[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyUKDHOkjZfFBjphQ1Ku9ui9BWH4qpg4UCQD2je_2XaU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},961,"Paroni von Münchhausenin retket ja seikkailut","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"961-n-n-paroni-von-m-nchhausenin-retket-ja-seikkailut","961__N._N.__Paroni_von_Münchhausenin_retket_ja_seikkailut","romaani",[12,13],"seikkailu","huumori",[15],"klassikot","fi",1785,1903,14851,95357,false,48623,[24,25,26,27],"Humorous stories","Tall tales","Voyages and travels -- Fiction","Voyages, Imaginary -- Fiction",[29,30,31,32],"Adventure","Classics of Literature","Humour","Novels","\"Paroni von Münchhausenin retket ja seikkailut\" by Rudolf Erich Raspe is a book first published in 1785. This comedic work follows the impossible exploits of the fictional Baron Munchausen, a German nobleman who narrates outrageous tall tales of his adventures as a sportsman, soldier, and traveler. From riding cannonballs to fighting giant crocodiles and journeying to the Moon, the Baron's absurd claims blend humor with social satire. Loosely based on a real German aristocrat known for exaggerated storytelling, the character became an international sensation across Europe. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Suomalainen, Samuli",138,"Kokoelma uskomattomia ja humoristisia tarinoita paroni von Münchhausenin mielikuvituksellisista matkoista ja urotöistä. Tarinoissa paroni seikkailee Venäjällä, osallistuu Turkin sotaan ja päätyy jopa kuuhun tai valaan vatsaan, kertoen kaikesta mahdottomasta täytenä totena.","'Paroni von Münchhausenin retket ja seikkailut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 961. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","PARONI VON MÜNCHHAUSENIN RETKET JA SEIKKAILUT\n\nToim.\n\nRudolf Erich Raspe\n\n\nSuomensi Samuli S.\n\n\nNuorten kirjoja N:o 5\n\n\n\nHelsinki, Otava, 1903.\nSuomal. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen luku. Venäjällä.\n\n  1. Paleltunut mies.\n  2. Nietoksessa.\n  3. Susi kimpussa ja suden kimpussa.\n  4. Kestävä kenraali.\n\nToinen luku. Metsämiehen juttuja.\n\n  1. Ei neuvotonna koskaan.\n  2. Helminauha.\n  3. Vartaalla valmiina.\n  4. Naalin nahka nylkemättä.\n  5. Sialla saparo suussa.\n  6. Karjulla lujat hampaat.\n  7. Pyhän Hubertuksen hirvi uudessa muodossa.\n  8. Räjäys.\n  9. Pakkanen nuoranpunojana.\n 10. Susi tuppeen.\n 11. Hullut turkit.\n\nKolmas luku. Koirista ja hevosista.\n\n  1. Uskollinen koira.\n  2. Ihmeellinen jänis.\n  3. Erinomainen lisäys.\n  4. Raju ratsu.\n\nNeljäs luku. Turkin sodassa.\n\n  1. Hevonen kahtia.\n  2. Oudolla ratsulla.\n  3. Ratsain aukosta.\n  4. Suosta omin neuvoin.\n\nViides luku. Turkkilaisten vankeudessa. Kotimatka.\n\n  1. Kuusta kirvestä.\n  2. Tehokas karhunpyynnin tapa.\n  3. Jäätyneitä ääniä.\n\nKuudes luku. Ensimmäinen seikkailu merellä.\n\n  1. Lähtö.\n  2. Myrsky ja mitä siitä seurasi.\n  3. Hirmu siellä, kauhu täällä.\n\nSeitsemäs luku. Toinen seikkailu merellä.\n\n  1. Verraton kuski.\n  2. Täräys.\n  3. Ihmeellinen pelastus.\n\nKahdeksas luku. Kolmas seikkailu merellä.\n\n  Kalan vatsassa.\n\nYhdeksäs luku. Neljäs seikkailu merellä.\n\n  Suuri saalis.\n\nKymmenes luku. Viides seikkailu merellä.\n\n  1. Erinomaisia palvelijoita.\n  2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi.\n\nYhdestoista luku. Kuudes seikkailu merellä.\n\n  1. Padishahin viinit.\n  2. Kuin tina tuhkaan.\n\nKahdestoista luku. Gibraltarin piiritys.\n\n  1. Mestarilaukaus.\n  2. Pappina.\n  3. Pommi ja sen seuraukset.\n  4. Kolme kuukautta kadoksissa.\n\nKolmastoista luku. Seitsemäs seikkailu merellä.\n\n  Jääkarhuja.\n\nNeljästoista luku. Kahdeksas seikkailu.\n\n  Turkinpyitä valtamerellä.\n\nViidestoista luku. Matkustus maan sisimmissä y.m.\n\n  1. Etnan sydämessä.\n  2. Maan läpi.\n  3. Juustolla.\n  4. Valaskalan vatsassa.\n  5. Kaspian merellä.\n  6. Hyvä koira kuoltuaankin.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nVenäjällä\n\n\n1. Paleltunut mies\n\nRetkeni Venäjälle alkoi talvisydännä, sillä minä olin harkinnut, ja\nviisaasti harkinnutkin, että Pohjois-Saksassa, Puolassa, Kuurinmaalla\nja Liivinmaalla pakkanen ja lumi laittavat tiet hyvään kuntoon.\nHallituksen ei sitten enää tarvitse niistä huolta pitää. Minä kuljin\nratsain, se kulkuneuvo kun epäilemättä on kaikkein mukavin, jos\nnimittäin mies kestää ja juhta jaksaa. Siten pääsee ainakin sitä\nharmia näkemästä, että kyytimiestä janottaa jok'ikisen kapakan\nkohdalla.\n\nKeveänlainen oli minulla ylläni puku, ja sitä selvemmin sen sain\ntuta, mitä kauemmas pohjoista kohti jouduin. Eipä aikaakaan, niin\nnäin Puolan puolella maantien varrella mies paran, joka hytisi ja\nvärisi vilusta. Aatelkaas: kylmässä viimassa talvella ja tuskin sen\nverran vaateriekaletta päällä ett'eihän ollut ilki alasti!\n\nIhan sydäntä kouristi, katsellessani tuota raukkaa, ja vaikka\nitseänikin paleli niin, että hampaat suussa kalisivat, viskasin\nviittani hänen yllensä. Samassa kuulin äänen tulevan, niinkuin\ntaivaista, ja sanovan minulle: \"Poikani, tämä hyvä työ ei pidä\nsinulle palkitsematta jäämän.\" Hyvillä enteillä siis matkani alkoi.\n\n\n2. Nietoksessa\n\nRatsastin tuosta eteenpäin, kunnes synkkä yö minut yllätti. Ei valon\ntuikausta, ei kolinaa eikä kalketta missään, mikä olisi tiennyt kylän\nläheisyyttä. Koko tienoo oli syvän lumen vallassa. Ei erottanut\ntietä, ei polkua.\n\nVäsynyt kun olin kovin, päätin astua ratsuni seljästä maahan. Sidoin\nsitten hevoseni johonkin, mikä pisti lumesta näkyviin ja näytti\nolevan seipäännenä. Varmemmaksi vakuudeksi pistin pistolit kainalooni\nja kävin pitkälleni lumeen. Siihen minä nukuinkin niin makeasti,\nettä heräsin vasta sitten kuin oli täysi päivä. Kovin hämmästyin,\nhuomatessani olevani keskellä kylää, kirkkomäellä. Ratsustani ei\nnäkynyt ensi alussa jälkeäkään, mutta äkkiä kuulin sen hirnahtavan\njossain korkealla pääni kohdalla. Minä vilkaisin sinnepäin ja --\ntuollahan se ratsu rukka riippuu, suitsistaan kiinni kirkontornin\nhuipussa, viirikukon kohdalla! Nyt minulle selvisi kaikki tyyni:\neilen, tänne tullessani, oli koko kylä ollut lumen peitossa, mutta\nyöllä oli äkkiä lyönyt suojaksi, lumi oli sulanut, ja minä olin\nvaipunut yhä syvemmälle, hamaan maanpintaan asti. Minkä yöllä olin\nluullut seipäännenäksi, olikin ollut kirkontornin viirinpää. Pitkittä\npuheitta sieppasin pistolini ja ammuin suitset poikki. Hevonen tulla\nheilahti maahan, minä selkään sille ja sitä tietä matkaan taas.\n\nHyvin kävi kaikki, kunnes saavuin Venäjälle. Siellä kun ei ole tapana\nkulkea talvella ratsain, ja minä kun aina pyydän elää maassa maan\ntavalla, niin otin pienen reen, valjastin yhden ainoan hevosen sen\neteen ja läksin köröttämään hilpeällä mielellä Pietarin kaupunkia\nkohti.\n\n\n3. Susi kimpussa ja suden kimpussa\n\nEn muista enää tarkoin, Vironmaallako se tapahtui vai Inkerelläkö,\nmutta siitä olen varma, että synkällä salolla se kerran tapahtui, se\nnimittäin, että hirmuisen suuri, nälkäinen susi alkoi ahdistaa minua.\nJo ennätti peto ihan reen jalaksille, ja minun oli ratki mahdoton\nenää päästä pakoon. Minä painuime reen pohjalle: suoriutukoon nyt\nhepo pulasta miten parhaiten taitaa. Mutta siitä tulikin sellainen\nsuoritus, jota ei olisi osannut aavistaakaan. Susi antoi palttua koko\nminun vähäpätöiselle personalleni, loikkasi minun ylitseni hevosen\nkimppuun ja repi muutamassa silmänräpäyksessä rikki elukka rukalta\nkoko takaosan ruumista. Kipu ja säikäys pani nyt hevosen juoksemaan\nyhä kauheampaa vauhtia. Minä itse olin pelastettu. Hetken perästä\nkurkistin varkain kaattuvan alta ja huomasin hirmukseni, kuinka\nsusi oli oikein syöpymällä syöpynyt hevosen sisään. Mutta tuopa\noli samalla tilaisuus, jota ei käynyt päästäminen käsistään. Minä\nsieppasin ruoskan ja ala sillä peittoa petoa. Moinen odottamaton\njälkiruoka säikäytti sen niin pahanpäiväiseksi, että se hyökkäsi\nkaikesta voimastaan eteenpäin, hevoseni hengetön ruumis pudota\njymähti maahan, ja -- ihme se on, mutta tosi silti -- susi pujahti\nhevosen nahkaan. Minä yhä huimemmin ruoskalla selkään, ja niin\nmentiin sitä vimmattua kyytiä, eikä kauan kestänytkään, niin jo\nsaavuttiin Pietarin kaupunkiin ohikulkevaisten suureksi kummaksi.\n\n\n4. Kestävä kenraali\n\nKului joltinenkin aika, ennenkuin olin saanut paikan Venäjän\narmeijassa. Minulla oli niinmuodoin useamman kuukauden kuluessa\ntilaisuus tuhlata kaikkein fiinimmällä tavalla sekä aikaa että\nrahoja. Ilman-alan kolkkous ja kansakunnan tapa ovat nostaneet siellä\npullon varsin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, aivan toisin kuin\nmeillä raittiissa Saksanmaassa, ja niinpä minä Venäjällä tapasin\noikeita merkkimiehiä jalossa juomisen taidossa. Mutta poropeukaloita\nne sittenkin olivat sen vanhan kenraalin rinnalla, jolla oli se\nharmaa parta ja se vaskenkarvainen nenä, ja jonka kanssa yhdessä\nsöimme päivällistä.\n\nTämä uljas sankari oli Turkin sodassa menettänyt yläosan päälakeansa.\nSenpä vuoksi hän aina, kun joku vieras hänelle esitettiin,\nmitä kohteliaimmalla tavalla pyysi anteeksi, että hänen täytyy\npäivällispöydässä istua hattu päässä. Hänellä oli tapana tyhjentää\npäivällisillä muutama pullo kirsikkaviiniä ja päivällisten jälkeen\nkulauttaa pullollinen arrakkia, välistä parikin, aina asianhaaroja\nmyöten. Mutta päihtymystä ei hänessä huomannut koskaan, ei\nmerkkiäkään. Tuo tuntuu varsin uskomattomalta, ja niin se tuntui\nminustakin kauan aikaa, ennenkuin viimeinkin sattumoisin pääsin asian\nperille.\n\nKenraalilla oli tapana nostaa silloin tällöin hattuansa. Tuon olin\nhuomannut ennenkin, sen enempää siitä sentään välittämättä. Mitäs\nkummaa siinä on, jos miehen tulee välistä kuuma ja tahtoo päätänsä\nhiukan vilvoitella! Mutta huomasinpa vihdoin, että hatun mukana\nkohosi aina muuan siihen kiinnitetty hopealaattakin, joka toimitti\nhänellä päälaen virkaa. Täten pääsivät siis viinanhöyryt haihtumaan\nhienona utuna ilmaan. Siinä oli nyt sen arvoituksen selitys.\n\nMinä ilmoitin keksintöni kahdelle ystävälleni ja lupasin todistaa\nhavaintoni oikeaksi. Asetuin siinä tarkoituksessa päivällisillä\nkerran piippu hampaissa kenraalin taakse, ja samassa kuin hän kohotti\nhattuansa, pistin minä palavalla paperipalasella viinanhöyryt tuleen,\nja siitä tuli ihmeteltävän uusi ja soma näky. Höyrypatsas oli\nmuuttunut tulipatsaaksi. Se osa höyryä, mikä kierteli ukon tukassa,\nmuodosti sinertävän kunniakruunun hänen päänsä ympärille.\n\nMinun kokeeni ei tietystikään saattanut kauan pysyä salassa\nkenraalilta, mutta sitä hän ei pannut lainkaan pahaksensa,\npäinvastoin salli minun monta kertaa uudistaakin tuota temppua,\njoka asetti hänet niin arvoisaan asuun. Joka kerta kuin uusi vieras\npöytään tuli, esitettiin sama näytelmä uudestaan. Ja yhä uljaammaksi\nse saatiin siten, että vetoon pantiin arrakkipullo toisensa perästä,\njotka annettiin kenraalin voittaa ja juodakin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nMetsämiehen juttuja\n\n\n1. Ei neuvotonna koskaan\n\nEn rupea kertomaan kaikenlaisista lystikkäistä tapauksista, joissa\nme olimme vuoroin näyttelijöinä, vuoroin katsojina. Sellaisiahan\nsattuu kaikkialla, ja minulla on paljoa ihmeellisempiä ja hauskempia\nmetsämiehen tarinoita tallessani.\n\nMinun ei tarvitse erittäin sanoakaan seurustelleeni mieluimmin\nsellaisten ihmisten kanssa, jotka eritoten harrastavat ja rakastavat\nmetsästyksen jaloa huvitusta. Koska kaikki seikkailuni sattuivat\naivan eriskummallisissa oloissa, ja koska minulla kaikissa\nyrityksissä oli merkillinen onni mukanani, niin lienevät minun\nmuistelmani tavattoman viehättäviä.\n\nAamulla kerran huomasin makuuhuoneeni ikkunasta, että lähellä oleva\nlampi oli täpö täynnään sorsia. Kiiruimman kaupassa sieppasin\nnurkasta pyssyn ja riensin sellaista vauhtia portaita alas, että\nlyödä kolautin pääni ovenpieleen. Silmästä iski tulta, mutta minä\nen menettänyt hetkistäkään. Tuokion kuluttua olin pyssynkantaman\npäässä lammesta, mutta harmikseni huomasin, että pii oli taanoisessa\ntäräyksessä singahtanut hanasta pois. Nyt ei kumminkaan ollut\naikaa harmittelemiseen. Kaikeksi onneksi muistin, mitä vast'ikään\noli tapahtunut, ponnautin sankkireiän auki, tähtäsin ja kumautin\nnyrkilläni toiseen silmääni. Se iski tulta, kruuti syttyi, pyssy\npamahti ja -- saaliikseni jäi viisi paria sorsia, neljä sotkaa ja\nkaksi isoa telkkää. Sellaista se on, kun ei miehen tarvitse käydä\nkylästä neuvoa.\n\n\n2. Helminauha\n\nJos sotamiesten ja merimiesten useinkin on kiittäminen\nneuvokkaisuuttaan henkensä pelastamisesta, niin on siitä usein\nmetsämiehellekin ollut yhtä paljo apua ja etua. Muistan kerran\nmetsämatkoillani joutuneeni pienen järven rannalle, jossa muutama\ntusina sorsia uida pulikoitteli, mutta niin hajallaan toisistansa,\nett'ei ollut toivomistakaan saada yhdellä laukauksella kuin moniahta.\nPahaksi onneksi oli viimeinen panos pyssyssä, ja mieleni teki saada\nkaikki nuo sorsat kotia, minä kun olin kutsunut koko joukon vieraita.\nSilloin johtui mieleeni, että laukussa on vielä palanen silavaa\neväistä jäljellä. Minä päästin koppelinuoran irti, kiersin sen\nauki, niin että sain siitä kaksi pituutta, ja sidoin silavapalasen\nnuoran päähän. Lymysin sitten kaislikkoon ja viskasin syöttini ulos.\nMielihyvikseni huomasin, kuinka yksi sorsa jo ui syötin luo ja\nnielaisi sen. Muutkin riensivät saapuville, saamaan osaansa ateriasta\nnekin. Ja pianhan se liukas ja sileä silavanpala oli huljahtanut\nensimmäisen sorsan läpi, päästä päähän, ja sitten sen nielaisi toinen\nsorsa, jonka kävi ihan samalla tapaa, ja sitten kolmas ja niin\nedespäin. Muutaman minutin perästä oli silavanpala, yhä kiinni nuoran\npäässä, vaeltanut jok'ikisen sorsan läpi, ja sorsat olivat mulla kuin\nhelmet nauhassa. Minä vedin koko sorsasarjan mielissäni rantaan,\nkiersin nuoran viiteen kuuteen kertaan vyötäisilleni ja hartiainkin\nympäri ja läksin astumaan.\n\nKotia kun oli vielä pitkä taival kuljettavana, ja sorsatkin kun\npainoivat koko lailla, niin jo alkoi kaduttaa, että olin niitä\nottanut niin monta. Mutta siinäpä tuli avukseni -- muuan asianhaara,\njota ensi alussa olin hiukan pelkäillytkin. Sorsat olivat vielä\nhengissä jok'ainoa. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa, ne alkoivat\nräpytellä siipiänsä, ja yks kaks ne olivat kiskaisseet minut ylös\nmaasta ja läksivät viemään minua perässään halki ilmojen. Olisi\nsiinä toinen mies ihan piloille peljästynyt, mutta minä käytin tätä\nseikkaa hyödykseni, annoin mennä vaan ja pidin takin liepeillä perää\nkotiani kohti. Kun näin oli tultu taloni lähelle ja vähitellen piti\nruveta laskeutumaan alas, väänsin minä sorsilta niskat nurin, yhdeltä\nkerrassaan. Tämä oli vaikeanlainen tehtävä, minun kun täytyi aloittaa\ntämä temppu sarjan ulommaisesta päästä, ja se onnistuikin vasta\nyhtä monen uljaan kuperkeikan perästä kuin sorsiakin oli. Ja kun\nviimeiseltäkin oli vihdoin kaula katkennut, laskeusin minä kamiinini\nsavupiipusta sisään keskelle takkaa, johon kaikeksi onneksi ei ollut\nvielä valkeaa viritetty. Kokki säikähti ihan piloille, mutta ihastui\nsitten, nähtyään herransa mukana niin runsaat kokitettavat.