen poikansa keltään muulta kuule huonontuneensa\nsuvustaan, pitää hänen kuulla se vanhalta kultasepältä.\"\n\nTämä uusi epäluulo oli viedä Nigeliltä lopunkin maltin; mutta\nhyväntahtoisen vanhuksen vaikuttimet ja innokkuus sekä myöskin\nhänen mielenkarvauttaan herättäneet epäilyttävät seikat olivat\nsille niin pätevänä puolustuksena, että ne ehdottomasti hillitsivät\nloordi Nigelin kiukustumista ja taltuttivat hänet parin pikaisen\nhuudahduksen jälkeen ylpeään ja ynseään vaitioloon. Viimein ryhtyi\nmestari Heriot jälleen ripitykseensä.\n\n\"Kuulkaahan, mylord\", hän virkkoi, \"on tuskin mahdollista, että\ntuo peräti tärkeä paperi on ehdottomasti luovutettu pois. Sanokaa\nminulle, missä syrjäisessä sopessa ja mistä vaivaisesta summasta se\non panttina -- jotakin voi vielä olla tehtävissä.\"\n\n\"Yrityksenne minun hyväkseni ovat mitä jalomielisimpiä\", vastasi\nloordi Glenvarloch, \"koska tarjoatte palveluksianne henkilölle,\njonka uskotte ansaitsevan kovaa arvostelua -- mutta ne ovat aivan\nhyödyttömiä. Onnetar on joka kohdassa käynyt taisteluun minua\nvastaan. Voittakoon rynnistyksen.\"\n\n\"Perhana!\" ärjäisi Heriot kärsimättömästi; \"te kiivastuttaisitte\npyhimyksenkin kiroamaan! Kuulkaa, -- sanon teille, että jos sitä\npaperia ei löydy, jonka hukkaamisen näytte ottavan kovin keveältä\nkannalta, niin hyvästi jääköön Glenvarlochin uljas paroonikunta --\nrauma ja metsä -- niityt ja vainiot -- järvi ja joki -- kaikki mitä\non ollut Olifauntin suvulla William Leijonan päivistä saakka!\"\n\n\"Hyvästi jääkööt sitte\", sanoi Nigel, \"ja se surunvalitus on pian\ntehty\".\n\n\"Hitto, mylord, enemmän te sitä valitatte ennen kuin kuolette\",\nvakuutti Heriot yhä yhtä suuttuneen kärsimättömästi.\n\n\"Enkä valita, vanha ystävä\", väitti Nigel. \"Jos murehdin, mestari\nHeriot, niin on aiheena se, että olen menettänyt arvoisan\nmiehen suosiollisen mielipiteen, ja menettänyt kerrassaan\nansaitsemattomasti, se minun täytyy sanoa.\"\n\n\"Niin, niin, nuori mies\", vastasi Heriot päätänsä pudistaen, \"pankaa\nminut uskomaan se, jos voitte. Asiain lopuksi\", hän jatkoi nousten\nistualtaan ja astuen nojatuolia kohti, johon valepukuinen neitonen\noli kyyristäytynyt, \"sillä ne ovat nyt supistuneet vähiin, saatte\nminut yhtä hyvin uskomaan, että tämä naamiaisilvehtijä, jonka olalle\nnyt lasken isällisen käskyvallan käden, on ranskalainen paashi, joka\nei osaa sanaakaan kieltämme\".\n\nNiin sanoen hän tarttui valepukuisen levättiin ja jonkun verran\nsävyisää väkivaltaa käyttäen talutti keskilattialle kaunottaren, joka\nturhaan yritti peittää kasvojaan ensin viitallaan ja jälkeenpäin\nkäsillään; jokseenkin kursailemattomasti siirsi mestari Heriot\nsyrjään molemmat esteet ja paljasti nähtäväksi vanhan hovikellosepän\nilmitulleen tyttären, oman sievän kummityttönsä, Margaret Ramsayn.\n\n\"Onpa tämä kaunista!\" hän sanoi, ja puhuessaan ei hän malttanut olla\nhiukan ravistamatta neitoa, sillä olemme jo maininneet, että hän oli\nankaranlainen kurin harrastaja. \"Mistä johtuu, pikku hälläkkä, että\ntapaan sinut noin häpeämättömässä asussa ja arvottomassa asemassa?\nEi, ujostelusi esiintyy nyt hankalaan aikaan -- sen olisi pitänyt\nilmaantua aikaisemmin. Puhu, taikka --\"\n\n\"Mestari Heriot\", puuttui puheeseen loordi Glenvarloch, \"mitä hyvänsä\noikeutta teillä lieneekään tämän neidon suhteen muualla, minun\nhuoneessani ollessaan on hän minun suojeluksessani\".\n\n\"Teidän suojeluksessanne, mylord! Hyväkin suojelija! Ja kuinka\nkauvan, mistress, olet ollut mylordin suojeluksessa? Sano vain\nsuoraan!\"\n\n\"Pari tuntia, kummi-isä\", vastasi tyttö, kasvot kääntyneinä maata\nkohti ja tulipunaisina, \"mutta se tapahtui vastoin tahtoani\".\n\n\"Pari tuntia!\" toisti Heriot; \"siinä ajassa ehtii jo paljon pahaa\ntapahtua. Mylord, tämä on kai taas uusi rakastelumaineellenne\ntarjottu uhri -- uusi seikkailu kerskailtavaksi Beaujeun\nravintolassa? Minun mielestäni olisi sen henkilön kodin, jossa ensin\nkohtasitte tämän typerän tyttösen, pitänyt turvata ainakin _hänet_\nsellaiselta kohtalolta.\"\n\n\"Kautta kunniani, mestari Heriot\", vakuutti loordi Glenvarloch,\n\"nytpä vasta muistankin, että näin tämän nuoren neidin teidän\nperheessänne. Hänen kasvonpiirteitään ei ole helppo unohtaa, mutta\nkuitenkin yritin turhaan johdattaa mieleeni, missä olin niitä\nviimeksi katsellut. Mitä epäluuloihinne tulee, niin ne ovat yhtä\nvääriä kuin ne ovat loukkaavia sekä hänelle että minulle. Olin juuri\nkeksinyt hänen valepukunsa, kun te astuitte sisälle. Olen koko hänen\nkäyttäytymisestään varma, että hänen olonsa täällä tässä asussa oli\nvastentahtoista, ja taivas varjelkoon, että minä olisin kyennyt\nkäyttämään sitä hänen vahingokseen.\"\n\n\"Koreasti puhuttu, mylord\", epäili mestari Heriot; \"mutta viisas\nsaarnamies pystyy lukemaan apokryfisia kirjoja yhtä kovaa kuin\nilmestyksen sanaa. Suoraan sanoen, mylord, te olette joutunut sille\nasteelle, että sanojanne ei hyväksytä vakuudetta.\"\n\n\"Minun ei kenties pitäisi puhua\", virkahti Margaret, jonka luontaista\nvilkkautta ei koskaan kyennyt pitkäksi toviksi masentamaan mikään\nasema, olipa se kuinkakin kiusallinen, \"mutta minä en voi pysyä\nääneti. Kummi-isäni, te teette minulle vääryyttä -- ja yhtä suurta\nvääryyttä tälle nuorelle aatelismiehelle. Huomautatte hänen sanojensa\nkaipaavan vakuutta. Tiedän, mistä on saatavissa vakuus toisille\nniistä, ja loput minä kaikesta sydämestäni ja vakaasti uskon\nilmankin.\"\n\n\"Kiitän teitä, neiti\", vastasi Nigel, \"lausumastanne suosiollisesta\nmielipiteestä. Olen nähtävästi joutunut siihen asemaan, vaikken\ntiedä, miten olen siten sotkeutunut, että minulta evätään\nkaikkinainen toimenpiteitteni ja vaikuttimieni kohtuudenmukainen\ntulkinta. Sitä kiitollisempi olen henkilölle, joka myöntää minulle\noikeuden, minkä minulta maailma kieltää. Teidän varallenne, lady,\non minulla miekka ja käsivarsi, jotka vapaana ollessani kyllä\npystyisivät varjelemaan mainettanne.\"\n\n\"Totta tosiaan, kerrassaan Amadis ja Oriana!\" ivasi George Heriot.\n\"Kai minä väleen saisin kaulani katkaistuksi ritarin ja prinsessan\nvälissä, jollei onneksi olisi huoveja huhuaman päässä. No, no,\nlady Lemmenleikkijä -- jos aiot selvittää tilisi minulle, niin sen\ntäytyy tapahtua tosiseikoilla eikä romaaneista ja näytelmäkirjoista\nopituilla puheilla. Kuinka ihmeessä jouduit sinä tänne?\"\n\n\"Sir\", vastasi Margaret, \"koska minun täytyy puhua, niin läksin\nGreenwichiin tänä aamuna Monna Paulan kanssa, esittääkseni lady\nHermionen puolesta kuninkaalle anomuksen\".\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti Heriot; \"onko hänkin mukana leikissä? Eikö\nhän olisi voinut odottaa minun paluutani, ennen kuin alkoi penkoa\nasioitansa? Mutta arvattavasti oli hänet tehnyt rauhattomaksi se\ntieto, jonka hänelle lähetin. Voi, nainen on nainen -- miehellä,\njoka rupeaa naisen asiakumppaniksi, pitäisi olla kaksinkertainen\nmäärä kärsivällisyyttä, sillä toinen ei tuo yhteiseen varastoon\nrahtuakaan. No, mutta mitä kumman tekemistä oli tuolla Monna Paulan\nlähetystoimella sinun järjettömän valepukusi kanssa? Sanopas suoraan.\"\n\n\"Monna Paulaa peloitti\", selitti Margaret, \"ja hän ei tiennyt miten\nlähteä asialleen, hän kun tuskin milloinkaan liikkuu ulkosalla --\nja sitte -- ja sitte -- minä suostuin lähtemään hänen kanssaan\nrohkaisijaksi; ja mitä pukuun tulee, niin tokihan muistatte\nkäyttäneeni sitä eräissä joulunaamiaisissa, ja te ette pitänyt sitä\nsopimattomana\".\n\n\"En kotoiseen vierashuoneeseen erityisessä tilaisuudessa\", huomautti\nHeriot, \"mutta kyllä kujeiluun pitkin maata. Minä muistan sen,\nletukka, ja tunsin sen äskenkin; ilmituloosi johtikin se ja tuo\npikku kenkäsi, apunaan viittaus, jonka sain aamulla eräältä\nystävältä tai siksi itseänsä sanovalta.\" Loordi Glenvarloch ei\nvoinut olla vilkaisematta sievään jalkaan, jota vakava porvarikin\nkatsoi muistamisen arvoiseksi -- se oli vain vilkaisu, sillä hän\nnäki, kuinka suuresti vähäisinkin tarkkaaminen lisäsi Margaretin\nkiusaannusta ja hämiä. \"Ja sano minulle, neitoseni\", pitkitti mestari\nHeriot, sillä vastikään huomauttamamme tapahtui puhelun ohessa,\n\"tiesikö lady Hermione tästä koreasta kepposesta?\"\n\n\"En olisi millään ehdolla rohjennut ilmaista sitä hänelle\", kertoi\nMargaret; \"hän luuli toisen oppipoikamme menneen Monna Paulan\nsaattajaksi\".\n\nTässä kannattaa mainita, että sanassa \"oppipoikamme\" näytti olevan\njotakin taikuutta sen lumouksen kirvoittajaksi, jolla loordi\nGlenvarloch oli tähän asti kuunnellut Margaretin katkonaista, mutta\nmielenkiintoista selvitystä.\n\n\"Ja miksei hän mennyt? Hän olisi tietääkseni ollut soveliaampi\nkumppani Monna Paulalle\", kysyi porvari.\n\n\"Hän oli muussa toimessa\", vastasi Margaret tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nMestari George loi nopean katseen Nigeliin, ja kun tämän\nkasvonpiirteet eivät ilmaisseet mitään tietoisuutta, jupisi hän\nitsekseen: \"Asiain täytyy olla paremmalla kannalla kuin pelkäsin.\n-- Ja siis tuo kirottu espanjatar, jolla on pää täynnä kuten niillä\nkaikilla valepukuja, salaluukkuja, köysitikkaita ja naamareita, oli\nniin älytön hölmö, että otti sinut mukaansa moiselle haaveelliselle\nasialle? Ja miten kävi?\"\n\n\"Juuri kun saavuimme puiston portille\", kertoi Margaret, \"alettiin\nhuutaa kavallusta. En tiedä, mihin Monna joutui, mutta minä juoksin\nkunnes kaaduin erään hyvin siivon palvelusmiehen syliin. Hänen\nnimensä oli Linklater, ja minun oli pakko ilmaista hänelle, että olin\nteidän kummityttärenne, ja niin pitikin hän muut loitolla minusta\nja toimitti minut hänen majesteettinsa puheille, kun rukoilin häntä\nvälittäjäkseni.\"\n\n\"Se on ainoa koko jutussa osoittamasi merkki siitä, että selvä järki\nei ollut tyyten kaikonnut pääkkösestäsi\", kiitti Heriot.\n\n\"Hänen majesteettinsa\", jatkoi neitonen, \"oli niin armollinen, että\notti minut vastaan yksin, vaikka hovilaiset huusivat hänen henkensä\nolevan vaarassa, ja he olisivat tutkineet, oliko minulla aseita,\ntaivas varjelkoon, mutta kuningas kielsi sen. Hän taisi saada\nLinklaterilta viittauksen, miten oli minun laitani.\"\n\n\"No, tyttönen, minä en kysy, mitä sitte tapahtui\", sanoi Heriot;\n\"minun ei sovi urkkia herrani salaisuuksia. Jos olisit ollut\nsuljettuna hänen isoisänsä seuraan kahden kesken -- Pyhän Andreaksen\npunaisen revon, kuten Davie Lindsaylla oli tapana nimittää häntä\n-- niin minulla totta tosiaan olisi ollut omat ajatukseni asiasta;\nmutta meidän herramme, Jumala häntä siunatkoon, on säveä ja siivo, ja\nSalomo kaikessa paitsi vaimojen ja salasiippain pykälässä.\"\n\n\"En tiedä mitä tarkoitatte, sir\", vastasi Margaret. \"Hänen\nmajesteettinsa oli mitä ystävällisin ja sääliväisin, mutta sanoi,\nettä minut oli lähetettävä tänne ja että päällikön puoliso, lady\nMansel, saisi minut hoitoonsa ja pitäisi huolta täydellisestä\nturvallisuudestani. Ja kuningas lupasi lähettää minut katetussa\npurressa ja teille hyvin tutun henkilön viemänä, ja sillä tavalla\nminä jouduin Toweriin.\"\n\n\"Mutta miten tai miksi tähän huoneeseen, impyeni?\" tiedusti George\nHeriot. \"Selvitä se minulle, sillä mielestäni kaipaa se arvoitus\nratkaisua.\"\n\n\"En osaa selittää sitä sen pitemmälle kuin että lady Mansel toimitti\nminut tänne, hartaista rukouksistani, kyynelistäni ja vastustelustani\nhuolimatta. Minä en peljännyt mitään, sillä minä tiesin saavani\nsuojelusta. Mutta olisin voinut kuolla silloin -- ja nytkin --\npelkästä häpeästä ja hämistä!\"\n\n\"No, no, jos kyyneleesi ovat vilpittömiä\", lohdutti Heriot, \"niin ne\nsaattavat sitä pikemmin pestä pois vikasi muiston. Tietääkö isäsi\nmitään tästä retkestäsi?\"\n\n\"En millään muotoa soisi hänen tietävän\", vastasi tyttö; \"hän luulee\nminun olevan lady Hermionen seurassa\".\n\n\"Niin, kunnon Davy kykenee pitämään paremmassa järjestyksessä\najanmittareitaan kuin perhettään. Tulehan, tyttöseni, nyt saatan\nsinut takaisin lady Manselin luo ja pyydän häntä ystävällisesti\nolemaan vastakertana, kun hänen hoitoonsa uskotaan hanhi,\nluovuttamatta sitä ketun kaittavaksi. Vartijat toivoakseni sallivat\nmeidän siirtyä ladyn asuntoon.\"\n\n\"Malttakaa vain hetkinen\", pyysi loordi Glenvarloch. \"Niin huonon\nmielipiteen kuin olettekin voinut omaksua minusta, annan sen\nanteeksi, sillä aika osoittaa vielä, että teitte minulle vääryyttä,\nja te itse olette sitte luullakseni ensimäinen pahoittelemaan\nkohtuuttomia kärsimyksiäni. Mutta älkää sekoittako epäluuloihinne\ntätä nuorta henkilöä, jonka ajatuksien puhtaudesta itse enkelien\npitäisi olla takaajina. Olen tarkannut jokaista katsetta, jokaista\nliikettä -- ja niin kauvan kuin hengitän, ajattelen hänestä aina --\"\n\n\"Älkää ajatelko hänestä mitään, mylord\", keskeytti George Heriot;\n\"se on minun käsitykseni mukaan paras suosio, mitä voitte hänelle\nosoittaa -- tai ajatelkaa häntä Davy Ramsayn, kellosepän, tyttärenä,\njoka ei sovellu hienojen puheitten, haaveellisten seikkailujen\ntai korkealentoisten runollisten imarrusten aiheuttajaksi. Jääkää\nhyvästi, mylord. En ajattele aivan niin tylysti kuin sanani ovat\nsaattaneet ilmaista. Jos voin auttaa -- jos nimittäin näkisin mitään\nselvää tietä tästä sokkelosta pääsylle -- mutta turha on puhua siitä\nnyt. Lausun teidän ylhäisyydellenne hyvästi. Vartija hoi! Sallikaa\nmeidän siirtyä lady Manselin huoneeseen.\"\n\nVartija sanoi tarvitsevansa määräyksen päälliköltä, ja hänen\nollessaan sitä kuulustamassa pysyivät kohtauksen henkilöt seisomassa\nlähekkäin, mutta sanaakaan virkkamatta ja tuskin vilkaistenkaan\ntoisiinsa muutoin kuin vaivihkaa, jollainen asema oli ainakin\nkahdelle heistä hyvinkin kiusallinen. Vaikka säätyero oli siihen\naikaan peräti suuri seikka, ei se voinut estää loordi Glenvarlochia\nhuomaamasta, että Margaret Ramsay oli sievimpiä nuoria naisia, mitä\nhän oli milloinkaan nähnyt -- aavistelemasta, ties millä perusteella,\nettä tyttökään ei ollut häntä kohtaan välinpitämätön -- olemasta\nvarma, että hän oli aiheuttanut paljonkin tytön nykyisestä ahdingosta\n-- kun ihailu, itserakkaus ja jalomielisyys suosivat kaikkea\ntämänsuuntaista mietiskelyä. Ja kun huovi palatessaan toi luvan hänen\nvierailleen poistua, ilmeni Nigelin kumarruksessa käsityöläisen\nkauniille tyttärelle sävyä, joka nostatti tämän poskille yhtä\nrusottavan punan kuin oli tähän asti tuottanut ainoakaan vaiherikkaan\npäivän tapaus. Neitonen vastasi tähän hyvästijättöön arasti ja\nneuvottomasti, nojautui kummi-isänsä käsivarteen ja poistui\nhuoneesta, joka oli kyllä ennenkin ollut hämärä, muttei ollut vielä\nkoskaan näyttänyt Nigelistä niin pimeältä kuin oven sulkeuduttua\nhänen jälkeensä.\n\n\n\n\n30. LUKU.\n\nHuono lohduttaja.\n\n\nMestari George Heriot ja hänen valvattinsa, kuten jälkimäistä saattoi\ntäydellä syyllä määritellä, sillä hänen kiintymyksensä Margaretiin\ntoimitti hänelle kaikki holhoojan huolet, astuivat vartiosoturin\nopastamina päällikön asuntoon, missä tapasivat hänet puolisonsa\nseurassa. Molemmat ottivat heidät vastaan sillä säädyllisellä\nkohteliaisuudella, jota mestari Heriotin maine ja oletettu vaikutus\nvaativat sellaisenkin täsmällisen soturivanhuksen ja hovilaisen\ntaholta kuin Sir Edward Manselin. Lady Mansel tervehti Margaretia\nyhtä ystävällisesti ja ilmoitti mestari Georgelle, että neitonen oli\nnyt vain hänen vieraansa eikä enää vankinsa.\n\n\"Hän on vapaa palaamaan ystäviensä luo teidän hoivassanne\", hän\nilmoitti, \"se on hänen majesteettinsa käsky\".\n\n\"Se ilahuttaa minua, madam\", vastasi Heriot, \"mutta olisin\nvain suonut hänen vapautuksensa tapahtuneen ennen hänen hupsua\nkohtaustansa tuon kummallisen nuoren miehen kanssa -- ja minua\nihmetyttää, että teidän armonne salli sen\".\n\n\"Hyvä mestari Heriot\", selitti Sir Edward, \"me toimimme meitä\nparemman ja viisaamman käskyjen mukaan -- hänen majesteettinsa\nantamia määräyksiä on toteltava tarkoin ja kirjaimellisesti; ja minun\nei tarvitse sanoa, että hänen majesteettinsa viisaus on varmana\ntakuuna --\"\n\n\"Tunnen hyvin hänen majesteettinsa viisauden\", sanoi Heriot; \"mutta\non vanha sananlasku tulesta ja tappuroista -- no, se sikseen\".\n\n\"Näen Sir Mungo Malagrowtherin harppailevan tänne päin\", huomautti\nlady Mansel, \"kuin rampa kurki. Jo toistamiseen käy hän täällä tänä\naamuna.\"\n\n\"Hän toi valtuuden loordi Glenvarlochin vapauttamiseen\nkavallussyytöksestä\", selitti Sir Edward.\n\n\"Ja häneltä\", kertoi Heriot, \"kuulin paljonkin siitä, mitä oli\ntapahtunut, sillä minä saavuin Ranskasta vasta eilen illalla myöhään\nja hiukan odottamattomasti\".\n\nHeidän puhuessaan astui huoneeseen Sir Mungo, tervehti Towerin\npäällikköä ja tämän puolisoa muodollisen kohteliaasti, kunnioitti\nGeorge Heriota alentuvalla nyökkäyksellä ja puhutteli Margaretia:\n\"Hei, nuori suojattini, et ole vielä riisunut miehekästä asuasi?\"\n\n\"Hän ei aio panna sitä pois, Sir Mungo\", lausui Heriot kovalla\näänellä, \"ennen kuin on saanut teiltä hyvitystä valepukunsa\nkavaltamisesta minulle, niinkuin petolliselta ritarilta ainakin --\nja totta tosiaan ajattelen, Sir Mungo, että te kertoessanne minulle\nhänen harhailevan noin oudossa asussa olisitte voinut myöskin sanoa\nhänen olevan lady Manselin suojeluksessa\".\n\n\"Se oli kuninkaan salaisuus, mestari Heriot\", selitti Sir Mungo\nheittäytyen tuolille mahtipontisen karskina; \"toinen oli hyvää\ntarkoittava vihjaus teille, tytön ystävänä\".\n\n\"Niin\", vastasi Heriot, \"tuo oli teidän tapaistanne -- kylliksi\nlausuttua tekemään minut onnettomaksi hänen suhteensa -- ei\nsanaakaan, joka olisi huojentanut levottomuuttani\".\n\n\"Sir Mungo ei ota kuullakseen sitä huomautusta\", sanoi lady; \"meidän\non muutettava puheenainetta. Kuuluuko mitään uutta hovista, Sir\nMungo? Olettehan käynyt Greenwichissä?\"\n\n\"Voisitte yhtä hyvin kysyä minulta, madam\", vastasi ritari, \"mitä\nuutta kuuluu hornasta\".\n\n\"Mitä nyt, Sir Mungo!\" muistutti Sir Edward; \"punnitkaa sanojanne\nhiukan paremmin -- puhuttehan Jaakko-kuninkaan hovista\".\n\n\"Sir Edward, vaikka puhuisin kahdentoista keisarin hovista,\nsanoisin sen olevan tällähaavaa yhtä sekaisin kuin myllerretään\npimeyden ruhtinaan päämajassa. Neljäkymmentä virkavuotta palvelleet\nhovilaiset, ja niihin voin lukea itsenikin, ovat yhtä ymmällä asiassa\nkuin hullu myllyssä. Jotkut sanovat, että kuningas on rypistänyt\notsaansa prinssille -- toiset tietävät prinssin katsoneen vakavasti\nherttuaan -- muutamat kertovat loordi Glenvarlochin joutuvan\nhirsipuuhun valtiopetoksesta -- ja toiset väittävät, että loordi\nDalgarnoa vastaan on ilmestynyt juttu, joka saattaa maksaa hänelle\npään.\"\n\n\"Ja mitä te, neljäkymmentä virkavuotta palvellut hovilainen,\najattelette siitä kaikesta?\" kysyi Sir Edward Mansel.\n\n\"Ei, älä kysy häneltä, Edward\", kielsi hänen puolisonsa,\nmerkitsevästi katsoen mieheensä.\n\n\"Sir Mungo on kyllin järkevä muistaakseen\", lisäsi mestari Heriot,\n\"että henkilö, joka sanoo mitään, mikä voidaan kerrata hänen omaksi\nhaitakseen, lataa vain ampuma-aseen, jolla kuka hyvänsä seurueesta\nsaa mielensä ja mukavuutensa mukaan ampua hänet kuoliaaksi\".\n\n\"Mitä, luuletteko minun pelkäävän satimeen joutumista?\" sanoi uljas\nritari. \"No, entä jos sanoisinkin, että Dalgarnolla on enemmän älyä\nkuin rehellisyyttä -- herttualla enemmän purjeita kuin painolastia\n-- prinssillä enemmän ylpeyttä kuin ymmärrystä -- ja että kuningas\n--\" lady Mansel kohotti varoittavasti sormensa -- \"että kuningas on\nminun peräti hyvä herrani, joka on runsaasti neljänkymmenen vuoden\naikana maksanut minulle koiran palkan, nimittäin luita ja löylytystä.\nKas niin, kaikki tämä on sanottu, ja Archie Armstrong sanoo paljon\npahempaakin heistä joka päivä.\"\n\n\"Hän onkin narri\", huomautti George Heriot; \"mutta aivan väärässä ei\nhän olekaan, sillä hupsuus on hänen paras viisautensa. Mutta älkää\nte, Sir Mungo, asettako älyänne narrin sukkeluutta vastaan, vaikka\nhän hovin narri onkin.\"\n\n\"Kovin narri, sanotte?\" vastasi Sir Mungo, joka ei ollut\ntäydellisesti kuullut mestari Heriotin huomautusta taikka halunnut\nolla kuulevinaan. \"Kyllä olen todellakin ollut narri roikkuessani\ntäällä visukintun hovissa, kun ymmärtäväiset ja toimeliaat miehet\novat luoneet onnensa kaikkialla muualla Europassa. Mutta täällä\nlykästää miestä huonosti, ellei hän saa isoa avainta käännelläkseen\"\n-- katsoen Sir Edwardiin -- \"tai kykene rummuttamaan tinalevyjä\nvasaralla. No, niin, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä takaisin\nasiallani niinkuin olisin palkattu sanansaattaja. Sir Edward ja\narmollinen rouva, sulkeudun arvoisaan suosioonne -- ja Herran\nhaltuun, mestari Heriot -- ja mitä tähän järjestyksenrikkojaan tulee,\nniin jos noudatatte neuvoani, on hänen huimapäisiin puuskiinsa\nparhaana parannuksena pikkuinen paastolla masentaminen ja lievä\nvitsalla vihmominen.\"\n\n\"Jos aiotte Greenwichiin, Sir Mungo\", virkkoi päällikkö, \"niin voin\nsäästää teiltä sen vaivan -- kuningas saapuu hetimiten Whitehalliin\".\n\n\"Ja siitäpä syystä siis kai onkin neuvosto kutsuttu niin kiireesti\nkoolle\", arvasi Sir Mungo. \"No, lähdenpä luvallanne kovaonnisen\nGlenvarloch-poikasen luo suomaan hänelle hiukan lohdutusta.\"\n\nPäällikkö näytti katsahtavan häneen ja olevan hetkiseksi ikäänkuin\nepätietoinen.\n\n\"Nuorukainen tarvitsee mieluisaa kumppania, joka kykenee kuvailemaan\nhänelle häntä kohtaavan rangaistuksen laadun ja selittelemään muita\nhänelle kuuluvia seikkoja. En jätä häntä ennen kuin valaisen hänelle,\nkuinka perinjuurin hän on jouduttaunut häviöön töyhdöstä kannukseen\nasti, kuinka surkea on hänen nykyinen tilansa ja kuinka vähän\nmahdollisuutta on sen parantamiseen.\"\n\n\"No, Sir Mungo\", vastasi päällikkö, \"jos tosiaan luulette tuon kaiken\nolevan hyvin lohdullista asianomaiselle, niin lähetän vartijan\nsaattamaan teitä\".\n\n\"Ja minä\", sanoi George, \"pyydän nöyrästi lady Manselia lainaamaan\njoitakuita kamarineitonsa vaatekappaleita tälle huimapäiselle\nheilakalle, sillä minä tärvelen maineeni, jos kävelen ylös Towerin\nmäkeä hänen kanssaan, kun hän on tuossa kunnossa -- eikä typerä\ntyttönen kuitenkaan näytä siinä asussa varsin hullulta\".\n\n\"Toimitan heti vaununi teidän käytettäväksenne\", lupasi avulias rouva.\n\n\"Tosiaankin, madam, jos kunnioitatte meitä sellaisella\nkohteliaisuudella, otan sen kiitollisesti vastaan\", vastasi porvari,\n\"sillä minulla on kovin kiireellisiä liikeasioita, ja aamupäivä on jo\nmennyt hyvinkin hyödyttömästi hukkaan\".\n\nVaunut toimitettiin siis esille, ja niillä saapui arvoisa porvari\nholhottinsa kanssa rakennukseensa Lombard-kadulle. Siellä hän\nhavaitsi lady Hermionen tuskallisesti odotelleen hänen tuloansa,\nsillä tämä oli juuri saanut käskyn valmistautua olemaan tunnin\nkuluttua saapuvilla kuninkaallisessa neuvoskunnassa. Ollen kokematon\nliikeasioissa ja elettyään kauvan erillään seurapiireistä ja koko\nmaailmasta joutui hän tuosta tiedosta mitä suurimpaan hätäännykseen,\nikäänkuin ei se olisi ollut välttämättömänä seurauksena anomuksesta,\njonka hän oli Monna Paulan välityksellä jättänyt kuninkaalle. George\nHeriot moitti häntä säveästi siitä, että hän oli ryhtynyt mihinkään\ntoimenpiteisiin niin tärkeässä asiassa ennen neuvojansa palaamista\nRanskasta, olletikin kun hän oli pyytänyt lady Hermionea pysymään\nalallaan kirjeessä, jonka ohella hän oli lähettänyt Parisista\ntodisteita. Toinen saattoi vastauksessaan vain vedota vaikutukseen,\njoka hänen viipymättömällä toimimisellaan asiassa kaiketi olisi hänen\nsukulaisensa loordi Glenvarlochin kohtaloon, sillä häntä hävetti\ntunnustaa, kuinka suuresti häneen oli tehonnut hänen nuorekkaan\nkumppaninsa kiihkeä pyytely. Margaretin innokkuuden vaikuttimena oli\nluonnollisesti Nigelin suojeleminen, mutta meidän on jätettävä ajan\nosoitettavaksi, mitä yhteyttä tällä tarkoituksella oli lady Hermionen\nanomuksen kanssa. Sillävälin palaamme vierailuun, jolla Sir Mungo\nMalagrowther suosi tuota kovaonnista nuorta aatelismiestä hänen\nvankeudessaan.\n\nTavanmukaisen tervehtelyn jälkeen ritari lausui haastelunsa\nesipuheeksi paljonkin pahoittelua Nigelin asemasta, istuutui sitte\nhänen viereensä, sovitti eriskummalliset kasvonpiirteensä mitä\nsynkintä alakuloisuutta kuvastaviksi ja alotti korpinlaulunsa\nseuraavasti:\n\n\"Kiitän Jumalaa siitä, mylord, että minä sain mieluisaksi\ntehtäväkseni tuoda päällikölle hänen majesteettinsa lempeän sanoman,\njolla teidät vapautettiin pahemmasta vastaanne nousseesta kanteesta,\nhänen majesteettinsa pyhään persoonaan kohdistuvasta salajuonesta,\nsillä joskin teitä syytetään vähemmästä pahanteesta eli palatsin\nja sen alueen etuoikeuksien rikkomisesta, _usque ad mutilationem_,\ntypistykseen asti, kuten teille kaiken todennäköisyyden mukaan käy,\nei jäsenen menetys kuitenkaan ole mitään verrattuna hirttämiseen ja\nteilaamiseen, minkä kavaltajat saavat palkakseen.\"\n\n\"Tuntisin sellaisen rangaistuksen ansaitsemisen häpeän kipeämmin kuin\nsen kärsimisen\", vastasi Nigel.\n\n\"Epäilemättä, mylord, täytyy sen seikan, että olette rangaistuksenne\nansainnut, kiduttaa mieltänne, kuten sanotte\", pitkitti hänen\nkiusaajansa, \"jonkunlaisena sielullisena ja metafyysillisenä\nhirttämisenä ja teilaamisena, joka saattaa jossain määrin vastata\nhampun, raudan, tulen ja muun sellaisen ulkonaista sovelluttamista\nihmiseen\".\n\n\"Minä sanon, Sir Mungo\", toisti Nigel, \"ja pyydän teitä ymmärtämään\nsanani, että minä en tiedä tehneeni muuta virhettä kuin aseiden\njättämisen haltuuni, kun satuin lähestymään hallitsijaani\".\n\n\"Te olette oikeassa, mylord, kun ette tunnusta mitään\", sanoi Sir\nMungo. \"Meillä on vanha sananlasku -- tyhmä itseänsä syyttää. Ja\nmitä aseisiin tulee, niin hänen majesteettinsa on tosiaan erityisen\nkiukkuinen juuri pistooleille; mutta sehän juttu onkin jo lopussa,\nkuten sanoin. Toivon suoriutuvanne yhtä hyvin siitä toisestakin,\nvaikka se tuntuu ihan mahdottomalta.\"\n\n\"Te itse, Sir Mungo\", huomautti Nigel, \"voisitte toki sanoa jotakin\nminun hyväkseni tuon puistossa sattuneen riidan johdosta. Kukaan ei\ntiedä paremmin kuin te, että minua kiihdyttivät sillähaavaa mitä\nkamalimmat loordi Dalgarnon minulle tekemät vääryydet, joista juuri\nte kerroitte minulle useita suureksi tulistumisekseni.\"\n\n\"Voi hyväinen, voi hyväinen!\" vastasi Sir Mungo, \"liiankin hyvin\nmuistan, kuinka vimmatusti kiihtymyksenne yltyi, niin vakavasti kuin\nminä muistuttelinkin teille paikan pyhyyttä. Voi toki, mahdoton on\nteidän sanoa hypänneenne ojaan varoituksen puutteessa.\"\n\n\"Minä näen, Sir Mungo, päättäneenne olla muistamatta mitään, mistä\nminulle voisi olla apua\", sanoi Nigel.\n\n\"Ilomielin olisin teille avulias\", vakuutti ritari, \"ja paras\npalvelus, mitä nyt osaan ajatella, on kertoa teille sen rangaistuksen\nkulusta, johon te ehdottomasti joudutte, minä kun hyväksi onneksi\nolen saanut nähdä sellaisen täytäntöönpanon kuningattaren aikana\nerään miekkosen suhteen, joka oli sepittänyt häväistyskirjoituksen.\nKuuluin silloin loordi Grayn saattueeseen, hänen oleskellessaan\nlähettiläänä täällä, ja kun olen aina halunnut mieluisia ja\nhyödyllisiä nähtäviä, en voinut olla pistäytymättä siihen\ntilaisuuteen.\"\n\n\"Minua tosiaan kummastuttaisi\", huomautti loordi Glenvarloch, \"jos te\nolisitte siinä määrin hillinnyt hyväntahtoisuuttanne, että olisitte\njäänyt pois sellaisesta näyttelystä\".\n\n\"Hä! Pyysikö teidän ylhäisyytenne minua olemaan saapuvilla oman\nsilpomismenettelynne käyttelyssä?\" kysyi ritari. \"No, mylord,\nonhan se tosin tukala näky ystävälle, mutta mieluummin rankaisen\nitseäni kuin epään osanottoni teiltä. Sievä toimitus se sentään\non ylimalkaan -- varsin sievä toimitus. Mies asteli esille\nniin rohkein kasvoin, että häntä oli hauska katsella. Hän oli\npukeutunut kauttaaltaan valkoiseen, osoittaakseen säveyttänsä\nja viattomuuttaan. Tuomio pantiin täytäntöön Westminsterin\nmestauslavalla -- teidän typistyksenne tapahtuu luultavimmin\nCharingin risteyksessä. Saapuvilla oli voudin ja piiripäällikön väkeä\nsekä kaikenlaatuista virkakuntaa -- pyöveli apurineen ja nuijineen\nsekä hänen apurinsa, joka hoiteli hehkuvilla hiilillä täytettyä\npannua ja poltinoria. Se Derrick oli näppärä mies. Tämä Gregory ei\nkelpaisi hänen kengänpaulojaankaan päästämään; teidän ylhäisyytenne\nkannattaisi kenties toimittaa se poropeukalo haavurin luo oppimaan\ntarpeellisimpia anatomian alkeita -- siitä saattaisi olla hyötyä\nteille ja muille kovaonnisille, ja ystävällinen palvelus olisi se\nGregorylle itselleenkin.