[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1i19sFUJdE4RN432P8fJQvBrxmMHKHOOYFstveyGCVY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},963,"Herraskartano ja Legendoja","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"963-lagerlof-selma-herraskartano-ja-legendoja","963__Lagerlöf_Selma__Herraskartano_ja_Legendoja",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1899,1900,37820,223527,false,48629,[24],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Herraskartano ja legendoja\" by Selma Lagerlöf is a collection of stories likely written in the late 19th century. The book includes a blend of narratives that reflect on themes of love, struggle, and the intersection of realism and mysticism, centered around characters in a rural setting, particularly exploring the life of Gunnar Hede and the challenges he faces regarding his family's estate, Munkhytta.   The opening of this work introduces Gunnar Hede, a university student confronting the reality of his family's declining fortunes. As he sits in a rundown house in Uppsala, he receives a visit from his friend Ålin, who expresses concern over Hede's academic performance and his attachment to music over studies. Their conversation unveils Hede’s ignorance about the financial hardships facing his estate, as he is oblivious to the struggles his mother faces to keep Munkhytta afloat. Moreover, there are hints of Hede's romantic entanglement and a longing for music that juxtaposes his responsibilities. These elements establish a rich foundation for the unfolding story, where themes of love, ambition, and artistic desire interweave against the backdrop of rural life. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Halonen, Maija",232,"Teos sisältää pienoisromaanin Herraskartano sekä useita legendoja. Herraskartano kuvaa mielenterveytensä menettäneen ylioppilas Gunnar Heden ja häntä auttavan Ingridin tarinan, kun taas lyhyemmät legendat pohjautuvat uskonnollisiin ja moraalisiin kertomuksiin.","Selma Lagerlöfin 'Herraskartano ja Legendoja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 963. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERRASKARTANO JA LEGENDOJA\n\nKirj.\n\nSelma Lagerlöf\n\n\nSuom. Maija Halonen\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSelma Lagerlöf, kirjoittanut Juhani Aho.\n\nHerraskartano.\n\nLegendoja:\n\n Vanha Agneeta.\n Pako Egyptiin.\n Seitsemän kuolemansyntiä.\n Hautakirjoitus.\n Herra ja Pyhä Pietari.\n\n\n\n\nSELMA LAGERLÖF.\n\n\nHänen kirjailijaluonteensa on nykyisen pohjoismaisen kirjailijapolven\nomituisimpia ja omintakeisimpia. Hän seisoo ulkopuolella heitä\nkaikkia ja yläpuolella kaikkia yhdenikäisiään.\n\nKun maailma oli alkanut kyllästyä valokuvailevaan ja luontoa ja\nelämää jälittelevään ja orjallisesti kuvaavaan köyhäsisältöiseen\nrealismiin ja kun se oli saanut tarpeensa tylsyneestä\ntendenssikirjallisuudestakin, rupesi se toivomaan tietäjiä, jotka\nnostaisivat mielen yläpuolelle jokapäiväistä todellisuutta tai\nainakin värittäisivät sitä runouden ruskolla. Silloin ilmaantui\nsiihen saakka melkein tuntemattoman ruotsalaisen naiskirjailijan\nSelma Lagerlöfin \"Tarina Gösta Berlingistä\", joka kuin yhtäkkiä\nvuodatettu runsauden sarvi levitti runoutta, mielikuvitusta ja\nkauneutta janoavien eteen uhkuvan henkensä mitä hienoimpia, mitä\ntuoreimpia viinirypäleitä. Teos ei ollut ainoastaan silta vanhasta\nuuteen, se oli itsessään aivan uusi, ihana maailma ja kuitenkin\nsama vanha, missä elimme, mutta uusilta puolilta esitetty. Mitä\nloistavimmissa kuvauksissa, mitä liikuttavimmin sävelin ja samalla\nkun tarumaisesti, niin kuitenkin aina uskottavasti ja todenmukaisesti\nkuvataan tässä kertomarunossa mitä moninaisimpia luonteita, mitä\nkirjavimpia tapauksia ja mitä vaihtelevimpia oloja ja kohtaloita\nvanhasta Värmlannista. Koko lukeva Skandinaavia oli kuin huumautunut,\nsillä tämä hiljainen, harmaa, kylmä pohjolamme yhtäkkiä loisti ja\nhehkui kuin Italian auringon valaisemana.\n\nVoimain ponnistus ja tuhlaus näytti tässä teoksessa olleen niin\nsuuri, että sen luettuaan tuli arvelleeksi, ett'ei hän siitä enää\nvoisi ylemmäksi kohota, ei edes pysyä saavuttamassaan korkeudessa.\nKirjailijattaren seuraava teos vei kuitenkin Värmlannin vuorien\nrinteiltä -- Etnan huipulle. Yhtä suurella taidolla ja lennolla\nkuin hän \"Tarinassa Gösta Berlingistä\" kuvasi omaa maataan, yhtä\nuskottavasti esitti hän \"Antikristuksen ihmeissä\" Sisilian maata\nja kansaa. Hän kuvasi sitä murrosajassa uuden ja vanhan vaiheella,\ntarujen ja tapojen muinaisuuden ja rautateiden ja sosialismin\nvaihteessa tunkien hänelle näennäisesti vieraiden olojen ja ihmisten\nsisimpään sieluun ja kaiken sen ohella loihtien esiin kuvia maasta\nja maisemista, vuorilta ja vesiltä taidolla, joka täydellisesti\nvastasi ihanain alkukuvain vaatimuksia. Ja sen kaiken taustana oli\najattelijan syvämielisiä mietteitä ja tietäjän näkyjä menneisyydestä\nja aavistuksia ihmiskunnan tulevaisuudesta ja onnen ehdoista.\n\nHillitön mielikuvituksen lento vei ehkä joskus hämäryyteen ja\nhajamielisyyteen. Mutta seuraavissa teoksissa on ilotulituspyörän\npärskyvä kipinäkimppu jo muuttunut yhtenäiseksi, hillityksi loimoksi,\njoka taiteellisella tarkkuudella keskittää valonsa ja lämpönsä ja\nsaa sen kantamaan ehkä vielä kauvemmaksi, vielä syvemmällekin.\n\"Kungahällan kuningattaret\" ja siihen kuuluvat \"legendat\" ovat tuota\nsuurta taidetta pienessä koossa, jota ainoastaan suurimmat nerot\nkykenevät luomaan. Katoolisen kirkon parhaat pyhimystarut eivät niitä\nvoita aatteiden syvyydessä, sisällön runollisuudessa, esitystavan\nyksinkertaisuudessa ja selvyydessä.\n\nKenties kaikista omituisin ja ihmeellisin ja samalla hänen\nmiellyttävää kirjailijaluonnettaan kuvaavin on tämä nyt suomeksi\nilmestyvä \"Herraskartano\". Se on kyllä tuo vanha tarina rakkauden\nkaikkivaltiaasta voimasta ja uskon kyvystä vuoria siirtää,\nmutta uutta siinä on se taikamainen tapa, millä ylen vaikea\nsielutieteellinen tehtävä on ratkaistu. Elämme todellisuudessa, aivan\narkioloissa ja kuitenkin uskomme, ettei kuolleet nousevat haudoistaan\nja aaveet liikkuvat keskellä päivää. Realismi ja romantiikka kulkevat\nsiinä kuin kaksoissisaret käsikkäin.\n\nSelma Lagerlöfin merkitystä kirjallisuudessa on kerran -- niin luulen\n-- ilmaistava _vapauttajan_ nimellä. Hän on antanut runoudelle sen\nvanhan vapauden lentää ja liidellä kuin ilman lintu, huolimatta\nmistään muista rajoituksista kuin siipiensä. Milloin se maassa\nastelee, milloin oksalle istahtaa, milloin ilmassa visertää. Ei\nmitään sitovia teoriioja, ei mitään määritelmiä. Se on tehtävänsä\ntäyttänyt, niinpiankun on iloa antanut, lohdutusta suonut. Ja hän\non itse juuri tuollainen hyvä haltijatar, jotka useinkin juuri\nahtaimpina aikoina, epätoivon, epäilyksen ja surujen sumupäivinä\nantavat maassa mateleville mielille luottamusta, uskoa, viihdytystä\nja unhotusta. Jo oli siis aika, että suomalaisetkin saimme kuulla\ntuon käen kultaisen kukuntaa.\n\n_Juhani Aho_.\n\n\n\n\n\n\nHerraskartano.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli kaunis syyspäivä kolmekymmenluvun loppupuolella. Siihen aikaan\noli Upsalassa korkea, keltainen, kaksikerroksinen rakennus, joka\nsijaitsi ihmeellisen yksinäisenä pienellä niityllä, kaukana kaupungin\nlaidassa. Talo oli hyvin ränstynyt ja ikävän näköinen, mutta sitä\nkaunistivat villit viiniköynnökset, joita siellä kasvoi runsaasti, ja\njotka auringon puolella kiemurtelivat niin korkealle pitkin keltaista\nseinää, että ne muodostivat kehyksen yläkerran kolmen akkunan ympäri.\n\nEräässä huoneessa, yhden tuommoisen köynnösten koristaman ikkunan\nääressä, istui ylioppilas aamukahviaan juomassa. Hän oli hienon\nnäköinen, pitkä mies. Korkeaa otsaa ympäröi kiherä tukka ja yksi sen\nsuortuvista tahtoi aina valahtaa alas silmille. Hän oli puettuna\nmukavaan ja keveään pukuun, näytti oikein komealta.\n\nHuonekin oli somasti sisustettu, siellä oli hyvä sohva ja täytetyt\ntuolit, suuri kirjoituspöytä ja oivalliset kirjahyllyt, mutta tuskin\nainoatakaan kirjaa.\n\nEnnenkun hän oli ehtinyt juoda kahvinsa, astui toinen ylioppilas\nsisään. Tämä oli aivan toista laatua, pieni, leveäharteinen mies,\ntäyteläinen ja väkevä, ruma ja suurikasvuinen, tukka ohut ja iho\nkarkea.\n\n-- Kuules Hede -- sanoi hän -- olen tullut puhumaan kanssasi\nvakavasta asiasta.\n\n-- Onko sinulle sattunut joku ikävyys?\n\n-- Ei minulle -- sanoi toinen -- sinua asia paremmin koskee. -- Hän\nistui hetkisen ääneti ja katseli alas. -- On niin mahdottoman vaikea\nsitä sanoa.\n\n-- Heitä sitten sanomatta -- ehdotti Hede. Häntä oli alkanut\nnaurattaa toisen juhlallinen totisuus.\n\n-- En voi olla kauvemmin puhumatta sanoi vieras. -- Minun olisi\npitänyt puhua jo aikoja sitten; mutta se ei oikein sopisi minulle,\nymmärrätkö. En voi olla ajattelematta, että sinä istut tuossa ja\nmietit: Tuo Gustaf Ålin, joka on torpparimme poika, luulee nyt\ntulleensa semmoiseksi mieheksi, että tahtoo opettaa minua.\n\n-- Hyvänen aika, Ålin -- sanoi Hede elä toki usko, että minä\nsemmoisia ajattelen. Olihan minunkin isoisäni talonpoika.\n\n-- Jos olikin, niin ei sitä enään kukaan muista -- sanoi Ålin. Hän\nistui raskaana ja kömpelönä Heden edessä ja muuttui joka hetki yhä\ntalonpoikaisemmaksi käytökseltään, ikäänkuin tämä voisi päästää häntä\nhämilläolostaan.\n\n-- Katsos, kun minä ajattelen, mikä ero on sinun sukusi ja minun\nvälillä, niin tuntuu minusta, että minun pitää vaieta, mutta kun\nmuistan, että sinun isäsi auttoi aikoinaan minua, niin että olen\nsaanut lukea, silloin tuntuu minusta, että minun tulee puhua.\n\nHede katsoi häneen, kaunis ilme silmissään. -- Puhu pois, että pääset\nnoista huolistasi sanoi hän.\n\n-- Katsoppas -- sanoi Ålin -- kun minä kuulen heidän puhuvan,\nett'et sinä tee mitään. He sanovat, että sinä tuskin olet avannut\nainoatakaan kirjaa näinä neljänä lukukautena, jotka olet ollut täällä\nyliopistossa. Sinä taidat vaan soittaa viulua koko päivän, ja sen\nminä kyllä uskon, sillä et sinä entisinä aikoinakaan tahtonut tehdä\nmuuta, silloinkun kävit koulua Falussa, vaikka silloin sinun oli\npakko tehdä työtä.\n\nHede ojentausi vähän jäykemmäksi tuolillaan. Ålin tuli yhä\nonnettomammaksi, mutta jatkoi sitkeällä päättäväisyydellä.\n\n-- Varmaankin ajattelet, että se, joka omistaa talon sellaisen kuin\nMunkhytta, saa tehdä mitä häntä haluttaa, tehdä työtä, jos tahtoo,\nolla tekemättä, jos tahtoo. Jos suorittaa tutkinnon on hyvä. Jos ei\nsitä tee, on melkein saman tekevä, sillä sinä et missään tapauksessa\naio muuksi kuin ruukinpatruunaksi, sinä tahdot asua Munkhytassa koko\nikäsi. Käsitän hyvin, että sinä juuri niin ajattelet.\n\nHede oli vaiti ja Ålinista tuntui, että Hedeä ympäröi samallainen\nmuuri korkeampaa hienoutta, joka aina Ålinin silmissä oli ympäröinyt\nhänen isäänsä vuorineuvosta ja hänen äitiänsä vuorineuvoksetarta.\n\n-- Mutta asiat ovat nyt semmoiset, että Munkhytta ei ole sama paikka\nnyt kuin oli ennen, silloinkun rautakaivos vielä tuotti -- jatkoi hän\nvarovasti. -- Kyllä vuorineuvos sen tiesi ja senvuoksi hän määräsi\nennen kuolemaansa, että sinusta pitäisi tulla lukumies. Äitisi tietää\nsen myöskin, raukka, ja koko pitäjä sen tietää. Ainoa, joka ei mitään\ntiedä, olet sinä, Hede.\n\n-- Tarkoitatko sinä -- sanoi Hede hiukan ärtyisästi, -- ett'en minä\ntietäisi, ett'ei rautakaivoksia enää voi käyttää?\n\n-- En suinkaan -- sanoi Ålin -- sen sinä kyllä tiedät, mutta\nasia, jota sinä et tiedä, on se, että Munkhytta on kokonaan\nrappiolla. Ajattele vaan itse, niin huomaat kyllä, että ei kotona\nLänsi-Taalainmaalla eletä vaan maanviljelyksestä. Enkä tiedä,\nmiksi vuorineuvoksetar on asian sinulta salannut. Mutta istuuhan\nhän jakamattomassa pesässä niin ettei hänen tarvitse kysyä neuvoa\nsinulta mistään. Olkoon miten tahansa, niin tiedetään siellä kotona,\nettä äitisi niukasti tulee toimeen. Sanotaanpa hänen kulkevan\nrahoja lainaamassa. Hän ei varmaankaan ole tahtonut häiritä sinua\nhuolillaan, vaan ajatellut, että koettaisi kestää siihen asti, kunnes\nolet suorittanut tutkintosi. Hän ei tahdo myydä maatilaa, ennenkun\nsinä olet valmis ja sinulla on uusi koti!\n\nHede nousi ja käveli kerran poikki huoneen. Sitten seisattui hän\nÅlinin eteen. Mutta, mies, istuthan sinä täällä ja koetat viskottaa\nminulle hullutuksia. Mehän olemme rikkaita.\n\n-- Tiedänhän minä, että teitä pidetään rikkaina siellä kotona\nvieläkin -- sanoi Ålin. Mutta ymmärräthän, ett'ei mikään riitä\nsilloin, kun vaan annetaan ulos, eikä mitään saada sisään. Aivan\ntoista oli silloin kuin teillä oli kaivos!\n\nHede istuutui taas. -- Olisi kai äitini antanut minulle tiedon tästä\n-- sanoi hän. -- Olen sinulle kiitollinen, Ålin, mutta olet antanut\njourujuttujen pelottaa itseäsi.\n\n-- Arvasinhan, ett'et sinä mitään tiennyt sanoi Ålin itsepäisesti.\n-- Kotona Munhhytassa elää vuorineuvoksetar säästäen ja niukasti,\nsaadakseen kokoon rahaa sinulle tänne Upsalaan ja hankkiakseen\nsinulle iloa ja hauskuutta loma-ajoiksi, jolloin olet kotona. Ja\nsill'aikaa sinä vetelehdit täällä, etkä tee mitään senvuoksi, ett'et\ntiedä vaarasta. -- En voinut kauvempaa katsella, mitenkä te petitte\ntoisianne. Hänen armonsa luuli, että sinä luit, ja sinä uskoit, että\nhän oli rikas. Enhän voinut antaa sinun turmella tulevaisuuttasi\nsanaakaan sanomatta.\n\nHede istui ääneti hetken ja mietti. Sitten nousi hän ja ojensi\nÅlinille kätensä surullisesti hymyillen. -- Ymmärtänet kai, että minä\nhuomaan sinun puhuneen totta, vaikka minä en _tahdo_ uskoa sinua.\nKiitos!\n\nÅlin puristi hänen kättään, loistaen tyytyväisyydestä. -- Sinä\nymmärrät kyllä, Hede, ett'ei mitään ole kadotettu, kunhan vaan teet\ntyötä. Sinun päälläsi voi päästä valmiiksi seitsemässä, kahdeksassa\nlukukaudessa.\n\nHede oikasihe suoraksi. -- Ole huoletta, Ålin. -- Kyllä nyt rupean\nahkeraksi.\n\nÅlin nousi ja kulki ovea kohti, mutta hyvin epäröiden. Ennenkun oli\nkynnyksellä, kääntyi hän. -- Oli minulla toinenkin asia -- sanoi hän.\nHän joutui taas äärettömän hämilleen. -- Tahdon vaan pyytää, että\nlainaisit minulle viulusi, kunnes pääset lukuvauhtiin.\n\n-- Viuluniko?\n\n-- Niin, kääri se silkkiliinaan ja lukitse se laatikkoonsa ja anna\nminun viedä se pois, muuten ei tule sinun luvuistasi mitään. En\nehtisi ulos ovesta, ennenkun jo alkaisit soittaa. Sinä olet siihen\nniin tottunut nyt, ett'et voisi vastustaa, jos sinulla olisi se\ntäällä. Tuommoista ei voi auttaa, jos ei saa muilta apua. Se olisi\nliika paljon vaadittua!\n\nHede näytti harmistuneelta.\n\n-- Sehän on hullutusta! sanoi hän.\n\n-- Ei se hullutusta ole. Sinähän tiedät, että olet perinyt sen\nvuorineuvokselta, soittaminen on sinulla verissä. Siitä saakka, kun\npääsit omaksi herraksesi täällä Upsalassa, et ole tehnyt muuta.\nSinähän asut näin kaukana kaupungin laidassa senvuoksi vaan, ett'et\nsoitollasi ketään häiritseisi. Et voi auttaa itseäsi tässä asiassa.\nAnna minun ottaa viulu!\n\n-- Ennen kyllä -- sanoi Hede -- en olisi voinut olla soittamatta.\nMutta nyt on Munkhytta vaarassa. Rakastan enemmän kotiani kuin\nviuluani.\n\nMutta Ålin seisoi siinä yhtä itsepäisesti ja pyysi viulua.\n\n-- Mitä se hyödyttää? -- sanoi Hede. Jos tahdon soittaa, ei minun\ntarvitse kulkea montakaan askelta, lainatakseni toisen viulun.\n\n-- Sen tiedän -- vastasi Ålin -- mutta enpä usko toisen viulun olevan\nyhtä vaarallisen. Tuo vanha italialainen viulu on sinun suurin\nvaarasi. Ja sitäpaitsi ajattelen ehdottaa, että annat sulkea itsesi\nsisään ensi päiviksi. Vaan siksi, kunnes pääset alkuun.\n\nHän pyysi pyytämistään, mutta Hede vastusteli. Hän ei tahtonut\nsuostua semmoiseen hullutukseen, että antaisi lukita itsensä\nhuoneeseensa. Ålin sävähti hehkuvan punaiseksi.\n\n-- Minä tahdon viulun mukaani -- sanoi hän -- muuten ei tämä kaikki\nole auttanut mitään! -- Hän puhui tulistuneena ja kiihkeästi. --\nEn olisi ottanut tätä puheeksi, mutta minä tiedän, että tässä on\nsinulle kysymyksessä muutakin kuin Munkhytta. Minä näin tässä toissa\nkevännä maisterinvihkiäistanssiaisissa tytön, jonka sanottiin\nolevan kihloissa kanssasi. Minun ei ole tapana tanssia, mutta minun\nilonani oli katsella tyttöä, kun hän kiiti tanssissa, säteillen\nilosta loistavana kuin niityn kukkanen. Ja kuullessani hänen olevan\nkihloissa sinun kanssasi tuli minun häntä sääli.\n\n-- Vai sääli?\n\n-- Niin kyllä, tiesinhän minä, ett'ei sinusta tulisi mitään, jos\njatkaisit samalla tavalla, kuin olet alkanut. Ja niin vannoin minä,\nettä sen lapsen ei tarvitsisi istua koko ikäänsä odottamassa häntä,\njoka ei milloinkaan tulisi. Hänen ei tarvitse jäädä odottamaan ja\nsurkastumaan sinua odottaessaan. En tahdo parin vuoden kuluttua\ntavata häntä kasvot kulmikkaina ja syvät uurteet suupielissä...\n\nHän vaikeni. Hede oli alkanut omituisen tutkivasti tarkastaa häntä.\n\nMutta Gunnar Hede oli jo käsittänyt, että Ålin piti hänen\nmorsiammestaan. Se koski häneen syvästi, että tämä tahtoi pelastaa\nhänet tämmöisissäkin suhteissa, ja tämän tunteen valtaamana hän\nantautui ja jätti Ålinille viululaatikkonsa.\n\nKun Ålin oli lähtenyt, luki Hede kokonaisen tunnin kuin epätoivoinen,\nmutta sitten heitti hän kirjan pois.\n\nMitä tuo lukeminen auttaisi? Hän olisi valmis kolmen tahi neljän\nvuoden kuluttua, ja kuka siitä vastaisi, ett'ei maatila jo sillä\naikaa olisi myyty.\n\nMelkein kauhulla tunsi hän, miten rakas tuo vanha paikka oli hänelle.\nSe oli oikeaa lumousta. Jokaisen huoneen, jokaisen puun hän voi nähdä\nedessään, jos mieli tuntea itsensä onnelliseksi, ei hän voisi olla\nvailla mitään tuosta kaikesta.\n\nJa tässäkö tulisi hänen istua hiljaa kirjan ääressä, kun se oli\nluisumaisillaan pois häneltä!\n\nHän tuli yhä levottomammaksi, tunsi ohimoittensa tykyttävän kuin\nkuumeessa. Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kun ei ollut viulua, johon\ntarttua ja soittaa itsensä tyyneksi.\n\n-- Oo -- sanoi hän -- tuo Ålin saattaa minut lopulta hulluksi.\nEnsiksi tuo hän minulle tämän sanoman ja sitten vie hän minulta\nviuluni.\n\n-- Ihmisellä, semmoisella kuin minä, täytyy olla viulu kädessään\nniin suruissa kuin iloissa. Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy\nhankkia rahaa, mutta minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta\npäässäni. En voi ajatella ilman viuluani.\n\nHede raivosi siitä, että oli lukittu tänne kirjojensa ääreen.\nHulluutta oli istua lukemaan pitkällistä tutkintoa, kun hän tarvitsi\nrahaa, rahaa, rahaa.\n\nHän ei kärsinyt tuota tunnetta, että oli lukkojen takana. Hän oli\nniin vihoissaan Ålinille joka oli keksinyt tämän hullutuksen, että\npelkäsi lyövänsä häntä, kun hän palaisi tänne.\n\nKyllä hän soittaisi, jos viulunsa olisi täällä, nyt se juuri olisi\ntarpeen. Hänen verensä paloivat levottomuudesta, niin että hän\nmelkein oli tulla hulluksi. --\n\nJuuri Heden hartaimmasti ikävöidessä viuluansa tuli pihamaalle\nkuleksiva pelimanni ja alkoi soittaa. Se oli vanha, sokea ukko, joka\nsoitti epäpuhtaasti ja tunteettomasti, mutta Hedeä liikutti juuri\nsilloin viulun soitto niin, että hän sitä kuunteli kyyneleet silmissä\nja kädet ristissä.\n\nJa seuraavassa silmänräpäyksessä työnsi hän auki ikkunan ja kiipesi\nmaahan viiniköynnösten avulla. Ei hän tuntenut omantunnon vaivoja\nsiitä, että oli jättänyt työnsä. Hänestä tuntui, että viulu oli\ntullut pihalle ainoastaan lohduttamaan häntä hänen onnettomuudessaan.\n\nHede ei kai milloinkaan ollut mitään pyytänyt niin nöyrästi kuin hän\nnyt pyysi sokealta vanhukselta viulua lainaksi. Koko ajan seisoi hän\nlakki kädessä, vaikka mies oli umpisokea.\n\nUkko ei näyttänyt ymmärtävän, mitä hän halusi. Hän kääntyi tytön\npuoleen, joka häntä talutti. Hede kumarsi köyhälle tytölle ja uudisti\npyyntönsä. Tyttö katsoi Hedeen, niinkuin sen täytyy, jonka on nähtävä\nkahden edestä. Katse tuli niin varmana suurista harmaista silmistä,\nHede tunsi, miten se tarkkasi häntä, nyt se oli kauluksen kohdalla ja\ntarkasti, oliko hänellä vasta silitetty edusta, nyt se tutki, oliko\ntakki harjattu, nyt olivatko saappaat kiilloitetut.\n\nHedeä ei ollut milloinkaan ennen näin tarkastettu. Hän näki selvään,\nettä nuo silmät eivät hyväksyneet häntä.\n\nMutta niin ei käynyt. Tytöllä oli omituinen tapa hymyillä. Hänellä\noli niin totiset kasvot, että sai sen käsityksen, kun hän hymyili,\nettä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän sattui\nnäyttämään iloiselta. Ja nyt levisi tuommoinen harvinainen hymyily\nhänen huulilleen.\n\nHän otti viulun ukolta ja ojensi sen Hedelle. -- Nyt tahdomme valssin\nNoita-ampujasta -- sanoi hän.\n\nHedestä tuntui oudolta soittaa nyt juuri valssia, mutta olihan\noikeastaan yhdentekevää, mitä hän soitti, kunhan vaan sai viulun\nkäteensä.\n\nEi hän muuta tarvinnut. Viulu alkoi heti lohdutella häntä, se puhui\nhänelle heikoin, rämisevin sävelin. -- Olen vaan köyhän miehen\nviulu -- sanoi se -- mutta semmoisena kuin olen, olen lohdutukseksi\nja avuksi sokealle miesparalle. Minä olen valkeutena, värinä ja\nkirkkautena hänen elämässään. Minä se olen, joka häntä lohdutan\nköyhyydessä, vanhuudessa ja sokeudessa.\n\nHede tunsi, mitenkä tuo hirveä alakuloisuus, joka oli lannistanut\nhänen toiveensa, alkoi väistyä pois hänestä. -- Sinä olet nuori ja\nvoimakas -- sanoi viulu hänelle. -- Sinä voit taistella ja sotia.\nSinä voit pidättää sen, joka tahtoo sinua paeta. Miksi olet _sinä_\ntoivoton ja suruissasi?\n\nHede oli soittanut silmät alas luotuina, nyt kohotti hän päänsä ja\nkatsoi niihin, jotka ympäröivät häntä. Siinä oli aika suuri joukko\nlapsia ja joutilasta väkeä kadulta, jotka olivat tulleet pihalle\nsoittoa kuulemaan.\n\nVaikka eiväthän he olleet tulleet ainoastaan soiton vuoksi. Sokea ja\nhänen tyttönsä eivät olleet ainoat kulkueessa.\n\nVastapäätä Hedeä seisoi trikoihin puettu olento, käsivarret paljaina,\nristissä yli rinnan. Hän näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta Hede\nei voinut olla ajattelematta, että sillä miehellä vasta oli korkea\nrintakehä ja pitkät viikset. Ja tuolla oli hänen vaimonsa, pieni\nja lihava, eikä hänkään aivan nuori, mutta loistavan onnellinen\npaljeteissaan ja keinuvissa harsohameissaan.\n\nSoiton ensi tahtien aikana seisoivat he hiljaa ja miettivät. Jo\nlevisi suloinen hymyily heidän huulilleen ja ottaen toisiaan kädestä\nalkoivat he tanssia pienellä tilkkutäkillä.\n\nHede huomasi, että kaikkia temppuja tehdessä seisoi vaimo melkein\nliikkumatonna, miehen yksinään tehdessä työtä. Hän hyppäsi vaimonsa\nylitse, pyöri hänen ympäri ja heitti kuperkeikan hänen ylitsensä.\nVaimo ei tehnyt juuri muuta kuin heitteli lentomuiskuja yleisölle.\n\nMutta oikeastaan ei Hede ajatellut paljon heitä. Hänen jousensa alkoi\nlennellä yli kielten. Se sanoi hänelle, että onni on taistelussa\nja valloittamisessa. Se tahtoi melkein ylistää hänelle onneksi\nsitä, että kaikki hänelle oli epäselvää. Hede seisoi tuolla ja\nsoitti rohkeutta ja toivoa itselleen, eikä ajatellutkaan vanhoja\nnuorallatanssijoita.\n\nMutta äkkiä hän huomasi heidän tulleen levottomiksi. He lakkasivat\nhymyilemästä, eivät enään heittäneet lentomuiskuja yleisölle.\nAkrobaatti hyppäsi hullusti ja vaimo alkoi huojua edestakaisin\nvalssintahdissa.\n\nHede soitti yhä innokkaammin. Hän heitti Noita-ampujan ja esitti\nmyrskyten vanhan kansanlaulun, joka teki kaikki ihmiset hulluiksi,\nkun sitä soitettiin seurassa.\n\nVanhat nuoralla tanssijat unohtivat kokonaan itsensä, he olivat\nvaan paljasta huohottavaa ihmettelyä. Ja tuli silmänräpäys, jolloin\nhe eivät enään voineet vastustaa. He hyppäsivät askeleen eteenpäin\nsuoraan toistensa syliin ja alkoivat tanssia valssia keskellä\ntilkkutäkkiä.\n\nJa kuinka he tanssivat! He astuivat pieniä sipsuttavia askeleita ja\nhyrräsivät ympäri tiheissä kaarissa, tulivat tuskin ulkopuolelle\ntäkkiä. Ja heidän kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja\nihastuksesta. Oli nuoruuden iloa ja rakkauden huumetta noissa\nvanhoissa ihmisissä.\n\nKoko kansanjoukko riemuitsi katsoessaan heidän tanssiaan. Pieni,\ntotinen sokeantaluttajakin hymyili, mutta Hede tuli hyvin\nliikutetuksi.\n\nKas, tuon sai hänen viulunsa matkaan, aivan riisti ihmiset pois\nomasta itsestään. Se oli suurvalta, jota hän hallitsi. Missä\nsilmänräpäyksessä tahansa voi hän ottaa valtakunnan haltuunsa.\n\nAinoastaan pari vuotta olla ulkomailla soittamassa jonkun suuren\nmestarin edessä. Ja sitten hän kulkisi mailman ympäri, soittaen\nkokoon rahaa, kunniaa ja kuuluisuutta.\n\nHedestä tuntui, että nuo akrobaatit olivat osuneet tänne vaan\nsanoakseen hänelle tämän. Tämä oli hänen tiensä, se, joka valoisana\nja avoinna hänelle avaantui.\n\nHän sanoi itselleen: minä tahdon, minä tahdon soittajaksi, siksi\nminun täytyy. Se on toista kuin lukeminen. Minä voin lumota ihmiset\nviulullani, minä voin tulla rikkaaksi.\n\nHede lakkasi soittamasta. Tempuntekijät astuivat heti hänen luokseen\nja ylistelivät häntä.\n\nMies mainitsi, että nimensä oli Blomgrén. Se oli hänen oikea\nnimensä, hänellä oli toisia esiintyessään. Hän ja vaimonsa olivat\nvanhaa sirkusväkeä. Rouva Blomgrén oli entinen Miss Viola ja hän oli\nkiitänyt eteenpäin hevosenselässä. Ja vielä tänäkin päivänä, vaikka\nhe olivat jättäneet sirkuksen, olivat he taiteilijaväkeä, tulista\ntaiteilijaväkeä. Sen kai Hede jo oli huomannut. Senvuoksihan he eivät\nvoineet vastustaa hänen viuluansakaan.\n\nHede seurasi akrobaatteja pari tuntia. Hän ei voinut erota viulusta\nja hän piti noiden vanhojen taiteilijoiden innostuksesta ammattiinsa.\nItse kulki hän koetellen itseään. Tahdon katsoa, onko minussa\ntaiteilijan itua, tahdon katsoa, voinko innostuttaa, tahdon katsoa,\nsaanko lapset ja tyhjäntoimittajat seuraamaan itseäni pihasta pihaan.\n\nKävellessään talojen väliä, heitti herra Blomgrén yllensä vanhan\nkuluneen kauhtanan ja rouva Blomgrén kääriytyi ruskeaan pyöreäksi\nleikattuun päällysvaatteeseen ja näin puettuna kävelivät he Heden\nvieressä ja juttelivat.\n\nHerra Blomgrén ei tahtonut puhua kaikesta siitä kunniasta, jota hän\nja rouva Blomgrén olivat niittäneet sinä aikana, jolloin kuuluivat\noikeaan sirkukseen. Mutta tirehtööri oli eroittanut rouva Blomgrénin\nsiitä syystä, että tämä oli tullut liian lihavaksi. Herra Blomgrénia\nei oltu eroitettu, hän oli itse pyytänyt eronsa. Ei tarvinnut\nkenenkään luulla, että herra Blomgrén jäisi palvelemaan tirehtööriä,\njoka oli eroittanut hänen vaimonsa.\n\nRouva Blomgrén rakasti taidetta, ja hänen tähtensä oli herra Blomgrén\npäättänyt ruveta vapaaksi taiteilijaksi, niin että vaimonsa saisi\nedelleenkin esiintyä. Talvisin, kun kadulla oli liian kylmä esiintyä,\nnäyttelivät he teltassa. Silloin oli heillä vaihteleva ohjelma.\nNäyteltiin pantomiimejä, silmänkääntäjätemppuja ja voimistelua.\n\nSirkus oli heidät hylännyt, mutta ei taide. He palvelisivat\ntaidetta, sille kannatti olla uskollinen kuolemaan asti. Aina, aina\ntaiteilijoina! Se oli herra Blomgrénin ajatus, ja samaten ajatteli\nrouva Blomgrén.\n\nHede käveli äänetönnä ja kuunteli. Ajatukset lensivät levottomina\nehdotuksesta toiseen. Väliin voi sattua tapahtumia, jotka ovat meille\nkuin symbolia, merkkejä, joita täytyy selvittää. Oli joku tarkoitus\nhänelle näissä tapahtumissa. Jos hän vaan ymmärtäisi sen oikein, niin\nsaisi hän ohjauksen hyvää päätöstä tekemään.\n\nHerra Blomgrén pyysi ylioppilasta kiinnittämään vähän huomiota\npieneen sokeantaluttaja tyttöön. Oliko hän nähnyt tuommoisia silmiä?\nEikö hän uskonut noilla silmillä olevan jonkun tarkoituksen? Eiköhän\nse, jolla oli tuommoiset silmät, ollut tarkoitettu johonkin suureen?\n\nHede kääntyi ja katsoi pieneen kalpeaan lapseen. Niin olikin, hänellä\noli silmät kuin tähdet, surullisissa ja hiukan surkastuneissa\nkasvoissa.\n\nTaivaallinen isämme tietää aina, mitä hän tekee, sanoi rouva Blomgrén\n-- ja uskonpa minä senkin, että hänellä on joku tarkoituksensa sillä,\nettä antaa semmoisen taiteilijan kuin Blomgrénin esiintyä kadulla.\nMutta mikä oli hänen tarkoituksensa, kun antoi tuolle tytölle nuo\nsilmät ja tuon hymyilyn?\n\n-- Minä sanon teille jotakin -- sanoi herra Blomgrén. -- Hänellä ei\nole vähääkään taipumusta taiteeseen. Ja noilla silmillä!\n\nHede alkoi epäillä, että he eivät puhuneetkaan hänelle, pitivät\nainoastaan luennon tytölle. Hän kulki aivan heidän jälessään ja voi\nkuulla joka sanan.\n\n-- Hän ei ole kuin kolmentoista vanha, eikä suinkaan liian vanha\noppiakseen jotakin, mutta mahdoton, täydellisesti taipumuksia vailla.\nOpettakaa häntä ompelemaan, herra ylioppilas, ellette tahdo hukata\naikaanne, mutta elkää opettako häntä seisomaan päällään!\n\n-- Tuo hymyily, joka hänellä on, saattaa ihmiset aivan hulluiksi\nhäneen -- sanoi herra Blomgrén. -- Ainoastaan tuon hymyilyn vuoksi\non tytöllä alituisia tarjouksia perheiltä, jotka ottaisivat hänet\nkasvatiksi. Hän voisi nyt elää rikkaassa kodissa, jos hän tahtoisi\njättää isoisänsä. Mutta mihinkä hän tarvitsee hymyilyn, joka ihmiset\ntekee hulluiksi, kun ei hän koskaan tahdo näyttäytyä, ei hevosen\nselässä eikä trapetsilla?\n\n-- Me tunnemme toisia taiteilijoita -- sanoi rouva Blomgrén -- jotka\nottavat lapsia kadulta ja kasvattavat heidät ammattiinsa, kun eivät\nenää itse jaksa esiintyä. Moni on siten onnistunut luomaan tähden,\njoka heille on tuottanut äärettömät palkinnot. Mutta herra Blomgrén\nja minä emme milloinkaan ole ajatelleet palkintoa, olemme vaan\ntoivoneet näkevämme Ingridin lentävän vanteen läpi, koko sirkuksen\nkaikuessa kättentaputuksista. Silloin olisi elämä kuin alkanut\nuudestaan.\n\n-- Minkä vuoksi pidämme hänen isoisäänsä luonamme? -- sanoi herra\nBlomgrén. -- Onko hän meidän veroisemme taiteilija? Mehän olisimme\nsaaneet mukaamme erään entisen hoviorkesterin jäsenen. Mutta me\nrakastamme tyttöä, emmekä tule toimeen ilman häntä, ukon pidämme\ntytön vuoksi.\n\n-- Eikö tyttö ole julma, kun ei hän anna meidän tehdä taiteilijaa\nitsestään? -- sanoivat he.\n\nHede kääntyi taaksepäin katsomaan. Siellä käveli pieni\nsokeantaluttajar, kasvoissa kärsivä ilme. Hede luki tytön kasvoista,\nettä tämä tiesi, että se, joka ei osannut tanssia nuoralla, oli\nlahjaton ja ylenkatsottu olento.\n\nJuuri samassa saapuivat he uudelle pihalle, mutta ennenkun he\nalkoivat näytöksensä, istuutui Hede ylösalasin käännetyille\ntyöntökärryille ja alkoi saarnata.\n\nJa nyt puolusti hän tuota sokeantaluttaja raukkaa. Hän moitti herra\nja rouva Blomgrén'ia siitä, että he tahtoivat jättää hänet suurelle,\njulmalle yleisölle, joka rakastaisi häntä ja taputtaisi käsiään\nhänelle vaan jonkun aikaa, mutta vanhana ja kuihtuneena jättäisi\nhänet kuleksimaan ympäri katuja syyssateessa ja pakkasessa. Ei,\ntaiteilija oli sekin, joka teki ihmisen onnelliseksi, hänellä,\nIngridillä, olisi silmät ja hymyily vaan yhdelle, hän säästäisi ne\nyhdelle ainoalle ja tämä ainoa ei hylkäisi häntä, vaan lahjoittaisi\nhänelle turvallisen kodin, niin kauvan kuin eläisi.\n\nKyyneleet nousivat Heden silmiin hänen puhuessaan. Hän puhui enempi\nitselleen kuin noille toisille. Hänestä tuntui yhtäkkiä julmalta\ntulla ajetuksi ulos mailmaan, ja tulla eroitetuksi hiljaisesta\nkotielämästä.\n\nHän näki miten nuo tytön suuret tähtisilmät alkoivat loistaa. Tuntui\nkuin olisi hän ymmärtänyt joka sanan. Tuntui kuin tohtisi hän taas\nelää.\n\nMutta herra Blomgrén ja hänen vaimonsa olivat tulleet hyvin\ntotisiksi. He puristivat Heden kättä ja lupasivat hänelle, että he\neivät enää koskaan pakoittaisi tyttöä taiteilijauralle. Tyttö saisi\nkulkea sitä uraa, jota Hede toivoi. Hänen puheensa oli liikuttanut\nheitä. He olivat taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä, he\nymmärsivät mitä hän tarkoitti, puhuessaan uskollisuudesta ja\nrakkaudesta.\n\nHede erosi tämän jälkeen heistä ja palasi kotiinsa. Hän ei koettanut\nenään etsiä salaista tarkoitusta seikkailustaan. Ehkäpä tuolla\nkaikella ei ollutkaan muuta tarkoitusta kuin että hän pelastaisi tuon\nsurullisen lapsiparan joutumasta epätoivon ja surun valtaan siitä,\nettei kelvannut taiteilijaksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nGunnar Heden talo, Munkhytta, oli köyhässä metsäpitäjässä, kaukana\nLänsi-Taalainmaalla. Suuri ja autio oli pitäjä, luonto kovaa ja\nkarua; minne vaan katsoi näki kivisiä metsärinteitä ja pikkujärviä.\nIhmiset eivät olisi voineet elättää itseään siellä, ellei heillä\nolisi ollut oikeus kierrellä maata, kulkukauppaa harjoittaen.\nMutta niin olikin koko tämä köyhä seutu täynnä vanhoja taruja\nköyhistä talonpoikaispojista ja talonpoikaistytöistä, jotka olivat\nlähteneet mailmalle rihkamasäkki selässä ja palanneet kotiin ajaen\nkultavaunuissa ja vaununlaatikot täynnä rahoja.\n\nParas kaikista kertomuksista oli Heden isoisästä. Hän oli\nollut köyhän pelimannin poika ja kasvanut viulun ääressä,\nja seitsemäntoista vuotiaana oli hän lähtenyt kiertämään\nrihkamasäkkineen. Mutta missä hän vaan kulki, oli viulu aina apuna\nkaupassa, vuoron oli hän soittanut väen tanssiin, vuoron myönyt\nheille silkkihuiveja, kampoja ja neuloja. Kaikki kauppa oli käynyt\nleikkiä laskien ja soittaen, ja niin hyvin se oli sujunut, että\nhän lopulta oli voinut ostaa Munkhytan kaivoksineen kaikkineen\nköyhtyneeltä paroonilta, joka silloin omisti paikan.\n\nNiin oli hänestä tullut herrasmies ja paroonin kaunis tytär oli\nmennyt naimisiin hänen kanssaan.\n\nVanha herrasväki, niinkuin heitä aina kutsuttiin, ei ajatellut muuta\nkuin kartanonsa kaunistamista ja koristamista. He juuri muuttivat\npäärakennuksen kauniille saarelle, joka oli lähellä pienen järven\nrantaa, jonka ympärillä heidän peltonsa ja kaivosalueensa levisivät.\nYläkerta rakennettiin lisää heidän aikoinaan, sillä he rakastivat\ntilavuutta, voidakseen ottaa vastaan paljon vieraita, samaten suuret\nulkoraput, jossa oli kaksi sisäänkäytävää. Koko tuon havumetsää\nkasvavan saaren olivat he istuttaneet lehtipuilla, he olivat avanneet\nkapeita, kiemurtelevia käytäviä kiviperäiseen maahan ja rakentaneet\njärvenrannalle pieniä huvihuoneita, jotka riippuivat yli vedenpinnan\nkuin suuret linnunpesät. Kauniit ranskalaiset ruusut, jotka\nmuodostivat terrassin reunan, hollantilaiset huonekalut, italialaisen\nviulun, kaiken tämän olivat he hankkineet taloon. Senkin muurin, joka\nsuojeli hedelmäpuutarhaa pohjatuulilta, olivat he rakennuttaneet, ja\nviini-istutuksiakin he olivat panneet alkuun.\n\nVanha herrasväki oli ollut iloista ja ystävällistä vanhan ajan väkeä,\nrouva oli ehkä tahtonut olla hiukan ylhäinen, mutta vanha herra ei\nollenkaan. Niin ylellisyydessä kuin elikin, tahtoi hän aina muistaa,\nmikä hän oli ollut, ja konttorissa, jossa hän hoiti asioitansa ja\njonne kaikki ihmiset tulivat, riippuivat rihkamasäkki ja punaiseksi\nmaalattu, kotitekoinen viulu aivan ukon työpulpetin yläpuolella.\n\nVielä hänen kuoltuansakin riippuivat säkki ja viulu samalla paikalla.\nJa joka kerta, kuin ukon poika ja pojan poika katselivat niitä,\ntäyttyi heidän mielensä kiitollisuudesta. Nuo köyhät työkapineet\nolivat hankkineet heille Munkhytan, ja Munkhytta oli parasta\nmailmassa.\n\nMistä se lienee johtunut, ehkäpä eniten siitä, että se näkyi\nseuraavan paikkaa, että siellä elettiin hyvää, iloista ja surutonta\nelämää, vaan Hedet kiintyivät taloon suuremmalla rakkaudella kuin\nolisi ollut heille onneksi. Ja erittäinkin Gunnar Hede oli niin\nkiintynyt maatilaan, että kerrottiin hänestä, että oli väärin sanoa\nhänen omistavan talon. Päinvastoin olivat asiat niin että, vanha\nkartano Länsi-Taalainmaalla omisti Gunnar Heden.