Merikadetti Jack Easy
Frederick Marryat (1792–1848)
I. Merikadetti Jack Easy. II. Jack Easy merellä. III. Jack Easy perillä.
Jack Easy on hemmoteltu nuorukainen, joka uskoo isänsä radikaaleihin oppeihin ihmisten tasa-arvosta. Hän lähtee merille etsimään ihanteidensa mukaista yhteiskuntaa, mutta kohtaa Napoleonin sotien pyörteissä laivaston kurin, meritaisteluita ja seikkailuja, jotka muokkaavat hänen maailmankuvaansa.
Frederick Marryatin 'Merikadetti Jack Easy' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 962. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme seta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MERIKADETTI JACK EASY
Kirj.
Frederick Marryat
Suom. Alpo Kupiainen
Englanninkieliset alkuteokset Mr Midshipman Easy I, II ja III ilmestyivät vuonna 1930 Arvi A. Kariston kustantamana kolmena kirjana 'Merikadetti Jack Easy', 'Jack Easy merillä' ja 'Jack Easy perillä'.
MERIKADETTI JACK EASY
ENSIMMÄINEN LUKU
joka lukijan on hyvin helppo lukea.
Nicodemus Easy asui Hampshiressa. Tämä herrasmies oli myös naimisissa, ja muutoin hänen olosuhteensa olivat varsin mukavat. Useimmista aviopareista on perheen hankkiminen hyvin mukavaa, mutta sen ylläpitäminen ei aina ole yhtä helppoa. Herra Easyllä ei viimemainitussa suhteessa ollut lainkaan pulaa, koska hänellä ei ollut lapsia. Mutta hän halusi hyvin kiihkeästi saada niitä, kuten useimmat ihmiset himoitsevat sellaista, mikä ei ole heidän ulottuvissaan. Kymmenen vuoden kuluttua Easy luopui siitä, pitäen sitä kannattamattomana puuhana.
Filosofian väitetään lohduttavan pettynyttä ihmistä, vaikka Shakespeare vakuuttaa, ettei se ole hammastaudissa tehoava lääke. Niinpä Easykin rupesi filosofiksi; parhaaseen ammattiin, johon mies saattaa antautua, milloin hän ei kelpaa mihinkään muuhun, sillä täytyypä totisesti miehen olla kyvytön, jollei hän osaa puhua joutavuuksia.
Jonkun aikaa Easy oli epävarma siitä, millaista hänen joutavuutensa pitäisi olla, mutta vihdoin hän valitsi ihmisoikeudet, ihmisten tasa-arvoisuuden ynnä muuta sellaista; hän puhui siitä, kuinka jokainen ihminen oli syntymässään saanut oikeuden periä oman osansa maasta, mutta että se oikeus on nykyisin määrätyn mittainen ja koskee noin kuuden jalan pituista maakaistaletta, sillä me kaikki perimme haudan, joka meidän sallitaan ottaa haltuumme ilman vastaväitteitä.
Mutta ei kukaan tahtonut kuunnella Easyn filosofiaa. Naiset eivät suostuneet tunnustamaan miesten oikeuksia, sillä he väittivät miesten aina olevan väärässä; ja koska ne herrasmiehet, jotka vierailivat Easyn luona, olivat kaikki varakkaita, eivät he jaksaneet käsittää, kuinka edullista olisi jakaa omaisuutta sellaisten kanssa, joilla ei ollut mitään. He sallivat kuitenkin hänen pohtia tätä kysymystä, samalla kun he maistelivat hänen portviiniään. Viini oli hyvää, jolleivät perustelut olleetkaan hyviä, ja meidän täytyy tässä maailmassa käsitellä asioita sellaisina kuin ne meille esiintyvät.
Sillä aikaa, kun Easy puhui filosofiaa, pelasi rouva Easy pasianssia, ja he olivat hyvin onnellinen pari, puuhaillen kumpikin lempiharrastuksissaan häiritsemättä toistensa hommia. Easy tiesi, ettei hänen vaimonsa jaksanut ymmärtää häntä, eikä senvuoksi odottanutkaan hänen kuuntelevan kovin tarkkaavaisesti. Eikä rouva Easy välittänyt siitä, kuinka paljon hänen miehensä puhui, kunhan vain häntä ei pakotettu luopumaan omista puuhistaan. Molemminpuolinen suvaitsevaisuus takaa aina kotoisen onnen.
Oli vielä toinenkin syy, jonka tähden he sopivat niin hyvin yhteen. Jos sattui jokin kiistanalainen kysymys, niin Easy antoi aina perään vaimolleen, sanoen: että vaimo sai tehdä oman päänsä mukaan – ja se miellytti vaimoa. Mutta koska Easy aina ratkaisun hetkellä piti huolta siitä, että hänen tahtonsa täyttyi, oli hänkin tyytyväinen.
Tosin rouva Easy oli jo ammoin huomannut, ettei hän saanut menetellä oman mielensä mukaan. Mutta hänen luonnonlaatunsa oli huoleton, ja koska yhdeksässä tapauksessa kymmenestä merkitsi vain vähän, miten asiat järjestettiin, oli hän täysin tyytyväinen siihen, että mies alistui kiivaan väittelyn aikana. Herra Easy oli myöntänyt hänen olevan oikeassa, ja jos hän kaikkien miesten tapaan menettelikin väärin, niin mitäpä nais-poloinen saattoi tehdä?
Kun vaimolla oli niin rauhallinen luonne, on helppo kuvitella, ettei Easyn kotoista onnea ollut helppo häiritä. Mutta kuten on aikaisemminkin huomautettu, on ihmiselämä vaihtelevaista. Avioliiton yhdennentoista vuoden lopulla rouva Easy ensimmäisen kerran valitti, ettei hän voinut nauttia aamiaistaan. Rouva Easyllä oli omat epäilyksensä, ja kaikki muut pitivät asiaa ihan varmana, kaikki muut paitsi herra Easyä; viimemainittu, "hyvä huoleton mies, ei osannut aavistaakaan suuruutensa olevan kypsymässä"; hän oli päätellyt, että perillisen saaminen ei ollut helppo tehtävä, eikä hänen laskelmiinsa mahtunut sellainen mahdollisuus, että hänen vaimonsa vartalossa saattaisi tapahtua muutos. Siihen olisi saattanut lisätä tai siitä olisi saattanut vähentää jotakin, sen olisi saattanut kertoa tai jakaa jollakin, mutta koska se oli nolla, olisi tulos aina sama.
Ei myöskään rouva Easy ollut ihan varma – hän arveli, että niin saattaisi käydä, se oli epäämätöntä. Mutta saattoihan se olla erehdyskin, kuten rouva Trunnionille kävi romaanissa, eikä hän senvuoksi hiiskunut miehelleen mitään koko asiasta.
Vihdoin Easy avasi silmänsä, ja kun hän kysyttyään vaimoltaan sai varmuuden hämmästyttävästä totuudesta, avasi hän silmänsä vieläkin enemmän levälleen, ja sitten hän napsautti sormiaan ja tanssi kuten karhu kuumilla kivillä riemusta, siten osoittaen, että erilaiset syyt saattavat aiheuttaa samanlaiset seuraukset eri tapauksissa samalla kertaa. Karhu tanssii kivusta, Easy tanssi mielihyvästä; ja jos olemme välinpitämättömiä tai emme ole tietääksemmekään jostakin, napsautamme sormiamme, ja jos saamme jotakin, mitä hartaimmin haluamme, napsautamme myöskin sormiamme.
Kaksi kuukautta sen jälkeen, kun Easy napsautti sormiaan, ei rouva Easyä lainkaan haluttanut napsauttaa omia sormiaan, ei välinpitämättömyydestä eikä mielihyvästä. Asianlaita oli niin, että rouva Easyn aika oli tullut alistua, kuten Shakespeare sanoo, "naisten mieluisaan rangaistukseen"; mutta kuten kaikki sukupuolensa jäsenet selitti rouva Easykin, "että kaikki miehet olivat valehtelijoita" ja tarkemmin sanoen runoilijoita.
Mutta sillä aikaa, kun rouva Easy kärsi, oli Easy itse riemun hurmioissa. Hän nauroi tuskalle, kuten kaikki filosofit tekevät, milloin kärsimys kohdistuu muihin ihmisiin eikä heihin itseensä.
Oikeaan aikaan rouva Easy lahjoitti puolisolleen komean pojan, jonka esitämme lukijalle sankarinamme.
TOINEN LUKU
jossa rouva Easy tavallisuuden mukaan saa pitää päänsä.
Rouva Easyn ollessa vuoteen omana neljättä päivää alkoi herra Easy, joka oli istunut hänen vuoteensa vieressä lepotuolissa, puhua seuraavasti:
"Olen, rakas vaimoni, ajatellut sitä, minkä nimen annan lapselle."
"Nimen, rakas Easy! Minkäpä muun nimen antaisit kuin omasi?"
"Ei niin, rakkaani", vastasi Easy. "Kaikkia nimiä sanotaan sopiviksi, mutta minusta se ei ole sopiva. Se on koko almanakan huonoin nimi."
"Minkätähden? Mikä sillä on vikana?"
"Se asia koskee minuun yhtä hyvin kuin poikaankin. Nicodemus on pitkä
nimi täydelleen kirjoitettavaksi, ja Nick on rahvaanomainen. Ja koska
sitäpaitsi olisi kaksi Nickiä, sanottaisiin poikaani luonnollisesti
nuoreksi Nickiksi, ja minua tietysti nimitettäisiin vanhaksi
Nickiksi, mikä olisi pirullista." [Old Nick, suomeksi vanha Nick,
merkitsee myöskin pirua, – Suom.]"No niin, mies-kulta, salli siis minun joka tapauksessa valita nimi."
"Sen saat tehdä. Ja juuri siinä mielessä mainitsinkin asiasta näin aikaisin."
"Taidanpa ristiä lapsen isä-parkani mukaan – hänen nimekseen tulee Robert."
"Olkoon menneeksi, rakas, jos niin haluat, pannaan nimeksi Robert. Saat pitää pääsi. Mutta asiaa hieman mietittyäni minusta tuntuu, että sitä vastaan voidaan lausua vakava huomautus."
"Huomautusko?"
"Niin, rakas. Robert saattaa olla sangen hyvä, mutta tulee ajatella seurauksia; häntä nimitettäisiin varmasti Bobiksi."
"No niin, rakas, entä sitten, jos häntä nimitettäisiinkin Bobiksi?"
"En jaksa sietää edes sitä olettamusta. Et muista, missä seudussa asumme, etkä sitä, että nummet ovat täynnä lampaita."
"Mitä ihmettä? Mitä tekemistä lampailla voi olla ristimänimen yhteydessä?"
"Siinäpä se. Naiset eivät milloinkaan ota huomioon seurauksia. Rakkaani, niillä on aika paljon tekemistä Bob-nimen kanssa. Vaikka kysyttäisiin keneltä kreivikuntamme maanviljelijältä tahansa, sanoisi hän, että yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä jokaisesta sadasta paimenkoirasta on nimenä Bob. Ajattelehan nyt, että lapsesi on jossakin ulkosalla, joko vainioilla tai istutuksilla, ja huudat häntä luoksesi. Mitä saat lapsesi sijasta? Vähintään kymmenkunta rakkia, jotka juoksevat luoksesi, koska ne kaikki tuntevat Bob-nimen, ja huiskuttavat töpöhäntiään. Kuten oivallat, rakas, se on kiertämätön pulma. Alennat ainoan poikasi eläimen tasalle antamalla hänelle sellaisen nimen, joka lyhyytensä vuoksi on tullut kreivikunnan kaikkien koirien yksityisomaisuudeksi. Mikä muu nimi tahansa, jonka vain haluat, rakas, mutta tässä ainoassa tapauksessa sinun täytyy sallia minun jyrkästi vastustaa."
"No niin, katsotaanhan sitten – mutta ajattelen asiaa, rakas. Juuri nyt särkee päätäni kamalasti."
"Minä ajattelen puolestasi, rakkaani. Mitä arvelet Johnista?"
"Voi, ei, hyvä Easy, niin tavallista nimeä."
"Sehän on vain sen merkki, että se on suosittu, rakas. Se on raamatullinen – ajattele apostoli Johannesta ja Johannes Kastajaa – ja on ollut kymmenkunta Johannes-nimistä paavia. Se on kuninkaallinen – meillä on ollut paljon John-nimisiä kuninkaita – ja lisäksi se on lyhyt ja kuulostaa rehelliseltä ja miehekkäältä."
"Niin, ihan totta, rakas, mutta silloin häntä nimitetään Jackiksi."
"No niin, on ollut useita kuuluisia Jack-nimisiä henkilöitä. Olihan – maltahan – Jack, jättiläisten tappaja, ja Hernehaasian Jack – ja Jack – Jack –"
"Jack Spratt", täydensi rouva Easy.
"Ja Jack Cade, hyvä ystävä, suuri kapinoitsija – ja kolmisorminen Jack, hyvä ystävä, kuuluisa neekeri – ja ennen kaikkea Jack Falstaff, hyvä rouva, Jack Falstaff – rehellinen Jack Falstaff, älykäs Jack Falstaff –"
"Arvelin, hyvä ystävä, että minun sallittaisiin valita nimi."
"No niin saatkin, rakas, luovutan sen sinun tehtäväksesi. Tee ihan niinkuin tahdot, mutta usko minua, John on paras nimi. Eikö se olekin, rakas?"
"Tällä tavallahan sinä aina minua kohtelet, mies-kulta; vakuutat jättäväsi asian minun haltuuni ja minun saavan tehdä oman mieleni mukaan, mutta koskaan en saa tehdä. Olen varma siitä, että lapsi ristitään Johniksi."
"Ei, rakas, teemme ihan niinkuin sinä tahdot. Nyt muistan, että oli useita Johannes-nimisiä kreikkalaisia keisareita; mutta päätä itse, rakas!"
"Ei, ei", torjui rouva Easy, joka oli sairas eikä jaksanut enää väitellä, "luovun koko puuhasta, mies-kulta. Sinä sallit minun noudattaa tahtoani, kuten lapsille annetaan kultakolikkoja; ne ovat heidän omia rahojaan, mutta he eivät saa kuluttaa niitä. Ole hyvä ja risti hänet Johniksi."
"Kas niin, rakas, enkö sanonut sinulle, että mietittyäsi olisit samaa mieltä kanssani? Tiesin, että olisit. Olen sallinut sinun tehdä tahtosi mukaan, ja sinä kehoitat minua ristimään pojan Johniksi. Nyt olemme siis samaa mieltä, ja se kysymys on ratkaistu."
"Haluaisin nukkua, rakas Easy; vointini ei ole suinkaan, hyvä."
"Sinä saat aina tehdä ihan kuten haluat, rakkaani" vastasi Easy, "ja noudattaa omaa tahtoasi kaikessa. Suurin nautintoni on taipua sinun toivomustesi mukaan. Menen kävelemään puutarhaan. Näkemiin, rakkaani!"
Rouva Easy ei vastannut mitään, ja filosofi poistui huoneesta. Kuten on helppo kuvitella, ristittiin poika seuraavana päivänä Johniksi.
KOLMAS LUKU
jossa sankarimme saa odottaa väittelyn lopputulosta.
Lukija huomannee, että kirjojeni ensimmäiset luvut yleensä ovat kaikki lyhyitä ja pitenevät juonen jatkuessa. Mainitsen tämän osoitukseksi vaatimattomuudestani ja ujoudestani. Aluksi muistutan äskettäin emonsa pesästä päässyttä pikku lintua, joka pudistelee vähäisiä höyheniään ja lentelee lyhyitä matkoja. Asteittain saavutan itsevarmuutta ja suuntaan lentoni kunnaiden ja laaksojen ylitse.
Perin vaikeata on sisällyttää mielenkiintoa lapsuutta käsittelevään lukuun. Kaikki lapset ovat niin kovin samanlaisia ennen kehittymistään. Emme senvuoksi osaa paljoakaan puhua Jack Easyn aikaisimmista päivistä; hän imi ja oksensi maitoaan, samalla kun hoitajatar siunaili ja kehui häntä somaksi ja herttaiseksi, nukkui ja imi taaskin. Hän kiekui aamuisin kuin kukko, parkui pestäessä, tuijotti kynttilään ja virnisteli tuulessa. Kuusi kuukautta kului näissä viattomissa huvituksissa, ja sitten hänen ylleen puettiin polvihousut.
Mutta tässä yhteydessä minun olisi pitänyt huomauttaa, ettei rouva Easy kyennyt hoitamaan omaa lastansa, vaan kävi välttämättömäksi hankkia sijainen.
Tavallinen ihminenhän olisi tyytynyt lääkärin suositukseen; viimemainittu taas ottaa huomioon ainoan tarpeellisen seikan, nimittäin sen, saako lapsi riittävästi terveellistä ravintoa. Mutta Easy oli filosofi, ja viime aikoina hän oli alkanut harrastaa frenologiaa ja pohti hyvin oppineesti tohtorin kanssa sen seikan vaikutuksia, että hänen poikansa saisi ravintonsa tuntemattomasta lähteestä.
"Kuka takaa", huomautti Easy, "ettei poikani ime maidossa itseensä ihmisluonteen pahimpia intohimoja?"
"Olen tarkastanut imettäjätärtä ja voin varmasti suositella häntä", vakuutti lääkäri.
"Se tarkastus on vain tärkeämmän tarkastuksen valmistelua", vastasi Easy. "Minun täytyy tarkastaa häntä."
"Ketä tarkastaa, Easy?" huudahti hänen vaimonsa, joka oli jälleen paneutunut vuoteeseen.
"Imettäjätärtä, rakkaani."
"Mitä hänestä pitää tarkastaa, Easy?"
"Hänen päätänsä, rakkaani", selitti puoliso. "Minun täytyy ottaa selkoa hänen taipumuksistaan."
"Minusta sinun olisi paras antaa hänen olla rauhassa, Easy. Hän tulee tänä iltana, ja minä kyllä kuulustelen häntä aika tiukasti. Tohtori Middleton, mitä te tiedätte tästä nuoresta henkilöstä?"
"Tiedän sen, madam, että hän on tuiki terve ja voimakas. Muutoin en olisi häntä valinnutkaan."
"Mutta onko hänen luonteensa hyvä?"
"Hänen luonteestaan, madam, en tosiaankaan tiedä paljoa. Mutta sopiihan teidän tiedustella niin paljon kuin haluatte. Mutta samalla minun pitää huomauttaa, että jos siihen nähden olette liian vaatelias, teidän käy jonkun verran vaikeaksi saada imettäjätärtä."
"No niin, saanpahan nähdä", virkkoi rouva Easy.
Tämän aprikoinnin keskeytti juuri puheena olevan henkilön saapuminen. Palvelijatar ilmoitti hänen tulonsa ja opasti hänet sisälle. Hän oli kaunis, kukoistava, terveen näköinen tyttö, käyttäytyi kömpelösti ja lapsekkaasti eikä nähtävästi ollut ylettömän viisas; hänessä oli enemmän kyyhkystä kuin käärmettä.
Easy, joka kovin kiihkeästi halusi tehdä omat havaintonsa, puhkesi ensinnä puhumaan:
"Nuori nainen, tulkaahan tänne. Haluan tarkastaa päätänne."
"Voi, hyväinen aika sir, se on varmasti ihan puhdas", huudahti tyttö ja niiasi.
Tohtori Middleton, joka istui vuoteen ja Easyn tuolin välissä, hykerteli käsiään ja nauroi.
Tällä välin Easy oli avannut nauhan solmun ja ottanut myssyn pois nuoren naisen päästä ja työnteli innokkaasti sormiaan hänen tukkaansa, samalla kun nuoren naisen kasvoista kuvastui pelkoa ja ällistystä.
"Ilokseni havaitsen, että teissä on suuri annos hyväntahtoisuutta."
"Niin", yhtyi nuori nainen ja niiasi.
"Ja kunnioitusta vanhempia kohtaan."
"Kiitos, sir."
"Ja siveyskeskus on voimakkaasti kehittynyt."
"Kyllä, sir", vahvisti tyttö, hymyillen.
"Se on ihan uusi elin", ajatteli tohtori Middleton.
"Filoprogenitivisuus hyvin voimakas."
"Jos suvaitsette, sir, en tiedä, mitä se merkitsee", sanoi Sarah, niiaten.
"Siitä huolimatta olette antanut meille käytännöllisen näytteen. Rouva Easy, olen tyytyväinen. Onko sinulla mitään kysyttävää? Mutta se on tuiki tarpeetonta."
"Varmasti minulla on, Easy. Kuulkaahan, nuori nainen, mikä on nimenne?"
"Sarah, jos suvaitsette, madam."
"Kuinka kauan olette ollut naimisissa?"
"Naimisissako, madam?"
"Niin, naimisissa."
"Jos suvaitsette, madam, minulle sattui onnettomuus, madam", vastasi tyttö, luoden katseensa maahan.
"Mitä? Ettekö olekaan ollut naimisissa?"
"En, madam, en vielä."
"Armias taivas! Tohtori Middleton, mitä voittekaan tarkoittaa tuodessanne tämän henkilön tänne?"
"Hyvä rouva", huudahti tohtori, nousten tuolistaan, "hän on ainoa löytämäni, teidän lapsellenne sopiva henkilö, ja jollette ota häntä, en voi vastata lapsen hengestä. Tosin kyllä voitaisiin ehkä hankkia avioliitossa oleva nainen, mutta kunnollisesti ajattelevat aviovaimot eivät hevin jätä omia lapsiaan hoitamatta. Ja koska herra Easy vakuuttaa ja tekin näytte kuvittelevan ravinnon mahdollisesti vaikuttavan lapsenne luonteeseen ja mielialaan, vahingoittaa niitä mielestäni todennäköisemmin sellaisen aviovaimon maito, joka edun vuoksi suostuu hylkäämään oman lapsensa. Sellainen onnettomuus, jollainen tälle nuorelle naiselle on sattunut, ei aina ole huonon sydämen, vaan voimakkaan kiintymyksen ja ehdottoman luottavaisen, yksinkertaisen luonnonlaadun merkki."
"Olette oikeassa, tohtori", vahvisti Easy, "ja hänen päänsä osoittaa, että hän on siveellinen nuori nainen ja että hänellä on voimakkaat uskonnolliset tunteet, hyväntahtoinen luonne ja kaikki muut tarpeelliset ominaisuudet".
"Pää saattaa, mikäli minä käsitän, osoittaa sen kaiken, mutta hänen käytöksensä puhuu toista."
"Hän sopii hyvin tähän toimeen, madam", jatkoi tohtori.
"Ja jos suvaitsette, madam", pisti Sarah väliin, "se oli niin pieni".
"Saanko antaa hänen koettaa?" kysyi kätilö, joka oli kuunnellut äänettömänä. "Pikku poika tuskailee niin kovasti ja on työntänyt pienen herttaisen nyrkin kurkkuunsa."
Tohtori Middleton teki myöntymyksen merkin, ja muutamien sekuntien kuluttua nuori herra John Easy oli takertunut Sarahiin tiukasti kuin iilimato.
"Armias Luoja, kuinka nälkäinen se on! Kas niin, kas niin, keskeyttäkää tuokioksi, se on tukehtumaisillaan, olento-parka."
Vuoteessaan viruva rouva Easy nousi pystyyn ja meni lapsensa luokse. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kateus sen johdosta, että toinen sai sen nautinnon, jota ei ollut suotu hänelle. Sitten hänet valtasi riemu lapsen ilmeisen tyytyväisyyden vuoksi. Muutamien minuuttien kuluttua lapsi vaipui jälleen sikeään uneen. Rouva Easy oli tyytyväinen; äidilliset tunteet voittivat kaiken muun, ja Sarah hyväksyttiin toimeen asianmukaisesti.
Lyhyesti sanoen, olemme maininneet, että Jack Easy oli kuuden kuukauden ikäisenä polvihousuissa. Pian senjälkeen hän alkoi ryömiä ja näytellä jalkojaan; sen hän tekikin niin säädyttömästi, ettei hän ilmeisestikään ollut imenyt itseensä kainoutta Sarahin maidossa eikä myöskään näyttänyt saaneen hyväntahtoisuutta eikä vanhempien kunnioitusta, sillä hän tavoitteli kaikkea, puristeli kissanpoikaa niin, että se oli kuolla, raapi äitiään ja kiskoi isäänsä tukasta. Kaikesta siitä huolimatta hänen isänsä ja äitinsä ja koko talonväki vakuuttivat hänen olevan koko maailman kauneimman ja suloisimman lapsen.
Mutta jos mielisimme kertoa Jackin lapsuuden kaikki ihmeelliset tapaukset hänen syntymästään alkaen siihen saakka, kun hän täytti seitsemän vuotta, sellaisina kuin ne merkitsi muistiin Sarah, joka pysyi hänen hoitajattarenaan vielä senkin jälkeen, kun hänet vieroitettiin, tarvittaisiin siihen ainakin kolme nidettä. Jack kasvatettiin samoin kuin kaikki ainoat lapset tavallisesti kasvatetaan – hän nimittäin sai noudattaa omaa tahtoaan.
NELJÄS LUKU
Lääkäri määrää koulunkäyntiä haavoittuneen sormen lääkkeeksi.
"Ettekö ole lainkaan ajatellut panna poikaa kouluun, herra Easy?" kysyi tohtori Middleton, kun vaahtoavalla hevosella ratsastanut tallirenki oli käynyt kiireellisesti noutamassa hänet Forest Hilliin, Easyjen asunnolle, hoitamaan nuorta herra Easyä, sillä tämä oli leikannut peukaloaan.
Siitä, kuinka kiihdyksissä koko talonväki oli, olisi saattanut luulla hänen katkaisseen kaulansa – rouva Easy käveli edestakaisin hyvin rauhattomana, herra Easy jaksoi vain vaivoin estää voimainsa romahtamasta, ja kaikki palvelijattaret hyörivät touhuisasti rouva Easyn tuolin ympärillä. Kaikki näyttivät kiihtyneiltä paitsi nuorta herra Jack Easyä itseään, jonka sormi oli kiedottu riepuun ja jonka esiliina oli veren tahraama, mutta joka oli omissa leikeissään välittämättä mitään koko asiasta.
"No niin, mikäs on hätänä, pikku mies?" tiedusti lääkäri astuttuaan sisälle, puhutellen Jackia, joka oli järkevin koko joukosta.
"Voi, tohtori Middleton", ehätti rouva Easy selittämään, "hän leikkasi kättänsä; varmastikin on hermo katkennut, ja silloinhan nivel –"
Tohtori ei vastannut mitään, vaan tarkasti sormea Jack Easyn edelleenkin leikkiessä oikealla kädellään.
"Onko talossa mitään kiinnityslaastarin tapaista, madam?" kysyi tohtori tarkastuksen jälkeen.
"Oi, kyllä. Juoskaa, Mary – juoskaa, Sarah!"
Muutamien sekuntien kuluttua palvelijattaret ilmestyivät jälleen; Sarah toi kiinnityslaastaria, ja Mary tuli jäljessä kädessään sakset.
"Olkaa ihan rauhallinen, madam", kehoitti tohtori Middleton pantuaan laastarilapun paikalleen. "Minä vastaan siitä, ettei tule pahoja seurauksia."
"Eikö minun olisi parasta viedä hänet yläkertaan ja panna hänet vähäksi aikaa makuulle?" hätäili rouva Easy, sujauttaen guinean tohtorin käteen.
"Se ei ole ehdottomasti tarpeen", rauhoitti lääkäri, "mutta joka tapauksessa häntä pitää suojella enemmiltä kommelluksilta".
"Kas niin, rakas, kuulitko, mitä tohtori Middleton sanoi?"
"Kyllä kuulin", myönsi Jack, "mutta en lähde".
"Rakas Johnny – tule, armas – tulethan, rakas Johnny?"
Johnny jatkoi leikkiään eikä vastannut mitään.
"Tulkaa, nuori herra Johnny!" pyysi Sarah.
"Menkää tiehenne, Sarah!" komensi Johnny heilauttaen kättänsä taaksepäin.
"Voi, hyi, nuori herra Johnny!" nuhteli Mary.
"Johnny, rakkaani", virkkoi rouva Easy suostuttelevasti, "tule nyt – tulethan?"
"Minä menen puutarhaan hakemaan lisää kirsikoita", vastasi nuori herra Johnny.
"Tule sitten, rakas, mennään puutarhaan."
Nuori herra Johnny ponnahti tuoliltaan ja tarttui äitinsä käteen.
"Kuinka herttainen, hyvä ja tottelevainen lapsi hän onkaan!" ihasteli rouva Easy. "Häntä on niin kovin helppo ohjata."
"Niin, kirsikoita poimimaan", ajatteli tohtori Middleton.
Rouva Easy, Johnny, Sarah ja Mary menivät puutarhaan, jättäen tohtori Middletonin kahden kesken herra Easyn kanssa, joka oli ollut äänettömänä tämän kohtauksen aikana. Tohtori Middleton oli älykäs, järkevä mies, joka ei suinkaan halunnut tyrkyttää mielipiteitään kenellekään. Mitä siihen tulee, että hän otti guinean laastarilapun kiinnittämisestä, oli hänen omatuntonsa tuiki rauhallinen siinä suhteessa. Hänen aikansa oli yhtä arvokas riippumatta siitä, oliko häntä pyydetty tärkeään vai mitättömään tehtävään; ja sitäpaitsi hän hoiti köyhiä ilmaiseksi.
Kun hän oli yhtenään käynyt talossa, oli hän tutustunut John Easyyn hyvin ja nähnyt, että tämä oli rohkea, päättäväinen poika, jolla oli synnynnäisesti hyvä luonnonlaatu. Mutta isän omituisuuden ja äidin hupakkomaisen hemmoittelun vuoksi hän oli varmasti menossa piloille. Rouvan ehdittyä pois äänen kuuluvilta tohtori senvuoksi istuutui ja lausui tämän luvun alussa esittämämme kysymyksen, jonka nyt toistamme.
"Ettekö ole lainkaan ajatellut panna poikaa kouluun, herra Easy?"
Easy nosti jalkansa päällekkäin ja pani kätensä ristiin polvensa ylitse, kuten hän aina teki aikoessaan aloittaa väittelyn.
"Sitä vastaan, että lähettäisin pojan kouluun, minulla on se tärkeä huomautus, tohtori Middleton, että minusta siellä noudatettu kuri ei ole ainoastaan ihmisoikeuksien, vaan myöskin terveen järjen ja tavallisen harkintakyvyn vastaista. Tyytymättä rangaistuksiin, jotka sellaisinaan ovat virheelliset ja loukkaavat yhteiskunnallista oikeustajuntaa, siellä vielä turmellaan poikien mieltä sovelluttamalla rangaistuksia halvimpana pidettyyn ruumiinosaan ja siten häpeällisesti pahennetaan tyranniutta.
– Tarkoitus on tietystikin sellainen, että kouluun lähetetty poika oppii sekä käskyjen että esimerkin nojalla. Mutta oppiiko hän hyväntahtoisuutta nähdessään äkäisiä ilmeitä ja rankaisevan vitsan heilumista – tai suvaitsevaisuutta aliopettajien julmuudesta – tai kärsivällisyyttä, kun kaikki hänen yläpuolellaan olevat neuvojat ovat kärsimättömiä – tai siveellisyyttä, kun hänen ruumiinsa alaosat paljastetaan kaikkien tarkastettaviksi? Eikö hänen jokapäiväinen opetuksensa ole ristiriidassa tasa-arvoisuuden kanssa, joka on meidän kaikkien omaisuutta, vaan joka meiltä on oikeuden vastaisesti riistetty? Minkätähden pitäisi olla erotusta pieksijän ja piestyn välillä? Eivätkö he molemmat ole samalla tavoin luodut Jumalan kuvan mukaisiksi, eikö heille molemmille ole suotu samanlaista järkeä ja samanlaista oikeutta kaikkeen, mitä maailma tarjoaa ja minkä sallimus on tarkoittanut tasaisesti jaettavaksi? Eikö se ole kaikkien pyhä perintö, joka on tyrannimaisesi ja jumalattomasti anastettu useilta muutamien harvojen hyväksi, ja eikö tähän anastukseen ole pitkäaikaisen, kohtuuttoman tavan ja väärien käskyjen teroittamisen nojalla jo liian kauan halpamaisesti alistuttu?
– Eikö isän velvollisuus ole estää ainoata poikaansa imemästä mieleensä näitä vaarallisia ja turmelevia harhakäsityksiä, jotka tekevät hänet vain halvan lauman jäseneksi, valmiiksi kärsimään, kunhan vain saa elää? Ja eikö juuri näitä harhakäsityksiä istuteta lasten mieleen koulussa ja eikö niitä nurinkurisesti teroiteta heille vitsan avulla? Eivätkö he siellä saa orjuuden opetuksen alkeita, samalla kun heille opetetaan aakkosia, ja eikö heidän mieliään silloin nujerreta niin, etteivät ne enää ikinä nouse, vaan aina kumartavat hirmuvallalle, kyyristyvät riveihin, ajattelevat ja toimivat muiden määräysten mukaan ja siten äänettömästi luopuvat pyhästä tasa-arvosta, joka on luonnollinen oikeutemme? Ei, sir, jollei osata opettaa turvautumatta sellaiseen perusteelliseen erehdykseen kuin piekseminen on, ei minun poikani ikinä mene kouluun."
Ja herra Easy heittäytyi taaksepäin tuolissaan, kaikkien filosofien tapaan kuvitellen puhuneensa perin älykkäästi.
Tohtori Middleton tunsi keskustelukumppaninsa ja odotti senvuoksi maltillisesti, kunnes toinen oli lopettanut kaunopuheisen esityksensä.
"Olen valmis myöntämään", virkkoi tohtori vihdoin, "että puheissanne saattaa olla hyvin varma perä. Mutta, herra Easy, ettekö arvele, jos ette anna pojallenne koulutusta, siten sallivanne hänen jäädä alttiiksi juuri niille hairahduksille, joista puhuitte? Ainoastaan sivistyksen avulla voimme kumota ennakkoluulot ja murtautua irti tapojen kahleista. Myönnettäköön, että vitsaa käytetään, mutta se tapahtuu sellaisella ikäkaudella, jolloin nuori mieli on kyllin joustava pian muuttuakseen siitä välinpitämättömäksi. Ja sittenkun hän on saanut tiedon tavalliset ensi alkeet, huomaatte hänen valmistuneen ottamaan vastaan niitä opetuksia, joita itse pystytte hänelle antamaan."
"Opetan hänelle kaikki itse", lausui Easy, pannen käsivartensa ristiin mahtipontisesti ja päättäväisesti.
"En epäile kykyänne, herra Easy, mutta kovaksi onneksi on edessänne aina vaikeus, josta ette mitenkään pääse yli ettekä ympäri. Suokaa anteeksi, tiedän kyllä, mihin pystytte, ja poika olisi tosiaankin onnellinen saadessaan sellaisen opettajan, mutta – jos minun tulee puhua suoraan – teidän täytyy olla yhtä hyvin kuin minäkin olen selvillä siitä, että rouva Easyn äidillinen hellyys on aina esteenä aikomustenne tiellä. Äiti aina hemmoittelee poikaa niin paljon, ettei poika tottele, ettekä te voi ilman tottelemista opettaa hänelle mitään."
"Myönnän, hyvä herra, että siinä suhteessa on vaikeuksia. Mutta isän ankaruuden täytyy silloin voittaa äidillinen heikkous."
"Saanko tiedustaa, miten se käy päinsä, herra Easy, sillä minusta se näyttää mahdottomalta?"
"Mahdottomalta! Kautta taivaan, pakotan hänet tottelemaan tai –" Herra Easy keskeytti lauseensa, ennenkuin sana "pieksen" ennätti oikein luiskahtaa hänen suustansa. "Kyllä tiedän keinon, tohtori Middleton."
Tohtori Middleton hillitsi naurunhaluaan ja vastasi:
"En lainkaan epäile sitä, että keksitte jonkun keinon saavuttaaksenne tarpeellisen vaikutusvallan häneen, mutta mikä on seuraus? Poika pitää äitiään suojelijanaan ja teitä tyrannina. Hän tuntee vastenmielisyyttä teitä kohtaan eikä sentähden osoita kunnioitusta eikä omista huomiota arvokkaille neuvoillenne ehdittyään siihen ikään, että hän ymmärtää niitä. Minusta tuntuu, että teidän esittämänne vaikeus on voitettavissa. Tunnen hyvin arvossapidetyn pappismiehen, joka ei käytä vitsaa. Mutta kirjoitan hänelle ja tiedustan sitä häneltä suoraan, ja jos sitten poikanne viedään pois rouva Easyn liiallisen hemmoittelun aiheuttamasta vaarasta, on hän varsin pian kypsä teidän tärkeämpiä opetuksianne varten."
"Mielestäni", myönsi Easy oltuaan hetkisen vaiti, "sananne ansaitsevat punnitsemista. Tunnustan, että vaimoni tyhjänpäiväisen hemmoittelun johdosta poika on hillitön eikä nykyisin tottele minua. Ja jollei ystävänne käytä ruoskaa, ajattelen vakavasti sitä, lähetänkö poikani Johnin hänen luoksensa oppimaan alkeita."
Tohtori oli saavuttanut tarkoituksensa imartelemalla filosofia.
Parin päivän kuluttua hän palasi, tuoden lastenkasvattajalta kirjeen vastaukseksi sellaiselle henkilölle, jonka poika piti lähettää hänen luoksensa. Paheksuvasti kirjeessä vakuutettiin, ettei vitsaa käytetty, ja kohdatessaan vaimonsa sinä päivänä teepöydässä Easy ilmoitti hänelle aikomuksensa, joka koski Johnia.
"Kouluunko, Easy? Mitä? Johnny kouluun! Pelkkä lapsi kouluun!"
"Varmasti, rakkaani. Täytyyhän sinun käsittää, että hänen on yhdeksänvuotiaana aika oppia lukemaan."
"Mutta hänhän jo osaa melkein lukea, Easy. Totisesti minä osaan sen hänelle opettaa. Eikö hän osaakin, Sarah?"
"Hyväinen aika, kyllä, madam. Hän luki aakkosiaan eilen."
"Voi, Easy, mikä on saattanut pistää moisen asian päähäsi? Johnny, rakas, tulehan tänne – sanohan minulle nyt, mikä A-kirjain on! Lauloit sitä tänä aamuna puutarhassa."
"Tahdon sokeria", vastasi Johnny, kurottaen pöydän ylitse kättänsä sokeriastiaa kohti, joka ei ollut hänen ulottuvissaan.
"No niin, armaani, saat ison palasen, jos sanot minulle, mikä A-kirjain on."
"A oli ampuja ja ampui sammakon", vastasi Johnny happamesti.
"Siinä nyt kuulit, Easy. Ja hän osaa aapiston kaikki kirjaimet – eikö osaakin, Sarah?"
"Kyllä hän osaa, herttainen – etkö osaakin, Johnny, rakas?"
"En", tokaisi Johnny.
"Kyllä sinä osaat, rakas; tiedäthän, mikä B-kirjain on. Etkö tiedäkin?"
"Kyllä", myönsi Johnny.
"Kas niin, Easy, näet, mitä poika osaa ja kuinka tottelevainen hän myöskin on. Kuulehan, Johnny, rakas, sano meille, mitä B-kirjain oli!"
"En, en tahdo sanoa", torjui Johnny. "Tahdon lisää sokeria."
Ja Johnny, joka oli kiivennyt pöydälle, ojensihe pöydän ylitse sitä ottamaan.
"Armias! Sarah, vetäkää poika pois – hän kaataa teekannun", kirkui rouva Easy.
Sarah tarttui Johnnyn lanteisiin vetääkseen hänet takaisin. Mutta pahastuneena häiritsemisestä Johnny kääntyi pöydällä viruessaan selälleen ja potkaisi Sarahia kasvoihin viimemainitun yrittäessä epätoivoisesti uudelleen tarttua häneen. Kun Johnny oli sileällä mahonkipöydällä, sysäsi potkua ponnahdus häntä eteenpäin, niin että hänen päänsä sattui teekannuun, joka kellahti kumoon päinvastaiseen suuntaan, ja vaikka herra Easy tekikin nopean liikkeen, sai hän jaloilleen niin paljon kiehuvaa nestettä, että hän paloi pahasti ja alkoi polkea jalkaansa ja kiroilla perin epäfilosofisesti.
Tällä välin olivat Sarah ja rouva Easy ottaneet kiinni Johnnyn ja pitelivät häntä molemmat yhdessä, huudahdellen ja valitellen. Palamisen aiheuttama tuska ja häntä kohtaan osoitettu välinpitämättömyys olivat herra Easyn luonteiselle miehelle liikaa. Hän tempasi Johnnyn naisten käsistä, unohti tyyten tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeudet ja löylytti poikaa armottomasti. Sarah syöksyi väliin, mutta sai sellaisen iskun, ettei ainoastaan nähnyt tuhansia tähtiä, vaan myöskin lennähti lattialle. Rouva Easy joutui hysteerisen kohtauksen valtaan, ja Johnny ulvoi niin, että se olisi kuulunut neljännespenikulman päähän.
Kuinka kauan herra Easy olisi jatkanut, sitä on mahdotonta sanoa, mutta ovi avautui, ja kun herra Easy rangaistuksen vielä kestäessä katsahti sinne päin, näki hän tohtori Middletonin seisovan edessään mykkänä hämmästyksestä. Hän oli luvannut tulla teelle tukeakseen herra Easyn esityksiä, jos se kävisi tarpeelliseksi. Mutta hänestä tuntui totisesti siltä, ettei herra Easy esiintyessään sillä tavoin kaivannut hänen apuaan.
Tohtorin astuessa sisälle Johnny kuitenkin pääsi irti ja jäi parkuen virumaan lattialle; myöskin Sarah oli siinä paikassa, johon hän oli kaatunut, rouva Easy oli kierähtänyt lattialle, myöskin teekannu oli lattialla, ja vaikka herra Easy ei ollut kaatunut, ei hän kyennyt seisomaan jaloillaan.
Lääkäri ei ole milloinkaan tullut taloon sopivammalla hetkellä. Tosin herra Easy ei aluksi ollut sitä mieltä, mutta kipu hänen jaloissaan kävi niin ankaraksi, että hänen mielensä pian muuttui.
Ammatillisen velvollisuutensa mukaisesti tohtori Middleton ensiksi nosti rouva Easyn lattialta ja laski hänet sohvalle. Sarah nousi pystyyn, otti Johnnyn syliinsä ja kantoi potkivan ja kiljuvan pojan pois huoneesta, jonka huomaavaisuuden vastalahjaksi hän sai erinäisiä puremia. Palvelija, joka oli ilmoittanut lääkärin saapumisen, otti lattialta teekannun, joka oli ainoa hänen alaansa kuuluva esine. Herra Easy heittäytyi tuskasta huohottaen toiselle sohvalle, ja tohtori Middleton oli pahasti ymmällä tietämättä miten menetellä; hän oivalsi herra Easyn tarvitsevan hänen apuaan ja rouva Easyn tulevan toimeen ilman sitä; mutta hänen oli vaikea jättää oman onnensa nojaan naista, joka oli puolittain todellisen, puolittain teennäisen hysteerisen kohtauksen vallassa, sillä jos hän koetti poistua rouvan luota, niin viimemainittu potki ja heittelehti ja valitti entistä enemmän.
Vihdoin tohtori Middleton soitti kelloa, ja huoneeseen saapui palvelija, joka kutsui kaikki palvelijattaret, ja nämä kantoivat rouva Easyn yläkertaan, minkä jälkeen tohtori saattoi hoitaa sitä ainoata sairasta, joka todella kaipasi hänen apuaan. Herra Easy selitti asian muutamilla sanoilla, jotka muuttuivat tuskaisiksi parahduksiksi, kun lääkäri riisui hänen sukkansa. Tohtori Middletonin hoidossa herra Easy pian sai ruumiillista huojennusta. Mutta pahemmin kuin jalkojen palaminen harmitti häntä se, että tohtori oli nähnyt hänen loukkaavan tasa-arvoisuutta ja ihmisoikeuksia. Tohtori Middleton oivalsi sen ja osasi myöskin vuodattaa palsamia siihen haavaan.
"Hyvä herra Easy, olen hyvin pahoillani siitä, että teille sattui tämä tapaturma, josta saatte kiittää rouva Easyn ajattelematonta hemmoittelua. Mutta ilokseni näin teidän ryhtyneen täyttämään niitä vanhemmanvelvollisuuksia, joita raamattu teroittaa mieleemme. Salomon sanoo, että 'joka vitsaa säästää, se vihaa lastansa', tarkoittaen sillä sitä, että isän velvollisuus on oikaista lapsiaan eikä isä niin tehdessään loukkaa ihmisoikeuksia eikä luonnollista tasa-arvoisuutta, sillä koska poika on osa isästä, oikaisee viimemainittu vain omaa itseään. Sitä todistaa se, että lastansa kurittaessaan isä tuntee yhtä ankaraa kipua kuin jos häntä itseään rangaistaisiin. Se ei niin ollen ole muuta kuin itsekuria, jota harjoittamaan raamattu meitä tiukasti velvoittaa."
"Juuri sitä mieltä minäkin olen", vastasi herra Easy hyvillään siitä, että tohtori oli niin loogillisesti päästänyt hänet pulasta. "Mutta hänen pitää lähteä kouluun huomenna, sen olen päättänyt."
"Siitä hän saa kiittää rouva Easyä", huomautti tohtori.
"Aivan niin", vahvisti herra Easy. "Tohtori, jalkojani alkaa taaskin kovin pahasti kuumentaa."
"Hautokaa niitä edelleenkin etikalla ja vedellä, kunnes lähetän teille linjamenttia, joka heti huojentaa tuskianne. Käyn luonanne huomenna. Muuten minun pitää käydä katsomassa muuatta pientä potilasta herra Bonnycastlen luona; jos se on teille mukavaa, vien poikanne samalla kertaa."
"Se on hyvin mukavaa", vakuutti herra Easy.
"Käyn siis vain yläkerrassa katsomassa, miten rouva Easy voi, ja tulen huomenna kello kymmenen. Minun sopii odottaa tunti. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, tohtori."
Tohtorin täytyi esiintyä viisaasti rouva Easylle. Hän liioitteli hänen puolisonsa vammaa, liioitteli hänen suuttumustaan ja varoitti rouvaa olemaan kaikin mokomin hiiskumatta sanaakaan, ennenkuin mies olisi jälleen parantunut ja rauhoittunut. Seuraavana päivänä hän menetteli samaten, ja siitä huolimatta, että Sarah huudahteli, rouva Easy itki uskaltamatta kuitenkaan puhua puolestaan ja nuori herra Johnny, jolla näytti olevan aavistus siitä, mitä oli tulossa, vastusti rajusti, pantiin sankarimme tohtori Middletonin vaunuihin, ja lukuunottamatta sitä, että hän potkaisi rikki yhden ikkunanruudun ja sai siitä tohtorilta, jouduttuaan nyt yksin viimemainitun hoivaan, korvilleen niin hyvästi, että hän meni melkein sokeaksi, kantoi tohtorin palvelija hänet ilman sen enempiä merkillisiä seikkailuja herra Bonnycastlen vastaanottohuoneeseen.
VIIDES LUKU
Jack Easy lähetetään kouluun, jossa ei käytetä ruoskaa.
Tohtorin palvelija pudotti nuoren herra Easyn tuoliin ja poistui hänen luotansa katsottuaan ensin omia käsiään, joista vuoti verta useista kohdista, ja sitten nuorta herra Easyä, purren hampaansa yhteen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Jos vain olisin uskaltanut, ei näin olisi käynyt, siinä kaikki!" Senjälkeen hän asteli huoneesta ja meni julkisivun ovella olevien vaunujen luokse, missä hän näytti käsiään kuskille, joka paikaltaan silmäili häntä hyvin säälivästi ja samalla oli täysin yhtä pahastunut kuin hänen palveluskumppaninsa.
Mutta meidän täytyy palata vierashuoneeseen. Tohtori Middleton silmäili sanomalehteä, kun taas Johnny istui tuolilla yhtenä sykkyränä perin jörön näköisenä, jalat käsinojalla ja polvet melkein nenän tasalla. Hän oli lupaava oppilas, tämä Jack.
Herra Bonnycastle saapui huoneeseen, kookas, kaunisrakenteinen, komea, vaaleaverinen mies. Hänen päänsä oli hienosti jauhoitettu, ja hän oli puettu juhlalliseen mustaan asuun ja polvihousuihin; hänen paitansa oli kauniin puhdas, ja hänen kasvoillaan oli erikoisen lempeä ilme. Hymyillessään hän näytti rivin norsunluunvalkoisia hampaita; hänen lempeiden sinisten silmiensä katse oli mahdollisimman hyväntahtoinen. Hän oli opettajan ihanne, ja hänet nähdessään ja hänen lempeätä, miellyttävää ääntänsä kuullessaan oli mahdoton olla toivomatta kaikkia poikiaan hänen suojateikseen. Hän oli kypsynyt koulumestari, hyvä olikin, ja siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli hänen hoivattavinaan lähemmä satakunta poikaa. Hänen ylistettiin kasvattavan heitä hyvin, ja monet hänen oppilaistaan olivat nopeasti kohonneet oppiuralla ja kunnostautuneet korkeammissa ammateissa.
Tohtori Middleton, joka oli Bonnycastlen kanssa läheisissä suhteissa, nousi seisomaan hänen astuessaan huoneeseen, ja he pudistivat toistensa kättä. Senjälkeen Middleton kääntyi tuolissa istuvaan Jackiin päin, osoitti häntä ja virkkoi:
"Kas tuossa!"
Bonnycastle hymyili.
"En voi väittää, että minulla on ollut pahempia, mutta melkein yhtä pahoja minulla on. Käytän Prometeuksen soihtua ja saan pian eloa tuohon karkeaan möhkäleeseen. Istuhan, Middleton!"
"Mutta" virkkoi tohtori istuuduttuaan jälleen tuoliinsa, "kerrohan minulle, miten ihmeellä luulet saavasi puistelluksi tuollaisen penikan kunnolliseksi, jollet turvaudu vitsaan".
"En pidä vitsaa arvossa enkä sentähden siihen turvaudu. Asianlaita on siten, että olin itse Harrowissa ja olin aika hillitön vekara. Minua kuritettiin yhtä usein kuin sen koulun useimpia poikia, ja muistan hyvin, etten lopulta välittänyt selkäsaunasta mitään. Kuoreni oli kovettunut. Jos poikaan on mieli vaikuttaa, on teho vähäisin, jos kajotaan hänen siihen osaansa."
"Minä olisin luullut toisin."
"Rakas Middleton, saan aikaan enemmän yhdellä kepityksellä kuin kahdellakymmenellä ruoskimisella. Ota huomioon, että ruoskiminen kohdistuu joutilaimpaan ruumiinosaan, mutta kepillä sivallellaan kaikkiin osiin, päästä jalkoihin saakka. Ja kun vitsan ensimmäinen vihlaisu on häipynyt, valtaa sen osan turtumus, eikä kipu senjälkeen ole kerrassaan mitään. Mutta kelvollinen, terveellinen kepitys jättää helliä kohtia ja mustelmia ruumiin kaikkiin osiin ja kaikkiin niihin elimiin, joita lihastoiminnassa tarvitaan. Ruoskimisen jälkeen poika saattaa lepohetkinään juoksennella ulkosalla ja ottaa osaa kumppaniensa leikkeihin ihan yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta hyvästä kepityksestä on seuraus kokonaan toisenlainen. Hän ei voi liikauttaa ainoatakaan ruumiinosaansa saamatta kivulta muistutusta kestämästään rangaistuksesta ja varoo visusti joutumasta uudelleen rangaistavaksi."
"Hyvä ystävä, minulla oli tosiaankin sellainen käsitys, että olet äärimmäisen helläkätinen", lausui Middleton, nauraen. "Olen hyvilläni siitä, että olen erehtynyt."
"Katsohan tuota pojanvintiötä, tohtori, joka istuu tuossa, muistuttaen pikemminkin elukkaa kuin järkevää olentoa! Kuvitteletko sinä, että mitenkään saisin hänet alistumaan kuriin turvautumatta voimakeinoihin? Samalla salli minun vakuuttaa, että pidän järjestelmääni verrattomasti parhaana. Julkisissa kouluissa rangaistus ei ole pidäke; se on niin mitätön, että sitä pilkataan. Minun luonani rangaistus on rangaistusta sen sanan oikeassa mielessä, ja seuraus on että sitä harvemmin käytetään."
"Sinähän olet terroristi, Bonnycastle."
"Ihmisluonnon voimakkaimmat kannustimet ovat pelko ja rakkaus. Teoriassa on jälkimäiseen vetoaminen kaunista; mutta käytännössä en ole milloinkaan nähnyt sen tehoavan – ja siihen on se mahdollisimman hyvä syy, että rakastamme itseämme enemmän kuin toisia. Pelon taas en ole vielä tähän mennessä nähnyt kertaakaan pettävän ihan samasta syystä, jonka tähden toinen kannustin pettää, koska pelolla vaikutamme ihmisen itsekkyyteen emmekä mihinkään muuhun."
"Mutta kuitenkin on nykyisin olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka haluaisivat rangaistuksetonta koulujärjestelmää ja väittävät, että nykyinen järjestelmä on alentava."
"Tässä maailmassa on hyvin paljon hupsuja, tohtori."
"Tästä johtuu mieleeni tämän pojan isä", vastasi Middleton, kertoen sitten koulumestarille Easyn omituisuudesta ynnä kaikista niistä seikoista, jotka liittyivät Jackin kouluunlähtöön.
"Sittenpä en saa tuhlata aikaa ollenkaan. Minun täytyy nujertaa tämä nuori herrasmies, ennenkuin hänen vanhempansa tulevat häntä katsomaan. Usko minua, että viikon kuluttua hän on tottelevainen ja sävyisä."
Tohtori Middleton sanoi Jackille jäähyväiset ja kehoitti häntä pysymään kilttinä poikana. Jack ei suvainnut vastata.
"Älä siitä huoli, tohtori! Hän on kohteliaampi, kun ensi kerran käyt täällä, ole siitä varma."
Ja tohtori poistui.
Vaikka Bonnycastle oli ankara, menetteli hän hyvin harkitsevasti. Kaikenlaisesta vallattomuudesta oli rangaistus vain lievä, kuten sisällä pidättäminen leikkitunneilla ja niin edelleen; ja harvoin hän sekaantui poikien tappeluihin, vaikka hän estikin selvän sortamisen. Tärkeä sine qua non hänen mielestään oli opinnoista huolehtiminen. Pian hän pääsi selville oppilaittensa kyvyistä ja vaati heiltä niiden mukaisesti. Mutta laiska poika, lintu, joka "osasi laulaa, mutta ei tahtonut laulaa", ei saanut armoa. Seuraus oli se, että hän kehitti lahjakkaimpia poikia, ja hänen käyttäytymisensä oli niin samanlaista ja muuttumatonta, että joskin häntä pelättiin, niin kauan kuin pojat olivat hänen ohjausvallassaan, ne, joita hän oli opettanut, rakastivat häntä poikkeuksetta ja pysyivät hänen ystävinään koko loppu-ikänsä.
Bonnycastle oivalsi heti, ettei sankarillemme kannattanut sukoilla ja että häntä saattoi hillitä yksinomaan pelolla. Niin pian kuin tohtori Middleton oli poistunut huoneesta, hän puhutteli poikaa käskevästi:
"Kas niin, poika, mikä on nimesi?"
Jack hätkähti ja katsoi opettajaansa, jonka katse oli hievahtamatta suunnattu häneen, eikä sennäköisen miehen kanssa näyttänyt olevan leikkimistä. Jack ei ollut tyhmä, ja jollakin tavoin oli hänen isältään saamansa kuritus herättänyt hänessä aavistuksen siitä, mitä oli tulossa. Kaikki se yhdessä taivutti Jackin alentumaan vastaamaan etusormi hampaiden välissä:
"Johnny."
"Entä mikä toinen nimesi on?"
Jack, joka tuntui katuvan äskeistä alentumistaan, ei vastannut aluksi, vaan silmäili uudelleen Bonnycastlen kasvoja ja sitten ympäri huonetta. Siellä ei ollut ketään häntä auttamassa, eikä hän itse jaksanut pitää puoliaan, minkä vuoksi hän vastasi:
"Easy:"
"Tiedätkö, minkätähden sinut on lähetetty kouluun?"
"Sentähden, että poltin isää teellä."
"Ei sentähden; sinut on lähetetty oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan."
"Mutta minä en tahdo lukea enkä kirjoittaa", vastasi Jack nyreästi.
"Kyllä, kyllä sinä tahdot; ja nyt luet aakkosesi heti."
Jack ei vastannut mitään. Bonnycastle avasi eräänlaisen kirjakaapin, paljasti Jackin ällistyneiden katseiden eteen sarjan keppejä, jotka oli järjestetty riveihin biljardikeppien tavoin, ja jatkoi:
"Tiedätkö, mitä varten nuo ovat?"
Jack silmäili niitä kaihomielisesti; hänellä oli sellainen hämärä aavistus, että hän tutustuisi niihin paremmin, mutta hän ei vastannut mitään.
"Ne ovat sitä varten, että niillä opetetaan pikku poikia lukemaan ja kirjoittamaan, ja nyt aion opettaa sinua. Sinä opit pian. Katsohan nyt tänne", kehoitti Bonnycastle, avaten isoilla kirjaimilla painetun kirjan ja valiten kappaleen alussa olevan, noin puolen tuuman korkuisen kirjaimen. "Näetkö tuon kirjaimen?"
"Kyllä", myönsi Jack, kääntäen katseensa toisaalle ja hypistellen sormiaan.
"No niin, se on B-kirjain. Näetkö sen? Katsele sitä, niin että tunnet sen uudelleen! Se on B-kirjain. Sano minulle nyt, mikä kirjain se on!"
Nyt Jack päätti vastustaa, minkä vuoksi hän ei vastannut mitään.
"Et siis osaa sitä sanoa; no niin, koetetaanpa, mihin joku näistä pikku miekkosista pystyy", virkkoi Bonnycastle, ottaen hyllyltä kepin. "Pane merkille, Johnny, se on B-kirjain! No, mikä kirjain se on? Vastaa minulle heti!"
"En tahdo oppia lukemaan ja kirjoittamaan."
Läiskis! Keppi osui Jackin hartioihin, ja poika parahti ulvomaan, kiemurrellen kivusta.
Bonnycastle odotti muutamia sekunteja.
"Se on B-kirjain. Ja nyt sano minulle heti, mikä kirjain se on!"
"Minä kantelen äidille."
Läiskis!
"Voi, voi!"
"Mikä kirjain se on?"
Johnny ähkyi suu auki, kyyneleet silmissä ja vastasi harmistuneesti:
"Malttakaahan, kun kerron Sarahille!"
Läiskis! Keppi läjähti uudelleen, ja Johnnyltä pääsi uusi parkaisu.
"Mikä kirjain se on?"
"En tahdo sanoa", ulvoi Johnny. "En tahdo sanoa – sitä en tahdo."
Läiskis – läiskis – läiskis, ja sitten pysähdys.
"Sanoin jo sinulle äsken, että se on kirjain B. Mikä kirjain se on? Sano se minulle heti!"
Vastaukseksi Johnny tavoitti keppiä. Läiskis – hän saikin sen kiinni, mutta ei ihan siten kuin olisi halunnut. Silloin Johnny sieppasi kirjan ja paiskasi sen huoneen nurkkaan. Läiskis, läiskis – Johnny yritti tarttua Bonnycastleen hampaillaan. Läiskis, läiskis, läiskis, läiskis, ja Johnny kaatui matolle, kiljuen kivusta. Sitten Bonnycastle jätti hänet hetkiseksi rauhaan tointumaan ja istuutui.
Vihdoin Johnnyn huudot vaimenivat syväksi nyyhkytykseksi, ja silloin Bonnycastle lausui hänelle:
"Nyt, Johnny, oivallat, että sinun täytyy tehdä, niinkuin sinua käsketään tekemään, sillä muutoin saat lisää keppiä. Nouse pystyyn heti! Kuuletko, poika?"
Jostakin syystä Johnny nousi pystyyn ihan aikomattaan sitä tehdä.
"Niin kiltti poika tekee. Kuten huomaat, et saanut keppiä, kun nousit pystyyn. Ja nyt, Johnny, sinun pitää käydä noutamassa kirja lattialta, jonne sen viskasit. Kuuletko, poika, nouda se heti!"
Johnny vilkaisi Bonnycastleen ja keppiin. Hän aikoi tiukasti vastustaa, mutta sittenkin hän otti kirjan lattialta ja laski sen pöydälle.
"Siinä kiltti poika. Nyt etsimme B-kirjaimen. Se on tässä; ja nyt, Johnny, sano minulle, mikä kirjain se on!"
Johnny ei vastannut.
"Sano se minulle heti, poika!" käski Bonnycastle, kohottaen keppiään. Sellainen vetoomus oli liian voimakas. Johnny silmäili keppiä; se liikkui, se oli tulossa. Huohottaen hän kiljaisi:
"B!"
"Se on hyvä, Johnny – oikein hyvä. Nyt on ensimmäinen oppituntisi lopussa, ja sinun pitää paneutua vuoteeseen. Olet oppinut enemmän kuin osaat aavistaakaan. Huomenna aloitamme taaskin. Nyt panemme kepin pois."
Bonnycastle soitti kelloa ja käski panna nuoren herra Johnnyn vuoteeseen yksinäiseen huoneeseen antamatta hänelle illallista, koska nälkä seuraavana aamuna suuresti helpottaisi hänen opiskeluaan. Ainoastaan kipu ja nälkä jaksavat masentaa eläimiä, ja näitä samoja lääkkeitä täytyy meidän käyttää masentaaksemme ihmisessä niitä intohimoja, jotka tekevät hänet eläimen kaltaiseksi.
Johnny vietiin vuoteeseen, vaikka kello oli vasta kuusi. Häntä eivät vaivanneet ainoastaan kivut, vaan lisäksi hänen käsityksensä olivat sekaisin, eikä se ollut ihmekään, kun koko hänen elämänsä ajan oli aina tehty hänelle mieliksi ja häntä hellitelty, eikä häntä ollut kertaakaan rangaistu, ennenkuin edellisenä päivänä. Hän oli tuntenut vain äitinsä ja Sarahin hyväilyjä, joiden arvoa hän ei käsittänyt, sullonut vatsaansa ruokaa kaiket päivät, ja häntä oli houkuteltu syömään, kunnes hän oli tympääntyneenä kääntynyt poispäin, ja nyt hän huomasi olevansa ilman äitiä, ilman Sarahia, ilman illallista – ruumis mustelmissa, ja mikä oli kaikkein pahinta, hän ei saanut noudattaa omaa tahtoaan. Eipä ihmekään, että Johnnyn ajatukset olivat sekaisin, samalla kun hänet oli masennettu, ja Bonnycastle oli puhunut totta sanoessaan hänelle, että hän oli oppinut enemmän kuin hän itse aavistikaan.
Entä mitä rouva Easy olisi sanonut, jos hän olisi tietänyt kaikesta tästä – entä myöskin Sarah? Entä herra Easy ihmisoikeuksineen? Samaan aikaan, kun paha henki häädettiin pois Johnnystä, he lohduttelivat itseään sillä ajatuksella, ettei Bonnycastlen koulussa missään nimessä käytetty vitsaa, tyyten unohtaen sen, että samoin kuin koira voidaan tappaa muutoinkin kuin hirttämällä, samoin voidaan opettaa muutoinkin kuin takapuolen kautta. Onnellisina tietämättömyydessään he kaikki vaipuivat sikeään uneen lainkaan aavistamatta sitä, että Johnny oli jo silloin edistynyt tiedoissa kyllin pitkälle auttavasti käsittääkseen kepin salaperäisen tehon. Johnny puolestaan oli itkenyt itsensä nukuksiin kuusi tuntia aikaisemmin kuin he nukkuivat.
KUUDES LUKU
Jack koettelee isänsä ylevää filosofiaa ja pääsee vihdoin hyvin likelle totuutta.
Seuraavana aamuna Jack Easyn ruumis oli perin hellä, ja lisäksi hänen oli kova nälkä, ja kun Bonnycastle ilmoitti hänelle, että hän saisi runsaasti keppiä ja ettei hän sitäpaitsi saisi aamiaista, jollei hän oppisi läksyjään, oli hän kyllin viisas lukeakseen ääneen kaikki aapiston kirjaimet. Siitä hän sai aika paljon kehumista, mille hän ei tosin osannut antaa oikeudenmukaista arvoa, mutta mitä hän joka tapauksessa piti äärettömän paljon parempana kuin selkäsaunaa.
Bonnycastle huomasi masentaneensa pojan sisun yhden tunnin kestäneellä, oikeaan aikaan osuneella ankaruudella. Senvuoksi hän luovutti pojan koulun alaopettajien huostaan, ja kun näillä myöskin oli oikeus käyttää tarpeellista kannustinta, tuli Johnnystä varsin pian sangen sävyisä poika.
Voitaneen kuvitella, että kotona kaivattiin Johnnyä kovasti, mutta niin ei ollut asian laita. Ensinnäkin tohtori Middleton oli vakuuttanut rouva Easylle, ettei koulussa käytetty ruoskimista ja että Johnnyn isältään saama rangaistus hyvin todennäköisesti uudistettaisiin ja – vaikka rouva Easy toiseksi arveli, ettei hän mitenkään jaksaisi hengissä kestää hänen ja pojan välistä eroa, huomasi hän pian, että hänen oli paljoa parempi olla, kun poika oli poissa.
Hemmoiteltu lapsi on aina levottomuuden ja huolen lähde, ja Johnnyn lähdettyä rouva Easy sai mieluista rauhaa, joka paljoa paremmin sopi hänen luonnonlaadulleen. Vähitellen hän vieraantui pojastaan, tyytyi siihen, että hän silloin tällöin näki Johnnyn ja kuuli tohtori Middletonin selostuksia, ja oli vihdoin oikein hyvin mukaantunut siihen ajatukseen, että poika oli koulussa eikä käynyt kotona muutoin kuin loma-aikoina.
John Easy edistyi hyvin. Hänellä oli hyvät luontaiset lahjat, ja tavatessaan tohtorin herra Easy hykerteli käsiään ja haasteli:
"Niin, olkoon poika siellä vuoden tai pari. Sitten minä itse annan hänelle loppuopetuksen."
Kaikkien lomien aikana hän oli koettanut istuttaa Johnnyn mieleen ihmisten tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeuksien käsityksiä. Johnny ei näyttänyt kiinnittävän paljoakaan huomiota isänsä esityksiin, mutta osoitti kuitenkin selvästi, etteivät ne olleet menneet ihan hukkaan, koska hän hankki itselleen kaikki, mitä halusi, lupaa kysymättä. Ja täten kasvatettiin sankariamme, kunnes hän saavutti kuudentoista vuoden iän, jolloin hän oli vankka, hauskan näköinen poika ja osasi perin hyvin puhua puolestaan – saattoipa, milloin se sopi hänen tarkoituksiinsa, sanoilla solmita isänsäkin.
Mikään ei ollut siinä määrin herra Easyn mieleen kuin Jackin puhekyky.
"Se on oikein; pohdi asiaa, Jack – pohdi asiaa, poika!" kehoitteli hän Jackin väitellessä äitinsä kanssa. Ja sitten hän aina kääntyi tohtorin puoleen, hykerteli käsiään ja kehui: "Uskokaa minua, Jackista tulee suuri, hyvin suuri mies."
Ja senjälkeen hän kutsui Jackin luoksensa ja antoi hänelle guinean älykkyyden palkkioksi, ja vihdoin Jackista väitteleminen oli tuiki älykästä. Hän ei milloinkaan yrittänyt väitellä Bonnycastlen kanssa, sillä hän käsitti, että Bonnycastlen perustelut olivat liian vankat hänelle, mutta hän väitteli kaikkien poikien kanssa, kunnes sukeutui tappelu, joka ratkaisi asian; ja joskus hän väitteli apuopettajien kanssa.
Lyhyesti sanoen Jack oli siihen aikaan, josta nyt puhumme, nimittäin kesäloman alkaessa, yhtä taitava kuin innokaskin väittelijä. Hän oli valmis väittelemään hiuksenhienosti, jakoi kysymyksen yhtä moneen osaan kuin vuodessa oli päiviä ja pohti kutakin niistä erikseen. Jack saattoi, lyhyesti sanoen, pohtia asiaa loputtomiin, vaikka hänen pohdinnassaan harvoin oli pontta tai perää.
Hän oli koko aamun onkinut joesta saamatta mitään ja huomasi kalalammikon, jossa nähtävästi oli runsaasti kaloja – hän kapusi puiston raja-aidan ylitse ja viskasi onkensa lammikkoon. Hänen vedettyään vedestä kauniita kaloja puhutteli häntä puiston omistaja, jonka seurassa oli pari puistonvahtia.
"Saanko tiedustaa arvoisaa nimeänne, nuori herra?" virkkoi omistaja Jackille.
Jack esiintyi aina hienostuneesti ja kohteliaasti.
"Tietysti, sir; nimeni on Easy, ja olen kaikin puolin valmis palvelukseenne."
"Ja näytätte minusta ottavan asian varsin kevyeltä kannalta", jatkoi herrasmies. "Saanko kysyä teiltä, oletteko selvillä siitä, että olette laittomasti tunkeutunut vieraalle alueelle?"
"Sanoista 'laittomasti tunkeutua', hyvä herra", vastasi Jack, "voidaan paljon väitellä, ja minä jaan ne kolmen otsakkeen kohdalle. Sovinnaisen merkityksensä mukaan ne tarkoittavat sitä, että joku ilman lupaa tulee toisen henkilön maalle tai asuntoon. Mutta, sir, koko kysymys voidaan pukea seuraavaan muotoon. Eikö maailma ole tehty kaikkia varten? Ja onko jollakulla tai joillakuilla sen asukkaista yksinomainen oikeus vaatia omakseen jotakin osaa siitä? Jos suvaitsette, olen esittänyt alustuksen, ja pohtikaamme nyt tätä kysymystä."
Jackia puhutellut herrasmies oli kuullut herra Easystä ja hänen perusteluistaan; hän oli humoristi, pikemmin taipuvainen nauramaan kuin olemaan äkäinen. Mutta samalla hänestä oli välttämätöntä osoittaa Jackille, etteivät pojan perustelut näissä oloissa pitäneet paikkaansa.
"Mutta, herra Easy, joskin myönnetään, että tunkeutuminen toisen alueelle on anteeksiannettavaa, ei tarkoituksenne kaiketi ole väittää, että teillä on oikeus anastaa kalojani. Olen ostanut kalat, päästänyt ne lammikkoon ja siitä pitäen ruokkinut niitä. Ette voi inttää, että ne eivät ole yksityistä omaisuutta ja että niiden anastaminen on varkautta?"
"Siitä taaskin sopisi paljon järkeillä, hyvä herra", vastasi Jack, "mutta – suokaa anteeksi, koukussani on kala".
Jack veti lammikosta ison karpin, mikä suuresti harmitti vahteja ja huvitti heidän isäntäänsä, irroitti sen koukusta, pisti sen koppaansa, pani onkeensa uuden syötin mahdollisimman kylmäverisesti, viskasi onkensa jälleen veteen ja alkoi sitten taaskin pohtia asiaa.
"Kuten huomautin, hyvä herra, sopisi siitä paljon järkeillä", jatkoi Jack. "Kaikki maailman olennot annettiin ihmisen käytettäviksi – ihminen tarkoittaa ihmiskuntaa – niitä ei suinkaan tarkoitettu kenenkään yksinomaiseksi omaisuudeksi. Myöskin vesi on taivaan lahja ja tarkoitettu kaikkien käytettäväksi. Nyt tulemme siihen kysymykseen, missä määrin kalat ovat teidän omaisuuttanne. Jos kalat sikiäisivät ainoastaan teidän mieliksenne lahjoittaakseen teille kaloja, silloin kysymys saattaisi vaatia toisenlaista perustelua. Mutta koska ne siitessään vain noudattavat vaistoa, joka niille on annettu sitä varten, että ne täyttäisivät ihmisen tarpeen, alistan harkittavaksenne, voitteko todistaa noiden kalojen olevan sen paremmin teidän kuin minunkaan. Mitä siihen tulee, että olette ruokkinut niitä siinä mielessä, että ne ovat teidän, on se varsin yleinen tapaus tässä maailmassa, silloinkin, kun ihminen antaa voileipää lapsilleen. Lisäksi – mutta taaskin näykkäsi – suokaa anteeksi, hyvä herra – voi, se luiskahti irti –"
"Tarkoituksenne, herra Easy, on siis väittää, että maailma ja kaikki, mitä siinä on, on luotu kaikkia varten."
"Juuri niin, sir; se on isäni mielipide, ja hän on suuri filosofi."
"Miten isänne sitten selittää sen, että joillakuilla on omaisuutta, kun taas toiset ovat ilman sitä?"
"Siten, että voimakkaimmat ovat riistäneet heikoimmilta."
"Mutta eikö aina niin kävisi, siinäkin tapauksessa, että meillä kaikilla olisi samanlainen yleinen perimisoikeus, kuten te otaksutte? Jos esimerkiksi kaksi miestä ajaisi samaa otusta ja molemmat saavuttaisivat sen samalla hetkellä, niin eikö voimakkaampi ottaisi sitä itselleen?"
"Sen myönnän, sir."
"No, mitä sitten tasa-arvonne merkitsee?"
"Se ei todista sitä, ettei ihmisiä ole aiottu tasa-arvoisiksi; se vain osoittaa, etteivät he sellaisia ole. Eikä se todista sitäkään, ettei kaikkea ole luotu kaikkien hyväksi. Se vain todistaa, että väkevä käyttää hyväkseen toisen heikkoutta, mikä on varsin luonnollista."
"Ahaa! Myönnätte sen olevan luonnollista. No niin, herra Easy, olen hyvilläni huomatessani meidän olevan samaa mieltä ja uskon meidän pysyvänkin yksimielisinä. Suvainnette panna merkille, että kun meitä on kolme, minä ja puistonvahtini, me olemme tässä tapauksessa väkevämpi puoli; ja vaikka hyväksymmekin sen perustelunne, että kalat ovat yhtä hyvin teidän kuin minunkin, käytän kuitenkin hyväkseni voimaani anastaakseni ne jälleen haltuuni, mikä, kuten mainitsette, on varsin luonnollista. James, ottakaa nuo kalat!"
"Jos suvaitsette", pisti Jack väliin, "pohdimme sitä kysymystä –"
"Emme pohdikaan; menettelen teidän omien perusteluittenne mukaan – olen saanut kalat, mutta nyt haluan enemmänkin – tuo onkivapa on yhtä hyvin minun kuin teidänkin, ja koska olen voimakkaampi, otan sen itselleni. James ja William, ottakaa tuo vapa! Se on meidän."
"Otaksuttavasti sallitte minun ensin huomauttaa", puolustautui Jack, "eräästä seikasta. Vaikka nimittäin olenkin lausunut sen mielipiteen, että maa ja sen eläimet ovat meitä varten luotuja, en kuitenkaan ole missään nimessä väittänyt, ettei kaikki sellainen, mitä ihminen tekee tai korvauksesta teettää itselleen, ole hänen omaisuuttaan."
"Suokaa anteeksi, mutta ne puut, joista tuo vapa on tehty, olivat luodut meitä kaikkia varten, ja jos te tai joku toinen teidän puolestanne on katsonut sopivaksi valmistaa niistä vavan, ei se ole minun vikani sen enempää kuin sekään, että olen ruokkinut noita kaloja, otaksuen niiden olevan omiani. Koska kaikki on yhteistä ja koska on vain luonnollista, että väkevämpi käyttää hyväkseen toisen heikkoutta, täytyy minun anastaa tuo vapa omakseni siihen saakka, kunnes sen minulta riistää joku minua vahvempi. Koska sitäpaitsi olen voimakkaampi ja koska tämä maa-alue, joka teidän väitteittenne mukaan ei ole minun sen paremmin kuin teidänkään, on hallussani, käsken myöskin puistonvahtieni toimittaa teidät pois alueeltani. James, ottakaa vapa – saattakaa herra Easy puiston rajojen ulkopuolelle! Herra Easy, toivotan teille hauskaa aamua."
"Sir, suokaa anteeksi, mutta ette ole vielä kuullut kaikkia perustelujani", vastasi Jack, joka ei hyväksynyt toisen vetämiä johtopäätöksiä.
"Minulla ei ole aikaa kuulla enempää, herra Easy. Toivotan teille hupaista aamua." Ja omistaja lähti pois, jättäen Jackin puistonvahtien seuraan.
"Suvaitkaa luovuttaa minulle tuo vapa", pyysi William Jamesin ripeästi pujotellessa kaloja kiduksistaan pajunoksaan.
"Joka tapauksessa te kuuntelette järkipuhetta", virkkoi Jack. "Minulla on perusteluja –"
"En ole koskaan kuullut esitettävän päteviä perusteluja salakalastuksen puolesta", keskeytti puistonvahti.
"Olette röyhkeä miekkonen", tokaisi Jack. "Ihmiset saattavat tehdä vääryyttä juuri sen nojalla, että maksavat palkkaa tuollaisille kulkureille kuin te olette."
"Sen nojalla, että meille maksetaan palkkaa, ei puistossa harjoiteta salametsästystä eikä -kalastusta – ja joskin köyhää pahusta, jolla ei ole työtä, voisi jollakin syillä puolustaa, ei teitä, joka nimitätte itseänne herrasmieheksi, voi puolustaa mitenkään."
"Hänen omien väitteittensä mukaan hän ei ole sen parempi herrasmies kuin mekään, koska olemme kaikki tasa-arvoisia."
"Hiljaa, lurjus! En alennu väittelemään teidän kaltaistenne kanssa. Jos niin tekisin, voisin todistaa, että olette halpoja orjia, joilla on ihan yhtä hyvä oikeus tähän maatilaan kuin teidän isännällänne ja minullakin on."
"Yhtä hyvä kuin teilläkin, se on varmaa, nuori herra."
"Kuin minulla on, te vintiö. Tämä lammikko ja sen kalat ovat yhtä hyvin minun omaisuuttani kuin isäntännekin, joka on anastanut itselleen oikeuden niihin."
"Mitä arvelet, James, annammeko tuon nuoren herran omaisuuden hänen haltuunsa?" virkkoi William, iskien silmää kumppanilleen.
James ymmärsi vihjauksen; he tarttuivat Jackin käsivarsiin ja jalkoihin ja paiskasivat hänet lammikkoon. Syvän sukelluksen jälkeen Jack nousi pinnalle ja kömpi rannalle puhkuvana ja pärskyvänä. Mutta sillä välin puistonvahdit olivat lähteneet tiehensä, vieden mennessään vavan ja siiman, kalat ja läkkipeltisen syöttiastian, ja nauraen äänekkäästi sankarillemme tekemälleen kepposelle.
"No niin", aprikoi Jack, "joko isäni filosofia on virheellinen tai sitten tämä maailma on perin turmeltunut. Esitän tämän tapauksen isäni harkittavaksi."
Ja Jack sai seuraavan vastauksen:
"Olen maininnut sinulle jo aikaisemmin, Jack, ettei näitä tärkeitä totuuksia nykyaikana myönnetä oikeiksi – mutta siitä huolimatta ne ovat tosia. Tämä on rautaista aikaa, jolloin väkivalta on astunut oikeuden sijalle – mutta vielä tulee aika, jolloin näiden totuuksien pätevyys tunnustetaan, ja silloin isäsi nimeä ylistetään enemmän kuin ainoankaan muinaisaikojen filosofin. Muista, Jack, että vaikka saarnatessasi vääryyttä vastaan ja puoltaessasi ihmisoikeuksia, saatkin osaksesi marttyyrin kohtalon, on velvollisuutesi sittenkin pysyä horjumatta; äläkä luovu kannastasi, vaikka sinua ryvetettäisiin kuningaskuntamme kaikissa kalalammikoissa!"
"En luovukaan, sir", vakuutti Jack. "Mutta ensi kerralla väitellessäni sen puolesta on voima, jos suinkin mahdollista, minun puolellani, enkä missään nimessä silloin ole niin lähellä lammikkoa."
"Minusta", virkkoi rouva Easy, joka oli ollut äänettömänä kuuntelijana, "Jackin olisi parasta kalastaa joesta. Jollei hän silloin saakaan kaloja, ei häntä ainakaan paiskata veteen eivätkä hänen vaatteensa mene piloille."
Mutta rouva Easyhän ei ollutkaan filosofi.
Muutamia päiviä myöhemmin Jack eräänä kauniina aamuna havaitsi pensasaidan toisella puolella omenapuun, jossa oli houkuttelevia hedelmiä, ja heti hän tunkeutui aidan lävitse, kiipesi puuhun, kuten kantaäitimme aikoinaan teki, valitsi kiehtovimman omenan ja söi.
"Kuulkaahan, sir, mitäs te siellä puuhaatte?" huusi karkea ääni.
Katsahdettuaan maahan Jack näki tanakan, vankkatekoisen miehen, jonka yllä oli harmaa takki ja punaiset liivit, seisovan alapuolellaan.
"Ettekö näe, mitä puuhaan?" vastasi Jack. "Syön omenia – viskaanko teille muutamia?"
"Kiitän teitä mitä ystävällisimmin – mitä vähemmän niitä nyitään puusta, sitä parempi. Koska te olette noin aulis antamaan niitä toisille samoin kuin itsekin niitä syömään, pidättekin niitä ehkä ominanne!"
"Ne eivät ole rahtuakaan paremmin minun omaisuuttani kuin teidänkään, hyvä mies."
"Se taitaa olla hieman niinkuin totta. Mutta vielä ette puhunut ihan totta, poikaseni. Nuo omenat ovat minun, ja pyydän teitä vaivautumaan tulemaan maahan niin pian kuin suvaitsette. Maahan ehdittyänne meidän sopii selvittää välimme; ja", lisäsi mies, ravistaen ryhmysauvaansa, "uskokaa minua, saatte kyllä täyden tilityksen".
Jackia ei asiaintila oikein miellyttänyt.
"Hyvä mies", haasteli hän, "olette tyyten ennakkoluulon vallassa kuvitellessanne, ettei omenoita samoin kuin kaikkia muitakin hedelmiä ole luotu meitä kaikkia varten – ne ovat yhteistä omaisuutta, uskokaa pois".
"Se on mielipidekysymys, poikaseni, ja minun sallittaneen pitää oma pääni."
"Sen näette raamatusta", huomautti Jack.
"En vielä kertaakaan ole sitä sieltä nähnyt, vaikka olenkin lukenut sen kirjan kannesta kanteen apokryfisiä kirjoja lukuunottamatta."
"Menkää siis kotiin", kehoitti Jack, "noutamaan raamattu tänne, niin minä todistan sen teille".
"Epäilenpä, ettette odota paluutani. Ei, ei; olen menettänyt runsaasti omenia ja olen kauan halunnut saada selville varkaat; kun nyt olen saanut sellaisen kiinni, pidän kyllä varani, ettei hän missään nimessä pääse karkuun saamatta omenakastiketta – tulkaa siis alas, te nuori varas, tulkaa heti! Muutoin teidän käy vielä huonommin."
"Kiitoksia", sanoi Jack. "Mutta minun on oikein hyvä olla täällä. Jos suvaitsette, keskustelen tästä asiasta täältä käsin."
"Minulla ei ole aikaa keskustella tästä kysymyksestä, poikaseni; minulla on yllin kyllin tekemistä, mutta älkää luulkokaan, että päästän teidät livahtamaan tiehenne. Jollette halua tulla pois puusta, niin olkaa sitten siellä, ja takaanpa, että töiden päätyttyä tapaan teidät täältä ihan varmasti."
"Mitäpä mahtaisi sellaiselle miehelle", mietti Jack, "joka ei suostu kuuntelemaan perusteluja? Millainen maailma tämä onkaan! Minulla on kuitenkin sellainen luulo, ettei hän palatessaan löydä minua täältä."
Mutta siinä suhteessa Jack erehtyi. Maanviljelijä meni pensasaidan luokse ja huusi erästä poikaa, joka kuultuaan hänen määräyksensä juoksi talolle. Minuutin tai parin kuluttua ilmestyi näkyviin iso verikoira, joka loikki puutarhan halki isäntänsä luokse.
"Vahdi tuota poikaa, Caesar!" käski maanviljelijä koiraansa. "Vahdi häntä!"
Koira kyyristyi ruohikkoon, piti päätänsä ylöspäin silmiensä pälyillessä Jackia ja näytti hammasrivin, joka karkoitti kaikki filosofiset mietteet sankarimme päästä.
"Minun ei sovi odottaa täällä, mutta Caesarin sopii, ja ystävänä ilmoitan teille, että jos se pääsee teihin kiinni, ei se jätä ainoatakaan raajaanne paikalleen. Töiden päätyttyä tulen takaisin."
Niin sanottuaan maanviljelijä poistui, jättäen Jackin, jos häntä halutti, väittelemään asiasta koiran kanssa. Kuinka murheellinen vaiva filosofian täytyykään olla, kun se laittaa puoltajansa sellaisiin pinteisiin!
Jonkun ajan kuluttua koira painoi päänsä maahan ja sulki silmänsä ikäänkuin nukkuakseen, mutta Jack pani merkille, että jos hän teki vähäisenkin liikkeen, toinen silmä näkyi raottuvan, ja niinpä Jack järkevänä miehenä päätti pysyä paikallaan. Hän poimi vielä muutamia omenia, sillä nyt oli hänen päivällisaikansa, ja pureksiessaan niitä hän aprikoi.
Jack oli märehtinyt ajatuksiaan ainoastaan muutamia minuutteja, kun ne keskeytti eräs toinen märehtivä eläin, joka ei ollut sen mitättömämpi otus kuin härkä, joka oli päässyt ulkosalle pitämään puutarhaa täydelleen vallassaan ja lähestyi nyt, silloin tällöin mylvien ja ravistaen päätänsä nähdessään Caesarin, pitäen sitä tungeksijana samoin kuin sen isäntä oli pitänyt sankariamme. Caesar ponnahti pystyyn ja silmäili härkää, joka nyt eteni sitä kohti, kuopien maata häntä pystyssä. Ehdittyään muutamien askelien päähän härkä syöksyi koiran kimppuun, joka väisti ahdistajaansa, tehden itse sitten vuorostaan hyökkäyksen, ja niin jatkui kamppailua, kunnes taistelijat olivat loitonneet jonkun matkan päähän omenapuusta.
Jack valmistautui viipymättä pakenemaan, mutta kovaksi onneksi taistelu suoritettiin saman pensasaidan puolella, josta Jack oli päässyt puutarhaan. Välipä siitä, tuumi Jack, jokaisessa kentässä on kaksi laitaa, ja vaikka toinen pensasaita liittyikin puutarhaan lähellä taloa, ei valitsemisen varaa ollut.
"Joka tapauksessa", päätti Jack, "yritän".
Lipuessaan pitkin puunrunkoa maahan Jack kuuli kamalan mörähdyksen; härkä oli puskenut koiraa, joka oli parhaillaan korkealla ilmassa, ja Jack näki sen putoavan pensasaidan toiselle puolelle ja härkä juhli voittoaan torventörähdyksellä. Silloin Jack oivalsi päässeensä eroon vartijastaan, solahti maahan saakka ja lähti livistämään.
Jackin onnettomuudeksi härkä näki hänet, ja voiton kiihoittamana se heti päästi uuden mörähdyksen ja syöksyi Jackin jälkeen. Jack havaitsi vaaransa, ja pelko lainasi hänelle siivet; hän ei lentänyt ainoastaan puutarhan halki, vaan myöskin noin viisi jalkaa korkean pensasaidan ylitse samalla hetkellä, kun härkä upotti siihen päänsä.
Katso eteesi, ennenkuin hyppäät, lausuu vanha sananlasku. Jos Jack olisi niin tehnyt, olisi se ollut parempi, mutta koska filosofimme menettelyn lievennykseksi voidaan esittää pakottavia syitä, emme virka siitä sen enempää, vaan mainitsemme vain, että aidan toiselle puolen jouduttuaan Jack huomasi pudonneensa pieneen mehiläissiirtolaan ja kaataneensa kaksi pesää, joiden mehiläiset olivat kiukuissaan moisesta tunkeutumisesta. Ja tuskin Jack oli ehtinyt nousta jälleen pystyyn, ennenkuin ne jo kiivaasti pistelivät häntä kaikilta tahoilta.
Jack ei voinut muuta kuin juosta, minkä jaksoi, mutta mehiläiset lensivät nopeammin kuin hän jaksoi juosta, ja Jack oli mielipuolena kivusta, kun hän puolittain sokeana kompastui kaivon muurattuun kehykseen. Jack ei jaksanut pidättyä putoamasta kaivoon, mutta hän tarttui kaivon rautaiseen ketjuun, joka osui vasten hänen kasvojaan.
Jack suistui kuiluun, vintturi pyöri vinhasti ympäri, ja laskeuduttuaan huimaa vauhtia neljäkymmentä jalkaa sankarimme huomasi olevansa vedessä, eivätkä mehiläiset häntä enää kiusanneet. Joko ne hänen putoamisensa tähden olivat häipyneet hänen jäljiltään tai tunnetusti älykkäinä hyönteisinä tunnustivat oikeaksi sen sananlaskun, että kaivot on jätettävä rauhaan. Nyt ei Jackilla joka tapauksessa ollut muita kumppaneita kuin totuus.
Jack nousi sukelluksistaan ja tarttui nuoraan, johon sangon ketju oli kiinnitetty – se oli koko pituudeltaan kiertynyt pois vintturista, ja Jack saattoi niin ollen sen avulla pitää päätänsä vedenpinnan yläpuolella. Muutamien sekuntien kuluttua Jack tunsi jotakin jalkojensa alla; se oli sanko, joka oli noin kaksi jalkaa vedenpinnan alapuolella. Jack pisti siihen jalkansa, ja olo tuntui hänestä sangen mukavalta, sillä mehiläisten pistosten ja härän kanssa suorittamansa helteisen kilpajuoksun jälkeen vesi tuntui perin viileältä ja virkistävältä.
"Joka tapauksessa", mietti Jack, "jollei härkää olisi ollut, olisi koira vartioinut minua, ja sitten olisin saanut löylytyksen maanviljelijältä. Mutta jollei toisaalta olisi ollut härkää, en olisi tipahtanut mehiläispesien päälle. Ja ilman mehiläisiä en olisi pudonnut kaivoon. Ja ilman ketjua olisin hukkunut. Sellainen on ollut tapahtumaketju, ja kaikki sentähden, että halusin syödä omenan. Olen kuitenkin päässyt eroon maanviljelijästä ja koirasta ja härästä ja mehiläisistä – kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä. Mutta miten pahuksessa pääsen pois tästä kaivosta? Koko luomakunta näyttää olevan yhdessä juonessa ihmisoikeuksia vastaan. Kuten isä mainitsi, tämä on rautaista aikaa, ja tässä minä nyt roikun rautaisen ketjun varassa."
Olemme esittäneet Jackin yksinpuhelun kokonaisuudessaan, koska se osoittaa, ettei Jack ollut typerä, vaikka hänessä olikin hieman filosofia. Ja sellainen mies, joka pystyi sillä tavalla järkeilemään syistä ja seurauksista ollessaan kaivon pohjalla kaulaansa myöten vedessä, osoitti olevansa aika maltillinen. Mutta joskin Jackin ajatustapa oli isän filosofian vaikutuksesta vääntynyt hiukan kieroksi, oli se kuitenkin kyllin voimakas ja joustava tervehtyäkseen hyvissä ajoin. Jos Jack olisi ollut tavallinen henkilö, emme mitenkään olisi valinneet häntä sankariksemme.
SEITSEMÄS LUKU
Jack pohtii asioita perin viisaasti ja tekee sangen ajattelemattoman päätöksen.
Meidän täytyy joka tapauksessa myöntää, että joskin kaivo saattaa joskus ahdistuksen hetkinä olla turvapaikka, ei se suinkaan ole tarkoitettu pitkäaikaiseksi oleskelupaikaksi – niin mietti Jack. Hänen oltuaan siellä viitisentoista minuuttia hänen hampaansa kalisivat vastakkain, ja hänen jäsenensä tutisivat; hänen ruumiinsa alkoi läpeensä puutua, ja hänestä oli jo aika huutaa apua, mitä hän aluksi ei halunnut tehdä, koska hän luuli kaivosta päästyään joutuvansa uhmailemaan maanviljelijän ja hänen perheensä suuttumusta.
Virittäessään leukapieliään luikkausta varten Jack tunsi ketjuja vedettävän ylöspäin, ja hän kohosi vähitellen vedestä. Aluksi hän kuuli valitettavan sangon painoa, mikä ei häntä hämmästyttänyt; sitten hän kuuli kahden henkilön tirskuntaa ja naurua, ja pian senjälkeen hän nousi ylöspäin ripeästi. Vihdoin hänen päänsä pisti esille matalan kehyksen takaa, ja hän oli ojentamaisillaan kätensä tarttuakseen siihen kiinni, kun vintturia vääntävät henkilöt näkivät hänet. Viimemainitut olivat tukeva maanviljelystyöläinen ja palvelustyttö.
"Kiitoksia", äänsi Jack.
Ei milloinkaan pitäisi liian hätäisesti ehättää kiittämään. Tyttö kirkaisi ja hellitti vivun, eikä säikähtänyt mies pitänyt sitä kiinni. Se kirposi hänen otteestaan, pyörähti ympäri, iski häntä leuan alle ja paiskasi hänet kumoon. Ja ennenkuin kiitokset olivat kunnolleen luiskahtaneet Jackin huulilta, putosi hän jälleen salamannopeasti kaivon pohjalle. Onnekseen Jack ei vielä hellittänyt käsistään ketjua, sillä muutoin hän olisi kolhiutunut kaivon seinämiin ja saanut surmansa. Asiain näin ollen hän vain sai uuden kylvyn ja pääsi minuutin tai parin kuluttua entiseen asemaansa.
"Tämäpä vasta hupaista", ajatteli Jack painaessaan märän hattunsa uudelleen päähänsä. "Missään nimessä he eivät nyt voi väittää, etteivät he tiedä asiasta mitään; heidän täytyy tietää minun olevan täällä."
Tällä välin tyttö juoksi keittiöön ja heittäytyi tuolille, josta hän pyörtyneenä kierähti uuniin eteen lattialle kohoamaan sijoitetuille, paistamista odottaville taikinakeoille.
"Hyväinen aika! Mikä on hätänä, Susan?" huudahti talon emäntä. "Hoi, – missä on Mary missä on John? Voi minun päiviäni, leiväthän muuttuvat kaikki pannukakuiksi."
John tuli pian jäljessä, pitäen kädellään alaleukaansa, näyttäen hyvin kaamealta ja pelästyneeltä kahdestakin syystä, ensiksi sentähden, että hän luuli leukaluunsa murtuneen, ja toiseksi, koska hän luuli nähneensä pirun.
"Armias taivas! Mikä on hätänä?" huudahti emäntä taaskin. "Mary, Mary, Mary!" kirkui hän, alkaen itsekin pelätä, sillä vaikka hän kuinka ponnisteli, ei hän jaksanut nostaa Susania pois taikinavuoteelta, jossa tyttö virui tajuttomana ja lyijynraskaana. Kuultuaan emäntänsä äänekkäät huudot Mary saapui paikalle, ja yhteisvoimin he nostivat Susanin lattialta, mutta leipien kohoamisesta ei enää ollut lainkaan toiveita.
"Minkätähden ette tule tänne auttamaan Susania, John?" kivahti Mary.
"Oi-joi-voi!" kuului Johnin koko vastaus, sillä hän oli jo saanut kyllikseen Susanin auttamisesta ja niin sanoaksemme edelleenkin piteli päätänsä käsissään. "Mikäs täällä on hätänä, emäntä?" tiedusti isäntä, joka astui sisälle. "Mikä ihme Susania vaivaa? Ja mikäs sinun on?" jatkoi isäntä, kääntyen Johnin puoleen. "Tulimmainen, kaikki näyttää menevän vikaan tänä siunattuna päivänä. Ensinnäkin varastetaan kaikki omenat – sitten on kaikki mehiläispesät kaadettu mullin mallin puutarhassa – sitten on härkä puskenut Caesarin kyljen auki – sitten on härkä murtautunut pensasaidan lävitse ja pudonnut mutakuoppaan – ja kun nyt tulen noutamaan apua saadakseni kiskotuksi sen sieltä, on täällä nainen kuolleen näköisenä, ja John näyttää siltä kuin olisi nähnyt pahan hengen."
"Oi-joi-voi!" vahvisti John, nyökäten perin merkitsevästi.
"Tekisi mieli uskoa pirun päässeen valloilleen tänään. Miten asia oikein on, John? Oletko sinä sen nähnyt, ja onko Susankin nähnyt sen?"
"Oi-joi."
"Joka tapauksessa hän on siis sulkenut suusi, enkä olisi uskonut paholaisenkaan siihen pystyvän – sinusta emme saa mitään irti. Tuleeko tuo tyttö tajuihinsa?"
"Kyllä, kyllä, hän voi nyt jo paremmin. Susan, mikä on hätänä?"
"Voi, voi, madam, kaivo, kaivo –"
"Kaivo! Siellä kai on jotakin vinossa. No niin, menenpä katsomaan."
Isäntä kiiruhti kaivolle, huomasi sangon olevan kaivossa ja kaiken köyden olevan alhaalla, katsahti ympärilleen ja vilkaisi sitten kaivoon. Jack, joka oli käynyt hyvin maltittomaksi, oli jonkun aikaa katsellut ylöspäin, odottaen apua, jonka hän olisi toivonut saapuvan pikemmin. Isännän pyöreät kasvot osittain pimensivät hänen näköalaansa rajoittavaa pyöreää kehää samoin kuin Jupiterin kuut joskus pimentävät sen kiertotähden pintaa, jonka ympäri ne kiertävät.
"Täällä olen", huusi Jack. "Nostakaa minut pian ylös, sillä muutoin kuolen."
Jackin puhe olikin totta, sillä hän oli ihan menehtynyt oltuaan niin kauan kaivossa, vaikka hänen rohkeutensa ei ollutkaan vielä pettänyt.
"Tulimmainen, kaivoonhan on joku pudonnut", päivitteli maanviljelijä. "Tämähän on vasta onnettomuuksien päivä. No niin, kristitty ihminen tulee nostaa kaivosta, ennenkuin härkä nostetaan mutakuopasta, ja niin lähdenkin noutamaan miehiä."
Hyvin lyhyessä ajassa oli mutakuopan ympärille kerääntyneet miehet tuotu kaivolle.
"Hoi, kaivossaolija, pitäkää nyt kiinni!"
"Olkaa huoletta!" luikkasi Jack.
Vintturi alkoi kiertyä, ja taaskin Jack sai silmäillä laajaa näköpiiriä. Heti hänen ehdittyään kaivon reunalle kiskoivat miehet hänet kehyksen ylitse ja laskivat hänet maahan, sillä Jackin voimat olivat ehtyneet.
"Mutta sehän on, tulimmainen, sama poika, joka oli omenapuussani", huudahti maanviljelijä. "Mutta olkoonpa kuka tahansa, hänen ei tarvitse kuolla muutamien omenain varkaudesta. Nostakaa hänet maasta, miehet, ja kantakaa hänet taloon – hän on kuolemaisillaan viluun, eikä ihmekään."
Maanviljelijä meni edellä, ja miehet kantoivat Jackin sisälle, missä isäntä antoi hänelle lasin paloviinaa. Se elvytti hänen verenkiertoaan, ja vähän ajan kuluttua hän oli jälleen hyvässä kunnossa.
Kun Jack oli lyhyen keskustelun aikana kertonut kaikki, mitä oli tapahtunut, tiedusti isäntä:
"Entä mikä onkaan nimenne?"
"Nimeni on Easy", vastasi Jack.
"Mitä! Oletteko Forest Hillissä asuvan herra Easyn poika?"
"Kyllä."
"Vietävä, hänhän on isäntäni ja aika hyvä isäntä onkin – minkätähden ette ilmoittanut sitä ollessanne puussa? Olisitte saanut poimia puutarhan kaikki hedelmät ihan nurkumatta."
"Hyvä herra", virkkoi Jack, joka oli juonut toisen lasin paloviinaa ja oli jälleen sangen puhelias, "pitäkää tätä varoituksena ja kuunnelkaa aina vastaisuudessa, milloin joku haluaa pohtia jotakin asiaa kanssanne! Jos olisitte odottanut, olisin ihan kumoamattomasti todistanut teille, ettei teillä ollut sen enempää oikeutta omenoihin kuin minullakaan. Mutta te ette halunnut kuulla perustelujani, eikä asioita pohtimatta milloinkaan päästä selville totuudesta. Noudatitte koiranne, jota härkä raateli – härkä katkaisee jalkansa mutakuopassa – mehiläispesät on kaadettu, ja te menetätte kaiken hunajanne – renkinne John katkaisee leukaluunsa, – palvelijattarenne Susan pilaa kaikki leivät – ja minkätähden? Sentähden, ettette sallinut minun perustella kantaani."
"No niin, lienee totta, herra Easy, että kaikki nämä vahingot kenties sattuivat sentähden, etten sallinut teidän perustella kantaanne, vaikka en osaa kuvitella, miten voisitte todistaa minulle, etteivät omenat ole minun, kun olen vuokrannut puutarhan isältänne. Mutta tarkastetaanhan nyt teidän puoltanne tästä jutusta, enkä minä käsitä, miten teidän asemanne olisi paljoakaan parempi. Kapuatte puuhun saadaksenne muutamia omenia, vaikka teillä on yllin kyllin rahaa ostaaksenne niitä, jos haluatte – teitä pitää koira siellä – härkä on vähällä puskea teitä – teitä pistelevät mehiläiset, ja saatte kylvyn kaivossa, joten olette vähällä saada surmanne kymmenkunta kertaa, ja kaikki se muutamien omenien vuoksi, joiden arvo ei ole kahta pennyä."
"Se on kaikki ihan totta, hyvä mies ", myönsi Jack, "mutta unohdatte minun filosofina puolustaneen ihmisoikeuksia".
"No niin, tätä ennen en ole aavistanutkaan, että omenia varastavaa poikaa nimitetään filosofiksi syyttäessämme siitä me nimitämme sitä näpistelyksi. Ja mitä tulee ihmisoikeuksiin, en käsitä, miten niitä voisi puolustaa tekemällä väärin."
"Te ette ymmärrä asiaa, isäntä."
"Niin, en ymmärräkään – ja lienen liian vanha sitä oppiakseni, nuori herra Easy. Minulla ei ole muuta sanomista kuin se, että mielihyvin saatte ottaa puutarhan kaikki omenat, jos haluatte, ja jos mieluummin haluatte, kuten minusta näyttää, varastaa niitä pyytämättä niitä, mitä en osaa muutoin selittää kuin sen lauseen nojalla, että 'varastettu hedelmä on makein', mainitsen vain antavani määräyksen, ettei teitä saa häiritä. Rattaani ovat ovella, nuori herra Easy, ja palvelijani kyyditsee teidät kotiinne. Kertokaa isällenne kunnioittavat terveiseni ja vakuuttakaa hänelle minun pahoittelevan sitä, että putositte kaivoomme."
Koska Jackia miellytti paljoa enemmän vuode kuin väitteleminen, toivotti hän maanviljelijälle hyvää yötä ja salli palvelijan kyyditä hänet kotiin.
Nyt kun hänen verenkiertonsa oli vilkastunut ennalleen, oli mehiläisten pistojen aiheuttama kipu niin tuskallinen, ettei hän suinkaan ollut pahoillaan tavatessaan tohtori Middletonin juomassa teetä hänen isänsä ja äitinsä seurassa. Jack kertoi vain kovaksi onnekseen kaataneensa mehiläispesän ja saaneensa paljon pistoksia. Hän säästi koko tarinan sopivampaan tilaisuuteen. Tohtori Middleton määräsi lääkkeitä Jackille, mutta tartuttuaan hänen käteensä tohtori huomasi, että hänessä oli kova kuume, mikä päivän tapahtumien jälkeen ei ollutkaan kummastuttavaa. Jackin suonta iskettiin, ja hän pysytteli vuoteessaan viikon päivät, joiden kuluttua hän oli ennallaan. Mutta sinä aikana Jack oli ajatellut hyvin vakavasti ja tehnyt päätöksensä.
Mutta meidän pitää mainita eräs niihin aikoihin sattunut tapaus, josta Jackin päätös otaksuttavasti johtui. Palattuaan mainittuna iltana kotiin Jack tapasi isänsä ja tohtori Middletonin seurassa istumassa kapteeni Wilsonin, joka oli perheen eräänlainen serkku ja vain silloin tällöin kävi heidän luonansa, koska hän asui jonkun matkan päässä; ja kun hänellä oli vaimo ja lukuisa perhe eikä nykyään vakinaista tointa, ei hänen kannattanut kuluttaa edes kengänpohjanahkaa pelkillä kunnioituskäynneillä.
Hän oli tullut pyytämään apua herra Easyltä. Hänen oli onnistunut hankkia itselleen määräys sotalaivastoon kuuluvan korvetin komentajaksi (sillä hän oli kuninkaan palveluksessa), mutta hänellä ei ollut varoja ostaa itselleen varusteita, jollei hän olisi jättänyt vaimoaan ja perhettään pennittömiksi. Hän tuli senvuoksi pyytämään herra Easyä lainaamaan muutamia satoja puntia siihen saakka, kunnes hän saalisrahoillaan voisi maksaa ne takaisin. Herra Easy ei mitenkään tahtonut evätä sellaista pyyntöä, ja kun hänellä oli aina runsaasti joutavia rahoja pankkiirinsa hallussa, kirjoitti hän tuhannen punnan suuruisen maksuosoituksen, jonka hän antoi kapteeni Wilsonille, pyytäen häntä suorittamaan rahat takaisin vasta sitten, kun se hänelle hyvin sopisi.
Kapteeni Wilson kirjoitti velkakirjan, luvaten maksaa velkansa ensimmäisistä saalisrahoistaan, mutta niin sitova kuin sellainen lupaus lieneekin kunnianmiehestä, oli se lain kannalta melkein yhtä arvokas kuin jos hän olisi luvannut maksun silloin, "kun lehmät tulevat kotiin". Asia oli juuri päätetty, ja kapteeni Wilson oli herra Easyn seurassa palannut vierashuoneeseen, kun Jack tuli kotiin retkeltään.
Jack tervehti kapteeni Wilsonia, jonka hän oli jo kauan tuntenut. Mutta kuten olemme jo maininneet, vaivasivat häntä niin ankarat kivut, että hän pian poistui huoneesta tohtori Middletonin seurassa ja pani maata.
Viikon aikana ehtii jopa kuusitoistavuotias poikakin paljon miettiä, vaikka siinä iässä meillä ei olekaan paljon halua ajatella. Mutta Jack oli vuoteessaan, hänen silmänsä olivat mehiläisten pistoista niin pahasti turvonneet, ettei hän voinut lukea eikä muullakaan tavoin huvittaa itseään; ja hänestä olivat hänen omat ajatuksensa paremmat kuin häntä hoitavan Sarahin lavertelut. Niinpä Jack mietti, ja hänen aatoksiensa tuloksen esitämme lukijalle pian.
Jack nousi vuoteestaan kahdeksantena päivänä, tullen alakertaan seurustelusaliin. Sitten hän kertoi isälleen yksityiskohtaisesti hänelle sattuneista seikkailuista, jotka olivat pakottaneet hänet turvautumaan vuoteeseen.
"Kuten näet, Jack", huomautti hänen isänsä, "on asian laita ihan niinkuin sinulle puhuin: niinsanottu yhteiskunnallinen sovinnaisuus on siveellisesti turmellut maailman niin perinpohjaisesti, ja sitä tukeva rintama on sen nojalla, että osa vääryydellä anastetusta omaisuudesta luovutetaan loppuosan turvaamiseksi, niin voimakas, että jokaisen, joka sitä vastustaa, täytyy olla valmis viettämään marttyyrinelämää. Mutta ennenkuin mikään totuus, vaikkapa kuinkakin ylevä, saavuttaa hyväksymisen, tarvitaan aina marttyyrejä, ja samoin kuin Abraham, jota olen aina pitänyt suurena filosofina, olen minäkin valmis uhraamaan ainoan poikani niin ylevän asian hyväksi."
"Se kaikki on ihan paikallaan sinun kannaltasi, isä, mutta meidän täytyy hieman pohtia tätä kysymystä. Jos sinä oletkin yhtä suuri filosofi kuin aikoinaan Abraham, en minä ole yhtä velvollisuudentuntoinen poika kuin Iisakki, jonka sokea totteleminen mielestäni oli jyrkästi ristiriidassa sinun ihmisoikeusoppiesi kanssa. Mutta muutamin sanoin lausuttuna on asia seuraava. Julistaessani sinun filosofiaasi minulta on niin lyhyessä ajassa kuin kahdessa päivässä ryöstetty onkimani kalat, onkivapani ja siimani – minua on ryvetetty kalalammikossa – minua on säikyttänyt verikoira, niin että järkeni on ollut menemäisillään sekaisin – minut on härkä ollut vähällä tappaa – minua ovat mehiläiset pistelleet, niin että olen ollut kuolemaisillani – ja olen kahdesti pudonnut kaivoon.
– Jos kaikki se ehtii tapahtua kahdessa päivässä, niin mitä minun täytyy odottaa kokonaisessa vuodessa? Tuntuu hyvin epäviisaalta koettaa enää käännyttää ketään, sillä maalla elävät ihmiset näyttävät päättäneen olla kuuntelematta järkisyitä ja perusteluja. Mutta mieleeni on johtunut, että vaikka kaikki maa näyttääkin olevan näin rikollisesti jaettu muutamien harvojen kesken, ulapat ainakin ovat kaikkien omaisuutta. Ei kukaan vaadi omakseen osuuttaan merestä – jokainen saa siellä kyntää mielensä mukaan, eikä häntä silti pidetä tungeksijana. Ei edes sota tee tässä suhteessa erotusta; jokainen saa liikkua merellä mielensä mukaan, ja jos vastustajat kohtaavat siellä toisensa, taistelevat he puolueettomalla alueella.
– Siispä todennäköisesti ainoastaan valtamereltä löydän sitä tasa-arvoa ja niitä ihmisoikeuksia, jotka niin kiihkeästi haluaisimme saada voimaan maalla; ja sentähden olen päättänyt, etten enää lähde kouluun, jota inhoan, vaan merelle levittämään mielipiteitämme voimieni ja kykyjeni mukaan."
"En voi ottaa sitä kuuleviin korviinikaan, Jack. Ensinnäkin sinun tulee palata kouluun; ja toiseksi sinä et saa lähteä merelle."
"Siispä, isä, en voi muuta kuin ilmoittaa vannovani ihmisoikeuksien kautta, etten tahdo palata kouluun, vaan tahdon lähteä merille. Kuka ja mikä minua estäisi? Enkö ole syntynyt omaksi herrakseni? Onko kenelläkään oikeutta komennella minua, ikäänkuin en olisi hänen vertaisensa? Eikö minulla ole yhtä hyvä oikeus saada osani merestä kuin kenellä kuolevaisella tahansa? Vaadin täydellistä tasa-arvoa", jatkoi Jack, polkien oikealla jalallaan lattiaa.
Mitä herra Easy olisi voinut esittää vastaukseksi? Hänen täytyi joko filosofina uhrata teoriansa tai isänä uhrata poikansa. Kaikkien filosofien tapaan hän uhrasi mieluummin sen, jota hän piti vähemmän tärkeänä, nimittäin poikansa; mutta tehkäämme hänelle oikeutta – hän teki sen huokaisten.
"Jack, jos niin haluat, pääset merille."
"Niin tietysti", vastasi Jack voittajan näköisenä, "mutta kenen komennuksessa? Mieleeni johtui, että kapteeni Wilson sai äskettäin laivan komennukseensa, ja haluaisin lähteä purjehtimaan hänen johdollaan."
"Kirjoitan hänelle", lupasi herra Easy murheellisesti, "mutta olisin halunnut ensin tunnustella hänen päätänsä".
Ja niin asia järjestettiin.
Kapteeni Wilsonin vastaus oli tietenkin myönteinen, ja hän vakuutti kohtelevansa Jackia kuten omaa poikaansa.
Sankarimme nousi isänsä hevosen selkään ja ratsasti Bonnycastlen puheille.
"Aion lähteä merille, herra Bonnycastle."
"Se on parasta, mitä voitte tehdä", vastasi Bonnycastle.
Sankarimme kohtasi tohtori Middletonin.
"Aion lähteä merille, tohtori Middleton."
"Se on paras temppu, minkä voitte tehdä", vastasi tohtori.
"Aion lähteä merille, äiti", lausui John.
"Merillekö, John, merillekö? Ei, ei, rakas John, sinä et lähde merille", vastasi rouva Easy kauhistuneena.
"Kyllä, kyllä minä lähden. Isä suostui siihen ja vakuutti hankkivansa sinun suostumuksesi."
"Minun suostumukseni! Voi, rakas, rakas poikani!"
Ja rouva Easy itki haikeasti, kuten lapsiaan sureva Rakel itki.
KAHDEKSAS LUKU
Herra Easy saa ensimmäisen opetuksensa hänen majesteettinsa palveluksessa osoitettavasta innosta.
Koska aikaa ei ollut hukattavana, sanoi sankarimme varsin pian jäähyväiset isänsä majalle, kuten sanontatapa kuuluu, ja matkusti Portsmouthiin. Kun Jackilla oli runsaasti rahaa ja hänestä oli perin hauska olla oma herransa, ei hän kiiruhtanut laivaansa, ja viisi tai kuusi hieman huonomaineista kumppania, jotka joko Jack oli jostakin tavannut tai jotka olivat tavanneet Jackin ja jotka elivät hänen kustannuksellaan, kehoittivat vakavasti häntä jättämään laivaanmenon ihan viimeiseen hetkeen.
Koska tämä neuvo sattui olemaan sopusoinnussa Jackin oman mielipiteen kanssa, oli sankarimme Portsmouthissa kolme viikkoa, ennenkuin kukaan tiesi mitään hänen saapumisestaan. Mutta vihdoin kapteeni Wilson sai herra Easyltä kirjeen, josta hän sai tietää Jackin lähteneen kotoa mainitsemanamme aikana, ja hän käski ensimmäisen luutnanttinsa suorittaa tiedusteluja, koska hän pelkäsi Jackille sattuneen jonkun tapaturman.
Sawbridge, ensimmäinen luutnantti, sattui samana iltana menemään maihin viimeisen kerran, ennenkuin laiva lähtisi purjehtimaan, ja pistäytyi "Sinisissä patsaissa", "Georgessa" ja "Fountain"-majatalossa kysymässä, oliko niihin saapunut herra Easy-nimistä miestä.
"On kyllä", vastasi "Fountainin" tarjoilija. "Herra Easy on asunut täällä jo kolme viikkoa."
"Niinkö, tulimmainen?" karjaisi Sawbridge harmistuneena kuten ainakin ensimmäinen luutnantti, jolta merikadetti on petollisesti riistetty kolmeksi viikoksi. "Missä hän on? Kahvilan puolellako?"
"Eihän toki, sir", torjui tarjoilija. "Herra Easyn hallussa ovat toisen kerroksen julkisivun huoneet."
"No, opastakaa minut sitten toiseen kerrokseen!"
"Saanko tiedustaa nimeänne, sir?" kysyi tarjoilija.
"Ensimmäiset luutnantit eivät lähetä ilmoittamaan tulostaan kadeteille", tokaisi Sawbridge. "Hän saa pian tietää, kuka olen."
Tämän vastauksen jälkeen tarjoilija asteli yläkertaan Sawbridgen seuraamana ja sysäsi oven auki.
"Eräs herrasmies haluaa tavata teitä, sir", ilmoitti tarjoilija.
"Pyytäkää häntä sisälle!" käski Jack. "Ja, tarjoilija, muistakaa laittaa niin, että grogi on hieman parempaa kuin eilen! Olen kutsunut luokseni päivälliselle vielä kaksi herrasmiestä lisää."
Tällä välin oli Sawbridge, joka ei ollut virka-asussaan, astunut sisälle. Huoneessa oli Jack yksin, ja päivällinen oli katettu mahdollisimman komeasti kahdeksalle hengelle, ruokalajeja oli runsaanlaisesti jopa tämänkin majatalon ateriaksi, ja kaikki samoin kuin itse huonekin sopi Sawbridgen mielestä paljoa paremmin ylikomentajalle kuin korvetin merikadetille.
Sawbridge oli hyvä upseeri, joka oli ansioittensa nojalla kohonnut nykyiseen arvoonsa; hän oli nimittäin palvellut seitsemänkolmatta vuotta, eikä hänellä ollut muita tuloja kuin palkkansa. Hän oli hieman myrtynyt palveluksessa ja tunsi varmasti vastenmielisyyttä hyväsukuisia nuoria miehiä kohtaan, joita nyt tuli tulvimalla laivastoon – ja hänellä oli siihen jonkun verran syytäkin, koska hän huomasi ylenemismahdollisuuksiensa pienenevän sitä mukaa kuin tulijain lukumäärä lisääntyi. Hän oli sitä mieltä, että sitä mukaa kuin kadettien ulkoasu kävi puhtaammaksi ja hienommaksi, sitä kelvottomammiksi he muuttuivat. Helppo on senvuoksi kuvitella, että hänen sisunsa kuohahti hänen nähdessään tällaista rehentelyä ja loisteliaisuutta pojassa, joka pian säikkyisi ja jonka olisi pitänyt jo kolme viikkoa säikkyä hänen otsansa rypistymistä. Siitä huolimatta Sawbridge oli hyväsydäminen mies, vaikkakin hän vähän kadehti ylellisyyttä, johon hän itse ei voinut ajatellakaan antautua.
"Saanko kysyä", alkoi Jack, joka muita puhutellessaan aina esiintyi huomattavan kohteliaasti ja säädyllisesti, "millä tavoin voin palveilla teitä?"
"Kyllä, sir, kyllä saatte – lähtemällä heti laivaanne. Entä saanko minä vuorostani tiedustaa, mistä syystä olette viipynyt maissa kolme viikkoa tulematta laivaan?"
Tähän Jack, joka ei ollut kovin ihastunut Sawbridgen käskevään sävyyn ja joka oli vastauksen aikana istuutunut, pannut jalkansa ristiin ja nyt hypisteli kellonsa kultaisia periä, vastasi oltuaan hetkisen vaiti hyvin kylmästi:
"Entä, suvainnette, kuka te olette?"
"Kukako minä olen, sir?" huudahti Sawbridge, ponnahtaen tuoliltaan. "Nimeni on Sawbridge, sir, ja olen Harpyn ensimmäinen luutnantti. Nyt, sir, olette saanut vastauksenne."
Sawbridge, joka oletti ensimmäisen luutnantin nimen herättävän kauhua syyllisessä kadetissa, heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja otti kasvoilleen tärkeän näköisen ilmeen.
"Se, etten tunne laivaston olosuhteita, ei tosiaankaan salli minun arvata, sir", vastasi Jack, "mikä asema teillä oikein on laivassa, mutta jos saan päätellä käytöksestänne, on teillä aika suuret luulot itsestänne".
"Kuulkaahan, nuori mies, ette kenties tiedä, mikä henkilö ensimmäinen luutnantti on, ja käyttäytymisenne nojalla pidän varmana, ettette sitä tiedä. Mutta olkaa varma siitä, että sangen pian opetan teidät sen tietämään. Tällä kertaa, sir, vaadin jyrkästi teitä heti lähtemään laivaan."
"Ikävä kyllä en voi täyttää teidän perin kohtuullista pyyntöänne", torjui Jack kylmästi. "Lähden laivaan silloin kuin se minulle sopii, ja pyydän, ettette enempää vaivautuisi minun tähteni."
Senjälkeen Jack soitti kelloa; oven takana kuunnellut tarjoilija astui viipymättä huoneeseen, ja ennenkuin Sawbridge, joka Jackin nenäkkyyden tähden oli ällistyksestä mykistynyt, ehti vastata mitään, lausui Jack: "Vahtimestari, opastakaa tämä herra alakertaan!"
"Kautta sodanjumalan!" kivahti ensimmäinen luutnantti. "Mutta pian minä opastan teidät veneelle, nuori lintuseni. Ja kun kerran saan teidät varmasti laivaan, opetan teidät tietämään, mikä on merikadetin ja ensimmäisen luutnantin välinen erotus."
"En voi tunnustaa muuta kuin tasa-arvoisuuden, sir", vastasi Jack. "Olemme kaikki syntyneet tasa-arvoisiksi – uskon teidän sen myöntävän."
"Tasa-arvoisuus – hitto soikoon, luulenpa teidän ottavan laivan komennukseenne. Mutta tietämättömyyttänne, sir, valistetaan hieman vähitellen. Lähden nyt kertomaan käytöksestänne kapteeni Wilsonille; ja sanon teille suoraan, että jollette ole laivassa tänä iltana, lähetän huomenaamulla päivän koittaessa kersantin ja ryhmän merisotilaita teitä noutamaan."
"Saatte uskoa minunkin varmasti mainitsevan kapteeni Wilsonille, sir", vastasi Jack, "pitäväni teitä kovin riidanhaluisena, nenäkkäänä miekkosena ja pyytäväni, ettei hän sallisi teidän jäädä laivaan. Olisi perin epämukavaa olla samassa laivassa noin karkeasti esiintyvän öykkärin kanssa."
"Hänen täytyy olla hullu – pähkähullu", huudahti Sawbridge, jonka hämmästys voitti hänen harminsakin. "Hullu kuin maaliskuinen jänis – jumaliste."
"Ei, sir", torjui Jack, "en ole hullu, vaan filosofi".
"Mikä?" kivahti Sawbridge. "Tulimmainen, entä mikä vielä? No niin, hyvä kujeilija, sen parempi teille, panen filosofianne koetukselle."
"Juuri senvuoksi, sir", selitti Jack, "olenkin päättänyt lähteä merille. Ja jos te jäätte laivaan, toivon saavani pohtia kanssanne sitä asiaa ja käännyttää teidät kannattamaan tasa-arvoisuuden ynnä ihmisoikeuksien totuuksia."
"Kautta Jumalan, joka meidät molemmat loi, käännytän teidät pian noudattamaan sotalain kuuttaneljättä pykälää – jos nimittäin jäätte laivaamme. Mutta nyt lähden kapteenin puheille selostamaan käytöstänne, sir, ja jätän teidät nauttimaan päivällisestänne niin hyvällä ruokahalulla kuin saatatte."
"Sir, olen teille äärettömän kiitollinen. Mutta teidän ei tarvitse olla huolissanne ruokahalustani. Olen vain pahoillani siitä, että vaikka kuuluttekin samaan laivaan kuin minä, en voi, koska haluan olla oikeudenmukainen odottamilleni nuorille herrasmiehille, pyytää teitä seuraamme. Toivotan teille hyvin hauskaa aamua, sir."
"Olen ollut palveluksessa kaksikymmentä vuotta", karjui Sawbridge, "ja tulimmainen – mutta hän on hullu –, täydelleen sekapäinen, pähkähullu". Ja ensimmäinen luutnantti syöksyi pois huoneesta.
Myöskin Jack oli hiukan hämmästynyt. Jos Sawbridge olisi saapunut puettuna virka-asuun, olisi asian laita saattanut olla toisin, mutta se, että yksinkertaisen näköinen mies, jolla oli mustat viikset, takkuinen tukka, vanha sininen takki ja keltaiset, kasmirikankaiset liivit, rohkeni puhutella häntä sillä tavoin, oli tuiki käsittämätöntä. Hän sanoi minua hulluksi, mietti Jack, kerronpa kapteeni Wilsonille, mitä mieltä olen hänen luutnantistaan. Kohta senjälkeen päivällisseurue saapui, ja pian Jack unohti koko jutun.
Tällä välin Sawbridge kävi kapteenin asunnossa ja tapasi hänet kotoa. Hän esitti täysin totuudenmukaisen selostuksen kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja lopuksi perin suuttuneena vaati, että sankarimme Jack joko heti erotettaisiin laivasta tai haastettaisiin sotaoikeuteen.
"Seis, Sawbridge", keskeytti kapteeni Wilson. "Istuhan! Kuten herra Easy sanoo, meidän tulee pohtia tätä kysymystä, ja sitten jätän sen parempien tunteittesi varaan. Mitä tulee sotaoikeuteen, siitä ei koituisi mitään hyvää, sillä ensinnäkään ei herra Easy ole vielä liittynyt laivamme miehistöön, ja toiseksi hänen ei voida otaksua tietäneen, että olit ensimmäinen luutnantti tai edes upseeri, koska menit hänen luoksensa siviiliasussa." "Se on totta", myönsi Sawbridge. "En lainkaan muistanut sitä."
"Mitä sitten tulee siihen, että erottaisimme hänet, tai oikeammin siihen, ettemme sallisi hänen tulla laivaamme, ota huomioon, että herra Easy on kasvatettu maaseudulla ja ettei hän ole ehkä eläissään nähnyt laajempaa vettä kuin kenties jonkun kalalammikon. Ja mitä tulee laivastopalvelukseen ja sen luonteeseen, luulen hänen olevan siitä yhtä tietämättömän kuin vajaan vuoden vanha lapsi on – epäilenpä, tietääkö hän, minkä arvoinen luutnantti on, eikä hänellä varmastikaan voi olla aavistustakaan ensimmäisen luutnantin vallasta, päättäen siitä, miten hän sinua kohteli."
"Niin luulisin", yhtyi Sawbridge kuivasti.
"Minun mielestäni ei niin ollen käyttäytymistä, jonka on täytynyt johtua pelkästä tietämättömyydestä, pitäisi rangaista niin ankarasti – vetoan sinuun, Sawbridge."
"No niin, lienet oikeassa – mutta sittenkin, hän väitti olevansa filosofi ja puheli tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista, sanoi voivansa tunnustaa meidän keskemme ainoastaan tasa-arvon ja pyysi minua pohtimaan sitä kysymystä. Ja jos kadetti saa pohtia asiaa joka kerta, kun määräys annetaan, joutuu laivastopalvelus kauniiseen tilaan."
"Se kaikki on ihan totta, Sawbridge. Mutta nyt muistutit minulle erästä seikkaa, joka ei pälkähtänyt päähänikään silloin, kun lupasin ottaa herra Easyn laivaani. Nyt muistan, että hänen isällään, joka on etäinen sukulaiseni, on joitakuita perin huimia ajatuksia päässänsä, ihan samanlaisia kuin ne, joita hänen poikansa esitti sinulle keskustellessasi hänen kanssansa. Olen silloin tällöin ollut päivällisellä siellä, ja herra Easy on aina saarnannut luonnollisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien periaatteita, suuresti huvittaen vieraitaan ja, kuten tunnustan, silloin myöskin minua. Muistan huomauttaneeni hänelle, ettei hän varman uskoni mukaan mitenkään voisi kylvää mielipiteitään sille ammattialalle, jolla minä toimin, koska ne lopettaisivat kaikkinaisen kurin. Silloin ei mieleenikään johtunut, että hänen ainoa poikansa, jolla ei ole sen enempää syytä lähteä merille kuin Canterburyn arkkipiispalla, sillä hänen isällään on sangen sievä omaisuus – tuloja luullakseni seitsemän- tai kahdeksantuhatta vuodessa – joutuisi koskaan purjehtimaan komennuksessani ja toisi näitä mielipiteitä tullessaan laivaani. Onpa vahinko, suuri vahinko –"
"Hän ei mitenkään olisi voinut tuoda porsaitaan huonommille markkinoille", tokaisi Sawbridge.
"Olen samaa mieltä kanssasi, ja kun itsekin olen isä, tunnen pakostakin, kuinka varovaisia meidän tulisi olla istuttaessamme minkäänlaisia abstraktisia ja filosofia ajatuksia nuorison mieleen. Vaikka ne sellaisinaan olisivatkin oikeita, ovat ne sittenkin vaarallisia, kuten terävät työkalut ovat lasten käsissä. Jos ne taas ovat virheellisiä, tarttuu nuori ja innokas mieli niihin ahnaasti, ja niiden poiskitkeminen käy hyvin vaikeaksi eikä useinkaan onnistu, ennenkuin ne ovat syösseet asianomaisen turmioon."
"Arveletko siis, että tällaiset mielipiteet ovat juurtuneet syvälle tämän nuoren miehen mieleen ja ettemme helposti saa niitä haihtumaan?"
"En sitä väitä. Mutta muista kuitenkin, että ne on häneen istuttanut kenties jo hänen varhaisimpana ikäkautenaan sellainen henkilö, jolta ne varmasti on otettu täysin luottavasti vastaan – pojan oma isä – ja ettei tämä poika ole vielä liikkunut maailmassa kylliksi paljoa todetakseen ne pettäviksi."
"No niin", virkkoi Sawbridge, "jos saan lausua mielipiteeni tästä asiasta – ja sen tehdessäni vakuutan pitäväni silmällä ainoastaan laivastomme etua – ja jos, kuten arvelet, näitä mielipiteitä ei helposti saa kitketyiksi pois, niin eikö olisi parempi sekä laivastolle että tälle nuorelle miehelle itselleen, että hänet lähetettäisiin kotiin, koska hän on taloudellisesti riippumaton? Upseerina hän ei milloinkaan saavuttaisi hyvää itselleen, mutta muita hän saattaisi vahingoittaa. Perin kunnioittavasti esitän tämän sinun harkittavaksesi, kapteeni Wilson; mutta koska olen ensimmäinen luutnanttisi, panee minut pahasti epäilemään se mahdollisuus, että laivan kurinpito joutuisi kärsimään tämän nuoren miehen tulon johdosta, jolle ammattimme nähtävästi ei merkitse mitään."
"Rakas Sawbridge", vastasi kapteeni Wilson käveltyään kerran tai pari edestakaisin huoneessa, "astuimme laivaston palvelukseen yhdessä, olemme olleet ruokakumppanuksia useita vuosia, ja sinun täytyy tietää, ettei minua taivuttanut pyytämään sinua ensimmäiseksi luutnantikseni ainoastaan pitkäaikainen ystävyys, vaan myöskin palkitsemattomien ansioittesi tarkka tunteminen. Nyt esitän sinulle asian, ja sitten sinä saat ratkaista kysymyksen – ja lisäksi noudatan sinun ratkaisuasi.
– Otaksu, että olisit komentaja, kuten minä olen, että sinulla olisi vaimo ynnä seitsemän lasta ja että ponnisteltuasi useita vuosia huolehtiaksesi heistä huomaisit äärimmäisestä säästäväisyydestäsi huolimatta vähitellen velkautuvasi. Kun sitten useiden turhien hakemusten jälkeen sinun olisi vihdoin onnistunut saada komennettavaksesi komea korvetti, olisi sinulla ollut suuret mahdollisuudet saalisrahojen ja paremman palkan nojalla päästä kaikista vaikeuksistasi ja ehkä myöskin hankkia riittävä toimeentulo perheellesi.
– Otaksu sitten, että kaikki nämä mahdollisuudet ja kaikki nämä toiveet olisivat todennäköisesti murskautuneet pirstaleiksi sen vuoksi, ettei sinulla olisi ollut varoja hankkia itsellesi varuksia, ei luottoa, ei rahaa maksaaksesi tekemiäsi velkoja, joiden tähden sinut olisi pidätetty, ei riittävästi varoja jättääksesi jotakin perheesi toimeentuloa varten poissaolosi ajaksi, samalla kun asiamiehesi olisi suostunut antamaan sinulle etukäteen ainoastaan puolet siitä, mitä olisit tarvinnut.
Kuvittele nyt, että tässä vaikeassa pulassasi, jolloin sinulla ei olisi ollut tässä maailmassa ketään, jolta lain mukaan olisit voinut vaatia mitään, olisit viimeisenä keinonasi kääntynyt erään sellaisen henkilön puoleen, jonka kanssa olisit ollut ainoastaan kaukaisissa suhteissa ja joka olisi ollut vain satunnainen tuttavasi – ja että kun olisit pyytänyt häneltä lainaksi kahta- tai kolmesataa puntaa, varmasti odottaen epäävää vastausta (siinä mielessä, että lainanantaja saa murhetta osakseen) – niin, otaksu, että tämä jalomielinen henkilö hämmästykseksi lahjoittaa sinulle pankkiirinsa maksettavaksi merkityn, tuhannen punnan suuruisen maksuosoituksen vaatimatta korkoa tai laillisia takeita ja pyytää sinua suorittamaan velan takaisin vasta sitten, kun se sinulle sopii – kysyn sinulta, Sawbridge, millaiset tunteet sinulla olisi sellaista miestä kohtaan."