\"\n\n\"En viitsi ottaa sellaista vaivakseni\", kieltäysi Nigel. \"Jos laki\nvaatii käteni, niin irroittakoon telottaja sen miten osaa. Jos\nkuningas jättää sen paikoilleen, niin se saattaa sattua tekemään\nhänelle parempaa palvelusta.\"\n\n\"Sangen ylvästä -- varsin suuremmoista tosiaan, mylord\", kiitti Sir\nMungo; \"mieluista on nähdä urhean miehen kärsivän. Tuo mies, josta\npuhuin -- tuo Tubbs tai Stubbs tahi mikä sen plebeijin nimi olikaan\n-- astui esiin miehuullisena kuin ruhtinas ja sanoi kansalle: 'Hyvät\nystävät, tulin jättämään tänne totisen englantilaisen käden.' Samassa\nhän läimäytti sen pölkylle niin huolettomasti kuin olisi taputtanut\nhempukkaansa olalle. Mestaaja Derrick sitte, huomatkaa, sovitti\npuransa terän tarkoin nivelen kohdalle ja iski kurikallaan niin\nnasevasti, että käsi lensi yhtä loitolle omistajasta kuin hansikas,\njonka sinkoaa haastaja turnauskentälle. No, sir, Stubbs tai Tubbs\nei näyttänyt olevan millänsäkään, kunnes apuri likisti hehkuvan\npoltinraudan hänen vereslihaista tynkäänsä vasten. Mylord, se pihisi\nkuin läskinviipale, ja mieheltä pääsi huikea kirkaus, josta muutamat\npäättivät hänen rohkeutensa lannistuneen; mutta vielä mitä, sillä hän\nkohotti hattuansa vasemmalla kädellään ja heilutti sitä, huutaen:\n'Jumala kuningatarta suojatkoon ja rangaiskoon kaikkia pahoja\nneuvonantajia!' Väkijoukko kajautti hänelle kolme hurraata, jotka hän\nansaitsi lujan sydämensä tähden; ja totisesti toivon näkeväni teidän\nylhäisyytenne kärsivän yhtä uljaasti.\"\n\n\"Kiitän teitä, Sir Mungo\", sanoi Nigel, joka ei ollut kyennyt\nhäätämään muutamia kiusallisen laatuisia luonnollisia tunteita tämän\nvilkkaan kuvauksen aikana. \"En ollenkaan epäile, että näytelmästä\nkoituu varsin hupainen teille ja muille katselijoille, mitä tahansa\nse onkaan päähenkilölle.\"\n\n\"Varsin hupainen\", vahvisti Sir Mungo, \"peräti mielenkiintoinen --\nperäti mielenkiintoinen tosiaankin, vaikkei ihan niin suuresti kuin\nteloitus valtiopetoksesta. Näin Digbyn, Winterein, Fawkesin ja muiden\nruutisalaliiton osallisten lopun, ja se vasta oli komea näytelmä sekä\nheidän kärsimystensä että osoittamansa sisun puolesta.\"\n\n\"Sitä kiitollisempi olen hyväntahtoisuudestanne, Sir Mungo\", vakuutti\nNigel, \"kun te tuon näyn menetettyännekin onnittelette minua sen\njohdosta, että pääsin esittämästä samaa opettavaa osaa\".\n\n\"Kuten sanotte, mylord\", vastasi Sir Mungo, \"menetys koskee tavallaan\nkorvattavaa osaa. Luonto on ollut meille hyvin antelias ja suonut\nmeille muutamia elimiä kaksoiskappaleina, jotta voimme sietää toisen\nmenettämisen, jos sellaisia sattumuksia osuu maallisen vaelluksemme\ntielle. Katsokaa minun vaivaista oikeatani, typistyneenä peukaloksi,\nyhdeksi sormeksi ja tyngäksi -- taistokumppanini iskusta kuitenkin\neikä pyövelin toimesta. No niin, sir, tämä vajava koura-pahainen\ntekee minulle tavallaan yhtä hyvää palvelusta kuin konsanaan, ja jos\nnyt teidän hyppysenne katkaistaankin ranteesta, on teillä vielä vasen\nkäsi kunnossa, joten jäätte parempaan tilaan kuin täällä liikkuva\nhollantilainen kääpiö, joka pujottaa langan neulansilmään, maalaa,\nkirjoittaa ja heittää peistä yksistään varpaittensa avulla, kokonaan\nosattomana käden palveluksista.\"\n\n\"No, Sir Mungo\", huomautti loordi Glenvarloch, \"tämä kaikki on kyllä\nhyvinkin lohdullista; mutta minä toivon kuninkaan säästävän käteni\nkunnostautumaan hänen hyväkseen taistelussa, missä minä teidän\nkaikesta ystävällisestä rohkaisustanne huolimatta voisin vuodattaa\nvertani paljoa halukkaammin kuin mestauslavalla\".\n\n\"Surullinen totuus onkin\", vastasi Sir Mungo, \"että teidän\nylhäisyytenne oli liiankin täpärällä joutua kuolemaan mestauslavalla\n-- ainoankaan sielun puhumatta puolestanne, paitsi tuon eksytetyn\ntyttösen, Maggie Ramsayn\".\n\n\"Ketä tarkoitatte?\" kysyi Nigel huomaavaisemmin kuin oli tähän asti\nkuunnellut ritarin rupattelua.\n\n\"Ketäs muutakaan kuin sitä ilvehtivää tyttöä, jonka seurassa\nme söimme päivällistä kultaseppä Heriotin kunnioittaessa meitä\nkutsullaan? Itse tiedätte parhaiten, miten olette voittanut hänen\nharrastuksensa, mutta minä näin hänet polvillaan rukoilemassa\nkuningasta puolestanne. Hänet uskottiin minun haltuuni,\ntuodakseni hänet tänne kunniallisesti ja turvallisesti. Jos\nolisin voinut noudattaa omaa tahtoani, niin olisin toimittanut\nhänet kehruuhuoneeseen, jotta hänestä olisi suomittu huima veri\nhiljaisemmaksi -- mokomastakin nenäkkäästä hailakasta, joka\nriivaantuu kantamaan housuja, eikä ole vielä naimisissakaan!\"\n\n\"Kuulkaa, Sir Mungo Malagrowther\", muistutti Nigel, \"teidän tulisi\npuhua siitä nuoresta henkilöstä soveliaan kunnioittavasti\".\n\n\"Niin kunnioittavasti kuin suinkin soveltuu teidän ylhäisyytenne\nrakastajattaren ja Davy Ramsayn tyttären suhteen puhun varmasti\nhänestä, mylord\", vastasi Sir Mungo kuivakiskoisen ivallisesti.\n\nNigelin teki kovin mieli nostaa vakava riita, mutta Sir Mungon\nsuhteen olisi se menettely ollut naurettavaa. Hän hillitsi senvuoksi\nsuuttumuksensa ja pyysi ritaria kertomaan, mitä tämä oli kuullut ja\nnähnyt neitosesta.\n\n\"Olinhan vain eteishuoneessa hänen päästyänsä kuninkaan puheille ja\nkuulin hänen majesteettinsa sanovan suureksi ihmeekseni: \"_Pulchra\nsane puella_!\"[53] ja Maxwell, joka ei ole paljoakaan hajulla\nlatinasta, ajatteli kuninkaan huutaneen häntä ristimänimeltä,\njona tuttavallisesti on Sawney, ja säntäsi saapuville, ja siellä\nnäin Jaakko-hallitsijamme omalla kädellään nostavan ylös tyttöä,\njoka oli ilvehtien laittautunut miehen asuun, kuten jo sanoin.\nMinulla olisi ollut omat ajatukseni siitä, mutta meidän armollinen\nherramme on vanha, eikä hän nuoruudessaankaan ollut varsin paha\npeijooni helmaväen seurassa; ja hän lohdutti tyttöä omalla\ntavallaan ja puheli: 'Ei sinun ole tarvis vetistellä siitä, sievä\ntypykkäni, Glenvarlochides saa oikeudenmukaisen kuulustelun, ja\nensi hätäännyksestä päästyämme emme tosiaan voineetkaan uskoa,\nettä hänellä oli mitään juonta meitä vastaan. Ja mitä hänen muihin\nrikkomuksiinsa tulee, niin tahdomme tutkia asiata viisaasti ja\nvisusti.' Niinpä minä siis sain toimekseni tuoda tuon nuoren\naitimuksen tänne Toweriin ja luovuttaa hänet lady Manselin hoimiin;\nja hänen majesteettinsa kielsi minua virkkamasta hänelle sanaakaan\nteidän rikkomuksistanne, 'sillä', hän sanoi, 'siltä poloiselta on jo\nsydän pakahtumaisillaan hänen tähtensä'.\"\n\n\"Ja tähän te olette suosiollisesti perustanut tälle nuorelle neidille\nhaitallisen mielipiteenne, jonka vastikään näitte hyväksi lausua?\"\nsanoi loordi Glenvarloch.\n\n\"Toden totta, mylord\", vastasi Sir Mungo, \"mitä mieltä pitäisi minun\nolla naikkosesta, joka pukeutuu mieheksi ja lähtee kuninkaan eteen\npolvilleen huimapäisen nuoren aatelismiehen takia? En tiedä, mikä\nlienee muodinmukaisena sanana, sillä puheentapa muuttuu, vaikka tapa\npysyy. Mutta totisesti täytyy minun ajatella, että tämä nuori lady\n-- jos sanotte Kello-Ramsayn tyttöä nuoreksi ladyksi -- käyttäytyy\nenemmän huvinaisen kuin hovinaisen tavoin.\"\n\n\"Te teette hänelle suunnatonta vääryyttä, Sir Mungo\", vakuutti Nigel,\n\"tai oikeastaan ovat näennäiset seikat harhaannuttaneet teidät\".\n\n\"Siten harhaantuu koko maailma, mylord\", vastasi ivailija, \"jollette\nsatu väärinymmärryksen hälventämiseksi tekemään sitä, mitä isänne\npoika tuskin katsoo soveliaaksi tehdä\".\n\n\"Ja mikä se olisi?\"\n\n\"Vain naida tyttönen -- tehdä hänestä lady Glenvarloch. Niin, niin,\ntietysti hätkähdätte -- mutta sillä tolalla olette ajautumassa.\nParempi naida kuin tehdä pahemmin, jollei jo ole pahin tehtynä.\"\n\n\"Sir Mungo\", sanoi Nigel, \"pyydän teitä jättämään tämän puheenaineen\nsikseen ja mieluummin palaamaan typistykseen, jota äsken suvaitsitte\nkuvailla\".\n\n\"Minulla ei ole nyt aikaa\", kieltäysi Sir Mungo kuullen kellon\nlyövän neljä; \"mutta niin pian kuin olette saanut tuomionne, mylord,\nselitän teille varmasti perinpohjin koko juhlallisuudet, ja sanani\nannan teille ritarina ja herrasmiehenä siitä, että itse saatan teitä\nmestauslavalle, katselkoon minua kuka hyvänsä karsaasti sen johdosta.\nMinulla on sydän, ollakseni ystävän tukena pahimmassa vastamäessä.\"\n\nHän jätti hyvästi loordi Glenvarlochille, joka tunsi yhtä suurta\nmielihyvää hänen poistumisestaan, vaikka se saattaa olla rohkeasti\nlausuttua, kuin yksikään hänen seuraansa koskaan joutunut.\n\nMutta jäätyänsä omiin mietteisiinsä ei Nigel voinut olla tuntematta\nyksinäisyyttä lähes yhtä tukalaksi kuin Sir Mungo Malagrowtherin\nseura oli ollut. Odottamattomana lisäiskuna hänen vaiheissaan\noli sukuomaisuuden täydellinen hukka, joka nyt näytti joutuneen\nvälttämättömäksi, koska hän oli menettänyt kuninkaallisen\nvaltuutuksen, joka oli suonut hänelle mahdollisuuden lunastaa sen\nolemasta velkojien vakuutena. Hän ei kyennyt tarkalleen muistamaan,\nmilloin hän oli viimeksi nähnyt tuon asiakirjan, mutta hänestä tuntui\nsiltä kuin olisi se ollut lippaassa hänen ottaessaan sieltä rahaa\nvuokransa maksuksi saiturille Whitefriarsissa. Siitä asti oli lipas\nollut melkein alituiseen hänen näkyvissään, paitsi sinä lyhyenä\naikana, joksi pidätys Greenwichin puistossa oli eroittanut hänet\ntavaroistaan. Se oli kyllä voitu siepata tallestaan sillävälin, sillä\nhänellä ei ollut mitään syytä ajatella, että hän itse tai hänen\nomaisuutensa oli suosiollisissa käsissä; mutta toiselta puolen eivät\nrahalippaan lukot olleet hänen nähdäkseen kokeneet mitään väkivaltaa,\nja niiden erikoisen ja mutkikkaan rakenteen johdosta arveli hän,\nettä niitä oli tuskin voitu avata ilman vasiten valmistettua ja\nniiden lokeroihin sovellettua tiirikkaa, ja siihen ei väliaika\nollut riittävä. Mutta miten hyvänsä hän aprikoitsikaan asiaa, oli\nselvää, että tärkeä maksumääräys oli kateissa, ja todennäköistä,\nettä se oli siirtynyt vihamielisiin käsiin. \"Menköön\", sanoi Nigel\nitsekseen; \"tulevaisuudentoiveeni ovat tuskin huonommalla kannalla\nkuin ensin saapuessani tähän kirottuun kaupunkiin. Mutta peräti\nsurkeata on saada vastaansa julmia syytöksiä ja joutua rumien\nepäluulojen häpäisemäksi -- saada osakseen mitä nöyryyttävintä\nsääliä tuon kelpo porvarin taholta ja ilkimielisyyttä kateellisen\nja sappitautisen hovilaisen suusta, joka ei siedä lähimäisensä\nhyvää onnea ja kunnollisia ominaisuuksia sen paremmin kuin myyrä\npäiväpaistetta. Seurausten täytyy ulottua koko vastaiseen elämääni ja\nhaitata kaikkea, mitä pääni tai käteni -- jos se minulle jätetään --\nsaattaisi kyetä toimittamaan hyväkseni.\"\n\nSe tunne, että häntä yleiseen halveksitaan ja hyljitään, näyttää\nolevan kaikkein sietämättömimmän kiusallista, mitä ihmisolento\nvoi kokea. Katalimmatkin pahantekijät, joiden hermot eivät ole\nperäytyneet pöyristyttävimmänkään julmuuden työstä, kärsivät\nenemmän siitä tietoisuudesta, että yksikään ihminen ei ole heille\nmyötätuntoinen, kuin lähenevän rangaistuksensa tuskan aavistelusta,\nja usein tiedetään heidän yrittävän lieventää rikollisuuttansa\nja toisinaan kokonaan kieltävänkin mitä selvimmin todistettuja\nkamaluuksia mieluummin kuin lähtevän tästä elämästä ihmiskunnan\nyleisen kirouksen painostamina. Ei ollut ihme, että Nigel yleisen,\nvaikka kohtuuttoman epäluulon raskauttamana noin tuskallista\nasemaansa pohtiessaan muisti ainakin yhden henkilön ei ainoastaan\nuskoneen häntä viattomaksi, vaan uskaltautuneen kaikella heikolla\nvoimallaan välittäjäksikin hänen puolestaan. \"Tyttö-parka!\" mietti\nhän; \"äkkipikainen, mutta jalomielinen neito-poloinen! Kohtalosi\non samanlainen kuin skotlantilaisen tarinan sankarittaren, joka\ntyönsi käsivartensa oven sinkilään salvaksi salamurhaajia vastaan,\nnäiden uhatessa surmata hänen hallitsijansa. Uhrautuvainen teko oli\nhyödytön, paitsi että se antoi kuolemattoman nimen tekijälleen, jonka\nveren sanotaan virtaavan minun sukuni suonissa.\"\n\nEn kykene selittämään lukijalle, eikö tämän historiallisen urotyön\nmuistoa ja sitä vilkasta vaikutusta, jota vertaus kenties hiukan\nliikanaisena oli omiaan tuottamaan Margaret Ramsayn hyväksi,\nlieventänyt samaan muistoon yhtyvä esi-isien ja ikivanhan syntyperän\najattelu. Mutta ristiriitaiset tunteet panivat alulle uuden\naatosjuoksun. \"Esi-isät\", hän ajatteli, \"ja ikivanha syntyperä,\nmitä ovat ne minulle? Isäni perinnön mentyä -- arvonimeni tultua\nmoitteeksi, sillä ylhäinen mierolaisuus on kerrassaan hullunkurista\n-- maineeni jouduttua epäillyksi -- en tahdo jäädä tähän maahan;\nja jos minä muualle muuttaessani ottaisin noin viehkeän, urhean ja\nuskollisen elämänkumppanin, niin kuka sanoisi minun halventaneen\nsäätyluokkaa, josta todella olen luopumassa?\"\n\nHaaveilussa oli jotakin runollista ja mieluisaa hänen kehittäessään\ntätä kuvaa hellästä ja uskollisesta parista, joka olisi koko\nmaailmana toinen toiselleen ja käsikädessä ponnistaisi kohtalon\nnurjuutta vastaan. Herttaiselta tuntui kuvitella siten liittyneensä\nniin kauniiseen olentoon, joka oli noin uhraavasti ja itseänsä\najattelematta tahtonut ottaa osaa vieraan nuorukaisen vaiheisiin.\n\nÄkkiä hälvensi hänen unelmoivan näkynsä se muisto, että koko\nkuvittelu perustui mitä itsekkäimpään kiittämättömyyteen hänen\ntaholtaan. Linnansa ja torniensa, metsiensä ja niittyjensä,\nuhkean perintönsä ja ylvään nimensä valtiaana olisi hän tavallaan\nmahdottomana hyljännyt aatoksen käsityöläistyttären koroittamisesta\nomaan arvoonsa; mutta tuosta asemastaan alentuneena ja köyhyyteen\nja vaikeuksiin suistuneena hävetti häntä tuntiessaan olevansa\nluontuvainen siihen, että tyttö-parka sokeassa kiintymyksessään\nluopuisi kaikista oman vakiintuneen aseman paremmista toiveista,\nantautuakseen sille epätietoiselle ladulle, jolle hän itse oli\ntuomittu. Nigelin jalomielinen luonne kavahti hänen suunnittelemansa\nonnellisuuden itsekkyyttä, ja hän teki lujan ponnistuksen\nkarkoittaakseen ajatuksistaan lopuksi iltaa tuon viehättävän neitosen\ntai ollakseen ainakaan sallimatta niiden enää pysähtyä siihen\nvaaralliseen seikkaan, että tyttö oli tällähaavaa ainoa elollinen\nolento, joka näytti arvostelevan häntä ystävällisesti.\n\nHän ei kuitenkaan saanut auttajatartaan häädetyksi unistaan,\nuuvuttavan päivän lopuksi laskeuduttuaan rauhattomaan lepoon.\nMargaretin kuva sekaantui unien myllerrykseen, joka aiheutui hänen\näskeisistä seikkailuistaan, ja silloinkin kun mielikuvitus Sir Mungon\nvilkasta kertomusta jäljitellen esitti hänelle veren pursuamisen\nja poltinoran pihinän, seisoi Margaret hänen takanaan kuin valon\nhengettärenä huokumassa parannusta haavaan. Viimein nääntyi luonto\nnoista haavellisista muodostelmistansa, ja Nigel nukkui sikeästi,\nkunnes hänet aamusella herätti soinnullaan tuttu ääni, joka oli usein\nkeskeyttänyt hänen uinumisensa jokseenkin samalla tunnilla.\n\n\n\n\n31. LUKU.\n\nRichie toistamiseen hovissa.\n\n\nVastamainitsemamme ääni ei ollut mitään muuta kuin Richie Monipliesin\nnurkuvaa jupinaa.\n\nTämä arvoisa henkilö -- kuten jotkut muutkin, joilla on korkea sija\nomissa mielipiteissään -- oli hyvin taipuisa muun seuran puutteessa\nhaastelemaan varmasti halukkaalle kuulijalle, itselleen. Hän harjasi\nja järjesteli nyt loordi Glenvarlochin vaatteita niin levollisesti\nja uutterasti kuin ei hän olisi ollut hetkeäkään poissa tämän\npalveluksesta, työnsä lomassa mutisten: \"Hm -- niin, kyllä oli jo\naika levätin ja nutun joutua minun käsiini -- epäilenpä, tokko suka\non sivellyt niitä sen koommin kuin viimeksi erosimme. Korukirjauskin\nkelpo lailla kahnautunut -- ja viitan kultanapit -- taivasten tekijä\nja niin totta kuin olen rehellinen mies, niistä on tarkalleen tusina\ntipotiessään! Sellaista sitä tulee alsatialaisista kujeista -- Jumala\npitäköön meidät armollisessa huomassaan älköönkä jättäkö meitä omien\naivoitustemme varaan! Miekkaa en näe, mutta se tietenkin johtuu\nnykyisistä olosuhteista.\"\n\nNigel ei vähään aikaan voinut olla uskomatta näkevänsä unta, niin\nmahdottomalta tuntui hänestä, että hänen palvelijansa, jonka hän\noletti oleskelevan Skotlannissa, oli saattanut keksiä hänet ja näissä\noloissa päästä hänen luokseen. Pilkistäessään uutimien raosta hän\nkuitenkin varmistui asiasta nähdessään pitkä- ja kankeavartisen\nRichien, naama kuvastamassa tavallista tärkeyttään lähes kaksin\nverroin, kun uskollinen palvelija ahkerasti harjasi herransa viittaa\nja tuon tuostakin virkistäysi viheltämällä tai hymisemällä jotakuta\nvanhaa kaihomielistä skotlantilaista laulunpätkää. Vaikka olikin\npäässyt kyllin vakuutetuksi havainnostaan, ei loordi Glenvarloch\nvoinut pidättyä ilmaisemasta kummastustansa tarpeettomalla\nkysymyksellä: \"Taivaan nimessä, sinäkö siinä, Richie?\"\n\n\"Ja kukas muukaan, mylord?\" vastasi Richie. \"Ei taida teidän\nylhäisyytenne vastaanottotunnille tässä paikassa juuri saapua ketään,\njota ei siihen velvollisuus vaadi.\"\n\n\"Minua ihmetyttää\", sanoi Nigel, \"että luokseni tulee ketään -- ja\nerittäinkin sinun ilmestymisesi, Richie; sillä mehän erosimme, ja\nminä ajattelin sinun jo aikaa sitte saapuneen Skotlantiin\".\n\n\"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, mutta me emme ole vielä\neronneet emmekä kai piakkoisin eroakkaan, sillä kaupan purkamiseen\ntarvitaan kahden ihmisen suostumus niinkuin tekemiseenkin. Vaikka\nteidän ylhäisyytenne suvaitsi käyttäytyä siten, että olimme joutua\neroon, niin ei lähemmin ajatellessani kuitenkaan tehnyt mieleni\nlähteä. Suoraan sanoakseni, jollei teidän ylhäisyytenne tiedä,\nmilloin teillä on hyvä palvelija, tiedän minä, milloin olen saanut\nhyväsydämisen isännän; ja totta puhuen on teitä nyt helpompi palvella\nkuin koskaan, kun ei ole suurtakaan mahdollisuutta, että enää\npääsette valtoimeksi.\"\n\n\"Olen tosiaan sidottu hyvään käyttäytymiseen\", myönsi loordi\nGlenvarloch hymyillen; \"mutta toivoakseni et käytä asemaani ollaksesi\nliian ankara hulluttelustani, Richie?\"\n\n\"Jumala varjelkoon, mylord -- Jumala varjelkoon!\" vastasi Richie,\njonka ilmeeseen yhtyi viisaan ylemmyyden turhamainen tietoisuus\nja todellinen myötätunto, \"olletikin kun teidän ylhäisyytenne on\ntullut hupsutustenne tajuntaan. Kyllähän minä nuhtelin nöyrän\nvelvollisuuteni mukaisesti, mutta en minä sitä pöyhi teidän\nylhäisyytenne eteen. Ei, ei, minä olen itsekin erehtyväinen olento\n-- selvästi tietoinen moniaista pikku heikkouksista -- ei tapaa\nihmisessä täydellisyyttä.\"\n\n\"Mutta, Richie\", huomautti loordi Glenvarloch, \"vaikka olenkin\nsinulle hyvin kiitollinen palveluksesi tarjoamisesta, ei siitä voi\nolla minulle suurtakaan hyötyä täällä, ja haittaa saattaa siitä\nkoitua itsellesi\".\n\n\"Teidän ylhäisyytenne pitää taaskin antaa minulle anteeksi\", vastasi\nRichie, johon kumpaisenkin miehen muuttunut suhde oli juurruttanut\nkaavamaisuutta kymmenkertaisesti lisää, \"mutta niinkuin minä hoidan\nsen asian, saa teidän ylhäisyytenne suurta apua palveluksestani enkä\nminä vähintäkään haittaa\".\n\n\"Siihen en näe mahdollisuutta, ystäväni\", virkkoi loordi Glenvarloch,\n\"koska raha-asiasikin --\"\n\n\"Mitä rahoihin tulee, mylord\", selitti Richie, \"niin olen minä\nkutakuinkin hyvissä varoissa, ja sattuupa niin, että oleskeluni\ntäällä ei tule taakaksi teidän ylhäisyydellenne eikä pulaksi\nitselleni. Anon vain lupaa saada liittää erinäisiä ehtoja\npalvelukseeni teidän ylhäisyytenne luona.\"\n\n\"Liitä mitä hyvänsä\", myöntyi loordi Glenvarloch, \"sillä hyvinkin\nvarmasti noudatat sinä omaa tahtoasi, asetatpa ehtoja tai et.\nKoska et tahdo jättää minua, mikä luullakseni olisi viisaimpana\nmenettelynäsi, pitää sinun palvella minua ainoastaan siten kuin itse\nhaluat, ja sehän kai aikomuksenasi onkin.\"\n\n\"Kaikki mitä pyydän, mylord\", sanoi Richie vakavasti ja mielestään\nerityisen säveästi, \"on saada häiritsemättömästi hallita omia\nliikkeitäni eräissä tärkeissä tarkoituksissa, joita minulla nyt on\ntekeillä, suoden aina teidän ylhäisyydellenne seurani ja palvelukseni\nviihdytyksen sellaisina aikoina kuin sekä sopii mukavasti minulle\nettä käy teille tarpeelliseksi\".\n\n\"Minkä yksinomaiseksi ratkaisijaksi kai sinä asettaudut\", arveli\nNigel hymyillen.\n\n\"Vääjäämättömästi, mylord\", vastasi Richie totisena, \"sillä teidän\nylhäisyytenne voi ainoastaan tietää, mitä te itse tarvitsette, kun\nsitävastoin minä, joka näen mitalin molemmat puolet, tiedän sekä mikä\non parasta teidän asioillenne että tarpeellisinta omilleni\".\n\n\"Richie, hyvä ystävä\", sanoi Nigel, \"minä pelkään, että tämä\njärjestys, joka alistaa isännän suuresti palvelijan määräysvaltaan,\ntuskin soveltuisi meille, jos olisimme kumpainenkin vapaalla jalalla.\nMutta vankina ollen saatan yhtä hyvin olla sinun määrättävissäsi kuin\nolen monien muiden henkilöiden, ja voit siis tulla ja mennä mielesi\nmukaan sillä nähtävästi et neuvoani noudattaen lähde omaan maahasi\ntakaisin ja jätä minua kohtaloni haltuun.\"\n\n\"Lempo minulta koivet rampauttakoon, jos sen teen\", sanoi\nMoniplies. \"Minussa ei ole miestä jättämään teidän ylhäisyyttänne\nrumalla säällä, kun saatoin teitä ja sain elantoni teiltä koko\npitkän kesäisen päivän. Ja sitäpaitsi saattaa olla uljaita päiviä\nedessäpäin, kaikesta tulleesta huolimatta, sillä\n\n    \"'hei, koti on kallis ja sinne mieli kulkee\n    vaikk' onkin tuuli noussut ja synkkyys taivaan sulkee;\n    mut päivä armas vilkkuu vierestä pilvenkaistan\n    ja lausuu: 'Sulle maassamme viel' yltäkyllin paistan.'\"\n\nKajautettuaan nämä säkeet runonlaulajan tavoin, jonka ääni on\nsäröytynyt henkitorven ponnistellessa voitolle pohjoispuhurin\ntoitotuksista, Richie Moniplies auttoi herraansa nousemaan, hoiti\nhänen pukeutumistaan mitä juhlallisinta ja nöyrintä kunnioitusta\nilmaisevasti, palveli häntä sitten aamiaispöydässä ja poistui\nlopulta siihen vedoten että hänellä oli tärkeätä toimitettavaa, joka\npidättäisi häntä joiksikuiksi tunneiksi kaupungilla.\n\nVaikka loordi Glenvarloch tiesi ehdottomasti toisinaan kiusaantuvansa\nRichie Monipliesin itseluuloisuudesta jämeydestä, ei hän kuitenkaan\nvoinut olla tuntematta mitä suurinta mielihyvää siitä lujasta ja\nhartaasta kiintymyksestä, jota hänen uskollinen saattolaisensa oli\nosoittanut tässä tapauksessa, ja hän toivoikin miehen palveluksista\nmyös huojennusta vankeutensa ikävyyteen. Ilokseen kuuli hän senvuoksi\nvartijalta että palvelija sai olla saapuvilla kaikkina aikoina,\njolloin linnoituksen yleiset säännöt myönsivät pääsyn vieraille.\n\nSillävälin oli jalomielinen Richie jo saapunut Towerin laiturille.\nHalveksivasti katseli hän useita pikku veneiden soutajia, jotka\nyrittivät kääntää hänen huomiotaan puoleensa, ja hylkäsi heidän\ntarjouksensa käden heilautuksella, huutaen sitten arvokkaasti:\n\"Paras puolikannellinen!\" Se sai liikkeelle useita vetelehtiviä\nkorkeamman luokan virtamiehiä, jotka eivät olleet ensi näkemällä\nkatsoneet kannattavan olla hänestä millänsäkään. Valittuaan aluksensa\nhän istuutui mahtavan näköisenä perään ja käski soutaa Whitehallin\nlaituriportaisiin. Turvallisesti päästyänsä palatsiin hän pyysi saada\ntavata master Linklateria, hänen majesteettinsa keittiöapulaista.\nVastauksena oli, että tämä ei ollut puhuteltavissa, valmistaessaan\nkukkokeittoa sipulihöysteineen kuninkaan omaa suuta varten.\n\n\"Sanokaa hänelle\", esitti Moniplies, \"että muuan hänen rakas\nmaanmiehensä pyrkii hänen puheilleen hyvin tärkeällä asialla\".\n\n\"Rakas maanmieheni?\" murisi Linklater, kun hänelle ilmoitettiin tämä\nkiireellinen sanoma. \"No tulkoon sitte, senkin pahalainen, että\nminun pitikin niin sanomani! Tietysti joku punapää pitkäkoipinen\nWest-Portin tyhjäntoimittaja, joka on ylennyksestäni kuultuaan\nrientänyt tänne pyrkimään minun välitykselläni paistinkääntäjäksi\ntaikka kyökkipojan apuriksi. Kelle tahansa maailmassa kohoamaan\nmielivälle on suurena vastuksena tuollaisten ystävien roikkuminen\nliepeissään hinautumassa muka hänen matkassaan eteenpäin. Hei, Richie\nMoniplies, sinäkö siellä olitkin, veikkonen? Ja mikä on sinut tänne\nlennättänyt? Jos tuntisivat sinut samaksi tolvanaksi, joka silloin\nsäikäytti hevosen --!\"\n\n\"Älä nyt enää siitä, ystävä\", sanoi Richie. \"Tulinhan juuri vanhalla\nasiallani -- minun pitää saada puhutella kuningasta.\"\n\n\"Kuningastako? Sinä olet pähkähullu\", hämmästyi Linklater,\nmutta muisti samassa huutaa apulaisilleen: \"Pitäkää silmällä\npaistinvartaita, senkin ääliöt -- _pisces purga -- salsamenta fac\nmacerentur pulchre_ -- panen minä teidät tomppelit oppimaan latinaa\nniinkuin Jaakko-kuninkaan kyökkiväen tulee.\" Sitte hän jatkoi\nvarovasti Richien korvaan supattaen: \"Etkö tiedä, kuinka kehnosti\nherrallesi kävi eilen? Sanonpa, että se juttu tutisutti muutamia\nihmisiä virassaan.\"\n\n\"Niin, mutta, Laurie, kyllä sinun pitää vielä tämän kerran avittaa\nminua ja toimittaa tämä pienoinen supliikki sujautetuksi hänen\nmajesteettinsa omaan kaikkeinarmollisimpaan käteen. Vakuutan sinulle,\nettä sen sisältö on hänelle mitä mieluisinta.\"\n\n\"Richie\", vastasi Linklater, \"sinä olet varmasti vannonut lausuvasi\nrukouksesi portinvartijan kopissa selkä paljaana ja kaksi hevosrenkiä\nkoiranruoskilla soittamassa aamenta\".\n\n\"Ei, ei, Laurie-poikaseni\", vakuutti Richie, \"tiedän paremmin mitä\nkuuluu supliikkeihin kuin taannoin, ja samaa sanot sinäkin, jos vain\nlaitat tämän lappusen kuninkaan käteen\".\n\n\"En puutu siihen asiaan kädelläni enkä jalallani\", epäsi varova\nkeittiöapulainen. \"Mutta hänen majesteettinsa sipulikukko tarjotaan\nhänelle kohtsiltään hänen työhuoneessaan -- en voi estää sinua\npanemasta kirjettäsi kullatun kulhon ja lautasen väliin; hänen pyhä\nmajesteettinsa näkee sen kohottaessaan kulhoa, sillä hän juo aina\nliemen.\"\n\n\"Kylliksi sanottu\", tuumi Richie ja talletti siten paperinsa juuri\nennen kuin paashi saapui viemään ruokalajia hänen majesteetilleen.\n\n\"No niin, kuoma\", virkkoi Laurie kantapojan mentyä, \"syytä\nitseäsi, jos olet tehnyt jotakin, mikä toimittaa sinut hirteen tai\nraippapaaluun\".\n\n\"Ketäs muutakaan\", vastasi Richie, ja nolostumattoman uppiniskaisena\nitseluuloisuudessaan, joka oli hänen luonteensa peruspiirteitä, hän\nodotti tulosta, joka näkyikin ennen pitkää.\n\nMuutaman minuutin kuluttua saapui itse Maxwell keittiökamariin\nja tiedusti hätäisesti, kuka oli asettanut kirjelmän kuninkaan\nlautaselle. Linklater kielsi tietävänsä asiasta mitään, mutta Richie\nMoniplies astui rohkeasti esiin ja tunnusti pontevasti: \"Minä olen se\nmies.\"\n\n\"Seuraa sitte minua\", sanoi Maxwell, silmättyään häntä hyvin\nuteliaasti.\n\nHe nousivat ylös sivuportaita -- juuri samoja sivuportaita, joiden\nkäyttämisoikeutta hovissa pidetään lyhyempänä tienä valtaan kuin itse\n_grandes entrées_ tarjoavat. Heidän saavuttuaan Richien kertoman\nmukaan \"kehnosti siivottuun\" eteishuoneeseen antoi johdemies\nhänelle merkin pysähtyä, itse mennessään kuninkaan kammioon. Heidän\nneuvottelunsa oli lyhyt, ja Maxwellin avatessa oven peräytyäkseen\nkuuli Richie siitä loppuosan.\n\n\"Olet siis varma siitä, että hän ei ole vaarallinen? Kerran jouduin\npihtiin. Pysy kuuluvilla, mutta älä lähempänä ovea kuin kolmen\nmittausopillisen kyynärän päässä. Jos puhun kovaa, niin hyökkää\nluokseni kuin haukka -- jos puhun hiljaa, niin pidä pitkät korvasi\nkuulemattomissa. Ja anna hänen nyt tulla sisälle.\"\n\nRichie astui esiin Maxwellin mykästä viittauksesta ja oli seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kuninkaan edessä. Richien syntyperän ja kasvatuksen\ntasolla olevat miehet ja monet muutkin olisivat hämmentyneet\njoutuessaan kahden kesken hallitsijansa seuraan. Mutta Richie\nMonipliesilla oli liian korkea käsitys itsestään, hänen välittääkseen\ntuollaisista aatoksista, ja tehtyään kankean kumarruksensa hän\nkohoutui jälleen pystysuoraan mittaansa ja seisoi Jaakon edessä\njäykkänä kuin aidanseiväs.\n\n\"Onko sinulla ne, mies? onko sinulla ne?\" kysyi kuningas\nhätääntyneesti, toivon ja kiihkon vaiheilla sekä epäluuloista\npelkoakin hiukan tuntien. \"Anna ne minulle -- anna tänne -- ennen\nkuin hiiskut sanaakaan, minä käsken, uskollisuudenvalasi nimessä.\"\n\nRichie otti povestaan rasian, painui toisen polvensa varaan ja\nojensi sen hänen majesteetilleen. Tämä avasi rasian kiireesti\nja havaitessaan sen sisältävän rubiinivitjat, joihin lukija on\njo aikaisammin tutustunut, ei hän voinut pidättyä ihastumasta\njonkunlaiseen hurmiotilaan, suudellen jalokiviä kuin elollisia\narmasteltavia ja hokien lapsellisen riemastuneena: \"_Onyx cum\nprole, silexque -- onyx cum prole!_ Voi teitä kirkkaita ja\nherttaisia säihkyjöitä, kepeästi hyppii sydämeni ollessanne jälleen\nnäkyvissäni.