\n\nJoll'ei hän olisi ruvennut suuren, vanhan, rappeutuneen kartanon\nja parin tynnyrinalan pellon ja metsän ja muutaman vanhettuneen\nomenapuun orjaksi, olisi hän ehkä jatkanut opintojansa, tahi vielä\nmieluummin lähtenyt soittoansa jatkamaan, joka olisikin ollut hänen\noikea kutsumuksensa tässä mailmassa. Mutta kun hän palasi kotiin\nUpsalasta ja otti selon asemasta ja todella huomasi, että talo oli\nmyötävä, joll'ei hän pian saisi ansaituksi koko joukon rahoja, niin\nheitti hän kaikki muut tuumat sikseen ja päätti lähteä kiertämään\nrihkamakauppiaana, niinkuin hänen isoisänsäkin oli tehnyt.\n\nHeden äiti ja morsian rukoilivat häntä ennemmin myömään talon\nkuin uhrautumaan sen edestä, mutta hän pysyi päätöksessään. Hän\npukeutui talonpoikaispukuun ja osti tavaroita ja alkoi kierrellä\nmaata kauppamiehenä. Hän uskoi ainoastaan yhden vuoden kaupanteolla\nansaitsevansa kylliksi, voidakseen maksaa velat ja pelastaa talon.\n\nJa taloon katsoen oli hänellä onni aikeissaan. Mutta itselleen tuotti\nhän hirveän onnettomuuden.\n\nKun hän oli kierrellyt rihkamasäkkineen noin vuoden ajan, pisti\nhänen päähänsä ansaita yhdellä kertaa suurempi summa rahaa. Hän\nkulki kauvas pohjoiseen ja osti suuren lauman vuohia, ainakin pari\nsataa. Ja kaikki nämät aikoi hän erään toverinsa kanssa ajaa suurille\nmarkkinoille Vermlantiin, sillä siellä maksoivat vuohet kaksikertaa\nsen, minkä tuolla Pohjolassa. Jos hän saisi myödyksi kaikki vuohensa,\ntekisi hän siten hyvät kaupat.\n\nOltiin vasta marraskuussa, ja maa oli paltaana, kun Hede ja hänen\ntoverinsa lähtivät matkalle vuohilaumansa kanssa. Kaikki sujui\nhyvästi ensi päivänä, mutta toisena, kun he tulivat suurelle\nkymmenpeninkulmaiselle metsätaipaleelle, alkoi sataa lunta. Tuli\nraskas lumisade, myrskyten ja tuiskuten. Pian oli eläinten vaikea\nkulkea lumessa. Vuohet ovat kyllä rohkeita ja kestäviä eläimiä, ja\nkauvan ne koettivatkin pyrkiä eteenpäin, mutta tuli kaksi vuorokautta\nkestävä pyryilma ja hirveä pakkanen.\n\nHede teki kaikki mitä voi, pelastaakseen eläimet. Mutta lumipyryn\nalettua ei hän ollut voinut hankkia heille ruokaa eikä juomaa. Ja kun\nne olivat kulkeneet eteenpäin päivän korkeassa lumessa, irtaantui\nnahka niiden jaloista. Ne kärsivät siitä, eivätkä tahtoneet kulkea\neteenpäin. Ensimmäisen vuohen, joka heittäysi tien viereen eikä\ntahtonut enää nousta ja seurata joukkoa, nosti Hede hartioilleen,\nkantaakseen sen mukanaan. Mutta kun sitten yksi toisensa perästä\nkaatui, ei hän voinut kantaa niitä kaikkia. Silloin ei voinut muuta\nkuin katsoa toisaalle ja kulkea eteenpäin.\n\nTiedätte ehkä, minkälainen kymmenpeninkulmainen metsätaival on. Ei\ntaloa, ei mökkiä peninkulmiin, yhä vaan metsää. Korkeakasvuista,\nkovakaarnaista ja korkearunkoista hongikkoa, ei nuorta metsää, jolla\non pehmeä kuori ja pehmeät oksat, joita eläimet olisivat voineet\nsyödä. Jos ei lunta olisi tullut, olisivat he kulkeneet metsän\nparissa päivässä, nyt he eivät ollenkaan päässeet sen halki. Kaikki\nvuohet jäivät sinne ja ihmiset olivat nääntyä hekin.\n\nHe eivät koko ajalla tavanneet ainoatakaan ihmistä. Ei kukaan antanut\nheille apua.\n\nHede koetti luoda pois lunta, että vuohet voisivat syödä sammalta,\nmutta lunta satoi yhä, ja sammal oli jäätynyt maahan. Ja voiko hän\nsillä tapaa hankkia ruokaa kahdelle sadalle eläimelle.\n\nHän kesti reippaana aina siihen asti, kun eläimet alkoivat valittaa.\nNe olivat ensimäisenä päivänä olleet iloisia, vallattomia ja vaikeita\nhallita. Hänellä oli ollut kova työ tarkatessaan, että kaikki\nseurasivat joukkoa, ja ett'eivät puskisi toisiaan kuoliaaksi. Mutta\npian alkoivat ne ymmärtää, ett'eivät voineet pelastautua, ja silloin\nmuuttuivat ne toisenluontoisiksi ja tulivat aivan alakuloisiksi. Ne\nalkoivat kaikki määkiä ja valittaa, ei heikosti ja ohuesti, niinkuin\nvuohien on tapana, vaan hyvin voimakkaasti, yhä kovemmin ja kovemmin\nsitä myöten kuin hätä suureni. Ja kun Hede kuuli tuon määkinän, alkoi\nhän uskoa tulevansa hulluksi.\n\nTuossa villissä, kaukaisessa metsässä ei ollut minkäänlaista apua\nsaatavissa. Eläin toisensa perästä kaatui tien viereen. Lumi pyrysi\nniiden ympärille ja peitti ne. Kun Hede katsoi taakseen tuota\nkinosjonoa tienvierellä, joista jokainen kätki eläimen ruumiin, ja\njoista voi nähdä sarvien ja kavioiden pistävän esille, alkoi hänen\naivojaan huumata.\n\nHän ryntäsi noiden päälle, jotka antoivat peittää itsensä kinoksiin,\nheilutti keppiänsä niiden ylitse ja löi niitä. Sehän oli ainoa keino\npelastaa niitä, mutta ne eivät liikahtaneetkaan. Hän tarttui niiden\nsarviin ja laahasi niitä eteenpäin. Ne antoivat vetää itseään, mutta\neivät ottaneet itse kulkeakseen askeltakaan. Kun hän heitti irti,\nnuolivat ne hänen käsiään, ikäänkuin apua rukoillen. Niinpiankun hän\nvaan lähestyi niitä, nuolivat ne hänen käsiänsä.\n\nKaikki tämä vaikutti niin kamalasti Hedeen, että hän tunsi olevansa\nhulluksi tulemaisillaan.\n\nEi ole kuitenkaan sanottu, että hänen olisi käynyt niin onnettomasti,\nell'ei hän sitten, kun kaikki oli lopussa tuolla metsässä, olisi\nmatkustanut tapaamaan erästä, joka hänelle oli hyvin rakas. Ei\nse ollut hänen äitinsä, vaan hänen morsiamensa. Hede kuvitteli,\nettä hänen nyt täytyisi lähteä sanomaan morsiammelleen, että oli\nmenettänyt niin paljon rahaa, ett'ei voisi mennä moneen vuoteen\nnaimisiin. Mutta aivan varmaan matkusti hän morsiamensa luo\nainoastaan senvuoksi, että tahtoi kuulla hänen sanovan, että hän\nrakasti Hedeä yhtä paljon, onnettomuuksia muistamatta. Hän toivoi,\nettä morsiamensa voisi poistaa hänestä tuon kymmenpeninkulmaisen\nmetsän muistot.\n\nEhkä tämä sen olisi voinutkin, mutta hän ei tahtonut. Hän oli\njo ollut tyytymätön senkin vuoksi, että Hede kuleskeli maita\nrihkamasäkkineen ja oli talonpojan näköinen. Hänen mielestään oli\nvaikea pitää Hedestä tuommoisena yhtä paljon kuin ennen. Nyt, kun\nhän sai kuulla, että Hede jatkaa tätä vielä monta vuotta, sanoi hän,\nett'ei hän odottaisi kauvempaa. Ja silloin Hede melkein menetti\njärkensä.\n\nEi hän tullut kuitenkaan aivan hulluksi. Hänellä oli niin paljon\nymmärrystä jälellä, että hän voi jatkaa kauppaansa. Tekipä hän\nparempiakin kauppoja kuin muut, sillä ihmisiä huvitti laskea leikkiä\nhänen kanssaan, hän oli aina tervetullut talonpoikaistupiin. Ihmiset\nusein kiusasivat häntä, mutta se oli tavallaan hyvä hänelle, sillä\nhän niin mielellään tahtoi tulla rikkaaksi.\n\nMuutamassa vuodessa oli hän ansainnut kylliksi, voidakseen maksaa\nkaikki velat ja elääkseen huoletonna talossaan. Mutta hän ei\nymmärtänyt tätä, kulki vaan höperönä ja mielipuolena talosta toiseen,\neikä muistanutkaan enää olevansa herrasmies.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRåglanda oli erään pitäjän nimi kaukana itäisessä Vermlannissa,\naivan lähellä Taalain rajaa. Siellä oli iso pappila, mutta pieni,\nköyhä kappalaisenpuustelli. Mutta niin köyhiä kuin olivatkin, olivat\nhe tuossa pienessä pappilassa olleet niin armeliaita, että olivat\nottaneet itselleen ottolapsen. Se oli tyttö, Ingrid nimeltään, ja\nkolmentoista vanhana oli hänet tuotu taloon.\n\nKappalainen oli sattunut näkemään hänet markkinoilla, kun tyttö istui\nitkien erään nuorallatanssijan teltan edustalla. Hän oli pysähtynyt\nkysymään, mitä tyttö itki. Hän oli saanut kuulla, että tytön sokea\nisoisä oli kuollut ja ett'ei hänellä enää ollut ketään omaista. Nyt\ntyttö seurasi kahta nuorallatanssijaa, ja he olivat hyviä hänelle,\nmutta hän itki senvuoksi, että oli niin yksinkertainen, ett'ei\nmilloinkaan oppisi nuoralla tanssimaan ja auttamaan heitä rahan\nansiossa.\n\nJa lapsessa oli ollut jotain vienon surullista, joka oli liikuttanut\npappia. Heti oli hän sanonut itselleen, ett'ei hän voinut sallia\ntuommoisen pienen olennon turmeltuvan noitten maankulkijain\njoukossa. Hän meni nuorallatanssijain telttaan, jossa tapasi herra\nja rouva Blomgrénin, ja tarjoutui ottamaan lapsen kotiinsa. Vanhat\nsirkustaiteilijat olivat alkaneet itkeä ja sanoneet, että vaikka\ntyttö oli aivan mahdoton taiteilijaksi, olisivat he mielellään\npitäneet hänet luonaan. Mutta he uskoivat, että tyttö tulisi\nonnellisemmaksi oikeassa kodissa, ihmisten luona, jotka asuivat koko\nvuoden samassa paikassa, ja senvuoksi he jättäisivät lapsen herra\nkappalaiselle, jos hän vaan lupaisi heille pitää tyttöä kuin omaa\nlastaan.\n\nSen oli hän luvannut, ja siitä asti oli tyttö elänyt pappilassa.\nHän oli hiljainen ja sävyisä lapsi, joka rakasti ja hellästi\nkohteli kaikkia ympärillään. Hyvin ottovanhemmat häntä ensi aikoina\nrakastivat, mutta tytön tullessa vanhemmaksi kehittyi hänessä\nvoimakas halu heittäytyä uneksimaan ja haaveilemaan. Näkyjen ja\nmielikuvitusten maailma avautui hänelle voimakkaasti viekoittavana,\nja keskellä päivää voi hän unohtaa työnsä ja antautua unelmiensa\nvaltaan. Mutta papinrouva, joka oli reipas ja kova työihminen,\nei pitänyt tuosta. Hän valitteli tytön olevan laiskan ja hitaan\nja vaivasi häntä ankaruudella, niin että tyttö kävi araksi ja\nonnettomaksi.\n\nTäytettyään yhdeksäntoista vuotta sairastui hän ankaraan tautiin. Ei\noikein tiedetty, mikä tauti oli, sillä tämä tapahtui kauvan sitten,\naikoina, jolloin ei ollut lääkäriä Råglandassa. Mutta huonosti näytti\ntytön käyvän. Huomattiin pian, että hän oli niin sairas, että hän oli\nkuoleva.\n\nTyttö omasta puolestaan vaan rukoili, että taivaan Isä vapahtaisi\nhänet tästä elämästä. Hän sanoi tahtovansa niin mielellään kuolla.\n\nTapahtuipa sitten niin kuin olisi Jumala tahtonut koetella,\ntarkoittiko tyttö totta. Eräänä yönä tunsi hän koko ruumiinsa\njäykkenevän ja kylmenevän, ja hän vaipui raskaaseen tainnostilaan. --\nTämä varmaankin on kuolema sanoi hän itselleen.\n\nMutta ihmeellisintä oli, ett'ei hän kokonaan kadottanut tuntoansa.\nHän tiesi makaavansa kuolleena, tunsi, miten hänet puettiin ja\npantiin arkkuun. Mutta hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tai\ntuskaa siitä, että tulisi haudatuksi, vaikka eli. Hänellä oli vaan se\nyksi ainoa ajatus, että oli onnellinen saadessaan kuolla ja jättää\ntämän kovan elämän.\n\nSiitä hän vaan oli levoton, että he huomaisivat, että hän olikin vaan\nvalekuollut ja jättäisivät hänet hautaamatta. Elämä lie hänelle ollut\nhyvin katkerata, koska hän oli aivan ilman kuolemanpelkoa.\n\nMutta ei kukaan huomannut hänen elävän. Hänet ajettiin kirkkoon,\nkannettiin ulos hautuumaalle ja laskettiin hautaan.\n\nHautaa ei kuitenkaan täytetty, sillä niinkuin on tapana Råglandassa,\noli hänet pantu hautaan sunnuntai-aamuna, ennen jumalanpalvelusta.\nRuumiinsiunauksen jälkeen meni ruumissaatto kirkkoon ja arkun\nannettiin olla avonaisessa haudassa. Mutta heti kirkonmenojen\nloputtua aijottiin tulla auttamaan haudankaivajaa heittämään alas\nmultaa.\n\nTyttö tiesi kaiken, mitä tapahtui, mutta ei tuntenut minkäänlaista\npelkoa. Hän ei voinut tehdä liikettäkään näyttääkseen, että eli,\nvaikka olisi tahtonutkin. Mutta hän olisi pysyttäytynyt hiljaa\nsilloinkin, vaikka olisi voinut liikuttaakin itseään. Hän yhä vaan\noli iloinen siitä, että oli todella melkein kuollut.\n\nEi oikeastaan voinut sanoa, että hän eli. Hänellä ei ollut tuntoa\neikä tavallista tajuntaansa. Ainoastaan se osa sielua, joka näkee\nunia yöllä, eli hänessä.\n\nHän ei edes osannut ajatella niin pitkälle, että olisi ymmärtänyt,\nmiten hirveätä hänen olisi herätä, sittenkun hauta täytetään. Hänellä\nei ollut ymmärrystään vallassaan enempi kuin nukkuvalla.\n\n-- Tahtoisinpa tietää -- ajatteli hän -- onkohan koko avarassa\nmailmassa mitään, jonka puolesta tahtoisin elää.\n\nJuuri tuota ajatellessaan tuntui hänestä, että arkun kansi\nja hikiliina, jotka olivat hänen kasvojensa edessä, tulivat\nläpinäkyviksi, ja hän näki edessään rahoja ja kauniita vaatteita, ja\nihmeellisiä puistoja, täynnä ihania hedelmiä.\n\n-- Ei, en välitä kaikesta tuosta -- sanoi hän ja sulki silmänsä\nkaikille komeuksille.\n\nKun hän taas katsoi ylös, olivat ne poissa, mutta niiden sijasta\nnäki hän aivan selvään ja tarkasti pienen Herran enkelin istuvan\nhaudanpartaalla.\n\n-- Hyvää päivää, sinä pieni Herran enkeli! -- sanoi Ingrid hänelle.\n\n-- Hyvää päivää, Ingrid -- sanoi enkeli. -- Sinun siellä maatessasi\ntyhjäntoimittajana, puhelen kanssasi menneistä ajoista.\n\nIngrid kuuli selvään jokaisen sanan, jonka enkeli puhui, mutta hänen\näänensä kaltaista ei Ingrid ennen ollut kuullut. Eniten se muistutti\nkanteleen soittoa, jonka äänet olivat sanoja. Se ei ollut laulua,\nvaan viulun tahi harpun soittoa.\n\n-- Ingrid -- sanoi enkeli -- muistatko sinä, mitenkä isoisäsi vielä\neläessä sinä kerran tapasit nuoren ylioppilaan, joka kulki kanssasi\ntalosta taloon ja soitti isoisäsi viulua kokonaisen päivän?\n\nValekuolleen kasvoja kirkasti hymyily. Luuletko minun sen\nunhoittaneen? -- sanoi hän. -- Aina siitä ajasta asti ei ole kulunut\npäivääkään, ett'en olisi häntä ajatellut.\n\n-- Eikä yötä, ett'et olisi hänestä uneksinut? --\n\n-- Ei, ei ainoata yötä, ett'en olisi hänestä uneksinut.\n\n-- Ja sinä tahdot kuolla, vaikka niin hyvin hänet muistat -- sanoi\nenkeli -- silloinhan et enää saa häntä nähdä.\n\nKun enkeli sanoi tämän, tuntui valekuolleesta kuin tuntisi hän koko\nrakkauden ihanuuden, mutta ei sekään voinut häntä viekoitella.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi hän -- pelkään elää, tahdon mieluummin kuolla.\n\nSilloin viittasi enkeli kädellään, ja Ingrid näki edessään suuren,\naution hiekkaerämaan. Se oli puutonta ja hedelmätöntä, kuivaa ja\nkuumaa ja ulottui loppumattomiin. Hiekalla näki hän siellä täällä\njotain, joka ensi katsomalla muistutti kallioita, mutta kun hän\nkatseli tarkemmin, olivat ne eläimiä, suuria eläviä kummituksia,\njoilla oli mahtavat kynnet ja suuri mahtavahampainen kita, ne\nmakasivat hietikolla saalista vaanien. Ja noitten hirveitten petojen\nkeskitse tuli ylioppilas vaeltaen, hän kulki siellä huoletonna,\naavistamatta, että olennot hänen ympärillään olivat eläviä.\n\n-- Mutta varoita häntä, varoita häntä sanoi Ingrid enkelille, tuntien\nsanomatonta tuskaa -- sano hänelle, että ne elävät, että hänen täytyy\nolla varoillaan.\n\n-- Minun ei ole sallittu puhua hänelle sanoi enkeli sointuvalla\näänellään -- sinun täytyy itse varoittaa häntä.\n\nValekuollut tunsi kauhulla, mitenkä hän makasi kangistuneena, eikä\nvoinut kiiruhtaa pois pelastamaan ylioppilasta. Hän teki hyödyttömän\nkokeen toisensa perästä voidakseen nousta ylös, mutta kuoleman\ntiedottomuus sitoi hänet. Mutta sitten vihdoinkin tunsi hän, mitenkä\nsydämmensä alkoi sykkiä, veri alkoi kulkunsa suonissa, kuoleman\njäykkyys suli pois ruumiista. Ingrid nousi ylös ja kiiruhti häntä\nvastaan -- -- --\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEi mikään ole niin varmaa kuin että aurinko rakastaa noita\naukeita paikkoja pienten maalaiskirkkojen edustalla. Eikö kukaan\nole huomannut, ett'ei aurinko milloinkaan paahda kuumemmin kuin\nsaarnan aikana valkoiseksi rapatun, pienen kirkon edustalla. Eivät\nsäteet missään solmi niin tiheää valoverkkoa, ei missään tunnu\nilmassa semmoista arvokasta hiljaisuutta. Aurinko on siellä aivan\nkuin vartioimassa, ett'eivät ihmiset saa jäädä ulos kirkkomäelle\npuhelemaan. Se tahtoo, että kaikki istuvat kauniisti kirkossa ja\nkuuntelevat saarnaa, senvuoksi antaa se tuon säteiden rikkauden valua\nkirkon seinustalle.\n\nEhkäpä ei aina olla vakuutettuja siitä, että aurinko on vartijana\npienten kirkkojen ulkopuolella sunnuntaisin, mutta se ainakin on\nvarmaa, että samana aamupäivänä, jona valekuollut oli laskettu\nhautaan Råglandan kirkkomaalla, levitti päivä aivan polttavaa lämpöä\npienelle aukealle kirkon edustalla. Katinkultakivetkin, joita oli\ntuolla kärryjen uurteissa, säihkyivät kuin olisivat tulta ottaneet.\nPahoin poleksittu, lyhytkasvuinen ruohokin käpertyi kokoon, ja\nnäytti kuivalta sammalelta ja keltaset voikukat, jotka koristivat\nruohokenttää, levittivät ja paisuttivat pitkiä varsiaan, niin että ne\ntulivat suuriksi kuin asterit.\n\nTuolta tietä pitkin tuli kävellen taalalaismies, tuommoinen, joka\nkiertelee saksien ja veisten kaupalla. Hän oli puettuna pitkään,\nvalkoseen lammasnahkaturkkiin ja selässä oli hänellä suuri musta\nnahkasäkki. Noissa tamineissaan oli hän kävellyt monta tuntia,\ntuntematta yhtään lämmintä, mutta kun hän jätti maantien ja tuli ylös\nkirkon edustalle, ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkun hänen täytyi\nseisahtua ja ottaa lakki päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan.\n\nSeistessään noin avopäin näytti hän sekä viisaalta että kauniilta.\nHänellä oli korkea, valkoinen otsa, syvä viisaudenuurre silmäkulmain\nvälissä, hyvin muodostunut suu ja ohuet huulet. Tukka oli jakauksella\nkeskeltä päätä, se oli pyöreäksi leikattuna niskasta, valahtaen\nkorville ja kihertyen hiukan latvoista. Hän oli pitkä ja roteva, ei\nkarkea, kaikinpuolin hyvin muodostunut. Mutta se vika oli hänessä,\nettä hänen katseensa oli epävarma, silmän mustuaiset eksyivät alati\nsyvälle silmänkoloon, ikäänkuin piiloutuakseen. Suun ympärillä oli\npiirteitä, jotka näyttivät vääntyneiltä, siinä oli jotain tylsää ja\nvelttoa, joka ei soveltunut, ei oikein kuulunut kasvoihin.\n\nEi hän voinut olla oikein viisaskaan, koska kulki ja laahasi raskasta\nsäkkiä pyhäpäivänä. Jos hän olisi ollut täysijärkinen, olisi hän\ntiennyt, että se oli turhaa, kun ei hän kuitenkaan saanut mitään\nmyydä. Ei ainoakaan niistä taalalaisista, jotka vaeltivat kylän\nkautta, kulkenut pyhäpäivinä säkki selässä, vaan menivät he silloin\nHerran huoneeseen vapaina ja suorina kuin muutkin ihmiset.\n\nTämä raukka ei varmaankaan tiennyt, että oli pyhä, ennenkun pysähtyi\nauringon paisteeseen kirkkopihalle ja kuuli virren veisuun kirkosta.\nMutta hän oli siksi viisas, että silloin heti huomasi, ett'ei voinut\nkauppoja tehdä sinä päivänä. Silloin tuli hänen aivoilleen kova työ\nmiettiä, missä viettäisi vapaapäivän.\n\nPitkän aikaa seisoi hän vaan tuijottaen eteensä. Silloinkun kaikki\nkävi tavallista kulkuaan, ei hänen ollut vaikea selviytyä. Silloin ei\nollut hätää, kun sai koko viikon kulkea talosta taloon kaupanteolla.\nMutta sunnuntaihin hän ei milloinkaan tottunut. Se oli hänelle aina\nsuuri, ennakolta aavistamaton huoli.\n\nSilmänsä tuijottivat ja otsanjänteet paisuivat.\n\nEnsimmäinen, mitä aivoissa ehdotettiin, oli kyllä se, että hän menisi\nkirkkoon laulua kuulemaan. Mutta sitä ehdotusta ei hyväksytty.\nHän olisi mielellään kuunnellut laulua, mutta ei uskaltanut mennä\nsisälle kirkkoon. Ei hän pelännyt ihmisiä, mutta muutamissa kirkoissa\noli niin ihmeellisiä ja vaarallisia tauluja, joissa oli kuvattuna\nolentoja, joita hän mieluummin oli ajattelematta.\n\nVihdoinkin johtui hän siihen ajatukseen, että koska tämä oli\nkirkko, niin oli täällä varmaan hautausmaakin. Ja kun hänellä vaan\noli hautausmaa, minne päästä, niin oli hän pelastettu. Mitään sen\nparempaa ei hänelle olisi voinut tarjota. Jos hän vaeltaessaan näki\ntieltä hautausmaan, meni hän sinne ja istui siellä hetken aikaa,\nvaikka olisikin ollut keskellä työviikkoa.\n\nKun hänen nyt piti kulkea hautausmaalle, oli äkkiä uusi vaikeus\nesteenä. Hautausmaa Råglandassa ei ole aivan kirkon vieressä, joka on\nkivikkomäellä, vaan pienellä niityllä vähän matkaa pitäjäntuvasta,\nja hän ei voinut päästä hautausmaan portille kulkematta tietä, jonka\nvarrella kirkkomiesten hevoset olivat sidottuina.\n\nKaikki hevoset seisoivat pää syvällä heinätukoissa ja kaurapusseissa\nja pureskelivat, niin että rehu narisi hampaissa. Ei ollut\npuhettakaan, että ne voisivat tehdä minkäänlaista pahaa miehelle,\nmutta hänellä oli oma ajatuksensa vaarasta kulkea tuommoisen pitkän\neläinkujan lävitse.\n\nKaksi, kolme kertaa aikoi hän ohi, vaan rohkeus petti, niin että\nhänen täytyi palata. Ei hän pelännyt hevosten purevan tahi potkivan.\nOli jo kylliksi, kun ne rämistivät riimujansa ja kuoppivat maata\nkavioillaan.\n\nViimeinkin tuli hetki, jolloin kaikki hevoset katsoivat alas ja\nnäyttivät oikein syövän kilpaa. Silloin alkoi hän kulkunsa niiden\nvälitse. Hän veti turkin kiinnemmäksi, niin ettei se liehuisi ja\nilmaiseisi häntä, ja hän kulki varpaillaan niin kauniisti kuin osasi,\njos joku hevonen kohotti silmäluomensa ja katsoi häneen, seisattui\nhän heti ja niiasi. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias tässä\nsuuressa vaarassa, varmaankin eläimet ymmärsivät, ett'ei hän voinut\nkumartaa, kun hän kantoi rautasäkkiä selässään. Hän ei voinut muuta\nkuin niiata.\n\nHän huokasi hyvin syvään, sillä raskasta ja vaivaloista oli sen elää,\njoka aina pelkäsi nelijalkaisia eläimiä. Oikeastaan hän ei pelännyt\nmuita eläimiä kuin vuohia; hevosia ja koiria ja kissoja hän ei olisi\nyhtään pelännyt, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että ne eivät\nolleet jonkunlaisia noiduttuja vuohia. Mutta siitä asiasta hän ei\nmilloinkaan päässyt varmuuteen. Hänen asiansa olivat oikeastaan niin\nhullusti, että hän pelkäsi melkein kaikkia nelijalkaisia.\n\nEi auttanut hänen ajatella, miten vahva hän oli, ja että nämä pienet\ntalonpoikaishevoset eivät milloinkaan olleet vaarallisia. Sitä ei se\nvoi ajatella, jolla on pelko sielussaan. Se on vaikeata tuo pelko, ja\nraskasta sille, johon se on juurtunut.\n\nIhmeellistä oli, että hän kuitenkin pääsi koko hevosrivin ohitse.\nViimeisen tien osan hän hyppäsi kahdella pitkällä harppauksella,\nja kun hän tuli sisään hautuumaalle, veti hän kiinni rautaportin\njälkeensä ja jäi siihen puistamaan nyrkkiä hevosille.\n\n-- Häjyt, kurjat, kirotut kilipukit! --\n\nKaikkia eläimiä kutsui hän samalla tapaa kilipukeiksi. Ja tämä oli\nhyvin tyhmää, sillä se oli hänelle itselleen tuottanut nimen, jota\nhän ei olisi tahtonut. Kaikki, jotka hänet tapasivat, kutsuivat\nhäntä Kilipukiksi. Hän ei tahtonut kuulla itseään kutsuttavan sillä\ntavalla. Hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin oikealla nimellään,\nmutta sitä ei kukaan ihminen näkynyt tuntevan näillä seuduin.\n\nHän seisoi hetkisen portilla nauttien siitä, että oli päässyt\nonnellisesti hevosten ohitse, mutta pian käveli hän edemmä\nhautausmaan sisälle. Joka ristin ja kiven luona seisattui hän ja\nnotkisti polviansa. Mutta sitä ei hän tehnyt pelosta, vaan ainoastaan\nilosta, nähdessään nämä vanhat, rakkaat tutut. Hän muuttui äkkiä\nlempeän ja miellyttävän näköiseksi. Aivan samat ristit ja kivet,\njotka hän oli tavannut niin usein ennen! Aivan olivat entisellään!\nKuinka hyvin hän tunsi ne! Hänen täytyi tervehtiä niitä.\n\nMiten kirkkotarha miellytti häntä! Siellä eivät saaneet eläimet\nkuleksia, eivätkä ihmiset siellä leikkiä laskeneet. Parasta oli\nsiellä olla silloin, kun siellä oli aivan yksinäistä niinkuin nyt,\nmutta silloinkin, kun siellä oli ihmisiä, eivät ne häirinneet\nhäntä. Hän tunsi kyllä monta kaunista niittyä ja hakaa, jotka\nolisivat miellyttäneet häntä vielä enemmän, mutta siellä ei hän\nmilloinkaan saanut kulkea rauhassa. Niitä ei mitenkään voinut verrata\nhautausmaahan, ja hautausmaa oli metsääkin parempi, sillä metsässä\noli yksinäisyys niin valtava, että se häntä pelotti. Täällä oli\nhiljaista kuin metsän syvyydessä, mutta seuraa ei häneltä puuttunut,\ntäällä oli nukkuvia ihmisiä joka kiven ja joka mättään alla juuri\nniin paljon seuraa kuin hän tarvitsi, ett'ei tuntuisi yksinäisyys\neikä ikävä.\n\nHän suuntasi heti kulkunsa tuolle vasta avatulle haudalle. Hän kulki\nsinne osaksi senvuoksi, että siellä oli muutamia varjostavia puita,\nosaksi myöskin sen vuoksi, että hän rakasti seuraa. Hän varmaankin\nuskoi mahdolliseksi, että tämä kuollut, joka niin hiljan oli maahan\nlaskettu, olisi parempana tukeena yksinäisyydessä kuin muut aikoja\nsitten nukkuneet.\n\nHän melkein polvistui selin suureen hiekkakasaan haudanpartaalla.\nHänen onnistui kohottaa säkkinsä niin, että se seisoi tanakasti\nhiekkaläjän päällä, ja irroitti karkeat nahkahihnat, jotka sitä\npitivät kiinni. Nyt oli suuri päivä, vapaapäivä; hän heitti\nturkkinsakin yltään. Tyytyväisenä istuutui hän ruohikolle niin\nlähelle hautaa, että hänen pitkät säärensä polviin sidottuine\nsukkineen ja nyörikenkineen riippuivat alas haudan laidoille.\n\nHänen täytyi istua hiljaa oikein pitkän aikaa ja tarkata kirstua.\nKun oli semmoinen pelko sisässä kuin hänellä oli, ei voinut\nolla milloinkaan kyllin varovainen. Mutta kirstu ei todellakaan\nliikahtanut vähääkään, oli mahdotonta epäillä, että se salaisi jotain\npahaa.\n\nEi ollut hän varma asiastaan ennen kuin pisti kätensä säkin\nsivuosastoon, josta otti esille viulun ja jousen. Sitä tehdessään\nnyökytti hän päätään kuolleelle alhaalla haudassa. Koska hän oli noin\nhiljaa, saisi hän kuulla jotain kaunista.\n\nTämä oli jotain oikein harvinaista tämä, ei moni saanut kuulla hänen\nsoittavan. Ei kukaan saanut kuulla häntä niissä taloissa, joissa\nkoirat ärsytettiin hänen päälleen ja häntä haukuttiin Kilipukiksi.\nMutta voi sattua, että hän soitti mökissä, jossa puhuttiin ja\nliikuttiin hiljaa, eikä kyselty häneltä, tahtoiko hän ostaa\npukinnahkaa. Semmoisessa paikassa oli hänen tapana ottaa esille\nviulunsa ja antaa soittonsa kuulua. Se oli suurin kunnianosoitus,\nsuurin, minkä hän voi osoittaa.\n\nHänen siinä istuessaan ja soittaessaan haudan partaalla ei se\nkuulunut hullummalta. Hän ei soittanut ainoatakaan epäpuhdasta\nsäveltä, ja hän soitti niin hiljaa ja vienosti, että se tuskin kuului\nlähimmälle haudalle.\n\nIhmeellisintä asiassa oli se, ettei se ollut tuo kulkukauppias, joka\nosasi soittaa, viulu se oli, joka muisti jonkun pienen säveleen. Ne\npulppusivat siitä esille heti, kun hän vaan laski jousensa sille.\nMuille se ehkä ei olisi mitään merkinnyt, mutta hänelle, joka ei itse\nmuistanut ainoatakaan säveltä, oli kaikkein kallisarvoisin lahja\nomistaa tuommoinen viulu, joka soitti itsestään.\n\nSoittaessaan istui hän koko ajan tyytyväisenä hymyillen, niinkuin\nse, joka kuulee lapsen lokertelevan ja puhuvan. Viulu se vaan puhui\npuhumistaan, hän vaan kuunteli. Olipa kuitenkin kovin ihmeellistä,\nettä nuo kauniit sävelet kuuluivat heti, kun hän vaan laski jousensa\nkielille. Viulu tiesi mitä soitti ja kulkurikauppias istui vaan ja\nkuunteli.\n\nTuosta viulusta kasvoivat säveleet, niinkuin ruoho kasvaa maasta.\nEi kukaan ymmärtänyt, mistä se johtui. Meidän isämme oli sen niin\nasettanut.\n\nTaalalaismiehen oli aikomus istua hiljaa koko päivän ja antaa\nrakkaitten sävelten kuin pienten moniväristen kukkien kasvaa\nviulusta. Hän soittaisi kokonaisen niityn täyteen kukkia, soittaisi\ntäyteen koko pitkän laakson, koko suuren tasangon.\n\nMutta hän, joka makasi valekuolleena alhaalla kirstussa, taisi kuulla\nviulunsoiton ja häneen se teki ihmeellisen vaikutuksen. Säveleet\nsaivat hänet uneksimaan, ja siitä mitä hän oli nähnyt unissaan, tuli\nhän niin liikutetuksi, että hänen sydämmensä alkoi tykyttää, hänen\nverensä virrata ja hän heräsi.\n\nNyt on huomattava, että kaikki mitä hän oli kokenut maatessaan\nvalekuolleena, ne ajatukset, jotka hänellä silloin olivat ja\nviimeinen unensakin, kaikki tämä oli poissa ja unohdettua samana\nhetkenä, jolloin hän heräsi tavalliseen tietoonsa. Hän ei tiennyt\nedes makaavansa kirstussaan, vaan hän luuli yhä makaavansa sairaana\nkotona sängyssään. Hänestä tuntui se vaan ihmeelliseltä, että\nvielä eli. Aivan äsken, ennenkuin nukkui, oli hän juuri keskellä\nkuolemankamppausta. Olisihan hänen pitänyt olla lopussa jo kauvan\nsitten. Hän oli heittänyt hyvästit kasvatusvanhemmilleen, siskoilleen\nja palvelusväelle. Rovasti itse oli ollut heillä ja antanut hänelle\nehtoollisen, sillä hänen kasvatusisästään se olisi ollut liian raskas\ntehtävä. Monta päivää sitten oli hän kääntänyt ajatuksensa kaikesta\nmaallisesta. Oli ihmeellistä, että hän ei ollut kuollut.\n\nHäntä ihmetytti, että oli niin pimeä huoneessa, jossa makasi.\nKynttilähän oli palanut kaikkina öinä ennen, hänen sairaana\nollessaan, ja sitten oli annettu peitteen valua hänen päältään. Hän\nmakasi siellä ja tuli kylmäksi kuin jää.\n\nHän kohottautui hiukan vetääkseen peitettä ylleen. Silloin löi\nhän otsansa kirstunkanteen ja hän vaipui taas takaisin kirstuun,\nhuudahtaen hiljaa tuskasta.\n\nHän oli loukkaantunut jotenkin kovasti ja meni heti tainnuksiin.\nHän makasi taas yhtä liikkumatonna kuin äsken, oli kuin elämä olisi\nuudelleen hänestä paennut. Taalalaismies, joka oli kuullut sekä\nkolauksen että huudahduksen, oli silmänräpäyksessä pannut pois\nviulunsa ja alkanut kuunnella. Mutta ei kuulunut sen enempää, ei\nmitään.\n\nHän istuutui vartioimaan kirstua yhtä tarkkaavaisesti kuin ensin\ntullessaan. Hän istui ja nyykäytteli päätään, ikäänkuin sillä antaen\nmyöntymyksen omille ajatuksillensa, nimittäin, ett'ei mihinkään\ntäällä maan päällä ollut luottamista. Täällä oli hänellä ollut mitä\nhiljaisin ja paras toveri, mutta eikö hän nyt ollut pettynyt siitäkin?\n\nHän istui ja katseli kirstua, niinkuin tahtoisi katseillaan tunkea\nsen läpi. Viimein, kun se yhä vaan pysyi aivan hiljaisena, otti hän\ntaas viulunsa ja alkoi soittaa.\n\nMutta nyt pani viulu vastaan. Vaikka hän hiveli sitä kuinka hyväillen\nja lempeästi, niin ei siitä enää lähtenyt säveleitä. Se oli niin\nsurullista, että hän oli valmis itkemään. Hän oli aikonut istua\nhiljaa ja kuunnella viuluaan koko päivän, ja nyt se ei tahtonut enää.\n\nHän ymmärsi kyllä syyn. Viulu oli levoton ja pelkäsi sitä, joka\nliikkui tuolla kirstussa. Se oli unohtanut kaikki sävelensä, ja\najatteli vaan, että mikähän lienee ollut se, joka tuolla oli\nkirstunkantta koputtanut. Niinhän se on, että peloissaan ollessa\nunohtaa kaiken.\n\nHän ymmärsi, että viulu oli tyynnytettävä, jos mieli kuulla enempää.\n\nHänen oli ollut niin hyvä olla, parempi kuin vuosikausiin, -- jos\ntodella kirstussa oli jotain, joka oli vaarallista, eikö ollut\nparasta päästää se ulos sieltä. Silloin tulisi viulu tyytyväiseksi,\nja nuo kauniit kukkaiset kasvaisivat uudelleen siitä.\n\nHän avasi päättäväisesti suuren säkkinsä ja alkoi etsiä veitsien,\nsahojen ja vasaroiden seasta, kunnes viimein löysi ruuvimeisselin.\nHeti oli hän alhaalla haudassa ja nelinkontin ruuvaili hän auki\nkirstun kantta.\n\nHän irroitti ruuvin toisensa perästä, kunnes viimein voi kohottaa\nkannen haudan seinämää vasten. Samassa valui myöskin hikiliina\nvalekuolleen kasvoilta.\n\nNiinpiankuin raitis ilma sattui Ingridiin, avasi hän silmänsä. Olihan\nnyt valoisaa hänen ympärillään. Hänet oli varmaankin muutettu. Nyt\nhän makasi keltaisessa huoneessa, jossa oli viheriä katto ja suuri\nkynttiläkruunu katossa.\n\nHuone oli ahdas, mutta sänky vieläkin pienempi. Miksi tuntui kuin\nolisivat hänen käsivartensa ja jalkansa vangitut? Senvuoksiko, että\nhän pysyisi hiljaa tässä pienen pienessä sängyssä?\n\nIhmeellistä oli, että he olivat panneet hänelle virsikirjan leuvan\nalle. Sitähän ei tehty kuin ruumiille.\n\nSormiensa välissä oli hänellä pieni kukkavihko. Hänen kasvatusäitinsä\noli leikannut pari oksaa kukkamyrtistään ja pannut ne käsien väliin.\nIngridiä ihmetytti. Mikä oli pistänyt kasvattiäidin mieleen?\n\nHän näki, että hänelle oli annettu päänalanen, jossa oli leveät\npitsit, ja batistilakana, jossa oli hienot laskokset. Hän oli\nmielissään, sillä hän rakasti hienoutta. Mutta vielä mieluummin olisi\nhän tahtonut lämpöisen peitteen ylleen. Eihän ollut hyvä sairaan\nmaata ilman peitettä.\n\nIngrid olisi tahtonut panna kädet silmilleen ja itkeä. Häntä paleli\nniin kauheasti.\n\nSamassa tunsi hän jotain kovaa ja viileätä poskellaan. Hän alkoi\nhymyillä, se oli vanha, punainen puuhevonen, kolmijalkainen Camilla,\njoka makasi hänen vieressään päänalasella. Pikku veli, joka ei voinut\nnukkua yötäkään, jos ei puuhevonen ollut hänen vieressään sängyssä,\noli nyt pannut sen tänne hänelle. Ingridiä alkoi vielä enemmän\nitkettää ajatellessaan, että Pikkuveli oli tahtonut lohduttaa häntä\npuuhevosella.\n\nMutta hän ei ehtinyt ruveta itkemään. Totuus yhtäkkiä selvisi\nhänelle. Pikkuveli oli antanut hänelle puuhevosen, ja äiti oli\nantanut hänelle valkoiset myrttikukkansa, ja virsikirja oli hänellä\nleuvan alla, senvuoksi, että he olivat uskoneet, että hän oli kuollut.\n\nIngrid tarttui molemmin käsin kirstunreunoihin ja nousi istumaan.\nPieni, kapea sänky oli kirstu ja pieni keltainen huone oli hauta.\nKaikkea tuota oli hyvin vaikea ymmärtää. Hän ei tahtonut voida\nkäsittää, että tämä koski häntä, että juuri hänet oli kääritty ja\nlaskettu hautaan. Eiköhän hän vaan nukkunut kotona omassa sängyssään\nja nähnyt ja uneksinut tuota muuta? Pian hän näkisi, ett'ei tämä\nollut täyttä todellisuutta, vaan että kaikki oli entisellään.\n\nYht'äkkiä löysi hän selvityksen kaikkeen. Minulla on niin usein\nihmeellisiä unia, ajatteli hän. Tämä on vain joku näky. Ja hän\noikein huokasi tyytyväisyydestä. Vieläpä paneutui hän maata takaisin\nkirstuun. Hän oli aivan varma, että se oli hänen oma vanha sänkynsä.\nEi todellakaan sekään ollut niin erityisen leveä.\n\nKoko sen ajan seisoi taalalaismies alhaalla haudassa, aivan Ingridin\njalkapäässä. Hän seisoi vaan pari kyynärää Ingridistä, mutta tämä\nei ollut huomannut häntä. Ei siihen ollut syynä sekään, että hän,\nniinpiankun kuollut kirstussa avasi silmänsä ja alkoi liikkua,\nkoetti kyyristyä yhteen kulmaan ja tehdä itsensä näkymättömäksi.\nIngrid olisi luultavasti voinut nähdä hänet, vaikka hänellä oli\nkirstunkansi varjostimena edessään, ell'ei tähän asti olisi ikäänkuin\nvalkoinen sumu peittänyt hänen silmiään, niin että hän näki selvästi\nvaan kaikkein lähimpänä olevat. Eihän Ingrid edes voinut nähdä,\nettä häntä ympäröivät hiekkaseinät. Aurinkoa hän luuli suureksi\nkynttiläkruunuksi ja puitten oksia katoksi.\n\nMies parka seisoi ja odotti, että tuo, joka tuolla kirstussa\nliikkui, ehtisi poistua. Hän ei osannut ajatella muuta kuin että\nse menisi itsestään. Olihan se koputtanut sen vuoksi, että tahtoi\nulos. Hän seisoi kauvan aikaa pää kirstunkannen takana odottaen,\nettä se menisi. Hän kurkisti sieltä, kun hänen mielestään sen jo\nolisi pitänyt poistua. Mutta se ei ollut liikkunut, se makasi vielä\nhöylänlastuvuoteellaan.\n\nHän ei tyytynyt tähän, hän tahtoi pian asian loppumaan. Hänen\nviulunsa ei ollut pitkiin aikoihin puhunut niin kauniisti kuin\ntänään, hän oikein ikävöi taas päästäkseen istumaan rauhassa sen\nääreen.\n\nIngrid, joka melkein oli nukahtanut, kuuli äkkiä itseään puhuteltavan\nsointuvalla taalainmurteella.\n\n-- On jo aika sinun nousta ylös, minun mielestäni.\n\nKohta sen sanottuaan veti hän pois päänsä. Hän vapisi niin, että oli\nvähällä pudottaa koko kannen.\n\nMutta valkoinen sumu, joka oli peittänyt Ingridin silmät, poistui\nkokonaan, kun hän kuuli ihmisen puhuvan. Hän näki miehen seisovan\npainautuneena yhteen nurkkaan haudan päässä ja pitävän kirstun kantta\nedessään. Silmänräpäyksessä tunsi hän, ett'ei hän voinut paneutua\nmaata ja uskoa tätä unennäöksi. Tässä oli todellisuus, jonka hänen\ntuli itselleen selvittää. Näytti epäilemättä olevan siten, että\nkirstu oli kirstu ja hauta oli hauta, ja itse Ingrid pari minuuttia\nsitten ei ollut muuta kuin kirstuunpantu, haudattu ruumis.\n\nEnsi kerran tunsi hän todella kauhua siitä, mitä hänelle oli\ntapahtunut. Voi sitä surkeutta, että hän olisi voinut olla oikein\nkuollut tänä hetkenä! Ruma, mädännyt ruumis! Hänet oli hautaan\nlaskettu, että saataisiin heittää hiekkaa ja multaa hänen päälleen,\nhän ei ollut enemmän arvoinen kuin mikä mätäs tahansa; hänet oli\naivan hylätty. Madot olisivat saaneet syödä hänet. Ei kukaan olisi\nsiitä välittänyt.