[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fckMKxwIV-7ITqSQaW3UPHGfI_ERRasc_0M6qKkvC2hI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},964,"Kuolleet sielut","Gogol, Nikolai",1809,1852,"964-gogol-nikolai-kuolleet-sielut","964__Gogol_Nikolai__Kuolleet_sielut",null,"romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1842,1882,73209,464754,false,49404,[25,26,27,28],"Humorous stories","Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction","Satire","Swindlers and swindling -- Russia -- Fiction",[30,31,32],"Classics of Literature","Novels","Russian Literature","\"Kuolleet sielut\" by Nikolai Vasilevich Gogol is a novel written in the early 19th century. The story follows the character Pavel Ivanovitsh Tshitshikow, a mysterious gentleman who arrives in a provincial town and engages with various local officials, hinting at a deeper, ulterior motive behind his visits. The novel explores themes of social status, human folly, and the bureaucracy of Russian society at the time.  At the start of the narrative, Tshitshikow arrives in the town in a modest carriage, drawing little attention, and settles into a rather ordinary inn. As he interacts with the innkeeper, his peculiar inquiries about local officials and landowners throughout his meals suggest a hidden agenda. His visiting various offices and engaging flattering conversations sets the tone for his character as an astute observer capable of ingratiating himself with the townspeople. This opening introduces readers to the intricacies of society and the nuanced relationships that will unfold as Tshitshikow's true intentions gradually become clearer. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Suomalainen, Samuli",301,"Satiirinen romaani seuraa arvoituksellista Tšitšikovia, joka kiertää Venäjän maaseutua ostaen tilanomistajilta luetteloissa vielä elävinä näkyviä kuolleita maaorjia. Teos tarkastelee venäläistä yhteiskuntaa, byrokratiaa ja ihmisluonnon heikkouksia huumorin ja terävän havainnointikyvyn kautta.","Nikolai Gogolin 'Kuolleet sielut' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 964.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUOLLEET SIELUT\n\nKirj.\n\nNikolai Gogol\n\n\nVenäjän kielestä suomensi Samuli S.\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkitsema käännös.\n\n\nW. Churberg'in romani-kirjasto.\n\nSuomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.\nToinen vuosikerta.\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1882.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nRavintolan porttiin N.N. nimisessä läänin pääkaupungissa ajoivat\nkoreanlaiset, pienenlännät vaunut, jommoisissa tavallisesti kulkevat\nnaimattomat miehet: virasta eronneet överstiluutnantit, alikaptenit,\ntilan-omistajat, joilla on talonpoikia noin sata sielua, sanalla\nsanoen, kaikki semmoiset, joita sanotaan keskinkertaiseksi\nherrasväeksi. Vaunuissa istui herrasmies. Ei hän ollut kaunis mies,\nvaan ei rumakaan; eikä hän ollut liian lihava eikä liian laiha; ei\nhäntä saattanut sanoa vanhaksi, eikä taas niinkään, että oli liian\nnuori. Hänen tulonsa kaupunkiin ei nostanut mitään melua, eikä siitä\nmitään erinomaista seurannutkaan. Olihan vaan kaksi venäläistä\ntalonpoikaa kapakan ovella vastapäätä ravintolaa, ja nämä siinä\nvirkkoivat toisilleen jotakin, joka koski enemmän itse ajopeliä kuin\najopelissä istujata.\n\n-- \"Katsos tuota\", sanoi toinen. \"Onpas sitäkin pyörä! Mitäs luulet?\nKestääköhän tuommoinen pyörä, jos nyt niinkuin siksi tulisi, aina\nMoskovaan, vai eikö kestä?\"\n\n-- \"Kestää\", vastasi toinen.\n\n-- \"Mutta ei maar Kasaniin kestäkään\".\n\n-- \"Eikä kestäkään\".\n\nSiinä sen jutun loppu. Ja sitten vielä, -- rattaiden saavuttua\nravintolan kohdalle, tuli vastaan nuori mies, valkoisissa\nkanevassi-housuissa, peräti kapeissa ja lyhyissä, yllään muotia\ntapaileva frakki, jonka alta pilkisteli maniska, ja siinä Tulassa tehty\nneula, koristettu pronssisella pistolilla.\n\nNuori mies kääntyi ympäri, katsahti ajopeliin, pidätti kädellään\nlakkiansa, jonka tuuli oli vähällä viedä, ja meni menojansa.\n\nRattaiden ajettua pihaan, tuli herralle vastaan ravintolan palvelija,\nniin vilkas ja vikkelä, ett'ei outo oikein voinut huomata mimmoiset\nkasvotkaan hänellä olivat. Ulos pyyhe kädessä hyppäsi tämä pitkä mies,\nyllään pitkä demikotonitakki, jonka selkätaive oli melkein niskassa\nasti. Hän heilautti kerran päätänsä ja läksi saattamaan herraa ylös\npuisia portaita myöten huoneesen, minkä Luoja oli hänelle suonut. Huone\noli tavallista laatua, sillä ravintola oli myöskin tavallista laatua,\ntoisin sanoen juuri semmoinen kuin lääninkaupunkien ravintolat ovat,\njoissa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa saavat rauhallisen\nhuoneen torakkain kanssa, jotka luumuina kurkistelevat kaikista\nnurkista. Lisäksi on näissä huoneissa ovi läheiseen huoneesen ja oven\nedessä aina piironki. Sinne toiseen huoneesen saa sijansa naapuri,\nhiljainen ja rauhallinen mies, mutta sanomattoman utelias ja halullinen\nsaamaan tietoa matkustajan pienimmistäkin seikoista. Ulkoa oli\nravintola sisuksen mukainen; se oli hyvin pitkä, kahdenkertainen.\nAlimmainen kerta ei ollut rapattu, vaan piti julki tummanpunaisia pikku\ntiilejänsä, likaisen karvaisia jo itsessäänkin, vaan vielä enemmän\ntummentuneita pahasta ilmasta. Yläkerta oli maalattu i'än-ikuisella\nkeltaisella värillä. Alakerrassa oli puoteja, joissa myötiin länkiä,\nköysiä ja rinkuloita. Nurkimmaiseen puotiin tai oikeammin akkunaan oli\nottanut sijansa makuvarin myöjä, vieressään samovari (vedenkeittäjä)\npunaisesta vaskesta ja naama yhtä punainen kuin samovarin vaskikin,\nniin että kaukaa olisi luullut ikkunassa olevan kaksi samovaria, ell'ei\ntoisella samovarilla olisi ollut pikimustaa partaa.\n\nMatkustajan katsellessa kammiotansa, tuotiin hänen kapineensa sisään;\nensinnäkin matkasäkki valkoisesta nahasta, vähän jo kulunut ja\nränsistynyt, josta näki, ettei se ollut ensi kertaa matkalla.\nMatkasäkin kantoivat sisään kuski Selifan, pikkuinen mies, pikku turkki\npäällä, ja Pekko niminen passari, noin kolmenkymmenen vanha poika,\npäällään avara, kulunut takki, nähtävästi herralta peritty.\nKatsannoltaan oli Pekko vähän tuimanläntä; nenä ja huulet olivat\nmiehellä erittäin paksut. Matkasäkin jälkeen tuotiin vähänlainen\npunapuinen lipas, varustettu visakoristuksilla, saappaan lestit ja\nsiniseen paperiin kääritty kananpaisti. Kun kaikki nämä kapineet oli\ntuotu sisään, läksi Selifan-kuski talliin, pitämään huolta hevosista.\nPekko sitä vastoin rupesi varustamaan itsellensä tilaa peräti pimeän\neteisen komeroon, jonne oli jo ennättänyt tuoda päällysnuttunsa ja sen\nmukana omituisen hajun, joka asui sen jälkeen tuodussa säkissäkin,\nmissä oli kaikenlaisia passarin pukuun kuuluvia esineitä. Tähän\nkomeroon laittoi hän seinän viereen kapean vuoteen, pannen siihen\njonkun patjamaisen esineen, joka oli vanunut ja runneltu kuin\npannukakku. Tämä oli hänen onnistunut saada ravintolan isännältä.\n\nPalvelijainsa laitellessa ja puuhaillessa, astui herra vierassaliin.\nMillaisia nämä salit ovat, sen tietää jokainen matkustaja vallan hyvin:\naina samat öljymaalilla sivellyt seinät, ylhäältä mustuneet tupakan\nsavusta ja alhaalta tummehtuneet kaikenlaisten matkustajain seljistä,\nsemminkin sikäläisten kauppiasten, joitten oli tapana tulla toripäivinä\ntänne kuusin seitsemin miehin juomaan omat määrätyt kupposensa teetä;\n-- aina sama savuttunut laki; -- aina sama savuttunut kynttiläkruunu,\nmonine riippuvine lasikoristeineen, jotka heiluivat ja helisivät joka\nkerta kuin passari juosta puikelsi kuluneita liimakankaisia mattoja\nmyöten, rohkeasti heilutellen tarjotinta, jossa oli teekuppeja yhtä\nlukematon paljous kuin lintuja meren rannalla; -- aina samat, koko\nseinän täyttävät, öljymaalaukset; sanalla sanoen, aivan samaa täällä\nkuin muuallakin; se vaan eroituksena, että täällä oli yhdessä kuvassa\nVellamon neitoselle laitettu niin suunnattoman suuri rinta, ettei\nlukija luullakseni ole mointa nähnytkään. Tuommoista luonnon leikkiä\nmuutoin huomaa kaikenlaisissa historiallisissa maalauksissa -- ties\nkuka niitä mistäkin ja milloinkin on tuonut Venäjän maahan. Joskus ovat\nniitä tuoneet meidän ylimyksetkin, taiteen suojelijat, osteltuaan niitä\nItaliasta sikäläisten kuskiensa neuvosta.\n\nHerra otti lakin päästänsä ja päästi kaulastansa vesikaaren värisen\nvillahuivin, jommoisia naineille miehille tekevät vaimot omin käsin,\nliittäen lahjaansa soveliaita neuvoja siitä, millä muotoa huivi on\nkaulaan käärittävä. Kuka semmoisia nuorille miehille tekee, sitä minä\nen tiedä; kuka heidät ties; minulla ei ole milloinkaan ollut semmoisia\nhuiveja. Päästettyään huivin kaulastansa, tilasi herra päivällistä.\nSillä välin kuin hänelle tuotiin tavallisia ravintolan ruokia,\nnimittäin: lientä piiraisen kanssa, jota varta vasten säilytetään\nviikkokausia, aivot herneiden kanssa, paistettua makkaraa kaalin\nkanssa, metsäkanan paisti, suollakurkki ja iankaikkinen makea piirakka,\naina altis palvelemaan; sillä välin kuin hänelle kaikkea tätä\ntarjottiin, osa lämmitettynä, osa kylmänäkin, pani hän ravintolan\npassarin puhumaan kaikkea joutavata: kuka muka tässä oli isäntänä ennen\nja kuka nyt ja paljonko ravintola antoi tuloja ja onko isäntä suuri\nlurjus, johon passari tapansa mukaan vastasi:\n\n-- \"Suuri roisto se on, hyvä herra!\"\n\nNiinpä on sivistyneessä Venäjänkin maassa nykyjään paljon kunnon\nihmisiä, jotka ravintolassa syödessään eivät saata olla puhelematta\npassarin kanssa, välistä tehden lystiä ivaakin hänestä. Yleensä tämä\nmatkustaja ei kysellytkään pelkkää jonkin joutavata; hän tiedusteli\nerinomaisen tarkasti, kuka on kaupungin kuvernörinä, kuka\npresidenttinä, kuka prokuratorina, sanalla sanoen, ei unohtanut\nainoatakaan virkamiestä. Vielä suuremmalla tarkkuudella, milt'ei oikein\nosan-otolla tiedusteli hän kaikkia eteviä maanviljelijöitä; kuinka\nmonta sielua talonpoikia kelläkin on, kuinka kaukana kaupungista kukin\nasuu, minkä luonteinen mikin on ja kuinka usein kaupungissa käypi;\noliko heidän läänissänsä ollut kipuja, kuolettavia lavantauteja, kovia\nvilutauteja, rokkoa ynnä muuta sellaista, ja kaikkea tätä tiedusteli\nhän sillä tapaa ja niin tarkasti, että tuo nähtävästikin oli enemmän\nkuin pelkkää uteliaisuutta.