\n\n\n3. Vartaalla valmiina\n\nSamaan tapaan kävi kerran turkinpyitä pyytäessäni. Olin lähtenyt\nmetsälle koettelemaan uutta pyssyä ja ampunut pois koko\nkuulavarastoni, kun äkkiä kohoaa edestäni koko parvi turkinpyitä.\nKovin rupesin himoitsemaan itselleni illallista niistä ja silloin\ntein, mitä kehoittaisin jokaisen tekemään, ken vaan samallaiseen\ntilaan osuu. Panin tarkoin merkille, mihin kohtaan linnut laskivat\nmaahan, ja pistin pyssyyn lyijyn puutteessa laturin, kärki ulospäin.\nAstuin sitten lintuja kohti, ja samassa kuin ne pyrähtivät lentoon,\nsamassa minäkin laukaisin. Ja muutaman askeleen päässä putosikin\nlaturi maahan, keihästettyään seitsemän soreaa turkinpyytä. Kovin\nlienee lintujen käynyt kummaksi, kun niin muitta mutkitta vartaalle\njoutuivat, mutta oli siinä kummempaakin. Laturin kuumuudesta oli näet\nlinnut paistuneet ihan kypsiksi; höyhenetkin olivat tiessään. Niin\nolivat ruskettuneita ja makean näköisiä, että vaikka paikalla pane\nvadille ja kanna pöytään.\n\n\n4. Naalinnahka nylkemättä\n\nKerran sattui Venäjän suurilla saloilla tielleni komea naali.\nSääli olisi, arvelin, tärvellä tuota uhkeata turkkia luodilla tai\nhauleilla. Naali seisoi paksun puun takana. Minä vedin luodin ulos\npyssystä ja pistin sen sijaan nelituumaisen rautanaulan. Tähtäsin ja\nammuin niin ovelasti, että naali jäi hännästään puuhun kiinni. Astuin\nsitten naalin luo, viilsin siltä metsäpuukollani kuonon ristiin ja\npeittosin sitä piiskallani niin kauan, kunnes naali läksi tiehensä ja\njätti nahkansa minulle. Ja kaunis olikin nahka.\n\n\n5. Sialla saparo suussa\n\nMetsän tiheikössä kerran juoksi ohitseni villisian porsas, emä\nperässään. Minä laukaisin, mutta en osannut. Porsas puikki edelleen,\nmutta emäsika pysähtyi siihen paikkaan. Läksin lähemmältä asiata\nperäämään ja huomasin emäsian olevan vanhuuttansa umpisokean. Siksipä\nse oli, eteenpäin päästäksensä, pidellyt hampaillaan porsaansa\nsaparosta kiinni, lapsenrakkaus oppaanansa siis. Luoti oli katkaissut\ntämän hellän yhdyssiteen. Porsas pysähtyi, kun ei mitään perässä\ntullut, ja emällä oli vielä saparonpätkä hampaissaan. Minä tartuin\nsiihen kiinni ja vedin emän perässäni koreasti kotia. Ja nöyränä se\nkulki, yhtään rimpuilematta.\n\n\n6. Karjulla lujat hampaat\n\nVaarallisia kyllä ovat metsässä nuo villit emäsiat, mutta vielä\npelottavampia ovat karjut. Sellainen yllätti minut kerran niin\näkisti ja arvaamatta, ett'ei minulle muu neuvoksi kuin hypätä\npaksun tammen taakse piiloon. Tuskin olin sinne ennättänyt, niin\njo hyökkäsi karju raivoisalla vimmalla minua kohti, keihästääkseen\nminut torahampaisinsa, mutta iskikin ne kiihkoissaan puuhun, jopa\nniinkin ankarasti, että tarttui siihen hampaistaan kiinni. Ei päässyt\nenää minua ahdistamaan eikä itsekään pakoon. Ahaa, arvelin minä,\nniitä tuima saa, sieppasin kiven ja rupesin takomaan hampaita yhä\nsyvemmälle, niin että ne ihan käpertyivät puuhun. Karju oli nyt\nkoreasti kytkyessä ja sai odotella siinä, kunnes olin kylästä käynyt\nnuoria ja rattaat, ja niin toin karjun elävältä kotia.\n\n\n7. Pyhän Hubertuksen hirvi uudessa muodossa\n\nTunteehan jokainen vanhan legendan pyhästä Hubertuksesta,\nmetsästäjäin suojelijasta, ja hirvestä, joka hänelle ilmestyi,\nristi sarvien välissä. Hauskassa seurassa olen usein juonut tämän\npyhimyksen maljan ja nähnyt tuon kuuluisan hirven senkin tuhannet\nkerrat, milloin maalattuna kirkon seinille, milloin kirjottuna\nritarien rinnoille, niin ett'en minä, tunnollisena ja rehellisenä\nmetsästäjänä, ensinkään menisi väittämään, ett'ei moisia ristipäitä\nhirviä ole vielä tänäkin päivänä.\n\nKerran kun olin ampunut pois kaiken hauli- ja luotivarastoni,\nhuomasin metsässä edessäni äkkiä komean hirven, joka katselee\nminua niin levollisesti, ikäänkuin tietäisi, ett'ei sillä nyt ole\nmitään peljättävänä. Minä pistin pyssyyni kruutipanoksen, purasin\nkourallisesta kirsikoita sydämet ulos ja työnsin ne kruudin päälle.\nLaukaisin sitten ja satuin hirveä ihan sarvien väliin. Eläin\nhuumautui ensin ja horjahti, mutta kavahti heti pystyyn jälleen ja\npötki tiehensä. Vuosi tai parikin sen jälkeen, pyydystellessäni\nsamassa metsässä, kohtasin uljaan hirven, jonka sarvien välissä\nkasvoi toistakymmentä jalkaa pitkä, upea kirsikkapuu. Samassa\nmuistuivat mieleeni kirsikansydämet, ja koska hirvi jo siitä pitäin\noli mielestäni minun omani, ammuin sen yhdellä laukauksella. Ja niin\ntuli siitä minulle sekä paisti että kirsikoita höysteeksi, sillä puu\noli ihan täynnään niin suuria ja makeita kirsikoita, ett'en minä\nsellaisia muualla ole nähnytkään.\n\n\n8. Räjäys\n\nHädän tullen ei kunnon metsämies milloinkaan jätä käyttämättä\npienintäkään tilaisuutta, millä pulasta päästä, ja niinpä olen\nminäkin neroni neuvoilla välttänyt monta tuhoa ja turmiota. Sen näkee\nseuraavastakin tapauksesta.\n\nOlin kerran metsällä Puolanmaassa. Ilta alkoi pimetä, kruudit olivat\nminulta lopussa, ja niinpä olin juuri kotia kääntymäisilläni, kun\nyks kaks hirmuisen suuri karhu salpaa minulta tien ja alkaa täyttää\npäälleni, kita ammollaan ja vihan vimmassa muristen. Minä tempasin\ntaskustani pari piikiveä, joita minulla on aina mukanani, ja viskasin\ntoisen niistä sellaista vauhtia karhun kitaan, että se solahti\nnielusta alas. Olisin sinne heittänyt toisenkin, mutta samassa teki\nkarhu tuskissaan kokokäännöksen, niin että toinen piipala sinkosi\nsisään toista tietä. Ja siellä sitten, karhun mahassa, kivet löivät\nvastatusten niin kiivaasti, että iskivät tulta, ja karhu remahti\npalasiksi hirvittävällä paukauksella. Minä ehjänä katselin vaan\npäältä.\n\n\n9. Pakkanen nuoranpunojana\n\nMerkillistä minun elämässäni, ihan kuin kohtalon kirjaan\nkirjoitettua, oli se, että kauheimmat ja hurjimmat pedot sattuivat\ntielleni juuri silloin kuin kaikkein vähimmin kykenin niitä\nvastustamaan. Ne näyttivät oikein vainuamalla vainuavan minun\nvoimattomuuteni hetkiä.\n\nNiinpä olin kerrankin kovalla pakkasella juuri kiertänyt piikiven\nirti hanasta, teroittaakseni sitä puukollani hiukan, kun samassa\nkauhean suuri karhu hyökkäsi minua kohti. Nyt ei muu neuvoksi kuin\nylös puuhun aika kyytiä kiveä teroittamaan. Mutta pahaksi onneksi,\nputosi minulta tuossa kiireessä puukko maahan, ja nyt ei ollut\nminulla muuta sen terävämpää asetta kuin kynnet. Mutta menepäs niillä\npiitä piirtelemään! Karhu nousi takajaloilleen puun juurella, ja minä\nodotin vaan joka hetki, milloin sitä ollaan karhun kidassa.\n\nOlisin tosin voinut, niinkuin kerran ennen, iskeä sankkiin tulta\nsilmästänikin, mutta silmä oli siitä pitäin yhä vieläkin niin hellä,\nett'ei tuon tempun uudistaminen kovinkaan houkuttelevaa ollut.\nEpätoivoisena katselin puukkoani puun juurella tuolla, mutta eihän\nse epätoivo sitä sieltä puuhun nostanut. Johtuipa mieleeni vihdoin\nsukkela ajatus: ottaa pakkanen palvelukseeni. Ja pakkanen silloin\nolikin oikein paukkuva, niin kova, että sylki jäätyi, ennenkuin\nmaahan putosi. Minä sylkemään, minkä ennätän, eikä aikaakaan, niin\nsain lujan jäisen sauvan, jonka alapää heti jäätyi puukonpäähän\nkiinni. Varovasti nostin sitten puukon puuhun ja teroitin piikiven.\nTuskin olin sen työn suorittanut, niin jo alkaa karhukin kiivetä\npuunrunkoa ylös, mutta minä annoin sille tervetuliaisiksi niin\nlämpimän laukauksen, että kiipeämättä siltä sen koommin jäi.\n\n\n10. Susi tuppeen\n\nKerran taas hyökkäsi hurja susi niin äkisti minun kimppuuni,\nettä parahiksi ennätin työntää nyrkkini sen avonaiseen kitaan ja\nvarmemmaksi vakuudeksi työnsin sen yhä syvemmälle, ihan olkapäätä\nmyöten.\n\nEntäs nyt? Tila ei ollut kovinkaan hauska: nokatuksin tuossa suden\nkanssa! Ja uskokaa minua: ei ne silmäykset ylen ystävällisiä olleet,\njoita siinä vaihdettiin. Vedäpäs vaan kätesi pois, -- niin ne\npuhuivat, nuo suden kiiluvat silmäykset, -- niin heti olen kulkussasi\nkiinni. Silloin minä tartuin hukan suoliin kiinni, kiskaisin ne irti\nja käänsin pedon nurin kuin rukkasen elikkä, niinkuin sanotaan, vedin\ntuppeen. Sinne sen sitten jätin maalle maan hyväksi.\n\n\n11. Hullut turkit\n\nEdellä mainittua onnistunutta temppua ei sopinut käyttää silloin kuin\nhullu koira kerran tuli minua vastaan kadulla Pietarin kaupungissa.\n\nSilloin ei auttanut muu kuin saada jalat allensa kiiruimman kaupassa.\nPäästäkseni joutuisammin pakoon, heitin turkit yltäni ja olin pian\nhuoneessani, lukkojen ja salpain takana. Kaikki ihmiset kun olivat\njuosseet kadulta tiehensä eikä kukaan uskaltanut nenäänsäkään\npistää ulos tuntikausiin, niin toivoin saavani turkkini takaisin.\nTurkit olivat juuri sen samaisen naalin nahkaa, jonka kerran niin\nloistavalla tavalla olin saaliikseni saanut. En olisi millään ehdoin\nraskinnut luopua niistä. Illemmällä lähetin palvelijani etsimään\nturkkeja, jotka hän löysikin neuvomastani paikasta. Ne pantiin sitten\nmuitten pukujeni joukkoon vaatesäiliöön.\n\nSeuraavana aamuna minä heräsin kauheaan meluun ja meteliin talossani.\nSamassa syöksee Juhana huoneesen, huutaen täyttä kulkkua: -- Hyväinen\naika, paroni! Mikä lie turkeille tullut, mutta ihan ne on hullut!\n\nMinä menen toiseen huoneesen. Siellä on kaikki vaatteet hujan hajan,\nmuutamat repaleina jo. Juhana oli oikeassa: turkit olivat ihan\nhupihulluina. Raivoisa koira oli niitä purrut ja tartuttanut tautinsa\nniihin. Omin silmin minä nyt näin, kuinka ne paraillaan armottomasti\npelmuuttivat ja raastelivat minun hienoa hovipukuani.\n\nPistolit ja kepit piti ottaa avuksi, ennenkuin turkit saatiin\nasemilleen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKoirista ja hevosista\n\n\n1. Uskollinen koira\n\nEn rupea lukijan vaivaksi tässä juurta jaksain juttelemaan, mitä\nkaikkea minulla oli tallissa ja koirapihassa ja asevarastossa,\nvaikka olinkin laajalti kuuluisa siitä, että ratsut ja koirat ja\naseet oli minulla erinomaiset ja taitoni niitten käyttämisessäkin\nerinomainen. Kerron vain muutaman piirteen kahdesta koirasta, jotka\novat osoittaneet minulle niin suuria palveluksia, ett'en niitä ikinä\nunohda.\n\nToinen oli aivan väsymätön lintukoira, niin kiltti ja viisas\neläin, että ken sen vaan kerrankin näki, hän paikalla rupesi minua\nkadehtimaan. Päivä tai yö -- se oli sille ykskaikki. Milloin öiseen\naikaan metsälle satuin, silloin sidoin sille lyhdyn hännän päähän, ja\nusein se sillä tapaa toimitti tehtävänsä paremminkin kuin päivällä.\n\nMoniahta viikko häitteni jälkeen teki vaimoni mieli lähteä\nmetsästysretkelle. Ja niinpä lähdettiinkin. Minä ratsastin edeltä\ntiedustelemaan, eikä aikaakaan, niin jo kävi koira asentoon: kedolla\nsatakunta metsäkanoja. Minä jäin odottamaan vaimoani, jonka oli määrä\ntulla perässä luutnanttini ja palvelijan kera. Minä odotan ja odotan,\nmutta ei kuulu ketään. Vihdoin kävin jo levottomaksi ja läksin\ntakaisin peräämään heitä. Puolitiessä kuulin surkeata valitusta.\nLäheltä se tuntui tulevan, mutta en nähnyt ainoatakaan ristisielua.\n\nAstuin ratsailta, panin korvani maata vasten ja kuulin\nvalitusten tulevan maan sisästä: tunsin samalla vaimoni,\nluutnantin sekä palvelijan äänen. Samalla huomasin läheisyydessä\nerään kiivihiili-kaivoksen aukon. Ei epäilemistäkään enää:\nmetsästystoverini ovat pudonneet kaivokseen. Hyppäsin hevosen selkään\nja läksin täyttä laukkaa lähimpään kylään, hakemaan kaivosmiehiä.\nPitkäin ponnistusten perästä meidän onnistui vihdoin vetää poloiset\nylös kaivoksesta, joka oli vähintäkin yhdeksänkymmentä jalkaa syvä.\n\nYksitellen hinattiin ylös palvelija, hänen hevosensa, luutnantti,\nhänen hevosensa, sitten vaimoni ja vihdoin hänen pieni ponynsa.\nIhmeellisintä tässä jutussa on se, että vaikka ihmiset ja elukat\nolivat syösseet niin hirvittävään syvyyteen, ei kukaan ollut\nloukkaantunut, pieniä vammoja ja kuhmuja lukuun ottamatta. Kauheassa\nhädässä he vaan olivat olleet, arvaahan sen.\n\nMetsästyksestä tietysti ei tullut sillä kertaa mitään, eikä minua\nkukaan moittine siitä, että minulta tällaisen kamalan tapauksen\ntähden kokonaan unohtui koira metsäkanoineen kedon laitaan.\n\nVirkatoimieni tähden täytyi minun jo huomenissa lähteä matkalle ja\nviipyä neljätoista päivää. Palattuani tiedustin ensi työkseni Dianaa,\nmutta sitä ei ollut kukaan osannut kaivatakaan, kaikki kun olivat\nluulleet sen olevan minun mukanani. Koira on kadonnut, arvelin jo,\nmutta äkkiä iski mieleeni: kunhan se ei vaan yhä vieläkin olisi\nmetsäkanoja seisomassa!\n\nRatsastin suoraa päätä sinne, ja katso siellä seisoo uskollinen\nkoirani ihan samassa paikassa, johon sen olin neljätoista päivää\nsitten jättänyt. \"Diana!\" huusin minä. Se hyppäsi ylös, metsälinnut\npyrähtivät lentoon, ja minä sain yhdellä laukauksella viisikolmatta\nlintua. Mutta elukka parka oli niin laihtunut ja kuihtunut, ett'ei\njaksanut enää kotiakaan astua. Minun täytyi nostaa se eteeni hevosen\nselkään. Arvaa sen, kuinka mieluinen tämä taakka minulle oli.\nSyötettyäni ja hoidettuani sitä sitten pari päivää, oli se yhtä\npulska ja pirteä kuin ennenkin.\n\nTämän samaisen koiran avulla sain minä muutamia viikkoja myöhemmin\nselityksen erääsen kummalliseen seikkaan, joka muutoin olisi pysynyt\narvoituksena ikäni kaiken.\n\n\n2. Ihmeellinen jänis\n\nOlin kaksi päivää yhtä mittaa seurannut samaa jänistä. Myötäänsä\nse kiiti koiran edessä ohitseni, mutta aina vaan niin suunnatonta\nvauhtia, ett'en koskaan ennättänyt ampua. Taikoja minä en todellakaan\nusko, siksi paljon olen sentään maailmassa liikkunut ja siksi monta\nkummallista seikkaa nähnyt, mutta tämä merkillinen jänis, minä\nmyönnän sen, sai minut ihan ymmälle. Vihdoin viimeinkin se tuli niin\nlähelle minua, että olisin melkein ylettänyt siihen pyssynpiipulla.\nSe kaatui ja -- mitä minä näen?\n\nJäniksellä oli neljä jalkaa mahan alla ja toiset neljä seljässä. Kun\nalaparit olivat väsyneet, kiepsahti se seljälleen ja jatkoi matkaa\nterveillä ja levänneillä jaloilla. En ole mointa jänistä milloinkaan\nnähnyt, mutta ei sitä mikään muu koira olisi koskaan saanutkaan\nkiinni kuin Diana.\n\n\n3. Erinomainen lisäys\n\nEn yhtään liioittele, sanoessani, että Diana oli ainoa laatuaan.\nEi ollut sillä verran vetävätä missään. Ainoa, mikä suunnilleen\noli sen arvoinen, oli muuan pieni vinttikoira, ulkomuodolleen\nvarsin tavallinen, mutta nopeudelleen aivan hämmästyttävä. Sen\njuoksu oli niin kiivasta, ja se oli jo niin kauan aikaa ollut minun\npalveluksessani, että se vihdoin oli juossut koipensa ihan tyngille,\njotenka se lopulla ikäänsä kelpasi vallan hyvin mäyräkoiraksi.\n\nKerran, ollessaan vielä vinttikoirana, se sai ylös jäniksen,\nmutta parin kierroksen perästä alkaa metsästä kuulua kummallista\nnalkutusta, niinkuin olisi kokonainen lauma koiria liikkeessä, mutta\nniin hiljaa ja epäselvästi, ett'en ymmärtänyt asianlaitaa ensinkään.\nMenin ääntä kohti, ja -- ihmeellinen näky kohtasi minua silloin.