\" Hän kääntyi sitte Richieen, jonka järkähtämättömille\nkasvoille hänen majesteettinsa haltioittuminen oli häilähdyttänyt\njotakin juron myhäilyn tapaista; iloitsemisensa keskeyttäen moitti\nJaakko: \"Pidä varasi, mies, sinun ei sovi nauraa meille -- me olemme\nsinun voideltu hallitsijasi.\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua nauramasta!\" selitti Richie jähmetyttäen\nkasvonpiirteensä niiden luontaiseen yksivakaisuuteen. \"Hymyilinhän\nvain saattaakseni hahmoni yhdenmukaiseksi ja sopeutuvaksi teidän\nmajesteettinne katsannon kanssa.\"\n\n\"Puhut kuin velvollisuutensa tunteva alamainen ja rehellinen mies\",\nsanoi kuningas; \"mutta mikä lempo onkaan nimesi, mies?\"\n\n\"Ilman vain Richie Moniplies, vanhan Mungo Monipliesin poika\nEdinburghin West-Portilta -- hänellähän oli kunnia toimittaa teidän\nmajesteettinne äidin ja teidän majesteettinnekin kuninkaalliseen\npöytään lihaa ja muita ruokatarpeita ennen vanhaan.\"\n\n\"Ahaa!\" virkkoi kuningas nauraen, sillä hänellä oli asemalleen\nhyödyllisenä lahjana erinomainen muisti, josta ei hävinnyt ainoakaan\nhänen kanssaan satunnaisiin tekemisiin joutunut henkilö; \"sinä olet\nsamainen kavaltaja, joka oli vähällä keikauttaa meidät päistikkaa\noman pihamme kivitykseen? Mutta mepä pysyimmekin lujassa ratsailla.\n_Aequam memento rebus in arduis servare_. No, älähän huoli, Richie,\nsillä kun kerran on moni mies kääntynyt kavaltajaksi, on vain\nkohtuullista, että kavaltaja tuolloin tällöin osoittautuu _contra\nexpectanda_ kunnon mieheksi. Miten sait käsiisi meidän jalokivemme,\nmies? Tulitko George Heriotin puolesta?\"\n\n\"En millään muotoa\", selitti Richie. \"Teidän majesteettinne luvalla\nsanoen tulin niinkuin Harry Wynd tappeli -- ihan omasta takaa enkä\nyhdenkään ihmisen asialla. Enkä minä tosiaan ketään herrakseni\nsanokaan, paitsi Häntä, joka minut loi, teidän kaikkeinarmollisinta\nmajesteettianne, joka minua hallitsee, ja ylvästä Nigel Olifauntia,\nGlenvarlochin loordia, joka elätti minua niin kauvan kuin kykeni\nelättämään itseänsäkin, ylimys-poloinen!\"\n\n\"Glenvarlochides taaskin!\" huudahti kuningas; \"kautta kunniani, hän\nväijyy meitä joka sopessa! Maxwell koputtaa ovelle. George Heriot\nsieltä tulee ilmoittamaan meille, että hän ei löydä näitä jalokiviä.\nPujahda seinäverhon taakse, Richie -- seiso alallasi, mies -- älä\naivasta -- älä yski -- älä hengitä! Kilkku-Geordie on niin heikkarin\naulis jakelemaan kultaisia ohjeitaan ja niin vietävän vastahakoinen\nhellittämään samaa runsautta rahana, että me kautta kuninkaallisen\nsielumme teemmekin hänelle pikku kujeen.\"\n\nSuopean kuninkaan käskyä noudattaen piiloutui Richie seinäverhon taa.\nOmin käsin järjesti hallitsija kudotut peitekaistat täydellisesti\nkätkemään hänet, sillä hän ei antanut arvokkuutensa milloinkaan olla\nhauskojen kolttosien tiellä, ja kysyi Maxwellilta, mikä oli hätänä.\nMaxwell vastasi niin hiljaa, että sitä ei kuullut Richie Moniplies,\njonka aseman omituisuus ei suinkaan heikentänyt hänen uteliaisuuttaan\nja haluaan saada se mahdollisimman suuressa määrin tyydytetyksi.\n\n\"Tulkoon George Heriot sisälle\", sanoi kuningas, ja Richie näki\nseinäverhon repeämästä, että jollei kelpo porvari suorastaan ollut\nkiihdyksissään, oli hän ainakin rauhaton. Kuninkaan leikkisyys oli\njuuri sitä lajia, jota nyt alkanut kohtaus tyydytti; hän vastaanotti\nporvarin alamaisen tervehdyksen kylmäkiskoisesti ja alkoi puhutella\nhäntä totisen arvokkaasti, niin arkiaikaisen huoletonta kuin hänen\nesiintymisensä yleensä muulloin olikin. \"Mestari Heriot\", hän alotti,\n\"jos oikein muistamme, niin jätimme vakuudeksi haltuusi muutamia\nkruunun jalokiviä, erään lainan vastikkeena. Jätimmekö vai emmekö?\"\n\n\"Kaikkein armollisin hallitsijani\", myönsi Heriot, \"epäämättömästi\nsuvaitsi teidän majesteettinne tehdä sen\".\n\n\"Jotka jalokivet ja _cimelia_ pysyivät meidän ominamme\", pitkitti\nkuningas samaan juhlalliseen tapaan, \"hallussapidon perustuessa\nainoastaan lainaussuhteeseen, minkä lainan takaisinmaksaminen antaa\nmeille siis oikeuden vaatia jälleen talteemme kiinnitetyn eli\npantatun elikkä vakuudeksi myönnytetyn kalleuden. Voetius, Vinnius,\nGroenwigeneus, Pagenstecherus -- kaikki, jotka ovat kirjoittaneet\n_de contractu opignerationis, consentiunt in eundem_, ovat siitä\nyhtä mieltä. Roomalainen laki, Englannin yleinen laki ja meidän oman\nvanhan kuningaskuntamme Skotlannin maalaki -- vaikka ne eriävät\nuseammissa kohdin kuin olisi mielestäni suotavaa -- yhtyvät tässä\nyhtä tiukasti kuin kierretyn köyden kolme säijettä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne luvalla huomauttaen\", vastasi Heriot, \"ei\ntarvita niin monia oppineita asiantuntijoita todistamaan kellekään\nrehelliselle miehelle, että hänen osuutensa panttiin päättyy, kun\nlainatut rahat suoritetaan takaisin\".\n\n\"No, minä tarjoudun maksamaan lainan ja vaadin takaisin jalokivet,\njotka sinulle panttasin. Vihjasinkin sinulle jo äskettäin, että tämä\ntulisi välttämättömäksi, sillä kun lähenevät tapaukset luultavasti\nvaativat meitä esiintymään julkisuudessa, näyttäisi oudolta, jos me\nemme käyttäisi niitä koruja, jotka ovat kruunun perintökalleuksia,\nja sellaisten poissaolo toimittaisi meidät uskollisten alamaistemme\nsilmissä varmaankin halveksituksi ja epäillyksi.\"\n\nHallitsijan sanat näyttivät tekevän mestari George Heriotiin\nsyvän vaikutuksen ja hän vastasi liikutettuna: \"Haastan taivaan\ntodistajakseni, että minä olen kokonaan viaton tässä asiassa ja\nettä mielelläni menettäisin lainaksi antamani summan, kunhan voisin\npalauttaa nuo jalokivet, joiden puuttumista teidän majesteettinne\ntäydellä syyllä valittaa. Jos ne olisivat jääneet minun haltuuni,\nolisi niistä ollut helposti tili tehtävissä; mutta teidän\nmajesteettinne suvainnee oikeudentuntoisesti muistaa, että minä\nteidän nimenomaisesta määräyksestänne siirsin ne toiselle henkilölle,\njoka myönsi lainaksi ison summan juuri ennen Parisiin lähtöäni. Rahat\ntarvittiin kipeästi, eikä mieleeni johtunut mitään muuta keinoa\nniiden hankkimiseksi. Tarvittavan summan tuodessani kerroin teidän\nmajesteetillenne, että se mies, jolta rahat saatiin, ei ollut missään\nhyvässä maineessa, ja teidän ruhtinaallisena vastauksenanne oli,\nhaistaessanne kultaa: _non olet_, se ei haise hankkimiskeinoiltansa.\"\n\n\"Mutta, mies\", kummeksui kuningas, \"mitä varten moinen laverrus? Jos\nannoit jalokiveni tuollaiselle pantiksi, niin eikö sinun pitänyt\nuskollisena alamaisena huolehtia siitä, että lunastus oli meidän\nvallassamme? Ja onko meidän kärsittävä kalleuksiemme hukkaantuminen\nsinun laiminlyöntisi takia, puhumattakaan sekä vasalliemme että\nulkomaiden lähettilästen ylenkatseesta ja moitteesta?\"\n\n\"Herrani ja kuninkaani\", lausui Heriot, \"Jumala tietää, että jos\nminä voisin pidättää teidän majesteetiltanne moitteen tai häpeän,\nottamalla seuraukset omille niskoilleni, olisi minun velvollisuuteni\nkestää kumpainenkin monista armonosoituksista kiitollisena\npalvelijana. Mutta kun teidän majesteettinne ajattelee itse miehen\nväkivaltaista kuolemaa, hänen tyttärensä katoamista ja koronkiskurin\naarteen joutumista samalle tielle, muistatte varmaankin, että minä\nnöyrän velvollisuuteni mukaisesti varoitin teidän majesteettianne\nsellaisten sattumusten mahdollisuudesta ja pyysin teitä olemaan\nkehoittamatta minua kauppoihin hänen kanssaan teidän puolestanne.\"\n\n\"Mutta sinä et esittänyt minulle parempaakaan keinoa\", muistutti\nkuningas; \"Geordie, et esittänyt parempaakaan keinoa. Minä olin kuin\nhyljätty mies; mitä saatoin tehdä muuta kuin tarttua ensimäisiin\ntarjottuihin rahoihin niinkuin hukkuva tarraa pajunvesaan, joka\nkerkeimmin sattuu käteen? No niin, mies, mikset ole tuonut takaisin\njalokiviä? Tokihan ne ovat maan päällä, jos vain etsisit tarkoin.\"\n\n\"On etsitty mitä tarkimmin, sallikoon teidän majesteettinne minun\nhuomauttaa\", vakuutti porvari. \"Oikeudenpalvelijoita on lähetetty\nkaikkialle, ja mahdottomaksi on havaittu saada niistä vihiä.\"\n\n\"Vaikeaksi, tarkoitat, Geordie, ei mahdottomaksi\", vastasi kuningas,\n\"sillä se, mikä on mahdotonta, on sitä joko tieteellisesti, _exempli\ngratia_ tehdä kahdesta kolme, taikka siveellisesti, kuten kääntää\ntotuus valeeksi; mutta se, mikä on ainoastaan vaikeata, saattaa\nkäydä laatuun viisauden ja kärsivällisyyden avulla -- niinkuin\nesimerkiksi, Kilkku-Geordie, katsopas tänne!\" Ja hän väläytti\nlöytynyttä aarretta hämmästyneen kultasepän silmissä, huudahtaen\nvoitonriemuisesti: \"Mitäs nyt sanot, Kilkuttaja? Kautta valtikkani\nja kruununi, mies tuijottaa kuin otaksuen synnyinmaansa valtiaan\nvelhoksi -- meidät, joka olemme aito _malleus maleficarum_, kaikkien\nnoitien, poppamiesten, loitsijain ja sen sellaisten ruhjiva ja\nrusentava moukari, meidät hän luulee osalliseksi mustista taidoista!\nMutta menehän matkaasi, kunnon Geordie; sinä olet yksinkertainen\nkelpo mies, vaikket kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon --\nmene matkaasi ja muista hiljakkoin virkkamasi totinen sana, että\ntässä maassa on muuan, joka lähenee Israelin Salomo-kuningasta hänen\nkaikissa lahjoissaan, paitsi rakkaudessaan vieraisiin naisiin, saati\nFaraon tyttäreen.\"\n\nJos Heriot oli ihmeissään, kun näki jalokivet niin odottamattomasti\nesitettyinä kuninkaan juuri soimatessa häntä niiden hukkumisesta,\njoutui hän kerrassaan pyörälle päästään kuullessaan tämän viittauksen\nhuomautukseen, jonka hän oli tullut virkkaneeksi keskustelussaan\nloordi Glenvarlochin kanssa. Sentähden olikin kuningas niin\nihastuksissaan saavuttamastansa ylemmyydestä, että hän hykerteli\nkäsiään, hykähteli ja lopulta kokonaan menetti arvokkuutensa tunnon\nvoitonriemussaan, heittäytyen nojatuoliinsa ja nauraen hillittömän\nrajusti, kunnes oli pakahtua ja kyyneleet helmeilivät pitkin poskia\nhänen yrittäessään hengähtää. Sillävälin säesti kuninkaallista\nhohotusta rämeä ja karmiva remahtelu seinäverhon takaa, niinkuin\nsellaisiin mielenliikutuksiin tottumaton ihminen olisi aivan\nerikoisen vaikuttimen johdosta menettänyt kaiken kyvyn hillitä\nmeluisaa rattoansa. Uudestaan ällistyneenä käänsi Heriot päänsä\nsille taholle, mistä hallitsijan korviin noin soveltumattomat äänet\ntuntuivat kaikella voimallaan törähtelevän.\n\nKuningaskin oivalsi osaksi tuon säädyttömyyden, nousi seisaalle,\npyyhki silmiään ja huutaen: \"tule hemmetissä jo ulos lymystäsi!\"\ntoimitti esille seinäverhon takaa Richie Monipliesin, joka yhä\nnauroi yhtä hillittömän makeasti kuin milloinkaan kylänakka\nmaalaisristiäisissä. \"Hiljaa, mies, hiljaa, mies\", esteli kuningas;\n\"ei sinun tarvitse hirnua tuolla tavoin kuin ori kaurapussille,\nvaikka se olikin hupainen pila ja meidän omaa keksintöämme. Ja\nkuitenkin -- nähdä Kiikku-Geordie, joka pitää itseänsä niin isosti\nmuita ihmisiä viisaampana -- nähdä hänet -- ha ha ha! -- niinkuin\nEuclio _apud Plautum_ tuskaisesti hakemassa, mitä oli ihan hänen\nkyynäspäänsä vieressä --\n\n    \"'perii, interii, occidi -- quo curram? quo non curram? --\n    tene, tene -- quem? quis? nescio -- nihil video'.\n\n\"Voi, Geordie, silmäsi ovat kyllä teräviä vaanimaan kultaa ja hopeaa,\nhelmiä, jalokiviä ja kaikkia kalleuksia, mutta et sinä tiedä, miten\ntavoittaa niitä, kun ne ovat joutuneet hukkaan. Niin, niin, katsohan\nniitä, mies, -- katsohan niitä -- ne ovat kiinni ja kunnossa, ehjinä\nentisellään, ei ole ainuttakaan jäljennöstä sujautettu sekaan.\"\n\nEnsimäisen kummastuksensa tasaannuttua oli George Heriot liian vanha\nhovilainen häiritäkseen kuninkaan kuviteltua voitonriemua, vaikka\nhän vilkaisi hiukan pahastuneesti kelpo Richieen, jonka huulet yhä\nolivat leveässä irvissä. Levollisesti tutki kultaseppä jalokiviä\nja huomatessaan ne kaikki täydellisiksi onnitteli vilpittömän\nsydämellisesti hänen majesteettiansa aarteen löytämisestä, jonka\nsikseen jääminen olisi ehdottomasti tuottanut jotakin häpeää\nkruunulle. Samalla kysyi hän, kelle hänen oli maksettava niiden\nnojalla lainatut rahat, huomauttaen lunastussumman olevan valmiina\nhallussaan.\n\n\"Sinullapa on lemmon kiire, kun on maksaminen kysymyksessä,\nGeordie\", virkahti kuningas. \"Hätäkös tässä on, mies? Jalokivet toi\nrehellinen, ystävällinen maanmiehemme. Tuossa hän seisoo, ja kuka\ntietää, tahtooko hän kolikot pöytään, vai eikö hän hyvinkin tyytyisi\nsievoiseen kuuden kuukauden ajalle asetettuun maksumääräykseen\nvaltiorahastomme takuulla? Sinä tiedät, että aarrekamarimme on\nparhaillaan ehtymässä, mutta huudat maksua, maksua, maksua niinkuin\nmeillä olisi kaikki Ofirin kaivokset.\"\n\n\"Teidän majestettinne luvalla sanoen\", lausui Heriot, \"jos tällä\nmiehellä on todellinen oikeus näihin rahoihin, niin on epäilemättä\nhänen vallassaan myöntää lykkäystä. Mutta tuskin voin sitä uskoa,\nkun muistan, missä kunnossa ensin näin hänet, risaisessa viitassa ja\nläpi päässä. Etkö sinä ole Richie Moniplies, kuninkaan myönnytyksellä\nkysyen?\"\n\n\"Aivan oikein, mestari Heriot -- vanhaa ja arvoisaa Lihalan linnan\nsukua Edinburghin läntisen portin läheltä.\"\n\n\"Nähkääs, teidän majesteettinne, hän on köyhä palvelija\", sanoi\nHeriot. \"Ne rahat eivät ikinä voi rehellisesti kuulua hänen\nhuostaansa.\"\n\n\"Mikseivät?\" kysyi kuningas. \"Etkö soisi kenenkään muun kuin itsesi\nrynnistävän ylös mäkeä? Oma viittasi oli kylläkin ohkoinen tänne\ntullessasi, vaikka olet sisustanut sen komeasti ja runsaasti. Ja mitä\npalvelijoihin tulee, niin on monikin paljassääri tullut Tweedin yli\nherransa reppu hartioillaan ja pöyhistelee nyt kuuden saattolaisen\nseuraamana. Tuossa seisoo mies itse; kysy häneltä, Geordie.\"\n\n\"Hänen mielipiteensä ei kenties ole asiassa vakuuttavin\", vastasi\nvarova porvari.\n\n\"Joutavia, mies\", vähäksyi kuningas, \"sinä arvelet turhia. Tavaran\ntuojalla on toki oikeus määrätä luovutusehdot. Kuulehan, ystävä,\npuhu totuus ja häpäise lempo. Onko sinulla täysi valtuus määrätä\nlunastusrahoista maksun lykkäyksen tai muun sellaisen suhteen vai\neikö ole?\"\n\n\"Täysi valtuus on, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun\nvakuuttaa\", vastasi Richie; \"ja mitä mieluimmin yhdyn kaikkeen,\nmikä voi jollain tavoin olla teidän majesteetillenne mukavampaa\nmaksuun nähden, uskoen teidän majesteettinne armon olevan minulle\nsuosiollinen eräässä pikku seikassa\".\n\n\"Kas, mies\", sanoi kuningas, \"siinäkö se olikin? Jo minä\najattelinkin, että samanlainen kai sinä olet kuin kaikki muutkin.\nLuulisipa alamaistemme hengen ja tavaran olevan kaiken omaamme ja\ntahtomme mukaan käytettäväksemme kuuluvaa; mutta kun heiltä vain\njotakin rahallista apua tarvitsemme, kuten pyrkii sattumaan useammin\nkuin ollenkaan soisimme, ei ole hemmetissä penniäkään saatavissa\nmuutoin kuin vanhoilla ota ja anna-ehdoilla. Mitta mitasta vain. No\nniin, miekkonen, mitä siis tekee mielesi -- jotakin yksinoikeutta\narvattavasti? Taikka kenties jotakin kirkontilusten tahi tihuntien\nmyönnytystä, taikka ritariarvoako? Sinun pitää olla järjellinen,\njollet aio tarjota lisää rahoja nykyisiin tarpeisiimme.\"\n\n\"Armollinen valtiaani\", esitti Richie, \"noiden rahojen omistaja\njättää ne teidän majesteettinne käytettäväksi ilman vakuutta ja\nkorottomasti niin pitkäksi aikaa kuin kuninkaallinen mielenne tekee,\nkunhan teidän majesteettinne suvaitsee alentua osoittamaan jotakin\nsuosiollisuutta jalolle loordi Glenvarlochille, joka on nykyään\nvankina teidän kuninkaallisessa Towerissanne\".\n\n\"Mitä, mies -- mitä -- mies -- mitä, mies!\" huudahteli kuningas\npunehtuen ja änkäten, mutta ylväämmistä tunteista kuin hän\ntoisinaan kiihtyi. \"Mitä rohkenetkaan esittää meille? Oikeutemme\nmyyntiä! -- armeliaisuutemme kauppaamista! -- esittää kruunatulle\nkuninkaalle, joka on vannonut tekevänsä oikeutta kaikille alamaisille\nportillansa ja on vastuussa hoivastaan Hänelle, joka on kaikkien\nkuninkaitten yläpuolella?\" Kunnioittavasti kohotti hän katseensa,\nkosketti hattuansa ja jatkoi vielä terävämmin: \"Me emme uskalla\nryhtyä sellaisiin kauppoihin, mies, ja jollet sinä olisi tietämätön\npoloinen, joka on tänä päivänä tehnyt meille hyvinkin mieluisan\npalveluksen, niin lävistyttäisimme kielesi hehkuvalla raudalla _in\nterrorem_ muille. Vie hänet pois, Geordie -- maksa hänelle joka\npenni hallussasi olevista rahoista ja anna niiden piitata, jotka\nmyöhästyvät jäämään vaille.\"\n\nRichie oli pitänyt mestarillisen viisasta temppuansa ehdottoman\nvarmasti menestyvänä ja tunsi nyt olonsa samaksi kuin rakentaja,\njonka alta telineet äkkiä luhistuvat. Hän tarttui kuitenkin apuun,\njonka arveli pidättävän putoustansa. \"Ei ainoastaan jalokiviä vastaan\nlainattua summaa\", hän sanoi, \"asetettaisi hänen majesteettinsa\nkäytettäväksi, vaan kaksinkertainenkin määrä, jos tarvittaisiin, ja\nilman takaisinmaksunkin toivoa tai ehtoa, jos vain --\"\n\nMutta kuningas ei sallinut hänen lopettaa lausettansa, vaan huusi\nentistä kiivaammin, ikäänkuin peljäten omien hyvien päätöstensä\nhorjumista: \"Pois hänet -- pian pois! Aika on hänen lähteä, jos hän\ntuota menoa lisäilee tarjouksiansa. Ja henkesi uhalla, älä anna\nSteenien tai kenenkään niistä kuulla sanaakaan hänen suustansa, sillä\nkuka tietää, mihin vaivaan voisin siitä joutua! _Ne inducas nos in\ntentationem -- vade retro, Sathanas! Amen.\"_\n\nKuninkaallista määräystä totellen kiidätti George Heriot nolatun\nanojan pois kuninkaan puheilta ja ulos palatsista. Heidän ollessaan\npihalla muisti porvari hiukan pahastuksissaan sen tasa-arvoisuuden\nsävyn, jonka Richie oli omaksunut häntä kohtaan äskeisen kohtauksen\nalussa, eikä voinut olla maksamatta takaisin, ivallisesti\nhymyillen onnittelemalla häntä hänen hovisuosiostaan ja anomuksen\nesittämistaidossa parantuneesta juohevuudestaan.\n\n\"Älkää te siitä välittäkö, mestari George Heriot\", vastasi Richie\naivan hätääntymättömänä, \"vaan sanokaa minulle, milloin ja missä\nsaan anoa teiltä niitä kahdeksaasataa Englannin puntaa, joista nuo\njalokivet oli kiinnitetty?\"\n\n\"Heti kun tuot mukanasi rahojen todellisen omistajan, joka minun on\ntärkeä nähdä useastakin syystä\", vastasi Heriot.\n\n\"Sittepä lähden uudestaan hänen majesteettinsa luo\", tuumi Richie\nMoniplies urheasti, \"ja hankin joko rahat tai vakuuden takaisin. Olen\ntäydellisesti valtuutettu toimimaan siinä asiassa.\"\n\n\"Suittaa niin olla, Richie\", sanoi kultaseppä, \"ja kenties ei olekaan\nniin, sillä sinun juttusi eivät kaikki ole evankeliumia; ole siis\nvarma siitä, että tahdon nähdä sen _olevan_ niin ennen kuin maksan\nsinulle noin suuret rahat. Tunnusteen annan sinulle summasta ja\npidän tämän aina varalla. Mutta, kelpo Richard Moniplies, Lihalan\nlinnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä, sillaikaa on minun\npakko palata hänen majesteettinsa luo tärkeissä asioissa.\" Niin\nsanoen hän nousi portaille, astuakseen takaisin palatsiin, ja lisäsi\nloppulausunnoksi: \"George Heriot on liian vanha kukko eksytettäväksi\nruumenilla.\"\n\nRichie seisoi kuin kivettyneenä, nähdessään hänen pyörtävän takaisin\npalatsiin ja luullessaan jääneensä oman onnensa nojaan. \"No,\nrutto sinut periköön\", hän jupisi, \"mokomankin viekkaan, vanhan\nidartajan, jonka muka itse rehellisenä miehenä pitää kaikin mokomin\ntoimia koko maailman kanssa niinkuin kaikki muut olisivat pelkkiä\nveijareita. Mutta sitten on hitto, jos minusta vielä teet pietin!\nHerra varjelkoon, tuolta tulee nyt Laurie Linklater lisäksi, ja hän\nkäy ahdistamaan minua supliikistani. Häntä en ota sietääkseni, kautta\nPyhän Andreaksen!\"\n\nNiinpä hän muuttikin korskean harppailunsa, jolla oli äsken saapunut\npalatsin alueelle, karttelevaksi laapostukseksi, peräytyessään\nodottavaan purteen vauhdilla, joka tuollaisissa tilanteissa\nhyväksyttyä sanantapaa käyttääksemme suuresti muistutti pakoa.\n\n\n\n\n32. LUKU.\n\nVäkinäinen naiminen.\n\n\nTuskin oli mestari George Heriot palannut kuninkaan huoneeseen, kun\nJaakko kysyi Maxwellilta, oliko Huntinglenin jaarli saapuvilla, ja\nmyöntävän vastauksen saatuansa käski kutsua tämän esille. Vanhan\nskotlantilaisen loordin tehtyä tavanmukaisen hovikumarruksensa ojensi\nkuningas kätensä suudeltavaksi ja alkoi sitte puhutella häntä hyvin\nmyötätuntoisesti.\n\n\"Ilmoitimme teidän ylhäisyydellenne tämänaamuisessa salaisessa\nkirjeessämme, jonka laadimme omalla kädellämme todistaaksemme\nuskollisen palveluksenne säilyneen laiminlyönnistä ja unohduksesta,\nettä meillä oli teille sellaista mainittavaa, minkä kestäminen\nvaatisi sekä kärsivällisyyttä että urheutta, ja senvuoksi kehoitimme\nteitä silmäilemään joitakuita Senecan ytimekkäimpiä kohtia ja\nBoethiuksen _De consolatione_, jotta selkä niin sanoaksemme\nvoimistuisi taakkaa varten. Tätä suositamme teille omasta\nkokemuksestamme.\n\n    \"'Non ignara mali, miseris succurrere disco',\n\n\"lausuu Dido, ja minä voisin sanoa omasta kohdastani _non ignarus_,\nmutta suvun muuttaminen haittaisi poljentoa, jolle meidän eteläiset\nalamaisemme ovat tyystiä. Toivoakseni siis, Huntinglenin loordi,\nolette toiminut neuvomme mukaan ja harrastanut kärsivällisyyttä\nennen kuin sitä tarvitsette. _Venienti occurrite morbo_ -- lääke on\nsekoitettava taudin oireiden tuntuessa.\"\n\n\"Suvaitkoon teidän majesteettinne minun huomauttaa\", vastasi loordi\nHuntinglen, \"olen enemmän vanha soturi kuin lukumies -- ja jollei oma\nkarkea luontoni kannattele minua jossakussa onnettomuudessa, saan\ntoivoakseni armoa yrittämään raamatun lohdutusta\".\n\n\"Kas, mies, silläkö sinä ratsastatkin? Piplia\" -- hattuansa\nkoskettaen -- \"on tosiaan _principium et fons_, mutta on vahinko,\nettä teidän ylhäisyytenne ei lue sitä alkuperäisessä asussaan.\nSillä vaikka me itse edistimme tuota käännöstyötä -- koska voitte\nlukea jokaisen raamatun esipuheessa, että kun ajateltiin synkän\npimeyden pilvien levittäytyvän varjostamaan maata kirkkaan\nläntisen tähden, Elisabet-kuningattaren, laskeuduttua, hälvensi\nkuitenkin meidän ilmestymisemme heti nuo oletetut usmat niinkuin\naurinko kaikessa loistossaan -- sanon, että vaikka me, kuten\nsiinä on mainittuna, edistimme evankeliumin saarnaamista ja\netenkin molempien testamenttien kääntämistä alkuperäisistä pyhistä\nkielistä, tunnustamme me silti itse tavanneemme niiden tutkimisesta\nalkuperäisellä hepreankielellä viihdytystä, jollaista emme tunne\nsaavamme edes latinalaisesta septuagintan käännöksestä, saati\nenglantilaisesta muodostelmasta.\"\n\n\"Sallikoon teidän majesteettinne minun lausua\", huomautti loordi\nHuntinglen, \"että jos teidän majesteettinne viivyttää kunnioittavan\nkirjeenne uhkaamien pahojen viestien ilmoittamista minulle, kunnes\nkykenen lukemaan hepreaa niinkuin teidän majesteettinne, pelkään\nkuolevani tietämättömänä siitä onnettomuudesta, joka on kohdannut tai\nkohtaamaisillaan huonekuntaani\".\n\n\"Saatte kuulla sen liiankin pian, mylord\", vastasi kuningas. \"Minua\nsurettaa sanoa, että poikanne Dalgarno, jota pidin ihan pyhimyksenä,\nkun hän oli niin paljon Steenien ja Charles-lapsosen seurassa, on\nosoittautunut suorastaan konnaksi.\"\n\n\"Konnaksi!\" kertasi loordi Huntinglen, ja vaikka hän heti hillitsi\nitsensä ja lisäsi: \"mutta teidän majesteettinne sen sanoo\", sai\nhänen ensimäinen äänenpainonsa kuninkaan astahtamaan taaksepäin kuin\niskun kohtaamana. Hänkin tointui taas heti ja lausui hermostuneesti,\nmikä tavallisesti ilmaisi hänen pahastustaan: \"Niin, mylord, me sen\nsanoimme -- _non surdo canis_ -- me emme ole kuuro -- pyydämme teitä\nolemaan koroittamatta ääntänne, kun puhutte meille. Tuossa on korea\nselvitys -- lukekaa, ja päättäkää itse.\"\n\nKuningas työnsi vanhan ylimyksen käteen paperin, joka sisälsi lady\nHermionen tarinan. Kertomus ja sitä tukeva todistelu oli esitetty\nniin lyhyesti ja selkeästi, että loordi Dalgarnon kataluus näytti\nepäämättömältä; hän nimittäin oli se rakastaja, joka oli niin\nhäpeällisesti pettänyt morsiamensa. Mutta isä ei noin helposti pidä\npoikansa asiaa menetettynä.\n\n\"Teidän majesteettinne luvalla kysyen\", hän sanoi, \"minkätähden\nei tätä juttua ilmaistu aikaisemmin? Nainen on oleskellut täällä\nvuosikausia -- miksei hän tehnyt vaatimustansa poikaani vastaan heti\nkun saapui Englannin alueelle?\"\n\n\"Selitä hänelle, mistä se johtui, Geordie\", käski kuningas Heriotia.\n\n\"Pahoilla mielin tuotan Huntinglenin loordille murhetta\", sanoi\nHeriot, \"mutta minun täytyy lausua totuus. Pitkään aikaan ei lady\nHermione voinut sietää ajatusta asemansa tekemisestä julkiseksi,\nja kun hän siinä kohdassa muutti mieltä, oli välttämätöntä hankkia\npetollisen avioliiton todistukset sekä siihen kuuluvat kirjeet\nja paperit, jotka hän oli Parisiin tultuansa ja juuri ennen\nkuin minä hänet tapasin tallettanut eräälle sikäläiselle isänsä\nkauppatuttavalle. Tämä joutui jälkeenpäin vararikkoon, ja tuon\nvahingon johdosta siirtyivät ladyn paperit toisiin käsiin. Vasta\nmuutamia päiviä takaperin sain niistä selvän ja perin ne takaisin.\nIlman niiden asiakirjojen todistusta olisi hänen ollut varomaton\nesittää valitustansa, koska loordi Dalgarno on mahtavien ystävien\nsuosiossa.\"\n\n\"Olet häpeämätön sanoessasi siten\", tuumi kuningas. \"Kyllä tiedän,\nmitä tarkoitat. Sinä luulet, että Steenie olisi polkaissut jalkansa\noikeuden vaakaan ja keikauttanut sen kieroon -- mutta sinä unohdat,\nGeordie, kenen käsi sitä kannattelee. Ja teet Steenie-paralle sitä\nsuurempaa vääryyttä, sillä hän tunnusti meidän ja valtioneuvostomme\nedessä, että Dalgarno tahtoi heittää naikkosen hänen niskoilleen,\nyksinkertaisen viattoman lapsosen, uskotellen hänelle, että tämä\noli kevytjalkainen olento; ja siihen mielipiteeseen Steenie jäi\nvielä hyljätystä erottuansakin, vaikka hänen olisi kyllä pitänyt\najatella, että mikään siihen laumaan kuuluva ei olisi vastustanut\nhänenlaistansa urhoa.\"\n\n\"Lady Hermione\", ilmoitti George Heriot, \"on aina mitä\noikeudentuntoisimmin arvostellut herttuan käytöstä; vaikka tämä\noli eksytetty mitä pahimpiin ennakkoluuloihin hänen mainettansa\nvastaan, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen yksinäisen\nnaisen turvattomuutta, vaan päin vastoin auttoi hänet pelastautumaan\nvaikeuksistansa\".\n\n\"Se oli ihan hänen kaltaistaan -- siunattu olkoon se ylevä urho!\"\nihastui kuningas; \"ja minä uskoinkin sen ladyn kertomuksen sitä\nhuokeammin, Huntinglenin loordi, kun hän ei puhunut pahaa Steeniestä.\nJa lopettaakseni pitkän jutun lyhyeen, mylord, sekä neuvostomme että\nmeidän mielipiteemme on, kuten myös Charles-lapsosen ja Steenien,\nettä poikanne pitää korvata rikkomuksensa menemällä naimisiin ladyn\nkanssa taikka joutua sellaiseen häpeään ja epäsuosioon kuin me voimme\nsäätää.\"\n\nHänen puhuttelemansa henkilö oli kykenemätön vastaamaan. Hän\nseisoi kuninkaan edessä liikkumattomana ja tuijottavin silmin,\njoiden luometkin näyttivät rävähtämättömiltä, ikäänkuin olisi hän\nsilmänräpäyksessä muuttunut vanhaksi kuvapatsaaksi ritariajoilta\n-- niin äkkiä olivat hänen kovat kasvonpiirteensä ja voimakkaat\nraajansa jäykistyneet kokemastansa iskusta. Ja seuraavassa hetkessä\nhän saman patsaan tavoin, kun sitä kohtaa salama, kaatui hervottomana\nmaahan, raskaasti voihkaisten. Kuningas hätääntyi tavattomasti,\nhuusi Heriotia ja Maxwellia avuksi ja -- mielenmaltti kun ei ollut\nhänen erityisiä ominaisuuksiansa -- juoksenteli edes takaisin\ntyökammiossaan, huudahdellen: \"Vanha ja rakastettu palvelijani\n-- joka pelasti meidän voidellun itsemme! _Vae atque dolor!_\nHuntinglenin loordi, katsokaa minuun -- katsokaa minuun, mies, ja\npoikanne saakoon naida Saban kuningattaren, jos mielensä tekee.\"\n\nTällöin olivat Maxwell ja Heriot kohottaneet vanhan aatelismiehen ja\nasettaneet hänet nojatuoliin, kuninkaan pitkittäessä lohdutuksiaan\njärjestelmällisemmin, havaitessaan hänen alkavan tointua.\n\n\"Nostakaa päänne -- nostakaa päänne, ja kuunnelkaa omaa ystävällistä\nsynnyinmaanne ruhtinasta. Jos siinä on häpeätä, mies, niin se ei\ntule tyhjin käsin -- varoja riittää sen kultaamiseksi -- kelpo\nmyötäjäiset, eikä ollenkaan huono syntyperä. Jos hän on ollut\nhukkateillä, niin teidän poikanne hänet niille eksytti, ja poikanne\nvoi hänestä jälleen tehdä kunniallisen naisen.\"\n\nNämä huomautukset olivat kyllä tavalliseen tapaukseen järjellisiä,\nmutta ne eivät tuottaneet tyynnytystä loordi Huntinglenille, jos hän\nniitä täydellisesti tajusikaan. Nopeammin tehosi hänen hyväsydämisen\nvanhan herransa niiskutus, joka alkoi säestää ja keskeyttää\nkuninkaallista puhetta. Iso kyynel kumpusi vastahakoisesti loordin\nsilmästä, kun hän suuteli kuihtuneita käsiä, jotka kuningas vähemmän\narvokkaasti ja hillitysti itkien luovutti hänelle ensin vuorotellen\nja sitte molemmat yhtaikaa, kunnes miehen tunteet kokonaan pääsivät\nvoitolle hallitsijan arvokkuuden tajunnasta ja hän tarttui loordi\nHuntinglenin käsiin, pudistaen niitä tasa-arvoisen ja likeisen\nystävän myötätuntoon heltyneenä.