"Olisin valmis kuolemaan hänen puolestaan", vastasi Sawbridge liikutettuna.
"Entä jos sen miehen poika pelkän sattuman tai hetkellisen päähänpiston nojalla joutuisi sinun suojelukseesi?"
"Olisin hänelle isän sijassa", vastasi Sawbridge.
"Mutta meidän pitää mennä pitemmälle. Entä jos huomaisit, ettei poika ole ihan sellainen kuin toivoisit hänen olevan, että hän on imenyt mieleensä harhaannuttavia oppeja, joista koituisi, jollei niitä saataisi kitketyiksi pois, hänen menestykselleen ja onnelleen tuhoisia seurauksia! Lakkaisitko niin ollen senvuoksi suojelemasta häntä jättääksesi hänet muiden sellaisten henkilöiden armoille, joita eivät mitkään kiitollisuuden siteet taivuttaisi hänelle suopeiksi?"
"Ihan varmasti en", vastasi Sawbridge. "Päinvastoin en hetkeksikään eroaisi pojasta, ennenkuin neuvoillani tai muilla keinoilla olisin saanut hänet jälleen oikealle tolalle ja siten, mikäli mahdollista, maksanut kiitollisuudenvelkani jalomieliselle isälle."
"Kaiken tämän jälkeen minun tuskin tarvinnee mainita sinulle, Sawbridge, että tämä nuorukainen, jonka luota äsken tulit, on se poika ja että Forest Hillin herra Easy on se isä."
"Siinä tapauksessa en voi sanoa muuta kuin että sekä sinun mieliksesi että myöskin kunnioituksesta sellaista miestä kohtaan, joka on osoittanut niin suurta hyväntahtoisuutta virkakumppanilleni, annan perin mielelläni anteeksi kaikki, mitä meidän välillämme tapahtui ja mitä otaksuttavasti sattuu, ennenkuin teemme hänestä sellaisen kuin hänen pitäisi olla."
"Kiitos, Sawbridge; sitä odotinkin enkä sinuun nähden pettynyt."
"Entä, kapteeni Wilson, mitä meidän nyt pitää tehdä?"
"Meidän täytyy toimittaa hänet laivaan, mutta ei merisotilasosaston avulla – siitä koituisi enemmän pahaa kuin hyvää. Lähetän hänelle kirjeen, jossa pyydän häntä tulemaan aamiaiselle luokseni huomenaamulla, ja keskustelen hiukan hänen kanssansa. En halua säikyttää häntä; hän ei häikäilisi karata takaisin Forest Hilliin – ja nyt haluaisin pitää hänet luonani, jos se mitenkään käy päinsä."
"Olet oikeassa; hänen isänsä on nähtävästi hänen pahin vihamiehensä. Mikä vahinko, että niin hyväsydämisellä miehellä pitää olla niin heikko pää! Siispä en toistaiseksi ole tietääksenikään koko asiasta, vaan jätän sen tyyten sinun huostaasi."
"Tee niin, Sawbridge; olen tuiki kiitollinen siitä, että olet ollut niin hyväntahtoinen tässä jutussa."
Senjälkeen Sawbridge sanoi jäähyväiset, ja kapteeni Wilson kirjoitti sankarillemme kirjeen, pyytäen häntä saapumaan seuraansa aamiaiselle kello yhdeksän aikana seuraavana aamuna. Vastaus oli myönteinen, mutta suusanallinen, sillä Jack oli juonut liian paljon samppanjaa luottaakseen kirjoitustaitoonsa.
YHDEKSÄS LUKU
Herra Easy huomaa joutuneensa Biskajan lahden toiselle laidalle.
Seuraavana aamuna Jack Easy ei olisi lainkaan muistanut kapteenin ja hänen välistään sopimusta, jollei hänelle olisi siitä muistuttanut tarjoilija, joka arveli, ettei sankarillemme ensimmäisen luutnantin saaman vastaanoton jälkeen olisi hyväksi esiintyä loukkaavasti myöskin kapteenille. Tähän mennessä Jack ei ollut lainkaan käyttänyt virka-asuaan, ja nyt hänestä oli sopiva tilaisuus pukea se ylleen, etenkin kun tarjoilija vihjasi, että hänen olisi nyt asianmukaista esiintyä siinä.
Lieneekö se johtunut siitä, että Jack aavisti, mitä hän saisi kärsiä, mutta hän ei pukua vaihtaessaan ollut lainkaan mielissään, kuten useimmat nuorukaiset ovat. Hänestä tuntui kuin hän olisi uhrannut riippumattomuutensa, mutta hän ei kuitenkaan noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, joka vaati häntä riisumaan asun jälleen pois yltänsä, vaan otti hattunsa, jonka tarjoilija oli harjannut ja ojentanut hänelle, ja lähti sitten kapteenin asunnolle.
Kapteeni Wilson otti hänet vastaan ikäänkuin ei olisikaan tiennyt mitään siitä, että hän oli viivytellyt laivaantuloaan ja että hän oli keskustellut ensimmäisen luutnantin kanssa, mutta ennen aamiaisen päättymistä Jack itse kertoi hänelle tapauksesta muutamin sanoin.
Silloin kapteeni Wilson syventyi yksityiskohtaisesti selvittelemään kaikkien laivassa olevien henkilöiden velvollisuuksia ja arvoa, huomauttaen Jackille, että siellä, missä kuria tarvittiin, ei tehtävien aikana mitenkään voinut olla useampia kuin yksi komentaja ja että se yksi oli kapteeni, joka edusti kuningasta, koko maan edustajaa; ja samalla kun määräykset tulivat kapteenilta luutnantin välityksellä ja luutnantilta kadeteille, jotka vuorostaan ilmoittivat ne koko laivan miehistölle, oikeastaan kapteeni yksin antoi määräykset, ja jokainen oli yhtäläisesti velvollinen tottelemaan. Ja koska kapteenin itsensä tuli totella ylempiensä, amiraalin ja amiraalinviraston määräyksiä, saattoi sanoa, että kaikki laivalla olevat henkilöt olivat yhtäläisesti velvolliset tottelemaan.
Varovasti antaessaan ensimmäistä lääkeannostaan kapteeni Wilson korosti voimakkaasti sanaa yhtäläisesti; ja koko puheessaan hän käyttikin erikoista vetoomustapaa, joka olisi ollut kunniaksi asianajajalle, sillä samalla kun hän selitti Jackille, että viimemainittu oli astumassa alalle, jolla tasa-arvoisuus ei tullut kysymykseenkään, jos koko hommasta oli mieli tulla mitään, hänen onnistui osoittaa, että kaikki arvoasteet olivat tasa-arvoisia, koska kaikkien tuli yhtäläisesti täyttää velvollisuutensa isänmaata kohtaan, ja että merimies, joka noudatti hänen määräyksiään, ja hän, joka noudatti ylempiensä määräyksiä, kumpikin itse asiassa noudattivat isänmaan määräyksiä, jotka heille annettiin omia uomiaan myöten.
Jackista ei tällainen katsantokanta ollut perin vastenmielinen, ja kapteeni varoi käsittelemästä asiaa liian kauan. Sitten hän syventyi muihin yksityiskohtiin, joiden hän arvasi olevan Jackista mieluisempia. Hän huomautti, että sotalain pykälät olivat ne ohjeet, joiden mukaan tehtävät laivassa tuli järjestää, ja että laivassa jokaisen kapteenista halvimpaan laivapoikaan saakka tuli yhtäläisesti niitä noudattaa – että varma muona- ja viiniannos oli määrätty kullekin henkilölle laivassa ja että tämä annos oli sama kaikille, sama kapteenille kuin laivapojallekin, sama määrältään kuten laadultaankin, ja että jokaisella oli yhtäläinen oikeus saada annoksensa – että vaikka välttämättömyyden pakosta laivassa olikin eri arvoasteita ja vaikka kaikkien tuli toistaa ja noudattaa kapteenin määräyksiä, heitä kaikkia pidettiin yhtäläisesti herrasmiehinä.
Lyhyesti sanoen, kapteeni Wilson, joka puhui totta eikä mitään muuta kuin totta ilmaisematta koko totuutta, sai Jackin todellakin kuvittelemaan vihdoinkin löytäneensä sen tasa-arvoisuuden, jota hän oli turhaan etsinyt maalta. Mutta vihdoin Jack muisti, millaista kieltä Sawbridge oli käyttänyt edellisenä iltana, ja tiedusti kapteenilta, minkätähden se henkilö oli esiintynyt sillä tavalla. Ja kun Sawbridgen kielenkäyttö oli kovin jyrkästi ristiriidassa tasa-arvoisuuden kanssa, joutui kapteeni Wilson pahanlaisesti ymmälle.
Hän huomautti kuitenkin, että ensimmäinen luutnantti oli sillä hetkellä kapteeni, koska hän oli ylin upseeri laivassa, kuten Jack itsekin olisi, jos hän olisi ylin laivassa oleva upseeri, ja että, kuten hän oli jo aikaisemmin huomauttanut, kapteeni tai ylin upseeri edusti koko maata. Sotalain mukaan jokainen, joka oli poissa laivasta, teki virheen, siis rikkoi sotalain pykäliä vastaan; ja jos joku laivan miehistöön kuuluva henkilö teki virheen, siis rikkoi sotalain määräyksiä vastaan ja jollei ylin upseeri ollut siitä tietääkseenkään, niin hän itse rikkoi sotalain pykäliä vastaan ja oli itse rangaistuksen alainen, jollei hän voinut todistaa käyneensä käsiksi rikkomukseen. Hänen täytyi niin ollen pelastaakseen itsensä huomauttaa hairahduksesta, ja jos hän niin tehdessään käytti voimakasta kieltä, osoitti se vain hänen intoaan isänmaan palveluksessa.
"Kunniasanallani sitten", virkkoi Jack, "hänen innostaan ei voi olla epäilystäkään, sillä jos asia olisi koskenut vaikka koko maata, ei hän olisi voinut lausua ajatuksiaan kiihkeämmin".
"Siispä hän teki velvollisuutensa; mutta uskokaa minua, se ei ollut hänestä mieluinen. Ja takaan, että kun kohtaatte hänet laivassa, hän on teille yhtä ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut."
"Hän uhkasi opettaa minut tietämään, mikä mies ensimmäinen luutnantti on. Mitä hän sillä tarkoitti?" kysyi Jack.
"Pelkkää intoa."
"Niin, mutta hän uhkasi heti laivaan päästyämme näyttää minulle, mikä on ensimmäisen luutnantin ja kadetin erotus."
"Pelkkää intoa."
"Hän väitti, että tietämättömyyttäni hiukan valistettaisiin vähitellen."
"Pelkkää intoa."
"Ja että hän lähettäisi meriväenkersantin minua noutamaan."
"Pelkkää intoa."
"Että hän panisi filosofiani koetukselle."
"Pelkkää intoa, herra Easy. Into purkautuu aina näkyviin sillä tavalla, mutta ilman sitä emme laivastossa tulisi toimeen. Muistakaa, että vielä kerran toivon näkeväni teidätkin innokkaana upseerina."
Tässä Jack mietti pitkään vastaamatta mitään.
"Saatte nähdä, siitä olen varma", jatkoi kapteeni Wilson, "että herra Sawbridge on parhaita ystäviänne".
"Kenties", myönsi Jack, "mutta ensimmäiseen kohtaukseemme en oikein ihastunut".
"Epämieluinen velvollisuutenne ehkä on samalla tavoin huomauttaa toisten virheistä; meidän kaikkien tulee yhtäläisesti täyttää velvollisuutemme isänmaatamme kohtaan. Mutta, herra Easy, kutsutin teidät luokseni ilmoittaakseni, että lähdemme purjehtimaan huomenna; ja koska lähetän tavarani laivaan tänä iltapäivänä isossa veneessä, olisi teidän myöskin parasta lähettää tavaranne. Kello kahdeksan lähden laivaan, ja meidän sopii mennä samassa veneessä."
Tätä vastaan ei Jack huomauttanut mitään, ja maksettuaan laskunsa "Fountainissa" hän lähetti arkkunsa veneelle sitä noutamaan saapuneiden merimiesten muassa ja totteli kapteenin kehoitusta, mennen laivaan. Kello yhdeksän samana iltana Jack Easy oli kommelluksitta saapunut hänen majesteettinsa Harpy-nimiseen korvettiin.
Jackin saapuessa alukseen oli pimeä, eikä hän tiennyt, mihin olisi pistänyt itsensä. Kapteenia vastassa olivat kannella upseerit, jotka häntä tervehtiessään paljastivat päänsä. Kapteeni vastasi tervehdykseen, ja samoin teki Jack perin kohteliaasti, minkä jälkeen kapteeni antautui keskustelemaan ensimmäisen luutnantin kanssa, ja Jack jäi hetkiseksi yksin.
Oli niin pimeä, ettei kasvoja voinut erottaa ja ettei sellainen, joka ei ollut koskaan ennen ollut laivassa, osannut liikkua mihinkään, joten Jack seisoi paikallaan varsin lähellä päämaston piitinkejä. Mutta hän ei seisonut siinä kauan. Vene oli kiinnitetty peräkannen taavettien koukkuihin, ja pursimies huusi:
"Tiukatkaa, pojat!"
Ja sitten kuului kimeä vihellys ja luikkaus: "Vene ilmaan!" Samassa syöksyivät taljoja vetävät miehet eteenpäin, juosten ja loikkien. Pimeässä Jack kellahti kumoon, ja puolikymmentä merisotilasta kaatui hänen päällensä. Miehiä, joilla ei ollut aavistustakaan siitä, että heidän seassaan kannella oli upseeri, huvitti pilanteko, ja he hyppivät edelleenkin pitkänään viruvien ylitse, kunnes viimemainitut kierittäytyivät syrjään. Jack, joka ei käsittänyt koko hommaa, kolhiutui pahasti ja pääsi pystyyn vasta sitten, kun puhallusmerkillä käskettiin kiinnittää taljat; siihen mennessä olivat puolet ylähangan vahtimiehistä polkeneet häntä, ja hän oli ollut niin pahasti puristuksissa, ettei hänen hengityksensä kulkenut. Jack hoippui tykinalustalle, ja silloin upseerit, jotka samoin kuin miehetkin olivat nauraneet kujeelle, huomasivat, missä tilassa hän oli – muiden upseerien muassa Sawbridge, ensimmäinen luutnantti.
"Oletteko vahingoittunut, herra Easy?" kysyi hän lempeästi.
"Hiukan", vastasi Jack, pidättäen henkeään.
"Saitte aika karkean vastaanoton", jatkoi ensimmäinen luutnantti, "mutta joskus laivassa saa jokainen huolehtia itsestään Jumalan huolehtiessa meistä kaikista. Harpur", lisäsi ensimmäinen luutnantti, kääntyen lääkärin puoleen, "viekää herra Easy muassanne upseerien ruokalaan; tulen itsekin sinne niin pian kuin pääsen. Missä herra Jolliffe on?"
"Tässä, sir", vastasi Jolliffe, aliperämies, tullen perälle puomien luota.
"Kapteenin seurassa tuli laivaan eräs nuorukainen. Käskekää jonkun alipursimiehen varata hänelle riippumatto!" Tällä välin Jack laskeutui upseerien ruokalaan, jossa lasi viiniä jonkun verran elvytti häntä. Hän ei viipynyt siellä kauan, eikä hän uskaltanut puhella paljoa. Niin pian kuin hänen riippumattonsa oli valmis, paneutui Jack ilomielin levolle – ja kun hän oli pahasti kolhiutunut, ei häntä häiritty seuraavana aamuna ennenkuin kello yhdeksän jälkeen. Sitten hän pukeutui, meni kannelle ja huomasi korvetin juuri sivuuttaneen Needle-kalliot. Hänestä tuntui hyvin ilkeältä, sitten hän suorastaan sairastui, ja eräs merisotilas saattoi hänet kannen alle ja laittoi hänet riippumattoon, jossa hän pysyi kolme myrskyistä päivää typertyneenä, sekavana, ymmällä, korvetin heiluessa ja nuokkuessa, ja kolhi joka minuutti päätänsä laipiopalkkeihin.
"Jos tämä on merilläoloa", mietti Jack, "niin ei ole ihmekään, ettei kukaan häiritse täällä ketään toista eikä puhu tunkeutumisesta, sillä varmasti saa kuka hyvänsä minun puolestani anastaa minun osuuteni valtamerestä, ja jos vielä kerran pääsen maihin, saa piru viedä osuuteni, jos haluaa".
Sekä kapteeni Wilson että Sawbridge olivat suoneet Jackin sairauden aikana hänelle enemmän vapautta kuin useimmille merikadeteille on tarjona. Myrskyn tauottua korvetti oli Finisterre-niemen kohdalla. Seuraavana aamuna aallokko oli melkein tyyntynyt, ja merellä puhalsi vain lievä tuuli. Edellisen yön suhteellinen rauhallisuus oli suuresti virkistänyt sankariamme, ja kun puhallettiin merkki, että riippumatot oli vietävä kannelle, puhutteli häntä aliperämies Jolliffe, joka tiedusti, aikoiko hän nousta haukkaamaan jotakin vai mielikö hän purjehtia Gibraltariin vuodehuopiensa välissä.
Jack, joka tunsi olevansa ihan toinen ihminen, keikahti pois riippumatostaan ja pukeutui. Kapteenin määräyksestä oli muuan merisotilas hoitanut Jackia hänen sairautensa aikana, ja tämä mies tuli hänen avukseen, avasi hänen arkkunsa ja toi hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi, ja muutoin Jack olisikin ollut pahassa pulassa.
Senjälkeen Jack kysyi, mihin hänen pitäisi mennä, sillä hän ei ollut vielä käynyt kadettien ruokalassa, vaikka oli ollut laivassa viisi päivää. Merisotilas neuvoi hänelle sen, ja Jack, joka oli hyvin nälkäinen, kömpi arkkujen ylitse ja lomitse onkaloon, hänen mielestään paljoa kehnompaan kuin ne kopit olivat, joista hänen isänsä pointerit saivat suojaa.
"En olisi valmis luovuttamaan ainoastaan valtamerta", tuumi Jack, "ja osuuttani siitä, vaan myöskin osuuteni Harpysta kenelle tahansa, joka sitä haluaisi. Täällä kylläkin ollaan tasa-arvoisia, sillä jokaisen olot näyttävät olevan yhtä kurjat."
Päästettyään tällä tavoin ilmoille ajatuksiaan hän havaitsi, että hytissä oli toinenkin henkilö, aliperämies Jolliffe, joka oli suunnannut katseensa Jackiin ja jonka kohteliaisuuteen Jack vastasi. Ensimmäiseksi Jack pani merkille, että Jolliffen kasvoja rumensivat hyvin syvät rokonarvet, että hänellä oli ainoastaan yksi silmä ja että sen katse oli hyvin terävä; se muistutti pientä tulipalloa ja näytti heijastavan ainoasta kynttilästä enemmän valoa kuin kynttilästä lähtikään.
"En pidä ulkonäöstäsi", mietti Jack. "Meistä ei koskaan tule ystävyksiä."
Mutta tällöin Jack teki sen tavallisen erehdyksen, että arvosteli ulkomuodon mukaan, kuten tuonnempana käy selville.
"Olen iloinen siitä, että taaskin olette jalkeilla, nuori mies", aloitti Jolliffe. "Te olitte kallellanne tavallista kauemmin, mutta voimakkaimmathan kärsivät pahimmin – päätitte vasta myöhään lähteä merille. Mutta sanotaanhan, että 'parempi myöhään kuin ei milloinkaan'."
"Minua haluttaisi kovasti väitellä sen sananlaskun paikkansapitävyydestä", vastasi Jack, "mutta se on tuiki hyödytöntä juuri tällä hetkellä. Minulla on hirvittävä nälkä – milloin saan aamiaista?"
"Huomenaamulla kello puoliyhdeksän", ilmoitti Jolliffe. "Tämänpäiväisestä aamiaisesta on kulunut jo kaksi tuntia."
"Mutta pitääkö minun siis olla ilman ruokaa?"
"Ei, sitä en väitä, koska meidän täytyy ottaa huomioon sairautenne. Mutta aamiaista ette saa."
"Nimittäkää sitä miksi haluatte", tokaisi Jack, "kunhan vain käskette palvelijoiden antaa minulle jotakin syötävää. Kuivaa paahdettua leipää tai teeleipiä – mitä hyvänsä, mutta mieluimmin joisin kahvia."
"Olette unohtanut olevanne Finisterren kohdalla kadettien hytissä; kahvia meillä ei ole – teeleipiä emme koskaan näe – paahdettuja voileipiä ei voida valmistaa, koska meillä ei ole pehmeätä leipää; mutta voin käskeä muonamestarin laittaa teille kupin teetä, laivakorppuja ja voita."
"No niin sitten", äänsi Jack, "olen teille kiitollinen, jos hankitte minulle niitä".
"Merisotilas", huusi Jolliffe, "kutsukaa Mestyä!"
"Lähettäkää sana Mestylle!" luikkasi merisotilas – ja tämä kaksitavuinen nimi kulki miehestä mieheen, häipyen laivan etuosiin. Tällä nimellä tunnettu henkilö pitää esitellä lukijalle.
Hän oli omituinen, erikoislaatuinen olento – neekeri, joka oli viety Amerikkaan orjaksi ja myyty sinne.
Hän oli hyvin pitkä, hintelärakenteinen, mutta vankkalihaksinen, eivätkä hänen kasvonsa suinkaan olleet hänen rotunsa keskuudessa tavalliset. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; hänellä oli ulkonevat poskipäät, joista lähtien hänen poskensa suippenivat melkein kärkimäiseen leukaan; hänen nenänsä oli sangen pieni, mutta se oli suora ja miltei roomalainen; myöskin hänen suunsa oli harvinaisen pieni; ja afrikkalaiseksi hänellä oli ohuet huulet; hänen hampaansa olivat hyvin valkeat ja teräviksi piikeiksi viilatut.
Hän väitti, että hänellä omassa maassaan oli ruhtinaan arvo, mutta tämän väitteen todenperäisyyttä ei tietysti voitu todeta. Hänen isäntänsä oli sijoittunut New Yorkiin, ja siellä Mesty oli oppinut puhumaan englanninkieltä, jos sitä saattoi siksi nimittää; koska näet kaikki New Yorkin siirtolaistyöläiset ovat irlantilaisia, oli hänen oppimassaan englanninkielessä sisarvaltakunnan voimakas murre ja erikoisia sanontatapoja, joihin sekaantui hiukan amerikkalaisten puhetapaa.
Saatuaan kuulla, ettei Englannissa ollut orjuutta, Mesty oli piiloutunut erääseen englantilaiseen kauppalaivaan ja päässyt siinä karkaamaan. Englantiin saavuttuaan hän oli pestautunut sotalaivaan. Koska hänellä ei ollut nimeä, oli välttämätöntä ristiä hänet, kun hänet merkittiin laivan kirjoihin, ja ensimmäinen luutnantti, jonka silmään oli pistänyt hänen kasvojensa merkillinen ilme ja joka tunsi saksalaista kirjallisuutta, oli antanut hänelle nimeksi Mefistofeles Faust, josta hänen ristimänimensä oli lyhennetty Mestyksi.
Muissa suhteissa Mesty oli kummallinen luonne; jollakin hetkellä, muistaessaan sukupuunsa, hän oli ylettömän ylpeä, toisinaan hän oli vakava ja miltei jörö – mutta milloin ei jokapäiväisessä elämässä eikä hänen mielessään sattunut mitään vastahankaista, ilmeni hänessä hänen kansassaan niin usein tavattavaa leikillisyyttä, johon sekaantui häive irlantilaista huumoria, ikäänkuin se olisi tarttunut häneen irlantilaisen murteen mukana.
Mesty näkyi pian tulevan peräkannelle kumartuneena melkein kaksin kerroin välttääkseen laipiopalkkeja kävellessään pitkin askelin jalat paljaina.
"Tulimmainen, herra Yolliffe, ei ole lainkaan sopivaa kutsuttaa minua ainakaan juuri nyt, kun perunat ovat kattilassa ja niin monta vintiömäistä nulikkaa on valmiina vaihtamaan perunaverkkoja hyötyäkseen erehdyksestä, vietävä."
"Mesty, tiedättehän, etten itse noudata teitä enkä salli kenenkään tehdä sitä, jollei se ole välttämätöntä", puolustihe Jolliffe, "mutta tämä poika-parka ei ole syönyt mitään koko sinä aikana, jonka hän on ollut laivassa, ja hänellä on huutava nälkä – teidän pitää laittaa hänelle teetä".
"Tarkoitatteko teetä, sir? Mutta teetä laittaakseni minulla kai pitäisi ensinnäkin olla vettä, ja sitten pitäisi keittiössä olla tilaa, jotta voisin panna kattilan hellalle – ja vaikkapa haluaisitte polttaa pikku sormenne pään, niin ainakaan keittiöstä ette löydä sitä varten sopivaa paikkaa juuri tällä hetkellä – ja sitten vettä ennen seitsemättä soittoa. Minusta tuntuu kuin se olisi tuiki mahdotonta."
"Mutta jotakin hänen täytyy saada, Mesty."
"Jääköön siis tee", virkkoi Jack. "Juon vähän maitoa."
"Tarkoittaako herra maitoa, ja venekaupustelijattaret ovat lahden toisella puolella?"
"Meillä ei ole maitoa, herra Easy; unohditte, että olemme aavalla ulapalla", selitti Jolliffe, "ja pelkäänpä tosiaankin, että teidän täytyy varrota päivällisaikaan saakka. Mesty puhuu totta."
"Sanonpa teille erään seikan, herra Yolliffe, kohta tulee seitsemäs soitto, ja jos nuori herra haluaisi teen sijasta maistaa hieman sitä, mitä on kattilassa, saattaisi se helpottaa hänen oloaan. Teeliemen asemasta hernelientä. Kulho sitä ynnä joitakuita pähkinöitä ja hieman pippuria tekee hänelle joka tapauksessa hyvää."
"Se onkin kenties parasta, mitä hän saattaisi saada, Mesty. Tuokaa sitä niin joutuin kuin suinkin!"
Muutamien minuuttien kuluttua neekeri toi kulhollisen keittoa, jossa kellui kokonaisia herneitä, pani sankarimme eteen läkkipeltisen leipäkopan, joka oli täynnä kadettien pähkinöiksi nimitettyjä pieniä korppuja, ynnä pippuriastian. Jackin kuvittelut teestä, kahvista, teeleivistä ja paahdetuista voileivistä haihtuivat, kun hän näki ateriansa; mutta hänellä oli hyvin kova nälkä, ja ruoka olikin paljoa maukkaampaa kuin hän oli otaksunut; ja sitäpaitsi hänen olonsa tuntui paljoa paremmalta, sittenkun hän oli sen nieleksinyt. Seitsemäs soitto kilistettiin, ja hän seurasi Jolliffea kannelle.
KYMMENES LUKU
Jack rikkoo omia filosofisia periaatteitaan vastaan.
Kannelle ehdittyään Jack Easy havaitsi, että aurinko paistoi hilpeästi, lauha tuuli puhalsi rannalta päin ja laivan koko taklaus ja kaikki sen muut osat olivat täynnä merimiesten paitoja, housuja ja nuttuja, jotka olivat ankarassa myrskyssä kastuneet ja jotka nyt oli ripustettu kuivamaan. Myöskin kaikki märät purjeet oli levitetty puomeille tai taklaukseen, ja alus työntyi hitaasti eteenpäin sinisellä ulapalla.
Kapteeni ja ensimmäinen luutnantti seisoivat keskustelemassa käyntisillalla, ja suurin osa upseereista oli kvadrantteineen ja sekstantteineen mittaamassa leveysastetta keskipäivän aikana. Kansi oli valkoinen ja puhdas, lakaisijat olivat juuri äsken panneet syrjään harjansa, ja merimiehet käärivät uutterasti kokoon köysiä. Siitä näystä huokui hilpeyttä, toimintaa ja järjestystä, ja se kevensi hänen mieltänsä hänen nyt vapauduttuaan nelipäiväisestä kärsimisestä, ummehtuneesta ilmasta ja ahtaista oloista.
Kapteeni huomasi hänet, viittasi hänelle ja tiedusti häneltä ystävällisesti, miten hän voi. Myöskin ensimmäinen luutnantti hymyili hänelle, ja useat upseerit samoin kuin hänen ruokakumppaninsa onnittelivat häntä parantumisen johdosta.
Sitten kapteenin muonamestari tuli hänen luoksensa, kosketti hattuaan ja pyysi häntä saapumaan päivälliselle kapteenin hyttiin. Jack nosti kohteliaasti hattuaan ja hyväksyi kutsun. Hän seisoi köydellä, jota eräs merimies kääri kokoon; mies kosketti hattuaan ja pyysi häntä hyväntahtoisesti siirtämään jalkansa syrjään. Jack vuorostaan nosti hattuaan ja siirsi jalkansa pois köydeltä. Perämies kosketti hattuaan ja ilmoitti ensimmäiselle luutnantille että kello oli kaksitoista – ensimmäinen luutnantti kosketti hattuaan ja ilmoitti kapteenille kellon olevan kaksitoista – kapteeni kosketti hattuaan ja käski ensimmäisen luutnantin järjestää kaikki. Vahdissa oleva upseeri teki kunniaa ja kysyi kapteenilta, pitikö puhalluttaa päivällismerkki – kapteeni teki kunniaa ja vastasi: "Tehkää hyvin!"
Saatuaan määräyksensä kadetti teki kunniaa, toisti määräyksen ensimmäiselle alipursimiehelle, joka teki kunniaa, ja sitten pilli soi rattoisasti.
"Kas niin", tuumi Jack, "kohteliaisuus näyttää olevan päiväjärjestyksessä, ja yhtäläisesti kaikki kunnioittavat toisiaan".
Hän jäi kannelle, tirkisteli avoimista tykinaukoista ja katseli syvän sinistä vettä. Hän silmäili ylöspäin ja näki korkealla olevien raakojen kärjillään ikäänkuin piirtävän erilleen pienen osan kirkkaasta taivaasta, liikkuessaan aluksen liikkeiden mukaan. Hän katseli eteenpäin kannen laitoja reunustavia tykkirivejä, ja sitten hän alkoi kavuta tykille nojatakseen riippumattoihin ja tähyilläkseen etäistä maata.
"Nuori herra, laskeutukaa pois riippumatoilta!" kiljaisi perämies, jolla oli vahtivuoro, happamesti.
Jack vilkaisi taaksensa.
"Kuuletteko, sir? Puhun teille", sanoi perämies taaskin.
Jack pahastui kovasti ja arveli, ettei kohteliaisuus ollutkaan niin yleinen kuin hän oli otaksunut.
Kapteeni Wilson sattui olemaan kannella.
"Kuulkaahan, herra Easy", virkkoi kapteeni, "laivastossa on sellainen sääntö, ettei kukaan nouse riippumatoille muutoin kuin hätätilassa – minä en tee sitä koskaan – ei myöskään ensimmäinen luutnantti – ei liioin kukaan muu upseeri eikä miehistön jäsen – ettekä te yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti myöskään saa sitä tehdä".
"Enpä tietenkään, sir", myönsi Jack, "mutta sittenkään en käsitä, minkätähden tuon kiiltohattuisen upseerin pitää olla noin äkäinen ja puhua minulle ikäänkuin en olisikaan herrasmies yhtä hyvin kuin hänkin".
"Olen jo selittänyt sen teille, herra Easy."
"Ai niin, muistan sen nyt, se on intoa; mutta hänen intonsa tuntuu minusta olevan ainoa epämiellyttävä piirre koko laivastopalveluksessa. Onpa vahinko, kuten sanoitte, ettei koko hommasta tulisi mitään ilman sitä."
Kapteeni Wilson nauroi ja asteli tiehensä; ja kävellessään kohta senjälkeen perämiehen seurassa edestakaisin kannella hän vihjasi, ettei viimemainitun pitäisi puhua niin purevasti nuorukaiselle, joka tietämättömyydessään oli tehnyt niin mitättömän virheen. Silloin Smallsole, perämies, joka oli yrmeänluontoinen eikä pitänyt siitä, että hänen käyttäytymisestään lausuttiin edes moittiva vihjaus, vaikka hän itse ei välittänyt muiden tunteista vähääkään, päätti maksaa tämän Jackille ihan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Jack söi päivällistä kapteeninhytissä ja oli hyvin mielissään siitä, että jokainen viiniä juodessaan kilisti hänen kanssaan ja että kaikki kapteenin pöydässä istuvat henkilöt näyttivät olevan tasa-arvoisia. Ennenkuin jälkiruoka oli ollut pöydässä viittä minuuttia, kävi Jack puheliaaksi, alkaen käsitellä lempiaihettaan; kaikki seurueen jäsenet töllistelivät suu auki, kun sellaista ennenkuulumatonta oppia esitettiin sotalaivassa; kapteeni pohti kysymystä vastustaakseen Jackin mielipiteitä, kuitenkaan liiaksi loukkaamatta, nauraen koko ajan väittelyn kestäessä.
Huomattakoon, että Jack esiintyi laivassa ensi kerran oikeastaan vasta tänään ja että hän juuri tänä ensimmäisenä päivänä julisti kapteenin pöydässä omituisia mielipiteitään. Jos kapteenin pöytäseurue, jossa olivat toinen luutnantti, taloudenhoitaja, Jolliffe ja yksi kadeteista, olikin ällistynyt siitä, että tällaisia kerettiläisiä mielipiteitä otettiin puheeksi kapteenin kuullen, hämmästytti heitä yhtä paljon se, että kapteeni Wilson pysyi niiden uhallakin vain tyynen leppoisana.
Selostus Jackin rohkeudesta ja kaikista hänen lausumistaan sanoista ja mielipiteistä (tietysti suuresti liioiteltu) kierteli sinä iltana kaikkialla laivassa; sitä pohtivat upseerit ruokalassaan; sitä käsittelivät kadetit kävellessään kannella; kapteenin muonamestari piti laivan savupiipun kohdalla suuren kokouksen, jossa hän kertoi tästä uudesta opista. Meriväenkersantti lausui hytissään sen mielipiteen, että se oli tuomittava. Pursimies keskusteli asiasta muiden aliupseerien kanssa, kunnes grogi oli ihan lopussa, syrjäyttäen sen sitten, koska se oli liian kuiva puheenaihe. Ja laivan miehistön keskuudessa oli yleinen se mielipide, että heti aluksen ehdittyä Gibraltar-lahteen sankarimme sanoisi jäähyväiset laivastolle joko siten, että sotaoikeus tuomitsisi hänet kuolemaan, tai siten, että hänet hinattaisiin maihin sidottuna ristikkoon.
Toiset, joilla oli enemmän käärmeenviisautta ja joille Sawbridge oli maininnut, että sankarimme perisi suuren omaisuuden, päättelivät toisin ja arvelivat, että kapteeni Wilsonilla oli sangen hyvät syyt olla niin suvaitsevainen – ja heidän joukossaan oli toinen luutnantti. Jackia kohtaan suopeita oli ainoastaan neljä henkilöä – nimittäin kapteeni, ensimmäinen luutnantti, yksisilmäinen aliperämies Jolliffe ja Mefistofeles-neekeri, joka saatuaan kuulla Jackin lausuneen sellaisia ajatuksia rakasti häntä koko sydämestään ja sielustaan.
Olemme viitanneet toiseen luutnanttiin, jonka nimi oli Asper. Tämä nuori mies kunnioitti hyvin suuresti syntyperää ja erittäinkin rahaa, jota hänellä itsellään oli sangen niukalti. Hän oli suurkauppiaan poika, ja hänen isänsä oli hänen kadettiaikanaan antanut hänelle kulunkeja varten rahaa paljoa enemmän kuin oli tarpeellista tai sopivaa; ja uransa varrella hän huomasi täyden taskun hankkivan hänelle merkitystä, ei ainoastaan hänen ruokakumppaniensa keskuudessa, vaan myöskin useiden sen laivan upseerien parissa, jossa hän purjehti.
Mies, jolla on mahdollisuuksia ja tahtoa maksaa suuria kapakkalaskuja, saa aina seuralaisia – nimittäin kapakkaan; eikä luutnanteista ollut vastenmielistä syödä päivällistä, kävellä käsikkäin ja olla hyviä kumppanuksia sellaisen kadetin kanssa, jonka kustannuksella he elivät maissa ollessaan.
Mutta juuri kun Asper oli saanut valtakirjansa ja paikan laivassa, teki hänen isänsä vararikon, ja silloin ehtyi se lähde, josta hänelle oli herunut niin runsaasti varoja. Senjälkeen Asper oli tuntenut merkityksensä menneen; enää hänen ei sopinut puhua sellaista, että palvelus laivastossa oli ikävää ja että hänen pitäisi luopua siitä; hän ei enää saanut osakseen kunnioitusta, jota oli osoitettu hänen kukkarolleen eikä hänelle itselleen; ja hän oli hankkinut itselleen sangen kalliiksi käyviä elintapoja, eikä hänellä enää ollut varoja niiden tyydyttämiseksi.
Ei niin ollen ollut ihmekään, että hänessä heräsi suuri kunnioitus rahaa kohtaan; ja koska hän ei enää itse voinut saada varoja, oli hän iloissaan kohdatessaan kenet tahansa sellaisen, jonka kustannuksella hän saattoi antautua tuhlaavaiseen ja kuluja kysyvään elämään, kun hän oli niin kauan siihen tottunut ja sitä vieläkin kaipasi.
Ja Asper tiesi, että sankarillamme oli runsaasti rahaa, koska hän oli saanut tarjoilijalta tiedon "Fountainissa" maksetun laskun suuruudesta, ja hän oli varronnut, että Jack ilmestyisi kannelle, tullakseen hänen parhaaksi ja läheisimmäksi ystäväkseen. Hytissä tapahtuneen keskustelun nojalla hän oli varma, että Jack kaipaisi tukea ja olisi siitä kiitollinen, ja hän oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta kävellessään Sawbridgen seurassa, tarjoutuen ottamaan Jackin omaan vahtivuoroonsa.
Lieneekö Sawbridge oivaltanut, mikä Asperin tarkoitus oli, vai kuvitteliko hän sankarimme mieluummin olevan Asperin kuin tylysti esiintyvän perämiehen parissa tai hänen itsensä läheisyydessä, joka ensimmäisenä luutnanttina ei voinut sallia minkäänlaisia laiminlyöntejä tehtävien suorituksessa, sitä on vaikea arvata, mutta joka tapauksessa tarjous hyväksyttiin, ja Jack Easy määrättiin nyt, kun hän astui tehtäviinsä, suorittamaan vahtivuoronsa luutnantti Asperin valvonnassa.
Mutta samalla kun Jack tänään ensi kerran näyttäytyi tehtäviinsä, astui hän tänään ensi kerran myöskin kadettien hyttiin ja tutustui ruokakumppaneihinsa.
Olemme jo maininneet Jolliffen, aliperämiehen, mutta meidän tulee esitellä hänet yksityiskohtaisemmin. Luonto on joskus äärimmäisen mielivaltainen, eikä se ole milloinkaan paljastanut mielivaltaansa selvemmin kuin tahtoessaan, että Jolliffen kasvonilmeiden piti olla nurjimmat, mitä milloinkaan on nähty.
Hän oli joutunut rokon uhriksi, ja otaksuttavasti se oli vääristänyt hänen piirteitään; tämä julma tauti ei ollut ainoastaan kaivanut hänen kasvoihinsa syviä kuoppia, vaan myöskin vetänyt niihin juovia. Hänen toinen silmänsä oli mennyt, ja kulmakarvat olivat tyyten kadonneet – ja hänen kasvojensa toisella puolen olevan tumman, näöttömän, himmeän ympyrän ja toisella puolen läpitunkevasti säihkyvän kirkkaan, pienen pallon vastakohta oli miltei peloittava. Sairaus oli kalvanut hänen nenäänsä, niin että siinä oli terävä, mutta epäsäännöllinen kärki; osa leukalihaksia oli lyhentynyt, ja leuka oli vetäytynyt luonnottomiin poimuihin ja ryppyihin. Hän oli pitkä mies, laiha ja hoikka, hymyili harvoin, ja milloin hän niin teki, vääristi hymy hänen kasvojaan vieläkin enemmän.
Jolliffe oli aliupseerin poika. Hän sai tämän taudin vasta sitten, kun hänet oli lähetetty Länsi-Intiaan, jossa se tappoi ihmisiä sadoittain. Nyt hän oli palvellut laivastossa kauan, ja hänen ylenemismahdollisuutensa olivat vähäiset, jos niitä oli lainkaan. Hän oli saanut kärsiä puutetta, halpaan syntyperäänsä kohdistettuja vihjauksia, ulkonäöstään lausuttuja purevia huomautuksia. Hänelle oli ajanmittaan niissä laivoissa, joissa hän oli palvellut, syydetty kaikenlaisia herjauksia; ihmisjoukossa hän oli ollut yksinäinen – ja vaikka nyt ei kukaan rohjennut esiintyä häntä kohtaan epäkunnioittavasti vasten kasvoja, kunnioitettiin häntä laivassa ainoastaan sentähden, että tiedettiin, kuinka hyödyllinen hän oli ja kuinka mallikelpoisesti hän suoritti tehtävänsä – hänellä ei ollut ystäviä eikä edes kumppaneita.
Jo useita vuosia hän oli ollut itseensä sulkeutunut, kehittänyt itseänsä lukemalla ja opiskelemalla, tuntenut täysin mitoin kristillistä ihmisystävällisyyttä ja osoittanut sitä muita kohtaan. Hiljaisena ja vähäsanaisena hän harvoin puhui hytissä, jollei vedottu hänen muonanhankkijan, mielipiteisiin. Kaikki kunnioittivat Jolliffea, mutta ei kukaan halunnut kumppanikseen miestä, jonka nähdessään koiratkin olisivat haukkuneet. Samalla kaikki tunnustivat, että hän käyttäytyi moitteettomasti joka suhteessa, että hän oli oikeudentuntoinen, suvaitsevainen, hyväntahtoinen ja järkevä. Hänen elämänsä oli tosiaankin pyhiinvaellusta, ja hän kulki tietänsä kristillisen rakkauden ja innon elähdyttämänä.
Kaikissa seuroissa, olivatpa ne vaikka kuinkakin pieniä, kunhan niissä on jäseniä vain puolisenkymmentä, on aina havaittavissa rehentelijä. Ja yleisesti sellaisessa seurassa on joku myöskin suuremmassa tai vähemmässä määrin ampumatauluna. Sen huomaa satunnaisissakin kohtauksissa, kuten päivällisseurueissa, joiden jäsenistä useimmat eivät ole milloinkaan aikaisemmin tavanneet toisiaan.
Ennenkuin ruuat on korjattu pois pöydästä, on rehentelijä ilmaissut itsensä käskevällä esiintymisellään ja myöskin valinnut sen henkilön, johon hän kuvittelee parhaiten voivansa kohdistaa rehentelynsä. Kadettien hytissä tämä seikka on tullut miltei sananlaskuksi, vaikka se ei ehkä nykyisin esiinny sellaisena vastenmielisenä hirmuvaltana, jollaisena sitä suvaittiin silloin, kun sankarimme liittyi laivastoon.
Hänen majesteettinsa Harpy-korvetin kadettien hytissä oli rehentelijänä muuan nuorukainen, noin seitsentoistavuotias, jolla oli vaalea, kihara tukka ja kukoistavat kasvot; hän oli Plymouthin telakan kirjurin poika ja nimeltään Vigors.
Maalitauluna oli vanukaskasvoinen, tataarilaispiirteinen, viisitoistavuotias poika, jonka älylliset lahjat, jolleivät ne olleetkaan suuret, olisivat kehitettyinä ainakin saattaneet olla välttävät, jollei hän olisi menettänyt kaikkea luottamusta omiin kykyihinsä saatuaan alituisesti osakseen pilkkaa ja ivaa sellaisten taholta, joilla oli sujuvampi puhelahja, vaikka heillä ei kenties ollutkaan yhtä paljon todellisia sielullisia kykyjä. Vaikka hän olikin hidas, säilytti hän aina sen, minkä kerran oppi.
Tämän pojan nimi oli Gossett. Hänen isänsä oli varakas tilanomistaja Lynnissä, Norfolkissa. Siihen aikaan oli laivassa ainoastaan kolme muuta merikadettia, joista voidaan sanoa vain se, että he olivat samanlaisia kuin kadetit yleensä; heillä oli vain vähän halua opiskella, hyvä halu istua ruokapöydässä; he vihasivat kaikkea, mikä haiskahti työltä, pitivät kaikenlaisista kepposista, tappelivat verivihollisina joskus ollakseen parhaita ystävyksiä seuraavalla hetkellä – heillä oli tavalliset kunnian ja oikeudenmukaisuuden käsitykset, jotka kuitenkin silloin tällöin vääntyivät asianhaarojen mukaan; heissä olivat kaikki hyveet ja paheet niin omituisesti kasaantuneet yhteen, että oli miltei mahdotonta päättää, mistä vaikuttimesta heidän kukin tekonsa oikein johtui ja missä määrin heidän vikansa lievenivät melkein hyveiksi ja heidän hyveensä pelkän ylettömyytensä vuoksi rappeutuivat paheiksi. Heidän nimensä olivat O'Connor, Mills ja Gascoigne. Sankarimme muut laivakumppanit on parempi esitellä sitä mukaa kuin he ilmestyvät näyttämölle.
Syötyään päivällistä kapteenin hytissä Jack seurasi ruokakumppaneitaan Jolliffea ja Gascoignea kadettien hyttiin.
"Kuulkaahan, Easy", huomautti Gascoigne, "tepä olette pahuksen vapaa ja huoleton miekkonen, kun menette sanomaan kapteenille pitävänne itseänne yhtä suurena henkilönä kuin hän on".
"Anteeksi", vastasi Jack, "mutta en puhunut ihmisoikeuksista henkilökohtaisesti, vaan yleisesti".
"No niin", virkkoi Gascoigne, "ensimmäisen kerran kuulin kadetin esiintyvän niin rohkeasti. Varokaa, etteivät ihmisoikeutenne laita teitä väärään paikkaan – sotalaivassa ei väittely käy päinsä. Kapteeni piti sitä asiaa hämmästyttävän vähäpätöisenä, mutta teidän olisi parasta olla kajoamatta siihen kysymykseen liian usein."
"Gascoigne antoi teille sangen hyvän neuvon, herra Easy", puuttui Jolliffe puheeseen. "Vaikka myöntäisimmekin, että mielipiteenne ovat oikeat, jollaisilta ne minusta eivät tunnu – ainakin on niiden perusteella mahdoton toimia – on olemassa sellainenkin asia kuin järkevyys, ja kuinka paljon näitä kysymyksiä voitaneenkin pohtia maissa, niin hänen majesteettinsa palveluksessa ne eivät ole ainoastaan vaarallisia sellaisinaan, vaan lisäksi perin vahingollisia teille itsellenne."
"Ihminen on vapaa olento", tokaisi Easy.
"Minut saa ampua, jos merikadetti on vapaa", vastasi Gascoigne, nauraen, "ja sen saatte pian nähdä".
"Ja kuitenkin juuri se, että otaksuin tapaavani täällä sellaista yhdenvertaisuutta, taivutti minut lähtemään merille."
"Puhutte otaksuttavasti aprillipilaa", virkkoi Gascoigne. "Vai oletteko todellakin vakavissanne?"
Tämän jälkeen Jack syventyi laveasti perustelemaan kantaansa; Jolliffe ja Gascoigne kuuntelivat häntä keskeyttämättä, Mesty taas ihailevasti. Jackin vaiettua Gascoigne nauroi makeasti, ja Jolliffe huokasi.
"Mistä olette oppinut kaiken tämän?" tiedusti Jolliffe. "Isältäni, joka on suuri filosofi ja on aina kannattanut näitä mielipiteitä."
"Entä toivoiko isänne teidän lähtevän merille?"
"Ei, hän oli sitä vastaan", tunnusti Jack. "Mutta hän ei luonnollisestikaan voinut vastustaa oikeuttani eikä vapaata tahtoani."
"Herra Easy", lausui Jolliffe, "ystävänänne pyydän teitä mahdollisimman tarkoin pitämään mielipiteenne omina tietoinanne. Saan kyllä tilaisuuden keskustella kanssanne tästä asiasta ja sitten selitän syyt."
Heti, kun Jolliffe oli lakannut puhumasta, tulivat hyttiin Vigors ja O'Connor, jotka olivat kuulleet Jackin kerettiläisyydestä.
"Ette kai tunne herra Vigorsia ja herra O'Connoria?" virkkoi Jolliffe Easylle.
Perin kohteliaana miehenä Jack nousi seisomaan ja kumarsi, minkä jälkeen toiset istuutuivat vastaamatta tervehdykseen. Sen perusteella, mitä Vigors oli kuullut ja nyt nähnyt Easystä, hän arveli saaneensa toisenkin uhrin ja alkoi kursailematta:
"Kas niin, miekkonen, olette siis tullut laivaamme nostattamaan kapinaa yhdenvertaisuudellanne – selviydyitte ehein nahoin kapteenin pöydässä; mutta sellainen ei vetele, en sanon teille, edes kadettien hytissä; joidenkuiden täytyy nujertua, ja te olette yksi niistä."
"Jos te nujertumisella, sir", vastasi Easy, "tarkoitatte alistumista, voin vakuuttaa teille, että olette erehtynyt. Sen saman periaatteen mukaan, etten milloinkaan tahdo esiintyä tyrannina heikompiani kohtaan, vastustan myöskin sortoa, jos sitä yritetään."
"Tulimmainen, mutta hänhän on jo nyt oikea merilakimies. Mutta, poikaseni, pian koettelemme, millaista ainesta olette."
"Pitääkö minun siis käsittää, etten ole tasa-arvoinen ruokakumppaneitteni kanssa?" kysyi Jack, katsoen Jolliffeen. Viimemainitun aikoessa vastata keskeytti Vigors hänet.
"Kyllä, olette tasa-arvoinen seuraavassa mielessä. Teillä on samanlainen oikeus olla hytissämme, jollei teitä viskata sieltä ulos, milloin olette hävytön mestareillenne; teillä on samanlainen oikeus maksaa ruokakuntaa varten ostetuista tavaroista ja samanlainen oikeus saada osanne, jos nimittäin pystytte sen hankkimaan itsellenne; teillä on samanlainen oikeus puhua, jollei teitä käsketä pitämään suutanne kiinni. Asia on niin, että teillä on samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin tehdä, mitä voitte, hankkia itsellenne, mitä voitte, ja sanoa, mitä voitte, aina vain sillä ehdolla, että pystytte sen tekemään. Täällä nimittäin heikompi on alakynnessä, ja sellainen on kadettien hytin tasa-arvo. Ymmärrättekö nyt sen kaiken vai odotatteko käytännöllistä valaistusta?"
"Pitääkö minun siis käsittää, että täällä on tasa-arvoisuus samalla tavalla tuhottu kuin se on raakalaisten parissa, missä voimakkaampi sortaa heikompaa ja ainoa laki on nyrkkivalta – hyvin samalla lailla kuin on asian laita julkisissa kouluissa kuivalla maalla?"
"Taidatte kerrankin olla oikeassa. Vai olette ollut julkisessa koulussa; miten teitä siellä kohdeltiin?"
"Kuten te mielitte kohdella täällä – 'heikompi oli alakynnessä'."
"No niin, nyökkäys on sokealle hevoselle yhtä hyvä kuin viittauskin, siinä kaikki, ystäväiseni", sanoi Vigors. Mutta kun miehistö komennettiin kannelle vähentämään purjeita, päättyi riita siihen toistaiseksi.
Koska sankarimme ei vielä ollut saanut määräystä ryhtyä tehtäviinsä, jäi hän hyttiin Mestyn seuraan.
"Taivaan nimessä, herra Easy, rakastan teitä kaikesta sielustani", ihasteli Mesty. "Kautta Jeesuksen, te olette todellakin kerrassaan mainio, herra Easy; tuo herra Vigors – älkää hänestä huoliko, pystyisittehän antamaan hänelle selkään – ja varmasti pystyisittekin", jatkoi neekeri, tunnustellen Jackin käsivarren lihaksia. "Kautta isäni sielun, olisin valmis panemaan teidän puolestanne vetoon viikon annoksen joka tapauksessa. Älkää vähääkään pelätkö, herra Easy!"
"En pelkääkään", vastasi Jack. "Olen löylyttänyt isompia miekkosia kuin hän on." Ja Jackin vakuutus oli tosi. Bonnycastle ei milloinkaan sekaantunut rehelliseen tappeluun eikä ollut tietääkseen mustista silmistä, kunhan vain läksyt osattiin hyvin. Jack oli tapellut yhtenään, kehittyen lopulta oivalliseksi kolhijaksi, ja vaikka hän ei ollutkaan yhtä kookas kuin Vigors, oli hänellä paljoa parempi ruumiinrakenne tappelua varten. Kuka tahansa asioista perillä oleva westminsteriläinen poika olisi ollut valmis panemaan puolikruunusensa vetoon Jackin puolesta, jos olisi nähnyt hänet ja hänen odotetun vastustajansa.
Ne alituiset tappelut, jotka Jackin oli ollut pakko kamppailla koulussa, hän oli esittänyt isänsä lausumien, yhdenvertaisuutta puoltavien perustelujen vastapainoksi, mutta ne oli herra Easy kumonnut huomauttamalla, ettei poikien välisillä otteluilla ollut mitään yhteyttä ihmisoikeuksien kanssa.
Niin pian kuin vahtimiehistö oli kutsuttu paikoilleen, palasivat Vigors, O'Connor, Gossett ja Gascoigne hyttiin. Vigors, joka Jolliffea lukuunottamatta oli hytin väkevin asukas, oli vähitellen saanut ylivaltansa tunnustetuksi; ja kannella ollessaan hän oli puhellut Easyn nenäkkyydestä ja kehunut aikovansa saattaa hänet järkiinsä. Toiset tulivat senvuoksi hyttiin katsomaan hauskaa näytöstä.
"No niin, herra", huomautti Vigors hyttiin astuttuaan, "otatte
joka tapauksessa kaikki nimenne mukaisesti kevyeltä kannalta.
[Easy merkitsee suomeksi huoletonta, kevyttä, helppoa. – Suom.]
Otaksuttavasti on aikomuksenne syödä kuninkaan muonaa tekemättä
mitään."Jackin sisu alkoi jo äityä.
"Olisin teille kiitollinen, sir, jos huolehtisitte omista asioistanne", tokaisi hän.
"Te hävytön vintiö, jos vielä hiiskutte sanan, annan teille kelpo löylytyksen ja kolhin yhdenvertaisuusaatteet pois kallostanne."
"Tosiaankin", äänsi Jack, joka melkein kuvitteli jälleen olevansa Bonnycastlen koulussa, "sitä olisi hauska koettaa".
Senjälkeen Jack hyvin kylmäverisesti riisui yltänsä päällimmäiset vaatteensa, kaulaliinansa ja paitansa Vigorsin suureksi hämmästykseksi, sillä tämä ei suinkaan ollut aavistanut kohtaavansa sellaista päättäväisyyttä ja itsevarmuutta, ja muiden kadettien vielä suuremmaksi riemuksi, sillä he olisivat luovuttaneet viikon annoksen nähdäkseen Vigorsin kunnollisesti löylytettynä. Vigors tunsi kuitenkin menneensä liian pitkälle peräytyäkseen, minkä vuoksi hän valmistautui taisteluun; ja kun molemmat olivat valmiit, lähti koko seurue välikannelle, jossa ottelu suoritettaisiin.
Vigors oli saavuttanut anastamansa johtoaseman pikemminkin rehentelyllä kuin tappelemalla; muut olivat alistuneet hänen valtaansa yrittämättä riittävästi pitää puoliaan. Jack päinvastoin oli koulussa raivannut tiensä valtaan ankaralla ja tieteellisellä kamppailulla. Niin ollen oli helppo kuvitella, mikä olisi tulos. Vajaan neljännestunnin kuluttua Vigors, joka oli kolhittu pökerryksiin, jonka silmät olivat turvonneet umpeen ja joka oli menettänyt kolme hammasta, myönsi olevansa voitettu, kun taas Jack huuhdottuaan itseään vedellä näytti yhtä virkeältä kuin konsanaan muutamia mitättömiä naarmuja lukuunottamatta.
Sanoma tästä voitosta oli pian levinnyt kautta koko laivan; ja ennenkuin Jack oli ennättänyt uudelleen pukeutua, oli Sawbridge kahdenkeskisesti kertonut siitä kapteenille.
"Niin pian!" huudahti kapteeni Wilson, nauraen. "Otaksuin kyllä kadettien hyvin saavan ihmeitä aikaan, mutta tätä en odottanut vielä ihan kohta. Tämä voitto on ensimmäinen ankara, herra Easyn yhdenvertaisuusperiaatteisiin kohdistunut isku, ja se on arvokkaampi kuin kaksikymmentä tappiota. Käske hänen nyt ryhtyä tehtäviinsä; pian hän löytää oikean kantansa."
YHDESTOISTA LUKU
Sankarimme osoittaa, että kaikkien laivassaolijoiden pitäisi yhtäläisesti uhrata sopivaisuuskäsitteet velvollisuuden hyväksi.
Jokaisen nuoren miehen menestys ammattialallaan riippuu hyvin suuressa määrin hänen uransa alussa sattuneista tapahtumista, koska niiden perusteella arvostellaan hänen luonnettaan ja häntä senmukaisesti kohdellaan.
Jack oli nähnyt hyväksi astua laivastoon paljoa vanhempana kuin useimmat nuorukaiset niin tekevät; hän oli ikäisekseen kookas ja miehekäs, ja jolleivät hänen kasvonsa olleetkaan tiukkojen vaatimusten mukaan kauniit, oli niissä kuitenkin varmasti miellyttävä rehellisyyden ja rohkeuden ilme. Hänen urheutensa, kun hän ei ollut alistunut Vigorsin komenneltavaksi, vaan oli ryhtynyt tappeluun tuskin toinnuttuaan ankarasta meritaudistaan, oli hankkinut hänelle useiden kunnioituksen ja kaikkien muiden paitsi hänen vastustajansa ja Smallsolen suopeuden. Sensijaan että hänen ruokakumppaninsa olisivat hänelle nauraneet, laskivat he nyt leikkiä hänen kanssansa, sillä Jolliffe hymyili hänen mielettömyyksilleen ja koetti järkeilemällä saada hänet niistä luopumaan, ja muut pitivät Jackista hänen itsensä sekä hänen auliutensa tähden ja lisäksi sen vuoksi, että he näkivät hänessä suojelijansa Vigorsia vastaan, joka oli sortanut heitä kaikkia. Jack oli nimittäin selittänyt, että koska kadettien hytissä vallitsi voiman oikeus, hän joka tapauksessa suojelisi heikkoja, jos kohta hän ei pystyisikään nujertamaan väkevämpiä, ja että jokaisen, joka tulisi hyttiin, täytyisi ensin voittaa hänet, ennenkuin saisi tyrannisoida heikompiaan.
Niinpä Jack Easy käytti voimiaan parhaalla mahdollisella tavalla, ja hänestä tuli ikäänkuin niiden puoltaja ja turva, jotka tosin olivat olleet paljoa kauemmin merellä ja olivat paljoa kokeneempia kuin hän, mutta jotka kuitenkin ilomielin piiloutuivat hänen rohkeutensa ja taitonsa turviin, samalla kun hänen taitonsa oli herättänyt ihailua laivan teurastajassa, joka oli ollut ammattinyrkkeilijä.
Siten Jackista yhdellä iskulla tuli suosikki, ja pian hän oli kaikkien kepposten johtaja. Erikoisesti huomautamme tästä, sillä jos sankarimme olisi kärsinyt tappion kamppaillessaan Vigorsia vastaan, olisi asian laita ollut päinvastoin. Hänen olisi silloin ollut pakko kestää ne koettelemukset, joihin useimmat laivastoon liittyvät nuorukaiset joutuvat ja joita ei voi mitenkään muutoin selittää paremmin kuin vertaamalla niitä kouluissa niin kohtuuttomasti harjoitettuun toverisortoon, pennalismiin.
Omien vaikuttimiensa vuoksi Asper teki hänestä kumppaninsa, he astelivat öisillä vahtivuoroilla yhdessä, ja hän kuunteli Jackin kaikkia typeryyksiä ihmisoikeuksista. Ja tällöin Asper teki hyvää aikomattaan, sillä samalla kun hän Jackin suosiota tavoitellakseen näytti olevan yhtä mieltä tämän kanssa, hän varoitteli kumppaniaan ja osoitti, minkätähden sellainen tasa-arvoisuus ei tullut ensinkään kysymykseen sotalaivassa.
Hän puolestaan, väitti hän, ei nähnyt lainkaan eroa luutnantin eikä edes kapteenin ja merikadetin välillä, kunhan he vain olivat herrasmiehiä; hän valitsisi ystävänsä oman mielensä mukaan ja halveksi laivastossa vallitsevien lapojen suomaa kiusaamisvaltaa. Jack ja Asper olivat luonnollisesti hyviä ystävyksiä, etenkin kun Asper vahtivuoron keskivälissä lähetti Jackin makuulle saadakseen hänet suopeaksi itselleen ja päästäkseen eroon hänen iänikuisesta pohtimisestaan.
Nyt he olivat tulossa Gibraltarin salmeen ja arvelivat seuraavana päivänä ehtivänsä ankkuriin Gibraltarin linnoituksen rantaan, ja Jack oli etukannella puhelemassa Mestyn kanssa, johon hänet liitti läheinen ystävyys, sillä Mesty olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa Jackin hyväksi, vaikka tämä oli ollut laivassa tuskin vielä kolmea viikkoakaan. Mutta hieman mietittyämme käsitämme, että se oli luonnollista.
Mesty oli ollut mahtava mies omassa maassansa; hän oli kärsinyt kaikki orjalaivassa suoritetun matkan kauhut; hänet oli kahdesti myyty orjaksi; hän oli karannut – mutta huomannut, että yleiset tunteet kaikkialla maailmassa olivat voimakkaasti suuntautuneet hänen väriään vastaan ja että hänet sotalaivassa oli tuomittu halvimpaan tehtävään, vaikka hän tosin olikin vapaa.
Hän ei ollut milloinkaan kuullat kenenkään lausuvan niitä mielipiteitä, jotka nyt sykähdyttivät hänen omaa sydäntään, vapaudesta ja tasa-arvosta – sanomme nyt, sillä kun hän ennen vankeuttaan oli omassa maassansa, ei hänellä ollut aavistustakaan yhdenvertaisuudesta, eikä kenelläkään vallassa olevalla ole; mutta häntä oli koulutettu, ja vaikka New Yorkissa puhuttiinkin vapaudesta ja tasa-arvosta, oli hän huomannut, että sitä, mitä amerikkalaiset saarnasivat itseään varten, he eivät noudattaneet muihin nähden ja että vapauden ja tasa-arvon keskellä hän ynnä tuhansia muita oli orjina ja arvottomina olentoina.
Päästyään karkaamaan Englantiin hän oli saanut takaisin vapautensa, mutta ei yhdenvertaisuutta. Hänen värinsä oli estänyt sen, ja siinä tunteessa oli koko maailma liittynyt yhteen häntä vastaan, kunnes hän hämmästyksekseen kuuli Jackin rohkeasti lausuvan julki nämä mielipiteet ja tekevän sen sotalaivassa, jossa sellaista pidettiin miltei kapinoimisena. Mesty, jonka luonne ei vielä ollut kehittynyt, alkoi heti pitää sankaristamme ja näytti kiintymyksensä sadoilla tavoin. Myöskin Jack piti Mestystä ja keskusteli mielellään neekerin kanssa, ja senjälkeen, kun hän oli tapellut Vigorsin kanssa, he olivat jotensakin joka ilta kohdanneet toisensa etukannella pohtiakseen yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien periaatteita.
Pursimies, jonka nimi oli Biggs, oli hoikka, ketterä, toimelias pikku mies, joka märssymiehenä ollessaan oli osoittanut tavatonta rohkeutta pyörremyrskyssä, sellaista rohkeutta, että häntä oli suositettu amiraalille ylennystä varten. Se oli hänelle myönnetty, ja sittenkun se laiva, jossa hän oli palvellut, oli poistettu palveluksesta, oli hänet määrätty Harpyyn. Jackin ja Mestyn välisen keskustelun katkaisi palveluspojalleen puhuvan pursimiehen ääni.
"Nyt on, sir", lausui pursimies, "repeteerikelloni mukaan kulunut kymmenen minuuttia siitä, kun kutsutin teitä".
Ja Biggs veti esille tavattoman ison hopeakellon, melkein norfolkilaisen lantun kokoisen. Hän oli ostanut kellon juutalaiselta; pursimies oli kuullut puhuttavan repeteerikelloista ja halusi sellaisen saada. Mooses oli näyttänyt hänelle vain sellaisia kelloja, joissa oli ainoastaan tunti- ja minuuttiosoittajat, mutta ottanut sitten esille sellaisen, jossa oli myöskin sekuntiosoittaja, vakuuttaen, että se oli repeteerikello.
"Mikä sen tekee repeteerikelloksi?" oli pursimies tiedustanut.
"Tavalliset kellot", oli ovela juutalainen vastannut, "näyttävät ainoastaan tunnit ja minuutit, mutta kaikki repeteerikellot näyttävät myöskin sekunnit".
Pursimies oli tyytynyt siihen ja ostanut kellon, ja vaikka monet olivat vakuuttaneet hänelle, ettei se ollut repeteerikello, väitti hän, että se oli, ja nimitti sitä sen mukaan.
"Vannon", jatkoi pursimies, "että siitä on kymmenen minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia minun repeteerikelloni mukaan".
"Jos suvaitsette, sir", puolustautui poika, "olin muuttamassa housujani, kun kutsuitte minua, ja sitten minun piti panna reppuni takaisin paikalleen".
"Hiljaa, sir. Haluaisin teidän tietävän, että kun upseerinne kutsuu teitä, on velvollisuutenne tulla kannelle heti, olipa yllänne housut tai ei."
"Ilman housujako, sir?" kummeksi poika. "Niin, sir, ilman housuja. Jos kapteeni tarvitsisi minua, menisin ilman paitaakin. Velvollisuus ennen sopivaisuutta." Niin sanottuaan pursimies tarttui kiinni poikaan. "Ettehän, herra Biggs", sekaantui Jack asiaan, "aio rangaista tuota poikaa sentähden, ettei hän tullut kannelle ilman housuja?"
"Kyllä, herra Easy, sen aion tehdä – minun täytyy opettaa häntä. Nyt, kun laivaamme on tuotu uudenlaatuisia ajatuksia, täytyy meidän säilyttää upseeriston arvoa. Eikä upseerin määräyksiä saa lykätä tuonnemmaksi kymmentä minuuttia ja kahtakymmentä sekuntia sentähden, ettei ole housuja jalassa."
Senjälkeen pursimies sivalsi rottingillaan poikaan useita navakoita iskuja, mikä osoitti hänen tehneen viisaasti vetäessään housut jalkaansa, ennenkuin tuli kannelle. "Kas siitä saitte opetuksen, vintiö", puheli Biggs. "Ja, herra Easy, se on opetus teillekin", lisäsi hän poistuessaan perin mahtipontisen näköisenä.
"Jumalan kuolema", virkkoi Mesty, "kuinka hän pöyhistelee! Tuonnoittain hän hyvin nöyrästi teki kunniaa kadetille. Totisesti kissakin hänelle nauraisi."
Seuraavana päivänä Harpy ankkuroi Gibraltarlahdelle. Kapteeni meni maihin käskettyään lähettää veneen noutamaan häntä ennen kello yhdeksää, sillä senjälkeen hyökkäysporttia ei avattaisi muutoin kuin erikoisella luvalla. Sinä iltana sattuivat linnoituksen upseerit järjestämään tanssiaiset, ja hänen majesteettinsa korvetin Harpyn upseereille lähetettiin kohtelias kutsu saapua niihin. Koska ne, jotka noudattivat kutsua, viipyisivät myöhään, eivät he voineet palata laivaan samana iltana. Ja koska heitä tarvittiin tehtävissään seuraavana päivänä, salli kapteeni Wilson heidän jäädä maihin seuraavaan aamuun kello seitsemään, jolloin heitä vastaan lähetettäisiin kaksi venettä, koska heitä oli lukuisa seurue.
Myöskin Asper sai lomaa ja pyysi lupaa saada ottaa sankarimme mukaansa, mihin Sawbridge suostui. Lomaa saivat monet muut upseerit, muiden muassa pursimies, joka tiesi, että häntä tarvittaisiin sitten, kun laivan varustaminen alkaisi, ja pyysi itselleen vapautta täksi illaksi. Ja kun Sawbridge tiesi, että ilman pursimiestä voitaisiin paremmin tulla toimeen tänä iltana kuin milloinkaan muulloin, suostui hän siihen.
Asper ja Jack menivät ravintolaan, söivät päivällisen, tilasivat vuoteen ja sitten pukeutuivat tanssiaisia varten, jotka olivat hyvin loistavat ja sinne saapuneen upseeriseurueen vuoksi hyvin hupaisat. Kapteeni Wilson katseli huvien alkua ja palasi sitten laivaan. Jack esiintyi kohteliaasti kuten ainakin, tanssi kello kahteen, ja kun tanssiaisväki sitten alkoi harventua, ehdotti Asper, että he lähtisivät nukkumaan.
Käytyään vielä kerran tarjoiluhuoneessa he noutivat hattunsa ja olivat lähtemäisillään, kun muuan linnoituksen upseeri kysyi Jackilta, tahtoisiko hän nähdä paviaania, joka oli juuri äsken tuotu kallioilta; ja otettuaan leivoksia he lähtivät sille pihalle, jossa eläin oli kahleilla kiinnitettynä vesisäiliöön. Jack syötti eläintä, kunnes kaikki leivokset olivat lopussa, ja kun Jackilla ei sitten ollut enää mitään antamista, syöksyi eläin hänen kimppuunsa, ja perääntyessään hän kaatui säiliöön, jossa oli vettä noin kahden jalan syvyydeltä. Se oli hupainen temppu, ja naurettuaan makeasti he toivottivat upseerille hyvää yötä ja lähtivät majataloon.
Kun nyt maissa oli paljon Harpyn upseereja ja he olivat kaikki sijoittuneet samaan majataloon, jossa lisäksi oli muita asukkaita, oli isännän pakko panna vieraansa kaksi- ja kolmivuoteisiin huoneisiin; mutta sehän ei merkinnyt paljoakaan. Jack opastettiin kaksivuoteiseen huoneeseen, ja hän alkoi riisuutua. Toisessa vuoteessa ilmeisestikin nukkui joku, päättäen Jackin korviin tunkeutuvasta raskaasta hengityksestä.
Riisuutuessaan Jack muisti housujensa olevan läpimärät, ja niitä kuivatakseen hän aukaisi ikkunan, ripusti ne ulkopuolelle ja sitten painoi ikkunan jälleen kiinni niiden päälle pitämään niitä paikallaan, minkä jälkeen hän paneutui vuoteeseen ja vaipui sikeään uneen. Kello kuusi hänet herätettiin, kuten hän oli pyytänyt, ja hän alkoi pukeutua, mutta hämmästyksekseen huomasi, että ikkuna oli sysätty auki ja hänen housunsa olivat poissa.
Oli ilmeistä, että hänen huonetoverinsa oli avannut ikkunan yöllä ja että hänen housunsa olivat pudonneet kadulle ja joku oli vienyt ne mennessään.
Jack katsoi uudelleen ulos ikkunasta ja havaitsi, että kuka ikkunan olikaan avannut, hän oli voinut pahoin yöllä. – Onpa minulla ollut hauska, humalainen kumppani, mietti Jack; mutta mitä oli tehtävä? Ja niin ajateltuaan hän meni toiselle vuoteelle ja huomasi, että siinä makasi pursimies. No niin, arveli Jack, koska herra Biggs on nähnyt hyväksi hukata housuni, on minulla mielestäni oikeus ottaa hänen housunsa tai ainakin käyttää niitä niin paljon, että pääsen laivaan. Vasta eilenillallahan hän väitti, että sopivaisuuden pitää väistyä velvollisuuden tieltä ja että ylemmän upseerin määräyksiä pitää totella, olkoonpa miehen yllä asu tai ei. Tiedän, että hänen velvollisuutensa on olla laivassa, ja nyt hän saa koettaa, miltä tuntuu määräyksien totteleminen, kun paidan liepeet heiluvat valloillaan.
Niin mietittyään Jack otti pursimiehen housut, toisen vielä kuorsatessa siitä huolimatta, että häntä oli käyty herättämässä, veti ne jalkaansa, puki ylleen muut vaatteensa ja poistui huoneesta. Hän meni Asperin huoneeseen, jossa hän tapasi kumppaninsa parhaiksi valmiina, ja hänen maksettuaan laskun – sillä Asper oli unohtanut rahapussinsa laivaan – he lähtivät hyökkäysportille, jossa liritä odottamassa oli muita upseereja riittävästi ensimmäiseksi venelastiksi, ja heidät soudettiin laivaan. Heti kannen alle päästyään Jack kiiruhti vaihtamaan housunsa, viskasi kenenkään huomaamatta Biggsin housut viimemainitun hytin tuolille ja kerrottuaan asiasta Mestylle, joka oli siitä riemuissaan, meni kannelle odottamaan, miten juttu kehittyisi.
Ennenkuin Jack lähti hotellista, ilmoitti hän tarjoilijalle, että pursimies oli vielä sikeässä unessa ja että hänet piti heti herättää. Ja tätä huomautusta toteltiin. Pursimies, joka oli juonut edellisenä iltana liian paljon ja joka, kuten Jack oli oikein kuvitellut, oli avannut ikkunan pahoinvointinsa takia, herätettiin ja kuultuaan, kuinka myöhäinen oli, ehätti pukeutumaan. Kun hän ei löytänyt housujaan, soitti hän kelloa, arvellen, että ne oli viety harjattaviksi, ja puki sillä välin yllensä kaikki muut vaatekappaleensa ollakseen menettämättä aikaa. Soiton jälkeen huoneeseen tullut tarjoilija väitti, ettei hän ollut vienyt housuja pois huoneesta, Biggs-poloinen oli murheellisessa pulassa.
Miten hänen housujensa oli käynyt, sitä hänen oli mahdoton tietää; hän ei lainkaan muistanut edellisen iltaista maatapanoaan. Hän tiedusti tarjoilijalta, mutta tämä väitti, ettei hän tiennyt housuista mitään – pursimies oli ollut hyvin humalassa kotiin tullessaan ja kun tarjoilija oli tullut häntä herättämään, oli ikkuna ollut auki, ja hän oli nähtävästi voinut pahoin – otaksuttavasti hän oli viskannut housunsa ulos ikkunasta. Aika kului, ja pursimies oli epätoivoissaan. Eikö hänelle voitaisi lainata housuja?
Tarjoilija lupasi kysyä isännältä.
Majatalon isäntä tunsi hyvin upseerien väliset arvoerotukset ja tiesi, kehen hänen sopi luottaa ja kehen ei. Hän lähetti tarjoilijan mukana laskun ja ilmoitti, että herra saisi lainaksi housut, jos hän sijoittaisi taloon vastaavan rahamäärän vakuudeksi. Pursimies tunnusteli taskujaan ja muisti jättäneensä kaikki rahansa housujensa taskuun. Hän ei voinut sijoittaa vakausrahaa eikä edes maksaa laskuaankaan. Isäntä oli heltymätön. Jo se oli paha, että hän menetti laskurahat, eikä hänen kannattaisi menettää sen enempää.
"Minut haastetaan sotaoikeuteen, taivaan nimessä!" vaikeroi pursimies. "Hyökkäysportille ei ole pitkä matka; juoksen sinne ja hankin toiset housut, ennenkuin ilmoittaudun laivassa."
Tehtyään sen päätöksen pursimies lähti juoksemaan ruudukkaisen paitansa helmojen liehuessa tuulessa ja juoksi, minkä jaksoi, häntä odottavalle veneelle. Häntä vastaan tuli useita ihmisiä, mutta hän juoksi vain sitä kovemmin, kuta enemmän toiset hänelle nauroivat. Vihdoin hän hengästyneenä saapui päämääräänsä, laskeutui portaat lennossa, hyppäsi veneeseen ja kyyristyi peräteljoille suuresti hämmästyttäen upseereita ja merimiehiä, jotka luulivat häntä hulluksi. Muutamilla sanoilla hän kertoi jonkun yöllä varastaneen hänen housunsa; ja koska illoin jo oli myöhäistä, työnnettiin vene irti rannasta miesten samoin kuin upseerienkin nauraessa katketakseen.
"Onko teistä kenelläkään matkassa nuttua?" tiedusti pursimies merimiehiltä – mutta sää oli niin lämmin, ettei heistä kukaan ollut ottanut nuttua mukaan. Pursimies silmäili ympärilleen ja näki upseerien istuvan venevaipalla.
"Kenen venevaippa tuo on?" kysyi hän.
"Minun", vastasi Gascoigne.
"Luotan siihen, herra Gascoigne, että hyväntahtoisesti lainaatte sen minulle siksi aikaa, kun kiipeän laivan kannelle."
"Enpä totisesti lainaakaan", vastasi Gascoigne, joka olisi mieluummin heittänyt vaippansa mereen ja menettänyt sen kuin jättänyt odotetun huvin näkemättä. "Muistakaahan, että pyysin teiltä ongensiimaa, kun olimme tyvenessä St. Vincent-niemen kohdalla, ja te lähetitte minulle sanan, että mieluummin näkisitte minut hornassa. Ja nyt minä puolestani tahtoisin nähdä teidät mieluummin hornassa, ennenkuin luovuttaisin teille vaippani."
"Oi, herra Gascoigne, annan teille kolme ongensiimaa heti laivaan ehdittyämme."
"Varmasti kai antaisitte, mutta se ei vetele. Kahden puolen kirves tahkotaan, ja viis kaikesta hyväntahtoisuudesta", tokaisi Gascoigne, joka ohjasi venettä, sillä hänet oli lähetetty noutamaan toisia maista. "Keulaan – kaikki soutavat!"
Vene ohjattiin laivan kupeelle – heltymätön Gascoigne otti venevaippansa, kun muut upseerit nousivat lähtemään laivaan, kääri sen kokoon ja sysäsi sen keskilaivan partaalle sille miehelle, joka oli kiinnittänyt veneen. Ja Biggsin asema kävi vielä ilkeämmäksi sen vuoksi, että ensimmäinen luutnantti seisoi kannella, katsellen venettä, ja kapteeni Wilson käveli peräkannella.
"Kuulkaahan, herra Biggs, odotin teitä ensimmäisessä veneessä", huusi Sawbridge. "Liikkukaa nyt niin ripeästi kuin osaatte, sillä raa'at eivät vielä ole kohdallaan."
"Menenkö keulapuolelle tässä veneessä panettamaan ne kuntoon, sir?"
"Siinä veneessäkö? Ei, antakaa sen jäädä peräpuolelle, kavutkaa tänne ja laskekaa vesille jolla! Mitä hemmettiä te siellä istutte, herra Biggs? Olisin teille kiitollinen, jos liikkuisitte vilkkaammin, tai hitto soikoon, teidän ei enää koskaan tarvitse vaivautua pyytämään maihinmenolupaa. Oletteko selvä, sir?"
Jälkimäinen huomautus sai Biggsin tekemään päätöksensä. Hän ponnahti pois veneestä sellaisena kuin oli ja teki kunniaa sivuuttaessaan ensimmäisen luutnantin.
"Ihan selvä, sir, mutta olen hukannut housuni."
"Siltä näyttää, sir", vastasi Sawbridge Biggsin seisoessa korvetin kannella siinä kohdassa, jossa riippumatto verkot muodostavat sisäänkäytävän, paidanhelmuksiensa liehuessa tuulessa. Mutta Sawbridge ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan juoksi peräkannelle vieviä portaita myöten alas tukehtumaisillaan naurusta.
Biggsin ei sopinut laskeutua portaista ennenkuin Sawbridgen jäljessä, ja keskustelu oli herättänyt kaikkien huomiota, ja kaikkien laivassaolijoiden katseet olivat kiintyneet häneen.
"Mitäs tämä merkitsee?" virkkoi kapteeni Wilson, tullen käyntisillalle.
"Velvollisuus ennen sopivaisuutta", vastasi Jack, joka seisoi sivussa, nauttien pilasta.
Biggs muisti edellisen päivän tapahtuman ja loi raivoisan katseen Jackiin, samalla kun hän teki kunniaa kapteenille ja pujahti alakannelle.
Jos mikään saattoi äidyttää pursimiehen harmia, niin sen teki se seikka, että hän havaitsi housujensa saapuneen laivaan ennen häntä. Nyt hän tunsi, että hänelle oli tehty kepponen ja että sankarimme oli ollut siinä mukana, mutta hän ei voinut todistaa mitään; hän ei osannut sanoa, kuka oli nukkunut hänen kanssaan samassa huoneessa, sillä hän oli sikeässä unessa Jackin paneutuessa vuoteeseen ja myöskin Jackin poistuessa huoneesta.
Koko laivan miehistö sai pian tiedon tapauksesta, ja "velvollisuus ennen sopivaisuutta" tuli sananparreksi. Pursimies teki kaiken voitavansa, kosti poika-paralle - eivätkä Gascoigne ja Jack koskaan saaneet kalastusvehkeitä. Pursimies oli merimiehistä yhtä ilkeä kuin Vigors, ja kun tunnettiin Jackin mielipiteet ihmisoikeuksista ja kun hän oli voittanut kaksi heidän pahinta vihamiestään, tuli hänestä miesten suuri suosikki, ja koska he antavat kaikille suosikeilleen kunnioittavan liikanimen, sai sankarimme liikanimekseen Tasa-arvon Jack.
KAHDESTOISTA LUKU
Sankarimme menee mieluummin alas kuin ylös, mutta toivottavasti hän tärkeämmissä tilaisuuksissa menettelee päinvastoin.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja miehet komennettiin kannelle osastoittain, ja kun sää ei ollut suotuisa, luettiin jumalanpalveluksen sijasta sotalain pykälät, samalla kun niille osoitettiin kaikkea niille tulevaa kunnioitusta kapteenin, upseerien ja miehistön seisoessa paljain päin tihkusateessa.
Koska kapteeni oli maininnut Jackille, että nämä sotalain pykälät olivat laivastossa palvelevien henkilöiden säännöt ja ohjeet, jotka samalla tavoin velvoittivat kapteenia, upseereita ja miehistöä, kuunteli sankarimme hyvin tarkkaavaisesti kirjurin lukiessa niitä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että niihin liittyi noin viisisataa amiraalinviraston määräystä, jotka eräiden jälkisäädösten lukuisten lisäpykälien tavoin sisälsivät kaikki tärkeimmät seikat, tehden itse jälkisäädöksen jossakin määrin mitättömäksi.
Jack kuunteli sangen tarkkaavaisesti, ja sitä mukaa kuin kukin pykälä luettiin julki, hän tunsi, ettei hän todennäköisesti rikkoisi siinä suhteessa, ja vaikka hän olikin kovasti hämmästynyt huomatessaan, että kiroilemisen jyrkkä kielto oli laivassa jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, tuntui hänestä kuitenkin tie olevan varsin selvänä hänen edessään. Mutta päästäkseen asiasta varmaksi hän pyysi kirjurilta sotalain kappaletta, niin pian kuin miehistö oli komennettu takaisin kannen alle.
Kirjurilla oli näitä kirjoja kolme kappaletta, mikä oli laivaan annettu lukumäärä tai joka tapauksessa hänen hallussaan oleva määrä, ja hän nurkui, ennenkuin luovutti pois yhtään kappaletta. Mutta vihdoin hän esitti, että koska "joku vintiö", kuten hän väitti, oli varastanut hänen hammasharjansa, hän antaisi Jackille kappaleen sotalakia, jos tämä antaisi hänelle hammasharjan. Jack vastasi, että se hammasharja, joka hänellä oli käytännössä, oli pahasti kulunut ja että hänellä oli ainoastaan yksi uusi, jota hän ei voisi luovuttaa. Senjälkeen kirjuri, joka oli hyvin puhtauttarakastava henkilö eikä sietänyt sitä, että hänen hampaansa olisivat likaiset, suostui ottamaan Jackin käyttämän harjan, koska Jack ei hennonnut luopua toisesta. Vaihto suoritettiin, ja Jack luki sotalain pykälät yhä uudelleen lävitse, kunnes hän arveli osaavansa ne hyvin.
"Nyt", tuumi Jack, "tiedän, mitä minun pitää tehdä ja mitä saan odottaa, ja tätä sotalakia pidän taskussani niin kauan kuin palvelen laivastossa, jos se nimittäin kestää niin kauan; ja jollei se kestä, saan hankituksi uuden kappaleen toisella vanhalla hammasharjalla, joka tuntuu olevan kirjan arvo".
Harpy oli Gibraltar-lahdella pari viikkoa, ja Jack kävi silloin tällöin maissa. Asper oli aina hänen matkassaan suojellakseen häntä joutumasta kommelluksiin, mikä merkitsi sitä, ettei hän sallinut Jackin tuhlata rahojaan kenenkään arvottomamman kuin hänen hyväkseen.
Kun Jack eräänä aamuna meni kadettien hyttiin, tapasi hän siellä nuoren Gossettin nyyhkyttämässä.
"Mikäs sinua vaivaa, hyvä Gossett?" tiedusti Jack, joka oli ihan yhtä kohtelias nuorukaiselle kuin kaikille muillekin.
"Vigors pieksi minua köydenpätkällä", vastasi Gossett, hieroen käsivarsiaan ja hartioitaan.
"Minkätähden?" kysyi Jack.
"Koska hän väittää laivan komennon menevän ihan hiivattiin – mikä ei varmastikaan ole minun vikani. Kaikki tottelevaisuus on nyt muka tipotiessään, ja laivaan on tullut nousukkaita, jotka saavat tehdä ihan mitä haluavat, koska heillä on viiden punnan seteli taskussaan. Hän sanoi aikovansa pitää yllä komentoa ja iski sitten minut maahan, ja kun nousin pystyyn, sanoi hän minun kestävän vielä hiukan – ja sitten hän otti esille pamppunsa ja sanoi, että hän aikoi käydä asiaan tiukasti käsiksi ja ettei vastaisuudessa enää saisi olla Tasa-arvon Jackia."
"No?" äänsi Jack.
"Ja sitten hän pieksi minua puoli tuntia, ja siinä onkin kaikki."
"Kautta isäni sielun, se on tuiki totta, herra Easy – Vigors pieksi häntä ihan varmasti – ihan syyttömästi, paha hänet periköön. Minusta", lisäsi Mesty, "hänellä on hitonmoisen huono muisti – ja hän tarvitsee vielä vähän Tasa-arvon Jackia".
"Ja kyllä hän sitä saakin", lupasi sankarimme. "Tämähän on sotalain vastaista. 'Kaikkinainen riiteleminen, tappeleminen ja niin edelleen...' Kuulehan Gossett, onko sinulla vähääkään sisua?"
"Kyllä", vakuutti Gossett.
"No niin, teetkö sitten ensi kerralla, niinkuin käsken, luottaen siihen, että minä suojelen sinua?"
"Olen valmis tekemään mitä tahansa", vastasi poika, "jos suojelet minua sitä raukkamaista tyrannia vastaan".
"Tarkoitatko minua?" kiljaisi Vigors, joka oli seisahtunut hytin ovelle. "Vastaa myöntävästi!" kehoitti Jack. "Kyllä, tarkoitan", huudahti Gossett. "Vai niin, vai tarkoitatko? No sitten, tipuseni, minun täytyy vaivata sinua vielä hieman lisää tällä", sanoi Vigors, ottaen esille pamppunsa.
"Minusta teidän olisi parempi jättää se tekemättä, herra Vigors", huomautti Jack.
"Suvaitkaa pitää huolta omista asioistanne!" tokaisi Vigors, joka ei pitänyt Jackin sekaantumisesta tähän juttuun. "En puhu teille, ja olisin teille kiitollinen, jollette milloinkaan sotkeutuisi puheisiini. Minulla lienee oikeus valita omat tuttavani, ja saatte uskoa, etteivät ne ole tasa-arvon saarnaajia."
"Kaiken sen saatte tehdä mielenne mukaan, herra Vigors", vastasi Jack. "Teillä on oikeus valita omat tuttavanne, ja samoin on minulla oikeus valita omat ystäväni ja myöskin tukea heitä. Tuo poika on ystäväni, herra Vigors."
"Siispä", virkkoi Vigors, joka ei malttanut olla rehentelemättä silläkään uhalla, että sukeutuisi uusi tappelu, jonka hän otaksuttavasti aikoi voittaa, "otan vapauden antaa ystävällenne löylytyksen". Ja hän alkoi toimia sanojensa mukaan.
"Silloin minä otan vapauden puolustaa ystävääni", lausui Jack. "Ja koska nimitätte minua tasa-arvon puoltajaksi, koetan olla sen nimen arvoinen."
Senjälkeen hän tähtäsi niin voimakkaan iskun toisen korvan alle, että Vigors kaatui kannelle eikä pystynyt ryhtymään kamppailuun, vaikka olisikin halunnut.
"Ja nyt, nuori mies", sanoi Jack, kiskaisten pampun Vigorsin kädestä, "tee niinkuin käsken – anna hänelle kelpo löylytys! Jollet sitä tee, annan minä sinulle selkään."
Gossett ei tarvinnut toista uhkausta. Se nautinto, että hän sai pieksää vihamiestään, vaikkapa vain yhden kerran, riitti hyvin, ja hän pani parastaan. Jack seisoi kädet nyrkissä valmiina puolustamaan häntä, jos Vigors yrittäisi vastarintaa, mutta viimemainittu oli puolittain pökertynyt korvansa juureen saamastaan iskusta ja tyyten menettänyt sisunsa. Hän otti löylytyksen vastaan mahdollisimman tyynesti.
"Se riittää", virkkoi Jack. "Äläkä nyt pelkää, Gossett! Kun hän ensi kerran pyrkii lyömään sinua minun poissa ollessani, maksan sen hänelle heti, kun kerrot siitä minulle. En tahdo pitää Tasa-arvon Jackin nimeä turhanpäiten."
Kun Jolliffe kuuli tästä ja kohtasi sankarimme kahden kesken, huomautti hän Jackille:
"Noudata neuvoani, poika, äläkä vastedes tappele toisten puolesta! Varsin pian saat nähdä, että sinulla on yllin kyllin tekemistä omissakin tappeluissasi."
Senjälkeen Jack pohti sitä kysymystä puolisen tuntia, ja sitten he erosivat.
Mutta Jolliffe oli oikeassa. Jack alkoi yhtenään olla kuumassa liemessä, ja vaikka kapteeni ja ensimmäinen luutnantti eivät lakanneetkaan häntä suojelemasta, heräsi heissä se mielipide, että Jackin alkaisi olla aika huomata, kuinka tarpeellista jokaisen sotalaivassa olevan henkilön oli löytää oma tasonsa.
Hänen majesteettinsa korvetissa Harpyssa oli Easthupp-niminen mies, taloudenhoitajan apulainen. Nyt hän palveli jo toisessa laivassa. Ensimmäiseen hänet oli lähetetty mies-osaston muassa Towerin edustalle sijoitetusta varastoaluksesta. Miten hän oli tullut laivastoon, sitä ei hänen nykyisessä laivassaan tiedetty, mutta asia oli niin, että hän oli ollut hienosti esiintyvä taskuvaras, ja hänet oli lähetetty varastolaivaan mukanaan viranomaisten kapteeni Crouchille osoittama suosituskirje. Hän oli syntyperäinen lontoolainen, sillä hänet oli jätetty St. Mary Axen työkotiin, jossa hänet oli opetettu lukemaan ja kirjoittamaan ja josta hän myöhemmin oli karannut. Hän oli liittynyt pääkaupungin nuoriin varkaisiin, sitten hänet oli lähetetty Bridewellin kasvatuslaitokseen; hän oli päässyt sieltä vapauteen ja vähitellen kohonnut myymälöiden ja kauppakojujen ulkopuolelle jätettyjen tavaroiden pikku varkaasta herramiesmäisten taskuvarkaiden korkeampaan luokkaan.
Hänen ulkonäkönsä oli hienonlainen, ja hän teki rehentelevän ja röyhkeän vaikutuksen, mitä sellaiset, jotka eivät osaa asioita arvostella, pitävät muodinmukaisuutena. Hän pukeutui huomattavan siististi, sillä se kuului hänen ammattiinsa, esiintyi ja puhui hyvin silmäänpistävästi; hänen puhetapansa oli sangen sujuva, vaikka hän rikkoikin kirjakielen sääntöjä vastaan; ja koska hän oli useita kertoja joutunut kärsimään lain kourissa, ei ollut ihmekään, että hän oli, kuten hän itse sanoi "perinjuurinen vasemmistolainen". Palvellessaan ensimmäisessä laivassaan hän oli loppuaikoina ollut taloudenhoitajan apulaisena, käskyläisenä, ja kun hän oli tarjoutunut Harpyn taloudenhoitajalle, esittäen pari väärennettyä todistusta, oli hänet hyväksytty toimeen.
Kuultuaan Jackin mielipiteistä Easthupp halusi päästä hänen tuttavuuteensa ja esitteli hänelle itsensä, tehden kumarruksen ja heilauttaen hattuaan, ennenkuin laiva saapui Gibraltariin; mutta sankarissamme heräsi heti vastenmielisyys tätä miekkosta kohtaan hänen ylettömän ja nenäkkään tuttavallisuutensa tähden.
Jack tunsi herrasmiehen heti hänet tavatessaan eikä halunnut olla kumppanuussuhteissa sellaisen miehen kanssa, joka oli joka suhteessa hänen alapuolellaan, mutta joka hänen vapaamielisten mielipiteittensä vuoksi otaksui olevansa hänen vertaisensa. Jackin yhdenvertaisuus ei ulottunut niin pitkälle; teoriassa se oli ihan paikallaan, mutta käytännössä hän hyväksyi sen ainoastaan silloin, kun se sopi hänen tarkoituksiinsa.
Mutta taloudenhoitajan apulaista ei voinut niinkään torjua – herrasmiesvarkaiden ammattikuntaan kuuluvasta miehestä ei hevillä päässyt eroon, ja vaikka Jack selvästi osoittikin hänelle, ettei hänen seuransa ollut miellyttävä, puhutteli Easthupp häntä yhtenään tutunomaisesti etukannella ja alemmalla kannella, pitäen käsivarsiaan ristissä ja kasvoillaan miltei tuttavallisuutta lähentelevän ilmeen.
Vihdoin Jack käski hänen hoitaa omia asioitaan ja olla rohkenematta puhua hänelle, minkä jälkeen Easthupp pani vastaan, ja heidän vaihdettuaan tiukkoja sanoja Jack lopuksi potkaisi herra Easthuppin, kuten hän itseään nimitti, peräkannen alaportaista alas. Se oli surullinen näyte Jackin yhdenvertaisuudesta, ja Easthupp, jonka mielestä hänen kunniaansa oli loukattu, meni peräkannelle kapteenin puheille ja esitti valituksensa – ja senjälkeen kapteeni Wilson kutsutti Easyn puheilleen.
Heti Jackin saavuttua kapteeni Wilson kutsui luoksensa Easthuppin.
"No, taloudenhoitajan apulainen, mitä teillä on sanomista?"
"Jos suvaitsette, kapteeni Wilson, minusta on kovin vaikeata tuoda julki valituksia upseereja vastaan, mutta tämä herra Easy katsoi sopivaksi käyttää sellaista kieltä, joka ei laisinkaan sovi herrasmiehelle, ja sitten potkaista minua laskeutuessani portaista."
"No niin, herra Easy, onko se totta?"
"Kyllä, sir", vastasi Jack, "olen useita kertoja kieltänyt häntä puhuttelemasta minua, mutta sittenkin hän niin tekee. Sanoin hänelle, että hän on perinpohjainen veijari, ja potkaisin hänet portaista alas."
"Sanoitteko häntä perinpohjaiseksi veijariksi, herra Easy?"
"Kyllä, sir, hän tulee kiusaamaan minua tasavallallaan ja väittämällä, ettemme tarvitse kuningasta emmekä ylimystöä."
Kapteeni Wilson katsahti Sawbridgeen merkitsevästi.
"Totta kyllä, esitin poliittisia mielipiteitäni, kapteeni Wilson; mutta teidän täytyy olla selvillä siitä, että meillä kaikilla on samanlainen asema isänmaassamme – ja että se on englantilaisen oikeus."
"En tiedä, mikä asemanne isänmaassamme lienee, herra Easthupp", huomautti kapteeni Wilson, "mutta jos käytitte sellaisia sanoja, oli herra Easyllä mielestäni täysi syy lausua teille oma mielipiteensä".
"Olen valmis, kapteeni Wilson, myöntämään, että tulisessa poliittisessa väittelyssä saattaa tapahtua kaikenlaista – mutta kaikki valitukseni eivät supistukaan siihen. Herra Easy katsoi sopivaksi väittää, että olen huijari ja valehtelija."
"Käytittekö sellaisia sanoja, herra Easy?"
"Kyllä, sir, kyllä hän käytti", jatkoi valittaja, "ja lisäksi hän sanoi, ettei minun pitäisi pettää merimiehiä eikä isäntääni, taloudenhoitajaa. Ja nyt, kapteeni Wilson, eikö olekin totta, että olen vastuunalaisessa asemassa? Mutta olen hyvilläni siitä, että olen hyvin kasvatettu ja aikoinani liikuin kokonaan toisenlaisessa seurassa – onnettomuuksia sattuu meille kaikille, ja minusta tuntuu, että sellaiset vihjaukset ovat pahasti loukanneet kunniaani."
Tällöin Easthupp otti esille nenäliinansa, heilautti sitä ja niisti nenäänsä.
"Sanoin herra Easylle pitäväni itseäni ihan yhtä hyvänä herrasmiehenä kuin hänkin on enkä missään tapauksessa ole seurustellut neekerin kanssa (herra Easy kyllä ymmärtää tämän viittauksen), minkä jälkeen herra Easy, kuten jo aikaisemmin mainitsin, teidän armonne, tarkoitan teitä, kapteeni Wilson, katsoi sopivaksi potkaista minut alas portaista."
"No niin, taloudenhoitajan apulainen, olen kuullut valituksenne, ja nyt saatte mennä."
Easthupp nosti komeasti hattuaan, kumarsi ja laskeutui pääportaista kannen alle.
"Herra Easy", lausui kapteeni Wilson, "teidän tulee olla selvillä siitä, että laivaston asetusten mukaan, jotka sitovat meitä kaikkia, ei kukaan upseeri saa ottaa lainkäyttöä omiin käsiinsä. Ja vaikka minusta ei olekaan tarpeellista huomauttaa mitään siitä, että nimititte sitä miestä perinpohjaiseksi veijariksi, sillä hän ansaitsee mielestäni sen nimityksen, koska hän niin nenäkkäästi tyrkyttää toisille omia mielipiteitään, ei teillä kuitenkaan ole oikeutta perusteettomasti käydä käsiksi kenenkään maineeseen, ja koska se mies on luottamustehtävässä, on ihan puolustamatonta, että väititte häntä petturiksi. Suvaitsetteko selittää minulle, minkätähden käytitte sellaista kieltä?"
Sankarillamme ei ollut minkäänlaisia todistuksia miestä vastaan, eikä hän osannut virkkaa mitään puolustuksekseen, ennenkuin hän ihan äkkiä muisti, mitä kapteeni oli esittänyt Sawbridgen kielenkäytön perusteeksi. Hän oli kyllin älykäs oivaltaakseen, että se sopisi tähänkin tapaukseen, minkä vuoksi hän perin rauhallisesti ja kunnioittavasti vastasi:
"Jos suvaitsette, kapteeni Wilson, se oli intoa."
"Intoako, herra Easy? Minusta se on kovin huono puolustus. Entä minkätähden potkaisitte miehen menemään luukusta kannen alle? Teidän täytyi tietää sen olevan sääntöjen vastaista."
"Kyllä sen tiesin, sir", myönsi Jack nyreästi. "Mutta sekin johtui pelkästä virka-innosta."
"Sallikaa minun sitten huomauttaa", virkkoi kapteeni Wilson, purren huuliaan, "että intonne tässä tapauksessa oli hyvin huonosti osunut, ja luotan siihen, ettette enää toiste osoita niin kiivasta intoa".
"Mutta emmehän kuitenkaan, sir", puolustihe Jack, arvaten sivaltavansa kapteeniin ankaran iskun ja ollen senvuoksi suhteellisesti nöyrän näköinen, "emme tällä alalla saisi mitään aikaan ilman intoa – ja uskon vielä kerran, kuten te itse minulle sanoitte, tulevani hyvin innokkaaksi upseeriksi".
"Niin minäkin uskon, herra Easy", vahvisti kapteeni. "Kas niin, nyt saatte mennä ja laittakaa niin, etten enää kuule teidän potkineen miehiä alas luukusta! Sellainen into on harhaan osunutta."
"Se osui pahemmin harhaan kuin jalkani joka tapauksessa", jupisi Jack astellessaan tiehensä.
Heti sankarimme kadottua näkyvistä kapteeni Wilson nauroi sydämensä pohjasta, kertoi Sawbridgelle vakuuttaneensa sankarillemme hänen kielenkäyttönsä johtuneen pelkästä virka-innosta ja lisäsi:
"Hän antoi sen perin sukkelasti takaisin, ja koska se osoittaa, kuinka heikosti osasin sinua puolustaa, voit sinäkin totisesti ottaa tämän opiksesi."
Sawbridge oli samaa mieltä, mutta heidän kummankin mielestä olivat Jackin ihmisoikeudet suuressa vaarassa.
Laivan merellelähdön edellisenä päivänä kapteeni ja Asper olivat päivällisellä kuvernöörin luona, ja kun enää ei ollut paljon tehtäviä jäljellä, jätti Sawbridge, joka ei ollut poistunut laivasta koko sinä aikana, jonka se oli ollut satamassa, aluksen iltapäiväksi Smallsolen, perämiehen, huostaan. Ja kuten olemme maininneet, oli viimemainittu Jackin katkera vihamies, jollaisia Jack olikin jo saanut kolme, nimittäin Smallsolen, pursimies Biggsin ja Easthuppin, taloudenhoitajan apulaisen. Smallsole oli hyvillään saadessaan laivan komennukseensa, koska hän toivoi siten saavansa tilaisuuden rangaista sankariamme, joka todellakin toimitti itsensä hyvin alttiiksi sille.
Samoin kuin kaikki sellaiset miehet, jotka harvoin pääsevät komentamaan, oli perämieskin verrattain tyrannimainen ja paha suustansa – hän kiroili miehille, pakotti heidät suorittamaan tehtävänsä kahdesti tai kolmesti sillä tekosyyllä, etteivät he muka liikkuneet ripeästi, ja moitiskeli kaikkia laivaan jääneitä upseereja.
"Herra Biggs – jumaliste, sir, tuntuu siltä kuin te siellä keulassa kaikki nukkuisitte. Otaksuttavasti arvelette, ettei teidän tarvitse tehdä mitään nyt, kun ensimmäinen luutnantti on poissa laivasta. Kuinka kauan kuluu, ennenkuin olette valmiit kääntämään raakoja?"
"Kautta pyhän keihään, minusta hän kääntää raakoja oivallisesti, herra Easy", huomautti Mesty, joka keskusteli sankarimme kanssa etukannella.
Smallsolen kiukkuisuus teki Biggsin kiukkuiseksi, ja se puolestaan teki alipursimiehen ja myöskin keulaväen korpraalin kiukkuisiksi, mistä kaikesta filosofia tarjoaa käytännöllisen esimerkin toisesta kappaleesta toiseen siirtyvien liikkeiden laeissa. Ja kun Smallsole kiroili, kiroilivat myöskin pursimies, alipursimies, keulaväen korpraali ja kaikki merimiehet, mikä osoitti, kuinka tehokkaasti esimerkki vaikuttaa.
Smallsole tuli laivan keulaan.
"Hitto soikoon, herra Biggs, mitä pahusta te oikein puuhaatte? Ettekö pääse täällä liikkumaan?"
"Liikumme niin paljon kuin voimme, sir", vastasi pursimies, "kun etukansi on täynnä joutilaita". Ja samassa Biggs vilkaisi sankariimme ja Mestyyn, jotka seisoivat nojautuneina partaaseen.
"Mitä tekemistä teillä on täällä?" karjaisi Smallsole sankarillemme.
"Ei kerrassaan mitään, sir", vastasi Jack.
"Siispä annan teille jotakin tekemistä, sir. Kiivetkää maston huippuun ja pysykää siellä, kunnes huudan teidät kannelle. Kas niin, sir, näytän teille tietä", jatkoi perämies, lähtien kävelemään perälle päin Jackin seuratessa häntä peräkannelle.
"Nyt, sir, päämaston prammitankoon! Sijoittukaa poikkitangolle! Ylös!"
"Minkätähden minun pitää kiivetä sinne, sir?" tiedusti Jack.
"Rangaistukseksi, sir", vastasi perämies.
"Mitä olen tehnyt, sir?"
"Puheet pois, sir – ylös!"
"Jos suvaitsette, sir", virkkoi Jack, "haluaisin hieman keskustella tästä asiasta".
"Keskustella tästä asiasta!" karjui Smallsole. "Jumaliste, minä opetan teidät keskustelemaan siitä. Alkakaa kiivetä, sir!"
"Jos suvaitsette", jatkoi Jack, "kapteeni mainitsi minulle, että sotalain pykälät ovat ne säännöt ja ohjeet, joita kaikkien laivastossa palvelevien miesten tulee noudattaa. Ja, sir", puhui Jack, "olen lukenut ne lävitse niin usein, että osaan ne ulkoa, eikä niissä missään kohdassa hiiskuta mitään maston huippuun kapuamisesta". Samalla Jack otti sotalain taskustaan ja avasi sen.
"Kiipeättekö maston huippuun, sir, vai ettekö?"
"Näytättekö te minulle maston huipun sotalaista, sir?" vastasi Jack. "Laki on tässä."
"Käsken teitä kiipeämään maston huippuun, sir. Jollette sitä tee, niin paha minut periköön, jollen hinauta teitä sinne leipäsäkissä!"
"Sotalaissa ei ole mainittu mitään leipäsäkeistä, sir", tokaisi Jack. "Mutta luenpa teille, mistä siinä puhutaan, sir." Ja Jack alkoi lukea.
"Kaikki lippu-upseerit ja kaikki muut hänen majesteettinsa sotalaivoissa olevat tai niiden miehistöön kuuluvat henkilöt, jotka tekevät itsensä syypäiksi jumalattomaan kiroiluun, sadatteluun, juopumukseen, siivottomuuteen tai muihin häpeällisiin tekoihin, halventaen Jumalan kunniaa ja polkien hyviä tapoja, joutukoot sellaiseen rangaistukseen kuin –"
"Kuolema ja kadotus!" karjaisi perämies, joka vimmastui tolkuttomasti kuullessaan koko laivan miehistön nauravan.
"Ei, sir, ei kuolemaan ja kadotukseen", oikaisi Jack, "jotka tulevat miehen osaksi, milloin hän saa tuomion ylhäältä, vaan sellaiseen rangaistukseen kuin rikkomuksen laatu ja aste vaativat".
"Kiipeättekö maston huippuun, sir, vai ettekö?"
"Jos suvaitsette", vastasi Jack, "jättäisin sen mieluummin tekemättä".
"Siispä katsokaa olevanne pidätetty, sir! Minä haastan teidät sotaoikeuteen, jumaliste! Menkää kannen alle, sir!"
"Tuiki mielelläni, sir", myöntyi Jack. "Se on ihan paikallaan ja sotalain pykälien mukaista, joiden tulee ohjata meidän kaikkien tekojamme."
Jack taittoi sotalakinsa kokoon, pani sen taskuunsa ja laskeutui kadettien hyttiin.
Kohta Jackin saavuttua hyttiin seurasi häntä sinne Jolliffe, joka oli kuullut koko riidan.
"Hyvä poika", virkkoi hän, "olen pahoillani tästä tapauksesta. Sinun olisi pitänyt kavuta maston huippuun."
"Minä haluaisin pohtia sitä asiaa hieman", vastasi Jack.
"Niinpä niin; niin haluaisi jokainen, mutta jos sellaista sallittaisiin, ei laivastossa tulisi mistään mitään – se ei vetelisi. Ensin täytyy määräystä totella ja sitten myöhemmin valittaa, jos määräys on oikeudenvastainen."
"Sotalain pykälissä ei ole niin sanottu."
"Mutta sellainen on asian laita laivastossa."
"Kapteeni vakuutti minulle, että sotalain määräykset ovat toiminnan ohjenuorana laivastossa ja että meillä kaikilla on yhtäläinen velvollisuus noudattaa niitä."
"No niin, vaikkapa se myönnettäisiinkin, en usko sotalain määräysten pelastavan sinua. Olethan huomannut, mitä niissä sanotaan jokaisesta upseerista, merisotilaasta ynnä muista henkilöistä, jotka eivät tottele laillisia komennuksia. Etkö nyt ole rikkonut sitä pykälää vastaan?"
"Siitäkin voi vielä väitellä", vastasi Jack. "Laillinen komennus merkitsee laissa säädettyä komennusta; mutta missä sellainen laki on? Sitäpaitsi silloin, kun potkaisin sen veijarin alas luukusta, kapteeni väitti minulle että ainoastaan kapteenilla on oikeus rangaista ja etteivät upseerit saa ottaa lainkäyttöä omiin käsiinsä. Minkätähden sitten perämies niin teki?"
"Se, että hän ylempänä upseerina tekee väärin, ei oikeuta sinua alempana upseerina olemaan tottelematta häntä. Jos se olisi sallittua, jos kaikkia määräyksiä saataisiin arvostella ja niiden oikeutta tai vääryyttä pohtia, olisi kaikkinainen kurinpito mennyttä. Muista sitäpaitsi, että laivastossa on vakiintuneita tapoja, jotka ovat lainvoimaisia!"
"Siitä saattaa hiukan väitellä", tokaisi Jack. "Laivastossa ei saa väitellä mistään, rakas poika. Muista, että maissakin vallitsee kaksi lakia, toinen kirjoitettu ja toinen kirjoittamaton, 'lex non scripta', nimittäin tapa. Luonnollisesti on laivastossa asian laita samoin, sillä sotalaeissa ei ole voitu säätää kaikesta."
"Niissä säädetään kuitenkin sotaoikeus kaikesta", vastasi Jack.
"Niin ja kuolema tai palveluksesta erottaminen – joista kumpikaan ei ole kovin miellyttävä. Olet laittanut itsesi pinteeseen; ja vaikka kapteeni ilmeisesti onkin ystäväsi, ei hän voi sitä syrjäyttää. Onneksi on tässä vain perämies, mikä ei ole niin merkitsevä asia kuin muita upseereita kohtaan osoitettu tottelemattomuus. Mutta sittenkin sinun täytyy alistua, sillä kapteeni ei voi jättää sitä huomioon ottamatta."
"Sanon sinulle erään seikan, Jolliffe", virkkoi Jack. "Silmäni alkavat aueta näkemään kaikenlaista. Kun minua hämmästyttää ruma kielenkäyttö, vakuuttaa kapteeni sen johtuvan virka-innosta, ja sitten huomaan sen, mikä ylemmän upseerin esiintyessä alempaa kohtaan on pelkkää intoa, olevan päinvastaisessa tapauksessa röyhkeyttä, Hän vakuuttaa minulle, että sotalain pykälät on yhtäläisesti aiottu meidän kaikkien ohjeeksemme – perämies rikkoo pariinkymmeneen kertaan toisen pykälän jyrkkää määräystä vastaan joutumatta siitä vähääkään kärsimään, kun taas minua rangaistaan, koska en suostu semmoiseen, mistä sotalaissa ei ole mainittu mitään. Mistä minä olisin tiennyt, että minun piti kiivetä maston huippuun rangaistukseksi, erittäinkin kun kapteeni on vakuuttanut minulle, että yksin hänellä on rankaisuvalta laivassa? Jos tottelen määräystä, joka on ristiriidassa kapteenin määräyksen kanssa, niin eikö se ole yhtä paha kuin se, etten tottelisi kapteenia? Mielestäni on asiani perin hyvällä kannalla, eikä perustelujani voi mitenkään kumota."
"Minua peloittaa, että perämiehen asia on perin hyvällä kannalla ja ettei sinun perustelujasi lainkaan kuunnella."
"Se olisi ristiriidassa kaikkien oikeussääntöjen kanssa."
"Mutta kaikkien laivastossa vallitsevien sääntöjen mukaista."
"Uskon todellakin olevani aikamoinen hupakko", huomautti Jack oltuaan hetkisen vaiti. "Minkä kuvittelet saaneen minut lähtemään merille, Jolliffe?"
"Sen, ettet käsittänyt asemaasi, kun olosi olivat hyvät", vastasi aliperämies kuivasti.
"Se on kylläkin totta. Mutta vaikuttimeni oli se, että luulin täältä löytäväni sen yhdenvertaisuuden, jota en maista löytänyt."
Jolliffe tuijotti häneen.
"Rakas poika, kuulin sinun väittävän saaneesi ne mielipiteet isältäsi. Tarkoitukseni ei ole puhua hänestä epäkunnioittavasti, mutta hänen täytyy olla joko hullu tai typerä, jollei hänelle ole vielä siinä iässä selvinnyt, ettei maailmassa ole sellaista."
"Niin minäkin alan uskoa", myönsi Jack, "mutta se ei todista, ettei sellaista pitäisi olla".
"Suo anteeksi; juuri se, ettei sitä ole, todistaa, ettei sitä pidä olla – 'kaikki, mikä on, on oikein' – yhtä hyvin sopisi odottaa löytävänsä perinpohjin onnellisen tai täydellisen yksilön. Isäsi täytyy olla haaveilija."
"Paras, mitä osaan tehdä, on palata kotiin."
"Ei, rakas Easy, paras, mitä osaat tehdä, on pysyä laivastossa, sillä se pian haihduttaa päästäsi kaikki turhat ajatukset ja tekee sinusta älykkään ja järkevän miehen.
"Laivastopalvelus on ankara, mutta hyvä koulu, ja siellä kukin löytää oman tasonsa, joka ei ole yhdenvertaisuuden taso, vaan se taso, jolle hänen luontaiset kykynsä ja saavutuksensa hänet joko kohottavat tai alentavat sen mukaisesti, ovatko ne positiivisia vaiko negatiivisia. Se on jalo ala, mutta siinä on omat puutteensa, kuten tässä maailmassa täytyy kaikessa olla. Minulla omasta kohdastani ei ole kovinkaan paljon syytä kehua sitä, sillä minulle siinä on leipä ollut tiukassa; mutta jokaisesta säännöstähän täytyy olla poikkeuksia. Herkeä ajattelemasta laivastosta eroamista, ennenkuin olet kunnollisesti koetellut tätä alaa. Tiedän, että olet vanhempiesi ainoa poika ja että isäsi on varakas mies, minkä vuoksi maailman tavallisen sanontatavan mukaan olet riippumaton. Mutta usko minua, ettei ainoakaan ihminen, olkoonpa hän kuinka rikas tahansa, ole riippumaton, jollei hänellä ole ammattia, etkä sinä löydä itsellesi tätä parempaa siitä huolimatta –"
"Mistä niin?"
"Siitä, että sinut huomenna ihan varmasti lähetetään maston huippuun."
"Sitä asiaa pohdimme", intti Jack. "Joka tapauksessa lähden makuulle tänä iltana."
KOLMASTOISTA LUKU
Sankarimme alkaa itse toimia ja ajatella omasta puolestaan.
Mitä Jackin mielessä lieneekään liikkunut, se ei missään nimessä pilannut hänen lepoaan. Hänessä oli kaikki todellisen filosofin ainekset, mutta hän kaipasi vielä paljon rikkaruohojen kitkemistä. Vaikka Jolliffen perustelut olivatkin järkeviä, oli niiden vaikutus häneen tuiki vähäinen, sillä niin omituista kuin se onkin, paljoa helpompi on järkyttää miehen mielipiteitä, milloin hän on väärässä, kuin silloin, kun hän on oikeassa, mikä osoittaa, että meillä kaikilla on sangen nurinkurinen luonne.
"No niin", tuumi Jack, "jos minun täytyy kiivetä maston huippuun, niin minun täytyy, siinä kaikki. Mutta se ei todista, etteivät perusteluni ole päteviä, vaan ainoastaan sitä, ettei niitä suostuta kuuntelemaan."
Ja sitten Jack sulki silmänsä ja oli muutamien minuuttien kuluttua sikeässä unessa.
Perämies oli selostanut Easyn käytöksen ensimmäiselle luutnantille, ja ensimmäinen luutnantti kapteenille, kun tämä seuraavana aamuna tuli laivaan. Jack kutsuttiin kapteeninhyttiin puhumaan, jos hänellä olisi mitään sanomista puolustuksekseen. Jack piti yli puoli tuntia kestävän puheen, syventyen täydelleen esittämään kaikki ne perustelut, jotka hän edellisessä luvussa esitti Jolliffelle. Sitten kuulusteltiin Jolliffea ja myöskin Smallsolea, minkä jälkeen kapteeni ja ensimmäinen luutnantti jäivät kahden kesken.
"Sawbridge", lausui kapteeni Wilson, "kuinka totta onkaan, että kaikenlainen poikkeaminen oikeasta aina saattaa meidät ikävyyksiin. Minä olen menetellyt väärin; toivoen saavani tuon pojan pois isänsä hoivasta, peläten, ettei hän liittyisikään laivaamme, ja kuvitellen, ettei hän suinkaan ole niin älykäs miekkonen kuin hän todellisesti on, esitin hänelle olot laivastossa paljoa suotuisemmassa valossa kuin minun olisi pitänyt ne esittää. Kaikki, mitä hän väittää minun hänelle sanoneen, sanoin hänelle, ja oikeastaan juuri minä johdatin pojan hairahdukseen. Smallsole on käyttäytynyt tyrannimaisesti ja kohtuuttomasti; hän rankaisi poikaa aiheettomasti, joten minun on nyt ratkaistava ikävä, minun ja perämiehen välinen pulma. Jos rankaisen poikaa, niin tunnen rankaisevani häntä pikemminkin oman syyni ja muiden henkilöiden syyn kuin hänen oman syynsä tähden. Jollen rankaise häntä, sallin räikeän ja avoimen kurinpitorikkomuksen jäädä rankaisematta, mikä olisi vahingollista laivastolle."
"Häntä täytyy rangaista, sir", huomautti Sawbridge.
"Lähetä noutamaan hänet tänne!" kehoitti kapteeni.
Jack saapui ja kumarsi perin kohteliaasti.
"Herra Easy, koska olette otaksunut sotalain sisältävän kaikki laivastossa noudatettavat säädökset ja ohjeet, uskon teidän varmasti erehtyneen tietämättömyydessänne. Mutta muistakaa, että vaikka olettekin hairahtunut tietämättömyydestä, sellaisella kurinpitorikoksella olisi, jollei siihen kiinnitettäisi huomiota, hyvin vahingollinen vaikutus miehiin, joiden kuuliaisuutta tehostaa upseerien heille näyttämä esimerkki. Luotan niin varmasti intoonne, jota tuonnoittain osoititte Easthuppin jutussa, että ehdottomasti uskon teidän käsittävän, kuinka asianmukaista minun on teitä rankaisemalla osoittaa miehistölle, että kuri täytyy pitää voimassa, ja sen tähden kutsutan teidät peräkannelle ja lähetän teidät mastoon koko miehistön näkyvissä, koska te koko miehistön näkyvissä kieltäydyitte tottelemasta."
"Olen siihen valmis hyvin mielelläni, kapteeni Wilson", vastasi Jack.
"Ja vaikka olenkin aina sellaista vastaan, muistakaa vastaisuudessa, herra Easy, että jos joku upseeri rankaisee teitä ja te kuvittelette saaneenne osaksenne kohtuutonta kohtelua, alistutte rangaistukseen ja sitten käännytte minun puoleeni saadaksenne oikeutta."
"Varmasti, sir", lupasi Jack, "kun nyt kerran tiedän, mitä toivotte".
"Olisin teille kiitollinen, herra Easy, jos menisitte peräkannelle ja odottaisitte siellä saapumistani."
Jack teki parhaan kumarruksensa ja poistui.
"Jolliffe-ukko väitti, että minun täytyisi kavuta mastoon", mietti Jack itsekseen, "ja siinä hän olikin oikeassa. Mutta minut saa hirttää, jollei minulla ollut mahdollisimman hyvät perustelut, enkä muusta välitäkään."
Kapteeni Wilson kutsutti luoksensa perämiehen ja nuhteli häntä tyranniudesta, koska ilmeisestikään ei ollut mitään rankaisemisen syytä, kielsi häntä enää milloinkaan komentamasta ainoatakaan merikadettia mastoon ja käski hänen kertoa syyllisen käyttäytymisestä ensimmäiselle luutnantille tai hänelle. Senjälkeen hän nousi peräkannelle, kutsui Easyn luoksensa ja antoi hänelle, kuten kuulosti, hyvin ankarat nuhteet, joita Jack kuunteli tuiki rauhallisesti, koska niiden antaminen oli kapteenin puolelta pelkkää intoa ja niiden vastaanottaminen pelkkää intoa hänen puoleltaan. Sitten sankarimme komennettiin maston huippuun.
Jack kohotti hattuaan ja astui kolme tai neljä askelta poispäin totellakseen määräystä – mutta palasi sitten, kumarsi perin kohteliaasti ja tiedusti kapteeni Wilsonilta, haluttiinko hänen kiipeävän etumaston vaiko päämaston huippuun.
"Päämaston, herra Easy", vastasi kapteeni purren huultansa.
Kavuttuaan tikkaiden kolme askelmaa Jack taaskin seisahtui ja otti hatun pois päästänsä.
"Pyydän anteeksi, kapteeni Wilson – ette ole ilmoittanut minulle, haluatteko minun kiipeävän märssytankoon vaiko prammitangon poikkipienoille."
"Prammitangon poikkipienoille, herra Easy", vastasi kapteeni.
Jack lähti kapuamaan, ottaen koko jutun perin huolettomalta kannalta, seisahtui päämaston huipussa hengähtämään, märssytangon päässä silmäilläkseen ympärilleen ja saapui vihdoin sovitulle kohdalle, johon hän istuutui, otti esille sotalakinsa ja alkoi taaskin tutkia sitä saadakseen selville, eikö hän olisi voinut vahvistaa perustelujaan. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt lukea lävitse seitsemättä pykälää, ennenkuin miehistö komennettiin kannelle.
"Ankkuri ylös pohjasta!" Ja Sawbridge luikkasi: "Kaikki miehet alas mastoista!"
Jack käsitti vihjauksen, taittoi asiakirjansa kokoon ja kiipesi kannelle yhtä verkkaisesti kuin oli mastoon noussutkin. Jack oli paljoa parempi filosofi kuin isänsä.
Harpy oli pian liikkeellä ja purjehti täysin purjein Cape de Gattea kohti, jossa kapteeni Wilson toivoi tapaavansa espanjalaisen aluksen tai pari mennessään Touloniin ottamaan määräyksiä amiraalilta.
Sarja lieviä tuulia ja tyynenpuuskia teki matkan sangen vitkalliseksi. Mutta veneet olivat yhtenään vesillä hinaamassa laivaa pitkin rannikkoa, ja Jack tavallisesti pyysi, että häntä käytettäisiin siihen tehtävään. Vaikka hän olikin ollut merillä vasta niin lyhyen ajan, oli hän ikänsä ja voimiensa johdosta käyttökelpoisimpia kadetteja, ja häneen saattoi luottaa, jollei hänen päähänsä pujahtanut jokin oikku. Mutta tähän saakka Jack oli aina ollut muiden komennuksessa ja suoriutunut tehtävistään erittäin hyvin.
Harpyn saavuttua Tarragonaan sattui laivassa olemaan useita punataudin tapauksia, ja tätä tautia potivat myöskin Asper ja Jolliffe. Se vähensi upseerien lukumäärää, ja samaan aikaan he olivat saaneet erään kalastaja-aluksen miehiltä, jotka tahtoivat sillä lunastaa itsensä vapaiksi, sellaisen tiedon, että Rosasista lähtisi pieni kuljetuslaivue kahden tykkiveneen suojelemana, niin pian kuin tuuli muuttuisi myötäiseksi.
Kapteeni Wilson pysytteli loitolla rannasta, kunnes tuuli kääntyi, ja varrottuaan sitten vielä sen ajan, jonka alukset tarvitsivat purjehtiakseen Tarragonan ja Rosasin välisen matkan, ohjasi yöllä aluksensa katkaisemaan niiden tietä. Mutta taaskin tyyntyi; veneet hinattiin vesille, ja niille annettiin määräys edetä pitkin rantaa, koska otaksuttiin, etteivät laivat nyt voineet olla kaukana. Sawbridge oli isossaveneessä retkikunnan komentajana. Ensimmäinen kutteri oli Minusin, konstaapelin, huostassa. Ja koska muut upseerit olivat sairaina, antoi Sawbridge, joka joka päivä alkoi yhä enemmän pitää Jackista, hänen erikoisesta pyynnöstään toisen kutterin hänen komennettavakseen. Heti siitä kuultuaan Mesty ilmoitti sankarillemme haluavansa lähteä mukaan, mutta se ei käynyt päinsä ilman lupaa. Jack hankki Mestylle luvan lähteä erään merisotilaan asemasta. Miehistöstä oli monta miestä sairastunut punatautiin, eikä Sawbridge ollut pahoillaan saadessaan ottaa aluksesta joutilaan miehen toimivan miehen sijasta, erittäinkin kun tiedettiin, että Mesty oli mies paikallaan.
Veneet poistuivat laivan kupeelta kello kymmenen illalla; ja koska oli mahdollista, että retkeläiset palaisivat vasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella, oli jokaiseen veneeseen otettu päivän annos korppuja ja rommia, etteivät miehet lopen nääntyisi. Veneet soutivat rannan lähelle ja sitten pitkin rantaa kolme tuntia näkemättä mitään; yö oli kaunis, mutta kuutamoa ei ollut. Edelleenkin oli ilma tyyni, ja miehiä alkoi väsyttää, kun he ehdittyään vajaan penikulman päähän alavasta niemekkeestä huomasivat kärjen ylitse kuljetuslaivueen purjehtimassa heitä kohti lievässä myötätuulessa.
Sawbridge käski heti veneiden soutajien lepuuttaa airojaan, odottaa alusten saapumista ja valmistautua hyökkäykseen.
Etunenässä purjehtivan tykkiveneen valkeat, latinalaiset purjeet erosivat nyt selvästi muista, jotka kaikki olivat yhdessä rykelmässä sen vanavedessä. Se lipui veden pinnalla kaunista joutsenta muistuttavana, sen purjeita pullisti tuuli juuri parhaiksi, ja se kulki noin kolmen meripenikulman tuntinopeudella. Sawbridge piti veneensä kolmea mastoa yhdessä linjassa, jotta heitä ei huomattaisi, ja käski muiden veneiden kääntää keulansa samalla tavoin, jotta ne pääsisivät tykkiveneen kupeelle muutamilla aironvetäisyillä.
Tykkiveneen suunta oli niin suotuisa väijyjille, että se tuli suoraan toisen keulalaidan kohdalla olevan isonveneen ja toisen kohdalle osuvien kutterien väliin eikä veneitä havaittu, ennenkuin ne olivat ihan aluksen kupeilla. Vastarinta oli vähäinen, mutta joitakuita muskotin- ja pistoolinlaukauksia ammuttiin, joten syntyi hälytys.
Sawbridge otti tykkiveneen haltuunsa isonveneen miehistöllä ja käänsi aluksen vastatuuleen, koska hän oli huomannut kaikkien laivueen alusten heti hälytyksen kuultuaan tehneen samoin. Hän käski kutterien käydä isoimpien alusten kimppuun ja vallata niistä niin monta kuin suinkin, ja hän menettelisi samoin isollaveneellä ehdittyään järjestää asiat tykkiveneessä. Mutta toinen tykkivene, jota ei vielä ollut nähty ja joka oli unohdettu, ilmestyi nyt näyttämölle ja riensi uljaasti kumppaninsa avuksi.
Sawbridge sijoitti toisen puolen miehistään isoonveneeseen, koska siinä oli raskaita tykkejä, ja lähetti sen avustamaan kuttereita, jotka olivat lähteneet suoraa päätä tykkiveneen kimppuun. Veneisiin päin alettiin vilkkaasti ampua kuulia ja kartesseja niiden yhäti edetessä vihollista kohti. Mutta tykkivenettä komentava upseeri huomasi, ettei hän saanut lainkaan tukea kumppaniltaan, päätteli, että se oli vallattu, ja kääntyi uudelleen tuuleen, lähtien purjehtimaan ulapalle.
Sankarimme souti aluksen jäljessä, vaikkei erottanutkaan muita veneitä, mutta tuuli oli kiihtynyt, joten takaa-ajaminen oli hyödytöntä. Senvuoksi hän suuntasi veneensä kuljetuslaivuetta kohti, ja tiukan soudun jälkeen hänen onnistui saavuttaa yksimastoinen, noin viidenkymmenen tonnin kantoinen shebekki.
Mesty, jolla oli tavattoman terävät silmät, oli pannut merkille, että laivueen useat alukset eivät hälytyksen vuoksi olleetkaan tulleet niemen kärjen ympäri, ja koska tämä alus oli kovin pieni, esitti hän, että he ilman muuta soutaisivat sen ohitse, kiertäisivät niemen ympäri ikäänkuin mielisivät paeta, joten he, erittäinkin jos taaskin tyyntyisi, saattaisivat vallata joitakuita muita laivoja.
Jackista tämä neuvo oli hyvä. Ne laivueen alukset, jotka olivat tulleet niemen ohitse, olivat kaikki kääntyneet merelle tykkiveneen jäljessä ja olivat nyt raikkaassa tuulessa. Niiden takaa-ajo oli niin ollen hyödytöntä, ja ainoa mahdollisuus oli noudattaa Mestyn ehdotusta. Sentähden hän käänsi veneen myötätuuleen merelle päin ja puolen tunnin kuluttua uudelleen rantaa kohti, ohjaten sen alavan niemenkärjen tuulenpuolelle. Mutta kun siellä ei näkynyt laivoja, käänsi hän veneen jälleen ulapalle. Luovittuaan siten kolme tai neljä mutkaa ja edettyään kenties kuusi tai seitsemän meripenikulmaa hän havaitsi, että tuulen alapuolella näytettiin palaamismerkkejä, joita tehostettiin tykinlaukauksilla.
"Herra Sawbridge vaatii meitä palaamaan, Mesty."
"Herra Sawbridge hoitakoon omia asioitaan!" vastasi Mesty. "Emme mitenkään suostu näin vaivaloisesti kiskomaan venettä tuulessa turhanpäiten."
"Mutta, Mesty, meidän täytyy noudattaa määräyksiä."
"Kyllä, sir, silloin kun hän on ihan läheisyydessä, mutta nyt meidän täytyy menetellä niinkuin parhaaksi katsomme. Tulimmainen, hänen pitää saada minut kiinni, ennenkuin palaan."
"Mutta me eksymme laivasta."
"Löydämme sen uudelleen tuonnempana, massa Easy."
"Mutta laivassa luullaan meidän tuhoutuneen."
"Sitä parempi, meitä ei lainkaan etsitä, massa Easy; arvattavasti saamme joka tapauksessa mainion risteilyn. Huomenna valtaamme ison laivan – lähdemme sillä purjehtimaan, valtaamme uusia laivoja ja sitten lähdemme Touloniin."
"Mutta minä en tunne Touloniin vievää väylää; tiedän, että se on tällä taholla, ja siinä onkin kaikki."
"Se riittääkin; mitäpä muuta tarvitsisitte? Massa Easy, jollette pian löydä laivastoa, niin laivasto pian löytää teidät. Jumaliste, ei kukaan ole milloinkaan eksynyttänne. Ja nyt, massa Easy, kääntäkää vene jälleen ympäri! Joku muu saa huomenna paahtaa korppuja ja keittää ruokaa herrasmiehille. Jumalan kuolema! Ajatelkaapa vain, massa Easy – minä keitän ruokaa ja olen ruhtinas omassa maassani!"