\n\nMatkustajan ryhdissä oli jotakin mahtavata, ja nenäänsä niisti hän\nsangen suurella melulla. Ties miten hän siinä menetteli, mutta torvena\nvaan hänen nenänsä pauhasi. Tämä, nähtävästi aivan viaton, ansio tuotti\nhänelle kumminkin paljon kunnioitusta passarin puolelta, niin että tämä\njoka kerta, kuin nenä soi, heilautti tukkaansa, asettui nöyrempään\nasentoon ja koukistaen niskaansa kysäisi: mitä suvaitsette? Päivällisen\nsyötyänsä, herra joi kupin kahveeta ja istui sohvaan, pannen selkänsä\nnojaksi tyynyn, joita venäläisissä ravintolissa kimmoavain villain\nasemesta täytetään jollakin, joka on hyvin paljon tiilin ja katukiven\nkaltaista. Siinä rupesi hän haukottelemaan ja käski saattaa itsensä\nkamariinsa, jossa kävi pitkäkseen ja makasi kaksi tuntia. Levättyänsä\nhän kirjoitti ravintolan palvelijan pyynnöstä paperilapulle arvonsa\nsekä ristimä- ja sukunimensä, ilmoitettavaksi, niinkuin pitää,\npolisille. Portaita alas kulkeissaan luki palvelija paperista\ntavaamalla:\n\n\"Kollegian-neuvos Pavel Ivanovitsh Tshitshikow, tilanomistaja,\nyksityisissä asioissa\".\n\nRavintolan passarin yhä vielä tavaillessa paperilappua itse Pavel\nIvanovitsh Tshitshikow läksi kaupungille ja näkyi olevan siihen\ntyytyväinen, sillä tämä ei ollut minkään puolesta huonompi muitakaan\nläänin kaupunkeja. Räikeästi pisti silmään kivikartanojen keltainen\nväri ja ujona asui puutalojen harmaa karva. Talot olivat yhden-,\nkahden- ja puolentoista-kertaisia ja varustettuja alin-omaisella\nullakkokerroksella, joka läänin arkitehtien mielestä on varsin kaunis.\nPaikoin nämä talot näkyivät joutuneen kadoksiin keskelle katua, leveätä\nkuin hyväkin keto, ja keskelle loppumattomia puulaipioita; toisin\npaikoin ne taas ryhmäytyivät yhteen, ja siellä oli enemmän liikettä ja\nvilkkautta. Siellä täällä näki puotikilpiä, joista sade oli melkein\nnäkymättömiin kuluttanut rinkelit ja saappaat; toisissa näki siniset\nhousut ja niitten alla jonkun \"_Enkelskalaisen_\" räätälin nimen. Missä\noli hattu- ja lakkipuoti ja kirjoitus: \"_Vasili Fedorow Saksanmaalta_\";\nmissä taas oli kilvessä billiardi ja kaksi pelaajaa semmoisissa\nfrakeissa, jommoisissa meillä teatereissa vieraat astuvat viimeisessä\nnäytöksessä näkymölle. Pelaajat olivat juuri tähtäämässä kepeillänsä,\nkädet vähän koukussa taaksepäin ja sääret vinossa, niinkuin niillä\nvast'ikään olisi tehty keikaus ilmassa. Kaiken tämän alla oli\nkirjoitus: \"_Tässä kans yks ravintola_\". Paikoin oli itse kadulla\npöytiä, joilla oli pähkinöitä, saippuata ja saippuan näköisiä\nrenikoita. Tuolla taas oli krouvi ja sen kilvessä paksu kala ja kalassa\nkahveli. Mutta kaikista enimmän näkyi mustuneita kaksipäisiä valtion\nvaakunoita, kotkia, joiden sijassa nykyjään jo on lyhyt ja selvä\nkirjoitus: \"_Viinaa_\". Katu oli joka paikassa huononlainen. Katsahtipa\nmatkustaja kaupungin puistoonkin, jossa oli hoikkia puita, huonosti\njuurtuneita ja alhaalta varustettuja kolmikulmaisilla, kauniisti\nvehreiksi maalatuilla pönkillä. Vaikk'eivät nämä puut olleet kaisloja\npitemmät, niin oli niistä kumminkin sanomalehdissä, tulituksesta\npuhuttaessa, sanottu näin: \"Kaupungin hallituksen kiitettävän\nhuolenpidon kautta on kaupunkimme saanut koristuksen, nimittäin\npuiston, jonka tuuheat, leveälatvaiset puut suovat siimestä\nkesän heltehessä\", ja edelleen: \"oli liikuttavaista nähdä,\nkuinka kaupunkilaisten sydämmet sykähtelivät kiitollisuutensa\nylenpalttisuudessa ja vuodattivat kyyneleitä kiitoksen osoitteeksi\nherra pormestaria kohtaan\". Tiedusteltuansa sitten polisipalvelijalta,\nmikä on lyhin tie, jos tarpeeksi tulisi, kirkolle, virastoihin,\nkuvernörin talolle, lähti hän vilkaisemaan jokeakin, joka juoksi\nkaupungin halki. Tiellä repäisi hän pylväästä siihen naulatun\nilmoituslehden eli afiskan, lukeakseen sen huolellisesti kotonaan, loi\ntarkan silmäyksen sievänlaiseen naiseen, joka kulki laudoista tehtyä\nkadunviertä ja jonka takana kulki lakeija-poika livrea-puvussa, kantaen\nmyttyä. Vielä kerran katsahti matkustaja ympärillensä, ikäänkuin\npainaakseen mieleensä paikat ja tienoot; sen jälkeen meni hän kotia\nsuoraan omaan kamariinsa, ravintolan passarin vähän kannatellessa häntä\nportailla. Juotuansa teetä, istahti hän pöydän ääreen, käski tuoda\nkynttilän, otti taskustaan afiskan, asetti sen lähelle kynttilää ja\nrupesi lukemaan, hieman sirristäen oikeata silmäänsä. Afiskassa ei\nollut mitään erinomaista; olihan vaan ilmoitettu näytettäväksi\nKozebue'n draama, jossa Rollan osan näytti hra Poplevin, Koran osan\nneiti Sjablow, muut jäsenet olivat sitäkin vähemmin huomion\nansaitsevia; mutta hän luki ne kumminkin kaikki, saapuipa\nparterrin hintaankin asti ja sai tietää, että afiska oli painettu\nlääninhallituksen kirjapainossa; käänsi sitten afiskan, nähdäkseen,\neikö toisellakin puolen olisi jotakin, mutta mitään löytämättä, hierasi\nsilmiään, taivutti afiskan sievästi kokoon jälleen ja pani sen\nlippaasensa, johon hänellä oli tapana panna kaikki, mitä vaan sattui.\nPäivänsä päättyi muistaakseni muutamaan palaseen kylmää vasikanlihaa,\npullolliseen kislatshi-sahtia ja sikeään uneen \"kaiken nenämahdin\nvoimalla\", niinkuin muutamissa paikoin laveata Venäjän valtakuntaa on\ntapana sanoa.\n\nKoko huomispäivä kului vieraissa-käymiseen. Matkustaja läksi\nkunniaterveisille kaikkien virkamiesten luokse. Kävi kunnioituksella\nkuvernörin luona, joka, niinkuin Tshitshikowkin, ei ollut lihava, eikä\nlaiha, kantoi Annan ristiä kaulassaan, ja huhuiltiinpa niinkin, että\noli hänet esitelty jo tähdenkin saantiin. Yleensä oli kuvernöri varsin\nhyväntahtoinen mies, joka joskus omin käsin neuloi korko-ompelustakin.\nSieltä meni Tshitshikow varakuvernörin luokse, sitten prokuratorin,\npresidentin, polisimestarin, viina-arendatorin, kruunun tehtaitten\npäällikön luokse, sitten ... sääli sentään, että on niin vaikea muistaa\nkaikkia tämän maailman mahtavia. Olkoon kylliksi sanottu, että\nmatkustaja osoitti tavatonta vireyttä vieraissa-käymisen asiassa:\nkävipä hän kantamassa kunnioituksensa hospitalihallituksen\ninspehtorille ja kaupungin arkitehtille ja senkin jälkeen vielä istui\nvaunuissa kauan aikaa, mietiskellen, kelle muka vielä olisi visiti\ntehtävä, mutta muita virkamiehiä ei enää kaupungissa ollut.\nKeskusteluissaan näitten vallan päällä olijain kanssa, osasi hän oikein\ntaitavasti imarrella kutakin. Kuvernörille viittasi hän noin ikäänkuin\nsivumennen, että niinhän tähän lääniin tulee kuin mihin paratiisiin\nikään, että tiet ovat kaikkialla kuin samettia ja että ne hallitukset,\njotka nimittävät viisaita virkamiehiä, ansaitsevat suurta kiitosta.\nPolisimestarille virkkoi hän jotakin varsin mielistelevää kaupungin\npolisipalvelijoista; mutta puhellessaan varakuvernörin ja presidentin\nkanssa, jotka olivat vasta valtioneuvoksia, sanoi hän heille\nvahingoissa \"herra kenrali\", mikä heitä erittäin miellytti. Tästä\nkaikesta oli seurauksena se, että kuvernöri kutsui häntä samana päivänä\nluokseen yksinkertaiseen illanviettoon, samoin muutkin virkamiehet,\nkuka päivälliselle, kuka pikku korttiseuraan, ken teetä juomaan.\n\nItsestänsä matkustaja näkyi puhuvan vähän ja vältellen ja jos puhuikin,\nniin teki sen vaan noin yleisissä lauseissa, huomattavalla kainoudella,\nja olivat hänen lauseensa silloin vähäsen niinkuin oppineita: hän muka\non vaan mitätön mato ja matkamies tässä maailmassa eikä ansaitse että\nhänestä paljon lukua pidetään; hän on paljon saanut kokea aikoinaan,\nkärsinyt palveluksessa vääryyttä totuuden tähden; hänellä on ollut\npaljon vihamiehiä, jotka ovat uhanneet hänen henkeänsäkin; nyt hän\ntahtoo asettua rauhaan ja hakee soveliasta olopaikkaa ja, tultuansa\ntähän kaupunkiin, on pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenansa kantaa\nkunnioituksensa sen ensimmäisille virkamiehille. Siinä kaikki, mitä\nkaupungissa saatiin tietää tästä vieraasta, joka ei suinkaan ollut\ntulematta kuvernörin luo illanviettoon.\n\nValmistuksiin tätä illanviettoa varten meni häneltä kolmatta tuntia, ja\ntällöinpä hän osoitti semmoista huolellisuutta pukeutumisessa, ett'ei\nmointa kaikin paikoin näekään. Nukahdettuansa hiukan päivällisen\njälkeen, käski hän tuoda pesuvettä ja hieroi sanomattoman kauan\nsaippualla poskiansa, pönkittäin niitä sisästä päin kielellä, otti\nsitten ravintolan passarin olalta pyyhkeen ja kuivasi sillä pyöreät\nkasvonsa, alkain korvain takaa ja pärskäytettyään pari kertaa passaria\nsuoraan kasvoihin. Sen jälkeen pani hän peilin edessä kaulaansa\nmaniskan, nykäsi kaksi nenästä ulos pistäynyttä karvan haituvaa, ja\nheti sen jälkeen oli hänen päällään frakki puolukan karvaisesta,\nvalkosäkenisestä kankaasta.\n\nTällä tapaa puettuna läksi hän omissa vaunuissaan ajamaan sanomattoman\nleveitä katuja myöten, joita niukasti valaisivat sieltä täältä\npilkoittelevat valot akkunoissa. Kuvernörin talo oli kumminkin valaistu\nkuin varsinaista baalia varten; lyhdyillä varustetut kaleskat,\nulko-oven edessä kaksi santarmia, eturatsastajain huudot kaukaa;\nsanalla sanoen kaikki niinkuin olla pitää. Saliin tultuansa täytyi\nTshitshikow'in sulkea silmänsä, sillä kynttiläin, lamppujen ja naisten\npukujen loisto oli kauhean häikäisevää. Kaikki oli valon vallassa.