\n\nJänis oli äkkiä saanut poikasia, ja koira oli samassa saanut pentuja,\nyhtä monta perillistä kumpikin. Jänöt olivat vaistomaisesti lähteneet\nkarkuun, ja koirat olivat vaistomaisesti lähteneet niitä ajamaan ja\nsaavuttaneetkin ne. Ja niinpä tapahtui, että ajon alussa oli ollut\nyksi jänis ja yksi koira, mutta ajon lopussa kuusi jänistä ja kuusi\nkoiraa.\n\n\n4. Raju ratsu\n\nTuosta ihmeteltävästä koirasta puhuessani, johtuu mieleeni muuan\nerinomainen liettualainen orhi, kerrassaan verraton eläin. Minä\nsain sen omakseni sattumalta eräässä tilaisuudessa, jossa minun\nratsastustaitoni oli ilmennyt kauniimmassa loistossaan. Istuttiin\nkerran kreivi Przobovskin linnassa Liettuassa; minä olin jäänyt\nsaliin daamien kanssa teetä juomaan, muut herrat olivat lähteneet\nlinnanpihalle katsomaan hevoslaitoksesta vasta tuotua nuorta,\ntäysirotuista oritta. Äkkiä kuului sieltä hätähuutoja.\n\nMinä riensin portaita alas. Hepo pihalla on niin raju, ett'ei kukaan\nuskalla nousta sille selkään; ei päästä lähelleenkään ketään.\nRohkeimmatkin ratsastajat seisovat hämillään ja neuvottomina.\nKauhusta he kalpenivat, kun minä yhdellä hyppäyksellä heilahdin\nsen selkään. Tämä äkillinen temppu hillitsi heti sen raivon, ja\nennenpitkää onnistui minun saada ratsastustaitoni avulla se kokonaan\nkesyksi ja nöyräksi.\n\nRauhoittaakseni daameja, laukkasin minä akkunasta saliin, jossa\nsitten ratsastelin käymäjalkaa ja ravia ja nelistä. Vihdoin\nkarautin keskelle teepöytää, ja siinä panin ratsuni tekemään mitä\nsomimpia korkean koulun hyppyjä ja käänteitä, jotka sanomattomasti\nmiellyttivät seuraa. Nuori ori totteli niin nöyrästi suitsia ja\nkannuksia, ett'ei yhtään lasia eikä kuppia mennyt rikki.\n\nTämä tapaus käänsi minun puoleeni ei ainoastaan kauniin sukupuolen,\nmutta kreivinkin suosion, jopa siinä määrin, että kreivi, aina hieno\nja kohtelias, tarjosi minulle lahjaksi tuon uljaan oriin. \"Piakkoin\",\nsanoi hän, \"lähtee kreivi Münnich sotaretkelle Turkkia vastaan, ja\ntämän ratsun seljässä te saavutatte loistavia voittoja.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nTurkin sodassa\n\n\n1. Hevonen kahtia\n\nOczakowin edustalla torjuttiin kerran Turkkilaisten uloshyökkäystä,\nja silloin oli etujoukolla kuuma päivä. Minulla oli eskadroona\nhusaareja komennettavanani, ja me seisoimme edellimmäisinä. Äkkiä\nminä näen joukon vihollisia ryntäävän linnasta päin meitä kohti.\nKuinka kaukana he olivat, ja minkä verran heitä oli, sitä en\nsaattanut sanoa, sillä paksu pölypilvi verhosi heitä joka puolelta.\nPeittäytyä pölypilveen olisi meidänkin puolelta ollut tavallinen\nsotajuoni, mutta silloinpa en olisi tarkoitukseni perille päässyt.\nMinä lähetin tarkk'ampujani sivuille, käskien heidän nostamaan tomua\nniin paljon kuin mahdollista. Muun joukkoni kanssa läksin vihollista\nkohti, saadakseni selvän heidän luvustaan.\n\nSe onnistuikin. Vihollinen piti ensin puoliaan, kunnes tarkk'ampujani\nolivat saaneet sen sivuilta päin epäjärjestykseen. Silloin hajoitimme\nvihollisen joukon kokonaan, hakkasimme maahan väkeä kuin heinää ja\najoimme loput takaisin linnaan. Eikä siinä kyllä. Vihollinen oli niin\nsäikähtynyt, että riensi yhtä menoa vastaisen portin kautta ulos koko\nlinnasta. Se oli enemmän kuin olimme osanneet toivoakaan.\n\nLiettualainen ratsuni kun nelisti niin kiivaasti, niin jouduin minä\netummaiseksi vihollisen kintereille. Huomatessani heidän sitten\npakenevan toisesta portista ulos, katsoin parhaaksi pysähtyä torille\nja puhalluttaa siellä väkeni kokoon. Mutta ihmeekseni ei näkynyt\nyhtään torvensoittajaa eikä ainoatakaan husaaria saapuvilla.\n\nEivät ne ainakaan kaukana ole, ja vähän ajan perästä kyllä joutuvat\ntänne, arvelin minä ja ratsastin kaivolle keskelle toria hevostani\njuottamaan. Se joi käsittämättömän ahnaasti suunnattomat määrät eikä\nnäkynyt ikään tarpeeksensa saavan. Tuo oli varsin kummallista, mutta\nkun katsahdin taaksepäin, nähdäkseni eikö väkeäni jo ala kuulua, --\narvatkaas mitä näin? Ratsustani oli koko takaosa poissa, ristiä ja\nlanteita myöten kuin poikki leikattu. Vesi vuoti takaa päin pois\nsitä mukaa kuin sitä pään puolelta tuli lisää; sisässä ei kestänyt\ntippaakaan.\n\nMitenkä tämä oli tapahtunut, sitä en pystynyt selittämään, kunnes\nyksi husaareistani karauttaa täyttä laukkaa luokseni, onnittelee\nminua ensin aivan ylenpalttisesti ja kertoo sitten seuraavaa. Juuri\nkuin minä olin keskellä pakenevia kiitämässä linnan portista sisään,\noli suojaristikko pudonnut alas ja leikannut ratsustani peräosan\nirti. Tämä takapää oli ensin alussa jäänyt vihollisten puolelle\nja matkaansaanut kauheata hävitystä heidän joukossansa. Kun ei se\nkumminkaan päässyt linnaan, oli se mennyt läheiselle niitylle, ja\nsieltä minä epäilemättä löydän sen jälleen. Minä käänsin ratsuni,\nja se kiidätti minut täyttä laukkaa silmänräpäyksessä niitylle. Ja\nsiellä minä suureksi ilokseni näin hevoseni peräpuoliskon hyppimässä\nja keikkumassa mitä kummallisimmalla tavalla.\n\nHuomattuani, että hevoseni kumpaisessakin puoliskossa on vielä\nilmeisesti elinvoimaa, lähetin noutamaan rykmentin eläinlääkäriä.\nHän saapui heti, liitti puoliskot yhteen ja kiinnitti ne tuoreilla\nlaakerin taimilla, joita kasvoi ylt'ympärillä. Haava parani\nonnellisesti umpeen. Mutta samalla tapahtui jotain, mikä ei olisi\nollut mahdollista millekään muulle kuin tälle harvinaiselle ratsulle.\nLaakerintaimet juurtuivat sen ruumiisen, kasvoivat ja ylenivät,\nniin että vihdoin muodostui ylitseni lehtimaja, jonka suojassa minä\nsittemmin tein monta sankarityötä.\n\nEn saata sentään olla mainitsematta erästä pientä hankaluutta, joka\noli seurauksena äskeisestä loistavasta kahakasta. Olin niin urheasti,\nniin kauan ja niin vimmatusti peitonnut vihollisiani, että käsivarsi\nvielä kauan jälkeenkin päin teki samaa liikettä, vaikka vihollinen\noli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistäkin. Siltä varalta, ett'ei tuo\nyhtämittainen huitominen omaakin väkeä vahingoittaisi, täytyi minun\nkahdeksan vuorokautta kantaa käsivarttani siteessä, niinkuin olisi\nollut sijoiltaan pois.\n\n\n2. Oudolla ratsulla\n\nKen kerran uskaltaa nousta sellaisen ratsun selkään kuin minun\nliettualainen orhini oli, hänen uskoo pystyneen erääsen toiseenkin\ntoimeen, joka ensi hetkessä tuntuu ihan mahdottomalta.\n\nOlimme piirittämässä erästä turkkilaista kaupunkia, en muista\nenää, minkä nimistä. Sotamarsalkan olisi ollut peräti tärkeä saada\ntietää, mitä tuossa linnoitetussa kaupungissa on tekeillä, mutta\nsinne ei ollut ajattelemistakaan, siinä kun olisi täytynyt kulkea\netuvahtien ohi ja monien vartijalinjain ja vallituksien halki. Ei\nuskaltanut kukaan lähteä vakoojaksi. Kenties liiankin paljon luottaen\nrohkeuteeni ja ylenpalttisen palvelus-innon valtaamana, minä silloin\nasetuin erään suuren tykin ääreen, ja samassa silmänräpäyksessä kuin\nse laukesi, samassa minä hyppäsin luodin päälle, päästäkseni sillä\ntapaa kaupunkiin.\n\nMutta puolitiessä iski minuun uusi ajatus. Niin, -- arvelin minä, --\nkaupunkiin tästä kyllä päästään, entäs takaisin? Mitenkä sinun käy,\nsinne tultuasi? Sinut tuomitaan vakoojana ja hirtetään ensimmäiseen\npuuhun. Ei sellainen loppu sovi Münchhausenin suvun jäsenelle.\n\nNiissä ja senkaltaisissa mietteissä minä huomasin kaupungista meidän\nleiriin ammutun luodin parin askeleen päässä minusta, minä heilahdin\nsen niskaan ja palasin onnellisesti oman väkeni luokse takaisin.\nTarkoitus jäi tosin saavuttamatta, mutta ehjin nahoin pääsin\nsittenkin.\n\n\n3. Ratsain aukosta\n\nJos minä itse olin hyppäyksissä sukkela ja vikkelä, niin ei ollut\nhuonompi mun ratsunikaan. Se ei välittänyt aidoista eikä kuopista, --\nylitse hyppäsi vaan kaikesta, mikä eteen tuli.\n\nKerran sattui jänis, jonka kintereillä olin, hyppäämään tien poikki,\nja samassa joutuivat sen ja minun väliini komeat vaunut, joissa\nistui kaksi ihanata rouvas-ihmistä. Mutta hevonen loikkasi vaunujen\nläpi, ikkunasta toiseen, -- ruudut olivat näet lasketut alas, --\nja semmoista vauhtia loikkasikin, ett'en ennättänyt hattuanikaan\nnostaa, minä, jonka synnynnäinen kohteliaisuus yleensä oli vetänyt\nsuosiollista huomiota puoleensa sekä ylhäisissä että alhaisissa.\nVielä vähemmin siinä oli aikaa pyydellä anteeksi tavatonta\nrohkeuttani, jolla heitä olin häirinnyt. Ratsuni kiiti näet niin\ntulista tuiskua, että viimeinkin, kun ennätin hämmästyksestäni toipua\nja katsahtaa, missäpäin jänis lienee, huomasin sen puolen peninkulman\npäässä takanani. Me olimme karauttaneet sen sivuitse, ja tuolla se\nistui kaukana ja katseli meitä niin pilkallisesti. Kääntyä takaisin,\n-- mahdotonta: se olisi loukannut uljaan ratsuni kunniantuntoa.\n\n\n4. Suosta omin neuvoin\n\nKerran taas minun piti karauttaa suon poikki. Päästyäni jonkun\nmatkaa, huomasin sen olevan paljoa suuremman kuin ensin olin\nluullutkaan. Palasin senvuoksi reunalle ja otin paremman vauhdin,\nmutta tällä kertaa kävi kahta hullummin: minä vaivuin ratsuineni\npäivineni kaulaa myöten suohon. Hukka meidät siinä varmaan olisi\nperinyt, mutta silloin tartuin kaikin voimin toisella kädelläni omaan\npalmikkooni, puristin jalat lujasti hevoseen kiinni ja niin vedin\nmeidät kumpaisenkin jälleen kuivalle maalle.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nTurkkilaisten vankeudessa. Kotimatka\n\n\n1. Kuusta kirvestä\n\nNiin rohkea ja sukkela ja taitava kuin olinkaan, ja niin uljas kuin\nolikaan minulla ratsu, kävi Turkin sodassa sittenkin välisti toisin\nkuin olisin suonut. Menipä minulla kova onni niinkin pitkälle, että\njouduin ylivoiman käsissä vangiksi ja, -- mikä vielä pahempi oli,\nvaikka senpuolisilla ihmisillä ihan tavallista, -- minut myötiin\norjaksi.\n\nTässä nöyryytyksen tilassa minä sain tehtäväkseni erään toimen, joka\nei ollut niin raskas kuin harvinainen eikä niin painostava kuin\nharmillinen. Minun piti näet joka aamu ajaa sulttanin mehiläiset\nkedolle, paimentaa niitä siellä koko päivä ja tuoda yöksi pesiin\ntakaisin. Illalla kerran oli parvi yhtä mehiläistä vailla, ja pian\nhuomasinkin sen kimpussa kaksi karhua, jotka mielivät repiä sen\npalasiksi, saadakseen siltä hunajat pois. Minulla kun ei ollut muuta\nasetta mukanani kuin hopeakirves, kaikkien sulttanin puutarhurien\nja työmiesten tunnusmerkki, niin viskata sinkautin sen noita\nrosvoja kohti, pelotteeksi vaan. Mehiläisen minä sain kuin sainkin\npelastaneeksi, mutta kovin huimasti olin heittänyt kirveen. Se lensi\nilmaan ja kohosi siellä kohoomistaan niin korkealle, että kolahti\nviimein kuuhun.\n\nMilläs kurin saada se nyt takaisin? Mistä otti niin pitkät tikapuut?\n\nSamassa johtui mieleeni, että turkin pavuthan kasvavat luvattoman\nnopeasti ja suunnattoman pitkiksi. Minä istutin sellaisen maahan,\nja sekös siitä nousemaan ja vartta lykkäämään taivasta kohti! Ei\naikaakaan, niin jo alkaa kiertyä kuun toisen sakaran ympärille.\nMinä mielissäni silloin kiipeämään pavunvartta ylös ja pian olinkin\nkuussa. Mutta eipä se hopeakirves niinkään pian löytynyt, siellä\nkun kaikki paikat hohtavat hopealle. Viimeinkin sen sitten löysin\nolkikasan päältä.\n\nNyt oli lähdettävä takaisin. Mutta voi kauhistus! Pavunvarsi oli\npäivänpaisteessa kuivunut ja kuihtunut niin pahanpäiväiseksi, ett'ei\nollut yrittämistäkään laskeutua sitä myöten maahan, jos mieli olla\nniskaansa taittamatta. Mitäs nyt tehdä? Otin ja punoin oljista köyden\nniin pitkän kuin sain, sidoin sen toiseen kuunsakaraan ja laskin\nsitten köyttä pitkin alas, oikea käsi köydessä kiinni, vasemmassa\nkirves. Aina kun jonkun matkaa olin päässyt alas, katkaisin kirveellä\nyläosan köyttä poikki ja sidoin sen alapäähän. Tätä temppua useampia\nkertoja uudisteltuani, pääsin muutamassa minutissa niin pitkälle,\nettä jo erotin allani sulttanin linnan.\n\nLienen ollut vielä parin peninkulman päässä maasta, keskellä pilviä,\nsilloin köysi otti ja katkesi, ja minä lensin alas hirvittävää\nkyytiä. Ruumiini oli, tuota pitkää matkaa pudotessaan yhä kiihtyvällä\nvauhdilla, käynyt niin jykeväksi, että minä vajosin suoraa päätä maan\nsisään, ainakin yhdeksän jalan syvyyteen. Mutta hätä keinon keksii.\nNeljäkymmentä vuotta vanhoilla kynsilläni minä kaivoin kuopanseinään\njonkinlaiset astimet ja pääsin siten vihdoin onnellisesti\npäivänvaloon. Miltä minä näytin, siitä ei maksa puhuakaan.\n\n\n2. Tehokas karhunpyynnin tapa\n\nSiitä pitäin aloin minä, kokemuksesta viisastunut mies, tuumia uusia\nkeinoja, joilla saisi karhut karkoitetuiksi mehiläispesäin äärestä.\nVoitelin kerran vankkurien aisan hunajalla, ja kävin itse väijyksiin.\nJo tulee kuin tuleekin aimo karhu, hunajan hajua vainuten, ja\nalkaa nuoleksia aisaa niin ahnaasti, että oli pian nuolaissut sen\nsuuhunsa ja sitten mahansa ja kaikkien sisuksien läpi ja oli nyt kuin\nvartaalla paisti. Silloin minä hyppäsin piilosta esille ja iskin\naisannenän läpi paksun vaarnan, joten mesikämmeneltä paluumatka\nkerrassaan katkesi. Siihen minä sen sitten jätin huomis-aamuun\nasti. Sulttani sattui aamukävelyllään kulkemaan siitä ohitse, ja\noli naurusta haljeta, nähdessään, minkä kepposen minä olin karhulle\ntehnyt.\n\n\n5. Jäätyneitä ääniä\n\nPian senjälkeen solmittiin rauha Venäjän ja Turkin välille, ja\nminut lähetettiin monen muun sotavankeudessa olleen kanssa takaisin\nPietariin. Minä otin eroni sotapalveluksesta ja läksin Venäjältä pois\njuuri sinä hetkenä, jolloin suuri vallankumous puhkesi ilmi, ja niin\nmonta korkeata personaa lähetettiin Venäjältä Siperiaan, muun muassa\nsotamarsalkka Münnichkin. Sinä vuonna oli niin ankaran kova talvi,\nettä itse aurinkokin lienee vilustunut ja saanut nuhan. Siitä näkee\nsen kasvoissa jälkiä vielä tänäkin päivänä. Venäjältä palatessani\nsain minäkin kokea paljoa enemmän kovaa kuin sinne samoillessani.\n\nLiettualainen ratsuni kun oli jäänyt Turkinmaahan, täytyi minun\nkulkea postihevosilla. Tultiin tuosta kerta hyvin kapeaan kujaan.\nMinä käskin postiljonin toitottamaan torveensa, jott'ei sattuisi\nyhteentörmäystä vastaantulijain kanssa. Mies totteli ja puhalsi kuin\nhenkensä edestä, mutta ääntä ei torvesta lähtenyt, ei niin merkkiä.\nSe oli varsin kummallista, ja tuskallista se oli kanssa, sillä kujan\ntoisessa päässä tulivat juuri näkyviin suuret vaunut, jotka täyttivät\nkoko tien.\n\nMinä silloin vaunuista maahan ja riisuin ensi hätään hevoset\nvaljaista. Sitten nostin nämä nelipyöräiset pelit kimpsuineen\nkampsuineen selkääni ja hyppäsin aidan yli pellolle. Eikä se leikin\nasia ollut ensinkään, aita kun oli, pahus, ainakin puoltatoista syltä\nkorkea. Toisella harppauksella lennätin sitten vaunut vieraitten\nvaunujen ohi maantielle jälleen. Tämän tehtyäni palasin hevosten luo,\nsieppasin ne, yhden kumpaankin kainalooni, ja nostin ne ihan samalla\ntavalla vaunujen eteen. Ja sitten ne valjastettiin, ja sitten tultiin\nmuitta mutkitta seuraavaan kestikievariin.