Easy oli hyvin samaa mieltä kuin Mestykin. "Sillä", päätteli Jack, "jos nyt palaan, vien muassani pienen aluksen, joka on puolillaan papuja, ja minua hävettää näyttää kasvojani. Tosin kyllä saatetaan olettaa, että tykkiveneen tuli on upottanut meidät. No, entä sitten? Heillä on tykkivene, jota he voivat näyttää yöllisen työskentelynsä merkiksi, ja silloin näyttää siltä, että taistelu oli kiivaampi kuin se olikaan, ja herra Sawbridge saattaa siitä hyötyä." (Jack oli sangen ymmärtäväinen miekkonen, koska hän oli jo nyt oppinut niin paljon tuntemaan laivaston oloja.) "No niin, ja kun he huomaavat, ettemme olekaan tuhoutuneet, kuinka iloisia he ovatkaan tavatessaan meidät jälleen, erittäinkin jos viemme muassamme joitakuita vallattuja aluksia – kuten teen, sillä muutoin en palaakaan. Usein ei satu, että mies pääsee komentamaan, ennenkuin on ollut kahta kuukautta merillä, ja kun nyt olen saanut komennusvallan, saa minut hirttää, jollen halua sitä säilyttää. Ja Smallsole saa lähettää mastonhuippuun kenet haluaa. Gossett-parka minua kuitenkin säälittää; jos Vigors luulee minun kuolleen, niin kuinka ilkeästi hän kohteleekaan pientä miekkos-pahaa! Mutta se kaikkihan tapahtuu laivastomme hyväksi, ja minä kostan hänelle palattuani. Minut saa hirttää, jollen lähde risteilylle."
"Puhuttelin miehiä, ja he kaikki vakuuttavat liittyvänsä teihin kuin iilimadot. Ja nyt kun se kysymys on ratkaistu, on minusta meidän paras jälleen kääntyä."
Kohta senjälkeen, kun sankarimme oli tehnyt tämän päätöksensä, valkeni päivä. Jack silmäili ensin tuulen alapuolelle ja näki tykkiveneen ja laivueen purjehtivan noin kymmenen meripenikulman päässä maata kohti Harpyn seuratessa niitä täysissä purjeissa. Hän havaitsi myöskin vallatun tykkiveneen olevan keula tuulta kohti lähellä rantaa estääkseen vihollisia pääsemästä pakoon.
"Harpy saa ne kaikki, jumaliste!" huudahti Mesty. "Minusta tuntuu, että se pian ne höyhentää."
He kaikki katselivat niin innokkaasti Harpya ja kuljetuslaivuetta, etteivät vähään aikaan muistaneet vilkaistakaan tuulen puolelle. Vihdoin Mesty loi katseensa siihen suuntaan.
"Vietävä, minä näin oikein eilen illalla. Katsokaahan, massa Easy! Fregatti, priki, kolme latinalaista purjetta – siinä meitä varten. Tulimmainen, me saammekin hyvän saaliin tänä iltana."
Mestyn havaitsemat alukset olivat korkeintaan kolmen penikulman päässä tuulen puolella. Ne olivat levittäneet kaikki purjeensa ja kiiruhtivat verrattain lähellä olevan patterin suojaan.
"Ja nyt, massa, jos he näkevät veneemme, ajattelevat he jotakin, pysyttelevät kohdallamme ja kääntyvät joka kerta, kun mekin käännymme. Meidän on parasta olla nyt purjehtimatta niin vinhasti – pysytellä kauempana rannasta, kunnes he laskevat ankkurinsa yöksi. Ja sitten pimeän tultua valtaamme aluksen."
Kaikki Mestyn neuvot olivat hyviä paitsi kenties sitä neuvoa, että sankarimme piti olla tottelematta määräyksiä ja lähteä risteilylle. Estääkseen kutteria lähestymästä liian likelle vihollisia ja samalla näyttääkseen muka panevansa parastaan he hinasivat purjetta meressä keulalaitojen alla, samalla tarkkaillen Harpyn liikkeitä.
Välimatka oli niin pitkä, ettei selvästi voinut erottaa, mutta Mesty kapusi aluksen mastoon ja selosti tapahtumien kulkua.
"Tulimmainen – yksi tykinlaukaus – kaksi tykinlaukausta – Harpy etenee. Kyllä se saa ne, ihan varmasti. Nyt ampuu tykkivene – se on meidän tykkiveneemme – ei, se ei ole meidän. Nyt ampuu meidän tykkiveneemme – se on komeata – ampuminen. Ahaa nyt Harpy saavutti ne. Se on ihan niiden keskellä. Pum, pum, pum – kartessit rapisevat, tulimmainen. Luultavasti espanjalaiset ovat aika ilkeässä pinteessä juuri tällä hetkellä. Kaikkien keulat kääntyvät tuuleen, niin totta kuin jumalat minua auttakoot – enää ei ammuta. Harpy valtaa ne kaikki – tuo tykkivene käänsi keulansa tuuleen, laskee lippunsa pois mastosta. Jos he arvelevat, ettemme me ole osallisia saalisrahoista – huomaavat he pahasti erehtyneensä. Nyt, pojat, koko se puuha on ohitse, ja", jatkoi Mesty, lipuen mastoa myöten kannelle, "minusta olisi parasta, ettette näyttäisi itseänne liiaksi. Vain kaksi miestä jää kannelle, ja ne kaksi riisukoot nuttunsa!"
Mestyn raportti oli oikea; Harpy oli vallannut toisenkin tykkiveneen ja koko kuljetuslaivueen. Ainoa ikävä puoli heidän hyvässä onnessaan oli Easyn ja kutterin katoaminen. Otaksuttiin, että tykkiveneen laukausten oli täytynyt upottaa vene ja että koko miehistö oli hukkunut. Kapteeni Wilson ja Sawbridge valittivat vakavasti sankarimme kuolemaa, koska arvelivat, että hänestä olisi sukeutunut loistava upseeri hänen selviydyttyään nuoruuden huimuudesta. Samoin teki Asper, koska sankarimme rahapussi meni hänen mukanaan, samoin Jolliffe, koska hän oli alkanut pitää Jackista, samoin pikku Gossett, koska hän ei odottanut vähääkään sääliä Vigorsin taholta.
Toisaalta olivat jotkut hyvillään hänen poistumisestaan. Ja mitä tulee yleensä laivan miehistöön, valitettiin kovaonnisen kutterin miehistön tuhoutumista neljäkolmatta tuntia, joka sotalaivassa on sangen pitkä aika, mutta sitten heitä ei enää ajateltu. Meidän täytyy jättää Harpy parhaansa mukaan taivaltamaan Touloniin ja nyt seurata sankariamme.
Kutterin miehistö tiesi varsin hyvin Jackin toimivan vastoin määräyksiä, mutta miehistä oli mikä tahansa vaihtelua sotalaivassa vietetyn elämän yksitoikkoisuuden jälkeen, ja yhtä hyvin kuin Mesty olivat hekin perin mielissään loma-ajasta.
Heidän oli kuitenkin välttämätöntä pian ryhtyä joihinkin toimiin, sillä heillä oli muassaan ainoastaan yhden päivän leipä- ja grogiannokset, eivätkä he olleet vallatusta aluksesta löytäneet mitään muuta kuin muutamia sipuleita, sillä pitkin rannikkoa purjehtivat espanjalaiset olivat ostaneet muonavaransa aina tarpeen mukaan. Heidän purressaan oli ainoastaan kolme vankia, jotka oli viety ruumaan papujen sekaan. Yksi papusäkki oli nostettu kannelle, ja osa sen sisältöä oli pantu pataan keiton keittämisiä varten, Jack ei ollut kovinkaan ihastunut ensimmäisen päivän muonaan – he söivät papukeittoa aamiaiseksi, papukeittoa päivälliseksi, ja jos kenellä oli nälkä väliajoilla, sai hän yhä papukeittoa eikä mitään muuta. Muuan merimiehistä osasi hieman puhua lingua francaa, ja vangeilta kyseltiin, millaisia tuulen puolella olevat alukset olivat. Saatiin tietää, että fregatti ja myöskin yksi prikeistä olivat arvokkaita. Fregatissa oli tykkejä, ja muuta he eivät laivoista tietäneetkään. Auringon laskiessa alukset laskivat ankkurinsa patterin kohdalle. Tuuli oli edelleenkin lievä, ja se alus, jossa onnensa varaan heittäytynyt Jack oli, oli niistä noin neljän meripenikulman päässä suojanpuolella. Harpyn taas he olivat aikoja sitten menettäneet näkyvistään, ja nyt heidän oli aika ryhtyä jonkunlaisiin valmistuksiin.
Heti pimeän tultua Jack komensi miehistönsä kannelle ja piti sangen pitkän puheen. Hän huomautti intonsa houkutelleen hänet olemaan palaamatta laivaan, ennenkuin hän voisi viedä muassaan jotakin viemisen arvoista; he eivät olleet koko päivänä saaneet syödäkseen mitään muuta kuin papuja, mikä ei ollut suinkaan miellyttävää, ja senvuoksi heidän välttämättömästi tuli parantaa olojaan; vajaan neljän meripenikulman päässä oli iso laiva, ja hän aikoi vallata sen; ja heti sen vallattuaan hän aikoi vallata vielä joitakuita aluksia; hän luotti siihen; että he innokkaasti auttaisivat häntä tässä tilaisuudessa, ja odotti heidän suorittavan suuria tekoja tällä risteilyretkellä. Vielä hän huomautti, että miesten tuli katsoa olevansa sotalaivalla ja pitää ohjeinaan sotalakia, joka oli kirjoitettu heitä kaikkia varten; siltä varalta, etteivät he sitä muistaneet, hänellä oli sitä kappale taskussaan, ja hän lukisi sen heille seuraavana aamuna, niin pian kuin he olisivat mukavasti sijoittuneet laivaan.
Senjälkeen hän määräsi Mestyn ensimmäiseksi luutnantikseen, merisotilaan kersantiksi, veneen perämiehen pursimieheksi, kaksi merimiestä kadeteiksi pitämään vahtia, kaksi muuta merimiestä alipursimiehiksi ja jätti vielä kaksi miestä laivan miehistöksi, joka jaettiin ylähangan ja alahangan vahtivuoroiksi.
Kutterin miehistö oli täysin tyytyväinen Jackin puheeseen ja hänen määräämiinsä nimiarvoihin, ja sitten ryhdyttiin käsittelemään tärkeämpää aihetta, nimittäin sitä, miten laiva vallattaisiin. Jonkun aikaa kestäneen pohtimisen jälkeen hyväksyttiin Mestyn neuvo, jonka mukaan heidän piti ankkuroida vähän matkan päähän laivan etupuolelle ja varrota noin kello kahteen yöllä, minkä jälkeen he hiljaa soutaisivat kutterin aluksen kupeelle ja valtaisivat sen.
Kello yhdeksän tienoissa alus ankkuroitiin suunnitelman mukaisesti, ja Jack ällistyi vähän huomatessaan, että laiva olikin paljoa isompi kuin hän oli aavistanutkaan, sillä vaikka sillä olikin raakoja vain keskimastossaan, oli se tonnimäärältään melkein Harpyn vertainen. Ensimmäiseksi espanjalaisten vankien kädet ja jalat sidottiin, ja heidät laskettiin papujen päälle pitkäkseen, jotta he eivät voisi hälyttää, purjeet käärittiin kokoon ja pysyteltiin kalkin puolin hiljaa.
Laivassa sensijaan meluttiin ja remuttiin; ja noin puoli yksitoista näkyi siitä lähtevän vene maihin, minkä jälkeen melu vähitellen hiljeni, valot sammuivat toinen toisensa jälkeen, ja sitten oli kaikki hiljaista. "Mitä arvelette, Mesty?" kysyi Jack. "Arveletteko, että saamme sen vallatuksi?"
"Tarkoittanette, että valtaamme sen; tietysti saamme sen vallatuksi. Malttakaahan vähän – odottakaamme, kunnes he kaikki ovat sikeässä unessa!" Noin kello kaksitoista alkoi sakea tihkusade, joka oli hyvin suotuisa sankarimme puuhille. Mutta koska se näytti pian taukoavan, eivät he Mestyn neuvon mukaisesti enää viivytelleet. He hiipivät hiljaa veneeseen, ohjasivat sitä kahdella airolla, laskivat aluksen keulalaidalle, kiipesivät keula-ankkurin ketjuja myöten kannelle ja havaitsivat, ettei siellä ollut ketään.
"Varokaa laukaisemasta pistoolia!" varoitti Mesty miehiä sitä mukaa, kun he nousivat kannelle, laskien sormensa heidän huulilleen teroittaakseen heille äänettömyyden tärkeyttä, sillä Mesty oli ollut afrikkalainen soturi ja tiesi kuinka edullista oli yllättää viholliset.
Sittenkun kaikki miehet olivat ehtineet kannelle ja vene oli sidottu kiinni, lähtivät he, Jack ja Mesty etunenässä peräpuolelle. Ei näkynyt ainoatakaan sielua; olikin niin pimeä, ettei olisi voinut erottaa ketään, jollei hän olisi kävellyt kannella. Miehistön luukkuportaiden ovi teljettiin ja ristikko kiinnitettiin peräkannen oviluukulle, minkä jälkeen lähdettiin taaskin kompassikopille, jossa paloi valo. Mesty komensi kaksi miestä etukannelle sulkemaan luukkuja ja jäämään sinne vahdiksi – ja sitten loput miehistä ja sankarimme neuvottelivat ohjausrattaan ääressä.
"Totisesti laiva on meidän!" virkkoi Mesty. "Mutta meillä on vielä aika paljon järjestettävää. Minusta näyttää joku kirotun laiska lurjus olevan nukkumassa tuolla tykkien välissä. Vähäisen ajan kuluttua ei enää sada, ja sitten näemme paremmin. Nyt pysykää kaikki hiljaa!"
"Tässä laivassa täytyy olla hyvin paljon väkeä", huomautti sankarimme. "Se on sangen iso, ja siinä on kaksitoista tai neljätoista tykkiä – miten saamme kaikki sidotuiksi?"
"Kaikki käy kyllä hyvin", rauhoitti Mesty häntä. "Saamme kaikki kuntoon vähitellen. Älkää huoliko siitä, kuinka päivä pian koittaa!"
"Nyt on jo tauonnut satamasta", lausui Easy. "Kompassikopissa on kynttilä. Mitähän jos sytyttäisimme sen ja tarkastaisimme kansia?"
"Niin", yhtyi Mesty. "Joku miehistä vahdiksi kajuutan luukulle ja toinen peräluukulle. Nyt sitten sytytämme kynttilän, ja me kaikki muut lähdemme kiertämään kannella. Suvaitsetteko jättää kaikki pistoolinne vintturiin?" Jack sytytti kynttilän, ja he lähtivät tarkastamaan kantta. He eivät olleet kävelleet kauan, kun he jo huomasivat kahden tykin välissä gregoilla peitetyn kasan.
"Tuolla ovat vahdit", kuiskasi Mesty. "Kaikki hiljaa – emme vielä ole valmiit käymään heidän kimppuunsa."
Mesty puhalsi kynttilän sammuksiin, ja he kaikki perääntyivät kompassikopille, jossa Mesty otti esille mesaanimaston läheisyydessä olleen köysikiepun, katkoi sen pätkiksi ja antoi ne muille miehille, käskien heidän jakaa ne säikeikseen. Muutamissa minuuteissa he olivat valmistaneet suuren joukon siteitä, joilla vangit köytettäisiin.
"Nyt sitten sytytämme kynttilän uudelleen ja sidomme kiinni nuo laiskat koirat", sanoi Mesty. "Paljon kiitoksia heille yhtäkaikki, sillä he sallivat meidän vallata laivan – muistakaa nyt, että herätätte yhden kerrallaan ja suljette hänen suunsa!"
"Entä jos he saavat suunsa vapaaksi ja huutavat?" huomautti Jack.
"Silloin, herra Easy", vastasi Mesty, jonka kasvonilmeet muuttuivat melkein hornamaisiksi, "ei asialle mahda mitään". Ja Mesty näytti veistänsä, jota hän piti oikeassa kädessään.
"Voi, ei! Älkäämme sentään murhatko heitä!"
"Emme sitä tee, massa, jos vain mahdamme sille mitään. Mutta jos he pääsevät voiton puolelle, miten meidän silloin käy? Espanjalaisilla on veitsiä, ja he niitä myöskin käyttävät, totisesti!"
Mestyn huomautus oli oikea, ja hänen kasvonilmeensä silloin, kun hän näytti veistänsä, osoitti, kuinka heltymätön vihollinen hän saattoi olla, milloin hänen verensä oli kerran joutunut kuohuksiin – mutta Mestyhän olikin taistellut Ashantimaan sodissa entisaikoina, joten lukijan ei tarvitse sitä ihmetellä.
Varovasti he etenivät makaavien espanjalaisten luokse. Mestyn järjestely oli oikein hyvä. Kaksi miestä oli määrätty panemaan kapuloita vankien suuhun muiden sitoessa heidän raajojaan. Mestyn ja Easyn piti kynttilä kädessä polvistua heidän viereensä veitsi koholla peloittamaan heitä pysymään hiljaa tai iskemään heitä, jos heidän oma turvallisuutensa sitä vaatisi.
Grego-vaipat otettiin pois ensimmäisen miehen päältä, joka avasi silmänsä nähdessään kynttilän, mutta veneen perämiehen käsi oli hänen suullansa, ja hänet sidottiin meluttomasti. Molemmat muut miehet heräsivät ja viskasivat peitteensä syrjään, mutta heidätkin köytettiin tarvitsematta turvautua verenvuodatukseen. "Mitäs nyt teemme, Mesty?"
"Nyt, sir", vastasi Mesty, "avaamme peräluukun. Jos lisää miehiä tulee kannelle, sidomme heidät – jollei tule, odotamme päivänvaloa ja katsomme, miten asiat kehittyvät."
Senjälkeen Mesty kävi etukannella katsomassa, olivatko siellä miehet valppaina. Ja käveltyään vielä kerran ympäri kannen nähdäkseen, oliko siellä enää ketään, hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja sijoittui muiden joukkoon peräkannen luukulle.
Päivän parhaillaan koittaessa ne espanjalaiset, joiden oli määrä olla aamuvahdissa, heräsivät, kuten tavallisesti herätään sillä hetkellä, jolloin odotetaan herättämistä, pukeutuivat ja tulivat kannelle, kuvitellen – ja ihan oikein – koiravahtilaisten nukkuneen, mutta aavistamattakaan, että kansi oli englantilaisten hallussa.
Mesty ja muut valtaajat perääntyivät salliakseen heidän kaikkien ehtiä kannelle, ennenkuin huomasivat tulokkaat, ja onneksi se onnistuikin. Kannelle saapui neljä miestä, jotka silmäilivät ympärilleen, koettaen pimeässä erottaa, missä heidän laivakumppaninsa olivat. Jack laski ristikon jälleen kiinni, ja ennenkuin espanjalaiset ehtivät kunnolleen nähdä mitään, tartuttiin heihin kiinni ja heidät sidottiin, jolloin kuitenkin syntyi temmellystä ja vähän melua.
Silloin, kun nämä miehet oli sidottu ja laskettu tykkien väliin, oli päivä jo valjennnut, ja nyt seikkailijamme havaitsivat, kuinka komean laivan he todellakin olivat vallanneet, vaikka heillä olikin vielä paljon tekemistä. Laivassa oli luonnollisestikin joukko miehiä, eivätkä he sitäpaitsi olleet edes meripenikulman päässä tykkipatterista.
Mesty, joka oli kaikessa etunenässä, jätti neljä miestä peräkannelle ja meni keulaan tarkastamaan ankkuriköyttä; se oli kookosköyttä ja niin ollen helppo katkaista. Senjälkeen hän käski molempien keulakannelle sijoitettujen miesten kieputa etuluukulle hinausköyden, jonka paino tekisi kaikki turvalliseksi sillä taholla, ja sitten tulla muiden luokse peräkannelle.
"Nyt, herra, Easy, on tärkeintä saada kapteeni käsiimme; meidän täytyy saada hänet kannelle. Avatkaa nyt kajuutan luukku ja pitäkää peräluukkua suljettuna! Kaksi miestä jää sinne, ja kaikki muut tulevat perään."
"Niin", myönsi Jack, "hyvin tärkeätä olisi saada kapteeni valtaamme – mutta miten voimme houkutella hänet kannelle?"
"Ettekö tiedä, miten kapteenin saa kannelle? Kautta kaiken pyhän, minä tiedän sen oikein hyvin."
Ja Mesty otti mesaanimaston läheisyydessä olevat nuorakieput ja paiskeli niitä kanteen, pitäen niin pahaa melua kuin suinkin. Lyhyen ajan kuluttua soitettiin kajuutan oven kelloa rajusti, ja minuuttia myöhemmin tuli kajuutan luukusta kannelle paitasillaan oleva mies, joka heti sidottiin.
"Tämä on kapteenin palvelija", selitti Mesty. "Hän tuli käskemään, ettei sellaista kirottua melua saa pitää. Malttakaahan vähän – kapteeni raivostuu ja tulee itse kannelle."
Ja Mesty uudisti melun köysillä kajuutan kohdalla. Hän oli oikeassa; muutamien minuuttien kuluttua saapui kapteeni itse kannelle, puhisten kiukusta. Kuultuaan kajuutan oven avautuvan piiloutuivat merimiehet ja sankarimme miehistön luukkuoven taakse, joka oli hyvin korkea, antaakseen kapteenille aikaa ehtiä kunnollisesti kannelle. Jo sidotut espanjalaiset oli peitetty gregoilla. Kapteeni oli hyvin voimakas mies, ja hänet saatiin vain vaivoin kytketyksi; ja sittenkin hänen onnistui hälyttää, mutta eihän ollut ketään rientämässä hänen avukseen, sillä toistaiseksi ei kukaan ollut vielä poistunut riippumatostaan.
"Nyt on kaikki niinkuin pitääkin", virkkoi Mesty, "ja alus on pian hallussamme. Mutta minun täytyy panna hänet pelkäämään."
Kapteeni sijoitettiin istumaan kannelle tykkiä vasten, ja otettuaan kasvoilleen hornamaisen ilmeensä Mesty ojensi hänen yläpuolelleen jäntevän käsivartensa, puristaen nyrkissään terävää veistänsä, ikäänkuin olisi millä hetkellä tahansa ollut valmis iskemään sen hänen sydämeensä. Espanjalaisesta kapteenista ei asema suinkaan tuntunut miellyttävältä. Senjälkeen häneltä tiedustettiin miehistön lukumäärää, upseereja ja niin edelleen, ja hän vastasi kaikkiin kysymyksiin totuudenmukaisesti, silmäillen Mestyn lujia, heltymättömiä kasvoja, samalla kun neekeri näytti vain odottavan merkkiä.
"Minusta on kaikki nyt varsin turvallista", lausui Mesty. "Herra Easy, nyt menemme kannen alle ja karkoitamme kaikki miehet ruumaan."
Sankarimme hyväksyi tämän ehdotuksen. Otettuaan pistoolinsa vintturista he syöksyivät kannen alle miekka kädessä jätettyään kaksi miestä vahtimaan kajuutan ovea; ja pian he olivat espanjalaisten keskellä, jotka kaikki olivat alastomina riippumatoissaan. Vaikka espanjalaisia olikin yli kaksi kertaa enemmän kuin englantilaisia, oli heidän vastustuksensa luonnollisesti mitätön. Muutamissa minuuteissa oli heidät kaikki syösty ruumaan, ja luukut pantiin kiinni.
Nyt olivat laivan kaikki osat seikkailijaimme vallassa paitsi kajuuttaa, jonne he nyt joukolla lähtivät. Sankarimme tunnusteli ovea ja havaitsi sen lukituksi. He mursivat sen auki, ja heitä tervehtivät äänekkäät kirkaisut kajuutan toiselta ja kaksi pistoolinlaukausta toiselta laidalta, mutta laukaukset eivät onneksi tehneet vahinkoa. Ampujat olivat vanhahko mies ja suunnilleen sankarimme ikäinen nuorukainen. Heidät paiskattiin lattiaan ja sidottiin.
Kajuutta tarkastettiin, eikä sieltä löydetty ketään muita kuin kolme naista, joista yksi oli vanha ja kuihtunut, kun taas muut kaksi olivat tavattoman kauniita, vaikka heidän kasvonsa olivatkin kauhun vääristämät. Niin ajatteli Jack ottaessaan hatun päästänsä ja kumartaessaan heille hyvin kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, heidän kyyrötellessään vain puolittain puettuina kajuutan sopessa. Hän lausui heille englanninkielellä, ettei heidän tarvinnut pelätä mitään, ja pyysi heitä huolehtimaan pukimistaan. Naiset eivät vastanneet mitään, koska he eivät ensinnäkään ymmärtäneet, mitä Jack sanoi, ja koska he toiseksi eivät osanneet puhua englanninkieltä.
Mesty keskeytti Jackin kohteliaisuuden osoitukset huomauttamalla, että heidän piti kaikkien lähteä kannelle, ja niinpä Jack taaskin otti hatun päästänsä, kumarsi ja seurasi sitten miehiään, jotka saattoivat kannelle molemmat kajuutassa otetut vangit. Nyt oli kello viisi aamuilla, ja muiden varsin lähellä tätä laivaa viruvien aluksien kannelta näkyi liikettä.
"Ja nyt sitten", virkkoi Jack, "mitä teemme vangeille? Eikö meidän sopisi lähettää veneellä miehiä tuomaan oma aluksemme tämän kupeelle ja panna kaikki vankimme siihen, sidottuja kun he ovat? Silloin pääsisimme heistä eroon."
"Massa Easy, teistä tulee kerrassaan mainio upseeri piakkoin. Se on joka tapauksessa kirotun hyvä ajatus; mutta jos lähetämme oman veneemme, niin mitä muissa laivoissa ajatellaan? Lasketaan vesille perässä oleva pieni vene, pannaan siihen neljä miestä ja tuodaan oma aluksemme tämän kupeelle – se vetelee."
Niin tehtiin; kutteri oli merelle päin laivasta, ja koska fregatti oli laivoista ulommaisin, oli kutteri piilossa muissa aluksissa ja rantapatterissa olevien espanjalaisten näkyvistä. Niin pian kuin latinalainen alus oli saatu fregatin kupeelle, laskettiin siihen ne miehet, jotka jo olivat sidottuina kannella ja joita oli seitsemän, ja heidät vietiin ruumaan papujen päälle – kaikki muut paitsi kapteenia, molempia kajuutasta saatuja vankeja ja kapteenin palvelijaa. Sitten englantilaiset menivät kannen alle, irroittivat osan luukuista ja käskivät espanjalaisia tulemaan pois ruumasta. Sitä mukaa kuin heitä tuli kannelle, sidottiin heidät kiinni, ja heitä kohdeltiin samalla tavoin. Mesty ja miehet laskeutuivat ruumaan tarkastamaan, oliko sinne jäänyt ketään piiloon, ja huomattuaan kaikkien tulleen pois he palasivat kannelle. Ruumaan karkoitettuja miehiä oli neljäkolmatta, joten koko kolmikymmenjäseninen miehistö oli täydellinen. Niin pian kuin heidät kaikki oli pantu shebekkiin, hinattiin se jälleen kauemmaksi ja ankkuroitiin, ja Jackilla oli hallussaan komea nelitoistatykkinen alus ja siinä kolme miespuolista sekä kolme naispuolista vankia.
Veneessä lähteneiden miesten palattua siitä aluksesta, johon vangit oli teljetty (suuremman varovaisuuden vuoksi oli luukut kiinnitetty paikoilleen, sittenkun heidät oli laskettu ruumaan), pukivat he Mestyn neuvosta yllensä espanjalaisten merimiesten nutut ja hatut, joita kannen alla oli runsas varasto.
"Mitäs nyt on tehtävä, Mesty?" tiedusti Jack.
"Nyt, sir, lähetämme joitakuita miehiä taklaukseen laittamaan purjeet valmiiksi lähtökuntoon, ja heidän sitä tehdessään hellitän irti tämän miekkosen" – hän osoitti kapteenin palvelijaa – "ja pakotan hänet hankkimaan aamiaista, sillä hän tietää, mistä sitä saadaan".
"Ajatuksenne on loistava, Mesty, sillä olen jo kyllästynyt papukeittoon. Ja minä lähden kannen alle kunniatervehdykselle naisten luokse."
Mesty katsahti laidan ylitse.
"Niin, mutta menkääkin vikkelästi, massa Easy! Kirotut naiset, ne heiluttelevat nenäliinojaan patterin väelle. Nopeasti, massa Easy!"
Mesty oli oikeassa; espanjalaiset naiset liehuttivat nenäliinojaan pyytääkseen apua; muutahan he eivät voineet tehdä, olento-poloiset. Jack kiiruhti kajuuttaan, tarttui molempiin nuoriin naisiin, veti heidät hyvin kohteliaasti pois ikkunaluukulta ja pyysi, etteivät he vaivautuisi niin paljoa. Nuoret naiset näyttivät menevän pahasti sekaisin, ja kun he eivät enää voineet liehuttaa nenäliinojaan, veivät he ne silmilleen ja alkoivat itkeä, kun taas iäkäs nainen lankesi polvilleen ja kädet ojossa rukoili armoa. Jack nosti hänet pystyyn ja perin kohteliaasti saattoi hänet istumaan yhdelle kajuutan lippaista.
Tällä välin oli Mesty välkkyvine veitsilleen ja merkitsevine ilmeineen tehnyt ihmeitä puuhaillessaan kapteenin muonamestarin seurassa – se toimitsija näet vanki oli. Ja peräkannelle oli valmistettu aamiainen, jossa oli suklaata, suolaista lihaa, liikkiötä ja makkaroita, valkeita laivakorppuja ja punaviiniä. Taklauksesta olivat miehet laskeutuneet kannelle, ja Jackia kutsuttiin sinne. Jack tarjosi käsivartensa nuorille naisille ja viittasi vanhaa naista seuraamaan mukana; jälkimäisen mielestä ei ollut viisasta evätä kohteliasta kehoitusta, joten naiset lähtivät Jackin seurassa.
Heti kannelle saavuttuaan ja huomattuaan, että kajuutasta saadut vangit olivat sidotut, juoksivat naiset heidän luokseen ja syleilivät heitä kyyneleet silmissä. Jackin sydän suli, ja koska nyt ei enää ollut mitään pelättävää, pyysi hän Mestyltä veistä, katkaisi molempien espanjalaisten siteet, osoitti aamiaista ja pyysi heitä käymään pöytään hänen seuraansa. Espanjalaiset kumarsivat, naiset kiittivät Jackia suloisella hymyllä, ja aluksen kapteeni, joka yhäti virui sidottuna tykkiin, oli sennäköinen kuin olisi halunnut sanoa: "Minkä pahuksen tähden ette pyydä minua aterialle?" Mutta asian laita oli niin, että hänen sitomisensa oli tuottanut niin paljon vaivaa, ettei Jackia miellyttänyt ajatus päästää häntä uudelleen irti. Jack ja merimiehet aloittivat aamiaisensa, ja kun naisilla ja vangeilla ei näyttänyt olevan halua syödä, söivät englantilaisemme heidän osansa ja myöskin oman osansa. Sillä välin vanhahko vanki tiedusti Jackilta, osasiko hän puhua ranskankieltä.
Suu täynnä makkaraa Jack vastasi osaavansa, ja sitten alkoi keskustelu, josta Jack sai seuraavat tiedot:
Vanhahko herra, nuori mies, joka oli hänen poikansa, ja naiset, jotka olivat hänen vaimonsa ja hänen kaksi tytärtään, olivat matkustajia, ja heidän määräpaikkansa oli Tarragona. Sen kuultuaan Jack kumarsi ja kiitti häntä. Ja sitten herrasmies, jonka nimi oli don Cordova de Rimarosa, halusi tietää, mitä Jack aikoi heille tehdä, toivoen hänen herrasmiehenä laskevan heidät maihin matkatavaroineen, koska he eivät olleet taistelevaa väkeä. Jack selitti kaiken tämän Mestylle ja miehille ja lopetti senjälkeen makkaransa.
Miehet, joiden mielialaa oli hieman kohottanut heidän juomansa viini, ehdottivat, että naiset otettaisiin mukaan risteilylle, eikä se ajatus aluksi ollut Jackista vastenmielinen, mutta hän ei virkkanut mitään. Mesty kuitenkin pani vastaan, vakuuttaen naisten olevan laivassa ainoastaan riidan aiheena, ja peränpitäjä asettui hänen puolelleen, huomauttaen, että he kaikki pian joutuisivat käsikähmään keskenään. Senjälkeen Jack otti esille sotalain ja ilmoitti miehille, ettei siinä ollut mainittu mitään naisista, minkä vuoksi heidän ehdotuksensa oli mahdoton.
Seuraava kysymys oli se, olisiko sopivaa sallia heidän viedä pois tavaroitaan, ja vihdoin tultiin yksimielisiksi siitä, että he saivat ottaa ne mukaansa. Jack käski muonamestarin ruokkia isäntäänsä, kapteenia, ilmoitti sitten espanjalaiselle herrasmiehelle neuvottelun tuloksen ja mainitsi edelleen heti pimeän tultua aikovansa viedä heidät kaikki pieneen alukseen, jolloin he vapauttaisivat vangit, jotka saisivat tehdä, mitä haluaisivat.
Herrasmies ja naiset kiittivät ja laskeutuivat kajuuttaan sullomaan tavaroitaan. Mesty komensi kaksi miestä auttamaan heitä, mutta varoitti, ettei miesten pitäisi anastaa rahaa, jos sellaista sattuisi olemaan laivassa.
Miehistö oli koko päivän uutterassa puuhassa, valmistautuen lähtemään merelle. Peränpitäjä oli tarkastanut laivan muonavarat ja huomannut, että vettä, viiniä ja ruokavaroja oli riittävästi vähintään kolmeksi kuukaudeksi kajuuttaa varten varattujen ylellisyystarpeiden lisäksi. Luovuttiin tyyten siitä ajatuksestakin, että vallattaisiin enää muita aluksia, sillä heidän miehistönsä oli liian heikko hoitamaan sitäkin, joka oli heidän hallussaan. Virisi pirteä tuuli, ja he levittivät etumastonsa märssypurjeen, juuri kun venettä työnnettiin irti maalta; mutta kun etumaston märssypurje levitettiin, palasi vene maalle. Se oli onneksi, sillä muutoin olisi kaikki tullut ilmi. Myöskin muut alukset levittivät purjeensa, ja miehistöjen kuultiin nostavan ankkureita.
Mutta Nostra Senora del Carmen, joka oli Jackin valtaama alus, ei lähtenytkään liikkeelle. Vihdoin aurinko meni mailleen, matkatavarat sijoitettiin kutteriin, naiset ja matkustajat laskeutuivat veneeseen kiitettyään Jackia hänen hyväntahtoisuudestaan. Jack vei käden sydämelleen ja kumarsi kanteen saakka, ja kapteeni laskettiin muiden espanjalaisten jäljessä. Neljä hyvin aseistettua miestä souti heidät shebekin kupeelle, nosti heidät ja heidän matkatavaransa sen kannelle ja palasi laivaan.
Senjälkeen hinattiin kutteri kannelle, ja koska ankkuri oli liian raskas nostettavaksi, katkaistiin ankkuriköysi ja lähdettiin liikkeelle. Muut alukset noudattivat heidän esimerkkiään. Mesty ja merimiehet loivat kaihoisia katseita niihin, mutta se oli hyödytöntä. Niinpä he purjehtivat yhtä matkaa tuntikauden, ja sitten Jack käänsi aluksensa myötätuuleen lähteäkseen risteilemään.
NELJÄSTOISTA LUKU
Sankarimme huomaa, että risteilyllä sattuu epämieluista.
Heti kun alus oli käännetty myötäiseen tuuleen, tuntui Jackin miehistö ajattelevan, ettei enää ollutkaan muuta tekemistä kuin ilonpito. Niinpä he toivat kannelle joitakuita savisia viiniastioita ja tyhjensivät ne niin nopeasti, että he pian olivat sikeässä unessa kannella kaikki muut paitsi ohjausrattaan ääressä olevaa miestä, joka kolmenkymmenenkahden sijasta näki selvästi kompassissa kuusikymmentäneljä piirua ja pystyi luonnollisesti ohjaamaan laivaa paljoa täsmällisemmin kuin tavalliset ihmiset.
Onneksi sää oli kaunis, sillä kun peräsimessä istuva mies oli ohjannut alusta, kunnes hän ei enää nähnyt mitään ja pyysi päästä lepäämään, huomasi hän laivakumppaneittensa olevan niin ylettömän väsyneitä, että heitä oli mahdoton herättää. Hän potki heitä toista toisensa jälkeen perin säälimättömästi kylkiluille, mutta siitä ei ollut vähääkään hyötyä. Asiain niin ollen hän menetteli samoin kuin hekin menettelivät, laskeutui pitkäkseen heidän viereensä, ja kymmenen minuutin kuluttua olisi häntä herättämään tarvittu yhtä paljon potkuja kuin hän antoi laivakumppaneilleen.
Sillä välin laiva sai liikkua ihan oman mielensä mukaan, ja kun se ei tiennyt minne mennä, kiersi se kiertämistään kaikkia kompassin ilmansuuntia suurimman osan yöstä. Mesty oli järjestänyt vahtivuorot, Jack oli pitänyt puheen, ja miehet olivat luvanneet tehdä voitavansa, mutta viini oli noussut heidän päähänsä, ja muisti oli käyttänyt sitä tilaisuutta lähteäkseen harhailemaan.
Mesty ja Jack olivat olleet kannen alla tarkastamassa kajuuttaa ja löytäneet kapteeninhytistä neljätoistatuhatta dollaria, jotka oli pantu pusseihin. Tästä he päättivät olla hiiskumatta mitään miehille, panivat rahat ja kaikki muut arvoesineet lukon taakse ja ottivat avaimen taiteensa. Senjälkeen he istuutuivat hytin pöydän ääreen, ja kun he olivat jonkun aikaa keskustelleet, ei ollut ihmekään, että Jack laski päänsä pöydän varaan ja vaipui sikeään uneen, koska hän oli ollut valveilla koko edellisen yön. Mesty piti silmiään auki jonkun aikaa, mutta vihdoin hänenkin päänsä vaipui lippaan varaan, ja hänkin nukahti. Kello yhden vaiheilla yöllä ei niin ollen vahdinpito Nostra Senora del Carmenissa ollut varsin hyvä.
Noin kello neljä aamulla Mesty heilahti eteenpäin ja kolhaisi päänsä pöytään, mikä herätti hänet.
"Tulimmainen, taisinpa melkein torkahtaa", huudahti hän, meni hytin ikkunalle, joka oli jätetty auki, ja huomasi, että siitä puhalsi vinha tuuli sisälle. "Hyvä Luoja, tuuli on kääntynyt perälle päin", äänsi Mesty. "Minkätähden siitä ei ole ilmoitettu minulle?"
Niin sanottuaan hän meni kannelle, jossa ei ollut ketään peräsimen ääressä; kaikki miehet olivat humalassa, ja laiva kulki ihan sattumalta raa'at tiukattuina myötätuulessa. Mesty ärähti, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi. Ainoastaan märssypurjeet olivat levällään. Hän laski ne kokoon, käänsi peräsimen alas, sitoi sen kiinni ja meni kannen alle kutsumaan sankariamme avukseen. Jack heräsi ja lähti kannelle.
"Tämä ei vetele, massa Easy. Joudumme kaikki tuhoon yhdessä – yhdessä – kirotut humalaiset koirat – virkistän heitä joka tapauksessa."
Sitten Mesty hinasi kannelle joitakuita sangollisia vettä, valaen sen laivamiesten niskaan, jotka silloin tuntuivat tulevan tajuihinsa.
"Kautta taivaan!" kivahti Jack. "Tämähän on sotalain vastaista. Luen sen heille huomenaamulla."
"Sanonpa, mikä on parempi temppu, massa Easy. Käymme panemassa kaiken viinin lukon taakse ja jaamme sitä annoksittain emmekä sen enempää. Menon tekemään sen heti, sillä he alkavat herätä."
Mesty laskeutui kannen alle, jättäen Jackin kannelle omiin mietteisiinsä.
"En ole varma siitä", tuumi Jack, "että olen menetellyt kovin viisaasti. Tässä olen nyt muassani joukko miekkosia, jotka eivät vähääkään kunnioita sotalakia ja jotka juopuvat yhtä tolkuttomiksi kuin Davidin emäsika. Minulla on iso laiva, mutta tuiki vähän miehiä, ja jos nousee myrsky, niin mitä teen? Tietoni ovat nimittäin perin vähäiset – tuskin osaan kääriä kokoon purjetta. Mitä sitten tulee siihen, mihin laiva pitäisi ohjata ja miten se pitäisi ohjata, sitä en tiedä – eikä sitä tiedä yksikään miehistäni. Mutta koska salmi kuitenkin oli sangen kapea silloin, kun tulimme Välimerelle, on tuskin mahdollista pujahtaa siitä pois sitä huomaamatta. Sitäpaitsi minun pitäisi tuntea Gibraltarin kallio, jos näkisin sen jälleen. Minun täytyy puhella Mestyn kanssa."
Pian Mesty palasi kannelle muonavaraston avaimet nenäliinaansa sidottuina.
"Nyt", lausui hän, "he eivät tule uudelleen humalaan ensi hädässä".
Kun miehet vielä saivat muutamia sangollisia vettä, tulivat he pian jälleen tajuihinsa; he nousivat taaskin seisomaan ja tointuivat vähitellen. Päivä koitti, ja seikkailijamme huomasivat aluksen pyrkineen Espanjan rannikolle; se oli vajaan penikulman päässä rannasta ja veden rajassa olevan, ison patterin kohdalla. Onneksi he ennättivät tiukata raakoja ja ohjata laivaansa pitkin rannikkoa märssypurjeiden varassa, ennenkuin heidät havaittiin. Jos heidät olisi päivänvalossa nähty siinä asemassa, jossa he olivat yöllä, olisi espanjalaisissa herännyt epäluuloja. Ja jos rannalta olisi lähetetty vene kaikkien miesten ollessa juovuksissa, olisi heidän laivansa vallattu takaisin. Miehet oivalsivat, millaisessa vaarassa he olivat olleet, ja kuuntelivat perin katuvaisina Jackin nuhteita. Ja teroittaakseen sotalakia voimakkaammin heidän mieleensä sankarimme otti sotalain esille ja luki heille sen, mitä siinä lausuttiin juopumuksesta, alusta loppuun saakka. Mutta miehet olivat käyntisillalla kuulleet sen niin monesti, ettei se tehnyt heihin asianmukaista vaikutusta. Kuten Mesty oli sanonut, oli hänen suunnitelmansa parempi, ja niin se osoittautuikin olevan, sillä niin pian kuin Jack oli lopettanut lukemisen, menivät miehet kannen alle noutamaan uutta viiniastiaa, mutta huomasivat pettymyksekseen kaiken viinin olevan lukkojen ja telkien takana.
Sillä välin Jack kutsui Mestyn peräkannelle ja tiedusti häneltä, tunsiko hän Touloniin vievän väylän. Mesty vastasi, ettei hän tiennyt siitä mitään.
"Siispä, Mesty, minusta tuntuu, että meillä on parempi mahdollisuus löytää tiemme takaisin Gibraltariin, sillä kuten tiedätte, maa oli koko ajan vasemmalla puolellamme tullessamme Välimerelle, ja jos pidämme sitä, kuten se nyt on, oikealla puolellamme, joudumme takaisin pitkin rannikkoa."
Mesty oli yhtä mieltä Jackin kanssa siitä, että se oli ehdottoman pätevä totuus merenkulussa ja ettei Smallsolekaan "porsaanikeineen" ja kompasseineen kykenisi keksimään parempaa ratkaisua. Niinpä he avasivat yhden reivauksen märssypurjeista, levittivät prammipurjeet ja purjehtivat suoraan pitkin rannikkoa niemen kärjestä toiseen, pysytellen noin viiden meripenikulman päässä rannasta.
Miehet valmistivat hyvän päivällisen; Mesty antoi heille heidän viiniannoksensa, joka oli täsmälleen kaksi kertaa niin suuri kuin heidän Harpyssa saamansa – joten he pian näyttivät tyytyväisiltä. Muuan miehistä puhui kovin suurellisesti ja kapinallisesti, vannoskellen, että jos toiset liittyisivät häneen, olisi heillä ennen pitkää väkijuomia yllin kyllin. Mutta Mesty silmäili häntä kasvoillaan hornamainen ilmeensä, aukaisi veitsensä ja vannoi rauhoittavansa hänet, ja Jack kolhaisi hänet kannelle käsikangella. Ja niinpä miekkonen, katsoen saamaansa rangaistukseen ja siihen, mitä oli luvattu, piti parhaana olla enää hiiskumatta mitään koko asiasta. Asianlaita oli niin, että jolleivät he olisi pelänneet Mestyä, olisivat kaikki miehet hyvin todennäköisesti käyttäytyneet yhtä huonosti. Siitä huolimatta heidät pani hieman epäröimään sekin, että he olivat nähneet Jackin käyttelevän käsikankea niin tehokkaasti.
Sen yön jälkeen Jack ja Mesty olivat vuorotellen vahdissa, ja kaikki kävi sangen hyvin, kunnes he olivat ehtineet melkein Carthagenan kohdalle, jolloin puhkesi pohjoismyrsky, ajaen heidät pois maan näkyvistä. Purje toisensa jälkeen käärittiin kokoon, mikä oli vaivaloista, koska heillä oli niin vähän miehiä, ja myrsky puhalsi kolme päivää hyvin vimmaisesti. Miehet olivat lopen väsyneitä ja tyytymättömiä. Jackin huono onni oli, että hänellä oli muassaan ainoastaan yksi kunnollinen mies; jopa veneen peränpitäjäkin oli ihan kelvoton, vaikka hän olikin oivallisen näköinen. Mesty oli Jackin ainoa turva.
Neljäntenä päivänä myrsky tasaantui, mutta heillä ei ollut aavistustakaan siitä, missä he olivat; he tiesivät myrskyn ajaneen heidät pois rannikolta, mutta kuinka kauaksi, sitä he eivät osanneet päättää. Ja nyt Jackille alkoi selvitä, että risteileminen merellä, jollei ollut perehtynyt merenkulkuun, kävi hermoille pahemmin kuin hän oli luullutkaan. Asialle ei kuitenkaan mahtanut mitään. Illalla he käänsivät laivan ja alkoivat purjehtia toisilla halsseilla; ja päivän koittaessa he huomasivat olevansa likellä joitakuita pieniä saaria ja vielä paljoa likempänä joitakuita isoja kallioita, joita vastaan aallot hyökyilivät korkeina, vaikka tuuli olikin tyyntynyt.
Taaskin käännettiin peräsintä tuuleen päin, ja he pelastuivat hädin tuskin. Niin pian kuin purjeet oli jälleen saatu oikeaan asentoon, tulivat miehet peräkannelle ja ehdottivat, että jos he vain löytäisivät ankkuroimispaikan, heidän pitäisi ohjata laiva sinne, sillä he olivat perinpohjaisesti uupuneet. Se oli totta, ja Jack neuvotteli Mestyn kanssa, jonka mielestä oli viisasta suostua tähän ehdotukseen.
Oli ihan ilmeistä, että saaret eivät olleet asuttuja. Ainoa selvitettävä kysymys oli se, oliko siellä kunnollisia ankkuroimispaikkoja. Veneen perämies tarjoutui lähtemään veneellä tarkastamaan rantaa. Hän lähti muassaan neljä miestä ja palattuaan noin tunnin kuluttua vakuutti, että vettä oli kylliksi ja että se oli tyyni kuin myllynlammikko, koska maa saarsi sitä joka suunnalta.
Koska he eivät jaksaneet liikutella keula-ankkuria, käyttivät he varppiankkuria ja purjehdittuaan rantaan kommelluksitta seisahtuivat pieneen, saarien väliseen lahteen, jossa oli vettä seitsemän syltä. Merimiehet käärivät purjeet kokoon ja panivat kaikki kuntoon, ottivat sitten veneen ja soutivat maihin. "Heidän olisi yhtä hyvin sopinut pyytää lupaa", mietti Jack. Tunnin kuluttua he palasivat ja lyhyen väittelyn jälkeen tulivat joukolla peräkannelle sankarimme luokse. Heidän puhetorvenaan oli veneen peränpitäjä. Hän lausui, että he olivat saaneet tehdä ankarasti työtä ja kaipasivat nyt jonkun verran lepoa – että laivassa oli muonavaroja kolmeksi kuukaudeksi, joten ei voinut olla minkäänlaista kiirettä, ja että he olivat huomanneet voivansa varsin hyvin pystyttää rannalle teltan ja asua siellä lyhyen ajan – että koska ei voinut olla millään tavoin pahaksi, jos he olisivat juovuksissa maalla, he odottivat Jackin sallivan heidän ottaa mukaansa ruokavaroja ja runsaasti viiniä – ja että miehet olivat käskeneet häntä pyytämään lupaa, koska he olivat päättäneet mennä, saivatpa he luvan tai eivät.
Jack oli vastaamaisillaan käsikangella, mutta huomattuaan, että kaikki miehet olivat ottaneet mukaansa miekkansa ja panneet pistoolinsa vyöhönsä, hän katsoi parhaaksi neuvotella Mestyn kanssa, joka oivalsi vastustamisen hyödyttömäksi ja neuvoi Jackia alistumaan, huomauttaen, että kuta pikemmin kaikki viini olisi lopussa, sitä parempi, koska ei mitään saataisi tehdyksi, niin kauan kuin sitä riittäisi.
Senvuoksi Jack hyvin armollisesti ilmoitti heille, että he saisivat tehdä mielensä mukaan ja että hän viipyisi tässä paikassa, niin kauan kuin heitä haluttaisi. Mesty antoi heille muonasäiliön avaimet, virnisti ja käski heidän pitää huolta itsestään. Senjälkeen miehet ilmoittivat Jackille, että hänen ja Mestyn pitäisi jäädä laivaan ja huolehtia siitä heidän puolestaan ja että he ottaisivat espanjalaisen mukaansa maalle keittämään heille ruokaa.
Mutta tähän Jack vastasi, että jollei hänellä olisi kahta miestä laivassa, ei hän voisi noudattaa miesten määräyksiä, jos he haluaisivat hänen tulevan rannalle heitä noutamaan. Miehistä tässä huomautuksessa oli perää, ja sentähden he sallivat Jackin pitää espanjalaisen luonansa, jotta hän kerkeämmin tottelisi heidän huutaessaan häntä rannalta. Sitten he toivottivat hänelle hyvää vointia ja kehoittivat häntä huvikseen lukemaan sotalakia.
Heitettyään veneeseen varapurjeen sekä joitakuita raakapuita telttaa varten ynnä jonkun verran vuodevaatteita he menivät ruumaan, hinasivat sieltä kaksi viinitynnyriä, joita kaikkiaan oli kolme, säkin tai pari laivakorppuja, aseita ja ammuksia ynnä niin paljon suolattuja ruokatarpeita kuin arvelivat tarvitsevansa. Kun vene oli täyteen lastattu, työnsivät he sen irti laivan kupeesta, päästäen kolme pilkallista luikkausta. Jack vastasi kohteliaisuuteen huomaavaisesti: hän seisoi käyntisillalla, nosti hattuaan ja kumarsi miehille kohteliaasti.
Heti heidän poistuttuaan Mesty virnisti, paljastaen teräviksi viilatut hampaansa, ja virkkoi:
"Luullakseni minä pakotan heidät maksamaan kaikesta tästä – malttakaahan; kautta Mooseksen pasuunansoittajan, meidän vuoromme tulee tuonnempana!"
Jack puolestaan ei virkkanut mitään, vaan ajatteli sitäkin enemmän. Noin tunnin kuluttua miehet palasivat veneessä; he olivat unohtaneet paljon sellaista, mitä he tarvitsivat – polttopuut ja useita tarvekaluja. He ottivat kaikkea runsaasti ja saatuaan kaikkea, mitä he suinkin osasivat ajatella, he lähtivät taaskin rannalle.
"Kuinka kirotun onnellista, ettemme hiiskuneet heille mitään dollareista", riemuitsi Mesty tarkkaillessaan Jackin kanssa miesten puuhia.
"Onpa tosiaankin", yhtyi Jack. "Eipä silti, että he voisivat tuhlata ne täällä."
"Eivät, massa Easy, mutta jos he löytäisivät sellaisen rahamäärän, ottaisivat he veneen ja lähtisivät pois täältä sillä. Nyt he ovat käsissäni – malttakaahan rahtunen!"
Käyntisillalle oli jäänyt pieni kappale suolaista sianlihaa. Tietämättä, minkä vuoksi hän niin teki, Jack sysäsi sen mereen. Kun se oli melkein liian rasvaista, upposi se hyvin hitaasti. Sen kadotessa Jack ja Mesty tarkkailivat sitä, molemmat syvissä aatoksissa. Äkkiä he huomasivat tumman esineen kohoavan sen alapuolelta. Se oli matalikkohai, joka sieppasi sen kitaansa, painui alaspäin ja häipyi näkyvistä.
"Mikä se oli?" kysyi Jack.
"Se oli matalikkohai, massa Easy – pahin haikaloista. Sitä ei milloinkaan näe, ennenkuin sen tuntee." Ja Mestyn silmät säihkyivät mielihyvästä. "Tulimmainen! He lakkaavat pian kapinoimasta; nyt he ovat vallassani." Jackia puistatti, ja hän käveli toisaalle. Päivän kuluessa näkyivät rannalla olevat miehet työskentelevän ankarasti ja suorittavan kaikki valmistukset, ennenkuin he antautuivat aistillisesti tyydyttämään kohtuuttomia nautintojaan. Teltta pystytettiin, nuotio viritettiin, kaikki tavarat nostettiin veneestä maalle, vieritettiin ylemmäksi ja sijoitettiin paikoilleen. He näkyivät istuutuvan syömään päivällistä, ja sitten porattiin toinen viinitynnyri auki.
Tällä välin oli espanjalainen, joka oli perin rauhallinen nuorukainen, valmistanut päivällisen Easylle ja hänen nyt ainoalle kumppanilleen. Tuli ilta, ja rannalla remuttiin ja meluttiin kovasti. Ja miesten tanssiessa, laulaessa, sysiessä viinikannuja nuotion valossa, hoilatessa, kirkuessa ja käydessä yhä humalaisemmiksi Mesty kääntyi Jackin puoleen huulillaan katkera hymynsä ja sanoi vain:
"Malttakaahan vähä!"
Vihdoin melu alkoi vaimeta, tuli sammui, ja lopulta kaikki oli hiljaista. Jack vetelehti yhäti käyntisillalla, kun Mesty tuli hänen luoksensa. Uusi kuu oli juuri äsken noussut, ja Jackin katse oli suunnattu siihen.
"Nyt, massa Easy, suvaitkaa tulla perälle laskemaan pientä venettä vesille; ottakaa pistoolinne, ja sitten menemme rannalle ja noudamme pois kutterin. He kaikki nukkuvat nyt."
"Mutta minkätähden jättäisimme heidät veneettömiksi, Mesty?"
Jack näet ajatteli haikaloja ja sitä mahdollisuutta, että miehet yrittäisivät uimalla tulla laivaan.
"Sanon sen teille, sir; tänä iltana he juopuivat, huomenna he juopuvat uudelleen, eivätkä humalaiset miehet milloinkaan pysy rauhallisina. Jos joku heistä sanoo toisille: 'Mennään laivaan ja tapetaan upseeri; sitten saamme menetellä mielemme mukaan', niin he kaikki suostuvat siihen, ja he kaikki tulevat ja tekevät niin. Niin, sir – meidän täytyy saada tuo vene – jollei teidän tähtenne, täytyy minun se saada, pelastaa oma henkeni joka tapauksessa, sillä he vihaavat minua ja tappavat minut ensiksi; tulimmainen, malttakaahan vähän!"
Jack tunsi Mestyn huomautuksen osuneen kohdalleen. Hän lähti perään Mestyn kanssa; he laskivat pienen veneen vesille ja hinasivat sen aluksen kupeelle. Sitten he kävivät kajuutassa noutamassa pistoolinsa.
"Entä espanjalainen, Mesty, sopiiko meidän jättää hänet laivaan yksin?"
"Kyllä, sir; hänellä ei ole aseita, ja hän näki, että meillä on. Ja vaikka hän löytäisikin aseita, ei hän mitenkään uskalla tehdä mitään – minä tunnen sen miehen."
Sankarimme ja Mesty laskeutuivat veneeseen, työnsivät sen irti aluksen kupeesta ja soutivat hiljaa rantaan. Merimiehet olivat sellaisessa humalassa, etteivät he kyenneet liikkumaan, saatikka sitten kuulemaan. Kumppanukset irroittivat kutterin, hinasivat sen laivalle ja kiinnittivät sen ynnä toisen veneen laivan perään.
"Nyt, sir, meidän sopii käydä levolle; huomenaamulla saatte nähdä."
"Miehillä on rannalla kaikkea, mitä he tarvitsevat", virkkoi Easy. "Kutterilla he eivät olisi voineet haluta tehdä muuta kuin häiritä meitä."
"Malttakaahan vähä!"
Jack ja Mesty paneutuivat makuulle, ja varovaisuuskeinona espanjalaista vastaan, mikä tuskin oli tarpeellista, Mesty pani kajuutan oven lukkoon – mutta Mesty ei koskaan unohtanutkaan mitään.
Jack nukkui sinä yönä vain vähän – hänellä oli masentavia aavistuksia, joita hän ei jaksanut karkoittaa mielestään. Senjälkeen kun hän oli poistunut omasta laivastaan, hän olikin ajatellut niin paljon, hänen silmänsä olivat siinä määrin avautuneet, ja hän oli niin voimakkaasti tuntenut, millaisen vastuunalaisuuden hän oli ottanut hartioilleen antautuessaan hetkellisen mielijohteen ohjattavaksi, että olisi melkein voinut sanoa hänen kahden viikon aikana äkkiä, ikäänkuin yhdellä hyppäyksellä, varttuneen pojasta mieheksi. Hän oli masentunut ja kiukuissaan, mutta etupäässä itseensä.
Mesty oli jalkeilla aamun sarastaessa, ja Jack tuli pian hänen jäljessään kannelle. He tarkkailivat rannalla olevaa seuruetta, joka ei vielä ollut poistunut teltastaan. Vihdoin, Jackin juuri lopetettua aamiaisensa, ilmestyi näkyviin pari miestä, jotka silmäilivät ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin, ja astelivat sitten rannalle, sille kohdalle, johon vene oli kiinnitetty. Jack katsahti Mestyyn, joka virnisti ja vastasi niin usein toistamillaan sanoilla:
"Malttakaahan vähä!"
Senjälkeen miehet kävelivät kallioita myöten laivan kohdalle. "Laiva hoi!"
"Hoihoi!" vastasi Mesty.
"Tuokaa vene heti rannalle ja siinä tynnyri vettä!"
"Arvasin sen", riemuitsi Mesty, hykertäen käsiään. "Massa Easy, teidän täytyy evätä se heiltä."
"Mutta minkätähden minun ei pitäisi antaa heille vettä, Mesty?"
"Sentähden, sir, että he silloin anastavat veneen."
"Aivan oikein", myönsi Easy.
"Kuuletteko, te siellä laivassa?" kiljaisi veneen peränpitäjä, sillä juuri hän oli luikannut alukselle. "Lähettäkää vene tänne heti! Muutoin katkaisemme teiltä kaulan, jumaliste, joka äijältä!"
"En lähetä teille venettä", vastasi Jack, joka nyt arveli Mestyn olevan oikeassa.
"Ette lähetä – vai ette? Silloin tuomionne on ratkaistu", kivahti mies, mennen telttaan toisen miehen seuraamana. Lyhyen ajan kuluttua tulivat kaikki merimiehet esille teltasta, tuoden muassaan neljä muskottia, jotka he olivat vieneet muassaan rannalle. "Armias taivas, eivät he kai aio ampua meitä, Mesty!"
"Malttakaahan vähä!"
Sitten miehet tulivat laivan kohdalle, ja peränpitäjä luikkasi uudelleen ja kysyi, suostuttiinko tuomaan vene rannalle.
"Teidän täytyy vastata epäävästi, sir", kehoitti Mesty.
"Siltä minustakin tuntuu", virkkoi Jack, vastaten sitten peränpitäjälle: "Ei."
Ovela neekeri oli ennakolta arvannut kapinallisten suunnitelman – heidän aikomuksensa oli uida veneille, jotka kelluivat laivan perässä, ja ampua häntä tai Jackia, jos he koettaisivat hinata niitä pitkin aluksen kuvetta tai puolustaa niitä. Veneisiin, etenkin pienempään veneeseen, nouseminen vedestä oli varsin helppo tehtävä. Jotkut merimiehistä tarkastivat sankkiruutiaan ja pitivät muskettejaan lonkkansa varassa valmiina, piiput suunnattuina laivaa kohti, samalla kun peränpitäjä ja kaksi muuta miestä riisuivat vaatteitaan.
"Seis, Jumalan tähden, seis!" huusi Jack. "Lahdessa vilisee haikaloja, se on totta, kautta sieluni autuuden!"
"Mielittekö säikyttää meitä mokomilla?" tokaisi peränpitäjä. "Pysykää piilossa, poikaseni! Jack, ammu häneen laukaus, jotta hän näkee meidän olevan tosissamme, ja joka kerta, kun hän tai tuo neekeri, näyttää päätänsä, ampukaa uudelleen, kumppanit!"
"Jumalan tähden, älkää yrittäkö tulla uimalla", suostutteli Jack tuskissaan. "Koetan jollakin keinoin toimittaa teille vettä."
"Liian myöhäistä nyt – olette tuomittuja."
Ja veneenohjaaja hyppäsi kalliolta mereen, ja kaksi muuta miestä seurasi hänen esimerkkiään. Samalla hetkellä laukaistiin musketti, ja kuula suhahti sankarimme korvan lävitse.
Mesty kiskoi Jackin, joka oli melkein pyörtymäisillään tuskaisista tunteista, pois käyntisillalta. Hän vaipui hetkiseksi kannelle, mutta ponnahti sitten pystyyn ja juoksi tykkiaukolle katsomaan vedessä olevia miehiä. Hän ehti parhaiksi näkemään, kun veneenohjaaja kohottautui ylöspäin vedessä, päästäen äänekkään kirkaisun, ja katosi sitten verensä punaamaan pyörteeseen.
Mesty viskasi kannelle kädessään olleen musketin, jollaisia hän oli jo panostanut useita siltä varalta, että miehet pääsisivät veneille.
"Totisesti, tuota ei nyt tarvita!"
Jack oli peittänyt kasvonsa käsillään. Mutta murhenäytelmä ei vielä ollut päättynyt. Molemmat muut vedessä olevat miehet olivat heti kääntyneet ponnistelemaan rantaa kohti, mutta ennenkuin he ennättivät sinne, oli paikalle rientänyt vielä kaksi tällaista ahnasta hirviötä veneenohjaajan veren houkuttelemina, ja nyt kiisteltiin miesten ruumiiden jätteistä.
Mesty, joka oli katsellut tätä tuhoa, kääntyi sankarimme puoleen, joka edelleenkin piti kasvojaan piilossa.
"Olen hyvilläni siitä, ettei hän nähnyt ainakaan sitä", jupisi Mesty.
"Mitä niin?" huudahti Jack.
"Hait söivät heidät kaikki."
"Voi, kauheata, kauheata!" ähkyi sankarimme.
"Kyllä, sir, hyvin kauheata", myönsi Mesty. "Ja se teidän päätänne kohti ammuttu kuula oli hyvin kauhea. Otaksukaahan, että hait eivät olisi heitä siepanneet; miten illoin olisi käynyt? He olisivat tappaneet meidät, ja hait olisivat saaneet meidän ruumiimme. Minusta se olisi ollut vieläkin kauheampaa."
"Mesty", valitti Jack, tarttuen rajusti neekerin käsivarteen, "näitä miehiä eivät hait murhanneet, vaan heidän murhaajansa – olen minä".
Mesty silmäili Jackia ällistyneenä.
"Miten se olisi mahdollista?"
"Jollen minä olisi ollut tottelematta määräyksiä", huohotti sankarimme, haukkoen henkeään, "jollen olisi näyttänyt heille esimerkkiä tottelemattomuudesta, ei tätä olisi tapahtunut. Miten saatoin odottaa heidän alistuvan määräyksiini? Kaikki on minun syytäni – oivallan sen nyt – ja, voi, hyvä Jumala, milloin haihtuu se näky pois muististani!"
"Massa Easy, minä en ymmärrä sitä", huomautti Mesty. "Minusta puheenne on typerää. Yhtä hyvin sopisi sanoa: jos ashantilaiset eivät olisi käyneet sotia, ei tätä olisi tapahtunut, sillä jos ashantilaiset eivät olisi taistelleet, en minä olisi joutunut orjaksi, en olisi karannut – en olisi tullut Harpyyn – en olisi tullut veneeseenne – en olisi estänyt miehiä juopumasta – ja juuri sentähdenhän he tekivät kapinan – ja kapinan seurauksena oli, että hait sieppasivat nämä miehet."
Jack ei vastannut mitään, mutta häntä lohduttivat hiukan neekerin vastaperustelut.
Kolmen kapinallisen hirvittävä kuolema näytti vaikuttaneen tervehdyttävästi heidän kumppaneittensa mieleen. He poistuivat rannalta pää kumarassa, kävellen tasaisin askelin. Pian heidän nähtiin harhailevan saarella otaksuttavasti etsimässä kaipaamaansa vettä. Puolenpäivän aikana he palasivat telttaansa ja olivat kohta senjälkeen humalassa, hoilottaen ja luikkaillen samoin kuin edellisenä päivänä.
Illansuussa he tulivat rannalle laivan kohdalle, ja kullakin heistä oli kädessään astia. Havaittuaan kiinnittäneensä sankarimme ja Mestyn huomion puoleensa he viskasivat astiain sisällön korkealle ilmaan osoittaakseen löytäneensä vettä. Kiljuen ja pilkaten he sitten palasivat, tanssien, hyppien ja sätkytellen kantapäitään, aloittamaan jälleen mässäyksensä, jota jatkui yli puoliyön, minkä jälkeen he kaikki olivat yhtä huumaantuneet kuin edellisenäkin yönä.
Seuraavana päivänä Jack oli tointunut onnettomuuden aiheuttamasta, pahimmasta järkytyksestä ja kutsui Mestyn kajuuttaan neuvottelemaan.
"Mesty, miten tämä päättyy?"
"Mitä tarkoitatte, sir? Tarkoitatteko sitä, päättyykö tämä täällä vaiko Harpyssa?"
"Harpyssa? Minusta meillä tuntuu olevan kovin vähän mahdollisuuksia enää milloinkaan sitä nähdä. Olemme autiolla tai jotakuinkin autiolla saarella. Mutta toivokaamme, että niin käy. Mutta miten tämä kapina päättyy?"
"Massa Easy, jos haluaisin, lopettaisin sen varsin pian, mutta minulla ei ole kiirettä."
"Mitä tarkoitatte, Mesty, sillä että teillä ei ole kiirettä?"
"Nähkääs, massa Easy, te haluatte päästä risteilylle, ja minä haluan samaa. Koska nyt on kapina, haluatte te päästä takaisin – mutta tulimmainen, luuletteko te, että minä, joka olin ruhtinas omassa maassani, haluaisin palata keittämään ruokaa nuorille herrasmiehille! Ei, massa Easy, olkoon kapina, olkoon miten tahansa – mutta aikoinani olin ruhtinas", vastasi Mesty, hiljentäen ääntänsä lausuessaan muutamat viimeiset ponnekkaat sanat.
"Teidän pitää pikapuoleen kertoa minulle elämäntarinanne", huomautti Jack. "Mutta juuri nyt pohtikaamme käsillä olevaa asiaa. Miten voisitte lopettaa tämän kapinan?"
"Lopettamalla viinin. Jos menen rannalle, sittenkun he kaikki ovat juopuneet, ja poraan tynnyreihin reiän kolmeen tai neljään kohtaan, joten kaikki viini on aamuun mennessä juossut kuiviin, niin heidän on pakko tulla selviksi ja pyytää anteeksi – me otamme heidät laivaan, panemme piiloon kaikki aseet paitsi omiamme, ja haluaisinpa nähdä kapinaa senjälkeen. Kuolema ja kadotus – joka tapauksessa sen lopetan."
"Se ajatus on oikein hyvä, Mesty. Minkätähden emme menettelisi niin?"
"Koska en halua antautua maallemenon vaaraan – ja minkä vuoksi? Pelkästään sentähden, että pääsisin jälleen keittämään ruokaa kaikille herrasmiehille – minun on oikein hyvä olla täällä, massa", vastasi Mesty huolettomasti.
"Ja minusta tuntuu täällä perin kurjalta", tokaisi Jack. "Mutta olenhan kuitenkin täydelleen vallassanne, Mesty, ja minun kai täytyy alistua."
"Mitä te puhutte, massa Easy – alistua minun tahtooni? Ei, sir. Kun olitte Harpyssa upseerina, puhelitte kanssani ystävän tavoin ettekä kohdellut minua, kuten neekeripalvelijaa kohdellaan. Massa Easy, tunnen – tunnen, mikä olen", jatkoi Mesty, lyöden rintaansa, "tunnen sen täällä – ihan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun lähdin omasta maastani, tunnen olevani jotakin. Mutta, massa Easy, rakastan ystäviäni yhtä voimakkaasti kuin vihaan vihamiehiäni – ettekä te ikinä alistu minun tahtooni – olen liian ylpeä salliakseni sellaista, koska, massa Easy – olen mies – ja aikoinani olin ruhtinas."
Vaikka Mesty ei ehkä selittänyt sanoilla yhtä hyvin kuin kasvoillaan, kuinka voimakas tunnehyöky hänen sydämessään kuohui, ymmärsi ja tunsi Jack sen kuitenkin täydelleen. Hän ojensi kätensä Mestylle ja lausui:
"Mesty – että olette ollut ruhtinas, siitä en paljoakaan välitä, vaikken sitä epäilekään, koska teidän on mahdoton valehdella. Mutta te olette mies, ja kunnioitan teitä, jopa rakastan teitä ystävänä – emmekä me minun tahdostani enää koskaan eroa."
Mesty tarttui Jackin tarjoamaan käteen. Se oli ensimmäinen rauhantarjous, joka hänelle oli tehty senjälkeen, kun hänet oli raastettu pois kotimaastaan – ensimmäinen kohteliaisuuden ja kunnioituksen osoitus; kenties hänelle nyt ensi kerran tunnustettiin, ettei hän ollut alempi olento. Hän puristi Jackin kättä äänettömänä, sillä hän ei saanut sanaa suustansa. Mutta jos ne tunteet, jotka nyt pyrkivät tukahduttamaan neekeriä, olisi voitu paljastaa epäilijöille, olisi heidän täytynyt myöntää, että ne eivät olisi voineet olla muuta kuin kunniaksi sekä ruhtinaalle että myöskin kristitylle. Mestyyn oli tapaus vaikuttanut niin voimakkaasti, että hän hellitettyään sankarimme käden poistui hyttiin kykenemättä pitkittämään keskustelua, joka aloitettiin uudelleen vasta seuraavana aamuna.
"Mikä on mielipiteenne, Mesty? Ilmaiskaa se minulle, ja minä otan sen ohjeekseni."
"Sitten, sir, sanon teille, että minusta oikeuden mukaan heidän pitäisi ensin tulla pyrkimään laivaan, ennenkuin otatte heidät alukseen – ja, sir, koska meitä on ainoastaan kaksi ja heitä on viisi, on minusta oikein myöskin se, että he ensin syövät kaikki muonavaransa. Kärsikööt he ensin kylliksi nälkää, ja sitten he tulevat laivaan varmasti kesyinä."
"Joka tapauksessa", vastasi Jack, "täytyy kaikenlaisten neuvottelujen saada alkunsa heidän puoleltaan. Kunpa minulla olisi jotakin tekemistä – minusta ei ole oikein hauskaa olla tällä tavoin teljettynä laivaan."
"Massa, minkätähden ette keskustele Pedron kanssa?"
"Sentähden, etten osaa puhua espanjankieltä."
"Tiedän sen ja juuri sen vuoksi sitä kysyinkin. Olitte hyvin pahoillanne silloin, kun kohtasitte aluksessa ne kaksi sievää naista, koska ette pystynyt puhelemaan heidän kanssaan."
"Olin hyvin pahoillani, myönnän sen", tunnusti Jack.
"No niin, massa Easy, aikaa myöten kohtaamme useampia espanjalaisia tyttöjä. Minkätähden ette puhele Pedron kanssa aamusta iltaan saakka? Sitten osaisitte keskustella heidän kanssaan."
"Kunniasanallani, Mesty, minulla ei ole ollut aavistustakaan teidän oikeasta arvostanne. Nyt opettelen espanjankieltä niin paljon kuin suinkin saatan", päätteli Jack, joka oli hyvillään löytäessään itselleen puuhaa, ehdittyään jo pahasti kyllästyä sotalain pykäliin.
Rannalla olevat miehet elelivät taas entiseen tapaansa; päivät seurasivat toisiaan ilman minkäänlaista vaihtelua. Merkille saattoi kuitenkin panna, että nuotio viritettiin nyt harvemmin, mikä osoitti heidän polttoaineittensa olevan vähissä, eikä sää ollut yhtä lämmin kuin aikaisemmin, sillä lokakuu oli käsissä. Jack opetteli Pedron johdolla espanjankieltä kuukauden päivät, jona aikana kapinalliset eivät näyttäneet mielivänkään alistua. Ensimmäisten kahden viikon aikana he aina humalapäissään tulivat rannalle ampumaan Jackia ja Mestyä näiden ilmestyessä näkyviin. Onneksi humalaiset ampuivat huonosti ja viime aikoina he olivat luopuneet siitä tavastaan, koska he olivat kuluttaneet ampumatarpeensa loppuun ja näyttivät melkein unohtaneen koko laivan, sillä he eivät olleet sitä lainkaan huomaavinaan.
Toisaalta Jack oli päättänyt, että vaikka heidän pitäisi olla siellä kokonainen vuosi, pitäisi kapinallisten aloittaa neuvottelut. Ja kun hänellä oli nyt puuhaa, kulutti hän aikansa hyvin rauhallisesti, ja päivät vierivät niin vinhasti, että oli kulunut kokonaista kaksi kuukautta, ennenkuin hänellä oli siitä aavistustakaan.
Heidän eräänä iltana istuessaan hytissä, sillä nyt illat olivat käyneet sangen koleiksi, tiedusti Jack Mestyltä, olisiko tällä mitään sitä vastaan, että hän kertoisi Jackille elämäntarinansa. Mesty vastasi, että jos Jack halusi, hän oli valmis puhumaan, ja sankarimme nyökättyä Mesty aloitti seuraavasti.
VIIDESTOISTA LUKU
Kapinahenki sammuu tulen tavoin polttoaineen puutteeseen ja veden runsauteen.
"Varhaisin muistoni on se", haasteli Mesty, "että eräs mies kantoi minua olkapäillään jalkojeni riippuessa hänen etupuolellaan, samalla kun pitelin kiinni hänen päästänsä. – Kaikkien oli tapana katsella minua ja väistyä tieltäni ratsastaessani kaupungissa ja markkinapaikalla, ylläni niin paljon raskaita kultakoruja, etten jaksanut niitä kantaa ja että olin hyvilläni, kun naiset ottivat ne pois. Mutta vanhemmaksi tullessani ylpeilin niistä, koska tiesin olevani kuninkaan poika. Elin onnellisena. En tehnyt muuta kuin ammuskelin nuoliani, ja minulla oli pieni miekka, jota käyttämään minua opetettiin, ja isäni seuraan kuuluvat suuret sotapäälliköt opettivat minua surmaamaan vihollisiani. Joskus lepäilin varjoisten puiden juurella, toisinaan taas olin isäni omistamien naisten parissa; joskus olin hänen luonansa, leikin pääkalloilla ja toistelin niiden nimiä, joiden kalloja ne olivat, sillä meidän maassamme on tapana säilyttää surmatun vihollisen kallo voitonmerkkinä.
– Vanhemmaksi tultuani menettelin mieleni mukaan, pieksin naisia ja orjia, muistaakseni tapoinkin joitakuita orjia ja varmasti tapoin yhden heistä koettaakseni, osasinko hyvin iskeä kahden käden heilutettavalla, kovasta ja raskaasta puusta valmistetulla miekallani – mutta se ei meidän maassamme merkitse mitään. Tahdoin tulla suureksi sotapäälliköksi enkä ajatellut mitään muuta kuin sotaa ja taistelua ja kuvittelin, kuinka monta pääkalloa olisi hallussani, sittenkun minulla olisi oma talo ja omia vaimoja enkä enää olisi poikanen. Kävin metsissä metsästämässä ja viivyin siellä viikkokausia. Ja eräänä päivänä näin pantterin, joka paistatti päivää ja heilutteli viehättävää häntäänsä. Hiivin hiljaa sitä kohti, kunnes olin päässyt kiven taakse kolmen askeleen päähän siitä, jännitin jouseni nuolen kärkeen saakka ja lävistin pedon. Se ponnahti ilmaan, näki minut, karjaisi ja syöksähti minua kohti, mutta kyyristyin kiven taakse, ja se singahti ylitseni. Se pyörähti jälleen minuun päin, mutta minulla oli veitsi valmiina, ja pedon upottaessa kyntensä olkapäihini ja rintaani lävistin sen sydämen. Se oli elämäni onnellisin päivä; olin surmannut pantterin ilman apua ja saatoin näyttää haavojani. Vaikka olinkin saanut pahoja vammoja, en ajatellut niitä ollenkaan. Nyljin eläimen taljan vereni tippuessa maahan ja sekaantuessa pedon vereen – mutta minä riemuitsin siitä. Ylpeänä palasin kaupunkiimme hurmeisena ja ankarissa tuskissa. Kaikki ylistivät tekoani, nimittäen minua sankariksi ja suureksi sotapäälliköksi. Viilasin hampaani, ja minusta tuli mies.
– Siitä päivästä alkaen kuuluin soturien joukkoon, ja heti haavojeni parannuttua lähdin taistelemaan. Kolmessa taistelussa sain viisi kalloa, ja kotiin saavuttuani minulle punnittiin kultaa. Ja sitten minulla oli maja ja vaimoja, ja isäni määräsi minut caboceeriksi. Minulla oli kotkan ja riikinkukon sulista sommiteltu töyhtö, pukuni oli fetishien peitossa, vedin jalkaani kelloilla varustetut saappaat, ripustin jouseni ja nuoleni selkääni, otin keihääni ja piilukkoisen pyssyni, veitseni ja kaksin käsin heilutettavan miekkani ja vein miehiä taistelemaan ja tuomaan pääkalloja ynnä orjia. Kaikki pelkäsivät minua, ja jos isäni uhkasi lähettää minut liikkeelle, peitti kultahieta hänen neuvotteluhuoneensa lattian. – Nyt keitän nuorten herrasmiesten kattilaa!
– Eräästä miehestä pidin. Hän ei ollut soturi, sillä muutoin olisin vihannut häntä, mutta hänet oli kasvatettu yhdessä kanssani, ja hän oli läheinen sukulaiseni. Minä olin vakava ja ylpeä, hän oli hilpeä ja piti soitosta, ja vaikka minusta mikään soitto ei ollutkaan rummunpärrytyksen vertaista, en kuitenkaan aina halunnut kiihoittavia kokemuksia. Olin usein alakuloinen ja silloin mielelläni lepäsin pää jonkun vaimoni helmassa majani takana leviävässä varjoisessa metsässä ja kuuntelin hänen vienoa soittoaan.
Vihdoin hän lähti lähellämme sijaitsevaan kaupunkiin, jossa hänen isänsä majaili, ja hänen poistuessaan annoin hänelle kultahietaa. Hänen isänsä oli lähettänyt hänet minun isäni luokse, jotta hänet kehitettäisiin soturiksi, mutta hänen ruumiinsa ei ollut voimakas eikä hänellä ollut sisua. Mutta sittenkin rakastin häntä, koska hän ei ollut minun kaltaiseni.
– Kaupungissa oli kaunis tyttö; monet pyysivät häntä vaimokseen, mutta hänen isänsä oli aikoja sitten luvannut hänet ystävälleni. Hän torjui seudun mahtavimmankin soturin kosinnan, ja kiukuissaan tämä meni poppamiehen puheille, viskasi hänelle kultaiset rannerenkaansa ja pyysi häneltä taikakalua kilpakosijaansa vastaan. Se annettiin, ja ystäväni kuoli kaksi päivää ennen kuin hänen piti mennä naimisiin.
– Hänen äitinsä tuli puheilleni, ja se riitti. Pukeuduin sota-asuuni, otin aseeni, istuin kokonaisen päivän pääkallojeni edessä, yllyttäen kostonhimoani, kutsuin sotilaitani ja lähdin samana iltana siihen kaupunkiin, jossa mainittu soturi majaili, surmasin kaksi hänen sukulaistaan ja anastin häneltä kymmenen orjaa.
– Kuultuaan, mitä olin tehnyt, hän vapisi ja lähetti minulle kultaa. Mutta tiesin hänen vieneen tytön kotiinsa vaimokseen enkä halunnut kuunnella sen vanhuksen sanoja, joka koetti saada minua rauhoittumaan.
– Taaskin kokosin vielä lukuisamman sotilasjoukon ja karkasin hänen kimppuunsa yöllä. Syntyi taistelu, sillä hän oli miehineen valmiina, mutta jonkun aikaa kamppailtuamme ajoimme hänet pakosalle. Poltin hänen majansa, turmelin hänen viljapeltonsa, anastin vielä lisää orjia ja palasin kotiin sotilaineni, aikoen pian ahdistaa häntä uudelleen.
– Seuraavana päivänä saapui luokseni uusia sanansaattajia, jotka polvistuivat eteeni, mutta turhaan, minkä vuoksi he menivät isäni luokse, ja useat soturit rukoilivat häntä sekaantumaan asiaan. Isäni noudatti minut puheilleen, mutta en tahtonut kuunnella hänen sanojaan; soturit alkoivat puhua, mutta minä käänsin heille selkäni; isäni suuttui ja uhkaili, soturit heiluttivat kaksin käsin liikuteltavia miekkojaan – he rohkenivat sen tehdä; silmäilin heitä olkani ylitse halveksivasti, palasin kotiini ja aloin suunnitella. Oli ilta, ja olin yksin, kun luokseni saapui nainen, jonka kasvot olivat silmiä myöten hunnun peitossa. Hän lankesi polvilleen eteeni ja paljasti kasvonsa.
– 'Minä olen se tyttö, joka oli luvattu sukulaisellesi ja nyt olen vihamiehesi vaimo. Minusta tulee äiti. En voinut rakastaa sukulaistasi, sillä hän ei ollut soturi. Ei ole totta, että puolisoni pyysi taikakalua – minä sen ostin, sillä en tahtonut mennä naimisiin hänen kanssansa. Tapa minut ja ole tyytyväinen!'
– Hän oli hyvin kaunis, enkä lainkaan ihmetellyt sitä, että vihamieheni rakasti häntä – ja hän kantoi lasta – vihamieheni lasta – ja hän oli hankkinut surmantaian ystävälleni. Kohotin miekkaani iskeäkseni, mutta hän ei vilistänyt; se pelasti hänen henkensä. 'Sinä kelpaat soturin äidiksi', virkoin antaessani miekkani painua, 'ja sinusta tulee minun vaimoni, mutta ensin pitää vihamieheni lapsen syntyä, ja minun pitää saada puolisosi kallo'.
– 'Ei, ei', esteli hän, 'en tule äidiksi muille sotureille kuin puolisoni lapsille, sillä minä rakastan häntä. Jos pidätät minut orjaksesi, niin kuolen.'
Sanoin hänelle, että hän puhui tuhmuuksia, ja lähetin hänet naisten huoneisiin, käskien pitää häntä silmällä – mutta tuskin hänet oli ehditty teljetä sinne, ennenkuin hän vetäisi veitsensä, pisti sen sydämeensä ja kuoli.
– Kun kuningas, isäni, kuuli siitä, lähetti hän minulle sanoman: 'Tyydy jo nyt vuodatettuun vereen! Se riittää.' Mutta en ollut siitä tietääkseni, sillä halusin vihamieheni pääkalloa. Sinä yönä kävin taaskin hänen kimppuunsa ja kohtasin hänet käsikähmässä, surmasin hänet, vein hänen kallonsa kotiini ja rauhoituin.
– Mutta kaikki mahtavat soturit olivat kiukuissaan, eikä isäni jaksanut heitä hillitä. Hän kutsui soturinsa luokseen, ja minä kutsuin sotureitani, ja minulla oli lukuisa joukko, sillä nimeni oli hirvittävä. Mutta minua vastaan koottu joukko oli kaksi kertaa niin lukuisa kuin minun joukkoni, ja minä peräydyin pensaikkoon. Jonkun ajan kuluttua kohtasimme toisemme ja taistelimme; surmasin useita, mutta minulla oli liian vähän miehiä, ja ylivoima nujersi meidät – fetishi oli lähetetty minua vastaan, ja miesteni sisut petti.
– Vihdoin vaivuin maahan haavojeni tähden, sillä jokaisesta huokosestani vuoti verta, ja käskin ympärilläni olevien miesteni ottaa pois sulkani, vaatteeni ja saappaani, jotta viholliseni eivät saisi pääkalloani. He tekivät niin, ja ryömin pensaikkoon kuolemaan.
– Mutta minun ei sallittu kuolla. Toipuessani minut löysivät sellaiset miehet, jotka ryöstävät ihmisiä myydäkseen heitä, ja minut sidottiin ja kahlehdittiin ketjuihin monien muiden mukana. Minä, ruhtinas ja soturi, joka saatoin näyttää vihamiesteni vaalenneita kalloja, tarjouduin hankkimaan heille kultaa, mutta he ivasivat minua; he raahasivat minut rannikolle ja myivät minut valko-ihoisille. Ylpeydessäni en jaksanut uskoa joutuvani orjaksi. Tiesin, että minun täytyisi kuolla, ja toivoin kuolevani taistelussa; kalloani pidettäisiin suuremmassa arvossa kuin kaiken maailman kultaa, ja nahkani olisi täytetty ja ripustettu taikahuoneeseen – minkä sijasta nyt keittelen nuorten herrasmiesten kattilalla!"
"No", huomautti Jack, "onhan se parempi kuin se, että olisitte saanut surmanne ja että nahkanne olisi täytetty".
"Ehkä se on", myönsi Mesty. "Nyt ajattelen hyvin toisin kuin silloin ajattelin. Mutta sittenkin – se on naisten työtä eikä sovi minulle. – Muiden muassa minut tungettiin luolaan odottamaan laivan saapumista, ja sitten meidät vietiin laivaan, pantiin rautoihin ja sullottiin ruumaan, jossa ei voinut istua suorana. Olisin tahtonut kuolla, mutta en voinut. Muita kuoli joka päivä, mutta minä jäin eloon – minut vietiin maihin Amerikassa pelkkänä luurankona, ja minusta saatiin kovin vähän rahaa – ostajat nauroivat minulle tarjotessaan dollareitaan.
– Vihdoin eräs mies otti minut mukaansa, ja sitten olin eräällä maatilalla satojen muiden muassa, mutta olin liian sairas tehdäkseni työtä enkä aikonutkaan tehdä. Muut orjat tiedustivat minulta, olinko taikuri. Vastasin myöntävästi ja uhkasin taikoa jokaisen, josta en pitänyt; yksi heistä nauroi, ja minä kohotin sormeani; olin liian heikko noustakseni pystyyn, sillä vereni oli kauan ollut kuumeesta kiehumaisillaan, ja sanoin hänelle: 'Sinun pitää kuolla.' Aioin nimittäin tappaa hänet heti terveeksi tultuani. Hän meni tiehensä, ja kolmen päivän kuluttua hän oli vainaja.
– En tiedä, mistä se johtui, mutta kaikki orjat pelkäsivät minua, ja isäntäni pelkäsi minua, sillä hän oli nähnyt miehen kuolevan, ja vaikka hän oli valko-ihoinen, uskoi hän taikoihin. Ja hän olisi halunnut myydä minut, mutta kukaan ei tahtonut ostaa taikuria, minkä vuoksi hän oli olevinaan ystäväni, sillä vakuutin hänelle, että jos minua pieksettäisiin, hän kuolisi, ja hän uskoi minua.
– Hän otti minut taloonsa, minusta tuli hänen isännöitsijänsä enkä sallinut muiden orjien varastaa, ja hän oli tyytyväinen. Hän vei minut mukaansa New Yorkiin, ja kahden vuoden kuluttua, opittuani englanninkieltä, karkasin sieltä ja pääsin erääseen englantilaiseen laivaan – ja minun käskettiin keittää ruokaa.
– Heti Englantiin saavuttuani erosin laivasta ja tarjouduin toiseen, mutta minulle ilmoitettiin, ettei siinä tarvittu kokkia. Menin vielä toiseen, ja sielläkin kysyttiin, olinko hyvä kokki. Kaikki tuntuivat ajattelevan, että mustaihoisen täytyi olla kokki eikä mitään muuta. Vihdoin kärsin nälkää, menin sotalaivaan ja tässä nyt olen oltuani soturi ja ruhtinas, kokki, tarjoilija ja mikä tahansa, keittämässä nuorten herrasmiesten kattilalla."
"No niin", äänsi Jack, "onhan se parempi kuin orjana oleminen".
Mesty ei vastannut mitään; ei kukaan, joka tietää, millaista kadettien palvelijan elämä on, ihmettele hänen äänettömyyttään.
"Mutta sanokaahan minulle, arveletteko menetelleenne oikein esiintyessänne niin kostonhimoisesti omassa maassanne?"
"Niin arvelin silloin, massa Easy. Joskus, kun vereni kuohahtaa, arvelen siten nytkin – toisinaan en tiedä mitä ajatella – mutta kun mies rakastaa hyvin kovasti, vihaa hän myöskin kiihkeästi."
"Mutta nythän olette kristitty, Mesty."
"Olen kuullut kaikki, mitä teikäläiset puhuvat", vastasi neekeri, "ja se saa minut ajattelemaan, etten enää ainakaan usko taikoihin".
"Uskontomme käskee meitä rakastamaan vihamiehiämme."
"Niin, kuulin pastorin niin sanovan. Mutta mitä sitten teemme ystävillemme, massa Easy?"
"Rakastamme heitäkin."
"En ymmärrä sellaista, massa Easy. Rakastan teitä, koska olette hyvä ja kohtelette minua hyvin. Herra Vigors on rehentelijä ja kohtelee minua huonosti – miten minun olisi mahdollista rakastaa häntä? Tulimmainen, vihaan häntä ja toivoisin saavani hänen pääkallonsa. Luuletteko pienen massa Gossettin rakastavan häntä?"
"En", vastasi Jack, naurahtaen. "Pelkään, että hän toivoisi saavansa hänen kallonsa samoin kuin tekin, Mesty – mutta joka tapauksessa meidän tulee koettaa antaa anteeksi niille, jotka vahingoittavat meitä."
"Siispä, massa Easy, minäkin arvelen niin – liian kiivas kostaminen on hyvin pahaa – helppoa on vihata, mutta ei ole varsin helppoa antaa anteeksi. Niin ollen luulen, että jos mies antaa anteeksi, hänessä on enemmän sielua, hänessä on enemmän ihmistä."
"Joka tapauksessa", mietti Jack, "Mesty on jotensakin yhtä hyvä kristitty kuin useimmat muut ihmiset".
"Mitäs tuo on?" huudahti Mesty, katsahdettuaan hytin ikkunasta ulos. "Ahaa! Nuo kirotut juopuneet koirat ovat sytyttäneet teltan palamaan." Jack vilkaisi sinne päin ja näki rannalla olevan teltan roihuavan liekeissä.
"Luullakseni nämä koleat yöt joka tapauksessa jäähdyttävät heidän rohkeuttaan", huomautti Mesty. "Massa Easy, saatte nähdä heidän pian pyytävän lupaa tulla alukseen."
Niin arveli myöskin Jack, ja hän halusi perin kiihkeästi päästä lähtemään liikkeelle, sillä tarkastaessaan juhlahytin kaappeja hän oli löytänyt Välimeren kartan, jota hän oli tutkinut hyvin tarkasti. Hän oli löytänyt Gibraltarin kalliot ja seurannut Harpyn väylää Cape de Gatteen ja sieltä Tarragonaan – ja kutsunut vähän ajan kuluttua Mestyn neuvotteluun.
"Katsokaas, Mesty", virkkoi Jack, "alan päästä selville asioista. Tässä on Gibraltar, Cape de Gatte ja Tarragona – näillä seuduilla olimme silloin, kun valtasimme laivan, ja jos muistatte, olimme sivuuttaneet Cape de Gatten kaksi päivää sitten, kun tuuli kiidätti meidät pois rannikon läheisyydestä, joten olimme purjehtineet noin kaksitoista tuumaa ja matkaa oli enää jäljellä vain neljä tuumaa."
"Kyllä, massa Easy, sen kaiken oivallan."
"No niin, sitten tuuli ajoi meidät pois rannikolta, ja meidän on tietenkin täytynyt ajautua tätä tietä. Ja kuten näette, tässä on kolme pientä saarta, nimeltään Zaffarine-saaret, joihin ei ole merkitty kaupunkien nimiä ja jotka niin ollen ovat asumattomat; ja kuten näette, on niiden asema ihan samanlainen kuin näiden saarten, joiden keskellä nyt olemme ankkurissa – meidän täytyy olla Zaffarine-saarilla – ja ainoastaan kuuden tuuman päässä Gibraltarista."
"Kyllä näen, massa Easy, se on ihan oikein – mutta kuuden pahuksen pitkän tuuman päässä."
"Kuten tiedätte, Mesty, on kannella sijoitetussa kompassissa heiluva kärki, joka osoittaa pohjoista kohti – ja myöskin tässä kompassissa on pohjoiseen suuntautuva kärki. Ja jos Zaffarine-saarilta siirrytään pohjoiseen, joudutaan taaskin Espanjan rannikolle, ja Gibraltar on viisi tai kuusi kompassin piirua sen tällä puolella – jos ohjaamme alusta siihen suuntaan, pääsemme Gibraltariin."
"Aivan oikein, massa Easy", myönsi Mesty, ja Jack oli oikeassa lukuunottamatta kompassineulan poikkeusta, josta hänellä ei ollut aavistustakaan.
Ollakseen varma asiasta Jack toi yhden kannelle sijoitetun kompassin hyttiin ja vertasi molempia kompasseja toisiinsa. Sitten hän nosti pois kompassin lasin, laski, kuinka monta piirua lännen puolella Gibraltar oli, ja merkitsi kynällään vastaavan suunnan kompassikopin kompassiin.
"Kas niin", virkkoi hän, "siinä on Gibraltariin vievä suunta, ja niin pian kuin kapina on tukahdutettu ja tuuli on suotuisa, lähden liikkeelle."
JACK EASY MERILLÄ
ENSIMMÄINEN LUKU
Jackin risteily päättyy, ja hän saapuu takaisin Harpyyn.
Muutamien päivien kuluttua kapinalliset, kuten oli otaksuttu, eivät enää jaksaneet kestää. Ensinnäkin he olivat humalapäissään panneet toisen viinitynnyrin tapin niin höllästi kiinni, että se oli kirvonnut irti ja kaikki viini oli vuotanut maahan, joten heillä ei ollut enää ollut viiniä kolmeen tai neljään päivään. Toiseksi heidän polttoaineensa olivat aikoja sitten olleet lopussa, ja viime aikoina lie olivat syöneet liha-annoksensa valmistamattomina. Heidän huolimattomuutensa vuoksi palaneen teltan menetyksen jälkeen oli seurannut kolme päivää ja yötä kestänyt yhtämittainen sade. Kaikki, mitä heillä oli, oli lionnut läpikotaisin, ja he olivat riutuneet, värisivät vilusta ja kärsivät nälkää. Hirteen joutuminen oli heistä mieluisempaa kuin vähitellen tapahtuva nälkään nääntyminen, ja taipuen nälän käskeviin vaatimuksiin he tulivat rannalle laivan kohdalle ja lankesivat polvilleen.
"Kuulkaahan, massa Easy", lausui Mesty, "nuo kirotut vintiöt ovat unohtaneet käyneensä joka päivä täällä ampumassa meitä musketeillaan. Mutta tulimmainen, Mesty ei ole sitä unohtanut."
"Laiva hoi!" luikkasi muuan rannalle polvistuneista miehistä.
"Mitä haluatte?" tiedusti Jack.
"Säälikää meitä, sir – armahtakaa!" rukoilivat muut miehet. "Tahtoisimme palata tehtäviimme."
"Pahus vieköön, epäilen heitä."
"Mitä vastaan, Mesty?"
"Vastatkaa epäävästi ensin, massa Easy – käskekää heidän kärsiä nälkää ja joutua kadotukseen!"
"En voi ottaa kapinoitsijoita laivaan", vastasi Jack.
"No niin, tulkoon sitten veremme teidän päällenne, herra Easy", lausui ensimmäinen puhuja. "Jos meidän pitää kuolla, ei se saa tapahtua vähitellen – jollette te suostu ottamaan meitä, niin haikalat kyllä ottavat – kuuluu vain räiskähdys, ja kaikki on ohitse. Mitä arvelette, kumppanit? Syöksytään kaikki yhdessä veteen. Hyvästi, herra Easy! Toivottavasti annatte meille anteeksi, sittenkun olemme kuolleet. Se Johnson-vintiö, alipursimies, se sai meidät kaikki houkutelluiksi. Tulkaa, pojat, sitä ei kannata ajatella; mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi. Pudistetaan toistemme kättä ja syöksytään sitten kaikki yhtä aikaa!"
Nähtävästi olivat mies-poloiset jo päättäneet tehdä niin, jos sankarimme Mestyn kehoituksista olisi kieltäytynyt päästämästä heitä laivaan. He pudistivat kaikki toistensa kättä, loittonivat sitten muutamien askelien päähän vedenrajasta ja sijoittuivat riviin odottamaan puhetorvensa antaessa merkkiä – yksi – kaksi –
"Seis!" huusi Jack, joka ei ollut unohtanut jo sattunutta kaameata kohtausta. "Seis!"
Miehet seisahtuivat.
"Mitä lupaatte, jos otan teidät laivaan?"
"Suorittaa tehtävämme ilomielin, kunnes saavumme omaan laivaamme, ja sitten alistumme hirtettäviksi, varoittavaksi esimerkiksi kaikille kapinoitsijoille", lupasivat miehet.
"Se on oikein ja rehellistä", huomautti Mesty. "Pitäkää kiinni heidän sanastaan, massa Easy!"
"Olkoon menneeksi", ilmoitti Jack. "Hyväksyn ehtonne, ja tulemme teitä noutamaan."
Jack ja Mesty vetivät veneen aluksen laidalle, pistivät pistoolit vyöhönsä ja soutivat rannalle. Veneeseen astuessaan miehet tekivät nöyrästi kunniaa sankarillemme, mutta eivät virkkaneet mitään. Heidän saavuttuaan laivaan Jack luki sotalaista kapinaa koskevan osan, jossa miehille muistutettiin sitä perin ilahduttavaa seikkaa, että "heidän pitäisi kärsiä kuolemanrangaistus", ja piti sitten puheen, joka nälkään kuolemaisillaan olevista miehistä tuntui loppumattomalta. Mutta loppuuhan tässä maailmassa kaikki, ja niin loppui Jackin puhekin, minkä jälkeen Mesty antoi miehille joitakuita korppuja, jotka he ahmivat kiitollisina odottaessaan, kunnes saisivat jotakin parempaa.
Seuraavana aamuna tuuli oli myötäinen; he nostivat ankkurinsa, mikä kävi hieman vaivaloisesti, ja purjehtivat pois lahdelta. Miehet tuntuivat tuiki katuvaisilta, tekivät työnsä hyvin, mutta äänettöminä, sillä heidän tulevaisuuden toiveensa eivät olleet kovinkaan valoisat. Mutta toivo pysyy aina mielessämme, ja vaikka ei yksikään mies vähääkään epäillyt sitä, että muut hirtettäisiin, toivoi hän itse selviytyvänsä jutusta kunnollisella selkäsaunalla, luuli ei kuitenkaan sallinut heidän kauan pitää suuntaansa; ennen iltaa se kääntyi vastaiseksi, ja alus poikkesi kolme piirua pohjoista kohti.
"Joka tapauksessa", huomautti Jack, "saavumme kuitenkin Espanjan rannikolle, ja sitten meidän täytyy purjehtia sitä pitkin Gibraltariin. En siitä välitä – käsitän purjehtimista paljoa paremmin kuin ennen."
Seuraavana aamuna tuuli oli hyvin lievä, he olivat ylävän niemen kohdalla, ja auringon noustessa he havaitsivat ison aluksen likellä rantaa noin kahden meripenikulman päässä heistä länteen ja toisen aluksen ulompana noin neljän penikulman päässä rannasta. Mesty otti kaukoputken ja tähysti ulompana olevaa laivaa, joka oli äkkiä laskenut kaikki purjeensa ja nyt lipui rantaa kohti, suunnattuna siihen niemeen päin, jonka suojassa Jackin alus oli. Mesty laski kaukoputken käsistään.
"Massa Easy – luultavasti se on Harpy." Eräs merimiehistä otti kaukoputken ja tarkasti laivaa muiden seisoessa hänen läheisyydessään hyvin kiihtyneen näköisinä.
"Niin, se on Harpy", vahvisti merimies. "Oi, herra Easy, suotteko meille anteeksi?" jatkoi hän, samalla kun sekä hän että muut lankesivat polvilleen. "Älkää ilmaisko kaikkea, Jumalan tähden, älkää, herra Easy!" Jackin sydän suli; hän katsahti Mestyyn. "Minusta", supatti Mesty sivussa sankarillemme, "sen lisäksi, mitä he ovat jo nyt kärsineet, heille otaksuttavasti riittää seitsemän paria mieheen, ja se on mielestäni kyllin tehokas rangaistus".
Jackin mielestä olisi riittänyt siitä puolikin. Niinpä hän ilmoittikin miehille, että vaikka hänen täytyisikin selostaa, mitä oli tapahtunut, hän ei kertoisi kaikkea, vaan koettaisi selvittää heidät pinteestä niin hyvin kuin voisi. Hän aikoi pitää pitkän puheen, mutta tykinlaukaus Harpysta, joka oli nyt ennättänyt ampumamatkan päähän, sai hänet jättämään sen sopivampaan tilaisuuteen. Samassa rannan puolella oleva alus hinasi mastoonsa Espanjan lipun ja laukaisi tykin.
"Tulimmainen, mehän joudumme ihan keskelle leikkiä", huudahti Mesty. "Harpyssa luullaan alustamme espanjalaiseksi. Nyt, pojat, laittakaa kaikki tykit kuntoon, tuokaa kannelle ruutia ja ammuksia. Massa, nyt ammumme espanjalaista – Harpy ei silloin ammu meitä – meillä ei ole Englannin lippua laivassa – emme voi tehdä sen enempää."
Miehet kävivät töihin ponnekkaasti. Kaikki tykit panostettiin, ja pian ne olivat irroitetut ja tähdätyt, minkä puuhan aikana tuuli tyyntyi, ja kaikkien kolmen aluksen purjeet lepattivat pitkin mastoja. Harpy oli tällöin noin kahden meripenikulman päässä Jackin aluksesta espanjalaisen laivan ollessa noin penikulman päässä hänestä; vihollinen oli laskenut kaikki veneensä vesille hinaamaan alusta häntä kohti. Mesty tähysti espanjalaista alusta.
"Se on sotalaiva, massa Easy. Minkä pahuksen keksimme lipuksi? Meidän täytyy vetää mastoon jonkinlainen lippu."
Mesty juoksi kannen alle. Hän muisti, että siellä oli hyvin hilpeävärinen hame; sen oli jättänyt sinne se vanha nainen, joka oli ollut laivassa heidän vallatessaan sen. Se oli vihreätä silkkiä, ja siinä oli keltaisia ja sinisiä kukkia, mutta se oli pahasti virttynyt, sillä otaksuttavasti se oli ollut espanjalaisen suvun omaisuutta jo vuosisadan. Mesty oli löytänyt sen erään vuoteen patjan alta ja pistänyt sen reppuunsa, aikoen otaksuttavasti valmistaa siitä liivit. Pian hän ilmestyi kannelle hame kainalossaan, kiinnitti sen maston huipun hinausköysiin ja hinasi sen ilmaan.
"Kas niin, massa Easy, se kelpaa varsin hyvin – se on, kuten sanotaan, 'kaikkien kansojen lippu'. Kaikki antautuvat sille – miehet ainakaan eivät milloinkaan kisko sitä pois mastosta", virkkoi Mesty. "Nyt olemme siis hinanneet lippumme mastoon ja alamme ampua – laukaiskaakin ainoastaan yksi tykki kerrallaan ja tähdätkää se hyvin; silloin meillä on aikaa panostaa uudelleen."
"Aluksessa hinattiin lippu mastoon, sir", huomautti Sawbridge Harpyssa. "Mutta se ei näy selvästi, ja mahdotonta on erottaa, mikä lippu se on. Mutta sieltä laukaistiin tykki."
"Sitä laukausta ei ammuttu meihin päin", virkkoi Gascoigne, kadetti, "vaan espanjalaista laivaa kohti – näin kuulan putoavan sen etupuolelle".
"Sen täytyy olla kaapparialus", päätteli kapteeni Wilson. "Joka tapauksessa sattui sen tulo perin onnelliseen aikaan, sillä muutoin tuo korvetti olisi hinattu Carthagenaan. Uusi laukaus, kuulia ja kartesseja, ja hyvin tähdätty lisäksi; tuolla aluksella on raskaita tykkejä; sen täytyy olla maltalainen kaapparialus."
"Sehän merkitsee samaa kuin väittää sitä merirosvoksi", huomautti Sawbridge. "En erota sen lipusta mitään – se näyttää minusta vihreältä – laiva on varmaankin turkkilainen. Taaskin laukaus – ja pahuksen hyvästi tähdätty; se osui veneisiin."
"Niin, ne ovat kaikki hämmingin vallassa; nyt on alus meidän, jos vain saamme hieman tuulta. Tuolta selältä on tulossa vihuri. Tiukatkaa purjeet paikoilleen, Sawbridge!"
Raa'at käännettiin kohdalleen, ja pian Harpy sai vauhtia. Tällä välin oli Jack muutamine miehineen jatkuvasti, hyvin tähdätysti, vaikka verkkaisesti ampunut alihangan tykeillä espanjalaista korvettia, jonka veneistä kaksi oli joutunut kelvottomiksi. Harpy lähestyi tuulen mukana ja oli pian ehtinyt ampumamatkan päähän. Se suuntautui katkaisemaan korvetin perääntymistietä ja ampui ainoastaan keulatykeillään.
"Se on meidän nyt", huusi Mesty. "Laukaiskaa, miehet – tähdätkää hyvin! Nyt saamme tuulta; yksi miehistä peräsimeen. Tulimmainen, mitäs se on?"
Mestyn huudahdus aiheutui siitä, että laivan ylähangan laitaan osui tykinkuula. Jack ja hän juoksivat toiselle laidalle ja näkivät kolmen espanjalaisen tykkiveneen juuri tulleen näkyviin niemen takaa ja alkaneen ahdistaa heitä. Asian laita oli niin, että niemen toisella puolella olivat Carthagenan satama ja kaupunki, ja nämä tykkiveneet oli lähetetty sieltä korvetin avuksi. Onneksi Jackille alus oli nyt saanut tuulta, sillä muutoin hänet olisi otaksuttavasti viety Carthagenaan. Ja huomattuaan sekä Harpyn että Jackin aluksen katkaisseen korvetin peräytymistien espanjalaiset käänsivät heti tuulen ehdittyä heidän kohdalleen aluksensa keulan toisaalle ja koettivat pelastautua purjehtimalla pitkin rannikkoa länteen päin, pysytellen likellä rantaa.
Toinen kuula ja senjälkeen vielä kolmas lävistivät laivan ruhon ja haavoittivat kahta Jackin miestä. Mutta koska korvetti oli kääntynyt ja Harpy seurasi sitä, teki Jack tietysti samoin ja oli kymmenessä minuutissa päässyt pois tykkiveneiden ulottuvilta, sillä viimemainitut alukset eivät uskaltaneet levittää purjeitaan lähteäkseen ajamaan häntä takaa.
Nyt tuuli kävi raikkaammaksi ja puhalsi vihreän hameen levälleen, mutta Harpy vaihtoi korvetin kanssa yhteislaukauksia, ja siellä olivat kaikki liian uutterassa puuhassa tähyilläkseen Jackin lippua. Espanjalaiset puolustautuivat hyvin ja saivat tukea rantapattereilta sivuuttaessaan ne, mutta ankkuroimispaikkaa ei ollut, ennenkuin se olisi purjehtinut vielä useita penikulmia kauemmaksi.
Keskipäivällä tuuli tyyntyi, ja kello yksi oli jälleen melkein ihan tyven. Mutta Harpy oli lyhentänyt välimatkaa ja päässyt nyt vajaan kolmen kaapelimitan päähän vastustajastaan ja taisteli sitä ja nelitykkistä patteria vastaan. Jack lähestyi taaskin, sillä hän oli saanut purjeisiinsa tuulen viimeiset rippeet, ja oli noin puolen penikulman päässä korvetista tuulen tyyten tyyntyessä.
Mestyn neuvosta hän ei enää ampunut, koska Harpyn osalle ei muutoin olisi tullut niin paljon kunniaa ja espanjalaisten tuli ilmeisesti vaimeni nopeasti. Kello kolme espanjalaiset vetivät lippunsa pois mastosta, ja lähetettyään veneen valtaamaan alusta Harpy suuntasi kaiken tulensa patteriin, joka pian vaimennettiin.
Tyyntä jatkui, ja Harpyn miehistöllä oli yllin kyllin puuhaa heidän siirtäessään vankeja omaan laivaansa ja laittaessaan molempia aluksia jälleen kuntoon, sillä niiden purjeet ja taklaukset olivat pahasti kärsineet. Silloin tällöin Harpyssa aprikoitiin, mikä saattoi olla tuo outo alus, joka oli pakottanut korvetin kääntymään, niin että se oli voitu vallata, mutta kun ollaan uutterassa työssä, ei jää paljoa aikaa olettamuksiin.
Jackin laivassa, hän itse mukaan luettuna, oli ainoastaan kahdeksan miestä, joista yksi oli espanjalainen ja kaksi haavoittunutta. Niin ollen jäi jäljelle vain neljä, ja hänellä oli lisäksi puuhaa; hänen tuli näet auttaa haavoittuneita miehiään ja kiinnittää tykkejään. Sitäpaitsi ei Mestystä ollut järkevää pitää alusta penikulman päässä Harpysta ainoastaan kahden merimiehen varassa. Mutta, kuten Jack huomautti, hän ei ollut syönyt päivällistä eikä ihan varmasti uskonut löytävänsä syötävää mentyään kadettien hyttiin, minkä vuoksi hän tahtoi valmistuttaa itselleen päivällistä ja syödä sen, ennenkuin lähtisi Harpyyn, jota he sillä välin yrittäisivät lähestyä.
Jack otti aina kaikki sangen huolettomalta kannalta ja sanoi menevänsä ilmoittautumaan auringon laskiessa. Oli muitakin syitä, joiden tähden hänestä ei suinkaan tuntunut mieluiselta kiiruhtaa Harpyyn. Hän halusi saada aikaa hiukan miettiä, mitä hän lausuisi puolustuksekseen ja miten hän puhuisi miesten puolesta. Hänen luonteensa suoruus vaati ensinnäkin häntä kertomaan koko totuuden; mutta toisaalta hänen hyväsydämisyytensä yllytti häntä ilmaisemaan sen vain osittain.
Jackin ei olisi tarvinnut nähdä tätä vaivaa, sillä mitä häneen itseensä tuli, niin hänellä oli neljätoistatuhatta hyvää puolustajaa juhlahyttiin sijoitetuissa pusseissa; ja mitä taas tuli miehiin, annetaan jopa kapinoiminenkin anteeksi taistelun jälkeen, jos he käyttäytyvät hyvin. Jack, joka oli uupunut sen päivän kiihtymyksistä ja ankarasta työstä, mietti miettimistään, kunnes hän vihdoin vaipui sikeään uneen eikä herännytkään auringon laskiessa, vaan vasta kaksi tuntia myöhemmin. Eikä myöskään Mesty herättänyt häntä, sillä neekerilläkään ei ollut kiirettä joutua laivalle "keittämään ruokaa nuorten herrasmiesten kattilalla".
Herättyään Jack hämmästyi sitä, että hän oli nukkunut niin kauan. Hänen mentyään kannelle oli pimeä ja yhäti tyyni, mutta hän saattoi helposti erottaa, että Harpy ja korvetti edelleenkin olivat paikoillaan korjaamassa vaurioitaan. Hän käski miesten laskea vesille pienen veneen, jätti Mestyn huolehtimaan aluksesta ja souti kahdella airolla Harpyn kupeelle.
Haavoittuneet, vangit ja molempien aluksien väliä kulkevat veneet antoivat koko Harpyn miehistölle runsaasti puuhaa, ja Jackin pieni vene pääsi pimeässä aluksen kupeelle kenenkään sitä huomaamatta. Niin ei olisi pitänyt käydä, mutta niin kävi, ja se oli jossakin määrin puolustettavissa. Jack kapusi kannelle ja työntyi vankien lomitse, joita järjestettiin ruokkimista varten. Hän oli kietoutunut gregoon, ja useilla vangeilla oli yllään samanlainen vaatekappale.
Jackia huvitti se, ettei häntä tunnettu. Hän sujahti pääluukusta kannen alle, hänen täytyi kumartua välttääkseen haavoittuneiden riippumattoja, ja hän aikoi mennä perässä sijaitsevaan kapteeninhyttiin, kun hän kuuli nuoren Gossettin huutavan ja köydenpätkän läiskivän.
"Minut saa hirttää, jollei se Vigors-raakalainen ole pieksemässä nuorta Gossettia", tuumi Jack. "Varmastikin se poika-poloinen on saanut vähäväliä löylytystä minun poissa ollessani. Tällä kertaa ainakin hänet pelastan."
Gregoonsa kietoutuneena Jack meni hytin ikkunan ääreen, vilkaisi sisälle ja näki asianlaidan olevan niinkuin oli otaksunut. Äkäisesti hän huusi: "Herra Vigors, olen teille kiitollinen, jos jätätte Gossettin rauhaan." Kuultuaan hänen äänensä Vigors pyörähti ympäri pamppu kädessä, näki Jackin kasvot ikkunasta, uskoi tätä ilmestymistä yliluonnolliseksi, päästi kiljaisun ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Myöskin pikku Gossettin kaikki jäsenet vapisivat, ja hän tuijotti ikkunaan suu auki. Jack oli tyytyväinen ja katosi heti. Sitten hän meni perälle, sysäsi syrjään palvelijan, joka kertasi kapteenin määräyksiä kannella olevalle upseerille, ja astui hyttiin, jossa kapteeni istui kahden espanjalaisen upseerin seurassa, otti hatun päästänsä ja lausui:
"Olen saapunut laivaan, kapteeni Wilson."
Kapteeni Wilson ei romahtanut pyörtyneenä lattialle, vaan ponnahti pystyyn, kaataen edessään olevan lasin.
"Laupias Jumala, herra Easy, mistä te olette tullut?"
"Tuosta taempana olevasta laivasta, sir", vastasi Jack.
"Taempana olevasta laivasta! Mikä alus se on? Missä olette ollut näin kauan?"
"Se on pitkä tarina, sir", torjui Jack.
Kapteeni Wilson ojensi kätensä ja pudisti Jackin kättä sydämellisesti.
"Joka tapauksessa olen iloissani nähdessäni teidät, poika. Istuutukaahan ja kertokaa minulle tarinanne muutamilla sanoilla. Tuonnempana ehdimme kuulla sen yksityiskohtaisesti."
"Jos suvaitsette", aloitti Jack, "valtasimme kutterillamme sen laivan sinä iltana, jona lähdimme liikkeelle – en ole ensi luokan purjehtija, ja tuuli ajoi minut Zaffarine-saarille, missä viivyin kaksi kuukautta merimiesten puutteessa. Heti niitä saatuani lähdin uudelleen liikkeelle – olen menettänyt kolme miestä haikalojen kitaan, ja kaksi miehistäni haavoittui tämänpäiväisessä ottelussa – laivassa on kaksitoista tykkiä, se on puolittaisessa lyijy- ja puuvillalastissa, sen hytissä on neljätoistatuhatta dollaria, ja sen rungossa on kolme kuulanreikää – ja kuta pikemmin lähetätte siihen joitakuita miehiä, sitä parempi."
Tämän tajuaminen ei ollut kovin helppoa, mutta se, että aluksessa oli neljätoistatuhatta dollaria ja että se tarvitsi lisää miehistöä, oli varsin tyydyttävästi selitetty. Kapteeni Wilson soitti kelloa, kutsui Asperia, joka jäi töllistelemään nähtyään sankarimme, käski hänen määrätä Jolliffen menemään alukseen toisella kutterilla, lähettämään haavoittuneet Harpyyn ja ottamaan aluksen huostaansa. Senjälkeen hän käski Jackin seurata Jolliffea ja antaa hänelle kaikki tarpeelliset tiedot, lausuen itse haluavansa kuulla hänen kertomuksensa seuraavana päivänä, jolloin heillä ei olisi niin kovin kiire.
TOINEN LUKU
Sankarimme tekee sen havainnon, ettei trigonometria ole välttämätön ainoastaan purjehduksessa, vaan saattaa käydä tarpeelliseksi myös kunnia-asioita selvitettäessä.
Kuten kapteeni Wilson totuudenmukaisesti lausui, hänellä oli liian kiire edes kuullakseen Jackin kertomusta sinä iltana, sillä he koettivat perin kiihkeästi saada molemmat alukset purjehduskuntoon siksi, kun tuuli viriäisi, koska espanjalaisilla oli sotalaivoja Carthagenassa, jonne ei ollut kymmentä meripenikulmaa, ja koska viholliset olivat saaneet tiedon taistelun tuloksesta. Heidän oli senvuoksi välttämätöntä lähteä liikkeelle mahdollisimman pian. Sawbridge oli vallatussa aluksessa, joka oli korvetti; siinä oli kaksi tykkiä enemmän kuin Harpyssa, ja sen nimi oli Cacafuogo.
Se oli pujahtanut pois Cadizin satamasta, purjehtinut salmesta yöllä ja päässyt kolmen penikulman päähän Carthagenasta silloin, kun se vallattiin. Sen valtauksesta ei varmastikaan olisi tullut mitään, jollei Jack aseistettuine aluksineen olisi onneksi sattunut purjehtimaan nientä kohti, joten kapteeni Wilsonin ja Sawbridgen (jotka kumpikin ylennettiin, edellinen fregatinkapteeniksi ja toinen komentajaksi) voitiin sanoa saavan kiittää Jackia hyvästä onnestaan. Harpy oli menettänyt yhdeksäntoista miestä kaatuneina ja haavoittuneina, ja espanjalainen korvetti oli menettänyt seitsemänviidettä. Kun kaikki otetaan huomioon, oli se sangen kunniakas taistelu.
Kello kaksi aamulla olivat alukset valmiina, oli tehty kaikki, mitä niin lyhyessä ajassa suinkin voitiin, ja ne purjehtivat vähin purjein yöllä Gibraltaria kohti Nostra Signora del Carmenin seuratessa niitä Jolliffen komentamana. Jolliffella oli laivakumppaniensa rinnalla se etu, että hän kuuli ensimmäisenä kertomuksen Jackin seikkailuista, jotka hämmästyttivät häntä yhtä paljon kuin huvittivatkin. Ei edes kapteeni Wilson ollut enemmän iloissaan nähtyään Jackin kuin tämä arvoisa aliperämies oli.
Noin kello yhdeksän Harpy kääntyi tuuleen, ja siitä lähetettiin vene noutamaan sankariamme ja merimiehiä, jotka olivat olleet niin kauan hänen muassaan vallatussa aluksessa. Ja senjälkeen Harpysta laskettiin vesille isovene noutamaan dollareita, jotka olivat tärkeämmät. Sanoessaan jäähyväiset Jolliffelle Jack otti taskustaan ja lahjoitti aliperämiehelle sotalain, joka oli ollut niin hyödyllinen hänelle ja jota ilman hän senvuoksi ei uskonut Jolliffenkaan tulevan toimeen, ja sitten hän laskeutui kannelta. Miehet olivat jo veneessä, luoden rukoilevia katseita Jackiin herättääkseen hänessä sääliä, ja Mesty sijoittui istumaan sankarimme viereen tuiki happamella tuulella otaksuttavasti sentähden, ettei häntä miellyttänyt ajatus joutua taaskin "keittämään ruokaa nuorten herrasmiesten kattilalla".
Myöskin Jack oli hieman alakuloinen luovuttaessaan pois aluksen komennuksen ja silmäili vihreätä hametta, joka sirosti hulmusi mastossa, sillä Jolliffe oli päättänyt olla hinaamatta pois mastosta lippua, jonka suojassa Jack oli taistellut niin uljaasti.
Kuten voi kuvitella, vei Jackin kertomus suuren osan aamupäivästä. Ja vaikka hän ei koettanutkaan kieltää sitä, että hän oli nähnyt Sawbridgen perääntymismerkin, innostui kapteeni hänen kertomuksensa jatkuessa kuitenkin niin kovasti, ettei sen päätyttyä lainkaan muistanut huomauttaa Jackille, kuinka sopimatonta oli olla noudattamatta määräyksiä. Hän lausui ihailevan tunnustuksensa Jackin käyttäytymisen johdosta ja oli myöskin hyvin tyytyväinen Mestyyn.
Jack käytti hyväkseen tilaisuutta mainitakseen, kuinka vastenmielinen Mestystä hänen nykyinen puuhansa oli, ja hänen suosituksensa otettiin suopeasti vastaan. Jackin onnistui myöskin saada anteeksianto miehille, katsoen siihen, että he sittemmin olivat käyttäytyneet niin hyvin. Mutta tästä kapteeni Wilsonin lupauksesta huolimatta heidät toistaiseksi pantiin rautoihin. Jack ilmoitti Mestylle ja Mesty miehille, että laivan saavuttua Gibraltariin heidät vapautettaisiin, sittenkun he olisivat saaneet nuhteet, joten miehet eivät toivoneet muuta kuin suotuista tuulta.
Kapteeni Wilson kertoi Jackille, että hänet oli hänen ehdittyään amiraalin luokse lähetetty Maltan saarelle viemään kaapattuja aluksia ja että kun hän otaksui kutterin uponneen, hän oli kirjoittanut Jackin isälle, ilmoittaen hänelle pojan kuolemasta. Tästä sankarimme oli kovasti pahoillaan, sillä hän arvasi, kuinka suuren surun se tuottaisi etenkin hänen äiti-raukalleen.
"Mutta", tuumi Jack, "jos äiti on onneton kolme kuukautta, on hän ylettömän riemuissaan seuraavat kolme kuukautta saatuaan tietää minun elävän, joten kuukauden kuluttua kaikki on tasan. Ja niin pian kuin saavun Gibraltariin, kirjoitan kotiin, ja koska tuuli on myötäinen, tapahtuu se huomenna tai ylihuomenna."
Pitkän keskustelun jälkeen kapteeni suopeasti päästi hänet pois puheiltaan kuulemansa nojalla varmana siitä, että Jackista sukeutuisi oikein kunnollinen upseeri ja että hän oli jo tyyten unohtanut yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeudet. Mutta siihen nähden kapteeni Wilson erehtyi – lapsuudessa kylvettyjä rikkaruohoja ei saada niin helposti kitketyiksi.
Heti kapteenin päästettyä hänet puheiltaan Jack meni kannelle ja tapasi siellä espanjalaisen korvetin kapteenin ja upseerit, jotka seisoivat peräkannella, perin vakavasti silmäillen Nostra Signora del Carmenia. Nähtyään sankarimme, jonka kapteeni Wilson oli heille maininnut olevan sen nuoren upseerin, joka oli sulkenut heiltä tien Carthagenaan, he kääntyivät katsomaan häneen, eivätkä heidän katseensa olleet ihan niin suopeita kuin ne olisivat saattaneet olla.
Tapansa mukaan kohteliaana Jack kohotti hattuaan espanjalaiselle kapteenille ja hyvillään siitä, että oli saanut tilaisuuden kerskailla espanjankielen taidolla, lausui tavanmukaisen toivotuksen, että toinen eläisi tuhatvuotisiksi. Espanjalainen kapteeni, joka olisi toivonut Jackin joutuneen hornaan ainakin neljäkolmatta tuntia aikaisemmin, oli yhtä kohtelias ja pyysi sitten kysyä, minkä lipun Jack oli hinauttanut mastoon taistelun aikana. Jack vastasi, että se oli sellainen lippu, jolle antautumista ei yksikään espanjalainen herrasmies pitänyt häpeänä, vaikka he kaikki olivatkin aina valmiit ryhtymään taisteluun sitä vastaan ja usein yrittivät vallata sen. Sen kuultuaan espanjalainen kapteeni oli kovin pahasti ymmällä. Kapteeni Wilson, joka ymmärsi hieman espanjankieltä, keskeytti sitten:
"Muuten, herra Easy, minkä lipun te oikein nostitte mastoon? Me emme saaneet siitä selvää. Herra Jolliffe näkyy edelleenkin pitävän sitä liehumassa."
"Niin, sir", vastasi Jack, joka ei oikein tiennyt, miksi olisi lippuaan nimittänyt, mutta vihdoin hän vastasi, että se oli yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien lippu.
Kapteeni Wilson rypisti otsaansa, ja huomattuaan menetelleensä vastenmielisesti Jack sitten kertoi hänelle koko jutun, minkä jälkeen kapteeni Wilson nauroi. Jack selvitti asian myöskin espanjalaisen korvetin upseereille, jotka vastasivat, "ettei tämä ollut ensimmäinen eikä olisi myöskään viimeinen kerta, jolloin miehet olivat käyneet taisteluun hameen merkeissä".
Espanjalainen kapteeni kehui Jackin espanjankielentaitoa, joka oli tosiaankin sangen hyvä (sillä kun hänellä ei ollut kahden kuukauden aikana ollut kerrassaan mitään muuta tekemistä, oli hän edistynyt hyvin) ja tiedusti, missä hän oli sen oppinut. "Zaffarine-saarilla", vastasi Jack.
"Zaffarine-saarilla?" kertasi espanjalainen kapteeni. "Mutta nehän ovat asumattomia."
"Siellä on runsaasti matalikko-haikaloja", huomautti Jack.
Espanjalaisen kapteenin mielestä sankarimme oli kovin omituinen miekkonen, kun hän käytti taistelussa lippunaan vihreätä silkkihametta ja otti espanjakielen tunteja matalikko-haikaloilta. Mutta koska hän oli ihan yhtä kohtelias kuin Jack, ei hän väittänyt vastaan, vaan otti runsaan hyppysellisen nuuskaa, sydämensä pohjasta toivoen, että matalikko-haikalat olisivat siepanneet Jackin, ennenkuin hän hinasi mastoonsa sen kirotun hameen.
Jack oli kuitenkin kapteenin ja koko laivan miehistön suuri suosikki lukuunottamatta hänen neljää vihamiestään – perämiestä, Vigorsia, pursimiestä ja taloudenhoitajan apulaista. Mitä Vigorsiin tulee, oli hän tullut jälleen tajuihinsa ja pistänyt pampun arkkuunsa siihen saakka, kunnes Jack uudelleen lähtisi risteilemään. Jos hän lausui jonkun loukkaavan huomautuksen, osoitti pikku Gossett hytin ikkunaa ja virnisti, ja pelkästään sen tapauksen muistokin sai Vigorsin kalpenemaan ja säikäytti hänen äänettömäksi.
Kahden päivän kuluttua he saapuivat Gibraltariin – Sawbridge tuli jälleen laivaan – samoin teki Jolliffe. He viipyivät satamassa kaksi viikkoa, joiden aikana Jackin sallittiin olla yhtenään maissa – Asper oli hänen seurassaan, ja Jack kirjoitti suuren vekselin osoittaakseen isälleen olevansa vielä elossa. Sawbridge suostutti sankarimme kertomaan hänelle kaikki seikkailunsa ja oli niin tyytyväinen Mestyn käytökseen, että määräsi hänet sellaiseen tehtävään, joka sopi hänelle erikoisen hyvin – nimittäin laivan korpraaliksi. Sawbridge käsitti, että se oli luottamustehtävä, eikä vähääkään välittänyt ihonväristä, kunhan vain sai siihen sopivan miehen. Mesty käveli mahtavana ja ainakin kolmea tuumaa entistä kookkaampana.
Hän oli aina puhdas, suoritti tehtävänsä tunnontarkasti ja käytti keppiään harvoin.
"Koska te, herra Easy", virkkoi ensimmäinen luutnantti, "olette niin erikoisen ihastunut risteilyyn" – Jack oli nimittäin kertonut hänelle koko totuuden – "olisi teidän kovin hyvä parantaa purjehdustaitoanne".
"Olen itsekin sitä mieltä", myönsi Jack vaatimattomasti, "etten vielä ole ihan moitteettoman taitava siinä suhteessa".
"No niin, siispä herra Jolliffe opettaa teitä. Hän on pätevin opettaja tässä laivassa. Kuta pikemmin pyydätte häneltä opetusta, sitä parempi, ja jos opitte sitä yhtä nopeasti kuin olette oppinut espanjankieltä, ei se tuota teille paljoakaan vaivaa."
Neuvo oli Jackista hyvä. Seuraavana päivänä hän opiskeli tuiki ahkerasti ystävänsä Jolliffen johdolla ja teki sen tärkeän havainnon, ettei kaksi äärettömiin jatkettua yhdensuuntaista koskaan yhdy.
Ei saa olettaa kapteeni Wilsonin ja Sawbridgen saaneen ylennystään heti. Ylennykset viipyvät aina, koska laivastossa noudatetaan määrättyjä tapoja, joista ei sovi poiketa. Kapteeni Wilson sai määräyksen palata risteilynsä jälkeen Maltan saarelle. Senvuoksi hän vei omat tiedonantonsa kauemmaksi Englannista – Maltasta tiedonannot piti lähettää amiraalille Touloniin, ja sitten amiraalin tuli lähettää ne Englantiin meriesikuntaan, jonka vastauksen piti saapua takaisin. Kaikki tämä ynnä ne viivytykset, jotka aiheutuivat siitä, ettei satamista heti lähtenyt laivoja purjehtimaan, veivät viisi tai kuusi kuukautta, joiden aikana hänen majesteettinsa korvetin Harpyn upseerien ja miehistön keskuudessa ei tapahtunut minkäänlaisia muutoksia.
Yksi muutos oli kuitenkin tapahtunut. Konstaapeli Minus, joka oli ollut ensimmäisen kutterin komentajana yöllisessä hyökkäyksessä silloin, kun sankarimme oli joutunut eroon laivastaan, oli huolimattomasti panostaessaan muskettiaan menettänyt oikean kätensä, joka oli lentänyt tiehensä musketin panoksen mukana aseen lauettua hänen painaessaan latasimella panosta piippuun. Hänet oli haavoittuneena vapautettu palveluksesta ja lähetetty kotimaahan Jackin poissaolon aikana, ja hänen sijalleen oli määrätty toinen mies, jonka nimi oli Tallboys.
Tämä oli tanakka, lyhyenläntä mies, jolla oli punaiset kasvot ja vielä punaisemmat kädet, punainen tukka ja punaiset viikset. Hän oli lukenut aika paljon, sillä hän oli sitä mieltä, että konstaapeli oli laivan tärkein henkilö. Hän oli aikoinaan ollut kapteenin kirjurina ja kunnostauduttuaan erittäin hyvin ahdistettaessa satamassa olevia laivoja pyytänyt ja saanut konstaapelin valtakirjan.
Hän oli tutkinut "Tykeillä ampumisen taitoa", josta hän osan käsitti, loppuosan käydessä yli hänen ymmärryksensä. Hän luki sitä kuitenkin edelleen entiseen tapaansa, arvellen alituisen lukemisen nojalla vihdoin oppivansa sitä ymmärtämään. Hän oli käynyt kirjan lävitse nimilehdestä viimeiseen sivuun saakka vähintään neljäkymmentä kertaa ja aloittanut sen juuri äsken taaskin alusta. Hän ei milloinkaan tullut kannelle, jollei tämä tykkimiehen opas ollut hänen taskussaan, ja hänen kätensä oli aina sen kohdalla valmiina vetoamaan siihen millä hetkellä tahansa.
Mutta Tallboysilla oli, kuten äsken mainitsimme, suuret käsitykset konstaapelin tärkeydestä, ja muiden ominaisuuksien ohella hänen piti mielestään ehdottomasti olla myöskin purjehdustaitoinen. Hän osasi esittää ainakin kymmenen esimerkkiä verisistä taisteluista, joissa kapteeni ja kaikki ylemmät upseerit olivat joko kaatuneet tai haavoittuneet, joten laivan komentaminen oli joutunut konstaapelin hartioille.