\n\n\"_Compone lachrymas_\", kehoitti hallitsija; \"ole kärsivällinen, mies,\nole kärsivällinen. Hiiteen koko neuvosto ja Charles-lapsonen, Steenie\nja kaikki -- poikasi ei tarvitse naida häntä, koska se koskee sinuun\nniin syvältä.\"\n\n\"Poikani _pitää_ naida hänet, kautta taivaan!\" vastasi jaarli,\nsuoristautuen seisaalle, pyyhkäisten kyyneleen silmästään ja\nyrittäen tasaantua levolliseksi. \"Pyydän teidän majesteetiltanne\nanteeksi, mutta poikani pitää naida hänet, häpeä myötäjäisinään,\nvaikka hän olisi koko Espanjan tunnetuin ilotyttö. Jos poikani antoi\nsanansa, niin hänen on siinä pysyttävä, vaikka sen saaja olisi\nhalvin katuharava -- hänen on se tehtävä, taikka ottaa oma tikarini\nhengen, jonka hänelle annoin. Jos hän kykeni alentumaan niin kehnoon\npetokseen vaikkapa kunnottomuuden eksyttämiseksi, niin naikoon\nkunnottomuuden.\"\n\n\"Ei, ei!\" huomautteli hallitsija edelleen, \"asiat eivät ole niin\nhuonolla kannalla -- Steenie itsekään ei koskaan luullut häntä\nkatukulkijameksi, silloinkaan kun ajatteli hänestä pahinta\".\n\n\"Jos se voi ollenkaan lohduttaa Huntinglenin loordia\", virkkoi\nkultaseppä, \"niin voin vakuuttaa hänelle, että lady on hyvää sukua ja\nmitä puhtain maineeltaan\".\n\n\"Olen pahoillani siitä\", sanoi loordi Huntinglen, mutta keskeytti\nlauseensa, jatkaakseen: \"Taivas minulle suokoon anteeksi\nkiittämättömyyteni sellaisesta lohdusta! -- mutta melkein\npahoittelen, että hän kuvauksenne mukaan on niin paljoa parempi\nkuin se roisto ansaitsee. Tulla tuomituksi naimaan kauneutta ja\nviattomuutta ja kunniallista syntyperää --\"\n\n\"Niin, ja rikkautta, mylord -- rikkautta\", täydensi kuningas, \"on\nlaupiaampi rangaistus kuin hänen petollisuutensa sietäisi saada\".\n\n\"Siitä on kauvan\", sanoi katkeroittunut isä, \"kun huomasin hänet\nitsekkääksi ja kovasydämiseksi; mutta olla valapatto valehtelija --\nen ollut koskaan peljännyt sellaisen tahran kohtaavan sukuani! En\ntahdo enää koskaan nähdä häntä silmissäni.\"\n\n\"Älkääs nyt, mylord, älkääs nyt\", tuumi kuningas. \"Pitäähän teidän\nläksyttää hänet juurta jaksain, ja myönnän kyllä, että teidän\ntulisi puhua enemmän Demean kuin Mition tapaan, _vi nempe et via\npervulgata patrum;_ mutta kerrassaan kohtuutonta olisi, että te\nette enää päästäisi näkyviinne ainoata poikaanne. Sanonpa teille,\nmies, että Charles-lapsonen -- mutta mistään hinnasta en soisi hänen\nsitä kuulevan -- voisi harhaannuttaa puolet Lontoon tytöistä ennen\nkuin minulla olisi sydäntä käyttää niin kovia sanoja kuin te olette\nlausunut tuosta Dalgarnonne juuttaasta.\"\n\n\"Sallikoon teidän majesteettinne minun poistua\", pyysi loordi\nHuntinglen, \"ja menetelköön asiassa oman kuninkaallisen\noikeudentuntonne mukaan, sillä minä en halua hänelle mitään\nsuosiollisuutta\".\n\n\"No, niin, mylord, se tapahtukoon; ja jos teidän ylhäisyytenne voi\najatella\", lisäsi hallitsija, \"mitään meidän vallassamme olevaa\nviihdytystä itsellenne --\"\n\n\"Teidän majesteettinne armollinen myötätunto\", vastasi loordi\nHuntinglen, \"on jo viihdyttänyt minua niin pitkälle kuin maailma\nvoipi; muun täytyy tulla kuninkaitten Kuninkaalta\".\n\n\"Hänen hoivaansa toivotan sinut, vanha ja uskollinen palvelijani\",\nvirkkoi Jaakko liikutettuna, kun jaarli vetäytyi pois. Kuningas\njäi joksikin aikaa ajatuksiinsa, ja huomautti sitte Heriotille:\n\"Kilkku-Geordie, sinä tunnet kaikki hovimme yksityiset asiat, ja\nolet tuntenut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka sinä viisaana miehenä\nkyllä kuulet ja näet, vaan et sano mitään. No, mielelläni tahtoisin\ntietää erään seikan, viisaustieteellisen tutkiskelun kannalta. Oletko\nmilloinkaan kuullut lady Huntinglen-vainajan, ylvään loordimme\nedesmenneen puolison, astahtaneen hiukan syrjään elämänpolullaan\n-- tarkoitan, liukastuneen, luoneen tyvivanteensa taikka muuta\nsellaista, ymmärräthän?\"\n\n\"Niin totta kuin olen rehellinen mies\", vakuutti George Heriot hiukan\nkummastuksissaan kysymyksestä, \"en ole koskaan kuullut hänelle\ntehdyksi vääryyttä vähäisimmälläkään epäluulolla. Hän oli ylevä lady,\nhyvin huolellinen käyttäytymisessään, ja eli sopusoinnussa miehensä\nkanssa, paitsi että kunnon kreivitär oli jossain määrin puritaani ja\npiti enemmän seuraa pappien kanssa kuin oli oikein mieleistä loordi\nHuntinglenille, jonka teidän majesteettinne hyvin tietää vanhan\nryyppivän ja sadattelevan maailman mieheksi.\"\n\n\"Voi, Geordie\", huudahti kuningas, \"ne ovat vanhanaikaisia\nheikkouksia, joista mekään emme uskalla väittää olevamme ihan vapaa.\nMutta maailma huononee päivä päivältä, Geordie. Tämän aikakauden\nnuorukaiset saattavat hyvin sanoa runoilijan mukaan:\n\n    \"'Aetas parentum, pejor avis, tulit\n    nos nequiores.'\n\n\"Tuo Dalgarno ei juo niin paljoa tai kiroile niin usein kuin hänen\nisänsä; mutta hän on naisiin menevä, Geordie, ja rikkoo sekä\nsanansa että valansa. Mitä tulee kertomaasi ladystä ja papeista,\nniin me olemme kaikki lankeemukselle alttiita, Geordie, papit\nja kuninkaat kuten muutkin, ja kuka tietää, vaikka siinä olisi\nselitys Dalgarnon ja hänen isänsä erilaisuuteen? Jaarli on itse\nkunniallisuus eikä välitä maailman tavarasta sen enempää kuin jalo\najokoira haisunäädän nuuskimisesta; mutta hänen poikansapa pyrki\npaaduttamaan itsensä röyhkeästi meitä kaikkia vastaan -- meitä\nitseämme, Steenietä, Charles-lapsukaista ja neuvostoamme vastaan\n-- kunnes kuuli myötäjäisistä, ja silloin, kautta kuninkaallisen\nkruununi, hän loikkasi kuin kukko karviaismarjaan! Tuollaiset\neroavaisuudet vanhemman ja pojan välillä eivät ole selitettävissä\nluonnollisesti, kuten osoittavat Baptista Porta, Mikael Scott _de\nsecretis_ ja muut. Voi, Kilkku-Geordie, jos kattilanpaikkuusi\nja kaikenlaisten metalliastiain takojana kalkuttelusi ei olisi\nkilkuttanut kaikkea kielioppia kaikkoamaan ajukopastasi, niin olisin\nvoinut seikkaperäisemmin selostaa sinulle sitä asiaa.\"\n\nHeriot oli liian suoraluontoinen ilmaistakseen tämän perusteella\nsuurtakaan mielipahaa kieliopintojensa hukkaantumisesta.\nVaatimattomasti huomautettuaan nähneensä montakin miestä, jotka eivät\nkyenneet pitämään päässään isänsä hattua, vaikka kenenkään ei ollut\nepäilty käyttäneen heidän isänsä yömyssyä, hän vain tiedusti, oliko\nloordi Dalgarno siis suostunut tekemään oikeutta lady Hermionelle.\n\n\"Totisesti, mies, enpä juuri muutakaan luule hänen tekevän\", vastasi\nkuningas. \"Annoin hänelle neuvostossa sen laskelman ladyn maallisesta\nhyvyydestä, jonka sinulta sain, ja me myönsimme hänelle puoli\ntuntia sen palan märehtimiseen. Se on erinomaista luettavaa hänen\njärkevystyäksensä. Jätin Charles-lapsosen ja Steenien selittelemään\nhänelle velvollisuuden vaatimuksia, ja jos hän kykenee vastustamaan,\nmitä _he_ häneltä haluavat -- niin soisin hänen opettavan _minulle_\nsen tempun. Voi, Geordie, Kilkku-Geordie, suuremmoista oli kuulla\nCharles-lapsosen valaisevan teeskentelyn pahetta ja Steenien\nluennoitsevan hillittömyyden törkeydestä!\"\n\n\"Minä, pelkään, olisin saattanut ajatella vanhaa sananlaskua siitä,\nmiten paholainen morkkaa syntiä\", ei George Heriot malttanut olla\ntokaisematta.\n\n\"Lempo sielumme periköön, veikkonen\", äännähti kuningas punehtuen,\n\"etpä sinä ujostele! Minä suon sinulle luvan haastaa vapaasti, ja\netpä heikkarissa annakaan sen oikeuden hukkaantua _non utendo_\n-- ei se sinulla supistumaan pääse. Onko mielestäsi soveliasta,\nettä Charles-lapsonen antaisi ajatustensa näkyä julki? Ei, ei --\nruhtinaitten mietteet ovat _arcana imperii -- qui nescit dissimulare\nnescit regnare_. Jokainen alamainen on velvollinen lausumaan koko\ntotuuden kuninkaalle, mutta velvoitus ei ole vastavuoroinen. Ja\nmitä siihen tulee, että Steenie on entisvuosina ollut jonkun aikaa\nhulivili, niin sopiiko sitä syytää hänen silmilleen sinun, joka olet\nhänen kultaseppänsä ja jolle hän on velkaa huikean summan?\"\n\nHeriot ei katsonut tarpeelliseksi näytellä Zenon osaa ja uhrautua\nsiveellisen totuuden puoltamiseksi; hän ei kuitenkaan sanojansa\nperäyttämällä luopunut siitä, vaan ainoastaan ilmaisi mielipahansa\nhänen majesteettinsa närkästyttämisestä, ja se tyydytti leppeätä\nkuningasta riittävästi.\n\n\"Ja nyt, Geordie\", hän sanoi, \"lähdemmekin sen rikkojan luo ja\nkuulustamme, mitä hänellä on sanottavana puolestaan, sillä minä\ntoimitan sen jutun selväksi vielä tänä päivänä. Sinun pitää tulla\nmukaan, sillä todistustasi voidaan tarvita.\"\n\nKuningas astui edellä isompaan huoneeseen, missä prinssi,\nBuckinghamin herttua ja pari valtakunnanneuvoston jäsentä istui\npöydän ääressä, jonka edessä seisoi loordi Dalgarno niin rentoa\nhuolettomuutta ja välinpitämättömyyttä ilmaisevassa asennossa kuin\nsen ajan kankea puku ja esiintymistapa sallivat.\n\nKaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti, kuninkaan vaappuessa\nhajasäärin valtaistuimelleen, viitaten Heriotia seisomaan takanaan.\n\n\"Me toivomme\", sanoi hänen majesteettinsa, \"että loordi Dalgarno on\nvalmistautunut tekemään oikeutta onnettomalle ladylle sekä omalle\nmaineelleen ja kunnialleen?\"\n\n\"Saanko nöyrästi kysyä, mikä on rangaistuksena\", virkkoi loordi\nDalgarno, \"siinä tapauksessa, että valitettavasti huomaisin\nmahdottomaksi mukautua teidän majesteettinne vaatimuksiin?\"\n\n\"Karkoitus hovistamme, mylord\", ilmoitti kuningas; \"hovistamme ja\nsuosiostamme\".\n\n\"Niin onnettomaksi kulkuriksi kuin koitunenkin\", sanoi loordi\nDalgarno hillityn ivallisesti, \"vien ainakin mukanani teidän\nmajesteettinne kuvan, sillä minä en ikinä näe toista samanlaista\nkuningasta\".\n\n\"Ja karkoitus valtioistamme, mylord\", huomautti prinssi ankarasti.\n\n\"Sen tulee tapahtua laillista tietä, suvaitkoon teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne minun muistuttaa\", vastasi Dalgarno syvää kunnioitusta\nteeskennellen, \"enkä ole kuullut olevan asetusta, joka pakoittaa\nmeidät sellaisen rangaistuksen uhalla naimaan jokaisen naisen, jonka\nkanssa tulemme hullutelleeksi. Kenties voi hänen armonsa Buckinghamin\nherttua sanoa minulle?\"\n\n\"Sinä olet heittiö, Dalgarno\", tokaisi korskea ja kiivas suosikki.\n\n\"Hyi, mylord -- vangille, ja kuninkaallisen ja isällisen kuomanne\nkuullen!\" pahoitteli loordi Dalgarno. \"Mutta mitäpä pitkistä\npuheista. Olen tutkinut tästä luettelosta, mitä tavaroita ja\ntalletuksia on Erminia Paulettilla, jalosukuisen -- niin, häntä\nsanotaan jalosukuiseksi, jollen lue väärin -- genualaiseen\nSansovino-haaraan kuuluvan Giovanni Pauletti-vainajan ja yhtä\njalosukuisen Glenvarlocheista polveutuvan lady Maud Olifauntin\ntyttärellä. No, vahvistan olleeni Espanjassa kihloissa tämän\njalosukuisen ladyn kanssa, ja keskenämme sattui _praelibatio\nmatrimonii_. Mitä vaatii minulta nyt muuta tämä vakava kokous?\"\n\n\"Että hyvitätte ladylle tekemänne törkeän ja tunnottoman vääryyden,\nmenemällä hänen kanssaan tunnin kuluessa naimisiin\", ilmoitti prinssi.\n\n\"Ka, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun huomauttaa\",\nvastasi Dalgarno, \"että olen hiukan sukua eräälle vanhalle jaarlille,\njoka sanoo itseänsä isäkseni, ja hän saattaa pidättää itselleen\nhiukan äänivaltaa tässä asiassa. Voi, jokainen poika ei ole siunattu\nkuuliaisella isällä!\" Hän uskalsi ohimennen vilkaista valtaistuimeen\npäin, antaakseen merkitystä viime sanoilleen.\n\n\"Me olemme itse puhuneet loordi Huntinglenin kanssa\", ilmoitti\nkuningas, \"ja saaneet valtuutuksen suostua, hänen nimessään\".\n\n\"En olisi koskaan voinut odottaa saavani niin ylhäistä puhemiestä\",\nhuomautti Dalgarno, tuskin salaten halveksivaa irvistystä. \"Ja isäni\non suostunut? Hänellä oli tapana sanoa ennen Skotlannista lähtöämme,\nettä Huntinglenin ja Glenvarlochin veri ei sekautuisi, vaikka\nkumpaistakin kaadettaisiin samaan astiaan. Kenties haluaa hän tehdä\nkokeen?\"\n\n\"Mylord\", sanoi Jaakko, \"sikseen jo joutavat puheet. Tahdotteko heti\nja _sine mora_ ottaa sen ladyn vaimoksenne meidän kappelissamme?\"\n\n\"_Statim atque instanter_\", vastasi loordi Dalgarno, \"sillä minä\nhuomaan siten menetellessäni pääseväni tilaisuuteen tekemään suuria\npalveluksia yhteiskunnalle -- saan rikkauksia teidän majesteettinne\ntarpeiksi ja kauniin vaimon hänen armonsa Buckinghamin herttuan\nkäytettäväksi\".\n\nHerttua nousi, astui pöydän päähän, missä loordi Dalgarno seisoi, ja\nkuiskasi hänen korvaansa: \"Sinä olet ennen asettanut kauniin sisaren\nkäytettäväkseni.\"\n\nTämä ilkku vihlaisi pahasti loordi Dalgarnon väkinäistä tyyneyttä.\nHän kavahti kuin kyyn pistämänä, mutta malttui taas heti ja tähysti\nherttuan vielä hymyileviä kasvoja sammumatonta vihaa ilmaisevin\nkatsein, samassa kun vasemman käden etusormella viittasi miekkansa\nkahvaan, mutta niin vaivihkaa, että merkkiä tuskin huomasi kukaan\nmuu kuin Buckingham. Herttua hymyili hänelle toistamiseen katkeran\nhalveksivasti ja palasi istuimelleen totellen kuningasta, joka\nhuuteli: \"Istuudu, Steenie, istumaan, minä käsken -- me emme suvaitse\ntäällä mitään suukopua.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissanne minun\nkärsivällisyydestäni\", vakuutti loordi Dalgarno, \"ja jotta\nvoin sitä paremmin säilyttää sen, en tässä seurassa enää virka\nainoatakaan sanaa, paitsi mitä minun lausuttavakseni asettaa se\nkirkollisen käsikirjamme autuaaksitekevä osa, jossa meidän käsketään\n'päältäiskein' rakastaa vaimoamme\".\n\n\"Sinä olet paatunut vintiö, Dalgarno\", pahastui kuningas, \"ja\njos minä olisin se tyttö, niin kautta isäni sielun sietäisinkin\nmieluummin sen häpeän, että olin sattumalta osunut jalkavaimoksesi,\nkuin uskaltaisin tulla aviovaimoksesi. Mutta hänen pitää olla meidän\nerityisessä suojeluksessamme. Tulkaa, hyvät herrat, me tahdomme itse\nnähdä nämä herttaiset vihkiäiset.\" Hän antoi merkin nousemisellaan\nja siirtyi ovelle päin saattueensa seuraamana. Loordi Dalgarno kulki\nmukana ääneti ja kenenkään häntä puhuttelematta, mutta näköjään yhtä\nhuolettomana käynniltään ja ryhdiltään kuin olisi hän todellakin\nollut onnellinen sulhanen.\n\nHe saapuivat kappeliin sivukäytävää myöten, joka johti\nkuninkaallisesta huoneustosta. Alttarin ääressä seisoi\nkirkkoruhtinaallisessa puvussaan Winchesterin piispa, ja toisella\npuolella Monna Paulan tukemana valju, kuihtunut ja puolittain\nhengettömältä näyttävä lady Hermione eli Erminia Pauletti.\nLoordi Dalgarno kumarsi hänelle syvään, ja huomatessaan, miten\nkauhistuneesti lady katsoi häneen, astui prinssi morsiamen luo ja\nlausui hänelle hyvin arvokkaasti: \"Madam, ennen kuin alistutte\ntämän miehen käskyvaltaan, sallikaa minun ilmoittaa teille, että\nhän on täydellisesti puhdistanut kunnianne, mitä tulee entiseen\nseurusteluunne. Teidän on harkittava, tahdotteko panna omaisuutenne\nja onnenne sellaisen henkilön käsiin, joka on osoittautunut kaikelle\nluottamukselle arvottomaksi.\"\n\nVaivoin sai lady sanoiksi vastauksensa. \"Hänen majesteettinsa on\nhyväntahtoisesti\", hän virkkoi, \"huolehtinut omaisuuteni osan\nvaraamisesta säädylliseksi elannokseni. Jäännös ei ole paremmin\nkäytettävissä kuin sen nuhteettoman maineen ostamiseen takaisin,\njoka minulta riistettiin, ja tilaisuuden hankkimiseen päivieni\npäättämiseksi rauhallisesti ja yksinäisesti.\"\n\n\"Sopimus on laadittu\", huomautti kuningas, \"oman valvontamme\nalaisena, jolloin on erityisesti purettu _potestas maritalis_ ja\nmäärätty, että he asuvat erillään. Solmikaa heidät siis niin väleen\nkuin voitte, loordi piispa, jotta he sitä pikemmin pääsevät erilleen.\"\n\nPiispa avasi kirjansa ja alotti vihkimismenot noin harvinaisissa\nja huonoenteisissä olosuhteissa. Morsiamen vastaukset ilmaistiin\nvain pään ja ruumiin taivutuksilla, mutta sulhanen esitti osaansa\näänekkäästi ja rohkeasti, sävyn muistuttaessa kevytmielisyyttä,\njollei ylenkatsetta. Toimituksen päätyttyä astui loordi Dalgarno\nikäänkuin tervehtimään morsianta, mutta nähdessään tämän peräytyvän\nsäikkyen ja inhoten tyytyi hän kumartamaan tälle syvään. Sitte hän\nsuoristausi täyteen mittaansa ja venyttelihe kuin koetellakseen\nraajojensa voimaa, mutta soreasti ja asentoansa rajusti muuttamatta.\n\"Voisin vielä pyörähdellä kipakkaa\", hän haastoi, \"vaikka olen\nkahleissa -- mutta ne ovat kullasta ja kepeät kantaa. Kas, huomaanpa\nkaikkien silmäilevän minua kylmäkiskoisesti, ja aika on minun lähteä.\nAurinko paistaa muuallakin kuin Englannissa! Mutta ensin täytyy minun\nkysyä, miten tämä kaunoinen lady Dalgarno on majoitettava. Mielestäni\non säädyllistä minun tietää se. Onko hänet lähetettävä armollisen\nherttuan haaremiin? Vai onko tämä arvoisa porvari kuten ennenkin --\"\n\n\"Hillitse herja kielesi!\" käski hänen isänsä, loordi Huntinglen, joka\noli vihkimisen aikana pysytellyt taampana ja nyt äkkiä esille astuen\ntarttui ladyä käsivarteen, hänen arvottomaan puolisoonsa kääntyneenä.\n\"Lady Dalgarno\", hän jatkoi, \"jää kuin leskenä minun talooni. Leskenä\nminä häntä pidän yhtä suuresti kuin olisi hauta ummistunut hänen\nkunniattoman miehensä yli.\"\n\nLoordi Dalgarno näytti hetkellisesti joutuvan kovin hämmentyneeksi\nja virkkoi allapäin: \"Jos sinä voit toivottaa minut kuolleeksi, en\nminä perijänäsikään voi maksaa samalla kohteliaisuudella takaisin.\nHarvat Israelin esikoiset\", hän lisäsi tointuen ainoasta liikutuksen\nkosketuksesta, mitä hänessä oli tällaikaa havaittu, \"voivat\nvilpittömästi lausua samaa. Mutta minä varmistutan sinut ennen\nlähtöäni siitä, että minä olen totinen vesa suvussa, joka on kuuluisa\nkärsimiensä vääryyksien muistamisesta.\"\n\n\"Minua ihmetyttää, että teidän majesteettinne kuuntelee häntä vielä\",\nsanoi Kaarlo-prinssi. \"Olemme mielestäni suoneet kylliksi sijaa hänen\njulkealle hävyttömyydelleen.\"\n\nMutta Jaakossa herätti tällainen kohtaus juorunhaluista mielenkiintoa\neikä hän malttanut ehkäistä kinastusta, vaan vaiensi poikaansa:\n\"Hiljaa, Charles-lapsonen -- olehan nyt kiltti lapsukainen, hiljaa!\nTahdon kuulla, mitä sillä röyhkeällä riiviöllä on sanottavaa.\"\n\n\"Ainoastaan että jollei minulle annetussa omaisuusarviossa olisi\nollut erästä ainokaista riviä\", selitti Dalgarno, \"ei mikään muu\nsen sisältämä olisi voinut lahjoa minua ottamaan tuon naisen kättä\nomaani\".\n\n\"Se rivi oli varmastikin _summa totalis\"_, arveli kuningas.\n\n\"Ei ollut, sire\", vastasi Dalgarno. \"Loppusumma olisi tosiaan\nsaattanut olla harkinnan arvoinen skotlantilaiselle kuninkaallekin\nvielä hiljakkoin, mutta se ei olisi minulle tarjonnut suurtakaan\nviehätystä, jollen olisi tässä nähnyt merkintää, joka antaa minulle\nkostamisvallan Glenvarloch-sukuun nähden. Asettaessaan hääsoihdun\nkäteeni antoi valju morsian minulle siten vallan polttaa äitinsä\ntalon tuhaksi!\"\n\n\"Mitä nyt!\" kummeksui kuningas. \"Mitä hän höpöttää, Kilkku-Geordie?\"\n\n\"Tämä ystävällinen porvari\", jatkoi loordi Dalgarno, \"on käyttänyt\nladylleni ja siten nyt onnekseni minulle kuuluvan summan erään\nkiinnityskirjan hankkimiseen, jonka vakuutena on Glenvarlochin\nsukuomaisuus. Jollei sitä lunasteta ennen puoltapäivää huomenna, saan\nminä sen perusteella omakseni niiden uljaat alueet, jotka aikoinaan\nnimittivät itseään meidän sukumme kilpailijoiksi.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" kysyi kuningas.\n\n\"Liiankin totta se on, teidän majesteettinne\", vastasi kultaseppä.\n\"Lady Hermionen maksettua rahat alkuperäiselle velkojalle oli minun\npakko kunniallisena ja rehellisenä välittäjänä siirrättää oikeudet\nhänelle, ja epäilemättä ne nyt joutuvat hänen miehelleen.\"\n\n\"Mutta valtuutus, mies\", muistutti kuningas, \"valtiorahastomme\nmaksettavaksi osoitettu valtuutus? Eikö nuori mies sen avulla voisi\nsaada lunastusvaroja?\"\n\n\"Valitettavasti on hän hukannut sen taikka muuttanut jotenkuten\nrahaksi -- sitä ei löydy, teidän majesteettinne. Hän on mitä\nkovaonnisin nuorukainen!\"\n\n\"Jo on tämä kaunista!\" päivitteli kuningas, alkaen hypistellä\nihokkaansa ja housujensa nauhasolmuja ähmissään. \"Me emme voi auttaa\nhäntä suorittamatta velkaamme kahteen kertaan, ja valtiorahastomme\nnykyisellään ollessa saamme niitä tuskin kertaalleenkaan kuitatuiksi.\"\n\n\"Olette kertonut minulle uutisen\", virkkoi loordi Dalgarno, \"mutta\nminä en käytä sitä edukseni\".\n\n\"Älä tee sitä\", pyysi hänen isänsä, \"ole rohkea heittiö, kun kerran\nheittiöksi lyöttäysit, ja etsi kostoa aseilla äläkä koronkiskurin\nkeinoilla\".\n\n\"Suo anteeksi, isäseni\", vastasi loordi Dalgarno, \"kynä ja muste ovat\nnyt varmimpina kostovälineinäni, ja enemmän maata voittaa lakimies\noinaannahallaan kuin Andrea Ferrara lampaanpäisellä kahvallaan.\nMutta, kuten jo sanoin, minä en tahdo käyttää mitään satunnaista\netua. Odotan kaupungissa huomenna Covent-puutarhan lähettyvillä; jos\njoku maksaa lunastusrahat kirjurilleni, jonka hallussa asiakirjat\novat, sitä parempi loordi Glenvarlochille. Jollei niin tapahdu, niin\nlähden seuraavana päivänä matkalle pohjoista kohti mitä kiireimmin\nottamaan tilukset huostaani.\"\n\n\"Ota mukaasi isän kirous, kurja hylky!\" huudahti loordi Huntinglen.\n\n\"Ja kuninkaan, joka on _pater patriae\"_, lisäsi Jaakko.\n\n\"Toivon kestäväni keveästi kumpaisenkin\", sanoi loordi Dalgarno,\nkumarsi ympärilleen ja poistui paikalta. Kaikki läsnäolijat,\njoita hänen horjumaton paatumuksensa oli painostanut ja ikäänkuin\npeloittanut, havaitsivat voivansa hengittää vapaammin, kun hän\noli viimeinkin lähtenyt seurasta. Loordi Huntlingen omistautui\nuuden miniänsä viihdyttelyyn ja vei hänet mukanaan, mutta kuningas\nei vieläkään lähettänyt neuvoskuntaansa hajalle, vaan palasi\nistuntohuoneeseen, vaikka hetki jo oli harvinaisen myöhäinen.\nHeriotin käskettiin yhä pysyä saapuvilla, mutta syytä ei hänelle\nselitetty.\n\n\n\n\n33. LUKU.\n\nKuningas tuomarina.\n\n\nTuskin oli Jaakko jälleen asettunut istuimelleen neuvostopöydän\nääreen, kun hän alkoi liikahdella, yskiä, käyttää nenäliinaansa ja\nmuilla oireilla ilmaista, että hän mietti pitkää puhetta. Neuvosto\ntasaantui asianmukaisen tarkkaavaksi. Kaarlo, joka oli käsityksissään\nsäädyllisyydestä yhtä ankara kuin hänen isänsä esiintyi siitä\nvälinpitämättömänä, suoristausi jäykän ja kunnioittavan\nhuomaavaiseksi, mutta tajuten vaikutusvaltansa sekä isään että\npoikaan heittäysi korskea suosikki huolettomampaan asentoon\nistuimellaan ja omaksui kyllä kuuntelevan sävyn, mutta näköjään\nenemmän hovimenojen noudattamiseksi kuin velvollisuuden tunnosta.\n\n\"Kaiketikin, hyvät herrat\", alotti hallitsija, \"jotkut teistä jo\najattelevat virkistyshetken menneen ohitse ja ajan tulleen kysyä\nniinkuin orja huvinäytelmässä: _quid de symbolo?_ Siitä huolimatta on\noikeuden jakaminen ja tuomiopäätösten laatiminen meidän ruokanamme\nja juomanamme, ja nyt aiomme pyytää teidän viisauttanne harkitsemaan\nnuoren onnettoman loordi Glenvarlochin juttua ja katsomaan, voidaanko\nmitään meidän kunniaamme soveltuvaa tehdä hänen hyväkseen.\"\n\n\"Minua kummastuttaa, että teidän majesteettinne viisaus tekee sen\nkysymyksen\", lausui herttua. \"On selvää, että tuo Dalgarno on\npaljastunut mitä häpeämättömimmäksi lurjukseksi, joten siis täytyy\nmyös olla ilmeistä, että jos loordi Glenvarloch olisi lävistänyt\nhänet miekallaan, olisi maailmasta vain saanut lähdön heittiö, joka\noli elänyt siinä liian kauvan. Nähdäkseni on loordi Glenvarloch\nkokenut paljon vääryyttä, ja pahoittelen, että minulla on itselläni\nollut jonkun verran osuutta siihen tuon petollisen miehen uskoittelun\njohdosta.\"\n\n\"Sinä puhut kuin lapsi, Steenie -- tarkoitan Buckinghamin herttua\",\nvastasi kuningas, \"ja niinkuin koulujen ajatusoppia tuntematon, sillä\nteko saattaa olla moitteeton tai ansiollinenkin _quoad hominem_,\nsiihen _henkilöön_ nähden, johon toimenpide kohdistuu, ja kuitenkin\nmitä rikollisin _quoad locum_, kun ottaa lukuun paikan, _missä_\nse tapahtuu, niinkuin mies saattaa laillisesti tanssia kipakkaa\ntaikka mitä hyvänsä pyörähtelyä kapakassa, muttei _inter parietes\necclesiae_. Vaikka siis loordi Dalgarnon pistäminen olisi saattanut\nolla hyvä teko, kun hän on tuollaiseksi osoittautunut, missä tahansa\nmuualla, niin joutui asia selvän lain alaiseksi, kun väkivaltaa\nyritettiin hovin alueella. Sillä minun täytyy sanoa teille, hyvät\nherrat, että tappelukielto olisi peräti hyödytön meidän hovissamme,\njos sitä voitaisiin kiertää todistamalla lyöty henkilö heittiöksi.\nOn suuresti valitettava seikka, että minä en tiedä kristikunnassa\nainoatakaan hovia, missä ei tavata heittiöitä, ja jos ihmiset saavat\nrikkoa rauhaa näiden löylyttämisen verukkeella, niin sateleepa\npuukkoja ihan eteishuoneessamme.\"\n\n\"Mitä teidän majesteettinne lausuu\", huomautti Kaarlo-prinssi,\n\"on teidän ainaisen viisautenne tukemaa. Palatsien alueiden tulee\nolla pyhiä niinkuin kuninkaitten persoonankin, jota alhaisimmatkin\nkansat kunnioittavat vain askelta alempana jumaliansa. Mutta teidän\nmajesteettinne tahto voi määräillä tämän ja kaikkien muiden lakien\nankaruutta, ja teidän vallassanne on hänen juttuansa harkitessanne\nmyöntää äkkipikaiselle nuorelle miehelle täysi anteeksianto.\"\n\n\"_Rem acu tetigisti, Carole, mi puerule_\", vastasi kuningas; \"ja\ntietäkää, hyvät herrat, että me olemme eräällä omalla ovelalla\nkojeellamme ja terävällä tarkkaamisellamme jo pohjia myöten tutkineet\ntuon loordi Grenvarlochin mielialaa. Luultavasti on joukossanne\njoitakuita, jotka muistavat, miten käsittelin mylady Laken\nkummallista juttua ja paljastin valheeksi hänen ja tyttärensä tarinan\nseinäverhon takana kuuntelemisesta. Tästäpä johduin aprikoimaan ja\nmuistin lukeneeni, että Dionysius, Syrakusan kuningas, jolla on\nhistoriassa nimityksenään _Tyrannos_, mikä ei kreikaksi merkitse\nkuten meidän kielessämme hirmuhallitsijaa, vaan ylvästä\nkuningasta, kenties hallitessa hiukan ankarampaa kuin me ja muut\nlailliset valtiaat, joilla oli muinaisena aikana nimityksenänsä\n_Basileis_ -- niin, tämä Syrakusan Dionysius rakennutti\ntaitavilla työläisillä itselleen _hörhön_ -- tiedättekö, mikä se on,\nloordi piispa?\"\n\n\"Tuomiokirkko, rohkenen arvata\", vastasi piispa.\n\n\"Mitä pentelettä, mies -- pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi\nkiroamisestani -- mutta mikään tuomiokirkko ei se ollut, vaan\nväijymispaikka, missä kuningas sai istua lymyssä ja kuunnella\nvankiensa haastelua. No niin, hyvät herrat, jäljitellen tuota\nDionysiusta, jonka otin esikuvakseni sitäkin mieluummin, kun hän oli\netevä kielimies ja piti hyvällä menestyksellä koulua valtaistuimelta\nluovuttuaan -- joko hän tahi hänen samanniminen jälkeläisensä, sillä\nei ole väliä -- olen rakennuttanut tuollaisen _hörhön_ Towerin\nvaltiovankilaan, enemmän saarnastuolin kuin tuomiokirkon mallisen,\nloordi piispa. Se johtaa päällikön kamarin seinäverhon taakse, missä\nme voimme istua kaikessa hiljaisuudessa kuuntelemassa sellaisten\nvankien puhelua, jotka on kytketty sinne valtiollisista rikoksista,\nja siten hiipiä vihollistemme salaisimpiinkin juoniin.\"\n\nPrinssi loi suurta tuskastusta ja vastenmielisyyttä ilmaisevan\nkatseen herttuaan. Buckingham kohautti olkapäitänsä, mutta liike oli\nniin keveä, että sitä tuskin huomasikaan.\n\n\"No niin, hyvät herrat, te tiedätte aamullisessa metsästyksessä\nsattuneen rähäkän -- en pääse puistatuksista ennen kuin saan\nkunnollisen yön unen. Juuri jälkeenpäin tuotiin esille sievä paashi,\njoka oli tavattu puistossa. Ympäristömme huolestunut valvonta\nvaroitti meitä tutkimasta häntä itse, mutta siitä huolimatta\nme pitäen henkeämme aina näitten kuningaskuntain palvelukselle\nomistettuna käskimme kaikkien poistua huoneesta, etenkin kun\nepäilimme sitä poikaa tytöksi. Mitäs arvelette, hyvät herrat?