\n\nJäi sanomatta, että toinen meidän hevosista, nuori ja äksy orit,\noli vähällä saada kummia aikaan, se kun toista kertaa aidan yli\nhypätessäni, potki niin vimmatusti, että yhteen aikaan jo ajattelin,\nettä mitenkähän tässä käykään. Mutta siitä leikistä tuli lyhyt loppu:\notin ja pistin sen takajalat takkini taskuun.\n\nKestikievariin tultua ripusti postiljoni torvensa naulaan, ja sitten\nkäytiin pöytään.\n\nMutta -- aatelkaas! \"Tararam, potopom!\" Torvi alkoi töräytellä ihan\nitsekseen. Meiltä silmät pystyyn: mitäs muka tuo? Äänet nähkääs\nolivat jäätyneet pakkasella torveen. Ne olivat sitten lämpimässä\nhuoneessa vähän kerrassan sulaneet ja läksivät nyt kirkkaina ja\nheleinä kuuluville. Ja siitäkös postiljonille hyvä mieli! Ja niinpä\ntuo hauska soitin piti meitä puolen tunnin aikaa musikissa, eikä\nyhtään tarvinnut siihen puhaltaa. Siinä saatiin kuulla preussilainen\nmarssi: \"Ei ole viinaa, ja lempikin loppui\", ja sitten: \"Ilta oli\nihanainen\", vihdoin: \"Eilen, suurena Mikkelinpäivänä\", lisäksi monta\nkansanlaulua ja lopuksi: \"Kaikk' kuin lepoon sääntyy\".\n\nSe oli minun viimeinen seikkailuni Venäjänmaalla.\n\n* * * * *\n\nMatkustajilla on aina tapana, seikkailuistaan kertoessaan, haastella\nsemmoisista, mitä eivät ole koskaan nähneetkään. Ihmekös sitten, että\nheidän juttunsa välistä tuntuvat perättömiltä? Ja jos nyt minunkin\nkertomusteni todenperäisyyttä joku alkaisi epäillä, niin kovin olisi\nminulle katkerata moinen luottamuksen puute. Ties rohkenisinko ruveta\nkertailemaankaan seikkailuistani merellä, jotka ovat vielä paljoa\nkummallisemmat, vaikka ovatkin yhtä taattuja kuin edellisetkin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nEnsimmäinen seikkailu merellä\n\n\n1. Lähtö\n\nMinun ensimmäinen matkani elämässäni oli merimatka. Sen tein vähää\nennen sitä retkeäni Venäjälle, josta jo olen kertonut monta mieleen\npantavaa tapausta.\n\nJo siinä iässä, jolloin vielä ihmiset olivat epätiedossa, oliko\npikkuinen pimento minun ylähuulellani untuva-haituvaa vai oikeata\npartaako, jo siinä iässä minä yötä ja päivää mietiskelin matkustuksia\nja unissani kiitelin maita mantereita.\n\nIsä vainaa oli matkustellut suurimman osan ikäänsä ja kertoi meille\npitkäin talvi-iltain kuluksi monta seikkailua, jotka olivat ihan\ntosia kaikki. Minun matkustushaluni pontena ja pohjana oli siis\nsynnynnäinen taipumus kuin myöskin isän esimerkki. Koetin käyttää\nhyväkseni pienimmänkin tilaisuuden, joka tekisi matkustamisen\nmahdolliseksi, mutta täyttä totta ei vaan tahtonut tulla.\n\nVälistä oli minun jo onnistunut saada isä puolelleni, mutta äiti\nja täti ne silloin tekivät sitä kovemman tenän, ja hetken kuluttua\nolivat kaikki ponnistukseni menneet myttyyn. Vihdoinkin sattui\nkaikeksi onneksi muuan äitini sukulaisia tulemaan meille, ja ennen\npitkää olin minä hieroutunut hänen suosioonsa. Hän sanoi minua\nkelpo pojaksi ja lupasi tehdä kaiken voitavansa, saadakseen minun\nmatkahaluni tyydytetyksi.\n\nHänen puheliaisuutensa oli tehokkaampaa kuin minun. Jo siinä yksikin\nesitys tehtiin ja kumottiin ja ehtoja vastaan ehtoja rakennettiin\nja väitettiin ja itkettiin, mutta loppujen loppu oli se, että minut\npäästettiin hänen kanssaan purjehtimaan Ceylonin saarelle, jossa\nhänen enonsa oli ollut monta vuotta kuvernöörinä, ja jonne nyt\nkorkeavoipaiset kenraalistaatit olivat lähettäneet hänet tärkeälle\ntoimelle.\n\n\n2. Myrsky ja mitä siitä seurasi\n\nMe läksimme purjehtimaan Amsterdamista, eikä koko matkalla mitään\nerinomaista tapahtunutkaan. Kerran vaan yllätti meidät kauhea myrsky,\nja koska sen seuraukset olivat varsin merkillisiä, niin viivähtänen\nsiinä hetkisen.\n\nOlimme juuri käyneet ankkuriin erään saaren rannalle ottamaan vettä.\nSilloin nousi myrsky ja raivosi niin hirmuisesti, että tempasi\npisimmätkin puut juurineen maasta ja lennätti ilmaan. Vaikka monetkin\nniistä painoivat tuhansia leivisköitä, niin köykäisinä höyheninä ne\nvain leijailivat tuolla yläilmoissa.\n\nMyrskyn tauottua putosi kumminkin jok'ainoa puu ihan entiselle\nsijalleen ja juurtui samassa kiinni, niin ett'ei elementtien\ntaistelusta ollut merkkiäkään jäljellä. Yksi puu vaan teki\npoikkeuksen. Juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin myrsky tempasi\npuun maasta, oli muuan ukko akkoineen kiipeämässä siihen nauriita\npoimimaan, sillä siinä maan-osassa nauriit nähkääs kasvaa puussa.\n\nArvoisa aviopari teki tuon ilmamatkan häikäilemättä, mutta sen\npainosta otti puu toisen suunnan ja putosi pitkin pituuttaan maahan.\nNyt sattui sillä tapaa, että saaren kaikkein armollisin katsikka eli\nruhtinas oli lähtenyt asunnostaan pihalle, niinkuin useimmat hänen\nalamaisistansakin: pelkäsi näet joutuvansa linnansa raunioitten\nalle siinä kovassa myrskyssä. Kun sää asettui, oli hän juuri\nastumaisillaan puutarhan kautta linnaansa jälleen, mutta silloin\npudota romahti tuo naurispuu hänen päähänsä ja tappoi hänet kaikeksi\nonneksi siihen paikkaan.\n\nKaikeksiko onneksi?\n\nNiin juuri, kaikeksi onneksi, sillä, kaikella kunnioituksella\npuhuen, katsikka oli hirmuinen tyranni ja kaikki hänen alamaisensa\nonnettomimpia ihmisiä maailmassa, yksin suosikitkin. Hänen aitoissaan\nhomehtuivat ja märkänivät suunnattomat määrät viljaa ja muuta muonaa,\nmutta kansa, jota hän oli armottomasti nylkenyt, oli sanan täydessä\nmerkityksessä nääntymäisillään nälkään.\n\nHänen saari-valtakuntaansa ei vihollinen koskaan uhannut, mutta\nsittenkin hän pisti sotaväkeen kaikki nuoret miehet, tehdäkseen\nheistä muka sankareita, ja tuon tuostakin hän sitten möi koko\nsankarikokoelmansa enimmän tarjoavalle naapurille, siten kasaten\nmiljoonia simpukankuori-rahoja entisten miljoonain lisäksi.\n\nKiitokseksi siitä suuresta palveluksesta, minkä nuo nauriinpoimijat\nolivat isänmaalle tehneet, korotti kansa heidät valta-istuimelle.\nTosin oli tämä kunnioitettava pariskunta ylä-ilmoissa lennellessään\ntullut katsoneeksi aurinkoa kasvoihin niin läheltä, että heiltä\noli hieman himmennyt sekä silmäin valo että järjenkin valo, mutta\nhe hallitsivat kumminkin niin hyvin, ett'ei kukaan, nauriita\nliistiessään, jättänyt sanomatta: \"Eläkööt meidän katsikat!\"\n\nKun sitten meidän laiva, joka myrskyssä oli saanut melkoisia\nvammoja, oli miten kuten korjattu, sanoimme me jäähyväiset uusille\nhallitsijoille, nostimme purjeet ja saavuimme kuuden viikon kuluttua\nCeyloniin.\n\n\n2. Hirmu siellä, kauhu täällä\n\nOltuani pari viikkoa Ceylonissa, sain kuvernöörin pojalta kutsut\nmetsästysretkelle. Minä läksin ilomielin. Uusi ystäväni oli kookas\nja väkevä mies ja senpuoleiseen helteesen tottunut; minua sitä\nvastoin alkoi jo ennen pitkää väsyttää, ja salolla jäin hänestä pian\nkappaleen matkaa jäljelle.\n\nOlin juuri istahtanut lepäämään erään virran rannalle, kun äkkiä\nkuulin kovaa räiskettä takanani. Minä käännyin katsomaan ja olin\nkauhusta kangistua: hirmuisen suuri jalopeura astuu juuri minua\nkohti. Sen kiljunnasta minä ymmärsin, että pedolla on vakaa aikomus\npistää minut murkinoiksi poskeensa, minulta lainkaan lupaa kysymättä.\nPyssyni oli ladattu jäniksenhauleilla. Siinä ei ollut siekailemista;\nminä päätin ampua, pedolle pelotukseksi. Mutta tähdätessäni ymmärsi\nsekin minun aikomukseni, vimmastui ja syöksi minun päälleni.\nVaistomaisesti minä yritin ihan mahdottomia: lähteä pakoon. Minä\nkäännyin ympäri ja -- ihan vieläkin hirvittää, tuota muistellessani,\n-- parin askelen päässä minusta seisoo kamalan suuri krokodiili, kita\nammollaan, valmiina nielaisemaan minut.\n\nMinun tilani oli hirmuinen: takanani jalopeura, edessä krokodiili,\nvasemmalla vuolas virta, oikealla syvä kuilu, jonka pohjalla,\nniinkuin sittemmin sain tietää, myrkyllisiä käärmeitä vilisee.\n\nHämmästyneenä, huumauneena -- sellainen se olisi ollut Herkuleskin\ntällä hetkellä -- minä vaivuin maahan. Ainoa ajatukseni oli:\nmilloinkahan sitä ollaan jalopeuran hampaissa tai krokodiilin\nkauheain leukapielten välissä. Silmänräpäys vielä, niin kuuluu\nsanomatonta, kummallista melua, mutta mitään kipua en tunne missään.\nNostan verkalleen päätäni ja silloin huomaan, että jalopeura,\ntehtyään ankaran hyppäyksen minua kohti, onkin loikannut sitä\nmenoa suoraan krokodiilin kitaan, ihan nieluun saakka. Ja siinä se\nnyt turhaan rimpuilee, päästäkseen pois. Minä kavahdin pystyyn,\nsieppasin puukkoni ja sivalsin jalopeuralta pään poikki. Ruumis\njäi nytkähtelemään jalkaini juureen. Sitten työnsin pyssyn perällä\npedon pään niin syvälle kuin mahdollista krokodiilin sisään. Hetken\nkuluttua heitti sekin henkensä.\n\nTuskin olin saanut tämän loistavan voiton kahdesta kauheasta\nvihollisesta, niin jo joutui toverinikin saapuville. Pitkällinen\npoissaoloni oli näet ruvennut häntä huolestuttamaan, jonka vuoksi\nhän oli lähtenyt etsimään minua. Hän onnitteli minua sydämellisesti,\nja sitten me yhdessä mittasimme krokodiilin pituuden: ummelleen\nneljäkymmentä Parisin jalkaa ja seitsemän tuumaa!\n\nKerrottuamme tästä harvinaisesta seikkailusta kuvernöörille, lähetti\nhän heti kohta rattaita ja väkeä, noutamaan hirviöt palatsiin.\nTaitava turkkuri teki minulle sitten jalopeuran nahasta useampia\ntupakkakukkaroita, joista osan lahjoitin ystävilleni Ceylonissa.\nMuut minä sittemmin lähetin lahjaksi Amsterdamin pormestarille.\nVastalahjaksi hän tarjosi minulle tuhannen dukattia, ja minulla oli\ntäysi työ ja tekeminen, ennenkuin sain sen tarjouksen torjutuksi.\n\nKrokodiilin nahka täytettiin, ja nykyjään se on Amsterdamin museon\nparhaita kaunistuksia. Vahtimestari, sitä näytellessään, kertoo koko\ntapauksen juurta jaksain. Minun täytyy kumminkin sanoa, että mies\nlisäilee siihen omasta päästään kaikenlaista pötyä, mikä ei lainkaan\nole totta, ei todennäköistäkään. Niinpä hän esimerkiksi laskettelee,\nettä jalopeura oli hypännyt ihan koko krokodiilin läpi, ja että\nsamassa kuin jalopeuran pää oli tullut näkyviin, samassa \"monsieur,\nmaailman mainio paroni\", -- niin hän kuuluu minua nimittelevän --\noli yhdellä iskulla lyönyt poikki pään ja myös kolme jalanmittaa\nkrokodiilin hännästä.\n\n-- Krokodiili, -- jatkaa hän suhosiaan, -- syvästi loukkautuneena\ntällaisesta typistyksestä, oli kääntynyt ympäri, siepannut herra\nparonin kädestä jahtipuukon ja nielaissut sen niin vimmatulla\nhimolla, että se meni suoraa päätä sydämeen, ja peto kuoli siihen\npaikkaan.\n\nSanomattanikin on selvä, kuinka ilkeältä minusta tuntuu tuon miehen\nhävyttömyys. Nykyisenä epäilyksen aikakautena saattaisi monikin,\njoka ei minua tunne, ruveta tuollaisten törkeäin valheitten takia\nepäilemään minun seikkailujeni todenperäisyyttä, ja sellainen se\nloukkaa kunniallista miestä sydänjuuria myöten.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nToinen seikkailu merellä\n\n\n1. Verraton kuski\n\nVuonna 1776 minä astuin Portsmouthissa englantilaiseen ensi\nluokan sotalaivaan, jossa oli sata tykkiä ja tuhatneljäsataa\nmiestä, määräpaikkana Pohjois-Amerikka. Saattaisin kertoa\nmonesta merkillisestä seikkailustani Englannissa, mutta jääkööt\ntoiseksi kertaa. Yksi seikka vaan ohimennen. Eräänä päivänä oli\nminulla mielihyvä nähdä kuninkaan ajavan juhlavammissaan suurella\nprameudella parlamenttiin. Ohjaksissa oli muuan suunnattoman lihava\nkuski, joka käytti ruoskaansa niin ovelasti, että sen pitkä siima\nkirjoitti ilmaan aivan selvästi kuninkaan nimen ja sen yläpuolelle\nkuninkaallisen kruununkin.\n\n\n2. Täräys.\n\nMatkalla Amerikkaan ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Vasta\nsilloin, kuin olimme noin kolmesataa peninkulmaa St. Lorenzo virran\nsuusta, tapahtuivat ensimmäiset kolttoset. Laiva tärähti tavattoman\nankarasti johonkin, jota luulimme kivisärkäksi.\n\nLuotimalla huomattiin kumminkin, että vettä oli kuudettasataa syltä.\nTapaus oli sitäkin hämärämpi ja kummallisempi, kun meiltä oli peräsin\nsärkynyt, puukiprööty katkennut kahtia, kaikki mastot haljenneet\npitkin pituuttaan ja kaksi mastoa pudonnut etukannelle. Eräskin\nmatrossi parka, joka paraillaan oli ollut keskimastossa, sinkosi\nvähintänsä kolmen peninkulman päähän laivasta, ennenkuin putosi\nmereen. Kaikeksi onneksi oli hänellä lentäessään sen verran järkeä\npäässä, että hoksasi tarttua erästä sepelhanhea nokasta kiinni, joten\nputousvauhti koko lailla hiljeni. Edelleenkin hän piteli hanhea\nkaulasta kiinni ja ui sillä tapaa laivan luokse takaisin.\n\nTäräys oli ollut niin ankara, että kaikki, mikä miestä oli\nvälikannella, kolahti kantta vasten. Minunkin pääni sai siinä\njyräkässä sellaisen kumauksen, että painui hyvän matkaa harteitten\nväliin, ja kuukausia kului, ennenkuin se taas kohosi asemilleen.\n\nEmme olleet vielä ennättäneet kunnon lailla toipua tuosta mylläkästä,\nniin jo nähtiin meren pinnalla suunnattoman suuri valaskala. Siinä\nnyt selitys äskeiseen täräykseen. Ja niin oli hirviö suutuksissaan\nhäirityksestä, että se pieksi hännällään huimasti laivan kupeita.\nVihansa vimmassa se oli nielaissut kitaansa meidän suurimman\nankkurin, joka tavallisuuden mukaan riippui perällä, ja kuljettanut\nmeitä vähintänsäkin kuusikymmentä peninkulmaa, jos laskee kuusi\npeninkulmaa tuntia kohti.\n\nTies taivas minne asti se peto olisi meidät vienytkään, mutta\nkaikeksi onneksi katkesi ankkuritouvi, jotenka laiva pääsi\nvalaskalasta, jospa ankkuristaankin. Monta kuukautta myöhemmin me\nsitten, kotimatkalla, kohtasimme tämän valaskalan melkein samassa\npaikassa: hengetönnä se kellui vedenpinnalla ja oli liioittelematta\nlähes puolen peninkulman pituinen. Tietysti ei sellaisesta\njättiläisestä sopinut ottaa laivaan kuin pieni osa vaan. Laskettiin\nveneitä vesille ja saatiin suurella vaivalla hakatuksi pedolta pää\npoikki. Ja arvatkaas, mikä ilo meille nousi, kun päästä löytyi ei\nainoastaan meidän iso ankkuri, vaan vielä viidettäkymmentä syltä\nankkuritouviakin hampaan kolosta vasemmassa alaleuassa!\n\nSe olikin ainoa merkillinen tapaus koko matkalla.\n\n\n4. Ihmeellinen pelastus\n\nEi vainenkaan ollut ainoa! Olin vähällä unohtaa sen tapauksen, joka\noli saattamaisillaan meidät perikatoon. Valaskalan hinatessa meitä,\nniinkuin edellä on kerrottu, ilmestyi laivan kylkeen vuoto, ja vettä\ntulvi laivan ruomiin niin tavattomasti, ett'ei laiva olisi enää\nvoinut pysyä puoltakaan tuntia veden päällä, vaikka kaikki pumput\nolivat täydessä käynnissä. Kaikeksi onneksi olin minä ensimmäinen,\njoka tapaturman huomasin. Aukko oli toista jalkaa läpimitassa. Minä\nkoetin tukkia sitä jos millä, mutta turhaan. Vihdoin iski mieleeni\nonnellinen ajatus, joka pelasti sekä tuon pulskan laivan että\nkoko laivaväenkin. Ennättämättä enää vetää housujakaan jalasta,\nminä asetuin rohkein mielin istumaan aukkoon, ja vaikka se olisi\nollut suurempikin, niin täyttänyt minä sen olisin. Tätä älköön\nkummasteltako, sillä minä olen sekä isän että äidin puolelta\nhollantilaista, ainakin vestfalilaista alkujuurta. Minun tilani oli,\ntotta puhuen, vähän viileänpuoleinen, mutta pian minut siitä päästi\nlaivan kirvesmiehen taito.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nKolmas seikkailu merellä\n\n\nKalan vatsassa\n\nKerran olin vähällä joutua surman suuhun Välimeressä. Läksin näet\nlähellä Marseillen kaupunkia eräänä kauniina kesä-iltana uimaan.