\n\nIngrid olisi niin äärettömän kernaasti halunnut jotain ihmistä\nluokseen tässä suuressa kauhussaan. Hän oli tuntenut Kilipukin äsken,\nkun tämä kurkisti kannen takaa. Se oli vanha tuttu pappilassa, eikä\nIngrid häntä pelännyt. Nyt tahtoi hän hänet luokseen. Ingrid ei\nyhtään välittänyt siitä, että hän oli vaan mielipuoli. Olihan se\nkaikessa tapauksessa ihminen, joka eli. Ingrid tahtoi hänen tulemaan\nitseään niin lähelle, että hän tuntisi kuuluvansa elävien eikä\nkuolleitten joukkoon.\n\n-- Voi, tule Jumalan tähden luokseni tänne! sanoi hän itku kurkussa.\nHän nousi istumaan kirstussa ja ojensi käsivartensa häntä kohti.\n\nMutta taalainmiehellä oli yhä vaan oma ajatuksensa asiasta. Koska tuo\nniin mielellään viekotteli häntä esille, päätti hän panna ehtonsa.\n\n-- Minä tulen, jos lupaat mennä matkaasi -- sanoi hän.\n\nIngrid koetti heti totella häntä ja nousta ylös kirstusta, mutta hän\nmakasi niin käärittynä lakanoihin, että hänen oli vaikea kohota.\n\n-- Saat tulla auttamaan minua -- sanoi hän. Se oli osaksi\nvälttämätöntä ja osaksi pelkäsi hän, ett'ei ollut vielä oikein\nvälttänyt kuolemaa. Hänen täytyi päästä jonkun lähelle, joka eli.\n\nMies tuli todellakin, tunkeutui kirstun ja haudanseinän väliin. Hän\nkumartui Ingridin ylitse, nosti hänet ylös haudasta ja asetti hänet\nviheriälle nurmikolle haudanaukon viereen.\n\nIngrid ei voinut mitään sille, että kietoi molemmat käsivartensa\nhänen kaulaansa, nojasi päänsä hänen olkapäähänsä ja nyyhkytti.\nIngrid ei koskaan jälkeenpäin voinut ymmärtää, mitenkä hän tuli\ntuon tehneeksi, ja että hän ei pelännyt miestä. Se tapahtui osaksi\nsiitä ilosta, että hän oli ihminen, elävä ihminen ja sitten siitä\nkiitollisuudesta, että hän oli Ingridin pelastanut.\n\nVoi, mikä hänestä olisi tullut, jos ei tätä olisi ollut! Hän se oli\nkohottanut kirstunkantta, hän se oli tuonut hänet jälleen elämään.\nEihän Ingrid oikein tiennyt, miten kaikki oli tapahtunut, mutta\nhän se varmaan oli aukaissut kirstun. Mitä hän olisi, jos ei tuo\nolisi sitä tehnyt? Hän olisi herännyt, sulettuna mustaasi kirstuun.\nHän olisi koputtanut, huutanut. Kuka olisi kuullut häntä, hänen\nmaatessaan kuusi jalkaa maan alla? Ingrid ei uskaltanut ajatella\ntätä, hän oli vaan täynnä kiitollisuutta siitä, että oli pelastettu.\nHänen täytyi saada jotain kiittää. Hänen täytyi saada nojata päätään\njonkun ihmisen olkapäähän ja itkeä kiitollisuudesta.\n\nOli varmaan ihmeellisintä kaikesta, mitä tänä päivänä tapahtui, että\ntaalalaismies ei sysännyt pois häntä. Mutta miehellä ei ollut selvää\nkäsitystä siitä, että tyttö eli. Hän luuli tyttöä kuolleeksi ja hän\ntiesi, ett'ei hyödyttänyt tehdä pahaa kuolleelle. Mutta niinpiankun\nse oli mahdollista, irtautui hän tytöstä ja pujahti alas hautaan. Hän\npani kirstun kannen paikoilleen, pisti ruuvit reikiinsä ja väänsi ne\ntarkasti kiinni, aivan niinkuin ne olivat ennen olleet. Tällä tavoin\nehkä kirstu pysyisi hiljaa ja viulu taas saisi rauhansa ja säveleensä.\n\nSillä aikaa istui Ingrid ruohikossa ja koetti selvitellä\najatuksiansa. Hän katseli kirkolle päin ja näki hevosia ja ajokaluja\nkirkkomäellä. Silloin hän alkoi ymmärtää asiain juoksun. Oli\nsunnuntai, hänet oli haudattu aamulla ja nyt oltiin kirkossa.\n\nIngridin valtasi äkkiä kauhu. Jumalanpalvelus voi pian loppua ja\nkansa tulee tänne ja näkee hänet. Ja hänellä ei ollut päällään mitään\nmuuta kuin lakana. Olihan hän melkein alasti. Varjelkoon, jos nuo\nkaikki ihmiset tulevat ja näkevät hänet tämmöisenä. Sitä he eivät\nmilloinkaan unhottaisi. Sitä saisi hän hävetä koko elämänsä.\n\nHän mietti, mistä saisi vaatteita. Hetken hän jo ajatteli heittää\nylleen taalalaismiehen turkin, mutta hänestä tuntui, ett'ei sekään\ntekisi häntä tavallisen ihmisen näköiseksi.\n\nHän kääntyi päättävästi mielipuoleen, joka vielä työskenteli\narkunkannen kanssa.\n\n-- Kuuleppas -- sanoi Ingrid hänelle sinun täytyy antaa minun kömpiä\nsäkkiisi.\n\nSamassa oli hän suuren nahkasäkin luona, johon mahtui koko\nkauppaliikkeen tavarat, ja alkoi purkaa pois niitä.\n\n-- Voi, rakkaani, tule ylös auttamaan minua! Hänen ei tarvinnut\npyytää turhaan. Kun taalalainen näki, että Ingrid koski hänen\nsäkkiinsä, hyppäsi hän heti haudasta.\n\n-- Koskeppas vaan säkkiini, sinä -- sanoi hän uhaten.\n\nIngrid ei ajatellut, että mies puhui kovalla äänellä, hän piti häntä\nyhä vaan paraimpana ystävänään. -- Kuule, rakas, rakas ystävä sanoi\nhän -- auta minua, ett'eivät ihmiset saisi minua nähdä! Tyhjennä pois\nnämä tavarat jonnekin ja anna minun istua säkkiin ja kanna minut\nkotiin! Voi auta minua, auta minua! Minä olen pappilasta, sinne on\ntäältä vaan vähän matkaa. Sinä kyllä tiedät, missä se on.\n\nMies seisoi ja katsoi häneen, katse aivan tylsänä. Ingrid ei tiennyt,\noliko hän käsittänyt sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.\n\nIngrid uudisti saman, mutta mies ei totellut häntä.\n\nIngrid alkoi taas purkaa tavaroita säkistä. Silloin polki mies jalkaa\nhänelle ja riisti säkin itselleen.\n\nVoi, miten saisi Ingrid hänet tottelemaan?\n\nHänen vieressään nurmikolla oli viulu ja jousi. Hän nosti sen sieltä,\nhän ei oikein tiennyt minkävuoksi. Hän oli kai ollut niin paljon\nviulunsoittajani kanssa, ett'ei hän voinut nähdä viulua maassa\nmakaamassa.\n\nNiinpiankun Ingrid tarttui viuluun, päästi mies säkin ja tuli ja\nriisti viulun häneltä.\n\nHän näytti tulevan aivan hulluksi siitä, että Ingrid koski viuluun.\nHän näytti oikein häjyltä.\n\nMitä ihmettä hän tekisi, että pääsisi pois, ennenkun kirkkoväki\nehtisi ulos kirkosta?\n\nHän lupasi miehelle ihmeellisiä asioita, niinkuin luvataan lapsille,\nkun tahdotaan niitä tottelemaan.\n\n-- Minä sanon isälle, että hän ostaa tusinan viikatteita sinulta.\nMinä telkitsen sisään kaikki koirat kuin sinä tulet pappilaan. Minä\npyydän äidin antamaan sinulle hyvän aterian.\n\nEi näkynyt merkkiäkään siitä, että mies antautuisi.\n\nIngrid tuli ajatelleeksi viulua ja sanoi epätoivoissaan:\n\n-- Jos sinä kannat minut pappilaan, niin minä soitan sinulle.\n\nJa katso, hymyily levisi hän kasvoilleen. Sitä hän varmaankin\nhaluaisi.\n\nMinä soitan sinulle koko iltapäivän, minä soitan niin kauvan kuin\ntahdot.\n\n-- Opetatko viululle uusia säveleitä? -- kysyi hän.\n\n-- Opetan kyllä.\n\nIngrid tuli sinä hetkenä alakuloiseksi ja samalla ihmeisiinsä. Mies\ntarttui voimakkaasti säkkiin ja veti sen luokseen. Hän laahasi sen\npois yli hautojen, niin että heinät ja rikkaruohot litistyivät sen\nalle kuin olisi se ollut peltojyrä.\n\nHän vei sen erään risukon luo hautausmaan aidan viereen, jossa oli\nkuivia lehtiä ja oksia ja vanhoja kukkavihkoja. Siellä noukki hän\npois kaikki, mitä säkissä oli ja piilotti ne hyvin tarkasti risukkoon.\n\nKun se oli tyhjä, palasi hän Ingridin luokse.\n\n-- Nyt voit mennä sinne -- sanoi hän.\n\nIngrid kömpi säkkiin ja kyyristyi kokoon sen puupohjalle. Mies\nkiinnitti remminsä yhtä tarkasti kuin olisi hänellä ollut tavalliset\ntavaransa kuletettavana, hän kumartui taas melkein polvilleen, pisti\nkäsivarret rensseleihin, kiinnitti remmit ristiin yli rinnan ja\nojentautui suoraksi. Käveltyään pari askelta, alkoi häntä naurattaa.\nHän kantoi selässään säkkiä, joka oli niin keveä, että hän olisi\nvoinut tanssia sen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut kuin neljänneksen matkaa kirkolta pappilaan. Sen matkan\ntaalalainen käveli kahdessakymmenessä minuutissa. Ingrid toivoi\nvaan, että mies kulkisi niin nopeaan, että hän ehtisi kotiin ennen\nkirkkoväkeä ja hautajaisvieraita. Hän ei mitenkään olisi antanut\nkaikkien noiden ihmisten nähdä itseänsä. Olisi parasta, jos hän\njoutuisi kotiin silloin kun vaan kasvattiäiti ja palvelijat olivat\nkotona.\n\nIngrid oli ottanut mukaansa kirstusta tuon pienen kukkavihon,\njoka oli otettu kasvattiäidin myrtistä. Siitä hän niin iloitsi,\nettä hän kerta toisensa jälkeen suuteli sitä. Se saattoi hänet\najattelemaan kasvattiäitiään, hellemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta\nluonnollisesti olisi hän joka tapauksessa hellästi häntä muistellut.\nSillä, joka tulee suoraan haudasta, on lempeät ja valoisat ajatukset\nkaikesta, mikä elää ja liikkuu maanpinnalla.\n\nNyt hän ymmärsi niin täydellisesti, että papinrouvan täytyi rakastaa\nnoita toisia lapsia, jotka olivat hänen omiansa, paljon enemmän kuin\nhäntä, kasvattitytärtä. Ja kun pappilassa oltiin niin köyhiä, ett'ei\nollut varaa pitää lastenhoitajaa, niin tuntui hänestä nyt aivan\nluonnolliselta, että hänen piti hoitaa pikkusiskoja. Mutta jos siskot\neivät olleet hyviä hänelle, riippui se vaan siitä, että ne olivat\ntottuneet siihen, että hän oli heidän palvelijansa. Ei heidän ollut\nhelppo muistaa, että hänet oli otettu pappilaan ollakseen heille\nsisarena.\n\nKuitenkin johtui tuo kaikki köyhyydestä. Jos isä joskus saisi toisen\npaikan, niin että hänestä tulisi rovasti tahi kirkkoherra, niin\nkaikki kyllä muuttuisi. Silloin saisi hän taas takaisin tuon ajan,\njolloin kaikki olivat häntä rakastaneet. Kyllä vielä kaikki muuttuisi\nentiselleen! Ingrid suuteli kukkasiaan. Ehkä ei äiti ollut tahtonut\nolla kova. Köyhyys se vaan oli hänet tehnyt niin ihmeellisen pahaksi.\n\nMutta nyt tuntui muuten siltä, ett'ei hän enään välittäisi siitä,\nminkälaisia olivatkin häntä kohtaan. Ei mikään voinut enään häntä\nsurettaa, sillä nyt hän tahtoi olla aina iloinen siitä, että eli.\nJa jos vielä joskus tulisi tukalaksi olo, niin ajatteleisi hän vaan\näidin myrttiä ja Pikkuveikon Camillaa.\n\nSiinä oli jo iloa kylliksi, kun tunsi, että hänet elävänä kannettiin\ntietä myöten. Aamulla ei kukaan uskonut, että hän vielä kerran\nkulkisi näitä mutkia ja mäkiä. Ja tuo tuoksuva apilas, ja pienet\nlinnut, jotka lauloivat, ja kauniit, tuuheat puut, kaikki tuo olisi\nollut vaan eläville iloittavaksi. Se ei olisi tullut enää hänen\nosalleen.\n\nMutta, niinkuin sanottu, hänellä ei ollut pitkää aikaa\najattelemiseen, sillä taalalainen oli kahdessakymmenessä minuutissa\npappilassa.\n\nSiellä olivat kotona ainoastaan papinrouva ja palvelijat, juuri\nniinkuin Ingrid oli toivonutkin. Papinrouva oli koko edeltäpuolisen\nvalmistanut hautajaispäivällisiä. Nyt hän odotti vieraiden tuloa\nja nyt olikin kaikki melkein valmista. Hän oli juuri ollut\nmakuuhuoneessa pukeutumassa mustaan pukuunsa.\n\nHän katseli kirkkotielle päin, mutta sieltä ei vielä näkynyt ketään\najavan. Silloin pistäytyi hän vielä kerran kyökkiin maistamaan ruokia.\n\nHän oli hyvin tyytyväinen, sillä kaikki oli onnistunut hyvästi, ja se\nkai ei ole kiellettyä, vaikka olisikin suru. Kyökissä oli vaan yksi\npiika, ja se oli tullut papinrouvan omasta kodista, niin että rouvan\nmielestä hänen kanssaan voi puhua tuttavallisesti.\n\n-- Minun mielestäni, kuule Liisa -- sanoi hän -- voi kuka tahansa\nolla tyytyväinen tuommoiseen hautajaisolueen.\n\n-- Tahtoisinpa, että hän katsoisi tänne alas maan päälle ja näkisi,\nmitenkä te puuhaatte hänen tähtensä -- sanoi Liisa. -- Se olisi ilo\nhänelle. --\n\n-- Voi -- sanoi papinrouva -- minulle ei hän koskaan ollut iloinen.\n\n-- Hän on nyt kuollut -- sanoi palvelija -- en ainakaan minä sano\nmitään siitä, joka tuskin on saatu alas maahan.\n\n-- Olen usein saanut kuulla kovia sanoja mieheltäni hänen tähtensä --\nsanoi kasvatusäiti.\n\nPapinrouvalla näkyi olevan tarve puhua jonkun kanssa kuolleesta.\nHänellä oli ollut vähän omantunnon vaivoja Ingridin tähden, ja\nsenvuoksi hän oli varustanut suuret hautajaiset. Hänen mielestänsä\nolisi kaiken tuon puuhan, joka hänellä oli hautajaisista, pitänyt\npoistaa omantunnonvaivat, mutta sitä ne eivät vähääkään tehneet.\nJa hänen miehensä kulki myöskin omantunnonvaivoissa ja sanoi, että\nhe eivät olleet pitäneet tyttöä niinkuin omaa lastaan, jonka he\nkuitenkin olivat luvanneet, kun ottivat hänet ottolapsekseen. Ja hän\nsanoi, että olisi ollut parempi, jos eivät olisi tyttöä ottaneet, kun\nhän kumminkin huomasi, että he pitivät enempi omista lapsista. -- Ja\nnyt tarvitsi kasvatusäiti puhua jonkun kanssa tytöstä, saadakseen\ntietää, puhuivatko ihmiset siitä, että hän oli ollut paha Ingridille.\n\nHän näki, miten Liisa alkoi hyvin kiivaasti liikutella kauhaa\npadassa, niinkuin olisi hänen vaikea hillitä harmiansa. Hän oli\nviisas tyttö, joka tiesi hyvästi, mitenkä pääsisi emäntänsä suosioon.\n\n-- Luulisihan tuota -- alkoi Liisa -- että kun on äiti, joka hoitaa\nja huolehtii siitä, että on puhdas ja eheä, niin koettaisi edes häntä\ntotella ja olla hänelle mieliksi. Ja kun saa olla hyvässä pappilassa\nja tulla kasvatetuksi paremmaksi ihmiseksi, niin koettaisi edes olla\navuksi, eikä aina vaan kuleksisi ja uneksisi. Ihmettelenpä, mitenkä\nolisi käynyt, jos ette olisi ottaneet luoksenne tuota köyhää lasta.\nHän olisi saanut kierrellä maailmaa noiden nuoralla-tanssijoiden\nmukana ja sitten kuolla kuin varpunen kadulle.\n\nTaalalainen kulki yli pihan, tuo, joka kantoi säkkiä selässään,\nvaikka olikin pyhä. Hän tuli aivan hiljaa sisään avonaisesta kyökin\novesta ja niiasi sisääntulossaan, vaikka ei ollut ketään, joka olisi\nvastannut tervehdykseen. Sekä rouva että palvelustyttö näkivät hänet,\nmutta huomatessaan, kuka mies oli, eivät he välittäneet lopettaa\nkeskusteluansa.\n\nPapinrouva tahtoi välttämättä jatkaa. Hän huomasi saavansa kuulla\njuuri niin paljon kuin tarvitsi, lohduttaakseen omaatuntoaan.\n\n-- Taitaapa olla yhtä hyvä, että hän on poissa -- sanoi hän.\n\n-- Sen minä vaan sanon rouvalle -- sanoi piika kiivaasti -- ja niin\nminä uskon pastorinkin ajattelevan, tahi ainakin hän pian niin\najattelee. Nyt tulee rauha taloon, sen saa rouva nähdä ja siitä on\npastorikin iloinen.\n\n-- Niin, niin sanoi kasvatusäiti -- olihan minun pakko pitää vastaan,\nminun. Hänelle sitä aina piti kustantaa vaatteita, niin että se oli\naivan hullua. Pastori oli niin tarkka siitä, että hän saisi yhtä\npaljon kuin nuo muut, niin että väliin sai hän enemmänkin. Ja hänelle\nmeni paljon enempi, kun oli täysikasvuinen.\n\n-- Nyt kai rouva antaa Kertulle hänen musliinipukunsa?\n\n-- Niin, joko sen saa Kerttu tai pidän minä sen itse.\n\n-- Ei hän jätä paljoa jälkeensä, raukka. --\n\n-- Ei kukaan vaadi, että hän jättäisi perittävää -- sanoi\nkasvattiäiti. -- Olisihan sitä tyytyväinen, jos jollain hyvällä\nsanalla voisi häntä muistaa!\n\nNiin puhuu ainoastaan se, jolla on omantunnonvaivoja ja joka tahtoo\npuolustautua niitä vastaan. Ei kasvatusäiti toki täydellä todella\nsitä tarkoittanut.\n\nTaalalainen käyttäytyi samoin kuin aina tullessaan myymään. Hetken\nhän seisoi, katseli ympärilleen kyökissä, työnsi sitten suurimmalla\nvarovaisuudella säkin eräälle pöydälle ja irroitti kantohihnat ja\nremmit. Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan, ett'ei kissa tai\nkoira hätyyttäisi häntä, ojensihe suoraksi ja alkoi aukaista noita\nkahta nahkakantta, jotka olivat kiinni monen monituisella solella ja\nsolmulla.\n\n-- Ei tarvitse säkkiä aukaista tänä päivänä -- sanoi Liisa. -- Nyt on\npyhä ja silloin tiedät kyllä, ett'ei kauppaa tehdä?\n\nMutta Liisa ei paljoa välittänyt siitä, että hullu jatkoi remmiensä\nauki päästämistä. Liisa kääntyi rouvaan. Tässä oli hänellä hyvä\ntilaisuus hieroutua suosioon.\n\n-- En tiedä, liekö tuo edes ollut hyvä lapsille? Minä usein kuulin\nitkua ja voivotusta lasten kammarista.\n\n-- Samanlainen kuin hän oli heidän äidilleen, samanlainen oli hän\nheillekin -- sanoi papinrouva -- mutta nyt he tietysti itkevät sitä,\nettä hän on kuollut.\n\n-- Eivät he ymmärrä omaa parastaan sanoi piika -- mutta rouva saa\nolla varma siitä, että kuukauden kuluttua ei enää kukaan itke hänen\ntähtensä.\n\nSamassa kääntyivät molemmat uunin luota ja katsoivat pöydälle päin,\njossa taalalainen seisoi avaten suurta säkkiään. He olivat kuulleet\njotakin outoa, ikäänkuin huokauksia ja nyyhkytystä. Mies avasi juuri\nsisäkannen ja säkistä kohosi äsken haudattu kasvattitytär, juuri\nsemmoisena kuin hän äsken oli kirstuun laskettaessa.\n\nMutta ei hän ollut aivan näköisensäkään. Hän oli nyt, niin\nsanoakseni, enemmän kuollut kuin silloin kirstuun pantaessa. Silloin\noli hänellä vielä ollut meikein sama väri kuin eläessään, nyt\nolivat kasvonsa tuhkanharmaat, huulensa siniset ja silmät kamalasti\nsisäänpainuneet.\n\nHän ei sanonut mitään, mutta kasvoissa kuvastui ääretön epätoivo, ja\nmyrttivihon, jonka hän oli saanut kasvattiäidiltään, ojensi hän tätä\nkohden moittivalla liikkeellä.\n\nSe oli näky, jota ihminen ei voi kestää. Äitipuoli pyörtyi heti,\npiika seisoi silmänräpäyksen hiljaa, katseli tytärtä ja äitiä, sitten\npainoi hän kädet silmilleen ja juoksi kyökkikammariin, jonka oven hän\ntarkkaan lukitsi.\n\n-- Ei -- sanoi hän -- minulle hänellä ei ole asiaa, ei siellä minua\ntarvita.\n\nMutta Ingrid kääntyi taalalaiseen.\n\n-- Lukitse minut ja kanna minut täältä! Kuuletko sinä! Kuuletko!\nKanna minut sinne, josta minut otit!\n\nSattuipa taalalainen samassa katsomaan ulos. Lehtokujaa myöten ajoi\npitkä jono kärryjä ja vaunuja pihalle. Vai niin, vai niin, nyt ei hän\nenää viivy täällä! Noista hän ei pidä vähääkään!\n\nIngrid kyyristyi säkin pohjaan, hän ei kysynyt enää mitään,\nnyyhkytti vaan. Lahvit ja kannet sulettiin hänen ympärilleen, ja\nhänet nostettiin taas selkään ja kannettiin pois. Ne, jotka tulivat\nhautajaispitoihin, nauroivat makeasti Kilipukille, joka kiirehti pois\nja niiasi ja niiasi joka hevoselle, jonka kohtasi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAnna Stiina muori oli vanha vaimo, joka asui kaukana metsässä. Hänen\noli tapana tulla auttamaan pappilaan, hän tuli alas mäkeä kutsumatta\naina silloin, kun oli leipomusta ja vaatteiden pesua. Hän olikin hyvä\nja viisas vanhus ja hän ja Ingrid olivat hyviä ystäviä. Heti kun\ntyttö vähänkään pääsi tajuunsa, päätti hän etsiä apua häneltä.\n\n-- Kuule -- sanoi hän taalalaiselle, -- kun tulet ylös maantielle,\npitää sinun kääntyä metsään. Kule sitten eteenpäin, kunnes tulet\ntienhaaraan, siinä käännyt vasemmalle. Sitten kulet taas eteenpäin,\nkunnes tulet suurelle hiekkakuopalle. Siellä näet mökin ja sinne\nsinun pitää kantaa minut ja siellä minä soitan sinulle.\n\nHänen korviansa vihloi lyhyt ja terävä ääni, jolla hän puhui\nmiehelle. Hänen täytyi puhua siten, että saisi hullun tottelemaan, ei\nauttanut muukaan. Ja hänkö tässä nyt oli käskemässä toisia ihmistä,\nhän, jolla ei edes ollut oikeutta elää!\n\nEi milloinkaan tuntisi hän olevansa oikeutettu elämään tämän jälkeen.\nTämä juuri oli hirveintä, joka häntä oli kohdannut. Siellä oli hän\nelänyt pappilassa kuusi vuotta, eikä ollut saanut itseään edes niin\nrakastetuksi, että he olisivat toivoneet hänen jäävän eloon. Ja se,\njota ei kukaan rakasta, sillä ei ole oikeutta elää.\n\nHän ei osannut sanoa, mitenkä hän tiesi niin olevan, mutta se oli kai\nitsestään selvää. Hän tiesi sen, sillä siitä asti, kun hän kuuli,\nettä he eivät välittäneet hänestä, tuntui kuin olisi rautainen käsi\ntarttunut hänen sydämmeensä ja puristanut sitä kokoon, pakottaakseen\nsen pysähtymään. Tuntui kuin olisi koko elämä häneltä sulettu. Ja\nsamassa silmänräpäyksessä, jona hän heräsi kuolemasta ja tunsi elämän\nhalun palavan voimakkaasti itsessään, oli juuri se, joka antaa meille\nluvan olemassaoloon, ryöstetty häneltä pois.\n\nTämä oli pahempaa kuin kuoleman tuomio. Tämä oli julmempaa kuin\ntavallinen kuoleman tuomio. Hän tiesi, mitä se muistutti. Se oli\nsamaa kuin että kaadettiin puita, ei tavallisella lavalla, jolloin\nvaan runko hakattiin poikki, vaan kun hakattiin niiltä juuret poikki\nja annettiin niiden jäädä paikoilleen, kitumaan kuoliaaksi. Siinä\npuu seisoo, eikä ymmärrä, miksi se ei enää saa ravintoa ja nestettä.\nSe taistelee ja pyrkii elämään, mutta lehdet yhä pienenevät, siitä\nei enää kohoa vesoja, kaarna karisee pois. Ja sen täytyy kuolla\nsenvuoksi, että se on erotettu elämänlähteestä. Niin on, sen täytyy\nkuolla.\n\nVihdoinkin laski taalalainen alas säkkinsä kivikynnykselle, pienen\ntuvan edustalle, joka oli keskellä synkkää metsää.\n\nTuvan ovi oli lukittu, mutta niinpiankun Ingrid vaan oli päässyt\nsäkistä, etsi hän avaimen ovenpihtipuun alta, aukasi ja astui sisälle.\n\nIngrid tunsi kyllä tuvan ja kaiken, mitä siellä oli. Ei hän sinne\ntullut ensikertaa lohdutusta hakemaan. Ei hän sinne tullut ensikertaa\nvanhan Anna Stiinan luo kertomaan, mitenkä oli mahdotonta tulla\ntoimeen kotona, että kasvattiäiti oli niin kova hänelle, että hän ei\ntahtonut enään palata pappilaan.\n\nMutta joka kerta kuin hän sinne tuli, puhui muori hänelle järkevästi\nja tyynnytti häntä. Muori oli keittänyt hänelle hirmuista kahvia,\njossa ei ollut ainoatakaan papua, vaan ainoastaan herneitä ja\nsikuria, mutta joka kuitenkin oli rohkaissut häntä. Ja viimein oli\nhän saanut Ingridin nauramaan kaikelle ja elähyttänyt hänet niin,\nettä hän oli tanssinut valssia pitkin metsänrinteitä kotia asti.\n\nJos Anna-Stiina muori olisikin ollut kotona ja keittänyt hirveätä\nkahviansa, ei se varmaankaan olisi Ingridiä auttanut tällä kertaa.\nMutta mummo oli pappilassa tytön hautajaisissa, sillä papin rouva ei\nollut unhottanut kutsumasta ketään niistä, joista tyttö oli pitänyt.\nTaisi se muuten johtua hänen omantunnon vaivoistaankin.\n\nMutta sisällä vanhan Annan tuvassa oli kaikki entisellään. Ja kun\nIngrid näki sohvan, jossa oli puukansi, ja kiiltäväksi hangatun\npöydän ja kissan ja kahvikeittiön, ei hän tuntenut itseään juuri\nrohkaistuksi tahi lohdutetuksi, mutta hän tunsi olevansa paikassa,\njossa voi vapaasti antautua suruunsa.\n\nTäällä ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin itkeä vaan ja valitella.\n\nHän meni heti sohvan luo, heittäytyi puukannelle ja makasi siinä\nitkien, hän ei tiennyt, miten kauvan.\n\nTaalalainen istui ulkopuolella kivikynnyksellä, hän ei mielellään\ntahtonut mennä tupaan kissan vuoksi. Hän odotti, että Ingrid tulisi\nulos ja soittaisi hänelle. Hän oli ottanut viulunsa esille jo aikoja\nsitten. Kun Ingridiä ei tullut, alkoi hän itse soittaa.\n\nHän soitti lempeästi ja hiljaa, niinkuin oli tapansa. Viulunsoittoa\ntuskin paljon kuului sisälle.\n\nIngrid tunsi toisen puistatuksen toisensa jälkeen ruumiissaan. Samoin\ntunsi hän silloin sairastuessaankin. Hän ajatteli tulevansa uudelleen\nsairaaksi. Se olisikin kai parasta, jos kuume nyt ottaisi hänet ja\nkuolettaisi oikein.\n\nKun viulunsoitto kuului sisään, nousi hän istumaan ja katseli\nympärilleen sekavin katsein. Kuka soitti? Oliko se hänen\nylioppilaansa? Oliko hän nyt vihdoinkin tullut?\n\nHän ymmärsi kuitenkin heti, että se oli taalalainen, ja hän heittäysi\ntaas huoaten maata.\n\nHän ei voinut ollenkaan saada selville, mitä soitettiin. Mutta\nniinpiankun hän sulki silmänsä, muuttui viulu ylioppilaan\nääneksi. Ingrid kuuli myöskin, mitä hän sanoi; hän puhui hänen\nkasvatusäidilleen ja puolusti Ingridiä. Hän puhui yhtä kauniisti\nkuin hän oli puhunut herra ja rouva Blomgrénille. Ingrid tarvitsi\nniin paljon rakkautta, sanoi hän. Juuri se häneltä oli puuttunut.\nSenvuoksi hän ei ollut aina hoitanut askareitansa, vaan antanut\nunelmien huvittaa itseään. Mutta ei kukaan käsitä, mitenkä hän voisi\ntehdä työtä ja kärsiä sen vuoksi, joka rakastaisi häntä. Sen puolesta\nkantaisi hän surut ja taudit, ylenkatseet ja köyhyydet. Sille tulisi\nhän vahvaksi kuin jättiläinen ja kärsivälliseksi kuin orja.\n\nIngrid kuuli selvään, miten hän puhui, ja rauha valtasi hänet. Jos\nvaan kasvattiäiti olisi häntä rakastanut, olisi hän nähnyt, mihin\nIngrid kelpaisi. Mutta kun äiti ei ollut hänestä pitänyt, niin Ingrid\noli kuin voipunut. Aivan varmaan oli se totta.\n\nKuumeen väristyksiä hän ei enää tuntenut. Hän vaan makasi ja\nkuunteli, miten ylioppilas puhui.\n\nVarmaankin hän nukkui välillä, sillä aina vähän päästä luuli hän\nmakaavansa haudassa, ja silloin aina tuli ylioppilas nostamaan häntä\nkirstusta. Ingrid makasi väitellen hänen kanssaan tästä. -- Silloin\nkun minä uneksin, silloin vaan tulet luokseni -- sanoi hän.\n\n-- Minä aina tulen sinua auttamaan, Ingrid -- sanoi hän. -- Sen\nsinä hyvin tiedät. Minä nostan sinut haudasta, minä kannan sinut\nhartioillani, minä sinulle rauhan soitan. Aina olen luonasi. --\n\nSe, mikä Ingridiä yhä häiritsi ja hänet herätti, oli tuo lupauksensa\nsoittaa taalalaiselle. Monta kertaa hän nousi sitä tekemään, mutta ei\njaksanut.\n\nNiinpiankun hän vaipui sohvalle, näki hän unia. Hän istui\nkyyristyneenä säkissä ja ylioppilas kantoi hänet metsän läpi. Aina\nvaan hän.\n\n-- Mutta olitkos sinä se? -- sanoi Ingrid hänelle.\n\n-- Olin varmaan, -- sanoi hän ja hymyili Ingridin vastaväitteille.\n-- Olethan sinä ajatellut minua joka päivä kaikkina näinä vuosina,\nsilloinhan voit ymmärtää, ett'en voinut olla sinua auttamatta niin\nsuuressa vaarassa.\n\nSen Ingrid piti aivan itsestään selvänä ja niin alkoi hän huomata,\nettä ylioppilas oli oikeassa ja että se olikin hän.\n\nMutta siinä oli niin ääretön onni tuossa, että hän heräsi uudelleen.\nSilloin rakkaus värisi koko hänen olennossaan. Se ei olisi voinut\nolla sen todellisempaa, jos hän olisi nähnyt ja puhunut rakkahimpansa\nkanssa.\n\n-- Miks'ei hän tule koskaan valveilla ollessani? -- sanoi hän\npuoleksi ääneen. -- Miksi tulee hän vaan unissa?\n\nHän ei tohtinut liikahtaa. Siiloin rakkaudentunne pakenisi tiehensä.\nOli kuin arka lintu olisi asettunut hänen olkapäälleen ja hän pelkäsi\npeloittaa sitä.\n\nJos hän liikahtaisi, niin pakenisi lintu ja suru saisi hänet\nvaltoihinsa.\n\nKun hän viimeinkin oikein heräsi, oli tuvassa jo hämärää. Hän oli\nvarmaankin nukkunut koko iltapäivän ja illan. Tähän aikaan ei\nhämärtänyt ennen kuin kello kymmenen jälkeen.\n\nJo oli lakannut viulunsoittokin, taalalainen oli varmaankin mennyt\nmatkaansa.\n\nMutta Anna Stiina ei ollut vielä tullut. Hän aikoi varmaankin viipyä\nkoko yönkin.\n\nSe oli samantekevä tytölle, hän ei halunnut muuta kuin paneutua maata\nja nukkua taas. Hän pelkäsi kaikkea sitä surua ja epätoivoa, joka\nhänet aina herätessä valtasi.\n\nMutta sitten sai hän uutta ajateltavaa. Kuka oli sulkenut oven, kuka\noli levittänyt hänen ylleen Anna Stiinan suuren huivin ja kuka oli\nasettanut palasen kovaa leipää hänen viereensä sohvalle?\n\nOliko tuo Kilipukki tehnyt tämän kaiken hänen tähtensä?\n\nSilmänräpäyksen oli hän näkevinään unelman ja todellisuuden seisovan\nvieressään ja kilvan koettavan häntä lohduttaa. Ja unelma seisoi\nauringonpaisteisena ja hymyilevänä ja valoi hänen ylitsensä rakkauden\nonnellisuutta, rohkaistakseen häntä. Mutta tuo köyhä, tyly ja kova\nelämäkin tuli tuoden pienen rovon ystävyyttä näyttääkseen, ett'ei se\ntarkoittanut hänelle niinkään pahaa kuin miltä äsken oli näyttänyt.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nIngrid ja Anna-Stiina muori tulivat käyden läpi tumman metsän. He\nolivat kävelleet neljä päivää ja nukkuneet kolme yötä paimentuvissa.\nIngrid oli väsynyt ja voimansa lopussa, kasvot olivat kuultavan\nkalpeat, silmät olivat painuneet kuoppiinsa ja loistivat kuumeesta.\nMuori Anna-Stiina heitti aina silloin tällöin salaa levottoman\nkatseen häneen ja rukoili Jumalaa ylläpitämään tytön voimia, ett'ei\nhän vaipuisi alas ja kuolisi sammalmättäälle. Väliin ei mummo voinut\nolla katsomatta arasti taakseen. Hänellä oli pelonalainen tunto\nsiitä, että vanha ukko Kuolema tuli hiipien heidän jälestään metsän\nläpi, ottaakseen takaisin Ingridin, joka sekä jumalansanalla että\nmullanheitolla oli yhdistetty häneen.\n\nAnna-Stiina muori oli pieni ja leveä, kasvot suuret ja\nneliskulmaiset, jotka näyttivät niin viisailta, että ne siitä\ntulivat kauniiksi. Hän ei ollut taikauskoinen, hän asui yksin metsän\nkeskellä, pelkäämättä peikkoja tahi aaveita, mutta tuossa käydessään\nIngridin vieressä tuntui hänestä yhtä varmasti kuin olisi sen joku\nhänelle sanonut, että hän käveli ihmisen vieressä joka ei kuulunut\ntähän mailmaan. Niin oli hänestä tuntunut jo silloin kun oli tavannut\nIngridin tuvassaan maanantai-aamuna.\n\nHän ei tullut kotiin sunnuntai-iltana, sillä pappilassa oli papin\nrouva sairastunut vaarallisesti ja Anna-Stiina, joka oli tottunut\nsairaita vaalimaan, oli jäänyt valvomaan rouvan luo. Koko yön oli\nhän kuullut papin rouvan hourailevan, että Ingrid oli näyttäytynyt\nhänelle, mutta sitä ei ollut muori uskonut.\n\nJa kun hän sitten tuli kotiin ja näki tytön, tahtoi muori heti palata\ntakaisin pappilaan ja kertoa heille, ett'ei se ollutkaan kummitus,\njonka he olivat nähneet. Mutta kun hän puhui siitä, tuli Ingrid\nsemmoiseksi, ett'ei hän uskaltanut. Elämä oli melkein sammunut\nhänestä, niinkuin liekki kynttilästä, joka on sammumaisillaan kovassa\nvedossa. Hän olisi voinut kuolla yhtä helposti kuin häkkilintu.\nKuolema etsi tyttöä kuin saalista, täytyi vaan suojella häntä ja\nkäsitellä varovasti, jos hän voisi jäädä eloon.\n\nMummo, suoraan sanoen, jo epäili, eikö Ingrid ollutkin vaan aave,\nniin vähän elämää näkyi hänessä olevan. Hän ei koettanutkaan\nsaada Ingridiä puhutelluksi, totteli vaan häntä siinä, ett'ei\nkukaan saisi tietää Ingridin elävän, ja niin mummo koetti\nasettaa niinkuin paraiten osasi. Hänellä oli sisar, joka palveli\ntaloudenhoitajattarena suuressa paikassa Taalainmaalla, ja hän\npäätti Ingridin kanssa mennä sisarensa luo ja koettaa saada sisar\nStaava hankkimaan tytölle paikka herraskartanossa. Ingrid sai tyytyä\nrupeamaan halvaksi palvelustytöksi. Ei ollut muutakaan neuvoa.\n\nHe olivat nyt matkalla tuohon herraskartanoon. Anna-Stiina muori\ntunsi seudun niin hyvin, ett'ei heidän yhtään tarvinnut kulkea\nmaantietä, vaan ainoastaan metsäpolkuja. Mutta sen näkikin heistä.\nHeidän kenkänsä olivat linttaan astutut ja kuluneet, heidän hameen\nhelmansa repaleiset ja likaiset. Pieni pahanilkinen kuusen oksa oli\nreväissyt pitkän halkeaman Ingridin nutun hihaan.\n\nIllalla neljäntenä päivänä tulivat he metsäkukkulalle, josta voi\nnähdä alas syvään laaksoon. Alhaalla laakson syvyydessä oli järvi\nja lähellä järven rantaa oli korkea saari, jossa kohosi valkea\nherraskartano. Kun Anna-Stiina muori näki herraskartanon, sanoi hän,\nettä sen nimi oli Munkhytta, ja että siellä hänen sisarensa oli\npalveluksessa.\n\nTuolla ylhäällä mäellä he koettivat laittautua hienoiksi. He sitoivat\nuudelleen huivinsa, pyyhkivät sammalilla kenkänsä ja peseytyivät\nmetsäpurossa. Ja Anna-Stiina muori koetti laittaa laskoksen Ingridin\nnutunhihaan niin, ett'ei repeämää näkyisi.\n\nMuori huokasi katsellessaan Ingridiä ja tuli melkein toivottomaksi.\nEi se vaan ollut siitä syystä, että Ingrid näytti omituiselta\nvaatteissa, jotka oli saanut muorilta lainaksi ja jotka eivät\ntahtoneet yhtään sopia hänelle. Mutta sisar Staava ei kai huolisi\nhäntä palvelukseen, kun hän näytti noin heikolta. Sehän olisi kuin\ntarttua tuulen henkäykseen. Tyttö ei voinut olla hyödyksi enemmän\nkuin sairas perhonen.\n\nNiinpiankun olivat valmiit, kulkivat he eteenpäin alas vuorta, järveä\nkohti. Ei ollut kuin lyhyt matka. Niin tulivat he kartanon alueelle.\n\nKas, sepä vasta herraskartano!\n\nTuossa oli laajoja, huonosti hoidettuja peltoja, jotka olivat\nalkaneet kokonaan metsittyä, tuolla oli silta, joka johti saarelle,\nniin huono, että he pelkäsivät sen tuskin kestävän siksi, kunnes\nolivat kulkeneet sen yli. Tuossa oli lehtikuja, joka sillalta johti\nasuinrakennukseen, ruohoittuneena kuin valli, ja tuulen kaatama puu\nmakasi aivan poikki tien.\n\nYlhäällä saarella oli kylläkin kaunista, niin kaunista, että siellä\nolisi voinut linnakin sijaita. Mutta puutarhassa ei ollut ainoatakaan\nistuteltua kukkaa, ja suuressa puistossa tukahduttivat puut toisensa,\nja mustat tarhakäärmeet kiemurtelivat pitkin vihreitä, liejuisia\nkäytäviä.\n\nAnna-Stiina tuli levottomaksi, huomatessaan umpeutumisen ja kulki\nhöpisten itsekseen. Mistä tämä tulee? Onko sisar Staava kuollut?\nSalliiko hän tämmöistä? Toisin oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun\nminä viimeksi olin täällä. Mikä Herran nimessä on tullut Staavalle?\nHän ei voinut käsittää, että oli tuommoinen epäjärjestys paikassa,\njossa Staava asui.\n\nIngrid tuli hiljaa ja vastenmielisesti hänen jälessään. Samana\nhetkenä, jolloin hän laski jalkansa sillalle, oli hän huomannut,\nett'ei heitä ollut vaan kaksi, jotka siellä kävelivät, vaan kolmaskin.\n\nOli joku, joka oli tullut häntä vastaan siellä ja sitten kääntynyt ja\nseurannut häntä.\n\nIngrid ei kuullut askeleita, mutta tuo, joka seurasi heitä, oli aivan\nhänen sivullaan. Hän näki, että siellä oli joku.\n\nHän pelästyi kovasti ja aikoi pyytää Anna-Stiinaa kääntymään, aikoi\nsanoa, että täällä oli kaikki kuin lumottua, että hän ei uskaltanut\nkulkea edemmäksi. Mutta ennen kuin hän ehti mitään sanoa, tuli tuo\nvieras aivan hänen viereensä ja Ingrid tunsi hänet.\n\nHän oli häämöittänyt ennen aivan epäselvästi, nyt hän tuli niin\nnäkyväksi, että Ingrid voi nähdä, että se oli ylioppilas.\n\nSilloin ei enään tuntunut aavemaiselta, eikä kamalalta, että hän\nkulki siinä.\n\nSe oli vaan ihanaa ja juhlallista, että hän tuli Ingridiä vastaan.\nTuntui kuin olisi hän ollut se, joka oli johtanut Ingridin tänne ja\nnyt hän sen tahtoi todistaa Ingridille, tulemalla häntä tervehtimään.\n\nHän kulki Ingridin vieressä yli sillan, läpi kujan, aina\nasuinrakennukselle asti.\n\nIngridin täytyi aina vähän väliä kääntää päätään vasemmalle. Sieltä\nhän näki noitten kasvojen pilkistävän esiin, aivan hänen poskensa\nvierestä. Tuskin hän näkikään kasvoja, näki ainoastaan ihmeellisen\nkauniin hymyilyn, joka hyväillen tuli häntä lähelle. Mutta kun hän\nkäänsi päänsä kokonaan sitä kohti, nähdäkseen selvemmin, niin ei sitä\nenää ollutkaan siellä. Kun hän katsoi tarkemmin, ei siellä ollutkaan\nmitään. Mutta niinpiankun hän katsoi suoraan eteensä, pilkisti se\ntaas esiin, aivan hänen vieressään.\n\nTuo, joka häntä seurasi, ei puhunut. Hymyili vaan, mutta se olikin\nkylliksi Ingridille. Siitähän hän näki, että oli kuitenkin yksi\nmailmassa, joka häneen oli kiintynyt hellällä rakkaudella.\n\nIngrid tunsi hänen läsnäolonsa niin selvästi, että se sai hänet aivan\nvakuutetuksi siitä, että tuo suojeli ja varjeli häntä, ja se suloinen\ntieto poisti kaiken epäilyksen, jonka hänen kasvatusäitinsä kovat\nsanat olivat hänessä herättäneet.\n\nIngrid tunsi uudestaan alkavansa elää. Hänellä oli oikeus elää, koska\njoku häntä rakasti.\n\nJa siitä hänellä oli heikko puna poskillaan ja säteilevä kiilto\nsilmissään, tullessaan sisään Munkhytan kyökkiin. Aivan hento ja\nvieno ja läpikuultava hän oli, mutta niin kaunis kuin äsken puhjennut\nruusu.\n\nHän kulki yhä vaan unissa, eikä juuri tiennyt missä oli, mutta se,\nmikä häntä niin ihmetytti että oli herättää hänet, oli se, että\netempänä uunin luona seisoi toinen Anna-Stiina muori. Seisoi siellä\npienenä ja leveänä ja kasvot olivat silläkin suuret ja neliskulmaiset\naivan kuin toisellakin. Mutta mitenkä oli hän niin hieno, valkosessa\npäähineessä, joka oli sidottuna nauhoilla leuvan alle, ja mustassa\nbomaseehameessa? Ingridin päätä pyörrytti ja hän oli niin sekasin,\nettä kului kauvan aikaa, ennenkun hän ymmärsi, että tuon ei voinut\nolla muu kuin Staava neitsyt.\n\nHän tunsi Anna-Stiina muorin levottoman katseen ja koetti selviytyä\ntervehtimään. Mutta ei hänestä nyt ollut muu mitään kuin se että\nylioppilas oli tullut hänen luokseen.\n\nKyökin takana oli pienen pieni huone, huonekaluissa siniruutuiset\npäällystät. Sinne heidät vietiin sisään ja Staava neitsyt antoi\nheille ruokaa ja kahvia.\n\nAnna-Stiina alkoi heti puhua asiastaan. Hän puhui hyvin kauvan,\nsanoi, että hän tiesi, että hänen armonsa vuorineuvoksetar luotti\nniin hänen sisareensa, että oli uskonut hänelle palvelijoiden\nvalitsemisen taloon. Staava neitsyt ei vastannut mitään, mutta\nIngrid sai katseen, joka sanoi, ett'ei hän varmaankaan olisi saanut\nsemmoista luottamusta, jos olisi valinnut semmoiset palvelijat kuin\nIngrid.