\n-- harvat teistä olisivat luulleet minulla olevan haukansilmää\nsellaiseenkin, mutta me kiitämme Jumalaa siitä, että me vanhanakin\ntiedämme moisista leluista sen verran kuin saattaa soveltua\nsäädyllisen vakavalle miehelle. No, hyvät herrat, me kuulustimme tätä\nmiehiseen vaatetukseen laittautunutta neitoa itse, ja vakuutanpa\nsen olleen näpsää ja johdonmukaista kyselyä. Sillä vaikka hän ensin\nväitti omaksuneensa tuon valepuvun suojellakseen naista, jonka\npiti esittää meille lady Hermionen anomus, tyttö kun vakuutti\nkaikesta sydämestään kiintyneensä armolliseen rouvaan, johtui\nmeidän epäilyksiimme _anguis in herba_, ja me teimme hänelle suoran\nkysymyksen, jolloin hänen oli pakko tunnustaa siveä kiintymyksensä\nGlenvarlochidekseen niin sievässä häpeän ja pelon kuohahduksessa,\nettä meillä oli tuska ja työ pidättäessämme omia silmiämme yhtymästä\nhänen itkuunsa. Hän myöskin paljasti meille tuon Dalgarnon kavalat\njuonet Glenvarlochidesta vastaan, kun petollinen ystävä oli\nhoukutellut tätä huonomaineisiin paikkoihin ja antanut ilkimielisiä\nneuvoja, joista kokematon nuorukainen johtui vahingoittamaan\nitseään ja pahastuttamaan meitä. Mutta niin lipevästi kuin hän\ntarinansa latelikin, emme me tahtoneet täydellisesti luottaa hänen\nkertomukseensa, vaan päätimme mieluummin yrittää koetta, jonka olimme\nkeksineet tuollaisiin tarpeisiin. Ja itse joutuisasti matkattuamme\nGreenwichista Toweriin asetuimme kuuntelijana tarkkaamaan, mitä\ntapahtuisi Glenvarlochideksen ja hänen paashinsa kesken, jonka\ntoimitimme hänen huoneeseensa, viisaasti harkiten, että jos he olivat\nyhdessä juonessa meitä pettääkseen, livahtaisi siitä varmasti jotakin\nilmi. Ja mitä luulette meidän nähneen, hyvät herrat? Ei mitään sinun\ntyrskyäksesi ja hykähdelläksesi, Steenie -- sillä epäilenpä, tokko\nsinä olisit kyennyt näyttelemään tuon nuoren Glenvarloch-poloisen\nmalttavaista ja kristillismielistä osaa. Hän on kuin kirkkoisä sinuun\nverrattuna, mies. Ja sitte me vielä edelleen koetellaksemme hänen\nkärsivällisyyttään hellitimme hänen niskaansa erään hovilaisen ja\nporvarin, nimittäin Sir Mungo Malagrowtherin ja tämän palvelijamme\nGeorge Heriotin, jotka läksyttivät poika-raiskaa eivätkä suuresti\nsäästäneet meidän kuninkaallista itseämmekään. Muistatkos, Geordie,\nmitä sinä sanoit vaimoista ja salasiipoista? Mutta minä annan sinulle\nanteeksi, mies -- ei ole yhtään tarvis polvistua, annan sinulle\nanteeksi -- sitä kerkeämmin, kun asia koskee erästä yksityisseikkaa,\njoka ei kovinkaan kartuttanut Salomon kunniaa, joten sen puuttumisen\nei voi sanoa halventavan omaamme. Mutta, hyvät herrat, kaiken\nkipeän ärsytyksen ja huonon esimerkin uhallakaan ei tuo poika-parka\nkertaakaan kirvoittanut kieleltään ainoatakaan säädytöntä sanaa\nmeistä, mikä saa meidät sitä enemmän ajattelemaan, joskin tahdomme\nkaikessa toimia teidän viisaan neuvonne mukaan, että tuo puistossa\ntapahtunut jupakka aiheutui pikapäissä ja tuskaannuttavan hämäyksen\njohdosta, ja senvuoksi suomme täydellisen anteeksiannon loordi\nGlenvarlochille.\"\n\n\"Olen hyvilläni siitä\", virkkoi Buckinghamin herttua, \"että teidän\narmollinen majesteettinne on johtunut siihen päätelmään, vaikka\nminä en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sitä tietä, jota myöten sen\nsaavutitte\".\n\n\"Minä toivon\", huomautti Kaarlo-prinssi, \"ettei teidän majesteettinne\nkatso korkeaan arvoonne soveltuvaksi astua sitä polkua usein\".\n\n\"En enää eläissäni, Charles-lapsonen, siitä annan kuninkaallisen\nsanani. Sanotaan, että kuuntelijat harvoin kuulevat hyvää itsestään\n-- kautta sieluni, vieläkin kuumoittavat korviani tuon vanhan\npeljättimen Sir Mungon pistelyt. Hän morkkasi meitä visukintuksi,\nSteenie -- varmasti voit sinä väittää päinvastaista. Mutta se\non pelkkää kateutta siinä ikäkulussa silvotussa syntisessä, kun\nhänellä ei itsellään ole kolikkoakaan kämmenellään eikä sormia\npuristaakseen sitä näppiinsä, jos hänellä olisikin.\" Kuningas\nunohti Sir Mungon julkeuden hihittäessään omalle sukkeluudelleen\nja viittasi siihen enää ainoastaan huomauttamalla: \"Meidän täytyy\nantaa sille vanhalle järsijälle _bos in linguam_ -- jotakin suun\ntukkeeksi, taikka hän sättii meitä Danista Bersabaan. Ja nyt, hyvät\nherrat, lähetettäköön loordi Glenvarlochia kohtaan päättämämme armon\nvaltuutus heti liikkeelle, hänen päästäkseen vapaalle jalalle,\nja koska hänen omaisuutensa näkyy hupenevan tyhjiin, tahdomme\nharkita, mitä suosiollisuutta voimme hänelle osoittaa. Hyvät herrat,\ntoivotan teille ruokahalua varhaista illallista varten, sillä meidän\ntyöskentelymme on lähestynyt sitä hetkeä. Charles-lapsonen ja\nSteenie, te jäätte maatamenoomme asti. Loordi piispa, suvaitkaa jäädä\nsiunaamaan ruokamme. Geordie Heriot, sananen kanssasi erikseen.\"\n\nHänen majesteettinsa veti porvarin erääseen nurkkaan,\nvaltakunnanneuvoston jäsenten kumartaessa ja poistuessa, niitä\nlukuunottamatta, joiden oli käsketty jääpyä. \"Geordie\", puheli\nkuningas, \"hyvä ja taattu palvelijani\" -- hän hypisteli ahkerasti\npukunsa ruusukkeita ja nauhoja -- \"näet meidän myöntäneen omasta\nluontaisesta oikeudentunnostamme, mitä se pitkäselkäinen mies,\nMoniplies kai hänen nimensä oli, tarjousi aimo lahjuksella ostamaan\nmeiltä; siitä me kieltäysimme kruunattuna kuninkaana, joka ei tahdo\nrahallisesta hyvityksestä myydä oikeuttansa tai armollisuuttansa. No,\nmikä mielestäsi pitäisi olla tästä tuloksena?\"\n\n\"Glenvarlochin loordin vapautus ja hänen paluunsa teidän\nmajesteettinne suosioon\", vastasi Heriot.\n\n\"Sen tiedän\", sanoi kuningas ärtyisesti. \"Sinä olet kovin tylsä\ntänään. Tarkoitan, mitä pitäisi mielestäsi tuon Monipliesin ajatella\nasiasta?\"\n\n\"Että teidän majesteettinne varmasti on mitä hyväsydämisin ja\nsuosiollisin hallitsija\", arveli Heriot.\n\n\"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että\nsuosiollinen\", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, \"kun meillä on\nympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme,\nellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen\nMonipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi\nGlenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti\nasettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka\nkieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun\ntarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna\nhänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista\nahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta\nvaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet.\nSaattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän\nkelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä\nmaksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä\ntäytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole\nmitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin\ntähdellistä.\"\n\nGeorge Heriot huokasi itsekseen. \"Voi, herrani\", ajatteli hän, \"rakas\nherrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua\nkuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin\nitsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!\"\n\nKuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen\nhäntä kaulukseen: \"Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja -- menehän.\nSinä olet viisas mies -- sovita se omalla tavallasi -- mutta älä\nunohda nykyistä ahdinkoamme.\" Porvari kumarsi ja läksi.\n\n\"Ja nyt, lapset\", virkkoi kuningas, \"mitä te toisistanne katselette\n-- ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja\nkuomaltanne?\"\n\n\"Ainoastaan\", vastasi prinssi, \"että teidän majesteettinne suvaitsisi\nkäskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen --\nvangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan\".\n\n\"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi\nsentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot\nsen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni\nsäjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt,\nmitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset.\"\n\n\n\n\n34. LUKU.\n\nJuonia.\n\n\nLukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen,\nkanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen\nalkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa\nnyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta\nvajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut\nmustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen\nnöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan,\nvoi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä\ntäysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta.\nNämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä\nasianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta\njokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän\nhämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut\naikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia,\nja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin\nkun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa\ntoimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon\nmukaan.\n\nKirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti\nraudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin\ntarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: \"Ei ole mitään\nlain esittämää pääsyaukkoa -- ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia\n-- ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin\npuolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta.\nKummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja\nhankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin\nkauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter\nsaattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani\n-- totta kyllä -- muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei\nvoi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin.\nOlen iloissani siitä -- minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän\ntietää salaisuuksistani liian monta -- minä liian monta hänen. Mutta\nei -- ei -- ei -- minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole\nmitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä\non kello?\"\n\n\"Juuri löi yksitoista, sir.\"\n\n\"Mene pulpettisi ääreen ulkopuolelle, poju\", käski kirjuri. \"Mitä nyt\ntehdä -- menetän vanhan jaarlin hyvät asiat ja -- mikä pahempi --\nhänen poikansa kehnot keinottelut. Vanha Heriot tarkkaa liikeasioita\nliian visusti, saadakseni enempää kuin viheliäiset tavalliset\npalkkioni. Whitefrisiarsin homma oli tuottoisa, mutta se on käynyt\nepävarmaksi siitä asti kun -- huh! -- mikä sai sen juuri nyt\nmieleeni? Kykenen tuskin pitämään kynääni -- jos ihmiset näkisivät\nminut tässä kunnossa! Willie\", huusi hän pojalle, \"pikarillinen\ntislattua! Kas niin, nyt voisin katsoa silmiin paholaistakin.\"\n\nHän lausui viime sanat ääneen ja ihan oven luona, jonka äkkiä\navasi Richie Moniplies, mukanaan kaksi herrasmiestä, joita seurasi\nkaksi kantajaa, sylissään rahapusseja. \"Jos voitte katsoa silmiin\npaholaista, master Skurliewhifter\", sanoi Richie, \"niin sitä vähemmin\nkai käännätte selkäänne moniaalle rahasäkille, jotka olen ottanut\nvapaudekseni tuoda teille. Saatana ja mammona ovat likeistä sukua.\"\nSamassa järjestivät kantajat taakkansa lattialle.\n\n\"Minä -- minä\", änkytti kummastunut kirjuri, \"en voi arvata, mitä\ntarkoitatte, sir\".\n\n\"Olenhan vain tuonut teille lunastusrahat loordi Glenvarlochin\npuolesta suoritukseksi eräästä hänen sukuperintöönsä otetusta\nkiinnityksestä. Ja tässä tulevat parahiksi master Reginald Lowestoffe\nja eräs toinen kunniallinen lakikoulun herrasmies toimituksen\ntodistajiksi.\"\n\n\"Minä -- minä vähän arvelen\", esteli kirjuri, \"että määräaika on\nmennyt umpeen\".\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kirjuri\", sanoi Lowestoffe, \"mutta te ette\nhäkäytä meitä -- kaupungin jokaisen torninkellon mukaan puuttuu vielä\nkolme neljännestä puolipäivän hetkestä\".\n\n\"Minun täytyy saada aikaa, hyvät herrat\", muistutti Andrew,\n\"tarkastaakseni kullan lukumäärältään ja painoltaan\".\n\n\"Tehkää työnne rauhassa, herra kirjuri\", myönnytti Lowestoffe. \"Me\nolemme jo nähneet jokaisen pussin sisällön lasketuksi ja punnituksi\nsekä sinetinneet ne. Tuossa ne ovat rivissä, kaksikymmentä luvultaan,\njokaisessa kolmesataa keltasirkkua -- me olemme todistamassa\nmaksutarjouksen laillisuutta.\"\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi kirjuri, \"vakuus kuuluu nyt mahtavalle\nloordille. Älkäähän hätäilkö, kunnes lähetän hakemaan loordi\nDalgarnoa -- tai mieluummin juoksenkin häntä noutamassa itse.\"\n\nNiin sanoen hän otti hattunsa, mutta Lowestoffe huusi: \"Moniplies\nveikkonen, pidä ovi kiinni, jos olet mies! Hän yrittää vain voittaa\naikaa. Suoraan puhuen, Andrew, jos tahdot, niin voit lähettää\nhakemaan vaikka Lempoa, joka on mahtavin minun tuntemani herra,\nmutta täältä sinä et hievahda ennen kuin olet vastannut esitykseemme\nhylkäämällä tai hyväksymällä kunnollisesti tarjotut lunastusrahat.\nTuossa ne ovat -- ota tai jätä, miten mielit. Tiedän minä sen verran,\nettä laki on mahtavampi kuin yksikään herra Britanniassa -- sen olen\noppinut lakikoulussa, jollen mitään muuta. Ja pidä varasi, ettet\nleikittele sen kanssa, jotta pitkät korvasi eivät typistyisi tuuman\nvertaa, master Skurliewhitter.\"\n\n\"Ei, hyvät herrat, jos uhkaatte minua\", sanoi kirjuri, \"niin en voi\nvastustaa pakoitusta\".\n\n\"Ei uhkauksia -- ei ollenkaan, pikku Andrew\", väitti Lowestoffe;\n\"pieni ystävällinen neuvo vain -- älä unohda, kunnon Andrew, että\nminä olen nähnyt sinut Alsatiassa\".\n\nSanaakaan vastaamatta istuutui kirjuri pöytänsä ääreen ja kirjoitti\nasianmukaisen todistuksen tarjotusta maksusta.\n\n\"Minä otan vastaan rahat teidän puheenne perusteella, master\nLowestoffe\", huomautti hän sitte. \"Toivoakseni muistatte, että minä\nen vaatinut punnitsemista enkä laskemista -- olen ollut höyli -- jos\non vajausta, niin se joutuu minun vahingokseni.\"\n\n\"Anna hänelle nenäpiuvi kultakolikolla, Richie\", sanoi\nlakikoululainen. \"Ota paperit, ja nyt me lähdemmekin rempseästi\naterioimaan, tiedät minne.\"\n\n\"Jos minä saisin valita\", tuumi Richie, \"niin ei se tapahtuisi tuossa\nravintolan vietävässä; mutta kun asia on teidän määrättävissänne,\nhyvät herrat, niin kustannan puolipäivällisen siellä, missä hyvänsä\nte sen haluatte\".\n\n\"Ravintolassa\", sanoi toinen lakikoululainen.\n\n\"Beaujeulla\", sanoi toinen; \"se on Lontoon ainoa paikka hyville\nviineille, ketterille juomanlaskijoille, hienoille herkuille ja --\"\n\n\"Ja ylettömille maksuille\", tokaisi Richie Moniplies. \"Mutta kuten\njo sanoin, hyvät herrat, teillä on oikeus käskeä minua tässä\nkohdassa, niin reimasti annettuanne minulle palveluksenne tässä\npikku liikeasiassa ilman muuta ehtoa kuin että panen toimeen pikku\nkekkerit.\"\n\nHaastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin\nkohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja\nkosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi\ntervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin\nkumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin\nkäskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti\nMonipliesin suutuksissaankin tottelemaan.\n\n\"Ketä sinä nyt seuraat, mies?\" kysyi ylimys.\n\n\"Ketä vain edelleni osuu, mylord\", vastasi Moniplies.\n\n\"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö -- tahdon tietää, vieläkö palvelet\nNigel Olifauntia?\" sanoi Dalgarno.\n\n\"Olen jalon Glenvarlochin loordin ystävä\", vastasi Moniplies\narvokkaasti.\n\n\"Aivan oikein\", jatkoi loordi Dalgarno, \"se jalo loordi on vaipunut\netsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin -- kuulehan --\nkuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit\nhuomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä\nratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi -- saattueeni\njää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin\nkautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä\ntuokion Camletin kaivannolla -- hän tuntee paikan ja pitää sitä\neräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on\nmuuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla\njalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua\nnimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä\nhän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana.\"\n\n\"Hm!\" jupisi Richie; \"siihen kauppaan tarvitaan kaksi\".\n\nAjattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä\ntyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä\nkuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai\nRichien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan,\njoten hän vastasi vain:\n\n\"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne -- jahka\nsen saatte. Asianne toimitan herralleni -- sikäli\", lisäsi hän\nitsekseen, \"että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä\nen ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin.\"\n\nLoordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen,\nmikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota\nRichien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta\nheilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän\nhitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta\npyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut\nkävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.\n\nLoordi Dalgarno tapasi lainpalvelijan yhä seisomassa rahapussien\nedessä, ja hänen terävää katsettaan ei välttänyt, että Skurliewhitter\noli hämillään ja säikähdyksissään hänen lähestyessään.\n\n\"Mitä nyt, mies\", sanoi hän, \"mitä! eikö sinulla ole ainoatakaan\nöljytyn onnittelun sanaa minulle auvoisen avioliittoni johdosta?\n-- eikö vähäisintäkään järkevää lohdutusta hovihäväistykseni\nkestämiseksi? Tai onko minun katsannollani, kun olen aisankannattaja\nja hyljätty suosikki, samat ominaisuudet kuin sai Gorgon pää,\n_turbatae Palladis arma_, kuten hänen majesteettinsa saattaisi sanoa?\"\n\n\"Mylord, minua ilahuttaa -- mylord, minua surettaa\", sopersi vapiseva\nkirjuri; hän tunsi loordi Dalgarnon äkkipikaisuuden ja pelkäsi sen\nilmoituksen seurauksia, joka hänen oli tehtävä vieraalleen.\n\n\"Ilahuttaa ja surettaa!\" toisti loordi Dalgarno. \"Siinäpä vasta\nristituuli puhaltaa. Kuulehan, sinä ruumiillistettu varkaus -- jos\nsinua surettaa, että minut on pantu kannattamaan aisaa, niin muista\nkannattelevani vain omaani, heittiö -- hänen poskissaan on liian\nvähän verta hänen voidakseen olla joutunut harhaan muualla. No,\nminä kannan sarvekkaan kunniani parhaani mukaan -- kulta saa sen\nkirkastaa; ja mitä häpeääni tulee, niin se pitää koston sulostuttaa.\nNiin, koston -- ja tuolta kajahtaakin se onnekas hetki!\"\n\nJa Pyhän Dunstanin tornista kiiri maailmalle puolipäivän hetken\njulistus. \"Hyvin mäikytetty, te uljaat vasarat!\" riemuitsi loordi\nDalgarno. \"Glenvarlochin kartano ja tilukset ovat sortuneet noiden\nmoikuvien iskujen alle. Jos vain teräkseni huomenna osoittautuu yhtä\nkunnolliseksi kuin teidän rautakolkkareenne tänään, niin ei maaton\nloordi-parka joudu suurestikaan kaipaamaan, mitä teidän äppäyksenne\non häneltä riistänyt. Paperit -- paperit, tolvana! Huomenna lähden\nPohjolaan, hei! Neljältä ehtoopäivällä on minun oltava Camletin\nkaivannolla Enfieldin ajopuistossa. Tänä iltana lähtee jo enin osa\nsaattuettani taipaleelle. Paperit! Tänne, joutuin.\"\n\n\"Mylord, ne -- ne Glenvarlochin kiinnekirjat -- niitä -- niitä ei\nminulla ole.\"\n\n\"Eikö ole!\" sanoi loordi Dalgarno. \"Oletko lähettänyt ne asuntooni,\nälliö? Enkö sanonut tulevani tänne? Mitä tarkoitat viittilöimällä\nnoihin rahoihin? Mitä konnuutta olet hiiden takia tehnyt? Erä on\nliian suuri ollakseen rehellisesti ansaittu.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten\", vastasi kirjuri ahdistunein\nmielin. \"Se kulta on omanne. Se on -- se on --\"\n\n\"Eihän lunastussumma Glenvarlochin omaisuudesta!\" ärjäisi Dalgarno.\n\"Älä uskalla sanoa sen olevan, taikka minä heti paikalla lähetän\nsaivartelevan sielusi matkalle viheliäisestä raadostasi!\" Ja hän\ntarttui kirjuria kaulukseen ja ravisteli häntä niin kiivaasti, että\nse repesi irti uumatakista.\n\n\"Mylord, minun täytyy huutaa apua\", sopersi tutiseva ilkiö, joka\nsillä hetkellä tunsi kaikkea kuolontuskan katkeruutta. \"Se oli lain\ntoimenpide eikä minun. Mitä saatoin minä tehdä?\"\n\n\"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko\nkaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi\nliian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi\npitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin\nkuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi\", hän\npitkitti, \"että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan\njoutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet\nmennyttä miestä.\"\n\n\"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?\" änkkäsi kirjuri. \"Yritän\nkaikkea mihin taito ja laki kykenee.\"\n\n\"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!\" sanoi loordi; \"ja\nmuista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu\nkulta\", hän jatkoi. \"Taikka maltas, en luotakaan sinuun -- lähetä\nminulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin,\nja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa\nsen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse\ntoimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?\"\n\nKirjuri vakuutti tottelevansa sokeasti.\n\n\"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua\ntarjottiin -- ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia\nmiehiä sen seikan todistajiksi.\"\n\n\"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin\", lupasi Andrew elpyen;\n\"minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat\nminua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän\nylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut\nheidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi\nmiekankärjellä tähdänneet kurkkuani?\"\n\n\"Kylliksi sanottu\", vastasi Dalgarno; \"sinä olet kunnossa -- muista\npysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini\nalikertaan -- hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni\nkultapussit.\"\n\nNiin sanoen läksi loordi Dalgarno kirjurin asunnosta.\n\nLähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen\nkuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään\nmietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan\nkostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli\nvaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan\nhänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli\ntosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun\nsukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti\nennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän\nvoinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia,\ntuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla\ntuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja\nkiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut\npohjan tulevaiselle menestykselle -- se oli julmin kolttonen, mitä\nkohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.\n\nKirjurin ollessa syventyneenä näihin tuskallisiin aavistuksiin\nkoputti joku huoneen ovelle, ja sisälle kutsuttuna ilmestyi hän\nverhoutuneena karkeaan leikkaamattomasta Wiltshiren verasta tehtyyn\nratsastusviittaan, joka oli kiinnitetty leveällä nahkavyöllä ja\nmessinkisoljella, kuten silloin oli yleensä tapana kalakauppiailla\nja maamiehillä. Skurliewhitter luuli näkevänsä maalta tulleen\nneuvonkysyjän, josta saattoi olla hyötyä, ja hän oli jo avannut\nsuunsa pyytääkseen tulijaa istuutumaan, kun vieras heitti taaksepäin\nkarvakankaisen säpsänsä, jonka oli vetänyt kasvoilleen, ja näytti\nkirjurille piirteet, jotka olivat hyvin painuneet tämän muistiin,\nmutta olivat aina pökerryttää hänet tainnuksiin.\n\n\"Tekö siinä?\" sanoi hän heikosti, kun vieras käänsi säpsän jälleen\nsuojakseen.\n\n\"Enpä muukaan\", vastasi tulija.\n\n    \"Sä pergamenttipoika, mustetolpon\n    ja juttusalkun juuress' syntynyt,\n    taatokses sulkaa sano, mustett' äidiks,\n    veljekses vahaa, hiekkaa siskoksesi\n    ja kelpo kaakinpuuta serkkuseksi --\n    mua nouse palvomaan jo, parempaasi!\"\n\n\"Ettekö vieläkään ole maalla\", hätäili kirjuri, \"kaikkien varoitusten\njälkeen? Älkää luulko, että tuo karjakauppiaan viitta pelastaa teitä,\nkapteeni -- taikka nuo otteenne kaiken maailman näytelmistä.\"\n\n\"Kas, mitä minun pitäisi tehdä?\" vastasi kapteeni. \"Tahtoisitko minun\nnäkevän nälkää? Jos minun on lennähdettävä tieheni, niin pitää sinun\nvarata minulle siiviksi joitakuita höyheniä. Kai sinulta liikenee.\"\n\n\"Teillä oli jo varat -- saitte kymmenen kolikkoa. Mihin ovat ne\njoutuneet?\"\n\n\"Menneet\", selitti kapteeni Colepepper. \"Menneet, siitä viisi minne\n-- teki mieleni puraista ja osuinkin itse koukkuun, siinä kaikki.\nTaisi käteni vapista ajatellessani toissayön työtä, sillä minä\npyöräyttelin kuutioita kömpelösti kuin sylivauva.\"\n\n\"Ja te olette siis menettänyt kaikki? No, ottakaa nämä ja menkää\",\nsanoi kirjuri.\n\n\"Mitä, kaksi vaivaista kolikkoa! Perhana sinun anteliaisuutesi\npalkitkoon! Mutta muista olevasi pelissä yhtä pitkällä kuin minäkin.\"\n\n\"En maar, kautta taivaan!\" kielsi kirjuri. \"Minä vain ajattelin\nkeventää ukolta joitakuita papereita ja pikkusen kultaa, ja te veitte\nhäneltä hengen.\"\n\n\"Jos hän olisi elossa\", vastasi Colepepper, \"niin hän olisi\nmieluummin menettänyt sen kuin rahansa. Mutta se ei ole kysymyksenä,\nSkurliewhitter -- sinä avasit ikkunan salasalvat, käydessäsi hänen\nluonaan joillakin asioilla päivää ennen hänen kuolemaansa. Ole siis\nvarma siitä, että jos minut napataan, en killu yksinäni. Vahinko,\nettä Jack Hempsfield on vainajana, tärvellen vanhan laulunpätkän:\n\n    \"'Ja kolme on meitä reilua poikaa,\n    ja elämä on meitillä hauskaa,\n    ilo nuottina virressä, kunnes me hirressä\n    sätkimme jotta se nauskaa.'\"\n\n\"Jumalan tähden, olkaa hiljempaa\", varoitti kirjuri; \"nytkö ja\ntäälläkö teidän sopii rämäytellä yöllisiä renkutuksianne? Mutta minkä\nverran tarvitsisitte? Olen nyt hyvinkin huonoissa varoissa, sanon.\"\n\n\"Sanot sitte valeen\", huomautti pukari, \"valeen yhtä pitkän kuin\nleveänkin. Kuinkako paljon tarvitsisin? No, yksi noista pusseista\nriittää ensi hätään.\"\n\n\"Vannon teille, että nuo rahapussit eivät ole minun käytettävissäni.\"\n\n\"Kenties eivät rehellisesti\", myönsi kapteeni, \"mutta se ei tee\nsuurtakaan eroa meidän keskemme\".\n\n\"Vannon teille\", jatkoi kirjuri, \"että ne eivät ole mitenkään\nkäytettävissäni. Ne on luovutettu haltuuni tarkoin luettuina, ja\nminun on maksettava ne loordi Dalgarnolle, jonka poika odottaa\nalikerrassa, ja minä en voisi kehveltää niistä kolikkoakaan,\njoutumattani kiinnioton vaaraan.\"\n\n\"Etkö voi lykätä luovutusta tuonnemmaksi?\" kysyi rosvo, jonka leveä\nkoura vielä hypisteli yhtä pussia niinkuin olisivat hänen sormensa\npyrkineet väkisinkin tarttumaan siihen.\n\n\"Mahdotonta\", vakuutti kirjuri; \"hän lähtee matkalle Skotlantiin\nhuomenna\".\n\n\"Vai niin!\" virkahti pukari tovin mietittyään. \"Ratsastaako hän\npohjoiseen tuollaisin aartein?\"\n\n\"Hänellä on hyvä saattue\", lisäsi kirjuri; \"mutta kuitenkin --\"\n\n\"Mutta kuitenkin -- mitä?\" tiedusti rosvo.\n\n\"Ei, en tarkoittanut mitään\", peruutti kirjuri.\n\n\"Tarkoitit vainkin -- sinulla oli vainua jostakin hyvästä asiasta\",\nväitti Colepepper; \"minä näin sinun pysähtyvän kuin lintukoira. Sinä\ntahdot hiiskua niin vähän ja antaa niin varman merkin kuin hyvin\nharjoitettu luppakorva.\"\n\n\"Aioin vain mainita, kapteeni, että hänen palvelijansa menevät\nBarnetin kautta ja hän itse paashinsa kanssa Enfieldin ajopuiston\nläpi. Hiljakseen sanoi ratsastavansakin.\"\n\n\"Ahaa! Ymmärränpä yskän, poikaseni!\"\n\n\"Ja lepäävänsä\", jatkoi kirjuri, -- \"lepäävänsä tovin Camletin\nkaivannolla\".\n\n\"Kas, tämä on parempaa kuin kukkotappelu!\" ihastui kapteeni.\n\n\"En käsitä, mitä etua teillä siitä on, kapteeni\", sanoi kirjuri.\n\"Mutta nopeasti he eivät voikaan ratsastaa, sillä paashi kulkee\nkuormahevosella, joka saa kantaakseen kaiken tuon painon\", viitaten\nrahapusseihin. \"Loordi Dalgarno pitää tarkoin silmällä maallista\nhyvyyttä.\"\n\n\"Se hevonen on kiitollinen niille, jotka voivat keventää sen\ntaakkaa\", virkkoi rosvo, \"ja lempo soikoon, sitä vastaan voidaan\ntulla. Hänellä on vielä se sama paashi -- se Lutin -- se viksari?\nNo, se poika on minulle ennenkin toimittanut riistaa. Saan\nsamalla kostetuksikin, sillä minulla on hänelle kaunaa vanhastaan\nravintolasta. Annas olla -- Musta Feltham ja Dick Shakebag -- me\ntarvitsemme neljännen -- mieleni tekee olla varma, ja saaliissa\non jakamista, siitä puhumattakaan, mitä saan heiltä peijatuksi.\nNo, kirjuri, lainaa minulle vielä kaksi kolikkoa. Uljaasti tehty\n-- jalosti lahjoitettu! Hyvästi vain.\" Ja vetäen viitan tiukemmin\nympärilleen hän meni matkoihinsa.\n\nVieraansa poistuttua väänteli kirjuri käsiään ja huudahti: \"Lisää\nverta -- lisää verta! Luulin päässeeni jo sellaisesta, mutta tällä\nkertaa ei vika ollut minun -- ei ollenkaan -- ja minä saan kaiken\nhyödynkin. Jos tuo roisto kaatuu, niin hän herkeää nykimästä\nkukkaronnauhojani, ja jos loordi Dalgarno kuolee -- kuten on\nluultavinta, sillä vaikka tämä mies pelkää kylmää terästä kuin\nvelallinen karhuajaa, on hän kuolettava ampuja pensaan takaa --\nsilloin minä olen tuhansin tavoin turvassa -- turvassa.