\nYht'äkkiä näin suuren kalan uivan minua kohti suu ammollaan. Pakoon\nei siinä ollut yrittämistään. Minä hyyristyin vaan niin pieneksi\nkuin suinkin oli mahdollista: jalat koukkuun ja käsivarret rinnalle\nristiin. Sillä tapaa pääsin pujahtamaan pahuksen leukapielten\nvälitse kulkkuun ja sitä tietä vatsaan. Siellä oli pilkkosen\npimeä, mutta muutoin lämmin ja vallan hyvä olla. Minun läsnäoloni\nnäkyi tuottavan sille jonkun verran vatsanväänteitä, ja mielellään\nse kaiketi olisi päässyt minusta. Tehdäkseni pedon olon kahta\ntukalammaksi, rupesin minä vatsassa kävelemään ja juoksemaan ja\ntanssimaan, sanalla sanoen kaikin tavoin peuhaamaan ja teutumaan\npimeässä vankikopissani. \"Shottish\" -- se se varsinkin näkyi olevan\nsille vastenmielistä: se ähki ja puhki surkeasti ja kohotti välistä\npuolet ruumistaan suoraan vedestä ylös. Sellaisessa asennossa sen\nsattui huomaamaan muuan italialainen laiva. Vene laskettiin alas, ja\nkun kala jälleen nousi veden pinnasta, iskettiin siihen väkäkeihäs,\nja koko hirviö nostettiin laivan kannelle. Minä kuulin sitten\nlaivaväen neuvottelevan, millä keinoin kala olisi paloiteltava,\njotta rasvaa saataisi niin paljo kuin mahdollista, -- minä osasin\nnähkääs italiankieltä. Silloin minulle kauhea hätä käteen, sillä\nminä pelkäsin, että he, kalaa leikellessään, silpovat minutkin\npalasiksi. Harkitsin sitten, että kaiketi he ensiksi katkaisevat\npään ja pyrstön, ja asetuin sen vuoksi keskelle mahaa, jossa olisi\nollut sijaa ainakin kahdelletoista miehelle. Pian rauhoittui mieleni,\nkuullessani heidän alkavan vatsan puolelta. Heti kuin vähänkin alkoi\nvaloa pilkottaa, rupesin minä huutamaan minkä jaksoin, ilmoittaen,\nkuinka mieluista minun olisi tulla tuttavaksi herrain kanssa ja\npäästä heidän suosiollisella avullaan tästä tukalasta tilasta, jossa\nolen tukehtumaisillani.\n\nMahdoton on kuvailla heidän hämmästystään, kun kuulivat äänen puhuvan\nkalan sisästä, ja yhä suuremmaksi heidän ihmettelynsä kasvoi, kun\nnäkivät alastoman miehen vääntyvän sieltä esille.\n\nKerroin heille sitten koko historian juuri niinkuin tässäkin olen\nkertonut, ja he olivat naurusta pakahtumaisillaan.\n\nSaatuani hiukan virvokkeita, hyppäsin mereen peseytymään ja uin\nsitten rannalle -- vaatteitani hakemaan. Ne olivatkin ihan samassa\npaikassa, mihin ne olin jättänyt. Laskujeni mukaan olin minä ollut\nnoin kolme tuntia hirviön mahassa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nNeljäs seikkailu merellä\n\n\nSuuri saalis\n\nTurkin palveluksessa vielä ollessani, läksin usein\npurjehtimaan huvipurrellani Marmoramerelle, josta on ihana näköala\nKonstantinopoliin ja sulttanin seraljiin. Aamulla kerran, purteni\nkokassa ihastellessani taivaan kirkkautta, huomasin ilmassa pyöreän,\nsilmämäärältä biljardipallon kokoisen esineen, josta riippui jotakin.\nMinä tartuin heti parhaimpaan ja pisimpään pyssyyni -- ilman sitä\nen milloinkaan lähde kotoani, -- latasin sen luodilla ja laukaisin\ntuohon pyöreään esineesen, mutta en osannut. Pistin kaksi luotia ja\nammuin uudestaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Lennätin siihen\nvihdoin kolmannella kerralla neljä, viisi luotia, ja silloin läksi\ntuo esine tulemaan lähemmäs.\n\nHämmästyin koko lailla, nähtyäni hetkisen perästä parin kyynärän\npäässä purresta pienen kultaisen vaunukorin, joka oli nuorilla kiinni\nmahdottoman suuressa pallossa, paljoa suuremmassa kuin minkä kirkon\nkupu hyvänsä. Korissa istui mies, puolikas paistettua lammasta\nvieressään. Toinnuttuani ensi hämmästyksestäni, otin hänet palloineen\npäivineen purteen ja asetuin sitten miehineni piiriin tämän omituisen\nryhmän ympärille.\n\nMies näytti Franskalaiselta, ja Franskalainen hän olikin.\nLiivintaskuista roikkui hänellä kaksi kaunista, kultaperällistä\nkelloa, joihin oli maalattu ylhäisten herrain ja rouvain muotokuvia.\nJoka-ainoassa napinlävessä riippui kultainen kunniaraha, ainakin\nsadan dukatin veroinen, ja joka sormessa välkähteli kultainen\ntimanttisormus. Takintaskut olivat täynnään raskaita rahakukkaroita\njotka painoivat liepeet melkein maahan asti. -- Hyväinen aika, --\najattelin minä, -- tuo mies lienee tehnyt ihmiskunnalle erinomaisia\npalveluksia, koskapa suuret herrat, nykyaikoina yleensä niin\nmerkillisen kitsaat, ovat noin ylenpalttisilla lahjoilla häntä\npalkinneet.\n\nHuima putoaminen oli pannut miehen pään niin pyörälle, ett'ei hän\nensi alussa kyennyt puhumaan sanaakaan. Vihdoin hän toipui ja kertoi\nsitten näin:\n\n\"Ei minusta ole tämmöisen kulkuneuvon keksijäksi, sen myönnän;\nei ole minulla mielikuvitusta eikä tietojakaan tarpeeksi. Mutta\nse oli ainakin ihan omintakeinen ajatus, että läksin tällä tapaa\nmatkustamaan, nolatakseni nuoralla-tanssijat ja sen semmoiset\nhyppijät, ja näyttääkseni, että pääsee sitä korkeammallekin. Kuusi\ntai seitsemän päivää sitten -- en muista tarkoin, sillä minulta on\ntässä ajanlaskukin mennyt sekaisin -- minä nousin pallollani ylös\nCornwallisin niemeltä Englannissa, mukanani lammas, joka minun oli\nmäärä heittää alas katsojain iloksi ja huviksi. Mutta tuskin olin\nollut ilmassa kymmenisenkään minuttia, niin käänsi kova onni tuulen\ntoisaanne. Aikomukseni oli päästä maihin Exeterissä, mutta minuapa\nveikin merelle päin, ja niin sain leijailla hirvittävän korkealla\nkauvan aikaa.\n\n\"Onni toki, ett'en tullut viskanneeksi lammasta, sillä kolmantena\npäivänä pakotti nälkä minut tappamaan sen. Olin jo aikaa sitten\nkohonnut kuun ohitse ja seitsemänkymmenen tunnin perästä tullut niin\nlähelle aurinkoa, että silmäripsiä alkoi kärventää. Silloin minä\npanin lampaan päivän puolelle, ja siinä se vajaassa tunnissa paistui\nihan kypsäksi. Siitähän minulle sitten riitti ravintoa koko ajaksi.\n\n\"Syynä, miks'en jo ennemmin laskeutunut alas, oli se, että minulta\nkatkesi se nuora joka oli kiinni pallon läpässä. En voinut\nniinmuodoin päästää kaasua pallosta ulos. Ellette te olisi palloon\nampunut reikiä, niin olisin minä, niinkuin Muhammed, jäänyt\ntuomiopäivään asti roikkumaan maan ja taivaan välille.\"\n\nJalomielisesti hän lahjoitti komean vaunukorinsa minun laivaväelleni\nja heitti loput lammasta mereen. Pallon olivat luodit puhkoneet niin\npahaksi, että se alas tultuaan meni ihan repaleiksi.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nViides seikkailu merellä\n\n\n1. Erinomaisia palvelijoita\n\nKerron tässä vielä erään tapauksen, joka sattui minulle vähäistä\nennen kuin palasin Europpaan.\n\nHeidän majestettiensa Venäjän ja Itävallan sekä Franskan keisarien\nlähettiläät olivat esittäneet minut padishahille, joksi Turkin\nsulttania myöskin sanotaan. Hän se sitten kerran lähetti minut\nhyvin tärkeälle toimelle Kairoon. Tehtäväni oli suoritettava mitä\nsuurimmassa salaisuudessa.\n\nMinä läksin liikkeelle suurella prameudella, mukanani monilukuinen\nseurue. Matkan varrella minun onnistui pestata palvelukseeni muutamia\naivan erinomaisia miehiä. Tuskin oli näet päästy Konstantinopolista\nmoniaita peninkulmia, niin huomasin pienen, hieveröisen miehen, joka\njuosta vilisti sanomatonta vauhtia ketoa pitkin, vaikka oli miehellä\nvähintänsä viidenkymmenen naulan painoinen lyijyluoti kummassakin\njalassa.\n\nIhan hämilläni tuosta, minä huusin hänet luokseni ja kysyin:\n\n-- Minnes sinulla semmoinen hätä, hyvä ystävä, ja miksi nuo raskaat\npainot jalassa?\n\n-- Läksin Wienistä puoli tuntia sitten, vastasi hän. -- Olin siellä\nerään suuren herran palveluksessa, mutta hän erotti minut vast'ikään\npalveluksestaan. Ja minä kun en nyt tarvitse täyttä vauhtia, niin\npistin nämä puntit jalkaan, jott'en liikoja liikkuisi. _Moderati\ndurant_ (kestää, kun malttaa), niinkuin se entinen opettaja meille\nsanoi.\n\nMies miellytti minua kovin. Kysäisin, tahtoisiko hän astua minun\npalvelukseeni, ja hän suostui heti. Lähdettiin matkalle jälleen ja\nnähtiin monta kaupunkia ja maata.\n\nJonkun ajan perästä näin maantien varrella miehen pitkänään, korva\nmaassa kiinni, niinkuin olisi haastellut manalaisten kanssa.\n\n-- Mitäs kuuntelet, ystävä? -- kysäisin minä.\n\n-- Kuuntelen tässä lystikseni, mitenkä ruoho kasvaa.\n\n-- Ettäkö kuulet oikein?\n\n-- Ihan selvään.\n\n-- Tule sitten minun palvelukseeni, hyvä ystävä. Ties mihinkä vielä\nniin tarkkaa korvaa tarvitaan.\n\nHän nousi ja läksi mukaani.\n\nVähän matkan päässä siitä seisoo mäentörmällä metsämies ja tähtää\npyssyllään ihan ilmaan.\n\n-- Onnea vaan! -- huusin minä. -- Mutta mihinkäs sinä tähtäät? Enhän\nminä näe muuta kuin selvän taivaan.\n\n-- Niin no, -- vastasi hän, -- koettelin tässä vaan uutta pyssyäni.\nStrassburgin kirkon tornin huipulla istui varpunen; pudotin sen\nvast'ikään maahan.\n\nSe, joka tietää, kuinka innokkaasti minä harrastan jaloa\nmetsästämisen urheilua, hän käsittää, miksikä minä heti kohta\nkavahdin kaulaan tätä erinomaista ampujaa ja puristin häntä rintaani\nvastaan.\n\nYhdessä lähdettiin tuosta edelleen ja saavuttiin vähitellen Libanonin\nvuorille. Siellä kohtasimme erään seedrimetsän rinteellä tanakan,\nlujaluisen miehen vetämässä nuorasta, joka oli kierretty koko metsän\nympäri.\n\n-- Mitäs teet, ystävä hyvä? -- tiedustin minä.\n\n-- Läksin rakennushirsiä metsästä, mutta unohtui kirves kotio. Täytyy\ntässä käyttää muita konsteja.\n\nSen lausuttuaan hän nykäisi maahan koko metsän, vaikka sitä\noli hyväkin peninkulma ympäri mitaten, nykäisi niinkuin minkä\nkaislakimpun ja kantoi sitten puut yhteen kasaan. Arvaahan sen,\nmitä minä silloin tein. Olisin mieluummin luopunut koko lähettilään\npalkasta kuin moisesta ravajaakosta.\n\nTuskin olimme astuneet Egyptin alueelle, niin nousi sellainen myrsky,\nettä olin kaatua kumoon miehineni, hevosineni ja vaunuineni; hyvä,\nett'ei ihan ilmaan lennättänyt. Tiestä vasemmalla seisoi seitsemän\ntuulimyllyä rinnatusten, ja niitten siivet pyörivät sitä vauhtia\nkuin rukin ratas kiivaimmillaan. Jonkun matkan päässä siitä loikoi\nmaassa jättiläisen kokoinen mies, painaen peukalollaan kiinni vasenta\nsieraintaan. Huomattuaan meidän hämmästyksemme ja nähtyään, mikä työ\nja tekeminen meillä on, pysyäksemme pystyssä, hän nousi, kääntyi\nmeidän puoleemme ja, kuten hyvin kasvatettu palvelija konsanaankin,\nkumarsi meille syvään lakki kourassa. Samassa silmänräpäyksessä\nlakkasi tuulikin kokonaan, ihme kyllä, ja myllyt pysähtyivät.\n\n-- Nyt ei mahda olla laita oikea, -- arvelin minä itsekseni,\nkummastellen mointa ilmiötä ja huusin:\n\n-- Mies hoi! Mitäs tämä merkitsee? Onko sinulla paholainen nahassasi\nvai lienetkö paholainen itse?\n\n-- Suokaa anteeksi, eksellensi, -- vastasi hän; -- laitoin tässä\nvähän tuulta meidän isännälle, myllärille. Piti panna toinen sierain\ntukkoon, jott'ei myllyt liian kovaa kävis.\n\n-- Tuostapa -- arvelin itsekseni -- saa uutta tuulta, jos kotona\nvälistä sattuu kertomaan niin paljon, että henkeä salpaa.\n\nKaupat tehtiin. Puhaltaja jätti myllyt ja myllärit ja seurasi minua.\n\nTultiin siitä sitten vihdoin Kairoon.\n\nHeti kuin olin minulle annetun toimeni onnellisesti täyttänyt,\npäästin palveluksestani kaiken muun väen ja pidätin vaan nuo\nmerkilliset miehet. Niitten kanssa läksin sitten paluumatkalle\nyksityisenä miehenä. Sää kun oli kaunis ja Niilinvirta ihanampi kuin\nkykenisi kuvaamaankaan, päätin vuokrata purren ja laskea siinä alas\nvirtaa hamaan Aleksandriaan.\n\n\n2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi\n\nPalausmatka sujui varsin hyvin puoli kolmatta päivää, mutta\nkolmannen ehtoopuolella rupesi Niili tulvimaan tavattoman nopeasti.\nNeljäntenä päivänä olivat rannat molemmin puolin veden vallassa\nuseamman peninkulman alalta. Viidentenä päivänä auringon laskun\naikana takertui pursi johonkin, jota luulin kaislistoksi. Mutta\naamulla, päivän noustessa, huomasinkin, että ylt'ympärillä kasvaa\nmandelipuita, täynnään kypsiä ja mitä houkuttelevimpia hedelmiä.\nLuotiminen osoitti kuusikymmentä jalkaa vettä, mutta eteenpäin\nei päästy eikä takaisinkaan. Kello kahdeksan tai yhdeksän --\nmikäli auringosta osasi päättää -- nousi äkkiä ankara tuuli. Pursi\nkallistui, täyttyi vedellä ja upposi melkein silmänräpäyksessä.\n\nKaikeksi onneksi ei yhtään ihmistä hukkunut, -- meitä oli kahdeksan\naika-ihmistä ja kaksi lasta. Me pysyttelimme puitten oksilla, jotka\nkyllä kestivät meidät, vaikk'eivät voineet purtta kannattaa. Tässä\ntilassa oltiin kolme päivää, eläen pelkistä mandeleista. Ja niitähän\nriitti tarpeeksi. Kolmenkolmatta päivän kuluttua alkoi vesi laskea\nyhtä nopeasti kuin oli noussutkin, ja kuudentenakolmatta päivänä\nkävelimme taas kuivin jaloin maalla. Ensimmäinen esine, minkä\nnäimme, oli meidän purtemme. Se oli parinsadan kyynärän päässä siitä\nkohdasta, johon se oli hukkunut.\n\nKuivattiin sitten kapineet ja kampsut auringonpaisteessa, otettiin\npurresta, mikä tarpeelliseksi nähtiin, ja lähdettiin matkalle.\nTarkkain laskujen mukaan olimme oikealta reitiltä syrjäytyneet\nainakin viisikymmentä peninkulmaa. Seitsemän päivän perästä\nehdittiin jälleen Niilin virtaan, joka oli palannut uomaansa,\nja siellä kerroimme seikkailumme eräälle beille. Hän osoitti\nmeille mitä auliinta vieraanvaraisuutta ja antoi oman purtensa\nmeidän käytettäväksemme. Kuusi päivämatkaa kuljettua, saavuttiin\nvihdoin Aleksandriaan, jossa astuttiin laivaan ja purjehdittiin\nKonstantinopoliin. Padishah otti minut vastaan erinomaisilla\nkunnianosoituksilla, näytteli minulle muhkeat linnansa ja\naarreaittansa ja antoi minulle kallis-arvoisia lahjoja.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nKuudes seikkailu merellä\n\n\n1. Padishahin viinit\n\nEgyptistä palattuani minusta tuli padishahin kaikki kaikessa: minä,\nniinkuin sanotaan, tein sekä sateet että päivänpaisteet. Hänen\nmajesteetinsa ei tullut toimeen ilman minua. Minun piti aterioida\nhänen kanssaan sekä päivälliset että illalliset. Täytyy sanoani, että\nkaikista hallitsijoista koko maailmassa on Turkin keisarilla kaikkein\nparas pöytä, tietysti ainoastaan ruokiin nähden, sillä tietäähän\njokainen, että Muhammed kielsi uskovaisiltaan viinin juonnin\nkokonaan. Ei ole siis toivomistakaan, että Turkkilaisen pöydässä saa\nlasillisen viiniä. Mutta mikä ei tapahdu julkisesti, se useinkin\ntapahtuu salaisuudessa, ja koranin kielloista huolimatta on monikin\nTurkkilainen yhtä hyvä viinin tuntija kuin mikä saksalainen ritari\nhyvänsä, ja niin oli hänen majesteetinsa padishahinkin laita.\n\nHänen päivällisillään, joissa suurvisirikin oli läsnä, ei ollut\nviinistä edes puhettakaan, mutta pöydästä noustua oli hänen\nmajesteetillansa pullollinen kelpo viiniä varattuna kabinetissansa.\n\nKerran hänen majesteetinsa viittasi minua tulemaan perässänsä. Hänen\nomaan huoneesensa tultuamme, padishah väänsi oven lukkoon ja veti\nkaapistansa esille viinipullon.\n\n-- Münchhausen, -- lausui hän, -- te kristityt olette viinin\ntuntijoita, sen tiedän. Kas tässä on pullollinen tokaijia, ainoa\nmikä minulla on, ja olenpa vakuutettu, ett'ette te ikipäivinänne ole\nparempaa maistanut.