\n\nAnna-Stiina muori kiitteli Ingridiä ja sanoi hänen olevan hyvän\ntytön. Hänellä oli tähän asti ollut paikka eräässä pappilassa, mutta\nnyt kun hän oli tullut aikuiseksi, halutti häntä oppia jotain oikein\nja senvuoksi Anna-Stiina tahtoi tuoda hänet sen luoksi, jonka tiesi\nosaavan opettaa hänelle enemmän kun kukaan muu.\n\nStaava neitsyt ei vastannut tähänkään mitään. Mutta hänen katseensa\nei salannut, että hän nyt ihmetteli sitä mitenkä sillä, joka oli\npalvellut pappilassa, ei ollut omia vaatteita, vaan täytyi lainata\nAnna-Stiina muorilta.\n\nMuori alkoi kertoa, miten hän siellä eleli, mitenkä hän istui yksin\nmetsässä, kaikkien omaistensa hylkäämänä. Ja sitten oli tämä tyttönen\ntullut juosten ylös mäkiä monena iltana ja monena aamuna aikaisin\nhäntä katsomaan. Senvuoksi oli hän nyt ajatellut ja toivonut, että\nhän voisi asettaa tytölle niin, että hänen olisi hyvä olla.\n\nStaava neitsyt sanoi, että oli ikävä, kun olivat kulkeneet niin\npitkälle paikan hakuun. Jos tyttö olisi kunnollinen, niin saisi kai\nhän paikan jossain herrastalossa heidän kotiseudullaan.\n\nNyt ymmärsi Anna-Stiina muori asioittensa käyvän huonosti ja\nryhtyi senvuoksi puhumaan kiivaasti. -- Täällä olet sinä istunut\nmukavuudessa ja hyvinvoinnissa, sinä Staava, koko ikäsi ja minä olen\ntaistellut eteenpäin suuressa köyhyydessä. Mutta en milloinkaan ole\npyytänyt sinulta mitään ennen kuin tänä päivänä. Ja nyt sinä antaisit\nminun lähteä luotasi kuin kerjäläiseukon, jolle annetaan ateria\nruokaa, eikä mitään muuta.\n\nStaava neitsyt hymyili hiukan, sitten hän sanoi: -- Sisar\nAnna-Stiina, sinä et puhu totta. Minä olen myöskin Råglandasta, ja\ntahtoisinpa juuri tietää, missä talonpoikaistuvassa siinä pitäjässä\nkasvaa tuommoiset silmät ja tuommoiset kasvot.\n\nJa viitaten Ingridiin hän jatkoi: -- Sen minä ymmärrän, Anna-Stiina,\nettä sinä tahdot auttaa sitä, joka on tuon näköinen, mutta\nsitä en ymmärrä, että sinä uskot sisaresi Staavan tulleen niin\nheikkojärkiseksi, että sinä voit tulla valehtelemaan hänelle.\n\nAnna-Stiina muori pelästyi niin tästä, ett'ei hän voinut sanoa\nmitään, mutta Ingrid päätti uskoa itsensä mummolle ja alkoi heti\nmatalalla, kauniilla äänellään kertoa elämäänsä.\n\nJa tuskin oli Ingrid parilla sanalla kertonut, mitenkä hän oli\nmaannut haudassa ja mitenkä taalalainen tuli ja pelasti hänet,\nennenkun vanha Staava punastui ja nopeasti kumartui alas tätä\npeittääkseen. Sitä oli kestänyt vaan silmänräpäykseen, mutta se\noli kai kuitenkin tarkoittanut jotain hyvää, sillä hän näytti\nystävälliseltä aina siitä asti.\n\nPian alkoikin hän kysellä hyvin tarkasti kaikesta, etupäässä tahtoi\nhän tietoja mielenvikaisesta, ja oliko Ingrid pelännyt häntä. -- Ei\nollenkaan, hän ei ollut yhtään vaarallinen. Ei hän ollut hullu, sanoi\nIngrid, hän osasi sekä ostaa että myydä. Hän oli vaan pelästynyt.\n\nIngridistä oli vaikeinta kertoa, mitä oli kuullut kasvatusäidin\nsanovan. Mutta hän puhui siitä aivan suoraan, vaikka itku oli\nkurkussa.\n\nNeitsyt Staava meni silloin Ingridin luokse, työnsi pois huivin hänen\notsaltansa ja katsoi häntä silmiin. Sitten taputti hän vähän Ingridiä\nposkelle. -- Jättäkää se kertomatta, jos neiti tahtoo -- sanoi hän.\n-- Sitä minun ei tarvitse tietää.\n\n-- Niin, nyt saavat sisareni ja neiti suoda anteeksi -- sanoi hän\nsitten -- mutta minun täytyy kantaa kahvi sisään hänen armolleen.\nMinä tulen pian takaisin kuulemaan jatkoa.\n\nKun hän tuli takaisin, sanoi hän kertoneensa vuorineuvoksettarelle\nnuoresta tytöstä, joka oli maannut haudassa. Ja nyt tahtoi hänen\narmonsa nähdä Ingridiä.\n\nHeidät vietiin rappuja myöten yläkertaan ja hänen armonsa\nvuorineuvoksettaren pieneen salonkiin.\n\nAnna-Stiina pysähtyi hienon huoneen ovelle, mutta Ingrid ei tuntenut\nujoutta. Hän meni heti vanhan rouvan luo ja tarttui häntä käteen. Hän\nolisi voinut ujostella muita, jotka eivät näyttäneet läheskään näin\nhienoilta, mutta hän ei ujostellut tässä talossa. Hän vaan tunsi niin\nääretöntä onnea siitä, että oli tullut tänne.\n\n-- Ja tämä on se pieni ystävä, joka on ollut haudattuna -- sanoi\nvuorineuvoksetar ja nyökäytti ystävällisesti päätään hänelle. Onko\npieni ystäväni nyt ystävällinen ja kertoo minulle elämänsä? Minä\nistun täällä niin yksinäni, enkä saa kuulla mitään.\n\nJa Ingrid alkoi uudelleen kertoa. Mutta ei hän ehtinyt pitkälle,\nennenkun hänet keskeytettiin. Hänen armonsa teki aivan samoin kuin\nneitsyt Staava. Hän nousi ylös, työnsi pois huivin ja katsoi Ingridiä\nsilmiin. -- Niin, niin -- sanoi hänen armonsa, puhuen itsekseen. Minä\nymmärrän sen. Minä ymmärrän, että hän totteli noita silmiä.\n\nEnsikerran elämässä kiitettiin Ingridin rohkeutta.\nVuorineuvoksettaresta hän oli hyvin rohkea, kun oli tohtinut luottaa\nhulluun.\n\nOlihan hän kyllä ollut peloissaan, sanoi Ingrid, mutta vielä enemmän\nhän oli pelännyt, että ihmiset hänet näkisivät semmoisena kuin hän\nsilloin oli. Eikä taalalainen ollut vaarallinen, hän oli melkein\nviisas, ja hän oli niin hyvä.\n\nHänen armonsa tahtoi tietää, mikä mielipuolen nimi oli, mutta sitä ei\nIngrid tiennyt. Hän ei ollut kuullut muuta nimeä kuin Kilipukki.\n\nMonta kertaa kysyi vuorineuvoksetar, mitenkä hänen oli tapana\nkäyttäytyä, tullessaan myymään. Eikö Ingrid ollut nauranut hänelle\nja eikö hän ollut hirveän näköinen, tuo Kilipukki? Oli jotain\nihmeellistä kuulla hänen armonsa sanovan sanaa Kilipukki. Hän sanoi\nsen äärettömällä katkeruudella, ja kuitenkin hän sen lausui yhä\nuudelleen.\n\nEi, sitä ei Ingrid tehnyt. Ja hän ei nauranut onnettomille.\n\nVuorineuvoksetar näytti lempeämmältä, kuin miltä sanat kuuluivat. --\nPieni ystävä varmaankin ymmärtää mielipuolia -- sanoi hän. -- Se on\nsuuri lahja. Useimmat pelkäävät semmoisia ihmisparkoja.\n\nHän oli kuunnellut Ingridiä loppuun ja istui miettien. -- Kun nyt\npikku ystävällä ei ole kotia, -- sanoi hän -- niin pyydän hänen\njäämään minun luokseni. Minä istun täällä yksinäni, vanha mummo, ja\nhän on oleva minulle seurana, ja minä huolehdin että hän saa kaikki\nmitä tarvitsee. Onko pieni ystävä tyytyväinen tähän?\n\n-- Voi tulla aika -- jatkoi hänen armonsa -- jolloin meidän täytyy\nantaa tieto pienen ystävän vanhemmille, että hän elää, mutta aluksi\nsaa kaikki olla, niinkuin on, niin että pieni ystäväni ehtii tyyntyä.\nJa pieni ystävä kutsuu minua tädiksi, mutta miksi minä kutsun pientä\nystävää?\n\n-- Ingrid, Ingrid Berg.\n\n-- Ingrid -- sanoi hänen armonsa miettien. -- Kutsuisin mieluummin\nsinua toisin. Kohta kun tulit sisälle tähtisilminesi, ajattelin, että\nsinun nimesi pitäisi olla Mignon.\n\nKun tyttö nyt ymmärsi, että hän täällä saisi todellisen kodin, oli\nse uusi todiste hänelle siitä, että hänet jollain yliluonnollisella\ntavalla oli tänne tuotu. Ja hän kuiskasi kiitoksen näkymättömälle\nsuojelijalleen, ennenkun meni kiittämään vuorineuvoksetarta, Staava\nneitsyttä ja Anna-Stiina muoria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngrid nukkui uutimien ympäröimässä sängyssä, keinui höyhenpatjoilla,\njotka olivat puolentoista kyynärän korkuiset, tuuman leveä reikäommel\noli lakanoissa, ja silkkitakkiin oli kirjailtu ruotsalaisia kruunuja\nja ranskalaisia liljoja. Sänky oli niin leveä, että hän saattoi\nmaata mielensä mukaan, sekä pitkinpäin että poikkipuolin, ja niin\nkorkea, että hän astui sinne ylös kahta rappusta myöten. Korkealla\nkaton rajassa istui pieni amoriini ja laski kirjavan katoksen hänen\nylitsensä, ja alempana sängyn laiteilla istuivat toiset amoriinit\nkohottaen ne laskoksille.\n\nSamassa huoneessa, jossa sänky oli, oli myöskin vanha kuperapintainen\npiironki, kirjailtu sitronapuulla, ja siitä sai Ingrid poimia esille\nniin paljon valkoisia, tuoksuavia liinavaatteita kuin vaan halutti.\nKaappikin oli siellä, täynnä kauniita, väririkkaita silkki- ja\nmusliinipukuja, jotka vaan riippuivat ja odottivat, minkä niistä\nhänen armosta pukisi ylleen.\n\nKun hän heräsi aamusilla, oli hänen viereensä asetettu kahvitarjotin,\njolla kimalteli vanhaa hopeaa ja vanhaa itä-intialaista porsliinia.\nJa joka aamu pureskelivat hänen pienet valkoiset hampaansa hienoa,\nvalkoista vehnäleipää ja ihanaa mantelileivosta. Joka päivä puki hän\nylleen ohuen musliinipuvun, kaulassa pitsinen huivi. Tukka sidottiin\nsolmulle niskaan, mutta otsaa ympäröivät kuin seppeleenä ohuet\nkiertokähärät.\n\nSeinällä ikkunoiden välissä oli hänellä kapealasinen ja\nleveäkehyksinen peili, jossa hän voi katsella itseään ja nyykäyttää\nkuvalleen ja kysyä: -- Oletko sinä tuossa, sinäkö siinä todellakin\nolet? Mitenkä olet tullut tänne?\n\nPäivillä, jätettyään soman makuuhuoneensa, oli Ingridin tapana istua\nhienossa salissa, ommellen korutöitä tahi maalaten silkille, ja\nväsyttyään siihen, soitteli hän kitaraa ja lauleli pieniä lauluja,\nsekä puheli vuorineuvoksettaren kanssa, joka opetti hänen puhumaan\nranskaa ja jonka huvina oli kasvattaa Ingrid hienoksi naiseksi.\n\nMutta lumottu linna se oli tämä, jonne hän oli tullut. Siitä hänen\noli vaikea päästä. Sen oli hän tuntenut ensi hetkestä ja se johtui\nhänelle aina uudelleen mieleen.\n\nEi ainoatakaan ihmistä sinne tullut, eikä ainoatakaan lähtenyt\nsieltä. Suuressa rakennuksessa asuttiin vain parissa huoneessa.\nToisissa ei kukaan käynyt. Ei kukaan mennyt ulos puutarhaan, ei\nkukaan sitä hoitanut. Pihalla olivat ainoastaan renki ja eräs vanha\nukko, joka hakkasi halot. Ja Staava neitsyellä oli ainoastaan kaksi\npalvelustyttöä, jotka auttoivat häntä kyökissä ja navetassa.\n\nMutta aina oli pöydällä ruoka hienoa ja aina palveltiin ja puettiin\nhänen armoaan ja Ingridiä kuin hienoja ja korkea-arvoisia naisia.\n\nJos ei mikään muu menestynytkään vanhassa kartanossa, niin oli se\nainakin paikka, jossa oli hyvä maaperä unelmille. Ja jos ei muita\nkasvia siellä hoidettukaan, niin oli ainakin Ingrid se, joka hoiteli\nunelmaruusujansa. Niitä kasvoi hänen ympärilleen aina, kun hänellä\noli hiljainen hetki. Silloin tuntui hänestä kuin olisivat nuo\nunelmien punaiset ruusut muodostaneet katoksen hänen ylitsensä.\n\nYmpäri saarta, siellä missä puut kumartuivat vettä kohti ja\nojentelivat pitkät oksansa kahilikkoon asti ja jossa pensaat ja\nkorkeat puut menestyivät, siellä oli polku, jota Ingridin oli tapana\nkulkea. Oli ihmeellistä hänen katsella puita, joihin oli täyteen\npiirretty kirjaimia, katsella vanhoja penkkejä ja lepopaikkoja ja\nkaatumaisillaan olevia huvihuoneita, niin lahonneita, ett'ei hän\nuskaltanut astua niihin.\n\nAjatella, että täälläkin on ollut ihmisiä, että täälläkin on ollut\neloa ja haaveilua ja rakkautta, ett'ei tämä aina ole ollut lumottu\nlinna!\n\nTäällä alhaalla oli lumous kaikkein voimakkain. Täällä taas nuo\nhymyilevät kasvot lähenivät häntä. Täällä Ingrid kulki ja kiitti\nhäntä, ylioppilasta siitä, että hän oli antanut Ingridin tulla tänne,\njossa hän niin onnellisena eli, jossa häntä rakastettiin ja jossa hän\nunohti, miten kovia muut olivat hänelle olleet.\n\nEll'ei hän olisi johtanut kaikkea näin, olisi ollut mahdotonta, että\nIngrid olisi saanut jäädä tänne, aivan mahdotonta.\n\nIngrid tiesi hyvin, että se oli hän. Näin hurjia eivät olleet\najatuksensa ennen olleet. Ingrid oli aina ajatellut häntä, mutta ei\nhän milloinkaan ollut tuntenut hänen olevan niin lähellä itseään,\nettä hän olisi ottanut Ingridistä huolehtiakseen.\n\nAinoa, jota hän ihmetteli, oli, milloinka ylioppilas itse tulisi,\nsillä tuleva hän oli kerran. Ei ollut mahdollista, ett'ei hän tulisi\ntänne. Näihin lehtokujiin oli hän jättänyt osan sieluansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä kului ja syksykin. Joulu läheni.\n\n-- Ingrid neiti -- alkoi Staava neitsyt eräänä päivänä melkein\nsalaperäisesti. -- Minun mielestäni neidin pitäisi saada tietää, että\nnuori herra, joka omistaa tämän talon, tulee kotiin jouluksi. Ainakin\non se hänellä tapana -- lisäsi hän huoaten.\n\n-- Eikä hänen armonsa ole maininnut minulle sanaakaan siitä, että\nhänellä on poika sanoi Ingrid.\n\nMuuten ei se häntä ihmetyttänyt. Hän olisi pikemmin tahtonut vastata,\nettä hän oli tiennyt sen koko ajan.\n\n-- Ei ole kukaan hänestä puhunut Ingrid neidille -- sanoi Staava\nneitsyt -- sillä hänen armonsa on kieltänyt meitä puhumasta hänestä.\n\nJa sen enempää ei Staava neitsyt tahtonut puhua.\n\nIngrid ei myöskään tahtonut enempää kysyä. Nyt häntä pelotti kuulla\njotain aivan varmaa. Hän oli jännittänyt toiveensa niin korkealle,\nettä hän pelkäsi itsekin niiden katkeavan. Voisihan totuus olla\nhyväkin tietää, mutta se voisi olla katkerakin ja tehdä tyhjäksi\nkaikki hänen ihanat haaveensa.\n\nMutta tämän jälkeen oli ylioppilas hänen ympärillään öin ja päivin.\nHänellä oli tuskin aikaa puhua muitten kanssa. Ingridin täytyi\nalinomaa olla hänen kanssaan.\n\nEräänä päivänä huomasi hän, että lumi oli luotu lehtikujasta.\nIngridiä melkein pelotti. Tulisikohan hän nyt?\n\nSeuraavana päivänä istui hänen armonsa ikkunan ääressä aina aamusta\nasti, ja katseli alas tielle. Ingrid istahti peremmälle huoneeseen.\nHän ei rohjennut istua ikkunassa levottomuutensa vuoksi.\n\n-- Tietääkö Ingrid, ketä minä odotan tänä päivänä? kysyi\nvuorineuvoksetar äkkiä.\n\nTyttö nyykäytti päätään, sillä hän pelkäsi äänensä pettävän, jos\npuhuisi.\n\n-- Onko Staava sanonut sinulle, että minun poikani on omituinen?\n\nIngrid puisti päätään.\n\nHän on hyvin omituinen -- -- hän -- -- Minä en voi puhua siitä, minä\nen voi -- -- Saat nähdä itse. --\n\nSe kuului sydäntä särkevältä. -- Se vaikutti Ingridiinkin kamalasti.\nMikä teki tässä talossa kaiken niin ihmeelliseksi? Oliko se jotain\nhirveää, josta hän ei tiennyt? Olivatko poika ja vuorineuvoksetar\nvihoin? Mikä oli syynä, missä oli vika?\n\nYhden hetken riehuvan iloisena, toisen epäilysten väristyksissä!\nIngridin täytyi vetää esille koko jono näkyjä tunteakseen taas, että\nse oli hän, joka tulisi.\n\nEihän hän yhtään voinut sanoa, miksi hän niin varmaan uskoi, että se\njuuri olisi tämän talon poika. Voihan hän olla kuka tahansa siitä\npäättäen, mitä Ingrid tiesi. Oi, miten vaikeata oli, ett'ei hän\nmilloinkaan ollut kuullut hänen nimeänsä!\n\nSiitä päivästä tuli pitkä. He istuivat pitkässä äänettömässä\nodotuksessa iltaan asti.\n\nSilloin tuli renki ajaen jouluhalkoja, ja hevonen seisoi pihalla niin\nkauvan kuin halkoja purettiin kuormasta.\n\n-- Ingrid -- sanoi hänen armonsa kiivaasti käskien -- juokse alas ja\nsano Antille, että hän ajaa pois hevosen. Heti, heti!\n\nTyttö juoksi alas rappusia ja tuli verannalle. Mutta tullessaan\nsinne, unohti hän huutaa rengille. Aivan kuorman takana näki hän\npitkän miehen valkoisessa turkissa, suuri säkki selässä. Hänen\nei tarvinnut nähdä, miten mies seisahtui ja niiasi niiaamistaan,\ntunteakseen häntä.\n\n-- Mutta, mutta -- Ingrid vei kätensä otsalleen ja hengitti syvään.\nVoisiko hän milloinkaan saada selville tätä? Oliko hänen armonsa\nlähettänyt hänet alas tuon miehen tähden? Ja renki, miksi vei hän\nhevosen pois semmoisella kiireellä? Ja miksi otti hän hatun päästään\nja tervehti? Mitä oli heillä tässä talossa tekemistä tuon hullun\nkanssa?\n\nSilloin selvisi totuus Ingridille, selvisi musertavana ja kamalana,\nniin että hän olisi tahtonut huutaa. Se ei ollutkaan rakastettu,\njoka oli vartioinut häntä. Tuo hullu se oli. Ingrid oli saanut jäädä\ntänne senvuoksi, että oli puhunut hyvää hänestä. Senvuoksi, että äiti\ntahtoi lopettaa hyvän työn, jonka poika oli aloittanut.\n\nTuo Kilipukki, se oli nyt nuori herra.\n\nMutta Ingridin luo ei kukaan tulisi, kukaan ei ollut häntä\nkulettanut, ei kukaan häntä odottanut! Unelmia ne olivat, haaveiluja,\nnäköhäiriöitä kaikki.\n\nVoi, mitenkä katkeraa tämä oli! Jospa ei hän olisi koskaan odottanut!\n\nMutta yöllä, Ingridin maatessa uudinsängyssään, kirjavan katoksen\nalla, uneksi hän yhä uudelleen näkevänsä ylioppilaan tulevan kotiin.\n-- Ethän sinä tullutkaan, toinen tuli -- sanoi Ingrid silloin. --\nMinähän tulin -- vastasi ylioppilas. Ja unissa uskoi Ingrid häntä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOli päivä joulun jälkeisellä viikolla. Ingrid istui ikkunan ääressä\npienessä salongissa ja ompeli korko-ompelua. Hänen armonsa istui\nsohvassa sukkaa kutoen, se oli nyt hänellä työnä joka päivä. Oli\naivan hiljaista huoneessa.\n\nNuori Hede oli ollut kotona viikon päivät. Koko sinä aikana ei ollut\nIngrid häntä tavannut. Talonpoikana hän eli omassa kodissaankin,\nnukkui renkituvassa ja söi kyökissä. Ei hän koskaan tullut sisään\näitinsä luo.\n\nIngrid tiesi, että sekä vuorineuvoksetar että Staava neitsyt\nodottivat häneltä, että hän tekisi jotain Heden hyväksi, että hän\nainakin saisi hänet jäämään kotiin. Ja häntä vaivasi se, että hänen\nnyt oli mahdoton tehdä heidän toivonsa mukaan. Hän oli epätoivoissaan\nitsestään ja siitä voimattomuudesta, joka hänet oli vallannut,\nsittenkun hänen toiveensa olivat musertuneet.\n\nTänä päivänä juuri oli Staava neitsyt tullut sisään ja kertonut, että\nHede laittoi matkareppuaan lähtökuntoon. Tällä kertaa ei hän edes\nviipynyt yhtä kauvan kuin muina jouluina, sanoi hän, moittivasti\nkatsoen Ingridiin.\n\nIngrid ymmärsi kaiken, mitä he olivat odottaneet häneltä, mutta hän\nei voinut mitään. Hän työskenteli edelleen, sanomatta mitään.\n\nStaava neitsyt meni ja hiljaisuus vallitsi taas huoneessa. Ingrid\naivan unohti, ett'ei ollutkaan yksin, ja äkkiä valtasi hänet\njonkinlainen tainnostila, jolloin kaikki hänen surulliset ajatuksensa\nmuodostuivat mielikuvitelmaksi.\n\nHän ajatteli vaeltavansa läpi koko suuren asuinrakennuksen. Hän kulki\nmonen salin ja huoneen läpi, hän näki ne edessään, huonekaluissa\nharmaat liinapäällystät, taulut ja kynttiläkruunut tyllikankaasen\nverhottuina, lattioilla paksun kerroksen tomua, joka lehahti\nliikkeelle hänen kulkiessaan. Mutta viimeksi tuli hän huoneeseen,\njossa hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt, se oli hyvin pieni\nhuone, jossa seinät ja katto olivat mustat. Mutta tarkemmin\nkatsottuna, ei huone ollutkaan mustaksi maalattu, eikä se myöskään\nollut mustalla kankaalla verhottu, vaan se oli niin pimeä senvuoksi,\nettä seinillä ja katossa riippui yölepakkoja, toinen toisensa\nvieressä, koko huone oli ylitä ainoaa yölepakon pesää. Yksi ruutu\noli eräästä ikkunasta rikki, niin että voi käsittää, miten eläimiä\noli päässyt sisään niin uskomattoman paljon, että ne vaatettivat\nkoko huoneen. Ne riippuivat siellä liikkumattomina talviunessaan, ei\nyksikään liikahtanut, kun hän astui sisään.\n\nMutta hänet itsensä valtasi semmoinen kauhu tuon näyn nähdessään,\nettä hän alkoi vapista ja väristä.\n\nNe olivat kamalia nuo eläimet, joiden hän niin selvään näki siellä\nriippuvan. Kaikki olivat ne vaipan tavoin kietoneet mustat siipensä\nympärilleen, kaikki olivat ne iskeneet yhden pitkän kyntensä seinään\nja riippuivat siitä, nukkuen sikeintä unta.\n\nHän näki sen niin selvään, että hän ihmetteli, tiesikö Staava, että\nyölepakot olivat vallanneet kokonaisen huoneen.\n\nAjatuksissaan kulki hän nyt Staava neitsyen luokse ja kysyi häneltä,\noliko hän ollut sisällä tuossa huoneessa ja oliko hän nähnyt ne\neläimet.\n\n-- Tietysti minä olen ne nähnyt -- sanoi Staava neitsyt. -- Se on\nheidän huoneensa. Tietänee kai Ingrid neiti, ett'ei tässä maassa\nlöydy ainoatakaan herraskartanoa, jossa ei jätettäisi yhtä huonetta\nyölepakoille.\n\n-- En milloinkaan ennen ole sellaista kuullut -- sanoi Ingrid.\n\n-- Kun neiti on elänyt mailmassa mukana niin kauvan kuin minä, niin\nsaa hän nähdä, että minä puhun totta -- sanoi Staava neitsyt.\n\nEn minä ymmärrä, mitenkä voidaan tuonlaista kärsiä -- sanoi Ingrid.\n\n-- Ei auta muu -- sanoi Staava neitsyt nuo yölepakot ovat rouva\nSuruttaren lintuja, ja hän on käskenyt meidän ottaa ne vastaan tänne.\n\nIngrid huomasi, ett'ei Staava neitsyt tahtonut puhua enempää\nasiasta, ja hän istuutui taas ompelemaan, mutta miettimättä hän ei\nvoinut olla sitä, kuka rouva Surutar mahtoi olla, jolla oli täällä\nsemmoinen valta, että voi pakoittaa Staava neitsyen avaamaan huoneen\nyölepakoille.\n\nJuuri sitä miettiessään näki hän mustan kuomireen, kahden mustan\nhevosen vetämänä, ajavan verannan eteen.\n\nHän näki Staava neitsyen tulevan ulos ja niiaavan syvään. Reestä\nnousi vanha rouva, yllä suuri, musta samettikappa, jossa olkapäillä\noli monta kerrosta kauluksia. Hän oli koukkuselkäinen ja käveli\nvaivaloisesti. Tuskin jaksoi hän nostaa jalkojaan niinpaljon, että\npääsi ylös rappusia.\n\nIngrid -- sanoi nyt vuorineuvoksetar ja katsoi ylös kutimestaan.\n-- Luulen kuulevani rouva Suruttaren tulevan. Taisi hänen kellonsa\nkilistä. Oletko huomannut, ett'ei hänen hevosillaan ole suuria\nkulkusia, pienen pieni kello vain, mutta sen kuulee, sen kuulee? Mene\nnyt alas, Ingrid, ja sano rouva Surutar tervetulleeksi!\n\nKun Ingrid tuli etehiseen, seisoi rouva Surutar ja puheli Staava\nneitsyen kanssa verannalla. He eivät huomanneet häntä.\n\nIngrid näki ihmeekseen, että koukkuselkäisellä rouvalla oli jotain\npiiloitettuna kaikkien kaulustensa alla, ne näyttivät suruharsoilta.\nNe olivat hyvin hyvästi sinne tukitut ja kätketyt. Ingrid sai katsoa\ntarkasti, ennenkun hän huomasi, että rouva oli sinne koettanut\npiiloiltaa parin suuria yölepakon siipiä. Yhä uteliaammaksi tuli\ntyttö, hän koetti päästä näkemään rouva Suruttaren kasvoja, mutta\nrouva seisoi ja katseli ulos pihalle, niin että se oli mahdotonta.\nSen näki Ingrid kuitenkin, että rouvalla, hänen ojentaessaan kättään\nStaavaa kohti, oli yksi sormi paljoa pitempi muita, ja sen päässä oli\npitkä, käyrä kynsi.\n\n-- Kaikki on entisellään kartanossa? -- sanoi hän.\n\n-- Niin on, armollinen rouva Surutar sanoi Staava neitsyt.\n\n-- Te ette ole istuttaneet kukkia, ette hoitaneet hedelmäpuita. Te\nette ole korjanneet siltaa ettekä kitkeneet ruohoa pois käytäviltä.\n\nEmme, armollinen rouva.\n\n-- Kaikki on niinkuin pitääkin -- sanoi armollinen rouva. -- Ette kai\nole rohjenneet etsiä malmisuonta, tahi hakata metsää, kun se alkoi\nkasvaa pellot umpeen.\n\n-- Emme, armollinen rouva.\n\n-- Ettekä puhdistaneet kaivoja?\n\n-- Emme ole puhdistaneet kaivoja.\n\n-- Tämä on hyvä paikka, -- sanoi rouva Surutar -- täällä minä viihdyn\nhyvin. Parin vuoden kuluttua voivat minun lintuni asua koko talossa.\nTe olette hyvin hyviä minun linnuilleni, neitsyt Staava.\n\nStaava niiasi syvään kiitosta kuullessaan.\n\n-- Mitenkä muuten voidaan talossa -- sanoi rouva Surutar. -- Mitenkä\nolette joulun viettäneet?\n\n-- Olemme viettäneet joulun entiseen tapaamme -- sanoi Staava. --\nPäivät päästään istuu hänen armonsa hiljaa paikoillaan ja kutoo\nsukkaa, hän ajattelee vaan poikaansa, eikä muista, että on pyhät.\nJoulunaaton annoimme kulua kuin muunkin päivän. Ei lahjoja, eikä\nkynttilöitä.\n\nEi kuusta eikä jouluruokaa? Ei kirkkomatkaakaan, armollinen rouva, ei\nedes kynttilöitäkään ikkunoissa jouluaamuna.\n\nMitenkäpä muistelisi vuorineuvoksetar Jumalan poikaa, kun ei Jumala\ntahdo parantaa hänen omaansa -- sanoi rouva Surutar.\n\n-- Niinhän se lienee?\n\n-- Hän on kai kotona taas. Taitaa olla parempikin nyt?\n\n-- Ei, parempi hän ei ole. Hän on yhtä arka.\n\n-- Onko hän yhä vaan kuin talonpoika, eikö hän tule sisään huoneihin?\n\n-- Me emme saa häntä sisään huoneihin, hän pelkää armollista rouvaa,\nsenhän rouva Surutarkin tietää.\n\n-- Hän syö kyökissä ja nukkuu renkituvassa?...\n\n-- Niin hän vaan tekee.\n\n-- Ettekö te yhtään tiedä, mitenkä saisitte hänet paranemaan?\n\n-- Emme tiedä mitään, emme ymmärrä mitään.\n\nRouva Surutar vaikeni silmänräpäykseksi. Kun hän taas puhui, oli\nhänen äänessään terävä ja kova sointu.\n\n-- Kaikki näyttää olevan hyvin hyvästi, Staava neitsyt, mutta\nsittenkään en ole oikein tyytyväinen teihin.\n\nSamassa hän kääntyi ja katsoi Ingridiä terävästi kasvoihin.\n\nIngrid väistyi taapäin. Rouva Suruttarella oli pienet kurttuiset\nkasvot, alapuoli niin kokoonluhistunut, että alaleukaa tuskin\nhuomasi. Hampaansa olivat kuin sahan terät ja paljon karvoja\nylähuulessa. Kulmakarvat muodostivat yhden ainoan hiustupsun. Iho oli\naivan ruskea.\n\nIngrid ihmetteli, eikö Staava neitsyt nähnyt, mitä hän näki. Rouva\nSurutar ei ollut ihminen. Hän oli vain eläin.\n\nRouva Surutar aukasi huulensa, niin että hampaat kiiluivat, kun hän\nnäki Ingridin.\n\n-- Kun hän tuli tänne, tuo tyttö -- sanoi hän Staava neitsyelle --\nluulitte te, että hän oli tänne sallimuksesta lähetetty. Te näitte\nhänen silmistään, että hän oli sallimuksen ohjaama, joka pelastaisi\nHeden. Hän sai hullut tottelemaan. Mitenkä on käynyt?\n\n-- Ei siitä ole tullut mitään. Hän ei ole tehnyt mitään.\n\n-- Sen minä tiedän, joka olen asiasta huolen pitänyt -- sanoi rouva\nSurutar. Se oli minun ansioni, ett'ette sanoneet hänelle syytä, miksi\nhän sai jäädä tänne. Jos hän olisi tiennyt tämän, ei hän olisi elänyt\nnoissa ruusunhohtoisissa toiveissa tavata sitä, jota rakasti. Jos ei\nhänellä olisi ollut noita toiveita, ei hän myöskään olisi tuntenut\nniin hirveätä pettymystä. Ell'ei pettymys olisi tehnyt häntä niin\nmasentuneeksi, olisi hän ehkä voinut tehdä jotain hullun hyväksi.\nMutta nyt ei tyttö ole katsonutkaan häneen. Tyttö vihaa häntä\nsenvuoksi, että hän ei ole se, joka hänen piti olla. Se on minun\ntyötäni, Staava neitsyt, sekin.\n\n-- Armollinen rouva ymmärtää asiansa sanoi Staava neitsyt.\n\nRouva Surutar otti esille pitsinenäliinansa ja pyhki punareunaisia\nsilmiään. Se näytti olevan tyytyväisyyden osoite.\n\n-- Staavan ei tarvitse olla olevinaan -- sanoi hän. -- Ei Staava\nsiitä pidä, että olen ottanut tuon huoneen linnuilleni. Ei Staava\nsiitäkään ole hyvillään, että pian saan haltuuni koko talon. Sen minä\ntiedän. Te rouvanne kanssa aijoitte pettää minut. Mutta nyt ei ole\nenää toivomista!\n\n-- Ei ole -- sanoi Staava neitsyt -- armollinen rouva voi olla\nhuoleti siitä. Ei ole toivoa. Nuori herra lähtee tänään. Hän on\nlaittanut laukkunsa kuntoon, ja silloin hän varmaan lähtee. Kaikki\nhänen armonsa ja minun tämän syksyiset toiveet olivat turhat. Ei\nmitään tullut tehdyksi. Me uskoimme tytön ainakin voivan viekotella\nhänen jäämään kotiin, mutta huolimatta kaikesta hyvästä, mitä hänelle\nolemme osoittaneet, ei hän ole mitään koettanut hyväksemme.\n\n-- Niin, huono hän on ollut, sen minä tiedän -- sanoi rouva Surutar.\n-- Mutta kaikessa tapauksessa täytyy hänet saada pois nyt. Tästä\naijoin puhua hänen armonsa kanssa.\n\nRouva Surutar alkoi huojuvilla jaloillansa laahata itseään ylös\nrappusia yläkertaan. Joka rappusella kohotti hän siipiään hiukkasen,\nikäänkuin saadakseen apua niistä. Hän olisi varmaan paljoa mieluummin\ntahtonut lentää.\n\nIngrid seurasi häntä. Hänet oli vallannut ihmeellinen ihastus.\nVaikka tuo olisi ollut mailman kaunein nainen, ei hän olisi tuntenut\ntämmöistä halua häntä seurata.\n\nKun Ingrid astui pieneen salonkiin, istui Rouva Surutar\nvuorineuvoksettaren vieressä ja kuiskaili tuttavallisesti hänen\nkanssaan, aivankuin olisivat he rakkaita, vanhoja ystäviä.\n\n-- Ymmärräthän, ett'ei sinun enää pidä pitää häntä luonasi -- sanoi\nrouva Surutar mielittelevästi. -- Sinä, joka et kärsi kukkaa kasvavan\npuutarhassasi, et kai kärsine tuon nuoren tytön kävelevän talossasi.\nSeuraahan aina vähän iloa ja hupaisuutta semmoisen mukana, mutta\nsehän ei sovellu sinulle.\n\n-- Ei, minä istun juuri tässä ja mietin samaa.\n\n-- Hanki hänelle seuraneidin paikka jossain muualla, mutta elä pidä\nhäntä täällä.\n\nRouva Surutar nousi heittääkseen hyvästit. -- Tahdoin vaan sanoa\nsinulle tämän -- sanoi hän. -- Miten sinä muuten voit?\n\n-- Sakset ja veitset viiltelevät sydäntäni koko päivän -- vastasi\nvuorineuvoksetar. Minä elän vaan hänessä, hänen ollessaan kotona.\nTällä kertaa on vaikeampi, kuin tavallisesti, paljon vaikeampi tällä\nkertaa. En kestä tätä kauvan. -- -- --\n\nIngrid hypähti istualtaan, vuorineuvoksettaren kello soi. Hän oli\nistunut siinä ja uneksinut niin elävästi, että hämmästyi nähdessään\nhänen armonsa yksinään ja ett'ei musta kuomureki seisonutkaan oven\nedessä.\n\nHänen armonsa oli soittanut kutsuakseen Staava neitsyttä, mutta tämä\nei tullutkaan. Hän pyysi Ingridin menemään alas Staavan huoneeseen\nkäskemään häntä.\n\nIngrid meni, mutta pieni siniruutuinen huone oli tyhjänä. Tyttö aikoi\nkysyä kyökissä, missä Staava olisi, vaan ennenkun hän ehti avata\noven, kuuli hän Heden puhuvan. Hän jäi seisomaan, ei voinut pakoittaa\nitseään tapaamaan häntä.\n\nMutta hän koetti kuitenkin taistella itsensä kanssa. Eihän se\ntuo voinut mitään sille, ett'ei ollut se, jota Ingrid odotti.\nHän koettaisi tehdä jotain Heden hyväksi. Hänen pitäisi saada\nhänet jäämään kotiin. Ennen ei hän ollut tuntenut tämmöistä\nvastenmielisyyttä häntä kohtaan. Eihän hän ollut niin hirveä.\n\nIngrid kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä.\n\nHede istui pöydässä syömässä. Samoin tekivät täällä kuin muuallakin.\nPiiat rähisivät hänen kanssaan, saadakseen kuulla hänen omituisia\npuheitansa.\n\nHe kysyivät häneltä, kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin.\n\nHede hymyili, hän oli hyvin tyytyväinen, kun semmoista häneltä\nkysyttiin. -- Hänen nimensä on Hautalilja, jos tietää tahdot -- sanoi\nhän. Ei, piika ei ollut tiennyt, että hänellä oli niin hieno nimi.\n\n-- Niin, mutta mistä on tyttö kotoisin?\n\n-- Ei ole hänellä kotia, eikä ole hänellä taloa -- sanoi Hede. -- Hän\non kotoisin minun säkistäni.\n\nPiika sanoi, että sepä hyvä koti oli ja kysyi tytön vanhempia.\n\n-- Ei ole hänellä isää eikä ole hänellä äitiä -- sanoi Hede. -- Hän\non hieno kuin kukkanen ja kasvanut on hän puutarhassa.\n\nNiin pitkältä puhui hän jotenkin selvästi, mutta sitten alkoi hän\nkuvailla, miten ihana hänen morsiamensa oli ja silloin ei tahtonut\nenää puheesta tulla selvää. Hän puhui sanoja, mutta ne olivat kaikki\nomituisesti sekaisin. Ei voinut seurata hänen ajatusjuoksuansa, mutta\nhänelle itselleen tuotti tämä puhuminen suurta huvia. Hän istui,\nloisti ja hymyili.\n\nIngrid kiiruhti pois. Hän ei kestänyt kauvempaa. Hän ei voisi tehdä\nmitään Heden hyväksi. Ingrid pelkäsi häntä, inhosi häntä.\n\nIngrid ei ehtinyt kauemmas kuin rappusille, kuin jo tunsi omantunnon\nvaivoja uudelleen. Täällä oli hän nauttinut niin paljon hyvää, eikä\nantaisi mitään takaisin.\n\nVoittaakseen vastenmielisyyttään koetti hän ajatuksissaan ajatella\nHedeä herrasmiehenä. Miltä hän näytti ennen herrasvaatteissa,\ntukka taaksepäin vedettynä? Hän ummisti silmänsä hetkeksi, koetti\nmiettiä. Ei, mahdotonta se oli! Hän ei voinut Hedeä nähdä muuta kuin\nsemmoisena, jommoinen hän oli.\n\nSamassa silmänräpäyksessä oli hänellä rakkaitten kasvojen piirteet\naivan vieressään. Ne leijailivat hänen vasemmalla puolellaan,\nihmeellisen selvästi.\n\nTällä kertaa eivät kasvot hymyilleet. Huulet värisivät tuskasta ja\nhirveä kärsimys oli uurtanut terävät viivat suun ympärille.\n\nIngrid seisoi hiljaa keskirappusissa ja katseli sitä. Se oli tuossa,\nleijuvana ja kepeänä, yhtä vaikeana saavuttaa kuin auringonpilkku,\njoka kuvastaa kynttiläkruunun hiotusta lasista, mutta yhtä näkyvänä,\nyhtä todellisena. Hän ajatteli niitä haavekuvia, joita hänellä hiljan\noli ollut, mutta tämä ei ollut sellaista. Tämä oli todellisuutta.\n\nKun hän oli katsonut kasvoja hetkisen, alkoivat ne liikuttaa huulia,\nalkoivat puhua, mutta Ingrid ei kuullut ääntäkään. Silloin koetti hän\nkatsomalla ymmärtää, mitä ne sanoivat, koetti lukea sanat huulilta,\nniinkuin kuurot tekevät, ja se onnistui hänelle.\n\n-- Elä anna minun mennä -- sanoivat huulet. -- Elä anna minun mennä!\n\nMillä tuskalla tämä sanottiin! Jos joku olisi maannut hänen\njalkojensa juuressa, rukoillen elämänsä edestä, ei se olisi voinut\nkoskea häneen kovemmin. Hän tuli niin liikutetuksi, että vapisi.\nSe oli sydäntä särkevintä, mitä hän koko elämässään oli tuntenut.\nEi ollut hän milloinkaan uskonut, että joku voisi rukoilla niin\näärettömällä tuskalla.\n\nYhä vaan rukoilivat huulet: -- Elä anna minun mennä, -- ja joka\nkerralla kasvoi tuska yhä voimakkaammaksi.\n\nIngrid ei käsittänyt mitään, seisoi vaan hiljaa, selittämättömän\nsäälin valtaamana.\n\nIngridistä tuntui, että sillä, joka rukoili noin, oli kysymyksessä\nenempi kuin elämä, oli kysymyksessä itse sielun pelastus.\n\nHuulet eivät liikkuneet enää, ne olivat puoleksi auki, hervottomassa\nepätoivossa.\n\nKun ne saivat tuon tylsyyden ilmeen, huudahti Ingrid ja kompastui\nmuutaman askeleen alaspäin rapuissa. Hän tunsi hullun kasvot, juuri\nsemmoisina kuin hän ne äsken oli nähnyt. Ei, ei, ei -- sanoi hän. --\nEi voi olla niin, ei saa, ei voi. Ei ole mahdollista, että se on hän.\n\nSamassa hetkessä olivat kasvot poissa.\n\nHän istui ehkä kokonaisen tunnin kylmissä rappusissa ja itki\nepätoivoissaan. -- Mutta viimein kuitenkin heräsi toivo hänessä,\nvaloisa, rohkaiseva toivo. Hän rohkeni jälleen nostaa ylös päänsä.\n\nKaikki, mikä oli tapahtunut, osoitti, että Ingrid oli hänet\npelastava. Hänet oli johdettu tänne senvuoksi. Hän olisi se\nonnellinen, joka pelastaisi Heden.\n\nSisällä pienessä salongissa puhui hänen armonsa Staava neitsyen\nkanssa. Kuului niin liikuttavan surkealta, kun hän pyysi neitsyen\npuhuttelemaan poikaa, että hän jäisi vielä pariksi päiväksi.\n\nNeitsyt Staava tekeytyi kovaksi ja jäykäksi. -- Pyytää häntä kyllä\nvoi -- sanoi hän mutta hänen armonsa tietää, ett'ei kukaan saa häntä\njäämään kauvemmaksi kuin hän itse tahtoo.\n\n-- Onhan meillä rahoja kylliksi. Ei hänen tarvitseisi lähteä. Eikö\nGustava neitsyt voisi sanoa hänelle?\n\nSamassa tuli Ingrid sisään. Ovi aukeni äänetönnä hänelle. Hän kiiti\nläpi huoneen kevein, liitelevin askelin. Silmät loistivat, kuin\nnäkisivät ne etäällä jotain ihanaa, kaukaista.\n\nKun hänen armonsa näki hänet, rypisti hän hiukan kulmakarvojaan.\nHänet valtasi halu olla julma, hänkin puolestaan, tuottaa tuskaa\nhänkin puolestaan.\n\n-- Ingrid -- sanoi hän -- tule tänne, minun täytyy puhua\ntulevaisuudestasi sinun kanssasi.\n\nTyttö oli hakenut kitaransa ja oli aikeessa poistua huoneesta. Hän\nkääntyi vuorineuvoksettareen.\n\n-- Minunko tulevaisuudestani -- sanoi hän ja siveli otsaansa. --\nOnhan minun tulevaisuuteni jo määrätty -- jatkoi hän, hymyillen\npientä marttyyri-hymyilyä. Ja hän lähti huoneesta, sanomatta sen\nenempää.\n\nVuorineuvoksetar ja Staava neitsyt katsoivat ihmeissään toisiinsa. He\nalkoivat neuvotella siitä, minne tyttö lähetettäisiin.\n\nMutta kun Staava neitsyt tuli alas huoneeseensa, istui Ingrid siellä\nja lauleli pieniä lauluja ja soitteli kitaraansa. Ja Hede istui häntä\nvastapäätä ja kuunteli kasvot loistavina kuin aurinko.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAina siitä saakka kuin Ingrid oli tuntenut mielipuolen Gunnar\nHedeksi, ei hän ajatellut muuta kuin hänen parantamistaan. Mutta se\noli raskas työ, eikä ollut hänellä aavistustakaan siitä, mitenkä\nmenetteleisi.\n\nAlussa ajatteli hän vaan, miten saisi hänet pysymään kotona. Ja tämä\nhänelle helposti onnistuikin. Ainoastaan saadakseen kuulla Ingridin\nsoittavan viulua tahi kitaraa hetkenkin joka päivä, istui Hede\nkärsivällisesti aamusta iltaan odottamassa häntä Staava neitsyen\nhuoneessa.\n\nIngridistä olisi ollut suuremmoista, jos olisi saanut hänet\npakoitetuksi tulemaan sisään muihin huoneihin. Mutta sitä ei Hede\nmitenkään uskaltanut. Ingrid sulkeutui huoneeseensa, uhaten, ett'ei\nHede enää saisi kuulla mitään, jos hän ei tulisi sisään. Kun Ingrid\noli pysyttäynyt kaksi päivää sisässä, alkoi Hede panna reppuansa\nkuntoon mennäkseen matkaansa ja silloin täytyi hänen antaa myöten.