\nMustia frakkeja vilkahteli ja liikkueli yksitellen ja parittain siellä\ntäällä niinkuin liikkuelee kärpäsiä valkoisen kimaltelevan sokerin\npinnalla heinäkuun poutaisella säällä, koska vanha emäntäpiika hakkaa\nja pienentää sitä säihkyileviin palasiin laudalla avonaisen akkunan;\nlapset kaikki ovat keräytyneet ympärille ja uteliaasti katsovat hänen\nkankeitten käsiensä liikkeitä, kuinka ne vasarata kohottelevat, mutta\nnopeat kärpäs-parvet, kantamina kepeän ilman, lentävät huoneesen\nrohkeasti, kuni isäntäväki, ja hyväksensä käyttäen eukon heikkoa näköä\nja aurinkoa, joka hänen silmillensä haittaa tekee, laskeuvat makeille\npalasille, missä yksitellen, missä sakein ryhmin. Kylläisiä he ovat\nkesän anteliaan aikana, joka muutoinkin kaikkialle asettelee\nherkullisia ruokia, eivätkä tulleetkaan he ensinkään syömään, heidän\nteki vaan mieli näyttää itseänsä, juosta piipauttaa kerran edes ja\ntakaisin sokerilla, hieraista yhteen etu- tai takajalkoja tahi\nsyyhäistä niillä siipien juurta tahi ojentaa etujalat ja pyhkäistä\nniillä pään päältä, kääntyä ympäri ja lentää jälleen pois ja taaskin\npalata kera uusien luopumattomain parvien.\n\nEipä ennättänyt Tshitshikow oikein katsahtaa ympärinsä, niin jo kävi\nhänen käsivarteensa kuvernöri ja esitteli hänet samassa rouvallensa.\nVieras ei käynyt tässäkään hämille: hän sanoi jonkunlaisen mielistelyn,\nvarsin soveliaan noin keski-ikäisen miehen sanoa, jonka virka-arvo ei\nole kovin suuri eikä kovin pienikään. Kun tanssihin asettuneet parit\nolivat ahdistaneet muut vieraat seinän viereen, katseli Tshitshikow\nheitä, kädet selän takana, hyvin tarkasti pari minutia. Useat naiset\nolivat hyvin puettuja, muodin mukaan, toiset olivat panneet päällensä\nmitä parasta kohtalo on läänin kaupunkiin ohjannut. Miehet olivat\ntäällä, kuten muuallakin kahta laatua: toiset laihoja, jotka aina\nhääräilivät naisten ympärillä; ja niistä muutamat senlaatuisia, että\noli vaikea eroittaa niitä Pietarin herroista, sillä niilläkin oli\nsangen huolellisesti ja hyvällä aistilla kammatut poskiparrat tahi\nmuutoin sievän näköiset, sipo-sileiksi ajetut soikeat kasvot, ja nämä\nherrat ne istuivat naisten viereen yhtä huolettomasti, puhuivat\nfranskaa samalla muotoa ja naurattivat naisia yhdellä lailla kuin\nPietarissakin tehdään. Toisena laatuna olivat lihavat herrat s.o.\nsemmoiset kuin Tshitshikowkin, minä tarkoitan ei liian lihavat, vaan ei\nlaihatkaan. Nämä ne päin vastoin katsoivat naisväkeä karsaasti ja\nperäytyivät heistä ta'ammas, silmäillen sivuille päin, eiköhän muka\nmissä kuvernörin palvelija asettele viheriöitä pöytiä whistiä varten.\nHeidän kasvonsa olivat täyteläiset ja pyöreät, muutamissa oli\nkäsniäkin, joku oli rokon-arpinen. Hivuksiaan he eivät kammanneet\notsatupsulle eivätkä kiharoillekaan, eivätkä siihen malliin, jota\nFranskalainen nimittää: \"hitto vieköön!\" Heidän tukkansa oli joko\nlyhyeksi keritty tahi sileäksi kammattu ja kasvonpiirteet enimmäkseen\npyöreitä ja jänteviä. Nämä olivat kaupungin kunnian-arvoisia\nvirkamiehiä. Niin! lihavat ne osaavat paremmin asioitansa ajaa\nmaailmassa kuin laihat. Laihat palvelevat enimmäkseen erityisillä\ntoimilla tahi ylimääräisinä, heiluen sinne tänne; heidän toimeentulonsa\non ikään kuin köykäistä ilmassa keijumista ja peräti epävarmaa! Lihavat\nsitä vastoin eivät ole koskaan ylimääräisissä viroissa, vaan aina\nvakinaisissa, ja mihin virkaan kerran istuvat, niin lujasti ja varmasti\nsiihen istuvatkin, niin että saattaa virkakin heidän altansa risahtaa\nja hävitä, vaan he kas vaan eivät paikastaan erkane. Ulkonaista loistoa\nhe eivät rakasta: frakki heidän päällään ei ole niin somaa kuosia kuin\nlaihain päällä; mutta sen sijaan on heillä rahalippaissaan siunaus\nsuuri. Laihalla ei enää kolmen vuoden perästä ole ainoatakaan sielua,\njoka ei olisi pantiksi pantu lombardiin, mutta lihavalla -- ei\naikaakaan, niin ilmaantui kuin ilmaantuikin kaupungin syrjään talo,\nostettu vaimon nimelle; sitten tulee toiseen syrjään toinen talo,\nsitten lähelle kaupunkia pikkuinen kylä, sitten suuri kylä kaikkine\ntiloineen taloineen. Niinpä lihava vihdoin, palveltuansa Jumalata ja\nkeisaria ja ansaittuansa yleisen kunnioituksen, eroaa virasta, siirtyy\nmaalle ja siellä hänestä tulee tilan-omistaja, kunnon Venäläinen herra,\nvieraanvarainen isäntä; siellä hän elää ja hyvin elääkin. Mutta hänen\njälkeensä taas laihat perilliset päästävät, kuten Venäjällä on tapa,\nisänsä rahat ja tavarat menemään oikein \"hollikyydillä\".\n\nTäytyy tunnustaa, että melkein tällaista ajatteli Tshitshikow, seuraa\ntarkastellessansa, ja seurauksena oli se, että hän liittyi vihdoin\nlihaviin, jotka melkein kaikki olivat tuttavia. Siellä oli prokuratori,\njolla oli varsin mustat tuuheat kulmakarvat ja jolla oli tapana iskeä\naina väliin vasenta silmäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\"käydään, veikkonen, tuonne toiseen huoneesen, niin minä virkan sinulle\njotakin\". Yleensä oli hän totinen ja harvapuheinen mies. Siellä oli\npostimestari, pienikasvuinen mies, mutta sukkela kieleltään ja\nfilosofi; -- siellä presidentti, varsin järkevä ja miellyttävä mies.\nKaikki nämä tervehtivät Tshitshikow'ia kuni vanhaa tuttavaa, ja siihen\nvastasi tämä, kumartaen vähän sivuun, eikä ilman sievyyttä.\n\nTäällä tutustui hän varsin sieväkäytöksisen ja kohteliaan\ntilan-omistajan, Manilow'in, sekä ulkonäöltään jotenkin kömpelömäisen\nSobakevitsh'in kanssa, joka heti ensi kerralta tallasi hänen jalalleen\nja virkkoi: \"anteeksi!\" Samalla pistettiin hänelle käteen kortti\nosallisuutta varten whistiin, ja sen hän otti vastaan alin-omaisella\nkohteliaalla tavallaan. He kävivät nyt viheriään pöytään ja istuivat\nsiinä hamaan illalliseen asti. Kaikki keskustelu lakkasi nyt kokonaan,\nniinkuin ainakin, milloin totisehen toimeen käsin käydään.\nPostimestarikin, vaikka oli hyvin puhelias mies, ilmaisi, heti kuin oli\nottanut kortit käteensä, miettivän lauseen kasvoillensa, pisti\nylähuulensa alahuulen alle ja oli tässä asennossa pelin loppuun asti.\nLyöden värilehteä kolautti hän kättänsä pöytään, virkkaen, jos se oli\nrouva: \"Ämmä aisoihin!\" Jos taas kuningas, niin näin: \"Mitä sinä moukka\nmokotat!\" Presidentti se puheli näin: \"Entäs kun minä sitä parrasta\nkiinni. Entäs kun minä sitä viiksistä kiinni!\" Väliin kuului, korttia\npöytään lyötäessä, tämmöinen lause: \"Kävi miten kävi, paraallaan\npappikin ajaa; ruutua!\" tahikka: \"Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle\nkuoli!\" tahi \"Ristiä ja rangaistusta!\" Pelin loputtua väiteltiin,\nniinkuin tavallista on, jotenkin kovalla äänellä. Vieras väitteli\nhänkin, vaan menetteli siinä erinomaisen taitavasti, niin että kaikki\nnäkivät hänen väittelevän, vaan väittelevän niin sievällä tavalla. Ei\nhän milloinkaan sanonut: \"te löitte\", vaan \"te suvaitsitte lyödä\" ja\n\"minulla oli kunnia kattaa teidän kakkosenne\" ynnä muuta sellaista.\nSaadakseen yhä paremmin riita-veljiänsä suostumaan jostakin asiasta,\nojensi hän heille kaikille joka kerran hopeisen emaljoidun\nnuuskarasiansa, jonka pohjalle oli pantu kaksi ruusua, lemua varten.\n\nVieraan huomio kiinnittyi erittäinkin yllä mainittuihin\ntilan-omistajiin Manilow'iin ja Sobakevitsh'iin. Hän hankki heistä heti\nkohta tiedon, vedettyään samassa syrjemmälle presidentin ja\npostimestarin. Moniahta hänen tekemänsä kysymys osoitti hänessä ei\nainoastaan tiedon halua, vaan perusteellisuuttakin, sillä kaikkein\nensimmäiseksi tiedusti hän, kuinka monta sielua talonpoikia kullakin on\nja missä tilassa heidän kartanonsa ovat, ja vasta sen jälkeen kysyi hän\nheidän nimeänsä. Vähän ajan kuluttua sai hän lumonneeksi heidät kaikki.\nTilan-omistaja Manilow, nuorenläntä mies vielä, jolla oli silmät makeat\nkuni sokeri ja joka aina nauraessaan sirristeli niitä, oli aivan\nhurmaunut hänestä. Sangen kauan hän puristeli vieraan kättä ja\npyytämällä pyysi, että tämä tekisi hänelle kunnian ja tulisi hänen\nkyläänsä, jonne hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin viisitoista virstaa\ntulliportilta. Tshitshikow puolestaan, varsin kohteliaasti taivuttaen\npäätään ja sydämmellisesti puristaen toisen kättä, vastasi tähän,\nett'ei hän ainoastaan ole tekevä tätä suurimmalla mielihyvällä, vaan on\npitävä sen pyhimpänä velvollisuutenansa. Sobakevitsh sanoa tokaisi\nhänkin: \"Olkaa hyvä, tulkaa meillekin\" ja raapasi lattiata jalallansa,\njota verhosi niin kamalan suuri saapas, että moiseen tuskin sopivata\njalkaa voi löytääkään, varsinkin nykyiseen aikaan, jolloin jättiläiset\novat alkaneet Venäjälläkin joutua sukupuuttoon.\n\nSeuraavana päivänä läksi Tshitshikow päivälliselle ja illanviettoon\npolisimestarin luokse, jossa kello kolmelta jälkeen puolenpäivän\nkäytiin korttipöytään ja lyötiin whistiä kello kahteen saakka yöllä.\nSiellä hän muun muassa tutustui tilan-omistajan Nosdrew'in kanssa. Tämä\noli noin kolmekymmentä vuotta vanha huima-poika, joka moniaan sanan\nperästä jo alkoi häntä sinutella. Samoin sinutteli Nosdrew\npolisimestariakin ja prokuratoria, kuni läheisiä sukulaisia\nkonsanaankin; mutta ison pelin aljettua, rupesivat polisimestari ja\nprokuratori varsin huolellisesti tarkastamaan kaikkia hänen kaatojaan\nja pitämään silmällä jok'ainoata korttia, minkä hän löi.\n\nHuomis-iltana oli Tshitshikow presidentin luona, joka vastaan-otti\nvieraansa, niitten joukossa kaksi rouvas-ihmistäkin, jotenkin\nrasvaisessa aamu-nutussa. Sitten oli hän varakuvernörin luona\nillanvietossa; sitten viinavuokraajan luona suurilla päivällisillä;\nsitten prokuratorin luona vähäisillä päivällisillä, jotka olivat yhtä\nhyvät kuin suuretkin; sitten kaupungin kunnan-esimiehen luona\njumalanpalveluksen jälkeen suuruksella, joka oli päivällisten arvoinen\nsekin. Sanalla sanoen, hän ei tullut olleeksi kotonansa hetkeäkään;\nravintolaansa tuli hän vaan makaamaan.\n\nVieras osasi joka hetki esiintyä kokeneena herrasmiehenä, joka ei jää\nhämille eikä sanattomaksi milloinkaan. Oli keskustelu mistä hyvänsä,\naina hän osasi sitä kannattaa: kun puhuttiin hevoslaitoksista, haasteli\nhän hevoslaitoksistakin; kun puhe oli hyvistä koirista, teki hän\ntässäkin asiassa monta viisasta muistutusta; kun keskusteltiin\nkäräjäjutusta, osoitti hän tuntevansa tuomarienkin tepposia; kun\nväitettiin billiardi-pelistä, ei hän ollut outo billiardi-pelissäkään;\nkun haasteltiin hyvistä töistä, lausui hän hyvistä töistäkin\nmielipiteitään, oikeinpa kyynelsilmin; kun juteltiin kuuman viinin\nvalmistamisesta, oli hänellä tietoja kuumasta viinistäkin; kun\npakinoitiin tulli-virkamiehistä ja tullitarkastajista, puheli hän\nniistäkin niinkuin itse olisi ollut tullivirkamiehenä ja tarkastajana.