\n\nSen sanottuaan, hän täytti lasin itselleen ja minulle. Me tyhjensimme\nne pitkin kulauksin.\n\n-- No niin! -- virkkoi hän. -- Mitäs sanotte? Erinomaista, eikö niin?\n\n-- Vallan hyvää, -- vastasin minä, -- mutta teidän majesteetinne\nluvalla uskallan sanoa, että olen minä parempaakin juonut, nimittäin\nkeisari Kaarlo VI:n luona Wienissä. Sapperment! Olisinpa suonut, että\nteidän majesteetinnekin olisi saanut maistaa sitä!\n\n-- Rakas Münchhausen! -- vastasi hän. En tahdo teitä loukata, mutta\nenpä luule, että tämän parempaa tokaijia löytyy missään. Tämänkin\nainoan pullon sain eräältä unkarilaiselta magnaatilta, joka kehui\nsitä tavattomasti.\n\n-- Hölynpölyä se mies puhui, teidän majesteetinne, pelkkää pötyä.\nEro on tokaijilla ja tokaijilla. Paljonkos panette vetoa, teidän\nmajesteetinne, että minä tunnin kuluessa hankin teille pullon\ntokaijia suoraa päätä keisarillisesta kellarista Wienissä? Ja se on\noleva jo näköjäänkin toisellaista kuin tämä?\n\n-- Münchhausen! Te laskettelette perättömiä.\n\n-- En ensinkään. Tunnin kuluttua on teidän majesteetillanne oleva\npullollinen tokaijia Itävallan keisarinnan kellarista ja ihan toista\nleimaa kuin tämä myrkyn vierimmäinen.\n\n-- Münchhausen! Te tahdotte tehdä pilaa minusta, ja siitä min'en\ntykkää ensinkään. Olen teitä aina pitänyt järkevänä, totuutta\nrakastavana miehenä, mutta nyt rupean luulemaan, että totuus on\nsaanut teiltä korvatillikan.\n\n-- Lyökää veto, teidän majesteetinne. Ellen minä pidä lupaustani, ja\ntiedättehän te, majesteeti, ett'ei minun tapani ole sanaani syödä,\nniin saatte huoleti ottaa pääni: eikä minun pääni olekaan pelkkää\nlanttua. Sen panen minä vetoon; entäs te, majesteeti?\n\n-- Olkoon menneeksi! Ellei kello neljä, määrälleen neljä, pullo ole\ntäällä, niin lyötän minä armotta teiltä pään poikki, sillä minä en\nsiedä ivaa, en parhaimmilta ystäviltänikään. Jos te sitä vastoin\ntäytätte lupauksenne, niin saatte minun aarreaitastani ottaa kultaa,\nhopeata ja kalliita kiviä niin paljon kuin väkevin mies jaksaa kantaa.\n\n-- Se oli miehen puhetta se, -- vastasin minä.\n\nPyysin kynää ja mustetta ja kirjoitin keisarinnalle Maria Teresialle\nseuraavan lapun:\n\n    \"Teidän Majesteetinne on, keisarikunnan perijättärenä,\n    epäilemättä perinyt myöskin jalon isänne viinikellarin. Rohkenen\n    anoa, että tämän tuojalle annettaisiin pullollinen sitä tokaijia,\n    jota minä niin usein join Teidän ikimuistettavan isänne kanssa.\n    Mutta sitä parasta lajia, sillä kysymyksessä on suuri veto.\n    Käytän tilaisuutta, lausuakseni Teidän Majesteetillenne minun\n    syvimmän kunnioitukseni, ollen j.n.e., j.n.e.\n\n                                      Paroni von Münchhausen.\"\n\nKello kun oli jo 5 minuttia yli kolmen, annoin minä tämän lapun\nsulkematonna juoksijalle, joka päästi puntit jaloistaan ja läksi\nsuoraa päätä kiitämään Wieniin.\n\nSitten joimme me, padishah ja minä, pullon loppuun, odotellessamme\nsitä keisarinnalta Maria Teresialta tulevaa. Kello löi neljänneksen\nyli kolmen, löi puoli neljä, löi kolme ja kolme neljännestä, mutta\nei vaan kuulu kuriiria. Täytyy tunnustaani, ett'en ollut oikein\nrauhallisella mielellä, varsinkin, kun huomasin hänen majesteetinsa\ntuon tuostakin vilkaisevan kellon nauhaan, jolla tavallisesti pyöveli\nsoitetaan sisään. Hän salli minun lähteä puutarhaan, raitista ilmaa\nhengittämään, mutta pani mukaani kaksi mykkää murjaania, jotka eivät\nminua hetkeksikään päästäneet näkyvistään. Kello oli viittä vaille\nneljä. Kuolemantuska valtasi minut; en kielläkään. Hädissäni panin\nhakemaan kuulijatani ja ampujatani. He saapuivat heti. Kuulija\npani korvansa maahan. Olin joutua suunniltani, kuultuani hänen\nilmoittavan, että juoksija nukkuu kaukana täältä ja kuorsaa nenänsä\ntäydeltä. Tuskin oli uljas ampujani kuullut tuon, niin jo hyppäsi\nkorkeille portaille, kohosi varpailleen, paremmin nähdäksensä, ja\nhuusi:\n\n-- Totta maarian! Tuollahan se laiskajaakko makaa tammen juurella\nlähellä Belgradin kaupunkia, pullo vieressään. Malttakaas, niin minä\nkutkutan häntä hieman.\n\nSen sanottuaan hän ojensi pyssynsä ja laukaisi täyden panoksen puun\nlatvaan. Rakeina silloin tulla rapisi nukkujan päälle terhoja ja\noksia ja lehtiä. Mies heräsi ja huomattuaan nukahtaneensa liian\nkauan, läksi juoksemaan niin kiivaasti, että kun kello oli kolme ja\nviisikymmentä yhdeksän ja puoli minuttia, seisoi hän padishahin oven\nedessä, kädessään pullo ja toisessa omakätinen kirje keisarinnalta\nMaria Teresialta.\n\nPadishah sieppasi pullon heti, maistoi viiniä, ja sanomaton mielihyvä\nlevisi hänen kasvoilleen.\n\n-- Münchhausen, -- lausui herkkusuinen majesteeti, -- ettehän\npahaksenne pane, jos säästän tämän pullon oman suuni varalle. Teillä\non Wienissä enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla ja saatte sieltä\nitsellenne helposti toisen tällaisen.\n\nSen sanottuaan hän pani pullon kaappiinsa lukon taakse, pisti avaimen\nhousujensa taskuun ja soitti rahanvartijaansa. Mikä ihana kilinä!\n\n-- Minun täytyy maksaa veto, -- virkkoi hän minulle.\n\nHän kääntyi sitten rahanvartijansa puoleen:\n\n-- Kuule sinä! Anna ystävälleni Münchhausenille niin paljo kultaa,\nhopeata ja kalliita kiviä kuin väkevin mies kantaa jaksaa. Mene!\n\nRahanvartija kumarsi herransa edessä maahan asti. Padishah puristi\nlämpimästi kättäni ja päästi meidät menemään.\n\n\n2. Kuin tina tuhkaan\n\nArvaa sen, ett'en minä vitkastellut hetkeäkään, täyttäessäni\narmollisen herran suosiollista käskyä. Panin noutamaan väkevän\npalvelijani. Hän tuli, pitkä hamppuköysi mukanaan. Yhdessä lähdettiin\nsitten padishahin aarreaittaan, ja kun sieltä takaisin tultiin,\nniin eipä sinne todellakaan paljoa jäljelle jäänyt. Riensin sitten\nsaaliineni tuota pikaa satamaan, palkkasin suurimman aluksen ja\nnostatin heti kohta ankkurin, saadakseni aarteeni turvalliseen\nkätköön, ennenkuin mitään kolttosia väliin tulisi.\n\nPelkäsin pahaa, ja pahoin kävikin. Rahanvartija jätti aarreaitan oven\nperässään auki -- turhapa olisi ollut sitä enää lukkoon pannakaan\n-- ja juoksi kuin henkensä edestä padishahin luokse ilmoittamaan,\nkuinka ylenpalttisella tavalla minä olin käyttänyt hyödykseni hänen\nmajesteetinsa auliutta. Padishah oli kuin pilvistä pudonnut ja katui\nnyt ennen-aikaista päätöstään. Hän käski suur-amiraalinsa lähteä koko\nlaivastolla ajamaan minua takaa ja teroittamaan minulle mieleen,\nett'eihän se veto sillä tapaa ollut käsitettävä. Olin ennättänyt\nvain pari peninkulmaa edelle, kun näin koko Turkin laivaston tulevan\ntäysissä purjeissa perässäni. Silloin minun pää parkani, joka luuli\nistuvansa jo hyvinkin lujasti sijoillaan, alkoi huojua enemmän kuin\nkoskaan ennen. Mutta enpä muistanutkaan puhaltajaani.\n\n-- Olkaa rauhassa, eksellensi, -- sanoi hän.\n\nHän asettui aluksen perään, toinen sierain Turkin laivastoa, toinen\nmeidän purjeita kohti ja alkoi puhaltaa niin valtavan väkevästi, että\nsotalaivoilta purjeet repesi ja köydet katkesi ja mastot taittui, ja\nkoko laivasto ajautui vähissä hengin takaisin satamaan. Meidän alus\nsitä vastoin pääsi moniaan tunnin perästä Italian rannalle.\n\nEipä minun iloani kumminkaan pitkälle piisannut. Sanottakoon mitä\nhyvänsä, mutta kerjäläisiä on Italiassa yhä edelleenkin niin\ntavattoman paljo ja polisi niin kunnotonta, että minulta meni suurin\nosa rikkauksiani pelkkiin almuihin. Ja lopunkin veivät minulta\nmaantienrosvot matkallani Roomaan.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nGibraltarin piiritys\n\n\n1. Mestarilaukaus\n\nGibraltarin viimeisen piirityksen aikana nousin minä lord Rodneyn\njohtamaan laivastoon, jonka oli määrä viedä muonavaroja linnaan.\nAikomukseni oli näet käydä tervehtimässä vanhaa ystävääni, kenraali\nElliotia, joka linnan puolustuksessa oli hankkinut itselleen\nlakastumattomia laakereita. Ensimmäisten ilonpuuskain perästä --\njotka ovat varsin tavallisia kahden vanhan ystävän jälleen kohdatessa\ntoisiansa -- kävin kenraalin kanssa ympäri linnan, saadakseni selvää\nvihollisten aikeista ja varustuksista. Olin Lontoosta ottanut mukaani\nerinomaisen peiliteleskopin. Sen avulla minä huomasin, kuinka\nvihollinen paraikaa ojentaa 36-naulaista tykkiä sitä vallinsarvea\nkohti, jossa me seisoimme. Kenraali, tuon kuultuansa, tahtoi\nitse katsoa teleskopiin, ollaksensa varma minun näkemästäni. Hän\nkiikaroitsi kokonaisen tunnin ja sitten vasta näki sen, minkä minä\nolin huomannut yhdellä ainoalla silmäyksellä. Sitten pidettiin suuri\nsotaneuvottelu, johon minutkin kutsuttiin, kaukoputkeni kun oli\nherättänyt heissä suurta kunnioitusta minun sotataitoani kohtaan.\nTuumittiin sinne, tuumittiin tänne, mutta mihinkään päätökseen ei\npäästy.\n\nKenraalin luvalla minä silloin tuotin lähimmästä patterista\n48-naulaisen ja suuntasin sen niin tarkasti -- tykistöasioissa näet,\nsen saatan kerskailematta sanoa, en ole vielä vertaistani löytänyt --\nniin tarkasti, että olin aivan varma osaavani oikeaan.\n\nSeurasin suurimmalla huolella vihollisten tykkimiesten liikkeitä,\nja samassa silmänräpäyksessä kuin he panivat tuliluntun sankkiin,\nsamassa minäkin käskin lauaista. Keskitiessä iskivät luodit\nyhteen, ja vaikutus oli kerrassaan hämmästyttävä. Vihollisen luoti\nponnahti takaisin niin hirveätä vauhtia, että tempaisi pään siltä\nsotamieheltä, joka oli tykin lauaissut, mutta ei siinä kyllä:\nkuusitoista muuta sotamiestä, jotka läksivät pakenemaan Afrikan\nrantaa kohti, nekin jäivät päätään vaille. Ja ennenkuin luoti oli\nennättänyt Berberiaan, katkaisi se satamassa kolmelta sotalaivalta\npäämastot ja lensi sitten kaksisataa Englannin peninkulmaa sisämaahan\nja putosi erään majan katosta sisään, lyöden vanhalta eukolta, joka\nseljällään makasi lattialla, ainoan hampaan rikki, ja pysähtyi\nviimein hänen kulkkuunsa. Eukon mies, joka muutaman silmänräpäyksen\nperästä saapui kotia, yritti kiskaisemaan luotia ulos, mutta se kun\nistui kovin lujassa, hoksasi hän kaikeksi onneksi takoa sen vasaralla\nmuijansa vatsaan, josta se sitten aikaa voittaen tuli tavallisella\nlailla ulos.\n\nTämä ei ollut ainoa palvelus, minkä meidän tykin luoti meille teki.\nEi siinä kyllä, että se työnsi vihollisen luodin edellämainitulla\ntavalla takaisin, vaan kiskaisipa se vihollisten tykin irti lavetilta\nja paiskasi sen niin hirveällä voimalla erään laivan ruomaan, että\nlaiva täyttyi vedellä ja upposi, vieden meren pohjaan tuhatkunnan\nmatrosseja ja suuren määrän meri-sotamiehiä.\n\nOlihan tämä tietysti erinomainen teko. En kumminkaan tahdo sitä\nkokonaan oman itseni ansioksi lukea. Itse aate on kyllä luettava\nminun ja minun älyni kunniaksi, mutta oli minulla siinä jonkun\nverran sattumakin apunani. Perästäpäin sain tietää, että meidän\n48-naulaisessa oli ollut kaksinkertainen panos: siitähän se kauhea\nvoima ja tuhoisa vaikutus.\n\nPalkinnoksi minun osoittamastani avusta tarjosi kenraali Elliot\nminulle upseerin valtakirjan, mutta minä kieltäysin vastaan-ottamasta\nsitä, tyytyen vaan siihen kiitokseen, jonka hän samana iltana lausui\nminulle koko kenraalistaabinsa läsnäollessa.\n\n\n2. Pappina\n\nOlen aina ihaillut Englantilaisia, ne kun ovat todellakin urhoollista\nväkeä. Ja niinpä päätin olla linnassa niin kauan, että saisin vielä\nkerran tehdä sen puolustajille jonkun palveluksen.\n\nKolme viikkoa äskeisen tapauksen jälkeen ilmaantuikin tilaisuus\nsiihen.\n\nPapiksi puettuna minä läksin kerran kello yksi aamulla linnasta\nja pääsin kuin pääsinkin vartijalinjain läpi vihollisten leiriin.\nSiellä menin siihen telttaan, johon kreivi Artois oli kutsunut koolle\nkorkeimmat päälliköt ja koko joukon upseereita, esittääkseen heille\nsuunnitelmansa huomista rynnäkköä varten.\n\nValhepukuni turvissa sain kenenkään estämättä olla läsnä heidän\nkeskusteluissaan.\n\nSotaneuvottelusta lähdettyään kävivät herrat levolle, ja pian oli\nkoko leiri, yksin vartijatkin, syvässä unessa. Minä heti työhön:\nkiskoin tykit irti laveteiltaan, 48-naulaisista 24-naulaisiin saakka\n-- niitä oli yhteensä kolmesataa kappaletta -- ja heitin ne noin\nkolmen peninkulman päähän rannasta. Siellä ne sitten upposivat\nmeren syvyyteen. Täytyy tunnustaani, että tämmöinen työ ihan ilman\napulaista oli raskain, mitä milloinkaan olen tehnyt.\n\nSuoritettuani kaiken tämän, minä raahasin kaikki lavetit ja rattaat\nkeskelle leiriä, ja jott'ei rattaiden kolina herättäisi ihmisiä,\nkannoin ne yhdet kummassakin kainalossa kasaan, joka vähitellen\nkohosi niin korkeaksi kuin Gibraltarin kalliot. Otin sitten palasen\n48-naulaisesta ja iskin sillä tulta erästä kiviseinää vasten, joka\nnäytti olevan jäännöksiä maurilaisesta rakennuksesta ja ulottui\nkolmattakymmentä jalkaa maan sisään, niin, iskin tulta, sytytin\nluutun ja pistin koko kasan tuleen. Ohimennen olkoon mainittu, että\nolin koko ampumavaraston heittänyt päällimmäiseksi. Koska minä,\nvarovaisesti kyllä, olin pannut kasan pohjalle kaiken sen, mikä\nhelpoimmin syttyy, niin leimusi pian aika rovio ilmivalkeassa.\nTorjuakseni päältäni kaikki epäluulot, minä itse ensimmäiseksi\nnostin hälyn. Leirissä syntyi kauhea hämmästys, arvaahan sen. Syyksi\notaksuttiin yleensä, että linnue oli yöllä tehnyt ulos-hyökkäyksen,\nluusittuansa vartijat. Muutoin sen muka ei olisi onnistunut näin\nperin pohjin hävittää kaikkia tykkejä.\n\nHallitukselle sittemmin annetuissa virallisissa kertomuksissa\npuhutaan kyllä suurista tulipalon tuottamista tuhoista vihollisten\nleirissä, mutta ei kukaan tiennyt, kuka sen oikeastaan oli\nmatkaansaattanut. Ja mahdotonta olisi ollut kenenkään tietääkään\nsitä, sillä vaikka minä, yksin minä olen se, joka sinä yönä pelastin\nGibraltarin, en ole siitä kenellekään koskaan puhunut. En edes\nilmaissut asian todellista laitaa kenraali Elliotillekaan. Kreivi\nArtois säikähti niin sanomattomasti, että pakeni sieltä kera väkensä\nkaiken, juosten yhtämittaa neljätoistakymmentä päivää, kunnes\nsaapuivat Parisiin. Heidän kauhistuksensa oli niin suuri, ett'eivät\nkolmeen kuukauteen voineet einettä suuhunsa panna; ilmasta vaan\nelivät koko sen ajan.\n\n\n3. Pommi ja sen seuraukset\n\nPari kuukautta sen jälkeen kuin olin piiritetyille tehnyt tämän\nsuuren palveluksen, istuin kerran illallisilla kenraali Elliotin\nluona. Yks kaks tulee pommi -- minä nähkääs en ollut ennättänyt panna\nvihollisen mörsäreitä menemään samaa tietä kuin tykkejä, -- tulee\npommi katon läpi ja iskee keskelle pöytää. Kenraali teki, niinkuin\njokainen hänen sijassaan olisi tehnyt: syöksi suin päin salista ulos.\nMutta minä sieppasin pommista kiinni, ennenkuin se pääsi räjähtämään,\nja vein sen erään kallion huipulle. Tästä tähystyspaikasta minä\nhuomasin rannanpuoleisella kukkulalla, jonkun matkan päässä\nvihollisten leiristä, suuren ihmispaljouden. Paljaalla silmällä en\nkumminkaan erottanut, mitä ne siellä tekevät. Otin teleskopini ja --\nkatso ne olivat vihollisia, ja heidän keskellään oli kaksi meidän\njoukosta, muuan kenraali ja eräs översti, joitten kanssa olin vasta\neilen istunut illallisilla, ja jotka yön pimeässä olivat hiipineet\nvihollisten leiriin. Nyt oli heidät otettu kiinni, ja parhaillaan\nolivat viholliset vetämässä heitä hirteen.