\n\nHän näkyi rakastavan Ingridiä ja piti häntä selvästi muita parempana,\nmutta uhrata ei hän voinut Ingridille vähääkään pelostaan.\n\nIngrid pyysi hänen heittämään pois turkkinsa ja kulkemaan\ntavallisessa takissa. Siihen hän heti suostuikin, mutta jo seuraavana\npäivänä oli se hänellä taas yllä. Silloin piiloitti Ingrid sen\nhäneltä. Mutta Hede tuli rengin turkissa ja silloin sai hän\nmieluummin pitää omansa.\n\nYhä hän vaan pelkäsi ja siitä oli hän hyvin tarkka, ett'ei kukaan\ntulisi häntä liian lähelle. Ei edes Ingrid saanut istua aivan hänen\nvieressään.\n\nEräänä päivänä sanoi Ingrid hänelle, että nyt pitää hänen luvata\njotakin Ingridille. Hänen pitää olla niiaamatta kissalle. Eihän hän\npyytänyt häntä olemaan niiaamatta hevoselle ja koiralle, joka oli\nvaikeampaa, pyysi vaan, ett'ei pelkäisi pientä kissaa.\n\n-- Pelkäänpä -- sanoi hän -- kissa on kilipukki. -- Eihän se ole, ei\npukki, eikä kili sanoi Ingrid. Eihän sillä ole sarvia. -- Siitä tuli\nHede iloiseksi. Näytti kuin olisi hän nyt vihdoinkin keksinyt jotain,\njolla eroitti pukit muista eläimistä.\n\nSeuraavana päivänä näki hän Staava neitsyen kissan. -- Tällä\nkilipukilla ei ole sarvia -- sanoi hän ja nauroi melkein ylpeänä.\nHän kulki sen ohitse ja istuutui sohvaan kuulemaan Ingridin soittoa.\nMutta hetken kuluttua tuli hän levottomaksi ja nousi ylös, meni\nkissan luo ja niiasi.\n\nIngridin valtasi epätoivo. Hän tarttui Hedeä käsivarteen ja puisti\nhäntä. Hede juoksi suoraan ovelle, eikä näyttäytynyt ennen kuin\nseuraavana päivänä.\n\n-- Lapsi, lapsi -- sanoi hänen armonsa, -- sinä teet niinkuin minä,\nkoetat niinkuin minä. Sinä peloitat hänet pian, niin että hän ei\nkohta tohdi nähdä sinua. On parempi antaa hänen olla rauhassa. Me\nolemme tyytyväiset, kun hän vaan jää kotiin.\n\nEi nyt voinut muuta tehdä kuin istua ja väännellä käsiä surusta,\nsiitä että tuo hieno, rakastettava ihminen oli kätkettynä tuohon\nhulluun.\n\nIngrid olisi vaan tahtonut tietää, eikö häntä oltu johdettu tänne\nmuun vuoksi kuin istumaan ja soittamaan hänelle. Näinkö isoisänsä\nsäveleitä jatkuisi koko elämän läpi? Eikö tämä milloinkaan muuksi\nmuuttuisi?\n\nIngrid kertoi myöskin satuja hänelle. Ja keskellä jotain satua\nvoivat hänen kasvonsa kirkastua ja voi hän sanoa Ingridille jotain\nihmeellisen hienoa ja kaunista. Täysijärkinen ei olisi milloinkaan\nkeksinyt senvertaista. Mutta enempää ei tarvittukaan, siitä Ingridin\nrohkeus kasvoi, ja niin he taas yhä uudelleen tekivät kokeitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli myöhäinen iltapäivä ja kuu oli nousemassa. Maassa oli valkeaa\nlunta, järvellä harmaa, kuultava jää. Puut kuvastivat mustanruskeina\ntaivasta vasten, joka auringon laskettua hohti palavan punaisena.\n\nIngrid aikoi alas järvelle luistelemaan. Hän kulki kapeata polkua,\njoka oli poleksittu lumen halki. Gunnar Hede kulki hänen jälessään.\nHeden olennossa oli jotain masennettua, tuli häntä katsoessa\najatelleeksi koiraa, joka seuraa isäntäänsä.\n\nIngrid näytti väsyneeltä. Ei ollut silmissä loistoa, ja ihonsa oli\nharmaan kalpea.\n\nTuossa kulkiessaan alkoi hän miettiä, olikohan päivä, joka sammui,\ntyytyväinen itseensä. Riemustakohan se sytytti tuon suuren, palavan,\npunertavan auringonlaskun kaukana lännessä.\n\nHän tiesi omasta puolestaan, hän, ett'ei hän tälle päivälle, eikä\nmuullekaan ollut voinut ilokokkoa sytyttää. Koko tänä kuukautena,\njoka oli kulunut siitä, kun hän jälleen tunsi Gunnar Heden, ei hän\nollut mitään voittanut.\n\nJa nyt tänä päivänä valtasi hänet suuri tuska. Tuntui kuin kadottaisi\nhän rakkautensa tämän kaiken tähden. Hän alkoi unohtaa ylioppilaan,\najatellessaan ainoastaan sairasta. Kaikki keveä ja kaunis ja\nkeväinen katosi hänen rakkaudestaan. Se oli vaan raskasta, raskasta\ntodellisuutta.\n\nHän tuli aivan epätoivoiseksi, kulkiessaan järvelle. Hän tunsi,\nett'ei ymmärtänyt mitä oli tehtävä, tunsi että hänen oli heittäminen\nsikseen kaikki. Oi, oi, nähdä hänen kävelevän tuossa takanansa,\nvoimakkaan ja terveen näköisenä ja kuitenkin niin auttamattomasti\nsairaana ja parantumattomana.\n\nHe olivat rannassa ja Ingrid kiinnitti luistimet jalkaansa. Hän\ntahtoi pakoittaa Hedenkin luistelemaan ja sitoi luistimet hänen\njalkaansa, mutta heti jäälle astuessaan kaatui Hede. Hän kömpi maalle\nja istui kivelle ja siihen Ingrid hänet jätti.\n\nSen kiven kohdalla, jolla Gunnar Hede istui, oli pieni saari, sen\nalastomat koivut ja haavat kuvastuivat vasten loistavaa iltataivasta,\njoka yhä vaan yhtä palavana punerti. Ja nuo hienot, kevyet puunlatvat\nkohosivat tuosta punaisesta niin kauniina, että oli mahdotonta olla\nniitä huomaamatta.\n\nTavallista on, että paikan tuntee jostain yksityisestä piirteestä;\nsilloinkin kun sen hyvin tuntee, ei oikein tarkkaan tiedä, miltä se\nnäyttää joka taholta ja puolelta, ja erittäinkin Munkhytan tunsi\ntuosta pienestä saaresta. Jos ei ollut taloa nähnyt vuosikausiin,\nniin olisi sen kuitenkin tuntenut tuosta saaresta, joka tuossa\nlevitteli tummia puunlatvojaan kohti auringonlaskua.\n\nHede istui aivan hiljaa ja katseli saarta ja noita keveitä puunoksia\nja harmaata jäätä, joka ulottui joka taholle.\n\nSe näky oli hänelle kaikkein tutuin. Ei ollut koko talossa mitään,\njonka hän olisi tuntenut niin hyvin. Sillä niinkuin sanottu, tuo\nsaari se aina katseet puoleensa veti. Ja kohta istui hän ja katseli\nsaarta, ajattelematta sitä, niinkuin tekee tuttua katsellessa. Hän\nistui kauvan ja tuijotti, ei mikään häirinnyt häntä, ei ihmiset, ei\ntuuli, ei mikään vieras. Ingridiä hän ei nähnyt, hän oli kiirehtinyt\nkauvaksi jäälle.\n\nGunnar Heden valtasi lepo ja rauha semmoinen, jonka ainoastaan\nvoi tuntea tutuissa kotioloissa. Tuosta pienestä saaresta virtasi\nturvallisuus ja rauha hänelle. Se nukutti hiljaisuudeksi sen ijäisen\nlevottomuuden, joka vaivasi häntä.\n\nHede luuli kulkevansa aina vihollisten joukossa ja aina ajatteli hän\nmitenkä olla varuillaan. Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut sitä\nrauhaa, joka sai hänet unohtamaan itsensä, mutta nyt saapui se hänen\nluokseen.\n\nKun Gunnar Hede siinä noin istui, eikä ajatellut juuri mitään, tuli\nhän tehneeksi aivan koneellisen liikkeen, niinkuin tekee silloin, kun\non tavallisissa olosuhteissa. Kun hän istui siinä jää edessään ja\nluistimet jalassa, nousi hän ylös ja alkoi luistella järvelle. Ja hän\najatteli yhtä vähän tekevänsä tätä, kuin syödessä ajatellaan kahvelin\nja veitsen käyttämistä.\n\nHän kiiti ulospäin, pitkin jäänpintaa; oli mitä parhain luistinkeli.\nHän oli jo kaukana rannasta, ennenkun huomasi, mitä oli tehnyt.\n\n-- Mainio jää -- ajatteli hän silloin -- ihmettelenpä, miksi en jo\naikasemmin tänä päivänä tullut tänne.\n\n-- Luistelin eilen sitä enemmin -- lohdutti hän itseään. -- Tänne\ntulen joka päivä, niinkauvan kuin lupa-aikaa riittää.\n\nTämä taisi johtua siitä, että Gunnar Hede oli ryhtynyt johonkin,\njota hänen oli ollut tapana tehdä, ennenkun tuli sairaaksi, ja siten\njotain hänen entisestä itsestään heräsi eloon hänessä. Ajatuksia ja\nmielikuvia, jotka kuuluivat hänen entiseen elämäänsä, alkoi tunkeutua\nesille hänen tajuntaansa. Mutta samalla kertaa vaipuivat kaikki\nsemmoiset ajatukset, jotka olivat hänen tautinsa kanssa yhteydessä,\nunohduksiin.\n\nNiinkuin hänen tapansa oli luistelemassa ollessa, teki hän pitkän\nkaaren ulospäin järvelle, voidakseen nähdä erään kapean niemekkeen\nohi. Sen hän teki tahtomattaan, mutta sivuutettuaan niemen, tiesi hän\ntehneensä tuon kaarroksen senvuoksi, että näkisi paloiko tuli hänen\näitinsä ikkunassa.\n\n-- Nyt minun hänen mielestänsä jo pitäisi tulla sisään, mutta\nodottakoon hän hetken vielä. Jää on niin mainiota.\n\nEnimmäkseen ne olivat epämääräisiä tunteita, liikkeen tuottaman\nilon ja kauniin illan synnyttämiä, jotka hänessä heräsivät. Juuri\ntuommoisena kuutamoiltana pitää luistelemaan mennä. Hän rakasti\ntätä lempeää iltahämärää. Valo viipyi vielä, mutta yön rauha oli jo\ntullut. Kaikki mitä oli parasta yössä ja päivässä!\n\nSiellä oli toinenkin luistelija ulkona jäällä. Se oli nuori tyttö.\nHän ei tiennyt tunsiko tyttöä, mutta luisteli hänen luokseen\nkatsoakseen, kuka tyttö oli. Ei, tuttu se ei ollut, mutta hän ei\nvoinut olla sanomatta paria sanaa siitä, miten erinomainen jää oli,\nluistellessaan tytön ohitse.\n\nVieras taisi olla kaupunkilaistyttö, hän ei tainnut olla tottunut\nsiihen, että häntä noin vaan ilman muuta puhuteltiin. Tyttö\nnäytti aivan pelästyneeltä, kun hän sille pari sanaa virkkoi.\nNiin, olihan hän kummallisesti puettuna. Olihan hän täydellisesti\ntalonpoikaisvaatteissa.\n\nOlkoon, ei hän enään peloitteleisi. Hän kääntyi ja luisteli ulos\njärvelle. Jää oli kyllin suuri heille molemmille.\n\nMutta Ingrid oli vähällä ollut huutaa hämmästyksestä. Hede oli tullut\nluistellen, komeasti ja sulavana, käsivarret ristissä yli rinnan,\nhatun lieri ylöskäännettynä, tukka siveltynä otsalta, niin ett'ei se\nriippunut korvien edessä.\n\nHän oli puhunut sivistyneen miehen äänellä, melkein murtamatta\ntaalainkielellä.\n\nEi hän joutunut pitkältä ihmettelemään. Rantaan hän riensi.\n\nHän saapui hengästyneenä kyökkiin. Ei tiennyt, mitenkä sen sanoisi\nlyhyesti ja kyllin selvästi.\n\n-- Staava neitsyt, nuori herra on tullut kotiin.\n\nKyökki oli tyhjä, sekä Staava, että piiat olivat ulkona. Ei ollut\nketään neitsyenkään huoneessa. Ingrid ryntäsi koko talon läpi, tuli\nhuoneihin, joissa ei milloinkaan käyty. Koko ajan hän huusi: --\nStaava neitsyt, Staava neitsyt! Nuori herra on tullut kotiin!\n\nIngrid oli aivan villinä, seisoi vielä huutaen ylhäällä ylikerran\netehisessä, kahden piian, Staava neitsyen ja itse vuorineuvoksettaren\nympäröimänä. Hän hoki tuota samaa yhä uudelleen, mielenliikutuksesta\nvoimatta vaieta.\n\nEi erehtynyt kukaan siitä, mitä hän tarkoitti. Kaikki neljä seisoivat\ntuossa yhtä sekavina kuin hän, kasvot värähtelivät, kädet vapisivat.\n\nIngrid kääntyi epätoivoissaan vuoroin jokaisen puoleen. Pitihän\nhänen antaman selityksiä ja käskyjä, mutta mitä hän oli aikonut\nkäskeä? Voi, miksi petti muisti hänet! Hän katsoi hurjan kysyvänä\nvuorineuvoksettareen. Mitä on tapahtunut, mitä tahdoinkaan?\n\nMatalalla, vapisevalla äänellä antoi vanha rouva pari ohjetta. Hän\nmelkein kuiskasi, hän. -- Kynttilä ja valkeaa uuniin nuoren herran\nhuoneeseen. Nuoren herran vaatteet ovat asetettavat esille!\n\nEi ollut aika eikä paikka sovelias Staava neitsyen kerskailla. Mutta\nolipa kuitenkin äänessä jonkinlaista arvokkaisuutta, kun hän vastasi:\n-- Aina on nuoren herran huonetta lämmitetty. Nuoren herran vaatteet\novat aina valmiina häntä odottamassa.\n\n-- Ingrid menee omaan huoneeseensa -- sanoi hänen armonsa.\n\nNuori tyttö teki aivan päinvastoin. Hän meni salonkiin, seisoi siellä\nikkunassa, nyyhkytti ja vapisi, mutta ei tiennyt ollenkaan, ett'ei\nollut ääneti ja hiljaa.\n\nHän pyyhki kärsimättömästi kyyneleet silmistään, voidakseen nähdä\nalas lumikentälle, joka levisi rakennuksen edessä. Kun häntä vaan ei\nitkettäisi, näkisi hän kaikki tarkasti kirkkaassa kuutamossa. Nyt\nhän tuli. -- Tuolla, tuolla! -- huusi Ingrid hänen armolleen. -- Hän\nkävelee kiireesti, hän juoksee! Tule vaan tänne ja katso!\n\nVuorineuvoksetar istui hiljaa pesävalkean ääressä. Hän ei\nliikahtanut. Hän koetti kuunnella sen, minkä toinen nähdä.\n\nHän pyysi Ingridin olemaan hiljaa, että hän voisi kuulla Heden\naskeleet. Kyllä, kyllä, hiljaa hän olikin. Hänen armonsa saisi kuulla\nhänen tulevan. Ingrid tarttui kovasti kiinni ikkunan puihin, niinkuin\nvoisi se auttaa häntä. -- Sinun pitää olla hiljaa -- kuiskasi hän\nniin että hätien armonsa voi kuulla, mitenkä hän astuu.\n\nVanha rouva istui kumarassa, kuunnellen koko sielustaan. Kuuliko\nhän jo askeleet pihamaalta? Nyt odotti hän varmaan Heden menevän\nkyökkiin. Ingrid näki, että hänen armonsa ei rohjennut uskoa muuta\nkuin että hän tulisi kyökin kautta. Kuulikohan hän nyt, että suuret\nrappuset ne narisivat? Kuulikohan hän, että suuren etehisen ovet\nne auki lyötiin? Kuuliko hän, millä vauhdilla yläkerran rappusia\nkulettiin? Kaksi, kolme rappusta kerrallaan? Kuulikohan hänen äitinsä\nsen nyt? Ei nuo olleet laahustavia talonpoikaisaskeleita, niinkuin\nulosmennessä olivat olleet.\n\nOli melkein peloittavaa kuulla hänen astuvan salinovea kohti. He\nolisivat tainneet huutaa molemmat, jos hän olisi tullut sisään.\n\nMutta hän kääntyi, kulki etehisen poikki omiin huoneihinsa.\n\nVuorineuvoksetar vaipui takaisin tuoliinsa ja sulki silmänsä. Ingrid\najatteli, että hänen armonsa olisi tahtonut kuolla juuri silloin.\n\nAvaamatta silmiänsä, ojenti hän Ingridille kätensä. Ingrid hiipi\nhänen luoksensa ja tarttui siihen, ja hän veti tytön syliinsä. --\nMignon, Mignon -- sanoi hän -- se oli kuitenkin oikea nimi sinulle.\n\n-- Ei -- jatkoi hän. -- Nyt emme saa itkeä. Emme saa puhua tästä nyt.\nOta itsellesi tuoli ja istu tähän valkean ääreen. Rauhoittukaamme,\npieni ystäväni. Puhukaamme jostain muusta. Meidän täytyy olla aivan\ntyyninä, kun hän tulee.\n\nHede tuli sisään puolen tunnin kuluttua, silloin oli tee pöydällä\nja kynttelit paloivat kattokruunussa. Hän oli todellakin muuttanut\nvaatteet, näytti herrasmieheltä. Ingrid ja vuorineuvoksetar\npuristivat toistensa käsiä hyvin lujasti.\n\nHe olivat istuneet ja koettaneet totuttaa itseään näkemään hänen\ntulevan. Oli mahdotonta arvata, mitä hän tulisi puhumaan tahi\ntekemään, sanoi hänen armonsa. Häneltä voi odottaa vaikka mitä. Mutta\nhe molemmat olisivat kaikessa tapauksessa tyyniä.\n\nIngrid oli todellakin tyyntynyt. Voimakas, voimakas onnellisuuden\ntunne oli vallannut hänet ja se rauhoitti hänen levottomuutensa.\nHän oli kuin se, joka edessään näkee taivaan autuudet. Hän lepäsi\nhuoletonna enkelien sylissä, jotka kantoivat häntä ylöspäin, ylöspäin.\n\nMutta Hedessä ei huomannut mitään muutosta. -- Minä tulen sisälle\n-- sanoi hän sanoakseni, että olen saanut niin kovan pääkivun, että\nminun täytyy mennä heti maata. Minä tunsin sen jo alhaalla jäällä.\n\nVuorineuvoksetar ei vastannut tähän mitään. Se oli niin\nyksinkertaista, mutta hän ei ollut voinut sitä aavistaa. Hän tarvitsi\nainakin sekunnin voidakseen käsittää, ett'ei Hede tietänyt mitään\ntaudistaan, että hän eli jossain kaukana menneisyydessä.\n\n-- Mutta ehkä saisin kuitenkin ensin kupin teetä -- sanoi hän ja\nnäytti vähän hämmästyneeltä, kun oli niin hiljaista.\n\nVuorineuvoksetar tuli teetarjottimen luokse. Hede katsoi häneen. --\nOnko äiti itkenyt, äiti on niin vaiti?\n\n-- Olemme istuneet ja puhuneet eräästä surullisesta tapahtumasta,\nminä ja minun nuori ystäväni tässä -- sanoi hänen armonsa ja osoitti\nIngridiä.\n\n-- Voi, suokaa anteeksi -- sanoi Hede minä en nähnyt, että täällä oli\nvieraita.\n\nNuori tyttö tuli lähemmäksi kynttelin valoa, niin kauniina kuin\non vaan se, joka tietää taivaan porttien ensi hetkessä avautuvan\nitselleen.\n\nHede tervehti hiukan jäykästi. Hän ei selvästi tiennyt, kuka hänellä\noli edessään. Vuorineuvoksetar esitteli.\n\nHän katsoi vilkaisemalla Ingridiin.\n\n-- Näin neiti Bergin äsken alhaalla jäällä -- sanoi hän.\n\nHän ei tiennyt Ingridistä mitään, ei ollut milloinkaan puhunut hänen\nkanssaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNyt koitti heille lyhyt onnen aika. Niin eivät olleet asiat, että\nolisi Gunnar Hede ollut terve, mutta hänen läheisimpänsä olivat jo\nsiitäkin onnelliset, että voivat kuvitella hänen olevan paranemaan\npäin. Hän oli kadottanut melkein kokonaan muistinsa: oli pitkiä\naikoja hänen elämässään, joista hän ei muistanut mitään, hän ei\nosannut soittaa viulua, hänen tietonsa olivat melkein hälvenneet,\nja hänen ajatuskykynsäkin oli hyvin heikko, niin että hän sekä luki\nettä kirjoitti vastenmielisesti. Mutta hän oli kuitenkin paljoa\nparempi: hän ei ollut enää arka, hän piti äidistään, hänellä oli\ntaas herrasmiehen käytös ja herrastavat. Sen voi ymmärtää, että\nvuorineuvoksetar ja koko hänen talonsa olivat ihastuneet.\n\nLoistavalla tuulella oli Hede, hän oli iloa ja riemua päivät\npäästään, ei istuskellut alakuloisena, solui ohi kaiken semmoisen,\njota ei voinut ymmärtää, ei puhunut milloinkaan asioista, jotka\nvaativat ajatusten ponnistusta, vaan puhui hilpeästi ja vilkkaasti.\n\nHän huvittelihe enimmäkseen urheilulla. Hän otti Ingridin mukaansa\nmäen laskuun ja luistinretkille, paljoa he eivät puhelleet, mutta\nIngridistä oli hauskaa saada olla mukana. Hän oli ystävällinen\nIngridille, niinkuin muillekin, mutta ei vähääkään rakastunut häneen.\n\nHyvin usein ajatteli hän morsiantaan, miksi hän ei kirjoittanut ja\nmuuta samanlaista. Mutta sekin huoli häneltä haihtui hetken kuluttua.\nHän karkoitti heti luotaan kaikki surulliset ajatukset.\n\nIngrid ajatteli, ett'ei hän tällä tavalla hyväksi parane. Hänet\npitää kerran pakoittaa ajattelemaan, katsomaan sisemmäksi itseensä,\njota hän nyt ei uskaltanut. Mutta Ingrid ei tohtinut häntä pakoittaa\nsiihen, ei hän, eikä kukaan muukaan. Ingrid ajatteli, että jos\nvaan Hede hiukankin alkaisi häntä rakastaa, niin silloin hän sen\nuskaltaisi.\n\nIngridin mielestä he nyt kaikki aluksi tarvitsivat vähäsen onnea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapahtui juuri näihin aikoihin, että pieni lapsi kuoli Råglandan\npappilassa, jossa Ingrid oli ollut kasvattina. Ja sitten\nhaudankaivajan piti valmistaa sille hauta.\n\nMies kaivoi haudan aivan lähelle sitä paikkaa, jossa hän viime kesänä\noli lapioinut haudan Ingridille, ja kun hän oli kaivanut muutaman\njalan maata, sattui hän paljastamaan yhden hänen kirstunsa kulmista.\n\nHaudankaivaja ei voinut olla vähän hymyilemättä itsekseen. Muistelipa\nhän kuulleensa, että kuollut tuossa kirstussa olisi kummitellut.\nSe oli ehtinyt jo hautajaispäivänä ruuvata auki kirstunkantensa,\nnousta ylös haudasta ja näyttäytyä pappilassa. Niin, papinrouva ei\nollut kovinkaan rakas pitäjäläisistä, ja he mielellään kertoivat\nkaikenlaista hänestä.\n\nHaudankaivaja ajatteli, että jos vaan ihmiset tietäisivät, miten\nhyvässä tallessa kuolleet makasivat täällä maan povessa ja miten\nlujasti kirstunkansi...\n\nHänen täytyi keskeyttää ajatusjuoksunsa. Siltä kulmalta, jonka hän\njuuri oli saanut esille, oli kansi vähän vinossa, ja yksi ruuvi oli\nirrallaan.\n\nHän ei sanonut mitään, ei ajatellut myöskään, mutta hetkeksi heitti\nhän kaivamisen ja vihelsi läpi koko Vermlannin rykmentin marssin,\nsillä hän oli ollut sotamiehenä.\n\nSitten ajatteli hän, että kunhan vaan kunnialla tästä asiasta\nsuoriutuisi. Ei ollut hyvä haudankaivajan muistella kuolleita, ne\nvoivat ruveta kummittelemaan ja tulla mahtaviksi pimeinä syksyöinä.\nSuurella kiireellä kaivoi hän pois enempi maata. Sitten alkoi hän\nkolkutella kirstua lapiolla.\n\nKirstu vastasi aivan selvästi, että se oli tyhjä, tyhjä, tyhjä.\n\nPuolta tuntia myöhemmin oli haudankaivaja pappilassa. Sielläkös\nalettiin arvailla ja ihmetellä. Sen ainakin kaikki ymmärsivät, että\ntyttö oli ollut taalalaisen säkissä. Mutta minne hän sitten oli\njoutunut?\n\nAnna Stiina muori seisoi leipomauunin luona pappilassa ja hoiti\nleivänpaistamista, sillä pitihän leipoa uusia hautajaispitoja\nvarten. Pitkän aikaa seisoi hän ja kuunteli kaikkien heidän\npuheitaan, sanomatta sanaakaan. Hän piti vaan huolen siitä, ett'eivät\nleivokset palaisi, otti ja muutteli peltiä uunista joka hetki, ja\nhengenvaarallista oli tulia liiaksi lähelle pitkää uunilapiota.\nMutta miten olikaan, heitti hän päältään kyökkiesiliinansa, pyyhkäsi\nhätimiten hien ja noen kasvoistansa ja oli sisällä pastorin luona,\nennenkun itsekään tiesi, miten sinne sai tulleeksi.\n\nEipä ollut niinkään ihmeellistä, että kaiken tuon johdosta, eräänä\nmaaliskuun päivänä, pieni punainen pappilanreki, johon oli vihreitä\ntulpaaneja kirjailtu, ja pieni, punainen pappilanhevonen pysähtyivät\nMunkhytan rappujen eteen.\n\nHänen -- Ingridin -- täytyi nyt luonnollisesti seurata mukana kotiin\näidin luokse. Pastori oli tullut häntä hakemaan. Ei hän paljoa\npuhunut siitä miten iloisia olivat, että Ingrid eli. Mutta näki\nhänestä, että hän oli hyvin tyytyväinen. Hän ei voinut milloinkaan\nantaa anteeksi itselleen, että he eivät olleet kohdelleet kyllin\nhyvästi kasvattitytärtänsä, ja nyt loisti hän oikein siitä onnesta,\nettä saisi alkaa alusta ja tehdä olon hänelle hyväksi tällä kertaa.\n\nEi sanaakaan puhuttu siitä, miksi Ingrid oli paennut pois. Mitäpä\nsiitä nyt enää kaivaisi esille ja sillä kiusaisi itseään näin kauvan\njälestäpäin. Mutta Ingrid ymmärsi, että papinrouvalla oli ollut kovat\najat ja omantunnonvaivat olivat painaneet häntä, ja nyt tahdottiin\nhänet taas sinne, että saataisiin olla hyviä hänelle. Hän ymmärsi\nolevansa melkein pakoitettu matkustamaan pappilaan, näyttääkseen,\nett'ei hän ollut katkera kasvatusvanhemmillensa.\n\nKaikkien mielestä oli luonnollista, että hän seurasi kotiin viikoksi\ntahi kahdeksi, ja miks'ei hän lähtisi? Eihän hän voinut syyttää\nsitäkään, että häntä täällä tarvittiin. Kyllä hän hyvästi voisi\nviipyä poissa pari viikkoa, ei Gunnar Hedelle siitä mitään vahinkoa\nolisi. Raskasta se oli hänelle, mutta parasta oli, että hän matkusti,\nkoska kaikki sitä neuvoivat.\n\nEhkäpä hän toivoi, että he pyytäisivät häntä jäämään. Hän istuutui\nrekeen sillä tunteella, että vuorineuvoksetar ja Staava neitsyt\ntulevat ja nostavat hänet siitä ja kantavat hänet takaisin sisään.\nOli aivan mahdotonta käsittää, että hän ajoi alas lehtikujaa, metsää\nkohti, ja että Munkhytta katosi hänen taakseen.\n\nMutta ehkä olikin niin, että he paljaasta hyvästä tahdosta eivät\ntahtoneet pidättää häntä. Ehkäpä he uskoivat, että nuoruus ja\nelämänhalu ikävöi pois Munkhytan yksinäisyydestä. Ehkä he uskoivat,\nettä hän oli kyllästynyt olemaan hullun hoitajattarena. Hän kohotti\nkättä ja tahtoi tarttua ohjaksiin, kääntääkseen hevosta. Se johtui\nhänelle mieleen, kun he olivat peninkulman päässä kartanosta, että\njos ne senvuoksi antoivatkin hänen lähteä. Hän olisi tahtonut kääntyä\ntakaisin ja kysyä heiltä.\n\nHänestä oli kulku tässä äärettömässä epätiedossa, joka häntä ympäröi,\nsamanlaista kuin kulkea ja haparoida eteenpäin eksyttävässä metsässä.\nEi ollut ihmistä, joka hänelle vastaisi, tahi neuvoa antaisi. Niin,\nyhtä vähän hänelle vastasivat männyt ja kuuset ja oravat kuin\nihmisetkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamantekevää oli hänelle, minkälaiseksi olo pappilassa muodostuisi.\nHän uskoi, että siellä oli hyvä olla, mutta yhdentekeväähän se oli,\nkuten sanottu, jos hän olisi saanut olla linnassa ja loihdutussa\nyrttitarhassa, olisi sekin ollut samanveroista. Ei ole vuodetta niin\npehmoista, että se antaisi tyydytyksen sille, joka ikävöi.\n\nAlussa rukoili hän joka päivä niin nöyrästi kuin vaan taisi, että he\nantaisivat hänen matkustaa takaisin, kun hänellä oli ollut tämä suuri\nilo, että vielä kerran sai nähdä äidin ja sisaret. Mutta silloin oli\nkeli aivan mahdoton. Hän saisi odottaa, kunnes routa lähtisi maasta.\nEi kai hänellä nyt ollut niin kovaa hätää päästä takaisin sinne.\n\nIngridin oli vaikea käsittää, miksi ihmisiä suututti, kun hän sanoi\ntahtovansa takaisin Munkhyttaan. Suututtavan se näytti isää ja\näitiäkin ja kaikkia muitakin pitäjäläisiä. Kun oli Råglandassa, niin\nsilloin varmaankaan ei saanut ikävöidä mihinkään muuhun paikkaan\nmailmassa.\n\nIngrid huomasi pian, että oli parasta, kun hän ei puhunut mitään\nmatkastaan. Syntyi niin loppumattomasti esteitä, heti kun hän siitä\nmainitsi. Ei ollut heille kylliksi sekään, että tie oli vielä yhtä\nhuonoa. Aitoja ja muureja ja vallihautoja he rakensivat hänen\nympärilleen. Hänen pitäisi tikata täkkiä, kutoa kankaita ja istuttaa\ntaimilavat. Ei suinkaan hän tahtoisi lähteä pois pappilan suurista\nsyntymäpäiväjuhlista! Ei hän saanut matkustaa, ennenkun Karin\nLandbergin häät olivat vietetyt!\n\nMuuta hän ei enään voinut kuin kohottaa kätensä kohti keväistä\ntaivasta ja rukoilla sen kiirehtimään työtään. Auringonpaistetta\nhän rukoili ja lämmintä, hän kärtti tuota ihanaa aurinkoa, että se\nottaisi haltuunsa tuon pitkän rajametsän, lähettäisi sinne pienet,\npaahtavat säteensä kuusten väliin ja sulattaisi lumen niiden alta.\nRakas, rakas, oli aivan samantekevää, jos lumi suli laaksoista,\nkunhan vaan vuoret päiville sulaisi, kunhan metsäpolkuja kulkemaan\npääsi, kunhan paimentyttöset mökkiinsä muuttaa saisivat, kunhan se\ntie kulkukuntoon joutuisi, joka oli puolta lyhempi maantietä.\n\nIngrid tiesi, kuka ei odottaisi kyytiä eikä kerjäisi kyytirahoja,\nsilloin kun metsätietä kulkemaan pääsisi. Hän tiesi, kuka silloin\nlähtee pois pappilasta valoisana yönä, tiesi kuka sen tekee,\npyytämättä lupaa ainoaltakaan ihmiseltä.\n\nHän luuli odottaneensa ennenkin kevättä. Sehän oli kaikille ihmisille\nyhteistä, tuo kevään odottaminen. Mutta nyt tiesi Ingrid, ett'ei hän\nmilloinkaan ennen ollut sitä ikävöinyt. Ei, ei, tuota toista hän ei\nvoinut kutsua ikävöimiseksi!\n\nEnnen oli hän odotellut lehteä puihin ja vuokkoja ja rastaanlaulua ja\nkäen kukuntaa. Mutta se oli lapsellisuutta eikä mitään muuta. Se ei\nikävöinyt kevättä, joka ajatteli vaan sitä, mikä oli kaunista. Maasta\nhän ottaa ensimmäisen mullan, joka lumesta esiin pistää ja sitä\nsuutelee. Hän noukkii ensimmäisen kurttuisen nokkoslehden, voidakseen\nsillä polttaa itseänsä, että nyt on kevät.\n\nHyvin hyviä olivat kaikki ihmiset hänelle. Vaikka he eivät mitään\nsanoneet, oli se luulo yhä heissä, että Ingrid aina ajatteli päästä\nlähtemään pois. -- Minä en voi ymmärtää, miksi sinä tahdot pois sinne\ntuota hullua vahtimaan -- sanoi Karin Landberg eräänä päivänä. Oli\nkuin olisi hän lukenut Ingridin ajatukset. -- Jo hän ne on heittänyt\nmielestään -- sanoi papinrouva, ennenkun Ingrid joutui vastaamaan.\n\nKarinin mentyä sanoi papinrouva: -- Ihmiset sitä ihmettelevät, että\nsinä tahdot pois meiltä. -- Ingrid vaikeni. -- Sanovat, että kun\nHede tuli paremmaksi, taisi hän olla semmoinen, että sinä rakastuit\nhäneen. -- Ei, ei silloin kun hän paremmaksi tuli -- sanoi Ingrid,\njota alkoi naurattaa. -- Olkoon miten tahansa, niin hänen kanssaan ei\nole naimisiin menemistä -- sanoi kasvatusäiti. -- Isä ja minä olemme\nsiitä puhelleet ja meistä on sinulle parempi, että pysyt meillä. --\nHyviä te olette, kun tahdotte pitää minua luonanne -- sanoi Ingrid.\nJa liikutettu hän olikin siitä, että he tahtoivat olla niin hyviä\nhänelle.\n\nHe eivät uskoneet häntä, vaikka hän olisi ollut kuinka nöyrä. Ingrid\nei voinut käsittää, mistä tähdestä he lukivat hänen ikävöimisensä.\nNyt oli kasvatusäiti sanonut, ett'ei hän saa enään matkustaa sinne.\nMutta siihen hän ei voinut tyytyä.\n\n-- Voisivathan he sinulle kirjoittaa, jos sinua sinne tarvitsevat --\nsanoi hän.\n\nTaas alkoi Ingridiä naurattaa. Ihmeellisintä kaikista taitaisi olla,\njos taikalinnasta kirjeitä saapuisi. Hän ihmetteli, että uskoikohan\nkasvatusäiti, että vuorikuningas kirjoittaisi luokseen ryöstettyä\nimpeään, kun se unohtui jäämään äitinsä luokse.\n\nMutta jos tietäisi kasvattiäiti, miten monta viestiä hän sai. Siitä\nolisi hänelle kyllä ollut päänvaivaa.\n\nTuli viestejä yöllä unissa, ja tuli viestejä näyissä päivällä. Hän\nantoi Ingridille tiedoksi tarvitsevansa häntä. Hän oli niin sairas,\nniin sairas.\n\nIngrid tiesi, että Hede oli tulemassa uudelleen hulluksi, ja että\nhänen täytyi päästä hänen luokseen. Jos joku olisi sen hänelle\nsanonut, olisi hän heti vastannut, että hän tiesi sen.\n\nNuo suuret tähtisilmät näkivät yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi. Sen,\njoka tuon katseen näki, ei tainnut olla helppo uskoa, että hän\ntyynesti ja kauniisti jäisi kotiin istumaan.\n\nEi taida olla kovinkaan vaikea nähdä ihmisestä, viihtyykö hän vaiko\nikävöi. Ei tarvitse nähdä kuin onnen välähdyksen hänen silmissään,\nkun hän tulee sisään työstä, tahi kun hän istuu takkavalkean\nääreen. Mutta Ingridin silmissä ei näkynyt onnen välkettä muulloin\nkuin silloin, kun hän näki vuoripuron tulevan tanssien metsästä,\ntulvillaan vettä. Sehän se Ingridille tietä murti.\n\nSattui kerran niin, että Ingrid istui kahden Karin Landbergin\nkanssa, ja silloin alkoi Ingrid kertoa hänelle elämästään kaukana\nMunkhytassa. Karin oli ihan pelästynyt. Mitenkä Ingrid oli kestänyt\nsemmoista oloa?\n\nHänen, Karin Landbergin, piti mennä naimisiin. Hän oli nyt sillä\nasteella, ett'ei voinut puhua mistään muusta kuin sulhasestaan. Ei\nollut mitään, jota ei sulhanen olisi opettanut hänelle, ei mihinkään\nvoinut hän ryhtyä, jos ei saanut häneltä kysyä.\n\nHänelle johtui mieleen, että Olofkin oli sanonut sanan tähän asiaan,\nsen hän voisi käyttää peloittaakseen Ingridiä, jos todella Ingrid\noli alkanut rakastaa hullua. Ja sitten alkoi hän kertoa, miten hullu\nHede todella oli ollut. Sillä viime syksynä, kun Olof oli ollut\nmarkkinoilla, olivat muutamat herrat väittäneet, ett'ei Kilipukki\nmikään hullu ole. Hän oli vaan olevinaan, viekoitellen siten\nitselleen ostajia. Mutta Olof oli väittänyt, että hän oli hullu.\nTodistaakseen sanansa, oli hän mennyt eläintorille ja ostanut pienen,\nsurkean pukin, ja varmasti oli Hede hullu. Olofin ei tarvinnut kuin\nasettaa pukki hänen eteensä tiskille, jossa hänellä oli veitsensä\nlevällään, niin heti hän pakeni, jättäen sinne sekä säkin että\ntavarat. Ja kaikki olivat nauraneet niin hirveästi, nähdessään\nmiten pelkuri hän oli. Ja mahdotonta oli, että Ingrid voisi pitää\nihmisestä, joka oli ollut niin hulluna.\n\nVaromaton taisi Karin Landberg olla, kun ei katsonut Ingridiin,\nkertoessaan tuota juttuaan. Jos hän olisi nähnyt, mitenkä Ingridin\nkulmakarvat rypistyivät, olisi hän tullut varoitetuksi.\n\n-- Ja sinä aiot naida miehen, joka semmoista on tehnyt -- sanoi\nIngrid. -- Minä uskon, että parempi on naida itse Kilipukki.\n\nJa sen Ingrid sanoi niin suoraan ja selvällä tarkoituksella ja oli\nniin omituista, että Ingrid, joka oli niin lempeä, tahtoi sanoa\njotakin kovaa, että oikein vihlasi Karinin sydäntä. Hän oli sitten\nlevoton monta päivää, että jos ei Olof ollutkaan se, jonka hänen piti\nolla. Se aivan katkeroitti Karinin elämän, kunnes hän eräänä päivänä\notti kertoakseen Olofille koko asian, ja silloin oli sulhanen kyllin\nlempeä lohduttaakseen ja rauhoittaakseen häntä.\n\nEi ole helppo asia odotella kevättä Vermlannissa. Iltasella voi olla\nauringon paisteista ja lämmintä, ja kuitenkin voi aamusella maa olla\nvalkeana lumesta. Karviaismarjapensaat ja ruohokentät voivat kyllä\nvihannoida, koivumetsä vaan on paljaana ja ikäänkuin kiusallakaan ei\npuhkea.\n\nHelluntaina oli kevät laaksoissa, mutta eivät olleet Ingridin\nrukoukset auttaneet mitään. Ei ollut yksikään paimentyttö muuttanut\nmetsään, eivät olleet suot kuivaneet, ei ollut ajattelemistakaan\npäästä kulkemaan metsätietä.\n\nHelluntaipäivänä oli Ingrid kirkossa ja kasvatusäiti myöskin. Oli\nniin suuri juhlapäivä, että he saivat ajaa vaunuissa. Ennen aikaan\noli Ingridistä ollut hyvin hauskaa tulla ajaen täyttä laukkaa\nkirkkopihalle, jolloin ne, jotka seisoivat kiviaidan luona ja tien\nvieressä, ottivat lakin päästään ja tervehtivät, ja ne, jotka\nseisoivat keskitiellä, heittäysivät parilla aika hyppäyksellä\nsyrjään. Mutta näihin aikoihin ei häntä ilahuttanut mikään.\n\"Ikävöiminen vie ruusulta tuoksun, ja täysikuulta sen loisteen\",\nsanoo sananlasku.\n\nMutta Ingridistä oli hyvää, se mitä hän kuuli kirkossa. Tuntui\nhyvältä kuulla, että opetuslapset heidän ikävässään saavat\nlohdutuksekseen ilon ihmeen. Se oli hänestä hauskaa, että Jesus\najatteli lohduttaa niitä, jotka niin hartaasti ikävöivät häntä.\n\nKun Ingrid ja kaikki muut istuivat kirkossa, tuli pitkä mies kävellen\nmaantietä. Hänellä oli turkki yllään ja raskas rihkamasäkki selässä,\nniinkuin sillä, joka ei osaa eroittaa talvea kesästä, arkipäivää\npyhästä. Hän ei mennyt sisälle kirkkoon, vaan hiipi hyvin pelokkaasti\nhevosten ohitse, jotka olivat sidotut aidanvarteen, sisään\nkirkkomaalle.\n\nSiellä istuutui hän eräälle haudalle ja ajatteli kaikkia niitä\nkuolleita, jotka vielä nukkuivat ja yhtä kuollutta, joka oli herännyt\nelämään. Hän istui vielä paikallaan, kun ihmiset tulivat kirkosta.\n\nKarin Landbergin Olof oli ensimmäisiä, joka kirkosta tuli ulos, ja\nsattuessaan katsomaan kirkkomaalle päin, huomasi hän taalalaisen.\nOn vaikea sanoa uteliaisuusko vai muuko hänet johti hautuumaalle,\nmutta sinne hän meni puhumaan taalalaisen kanssa. Hän tahtoi nähdä,\noliko mahdollista, että se, jonka sanottiin paranneen, oli tullut\nmielipuoleksi uudestaan.\n\nJa se oli kyllä mahdollista. Hän kertoi heti nuorelle sulhaselle,\nettä hän istui odottamassa erästä, jonka nimi oli Hautalilja. Se\ntulisi ja soittaisi hänelle. Se osasi soittaa, niin että aurinko\ntanssi ja tähdet kaaressa kulkivat.\n\nSilloin sanoi Karin Landbergin Olof hänelle, että se, jota hän\nodotti, seisoi tuolla kirkkopihalla. Kun hän vaan nousee seisomaan,\nniin kyllä hän sinne näkee. Tyttö tulee kyllä iloiseksi, kun tapaa\nhänet.\n\nPapinrouva ja Ingrid aikoivat juuri istuutua vaunuihin, kun pitkä\ntaalalaismies kiiruhti heitä kohti. Hän tuli hyvää vauhtia,\nhuolimatta kaikista hevosista, joille hänen täytyi niiata, ja hän\nviittasi kiihkeästi kädellään nuorelle tytölle.\n\nNiinpiankun Ingrid näki hänet, jäi hän hiljaa seisomaan. Hän ei olisi\nvoinut sanoa, tuliko hän enemmän iloiseksi siitä, että sai hänet\nnähdä, tahi epätoivoiseksi, kun hän oli hulluna uudelleen, hän vaan\nunhotti kaiken muun mailmassa.\n\nJa silmänsä alkoivat loistaa. Sinä hetkenä hän varmaankaan ei\nhuomannut tuota köyhää ihmisparkaa. Hän tunsi ainoastaan sen hienon\nsielun läsnäolon, jota hän oli sairaaksi asti ikävöinyt.\n\nSeisoi kirkkoväkeä taajassa heidän ympärillään ja heidän täytyi\nkaikkien katsoa Ingridiä. Ei kukaan voinut siirtää katsettaan hänen\nkasvoistaan. Hän ei liikahtanut mennäkseen hullua vastaan, hän seisoi\nvaan hiljaa ja odotti. Mutta ne, jotka näkivät, miten hän onnesta\nsäteili, tahtoivat melkein uskoa, että tuo, joka tuli häntä vastaan,\nei ollut hullu, vaan suuri ja jalo ihminen.\n\nHe sanoivat jälestäpäin, että näytti melkein siltä kuin olisi ollut\nyhdysside hänen ja Ingridin sielun välillä, salainen yhteys, joka oli\nniin syvälle kätketty, että ei ihmisjärki sinne ulottunut.\n\nMutta kun Hede oli ainoastaan pari askelta Ingridistä, tarttui hänen\nkasvatusäitinsä ravakasti häneen ja nosti hänet vaunuihin istumaan.\nHän ei tahtonut mitään yhtymisiä näiden kahden välillä, täällä\nkirkkomaalla, suuren ihmisjoukon nähdessä. Ja niinpiankun he olivat\nvaunuissa, antoi renki hevosten nelistää.\n\nKuului pari hirveätä, hurjaa huutoa heidän takanaan. Papinrouva istui\nja kiitti Jumalaa, että hän oli saanut tytön vaunuihin.\n\nEi ollut kulunut pitkältä iltapäivää, kun eräs talonpoika tuli\npappilaan puhumaan pastorin kanssa. Hän tuli puhumaan tuosta hullusta\ntaalalaismiehestä. Se oli tullut aivan raivoksi nyt, heidän oli\ntäytynyt sitoa hänet. Mitä nyt pastori neuvoisi? Mitä he tekisivät\nmiehelle?\n\nPastori ei voinut muuta neuvoa kuin että veisivät hänet kotiinsa. Hän\nkertoi talonpojille, kuka Hede oli ja missä hän asui.\n\nMyöhemmin illalla kertoi hän kaiken tämän Ingridille. Oli varminta\nantaa tytön tietää koko totuus, niin että hän antaisi järjen hallita.\n\nMutta yön saavuttua, tunsi Ingrid, ett'ei hänellä ollut aikaa\nkauvempaa odottaa kevättä. Hän lähti kulkemaan, tyttö parka, jalkasin\nmaantietä Munkhyttaan. Tulisi hän perille sitäkin myöten, vaikka hän\ntiesi, että se oli kaksi kertaa niin pitkä kuin metsätie.