\nMerkillistä kumminkin kuinka hän kaiken tämän osasi verhota\njonkinlaiseen kainouteen, osasi taitavasti käyttää itseänsä. Ei hän\npuhunut kovaa eikä hiljaa, vaan juuri niinkuin pitää. Sanalla sanoen,\nkatso miltä puolelta hyvänsä, hän oli kuin olikin varsin kunnollinen\nmies. Kaikki kaupungin virkamiehet olivat mielissään tämän vieraan\ntulosta. Kuvernöri sanoi häntä kelpo mieheksi; prokuratori\ntoimeliaaksi; santarmien överstin mielestä hän oli oppinut mies;\npresidentistä nähden hän oli tiedokas ja kunnioitettava mies;\npolisimestari sanoi häntä kunnioitettavaksi ja miellyttäväksi;\npolisimestarin rouva miellyttävimmäksi ja kohteliaimmaksi ihmiseksi.\nJopa itse Sobakevitshkin, joka harvoin puhui kenenkään hyvistä\npuolista, tultuansa nyt jotenkin myöhään kaupungista ja kokonaan\nriisuttuansa ja käytyänsä vuoteelle laihan vaimonsa viereen, virkkoi\nhänelle:\n\n-- \"Minä olin, kultaseni, iltaa viettämässä kuvernörin luona\nja päivällisillä polisimestarin luona ja tulin tuttavaksi\nkollegian-neuvoksen Pavel Ivanovitsh Tshitshikow'in kanssa; --\nerinomaisen hauska mies!\"\n\nTähän vastasi puoliso vaan: \"hm!\" ja sysäsi häntä jalallaan.\n\nTämmöinen peräti edullinen mielipide syntyi vieraasta kaupungissa ja\ntämmöisenään se pysyi hamaan siihen asti, kunnes muuan kummallinen\nominaisuus ja hanke elikkä kuten maaseuduilla sanotaan _merkillinen\nseikka_, josta lukija pian saa tiedon, saattoi ymmälle melkein koko\nkaupungin.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nToista viikkoa oli jo vieras asunut kaupungissa, yhä käyden\niltahuveissa ja päivällisillä ja siten, kuten sanotaan hauskasti\nviettäen aikaansa. Viimeinkin päätti hän siirtää vieraissa-käyntinsä\nulkopuolelle kaupunkia ja käydä tervehtimässä tilan-omistajia\nManilow'ia ja Sobakevitsh'iä, niinkuin oli luvannutkin. Kukaties oli\nhänellä tähän toisia, syvempiäkin syitä; kukaties oli hänellä siellä\nvakavampia sydämelle läheisempiäkin asioita ajettavana... Mutta\nkaikesta tästä saa lukija tiedon vähitellen ja aikoinansa jos vaan\nriittää malttia lukemaan tätä jutelmaa, pitkän pitkää, jonka on määrä\nsittemmin levetä ja laveta aina sitä myöten mitä lähemmäksi tullaan\nloppua, jossa kiitos seisoo. Selifan-kuskille annettiin käsky valjastaa\nhevoset huomenna ani varahin tunnettujen vaunujen eteen. Pekko sai\nkäskyn jäädä kotiin ja vartioida huonetta ja matkasäkkiä.\n\nEi liene liikaa, jos lukija tutustuu näihin kahteen sankarimme\nmaa-orjaan. Tosin he eivät ole niin tärkeitä, he kun ovat vasta toisen,\nvieläpä kolmannenkin, luokan henkiä. Tosin eivät kertomuksen\npäävaikuttimet ja käänteen ala heissä, he kun vaan siellä täällä\npikimmältään tarttuvat näihin vaikuttimiin. Mutta tekijä rakastaa olla\nperäti täsmällinen kaikessa ja, Venäläinen vaikka onkin, tahtoo hän\ntässä suhteessa olla tarkka kuin Saksalainen. Tämä tutustuminen\nylipäänsä ei vie pitkää aikaa eikä tilaakaan, sillä pitkiä selityksiä\nei enää tarvitse lisäykseksi siihen, mitä lukija jo tietää, nimittäin,\nettä Pekon päällä oli jotenkin avara ruskeanvärinen takki, herralta\nperitty, ja että hänellä oli säätyläistensä tapaan järeät huulet ja\njäreä nenä. Luonteeltaan hän oli paremmin harvasanainen kuin puhelias.\nOlipa hänellä jalo halu sivistykseenkin, se on kirjain lukemiseen,\nvaikk'ei hän suurta lukua pitänyt kirjan sisällyksestä. Yhtä kaikki\nolivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut ja aapiskirjat ja\nrukouskirjat, -- kaikkia hän luki yhtä tarkasti; jos olisi hänen\nkouraansa pistetty kemia, niin ei hän olisi hyljännyt sitäkään. Ei\nhäntä miellyttänyt se, mitä hän luki, vaan itse lukeminen, elikkä,\nparemmin sanoen, lukemisen toimi; siinä näet muka kirjaimista aina\nsyntyy jonkunlainen sana, joka toisinaan merkitsee hiis ties mitä. Tätä\nlukemista enimmäkseen toimitettiin makaavassa asemassa, eteisessä,\nvuoteella, jonka patja oli siitä syystä vanunut ja litistynyt\npannukakuksi. Paitsi lukemisen halua oli hänessä vielä kaksi omituista\npuolta: ensiksi makasi hän riisumatta, aina sama päällysnuttu yllä;\ntoiseksi oli hänellä mukana aina joku omituiselta haiseva ilma, joka\nmuistutti asuttua huonetta, niin ett'ei hänen huolinut muuta kuin\nasettaa vaan vuoteensa johonkin, vaikkapa semmoiseenkin huoneesen,\nmissä ei siihen asti ollut ihmisiä asunut, ja siirtää sinne sinellinsä\nja muut tavaransa, niin tuntui kuin olisi siinä huoneessa asunut\nihmisiä jo kymmenen vuotta. Tshitshikow, varsin hienotunteinen ja\nmuutamissa kohdin kiukkuinenkin mies, vedettyään nenäänsä ilmaa aamun\ntuimaan, irvisteli vaan ja päätänsä puisteli, virkkaen:\n\n-- \"Hiis ties sinua; hikoiletko sinä, vai mitä: kävisit edes saunassa\".\n\nSiihen ei Pekko vastannut tavallisesti mitään, vaan koetti samalla\nryhtyä johonkin toimeen, mennen muka isäntänsä frakkia harjaamaan tahi\nmuuten vaan korjaamaan jotakin. Mitä lienee Pekko ajatellutkaan, vaiti\nollessansa? Kukaties hän arveli itsekseen: \"Kyll' olet hyvä sinäkin\";\nsata kertaa puhut yhtä asiaa... Ja kukapas sen oikein tietää, mitä\nherran maa-orja ajattelee. Ja niin pitkältä nyt täksi kertaa Pekosta.\n\nKuski Selifan oli kokonaan toisenlainen. Vaan tekijätä suuresti\nkainostaa puhua lukijoille näin paljo alhaisista ihmisistä,\nkokemuksestaankin tietäen, kuinka vastenmielisesti he tutustuvat\nalhaisten säätyjen kanssa. Semmoinen se vaan on Venäjän mies: sanomaton\nhalu on hänellä tutustua jokaisen kanssa, joka on yhtäkin arvoa\nylempänä häntä, ja lakkituttavuus kreivin tai ruhtinaan kanssa on\nhänelle parempi kaikkea ystävyyttä. Pelkääpä tekijä sankarinsakin\npuolesta, joka on ainoastaan kollegian-neuvos. Hovineuvokset kukaties\ntutustuvat hänen kanssaan, mutta ne, jotka jo ovat kiivenneet\nkenralin-virkoihin, ne kenties heittävät tuommoisen halveksivan\nkatseen, jommoisen ihminen ylpeästi heittää kaikkeen, mikä on häntä\nalempana, taikka -- mikä vielä pahempi on -- kokonaan osoittavat\nvälinpitämättömyyttä, tekijälle niin masentavaista. Vaan niin\nsurullista kuin kaikki tämä onkin, täytyy kumminkin palata sankariimme.\n\nJa niinpä, kuten jo sanottiin, hän antoi tarpeemnukaiset käskyt jo\nillalla; heräsi aamulla hyvin varhain, pesihe, pyyhki ruumiinsa märällä\npesusienellä kantapäästä kiireesen asti -- tämä tapahtui ainoastaan\nsunnuntaisin, ja silloin sattui olemaan sunnuntai -- ajoi partansa\nsileäksi, että posket olivat sileät ja kiiltävät kuin atlasi, ja\npuettuaan päälleen frakin puolukan karvaisesta valkosäkenisestä\nkankaasta ja sen päälle suuret karhunnahkaiset turkit, läksi alas\nportaita, ravintolan passarin kannatellessa häntä milloin puolelta\nmilloin toiselta, ja nousi viimein vaunuihinsa. Jyristen ajoivat vaunut\nravintolan portista kadulle. Ohi kulkeva pappi nosti hattunsa, joukko\npoikia, likaiset paidat päällä, ojensivat hänelle käsiänsä, huutaen:\n\"pari penniä, hyvä herra, orpo raukalle!\" Kuski, huomattuaan kuinka\nyhdellä heistä oli erinomainen halu kiivetä vaunujen taakse, huiskasi\nhäntä ruoskalla, ja nytpä vaunut kolisemaan katujen kiviä myöten.\nHauskaa oli jo kaukaa nähdä kirjavata tullipuuta, joka ilmoitti, että\nkadun kivistä niinkuin muustakin tuskasta pian tulee loppu.\nKolautettuaan vielä muutamia kertoja päätänsä vaunujen perään, läksi\nTshitshikow kiitämään pitkin pehmoista maantietä.\n\nTuskin oli kaupunki jäänyt jäljelle, niin jo ilmaantui, kuten meillä\nlaita on, jonkin joutavaa molemmille puolin tietä: mättäitä, kuusia,\npikku männyn tylleröitä, vanhain honkain kärvettyneitä runkoja,\nkanervia ynnä muuta romua. Tulipa vastaan kylä ja tämän tuvat supi\nsuorassa linjassa, rakennukseltaan kuni vanhat puut pinossa, harmaat\nkatot päällä ja eturäystäät varustetut puisilla leikkauskoristeilla,\nmuistuttaen kirjotuilla päillä kaunistettuja pyyhkeitä. Porttien edessä\nlavitsoilla istui, kuten konsanaankin, talonpoikia, lammasturkit\npäällä. Pulleakasvoisia akkoja, rinnat sidottuina, kurkisteli\nylä-akkunoista; alaisista katsoa mullotteli vasikka tai ojenteli\nsokeata kärsäänsä sika; sanalla sanoen -- tavallisia näkyjä.\n\nKuljettuaan viidennentoista virstan tolpan ohi, muisti hän, että\ntäällähän pitäisi olla Manilow'in kylä, tämän oman puheen mukaan, mutta\nmenipä kuudeskintoista virsta, eikä kylää vieläkään näkynyt, ja tokkopa\noikealle tolalle olisivat osanneetkaan, elleivät olisi kohdanneet kahta\ntalonpoikaa. Näiltä nyt kysäistiin, kaukanako muka on Samanilovkan\nkylä. Talonpojat ottivat lakit päästään, ja toinen heistä, viisaampi\nnäöltään ja parta vaajana leuassa, vastasi:\n\n-- \"Manilovka kukaties, eikä Samanilovka\".\n\n-- \"No niin Manilovka\".\n\n-- \"Manilovkako? No se nyt on sillä viisiä, että kun vielä kulkee\nvirstan, niin siinä se sitten on, meinaten: siitä suoraan oikealle\".\n\n-- \"Oikealle, niinkö?\"\n\n-- \"Oikealle\", vastasi talonpoika. \"Siinä sitten on tie Manilovkaan,\nmutta Samanilovkaa täällä ei ole. Semmoinen sillä on nimi, meinaten: se\non nimeltään Manilovka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään.\nSuoraan siellä sitten mäellä on kivinen rakennus, kahdenkertainen, se\non herraskartano, meinaten: siinä justiin itse hovinherra asuu. Niin,\nsiinä se sitten onkin Manilowka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole\nensinkään minkään näköistä, eikä ole ollutkaan\".\n\nLähdettiin tuosta etsimään Manilovkaa. Kahden virstan päässä\nkäännyttiin kyläraitille, mutta kulkivatpa sitä virstan, toisen ja\nkolmannenkin, eikä vieläkään näkynyt kahdenkertaista kivirakennusta.\nTuossapa nyt Tshitshikow muistikin, että kun tuttava kutsuu toista\nluokseen maalle viidentoista virstan päähän, niin on sinne varmaankin\nkolmekymmentä. Manilovkan kylän asema ei ollut omiansa vetämään\nhuomiota puoleensa. Kartano seisoi ypö-yksinään ylängöllä, joka oli\navoin kaikille tuulille, mille vaan päähän pistää ruveta puhaltamaan.