\n\nMatka oli niin pitkä, ett'ei pommia käynyt viskaaminen sinne noin\nvaan käsivaralta. Mutta silloin muistin kaikeksi onneksi, että onhan\nminulla linko taskussani. Pistin pommin linkoon ja sinkautin sen\nkeskelle vihollisjoukkoa. Maahan tultuaan, se räjähti ja tappoi\nkaikki muut, paitsi noita kahta englantilaista upseeria, jotka\nonneksensa jo olivat hirressä. Pommista lensi muutamia siruja\nhirsipuitten juureen, niin että ne kaatuivat kumoon.\n\nTuskin he olivat heilahtaneet maahan, niin jo koettivat arvata,\nmitenkä kaikki tämä oli tapahtunut. Nähdessään vartijat ja pyövelit\nja koko ihmisjoukon makaavan hengettöminä, päästivät he toisiltansa\nauki nuo hankalat ja ahtaat kaulaliinat, juoksivat rantaan,\nhyppäsivät espanjalaiseen venheesen ja soudattivat itsensä omaan\nrantaan.\n\nOlin juuri kertomassa kenraali Elliotille, mitä tapahtunut oli,\nkun he saapuivat meidän luoksemme. Siinä sitä sitten molemmin\npuolin seliteltiin ja kiitoksia edeskannettiin, ja kovin hauskasti\nvietettiin tämän merkillisen päivän ilta.\n\n\n4. Kolme kuukautta kadoksissa\n\nPian sen jälkeen läksin Gibraltarista ja palasin Lontoosen, jossa\nminulla oli yksi merkillisimpiä seikkailuja elämässäni.\n\nOlin lähtenyt kerran Wappingin puolelle katsomaan muutamain Hampuriin\nlähettämieni esineitten lastaamista laivaan. Palasin kotia Towerin\nlinnan kautta. Päivä oli kuuma, ja minua väsytti kovasti. Päästäkseni\nsiimekseen, päätin pistäytyä yhteen linnan monista tykeistä:\nsiinähän on niin mukava levätä. Tuskin olin kömpinyt sisään, niin\njo nukuinkin sikeään uneen. Mutta silloin sattui olemaankin neljäs\npäivä heinäkuuta, kuningas Yrjö III:n syntymäpäivä, jonka kunniaksi\nammutaan kaikista linnan tykeistä. Ne oli ladattu jo aamulla, ja\nkosk'ei kenenkään johtunut mieleenkään, että minä olisin yhdessä\nniistä, niin lauaistiin minunkin tykkini, ja minut lennätti\nkattojen yli virran toiselle puolelle kauaksi eräälle vuokratilalle\nBermondseyn ja Deptfordin välillä. Siellä minä putosin päistikkaa\nsuuren heinäpieleksen sisään, heräämättä ensinkään, huumauneena\narvatenkin kovasta täräyksestä.\n\nNoin kolme kuukautta sen jälkeen nousi heinäin hinta niin\nkorkeaksi, että vuokraaja näki edulliseksi myödä heinävarastonsa.\nSe pieles, jossa minä olin, oli suurin kaikista: siinä oli ainakin\nviisisataa kuormallista. Siksipä alottivatkin siitä. Minä heräsin\nkovaääniseen puheesen: ihmiset hääräilivät siellä, asetellessaan\ntikapuita pielestä vastaan. Hiukan vielä unen pöppörissä ja oikein\nkäsittämättä, missä olenkaan, minä kavahdin ja aioin paeta, mutta\nputosinkin suoraa päätä vuokraajan niskaan. Minä pääsin tuosta\ntörmäyksestä aivan ehjin nahoin, mutta sitä kauheammin kävi\nvuokraajan: häneltä meni niskat nurin, ja siihen hän jäi eikä\nhievahtanutkaan enää. Mieleni rauhoittui kumminkin, kun perästäpäin\nsain tietää hänen olleen kuuluisan saiturin, joka piti viljojansa ja\nmuita maansa tuotteita niin kauan säilössä, kunnes niitten hinta oli\nnoussut suunnattomiin; silloin hän vasta rupesi myömään niitä. Tuo\nväkivaltainen kuolema oli siis ansaittu rangaistus hänen suurista\nrikoksistaan ja köyhälle kansalle oikea hyvä työ.\n\nKovin tuntui minusta kummalliselta liittää ajatukseni jälleen siihen\nhetkeen, jolloin kolme kuukautta sitten olin nukahtanut tykin sisään.\nJa kuinka suuri olikaan ystävieni hämmästys, kun jälleen näkivät\nminut! He olivat viikkomäärin turhaan tiedustelleet ja kuulustelleet\nminua joka haaralta.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nSeitsemäs seikkailu merellä\n\n\nJääkarhuja\n\nKapteeni Phippsin, nykyisin lord Mulgraven, viimeisellä\npohjoisnapa-retkellä olin minäkin mukana, en upseerina, vaan muutoin,\nystävänä vaan.\n\nKerran, kun oltiin ylimmäisillä leveyspiireillä, otin minä taas\nteleskopini, sen saman, joka minulla oli ollut mukana Gibraltarin\npiirityksessä, ja tarkastelin tapani mukaan seutuja.\n\nNoin puolen peninkulman päässä meistä näkyi suunnattoman suuri\njäävuori, ainakin niin korkea kuin laivan keskimasto. Vuoren\nhuipulla huomasin kaksi jääkarhua, jotka näyttivät olevan verisessä\ntaistelussa keskenään. Minä otin pyssyni, astuin alas jäälautalle\nja rupesin kiipeämään huippua kohti. Mutta se ei ollutkaan leikin\ntekoa. Välisti minun piti hypätä hirvittäväin kuilujen yli, toisin\nvuoroin taas oli jää niin siloista ja liukasta, että tuon tuostakin\nmenin kumoon. Vihdoin pääsin lähelle karhuja, mutta huomasin samalla,\nett'ei niillä olekaan taistelu mielessä; muutoin kisailevat vaan.\n\nMinä laskin jo karhuntaljani arvon -- pedot olivat vähintäkin lihavan\nhärjän kokoisia kumpainenkin, -- mutta juuri kuin olin ojentanut\npyssyni, silloin lipesi minulta oikea jalka, minä kaaduin seljälleni\nja menin tainnoksiin. Toinnuttuani noin neljännestunnin kuluttua\nhämmästyin kovin. Toinen pedoista oli kääntänyt minut alassuin ja\ntarttunut hampaillaan minua vyötäisistä. Yläosa ruumistani oli karhun\nmahan alla, jalat roikkuivat edessä. Ties minne se pahus olisi minut\nraahannutkaan, mutta minä en häikäillyt: sieppasin jahtipuukkoni\nja sivalsin karhun vasemmasta takatassusta kolme varvasta poikki.\nSilloin se päästi minut irti, kauheasti parkuen. Hetken kuluttua\nse täytti minun päälleni, mutta minä laukaisin, ja peto vierähti\nhengetönnä jäiselle tanterelle. Ikuista untaan se siinä kyllä\nmakasi, mutta pamaus oli herättänyt useampia tuhansia sen tovereita\nylt'ympärillä, ja nämä nyt suoraa päätä juoksemaan ja uimaan minua\nkohti.\n\nTässä ei ollut aikaa siekailemiseen. Minä olisin ollut mennyttä\nmiestä, ellei sukkela juoni olisi äkkiä iskenyt mieleeni. Vähemmässä\najassa, kuin taitavalta metsämieheltä menee jäniksen nylkemiseen,\nolin minä kiskaissut karhulta taljan ja viskannut sen ylleni,\npistäen päänikin karhun pään sisään. Tuskin oli tämä tehty, kun\njo koko petojen lauma oli ympärilläni. Minä myönnän, että minut\ntuossa tuuheassa turkissa löi välisti kuumaksi, vuoroin taas\nhiukan puistutti. Mutta juoni onnistui mainiosti. Karhut tulivat\nyksitellen, nuuskivat minua ja näkyivät pitävän minua veljenään.\nJa hyvin minä karhun näköinen olinkin. Jos olisin ollut hiukan\nlihavampi, niin olisi yhtäläisyys ollut aivan hämmästyttävä, ja\nolihan tuossa parvessa nuoriakin karhuja, jotka eivät olleet yhtään\nlihavammat minua. Tarpeeksi haisteltuaan meitä, nimittäin minua\nja uhrini raatoa, suostuivat he minuun, ja meistä tuli pian hyvät\ntuttavat. Minä matkin heidän liikkeitään ja viuhtomisiaan, vaikka\nhe murinassa ja mörinässä ja karjunnassa veivätkin voiton minusta.\nMutta niin karhua kuin olinkin ulkonaisesti, niin ihmistä minä olin\nsisäpuolelta. Rupesin miettimään, millä keinoin minä tuota hauskaa\ntuttavuutta voisin parhaiten hyödykseni käyttää.\n\nOlin kerran kuullut erään sotalääkärin väittävän, että puukon pisto\nselkärankaan tappaa heti. Päätin koettaa. Minä tartuin puukkooni,\nja iskin sillä suurinta karhua hartiain väliin. Olihan tuo kovin\nuskallettua, sen myöntää jokainen, ja ilmankos minä olin hiukan\nhuolissani! Ellei peto heti heitä henkeänsä, niin palasiksi ne\nminut repivät siihen paikkaan. Mutta yritys onnistui: karhu kaatui\nhengetönnä jalkojeni juureen eikä edes muhahtanutkaan. Päätin\ntehdä saman tempun muillekin. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä\nvaikka karhut näkivätkin, kuinka heiltä velimiehiä kaatuu oikealla\nja vasemmalla, ei ne kumminkaan mitään pahaa aavistaneet, ne kun\neivät voineet käsittää syytä noihin yhtämittaisiin kellistymisiin.\nJa hyvä olikin, ett'eivät käsittäneet. Vihdoin ne makasivat kaikki\ntuossa ympärilläni käpälät pystyssä, ja minä olin ylpeä kuin Simson,\nlyötyänsä Filistealaiset.\n\nPalasin sitten laivaan ja pyysin saada mukaani kolme neljäs-osaa\nmiehistöstä nylkemään karhuja ja kantamaan pöystejä laivaan.\nTakakoivet otettiin vaan, muut osat paiskattiin mereen, vaikka olisi\nniistäkin suolaamalla saanut kelpo paisteja.\n\nLontoosen palattuamme lähetin kapteeni Phippsin nimessä muutamia\npöystejä amiraliteetin lordeille, valtiovaraston lordeille, Lontoon\npormestarille ja kaupungin neuvoksille, samoin kauppiasyhdistyksille\nja jakelin loput ystävilleni. Kaikilta haaroin sain mitä hartaimpia\nkiitoksia. Lontoon porvaristo julkilausui kiitollisuutensa sillä\ntavoin, että kutsui minut joka vuosi niille juhlapäivällisille, joita\nsiellä pidetään pormestarinvaalin jälkeen.\n\nKarhuntaljat minä lähetin Venäjän keisarinnalle, turkiksiksi\nhänen majesteetillensa ja hovin korkeimmille henkilöille. Hänen\nmajesteetinsa kiitti minua omakätisellä kirjeellä, jonka hän lähetti\nerityisen lähettilään tuomaan minulle.\n\nKapteeni Phippsistä päästettiin sittemmin semmoinen juoru liikkeelle,\nettä hän muka olisi päässyt paljoa pohjoisemmaskin, jos olisi\ntahtonut. Katson velvollisuudekseni käydä häntä puolustamaan. Meidän\nlaivamme oli juuri pääsemäisillään pohjoisnavalle, mutta minä\nlastautin sen niin suurella määrällä karhuntaljoja ja karhunpöystejä,\nettä olisi ollut sulaa hulluutta mennä enää kauemmas. Laiva ei olisi\nkestänyt pienintäkään navakkaa tuulta, saatikka sitten jäävuoria,\njoita niissä merissä niin viljalti uiskentelee.\n\nKapteeni Phipps on sittemmin monta kertaa pahoitellut, ett'ei hän\nollut osallisena sen päivän urhotyössä, -- hän nimittää sitä päivää\nsattuvasti kyllä karhuntaljain päiväksi. Hän kadehtii minulta\nkunniata ja koettaa sitä kaikin tavoin supistella. Olemme usein\nkiistelleet tuosta asiasta keskenämme, ja on meidän välimme vielä\ntänäkin päivänä vähän niin ja näin. Hän väittää esimerkiksi, ett'ei\ntuo karhujen puijaaminen ollut konsti eikä mikään, kun minulla oli\nkarhuntalja ylläni; hän muka olisi mennyt heidän keskelleen ilman\nvalhepukua ja olisi täydelleen käynyt karhusta.\n\nMutta tämä on niin arkaluontoinen asia, ett'ei sivistynyt mies\nuskalla siitä liian kiivaasti kiistellä Englannin jalon peerin kanssa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKahdeksas seikkailu\n\n\nTurkinpyitä valtamerellä\n\nKuljin kerran kapteeni Hamiltonin laivalla, matkalla Englannista\nItä-Indiaan. Mukana oli minulla muuan lintukoira, Tray, sanan\ntäydessä merkityksessä aivan korvaamaton hurtta.\n\nEräänä päivänä, ollessamme tarkkojen laskujen mukaan vähintänsä\nkolmensadan peninkulman päässä rannasta, huomasin Trayn äkkiä käyvän\nasentoon. Tuo tuntui kovin oudolta, mutta samassa asennossa se seisoi\ntoista tuntia yhtämittaa. Minä huomautin kapteenille ja upseereille\ntämän kummallisen ilmiön ja vakuutin, että maa mahtaa olla lähellä,\nkoskapa koirani seisoo lintua. Minulle naurettiin pilkallisesti\nvasten silmiä, mutta siitä ei minun luottamukseni koiraan rahtuakaan\nvähentynyt.\n\nVäiteltiin sinne tänne, kunnes minä vihdoin sanoin luottavani koirani\nnenään enemmän kuin koko laivalla olevain silmiin. Puolen tunnin\nperästä viimeistäkin kohdataan lintuja, intin minä, ja panin vetoon\nsata guineata -- juuri laivamaksuni.\n\nKapteeni Hamilton, ylipäänsä kunnon mies kaikin puolin, räjähti\nnauramaan, kutsutti mr Crawfordin, laivan lääkärin, ja käski hänen\nkoettamaan minulta valtasuonta. Tieteen mies teki työtä käskettyä\nja julisti minut täysin terveeksi. Sitten he puhelivat sopottamalla\nkeskenänsä, mutta minun onnistui sittenkin saada joitakuita sanoja\nselville.\n\n-- Mies ei ole täysijärkinen, -- puhui kapteeni; en minä saata\nhyvällä omallatunnolla lyödä vetoa hänen kanssaan.\n\n-- Minä olen aivan toista mieltä, -- vastasi lääkäri. -- Paronissa\nei ole mitään vikaa. Hän luottaa vaan koiransa vaistoon enemmän\nkuin meidän upseeriemme tietoihin. Vetonsa hän menettää, se on\nvarma, mutta menettäköön; miksikäs lähtee niin julkeasti väittämään\npäättömiä!\n\n-- Minä tekisin väärin, jos suostuisin vetoon, -- sanoi kapteeni\njälleen. -- Mutta sillähän siitä pääsen, että vedon lyön ja annan\nvoittamani rahat takaisin.\n\nTray oli koko ajan seisonut samassa asennossa, ja se se yhä enemmän\nvahvisti minua uskossani. Minä ehdotin toistamiseen vetoa, ja se\nlyötiinkin.\n\nLaivan perässä oli meillä venhe, josta merimiehet parhaillaan tyvenen\naikana onkivat kaloja. Tuskin oli veto erotettu, niin jo puuttui\nheille onkeen tavattoman suuri merikala, joka heti kohta hinattiin\nkannelle. Vatsa viillettiin siltä auki ja -- mitäs siellä löytyi?\nKuusi paria eläviä turkinpyitä!\n\nLintuparat lienevät olleet kalan vatsassa jo kauan aikaa, koskapa\nyksi niistä oli paraillaan hautomassa viittä munaa, ja yhdestä\nmunasta oli poikanen juuri pistämäisillään päätään ulos silloin kuin\nkalan vatsa halaistiin.\n\nSamaan aikaan oli laivalla kissa saanut poikia, ja nyt me kasvatimme\nlinnunpoikaset yhdessä kissanpoikain kanssa, ja emäkissa se piti\nniitä yhtä rakkaina kumpaisiakin. Aina sille hätä käteen, jos\nyksikään linnunpoikasista sattui joutumaan vähän kauemmas eikä heti\nkohta tullut takaisin.\n\nMeidän saaliiksemme kun oli tullut neljä emälintua, jotka aina\nvuorotellen munivat, niin oli meillä linnunpaistia pöydässä koko\nmatkan.\n\nPalkitakseni uskollista koiraani, joka oli minulle tuottanut\nsata guineata, annoin minä sille joka kerta kaikki linnunluut\npäivällispöydästä. Sai se joskus koko linnunkin.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nMatkustus maan sisimmissä ja muita merkillisiä seikkailuja\n\n\n1. Etnan sydämessä\n\nOlin lukenut erään kirjan, nimeltä \"Matkustus Siciliassa\", ja mieleni\nrupesi tekemään saada nähdä Etnan vuorta. Heti läksinkin matkalle ja\nsaavuin muitta mutkitta Siciliaan, vuoren juurelle.\n\nAamulla sitten aloin astua vuoren huippua kohti, lujasti päätettyäni\npäästä näkemään vuoren sisustaa, maksakoon vaikka henkeni. Peräti\nvaivalloisen matkan jälkeen, jota oli kestänyt runsasta kolme tuntia,\npääsin vihdoin huipulle. Kolme viikkoa oli tulivuori jo pitänyt jyryä\nja jyminää.\n\nEtnasta on aikoinaan niin paljon kirjoiteltu, että jokainen tuntee\ntämän kuuluisan tulivuoren. En siis ota lisätäkseni mitään, minkä\nmuut kukaties tietävät paremmin kuin minä. Ja vähemmällähän sitä\npaitsi pääsen.\n\nKolmasti kuljin aukon ympäri -- se on muodolleen kuin mikä ratti,\n-- mutta huomattuani, ett'ei siitä sen parempaa tule, tein tuiman\npäätöksen ja hyppäsin aukosta sisään. Tuskin olin sen tehnyt, niin jo\ntuntui kuin olisin hyvässäkin hikikylvyssä: hehkuvia hiiliä lenteli\nylt'ympärilläni, ja ne polttivat ruumistani aivan armottomasti.\n\nKova oli vauhti, jolla nuo hehkuvat aineet sinkoilivat ylös, mutta\nsitäkin kovempaa vauhtia minä vaivuin yhä alemmas, ja niin pääsin jo\nmuutaman silmänräpäyksen perästä pohjalle. Minä avasin silmäni ja --\nmitä minä näen? Edessäni oli itse Vulkanus, Kyklopit ympärillään.\nNämä herrat, jotka minun järkeni oli jo aikoja sitten siirtänyt\ntarujen maailmaan, olivat kolmisen viikkoa olleet riidassa keskenään.\nSiitä se jyry ja jyminä. Minun ilmaantumiseni vaikutti kuin mikä\ntaikavoima: rauha ja sovinto veljesten kesken syntyi heti.