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli toisen helluntaipäivän iltapäivä. Ingrid tuli astuen maantietä\nmyöten. Oli hymyilevä seutu: pieniä, matalia vuoria, ja pieniä\nkoivikkosaaria peltojen välillä ja joskus keskessäkin. Oli kukkia\npihlajissa ja tuomissa, vaaleita, meheviä lehtiä haavoissa,\nmaantieojat olivat täynnä kirkasta, lorisevaa vettä, joissa puhtaaksi\nhuuhdotut kivet pohjalla kimaltelivat ja loistivat.\n\nIngrid kulki ja suri häntä, joka oli tullut uudelleen hulluksi,\nmietti, voisiko tehdä mitään hänen hyväkseen, mietti oliko siitä\nmihinkään, että hän näin läksi kotoansa.\n\nHän oli nälissään ja väsynyt, kengät jo alkoivat kulua rikki. Hän\najatteli, että olisi parasta kääntyä. Ei hän kuitenkaan jaksaisi\nperille.\n\nHän tuli yhä alakuloisemmaksi, mitä edemmäksi kulki. Hän ei voinut\nolla ajattelematta, että oli turhaa hänen tulla sinne nyt, kun Hede\noli tullut aivan mielipuoleksi. Varmaankin oli jo aivan myöhäistä,\naivan toivotonta voida tehdä enään mitään.\n\nMutta heti kun hän ajatteli kääntyä, näki hän Heden kasvot aivan\nvieressään, niinkuin oli nähnyt ne usein ennenkin. Silloin sai\nhän uutta toivoa, ajatteli, että Hede kutsui häntä, tuli lujasti\nvakuutetuksi siitä, että hän kyllä voisi parantaa hänet.\n\nJuuri kun Ingrid kohotti päätään ja näytti vähemmän alakuloiselta,\ntuli häntä vastaan omituinen seurue.\n\nSieltä tuli pieni hevonen, joka veti pieniä kärryjä, ja kärryissä\nistui paksu matammi, ja vieressä käveli laiha, kulunut mies, jolla\noli pitkät viikset.\n\nTäällä kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei käsittänyt\ntaiteellisuutta, tahtoivat rouva ja herra Blomgrén aina näyttää\nyksinkertaiselta porvarisväeltä. Pienet kärryt, joilla he ajoivat,\nolivat hyvin katetut, ei kukaan voinut aavistaa, ett'eivät ne\nsisältäneet muuta kuin ilotulitustarpeita ja silmänkääntäjäkoneita ja\nnukketeatterimarionetteja.\n\nEi voinut kukaan aavistaa, että tuo paksu mummo, joka istui korkealla\nkuorman päällä ja näytti hyvinvoivalta porvarimatammilta, oli entinen\nmiss Viola, joka kerran oli lennellyt läpi ilman, tahi että tuo\nkävelevä mies, joka niin muistutti eronsaanutta sotamiestä, oli sama\nherra Blomgrén, joka joskus keskeytti vaelluksen yksitoikkoisuuden\ntekemällä hyppäyksen yli hevosen ja joka puhui vatsassa rastaille\nja leivosille, jotka lauloivat puissa tien vieressä, niin että ne\ntulivat aivan hulluiksi.\n\nHevonen oli tuommoinen pienen pieni, joka oli vetänyt ennen\nkarusellia, ja senvuoksi ei tahtonut kulkea, jos se ei kuullut\nsoittoa. Rouva Blomgrén istui senvuoksi useimmiten kärryillä ja\nsoitti huuliharppua, ja heti kun he tapasivat jonkun, pisti hän\nsen taskuunsa, ett'ei vaan uskottaisi heidän olevan tuommoista\ntaiteilijaväkeä, jota maaseudulla ei kukaan kunnioita. Eivät he sillä\ntapaa kovin nopeasti päässeet eteenpäin, mutta kiirettä ei heillä\nollutkaan.\n\nSokean viulunsoittajan täytyi kulkea vähän kauvempana jälestä, ett'ei\nhuomattaisi hänen kuuluvan seuraan. Tällä sokealla oli pieni koira\nkulettajana, kun oli kielletty häntä pitämästä lasta taluttajanaan.\nSe olisi alituisesti muistuttanut herra ja rouva Blomgrénille pientä\ntyttöä, jonka nimi oli Ingrid. Sitä he eivät olisi kestäneet.\n\nJa nyt olivat nämä kaikki ulkona maalla kevään vuoksi. Vaikka\nheillä olisi ollut kuinka hyvät ansiot kaupungissa, niin täytyi\nherra ja rouva Blomgrénin maalle tähän aikaan vuodesta. He olivat\ntaiteilijaväkeä, hän ja rouva Blomgrén.\n\nHe eivät tunteneet Ingridiä, ja hän kulki ensiksi heidän\nohitsensa tervehtimättä, sillä hänellä oli kiire ja hän pelkäsi\ntulla pidätetyksi. Mutta hän tunsi heti, että se oli rumasti ja\nsydämmettömästi tehty ja kääntyi takaisin.\n\nJos Ingrid silloin olisi voinut iloa tuntea, niin kyllä hän sitä\nolisi tuntenut nähdessään vanhusten ilon hänet tavatessaan. Ja siitä\nsyntyi pitkä keskustelu. Pieni hevonen kääntyi vähä väliä katsomaan,\noliko karuselli mennyt rikki.\n\nIhmeellistä kyllä, oli Ingrid se, joka puhui enimmin. Vanhukset\nnäkivät heti, että hän oli kulkenut ja itkenyt ja he tulivat niin\nhuolestuneiksi siitä, että hän oli pakoitettu kertomaan heille kaikki\nvaiheensa ja seikkailunsa.\n\nOli nautinto Ingridin kertoa, sillä vanhuksilla oli oma tapansa\nkäsittää kaikkea. He taputtivat käsiään, kun hän kertoi, mitenkä\noli noussut pois haudasta ja kun hän kuvaili, mitenkä peloitti\npapinrouvan.\n\nHe hyväilivät ja ylistelivät häntä siitä, että hän oli lähtenyt pois\npappilasta. Kaikki oli heille keveätä ja toivorikasta, suruista ja\nhuolista eivät he tienneet mitään.\n\nHeillä ei ollut juuri mitään mittoja, joilla mittasivat\ntodellisuutta, senvuoksi heihin ei vaikuttaneetkaan sen karkeat\npuolet. He vertasivat kaikkea mitä kuulivat nukketeatterikappaleihin\nja pantomiimeihin. Vähän surua ja surkeutta pantiin\npantomiimeihinkin, mutta ne vaan kohottivat vaikutusta. Ja\nluonnollisesti loppuisi kaikki hyvästi. Kaikki loppui hyvästi\npantomiimeissä.\n\nTuossa heidän toivorikkaudessaan oli jotain tarttuvaista. Ingrid\ntiesi, että he eivät ensinkään ymmärtäneet hänen onnettomuutensa\nsuuruutta, mutta kuitenkin oli rohkaisevaa kuunnella heitä.\n\nMutta sai Ingrid heiltä todellisen avunkin. He kertoivat vähän aikaa\nsitten syöneensä päivällistä Forsåkerin kievarissa, ja juuri, kun he\nnousivat pöydästä, tuli kestikievariin ajaen muutamia talonpoikia,\nmukanaan hullu mies. Rouva Blomgrén ei sietänyt nähdä mielenvikaisia\nja oli sentähden tahtonut lähteä heti pois, ja herra Blomgrén\noli totellut häntä. Mutta mitäs, jos se olikin Ingridin hullu!\nTuskin olivat he sen sanoneet, kun Ingrid sanoi, että se kyllä oli\nuskottavaa ja tahtoi jättää heidät.\n\nMutta silloin kysyi herra Blomgrén rouvaltansa juhlallisella\ntavallansa, eivätkö he olleet liikkeellä ainoastaan kevään vuoksi,\nja eikö heille ollut yhdentekevää, minne he menivät, ja rouva\nBlomgrén kysyi yhtä pateetillisesti puolestansa, että luuliko hänen\nmiehensä, että hän luopuisi rakkaasta Ingridistään, ennenkun tyttö\noli saavuttanut onnensa sataman.\n\nKarusellihevonen käännettiin ja keskusteleminen oli nyt vaikeampaa\nsenvuoksi, että huuliharpun piti alkaa soida. Heti kun rouva\nBlomgrén tahtoi jotakin sanoa, täytyi hänen antaa soittokone herra\nBlomgrénille, ja kun herra Blomgrén tahtoi puhua, jätti hän sen\ntaas rouvallensa. Ja joka kerta kun soittokone kulki suusta suuhun,\npysähtyi tuo pieni hevonen.\n\nKoko ajan oli heillä lohduttavia asioita kerrottavana Ingridille.\nHe juttelivat kaikki sadut, jotka olivat nähneet nukketeatterissa\nnäytettävän. He lohduttivat häntä Prinsessa Ruususella, he\nlohduttivat häntä Tuhkimuksella. He lohduttelivat häntä kaikilla\nmailman saduilla.\n\nHerra ja rouva Blomgrén katselivat Ingridiä, kun he nyt näkivät, että\nhänen silmänsä alkoivat vähitellen loistaa. -- Taiteilijasilmät!\nsanoivat he ja nyykäyttivät tyytyväisinä toisilleen. -- Emmekös sitä\njo sanoneet? Taiteilijasilmät!\n\nJollain ihmeellisellä tavalla olivat he keksineet, että Ingridkin\nkuului nyt heihin, oli taiteilijaväkeä hänkin. Heidän mielestään hän\nnäytteli suuressa murhenäytelmässä. Suuri ilo se oli heidän vanhuuden\npäivinään.\n\nHe kulkivat eteenpäin niin joutuisaan kuin voivat. Vanha pari oli\nlevotonna siitä, että Ingridin hullu ei ehkä enää olisi majatalossa.\n\nSiellä hän oli vielä ja pahinta oli se, ett'ei kukaan tiennyt,\nmitenkä hänet saataisiin sieltä pois.\n\nNuo molemmat talonpojat, jotka olivat tuoneet Heden, olivat vieneet\nhänet yhteen vierashuoneista ja lukinneet hänet sinne siksi ajaksi,\nkun hevosta odottivat. Kun he jättivät hänet, olivat kädet lujasti\ntakaa sidotut, mutta mitenkä hänen lienee onnistunut vääntää kätensä\nirti nuorista, sillä kun tultiin häntä hakemaan, oli hän seisonut\nirti ja vapaana ja täydessä raivossa oli tarttunut tuoliin sillä\nlyödäkseen. Ei auttanut muu kuin kiiruhtaa ulos ja lukita hänet oven\ntaakse. Nyt kävelivät talonpojat ja odottivat majatalon isäntää ja\nhänen renkejänsä kotiintuleviksi, saadakseen kylliksi miesvoimia\nhäntä uudelleen sitomaan.\n\nEi kuitenkaan kaikki toivo, jonka nuo vanhat ystävät olivat\nIngridissä herättäneet, ollut sammunut. Hän ymmärsi, että Hede oli\nhuonompi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ei ollut odottanutkaan\nmuuta. Hän toivoi kuitenkin. Ei heidän satunsa, vaan heidän suuri\nrakkautensa häneen oli taas saanut hänen mielensä virkeäksi. Hän\npyysi, että hänet päästettäisiin Heden luokse. Hän sanoi tuntevansa\nHeden ja ett'ei tämä hänelle tekisi mitään. Mutta talonpojat\nvastasivat, että hulluja hekin silloin olisivat. Mies tuolla sisällä\nlöisi kuoliaaksi kenen tahansa, joka tulisi sisään hänen luokseen\neikä osaisi puolustaa itseään.\n\nIngrid istui kauvan aikaa ja mietti. Hän ajatteli, miten\nihmeellistä oli, että hän juuri tänään sattui tapaamaan herra ja\nrouva Blomgrénin. Taisi olla tarkoituksensa silläkin. Eivät he\nolisi sattuneet hänen tielleen, jos sillä ei olisi ollut jotakin\ntarkoitusta.\n\nJa Ingrid alkoi miettiä, mitenkä Hede parani viime kerralla. Eiköhän\nIngrid nytkin saisi häntä tekemään jotain, joka muistuttaisi hänelle\njotain entisyydestä, joka siirtäisi hänet pois mielipuolenhoureista?\nHän mietti ja mietti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra ja rouva Blomgrén istuivat penkillä majatalon edustalla, he\nnäyttivät onnettomammilta kuin olisi voinut uskoa mahdolliseksikaan.\nHe olivat melkein valmiita itkemään.\n\nSilloin tuli hän heidän luokseen, hän, Ingridlapsi, ja hymyili\nheille, niinkuin ainoastaan hän sen osasi, ja hyväili heidän vanhoja,\nryppyisiä poskiansa ja pyysi heiltä sen suuren ilon, että saisi nähdä\npienen näytöksen, semmoisen, jossa hänkin sai olla mukana ennen\nmailmassa. Se olisi niin suuri lohdutus hänelle.\n\nNiin, ensiksi he kielsivät, sillä he eivät juuri olleet iloisella\ntaiteilijatuulellaan, mutta kun hän oli tuhlannut heille vieläkin\npari hymyilyä, eivät he voineet vastustaa häntä. Ja he menivät\nkuormansa luokse ja ottivat esille trikoopukunsa.\n\nKun he olivat valmiit ja sokea oli haettu mukaan, valitsi Ingrid\npaikan näytökselle. Hän ei tahtonut, että he näyttelisivät\npihamaalla, vaan vei heidät majatalon puutarhaan. Sillä majatalolla\noli oma puutarhansa. Enimmäkseen oli siellä vaan alastomia\nmultapenkkejä, joista ei vielä mitään ollut noussut näkyviin, mutta\nsiellä täällä oli kukkiva omenapuu. Ja Ingrid sanoi, että hän tahtoi\nheidän esiintymään juuri yhden tuommoisen kukkivan omenapuun alla.\n\nRengit ja piiat juoksivat sinne, kun viulun soittoa kuulivat, niin\nettä heillä oli hiukan yleisöäkin. Mutta vastenmieliseltä tuntui\nkuitenkin herra ja rouva Blomgrénista esiintyminen. Hän, Ingrid,\npyysi liikoja heiltä. Alakuloisuus heitä aivan liiaksi painoi.\n\nJa onnettomuudeksi oli Ingrid vienyt heidät puutarhan puolelle. Tällä\npuolellahan oli vieraskammarin ikkuna, ja sitä ei hän kai tullut\najatelleeksi. Rouva Blomgrén oli vähällä juosta matkaansa, kun hän\nkuuli vierashuoneen ikkunaa kiivaasti avattavan. Mitäs, jos hullu\non kuullut soiton, ja mitäs jos hän hyppää ulos ikkunasta ja tulee\nheidän luokseen!\n\nMutta rouva Blomgrén tyyntyi, kun näki ikkunassa olijan. Se oli\nmiellyttävän näköinen nuori mies. Hän oli paitahiasillaan, mutta\nmuuten aivan oikein puettu. Katse oli tyyni, huulet hymyilivät, ja\nkädellään siveli hän tukkaa otsaltaan.\n\nHerra Blomgrén teki työtä, ja oli näyttelemiseensä niin kiintynyt,\nett'ei mitään huomannut. Rouva Blomgrén, jolla ei ollut muuta\ntehtävää kuin heittää lentomuiskuja, voi pitää vaarin kaikesta.\n\nEikö ollut ihmeellistä, mitenkä tuo Ingridlapsi aivan äkkiä oli\nkirkastunut? Hänen silmänsä loistivat enemmän kuin koskaan ennen, ja\nkasvot olivat käyneet niin valkeiksi, että aivan kuultivat. Ja koko\ntuo sädeloisto oli kohdistunut nuorukaiseen tuolla ylhäällä ikkunassa.\n\nHän ei miettinyt kauvan, hän nousi ikkunalaudalle ja hyppäsi alas\nheidän luokseen. Ja hän tuli sokean luokse ja pyysi lainata viulua.\n\nJa Ingrid otti heti viulun sokealta ja ojensi sen vieraalle. --\nSoittakaa nyt valssi Noita-ampujasta -- sanoi hän.\n\nNiin alkoi vieras soittaa ja Ingrid hymyili, mutta samalla oli tyttö\nniin yliluonnollisen näköinen, että rouva Blomgrén uskoi tytön\nsulautuvan auringon säteeksi ja lentävän pois heidän luotaan.\n\nMutta kun rouva Blomgrén kuuli vieraan soiton, silloin hän tunsi\nhänet. -- Vai niin sanoi hän itsekseen -- vai niin. Se on kuitenkin\nhän. Vai niin, senvuoksi Ingrid tahtoikin meidät vanhat ihmiset\nesiintymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunnar Hede, joka oli kävellyt huoneissaan ja ollut niin vihainen,\nettä häntä olisi haluttanut lyödä kuoliaaksi jonkun, oli siis saanut\nkuulla sokean soittavan ikkunansa ulkopuolella. Ja tämä oli hänet\nsiirtänyt erääseen kohtaukseen hänen entisestä elämästään.\n\nHän alkoi ihmetellä, mistä löytäisi oman viulunsa, ja hän muisti,\nettä Ålin oli vienyt pois sen, ja nyt ei auttanut muu kuin koettaa\nlainata sokealta, että saisi soittaa mieleensä rauhan. Hän oli niin\nkamalasti kiihoittunut.\n\nJa heti saatuaan sokean viulun käteensä, alkoi hän soittaa. Hänelle\nei johtunut mieleenkään, ett'ei osaisi soittaa. Hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, ett'ei hän moneen vuoteen ollut osannut soittaa\nmuuta kuin jonkun yksinkertaisen säveleen.\n\nHän oli aivan siinä uskossa, että oli Upsalassa tuon viiniköynnösten\nkoristaman talon edessä. Ja hän odotti, että kometiantit alkaisivat\ntanssia, niinkuin silloinkin.\n\nHede koetti soittaa tulisemmin, pakottaakseen heitä siihen, mutta\nsormensa olivat kankeat ja jäykistyneet, jousikaan ei oikein tahtonut\nhäntä totella. Hän ponnisteli niin, että hikipisarat nousivat hänen\notsaansa. Viimein hän kuitenkin löysi oikean säveleen, sen, jonka\nmukaan he olivat viime kerralla tanssineet. Hän soitti sen niin\nlumoavasti, niin tenhoavasti, että se oikein voi sydämmet pehmittää.\n\nMutta vanhat akrobaatit eivät alkaneet tanssia. Siitä oli jo aikoja,\nkun he olivat Heden tavanneet Upsalassa. He eivät muistaneet,\nmitenkä ihastuneiksi he olivat silloin tulleet. Heillä ei ollut\naavistustakaan, että Hede odotti heiltä jotain.\n\nHede käänsi katseensa Ingridiin, saadakseen selvitystä, miksi\nkometiantit eivät tanssineet. Samassa kun hän näki hänen silmänsä\nniin yliluonnollisen loistavina kuin ne olivat, hämmästyi hän niin,\nettä lakkasi soittamasta.\n\nHän seisoi siinä silmänräpäyksen ja katseli ympärillään olevia.\nIhmeellisen levottomasti he katsoivat häneen, nuo kaikki.\n\nOli mahdotonta soittaa, kun ihmiset tuolla tavalla tuijottivat. Hän\nlähti pois sieltä. Hän näki ryhmän kukkivia omenapuita alhaalla\npuutarhassa. Sinne hän meni.\n\nHän huomasi nyt, että se olikin mielikuvittelua kaikki tuo äskeinen,\nettä Ålin oli lukinnut hänet huoneeseen ja että hän oli Upsalassa.\nPuutarha oli liian suuri ja taloa eivät punertavat viinilehvät\nkoristaneet. Ei, Upsala tämä ei voinut olla.\n\nMutta ei hän paljoa välittänyt siitä, missä oli. Mielestään hän ei\nollut soittanut vuosisatoihin, ja nyt oli hän saanut viulun käsiinsä.\nNyt hän soittaisi.\n\nHän asetti viulun poskeaan vastaan ja alkoi. Mutta taas estivät\nhäntä sormien kankeat liikkeet. Hän ei osannut soittaa kuin kaikkein\nyksinkertaisimpia säveliä.\n\n-- Tässä ei auta muu, kuin alottaa alusta sanoi hän. Ja hän hymyili\nja alkoi soittaa pientä menuettia. Se oli ensimmäinen, mitä hän oli\noppinut. Sen oli isä soittanut hänelle, ja hän oli soittanut jälestä,\nopetellut korvakuulon mukaan. Hän aivan näki tuon hetken edessään.\nJa hän kuuli sanat: \"Tanssia tahtoi pieni prinssi, vaan taittoi hän\njalkansa pienen\".\n\nHän koetteli sitten muitakin pieniä tansseja. Näitä oli hän soittanut\nkoulupoikana ollessaan. Hänet oli pyydetty tyttöpensiooniin\nsoittamaan oppilaitten tanssiharjoituksissa. Hän näki pienten\ntyttöjen hyppivän ja pyörähtelevän ja kuuli tanssin opettajattaren\npolkevan tahtia.\n\nHän alkoi nyt tulla rohkeammaksi. Hän soitti ensimmäistä viulua\neräästä Mozartin viulukvartetista. Kun hän oli harjoitellut sitä,\noli hän ollut kimnasistinä Falunissa. Siellä olivat muutamat vanhat\nherrat harjoittaneet kvartettia eräitä soittajaisia varten. Mutta\nensimmäinen viulu oli sairastunut ja hän sai ottaa ensimmäisen äänen,\nniin nuori kuin olikin. Eikä ollut hän silloin niin vähänkään ylpeä.\n\nGunnar Hede ei oikeastaan ajatellut muuta kuin mitenkä tulisi toimeen\nsormiensa kanssa, soittaessaan näitä lapsellisia harjoituksia. Mutta\npian hän huomasi, että hänessä tapahtui jotain ihmeellistä.\n\nHänellä oli selvä tunne siitä, että sisällä hänen aivoissaan oli\nmusta pimeys, joka himmensi häneltä menneisyyden. Heti kun hän koetti\nmuistella jotakin asiaa, oli kuin olisi hän ollut haparoimassa\njotakin pimeässä huoneessa. Mutta kun hän soitti, väistyi osa\npimeyttä pois. Hänen sitä ajattelematta oli pimeys väistynyt niin\npaljon, että hän nyt voi muistella lapsuudenaikoja ja kouluaikaansa.\n\nNyt päätti hän antaa viulun johtaa, ehkä se ajaisi pois kaiken\npimeyden.\n\nJa niin kävikin. Joka kappaletta, jota hän soitti, väistyi himmentävä\npimeys hiukan. Viulu kuletti häntä vuodesta vuoteen, herätti hänessä\neloon muistoja lukuajoistaan, ystävistä ja huveista. Tiheänä oli\npimeys hänen edessään, mutta kun hän kulki sitä vastaan, viulu aseena\nkädessään, väistyi se askel askeleelta. Väliin katsoi hän taakseen,\nikäänkuin katsoakseen, kiertelikö se häntä takaapäin. Mutta hänen\ntakanansa oli kirkas päivä.\n\nViulu alkoi soittaa muutamia duettoja, joita soitettiin yhdessä\nviululla ja pianolla. Hän soitti ainoastaan muutaman tahdin\nkumpaakin. Mutta pimeys alkoi väistyä yhä enemmän, hän muisti\nmorsiamen, kihlausajan.\n\nHän olisi tahtonut viivähtää tässä, mutta vielä oli jälellä paljon\npimeyttä, se oli soitettava pois. Ei ollut hänellä aikaa.\n\nHän alkoi erästä virrensäveltä. Hän oli kuullut sen kerran, kun\noli alakuloinen. Hän muisti, että oli istunut maalaiskirkossa sitä\nkuullessaan, mutta miksi oli hän ollut alakuloinen? Senvuoksi, että\nhän köyhänä kauppiaana kierteli kyliä tavaroineen. Se elämä oli\nkovaa. Sitä oli raskasta muistella.\n\nJousi lenteli kielillä kuin vihurituuli ja taas lohkesi iso palanen\npimeyttä. Nyt näki hän sydänmaan metsän, lumeen peittyneet eläimet,\nnuo ihmeelliset olennot, joita kinokset muodostelivat niiden päälle.\nHän muisti matkan morsiamen luokse, muisti mitenkä hän purki\nkihlauksen. Yhdellä kertaa selvisi tuo kaikki hänelle.\n\nEi hän tuntenut juuri surua, eikä iloakaan noita muistellessa.\nTärkeintä oli, että hän muisti. Ainoastaan se oli ääretön nautinto.\n\nTämän jälkeen pysähtyi jousi kuin itsestään. Se ei tahtonut kulettaa\nhäntä eteenpäin. Ja kuitenkin oli hänellä paljon, paljon enempi\nmuistamista. Vielä oli pimeys vahvana muurina hänen edessään.\n\nHän pakoitti viulun jousta edelleen. Ja se soitti kaksi pientä,\nyksitoikkoista säveltä, mitättömimpiä mitä hän milloinkaan oli\nkuullut. Mistä hänen viulunsa ne oli oppinut?\n\nPimeys ei väistänyt vähääkään näitä säveleitä. Ne eivät opettaneet\nhänelle oikeastaan mitään. Mutta niistä sointui tuska semmoinen, jota\nhän ei milloinkaan ennen tiennyt kokeneensa. Hurja, kamala pelko,\nsielun, langenneitten henkien sanomaton kauhu.\n\nHän lakkasi soittamasta, hän ei jaksanut kauvempaa. Mikä soi noissa\nsävelissä?\n\nPimeys ei niitä yhtään väistynyt, ja pahinta oli, että tuntui\nhänestä, että jos ei hän viulu kädessä kulkenut pimeyttä kohti ja\najanut sitä edestään, tuli se kietovana häntä vastaan ja tahtoi\npeittää hänet.\n\nHän oli seisonut ja soittanut silmät puoleksi ummessa, nyt kohotti\nhän silmänsä ja katsoi ulos todellisuuden mailmaan. Silloin huomasi\nhän Ingridin, joka oli seisonut siinä ja kuunnellut häntä koko ajan.\n\nHän kysyi sitten Ingridiltä, ei vastausta saadakseen, vaan\npysäyttääkseen pimeyden edes silmänräpäykseksi:\n\n-- Milloin minä soitin tämän viimeksi?\n\nMutta Ingrid seisoi siinä väristen. Hän oli tehnyt päätöksensä.\nKäyköön miten tahansa, mutta totuuden hän saa tietää. Käyköön miten\ntahansa, niin sanoisi Ingrid sen hänelle.\n\nKyllä häntä pelotti, mutta rohkea oli hän kuitenkin ja äärettömän\npäättäväinen. Nyt ei hän pääsisi häneltä pois, hän ei saisi luistaa\npois häneltä.\n\nMutta rohkeus petti, eikä hän tohtinut sanoa Hedelle suoraan, että\nnämä olivat niitä säveleitä, joita hän soitti hulluna ollessaan, vaan\nhän kierteli kysymyksen.\n\n-- Sinä soitit niitä talvella kotona Munkhytassa -- sanoi hän.\n\nPaljon oli salaisuuksia Heden ympärillä. Mitenkä tuo tyttö sinutteli\nhäntä? Hän ei ollut kansan naisia, hiuksensa olivat herrastapaan\nsidotut korkealle ja ne oli käherretty pienille kiharoille. Puku oli\nkotikutoinen, mutta kaulassa oli hieno pitsikaulus. Iho oli valkea\nja kädet olivat pienet. Eivät ne olleet talonpoikastytön, nuo hienot\nkasvot ja suuret, uneksivat silmät. Heden muisti ei mitenkään voinut\nsanoa hänelle, kuka tuo tyttö oli. Mitenkä hän sitten voi sinutella\nhäntä? Mitenkä tyttö tiesi, että hän oli soittanut tätä kotonaan?\n\n-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän. -- Kuka sinä olet?\n\n-- Minä olen Ingrid, jonka sinä näit Upsalassa monta vuotta sitten ja\njota lohdutit kun hän ei oppinut tanssimaan nuoralla.\n\nTämä oli samaa entisyyttä, joka jo oli valjennut Hedelle. Hän muisti\nhyvästi Ingridin.\n\n-- Kuinka suureksi ja kauniiksi olet kasvanut, Ingrid! -- sanoi hän.\n-- Ja kuinka hienoksi olet tullut! Miten kaunis rintaneula sinulla\non! -- Hän oli istunut ja katsellut kauvan Ingridin rintaneulaa.\nHän luuli tuntevansa sen, tuommoinen helmillä koristettu emaljinen\nrintaneula oli ollut hänen äidillään.\n\nTyttö vastasikin heti. -- Minä olen saanut rintaneulan sinun\näidiltäsi. Sinä olet kyllä nähnyt sen ennen.\n\nNyt pani Gunnar Hede pois viulun ja tuli Ingridin luokse. Hän kysyi\nhyvin kiivaasti:\n\n-- Mitenkä se on mahdollista, mitenkä sinulla on hänen rintaneulansa?\nMiksi en minä tiedä, että sinä tunnet äitini?\n\nIngrid pelästyi aivan harmaaksi kauhusta. Hän tiesi jo, mikä seuraava\nkysymys olisi.\n\n-- Minä en tiedä mitään, Ingrid. En tiedä, miksi minä olen täällä. En\ntiedä, miksi sinä olet täällä. Miksi en minä tiedä sitä?\n\n-- Voi, elä kysy minulta! -- Hän vetäytyi pois ja kohotti kätensä\nikäänkuin suojaksi.\n\n-- Etkö sinä tahdo sanoa sitä?\n\n-- Elä kysy, elä kysy.\n\nHän tarttui Ingridiä kovasti ranteesen, pakottaakseen totuuden\nesille. -- Sano vaan. Olenhan minä täydessä tajunnassa. Miksi on\nasioita, joita minä en muista.\n\nIngrid huomasi hänen silmissään jotain villiä ja uhkaavaa. Hän tiesi\nnyt jo, mitä Ingrid tulisi sanomaan hänelle. Mutta hän tunsi, että\noli mahdotonta sanoa ihmiselle, että hän oli ollut mielipuolena.\nPaljon vaikeampaa se oli kuin hän olisi uskonut. Mahdotonta se oli,\nmahdotonta.\n\n-- Sano se -- toisti Hede. Mutta Ingrid kuuli hänen äänestään, ett'ei\nhän tahtonut sitä kuulla. Hede olisi voinut lyödä hänet kuoliaaksi,\njos hän sanoi sen.\n\nSilloin turvautui hän suureen rakkauteensa ja katsoen Gunnar Hedeä\nsilmiin, sanoi hän:\n\n-- Sinä et ole ollut oikein viisas.\n\n-- Ehkä en pitkään aikaan?\n\n-- En tiedä oikein. Et kolmeen, neljään vuoteen...\n\n-- Olen ollut täysi hullu, olenko?\n\n-- Et, et. Sinä olet ostanut ja myynyt ja kulkenut markkinoilla.\n\n-- Mitenkä olin minä hullu sitten?\n\n-- Sinä pelkäsit.\n\n-- Ketä minä pelkäsin?\n\n-- Eläimiä...\n\n-- Pukkia ehkä?\n\n-- Niin, enimmäkseen pukkeja.\n\nHede oli seisonut ja pitänyt kovasti kiinni hänen käsiranteestaan\nkoko ajan. Nyt viskasi hän käden luotaan, oikein viskasi sen. Hän\nkääntyi pois Ingridistä, raivostuneena vihasta, niinkuin olisi Ingrid\nilkeästi kertonut hänelle jonkun pahansuovan panettelun.\n\nMutta sen tunteen poisti toinen, joka liikutti häntä vieläkin\nsyvemmin. Niin selvästi kuin olisi se ollut maalattuna, näki hän\nsilmiensä edessä pitkän taalalaismiehen, kumarana, raskas säkki\nselässä. Hän aikoo sisään talonpoikaistupaan, mutta pieni, surkea\nkoira tulee ulos häntä vastaan. Hän pysähtyy, niiaa niiaamistaan eikä\ntohdi mennä sisälle, ennenkun joku mies nauraen tulee ulos tuvasta ja\najaa koiran pois.\n\nKun hän näki tämän, valtasi tuo hirmuinen tuska hänet taas.\n\nTämä tuska poisti näyt, mutta nyt kuului ääniä. Huudetaan ja melutaan\nhänen ympärillään. Nauretaan, pilkkasanat satelevat tiheään ja kovaa.\nKimakat lastenäänet huutavat kaikkein julmimmasti ja ilkeimmästi.\nOn yksi sana, yksi nimi, jota yhä uudistetaan, jota huudetaan,\nkuiskataan, kähistään hänelle korvaan: -- Kilipukki, kilipukki!\n\nJa kaikki tuo tarkoitti häntä, Gunnar Hedeä. Siinä oli hän elänyt.\n-- Hän tunsi selvänä ollessaan saman selittämättömän pelon, joka\nhäntä oli painanut mielipuolena. Mutta nyt se ei ollut pelkoa jotain\nulkopuolella olevaa kohtaan, nyt hän pelkäsi itseänsä.\n\n-- Se olen minä. Semmoinen olen ollut sanoi hän ja väänsi käsiänsä.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän polvillaan erään pienen\npenkin edessä ja itki, itki.\n\n-- Ja semmoinenko olen ollut? -- Hän voivotteli nyyhkytysten välillä.\n-- Semmoinen olen ollut.\n\nJaksaisiko hän kestää sitä ajatusta? Pilkattu, halveksittu hullu. --\nVoi, anna minun tulla hulluksi jälleen! -- sanoi hän ja löi kovasti\npenkkiin. -- Ihminen ei jaksa tätä!\n\nHän pidätti henkeä silmänräpäyksen. Pimeys tuli häntä kohti kuin\nkutsuttu pelastaja. Se tuli kietovana häntä kohti, niinkuin\nsumu lähenee. Hänen huulensa alkoivat hymyillä. Hän tunsi,\nmitenkä piirteensä veltostuivat, mitenkä hän taas sai takaisin\nhullunkatseensa.\n\nMutta näin oli parempi. Sitä toista ei voinut kestää, eikä kantaa.\nHäväisty, pilkattu, naurettu, hullu! Ei, parempi tulla uudelleen\nsiksi, eikä tietää siitä. Miksi palaisi hän takaisin elämään? Kaikki\nhäntä ylenkatsoivat.\n\nPimeys kietoi hänet ensimmäisiin, keveisiin, kiihottaviin\nhuntupitseihinsä.\n\nIngrid seisoi siellä, kuuli ja näki koko hänen tuskansa eikä tiennyt\nmuuta kuin että kaikki pian taas olisi menetetty uudelleen. Hän näki\nniin selvästi, että hulluus taas alkoi saada hänet valtaansa.\n\nJa Ingrid oli aivan pelästynyt, kaikki rohkeus oli poissa. Mutta\nennenkun Hede uudelleen tulisi hulluksi ja uudelleen niin araksi,\nett'ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, tahtoi hän ainakin ottaa\nhyvästit häneltä ja koko onneltansa.\n\nHede tunsi, miten Ingrid tuli ja polvistui hänen viereensä, pani\nkäsivartensa hänen kaulaansa, posken hänen poskelleen ja suuteli\nhäntä.\n\nIngrid ei pitänyt itseään liian hyvänä tulemaan lähelle häntä,\nhullua, ei pitänyt itseään liian hyvänä suutelemaan häntä!\n\nKuului kuin sihinää pimeyden sisästä. Nuo liehuvat hunnun helmat\nväistyivät syrjään ja näyttivät silloin käärmeen päiltä, jotka\nvaanivat häntä ja jotka sihisivät vihasta, ett'eivät saaneet häntä\npurra.\n\n-- Ei panna niin pahaksi -- sanoi Ingrid. -- Ei panna niin pahaksi.\nEi kukaan ajattele sitä, kunhan sinä vaan paranet.\n\n-- Minä tahdon tulla hulluksi uudestaan sanoi hän. -- En kestä tätä.\nEn jaksa elää ja ajatella, minkälainen olen ollut.\n\nSen kyllä jaksat -- sanoi Ingrid.\n\n-- Ei kukaan voi unhoittaa sitä -- valitteli hän. -- Minä olin niin\nhirveä. Ei kukaan voi pitää minusta.\n\n-- Minä pidän sinusta -- sanoi hän.\n\nHede katsoi häneen epäillen. -- Sinä suutelit minua, ett'en tulisi\nhulluksi uudelleen. Sinä säälit minua.\n\n-- Minä voin suudella sinua vieläkin kerran, minä -- sanoi hän.\n\n-- Niin, sinä sanot niin, senvuoksi, että minä tarvitsen kuulla sitä.\n\n-- Tarvitsetko kuulla, että joku pitää sinusta?\n\n-- Tarvitsenko? Jumalani, tarvitsenko? Voi, sinä lapsi -- sanoi hän\nja irtautui Ingridistä. -- Mitenkä minä kestäisin sitä, kun minä\ntiedän, että jokainen ihminen minut nähdessään heti ajattelee: -- Tuo\non ollut hulluna. Tuo se niiasi koirille ja kissoille.\n\nTaas valtasi hänet uusi kohtaus. Hän makasi ja itki kasvot käsissä.\n\n-- Parempi on tulla uudelleen hulluksi. Minä kuulen heidän huutavan\nminulle ja minä näen itseni. Ja se on kauheaa, kauheaa, kauheaa...\n\nMutta silloin loppui Ingridin kärsivällisyys.\n\n-- Niin, se on oikein -- huusi hän -- tule hulluksi uudestaan, sinä.\nSe on juuri miehentapaista, että tulee hulluksi, ennenkun kärsii\nvähän tuskia.\n\nIngrid istui ja puri huuliansa, taistellen itkua vastaan, ja kun\nhän ei voinut saada sanoja kyllin nopeaan sanotuksi, otti hän Hedeä\nkäsivarsista ja pudisti häntä.\n\nHän oli katkera, kuohui vihasta senvuoksi, että Hede tahtoi paeta\nhäntä uudelleen, senvuoksi, ett'ei hän ponnistanut eikä taistellut.\n\n-- Mitä sinä välittäisit minusta, mitä sinä välität äidistäsi? Tule\nhulluksi uudelleen, niin silloin olet rauhassa!\n\nHän pudisti Hedeä vielä kerran.\n\n-- Päästä tuskista -- sanoi hän. -- Mutta se ei ole tuska sille, joka\non odottanut sinua koko elämänsä, ett'et sinä tule milloinkaan. Jos\nolisi sinulla sydäntä muille kuin vaan itsellesi, niin voittaisit\nhyvin tuon pahan taistelemalla ja tulisit terveeksi. Mutta sinulla ei\nole sydäntä kellekään.\n\n-- Sinä voit tulla niin kauniisti ja liikuttavasti, sinä -- näyissä\nja unissa pyytämään apua, mutta todellisuudessa et sinä apua\ntahdokaan. Sinä vaan kuvittelet, että sinun kärsimyksesi on raskainta\nmaan päällä. Mutta toisia on, joilla on ollut pahempia kuin sinulla.\n\nHede katsoi ylös viimeinkin, ja katsoi Ingridiä pitkään ja syvästi\nkasvoihin. Ei Ingrid ollut juuri kaunis silloin. Kyyneleet\nvirtasivat, ja hänen suunsa ympärillä värähteli siitä, että hän\nnyyhkytysten lomassa koetti saada puhutuksi.\n\nMutta Hedestä oli hän kaunis noin hurjana ollessaan. Hänet valtasi\nomituinen rauha ja suuri, nöyrä kiitollisuuden tunne. Tämä oli\njotain suurta ja kaunista, joka oli tullut hänen luokseen, juuri\nhänen lankeemuksessaan. Se taisi olla suurta rakkautta tämä, suurta\nrakkautta.\n\nHän istui ja valitteli omaa huonouttaan ja silloin seisoi jo rakkaus\ntuossa, koputtaen ovelle, Ei ollut ainoastaan niin, että häntä\nkärsittäisiin, jos hän taas alkaisi elää. Ei ainoastaan niin, että\nihmiset vaivoin olisivat nauramatta hänelle.\n\nTässä oli todellakin ihminen, joka rakasti häntä, joka ikävöi häntä.\nHän puhui hyvin ankarasti, mutta Hede kuuli rakkauden värähtelevän\njokaisessa hänen sanassaan. Hänestä tuntui kuin tarjoisi Ingrid\nhänelle valtaistuimia ja kuningaskuntia.\n\nHän sanoi, että Hede hulluna ollessaan oli pelastanut hänen henkensä.\nHede oli herättänyt hänet kuolleista, johtanut häntä, suojellut\nhäntä. Mutta se ei ollut kylliksi hänelle. Hän tahtoi omistaa Heden\nitsensä.\n\nKun Ingrid häntä suuteli, tuntui hänestä kuin olisi suloinen rauha\nlaskeunut hänen sieluunsa, mutta vielä ei hän tohtinut uskoa, että\nIngrid sen teki rakkaudesta. Mutta hänen vihaansa ja kyyneliänsä hän\nei voinut epäillä. Häntä rakastettiin, häntä kurjaa, ihmisparkaa,\nhäntä jota kummituksena katseltiin.\n\nJa tuo suuri, nöyrä onnen tunne, jonka tämä herätti Hedessä, poisti\nviimeisenkin pimeyden. Se väistyi kuin raskas, kaliseva verho, ja\nhän näki selvästi edessään sen kauhun valtakunnan, jonka lävitse hän\noli vaeltanut. Mutta siellä tapasikin hän Ingridin, siellä hän nosti\nhänet haudasta, siellä hän Ingridille soitteli metsätuvassa, siellä\ntyöskenteli Ingrid hänen kanssaan, parantaakseen hänet.\n\nMutta ei ainoastaan muisto hänestä tullut uudelleen. Samalla kertaa\nheräsivät nekin tunteet, jotka Ingrid ennen oli synnyttänyt hänessä.\nHänet kokonaan valtasi rakkaus. Hän tunsi saman palavan ikävöimisen,\njonka hän oli tuntenut kirkkopihalla Råglandassa, kun Ingrid\nriistettiin pois häneltä.\n\nKauhun valtakunnassa, suuressa erämaan aavikossa, oli kuitenkin\nkasvanut yksi kukkanen, joka tuoksullaan ja kukoistuksellaan oli\nlohdutellut häntä. Ja nyt tunsi hän rakkauden voiman. Tuo villi\nerämaankasvi oli antanut tuoda itsensä sisälle elämän yrttitarhaan ja\njuurtui ja kasvoi ja menestyi. Ja tuntiessaan tämän, tiesi hän, että\noli pelastettu, että pimeys oli saanut voittajan.\n\nIngrid oli vaiennut. Hän oli väsynyt kuin raskaan työn jälestä, mutta\nhän oli myöskin tyyni, tuntien tehneensä sen paraimmalla tavalla. Hän\ntiesi, että voitto oli hänellä käsissään.\n\nHede keskeytti vihdoin hiljaisuuden.\n\n-- Minä lupaan sinulle, että kestän -- sanoi hän.\n\n-- Kiitos -- sanoi Ingrid.\n\nEi puhuttu juuri enempää silloin.\n\nHede ei tuntenut voivansa sanoa, miten hän rakasti häntä. Sitä ei\nvoinut sanoin selitellä, sen hän näyttäisi joka päivä, joka hetki\nläpi koko pitkän elämän.\n\n\n\n\n\n\nLegendoja.\n\n\n\n\nVANHA AGNEETA.\n\n\nVanha vaimo kulki ylös vuoristopolkua pienin sipsuttavin askelin. Hän\noli pieni ja hentoinen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet,\nmutta ei jäykät eikä ryppyiset. Hänellä oli yllään pitkä nuttu ja\nkoristettu myssy. Rukouskirja oli hänellä kädessä ja lavendeli oksa\nnenäliinassa.\n\nHänellä oli mökki kaukana tunturin puolella, siellä, jossa puutkin\nlakkaavat kasvamasta. Se oli aivan leveän jäätikkövirran varrella,\njoka johtaa päävirtansa lumen kattamilta vuorenhuipuilta alas laakson\nsyvyyteen. Siellä asui vanhus aivan yksinään. Kaikki hänen omaisensa\nolivat kuolleet.\n\nOli pyhäpäivä, ja hän oli käynyt kirkossa. Mutta mitenkä nyt lie\nollutkaan, niin ei hän ollut tullut iloiseksi, vaan surulliseksi\ntuosta kävelystä. Pappi oli puhunut kuolemasta ja kadotetuista ja se\noli tehnyt hänet alakuloiseksi. Äkkiä oli hän muistanut kuulleensa\nlapsuudessaan kerrottavan, että kadotettuja piinattiin ijäisessä\npakkasessa vuoren kukkulalla hänen asuntonsa yläpuolella. Hän\nmuisti sadun toisensa perästä näistä jäätikkövaeltajista, näistä\nväsymättömistä varjoista, joita jääkylmät vuorituulet ajelivat.\n\nÄkkiä alkoi tuo vuori häntä kauhistuttaa ja tuntui kuin olisi\nmökkinsä niin hirvittävän korkealla. Jos nyt nuo, jotka näkymättöminä\nkuleksivat tuolla alppien kukkuloilla, lähtisivät alas jäävirtoja\npitkin! Ja hän oli aivan yksinään!\n\nAinoastaan jo tuota ajatellessa saivat hänen ajatuksensa vieläkin\nsurullisemmiksi. Taas hänet valtasi tuo suru, joka häntä kalvoi joka\npäivä. Hänestä tuntui kovalta olla niin kaukana ihmisistä.\n\n\"Vanha Agneeta\", sanoi hän ääneen itselleen, niinkuin oli tullut\nhänen tavakseen siellä erämaassa, \"sinä istut tuvassasi ja kehräät\nja kehräät. Joka hetken päivästä saat raataa ja työskennellä, ett'et\nnälkään nääntyisi. Mutta onkohan kellään iloa siitä, että sinä elät?\nOnko kellään, vanha Agneeta?\"\n\n\"Jos olisi joku omaisistasi elossa, niin ehkä silloin olisi. Jos\nasuisit alempana kylässä, olisit ehkä iloksi jollekin. Niin köyhä\nolet, ett'et voi edes kissaa tai koiraa luoksesi ottaa, mutta\nvoisit ehkä joskus antaa yösuojaa kerjäläiselle. Jos et asuisi niin\nkaukana valtatiestä, vanha Agneeta. Jos saisit kerrankin janoavalle\nvaeltajalle antaa vettä juoda, niin tietäisit kuitenkin olevasi\njollekin hyödyksi.\"\n\nHän huokasi ja sanoi itselleen, ett'eivät edes talonpoikaisvaimot,\njotka hänelle antoivat kehruita, surisi hänen kuolemaansa. Kyllähän\nhän oli koettanut tehdä rehellistä työtä, mutta oli kai muita, jotka\nosaisivat tehdä sen paremmin. Häntä alkoi aivan itkettää, kun tuli\nmiettineeksi, että ehkä kirkkoherrastakin, joka oli nähnyt hänet\nsamassa paikassa kirkossa niin monena Herran vuotena, olisi aivan\nyhdentekevä, oliko hän siellä tai ei. \"Minä olen kuin vainaja\", sanoi\nhän, \"ei kukaan kysy minua. Voisin yhtä hyvin maata kuolleena. Olen\njo paleltunut kylmästä ja yksinäisyydestä. Sydämmeni on paleltunut,\non varmaankin.