"Ja, sir", huomautti hän usein, "jollei konstaapeli ole purjehdustaitoinen, ei hän ole pätevä ottamaan huostaansa hänen majesteettinsa alusta. Pursimies ja kirvesmies ovat pelkkiä käytännön miehiä, mutta konstaapeli, sir, on tai hänen pitäisi olla tieteellisesti koulutettu. Tykillä ampuminen, sir, on tiedettä – meillä on omat jyväsimemme ja näköviivamme – tuulen aiheuttamat poikkeamisemme ja paraabelimme ja heittovoimamme – omat pilkkuammuntamme ja ruudinvähennyksemme määrätyn asteikon mukaan. Niin, sir, konstaapeli ei mitenkään saa olla olematta purjehdustaitoinen, sillä jos hän tuntee tehtävänsä tykkimiehenä, on hänellä samat matemaattiset välineet käytettävissään."
Tämä periaatteen mukaisesti Tallboys oli liittänyt kirjastoonsa John Hamilton Mooren ja edistynyt merenkulussa suunnilleen yhtä pitkälle kuin tykilläammunnassakin, nimittäin kynnykselle, juuttuen kiinni siihen kaikista matemaattisista välineistään huolimatta, joita hän ei osannut käyttää. Ollaksemme hänelle oikeudenmukaisia tulee mainita, että hän opiskeli kaksi tai kolme tuntia joka päivä, eikä ollut hänen syynsä, ettei hän edistynyt. Mutta teknilliset nimitykset veivät hänen päänsä sekaisin; hän sekoitti kaikki keskenään, ja jyväsimet, sinit ja kosinit, paraabelit, tangentit, kuulan poikkeamiset, sekunnit, näköviivat, logaritmit, projektiilit, risteilyt, pinta-alojen määräykset ja laskuviivoittimet olivat kaikki sullotut yhteen rykelmään sellaisiin aivoihin, jotka eivät kyenneet käsittämään yksiehtoista päätöslaskua.
"Suuri oppisi", lausui Festus apostolille, "on vienyt sinut järjiltäsi". Tallboysilla ei ollut kylliksi älyä mennäkseen järjiltään, mutta hänen oppinsa painoi lyijytaakkana hänen aivojaan. Kuta enemmän hän luki, sitä vähemmän hän ymmärsi, samalla kun hän kävi yhä tyytyväisemmäksi oletettuihin saavutuksiinsa eikä osannut puhua käyttämättä matemaattisia vertauskuvia.
"Olen kuullut, herra Easy", sanoi konstaapeli eräänä päivänä Jackille heidän lähdettyään purjehtimaan Maltaa kohti, "teidän käyneen käsiksi purjehdustieteeseen. Teidän ikäisenne miehen oli jo aikakin tehdä se."
"Niin", myönsi Jack, "osaan joka tapauksessa piirtää kohtisuoran toista suoraan vastaan ja määrätä kompassin mukaan ilmansuunnat".
"Niin, mutta ette ole vielä päässyt kompassin poikkeukseen saakka."
"En vielä", vahvisti Jack.
"Oletteko selvillä siitä, että laiva purjehtiessaan piirtää paraabelin maapallon ympäri?"
"En vielä ole ehtinyt siihen saakka", vastasi Jack. "Entä siihen, että jokainen eteenpäin sysätty ja toiseen kappaleeseen osuva kappale sinkoaa siitä tangenttia pitkin?"
"Hyvin todennäköisesti", yhtyi Jack. "Varmasti se ei tunnu miellyttävältä."
"Ettekö vielä ole aloittanut akuuttista trigonometriaa?"
"En ole vielä ennättänyt niin pitkälle", tunnusti Jack.
"Se vaatii hyvin terävää huomiokykyä."
"Niin luulisin", vastasi Jack.
"Silloin saatte nähdä, kuinka pituusasteita ja leveysasteita osoittavat yhdensuuntaiset leikkaavat toisensa."
"Kaksi yhdensuuntaista ei leikkaa toisiaan, vaikka niitä jatkettaisiin rajattomiin", väitti Jack.
"Kyllä, suokaa anteeksi", väitti konstaapeli.
"Ei, suokaa tekin anteeksi", vakuutti Jack.
Senjälkeen Tallboys otti esille pienen maapallon kartan ja osoitti Jackille, että kaikki parallellipiirit leikkasivat toisensa samassa pisteessä sekä ylhäällä että alhaalla.
"Yhdensuuntaiset eivät koskaan leikkaa toisiaan", lausui Jack, ottaen esille Hamilton Mooren.
Sitten Jack ja konstaapeli väittelivät tästä kysymyksestä, kunnes he sopivat niin, että vetoaisivat Jolliffeen, joka hymysuin selitti, että ne "viivat olivat yhdensuntaisia eivätkä kuitenkaan olleet yhdensuuntaisia".
Koska molemmat riitapuolet olivat oikeassa, olivat he molemmat tyytyväisiä.
Oli onni, että Jack tahtoi väitellä tässä tapauksessa. Jos hän olisi uskonut konstaapelin kaikkia sekavia väitteitä, olisi hän joutunut yhtä ymmälle kuin konstaapeli itsekin oli. Joka kerta kun he kohtasivat toisensa, joutuivat he väittelyyn ja vetosivat, ja kun Jackille aina lopuksi selvitettiin, miten asia oikein oli, oppi hän sitäkin nopeammin. Kun hänelle selvisi, että hän tiesi jotakin purjehduksesta, huomasi hän, ettei hänen kiistakumppaninsa tiennyt siitä mitään. Heidän saapuessaan Maltaan Jack saattoi lörpötellä näistä asioista vaikka päivät pääksytysten.
Mutta Maltassa Jack joutui uuteen ikävään selkkaukseen. Smallsole, vaikkei voinutkaan vahingoittaa häntä, oli kuitenkin hänen vihamiehensä, sitäkin katkerampi vihamies, kun Jackista oli tullut kaikkien suosikki. Myöskin Vigors esiintyi alistuvasti, suunnitellen kostoa. Mutta toimivat henkilöt tässä tapauksessa olivat pursimies ja taloudenhoitajan apulainen. Jack ja Mesty pitivät edelleenkin keskustelujaan etukannella, ja pursimies ja taloudenhoitajan apulainen olivat tulleet läheisiksi liittolaisiksi otaksuttavasti sentähden, että he molemmat olivat nurjamielisiä sankariamme kohtaan. Nyt Easthupp pukeutui parhaaseen nuttuunsa ja käveli koiran vahtien aikana Biggsin seurassa, ja he käyttivät hyväkseen kaikkia tilaisuuksia puhutellakseen sankariamme.
"Minun oma mielipiteeni on", virkkoi Easthupp eräänä iltana, nykäisten paitansa röyhelöä, "että herrasmiehen pitäisi käyttäytyä herrasmiehen tavoin, ja jos herrasmies kannattaa yhdenvertaisuuden mielipiteitä ja tuo julki niin vapaamielisiä ajatuksia, hänen pitäisi toimia niiden mukaisesti".
"Aivan oikein, herra Easthupp. Hänen velvollisuutensa on toimia niiden mukaisesti, eikä hänen sovi ainoastaan sen nojalla, ettei henkilö, joka on herrasmies yhtä hyvin kuin hän itsekin, satu kuulumaan peräkannelle, loukata häntä vain sentähden, että toinen on lausunut samanlaisia mielipiteitä kuin hänelläkin on."
Senjälkeen Biggs iski rottinkikepillään savupiippuun ja katsahti sankariimme.
"Niin", pitkitti taloudenhoitajan apulainen, "haluaisin nähdä sen miekkosen, joka olisi menetellyt sillä tavoin maissa. Mutta vielä tulee sekin aika, jolloin saan jälleen ottaa ylleni siviilivaatteet, ja sitten loukkaus pestään pois verellä, herra Biggs."
"Ja paha minut periköön, jollen vielä kerran opeta sitä vintiötä, joka varasti housuni!"
"Olivatko kaikki rahanne tallella, herra Biggs?" tiedusti taloudenhoitajan apulainen.
"En laskenut niitä", vastasi pursimies ylevästi. "Niin – herrasmiehet halveksivat sellaista", arvosteli Easthupp. "Mutta maailmassa on paljon näppäräsormisia miekkosia. On uskomatonta, kuinka paljon kelloja ja arvoesineitä katosi entisaikoina, jolloin minä kävelin Bondkadulla."
"Sen voin joka tapauksessa vakuuttaa", lausui pursimies, "että olisin aina valmis antamaan hyvitystä jokaiselle loukkaamalleni henkilölle, joka arvoasteikossa on alapuolellani. En pidä kiinni arvostani, vaikka en puhelekaan yhdenvertaisuudesta, hitto soikoon – en, enkä veljeile neekerien kanssa."
Kaikki tämä oli niin selvää, ettei sankarimme voinut olla sitä käsittämättä, ja niinpä Jack meni pursimiehen luokse, nosti hattuaan äärimmäisen kohteliaasti ja virkkoi:
"Jollen erehdy, herra Biggs, koskee keskustelunne minua."
"Se on hyvin todennäköistä", myönsi pursimies. "Kuuntelijat eivät kuule hyvää itsestään."
"Näyttää siltä, etteivät herrasmiehet saa puhella keskenään muiden heitä tarkkailematta", lisäsi Easthupp, nykäisten paidankaulustaan.
"Olette jo useammin katsonut sopivaksi lausua kovin loukkaavia huomautuksia, herra Biggs; ja koska teitä housujutussa mielestänne on kohdeltu huonosti – sillä ilmoitan teille kerta kaikkiaan, että ne toin laivaan minä – en voi muuta kuin sanoa", jatkoi sankarimme, kumartaen tuiki kohteliaasti, "että perin ilomielin annan teille hyvitystä".
"Olen ylempi upseerinne, herra Easy", vastasi pursimies.
"Niin, laivasto-ohjesäännön mukaan. Mutta juuri äsken vakuutitte olevanne valmis syrjäyttämään arvonne – ja mielestäni se tässä tapauksessa onkin kiistanalainen; minä kuulun peräkannelle, mutta te ette kuulu."
"Tätä herrasmiestähän te olette loukannut, herra Easy", huomautti pursimies, osoittaen taloudenhoitajan apulaista.
"Niin, herra Easy, olen ihan yhtä hyvä herrasmies kuin tekin, vaikka minulle onkin sattunut kovan onnen kolahduksia – sukuni on yhtä vanha kuin mikä muu suku maassamme tahansa", väitti Easthupp, jota nyt pursimies tuki. "Olen useita vuosia liikkunut Bond-kadulla, ja suonissani on yhtä hyvää verta kuin teidänkin, herra Easy, vaikka minulle onkin sattunut onnettomuuksia – suvussani on ollut amiraaleja."
"Olette karkeasti loukannut tätä herrasmiestä", vahvisti Biggs edelleen. "Ja kaikista yhdenvertaisuuspuheistanne huolimatta ette uskalla antaa hänelle hyvitystä – piiloudutte peräkantenne suojaan."
"Herra Biggs", vastasi sankarimme, joka nyt oli pahasti kiukustunut, "heti Maltaan saavuttuamme menen maihin. Pukeutukaa te ja tämä miekkonen siviiliasuun, ja olen valmis kohtaamaan teidät molemmat – ja sitten näytän, enkö uskalla antaa hyvitystä."
"Yksi kerrallaan", väitti pursimies.
"Ei, sir, ei yksi kerrallaan, vaan molemmat samalla kertaa – taistelen teitä molempia tai en kumpaakaan vastaan. Jos olette ylempi upseerini, täytyy teidän alentua", vastasi Jack ivallisesti naurahtaen, "taistelemaan kanssani, sillä muutoin minä en alennu taistelemaan tuon miekkosen kanssa, joka luullakseni ei ole ollut paljoakaan taskuvarasta parempi".
Tämä Jackin sattumalta kohdalleen osunut viittaus sai taloudenhoitajan apulaisen kalpenemaan kalpeaksi kuin palttina ja sitten lehahtamaan tulipunaiseksi. Hän raivosi ja puhisi, vaikkei jaksanutkaan kestää Jackin paheksuvaa katsetta. Samassa Jack taaskin kääntyi toisaalle.
"No, herra Biggs, onko asia sovittu, vai piiloudutteko te etukantenne suojaan?"
"Minä en ole väistelijä", vastasi pursimies. "Selvitämme tämän jutun Maltassa."
Saatuaan sen vastauksen Jack kääntyi jälleen Mestyn puoleen.
"Massa Easy, näen hänen kasvoistaan, tuon Eastop-miekkosen, ettei hän pidä tästä. Minä lähden maihin kanssanne joka tapauksessa ja katson, että peli on rehellistä – saanko niin tehdä?"
Luvattuaan taistella Biggsin tietenkin täytyi hankkia itselleen sekundantti, ja hän valitsi Tallboysin, konstaapelin. Koska tätä kovasti harmitti se, että Jack oli viime aikoina tuon tuostakin voittanut hänet purjehdustieteessä, oli hän sankarillemme nyreissään ja suostui Biggsin pyyntöön, mutta hänelle tuotti sangen paljon päänvaivaa se, miten voisi järjestää niin, että kolme miestä taistelisi samalla kertaa, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, että voisi olla kaksi kaksintaistelua. Niinpä hän meni hyttiinsä ja alkoi lukea.
Jack puolestaan ei uskaltanut hiiskua asiasta sanaakaan Jolliffelle. Laivassa ei ollutkaan ketään, jolle hänen olisi sopinut uskoa asiansa, paitsi Gascoignea. Hän meni senvuoksi tämän puheille, ja vaikka Gascoignen mielestä Jackin ei olisi mitenkään sopinut taistella edes pursimiehen kanssa, ei toinen mitenkään voinut perääntyä, koska haaste oli annettu. Niin ollen hän suostui, sillä kaikkien merikadettien tapaan hän odotti jutusta sukeutuvan hauskaa eikä lainkaan ajatellut seurauksia.
Toisena päivänä laivan laskettua ankkurinsa Valetten satamaan saivat pursimies ja konstaapeli, Jack ja Gascoigne luvan lähteä maihin. Myöskin Easthupp, taloudenhoitajan apulainen, puettuna parhaaseen siniseen, messinkinappiseen ja samettikauluksiseen takkiinsa, juuri samaan, joka oli ollut hänen yllänsä silloin, kun hänet pidätettiin hänen vannoessaan ja vakuuttaessaan olevansa herrasmies ja samalla vetäessään kädellään lompakkoa toisen henkilön taskusta, meni peräkannelle pyytämään samaa lupaa, mutta Sawbridge epäsi sen, koska hän tahtoi, että Easthupp veisi tynnyritehtaaseen takaisin kimpiä ja vanteita. Suureksi masennuksekseen ei myöskään Mesty päässyt lähtemään.
Tämä oli hankalaa, mutta siitä selvittiin siten, että taistelu päätettiin suorittaa tynnyritehtaan takana määrätyllä hetkellä, jolloin Easthuppin sopisi pujahtaa sinne ja lainata osa tehtäviään varten määrätystä ajasta paikatakseen risaiseksi revittyä kunniaansa. Niinpä kaikki asianomaiset menivät maihin ja majoittuivat pieneen majataloon suorittamaan tarpeellisia alkuvalmistuksia.
Siellä Tallboys puhutteli Gascoignea vietyään hänet syrjään, samalla kun pursimies kulutti aikaansa grogilasin ääressä ja sankarimme istui majatalon edustalla, kiusoitellen apinaa.
"Herra Gascoigne", lausui konstaapeli, "minulle on antanut paljon päänvaivaa se, miten tämä taistelu pitäisi järjestää, mutta vihdoin se minulle selvisi. Nähkääs, taistelussa on mukana kolme henkilöä. Jos heitä olisi ollut neljä tai kaksi, ei järjestäminen olisi ollut vaikeata, koska siinä tapauksessa olisi suora viiva tai neliö ollut käytettävissämme. Mutta tässä tapauksessa meidän täytyy järjestää asia kolmion pohjalla."
Gascoigne kuunteli suu auki jaksamatta kuvitella, mitä oli tulossa.
"Oletteko selvillä, herra Gascoigne, tasasivuisen kolmion ominaisuuksista?"
"Kyllä tiedän", vastasi kadetti, "että sillä on kolme yhtä pitkää sivua, mutta missä pahuksen yhteydessä se ja tämä taistelu ovat keskenään?"
"Niillä on hyvin paljon yhteyttä, herra Gascoigne", vakuutti konstaapeli. "Siinä on tämän vaikean pulman ratkaisu. Kolmen henkilön välistä taistelua ei voikaan suorittaa muutoin kun sen pohjalla. Pankaahan merkille", kehoitti konstaapeli, ottaen taskustaan liitua ja piirtäen pöytään kolmion, "että tässä kuviossa on kolme kärkeä, jotka kaikki ovat yhtä etäällä toisistaan. Ja meillä on kolme taistelijaa. Kun siis sijoitamme yhden heistä kuhunkin kärkeen, on peli rehellinen heille kaikille; herra Easy esimerkiksi seisoo tässä, pursimies tässä ja taloudenhoitajan apulainen kolmannessa kärjessä. Jos nyt etäisyydet mitataan oikein, on kaikki niinkuin olla pitääkin."
"Mutta", kysyi Gascoigne riemastuneena sellaisesta ajatuksesta, "miten heidän sitten pitää ampua?"
"Se ei todellakaan ole kovin tärkeä kysymys", vastasi konstaapeli. "Mutta kun olemme merimiehiä, tuntuu minusta kuitenkin siltä, että heidän pitäisi ampua myötäpäivään; herra Easyn pitäisi siis ampua herra Biggsiä, herra Biggsin herra Easthuppia ja herra Easthuppin herra Easyä. Huomaatte siis, että heistä jokainen saa ampua jotakuta toista ja samalla saa laukauksen toiselta."
Gascoigne oli ylettömästi ihastunut menettelytavan outouteen, ja se miellytti häntä sitäkin enemmän, koska hän käsitti Easyn saavan sellaisesta järjestelystä kaikki mahdolliset edut.
"Totisesti, herra Tallboys, kunnioitan teitä suuresti. Teillä on mainio matemaattinen pää, ja olen ihastunut teidän järjestelyynne. Näissä asioissa päämiesten on tietenkin tyydyttävä sekundanttiensa sopimuksiin, ja minä vaadin herra Easyä mukaantumaan teidän oivalliseen ja tieteelliseen ehdotukseenne."
Gascoigne meni ulkosalle, veti Jackin eroon apinasta ja kertoi hänelle, mitä konstaapeli oli esittänyt, ja Jack nauroi sille sydämensä pohjasta.
Myöskin konstaapeli selitti sen pursimiehelle, joka ei oikein hyvin sitä käsittänyt, mutta vastasi:
"Varmasti se on niinkuin pitääkin – laukaus laukauksesta, ja hornaan kaikki edut!"
Senjälkeen asianomaiset lähtivät määräpaikalle muassaan kaksi paria laivanpistooleja, jotka Tallboys oli salaa tuonut maihin. Ja heti heidän ehdittyään paikalle kutsui konstaapeli Easthuppin tynnyritehtaasta. Tällä välin Gascoigne oli mitannut tasasivuisen kolmion, jonka kyljet olivat kahdentoista askeleen pituisia, ja merkinnyt sen maahan. Palattuaan mukanaan taloudenhoitajan apulainen Tallboys tarkasti taistelupaikkaa ja huomattuaan, että "kulmat olivat yhtä suuret ja niiden kärkien väliset sivut olivat yhtä pitkät", selitti kaiken olevan kunnossa, Easy sijoittui paikalleen, pursimies vietiin kohdalleen, ja konstaapeli talutti Easthuppin, joka oli ihan ymmällä, kolmanteen kärkeen.
"Mutta, herra Tallboys", valitti taloudenhoitajan apulainen, "en ymmärrä tätä. Herra Easy taistelee ensiksi herra Biggsiä vastaan, eikö niin?"
"Ei", vastasi konstaapeli. "Tämä on kolmen henkilön välinen kaksintaistelu. Te ammutte herra Easyä, herra Easy ampuu herra Biggsiä, ja herra Biggs ampuu teitä. Kaikki on sovittua, herra Easthupp."
"Mutta", väitti Easthupp, "en käsitä tätä. Minkätähden herra Biggsin pitää ampua minua? Meillä ei ole ollut vähääkään riitaa."
"Koska herra Easy ampuu herra Biggsiä ja herra Biggsin pitää myöskin saada ampua."
"Jos olette koskaan ollut herrasmiesten seurassa, herra Easthupp", huomautti Gascoigne, "täytyy teillä olla jonkun verran tietoja kaksintaistelusta".
"Kyllä, kyllä, olen ollut mahdollisimman hyvässä seurassa, herra Gascoigne, ja voin antaa herrasmiehelle hyvitystä, mutta –"
"No, jos asia kerran on niin, sir, täytyy teidän tietää, että kunnianne on sekundanttinne hallussa ja ettei herrasmies näissä asioissa koskaan vetoa."
"Niin, niin, kyllä tiedän sen, herra Gascoigne. Mutta sittenkin, herra Biggsillä ja minulla ei ole mitään riitaa keskenämme, ettekä te, herra Biggs, senvuoksi luonnollisestikaan halua ampua minua."
"Ettehän toki luule, että aion antaa ampua itseäni ilman muuta", vastasi pursimies. "Ei, ei; minä tahdon myöskin ampua laukaukseni joka tapauksessa."
"Mutta ystäväänne kohtiko, herra Biggs?"
"Samantekevä, tähtään jotakuta; laukaus laukauksesta ja osuma onnellisimmalle!"
"No niin, hyvät herrat, minä panen vastalauseeni tällaista menettelyä vastaan", sanoi Easthupp. "Tulin tänne saadakseni hyvitystä herra Easyltä enkä herra Biggsin maalitauluksi."
"Ettekö saa hyvitystä ampuessanne laukauksen herra Easyyn?" tokaisi konstaapeli. "Mitä te vielä haluaisitte?"
"Panen vastalauseeni sitä vastaan, että herra Biggs ampuu minua."
"Haluaisitte siis ampua laukauksen muiden ampumatta teitä", huudahti Gascoigne. "Asian laita on niin, että tämä miekkonen on vietävänmoinen pelkuri, ja hänet pitäisi potkia takaisin tynnyritehtaaseen."
Tämän herjauksen kuultuaan Easthupp terästi rohkeuttaan ja otti käteensä konstaapelin tarjoaman pistoolin.
"Kuulittehan ne sanat, herra Biggs. Kaunista kielenkäyttöä herrasmiehelle tarkoitettuna. Saatte kuulla minusta, sir, niin pian kuin laivan miehistö saa lopputilinsä. En enää vastusta, herra Tallboys. Kuolema mieluummin kuin häpeä. Olen herrasmies, tulimmainen."
Missään nimessä taskuvarkaamme ei ollut varsin rohkea, sillä hän vapisi ylettömästi tähdätessään pistoolillaan.
Konstaapeli komensi ikäänkuin olisi harjoittamassa ampumista laivan isoilla tykeillä.
"Vetäkää pistoolinne vireeseen! – Tähdätkää hyvin! – Laukaiskaa! – Sankkilävet kiinni!"
Taistelijoista ainoastaan Easthupp näytti tottelevan viimeistä lisämääräystä. Hän läimäytti kätensä housuntakapuoliinsa, kirkaisi kovaa ja vaipui sitten maahan. Kuula oli sujahtanut suoraan hänen peräpuoliensa lävitse, koska hän oli ollut sivuittain pursimieheen päin katsoessaan sankariamme.
Myöskin Jackin kuula oli tehnyt tehtävänsä, lävistänyt pursimiehen molemmat posket tekemättä sen enempää pahaa kuin sen, että se kiskaisi irti hänen kaksi parasta syömähammastaan ja sysäsi takimmaisen posken reiästä pursimiehen tupakkamällin pois suusta. Mitä tulee Easthuppin kuulaan, niin se lensi Jumala ties minne, koska hänen kätensä oli hyvin epävarma ja hän sulki silmänsä ennen laukaisemista.
Taloudenhoitajan apulainen virui maassa ja kirkui – pursimies sylkäisi suustansa syömähampaansa ja pari tai kolme suullista verta, viskaten sitten pistoolinsa raivoissaan maahan.
"Kaunis juttu, jumaliste!" puhisi hän. "Hän lopetti pillinsoittoni. Miten pahuksessa määräyksen saatuani puhallan päivällismerkin, kun kaikki ilma pääsee suusta poskien kautta?"
Tällä välin olivat muut menneet auttamaan taloudenhoitajan apulaista, joka valitti yhäti. He tarkastivat häntä, eikä haava ruumiin siinä osassa ollut heidän mielestään vaarallinen.
"Hillitkää tuota kirottua mylvintäänne!" kiljaisi konstaapeli. "Muutoin saatte tänne vahtisotilaat. Ette te ole saanut vammaa."
"Enkö ole?" ulvoi Easthupp. "Voi, sallikaa minun kuolla, sallikaa minun kuolla! Älkää kajotko minuun!"
"Hölynpölyä", kivahti konstaapeli. "Teidän täytyy nousta pystyyn ja kävellä veneelle. Jollette kävele, jätämme teidät yksin. Hillitkää kieltänne, tulimmainen! Ettekö tottele? No, siispä annan teille jotakin ulistavaa."
Senjälkeen Tallboys alkoi antaa kurjalle mies-poloiselle sivalluksia sekä vasemmalta että oikealta, ja Easthupp sai niin monta läimäystä korvilleen, ettei häneltä pian lähtenyt muita ääniä kuin surkeita valituksia: "Voi, hyväinen aika! Millaista epäinhimillisyyttä! Minä panen vastalauseeni. Voi, hyväinen aika! Täytyykö minun nousta seisomaan? En voi, en totisesti."
"En usko hänen kykenevän liikkumaan, herra Tallboys", virkkoi Gascoigne. "Luullakseni olisi meidän parasta kutsua pari miestä tynnyritehtaasta ja kannattaa hänet heti sairaalaan."
Konstaapeli lähti tynnyritehtaaseen noutamaan miehiä. Biggs, joka oli sitonut poskensa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hammassärky, sillä hänestä oli vuotanut vain vähän verta, tuli taloudenhoitajan apulaisen luokse.
"Minkä hemmetin tähden ulvotte tuolla lailla? Katsokaahan minua! Olen saanut kaksi kuulanreikää päähäni, kun taas teillä on ainoastaan yksi perässänne. Toivoisin voivani vaihtaa asemaa kanssanne, kautta taivaan, sillä silloin voisin käyttää pilliäni – mutta jos nyt yritän sillä viheltää, kuluu hänen majesteettinsa ilmavaroja niin paljon hukkaan, etten saa ääntäkään. Laukauksenne oli ilkeä, herra Easy."
"Olen todellakin siitä hyvin pahoillani", valitti Jack, kumartaen kohteliaasti, "ja pyydän esittää teille parhaan anteeksipyyntöni".
Tämän keskustelun aikana taloudenhoitajan apulainen tunsi olevansa perin heikko ja pelkäsi kuolevansa.
"Voi, armias! Voi, hyväinen aika, millainen hupsu olinkaan! En ole milloinkaan ollut herrasmies – vain taskuvaras. Minä kuolen; en enää ikinä pistä kättäni toisen taskuun – en ikinä – en ikinä – antakoon Jumala minulle anteeksi!"
"Mitä? Tulimmainen", kiljaisi Gascoigne, "oletteko siis ollut taskuvaras, mies, niinkö?"
"En enää milloinkaan ole", vastasi mies heikosti. "Teen parannuksen ja elän kunnollisesti. Pisara vettä – voi, vihdoinkin kiinni!"
Sitten miekkos-parka pyörtyi, ja kun Tallboys saapui mukanaan miehet, nostivat nämä hänet olalleen ja kantoivat hänet sairaalaan. Heitä saattoivat konstaapeli ja myöskin pursimies, joka arveli, että hänenkin olisi hyvä saada lääkärinohjeita, ennenkuin palaisi laivaan.
"No niin, Easy", virkkoi Gascoigne kootessaan pistooleja ja sitoessaan niitä nenäliinaansa, "minut saat ampua, jollemme ole pahassa pulassa; tätä juttua ei voi saada pysymään salassa. Mutta minut saa hirttää, jos siitä välitän, sillä tämä oli hullunkurisin puuha, missä olen milloinkaan ollut mukana." Ja muistellessaan kaikkea tapahtunutta Gascoigne nauroi niin, että kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Jackin ilo ei ollut ihan yhtä yletön, koska hän pelkäsi taloudenhoitajan apulaisen vamman olevan pahan, ja hän lausui julki pelkonsa.
"Eihän häneen missään nimessä osunut sinun kuulasi", rauhoitti Gascoigne häntä. "Sinun ei tarvitse vastata muusta kuin pursimiehen leipäluukusta – luultavasti olet saanut hänet vastaisuudessa pitämään kitansa kiinni."
"Pelkäänpä, että lomamme on toistaiseksi lopussa", pahoitteli Jack.
"Sen voisimme vaikka vannoa", vahvisti Gascoigne. "Kuulehan siis, Ned", ehdotti Easy, "minulla on koko joukko dollareita ja meidän sopii yhtä hyvin mennä hirteen lampaan kuin karitsankin vuoksi, kuten sanotaan, minkä tähden olen sitä mieltä, ettemme menekään laivaan".
"Sawbridge lähettää miehiä meitä noutamaan", huomautti Ned. "Mutta heidän pitää ensiksi löytää meidät."
"Siihen ei kulu pitkää aikaa, sillä sotamiehet saavat pian tuntomerkkimme ja löytävät meidät kynsiinsä. Meidät siepataan parin päivän kuluttua."
"Tulimmainen! Ja väitetään, että laiva otetaan korjattavaksi ja että viivymme täällä ainakin kuusi viikkoa. Olla täällä teljettynä laivaan paahtavassa päivänpaisteessa ilman muuta tekemistä kuin tarkkailla luotsikaloja, jotka leikkivät peräsimen ympärillä ja näykkivät pilaantuneita aprikooseja! Minä en halua lähteä laivaan. Kuulehan, Jack", kysyi Gascoigne, "onko sinulla runsaasti rahaa?"
"Minulla on kaksikymmentä dublonia ja sitäpaitsi dollareja", vastasi Jack.
"No niin, sittenpä olemme olevinamme tämän kaksintaistelun tuloksen johdosta niin peloissamme, ettemme uskalla näyttäytyä, jotta meitä ei hirtettäisi. Kirjoitan kirjeen Jolliffelle, ilmoittaen hänelle, että olemme piiloutuneet siihen saakka, kunnes pahin myrsky on ohitse, ja pyydän häntä puhumaan puolestamme kapteenille ja ensimmäiselle luutnantille. Kerron hänelle tarkoin koko jutun ja kehoitan häntä tiedustamaan konstaapelilta, onko se totta. Ja sitten olen varma siitä, että vaikka meitä pitäisi rangaista, meille ainoastaan nauretaan. Mutta olen uskovinani Easthuppin saaneen surmansa ja meidän olevan peloissamme henkemme tähden. Niin teen, ja sitten nousemme johonkin speronareen, joka on saapunut tänne tuomaan hedelmiä Sisiliasta, purjehdimme yöllä Palermoon, minkä jälkeen risteilemme pari viikkoa, ja kun kaikki rahat ovat lopussa, palaamme tänne."
"Se on loistava ajatus, Ned, ja kuta pikemmin sen toteutamme, sitä parempi. Minä kirjoitan kapteenille, pyydän häntä pelastamaan minut joutumasta hirteen ja kerron hänelle, minne olemme paenneet, ja mainitsen, että kirje annetaan hänelle, sittenkun olemme lähteneet vesille."
He olivat perin hauska pari – sankarimme ja Gascoigne.
KOLMAS LUKU
Sankarimme lähtee uudelle risteilylle, eikä tuuli nyt aja häntä pois rannikolta.
Gascoigne ja sankarimme eivät kumpikaan olleet kadetinasussa, ja he kiiruhtivat Nix Mangare-portaille, missä he pian löysivät erään speronaren padronen. He menivät hänen seurassaan viinimyymälään, ja erään maltalaispojan avulla, joka osasi hieman englanninkieltä ja jonka paita roikkui housujen ulkopuolella, tehtiin pian sopimus, jonka mukaan speronaren omistaja lähtisi kahden dublonin palkkiosta purjehtimaan samana iltana ja veisi heidät Gergentiin tai johonkin muuhun Sisilian kaupunkiin ja varaisi heille jotakin syötävää ynnä gregoja nukkumista varten.
Molemmat kadettimme palasivat senjälkeen kapakkaan, josta he olivat lähteneet kaksintaisteluun, ja tilattuaan kelpo päivällisen sivuhuoneeseen kuluttivat aikaansa tappamalla kärpäsiä keskustellessaan päivän tapahtumista ja odottaessaan ateriaansa.
Koska Tallboyskaan ei katsonut sopivaksi palata laivaan ennenkuin illalla ja koska Biggskin halusi, että olisi pimeä, ennenkuin hän kapuaisi aluksen kannelle, ei kaksintaistelusta saatu vihiä ennenkuin seuraavana aamuna. Sittenkään siitä ei vielä saatu tietoa pursimieheltä eikä konstaapelilta, vaan eräältä sairaalan apulaiselta, joka saapui laivaan ilmoittamaan lääkärille, että muuan laivan miehistön jäsen oli haavoittuneena hoidettavana sairaalassa, mutta että hän kuitenkin jaksoi sangen hyvin.
Biggs oli kiivennyt aluksen kannelle kasvot siteessä.
"Paha vieköön sen Jack Easyn", mutisi hän. "Portsmouthista lähdettyäni olen ollut lomalla ainoastaan kahdesti. Toisella kertaa minun oli pakko kavuta laivaan ilman housujani ja näyttää paljas peräpuoleni koko laivan miehistölle, ja kun nyt kapuan tänne, en rohkene näyttää keulakuviotani."
Hän ilmoittautui vahdissa olevalle upseerille, riensi hyttiinsä, paneutui makuulle ja virui koko yön valveilla kivun tähden, aprikoiden, mitä hän mahdollisesti voisi esittää syyksi siihen, ettei hän seuraavana aamuna menisi kannelle tehtäviinsä.
Häneltä kuitenkin säästyi se vaiva, sillä Jolliffe oli tuonut Gascoignen kirjeen Sawbridgelle, ja kapteeni oli saanut sankarimme kirjeen.
Kapteeni Wilson saapui laivaan ja sai tietää, että Sawbridge osasi kertoa hänelle kaikki yksityiskohdat, joista Jack ei ollut hänelle hiiskunut mitään. Ja luettuaan Gascoignen kirjeen kapteeninhytissä ja kuulusteltuaan Tallboysia, joka oli lähetetty kannen alle pidätettynä, he päästivät hauskuutensa vapaasti valloilleen.
"Totisesti eivät herra Easyn seikkailut lopu milloinkaan", lausui kapteeni. "Voisin nauraa tälle kaksintaistelulle, ja hän olisi selviytynyt siitä ankarilla nuhteilla. Mutta ne hupsut pojat ovat lähteneet speronaressa Sisiliaan, ja miten hiivatissa saamme heidät jälleen tänne."
"He kyllä tulevat takaisin, kun heidän rahansa ovat lopussa", vastasi Sawbridge.
"Niin, jolleivät he joudu uusiin pinteisiin. Se nuori Gascoigne-vintiö on ihan yhtä virma kuin Easykin, ja kun he nyt ovat yhdessä, on mahdotonta aavistaa, mitä saattaa tapahtua. Syön tänään päivällistä kuvernöörin luona. Kuinka hän nauraakaan, kun kerron hänelle tästä uudesta kaksintaistelutavasta!"
"Niin, sir, juuri sellainen kutittaa vanhan Tomin nauruhermoja."
"Meidän täytyy ottaa selkoa, ovatko he päässeet lähtemään saarelta, sillä heidän lähtönsä on saattanut mennä myttyyn."
Mutta se ei ollut mennyt myttyyn. Jack ja Gascoigne olivat syöneet oikein hyvän päivällisen, noudattaneet luokseen apinan huvittamaan heitä pimeäntuloon saakka ja odottaneet majatalossa, kunnes padrone tuli heidän luoksensa.
"Mitä teemme pistooleille, Easy?"
"Otamme ne mukaamme ja panostamme ne ennen lähtöämme – saatamme niitä tarvita. Kuka tietää, vaikkapa speronarella puhkeaisi kapina? Toivoisinpa, että Mesty olisi matkassamme."
He panostivat pistoolit, ottivat niistä kumpikin kaksi, pistivät ne vöihinsä piiloon vaatteittensa alle, jakoivat ammukset keskenään, ja pian senjälkeen saapui padrone ilmoittamaan, että kaikki oli valmista.
Senjälkeen Easy ja Gascoigne maksoivat laskunsa ja nousivat lähteäkseen, mutta padrone ilmoitti heille haluavansa nähdä, millaista rahaa heillä oli, ennenkuin mentäisiin purteen. Pahasti harmistuneena sellaisesta vihjauksesta, ettei hänellä ollut riittävästi kolikoita, Jack veti esille kourallisen dubloneja, sysäsi pari niistä padronelle ja kysyi, oliko hän tyytyväinen.
Padrone avasi vyönsä, pani rahat tallelle, kiitteli ja vakuutteli olevansa valmis heitä palvelemaan ja pyysi nuoria herrasmiehiämme seuraamaan häntä. He noudattivat kehoitusta, ja muutamien minuuttien kuluttua oli speronare irtaantunut Nix Mangare-portaista, lipui läheltä hänen majesteettinsa laivan Harpyn ohitse ja oli pian poistunut Valetten satamasta.
Kaikista erilaisista aluksista, joita keinuu ulapoilla, tuskin mikään muu hyppelehtii aalloilla niin viehättävästi ja kevyesti kuin speronare tai on niin ihastuttava ja kaunis sen purjehtimista tarkkailevien henkilöiden silmissä.
Yö oli kirkas, ja tähdet tuikkivat loistavina kevyen aluksen lipuessa pitkin vedenpintaa, ja laskevan ja vähenevän kuun sirppi loi vienoja säteitään lumivalkealle purjeelle. Kanneton alus oli täynnä koppia, joissa oli ollut viinirypäleitä ja hedelmiä; ne oli tuotu muinaisen Rooman hedelmätarhasta, joka edelleenkin oli yhtä hedelmällinen ja satoisa kuin konsanaan. Miehistöön kuuluivat padrone, kaksi miestä ja poika; kolme viimemainittua istui keulassa, purjeen etupuolella, kietoutuneina gregoihinsa eli huupalla varustettuihin yövaippoihinsa, katse tähdättynä maahan, aluksen kiitäen sivuuttaessa niemen toisensa jälkeen, ja ajatteli kenties vaimoaan tai ehkä sydänkäpyään tai kenties oli ajattelematta mitään.
Padrone oli peräsimessä, esiintyen mahdollisimman kohteliaasti nuorille herrasmiehillemme, jotka eivät halunneet muuta kuin saada olla rauhassa. Vihdoin he pyysivät padronelta gregoja makuualustaksi, koska he tahtoivat käydä nukkumaan. Padrone kutsui pojan peräsimeen, hankki heille kaikki, mitä he tarvitsivat, ja meni sitten itse keulaan. Ja merikadettimme laskeutuivat pitkäkseen ja viruivat joitakuita minuutteja, silmäillen yläpuolellaan tuikkivia tähtiä, hiiskumatta toisilleen sanaakaan. Vihdoin Jack puhkesi puhumaan:
"Olen ajatellut, Gascoigne, että tämä on perin riemastuttavaa. Sydämeni sykähtelee aluksen keinunnan tahdissa, ja minusta aluskin melkein tuntuu nauttivan vapaudestaan saadessaan hypähdellä aalloilla sen sijaan, että olisi sidottuna köydellä ankkuriin."
"Se hajahtaa sentimentaaliselta, Jack", vastasi Gascoigne. "Mutta pursi ei ole sen vapaampi kuin ankkurissa ollessaan, sillä nyt sen on pakko liikkua perämiehensä tahdon mukaan ja mennä juuri sinne, mihin mies haluaa. Voisi yhtä hyvin väittää, että kun hevonen otetaan tallista, se on vapaa, vaikka sillä onkin suitset suussa ja ratsastaja selässä."
"Tuo hajahtaa järkeilyltä, Ned, joka tuhoaa harhakuvitelman. Olkoon miten vain, me olemme joka tapauksessa vapaat. Millaisia koneita olemmekaan sotalaivassa! Kävelemme, puhelemme, syömme, juomme, nukumme ja nousemme jalkeille ihan kellokoneiden tapaan; meidät kierretään käymään kaksikymmentäneljä tuntia, ja sitten meidät kierretään uudelleen vetoon; ihan samalla tavoin kuin Smallsole-vanhus vetää kronometrejä."
"Aivan oikein, Jack; mutta minusta tuntuu, ettet sinä ole tähän mennessä käynyt oikein hyvin; koneistosi kaipaa tarkistusta", virkkoi Gascoigne.
"Miten voisi odottaa minkäänlaisen koneen käyvän hyvin, kun sitä kolhitaan niin vietävästi kuin merikadettia kolhitaan?" tokaisi sankarimme.
"Ihan oikein, Jack; mutta joskus et näytä aikaa ensinkään, koska et ole vahtivuoroilla. Asper ei vedä sinua. Sinä et käy ollenkaan."
"En, koska hän sallii minun käydä kannen alle, mutta käynhän kuitenkin, Ned."
"Kyllä, riippumattoosi – mutta sellainen ei käy vanhan Smallsolen komennuksessa, jos minä haluaisin hieman lorvailla. Mutta mitä arvelet, Jack, pidämmekö vahtia tänä yönä?"
"Niinpä niin, totta puhuakseni olen ajatellut samaa – en oikein pidä padronen ulkonäöstä – hän katsoo kieroon."
"Se ei todista mitään muuta kuin sitä, Jack, että hänen silmänsä eivät ole suorassa. Mutta jollet sinä oikein pidäkään hänen ulkonäöstään, niin sanon sinulle, että hän oli oikein mieltynyt dubloniesi ulkonäköön. Näin hänen säpsähtävän, ja hänen silmänsä kiiluivat. Olipa vahinko, kuten silloin ajattelin, ettet maksanut hänelle kyytipalkkaa dollareilla."
"Menettelin hyvin typerästi, mutta missään nimessä hän ei ole nähnyt kaikkea. Mutta hän näki ihan riittävästi, Ned."
"Totta kyllä, mutta sinun olisi pitänyt näyttää hänelle pistoolit eikä dubloneja."
"No niin, jos hän mielii anastaa sen, mitä hän näki, saa hän sellaista, mitä hän ei ole nähnyt – katsos, heitähän on ainoastaan neljä."
"Oh, en minä heitä pelkää, mutta parasta lienee nukkua toinen silmä auki."
"Milloinkahan pääsemme maihin?"
"Huomenillalla, jos tuuli pysyy tällaisena, ja se näyttää tasaiselta. Mitähän jos valvoisimme vuoroin vahdissa ja pitäisimme pistoolimme valmiina, levittäen vaippamme niiden peitteeksi, jotta ne eivät olisi näkyvissä."
"Sovittu – kello on nyt noin kaksitoista – kumpi valvoo koiranvahdin?"
"Minä, Jack, jos suostut siihen."
"No niin, muista sitten potkaista minua kovasti, sillä nukun pahuksen sikeästi! Hyvää yötä, ja pidä silmäsi hyvin auki!"
Jack oli sikeässä unessa parin minuutin kuluttua, ja Gascoigne istui veneen pohjalla pistoolit vaipan alla valmiina molempien käsien ulottuvissa.
Varmastikin kaitselmus pitää jollakin omituisella tavalla parempaa huolta merikadeteista kuin muusta ihmiskunnasta. Heidän henkensä on sitkeämpi kuin kissan – aina he ovat mitä suurimmissa vaaroissa, mutta aina he niistä pelastuvat.
Aluksen padronen mieltä olivat ylettömästi kiehtoneet ne dublonit, jotka Jack oli niin ajattelemattomasti ottanut hänen näkyviinsä, ja lisäksi hän oli päättänyt saada ne omikseen. Ihan samaan aikaan, kun kumppanuksemme keskustelivat purren perällä, pohti padrone asiaa molempien miestensä kanssa keulassa, ja he päättivät murhata vieraat, ryöstää heidän ruumiinsa ja sitten viskata ne mereen.
Noin kello kaksi aamulla padrone tuli perälle katsomaan, nukkuivatko nuorukaiset, mutta näki Gascoignen olevan vahdissa. Hän kävi sitten perässä useita kertoja, mutta nuori mies istui yhäti valveilla. Kyllästyneenä odottamaan, kiihkeästi himoiten rahoja ja otaksumatta nuorukaisten olevan aseistettuja hän palasi taaskin keulaan ja puhui miehilleen.
Gascoigne oli tarkkaillut hänen liikkeitään; kadetista tuntui omituiselta, että vaikka purressa oli kolme täysikasvuista miestä, peräsin oli uskottu pojan huostaan – ja vihdoin hän näki miesten ottavan esille veitsensä. Hän nykäisi sankariamme, joka heräsi heti. Gascoigne laski kätensä Jackin suulle, ettei viimemainittu puhuisi, ja mainitsi sitten kuiskuttamalla epäluuloistaan. Jack tarttui pistooleihinsa – he molemmat virittivät niiden hanat meluttomasti ja jäivät sitten odottamaan äänettöminä Jackin edelleenkin viruessa pitkänään, kun taas Gascoigne istui purren pohjalla.
Vihdoin Gascoigne näki kaikkien kolmen miehen lähestyvän perää – hän hellitti toisen pistoolinsa sekunniksi pusertaakseen Jackin kättä, ja tarkkaillessaan, kun sisilialaiset etenivät röykkiöiksi kasattujen tyhjien koppien välitse, hän nojautui taaksepäin ikäänkuin olisi torkkunut.
Molempien miesten seuraama padrone oli vihdoinkin perässä – he seisahtuivat tuokioksi, ennenkuin harppasivat vahvistuslankun ylitse, joka ulottui purren toisesta laidasta toiseen heidän ja kadettien välillä, ja kun näistä ei kumpikaan liikahtanut, kuvittelivat he molempien nukkuvan – astuivat eteenpäin ja kohottivat veitsiään. Samassa Gascoigne ja Jack melkein yhtä aikaa laukaisivat pistoolinsa padronen ja toisen hänen kanssansa etumaisena lähestyvän miehen rintaan. Purren keinahtamisen johdosta he molemmat kaatuivat perälle päin, ja kadetit jäivät heidän ruumiittensa alle. Kolmas mies perääntyi hätkähtäen. Jack, joka ei voinut nousta pystyyn, kun padrone virui hänen jaloillaan, tähtäsi tarkkaan toisella pistoolillaan, ja kolmaskin mies kaatui.
Peräsimessä oleva poika nähtävästi tiesi, mitä oli tekeillä, tai nähtyään miesten lähestyvän veitset käsissä, toimi näkemänsä perusteella, veti myöskin veitsensä esille ja iski Gascoignea takaapäin. Onneksi veitsi lievästi haavoitettuaan Gascoignen olkapäätä oli kääntynyt kokoon pojan kädessä. Gascoigne ponnahti pystyyn toinen pistooli kädessään; sen nähdessään poika perääntyi, menetti tasapainonsa ja kellahti veteen.
Merikadettimme hengähtivät muutamia sekunteja.
"Kuulehan, Jack", virkkoi Gascoigne vihdoin, "aavistitko –"
"En. En lainkaan –" vastasi Jack.
"Mitä meidän nyt pitää tehdä?"
"No, koska olemme saaneet aluksen valtaamme, Ned, on meidän parasta panna mies peräsimeen – sillä speronare liikkuu oman mielensä mukaan."
"Se on totta", vahvisti Gascoigne, "ja koska minä osaan pitää perää paremmin kuin sinä, pitää kai minun käydä peräsimeen".
Gascoigne meni peräsimeen, käänsi purren keulan vastatuuleen, ja sitten he taaskin alkoivat keskustella.
"Se poika-lurjus sivalsi pahuksenmoisesti hartioihini. En tiedä, saiko hän siihen haavaa – joka tapauksessa se on vasemmassa olkapäässä, joten voin pitää perää ihan yhtä hyvin. Ovatkohan nuo miekkoset kuolleet?"
"Padrone on joka tapauksessa", vakuutti Jack. "Vain työläästi sain jalkani pois hänen aitansa – mutta odotetaan päivänkoittoa, ennenkuin huolehdimme siitä – nyt panostan pistoolimme uudelleen."
"Päivä alkaa sarastaa nyt – valoa tulee suunnilleen puolen tunnin kuluttua. Kuinka pahuksenmoinen seura meillä onkaan, Jack!"
"Niin, mutta mitäpä sille mahtaa? Me karkasimme, koska kaksi miestä on haavoittunut – ja nyt meidän on pakko tappaa neljä itsepuolustukseksi."
"Niin kyllä, mutta juttu ei pääty siihen. Mitä meidän pitää tehdä sitten, kun ehdimme Sisiliaan? Viranomaiset vangitsevat, ehkä hirttävät meidät."
"Sitä kysymystä pohdimme heidän kanssansa", vastasi Jack.
"Meidän olisi parasta pohtia sitä kysymystä keskenämme, Jack, ja katsoa, millä tavalla parhaiten pääsisimme pois tästä pulasta."
"Minusta tuntuu siltä kuin olisimme juuri parhaiksi päässeet siitä pois. Ole huoletta! Kyllä me selviämme seuraavastakin. Kuulehan, Gascoigne, se on aika omituista, mutta en mahda sille mitään, että minusta koko tämä juttu tuntuu hieman leikkisältä."
"Sinulla on tosiaankin hyvät taipumukset siihen suuntaan, Jack. Eiköhän joku noista mies-poloisista ähkynyt?"
"Se ei olisi mielestäni mahdotonta."
"Mitä heille teemme?"
"Pohditaanhan sitä kysymystä. Meidän täytyy joko säilyttää heidän ruumiinsa tai viskata ne mereen, joko kertoa koko juttu tai olla hiiskumatta siitä mitään."
"Se on ihan ilmeistä. Lyhyesti sanoen, meidän täytyy tehdä jotakin, sillä pohdintasi ei mene sen pitemmälle. Mutta tarkastellaanhan nyt toista ehdotustasi."
"No niin, otaksukaamme siis, että säilytämme ruumiit purressa, purjehdimme johonkin satamaan, menemme viranomaisten puheille ja kerromme kaikki. Entä sitten?"
"Ihan epäilemättä todistamme tappaneemme kolme miestä, jollemme neljää, mutta emme pysty todistamaan, että meidän oli pakko tehdä se, Jack. Ja sitten – olemme kerettiläisiä – meidät pistetään vankilaan siihen saakka, kunnes saadaan varmuus viattomuudestamme, jota emme mitenkään voi todistaa, ja vankilassa pysymme, kunnes olemme kirjoittaneet Maltaan ja sotalaiva tulee lunastamaan meidät pois, jollemme sitä ennen saa surmaamme tikarinpistosta tai jollakin muulla tavalla."
"Se ei olisi varsin miellyttävä risteily", myönsi Jack. "Pohditaanhan nyt kysymystä toiselta puolelta."
"Siinä on hieman vaikeuksia. Otaksukaamme, että viskaamme ruumiit yli laidan, heitämme kopat niiden jäljessä, pesemme purren puhtaaksi ja purjehdimme lähimpään satamaan. Saatamme sattumalta joutua juuri siihen paikkaan, josta he ovat lähteneet vesille, ja silloin siellä on lauma leskiä ja orpoja ja tikareilla aseistettuja miehiä, jotka tiedustavat meiltä, miten purren miehistön on käynyt!"
"Se ajatus ei minua suuresti miellytä", virkkoi Jack.
"Ja jollei meillä olekaan niin huono onni, kysytään meiltä kuitenkin, mitä miehiä olemme ja miten olemme joutuneet ajelehtimaan merelle omin neuvoin."
"Siitä sukeutuu taaskin vaikeuksia. Meidän täytyy vannoa, että tämä on vain huviretki ja että olemme purjehdusmatkalle lähteneitä herrasmiehiä."
"Ilman miehistöä ja muonavaroja! Purret eivät lähde vesille ruuma puhtaaksi lakaistuna eivätkä herrasmiehet ilman varapaitaa – meillä ei ole mitään muuta kuin muutamia kannuja vettä ja kaksi paria pistooleja."
"Nyt sen keksin", huudahti Jack. "Olemme kaksi omassa purressamme purjehtivaa nuorta herrasmiestä, lähdimme pistoolit muassamme Gozoon ampumaan merilokkeja, jouduimme myrskyyn, joka ajoi meidät Sisiliaan. Sellainen juttu herättää mielenkiintoa."
"Se on sittenkin paras ajatus, koska se selittää, ettei meillä ole mitään veneessä. No niin, siis meidän pitää joka tapauksessa päästä eroon ruumiista. Mutta entä jos miehet eivät olekaan kuolleet – emme voi viskata heitä mereen elävinä – se olisi murhaamista."
"Aivan oikein", myönsi Jack. "Siispä meidän pitää ensiksi ampua heidät ja vasta sitten heittää heidät laidan ylitse."
"Kautta sieluni autuuden, Easy, sinä olet omituinen miekkonen. Menehän kuitenkin tarkastamaan heitä! Ratkaisemme sen kysymyksen tuonnempana. Sinun on parasta pitää pistoolisi valmiiksi viritettynä, sillä he saattavat teeskennellä."
"Tässä ei ainakaan ole teeskentelyä, lempo soikoon", vakuutti Jack, nykäisten padronen ruumista, "ja mitä tulee tähän sinun ampumaasi mieheen, saattaisit työntää nyrkkisi hänen rintaansa. Entäs kolmas?" jatkoi Jack, astuen vahvistuslankun ylitse. "Hän on piilossa koppien välissä. Kuules, öykkäri, oletko kuollut?" Ja Jack tehosti kysymystään potkaisemalla miestä kylkiluille. Mies ähkäisi.
"Tämäpä onnetonta, Gascoigne, mutta pian tämän asian järjestän", sanoi Jack, tähdäten pistoolillaan miestä.
"Seis, Jack!" huusi Gascoigne. "Se olisi totisesti murha."
"Ei sinne päinkään, Ned. Minä vain pärskäytän hänen aivonsa pellolle ja tulen sitten pohtimaan tätä kysymystä kanssasi."
"Tee mielikseni ja tule ensin tänne perälle pohtimaan asiaa! Tule, Jack, pyydän sitä – rukoilen sinua."
"Sydämeni pohjasta", lausui Jack, istuuduttuaan uudelleen Gascoignen viereen, "vakuutan, ettei tappaminen tällaisessa tapauksessa ole murhaa. Panehan merkille, Ned, että yhteiskunnallisten lakien mukaan jokainen, joka tavoittelee toisen henkeä, menettää elämisoikeutensa. Mutta koska samalla on välttämätöntä, että asia tulee täysin selvitetyksi ja että oikeudenkäyttö on asianmukaista, tutkitaan syyllisiä, heidät tuomitaan ja sitten heille määrätään rangaistus."
"Sen kaiken myönnän."
"Tässä tapauksessa yritys on täysin todettu. Me olemme todistajat, tuomarit ja valamiehet ja yhteiskunta ylimalkaan siitä mahdollisimman hyvästä syystä, ettei täällä ole keitään muita. Koska nämä miehet niin ollen ovat yhteiskunnan kannalta menettäneet elämisoikeutensa, on meillä oikeus riistää heiltä henki; eikä siitä, etteivät he kaikki saaneet surmaansa yrityksessä, seuraa, ettei heitä nyt pitäisi saattaa rangaistukseen. Ja koska täällä ei ole yleistä pyöveliä, täytyy meidän luonnollisesti suorittaa hänen tehtävänsä samoin kuin kaikkien muidenkin. Olen nyt selvästi todistanut, että minulla on oikeus tehdä se, mitä aion tehdä. Mutta perusteluni eivät rajoitu siihen. Itsensä säilyttämisen velvollisuus on luonnon ensimmäinen laki, ja jollemme pääse eroon tästä miehestä, niin mikä siitä on seurauksena? Se, että meidän täytyy tehdä selkoa, missä ja miten hän on haavoittunut, ja sitten emme enää ole tuomareita, vaan joudumme heti syyllisiksi, ja meidän täytyy puolustautua ilman todistajia. Niin ollen panemme henkemme vaaraan, jos olemme aiheettomasti hentomielisiä sellaista lurjusta kohtaan, jolla ei ole elämisen oikeutta."
"Viimeinen perusteesi on voimakas, Easy, mutta en voi suostua siihen, että tekisit sellaista, mikä myöhemmin saattaa tehdä sinut rauhattomaksi sitä ajatellessasi."
"Pyh! Hölynpölyä – minä olen filosofi."
"Mihin koulukuntaan kuulut, Jack? Niin, luultavasti olet Mestyn oppilas. Tarkoitukseni ei ole väittää, että olet väärässä, mutta kuulehan kuitenkin ehdotustani! Lasketaan purje alas, ja sitten voin luopua peräsimestä tullakseni avuksesi. Puhdistamme aluksen, viskaten siitä pois kaikki muut paitsi vielä elävää miestä. Joka tapauksessa meidän sopii varrota vähän, ja jollei lopultakaan ole muuta keinoa, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että sysäämme hänet yli laidan, vaikkapa hän ei vielä olisikaan ihan kuollut."
"Sovittu; sinunkaan oman selityksesi mukaan se ei olisi suuri synti. Nyt hän on jo puolittain kuollut – minä suoritan vain puolet työstä, kun hänet viskataan mereen, joten teen osaltani ainoastaan neljänneksen murhaa, eikä hän puolestaan olisi antanut lainkaan armoa." Tällöin Jack lakkasi pohtimasta ja laskettelemasta kokkapuheita, meni keulaan ja laski purjeen alas. "Minua melkein haluttaa anastaa dublonini takaisin", virkkoi Jack heidän kumartuessaan padronen ruumiin puoleen. "Mutta pitäköön hän ne – näinköhän ne vielä kerran tulevat ihmisten ilmoille?"
"Eivät meidän aikanamme, Jack", vastasi Gascoigne. Senjälkeen viskattiin laidan ylitse kaikki kopat ynnä muut, ja veneestä tyhjennettiin kaikki muut paitsi vielä hengissä olevaa miestä.
"Nyt tarkastakaamme tuota miestä ja katsokaamme, onko hänellä vähääkään toipumisen toiveita", sanoi Gascoigne.
Mies makasi kyljellään; Gascoigne käänsi hänet selälleen ja huomasi, että hän oli kuollut.
"Laidan ylitse nopeasti", sanoi Jack, "ennenkuin hän virkoaa uudelleen henkiin".
Ruumis katosi aaltojen helmaan, ja he hinasivat jälleen purjeen levälleen. Gascoigne tarttui peräsimeen, ja sankarimme alkoi nostaa vettä ja puhdistaa veritahroja. Senjälkeen hän siivosi purresta viiniköynnöksen lehdet ja roskat, joita siinä oli runsaasti, lakaisi sen puhtaaksi sekä keulasta että perästä ja istuutui sitten jälleen kumppaninsa viereen.
"Kas niin", virkkoi Jack, "kun nyt olemme lakaisseet kannet, sopii meidän puhaltaa päivällismerkki. Onkohan kaapissa mitään syötävää?"
Jack avasi kaapin ja löysi sieltä leipää, kynsilaukkaa, makkaroita, pullon akvadentteä ja kulhon viiniä.
"Padrone siis piti sittenkin lupauksensa."
"Niin, ja jollet olisi saattanut häntä kiusaukseen näyttämällä hänelle niin paljon kultaa, saattaisi hän olla vieläkin elossa."
"Siihen vastaan, että jollet sinä olisi neuvonut minua lähtemään kanssasi vesille speronaressa, hän saattaisi elää vieläkin."
"Ja jollet sinä olisi ollut kaksintaistelussa, en olisi sitä neuvonut."
"Ja jollei pursimiehen olisi Gibraltarissa ollut pakko tulla laivaan housuitta, en olisi joutunut kaksintaisteluun."
"Ja jollet sinä olisi liittynyt laivamme miehistöön, olisi pursimiehellä ollut housut jalassaan."
"Ja jollei isäni olisi ollut filosofi, en olisi lähtenyt merille. Kaikki on siis isäni syytä, ja hän on tappanut kolme miestä Sisilian läheisyydessä tietämättä itse siitä mitään – syy ja seuraus. Pohtiminen on kun onkin verratonta. Ja kun nyt olemme ratkaisseet sen kysymyksen, käykäämme päivälliselle."
Syötyään ateriansa Jack meni keulaan tarkastamaan edessä päin olevaa maata; he ohjasivat alusta samaan suuntaan kolme tai neljä tuntia.
"Meidän täytyy kääntyä enemmän tuuleen", virkkoi Gascoigne. "Meidän ei käy meneminen mihinkään pikku kaupunkiin, vaan meidän pitää päättää, laskemmeko maihin rannikolle ja upotamme purren vai ohjaammeko speronaren johonkin suureen kaupunkiin."
"Meidän sopii pohtia sitä kysymystä", vastasi Jack. "Tartu sinä toistaiseksi peräsimeen, sillä käsivarteni on lopen väsynyt", pyysi Gascoigne. "Osaat kyllä pitää perää riittävän kunnollisesti. Muuten minun pitänee katsoa olkapäätäni, sillä se on kovin kankea."
Gascoigne riisui takkinsa ja havaitsi, että hänen paitansa oli verinen ja takertunut haavaan, joka oli, kuten jo aikaisemmin mainitsimme, vähäinen. Hän kävi sitten jälleen peräsimeen, kun Jack pesi haavan puhtaaksi ja hauteli sitä akvadentellä.
"Nyt tartu taaskin peräsimeen!" kehoitti Gascoigne. "Minä olen sairasluettelossa."
"Ja lääkärinä minä olen joutilas", vastasi Jack. "Mutta mitä teemme?" jatkoi hän. "Hylkäämmekö purren yöllä ja upotamme sen vai purjehdimmeko johonkin kaupunkiin?"
"Jos purjehdimme pitkin rantaa Palermoon saakka, kohtaamme paljon pursia ja laivoja, ja meidät ehkä pidätetään."
"Jos menemme maihin, kohtaamme runsaasti ihmisiä, ja meidät pidätetään."
"Tiedätkö mitä, Jack? Toivoisin meidän olevan jälleen Harpyn kupeella. Olen saanut retkeilystä kyllikseni."
"Minun retkeilyni ovat kovin onnettomia", arveli Jack.
"Ne ovat niin täynnä seikkailuja. Mutta enhän olekaan vielä koskaan retkeillyt maissa. Jos nyt vain pääsisimme Palermoon, olisimme selviytyneet kaikista vaikeuksistamme."
"Tuuli vilkastuu, Jack", huomautti Gascoigne. "Ja tuulen puolella alkaa näyttää kovin samealta. Luultavasti saamme myrskyn."
"Hupaista – tiedän, millaista on olla vähissä miehin myrskyssä. Mutta onhan tässä kuitenkin yksi lohdullinen puoli, sillä tällä kertaa tuuli ei kiidätä meitä merelle."
"Ei; mutta saatamme joutua haaksirikkoon myrskyisellä rannalla. Aluksemme ei kestä koko purjettaan; meidän täytyy laskea se alas, Easy, ja pienentää sitä; kuta pikemmin sen teemme, sitä parempi, sillä tunnin kuluttua on pimeä käsissä. Mene keulaan laskemaan purje! Minä tulen sitten avuksesi."
Jack teki työtä käskettyä, mutta purje painui veteen, eikä hän jaksanut kiskoa sitä takaisin veneeseen.
"Herkeä kiskomasta", kehoitti Gascoigne, "kunnes käännän purren vastatuuleen, niin ettei tuuli enää paina purjetta!"
Niin tehtiin; he reivasivat purjetta, mutta eivät enää saaneet hinatuksi sitä mastoon, sillä jos Gascoigne luopui peräsimestä auttaakseen Jackia, pullistui purje, ja jos hän meni peräsimeen ja käänsi alusta niin, ettei tuuli osunut purjeeseen, ei Jack jaksanut hinata purjetta mastoon.
Tuuli äityi nopeasti, ja aallokko nousi korkeaksi; aurinko laski, ja kun purje oli vain puolittain mastossa, eivät he voineet purjehtia laitaisessa, vaan heidän oli pakko ohjata purtensa suoraan maata kohti. Speronare kiiti vedenpinnalla, ja sen kohotessa aaltojen harjalle oli emäpuu puolittain ilmassa. Kuu oli jo noussut; sen valossa he erottivat olevansa vajaan viiden meripenikulman päässä rannasta, jota reunusti vaahtojuova.
"Missään nimessä meitä ei voida syyttää siitä, että olemme karanneet, vieden purren muassamme", virkkoi Jack, "sillä venehän kuljettaa meitä muassaan".
"Niin", myönsi Gascoigne, kiskoen peräsimentankoa kaikin voimin. "Se on ottanut kuolaimet hampaittensa väliin."
"Enpä panisi pahaksi, jos minunkin hampaitteni välissä olisi jotakin", tokaisi Jack, "sillä minulla on pahuksenmoinen nälkä taaskin. Mitä sinä arvelet syömisestä, Ned?"
"Olen sydämeni pohjasta valmis siihen", vastasi Gascoigne. "Mutta tiedätkö, Easy, että se saattaa olla viimeinen ateriamme?"
"Sitten haluaisin sen olevan hyvän. Mutta miten niin, Ned?"
"Suunnilleen puolen tunnin kuluttua olemme rannassa."
"No niin, sinnehän juuri pyrimmekin."
"Niin, mutta käy ankara aallokko, ja vene saattaa pirstoutua kappaleiksi kallioihin."
"Silloin meiltä ei kysellä mitään siitä eikä sen miehistöstä."
"Se on totta, mutta myrskyinen rannikko ei ole leikinasia. Saatamme itse kolhiutua palasiksi samoin kuin venekin – saattaa käydä niinkin, ettei edes uimisesta ole apua. Jos löytäisimme poukaman tahi hiekkaisen rantakaistaleen, onnistuisi meidän kenties päästä maihin."
"No niin", äänsi Jack, "en ole ollut kauan merillä, enkä luonnollisestikaan voi olla kovin hyvin selvillä näistä asioista. Tuuli on ajanut minut pois rannalta, mutta ei milloinkaan rannalle. Asia saattaa olla niinkuin väität, mutta minä en oivalla vaaran suuruutta – ohjataan pursi heti suoraan rantaan."
"Juuri sitä yritänkin", vastasi Gascoigne, joka oli ollut merillä neljä vuotta ja tiesi varsin hyvin, mikä heitä odotti.
Jack ojensi hänelle ison kimpaleen leipää ja makkaraa.
"Kiitoksia, en voi syödä."
"Minä voin", vakuutti Jack suu täynnä.
Jack söi Gascoignen pitäessä perää ja speronaren kiitäessä rantaa kohti miltei hirvittävää vauhtia. Se sujahteli kuin nuoli laineelta toiselle ja näytti ikäänkuin pilkkaavan niiden yrityksiä, kun niiden harjat kohahtelivat melkein sen kapean perän yläpuolella. Heidän ehdittyään vajaan meripenikulman päähän rannasta huudahti Jack, joka oli lakannut syömästä ja katseli rannan kuohuja:
"Kuinka kaunista – hyvin kaunista, kautta sieluni autuuden!"
"Hän ei välitä mistään", tuumi Gascoigne. "Hänellä ei näytä olevan aavistustakaan vaarasta."
"Kas niin, rakas kumppani", lausui Gascoigne, "muutamien minuuttien kuluttua olemme kiinni kallioissa. Minun täytyy edelleenkin pysytellä peräsimessä, sillä kuta ylemmäksi rannalle vene työntyy, sitä parempi meille. Mutta mahdollisesti emme enää kohtaa toisiamme, jos siis niin käy, niin jää hyvästi ja Jumala sinua siunatkoon!"
"Gascoigne", virkkoi Jack, "sinä olet haavoittunut, minä en ole; olkapääsi on jäykkä, ja voit töintuskin liikuttaa vasenta käsivarttasi. Minä osaan ohjata purtta kallioita kohti yhtä hyvin kuin sinäkin. Siirry sinä keulaan, ja siellä sinulla on paremmat mahdollisuudet. – Muuten", jatkoi hän, ottaen pistoolinsa ja pistäen ne vyöhönsä, "en halua luopua näistä; ne ovat jo nyt tehneet meille liian hyvän palveluksen. Gascoigne, päästä minut peräsimeen!"
"En, en päästä, Easy."
"Minä sanon: kyllä", tiukkasi Jack äänekkäästi ja käskevästi. "Ja vielä enemmän, minua totellaan, Gascoigne. Minulla on rohkeutta, jos kohta ei tietoja, ja joka tapauksessa osaan ohjata purtta rantaa kohti. Sanon sinulle: luovuta peräsin minulle! No niin, jollet suostu siihen, niin minun täytyy anastaa se." Easy riisti peräsintangon Gascoignen kädestä ja sysäsi häntä keulaan päin.
"Tähyile sinä nyt keulassa ja komenna minua ohjaamaan!"
Millaisia tunteita Gascoignen mielessä lieneekään risteillyt sankarimme käyttäydyttyä tällä tavoin, välähti hänen päähänsä heti, että hänen olisi parasta ohjata speronare turvallisimpaan kohtaan, ja että senvuoksi hänen olisi kaiketi edullisempi olla keulassa kuin peräsimessä. Hän meni keulaan ja silmäili kallioita, jotka yhdellä hetkellä olivat kohisevien aaltojen peitossa ja joiden kupeilta seuraavassa tuokiossa virtasi vesi koskina laineiden laskeuduttua. Suoraan edessäpäin hän huomasi halkeaman ja ajatteli, että jos pursi ohjattaisiin siihen, sen täytyisi paiskautua sellaiseen asemaan, että heidän olisi mahdollista päästä siitä pois, sillä kaikissa muissa kohdissa pelastuminen näytti mahdottomalta.
"Käännä hieman ylähangan puolelle – kas niin! Suoraan – ei, vasemmalle – vasemmalle – käännä vasemmalle henkesi tähden, Easy! Nyt suoraan – varo, ettei puomi kolahda päähäsi – pidä kiinni!"
Samassa speronare paiskautui laajaan kallionhalkeamaan, jonka sivut olivat melkein pystysuorat. Heitä ei olisi mikään muu voinut pelastaa, sillä jos vene olisi osunut sen ulkopuolella olevaan kallioseinämään, olisi se pirstoutunut kappaleiksi, ja sen pirstaleet olisivat kadonneet pohjavirtaukseen. Nyt ei halkeama ollut neljää jalkaa leveämpi kuin vene, ja kun aallot sinkauttivat purren siihen, heilahteli speronaren puomi hyvin rajusti edestakaisin, ja jollei Jack olisi saanut varoitusta, olisi hän sen kolhaisemana paiskautunut veteen eikä hänen pelastumisestaan olisi ollut toiveitakaan. Mutta nyt hän kyyristyi, ja puomi heilui hänen yläpuolellaan.
Kun aalto perääntyi, tarttui vene kallioon ja jäi melkein kuiville rotkon seinämien väliin, mutta toinen aalto seurasi perässä ja sysäsi purtta vielä ylemmäksi, mutta täytti samassa sen vedellä. Nyt oli speronaren keula useita jalkoja korkeammalla kuin perä, johon Jack oli takertunut kiinni, ja siinä olevan veden paino ja perääntyvien laineiden voima katkaisivat aluksen poikki maston takapuolelta. Jack havaitsi veneen takaosan lipuvan taaskin mereen veden mukana. Hän tarttui edestakaisin heiluneeseen puomiin, ja hänen siihen takerruttuaan katosi se osa purresta, jossa hän oli seisonut, hänen altansa ja solui veteen takaisin päin käyvän virtauksen viemänä.
Jackin täytyi pinnistää voimansa äärimmilleen säilyttääkseen paikkansa, kunnes uusi aalto kohotti häntä ja sysäsi hänet ylemmäksi. Mutta hän tiesi henkensä olevan sen varassa, että hän pitäisi kiinni puomista, kuten hän tekikin, vaikka olikin yltäpäätä vedessä, ja eteni useita jalkoja. Aallon peräydyttyä hän sai jalansijan kalliolla, ja edelleenkin takertuneena puomiin hän käveli eteenpäin, kunnes pääsi purren etuosaan, joka oli tiukasti kiilaantunut halkeaman ahtaaseen kohtaan. Seuraava laine ei ollut kovin iso, ja hän oli ehtinyt niin korkealle, ettei se paiskannut häntä pois jaloiltaan. Hän pääsi kalliolle, ja kiivetessään rotkon laitaa myöten sen yläpuolella olevalle kielekkeelle hän näki Gascoignen seisovan siellä ja ojentavan kättään hänen avukseen.
"No niin", äänsi Jack, ravistaen vettä pois itsestään, "nyt olemme vihdoinkin maissa. Minulla ei ollut tällaisesta aavistustakaan. Takaisin kohisevan veden voima oli niin raju, että se melkein kiskoi käsivarteni pois sijoiltaan. Olipa onni, että lähetin sinut haavoittuneena keulaan! Mutta nythän se muuten on kaikki ohitse, ja sinun täytyy käsittää, että olin oikeassa; pyydän anteeksi karkeata esiintymistäni."
"Tarpeetonta on pyytää anteeksi sitä, että pelastit henkeni, Easy", vastasi Gascoigne, vilusta vapisten. "Eikä kenenkään muun kuin sinun päähäsi olisi pälkähtänytkään puhua anteeksipyynnöstä tällaisella hetkellä."
"Ovatkohan ampumatarpeet kuivat", aprikoi Jack. "Panin ne kaikki hattuuni."
Jack otti hatun päästänsä ja huomasi, etteivät panokset olleet vahingoittuneet.
"Mitäs me nyt sitten teemme, Gascoigne?"
"Tuskinpa sitä tiedän", vastasi Gascoigne.
"Mitähän, jos siis istuutuisimme pohtimaan sitä kysymystä."
"Ei, kiitoksia, perusteluillemme räiskyy liian paljon kylmää vettä. Olen puolikuollut. Lähdetään edemmäksi."
"Hyvin kernaasti minun puolestani", suostui Jack. "Rinne on pahuksen jyrkkä, mutta minä osaan pohtia sekä ylä- että alamäessä, sekä märkänä että kuivana. Olen siihen tottunut – sillä, kuten olen jo aikaisemmin sinulle maininnut, Ned, isäni on filosofi, ja niin olen minäkin."
"Niin totisesti oletkin", vahvisti Gascoigne lähtiessään taivaltamaan.
NELJÄS LUKU
Sankarimme kulkee kohtalonsa ohjattavana ja panee toimeen kohtauksen.
Sankarimme ja hänen kumppaninsa kapusivat jyrkänteelle ja joitakuita minuutteja ankarasti ponnisteltuaan saapuivat sen laelle, johon he istuutuivat toipumaan. Taivas oli kirkas, vaikka puhalsi raju tuuli. He näkivät laajalti rannikkoa, jota vihaiset aallot pieksivät.
"Olen sitä mieltä, Ned", virkkoi Jack silmäillessään myllertävää vesiulappaa, "että meidän on aika hyvä olla poissa tuolta".
"Olen samaa mieltä kanssasi, Jack. Mutta olen myöskin sitä mieltä, että meidän olisi aika hyvä päästä pois täältä, sillä täällä tuuli puhaltaa ihan ihmisen lävitse. Mitähän, jos etenisimme hieman kauemmaksi sisämaahan, josta ehkä löydämme jonkunlaista suojaa aamuun saakka?"
"On kovin pimeä, joten tuskin löydämme suojaa", vastasi Jack. "Mutta kun on länsimyrskyssä vuoren laella märissä vaatteissa keskellä yötä ilman mitään syötävää tai juotavaa, ei ihmisen asema ole maailman mukavimpia, ja meidän sopii vaihtaa se parempaan."
Samottuaan satakunta askelta leveän tasaisen alueen poikki he alkoivat laskeutua – muutos ilmassa tuntui heti. Marssiessaan kauemmaksi sisämaahan he saapuivat maantielle, joka näytti kulkevan pitkin rannikkoa, ja he poikkesivat sille, koska, kuten Jack ihan oikein huomautti, tien täytyi viedä jonnekin. Asteltuaan neljännestunnin he taaskin kuulivat rantahyökyjen pauhua ja erottivat talojen valkeita seiniä.
"Täällä vihdoinkin olemme", sanoi Jack. "Tuleekohan kukaan huoneista päästämään meitä sisälle, vai täytyyköhän meidän sulloutua yöksi johonkin noista rannalle kiskotuista aluksista?"
"Muista, Easy", varoitti Gascoigne, "tällä kertaa olla näyttämättä rahojasi! Näytä siis ainoastaan dollaria ja väitä, ettei sinulla olekaan enempää, tai lupaa maksaa saavuttuamme Palermoon! Ja jollei meihin luoteta eikä meille mitään anneta, täytyy meidän tulla toimeen parhaamme mukaan."
"Kuinka nuo koira-riiviöt haukkuvatkaan! Tällä kertaa selviämme luultavasti sangen hyvin; emme missään nimessä näytä sellaisilta, että meitä kannattaisi ryöstää, ja meillä on pistoolit puolustusasemamme, jos meidän kimppuumme käydään. Saat luottaa siihen, etten enää näytä kultarahoja. Ja nyt suorittakaamme omat alkuvalmistelumme. Ota sinä toinen pistooli ja puolet kultakolikoista! Ne ovat kaikki oikeanpuolisessa taskussani – dollarit ja piasterit ovat vasemmassa. Sinun pitää ottaa puolet niistäkin. Meillä on hopeakolikoita kylliksi tullaksemme niiden varassa toimeen, kunnes pääsemme turvalliseen paikkaan."
Senjälkeen Jack jakoi rahat pimeässä ja antoi Gascoignelle myöskin pistoolin.
"No, kolkutammeko siis jollekin ovelle? – Kävelläänhän ensin kylän lävitse nähdäksemme, onko täällä jonkinlaista majataloa. Nuo ulisevat rakit ovat piakkoin kintereillämme – ne tulevat yhtä mittaa likemmäksi. Tuolla on rattaat täynnä olkia – entäpä jos paneutuisimme niille makuulle huomenaamuun saakka? Joka tapauksessa meidän olisi lämmin."
"Niin", myönsi Gascoigne, "ja nukkuisimme paljoa paremmin kuin noissa majoissa. Olen ollut Sisiliassa ennenkin, etkä sinä aavistakaan, kuinka kiukkuisesti kirput purevat."
Merikadettimme kapusivat rattaille, sijoittuivat mukavasti olkien tai oikeammin maissinlehtien sekaan ja olivat pian sikeässä unessa. Kun he eivät olleet nukkuneet kahteen yöhön, ei sovi ihmetellä, että he nukkuivat niin sikeästi, että noin kaksi tuntia senjälkeen kun he olivat kiivenneet mukavaan vuoteeseensa, se talonpoika, joka oli tuonut kylään viinitynnyreitä lastattaviksi feluccaan ja vietäviksi siinä kauemmaksi rannikolle, valjasti härkänsä ja lähti ajamaan kotiinsa huomaamatta lainkaan kuljetettaviaan ja millään tavoin häiritsemättä heidän lepoaan, vaikka Sisilian tiet eivät olleetkaan makadamisoituja.
Tien nytkähtelyt pikemminkin syvensivät kuin häiritsivät seikkailijoittemme unta; ja vaikka sattuikin joitakuita ankaria tärskäyksiä, saivat ne heidät vain kuvittelemaan taaskin olevansa purressa ja sen vielä kolhiutuvan kallioihin. Noin kahden tunnin kuluttua rattaat saapuivat määräpaikkaansa – talonpoika riisui härkänsä valjaista ja talutti ne pois. Sama syy aiheuttaa silloin tällöin päinvastaisia vaikutuksia: rattaiden pysähtyminen häiritsi merikadettiemme lepoa; he käänsivät kylkeään oljilla, haukottelivat, venyttelivät käsivarsiaan ja sitten heräsivät. Gascoigne, jonka olkapäätä kivisteli pahasti, sai ensiksi kasaan sekavat ajatuksensa.
"Easy", huudahti hän, nousten istumaan ja alkaen pudistella maissinlehtiä vaatteistaan. "Peräsin on vasemmalla", jupisi Jack unenpöpperössä. "Kuulehan, Easy, nyt et ole aluksessa. Herää ja selvitä aivosi!"
Silloin Jack nousi istumaan ja katsoi Gascoigneen. Rattailla olivat rehut niin korkealla heidän ympärillään, etteivät he nähneet niiden ylitse. He hieroivat silmiään, haukottelivat ja silmäilivät toisiaan.
"Uskotko sinä uniin?" kysyi Jack Gascoignelta. "Näin nimittäin perin kummallisen unen viime yönä."
"No niin, niin minäkin näin", vastasi Gascoigne. "Uneksin, että rattaat itsestään vierivät mereen ja lipuivat suoraan vastatuuleen takaisin Maltan rantaan. Ja katsoen siilien, ettei niitä suinkaan ole laitettu sellaista tarkoitusta varten, ne toimivat tavattoman hyvin. Entä sinun unesi?"
"Se oli sellainen, että heräsimme ja huomasimme joutuneemme juuri siihen kaupunkiin, josta speronare oli kotoisin, ja että purren etuosa oli löydetty kallionhalkeamasta, että se oli tunnettu ja siitä tavattu yksi pistooleistamme. Meidät oli pidätetty, väitettiin, että meidät oli tuuli viskannut rannalle juuri siinä aluksessa, ja meiltä tiedustettiin, miten aluksen miehistön oli käynyt. Meihin aiottiin juuri käydä käsiksi, kun heräsin."
"Sinun unesi toteutuminen on todennäköisempää kuin minun, Easy. Mutta en kuitenkaan usko meidän tarvitsevan pelätä sitä. Meidän ei sentään liene hyvä viipyä täällä enää kauempaa; ja mieleeni johtui, että meidän olisi viisasta vielä enemmän repiä vaatteitamme – näytämme silloin ensinnäkin vielä surkeammilta; ja toiseksi voimme niiden sijalle hankkia täkäläiset asut, joten voimme samoilla herättämättä epäluuloja. Tiedäthän, että osaan puhua italiankieltä varsin hyvin."
"Minulla ei ole mitään vaatteitteni repimistä vastaan, jos sinä sitä toivot", myöntyi Jack. "Mutta annahan tänne pistoolisi! Otan aseistamme pois vanhat panokset ja panostan ne uudelleen. Ne ovat varmastikin kastuneet."
Panostettuaan pistoolinsa ja revittyään vaatteitaan merikadetit nousivat seisomaan rattaille ja silmäilivät ympärilleen.
"Hei vain! Mitäs tämä merkitsee, Gascoigne? Viime yönä olimme lähellä rantaa ja talojen keskellä, mutta nyt – missä pahuksessa olemme? Sinun unesi osui lähemmäksi totuutta kuin minun, sillä rattaat ovat totisesti olleet risteilyllä!"
"Siispä meidän on täytynyt nukkua merikadettien tavoin", virkkoi Gascoigne. "Mutta pitkälle eivät rattaat ole varmastikaan voineet siirtyä."
"Tässä nyt olemme, ja ympärillämme on kunnaita joka taholla ainakin kahden englanninpenikulman laajuudelta. Totisesti on joku hyvä haltia kuljettanut meidät sisämaahan, jotta pelastuisimme purren miehistön sukulaisten kynsistä, joista näin unta", sanoi Jack, katsahtaen Gascoigneen.
Kuten he myöhemmin saivat tietää, oli speronare lähtenyt merelle juuri siitä satamasta, jonka likelle he olivat edellisenä yönä saapuneet. Speronaren hylky oli löydetty ja tunnettu, ja kaupunkilaiset olivat arvelleet padronen ja miehistön hukkuneen myrskyssä. Jos merikadettimme olisi tavattu ja heitä olisi kuulusteltu, olisi sangen todennäköisesti herännyt epäluuloja, ja tulos olisi ollut sellainen kuin sankarimme oli unissaan loitsinut mieleensä. Mutta kuten olemme aikaisemmin huomauttaneet, huolehtii kaitselmus merikadeteista ihan erikoisesti.
Tarkemmin tähyiltyään he havaitsivat joutuneensa aukeamalle, jota nähtävästi oli käytetty maissin puimiseen ja tuulettamiseen. Rattaat seisoivat puuryhmän varjossa.
"Täällä läheisyydessä pitäisi olla talo", päätteli Gascoigne. "Luulisin sen olevan tuolla puiden takana. Lähdetään, Jack! Varmasti olet yhtä nälkäinen kuin minäkin. Meidän täytyy jostakin etsiä aamiaista."
"Jollei meille anneta eikä myydä mitään syötävää", virkkoi Jack, jolla oli huutava nälkä ja joka puristi pistooliaan, "niin minä otan – enkä pidä sitä ryöstämisenä. Maan hedelmät on luotu meitä kaikkia varten, eikä tarkoitus ole suinkaan ollut sellainen, että toisella olisi yllin kyllin ja toinen kärsisi nälkää. Yhdenvertaisuuden lait –"
"Saattavat tuntua tuiki hyvin perustelluilta nälkiintyneestä miehestä, sen myönnän, mutta ne eivät kuitenkaan estä hänen lähimmäisiään hirttämästä häntä", keskeytti Gascoigne. "Jätä silleen kaikki vietävänmoiset hölynpölysi, Jack! Kukaan ei kuole nälkään, kun hänellä on rahaa taskussa, ja niin kauan kuin sinulla sitä on, jätä niiden huoleksi, joilla ei ole mitään, yhdenvertaisuudesta ja ihmisoikeuksista puhuminen!"
"Haluaisin pohtia sitä kysymystä kanssasi, Gascoigne."
"Sanohan, haluaisitko mieluummin istua tässä jaarittelemassa vaiko lähteä etsimään aamiaista, Jack!"
"Niin, pohtiminen sopii siirtää toistaiseksi, mutta nälkää ei käy siirtäminen."
"Se on perin hyvää filosofiaa, Jack, ja niin ollen lähtekäämme."
He menivät puuryhmän lävitse, joka oli sangen sakea, ja havaitsivat pian sen toisella puolen ison talon seinät.
"Kaikki hyvin", äänsi Jack. "Mutta vakoilkaamme kuitenkin. Tuo ei ole talonpoikaistalo. Sen omistajan täytyy olla jossakin määrin huomattu henkilö, mikä on yhä parempaa, sillä silloin talonväki oivaltaa, että olemme herrasmiehiä risaisista vaatteistamme huolimatta. Meidän pitänee täälläkin kertoa juttumme Gozon merilokeista."
"Niin", myönsi Gascoigne. "En keksi mitään parempaa tarinaa. Mutta englantilaisia kohdellaan hyvin tällä saarella; meillähän on sotajoukkoja Palermossa."
"Niinkö? Toivoisinpa istuvani upseeriruokalan pöydässä – mutta mitäs se oli? Naisen kirkaisuko? Niin, taivaan nimessä, joudu, Ned!"
Ja Jack syöksyi taloa kohti Gascoignen seuraamana. Heidän edetessään kävi kirkuminen äänekkäämmäksi. He saapuivat kuistille, syöksähtivät siihen huoneeseen, josta äänet kuuluivat, ja näkivät siellä vanhahkon herrasmiehen, joka puolustautui kahta nuorta miestä vastaan kahden naisen, vanhanpuoleisen ja nuoren koettaessa pidätellä hyökkääjiä.
Sankarimme ja hänen kumppaninsa olivat vetäneet esille pistoolinsa, ja juuri kun he sysäsivät oven auki, oli niin suurta ylivoimaa vastaan puolustautunut vanhus kaatunut lattialle. Hänen molemmat ahdistajansa riistäytyivät irti naisten otteista ja olivat lävistämäisillään kaatuneen miekoillaan, kun Jack tarttui toisen takinkaulukseen ja kiskaisi häntä takaisinpäin, samalla painaen pistoolinsa suun hänen korvalliselleen; Gascoigne teki saman tempun toiselle.
Kohtaus oli sangen draamallinen. Naiset kiiruhtivat vanhahkon herran luokse ja nostivat hänet pystyyn; molempia hätyyttäjiä pideltiin samalla tavoin kuin koirat pitelevät sikoja korvasta, ja he vapisivat pelosta ja silmäilivät miekankärjet maahan suunnattuina merikadetteja ja heidän pistooliensa piippuja yhtä kauhuisesti. Samalla oli vanhahkon herran ja naisten hämmästys yhtä suuri niin odottamattoman pelastuksen johdosta. Syntyi muutamia sekunteja kestävä hiljaisuus.
"Ned", virkkoi Jack vihdoin, "käske näiden miekkosten pudottaa miekkansa lattialle ja uhkaa, että muutoin ammumme!"
Gascoigne toisti määräyksen italiankielellä, ja sitä toteltiin. Sitten kadettimme ottivat miekat haltuunsa ja päästivät miehet irti otteestaan.
Vihdoin iäkäs herrasmies katkaisi äänettömyyden.
"Näyttää melkein siltä, signori, kuin kaitselmus olisi erikoisesti sekaantunut estämään teitä suorittamasta rumaa ja rikollista murhaa. En tiedä, keitä nämä henkilöt ovat, jotka niin sopivalla hetkellä saapuivat minua pelastamaan, mutta kiittäessäni heitä, kuten nyt teen, uskon teidänkin rauhoituttuanne kiittävän heitä sentähden, että he estivät teitä tekemästä sellaista, mikä olisi aiheuttanut teille katkeraa katumusta ja tehnyt vastaisen olemassaolonne karvaaksi. Hyvät herrat, saatte poistua vapaasti. Te, don Silvio, olette todellakin tuottanut minulle pettymyksen; kiitollisuutenne olisi pitänyt tehdä teille tällainen käyttäytyminen mahdottomaksi. Mitä teihin tulee, don Scipio, on teidät johdettu harhaan. Mutta yhdessä suhteessa te kumpikin olette häpäisseet itsenne. Kymmenen päivää sitten olivat molemmat poikani täällä – minkätähden ette tulleet silloin? Jos pyritte kostamaan minulle, ette olisi voineet tähdätä minuun ankarampaa iskua muutoin kuin iskemällä lapsiani, ettekä silloin ainakaan olisi esiintyneet salamurhaajina, kuten nyt hätyyttäessänne vanhaa miestä. Ottakaa miekkanne, hyvät herrat, ja käyttäkää niitä paremmin tulevaisuudessa! Vastaisten hyökkäysten varalta olen hyvin valmistautunut."
Gascoigne, joka täydelleen ymmärsi hänen sanansa, luovutti miekan sille nuorelle miehelle, jolta hän oli sen anastanut – ja sankarimme teki samoin. Molemmat nuoret miehet panivat aseensa takaisin tuppeen ja poistuivat huoneesta hiiskumatta sanaakaan.
"Keitä lienettekin, olen teille kiitollisuudenvelassa hengestäni ja kiitän teitä siitä", lausui iäkäs herra, silmäillen merikadettien ulkoasua.
"Olemme", vastasi Gascoigne, "englannin laivastossa palvelevia upseereja ja herrasmiehiä. Jouduimme haaksirikkoon purressamme viime yönä ja olemme vaeltaneet tänne pimeässä etsimään apua ja ruokaa ja päästäksemme jollakin tavoin Palermoon, jossa tapaamme ystäviämme ja voimme jälleen esiintyä herrasmiehinä."
"Joutuiko laivanne haaksirikkoon, hyvät herrat", tiedusti sisilialainen, "ja hukkuiko paljon väkeä?"
"Ei; laivamme on Maltan saarella. Me olimme veneessä huviretkellä; meidät yllätti myrsky, joka ajoi meidät rannalle. Varmistuaksenne puheittemme totuudesta, suvaitkaa huomata, että pistooleissamme on kuninkaan merkki, ja sen todistukseksi, ettemme ole kerjäläisiä, me näytämme teille kultarahoja."
Gascoigne veti esille dubloninsa, ja Jack teki samoin, kylmästi huomauttaen:
"Arvelin, että meidän piti näyttää ainoastaan hopeakolikoita, Ned."
"Se olisi ollut tarpeetonta", vastasi herrasmies. "Käyttäytymisenne tässä jutussa, esiintymisenne ja puhetapanne saavat minut täysin varmaksi siitä, että asia on, kuten väitätte. Mutta vaikkapa olisitte tavallisia talonpoikia, olisin yhtäkaikki teille kiitollisuudenvelassa hengestäni, ja te saisitte käskeä minua. Millä tavalla voin teitä palvella?"
"Antamalla meille jotakin syötävää, sillä emme ole nauttineet mitään moneen monituiseen tuntiin. Senjälkeen ehkä vaadimme teiltä lisää hyväntahtoista apuanne."
"Teitä varmaankin kummastuttaa se, mitä näitte, ja haluaisitte tietää, mistä se johtui", haastoi herrasmies edelleen. "Teillä on oikeus saada tietää se, ja sen saattekin, kun olonne on käynyt mukavammaksi. Tällä kertaa sallikaa minun esitellä itseni; olen don Rebiera de Silva."
"Toivoisin", virkkoi Jack, joka espanjankielentaitonsa nojalla ymmärsi isännän puheen koko loppuosan, "hänen esittävän meille aamiaisensa".
"Niin minäkin", yhtyi Gascoigne, "mutta meidän täytyy malttaa hiukan. Hän käski naisten valmistaa jotakin viipymättä."
"Eikö ystävänne puhu italiankieltä?" kysyi don Rebiera.
"Ei, don Rebiera, mutta kyllä ranskan- ja espanjankieltä."
"Jos hän puhuu espanjaa, saattaa tyttäreni keskustella hänen kanssaan, sillä hän saapui vasta äskettäin Espanjasta. Olemme läheistä sukua erään sikäläisen ylimyssuvun kanssa."
Senjälkeen don Rebiera meni edellä toiseen huoneeseen, ja lyhyen ajan kuluttua tuotiin sinne ateria, jonka kimppuun kadettimme kävivät hyvin innokkaasti.
"Nyt", lausui don Rebiera, "selostan teille, jotta selostaisitte ystävällennekin, mistä johtui äskeinen väkivaltainen kohtaus, jota estämään te niin onnellisella hetkellä saavuitte. Mutta koska sen täytyisi tuntua kovin ikävältä ystävästänne, kutsutan donna Claran ja tyttäreni Agneksen puhelemaan hänen kanssansa. Vaimoni ymmärtää vähän espanjaa, ja tyttäreni, kuten jo mainitsin, palasi ihan äskettäin siitä maasta, jossa hän olosuhteiden pakosta vietti joitakuita vuosia."
Heti kun donna Clara ja donna Agnes näyttäytyivät ja heidät esiteltiin ystävyksillemme, sanoi Jack, joka ei siihen mennessä ollut kiinnittänyt heihin huomiota, itsekseen. "Olen jo ennen nähnyt samanlaiset kasvot kuin tuolla tytöllä on." Jos niin oli, ei hän ollut nähnyt useita niiden näköisiä, sillä ne olivat tummaverisen naisen hyvin kauniit kasvot, ja tytön vartalo oli yhtä moitteeton, vaikkakin se vielä kaipasi hieman kehittymistä, koska hän ei ollut vielä täyttänyt viidettätoista ikävuottaan.
Donna Clara oli äärimmäisen ystävällinen, ja koska hän kenties arvasi miehensä äänen hukkuvan hänen ääneensä, ehdotti hän sankarillemme, että he lähtisivät kävelemään puutarhaan, ja muutamien minuuttien kuluttua he istuutuivat puutarhan laidassa olevaan paviljonkiin. Rouva ei osannut puhua paljon espanjankieltä, mutta milloin hän ei muistanut sopivaa sanaa, käytti hän sen sijasta vastaavaa italialaista, ja Jack ymmärsi häntä erinomaisesti.
Hän kertoi Jackille, että hänen sisarensa oli useita vuosia sitten mennyt naimisiin erään espanjalaisen aatelismiehen kanssa ja että he ennen Englannin ja Espanjan välisen sodan puhkeamista olivat kaikkine lapsineen lähteneet Espanjaan hänen sisartaan katsomaan. Heidän halutessaan palata kotiin oli hänen tytärtään Agnesta, joka silloin oli vielä ollut lapsi, vaivannut pitkällinen sairaus, ja koska hän oli ollut kovin heikko, oli arveltu viisaimmaksi jättää hänet tädin huostaan, jolla itsellään oli ollut melkein samanikäinen pieni tytär. Heidät oli yhdessä kasvatettu eräässä Tarragonan läheisyydessä sijaitsevassa luostarissa, ja Agnes oli saapunut kotiin vasta kaksi kuukautta sitten. Hän oli joutunut vaaraan, josta hän oli hädintuskin pelastunut, koska sen laivan, jossa hänen enonsa, tätinsä, serkkunsa ja hän itse olivat palaamassa Genovasta – hänen lankonsa oli nimittäin pitänyt käydä siellä hankkiakseen vahvistuksen saamalleen perinnölle – olivat englantilaiset yöllä vallanneet; mutta upseeri, joka oli ollut hyvin kohtelias, oli sallinut heidän poistua seuraavana päivänä ja, mikä oli sangen kauniisti tehty, ottaa mukaansa kaikki tavaransa.
"Ahaa!" tuumi Jack. "Minusta tuntuikin siltä, että olin nähnyt hänen kasvonsa aikaisemmin. Tämä siis oli yksi hytin nurkkaan sykertyneistä tytöistä. Nytpä saan laskea hieman leikkiä."
Äidin ja Jackin välisen keskustelun aikana donna Agnes oli pysytellyt joitakuita askelia taempana, poimien silloin tällöin jonkun kukan kiinnittämättä huomiota siihen, mitä tapahtui.
Kun hänen äitinsä ja sankarimme istuutuivat paviljonkiin, liittyi hän samaan seuraan, ja silloin Jack puhutteli häntä kohteliaaseen tapaansa.
"Minua melkein hävettää istua seurassanne, donna Agnes, näin repaleisessa asussa – mutta rannikkonne kalliot eivät kunnioita ihmistä."
"Olemme teille suuressa kiitollisuudenvelassa, signor, emmekä välitä moisista pikkuseikoista."
"Olette kovin hyväntahtoinen, signora", vastasi Jack. "En osannut tänä aamuna aavistaakaan, kuinka hyvin minua onnistaisi. Muille osaan ennustaa, mutta en itselleni."
"Osaatteko ennustaa?" kertasi rouva.
"Kyllä, madame; olen siitä kuuluisa. Ennustanko tyttärellenne?"
Donna Agnes katsoi sankariimme ja hymyili.
"Oivallan, ettei neiti usko minua. Minun täytyy taitoni todistukseksi kertoa hänelle jo sattuneista tapauksista. Sitten signora uskoo minua."
"Varmasti, jos sen teette", vakuutti Agnes.
"Suvaitkaa näyttää minulle kämmenenne!"
Agnes ojensi pienen kätösensä, ja Jackin valtasi sellainen kohteliaisuuden puuska, että hän oli vähällä suudella sitä. Hän kuitenkin hillitsi itseään ja tarkasti kämmenen juovia.
"Että teidät kasvatettiin Espanjassa, että saavuitte tänne vasta kaksi kuukautta sitten, että englantilaiset vangitsivat, mutta sitten vapauttivat teidät, kaiken sen on äitinne jo minulle kertonut. Mutta osoittaakseni tietäneeni kaiken sen, minun täytyy nyt puhua teille niistä asioista yksityiskohtaisemmin. Olitte laivassa, jossa oli neljätoista tykkiä – eikö totta?"
Donna Agnes nyökkäsi.
"Siitä en ainakaan maininnut Signorille mitään", huudahti donna Clara.
"Alus vallattiin yllätyksellä öiseen aikaan, eikä silloin lainkaan taisteltu. Seuraavana aamuna englantilaiset mursivat auki hytin oven; enonne ja serkkunne laukaisivat pistoolinsa."
"Pyhä neitsyt!" äännähti Agnes ällistyneenä.
"Englantilainen upseeri oli nuori mies, eikä hän ollut kovin hauskan näköinen."
"Siinä suhteessa olette väärässä, signor – hän oli sangen komea."
"Makuasioista ei voi väitellä, signora. Te säikähditte ihan mielettömäksi, ja te ja serkkunne kyyristyitte hytin soppeen. Sallikaahan minun tarkastaa tuota hienoa juovaa paremmin. Teillä oli – niin, se ei ole erehdys – teillä oli hyvin vähän vaatteita yllänne."
Agnes kiskaisi kätensä irti ja peitti kasvonsa.
"È vero, è vero, pyhä Jeesus! Mistä sen tiesitte?"
Äkkiä Agnes katsahti sankariimme ja näytti hetkisen kuluttua tuntevan hänet.
"Oi, äiti, se on hän – nyt muistan, se on hän!"
"Kuka, rakas lapsi?" kysyi donna Clara, jonka Jackin hämmästyttävä ennustamiskyky oli mykistänyt.
"Se upseeri, joka valtasi laivamme ja oli niin ystävällinen." Jack purskahti nauruun, jota hän ei jaksanut hillitä muutamiin minuutteihin, ja tunnusti sitten neidon saaneen hänet kiinni.
"Joka tapauksessa, donna Agnes", virkkoi hän vihdoin, "myöntäkää, että vaikka olenkin risaisessa asussa, olen nähnyt teidät paljoa vaatimattomammassa puvussa!"
Agnes ponnahti pystyyn ja lähti juoksemaan salatakseen hämminkiään ja samalla rientääkseen ilmoittamaan isälleen, kuka hänen vieraansa oli.
Vaikka don Rebiera ei vielä ollut kertonut tarinaansa loppuun, kiidätti huoneeseen hengästyneenä syöksähtäneen Agnesin ilmoitus heti seurueen kaikki jäsenet yhteen joukkoon, ja Jack sai vastaanottaa tytön omaisten kiitokset.
"En osannut aavistaakaan", lausui don Rebiera, "olevani tällä tavoin teille kaksinkertaisessa kiitollisuudenvelassa. Pyydän teitä ilmaisemaan, kuinka voin palvella teitä molempia. Poikani ovat Palermossa ja varmaankin suotte heille ilon päästä ystäviksenne, sittenkun olette kyllästyneet olemaan meidän luonamme."
Jack kumarsi kohteliaimpaan tapaansa, kohautti sitten olkapäitänsä ja katsahti vaatteisiinsa, jotka hän Gascoignen mieliksi oli repinyt riekaleiksi, ikäänkuin olisi halunnut sanoa: "Me emme ole valmistuneet pitkäaikaista viipymistä varten."
"Veljieni vaatteet sopivat heille luultavasti", huomautti Agnes isälleen. "He ovat jättäneet niitä yllin kyllin pukukomeroihin."
"Jos nämä herrat alentuvat käyttämään niitä siihen saakka, kunnes he saavat omansa niiden sijalle."
Merikadetit ovat hyvin alentuvaisia. He seurasivat don Rebieraa ja alentuivat pukemaan ylleen don Philipille ja don Martinille kuuluvat puhtaat paidat ja housut sekä valitsemaan heidän parhaat liivinsä ja takkinsa. Lyhyesti sanoen, he alentuivat ottamaan täydellisen vaatetuksen – ja sattui niin, että nämä vaatetukset sopivat jotensakin hyvin. Tällä tavoin alennuttuaan he laskeutuivat alakertaan, ja seurustelu kävi niin tutunomaiseksi, että tuntui siltä kuin he eivät olisi ainoastaan pukeutuneet talon nuorten herrojen vaatteisiin, vaan samalla saaneet koko heidän olemuksensakin.
Saatuaan täten asunsa säädylliseksi Jack tarjosi kätensä molemmille naisille ja saattoi heidät puutarhaan, jotta don Rebiera saisi lopettaa pitkän kertomuksensa Gascoignelle ilman enempiä keskeytyksiä. Heidän istuuduttuaan entisille paikoilleen paviljonkiin Jack huvitti naisia kertomalla heille, miten hän oli risteillyt vallatussa aluksessa. Agnes toipui pian arkailustaan, ja Jack oli kyllin hienotuntoinen ollakseen enää vihjaamatta laivan hytissä sattuneeseen kohtaukseen, eikä tyttö muuta taas pelännyt. Kun perhe sikäläisen tavan mukaisesti oli vetäytynyt viettämään siestaa, menivät Gascoigne ja Jack, jotka olivat rattailla nukkuneet kokonaisen viikon tarpeiksi, yhdessä puutarhaan.
"No niin, Ned", virkkoi Jack, "toivoisitko olevasi jälleen Harpyssa?"
"En", vastasi Gascoigne. "Olemme vihdoinkin pudonneet jaloillemme, mutta sitä ennen meitä kuitenkin pudisteltiin kuten herneitä kalistimessa. Kuinka herttainen pikku olento se Agnes onkaan! Kuinka kummallista, että sinun piti uudelleen kohdata hänet! Kuinka omituista, että tulimme tänne!"
"Hyvä kumppani, emmehän me tänne tulleet. Kohtalo toi meidät rattailla. Se saattaa samalla lailla viedä meidät vaikkapa Tyburnin mestauslavalle."
"Niin, jos urheilet filosofiallasi, kuten teit herätessämme tänä aamuna."
"Siitä huolimatta minut saa hirttää, jollen ole oikeassa. Pohtisimmekohan sitä kysymystä?"
"Olitpa oikeassa tai väärässä, sinut hirtetään, Jack. Sen sijaan, että pohtisimme sitä kysymystä, minun lienee parasta kertoa sinulle don Rebieran pitkä tarina."
"Olkoon menneeksi – lähdetään tuonne paviljonkiin."
Sankarimme ja hänen ystävänsä istuutuivat, ja sitten Gascoigne esitti don Rebieran tarinan, jolle omistamme seuraavan luvun.
VIIDES LUKU
Pitkä kertomus, jota lukijamme täytyy kuunnella samoin kuin sankarimme sitä kuunteli.
"Olen jo maininnut teille nimeni, ja minun pitää lisätä vain se, että se on Sisilian jaloimpia ja että tässä maassa ainoastaan harvoilla suvuilla on niin laajat tilukset kuin sillä. Isääni eivät lainkaan huvittaneet useimpien hänen ikäistensä nuorten miesten puuhailut; hänellä oli heikko ruumiinrakenne, ja vain vaivoin hänet saatiin kasvatetuksi miehuusikään saakka. Täydennettyään opiskelunsa hän vetäytyi suvullemme kuuluvalle maatilalleen, joka sijaitsee noin kahdenkymmenen penikulman päässä Palermosta, eristäytyi maailmasta ja omistautui yksinomaan kirjallisille harrastuksille.
– Koska hän oli ainoa poika, halusivat hänen vanhempansa luonnollisesti hyvin hartaasti hänen menevän naimisiin, sitäkin suuremmalla syyllä, ettei hänen terveytensä luvannut hänelle kovin pitkää ikää. Jos hän olisi noudattanut omia taipumuksiaan, olisi hän kieltäytynyt, mutta hänestä tuntui, että hänen velvollisuutensa oli täyttää heidän toivomuksensa. Hän ei kuitenkaan vaivautunut sekaantumaan aviopuolison vaaliin, jättäen sen kokonaan heidän huolekseen.
– He valitsivat nuoren naisen, joka kuului ylhäiseen sukuun ja oli varmasti erittäin kaunis. Toivoisin vain voivani puhua enemmän hänen hyväkseen – sillä hän oli äitini – mutta on mahdotonta kertoa tarinaani paljastamatta hänen käyttäytymistään. Avioliitto solmittiin, ja isäni, joka oli juhlatilaisuudessa ikäänkuin herännyt virkeäksi, palasi jälleen työhuoneeseensa syventyäkseen vaikeasti tajuttaviin tutkimuksiin, joiden tulokset on julkaistu ja ovat täysin vakiinnuttaneet hänelle harvinaisen kyvykkään ja syvästi oppineen miehen maineen. Mutta kuinka suuressa arvossa yleisö pitäneekään nerokkaan miehen teoksia, olivatpa ne kirjoitetut opiksi tai huviksi, varmaa on, että kirjailija tarvitsee vaimokseen sellaisen naisen, jolla joko on samanlainen luonne kuin hänelläkin tai joka ylpeilee puolisonsa lahjakkuudesta kylliksi paljon voidakseen uhrata suuren osan kotoisista nautinnoistaan saadessaan sen tyydytyksen, että miehen nimeä ylistetään ulkomaillakin.
– Mainitsen tämän seikan äitini käyttäymisen jonkinlaiseksi lievennykseksi. Aivan varmasti isäni ei ollut kyllin huomaavainen vaimolleen, mutta se ei tapahtunut arvottomien huvitusten vuoksi eikä sentähden, että häntä olisi kiehtonut joku toinen nainen, vaan koska hän pyrki opettamaan muita ja, kuten saattanen lisätä, halusi saavuttaa mainetta, syventyi hän kirjallisiin puuhiinsa, muuttui hajamieliseksi, vastaili kuulematta kysymyksiä ja jätti vaimonsa etsimään itselleen huvituksia niinkuin hän itse halusi.
– Kirjallisiin harrastuksiin innostunut aviomies on poikkeuksetta – vaikka hän onkin aina kotosalla – maailman vähimmän kotoinen aviomies ja varmasti kiusaa parhaintakin naisellista luonnetta – ei tylyydellään, sillä isäni oli ylettömiin saakka hellä ja mukaantuvainen, vaan sen täydellisen hajamielisyyden ja välinpitämättömyyden vuoksi, jota hän osoitti kaikkea muuta paitsi hänet lumonneita harrastuksia kohtaan. Äitini tarvitsi vain puhua, ja kaikki hänen toiveensa täytettiin – epääminen oli tuntematon käsite.
– Saattanette huomauttaa, mitä muuta hän olisi voinut haluta. Vastaan, että nainen alistuu mieluummin mihin muuhun tahansa kuin välinpitämättömyyteen. Se, että hänen kaikkiin toiveisiinsa heti suostuttiin, riisti hänen mielestään lahjalta kaiken arvon – kaiken arvohan on vain suhteellinen ja riippuvainen saavuttamisen vaikeudesta. Se, että kaikkiin hänen mielipiteisiinsä viipymättä suostuttiin, tuntui ihan loukkaavalta – se vihjasi siihen, ettei isäni halunnut pohtia asioita hänen kanssansa.
– Totta on, että naiset mielellään pitävät oman päänsä – mutta samalla heistä on hauskaa, jos heillä on vaikeuksia voitettavina; muutoin heidän nautinnostaan menee toinen puoli piloille. Vaikka myrskyt ovatkin valitettavia, tarvitaan kuitenkin joku määrä vaihtelua ja liikettä pitämään avioliiton järveä raikkaana ja kirkkaana, sillä sen vesi muutoin pian ummehtuu ja pilaantuu, ja jollei aviopuolisoiden välillä ole jonkun verran vastakkaisia mielipidevirtauksia, ilmenee tällaista ummehtumista pakostakin.
– Nainen, jonka aina ja muuttumattomasti sallitaan kaikessa menetellä oman mielensä mukaan, on hyvin samanlaisessa asemassa kuin lapsi, joka vaatii lomaa koko päiväksi puolen päivän asemasta ja on ennen iltaa kyllästynyt itseensä ja kaikkeen, mitä on hänen ympärillään. Lyhyesti sanoen, vähäinen ristiriita vaikuttaa samoin kuin suola päivällispöydässä, höystää ateriaa ja lisää ruokahalua; mutta jos sitä on liian paljon, niin se samoin kuin mainittu maustekin turmelee kaikki, ja ruoka käy sitä kelvottomammaksi, kuta ylettömämmin sitä on.
– Äitini oli itserakas nainen tämän sanan kaikissa merkityksissä – itserakas syntyperänsä ja kauneutensa vuoksi ja tottunut saamaan osakseen sitä ihailua, jota hän piti oikeutenaan. Hänet oli lapsuusaikana hemmoiteltu piloille, eikä hän kasvaessaan ollut oppinut mitään, koska hänen sallittiin kaikessa tehdä oman mielensä mukaan. Hän oli senvuoksi ytimetön eikä osannut pitää arvossa sellaista, mitä hän ei jaksanut käsittää. Ei ole milloinkaan ollut sen huonommin yhteen sopivia aviopuolisoita."
"Minä olenkin aina arvellut, että asian laidan täytyy niin olla katolisissa maissa", huomautti siihen Gascoigne, "joissa nuori henkilö otetaan luostarista ja naitetaan sellaiseen avioliittoon, joka hänen sukulaistensa mielestä tai hänen varallisuussuhteittansa nojalla on suotavin".
"Siitä asiasta on eri mielipiteitä, hyvä ystävä", vastasi don Rebiera. "Totta on, että milloin vanhemmat järjestävät sovinnaisavioliiton, pidetään asianomaisten luonteita toisarvoisina näkökohtina. Mutta toisaalta tulee muistaa, että milloin valinta jätetään asianomaisten itsensä suoritettavaksi, he ovat siinä iässä, jolloin maailmallisia seikkoja otetaan kovin vähän huomioon. Ja kun heitä etupäässä ohjaavat heidän intohimonsa, solmivat he avioliittoja sellaisten henkilöiden kanssa, joiden asema on alempi kuin heidän, mistä lopulta koituu onnettomuutta; ja joskin heistä toiset ottavat aviopuolisonsa omasta arvopiiristään, on heidän valintansa ihan yhtä huono ja usein huonompikin kuin vanhempien suorittama valinta olisi ollut."
"Minä en jaksa sitä ymmärtää", väitti Gascoigne.
"Syy on se, ettei heillä ole mahdollisuuksia, tai jos heillä on mahdollisuuksia, heillä ei ole halua tutkia toistensa luonnetta. Nuorta miestä kiehtoo ulkomuoto, ja hän ihailee naista; nuorta naista imartelee ihailu, ja hän suostuu; jos tytössä on virheitä, ei hän todennäköisesti niitä paljasta – hän ei salaa niitä ulkokultaisuudesta, vaan sentähden, ettei mikään nosta niitä näkyviin. Nuori mies rakastuu, samoin nuori nainen; ja kerran rakastuttuaan he eivät enää voi nähdä vikoja; he menevät avioliittoon, kuvitellen löytäneensä täydellisen puolison. Rakkaudensokeudessaan he kumpikin nostavat toisen täydellisyyden jalustalle, jota ihmisluonne ei voi milloinkaan saavuttaa, ja he kumpikin harmistuvat vähitellen huomatessaan erehtyneensä. Tapahtuu heilahdus päinvastaiseen suuntaan, ja sitten he arvioivat toisiaan liian huonoiksi yhtä suuressa määrin kuin he aikaisemmin arvioivat toisiaan liian hyviksi. Mutta jos kaksi nuorta ihmistä menee avioliittoon ilman tällaista kiihkeätä intohimoa, eivät he odotakaan, että toinen olisi täydellinen, ja heillä on kenties paremmat mahdollisuudet tulla onnellisiksi."
"En ole samaa mieltä kanssanne", mietti Gascoigne, "mutta koska näytte olevan yhtä mieltynyt väittelemään kuin ystäväni Jack, en vastaa mitään, jotta tarinanne edistyisi joskus loppuun saakka". Don Rebiera jatkoi:
"Huomattuaan isäni pitävän enemmän työhuoneestaan ja kirjoistaan kuin hilpeydestä ja huvituksista äitini pian jätti hänet omiin hoteisiinsa ja alkoi huvitella omalla tavallaan, mutta vasta sitten, kun minä olin syntynyt, mikä tapahtui kymmenen kuukautta heidän häittensä jälkeen. Isäni oli luottavainen ja mielissään siitä, että äidilläni oli hauskaa, ja mukaantui hänen tahtoonsa kaikessa. Aika kului, olin saavuttanut viidennentoista ikävuoteni ja tulin kotiin opiskelukaupungistani, koska minun oli tarkoitus astua armeijaan, sillä, kuten tiedätte, antautuvat ylimysperheiden jälkeläiset tässä maassa yleensä ainoastaan soturinammattiin.
– Silloin en luonnollisestikaan tiennyt juuri mitään siitä, mitä kotona oli tapahtunut, mutta kuitenkin olin joskus kuullut äidistäni puhuttavan kevyesti, kun minun ei otaksuttu olevan saapuvilla, ja aina olin kuullut isäni nimeä mainittavan säälivästi, ikäänkuin häntä olisi pidetty väärin kohdeltuna miehenä; mutta mitään muuta en tietänyt. Se oli kuitenkin ihan kylliksi nuorelle miehelle, jonka verta kuohutti sellainen ajatuskin, että hänen sukunsa kunnia saisi tahran.
– Saavuin isäni kotiin – tapasin hänet kirjojensa ääressä; menin äitini luokse – hän oli rippi-isänsä seurassa. Se mies oli ensi näkemältä minusta vastenmielinen; hän oli kyllä komea mies, hänen otsansa oli korkea ja valkoinen, silmät suuret ja tuliset; mutta hänen kasvoillaan oli vaarallinen ja ylpeä, minusta epämiellyttävä ilme, josta ei lainkaan huokunut nöyryyttä eikä hartautta. Olisin saattanut ihailla häntä, jos hän olisi ollut ratsurykmenttiä komentava upseeri, mutta kirkon miehenä hän näytti olevan kovin väärällä paikalla.
– Äitini käytti minusta hyväilynimiä, mutta pappi tuntui silmäilevän minua ylenkatseellisesti. Hän puhui komentavasti äidilleni, joka näytti mukaantuvan ehdottomasti, ja havaitsin, että pappi oli käskijänä koko talossa. Myöskin äitini, väitettiin, oli luopunut hilpeistä huvituksista ja muuttunut hartaaksi uskovaiseksi. Pian minulle selvisi, että heidän välillään oli tavallista läheisempi yhteisymmärrys, ja ennenkuin olin ollut kahta kuukautta kotona, olin saanut varmoja todistuksia isäni häpeästä. Ja vieläkin onnettomampaa minusta oli se, että he tiesivät asian laidan niin olevan.
– Ensiksi teki mieleni ilmoittaa kaikki isälleni; mutta tarkemmin mietittyäni minusta tuntui paremmalta olla hiiskumatta mitään, jos vain saisin äitini taivutetuksi lähettämään isä Ignation luotansa. Äitini ollessa yksin käytin tilaisuutta lausuakseni paheksumiseni hänen käyttäytymisensä johdosta ja vaatiakseni papin viipymätöntä poistumista ja lupasin sillä ehdolla olla paljastamatta äitini rikollisuutta. Äiti näytti säikähtyneeltä ja suostui. Mutta pian havaitsin, että hänen rippi-isällään oli suurempi vaikutusvalta häneen kuin minulla, ja pappi jäi kotiimme.
– Nyt päätin kertoa asiasta isälleni ja herätin hänet tutkimuksistaan kuuntelemaan häpeäänsä. Kuvittelin, että hän toimisi rauhallisesti ja varovasti, mutta hän päinvastoin olikin hillittömän raju, ja vain suurella vaivalla sain hänet estetyksi syöksymästä miekka kädessä uhraamaan molempia rikollisia. Vihdoin hän tyytyi karkoittamaan isä Ignation talosta perin häpäisevästi ja käskemään äitiäni valmistautumaan siihen, että hänet suljettaisiin luostariin loppu-iäkseen.
– Mutta isäni sortui heidän uhrikseen. Kun äitini kolme päivää myöhemmin aiottiin hänen määräyksestään muuttaa pois talosta, sai isä kouristuskohtauksen ja kuoli. Minun tuskin tarvinnee mainita, että hän heitti henkensä myrkystä; sitä ei kuitenkaan saatu todistetuksi ennenkuin paljoa myöhemmin. Ennen kuolemaansa hän tuntui miltei yliluonnollisesti olleen valmistautunut sellaisen mahdollisuuden varalta, joka ei pälkähtänyt päähänikään. Hän kutsui luokseen toisen rippi-isän, joka hänen omasta pyynnöstään kirjoitti hänen tunnustuksensa, jonka hän sittemmin liitti jälkisäädökseensä.
– Äitini jäi taloon, ja isä Ignatio oli kyllin julkea palatakseen sinne. Käskin hänen poistua, mutta hän pani vastaan. Palvelijat häätivät hänet tiehensä. Keskustelin äitini kanssa, joka uhmaili minua ja ilmoitti minulle, että pian saisin veljen, joka jakaisi perinnön kanssani. Minusta tuntui, että jos asia niin olisi, lapsi olisi hänen aviorikoksensa tuote, ja lausuin hänelle mielipiteeni. Hän toi julki raivonsa mitä katkerimmissa kirouksissa, ja minä poistuin hänen luotansa. Kohta senjälkeen hän lähti talosta ja siirtyi eräälle toiselle maatilallemme, jossa hän eli isä Ignation seurassa entiseen tapaansa.
– Noin neljä kuukautta myöhemmin minulle lähetettiin muodollinen ilmoitus veljen syntymästä. Mutta koska isäni oli jälkisäädökseensä, kuten sitä aukaistaessa havaittiin, liittänyt tunnustuksensa tai sen pääsisällön, jossa hän lausui olevansa selvillä äitini syyllisyydestä, olettavansa siitä mahdollisesti koituvan seurauksia ja senvuoksi juhlallisesti Jumalan edessä vakuuttavansa, että hän oli jo vuosikausia elänyt erossa vaimostaan, en välittänyt tästä ilmoituksesta paljoakaan. Tyydyin vastaamaan, että koska lapsi kuului kirkolle, olisi parasta omistaa se kirkon palvelukseen.
– Pian sain kuitenkin tuntea, että äitini ja hänen rakastajansa kostaisivat. Eräänä yönä minua hätyyttivät salamurhaajat, ja jollen onneksi olisi saanut apua, olisin menettänyt henkeni. Asiain näin ollen sain vaikean haavan.
– Vastaisen varalta ryhdyin kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin torjuakseni sellaiset yritykset, mutta sittenkin pyrittiin jos jollakin tavalla turmelemaan mainettani ja riistämään henkeäni. Läheisyydessäni sijaitsevasta luostarista katosi nuori nunna, ja sen ikkunan läheisyydestä, josta hän oli kavunnut rakennuksesta, löydettiin maasta hattu, joka tunnettiin minun omakseni. Minua vastaan nostettiin syyte, ja siitä huolimatta, että minulla oli mitä mahtavimpia suojelijoita, saatiin asia vain vaivoin järjestetyksi, vaikka olinkin eittämättömästi todistanut olleeni sinä yönä muualla.
– Nuori, ylhäissukuinen mies löydettiin murhattuna tikarilla, joka tunnettiin minun omakseni ja joka oli isketty hänen rintaansa, ja minun oli vaikea todistaa viattomuuttani.
– Osa eräästä rosvojoukosta oli vangittu, ja kun vangituilta silloin, kun heille annettiin synninpäästöä, tiedustettiin heidän päällikkönsä nimeä, tunnustivat he, että minä olin joukon päällikkö.
– Käytettiin kaikkea, mitä suinkin voitiin, ja jos kohta en menettänyt henkeäni, karttoivat minua melkein kaikki vaarallisena ja epäillyttävänä olentona.
– Vihdoin joutui eräs korkea-arvoinen mies, saman don Scipion isä, jolta te riistitte aseen kädestä, salamurhaajani uhriksi; murhamiehet vangittiin, ja he tunnustivat, että heidät olin minä palkannut. Puolustin itseäni, mutta kuningas määräsi minut maksamaan suuren sakon ja lähtemään maanpakoon. Saatuani määräyksen, valitettuani minulle tapahtunutta vääryyttä ja kovaa kohtaloani istuuduin päivällispöytään. Tietäen, mihin kaikkeen vihamieheni olisivat valmiit, olin viime aikoina tottunut olemaan hyvin paljon yksikseni. Uskollinen kamaripalvelijani Pedro oli ainoa seuralaiseni. Minulla oli huono ruokahalu, ja olin pyytänyt viiniä. Pedro meni takanaan olevalle kaapille antaakseen minulle, mitä halusin. Sattumalta kohotin katseeni pöydästä, ja kun vastassani oli laaja seinäkuvastin, näin kamaripalvelijani kaatamassa pulveria pulloon, jonka hän aikoi tuoda minulle. Muistin, että hattuni oli löydetty nunnaluostarin luota ja tikarini nuoren miehen ruumiista.
– Salaman tavoin välähti mieleeni, että olin hellinyt kyykäärmettä, joka oli edistänyt tuhoani. Hän toi minulle pullon. Nousin pystyyn, lukitsin oven, vedin esille miekkani ja sanoin hänelle:
– 'Roisto! Tunnen sinut; polvillesi, sillä henkesi on mennyt!'
– Hän kalpeni, vapisi ja vaipui polvilleen.
– 'Nyt', jatkoin, 'sinulla on ainoastaan yksi vaihtoehto – joko sinä juot tyhjäksi tämän viinipullon tai minä survaisen miekkani ruumiisi lävitse'.
– Hän epäröi, ja minä painoin miekkani kärjen hänen rintaansa – jopa upotin sen hänen lihaansa neljännestuuman pituudelta.
– 'Juo!' huusin. 'Onko niin kovin kohtuutonta käskeä sinua juomaan vanhaa viiniä? Juo!' lisäsin. 'Muutoin miekkani tekee tehtävänsä.'
– Hän joi ja olisi sitten poistunut huoneesta.
– 'Ei, ei!' kielsin. 'Sinä pysyt täällä, ja viinin täytyy ehtiä vaikuttaa. Jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, korjaan sen – mutta epäluuloni ovat heränneet.'
– Noin neljännestunnin kuluttua, jonka ajan astelin edestakaisin huoneessa miekka paljaana kädessäni, palvelijani kaatui lattialle ja taivaan armon nimessä rukoili minua hankkimaan papin hänen luoksensa. Lähetin noutamaan rippi-isääni, ja sitten mies tunnusti olleensa äitini ja isä Ignation kätyri ja laittaneensa niin, että näytti siltä kuin minä olisin suorittanut kaikki ne rikokset ja murhat, jotka he olivat tehneet pyrkiessään minua tuhoamaan. Hänelle annettiin voimakasta oksennuslääkettä, hän toipui osittain, ja hänet vietiin Palermoon, jossa hän ennen kuolemaansa esiintyi todistajana.
– Kun tämä tuli tunnetuksi, peruutti kuningas tuomionsa ja pyysi minulta anteeksi, ja taaskin kaikki kävivät luonani ja olivat minulle kohteliaita. Äitini käskettiin sulkeutua luostariin, jossa hän kuoli, kuten uskon, armon saaneena; ja isä Ignatio pakeni Italiaan, ja kuten olen kuullut, hän on sittemmin kuollut.
– Päästyäni siten eroon pahimmista vihamiehistäni arvelin olevani turvassa. Menin avioliittoon sen naisen kanssa, jonka äsken näitte, ja ennen vanhimman poikani syntymää tuli don Silvio – se nimittäin oli veljekseni väitetylle pojalle annettu nimi – täysi-ikäiseksi ja vaati itselleen perintöä. Jos hän olisi vaatinut minulta kohtuullista avustusta velipuolenani, en olisi sitä evännyt; mutta sitä en sietänyt, että juuri sen papin poika, joka oli niin usein tavoittanut henkeäni, minun mahdollisesti kuoltuani perisi arvonimeni ja omaisuuteni.
– Heti alkoi oikeudenkäynti, jota kesti neljä tai viisi vuotta ja jonka aikana don Silvio meni avioliittoon ja sai pojan, sen nuoren miehen, jota kuulitte minun puhuttelevan samalla nimellä. Pitkällisen käräjöimisen jälkeen oli ratkaisu kuitenkin sellainen, että isäni rippi-isä ja jälkisäädös olivat todistaneet hänet äpärälapseksi, ja juttu päättyi minun hyväkseni.
– Siitä ajasta tähän saakka on välillämme ollut yhtämittainen vihamielisyys. Don Silvio torjui kaikki avuntarjoukseni ja vainosi minua niin itsepintaisesti, että henkeni oli usein vaarassa. Vihdoin hän sai surmansa omien kätyriensä kädestä, jotka erehtyivät luulemaan häntä minuksi. Hän kuoli jättämättä mitään perheensä turvaksi. Hänen leskelleen määräsin eläkkeen ja hänen poikansa olen kasvatuttanut huolellisesti ja kohdellut häntä tosiaankin perin vapaamielisesti, mutta hän tuntuu imeneen itseensä isänsä sisun, eikä minkäänlainen hyväntahtoisuus ole pystynyt herättämään hänessä kiitollisuutta.
– Tuonnoittain hankin hänelle paikan armeijassa, jossa hän tutustui molempiin poikiini ja rakensi heidän kanssaan riitaa mitättömien tekosyiden nojalla. Mutta kummassakin tapauksessa hän haavoittui, ja hänet kannettiin pois taistelupaikalta.
– Molemmat poikani olivat luonani viimeiset kaksi kuukautta ja poistuivat täältä vasta eilispäivänä. Tänä aamuna saapui don Silvio don Scipion seuraamana taloomme, ja syytettyään minua vanhempiensa murhaajaksi he kumpikin paljastivat miekkansa murhatakseen minut. Vaimoni ja lapseni kuulivat melun ja riensivät avukseni' Lopun tiedätte."
KUUDES LUKU
Sankarimme joutuu äkkiä ankkuriin purjehtiessaan täysin purjein.
Suppea tila ei salli meidän selostaa kaikkea, mitä tapahtui niiden kahden viikon aikana, jotka sankarimme viipyi don Rebieran luona. Häntä ja Gascoignea kohdeltiin, ikäänkuin he olisivat isännän omia poikia, ja perheen naispuolisten jäsenten ystävällisyys oli yhtä silmäänpistävä.
Kenties luonnollisista syistä Agnes näytti pitävän parempana Jackia, mihin Gascoigne nurkumatta alistui, koska hänestä tuntui, että sankarillamme oli aikaisempi ja suurempi oikeus vaatia osakseen huomiota. Ja sinä aikana, jonka kadettimme oleskelivat talossa, kehittyi Agneksen ja filosofimme välille kiintymyksen tunne, joka oli ainakin hyvin likeistä sukua rakkaudelle, jollei se ollut rakkautta. Mutta asian laita oli niin, että he molemmat olivat vielä ihan liian nuoria ajatellakseen avioliittoa, ja vaikka he kävelivät ja puhelivat, nauroivat ja leikkivät yhdessä, joutuivat he aina hyvissä ajoin kotiin päivälliselle. Kuitenkin nuoresta naisesta tuntui, että hän piti sankaristamme jopa enemmän kuin veljistäänkin, ja Jackin mielestä tämä nuori neito oli sievin ja parhain hänen milloinkaan kohtaamistaan tytöistä.
Kahden viikon kuluttua merikadettimme sanoivat jäähyväiset, saatuaan suosituskirjeitä useille Palermon ylhäisimmille henkilöille, ja nousivat kahden komean, kellosuitsilla varustetun muulin selkään. Vanha donna suuteli heitä molempia, don Rebiera hoki siunauksiaan ja hyväntoivotuksiaan, ja donna Agneksen huulet vapisivat hänen sanoessaan heille jäähyväisiä. Ja heti heidän poistuttuaan tyttö juoksi kamariinsa itkemään. Myöskin Jack oli tuiki vakava, ja hänen silmänsä kostuivat hänen ajatellessaan, että hän eroaisi Agneksesta. Ennen eron hetkeä ei kumpikaan heistä tiennyt, kuinka tiukasti he olivat kietoutuneet toisiinsa.
Ensimmäisen neljännestunnin ajan kadettimme seurasivat opastaan äänettöminä. Jack halusi antautua omiin aatoksiinsa, ja Gascoigne oivalsi sen.
"Niinpä niin, Easy", virkkoi Gascoigne vihdoin, "jos olisin ollut sinun sijassasi, alituisesti sen viehättävän tytön seurassa ja hänen rakastamansa, en olisi mitenkään jaksanut kiskoutua irti".
"Hänen rakastamansa, Ned!" kertasi Jack. "Mistä johduit puhumaan sellaista?"
"Siitä, että varmasti uskon asian niin olevan. Tyttöhän vilkastui eloon ainoastaan sinun ollessasi saapuvilla. Katsos, jos sinä olit poissa huoneesta, ei hän koskaan hiiskunut sanaakaan, vaan istui paikallaan alakuloisena kuin sairas apina. Mutta samassa, kun sinä tulit sisälle, alkoi hän säihkyä loistavana kuin aurinko ja uhkua eloa ja vilkkautta."
"Olen luullut rakastuneiden ihmisten aina olevan alakuloisia", huomautti Jack.
"Silloin, kun heidän rakastettunsa eivät ole heidän läheisyydessään."