\nMäen rinnettä verhosi niitetty nurmikko. Siinä oli englantilaiseen\nmalliin parissa kolmessa ryhmässä syrenejä ja keltaisia akasioita;\nviisi kuusi koivua koettivat siellä täällä kohotella pienilehtisiä,\nlaihoja latvojaan. Kahden koivun alla oli lehtimaja, varustettu\nlitteällä vehreällä kupolilla, puisilla sinertävillä pylväillä ja\ntänkaltaisella kirjoituksella: \"_yksinäisten mietetten temppeli_\".\nAlempana oli lampi, pinnaltaan täynnä vihreätä vesiruohoa, joka\nylimalkain ei ole outo asia venäläisten tilan-omistajain\nenglantilaisissa puistoissa.\n\nYlängön juurella ja osaksi rinteelläkin näkyi pitkin päin ja poikki\npuolin harmaita, pyöreistä hirsistä tehtyjä tupia, joita sankarimme,\nties mistä syystä, heti rupesi lukemaan ja sai niitä luetuksi kolmatta\nsataa. Ei ollut niitten välissä missään puuta eikä pensasta eikä muuta\nruohoa: pyöreä hirsi se vaan katseli kaikkialta. Näkyä oli\nelähyttämässä kaksi akkaa, jotka kuvankauniista nostetuin liepein ja\nvarustettuina kaikilta haaroin, kaalasivat polvia myöten lammessa,\nhinaten kahdesta kapulasta vähäistä rikkinäistä rantanuottaa, jossa\nnäkyi kaksi takertunutta äyriäistä ja välkähtelevä ahven. Akat olivat\nnähtävästi riidassa ja toruilivat jostakin keskenään. Tuonnempana\nsiinsi jonkinmoisessa ikävän-sinervässä valossa honkametsä. Miten\nlienee ilmakaan osannut tulla niin mukava ja sopiva: ei se ollut kirkas\neikä synkkä, vaan tuommoista vaalean harmaata väriä, jommoista näkee\nainoastaan linnue-väen vanhoissa univormuissa. Kuvan täydellisyydestä\nei puuttunut kukkoakaan, vaihtelevan ilman ennustajaa, joka siitä\nhuolimatta, että päänsä oli koverrettu melkein aivoihin asti muitten\nkukkojen nokkain voimalla kaikenlaisten lemmenasiain tähden, piti\nvarsin suurta ääntä ja räpytteli siipiäänkin, revityitä ja repaleisia\nkuin vanhat rievut.\n\nPihaa lähestyessään huomasi Tshitshikow kuistilla itse isännän, joka\nseisoi viheriässä aamunutussa, varjostaen kädellään silmiään päivän\nvarjon tapaan, tarkemmin nähdäkseen läheneviä vaunuja. Mitä likemmäs\nvaunut tulivat, sitä iloisemmaksi hänen silmänsä kävivät ja sitä\nleveämmäksi hänen hymynsä.\n\n-- \"Pavel Ivanovitsh!\" huusi hän, nähdessään Tshitshikow'in astuvan\nalas vaunuista. \"Viimeinkin olette muistaneet meitä\".\n\nTuttavukset antoivat toistensa suuta erittäin palavasti, ja Manilow\nsaattoi vieraansa sisään. Vaikka se aika, joka heiltä menee astuessaan\nporstuan, eteisen ja ruokasalin kautta, on jotenkin lyhyt, niin\nkoetammepa kumminkin, emmeköhän sillä välin ennättäisi sanoa jotakin\ntalon isännästä. Vaan tässä täytyy tekijän tunnustaa, että tämmöinen\nyritys on sangen vaikea. Paljoa helpompi on kuvata suuria luonteita: ei\ntarvitse muuta kuin käyttele vaan sivellintä kankaalla minkä jaksat,\nlaita mustat, säihkyvät silmät, tuuheat kulmakarvat, arpi keskelle\notsaa, heitä heilauta olan yli musta tahi tulipunainen vaippa, -- siinä\non muotokuva valmis. Mutta juuri kaikki nuo herrasmiehet, joita on\nmaailmassa paljon, jotka ulkonäöltään ovat niin paljo toistensa\nnäköiset ja kumminkin, kun heitä tarkemmin katselee, osoittavat niin\nmonta saavuttamatonta omituisuutta, -- nämä ne ovat kauhean vaikeita\nkuvata. Tässä täytyy kovasti jännittää huomiota, ennenkuin saat eteesi\nkaikki hienot, melkein näkymättömät piirteet, ja yleensä tulee hyvin\nsyvälle pakoittaa semmoistakin katsetta, joka jo on teroittunut\nkokemuksessa.\n\nJumala yksin tietää, mitä luonnetta Manilow oikeastaan oli. Löytyy\nmuuan laji ihmisiä, joita tunnetaan nimellä: _semmoisia ja tämmöisiä,\nei tie ole sitä eikä tätä, ei niitä kysytä kylässä, eikä kaivata\nkaupungissa_. Niihin kenties sopii lukea Manilow'iakin. Ulkonäöltään\noli hän pulska mies. Hänen kasvojensa piirteistä ei puuttunut\nmiellyttäväisyyttä, mutta tämä miellyttäväisyys oli ikäänkuin\nsokeroittu liian makeaksi. Hänen liikkeissään ja ryhdissään oli\njotakin, joka haki suosiota ja tuttavuutta. Hän hymyili mehevästi; hän\noli valkoverinen, sinisilmäinen. Ensimmäisenä hetkenä, hänen kanssaan\npuhellessasi, et malta olla sanomatta:\n\n-- \"Miellyttävä ja kelpo mies!\"\n\nSeuraavana hetkenä et sitten sano mitään, vaan kolmantena virkat:\n\n-- \"Hiis ties, mitä tuo on!\"\n\nJa niinpä poistut kauemmas. Ellet poistu, niin tuntuu sinusta kauhean\nikävältä.\n\nEt häneltä saa yhtään pontevaa, et edes närkästäkään sanaa, jommoisen\nsaat kuulla melkein jokaiselta, kun vaan kosket hänen arkaa kohtaansa.\nJokaisella on aina arka kohtansa: yhden arkana kohtana ovat\njäniskoirat; toinen luulee olevansa erinomainen soitannon rakastaja ja\nihmeellisesti tuntee kaikki syvät kohdat siinä; kolmas on mestari kelpo\naterioissa; neljäs on mestari olemaan edes tuumaakaan ylempänä sitä,\nmitä hän oikeastaan on; viides on vähempi vaatimuksilleen, hän nukkuu\nja haaveksii, mitenkä muka hänen onnistuisi yleisessä kävelypaikassa\nkulkea kerran ja toisen flygeli-adjutantin rinnalla, niin että sen\nnäkisivät ystävät ja tuttavat ja tuntemattomatkin; kuudes on\nlahjoitettu semmoisella kädellä, joka tuntee ylenluonnollista halua\ntaivuttaa jonkun ruutu-ässän tai kakkosen kulmaa, sillä välin kuin\nseitsemännen käsi pyrkien pyrkii järjestyksen tekoon, päästä nimittäin\nlähemmäs kestikievarin isännän tahi kyytimiehen personaa, sanalla\nsanoen, jokaisella on omat puolensa, mutta Manilow'illa ei ollut niin\nmitään.\n\nKotonaan hän puhui varsin vähän, enimmäkseen hän vaan mietiskeli ja\ntuumaili, mutta mitä hän mietiskeli -- ties taivas. Taloudesta hän ei\nsuuria välittänyt, ei hän edes milloinkaan käynyt peltojansa\nkatsomassa, talous meni menojansa niinkuin itsestään. Kun vouti sanoi:\n\n-- \"Herra, nyt pitäisi tehdä se ja se\".\n\n-- \"Niin; ei olisi hullummaksi\", vastasi isäntä, polttaen piippuansa.\n\nTähän piipun polttoon tottui hän jo armeijassa palvellessaan, jossa\nhäntä pidettiin siivoimpana, kohteliaimpana ja sivistyneimpänä\nupserina.\n\n-- \"Niin, niin, ei olisi hullummaksi\", toisteli hän. Kun hänen luokseen\ntuli talonpoika ja, raavittuaan niskaansa, puhui:\n\n-- \"Herra, päästäs minua työn ansiolle, rahaa hankkimaan veroksi\".\n\n-- \"Mene, mene\", vastasi isäntä, eikä hänen mieleensäkään johtunut,\nettä talonpoika menee juomateille.\n\nToisinaan hän, katsellen kuistiltansa pihalle ja lammelle, puheli,\nkuinka muka olisi hyvä, jos äkkiä tehtäisiin maan-alainen käytävä\nkartanosta tahi jos lammen yli rakennettaisiin kivinen silta, jossa\nolisi molemmin puolin kauppapuoteja, ja niissä istuisi kauppiaita,\nmyöden kaikenlaista talonpojalle tarpeellista rihkamakalua. Tällöin\nhänen silmänsä kävivät sanomattoman makeiksi, ja kasvoilla asui suuri\ntyytyväisyys. Nämä aikeet ne kumminkin olivat ja pysyivät pelkkinä\nsanoina. Hänen omassa kamarissaan oli muuan kirja, jossa oli kulma\nkäännettynä 14:nellä sivulla, ja tätä kirjaa hän luki lakkaamatta jo\nkolmatta vuotta. Aina hänen talossaan puuttui jotakin. Vierashuoneessa\noli erittäin kauniit huonekalut, päällystetyt komealla silkkikankaalla,\nja olivat varmaankin maksaneet melkoisen summan. Mutta kahteen\nnojatuoliin tätä kangasta ei ollut riittänyt, ja nämä oli päällystetty\npelkällä niinimatolla. Isäntä se kumminkin jo useampain vuosien\nkuluessa aina tapasi varoittaa vieraitansa:\n\n-- \"Älkää istuko noihin nojatuoleihin, ne eivät ole vielä valmiita\".\n\nYhdessä huoneessa ei ollut huonekaluja ensinkään, vaikka jo\nensimmäisinä päivinä häitten jälkeen oli ollut heillä puhetta:\n\n-- \"Kultaseni, huomenna pitäisi toimittaa tähän huoneesen edes\nväliaikaisesti huonekalut\".\n\nIllalla kannettiin pöytään erinomaisen uljas kynttiläjalka tummasta\npronssista ja siinä oli kolme sulotarta muinaiseen malliin ja upea\nperlamuttinen kilpi, ja tämän pulskan kynttiläjalan viereen pantiin\ntavallinen, vaskinen ja kampura, vino ja kokonaan talissa, vaikk'ei\ntätä huomannut isäntä eikä emäntä eikä palvelijat.\n\nHänen vaimonsa ... vaan ylimalkain he olivat varsin tyytyväisiä\ntoisiinsa. He olivat tosin olleet jo yhdeksättä vuotta naimisissa, vaan\nyhä vielä he toisillensa tarjosivat milloin omena-palasen, milloin\nkonfehtin, milloin pähkinän, virkkaen liikuttavan hellällä, rakkautta\nosoittavalla äänellä:\n\n-- \"Avaa, kulta, suukkosi, niin minä pistän tämän palasen\".\n\nSanomattakin on selvä, että suukkonen avattiin tässä tilaisuudessa\nvarsin viehättävästi. Syntymäpäiviksi valmisteltiin lahjoja,\nesimerkiksi helmillä kirjattu koteloinen hammasharjaa varten. Ja varsin\nusein, heidän sohvalla istuessaan, jätti toinen aivan äkkiä, ihan\ntietämättömistä syistä piippunsa ja toinen työnsä, jos semmoinen sattui\nsilloin käsillä olemaan, ja niin suudeltiin semmoinen hiukeneva ja\npitkällinen suutelo, että sen aikana olisi vallan hyvin ennättänyt\npolttaa pienen olki-sikarin. Lyhyesti, he olivat, kuten sanotaan,\nonnellisia. Sopisi kyllä muistuttaa, että talossa on muitakin toimia\nkuin pitkälliset suutelot ja syntymäpäivälahjat, ja saattaisi kyllä\ntehdä montakin erillaista kysymystä. Minkätähden esimerkiksi ruo'at\nvalmistetaan typerästi ja tolkuttomasti? minkätähden on aitta joteinkin\ntyhjä? minkätähden emäntäpiika varastelee? minkätähden rengit ovat\nsiivottomia ja juomareita? minkätähden koko palvelusväki makaa\narmottoman paljon ja toimittaa tyhjää koko muun ajan? Kaikki nämät\nasiat ovat kumminkin halpaa laatua, ja Manilow'in rouva oli saanut\nhyvän kasvatuksen, mutta hyvä kasvatus saadaan tietysti pensioneissa,\nmutta pensioneissa on kolme esinettä inhimillisten hyväin avujen\npohjana ja pontena, nimittäin franskan kieli, välttämätön\nperhe-elämässä, piano, hauskain hetkien hankkimista varten\naviomiehille, ja vihdoin taloudellinen puoli: kukkaroiden ja salaisten\nlahjain valmistaminen. On kyllä itse opetustavassa tehty kaikenlaisia\nparannuksia ja muutoksia, semminkin näinä aikoina, ja tähän kaikkeen\nvaikuttaa itse pensionin-pitäjäin ymmärrys ja kyky. Muutamissa\npensioneissa laita on semmoinen, että ensin on piano, sitten franskan\nkieli ja sitten vasta taloudellinen puoli. Toisissa taas käy niinkin\npäin, että ensin on taloudellinen puoli, s.o. salaisten lahjain\nvalmistaminen, sitten franskan kieli ja sitten vasta piano. Opetustavat\novat monenlaiset. Ei liene liikaa mainita vielä, että Manilow'in\nrouva ... mutta minuapa, toden totta, suuresti peloittaa puhua\nrouvas-väestä, ja sitä paitsi on minun jo aika palata sankareihimme,\njotka jo ovat seisoneet muutaman minutin vieraskamarin oven suussa,\npyytäen toistaan astumaan edeltä.