\"\n\nMielellämme laskemme esiripun hänen ja mietteittensä eteen.\n\n\n\n\n35. LUKU.\n\nVincentin epätoivo.\n\n\nYstävämme Richie Moniplies oli kestinnyt lakikoululaisia eräässä\nyksityisessä huoneessa Beaujeulla, missä häntä saattoi pitää\nhyvänä seurana, sillä hän oli vaihtanut palvelijan viitan ja\nnutun vakavaan, mutta sievään ajanmukaiseen pukuun, joskin tämä\nolisi paremmin sopinut vanhemmalle miehelle kuin hän oli. Hän oli\nehdottomasti kieltäytynyt esiintymästä ravintolapuolella, jonne\nhänen kumppaninsa olivat kovin halukkaat kärttämään häntä, sillä\nluonnollisesti teki tuollaisten veitikkain hiukan mieli huvitella\nsivistymättömän ja yksivakaisen skotlantilaisen kustannuksella,\npuhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että häneltä oli lypsettävissä\njoitakuita kolikoita, joita hän näytti hankkineen tuntuvasti. Mutta\nalituiseen täytetyt sektimitatkaan, joissa pienet kirkkaat hituset\nsäihkyivät kuin tomuhiukkaset auringon säteissä, eivät vähääkään\ntehonneet Richien käsityksiin säädyllisyydestä. Hän pysyi vakavana\nkuin tuomari, vaikka joikin kuin kala osittain omasta luontaisesta\ntaipumuksestaan kelpo nesteen nauttimiseen ja osittain ollakseen\ntoverillinen vieraitansa kohtaan. Kun viini alkoi hiukan enemmän\nelvyttää heidän mieltänsä, väsyi kenties master Lowestoffe Richien\noikkuihin, sillä tämä alkoi käydä vielä jäykemmän vastustelevaksi ja\nopettavaiseksi kuin kekkeriensä alkuhetkinä, ja ehdotti ystävälleen,\nettä kemut lopetettaisiin heidän yhtyäkseen pelaajiin.\n\nTarjoilija siis kutsuttiin saapuville, ja Richie suoritti seurueen\nlaskun, jalomielisesti palkiten palveluskuntaakin ja saaden\nsiitä osakseen monia kumarruksia ja vakuutuksia: \"Sydämellisesti\ntervetulleita vastakin, hyvät herrat.\"\n\n\"Minua murehduttaa, että erkanemme näin pian\", virkkoi Richie\nkumppaneilleen. \"Olisin suonut teidän tyhjentävän vielä neljänneksen\nennen lähtöänne tai viipyvän nauttimaan pikku illallisen tapaisen\nja lasillisen renskaa. Kiitän teitä kuitenkin siitä, että olette\nnäin pitkälle kunnioittaneet vaatimatonta ajanviettoani, ja toivotan\nteille onnea omilla laduillanne, sillä ravintola ei ole ollut eikä\nvastakaan ole minun elementtinäni.\"\n\n\"Hyvästi vain sitte\", toivotti Lowestoffe, \"tarkkatuntoinen ja\njärkevä master Moniplies. Olkoon sinulla pian toinen kiinnitys\nlunastettavana, ja suotakoon minun olla mukana todistamassa, ja\nesiintyköön kelpo toverillisuutesi taas yhtä sydämellisenä kuin\ntänäkin päivänä.\"\n\n\"Ei, hyvät herrat, tuon te sanotte vain hyväntahtoisuudestanne --\nmutta jos tahtoisitte kuulla minun lausuvan joitakuita kehoituksen\nsanoja tästä ilkeästä ravintolasta --\"\n\n\"Säästä luentosi, arvoisa Richie\", keskeytti Lowestoffe, \"kunnes\nolen menettänyt kaikki rahani\", samalla näyttäen jokseenkin täyttä\nkukkaroa, \"ja silloin saattaa opetuksillasi olla jonkun verran\nvaikutusta\".\n\n\"Ja säästä minun osuuteni siitä, Richie\", virkkoi toinen\nlakikoululainen, vuorostaan näyttäen melkein tyhjää kukkaroa, \"kunnes\ntämä on taas täysi, ja silloin lupaan kuunnella sinua jokseenkin\nkärsivällisesti\".\n\n\"Niin, niin, te eleksijät\", sanoi Richie, \"täydet ja tyhjät menevät\nsaman tien, ja se taival on harmaa -- mutta vielä tulee aika\".\n\n\"Ei, se on jo tullut\", huomautti Lowestoffe; \"pelipöytä on\njärjestetty esille. Koska kivenkovaan kieltäydyt tulemasta mukaan,\nniin jääös hyvästi, Richie.\"\n\n\"Hyvästi, hyvät herrat\", vastasi Richie ja läksi talosta, johon he\nolivat palanneet.\n\nMoniplies ei ollut montakaan askelta ovelta, kun häntä vastaan\ntöyttäsi henkilö, jota hän peluuta, ravintoloita ja ajantapoja\nmietiskellessään ei ollut havainnut ja joka oli puolestaan ollut yhtä\ntarkkaamaton. Kun Richie tahtoi tietää, tarkoittiko vieras \"mitään\nhämäystä\", vastasi tämä kiroamalla Skotlantia ja kaikkea siihen\nkuuluvaa. Vähemmänkin ponteva moite hänen maastansa olisi milloin\nhyvänsä ärsyttänyt Richietä, mutta se kiukutti häntä erityisesti nyt,\nkun hänellä oli päässään kelpo annos kanarinviiniä ja parempaakin.\nHän oli antamaisillaan hyvin järeän vastauksen ja säestämäisillään\nsanojansa teolla, kun vastustajansa lähempi näkeminen muutti hänen\ntarkoituksensa.\n\n\"Te olette juuri se miekkonen\", virkkoi Richie, \"jota olen maailmassa\nenimmin halunnut tavata\".\n\n\"Ja te\", ärähti vieras, \"kuten kuka tahansa muukin Skotlannin\nmierolainen, olette viho viimeinen, mitä kuunaan tahtoisin nähdä.\nTe skotlantilaiset olette aina liukaskielisiä ja petollisia, ja\nrehellinen mies ei voi menestyä silmänkantaman päässä teistä.\"\n\n\"Mitä köyhyyteemme tulee, veikkonen\", vastasi Richie, \"niin sen laita\non miten taivas näkee hyväksi; mutta petollisuutemme suhteen tahdon\ntodistaa teille, että skotlantilaisella on yhtä uskollinen ja aulis\nsydän ystäväänsä kohtaan kuin on koskaan sykkinyt englantilaisessa\nihokkaassa\".\n\n\"Siitä en minä vähääkään välitä\", tuumi teikari. \"Antakaa minun\nmennä -- miksi pitelette kiinni viitastani? Antakaa minun mennä, tai\ntyönnän teidät katuojaan.\"\n\n\"Luullakseni voisin antaa teille anteeksi, sillä te teitte\nminulle kerran hyvän palveluksen, nostamalla minut siitä\", sanoi\nskotlantilainen.\n\n\"Kuivettukoot sitte sormeni, jos sen tein\", sadatti vieras. \"Soisin\nkoko maanne viruvan siinä teidän kanssanne ja taivaan kirouksen\nkohtaavan jokaista, joka auttaisi niitä nousemaan! Miksi asetutte\ntielleni?\" lisäsi hän tuimasti.\n\n\"Syystä että se on paha, master Jenkin\", vastasi Richie. \"Ei,\nälkää hätkähtäkö, mies -- näette olevanne tunnettu. Hyväinen aika,\nettä kunniallisen miehen poika joutuukaan säpsähtämään kuullessaan\npuhuteltavan itseänsä omalla nimellään!\"\n\nJenkin löi rajusti otsaansa nyrkillään. \"No, no\", tyynnytteli Richie,\n\"tuollainen kiihtymys on hyödytön. Sanokaa minulle, minne olette\nmenossa?\"\n\n\"Hornaan!\" vastasi Jin Vin.\n\n\"Se on musta paikka, jos puhutte kirjaimellisesti\", haastoi Richie;\n\"mutta jos vertauskuvallisesti, niin tässä isossa kaupungissa on\npahempiakin paikkoja kuin Lempolakrouvi, ja enpä pidä väliä, vaikka\nlähdenkin sinne teidän kanssanne ja kustannan maistellaksemme\nmitallisen hehkusektiä -- se täydentää mukavasti vatsani pohjalastin,\nsieväksi aluseksi kylmälle kananpaistille\".\n\n\"Minä pyydän kauniisti, että annatte minun mennä\", sanoi Jenkin.\n\"Tarkoituksenne saattaa olla ystävällinen, ja minä toivon, ettette\njoudu kokemaan mitään vahinkoa minun kädestäni; mutta minä olen sillä\npäällä, että siitä on vaaraa itselleni ja muille.\"\n\n\"Otan sen vaaran vastuulleni\", lausui skotlantilainen, \"jos vain\ntulette kanssani, ja täällä on mukava paikka lähempänä kuin Lempola,\njoka onkin pahaenteisen poutainen nimi kapakalle. Tämä toinen,\nPyhän Andreaksen majatalo, on rauhallinen kohtauspaikka, jossa minä\nolen tuolloin tällöin kumonnut naukun, silloin kun asuin lakikoulun\nlähellä loordi Glenvarlochin kanssa. Mikä perhana miestä vaivaakaan,\nkun ihan poukkosi koholle ja melkein tuuperrutti itsensä ja minut\nhevoskadulle?\"\n\n\"Älkää mainitko minulle sen petollisen skotlantilaisen nimeä\",\nkivahti Jin Vin, \"jollette tahdo tehdä minua hulluksi! Olin\nonnellinen ennen kuin näin hänet -- hän on ollut aiheena kaikkeen\npahaan, mikä on minua kohdannut -- hän on tehnyt minusta rikollisen\nja mielipuolen!\"\n\n\"Jos olette rikollinen\", sanoi Richie, \"niin olette kohdannut\noikeudenpalvelijan -- jos olette järjiltänne, niin rupean minä\nkaitsijaksi; mutta hellävaraisesti hoidan kumpaa tahansa virkaa.\nKatsokaas, hyvä ystävä, siitä samaisesta loordista väitetään jos\njotakin yhtä perätöntä kuin ovat Muhametin hupsutukset. Pahin,\nmitä hänestä voidaan syyllä sanoa, on se, että hän ei ole aina\nniin luontuvainen hyviin neuvoihin kuin toivoisin hänen, teidän ja\njokaisen nuoren miehen olevan. Tulkaa kanssani -- tulkaahan nyt,\nja jos pikku erä rahaa ja melkoinen määrä hyvää ohjausta kykenee\nhuojentamaan tarpeitanne, niin en voi sanoa muuta kuin että teillä\non ollut hyvä onni, kohdatessanne miehen, joka kykenee antamaan\nkumpaistakin ja on varsin halukas tekemään ne palvelukset teille.\"\n\nSkotlantilaisen itsepintaisuus pääsi voitolle Vincentin juroudesta;\ntämä olikin kiihdyksissään kykenemätön ajattelemaan puolestansa,\njoten hän sitä helpommin taipui toisen esityksiin. Hän antoi\nlaahata itsensä pieneen majataloon, jota Richie oli suosittanut, ja\nsiellä he pian istuivat kodikkaassa komerossa, edessään höyryävä\nruukullinen kiehautettua sektiä ja röykkiö sokeria. Piippuja ja\ntupakkaa tuotiin myös, mutta niitä käytti ainoastaan Richie, joka\noli hiljakkoin omaksunut sen tavan, koska se muka melkoisesti lisäsi\nhänen sävynsä vakavuutta ja tärkeyttä sekä ikäänkuin antoi lievää ja\nmieluisaa säestystä hänen kieleltään laukeaville viisauden sanoille.\nHeidän täytettyään lasinsa ja tyhjennettyään ne ääneti toisti\nRichie kysymyksen, minne hänen vieraansa oli menossa, kun he noin\nonnellisesti tapasivat toisensa.\n\n\"Sanoin jo teille\", selitti Jenkin, \"että olin menossa kadotukseen\n-- tarkoitan pelihuoneeseen. Olen päättänyt uskaltaa nämä pari kolme\nkultakolikkoa yrittääkseni saada kokoon sen verran kuin tarvitaan\nmatkani maksuksi kapteeni Sharkerin laivassa Gravesendistä Amerikaan\n-- ja niin sitä mentäisiin! Kohtasin jo yhden paholaisen tielläni,\njoka tahtoi kiusata minua luopumaan aikeestani, mutta minä häädin sen\nluotani -- te saatatte hyvinkin olla toinen. Mitä kadotuksen astetta\nehdotatte te minulle\", lisäsi hän nurjamielisesti, \"ja mikä on sen\nhintana?\"\n\n\"Minun täytyy ilmoittaa teille\", vastasi Richie, \"että minä en tee\nkauppoja sellaisilla tavaroilla, en ostajana enkä myyjänä. Mutta\njos rehellisesti kerrotte minulle pulanne syyn, niin teen voitavani\nauttaakseni teitä selville siitä -- olematta kuitenkaan ylenpalttinen\nlupauksissani, ennen kuin tunnen jutun, niinkuin oppinut lääkäri\nantaa neuvonsa vasta sitte kun on tutkinut taudin laatua.\"\n\n\"Kellään ei ole mitään tekemistä asiaini kanssa\", sanoi poika-parka,\nja laskien käsivartensa ristikkäin pöydälle hän painoi päänsä niiden\nvaraan juron apeana kuin liiallisesti sälytetty lamaeläin, kun se\nepätoivoissaan heittäytyy maahan kuolemaan.\n\nKuten useimmat ihmiset, joilla on suotuisa mielipide itsestään,\npiti Richard Moniplieskin lohduttajan tehtävästä, joka osoitti\nhänen ylemmyyttään -- sillä sen aseman saa ehdottomasti ainakin\nhetkellisesti lohduttaja kovaosaisen suhteen -- samalla kun hän\npääsi siten tyydyttämään puheliaisuuttansa. Hän rankaisi onnetonta\nkatujaa armottoman pitkällä saarnalla, joka oli täpösen täynnä\ntuollaisessa tilaisuudessa tavallisia puheenaineita, selitellen\ninhimillisten asiain vaihtelevaisuutta, kärsivällisyyden erinomaisia\netuja kovan onnen kohdatessa, hyödyttömän murehtimisen hupsuutta,\nparemman varovaisuuden välttämättömyyttä vastaisen varalle, lisänä\nmuutamia lieviä nuhteita menneisyydestä, lannistaakseen neuvottavansa\nuppiniskaisuutta hapolla niinkuin Hannibal käytti etikkaa halkoessaan\ntietänsä kallioiden läpi. Ihmisluonteen mukaista ei ollut tällaisen\njokapäiväisyyksien tulvan sietäminen äänettömänä, ja Jin Vin lopulta\njoko halusi tyrehdyttää sanojen vaon, joka siten solui ehtymättömänä\nhänen korvaansa vastoin omaa järkeä, taikka luotti Richien ystävyyden\nvakuutuksiin, joita onnettomat Fieldingin mukaan ovat aina kovin\nauliit uskomaan -- tai kenties hän vain tunsi pakkoa surujensa\npurkamiseen sanoina. Hän kohotti päänsä ja käänsi punaiset ja\nturvottuneet silmänsä Richieen:\n\n\"Helkkarissa, mies, pitäkää vain kitanne kiinni, niin kuulette koko\njutun -- ja sitten en teiltä muuta pyydä kuin että lyömme kättä ja\neroamme. Se Margaret Ramsay -- olettehan nähnyt hänet, mies?\"\n\n\"Kerran\", sanoi Richie, \"mestari George Heriotin luona\nLombard-kadulla -- minä olin huoneessa heidän syödessään päivällistä\".\n\n\"Aivan oikein, te autoitte lautasien vaihdossa, nyt muistankin\",\nsanoi Jin Vin. \"No, tuo samainen sievä tyttö -- ja minä väitän hänet\nsievimmäksi Paavalin ja Barin välillä -- hän on menossa naimisiin\nteidän loordi Glenvarlochinne kanssa, hitto sen heiskaleen periköön!\"\n\n\"Se on mahdotonta\", väitti Richie; \"tuo on sulaa hulluutta, mies --\nteistä kaupunginpojista tehdään huhtikuun hupsuja vuoden jokaisena\nkuukautena. Glenvarlochin loordiko ottaisi lontoolaisen käsityöläisen\ntyttären! Yhtä helposti uskoisin suuren John-saarnaajamme vievän\nvihille juutalaisen kamasaksan perijättären.\"\n\n\"Kuulkaas, veikkonen\", varoitti Jin Vin, \"minä en salli kenenkään\npuhua halveksivasti kaupunkilaisista, niin pulassa kuin olenkin\".\n\n\"Suokaa anteeksi, mies -- en tarkoittanut pahastuttaa\", pyysi Richie;\n\"mutta mitä siihen naimiskauppaan tulee, niin se on kerrassaan\nmahdoton juttu\".\n\n\"Se juttu kuitenkin toteutuu, sillä herttualla ja prinssillä ja\nniillä kaikilla on sormi siinä pelissä, ja erittäinkin vanhalla\nkuninkaan hupelolla, joka selvittelee tytön olevan suurtakin sukua\nomassa maassansa, niinkuin kaikki skotlantilaiset ovat olevinaan,\ntiedättehän.\"\n\n\"Master Vincent, jollette olisi tuskaannuksissanne\", huomautti\nlohduttaja vuorostaan loukkaantuneena, \"en ottaisi kuullakseni\nkansallisuuteni pilkkaamista\".\n\nOnnettomuuden katkeroittama nuorukainen pyysi nyt vuorostaan\nanteeksi, \"mutta totta on\", vakuutti hän, \"että kuningas sanoo Peggie\nRamsayn olevan jollakin etäisellä tavalla aatelinen ja että hän on\nosoittanut suurta harrastusta tätä avioliittoa kohtaan juoksennellen\nympärinsä kuin vanha koirashanhi kotkottaen Peggiestä aina siitä\nsaakka kun näki hänet housuissa ja ihokkaassa -- eikä ihmekään\",\nlisäsi Vin-parka syvään huoaten.\n\n\"Tämä saattaa kaikki olla totta\", myönsi nyt Richie, \"vaikka se\nkuulostaa kummalta minun korvissani. Mutta, mies, te ette saisi puhua\npahaa arvohenkilöistä -- älkää sadatelko kuningasta, Jenkin, älkää\nmakuuhuoneessannekaan -- kiviseinilläkin on korvat -- kukaan ei voi\nsitä tietää paremmin kuin minä.\"\n\n\"Minä en sadattele sitä hupsua ukkoa\", tuumi Jenkin, \"mutta soisin\nminä heidän rehkivän hiukan säyseämmin. Jos he saisivat nähdäkseen\naukealla kentällä kolmekymmentätuhatta sellaista peitsimiestä\nkuin minä olen nähnyt tykkiväen harjoitusradalla, niin ei heidän\npitkätukkaisista hovilaisistaan luullakseni lähtisi suurtakaan apua.\"\n\n\"Mitäs joutavia, mies\", sanoi Richie; \"muistakaa, mistä Stuartit\ntulivat, älkääkä luulko, että teiltäkään puuttuisi keihäitä tai\nkaksiteräisiä lyömämiekkoja. Mutta jättäen sellaiset asiat, joista on\nvaarallinen haastella, kysyn vielä kerran, mikä on teidän osuutenne\nkoko tuossa jutussa.\"\n\n\"Mikäkö on?\" vastasi Jenkin. \"No, enkö minä ole valinnut Peggie\nRamsayta sydämeni rakastetuksi siitä päivästä asti, jona tulin hänen\nisänsä liikkeeseen? Ja enkö ole kanniskellut hänen päällyskenkiään\nja käyntikenkiään kolmen vuoden aikana ja kuljettanut hänen\nrukouskirjaansa kirkkoon ja harjannut pielusta hänen polvistuakseen\nsille, ja onko hän milloinkaan hyljännyt palveluksiani?\"\n\n\"Sellaiseen en näe olleen mitään syytä\", arveli Richie, \"jos vain\ntuollaisiin pikku tehtäviin tarjouduitte. Voi, mies, on vain harvoja\n-- varsin harvoja sekä hupsujen että viisaitten joukossa, jotka\nosaavat ohjata naista.\"\n\n\"No, enkö minä palvellut häntä oman vapauteni vaarantaen ja ollen\nhyvin vähällä panna henkenikin alttiiksi? Eikö hän -- ei, hän se\nei sentään ollut, vaan tuo kirottu akka, jonka hän sai muokkaamaan\nminua -- eikö tämä houkutellut minua hupsun tavoin tekeytymään\nsoutumieheksi mokomankin loordin auttamiseksi Skotlantiin? Ja eikö\nse vietävä kieltäytynyt rauhallisesti lähtemästä Gravesendissä\nodottavaan laivaan, laverrellen ja rehennellen ja pistoolejansa\nnäytellen, ja pannut minua laskemaan hänet maihin Greenwichissä,\nmissä hän joillakin pöyhistelevillä metkuillaan toimitti sekä itsensä\nettä minut Toweriin?\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti Richie, ja hänen katseensa sai tavallista\nsuurempaa viisautta; \"te siis olitte se vihreänuttuinen ruuhimies,\njoka souti loordi Glenvarlochin alas virtaa?\"\n\n\"Sitä hullumpi olin, kun en liottanut häntä Thamesissa\", vastasi\nJenkin. \"Ja minä olin se poika, joka en suostunut tunnustamaan\nsanaakaan siitä, kuka tai mikä minä olin, vaikka he uhkasivat panna\nminut syleilemään Exeterin herttuan tytärtä.\"\n\n\"Kuka hän on, mies?\" kummeksui Richie. \"Jo täytyy hänen olla aika\nkuvatus, jos niin pahasti pelkäät häntä, vaikka hän vielä on niin\nkorkeata sukuakin.\"\n\n\"Tarkoitan kiristyspuita -- piinapenkkiä, mies\", selitti Jenkin.\n\"Missä olette te kasvanut, kun ette ole koskaan kuullut Exeterin\nherttuan tyttärestä? Mutta kaikki Englannin herttuat ja herttuattaret\neivät olisi voineet saada minulta mitään heltiämään -- ja sitte\ntotuus selvisikin jollain muulla tavoin, ja minut laskettiin\nvapaaksi. Kotiin juoksin, ajatellen olevani kaupunginpiirin\nnokkelimpia ja onnellisimpia miehiä. Ja tyttö -- hän -- hän tahtoi\nmaksaa minulle _rahalla_ kaiken uskollisen palvelemiseni, ja hän\npuhui niin herttaisesti ja niin kylmäkiskoisesti samalla kertaa,\nettä toivotin itseäni Towerin syvimpään vankiluolaan. Soisin heidän\nkiduttaneen minut kuoliaaksi ennen kuin kuulin tuon skotlantilaisen\nriistävän minulta armaani!\"\n\n\"Mutta oletteko varma siitä, että olette menettänyt hänet?\" epäili\nRichie. \"Kovin oudolta tuntuu minusta, että loordi Glenvarloch naisi\nkauppamiehen tyttären -- vaikka myönnänkin, että Lontoossa solmitaan\neriskummallisia avioliittoja.\"\n\n\"Ka, sanonpa teille, että tuo loordi oli tuskin suoriutunut\nTowerista, kun hän ja mestari George Heriot tulivat tekemään\nesityksiänsä tytöstä kuninkaan suostumuksella, ja mitä kaikkea heillä\nolikaan sanottavana kosinnan puolesta. Koreita hovisuosion lupauksia\nkuului loordi myös saaneen, sillä hänellä ei ole auranalaakaan maata.\"\n\n\"No, ja mitä sanoi vanha kelloseppä?\" tiedusti Richie. \"Eikö hän,\nkuten hyvin sopikin hänelle, ollut loikkaamaisillaan nahoistaan\nriemastuksissaan?\"\n\n\"Hän kertoi kuusi lukua keskenään ja ilmoitti tuloksen -- sitten\nantaen suostumuksensa.\"\n\n\"Ja mitä te teitte?\"\n\n\"Minä ryntäsin kadulle\", kertoi poika-parka, \"kirvelevin sydämin ja\nveristynein silmin -- ja missä sitten ensiksi tapasinkaan itseni\nmuualla kuin tuon syöjättären, muori Suddlechopin luona -- ja mitä\nneuvoi hän minulle muuta kuin maantielle laittautumista?\"\n\n\"Maantielle, mies? Missä mielessä?\" kysyi Richie.\n\n\"Pyhän Nikolauksen kirjurina vain -- maantieritarina, niinkuin Poins\nja Peto ja muut näytelmän[54] urhot. Ja arvatkaas, kenestä piti tulla\nkapteenini? Hän nimittäin lörpötteli koko jutun ennen kuin ennätin\npuhua hänelle -- otaksui kai vaitioloni myöntymykseksi ja arveli\nminua niin peruuttamattomasti kadotetuksi, ettei minulla voinut olla\nainoatakaan pelastukselle haiskahtavaa ajatusta. Kenen piti olla\nkapteeninani muun kuin sen heittiön, jota näitte minun peittoavan\nravintolassa, kun palvelitte loordi Glenvarlochia -- raukkamaisen,\nluihun, varastelevan pukarin, jota sanotaan Colepepperiksi?\"\n\n\"Colepepper -- hm -- minä tiedän yhtä ja toista siitä ryökäleestä\",\nsanoi Richie. \"Tiedättekö sattumalta, missä hän saattaisi olla\ntavattavana, master Jenkin? Tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos\nsen sanoisitte.\"\n\n\"No, hän elelee jokseenkin syrjäisesti\", vastasi oppipoika, \"ollen\nepäiltynä jostakin konnuudesta -- luullakseni Whitefriarsissa\ntapahtuneesta hirveästä murhasta tai muusta sellaisesta. Mutta minä\nolisin saattanut kuulla hänestä tarkemmin emäntä Suddlechopilta,\nsillä hän esitti, että tapaisin kapteenin Enfieldin ajopuistossa\nmuutamien toisten kelpo veikkojen keralla, koska on hankkeissa\nrosvota joku, joka matkustaa pohjoiseen suuri aarre mukanaan.\"\n\n\"Ja te ette suostunut tähän kauniiseen suunnitelmaan\", sanoi\nMoniplies.\n\n\"Minä kirosin hänet kelvottomana riiviönä ja läksin omille\nasioilleni\", vastasi Jenkin.\n\n\"Mutta mitä sanoi hän siihen, mies? Kai se hätkähdytti häntä\", arveli\nRichie.\n\n\"Ei rahtuakaan. Hän nauroi ja sanoi puhuneensa leikkiä\", vastasi\nJenkin. \"Mutta minä tunnen sen naaraspirun pilapuheet hänen vakaista\ntuumistaan liian hyvin, eksyäkseni siten. Hän tietää silti, että minä\nen milloinkaan kavaltaisi häntä.\"\n\n\"Kavaltaisi häntä! Ette tietenkään\", tuumi Richie; \"mutta oletteko\nmillään tavoin sidottu tuohon Pepperculliin tai Colepepperin\nveijariin, taikka miksi häntä nimitetäänkin, antaaksenne hänen\nrosvota kunniallista herrasmiestä, joka matkustaa pohjoiseen päin ja\nsaattaa hyvinkin olla kelpo skotlantilainen?\"\n\n\"Niin -- kuljettamassa kotiin englantilaista rahakuormaa\", tokaisi\nJenkin. \"Mutta olkoon hän kuka hyvänsä, rosvotkoot he vain koko\nmaailman, jos haluavat, sillä minäkin olen rosvottu ja häviöön\nsyösty.\"\n\nRichie täytti ystävänsä pikarin reunoja myöten ja vaati häntä\njuomaan pohjaan. \"Tämä rakkaus\", hän puheli, \"on vain lapsellinen\njuttu sellaiselle riuskalle nuorelle miehelle kuin te olette, master\nJenkin. Ja jos teillä välttämättömästi pitää olla hempukka, vaikka\nminun mielestäni olisi turvallisempaa uskaltautua vakaan vaimoihmisen\nvaraan, niin onhan täällä Lontoossa yhtä reippaita kaunokaisia\nkuin tuo Ramsayn tyttö. Teidän ei tarvitse huoata noin raskaasti,\nsillä se on ihan totta -- meressä on yhtä hyvää kalaa kuin siitä on\nkoskaan saatu. Miksi siis pitäisi teidän, joka olette yhtä vireä ja\npulska nuori mies kokoiseksenne kuin missään näkee -- miksi pitäisi\nteidän täten istuskella alakärsänä, yrittämättä jotakin rohkeata\nkunnostautumista asemanne parantamiseksi?\"\n\n\"Sanonpa teille, master Moniplies\", huomautti Jenkin, \"että minä\nolen yhtä köyhä kuin yksikään skotlantilainen -- olen rikkonut\noppisopimukseni ja aion livistää maastani\".\n\n\"Voi hyväinen!\" päivitteli Richie; \"mutta se ei käy laatuun, mies.\nTiedän murheellisesta kokemuksesta kyllä hyvin, että köyhyys tuottaa\nmiehen luontoon löyhyyttä ja että se istuu varsin alallaan, jolla on\nreikä housuissaan. Mutta rohkeutta, mies; te olette auttanut minua\naikaisemmin, ja minä tahdon avittaa teitä nyt. Jos vain toimitatte\nminut tuon samaisen kapteenin pakeille, niin siitä koituu paras\npäivän työ, mitä olette milloinkaan tehnyt.\"\n\n\"Kyllä arvaan aikomuksenne, master Richard -- tahtoisitte pelastaa\nmaanmiehenne pitkän kukkaron\", sanoi Jenkin. \"En voi nähdä, mitä\nhyötyä minulla siitä olisi, mutta enpä välitä, vaikka ottaisinkin\nosaa juttuun. Minä vihaan tuota kerskuvaa, verenhimoista pelkuria.\nJos voitte hankkia käytettäväkseni hevosen, niin kyllä näytän, missä\nemäntä neuvoi minua tapaamaan hänet. Mutta teidän tulee hiukan\nuskaltaa, sillä vaikka hän on itse arka mies, tiedän hänen hankkivan\nparikin vankkaa kumppania mukaansa.\"\n\n\"Me varaamme itsellemme vangitsemiskäskyn, mies\", esitti Richie, \"ja\noikeudenpalvelijoita vartioksemme\".\n\n\"Mitään sellaista emme tee\", kielsi Jenkin, \"jos minun pitää tulla\nkanssanne. Minussa ei ole miestä kavaltamaan ketään virkanappisen\nhuostaan. Teidän on suoriuduttava asiasta miehuudella, jos minä olen\njoukossa. Olen vannoutunut henkipattojen lakiin enkä myy yhdenkään\nihmisen verta.\"\n\n\"No niin\", myöntyi Richie, \"uppiniskaisen miehen on saatava tahtonsa\ntapahtumaan; teidän on ajateltava, että minä olen syntynyt ja\nkasvanut siellä, missä reikäisiä päitä on runsaammin kuin eheitä.\nSitäpaitsi on minulla täällä kaksi uljasta ystävää, master Lowestoffe\nlakikoulusta ja hänen serkkunsa master Ringwood, jotka mieluusti\nyhtyvät näin urheaan retkeen.\"\n\n\"Lowestoffe ja Ringwood!\" sanoi Jenkin; \"he ovat rivakoita urhoja\nkumpikin -- heistä saamme taattua seuraa. Tiedättekö, mistä he ovat\ntavattavissa?\"\n\n\"Tiedänpä kyllä\", vastasi Richie. \"He ovat kiintyneet kortteihin ja\nnoppiin aamutunteihin asti, siitä olen varma.\"\n\n\"He ovat luotettavia ja kunniallisia herrasmiehiä\", lausui Jenkin,\n\"ja jos he kehoittavat siihen, niin yritänpähän sitä seikkailua.\nMenkää koettamaan, voitteko tuoda heidät tänne, koska teillä on niin\npaljon sananvaltaa heidän suhteensa. Me emme saa näyttäytyä yhdessä\nkaupungilla. En tiedä, mistä se johtuu, master Moniplies\", jatkoi hän\nkasvojensa kirkastuessa, samalla kun hän vuorostaan täytti pikarit,\n\"mutta sydämeni tuntuu jonkun verran keveämmältä siitä asti kun aloin\najatella tätä hommaa\".\n\n\"Sellaista on neuvojien saaminen, master Jenkin\", puheli Richie;\n\"ja totisesti toivon vielä kuulevani teidän sanovan, että sydämenne\non keveä kuin kiurun, ennen kuin olette montakaan päivää vanhempi.\nÄlkää hymyilkö ja päätänne pudistako, vaan muistakaa, mitä sanoin --\nja odottakaa sillaikaa täällä, kun käyn hakemassa noita teikareita.\nVakuutanpa teille, että heitä ei voitaisi köysilläkään pidätellä\nsellaisesta leikistä kuin minä heille esitän.\"\n\n\n\n\n36. LUKU.\n\nKahden konnan loppu.\n\n\nAurinko oli jo kohonnut korkealle yli Enfieldin ajopuiston\nraivioiden, ja siellä silloin runsaasti esiintyviä hirviä nähtiin\nkisailemassa kauneina ryhminä metsän ikivanhoissa tammistoissa, kun\nmuuan ritari ja lady jalkaisin, vaikka ratsastuspuvussa, verkalleen\nasteli pitkin tuollaista pitkää kujaa, joita oli hakattu puistoon\nmetsästäjien mukavuudeksi. Heidän ainoana saattolaisenaan oli paashi,\njoka espanjalaisella tasajuoksijalla ratsastaen näytti kuljettavan\nraskasta matkalaukkua ja seurasi heitä kunnioittavan matkan päässä.\nNaishenkilö oli varustautunut kaikkeen sen ajan koreilevaan\nhienouteen, käyttäen somistuksinaan tavallista runsaamminkin mustia\nlasikoralleja, lievetupsuja ja helynauhoja, ja piteli kameelikurjen\nsulista tehtyä viuhkaansa toisessa kädessään sekä mustasta sametista\nommeltua ratsastusnaamaria toisessa, samalla kun hän näytti\nhalukkaalta herättämään kumppaninsa huomiota kaikella tuollaisissa\ntilanteissa harjoitetulla keimailulla. Viimeksimainittu toisinaan\nkuunteli hänen leperrystään näköjään tarkkaamatta sitä ja toisin\najoin keskeytti vakavampien aatostensa kulun vastatakseen hänelle.\n\n\"Ei, mutta, mylord, -- mylord, te kävelette niin nopeasti, että\njätätte minut. Ei, minä tartunkin käsivarteenne, mutta kuinka sitte\nhoitelen naamiotani ja viuhkaani? Minkätähden ette antanut minun\nottaa mukaan saattolaisnaistani, pitelemään kapineitani? Mutta\nkatsokaas, minä pistänkin viuhkan vyöhöni, noin! -- ja kun minulla\nnyt on käsi vapaana pitelemään teitä, ette pääsekään juoksemaan\nluotani.\"\n\n\"Tulehan sitte\", vastasi teikari, \"ja kävelkäämme kiireesti, koska et\nsuostunut jäämään sen saattolaisnaisesi ja muun kuormaston luokse.\nJoudut kenties kuitenkin näkemään sellaista, mitä ei tee mielesi\nkatsella.\"\n\nToinen tarttui siis häntä käsivarteen, mutta kun herrasmies ei\nhiljentänyt vauhtiansa, hellitti hän piankin huudahtaen, että\nkumppani oli satuttanut hänen kättänsä. Teikari pysähtyi ja katseli\nsievää kättä ja käsivartta, joita toinen näytti hänelle valittaen\nhänen julmuuttaan. \"Varmastikin\", hän sanoi paljastaen ranteensa\nja osan käsivarttansa, \"se on mustelmilla ja sinelmillä ihan\nkyynäspäähän asti\".\n\n\"Varmastikin olet sinä typerä pikku hupakko\", virkkoi teikari\nhuolettomasti suudellen pahoinpideltyä käsivartta; \"se on vain sievä\npunerrus, joka saa siniset suonet paremmin näkymään\".\n\n\"Ei, mylord, te sitä nyt olette typerä\", väitti nainen; \"mutta\niloissani olen, kun voin saada teidät millään ehdolla puhumaan ja\nnauramaan tänä aamuna. Kun niin hartaasti pyytelin saada seurata\nteitä metsään, tapahtui se ihan varmasti vain hauskuttaakseni teitä.\nOlen luullakseni parempaa seuraa kuin paashinne. Ja sanokaa minulle\nnyt, eivätkö nuo sievät sarvelliset elukat ole hirviä?\"\n\n\"Juuri niitä ne ovat, Nelly\", vastasi hänen hajamielinen kumppaninsa.\n\n\"Ja mitä voinevat isoiset ihmiset tehdäkään noin paljolla?\"\n\n\"He lähettelevät niitä kaupunkiin, Nell, missä viisaat miehet\nvalmistavat piirakoita niiden lihasta ja käyttävät niiden sarvia\nvoitonmerkkeinään\", vastasi loordi Dalgarno, joksi lukijamme on\nteikarimme jo tuntenut.\n\n\"Ei, nyt te vain nauratte minulle, mylord\", pahoitteli hänen\nseuralaisensa; \"mutta kyllä minä hirvipiirakat tunnen, vaikk'ette\nluulekaan. Minä aina maistoin niitä kerran vuodessa, kun olimme\npormestarin päivällisillä\", jatkoi hän kaihomielin, kun hänen\nturhamaisuuden ja hupsuuden hämmentämään mieleensä vilahti\nhetkellinen alennuksensa tajunta, \"vaikka hän ei puhuttelisi minua\nnyt, jos kohtaisimmekin toisemme kaupunginpiirin ahtaimmassa kujassa!