"No niin, koska siis en ole hänen läheisyydessään ja olen hyvin alakuloinen, olen sinun järkeilysi mukaan otaksuttavasti rakastunut. Saattaako ihminen olla rakastunut tietämättään?"
"En tosiaankaan osaa sitä sanoa, Jack. En ole itse milloinkaan rakastunut, mutta olen nähnyt useita muita, jotka ovat olleet pihkassa. Minun aikani kai tulee myöhemmin. Väitetäänhän, että jokaista luotua miestä varten on myöskin luotu nainen, kunhan hän vain löytäisi omansa. Ja nyt olen sitä mieltä, että sinä olet löytänyt omasi – olen valmis panemaan vaikka henkeni vetoon siitä, että hän itkee tällä hetkellä."
"Luuletko tosiaankin niin, Ned? Lähdetään takaisin – pieni Agnes-parka – lähdetään takaisin. Tunnen varmasti rakastavani häntä ja sanon sen hänelle."
"Pyh, hölynpölyä! Nyt on liian myöhäistä. Sinun olisi pitänyt sanoa se hänelle aikaisemmin kävellessäsi hänen kanssansa puutarhassa."
"Mutta enhän silloin tietänyt sitä, Ned. Olisi kuitenkin typerää kääntyä takaisin, kuten mainitsit, minkä vuoksi kirjoitan hänelle Palermosta."
Senjälkeen sukeutui rakkautta koskeva keskustelu, jolla emme vaivaa lukijaa, koska se ei ollut kovinkaan syvämielinen, kun kumpikaan puhekumppaneista ei tietänyt siitä asiasta juuri mitään. Sen päättyessä sankarimme kuitenkin varmasti uskoi olevansa hurjasti rakastunut ja haasteli eroavansa laivastosta heti Maltaan saavuttuaan.
On hämmästyttävää, millaisiin uhrauksiin merikadetit ovat valmiit rakastamiensa naisten tähden.
Seikkailijamme saapuivat Palermoon vasta myöhään illalla. Heti heidän majoituttuaan hotelliin Gascoigne istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti heidän molempien nimessä kirjeen don Rebieralle, kiittäen häntä hänen ystävällisyydestään, ilmoittaen heidän kommelluksitta saapuneen perille ja lausuen luottavansa siihen, että he pian kohtaisivat toisensa uudelleen. Ja Jack tarttui kynäänsä ja kyhäsi espanjankielisen kirjeen Agnekselle, vannoen siinä, etteivät vuodet eivätkä kuukaudet, ei vesi eikä ilma, ei taivas eikä maa, ei ensimmäinen luutnantti eikä hänen isänsä, ei poissaolo eikä edes kuolema voisi estää häntä palaamasta ja menemästä Agneksen kanssa naimisiin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, ja rukoillen tyttöä hylkäämään vaikkapa tuhat kosijaa, koska hän tulisi takaisin, vaikka mahdoton olikin sanoa, milloin hän tulisi. Se oli mallikelpoinen rakkauskirje, sillä se oli läpikotaisin turhanpäiväinen; mutta juuri sehän sen tekikin mallikelpoiseksi, sillä kuta kiihkeämpi on rakkaus, sitä typerämpiä sanat.
Nämä kirjeet luovutettiin sille miehelle, joka oli lähetetty heidän oppaakseen ja jonka myöskin piti viedä muulit takaisin. Hänelle annettiin runsas palkkio, ja koska Jack kehoitti miestä säilyttämään hänen kirjettään hyvin huolellisesti, päätteli italialainen luonnollisesti, että se piti antaa vastaanottajalle salaa; ja niin hän tekikin Agneksen kävellessä puutarhassa ja ajatellessa sankariamme. Kirjeen saapuminen sattui mahdollisimman sopivasti. Agnes juoksi paviljonkiin, luki sen kahteenkymmeneen kertaan, suuteli sitä kaksikymmentä kertaa ja piilotti sen povelleen, istui muutamia minuutteja syvissä ja leppoisissa aatoksissa, otti kirjeen jälleen esille säilytyspaikastaan ja luki sen taaskin kerran toisensa jälkeen.
Se oli sangen huonoa espanjankieltä ja perin mieletön, mutta hänestä se oli ihastuttava, runollinen, klassillinen, tunteellinen, hyvin perusteltu, vakuuttava, epäämätön, mielikuvitusrikas, jopa kieliopin mukainenkin, sillä jollei se ollutkaan hyvää espanjankieltä, ei ollut olemassa ainoatakaan edes puolittain niin hyvää espanjalaista. Voi, Agnes oli todellakin kokematon joutuessaan sellaisen hurmion valtaan merikadetin rakkauskirjeen tähden. Taaskin hän riensi huoneeseensa itkemään, mutta tällä kertaa se tapahtui ylettömästä riemusta ja hurmaannuksesta. Lukija pitänee Agnesta hupakkona, mutta tulee ottaa huomioon ilmanala ja se, ettei hän ollut vielä täyttänyt viidettätoista ikävuottaan.
Nuoret herrasmiehemme kutsuttivat luoksensa vaatturin ja tilasivat kumpikin uudet vaatteet. He veivät suosituskirjeensä perille ja kävivät sen pankkiirin luona, jonka puoleen don Rebiera oli kehoittanut heitä kääntymään.
"Lainaan kymmenen puntaa, Jack", virkkoi Gascoigne, "haaksirikkomme nojalla. Kerron koko totuuden paitsi sitä, ettemme muistaneet pyytää lomaa, minkä jätän mainitsematta. Ja varmasti se tarina on kymmenen punnan arvoinen. Kuinka suuren vekselin sinä aiot kirjoittaa, Jack?"
"Minä nostan kaksi sataa puntaa", vastasi Jack. "Aion tehdä tämän retken hauskaksi niin kauaksi aikaa kuin suinkin."
"Mutta lunastaako isäsi vekselin, Easy?"
"Varmasti hän sen tekee."
"Siinä tapauksessa olet oikeassa – hän on filosofi. Toivoisinpa hänen opettavan minunkin isäni samanlaiseksi, sillä isäni kammoaa kaikenlaisia vekseleitä."
"Älä sitten nostakaan rahaa, Ned! Minulla on yllin kyllin meille molemmille. Jos jokaisella olisi tässä maailmassa samanlainen osa ja samat oikeudet, sopisi sinun nostaa rahaa yhtä paljon kuin minäkin nostan. Ja koska sinun ei sovi sitä tehdä, tulee sinun yhdenvertaisuuden periaatteiden mukaisesti saada puolet minulta."
"Minusta tulee totisesti sinun filosofiasi kannattaja, Jack. Se ei tunnukaan olevan niin mitätöntä kuin luulin. Joka tapauksessa se on säästänyt isä-ukolleni kymmenen puntaa, jotka hänen puolella palkalla elävänä everstinä olisi kovin huonosti kannattanut luovuttaa."
Majataloon palattuaan he tapasivat don Philipin ja don Martinen, joille don Rebiera oli kirjoittanut ja jotka avosylin toivottivat heidät tervetulleiksi. He olivat komeita nuoria miehiä, toinen kahdeksantoista- ja toinen yhdeksäntoistavuotias, ja lopettelivat upseerikoulutustaan armeijassa. Jack pyysi heitä seuraansa päivälliselle, ja he ynnä sankarimme olivat pian erottamattomia ystävyksiä. He veivät hänet kaikkiin teatterinäytäntöihin ja ylimystön seurapiireihin, ja kun Jack menetti rahojaan hyväntuulisesti ja oli komea mies, otettiin hänet kaikkialla hyvin vastaan ja hänestä pidettiin paljon; useat naiset rakastuivat häneen, mutta Jack oli ainoastaan hyvin kohtelias, koska hän päivä päivältä ajatteli Agnesta yhä enemmän.
Kolme viikkoa kului ihan huomaamatta, eivätkä Jack ja Gascoigne ajatelleetkaan poistumista. Vihdoin ankkuroi hänen majesteettinsa fregatti Aurora eräänä päivänä lahdelle, ja Jack ja Gascoigne, jotka olivat kutsuilla Pentaron herttuan luona, tutustuivat Auroran kapteeniin, joka myöskin oli kutsuttu sinne.
Herttuatar esitteli heidät kapteeni Tartarille, joka sen nojalla, että he olivat siviiliasussa, kuvitteli heidän olevan nuoria, varakkaita, matkailevia englantilaisia ja oli heitä kohtaan perin suopea ja alentuvainen. Jackia miellytti hänen kohteliaisuutensa siinä määrin, että hän pyysi kapteenia seuraansa päivälliselle seuraavana päivänä. Kapteeni Tartar hyväksyi kutsun, ja he erosivat toisistaan pudistettuaan toistensa kättä ja lausuttuaan suuren mielihyvän uuden tuttavuutensa johdosta.
Jackin vierasseurue oli aika lukuisa, ja päivällinen oli upea. Sisilialaiset herrasmiehet eivät juoneet paljoa viiniä, mutta kapteeni Tartar piti pullostaan, ja vaikka seurueen muut jäsenet poistuivat pöydästä mennäkseen tanssiaisiin, jotka Novaran markiisitar oli siksi illaksi järjestänyt, oli Jack liian kohtelias ollakseen istumatta loppuun saakka kapteenin seurana. Gascoigne siirsi tuolinsa ihan likelle Jackia, joka oli hieman viinin huumaama ja jonka hän senvuoksi pelkäsi haastelevan liian avomielisesti.
Kapteeni oli hämmästyttävän hyvä seuramies. Jack mainitsi hänelle, kuinka iloinen hän olisi, jos kapteeni saapuisi käymään Forest Hillissä. Samalla kapteeni sai tietää, että tämän maatilan pinta-ala oli kuusituhatta tynnyrin alaa ja että Jack oli vanhempiensa ainoa poika. Ja kapteeni Tartar esiintyi sangen kunnioittavasti huomattuaan joutuneensa niin kovin erinomaiseen seuraan ja tiedusti Jackilta, mikä hänet oli tänne tuonut. Silloin Jack, jonka järkevyys oli haihtumaisillaan, kertoi tulleensa hänen majesteettinsa aluksessa Harpyssa. Gascoigne sysäsi Jackia, sillä sitä mukaa kuin viini kihosi Jackin päähän, heräsivät myöskin hänen yhdenvertaisuusmielipiteensä.
"Vai niin! Wilson otti teidät matkalle laivaansa; hän on vanha ystäväni."
"Niin meidänkin", kehui Jack. "Hän on pahuksen hyvälaatuinen mies, se Wilson."
"Mutta missä te olette sitten ollut?" kysyi kapteeni Tartar.
"Harpyssa", vastasi Jack; "tietysti, minähän kuulun sen miehistöön".
"Kuulutte sen miehistöön! Missä ominaisuudessa, saanko tiedustaa?" kysyi kapteeni Tartar, jonka sävy ei enää ollut läheskään yhtä kunnioittava eikä tutunomainen.
"Merikadettina", ilmoitti Jack. "Ja samoin Gascoignekin."
"Hm! Oletteko siis lomalla?"
"Emme tosiaankaan", vastasi Jack. "Kerron teille, miten asia on, hyvä kumppani."
"Hetkinen, suokaa anteeksi!" virkkoi kapteeni Tartar, nousten seisomaan. "Minun täytyy antaa palvelijalleni muutamia määräyksiä, jotka olin vähällä unohtaa."
Kapteeni Tartar huusi ikkunasta veneensä peränpitäjää, antoi määräyksensä ihan oven takana ja palasi sitten pöytään. Tällä välin Gascoigne, joka odotti myrskyä, oli niillä väliajoilla, jolloin kapteeni Tartar oli ollut selin heihin päin, hiljaisella äänellä varoitellut Jackia. Mutta se oli hyödytöntä. Yletön viinimäärä oli noussut Jackin päähän, eikä hän välittänyt mitään Gascoignen estelyistä. Kapteenin uudelleen istuuduttua paikalleen pöytään Jack kertoi hänelle totuudenmukaisesti kaikki, mitä oli tapahtunut, ja hänen vieraansa kuunteli kertomusta hyvin tarkkaavaisesti. Avomielisen tunnustuksensa jälkeen Jack mainitsi noin viikon kuluttua palaavansa don Rebieran luokse kosimaan donna Agnesia.
"Ahaa!" huudahti kapteeni Tartar, hengähtäen ällistyksestä ja pusertaen huuliaan.
"Tartar, viinilasinne seisoo täysinäisenä", huomautti Jack. "Sallikaa minun auttaa teitä!"
Kapteeni Tartar heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja puhalsi kaiken ilman rannastaan, päästäen eräänlaisen vihellyksen, ikäänkuin tuskin jaksaisi hillitä itseään.
"Oletteko juonut viiniä kylliksi?" kysyi Jack hyvin kohteliaasti. "Jos niin on laita, niin lähdemme markiisittaren tanssiaisiin."
Alipursimies tuli ovelle, teki kunniaa kapteenille ja katsoi häneen hyvin merkitsevästi.
"Vai niin, sir!" karjaisi kapteeni Tartar ukkosäänellä, nousten tuolistaan, "te olette siis vietävänmoinen kadettikarkuri, ja jos kuuluisitte minun laivaani, niin sensijaan että menisitte naimisiin donna Agnesin kanssa, naittaisin teidät konstaapelin tyttärelle, jumaliste! Pari merikadettia herrastelemassa siviiliasussa Palermon parhaissa seurapiireissä, kyllin häpeämättömiä pyytääkseen fregatinkapteenia seuraansa päivälliselle! Pyytää minua tänne ja puhutella minua 'Tartariksi' ja 'hyväksi kumppaniksi' Te hornamaiset nuoret vintiöt!" jatkoi kapteeni Tartar, joka nyt puhkui raivosta ja iski nyrkillänsä pöytään, niin että kaikki lasit tanssivat valssia.
"Sallikaa minun huomauttaa, sir", lausui Jack, jonka toisen sanat olivat tehneet täysin selväksi, "ettemme kuulu teidän laivaanne ja että olemme siviiliasussa".
"Siviiliasussa – siviiliasuisia merikadetteja – niin, niin olette, kaksi nuorta huijaria, joilla ei ole kuutta pennyä taskussaan ja jotka esiintyvät varakkaina nuorina miehinä ja poistuvat ikkunasta maksamatta laskuaan."
"Onko tarkoituksenne nimittää minua huijariksi, sir?" tokaisi Jack.
"Kyllä, sir, te –"
"Silloin valehtelette!" kivahti sankarimme vimmastuneena. "Minä olen herrasmies, sir – olen pahoillani, sir, etten voi lausua teistä samanlaista kohteliaisuutta."
Kapteeni Tartarilta salpasivat ällistys ja raivo hengen. Hän yritti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustansa, vaan ähkäisi muutamia kertoja ja sitten istahti tai melkein retkahti tuoliinsa. Vihdoin hän tointui.
"Matthews – Matthews!"
"Sir", vastasi alipursimies, joka oli jäänyt seisomaan ovelle.
"Meriväenkersantti?"
"Hän on täällä, sir."
Kersantti astui sisälle ja vei kätensä selkämyksen hatulleen.
"Tuokaa sotilaanne tänne – ottakaa huostaanne nämä kaksi miestä! Heti laivaan saavuttuanne pankaa heidät rautoihin molemmista jaloistaan!"
Merisotilaat marssivat sisälle pistimineen ja ottivat huostaansa sankarimme ja Gascoignen.
"Kenties, sir", virkkoi Jack, joka oli jälleen kylmäverinen, "sallitte meidän suorittaa laskumme, ennenkuin lähdemme laivaan. Me emme ole huijareita, ja lasku on aika suuri – tai ehkä te, koska olette ottanut meidät huostaanne, tahdotte tehdä meille sen palveluksen, että maksatte sen itse." Ja Jack viskasi pöydälle dollareita täynnä olevan, raskaan rahapussin. "Huomautan vain, kapteeni Tartar, että haluan olla hyvin runsaskätinen tarjoilijoille."
"Kersantti, antakaa heidän maksaa laskunsa!" komensi kapteeni Tartar hillitymmin, otti hattunsa ja miekkansa ja asteli pois huoneesta.
"Kautta taivaan, Easy, mitä olet tehnyt? Sinut haastetaan sotaoikeuteen ja erotetaan laivastosta."
"Sitä toivonkin", vastasi Jack. "Olin hullu siihen tullessani. Mutta hän nimitti minua huijariksi, ja saman vastauksen antaisin hänelle huomenna."
"Oletteko valmiit, hyvät herrat?" sanoi kersantti, joka oli ollut kapteeni Tartarin komennuksessa kyllin kauan tietääkseen, että vaikka häneltä saikin rangaistuksen, ei se todistanut rangaistua syylliseksi.
"Minä käyn sullomassa kokoon tavaramme, Easy, sillaikaa kun maksat laskun", ehdotti Gascoigne. "Merisotilas, teidän on parasta tulla mukaani."
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa sankarimme ja hänen kumppaninsa olivat hyvin mukavasti raudoissa hänen majesteettinsa fregatin Auroran välikannen suojassa sensijaan että olisivat tanssineet markiisittaren kutsuissa.
Me eroamme nyt heistä ja palaamme kapteeni Tartarin seuraan; hän oli lähtenyt tanssiaisiin, joihin hänet oli kutsuttu. Hänen astuttuaan saliin puhuttelivat häntä don Philip ja don Martin, jotka tiedustivat, minne sankarimme ja hänen ystävänsä olivat jääneet. Kapteeni Tartar, joka ei suinkaan ollut hyvällä tuulella, vastasi karskisti, että nuorukaiset olivat hänen laivassaan raudoissa.
"Raudoissa! Minkätähden?" huudahti don Philip.
"Sentähden, signor, että he ovat nuoria veijareita. He ovat tunkeutuneet parhaisiin seurapiireihin, esiintyen merkitsevinä henkilöinä, vaikka he ovat ainoastaan laivastaan karanneita merikadetteja."
Rebierat tiesivät varsin hyvin, että Jack ja hänen ystävänsä olivat merikadetteja. Mutta se ei tuntunut heistä sellaiselta syyltä, ettei heitä olisi sopinut pitää herrasmiehinä ja kohdella senmukaisesti.
"Onko tarkoituksenne sanoa, signor", lausui don Philip, "että olette nauttinut heidän vieraanvaraisuuttaan, nauranut, puhellut, kävellyt käsikkäin heidän kanssansa, juonut heidän kanssaan viinimaljoja, kuten olemme nähneet teidän tänä iltana tekevän, ja että te sen jälkeen, kun he ovat luottavasti puhuneet teille, olette pannut heidät rautoihin?"
"Kyllä, sir, se on tarkoitukseni", myönsi kapteeni Tartar.
"Silloin kautta taivaan, haastan teidät kaksintaisteluun, ettekä te ole mikään herrasmies!" kivahti don Philip, vanhempi veljeksistä.
"Ja minä toistan veljeni sanat, sir", huudahti don Martin.
Veljekset olivat niin kiintyneitä sankariimme, joka oli tehnyt kaksi niin erinomaista palvelusta heidän suvulleen, että heidän kiukkunsa oli rajaton.
Ei missään muualla kuin Englannin laivastossa ole ylemmällä sellaista valtaa karkeasti loukata alempaansa ja sitten piiloutua arvonsa suojaan; eikä se ole tarpeellista missään sotilaspalveluksessa. Jos sellainen valta oli olemassa, tuntui sen käyttäminen niissä oloissa näistä nuorista upseereista suunnattoman törkeältä, ja he olivat päättäneet joka tapauksessa näyttää kapteeni Tartarille, että seuraelämässä ainakin sitä saatettiin syvästi paheksua. He kokosivat ystävänsä, kertoivat heille, mitä oli tapahtunut, ja pyysivät heitä levittämään sitä tietoa salissa.
Se oli pian tehty, ja kapteeni Tartar huomasi, että häntä vältettiin. Hän meni markiisittaren luokse ja alkoi puhua hänelle, mutta markiisitar käänsi päänsä toisaalle. Kapteeni puhutteli erästä kreiviä, jonka kanssa hän oli keskustellut edellisenä iltana – kreivi pyörähti kantapäällään ympäri, samalla kun don Philip ja don Martin kävelivät edestakaisin ja puhelivat, niin että hän sen kuuli, ja silmäilivät häntä katseittensa säihkyessä harmista.
Kapteeni Tartar poistui tanssiaisista ja palasi majataloon kiukkuisempana kuin konsanaan. Kun hän seuraavana aamuna heräsi, ilmoitettiin hänelle, että eräs herrasmies halusi puhutella häntä; vieraan käyntikortista kävi ilmi, että hän oli don Ignatio Verez, jalkaväen neljättä rykmenttiä komentava eversti. Kun hänet oli opastettu sisälle, ilmoitti hän kapteeni Tartarille, että don Philip de Rebiera halusi kunniaa saada mitellä miekkoja hänen kanssaan, ja pyysi tiedustaa, milloin kapteeni Tartarin sopisi kohdata hänet.
Kapteeni Tartarin luonteen mukaista ei ollut kieltäytyä, jos hän sai haasteen. Hänen rohkeutensa oli inttämätön, mutta häntä harmitti se, että hän joutui sellaiseen jupakkaan merikadetin vuoksi. Hän hyväksyi haasteen, mutta kun hän ei lainkaan osannut käyttää pieniä miekkoja, ei hän suostunut taistelemaan muutoin kuin pistooleilla. Sitä vastaan ei eversti huomauttanut mitään, ja kapteeni Tartar lähetti alipursimiehensä viemään kirjettä hänen toiselle luutnantilleen, sillä hän ei ollut hyvissä suhteissa ensimmäisen luutnanttinsa kanssa.
Taistelu suoritettiin. Ensimmäisellä laukauksella don Philipin kuula lävisti kapteeni Tartarin aivot, ja hän kaatui heti kuolleena maahan. Toinen luutnantti kiiruhti laivaan kertomaan taistelun onnettomasta tuloksesta, ja kohta senjälkeen don Philip, hänen veljensä ja useita heidän ystävistään lähti sinne kuvernöörin purressa lausumaan valittelujaan sankarillemme.
Ensimmäinen luutnantti, nyt kapteeni "pro tempore", otti heidät suopeasti vastaan ja kuunteli heidän lausuntojaan sankaristamme ja Gascoignesta.
"Minulle ei kapteeni ole ilmoittanut mitään siitä, mitä hänellä oli näitä nuoria herrasmiehiä vastaan", vastasi hän, "enkä minä niin ollen voi syyttää heitä mistään. Annan senvuoksi määräyksen heidän vapauttamisestaan. Mutta koska olen kuullut, että he ovat hänen majesteettinsa Maltan rannassa olevaan laivaan kuuluvia upseereja, katson velvollisuudekseni, koska lähden heti purjehtimaan, viedä heidät sinne ja lähettää heidät omaan laivaansa."
Jack ja Gascoigne päästettiin senjälkeen raudoista, ja heidän sallittiin kohdata don Philip, joka kertoi heille kostaneensa heitä kohdanneen loukkauksen, mutta Jack ja Gascoigne eivät enää kaiken tapahtuneen jälkeen halunneet lähteä maihin. Heidän keskusteltuaan keskenään tunnin ja vakuutettuaan toisilleen jatkuvaa ystävyyttä don Philip, hänen veljensä ja heidän ystävänsä sanoivat jäähyväiset kadeteillemme ja soutivat rantaan.
Ja nyt meidän tulee olla vakavia.
Emme kirjoita näitä romaaneja yksinomaan muiden huviksi – silmämääränämme on aina ollut opettaminen, eikä saa olettaa, ettei meillä ole muuta tarkoitusta kuin lukijamme naurattaminen. Jos kirjoittaisimme huolitellun teoksen, jossa puhuisimme totta, silkkaa totta, ja rajoittuisimme vain huomauttamaan erehdyksistä ja vaatimaan uudistuksia, niin sellaista kirjaa ei luettaisi. Olemme sentähden valinneet tämän kevyen ja huvittavan kirjoitustavan, kuten useat sitä nimittävät, siksi uomaksi, jonka kautta voimme antaa terveellisiä neuvoja miellyttävässä muodossa.
Jos haluamme huomauttaa jostakin virheestä, hahmottelemme jonkun henkilön, ja vaikka tämä henkilö tuntuukin luonnollisesti punoutuvan romaanin juoneen, tulee hänestä kuitenkin yhtä suuressa määrin tienviitta kuin huvinvälinekin. Meistä sellainen on romaanin kirjoittamisen oikea tapa, ja se, että rikosta, hupsuutta ja virheitä voidaan huvittavassa syiden ja seurausten sarjassa ruoskia yhtä ankarasti kuin hyveitä ja siveellisyyttä puolestaan ylistää, houkuttelee lukijaa nauttimaan lääkettä, joka tosin on tehty miellyttävän makuiseksi, mutta jolla silti on yhtä hyvä sisäinen vaikutus kuin jos sitä olisi tarjottu hänelle muokkaamattomana, jolloin sitä joko ei olisi nautittu tai se olisi tuottanut kuvotusta.
Meriromaaneissamme olemme usein huomauttaneet niistä virheistä, joita on ollut ja yhä vieläkin on maallemme niin kunniakkaassa laivastossamme. Mikäpä laitos maailmassa näet on täydellinen, tai jos joku olisikin täydellinen, niin eikö siihen olisi pujahtanut väärinkäytöksiä? Onnettomuudeksi ovat jotkut toiset kirjoittaneet parjatakseen laivastoa, ja monet henkilöt ovat korottaneet äänensä meidän kirjoituksiamme vastaan, koska heistä on tuntunut, että me paljastaessamme virheitä olemme paljastaneet heidät. Mutta siitä emme ole välittäneet; olemme tunteneet tekevämme hyvää ja jatkaneet työtämme. Osottaaksemme todeksi väitteemme, että olemme tehneet hyvää, viittaamme yhteen ainoaan tapaukseen monien joukosta.
Kirjassamme "Kuninkaan oma" muuan kapteeni, jota vaaditaan viipymättä rankaisemaan miestä rikkomuksesta, vastaa, ettei hän ole milloinkaan rangaissut eikä milloinkaan rankaise ketään ennenkuin neljäkolmatta tuntia rikkomuksen tapahtumisen jälkeen, jotta hetkellinen suuttumus ei houkuttelisi häntä määräämään ankarampaa rangaistusta kuin hän rauhallisemmin ajatellessaan ehkä pitäisi kohtuullisena – ja että hän toivoi amiraalinviraston antavan siihen tähtäävän määräyksen.
Vähän aikaa kirjan julkaisemisen jälkeen amiraalinvirasto antoi sellaisen määräyksen, kieltäen rankaisemisen, ennenkuin rikkomuksesta oli kulunut määrätty aika. Ja iloksemme saimme senaikaiselta laivaston ylipäälliköltä tietää, että se oli johtunut romaanissamme lausutusta vihjauksesta.
Vaikka kirjoituksemme eivät olisikaan saaneet aikaan mitään muuta, saattaisimme sittenkin laskea kynän kädestämme ylpeästi ja tyytyväisesti, mutta ne ovat saaneet aikaan paljon muutakin, ja samalla kun ne ovat huvittaneet lukijaa, ovat ne parantaneet oloja laivastossa; niiden henkilöt ovat olleet ikäänkuin kuvastimia, joista väärälle tolalle hairahtuneet saattavat nähdä oman muodottomuutensa, ja monet niissä esitetyt vihjaukset ovat myöhemmin palanneet vaikutusvaltaisten henkilöiden mieleen, jotka ovat pitäneet niitä omina ajatuksinaan ja toimineet niiden mukaan.
Kapteeni Tartarin käyttäytymistä saatetaan pitää laivaston herjaamisena – eikö niin? Kapteeni Tartarin hairahdus ei ollut se, että hän lähetti nuorukaiset laivaan eikä edes se, että hän panetti heidät karkulaisina rautoihin, vaikka hänen asianhaaroihin katsoen olisi sopinut esiintyä hienotunteisemmin. Hän menetteli virheellisesti haukkuessaan nuorta miestä huijariksi, ja tästä virheestä koituneen rangaistuksen tarkoitus on osoittaa, että sellaisesta vallan väärinkäytöstä pitäisi tiukasti rangaista.
Suurin laivastossamme esiintyvä virhe on se, että ylemmät upseerit eivät kielenkäytössään lainkaan välitä alempien upseerin tunteista. Että tässä suhteessa on tapahtunut parannus, sen myönnän, mutta tiedän liiankin hyvin, että sellaista on vieläkin olemassa laivastollemme vahingollisessa määrässä. Sotalain pykälät velvoittavat, kuten sankarimme kapteeni hänelle selitti, yhtäläisesti sekä upseereja että miehistöä. Mutta kuinka kuolleeksi kirjaimeksi ne muuttuvatkaan, jos upseerit saavat rankaisematta niitä rikkoa!
Laivan kapteeni esimerkiksi komentaa miehet kannelle rangaistusta varten, lukee sotalain sen pykälän, jonka rikkomisesta rangaistus annetaan, ja samalla osoittaakseen, kuinka suuresti he kunnioittavat sotalakia, paljastavat, kapteeni ja kaikki upseerit päänsä. Heti, kun miehistö on puhallusmerkillä komennettu pois kannelta, ei enää lainkaan välitetä sotalain toisesta pykälästä, joka kieltää kaikenlaisen kiroilemisen ynnä muun Jumalan kunniaa loukkaavan puhetavan. Emme ole turhantarkkoja – kirous pelkkänä voimasanana on meistä herttaisen yhdentekevä. Nyt tarkoitamme toisten sadattelemista, heidän tunteittensa törkeätä loukkaamista karkealla ja hillittömällä kielenkäytöllä. Emme haluaisi lainkaan sekaantua siihen, että joku sadattelisi omia silmiään, mutta epäämme häneltä oikeuden sadatella toisen silmiä.
Laivaston arvoasteikossa perämies on kadetin yläpuolella, mutta kuitenkin merikadetti on syntyperäinen herrasmies, eikä perämies yleensä sitä ole. Ja jos laivastossa tälläkin hetkellä perämies sadattelisi kadettia ja sanoisi häntä valehtelijaksi, annettaisiinko siitä hyvitystä, ja jos niinkin kävisi, olisiko se suhteellisesti loukkauksen vertainen? Jos merikadetti vaatisi asiaa sotaoikeuteen, niin suostuttaisiinko siihen? Varmasti ei. Ja kuitenkin tämä on tärkeämpi kysymys kuin ehkä oivalletaan. Laivastomme upseeristo on ihmeteltävästi parantunut rauhan solmimisen jälkeen, ja niiden, joiden nykyisin sallitaan astua sille alalle, täytyy olla herrasmiehiä. Tiedämme nytkin hyvin monen valittavan sitä, pitäen sitä vaarallisena ja vahingollisena laivastolle, ikäänkuin hyvä kasvatus turmelisi upseeria ja ikäänkuin kuuluisan suvun vesa ei huolellisemmin säilyttäisi vuosisatojen ikäistä kilpeään tahrattomana kuin sellainen mies, jolla ei ole juuri mitään muuta kuin eläimellistä rohkeutta. Mutta juuri ne, jotka siten päättelevät, ovat laivastolle vahingollisia, sillä heillä ei voi olla mitään muuta syytä kuin se, että heidän mielestään pitäisi nuorempia upseereja saada tyrannisoida rankaisematta.
Muistettakoon, etteivät nämä ole nuoren, loukkauksesta katkeroituneen upseerin huomautuksia, vaan syvällisen ja tyynen miettimisen tuloksia. Olemme saavuttaneet sellaisen asteen, että vaikka meillä onkin valta loukata, olemme liian ylhäällä loukattavaksi, mutta emme ole unohtaneet kuinka nuori veremme kiehui, milloin tunteitamme tarpeettomasti, häikäilemättömästi ja julmasti rääkättiin ainoastaan sen vuoksi, ettei meillä nuorempana upseerina ollut tilaisuutta kostaa eikä edes vastata. Ja toinen paha puoli on se, että tämä suuri virhe leviää kuin kylvettynä. Huomauttaessamme siitä olemme "Peter Simple"-nimisessä teoksessamme panneet O'Brienin suuhun seuraavan paikkansapitävän lausunnon. Koruttomaan, suoraan tapaansa Peter sanoo:
"Minä luulisin pelkästään sen, että sellainen kielenkäyttö on niin usein loukannut ihmisen tunteita hänen ollessaan nuorena upseerina, saavan hänet kahta vertaa valppaammin kavahtamaan käyttämästä sellaisia sanontatapoja muille edistyttyään ylemmäksi laivastossa."
"Peter, juuri ensimmäinen tunne ajan mittaan haihtuu, kunnes ihmisen oma harmintunne tylstyy eikä enää piittaa mistään. Hän unohtaa myöskin loukkaavansa muiden tunteita ja pitää pahan tapansa suureksi vahingoksi ja häpeäksi laivastolle."
Ei saa otaksua, että näillä huomautuksilla haluaisimme aiheuttaa riitoja tai niskuroimista. Päinvastoin väitämme, että tämä virhe on niskuroimisen syy ja että se syy yhä pahenee, sillä sitä mukaa kuin laivastoon astuvat nuoret upseerit paranevat, sitä mukaa ne sitä vastustavat. Tämä valitus kohdistuu enemmän upseereihin kuin kapteeneihin, joiden valtaa on viimeaikaisilla säädöksillä jo kenties liiaksikin supistettu. Sen vallan täytyy pysyä, sillä vaikka ehkä lieneekin muutamia niin turmeltuneita, että he tekevät komennettaviensa olon epämukavaksi, voimme laivastomme kapteenikunnan kunniaksi ylpeästi vakuuttaa enemmistön heistä käytöksellään tunnustavan, että valtaan liittyvä suurin viehätys on mahdollisuus tehdä niin paljon ihmisiä onnellisiksi.
SEITSEMÄS LUKU
Sankarimme on kyllästynyt laivastopalvelukseen, mutta sen taudin parantaa sopiva lääke. Väittely, joka päättyi, kuten useimmat väittelyt, räjähdykseen. Mesty pitää esitelmän pääkallo-opista.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä hänen majesteettinsa fregatti Aurora lähti purjehtimaan Maltaan, ja aluksen saavuttua perille lähetti sen virkaatekevä kapteeni molemmat merikadettimme Harpyyn ilman minkäänlaisia muita huomautuksia kuin että he olivat saaneet muona-annoksensa lähetyspäivänä, koska heidät oli laivan kirjoihin merkitty ylimääräisiksi.
Auroran virkaatekevä kapteeni James halusi innokkaasti liittyä amiraalin laivastoon, joka oli Toulonissa, ja aikoi lähteä purjehtimaan sinne seuraavana päivänä. Hän kohtasi kapteeni Wilsonin kuvernöörin pöydässä ja kertoi, että Jack ja Gascoigne oli pantu rautoihin kapteeni Tartarin määräyksestä. Hän mainitsi epäluuloistaan ynnä niistä huhuista, että kaksintaistelu oli suoritettu juuri sen johdosta; mutta Gascoigne ja Jack olivat päättäneet olla ilmaisematta kenellekään Auroran miehistön jäsenelle risteilynsä tapahtumia; eikä niin ollen tiedetty mitään muuta kuin että heidän oli täytynyt jollakin tavoin saada mahtavia ystäviä; ja kapteeni Tartarin käyttäytyminen samoin kuin koko juttu tuntui tavallaan salaperäiseltä.
"Haluaisin tietää, mitä on tapahtunut ystävälleni Jackille, joka oli mukana kaksintaistelussa", virkkoi kuvernööri, joka oli nauranut tapaukselle, pidellen kylkiään. "Wilson, tuokaa hänet tänne huomenaamulla, jotta saamme kuulla hänen tarinansa!"
"Pelkään sen rohkaisevan häntä, sir Thomas; hän on ilmankin ihan liian huima. Kerroinhan teille hänen ensimmäisestä risteilystään. Hän on aina seikkailuissa, ja ne kaikki päättyvät liian suotuisasti."
"No niin, mutta sopiihan teidän kutsua hänet tänne ja suomia häntä täällä ihan yhtä hyvin kuin omassa hytissännekin, ja sitten saamme kuulla häneltä tapahtumain todenperäisen esityksen."
"Se on varmaa", vastasi kapteeni Wilson, "sillä hän kertoo kaikki kylläkin suoraan".
"No niin, tehkää mielikseni ja kutsukaa hänet tänne! Minun käsittääkseni häntä ei voi kovin pahasti moittia piiloutumisesta, koska hän nähtävästi pelkäsi joutuvansa hirteen. Haluaisin tavata sen pojan."
"No, olkoon menneeksi, kuvernööri, jos te sitä toivotte", vastasi kapteeni Wilson.
Hän kirjoitti Sawbridgelle kirjeen, pyytäen ensimmäistä luutnanttia lähettämään Easyn hänen luoksensa kuvernöörin palatsiin kello kymmenen seuraavana aamuna.
Jack ilmestyi virka-asussaan – hän ei paljoa välittänyt siitä, mitä hänelle sanottaisiin, koska hän oli päättänyt erota laivastosta. Hänet oli pantu rautoihin ja se oli koskenut hänen sieluunsa.
Sawbridge oli mennyt maihin noin tuntia aikaisemmin, ennenkuin Jack lähetettiin laivaan, ja viipynyt maissa koko yön. Hän ei niin ollen nähnyt Jackia enempää kuin muutamia minuutteja, ja kun hän katsoi velvollisuutensa vaalivan, ettei hän ensimmäisenä virkkaisi Jackille mitään eikä lausuisi julki mielipahaansa, huomautti hän nuorukaiselle vain, että kapteeni puhuisi hänelle heti laivaan saavuttuaan. Koska Gascoigne ja sankarimme eivät tienneet, kuinka turvallista heidän olisi edes Maltassakaan tunnustaa kaikkea, mitä speronaressa oli tapahtunut, se kun saattaisi levitä, eivät he kertoneet siitä edes ruokakumppaneilleen, vaan päättivät ilmaista sen ainoastaan kapteenille.
Kun Jack opastettiin kapteenin puheille, tapasi hän viimemainitun istumassa kuvernöörin seurassa, ja aamiainen oli valmiina pöydässä heitä varten. Jack astui sisälle rohkeasti, mutta kunnioittavasti. Hän piti kapteeni Wilsonista ja tahtoi osoittaa hänelle kunnioitustaan. Kapteeni Wilson puhutteli häntä, huomauttaen hänen tehneen suuren virheen ryhtyessään kaksintaisteluun, vielä suuremman virheen alentuessaan taistelemaan taloudenhoitajan apulaisen kanssa ja sitäkin suuremman karatessaan laivastaan. Jack silmäili kapteeni Wilsonia tyynesti, tunnusti menetelleensä väärin ja lupasi olla varovaisempi seuraavalla kerralla, jos kapteeni suvaitsisi tällä kertaa olla suopea.
"Kapteeni Wilson, sallikaa minun puhua tämän nuoren herrasmiehen puolesta", lausui kuvernööri. "Uskon varmasti, että tämä on ollut ainoastaan harkintavirhe."
"No niin, herra Easy, koska te olette tuonut julki katumuksenne ja kuvernööri esiintyy puolestanne, en enää ole tästä jutusta tietääksenikään. Mutta muistakaa, herra Easy, tuottaneenne minulle aika lailla levottomuutta mielettömillä kujeillanne, ja luotan siihen, että te vastaisuudessa muistatte minun olevan liian huolissani teidän menestyksestänne voidakseni olla olematta levoton, milloin te antaudutte sellaisiin vaaroihin! Saatte nyt mennä laivaan tehtäviinne ja käskeä Gascoignen tehdä samoin; ja suvaitkaa laittaa niin, ettemme enää kuule kaksintaisteluista emmekä karkaamisista!"
Jack, jonka sydän pehmeni tämän ystävällisen puhuttelun johdosta, ei rohjennut hiiskua mitään. Hän kumarsi ja aikoi poistua huoneesta, kun kuvernööri virkkoi:
"Herra Easy, ette kai ole syönyt aamiaista?"
"Kyllä, sir", vastasi Jack. "Söin aamiaista, ennenkuin lähdin maihin."
"Mutta merikadettihan jaksaa aina syödä kaksi aamiaista, erittäinkin jos hänen oma aamiaisensa on ensimmäisenä. Istukaa siis aamiaispöytään kanssamme – kaikki muu on nyt ohitse."
"Ja jollei se olisikaan", tokaisi kapteeni Wilson, nauraen, "niin epäilen, pilaisiko se herra Easyn ruokahalua. No niin, herra Easy, istuutukaa pöytään!"
Jack kumarsi, istahti tuolille ja osoitti, ettei hänen saamansa läksytys ollut vienyt häneltä ruokahalua. Aamiaisen jälkeen kapteeni Wilson huomautti:
"Herra Easy, palattuanne on teillä yleensä muutamia seikkailuja kerrottavana. Suvaitsetteko kertoa kuvernöörille ja minulle, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun poistuitte luotamme?"
"Tietysti, sir", lupasi Jack. "Mutta rohkenen pyytää teiltä vaitiolon lupausta, sillä se on hyvin tärkeä Gascoignelle ja minulle."
"Kyllä sen annamme, jos vaitiolo on tosiaankin tarpeellinen, poikaseni; mutta sen asian pätevin arvostelija olen minä", virkkoi kuvernööri.
Silloin Jack esitti yksityiskohtaisen kuvauksen seikkailuistaan, jotka olemme jo esittäneet ja jotka suuresti hämmästyttivät kuvernööriä ja kapteenia, ja lausui kertomuksensa päätyttyä haluavansa erota laivastosta ja toivovansa kapteeni Wilsonin myöntävän hänelle eron ja lähettävän hänet kotimaahan.
"Pyh, hölynpölyä!" äänsi kuvernööri. "Te ette saa poistua Välimereltä, niin kauan kuin minä olen täällä. Ei, ei – teidän täytyy edelleenkin seikkailla ja palata aina tänne kertomaan niistä minulle. Ja muistakaa, poika, että milloin tahansa tulette Maltan saarelle, on kuvernöörin talossa aina vuode ja paikka pöydässä varattuna teille."
"Olette kovin ystävällinen, sir Thomas", sanoi Jack, "mutta –"
"Ei mitään vastaväitteitä, sir – te ette saa erota laivastosta! Muistakaa sitäpaitsi, että voin pyytää teille lomaa, jotta voitte käydä katsomassa donna Agnesia. Niin, ja myöskin lähettää teidät sinne."
Myöskin kapteeni Wilson vastusti sankarimme aikomusta ja hän luopui siitä. Hänet oli tyly kohtelu saanut tekemään päätöksensä – ystävällisyys puolestaan sen kumosi.
"Luvallanne, kapteeni Wilson, herra Easy syö tänään päivällistä seurassamme ja tuo Gascoignen muassaan. Te ensinnä nuhtelette häntä, ja minä lohdutan häntä hyvällä päivällisellä. Ja, poika, kertokaa pelkäämättä tarinanne kaikkialla! Istuutukaa Nix Mangare-portaille kertomaan siitä, jos niin haluatte! Minä olen täällä 'kuvernööri'!"
Jack kumarsi kohteliaasti ja poistui.
"Tuota poikaa pitää kohdella ystävällisesti, kapteeni Wilson", lausui kuvernööri. "Hänen eronsa olisi vahinko laivastolle. Armias taivas, millaisia seikkailuja ja kuinka rehellisesti hän kertoo kaikesta! Pyydän häntä asumaan luonani sen ajan, jonka olette täällä, jos sallitte minun niin tehdä; tahtoisin päästä hänen ystäväkseen – hän ei saa erota laivastosta."
Kapteeni Wilson, joka tunsi, että ystävällisyys ja huomaavaisuus tehoaisivat sankariimme paremmin kuin mitkään muut keinot, suostui kuvernöörin ehdotukseen. Niinpä Jack söi kuvernöörin pöydässä ja otti espanjan ja italiankielen tunteja siihen saakka, kunnes Harpy oli saatu jälleen täyteen kuntoon sen jälkeen, kun se oli kallistettu syrjälleen korjauksia varten. Ennenkuin se oli valmis, saapui laivastosta alus, joka toi kapteeni Wilsonille määräyksen lähteä Mahoniin ja lähettää siellä olevan kuljetuslaivan hankkimaan eläviä nautoja laivastoa varten.
Jack ei liittynyt laivansa miehistöön kovinkaan mielellään, mutta hän oli luvannut kuvernöörille pysyä laivastossa ja meni Harpyyn sen lähdön edellisenä iltana. Hän oli elänyt niin komeasti, että häntä aluksi kammotti merikadettien muona, mutta hyvä ruokahalu höystää kaikkea, ja pian Jack valitti, ettei ruokaa ollut riittävästi. Hän oli riemuissaan tavatessaan Jolliffen ja Mestyn niin pitkän eron jälkeen, nauroi pursimiehen poskille, tiedusti taloudenhoitajan apulaisen kuulanreikien tilaa, pudisti Gascoignen ja muiden ruokakumppaniensa kättä, antoi Vigorsille löylytyksen ja istuutui sitten illallispöytään.
"Voi, massa Easy, minkätähden lähditte retkeilemään ilman minua?" valitti Mesty. "Se oli perin ilkeätä. Tulimmainen, kuinka toivoisinkaan, että olisin ollut mukana! Teillä oli joka tapauksessa liian paljon vaaroja, massa Easy, ilman Mestyä."
Seuraavana päivänä Harpy lähti merelle, ja Jack ryhtyi tehtäviinsä. Asper lainasi häneltä kymmenen puntaa, sankarimme oli vahdissa niin paljon kuin häntä huvitti, mikä oli tuiki vähäistä, koska vahdinpito ei häntä miellyttänyt.
Sawbridge keskusteli useita kertoja pitkään sankarimme kanssa, osoittaen hänelle, kuinka välttämätöntä kuri ja totteleminen oli laivastossa, ettei sellaista kuin yhdenvertaisuutta ollut olemassa ja että ihmisoikeudet turvasivat jokaiselle sen omaisuuden, joka hänen hallussaan oli.
"Teidän mielipiteittenne mukaan, herra Easy, ei miehellä ole sen suurempaa oikeutta vaimoonsa kuin mihinkään muuhunkaan, ja kuka muu mies tahansa voi vaatia vaimoa omakseen."
Jack ajatteli Agnesta ja teki avioliittoon nähden poikkeuksen väitellessään edelleenkin siitä asiasta. Mutta vaikka hän väittelikin, oli hänen filosofiansa melkein kumonnut se ajatus, että joku saattaisi kiistellä hänen kanssansa ihmisoikeuksista, mikäli oli puhe Agneksesta.
Harpy lähti purjehtimaan Afrikan rannikolle, tuuli pysyi vastaisena, ja he saivat turhaan ponnistella useita päiviä. Vihdoin he saivat näkyviinsä prikin maan suojassa noin kuudentoista meripenikulman päässä. Taklauksen ja ulkonäön nojalla kapteeni Wilson päätteli sen olevan jonkunlaisen kaapparin, mutta ilma oli tyyni, eivätkä he päässeet lähemmäksi alusta.
Siitä huolimatta kapteeni Wilson katsoi velvollisuudekseen tarkastaa sitä, ja niinpä hinattiin veneet vesille kello kymmenen illalla. Koska retki oli tarkoitettu ainoastaan tiedustelua varten, sillä mahdotonta oli arvata, mikä tuo alus, oli, ei Sawbridge lähtenyt mukaan. Asper oli sairasluettelossa, joten retken komentajaksi tuli Smallsole, perämies. Jack pyysi Sawbridgea sallimaan hänen saada komennukseensa yhden veneistä. Jolliffe ja Vigors lähtivät isossaveneessä perämiehen mukana. Toisessa kutterissa oli komentajana konstaapeli ja toisessa sankarimme.
Vaikka Jack ei ollutkaan paljoa yli seitsemäntoista ikäinen, oli hän hyvin vankka ja kookas ikäisekseen; hän olikin täysikasvuinen mies ja ajoi partaansa kahdesti viikossa. Hänen ainoa tarkoituksensa pyrkiessään mukaan oli se, että hän halusi saada kertomuksen Maltan kuvernöörille. Mesty lähti hänen veneeseensä, ja kun kutteria työnnettiin irti laivan kyljestä, pujahti Gascoigne siihen, väittäen tulevansa pitämään huolta Jackista, mistä huomaavaisesta ystävällisyydestä Jack lausui mitä lämpimimmät kiitokset.
Perämiehen saamat määräykset olivat hyvin täsmälliset; hänen tuli tarkastaa alusta, ja jos se osoittautuisi aseistetuksi raskailla tykeillä, ei hänen pitäisi ahdistaa sitä, sillä se oli suljettu lahteen eikä voisi päästä pois Harpyn kynsistä, jos viriäisi tuuli. Jos alus ei olisi aseistettu, tuli perämiehen nousta siihen, mutta hän ei saisi tehdä mitään ennen aamua. Veneet lähetettiin liikkeelle niin aikaisin sen vuoksi, ettei miesten tarvitsisi kestää päiväsaikaista hellettä, joka oli yletön ja jonka tähden jo nyt oli paljon väkeä sairasluetteloissa. Veneiden tuli edetä lahden pohjaan saakka, kaartaen niin etäältä, ettei niitä aluksesta havaittaisi, ja ankkuroida siellä päivänkoittoon saakka. Määräykset annettiin Smallsolelle muiden retkelle määrättyjen upseerien kuullen, jotta minkäänlaiset erehdykset eivät olisi mahdollisia, ja sitten veneet lähtivät liikkeelle.
Soudettuaan kolme tuntia he saapuivat tyvenen vangitseman prikin luokse, ja kun he eivät nähneet sen kannella tulia, otaksuivat he, ettei heitä ollut huomattu. He laskivat ankkurinsa noin seitsemän sylen veteen ja jäivät odottamaan aamunkoittoa.
Kuultuaan kapteeni Wilsonin määräävän, että heidän pitäisi olla ankkurissa päivännousuun saakka, oli Jack lähettänyt Mestyn noutamaan ongensiimoja, koska tuoreet kalat ovat aina mieluisia merikadettien hytissä. Hän ja Gascoigne onkivat huvikseen, ja vetäessään vedestä kaloja he alkoivat väitellä, ja Smallsole komensi heitä olemaan hiljaa. Heidän väittelynsä koski veneretkeä; Gascoigne oli tiukasti sitä mieltä, että veneiden pitäisi kaikkien ahdistaa alusta yhtaikaa – kun taas sankarimme oli saanut päähänsä, että niiden pitäisi saapua aluksen kupeelle peräkkäin, mikä oli uusi ajatus, mutta olivathan Jackin ajatukset useimmissa kysymyksissä erikoisia.
"Jos syöksee kaikki voimansa vallattavan aluksen kannelle yhdellä kertaa, niin vihollinen nujertuu", huomautti Gascoigne; "jolleivät hyökkääjät niin tee, torjutaan heidän eri osastonsa".
"Aivan oikein", myönsi Jack, "jos näet hyökkääjät ovat ylivoimaiset tai ahdistetut eivät ole valmistautuneet. Mutta ota huomioon, että jälkimäisessä tapauksessa on asian laita toisin. Mitä esimerkiksi tulee ampuma-aseihin, niin he laukaisevat ampuma-aseensa ensimmäiseen veneeseen, eikä heillä ole aikaa panostaa niitä uudelleen siihen mennessä, kun toinen vene tulee aluksen laidalle, tuliaseet valmiina. Jokainen uusi vene, joka saapuu, lisää alukseen päässeiden hyökkääjien rohkeutta ja sen puolustajien levottomuutta; yhä tulee tuoresta väkeä. Usko minua, Gascoigne, varajoukot ovat verrattomia."
"Pysyttekö hiljaa veneessänne, herra Easy, vai ettekö pysy?" huusi perämies. "Olette häpeäksi laivastolle, sir."
"Kiitoksia, sir", vastasi Jack hiljaa. "Minulta nykäisi taaskin, Ned."
Jack ja hänen kumppaninsa onkivat edelleenkin äänettöminä, kunnes päivä koitti. Usva kieri pois liikkumattoman ulapan pinnalta ja paljasti prikin, joka heti veneet havaittuaan, nosti Ranskan lipun liehumaan ja laukaisi tykin uhmaavasti.
Smallsole oli kahdella päällä. Laukaistu tykki ei ollut raskas, ja Jolliffe huomautti siitä; miehet, jotka tavallisuuden mukaan kiihkeästi halusivat hyökkäystä, vakuuttivat samaa, ja Smallsole, joka ei uskaltanut perääntyä vihollisen luota siitä pelosta, että laivan miehistö sittemmin halveksisi häntä, käski nostaa veneiden ankkurit.
"Malttakaas hetkinen, pojat!" kehoitti Jack miehiään. "Minulta nykäisi."
Miehiä nauratti, että Jack käsitteli asiaa niin huolettomasti, mutta hän oli heidän lemmikkinsä, ja he odottivat, kunnes hän sai vedetyksi kalansa veneeseen, aikoen soutamalla saavuttaa muut veneet ja voittaa takaisin muutamat menettämänsä sekunnit.
"Nyt se on koukussa", ilmoitti Jack. "Kiskokaa te ylös ankkuri sillä aikaa, kun minä vedän kalani vedestä!"
Mutta tämä viivytys antoi muille veneille yli kymmenen aironvetäisyn etumatkan, jota ei ollut helppo voittaa takaisin.
"Toiset joutuvat alukselle ennen meitä, sir", virkkoi peränpitäjä.
"Älkää siitä huoliko", lohdutti Jack. "Jonkunhan täytyy olla viimeinen."
"Mutta ei sen veneen, jossa minä olen", kivahti Gascoigne, "jos minä sille mitään mahdan".
"Sanon sinulle", vastasi Jack, "että me olemme varajoukkoja ja saamme kunnian kallistaa vaa'an meidän puolellemme".
"Pinnistäkää, pojat!" hoputti Gascoigne huomatessaan muiden veneiden yhäti säilyttävän etumatkansa, joka oli noin kaapelimitan pituinen.
"Gascoigne, tätä venettä komennan minä", lausui Jack, "enkä halua miesteni hyökkäävän alukseen lopen hengästyneinä – se olisi perin typerä suunnitelma. Tasainen soutu, pojat, eikä liikaa rehkimistä!"
"Voi, taivahinen, toiset valtaavat laivan, ennenkuin me edes ennätämme sen kupeellekaan."
"Vaikka he niin tekisivätkin, olen sittenkin oikeassa; enkö olekin, Mesty?"
"Kyllä, massa Easy, olette ihan oikeassa. Jos he valtaavat aluksen ilman teitä, eivät he tarvitse teitä – jos he tarvitsevat teitä, niin te tulette."
Ja neekeri, joka oli riisunut nuttunsa, paljasti käsivartensa ikäänkuin mielisi tehdä jonkun ilkeän kepposen.
Ensimmäinen kutteri, jota komensi konstaapeli, pääsi nyt isonveneen edelle ja oli kolme veneen mittaa sen edellä ehtiessään laivan kupeelle. Priki ampui yhteislaukauksen koko laitansa tykeistä – se oli hyvin tähdätty, ja vene upposi.
"Kutteri upposi", huudahti Gascoigne. "Armias taivas! Tiukatkaa, miehet!"
"Etkö nyt käsitä, että jos kaikki kolme venettämme olisivat yhtä aikaa soutaneet laivan kupeelle, olisi yhteislaukaus upottanut ne kaikki kolme?" virkkoi Jack perin rauhallisesti.
"Isostaveneestä on hyökätty – pinnistäkää, miehet, pinnistäkää!" hoputti Gascoigne, polkien jalkaa maltittomuudesta.
Vastaanotto oli silminnähtävästi lämmin. Silloin, kun isonveneen miehistö oli ehtinyt alukseen, oli toinen kutteri ihan likellä laivan perää – vielä kaksi aironvetäisyä, ja se oli laivan kupeella. Mutta äkkiä tapahtui aluksen kannella hirvittävä räjähdys, ja ilmaan sinkosi ruumiita ja sirpaleita. Räjähdys oli niin kauhea, että toisen kutterin miehet lakkasivat kuin iskun saatuaan samanaikaisesti soutamasta, silmät tähdättyinä savutupruihin, joita tulvi tykkiaukoista, piilottaen aluksen kaikki mastot ja taklauksen näkyvistä.
"Nyt on teidän vuoronne, pojat. Tiukasti laivan kupeelle!" huusi sankarimme.
Hänen äänensä muistuttamina miehet tottelivat – mutta veneen entinenkin vauhti riitti. Ennenkuin he ennättivät laskea airojaan veteen, raapi vene jo aluksen kuvetta, ja Jackin jäljessä miehet olivat muutamissa sekunneissa laivan peräkannella. Siellä avautui heidän eteensä kammottava näky – koko kansi oli musta, ja ruumiita virui kaikkialla niiden yllä olevien vaatteiden vielä palaessa, ja ruumiiden seassa virui ihmisruumiiden kappaleita.
Vintturi oli irtaantunut paikaltaan ja kellahtanut kyljelleen – kompassikopit olivat pirstaleina, ja useat köydet olivat tulessa. Kannella ei ollut jäljellä ainoatakaan miestä heitä vastustamassa.
Kuten he myöhemmin saivat tietää joiltakuilta miehiltä, joiden henki oli pelastunut, koska he olivat olleet kannen alla, oli ranskalainen kapteeni nähnyt veneet, ennenkuin ne sijoittuivat ankkuriin, ja valmistautunut mahdollisimman hyvin taisteluun. Hän oli täyttänyt tilavan ammuslaatikon tykinpanoksilla, jotta niitä ei sitten tarvitsisi hinata kannelle. Isonveneen miesten ja laivan miehistön välinen taistelu suoritettiin vintturin läheisyydessä, ja pistoolin laukaus oli vahingossa sytyttänyt ruudin, joka räjähti sakean ja vimmaisen temmellyksen keskellä.
Ensimmäinen tehtävä oli ammentaa vettä ja sammuttaa liekit, jotka alkoivat levitä yli koko laivan. Heti kun se oli suoritettu, meni sankarimme perään parraspuun ääreen katsomaan uponnutta kutteria.
"Gascoigne, riennä veneeseen mukanasi neljä miestä! Näen kutterin kellumassa neljännespenikulman päässä takanamme. Siinä saattaa vielä olla joku elossa. Olen nyt näkevinäni pään tai pari."
Gascoigne kiiruhti pois ja palasi pian mukanaan kolme kutterin miestä. Muut olivat uponneet otaksuttavasti yhteislaukauksen surmaamina tai haavoittamina.
"Jumalan kiitos, että kolme pelastui", sanoi Jack, "sillä olemme menettäneet liian paljon väkeä! Nyt meidän täytyy katsoa, onko näistä miespoloisista vielä ehkä joku hengissä, ja puhdistaa kansi niiden jätteistä, jotka ovat räjähdyksessä menneet kappaleiksi. Totisesti, Ned, missä me nyt olisimme, jos olisimme hyökänneet yhtä aikaa isonveneen kanssa?"
"Sinä putoat aina jaloillesi, Easy", vastasi Gascoigne. "Mutta se ei todista sinun olevan oikeassa."
"Huomaan, ettei sinua mitenkään voi saada uskomaan, Ned, sillä olet niin vietävän mieltynyt väittelyyn. Minulla ei kuitenkaan ole aikaa nyt väitellä – meidän täytyy huolehtia näistä miespoloisista; jotkut heistä ovat vielä elossa."
Ruumis toisensa jälkeen viskattiin tykkiaukoista mereen. Vaatteiden perusteella he saattoivat useimmissa tapauksissa erottaa, oliko ruumis ystävän vaiko vihollisen.
Pyörähdettyään ympäri Jack näki Mestyn, toinen jalka koskettamassa ihmisen päätä, joka oli irtaantunut ruhosta.
"Mitä te puuhailette, Mesty?"
"Massa Easy, katsoin tätä, ja luullakseni se on massa Vigorsin pää. Ja sitten ajattelin, että tämä vihamiehen pää olisi sievä lahja pienelle massa Gossettille. Mutta sitten ajattelin uudelleen ja sanoin: ei, hän on kuollut eikä enää koskaan piekse ketään – niinpä hän menköön mereen."
Jack kääntyi toisaalle, antaen sydämensä pohjasta Vigorsille anteeksi. Hän ajatteli merikadettien hytin pikku kinasteluja katsellessaan mustunutta ruumiinosaa, jonka entinen omistaja oli puoli tuntia aikaisemmin ollut älyllinen olento.
"Massa Easy", virkkoi Mesty, "te taisitte joka tapauksessa olla oikeassa käskiessänne antamaan anteeksi. Siispä, massa Vigors", jatkoi Mesty, nostaen päätä kärventyneestä tukasta ja heittäen sen tykinaukosta mereen, "te olitte totisesti paha mies – mutta ashantilainen antaa teille anteeksi".
"Täällä on elävä mies", ilmoitti Gascoigne Jackille tarkastaessaan ruumista, jonka kasvot olivat sysimustat ja tuntemattomat, "ja puvustaan päättäen hän lisäksi on meikäläinen".
Sankarimme meni tarkastamaan ja auttamaan Gascoignea irroittamaan ruumista köysien ja puolittain palaneiden öljypeitteiden kasasta, johon se oli takertunut. Mesty seurasi häntä ja katsahdettuaan ruumiin alaraajoihin virkkoi:
"Massa Easy, se on massa Jolliffe; tunnen hänen housunsa; meriväen vaatturi väitti, että hän on niitä yhtenään paikannut ja ettei lanka enää pysy niissä, kun ne ovat niin vanhat; eilen hän panetti tämän paikan, ja vaatturi sanoi, että pahus hänet periköön, jos hän enää niitä paikkaa kenenkään mieliksi."
Mesty oli oikeassa; mies oli Jolliffe-parka, jonka kasvot olivat räjähdyksessä palaneet nokimustiksi. Hän oli myöskin menettänyt kolme sormea vasemmasta kädestään, mutta kun hänet oli saatu avoimelle kannelle, näytti hän tointuvan ja osoitti suutansa saadakseen vettä, jota hänelle viipymättä hankittiin.
"Mesty", lausui Jack, "jätän teidän pitämään huolta herra Jolliffesta. Hoivatkaa häntä mahdollisimman hyvin, kunnes tulen takaisin!"
Tarkastusta jatkettiin sitten, ja löydettiin neljä englantilaista merimiestä, joiden saattoi otaksua toipuvan, ja myöskin yhtä monta ranskalaista. Loput ruumiit viskattiin sitten mereen. Perämiehestä ei löydetty muuta kuin hattu tykkien välistä, ja kannen alla oli ainoastaan yksitoista ranskalaista.
Alus oli ranskalainen kaapparilaiva Franklin; siinä oli kymmenen tykkiä ja viisiseitsemättä miestä, joista kahdeksan miestä oli kaapatuissa aluksissa. Aluksen mieshukka oli kuusi viidettä kuollutta ja haavoittunutta. Harpyn mieshukka oli viisi kutterissa hukkunutta miestä ja kahdeksantoista isonveneen miehistöön kuulunutta ja räjähdyksessä tuhoutunutta; tästä kokonaistappiosta, kolmestakolmatta miehestä, oli elossa ainoastaan Jolliffe ja viisi merimiestä.
"Harpy purjehtii tänne päin ulapalta, sillä tuuli on virinnyt", ilmoitti Gascoigne Easylle.
"Sitä parempi, sillä minua kuvottaa tämä, Ned. Tämä tuntuu niin kovin kaamealta, ja toivoisin olevani jälleen omassa laivassamme. Kävin juuri äsken Jolliffen luona; hän kykenee hiukan puhumaan, ja luullakseni hän toipuu. Toivon sitä. Silloin hän, mies-parka, saa ylennyksen, sillä hän on ylin upseeri meistä kaikista jäljellejääneistä."
"Ja jos hän jää henkiin", lisäsi Gascoigne, "sopii hänen vannoa juuri räjähdyksen turmelleen hänen kasvojensa kauneuden. Mutta tuossa tulee Harpy. Olen etsinyt Englannin lippua hinatakseni sen Ranskan lipun yläpuolelle, mutta en ole löytänyt. Senvuoksi hinaan sen yläpuolelle käärityn lipun – se kelpaa."
Harpy oli pian keula tuulta vasten käännettynä likellä prikiä, ja Jack lähti kutterissa sinne selostamaan, mitä oli tapahtunut. Kapteeni Wilson oli kovin tuskastunut ja murheissaan niin monen miehen menetyksen johdosta. Kutteriin komennettiin tuoresta väkeä isonveneen miehistöksi, ja sekä kapteeni että Sawbridge lähtivät vallatulle alukselle katsomaan räjähdyksen kauheita vaikutuksia, joita sankarimme oli kuvaillut.
Jolliffe ja haavoittuneet merimiehet kuljetettiin Harpyyn, ja he kaikki toipuivat. Olemme aikaisemmin maininneet, kuinka muodottomaksi rokko oli rouhinut Jolliffe-poloisen kasvot. Nyt ne olivat palaneet niin pahasti, että koko kasvojen iho irtaantui kolmessa viikossa naamarin tavoin, ja kaikki vakuuttivat, että vaikka ne vieläkin olivat juovaiset, Jolliffe oli hauskemman näköinen kuin sitä ennen.
Tässä yhteydessä sopinee myöskin mainita, ettei Jolliffe saanut ainoastaan ylennystä, vaan myöskin eläkkeen haavojensa tähden ja että hän erosi palveluksesta. Hän oli edelleenkin hyvin vaatimaton, mutta kun tiedettiin hänen joutuneen räjähdyksen uhriksi, pantiin hänen silmänsä menetys ja hänen kasvojensa arvet kaikki saman tapaturman laskuun, ja hän herätti mielenkiintoa uljaana ja vammoja saaneena upseerina. Hän meni naimisiin ja eli tyytyväisenä ja onnellisena varsin iäkkääksi.
Harpy jatkoi matkaansa Mahoniin mukanaan vallattu alus. Tavallisuuden mukaan Jack sai osakseen paljon kunniaa. Lukija saa kertomuksemme nojalla päättää, ansaitsiko hän sen vai putosiko hän, kuten Gascoigne huomautti, aina jaloilleen; kenties oli asiassa vähä kumpaakin. Jos Harpyn merimiehiä kiireellisesti kutsuttiin, oli heidän varsin usein tapana sanoa: "Malttakaa hiukan! Minulta nykäisi." Mitä Jackiin tulee, tuumi hän usein itsekseen: "Minulla on kerrassaan oivallinen juttu kuvernöörille."
KAHDEKSAS LUKU
Jack lähtee uudelle retkeilylle. Rakkautta ja diplomatiaa. Jack osoittautuu kyllin taitavaksi vastustamaan kolmea ja tekee tyhjiksi kaikki rakastuneiden järjestelyt.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Harpy oli saapunut Port Mahoniin, tuli sen kupeelle amiraalin lähettämä kutteri tuomaan tiedonantoja. Kapteeni Wilson sai tietää, että hänet oli määrätty Aurora-fregattiin, johon oli jäänyt avoin paikka sankarimme rikkomusten johdosta.
Sawbridge oli korotettu komentajaksi ja määrätty Harpyn päälliköksi. Amiraali ilmoitti kapteeni Wilsonille, että hänen täytyi pidättää Aurora luonansa siihen saakka, kunnes saapuisi eräs toinen joka hetki odotettu fregatti, ja että alus sitten lähetettäisiin Mahoniin, jotta kapteeni Wilson voisi ottaa sen komennukseensa. Edelleen hän mainitsi, että joukko eläviä nautoja olisi hyvin suotava ja pyysi kapteenia heti lähettämään jonkun Tetuaniin niitä hankkimaan.
Kapteeni Wilson oli menettänyt niin monta upseeria, ettei hän tiennyt, kenet olisi lähettänyt. Hän ei oikeastaan enää ollutkaan Harpyn komentaja, ja laivassa oli ainoastaan yksi luutnantti eikä ensinkään perämiestä eikä aliperämiestä. Gascoigne ja Jack olivat ainoat käytettävissä olevat kadetit, ja häntä peloitti lähettää heitä millekään sellaiselle retkelle, jolla tarvittaisiin joutuisuutta.
"Mitä teemme, Sawbridge? Lähetämmekö Easyn tai Gascoignen tahi molemmat vai emmekö lähetä kumpaakaan. Jos näet naudat eivät saavu, ei amiraali päästä heitä niin vähällä kuin me aina päästämme."
"Meidän täytyy lähettää joku, Wilson", vastasi kapteeni Sawbridge, "ja tapana on lähettää kaksi upseeria, joista toinen ottaa vastaan naudat maissa ja toinen valvoo niiden lastaamista".
"No niin, lähetä siis heidät molemmat, Sawbridge, mutta ripitä heitä hyvästi sitä ennen!"
"Mielestäni he eivät voi joutua tekemään minkäänlaisia kepposia tässä tapauksessa", huomautti Sawbridge. "Ja se paikka on sellainen onkalo, että he ilomielin lähtevät sieltä."
Easy ja Gascoigne kutsuttiin saapuville; he kuuntelivat hyvin kunnioittavasti kaikkea, mitä kapteeni Sawbridge sanoi, lupasivat käyttäytyä äärimmäisen sopivasti, saivat kirjeen varakonsulille, ja heidät lähetettiin riippumattoineen ja arkkuineen Mary Annin hyttiin. Tämä hallituksen vuokraama priki oli kahdensadankuudenkymmenen tonnin kantoinen, ja sen laivuri ja miehistö olivat kaikki keulapuolella nostamassa aluksen ankkureita.
Kuljetuslaivan laivuri tuli peräpuolelle ottamaan heitä vastaan. Hän oli lyhyt, punatukkainen nuori mies, ja hänen kätensä olivat yhtä leveät kuin merikilpikonnan käpälät. Hän oli leveäkasvoinen, leveähartiainen, hyvin pisamainen ja nykerönenäinen; mutta jollei hän ollutkaan kovin kaunis mies, oli hän erittäin hyvätuulinen. Niin pian kuin riippumatot ja arkut oli saatu kannelle, ilmoitti hän tulijoille heti ankkurien nostamisen jälkeen tarjoavansa heille pulloportteria. Jack ehdotti, että hän noudattaisi portteria kannelle, ja he joisivat sitä hänen nostattaessaan ankkuria, koska se säästäisi aikaa.
"Se saattaa säästää aikaa, kenties, mutta se ei säästä portteria", vastasi laivuri. "Mutta saatte sitä kuitenkin."
Hän kutsui laivapojan luoksensa, käski hänen tuoda portteria kannelle ja meni sitten keulaan. Jack tuotatti pojalla kannelle kaksi tuolia, sijoitti portterin miehistön luukkuportaiden katolle, ja hän sekä Gascoigne istuutuivat. Ankkuri nostettiin, ja alus lähti liikkeelle etumastonsa märssypurjeen varassa, koska miehiä oli vähän, ja heidän täytyi kiinnittää ankkuri paikoilleen.
Priki kulki Harpyn ohitse noin kymmenen askeleen päästä, ja kun kapteeni Sawbridge näki merikadettiemme ottavan tehtävänsä niin huolettomalta kannalta, istuvan tuoleissaan jalat päällekkäin, käsivarret ristissä ja portteri edessään, teki hänen perin kovasti mielensä käskeä prikiä kääntymään tuuleen. Mutta hän ei voinut luopua ainoastakaan muusta upseeristaan, minkä vuoksi hän käveli toisaalle, jupisten itsekseen:
"Kuvernööri saa kuulla vielä yhden tarinan, jollen erehdy."
Niin pian kuin aluksen purjeet oli levitetty, tuli laivuri, jonka nimi oli Hogg, sankarimme luokse ja tiedusti, mitä hän piti portterista. Jack vastasi, ettei hän mitenkään uskaltanut koettaa arvostella ensimmäisen pullon nojalla.
"Niin ollen, kapteeni Hogg, vaivaamme teitä pyytämällä toista."
Senjälkeen he vaivasivat häntä pyytämällä kolmatta – pyytämällä neljättä – heidän täytyi juoda hänen maljansa viidennestä pullosta – ja lopuksi huomauttivat, kuinka sopiva täysi puolitusinaa olisi. Tällöin he jo olivat aika hiprakassa, ja niinpä he kehoittivat kapteeni Hoggia pitämään merta tarkoin silmällä ja varomaan herättämästä heitä millään ehdolla ja vetäytyivät riippumattoihinsa.
Seuraavana aamuna he heräsivät myöhään. Tuuli oli raikas ja myötäinen. He pyysivät, ettei kapteeni Hogg välittäisi kustannuksista, koska he maksaisivat kaikesta, mitä he söisivät ja joisivat, sekä kaupanpäällisiksi kaikesta, mitä hän söisi ja joisi, ja lupasivat hänelle Tetuanissa hyvän kestityksen.
Tällä lupauksellaan sekä sillä, että he nimittivät laivuria kapteeniksi, voittivat sankarimme ja Gascoigne puolelleen Hoggin sydämen, ja kun hän oli tuiki hyväluontoinen mies, saivat he tehdä, mitä halusivat. Jack sysäsi myöskin merimiehille dublonin, jotta he joisivat kadettiemme terveydeksi perille saavuttua, ja kaikki kuljetuslaivan miehet olivat ihastuneita siitä, että Jack oli tullut "heitä hallitsemaan". Täytyy tunnustaa, että Jackin hallitus oli useimmissa suhteissa "onnekas ja loistava".
Vihdoin he saapuivat Tetuaniin, ja Pyladeksemme ja Oresteemme menivät kapteeni Hoggin seuraamina maihin käymään varakonsulin luona. He esittivät valtakirjansa ja vaativat nautoja. Varakonsuli oli varsin nuori mies, lyhyt, laiha ja vaaleahiuksinen. Hänen isänsä oli ollut tässä toimessa hänen edellään, ja hänet oli määrätty isänsä seuraajaksi, koska kukaan muu ei ollut katsonut tointa hakemisen arvoiseksi. Siitä huolimatta herra Hicksillä oli suuret käsitykset virkansa suunnattomasta edesvastuusta. Tästä paikasta oli kuitenkin sillä hetkellä jonkun verran hyötyä, ja herra Hicksillä oli yllin kyllin puuhaa lukuunottamatta hänen sisartaan, joka ainoana sikäläisenä englantilaisena naisena määräsi sen paikkakunnan muodit ja valtasi osalleen kaikkien sinne silloin tällöin nautoja noutamaan saapuvien meriupseerien huomion.
Mutta neiti Hicks tunsi oman arvonsa ja oli perättäin antanut rukkaset kolmelle merikadetille, yhdelle aliperämiehelle ja yhdelle taloudenhoitajalle. Tetuanissa oli runsaasti afrikkalaisia nautoja, mutta englantilaisia naisia oli siellä niukalti; sitäpaitsi hänellä oli omassa hallussaan pieni sievä omaisuus, nimittäin kolmesataa dollaria purjekankaisessa pussissa; ne oli hänen isänsä jättänyt hänelle perinnöksi, ja ne olivat täydelleen hänen käytettävissään. Neiti Hicks oli hyvin likeisesti veljensä kaltainen; hänen vartalonsa vain oli lyhyenvantterampi, ja hänellä oli pellavanvärinen tukka; hänen piirteensä olivat sangen sievät, ja hänen ihonsa oli hyvin vaalea.
Niin pian kuin oli selvitty alkuvalmistuksista ja tehty sopimus pienessä huoneessa, jonka seinät olivat alastomat ja jota herra Hicks nimitti konttorikseen, pyydettiin vieraita astumaan seurustelusaliin, jossa heidät esiteltäisiin varakonsulin sisarelle.
Neiti Hicks keikautti päätänsä molemmille merikadeteille ja hymyili erittäin suopeasti kapteeni Hoggille. Hän tiesi merikadetin ja kapteenin arvojen keskinäisen suhteen. Lyhyen ajan kuluttua hän pyysi kapteeni Hoggia kunnioittamaan häntä tulemalla syömään päivällistä hänen pöydässään ja ottamaan kadettinsa mukaansa, minkä kuultuaan Jack ja Gascoigne katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan, ja neiti Hicks oli ihan peruuttamaisillaan kutsunsa jälkimäisen osan.
Päästyään pois talosta ystävyksemme käskivät kapteeni Hoggin lähteä laivaan laittamaan kaikki kuntoon heidän kävellessään kaupungissa. Käytyään katsomassa sen kaikkia osia ja töllisteltyään arabialaisia, maurilaisia ja juutalaisia, kunnes kyllästyivät siihen, he astelivat laivarantaan ja tapasivat siellä kapteenin, joka ilmoitti heille, ettei hän ollut saanut aikaan mitään, koska kaikki miehet olivat Jackin dublonilla laittautuneet humalaan. Jack vastasi, ettei yhtä dublonia riittäisi ainaiseksi ja että sitä parempi olisi, kuta pikemmin miehet joisivat sen loppuun.
Senjälkeen he palasivat varakonsulin luokse, jota he pyysivät hankkimaan heille viisikymmentä tusinaa kanoja, kaksikymmentä lammasta ja suuren joukon muita tavaroita, joita paikkakunnalla oli saatavissa, sillä, kuten Jack sanoi, he halusivat elää komeasti palatessaan Touloniin, ja jos elukoista jäisi joku osa jäljelle, lahjoittaisivat he ne amiraalille, sillä Jack oli ollut kyllin varovainen pannakseen isänsä filosofian vielä kerran koetukselle, ennenkuin he lähtivät Mahonista.
Kun tehtiin näin runsaita tilauksia ja varakonsuli sai kiskotuksi kaupassa ainakin kolmanneksen liikaa hintaa, ei hän katsonut mitenkään voivansa olla tarjoamatta talossaan asuntoa kadeteillemme ynnä kapteeni Hoggille. Niinpä hän päivällisen jälkeen käski kapteeni Hoggin käydä noutamassa heidän tavaransa laivasta maihin, kuten kapteeni tekikin.
Koska kuljetusalukset tavallisesti viipyivät Tetuanissa kolme viikkoa, ennenkuin voivat saada täyden lastin nautoja, päättivät kadettimme olla siellä ainakin sen ajan, jos he vain keksisivät itselleen mitään tekemistä. Ja jolleivät he keksisi mitään, olisi tyhjäntoimittaminen äärettömän paljon parempaa kuin virkatehtävät. Niinpä he majoittuivat varakonsulin luokse ja noudattivat portteria ja muita tarpeita, joita ei saanut muualta kuin kuljetuslaivasta. Ja osoittaakseen, ettei hän ollut huijari, joksi kapteeni Tartar oli häntä nimittänyt, Jack antoi kapteeni Hoggille sata dollaria tiliinsä, sillä kapteeni Hoggilla oli suuri varasto portteria ja englantilaisia ylellisyystarpeita, jotka hän oli tuonut tänne koettaakseen myydä niitä ja joista hänellä oli vielä melkoinen osa jäljellä.
Koska niin ollen varakonsuli ei ainoastaan peijannut kadeteiltamme rahaa, vaan nämä myöskin hankkivat tarpeita hänen pöytäänsä, oli hän heille sangen vieraanvarainen, ja heidän käytettävissään oli kaikki lukuunottamatta neiti Juliaa, joka nyrpisti nenäänsä merikadetille, vaikkapa tämä olisikin nauttinut täyttä palkkaa, mutta lähenteli suuresti kapteenia, joka puolestaan oli vimmaisesti rakastunut häneen. Niinpä perämies ja miehistö valmistivat tilaa nautoja varten, Jack ja Gascoigne laittoivat elämänsä mukavaksi, ja kapteeni Hogg armasteli – siten kului ensimmäinen viikko.
Easyn ja Gascoignen kammio oli talon yläkerrassa, ja kun jälkimäisestä tuntui ylettömän helteiseltä, tunkeutui hän tasaiselle katolle (sillä useimmissa muhamettilaisissa maissa kaikki talot ovat siten rakennetut, jotta asukkaat saattavat siellä nauttia illan viileydestä ja joskus nukkuakin siellä). Sellaisissa tapauksissa, että talot ovat rakennetut kiinni toisiinsa, ovat tällaiset katot erotetut toisistaan useiden jalkojen korkuisella muurilla, joka turvaa kullekin perheelle muhamettilaisten tapojen vaatiman eristetyn aseman.
Gascoigne ei ollut ehtinyt olla katolla kauan, ennenkuin hän kuuli naisäänen hiljaa laulavan surunvoittoista säveltä muurin toisella puolella. Gascoigne oli itsekin hyvä laulaja, ja kun hänellä oli hyvin tarkka korva, miellytti häntä tuon lauluäänen puhtaus, vaikka hän ei ollutkaan ennen kuullut tätä säveltä. Hän nojasi muuriin, poltteli sikaariaan ja kuunteli. Laulu toistettiin useita kertoja aina jonkun ajan kuluttua; pian Gascoigne oppi muistamaan sävelet, jotka kaikuivat niin kirkkaina ja puhtaina yön hiljaisuudessa.
Vihdoin laulu taukosi, ja odotettuaan turhaan vielä puoli tuntia merikadettimme vetäytyi vuoteeseensa, hyräillen säveltä, joka oli siinä määrin kiehtonut hänen korvaansa. Se väikkyi hänen mielessään unen aikana ja kaikui hänen korvissaan hänen herätessään, kuten jokainen miellyttävä sävel tekee, mikä yleisesti tunnetaan. Ennen aamiaista Gascoigne oli sovittanut siihen englanninkieliset sanat ja lauloi niitä yhtenään.
Hän tiedusti varakonsulilta, kuka viereisessä talossa asui, ja hänelle vastattiin, että siellä asui vanha maurilainen, jolla huhuiltiin olevan varoja ja tytär; monet henkilöt olivat kosineet jälkimäistä, mutta oliko se tapahtunut hänen rikkautensa vaiko kauneutensa vuoksi, sitä ei varakonsuli osannut sanoa; hän oli kuitenkin kuullut tytön olevan hyvin kauniin. Gascoigne ei tiedustellut sen enempää, vaan lähti liikkeelle Jackin ja kapteeni Hoggin seurassa. He menivät laivaan huolehtimaan siitä, että nautoja varten varattaisiin vettä.
"Mistä olet kuullut tuon sävelen, Gascoigne? Se on hyvin sievä, mutta en ole milloinkaan ennen kuullut sinun sitä laulavan."
Gascoigne kertoi hänelle sen ja myöskin, mitä oli kuullut Hicksiltä.
"Olen päättänyt, Jack, nähdä sen tytön, jos suinkin voin. Hicks osaa puhua arabiankieltä aika sujuvasti; kysyhän häneltä, mitä on arabiaksi: 'Älkää pelätkö – rakastan teitä – en osaa puhua kieltänne.' Ja merkitse se paperille niinkuin se lausutaan!"
Jack laski pilaa Gascoignen mieltymyksestä, joka ei saattanut johtaa mihinkään.
"Ehkä ei", myönsi Gascoigne, "enkä olisikaan välittänyt koko tytöstä, jollei hän olisi laulanut niin hyvin. Uskon tosiaankin, että tie sydämeeni käy korvani kautta. Joka tapauksessa yritän tänä iltana ja pian saan selville, onko hän niin tunteellinen kuin luulen hänen olevan. Lähdetään nyt takaisin; olen kyllästynyt katselemaan naisia, jotka ovat verhotut silmiä myöten, ja miehiä, joka ovat liassa otsaansa saakka."
Astuessaan taloon he kulkivat herra ja neiti Hicksin välisen riidan.
"En ikinä anna suostumustani, Julia; toinen noista merikadeteista,
joille sinä nyrpistät nenääsi, vastaa kahtatoista Hoggia." [Hogg
lausutaan samoin kuin sana hog, joka merkitsee karjua, – Suom.]"Jos vain tietäisimme karjun hinnan tässä maassa", tokaisi Easy, "osaisimme täsmälleen laskea oman arvomme, Ned".
"Koska sika on siivoton eläin, ei se –"
"St!" äänsi Jack.
"Arvoisa veljeni", vastasi neiti Julia, "olen itseni ja omaisuuteni hallitsija ja teen niinkuin haluan".
"Saat olla varma siitä, ettet tee, Julia. Pidän velvollisuutenani estää sinua solmimasta sopimatonta avioliittoa; hänen majesteettinsa täkäläisenä edustajana en voi sallia sinun mennä naimisiin tuon nuoren miehen kanssa."
"Taivas meitä armahtakoon!" virkkoi Gascoigne. "Hänen majesteettinsa edustaja!"
"En pyydä suostumustasi", sanoi nainen. "Niin, mutta et pääse avioliittoon ilman minun suostumustani. Kuten tiedät, Julia, minulla on täkäläisen asemani nojalla, koska kuulun hänen majesteettinsa diplomaattikuntaan, suuri valta, ja minä epään kuulutukset. Itse asiassa voin ainoastaan minä naittaa sinut."
"Siispä menen avioliittoon jossakin muualla."
"Entä mitä teet kuljetuslaivassa, ennenkuin pääset naimisiin?"
"Teen mitä pidän sopivana", vastasi nainen, "ja olisin sinulle kiitollinen, jollet lausuisi epähienoja vihjauksiasi".
Niin sanottuaan neiti Julia riensi salista omaan huoneeseensa, ja kadettimme pitivät käytävässä melua ilmaistakseen tulleensa sisälle. Heidän tullessaan Hicks oli hyvin punainen ja tosiaankin varakonsulimainen, mutta hän tointui pian. Ja kapteeni Hoggin saavuttua lähdettiin päivälliselle. Mutta neiti Julia ei suvainnut näyttäytyä, ja Hicks oli pelkästään virallisen kohtelias kapteenille, mutta hänet kutsuttiin kohta pois, ja kadettimme poistuivat toimistoon antaakseen rakastuneille kohtaamistilaisuuden. Viimemainittujen välinen puhelu kuului sitten, ja vähän ajan kuluttua he puhuivat vähemmän, ja heidän äänensä kävivät hellemmiksi.
"Katsotaanhan, mitä on tekeillä, Jack", ehdotti Gascoigne, ja he kävelivät hiljaa sellaiseen kohtaan, josta näkivät rakastuneet. Nämä olivat liiaksi syventyneet omiin asioihinsa ollakseen varuillaan.
Kapteeni Hogg pyysi kiharaa emäntänsä tukasta. Lyhyen pullea Julia ei hennonut evätä häneltä mitään. Hän laski pellavaiset palmikkonsa riippumaan, otti sakset ja leikkasi hiustensa takaosasta paksun nipun, jonka hän lahjoitti kapteenille; se oli ainakin puolentoista jalan pituinen ja ympärysmitaltaan tuuman vahvuinen. Kapteeni otti sen leveään käteensä ja työnsi sen takkinsa takataskuun, mutta ei saanut sitä menemään työntämällä kätensä vain kerran taskun pohjaan saakka, minkä vuoksi hän työnsi yhä uudestaan, kunnes se kaikki oli saatu kiemuroihin, kuten köysi kieputaan laivan kannelle.
"Siinäpä antelias tyttö", kuiskasi Jack. "Hän antaa tukuittain sellaista, minkä jakaminen vähin erin vaatisi jonkun aikaa. Mutta tuossa tulee Hicks; varoitetaan heitä; pidän Hoggista, ja koska hän pitää läskistä, niin hänen pitää saada sitä, jos minä vain pystyn heitä auttamaan."
Sinä iltana Gascoigne taaskin meni katolle ja varrottuaan jonkun aikaa kuuli jälleen laulettavan samaa säveltä. Hän odotti, kunnes laulu loppui, ja lauloi sitten sen itse hyvin hiljaa omilla sepittämillään sanoilla. Jonkun aikaa oli kaikki hiljaista, mutta sitten alkoi laulu jälleen, mutta nyt ei sävel ollut sama. Gascoigne odotti, kunnes uusi sävelmä oli toistettu useita kertoja, ja senjälkeen hän lauloi uudelleen ensimmäisen sävelmän, päästäen kauniin tenoriäänensä täysiin oikeuksiinsa. Se kajahteli öisen ilman hiljaisuudessa, ja sitten hän odotti, mutta turhaan; vienoa naisääntä ei enää kuulunut, ja Gascoigne vetäytyi levolle.
Tällaista jatkui kolmena tai neljänä iltana; Gascoigne lauloi aina niitä sävelmiä, jotka hän oli kuullut edellisenä iltana, kunnes nainen vihdoin ei tuntunut lainkaan pelkäävän, vaan vaihteli laulujaan saadakseen huvikseen kuulla, kuinka niiden sävelet toistettiin seuraavana iltana. Viidentenä iltana hän lauloi ensimmäisen sävelmän, ja merikadettimme vastattua siihen hän lauloi erään toisen, kunnes hän oli laulanut kaikki laulut, odottaen vastausta joka kerta.
Muuri oli korkeintaan kahdeksan jalan korkuinen, ja nyt Gascoigne päätti Jackin avulla päästä näkemään tämän tuntemattoman laulajattaren. Hän pyysi kapteeni Hoggia tuomaan maihin jonkun verran tuuman paksuista nuoraa, ja hänen onnistui valmistaa tikkaat, käyttäen kolmea tai neljää yläkerrassa olevaa tankoa, jotka oli varattu pesuvaatteiden kuivaamista varten. Hän kiinnitti ne meluttomasti seinää vasten illaksi valmiiksi. Oli kaunis, kuutamoinen ilta, ja hän meni katolle Jack muassaan. Sävelmä laulettiin taaskin; Gascoigne toisti sen ja kiipesi sitten hiljaa tikkaille, joita Jack piteli, ja kohotti päänsä muurin harjan yläpuolelle. Hän näki nuoren, loistavasti puetun maurilaisen tytön, joka puolittain lepäsi ottomanilla silmät suunnattuina kuuhun, ja kuun valossa Gascoigne saattoi huomata, että tyttö oli tosiaankin kaunis.
Tyttö näytti vaipuneen aatoksiinsa, ja Gascoigne olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, jos olisi arvannut hänen ajatuksensa. Tyytyväisenä näkemäänsä hän laskeutui jälleen katolle, lauloi erään sävelmistä ja toisti senjälkeen sanat:
"Älkää pelätkö – rakastan teitä – en osaa puhua kieltänne."
Senjälkeen hän lauloi erään toisen sävelmän, ja sen loputtua toisti taaskin samat arabiankieliset sanat; mutta vastausta ei kuulunut. Hän lauloi kolmannen sävelmän ja toisti sanat uudelleen, ja silloin hän riemukseen sai vastauksen; tyttö puhui lingua francaa.
"Osaatteko puhua tätä kieltä?"
"Kyllä", vastasi Gascoigne, "kyllä osaan. Allah olkoon kiitetty! Älkää olko peloissanne – minä rakastan teitä."
"En tunne teitä. Kuka olette? Ette ole minun kansani lapsia."
"En, mutta tahtoisin olla, mikä ikinä te vain toivotte minun olevan. Olen vapaa mies ja englantilainen upseeri."
Gascoignen tämän vastauksen jälkeen syntyi äänettömyys.
"Hyljeksitäänkö minua siis?" kysyi Gascoigne.
"Ei, ei hyljeksitä. Mutta te ette kuulu kansaani, ettekä ole minun maastani. Älkää enää puhuko, sillä muutoin sananne kuullaan."
"Minä tottelen", myöntyi Gascoigne, "koska te sitä toivotte. Mutta minä riudun ikävässä huomeniltaiseen kuutamoon saakka. Lähden uneksimaan teistä. Allah teitä suojelkoon!"
"Kuinka hämmästyttävän runollista kielenkäyttösi olikaan, Ned", virkkoi Easy heidän laskeutuessaan huoneeseensa.
"Totisesti, Jack, olen lukenut Tuhat ja yksi yötä. Sellaisia silmiä et ole eläissäsi nähnyt. Millainen houri hän onkaan!"
"Onko hän yhtä kaunis kuin Agnes, Ned?"
"Kaksi kertaa niin kaunis kuutamossa."
"Se on pelkkää kuutamoa, ja sellaista on armastelusikin, sillä siitä ei tule mitään."
"Tulee, jos minä sille mitään mahdan."
"No mutta, Gascoigne, mitä sinä tekisit vaimolla?"
"Täsmälleen ihan samaa kuin sinäkin, Jack."
"Tarkoitan sitä, rakas Ned, kannattaako sinun mennä naimisiin?"
"Ei, niin kauan kuin isäukko elää, mutta tiedän hänellä olevan jonkun verran rahaa arvopapereissa. Hän mainitsi minulle kerran, ettei minun sopisi odottaa kolmeatuhatta puntaa enempää. Kuten tiedät, minulla on sisaria."
"Ja ennenkuin siihen pääset, on sinulla kolmetuhatta lasta."
"Siinäpä suurilukuinen perhe, Jack", virkkoi Gascoigne, purskahtaen nauruun, johon sankarimme yhtyi.
"No niin, ymmärräthän, että halusin ainoastaan pohtia tätä kysymystä kanssasi."
"Kyllä ymmärrän sen, Jack. Mutta me taidamme laskea saalista, ennenkuin se on saatukaan, mikä on typerää."
"Kaikissa muissa tapauksissa paitsi silloin, kun uskallamme tunkeutua avioliiton alalle."
"Mutta sinähän, Jack, alat muuttua perin järkeväksi."
"Viisauteni on ystäviäni, hulluuteni itseäni varten. Hyvää yötä!"
Mutta Jack ei mennyt nukkumaan.
"En saa sallia Gascoignen tehdä sellaista typeryyttä", mietti hän. "Joutua naimisiin tumma-ihoisen tytön kanssa merikadetin palkalla, jos häntä onnistaa – saada kaulansa katkaistuksi, jollei häntä onnista."
Kuten Jack sanoi, oli hänen viisautensa hänen ystäviänsä varten, ja hän jakoi sitä niin auliisti, ettei sitä jäänyt ollenkaan hänen omiksi tarpeikseen.
Neiti Julia Hicks määräsi, kuten olemme aikaisemmin maininneet, Tetuanin muodit, ja hänen pukeutumiskuosinsa olikin varsin pukeva. Maurilaiset naiset käyttivät laajoja huntuja, tai niitä saattoi nimittää miksi tahtoi, sillä heidän päähineensä ulottuivat joskus kantapäihin saakka ja verhosivat heidän koko vartalonsa, jättäen vain silmän pilkistelemään ja peittäen kaiken muun. Neiti Hicks huomasi, että tällainen laite oli paljoa mukavampi kuin hattu, koska hän siten saattoi kävellä ulkosalla helteisessä päivänpaahteessa päivetyttämättä vaaleata ihoansa ja tähyillä kaikkia ja kaikkea, muiden silti tuijottelematta häneen. Hän ei senvuoksi koskaan liikkunut ulkosalla ilman tällaista päällysvaippaa, johon oli käytetty useita kyynäriä hienoa musliinia.
Hänen kotiasunaan oli tavallisesti värillisestä taftista valmistettu puku, sillä kerran hänen isänsä eläessä saapui satamaan pieni alus, joka purki suuren joukon englantilaista valmistetta olevia tavaroita, ja koska alus oli lähtenyt purjehtimaan painolastissa, heräsi varakonsulissa epäilyksiä siihen nähden, miten ne olivat joutuneet kapteenin haltuun. Sentähden hän haastoi kapteenin vastaamaan asiasta kuvernöörille, mutta juttu järjestettiinkin kaikessa ystävyydessä siten, että varakonsuli sai noin neljännen osan lastista silkki- ja musliinipakkoina.
Neiti Hicksin kaikki puvut olivat senvuoksi sinisestä, vihreästä tai keltaisesta taftista, ja se asu ynnä valkoinen musliininen päällysvaippa tekivät hänet niin huomattavaksi kuin hänellä kaupungin ainoana eurooppalaisena naisena olikin oikeus, ja jokainen Tetuanissa haukkuva koira tunsi varakonsulin sisaren, vaikka vain harvat olivat nähneet hänen kasvonsa.
Nyt Jackin päähän pälkähti, että koska Gascoigne oli päättänyt jatkaa rakkausseikkailuaan, sopisi hänen yllätykseksi hyvin pukeutua neiti Hicksiksi. Hän ehdotti sitä seuraavana aamuna Gascoignelle, joka hyväksyi ajatuksen, Ja seuraavana aamuna neiti Hicksin ollessa Hoggin seurassa hänen onnistui salavihkaa ottaa yksi neidin puvuista ja musliininen päällysvaippa, kuten hän saattoi tehdä arkailematta, koska näitä vaatekappaleita oli runsaasti, sillä neiti Hicksiä eivät ompelijattarien laskut vaivanneet.
Lähtiessään seuraavana iltana katolle Gascoigne puki yllensä neiti Hicksin asun, ja hänen vartalonsa muistutti hyvin läheisesti neiti Hicksiä, vaikka hän olikin hiukan kookkaampi. Hän odotti, että maurilainen tyttö alkaisi laulaa, mutta tytön ääntä ei kuulunut. Niinpä hän kiipesi tikkaille ja tirkisti muurin yli, jolloin hän näki tytön lepäävän samoin kuin aikaisemminkin syviin aatoksiin vaipuneena. Tytön katse osui hänen musliiniverhoiseen päähänsä, ja sitten kuului hiljainen kirkaisu.
"Älkää pelätkö, neiti", rauhoitti Gascoigne häntä, "en näe viehkeitä kasvojanne ensimmäistä kertaa. Ikävöin kumppania. Mitäpä olisinkaan valmis antamaan siitä, että saisin istua vierellänne! Meillä ei tosin ole sama uskonto, mutta seuraako siitä, ettei meidän pitäisi rakastaa toisiamme?"
Maurilainen tyttö oli vastaamaisillaan, mutta silloin Gascoigne sai vastauksen sellaiselta taholta, jolta hän ei ollut sitä ensinkään odottanut. Sen antoi itse maurilainen, joka kuultuaan tyttärensä kirkaisun oli nopeasti tullut katolle.
"Haluaako eurooppalainen lilja sekoittaa tuoksuaan tumman orvokin tuoksuun?" lausui hän, sillä hän oli usein nähnyt varakonsulin sisaren, jonka hän nyt kuvitteli tulleen katolle ja kavunneen muurille puhelemaan hänen tyttärensä kanssa.
Gascoigne oli kyllin maltillinen käyttääkseen hyväkseen tätä onnellista erehdystä.
"Olen yksin, arvoisa mauri", vastasi hän, "ja kaipaan seuraa. Minua on kiehtonut asuntonne katolla laulava satakieli; mutta en arvellut näkeväni miehen kasvoja, kun rohkaisin mieltäni kiivetäkseni näille tikkaille."
"Jos eurooppalainen lilja on kyllin rohkea laskeutuakseen tänne, sopii hänen istua tumman orvokin vieressä."
Gascoigne katsoi viisaimmaksi olla vastaamatta mitään.
"Älkää pelätkö!" jatkoi mauri. "Mitä vanhasta miehestä tarvitsee välittää!"
Ja mauri toi tikkaat, jotka hän sijoitti muuria vasten.
Hetken kestäneen äänettömyyden jälkeen Gascoigne mietti: "Se on kohtaloni." Ja sitten hän laskeutui muurilta, ja mauri talutti hänet sen patjan luokse, jolla hänen tyttärensä lepäsi. Senjälkeen hän sijoittui istumaan heidän likelleen, ja he aloittivat keskustelun. Gascoigne tunsi varakonsulia ja hänen sisartaan kyllin hyvin pystyäkseen esittämään osaansa, ja hän katsoi sopivaksi kertoa maurille, että hänen veljensä mieli naittaa hänet laivankapteenille, jota hän kammosi ja joka veisi hänet kylmään ja sumuiseen ilmanalaan, että hän oli syntynyt täällä ja halusi elää ja kuolla täällä ja että hän mieluummin kuluttaisi elämänsä naiskammioissaan kuin lähtisi pois tästä maasta.
Sen kuultuaan Abdel Faza – se nimittäin oli maurin nimi – tunsi voimakasta lemmenkaihoa. Hän vei kätensä otsalleen, kumarsi ja vakuutti Gascoignelle, että hänen naistenhuoneensa ja kaikki mitä niissä oli samoin kuin koko hänen talonsa ja hän itse olivat hänen. Tunnin kestäneen keskustelun jälkeen, johon Azar, maurin tytär, ei ottanut osaa, mauri pyysi Gascoignea laskeutumaan hänen naistenhuoneisiinsa ja pantuaan merkille tyttärensä äänettömyyden virkkoi hänelle:
"Azar, sinä olet vihoissasi siitä, että tämä eurooppalainen houri tulee niihin huoneisiin, joiden yksinvaltias sinä olet tähän saakka ollut. Älä ole huolissasi! Sinä olet pian toisen oma, sillä Osman Ali on pyytänyt sinua vaimokseen, ja minä olen kallistanut korvani hänen pyynnölleen."
Osman Ali oli yhtä vanha kuin Azarin isä, ja tyttö vihasi häntä. Hän ojensi vapisten kätensä ja opasti Gascoignen naistenpuolelle. Mauri saattoi heidät kynnykselle saakka, kumarsi ja poistui heidän luotansa.
Helppo on kuvitella, että Gascoigne joudutti kosiskeluaan eikä jättänyt käyttämättä niin kultaista tilaisuutta, ja se, mitä tytön isä oli ilmoittanut Osman Alista, edisti merikadettimme pyrkimyksiä hyvin suuresti.
Poistuessaan naistenpuolelta hän oli samanlaisessa tilassa kuin useimmat rakastuneet merikadetit, siis hieman kuumempana kuin kiehumapisteesen lämmitetty elohopea. Jack, joka oli koko ajan ollut jonkun verran jännityksissä, ei suinkaan ollut pahoillaan kuullessaan ystävällisen sävyisiä ääniä, ja muutamien minuuttien kuluttua hän huomasi Gascoignen kapuavan tikkaille. Sankarimme mieleen johtui, ettei hänen kenties olisi viisasta olla näkyvissä, koska mauri ritarillisessa kohteliaisuudessaan saattaisi tulla tikkaiden yläpäähän saattamaan otaksuttua naistaan. Hän oli oikeassa, sillä Abdel Faza ei ainoastaan saattanut Gascoignea tikkaiden yläpäähän, vaan myöskin auttoi häntä laskeutumaan toiselle puolelle ja lausui hänelle jäähyväiset perin juhlallisesti.
Gascoigne riensi heitä tähyilleen Jackin luokse ja kertoi hänelle yksityiskohtaisesti illan tapahtumista, kuvaillen Azaria luoduista olennoista kauneimmaksi, kiehtovimmaksi ja hempeimmäksi. Puoli tuntia kestäneen selostuksen jälkeen hän äkkiä vaikeni, koska hän havaitsi Jackin vaipuneen sikeään uneen.
Gascoigne uudisti vierailunsa joka ilta. Iäkäs Abdel Faza kävi joka kerta yhä kohteliaammaksi, ja merikadettimme oli pakko tekeytyä hyveelliseksi, jollei hän sellainen ollut. Hän oli olevinaan perin kaino.
Tällä välin kapteeni Hogg osoitti jatkuvasti huomaavaisuuttaan todelliselle neiti Hicksille. Perämies kuljetti edelleenkin nautoja laivaan, ja koska oli jo kulunut yli kolme viikkoa, oli heidän aika ajatella lähtöä Touloniin. Mutta kapteeni Hogg oli liian kiihkeästi rakastunut; ja Gascoigne taas aikoi kaikkien rakastuneiden merikadettien tavoin erota laivastosta.
Jack puhui järkeä kapteenille, joka tuntui kuulevan järkipuhetta, koska neiti Hicks oli suostunut antamaan onnensa hänen ohjattavakseen ja hänen hurmaannuksensa kruunuksi luvannut lähteä hänen mukaansa Mary Annissa. Senvuoksi Hogg ehdotti, että he lähtisivät purjehtimaan niin pian kuin suinkin voisivat. Ja niin pian kuin he olisivat nostaneet ankkurin, tulisi hän rannalle, ottaisi mukaansa neiti Hicksin ja purjehtisi täysin purjein Touloniin.
Jack olisi voinut sietää tämän. Vaikeuksia koitui Gascoignesta, joka ei suostunut kuulemaankaan mistään sellaisesta, että poistuttaisiin ilman hänen viehättävää Azariansa. Vihdoin Jack keksi suunnitelman, jonka hän arveli onnistuvan ja joka olisi hyvä kepponen kuvernöörille kerrottavaksi. Sentähden hän oli suostuvinaan siihen, että Gascoigne ottaisi mukaan pikku maurilaisnaisensa, ja he aprikoivat, miten se kävisi päinsä. Sitten Jack ilmoitti Gascoignelle keksineensä suunnitelman, joka vetelisi.
"Kapteeni Hoggilta olen saanut tietää", kertoi hän "että hän aikoo viedä mukaansa neiti Hicksin, ja kun koetin ottaa selkoa, mitä hän arveli siitä, että ottaisimme vielä yhden naisen laivaan, pani hän jyrkästi sitä vastaan, väittäen, että hänen täytyi saada koko kajuutta itseään ja mielitiettyään varten. Mutta ensinnäkään minulla ei ole lainkaan halua luovuttaa kajuuttaa sen enempää neiti Hicksille kuin rouva Hoggillekaan. Olisi kovin epämukavaa menettää oikeutensa oleskella kajuutassa, koska hän tahtoo armastella. Olen senvuoksi päättänyt, ettei hän saa ottaa neiti Hicksiä mukaan.
– Hän ehdotti minulle, että hän lähtee laivaan ja laittaa prikin liikkeelle, kun taas minä jään maihin vene mukanani merkitsemään nimeni asiakirjoihin, ja että neiti Hicks pujahtaa veneeseeni, kun minä lähden rannasta hämärissä. Mutta minäpä en tuokaan neiti Hicksiä. Jos Hogg haluaa mennä hänen kanssansa naimisiin, tehköön sen, milloin minä en ole laivassa. Olen maksanut kaikesta ja pidän kajuuttaa omanani.
– Katsos, Ned, jos tahdot ottaa matkaan pienen maurilaisnaisesi, on siihen ainoastaan yksi keino, ja se on sangen yksinkertainen. Jätä hänelle neiti Hicksin asu käydessäsi hänen luonansa huomenillalla ja käske hänen hämärissä pujahtaa pois kotoa! Vaaraa ei ole missään muualla kuin hänen omassa kodissaan, sillä niin pian kuin hän on päässyt ulkosalle, otaksutaan hänen olevan varakonsulin sisar, eikä häntä tarkkailla eikä häneltä kysellä mitään. Minä tähyilen häntä ja tuon hänet laivaan neiti Hicksin asemasta, Hogg panee prikin liikkeelle ja levittää onnessaan kaikki purjeet, tyttö lukitsee kajuutan oven sisäpuolelta, joten erehdystä ei huomata ennenkuin seuraavana aamuna, ja me saamme nauraa kapteeni Hoggille kelpo lailla."
Gascoigne kehui Jackin suunnitelmaa loistavaksi, hyväksyi sen, kiitti häntä ja vakuutti, että Jack oli paras ystävä, mitä hänellä oli milloinkaan ollut.
"Niin olenkin", tuumi Jack, "mutta sinä et sitä aluksi tunnusta".
Senjälkeen Jack meni kapteeni Hoggin puheille ja oli lämpimästi kannattavinaan hänen mielipiteitään, mutta kertoi hänelle Hicksin epäilevän jotakin olevan tekeillä, puhuneen hänelle siitä ja maininneen, ettei hän päästäisi sisartaan näkyvistään, ennenkuin Hogg olisi laivassa.
"Ja kuten tiedätte", haasteli Jack, "ette saa mitään aikaan suoranaisella väkivallalla, joten teidän on viisainta mennä laivaan ja laittautua matkalle ja jättää minun huolekseni tuoda neiti Hicks alukseen, sittenkun hänen veljensä kuvittelee kaiken vaaran olevan ohitse".
"Paljon kiitoksia, herra Easy!" vastasi kapteeni Hogg. "Se on oivallista, ja minä järjestän asian kultani kanssa. Kuinka kovin ystävällinen olettekaan!"
"Mutta, Hogg, lupaatteko pysyä vaiti?"
"Kyllä", vakuutti kapteeni.
"Tuo Gascoigne on perin hupakkomainen miekkonen ja aikoo karata erään tytön kanssa, johon hän on täällä tutustunut. Ja mitä luulette hänen ehdottaneen? Sitä, että sittenkun laiva on lähtenyt liikkeelle, minun pitäisi tuoda tyttö alukseen veneessä; ja hän on lainannut neiti Hicksin puvun, että tyttö näyttäisi häneltä. Olen suostunut siihen, mutta koska en mitenkään voi sallia hänen tehdä sellaista tuhmuutta, tuonkin tytön sijasta laivaan neiti Hicksin. Mutta ottakaa huomioon, Hogg, että hän on senlaatuinen huimapäinen miekkonen, että jos hän huomaisi minun pettäneen häntä, hän lähtisi viipymättä maihin ja pyytäisi meitä jättämään hänet. Senvuoksi meidän pitää viedä neiti Hicks kajuuttaan, johon hän sulkeutuu koko yöksi, jotta Gascoigne ei pääse selville kujeestamme ennenkuin seuraavana aamuna, ja silloin saamme nauraa hänelle makeasti."
Kapteeni Hogg vastasi, että se olisi mainio kepponen, kuten Gascoignekin oli aikaisemmin sanonut.
Nyt pitää ottaa huomioon, että vesi ja naudat, lampaat ja kanat olivat kaikki laivassa; ja Hicksin saatua Jackilta kaikesta maksun hänen käytöksensä oli hyvin suuresti muuttunut; hän oli vain muodollisen kohtelias, sillä kiskottuaan sankaristamme kaiken mahdollisen hyödyn, hän halusi kiihkeästi päästä eroon sekä hänestä että kapteeni Hoggista.
Sankarimme oli siitä kovin pahastunut, mutta ei ollut sitä huomaavinaankaan, koska se ei olisi sopinut hänen silloisiin tarkoituksiinsa – hän päinvastoin osoitti mitä lämpimintä ystävyyttä varakonsulia kohtaan ja saatuaan sopivan tilaisuuden mainitsi Hicksille, ettei hän osannut palkita hänen hyväntahtoisuuttaan paremmin kuin paljastamalla erään suunnitellun salajuonen. Sitten hän kertoi Hicksille hänen sisarensa aiotusta karkaamisesta ja ilmoitti, että juuri hänen oli tarkoitus viedä neiti Julia laivaan. "Katalaa, kautta taivaan!" kivahti varakonsuli. "Minä kirjoitan asiasta ulkoministeriöön."
"Minun mielestäni", virkkoi Jack, "olisi teidän paljoa parempi menetellä minun ehdottamallani tavalla. Siitä olisi seurauksena sydämellinen nauru ja kapteeni Hoggin nolaus. Pukeutukaa te sisarenne vaatteisiin, ja minä vien laivaan teidät hänen sijastaan. Kuvitelkoon hän, että hän on saanut sisarenne varmasti haltuunsa! Vien teidät kajuuttaan, ja te sulkeudutte sinne. Hän ei voi lähteä purjehtimaan ilman minun määräystäni, enkä minä allekirjoita asiakirjoja. Seuraavana aamuna aukaisemme kajuutan oven ja saamme nauraa hänelle aimo tavalla. Käskekää veneenne tulla noutamaan teitä aamun koittaessa, ja minä pakotan hänet silloin viipymättä lähtemään Touloniin. Se olisi verraton kepponen."
Niin arveli varakonsulikin samoin kuin myöskin Gascoigne ja kapteeni Hogg arvelivat. Hän pudisti Jackin kättä ja oli hänelle yhtä kohtelias kuin aikaisemminkin.
Sinä iltana Gascoigne jätti yhden neiti Hicksin monista puvuista Azarille, joka suostui lähtemään hänen mukaansa ja sulloi mukaansa kaikki jalokivet ja rahat, jotka sai käsiinsä. Pieni olento-parka! Hän vapisi pelosta ja riemusta. Neiti Hicks kuljetti, kuten hän itse luuli, salaa laivaan vaatelippaan, ja lippaassa oli myöskin hänen rahallinen omaisuutensa, kolmesataa dollaria. Hicks nauroi partaansa, ja samoin teki Jack. Ja kaikki paneutuivat levolle siinä uskossa, että heidän toiveensa toteutuisivat. Aikaisen päivällisen jälkeen kapteeni Hogg ja Gascoigne lähtivät prikiin; he kumpikin puristivat Jackin kättä ikäänkuin eivät enää koskaan häntä näkisi, ja kaikki asianomaiset loivat toisiinsa ymmärtämyksen katseita.
Niin pian kuin he olivat ehtineet poistua ovesta, alkoi varakonsuli hihittää, ja neiti Hicks, joka luuli hänen hihittävän sille ajatukselle, että hän oli päässyt eroon kapteeni Hoggista, hihitti vielä enemmän katsoessaan sankariimme, joka oli hänen uskottunsa. Ja lukijamme tuntemista syistä sankarimme hihitti vieläkin enemmän kuin kumpikaan heistä.
Vähäistä ennen pimeän tuloa lähetettiin nyt liikkeelle lähteneestä prikistä vene rannalle, ja sopimuksen mukaisesti Hicks lausui menevänsä konttoriinsa laittamaan asiakirjoja kuntoon – nimittäin pukeutumaan sisarensa vaatteisiin. Neiti Hicks nousi heti pystyyn ja sopimuksen mukaisesti toivotti sankarillemme hauskaa matkaa ja sanoi, että hänen pitäisi käydä levolle, koska häntä vaivasi ankara pääkipu – hän toivotti veljelleen hyvää yötä ja meni huoneeseensa odottaakseen vielä tunnin, jonka jälkeen sankarimme lähdettyään veneellä rannasta pettääkseen varakonsulia piti palata, kohdata hänet puutarhassa ja viedä hänet prikiin. Senjälkeen sankarimme meni konttoriin auttamaan varakonsulia, joka riisui yltään kaikki omat vaatteensa ja sitoi ne liinaan, aikoen pukea ne jälleen yllensä ehdittyään kajuuttaan.
Niin pian kuin hän oli valmis, saattoi Jack oletetun neiti Hicksin veneelle, kantaen hänen myttyään. He poistuivat rannasta hyvin kiireellisesti, ja sopivassa tilaisuudessa Jack tipautti Hicksin mytyn mereen. Heti heidän saavuttuaan laivan kupeelle kapusi Hicks kannelle, Jack saattoi hänet kajuuttaan. Astuessaan sisälle hän puristi Jackin kättä, kuiskaten: "Kuinka makeasti saammekaan nauraa huomenaamulla!" Ja sitten hän lukitsi oven.
Tällä välin vene kiinnitettiin koukkuihin ja hinattiin kannelle, ja varovaisuuden vuoksi Jack panetti kiinni kansiakkunan luukut, jotta Hicks ei voisi päästä selville siitä, mitä oli tekeillä. Gascoigne tuli sankarimme luokse ja puristi hänen kättänsä.
"Olen niin kovin kiitollinen sinulle, Jack. Totisesti, kuinka makeasti saammekaan nauraa huomenaamulla!"
Niin pian kuin vene oli hinattu taavetteihinsa ja isopurje pullistunut, tuli myöskin kapteeni Hogg sankarimme luokse, pudisti hänen kättään ja kiitti häntä. Ja hänkin lausui lopuksi:
"Totisesti, herra Easy, kuinka makeasti saammekaan huomenaamulla nauraa!"
"Naurakoot ne, jotka voittavat!" tuumi Jack. Tuuli oli myötäinen, vahdit järjestettiin, suunta määrättiin, kaikki poistuivat kannen alle riippumattoihinsa ja vaipuivat uneen, odottaen seuraavaa aamua. Kun ei myöskään Hicksillä ollut parempaa tekemistä, kävi hänkin nukkumaan, ja seuraavan aamun sarastaessa oli kuljetuslaiva Mary Ann yli sadan meripenikulman päässä Afrikan rannikosta.
YHDEKSÄS LUKU
Sankarimme esiintyy paholaisena.
Meidän täytyy jättää lukijan tehtäväksi kuvitella seuraavan aamun paljastuksen vaikutusta. Kaikki muut olivat vimmoissaan paitsi Jackia, joka ei voinut muuta kuin nauraa. Kapteeni halusi palata noutamaan neiti Hicksiä, Gascoigne noutamaan Azaria ja varakonsuli halusi palata päästäkseen vapaaksi – mutta tuuli oli paluuta varten vastainen, ja pian Jack voitti kapteenin puolelleen.
Hän huomautti Hoggille, että jos hän palaisi, hän ensinnäkin rikkoisi kuljetussopimuksen ja toiseksi hänen täytyisi maksaa kaikki kuolleet naudat, ja jos Hogg tahtoi ottaa neiti Hicksin vaimokseen, hänen ei sopisi etukäteen vahingoittaa hänen mainettaan pitämällä häntä laivassaan ennen vihkimistä, ja vihdoin hän mainitsi, että kapteeni voisi mennä avioliittoon neiti Hicksin kanssa milloin vain haluaisi, sillä veli ei voisi sitä estää. Kaikki nämä olivat sangen hyviä neuvoja, ja kapteeni muuttui perin rauhalliseksi ja järkeväksi ja levitti aluksensa kaikki purjeet.
Gascoignelle taas oli hyödytöntä puhua järkeä, minkä vuoksi sovittiin niin, että hän saisi hyvitystä, niin pian kuin he pääsisivät taaskin maihin, Kiukkuisin oli Hicks. Hän vaati, että laivan pitäisi kääntyä takaisin, kun taas sekä Jack että kapteeni epäsivät sen, vaikka hän uhkailikin heitä koko ulkoministeriöllä. Hän tiukkasi omia vaatteitaan, mutta Jack vastasi hänelle, että ne olivat pudonneet veneestä mereen heidän soutaessaan rannalta alukseen. Senjälkeen Hicks komensi perämiestä ja miehiä kääntämään laivan takaisin, mutta he nauroivat hänelle ja hänen naisenasulleen.
"Joka tapauksessa toimitan teidät erotetuksi palveluksesta", sanoi hän sankarillemme raivoissaan.
"Olen siitä äärimmäisen kiitollinen teille", vastasi Jack.
Ja kapteeni Hoggia huvitti niin suuresti se, että varakonsuli esiintyi sisarensa vaatteissa, että hän tyyten unohti oman pettymyksensä nauraessaan aiotulle langolleen. Hän alkoi jälleen olla ystävällinen Jackille, joka saavutti entisen vaikutusvaltansa ja tilasi portteria vintturin luokse.
He nauttivat oivallisen päivällisen, mutta Hicks kieltäytyi tulemasta mukaan pöytään, mikä ei kuitenkaan pilannut Jackin eikä kapteenin ruokahalua. Gascoigne taas ei voinut syödä suupalaakaan, vaan joi ylettömästi, silmäillen pikarinsa reunan ylitse ikäänkuin olisi voinut syödä sankarimme, joka vain nauroi sitäkin enemmän.
Hicks oli kääntynyt miesten puoleen, pyytäen heitä lainaamaan hänelle vaatteita, mutta Jack oli arvannut sen edeltäkäsin, ja hän oli kaikkivaltias. Ei ainoatakaan nuttua eikä ainoitakaan housuja ollut saatavissa, ei rakkaudesta eikä rahasta. Senjälkeen Hicks katsoi viisaimmaksi hieman nöyrtyä ja kääntyi kapteeni Hoggin puoleen, joka pyysi saada kieltäytyä antamasta vaatteita, jollei Hicks suostuisi hänen ja sisarensa väliseen avioliittoon, mihin Hicks antoi paheksuvan epäävän vastauksen. Sitten hän turvautui Gascoigneen, joka hyvin happamesti käski hänen mennä hornaan. Vihdoin hän puhui asiasta sankarillemme, joka nauroi ja sanoi mieluummin näkevänsä hänet kadotuksessa. Niinpä Hicks istuutui hameissansa vannoskelemaan kostoa. Gascoigne, joka oli juonut paljon syömättä mitään, meni kajuuttaan nukkumaan – kun taas kapteeni Hogg ja sankarimme joivat portteria vintturin luona.
Niin kului ensimmäinen päivä, ja tuuli oli mainion suotuisa – naudat ammuivat, kukot kiekuivat, lampaat määkivät, ja Mary Ann purjehti lähemmäs kaksisataa meripenikulmaa. Jack valtasi toisen kajuutassa olevan makuusijan, ja hänen majesteettinsa edustajan oli pakko nukkua kansien välissä olevalla märssypurjeella, kummallakin puolellaan härkä, joka tuontuostakin tavoitteli häntä sarvillaan ikäänkuin olisi tiennyt saavansa kiittää juuri häntä siitä, että se oli tuotu laivaan ja määrätty karkoittamaan keripukkia Toulonin laivastosta.
Emme voi syventyä yksityiskohtaisesti kuvaamaan matkaa, joka tuulen pysyessä myötäisenä suoritettiin kymmenessä päivässä menettämättä ainoatakaan nautaa. Tällä ajalla Hicks alentui syömään virkkamatta mitään, kuvitellen koston hetken lyövän silloin, kun he yhtyisivät amiraalin laivastoon. Gascoigne tointui vähitellen, mutta ei puhunut mitään sankarillemme, joka edelleenkin nauroi ja joi portteria. Yhdentenätoista aamuna he olivat keskellä Toulonin laivastoa, ja Hicks hymyili riemuisesti sivuuttaessaan sankarimme hameasussaan ja ihmetteli sitä, ettei Jackissa lainkaan näkynyt vapistuksen merkkejä.
Jack käski ohjata aluksen lippulaivan perän luokse, lasketti veneen vesille, meni amiraalinlaivaan, näytti valtakirjansa ja ilmoitti tuoneensa naudat. Annettiin merkki kaikille laivoille, saalis jaettiin tasapuolisesti, ja sitten amiraali tiedusti sankariltamme, oliko kuljetuslaivan laivurilla muita eläimiä aluksessaan. Jack vastasi, ettei laivurilla ollut, mutta kun Maltan kuvernööri oli maininnut hänelle, että niitä kenties haluttaisiin, oli hän ostanut joitakuita lampaita ja muutamia tusinoita kanoja, jotka olivat suurimmaksi osaksi amiraalin käytettävissä, jos hän suvaitsisi ottaa ne vastaan. Amiraali oli sangen kiitollinen kuvernöörille ja myöskin Jackille siitä, että häntä oli ajateltu, mutta ei luonnollisestikaan suostunut ottamaan vastaan eläimiä maksamatta niistä. Hän kehoitti lähettämään laivaansa niistä kaikki ne, jotka voitiin luovuttaa, ja pyysi sitten Jackia syömään päivällistä seurassaan, sillä Jack oli pukeutunut parhaaseen asuunsa ja näytti hyvin hienolta.
"Herra Easy", kysyi lippukapteeni, joka oli katsellut kuljetusalusta kaukoputkella, "onko laivassa mukana laivurin vaimo?"
"Ei, sir", vastasi Jack. "Se henkilö on varakonsuli."
"Mitä? Hameissa! Varakonsuliko?"
"Niin, Tetuanin varakonsuli. Hän tuli laivaan siinä asussa prikin lähdettyä liikkeelle, ja katsoin velvollisuudekseni olla viivyttelemättä, sillä tiesin, kuinka tärkeätä laivaston oli saada tuoretta lihaa."
Easy seurasi amiraalia ja lippulaivan kapteenia kajuuttaan, jossa hän rohkeasti kertoi, miten hän oli tehnyt kepposet kaikille kolmelle. Heidän kummankaan oli mahdotonta olla nauramatta, ja kun he alkoivat nauraa, oli heidän melkein yhtä mahdotonta tauota.
"Herra Easy", virkkoi amiraali vihdoin, "en moiti teitä kovin ankarasti. Nähtävästi kuljetuslaivan kapteeni olisi viivyttänyt lähtöä, koska hän oli rakastunut – ja herra Gascoigne olisi jäänyt maihin, koska hän oli pahasti ihastunut, ottamatta lukuun sitä, kuinka pahaa verta englantilaisia kohtaan tytön ryöstäminen olisi nostattanut. Mutta mielestäni olisi teidän sopinut järjestää kaikki se laittamatta varakonsulia hameasuun."
"Menettelin parhaan harkintani mukaan, sir", vastasi Jack perin nöyrästi.
"Ja suurin piirtein katsoen olette menetellyt hyvin. Kapteeni Malcolm, lähettäkää vene noutamaan varakonsuli!"
Hicks halusi liiankin maltittomasti päästä kertomaan kärsimästään vääryydestä välittääkseen siitä, että hän oli sisarensa vaatteissa. Hän tuli lippulaivaan, ja vaikka kuuluikin äänekästä tirskuntaa, arveli hän sen pian kääntyvän hänen hyväkseen, kun saataisiin tietää, että hän oli diplomaattinen henkilö. Hän kertoi tarinansa ja odotti amiraalin ratkaisua, jonka piti murskata kannen suojan puolisella laidalla kadettien joukossa seisova sankarimme. Mutta amiraali vastasikin:
"Herra Hicks, ensinnäkin tämä tuntuu minusta olevan sisarenne avioliittoa koskeva perheasia, joka ei vähääkään kuulu minuun. Menitte laivaan omasta vapaasta tahdostanne naisenasussa. Herra Easyn saamat määräykset olivat jyrkät, ja hän noudatti niitä. Hänen velvollisuutensa oli lähteä liikkeelle heti, kun kuljetuslaiva oli valmis. Teidän sopii lähettää ministeriöön valituksenne, jos haluatte, mutta ystävänä sanon teille, että se todennäköisesti aiheuttaisi eronne, sillä tällaisia kepposia ei ulkoministeriössä ymmärretä. Saatte palata kuljetuslaivaan, joka poikettuaan Mahonissa palaa Tetuaniin. Vene on laivan kupeella, sir."
Ällistyneenä siitä, kuinka vähän kunnioitusta varakonsulille osoitettiin Hicks työnsi hameensa jalkojensa väliin ja laskeutui laivan kannelta koko miehistön nauraessa.
Sankarimme söi päivällistä amiraalin pöydässä, ja häntä kohdeltiin suopeasti. Hän sai määräyksen lähteä samana iltana purjehtimaan Minorcaan, ja heti päivällisen jälkeen hän palasi alukseensa, jossa hän tapasi kapteeni Hoggin hyvin vilkkaasti myymässä portteriaan – Gascoignen kävelemässä kannella murheellisissa mietteissä – ja Hicksin yksinäisenä peräkannella jöröttelemässä hameissaan.
Niin pian kuin veneet olivat irtaantuneet Mary Annin kupeelta, nosti alus lippunsa ja purjeensa, ja koska kaikki portteri ei vielä ollut mennyt kaupaksi, tilasi Jack sitä pullon kannelle.
Jack oli hyvin mielissään hänen ja kuvernöörin välisestä selvittelystä ja tunsi kerrankin, ettei hän ollut laittanut itseään pulaan ja että hän lisäksi oli estänyt toisia joutumasta pinteisiin.
Gascoigne asteli kannella synkkänä. Hän oli todellakin perin onneton; hänellä oli ollut aikaa miettiä, ja kun nyt pahin tunnehyöky oli ohitse, tunsi hän sankarimme tehneen hänelle todellisen palveluksen ja estäneen hänet tekemästä perinpohjaisen typerää tekoa; mutta sittenkin hän oli haastanut tämän ystävän kaksintaisteluun – sellainen oli hänen kiitollisuutensa ollut! Hän olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa saadakseen kaiken tapahtuneen tapahtumattomaksi ja päästäkseen jälleen ystävyyssuhteisiin Jackin kanssa, mutta erehdyksen tunnustaminen hävetti häntä, kuten se useimpia ihmisiä hävettää. Hän oli kuitenkin melkein päättänyt tehdä sen ja käveli edestakaisin, aprikoiden, millä tavoin hän sen tekisi, kun Jack, joka tapansa mukaan istui vintturin läheisyyteen sijoitetulla tuolilla portterilasi edessään, virkkoi itsekseen:
"Olisinpa valmis panemaan pääni pantiksi siitä, että Ned tahtoisi hieroa sovintoa, mutta häntä hävettää aloittaa puhelua. Olen ehkä erehtynyt, ja hän saattaa kimmahtaa loitolle, jos häneen kajoan. Mutta jos olenkin erehtynyt, en missään nimessä minä ole väärässä – tunnustelenpa häntä."
Jack odotti, kunnes Gascoigne taaskin ehti hänen kohdalleen, ja lausui sitten, katsoen kumppaniaan ystävällisesti ja ymmärtävästi silmiin:
"Kuulehan, Ned, haluatko lasin portteria?"
Gascoigne hymyili, ja Jack ojensi kätensä. Sovinto syntyi silmänräpäyksessä, eikä heistä kumpikaan ryhtynyt pohtimaan riitakysymystä.
"Olemme Minorcassa päivän tai parin perästä", huomautti Jack jonkun ajan kuluttua. "Nyt olen hyvilläni, kun pääsemme sinne. Tiedätkö, Ned, että olen sangen tyytyväinen itseeni; en ole tällä kertaa joutunut minkäänlaisiin pinteisiin, ja siitä huolimatta minulla on hyvä juttu kerrottavaksi kuvernöörille palattuani Maltaan."
"Osittain minun kustannuksellani", vastasi Gascoigne.
"Niinpä niin, sinä olet siinä hiukan mukana, mutta päähenkilöt ovat toiset."
"Mitenkähän sille tyttö-poloiselle lienee käynyt?" huoahti Gascoigne, joka ei malttanut olla mainitsematta Azaria. "Pahimmin minua kirvelee se, että hän varmaankin pitää minua aikamoisena raakalaisena."
"Epäilemättä, Ned, – kaada itsellesi uusi lasi portteria!"
"Hänen isänsä antoi minulle tämän ison timantin."
"Se vanha vuohi – myy se ja juo rahat hänen terveydekseen!"
"Ei; minä säilytän sen hänen tyttärensä muistoksi."
Senjälkeen Gascoigne vaipui alakuloisiin aatoksiin, ja Jack muisteli Agnesta.
Kahden päivän kuluttua he saapuivat Mahoniin ja tapasivat Auroran jo siellä kapteeni Wilsonin komennuksessa. Hicks oli taivuttanut kapteeni Hoggin luovuttamaan hänelle vaatteita Jackin peruutettua kieltonsa heti amiraalin luota tultuaan. Hicks käsitti, että jollei amiraali tahtonut kuunnella hänen valituksiaan, ei lainkaan hyödyttänyt puhua kapteenille. Niinpä hän pysytteli prikissä kapteeni Hoggin elättinä, ja kadettiemme poistuttua kuljetuslaivasta heistä tuli sangen hyvät ystävät. Hicks suostui avioliittoon, ja kapteeni Hoggista tuli onnellinen.
Azar-rukka taas oli neiti Hicksin asussa harhaillut rannalla väsyksiin saakka ja vihdoin sydän murtuneena palannut isänsä kotiin. Hänet oli päästänyt sisälle itse Abdel Faza, joka oli kuvitellut neiti Hicksin saapuneen ja joutunut hurmioihin – mutta havaittuaan tulijan olevan tyttärensä hän oli vimmastunut. Seuraavana päivänä Azar oli muuttanut Osman Alin naistenpuolelle.
Ilmoittauduttuaan laivaansa Jack ei kertonut tapahtumien kulkua, ollakseen loukkaamatta Gascoignen tunteita. Kapteeni Wilson oli tyytyväinen siihen, miten hän oli suorittanut tehtävänsä, ja tiedusti häneltä, halusiko hän mieluummin jäädä Harpyyn vaiko seurata häntä Auroraan.
Jack empi.
"Puhukaa suoraan, herra Easy! Jos kapteeni Sawbridge on mielestänne minua parempi, niin en loukkaannu."
"Ei, sir", vastasi Easy. "Kapteeni Sawbridge ei mielestäni ole parempi; te kumpikin olette olleet yhtä hyväntahtoisia minua kohtaan, mutta mieluummin olen teidän komennuksessanne. Mutta asian laita on niin, sir, etten mielelläni eroa Gascoignesta enkä –"
"Kenestä?" virkkoi kapteeni, hymyillen. "Mestystä, sir. Pitänette minua hupakkona, mutta en olisi tällä hetkellä hengissä ilman häntä."
"En pidä kiitollisuutta hupakkomaisena, herra Easy", vastasi kapteeni Wilson. "Herra Gascoignen aion ottaa mukaani, jos hän suostuu tulemaan, koska kunnioitan suuresti hänen isäänsä, eikä minulla ole hänestä mitään moittimista, nimittäin yleensä puhuen. Mutta mitä Mestyyn tulee – no niin, hän on kelpo mies, ja koska olette käyttäytynyt oikein hyvin, kenties ajattelen asiaa."
Seuraavana päivänä Mesty joutui siihen veneenmiehistöön, jonka kapteeni Wilson laivaston ohjeiden mukaan otti mukaansa, ja hänet määrättiin samaan asemaan Auroraan, asemestarin apulaiseksi. Gascoigne ja sankarimme siirrettiin myöskin fregattiin.