\"\n\n\"Voi sentään, voi sentään\", sanoi hän, sillä nyt hän oli oikein\nvauhdissa, \"jos täällä olisi edes joku, joka tarvitseisi minua, niin\nkyllä olisi vielä lämpöä vanhassa Agneetassa. Mutta voinko minä kutoa\nsukkia tunturivuohille tahi laatia makuusijaa murmelieläimelle? Sen\nminä sanon sinulle\", sanoi hän ja ojensi kätensä kohti taivasta,\n\"saat hankkia minulle jonkun, joka minua tarvitsee, muutoin paneudun\nminä kuolemaan\".\n\nSamassa tuli pitkä, totinen munkki häntä vastaan polulla. Munkki\nyhtyi hänen seuraansa senvuoksi, että hän näki, että vaimo oli\nmurheellinen, ja hän kertoi munkille surunsa. Hän sanoi, että\nsydämmensä oli paleltua, ja että hän pian olisi kuin yksi vaeltajista\njäätikkövirralla, ell'ei Jumala antaisi hänelle jotain, jonka edestä\nelää.\n\n\"Sen kyllä Jumala voi antaa\", sanoi munkki.\n\n\"Etkö näe, että Jumala on voimaton täällä ylhäällä?\" sanoi vanha\nAgneeta. \"Täällä ei ole muuta kuin kylmä, tyhjä erämaa.\"\n\nHe tulivat yhä ylemmäs alpeille. Pehmeä sammal peitti paasikivet,\npehmeälehtiset alppikasvit reunustivat tietä, tunturivuoret\nluolilleen, jääkenttineen ja lumikinoksineen olivat heidän edessään\nniin uhkaavina ja raskaina, että sydäntä ahdisti. Silloin näki munkki\nvanhan Agneetan mökin aivan jäätikköjen juurella.\n\n\"Vai täälläkö sinä asut?\" sanoi hän. \"Silloin et ole yksinäsi täällä\non sinulla seuraa kylliksi. Katsoppas vaan!\"\n\nMunkki asetti yhteen peukalonsa ja etusormensa, piti niitä muorin\nvasemman silmän edessä ja pyysi hänen katsomaan vuorelle. Mutta\nvanhaa Agneetaa värisytti ja hän ummisti silmänsä.\n\n\"Jos siellä ylhäällä on jotain nähtävää, niin en minä tahdo sinne\nkatsoa\", sanoi vanha Agneeta. \"Jumalan tähden, Jumalan tähden! On\ntäällä kamalata muutenkin.\"\n\n\"Hyvästi sitten\", sanoi munkki. \"Eipä taida sinulle toista kertaa\ntarjoutua semmoista nähtävää.\"\n\nMuori tuli uteliaaksi, hän avasi silmänsä ja katseli tuonne\nlumikentille. Ensiksi hän ei nähnyt mitään ihmeellisempää, mutta\nsitten alkoi hän huomata liikettä siellä ylhäällä. Hän näki valkoisen\nliikkuvan valkosta vasten. Se, minkä hän luuli ollen sumua ja usvaa\nja sinisenvalkeita väreitä jäässä, olikin kadotettujen joukkioita,\njotka kituivat ijäisessä pakkasessa.\n\nPieni Agneeta muori seisoi ja värisi kuin lehti. Kaikki olikin niin\nkuin vanhat olivat kertoneet saduissaan. Kuolleet vaeltivat tuolla\nylhäällä äärettömässä tuskassa ja hädässä. Enimmät olivat puettuina\njohonkin pitkään ja valkoiseen, mutta kaikki olivat avojaloin ja päät\npaljaina.\n\nSiellä oli ääretön joukko niitä. Mitä edemmäksi hän katsoi, sitä\nuseampia hän näki. Toiset kulkivat ylpeinä pää pystyssä, toiset\ntulivat liitäen, ikäänkuin tanssisivat ne yli jääkenttien, mutta hän\nnäki, että ne kaikki repivät jalkansa verisiksi jääpuikkoihin ja\njääreunoihin.\n\nAivan oli kuin noissa saduissa. Hän näki, mitenkä ne yhä liittyivät\ntoisiinsa, ikäänkuin lämpöä saadakseen, mutta silmänräpäyksessä\nerosivat taas pelästyneinä kuolemankylmyydestä, joka virtasi niiden\nruumiista. Tuntui kuin olisi kylmyys vuorelta tullut heistä, niinkuin\nolisivat he estäneet lunta sulamasta ja sumun hälvenemästä.\n\nKaikki eivät liikkuneet, muutamat seisoivat hiljaa väristen, kylmästä\nkivettyneinä ja näyttivät seisoneen niin vuosikausia, sillä lunta ja\njäätä oli kertynyt niiden ympäri niin, että ainoastaan yläruumista\nnäkyi.\n\nMitä kauvemmin pieni mummo katsoi, sitä tyynemmäksi kävi hänen\nmielensä. Pelkonsa haihtui, mutta sen sijaan täytti hänet\nsydämmellinen suru katsellessaan noita kärsiviä. Ei ollut yhtään\nlevonhetkeä tuskissa, ei leposijaa haavoittuneille jaloille, jotka\nkiitivät pitkin jäätä, joka leikkeli kuin teroitettu teräs. Voi,\nmiten ne palelivat, aivan värisivät ja kalisivat pakkasesta! Ne jotka\nolivat kivettyneet ja ne, jotka osasivat liikkua, kaikkia palelti\nsama kirvelevä, terävä, kauhea pakkanen.\n\nSiellä oli monta nuortakin, poikia ja tyttöjä, mutta ei ollut\nnuoruutta heidän siniseksi paleltuneissa kasvoissaan, näytti siltä\nkuin he leikkisivät, mutta kaikki ilo oli kuollutta. He tärisivät\nkylmästä, värisivät ja ryömivät kokoon kuin vanhukset, ja kuitenkin\nheidän paljaat jalkansa näyttivät etsivän terävimpiä jääpaloja,\njoille astuivat.\n\nEniten häntä liikutti katsella noita, jotka makasivat hautaantuneina\nkovaan jäätikköön, ja niitä, jotka riippuivat kuin suuret jääpuikot\npitkin tunturin seinämiä.\n\nKun munkki otti pois kätensä, ei vanha Agneeta nähnyt muuta kuin\ntyhjät, autiot lumikentät. Siellä täällä oli muutamia raskaita\njääröykkiöitä, mutta ne eivät ympäröineet kivettyneitä aaveita. Tuo\nsininen loiste jäätiköillä ei tullut jäätyneistä ruumiista. Tuuli\najeli muutamia kepeitä lumihiutaleita, eikä henkiä.\n\nMutta hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt oikein, ja hän\nkysyi munkilta:\n\n\"Saisikohan tehdä jotain näiden kadotettujen hyväksi?\"\n\nMunkki vastasi: \"Milloinka on Jumala kieltänyt rakkauden tekemästä\nhyvää ja armeliaisuuden lohduttamasta?\"\n\nSen sanottuaan lähti munkki, ja vanha Agneeta kiirehti tupaansa ja\nistuutui ajattelemaan. Koko illan istui hän ja mietti mitenkä voisi\nauttaa kadotettuja, jotka vaelsivat jäätiköillä. Hänellä ei ollut\naikaa muistella yksinäisyyttään.\n\nSeuraavana aamuna lähti hän taas alas kylään. Hän hymyili ja oli\nreipas. Vanhuus ei enää niin raskaalta tuntunut. \"Kuolleet\", sanoi\nhän itsekseen, \"eivät katso siihen, ovatko posket punaiset ja jalat\nkepeät. Vähän lämmintä pyytäisivät hekin osakseen. Mutta sitä eivät\nnuoret tule ajatelleeksi. Niin, niin, mutta missä saisivat vainajat\nsuojan kuoleman ääretöntä kylmää vasten, ell'eivät vanhat avaisi\nheille sydäntänsä?\"\n\nKun hän tuli kauppapuotiin, osti hän sieltä suuren kimpun\nkynttilöitä, ja eräältä talonpojalta tilasi hän kuormallisen halkoja,\nmutta voidakseen maksaa ne, täytyi hänen ottaa kaksi kertaa enemmän\nkehruita kuin tavallisesti.\n\nIllempana, kun hän taas oli kotona, luki hän monta rukousta ja koetti\npysyä rohkeana laulamalla hurskaita lauluja. Mutta yhä väheni hänen\nrohkeutensa. Kuitenkin teki hän, mitä oli mielessään aikonut.\n\nHän laittoi makuusijansa peräkammariin. Tupaan sytytti hän suuren\nroihuavan takkavalkean. Ikkunaan hän asetti kaksi kynttilää, tuvan\noven hän jätti aivan auki. Sitten meni hän levolle.\n\nHän makasi pimeässä ja kuunteli.\n\nAivan varmasti kuului askeleita. Kuului kuin olisi joku tullut ajaen\nalas jäätikköä. Laahaten se tuli ja ähkyen. Ympäri tupaa se hiipi,\nikäänkuin ei olisi uskaltanut mennä sisälle. Se seisoi aivan nurkassa\nja värisi.\n\nVanha Agneeta muori ei voinut kestää tätä. Hän ryntäsi tilaltaan ja\nulos tupaan, siellä vetäsi hän kiinni oven ja lukitsi sen. Tämä oli\nliikaa; liha ja veri ei voinut sitä kestää!\n\nTuvan ulkopuolelta kuuli hän raskaita huokauksia ja ikäänkuin\narkojen, haavoittuneiden jalkojen ontuvia askeleita. Ne laahasivat\nitseään yhä kauvemmaksi ylöspäin jäätiköille. Kuului nyyhkytyksiäkin,\nmutta pian oli kaikki taas aivan hiljaista.\n\nSilloin valtasi Agneetan kova tuska: \"Sinä olet raukka, sinä vanha\nhöperö\", sanoi hän. \"Tuli palaa loppuun ja kalliit kynttilätkin.\nKaikkiko on oleva turhaa, ainoastaan sinun raukkamaisuutesi tähden?\"\nJa sen sanottuaan nousi hän ylös vielä kerran, itkien pelosta,\nhampaat täristen ja ruumis vavisten, mutta ulos tupaan hän tuli, ja\noven hän sai auki.\n\nHän makasi taas odottaen. Nyt ei hän enää pelännyt niiden tuloa. Hän\nvaan makasi ja suri sitä, että oli pelottanut ne pois, ett'eivät ne\nenää koettaisi tulla takaisin.\n\nSitten alkoi hän huutaa pimeässä, niinkuin ennen nuorena ollessaan,\nkun seurasi karjaa: \"Pienet, valkoiset lampaani, lampaani hoi,\ntulkaa, tulkaa! Tulkaa alas solista ja luolilta, pienet, valkoiset\nlampaani, tulkaa!\"\n\nSilloin oli kuin olisi kova tuuli tullut tuntureilta ja töytäissyt\ntupaan. Ei hän kuullut askeleita, eikä huokauksia, kuuli vaan\ntuulenpuuskauksia, jotka kohisivat nurkissa ja vinkuivat tuvassa. Ja\ntuntui siltä kuin olisi joku alati varoittanut: \"Hiljaa! Hiljaa! Elä\npeloita! Elä peloita! Elä peloita!\"\n\nHänellä oli tunne siitä, että tupa oli niin täyteen ahdettu, että\nsiellä työntäyttiin seiniä vasten, niin että ne olivat murtua. Väliin\ntuntui siltä, kuin tahtoisivat nuo tuolla ulkona nostaa katon pois,\nsaadakseen tilaa. Mutta aina oli joku, joka kuiskasi: \"Hiljaa! Elä\npeloita! Elä peloita!\"\n\nSilloin tunsi vanha Agneeta itsensä onnelliseksi ja rauhoittuneeksi.\nHän pani kätensä ristiin ja nukkui.\n\nAamulla tuntui kaikki kuin unennäöltä. Kaikki oli entisellään\ntuvassa, takkavalkea loppuun palanut ja kynttilät myöskin. Ei ollut\nainoatakaan tippaa talia kynttiläjaloissa. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kauvan kun eli, huolehti vanha Agneeta tällä tavoin\nkuolleistaan. Hän kehräsi ja työskenteli niin, että voi antaa valkean\npalaa kaiket yöt. Ja hän oli onnellinen tietäessään, että joku häntä\ntarvitsi.\n\nEräänä sunnuntaina ei häntä nähty tavallisella paikallaan kirkossa.\nJotkut talonpojat lähtivät ylös hänen mökilleen katsomaan, oliko\nhänelle mitään tapahtunut. Silloin oli hän jo kuollut, ja he\nkantoivat ruumiin mukanaan alas kylään, haudatakseen sen.\n\nVähäsen oli ihmisiä saattamassa vanhaa Agneetaa, kun hänet seuraavana\npyhänä, juuri ennen messua laskettiin hautaan. Eikä näkynyt suruakaan\nkenenkään kasvoista.\n\nMutta yht'äkkiä, juuri kun kirstua oltiin laskemassa hautaan,\ntuli pitkä, totinen munkki sisään hautausmaalle, ja hän asettui\nviittaamaan ylöspäin lumen peittämille alpeille. Silloin näkivät\nne, jotka seisoivat haudan partaalla, että kaikki alpit olivat\npukeutuneet heleän punaiseen ja ikäänkuin loistivat ilosta, ja kohta\nniiden yläpuolella kiemurteli jono pieniä, keltaisia kynttiläin\ntulia. Ja niitä oli yhtä monta kuin vainaja oli antanut kadotetuille\nkynttilöitä.\n\nSilloin sanoi kansa: \"Kiitetty olkoon jumala! Hän, jota ei kukaan\ntäällä alhaalla sure, on kuitenkin löytänyt ystäviä tuolla ylhäällä\nsuuressa yksinäisyydessä.\"\n\n\n\n\nPAKO EGYPTIIN.\n\n\nHyvin kaukana, yhdellä Itämaitten aavikoista kasvoi monta, monta\nvuotta sitten palmu, joka oli sekä hyvin vanha että hyvin korkea.\nKaikkien, jotka vaelsivat läpi aavikon, täytyi pysähtyä sitä\nkatsomaan, sillä se oli paljon suurempi muita palmuja, ja siitä oli\ntapana sanoa, että se vielä kasvaisi obeliskeja ja pyramiidejakin\nkorkeammaksi.\n\nSiinä palmun seistessä yksinään ja katsellessa yli aavikon, näki\nse eräänä päivänä jotakin, joka sai sen mahtavan lehtikruunun\nhämmästyksestä huojumaan edestakaisin hoikassa rungossaan. Kaukana\naavikon rannalla näki se kaksi yksinäistä ihmistä vaeltavan. Niin\nkaukana olivat he vielä, että kameli olisi näyttänyt muurahaisen\nkokoiselta, mutta aivan varmaan olivat ne ihmisiä. Olivat vieraita\naavikolla, sillä palmu tunsi aavikon asujamet, olivat mies ja vaimo,\njoilla ei ollut ei opasta, ei kuormajuhtia, ei telttaa, ei vesisäkkiä.\n\n\"Totisesti\", sanoi palmu itsekseen, \"nämä molemmat ovat tulleet tänne\nkuolemaan.\"\n\nPalmu katseli levotonna ympärilleen.\n\n\"Minua ihmetyttää, ett'eivät leijonat jo ole vainuamassa tätä\nsaalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeessä. En myöskään näe\nainoatakaan aavikon ryöväreistä. Mutta ne tulevat vielä.\"\n\n\"Seitsemänkertainen kuolema heitä odottaa\", ajatteli palmu. \"Leijonat\nsyövät heidät, käärmeet heitä pistävät, jano näännyttää heidät,\nhietamyrsky hautaa heidät, ryövärit tappavat heidät, auringon pisto\npolttaa heidät, he menehtyvät pelosta.\"\n\nJa palmu koetti ajatella muuta. Näitten ihmisten kohtalo saattoi\nhänet alakuloiseksi.\n\nMutta koko avaralla aavikolla, joka palmua laajalti ympäröi, ei ollut\nmitään, jota hän ei olisi tuntenut ja katsellut jo tuhansia vuosia.\nEi mikään voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Hänen täytyi taas\najatella noita molempia vaeltajia.\n\n\"Kautta myrskyn ja kuivuuden\", sanoi palmu, huudahtaen avukseen\nelämän vaarallisimpia vihollisia. \"Mitä kantaakaan vaimo\nkäsivarrellaan? Luulenpa, että nuo hullut kantavat vielä mukanaan\npientä lastakin!\"\n\nPalmu, joka oli pitkänäköinen, kuten vanhat tavallisesti ovat, näki\ntodella oikein. Nainen kantoi sylissään lasta, joka nojasi päätään\nhänen olkaansa vasten ja nukkui.\n\n\"Ei ole lapsella edes kylliksi vaatteita yllään\", sanoi palmu, \"minä\nnäen, että äiti on kääntänyt ylös hameensa ja heittänyt sen lapsensa\nyli. Hän on kovassa kiireessä nostanut lapsen suoraan vuoteelta ja\nrientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat\npakolaisia.\"\n\n\"Mutta hulluja he ovat kuitenkin\", jatkoi palmu. \"Jos ei enkeli\nsuojele heitä, olisi heidän ollut parempi antautua viholliselle kuin\nlähteä aavikolle.\"\n\n\"Voinpa melkein arvata, mitenkä kaikki tapahtui. Mies seisoi työnsä\nääressä, lapsi nukkui kehdossa, vaimo oli lähtenyt ulos vettä\nhakemaan. Kun hän on ehtinyt pari askelta ovelta, on hän nähnyt\nvihollisen ryntäävän. Hän on rientänyt takaisin, on riistänyt lapsen\nsyliinsä, huutanut miestään seuraamaan itseänsä ja niin ovat he\nlähteneet, Siten he ovat olleet pakosalla koko päivän, varmaankaan\nhe eivät ole levänneet silmänräpäystäkään. Kyllä varmaankin on niin\ntapahtunut, mutta sanonpa kuitenkin, että ell'ei enkeli suojele heitä\n-- --\"\n\n\"Heidät on pelko niin vallannut, ett'eivät tunne väsymystä, eikä\nkärsimyksiä, mutta minä näen, mitenkä jano loistaa heidän silmistään.\nEnkö minä tuntisi janoavan ihmisen kasvoja.\"\n\nJa kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kävi kuin tuskan värähdys koko\nsen pitkän rungon läpi, ja pitkien lehtien lukemattomat latvukset\nkäpertyivät kokoon kuin olisi tuli niitä kuumentanut.\n\n\"Jos olisin ihminen\", sanoi se, \"en milloinkaan uskaltaisi aavikolle.\nHyvin se on rohkea, joka uskaltaa tänne ilman juuria, jotka ulottuvat\nalas ijäti loppumattomiin vesisuoniin. Täällä voi olla vaarallista\npalmuillekin. Semmoisellekin palmulle kuin minä.\"\n\n\"Jos minä saisin neuvoa heitä, pyytäisin heitä kääntymään takaisin.\nEivät heidän vihollisensa milloinkaan voi olla heille niin julmia\nkuin aavikko. Taitavat uskoa, että on helppo elää aavikolla. Mutta\nminä tiedän, että minunkin on välistä ollut vaikea pysyä elossa.\nMuistanpa, mitenkä kerran nuoruudessani myrskynpyörre heitti ylitseni\nkokonaisen vuoren hiekkaa. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut\nkuolla, olisi se ollut viimeinen hetkeni.\"\n\nPalmu yhä edelleen ajatteli ääneen, niinkuin yksinäisten vanhusten on\ntapana.\n\n\"Kuulen ihmeellisen sointuvan huminan kiitävän läpi latvaini\",\nsanoi se. \"Luulenpa, että kaikki lehtieni latvukset ovat alkaneet\nvärähdellä. En tiedä, mikä minua värähyttelee katsellessani näitä\nonnettomia muukalaisia. Tuo huolestunut vaimo on niin kaunis. Hän\njohtaa mieleeni elämäni ihanimmat muistot.\"\n\nJa lehtien yhä liikkuessa ja humistessa, muistelee palmu, mitenkä\nkerran, hyvin kauvan aikaa sitten, kaksi loistavaa ihmistä vieraili\nkosteikossa. Se oli Saban kuningatar, joka oli tullut sinne viisaan\nSalomonin seuraamana. Ihana kuningatar palasi taas omaan maahansa,\nkuningas oli saattamassa häntä, ja nyt heidän tuli erota. \"Tämän\nhetken muistoksi\", sanoi silloin kuningatar, \"pistän minä nyt\ntaatelisiemenen maahan, ja minä tahdon, että siitä itää palmu, joka\nkasvaa ja elää siksi, kunnes Juutaanmaalle ilmestyy kuningas, joka\non Salomoa suurempi.\" Ja sen sanottuaan pisti hän siemenen maahan ja\nhänen kyynelensä olivat sen kostuttaneet.\n\n\"Mistähän tulen tätä ajatelleeksi juuri tänäpäivänä?\" sanoi palmu.\n\"Olisiko tämä nainen niin ihana, että hän muistuttaa minulle\nihanimpaa kaikista kuningattarista, häntä, jonka sanasta minä olen\nkasvanut ja elänyt tähän päivään asti?\"\n\n\"Kuulen lehtieni humisevan yhä voimakkaammin\", sanoi palmu, \"ja\nse kuuluu surumieliseltä kuin kuoleman laulu. Tuntuu kuin ne\nennustaisivat, että joku on pian elämästä eroava. On hyvä tietää,\nett'ei se ainakaan minua koske, sillä minähän en voi kuolla.\"\n\nPalmu arveli, että kuolemanhumina lehdissä soi noille kahdelle\nyksinäiselle vaeltajalle. Ihan varmaan uskoivat he itsekin, että\nheidän viimeinen hetkensä oli käsissä. Sen näki heidän kasvojensa\nilmeistä, kun he kulkivat kamelien luurankojen ohitse, joita oli\ntiepuolessa. Sen näki niistä katseista, joita he heittivät ohi\nlentäviin korppeihin. Eihän voinut olla toisin. Heidän täytyi kuolla.\n\nNyt näkivät he palmun ja kosteikon ja kiirehtivät sinnepäin\nlöytääkseen vettä. Mutta kun he viimeinkin saapuivat perille,\nvaipuivat he maahan epätoivosta, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo\nlaski väsyneenä lapsen luotaan ja istui itkien lähteen reunalle. Mies\nheittäysi hänen viereensä, makasi ja takoi kuivaa maata molemmilla\nnyrkeillään. Palmu kuuli heidän puhuvan keskenään, että heidän täytyi\nkuolla.\n\nHän kuuli myöskin heidän puheestaan, että kuningas Herodes oli\nantanut tappaa kaikki kahden- ja kolmenvuotiset lapset pelosta, että\nsuuri, odotettu Juutalaisten kuningas oli syntynyt.\n\n\"Humisee yhä voimakkaammin minun lehdissäni\", sanoi palmu. \"Nämä\npakolaisparat näkevät pian viimeisen hetkensä.\"\n\nPalmu kuuli myöskin, että he pelkäsivät aavikkoa. Mies sanoi, että\nolisi ollut parempi jäädä taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta\ntänne. Hän sanoi, että kuolema olisi silloin ollut helpompi.\n\n\"Jumala on kanssamme\", sanoi nainen.\n\n\"Me olemme yksinämme petoeläinten ja käärmeiden keskellä\", sanoi\nmies. \"Ei meillä ole ruokaa eikä juomaa. Kuinka Jumala voi meitä\nauttaa?\"\n\nHän repi vaatteensa epätoivossa ja painoi kasvonsa maata vasten.\nToivoton hän oli, kuin mies, jolla on kuoleman isku sydämmessä.\n\nNainen istui pystyssä, kädet ristissä polviensa päällä. Mutta ne\nkatseet, joita hän heitti ulos aavikolle, puhuivat rajattomasta\nepätoivosta.\n\nPalmu kuuli, mitenkä surumielinen humina sen lehdissä tuli yhä\nvoimakkaammaksi. Vaimokin taisi sen kuulla, sillä hän käänsi\nkatseensa puun latvaan, ja samassa kohotti hän käsivartensa ja\nkätensä.\n\n\"Oi, taatelia, taatelia!\" huudahti hän.\n\nOli semmoinen ikävöiminen naisen äänessä, että vanha palmu olisi\ntoivonut ei olevansa korkeampi aavikon yrttiä ja että taatelit\nolisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuran marjat.\nSe tiesi kyllä, että latvassa riippui täytenään taatelirypäleitä,\nmutta mitenkä ulottuisivat ihmiset niin huimaavaan korkeuteen.\n\nMies oli jo huomannut, mitenkä mahdoton oli ulottua taateleita\nottamaan. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ett'ei vaimonsa\nikävöisi mahdottomia.\n\nMutta lapsi, joka oli siinä teputellut itsekseen ja leikkinyt\ntikuilla ja korsilla, oli kuullut äidin huudahduksen.\n\nPienokainen ei osannut ajatella, ett'ei äitinsä saisi kaikkea mitä\ntoivoi. Heti kun puhuttiin taateleista, alkoi se tirkistellä puuhun.\nHän ihmetteli ja mietti, miten saisi alas taatelit. Vähällä oli,\nett'ei otsaan, vaaleiden kiharoiden alle, muodostunut ryppyjä.\nVihdoinkin levisi hymy hänen kasvoilleen. Hän oli keksinyt keinon.\nHän meni palmun luokse ja hyväili sitä pienellä kädellään ja sanoi\nlapsellisen suloisella äänellään:\n\n\"Palmu, kumarru! Palmu, kumarru!\"\n\nMutta mitä oli tämä, mitä oli tämä? Palmun lehdet suhisivat, kuin\nolisi rajumyrsky kulkenut sen lävitse, ja palmun pitkää runkoa myöten\nkulki väristys toisensa perästä. Ja palmu tunsi pienokaisen olevan\nhäntä voimakkaamman. Hän ei voinut lasta vastustaa.\n\nJa se kumarti pitkän runkonsa lapsen eteen, niinkuin kumarretaan\nruhtinaiden edessä. Mahtavassa kaaressa laskeutui se maata kohti ja\ntuli viimein niin alas, että sen suuri latva lepattavine lehtineen\nlakasi aavikkohiekkaa.\n\nLapsi ei näkynyt ihmettelevän eikä pelästyvän, vaan ilonhuudolla se\ntuli ja irroitti rypäleen toisensa perästä vanhan palmun latvasta.\n\nKun lapsi oli ottanut kylliksi ja puu yhä vaan makasi maassa, meni\nhän taas sen luokse, hyväili sitä ja sanoi lempeimmällä äänellä:\n\n\"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!\"\n\nJa suuri puu ojensi hiljaa ja kunnioittavasti notkean runkonsa, sen\nlehtien yhä soidessa kuin harput.\n\n\"Nyt tiedän, kenelle ne soittavat kuoleman säveleitään\", sanoi vanha\npalmu itsekseen, kun se taas oli pystyssä. \"Eivät ne soi kellekään\nnäistä ihmisistä.\"\n\nMutta mies ja vaimo kiittivät polvillaan Jumalaa.\n\n\"Sinä olet nähnyt tuskamme, ja olet auttanut meitä. Sinä olet\nse voimakas, joka taivutat palmun rungon kuin kaislan. Ketä\nvihollisistamme pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä suojelet?\"\n\nKun ensimmäinen karavaani senjälkeen kulki läpi aavikon, näkivät\nmatkustajat, että suuren palmun lehdet olivat kuihtuneet.\n\n\"Mitenkä se on mahdollista?\" sanoi eräs matkustaja. \"Eihän tämä palmu\nollut kuoleva, ennenkun se näkisi kuninkaan, joka olisi suurempi kuin\nSalomo.\"\n\n\"Ehkäpä se jo on nähnyt hänet\", vastasi eräs toinen aavikon\nkulkijoista.\n\n\n\n\nSEITSEMÄN KUOLEMANSYNTIÄ.\n\n\nPaholainen tahtoi kerran kiusata erästä viisasta munkkia. Hän puki\nsenvuoksi ylleen leveän vaipan ja pani päähänsä leveälierisen lakin,\nniin ett'ei kukaan häntä tuntisi, ja lähti vanhuksen luo, tämän\nistuessa rippituolissa odottamassa rippilapsiansa.\n\n\"Arvoisa isä\", sanoi tuo ilkeä vihollinen, \"minä olen maanviljelijä\nja maanviljelijän poika. Auringon noustessa minä nousen, enkä unohda\nmilloinkaan aamurukoustani lukea, sitten työskentelen koko päivän\nulkona pellolla. Ravintonani on leipä ja maito ja kun ystävieni\nkanssa iloita tahdon, virvoitan minä heitä hunajalla ja hedelmillä.\nMinä olen ijäkkäitten vanhempieni ainoa turva. Ei minulla ole vaimoa,\nenkä minä ikävöi naisia. Ahkerasti minä käyn kirkossa ja joka\nkymmenyksen annan minä pois. Arvoisa isä, sinä olet kuullut minun\nrippini. Tahdotko nyt antaa minulle synninpäästön?\"\n\n\"Poikani\", sanoi munkki, \"sinä olet hurskain mies, jonka tunnen.\nMinä annan mielelläni sinulle synninpäästön. Anna minun vaan ensiksi\nkertoa sinulle, mitä vähän aikaa sitten tapahtui näillä seuduin. Se\nilahduttaa mieltäsi, sillä kerron sinulle monesta hyvästä työstä, ja\nkuitenkin voit sanoa itsellesi, että ne, jotka ovat niitä tehneet,\nolivat vaivaisia syntisiä sinuun verraten.\"\n\n\"Isä, sinä viettelet minua ylpeyteen\", sanoi kiusaaja.\n\n\"Jumala minua niin suuresta synnistä varjelkoon\", sanoi munkki, \"kun\nolet kuullut kertomukseni, ajattelet toisin.\"\n\nJa hän kertoi: Ylpeä ritari, joka omistaa tuon suuren vuorilinnan\ntoisella puolen virran, päätti eräänä päivänä naittaa tyttärensä\nrikkaalle ja mahtavalle miehelle, joka tyttöä rakasti. Mutta siitä\noli tyttö onneton, sillä hän oli jo luvannut sydämmensä toiselle.\n\nNiin kirjoitti tyttö kirjeen sydämmensä rakastetulle ja kertoi\nhänelle, mitenkä isänsä pakotti hänet menemään toiselle. \"Senvuoksi\nlähetän sinulle monet tuhannet tervehdykset\", kirjoitti tyttö\nhänelle, \"ja pyydän sinua, ett'et tee itsellesi vahinkoa minun\ntähteni, sillä minä olen sinulle uskollinen sydämmessäni.\"\n\nMutta ritari, tytön isä, otti kirjeen sananviejältä ja hävitti sen\npetollisesti.\n\nNiin koitti neitsyen hääpäivä ja hän tervehti sitä monin kyynelin.\nMutta kirkossa hän ei itkenyt, vaan jäi suru hänen kasvoihinsa ja\nkivetti ne. Ja kaikki ihmiset kirkossa itkivät hänen tähtensä.\n\nRitari, hänen isänsä, näki myöskin, että suru oli kivettänyt hänen\ntyttärensä kasvot. Silloin kauhistui hän tekoansa. Ja kun he\npalasivat kotiin kirkosta, kutsui hän tyttärensä salakammioonsa ja\nsanoi: \"Rakkaani, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä.\" Ja vaikka hän\noli ylpeä mies, lankesi hän polvilleen tyttärensä eteen ja tunnusti,\nettä hän oli alhaisen työn tehnyt ottaessaan hänen kirjeensä. Sillä\nhän oli pelännyt, että tytön rakastettu tulisi ratsastaen urhoinensa\nja veisi morsiamen pois väkivallalla, jos hän saisi häistä tiedon.\n\nTytär vastasi hänelle: \"Se olkoon sinulle lohdutukseksi, ett'et\ntiedä, minkä tuskan olet minulle tuottanut.\" Ja hän lähti\nmorsiusluhdin parvekkeelle.\n\nSiellä tuli ylkä häntä vastaan. \"Rakkaani, miksi on suru kasvosi\npimittänyt?\" sanoi hän.\n\nSilloin vastasi morsian: \"Siksi, että olen sydämmeni antanut\ntoiselle, jolle olen vannonut ijäistä uskollisuutta.\"\n\nMutta ylkä sanoi: \"Elä ole murheissasi siitä, että olet tullut\nvaimokseni. Minun rakkauteni sinuun on niin suuri, ett'en usko\nkenenkään muun voivan tehdä sinua niin onnelliseksi kuin minä.\"\n\n\"Niin ajattelevat kaikki, jotka rakastavat\", sanoi morsian.\n\n\"Sano vaan, mitä minun on tehtävä, että saisin surun poistetuksi\nkasvoiltasi\", sanoi hän, \"ja minä näytän sinulle, että puhun totta.\"\n\nSilloin rohkaisi morsian mielensä ja ajatteli: -- Minä tahdon sanoa\nsen hänelle, ehkäpä Jumala taivuttaa hänen sydämmensä. Ja hän\nkertoi, mitenkä he rakastettunsa kanssa olivat vannoneet toisillensa\nsemmoisen valan, että se, joka tuli petetyksi, surmaisi itsensä\ntoisen hääpäivänä. \"Senvuoksi surmaa minun rakastettuni tänä\npäivänä itsensä\", sanoi morsian. Ja hän vaipui maahan surusta ja\nmakasi kerjäten ylkänsä jalkojen juuressa. \"Anna minun lähteä hänen\nluokseen, ennenkun hän ehtii sen tehdä!\"\n\nJa tuon naisen suru vaikutti niin valtavasti, että vaikka hänen\nmiehensä ajatteli: \"jos annan hänen mennä sen luokse, joka häntä\nrakastaa, niin en näe häntä enää milloinkaan\", hän sitten voitti\nitsensä ja sanoi: \"Tee niinkuin parhaaksi näet.\"\n\nSilloin nousi morsian ja kiitti häntä kyynelsilmin. Sitten meni\nhän saliin häävieraiden luokse, jotka seisoivat kukin paikallaan,\nkatettujen pöytien ääressä, ja kiihkeästi odottivat ateriaa, sillä he\nolivat nälissään pitkän ratsastusmatkan ja pitkän messun jälkeen.\n\n\"Hyvät herrat ja rouvat\", sanoi morsian heille, \"minun täytyy sanoa\nteille, että minä mieheni suostumuksella tänä iltana lähden käymään\nrakastettuni luona. Sillä tänäpäivänä hän aikoo surmata itsensä\nsenvuoksi, että minä olen hänelle uskoton. Nyt tahdon mennä hänelle\nsanomaan, että minut pakotettiin. Elkää senvuoksi ihmetelkö, että\nminä menen itse, sillä semmoisessa asiassa eivät kirjeet eivätkä\nsananviejät ole kyllin varmoja. Mutta teiltä minä pyydän, syökää,\njuokaa ja olkaa iloiset minun poissa ollessani. Sillä minä tulen\ntakaisin, kun olen pelastanut rakastettuni hengen.\"\n\nMutta kaikki häävieraat itkivät, kun hän kertoi surusta, joka häntä\nuhkasi ja vastasivat hänelle: \"Emme suinkaan me syö emmekä juo, niin\nkauvan kun sinun surusi on niin suuri. Mene sinä vaan ja kun palaat\ntakaisin, alamme me aterian.\" -- Ja he lähtivät pois pöydästä.\n\nKun morsian kulki yli linnanpihan, kuului suurta melua\nkeittiötuvasta. Sillä pieni juoksupoika oli kiirehtinyt\nkyökkimestarin luokse ja huutanut hänelle, ett'ei ateria alkaisi\nmoneen tuntiin. Ja kyökkimestari suuttui ajatellessaan paistejaan\nja ruokiaan, jotka nyt pilaantuisivat. Leiviskän voita heitti hän\ntuleen ja korillisen munia murskasi hän kivilattiata vasten, sitten\nkeikautti hän juoksupojan kynnykselle ja uhkasi lyödä häntä suurella\nluudalla.\n\nMutta kun morsian astui linnanpihalle, pyysi hän kokin laskemaan\nirti pojan ja kokki herkesi heti lyömästä. Ja hän huusi: \"Kiitetty\nolkoon Jumala, joka on sinut näin lempeäksi luonut. En tahdo sinua\nenää surettaa.\" Ja sitten hän säilytti ruuan monta tuntia, sanomatta\nkellenkään ainoatakaan äkäistä sanaa.\n\nSitten lähti morsian kulkemaan yksin halki suuren metsän, sillä hän\ntahtoi jalan ja ilman seuruetta tulla rakastettunsa luo, niinkuin\ntullaan Jumalan äidin kappeliin, kun hätä on suurin.\n\nMutta metsässä asui henkipatto mies, joka oli ryöväri. Kun hän siellä\nmakasi pensaikossa, näki hän morsiamen tulevan tiellä. Hänellä oli\nsormuksia sormissa, kultakruunu päässä, raskas hopeainen vyö vyöllä\nja helmiä kaulassa. Silloin tämä ryöväri sanoi itselleen: \"tämä on\nvaan heikko nainen, hänen aarteensa tahdon minä ottaa. Silloin on\nminulla rikkautta kylliksi ja voin lähteä muille maille; sitten\nvoisin heittää tämän kurjan elämän täällä metsässä ja tulla arvossa\npidetyksi ja rehelliseksi ihmiseksi.\"\n\nMutta kun morsian tuli lähemmäksi, ja ryöväri näki hänen kasvonsa,\nunohti hän pahat aikeensa. Sillä Jumala oli luonut hänet hyvin\nihanaksi. Mies ajatteli: \"En voi vahingoittaa häntä. Hän on morsian,\nenkä voi sallia tämän ihanan neitsyen tulla ryöstettynä häätaloon.\"\nJa hän kunnioitti Jumalaa, joka oli tehnyt naisen semmoiseksi ja\nantoi hänen mennä.\n\nMutta metsässä asui vanha erakko, joka kidutti ruumistaan valvomalla\nkuusi vuorokautta ja nukkuen ainoastaan seitsemännen vuorokauden.\nHän oli pannut itselleen laiksi, että jos hän ei saanut nukkua\nseitsemäntenä vuorokautena, niin täytyi hänen valvoa kuusi\nseuraavaakin vuorokautta. Sillä hän uskoi sen Jumalan tahdoksi. Nyt\noli hänen seitsemäs vuorokautensa jo melkein kulunut, eikä hän ollut\nsaanut nukkua, sillä paljon sairaita ja murheellisia oli käynyt\nhänen luonaan. Mutta kun hän oli lähettänyt ne kaikki luotansa ja\naikoi paneutua levolle, näki hän morsiamen tulevan käyden tiheässä\nmetsässä. Ja hän ajatteli itsekseen: \"Mitenkä pääsee tuo vaeltaja yli\nvuolaan virran, joka on paisunut yöllä ja vienyt mukanaan siltansa?\"\nJa hän jätti makuusijansa ja seurasi tyttöä virralle ja kantoi hänet\nsen yli hartioillaan. Mutta, kun hän taas palasi luolaansa, oli hänen\naikansa jo ohitse ja hänen täytyi valvoa vielä kuusi vuorokautta\ntuon vieraan naisen tähden. Mutta hän ei sitä katunut, sillä tuossa\nnaisessa oli semmoinen sulous, että kaikki, jotka hänet näkivät,\nolivat iloisia, jos saivat uhrata jotain hänen edestään.\n\nNiin saapui morsian rakastettunsa kartanoon. Mutta silloin oli hänen\nkihlattunsa sulkeutunut erääsen saliin ja lukinnut ovet raskailla\nlukoilla. Ja kun hän koputti ovelle, ei hän tahtonut avata. Sillä hän\noli jo vetänyt miekkansa ja aikoi surmata itsensä.\n\nTyttö ei voinut huutaa eikä rukoilla, sillä tuska tukahdutti hänen\näänensä. Mutta hänen kyyneleensä valuivat vuolaina kivilattialle ja\nritari kuuli läpi tammisten ovien hänen nyyhkytyksensä. Eikä hän\nvoinut surmata itseään, kuunnellessaan sitä, vaan avasi hänelle.\n\nJa tyttö seisoi hänen edessään kädet ristissä ja sanoi hänelle, että\nhänet oli pakotettu. Ja kun ritari näki, että hän vielä omisti tytön\nrakkauden, lupasi hän, ett'ei surmaisi itseänsä. Silloin heittäytyi\ntyttö hänen syliinsä ja ritari suuteli häntä, ja sinä hetkenä he\ntunsivat kaiken sen ilon ja kaiken sen surun, joka ihmissydämmeen voi\nmahtua.\n\nRitari sanoi tytölle: \"Sinun täytyy nyt lähteä, sillä sinä olet\ntoisen oma.\" Ja tyttö vastasi: \"Kuinka minä voin?\"\n\nMutta ritari, joka häntä rakasti, irtausi hänen syleilystään ja\nsanoi: \"Minä en tahdo tehdä vääryyttä hänelle, joka antoi sinun\ntulla minun luokseni.\" Ja ritari käski satuloimaan kaksi hevosta ja\nratsasti hänen kanssaan kotiin, hänen isänsä linnaan. -- --\n\nTämän kaiken kertoi munkki paholaiselle, eikä tiennyt vielä\nollenkaan, kenen kanssa puhui. Ja sitten kysyi munkki, kuka hänen\nmielestään näistä, joista hän oli kertonut, oli tehnyt suurimman\nuhrauksen. Sillä munkki oli viisas mies ja tiesi hyvästi, ett'ei\nkukaan ihminen ole synnitön, niinkuin tämä vieras sanoi olevansa.\nJa tällä kertomuksellansa luuli hän saavansa urkituksi, mikä noista\nseitsemästä kuolemansynnistä oli tämän helmasynti. Sillä aina sen\nmukaan, kenen hän sanoi uhranneen enimmän, isän tahi ylkämiehen, tahi\nhäävierasten tahi kyökkimestarin, tahi ryövärin tahi erakon tahi\nrakastajan, tietäisi munkki päättää, oliko ylpeys tahi kateus tahi\nmässäys tahi viha tahi ahneus tahi laiskuus tahi hekkumallisuus se\nsynti, joka vallitsi hänen sielussaan. Sillä tuo hurskas mies tiesi,\nettä sitä avua, jota hän eniten ihaili toisissa, olisi hänen itsensä\nvaikein omistaa.\n\nMutta paholainen oli niin innostunut omaan leikkiinsä, ett'ei hän\nhuomannut munkin ansaa: \"Totta tosiaan\", sanoi hän, \"ei ole helppoa\nvastata sinun kysymykseesi. Minusta näyttää siltä, ett'ei ylkä\nuhrannut vähempää kuin rakastaja, ja ett'eivät pöytävieraat tehneet\nsuurempaa uhrausta kuin ryöväri. He ansaitsevat kaikki suurimman\nkiitoksen.\" Ja hän luuli sanoneensa niinkuin munkki toivoi.\n\n\"Jumalan armon kautta\", huudahti siiloin hurskas munkki, joka\nkauhistui kovasti, \"sano toki, että pidät jotain tekoa toisia\nparempana, tahi sano, ett'et pidä niitä minkään arvoisina!\"\n\n\"En suinkaan, arvoisa isä\", vastasi kiusaaja. \"En pidä mitään niistä\ntöistä, joita nämät miehet ovat tehneet, liian helppona. En myöskään\nvoi asettaa yhtä toisen edelle.\"\n\nMutta munkki asetti huulensa hänen korvansa juureen ja sanoi\nhengästyneenä: \"Minä vannotan sinua, ettäs sanot, että joku on paras.\"\n\nMutta kiusaaja kielsi ja anoi synnin päästöä.\n\n\"Silloin olet syypää jokaiseen seitsemään kuolemansyntiin\", huudahti\nmunkki, \"ja taidatkin olla paholainen itse, etkä mikään ihminen.\"\n\nSen sanottuaan ryntäsi hän ulos rippituolista ja pakeni alttarille.\nJa siellä alkoi hän lukea manausta: \"Vade retro Satanas -- --\"\n\nMutta kun tuo ilkeä kiusaaja näki, että hän oli ilmaissut itsensä,\nlevitti hän vaippansa kuin siiviksi ja kohosi ylös kirkon hämärään\nkupukattoon kuin suuri musta yölepakko.\n\nEi ollut siinä kylliksi, että hänen paha aikomuksensa ei toteutunut,\nvaan Jumalan armosta se muuttui siunaukseksi. Sillä munkin kertomusta\non sittemmin kauvan jälestäkin päin käytetty tutkimaan, mitä ihmisen\nsisässä piilee. Jos sitä oikein käyttää, on se kuin verkko kalastajan\nkädessä. Niinkuin sekin heitetään mereen ja nostaa sieltä kalat, niin\non tämäkin laadittu heitettäväksi ihmissydämmeen vetämään synnit\nvaloon, että ne voitettaisiin ja lannistettaisiin.\n\n\n\n\nHAUTAKIRJOITUS.\n\n\nNykyään ei varmaankaan kukaan ihminen huomaa sitä pientä ristiä,\njoka seisoo yhdessä kulmassa Svartsjön hautausmaalla. Nykyään kulkee\nkirkkoväki sen ohitse, heittämättä silmäystäkään siihen. Ja eihän\nse ole ihmekään, ett'ei sitä kukaan huomaa. Se on niin matala, että\napilat ja kissankellot ulottuvat sen puoliväliin ja heinä kasvaa\nsen ylitse. Eikä välitä kukaan lukea kirjoitusta, joka siinä on.\nValkoiset kirjaimet onkin sade jo melkein kuluttanut pois, eikä näy\njohtuvan kenenkään mieleen koettaa tavailla niitä sanoiksi.\n\nMutta aina se ei ole ollut niin unhotettu. Pieni risti on aikoinaan\nherättänyt paljonkin ihmettelyä ja hämmästystä. Oli aika, jolloin\nei kukaan astunut jalkaansa Svartsjön hautausmaalle, käymättä\ntuon ristin luona. Ja jos vielä tänä päivänä joku vanhemman ajan\nihminen näkisi sen, niin näkisi hän samalla edessään kokonaisen\nelämäntarinan.\n\nHän näkisi edessään koko Svartsjön pitäjän, vaipuneena\ntalvihorroksiin ja peittämänä tasaisen, valkean lumen, jota on\npuolentoista kyynärän syvältä. Lunta on niin paljon, että on\nmelkein mahdotonta tuntea entisiä paikkoja siellä! Täytyy kulkea\nkompassin mukaan kuin merellä. Ei eroita rantoja järvestä, kantoinen\nkaskikin on yhtä tasaisena kuin maa, joka on sadat ruissadot\nkantanut. Mökkiläinen, joka asuu suurten kankaiden ja paljaiden\nvuorilouhikkojen vierellä, voi kuvailla hallitsevansa yhtä suuria\nraivattuja ja viljeltyjä maita kuin rikkain talollinen.\n\nTietkin ovat heittäneet turvalliset väylänsä harmaitten aitojen\nvälillä, ja seikkailevat nyt poikki niittyjen ja yli jäätyneiden\njärvien. Jo pihamaillakin voi joutua pää pyörälle. Miten onkaan, niin\nsattuu huomaamaan, että tie kaivolle on poleksittu aivan ruusutarhan\naidan ylitse.