\"\n\n\"Eipä tietenkään\", huomautti loordi Dalgarno, \"syystä että sinä,\nNell, nujertaisit hänet yhdellä ainoalla katseella, sillä kai sinulla\non enemmän ylväyttä kuin haaskataksesi sanaakaan tuommoiseen mieheen?\"\n\n\"Minullako!\" sanoi Nelly-emäntä. \"Tokihan minä sen verran halveksin\nmokomaa ylpeätä mahtailijaa. Tiedättekös, hän pani kaikki\nkaupunginpiirin ihmiset seisomaan lakki kädessä edessään, minun\nvanhan John Christie-parkani ja kaikki?\" Mutta se muisto sai hänen\nsilmänsä tulvimaan.\n\n\"Hiiteen vetistelysi\", äännähti Dalgarno hiukan tylysti. \"Ei, älä\nsiitä sentään valjuksi käy, Nell. En ole suutuksissani sinulle, sinä\nyksinkertainen hupakko. Mutta mitä pitäisi minun ajatella, kun sinä\niankaikkisesti katselet taaksesi virran varressa olleeseen luolaasi,\njoka haisi pieltä ja vanhalta juustolta pahemmin kuin walesilainen\nsipulilta, ja teet sen vielä nytkin, kun olen viemässä sinua yhtä\nuhkeaan linnaan kuin keijuismaastakaan kerrotaan!\"\n\n\"Pääsemmekö sinne tänä iltana, mylord?\" kysyi Nelly kuivaten\nkyyneleensä.\n\n\"Tänäkö iltana, Nelly? Emme, emmekä kahteen viikkoon.\"\n\n\"No, Herra siunaa ja varjele! Mutta emmekö matkusta meritse, mylord?\nMinä luulin jokaisen tulevan Skotlannista laivassa. Ihan varmasti\ntulivat loordi Glenvarloch ja Richie Moniplies sillä tavoin.\"\n\n\"On suuri ero tulon ja menon välillä, Nelly\", vastasi loordi Dalgarno.\n\n\"Niinhän tietenkin\", myönsi hänen yksinkertainen kumppaninsa.\n\"Mutta sentäänkin luulen kuulleeni ihmisten puhuvan Skotlantiin\nmenemisestäkin meritse niinkuin sieltä tulemisestakin. Oletteko aivan\nselvillä tiestä? Luuletteko mahdolliseksi meidän kulkea maitse, rakas\nloordi?\"\n\n\"Kannattaa yrittää, armahin lady\", tuumi loordi Dalgarno. \"Sanotaan\nEnglannin ja Skotlannin olevan samalla saarella, joten luulisi voivan\ntoivoa, että niiden välillä on jonkunlainen maataival.\"\n\n\"Minä en ikinä jaksa ratsastaa niin kauvas\", valitti lady.\n\n\"Me toimitamme satulasi pieluksilla pehmennetyksi\", selitti loordi.\n\"Sanonpa sinulle, että sinä saat kerrassaan heittää pois mielestäsi\nkaupungin loan ja muuttua viheliäisen kujan toukasta ruhtinaan\npuutarhan perhoseksi. Sinä saat niin monia vaatetuksia kuin on\npäivässä tunteja -- niin monta kamarineitoa kuin on viikossa päiviä\n-- palkollisia niin paljon kuin on viikkoja vuodessa -- ja sinä\njoudut ratsastelemaan metsästämässä ja haukallapyynnissä loordin\nkanssa, sen sijaan että palvelisit vanhaa kaupustelijaa, joka ei\nkyennyt muuhun kuin rykimään ja sylkemään.\"\n\n\"Niin, mutta teettekö te minut ladyksenne?\" kysyi Nelly-emäntä.\n\n\"No, tietysti -- kuinkas muutoin?\" vastasi loordi. \"Lempiladykseni.\"\n\n\"Niin, mutta minä tarkoitan puolisoksenne\", sanoi Nelly.\n\n\"Totisesti, Nell, siinä en voi luvata tekeväni mieliksesi. Puoliso\",\npitkitti Dalgarno, \"on hyvinkin toista kuin lempilady\".\n\n\"Kuulin mistress Suddlechopilta, jonka luo toimititte minut asumaan\nsitte kun jätin vanhan John Christie-paran, että loordi Glenvarloch\non menossa naimisiin kelloseppä Ramsayn tyttären kanssa?\"\n\n\"Pikarin voi pyyhältää tuuli, kun sitä lähenee huuli, Nelly. Minulla\non mukanani jotakin, joka saattaa ehkäistä ne toivorikkaat häät ennen\nkuin päivä on paljoakaan vanhempi\", vastasi loordi Dalgarno.\n\n\"Niin, mutta minun isäni oli yhtä hyvä mies kuin vanha Davie Ramsay,\nja maallisessa suhteessa yhtä hyvinvoipa, mylord; ja minkätähden ette\nsiis te naisi minua? Olette nähdäkseni tuottanut minulle kylliksi\nvahinkoa -- miksette tekisi minulle tätä oikeutta?\"\n\n\"Kahdesta pätevästä syystä, Nelly. Kohtalo antoi sinulle miehen, ja\nkuningas työnsi minulle vaimon\", vastasi loordi Dalgarno.\n\n\"Niin kyllä, mylord\", muistutti Nelly, \"mutta he jäävät Englantiin,\nja me menemme Skotlantiin\".\n\n\"Todisteesi on parempi kuin oivallatkaan\", myönsi loordi Dalgarno.\n\"Olen kuullut skotlantilaisten lakimiesten sanovan, että avioliiton\nside voidaan avata meidän onnellisessa maassamme tavallisen\nlainkäytön hellävaraisella kädellä, kun se sitävastoin Englannissa\non vain katkaistavissa parlamentin päätöksellä. No, Nelly, me\ntarkastamme sitä asiaa, ja menemmepä sittemmin naimisiin tai emme,\nteemme ainakin parhaamme päästäksemme naimattomiksi.\"\n\n\"Niinkö todellakin, hellimmänarmahin loordini? Ja sitte minä\najattelen vähemmän John Christietä, sillä hän menee varmastikin\nuusiin naimisiin, ollen hyvinvoipa mies, ja minua ilahuttaisi\najatella, että hänestä olisi joku pitämässä huolta, niinkuin minä\npidin, herttaisesta vanhasta mies-parasta! Hän oli hyväsydäminen\nmies, vaikka hän oli pariakymmentä vuotta vanhempi minua, ja minä\ntoivon ja rukoilen, että hän ei enää koskaan salli ainoankaan nuoren\nloordin astua kunniallisen kynnyksensä yli!\"\n\nNelly Christie oli taaskin heltymäisillään kyyneliin, mutta loordi\nDalgarno lannisti hänen liikutuksensa lausuen hiukan tuimasti:\n\"Nuo huhtikuun muutteet kyllästyttävät minua, sievä lemmittyni, ja\nmielestäni teet hyvin, jos varaat kyyneleesi johonkin tähdellisempään\ntarpeeseen. Kuka tietää, mikä onnen käänne saattaa jo muutaman\nminuutin kuluttua vaatia runsaamminkin niitä kuin kykenet suomaan?\"\n\n\"Hyväinen aika, mylord, mitä tarkoitattekaan sellaisilla puheilla?\nJohn Christiellä -- ystävällisellä sielulla! -- ei ollut tapana pitää\nmitään salassa minulta, ja toivoakseni ei teidän ylhäisyytennekään\ntahdo peitellä aikeitanne minulta?\"\n\n\"Istuudu viereeni tälle äyräälle\", sanoi ylimys. \"Minun on viivyttävä\ntässä tuokio, ja jos vain saat olluksi vaiti, niin haluaisin käyttää\nosan siitä miettiäkseni, missä määrin voin tällähaavaa noudattaa\nsuosittamaasi arvossapidettävää esimerkkiä.\"\n\nPysähdyspaikka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin ylänne, jota\nosittain saarsi syvä oja; siitä oli sen nimenä Camletin kaivanto.\nMuutamia hakattuja kiviä siellä näkyi, säästyneinä monien muiden\njoukosta, jotka oli käytetty kuninkaallisten kaitsijain majojen\nrakentamiseen pitkin ajopuistoa. Nämä jäännökset riittivät juuri\nosoittamaan, että \"täällä entisaikoina on ihmisiä ollut\" -- ne olivat\nrauniojätteitä aikoinaan kuuluisan, mutta jo kauvan unohduksissa\nolleen suvun asunnosta, nimittäin Mandevillein, Essexin jaarlien,\njoille Enfieldin aitausmetsä ja likeiset laajat kruununmaat olivat\nmenneinä päivinä kuuluneet. Jylhä salomaisema avautui siellä täällä\nsilmälle leveitä ja näköjään loppumattomia kujia myöten, jotka\ntässä kohden keskukseensa keräytyneinä haarautuivat joka suunnalle.\nSiitä syystä oli loordi Dalgarno valinnut tämän kohtauspaikaksi\ntaistelulle, johon hän oli tahtonut Richie Monipliesin välityksellä\nhaastaa vääryyttä kärsineen ystävänsä, loordi Glenvarlochin.\n\n\"Tokihan hän varmasti tulee?\" aprikoitsi hän. \"Raukkamaisuus ei\njuuri ollut hänen vikojaan -- ainakin oli hän kyllin rohkea palatsin\npuistossa. Kenties ei se tolvana vienyt perille sanomaani? Mutta ei\n-- hän on julkea jukuri -- tuollaiset pitävät suuremmassa arvossa\nherransa kunniaa kuin henkeä. Pidä silmällä ratsua, Lutin, ja varo\npäästämästä sitä irti -- ja vaani haukankatseillasi jokaista kujaa,\nnähdäksesi tuleeko ketään. Buckingham on saanut taisteluvaatimukseni,\nmutta se korskea suosikki vetoaa kuninkaan viheliäiseen käskyyn,\nkieltäytyessään vastaamasta. Jos saan syöstyksi häpeään tuon\nGlenvarlochin tai surmatuksi hänet -- jos voin riistää häneltä\nkunnian tai hengen, niin on minulla Skotlantiin tullessani kylliksi\nmainetta, kullatakseni umpeen entiset kompastukset. Minä tunnen\nrakkaat maanmieheni -- he eivät riitele kenenkään kanssa, joka tuo\nkotiin joko kultaa tai sotaista kunniaa, saati jos hänellä on sekä\nrikkautta että laakereita.\"\n\nHänen siten mietiskellessään, kokemaansa häväistystä muistellessaan\nja kuvitellessaan syitä loordi Glenvarlochin vihaamiseen muuttui\nhänen katsantonsa ristiriitaisten tunteitten vaikutuksesta\nkauhistavaksi Nellylle, joka hänen jalkojensa juuressa\nhuomaamattomana istuen ja huolestuneesti tähystellen hänen kasvojaan\nnäki poskien tulistuvan, huulten puristuvan yhteen, silmien\nlaajenevan ja rakastettunsa koko ulkomuodon ilmaisevan nurjamielistä\nja kuolonuhmaista päättäväisyyttä kuten ihmisen odottaessa tuotapikaa\njoutuvansa taistelemaan hengestänsä verivihollisen kanssa. Hänen\nheikkoihin aivoihinsa nostatti kummallisia ajatuksia paikan\nyksinäisyys, kokonaan uudenlainen maisema kuin hän oli elinaikanaan\ntottunut näkemään, viettelijänsä kasvoille äkkiä levinnyt synkkä ja\npahaenteinen sävy, käsketty vaitiolo ja loordin käytöksen näennäinen\nomituisuus, hänen kuluttaessaan joutilaasti näin paljon aikaa ilman\nmitään näkyvää aihetta, kun heillä oli niin pitkä matka edessään.\nNelly oli lukenut hornan voimien kanssa liitossa olleiden taikurien\nvietelleen avioliitonrikkojiksi naisia, vieläpä itse pimeyden\nruhtinaankin olleen sellaisissa juonissa ja vieneen uhrinsa johonkin\nihmisten asuinsijoilta etäiseen erämaahan, missä hän oli kaikkeen\nluonnolliseen kauheuteensa vaihtanut sen miellyttävän muodon, jolla\noli voittanut nais-poloisen tunteet. Hairahtunut aviovaimo yritti\nhäätää hämmentyneestä mielikuvituksestaan tätä järjetöntä aatosta;\nmutta hän olisi kuitenkin saattanut joutua näkemään sen toteutuneeksi\nvertauskuvallisesti, jollei kirjaimellisesti -- sattui vain väliin\nmuuan tapaus.\n\nPaashi, jonka silmät olivat harvinaisen terävänäköiset, huudahti\nviimein herralleen, että eräästä lehtokujasta läheni ratsumiehiä,\nsamassa viitaten sormellaan tarkoittamaansa suuntaan. Loordi Dalgarno\nkavahti seisaalle ja tuijotti kiihkeästi pitkin puistotietä,\nvarjostaen silmiänsä kädellään, mutta samassa osui häneen luoti, joka\nkättä nirhaisten lävisti aivot ja oikaisi hänet hengettömänä ruumiina\nkevytmielisyytensä onnettoman uhrin jalkoihin tai oikeastaan helmaan.\nKasvot, joiden vaihtuvia ilmeitä hän oli tarkannut viiden minuutin\najan, vääntyivät hetkiseksi ja jäykistyivät sitten ainiaaksi. Kolme\nroistoa ryntäsi esiin ryteiköstä, josta laukaus oli ammuttu, ennen\nkuin sen savukaan haihtui. Karkeasti kiroillen kävi yksi käsiksi\npaashiin ja ja toinen naiseen, jonka kirkunaa hän yritti vaientaa\nmitä kamalimmilla uhkauksilla, kolmannen alkaessa päästellä irti\ntaakkaa paashin ratsun selästä. Mutta heti saapuva apujoukko esti\nheidät käyttämästä saavuttamaansa etua hyväkseen.\n\nSaatuaan avukseen molemmat lakikoululaiset, jotka olivat varsin\nauliita yhtymään hankkeeseen, kun siinä oli nujakan mahdollisuuksia,\noli Richie Moniplies lähtenyt liikkeelle Jin Vinin opastamana.\nSeurue oli varustettu vankoilla ratsuilla ja hyvillä aseilla, ja\nkaikki arvelivat varmasti ehtivänsä Camletin kaivannolle ennen\nrosvoja, siepatakseen heidät kiinni teossa. He eivät olleet ottaneet\nlukuun, että nämä aikoivat etukäteen tehdyllä murhalla taata\nrosvouksensa muiden maiden ryövärien tavoin, mutta vastoin silloisten\nenglantilaisten maantieritarien käytäntöä. Muuan sattuma myös hiukan\nviivytti heitä taipaleella. Ratsastaessaan pikku aukion yli metsässä\nhe tapasivat erään miehen menehtyneenä istumassa puun juurella niin\nkatkerasti voihkien, että Lowestoffe ei voinut olla kysymättä, oliko\nhän pudonnut ratsun selästä ja loukkaantunut. Vastaukseksi selitti\nhän olevansa onneton mies ajamassa takaa vaimoansa, jonka oli muuan\nkonna riistänyt mukaansa; ja hänen kohottaessaan päänsä näki Richie\nsuureksi hämmästyksekseen John Christien kasvot.\n\n\"Kaikkivaltiaan nimessä, auttakaa minua, master Moniplies!\" pyysi\nhän. \"Olen kuullut vaimoni olevan vain virstan verran edellä sen\nmustan konnan, loordi Dalgarnon kanssa.\"\n\n\"Ottakaamme hänet mukaan kaikin mokomin\", huudahti Lowestoffe,\n\"toinen Orfeus etsimässä Eurydikeänsä! Ottakaamme mukaan -- me\npelastamme loordi Dalgarnon rahat ja viemme häneltä hempukan. Se\nkelpaa vaikkapa vain vaihteluksi seikkailullemme. Minulla on hänen\nylhäisyydelleen kaunaa kynimisestä. Olemme kymmenen minuuttia\nvoitolla.\"\n\nMutta vaarallista on punnita täpärästi elämän ja kuoleman vaiheella.\nKaiken todennäköisyyden mukaan ne pari minuuttia, jotka tarvittiin\nJohn Christien nostamiseen, ratsulle Jin Vinin taakse, olisivat\nvoineet pelastaa loordi Dalgarnon hänen kohtaloltaan. Siten hänen\nrikollinen lempijuttunsa oli epäsuorana syynä hänen surmaansa, ja\nsillä tavoin \"mieluisat viat kääntyy vitsoiksemme\".\n\nRatsumiehet karauttivat paikalle täyttä laukkaa juuri kun laukaus\noli pamahtanut. Richiellä oli omat syynsä ahdistaa Colepepperiä,\njoka kiireesti kopeloi irti matkalaukkua paashin satulasta, ja hän\nkannusti hevosensa kapteenin ratsua vastaan niin rajusti, että\nrosvo tuupertui satulasta. Samassa kompastui Richien oma hevonen,\nkeikauttaen tantereeseen isäntänsä, joka ei ollutkaan kaikkein\nparhaita ratsastajia. Lannistumaton Richie ponnahti kuitenkin heti\npystyyn ja kävi rinnustelemaan roiston kanssa niin terhakasti,\nettä vaikka tämä oli vanttera mies ja pelkurinakin nyt epätoivon\nhurjistuttama, Moniplies sai kaadetuksi hänet alleen, väänsi pitkän\npuukon häneltä kädestä, antoi hänelle omasta aseesta voimakkaan iskun\nja hypähti seisaalle. Haavoittunut mies pyrki noudattamaan hänen\nesimerkkiään, mutta sai silloin Richieltä musketinperällä päähänsä\nsurvaisun, joka vei häneltä hengen.\n\n\"Mainiota, Richie!\" huusi Lowestoffe, joka oli paljastetuin miekoin\nhyökännyt toista rosvoa vastaan ja pian ajanut hänet pakosalle.\n\"Mainiota! Katsohan, mies, tuossa makaa Synti, lyötynä maahan kuin\nhärkä, ja Kataluudelta on kurkku leikattu kuin vasikalta.\"\n\n\"En tiedä, minkätähden kiusoittelette minua kasvatuksellani, master\nLowestoffe\", vastasi Richie hyvin levollisesti, \"mutta vakuutanpa,\nettä teurastamo ei ole huono harjoituspaikka tällaiseen työhön\".\n\nToinen lakikoululainen huikkasi nyt heille: \"Miehet, miehet, tänne --\ntäällä makaa loordi Dalgarno murhattuna!\"\n\nLowestoffe ja Richie juoksivat paikalle. Nähdessään jääneensä\njoka taholta huomaamattomaksi käytti tällöin paashi tilaisuutta,\nratsastaakseen toiselle suunnalle, ja sen koommin ei kuultu\nvähintäkään vihiä hänestä tai siitä melkoisesta rahasummasta, jolla\nhänen ratsunsa oli sälytetty.\n\nKolmas rosvo ei ollut odottanut lakikoululaisen ja Jin Vinin\nhyökkäystä, jälkimäisen laskettua maahan vanhan Christien,\npäästäkseen ratsastamaan keveämmin. Kaikki viisi seisoivat nyt\nkauhuissaan tuijotellen nuoren aatelismiehen veriseen ruumiiseen\nja sen vieressä vääntelehtivän naisen hillittömään suruun. Tämä\nrepi hiuksiansa ja kirkui mitä haikeimmin, kunnes hänen tuskansa\nyhtäkkiä salpautui tai oikeastaan sai toisen suunnan hänen miehensä\naavistamattomasti ilmestyessä paikalle. Luoden hätääntyneeseen\nnaiseen kylmäkiskoisen ja ankaran katseen virkkoi tämä yksivakaisen\npainavasti: \"Niin, vaimo! Suuri on sinulla murhe rakastajasi\nhukasta.\" Katsellen sitte sen miehen hengetöntä ruumista, jolta oli\nkokenut niin kunnotonta vääryyttä, hän toisti raamatun juhlalliset\nsanat: \"'Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä sen maksan.' Minä,\njota sinä olet loukannut, olen ensimäinen toimittamaan sinulle, mitä\npalvelusta säädyllisyys vaatii vainajaa kohtaan.\"\n\nNäin sanoen hän peitti ruumiin viitallaan ja sitte silmäillen sitä\ntuokion näytti miettivän, mitä hänen oli nyt lähinnä tehtävä. Kun\nhäväistyn miehen katse verkalleen siirtyi viettelijän ruumiista\nhänen rikoksensa osalliseen ja uhriin, joka oli vaipunut hänen\njalkoihinsa ja syleili niitä, uskaltamatta katsahtaa ylös, saivat\nhänen luonnostaan karkeat ja jurot kasvonpiirteensä niin arvokkaan\nilmeen, että se tasaannutti nuoret lakikoululaiset totisiksi ja\ntorjui Richie Monipliesin puuhakkaan tunkeilun, niin innokkaasti kuin\ntämä ensimältä aikoikin lausua neuvojansa ja mielipiteitänsä. \"Älä\nminulle polvistu, vaimo\", hän sanoi, \"vaan polvistu Jumalalle, jota\nolet loukannut enemmän kuin saatoit loukata itsesi kaltaista maan\nmatoa. Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle ollessasi hilpeimmällä\nja kepeimmällä tuulellasi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja\nkorskea mieli vie turmioon? Turhamaisuus toi hupsuuden, hupsuus\nsynnin, ja synti on tuonut kuoleman, alkuperäisen kumppaninsa.\nSinun piti väkisinkin jättää velvollisuus, siivollisuus ja kotoinen\nrakkaus, leiskuaksesi hauskasti hurjapäiden ja ilkiöiden seurassa;\nja siinä nyt virut kuin rusennettu mato, kiemurrellen rakastajasi\nelottoman ruumiin vieressä. Sinä olet tehnyt minulle paljon vääryyttä\n-- häväissyt minut ystävien keskuudessa -- häätänyt talostani\nluoton ja lieteni äärestä rauhan. Mutta sinä olit ensimäinen ja\nainoa rakkauteni, enkä minä tahdo nähdä sinun joutuvan aivan\nhukkaan, jos minun vallassani on se estää. Hyvät herrat, minä kiitän\nteitä niinkuin murtunut mies voipi. Richard, sanokaa terveiseni\nkunnioitettavalle herrallenne. Lisäsin sappea hänen vastoinkäymisensä\nkatkeruuteen, mutta minä olin harhaantunut. Nouse, vaimo, ja seuraa\nminua.\"\n\nHän kohotti masentunutta käsivarresta, tämän yrittäessä tulvivin\nsilmin ja katkerin nyyhkytyksin ilmaista katumustansa. Hän piti\nkasvojansa käsien peitossa, mutta antoi miehensä viedä hänet pois, ja\nvasta heidän poiketessaan tiheikön taa, joka kätki heidän jättämänsä\nnäyttämön, hän kääntyi taaksepäin, loi sekavan ja hätäisen katseen\nDalgarnon ruumista kohti, kirkaisi ja miehensä käsivarteen lujemmin\ntarttuen huudahti hirmustuneena: \"Pelasta minut -- pelasta minut! Ne\novat murhanneet hänet!\"\n\nLowestoffe oli hyvin liikutettu näkemästänsä, mutta häntä hävetti\nkaupunkilaisteikarina oma vanhanaikainen hentomielisyytensä,\njonkavuoksi hän teki väkivaltaa tunteilleen, huudahtaen: \"Niin, antaa\nheidän mennä -- hyväsydämisen, herkkäuskoisen, anteeksiantavaisen\nukkosen ja vapaamielisen, taipuisan eukkosen. Voi kuinka jalomielinen\nolento onkaan aito lontoolainen aviomies! Sarvet hänellä on, mutta\nkesynä kuin lihotettu härkä hän ei puske. Haluaisinpa nähdä sen\nnaikkosen, jahka hän on vaihtanut naamarinsa ja ratsastushattunsa\nhippiinsä ja huiviinsa. Käymmekin vieraisilla heidän luonaan Paavalin\nlaiturin varressa, serkkuseni -- siitä sukeutuu mieluisa tuttavuus.\"\n\n\"Teidän olisi parempi ajatella sen mustalaisvarkaan, Lutinin,\nkiinniottoa\", huomautti Richie Moniplies, \"sillä totisesti onkin hän\nlivistänyt tiehensä, vieden herransa matkatavarat ja rahat\".\n\nMuuan metsänvartija apulaisineen ja useita muita henkilöitä oli nyt\ntullut paikalle; he läksivät ajamaan takaa Lutinia, mutta turhaan.\nHeidän huostaansa lakikoululaiset luovuttivat ruumiit, ja oltuaan\nmuodollisesti kuulusteltavina he palasivat Richardin ja Vincentin\nkeralla Lontooseen, missä saivat paljon ylistelyä urheudestaan.\nVincentin hairahdukset olivat helposti sovitettavissa sen johdosta,\nettä hänen alotteestaan oli saatu rosvojoukko hajoitetuksi, ja on\njonkun verran aihetta käsitykseen, että seikka, joka olisi muulloin\nvähentänyt kunnostautumisen loistoa, näissä olosuhteissa pikemmin\nlisäsi sitä, nimittäin heidän myöhästymisensä loordi Dalgarnon\npelastamisesta.\n\nGeorge Heriot aavisteli, millä kannalla Vincentin asiat\nolivat, ja hän pyysi ja sai kellosepältä luvan lähettää nuoren\nmies-paran tärkeälle liikeasialle Parisiin. Emme ole kyenneet\ntutkimaan hänen vaiheitansa sen pitemmälle, mutta arvelemme hänen\nmenestyneen elämässänsä hyvin ja yhtyneen edulliseen kumppanuuteen\noppilastoverinsa kanssa vanhan Davy Ramsayn luovuttua liikealalta\ntyttärensä naimisiinmenon johdosta. Etevällä muinaistutkijalla t:ri\nTomukuivalla on vanhanaikainen hopeatauluinen taskukello, jonka\npääpontimeksi on teräslevyn asemesta käytetty suolikieltä; kelloon on\nkaiverrettu toiminimeksi: Vincent ja Tunstall. Ajan muistuttajat.\n\nMaster Lowestoffe iloisena seikkailijana luonnollisesti ylläpiti\nmainettansa tiedustamalla John Christietä ja Nelly-emäntää; mutta\nsuureksi kummastuksekseen -- ja vahingokseenkin, sillä hän oli\nveikannut kymmenen kultakolikkoa sillä puheella, että hän kotiutuu\nperheeseen -- kuuli hän liikkeen nimen myydyksi, varaston tulleen\nmuutetuksi huutokaupalla rahaksi ja entisen omistajan kadonneen\nvaimonsa kanssa teille tietämättömille. Yleensä arveltiin heidän\nmuuttaneen johonkin Amerikan uuteen siirtokuntaan.\n\nLady Dalgarno vastaanotti tiedon arvottoman miehensä kuolemasta\nsekavin tuntein, joista oli vallitsevana kauhistus, että hänet\ntemmattiin pois keskellä pahinta kunnottomuuttansa. Tapaus teki hänet\nentistä raskasmielisemmäksi ja vahingoitti hänen terveyttänsä, jota\njo varhaisemmat tapaukset olivat järkytelleet. Miehensä kuoleman\njohdosta saatuaan haltuunsa oman omaisuutensa hän halusi tehdä\noikeutta loordi Glenvarlochille ryhtymällä toimiin kiinnityksen\nperimiseksi takaisin. Mutta kirjuri oli äskeisistä tapauksista\nsäikähtyneenä paennut kaupungista, joten oli mahdoton saada selville,\nkenen käsiin paperit nyt olivat joutuneet. Richard Moniplies oli\nvaiti, omilla perusteillansa; todistajina olleet lakikoululaiset\nsäilyttivät salaisuuden hänen pyynnöstään, ja yleensä uskottiin,\nettä kirjuri oli vienyt asiakirjat mennessään. Ohimennen olkoon\nhuomautettuna, että samanlaiset aavistukset, jotka Skurliewhitterin\nhäätivät pakoon, vapauttivat Lontoon ainiaaksi emäntä Suddlechopista,\njoka lopetti uransa Amsterdamin _rasphausissa_ kehruuhuoneessa.\n\nVankka vanha loordi Huntinglen saattoi ainoan poikansa\nhautauskulkuetta tämän viimeiseen leposijaan korskearyhtisenä ja\nkostumattomin silmin, ja kenties se yksinäinen kyynel, joka viimein\ntipahti arkulle, oli vähemmin omistettu yksilön kohtalolle kuin hänen\nikivanhan sukunsa sammumiselle miehenpuolelta.\n\n\n\n\n37. LUKU.\n\nIsännän ja palvelijan hyvitys.\n\n\nTämänlaatuisten kertomusten kuosi on muuttuvainen kuten muutkin\nmaalliset asiat. Oli aika, jolloin kertojan oli pakko lopettaa\ntarinansa seikkaperäisesti kuvailemalla hää-iloja ja pitopiloja\nsuurena määränpäänä, johon hän monien epätietoisten ja vaikeiden\nvaiheiden kautta oli vihdoin onnellisesti johdattanut sankarinsa ja\nsankarittarensa. Ei unohdettu silloin ainoatakaan yksityiskohtaa,\nsulhasen miehekkäästä innosta ja morsiamen kainoista punehduksista\npapin uuteen messupaitaan ja morsiusneidon silkkihameeseen asti.\nMutta sellaiset kuvaukset on nykyään jätetty sikseen, luultavasti\nsyystä että julkiset vihkiäiset eivät ole enää muodinmukaisia;\nnythän ei enää kutsuta ystäviä koolle juhlimaan ja tanssimaan,\nvaan onnellinen pari karkaa yksinäisissä postivaunuissa niin\nsalaisesti kuin aikoisivat he livistää huonoille teille. En ole\nkiittämätön muutoksesta, joka säästää kirjailijalta vaivaloisen ja\nturhan yrityksen uuden värityksen antamiseksi tuollaisten asiain\njokapäiväiselle selostukselle. Mutta huomaan tämän kuitenkin\nvälttämättömäksi tässä tapauksessa, niinkuin asianhaarat toisinaan\npakoittavat muukalaisen käyttämään vanhaa tietä, joka on ollut\njonkun aikaa ummessa. Kokenut lukija on jo saattanut havaita, että\nviime luku tuli käytetyksi kaikkien tarpeettomien ja vähemmän\nmielenkiintoisten henkilöiden pyyhkäisemiseen sivulle, saadakseni\nsalin tyhjennetyksi iloisia häitä varten.\n\nAnteeksiantamatonta totisesti olisikin sivuuttaa lyhyimmiten homma,\njoka huomattavimmassa henkilössämme Jaakko-kuninkaassa herätti\nkovin suurta harrastusta. Tämä oppinut ja hyväluontoinen hallitsija\nei esittänyt mitään suurta osaa Europan valtiotaidossa, mutta sen\npuutteensa korvaukseksi hän oli suunnattoman touhukas, milloin tapasi\nmukavaa tilaisuutta sekaantua rakastavien alamaistensa yksityisiin\nasioihin, ja loordi Glenvarlochin lähenevä naiminen kiinnitti hänen\nmieltänsä hyvin suuresti. Häneen oli paljon tehonnut -- kun nimittäin\nottaa huomioon, että hän ei ollut kovinkaan herkkä sellaisille\ntunteille -- sievän Peggie Ramsayn (kuninkaan antama lempinimitys)\nkauneus ja hämi heidän ensi kohtauksessaan, ja hän ylpeili aimo\nlailla siitä terävyydestä, jolla hän muka oli keksinyt tytön valeasun\nja pannut toimeen siitä aiheutuneen tutkimuksen.\n\nHän teki työtä useita viikkoja kosinnan kehittyessä, kunnes hänen\nomat kuninkaalliset silmänsä olivat kuluttaa loppuun hänen isänsä\nparhaan parin nenälaseja, kuten hän vakuutti, haeskellessaan\nvanhoista kirjoista ja asiapapereista vahvistusta morsiamen\npyrkimykselle aateliseen, joskin etäiseen polveutumiseen, siten\npoistaakseen ainoan moitteen, mitä kateus saattoi keksiä tästä\nliitosta. Ainakin omasta mielestään hän onnistui siinä puuhassa\nerinomaisesti, sillä kun Sir Mungo Malagrowther eräänä päivänä\nvastaanottohuoneessa otti karvaasti pahoitellakseen morsiamen\nsukupuun puutetta, keskeytti hänet kuningas: \"Voitte säästää\nmurheenne omiin vastaisiin tarpeisiinne, Sir Mungo, sillä kautta\nkuninkaallisen sielumme väitämme hänen isänsä Davy Ramsayn olevan\njo yhdeksässä polvessa herrasmies; hänen suuri esi-isänsä oli\nlähtöisin Dalwolseyn vanhasta sotaisesta sukuhaarasta, jota parempia\nmiehiä ei ole koskaan nähty eikä nähdä vetämässä miekkaansa\nkuninkaan ja maan puolesta. Ettekö ole koskaan kuullut Dalwolseyn\nritari William Ramsaysta, josta John Fordoun lausuu, että hän oli\n_bellicosissimus, nobilissimus?_ Hänen linnansa on todistamassa\npuolestaan vajaan kolmen penikulman päässä Dalkeithista ja tuskin\npenikulmaa Bannockrigista. Davy Ramsay juontaa juurensa tuosta\nvanhasta ja kunnioitetusta sukukannasta, ja käsittääkseni ei\nhäntä ole nykyinen taituruutensa alentanut esi-isistänsä. He\nkaikki työskentelivät teräksellä; vanhan ajan ritarit vain sohivat\nmiekoillaan reikiä vihollistensa haarniskoihin, ja hän sahailee\npykeitä messinkipyöriinsä. Ja toivoakseni on yhtä kunniallista antaa\nsilmiä sokeille kuin puhkoa niitä näkeviltä, tai näyttää meille\najan kuluminen, osataksemme pitää sitä arvossa, kuin haaskata sitä\njuopotteluun, rähinään, peitsenpirstomiseen ja muuhun tuollaiseen\nepäkristilliseen menoon. Ja teidän pitää ymmärtää, että Davy Ramsay\nei ole mikään käsityöläinen, vaan harjoittaa vapaata taitoa, joka\nmelkein lähenee elävän olennon luomista, koska kellosta voidaan sanoa\nniinkuin Claudius lausuu syrakusalaisen Arkhimedeen taivaanpallosta:\n\n    \"'Inclusus variis famulatur spiritus astris,\n    et vivum certis motibus urget opus.'\"\n\n\"Teidän majesteettinne olisi paras antaa vanhalle Davylle\nvaakunakilpikin, kun hän kerran sukupuun sai\", pisti Sir Mungo.\n\n\"Se on tehty ennen kuin ehdotittekaan, Sir Mungo\", vastasi kuningas;\n\"ja kaiketi meillä, joka olemme kaiken maallisen kunnian lähde,\nonkin oikeus pirahuttaa siitä muutamia pisaroita niin läheisen\nhenkilön päälle, loukkaamatta Girnigo-linnan ritaria. Olemme jo\npuhutelleet vaakunatoimiston oppineita miehiä ja aiomme suoda\nhänelle lisätyn aatelistunnuksen, nimittäin esi-isien kilven, johon\non eroitukseksi sovitettu ensiksikin taskukellon pääpyörä -- mutta\naikomuksenamme on vielä lisätä kannattajiksi Aika ja Iankaikkisuus,\njahka ylivaakunamestarimme saa suunnitelluksi, miten Iankaikkisuus on\nkuvattava.\"\n\n\"Minä tekisin hänestä kahta vertaa kookkaamman kuin Ajasta\", tokaisi\nArchie Armstrong, hovinarri, joka sattui olemaan läsnä kuninkaan\nmainitessa tämän pulansa.\n\n\"Hiljaa siinä -- saat selkääsi\", virkahti kuningas tähän vihjaukseen.\n\"Ja te, uskollisuusvelvolliset englantilaiset alamaisemme, voitte\nhyvinkin ottaa onkeenne mitä olemme sanoneet ja vähemmin kerkeästi\nnaureskella skotlantilaisille sukujohdoillemme, vaikka ne olisivatkin\njokseenkin kaukaa ja työläästi juonnettuja. Te näette, että aivan\njalosukuinen mies saattaa joksikin aikaa heittää syrjään aateluutensa\nja kuitenkin löytää sen jälleen, kun sitä tarvitaan. Olisi yhtä\nsopimatonta kulkukauppiaan eli reppurin, kuten häntä nimitätte --\nja siihen ammattiin ovat syntyperältään skotlantilaiset alamaisemme\nerityisesti luontuvia -- suurennella sukutauluinensa niiden silmissä,\njoille hän myy pikku lantin arvosta nauhaa, kuin olisi hänen\nprameilla töyhtöhattu päässä ja pistomiekka kupeella, kantamuksen\nkeikkuessa hänen selässään. Ei, ei -- hän ripustaa miekkansa\nvaarnaan, panee hattunsa hyllylle, pistää sukutaulun taskuunsa ja\npuuhailee kaupustelussaan niin säveästi ja ovelasti kuin ei hänen\nverensä olisi ojavettä parempaa. Mutta annas kun reppuristamme --\nkuten tiedän tapahtuneen useamminkin kuin kerran -- sukeutuu vauras\nkauppias, silloin näette muutoksen, hyvät herrat --\n\n    \"'in nova fert animus mutatas dicere formas'.