\n\n-- \"Olkaa hyvä, älkää minusta huoliko, kyllä minä astun perässä\".\n\n-- \"Ei suinkaan, Pavel Ivanovitsh, te olette vieras\", puheli Manilow,\nosoittaen kädellään ovea.\n\n-- \"Älkää olko millännekään, minä pyydän, älkää olko millännekään,\ntehkää hyvin, astukaa\", pyyteli Tshitshikow.\n\n-- \"E-hei, en minä salli, että niin miellyttävä, sivistynyt vieras\nkulkee minun perässäni\".\n\n-- \"Miksikä sivistynyt?... Olkaa hyvä\".\n\n-- \"Ei, suvaitkaa vaan astua\".\n\n-- \"Vaan miksi niin?\"\n\n-- \"No näettekös siksi niin\", virkkoi Manilow, mehevästi myhähtäen.\n\nVihdoin ystävykset astuivat yht'aikaa kupeet edeltä ja vähän litistivät\ntoisiaan.\n\n-- \"Sallikaa esitelläni teille vaimoni!\" sanoi Manilow. \"Kultaseni!\nPavel Ivanovitsh!\"\n\nTshitshikow huomasi tosiaankin rouvas-ihmisen, joka oli vähällä ollut\njäädä häneltä kokonaan huomaamatta, hänen kumarrellessaan oven suussa\nManilow'in kanssa. Rouva oli sangen sievä, puettu hyvällä aistilla.\nHyvästi istui hänen yllään silkkinen vaalea kapotti. Vähäinen hento\nkäsi viskasi jotakin kiireesti pöydälle ja puristi batistisen, kulmilta\nkorko-ompeluilla varustetun nenäliinan. Hän kohottihe sohvalta, jossa\noli istunut, ja Tshitshikow suuteli hänen kättänsä mielihyvällä. Rouva\nvirkkoi -- kielikin hänellä vähän sorahteli -- että heidän on erittäin\niloista nähdä häntä ja ettei ollut päivääkään, jolloin hänen miehensä\nei olisi muistellut häntä.\n\n-- \"Niin\", liitti Manilow, \"lakkaamattapa vaimoni aina kyseli ja\nkyseli: 'missäs se sinun ystäväsi viipyy?' 'Malta, kultani, kyllä hän\ntulee!' Ja nytpä viimein teittekin meille sen kunnian. Toitte meille\ntodellakin nautinnon, keväisen päivän toitte meille, sydämmen\nnimipäivät toitte...\"\n\nTshitshikow, kuultuaan, että jo hamaan sydämmen nimipäivään oli\nsaavuttu, kävi oikein hämille ja vastasi kainosti, ett'eihän hänellä\nole mahtavaa nimeä, ei edes arvoa korkeata.\n\n-- \"Teill' on kaikki tyyni\", keskeytti Manilow yhä mehevästi myhäillen.\n\"Teill' on kaikki tyyni, teill' on enemmänkin\".\n\n-- \"Miltä näyttää teistä meidän kaupunki?\" kysäsi rouva. \"Onko teidän\nollut hauska?\"\n\n-- \"Erittäin hauska kaupunki, oikein miellyttävä kaupunki\", vastasi\nTshitshikow. \"Aika on kulunut peräti hupaisesti, seurahan siellä on\nerinomaisen kohtelias\".\n\n-- \"Mitäs sanotte meidän kuvernöristä?\" kysyi rouva.\n\n-- \"Niin, eikös se ole kaikkein kunnioitettavin ja miellyttävin mies?\"\nkysäsi Manilow.\n\n-- \"On totisesti\", sanoi Tshitshikow; \"kaikkein kunnioitettavin mies.\nJa kuinka syvälle hän on tunkeutunut virkaansa; kuinka hän sen\nkäsittää! Enemmän pitäisi olla moisia miehiä\".\n\n-- \"Ja kuinka hyvin hän osaa, katsokaas, ottaa vastaan jokaista ja\nosoittaa kohteliaisuutta käytöksissään\", liitti Manilow myhäillen ja\nmielihyvissään sirristi silmänsäkin, niinkuin kissa, jota hiljalleen\nkutkutetaan korvan takaa.\n\n-- \"Erittäin hauska ja kohtelias mies\", jatkoi Tshitshikow, \"ja\nmimmoinen taituri! kukas olisi semmoista voinut uskoa: niin kauniisti\nneuloskelee kaikenlaisia kotikoristeita! Hän näytti minulle oman\ntekemänsä kukkaron, -- harva rouvas-ihminenkään osaa kirjailla niin\ntaitavasti\".\n\n-- \"Entäs varakuvernöri, eikös se ole oikein suloinen mies?\" sanoi\nManilow ja sirristi jälleen vähän silmiänsä.\n\n-- \"Kunnon mies, kunnon mies kauttaaltaan\", vastasi Tshitshikow.\n\n-- \"Mutta sallikaas, mitäs sanotte polisimestarista. Eikös se ole\nvarsin miellyttävä mies?\"\n\n-- \"Erinomaisen miellyttävä mies, ja niin viisas, niin paljon lukenut\nmies! Me löimme hänen luonaan whistiä prokuratorin ja presidentin\nkanssa hamaan päivänkoittoon asti. Peräti, peräti kelpo mies\".\n\n-- \"Mutta mitäs sanotte polisimestarin rouvasta?\" lisäsi emäntä. \"Eikös\nse ole oikein armas rouva?\"\n\n-- \"Oi, hän on ylevimpiä naisia, mitä minä tunnen\", vastasi\nTshitshikow.\n\nSen jälkeen ei unohdettu presidenttiä eikä postimestariakaan, ja sillä\ntavoin otettiin esille melkein kaikki kaupungin virkamiehet, jotka\nkaikki olivat kaikkein kunnollisimpia ihmisiä.\n\n-- \"Ainako te maalla aikaanne vietätte?\" kysyi vihdoin Tshitshikowkin\nvuoroansa.\n\n-- \"Enimmästä päästä maalla\", vastasi Manilow. \"Joskus kumminkin käymme\nkaupungissa, saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa.\nIhminen metsistyy, katsokaas, jos aina korvessa asuu\".\n\n-- \"Totta kyllä, totta kyllä\", vastasi Tshitshikow.\n\n-- \"Aivan toista\", vastasi Manilow, \"aivan toista olisi, jos olisi\nkunnon naapureita, jos vaikkapa esimerkiksi olisi semmoinen mies, jonka\nkanssa, niinkuin nyt puhumisen katsannossa, saisi keskustella\nystävällisyydestä, hyvästä kohtelemisesta, seurata jotakin semmoista\ntutkimista tieteellisyyden katsannossa, jotta tuntuisi sielussa ja\nsydämmessä semmoinen niinkuin liikutus, jotta niin sanoakseni niinkuin\njonkunlainen lämmin höyryileminen...\"\n\nTässä tahtoi Manilow lausua jotakin lisää, mutta, huomattuaan vähän\ntakertuneensa, tokaisi vaan kädellään ilmaan ja jatkoi: \"silloin\ntietysti maa-elämä ja yksinäisyys saattaisivat tarjota monta huvitusta.\nVaan eihän ole ketään, ei niin ketään. Joskus tuossa joutessaan vain\nlukee 'Isänmaan Poikaa'.\" [Laajalti levinnyt kirjallinen lehti\nVenäjällä. Suomentajan muistutus.]\n\nTshitshikow oli aivan yhtä mieltä, lisäten, ett'ei mitään sen\nhauskempaa saata ollakaan kuin elää yksinäisyydessä, nauttia luonnon\nihanuutta ja lueskella joskus jotakin kirjaa.\n\n-- \"Niin, mutta\", lisäsi Manilow, \"kun ei kumminkaan ole ystävätä,\njonka kanssa voisi jakaa kaikki...\"\n\n-- \"Niin, se on totta, totta se on totisesti!\" keskeytti Tshitshikow.\n\"Mitä maksaisivatkaan silloin kaikki maailman aarteet! '_Älköön sulla\nolko rahoja, vaan olkoon hyviä ihmisiä, joitten kanssa saatat\nseurustella_', sanoi eräs muinas-ajan viisas\".\n\n-- \"Ja tiedättenkös, Pavel Ivanovitsh!\" sanoi Manilow, ja nyt hänen\nkasvoillaan asui ei ainoastaan makeus, vaan äitelyys, aivan kuin\nlääkkeessä, jonka sukkela lääkäri on tehnyt armottoman makeaksi,\npotilastansa miellyttääkseen. \"Silloin tuntuu jotakin niinkuin siinä\nkatsannossa että hengellistä nautintoa... Niinkuin esimerkiksi nyt, kun\nminulle on suotu onni, niin sanoakseni harvinainen onni, puhua teidän\nkanssanne ja nauttia teidän armaista puheistanne...\"\n\n-- \"No mutta mitäs armautta?... Mitätön ihminenhän minä olen, en mitään\nmuuta\", vastani Tshitshikow.\n\n-- \"Oi, Pavel Ivanovitsh! sallikaa minun olla vilpitön: mielelläni\nantaisin puolet kaikkea omaisuuttani, jos minulla olisi edes osa teidän\nansioitanne!...\"\n\n-- \"Päin vastoin, minäpä juuri pitäisin suurimpana...\"\n\nTies mihinkä tämä molemmanpuolinen tunteitten vuodattelu olisi\npäättynytkään, ell'ei palvelija olisi tullut ilmoittamaan, että pöytä\noli katettu.\n\n-- \"Pyydän nöyrimmästi!\" sanoi Manilow. \"Älkää panko pahaksenne,\njoll'ei meillä ole senkaltaisia päivällisiä kuin parketeilla ja\npääkaupungissa; meillä on vaan, Venäjän tavan mukaan, kaalia, vaan\nhetaasta sydämmestä. Pyydän nöyrimmästi!\"\n\nNyt kesti vielä jonkun aikaa väittelyä siitä, kuka muka ensimmäisenä\nmenisi. Tshitshikow se vihdoin astui ruokasaliin kuve edellä.\n\nRuokasalissa oli jo odottamassa Manilow'in kaksi poikaa, kumpikin siinä\niässä, jossa lapsia jo pannaan pöytään istumaan, vaikka vielä korkeilla\ntuoleilla. Heidän vieressään seisoi opettaja, joka kumarsi kohteliaasti\nja suu hymyssä. Emäntä kävi liemimaljan luokse; vieras asetettiin\nisännän ja emännän väliin; palvelija sitoi lasten kaulaan salvetit.\n\n-- \"Suloisia lapsia!\" virkkoi Tshitshikow katsahdettuansa heihin.\n\"Kuinka vanhoja he ovat?\"\n\n-- \"Vanhempi on kahdeksannella, nuorempi täytti vasta eilen kuusi\nvuotta\", vastasi rouva.\n\n-- \"Themistoklus!\" sanoi Manilow, kääntyen vanhempaan, joka koetti\npelastaa salvetin poimuihin joutunutta leukaansa. Tshitshikow kohautti\nhieman silmäkulmaansa, kuultuaan tuommoisen osaksi kreikkalaisen nimen,\njohon Manilow ties mistä syystä oli pannut päätteeksi _us_, vaan pian\nhän jälleen kiiruhti asettamaan kasvonsa entiseen asentoon.\n\n-- \"Themistoklus! Sanopas, mikä on paras kaupunki Franskanmaalla?\"\n\nNyt kiinnitti opettaja Themistoklukseen kaiken huomionsa ja näytti\naikovan hypätä pojan silmistä sisään, mutta rauhoittui kokonaan ja\nnyykäytti päätään, kun Themistoklus vastasi: \"Parisi\".\n\n-- \"Entäs mikäs kaupunki meillä on paras?\" kysyi taas Manilow.\n\nOpettaja teroitti jälleen huomionsa.\n\n-- \"Pietari\", vastasi Themistoklus.\n\n-- \"Entäs vielä toinen?\"\n\n-- \"Moskova.\"\n\n-- \"Kas niin, kiltti poikahan sinä olet!\" sanoi Tshitshikow. \"Mutta\nkuulkaapas\", jatkoi hän, kääntyen vähän hämmästyneen näköisenä\nManilow'ien puoleen. \"Minun täytyy sanoa: että tämä lapsi on vielä\nosoittava suurta kykyä\".\n\n-- \"Niin, te ette vielä tunne häntä!\" vastasi Manilow. \"Hän on\ntavattoman teräväjärkinen. Tuo nuorempi tuossa Alkides ei ole niin\nnopea älyltään, vaan tämä, jos mitä milloin huomaa, hyönteisen tai muun\nkovakuoriaisen, niin silmät paikallaan vilkkumaan; perähän juoksee\npaikalla ja kiinnittää heti huomionsa. Minä toivon hänestä\nvaltiomiestä. Themistoklus!\" jatkoi hän uudestaan kääntyen poikaansa,\n\"tuleeko sinusta ulkomaan lähettiläs?\"\n\n-- \"Tulee\", vastasi Themistoklus jauhaen leipää ja käännellen päätä\noikealle ja vasemmalle.