Kun sankarimme ei ole koskaan osoittanut erikoista mieltymystä virkatehtäviinsä, ei lukijaa kummastuta se, että hän pyysi kapteeni Wilsonilta saada viettää muutamia päiviä maissa, ennenkuin hän menisi Auroraan. Kapteeni Wilson antoi saman luvan Gascoignelle, koska he olivat molemmat jonkun aikaa saaneet olla kuljetusaluksessa. Sankarimme majoittui kaupungin ainoaan arvossapidettyyn hotelliin, ja milloin hän vain kohtasi jonkun Auroran upseerin, hän hyvin kohteliaasti pyysi häntä syömään päivällistä kanssansa.
Jackin maine oli kulkenut hänen edellään, ja merikadetit joivat hänen viiniään ja vannoivat, että hän oli verraton mies. Eipä silti, että Jack olisi pettynyt, mutta tasa-arvon periaatteiden mukaan hän päätteli, että niiden, joiden kannatti, tuli tarjota päivällisiä niille, joiden ei kannattanut. Tämä oli murheellinen erehdys Jackin puolelta; mutta hän ei ollut vielä oppinut tuntemaan rahan arvoa; hän oli kyllin hupsu ajatellakseen, että sen ainoa oikea käyttötapa oli muiden ihmisten onnellistuttaminen. Hänen puolustuksekseen täytyy kuitenkin huomauttaa, että hän oli merikadetti ja filosofi eikä ollut vielä täyttänyt kahdeksattatoista ikävuottaan.
Vihdoin Jack, joka oli aina valmiina kestitsemään, oli ollut maissa niin kauan, että Auroran ensimmäinen luutnantti, joka huomasi upseeriensa kovin innokkaasti pyrkivän lomalle, kun heillä nyt oli vähän, jos ollenkaan kustannuksia, lähetti hänelle hyvin kohteliaan sanoman, pyytäen saada ilokseen nähdä hänet laivassa samana iltana. Jack lähetti yhtä kohteliaan vastauksen, ilmoittaen ensimmäiselle luutnantille, että koska hän ei ollut tiennyt viimemainitun haluavan tavata häntä, hän oli luvannut mennä joidenkuiden ystäviensä kanssa naamiaisiin sinä iltana, mutta että hän varmasti tulisi laivaan osoittamaan kunnioitustaan seuraavana päivänä. Ensimmäinen luutnantti hyväksyi hänen esittämänsä syyn, ja kestittyään puolta tusinaa Auroran upseereita, sillä Harpy oli lähtenyt merelle kaksi päivää aikaisemmin, sankarimme pukeutui naamiaisia varten, jotka pidettiin kirkossa noin kahden ja puolen englanninpenikulman päässä Mahonista.
Jack oli valinnut paholaisen naamion, pitäen sitä sopivimpana, nousi aasin selkään ja ratsasti naamiaisiin siinä asussa. Mutta ollessaan astumaisillaan sisälle hän näki keltaisten vaunujen, joiden mukana oli kaksi kirjaviin livereihin puettua lakeijaa, seisahtuvan likelleen, ja lakeijain avattua oven hän kohteliaaseen tapaansa tarjosi käsivarttaan auttaakseen vaunuista iäkästä, timanttien peitossa olevaa leskirouvaa. Nainen katsahti ylöspäin ja nähtyään Jackin, joka oli karvainen ja jolla oli kolmihaarainen hanko, sarvet ja pitkä häntä, päästi kimeän kirkaisun ja olisi pudonnut vaunuista, jollei kapteeni Wilson, joka saapui paikalle täydessä virka-asussaan, olisi ottanut häntä syliinsä. Sillä aikaa, kun vanha nainen kiitteli pelastajaansa ja kapteeni Wilson kumarteli, Jack perääntyi hätäisesti.
"Tänä iltana en tee valloituksia", mietti hän.
Niin hän astui kirkkoon ja sekaantui väkijoukkoon. Mutta tungos oli niin tiivis, että tuskin pääsi liikkumaan, ja pian sankarimme kyllästyi heiluttelemaan kolmihaaraista valtikkaansa ja pistelemään sillä ihmisiä, jotka ihmettelivät, mitä pahusta hän tarkoitti.
"Tämä on tylsää hommaa", tuumi Jack. "Ulkosalta löydän ehkä hauskempaa."
Niinpä Jack veti vaipan ylleen ja lähti etsimään seikkailuja. Hän käveli maaseudulle päin noin puolen englanninpenikulman matkan ja saapui loistavalle, appelsinipuutarhassa sijaitsevalle talolle, jota hän päätti tarkastaa. Hän havaitsi, että eräs ikkuna oli auki ja että se huone oli valaistu. Kavuttuaan ikkunan luokse hän raotti valkeita verhoja ja tirkisti sisälle.
Vuoteessa virui vanhahko henkilö ilmeisesti kuolemaisillaan, ja hänen vierellään oli kolme pappia, joista yksi piti kädessään ristiinnaulitun kuvaa ja toinen suitsutusastiaa kolmannen istuessa pöydän ääressä edessään paperia, kynä ja mustetta. Kun Jack ymmärsi espanjankieltä, jäi hän kuuntelemaan ja kuuli yhden papeista lausuvan: "Syntisi ovat olleet suunnattomat, poikani, enkä voi antaa sinulle viimeistä voitelua enkä synninpäästöä, jollet jollakin tavalla korvaa niitä."
"Olen", virkkoi kuoleva, "jättänyt rahaa kymmentätuhatta messua varten sieluni hyväksi".
"Viisisataatuhatta messua ei riittäisi. Miten olet saanut suunnattoman omaisuutesi? Koronkiskonnalla ja köyhiä riistämällä."
"Olen jättänyt tuhat dollaria jaettaviksi köyhille hautajaispäivänäni."
"Tuhat dollaria ei merkitse mitään – sinun täytyy määrätä koko omaisuutesi pyhälle kirkolle."
"Entä lapseni!" vastasi kuoleva heikosti.
"Mitä merkitsevät lapsesi pelastuksesi rinnalla? Älä vastusta! Joko suostut tai muutoin epään sinulta kuolevien lohdutuksen ja lisäksi suljen sinut seurakunnasta –"
"Armoa, pyhä isä – armoa!" rukoili kuoleva riutuvalla äänellä.
"Armoa ei sinulle ole, olet kadotettu iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. Nyt kuule: Excommunicabo te –"
"Seis – seis! Onko teillä paperi valmiina?"
"Se on täällä ihan valmiina; sen mukaan peruutat kaikki aikaisemmat jälkisäädöksesi ja lahjoitat omaisuutesi pyhälle kirkolle. Me luemme sen sinulle, sillä Jumala varjelkoon siitä, että väitettäisiin pyhän kirkon vastaanottaneen tahtomatta annettua lahjaa."
"Kirjoitan nimeni siihen", jatkoi kuoleva mies. "Mutta näköni alkaa pettää; joutukaa, antakaa minulle synninpäästö!"
Pappien tukemana kuoleva sai vaivoin nimensä kirjoitetuksi paperiin.
"Ja nyt antakaa minulle synninpäästö!"
"Varmasti annan sinulle synninpäästön", lupasi pappi, joka sitten suoritti juhlallisen toimituksen.
"Tämähän on vietävän lurjusmaista puuhaa", sanoi Jack itsekseen. Senjälkeen hän pudotti vaipan yltänsä, hyppäsi ikkunanlaudalle, avasi molemmin käsin verhot levälleen ja päästi kiljuvasti suustansa: "Hah, hah, hah, hah!"
Papit pyörähtivät ympäri, kuvittelivat näkevänsä paholaisen, pudottivat paperin pöydälle ja heittäytyivät kasvoilleen lattialle.
"Exorciso te", änkytti heistä muuan.
"Hah, hah, hah, hah!" toisti Jack, astui huoneeseen, otti pöydältä paperin ja poltti sen kynttilän liekissä. Sankarimme katsahti vuoteessa viruvaan vanhukseen. Tämän leuka oli loksahtanut auki, ja hänen silmänsä olivat kääntyneet ylöspäin. Hän oli kuollut. Silloin Jack päästi vielä kerran naurunsa: "Hah, hah, hah, hah!" pitääkseen pappeja paikoillaan, puhalsi kynttilän sammuksiin, hyppäsi ulos ikkunasta, sieppasi maasta vaippansa ja katosi niin nopeasti kuin suinkin pääsi.
Jack juoksi niin kauan, kunnes hengästyi, ja pysähtyi sitten istuutuen tien oheen. Oli kirkas kuutamo, eikä Jack tiennyt, missä hän oli.
"Mutta Minorcalla ei ole useita maanteitä", mietti Jack, "ja kyllä minä löydän kotiin. Ja ajatellaanhan – tänä iltana olen tehnyt hyvää. Estin ne veijarit tekemästä sukua perinnöttömäksi. Mikähän suku se lienee? Sen jäsenten pitäisi olla rajattoman kiitollisia minulle. Mutta jos papit saavat selville, kuka olen, mitä silloin teen? En uskalla silloin enää milloinkaan nousta täällä maihin – he toimittaisivat minut inkvisition rääkättäväksi. Missähän oikein olen?" aprikoi Jack. "Nousenpa tuolle kummulle katsomaan, osaisinko lähteä johonkin päin."
Tie oli kaivettu kummun lävitse, leikkauksen seinämät olivat pystysuorat, ja kumpu oli noin kahdentoista tai neljäntoista jalan korkuinen. Jack nousi sille ja silmäili ympärilleen.
"Tuolla on joka tapauksessa meri, jonka aaltoja täysi kuu hopeoi", haasteli Jack itsekseen, kääntyen poispäin tiestä. "Ja tässä on tie, jonka siis täytyy viedä Port Mahoniin. Mutta mitäs tuolta tulee? Vaunut. Kas, siinähän on sen vanhan naisen keltaiset vaunut, jolla oli paljon timantteja ja kaksi loistavaa lakeijaa!"
Katsellessaan vaunuja niiden vieriessä hänen ohitseen pitkin tietä hän äkkiä havaitsi kymmenkunta miestä, jotka syöksyivät esiin väijyksistä – kuului laukauksia, kuski putosi pukilta, ja molemmat lakeijat tipahtivat vaunujen takaa. Sitten rosvot avasivat oven ja alkoivat raastaa tielle vanhaa, lihavaa, timanttien koristamaa naista.
Jack ajatteli sekunnin ajan – hänen päähänsä pälkähti, että vaikka hän ei jaksaisikaan pitää puoliaan niin useita miehiä vastaan, saattaisi hän kuitenkin säikäyttää heitä, kuten hän oli jo sinä iltana säikäyttänyt toista rosvojoukkuetta. Iäkäs nainen oli juuri kiskaistu ulos vaununovesta ikäänkuin pesuun vietäväksi sidottu iso vaatemytty, kun Jack viskasi vaipan hartioiltaan, astui jyrkänteen reunalle, niin että hänen takaansa paistava kuu saattoi hänen hahmonsa selvästi kuvastuvaksi, kohotti kolmikärkeään, ja juuri kun rosvot kohottivat veitsiään, kajautti hän perin kaameasti: "Hah, hah, hah, hah!"
Rosvot vilkaisivat ylöspäin, unohtivat naamiohuvit, sillä syyllisyyden tunne tekee ihmisen kahta pelokkaammaksi, ja kirkaisivat pelosta; useimmat heistä lähtivät juoksemaan karkuun ja vaipuivat maahan sadan askeleen päässä; toiset jäivät paikalleen typertyneinä ja tajuttomina.
Jack laskeutui kummulta, meni auttamaan vanhaa naista, joka oli pyörtynyt ja joka hänen täytyi nostaa vaunuihin; mutta vaikka sankarimme olikin sangen väkevä, oli se aika vaivaloinen tehtävä. Yritettyään kerran tai pari hän laski vaununastuimen alas, ja hänen onnistui kiskaista nainen ensimmäiselle astuimelle, siitä toiselle ja kolmannelta vihdoin nostaa hänet istumaan kynnykselle. Jackilla ei ollut aikaa olla liian kohtelias. Senjälkeen hän sysäsi pyörtyneen selälleen vaunujen lattialle, jolloin naisen jalat nousivat pystyyn; säädyllisyyden vuoksi Jack työnsi hänen hameensa jalkojen väliin niin pian kuin suinkin, sulki sitten oven, tarttui ohjaksiin ja hypähti kuskipukille.
"En tiedä, minne meidän pitäisi ajaa", mietti Jack. "Mutta pakostakin meidän on mentävä, kun paholainen on ajamassa."
Niinpä hän pisti hevosia kolmikärjellään; ne lähtivät juoksemaan, niin että ratisi, mennen kahden ohjaksia pidelleen ja hänen eteensä pyörtyneinä vaipuneen rosvon ylitse. Saatuaan hevoset ravaamaan Jack päästi ohjakset höllälle, sillä viisaasti kylläkin hän päätteli niiden varmasti juoksevan kotiin, jos ne saivat liikkua oman mielensä mukaan.
Ennenkuin saavuttiin kaupunkiin, poikkesivat hevoset tieltä ja pysähtyivät ison maalaistalon eteen. Jotta ihmiset eivät pelästyisi, oli Jack pukenut vaipan yllensä ja ottanut pois naamarinsa ja päähineensä ja pannut ne viereensä kuskipukille. Kuultuaan vaununpyörien ratinaa tuli palvelijoita ulos, ja Jack kertoi muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Joitakuita palvelijoista juoksi sisälle, ja paikalle saapui nuori nainen, samalla kun toiset auttoivat pois vaunuista vanhaa naista, joka oli tullut jälleen tajuihinsa, mutta oli ollut niin pahasti säikähdyksissään, että oli jäänyt siihen asentoon, johon Jack oli hänet jättänyt.
Niin pian kuin hänet oli saatu pois vaunuista, laskeutui Jack kuskipukilta ja meni sisälle taloon. Hän kertoi nuorelle naiselle, mitä oli tapahtunut ja kuinka sopivalla hetkellä hän oli peloittanut ryövärit tiehensä heidän parhaillaan ollessa murhaamaisillaan tytön sukulaisen. Hän huomautti myöskin, kuinka sopivaa olisi lähettää noutamaan hyökkäyksessä kaatuneita palvelijoita. Sinne lähti viipymättä tilaisuutta varten koottu, lukuisa ja hyvin aseistettu miesjoukko.
Pidettyään puheensa Jack kumarsi kohteliaasti ja poistui mainittuaan olevansa englantilainen upseeri ja kuuluvansa satamassa olevaan fregattiin. Hän tiesi, mitä tietä hänen piti palata, ja oli puolen tunnin kuluttua jälleen majatalossa, jossa hän tapasi kumppaninsa. Jack katsoi viisaimmaksi säilyttää tapauksen omina tietoinaan ja sanoi senvuoksi vain kävelleensä pitkälti maaseudulle. Ja kohta senjälkeen hän paneutui levolle.
Seuraavana aamuna sankarimme, joka aina piti sanansa, sulloi tavaransa matkalaukkuun ja maksoi laskunsa. Hänen parhaiksi ehdittyään suoriutua tästä raskaasta hommasta halusi joku puhutella häntä, ja huoneeseen opastettiin puolittain papin, puolittain lakimiehen näköinen herrasmies, joka kasvot jäykkinä ja ilme teennäisenä ilmoitti tulleensa pyytämään häntä kirjoittamaan sen upseerin nimen, joka edellisenä iltana oli naamiohuveissa esiintynyt paholaiseksi pukeutuneena.
Jack vilkaisi vieraaseensa ja ajatteli pappeja ja inkvisitiota. "Ei, ei", tuumi hän, "se ei käy päinsä. Nimi minun täytyy ilmoittaa, mutta sen täytyy olla sellaisen henkilön nimi, johon te ette uskalla kajota. Merikadettiin saattaisitte päästä käsiksi, mutta koko tämä saari ei uskaltaisi koskea hänen majesteettinsa fregatin kapteeniin."
Niinpä Jack otti paperin ja kirjoitti siihen: "Kapteeni Henry Wilson, Hänen Majesteettinsa fregatti Aurora." Hieno vieras kumarsi hienosti, taittoi paperin laskoksiin ja poistui huoneesta.
Jack pisti tarjoilijan käteen puoli dublonia, sytytti sikaarinsa ja lähti laivaan.
KYMMENES LUKU
Vanha sananlasku, ettei karhua sovi nylkeä, ennenkuin se on tapettu, osoittautuu todeksi.
Muutoin oli Auroran ensimmäinen luutnantti monessa suhteessa hyvä upseeri, mutta kadettiaikanaan hän oli omaksunut tavan pitää käsiään taskussa eikä osannut pitää niitä muualla edes silloinkaan, kun alus oli myrskyssä; ja käsistä on jonkun verran hyötyä laivan kovasti vaappuessa. Hän oli useammin kuin kerran vahingoittunut pahasti, kaatuessaan tällaisissa tilaisuuksissa, mutta tottumus oli liian voimakas. Ja vaikka hän oli kerran katkaissut jalkansa pudotessaan luukkuportailta ja vaikka hänellä lisäksi oli otsassaan iso arpi muistona siitä, että hän oli lennähtänyt suojanpuoliselle laidalle ja kolhaissut päänsä tykkiin, noudatti hän edelleenkin tapaansa. Väitettiinpä, että kun hänen kerran täytyi kiivetä mastoon, hän oli astunut vanttitikkaiden kaksi ensimmäistä nappulaa vetämättä käsiään pois taskuista, ennenkuin hän menetti tasapainonsa ja havaitsi, ettei ollutkaan ihan yhtä helppo kavuta rikiin sillä tavalla. Hänen käsiään ei tosiaankaan voinut mitenkään saada pois taskuista silloinkaan, kun kaikki miehet oli komennettu kannelle.
Hänellä oli toinenkin omituisuus, nimittäin se, että hän oli erikoisesti mieltynyt puoskarinlääkkeeseen, jonka nimi oli "Enouyn yleislääke koko ihmiskuntaa varten"; Pottyfar oli omassa mielessään varma siitä, ettei tämä nimi ollut suinkaan julkea muutoin kuin sen sisältämän totuuden suuruuden vuoksi. Hänen mielestään se paransi kaikkea, ja hän käytti yhden vuosineljänneksen palkkansa joka vuosi tätä ainetta sisältäviin pulloihin. Hän ei itse nauttinut sitä ainoastaan joka kerta, kun hän oli huonovointinen, vaan myöskin silloin tällöin ollessaan ihan terve torjuakseen sairastumista. Hän suositteli sitä kaikille laivassaolijoille, eikä hän ollut mistään niin mielissään kuin siitä, että sai antaa sitä jokaiselle, joka suostui sitä nauttimaan.
Upseerit nauroivat hänelle, mutta se tapahtui yleensä hänen selkänsä takana, sillä hän kiukustui tuiki kovasti, jos häntä vastaan väitettiin juuri tässä kysymyksessä, jossa häntä totisesti saattoi pitää hiukan "löylynlyömänä". Väsymättömästi hän koetti käännyttää toisia omaan uskoonsa ja puhui laveasti lääkkeen hyvistä vaikutuksista tuntikausia yhteen menoon, todistaen väitteensä paikkansapitäviksi lentokirjasen avulla, jota samoin kuin käsiään hän aina piti housuntaskussaan.
Laivaan saavuttuaan Jack ilmoittautui, ja Pottyfar, joka silloin oli peräkannella, lausui toivovansa herra Easyn suorittavan oman osansa tehtävistä oltuaan nyt niin pitkän tovin maissa. Siihen Jack perin suopeasti suostui ja meni sitten kannen alle. Siellä hän tapasi Gascoignen ja uudet ruokakumppaninsa, joista hän useimmat tunsi jo ennestään.
"No niin, Easy", virkkoi Gascoigne, "saitko olla maissa kylliksesi?"
"Ihan kyllikseni", vastasi Jack, muistaen, että hänen edellisen illan tapahtumien jälkeen oli parasta pysytellä laivassa. "En aio enää pyytää lomaa."
"Kenties se onkin parasta, sillä herra Pottyfar ei ole kovin aulis siinä suhteessa, sen sanon sinulle. Häneltä saa lomaa ainoastaan yhdellä tavalla."
"Täytyy tekeytyä sairaaksi, nauttia hänen puoskarinlääkettään, ja silloin hän myöntää potilaalle luvan käydä maissa toipumassa."
"Ahaa! Niinkö asia on, vai niin? No niin sitten, niin pian kuin ankkuroimme Valetteen, alistun säännölliseen hoitoon, mutta en sitä ennen."
"Sen pitäisikin sopia sinulle; se on yhdenvertaisuuslääke, parantaa toisen häiriön ihan yhtä hyvin kuin toisenkin."
"Tai tappaa, mikä tekee kaikki potilaat tasa-arvoisiksi. Olet oikeassa, Gascoigne, minun täytyy suosia sitä ainetta – useammasta kuin yhdestä syystä. Kuka oli kannella oleva siviilipukuinen henkilö?"
"Siviilimies, Jack; toisin sanoen laivamme kappalainen, mutta siitä huolimatta hän on ensiluokkainen merimies."
"Miten niin?"
"Niin, hän sai koulutuksensa peräkannella, palveli kadettiaikansa loppuun, oli toimivana luutnanttina kaksi vuotta, mutta sitten hän jostakin syystä rupesi kirkon palvelijaksi."
"Jopa jotakin! Mikähän syy hänellä oli?"
"Sitä ei kukaan tiedä – mutta hänen väitetään aina siitä alkaen olleen onnettoman."
"Minkätähden niin?"
"Sentähden, että hän teki hyvin typerän teon, jota ei enää voi korjata. Siihen aikaan hän otaksui, että hänestä tulisi hyvä pappi, mutta nyt, kun hän on jo aikoja sitten toipunut päähänpistostaan, hän huomaakin olevansa siihen ammattiin tuiki sopimaton – hän on vieläkin sydämeltään upseeri ja taistelee alituisesti luontaista taipumustaan vastaan, joka käy päinvastaiseen suuntaan kuin papin luonteen pitäisi käydä."
"Minkätähden pappeja ei saada tuomita sotaoikeudessa ja erottaa virastaan tai minkätähden he eivät saa itse luopua palveluksesta kuten muut ihmiset?"
"Se ei kävisi päinsä, Jack – he palvelevat taivasta – ja se on toista kuin hänen majesteettinsa palveleminen."
"No niin, minä en ymmärrä näitä asioita. Milloin lähdemme merelle?"
"Ylihuomenna."
"Aiommeko yhtyä Toulonin laivastoon?"
"Kyllä; mutta otaksuttavasti ajaudumme Espanjan rannikolle sinne mennessämme. Tietääkseni on jokaiselle sotalaivalle käynyt niin."
"Niin; kun Välimerelle mennään, puhaltaa tuuli aina etelästä."
"Kenties kaappaat vielä toisen aluksen, Jack – mutta muista, ettet lähde liikkeelle ilman sotalakia!"
"En lähde liikkeelle ilman Mestyä, jos vain mahdan sille mitään. Hyväinen aika, kuinka inhoittavalta merikadettien hytti näyttääkään, kun on saanut kauan olla maissa! Minun täytyy ehdottomasti lähteä kannelle katselemaan rannikkoa, jollen osaa tehdä mitään muuta."
"No, mutta kymmenen minuuttia sittenhän olit saanut siitä kylliksesi."
"Niin, mutta kymmenen täällä vietettyä minuuttia on tehnyt minut ihan sairaaksi. Minun pitää mennä pyytämään ensimmäiseltä luutnantilta lääkeannosta."
"Kuulehan, Easy, meidän täytyy molempien päästä lääkärinhoitoon samana päivänä."
"Tietysti. Mutta malta siihen saakka, kunnes ehdimme Maltaan!"
Jack meni kannelle, tutustui kappalaiseen ja joihinkuihin upseereihin, joita hän ei ennestään tuntenut, kiipesi sitten isoonmastoon, istuutui märssykoppaan, silmäili rannikkoa ja ajatteli kaikkea, mitä oli tapahtunut, kunnes hänen mieleensä johtui Agnes ja hän muisteli vain häntä. Kun merikadetti on rakastunut, kiipeää hän aina mastoon ajattelemaan mielitiettyään; sen syytä en tiedä, jollei se ole se, ettei hänen haaveiluaan siellä niin todennäköisesti keskeytä ylemmän upseerin antama määräys.
Aurora lähti liikkeelle toisena päivänä ja purjehti ulapalle hyvässä tuulessa, suuntautuen yhtä paljon pohjoiseen kuin itäänkin. Seuraus oli, että he eräänä aamuna näkivät Espanjan rannikon aikaisemmin kuin Toulonin laivaston. Pottyfar otti kätensä pois taskusta, koska hän ei muutoin olisi voinut kaukoputkella tähyillä rannikkoa. Mutta väitettiin, että hän nyt teki sen ensi kerran sen jälkeen, kun laiva lähti Port Mahonista.
Myöskin kapteeni Wilson puuhaili kaukoputkineen; samoin tekivät useat upseerit kadetit ja mastoissa olevat miehet käyttivät silmiään, mutta näkyvissä ei ollut muuta kuin muutamia pieniä kalastuspursia. Niinpä kaikki menivät kannen alle aamiaiselle laivan ollessa keula tuuleen käännettynä likellä rantaa.
"Paljonko Easy panee vetoon siitä", kysäisi eräs kadeteista, "ettemme näe kaapattavaa alusta tänään?"
"En lyö vetoa siitä, ettemme näe ainoatakaan alusta, mutta olen valmis lyömään vetoa niin paljon kuin haluat siitä, ettemme valtaa ainoatakaan laivaa ennen kello kahtatoista yöllä."
"Ei, ei; se ei vetele – mutta annahan teekannun vaeltaa tänne päin, sillä minulla on aamupäiväinen vahtivuoro."
"Nyt on kaunis aamu", huomautti muuan Martin-niminen perämies, "mutta minusta tuntuu, ettei ilta ole yhtä kaunis".
"Minkätähden ei?"
"Olen nyt ollut Välimerellä kahdeksan vuotta ja tunnen jonkun verran täkäläisiä säitä. Taivas on vesimäinen, ja tuuli on sangen tasainen. Jollei märssypurjeissamme ole tänä iltana kahta reiviä, niin saatte sanoa, etten ole taikuri."
"Olet yhtäkaikki taikuri, jos raakamme ovat alastomat", tokaisi eräs toinen.
"Käyttelet pahuksen vapaasti kieltäsi, nuorukainen. Easy, nykäise häntä korvasta puolestani!"
"Nykäise hiljaa, Jack", pyysi poika, nauraen. "Kaikki miehet levittämään purjeita!" kajahti nyt porrasluukulta.
"Siellä ne nyt ovat, se on varma", huudahti Gascoigne, temmaten hattunsa ja syöksyen pois hytistä jäljessään kaikki muut paitsi Martinia, joka oli juuri äsken päässyt vapaaksi vahtivuorolta ja arveli, että ilman häntäkin saatettaisiin hyvin tulla toimeen kannella ainakin sinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsisi nielläkseen kupillisen teetä.
Gascoignen arvelu piti paikkansa. Itäisen niemen takaa oli juuri tullut näkyviin galioti ja neljä latinalaista alusta, jotka heti fregatin havaittuaan olivat muuttaneet suuntaansa. Minuutin kuluttua Aurora oli täysissä purjeissa, ja kaikki kaukoputket olivat tähdätyt aluksia kohti.
"Kaikki raskaassa lastissa, sir", huomautti Hawkins, kappalainen. "Katsokaahan galiotin märssypurjetta!"
"Niillä on parhaillaan raikas tuuli", lausui kapteeni Wilson ensimmäiselle luutnantille.
"Niin on, sir, ja se lähenee meitä nopeasti."
"Miehiä puuvenprammipurjeen hinausköysiin!"
Aurora kallistui ripeästi vinhenevän tuulen pullistaessa purjeita.
"Prammipurjeen nostoköysiin!"
"Teidän sopii ohjata jyrkemmin tuuleen, aliperämies; jyrkemmin tuuleen, sanon teille. Hieman tiukemmalle päämaston prammipurjeen tuulenpuolinen ahdin – kas niin!" komenteli perämies.
"Märssymiehet, olkaa valmiina käärimään kokoon puuvenprammipurjeita – ja, kapteeni Wilson, käärimmekö ne kokoon? Minua huolettaa tuo tangonhuippu – se taipuu nyt niinkuin kuskinruoska", sanoi Pottyfar, silmäillen ylöspäin kädet taskuissa.
"Puuvenprammipurjeissa olevat miehet – purjeet kokoon!"
"Ne kääntyvät parhaillaan, sir", huomautti Haswell, toinen luutnantti.
"Silmät auki", huudahti kappalainen, "se on tulossa".
Taaskin tuuli äityi, ja fregatti kallistui.
"Miehet reivaamaan huippupurjeita ja laiva tuuleen päin, herra Pottyfar!"
"Kyllä, kyllä, sir – laiva tuuleen!"
Peräsintä käännettiin, ja huippupurjeet laskettiin alas ja reivattiin.
"Oikein hyvin, pojat, tosiaankin oikein hyvin", kehui kapteeni Wilson.
Taaskin huippupurjeet levitettiin, ja prammipurjeet vedettiin kokoon. Tuuli oli vinha, vaikka vedenpinta olikin tasainen, ja Aurora kulki eteenpäin kahdeksan meripenikulmaa tunnissa tuulenpuolisten purjekupujensa kallistuessa ylöspäin.
"Enkö sitä ennustanut?" virkkoi Martin käyntisillalla ruokakumppaneilleen. "Mutta lisää on tulossa, pojat."
"Meidän täytyy kääriä kokoon prammipurjeet", lausui kapteeni Wilson, silmäillen ylöspäin – sillä nyt fregatti oli kallistunut laitaansa myöten, ja äityvä tuuli oli puuskainen. "Koetamme vielä vähän aikaa."
Mutta äkkiä tuli uusi tuulenpuuska – purjeet laskettiin alas ja käärittiin kokoon.
Tällä välin fregatti oli nopeasti saavuttanut aluksia, joilla yhäti oli kaikki purjeet levällään ja jotka luovivat lyhyissä polvekkeissa rantaa kohti. Aurora käännettiin taaskin, niin että sen keula oli niitä kohti, eivätkä ne nyt olleet kahtakaan piirua sen tuulenpuolisen keulalaidan yläpuolella. Taivas, joka oli aamulla ollut kirkas, oli nyt harmaa, aurinko oli jyhkeiden, valkeiden pilvien peitossa, aallokko yltyi nopeasti. Vielä kymmenen minuutin kuluttua heillä oli kaksi kertaa reivatut huippupurjeet, ja tuulenpuuskien mukana tuli rankkaa sadetta. Nyt fregatti kiiti aaltojen halki, nostattaen vaahtoryöppyjä ja kallistuen pahasti purjeiden paineesta. Taivaanranta oli niin sumea, ettei edessä päin olevia aluksia enää näkynyt. "Saamme ankaran myrskyn", virkkoi kapteeni Wilson. "Enkö sitä sanonut?" huomautti Martin Gascoignelle. "Tänään emme valtaa ainoatakaan alusta, siitä saat olla varma."
"Peräsimeen täytyy määrätä vielä toinen mies, sir, jos suvaitsette", sanoi aliperämies, joka oli auttamassa rattaassa olevaa merimiestä.
Kädet tavallisuuden mukaan piilossa Pottyfar seisoi vintturin ääressä. Hän virkkoi:
"Pelkään, sir, ettei aluksemme enää kauan kestä isoapurjetta."
"Niin", yhtyi kappalainen, "sitä minäkin ajattelin".
"Kapteeni Wilson, jos suvaitsette, olemme sangen likellä maata", ilmoitti perämies. "Eikö mielestänne meidän olisi paras kääntyä?"
"Kyllä, herra Jones. Laiva ympäri – ja niin, kautta taivaan meidän täytyy – isopurje kokoon!"
Isopurje käärittiin kokoon, ja fregatti tuntui heti huojentuvan. Se ei enää nytkähdellyt eikä sukellellut kuten aikaisemmin.
"Olemme hyvin likellä rantaa, kapteeni Wilson. Niin sakea kuin sumu onkin, olen erottavinani maan häämöttävän – käännymmekö ympäri, sir?" jatkoi perämies.
"Kyllä, laiva ympäri – peräsin oikealle!"
Se tapahtui parhaiksi ajoissa, sillä kun fregatti pyörsi ympäri, kaartaen ympyrän ja painuen tuulen mukana, erottivat he aaltojen pieksevän äkkijyrkkää rantaa vajaan kahden kaapelimitan päässä heistä.
"Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olimme niin lähellä maata", huomautti kapteeni, puristaen huuliaan tiukemmalle. "Näkyyköhän niistä aluksista merkkiäkään?"
"En ole nähnyt niitä enää neljännestuntiin, sir", vastasi merkinantaja, pitäen kaukoputkeaan takkinsa povella suojassa sateelta.
"Minne päin fregatin keula nyt on suunnattu, aliperämies?"
"Etelä-kaakkoon, sir."
Nyt taivas muuttui toisen näköiseksi – valkeat pilvet olivat vaihtuneet tummiksi ja synkiksi, tuuli ulvoi ajoittain, ja satoi kaatamalla. Kapteeni Wilson meni hyttiinsä tarkastamaan ilmapuntaria.
"Ilmanpaine on kohonnut", ilmoitti hän palattuaan kannelle. "Pysyykö tuuli samalla suunnalla?"
"Ei, sir, se heilahtelee sinne tänne kolmen piirun verran."
"Lopulta saamme lounaismyrskyn."
Märät ja raskaat purjeet alkoivat nyt lepattaa tuulen kääntyessä.
"Peräsin vasemmalle, aliperämies!"
"Se on tehty – suunta on nyt lounainen." Tuuli tyyntyi, sade muistutti vedenpaisumusta – hetkisen oli ihan tyyni, ja fregatti oli pystyssä.
"Miehet ahdinköysiin! Meitä odottaa pikainen yllätys, saatte uskoa."
Tuskin oli ahtimet ennätetty tiukata, ennenkuin niin kävi. Tuuli pyörähti lounaiseen, äänekkäästi ulvoen, ja onni oli, että he olivat valmiina – raa'at käännettiin, ja perämies tiedusti kapteenilta, mihin suuntaan alusta piti ohjata.
"Meidän täytyy luopua takaa-ajosta", huomautti kapteeni Wilson, pidellen kiinni kiinnitysnastoista. "Suunnatkaa fregatti Cape Sicietä kohti, herra Jones!"
Ja Aurora kiiti myrskyssä fokkipurje ja huippupurjeet pieniksi reivattuina. Ilma oli nyt niin sakeata, ettei erottanut mitään kahdenkymmenen askeleen päähän aluksesta. Ukkonen jymisi, ja salamoita välähteli joka suunnalla pimeässä avaruudessa. Heti kun purjeet oli kiinnitetty kohdalleen, komennettiin vahtimiehistö paikoilleen ja, kaikki, jotka saattoivat, menivät kannen alle märkinä, vaivaantuneina ja pettyneinä.
"Kylläpä sinä oletkin Joonas, Martin", virkkoi Gascoigne.
"Kyllä, niin olen", myönsi toinen. "Mutta pahin on luullakseni edessämme vielä. Muistan ihan samanlaisen myrskyn, kun purjehdin Favouritessa vajaan kahdensadan meripenikulman päässä täältä, ja olimme ihan vähällä hukkua, kun –"
Samassa kuului kannelta tärisyttävää melua, kautta koko laivan tuntui tärähdys, ja alus vapisi perästä keulaan saakka ikäänkuin olisi hajoamaisillaan kappaleiksi. Senjälkeen seurasi kovia kiljahduksia ja valituksia, välikansi peittyi savuun ja fregatti kallistui pahasti. Sanaakaan hiiskumatta syöksyivät kaikki hytissäolijat ulos ovesta ja riensivät yläkannelle tietämättä, mitä ajatella, mutta varmoina siitä, että jokin kauhea tapaturma oli sattunut.
Heidän saavuttuaan kannelle selvisi kaikki heti. Fregatin etumastoon oli iskenyt salama, masto oli pirstoutunut useiksi kappaleiksi ja kaatunut vasemman laidan ylitse, vieden päämaston märssytangon ja kokkapuomin mennessään. Etumaston säröinen tynkä oli tulessa ja paloi kirkkaasti siitä huolimatta, että vettä satoi kaatamalla.
Heti kun etumasto ja isonmaston märssytanko olivat katkenneet, heilahti laiva rajusti, niin että miehet paiskautuivat ohjausrattaan ylitse tykkejä vasten, mennen tajuttomiksi. Etukansi, pääkannen etuosa, jopa välikansikin olivat täynnä pitkänään viruvia miehiä, joko kuolleita, pahasti vahingoittuneita tai sähkö-iskun johdosta pyörtyneitä. Fregatti oli niin kallellaan, että vesi kohisi sen alalaidassa ja aallot kohahtelivat vimmaisesti sen ylitse. Kaikki oli sysipimeätä, paitsi etumaston loimuavan tyngän levittämää valoa, joka muistutti myrskyn hurjistuneiden pahojen henkien heiluttamaa soihtua, tai silloin tällöin hetkiseksi leimahtavia, huikaisevan kirkkaita salamoita, jotka joka hetki uhkasivat uudelleen iskeä alukseen, samalla kun korvia huumaava jyrinä kiiri ihan hartaina odottavien miesten päiden kohdalla.
Kaikki oli kauhun ja hämmingin vallassa minuutin tai pari. Vihdoin kapteeni Wilson, joka itsekin oli lyhyeksi ajaksi menettänyt näkökykynsä, huusi kirvesmiehiä. He kapusivat taklaukseen – nimittäin kaksi tai kolme heistä – ja hän osoitti mesaanimastoa. Myöskin perämies oli paikalla, ja hän irroitti kirveet merimiesten käytettäviksi. Muutamien minuuttien kuluttua mesaanimasto kaatui laidan ylitse, ja kun peräsintä käännettiin tiukasti tuuleen päin, kääntyi fregatti ja kohosi hitaasti pystyyn.
Mutta kaamea kohtaus ei vielä ollut ohitse. Pursimies, joka oli ollut etukannella, saatettiin kannen alle, sillä hänen näkönsä oli mennyt iäksi. Hajallaan siellä täällä viruvia miehiä oli tarkastettu, ja heitä autettiin kannen alle lääkärin hoitoa saamaan, kun alakannelta kajahti huuto: "Tuli on valloillaan!" Laivan hiilisäiliö ja kirvesmiehen varastokomero olivat syttyneet palamaan, ja niistä nousi nyt sakeata savua.
"Kutsukaa rummunlyöjää", lausui kapteeni Wilson, "ja käskekää hänen rummuttaa hälytystä – kaikki miehet paikoilleen – laitettakoon pumput kuntoon ja järjestettäköön sankoketju! Herra Martin, huolehtikaa siitä, että haavoittuneet viedään kannen alle. Missä herra Haswell on? Herra Pottyfar, sijoittakaa miehet ketjuun alakannelle sankojen kuljettamista varten! Minä lähden sinne itsekin. Herra Jones, pitäkää huolta laivasta!"
Pottyfar, joka oli tosiaankin tällä kertaa ottanut kätensä pois taskuista, riensi pääkannelle noudattamaan kapteenin määräyksiä, samalla kun kapteeni Wilson laskeutui alakannelle.
"Totisesti, Jack, tämä on kokonaan toisenlaista kuin aamulla", huomautti Gascoigne.
"Niin", myönsi Jack, "niin onkin. Mutta kuulehan, Gascoigne, mitä on paras tehdä? Kun maissa syttyy nokivalkea savupiippuun, pannaan sen päälle märkä huopa."
"Niin kyllä", vastasi Gascoigne. "Mutta kun laivan hiilivarasto on tulessa, ei se riitä."
"Joka tapauksessa täytyy märillä huovilla olla hyvä vaikutus, Ned. Vedetään senvuoksi riippumatot esille, katkaistaan sidenuorat ja otetaan joitakuita huopia – emmehän voi muuta kuin yrittää sillä tavalla, ja jollei niistä ole hyötyä, osoittaa se ainakin intoamme."
"Niin, Jack, ja kun miehet käyvät taaskin nukkumaan, ovat ne, joiden huovat otat, yhtä mieltä kanssasi siitä, että into tekee laivastopalveluksen hyvin epämukavaksi. Mielestäni olet kuitenkin oikeassa."
Merikadettimme ottivat mukaansa kolme tai neljä merimiestä, ja muutamissa minuuteissa heillä oli enemmän peitehuopia kuin he jaksoivat kantaa. Niiden kasteleminen ei tuottanut lainkaan vaivaa, sillä pääkannella lainehti vettä. Ja miesten seuraamina Easy ja Gascoigne menivät isot mytyt sylissään kapteeni Wilsonin luokse, joka jakeli määräyksiä merimiehille.
"Erinomaista, herra Easy, erinomaista, herra Gascoigne!" kehui kapteeni Wilson. "Kas niin, pojat, viskatkaa ne nyt liekkien päälle ja polkekaa hyvästi niille!" Miesten nutut ja kapteenin takki olivat jo uhratut samaan tarkoitukseen.
Easy kutsui muita kadetteja, ja he lähtivät kannelle noutamaan lisää huopia. Mutta se ei ollut enää tarpeen: tuli oli saatu tukahdutetuksi. Mutta vaara oli ollut niin uhkaava, että keulapuolen ruutivarasto oli kasteltu. Kaiken tämän ehkä noin neljännestunnin kestäneen hälinän aikana oli fregatti kallistellut niin, että sen partaat olivat vedessä, ja useita tapaturmia oli sattunut. Vihdoin oli kaikki tulen tuottama vaara torjuttu, ja miehet komennettiin jälleen paikoilleen. Poissa oli kolme upseeria ja seitsemänviidettä miestä – seitsemän heistä oli kuollut, useimmat olivat jo lääkärin hoidossa, mutta joitakuita virui vielä huuhteluaukoissa.
Tällä vaaran hetkellä ei kukaan ollut esiintynyt toimeliaammin ja uljaammin kuin Hawkins, kappalainen. Hän oli kaikkialla, ja kun kapteeni Wilson meni alakannelle sammuttamaan tulta, oli hän sielläkin, rohkaisten miehiä ja ponnistellen mitä urheimmin. Kaiken mentyä ohitse hän ja Mesty tulivat peräkannelle molemmat yhtä mustina. Kappalainen istuutui ja väänteli käsiään.
"Jumala suokoon minulle anteeksi!" vaikeroi hän. "Suokoon Jumala minulle anteeksi!"
"Mitä niin, sir?" kysyi Easy, joka seisoi hänen läheisyydessään. "Minusta ei teidän totisesti tarvitse hävetä sitä, mitä teitte."
"Niin, niin; en häpeä sitä, mitä tein. Mutta herra Easy, minä kiroilin niin tavattomasti, kiroilin niin mahdottomasti miehille kiireissäni – minä, kappalainen! Suokoon Jumala minulle anteeksi – se ei ollut tarkoitukseni."
Ja ihan totta olikin, että Hawkins oli hyöriessään kiroillut aika lailla, mutta hän oli silloin toiminut peräkannen upseerina eikä kappalaisena; hän oli ollut esimerkkinä miehille, ja hänen uljuutensa oli ollut tuiki hyödyllinen.
"Tosin, sir", virkkoi Jack, joka näki kappalaisen olevan ankarissa omantunnonvaivoissa ja halusi rauhoittaa häntä, "en ollut saapuvilla koko aikaa, mutta en kuullut teidän sanovan muuta kuin: 'Jumala teitä siunatkoon, miehet! Ripeästi!' ja niin edelleen. Se ei totisesti ole kiroilemista."
"Niinkö sanoin, herra Easy? Oletteko varma siitä? Minulla oli tosiaankin sellainen tuntu kuin olisin kiroillut heitä kaikkia yhteisesti, kuten jotkut heistä ansaitsivat – ei, ei, eivät ansainneet. Siunasinko heitä tosiaankin – enkö tehnyt muuta?"
"Niin, sir", vahvisti Mesty, joka oivalsi, mihin Jack pyrki. "Vakuutan teille, ettei kuulunut muuta kuin: 'Jumala teitä siunatkoon, kapteeni Wilson! Suokoon Jumala teille siunausta, hyvät miehet! Jumala kuningasta varjelkoon!' ja niin edelleen. Te vain syyditte siunauksia ja märkiä peitehuopia."
"Sanoinhan sen teille", sanoi Jack.
"No niin, herra Easy, olette tehnyt minut perin onnelliseksi", vastasi kappalainen. "Pelkäsin asian olleen toisin."
Ja niin asia olikin, sillä kappalainen oli kiroillut kuin pursimies. Mutta kun Jack ja Mesty olivat muuttaneet hänen kirouksensa siunauksiksi, antoi mies-rukka itselleen synninpäästön, puristi Jackin kättä ja lausui toivovansa, että hän tulisi upseerien ruokalaan juomaan lasin grogia. Eikä hän unohtanut Mestyäkään, joka sai kelpo annoksen upseerien ruokalan ovella. Jack suostui ilomielin tarjoukseen, koska kadettien hytissä oli rommi lopetettu sateisen aamun jälkeen. Mutta Jackin kolmas lasi oli vielä kesken, kun joku ilmoitti hänelle, että kapteeni halusi puhutella herra Hawkinsia ja häntä.
Jack meni kannelle ja tapasi peräkannella kapteenin upseerien seurassa.
"Herra Easy", aloitti kapteeni Wilson, "kutsutin tänne teidät, herra Hawkinsin ja herra Gascoignen kiittääkseni teitä peräkannella ponnistuksistanne ja mielenmaltistanne tässä tiukassa tilaisuudessa".
Hawkins kumarsi. Gascoigne ei virkkanut mitään, mutta ajatteli pyytää ylimääräistä lomaa heidän saavuttuaan Maltaan. Jackin teki mieli puhua, ja hän alkoi haastella jotakin sellaista, että vaara tekee kaikki tasa-arvoisiksi jopa sotalaivassakin.
"Ei suinkaan, herra Easy", keskeytti kapteeni Wilson. "Se tekee ihan päinvastoin, sillä se osoittaa, kuka on paras mies, ja parhaat kohoavat yhdellä iskulla muiden yläpuolelle."
Jackia halutti hyvin kovasti väitellä siitä kysymyksestä, mutta hän otti vastaan kohteliaisuuden ja piti suunsa kiinni, mikä olikin viisain menettelytapa. Niinpä hän kumarsi ja oli poistumaisillaan kadettien hyttiin, mutta äkkiä fregattiin törmäsi suunnaton aalto, joka ulottui vyötäisiin saakka ja pyyhkäisi mukaansa kaikki, jotka eivät pitäneet kiinni. Jack oli viimeksimainittujen joukossa, ja luonnollisesti hän takertui ensimmäiseen esineeseen, joka häneen hipaisi. Se sattui olemaan kappalaisen jalka, ja kappalainen alkoi kiroilla hirvittävästi. Mutta ennenkuin hän ennätti lausua kiroustaan loppuun, kohahti aalto, joka oli ikkunoiden kautta syöksähtänyt hyttiin, sillä luukku-ikkunoita ei hämmingissä ollut vielä suljettu, poikkipäisten väliseinien lävitse, pyyhkäisten tulvavirran tavoin mukaansa merisotilaan, hytinoven ja kaikki, mitä sen tielle sattui, ja paiskaten Jackin ja kappalaisen ynnä useita muita pääportaista alakannelle.
Kun alakansikin oli veden vallassa, kellui ja heittelehti siellä sinne tänne miehiä ja arkkuja, ja Jack oli joskus kappalaisen läheisyydessä, joskus hänestä loitolla. Vihdoin he kumpikin pääsivät jälleen jaloilleen ja menivät kadettien hyttiin, joka tosin oli veden vallassa, mutta oli sittenkin turvallinen paikka. Hawkins pärski ja syljeskeli, ja samoin teki Jack, kunnes hän alkoi nauraa.
"Tämä koettelee aika tavalla, herra Easy", virkkoi kappalainen, "koettelee tosiaankin kovasti mielenlaatua. Toivottavasti en ole kiroillut – toivottavasti en."
"Ette ollenkaan", vakuutti Jack. "Olin läheisyydessänne koko ajan. Sanoitte vain: 'Jumala meitä suojelkoon!'"
"Niinkö vain? Pelkäsin sanoneeni: 'Tuhannen vietävä!'"
"Se on varmasti erehdys, herra Hawkins. Mennään upseerien ruokalaan ja koetetaan huuhtoa tämä suolainen vesi pois suustamme, ja sitten kerron teille kaikki, mitä sanoitte sanasta sanaan, mikäli minä kuulin."
Niinpä Jack siten sai vielä lasin grogia, mikä oli hyvin mieluista, kun hän oli märkänä, ja laittoi itselleen hyvin mukavat olot, samalla kun kannellaolijat kiinnittivät kansi-ikkunoita ja innokkaasti levittivät isonpurjeen alapurjeita estämään fregattia uudelleen joutumasta aallon alle.
JACK EASY PERILLÄ
ENSIMMÄINEN LUKU
Sankarimme tulee ylettömän huonovointiseksi ja suostuu alistumaan lääkehoitoon.
Riippumattoja ei sinä yönä komennettu kannen alle; joitakuita niistä otettiin umpimähkään haavoittuneita varten, mutta loput olivat koko ajan verkoissaan, sillä kaikki miehet olivat uutterasti työssä, laitellen hätämastoja ja hätätaklausta, ja Pottyfar oli niin kovassa touhussa, että hänen kätensä pysyivät kaksitoista tuntia poissa taskuista.
Yö oli tosiaankin kauhistava; aallot olivat vuorenkorkuisia ja kiidättelivät alusta vimmaisesti, kohahdellen vaahtopäisinä ja pauhuisina sen partaalla. Mutta fregatti kiiti niiden edellä tuulen siivillä; neljä miestä oli peräsimessä, ja heitä auttamassa oli muita kannen alla varataljoissa.
Sittenkun Jack oli kuunnellut kiitokset ja kun aalto oli huuhtaissut hänet pois peräkannelta, arveli hän tehneensä kylliksi; hän oli juonut niin paljon grogia kuin kesti, ennenkuin oli rauhoittanut kappalaisen kaikki omantunnonsoimaukset; hän siirtyi kadettien hytissä olevalle lippaalle ja oli pian sikeässä unessa siitä huolimatta, että fregatti heilui niin, että sen parraspuu oli veden vallassa.
Gascoigne oli menetellyt paljoa viisaammin; hän oli vienyt kannen alle riippumaton, kuten hän oli sanonut, eräälle haavoittuneelle mies-poloiselle, ja käynyt itse siihen nukkumaan. Seurauksena oli se, että kun lääkäri seuraavana aamuna näki hänen makaavan riippumatossa, oli hän merkinnyt Gascoignen nimen sairasluetteloon, mutta nuorukaisen noustua jalkeille yhtä terveenä kuin konsanaan nauranut ja raaputtanut hänen nimensä pois haavoittuneiden luettelosta.
Ennen aamunkoittoa laiva oli pumputtu tyhjäksi vedestä, ja kaikki kannen alapuolella olevat osat oli saatu niin varmoiksi ja turvallisiksi kuin niissä oloissa suinkin oli mahdollista. Mutta myrsky oli edelleenkin raju, eikä aluksella suinkaan ollut mukava olla.
"Kuulehan, Martin, sinut olisi pitänyt viskata mereen!" virkkoi Gascoigne. "Kaikki tämä johtuu sinun turmanennustuksistasi – sinä olet pahan onnen lintu."
"Kunpa olisinkin ollut mikä lintu tahansa", vastasi Martin, "mutta minulla ei ole ollut minkäänlaista pesäpahasta, jonka suojaan olisin pääni kallistanut, niin kauan kuin kunnollisesti muistan".
"Kuinka ikävää, ettei keittiöön ole viritetty tulta!" pahoitteli muuan nuorukaisista. "Emme saa teetä, eikä meille anneta grogia."
"Myrskyä kestää kolme päivää", huomautti Martin, "ja senjälkeen olemme varsin lähellä amiraalia. Siellä ei enää ole heikkoa."
"No niin, sitten laivamme komennetaan heti telakalle, ja minä lähden maihin seuraavana päivänä", sanoi Easy.
"Niin, jos olet sairas", tokaisi Gascoigne.
"Ole huoletta, olen kyllä riittävän kipeä. Viivymme satamassa vähintään kuusi viikkoa, ja silloin unohdamme kaiken tämän."
"Kyllä", myönsi Martin, "me kyllä saatamme sen unohtaa, mutta unohtavatko sen ne miekkos-parat, joiden raajat ovat kuihtuneet, ja unohtaako sen Miles-rukka, pursimies, joka on menettänyt näkönsä iäksi?"
"Aivan oikein, Martin; ajattelemme vain itseämme, emme ole kiitollisia pelastuksestamme emmekä ole myötätuntoisia muille", lisäsi Gascoigne.
"Kätesi tänne, Ned", virkkoi Jack Easy. "Ja, Martin, meidän pitäisi kiittää sinua siitä, että puhuit meille totuudensanoja – olemme itsekästä joukkoa."
"Mutta olimmehan me mukana kuten toisetkin", huomautti muuan kadeteista.
"Sitä enemmän syytä meillä on olla kiitollisia ja sääliä heitä", vastasi Jack. "Jos olisit menettänyt käsivartesi tai näkösi, olisimme säälineet sinua. Sääli sinä nyt senvuoksi muita!"
"No niin, sen teenkin, kun sitä nyt ajattelen."
"Ajattele useammin, nuori mies!" kehoitti Martin lähtiessään kannelle.
Kuinka toisenlaista nyt kuin edellisen päivän aamuna! Mutta siitä oli nyt kulunut neljäkolmatta tuntia, ja silloin oli merenpinta ollut tasainen, ja fregatti oli ylpeästi kiitänyt sinisellä ulapalla täysin purjein viehkeänä kuin joutsen. Senjälkeen oli ollut tulipalo, myrsky, salamoita, onnettomuuksia, vaaraa ja kuolemantapauksia; aluksen mastot heittelehtivät lumivalkeilla aalloilla satojen meripenikulmien päässä siitä itsestään, ja se – haaksirikkoisena – heilui raskaasti, sen kaikki liitokset kitisivät ja valittivat sen kiitäessä rajua vauhtiaan raivoisasti vyöryvillä aalloilla.
Kuinka väärässä ovatkaan ne kuivalla maalla asuvat ihmiset, jotka väittävät, etteivät merimiehet ole uskonnollisia! Miten he voisivatkaan olla olematta uskonnollisia, jos heillä kerran on tunteita? Maalla, jossa ihmisillä ei ole muuta kuin vaihtuvat vuodenajat, kaikki omalla erikoisella tavallaan kauniit – ei mitään muuta kuin maan antimet, hedelmät, kukat – ei mitään muuta kuin Luojan lahjat, keksityt mukavuudet ja ylellisyysesineet – jossa saa nousta vuoteesta aamulla kaikessa rauhassa ja iltaisin laskea päänsä pielukselle turvallisesti, saatetaan olla pitkiä aikoja piittaamatta mitään Jumalasta ja unohtaa hänet. Mutta merellä, jossa jokainen myrsky on varoitus, jossa jokainen onnettomuus vaikuttaa hillitsevästi, jokainen pelastuminen samalla tavoin kun sallimuksen suvaitsevaisuudelle pidetty kiitossaarna, täytyy sellaisen miehen, joka ei tunne Jumalan läsnäoloa, olla tosiaankin raaistunut.
Maalla näemme hänestä tuskin muuta kuin hänen kaiken kauneutensa ja hyväntahtoisuutensa; mutta merellä meille yhtä usein muistutetaan, kuinka kauhistava hän on vihassaan. Voisiko olettaa viimeksi kuluneiden neljänkolmatta tunnin tapausten häipyneen ainoankaan laivassa olleen henkilön mielestä jättämättä siihen vaikutustaan? Ei, ei. Rohkeudessaan ja toimeliaisuudessaan he saattoivat näyttää hillittömiltä, mutta sydämessään he tunnustivat Jumalansa ja kumarsivat hänelle.
Ennen sen päivän loppua oli saatu pystyyn hätämasto keulaan, ja kun siihen oli levitetty purje, kävi fregatin ohjaaminen helpommaksi ja varmemmaksi – isonpurjeen ahdin oli pleissattu uupuneen miehistön virkistykseksi, ja riippumatot komennettiin puhallusmerkillä kannen alle.
Kuten Gascoigne oli ennustanut, eivät jotkut miehet olleet erikoisesti mielissään huomatessaan menettäneensä peitehuopansa, mutta kapteeni Wilson määräsi, että taloudenhoitajan tuli antaa heille laivan varastoista toiset huovat sijalle. Se muutti asian kokonaan toisenlaiseksi, koska he useimmissa tapauksissa saivat vanhojen huopien sijalle uusia. Mutta vieläkin oli mahdotonta sytyttää tulta keittiöön, ja miehet istuivat arkuillaan, jyrsien laivakorppujaan.
Kello kaksitoista sinä yönä talttui myrsky, ja kiitävän laivan mastoihin täytyi välttämättä nostaa lisää purjeita, sillä aallot vierivät yhä vinhasti vuorenkorkuisina. Päivän koittaessa tuli aurinko näkyviin ja paistoi kirkkaasti, aallokko tyyntyi vähitellen, tuli viritettiin, ja Pottyfar, jonka kädet taaskin olivat taskuissa, antoi kello kaksitoista tervetulleen määräyksen päivällismerkin puhaltamisesta.
Niin pian kuin miehet olivat syöneet päivällisensä, käännettiin fregatti taaskin tuuleen, sen väliaikaista keulamastoa paranneltiin, ja siihen levitettiin lisää purjeita. Seuraavana aamuna ei myrskystä ollut jäljellä mitään muuta kuin sen kaameat vaikutukset, etumaston mustuneen ja säröisen tyngän yhäti törröttäessä peloittavana varoituksena luonnonvoimien raivosta.
Kun vielä oli kulunut kolme päivää, yhtyi Aurora Toulonin laivastoon. Ensi kerran sen nähdessään muiden laivojen miehet kuvittelivat sen olleen taistelussa, mutta pian he saivat tietää sen kamppailleen hirvittävämpiä aseita vastaan kuin ihmisolennot vielä olivat keksineet. Kapteeni Wilson kävi amiraalin puheilla ja sai luonnollisesti määräyksen heti mennä satamaan korjauksia varten. Muutamien tuntien kuluttua Aurora oli suunnannut matkansa Maltaa kohti, eikä Toulonin laivasto auringon laskiessa enää ollut näkyvissä.
"Kautta pyhän miekan, massa Easy, olipa meillä hirvittävä myrsky äsken! Yhteen aikaan luulin jo meidän kaikkien joutuvan Ahdin valtakuntaan."
"Aivan niin, Mesty; en toivo enää milloinkaan joutuvani sellaiseen."
"Minkätähden te, massa Easy, sitten olette merellä? Kun miehellä ei ole rahaa eikä syötävää, lähtee hän merille, mutta kaikki väittävät teillä olevan rahaa yllin kyllin. Minkätähden te olette lähtenyt merille?"
"Sitä en totisesti tiedä", vastasi Jack miettivänä. "Lähdin merille tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia etsimään."
"No mutta, massa Easy, olettehan joka tapauksessa tullut väärään paikkaan. Olen viime aikoina ajatellut aika paljon, ja tulimmainen, mielestäni tasa-arvo on pelkkää pötyä."
"Pelkkää pötyäkö, Mesty, entä minkätähden? Aikaisemmin ajattelitte toisin."
"Niin, massa Easy, mutta silloin keitinkin ruokaa nuorille herrasmiehille. Nyt, kun olen laivan korpraali ja minulla on keppi, en enää ajattele niin."
Jack ei vastannut mitään, vaan ajatteli sitäkin enemmän. Lukija on varmaankin pannut merkille, että Jackin yhdenvertaisuusmielipiteet olivat nopeasti haihtumassa. Hän puolusteli niitä pääasiallisesti tottumuksesta ja itsepintaisuudesta, joka ei sallinut hänen tunnustaa olleensa väärässä – ja lisäksi siihen lienee vaikuttanut hänen väittelyhalunsa. Hän oli jo tottunut tottelemaan esimiehiään, eikä hän perusteluistaan huolimatta suvainnut vastustusta alempiensa puolelta. Eipä silti, että sitä olisi tuskin milloinkaan yritettykään, sillä Jack ei suinkaan ollut tyranni, ja kaikki laivassaolijat pitivät hänestä paljon. Joka päivä toi mukanaan oman opetuksensa, ja kapteeni Wilson oli nyt varma siitä, että Jack oli melkein parantunut isänsä naurettavan filosofian vaikutuksista.
Muutamien minuuttien kuluttua Mesty naputti kepillään savupiippua ja aloitti jälleen.
"Minkätähden sitten olette merillä, massa Easy?"
"En tiedä, Mesty; se ei ole minusta vastenmielistä."
"Mutta, massa Easy, minkätähden olette kadettien hytissä, syötte kovia korppuja, suolaista sianlihaa, suolaista hevosenlihaa, vaikka voisitte lähteä maihin ja elää herrasmiehen tavalla? Se on kovin typerää! Minkätähden ette ole oma herranne? Tulimmainen, jos minulla olisi rahaa, niin mikähän minua pitäisi laivassa? Vähäinen merilläolo on sangen hyvä, massa Easy; se avaa ihmisen silmiä; mutta ajatelkaahan äskeistä ukkossäätä! Pursimies-parka, hän sulki silmänsä iäksi!"
"Aivan oikein, Mesty."
"Toivon teidän ajattelevan tätä, sir, ja lähdettyänne maihin ottavan Mestyn mukaanne. Hän palvelee teitä hyvin, massa Easy, niin kauan kuin elää, kautta pyhän Patrickin. Ja sitten, massa Easy, menette naimisiin – saatte pienokaisia – elätte kuin herrasmies ainakin: Ajatelkaahan sitä, massa Easy!"
"Naimisiin"-sanan mainitseminen käänsi sankarimme ajatukset hänen Agnekseensa, eikä hän vastannut mitään. Mesty asteli toisaalle, jättäen sankarimme syviin aatoksiin.
Tällä keskustelulla oli Jackiin voimakkaampi vaikutus kuin olisi osannut kuvitella, ja usein hän huomasi mielessään hokevansa Mestyn kysymystä: "Minkätähden olette merillä?" Hänellä ei ollut laivaston palvelukseen astuessaan ollut mitään erikoista tarkoitusta paitsi yhdenvertaisuuden etsimistä, eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, että hän, kuten Mesty oli huomauttanut, oli tullut väärään paikkaan. Hän ei ollut milloinkaan edes ajatellut palvella loppuun kadettiaikaansa, ei odottanut ylennystä eikä toivonut vielä kerran pääsevänsä laivan komentajaksi. Hän ei ollut välittänyt muusta kuin nykyisyydestä eikä hellinyt sellaisia toiveita, että hän vastaisuudessa saisi muuta palkkiota kuin Agneksen. Mestyn huomautus pani Jackin ensi kerran elämässään miettimään tulevaisuutta. Ja hän joutui aina ymmälle toistaessaan itsekseen Mestyn kysymyksen ja koettaessaan vastata itselleen, mihin hän pyrki sillä, että pysyi laivaston palveluksessa.
Siitä huolimatta Jack suoritti tehtävänsä niin, että Pottyfar oli häneen hyvin tyytyväinen; ja purjehdittuaan matkan, jonka vastaiset ja lievät tuulet tekivät ikäväksi, Aurora saapui Maltaan. Sankarimme oli jonkun verran keskustellut ystävänsä Gascoignen kanssa, hahmotellen tulevaisuudensuunnitelmiaan, jotka kaikki kuitenkin johtivat samaan määrättyyn tulokseen, nimittäin siihen, että hän menisi naimisiin Agneksen kanssa. Muutoin Gascoigne oli sitä mieltä, että Jackin pitäisi pysyä laivastossa ja tulla kapteeniksi. Mutta sen pohtimiseen oli yllin kyllin aikaa, kuten hän huomautti; nyt heidän ei tarvinnut aprikoida muuta kuin sitä, miten he pääsisivät maihin, sillä laivan laittaminen jälleen kuntoon tarjosi syyn, jonka nojalla heitä sopi pidättää aluksessa, ja he tiesivät Pottyfarin käyttävän sitä hyväkseen.
Heidän saapumispäivällään Jack söi päivällistä upseerien ruokalassa, hän päätti pyytää lomaa jo samana iltana. Kapteeni Wilson oli jo maissa kuvernöörin luona. Nyt oli Pottyfarin ja Hawkinsin, kappalaisen, välillä syntynyt hiukan erimielisyyttä eräästä merenkulkua koskevasta kysymyksestä, ja useimmat upseerit olivat asettuneet kappalaisen puolelle, joka, kuten olemme jo aikaisemmin maininneet, oli ensiluokkainen merimies. Se oli johtanut kiivaihin sanoihin, sillä Hawkins oli menettänyt malttinsa kylliksi tarkoin sanoakseen ensimmäiselle luutnantille, että tällä oli sangen paljon oppimista, koska hän ei vielä ollut päässyt eroon merikadettien tavoista, vaan piti käsiään taskussa; ja Pottyfar oli vastannut, että toisen oli perin mukava loukata muita henkilöitä, koska hän tiesi kaapunsa suojelevan häntä.
Tämä oli karvas vastaus Hawkinsille, sillä samalla kun tämä vihjaus pani hänen verensä kuohuksiin, se myöskin muistutti hänelle, että hänen ammattinsa esti häntä vastaamasta. Hän syöksyi hyttiinsä, mies-raukka, koska hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta menettelytapaa, purki harminsa kyyneliin ja vähitellen lohdutti sitten itseään rukouksilla.
Tällä välin Pottyfar oli mennyt kannelle äkäisenä Hawkinsille ja ruokakumppaneilleen ja myöskin harmistuneena itseensä. Hän oli tosiaankin sellaisella tuulella, ettei hän ollut tyytyväinen kehenkään ja että kadetin oli tuiki epäsuotuista pyytää häneltä lomaa. Siitä huolimatta Jack kohteliaasti kohotti hattuaan ja pyysi lupaa mennä maihin tapaamaan ystäväänsä kuvernööriä. Sen kuultuaan Pottyfar pyörähti häneen päin, jäi seisomaan jalat levällään, työnsi kätensä ihan taskunpohjiin ikäänkuin osoittaakseen päättäväisyyttään ja lausui:
"Herra Easy, tiedätte, missä tilassa laiva on. Meidän täytyy laittaa kaikki – uudet mastot, uudet taklaukset, melkein kaikki laitteet uudelleen – ja kuitenkin pyydätte lupaa lähteä maihin! Nyt, sir, teidän sopii ottaa itsellenne ja kertoa kaikille muille laivamme kadeteille tämä vastaus, ettei teistä ainoakaan astu jalkaansa maihin, ennenkuin olemme jälleen kaikin puolin kunnossa."
"Sallikaa minun huomauttaa, sir", virkkoi sankarimme, "että tosin kyllä meitä kaikkia tarvittaneen, kun työt alkavat, mutta koska nyt on lauantai-ilta ja huomenna on sunnuntai, ei fregattia edes siirretä mihinkään ennenkuin maanantaiaamuna. Ja koska työt eivät voi alkaa sitä ennen, uskon teidän suovan lomaa siihen saakka."
"Minä olen toista mieltä, sir", tokaisi ensimmäinen luutnantti.
"Kenties, sir, sallitte minun pohtia sitä kysymystä", vastasi Jack.
"En, sir, en koskaan salli pohtimista. Siirtykää kannen toiselle laidalle, suvaitkaa!"
"Kyllä varmasti, sir", virkkoi Jack, "jos te sitä toivotte".
Ensimmäiseksi johtui Jackin mieleen ajatus mennä maihin luvatta, mutta siitä ajatuksesta hänet taivutti luopumaan Gascoigne, joka huomautti hänelle, että kapteeni Wilson paheksuisi sitä ja ettei vanha Tom, kuvernööri, ottaisi häntä vastaan. Jack hyväksyi hänen mielipiteensä, ja puhuttuaan mahtipontisesti ihmisoikeuksista, tyrannimaisuudesta, sorrosta ja muusta sellaisesta hän poistui etukannelle ja tapasi siellä ystävänsä Mestyn, joka oli kuullut kaikki ja joka viekkaasti virkkoi hänelle hiljaa:
"Minkätähden olette merillä, massa Easy?"
"Minkätähden tosiaankin", tuumi Jack, pihisten harmista, "ollakseni sidottuna tänne toisen tahdon mukaan? Olen hupsu – Mesty on oikeassa – pyydän huomenna eroa."
Jack meni kannen alle ja kertoi Gascoignelle, mitä hän oli päättänyt tehdä.
"Sinä et tee mitään sellaista, Jack", vakuutti Gascoigne. "Usko minua, saat yllin kyllin lomaa päivän tai parin kuluttua. Pottyfar oli kiukuissaan kappalaiselle, joka oli liian kyvykäs vastustaja hänelle. Kapteeni Wilson saapuu laivaan kello yhdeksän."
Siitä huolimatta Jack käveli ensimmäisellä vahtivuorollaan äkäisenä, kuten kaikki merikadetit tekevät, milloin he eivät saa lomaa, ja paneutui levolle kello kaksitoista mielessään se päätös, että hän pysyisi aikomuksessaan ja eroaisi hänen majesteettinsa palveluksesta, jopa lahjoittaisi hänen majesteetilleen merikadettina kahden ja kolmen vuoden välillä palvelemansa ajan ihan ilmaiseksi, ottamatta mitään muuta korvausta kuin saamansa muonan ja palkan, jonka arvoisia merikadetit eivät muka ole, koska he eivät ansaitsisi edes ruokansa mukana tulevaa suolaakaan, kuten jotkut kapteenit julkeudessaan väittävät, unohtaen aikoinaan itsekin olleensa merikadetteja ja siihen aikaan luonnollisesti suunnilleen samanarvoisia.
Seuraavana aamuna saapui kapteeni Wilson laivaan; miehistö tarkastettiin, Hawkins piti jumalanpalveluksen, ja heti kaikkien virallisten tehtävien päätyttyä Jack aikoi mennä kapteenin puheille, mutta kapteeni virkkoikin hänelle:
"Herra Easy, kuvernööri pyysi minua tuomaan teidät maihin syömään päivällistä hänen luonansa, ja hän on varannut vuoteen teidän käytettäväksenne."
Jack teki kunniaa ja juoksi kannen alle suorittamaan vähäisiä valmistuksiaan.
Siihen mennessä, kun Mesty, joka oli ottanut hoitoonsa hänen arkkunsa ja muut tavaransa, oli vienyt hänen tarvitsemansa esineet veneeseen, oli Jack melkein päättänyt, ettei hänen majesteetiltaan pitäisi vielä vähään aikaan riistää niin arvokasta upseeria. Hän palasi kannelle ja huomasi, ettei kapteeni ollut vielä valmis. Hän meni Pottyfarin puheille ja ilmoitti hänelle kapteenin käskeneen hänen lähteä mukaansa maihin; ja Pottyfar, jonka pahantuulen puuska oli jo mennyt tyyten ohitse, sanoi:
"Se on oikein hyvä, herra Easy – toivotan teille paljon hauskaa."
"Tämähän on kokonaan toisenlaista kuin eilen", mietti Jack. "Mitähän, jos koettaisin lääkettä?"
"En voi oikein hyvin, herra Pottyfar, eivätkä lääkärin pillerit ole minulle hyväksi. Tulen aina huonovointiseksi, kun olen kauan ilman raitista ilmaa ja ruumiinharjoituksia."
"Se on totta", vahvisti ensimmäinen luutnantti, "ihminen kaipaa raitista ilmaa ja liikuntoa. En minäkään pidä tohtorin lääkkeistä. Ainoa neljännespennynkään arvoinen parannusaine on yleislääke."
"Niin kovin mielelläni koettelisin sitä", sanoi Jack. "Luin eräänä päivänä sen kirjan, ja siinä vakuutettiin, että jos sitä nauttisi joka päivä kahden tai kolmen viikon aikana ja samalla liikkuisi runsaasti raittiissa ilmassa, olisi vaikutus suorastaan ihmeellinen."
"Ja se on ihan totta", kehui Pottyfar. "Ja jos haluatte sitä koettaa, saatte niin tehdä. Minulla on sitä runsaasti – annanko teille sitä annoksen heti?"
"Jos suvaitsette, sir", vastasi Jack. "Ja sanokaahan, kuinka usein minun pitää sitä nauttia, sillä päätäni särkee päivät pääksytysten."
Pottyfar vei Jackin kannen alle, pisti hänen käteensä kolme tai neljä pulloa valmistetta, käski hänen nauttia sitä kolmekymmentä tippaa iltaisin nukkumaan käydessään, kielsi häntä juomasta viiniä kahta lasia enempää ja kehoitti häntä välttämään kuumaa auringonpaistetta.
"Mutta, sir", huomautti Jack, joka oli työntänyt pullot taskuunsa, "pelkään, etten voi nauttia sitä kauan, sillä niin pian kuin laivamme on valmis korjauksia varten, joudun olemaan auringonpaisteessa kaiket päivät".
"Niin, jos teitä tarvitaan, herra Easy. Mutta meillä on yllin kyllin väkeä ilman teitäkin, ja kun olette sairas, ei teitä sovi vaatia töihin. Pitäkää huolta terveydestänne! Ja minä uskon, jopa olen varma, että huomaatte tämän lääkkeen ihmeellisen tehokkaaksi."
"Aloitan jo tänä iltana, sir, jos suvaitsette", lupasi Jack, "ja olen teille hyvin kiitollinen. Nukun kuvernöörin luona – pitääkö minun tulla laivaan huomenaamulla?"
"Ei, ei; huolehtikaa itsestänne ja tulkaa terveeksi! Olen iloinen kuullessani vointinne parantuvan. Lähettäkää minulle tieto siitä, miten lääke vaikuttaa!"
"Lähetän teille siitä tietoja veneen mukana joka päivä", vakuutti Jack riemuissaan. "Olen teille erittäin kiitollinen, sir. Gascoigne ja minä arvelimme pyytää teiltä lääkettä, mutta meistä ei pyytäminen ollut mieluista. Häntä, miekkos-pahaa, vaivaa päänsärky melkein yhtä pahasti kuin minuakin, eikä tohtorin pillereistä ole hänelle lainkaan hyötyä."
"Hänkin saa yleislääkettä, herra Easy; minusta hän näyttikin kalpealta. Pidän huolta siitä tänään iltapuolella.
"Muistakaa, herra Easy, kohtuullisesti liikuntoa, ja välttäkää auringonpaistetta keskipäivällä!"
"Kyllä, sir", lupasi Jack, "en sitä unohda". Ja Jack poistui riemastuneena. Hän käski Mestyn panna veneeseen hänen koko matkalaukkunsa sinne viedyn pienen käärön sijasta, kertoi Gascoignelle, miten hän oli toiminut tämän hyväksi, ja oli pian veneessä kapteenin seurassa, ja he menivät maihin, jossa kuvernööri tervehti häntä sydämellisesti.
TOINEN LUKU
Kapteeni Wilson palkitaan siitä, että Jack oli lainannut hänen nimeään, mikä osoittaa, että hyvä nimi on yhtä hyvä kuin testamenttilahja.
"No niin, Jack poikaseni, onko teillä taas jokin pitkä tarina valmiina minua varten?" tiedusti kuvernööri.
"Kyllä, sir", vastasi Jack, "minulla on juttu tai pari, ja oikein hyviä ne ovatkin".
"Sepä hyvä; kuuntelemme niitä päivällisen jälkeen", virkkoi vanha Tom. "Etsikää tällä välin huoneenne ja ottakaa se haltuunne!"
"Se ei saa tapahtua pitkäksi aikaa", huomautti kapteeni Wilson. "Herra Easyn tulee oppia tehtäviään, ja nyt hänellä on siihen hyvä tilaisuus."
"Jos suvaitsette, sir", vastasi Jack, "olen sairasluettelossa".
"Sairasluettelossako?" kertasi kapteeni Wilson. "Nimeänne ei ollut siinä selostuksessa, jonka tohtori antoi minulle tänä aamuna."
"Niin, olen herra Pottyfarin luettelossa ja aion hoitaa terveyttäni hänen yleislääkkeellään."
"Mitäs tämä kaikki merkitsee, Jack, mitä se merkitsee? Tässä piilee jokin juttu. Älkää pelätkö kapteenia – minä olen teitä puolustamassa", kehoitteli kuvernööri.
Jack ei pelännyt kapteenia ollenkaan, ja niinpä hän kertoi, että ensimmäinen luutnantti oli evännyt häneltä loman edellisenä iltana, mutta nyt antanut hänelle luvan jäädä maihin koettaakseen yleislääkkeen tehoa, minkä kuultuaan kuvernööri nauroi sydämensä pohjasta, eikä kapteeni Wilsonkaan jaksanut pidättyä yhtymästä hänen nauruunsa.
"Mutta, herra Easy", huomautti kapteeni hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen, "jos herra Pottyfar salliikin teidän pysyä maissa, en minä voi sitä suvaita – teidän täytyy perehtyä tehtäviinne. Käsitätte varmaankin, että nyt teillä on tilaisuus, ettekä te saa päästää käsistänne sellaisia tilaisuuksia, jollaisia ei satu joka päivä. Teidän täytyy tunnustaa, että puhun totta."
"Kyllä, sir", vastasi Jack. "Myönnän sen kaiken oikeaksi, jos nimittäin aion pysyä laivastossa."
Ja niin sanottuaan sankarimme kumarsi ja poistui kuistilta, jossa he olivat keskustelleet.
Sekä kapteeni että kuvernööri panivat merkille Jackin vihjauksen, jonka hän lausui pikemminkin estääkseen kapteenia lähettämästä häntä laivaan kuin missään varmassa tarkoituksessa.
"Juonitteleeko hän siis?" kysyi kuvernööri.
"Päinvastoin, en ole milloinkaan nähnyt häntä tarkkaavaisempana, ja hän tuntuu tyyten pääsevän eroon aikaisemmista mielipiteistään. Hän käyttäytyi myrskyssä perin uljaasti, eikä häntä vastaan ole esitetty ainoatakaan valitusta – en ole milloinkaan ollut näin hämmästynyt – hänellä on täytynyt olla jokin tarkoitus."
"Sanon teille, mihin hän pyrkii, Wilson – hän ei halua joutua laivaan, siinä kaikki. Häntä ei saa kahlehtia – häntä saa johtaa, mutta ei pakottaa."
"Niin, mutta laivastossa ei sellainen käy päinsä. En mitenkään voisi suvaita sellaista – hänen täytyy suorittaa tehtävänsä ja mukaantua ohjesääntöihin."
"Aivan oikein, niin hänen täytyykin. Mutta kuulkaahan, Wilson, teidän ei pidä päästää häntä menemään. Asia järjestyy helposti – määrätkää hänet käskyläiskadetiksenne lähtiessänne laivasta ja palatessanne sinne! Siinä on hänelle tehtävää, ja hänen sopii olla aina täällä yötä. Kerron hänelle pyytäneeni tätä suosionosoitukseksi itselleni, ja jättäkää minun huolekseni ottaa selkoa siitä, mitä hän ajattelee."
"Asia voidaan kylläkin järjestää sillä tavalla", virkkoi kapteeni Wilson miettivästi. "Ja teille hän todennäköisemmin kertoo aikeistaan kuin minulle. Pelkään, että hän saa käyttää rahaa liian paljon voidakseen milloinkaan olla tyytyväinen laivaoloihin. Niin runsaat käyttövarat vievät nuoren upseerin turmioon."
"Hän on vielä kaukana turmiosta, Wilson – hän on oivallinen miekkonen teidän omankin tunnustuksenne mukaan. Menettelitte hänen mielikseen kiitollisuudesta isää kohtaan silloin, kun hän astui laivaston palvelukseen; tehkää nytkin hieman hänen mielikseen pidättääksenne häntä palveluksessa! Ja jos sitäpaitsi ensimmäinen luutnanttinne on niin hupakkomainen yleislääkkeensä takia, niin sopiiko teidän kummastella sitä, että merikadetti käyttää sitä hyväkseen?"
"Ei, mutta minun ei pitäisi sallia hänen tehdä sitä, kun silmäni ovat auki."
"Hän on ilmaissut sen teille hyvässä luottamuksessa, jota teidän ei sopisi käyttää väärin häntä vastaan. Mutta sittenkin olisi ehdotukseni mukainen menettely paras, sillä silloin hän olisi tehtävissään kaikkia asianomaisia tyydyttävällä tavalla. Se sopisi teille, koska pidätte häntä tehtävissä – ensimmäiselle luutnantille, koska Jack voi nauttia hänen lääkettään – ja Jackille, koska hän saa syödä päivällistä luonani joka päivä."
"No niin, otaksuttavasti täytyy niin tehdä", myönsi kapteeni Wilson, nauraen. "Mutta kuitenkin luotan siihen, että saatte selville, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän äsken tuli vastanneeksi minulle sillä tavalla, kuvernööri."
"Olkaa siitä huoletta! Jack tunnustaa ja avaa minulle sielunsa yhtä avoimeksi kuin harras katolilainen avaa sielunsa rippi-isälleen."
Istuuduttiin aterialle, ja kun mukana oli kuvernöörin adjutantti ja lisäksi oli kutsuttu muitakin, oli pöydässä varsin lukuisa seurue. Sittenkun ruoka oli korjattu pois pöydästä, pyysi kuvernööri Jackia kertomaan tarinoitaan, minkä jälkeen sankarimme esitti kuvernöörille ja pöytäseurueelle kertomuksen kaikesta, mitä Mary Annissa oli tapahtunut – kapteeni Hoggin ja neiti Hicksin rakkaudesta – Gascoignen seikkailuista – ja suunnitelmastaan, jolla hän teki kaikkien muiden aikeet tyhjiksi – suuresti hämmästyttäen kapteeni Wilsonia, joka ci ollut kuullut koko jutusta sanaakaan, sillä amiraali ei ollut hiiskunut hänelle siitä mitään sinä lyhyenä aikana, jonka Aurora oli viipynyt Toulonin laivastossa. Kuvernööri riemastui, ja kapteeni Wilson ällistyi aika tavalla.
"Estitte perin typerän teon, herra Easy, ja menettelitte oikein hyvin", virkkoi kapteeni, nauraen taaskin sille ajatukselle. "Mutta kaikesta tästä ette ole maininnut minulle mitään."
"En, sir", vastasi Jack. "Olen aina säästänyt tarinani kuvernöörin pöytään, jossa olen varmasti tiennyt tapaavani teidätkin, kertoakseni sitten ne kaikille kerta kaikkiaan."
Jack sai määräyksen toimia käskyläiskadettina, ja kaikki sujui hyvin. Omasta tahdostaan hän nimittäin oli laivassa suurimman osan päivästä oppiakseen tehtäviään, mikä oli hyvin suuresti kapteenin ja Pottyfarin mieleen. Tässä Jack osoitti olevansa sangen ymmärtäväinen, eikä kapteeni Wilson katunut hänelle osoittamaansa myöntyväisyyttä. Jackin terveys kävi päivä päivältä paremmaksi, mikä kovasti miellytti Pottyfaria, joka kuvitteli sankarimme nauttivan yleislääkettä sekä iltaisin että aamuisin. Myöskin Gascoigne oli ensimmäisen luutnantin hoidokki, ja hän oli usein maissa sankarimme mukana, joka ei enää ajatellutkaan palveluksesta eroamista.
Heidän oltuaan satamassa seitsemän viikkoa, sillä heidän laivaansa täytyi valmistaa mastotkin, avasi kapteeni Wilson eräänä päivänä aamiaisen aikana saamansa kirjeen ja luettuaan sen laski sen pois kädestään, samalla kun hänen kasvoistaan kuvastui mitä suurinta hämmästystä.
"Armias taivas! Mitähän tämä merkitsee?" kummasteli hän.
"Mikä on hätänä, Wilson?" kysyi kuvernööri.
"Kuulkaahan tämän kirjeen sisältöä, sir Thomas!"
Senjälkeen kapteeni Wilson luki seuraavat espanjankieliset rivit:
"KUNNIOITETTU HERRA KAPTEENI.
Velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että Hänen
Jalosukuisuutensa, äskettäin kuollut Signora Alforgas de Guzman
on jälkisäädöksessään määrännyt Teille tuhat dublonia kullassa
palkkioksi hänelle viime elokuun 12 päivän iltana tekemistänne,
ystävällisistä palveluksista. Jos suvaitsette valtuuttaa jonkun
täkäläisen kauppiaan ottamaan vastaan rahat, maksetaan ne heti,
tai ne lähetetään millä tavalla hyvänsä suvaitsette määrätä.
Suokoon Jumala Teille ikää tuhat vuotta!
Nöyrin palvelijanne ALFONSO XEREZ."Jack kuuli, kun kirje luettiin, nousi rauhallisesti pöydästä, vihelteli hiljaa ikäänkuin ei olisikaan kuunnellut ja pujahti sitten pois huoneesta kuvernöörin ja kapteeni Wilsonin huomaamatta.
Asian laita oli niin, että vaikka Jack olisi hartaasti halunnut kertoa kuvernöörille hänelle naamiaisten jälkeen sattuneista seikkailuista, ei hän kuitenkaan mielellään tahtonut hiiskua niistä mitään vielä, ennenkuin olisi varma siitä, ettei niistä koituisi seurauksia – koska hän oman nimensä sijasta oli ilmoittanut kapteenin nimen. Kuultuaan kirjeen sisällön hän heti oivalsi, että tiedustelu oli suoritettu vanhan naisen eikä pappien käskystä ja että hän ilmoittamalla kapteeni. Wilsonin nimen oli hankkinut viimemainitulle tämän kauniin testamenttilahjan. Jack oli riemuissaan, mutta sittenkin ymmällä, minkä vuoksi hän asteli pois huoneesta miettiäkseen asioita vähän.
"Mitä se saattaa merkitä?" toisti kapteeni Wilson. "En ole tehnyt kenellekään minkäänlaisia palveluksia elokuun kahdentenatoista päivänä enkä sen jälkeen. Tässä on jokin erehdys – elokuun kahdestoista päivä – silloinhan oli suuret naamiohuvit."
"Onnelliset teille joka tapauksessa – sillä kuten tiedätte, ei kukaan muu voi kajota jälkisäädöslahjaan, johtukoonpa se erehdyksestä tai ei."
"En ole koskaan kuullut niissä naamiaisissa tapahtuneen mitään. Olin siellä, mutta poistuin aikaisin, sillä en voinut oikein hyvin. Herra Easy", lisäsi kapteeni Wilson, kääntyen sankarimme tuoliin päin, mutta Jack oli kadonnut.
"Oliko hän naamiohuveissa?" tiedusti kuvernööri. "Kyllä, tiedän hänen olleen, sillä ensimmäinen luutnantti mainitsi minulle hänen pyytäneen lupaa saada olla tulematta laivaan ennenkuin seuraavana päivänä."
"Olkaa varma siitä", virkkoi kuvernööri, lyöden nyrkkinsä pöytään, "että Jack on tämän pohjalla!"
"Minä en hämmästyisi, vaikka hän olisi minkälaisten tapahtumien pohjalla hyvänsä", vastasi kapteeni Wilson, nauraen.
"Jättäkää asia minun huolekseni, Wilson; minä kyllä otan siitä selon."
Keskusteltuaan vielä jonkun aikaa kapteeni Wilson poistui laivaansa, jättäen Jackin jälkeensä siinä tarkoituksessa, että kuvernööri lypsäisi häneltä tietoja. Mutta sitä ei sir Thomasin tarvinnut tehdä, sillä Jack oli päättänyt tehdä kuvernööristä uskottunsa ja kertoi hänelle viipymättä koko jutun. Kuvernööri piteli kylkiään sankarimme kertoessa, erittäinkin silloin, kun hän mainitsi viekkaudessaan ilmoittaneensa kapteenin nimen omansa sijasta. "Te tapatte minut, ennenkuin päästätte minut käsistänne", huohotti vanha Tom vihdoin. "Mutta mitä nyt on tehtävä?"
Sankarimme kävi nyt vakavaksi. Hän huomautti kuvernöörille, että hänellä itsellään oli yllin kyllin rahaa ja että hän saisi periä suuren omaisuuden, mutta että kapteeni Wilson oli köyhä ja että hänellä oli lukuisa perhe. Jack toivoi kuvernöörin järjestävän vain niin, että kapteeni Wilson suostuisi ottamaan vastaan jälkisäädöslahjan.
"Oikein, poika, oikein! Olette minun poikani", kehui kuvernööri. "Mutta meidän täytyy harkita asiaa, sillä Wilson on läpikotaisin kunniallinen sielu, ja asian järjestäminen saattaa käydä vaikeaksi. Ettekö ole kertonut siitä kenellekään?"
"En kenellekään muulle kuin teille, sir Thomas."
"Ei mitenkään käy päinsä kertoa hänelle koko juttua, Jack, sillä silloin hän jyrkästi väittäisi jälkisäädöslahjan kuuluvan teille."
"Nyt sen keksin, sir", virkkoi Jack. "Naamiaisiin mennessäni tarjouduin auttamaan juuri tätä samaa vanhaa naista, joka oli timanttien peitossa, pois vaunuista, ja hän säikähti paholaisenasuani niin pahasti, että olisi kaatunut maahan, jollei kapteeni Wilson olisi ehättänyt häntä tukemaan, ja nainen oli hänelle hyvin kiitollinen."
"Olette oikeassa, Jack", vastasi kuvernööri lyhyen vaitiolon jälkeen. "Se luullakseni vetelee. Minun täytyy kertoa kapteenille munkeista, koska vannoin teidän olevan jollakin lailla mukana jutussa – mutta en hiisku hänelle liikoja. Jättäkää koko asia minun huostaani!"
Kapteeni Wilson palasi iltapäivällä ja tapasi kuvernöörin kuistilla.
"Olen hiukan puhellut nuoren Easyn kanssa", aloitti kuvernööri, "ja hän kertoi minulle siitä yöstä kummallisen tarinan, jota hän ei ole uskaltanut ilmaista kaikille".
Senjälkeen kuvernööri kertoi munkeista ja jälkisäädöksestä.
"No niin, mutta", huomautti kapteeni Wilson, "sen jälkisäädöksen tarina ei tarjoa minkäänlaista selitystä tälle jälkisäädöslahjalle".
"Ei, ei tarjoakaan. Mutta kuitenkin, kuten väitin, Jackilla oli osuutensa tässäkin. Paholaisenasussaan hän säikäytti vanhaa rouvaa, ja te otitte hänet syliinne, pelastaen hänet kaatumasta, joten hän oli mukana jutussa, kuten näette."
"Nyt muistan tosiaankin estäneeni hyvin hienosti puetun vanhan naisen kaatumasta nähtyään paholaisen, jonka tietenkin on täytynyt olla ystävämme Easy."
"No niin, ja se selittää koko asian."
"Tuhat dublonia vanhan naisen nostamisesta!"
"Niin, minkätähden ei? Ettekö ole kuullut siitä miehestä, joka sai kokonaisen omaisuuden jälkisäädöslahjana vain sen vuoksi, että hän avasi kirkonpenkin oven iäkkäälle herrasmiehelle?"
"Kyllä, mutta tämä tuntuu kovin kummalliselta."
"Tässä maailmassa ei ole mitään kummallista, Wilson, ei kerrassaan mitään. Saatamme raataa orjan lailla vuosikausia saamatta minkäänlaista palkkiota, ja tehtyämme jonkun mitättömän pienen palveluksen kohteliaisuudesta voimme tulla riippumattomiksi. Minun mielestäni tämä salaperäinen arvoitus on ratkaistu. Tämän vanhan naisen täytyi olla kuollessaan suunnattoman rikas – tunsin näet hänen sukunsa. Hän näki teidät täydessä virka-asussanne, ja hän tiedusti nimeänne; ankaran kaatumisen olisi täytynyt olla niin lihavalle henkilölle perin vakava juttu; te pelastitte hänet, ja hän on palkinnut teitä kauniisti."
"No niin", myönsi kapteeni Wilson, "koska en keksi mitään muuta selitystä, otaksun teidän selityksenne pitävän paikkansa. Mutta tuskinpa on rehellistä ottaa hänen sukulaisiltaan tuhat dublonia pelkän kohteliaisuusteon nojalla."
"Olette tosiaankin ihan naurettava. Tämä vanha nainen omisti tietääkseni puolet Murciaa. Heille se ei merkitse sen enempää kuin Englannissa se, että joku lahjoittaa jälkisäädöksessään jollekulle surupuvun. Toivotan teille onnea; se auttaa teitä huolehtimaan lukuisasta perheestänne, ja tehdäksenne lapsillenne oikein on velvollisuutenne ottaa se vastaan. Jokainen tekee omilla rahoillaan mielensä mukaan – ja uskokaa minua, te pelastitte hänet katkaisemasta jalkaansa lonkkanivelen alapuolelta."
"Sillä edellytyksellä minun kaiketi täytyy ottaa tuo lahja vastaan", virkkoi kapteeni Wilson, nauraen.
"Tietysti; lähettäkää heti sitä noutamaan. Nyt on kurssi korkea. Minä annan teille siitä eräitä valtion arvopapereita, joiden arvo on lähes neljätuhatta puntaa."
"Neljätuhatta puntaa siitä, että satuin estämään vanhan naisen kaatumasta", virkkoi kapteeni Wilson.
"Pahuksen hyvin maksettu, Wilson, ja minä onnittelen teitä."
"Kuinka paljosta olenkaan kiitollisuuden velassa nuoren Easyn isälle!" huudahti kapteeni Wilson muutamia minuutteja kestäneen äänettömyyden jälkeen. "Jollei hän olisi auttanut minua silloin, kun minut määrättiin aluksen komentajaksi, en olisi saanut ylennystäni – en saalisrahoina ansaitsemiani kolmeatuhatta puntaa – en komeata fregattia komennukseeni – enkä nyt näitä neljäätuhatta puntaa ihan odottamattani."
Kuvernööri arveli, että kapteeni sai enemmän kiittää Jackia kuin hänen isäänsä joistakuista näistä eduista, mutta hän varoi hiiskumasta siitä mitään.
"Totta kyllä", huomautti hän, "herra Easy teki teille palveluksen silloin, kun teidät määrättiin laivan komentajaksi. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että laivastanne, saalisrahoistanne ja onnenpotkauksestanne saatte kiittää yksinomaan omaa uljuuttanne ja kohteliaisuuttanne. Herra Easy on kuitenkin oivallinen ja aulis miekkonen, ja niin on hänen poikansakin, sen voin teille vakuuttaa. Muuten keskustelin hänen kanssansa pitkään tuonnoittain."
"Hänestä itsestäänkö?"
"Niin, vain hänestä itsestään. Hän tuntuu minusta tulleen laivastoon ilman mitään erikoista vaikutinta, ja varsin, todennäköisesti hän eroaa palveluksesta samalla tavalla. Hän tuntuu olevan hyvin kovasti rakastunut sisilialaisen ylimyksen tyttäreen. Olen saanut tietää hänen täällä ollessaan kirjoittaneen tytölle ja hänen veljelleen."
"Tiedän varsin hyvin hänen astuneen laivastopalvelukseen etsiäkseen sellaista, mitä hän ei ikinä löydä tästä maailmasta; ja otaksuttavasti se on hänelle selvinnyt; hyvin epäilyksenalaista myöskin on, pysyykö hän palveluksessa. Mutta en toivoisi hänen vielä eroavan laivastosta, sillä palvelus tekee hänelle varsin hyvää", vastasi kapteeni Wilson.
"Olen siitä asiasta yhtä mieltä kanssanne – minulla on häneen suuri vaikutusvalta, ja hänen pitää pysyä palveluksessa vielä joku aika. Hän on hyvin suuren omaisuuden perijä, eikö olekin?"
"Hän saa varmasti kahdeksantuhannen punnan vuositulot, jollei enempää."
"Jos hänen isänsä kuolee, täytyy hänen luonnollisestikin erota; merikadetti, jolla olisi kahdeksantuhannen punnan vuositulot, olisi tosiaankin poikkeuksellisen outo ilmiö."
"Eikä laivastossa voitaisi sellaista suvaita. Se olisi yhtä vahingollista hänelle itselleen kuin myöskin muille hänen läheisyydessään oleville henkilöille. Nykyisinkin hänellä on käytettävissään rahaa melkein – minun sopii tosiaankin sanoa – ihan rajattomasti."
"Se on paha, hyvin paha. Minua ihmetyttää, että hän käyttäytyy niin hyvin kuin hän todella käyttäytyy."
"Niin minuakin. Mutta oikeastaan hän on todella oivallinen poika kaikkine omituisuuksineen, ja hän on yleensä kaikkien sellaisten henkilöiden suosikki, joiden arvostelulle ja ystävyydelle kannattaa antaa arvoa."
"No niin, älkää pitäkö häntä liian tiukasti suitsissa – sillä hän ei tosiaankaan tarvitse sitä. Hän kävelee varsin hyvin talutusnuorassa."
KOLMAS LUKU
Filosofian toteuttamista, mikä tekee sankarimme jonkun verran levottomaksi. Tärkeän henkilön ensimmäinen, mutta ei viimeinen esiintyminen.
Keskustelun keskeytti samassa Englannista saapunut posti, jota he olivat odottaneet. Kapteeni Wilson vetäytyi syrjään kirjeineen; kuvernööri syventyi samanlaiseen puuhaan; ja sankarimme sai ensimmäisen isänsä milloinkaan hänelle kirjoittaman kirjeen. Sen sisältö oli seuraava:
"RAKAS POIKANI.
Olen useita kertoja tarttunut kynääni aikeissa lähettää sinulle
tietoja siitä, miten kaikki on tässä maassa sujunut. Mutta koska
en ole nähnyt ympärilläni muuta kuin pahuuden pimittämän, synkän
näköpiirin, olen yhtä usein laskenut sen jälleen pois kädestäni
rohkenematta pahoittaa mieltäsi niin ikävillä tiedoilla.
– Tieto kuolemastasi ja myöskin se sanoma, että sinut oli
niin odottamattomasti vielä säästetty meille, saapuivat
aikanaan, ja olen varma siitä, että kummassakin tilaisuudessa
surin ja riemuitsin, osoittaen kaikkea filosofille ominaista
maltillisuutta. Ensimmäisessä tapauksessa lohdutin itseäni sillä,
että maailma, josta olit poistunut, oli orjuuden tilassa ja
hirmuvallan rautaisen käden sortama ja että kuolema oli voitto,
ei ainoastaan kaiken sen puolesta, mistä kappalainen meille
puhuu, vaan myöskin vapautemme kannalta. Ja saatuani toisen
tiedon hillitsin riemuani jotakuinkin samoilla perusteilla ja
tohtori Middletonin kaikista puheista huolimatta päätin kuolla,
kuten olen elänytkin, tosifilosofina.
– Kuta enemmän asiaa pohdin, sitä varmemmaksi käy se
vakaumukseni, ettei tämän maailman onnellistuttamiseksi
tarvita mitään muuta kuin yhdenvertaisuutta ja ihmisoikeuksien
asianmukaista noudattamista – lyhyesti sanoen sitä, että kaikki
ja jokainen painettaisiin samalle tasolle. Emmekö ole huomanneet,
että sellainen on luonnon laki – eivätkö purot juokse jokiin,
joet meriin – eivätkö vuoret murennu tasangoiksi – eivätkö
vuodenajat tyydy tasoittamaan eri maanosien eroavaisuuksia?
Minkätähden aurinko kiertää eläinrataa eikä päiväntasaajaa
pitkin, jollei juuri antaakseen yhtä suuren osan lämmöstään
maapallon kummallekin puoliskolle? Emmekö me kaikki ole samalla
tavalla syntyneet surkeudessa? Eikö kuolema tasoita kaikkea,
niin että senjälkeen olemme aequo pede, kuten runoilija sanoo?
Emmekö kaikki ole samalla lailla nälkäisiä, janoisia ja unisia,
ja eivätkö luonnolliset tarpeemme tee meitä siten samanlaisiksi?
Ja koska asian laita on siten, eikö meidän kaikkien pitäisi
saada yhtä suuri osamme tämän maailman hyvyydestä, johon
meillä epäilemättä on kaikilla samanlainen oikeus? Saattavatko
mitkään perustelut olla vankemmat ja kohtuullisemmat kuin nämä,
puhukoonpa tohtori Middleton joutavuuksia kuinka paljon tahansa?
– Niin, poikani, jollen vieläkin toivoisi oikeuden auringon
nousevan ja haihduttavan maata pimittävät moninaiset pilvet
– jollen vieläkin toivoisi elinaikanani näkeväni omaisuuden
yhtäläistä jakoa – alahuoneen hyväksymää maalakia, joka takaisi
kaikille samanlaiset edut – en välittäisi siitä, kuinka pian
poistuisin tästä hirmuvallan ja vääryyden luomasta kyynelten
laaksosta. Nykyisin noudatetaan entistä järjestelmää; kansaa
verotetaan muutamien harvojen hyväksi, ja se huokailee sorron
ja mielivallan ikeessä. Mutta sittenkin minusta näyttää, että
– jos saan käyttää onnellisia sanoja – lännessä loistaa
kirkas tähti ja näkyy ajan merkkejä, jotka lohduttavat minua.
Nyt on jo maassamme ilmennyt paljon kapinahenkeä, ja jotkut
korkeimman ylimystön jäsenet ovat sitoutuneet korottamaan
kansan yläpuolelleen ja suositelleet kapinaa ja salavehkeitä,
ovat osoittaneet poljetulle ja valistumattomalle rahvaalle,
että sen ruumiillinen voima on vastustamaton, ja kehoittaneet
rahvasta sitä käyttämään, luvaten, että jos he pysyvät vallassa,
he käyttävät sitä valtaa ainoastaan tuhotakseen meidän
perustuslakimme, kirkon ja kuninkuuden, jotka muistuttavat
irvikuvia, ja että jos kansaa pitää lainkaan hallita, sitä
hallitsemassa pitää olla lukuisa joukko. Tämä on ilahduttavaa.
Terve teille, isänmaalliset ylimykset, terve teille kaikille!
Vieläkin toivon, että suuri työ saadaan tehdyksi siitä
huolimatta, että perusteluni yhäti saa osakseen naurua, ivaa ja
päänpudistuksia tuolta itsepintaiselta Middleton-miekkoselta.
– Äitisi on rauhallinen; hän on lakannut lukemasta ja tekemästä
työtä, jopa kutomasta sukkaakin, pitäen sitä hyödyttömänä; ja
nyt hän istuu päivät pääksytysten takan sopessa, pyöritellen
peukaloitaan ja varroten, kuten hän sanoo, tuhatvuotista
valtakuntaa. Olento-parka! Hänen ajatuksensa tästä asiasta ovat
tuiki typeriä, mutta tavallisuuden mukaan sallin hänen pitää oman
päänsä kaikessa, jäljitellen muinaisajan filosofia, joka oli
sidottu Xantippaansa.
– Luotan siihen, rakas poikani, että periaatteesi ovat
vahvistuneet ikävuosiesi lisääntyessä ja varttuneet sinun
kasvaessasi ja että sinä tarpeen vaatiessa olet valmis uhraamaan
kaikkesi saavuttaaksesi sen, mikä minun mielestäni on todellinen
tuhatvuotinen valtakunta. Käännytä uskoomme niin paljon ihmisiä
kuin suinkin voit ja luota, että olen
Sinua rakastava isäsi ja pettämätön oppaasi NICODEMUS EASY."Jack, joka oli yksin, ravisteli päätänsä lukiessaan tätä kirjettä ja laski sen sitten kädestään, ääntäen: "Pyh!" Hän teki sen tahtomattaan ja ällistyi huomattuaan niin tehneensä. "Minua haluttaisi väitellä siitä kysymyksestä", mietti hän vasten tahtoaankin; ja sitten hän viskasi kirjeen pöydälle ja meni Gascoignen huoneeseen tyytymättömänä sekä isäänsä että itseensä. Hän tiedusti Nediltä, oliko tämä saanut kirjeitä Englannista, ja kun päivällisaika alkoi olla käsissä, palasi hän omaan huoneeseensa pukeutumaan. Hänen tultuaan vastaanottohuoneeseen Gascoignen seurassa lausui kuvernööri heille:
"Koska te molemmat puhutte italiankieltä, täytyy teidän ottaa hoivaanne eräs sisilialainen upseeri, joka on saapunut tänne mukanaan minulle osoitettuja suosituskirjeitä ja syö tänään päivällistä luonani."
Ennen päivällistä heidät esitettiin puheena olevalle henkilölle, joka oli hentorakenteinen, komeannäköinen nuori mies, mutta hänen kasvoissaan oli kuitenkin epämiellyttävä ilme. Kuvernöörin toivomuksen mukaan don Mathias, sillä se oli hänen nimensä, sijoitettiin molempien merikadettiemme väliin, jotka heti alkoivat keskustella hänen kanssansa, koska he itsekin halusivat kiihkeästi kysellä palermolaisten ystäviensä vointia.
Keskustelun aikana Jack tiedusti häneltä, tunsiko hän don Rebieran. Siihen sisilialainen vastasi myöntävästi, ja he puhelivat mainitun perheen eri jäsenistä. Päivällisen loppupuolella don Mathias kysyi Jackilta, miten hän oli tutustunut don Rebieraan, ja vastaukseksi Jack kertoi, kuinka hän ja hänen ystävänsä Gascoigne olivat pelastaneet don Rebieran kahden lurjuksen käsistä, jotka aikoivat murhata hänet. Tämän vastauksen jälkeen nuori upseeri tuntui olevan vähemmän halukas keskustelemaan, mutta ennen pöytäseurueen hajaantumista hän lausui olevansa iloissaan, kun oli saanut tutustua molempiin merikadetteihin. Heti hänen poistuttuaan Gascoigne huomautti miettivästi:
"Olen nähnyt nuo kasvot aikaisemminkin, mutta en voi sanoa, missä. Mutta tiedäthän, Jack, kuinka hyvin muistan ihmiset, ja olen varma siitä, että olen nähnyt hänet ennenkin."
"En jaksa muistaa koskaan häntä nähneeni", vastasi sankarimme, "mutta en olekaan milloinkaan tuntenut ainoatakaan ihmistä, jolla olisi sellainen muisti kuin sinulla".
Senjälkeen keskustelu heidän välillään taukosi, ja Jack kuunteli jonkun aikaa kuvernööriä ja kapteeni Wilsonia, sillä koko päivällisseurue oli poistunut. Äkkiä Gascoigne, joka oli ollut syvissä aatoksissaan koko ajan lausuttuaan huomautuksensa Jackille, ponnahti pystyyn. "Vihdoinkin muistan, kuka hän on!" huudahti hän. "Kuka niin?" kysyi kapteeni Wilson.
"Se sisilialainen upseeri – olisin voinut vannoa nähneeni hänet jo ennen."
"Tarkoitatteko don Mathiasta?"
"Juuri häntä, sir Thomas. Hän ei ole mikään don Mathias! Hän on sama don Silvio, joka oli murhaamaisillaan don Rebieran silloin, kun tulimme viime tingassa avuksi ja estimme murhan."
"Totisesti uskon sinun olevan oikeassa, Gascoigne."
"Minä olen siitä varma", vakuutti Gascoigne. "En ole ikinäni tällaisissa asioissa erehtynyt."
"Tuokaahan minulle nuo kirjeet, Easy!" pyysi kuvernööri. "Katsotaanpa, mitä niissä hänestä sanotaan. Tässä se on – don Mathias Alayeres. Lienette sittenkin erehtynyt, Gascoigne. Esitätte kovin raskaan syytöksen tätä nuorta miestä vastaan."
"No niin, sir Thomas, jollei hän ole don Silvio, olisin valmis menettämään luutnantinvaltakirjani, jos se nyt olisi käsissäni. Sitäpaitsi panin merkille, kuinka hänen kasvonilmeensä muuttuivat, kun mainitsimme, että don Rebieran auttajat olimme juuri Easy ja minä. Ja huomasitko, Easy, että hän senjälkeen tuskin virkkoi sanaakaan?"
"Ihan niin", myönsi Jack.
"No niin, no niin, meidän täytyy ottaa selko tästä", lausui kuvernööri. "Jos asia on siten, täytyy tämän suosituskirjeen olla väärennetty."
Senjälkeen seurue hajaantui nukkumaan, ja seuraavana aamuna Easyn ollessa Gascoignen huoneessa puhelemassa heidän epäluuloistaan tuotiin hänelle kirjeitä Palermosta. Ne olivat vastauksia Jackin Maltaan saavuttuaan kirjoittamiin kirjeisiin. Hän sai muutamia rivejä don Rebieralta, vähäisen kirjeen Agnekselta ja laajan, yksityiskohtaisen esityksen ystävältään don Philipiltä, joka kertoi hänelle kaikkien omaistensa voivan hyvin ja olevan suopeita sankariamme kohtaan; Agnes oli muka yhtä ystävällinen häntä kohtaan kuin konsanaan; kirjoittaja oli lupauksensa mukaan puhunut suoraan isälleen ja äidilleen Agneksen ja Jackin keskinäisistä tunteista; vanhemmat olivat antaneet suostumuksensa, mutta sitten evänneet sen, koska isä Thomas, heidän rippi-isänsä, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Agneksen ja kerettiläisen välisestä avioliitosta; mutta siitä huolimatta kirjoittaja vakuutti, että se este voitettaisiin hänen ja hänen veljensä välityksellä, sillä he olivat päättäneet, etteivät Agnes ja sankarimme saisi tulla onnettomiksi moisen pikku seikan vuoksi.
Mutta kirjeen jälkiosassa oli yhtä tärkeitä tiedonantoja; siinä nimittäin kerrottiin, että don Silvio oli uudelleen yrittänyt murhata heidän isänsä ja että se olisikin onnistunut, jollei isä Thomas, joka sattumalta oli saapuvilla, olisi heittäytynyt väliin. Don Silvio oli raivoissaan jopa iskenyt aseellaan rippi-isää, mutta haava ei ollut vaarallinen. Sen johdosta ei häntä kohtaan enää oltu hentomielisiä, ja viranomaiset etsivät häntä saattaakseen hänet rangaistukseen murhayrityksestä ja pyhyydensolvaamisesta. Toistaiseksi häntä ei ollut tavattu, ja otaksuttiin hänen paenneen Maltaan jossakin speronaressa.
Tällainen oli kirjeen sisällys, joka heti ilmoitettiin kuvernöörille ja kapteeni Wilsonille heidän saavuttuaan aamiaispöytään.
"Oikein hyvä, meidän täytyy ottaa selko tästä asiasta", virkkoi kuvernööri, tiedustaen sitten, mitä muita tietoja kirjeessä oli.
Jack ja Gascoigne olivat rauhattomia aamiaisen loppuun saakka, jolloin he karkasivat tiehensä. Muutamia minuutteja myöhemmin nousi kapteeni Wilson pöydästä lähteäkseen laivaansa ja lähetti palvelijan kutsumaan heitä luoksensa, mutta heitä ei löytynyt.
"Käsitän koko jutun", lausui kuvernööri. "Jättäkää heidät minun huolehdittavikseni; menkää laivaanne ja olkaa ihan rauhallinen!"
Tällä välin merikadettimme olivat ottaneet hattunsa ja menneet patterin varustuksille, missä heitä ei häirittäisi.
"Ja nyt, Gascoigne", sanoi Jack, "arvaat, mitä mielin. Minun täytyy ampua se lurjus juuri tänä aamuna, ja juuri senvuoksi lähdin kävelemään kanssasi."
"Mutta Easy, asiassa on ainoastaan se ero, että hänet täytyy minun eikä sinun ampua. Hän kuuluu minulle, sillä minähän hänet huomasin."
"Sitä kysymystä meidän tulee pohtia", vastasi Jack.
"Hän on yrittänyt murhata minun, jos Jumala sallii, tulevan appeni, ja senvuoksi minulla on mitä paras oikeus vaatia häntä osalleni."
"Suo anteeksi, Jack, hän kuuluu minulle, koska minä hänet keksin. Sällihän minun ottaa esimerkki; jos toinen mies kävelee useita askelia toisen edellä ja löytää kukkaron, niin mitä oikeutta toisella on vaatia sitä omakseen? Minä löysin tämän miehen etkä sinä."
"Aivan oikein, Gascoigne. Mutta jos löytämäsi kukkaro on minun, niin minulla on oikeus vaatia sitä omakseni, vaikka sinä sen löysitkin. Oikeuden mukaan hän on minun saaliini eikä sinun."
"Mutta minulla on vielä yksi huomautus, joka on hyvin tärkeä. Hän on Agneksen veriheimolainen, ja jos hänen verensä tahraa sinun käsiäsi, vaikkapa hän ansaitsisi sen kuinkakin hyvin, niin saat uskoa, että se esitettäisiin esteeksi avioliitollenne. Ajattelehan sitä!" Jack jäi mietteisiinsä.
"Ja salli minun lausua vielä yksi huomautus taivuttaakseni sinut – siten tekisit minulle perin suuren palveluksen."
"Se on suurin palvelus, mitä ikinä voisin tehdä", vastasi Jack. "Ja sinun pitäisi olla siitä minulle iäti kiitollinen."
"Uskon tekeväni hänet iäti kiitolliseksi itselleni", tokaisi Gascoigne.
Taisteluun lähtiessään merimiehet aina alkavat laskeskella, kuinka suuren osuuden saalisrahoista he ehkä saavat, ennenkuin ainoatakaan laukausta ammutaan – ja tässä tapauksessa merikadettimme tuntuivat menettelevän samalla tavoin.
Sittenkun asia oli ratkaistu Gascoignen mielen mukaan, meni Jack siihen majataloon, jossa don Silvio oli maininnut asuvansa, lähetti käyntikorttinsa don Silviolle ja seurasi tarjoilijaa yläkertaan. Tarjoilija avasi oven ja vei käyntikortin sisälle.
"Hyvä", lausui don Silvio. "Menkää alas ja opastakaa hänet sisälle!"
Kuultuaan nämä sanat Jack ei varronnut sen enempää, vaan astui huoneeseen, samalla kun don Silvio hyvin kiireisesti pani syrjään kovasinta, johon hän oli teroittanut terävää, kaksiteräistä tikaria. Sisilialainen tuli hänen luoksensa ja tarjosi kättänsä näennäisen sydämellisesti, mutta Jack lausui uhmaavaisen näköisenä:
"Don Silvio, me tunnemme teidät. Tarkoitukseni on nyt ystäväni puolesta vaatia teiltä sellaista hyvitystä, jollaista ette ansaitse, mutta jota se, että te toistamiseen tavoittelitte don Rebieran henkeä, saa meidät teille tarjoamaan. Jos nimittäin selviätte Gascoignesta, joudutte tekemisiin minun kanssani. Jos kaikki otetaan huomioon, don Silvio, sopii teidän pitää itseänne onnellisena, sillä parempi on saada kuolemansa herrasmiehen kädestä kuin hirsipuussa."
Don Silvio kävi kalmankalpeaksi, hänen kätensä hapuili tikaria povesta, mutta se oli pöydällä, ja vihdoin hän vastasi:
"Olkoon niin! Olen valmis kohtaamaan teidät, milloin ja missä haluatte, tunnin kuluttua."
Jack ilmoitti kohtauspaikan ja poistui sitten huoneesta. Hän ja Gascoigne kiiruhtivat senjälkeen erään tuntemansa upseerin asuntoon, hankkivat itselleen tarpeelliset ampuma-aseet ja olivat määrätyllä paikalla ennen sovittua aikaa. He odottivat don Silviota määräaikaan saakka, mutta ei ketään näkynyt.
"Hän on tiessänsä", huomautti Gascoigne. "Se vintiö on päässyt kynsistämme."
Oli kulunut puoli tuntia yli määräajan, eikä vieläkään ilmestynyt Gascoignen vastustajaa, mutta muuan kuvernöörin adjutanteista näkyi kävelevän heidän luoksensa.
"Tuossa on Atkins", huomautti Jack. "Se on onnetonta, mutta hän ei sekaannu juttuumme."
"Hyvät herrat", lausui Atkins, nostaen hattuaan hyvin juhlallisesti, "kuvernööri haluaa erikoisesti puhutella teitä".
"Meidän ei sovi tulla juuri nyt – olemme siellä puolen tunnin kuluttua."
"Teidän täytyy olla siellä kolmen minuutin kuluttua, teidän molempien. Suokaa anteeksi, mutta saamani määräykset ovat jyrkät – ja saadakseni ne asianmukaisesti suoritetuksi olen varannut korpraalin ja joukon sotilaita tuon muurin taakse. Mutta jos lähdette mukaani rauhallisesti, ei minun luonnollisestikaan tarvitse pyytää apua."
"Tämä on lemmonmoista hirmuvaltaa", huudahti Jack. "Hyvällä syyllä nimitetäänkin kuvernööriä 'kuningas Tomiksi.'"
"Niin", myönsi Atkins, "ja hän hallitsee täällä itsevaltaisesti. Siis lähtekää mukaan!"
Kun Jackilla ja Gascoignella ci ollut muuta vaihtoehtoa, marssivat he kuvernöörin palatsiin ja tapasivat sir Thomasin istumassa kuistilla, josta näkyi satamaan ja ulapalle.
"Kuulkaahan, nuoret herrat", lausui kuvernööri ankarasti, "näettekö tuon noin kahden meripenikulman päässä laiturista olevan aluksen? Don Silvio on siinä, ja hän palaa Sisiliaan vartioituna. Ja pankaa mieleenne nyt se, mitä sanon teille ja mitä teidän tulee noudattaa koko ikänne! Taistelkaa herrasmiesten kanssa, jos teidän täytyy taistella, mutta älkää taistelko lurjuksien ja murhamiesten kanssa! Jos te suostutte taistelemaan roistojen kanssa, häpäisette asuanne ja omaa luonnettanne yhtä paljon kuin kieltäytyessänne taistelemasta herrasmiesten kanssa. Ja nyt tiehenne, sillä olen teille vihainen, älkääkä näyttäytykö minulle ennenkuin päivällispöydässä!"
NELJÄS LUKU
Sankarimme perehtyy hieman lisää laivastopalvelukseen ja saa parempaa puuhaa kuin taisteleminen don Silvion kanssa on.
Mutta ennenkuin he kohtasivat kuvernöörin hänen pöydässään, saapui laivastosta korvetti, tuoden tiedonantoja laivaston ylipäälliköltä. Kapteeni Wilsonille osoitetuissa sanomissa häntä kehoitettiin mahdollisimman nopeasti laittamaan laivansa kuntoon ja lähtemään sitten risteilemään Korsikan vesille pyrkiäkseen taisteluun mainitun saaren rannikoilla liikkuvan venäläisen fregatin kanssa. Jollei venäläistä laivaa siellä olisi, tulisi hänen hankkia siitä tietoja ja seurata sitä, missä hyvänsä se olisikin.
Aurorassa hyörittiin ja puuhailtiin nyt erittäin vilkkaasti. Kapteeni Wilson mukanaan sankarimme ja Gascoigne poistui kuvernöörin palatsista ja lähti laivaan, jossa he olivat yötä päivää. Kolmantena päivänä Aurora oli täysin valmis ja merikelpoisessa kunnossa ja lähti puolipäivän vaiheilla purjehtimaan Valetten satamasta.
Viikon kuluttua Aurora oli ehtinyt Korsikan rannikolle, eikä tarvinnut lähettää tähystäjiä mastonhuippuun, sillä joku upseeri tai merikadetti oli siellä aina päivänkoitosta iltapimeään saakka. Alus eteni rannikkoa pitkin pohjoista kohti, mutta sen etsimää laivaa ei näkynyt, eikä siitä saatu mitään tietoja.
Tyynet säät ja liian lievät tuulet pidättivät Auroraa muutamia päiviä, mutta sitten se pääsi pohjoistuulessa purjehtimaan etelään päin pitkin saaren itäistä rantaa. Kahdeksantenatoista päivänä heidän lähdettyään Maltan saarelta saatiin näkyviin iso alus, joka oli noin kahdeksantoista meripenikulman päässä edessä päin. Miehistö oli sillä hetkellä aamiaisella.
"Se on fregatti, kapteeni Wilson, olen siitä varma", virkkoi Hawkins, kappalainen, joka kiihkeydessään oli kavunnut mastoon.
"Mihin suuntaan se purjehtii?"
"Samaan suuntaan kuin mekin."
Auroralla oli kaikki mahdolliset purjeet levällään, ja kun miehistö puhallettiin päivälliselle, arveltiin, että oli päästy noin kaksi meripenikulmaa likemmäksi tavoiteltua alusta.
"Tästä sukeutuu pitkällinen takaa-ajo. Vanavedessä seurattaessa on asian laita aina sellainen", huomautti Martin Gascoignelle.
"Niin kyllä, sitä pelkään – mutta pahemmin minua peloittaa se, että alus pääsee käsistämme."
"Ei sekään ole suinkaan mahdotonta", myönsi perämies.
"Sinä kuulut Jobin lohduttajien luokkaan, Martin", tokaisi Gascoigne.
"Senpä vuoksi en kovin usein petykään", vastasi perämies. "Meidän pitää varmistautua kahdesta seikasta, ensinnäkin siitä, saavutammeko laivan vai häivymmekö sen jäljiltä, ja toiseksi siitä, onko se etsimämme alus, jos sen saavutamme."
"Et tunnu siitä paljoakaan välittävän."
"Välitän kun välitänkin; olen vanhin tutkinnon suorittanut merikadetti laivassamme, ja jos valtaamme fregatin ja jään henkiin, saan ylennyksen, ja jos taas kaadun, en sitä tarvitse. Mutta olen pettynyt niin usein, etten enää pidä varmana mitään, ennenkuin se on käsissäni."
"No niin, sinun tähtesi, Martin, toivon, että tuo laiva on etsimämme alus, ettemme kaadu ja että sinä saat ylennyksen."
"Kiitos, Easy – haluaisinpa uskaltavani toivoa, kuten sinä toivot."
Martin-parka! Hän oli kauan saanut tuntea, kuinka karvasta oli saada osakseen pettymys pettymyksen jälkeen. Kuinka totta onkaan, että toivomus, jonka täyttyminen lykkäytyy, tekee sydämen sairaaksi! Ja hänen aikaisempien ikävuosiensa haaveet, nuoruuden hilpeät laskelmat, olivat murskautuneet toinen toisensa jälkeen, ja kun hän nyt oli palvellut kadettiaikansa kolmasti, oli sen vaikutus liian tuskallinen, eikä hän, kuten hän totuudenmukaisesti mainitsi, rohjennut enää toivoa; mutta hänen mielialansa ei kuitenkaan ollut hapantunut, vaan masentunut.
"Alus on kääntynyt tuuleen, sir", luikkasi toinen luutnantti märssytangon poikkipienalta.
"Mitä siitä arvelet, Martin?" kysyi Jack.
"Sitä, että joko se on englantilainen fregatti tai että sen komentaja on sangen uljas mies ja se on hyvin miehitetty."
Auringonlasku oli käsissä, ennenkuin Aurora oli ehtinyt kahden meripenikulman päähän aluksesta; salainen merkki oli näytetty, mutta siihen ei ollut vastattu, joko sentähden, ettei lippujen värejä voinut pimeyden vuoksi erottaa, tai sentähden, että alus oli vihollislaiva eikä siinä tunnettu merkkejä. Outo laiva oli nostanut mastoonsa Englannin lipun, mutta se ei riittävästi todistanut sitä ystävälliseksi. Ja juuri vähäistä ennen pimeän tuloa se oli kääntänyt keulansa Auroraa kohti, joka nyt oli suunnattu suoraan siihen päin. Auroran miehet olivat kaikki paikoillaan, koska nyt muutamissa minuuteissa ratkaistaisiin, oltiinko tekemisissä vihollisen vaiko ystävän kanssa.
Tuskin milloinkaan tilanne on vaikeampi ja enemmän varovaisuutta vaativa kuin silloin, kun sattumalta kohdataan epäilyttävä laiva. Toisaalta on välttämätöntä olla täydellisesti valmistautunut suomatta viholliselle sitä etua, mitä toisen toimettomuudesta saattaisi koitua; toisaalta taas on tarpeen olla järkevä, jotta ei ahdistaisi ystäviä ja omia kansalaisia. Kapteeni Wilson oli hinauttanut näkyviin yömerkin, mutta sitäkin oli vaikea erottaa toisesta aluksesta, koska oman laivan purjeet olivat tiellä. Ennenkuin molemmat alukset olivat kolmen kaapelimitan päässä toisistaan, käänsi kapteeni Wilson, ettei erehdys mitenkään saisi tulla kysymykseen hänen puutteellisen varovaisuutensa vuoksi, laivaansa tuuleen ja kiskotti nokkapurjeensa kokoon, jotta yömerkki olisi selvästi näkyvissä.
Toisen aluksen peräkannelta näkyi valoja, ikäänkuin sieltä olisi aiottu vastata, mutta alus piti edelleenkin Auroraa suojanpuolellaan noin puolen kaapelimitan päässä, ja kun aluksien etumaiset tykit olivat toistensa kohdalla, luikattiin vieraasta aluksesta englanninkielellä:
"Hoi! Mikä alus laivanne on?"
"Hänen majesteettinsa fregatti Aurora", vastasi kapteeni Wilson, joka seisoi riippumatoilla. "Entä teidän laivanne?"
Tähän mennessä toinen fregatti oli puolelta pituudeltaan sivuuttanut Auroran keulakaarteen, ja samalla kun kuului teeskennelty vastaus: "Hänen majesteettinsa fregatti –" ammuttiin sen tykeistä, jotka sitä tarkoitusta varten oli suunnattu peräänpäin, Auroraan yhteislaukaus, joka niin lyhyen välimatkan päästä sai aikaan paljon tuhoa.
Kuultuaan englanninkielisen luikkauksen ja nähtyään aluksen sivuuttavan heidät nähtävästi ampumatta Auroran miehistön jäsenet olivat kuvitelleet sen olevan englantilaisen risteilijän. Tykkimiehet olivat pettyneinä hellittäneet irti taljaköytensä, ja molempien laivojen kohdatessa vallinnut hiljaisuus oli juuri muuttumaisillaan monenlaisiksi, huonoa onnea pahoitteleviksi valituksiksi, kun yhteislaukaus ammuttiin, niin että se jyrisi heidän korvissaan ja puomien ja lankkujen ryskeinen katkeileminen huumasi heidän aistejaan.
Useita miehiä kannettiin kannen suojaan, mutta vaikea oli sanoa, kumpi oli kiihkeämpi, kiukku vihollisen juonen johdosta vaiko tyytyväisyys sen vuoksi, ettei heitä ollut kutsuttu paikoilleen turhanpäiten. Joka tapauksessa yhteislaukaukseen vastattiin kolmella itsestään kajahtaneella hurraa-huudolla, johon hukkuivat laivan sairashyttiin autettavien miesten valitukset.
"Miehittäkää vasemman laidan tykit, ja laiva ympäri!" huusi kapteeni Wilson, hypäten pois riippumatoilta. "Pitäkää varanne, pojat, ja ampukaa pitkin vihollislaivaa aluksemme kääntyessä! Maksetaan sille tuosta rumasta kujeesta, ennenkuin eroamme. Pitäkää varanne, pojat, ja tähdätkää hyvin aluksen pyörtäessä ympäri!"
Aurora käännettiin ympäri, ja sen toisen laidan tykeistä ammuttiin yhteislaukaus venäläisen fregatin perään – sillä sellainen tuo vihollisalus oli. Nyt oli jo melkein pimeä, mutta vihollislaiva näytti haluavan taistelua yhtä kiihkeästi kuin Aurorakin, kääntyi tuuleen ja jäi odottamaan Auroraa. Viiden minuutin kuluttua alukset olivat toistensa kohdalla ja vaihtoivat tuhoisia yhteislaukauksia vain vähän kauempaa kuin pistoolinkantaman päästä – samalla verkkaisesti lipuen maata kohti, joka silloin oli korkeintaan viiden meripenikulman päässä. Korsikan nahka-asuiset vuoristolaiset heräsivät vimmaiseen ammuntaan, tarkkailivat tykkien taukoamattomia välähdyksiä ja kuuntelivat niiden kumisevaa jyskettä.
Noin puoli tuntia kestäneen rajun taistelun jälkeen, jonka aikana molempien alusten tulta pidettiin hellittämättä vireillä, kapteeni Wilson laskeutui pääkannelle ja tähtäsi itse erikseen jokaisen tykin, sittenkun se oli panostettu. Keskilaivan tykit suunnattiin suoraan vihollisaluksen päärusteja kohti, kun taas peräpuolen tykkejä asteittain käännettiin yhä enemmän eteenpäin ja etupuolen tykkejä yhä enemmän taaksepäin, niin että niiden kaikkien kuulat lensivät likipitäen samaan polttopisteeseen; ja annettiin määräys, että ne piti kaikki laukaista samalla kertaa, kun komennus lausuttaisiin.
Vihollinen ei aavistanut viivytyksen syytä, luuli Auroran tulen vaimenneen ja päästi äänekkään voittohuudon. Komennussanan kajahdettua ammuttiin yhteislaukaus, ja vaikka olikin pimeä, oli sen vaikutus ilmeinen. Vastustajan keskilaivan kaksi tykkiaukkoa repesi yhdeksi, ja sen päämaston nähtiin huojuvan ja sitten romahtavan laidan ylitse. Senjälkeen Aurora, joka oli ollut käännettynä vastatuuleen, lähti liikkeelle, sen tykit suunnattiin eteenpäin, ja se sijoitettiin sellaiseen asentoon, että vihollislaivaa voitiin ampua pitkinpäin, samalla kun katkennut masto yhäti esti venäläisen fregatin liikkeitä. Auroran yläkannen tykeistä ammuttiin kartesseja estämään vihollisten työskentelyä aluksensa kannella, samalla kun pääkannen tykeistä edelleenkin jatkettiin tuhoisaa tulta vihollislaivan ruhoon.
Nyt kuu pilkisti näkyviin matalalla olevan pilvimöhkäleen takaa, joten he saattoivat täydentää työtänsä täsmällisemmin. Neljännestunnissa venäläisen fregatin kaikki mastot oli ammuttu kumoon, ja kapteeni Wilson komensi laivansa jäljellä olevasta miehistöstä puolet korjaamaan vaurioita, jotka olivat olleet hyvin ankarat, kun taas vasemman laidan miehet pysyivät asemillaan edelleenkin ampumassa pääkannelta. Vihollisalus vastasi yhäti tuleen neljällä tykillään, joista kaksi oli sen kummallakin kannella ja jotka se vielä sai suunnatuiksi Auroraan. Mutta jonkun ajan kuluttua nekin vaikenivat; joko niiden miehet olivat poistuneet niiden luota, tai sitten ne olivat joutuneet pois alustoiltaan. Kun huomattiin vastustajan tulen vaimenneen, lakkasi Aurorakin ampumasta, ja kun peräkannen jolla oli vielä vahingoittumaton, määrättiin toinen luutnantti soutamaan vihollisfregatin kupeelle ottamaan selkoa siitä, oliko se antautunut.
Kuun kirkkaat säteet hopeoivat väreilevää vedenpintaa veneen lähtiessä liikkeelle; kapteeni Wilson ja hänen vielä haavoittumattomat upseerinsa seisoivat nojautuneina Auroran särkyneisiin partaisiin, odottaen vastausta. Äkkiä yön hiljaisuuden rikkoi kova loiskaus, joka kuului silloin noin kolmen kaapelimitan päässä olevan venäläisen fregatin keulasta.
"Mitähän se merkitsee?" huudahti kapteeni Wilson. "Vihollislaivan ankkuri laskettiin. Herra Jones, heittäkää mittausluoti mereen ja katsokaa, kuinka syvällä olemme!"
Jones oli aikoja sitten kannettu kannen alle, sillä tykinkuula oli vahingoittanut häntä pahasti, mutta muuan merimies kiiruhti tueraudoille, laski luodin mereen ja mittasi seitsemän sylen syvyyden.
"Sitten epäilen vihollisen vielä tuottavan meille lisää vaivaa", huomautti kapteeni Wilson. Ja niin asia osoittautuikin olevan, sillä venäläinen kapteeni oli lausunut englanninkielellä vastaukseksi toiselle luutnantille, että hän vastaisi siihen kysymykseen yhteislaukauksella, ja ennenkuin vene oli ennättänyt Auroran perään, oli venäläinen kääntänyt alustaan ankkuriketjuihin kiinnitettyjen köysien avulla ja alkanut jälleen ampua Auroraa.
Kapteeni Wilson hinautti aluksensa purjeet mastoihin ja purjehti yhä uudelleen ankkurissa olevan fregatin ympäri ampuakseen siihen kaksi yhteislaukausta joka kerta, kun se ampui yhden; ja sen nojalla, kuinka hitaasti sen kääntököysiä käyteltiin, oli ilmeistä, että sen miehistön täytyi nyt olla sangen vähissä. Mutta venäläisen kapteenin itsepintaisuuden ja rohkeuden vuoksi kapteeni Wilson oli varma siitä, että vihollinen olisi hyvin todennäköisesti mieluummin valmis uppoamaan ankkurissa olevan laivansa mukana kuin antautumaan ja että hän itse ei menettäisi ainoastaan lisää Auroran miehiä, vaan myöskin venäläisen aluksen, jollei hän ryhtyisi ratkaisevampiin toimenpiteisiin.