\n\nVulkanus astua lynkytti heti kaappinsa luo, toi sieltä voiteita ja\nlaastaria ja puoskaroitsi minua omin käsin. Hetken kuluttua haavani\nolivat ummessa. Sitten hän tarjosi minulle virvoituksia, pullon\nnektaria ja muita makeita viinejä, joita vain jumalat ja jumalattaret\njuovat. Matkan vaivoista hiukan toinnuttuani, hän esitti minulle\npuolisonsa, Venerin, ja pyysi hänen pitämään minusta hyvää huolta.\nKun vieläkin aattelen kaunista huonetta, johon hän minut saattoi,\npehmeitä istuimia, joihin hän minut pani istumaan, ja koko hänen\nsuloista olentoansa, niin ihastus yhä vieläkin mieleni täyttää.\n\nVulkanus antoi minulle tarkan kuvauksen Etnasta. Hän selitti, ett'ei\nkoko vuori ole muuta kuin suunnaton poroläjä hänen hormeistaan.\nUsein hänen täytyy, kertoi ukko, rangaista väkeänsä, ja silloin\nhän vihoissaan viskaa heihin hehkuvia hiiliä, mutta miehet osaavat\nuseinkin niin nokkelasti väistyä syrjään, että hiiliä sinkoilee maan\npinnalle saakka, joten häneltä varastot vähenevät.\n\n-- Meillä, -- kertoi hän -- riittää riitoja välistä kuukausmäärin,\nja niistä seuraa niitä ilmiöitä, joita te, maanpäälliset, sanotte\nluullakseni purkauksiksi. Vesuvius on sekin minun pajojani. Täältä\nkäy sinne meren-alainen käytävä, kolmesataa viisikymmentä peninkulmaa\npitkä. Riidat ne sielläkin saavat teidän \"purkauksianne\" aikoin.\n\nJos nämä vanhan herran opetukset olivat huvittavia, niin oli\nseurustelu hänen puolisonsa kanssa sitäkin mieluisampaa. Enkä minä\nluullakseni olisi tästä maan-alaisesta linnasta milloinkaan lähtenyt,\nelleivät pahat kielet olisi lietsoneet luulevaisuuden liekkiä vanhan\nherran sydämeen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, ennakolta minulle\nhiiskahtamattakaan, otti minua niskapäästä ja vei minut erääsen\nhuoneesen, jota en ollut tähän asti nähnytkään. Siellä hän nosti\nminut jonkun kaivon tapaisen suulle ja lausui:\n\n-- Kiittämätön kuolevainen! Palaja taas takaisin siihen maailmaan,\njostas tullutkin olet!\n\nEi sallinut sanoa sanaakaan puolustuksekseni, vaan niin heittikin\nminut suoraa päätä alas pohjattomuuteen.\n\n\n2. Maan läpi\n\nMinä lensin alas yhä enenevällä nopeudella, kunnes menin tainnoksiin.\nMutta äkkiä minä taas virkosin: tunsin olevani auringon valaisemassa\nvedessä. Minä kun olen hyvä uimari, niin tuntui nyt, äskeiseen\nhuimaan matkaani verraten, ihan kuin olisin paratiisissa.\n\nTähystelin joka haaralle, mutta pelkkää vettä vaan oli kaikkialla.\nLämpömäärä oli aivan toisellainen kuin siellä Vulkanus herran\nhovissa. Vihdoin siinsi taivaanrannassa joku esine, suuri kuin\nsuunnaton kallio. Se näytti uivan minua kohti. Pian huomasin sen\nuivaksi jäävuoreksi. Nousin siihen ja löysin monen haeskelun perästä\nsellaisen kohdan, josta pääsi kiipeämään ylös huipulle.\n\nSuureksi harmikseni ei näkynyt sinnekään maata, ei niin merkkiäkään.\nVihdoin, illalla myöhään, huomasin laivan, joka läheni jäävuorta.\nHeti kuin se oli tullut kuuleman päähän, huusin minä, minkä jaksoin.\nSieltä vastattiin hollanninkielellä. Minä mereen taas ja uin laivan\nluokse, johon minut kohta nostettiin. Minä kysyin, missä ollaan.\nEtelä-Jäämerellä, vastattiin. Nyt oli asia selvä. Olin Etnasta\nlähtien pudonnut maan keskuksen halki Etelä-Jäämereen. Se onkin\npaljoa lyhempi matka kuin maan ympäri. Ennen minua ei ole kukaan tätä\nreittiä kulkenut, ja ensi kerran, kun uudestaan tämän matkan teen,\nolen antava kertomuksen havainnoistani, jotka epäilemättä tulevat\nolemaan varsin huvittavia.\n\nNautittuani muutamia virvoituksia, panin maata.\n\nOvat ne sentään tylyä väkeä, nuo Hollantilaiset! Seuraavana\npäivänä kerroin upseereille seikkailuistani juurta jaksain ja\nvaatimattomasti, niinkuin vast'ikään olen kertonut, mutta kapteeni\nja moni muu vetivät suunsa hyvin epäilevään virnistykseen. Koska he\nkumminkin olivat niin ystävällisesti ottaneet minut laivaansa, ja\nkoska minun täytyi olla heille hengestäni kiitollinen, olin pakotettu\nääneti nielaisemaan tämän loukkauksen.\n\nTiedustin sitten, mihinkä heillä matka, ja sain tietää laivan olevan\nlöytöretkillä. Jos se on totta, mitä olin heille kertonut, sanoivat\nhe, niin ollaan nyt matkan perillä. Olimme juuri sillä väylällä,\njota kapteeni Cook oli purjehtinut, ja pääsimme seuraavana päivänä\nBotany-Bayhin, seutuun, johon Englannin hallituksen ei pitäisi\nlähettää huonoa väkeänsä rangaistukseksi, vaan hyviä kansalaisiansa\npalkinnoksi, -- niin ihana ja kaunis on tämä maa.\n\n\n3. Juustolla\n\nBotany-Bayssa viivyttiin kolme päivää. Neljäntenä päivänä,\nsieltä lähdettyämme, nousi hirmuinen myrsky. Se repi meiltä\npurjeet palasiksi, taittoi puukipröötyn ja paiskasi pramitangon\nkompassikojuun, niin että kompassi meni säpäleiksi. Ken on merellä\nollut, hän tietää, mitä tuollainen tapaus merkitsee.\n\nMyrsky taukosi vihdoinkin. Hiljainen tuuli vaan työnteli laivaa.\nNäin se sitten meidän alus ajelehti kolme pitkää kuukautta ja lienee\nkulkenut suunnattomat matkat. Äkkiä jouduttiin ihan uusiin oloihin.\nMeidän tuli kaikkien niin hyvä ja hauska olla: nenään löyhähteli mitä\nsuloisimpia balsamituoksuja; itse merikin näytti nukkuneen --: se ei\nollut enää vehreätäkään värilleen, vaan valkoista.\n\nPian tuli maa näkyviin ja rannassa jonkun matkan päässä satama,\nvarsin avara meidän mielestä. Laskettiin siihen. Vesi ei siinä\nollutkaan vettä, vaan makeinta maitoa. Noustiin maihin ja huomattiin,\nettä koko saari oli suunnattoman suuri juusto. Kenties emme olisi\nsiitä seikasta selvää saaneetkaan, ellei muuan merkillinen sattuma\nolisi johtanut asian perille. Meillä oli laivassa matrossi, jolla oli\nluonnostaan tavaton inho juustoa vastaan. Maihin astuttuaan hän meni\nheti tainnoksiin. Toinnuttuansa hän pyytämällä pyysi, että juusto\nhänen jalkainsa alta otettaisiin pois. Ruvettiin peräämään: mies oli\noikeassa. Saari oli, kuten jo sanoin, yhtä ainoata suurta juustoa.\nEnimmät asukkaat käyttivät ruokanaan maata jalkainsa alta. Yön\naikaan täyttyivät kuopat jälleen. Oli siinä maassa myös koko joukko\nviinamäkiä. Niissä kasvaneita rypäleitä kun pusersi, niin maitoa\nniistäkin läksi.\n\nSaaren asukkaat olivat kookasta, solakkaa väkeä, useimmat yhdeksän\njalkaa korkeita. Heillä oli kolme jalkaa ja yksi käsi, aika-ihmisillä\nsitä paitsi sarvi otsassa. Merkillisen nokkelasti he liikkuivat\nmaidon pinnalla, niinkuin me kävelemme niityllä, uppoamatta,\nvajoamatta.\n\nTällä saarella elikkä, paremmin sanoen, tällä juustolla kasvoi\nsuuria viljavainioita. Tähkät olivat pään kokoisia, ja leipä niissä\njoutui ihan valmiiksi. Kulkiessamme tämän juuston poikki, kohtasimme\nyhdeksän virtaa; seitsemässä vuoti maitoa, kahdessa viiniä.\n\nKuusitoista päivää astuttuamme, tultiin vihdoin saaren vastakkaiselle\nrannalle. Siellä oli avarat tasangot tuollaista vanhettunutta,\nviheriää juustoa, joista herkkusuut niin suurta melua pitävät. Matoja\nsiinä emme löytäneet, vaan sen sijaan upeita hedelmäpuita, täynnään\nkirsikoita, aprikooseja, persikoita ja tuhansia muita lajeja, joita\nemme kaikkia tunteneetkaan. Näissä peräti pitkissä ja paksuissa\npuissa oli suunnattomat määrät linnunpesiä. Niinpä oli siellä\njäälinnun pesä, ympäri mitaten viisi kertaa niin suuri kuin St.\nPaulin kirkon kupu ja sanomattoman taidokkaasti tehty paksuista ja\npitkistä hirsistä. Siinä oli, jos oikein muistan, viisisataa munaa,\njoista pienin viinitynnyrin kokoinen. Poikasia emme nähneet, mutta\npiipitystä kuului. Suurella vaivalla saimme yhden munan rikki, ja\nsilloin sieltä tuli näkyviin poikanen: noin kaksikymmentä kertaa niin\nsuuri kuin korppikotka. Tuskin oli poikanen päässyt munasta, niin jo\ntuli emä, hyökkäsi meidän joukkoomme, tarttui kynsillään kapteenia\nniskasta kiinni ja nosti hänet peninkulman verran ylös. Siellä se\npieksi häntä siivillään ja viskasi viimein mereen.\n\nHollantilaiset ovat mainioita uimareita. Niinpä kapteenikin jonkun\najan perästä taas liittyi meihin, ja sitten palasimme laivalle\ntakaisin, mutta aivan toista tietä. Paluumatkalla oli meillä\ntilaisuus tehdä uusia hauskoja havaintoja. Muun muassa ammuimme\nsiellä kaksi varsin kummallista puhvelihärkää: niillä oli ainoastaan\nyksi sarvi, sekin ihan silmien välissä. Paha oli meillä mieli siitä,\nettä tulimme ne ampuneiksi, sillä perästäpäin saimme kuulla, että\nalkuasukkaat kesyttivät niistä vetojuhtia ja ratsuja. Liha kuului\nolevan erinomaisen hyvää, mutta aivan tarpeetonta sellaiselle\nkansalle, joka elää pelkästä maidosta ja juustosta.\n\nPari päivää ennenkuin olimme saapuneet laivalle, näimme kaksi miestä\nriippumassa jaloistaan puussa. Minä tiedustin, mistä rikoksesta\nheille näin hirmuinen rangaistus on tuomittu, ja sain tietää\nheidän käyneen ulkomailla ja sieltä kotia tultuansa lasketelleen\nkaikenlaisia valheita maista, joissa eivät olleet käyneetkään, ja\nseikkailuista, joita ei ollut tapahtunutkaan. Minun mielestäni\noli rangaistus varsin kohdallaan, sillä matkustajan ensimmäinen\nvelvollisuus on pysyä totuudessa.\n\nTultiin siitä sitten laivaan, nostettiin ankkuri ja sanottiin\njäähyväiset tälle merkilliselle saarelle. Rannan puut, joista\nmuutamat olivat hyvin pitkiä, tekivät meille kaksi kumarrusta\nyht'aikaa ja samassa tahdissa ja oikenivat sitten jälleen entiseen\nasentoonsa.\n\n\n4. Valaskalan vatsassa\n\nHarhailtiin sitten merellä kolme päivää taivas ties missä, sillä\nkompassiahan meillä ei ollut. Tultiin vihdoin sellaisille ulapoille,\nmissä vesi oli ihan mustaa. Me maistoimme tätä samean näköistä\nvettä, ja katso se olikin mitä armainta viiniä! Töin tuskin saatiin\nmerimiehet estetyiksi juomasta itseänsä humalaan. Mutta eipä tuota\niloa pitkälle piisannut, sillä pian alkoi laivan ympärillä vilistä\nvalaskaloja ja muita jättiläismäisiä kaloja. Oli siellä semmoinenkin,\nett'ei pyrstöä näkynyt, vaikka kiikarillakin katsottiin. Pahaksi\nonneksi huomattiin tuo hirviö vasta silloin kuin se oli ihan lähellä\nlaivaa. Yksi ahmaus vaan, niin jo oli koko laiva mastoineen päivineen\nsen kulkussa.\n\nJonkun ajan perästä peto aukaisi hirmuisen kitansa, nielläkseen\nsuunnattoman määrän vettä, ja sen mukana solui sitten laiva hirviön\nmahaan. Siellä me sitten täydessä tyvenessä heitimme ankkurin. Ilma\noli siellä jotenkin helteistä ja umpeaa. Mahassa näimme sitten\nankkureita, köysiä, ruuhia, pursia ja monen monta laivaa, toiset\ntäydessä lastissa, toiset tyhjillään. Niitten oli käynyt samoin kuin\nmeidänkin. Täytyi yhtämittaa pitää tulisoihtuja palamassa, meiltä kun\npuuttui sekä aurinko että kuu ja taivaan tähdet. Kahdesti päivään\nkelluttiin ulapalla, ja kahdesti olimme pohjassa kiinni. Silloin näet\nkuin peto juoda huhmasi, silloin oltiin väljillä vesillä, ja kun\nse syöksi vedet suihkuna ilmaan, silloin käytiin pohjaan. Tarkkain\nlaskujen mukaan oli hirviön härppäämää vettä niin paljo kuin Geneven\njärvessä, joka ympäri mitaten on kolmekymmentä peninkulmaa.\n\nVankeutemme toisena päivänä tässä pimeässä valtakunnassa\nuskalsin minä kapteenin ja muutamain upseerien seurassa lähteä\ntarkastusretkelle, laivan istuessa pohjassa kiinni. Meillä oli\ntulisoihdut joka miehellä, ja siten me vähitellen kohtasimme\nkymmenentuhatta miestä, kaikki samassa tilassa kuin mekin. He\nneuvottelivat siitä, millä keinoin päästä täältä pois. Muutamat\nolivat olleet siellä jo monta vuotta. Mutta juuri kuin puheenjohtaja\noli selittämässä meille, mistä tässä on kysymys, rupesi tuota\npahuksen petoa janottamaan, ja vetten paljoudet hyökkäsivät\nsellaisella vauhdilla sisään, että parahiksi ennätti jokainen\nlaivaansa. Muutamat, jotka olivat vähemmin ketteriä kuin me, saivat\npelastua uimalla.\n\nHeti kuin oli päästy kuiville, kokoonnuttiin taas neuvottelemaan.\nMinut valittiin puheenjohtajaksi, ja minä ehdotin, että kaksi pisintä\nmastopuuta kiinnitettäisiin päittäin yhteen, ja samassa kuin peto\nensi kerran aukaisee kitansa, pystytettäisiin puu sillä tapaa,\nett'ei peto enää saisi leukojaan yhteen. Tämä ehdotus hyväksyttiin\nyksimielisesti ja sata väkevintä miestä määrättiin panemaan sitä\ntoimeen. Tuskin oli mastot minun johdollani saatu yhteen, niin jo\ntarjoutuikin sopiva tilaisuus. Hirviötä rupesi haukottamaan, ja\nsilloin me iskimme maston niin, että alapää tuli kiinni kieleen ja\nyläpää kitalakeen. Nyt siltä jäi kita ammolleen.\n\nHeti kohta kuin taas oltiin syvillä vesillä, noustiin venheisin ja\npäästiin vihdoin ihmisten ilmoille. Oli se riemunhetki sentään,\nkun taas saatiin nähdä auringon paistetta, jota vailla oli\noltu neljätoistakymmentä päivää. Kun sitten kaikki alukset oli\nsaatu hirviön mahasta ulos, oli meitä kokonainen laivasto: noin\nviisineljättä laivaa kaikenlaisista maista. Mutta mastot jätettiin\npedon kitaan pystyyn, jott'ei muitten, jotka tämän kidan kohdalle\nsattuvat, kävisi yhtä onnettomasti kuin meidän.\n\n\n5. Kaspian merellä\n\nPäästyämme vankeudesta, oli meillä ensimmäisenä huolena saada tietää,\nmissä tienoin maailmaa nyt ollaan. Kauan kesti tätä seikkaa pohtia.\nVihdoin onnistui minun, entisten havaintojeni perustuksella, saada\nselville, että me olimme Kaspianmeressä. Mutta koska tämä meri\nei ole yhteydessä minkään muun meren kanssa, oli meidän mahdoton\nkäsittää, millä lailla meidät oli tänne heittänyt. Muuan juustosaaren\nasukkaita, jonka olin ottanut mukaani, selitti tämän asian varsin\njärkevällä tavalla: peto, jonka mahassa me olimme olleet niin kauan,\noli tullut tänne maan-alaisia meriä myöten.\n\nNo niin, täällä sitä nyt kerta oltiin ja sillä hyvä. Täysissä\npurjeissa laskettiin rantaan, ja minä nousin ensimmäisenä maihin.\n\nTuskin olin astunut jalkani kuivalle maalle, kun jo lihava karhu\nryntäsi päälleni.\n\n-- Jaha! -- arvelin minä. -- Niin tulit kuin käskettynä.\n\nMinä tartuin sitä etukäpäliin ja puristin niitä niin hartaasti, että\nkarhulta pääsi parku. Min'en ollut tuosta millänikään, vaan pitelin\npitelemistäni tassuista kiinni hamaan siihen asti, kunnes peto kuoli\nnälkään. Tämä kohotti minut karhujen maailmassa sellaiseen arvoon ja\nkunniaan, ett'ei sen koommin ole karhu enää ikinä kimppuuni käynyt.\n\n\n6. Hyvä koira kuoltuaankin\n\nMatkustin sieltä sitten Pietariin, jossa eräältä vanhalta\ntuttavaltani sain peräti mieluisan lahjan, nimittäin koiran, sen\nsaman nartun pentuja, joka, niinkuin muistettanee, oli kerran ajanut\nminulle kuusi jänistä yhtähaavaa. Pahaksi onneksi sattui muuan\nkömpelö metsästäjä ampumaan sen kuolijaksi, lauaistuaan haulikkonsa\nmuka lintuparveen. Minä teetin tuon kelpo elukan nahasta itselleni\nliivit, ja ne ne minua vieläkin saaliin jäljille saattavat. Päästyäni\nnäet pyssyn kantaman päähän, kirpoaa liivistä nappi siihen suuntaan,\nmissä otus on, ja minulla kun pyssy on alati ladattuna, niin ei\nsaalis minulta milloinkaan pääse pakoon.\n\nTällä haavaa on liiveissäni vielä kolme nappia. Kun tästä taas alkaa\nmetsästys-aika, neulotan niihin kaksi uutta nappiriviä. Ken sitten\nminua kunnioittaa käynnillänsä, hänen ei tule ikävä olla.\n\nMutta tähän nyt tällä erää tarinani päättykööt.\n\nHyvää yötä!\n\n\n\n"]