\n\nTakana seisova palvelija pyyhkäsi samassa ulkomaan lähettilään nenää ja\nhyvinpä siinä tekikin, sillä muuten olisi liemi saanut melkoisen,\nasiaan kuulumattoman, tipan lisäksensä. Keskustelun aluksi puhuttiin\npöydässä rauhallisen elämän hauskuudesta; emäntä keskeytti välistä\nmuistutuksillansa kaupungin teaterista ja näyttelijöistä. Opettaja\nkatseli puhuvia suurella tarkkuudella ja heti kuin huomasi muitten\nyrittävän hymyillä, aukasi suunsa ja nauroi sydämmensä pohjasta. Hän\noli nähtävästi kiitollinen mies ja tahtoi täten palkita isännän hyvää\nkohtelua. Kerran kumminkin hänen näkönsä synkkeni ja hän kopautti\nankarasti pöytään, luoden silmänsä vastapäätä istuviin lapsiin. Tämä\nolikin tarpeellista, sillä Themistoklus oli puraissut Alkidesta\nkorvaan, ja Alkides, pantuaan silmät kiinni ja suun auki, oli\nparahtamaisillaan surkean surkeaan itkuun; mutta hoksattuaan, että\nsiitä kukaties menettäisi yhden ruokalajin, asetti suunsa entiselleen\nja alkoi kyynel-silmin kaluta lampaan luuta, niin että posket rasvasta\nkiilsivät.\n\nEmäntä se usein kääntyi Tshitshikow'in puoleen, sanoen:\n\n-- \"Ettehän te syö yhtään; te otitte liian vähän\".\n\nSiihen vastasi Tshitshikow joka kerran:\n\n-- \"Suuri kiitos, paljo kiitoksia; minä olen kylläinen. Miellyttävä\nkeskustelu on parempi parahinta ruokaa\".\n\nNoustiin sitten pöydästä. Manilow, sanomattoman tyytyväisenä, otti\nvierasta toisella kädellään hartioista ja yritti saattaa hänet sillä\ntapaa vierashuoneesen, mutta vieraspa yhtäkkiä, hyvin tärkeällä\näänellä, ilmoitti aikovansa puhua isännän kanssa hyvin tähdellisestä\nasiasta.\n\n-- \"Sallikaa minun siinä tapauksessa pyytää teitä omaan kamariini\",\nsanoi Manilow ja johdatti vieraansa vähäiseen huoneesen, jonka ikkuna\nantoi sinervää metsää kohti. \"Tässä minun loukkoni\", liitti hän.\n\n-- \"Hauska kamari\", virkkoi Tshitshikow, katsahdettuaan ympärillensä.\n\nKamari ei ollutkaan hauskuuttansa vailla: seinät oli maalattu jollakin\nsinervällä, harmaasen vivahtavalla maalilla; neljä tuolia, nojatuoli,\npöytä ja siinä kirja, varustettu merkillä, josta meidän oli jo\ntilaisuus mainita; muutamia kirjoitettuja papereita; enimmän kaikesta\noli kumminkin tupakkaa. Sitä oli jos jossakin muodossa: kartusissa ja\ntupakkarasiassa ja muutoin vaan kasoina pöydällä. Kumpaisellakin\nakkunalaudalla oli piipusta kopistettuja tuhkaläjiä, huolellisesti\nasetettuja varsin kauniisin riveihin. Huomattava on, että tämä\nasetteleminen oli välistä isännän ajanviettona.\n\n-- \"Sallikaa minun tarjota teille tämä nojatuoli\", sanoi Manilow.\n\"Tässä on mukavampi\".\n\n-- \"Sallikaa minun istua tuolille\".\n\n-- \"Sallikaa minun olla sallimatta sitä teille\", sanoi Manilow\nmyhäillen. \"Tämä nojatuoli on minulla nimen-omaan vieraita varten:\nmiellytti tai ei, mutta siihen vaan pitää istua\".\n\nTshitshikow istui.\n\n-- \"Sallikaa minun tarjota teille piippua\".\n\n-- \"En polta\", virkkoi Tshitshikow kohteliaasti ja ikäänkuin\nsäälitellen.\n\n-- \"Miks' ette?\" kysäsi Manilow kohteliaasti ja ikäänkuin säälitellen\nhänkin.\n\n-- \"En ole tottunut; vähän peloittaa; sanovat, näette, että tupakka\nkuivattaa\".\n\n-- \"Sallikaa minun sanoa teille, että tämä on sulaa ennakkoluuloa.\nMinäpä luulen päinvastoin, että piipun polttaminen on paljoa\nterveellisempää kuin nuuskaaminen. Meillä oli rykmentissä luutnantti,\nerinomaisen kunnollinen ja sivistynyt mies, ja hänellä oli piippu\nlakkaamatta hampaissa, ei ainoastaan pöydässä, vaan, älkää pahaksi\npanko, kaikissa muissakin paikoin. Ja nyt hän on jo viidennellä\nkymmenellä, mutta kumminkin on, Jumalan kiitos, tähän asti ollut niin\nterve, ettei sen paremmalla terveydellä mitään tee\".\n\nTshitshikow virkkoi, että semmoisia tapauksia kyllä sattuu ja että\nluonnossa on paljo asioita, joita ei suurinkaan nero voi käsittää.\n\n-- \"Vaan sallikaa ensin pieni pyyntö...\" lausui hän sitten, ja hänen\näänessään kuului jotakin omituista, melkeinpä kummallista, ja samassa\nhän, ties mistä syystä, katsahti taaksensa. Manilow katsahti taaksensa\nhänkin, ties mistä syystä.\n\n-- \"Onko siitä jo kauankin, kuin suvaitsitte antaa henkiluettelonne?\"\nkysyi Tshitshikow. [Hengille-panoja on Venäjällä pidetty ylen harvaan,\nniin että on saattanut kulua useampia kymmeniä vuosia kahden\nhengille-panon välillä. Suoment. muist.]\n\n-- \"Onhan siitä jo; en muistakaan enää, kuinka kauan\".\n\n-- \"Onkos teillä siitä saakka kuollut paljo talonpoikia?\"\n\n-- \"Sitä minä en saata sanoa; siitä pitäisi ehkä kysyä voudilta. Hei,\nsinä siellä! kutsu vouti! Hänen on määrä olla tänään täällä\".\n\nVouti tuli. Tämä oli noin neljänkymmenen iässä, ajoi partaansa, kävi\nsertukki-takissa ja vietti nähtävästikin hyvin rauhallista elämää,\nsillä hänen kasvoillaan asui turpea täyteläisyys, sillä välin kuin\nkellertävä iho ja pienet silmät osoittivat miehen hyvinkin tuntevan\nhöyhenpatjoja ja höyhenpieluksia. Ensi silmäykseltä jo näki, että hän\noli kulkenut ratansa niinkuin herras-kartanojen voudit konsanaankin:\noli ensinnä ollut vaan pelkkänä luvun- ja kirjoituksentaitavana\npassaripoikana, nainut sitten jonkun Agatan, rouvan lemmikin\nemäntä-piian, tullut sittemmin isäntä-rengiksi, ja vihdoin voudiksi. Ja\nvoudiksi tultuaan teki hän kuten muutkin voudit: piti seuraa ja\ntuttavuutta niitten kanssa, ketkä kylässä rikkaimpia olivat, lisäsi\nköyhemmille veronmaksua, heräsi kellon käydessä yhdeksättä, odotti\nsamovarin kiehumista ja joi teetä.\n\n-- \"Kuules, kuinka monta talonpoikaa meiltä on kuollut sitten viimeisen\nhenkiluettelon?\"\n\n-- \"Niin, kuinkako monta? Kyllä niitä on kuollut monta\", sanoi vouti ja\nsamassa miestä nikautti, jonka vuoksi hän nosti kätensä suun eteen\nniinkuin kilven.\n\n-- \"Niin, suoraan sanoen, sitä juuri minäkin\", toisti Manilow, \"monta\nniitä on kuollut!\" Sitten kääntyi hän Tshitshikow'in puoleen ja lisäsi\nvielä: \"niin, monta kyllä\".\n\n-- \"Mutta kuinka monta?\" kysyi Tshitshikow.\n\n-- \"Niin, kuinka monta?\" toisti Manilow.\n\n-- \"No, tuota ... kukas sen ties, kuinka monta: eihän niitä kukaan ole\nlukenut\".\n\n-- \"Tietysti\", sanoi Manilow, kääntyen Tshitshikow'iin, \"sitä minäkin\narvelen, että kuolevaisuus on ollut suuri; ei ole ensinkään tietoa,\nkuinka monta on kuollut\".\n\n-- \"Olepas hyvä ja laske ne\", sanoi Tshitshikow, \"ja tee tarkka\nnimiluettelo jokaisesta\".\n\n-- \"Niin, nimiluettelo jokaisesta\", sanoi Manilow.\n\n-- \"Kyllä!\" sanoi vouti ja läksi pois.\n\n-- \"Mitäs te sillä teette?\" kysyi Manilow voudin mentyä.\n\nTämä kysymys näkyi saattaneen vieraan pulaan. Hänen kasvoillensa\nilmaantui jotakin ponnistelevaa, josta hän oikein punastui, --\nikäänkuin olisi ponnistellut sanoaksensa jotakin, mikä ei tahdo ottaa\nsanoihin sukeutuaksensa. Ja kylläpä Manilow saikin kuulla niin\nkummallisia ja tavattomia asioita, ett'ei ihmiskorva mokomia ollut\nvielä koskaan kuullut.\n\n-- \"Te kysytte, mitä minä sillä teen? Näettekös, minä tahtoisin ostaa\ntalonpoikia...\" vastasi Tshitshikow ja pysähtyi kesken puhettansa.\n\n-- \"Vaan sallikaa kysyäni\", sanoi Manilow, \"mitenkä te tahdotte ostaa\nheitä: maan mukana vaiko muuanne siirrettäviksi, se on: ilman maata?\"\n\n-- \"Niin, tuota, en minä juuri itse talonpoikia\", puhui Tshitshikow,\n\"minä tahdon ostaa kuolleita...\"\n\n-- \"Mitenkä te sanoitte? Minä, suokaa anteeksi, kuulen huononlaisesti,\nolinpa kuulevinani kovin hassua...\"\n\n-- \"Aikomukseni on ostaa kuolleita, jotka henkikirjoissa kumminkin\nolisivat elävien luvussa\", sanoi Tshitshikow.\n\nManilow'ilta putosi piippu lattialle; suu häneltä meni auki ja siinä\ntilassa se pysyi useampia minuteja. Ystävykset, jotka olivat\nkeskustelleet ystävyyden tuottamasta hauskasta elämästä, olivat kauan\naikaa liikahtamatta, katsoa tuijottaen toisiansa silmiin, niinkuin ne\nmuotokuvat, joita ennen vanhaan oli tapana ripustaa vastatusten\nkummallekin puolen isoa peiliä. Vihdoinkin nosti Manilow piipun\nlattialta ja katsahti alhaalta päin hänen kasvoihinsa, eikö muka hänen\nhuulillaan näkyisi jotakin ivallista naurua, eikö hän muka laskenutkin\nvaan leikkiä; mutta semmoista ei niissä näkynyt; hänen kasvonsa olivat\npäin vastoin totisemmat entistänsä. Sitten iski hänen mieleensä, entäs\njos vieras äkkiä on tullut höperöksi, ja hirmustuen loi häneen tarkan\nkatseen; mutta vieraan silmät olivat aivan kirkkaat; ei ollut niissä\noutoa, levotonta tulta, joka vilkkuu silmissä mielettömän; kaikki oli\noikealla ladulla ja järjestyksessä. Manilow se mietti ja aprikoi, miten\nnyt olla, kuten eleä, mutta sen parempaa ei hän kumminkaan keksinyt\nkuin päästi suuhun jääneen savun ulos peräti hienona virtana.\n\n-- \"No niin, mitä nyt tulee näihin todellisuudessa kuolleisin, vaan\nlaillisen muodon puolesta vielä hengissä oleviin, -- saatatteko te\nsiirtää ne minulle tai luovuttaa, mitenkä parhaaksi näette?\"\n\nMutta Manilow se oli niin hämillänsä, ettei muuta osannut kuin katsoa\nhäneen.\n\n-- \"Asia näkyy olevan vastenmielinen teille, vai kuinka?...\" virkkoi\nTshitshikow.\n\n-- \"Minulleko?... Ei, ei mitenkään\", puheli Manilow, \"vaan minä en voi\nkäsittää ... älkää pahaksi panko ... minä tietysti en ole voinut saada\nsenkaltaista loistavaa kasvatusta, joka, niin sanoakseni, näkyy teidän\njok'ainoassa liikkeessänne; minulla ei ole kaunopuheliaisuuden korkeata\nlahjaa... Kukaties tässä ... teidän vast'ikään lausumassanne asian\nesille tuomisessa ... on jotakin kätkettyä... Kukaties suvaitsitte\nlausua sillä muotoa noin vaan puheen kaunistukseksi?\"\n\n-- \"En\", vastasi Tshitshikow, \"en, kyllä minä tarkoitan niitä juuri\nsemmoisina kuin ovat, se on: niitä sieluja, jotka jo ovat kuolleet\".\n\nManilow'in valtasi täydellinen ällistys. Hän tunsi, että nyt olisi\njotakin tehtävä, nyt pitäisi kysyä jotakin, mutta mitä kysyä -- piru\nsen ties. Lopuksi hän jälleen päästi savun, tällä kertaa ei kumminkaan\nsuun, vaan nenän kautta.\n\n-- \"Kas niin, ellei mikään estä, niin saatamme Jumalan nimeen ryhtyä\ntekemään kauppakirjaa\", sanoi Tshitshikow.\n\n-- \"Kauppakirjaa kuolleista sieluista, niinkö?\"\n\n-- \"Eihän toki!