Senvuoksi hän päätti yrittää vallata sen hyökkäyksellä. Ammuttuaan yhteislaukauksen pitkittäin vihollisfregattiin hän vei aluksensa muutamiksi minuuteiksi loitommalle, kutsui upseerinsa ja miehistön kannelle ja ilmoitti heille aikomuksensa. Senjälkeen hän kiersi omin silmin tarkastamassa Auroraa, ohjasi sen venäläisen laivan viereen, ampui varatun yhteislaukauksen alusten kolahtaessa vastakkain ja hyppäsi miestensä etunenässä vihollislaivan kannelle.
Vaikka venäläisessä fregatissa ei ollutkaan paljon miehiä vastustamassa Auroran väkeä, kuten kapteeni Wilson oli oikein arvannut, puolustettiin kantta itsepintaisesti; venäläisen kapteenin ääni kuului ja hänen käsivartensa näkyi kaikkialla, ja hänen rohkaiseminaan hänen miehiään kaatui joukoittain paikoilleen.
Sankarimme, joka onnekseen vielä oli haavoittumaton, oli hyökättäessä vähän aikaa kapteeni Wilsonin läheisyydessä ja aikoi käydä mittelemään riittämättömiä voimiaan venäläisen kapteenin kanssa, mutta äkkiä kiskaisi hänet kauluksesta taaksepäin Hawkins, kappalainen, joka syöksyi hänen edelleen miekka kädessä.
Ottelijat olivat tasavertaisia, ja voitaneen sanoa, että sitten sukeutui kaksintaistelu, jota ei juuri mikään häirinnyt, sillä kuu valaisi verityön näyttämöä, ja he saattoivat hyvin erottaa toistensa kasvot. Vihdoin kappalaisen miekka katkesi; hän syöksähti käsiksi vastustajaansa, iski miekkansa kahvalla häntä kasvoihin, tarttui häneen, ja he molemmat kierähtivät kansiluukusta alas.
Senjälkeen Auroran miehistö valloitti tai oikeammin puhdisti kannen, sillä vain harvojen voitiin sanoa heitä vastustaneen, ja minuutin tai parin kuluttua fregatti oli heidän hallussaan. Kappalainen ja venäläinen kapteeni hinattiin kannelle; he olivat vielä takertuneina kiinni toisiinsa ja pyörtyneitä putouksesta, mutta kumpikaan heistä ei ollut kuollut, vaikka heistä vuotikin verta useista haavoista.
Niin pian kuin pääkansi oli puhdistettu, käski kapteeni Wilson sulkea luukut ja jätti osaston väkeä laivaan, samalla kun hän itse riensi omaan laivaansa huolehtimaan siitä ja sen miehistöstä.
Päivä valkeni, ennenkuin Auroran kansille saatiin minkäänlaista järjestystä. Meri oli edelleenkin tyyni, eikä Auroran ankkuria ollut laskettu, vaan se oli kiinnitetty köydellä vallattuun alukseen, mutta sen purjeet oli kääritty kokoon, kannet puhdistettu, tykit kiinnitetty paikoilleen, ja sangoilla huuhdeltiin pois verta kansilankuilta ja tykkien alustoilta, kun aurinko nousi ja alkoi paistaa laivalle. Lukuisat haavoittuneet oli siihen mennessä pantu riippumattoihinsa, vaikka vielä täytyikin suorittaa yksi tai kaksi leikkausta. Kirvesmies oli korjannut kaikki aluksen saamat kuulanreiät, jotka olivat vedenrajan alapuolella tai liian likellä sitä, ja lähtenyt sitten tutkimaan vallatun aluksen ruumaa. Mutta vaikka tämän laivan kannet ja taklaus olivatkin hirvittävästi särkyneet, ei ollut mitään syytä epäillä sen menneen vakavasti pilalle alhaalta, ja senvuoksi luukut saivat edelleenkin olla kiinni, vaikka muutamia miehiä komennettiinkin pumppuihin ottamaan selkoa siitä, vuotiko alus.
Vasta sitten, kun Aurorassa alkoi näyttää kaikki olevan paremmassa kunnossa, lähti kapteeni Wilson toiseen laivaan, jonka kansi nyt, kun päivänvalossa saattoi nähdä kaiken kauheuden jopa yksityiskohtia myöten, tarjosi tyrmistävän näyn verta ja ruumiita. Ruumis toisensa jälkeen viskattiin mereen; haavoittuneille hankittiin vettä ja sellaista apua, jota heille voitiin antaa, ennenkuin lääkärit ehtivät heitä hoitamaan; senjälkeen irroitettiin luukut, ja miehistön loppuosa komennettiin kannelle; komennusta noudatti noin kaksisataa miestä, mutta alakansi oli yhtä täynnä kaatuneita ja haavoittuneita kuin yläkansikin.
Toistaiseksi vangit sijoitettiin Auroran eturuumaan, joka oli valmistettu heitä vastaanottamaan, ja sitten erotettiin edelleenkin kuolleita elävistä. Senjälkeen suoritettiin sellaiset korjaukset, jotka olivat viipymättä välttämättömät ja osa Auroran miehistöä lähetettiin toisen luutnantin komennuksessa ottamaan vallattu alus haltuunsa.
Aurora pystyi lähtemään purjehtimaan vasta tätä öistä taistelua seuraavan päivän iltana. Sitten lähetettiin kaikki miehet Tridentiin, minkä niminen venäläinen fregatti oli, korjaamaan sitä niin hyvään kuntoon kuin suinkin mahdollista. Ennen aamua – sillä miehistön ei sallittu levätä, eikä sitä haluttukaan – oli kaikki valmista, ja vaikka molemmat fregatit olivatkin risaisessa kunnossa, olivat ne kuitenkin valmiit yhdessä kamppailemaan luonnonvoimia vastaan. Aurora lähti purjehtimaan, hinaten Tridentiä perässään; riippumatot sallittiin viedä kannen alle, ja alakannen vahtimiehistö sai levätä.
Tässä verisessä ottelussa kaatui ja haavoittui. Tridentistä kolmattasataa miestä. Auroran mieshukka ei ollut niin suuri, mutta kuitenkin ankara, sillä se oli menettänyt viisiseitsemättä miestä ja upseeria. Kaatuneiden joukossa oli Jones, perämies, kolmas luutnantti Arkwright ja kaksi merikadettia. Ensimmäinen luutnantti Pottyfar haavoittui pahasti taistelun alussa. Toinen perämies Martin ja Gascoigne haavoittuivat, edellinen kuolettavasti ja jälkimäinen pahasti. Myöskin sankarimme oli saanut lievän miekanhaavan, joka pakotti hänet vähän aikaa kantamaan käsivarttaan kaulasiteessä.
Laivan miehistöön kuuluvien haavoittuneiden joukossa oli Mesty. Häneen oli osunut sirpale, ennenkuin Trident vallattiin hyökkäyksellä, mutta hän oli jäänyt kannelle ja seuraillut sankariamme, huolehtien hänestä ja suojellen häntä isän tavalla. Hän oli tehnyt enemmänkin, sillä kun kapteeni Wilson oli kerran saanut miekanlappeesta sellaisen iskun, että oli pökertynyt ja vaipunut polvilleen, olivat Mesty ja sankarimme heittäytyneet hänen eteensä. Ja Jack oli visusti pitänyt huolta siitä, että kapteeni Wilson, joka muuten ei olisi tietänyt asiasta mitään, sai tarkan tiedon tästä Mestyn oikealla ajalla tekemästä palveluksesta. Vaikkakin Mestyn luonteessa oli rauhallisissa oloissa hyvä annos kylmäverisyyttä, oli hän verensä jouduttua kuohuksiin suorastaan ruumiillistunut paholainen.
"Mutta teidänhän täytyi olla Mestyn seurassa", huomautti kapteeni Wilson, "silloin, kun hän teki minulle sen palveluksen".
"Niin olinkin", myönsi Jack perin vaatimattomasti, "mutta minusta oli vain hyvin vähän apua".
"Miten ystävänne Gascoigne voi tänä iltana?"
"No, ei kovin huonosti, sir – hän haluaisi lasin grogia."
"Entä herra Martin?"
Jack pudisti päätänsä.
"Niin, lääkäri väittää hänen kyllä jäävän eloon."
"Niin kyllä, sir, ja niin vakuutin Martinille; mutta hän huomautti, että oli sangen hyvä herättää hänessä toiveita – mutta että hän uskoi toisin."
"Teidän täytyy hoitaa häntä, herra Easy; kertokaa hänelle, että hän varmasti saa ylennyksen!"
"Olen sen tehnyt, sir, mutta hän ei sitä usko. Hän ei mitenkään usko sitä, ennenkuin on saanut allekirjoitetun valtakirjan. Arvelen tosiaankin, että väliaikainen upseerinvaltakirja tehoaisi paremmin kuin lääkärin ohjeet."
"No niin, herra Easy, hän saa sen huomenaamulla. Oletteko nähnyt herra Pottyfaria? Pelkään hänen olevan kovin huonossa tilassa."
"Hyvin huonossa, sir; ja sen väitetään huononevan joka päivä, ja kuitenkin hänen haavansa on vaaraton, ja hänen pitäisi toipua hyvin."
Sillä tavoin Jack ja hänen kapteeninsa keskustelivat syödessään aamiaista kolmantena aamuna taistelun jälkeen.
Seuraavana päivänä Easy vei väliaikaisen upseerinvaltakirjan kannen alle ja pisti sen Martinin käsiin. Perämies luki sen lävitse viruessaan kääreissä riippumatossaan.
"Se on vain väliaikainen määräys, Jack, kenties sitä ei vahvisteta."
Vedoten sotalain kaikkiin pykäliin Jack vannoi, että se vahvistettaisiin, mutta Martin vastasi olevansa varma siitä, ettei niin kävisi.
"Ei, ei", intti perämies, "olen varsin hyvin tietänyt, etten ikinä saisi korotusta. Jollei sitä vahvisteta, saatan jäädä henkiin; mutta jos se vahvistetaan, niin varmasti kuolen."
Kaikki, jotka kävivät Martinin riippumaton luona, toivottivat hänelle onnea ylennyksen johdosta. Mutta kuusi päivää taistelun jälkeen Martin-poloisen jätteet laskettiin meren uumeniin.
Seuraava hänen jälkeensä kuollut mies oli Pottyfar, ensimmäinen luutnantti, jonka haavoistaan huolimatta oli onnistunut saada käsiinsä käärö yleislääkettään, ja ennenkuin se havaittiin, oli hän nauttinut sitä niin monta pulloa, että kun hänet eräänä aamuna tavattiin kuolleena vuoteestaan, oli hänen pieluksensa alla ja hänen patjansa vieressä yli kaksi tusinaa tyhjiä pulloja. Häntä ei haudattu kädet taskuissa, vaan kun hänet ommeltiin riippumattoonsa, pantiin ne hänen sivuilleen oikeaan asentoon.
VIIDES LUKU
Nykyaikaista ihmisystävyyttä, joka kuten tavallisesti tuottaa paljon vaivaa ja hämminkiä.
Kolmessa viikossa saapui valtaamaansa alusta hinaava Aurora Maltaan. Haavoittuneet lähetettiin sairaalaan, ja uljas venäläinen kapteeni toipui haavoistaan suunnilleen samoihin aikoihin kuin myöskin Hawkins, kappalainen.
Jack, joka yhtenään kävi kappalaista katsomassa, sai nähdä paljon vaivaa häntä lohduttaessaan. Usein pastori väänteli käsiään viruessaan vuoteessaan ja huudahteli, syytellen itseään:
"Voi! Henki on altis, mutta liha on heikko. Että minun, Jumalan palvelijan, kuten minua nimitetään, jonka olisi pitänyt pysyä kannen alla lääkärien parissa kuiskimassa lohdutuksen sanoja masentuville, pitikin lähteä kannelle (mutta en mahtanut sille mitään) ja sekaantua sellaiseen teurastuskohtaukseen! Kuinkahan minun käy?"
Jack koetti lohdutella häntä huomauttamalla, ettei ainoastaan kappalaisten, vaan jopa piispojenkin on tiedetty taistelleen sotisovissa ikimuistoisista ajoista saakka. Mutta Hawkinsin toipuminen oli kauan kahden vaiheilla hänen mielensä kiihtymyksen johdosta. Sittenkun hän jaksoi kävellä, esitteli Jack hänelle venäläisen kapteenin, joka myöskin oli parhaiksi päässyt pois vuoteestaan.
"Minusta on tuiki mieluista syleillä niin urheata upseeria", virkkoi venäläinen, joka tunsi vastustajansa, kietoi käsivartensa kappalaisen ympärille ja suuteli hänen molempia poskiaan. "Mikä hänen arvonsa on?" jatkoi hän, kääntyen puhuttelemaan Jackia, joka hyvin rauhallisesti vastasi, että voittaja oli laivan pappi. "Pappi!" kertasi kapteeni ällistyneenä, samalla kun Hawkins kääntyi toisaalle hämillään. "Pappi – totisesti! No niin, olen aina suuresti kunnioittanut kirkkoa. Sallikaa minun kysyä, sir", lisäsi hän Easylle, "ovatko pappinne aina miesten etunenässä laivaan hyökättäessä".
"Aina, sir", myönsi Jack. "Laivastossamme on sellainen sääntö – ja papin velvollisuus on näyttää miehille tietä taivaaseen. Niin on määrätty sotalakimme yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä pykälässä."
"Te olette sotilaskansaa", kehui venäläinen, kumartaen Hawkinsille, ja lähti kävelemään edelleen, eikä hän ollut oikein mielissään siitä, että hänet oli pappi kaatanut kumoon.
Hawkins pysyi hyvin masentuneena jonkun aikaa, erosi sitten haavoittuneena laivastosta ja ryhtyi hoitamaan papillisia tehtäviään maalla, missä hän ei olisi yhtä paljon alttiina aikaisemmista tottumuksistaan johtuville suurille kiusauksille.
Koska Aurora ollessaan edellisellä kerralla Maltassa oli melkein tyhjentänyt telakan varastot korjauksiaan varten, vaati sen kuntoonlaittaminen tällä kertaa vieläkin enemmän aikaa, ja sillä välin amiraali oli ehtinyt saada kapteeni Wilsonin tiedonannon, johon sitten oli tullut vastaus eräässä Maltaan lähetetyssä prikissä. Vastauksessaan amiraali ensin kiitti kapteeni Wilsonia hänen uljaan ja menestyksellisen toimintansa johdosta ja käski hänen sitten, niin pian kuin hän olisi valmis, lähteä Palermoon viemään tärkeitä tiedonantoja viranomaisille ja varrottuaan siellä vastausta palata Maltaan ottamaan laivaansa ne miehensä, jotka kykenisivät poistumaan sairaalasta, ja senjälkeen liittyä Toulonin laivastoon. Tästä määräyksestä sai sankarimme pian tiedon, ja hän oli ylettömän riemuissaan ajatellessaan kohta näkevänsä Agneksen ja hänen veljensä jälleen. Taaskin Aurora lähti purjehtimaan Valetten korkealakisten kallioiden luota ja lipui sinisillä aalloilla hyvässä tuulessa.
Mutta iltapuolella tuuli äityi, ja fregatin mastoissa oli ainoastaan kahdesti reivatut märssypurjeet. Toisena päivänä he saapuivat Sisilian rannikolle, jotensakin lähelle sitä paikkaa, johon Easy ja Gascoigne olivat ajautuneet maihin. Myrsky oli silloin hiljaisempi, ja aallot olivat hyvinkin tuntuvasti asettuneet. Senvuoksi he ohjasivat laivansa likelle rantaa, koska heillä ei ollut myötätuulta Palermoon. Heidän lähestyessään rantaa olivat kaukoputket tavallisuuden mukaisesti suunnatut maata kohti, ja niillä tähyiltiin huviloita, joita oli siellä täällä kunnailla ja laaksoissa ja joiden valkeat päädyt olivat appelsinipuiden ympäröimät.
"Mitäs tuolla on, Gascoigne", kysyi Easy, "tuolla, tuon jyrkänteen juurella? Se näyttää alukselta."
Gascoigne käänsi kaukoputkensa siihen suuntaan.
"Niin, se on kallioille ajautunut alus; keulasta päättäen luulisin sitä kaleeriksi."
"Se on kaleeri, sir – soutukaleeri – erotan sen soututeljot", huomautti merkinantaja.
Asiasta ilmoitettiin kapteeni Wilsonille, joka myöskin tarkasti alusta.
"Se on varmasti karilla", sanoi hän, "ja olen näkevinäni ihmisiä aluksessa. Ohjatkaa fregatti piirun verran alemmaksi, alipursimies!"
Nyt Aurora suunnattiin suoraan alusta kohti, ja tunnin kuluttua se oli korkeintaan meripenikulman päässä siitä. Heidän olettamuksensa olivat osuneet oikeaan – se oli Sisilian hallituksen kaleeri, joka oli joutunut karille, ja nyt he havaitsivat, että siinä oli ihmisiä, jotka näyttivät heille merkkejä paidoillaan ja muilla liinavaatteillaan.
"Heidän täytyy olla kaleeriorjia, sillä erotan, ettei yksikään heistä liiku paikaltaan. Kaleerin ovat upseerit ja miehistö varmaankin hylänneet oman onnensa nojaan, ja orjat on jätetty tuhoutumaan."
"Se on kovin tylysti tehty", huomautti Jack Gascoignelle. "Heidät on tuomittu kaleereihin, mutta ei kuolemaan."
"He eivät saa paljoakaan armoa aalloilta", vastasi Gascoigne. "He kaikki ovat tulevaisessa valtakunnassa ennen huomisaamua, jos tuuli kääntyy enemmän maata kohti. Se on jo tänään aamupäivällä kääntynyt kaksi piirua."
Vaikka kapteeni Wilson ei sekaantunutkaan tähän keskusteluun, jonka hän kuuli seisoessaan etukannen tykillä kaukoputki riippumattojen varassa, oli hän nähtävästi samaa mieltä. Mutta hän epäröi; hänen valittavanaan oli joko sallia niin monen ihmisen tuhoutua surkeasti tai päästää yhteiskunnan niskaan niin monta kelvotonta lurjusta, jotka lähtisivät uudelleen rikosten polulle, kunnes heidät saataisiin jälleen kiinni, ja siten menettelemällä tehdä Sisilian viranomaisten kannalta vastenmielinen teko. Jonkun verran mietittyään hän päätti sittenkin valita jälkimäisen vaihtoehdon. Aurora käännettiin vastatuuleen, ja molemmat kutterit käskettiin laskea vesille ja aseistaa veneiden miehistöt.
"Herra Easy, ottakaa te toiseen kutteriin asesepät, nouskaa kaleeriin, irroittakaa nuo ihmiset kahleistaan ja viekää heidät maihin pienissä osastoissa! Herra Gascoigne, te lähdette toisessa kutterissa auttamaan herra Easyä, ja hänen viedessään noita miehiä maihin veneessään soudatte hänen sivullaan valmiina toimimaan, jos roistot vähääkään yrittävät esiintyä vihamielisesti, sillä me emme saa odottaa heiltä kiitollisuutta; luonnollisesti jätätte heidät lähimpään turvalliseen maihinnousupaikkaan."
Näiden määräysten mukaisesti merikadettimme soudattivat veneensä aluksen luokse. He huomasivat sen juuttuneen tiukasti kallioihin, jotka olivat tunkeutuneet sen ohuiden lankkujen lävitse, ja kuten he olivat otaksuneet, sen miehistön kunniallinen osa oli poistunut veneissä, jättäen kaleeriorjat oman kohtalonsa huostaan. Aluksessa oli viisikymmentä airoa, mutta niistä oli ainoastaan kuusineljättä miehitettyjä. Airot olivat neljänkymmenen jalan mittaisia, niiden tyvet olivat hankanappuloista mitattuina kuuden jalan pituiset, ja kutakin niistä souti neljä orjaa, jotka olivat kahlehditut niiden edessä oleviin istuimiin jatkuvalla ketjulla ja laivan keskiosaan kiinnitetyillä munalukoilla. Aluksen keulasta perään ulottui kahden jalan levyinen, molempien teljorivien väliin sijoitettu käytävä, jotta pursimies saattoi sitä myöten liikkuen antaa ruoskaa niille, jotka eivät kyllin vireästi ponnistelleet.
"Viva los Inglesos!" kajauttivat kaleeriorjat, kun Easy kapusi aluksen laidan ylitse.
"Totisesti, Ned, oletko milloinkaan nähnyt näin oivallista roistokokoelmaa?" huomautti Easy silmäillessään kahlehdittujen miesten kasvoja.
"En", vastasi Gascoigne, "ja jos kapteeni olisi nähnyt heidät, kuten me näemme, olisi hän luullakseni jättänyt heidät paikoilleen".
"Enpä tiedä – mutta saamamme määräykset ovat kuitenkin jyrkät. Aseseppä, murtakaa kaikki munalukot, alkaen perästä! Kun olemme saaneet riittävän lastin, viemme sen maihin. Kuinka monta heitä on? Kaksitoista tusinaa – kaksitoista tusinaa roistoja päästettäviksi yhteiskunnan niskoille! Minua suuresti haluttaa palata fregattiin lausumaan mielipiteeni kapteenille – sataneljäkymmentäneljä roistoa, jotka kaikki ansaitsevat joutua hirteen, sillä hukkuminen on liian hyvä kuolintapa heille!"
"Olemme saaneet määräyksen vapauttaa heidät, Jack."
"Niin, mutta haluaisin pohtia tätä kysymystä kapteeni Wilsonin kanssa."
"Heitä lähdetään hyvin pian ajamaan takaa, ja he ovat ennen pitkää jälleen kiirastulessa", virkkoi Gascoigne.
"No niin, meidän kai täytyy totella määräyksiä, mutta on vastoin omaatuntoani pelastaa noin konnannäköisiä lurjuksia. Aseseppä, alkakaa takoa!"
Aseseppä, joka kuten merimiehetkin näytti olevan jotensakin samaa mieltä kuin Jack eikä ollut käynyt käsiksi työhön, iski nyt moukarillaan irti munalukot toisen toisensa jälkeen. Heti kun orjat oli vapautettu, komennettiin heidät kutteriin, ja kun siinä oli riittävä lasti, työnsi Jack veneensä irti aluksen laidasta ja Gascoignen seuratessa häntä vahtina vei heidät maihin noin kaapelimitan päässä olevaan niemeen. Maissa täytyi käydä kuusi kertaa, ennenkuin heidät kaikki oli saatu sinne. Kun viimeinen lasti oli viety perille ja Easy käski miesten työntää veneen irti rannasta, kääntyi eräs kaleeriorjista ympäri ja huusi Jackille ivalliseen sävyyn:
"Addio, signor, a reveder-la!"
Jack hätkähti, tuijotti mieheen ja tunsi tuon likaisen, alastoman hylkiön don Silvioksi!
"Ilmoitan don Rebieralle teidän saapumisestanne, signor", lisäsi pahantekijä, hyppiessään kivillä ja sekaantuessaan muihin roistoihin, jotka nyt alkoivat kiljuen ja nauraen pilkata pelastajiaan.
"Ned", sanoi Easy Gascoignelle, "päästimme irti sen konnan".
"Sitä suurempi vahinko", pahoitteli Gascoigne, "mutta mehän vain noudatimme määräyksiä".
"Sille ei mahda mitään, mutta minulla on sellainen aavistus, että tästä koituu pahaa."
"Me noudatimme määräyksiä", toisti Gascoigne. "Me päästimme nuo roistot vapaiksi vajaan kymmenen penikulman päässä don Rebieran asunnosta."
"Noudatimme määräyksiä, Jack."
"Hänellä on kokonainen joukkio apunaan, jos hän lähtee sinne."
"Määräykset, Jack."
"Agnes hänen armoillaan."
"Kapteenin määräykset, Jack."
"Minä väittelen tästä kysymyksestä ehdittyäni fregattiin", tokaisi Jack. "Liian myöhäistä, Jack."
"Niin", myönsi Jack, vaipuen perä-istuimelle epätoivoisen näköisenä.
"Soutakaa, pojat, soutakaa!"
Palattuaan laivaan Jack kertoi, mitä oli tehnyt, mainiten myöskin don Silvion olleen vapautettujen kaleeriorjien joukossa, ja samalla ilmaisi pelkäävänsä pahasti, mitä saattaisi koitua siitä, että pahantekijät olivat joutuneet niin likelle don Rebieran taloa. Kapteeni Wilson puri huultansa; hän tunsi ihmisystävyytensä viekoitelleen hänet toimimaan noudattamatta tavallisen järkevyytensä ohjausta.
"Pelkäänpä menetelleeni ajattelemattomasti, herra Easy. Minun olisi pitänyt ottaa heidät kaikki fregattiimme ja luovuttaa heidät viranomaisille. Toivoisin, että olisin ajatellut sitä aikaisemmin. Meidän täytyy laittautua Palermoon niin nopeasti kuin suinkin ja järjestää niin, että sotaväkeä lähetetään ottamaan kiinni nuo roistot. Miehet, laiva ympäri, iso purje levälleen!"
Tuuli oli kääntynyt, ja Aurora saattoi nyt purjehtia Maritimo-saaren yläpuolitse. Seuraavana päivänä se ankkuroi Palermon edustalle, ja heti lähetettiin tieto viranomaisille, jotka olisivat toivoneet kapteeni Wilsonin ihmisystävyyden hornan kattilaan ja viipymättä lähettivät lukuisan sotaväenosaston tavoittamaan vapautettuja hirtehisiä. Kapteeni tunsi, kuinka levoton Jack oli ystäviensä vuoksi, kutsutti hänet luoksensa kannelle ja antoi hänelle sekä Gascoignelle luvan mennä maihin.
"Suvaitsetteko sallia minun ottaa Mestyn mukaani, sir?" kysyi Jack.
"Kyllä, herra Easy; mutta muistakaa, että vaikka Mestykin on seurassanne, ette voi tehdä riittävää vastarintaa sadalleviidellekymmenelle miehelle, minkä vuoksi olkaa järkevä! Päästän teidät haihduttamaan levottomuuttanne enkä hankkimaan itsellenne vaaraa."
"Luonnollisesti, sir", virkkoi Jack, teki kunniaa ja käveli rauhallisesti luukkuportille, syöksyen sitten nuolena alas ja käyden heti käsiksi valmistuksiin.
Puolen tunnin kuluttua merikadettimme ynnä Mesty olivat soutaneet maihin ja menivät samaan majataloon, jossa he olivat aikaisemminkin olleet. He olivat aseistettuja hampaita myöten. Ensimmäiseksi he tiedustivat don Philipiä ja hänen veljeään.
"He molemmat ovat lomalla", vastasi isäntä, "don Rebieran luona".
"Se on jonkun verran lohdullista", mietti Jack. "Nyt meidän täytyy hankkia hevosia niin pian kuin suinkin.
"Mesty, osaatteko ratsastaa?"
"Totisesti osaan ratsastaa, massa Easy; jos kerran ratsastaa kentuckyläisellä hevosella, pystyy ratsastamaan vaikka millä."
Puolessa tunnissa hankittiin opas ja neljä hevosta, ja kello kahdeksan seurue lähti liikkeelle don Rebieran maataloa kohti.
Ratsastettuaan enintään kuusi englanninpenikulmaa he saavuttivat yhden niistä joukko-osastoista, jotka oli lähetetty ajamaan takaa vapautettuja rikollisia. Sankarimme tunsi sitä komentavan upseerin vanhastaan, kertoi hänelle, että don Silvio oli päässyt vapaaksi ja että hän oli huolissaan don Rebieran puolesta, ja pyysi häntä kiinnittämään huomiotaan sille suunnalle.
"Corpo di Bacco! Te olette oikeassa, signor merikadetti", vastasi upseeri. "Mutta onhan siellä don Philip ja myöskin hänen veljensä luullakseni. Minä ehdin sinne kello kymmeneksi huomenaamuksi; me marssimme melkein koko yön."
"Heillä ei ole aseita", huomautti Easy.
"Ei; mutta he saavat niitä pian. He menevät joukolla johonkin pieneen kaupunkiin, ryöstävät sen ja pyrkivät sitten turvaan vuoristoon. Kapteeninne järjesti meille aika sievän tehtävän."
Jack vaihtoi hänen kanssaan vielä muutamia sanoja, esitti sitten kiireen puolustuksekseen, kannusti ratsuaan ja saavutti oman seurueensa, joka nyt eteni ripeätä vauhtia.
"Voi, signor", valitti opas, "me tapamme hevoset".
"Minä maksan ne", tokaisi Jack.
"Niin, mutta me tapamme ne, ennenkuin ehdimme perille, Jack", huomautti Gascoigne, "joten meidän täytyy kävellä loppumatka".
"Aivan oikein, Ned. Pysähdytään ja sallitaan niiden hengähtää."
"Kautta pyhän keihään, massa Easy, paitani on takertunut kylkiluihini", huudahti Mesty, jonka mustilla kasvoilla oli hikikarpaloita heidän nopean vauhtinsa tähden.
"Älkää siitä välittäkö, Mesty!"
Noin kello viisi iltapäivällä he saapuivat don Rebieran talolle. Jack heittäytyi nääntyneen ratsunsa selästä maahan ja kiiruhti taloon Gascoignen seuraamana. Heidän sinne tullessaan koko perhe istui avarassa arkihuoneessa aavistamattakaan uhkaavaa vaaraa, hämmästyen yhtä paljon kuin riemastuenkin vanhojen ystävien saapumisesta. Jack kiiti Agneksen luokse, joka kirkaisi hänet nähtyään ja oli sitten pyörtymäisillään, joten Jackin täytyi tukea häntä. Laskettuaan tytön jälleen istumaan sankarimme sai ystävällisen tervehdyksen vanhuksilta ja molemmilta nuorilta upseereilta. Sittenkun muutamia minuutteja oli omistettu molemminpuolisille kysymyksille, ilmoitti hän, minkätähden he olivat rientäneet sinne niin nopeasti.
"Don Silvio ja sataviisikymmentä kaleeriorjaa päästetty irti rannikollemme eilen iltapäivällä!" huudahti don Rebiera. "Olette oikeassa; minua ihmetyttää vain se, etteivät he tulleet tänne jo viime yönä. Mutta odotan Pedroa kaupungista; hän meni sinne viemään viinikuormaa, ja hän tuo meille tietoja."
"Joka tapauksessa meidän täytyy valmistautua", lausui don Philip. "Sotaväkeä, niinhän mainitsitte, saapuu tänne huomenaamulla."
"Pyhä neitsyt!" huudahtivat naiset yhteen ääneen.
"Kuinka monta miestä saamme kokoon?" tiedusti Gascoigne.
"Meillä on täällä tai saamme tänne illaksi viisi palvelijaa", vastasi don Philip, "jotka kaikki luullakseni ovat kelpo miehiä – ynnä isäni, veljeni ja minä".
"Meitä on kolme – neljä, jos otamme mukaan oppaan, josta en tiedä mitään."
"Kaiken kaikkiaan kaksitoista – se ei totisesti ole liikaa. Mutta kun nyt valmistaudumme, pystymme luullakseni pitämään puoliamme aamuun saakka, jos meidän kimppuumme käydään."
"Eikö meidän olisi parasta lähettää naiset pois täältä?" ehdotti Jack.
"Kuka lähtisi heitä saattamaan?" huomautti don Philip. "Siten me vain heikontaisimme voimiamme. Ja sitäpaitsi he saattaisivat joutua roistojen käsiin."
"Entä jos kaikki yhdessä poistumme talosta?" sanoi don Rebiera. "Hehän voivat ainoastaan ryöstää sen."
"Mutta he voivat katkaista pakotiemme, ja meidän kaikki voimamme eivät merkitse mitään niin lukuista laumaa vastassa", huomautti don Philip, "jollei meillä ole turvapaikkaa, kun taas talossa olemme edullisessa asemassa".
"È vero", myönsi don Rebiera miettivästi. "Käykäämme siis käsiksi valmistuksiin, sillä uskokaa minua, don Silvio ei jätä käyttämättä näin hyvää tilaisuutta saadakseen kostaa. Hän on täällä ensi yönä. Ihme vain, ettei hän tovereineen ole saapunut tänne jo aikaisemmin. Pedro kuitenkin on kotona kahden tunnin kuluttua."
"Nyt meidän täytyy tarkastaa, millaisia puolustusvälineitä meillä on", virkkoi Philip. "Tule, veikko – tuletteko mukaan, sir?"
KUUDES LUKU
Säännöllinen taistelu, jossa tappiolle joutuneet eivät kaadu maahan, vaan nousevat yhä ylemmäksi jokaisen vastoinkäymisen jälkeen. Ainoastaan sotaväen saapuminen saattoi estää heidät kohoamasta taivaaseen.
Don Rebiera ja hänen molemmat poikansa poistuivat huoneesta, Gascoigne alkoi keskustella senoran kanssa, kun taas Easy käytti hyväkseen tilaisuutta puhutellakseen Agnesta. Hän oli siihen saakka ollut mukana neuvottelussa liian tarkkaavaisesti voidakseen aikaisemmin omistaa tytölle paljoakaan huomiota. Hän oli puhunut katse suunnattuna tyttöön, ja häntä oli hämmästyttänyt tytön ulkomuodossa vajaassa vuodessa tapahtunut muutos yhä ilmeisempää kauneutta kohti. Nyt hän meni Agneksen luokse ja kysyi häneltä hiljaa, oliko hän saanut hänen kirjeensä.
"Oi, kyllä", vastasi tyttö, punehtuen.
"Entä olitko vihainen siitä, mitä sanoin, Agnes?" jatkoi Jack kuiskaamalla.
"En", vastasi tyttö, luoden katseensa lattiaan.
"Toistan nyt sen, mitä sanoin, Agnes – en ole unohtanut sinua hetkeksikään."
"Mutta –"
"Mutta mitä?"
"Isä Thomaso."
"Mitä hänestä?"
"Hän ei ikinä suostu –"
"Mihin ei suostu?"
"Sinä olet kerettiläinen, väittää hän."
"Käske hänen huolehtia omista asioistaan!"
"Hänellä on suuri vaikutusvalta isääni ja äitiini."
"Veljesi ovat meidän puolellamme."
"Tiedän sen, mutta voitettavinamme on suuria vaikeuksia. Meillä ei ole sama uskonto. Hänen täytyy saada puhella kanssasi – hän tahtoo käännyttää sinut."
"Sitä kysymystä pohdimme, Agnes. Minä käännytän hänet, jos hänellä on järkeä. Jollei hänellä ole, ei hänen kanssansa kannata väitellä. Missä hän on?"
"Hän saapuu pian kotiin."
"Sanohan, Agnes, tulisitko vaimokseni, jos saisit noudattaa omaa tahtoasi?"
"En tiedä; en ole milloinkaan tuntenut ketään, josta olisin pitänyt niin paljon."
"Siinäkö kaikki?"
"Eikö se riitä neidon sanomaksi?" vastasi Agnes, kohottaen katseensa lattiasta ja silmäillen häntä moittivasti. "Signor, salli minun lähteä; tuolta tulee isäni."
Siitä huolimatta Jack vilkaisi ikkunaan, jonka ääressä Gascoigne ja senora keskustelivat, ja huomattuaan vanhan naisen olevan selin heihin päin puristi Agnesta rintaansa vasten, ennenkuin päästi hänet irti. Senjälkeen herrat palasivat, tuoden muassaan kaikki ampuma-ynnä muut aseet, jotka olivat löytäneet.
"Meillä on kylliksi aseita", huomautti don Philip, "kaikille luonamme oleville miehille".
"Ja me olemme hyvin aseistetut", vakuutti Jack, joka oli jättänyt Agneksen seisomaan yksikseen. "Millaiset ovat suunnitelmanne?"
"Niistä meidän täytyy nyt neuvotella. Nähtävästi" – mutta samassa keskustelun keskeytti Pedron äkillinen ilmestyminen; hänethän oli lähetetty kaupunkiin viemään viinikuormaa. Hän tuoksahti sisälle punehtuneena ja hikisenä punainen lakkinsa kädessään. "Mitä nyt, Pedro? Näin aikaisin takaisin!"
"Voi, signor!" valitti Pedro. "He anastivat sekä rattaat että viinit ja veivät ne vuoristoon."
"Ketkä?" tiedusti don Rebiera.
"Irralleen päästetyt kaleeriorjat – ja kautta siunattujen pyhimystemme, he ovat tehneet kauheasti ilkivaltaa – murtautuneet taloihin, murhanneet useita – ryöstäneet kaikki – pukeneet yllensä parhaat vaatteet – koonneet kaikki käsiinsä saamansa aseet, muonavarat ja viinin ja marssineet vuoristoon. Tämä tapahtui eilen illalla. Lähestyessäni kaupunkia he tulivat vastaani vajaan penikulman päässä siitä, käänsivät härät ympäri ja lähtivät ajamaan niitä muun saaliinsa muassa. Kautta pyhän neitsyen, he ovat veren tahraamia, mutta eivät yksinomaan ihmisveren, sillä he ovat tappaneet joitakuita härkiä. Kuulin sen eräältä paimenelta, mutta hänkin pakeni osaamatta kertoa minulle sen enempää. Mutta, signor, kuulin heidän mainitsevan teidän nimenne."
"Sitä en lainkaan epäile", vastasi don Rebiera. "Mitä viiniin tulee, toivon vain heidän juovan sitä liian paljon tänä iltana. Mutta, Pedro, he saapuvat tänne, ja meidän täytyy puolustaa itseämme. Kutsu senvuoksi kaikki miehet koolle! Minun täytyy puhua heille."
"Me emme enää koskaan näe niitä härkiä", huomautti Pedro murheellisesti.
"Emme; mutta emme myöskään enää milloinkaan näe toisiamme, jollemme pidä varaamme. Saamieni tietojen mukaan he tulevat tänne tänä iltana."
"Pyhä Franciscus! Ja heitä väitetään olevan tuhat miestä."
"Ei ihan niin paljoa, mikäli minä tiedän", tokaisi Jack. "Minulle kerrottiin, että heitä kaatui suuri joukko heidän hyökätessään kaupungin kimppuun, ennenkuin he saivat sen vallatuksi."
"Sitä parempi. Mene nyt, Pedro, juo malja viiniä ja kutsu sitten muut miehet koolle!"
Talon sisäänpääsyaukot suljettiin niin hyvin kuin olosuhteet suinkin sallivat; myöskin toisesta kerroksesta tehtiin linnoitus kasaamalla portaiden yläpäähän kaappeja ja lipastoja. Ylimpään kerrokseen varattiin samanlaiset suojalaitteet, jotta puolustautujat voisivat perääntyä kerroksesta toiseen, jos ovet murrettaisiin auki.
Vasta kello kahdeksan illalla oli kaikki valmiina, ja he laittelivat edelleenkin viimeisiä varustuksiaan Mestyn johdolla, joka osoittautui pystyväksi insinööriksi, kun he kuulivat lähestyvän väkijoukon ääniä. He katsoivat ulos ikkunasta ja näkivät kaleeriorjien, joita nähtävästi oli satakunta, piirittäneen talon. Kaikki roistot olivat puetut mitä haaveellisimpiin löytämiinsä asuihin. Joillakuilla oli ampuma-aseita, mutta useimmilla oli aseinaan ainoastaan miekkoja ja veitsiä.
Heidän muassaan oli myöskin ryöstösaalista kuljettava kuormasto, erilaisia, kaikenlaatuisilla muonavaroilla ja viinillä kuormattuja rattaita, köytettyjä naisia, pursista ja veneistä anastettuja purjeita, joita he käyttivät suojakatoksina vuoristossa, heiniä ja olkia ynnä patjoja. He näyttivät valinneen ryöstösaaliinsa hyvin, pitäen silmällä tarpeitaan. Rattaisiin oli sidottu joukko erilaisia kotieläimiä, joiden piti seurata heitä heidän suojapaikkaansa. Heillä oli nähtävästi johtaja, joka jakeli määräyksiä – taloon sulkeutuneet tunsivat pian tämän johtajan don Silvioksi.
"Massa Easy, näyttäkää minulle se mies!" pyysi Mesty kuultuaan Easyn ja Rebierojen välisen keskustelun. "Vain näyttäkää minulle hänet, jotta tuntisin hänet."
"Näettekö hänet tuolla, Mesty? Hän kävelee noiden miesten etunenässä. Hänen kädessään on musketti, hänen yllänsä on hopeanappinen takki ja valkeat housut."
"Kyllä, massa Easy, näen hänet hyvin. Antakaahan, kun katson hieman tarkemmin – se riittää."
Kaleeriorjat näyttivät hyvin kiihkeästi koettavan piirittää taloa, jotta sieltä ei pääsisi ketään pakenemaan, ja don Silvio järjesti miehiään.
"Ned", virkkoi Jack, "näytetään hänelle, että olemme täällä. Hän sanoi ilmoittavansa don Rebieralle tulostamme – osoitetaan hänelle, että hän myöhästyi."
"Se ei olisi huono temppu", myönsi Gascoigne. "Jos noiden miesten joukossa mahdollisesti joillakuilla olisi kiitollisuudentunteita, saattaisivat he heltyä ajatellessaan käyvänsä sellaisten henkilöiden kimppuun, jotka pelastivat heidän henkensä."
"Ei sinnepäinkään; mutta se osoittaa heille, että talossa on enemmän väkeä kuin he luulevatkaan; ja saatamme säikyttää heistä joitakuita ilmoittamalla heille, että sotaväkeä on tulossa."
Jack avasi viipymättä ikkunan ja huusi äänekkäästi: "Don Silvio! Kaleeriorja! Don Silvio!"
Hänen huutamansa henkilö pyörähti ympäri ja näki Jackin, Gascoignen ja Mestyn seisomassa toisen kerroksen ikkunassa.
"Olemme säästäneet teiltä vaivan ilmoittaa tulostamme", huusi Gascoigne. "Olemme täällä ottamassa teitä vastaan."
"Ja kolmen tunnin kuluttua on täällä sotaväkeä, joten teidän täytyy toimia ripeästi, don Silvio", jatkoi Jack.
"A reveder-la!" lisäsi Gascoigne, laukaisten pistoolinsa don Silviota kohti.
Sitten ikkuna viipymättä suljettiin. Sankareittemme näyttäytyminen ja heidän ilmoituksensa sotaväen pikaisesta saapumisesta tehosivat. Rikolliset se ajatus pani vapisemaan; don Silvio oli mielipuolena raivosta – hän huomautti miehilleen, kuinka välttämätöntä oli hyökätä heti – kuinka todennäköistä oli, ettei sotaväkeä voinut niin pian ehtiä paikalle, ja kuinka paljon rikkauksia hän otaksui olevan don Rebieran talossa.
Se terästi roistoja, ja he etenivät oville, joita he koettivat murtaa sen kuitenkaan onnistumatta, ja he menettivät useita miehiä taloon sulkeutuneiden silloin tällöin ampumista laukauksista. Yritettyään yhä uudelleen puolen tunnin aikana ja huomattuaan ponnistuksensa turhiksi he perääntyivät, toivat sitten pitkän hirren, jota kantamaan tarvittiin kuusikymmentä miestä, ja juoksivat eteenpäin, iskien sillä ovea. Hirren paino ja vauhti kiskaisivat oven saranoiltaan, ja he saivat sisäänpääsyaukon. Tähän mennessä oli tullut pimeä, alakerta oli jätetty tyhjilleen, mutta portaiden yläpäähän kasattu sulkuröykkiö esti heitä etenemästä.
Puolustajat olivat etukäteen laittaneet sopivia ampumareikiä ja aloittivat nyt niistä pirteän tulen ahdistajia vastaan, jotka eivät mitenkään voineet vastata siihen tehokkaasti, vaikka heillä olisikin ollut musketteihinsa ammuksia, joita he onneksi eivät olleet saaneet hankituiksi. Ottelu kävi nyt rajuksi, ja kaleeriorjat torjuttiin useita kertoja takaisin kaksituntisen kamppailun aikana. Mutta don Silvion rohkaisemina ja toistuvien viiniryyppyjen virkistäminä he jatkuvasti särkivät heitä hidastavia esteitä. "Meidän täytyy peräytyä", huudahti don Rebiera.
"Varsin pian he ovat rikkoneet kaikki. Mitä arvelette, signor Easy?"
"Arvelen, että pidämme täällä puoliamme, niin kauan kuin voimme. Kuinka paljon meillä on ammuksia?"
"Runsaasti toistaiseksi – yllin kyllin kuudeksi tunniksi luullakseni."
"Mitä te arvelette, Mesty?"
"Kautta pyhän Patrickin, minusta meidän pitää puolustaa tätä paikkaa – heillä ei ole ampuma-aseita – ja meillä niitä on ulottuvillamme."
Tämän ratkaisun johdosta ensimmäistä suojavarustusta puolustettiin vielä kaksi tuntia, ja tilapäisesti saatiin huojennusta, kun rikolliset perääntyivät suojaisten rattaiden turvaan.
Vihdoin oli ilmeistä, ettei barrikadia enää voinut puolustaa, sillä ahdistajat olivat tuomillaan ja muurinmurtimina käyttämillään seipäillä tyyten murskanneet ne jykevät huonekalut, jotka puolustajat olivat kasanneet sisäänkäytävän tukkeeksi. Annettiin perääntymismerkki; he kiiruhtivat kaikki seuraavaan kerrokseen, jonne naiset oli jo viety, ja kaleeriorjat olivat pian vallanneet toisen kerroksen – raivostuneina vastustuksesta ja mielipuolisina viinistä ja voitostaan, mutta löytämättä mitään.
Taaskin käytiin yläkerran kimppuun, mutta koska portaat olivat nyt kapeammat ja niiden suojalaitteet suhteellisesti vankemmat, eivät hyökkääjät vähään aikaan saavuttaneet menestystä. Päinvastoin useita heikäläisiä haavoittui, ja heidät kannettiin pihalle.
Yön pimeys esti molempia puolia näkemästä selvästi, ja se oli oikeastaan eduksi ahdistajille. Useita heistä kapusi kasattujen huonekaluröykkiöiden ylitse, mutta he saivat surmansa heti niiden toiselle puolelle ilmestyttyään, eikä lopulta ammuttukaan ketään muita kuin niitä, jotka yrittivät tätä uhkarohkeata temppua. Neljä pitkää tuntia jatkui tällaista hyökkäilyä ja puolustautumista, kunnes päivä sarasti, ja silloin hyökkääjät muuttivat menettelytapaansa. He toivat taaskin seipäitä, sohivat huonekaluja kappaleiksi ja pääsivät etenemään.
Puolustajat olivat väsymyksen uuvuttamia, mutta he eivät väistyneet. He tiesivät, että heidän henkensä ja heidän rakkaimpiensa henki oli vaarassa, eivätkä hetkeksikään lakanneet ponnistelemasta. Mutta kuitenkin rikolliset, Silvio etunenässä, etenivät, molempien puolien välimatka lyheni asteittain, nyt oli portaiden yläpään suojana enää ainoastaan yksi jykevä lipasto, ja siihen satoi yhtenään iskuja pitkistä seipäistä ja miekoista puolustajien vastatessa niihin pistoolinkuulilla.
"Nyt meidän täytyy taistella henkemme edestä", huudahti Gascoigne Easylle, "sillä mitäpä muuta voisimme tehdä?"
"Mitäkö? Kiivetä katolle ja taistella siellä sitten", vastasi Jack.
"Muuten, se on hyvä ajatus, Jack", virkkoi Gascoigne. "Mesty, kavutkaa katsomaan, pääsemmekö tarpeen vaatiessa perääntymään mihinkään!"
Mesty riensi tottelemaan käskyä ja palasi pian ilmoittamaan, että katon alla oleville ylisille vei luukku ja että he voisivat vetää tikkaat perässään sinne.
"Silloinpa meidän sopii nauraa heille", lausui Jack. "Mesty, jääkää tänne siksi aikaa, kun minä ja Gascoigne autamme naiset ylisille!" Ja hän selitti Rebieroille ja palvelijoille, minkätähden he poistuivat.
Easy ja Gascoigne kiiruhtivat signoran ja Agneksen luokse, saattoivat heidät tikkaita myöten ylisille ja kehoittivat heitä olemaan pelkäämättä mitään. Senjälkeen he palasivat portaiden puolustuslaitteille kumppaniensa luokse. Heidän saapuessaan heitä ahdistettiin tiukasti, ja selvää oli, etteivät he enää voineet kauan pitää puoliaan. Mutta portaat olivat ahtaat, eivätkä hyökkääjät voineet käydä koko voimallaan heidän kimppuunsa. Mutta kun barrikadi nyt oli melkein tyyten tuhottu, toivat rikolliset, jotka tosin eivät ylettyneet heihin veitsillään, suuren kasan isoja kiviä, joita he nakkelivat hyvin voimakkaasti ja tehokkaasti. Kaksi don Rebieran palvelijaa ja don Martin kaatuivat lattialle, ja tämä uusi ase osoittautui perin tuhoiseksi.
"Meidän täytyy perääntyä, Jack", huomautti Gascoigne. "Kivet eivät voi vahingoittaa meitä siellä, mihin lähdemme. Mitä te arvelette, don Philip?"
"Olen samaa mieltä kanssanne. Kannetaan haavoittuneet ensin ylisille, ja sitten me seuraamme jäljessä."
Niin tehtiin, ja niin pian kuin haavoittuneet oli kannettu ylisille ja aseet viety sinne, jotta ne eivät joutuisi hyökkääjien käsiin, vaikka niistä olikin nyt vain vähän hyötyä, koska ammukset olivat loppuneet, meni koko seurue siihen tilavaan huoneeseen, jossa ylisille vievä luukku oli, ja heti kiivettyään ylös he vetivät tikkaat perässään. Tuskin he olivat sen tehneet, kun heidän jäljessään kajahti kaleeriorjien huutoja ja kiljuntaa, sillä roistot olivat nyt tunkeutuneet viimeisten puolustuslaitteiden ylitse ja luulivat olevansa varmat saaliistaan. Mutta heitä odotti pettymys – piiritetyt olivat nyt paremmassa turvassa kuin koskaan aikaisemmin.
Don Silvio oli rajattomasti vimmoissaan seurueen jatkuvan vastustuksen ja sen turvapaikan varmuuden johdosta. Mahdotonta oli päästä käsiksi puolustautujiin, minkä vuoksi hän päätti sytyttää huoneen tuleen ja tukahduttaa heidät savuun, jollei hän muuta mahtaisi. Hän antoi määräyksensä miehilleen, jotka syöksyivät noutamaan olkia, mutta sen ohessa hän varomattomasti asteli luukun alitse, ja Mesty, joka oli vienyt mukanaan ylisille pari tai kolme kiveä, paiskasi yhden niistä don Silvion päähän, joka heti kaatui. Hänet kannettiin pois, mutta hänen määräyksensä pantiin toimeen; huone täytettiin oljilla ja rehuilla, jotka sytytettiin palamaan.
Sen vaikutus tuntui pian. Luukku oli suljettu, mutta savu ja kuumuus tunkeutuivat raoista, ja jonkun ajan kuluttua tarttui tuli palkkeihin ja katonalaisiin, ja ylisillä olijoiden asema oli hirvittävä. Katon laidassa oleva pieni luukku lyötiin auki, ja se huojensi heidän tilaansa hetkiseksi, mutta nyt lattialankut paloivat räiskyen, ja savua tunkeutui ylisille sankkoina tuprahduksina. Siellä olevat henkilöt eivät nähneet mitään, ja heidän hengittämisensä oli vaivaloista. Onneksi oli tuli viritetty ainoastaan yhteen yläkerran neljästä huoneesta, ja koska yliset, heidän turvapaikkansa, ulottuivat koko katon alle, saattoivat he loitota kauaksi tulesta. Talon katto oli muovattu jykevistä liuskakivistä, joka kukin painoivat useita leivisköitä, eikä niitä kyetty liikuttamaan, jotta olisi saatu raitista ilmaa, vaikka useita yrityksiä tehtiinkin.
Donna Rebiera vaipui nääntyneenä puolisonsa syliin, ja Agnes painui sankarimme käsivarsille, joka savun verhoamana suuteli häntä yhä uudelleen. Eikä hän, tyttöparka, joka luuli heidän kaikkien välttämättä tuhoutuvan, lainkaan estellyt, vaan kuten hän otaksui, viimeisellä hetkellään vastasi näihin hehkuvan kiintymyksen todistuksiin.
"Massa Easy, auttakaa minua – massa Gascoigne, tulkaa tänne! Nyt nostakaa kaikin voimin! Kun saamme yhden irti, saamme niin paljon kuin tahdomme."
Mestyn kehoituksesta Jack ja Gascoigne nojasivat olkapäänsä erääseen alarivin kiviliuskaan; se antoi perään, irtaantui ja lipui maahan, kovasti ryskyen. Naiset vietiin aukolle, heidän päänsä pistettiin siitä ulos, ja pian he tointuivat. Ja kun nyt yksi liuska oli poistettu, ei ollut lainkaan vaikeata irroittaa useampia. Muutamien minuuttien kuluttua kaikkien pää oli raittiissa ulko-ilmassa, mutta sittenkin talo heidän allansa oli tulessa, eikä heillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia pelastua.
Heidän pohtiessaan sitä kysymystä ja neuvotellessaan pelastumismahdollisuuksistaan, puhalsi tuulahdus katosta kohoavan savun pois heidän luotansa, ja he näkivät sotilasosaston lähestyvän taloa. He kajauttivat äänekkään luikkauksen, ja se herätti sotilaiden huomiota. He havaitsivat Easyn ja hänen kumppaninsa; talo piiritettiin ja siihen tunkeuduttiin yhdessä tuokiossa.
Kaleeriorjat, jotka olivat talossa etsimässä don Rebieran muka sinne piilottamaa aarretta, otettiin vangiksi tai surmattiin, ja viidessä minuutissa sotaväki oli vallannut talon. Mutta miten auttaa ylhäälläolijoita, kas siinä pulma. Heidän allansa oleva huone oli liekkien vallassa ja paloi rajusti. Ei ollut tikkaita, jotka olisivat ylettyneet niin korkealle, eikä heidän luoksensa voinut päästä millään keinoilla. Sotilasosaston komentaja teki pihalla merkkejä ikäänkuin tiedustaakseen, mitä hänen pitäisi tehdä.
"En keksi minkäänlaista mahdollisuutta", tuskaili don Philip murheellisesti. "Easy, rakas kumppani, ja sinä, Gascoigne, olen pahoillani siitä, että olette meidän sukuriitojemme vuoksi joutuneet näin kauheaan kuolemaan, mutta mitä voisi tehdä?"
"En tiedä", vastasi Jack, "jollemme saa mistään köysiä".
"Oletteko ihan varma siitä, massa Easy, että kaikki kaleeriroistot ovat poissa tuolta alhaalta?"
"Kyllä", vakuutti Easy, "näettehän sen itsekin. Katsokaa tuonne! Siellä on joitakuita heistä köysissä, sotilaiden huostassa."
"Sitten, sir, on mielestäni meidänkin vikkelästi lähdettävä täältä."
"Niin minustakin, Mesty; mutta miten?"
"Mitenkö? Malttakaahan hiukan! Tulkaa auttamaan minua, massa Easy! Tämä lankku" (ylisillä oli nimittäin lattia) "on irrallaan. Tulkaa auttamaan, kaikki miehet!"
He menivät kaikki ja yhteisvoimin kiskoivat lankun irti.
"Nyt hakatkaa lemmon lailla ja kolhikaa rappaus pois!" komensi Mesty, käyden ensimmäisenä käsiksi työhön.
Muutamissa minuuteissa he olivat murtaneet aukon yläkerran sellaiseen huoneeseen, joka ei ollut tulessa, kiskoivat irti vielä toisen lankun, ja Mestyn noudettua tikkaat he kaikki laskeutuivat turvallisesti ylisiltä ja sotaväen komentajan hämmästykseksi astelivat ulos talon ovesta, sillä kivien pökerryttämät miehet olivat tointuneet siinä määrin, etteivät tarvinneet paljoakaan apua.
Nähdessään heidän ilmestyvän, tukien naisia, sotilaat luikkasivat. Komentava upseeri, joka oli don Philipin läheinen ystävä, riensi syleilemään häntä. Mesty tarkasti huolellisesti vangit, eikä don Silvio ollut heidän joukossaan. Hän saattoi kuitenkin olla nyt raivoisesti palavaan taloon jääneiden vainajien seassa. Vangittuja kaleeriorjia oli kaikkiaan seitsemänviidettä. Kaatuneita pahantekijöitä ei voitu laskea. Suurin osa ryöstösaaliista ja rattaista oli vielä samassa paikassa, johon ne oli viety.
Niin pian kuin rikolliset oli sidottu, suuntautui sotilaiden huomio liekkien sammuttamiseen, mutta heidän ponnistuksensa olivat tehottomia; talo paloi niin, ettei siitä jäänyt jäljelle muuta kuin alastomat muurit, ja vain vähän huonekaluja saatiin pelastetuksi; suurin osa niistä olikin tuhoutunut don Silvion ja hänen kannattajiensa tekemässä hyökkäyksessä.
Jätettyään Pedrolle ja muille palvelijoilleen sen määräyksen, että pahantekijäin kasaama omaisuus tuli palauttaa oikeille omistajille, don Rebiera tilasi hevosia ja antautui kaikkine seurueineen sotaväen suojelukseen. Niin pian kuin sotilaat olivat nauttineet virvokkeita ja jonkun verran levänneet, lähti joukko-osasto taivaltamaan takaisin Palermoon, vieden mukanaan kaleeriorjat, jotka olivat köytetyt ja sidotut yhteen pitkäksi kaksoisriviksi.
Ehdittyään matkan puoliväliin he pysähtyivät viettämään yötä. Seuraavana päivänä keskipäivällä don Rebiera perheineen oli jälleen palatsissaan, ja merikadettimme sekä Mesty sanoivat heille jäähyväiset ja lähtivät laivalle hieman poistaakseen nuohoojamaista ulkonäköä itsestään.
Kapteeni Wilson oli laivassa. Jack antoi raporttinsa ja meni sitten kannen alle hyvin mielissään siitä, mitä oli tapahtunut, erittäinkin sentähden, että hänellä olisi vielä yksi pitkä tarina kerrottavaksi kuvernöörille hänen palattuaan Maitaan.
SEITSEMÄS LUKU
Sankarimme ja Gascoignen olisi sietänyt olla häpeissään, ja he tunsivatkin, kuten sopisi sanoa, kadetinkatumusta.
Palermossa Aurora viipyi kolme viikkoa, jona aikana vielä vapaudessa olevia kaleeriorjia etsittiin mitä vireimmin; ja joitakuita heistä saatiinkin kiinni, mutta vielä oli don Silvio ynnä suuri joukko hänen mukanaan vapaalla jalalla. Heidän kerrottiin vetäytyneen turvallisiin paikkoihin vuoristoon.
Sankarimme oli yhtenään maissa don Rebieran talossa, ja kaiken tapahtuneen jälkeen hänen katsottiin piakkoin tulevan perheen jäseneksi. Don Rebiera ja sukulaiset syrjäyttivät uskontojen eroavaisuuden – kaikki muut paitsi rippi-isää, isä Thomasoa, joka nyt alkoi kiihoittaa donna Rebieraa, kuiskien hänen korviinsa, mitä kaikkia tuskia ja rangaistuksia koituisi kerettiläisen kanssa solmitusta liitosta, sellaisia kuin seurakunnasta erottaminen ja äärimmäinen kadotus olivat.
Hänen vastustuksensa vaikutus tuli pian näkyviin, ja Jack huomasi, että vanha rouva oli pidättyväinen, Agneksen silmät olivat kyyneleiset, samalla kun don Philip ja hänen veljensä kymmenesti päivässä toivottivat kaikki rippi-isät hornaan. Vihdoin hän houkutteli julki totuuden Agnekselta, joka kertoi sen hänelle, itkien katkerasti.
"Ned, minusta eivät asiat näytä olevan oikein hyvällä kannalla", huomautti Jack. "Minun täytyy päästä eroon tuosta isä Thomasosta."
"Saat nähdä, että se on aika vaikeata", virkkoi Gascoigne. "Ja sitäpaitsi, jos pääsisit hänestä eroon, saisit hänen sijalleen jonkun toisen."
"Hän on peloitellut vanhan rouva-paran ihan kauhistuneeksi, ja rouvalla on jo kiirastulen tuskat kestettävinään. Lähden puhumaan Mestyn kanssa."
"Miten Mesty voi sinua auttaa?"
"En sitä tiedä. Mutta sinä et osaa. Ja niinpä paremman neuvon puutteessa koetan turvautua ashantilaiseen."
Sankarimme meni Mestyn puheille ja esitti hänelle vaikean pulmansa.
"Ymmärrän", sanoi Mesty, näyttäen viilattuja hampaitaan, "haluatte hänen kalloaan".
"Ei; en sitä tahdo, Mesty; mutta haluaisin hänet pois tieltäni."
"Miten se on mahdollista, massa Easy? Laivamme lähtee purjehtimaan ylihuomenna. Jos minulla vain olisi aikaa, järjestäisin pian koko jutun. Malttakaahan vähän!"
"Tulimmainen! Minun ei sovi malttaa", tokaisi Jack.
"Entäpä, massa Easy, jos saisitte luvan lähteä maihin – ettekä enää tulisikaan laivaan?"
"Se olisi karkaamista, Mesty."
"Kautta pyhän keihään, nyt sen keksin – menette maihin ja katkaisette jalkanne."
"Katkaisen jalkani! Tarkoitat kai, että olisin yli loma-aikani?"
"En, massa Easy – katkaisette jalkanne – sitten kapteeni jättää teidät maihin ja minut huolehtimaan teistä."
"Mutta minkätähden minun pitäisi katkaista jalkani ja miten sen katkaisisin?"
"Olisitte vain katkaisevinanne sen, massa Easy. Menkää puhelemaan massa Philipin kanssa – hän kyllä järjestää koko asian. Jos mies katkaisee jalkansa seitsemäksi kappaleeksi, ei häntä voi mitenkään viedä laivaan."
"Seitsemäksi kappaleeksi, Mesty! Se on kovin suuri lukumäärä. Mutta ajattelen kuitenkin asiaa."
Sitten Jack lähti neuvottelemaan ehdotuksesta Gascoignen kanssa, joka hyväksyi Mestyn neuvon ja piti suunnitelman toteuttamista mahdollisena.
"Voisimme kai teeskennellä putoavamme vaunuista, sinä katkaisisit jalkasi – monimutkainen murtuma tietenkin – minä katkaisisin käsivarteni – silloin meidät molemmat jätettäisiin maihin sairaalaan, ja Mesty määrättäisiin hoivaajaksemme."
"Oivallista tosiaankin", myönsi Jack. "En tosiaankaan olisi pahoillani, jos niin kävisi. Joka tapauksessa kaadamme rattaat."
"Mutta saammeko lomaa viimeisenä päivänä?"
"Kyllä, en ole ollut maissa kahteen päivään, sillä en ole halunnut mennä don Rebieran taloon sen jälkeen, kun kuulin kaikki Agnekselta. Sitäpaitsi ovat kaikki vaatteeni maissa, ja se tarjoaa hyvän syyn muutamia tunteja kestävän loman saamiseen."
Merikadettimme pyysivät seuraavana aamuna lomaa palatakseen laivaan iltapäivällä. Ensimmäinen luutnantti antoi heille maihinmenoluvan. He kiiruhtivat hotelliin, lähettivät noutamaan luoksensa don Philipin ja kertoivat hänelle suunnitelmastaan. Hän lupasi auliisti auttaa heitä, sillä hän oli päättänyt, että sankarimme menisi naimisiin hänen sisarensa kanssa, ja pelkäsi niitä seurauksia, joita hänen poissaolostaan ynnä Thomaso-munkin harjoittamasta, hänen äitiinsä suunnatusta kiihoituksesta voisi koitua. Hän meni rykmenttinsä lääkärin puheille, joka heti suostui edistämään suunnitelmaa.
Merikadettimme nousivat rattaille ja ajaa ratisuttivat sinne tänne pitkin katuja. Nähtyään kapteeni Wilsonin istuvan ikkunansa ääressä he suomivat hevosen nelistämään, ehdittyään kasarmien kohdalle Jack ohjasi pyörän tienoheen, niin että hän itse ja Gascoigne singahtivat pois rattailta. Merikadetit eivät milloinkaan loukkaudu tällaisissa tapaturmissa, mutta onneksi heidän yrityksensä menestymiselle heidän kasvonsa haavoittuivat ja kolhiutuivat.
Don Philip seisoi läheisyydessä; hän kutsui sotilaita auttamaan hurjimuksiamme, kannatti heidät kasarmiin ja noudatti lääkäreitä, jotka riisuivat kadettimme, panivat Jackin vasemman jalan useihin lastoihin ja tekivät Gascoignen käsivarrelle saman tempun. Senjälkeen heidät sijoitettiin vuoteeseen, heidän kolhiutuneet, veriset kasvonsa jätettiin in statu quo, kun taas don Philip lähetti sotilaslähetin muka komendantin nimissä ilmoittamaan kapteeni Wilsonille, että kaksi hänen upseereistaan oli pudonnut rattailta ja virui vaarallisesti vahingoittuneina kasarmilla.
"Armias taivas! Niiden täytyy olla herra Easy ja herra Gascoigne", huudahti kapteeni Wilson, kun sanoma hänelle tuotiin. "Näin heidän ihan äskettäin laskettavan mielipuolien tavoin täyttä neliä pitkin katua. Peränpitäjä, viekää vene laivalle, käskekää lääkärin tulla maihin heti ja tuokaa hänet luokseni kasarmille!"
Sitten kapteeni Wilson pani hatun päähänsä, kiinnitti miekan vyöllensä ja kiiruhti kasarmille ottamaan selkoa, kuinka vaarallisia vammat olivat. Don Philip pysytteli syrjässä, mutta eräs upseeri opasti kapteeni Wilsonin huoneeseen, jossa hän tapasi merikadettimme virumassa pitkänään vuoteissa sekä sotaväen ylilääkärin ja rykmentin lääkärin neuvottelemassa keskenään, samalla kun palvelijoita seisoi kummankin vuoteen vieressä, pidellen virkistäviä lääkkeitä.
Lääkärit tervehtivät kapteeni Wilsonia hyvin vakavan näköisinä, haastelivat murtumista, ruhjoutumista ja sisäisistä vammoista mahdollisimman epämääräisesti – toivoivat herra Easyn toipuvan – mutta lausuivat julki epäilyksensä. Toinen herrasmies saattoi parantua huolellisessa hoidossa, mikäli nimittäin asia koski hänen käsivarttaan, mutta hän oli nähtävästi saanut ruhjevamman päähänsä. Kapteeni Wilson silmäili nuorten miesten haavoittuneita, veren tahraamia kasvoja ja odotti levottomana oman lääkärinsä saapumista. Vihdoin tämä ilmestyi paikalle, huohottaen nopeasta vauhdista, ja kuunteli ammattiveljiensä selostusta.
Herra Easyn jalka katkennut kahdesta kohdasta – lastoitettu – luu tunkeutunut esille – potilaan siirtäminen mahdotonta. Gascoignen käsivarressa luunmurtuma – ruhjevamma aivoissa epävarma. Kaikki tämä olisi tosin havaittu valheeksi, jos lääkäri olisi voinut tarkastaa potilaita. Mutta miten hän olisi voinut olla uskomatta sotaväen ylilääkäriä ja rykmentin lääkäriä ja miten hän olisi voinut tuottaa nuorille miehille uutta kidutusta irroittamalla lastat ja liikuttelemalla heidän raajojaan? Kohteliaisuus, jollei mikään muu, esti häntä sitä tekemästä, sillä sehän olisi merkinnyt samaa kuin väittäminen, että hän joko ei uskonut heidän selostustaan tai epäili heidän taitoaan. Hän silmäili sankariamme ja hänen kumppaniaan, jotka pitivät silmiään ummessa ja hengittivät raskaasti suu auki, otti kasvoilleen samanlaisen vakavan ilmeen kuin hänen virkaveljilläänkin oli ja antoi lausuntonsa kapteeni Wilsonille.
"Mutta milloin heidät voidaan siirtää, herra Daly?" tiedusti kapteeni. "Minä en voi odottaa; meidän täytyy lähteä purjehtimaan huomenna tai viimeistään ylihuomenna."
Ammatillisen velvollisuutensa mukaisesti lääkäri esitti tämän kysymyksen toisille lääkäreille, ja nämä vastasivat, että olisi perin uskallettua siirtää potilaita, ennenkuin kuume, jota voitiin odottaa seuraavana päivänä ja jota saattoi kestää kymmenen päivää, olisi ohitse, mutta että kapteeni Wilsonin olisi parasta olla ajattelemattakaan siirtämistä, koska potilaat saisivat kaikkea mahdollista hoitoa ja huolenpitoa siellä, missä olivat, ja voisivat saapua laivaan sen ollessa Maltan rannassa. Tohtori Daly oli myöskin sitä mieltä, että se oli järkevin menettelytapa, ja silloin kapteeni Wilson suostui siihen.
Kun siitä oli sovittu, astui hän Gascoignen vuoteen viereen ja puhutteli häntä. Mutta Gascoigne tiesi, että hänellä piti olla aivoruhjoutuma, eikä vastannut mitään eikä millään tavoin osoittanut tietävänsä kapteeni Wilsonin olevan läheisyydessään. Senjälkeen kapteeni Wilson meni sankarimme luokse, joka kapteeni Wilsonin äänen kuultuaan avasi hitaasti silmänsä liikauttamatta päätänsä ja näytti tuntevan päällikkönsä.
"Onko teillä ankarat tuskat, Easy?" kysyi kapteeni ystävällisesti.
Easy sulki jälleen silmänsä ja jupisi: "Mesty, Mesty!"
"Hän haluaa palvelijaansa, laivan korpraalia, sir", virkkoi lääkäri.
"No niin", sanoi kapteeni Wilson, "hänen on parasta saada Mesty luokseen; Mesty on uskollinen mies ja hoitaa häntä hyvin. Palattuanne laivaan, herra Daly, käskekää ensimmäisen luutnantin lähettää Mesty ynnä herra Gascoignen ja herra Easyn arkut ja Mestyn oma reppu ja riippumatto maihin! Armias taivas! Olisin valmis maksamaan tuhat puntaa, jos saisin tämän tapaturman tapahtumattomaksi. Ajattelemattomat poika-poloiset – he liikkuvat parittain, ja jos toinen joutuu pinteeseen, on toinenkin varmasti siinä mukana. Hyvät herrat, lausun teille parhaat kiitokseni hyväntahtoisuudestanne, ja minun täytyy suostua siihen, että lupauksenne mukaan hoidatte kovaonnisia upseereitani. Lähden purjehtimaan huomenna päivän koittaessa. Olisin teille kiitollinen, jos ilmoittaisitte heidän ystävilleen Rebieroille heidän onnettomuudestaan, koska olen varma siitä, että he tekevät voitavansa potilaiden mukavuudeksi."
Niin puhuttuaan kapteeni Wilson kumarsi ja poistui huoneesta lääkärin seuraamana.
Niin pian kuin ovi oli sulkeutunut, käänsivät merikadettimme päätänsä ja katsahtivat toisiinsa, mutta eivät uskaltaneet aluksi hiiskua mitään, peläten lääkärin kenties palaavan. Heti kun heille oli ilmoitettu, että kapteeni Wilson ja tohtori Daly olivat kasarmin portin ulkopuolella, aloitti sankarimme:
"Tiedätkö, Ned, että omatuntoni soimaa minua, ja jollen siten olisi pettänyt niitä, jotka haluavat tehdä meille palveluksen, olisin ollut hyvin valmis nousemaan pystyyn ja paljastamaan kapteeni Wilsonille petoksemme huojentaakseni hänen mieltänsä, kun hän näytti olevan niin kovin pahoillaan ja tuskissaan tapaturmamme tähden."
"Olen samaa mieltä kanssasi, Jack, ja minusta tuntui hyvin samanlaiselta – mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Meidän täytyy nyt jatkaa petostamme niiden henkilöiden tähden, jotka meitä auttaakseen ovat pettäneet häntä."
"En usko, että olisimme voineet löytää englantilaista lääkäriä, joka olisi suostunut sellaiseen petokseen."
"Emme, se on varma; mutta eihän tämä petos missään nimessä vahingoita ketään."
"No, en halua jutella moraalista – mutta kadun omaa petollisuuttani, ja jos tämä petos pitäisi suorittaa uudelleen, en siihen suostuisi."
"Etkö edes –? Mutta en tahdo mainita hänen nimeään kasarmissa."
"En tiedä", vastasi Jack. "Mutta ei hiiskuta enää mitään koko asiasta, vaan kiitetään näitä herrasmiehiä heidän hyväntahtoisuudestaan."
"Niin, mutta meidän täytyy näytellä osaamme, kunnes näemme Auroran lähtevän liikkeelle."
"Ja vielä kauemminkin", virkkoi Jack. "Emme saa päästää juttua julkisuuteen edes maissakaan. Emme saa toipua nopeasti, mutta sittenkin meidän pitää näyttää toipuvilta. Don Rebiera ja hänen rouvansa pitää johtaa harhaan. Minulla on päässäni salajuoni, mutta en saa sitä selvästi kehitetyksi, ennenkuin tapaan Mestyn."
Nyt astui don Philip sisälle. Hän oli tavannut kapteeni Wilsonin, joka oli pyytänyt häntä huolehtimaan potilaista ja maininnut aikovansa lähteä purjehtimaan seuraavana aamuna. He neuvottelivat hänen kanssaan ja sopivat niin, ettei oikeata asianlaitaa ilmaistaisi kenellekään muulle kuin hänen veljelleen ja että koko Palermo johdettaisiin yhtä pahasti harhaan kuin kapteeni Wilsonkin, sillä jollei niin meneteltäisi, herättäisi se isä Thomason epäluuloja ja saisi hänet pauhaamaan entistä pahemmin.
Merikadettimme söivät oivallisen päivällisen ja pysyivät senjälkeen vuoteessa, kunnes oli aika käydä nukkumaan. Mutta kauan sitä ennen Mesty oli saapunut, tuoden heidän vaatteensa. Ashantilaisen silmät ilmaisivat kaikki, mitä tarvittiin – hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan irroitti riippumattonsa kääreistään, paneutui nukkumaan soppeen, ja pian he kaikki kolme olivat unessa.
Seuraavana aamuna kapteeni Wilson kävi tiedustamassa sankarimme ja hänen kumppaninsa vointia, mutta huone oli laitettu hämäräksi, eikä hän voinut selvästi erottaa heidän kasvojaan. Easy kiitti häntä siitä ystävällisestä teosta, että hän oli sallinut Mestyn tulla heitä hoitamaan, ja annettuaan heille määräyksen saapua laivaan heti toivuttuaan ja Easyn luvattua, että he käyttäytyisivät hyvin varovaisesti ja pysyttelisivät erossa kaikista seikkailuista, kapteeni toivotti heille pikaista parantumista ja poistui.
Vähän enemmän kuin puolen tunnin kuluttua Mesty, joka oli tirkistellyt ikkunaverhojen lomitse, kiskaisi ne äkkiä auki ja purskahti äänekkäästi nauramaan.
Aurora oli lähtenyt purjehtimaan pois satamasta kaikki purjeet pullollaan. Jack ja Gascoigne nousivat pystyyn, viskasivat pois lastat ja tanssivat paitasillaan lattialla. Niin pian kuin he olivat jälleen rauhoittuneet, lausui Mesty vakavasti:
"Minkätähden siis olette merillä, massa Easy?"
"Niinpä niin, Mesty; olen sangen usein viime aikoina toistanut itselleni sen kysymyksen. Otaksuttavasti olen merillä sentähden, että olen hupsu."
"Ja minä olen merillä, koska en mahda sille mitään", lisäsi Gascoigne. "Vähätpä siitä! Nyt olemme maissa, ja minä odotan mainiota seikkailua."
"Mutta ensin meidän täytyy ottaa selko siitä, millaisella maaperällä joudumme seikkailemaan", huomautti Jack.
"Siispä, Mesty, jaaritellaanhan, kuten teidän maassanne sanotaan."
Merikadetit sijoittuivat vuoteisiinsa, ja Mesty istuutui arkulle heidän väliinsä vakavana kuin tuomari. Asia koski nyt sitä, miten päästäisiin eroon isä Thomasosta. Pitäisikö hänet paiskata laiturilta kalojen ruuaksi – vai pitäisikö hänen kallonsa iskeä säpäleiksi – pitäisikö turvautua Mestyn veitseen – pitäisikö hänet ryöstää tai myrkyttää – vai pitäisikö käyttää rehellisiä keinoja – suostuttelua, lahjomista? Jokainen tietää, kuinka vaikeata on päästä eroon papista.
Koska sankarimme ja Gascoigne eivät olleet italialaisia, arvelivat he, että lahjominen olisi parhaiten englantilaisille sopiva tapa suorittaa tämä asia. Niinpä he sommittelivat kirjeen, joka Mestyn piti viedä munkille ja jossa Jack tarjosi isä Thomasolle kohtuullista rahaerää, tuhatta dollaria, jos hän sallisi avioliittopuuhan jatkua eikä peloittelisi vanhaa rouvaa kirkon salamilla.
Koska Mesty oli usein ollut Jackin mukana maissa ja tunsi munkin ulkonäöltään varsin hyvin, päätettiin kirje uskoa hänen huostaansa. Mutta koska ei ollut asianmukaista, että henkilö, joka oli sellaisessa tilassa kuin sankarimme ilmoitettiin olevan, nousisi istumaan ja kirjoittamaan kirjettä, siirrettiin sen luovuttaminen muutamia päiviä tuonnemmaksi. Varrottuaan sen ajan Mesty vei kirjeen munkille ja ilmoitti merkeillä, että hänen tuli saada vastaus. Munkki viittasi häntä tulemaan huoneeseensa, jossa hän luki kirjeen ja viittasi sitten jälleen häntä seuraamaan itseään. Opastettuaan hänet luostariinsa ja vietyään hänet omaan koppiinsa isä Thomaso kutsui toisen munkin, joka osasi englanninkieltä, toimimaan tulkkina.
"Onko isäntänne toipumaan päin?"
"Kyllä", vastasi Mesty, "hän voi tällä hetkellä hyvin".
"Oletteko palvellut häntä kauan?"
"En", vastasi Mesty.
"Pidättekö hänestä paljon? Kohteleeko hän teitä hyvin, antaako hän teille runsaasti rahaa?"
Nämä kysymykset kuultuaan ovela neekeri haistoi jotakin ja vastasi senvuoksi tuiki rauhallisesti: "En välitä hänestä paljoakaan."
Munkki tähtäsi terävät silmänsä Mestyyn ja huomasi neekerin kasvoilla hurjan ilmeen, josta hän päätteli, että neekeri olisi hänen tarkoitukseensa sopiva mies.
"Isäntänne tarjoaa minulle tuhatta dollaria; haluaisitteko itse ansaita ne rahat?"
Mesty virnisti ja näytti teräviksi viilatut hampaansa.
"Ne tekisivät minut rikkaaksi mieheksi omassa maassani."
"Niin tekisivät", vahvisti munkki. "Ja te saatte ne, jos vain suostutte antamaan isännällenne vähän pulveria."
"Ymmärrän", virkkoi Mesty. "Sellaisia temppuja tehdään meidänkin maassamme."
"No niin – suostutteko? Jos suostutte, niin kirjoitan kirjeen, jonka nojalla saatte rahat."
"Entä jos joudun ilmi?"
"Olette turvassa, ja teidät lähetetään toisaalle niin pian kuin mahdollista – suostutteko?"
"Kaikki tuhat dollariako?"
"Jokaisen kolikon."
"Antakaa sitten pulveri tänne!"
"Odottakaa hiukan!" kehoitti munkki, joka poistui kopistaan ja palasi noin kymmenen minuutin kuluttua, tuoden vastauksen sankarimme kirjeeseen ja harmahtavaa pulveria sisältävän paperikäärön.
"Antakaa se hänelle liemessä tai missä muussa hyvänsä – siroittakaa se paistille tai sekoittakaa se sokeriin, jos hän syö appelsinin!"
"Käsitän", vakuutti Mesty.
"Te saatte dollarit, vannon sen pyhän ristin kautta." Mesty virnisti kammottavasti, otti hänelle uskotut esineet ja tiedusti sitten: "Milloin tulen uudelleen?"
"Heti kun olette saanut rahat, tuokaa ne minulle don Rebieran taloon – sitten antakaa pulveri! Niin pian kuin se on tehty, ilmoittakaa siitä minulle, sillä te ette saa jäädä Palermoon. Minun itseni täytyy saattaa teidät turvalliseen paikkaan."
Senjälkeen Mesty lähti kopista, ja hänet opastettiin pois luostarista.
"Kautta pyhän keihään, siinäpä kirotunmoinen roisto!" mutisi Mesty päästyään ulko-ilmaan. "Mutta maltahan hiukan!"
Pian ashantilainen saapui kasarmiin ja selosti tarkoin hänen ja munkki Thomason välisen keskustelun.
"Sen täytyy tietenkin olla myrkkyä", huomautti Gascoigne. "Entä jos koettaisimme sen tehoa johonkin eläimeen?"
"Ei, massa Gascoigne", torjui Mesty, "minä koetan sitä itse tuonnempana. Mitä nyt teemme?"
"Minun täytyy antaa teille tuhannen dollarin maksumääräys, Mesty", vastasi Jack. "Tämä lurjus kirjoittaa minulle, että hän siitä summasta sitoutuu olemaan vastustamatta minua, jopa edistämäänkin asiaani. Mutta tärkein kysymys on se, pitääkö hän sanansa teille, Mesty. Jollei hän pidä, menetän rahani. Senvuoksi meidän täytyy nyt pitää uusi neuvottelu ja pohtia sitä kysymystä."
Jack ja Gascoigne pohtivat sitä kysymystä. Tuhat dollaria oli suuri rahamäärä, mutta olihan Jackin isä filosofi. Kun oli tuotu esiin useita syitä sekä ehdotuksen puolesta että sitä vastaan, päätettiin, että rahat annettaisiin Mestylle; mutta viedessään rahat munkille Mestyn tulisi väittää syöttäneensä pulverin isännälleen ja vaatia rahoja itselleen heti.
Seuraavana päivänä annettiin maksumääräys Mestylle, joka vei sen isä Thomasolle. Munkki kiiruhti Mesty muassaan luostariin ja kutsui luoksensa tulkin.
"Oletteko antanut pulverin?" tiedusti munkki.
"Kyllä – vajaa tunti sitten. Tässä maksumääräys rahoista."
"Teidän täytyy juosta noutamassa rahat, ennenkuin hän kuolee, sillä pulveri tehoaa hyvin nopeasti!"
"Entä minä?" kysyi Mesty näennäisesti kovin levottomana. "Minne minun pitää lähteä?"
"Niin pian kuin olette tuonut rahat tänne, pitää teidän palata kasarmiin. Pysykää siellä, kunnes hän on kuollut, ja sitten tulkaa takaisin tänne. Minä järjestän kaikki valmiiksi ja heti pimeän tultua saatan teidät munkkikuntamme vuoristossa sijaitsevaan luostariin, josta kenenkään mieleen ei johdu teitä etsiä, kunnes koko asia on unohtunut; ja sitten hankin teille kyydin pois saareltamme jossakin aluksessa."
Mesty kiiruhti noutamaan rahoja, vei ne isossa pussissa luostariin, luovutti ne munkin huostaan ja palasi sitten kasarmiin Easyn ja Gascoignen luokse. Sovittiin niin, että hän lähtisi munkin mukaan, joka otaksuttavasti viipyisi poissa jonkun aikaa; Mesty vaatikin, että niin tehtäisiin. Mesty viipyi poissa kaksi tuntia ja palasi sitten hämärissä luostariin ilmoittamaan sankarimme kuolemasta. Hän viipyi siellä pimeään saakka, ja senjälkeen munkki käski hänen sitoa rahapussin satulannuppiinsa. He nousivat kahden muulin selkään, jotka olivat jo valmiina matkakunnossa, ja poistuivat Palermosta.
Aamulla don Philip saapui tavallisuuden mukaan ja kertoi sankarillemme, että apotti oli kutsunut pois munkin, joka olisi poissa jonkun aikaa.
"Tulin ilmoittamaan sinulle tämän uutisen", virkkoi don Philip, "koska arvelin sen sinua miellyttävän. Kuta pikemmin nyt paranet, sitä parempi. Aion ehdottaa, että teidät molemmat siirrettäisiin isäni palatsiin, ja sitten sinä voit rippi-isän poissaollessa voittaa takaisin menetyksesi."
"Ja minulla on ase", lausui Jack, näyttäen munkin kirjettä. Don Philip luki sen hämmästyneenä, mutta ällistyi vielä enemmän kuultuaan Jackilta koko jutun. Oltuaan jonkun aikaa vaiti hän vihdoin virkkoi:
"Olen pahoillani neekeri-poloisenne puolesta."
"Minkätähden niin?" kysyi Jack. "Ette enää milloinkaan näe häntä, siitä saatte olla varma. Tuhat dollaria riittäisi tuhannen neekerin kuolemantuomioksi; mutta lisäksi on vielä toinenkin syy – hänet poistetaan pois tieltä, jotta hän ei esiintyisi todistajana."
"Missä se pulveri on?"
"Se on Mestyllä; hän ei suostunut luovuttamaan sitä pois hallustaan."
"Hän on ovela miekkonen, se neekeri; ehkä hän on liian taitava vastustaja munkille", virkkoi don Philip.
"Hänellä on jokin ilkeys mielessä, olen siitä varma", huomautti Gascoigne.
"Olen sittenkin kovin huolissani hänen tähtensä, ja toivoisin, etten olisi päästänyt häntä lähtemään", pahoitteli Easy.
"Oletko varma siitä, että hän lähti?"
"En, en ole; mutta munkki ilmoitti hänelle vievänsä hänet vuoristoon heti pimeän tultua."
"Ja todennäköisesti hän niin tekeekin", arveli don Philip, "koska siellä on mukavinta päästä miehestä eroon. Koko tämä juttu pitää kuitenkin kertoa sekä isälleni että äidilleni, edelliselle, jotta hän voisi ryhtyä sopiviin toimenpiteisiin, jälkimäiselle, jotta se avaisi hänen silmänsä. Anna minulle jäljennös munkille kirjoittamastasi kirjeestä, ja sitten minä järjestän kaikki."
Huhu Easylle ja Gascoignelle sattuneesta tapaturmasta oli levinnyt kautta koko Palermon, ja sitä oli täydellisesti uskottu. Olipa sitä tavallisuuden mukaan liioiteltukin, ja väitettiin, etteivät he voineet toipua. Ainoastaan Agnekselle oli don Philip kahdenkeskisesti ilmaissut asian oikean laidan, sillä neito oli ollut niin murheissaan kuultuaan siitä ensimmäisen tiedon, ettei hänen veljensä ollut hennonnut sitä salata.
Kaksi päivää sen jälkeen, kun don Philip oli paljastanut vanhemmilleen munkin roistomaisuuden, siirrettiin merikadettimme palatsiin kaikkien suureksi hämmästykseksi, ja se tuotti paljon lisää mainetta lääkäreille, jotka korvaukseksi petollisuudestaan ja valheellisuudestaan saivat taitavina miehinä tavattomasti lisää tunnustusta.
Heidän saavuttuaan palatsiin uskottiin salaisuus myöskin don Rebieralle, mutta laajemmalti se ei levinnyt. Koska sankarillamme ei nyt enää ollut erikoisen kiirettä parantua, oli hän onnellinen ja tyytyväinen Agneksen ja hänen vanhempiensa seurassa, sillä saatuaan tiedon munkin käyttäytymisestä vanha rouva oli muuttanut mieltänsä, käynyt suopeaksi sankarillemme ja luvannut, ettei hän enää ikinä ottaisi rippi-isää taloonsa. Jack ja Gascoigne olivat nyt niin onnellisia kuin suinkin oli mahdollista. He olivat huolissaan ainoastaan Mestyn vuoksi, jonka paluuta he hyvin levottomasti odottivat.
Don Rebieralle Jack ilmoitti muodollisesti aikomuksensa, joka koski Agnesta. Hän esitti don Rebieralle täysin tyydyttävät takeet ominaisuuksistaan ja omaisuudestaan, ja don Rebiera käsitti hyvin, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän oli sankarillemme. Mutta hän vaati vielä Jackin isän lupaa eikä suostunut avioliiton solmimiseen, ennenkuin se olisi saatu. Jack yritti pohtia sitä kysymystä; hänen isänsä, sanoi hän, oli mennyt naimisiin neuvottelematta hänen kanssansa, ja senvuoksi hänellä oli oikeus mennä naimisiin neuvottelematta isänsä kanssa. Mutta kun don Rebiera ei ollut lainkaan tutustunut ihmisoikeuksiin eikä tasa-arvoon, ei hän käsittänyt Jackin perustelujen täyttä kantavuutta, vaan pani vääjäämättömäksi ehdoksi, että Jackin vanhempien tulisi kirjoittaa ja ilmoittaa suostuvansa avioliittoon, ennenkuin se solmittaisiin.
KAHDEKSAS LUKU
Mestyä sietäisi nimittää läpikotaiseksi Mefistofeleeksi, sillä siinä esiintyy runsaasti mustia vaippoja, valepukuja, tikareita ja pimeydentöitä.
Neljäntenä iltana sen jälkeen, kun kadettimme oli siirretty don Rebieran palatsiin, heidän istuessaan omassa huoneessaan Agneksen ja don Philipin seurassa, ilmestyi ovelle munkki. He kaikki hätkähtivät, sillä tulijan pituuden nojalla he kuvittelivat häntä isä Thomasoksi, mutta ei kukaan puhutellut häntä. Munkki sulki oven hiiskumatta sanaakaan ja nosti sitten pois kasvoilleen vedetyn hilkkansa, paljastaen Mestyn mustat kasvot. Agnes kirkaisi, ja kaikki ponnahtivat istuimiltaan tämän harvinaisen ja odottamattoman ilmestyksen nähtyään. Mesty virnisti, ja hänen kasvonilmeensä osoittivat, että hänellä oli paljon kerrottavaa.
"Missä se munkki on, Mesty?" tiedusti Easy.
"Malttakaahan hiukan, massa! Pannaan ovi ensin lukkoon, ja sitten kerron kaikki."
Sen varokeinon jälkeen Mesty viskasi yltänsä munkinkaavun ja esiintyi omassa puvussaan. Dollaripussi riippui hänen kaulassaan.
"Nyt, massa Easy, minulla on pitkä tarina kerrottavana – ja niinpä mielestäni minun on paras alkaa alusta."
"Se on tunnustetusti paras menettelytapa", myönsi Jack. "Mutta keskeyttäkää, milloin kohotan sormeani, jotta voisimme tulkita sananne neidille ja don Philipille."
"Se on paikallaan, sir. Munkki ja minä nousimme kahden muulin selkään heti pimeän tultua. Hän käski minun kantaa kaikkia tuhatta dollaria, ja me ratsastimme pois kaupungista. Ratsastimme ylöspäin vuorenrinnettä toisensa jälkeen, mutta kuu alkoi paistaa, ja me jatkoimme matkaamme vieretysten – hän ei virkkanut sanaakaan, enkä minä virkkanut sanaakaan, koska minä en osannut puhua hänen mongerrustaan eikä hän ymmärtänyt minun englantiani. Noin kello kaksi aamulla pysähdyimme erääseen taloon, jossa viivyimme kello kahdeksaan, ja sitten samosimme taaskin edelleen koko seuraavan päivän ylöspäin vuoristossa, pysähtyen ainoastaan kerran syömään palasen leipää ja juomaan vähän viiniä. Tuli toinen ilta, ja sitten seisahduimme taaskin, ihmiset kumarsivat oikein syvään hänelle, ja naiset toivat kaniinin illallisen valmistamista varten. Menin keittiöön, nainen valmisti siellä muhennosta, se tuoksui perin hyvältä, joten nyökkäsin ja kehuin ruokaa, ja hän virnisti, viskasi pöydälle mustan leivän ja sipulin ja osoitti merkillä, että se oli minun illalliseni; se oli kyllin hyvä musta-ihoiselle miehelle, ja kaniinimuhennos oli munkkia varten. Silloin sanoin itsekseni: malttakaahan vähän! Jos kerran munkki syö koko kaniinin, niin annan hänelle vähän pulveria."
"Senkö pulverin, Mesty?" huudahti Jack.
"Mitä hän puhuu?" kysyi don Philip.
Gascoigne tulkitsi kaikki, mitä Mesty oli puhunut. Kertomus alkoi nyt käydä kiihoittavan jännittäväksi. Mesty jatkoi:
"No niin, massa Easy, sitten nainen meni noutamaan vatia pannakseen siihen muhennoksen, ja minä otin pulverin ja riputin sen pataan, ja sitten istuuduin uudelleen syömään mustaa leipää, jota nainen väitti kyllin hyväksi musta-ihoiselle. Hän hämmensi muhennosta vielä kerran, kaasi sen sitten vatiin ja vei sen munkille. Munkki ahmi lihapalaset, tulimmainen, ja piti ruuasta niin paljon, että hän kalusi kaikki luutkin ja pyyhki kastikkeen vadista leivällään. Se on teistä perin maukasta, massa munkki, mietin; mutta malttakaahan vähän! Juotuaan kokonaisen pullon viiniä hän käski tuoda muulit ovelle ja laski kätensä naisen pään päälle – sillä tavalla hän maksoi illallisensa.
– Kuu paistoi kirkkaasti, ja me nousimme vuorenrinnettä ylöspäin, yhäti ylöspäin, ja noin kahden tunnin kuluttua hän laskeutui muulinsa selästä, pani kätensä näin ja istuutui kivelle. Hän vääntelehti ja kääntelehti ja ähkyi puoli tuntia, ja sitten hän katsahti minuun ikäänkuin olisi halunnut sanoa: sinä musta lurjus, sinäkö tämän teit? Nyt hän ei nimittäin enää kyennyt puhumaan, ja silloin minä otin esille pulveripaperin, näytin sitä hänelle ja osoitin merkillä, että hän oli niellyt sen; hän katsoi minuun taaskin, ja minä nauroin hänelle – ja hän kuoli."
"Voi, Mesty, Mesty!" valitti sankarimme. "Teidän ei olisi pitänyt niin tehdä; siitä tulee paha juttu."
"Nyt hän on kuollut, massa Easy, ja senvuoksi tulee paljoa vähemmän pahaa."
Senjälkeen Gascoigne tulkitsi tapauksen don Philipille ja Agnekselle, joista edellinen näytti hyvin vakavalta ja jälkimäinen kauhistuneelta.
"Sallikaa hänen jatkaa!" kehoitti don Philip. "Perin kiihkeästi haluaisin tietää, mitä hän teki ruumiille." Sankarimme pyynnöstä Mesty pitkitti: "Sitten aprikoin, mitä minun pitäisi tehdä, ja sanoin itsekseni, että piilottaisin hänen ruumiinsa, ja arvelin ottaa hänen vaippansa itselleni – niinpä kiskoin vaipan hänen yltänsä ja riisuin häneltä kaikki muutkin vaatteet – niitä ei ollutkaan paljon – ja otin hänen ruumiinsa syliini ja kannoin sen tien yläpuolelle sellaiseen paikkaan, jossa oli halkeama kalliossa. Paiskasin hänet sinne ja sitten viskasin hänen päällensä runsaasti isoja kiviä, kunnes en enää nähnyt häntä.
– Senjälkeen otin molemmat muulit, nousin omani selkään dollareineni ja talutin toista kolme tai neljä penikulmaa, kunnes tulin laajaan metsään – riisuin siltä satulan ja suitset ja päästin sen valloilleen. Sitten revin kaikki vaatteet pieniksi palasiksi, kätkin palasen sinne, toisen tänne ja satulan ja suitset pensaikkoon. Kaikki hyvin nyt, sanoin itsekseni, puin ylleni munkinkaavun, piilotin kasvoni, nousin muulini selkään ja senjälkeen katselin, minne lähtisin. Sanoin: tällä tiellä en missään nimessä ole, samoan metsässä, kunnes löydän toisen.
– Ratsastettuani noin kaksi tuntia laski kuu, kävi ihan pimeäksi, ja viisi tai kuusi miestä tarttui suitsiini, ja kun heillä kaikilla oli aseet, en tehnyt mitään – he puhuivat minulle, mutta en vastannut mitään enkä näyttänyt heille kasvojani. He löysivät kaikki dollarit varsin pian (kirotut) ja kuljettivat minua metsässä. Vihdoin saavuimme metsään kyhätylle, isolle nuotiolle, jonka ympärillä virui paljon miehiä toisten syödessä ja toisten juodessa. He vetivät minut pois muulin selästä, ja minä pidin päätäni taivutettuna ja käsivarsiani ristissä, ihan kuten munkit tekevät. He taluttivat minut erään miehen eteen ja kaasivat kaikki dollarini hänen jalkojensa juureen. Hän lausui jonkun määräyksen, minut vietiin toisaalle, tirkistin vaippani lomitse ja sanoin itsekseni: tuossa on se kirottu kaleeriorja, se lurjusmainen don Silvio."
"Don Silvio!" huudahti Jack.
"Mitä hän puhuu don Silviosta?" tiedusti don Philip.
Taaskin tulkittiin Mestyn kertomus, ja hän jatkoi:
"He kuljettivat minut noin viidenkymmenen askeleen päähän, sitoivat minut puuhun ja jättivät minut sinne. He kaikki joivat ja pitivät hauskaa kertaakaan tarjoamatta minulle mitään, joten minulla ei ollut mitään syötävää. Söin köysiä ja jyrsin ne poikki ja sitten seisoin paikallani kaksi tuntia, kunnes kaikki kävivät nukkumaan ja kaikki oli hiljaista, sillä sanoin itsekseni: malta vähän! Kun kaikki sitten nukkuivat sikeästi, otin esille veitseni ja ryömin pitkin maata, kuten meidän maassamme tehdään – ja sitten seisahduin silmäilemään ympärilleni; vain kaksi miestä oli vahdissa, ja he katselivat toisaalle eivätkä sille suunnalle, jossa minä olin. Ryömin jälleen edelleen, kunnes olin don Silvion, kirotun kaleeriorjan vieressä.
– Hän makasi sikeässä unessa päänsä alla pussini, joka sisälsi tuhat dollaria. Niinpä ajattelin: 'Sinä et saa pitää niitä kauan, roisto.' Vilkaisin ympärilleni – kaikki oli hyvin, ja niinpä tähtäsin hyvin, iskin veitseni hänen sydämeensä ja painoin toisen käteni hänen suullensa, mutta hän ei päästänyt äännähdystäkään. Hän rimpuili hieman ja avasi silmänsä, ja silloin sysäsin syrjään vaipan huupan ja näytin hänelle mustat kasvoni, ja hän katsoi niihin ja koetti puhua; mutta minä estin sen, sillä veitseni laskeutui uudelleen, ja kirottu kaleeriorja oli kuollut kuin silakka."
"Seis, Mesty, meidän täytyy kertoa tämä don Philipille", keskeytti Gascoigne.
"Kuollut! Don Silvio kuollut! No niin, Mesty, olemme teille ikuisesti kiitollisia, sillä isäni turvallisuus ei ollut taattu, niin kauan kuin hän oli elossa."
"Kun olin lävistänyt hänen ruumiinsa veitselläni, viruin kymmenkunta minuuttia hänen vierellään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, vedin sitten dollaripussin hänen päänsä alta, tunnustelin hänen vaatteitaan ja löysin hänen pistoolinsa ja hänen rahapussinsa, joka minulla on tässä ja joka on täynnä kultaa. Niinpä otin ne ja tähyilin – kaikki nukkuivat, ja ryömin takaisin puulleni. Sitten seisahduin hiukan miettimään; vahdissa oleva mies tuli luokseni katsomaan minua, mutta hän luuli kaiken olevan kunnossa ja meni jälleen tiehensä. Olipa, tulimmainen, onni, että palasin puulleni. Odotin taaskin ja sitten ryömin ryömimistäni, kunnes olin leirin ulkopuolella, ja sitten otin jalat alleni ja juoksin henkeni edestä, kunnes päivä valkeni, ja silloin olin niin uupunut, että paneuduin pitkäkseni pensaan juurelle.
– Olin pensaikossa koko päivän ja sitten lähdin jälleen samoamaan tänne, sillä jouduin maantielle ja tiesin, mihin minun oli mentävä. Silloin en ollut syönyt yhteen päivään ja yhteen yöhön, tulin talolle, pistin pääni sisälle ovesta, ja siellä oli nainen. En osannut puhua, minkä vuoksi otin itse enkä näyttänyt kasvojani. Hän ei pitänyt siitä ja alkoi meluta, mutta kohotin vaippaani, näytin hänelle mustia kasvojani ja valkeita hampaitani, ja sitten hän luuli minua paholaiseksi. Hän juoksi pois talosta, minä otin ruokaa hyvin nopeasti, lähdin sitten liikkeelle ja saavuin tänne läheisyyteen eilen aamulla. Piilouduin päiväksi ja tulin tänne sisälle illalla, ja nyt, massa Easy, olette kuullut koko kertomukseni totuudenmukaisesti – ja te saatte tuhat dollarianne – ja olette päässyt eroon lurjusmaisesta munkista ja kirotusta kaleeriorjasta don Silviosta."
"Kerro heille kaikki tämä, Ned!" kehoitti Jack, joka Gascoignen ollessa siinä puuhassa puheli Mestyn kanssa.
"Olin hyvin pahasti peloissani teidän tähtenne, Mesty", virkkoi Jack, "mutta uskoin teidän kuitenkin olevan yhtä ovelan kuin munkinkin, ja niin on asia osoittautunut olevan. Mutta noiden tuhannen dollarin pitäisi olla teidän omaisuuttanne."
"Ei, sir", torjui Mesty, "dollarit eivät ole minun. Mutta minulla on runsaasti kultaa don Silvion pussissa – paljon, paljon kultaa. Minä pidän omaisuuteni, massa Easy, ja te pidätte omanne."
"Minua peloittaa, että tämä juttu saattaa tulla ilmi, Mesty; nainen levittää tietoa siitä, että hänen kimppuunsa kävi musta-ihoinen munkki, ja se johtaa epäluuloihin, koska luostarin muut munkit tiesivät teidän lähteneen isä Thomason matkaan."
"Niin minäkin arvelen, mutta kun ihmisellä on kova nälkä, unohtaa hän ajatuksensa tyyten."
"En moiti teitä; mutta nyt minun täytyy puhella don Philipin kanssa."
"Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin minä teidän puhellessanne syön tuolta pöydältä jotakin, massa Easy, sillä olen siksi nälkäinen, että voisin syödä sekä munkin että muulin kaikkineen."
"Syökää, hyvä mies, ja juokaa, niin paljon kuin haluatte."
Merikadettiemme ja don Philipin välinen neuvottelu ei ollut pitkällinen. He käsittivät, kuinka välttämätöntä Mestyn oli heti poistua ja kuinka helposti epäluulot saattaisivat kohdistua heihin itseensä. Don Philip ja Agnes erosivat heistä mennäkseen don Rebieran luokse ilmoittamaan hänelle, mitä oli tapahtunut, ja pyytämään häneltä neuvoja.
Heidän astuttuaan huoneeseen puhutteli don Rebiera heti poikaansa:
"Oletko kuullut, Philip, että isä Thomaso on vihdoinkin palannut? Palvelijat kertoivat minulle siitä."
"Se huhu saattaa olla onneksi", vastasi don Philip. "Mutta minulla on kerrottavana teille toisenlainen tarina."
Senjälkeen hän istuutui ja kertoi don Rebieralle kaikki Mestyn seikkailut. Don Rebiera oli jonkun aikaa syvissä aatoksissa ja virkkoi vihdoin:
"Se, ettei don Silviota ole enää olemassa, on onnellinen seikka, ja neekeri ansaitsisi palkkion surmatyöstään – mutta mitä munkkiin tulee, niin se on ilkeä juttu. Neekeri voisi jäädä tänne ja kertoa koko asian, ja signor Easy ja kirjeet todistaisivat hänen väitteensä tosiksi; mutta entä sitten? Me nostattaisimme koko pappilauman sukuamme vastaan ja olemme jo aikaisemmin joutuneet kärsimään liian paljon heidän taholtaan. Paras suunnitelma olisi se, ettei ainoastaan neekeri, vaan myöskin molemmat nuoret ystävämme poistuisivat viipymättä. Se olettamus, että neekeri on täällä, ja ystäviemme lähteminen neekeripalvelija muassaan laivaansa poistaisivat suuressa määrin epäluuloja ja tekisivät mahdottomaksi kaiken kuulustelun. Heidän täytyy lähteä heti. Mene heidän luoksensa ja huomauta heille, kuinka ehdottoman välttämätön tämä toimenpide on, ja mainitse nuorelle ystävällemme, että pysyn tiukasti lupauksessani ja että annan hänelle tyttäreni, niin pian kuin hän on saanut isänsä suostumuksen. Tällä välin minä lähetän jonkun satamaan ottamaan selkoa, saataisiinko vuokratuksi joku alus viemään heitä Maltaan."
Sankarimme ja Gascoigne myönsivät täydelleen, että se toimenpide oli viisas, ja valmistautuivat poistumaan. Ja nyt, kun don Rebieran päätös oli sankarimme tiedossa, häntä haluttikin mieluummin päästä hankkimaan isänsä suostumus kuin jäädä Palermoon huvittelemaan. Ennen kello kahtatoista seuraavana päivänä oli kaikki valmiina, alus oli varattu, Jack sanoi jäähyväiset Agnekselle ja hänen äidilleen, ja don Rebieran ja don Philipin saattamana (don Martin nimittäin oli virkatehtävissään muutamien penikulmien päässä Palermosta) hän meni rannalle, lausui heille jäähyväiset ja nousi Gascoignen ja Mestyn seurassa heitä varten vuokrattuun kaksimastoiseen latinalaisalukseen, ja ennen auringon laskua olivat kaikki Palermon tornit kadonneet näkyvistä.
"Mitä mietit, Jack?" kysyi Gascoigne sankarimme oltua ääneti puoli tuntia.
"Olen ajatellut sitä, Ned, että selvisimme hyvin tästä jupakasta."
"Niin minustakin tuntuu", yhtyi Gascoigne, ja siihen keskustelu katkesi joksikin aikaa.
"Mitäs mietit nyt, Jack?" virkkoi Gascoigne pitkän tuokion kuluttua.
"Olen ajatellut, että minulla on hyvä juttu vanhalle kuvernöörille."
"Aivan niin", myönsi Gascoigne, ja he molemmat olivat taaskin ääneti jonkun aikaa.
"Mitäs nyt ajattelet, Jack?" tiedusti Gascoigne pitkän väliajan jälkeen.
"Olen ajatellut erota laivastosta", vastasi Jack.
"Toivoisin sinun ottavan minut mukaasi", virkkoi Gascoigne, huoahtaen. Ja jälleen he molemmat vaipuivat syviin aatoksiin.
"Mitäs nyt ajattelet, Jack?" sanoi Gascoigne taaskin.
"Agnesta", vastasi sankarimme.
"No niin, jos asia on niin, tulen kutsumaan sinua, sittenkun illallinen on valmis. Siksi aikaa lähden puhelemaan Mestyn kanssa."
YHDEKSÄS LUKU
Jack eroaa laivastosta, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja lähtee kotiinsa hoitamaan omia asioitaan.
Neljäntenä päivänä he saapuivat Maltaan, ja niin pian kuin merikadettimme olivat suorittaneet kyytimaksunsa aluksen padronelle, menivät he kuvernöörin palatsiin. He tapasivat kuvernöörin kuistilta, ja hän ojensi molempia käsiään, toista toiselle, toista toiselle.
"Hauska nähdä teitä, pojat. No niin, Jack, miten jalka voi? Hyvinkö? Ettekö nilkuta? Entä teidän käsivartenne, Gascoigne?"
"Kiitos, kaikki hyvin, sir, ja jäsenet ovat niin terveet kuin konsanaan", vastasivat he molemmat.
"Sittenpä olette onnenpoikia ja olette selvinneet siitä joutuisammin kuin olisitte hullujen keppostenne jälkeen ansainneet. Mutta istuutukaahan nyt! Otaksun, ystäväni Jack, että teillä on tarina minulle kerrottavana."
"Niin on, sir Thomas, ja hyvin pitkä onkin."
"Siinä tapauksessa en tahdo kuulla sitä nyt, sillä odotan vieraita, joilla on asioita minulle. Kuulemme sen päivällisen jälkeen. Noutakaa tavaranne rannasta ja ottakaa huoneenne haltuunne. Aurora lähti purjehtimaan neljä päivää sitten. Olette parantuneet ihmeellisesti."
"Ihmeellisesti, sir!" vahvisti sankarimme. "Koko Palermo kajahtelee sen ihmettelystä."
"No niin, saatte mennä nyt – tapaamme toisemme päivällispöydässä. Wilson on riemuissaan kuullessaan teidän taaskin suoriutuneen, sillä hän oli allapäin tapaturmanne johdosta, minkä voin teille vakuuttaa ja mitä ette suinkaan olisi ansainneet."
"Hän oli oikeassa siinä suhteessa", virkkoi sankarimme Gascoignelle heidän poistuessaan.
Päivällisen jälkeen Jack kertoi kuvernöörille Mestyn seikkailut, jotka huvittivat kuulijaa kovasti. Mutta heidän ollessaan ihan yksin illalla kuvernööri kutsui molemmat merikadettimme kuistille ja lausui:
"Kas niin, pojat, en aio saarnata, kuten sanotaan, mutta olen elänyt tässä maailmassa kyllin kauan tietääkseni, ettei luunmurtumaa paranneta neljässätoista tai kuudessatoista päivässä. Pyydän teitä puhumaan minulle totta. Ettekö pettäneet kapteeni Wilsonia siinä suhteessa?"
"Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että niin teimme", vastasi Easy.
"Miten sen suorititte ja minkätähden?"
Jack alkoi yksityiskohtaisemmin kertoa itsestään ja rakastetustaan, mainiten halunneensa jäädä maihin laivan lähdettyä ja selittäen, kaikki mitä oli tapahtunut.
"No niin, teidän menettelyänne voi jollakin tavoin puolustaa, mutta lääkärien ei. Jos joku täkäläinen lääkäri olisi tehnyt sellaisen kolttosen, niin hirtättäisin hänet, niin totta kuin olen kuvernööri. Tämä teidän asianne on käynyt vakavaksi. Herra Easy, meidän täytyy keskustella kanssanne siitä huomenaamulla."
Seuraavana aamuna ilmoitettiin Englannista saapuneen postialuksen olevan sataman suulla. Aamiaisen jälkeen tuotiin kirjeet maihin, ja kuvernööri kutsui sankarimme luokseen.
"Herra Easy, täällä on kaksi kirjettä teille. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että niissä on mustat sinetit. Toivottavasti ne eivät tuo teille tietoa hyvin likeisen sukulaisen kuolemasta."
Jack kumarsi virkkamatta mitään, otti kirjeet ja meni huoneeseensa. Se, jonka hän ensiksi avasi, oli hänen isältään.
"RAKAS JOHN.
Suureksi suruksesi saat kuulla, että äiti-parkasi istuttuaan
lähes kaksi vuotta sopessa odottamassa tuhatvuotista valtakuntaa
näytti alkavan riutua. Tapahtuiko se pettymyksestä vai eikö,
sitä en tiedä, mutta kaikesta siitä huolimatta, mitä tohtori
Middleton osasi tehdä, hän vihdoin poistui tästä elämästä; ja
koska tuhatvuotinen valtakunta ei suostunut tulemaan hänen
luoksensa, kuten hän odotti, on toivottavaa, että hän on joutunut
tuhatvuotiseen valtakuntaan. Hän oli hyvä vaimo, ja sallin
hänen aina pitää oman päänsä. Tohtori Middleton ei nähtävästi
ole varmasti selvillä hänen kuolemansa syystä ja olisi halunnut
tarkastaa häntä. Mutta epäsin sen, sillä olen filosofi, eikä
vähääkään hyödytä tutkia syitä vaikutusten jälkeen.
– Mutta hänen kuolemansa jälkeen tein sellaista, mitä hän ei
eläissään olisi ikinä sallinut minun tehdä. Ajelutin hänen päänsä
paljaaksi ja tutkin sitä hyvin huolellisesti frenologina, ja hän
tarjosi perin mielenkiintoisia todistuksia tämän hienon tieteen
paikkansapitävyydestä. Esitän sinulle tulokset. Päättäväisyys
hyvin silmäänpistävä; hyväntahtoisuus vähäinen; varovaisuus
äärimmäinen; kunnioitus kohtalainen; suvun jatkamistaipumus,
omituista sanoa, koska hänellä on vain yksi lapsi, hyvin
voimakas; mielikuvitus hyvin voimakas; kuten tiedät, poikani, hän
aina kuvitteli jotakin hölynpölyä. Hänen kaikki muut elimensä
olivat kohtalaiset.
– Rakas olento-poloinen! Hän on poissa, ja meidän sopii hyvin
valittaa, sillä parempaa äitiä tai parempaa vaimoa ei ole
milloinkaan ollut olemassa.
– Ja nyt, rakas poikani, minun täytyy kehoittaa sinua pyytämään
eroa ja tulemaan kotiin niin pian kuin suinkin. En voi tulla
toimeen ilman sinua ja tarvitsen apuasi suunnittelemassani
suuressa työssä. Aika on käsillä, tasa-arvon asia saa pian
juhlia voittoaan; masentuneet orjat kohottavat nyt päätänsä;
olen puheillani valanut heihin sähköistä intoa, mutta alan käydä
vanhaksi ja heikoksi; kaipaan poikaani jättääkseni hänelle
vaippani, kuten profeetta aikoinaan jätti vaippansa toiselle
profeetalle, ja sitten minä hänen tavallaan nousen kunniaan.
Hellästi rakastava isäsi NICODEMUS EASY."Tämän perusteella näyttää siltä, mietti Jack, että äitini on kuollut ja että isäni on hullu. Jonkun aikaa sankarimme pysyi alakuloisena; hän vuodatti paljon kyyneliä äitinsä muistoksi, sillä jollei hän ollutkaan koskaan kunnioittanut, oli hän suuresti rakastanut äitiään. Ja vasta puolen tunnin kuluttua johtui hänen mieleensä toisen kirjeen avaaminen. Se oli tohtori Middletonilta.
"RAKAS POIKA.
Vaikka en olekaan ollut kanssanne kirjeenvaihdossa, olen katsonut
oikeudekseni tarkkailla Teitä koko lapsuutenne ajan ja sen
perusteella, että tunnen luonnonlaatunne, kirjoittaa Teille
muutamia rivejä.
– Siitä, että olette tähän mennessä hylänneet isänne typerän,
tyhjänpäiväisen filosofian, olen ihan varma. Juuri minä
neuvoin Teitä lähtemään pois kotoa siinä tarkoituksessa ja
varmasti uskon, että Te järkevänä nuorena miehenä ja suuren
omaisuuden perijänä olette jo tätä aikaisemmin huomannut, kuinka
pätemättömiä isänne opit ovat.
– Isänne mainitsi minulle kutsuneensa Teitä kotiin, ja sallikaa
minun lisätä hänen kehoitukseensa kaikki se kantavuus, joka
sanoillani mielestänne ehkä on. Teidän onneksenne tilanne on
sukuperintöä, sillä muutoin saattaisitte pian olla kerjäläinen,
koska on mahdotonta arvata, millaisia velkasitoumuksia isänne
hulluudessaan tekisi. Maaherra on jo erottanut hänet virastaan
sen johdosta, että hän on kiihoittanut tyytymättömiä talonpoikia
ja, saanen sanoa, yllyttänyt heitä väkivaltaisiin tekoihin
ja niskuroimiseen. Hänen on nähty tanssivan ja hoilottovan
murhapolttajan sytyttämän heinäsuovan ympärillä. Hän on erottanut
metsänvartijansa ja sallii salametsästäjien samoilla tilalla.
Lyhyesti sanoen, hän ei ole järjissään; ja vaikka minä en
suinkaan tahdo suositella pakkokeinoja, tulee Teidän mielestäni
ehdottoman välttämättömästi heti palata kotiin huolehtimaan
vastaisesta omaisuudestanne.
– Teillä ei ole mitään syytä edelleen pysyä laivastossa, kun
Teillä on tuloja kahdeksantuhatta puntaa vuodessa. Olette
kunnostautunut – antakaa nyt tilaa sellaisille miehille, jotka
tarvitsevat sitä toimeentulokseen! Jumala Teitä siunatkoon!
Toivon pian saavani puristaa kättänne.
Uskollinen ystävänne G. MIDDLETON."Nämä kaksi kirjettä antoivat aihetta syviin mietteisiin, eikä Jack ollut koskaan ennen tuntenut, kuinka väärässä hänen isänsä oli ollut. Totta oli, että Jack oli asteittain vieraantunut isänsä ajatuksista, mutta hän oli kuitenkin jossakin määrin vielä takertunut niihin, kuten tottumukseen takerrutaan. Mutta nyt hän tunsi silmiensä auenneen. Äidin kuoleman johdosta isältä saatu omituinen, miltei tunteeton kirje oli aukaissut hänen silmänsä. Pitkän tovin hän oli alakuloisissa aatoksissa, sitten hän vilkaisi kelloonsa ja huomasi, että päivällisaika oli melkein käsissä. Hän saattoi kyllä varmasti syödä päivällistä ja halveksi sellaisen mielentilan teeskentelemistä, jota hänessä ei ollut. Senvuoksi hän pukeutui ja meni alakertaan; hän oli tosin vakava, mutta hänen silmänsä eivät olleet kyynelissä. Ruokapöydässä hän puhui vähän ja poistui heti aterian loputtua annettuaan molemmat kirjeensä kuvernöörin luettaviksi ja pyydettyään häneltä neuvoa seuraavaksi aamuksi.
Gascoignelle, joka seurasi häntä, hän uskoi huolensa. Ja kun Ned oivalsi ystävänsä olevan alakuloisella tuulella, lohdutti hän Jackia parhaansa mukaan ja toi pullon viiniä, jonka hän hankki kellarimestarilta. Ennenkuin he paneutuivat vuoteeseen, oli Jack kertonut ajatuksensa ystävälleen, joka hyväksyi ne, ja toivotettuaan Nedille hyvää yötä hän heittäytyi makuusijalleen ja oli pian sikeässä unessa.
"Ainakin yksi asia on varma, kelpo nuorukainen", lausui kuvernööri sankarillemme antaessaan hänelle kirjeet takaisin aamiaispöydässä seuraavana päivänä, "se nimittäin, että isänne on hullu kuin maaliskuinen jänis. Olen tuon tohtorin kanssa, joka nähtävästi on järkevä mies, yhtä mieltä siitä, että teidän on parasta viipymättä lähteä kotiin."
"Ja erota palveluksesta tyyten, sir?" virkkoi Jack.
"No, minun täytyy myöntää, että te ette mielestäni oikein sovellu siihen. Minusta on ikävä menettää teitä, koska teillä on ihmeelliset seikkailulahjat enkä enää saa kuulla tänne palatessanne kertomianne juttuja. Mutta jos olen oikein ymmärtänyt kapteeni Wilsonia, tuotiin teidät laivastoon, koska hän arveli laivastopalveluksen olevan hyödyksi kitkemässä teistä pois vääriä mielipiteitä, pikemminkin kuin siinä mielessä, että teillä olisi aikomus tai että teidän olisi tarvis ottaa tätä alaa ammatiksenne".
"Epäilen asian niin olleen, sir", myönsi Jack, "koska omasta puolestani tuskin tiedän, minkätähden tulinkaan laivastoon".
"Haavetta etsimään, poikaseni; olen kuullut koko jutun; mutta älkää siitä huoliko; nyt koskee asia sitä, että te eroatte laivastosta huolehtiaksenne omaisuudestanne, ja luullakseni uskallan luvata voivani järjestää sen heti tarvitsematta kääntyä amiraalin tai kapteenin puoleen. Otan vastatakseni teistä, ja saatte matkustaa kotimaahan postialuksessa, joka lähtee purjehtimaan Englantiin keskiviikkona."
"Kiitoksia, sir Thomas, olen teille hyvin kiitollinen", vastasi Jack.
"Teidät, herra Gascoigne, lähetän tietysti ensi tilaisuudessa omaan laivaanne."
"Kiitoksia, sir Thomas, olen teille hyvin kiitollinen", vastasi Gascoigne, kumartaen.
"Suvainnette tämän jälkeen olla katkomatta käsivarsianne", jatkoi kuvernööri. "Jos rakastunut mies katkaisee jalkansa, voitaneen sitä puolustaa, mutta teitä ei voi."
"Suokaa anteeksi, sir; jos herra Easyllä oli oikeus katkaista jalkansa rakkaudesta, niin alistan harkittavaksenne, saatoinko minä olla katkaisematta käsivarttani ystävyydestä."
"Hillitkää kieltänne, sir! Muutoin särjen päänne ihan päinvastaisesta tunteesta", tokaisi kuvernööri hyväntuulisesti. "Mutta pankaa merkille, nuori mies, pidän tämän asian salassa, ikäänkuin olisin antanut kunniasanani. Sallikaa minun kuitenkin neuvoa teitä toimimaan ammatissanne varmasti ja vakavasti, koska teillä ei muuta ole. Teidän ja herra Easyn on jo kiperä aika erota. Sellainen nuori mies, jolla on niin runsaat varat, ei milloinkaan sovellu nuoremman upseerin tehtäviin. Hän ei voi tehdä hyvää itselleen, ja varmasti hän tekee paljon vahinkoa muille. Ystävyytenne jatkuminen koituisi otaksuttavasti tuhoksenne, herra Gascoigne. Teidän täytyy käsittää, että jolleivät herra Easyn kapteeni ja ensimmäinen luutnantti olisi olleet äärimmäisen suopeita hänelle, ei hän mitenkään olisi voinut pysyä laivastossa niin kauan kuin on pysynyt."
Koska kuvernööri lausui viimeisen huomautuksensa jotensakin ankaraan sävyyn, olivat merikadettimme ääneti minuutin ajan. Vihdoin Jack virkkoi hyvin hiljaa:
"Mutta kuitenkin, sir, olen käyttäytynyt sangen hyvin, jos kaikki otetaan huomioon."
"Olette käyttäytynyt oikein hyvin, hyvä poika, kaikissa sellaisissa tilaisuuksissa, joissa on kysytty upseerinrohkeuttanne ja -esiintymistänne. Sen myönnän. Ja jos teidät olisi lähetetty merille mieli sopivassa vireessä ja jos teillä ei olisi ollut niin rajattomasti rahaa käytettävissänne, olisitte epäilemättä osoittautunut laivaston koristukseksi. Nytkin luulisin teistä sellaisen sukeutuvan, jos jäisitte palvelukseen sopivan ohjauksen ja välttämättömien rajoitusten alaisena, sillä olette ainakin oppinut tottelemaan, mikä on ehdottoman välttämätöntä, ennenkuin mies kelpaa komentamaan. Mutta muistakaa, mihin käyttäytymisenne olisi teidät saattanut, jollette olisi ollut kapteeni Wilsonin isällisessä hoivassa! Mutta älkäämme enää siitä puhuko! Merikadetti, jota odottavat kahdeksantuhannen punnan vuositulot, on niin poikkeuksellinen ilmiö, ettei laivastossa sellainen käy päinsä, erittäinkään kun tämä merikadetti on päättänyt mennä avioliittoon."
"Toivottavasti te hyväksytte sen askelen, sir."
"Se riippuu kokonaan morsiamenne ansioista, mutta hänestä en tiedä mitään muuta kuin sen, että hänellä on viehättävät kasvot ja että hän kuuluu Sisilian parhaimpiin sukuihin. Mielestäni uskontojen erilaisuus antaa aihetta huomautukseen."
"Olen valmis pohtimaan sitä kysymystä, sir", vastasi Jack.
"Kenties se aiheuttaa enemmän pohtimista kuin arvaattekaan, herra Easy. Mutta jokainenhan järjestää omat asiansa, ja mitä kylvää, sitä niittää."
"Mitä minun pitäisi tehdä Mestyyn nähden, sir? En siedä sitä ajatusta, että minun pitäisi erota hänestä."
"Pelkään, että teidän täytyy erota; en hevin voi sekaantua siihen asiaan."
"Hänestä on kovin vähän hyötyä laivastolle, sir; hänet lähetettiin sairaalaan palvelijanani; jos hänen voitaisiin sallia lähteä kotiin kanssani, hankin hänelle eron laivastosta heti kotimaahan saavuttuani ja lähetän hänet vartioalukseen siihen saakka, kunnes sen saan."
"Mielestäni on lopultakin samantekevää, onko hän laivastossa vai eikö, ja senvuoksi asiaa punnittuani otan sen vastuulleni sillä ehdolla, että teette, kuten sanoitte."
Keskustelu päättyi siihen, koska kuvernöörillä oli muita asioita hoidettavinaan, ja Jack ja Gascoigne menivät huoneisiinsa suorittamaan valmistuksiaan.
"Kuvernööri on oikeassa", huomautti Gascoigne, "meidän on parasta erota. Olet jo tehnyt minut puolittain kelvottomaksi laivastoon; kadettien hytti on minusta vastenmielinen; pelkkä pien ja tervan hajukin on käynyt minusta inhoittavaksi. Se on tuiki väärin; minun täytyy unohtaa sinut ja kaikki hupaisat seikkailumme maissa ja taaskin tuskailla likaisessa nutussani. Kun ajattelen, että jos luuloteltu tapaturmamme tulisi ilmi, minut erotettaisiin palveluksesta, mikä tekisi isä-parkani perin onnettomaksi, vapisuttaa pelastumiseni minua. Kuvernööri on oikeassa, Jack, meidän täytyy erota, mutta toivottavasti et koskaan unohda minua."
"Tässä käteni siitä, Ned! Saat aina käyttää vaikutusvaltaani, jos milloinkaan sellaista saan – rahojani, mikäli minulla niitä on – taloa, olkoonpa se minun tai isäni – ainakin sinua kohtaan pysyn täydellisen tasa-arvoisuuden mielipiteissä."
"Mutta hylkäät ne varmastikin, Jack, yleisinä periaatteina."
"Myönnän, että isäni, kuten kuvernööri väittää, on hullu kuin maaliskuinen jänis."
"Se riittää; et usko, kuinka iloissani olen kuultuani sinun sanovan niin."
Ystävyksemme olivat erottamattomia sinä lyhyenä aikana, jonka he vielä saivat olla yksissä. He puhelivat tulevaisuudenmahdollisuuksistaan, toiveistaan ja odotuksistaan, ja milloin keskustelu alkoi hidastua, mainitsi Gascoigne Agneksen nimen.
Mestyn riemu siitä, että hän pääsi pois palveluksesta ja sai lähteä kotiin isäntänsä kanssa, oli sanoinkuvaamaton. Hän sijoitti osan kultakolikoistaan siviiliasuun, valkoisiin liinavaatteisiin ja kaikenlaisiin muodikkaan miehen pukutarpeisiin; hän olikin nyt täydellinen herrasmies, kiinnitti ihan erikoista huomiota villaisen tukkansa kähertämiseen, käytti valkeata kaulaliinaa, käsineitä ja keppiä. Hänen ilmestyessään kaikkia halutti nauraa; mutta Mestyn kasvonilmeet estivät heitä ainakin nauramasta vasten hänen kasvojaan.
Saapui lähtöpäivä. Jack sanoi jäähyväiset kuvernöörille, kiittäen häntä hänen suuresta hyväntahtoisuudestaan ja lausuen aikovansa taas poiketa Maltaan kun matkustaisi Palermoon kuukauden tai kahden kuluttua. Gascoigne lähti hänen muassaan laivaan eikä laskeutunut laivan laidalta veneeseen, ennenkuin alus oli ainakin meripenikulman päässä satamasta.
KYMMENES LUKU
Herra Easyn ihmeellinen keksintö, jonka hän itse täydelleen selittää sankarimme ja otaksuttavasti myöskin lukijamme suureksi tyydytykseksi.
Vihdoin postialus ankkuroi Falmouthin ulkosatamaan. Jack oli pian Mestyn seuraamana tavaroineen maissa, heittäytyi postivaunuihin, saapui Lontooseen ja varrottuaan siellä kaksi tai kolme päivää saadakseen muodikkaalta vaatturilta kaikkea, mitä katsoi välttämättömäksi, tilasi vaunut viemään häntä Forest Hilliin. Hän ei ollut kirjoittanut isälleen ilmoittaakseen tulostaan, ja vaunut seisahtuivat hänen isänsä ovelle myöhään aamupäivällä.
Jack astui maahan ja soitti kelloa. Ovea avaamaan saapuneet palvelijat eivät tunteneet häntä; he eivät olleet samoja kuin hänen lähtiessään.
"Missä herra Easy on?" tiedusti Jack.
"Kuka te olette?" vastasi muuan miehistä äreästi.
"Tulimmainen, hyvin pian saatte tietää, kuka hän on", tokaisi Mesty.
"Odottakaa tässä! Menen katsomaan, onko hän kotosalla."
"Odottaa tässä? Odottaa eteishallissa palvelijan tavalla? Mitä te tarkoitatte, lurjus?" kivahti Jack, yrittäen työntyä miehen sivuitse.
"Ohoo, tuollainen ei käy päinsä täällä, nuori herra; tämä on 'Tasa-arvon talo'; jokainen ihminen on yhtä hyvä kuin joku toinenkin."
"Ei aina", vastasi Jack, kolhaisten hänet lattialle. "Siitä saitte röyhkeydestänne; sullokaa tavaranne ja marssikaa ulos talosta huomenaamulla!"
Tällävälin Mesty oli tarttunut toisen miehen kurkkuun. "Mitä teen tälle miekkoselle, massa Easy?"
"Päästäkää hänet irti nyt! Järjestämme heidän tilinsä huomenaamulla. Otaksuttavasti tapaan isäni kirjastosta."
"Hänen isänsä!" äänsi toinen miehistä. "Hän ei oikeastaan ole ihan emäpuun kaltainen vesa."
"Täällä kaiketi tapahtuu muutos", mutisi toinen heidän astellessaan tiehensä.
"Mesty", huusi Jack käskevästi, "tuokaa nuo lurjukset takaisin kantamaan matkatavaroita vaunuista! Maksakaa kyytimiehelle ja käskekää taloudenhoitajan näyttää teille minun huoneeni ja teidän huoneenne! Niin pian kuin olette sen tehnyt, tulkaa luokseni kuulemaan määräyksiä!"
"Kyllä, sir", vastasi Mesty. "Ja nyt tulkaa tänne, te pahuksen vintiöt, ja kantakaa tavarat vaunuista, tai kautta pyhän keihään, annan teille kelpo löylytyksen kummallekin!"
Mestyn viilatuilla hampailla, hurjalla ulkonäöllä ja päättäväisyydellä oli tarkoitettu teho. Miehet palasivat nyreinä ja alkoivat purkaa kuormaa. Sillä välin Jack meni isänsä kirjastoon ja tapasikin hänet siellä; huonetta valaisi joukko lamppuja, joiden liekkejä voi kiertää eri suuntiin. Ihmetellen hän katseli isäänsä, joka oli syventynyt tutkimaan kipsistä valettua ihmiskalloa, niin ettei huomannut poikansa saapumista. Pääkallo oli jaettu useihin osastoihin, joissa oli kirjoitusta kussakin. Mutta eniten sankariamme hämmästyttivät huoneessa tehdyt muutokset. Kirjahyllyt ja kirjat oli kaikki viety pois, ja keskellä riippui laipiossa koje, joka olisi pannut ymmälle kenet tahansa ja jossa oli kaikkiin suuntiin pistäviä, ruuveihin päättyviä tankoja ja yhtä paljon putkia. Yksi näistä oli pöydälle sijoitetun, ison ilmapumpun yhteydessä. Nopeasti silmäiltyään huonetta Jack astui isänsä luokse ja puhutteli häntä.