\n\nMutta missään ei ole niin vaikeata osata oikeaan kuin hautausmaalla.\nEnsiksikin on harmaakivinen aita, joka sen eroittaa pappilan maista,\naivan lumen peitossa, niin että nyt on hautausmaa yhtenä niiden\nkanssa. Toiseksi on hautausmaa yhtä ainoaa suurta valkoista kenttää,\nei pieninkään epätasaisuus lumivaipassa ilmaise kalmiston monia\nkumpuja ja mättäitä.\n\nUseimmalla haudalla on pieni rautaristinsä, jossa riippuu pieni ohut\nsydän, joita tuulen asia on panna liikkeeseen. Nyt nekin ovat kaikki\nlumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät enää voi helistellä\nhaikeita säveliään surusta ja kaipauksesta.\n\nIhmiset, jotka ovat käyneet kaupungissa töissä, ovat tuoneet kotiin\nvainajillensa suruseppeleitä, joiden kukat ovat helmistä ja lehdet\nläkkipellistä, ja niitä kunnioitetaan niin, että ne säilytetään\nhaudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt ovat nekin piilossa ja\nhaudattuina lumen alle. Nyt ei se hauta, jolla on tuommoinen koriste,\nole parempi kuin muutkaan.\n\nJokunen lumimarjapensas ja syreenipuu pilkistää lumen alta, mutta\nenimmät ovat piilossa. Nekin harvat oksat, jotka lumen alta näkyvät,\novat niin peloittavan yhdennäköisiä. Niistä ei ole paljoa oppaaksi\nsille, joka jotain hautausmaalta etsii. Vanhat vaimot, joiden on\ntapana sunnuntaisin tulla katselemaan rakkaittensa hautoja, eivät\nnyt pääse edemmäksi lumen tähden kuin palasen pääkäytävää. Siihen\nhe jäävät seisomaan ja koettavat arvata, missä \"hauta\" voisi olla.\nOnkohan se tuon tahi tuon pensaan luona? Ja he alkavat ikävöidä\nlumensulamista. Tuntuu kuin olisivat kuolleet jääneet niin äärettömän\nkauvas heistä, kun he eivät enää voi nähdä paikkaa, mihin vainajat\novat mullatut.\n\nJoku suuri kivi häämöittää lumesta. Vaan harvassa on niitäkin. Ja\nlumi nekin peittää, niin ett'ei voi eroittaa niitä toisistaan.\n\nYksi ainoa tie on avattu hautausmaalle. Se kulkee pääkäytävää\npitkin paarihuoneelle. Kun joku on haudattava, kannetaan kirstu\npaarihuoneeseen, ja siellä pitää pappi ruumissaarnan ja toimittaa\nsiunauksen. Ei tule kysymykseenkään, että ruumis laskettaisiin alas\nmaahan, niin kauvan kun tätä talvea kestää. Ruumishuoneeseen sen\ntäytyy jäädä siksi, kunnes Jumala lähettää suojailmat ja maahan taas\npäästään käsiksi kuokalla ja lapiolla.\n\nNyt tapahtuu talven juuri ollessa ankarimmillaan ja hautausmaahan\npääsön ollessa aivan mahdottoman, että tehtaan isännän Sanderin lapsi\nkuolee Lerumin tehtaalla.\n\nLerum on suuri tehdas ja tehtaan isäntä on mahtava mies. Vasta\näskettäin on hän saanut valmiiksi itselleen perhehaudan kirkkomaalla.\nKyllä sen kaikki muistavat, vaikka se nyt on piilossa lumen alla.\nSitä ympäröi reuna hakatusta kivestä ja paksu rautainen ketju;\nkeskellä hautaa on harmaakivinen patsas, joka nimen kantaa. Ainoana\nsanana siinä on Sander, uurrettuna suurilla kirjaimilla, jotka\nloistavat yli koko hautausmaan.\n\nMutta nyt, kun lapsi on kuollut ja hautajaisista tulee puhe, sanoo\ntehtaan isäntä vaimolleen:\n\n\"Minä en tahdo, että se lapsi pannaan minun perhehautaani.\"\n\nAivan näkee heidät edessään. He ovat Lerumin ruokasalissa, ja herra\nistuu aamiaispöydässä, syö yksin niinkuin hänen on tapansa. Hänen\nvaimonsa, Ebba Sander, istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, josta\nhänellä on näköala yli järven ja sen koivikkosaarien.\n\nHän on istunut ja itkenyt, mutta miehensä puhuessa käyvät hänen\nsilmänsä äkkiä aivan kuiviksi. Koko tuo pieni vartalo kyyristyy\nkokoon pelosta, hän alkaa väristä kuin kovassa pakkasessa.\n\n\"Mitä sanot, mitä sanot?\" kysyy hän. Ja hän puhuu niinkuin puhuu se,\njota vilu puistattaa.\n\n\"Se on minulle vastenmielistä\", sanoo herra. \"Isä ja äiti lepäävät\nsiellä ja kivessä on Sanderin nimi. Minä en tahdo, että tuo lapsi\nmakaa siellä.\"\n\n\"Vai senkö sinä olet miettinyt\", sanoo vaimo yhä väristen. \"Kyllähän\nminä tiesin, että sinä vielä kerran kostaisit.\"\n\nMies heittää liinan luotaan, nousee pöydästä ja seisoo hartiakkaana\nja kookkaana hänen edessään. Ei ole hänen tarkoituksensa saada\ntahtoansa hyväksytyksi monella sanalla. Mutta näkeehän hänestä jo\ntuossa seisoessaan, ett'ei hän ole päätöstään muuttava. Hän on yhtä\nainoata raskasta, järkähtämätöntä itsepäisyyttä koko mies.\n\n\"En tahdo kostaa\", sanoo hän, korottamatta ääntään. \"Minä vaan en voi\nkärsiä sitä.\"\n\n\"Sinä puhut niinkuin olisi vaan kysymyksessä siirtää hänet\nsängystä toiseen\", sanoi vaimo. \"Onhan hän kuollut, hänelle lienee\nsamantekevää, missä makaa. Mutta minä olen kadotettu ihminen.\"\n\n\"Minä olen ajatellut sitäkin\", sanoo hän. \"Mutta minä en voi.\"\n\nNe, jotka ovat olleet naimisissa monta vuotta, eivät tarvitse paljon\nsanoja ymmärtääkseen toisiaan. Vaimo tietää jo, että on aivan turhaa\nkoettaa taivuttaa häntä. \"Miksi annoit minulle anteeksi?\" sanoo hän\nja vääntelee käsiään. \"Miksi annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi\nolemaan ja lupasit antaa anteeksi?\"\n\nMies tietää itsessään, ett'ei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan. Hän\nei voi sille mitään, ett'ei hän enää voi mitään enempää myönnytyksiä\ntehdä. \"Sano naapureille, mitä haluat\", sanoo hän, \"minä kyllä\nvaikenen. Sano, että on vettä haudassa, tahi ett'ei ole tilaa\nuseammalle kirstulle kuin isän ja äidin ja minun ja sinun.\"\n\n\"Ja senkö he uskoisivat!\"\n\n\"Saat sitten suoriutua parhaasi mukaan!\" sanoo hän.\n\nEi hän ole vihainenkaan, vaimo sen näkee, ett'ei hän ole. Niin on\nkuin hän itse sanoo. Hän ei voi antaa myöten tässä.\n\nRouva siirtyy istumaan syvemmälle tuoliinsa, asettaa käsivartensa\npäänsä taakse, ja istuu tuijottaen ulos ikkunasta, sanomatta\nsanaakaan. Julmaa on, että elämässä on niin paljon semmoista, joka\non meitä voimakkaampaa. Julminta on se, että kohoaa voimia meissä\nitsessämmekin, joita emme ensinkään voi hallita. Pari vuotta sitten,\nkun hän jo oli kypsynyt, nainut nainen, valtasi rakkaus hänet! Ja\nmikä rakkaus! Ei ollut hänellä ajatustakaan, että voisi hallita sitä.\n\nTuo, joka nyt sai vallan hänen miehessään, oliko se kostonhalua?\n\nEi hänen miehensä ollut milloinkaan ollut vihainen hänelle. Oli\nheti antanut anteeksi, kun hän tuli ja tunnusti. \"Sinä olet ollut\njärjeltäsi\", oli mies sanonut ja oli antanut hänen elää vaimonaan.\n\nMutta vaikka onkin helppo asia sanoa antavansa anteeksi, voi olla\nkylläkin raskasta sitä tehdä. Hyvin on se vaikeata sille, joka\non pitkämielinen ja synkkämielinen, joka ei milloinkaan unohda,\neikä milloinkaan mieltänsä pura. Sanokoon hän mitä tahansa, hänen\nsydämmeensä jää jotakin, joka janoo ja huutaa, saadakseen nauttia\ntoisen kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut omituinen tunne, että\nolisi ollut parempi, jos miehensä olisi tullut niin vihaiseksi, että\nolisi lyönyt häntä. Ehkä hän sitten olisi tullut hyväksi jälleen.\nTuossa hän nyt on juonikkaana ja ärtyisänä, ja vaimoa on alkanut\npeloittaa. Hän kulkee kuin hevonen aisojen välissä. Hän tietää,\nettä takanansa istuu joku, jolla on piiska kädessä, vaikka ei sitä\nkäytäkkään. Ja nyt hän on sitä käyttänyt. Ja nyt olen minä hukassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset sanovat, ett'eivät he milloinkaan ole nähneet surua niin\nsuurta kuin hänen. Kivikuvalta hän näyttää. Näinä päivinä, ennen\nhautajaisia, ei tiedä, elääkö hän todella. Mahdotonta on nähdä,\nkuuleeko hän mitä sanotaan, tahi tietääkö hän, kuka häntä puhuttelee.\nHän ei näy tuntevan nälkää, hän näyttää voivan kulkea palelematta\nulkona kovassa pakkasessa. Mutta ihmiset erehtyvät, ei suru ole häntä\njäätänyt, vaan pelko.\n\nHän ei ajattele jäädä kotiin hautauspäivänä. Hänen täytyy seurata\nmukana hautausmaalle, surusaaton mukana hänen täytyy kulkea, kulkea\nsiinä ja tietää, että kaikki, jotka seuraavat kirstua, luulevat että\nruumis viedään Sanderien suureen perhehautaan. Hän ajattelee, että\nhän vaipuu maahan, kun kaikki ihmetellen ja hämmästyneinä kääntyvät\nhäneen, silloinkun se, joka kulkee papinsauva kädessä saattojoukon\netunenässä, johtaa heidät syrjäiselle hautauspaikalle. Ihmettelyn\nhumina käy rivistä riviin, vaikka ollaankin hautajaissaatossa. Miksi\nei lapsi saa levätä Sanderien haudassa? Silloin muistellaan niitä\nepämääräisiä, hämäriä huhuja, jotka kerran olivat liikkeellä hänestä.\nTaisikin olla perää noissa huhuissa, sanotaan sitten. Ennenkun\nsurusaatto palaa hautausmaalta, on hän tuomittu ja hukassa.\n\nAinoa mikä häntä voi auttaa on se, että pysyy itse mukana. Hän on\noleva siellä kasvot tyyninä, näyttäen siltä, kuin olisi kaikki\noikein. Ehkä he sitten uskovat mitä hän sanoo sekoittaakseen asiaa.\n\nMies tulee myöskin kirkolle. Hän on pitänyt huolta kaikesta, kutsunut\nhautajaisvieraat, tilannut kirstun ja määrännyt kantajat. Hän on\ntyytyväinen ja hyvä, kun on saanut tahtonsa täytetyksi.\n\nOn pyhäpäivä, ja jumalanpalveluksen loputtua asettuu surusaatto\njärjestykseen pitäjäntuvan ulkopuolelle. Kantajat asettavat valkoiset\nkantoliinat olkainsa yli, kaikki säätyhenkilöt Lerum'ista ovat\nsaattamassa ja suuri osa muutakin kirkkoväkeä.\n\nSurusaaton järjestyessä ajattelee hän, että nyt ne asettautuvat\nsaattamaan rikoksentekijää teloituspaikalle.\n\nVoi, miten häntä katsellaan, kun he tulevat takaisin! Tänne hän\non tullut, että saisi heitä valmistaa edeltäpäin, mutta ei hän\nole sanaakaan saanut huulilleen. Hän ei voi puhua tyynesti ja\nrauhallisesti. Valittaa hän voisi, valittaa niin, että kuuluisi yli\nkoko kirkkomaan. Hän ei tohdi huuliaan liikuttaa, ett'ei äänekäs\nkauhun huudahdus niiltä pääsisi.\n\nKellot alkavat soida ylhäältä kirkontornista ja ihmiset lähtevät\nliikkeelle. Ja nyt ne saavat sen tietää ilman mitään valmistusta!\nMiks'ei hän ole puhunut! Väkipakolla saa hän hillityksi itsensä\nhuutamasta heille, ett'eivät menisi hautausmaalle kuolleen kanssa.\nEihän kuollut ole mikään! Täytyisikö hänen joutua turmioon kuolleen\ntähden? Saisivat laskea kuolleen minne tahtovat, kunhan eivät\nkirkkomaahan. Hän tunsi epämääräisesti tahtovansa pelotella heidät\npois hautausmaalta. Se on vaarallinen paikka. Täynnä rutontarttumaa.\nSudenjälkiäkin on siellä nähty. Hän tahtoi pelotella heitä, niinkuin\npelotellaan lapsia.\n\nEi hän tiedä, minne lapsen hauta on kaivettu. Kyllä hän vielä saa\ntietää, ajattelee hän. Kun nyt surusaatto astuu hautausmaalle, etsii\nhänen katseensa yli lumikentän vasta luotua hautaa. Mutta hän ei näe,\nei hautaa, eikä tietä. Tuolla ulkona ei ole muuta kuin koskematonta\nlumikenttää.\n\nJa saatto kulkee paarihuoneelle. Kaikki, jotka voivat, tunkeutuvat\nsinne sisälle ja siellä toimitetaan ruumiinsiunaus. Ei tule\nkysymykseenkään, että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan voinut\naavistaa, ett'ei tuota pienokaista, joka nyt vihittiin viimeiseen\nlepoonsa, milloinkaan laskettaisi yhteiseen perhehautaan.\n\nJos Ebba Sander olisi muistanut tämän, jos ei hänen pelkonsa olisi\nsaanut häntä unhottamaan kaikkea muuta, niin ei hänen olisi tarvinnut\nsilmänräpäystäkään pelätä.\n\n\"Keväällä\" ajatteli hän, \"kun kirstu lasketaan maahan, on tuskin\nmuita läsnä kuin haudankaivaja. Kaikki luulevat vaan, että lapsi\nlepää Sanderien haudassa.\" Ja hän käsittää olevansa pelastettu.\n\nHän purskahtaa kiihkeään itkuun. Ihmiset katsovat häneen säälien.\n\"On hirveätä, miten hän suree\", sanovat he. Mutta itse hän paraiten\ntietää itkevänsä huojennuksen kyyneleitä, niinkuin se, joka on\nhädästä ja kuolemanvaarasta pelastettu.\n\nPari päivää on kulunut ja hän istuu hämärässä, tavallisella\npaikallaan ruokasalissa. Pimeän saapuessa huomaa hän istuvansa\nodottaen ja ikävöiden. Hän istuu ja kuuntelee lapsen askeleita. Tähän\naikaanhan sen on tapana tulla sisään leikkimään. Eikö se tulekkaan\ntänään? Silloin hypähtää hän ylös ja ajattelee: \"sehän on kuollut,\nsehän on kuollut.\"\n\nSeuraavana päivänä istuu hän taas ikävöiden hämärissä. Ja ilta\nillalta saapuu tuo ikävöiminen uudelleen, tullen yhä voimakkaammaksi.\nSe leviää kuin valo keväällä, siksi kunnes se viimein saa valtaansa\nkaikki päivän ja yön hetket.\n\nSelväähän on, että semmoinen lapsi kuin hänen saa enemmän rakkautta\nkuolleena kuin elossa ollessa. Äiti ei ole koko sen elämän aikana\najatellut muuta kuin mitenkä voittaisi takaisin miehen, ja miehelle\nei lapsi voinut olla mieleinen. Lasta pidettiin syrjässä. Usein sai\nse tuntea, että oli vaivaksi.\n\nVaimo, joka oli rikkonut velvollisuutensa, oli tahtonut näyttää\nmiehelle olevansa kuitenkin jotain. Aina oli hänellä työ käynnissä\nkyökissä ja kutomahuoneessa. Mistä olisi pienelle pojalle jäänyt\ntilaa kaikessa tässä touhussa?\n\nJa nyt jälestäpäin muistelee hän, mitenkä lapsen silmät usein\npyytävästi rukoilivat. Iltasin tahtoi hän äitiä istumaan sänkynsä\nviereen. Lapsi oli sanonut pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt hän\najatteli, että ehkä se ei ollutkaan totta. Lapsi sanoi sen vaan\nsenvuoksi, että äiti jäisi hänen luoksensa. Hän muistelee, miten\nlapsi makasi taistellen unta vastaan. Nyt hän ymmärsi, että se\npysyttäytyi valveella saadakseen kauvan maata ja pitää hänen kättään\nomassaan.\n\nHän oli aika veitikka, niin pieni kuin olikin. Lapsi oli käyttänyt\nkaiken ymmärryksensä, saadakseen vähänkin hänen rakkaudestaan.\n\nOn ihmeellistä, että lapset voivat niin rakastaa. Sitä hän ei\nymmärtänyt milloinkaan, silloin lapsen eläessä.\n\nOikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta tuntee hän\nihailevansa sen kauneutta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista,\nsalaperäisistä silmistä. Tuo lapsi ei ollut milloinkaan punaposkinen\nja terveen näköinen, se oli kalpea ja hentoinen. Mutta ihmeellisen\nkaunis se oli.\n\nLapsi on hänen mielessään niin ihmeellisen ihanana, ihanampana päivä\npäivältä. Lapset taitavat olla parasta mitä maa päällään kantaa.\nAjatella, että on pieniä ihmisiä, jotka ojentavat jokaiselle kätensä\nja uskovat kaikista hyvää! Pieniä ihmisiä, jotka eivät katso siihen,\novatko kasvot rumat vaiko kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään\nmolempia, jotka voivat rakastaa vanhoja ja nuoria, rikkaita ja\nköyhiä! Ja kuitenkin ne ovat oikeita pieniä ihmisiä.\n\nPäivä päivältä tulee hän lasta yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän\ntoivoo kyllä, että lapsi eläisi, mutta hän epäilee, olisiko silloin\ntullut lasta niin lähelle kuin nyt.\n\nVäliin on hän epätoivossa siitä, ett'ei tehnyt poikaa\nonnellisemmaksi, silloin hänen eläessään. Lapsi otettiin minulta pois\nsenvuoksi, ajatteli hän. Mutta harvoin hän sillä tavalla suree.\n\nHän on pelännyt ennen surua, mutta hän huomaa nyt, ett'ei suru\nolekaan semmoista, miksi hän sen ajatteli. Suruhan on elämistä\nuudelleen jossakin menneisyydessä. Siinä oli hänen surunsa, että hän\nnyt kokonaan eli poikansa olennossa ja nyt vihdoinkin ymmärsi hänet.\nJa se suru teki hänet hyvin rikkaaksi.\n\nNyt on hänen pahin pelkonsa, että aika riistää pojan häneltä. Hänellä\nei ole minkäänlaista muotokuvaa lapsestaan, ehkä sen piirteet\nhäipyvät hänen muistostaan. Joka päivä istuu hän koetellen ja tutkien\nitseään: \"Näenkö hänet oikein, näenkö hänet oikein!\" sanoo hän.\n\nTalven jatkuessa viikko viikolta, huomaa hän ikävöivänsä kevättä,\njolloin hän saisi lapsensa paarihuoneesta ja mullatuksi maahan, niin\nettä pääsisi haudalle puhelemaan sen kanssa.\n\nLänsipuolelle hän sen haudan tahtoisi, siellä on kaunista. Ja kummun\nhän koristaisi ruusuilla. Hän tahtoisi sinne myöskin pensasaidan ja\npenkin. Hän tahtoo siellä istua kauvan, kauvan.\n\nSitä ihmiset varmaankin ihmettelevät! Eiväthän ihmiset tiedä muuta\nkuin että lapsi makaa perhehaudassa! Kyllä he ihmettelevät, kun\nnäkevät hänen vierasta hautaa koristelevan, ja tuntikausia sen\nääressä istuvan! Mitä keksisi hän sanoa heille?\n\nJoskus hän ajatteli, että näin hänen täytyy tehdä. Ensiksi kulkea\nsuurelle haudalle ja laskea sinne suuri kukkaisvihko ja istua siellä\nhetkinen. Sitten hän voisi hyvästi hiipiä pois pienelle haudalle.\nLapsi kyllä tyytyisi siihenkin ainoaan pieneen kukkaseen, jonka äiti\nhänelle säästäisi.\n\nNiin, kyllä se tyytyy, jos hän vaan voi. Mutta tuntuu, ett'ei hän\ntällä tavalla pääse yhteyteen lapsensa kanssa.\n\nJa lapsi saisi silloin tietää, että hän sitä häpesi. Lapsi ymmärtäisi\nsilloin, mikä polttava häpeä se oli äidille, että hän syntyi.\nSuojella hän tahtoi lasta siltä tiedolta. Uskokoon lapsi, että onni\nomistaa hänet oli kaikkea ylinnä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin on talvi ohi. Jo näkee, että kevät lähenee. Lumivaippa\nsulaa pois, ja maa aikaa jo paikoin pälveytyä. Vielä kestää ehkä pari\nviikkoa, ennenkun routa lähtee maasta, mutta on jo kuitenkin toivoa,\nettä vainajat pääsevät pois paarihuoneesta. Ja sitä hän ikävöi,\nikävöi.\n\nVoiko hän vielä nähdä hänet. Hän joka päivä koettelee, mutta paremmin\nhän näki talvella, nyt keväällä ei lapsi tahdo näyttäytyä hänelle.\nSilloin joutuu hän epätoivoon. Hänen täytyy päästä haudan ääreen,\nollakseen lastaan lähempänä, voidakseen nähdä ja rakastaa häntä. Eikö\nhäntä milloinkaan lasketa maan poveen?\n\nEi ole hänellä mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy nähdä\nlapsensa, nähdä hänet läpi koko elämän.\n\nTuo suuri ikävä poistaa viimein hänestä kaiken pikkumaisuuden ja\nkaiken epäilyksen. Hän rakastaa, hän rakastaa, hän ei voi elää ilman\nkuollutta. Hän tuntee, ett'ei hän voi välittää kenestäkään muusta.\nJa kun kevääntulo on jo täydessä touhussaan, kun mättäät ja kummut\ntaas alkavat paljastua hautausmaalla, kun rautaristien sydämmet taas\nalkavat helisten soida, ja helmikukkaset loistavat lasilaatikoissaan\nja kun maa vihdoinkin voi avautua pienelle kirstulle, silloin hän on\njo antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän asettaa kummulle.\n\nPoikki ristin käsivarresta käsivarteen on kirjoitettu selvin,\nvalkoisin kirjaimin:\n\nTÄSSÄ LEPÄÄ MINUN LAPSENI.\n\nJa sitten alapuolella ristin varressa on hänen oma nimensä.\n\nHän ei välitä siitä, vaikka koko mailma saa tietää, mitä hän on\ntehnyt. Kaikki muu on turhuutta, ainoa tärkeä on, että hän ilman\nteeskentelyä saa rukoilla lapsensa haudalla.\n\n\n\n\nHERRA JA PYHÄ PIETARI.\n\n\nSe oli siihen aikaan, jolloin Herra ja Pyhä Pietari juuri olivat\nsaapuneet Paratiisiin, vaellettuaan maan päällä puutetta kärsien\nmonta murheen vuotta.\n\nSen arvaa, että se oli ilo Pyhälle Pietarille. Sen arvaa, että\ntoista oli istua paratiisin vuorella ja katsella alas maailmaan kuin\nkerjäläisenä vaeltaa ovelta ovelle. Toista oli kävellä maan päällä,\njossa ei ollut tietoa, saisiko kattoa päänsä päälle myrskyisenä\nyönä vai olisiko pakotettu kuleksimaan ulkona tiellä pakkasessa ja\npimeässä.\n\nVoipi ajatella, miten iloista mahtoi ollakaan vihdoin saapua oikeaan\npaikkaan semmoisen matkan jälkeen. Pyhä Pietari ei näet suinkaan aina\nvoinut olla varma siitä, että kaikki loppuisi hyvin. Ei hän voinut\nsille mitään, että väliin oli tullut epäilleeksi ja olleeksi levoton,\nsillä olihan Pietariparan oikeastaan vaikeata ymmärtää, mitä se\nhyödytti, että he näin puutetta näkivät, jos Herra kerran oli koko\nmaailman herra.\n\nJa nyt ei enää milloinkaan ikävä häntä kaiveleisi. Sen uskoo, että\nhän oli siitä iloinen.\n\nNyt häntä oikein nauratti koko tuo kurjuus, jota hän ja Herra olivat\nsaaneet kärsiä ja mitenkä vähään he olivat saaneet tyytyä.\n\nKerran kun hänestä elämä jo oli alkanut tuntua niin mahdottomalta,\nett'ei hän sitä enää voisi kestää kauvempaa, oli Herra ottanut hänet\nkanssaan ja alkanut vaeltaa ylös korkealle vuorelle, sanomatta\nhänelle, mitä heillä oli siellä ylhäällä tekemistä.\n\nHe olivat kulkeneet ohi kaupunkien, jotka olivat vuoren juurella,\nja linnojen, joita oli ylempänä. He olivat sivuuttaneet\ntalonpoikaistalot ja tunturimajat, ja he olivat jättäneet taaksensa\nviimeisen halonhakkaajan kiviluolan.\n\nHe olivat viimeinkin tulleet sinne, jossa vuori seisoi paljaana\nilman kasveja ja puita, ja jonne eräs erakko oli rakentanut majansa\nvoidakseen auttaa hätääntyneitä matkustajia.\n\nSitten olivat he kulkeneet lumikenttien yli, jossa murmelieläimet\nnukkuvat, ja saapuneet villien läjiintyneiden jääröykkiöiden\nluo, joita oli syrjällään ja kallellaan, ja joiden ylitse tuskin\nkalliovuohi pääsi kulkemaan.\n\nSieltä ylhäältä oli Herra löytänyt pienen, punarintaisen linnun, joka\noli maannut kuoliaaksi paleltuneena jäällä, ja hän oli ottanut pienen\npunatulkun käteensä ja pistänyt poveensa. Ja Pyhä Pietari muisteli\ntuumineensa, olisikohan tuo lintu tuleva heidän päivällisruuakseen.\n\nHe olivat kulkeneet pitkän aikaa liukkailla jääkappaleilla, ja\nPyhästä Pietarista oli tuntunut, ett'ei hän milloinkaan ole ollut\nnäin lähellä kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja kuoleman\npimeä sumu ympäröi heitä, ja mikäli hän muisti, ei siellä ollut enään\nmitään elävää. Ja kuitenkaan eivät he olleet päässeet pitemmälle kuin\nvuoren keskikohdalle.\n\nSilloin oli hän pyytänyt Herralta että hän saisi kääntyä takaisin.\n\n\"Ei vielä\", sanoi Herra, \"sillä minä tahdon näyttää sinulle jotakin,\njoka antaa sinulle rohkeutta kantamaan kaikki surut.\"\n\nSenvuoksi olivat he kulkeneet eteenpäin halki sumun ja pakkasen,\nkunnes saapuivat äärettömän korkean muurin luo, joka esti heitä\nkulkemasta etemmäksi.\n\n\"Tämä muuri kiertää koko vuoren\", sanoi Herra \"ja sinä et voi mistään\nastua sen ylitse. Ei myöskään kukaan ihminen pääse näkemään mitään\nsiitä, mitä sen takana on, sillä tästä paratiisi alkaa, ja tuolla\npitkin vuoren rinnettä ylöspäin asuvat autuaat vainajat.\"\n\nMutta Pyhä Pietari näytti kuitenkin epäilevän. \"Tuolla sisällä ei\nole pimeyttä, eikä pakkasta niinkuin täällä\", sanoi Herra, \"vaan on\nsiellä viheriä kesä ja kirkas aurinkojen ja tähtien paiste.\"\n\nMutta Pyhä Pietari ei voinut saada itseään uskomaan häntä.\n\nSilloin otti Herra pienen linnun, jonka hän vähää ennen oli löytänyt\njääkentältä ja hän notkistui taaksepäin ja heitti sen muurin yli,\nniin että se putosi alas paratiisiin.\n\nJa heti senjälkeen kuuli Pyhä Pietari riemuitsevan iloisen\nviserryksen ja tunsi punatulkun laulun ja hämmästyi suuresti.\n\nHän kääntyi Herran puoleen ja sanoi: \"Menkäämme takaisin maailmaan ja\nkärsikäämme kaikki, mikä on kärsittävää, sillä nyt näen minä, että\nsinä puhut totta, ja että on paikka, jossa elämä voittaa kuoleman.\"\n\nJa he olivat astuneet alas vuorelta ja alkaneet vaelluksensa\nuudelleen.\n\nSitten ei Pyhä Pietari ollut nähnyt paratiisista pitkiin vuosiin\nmuuta kuin tämän, oli vaan kulkenut ja ikävöinyt muurin takaiseen\nmaahan. Ja nyt hän oli vihdoinkin siellä, eikä tarvinnut hänen enää\nikävöidä. Nyt sai hän päivät pitkät ammentaa täysin käsin iloa ijäti\npulppuavista lähteistä.\n\nMutta Pyhä Pietari oli ollut tuskin neljätoista päivää paratiisissa,\nkun tapahtui, että enkeli tuli Herran luokse, hänen siellä istuessaan\ntuolillaan, kumarsi hänelle seitsemän kertaa ja sanoi hänelle, että\nsuuri onnettomuus oli tainnut kohdata Pyhää Pietaria. Hän ei tahtonut\nsyödä eikä juoda, ja hänen silmänsä olivat punareunaiset niinkuin hän\nolisi ollut nukkumatta yökausia.\n\nHeti tämän kuullessaan, Herra nousi ja lähti etsimään Pyhää Pietaria.\n\nHän löysi hänet paratiisin syrjäisimmästä paikasta. Pyhä Pietari\nmakasi maassa, niinkuin olisi hän ollut liian heikko pystyssä\npysymään, ja hän oli repinyt vaatteensa ja heittänyt tuhkaa\nhiuksiinsa.\n\nKun Herra näki hänet niin murheellisena, istuutui hän maahan hänen\nviereensä ja puhui hänelle aivan niin kuin hän olisi tehnyt, jos he\nvielä olisivat vaeltaneet tämän maailman kurjuudessa.\n\n\"Mikä sinut noin surulliseksi on saattanut, Pyhä Pietari?\" sanoi\nHerra.\n\nMutta niin voimakas oli Pyhän Pietarin suru, ett'ei hän voinut mitään\nvastata.\n\n\"Mikä sinut noin surulliseksi on saattanut Pyhä Pietari?\" kysyi Herra\nuudelleen.\n\nKun Herra uudisti kysymyksen, otti Pyhä Pietari kultakruunun\npäästään ja viskasi sen Herran jalkoihin, ikäänkuin sanoakseen,\nett'ei hän tahtonut olla vähääkään osallisena hänen kunniastansa ja\nihanuuksistaan.\n\nMutta Herra ymmärsi kyllä, että Pyhä Pietari oli niin epätoivoinen,\nett'ei hän tiennyt mitä teki, eikä vihastunut hänelle.\n\n\"Voisit viimeinkin sanoa minulle, mikä sinua vaivaa\", sanoi hän\nyhtä lempeästi kuin ennenkin ja vieläkin suurempi oli rakkaus hänen\näänessään.\n\nMutta nyt hypähti Pyhä Pietari ylös, ja silloin näki Herra, että hän\nei ollut ainoastaan surullinen, vaan myöskin vihastunut. Hän tuli\nHerraa vastaan nyrkkiä puiden ja silmät säihkyvinä.\n\n\"Nyt tahdon päästä vapaaksi sinun palveluksestasi\", sanoi Pyhä\nPietari. \"Minä en voi viipyä enään päivääkään paratiisissa.\"\n\nJa Herra koetti rauhoittaa häntä, niinkuin hän oli saanut tehdä monta\nkertaa ennenkin, kun Pyhä Pietari oli kiivastunut.\n\n\"Sinä kyllä saat lähteä\", sanoi hän, \"mutta ensiksi täytyy sinun\nsanoa minulle, mikä sinua suututtaa.\"\n\n\"Minä voin sen sanoa sinulle, että odotin itselleni parempaa\npalkintoa, kun molemmat kärsimme kaikenlaista kurjuutta alhaalla maan\npäällä\", sanoi Pyhä Pietari.\n\nHerra näki, että katkeruus oli täyttänyt Pyhän Pietarin mielen, eikä\nhän tuntenut yhtään vihaa häntä kohtaan.\n\n\"Minä sanon sinulle, että sinä olet vapaa menemään minne tahdot\",\nsanoi hän, \"kunhan vaan annat minun tietää, mikä sinua surettaa.\"\n\nSilloin viimeinkin kertoi Pyhä Pietari, miksi hän oli onneton.\n\"Minulla on vanha äiti\", sanoi hän, \"ja hän kuoli pari päivää sitten.\"\n\n\"Nyt tiedän, mikä sinua vaivaa\", sanoi Herra. \"Sinä kärsit senvuoksi,\nett'ei äitisi ole tullut tänne paratiisiin.\"\n\n\"Niin on\", sanoi Pyhä Pietari ja samalla valtasi hänet suru, niin\nettä hän alkoi nyyhkiä ja voivotella.\n\n\"Minun mielestäni olisin kuitenkin ansainnut sen, että hän olisi\nsaanut tulla tänne\", sanoi hän.\n\nMutta kun nyt Herra sai tietää syyn Pyhän Pietarin suruun, tuli\nhän vuoroonsa murheelliseksi. Sillä Pyhän Pietarin äiti ei ollut\nsemmoinen, että hän olisi voinut taivaan valtakuntaan sisälle tulla.\nHän ei ollut milloinkaan ajatellut muuta kuin rahojen kokoomista ja\nköyhille, jotka pysähtyivät hänen ovensa eteen, ei hän ollut antanut\npenniäkään eikä edes leivänpalaista. Ja nyt oli Herrasta sääli sanoa\nPyhälle Pietarille, että hänen äitinsä oli ollut niin saita, ett'ei\nhän voinut tulla osalliseksi autuudesta.\n\n\"Pyhä Pietari\", sanoi hän, \"mistä niin varmaan tiedät, että äitisi\nviihtyisi meidän luonamme?\"\n\n\"Kas, sen sanot sinä vaan sen vuoksi, ett'ei sinun tarvitseisi kuulla\nrukoustani\", sanoi Pyhä Pietari. \"Kuka ei paratiisissa viihtyisi?\"\n\n\"Se, joka ei tunne iloa toisten ilosta, ei voi viihtyä täällä\", sanoi\nHerra.\n\nSilloin on muitakin kuin minun äitini, jotka eivät sovellu tänne,\nsanoi Pyhä Pietari ja Herra huomasi, että Pietari ajatteli häntä.\n\nJa hän tuli syvästi murheelliseksi siitä, että Pyhää Pietaria oli\nkohdannut niin syvä suru, ett'ei hän enään tiennyt mitä hän sanoi.\nHän seisoi hetken ja odotti, että Pyhä Pietari katuisi ja ymmärtäisi,\nett'ei hänen äitinsä voinut päästä paratiisiin, mutta Pyhä Pietari\nvaan ei antanut myöten.\n\nSilloin kutsui Herra luokseen enkelin ja käski hänen mennä alas\nhelvettiin ja tuoda Pyhän Pietarin äidin ylös paratiisiin.\n\n\"Anna minun sitten myöskin nähdä, mitenkä hän tuo ylös hänet\", sanoi\nPyhä Pietari.\n\nHerra otti Pyhää Pietaria kädestä ja vei hänet eräälle kalliolle,\njoka yhdeltä puolelta aivan äkkijyrkästi kohosi syvyydestä. Ja hän\nnäytti Pyhälle Pietarille, ett'ei hänen tarvinnut kuin vähäsen\nkumartua yli kallion reunan nähdäkseen suoraan alas helvettiin.\n\nKun Pyhä Pietari katseli alas, ei hän aluksi voinut eroittaa sen\nenempää kuin jos olisi katsonut alas kaivoon. Näytti siltä kuin olisi\nääretön kuilu avautunut hänen allansa.\n\nEnsimmäinen, jonka hän voi erottaa, oli enkeli, joka jo oli\nsuunnannut kulkunsa syvyyksiä kohti. Pyhä Pietari näki, miten enkeli\nkiiti alas suureen pimeyteen vähääkään pelkäämättä ja levitteli vaan\nvähäsen siipiään, ett'ei putoaisi liian kovasti.\n\nMutta kun Pyhän Pietarin silmät saivat tottuneeksi vähän paremmin,\nalkoi hän nähdä yhä enemmän ja enemmän. Hän näki ensiksi, että\nparatiisi sijaitsi vuorella, jota ympäröi avara kuilu, ja sen\npohjalla oli kadotettujen olinpaikka. Hän näki, mitenkä enkeli\nvajoamistaan vajosi, saapumatta alas syvyyteen. Häntä kauhistutti tuo\npitkä matka sinne alas.\n\n\"Kunhan hän vaan pääsisi takaisin ylös äitini kanssa\", sanoi hän.\n\nHerra vaan katseli Pyhää Pietaria pitkään ja surullisesti. \"Ei ole\nsitä painoa, jota ei minun enkelini voisi nostaa\", sanoi hän.\n\nNiin syvä oli kuilu, ett'ei ainoakaan auringon säde voinut sinne\ntunkea, vaan oli siellä musta pimeys. Mutta näytti siltä kuin olisi\nenkeli muassaan sinne tuonut hiukan kirkkautta ja valoa, niin että\nPyhän Pietarin oli mahdollista eroittaa, miltä siellä alhaalla näytti.\n\nSe oli ääretön, musta kivierämaa, teräväkärkiset kalliot peittivät\nkoko pohjan ja niiden välistä kuultivat mustat vetiset lätäköt. Ei\nnäkynyt ainoatakaan viheriätä kortta, ei puuta, ei ainoata elon\nmerkkiä.\n\nMutta kaikkialle noille teräville kallioille olivat kadotetut\nvainajat kiivenneet. Ne riippuivat kallionkielekkeillä, jonne\nolivat kiivenneet siinä toivossa, että pääsisivät kuilusta, ja kun\nhe näkivät, ett'eivät mihinkään päässeet, jäivät ne sinne ylös,\nkivettyneinä epätoivosta.\n\nPyhä Pietari näki muutamien niistä istuvan ja äärettömässä\nikävöimisessään ojentelevan käsivarsiaan, katse aina suunnattuna\nylöspäin. Toiset olivat peittäneet silmänsä käsillään, ikäänkuin\npoistaakseen tuon toivottoman kauhun ympäriltään. Kaikki olivat\nhe liikkumattomia. Jotkut makasivat vesilätäköissä aivan hiljaa,\nkoettamattakaan niistä päästä.\n\nKauheinta oli, että kadotettujen luku oli niin suuri. Näytti siltä\nkuin kuilun pohjassa ei olisikaan muuta kuin vaan ruumiita ja päitä.\n\nJa Pyhän Pietarin valtasi taas uusi levottomuus. \"Saatpa nähdä, niin\nenkelisi ei löydä häntä\", sanoi hän Herralle.\n\nYhtä surullinen kuin äsken oli katse, jolla Herra häntä katseli. Hän\nkyllä tiesi, ett'ei Pyhän Pietarin tarvinnut olla levoton enkelistä.\n\nMutta Pyhästä Pietarista yhä näytti siltä, ett'ei enkeli voinut\nlöytää hänen äitiänsä tuosta suuresta kadotettujen joukosta.\nEtsiessään äitiä, levitti enkeli siipensä ja liiteli edestakaisin\nsyvyyden yli.\n\nYht'äkkiä joku noista kurjista kadotetuista alhaalta kuilusta huomasi\nenkelin. Ja hän hypähti ylös ja ojensi kätensä enkeliä kohti ja\nhuudahti: \"Ota minut mukaan, ota minut mukaan!\"\n\nSilloin samassa syntyi elämää koko joukossa. Kaikki nuo miljoonien\nmiljoonat, jotka kituivat alhaalla helvetissä, ryntäsivät ylös\nsamassa silmänräpäyksessä ja kohottivat käsivartensa ja huusivat\nenkeliä, että hän veisi heidät mukanansa autuaitten paratiisiin.\n\nYlös asti kuulivat Herra ja Pyhä Pietari heidän huutonsa, ja heidän\nsydämmensä värähtivät surusta niitä kuullessa.\n\nEnkeli pysyi korkealla liidellen kadotettujen yläpuolella, mutta sitä\nmyöten kuin hän kulki edestakaisin hakien etsittäväänsä, ryntäsivät\nkaikki jälestä, niin että näytti kuin olisi myrskyvihuri heitä\nkuletellut.\n\nVihdoinkin oli enkeli huomannut sen, jota oli hakemassa. Hän laski\nsiipensä suppuun ja kiiti nuolena alas. Ja Pyhä Pietari huudahti\niloisena hämmästyksestä, kun näki enkelin kietovan käsivartensa hänen\näitinsä ympäri ja nostavan hänet ylös.\n\n\"Autuas sinä, joka tuot minun äitini minulle!\" sanoi hän.\n\nHerra laski hiljaa kätensä Pyhän Pietarin olkapäälle ikäänkuin\ntahtoisi hän varoittaa häntä iloitsemasta liian varhain.\n\nMutta Pyhä Pietari oli valmis itkemään ilosta, että äitinsä oli\npelastettu, eikä hän voinut käsittää, että mikään voisi heitä enää\neroittaa. Ja hänen ilonsa kasvoi, kun hän näki, että niin sukkela\nkuin enkeli oli ollutkin nostaessaan hänen äitiänsä, oli kuitenkin\nmuutamain kadotetuista onnistunut tarttua häneen joka pelastettiin,\npäästäkseen samalla kertaa hänen kanssaan paratiisiin.\n\nNiitä oli ainakin kaksitoista, jotka riippuivat kiinni vanhassa\nvaimossa ja Pyhä Pietari ajatteli, että oli suuri kunnia hänen\näidilleen auttaa niin monta onnetonta kadotuksesta.\n\nEikä enkelikään tehnyt mitään heitä estääkseen. Kuorma ei häntä\nensinkään näyttänyt rasittavan, hän vaan nousi nousemistaan ja\nsiipiänsä liikutti hän yhtä keveästi kuin olisi hän kantanut\nkuollutta linnunpoikasta taivaaseen.\n\nMutta silloin näki Pyhä Pietari, että hänen äitinsä koetti vapautua\nnoista kadotetuista, jotka riippuivat kiinni hänessä. Hän tarttui\nkiinni heidän käsiinsä ja irtautui heistä, niin että toinen toisensa\njälestä putosi alas helvettiin.\n\nPyhä Pietari kuuli, mitenkä he pyysivät ja rukoilivat häntä, mutta\nvanha vaimo ei näkynyt sallivan, että kukaan muu kuin hän itse tulisi\nautuaaksi. Hän irrottautui yhä useammasta ja useammasta ja antoi\nniiden vajota alas kurjuuteen. Ja kun he putosivat, täyttivät heidän\ntuskan huutonsa ja kirouksensa koko avaruuden.\n\nSilloin huusi Pyhä Pietari ja vannotti äitiään olemaan armelias,\nmutta hän ei tahtonut kuulla mitään, vaan jatkoi niinkuin oli alkanut.\n\nJa Pyhä Pietari näki enkelin lentävän yhä hitaammin, sitä myöten kuin\nkuorma keveni. Pyhän Pietarin valtasi niin suuri kauhu, että hänen\ntäytyi langeta polvilleen.\n\nViimein ei ollut jälellä kuin yksi ainoa kadotettu, joka piti kiinni\nPyhän Pietarin äidistä. Se riippui hänen kaulassaan ja huusi ja\nrukoili aivan hänen korvansa juuressa, että hän antaisi hänen seurata\nitseään tuonne siunattuun paratiisiin.\n\nSilloin oli enkeli jo taakkoineen päässyt niin pitkälle, että Pyhä\nPietari jo ojensi käsivartensa ottaakseen vastaan äitinsä. Hänestä\ntuntui, ett'ei enkelin tarvinnut kuin pari kertaa siipiään liikuttaa,\nniin olisi se ylhäällä vuorella.\n\nMutta silloin enkeli yht'äkkiä seisautti siipensä aivan\nliikkumattomiksi ja hänen kasvonsa kävivät synkiksi kuin yö.\n\nSillä nyt oli vanha vaimo ojentanut kätensä taapäin ja tarttunut\nkäsivarsiin sitä, joka riippui hänen kaulassaan, ja riisti ja repi\nsiksi, kunnes hänen onnistui irroittaa yhteen liittyneet kädet, niin\nettä hän pääsi vapaaksi tästäkin viimeisestä.\n\nKun kadotettu putosi, laskeutui enkeli monta syltä alaspäin, ja\nnäytti siltä, ett'ei hän enää jaksaisi nostaa siipiään.\n\nHän katseli syvän surun valtaamana vanhaa vaimoa, hänen käsivartensa\nirtautuivat vaimon vyötäiseltä ja enkeli antoi hänen pudota, niinkuin\nolisi hän ollut liika raskas taakka hänelle senjälkeen kuin oli\njäänyt yksin.\n\nSitten lensi hän yhdellä ainoalla siiven lyönnillä ylös paratiisiin.\n\nMutta Pyhä Pietari makasi pitkän aikaa samalla paikalla ja nyyhkytti\nja Herra seisoi hiljaa hänen vieressään.\n\n\"Pyhä Pietari\", sanoi Herra viimein, \"en olisi uskonut, että sinä\nnoin itkisit paratiisiin tultuasi.\"\n\nSilloin kohotti Herran vanha palvelija päänsä ja vastasi: \"Mikä\nparatiisi tämä on, jonne minä kuulen rakkaimpieni voivotukset ja näen\nkanssaihmisteni kärsimykset!\"\n\nMutta Herran kasvot pimitti syvin suru. \"En tahtoisi mitään sen\nmieluummin kuin varustaa teille kaikille paratiisin, jossa olisi\nvaan valoisaa onnea.\" sanoi hän. \"Etkö ymmärrä, että sen vuoksi minä\nastuin alas ihmisten luo ja opetin heitä rakastamaan lähimmäistään\nniinkuin itseään? Sillä niin kauvan kun he eivät sitä tee, ei ole\nmissään rauhan paikkaa taivaassa eikä maan päälle, jossa ei tuska tai\nsuru heitä saavuttaisi.\"\n\n\n\n"]