\n\n\"Esille vetää hän sukutaulunsa, vyöttää kupeelleen miekkansa, harjaa\nhattunsa ja panee sen reimasti kallelleen koko luomakunnan nähden.\nMainitsemme näitä seikkoja täten pitemmälti, koska tahtoisimme\nteidän kaikkien käsittävän, että me emme kaikkien asiallisten\nolosuhteita perusteellisesti harkitsematta ole päättäneet hiljaiseen\nja yksityiseen tapaan kunnioittaa omalla kuninkaallisella\nläsnäolollamme loordi Glenvarlochin vihkiäisiä Margaret Ramsayn\nkanssa, hovikelloseppämme David Ramsayn tyttären ja perijättären,\njoka on vain kolmen sivuhaaran verran syrjässä Dalwolseyn ikivanhasta\nsuvusta. Meitä surettaa, että tuon suvun ylväs päällikkö ei voi\nolla saapuvilla siinä juhlallisuudessa, mutta kun on mainetta\nvoitettavissa ulkomailla, tavataan loordi Dalwolsey harvoin kotona.\n_Sic fuit, est, et erit_. Kilkku-Geordie, koska sinä kustannat\nhääpidot, niin odotamme hyvää kestitystä.\"\n\nHeriot kumarsi velvollisuutensa oivaltaen. Kuningas oli suuri\nvaltioviisas pikku seikoissa, ja hän olikin järjestellyt taitavasti\ntätä tilaisuutta varten, saaden lähetetyksi prinssin ja Buckinghamin\nerityisissä toimissa Newmarketiin, voidakseen heidän poissaollessaan\nmukavasti antautua seuranhaluiseen huolettomaan huvitteluun.\nTällainen rahvaanomainen piirre oli vastenmielinen Kaarlolle, jonka\nluonne suosi muodollisuutta, eikä suosikkikaan ollut viime aikoina\nkatsonut kannattavan osoittaa sille näennäistä myötätuntoa. Esittelyn\npäätyttyä Sir Mungo Malagrowther tarttui arvoisaan porvariin palatsin\npihalla ja pidätteli häntä tämän kaikista ponnistuksista huolimatta,\nalistaakseen hänet seuraavaan tutkisteluun:\n\n\"Tämä on nuiva urakka teille, mestari George -- kuningas on ollut\nkovin ajattelematon -- ne hääpäivälliset tulevat maksamaan teille\nsievoisen summan?\"\n\n\"Kyllä kestän, Sir Mungo\", vastasi Heriot. \"Kuninkaalla on oikeus\nnähdä pöytä, jota hänen anteliaisuutensa on vuosikausia varustellut,\nhyvin katettuna yhdeksi ainoaksi päiväksi. Sen verran toki jaksaa.\"\n\n\"Aivan niin, aivan niin -- pitäähän meidän toki maksaa kunkin\nosaltamme, enemmän tai vähemmän. Niistä siis tulee niin sanotut\npennihäät, joissa koko väeltä kannetaan kolehtia nuoren parin\nhyväksi, jotta heille ei jää yhteiseksi omaisuudekseen pelkkä\nsänky. Mitä aiotte te antaa, mestari George, sillä porvaristostahan\nalotamme, kun on rahakysymys esillä?\"\n\n\"Vain pikku lahjan, Sir Mungo. Annan kummityttärelleni\nvihkisormuksen, sirosti jalokivillä koristellun -- ostin sen\nItaliassa; se kuului Cosmo di Medioille. Morsian ei ole minun apuni\ntarpeessa -- hänellä on maatila, jonka sai periä äitinsä isältä.\"\n\n\"Vanhalta saippuankeittäjältä\", virkkoi Sir Mungo; \"ja tarvitaankin\nsen ukon suopavaahtoa tahran pesemiseksi pois Glenvarlochin kilvestä\n-- joskaan se maatila ei ole juuri minkään arvoinen\".\n\n\"Saman arvoinen kuin jotkut hovipaikat, Sir Mungo, joita\nsuurisukuiset henkilöt himoitsevat\", vastasi George Heriot.\n\n\"Hovinaiseksi, sanoitte? Vai hovinaiseksi?\" tuumi Sir Mungo, katsoen\nhyväksi ymmärtää vikansa varjossa väärin. \"Kuutamon välkettä\nvedenkalvossa sille nais-paralle, jos siinä ovat kaikki hänen\nmyötäjäisensä. Olen todella pahoillani sen nuoren parin puolesta.\"\n\n\"Kerronpa teille salaisuuden, joka huojentaa hellää huolestustanne\",\nilmoitti kultaseppä. \"Leskilady Dalgarno antaa kunnollisen omaisuuden\nmorsiamelle ja säätää loput perinnöksi serkulleen, sulhaselle.\"\n\n\"Kas, vai niin?\" sanoi Sir Mungo. \"Tietenkin osoittaakseen tunteitaan\npuolisoansa kohtaan, joka makaa haudassa. Onpa onni, että hänen\nserkkunsa ei lähettänyt hänen miestänsä sinne. Kumma juttu, se\nloordi Dalgarno-paran kuolema -- jotkut luulevat sen herrasmiehen\nkärsineen suurta vääryyttä. Ei ole onnellista naida tytärtä siitä\nsuvusta, jonka kanssa on verivihoissa -- ja vähemmänhän se olikin\nDalgarno-paran vika kuin niiden, jotka pakoittivat hänet siihen\nnaimakauppaan. Mutta minua ilahuttaa, että nuori pari saa jotakin\nelääkseen, tulipa se apu miten hyvänsä, armeliaisuudesta tai\nperintönä. Mutta vaikka lady Dalgarno möisi kaikki mitä hänellä\non alushametta myöten, ei hän kykene antamaan heille takaisin\nGlenvarlochin uljasta linnaa -- se on menetetty ja mennyt --\nmenetetty ja mennyt.\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsi George Heriot. \"Me emme saa selville, mihin on\njoutunut Andrew Skurliewhitter, se roisto, tai miten loordi Dalgarno\non menetellyt kiinnityksen suhteen.\"\n\n\"Siirtänyt sen jollekulle, jotta hänen vaimonsa ei saisi sitä\nmilloinkaan; häntä olisi haudassaankin häirinnyt ajatus, että\nGlenvarloch korjaisi sukutilansa jälleen haltuunsa\", puheli Sir\nMungo. \"Uskokaa pois, hän on pitänyt huolta varmoista keinoista,\nsäilyttääkseen uhkean paroonikunnan joutumasta vaimonsa tai tämän\nserkun käsiin.\"\n\n\"Se on kyllä liiankin luultavaa, Sir Mungo\", arveli George\nHeriot, \"Mutta kun minun täytyy lähteä huolehtimaan monista\nhäävalmistuksista, on minun jätettävä teidät lohduttelemaan mieltänne\nsillä ajatuksella.\"\n\n\"Hääpäivähän on kuluvan kuun kolmaskymmenes?\" puhui Sir Mungo\nlähtijän jälkeen. \"Kyllä tulen silloin ajoissa.\"\n\n\"Kuningas kutsuu vieraat\", vastasi George Heriot kääntymättä takaisin.\n\n\"Senkin halpasyntyinen, huonosti kasvatettu käsityöläinen!\" puheli\nSir Mungo itsekseen. \"Jollei hän olisi lainannut minulle niitä\nmuutamia puntia viime viikolla, niin opettaisinpa hänelle, miten\non käyttäydyttävä aatelismiestä kohtaan! Mutta laittaudun minä\nhääkemuihin hänen uhallaankin.\"\n\nSir Mungo saikin itsensä kutsutuksi tai käsketyksi häihin. Näissä\noli vain joitakuita henkilöitä saapuvilla, sillä Jaakko piti\nsellaisissa tilaisuuksissa mieluisampana mukavaa yksityisyyttä, joka\nantoi hänelle vapauden heittää syrjään kuninkaallisen arvokkuutensa\nrasituksen. Seurue oli hyvin pieni, ja siitä puuttuikin ainakin\nkaksi henkilöä, joiden olisi saattanut odottaa olevan saapuvilla.\nEnsiksikin esti lady Dalgarnon terveydentila ja hänen miehensä\näskeinen kuolema häntä olemasta läsnä vihkiäisissä. Toisena oli\npoissa Richie Moniplies, jonka käytös oli jonkun aikaa ollut\nkovin salaperäistä. Järjestäen palveluksensa loordi Glenvarlochin\nluona kokonaan oman tahtonsa ja halunsa mukaan oli hän Enfieldin\najopuistossa sattuneen kahakan jälkeen ilmestynyt säännöllisesti\nisäntänsä vuoteen viereen aamuisin auttamaan tämän pukeutumista\nja iltaisin hänen riisuutumishetkekseen. Muun osan päivää hän\nkäytti oman mielensä mukaan, ilman herransa valvontaa; tällä olikin\nnyt täydellinen palveluskunta. Kuitenkin oli hän hiukan utelias\ntietämään, miten mies kulutti niin suuren osan ajastaan; mutta tässä\nkohden ei Richie osoittautunut ollenkaan avomieliseksi.\n\nHääpäivän aamuna oli Richie erittäin huolellinen kaikessa, mitä\nkamaripalvelija saattoi tehdä esittääkseen herransa varsin komean\nulkomuodon mitä edullisimmin; ja järjestettyään hänen pukunsa\ntavattoman tarkoin ja annettuaan hänen pitkille kiharoilleen\nviimeistelevän kosketuksen kammasta, polvistui hän vakavana loordin\neteen, suuteli hänen kättänsä ja lausui hänelle hyvästi, sanoen\nnöyrästi pyytävänsä lupaa vapautua hänen ylhäisyytensä palveluksesta.\n\n\"No, mikä päähänpisto tämä on?\" kummastui loordi Glenvarloch. \"Jos\naiot erota minun palveluksestani, Richie, niin kaiketi aiot yhtyä\nvaimoni palveluskuntaan?\"\n\n\"Toivotan tulevaiselle armolliselle rouvalle ja teidän\nylhäisyydellenne yhtä hyvän palvelijan siunauksia kuin minä olen\nollut, jos taivas suopi\", sanoi Richie; \"mutta kohtalo on niin\nsäätänyt, että minä voin tästälähtein olla teidän palvelijanne\nainoastaan ystävällisen kohteliaisuuden kannalta\".\n\n\"No, Richie\", virkkoi nuori loordi, \"jos olet kyllästynyt\npalvelemiseen, niin katsomme sinulle jotakin parempaa toimeentuloa.\nMutta saatathan minua kirkkoon, ottaaksesi sitten osaa hääateriaan?\"\n\n\"Sallikaa, mylord, minun muistuttaa teitä sopimuksestamme\", epäsi\nRichie, \"sillä minulla on juuri tekeillä muuan oma tärkeä homma,\njoka pidättää minua vihkimistoimituksen aikana. Mutta minä en\njätä muistamatta mestari Georgen kelpo kestitystä, koska hän on\nkustantanut hyvin kalliita herkkuja, joita olisi kiittämätön jättää\nsilleen.\"\n\n\"Tee kuten tahdot\", vastasi loordi Glenvarloch, ja ohimennen\nkummeksittuaan saattolaisensa oikullista ja yksivakaista luonnetta\nhän hylkäsi ajatuksistaan koko asian muiden tieltä, mitkä paremmin\nsoveltuivat sille päivälle.\n\nLukijan on kuviteltava mielessään ne kukkaset, joita oli siroiteltu\nonnellisen parin kirkkotielle -- voimallinen soitto, joka johti\nsaattuetta -- piispan toimittama vihkiminen -- Pyhän Paavalin\nkirkossa vastaan tullut kuningas morsiamen luovuttajana, suureksi\nhuojennukseksi isälle, jolla siten oli aikaa toimituksen kestäessä\nlaskea oikea suhdeluku lyömäkieruttimelle pöytäkelloon, jota hän\nparhaillaan rakensi.\n\nVihkimisen päätyttyä siirtyi seurue kuninkaallisissa vaunuissa\nGeorge Heriotin luo, missä häävieraille tarjottiin loistavat\npidot Foljambe-huoneustossa. Tuskin oli kuningas päässyt tähän\nkodikkaaseen suojaan, kun hän heitti pois miekkansa ja vyönsä niin\nkiireesti kuin olisivat ne polttaneet hänen sormiansa ja sinkautti\ntöyhtöhattunsa pöydälle kuin sanoen: Makaa siinä, arvovalta! Ja hän\nkulautti reippaasti pikarillisen viiniä avioparin onneksi ja alkoi\nlaapostaa huoneessa mutustellen, naurellen ja lasketellen piloja, ei\nkaikkein sukkelimpia eikä hienotuntoisimpia, mutta oman äänekkään\nrattonsa säestämiä ja suosimia seurueen hilpeyden rohkaisuksi. Hänen\nmajesteettinsa ollessa parhaalla tuulellaan ja juuri odoteltaessa\nkutsumusta pitopöytään kuiskasi muuan palvelija mestari Heriotille,\nettä häntä tarvittiin. Huoneeseen palatessaan hän astui kuninkaan luo\nja vuorostaan kuiskasi jotakin, mikä hätkähdytti Jaakkoa.\n\n\"Eihän hän tahtone rahojaan?\" kysyi kuningas lyhyeen ja terävästi.\n\n\"Ei millään muotoa, valtiaani\", vastasi Heriot. \"Siitä asiasta hän\nvakuuttaa olevansa aivan välinpitämätön, niin kauvan kuin siitä voi\nolla mielihyvää teidän majesteetillenne.\"\n\n\"Heikkarissa, mies\", sanoi kuningas, \"se on kelpo miehen ja\nrakastavan alamaisen puhetta, ja me tahdomme sikäli suoda hänelle\narmollisuutemme. Mitäpä siitä, että hän onkin vain moukka --\nkatukissakin saa katsella kuningasta. Joutuin, mies, tänne hänet\n-- _pundite fores_. -- Moniplies? Sillä miekkosella pitäisi olla\nnimenään Monipenni, vaikka varmastikaan ette te englantilaiset usko\nsellaista nimeä mahdolliseksi Skotlannissa.\"\n\n\"Ne ovat ikivanhaa ja kunnioitettavaa sukukantaa, ne Monipennit\",\nhuomautti Sir Mungo Malagrowther; \"vahinko vain, että sennimisiä on\nkovin vähän\".\n\n\"Se perhe näyttää lisääntyvän teidän maanmiestenne keskuudessa, Sir\nMungo\", virkkoi master Lowestoffe, jonka loordi Glenvarloch oli\nkutsunut häihin, \"siitä asti kun hänen majesteettinsa onnellinen\nvaltaistuimelle nouseminen on tuonut niin monta teistä tänne\".\n\n\"Oikein, sir -- oikein\", sanoi Sir Mungo, nyökäten ja katsoen George\nHeriotiin päin; \"muutamat meistä ovat kostuneet siitä Englannin\nkansan suuresta siunauksesta\".\n\nHänen puhuessaan lensi ovi auki, ja sisään astui loordi Glenvarlochin\nhämmästykseksi hänen äskeinen palvelijansa Richie Moniplies, nyt\nylellisesti ja loisteliaastikin puettuna uhkeaan hopeakuteiseen\nvaatekertaan ja taluttaen kädestä pitkää, laihaa, kuihtunutta\nja hiukan kierovartista Martha Trapboisia. Tämä oli pukeutunut\npelkkään mustaan samettiin, joka oli niin kummallisena vastakohtana\nhänen valjuille ja ankaran kaihomielisyyden jäykistämille\nkasvonpiirteilleen, että kuningas huudahti hiukan ahdistuneesti:\n\"Mitä lempoa on mies tuonutkaan tänne? Totta toisen kerran --\npaarivaatteessaan karanneen ruumiin!\"\n\n\"Saanko anoa teidän majesteettianne olemaan hänelle armollinen?\"\npyysi Richie. \"Hän nimittäin on tämänaamuisen työn perusteella oma\naviovaimoni, mistress Martha Moniplies nimeltään.\"\n\n\"Älä hemmetissä, mies! Mutta hän näyttää ihmeen yrmeältä\", vastasi\nJaakko-kuningas. \"Oletko varma siitä, ettei hän ole aikoinaan ollut\nhovinaisena sukulaisellamme Maria-kuningattarella, jonka muisto\nsäilyy tulikuumana?\"\n\n\"Olen varma siitä, teidän majesteettinne luvalla sanoen, että hän\non tuonut mukanaan pesään viisikymmentätuhatta puntaa rahaa, ja\nenemmänkin, ja se on antanut minulle tilaisuuden tuottaa mukavuutta\nteidän majesteetillenne ja muille ihmisille.\"\n\n\"Sinun ei olisi tarvinnut virkkaa mitään siitä, mies\", huomautti\nkuningas. \"Me tunnemme velvollisuutemme siinä pikku asiassa, ja meitä\nilahuttaa, että tämä silmäänpistävä siippasi on suonut aarteensa\nhenkilölle, joka osaa käyttää sitä kuninkaansa ja maansa hyödyksi.\nMutta millä lemmon lailla saitkaan hänet, mies?\"\n\n\"Vanhaan skotlantilaiseen tapaan, armollinen valtiaani. Hän\non jouseni ja keihääni valloittama\", selitti Moniplies. \"Oli\nsopimuksena, että hän menisi minun kanssani naimisiin, kun kostaisin\nhänen isänsä kuoleman -- minä siis surmasin ja otin haltuuni.\"\n\n\"Hän on vanhan Trapboisin tytär, joka on ollut niin kauvan kateissa\",\nilmoitti Lowestoffe. \"Minne hittoon saatoit piiloittaa hänet niin\nvisusti, Richie-veikkonen?\"\n\n\"Master Richard, jos suvaitsette\", oikaisi Richie, \"taikka\nmaster Richard Moniplies, jos sitä pidätte parempana. Mitä hänen\npiiloittamiseensa tulee, niin toimitin hänelle kunniallisen ja\nturvallisen suojan erään rehellisen maanmieheni kodista -- ja\nsalaperäisyyteen kehoitti varovaisuus, kun teidänlaisianne veitikoita\noli liikkeellä, master Lowestoffe.\"\n\nRichien jalomielinen vastaus herätti naurua kaikissa muissa paitsi\nhänen morsiamessaan, joka teki hänelle kärsimättömän eleen ja lausui\ntavalliseen lyhytsanaiseen ja tylyyn tapaansa: \"Hiljaa -- hiljaa,\nole hiljaa. Tehkäämme se, jota varten tulimme.\" Ja hän otti esille\npergamenttikääryn, jonka ojensi loordi Glenvarlochille, lausuen\nkovaa: \"Minä otan tämän kuninkaallisen läsnäolon ja koko seurueen\ntodistamaan, että palautan Glenvarlochin lunastetun paroonikunnan\nsen oikealle omistajalle niin rasittamattomana kuin se on ollut\nainoallakaan hänen esi-isällänsä.\"\n\n\"Minä olin kiinnityksen lunastustilaisuudessa todistajana\", ihmetteli\nLowestoffe, \"mutta vähänpä osasin aavistaa, kuka oli lunastajana\".\n\n\"Ei tarvinnutkaan\", virkkoi Richie; \"siinä paikassa ei olisi ollut\nhyötyä hölpöttelystä.\"\n\n\"Hiljaa\", käski hänen morsiamensa, \"vielä kerran. Tämä paperi\",\nhän jatkoi ojentaen toisen loordi Glenvarlochille, \"on myös teidän\nomaisuuttanne -- ottakaa se, mutta säästäkää minulta kysymys, miten\nse joutui minun haltuuni\".\n\nKuningas oli kiirehtinyt loordi Glenvarlochin luo ja huudahti,\nkiihkeästi vilkaisten kirjoitukseen: \"No, jo on hitto -- se on meidän\nkuninkaallinen omakätinen maksumääräyksemme, joka on ollut niin\nkauvan hukassa! Kuinka te sen saitte, rouvaseni?\"\n\n\"Se on salaisuus\", vastasi Martha kylmäkiskoisesti.\n\n\"Salaisuus, jota minun kieleni ei ikinä ilmaise\", lisäsi Richie\npäättävästi, \"jollei kuningas minua käske uskollisuudenvalani\nvelvoituksella\".\n\n\"Minä käsken -- minä käsken\", sopersi Jaakko juoruilijan\nkärsimättömästä uteliaisuudesta vapisten, samalla kun Sir Mungo\nhäijyn jännittyneenä pääsemään salaisuuden perille taivutti pitkän\nlaihan vartalonsa eteenpäin kuin saaliin notkistamaksi ongenvavaksi,\nkohautti ohuet harmaat hapset korvalliseltaan ja sovitti kätensä\nkorvan taa torveksi keräämään jokaisen ääniaallon odotetusta\nilmoituksesta. Martha sillävälin rypisti kovin pahaenteisesti\nsilmäkulmiansa Richielle, joka lannistumatta selitteli kuninkaalle,\nettä hänen appi-vainajassaan, \"joka yleensä oli ollut hyvä ja\nhuolellinen mies, oli hiukan sellaista maailmallisuuttakin, joka\ntoisinaan haittasi hänen elämänlatunsa mutkattomuutta; hänen teki\nmieli kopeloida lähimäisensä tavaroita, ja siinä hypistelyssä tarttui\nniistä joskus yhtä ja toista hänen näppiinsä\".\n\n\"Sinun sietäisi hävetä, mies!\" keskeytti Martha. \"Koska teon\nkunnottomuus on kerrottava, tapahtukoon se ainakin lyhyeen. Niin,\nmylord\", hän lisäsi Glenvarlochiin kääntyen, \"kultakolikko ei\nollutkaan ainoana syöttinä, joka houkutteli kurjan vanhuksen\nhiipimään kamariinne -- hänen tarkoituksenaan oli alkujaan siepata\ntuo paperi, ja siinä hän onnistui. Se kirjurin hylkiö kävi hänen\nluonaan saman päivän aamuna ja kaiketi vietteli hourupäisen\nukon siihen konnuuteen, toimittaakseen taaskin vastuksen teidän\nsukuomaisuutenne lunastamiselle. Jos sen vehkeen takana oli\nvoimakkaampikin toimeenpanija, niin antakoon hänelle Jumala anteeksi\ntällä hetkellä, sillä hän on nyt siellä, missä siitä rikoksesta on\nvastattava!\"\n\n\"Aamen!\" sanoi loordi Glenvarloch, ja häntä säestivät kaikki\nläsnäolijat.\n\n\"Mitä isääni tulee\", jatkoi mistress Moniplies, ankarat\nkasvonpiirteet väkisin väännähtäneinä kouristuneesti, \"niin hänen\nrikollisuutensa ja mielettömyytensä maksoi hänen henkensä; vakaana\nkäsityksenäni on, että se pahantekijä, joka häntä aamulla neuvoi\nnäpistämään paperin, jätti ikkunan auki murhaajien varalle\".\n\nJokainen oli tovin vaiti; kuningas oli ensimäinen puhumaan, määräten\nrikollista kirjuria heti etsittäväksi. \"_I lictor_\", hän lopetti,\n\"_colliga manus -- caput obnubita -- infelici suspendite arbori_\".\n\nLowestoffe mainitsi kunnioittavasti, että kirjuri oli karannut samaan\naikaan kun loordi Dalgarno murhattiin ja että hänestä ei ollut kuultu\nsen koommin.\n\n\"Tiedusteltakoon kaikkialta\", määräsi kuningas. \"Ja vaihtakaamme\nnyt puheenainetta -- nuo jutut saavat veren hyytymään eivätkä ole\nollenkaan sopivia hääjuhlaan. _Hymen, O Hymenee!\"_ lisäsi hän\nsormiansa näpsäytellen. \"Loordi Glenvarloch, mitä sanotte mistress\nMonipliesille, tälle herttaiselle morsiamelle, joka on tuonut teille\ntakaisin isänperintönne hääpäivänänne?\"\n\n\"Älköön hän sanoko mitään, teidän majesteettinne\", huomautti Martha;\n\"se soveltuu parhaiten hänen tunteisiinsa ja minun\".\n\n\"Lunastusraha ainakin on maksettava takaisin\", virkkoi Glenvarloch;\n\"siinä en voi jäädä velkaan teille\".\n\n\"Siitä puhumme tuonnempana\", vastasi Martha; \"_minun_ velallisenani\nette _te_ voi olla\". Ja hän sulki suunsa ikäänkuin päättäneenä olla\nhiiskumatta enää sanaakaan siitä asiasta.\n\nSir Mungo ei kuitenkaan tahtonut hellittää puheenaineesta, vaan\nkäyttäen hyväkseen hetken vapautta sanoi Richielle: \"Kummallinen\njuttu se oli apestasi, kelpo mies; ei tainnut morsiamesi suurestikaan\nkiittää sinua sen pöyhimisestä.\"\n\n\"Minä teen säännöksi, Sir Mungo\", vastasi Richie, \"aina puhua\nperheestäni itse mitä pahaa vain tiedän, huomattuani, että siitä\ntehtävästä muutoin pitävät kyllä muut huolen\".\n\n\"Mutta, Richie\", kiusoitteli Sir Mungo, \"minusta näyttää siltä kuin\ntästä morsiamestasi koituisi sekä isäntä että emäntä aviolliseen\nkotiisi\".\n\n\"Jos hän rajoittuu sanoihin, Sir Mungo\", vastasi Richie, \"niin\nkiitän taivasta siitä, että osaan olla yhtä kuuro kuin kukaan;\nja jos hän äityy mojauksiin, niin on minulla kaksi kouraa hänen\nkurittamisekseen\".\n\n\"Hyvin sanottu taaskin, Richie\", kehui kuningas; \"saitte\nkumpaisellekin korvallenne tillikan, Sir Mungo. Totisesti, rouvaseni,\nhupsuksi on teidän miehellänne aimo taipumus sukkeluuteen.\"\n\n\"On hupsuja, sire\", vastasi Martha, \"joilla on älyä, ja hupsuja,\njoilla on miehuutta -- niin, ja hupsuja, jotka ovat tietorikkaita\noppineita ja suuria hupsuja silti. Minä valitsin tämän miehen\nsyystä että hän oli suojelijanani, kun jäin hyljätyksi, enkä hänen\nsukkeluutensa tai viisautensa tähden. Hän on totisesti kelpo mies,\nja hänen sydämensä ja kätensä korvaavat sen, mitä vähän hänessä lie\nhupsuutta. Sitte kun jouduin tuomituksi etsimään suojelijaa läpi\nmaailman, joka on minulle erämaa, saan kiittää Jumalaa siitä, etten\nole saanut huonompaa.\"\n\n\"Ja se on niin järkevästi sanottu\", elähtyi kuningas, \"että --\nheikkari -- yritänkin, enkö voi tehdä hänestä parempaa. Polvistuhan,\nRichie -- joku lainatkoon minulle miekan -- teidän, mr. Langstaff\n(sepä uljas nimi lakimiehelle!) -- mutta teidän ei tarvitse\nsivaltaa sitä esiin tuolla tavoin, vimmatusti kuin lakikoululainen\noikeudenpalvelijan lähestyessä!\"\n\nHän otti paljastetun miekan, ja poispäin käännetyin silmin -- sillä\nsitä näkyä ei hänen tehnyt mielensä katsella -- yritti laskea sen\nlappeen Richien hartioihin, mutta oli vähällä survaista aseen kärjen\nhänen silmäänsä. Taaksepäin kavahtaen pyrki Richie seisaalle,\nmutta häntä piteli alallaan Lowestoffe, ja Sir Mungon ohjatessa\nkuninkaallista asetta annettiin ja saatiin kunniata tuottava\nlyönti: \"_Surge, carnifex_ -- nouse, Sir Richard Moniplies, Lihalan\nlinnan herra! Ja, hyvät herrat ja alamaiset, lähtekäämme kaikin\npäivällisellemme, sillä sipulikukko jäähtyy.\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Lakikoulun (Templen) kahden osaston -- Middle ja Inner Templen --\nrakennusryhmälle erotettua alaa rajoittava sulku. Suom.\n\n[2] Etupäässä kirjallisuushistorioitsijana tunnettu suurmies\n(1709-84). Suom.\n\n[3] Verivihollissuvut Shakespearen \"Romeossa ja Juliassa\". Suom.\n\n[4] Vanhassa kielessä \"neiti\", nyk. \"rouva\".\n\n[5] Sir mieshenkilön, madam naishenkilön puhuttelusana (hyvä herra;\nrouvaseni, neitiseni); Sir ristinimen edellä ilmaisee aatelisarvoa.\nSuom.\n\n[6] Lontoon raastupa.\n\n[7] Noin 65 pennin raha.\n\n[8] Keikarit asettelivat nojatuolejaan itse näyttämölle, ollakseen\nkoko katsomon näkyvissä.\n\n[9] Kolmannella illalla oli sama merkitys kuin nykyaikana\nensi-illalla. Suom.\n\n[10] Lääketaidon suurmies vanhalla-ajalla.\n\n[11] Pohjois-Skotlanti. Suom.\n\n[12] Lääketaidon isä. Suom.\n\n[13] Noin 8 markan kultaraha.\n\n[14] Englantilaisten kansallisnimi on John Bull. Suom.\n\n[15] Skotlantilaisia väitettiin erityisen ihottuman yleensä\nvaivaavan; siitä myös mr. Raredrenchin oppipojan viisasteleva\nparannemääräys. Suom.\n\n[16] Aatelisnainen. Suom.\n\n[17] Alkuaan \"ranta\" (Thamesin), Suom.\n\n[18] Mile-End.\n\n[19] Otteet ovat sananmukaisia. Tekijä.\n\n[20] Tarkoittaen luultavasti ohjelmia. Tekijä.\n\n[21] Skotlannin markka vastaa noin 16 mk. 60 p. Suom.\n\n[22] Edinburghin tutunomainen nimitys skotlantilaisten kesken. Suom.\n\n[23] Vanha enkelinkuvalla leimattu kultaraha, noin 12 mk. 50 p. Suom.\n\n[24] Skotlannin ylämaassa miehet käyttävät polvihameita. Suom.\n\n[25] Skotlantilaisen hallitusperimyksen mukaan oli kuninkaalla siinä\nmaansa viisi kaimaa edellään. Suom.\n\n[26] Ikivanhan ja etevän Ramsay-suvun päälliköt, joita sennimiset\nyksilöt pitävät alkujuurenaan ja jalosukuisuutensa lähteenä.\nPaimenrunoilija Allan Ramsaylla on samaan tapaan:\n\n    \"Dalhousie ammoin alkunain,\n    maineeni, johtajani ain'.\"\n\n                     Tekijä.\n\n[27] Ne julmat kansalaissodat, joita skotlantilaiset paroonit kävivät\nJaakko VI:nnen alaikäisyyden aikana, saivat tämän nimen siitä\nosuudesta, joka niissä oli Jaakko Douglasilla, Mortonin jaarlilla.\nMolemmin puolin surmattiin vangit ilman armoa tai suosiota. Tekijä.\n\n[28] Jaakko III jatkoi vallanhimoisesti ja tuimasti isänsä\nalottamaa aateliston nöyryyttämistä. Isoisänsä ja isänsä tavoin\nhän sai väkivaltaisen kuoleman, samoin kuin hänen jalomielisempi\npoikansa, joka lujana, mutta vähemmän rajuna saattoi loppuun\ntaistelun aatelisia vastaan kuninkuuden voitoksi ja kaatui Floddenin\ntaistelussa v. 1513, mukanaan paras osa suurinta armeijaa, mikä\noli koskaan hyökännyt Skotlannista Englantiin näiden kahden maan\nalituisten vihollisuuksien vaiheissa. Suom.\n\n[29] Jottei kukaan luulisi olevan jotakin salaperäistä kätkettynä\nvinokirjaimilla painettuihin lauseisiin, olkoon mainittuna, että ne\nsisältävät vain muutamia jokapäiväisiä latinankielisiä puheenparsia,\nkosketellen Hollannin kirjallista elämää ja ansaitsematta tai\nsietämättäkään sananmukaista käännöstä. Tekijä.\n\n[30] Skotlannin punta on noin 2 mk, Englannin noin 25 mk. Suom.\n\n[31] Elok. 1. p. Suom.\n\n[32] Noina tarkkoina aikoina määrättiin jokaisen sopimuksen\nsuoritukseen erityinen paikka; hyvin usein käytettiin siihen\ntarkoitukseen hallitsija-jaarli Murrayn hautasijaa. Tekijä.\n\n[33] Shakespeare, \"Othello\" III 3. Suom.\n\n[34] Loordi Henry Howard oli Surreyn runoilijajaarlin toinen\npoika sekä melkoisen lahjakas ja oppinut mies. Hän pääsi\nElisabet-kuningattaren suosioon kiihkeästi vastustamalla yleistä\nhaitallista ennustususkoa, juonitteli kuningattaren viimeisinä\nvuosina salaisesti Jaakon hyväksi ja kohosi tämän tullessa valtaan\nNorthamptonin jaarliksi ja kuninkaan sinetinvartijaksi. Ranskan\nlähettilään de Beaumontin arvostelun mukaan oli hän historian\npahimpia liehittelijöitä ja panettelijoita. Tekijä.\n\n[35] Jaakko I:n aikana leimattu kultaraha, noin 30 mk. Suom.\n\n[36] Samasta ranskalaisesta kekseliäisyydestä puhutaan erinäisissä\nsenaikuisissa teoksissa; m.m. kertoo Brantome itse Strozzin\nvarastuttaneen eräältä Brusquet'lta muulin ja laitattaneen tuon\nsaastaisen elukan lihasta ruokalajin niin taidokkaasti, että Brusquet\nantoi sen maistua metsänriistana. Leithin puolustajat muuten\nkunnostausivat niin sitkeästi kaikilla silloisilla apukeinoilla, että\npiirityksen osanottajat saivat tämän seikan perusteella sittemmin\nerityistä arvoa esiintymiselleen ja mielipiteilleen. Tekijä.\n\n[37] Lontoon Vanhankaupungin (Cityn) porvarien tunnus. Suom.\n\n[38] Rehentelevä tekokapteeni Shakespearen \"Kuningas Henrik\nNeljännessä\". Suom.\n\n[39] Sukkelain ja lahjakkaiden miesten tila ei ole milloinkaan ollut\nsurkuteltavampi kuin sinä aikakautena. Heidän elämänsä oli niin\nsäännötöntä, toimeentulonsa niin turvatonta, että he vuorotellen\nhurjastelivat mässäyksissä tai taistelivat välttämättömimmänkin\npuutteessa. Parilta kolmelta vei hengen tyrtymys, jonka tuotti muuan\naikakauden keveämmästä kirjallisuudesta tunnettu ylenpalttinen\nReinin-viinin ja säilykesillin kestitys. Sellaiset kuvaukset antavat\nmitä surullisimman käsityksen neron alennustilasta, kun omaa\nhillittömyyttä kiihoitti sydämettömien hurvittelijain suosinta.\nTekijä.\n\n[40] Shakespeare, romanttisen näytelmän mestari; Ben Jonson\ntyöskenteli vanhalla klassillisella pohjalla. Suom.\n\n[41] Vaakunakilvessä vastasi kutakin esi-isää erityinen jaos.\n\n[42] 1500-luvulla sepitetty ja aikoinaan muodissa ollut,\nsuurisanaista mahtailua esittävä näytelmä. Suom.\n\n[43] Tässä: nuori herra. Suom.\n\n[44] Varsinainen \"Newgaten kalenteri\" ilmestyi noin v. 1730\nkahdentuhannen sivun laajuisena elämäkerrallisena nimikirjana;\n440 pahantekijää se silti vain kuvasi. Scott on ajatellut lisänä\nasianajajien Knappin ja Baldwinin v. 1809-10 julkaisemaa neliniteistä\nuutta kalenteria. Molemmat ovat erään kirjallisuudenhaaran\nvastenmielisimpiä tuotteita. Suom.\n\n[45] Eräänlainen voittokulkue naisellisen ylivallan kunniaksi,\nkun se kehittyi siihen mittaan, että herätti ympäristön huomiota.\nSitä kuvataan seikkaperäisesti Butlerin \"Hudibras'issa\". Kulkueen\nedetessä oli sen virallisilla toimihenkilöillä tapana lakaista niiden\ntalojen kynnykset, joissa huhu tiesi emäntien käyttävän yksinomaista\nmääräysvaltaa; se oli viittauksena siitä, että niidenkin asukkaat\nsaattoivat vuorostaan saada samanlaisen riemusaaton osakseen. Tekijä.\n\n[46] N.s. ruutisalaliiton vuosipäivä; tämä jesuiittien ja muiden\ntyytymättömien katolilaisten vehkeily tuli ilmi marrask. 5. p:nä 1605\nja sai osakseen liiankin suurta huomiota, joka etupäässä kohdistui\njohtajana toimineeseen Guy Fawkesiin. Suom.\n\n[47] Englannin kuningattaren Maria Verisen, Elisabetin\nedeltäjättären. Suom.\n\n[48] Päähenkilö (luultavasti Greenen sepittämässä) huvinäytelmässä\nnimeltä \"George-a-Green, Wakefieldin neulaseppä\". Suom.\n\n[49] Shakespearen \"Miten mielitte\"-näytelmässä. Suom.\n\n[50] Jaakko I osoitti laajoja tietojaan monissakin omituisissa\njulkaisuissa; niinikään herui kuninkaallisesta kynästä englannin- ja\nlatinankielisiä runoja, Hänen pääteoksensa ovat \"Daemonologie\", jossa\ntodistellaan noitien olemassaoloa, \"Counterblast to Tobacco\" tupakan\nvahingollisuudesta ja \"Basilicon Doron\", kirjoitettu Skotlannissa\njonkunlaiseksi Henrik-prinssin kasvatusopilliseksi käsikirjaksi. Suom.\n\n[51] Toweria on arveltu myöhäisemmäksi muodostelmaksi vanhasta\nroomalaisesta linnoituksesta. Suom.\n\n[52] Towerissa oli Edward IV:n ajoista asti eläinnäyttely. Suom.\n\n[53] Totisesti kaunis tyttö. Suom.\n\n[54] Shakespearen \"Kuningas Henrik IV\". Suom.\n\n\n\n"]