"Mitä!" huudahti herra Easy. "Onko se mahdollista? Niin, se on poikani John! Olen iloissani tulostasi, John – hyvin iloissani tosiaankin", jatkoi vanha herra, puristaen hänen molempia käsiään. "Olen hyvin iloissani siitä, että olet tullut kotiin; kaipasin sinua – kaipasin apuasi suuressa ja loistavassa suunnitelmassani, joka, taivaan kiitos, nyt edistyy ripeästi. Varsin pian tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia julistetaan kaikkialla. Ulkoinen painostus on suunnaton, ja naurettavan ja tyrannimaisen valtiomuotomme tukivarustusten täytyy murtua. Kuningas, loordit ja ylimykset, maanomistajat, veronkantajat, kirkko ja valtio sysätään, Jumalan kiitos, piakkoin syrjään, ja sitten alkaa taaskin kultainen aika – tuhatvuotinen valtakunta – todellinen tuhatvuotinen valtakunta – ei sellainen, josta äiti-rukkasi puheli. Minä olen yhdeksänkolmatta seuran etunenässä, ja jos minulla riittää terveyttä, saat nähdä, mitä saan aikaan nyt, kun sinä olet minua auttamassa, Jack!"
Ja herra Easyn silmistä säihkyi ja välähteli alkavan mielipuolisuuden kiilto.
Jack huokaisi ja kääntääkseen keskustelun toisaalle huomautti:
"Olette suorittanut suuria muutoksia tässä huoneessa, sir. Mikähän tarkoitus kaikella tällä lienee? Onko tuo tasa-arvon ja ihmisoikeuksien parantamiseen tähtäävä kone?"
"Rakas poikani", vastasi herra Easy, istuutuen ja mielissään nostaen jalkansa ristiin, samalla sijoittaen molemmat kätensä oikean reitensä alle, kuten hänen oli tapana tehdä, milloin hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, "no, poikani, asian laita ei ole ihan niin, mutta arvatessasikin olet osoittanut jonkun verran käsityskykyä. Jos nimittäin keksintöni onnistuu (mitä en ollenkaan epäile), olen keksinyt suurenmoisen taidon oikaista luonnon erehdyksiä, antaa samanlaisen elimistön koko ihmissuvulle, kehittää ihmisen kaikkia hyviä ominaisuuksia ja tuhota huonot. Se on loistava keksintö, Jack, perin loistava. Puhuttakoon Gallista ja Spurzheimista ja muista sellaisista, mutta mitä he ovat tehneet? Eivät mitään muuta kuin jakaneet aivot osastoihin, luokitelleet elimet ja saaneet selville niiden sijaitsemispaikan. Mutta mitä hyviä tuloksia on siitä voitettu? Synnynnäinen murhamies on pysynyt murhamiehenä – säyseä mies säyseänä miehenä – hän ei ole voinut muuttaa elimistöään. Minä olen saanut selville, miten sen kaiken voi muuttaa."
"Varmastikaan, sir, ette mieli käydä käsiksi säyseyden elimeen."
"Mutta minunhan täytyy, Jack. Minä itsekin kärsin siitä, että säyseydenelimeni on liian laaja. Minun täytyy pienentää sitä, ja sitten kykenen suorittamaan suurempia tekoja; minua eivät vaikeudet niin pahasti peloita, en välitä pikku seikoista, vaan ajan ainoastaan suuria, yleismaailmalliseen yhdenvertaisuuteen ja korkeimpiin ihmisoikeuksiin tähtääviä suunnitelmia. Olen sijoittunut tuohon koneeseen kahdeksi tunniksi joka aamu viimeisten kolmen kuukauden aikana ja nyt tunnen joka päivä menettäväni mainitusta elimestä suuren annoksen."
"Suvaitsetteko selittää minulle niin tavatonta keksintöä, sir?" pyysi sankarimme.
"Hyvin mielelläni, poikani. Kuten huomaat, keskellä on ihmisenpäätä ympäröimään sovitetut puitteet, jonkun verran laajemmat kuin pää, ja pää lepää niiden alla olevalla, rautaisella kauluksella. Jos sitten kiinnitettyäni pään sillä tavoin haluan pienentää jonkun määrätyn elimen kokoa, otan sitä elintä vastaavan nastan ja kiinnitän sen sille kohdalle pääkalloon, jossa se elin sijaitsee. Huomannet nimittäin, että kaikki kehyksen yläosan sisäpinnalla olevat nastat vastaavat elimiä, jotka ovat merkityt tähän pöydällä olevaan kipsiseen pääkalloon. Sitten kierrän nastan varsin tiukalle ja lisään painetta joka päivä, kunnes elin tyyten katoaa tai pienenee halutun kokoiseksi."
"Käsitän tämän osan täydellisesti, sir", virkkoi Jack. "Mutta selittäkäähän nyt minulle, millä tavoin teidän onnistuu kehittää sellaista elintä, jota ei aikaisemmin ole olemassa!"
"Se", vastasi Easy, "onkin koko keksintöni täydellisin piirre, sillä jollen olisi voinut suorittaa sitä, olisi saavutukseni ollut vähäinen. Minulla on se varma tunne, että tämä keksintöni tekee minut kuolemattomaksi. Katsohan näitä kaikkia pieniä kellolaseja, jotka ovat ilmapumpun yhteydessä. Ajelen potilaani pään paljaaksi, rasvaan sitä hieman ja kiinnitän siihen kellolasin, joka sekä pituudeltaan että leveydeltään on täsmälleen elimen muotoinen. Käytän pumppua ja paisutan elintä tyhjennetyn ilmasäiliön avulla. Sen täytyy onnistua. Ottakaamme esimerkiksi hovimestarini, mies, joka pelastui hirsipuusta viimekeväisillä käräjillä oltuaan syytettynä epäämättömästä murhasta. Valitsin hänet tahallani; olen supistanut murhaelimen mitättömiin ja paisuttanut sävyisyydenelintä, niin että sen kohdalla nyt on pahka."
"Pelkäänpä isä-raukkani pään olevan tyhjentyneen säiliön", mietti Jack, joka sitten vastasi: "No niin, sir, jos se onnistuu, on se hyvä keksintö."
"Jos se onnistuu! Mutta sehän on onnistunut – se ei voi pettää. Se on maksanut minulle lähes kaksituhatta puntaa. Muuten, Jack, olet viime aikoina käyttänyt rahaa sangen runsaasti, ja minun oli hieman vaikea, kun minullakin oli kuluja, suorittaa vekseleitäsi. En suinkaan valita – mutta kun otetaan huomioon seurat, koneeni ja se, että vuokralaiset ovat kieltäytyneet maksamasta vuokriaan sen periaatteen nojalla, että maa-alueet eivät ole sen paremmin minun kuin heidänkään, minkä myönnän olevan totta, on minun ollut jonkun verran vaikea suorittaa kaikkia menoja."
"Kuvernööri oli oikeassa", tuumi Jack, joka nyt tiedusti tohtori Middletonia.
"Voi, se hupakkomainen ihmisparka! Hän on vielä elossa ja voi luullakseni hyvin. Hän on muiden asioihin sekaantuva mies, valittaa palvelijoitteni esiintymistä – hyvin omituinen ihminen tosiaankin – mutta olen antanut hänen pitää oman päänsä. Niin annoin äiti-parkasikin pitää. Omituinen nainen; se äitisi – mutta älä siitä huoli."
"Jos suvaitsette, sir, haluaisin minäkin valittaa palvelijoiden röyhkeyttä minua kohtaan. Mutta jätämme sen toistaiseksi, jos suvaitsette, koska mieleni tekee virvokkeita."
"Tietysti, Jack, jos sinun on nälkä; lähden mukaasi. Valittaa palvelijoitani vastaan, niinkö sanoit? Siinä täytyy olla erehdys. Heidän kaikkien pää on ajeltu, he käyttävät peruukkeja, ja pidän heitä koneessa joka aamu. Mutta eräässä suhteessa aion tehdä muutoksen. Kuten huomaat, Jack, se kaipaa enemmän arvokkuutta; meidän täytyy kohottaa koko koneistoa muutamia jalkoja, lähestyä sitä juhlallisesti kuten valta-istuinta, sillä se on järjen valtaistuin, järjen luonnosta saavuttaman voiton merkki."
"Kuten suvaitsette, sir, mutta minun on tosiaankin nälkä juuri tällä hetkellä."
Jack ja hänen isänsä menivät seurustelusaliin ja soittivat kelloa. Kun siihen ei kuulunut vastausta, nousi Jack soittamaan uudelleen.
"Hyvä poikani", huomautti Easy, "sinun ei pidä kiirehtiä. Luonnollisesti jokainen ensiksi huolehtii omista tarpeistaan ja vasta senjälkeen muiden tarpeista. Palvelijani –"
"Ovat röyhkeitä lurjuksia, sir, enkä minä ikinä suvaitse röyhkeyttä. Iskin yhden heistä maahan tullessani taloonne ja luvallanne erotan heistä ainakin kaksi huomenna."
"Rakas poikani", huudahti herra Easy, "iskit palvelijani lattiaan! Etkö käsitä, että yhdenvertaisuuden lakien mukaan –"
"Käsitän sen, rakas isä", vastasi Jack, "että kaikkien yhteiskunnallisten lakien mukaan meillä on oikeus odottaa kohteliaisuutta ja tottelevaisuutta niiltä, joille maksamme palkan ja joita ruokimme".
"Maksamme palkan ja ruokimme! Mutta, rakas poikani – rakas Jack – sinun täytyy muistaa –"
"Muistan kyllä, sir, oikein hyvin. Mutta jos palvelijanne eivät saa muistiaan hyvin lyhyessä ajassa, täytyy joko heidän tai minun poistua tästä talosta."
"Mutta, poikani, oletko unohtanut sinuun juurruttamani periaatteet? Etkö lähtenyt merille etsimään tasa-arvoa, jonka mieli- ja hirmuvalta täällä maissa on nujertanut? Etkö hyväksy ja kannata minun filosofiaani?"
"Sitä kysymystä pohdimme huomenna, sir. Tällä hetkellä haluan saada illallista." Ja Jack soitti kelloa vimmaisesti.
Hovimestari ilmestyi näkyviin tämän viimeisen kutsun jälkeen, ja häntä seurasi Mesty, joka näytti raivostuneelta pahalta hengeltä.
"Voi taivahinen! Mikä olento tuossa on?"
"Palvelijani, isä", huudahti Jack, ponnahtaen pystyyn, "sellainen mies, johon voin luottaa ja joka tottelee minua. Mesty, haluan, että tänne tuodaan heti illallista ja viiniä – pitäkää huolta siitä, että tuo lurjus laittaa kaikki valmiiksi tuotapikaa! Jollei hän sitä tee, viskatkaa hänet ulos ovesta ja jättäkää hänet sen ulkopuolelle! Ymmärrättekö?"
"Kyllä, massa", vastasi Mesty, virnistäen. "Nyt saatte illallista hyvin pian, tai Mesty kyllä keksii keinot. Seuratkaa minua, sir!" kiljaisi Mesty käskevästi hovimestarille. "Vikkelästi, sir, tai kautta pyhän keihään, näytän teille, mihin Mesty pystyy!" Ja Mesty virnisti kiukuissaan.
"Tuokaa illallista ja viiniä heti!" käski vanha herra Easy, lausuen sellaisen määräyksen, jollaista hovimestari ei ollut kertaakaan kuullut ollessaan tässä talossa.
Hovimestari poistui huoneesta ashantilaisen seuraamana. "Rakas poikani – Jack – osaan käsitellä nälkää hyvin ymmärtäväisesti, sillä se on usein syynä varkauksiin ja rikoksiin yhteiskunnan nykyisissä, luonnottomissa oloissa, – mutta sinä olet tosiaankin liian väkivaltainen. Ne periaatteet –"
"Kaikki periaatteenne ovat kirottua hölynpölyä, isä", kivahti Jack vimmastuneena.
"Mitä, Jack – poikani – mitä kuulenkaan! Sinun suustasi – hölynpölyä! Mitä onkaan kapteeni Wilson tehnyt, sinulle, Jack?"
"Saattanut minua järkiini, sir."
"Voi, hyväinen aika, voi, hyväinen aika! Rakas Jack, varmasti saat minut menettämään järkeni."
"Se on jo mennyt", tuumi Jack.
"Että sinun, lapseni, jota niin huolellisesti kasvatettiin filosofian suuressa ja ylevässä koulussa, pitikin käyttäytyä tällä tavalla – olla näin väkivaltainen – unohtaa erinomainen filosofiasi ja kaikki muu – ihan Esaun tavalla myydä esikoisoikeutesi hernekeitosta! Voi, Jack, sinä surmaat minut! Ja kuitenkin minä rakastan sinua – ketäpä muuta saattaisin rakastaa tässä maailmassa? Mutta vähätpä siitä, me pohdimme tätä asiaa, poikani – minä taivutan sinut puolelleni – viikon kiduttua on kaikki jälleen hyvin."
"Niin on, sir, jos minä sille mitään mahdan", vakuutti Jack.
"Se on oikein, hauska on kuulla sinun sanovan niin – se on lohduttavaa, hyvin lohduttavaa – mutta nyt minusta tuntuu, että tein väärin salliessani sinun lähteä merille, Jack."
"Se ei totisesti ollut väärin, isä."
"No niin, olen hyvilläni kuullessani sinun sanovan niin; arvelin, että sinut oli siellä syösty turmioon, tuhottu koko filosofiasi – mutta kaikki muuttuu hyväksi jälleen – sinä liityt seuroihimme, Jack, – minä olen puheenjohtaja – saat kuulla minun puhuvan, Jack – saat kuulla minun jyrisevän Demostheneen lailla – mutta tuossa tulee tarjotin."
Hovimestari, jota Mesty saatteli kuin vankia, ilmestyi nyt huoneeseen, kantaen tarjotinta, laski sen jörösti pöydälle ja poistui. Jack käski Mestyn jäädä huoneeseen.
"No niin, Mesty, millaista palvelijoiden huoneessa on?"
"Täydellinen kapina, sir – he vannovat, etteivät he siedä meidän joutavuuksiamme ja että me molemmat lähdemme talosta huomenna."
"Kuuletteko, sir? Palvelijanne vakuuttavat, että minun pitää lähteä talostanne huomenna."
"Sinäkö lähtisit talostani, Jack, oltuasi poissa neljä vuotta! Ei, ei! Minä puhun heille järkeä – pidän heille puheen. Et aavistakaan, kuinka hyvin osaan puhua, Jack."
"Kuulkaahan, isä, minä en jaksa sietää tällaista. Joko te annatte minulle valtuuden järjestää täällä talouden mieleni mukaan tai minä poistun täältä huomenaamulla."
"Poistut minun talostani, Jack! Ei, ei, purista heidän kättään ja sovi heidän kanssansa; ole kohtelias; he kyllä silloin palvelevat sinua – mutta tiedäthän, että tasa-arvoisuuden periaatteiden –"
"Paholaisen periaatteiden!" kiljaisi Jack vimmoissaan.
"Paholaisen, Jack, hyväinen aika! Toivoisin, ettet olisi lähtenyt merille."
"Yhdellä sanalla, sir, suostutteko vai pitääkö minun lähteä talosta?"
"Lähteä talosta! Ei, ei, et saa lähteä talosta, Jack. Minulla ei ole muita poikia kuin sinä. Tee siis, miten haluat – mutta et saa lähettää pois murhamiestäni, sillä minun täytyy saada parantaa hänet ja näyttää häntä ihmeellisen keksintöni todistuksena."
"Mesty, laittakaa pistoolini valmiiksi huomenaamuksi ja omanne myöskin – kuuletteko?"
"Ne ovat valmiina, massa", vastasi Mesty. "Minusta se on oikein."
"Oikein! Pistoolit, Jack! Mitä tarkoitat?"
"Mahdollisesti, isä, et ole vielä oikein saanut parannetuksi murhamiestäsi, ja sen vuoksi on hyvä olla valmiina. Toivotan sinulle nyt hyvää yötä. Mutta ennenkuin poistun, suvainnet kutsua tänne jonkun palvelijoista, jotta hän voisi ilmoittaa toisille talon vastaisuudessa olevan minun määräysvallassani."
Kelloa soitettiin taaskin, ja tällä kertaa soittoon vastattiin ripeämmin. Isänsä kuullen Jack ilmoitti palvelijalle ottavansa ensinmainitun suostumuksella siitä alkaen huostaansa käskyvallan talossa ja määräävänsä Mestyn taloudenhoitajaksi, jolta he saisivat määräyksensä. Mies töllisteli suu auki ja loi vetoavan silmäyksen herra Easyyn, joka epäröi, mutta virkkoi vihdoin:
"Niin, William; suvainnette pyytää kaikilta anteeksi ja ilmoittaa heille, että minä olen näin sopinut."
"Te ette pyydä anteeksi keltään, sir", kivahti Jack, "vaan ilmoitatte kaikille, että minä järjestän koko jutun huomenaamulla. Käskekää palvelijattaren tulla opastamaan minua makuuhuoneeseeni! Mesty, syökää illallisenne ja tulkaa sitten luokseni! Jos he rohkenevat vastustaa teitä, niin painakaa mieleenne, kuka vastustaa ja näyttäkää hänet minulle huomenaamulla! Riittää jo, sir; menkää tiehenne ja tuokaa matalat kynttilänjalat!"
YHDESTOISTA LUKU
Jack tarttuu väitteen toiseen puoleen ja osoittaa osaavansa käsitellä yhtä hyvin molempia puolia.
Tämä kohtaus antanee jonkunmoisen käsityksen siitä, missä tilassa herra Easyn talous oli sankarimme saapuessa. Poloinen mielipuoli, sillä sellaiseksi meidän täytyy häntä sanoa, oli palvelijoittensa armoilla, jotka varastivat häneltä, nauroivat hänelle ja kohtelivat häntä huonosti. Tuhlattiin ja kulutettiin suunnattomasti. Sankarimme, joka huomasi, miten asiat olivat, paneutui vuoteeseensa ja virui suurimman osan yöstä, aprikoiden, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän päätti kutsua tohtori Middletonin luoksensa ja neuvotella hänen kanssansa.
Seuraavana aamuna Jack nousi aikaisin. Mesty saapui hänen huoneeseensa heti hänen soitettuaan ja toi lämmintä vettä.
"Tulimmainen, massa Easy, isänne on kovin omituinen vanhus."
"Niin pelkään hänen olevan."
"Hänellä ei ole kaikki kunnossa täällä", huomautti Mesty, painaen päätänsä sormillaan.
Jack huoahti ja käski Mestyn lähettää jonkun tallirengin ovelle. Miehen koputettua Jack käski hänen nousta hevosen selkään, ratsastaa tohtori Middletonin luokse ja pyytää tohtoria heti tulemaan käymään talossa.
Mies, joka oikeastaan oli kunnollinen palvelija, vastasi hyvin kunnioittavasti: "Kyllä, sir", ja riensi pois.
Jack meni aamiaiselle ja tapasi siellä kaikki valmiina, mutta hänen isänsä ei ollut tullut. Hän meni isänsä työhuoneeseen, jossa puuhattiin jotakin. Hänen isänsä ohjaamana valmisteli siellä kirvesmies jonkinlaisia puitteita ihmeellisen keksinnön alle sijoitettavaa koroketta varten. Herra Easyllä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt tulla aamiaiselle, joten Jack söi ateriansa yksin. Tuntia myöhemmin pysähtyivät tohtori Middletonin vaunut ovelle. Tohtori tervehti sankariamme sydämellisesti.
"Hyvä herra – niin minun kaiketi pitää teitä nyt nimittää – olen sydämeni pohjasta iloissani paluustanne. Voin vakuuttaa teille, ettei se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin."
"Se on jo minulle selvinnyt, tohtori", vastasi Jack. "Istukaa! Oletteko syönyt aamiaista?"
"En, en ole syönyt. Halusin nimittäin niin kiihkeästi tavata teitä, että tilasin vaunut heti."
"Istuutukaa siis, tohtori! Puhelkaamme asioista rauhallisesti."
"Olette luonnollisesti havainnut, minkälaisessa tilassa isänne on. Hän on jo jonkun aikaa ollut ihan kykenemätön hoitamaan omia asioitaan."
"Niin pelkään."
"Mitä siis aiotte tehdä – jätättekö asiat uskottujen miesten huostaan?"
"Aion itse toimia uskottuna miehenä omasta puolestani, tohtori Middleton. En voisi menetellä toisin alistamatta isä-parkaani oikeudenkäyntiin ja pidättämiseen, mitä en en voi ajatellakaan."
"Voin vakuuttaa teille, ettei Bedlamin mielisairaalassa ole useita huonommassa tilassa kuin hän nyt. Mutta olen täysin yhtä mieltä kanssanne, jos hän nimittäin suostuu siihen, että te otatte omaisuuden hoitoonne."
"Muutahan ei tarvita kuin asianajo-valtakirja", vastasi Jack, "nimittäin niin pian kuin olen vapauttanut talon siihen pesiytyneistä pahantekijöistä, jotka nyt ovat ilmikapinassa."
"Luultavasti", huomautti tohtori, "kohtaatte jonkun verran vaikeuksia. Tiedättehän, millainen henkilö hovimestari on."
"Kyllä, olen sen kuullut isäni omasta suusta. Pitäisin tosiaankin suurena palveluksena, jos teidän sopisi jäädä tänne päiväksi tai pariksi. Tiedän teidän lakanneen harjoittamasta lääkärinammattia."
"Olisin itse ehdottanut samaa, nuori ystäväni. Tulen tänne ja tuon mukanani kaksi palvelijaani, sillä teidän täytyy erottaa nämä."
"Minulla on oma palvelijani, joka on oman painoisensa kultakimpaleen arvoinen – se riittää. Erotan jokaisen miehen, joka teidän mielestänne pitää erottaa. Mitä taas naisiin tulee, sopii meidän antaa heille varoitus ja ottaa heidän sijaansa uusia mielemme mukaan."
"Juuri sitä minäkin ehdottaisin", lausui tohtori. "Minä lähden nyt. Hankkikaa avuksenne pari konstaapelia ja myöskin isänne entinen lainopillinen neuvonantaja, joka valmistaa valtakirjan!"
"Kyllä", lupasi Jack. "Ja sitten meidän täytyy ottaa selko niistä maanvuokraajista, jotka kieltäytyvät maksamasta vuokraa yhdenvertaisuusperiaatteiden perusteella, ja hän toimittaa heille irtisanomisen viipymättä."
"Olen perin mielissäni, rakas nuori ystäväni, huomatessani, etteivät isänne järjettömät mielipiteet ole juurtuneet teihin."
"Ne kestivät yhtä kaikki jonkun aikaa", vastasi Jack, nauraen.
"No niin, eroan siis teistä ainoastaan tunniksi tai pariksi, ja koska sitä toivotte, sijoitun tänne asumaan niin kauaksi aikaa kuin teillä on minusta hyötyä."
Aamupäivällä tohtori Middleton ilmestyi uudelleen seurassaan Hanson, lakimies, ja toi muassaan matkalaukkunsa ynnä palvelijansa. Vanhempi Easy oli tullut seurustelusaliin ja oli aamiaispöydässä heidän astuessaan sisälle. Hän otti heidät hyvin kylmästi vastaan. Mutta hänen ihmeelliseen keksintöönsä harkitusti suunnattu vähäinen kehuminen tehosi tarkoituksenmukaisesti. Ja sittenkun Jack oli muistuttanut hänelle hänen sitä lupaustaan, että Jack saisi vastaisuudessa hoitaa talousasiat, saatiin hänet helposti suostutetuksi allekirjoittamaan sitä koskeva määräys – siis valtakirja.
Easy luovutti Jackille myöskin kirjoituspöytänsä avaimet, ja Hanson otti haltuunsa kirjat, paperit ja kuitit, jotka olivat tarpeen hänen asioittensa ja vielä maksamatta olevien vuokrien selvittämistä varten. Sillä välin saapuivat konstaapelit. Kaikki palvelijat kutsuttiin sisälle. Hanson näytti heille valtakirjan, joka valtuutti Jackin toimimaan isänsä puolesta, ja vajaan puolen tunnin kuluttua olivat kaikki miespalvelijat paitsi kahta tallirenkiä erotetut. Konstaapelien ja Mestyn läsnäolo ehkäisi kaiken vastarinnan, mutta kuitenkin kuului erinäisiä uhkauksia O'Rourken, hovimestarin, taholta. Niinpä Jack oli neljässäkolmatta tunnissa pannut taloudessa uudistuksen toimeen.
Vanha herra Easy ei pannut merkille mitään; hän palasi työhuoneeseensa ihmeellisen keksintönsä luokse. Mesty oli saanut kellarin avaimet ja saattoi nyt täydellisesti pitää kurissa niitä palvelijoita, jotka olivat jääneet. Tohtori Middleton, Hanson, lakimies, herra Easy ja Jack istuutuivat päivällispöytään, ja kaikesta huokui järjestystä ja mukavuutta. Herra Easy söi aika vankasti, mutta ei virkkanut mitään ennenkuin päivällisen jälkeen, jolloin hän tapansa mukaan alkoi perustella filosofiansa totuutta ja järkevyyttä.
"Muuten, rakas poikani, jos muistan oikein, mainitsit minulle eilen illalla, ettet enää ole samaa mieltä kanssani. Jos suvaitset, pohdimme nyt sitä kysymystä."
"Olen täydestä sydämestäni valmis pohtimaan sitä kysymystä, sir", vakuutti Jack. "Tahdotteko aloittaa?"
"Täytetään lasit", huudahti Easy voitonriemuisesti. "Täytetään lasit, ja sitten minä johdan Jackin takaisin oikeaan ajattelutapaan. No niin, poikani, en usko sinun väittävän sitä vastaan, että olemme kaikki syntyneet tasa-arvoisina."
"Kyllä minä väitän sitä vastaan, sir", vastasi Jack. "Kiistän sitä vastaan in toto – kiistän omien aistiemme todistuksen ja Raamatun sanojen perusteella. Jos otaksuisimme, että kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisina, merkitsisi se samaa kuin sen otaksuminen, että he kaikki ovat saaneet samanlaiset voimat ja yhtä suuret hengenlahjat, kuten ei ole asian laita – senhän tiedämme. Kiistän sitä vastaan Raamatun perusteella, josta voisin esittää useita kohtia, mutta rajoitun yhteen ainoaan, vertaukseen leivisköistä. 'Yhdelle hän antoi viisi talenttia, toiselle ainoastaan yhden', pitäen heitä vastuunalaisina heille uskotuista leivisköistä. Meidät on kaikki tarkoitettu erilaisiin paikkoihin yhteiskunnassa, ja sen mukaan taivas on varannut meille lahjoja."
"Saattaa niin olla", myönsi Easy. "Mutta se ei todista, ettei maata ole aiottu jaettavaksi tasaisesti kaikkien kesken."
"Suokaa anteeksi! Todistus siitä, ettei kaitselmuksen tarkoitus ole sellainen, on se, että jos yhdenvertaisuus otettaisiin käytäntöön, ei sitä mitenkään voitaisi säilyttää."
"Ei säilyttää! Ei, koska voimakkaat sortavat heikkoja, tyranneja kohoaa valtaan, ja he valloittavat alueita – vääryyttä tehdään yhteisvoimin."
"Ei asia niin ole, rakas isä. Sitä ei totisesti voisi säilyttää, jolleivät kaikkien yksilöiden elimistöt olisi samanlaisia ja useita muita asioita olisi toisin järjestetty. Olettakaamme, että jokaisella ihmisellä ab origine olisi määrätty maakaistale. Voimakkain ja taitavin saisi oman maansa pian tuottamaan enemmän kuin muiden maatilkut tuottavat, ja niin olisi tasa-arvo tuhottu. Ja jos sitten jollakin avioparilla olisi kymmenen lasta eikä jollakin toisella parilla olisi lapsia ollenkaan, rikkoutuisi yhdenvertaisuus jälleen, koska maatilkun, joka elättää toisessa tapauksessa kaksi henkeä, pitäisi toisessa ruokkia kaksitoista. Oivallatte siis, että ilman ryöstöä tai vääryyttä on yhdenvertaisuuden säilyttäminen mahdotonta."
"Mutta, Jack, joskin myönnämme, että sellaiset tapaukset aiheuttaisivat jonkun verran poikkeuksia, olisivat asiat silloin kokonaan toisella kannalla kuin yhteiskunnan nykyisessä, kaameassa tilassa, jolloin meillä on kuninkaita, ylimyksiä ja varallisuudessa kieriskeleviä ihmisiä, samalla kun toiset elävät kurjuudessa pakotettuina varastamaan saadakseen jokapäiväisen leipänsä."
"Rakas isä, mielestäni tämä epätasaisuus onkin yhteiskunnan vankin perustus – sen nojalla saatamme elää rauhassa ja onnellisina, oikeudenmukaisten lakien suojelemina, jokaisen suorittaessa tehtävänsä sillä paikalla, johon hänet on kutsuttu, kohoten tai alentuen yhteiskunnan asteikossa sen mukaan, onko hänelle uskottu viisi talenttia vaiko ainoastaan yksi. Yhdenvertaisuutta ei voi olla eikä ole missään. Meille on kerrottu, ettei sitä ole edes taivaassakaan – miten sitä voisi olla maailmassa?"
"Mutta se on vain väite, Jack, eikä se todista, ettei sitä pitäisi olla."
"Pohtikaamme asiaa kylmästi, isä. Tarkastetaan hieman, mikä olisi seuraus, jos kaikki olisivat tasa-arvoisia. Jos kaikki olisivat yhtä kauniita, ei kauneutta olisikaan, sillä kauneutta on olemassa ainoastaan verrattaessa – jos kaikki olisivat yhtä voimakkaita, olisivat tappelut loppumattomia – jos kaikki olisivat samanarvoisia, yhtä mahtavia ja yhtä varakkaita, olisivat olemassaolon viehättävimmät piirteet poissa – jalomielisyys, kiitollisuus ja puolet ylevimmistä hyveistä olisivat tuntemattomia. Uskontomme ensimmäistä ohjetta, armeliaisuuden käskyä, ei voitaisi noudattaa – sääliä ei milloinkaan tarvittaisi – hyväntahtoisuus, teidän voimakas puolenne, olisi hyödytön, ja itsensäkieltäminen olisi merkityksetön sana. Jos kaikki olisivat yhtä kyvykkäitä, ei olisi opetusta, ei lahjakkuutta eikä nerokkuutta – ei mitään ihailtavaa, ei mitään jäljiteltävää eikä kunnioitettavaa – ei mitään, mikä kiihoittaisi kilvoitteluun tai kannustaisi kiitettävää kunnianhimoa. Niin, rakas isä, kuinka tympeä, epäedullinen, väsyttävä maailma tämä olisikaan, jos se perustuisi yhdenvertaisuuteen!"
"Mutta jos myönnämmekin kaiken sen, Jack", vastasi vanhempi Easy, "ja tunnustan sinun väittelevän hyvin puolustaessasi huonoa asiaa, niin minkätähden erivertaisuus pitää kehittää näin pitkälle – kuningas ja ylimykset esimerkiksi?"
"Rakennuksen kestävin ja vankin muoto on pyramidi, joka uhmailee aikakausia, ja siihen sopii verrata yhteiskunnan täydellisintä muotoa. Se perustuu joukkoon, ja asteittain kohottaessa se suppenee, sitä mukaa kuin yksilöiden varallisuus, kyvykkyys ja arvo lisääntyvät, kunnes se suippenee kaiken muun yläpuolella olevaksi huipuksi eli hallitsijaksi. Mutta jokainen erikoinen kivi huipusta perustukseen saakka on välttämätön rakennuksen kestämiselle ja täyttää tehtävänsä sille määrätyssä paikassa. Jos voisitte todistaa, että huipulla olevilla henkilöillä on suurin määrä onnea tässä maailmassa, silloin teillä tosiaankin olisi väittelypohja. Mutta hyvin tunnettua on, ettei asian laita ole niin. Ja jos talonpojalla on tyytyväinen mieli, on hän onnellisempi kuin kuningas, koska jälkimäistä ympäröivät huolet ja levottomuus."
"Tosiaankin oikein hyvin perusteltu, hyvä herra", huomautti tohtori Middleton.
"Mutta, rakas poikani, onhan muitakin yhteiskuntamuotoja kuin yksinvalta, tasavaltoja ja hirmuvaltoja."
"Niin on, mutta kuinka kauan ne pysyvät pystyssä edelliseen verrattuina? Muutokset tapahtuvat järkkymättömästi ympyrässä. Vallankumous saattaa murskata yksinvallan, jolloin sen jälkeen tulee tasavalta, mutta sitä seuraa pian hirmuvalta, kunnes jonkun ajan kuluttua taaskin perustetaan kuningasvalta yksimielisen suostumuksen nojalla, koska se on oikeudenmukaisin ja kohtuullisin hallitusmuoto. Mutta ei ainoassakaan näissä muodoissa ole havaittavissa minkäänlaista edistymistä yhdenvertaisuutta kohti. Tasavallassa ovat hallitsevat henkilöt mahtavampia kuin hallitsijat rajoitetussa yksinvallassa – presidentti on mahtavampi kuin kuningas ja lähempänä hirmuvaltiasta, jonka tahto on laki. Jopa pienissäkin seuroissa havaitaan joidenkuiden luonnollisesti sijoittuvan johtoon ja anastavan käskyvallan. Sen järjestelmän aloitamme koulussa ensi kerran joutuessamme seuraelämään, ja siellä opimme tuntemaan pikku tyrannien järjestelmää. Muutamissa kohdissa saavutamme tasa-arvon tässä maailmassa, ja se tasa-arvo voidaan saavuttaa ainoastaan hyvin järjestetyssä yhteiskuntamuodossa, ja siihen kuuluvat yhdenvertaisuus sen oikeuden ja niiden lakien edessä, joihin olemme sopineet alistuvamme kokonaisuuden hyväksi, sekä samanlainen oikeus elää, joten meidän ei sallita kuolla, mikä tässä maassa on saavutettu. Ja milloin meitä vaaditaan tilille, on meillä samanlainen oikeus puolellamme. Nyt, rakas isä, olet kuullut mielipiteeni."
"Kyllä, rakas, tämä kaikki on oikein kaunista teoriassa, mutta millaista se on käytännössä?"
"Se toimii hyvin. Rikkaiden ylellisyys, runsauden tila, joutilaisuus – jos niin haluat, turmelus – kaikki se edistää köyhien tukemista, mukavuutta ja työnsaantia. Näemme ehkä tuhlaavaisuutta – se on pahe; mutta juuri sama tuhlaavaisuus pitää rahaa liikkeessä, ja yhden henkilön pahe edistää useiden ihmisten onnea. Ainoa pahe, joka ei vastapainokseen tuota vastaavaa hyvää, on ahneus. Jos kaikki olisivat yhdenvertaisia, ei olisi taiteita, ei käsitöitä, ei teollisuutta, ei työtä. Asiain näin ollen voidaan varallisuuden epätasaista jakaantumista verrata sydämeen, joka höyrykoneen lailla ajaa verta yhteiskuntaruumiiseen, saman veren suonia myöten palatessa raajoista joutuakseen uudelleen liikkeelle, joten terveellinen ja vireä verenkierto säilyy."
"Hyvä, Jack!" kehui tohtori Middleton. "Onko teillä mitään vastattavaa, sir?" lisäsi hän, kääntyen vanhemman Easyn puoleen.
"Vastattavaako, sir?" kertasi Easy halveksivasti. "Mutta eihän hän ole esittänyt vielä puolittainkaan riittäviä perusteluja. Nauraahan tuo mustaihoinen palvelijakin hänelle – katsokaahan, miten mies näyttää hampaitaan! Voiko hän unohtaa orjuuden kauhuja? Voiko hän unohtaa halpamielistä, tylyä ruoskimista? Ei, sir, hän on kärsinyt, ja hän osaa antaa arvon yhdenvertaisuuden jumalalliselle oikeudelle. Kysy häneltä, Jack, kysy häneltä nyt, jos uskallat, myöntääkö hän sinun perustelusi päteviksi!"
"No niin, minä kysyn häneltä", myöntyi Jack. "Ja sanon teille vilpittömästi, että hän oli aikoinaan teidän opetuslapsenne. Mesty, mitä mieltä te olette tasa-arvosta?"
"Tasa-arvostako, massa Easy?" virkkoi Mesty, nykäisten kravattiaan. "Minä sanon: pahus vieköön tasa-arvon, nyt minä olen talouden ylivalvoja."
"Tuo lurjus ansaitsisi olla orjana koko elämänsä."
"Tosin olen ollut orja – mutta omassa maassani olin ruhtinas. Massa Easy kyllä kertoo, kuinka monta pääkalloa minulla oli."
"Pääkalloa – pääkalloa – onko teillä aavistustakaan siitä hienosta tieteestä? Oletteko frenologi?"
"Tunsin ihmiskallot oikein hyvin ainakin ashantilaisten maassa."
"Jos kerran tunsitte kalloja, täytyy teidän olla frenologi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että se tiede oli levinnyt niin laajalle – kenties se on sieltä tuotu tännekin. Keskustelen teidän kanssanne huomenna. Tämä on perin mielenkiintoista. Tohtori Middleton, eikö se olekin?"
"Hyvin mielenkiintoista tosiaankin, herra Easy."
"Tunnustelen hänen päätänsä huomenna aamiaisen jälkeen, ja jos siinä on jotakin vinossa, korjaan sen koneellani. Muuten minulta tyyten unohtui, hyvät herrat; suonette minulle anteeksi, mutta minun pitää lähteä katsomaan, mitä kirvesmies on saanut aikaan, ja senjälkeen menen seuran kokoukseen. Jack, poikani, etkö halua tulla kuulemaan puhettani?"
"Kiitoksia, sir, mutta minun ei hevin sovi jättää vieraitanne yksin."
Vanhempi Easy poistui huoneesta.
"Tiedättekö, herra Easy, että isänne on luovuttanut alueensa salametsästäjien käytettäviksi?" kysyi Hanson.
"Pahus!"
"Niin, hän on sallinut useiden mustalaisjoukkioiden sijoittua metsiinsä, mikä suuresti tuskastuttaa naapureita, jotka kärsivät heidän saalistuksestaan", jatkoi tohtori Middleton.
"Kuittien ja kirjojen nojalla olen huomannut, että lähes kahden vuoden vuokrat tilasta ovat maksamatta; jotkut maanvuokraajat ovat maksaneet kaikki, toiset eivät ole maksaneet neljään vuoteen. Laskujeni mukaan on saatavia vielä neljätoistatuhatta puntaa."
"Olisin teille kiitollinen, herra Hanson, jos ryhtyisitte heti toimenpiteisiin maksamattomien erien perimiseksi."
"Varmasti sen teen, herra John. Toivottavasti isänne ei tänä iltana antaudu sellaisiin puuhiin kuin hänellä on viime aikoina ollut."
Heidän noustessaan vetäytyäkseen levolle tarttui tohtori Middleton sankarimme käteen.
"Ette osaa aavistaakaan, hyvä mies, kuinka mieluista minusta on huomata, että äitinne hemmoittelusta ja isänne hulluudesta huolimatta te olette kehittynyt näin oivallisesti. On perin onnellista, että olette palannut kotiin; uskon teidän nyt lopullisesti eroavan laivastosta."
"Olen jo eronnut, sir, mikä muuten johtaa mieleeni, etten vielä ole pyytänyt eroa itselleni enkä myöskään palvelijalleni. Mutta vielä minulla ei ole aikaa, minkä vuoksi en vielä ilmoittaudu laivastoviranomaisille."
KAHDESTOISTA LUKU
Sankarimme huomaa joutuneensa orvoksi ja päättää lähteä jälleen merille karistettuaan mielestään kaikki ajatukset tasa-arvosta.
Seuraavana aamuna toisten saapuessa aamiaiselle ei vanhempaa Easyä näkynyt, ja Jack tiedusti Mestyltä, missä hän oli.
"Alakerrassa palvelijat väittivät, ettei vanha herra palannut kotiin eilen illalla."
"Ei palannut kotiin!" äänsi tohtori Middleton. "Tästä täytyy ottaa selko."
"Suuri lurjus se hovimestari", virkkoi Mesty Jackille. "Mutta vanha herra ei ole nukkunut vuoteessaan, se on varmaa."
"Menkää tiedustamaan, milloin hän lähti kotoa!" käski Jack.
"Toivottavasti ei ole sattunut onnettomuutta", lausui Hanson, "mutta hän on viime aikoina liikkunut tuiki omituisessa seurassa".
"Ei kukaan nähnyt hänen poistuvan kotoa eilen illalla, sir", ilmoitti Mesty.
"Hyvin todennäköisesti hän on työhuoneessaan", huomautti tohtori Middleton. "Hän on saattanut viettää koko yön sikeässä unessa ihmeellisen keksintönsä luona."
"Minä menen katsomaan", virkkoi Jack.
Tohtori Middleton lähti hänen seuraansa, ja Mesty seurasi heitä. Avattuaan oven he näkivät näyn, joka sai heidät astahtamaan taaksepäin kauhusta. Easyn pää oli koneessa, koroke oli romahtanut hänen aitansa, ja hän riippui varpaittensa parhaiksi hipoessa lattiaa. Tohtori Middleton kiiruhti hänen luoksensa ja Mestyn ja sankarimme avulla otti hänet irti teräsrenkaasta, joka oli hänen kaulansa ympärillä. Mutta hänen henkensä oli sammunut useita tunteja sitten, ja tarkastuksessa kävi selville, että kovaosaisen vanhan herran kaulanikamat olivat nyrjähtäneet pois sijoiltaan.
Otaksuttiin tapaturman sattuneen edellisenä iltana, ja se oli helppo selittää. Easy, joka oli nostattanut koneensa neljä jalkaa korkeammalle, jotta sen alle sijoitettaisiin koroke askelmineen, oli varmaankin noussut kirvesmiehen laitetta varten muovaamalle kehykselle ja sovittanut päänsä koneeseen, sillä nasta oli painettu hänen hyväntahtoisuudennystyrälleen. Kehys, joka oli hätäisesti lyöty kokoon muutamilla lyhyillä nauloilla, oli pettänyt hänen painostaan, ja äkillinen putoaminen oli nyrjäyttänyt hänen niskansa.
Hanson saattoi pois huoneesta sankarimme, joka oli hyvin järkkynyt isä-parkansa onnettoman ja traagillisen kuoleman johdosta, kun taas tohtori Middleton käski viedä ruumiin makuuhuoneeseen ja lähetti heti palvelijan viemään sanaa seudun ruumiintarkastajalle. Poloinen Easy oli vasta edellisenä päivänä vakuuttanut pojalleen varmasti uskovansa tämän ihmeellisen keksinnön tekevän hänet kuolemattomaksi, ja niin se olikin tehnyt, vaikka ei ihan siinä mielessä kuin hän oli edellyttänyt.
Meidän täytyy sivuuttaa tällaisia kohtauksia aina seuraavat muutamat murheelliset päivät, joina ikkunaverhot olivat suljettuina. Kun ruumiintarkastus ja hautajaiset olivat ohitse, päästettiin taaskin päivänvaloa sisälle, sankarimme mieliala elpyi, ja hän huomasi saaneensa haltuunsa suurenmoisen omaisuuden ja olevansa oma herransa.
Tosin hän ei ollut täysi-ikäinen, sillä hänen iästään puuttui yhdeksän kuukautta; mutta avattuaan isänsä jälkisäädöksen hän sai tietää, että tohtori Middleton oli hänen ainoa holhoojansa. Tarkastaessaan ja kootessaan papereita, jotka olivat mitä pahemmassa epäjärjestyksessä, Hanson löysi seteleitä kaikenlaisista sopista ja laskujen ja kuittien seasta yhteensä kahdentuhannen punnan verran ynnä kapteeni Wilsonin pankkiirilleen osoittaman, yli viisitoista kuukautta aikaisemmin päivätyn maksuosoituksen niistä tuhannesta punnasta, jotka vainaja oli hänelle lainannut.
Tohtori Middleton kirjoitti amiraalinvirastoon, ilmoittaen perheasioiden pakottavan John Easyn, joka oli jätetty sairaalaan, eroamaan hänen majesteettinsa palveluksesta, ja pyytäen hänelle eroa heti. Amiraalinvirasto suvaitsi armollisesti suostua pyyntöön ja menettää merikadetin palvelukset ja lisäksi myöskin myöntyä Mestyn eroon sillä ehdolla, että suoritettiin hänen sijalleen tulevan miehen pestausraha.
Mustalaiset häädettiin pois tyyssijoiltaan ja lähetettiin taaskin vaeltamaan. Metsänvartijat otettiin jälleen toimiinsa, alueet puhdistettiin salametsästäjistä, ja seudun ylhäiset olivat suuresti mielissään siitä, että Jack oli tullut tilanomistajaksi, sillä he olisivat toivoneet Easy-vainajan niskan katkenneen paljoa aikaisemmin. Seurat hajaantuivat, sillä kun nyt ei enää ollut vanhempaa Easyä maksamassa olutlaskuja, ei enää myöskään ollut minkäänlaista kokoontumisen syytä. Käyntikortteja ja onnitteluja saapui kaikilta tahoilta, ja kaikki odottivat innokkaasti sankarimme tulevan täysi-ikäiseksi, koska hän sitten saattaisi mennä naimisiin, järjestää päivälliskutsuja, tilata kettukoiria ja elää niinkuin herrasmiehen pitäisi elää.
Mutta kaikkien näiden suunnitelmien aikana Jack oli kertonut tohtori Middletonille hänen ja Agnes de Rebieran välisen rakkaustarinan ja sen yhteydessä olevat asiat samoin kuin myöskin päätöksensä lähteä noutamaan Agnesta vaimokseen. Tohtori Middletonilla ei ollut mitään muistuttamista tätä avioliittoa vastaan, ja hän oivalsi sankarimme olevan vilpittömästi tosissaan. Ja Jack oli tiedustellut, milloin postialus lähtisi Maltaan, mutta äkkiä hänen tuolinsa takana seisova Mesty huomautti:
"Postialus on huono laiva, massa Easy. Minkätähden ette lähtisi sotalaivassa?"
"Se on totta, Mesty", myönsi Jack. "Mutta tiedättehän, ettei se ole niin kovin helppoa."
"Entä miten sitten palaatte kotiin? Otaksukaahan, että teidät ja neiti Agnes otetaan vangiksi – pannaan vankeuteen!"
"Aivan oikein", vastasi Jack. "Mutta kotiin palaaminen sotalaivassa on vieläkin vaikeampaa."
"Siispä mielestäni teidän pitäisi ostaa komea laiva – runsaasti tykkejä – hankkia kaappausoikeus – runsaasti miehiä – ja tuoda neiti Agnes kotiin kuten ylhäinen nainen ainakin. Te oman laivanne kapteenina."
"Sitä kannattaa punnita, Mesty", virkkoi Jack, joka ajatteli ehdotusta sinä yönä. Ja seuraavana päivänä hän päätti noudattaa Mestyn neuvoa. Aamiaispöydällä oli portsmouthilainen sanomalehti. Jack otti sen käteensä, ja hänen katseensa osui ilmoitukseen, jossa tarjottiin kaupaksi Jean d'Arcia, fregatti Thetiksen valtaamaa alusta, kahdensadanseitsemänkymmenenkahdeksan tonnin kantoista brigantinia, kuparipohjaista; alus oli aseistettu ja myytäisiin kaikkine varastoineen, raakoineen, purjeineen, liikkuvine ja seisovine taklauksineen Portsmouthin satamassa, ja myynti tapahtuisi seuraavana keskiviikkona.
Jack soitti kelloa ja tilasi postivaunun.
"Minne aiotte, rakas poika?" tiedusti tohtori Middleton.
"Portsmouthiin, tohtori."
"Entä mitä varten, jollei se ole nenäkäs kysymys?"
Silloin Jack pikimiten tutustutti tohtori Middletonin suunnitelmaansa ja pyysi tohtoria sallimaan hänen tehdä niin, koska heillä oli runsaasti käteistä rahaa.
"Mutta kustannukset ovat suunnattomat."
"Ne ovat suuret, sir, sen myönnän. Mutta olen laskenut ne sangen tarkoin enkä kuluta siihen enempää kuin tulojeni mukaisesti. Sitäpaitsi on minulla kaappausvaltuudella varustettuna oikeus vallata aluksia; aionkin lunastaa varsinaisen kaapparilaivan valtuudet."
"Mutta ette kai aio jäädä risteilemään?"
"En, kunniasanallani; haluan liian hartaasti päästä jälleen kotiin. Ette saa evätä minulta tätä, rakas holhoojani."
"Koska asia koskee naista, en sitä tee, rakas poika. Mutta toimikaa varovasti!"
"Olkaa huoleti, sir! Palaan viimeistään neljän kuukauden kuluttua. Mutta nyt minun täytyy lähteä varmistumaan siitä, onko alus ilmoituksessa esitetyn kuvauksen mukainen."
Jack heittäytyi vaunuihin. Mesty nousi taka-istuimelle, ja kahdessa tunnissa he olivat Portsmouthissa. He menivät asiamiehen puheille, tarkastivat laivaa, joka osoittautui komeaksi, nopeakulkuiseksi, hyvin varustetuksi alukseksi, jossa oli kuusi pronssista tykkiä kummallakin laidalla. Sen hytit olivat kauniit, niiden sisustus oli täplikästä vaahteraa, ja ne olivat kullatuilla korureunuksilla varustetut.
Tämä kelpaa, mietti Jack; pari pitkää, pronssista yhdeksäntuumaista, neljäkymmentä miestä ja kuusi poikaa, ja se on juuri tarvitsemamme alus. Niinpä Mesty ja Jack soutivat takaisin maihin ja palasivat Forest Hilliin päivälliselle, minkä jälkeen Jack pyysi Hansonia lähtemään Portsmouthiin tekemään tarjouksia aluksen huutokaupassa, koska hän halusi ostaa sen. Silloin oli maanantai, ja keskiviikkona Hanson osti laivan kaikkine varusteineen tuhannestaseitsemästäsadastaviidestäkymmenestä punnasta, jolloin aluksen katsottiin menneen noin puolesta arvostaan.
Tällä välin tohtori Middleton oli ajatellut oikein vakavasti Jackin suunnitelmaa. Hän ei keksinyt mitään huomauttamista sitä vastaan, jos nimittäin Jack olisi ollut vakava ja järkevä, mutta oikeastaan ei ollut koeteltu, oliko Jackilla molempia näitä ominaisuuksia. Senvuoksi hän päätti etsiä jonkun vakavan meriupseerin ja panna välttämättömäksi ehdoksi sen, että hän seuraisi Jackia ja lähtisi mukaan purjehduspäällikkönä. Kun alus nyt oli ostettu, ilmoitti hän Jackille toiveensa. Ja kuten tohtori Middleton huomautti, hänen holhoojanvelvollisuutensa vaatikin häntä olemaan näin varovainen, ja hyvin kiitollisena tohtori Middletonille sankarimme empimättä suostui.
"Ja muuten, tohtori, huolehtikaakin siitä, että hän on hyvä merenkulkija, sillä vaikka osaankin jotenkuten tulla toimeen, olen viime aikoina ollut poissa meriltä."
Kaikilla oli nyt puuhaa. Jack ja Mesty olivat Portsmouthissa laittamassa alusta kuntoon ja tarjoamassa kolmea guineaa pestausrahaksi jokaiselle kunnolliselle, pystyvälle merimiehelle – Hansonin hankkiessa laivanpapereita ja kaappausvaltuutusta ja tohtori Middletonin etsiessä hyvää meriupseeri-hoivaajaa. Jack ehti kirjoittaa don Philipille ja Agnekselle, kertoen heille isänsä kuolemasta ja aikomuksistaan.
Noin kuuden viikon kuluttua kaikki oli valmiina, ja brigantini, joka oli merkitty Englannin laivaluetteloihin Rebieran nimellä ja jolle oli lunastettu kaappausvaltuus, lähti satamasta ja ankkuroi Spitheadiin. Tohtori Middleton oli hankkinut mielestään hyvin sopivan miehen purjehtimaan Jackin mukana, ja sankarimme ja Mesty nousivat laivaan toivotettuaan tohtorille ja lakimiehelle jäähyväiset jättämättä heille muuta tekemistä kuin laskujensa maksamisen.
Se henkilö, jonka tohtori Middleton oli erään ystävänsä, Southeassa asuvan laivantaloudenhoitajan, neuvosta valinnut, oli luutnantti Oxbelly, joka alukseen kootun miehistön etunenässä otti vastaan sankarimme, laivan kapteenin ja omistajan, hänen saapuessaan alukseen. Sankarimme joustava, hoikka vartalo ja komea olemus puettuna siniseen nuttuun, joka jossakin määrin muistutti nykyistä purjehduskerhon asua, ja hänen lähin päällikkönsä, joka taapersi laivan laidalle ottamaan häntä vastaan, olivat totisesti jyrkkiä vastakohtia.
Oxbelly oli sangen lyhyt mies, hänen vatsansa oli harvinaisen ulkoneva, hänen olkapäänsä ja käsivartensa olivat liian lyhyet hänen vartaloonsa verrattuina, ja hänen kätensä olivat liian isot, muistuttaen napaseutujen karhun käpäliä enemmän kuin mitään muuta. Hänellä oli roimahousut ja asehihnat, ja päässä oli muonittajanlakki, ja kun hän nosti sitä, näkyi, että hänen päänsä oli ihan kalju. Hänen ikänsä saattoi olla viidenkuudetta tai kuudenkymmenen vuoden vaiheilla; iho oli kukkea, viiksiä ei ollut lainkaan, partaa oli vähän, nenä oli suora, huulet olivat ohuet, hampaat mustat tupakanpuremisesta, ja hänen vasemmassa suupielessään oli aina vähäinen ruskea pisara (siinä oli vuoto, kuten hän sanoi). Hänen kasvojensa kokonaisvaikutus oli miellyttävä, sillä ne olivat rehellisen ja miehekkään näköiset, mutta hänen vyötäisensä olivat muodottomat.
"Aika tasainen", mietti Jack vastatessaan Oxbellyn tervehdykseen.
"Hyvää päivää, sir", lausui Jack. "Uskon, että meistä tulee hyvät laivakumppanukset." Hän ei nimittäin ollut aikaisemmin nähnyt Oxbellyä.
"Herra Easy", vastasi luutnantti, "en koskaan riitele kenenkään muun kuin vaimoni kanssa (en halua puhua perättömiä)".
"Ikävä, että teillä milloinkaan on kotoisia erimielisyyksiä, herra Oxbelly."
"Ja hänenkin kanssansa riitelen ainoastaan öisin, sir. Hän tahtoo anastaa vuoteesta enemmän kuin oman osansa eikä salli minun nukkua yksikseni. Mutta älkää siitä huoliko, sir! Suvaitsetteko nyt tarkastaa miehet?"
"Jos se teistä sopii, herra Oxbelly."
Miehet tarkastettiin, ja Jack piti heille pitkän puheen alttiudesta, kurista, velvollisuuksista ja niin edelleen.
"Oikein hyvä puhe, herra Easy", kehui Oxbelly miesten poistuttua keulapuolelle. "Toivoisin, että vaimoni olisi kuullut sen. Mutta jos suvaitsette, sir, lähdemme nyt liikkeelle niin pian kuin suinkin, sillä St. Helenin kohdalla on tänne päin tulossa Kanaalin risteilijä, ja meidän sopii pujahtaa sen ohitse purjehtimalla Needle-kallioiden lomitse."
"Mutta mitä meidän tarvitsee välittää Kanaalin risteilijästä?"
"Unohdatte, sir, että niin pian kuin sen ankkuri on laskettu, tullaan sieltä aluksellemme ja anastetaan meiltä vähintään kymmenen miestä."
"Mutta onhan miehillämme suojeluskirja."
"Kyllä, sir; mutta se ei suojele heitä vähääkään nykyisin. Olen purjehtinut kaapparialuksessa ainakin kolme vuotta ja tiedän, etteivät sotalaivat vähääkään kunnioita kaappausvaltuuksia eikä kaappareita."
"Uskon teidän olevan oikeassa. Jos siis suvaitsette, nostamme ankkurin viipymättä."
Rebieran miehistö oli hyvin valittu. Miehet olivat sotalaivojen valioväkeä, ja useimmat heistä olivat karanneet satamassa olevista laivoista, joten he luonnollisesti halusivat perin kiihkeästi päästä liikkeelle. Muutamien minuuttien kuluttua oli Rebiera matkalla kaikki purjeet ylhäällä. Se oli mainiossa kunnossa ja kiiti vedenpinnalla vinhasti. Tuuli oli myötäinen, ja yöllä he sivuuttivat Portlandin majakan ja purjehtivat seuraavana aamuna Biskajan lahtea kohti eivätkä olleet kohdanneet pahemmin kuin vihollista pelkäämäänsä brittiläistä risteilijää, joka olisi tarkastanut heidät.
"Luultavasti me nyt selviämme", virkkoi Oxbelly sankarillemme. "Olemme purjehtineet oivallisesti. Kello on kaksitoista, ja jos suvaitsette, määrään leveysasteemme ja ilmoitan sen teille. Meidän täytyy ottaa sellainen suunta, ettemme osu Brestin laivueen tielle. Hieman enemmän länteen, sir. Olen jälleen kannella minuutissa. Vaimoni – mutta siitä kerron teille palattuani."
"Leveysaste on neljäkymmentäyksi astetta kaksitoista minuuttia, sir. Aioin sanoa, että vaimoni ollessaan komentamassani kaapparialuksessa –"
"Kaapparialuksessako, herra Oxbelly?"
"Niin, sir; hän tahtoi tulla mukaan; vakuutin hänelle, että se oli mahdotonta, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan järjen puhetta – hän tuli laivaan, lysähti vuoteeseen ja sanoi, että siinä hän aikoi olla koko risteilyn ajan – pikku Billy muassaan –"
"Mitä! Myöskin lapsenneko?"
"Niin, kahden vuoden vanha – mainio poika – nauroi aina, kun tykit laukaistiin, samalla kun hänen äitinsä seisoi portailla ja piti häntä porrasluukun katolla."
"Mitenkä rouva Oxbelly päästi teidät nyt lähtemään tänne?"
"Se ihmetyttänee teitä, mutta selitän sen teille. Hän luuli minun olevan Lontoossa noutamassa eläkettäni. Nyt hän jo tietää kaikki ja epäilemättä kiukkuilee, mutta se laihduttaa häntä, ja sitten on enemmän tilaa vuoteessa. Vaimoni on sangen pyylevä nainen."
"No, ette tekään ole ihan hintelä mies!"
"Niin, en ole hintelä – minulla on taipumuksia tulla lihavanlännäksi, kuten sanotaan – olen siis hyvässä kunnossa. Hyvin kummallista kylläkin, rouvallani on sellainen käsitys, ettei hän ole lihava. En saa häntä sitä uskomaan. Juuri siitä syystä me aina kinastelemme vuoteessa. Hän väittää minun anastavan siitä suurimman osan, ja minä tiedän hänen sen anastavan."
"Ehkäpä olette molemmat oikeassa."
"Ei, ei; kaikki häiriöt saavat alkunsa hänestä. Jos siirryn likemmäksi seinää, puristaa hän minua, kunnes olen ohut kuin käämi. Jos panen hänet seinän puolelle, työntää hän minua, kuten tynnyriä työnnetään, kunnes tipahdan vuoteesta."
"Minkätähden ette hanki itsellenne leveämpää vuodetta, herra Oxbelly?"
"Sir, olen ehdottanut sitä, mutta vaimoni väittää, että vuode on kylliksi leveä, jollen heittelehtisi unissani. En saa häntä uskomaan. Mutta nyt hän saa pitää sen ihan yksin. Nukuin hyvin viime yönä, ensi kerran sen jälkeen, kun lähdin Boadiceasta."
"Boadiceastako?"
"Niin, sir, olin Boadicean ensimmäinen luutnantti kolme vuotta."
"Minulle on kerrottu, että se on komea fregatti."
"Ihan päinvastoin, sir, alaosistaan niin ahdasta alusta en ole milloinkaan nähnyt. Niin, herra Easy, tuskin mahduin sulloutumaan hyttini ovesta – enkä kuitenkaan, kuten teidän täytyy nähdä, ole ruumiikas mies."
"Armias taivas!" mietti Jack. "Onko tosiaankin mahdollista, ettei tämä mies tiedä olevansa hassunkurisen paksu?"
Niin oli kuitenkin asian laita. Oxbellyllä ei ollut aavistustakaan, että hän oli lihavampi kuin tavallisessa hyvässä kunnossa oleva mies, vaikka hän todennäköisesti ei ollut nähnyt polviaan vuosikausiin. Juuri hänen lihavuutensa oli pahin vikapiirre hänessä, sillä missään muussa suhteessa ei ollut mitään huomauttamista häntä vastaan. Juonittelevat kapteenit olivat milloin milläkin tekosyyllä siirtäneet hänet pois useista laivoista, kunnes hän meni amiraalinvirastoon tiedustamaan, oliko häntä vastaan esitetty joitakin syytöksiä. Amiraalinviraston päällikkö oivalsi heti, mikä syytös häntä vastaan esitettäisiin, ja kirjoitti hänen nimensä kohdalle sellaisen merkinnän, ettei hän soveltunut muuhun kuin satamapalvelukseen. Jouduttuaan toimettomaksi hän oli ottanut komennettavakseen kaapparikutterin, jolloin hänen vaimonsa, joka piti hänestä ylettömästi, halusi, kuten hän sanoi, seurata häntä pikku Billy matkassaan. Hän oli raitis, vakava, tunsi tehtävänsä hyvin; mutta hän painoi enemmän kuin kolmesataakuusikymmentä naulaa, ja hänen painonsa oli ollut hänelle voittamattomana vaikeutena laivastossa.
Hänen kauan hellitty toiveensa oli tullut, kuten Shakespeare sanoo, hänen ajattelunsa isäksi, ja vihdoin hän oli tosiaankin saanut itsensä luulemaan, ettei häntä missään nimessä voinut pitää lihavana miehenä. Myöskin hänen vaimonsa oli, kuten hän sanoi, sangen pyylevä nainen, ja tämä molemminpuolinen yletön lihavuus oli heidän ainoa, mutta alituinen riidanaiheensa.
KOLMASTOISTA LUKU
Sankarimme joutuu tapansa mukaan keskelle kuuminta leikkiä.
Yhdentenätoista päivänä Rebiera purjehti Gibraltarin salmeen, ja auringon laskiessa Gibraltarin kalliot olivat näkyvissä. Senjälkeen tuuli vaimeni, ja keskiyöllä kävi ihan tyyneksi, joten he ajelehtivat avuttomina. Auringon noustessa he heräsivät raskaiden tykkien pamauksiin ja havaitsivat englantilaisen fregatin noin kahdeksan penikulman päässä kauempana salmessa ja keskemmällä uomaa taistelemassa yhdeksää tai kymmentä espanjalaista tykkivenettä vastaan, jotka olivat tulleet Algecirasista sitä ahdistamaan.
Oli edelleenkin ihan tyyni, ja kaikki fregatin veneet olivat sitä hinaamassa saadakseen laitatykit suunnatuiksi espanjalaiseen laivueeseen. Molemmin puolin laukaistujen raskaiden tykkien jyminä ulapan tyynellä pinnalla – valkea savu, joka kohosi ilmoille auringon noustessa loistavana kirkkaalle, siniselle taivaalle – etäiset, korkeista vuorista toistuvat kajahdukset – kaikki se teki kauniin vaikutuksen niistä, joilla oli kauneutta rakastava mieli. Mutta Jackista oli viisaampaa valmistautua taisteluun kuin tarkkailla vivahduksia – ja lyhyessä ajassa oli kaikki valmiina.
"He eivät käy meidän kimppuumme, niin kauan kuin heillä on fregatti pommitettavanaan, herra Easy. Mutta sittenkin on meidän parasta valmistautua, sillä emme hevin voi sivuuttaa heitä ilman muutamia laukauksia. Purjehtiessani kerran kaapparialuksessamme tämän salmen lävitse hätyytti meitä kaksi tykkivenettä, ja taistelimme niiden kanssa kolme tuntia. Niiden kuulat räiskyttivät vettä kansillemme, niin että ne olivat märät keulasta perään saakka, mutta syystä tai toisesta ne eivät kertaakaan osuneet meihin – aluksemme oli yhtä matala kuin nekin. Varmasti ne kuitenkin ampuvat reikiä tuohon fregattiin. Vaimoni ja Billy olivat kannella koko ajan – ja Billy oli perin riemuissaan ja itki, kun hänet vietiin kannen alle aamiaiselle."
"Mutta rouva Oxbellynhän täytyy siis olla hyvin rohkea."
"Hän ei pelkää kuulia eikä kartesseja – nauraa kuullessaan niiden vinkuvan päänsä kohdalla ja kehoittaa Billyä kuuntelemaan. Mutta, sir, se ei olekaan kumma; hänen isänsä on majuri, ja hänen molemmat veljensä ovat luutnantteja tykkiväessä."
"Sepä tosiaankin –" alkoi Jack. "Mutta katsokaahan, tuolla tulee vihuri lännestä päin!"
"Aivan oikein, herra Easy, ja se onkin kestävä, sillä se lähestyy tummana ja hitaasti. Sitä parempi fregatille, sillä tästä kahakasta se saa vain vähän kunniaa ja runsaasti löylytystä."
"Toivottavasti saamme mekin siitä osamme", virkkoi Jack. "Kuinka etäällä rannasta arvioitte tykkiveneiden olevan?"
"Luulisin niiden olevan siitä noin viiden meripenikulman päässä tai pikemminkin likempänä."
"Tiukatkaa purjeita, herra Oxbelly! Kenties voimme eristää rannasta yhden tai kaksi niistä. Ohjatkaa rannan puolelle niistä!"
"Juuri niin. Työhön, miehet! Levittäkää yläprammipurjeet, ylämärssypurjeet valmiiksi – puomit kuntoon – ohjatkaa samaan suuntaan! Pääsemme hyvinkin niistä rannan puolelle ja pysymme poissa patterien ulottuvilta."
Tuuli alkoi puhaltaa raikkaasti, ja Rebieran kaikki purjeet levitettiin. Vihuri osui aluksen kohdalle, se ulottui vain vähän kauemmaksi siitä – puolen meripenikulman päässä heidän etupuolellaan oli meri tyyni ja tasainen kuin kuvastin, ja he lähestyivät aluksia sekä rantaa samalla kertaa. Tykkiveneet ahdistivat edelleenkin fregattia eivätkä näyttäneet kiinnittävän lainkaan huomiota lähestyvään Rebieraan.
Vihdoin vihuri saapui niiden ja fregatin kohdalle aluksi lievänä, sitten vähitellen yltyen, samalla kun Rebiera kohisten halkoi vettä ja sillä nyt oli hyvin suuret mahdollisuudet saada joitakuita tykkiveneitä eristetyiksi. Fregatti levitti purjeensa ja suuntautui laivuetta vastaan, tykkiveneet katsoivat nyt parhaaksi lähteä pakoon ja kääntyivät rantaa kohti keulatykillään ampuvan fregatin seuraamina. Mutta nyt Rebiera oli puolen tykinkantaman verran rannempana ja riensi katkaisemaan niiden paluutietä.
Sen nopeasti lähestyessä laivue tuskin tiesi miten toimia; sen ahdistaminen olisi merkinnyt ajan hukkaamista, joten fregatti olisi ehtinyt tykkiveneiden luokse ja ne olisi vallattu. Niinpä ne tyytyivät ampumaan sitä sen edelleenkin lipuessa niiden ja rannan väliin. Niiden tullessa likemmäksi Jack alkoi ampua kahdeksantoistanaulaisilla tykeillään ja pitkillä yhdeksännaulaisillaan. Tykkiveneet vastasivat tuleen, ja niiden ehdittyä neljännespenikulman päähän vähensi Jack purjeitaan, jättäen ainoastaan märssypurjeet levälleen, ja nyt syntyi kuuma taistelu, jonka tuloksena oli, että yksi tykkiveneistä menetti muutamissa minuuteissa mastonsa.
Fregatti likeni nopeasti täysissä purjeissa, ja nyt se ampui tiheästi. Silloin laivue lakkasi ampumasta ja sivuutti Rebieran noin kahden kaapelimitan päässä, pyrkien täysin purjein maata kohti. Nyt Jack ampui ohitse rientävää laivuetta vasemman laidan tykeillä, syytäen oikealta laidalta kartesseja mastonsa menettäneeseen, kovaonniseen tykkiveneeseen, joka pian antautui.
Muutamien minuuttien kuluttua olivat jäljellä olevat alukset ennättäneet pois tykkitulen ulottuvilta, ja koska nekään eivät ampuneet, kiinnitti Jack huomionsa voittamansa aluksen valtaamiseen, lähetti siihen veneen, jossa oli kymmenen miestä, ja käänsi laivansa vastatuuleen likelle sitä ottaakseen sen hinattavakseen. Vielä kymmenen minuutin kuluttua oli myöskin fregatti vastatuuleen käännettynä kaapelimitan päässä Rebierasta, ja sankarimme laski vesille toisen peräkannen veneensä mennäkseen fregattiin.
"Onko aluksessamme haavoittunut ketään, herra Oxbelly?" tiedusti Jack.
"Ainoastaan kaksi; kartessin sirpale vei Spearlingilta peukalon, ja Jamesilla on paha haava reidessään."
"Hyvä; pyydän lääkäriä tulemaan laivaamme."
Jack ohjasi veneensä fregatin kupeelle, kapusi kannelle ja teki asianmukaisesti kunniaa. Merikadetit saattoivat hänet toiselle laidalle, jossa kapteeni seisoi.
"Herra Easy!" huudahti kapteeni.
"Kapteeni Sawbridge!" vastasi sankarimme hämmästyneenä.
"Armias taivas! Mikä teidät on tänne tuonut?" kysyi kapteeni. "Ja mikä alus tuo on?"
"Rebiera, kaapparilaiva, jonka komentaja ja omistaja on herra Easy", vastasi Jack, nauraen.
Kapteeni Sawbridge ojensi hänelle kätensä. "Tulkaa hyttiini, herra Easy; minusta on oikein hauska nähdä teitä. Kiitän teitä hyvin suuresti esiintymisestänne, mutta vielä kiihkeämmin haluaisin tietää, mikä on taivuttanut teidät lähtemään uudelleen merille. Tiesin teidän eronneen laivastosta."
Muutamin sanoin Jack kertoi, mikä hänen tarkoituksensa oli ollut varustaessaan Rebieran ja lähtiessään merille.
"Mutta", jatkoi Jack, "sallikaa minun onnitella teitä ylennyksenne johdosta, josta minulla ei ole ollut tietoa. Saanko kysyä, missä erositte Harpysta ja mikä on fregattinne nimi?"
"Latona, olen ollut tämän aluksen komentajana ainoastaan yhden kuukauden siitä taistelusta saakka, jossa Harpy valtasi ison korvetin, ja minulla on määräys purjehtia Englantiin viemään tiedonantoja kotimaahan. Lähdimme eilen illalla Gibraltarista, olimme tyvenessä koko yön, ja tänä aamuna tykkiveneet kävivät kimppuumme."
"Miten kapteeni Wilson voi, sir?"
"Luultavasti hän voi oikein hyvin, mutta en ole tavannut häntä."
"Mistä sitten tiesitte minun eronneen laivastosta, kapteeni Sawbridge?"
"Herra Gascoignelta, joka on nyt aluksessamme."
"Gascoignelta!" huudahti sankarimme. "Niin, kuvernööri lähetti hänet liittymään Auroraan, mutta Aurora oli poistunut laivastosta, ja kun hän oli palvellut kadettiaikansa ja hänelle määrättiin tutkintopäivä, suoriutui hän tutkinnosta ja arveli, että hänen sopi hyvin lähteä kotimaahan minun muassani koettamaan hankkia suosituksia saadakseen ylennyksen."
"Kuulkaahan, kapteeni Sawbridge, onko tykkivene meidän vaiko teidän saaliinne?"
"Sen pitäisi olla kokonaan teidän; mutta säädösten mukaan on asian laita niin, että me pääsemme osallisiksi."
"Sen hyväksyn täydestä sydämestäni. Suvaitsetteko lähettää apulaislääkärin alukseemme hoitamaan kahta haavoittunutta miestäni?"
"Kyllä, heti. Lähettäkää nyt veneenne pois, Easy, ja sen muassa määräykset komentavalle upseerillenne! Meidän täytyy palata Gibraltariin, sillä olemme kärsineet jonkun verran vaurioita ja, ikävä sanoa, menettäneet joitakuita miehiä. Siispä te otaksuttavasti jäätte laivaani ja syötte päivällistä seurassani. Ehdimme ankkuriin ennen iltaa."
"Sen teen mielihyvin, sir. Mutta nyt lähetän pois veneeni ja pudistan Gascoignen kättä."
Gascoigne oli puolikannen alla odottamassa ystäväänsä, sillä hän oli nähnyt Jackin kiipeävän laivaan seisoessaan keulakannella. Sukeutui hätäinen keskustelu, sittenkun sankarimme oli lähettänyt pois veneensä ja siinä apulaislääkärin sitomaan hänen kahta haavoittunutta miestään. Senjälkeen Jack meni kannelle, puheli upseerien kanssa, silmäili mielissään Rebieraa ja sen hinaamaa tykkivenettä, jotka pysyivät fregatin rinnalla, vaikka vain toisessa aluksessa oli purjeet levällään – lupasi viettää seuraavan päivän Gascoignen seurassa joko maissa taikka Rebierassa ja palasi sitten kapteeninhyttiin, jossa hän keskusteli pitkään kapteeni Sawbridgen kanssa.
"Silloin kun tulitte laivastoon, Easy", virkkoi kapteeni Sawbridge, "arvelin, että kuta pikemmin teistä päästäisiin eroon, sitä parempi olisi. Mutta nyt, kun olette laivastosta eronnut, tuntuu minusta, että se on menettänyt sellaisen miehen, joka kaiken todennäköisyyden mukaan olisi osoittautunut sille kunniaksi."
"Paljon kiitoksia, sir", vastasi Jack. "Mutta miten olisin voinut olla merikadettina, kun minulla on kahdeksantuhannen punnan suuruiset vuositulot?"
"Olen siitä yhtä mieltä kanssanne, että se on mahdotonta. Mutta parhaillaan tarjotaan päivällistä; menkää peräkajuuttaan; siellä muonamestari antaa teille kaikkea, mitä tarvitsette."
Sankarimme, jonka kädet ja kasvot olivat aika tavalla ruudinsavun tahraamat, peseytyi, kampasi kiharaisen, mustan tukkansa ja meni peräkajuuttaan, jossa hän tapasi koko seurueen koolla. Gascoigne, jota ei ollut aamupäivällä kutsuttu, oli kapteeni Sawbridge huomaavaisesti liittänyt joukkoon. Kohta senjälkeen, kun ateria oli korjattu pois pöydästä, ilmoitti ensimmäinen luutnantti, että oli välttämätöntä komentaa miehet kannelle, koska oltiin likellä ankkuripaikkaa. Seurue hajaantui senvuoksi pikemmin kuin asianlaita olisi muutoin ollut. Ja niin pian kuin Latonan purjeet oli kääritty kokoon, meni kapteeni Sawbridge maihin selostamaan kuvernöörille taistelun tuloksia. Hän pyysi Jackia mukaansa, mutta sankarimme halusi olla Gascoignen seurassa, pyysi anteeksi ja lykkäsi maihinmenon seuraavaan päivään.
"Ja nyt, Easy", virkkoi Gascoigne, niin pian kuin kapteeni oli laskeutunut veneeseen, "pyydän lupaa lähteä laivaasi – vai pyydätkö sinä sitä?"
"Minä pyydän", vastasi Jack. "Varakkaan miehen sana on ensimmäisestä luutnantista painavampi kuin merikadetin."
Niinpä Jack meni ensimmäisen luutnantin luokse, kumarsi kohteliaaseen tapaansa ja lausui toivovansa, että "jos virkatehtävät sallisivat, ensimmäinen luutnantti kunnioittaisi häntä tulemalla joidenkuiden upseeriensa kanssa katsomaan Rebieraa ja juomaan pullon tai pari samppanjaa".
Koska Rebiera oli ankkuroinut vajaan kahden kaapelimitan päähän, vastasi ensimmäinen luutnantti, että "niin pian kuin hän olisi siirtänyt vangit maihin ja kiinnittänyt tykkiveneen paikoilleen, hän hyvin mielellään noudattaisi kutsua". Samoin vastasi kolme tai neljä muuta upseeria, ja sitten Jack pyysi, että suosionosoituksena hänelle sallittaisiin hänen vanhan ystävänsä herra Gascoignen nyt lähteä hänen mukaansa, koska hänellä oli tärkeitä kääröjä, jotka hän uskoisi Gascoignelle Englantiin vietäviksi. Ensimmäinen luutnantti suostui siihen hyvin auliisti, Gascoigne ja sankarimme hyppäsivät veneeseen ja olivat taaskin koetellun ja ansaitun ystävyyden luottamuksellisissa suhteissa.
"Jack, olen ajatellut asiaa ja tehnyt päätökseni", sanoi Gascoigne. "Hyödyn hyvin vähän tai en mitään lähtemällä kotimaahan saadakseni ylennyksen. Minun sopii yhtä hyvin jäädä tänne, ja koska olen palvellut kadettiaikani ja suorittanut tutkintoni, ei palkallani ole suurta merkitystä. Suostutko ottamaan minut mukaasi?"
"Juuri sitä minäkin ajattelin, Ned. Luuletko kapteeni Sawbridgen suostuvan siihen?"
"Luulen. Hän tietää, millaiset olosuhteeni ovat, ja tietää senkin, että kotiin lähtöni syy oli ainoastaan se, että kyllästyin etsimään Auroraa."
"Mennään yhdessä kysymään häneltä sitä huomenna."
"Joka tapauksessa saat enemmän herrasmiestä muistuttavan kumppanin kuin herra Oxbelly on."
"Mutta en niin vakavaa, Ned."
Ensimmäinen luutnantti ja muut upseerit tulivat alukseen ja viettivät hupaisen illan. Ei mikään saa aikaa miellyttävämmin kulumaan kuin samppanja, ja jollei tätä kuninkaallista viiniä loukkaa sekoittamalla sitä johonkin toiseen, ei se milloinkaan rankaise juojaansa seuraavana aamuna.
NELJÄSTOISTA LUKU
Sotaneuvottelu, jossa Jack päättää lähteä vielä yhdelle risteilylle.
Koska kapteeni Sawbridge ei palannut laivaan sinä iltana, lähti Easy maihin ja meni tapaamaan häntä kuvernöörin palatsiin. Hänet esiteltiin kuvernöörille, joka kutsui häntä päivälliselle luoksensa. Koska Gascoigne ei päässyt maihin, käytti sankarimme tilaisuutta esittääkseen pyyntönsä kapteeni Sawbridgelle, mainiten, ettei se henkilö, joka oli hänen matkassaan, ollut sellainen, jollaiselle hän olisi halunnut ja voinut uskoa kaikki; hän ei nimittäin voinut puhua Oxbellylle Agneksesta.
Huomattuaan, ettei kapteeni Sawbridge heti myöntynyt, Jack tiukkasi kovasti. Vihdoin kapteeni Sawbridge, joka arveli, että Gascoignen edut siitä alkaen tulisivat paljoa paremmin valvotuksi hänen ystävänsä Easyn avulla kuin millään muulla tavalla ja että kuta paremmin heidän ystävyytensä lujittuisi, sitä edullisemmaksi se osoittautuisi Gascoignelle, suostui sankarimme toivomukseen. Jack kävi Latonassa ilmoittamassa Gascoignelle ja ensimmäiselle luutnantille kapteeni Sawbridgen aikomuksesta, meni senjälkeen Rebieraan ja käski Mestyn tuoda hänen matkalaukkunsa majataloon, jotta hän voisi pukeutua päivällisiä varten.
Kun Gascoignen ei enää katsottu kuuluvan Latonan miehistöön, sallittiin hänen seurata Jackia. Ja viimemainittu huomasi katselevansa ulos samasta ikkunasta, johon hän oli ripustanut housunsa siinä muistettavassa tilaisuudessa, jolloin pursimiehen oli pakko noudattaa omaa ohjettaan, syrjäyttää säädyllisyys velvollisuuden tieltä.
"Millaisia seikkailukohtauksia olenkaan kokenut senjälkeen", mietti Jack. "Siitä ei ole paljoa yli neljän vuoden, enkä silloin ollut vielä ollut laivastossa kolmea viikkoa."
Senjälkeen Jack vaipui aatoksiinsa ja muisteli paviaania ja Agnesta.
Latonan korjaukset olivat kaikki suoritetut seuraavana päivänä, ja saatuaan erokirjansa Gascoigne siirtyi Rebieraan. Tykkivene luovutettiin myyntiasiamiehen haltuun, ja pian senjälkeen hallitus sen osti. Rebieran miehistö ei kuitenkaan saanut kaappausrahoja eikä osuuttaan vankien päärahoista – aluksessa oli nimittäin seitsemänkymmentä miestä – ennenkuin paluumatkallaan, mutta kuten miehet sanoivat, alku oli tehty, ja se oli kaikki kaikessa. Sitäpaitsi se valoi heihin luottamusta itseensä, laivaansa ja komentajaansa. Sankarimme nostatti ankkurin kohta Latonan lähdön jälkeen sanottuaan sitä ennen jäähyväiset kapteeni Sawbridgelle ja annettuaan hänen vietäväkseen tohtori Middletonille osoitetun kirjeen.
Taaskin näemme tämän kolmikon yhdessä – molemmat merikadettimme nojaamassa aluksen kaiteeseen ja Mestyn seisomassa heidän luonansa. He olivat kiertäneet Europaniemen ympäri ja laskettivat tiukassa laitaisessa pitkin Espanjan rannikkoa hyvän tuulen puhaltaessa maalta päin. Myöskin herra Oxbelly käveli heidän läheisyydessään.
"Viimeksi täällä risteillessäni olivat asiat hyvin toisella lailla", huomautti Jack. "Minulla oli alus, jota en osannut hoitaa, miehistö, jota en pystynyt komentamaan, ja miten minulle olisikaan käynyt, jollei olisi ollut Mestyä!"
"Massa Easy, joka tapauksessa osaatte oikein hyvin selvitä pinteistä."
"Niin, ja toimittaa itseni niihin", lisäsi Gascoigne.
"Ja myöskin pelastaa muita niistä, Ned."
"'Ei enää sellaista, Hal, jos rakastat minua'", lainasi Gascoigne. "Olen usein aprikoinut, millaisen kohtalon Azar-poloinen on saanut."
"Samanlaisen kohtalon kuin useimmat naiset kaikissa maissa, Ned – häntä on ensin ylistetty, sitten hänestä ei ole välitetty mitään – samanlaisen kohtalon, joka häntä kenties olisi odottanut sinunkin seurassasi."
"Ehkäpä", myönsi Ned, huokaisten.
"Massa Easy, te olette pelastanut kaikki pulasta; pelastitte minutkin pulasta."
"En muista, miten se kävi, Mesty."
"Mitenkö pelastitte minut keittämästä ruokaa nuorille herrasmiehille – se oli pahuksenmoinen pula."
"Ja varmastikin olen pelastanut myöskin teidät pulasta, herra Oxbelly."
"Kuinka niin, herra Easy?"
"Kuinka niin! Enkö ole estänyt teitä riitelemästä vaimonne kanssa joka yö?"
"Totta kyllä, sir, te olette ollut siinä välikappaleena. Mutta tiedättekö, että tuonnoittain taistellessamme sanoin itsekseni: 'Toivoisinpa vaimoni olevan nyt täällä pitelemässä pikku Billyä luukkuportaiden katolla.'"
"Entä öisin, herra Oxbelly?"
"Öisinkö? Niin, pelkään, että silloin olisin toivonut hänen jälleen olevan kotona – kerrassaan hämmästyttävää, kuinka mukavaa minusta nyt on nukkua joka yö. Tässä ilmanalassa se sitäpaitsi olisi sietämätöntä. Vaimoni on hyvin lihava nainen – tosiaankin hyvin lihava."
"No niin, mutta nyt meidän täytyy pitää sotaneuvottelu. Lähdemmekö purjehtimaan pitkin rannikkoa vai suuntaammeko matkamme suoraan Palermoon?"
"Suorassa suunnassa emme valtaa mitään, se on varmaa", virkkoi Gascoigne. "Jollemme valtaa mitään, emme ansaitse saalisrahoja", huomautti Oxbelly.
"Jollemme saa saalisrahoja, ovat miehet tyytymättömiä", lisäsi Easy.
"Jollen saa mitään tekemistä, olen kirotun tylsä", tokaisi Mesty.
"Ja nyt kysymyksen toinen puoli. Jos purjehdimme suoraan Palermoon, olemme pikemmin siellä ja pikemmin jälleen kotimaassa."
"Siihen vastaan", sanoi Gascoigne, "että kuta lyhyempi risteilymme on, sitä vähemmän saan olla sinun seurassasi".
"Ja minun täytyy nukkua vaimoni vieressä", jatkoi Oxbelly.
"Mainio laiva, mainioita tykkejä, mainioita miehiä, eikä tehdä mitään", huudahti Mesty. "Tulimmainen, siitä en pidä, massa Easy."
"Vasta kahdeksan kuukauden kuluttua tulet täysi-ikäiseksi, Jack", huomautti Gascoigne.
"Aikaa kuluisi ainoastaan kolme tai neljä viikkoa enemmän", virkkoi Oxbelly. "Ja kustannukset ovat olleet sangen suuret."
"Mutta –"
"Mutta mitä, Jack?"
"Agnes."
"Agnes on kotiin palatessa paremmassa turvassa, kun häntä suojelevat sellaiset miehet, jotka ovat tottuneet taisteluihin. Ja mitä siihen tulee, että hän joutuu odottamaan hieman kauemmin, niin se saa hänet vain rakastamaan sinua hiukan kiihkeämmin."
"Nukkukaa yksin vähän kauemmin, herra Easy!" neuvoi Oxbelly. "Se on hyvin miellyttävää."
"Se neuvonne ei olekaan huono", kehui Gascoigne.
"Malttakaahan vähän, massa Easy", sanoi Mesty; "tiedätte, että se on oikein hyvä neuvo".
"No niin", virkkoi Jack, "suostun siis, koska olen mitättömänä vähemmistönä. Purjehdimme pitkin rannikkoa Touloniin saakka. Onhan joka tapauksessa sangen miellyttävää komentaa omaa laivaansa, eikä minulla ole kiirettä luopua päällikkyydestäni. Se kysymys on siis ratkaistu."
Rebiera ohjattiin maalle päin, ja auringon laskiessa he olivat vajaan neljän meripenikulman päässä Malagan kaupungin yläpuolelle kohoavista, korkeista, sinertävistä vuorista. Lahden perällä, ihan likellä kaupunkia, oli useita aluksia. Nyt tuuli vaimeni, ja koska Rebiera ei voinut laskea kaupungin satamaan, kääntyi se tuuleen ikäänkuin olisi ollut sinne aikova kauppa-alus, ja sen mastoon nostettiin Amerikan lippu, noudattaen vihjausta, joka saatiin, kun huomattiin tämän maan lipun liehuvan kolmen tai neljän ison, ulommassa satamassa olevan aluksen mastossa.
"Mikä on aikomuksesi, Jack?" tiedusti Gascoigne.
"Minut saa hirttää, jos sitä vielä tiedän. Arvelen, että purjehdimme ulompaan satamaan ja ankkuroimme iltamyöhällä, nousemme amerikkalaisiin aluksiin ja hankimme tietoja."
"Se ei ole huono ajatus. Silloin saamme tietää, onko täällä mitään tekemistä, ja jollei ole, voimme lähteä liikkeelle aamun koittaessa."
"Tarkastuspursi ei lähde satamasta auringonlaskun jälkeen."
"Ja jos se tulisikin, pitäisi se meitä Barcelonaan tai jonnekin muualle matkalla olevana amerikkalaisena aluksena, ja tuskin tykit pystyvät ampumaan ulompaan satamaan, jossa alukset ovat."
Mesty, joka oli jälleen pukeutunut merimiehenasuunsa, huomautti nyt:
"Mitä teemme, massa Easy, se tehkäämme pian – aikansa kullakin, aikanaan pitää näyttäytyä ja taistella – aikanaan lymytä, ryömiä ja hiipiä."
"Aivan oikein, Mesty. Tällä kertaa ryömimme ja hiivimme salaa, jos voimme. Tällainen sodankäynti ei minusta tosin ole miellyttävintä."
"Molemmat ovat hyviä, massa Easy. Jollette olisi salaa hiipinyt kolmimastoiseen, ette olisi nähnyt missy Agnesta."
"Sepä se, Mesty. Laiva ympäri, herra Oxbelly!"
"Herra Oxbelly ei ole hyvä veneretkille", huomautti Mesty, paljastaen hampaansa.
Vasta pimeän tultua Rebiera ankkuroitiin sataman ulko-osaan, kaapelimitan päähän ulommaisen amerikkalaisen aluksen perästä. Sen peräkannen toinen vene laskettiin vesille, ja Gascoigne ja sankarimme soutivat mainitun aluksen kupeelle, lepuuttivat airojaan, luikkasivat ja tiedustivat laivan nimeä.
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, en juuri tällä hetkellä sitä muista", vastasi neekeri, joka tirkisti käyntisillan ylitse.
"Kuka on kapteeni?"
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, hän on maissa."
"Onko perämies laivassa?"
"Ei, niin totta kuin Jumala minua auttakoon – hänkin on maissa."
"Keitä aluksessa sitten on?"
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ei aluksessa ole ketään muita kuin Pompey – ja se olen minä."
"Kelvollisia laivanhoitajia joka tapauksessa", virkkoi Jack. "Alus ulkosatamassa, ja ainoastaan neekeri laivassa! Kuulkaahan, Pompey, jätetäänkö teidät aina huolehtimaan aluksesta?"
"Ei, sir; mutta tänä iltana on maissa suuret huvit. Kaikki tanssivat ja laulavat, juovat, remuavat ja niin edelleen."
"Mitä, onko nyt jokin juhla?"
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, en tiedä."
"Onko noissa toisissa laivoissa keitään?"
"Kaikki lähtivät maihin. Jos heillä on mukanaan neekeri, on hän jäänyt laivaan."
"Hyvää yötä, Pompey!"
"Hyvää yötä, sir. Kenen ilmoitan käyneen, kun kapteeni palaa laivaan?"
"Kapteeni Easyn."
"Vai niin, vai niin, hyvä, sir."
Sankarimme souti toisen laivan kupeelle ja huomasi, että se oli jätetty samalla tavalla tyhjäksi. Mutta kolmannessa he tapasivat toisen perämiehen, jonka käsivarsi oli kaulasiteessä ja jolta he saivat sen tiedon, että maissa oli suuri juhla, koska silloin oli viimeinen karnevalipäivä, ja ettei kukaan ajatellut mitään muuta kuin huvittelua.
"Minusta tuntuu", virkkoi perämies, "että olette amerikkalainen".
"Oikein arvattu", vahvisti Jack.
"Mikä laiva ja mistä satamasta?"
"Susan and Mary Rhode Islandista", vastasi Gascoigne.
"Arvelinkin teidän olevan pohjoisesta. Me olemme New Yorkista. Millaisia uutisia teillä on?"
"Ei minkäänlaisia", vastasi toinen. "Olimme viimeksi Liverpoolissa."
Nyt amerikkalainen esitti sarjan kysymyksiä, joihin Gascoigne vastasi perin taitavasti, tiedustaen sitten vuorostaan, millainen markkinatilanne oli.
Heidän oli välttämätöntä kysellä ja vastailla kaikkiin toisen tekemiin kysymyksiin, ennenkuin heidän sopi tiedustaa näennäisesti yhdentekeviä asioita amerikkalaisilta kauppamiehiltä. Vihdoin Gascoigne lausui:
"Arveletteko, että meidän sallittaisiin mennä maihin, kun tarkastuspursi ei vielä ole käynyt aluksellamme?"
"Teitä ei mitenkään huomata, jos poistutte maista ennen päivänkoittoa; epäilenpä sitäkin, tiedetäänkö teidän ankkuroineen tänne. Kun sitäpaitsi tulette Liverpoolista, on teillä puhdas terveystodistus, ja jos joutuisittekin ilmi, ei siitä oltaisi juuri millänsäkään. Täällä ei olla niin kovin turhantarkkoja, kuten minusta tuntuu."
"Mitä nuo rannempana olevat alukset ovat?"
"Luullakseni useimmissa niistä on lastina oliviöljyä. Mutta niiden joukossa on kaksi kaksimastoista latinalaisalusta, jotka saapuivat tänne toissapäivänä vuota- ja kuparilastissa. Miten ne pujahtivat brittiläisten ohitse, sitä en osaa arvata, mutta ne pujahtivat, se on ihan varmaa."
"Hyvää yötä siis!"
"Ettekö halua ryypätä grogilasia maanmiehenne seurassa näin kauniina iltana?"
"Huomenna, hyvä mies, huomenna; nyt meidän täytyy lähteä maihin."
Sankarimme ja Gascoigne palasivat Rebieraan, neuvottelivat Oxbellyn ja Mestyn kanssa ja miehittivät sitten molemmat peräveneet ja keulaveneet. Heistä oli viisainta olla laskematta isoavenettään vesille; ampuma-aseita ei kenenkään sallittu ottaa mukaan, jotta ei syntyisi hälytystä, jos niistä joku vahingossa tai muutoin laukeaisi. Sankarimme ja Mesty kapusivat ensimmäiseen veneeseen ja soutivat kaupunkia kohti; kohta senjälkeen seurasi heitä Gascoigne jonkun matkan päässä toisessa veneessä ja sitten pursimies jollassa.
Heihin ei kukaan kiinnittänyt huomiota. Hiljaa he soutivat laiturille, joka oli autiona. Joka taholta näkyi rannalta huikaisevaa valoa ja kuului remuista hälinää. Mutta alukset näyttivät ihan yhtä hyljätyiltä kuin ulompana olevat amerikkalaiset laivat.
Kun heitä ei kukaan ollut huomannut, sillä he olivat olleet kyllin varovaisia soutaakseen kutakin venettä vain kahdella airolla, laskivat he meluttomasti toisen kaksimastoisen latinalaisaluksen kupeelle, ja Mesty nousi kannelle. Pilkistäessään kajuttaan hän näki miehen makaavan arkuilla. Mesty palasi veneen luokse hiipivään tapaansa ja kuiskasi: "Kaikki hyvin."
Jack jätti Gascoignen viemään tätä alusta pois satamasta, mikä onnistuikin perin hyvin, sillä oli hyvin pimeä. Ja vaikka verrattain lähellä oli vahteja, olivat heidän silmänsä ja korvansa kiintyneet tarkkailemaan kaupunkia ja kuuntelemaan soittoa.
Toinen alus, edellisen matkakumppani, vallattiin samalla tavalla, mutta siinä oli mies, joka heidän oli pakko vangita ja jonka suuhun heidän täytyi panna kapula. Hänet vietiin kajuttaan, ja Mesty toisen veneen miehistön komentajana katkaisi aluksen ankkuriköydet ja lähti hiljaa hinaamaan sitä amerikkalaisia laivoja kohti. Vielä tarvittiin yksi alus, ja soudattaen venettään kuten siihen astikin kahdella airolla Jack laski raskaassa lastissa olevan galliotin kupeelle tietämättä, mitä tavaraa sen lasti oli. Tämän aluksen kajutassa oli kaksi miestä pelaamassa korttia; heidät vangittiin ja köytettiin, aluksen ankkuriköydet katkaistiin, ja sitten heidän oli pakko nostaa sen purjeet mastoon, koska se oli liian raskas hinattavaksi pois satamasta.
Mutta heidän levittäessään purjeita sattui odottamaton keskeytys. Aluksen oli määrä lähteä purjehtimaan seuraavana aamuna ja saatuaan kylliksi huvia siksi illaksi sen miehistö oli katsonut oikeaksi palata laivaansa muita aikaisemmin. Silloin oli keskiyö tai hieman myöhäisempi, ja muutamien Jackin miesten ollessa mastossa – hänen mukanaan oli nimittäin kuusi miestä – hän harmikseen kuuli veneen lähtevän liikkeelle rannasta siinä olevien miesten laulaessa yhteislaulua.
Galliot oli silloin parhaiksi ehtinyt sellaiseen liikkeeseen, että se totteli peräsintä, sen märssypurjeet oli päästetty irti ja liivari hinattu levälleen, mutta edellistä ei vielä ollut kiinnitetty, koska kannella olevat kolme miestä eivät pimeässä löytäneet nuoria. Muut kolme miestä olivat fokkiraa'alla irroittamassa fokkipurjetta, ja Jack epäröi, pitäisikö hänen heti kutsua heidät kannelle vaiko sallia heidän irroittaa purje, joten alus pääsisi hyvään vauhtiin eikä mieslastissa oleva vene heitä saavuttaisi. Veneen ehdittyä noin kahdenkymmenen askeleen päähän laivasta sen soutajat, kun he eivät löytäneet alustaan siitä kohdasta, johon se oli jätetty, nykäisivät veneensä oikealle ja lepuuttivat airojaan. Siten valtaajat saivat hetkisen aikaa, mutta pian heidät havaittiin.
"Carambo!" kajahti veneestä ja sen keula käännettiin alusta kohti.
"Kannelle, pojat, heti, vantteja myöten!" huusi Jack. "Meidän kimppuumme käy vene."
Miehet olivat kannella muutamissa sekunneissa, ja toiset, jotka olivat nyt pingoittaneet märssypurjeet, kiiruhtivat perälle. Aluksen vauhti lisääntyi nopeasti, mutta ennenkuin se oli ehtinyt lisääntyä kylliksi, oli vene ennättänyt aluksen laidalle, ja jätettyään aironsa heilahtelemaan sinne tänne espanjalaiset kiipesivät kannelle veitsi hampaissa. Syntyi kahakka, ja heidät paiskattiin takaisin, mutta he uudistivat hyökkäyksensä.
Sankarimme havaitsi pienen vesi- tai viinitynnyrin, joka oli sidottu kiinni aluksen partaaseen, sivalsi sen siteen miekallaan poikki ja erään läheisyydessään olleen miehensä avustamana sysäsi sen partaan ylitse, pudottaen sen veneeseen. Se osui veneen laitaan, mursi laitalankun, ja vettä alkoi tulvia veneeseen. Tällä välin oli galliotin vauhti lisääntynyt – raskasta venettä ei enää jaksettu pitää kiinni sen laidassa, ja vene miehineen jäi jälkeen. Ne miehet, jotka olivat puolittain aluksessa, puolittain sen ulkopuolella jäivät riippumaan sen kaiteeseen, ja heidän kavuttuaan kannelle heidät sidottiin ja pistettiin kajuttaan.
Kun ampuma-aseita ei onneksi ollut käytetty kummallakaan puolella, ei syntynyt yleistä hälytystä, mutta vahti ilmoitti, että eräällä aluksella tapeltiin, vahtipurren miehistö koottiin, ja pursi työnnettiin vesille. Mutta vahdit ennättivät parhaiksi vain näkemään, että galliot oli lähtenyt liikkeelle ja ettei kumpikaan Valparaisosta saapunut alus ollut paikallaan.
He kiiruhtivat rannalle hälyttämään. Tykkiveneet, joita laiturissa oli kolme, komennettiin liikkeelle, mutta puolet niiden miehistöstä olivat maissa, toiset tanssiaisissa, toiset juopottelemassa kapakoissa. Ennenkuin heidät saatiin koolle, olivat kaikki kolme alusta ehtineet Rebieran kupeelle, ja kun sankarimme ja hänen miehensä eivät aavistaneet yrityksensä joutuneen ilmi, katsoivat he yrityksensä onnistuneen ja päässeensä turvaan. Jack oli mennyt alukseensa jätettyään neljätoista miestään galliotiin – Gascoigne oli tehnyt samoin – Mesty oli vielä valtaamassaan aluksessa. Mutta onnitellessaan toisiaan ja komentaessaan laivalla olevia miehiä vintturiin he kuulivat airojen loisketta.
"Hiljaa! Mitäs tuo on?" huudahti Oxbelly. "Tykkiveneitä tai soutualuksia, niin totta kuin elän!"
Samassa Mesty ponnahti laidan ylitse aluksen kannelle.
"Massa Easy, kuulen soutualusten ääntä verrattain läheltä."
"Niin mekin, Mesty. Gascoigne, hyppää veneeseen – käske vallatuissa aluksissa olevien miesten lähteä purjehtimaan täysissä purjeissa suoraan merelle! Me jäämme puolustamaan heidän perääntymistietään. Jää itse johonkin niistä, ja jakakaa miehenne!"
"Se on paikallaan, massa Easy. Herra Gascoigne, liikkukaa ravakasti! Ja nyt, sir, katkaiskaa ankkuriköysi ja levittäkää purjeet! Ei ole aikaa nostaa ankkuria."
Tällainen määräys annettiin, mutta vaikka miehet olivat taklauksessa yhdessä tuokiossa ja toimivat hyvin ripeästi, erottivat he Rebieran kääntyessä ja fokkipuomia hinattaessa kolmen tykkiveneen keulat, joita purjeiden avuksi soudettiin vajaan viiden kaapelimitan päässä heistä. Vaikka miehiä olikin vähänlaisesti, olivat märssy-, prammi- ja alapurjeet pian levällään, miehet riensivät paikoilleen ja tykit irroitettiin, ennenkuin tykkiveneet ehtivät likelle laivan perää. Sitten Jack käänsi aluksensa tiukasti tuuleen ja suuntasi sen tykkiveneiden kulkusuunnan poikki länttä kohti.
"Minkä pahuksen tähden ne eivät ammu?" kummasteli Jack.
"Luultavasti sentähden, ettei heillä ole ruutia", arveli Mesty.
Mesty oli oikeassa. Tykkiveneiden ammusarkut nostettiin aina maihin veneiden saavuttua laituriin, sillä pelättiin tapaturmia, joita saattoi tapahtua, kun miehillä oli alituisesti sikaari suussa, ja kiireissään olivat takaa-ajajat tyyten unohtaneet nostaa niitä aluksiinsa.
"Joka tapauksessa meillä on ruutia", virkkoi Jack, "ja nyt osoitamme sen. Raehauleja ja kartesseja, pojat, ja tähdätkää hyvin!"
Tykkiveneiden komentajat olivat luikkailleet toisilleen ja päättäneet käydä Rebieran kimppuun, mutta nyt se oli hyvässä vauhdissa ja purjehti nopeammin kuin niitä soudettiin. Hyvin tähdätty yhteislaukaus ällistytti ahdistajia – heillä ei ollut aavistustakaan Rebieran voimista. Ja laukaus oli niin tuhoisa, että he ensiksi lepuuttivat airojaan ja senjälkeen soutivat takaisin satamaan niin pian kuin pääsivät, jättäen Rebieran rauhassa lähtemään saaliineen, jotka olivat jo ehtineet kahden meripenikulman päähän ulapalle.
Niin pian kuin Jack havaitsi tykkiveneiden perääntyneen, käännettiin Rebiera myötätuuleen, ja se saavutti pian valtaamansa alukset, minkä jälkeen se ynnä kolme vallattua alusta käännettiin vastatuuleen aamuun saakka. Gascoigne palasi laivaan, ja vallatuille aluksille valittiin päälliköt; Jack päätti pitää koko saaliin ja viedä sen Palermoon.
VIIDESTOISTA LUKU
Jälleen sattuu vähäinen erimielisyys sellaisten henkilöiden kesken, joiden pitäisi olla ystävyksiä.
Molemmat latinalaiset alukset osoittautuivat huomattavan arvokkaiksi; niissä oli lastina vuotia, kuparia ja koshenillia. Galliotin lastina oli ruokaöljyä, eikä sekään ollut halveksittava saalis. Päivän koittaessa he olivat kaikin puolin valmiina ja kelpo malagalaisten harmiksi purjehtivat tiehensä itää kohti kenenkään heitä häiritsemättä.
"Mielestäni suoritimme sen kepposen aika hyvin, massa Easy", huomautti Mesty kattaessaan päivällispöytää.
"Ei mikään olekaan niin hauskaa kuin yrittää", virkkoi Gascoigne. "Purjehtiessamme lahteen olisin varmasti ollut valmis luovuttamaan kaikki saalisrahani dublonista.
"Millaisen osan minä saan, Jack?"
"Ainoastaan samanlaisen kuin miehistön muutkin jäsenet, Ned, sillä sinä olet ylimääräinen, ja ohjesääntömme ja saalisrahoja koskeva sopimuksemme allekirjoitettiin, ennenkuin lähdimme purjehtimaan."
"Oikeastaan minulle pitäisi antaa samanlainen osa kuin herra Oxbellylle", vastasi Gascoigne.
"Se merkitsisi sitä, että minulta riistettäisiin puolet saalisrahoistani. Minä tarvitsen ne kaikki, herra Gascoigne, rauhoittaakseni vaimoani sen vuoksi, että karkasin hänen luotansa."
"Ahaa! Olkoon menneeksi. Otan niin paljon kuin saan."
Kymmenen päivää he purjehtivat pitkin rannikkoa, edeten ihan liian nopeasti miehistön mielestä, sillä miehet olisivat kiihkeästi halunneet saada lisää saalista. He ottivat kiinni kalastusaluksen, panivat siihen vallatuista aluksista saamansa neljä vankia ja saapuivat Barcelonan kohdalle kohtaamatta sen enempää ystäviä kuin vihollisiakaan. Seuraavana päivänä tuuli oli hyvin lievä, ja päivän koittaessa he saivat näkyviinsä ison laivan, joka oli lännen puolella heidän jäljessään, ja pian he erottivat, että se oli fregatti. Se levitti kaikki purjeensa ja lähti ajamaan heitä takaa, mutta se ei tehnyt heitä kovinkaan rauhattomiksi, sillä he olivat varmat siitä, että se oli brittiläinen risteilijä. Se pelko heidät kuitenkin valtasi, että jos sotalaiva tulisi heidän likelleen, se saattaisi väkisin pestata osan heidän miehistään.
"Niin varmasti kuin olen tässä ja vaimoni Southseassa", lausui Oxbelly, "he anastavat meiltä joitakuita miehiä sitäkin suuremmalla syyllä, koska he luulevat meitä espanjalaiseksi kuljetuslaivueeksi ja sitten pettyvät".
"Tuskinpa he ottavat miehiä vallatuista aluksista", huomautti Easy.
"Sitä en tiedä. Miehiä täytyy jollakin tavoin saada hänen majesteettinsa palvelukseen. Se ei ole heidän vikansa, herra Easy – laivasto on miehitettävä, ja koska niin on, täytyy niin olla. Se on kuninkaan etuoikeus, emmekä me voisi taistella ilman sitä."
"Niin", yhtyi Gascoigne, "ja vaikkakin silloin, kun merimiehiä ei enää tarvita, maissa on kansankiihoittajia, jotka pauhaavat pakkopestausta vastaan, ovat he hyvin hiljaa siitä asiasta tietäessään, että heidän henkensä ja omaisuutensa ovat merimiesten ponnistusten varassa".
"Se on ihan totta, herra Gascoigne, mutta meidän syymme ei ole, jos meidän onkin pakko värvätä miehiä väkisin. Se on niiden syy, jotka eivät säädä sellaisia lakeja, että ne torjuisivat sellaisen välttämättömyyden. Vaimoni on usein sanonut, että hän järjestäisi sen asian helposti, jos hän olisi valtiovarain ministeri."
"Rouva Oxbelly olisi varmasti oikein hyvä rahaministeri", virkkoi Gascoigne, hymyillen. "Varmaa on, että jos tälle asialle omistettaisiin puolittainkaan niin paljon huomiota kuin useille muille vähemmän tärkeille, saatettaisiin asia järjestää niin, ettei hänen majesteettinsa laivastosta milloinkaan puuttuisi miehiä."
"Epäilemättä, epäilemättä, herra Gascoigne. Mutta siitä huolimatta ei kuninkaan etuoikeutta saa mitenkään loukata."
"Siitä asiasta olen yhtä mieltä kanssanne, herra Oxbelly. Se täytyy pitää voimassa äkillisten tarpeiden ja ehdottomien hätätilojen varalta."
"Pohdimme sitä kysymystä tuonnempana", keskeytti Jack. "Nyt neuvotelkaamme lähimmistä toimenpiteistämme. Minun mielipiteeni on se, että jos levitämme enemmän purjeita, jätämme fregatin, mutta se saavuttaa vallatut alukset."
"Niin meidän on viisainta tehdä, herra Easy. Mutta lähetetään vene niihin ottamaan niistä pois kaikki miehet, joita ilman ne suinkin tulevat toimeen, jotta jäljellä olevia ei millään tekosyyllä voitaisi värvätä väkisin fregattiin."
"Niin", yhtyi Gascoigne, "ja koska tuuli on tyyntymään päin, saattaa tulla ihan tyven, ja fregatti voi lähettää veneensä. Mitähän, jos eroaisimme penikulman tai parin päähän toisistamme?"
"Se on oikein hyvä neuvo, massa Gascoigne", kehui Mesty.
Toimittiin sen suunnitelman mukaan. Latinalaisiin aluksiin jätettiin ainoastaan kolme miestä kumpaankin ja galliotiin neljä, minkä jälkeen alukset saamiensa määräysten mukaisesti loittonivat kahden puolen Rebieraa, joka lähti rientämään kaapattujen alusten edelle. Tämä temppu huomattiin fregatista, ja se sai takaa-ajajat varmoiksi siitä, että heidän edellään oli pakoon pyrkivä espanjalainen kuljetuslaivue. Ruisku tuotiin kannelle, purjeita kostutettiin, ja koetettiin kaikin keinoin saavuttaa pakenijoita. Mutta noin kello neljä iltapäivällä, fregatin ollessa kahdeksan tai yhdeksän meripenikulman päässä, tuuli tyyntyi, kuten Gascoigne oli ennustanut, ja kaikkien Jackin alusten samoin kuin fregatinkin keulat pyörivät kompassin eri suunnissa.
"Veneet on laskettu vesille", huomautti Oxbelly. "Heillä on edessään pitkä soutu ja ihan turhanpäiten."
"Kuinka he vimmastuvatkaan!" virkkoi Gascoigne.
"Älä siitä huoli!" sanoi Jack. "Mesty ilmoitti, että päivällinen on valmis."
Päivällisen jälkeen he kaikki menivät kannelle ja näkivät veneiden eronneen toisistaan, yhden niistä soutaessa kutakin vallattua alusta ja kahden tullessa Rebieraa kohti. Vajaassa tunnissa ne otaksuttavasti olisivat alusten kupeella.
"Ja nyt päättäkäämme, miten meidän pitää toimia. Emme kai saa vastustaa, jos he koettavat värvätä miehiämme väkisin?"
"Olen ajatellut sitä asiaa, herra Easy, ja minusta tuntuu, että miesten tulee sallia menetellä niinkuin haluavat ja että meidän tulee olla puolueettomia. Minä hänen majesteettinsa palveluksessa olevana luutnanttina en luonnollisestikaan voi toimia, ei liioin myöskään herra Gascoigne. Te ette ole palveluksessa, mutta kehoittaisin teitä menettelemään samaten. Että miehillä on oikeus vastustaa, jos se on mahdollista, se myönnetään. He tekevät sen aina, eikä heitä milloinkaan rangaista siitä. Jos olisimme fregatin tykkien ampumamatkan päässä, täytyisi meidän luonnollisesti alistua. Mutta noissa kahdessa veneessä ei ole enempää kuin viisikolmatta miestä, luulisin, ja meidän miehemme ovat voimakkaampi puoli. Meidän on parasta jättää asia heidän huolekseen ja pysyä puolueettomina."
"Se on oikein hyvä neuvo", tuumi Mesty. "Jättäkää se asia meidän huoleksemme!"
Ja Mesty poistui keulapuolelle, jossa merimiehet jo olivat neuvottelemassa keskenään.
Myöskin Jack myönsi tämän neuvon järkeväksi, ja hän huomasi kaikkien merimiesten neuvoteltuaan Mestyn kanssa aseistautuvan vastarintaa varten.
Nyt veneet olivat jo ihan likellä, ja tankoon hinattiin Englannin lippu. Se ei kuitenkaan hillinnyt veneiden kiivasta tuloa, vaan lippujensa laahatessa tyynessä vedessä niiden jäljessä ne sujahtivat laivan kupeelle, ja kannelle syöksyi upseeri miekka kädessä jäljessään fregatin miehiä. Rebieran miehet pysyivät koolla keulassa – Easy, Gascoigne ja Oxbelly seisoivat perällä.
"Mikä alus tämä on?" kiljaisi veneitä komentava upseeri. Mitä kohteliaimmin Jack otti hatun päästänsä ja ilmoitti hänelle, että laiva oli Rebiera, kaapparialus, ja että laivan paperit olivat valmiina hänen tarkastettavikseen. "Entä nuo muut alukset?"
"Rebieran valtaamia aluksia, jotka sieppasimme Malagan satamasta", vastasi Jack.
"Olette siis kaappari", murahti pettynyt upseeri. "Missä paperinne ovat?"
"Herra Oxbelly, tehkää hyvin ja noutakaa ne kannelle!" pyysi Jack.
"Lihoitettu pulliainen", jupisi upseeri, silmäillen Oxbellyä.
"Luutnantti hänen majesteettinsa palveluksessa, kauemmin palvellut kuin te itse, nuori mies", vastasi Oxbelly varmasti. "Ja jos milloinkaan kohtaan teidät muissa oloissa, pakotan teidät vastaamaan röyhkeästä huomautuksestanne."
"Tosiaankin!" tokaisi luutnantti ivallisesti. "Olisin uskonut, jos olisitte väittänyt aikoinanne olleenne pursimies tai tykkimies."
"Kuvitelkaa minun antaneen teille potkun!" karjui Oxbelly, menettäen malttinsa.
"Heihei! Kas vain, te vanha pyöriäinen!"
"Sir", sekaantui puheeseen Jack, joka oli kuunnellut harmistuneena. "Herra Oxbelly on hänen majesteettinsa palveluksessa oleva luutnantti, eikä teillä ole oikeutta loukata häntä, vaikka hän ei olisikaan."
"Otaksuttavasti olette kaikki upseereja", tokaisi luutnantti.
"Minä olen", vastasi Gascoigne, "upseeri hänen majesteettinsa palveluksessa ja olen tässä aluksessa Latonan kapteenin Sawbridgen luvalla".
"Ja myöskin minä olin, sir, vielä muutamia kuukausia sitten", lisäsi Jack. "Nykyisin olen tämän aluksen omistaja ja kapteeni. Mutta tässä ovat paperit. Me emme millään tavalla estä teitä suorittamasta velvollisuuttanne – samalla pyydän molempia vierellänne olevia nuoria herrasmiehiä ja miehiänne kaiken sen todistajiksi, mitä tapahtuu."
"No, oikein hyvä – ihan kuten haluatte, sir. Paperinne näkyvät olevan kunnossa. Nyt suvainnette minun tarkastaa miehiänne."
"Varmasti, sir", vakuutti Jack. "Lähettäkää kaikki miehet perälle tarkastettaviksi, herra Oxbelly!"
Miehet tulivat perälle isonmaston ympärille Mesty etunenässä ja vastasivat, kun heidän nimensä huudettiin. Miesten mennessä ohitse luutnantti teki kynällään merkin kymmenen sellaisen kohdalle, jotka näyttivät oivallisimmilta merimiehiltä, ja kun nimenhuuto oli loppunut, käski hän heidän noutaa reppunsa ja laskeutua veneeseen.
"Sir, kuten teidän täytyy huomata, on minulla vähän väkeä, sillä miehiäni on myös vallatuissa aluksissa, ja tämän laivan komentajana panen vastalauseeni tällaista menettelyä vastaan. Mutta jos ehdottomasti tahdotte ottaa heidät, en tietystikään mahda mitään", huomautti Jack.
"Tahdon ehdottomasti. En aio missään nimessä palata laivaani tyhjin käsin."
"No niin, sir, sitten ei minulla ole enää mitään sanottavaa", virkkoi Jack, astellen perälle parraspuun äärelle, jonka luokse Oxbelly ja Gascoigne olivat vetäytyneet.
"Kas niin, pojat, viekää nuo miehet veneeseen!" käski luutnantti.
Mutta miehet olivat kaikki perääntyneet yhdessä joukossa etukannelle Mesty etunenässä ja aseistautuneet. Jotkut fregatin merimiehet olivat upseerinsa komennuksen mukaisesti menneet keulaan viedäkseen valitut uhrit veneeseen; mutta heidän käskettiin heti pysytellä loitolla. Keulasta kuuluva jupakka herätti luutnantin huomiota, ja viipymättä hän komensi kaikki miehensä veneistä kannelle.
"Kapina, kautta taivaan! Tulkaa kannelle kaikki, pojat!"
Mesty astui silloin esille miekka toisessa, pistooli toisessa kädessään ja puhutteli fregatin merimiehiä:
"Sanon teille, pojat, tämän. Teitä ei ole niin paljon kuin meitä – teidän aseenne eivät ole paremmat – nyt emme ole fregatin tykkien ulottuvissa ja olemme päättäneet, ettemme lähde sinne. Jos haluatte viedä meidät, tulkaa ottamaan meidät – jos kykenette! Mutta tulimmainen, joka tapauksessa teemme teistä lihamuhennosta!"
Merimiehet seisahtuivat – he olivat valmiit taistelemaan isänmaansa puolesta, mutta eivät omien kansalaistensa surmattaviksi eivätkä surmaamaan heitä heidän menetellessään täsmälleen samalla tavalla kuin he itsekin olisivat menetelleet. Luutnantti ajatteli toisin; häntä tämä kohtaus vimmastutti.
"Te musta vintiö, jätin teidät pois luvusta, koska en arvellut teitä ottamisen arvoiseksi, mutta nyt lisään teidät otettavien joukkoon."
"Malttakaahan hieman!" tyynnytteli Mesty.
Luutnantti ei mielinyt noudattaa ashantilaisen sangen järkevää neuvoa, vaan karkasi eteenpäin käydäkseen käsiksi Mestyyn, joka sivalsi häntä miekkansa lappeella, melkein kaataen hänet kannelle. Silloin fregatin miehet ja muut upseerit syöksähtivät eteenpäin, mutta lyhyen kahakan jälkeen, jossa saatiin muutamia haavoja, heidät karkoitettiin takaisin veneisiin. Jäntevällä kädellään Mesty paiskasi luutnantin heidän jälkeensä – ja kun heitä viskeltiin kuulilla ynnä muilla heittoaseilla, loittonivat he hätäisesti, lähtien soutamaan takaisin fregattia kohti.
"Tästä sukeutuu riita", sanoi Oxbelly veneiden irtauduttua laivan kupeesta. "Jos fregatti saa meidät kynsiinsä, ei meille anneta armoa. Luoteisesta viriää tuuli. Kuinka onnellista! Olemme kolme penikulmaa tuulen alapuolella ja voimme päästä pakoon."
"Epäilen, voisiko se saavuttaa meitä, vaikkapa purjehtisimme mihin suuntaan tahansa. Vallatut alukset fregatti voi saavuttaa, mutta ei voi tehdä niille mitään."
"Niin, niissä käyneet veneet ovat jo palanneet fregattiin. Sen täytyy odottaa niitä, joten me saamme etumatkaa, ja he voivat levittää purjeensa vasta illalla."
"Laukaiskaa tykki merkiksi vallatuille aluksille tulla likemmäksi!" kehoitti Jack. "Lähetämme jälleen miehet niihin ja lähdemme sitten Palermoon niin nopeasti kuin suinkin."
"Sen paremmin emme voi menetellä", virkkoi Oxbelly. "Jos koskaan satun kohtaamaan sen miekkosen vielä kerran, vaivaan häntä toistamaan sanansa. Tiukatkaa purjeet, pojat!"
"Hänen kielenkäyttönsä oli anteeksiantamatonta", huomautti Jack.
"Koko sinä aikana, jonka olen ollut palveluksessa, herra Easy, olen aina pannut merkille, että jotkut upseerit näkyvät kuvittelevan, koska he seuraavat kuninkaan lippua, sopivaksi loukata ja tyrannisoida kaikkia sellaisia miehiä, joilla ei ole kunniaa hinata sitä lippua mastoonsa, vaikka juuri sen seikan, että he ovat kuninkaan upseereja, pitäisi päinvastoin velvoittaa heitä osoittamaan kohteliaisuutta ja herrasmiehelle soveliasta esiintymistä velvollisuutta suoritettaessa, olkoonpa se vaikka kuinkakin vastenmielinen."
"Niin menettelevät ainoastaan ne, jotka itse ovat merkityksettömiä, mutta pyrkivät hankkimaan itselleen merkitystä sen lipun nojalla, jonka suojassa he palvelevat", vastasi sankarimme.
"Aivan oikein, herra Easy. Mutta ette ole selvillä siitä, että suuri osa laivastoa kohtaan osoitetusta nurjuudesta johtuu siinä palvelevien nuorten miesten röyhkeydestä. Kuninkaan nimi on valtuus kaikenlaiseen tyrannimaiseen menettelyyn ja sietämättömään esiintymiseen. Muistan vaimoni kerran sanoneen eräälle heistä, kun –"
"Suokaa anteeksi, herra Oxbelly", keskeytti Jack; "mutta nyt meillä ei ole aikaa tarinoimiseen. Vihuri lähestyy vinhasti, ja vallatut alukset näkyvät tulevan likemmäksi meitä. Laskekaamme vene vesille, lähettäkäämme miehet jälleen aluksiin ja antakaamme heille ohjeet – jotka annan kirjallisesti siltä varalta, että joudumme eroon toisistamme."
"Aivan oikein, sir. Puolen tunnin kuluttua on pimeä käsissä, ja koska nyt keulamme on suunnattu rantaa kohti, luullaan fregatissa meidän aikovan pysytellä rannikolla. Niin pian kuin on ihan pimeä, suuntaamme matkamme Palermoon. Menen hyttiin katselemaan karttaa."
KUUDESTOISTA LUKU
Merikadetti Easyn meriseikkailut päättyvät.
Puolen tunnin kuluttua vallatut alukset olivat taaskin Rebieran kupeella, miehet laskettiin niihin, ja vene hinattiin kannelle. Fregatti oli edelleenkin tyvenessä tuulen puolella, ja sen veneet nostettiin vedestä. Jack tarkkaili, kunnes yön varjot piilottivat sen, käänsi sitten aluksensa ympäri ja suuntasi sen Sisilian rannikkoa kohti kahden piirun verran sivusta päin puhaltavassa myötäisessä tuulessa.
Auringon noustessa seuraavana aamuna ei mitään ollut näkyvissä. Oudon kummallinen piirre korkeasti sivistyneissä oloissa se, että omia kansalaisia kartetaan ja pelätään enemmän kuin vihollisia!
Matka sujui onnellisesti, sää pysyi kauniina, eivätkä vallatut alukset eronneet Rebierasta.
Kuudentenatoista päivänä Rebiera ja sen saattama laivue ankkuroivat Palermon lahdelle. Heidän saapumisaamunaan puhalsi lievä tuuli, ja kun Jack hinautti päämastoon ison, sinisen lipun, johon oli valkealla kirjailtu nimi Rebiera, olivat don Philip ja don Martin aluksella tervehtimässä sankariamme, ennenkuin Rebieran ankkuri oli uponnut kirkkaaseen, siniseen veteen.
Ne tiedot, jotka sankarimme sai varmistuttuaan Agneksen ja hänen vanhempiensa terveydestä, olivat tyydyttäviä. Munkin katoaminen oli aluksi herättänyt paljon kummastelua. Mutta kun don Rebieran palvelijat vannoivat hänen palanneen ilman neekeriä ja don Rebieran luostariin lähettämä kirje, jossa häntä pyydettiin palaamaan, avattiin ja luettiin, ei perhettä vastaan jäänyt vähääkään epäluuloja. Satoja arvailuja oli liikkunut ihmisten keskuudessa, mutta vähitellen ne vaimenivat, ja vihdoin otaksuttiin rosvojen ryöstäneen hänet. Joitakuita rosvoja saatiin kiinni, ja he tunnustivat pidättäneensä erään munkin osaamatta mainita, minä päivänä se oli tapahtunut. Lukija muistanee, että heidän pidättämänsä mies oli Mesty.
Tarkastuspursi saapui Rebieran kupeelle, ja Jack kiiruhti maihin don Philipin ja hänen veljensä seurassa ja oli taaskin Agneksen luona, joka sankarimme mielestä oli kaunistunut heidän eroaikanaan. Useimmat rakastuneet nuoret miehet ajattelevat samoin eroajan jälkeen, jollei se ole ollut liian pitkä. Kaapatut alukset myytiin, rahat jaettiin, ja kaikki miehet olivat tyytyväisiä, koska lasteista kertyi enemmän rahaa kuin he olivat otaksuneet.
Meidän täytyy sivuuttaa don Rebieran ja hänen puolisonsa esittämät syyt ja vastasyyt, Jackin lausumat avioliiton viipymätöntä solmiamista tarkoittavat vetoomukset, ainoasta tyttärestään vastahakoisesti eroavan äidin vastustelu, perheneuvottelu, myötäjäiset ja kaikki muut sellaiset yksityisseikat. Kuukauden kuluttua saapumisensa jälkeen Jack vihittiin avioliittoon ja oli tietysti yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.
Muutamien päivien kuluttua Oxbelly ehdotti lähtöä, koska aluksesta koituvat kulungit olivat suuret ja hänen velvollisuutensa oli siitä huomauttaa. Don Philip ja don Martin saivat lomaa matkustaakseen Englantiin sisarensa ja lankonsa seurassa. Kaikesta huolimatta taivuttivat don Rebiera ja hänen vaimonsa Jackin, josta Palermo oli perin miellyttävä asumapaikka, viipymään siellä kuukauden, ja sen jälkeen itkettiin ja nyyhkytettiin, syleiltiin ja noustiin laivaan. Ja vihdoin Rebiera, jonka hytit oli järjestetty seuruetta varten, nosti ankkurinsa ja lähti purjehtimaan Maltaan, sillä Jack oli luvannut käydä tervehtimässä kuvernööriä.
Neljän päivän kuluttua he ankkuroivat Valetten satamaan, ja Jack kävi kunniatervehdyksellä iäkkään ystävänsä luona, joka oli oikein hyvillään tapaamisesta. Kuvernööri lähetti oman purtensa noutamaan rouva Easyä, ja tämä majoitettiin palatsin parhaisiin huoneisiin, jotka tunnustettiin perin mukaviksi. Sankarillamme oli tapansa mukaan pitkä tarina kerrottavana kuvernöörille, joka kuuntelikin sitä hyvin tarkkaavasti, kaiketi sen vuoksi, että hän arveli sitä viimeiseksi, ja Jack käytti tätä tilaisuutta kertoakseen isänsä onnettomasta lopusta.
"Sillä kertaa en olisi niin sanonut, mutta nyt, kun haava on parantunut, sanon teille, että se oli paras mahdollinen ratkaisu – vanha mies-parka, hän oli tosiaankin mielipuoli."
Sankarimme viipyi Maltassa kaksi viikkoa, minkä jälkeen signora Easy jälleen saatettiin laivaan, ja Rebiera lähti taaskin purjehtimaan.
"Voikaa hyvin, poikaseni! Mikäli olen tutustunut lankoihinne, ovat he hyvin miellyttäviä miehiä; ja mitä vaimoonne tulee, niin jää omaksi viaksenne, jollei hän kaikin puolin vastaa toiveitanne. Jos vielä milloinkaan tulen käymään Englannissa, teen ensimmäiseksi vierailun Forest Hilliin. Jumala teitä siunatkoon!"
Mutta sir Thomas ei palannut enää Englantiin, ja nämä olivat heidän viimeiset jäähyväisensä. Taaskin Rebiera jatkoi matkaansa, pysähtyi päiväksi tai pariksi Gibraltariin, sai osansa vallatusta tykkiveneestä ja suuntasi sitten kulkunsa Englantiin, jonne se kolmen viikon kuluttua saapui seikkailutta ja tapaturmitta.
Tähän päättyi merikadetti Easyn viimeinen risteily. Oltuaan karanteeniaikansa Motherbankin luona he nousivat maihin ja tapasivat tohtori Middletonin ja Hansonin odottamassa heitä George-hotellissa. Sankarimme oli tuskin ehtinyt esitellä heille vaimonsa, kun tarjoilija tuli ilmoittamaan, että eräs nainen halusi puhutella häntä. Nainen ei ollut jäänyt odottamaan saadakseen tietää, oliko Jack tavattavissa, vaan tunkeutui sisälle tarjoilijan ohitse. Jack silmäili hänen valtavia mittasuhteitaan ja päätteli heti, että vieraan täytyi olla rouva Oxbelly, ja hänen arvelunsa olikin oikea.
"Kuulkaahan, sir, mitä tarkoitatte viedessänne puolisoni merille sillä tavalla?" huudahti nainen punaisena kiukusta.
"Jumala minua siitä varjelkoon, että minun täytyisi viedä puolisonne, rouva Oxbelly! Hän on ihan liian raskas."
"Niin, sir, mutta tämähän on melkein kuin ihmisryöstö, ja joka tapauksessa meillä on lapsenryöstöä koskeva laki. Lähetän asianajajani puheillenne, siitä saatte olla varma."
"Tuskinpa voitte pitää puolisoanne lapsena, rouva Oxbelly", vastasi Jack, nauraen.
"Niinpä niin, sir, saamme nähdä. Mutta missä hän nyt on?"
"Hän on laivassa ja ilostuu suuresti teidät tavatessaan."
"Siitä en ole ihan varma."
"Hän ikävöi kovasti pikku Billyä", pisti Gascoigne väliin.
"Mitä te tiedätte pikku Billystä, nuori mies?"
"Ja vielä kiihkeämmin hän ikävöi jälleen maihin. Hän on läpikotaisin kyllästynyt nukkumaan yksin, rouva Oxbelly."
"Ahaa, vai niin, hän on lörpötellyt, niinkö? Hyvä!" kivahti nainen raivoissaan.
"Mutta", virkkoi Easy, "ilokseni voin ilmoittaa, että hän on tänä lyhyenä aikana ansaitsemanaan palkkana ja saalisrahoina tuonut kotiin lähes viisisataa puntaa".
"Viisisataa puntaa! Niinkö sanoitte?" huudahti rouva Oxbelly. "Oletteko siitä varma."
"Ihan varma", vakuutti Gascoigne. "Viisisataa puntaa! No niin, se on lohdullista – hyväinen aika! Kuinka iloista minusta onkaan tavata häntä! No niin, herra Easy, kovaa oli erota hänestä niin rumasti – mutta kaikki käy parhain päin tässä maailmassa. Kuinka herttainen ja viehättävä rouvanne onkaan, herra Easy – mutta en tahdo tungetella – suokaa anteeksi! Missä se priki on, herra Easy?"
"Se on parhaillaan tulossa satamaan. Jos tingitte, pääsette sinne kahdesta pennystä."
"Viisisataa puntaa!" ihasteli rouva Oxbelly, jonka suuttumus oli nyt lauhtunut.
"Tulimmainen, se nainen ei ollut hupakko", arvosteli Mesty rouva Oxbellyn niiaillen poistuttua. "Mielestäni herra Oxbelly on ihan oikeassa halutessaan nukkua yksin."
Olemme nyt ehtineet sankarimme seikkailujen loppupäähän. Saman päivän iltapuolella he kaikki lähtivät Forest Hilliin, jossa kaikki oli valmiina ottamaan heitä vastaan. Rebieran miehille maksettiin lopputili, ja pian he jakaantuivat hänen majesteettinsa aluksiin; laiva myytiin, ja Oxbelly palasi Southseahan vaimonsa ja pikku Billyn seuraan. Saiko hän vaimostaan vuode-eron, siitä ei tarina tiedä kertoa.
Sankarimme, joka nyt oli täysi-ikäinen, kutsui kaikki korkeintaan kahdenkymmenen englanninpenikulman päässä kotoaan asuvat henkilöt tanssiaisiin ja päivällisille, tuli kaikkien suosikiksi, piti koiralaumaa, ratsasti etumaisten joukossa, pantiin kreivikunnan edustajaehdokkaaksi vanhoillisten tukemana, valittiin ilman suuria kustannuksia, mikä oli kummastuttavaa, ja sai paikan parlamentissa.
Viivyttyään kaksi kuukautta Englannissa don Philip ja don Martin palasivat Palermoon täysin tyytyväisinä sisarensa vastaisiin toimeentulon ja onnellisuuden toiveisiin. Jackilla ei ollut aihetta pohtia sitä kysymystä Agneksen kanssa; nuori rouva kääntyi viipymättä puolisonsa uskontoon, osoittautui helläksi ja oivalliseksi vaimoksi ja tuli vihdoin neljän lapsen, kolmen pojan ja yhden tytön äidiksi.
Mesty esiintyi toimessaan arvokkaasti ja osoittautui luotettavaksi. Vanhoillisen parlamentinjäsenen suositusten nojalla Gascoigne pian sai fregatinkapteenin arvon, ja pysyi aina Jackin likeisenä ja vilpittömänä ystävänä. Ja niin päättyy merikadetti Easyn tarina.