\" vastasi Tshitshikow. \"Kauppakirjan mukaan olkoot ne\nhengissä, niinkuin ovat henkiluetteloissakin. Minulla on tapana tyyten\ntarkoin noudattaa sivili-lakia; tosin olen siitä saanut kärsiä\npalveluksessani, mutta, suokaa anteeksi, velvollisuus on minulle pyhä\nasia, laki -- minä olen mykkä lain edessä\".\n\nViimeiset sanat olivat Manilow'in mielestä varsin kauniit. Itse asian\nperille ei hän päässyt sittenkään, vaan rupesi, vastauksen asemesta,\nimemään piippuansa niin ankarasti, että tämä vihdoin rupesi fagottina\nulvomaan. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut imeä siitä mielipidettä\nnäin tavattoman asianhaaran johdosta; mutta piippu se vaan ulvoi\nulvomistaan.\n\n-- \"Kenties teillä on jonkinlaisia epäilyksiä?\"\n\n-- \"Mitä joutavia, ei ensinkään. Minä en puhu siinä katsannossa, että\nminulla olisi niinkuin, toisin sanoakseni, semmoinen kritillinen\narvostelu teistä. Vaan, sallikaa kysyäni, onko tämä yritys, elikkä,\nsanoakseni niinkuin tarkemmin, komerssi, -- onkohan tämä komerssi\nyhtäpitäväisessä katsannossa lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten\ntuumain ja hanketten kanssa?\"\n\nNäin sanottuaan Manilow liikautti päätänsä ja iski sangen tärkeän\nkatseen Tshitshikow'iin, osoittaen kaikissa kasvojensa piirteissä ja\nyhteen puristuneissa huulissa senkaltaista syvä-aatteisuutta, ett'ei\nmointa kenties ole ihmiskasvoissa vielä nähtykään, elleihän jonkun\nperäti viisaan ministerin kasvoissa ja niissäkin vaan kaikkein\npulmallisimpain kysymysten hetkenä.\n\nMutta Tshitshikow se vastasi vaan, että tällainen yritys elikkä\nkomerssi on oleva yhtäpitävä lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten\ntuumain ja hanketten kanssa. Hän lisäsi vielä hetken perästä, että\nkruunu tulee tästä voitollekin, koskapa saa lailliset henkirahat.\n\n-- \"Teidän mielestänne siis?...\"\n\n-- \"Minun mielestäni kaikki käy hyvin\".\n\n-- \"No sitten on toinen asia: minulla ei ole mitään sitä vastaan\",\nsanoi Manilow ja pääsi kokonansa rauhaan.\n\n-- \"Nyt on meidän vaan sopiminen hinnasta...\"\n\n-- \"Mitenkä, hinnasta?\" kysäsi taas Manilow ja pysähtyi. \"Luulettekos\nte, että minä rupean ottamaan maksua ihmisistä, jotka jossakin\nkatsannossa ovat lopettaneet olemisensa? Jos teihin on tullut\ntuommoinen, niin sanoakseni, fantastillinen halu, niin minä puolestani\nannan ne teille ilman mitään korvauksen katsantoa ja otan\nkauppakirjankin päälleni\".\n\nAnkaran muistutuksen ansaitsisi näitten tapausten kirjoittaja, jos hän\njättäisi sanomatta, että mielihyvä kokonaan valtasi vieraan näitten\nManilow'in sanain perästä. Kaikesta järkevyydestään ja maltistaan\nhuolimatta hän oli vähällä hypähtää ylös niinkuin pukki, joka, kuten\ntiettyä, tekee tämmöisiä hyppyjä ainoastaan kaikkein kuumimmissa ilon\npuuskissa. Hän liikahti nojatuolissansa niin kiivaasti, että istuimen\nvillainen päällyskangas halkesi. Manilowkin katsahti häneen vähän\nkummastuneena. Kiitollisuutensa ylenpalttisuudessa lausui nyt\nTshitshikow niin paljon kiitoksia, että toinen kävi aivan hämille,\npunastui kokonaan, pyöritteli vaan kieltävästi päätänsä ja vihdoinkin\nsai sanoneeksi, että tämähän ei ole mitäkään, että hän tahtoisi edes\njollakin todistaa sydämmessä asuvaa myötätuntoisuutta, sielujen\nmagnetismia; mutta kuolleet sieluthan ovat jossakin katsannossa pelkkää\nroskaa.\n\n-- \"Eikä niinkään roskaa\", lausui Tshitshikow, puristaen hänen\nkättänsä. Tässä hän huokasi sangen syvään. Hän oli näköjänsä alttiina\nvuodattelemaan sydämmen tunteita, ja lausui viimein seuraavat sanat\npainavasti ja tunteliaasti.\n\n-- \"Jospa tietäisitte, kuinka suuren palveluksen olette tuolla päältä\nnähden pelkällä roskalla tehneet miehelle kodittomalle, heimottomalle!\nNiin, ja todellakin, mitä kaikkea olenkaan ma kärsinyt? kuin mikä\nlaivanhylky ikään keskellä raivoavia aaltoja!... Mitä ahdistusta, mitä\nvainoa olen saanut kestää, mitä kurjuutta kokea, -- ja mistä syystä?\nSiitä, että totuutta harrastin, että oli oma-tuntoni puhdas, että\nojensin auttavaa kättäni köyhälle leskelle, orvolle osattomalle!\" Ja\nTshitshikow oikein pyyhkäsi nenäliinallaan silmästä kiertyneen\nkyyneleen.\n\nManilow oli kokonaan liikutettu. Kauan aikaa puristelivat ystävykset\ntoistensa kättä ja kauan katsoivat toisiansa silmiin, joissa kyyneleet\nkiilsivät. Manilow ei tahtonut millään muotoa päästää irti sankarimme\nkättä, vaan puristelemistaan puristeli sitä niin innokkaasti, ett'ei\ntoinen enää tiennyt, miten saada sitä pois. Vihdoinkin hän hiljalleen\nnykäisi kätensä irti ja sanoi, että olisi hyvä asia, jos saisi\nkauppakirjan pikemmin valmiiksi ja jos hän itse pistäytyisi kaupunkiin.\nSen jälkeen otti hän hattunsa ja alkoi jättää hyvästi.\n\n-- \"Kuinka? Aiotteko lähteä jo?\" kysyi Manilow, äkkiä toipuen ja\nmelkein säikähtäneenä.\n\nSamassa astui huoneesen rouva Manilow.\n\n-- \"Lisinka\", sanoi Manilow vähän surkean näköisenä, \"Pavel Ivanovitsh\nlähtee jo pois\".\n\n-- \"Pavel Ivanovitsh on kyllästynyt meihin\", vastasi rouva.\n\n-- \"Rouva hyvä, täällä\", lausui Tshitshikow, \"täällä näin\", hän pani\nkäden sydämmelleen, \"niin juuri, täällä on säilyvä tämä aika, nämät\nsuloiset hetket, jotka olen teidän luonanne viettänyt, ja, uskokaa\nminua, ei olisi minulle maailmassa suurempaa autuutta kuin elää teidän\nkanssanne, elleihän yhdessä talossa, niin kumminkin aivan likityksin\".\n\n-- \"Mutta tiedättekös mitä, Pavel Ivanovitsh?\" sanoi Manilow, joka\nihastui moiseen ajatukseen. \"Eikös tosiaankin olisi hauska elää noin\nyhdessä, yhden katon alla tahi jonkun jalavan siimeksessä keskustella\njotakin niinkuin filosofillisessa katsannossa, tunkeutua syvälle...\"\n\n-- \"Oi, sehän olisi sulaa autuutta!\" sanoi Tshitshikow huoaten. \"Voikaa\nhyvin, rouva!\" jatkoi hän, suudellen emännän kättä. \"Hyvästi, ystävä!\nÄlkää unohtako pyyntöäni!\"\n\n\"Olkaa varma\", vastasi Manilow. \"Min' en ota teiltä jäähyväisiä kuin\nkahdeksi päiväksi\". Kaikki astuivat ruokasaliin.\n\n-- \"Hyvästi nyt, pienoset kultuset!\" sanoi Tshitshikow, nähtyään\nAlkideen ja Themistokluksen, jotka hääräsivät puisen, nenättömän ja\nkädettömän husarin kimpussa. \"Hyvästi, lapsukaiset. Älkää pahaksi\npanko, ett'en tuonut teille tuomisia, sillä enhän, totta puhuen,\ntiennyt, että teitä oli maailmassakaan, mutta ensi kerran tullessani\ntuon varmaankin. Sinulle minä tuon miekan. Tahdotko miekkaa?\" --\n\n\"Tahdon\", vastasi Themistoklus.\n\n-- \"Ja sinulle tuodaan rumpu. Eikö niin, rumpuhan sinulle tuodaan?\"\njatkoi Tshitshikow, kumartuen Alkideen puoleen.\n\n-- \"Jumpu!\" vastasi Alkides kuiskaten ja luoden silmät maahan.\n\n-- \"Niin, rumpuhan pojalle tuodaan. Oikein hyvä rumpu, semmoinen, joka\npanee noin trrr ... ram, tararam, tam ... tam ... trrr ... ram. Hyvästi\nkultamuruseni, hyvästi!\" Vieras suuteli sitten häntä otsalle ja kääntyi\nManilow'in ja hänen rouvansa puoleen hymyillen, niinkuin tavallisesti\nhymyillään vanhemmille, kun tahdotaan ilmoittaa heille heidän lastensa\nviattomuutta.\n\n-- \"Jääkääs tosiaankin, Pavel Ivanovitsh!\" sanoi Manilow, kun kaikki jo\nolivat astuneet kuistille. \"Katsokaa noita pilviä\".\n\n-- \"Pikkuisia hattaroita vaan\", vastasi Tshitshikow.\n\n-- \"Mutta osaatteko te tietäkään Sobakevitsh'in luokse?\"\n\n-- \"Sitäpä juuri tahtoisin tiedustaa teiltä\".\n\n-- \"Sallikaa, niin selitän kuskillenne\".\n\nManilow ilmoitti sitten asian kuskille samalla ystävällisyydellä ja\noikeinpa kerran teitittikin häntä.\n\nKuski, kuultuaan, että ensin on kulkeminen kahden tienhaaran ohi ja\nvasta kolmannelle käännyttävä, virkkoi:\n\n-- \"Kyllä koetetaan treffata, hyvä herra\".\n\nNiin läksi Tshitshikow, ja kauan aikaa vielä isäntäväki, nousten\nvarpailleen, kumarteli ja viuhtoi hänelle nenäliinoillaan.\n\nManilow seisoi kauan aikaa kuistilla, silmillään saattaen yhä\nkauemmaksi poistuvia vaunuja, ja vielä silloinkin, kuin ei vaunuja enää\nnäkynytkään, seisoi hän yhä paikallansa, piippua polttaen. Viimein\nastui hän kamariinsa, istui tuolille ja rupesi miettimään, iloiten\nitseksensä, että oli vieraallensa tehnyt vähäisen mielihyvän. Siitä\nhänen ajatuksensa sitten vähitellen siirtyivät muihin esineihin ja\njoutuivat vihdoin taivas ties minne. Hän ajatteli ystävysten suloista\nelämätä, hän ajatteli, kuinka hauska olisi elellä aikojansa kera hyvän\nystävän jonkun virran rannalla; sitten kohosi hänelle silta tämän joen\nyli ja sillalle suunnattoman suuri talo, jossa oli niin korkea torni,\nettä siitä näki itse Moskovankin; ja herttaistahan olisi siellä\nylhäällä juoda illalla teetä ulko-ilmassa ja keskustella kaikenlaisista\nhupaisista asioista. Sitten tulevat he Tshitshikow'in kanssa suureen\nseuraan, ajaen sinne pulskissa vaunuissa, ja seurassa ovat kaikki\nlumotut erittäin miellyttävästä kohtelemisesta; ja sitten itse\nesivalta, saatuansa kuulla senkaltaisesta ystävyydestä heidän\nvälillänsä, koroittaa heidät kenraleiksi, ja niin edespäin, ja viimein\ntuli jo semmoista, ett'ei hän itsekään saanut enää selvää millään\nmuotoa. Tshitshikow'in kummallinen pyyntö se keskeytti äkkiä kaikki\nhänen mietteensä. -- Miten lie ollutkaan, vaan tämä asia ei ottanut\nkypsyäkseen hänen päässään: hän käänteli sitä ja väänteli, mutta selvää\nei vaan tullut, ja istumistaan hän istui piippua polttaen, jota kesti\nhamaan illalliseen asti.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nTshitshikow se sitä vastoin istui tyytyväisenä vaunuissansa ja oli jo\npitkälle kulkenut valtatietä myöten. Edellisestä luvusta jo tiedämme,\nmikä hänen halunsa ja taipumustensa pää-esine oli, ja siksipä onkin\nluonnollista, että hän pian vaipui siihen kaikesta sielustansa ja\nmielestänsä. Hänen kasvoillaan vaihteli alinomaa ehdotuksia,\nsuunnitelmia, hankkeita, ja ne olivat nähtävästi varsin miellyttäviä,\nsillä alinomaa seurasi niitä tyytyväinen myhäys.\n\nNäihin ajatuksiin uupuneena ei hän huomannut ensinkään, mitenkä hänen\nkuskinsa, jolla oli kyllä syytä olla tyytyväinen Manilow'in\npalvelusväen kohteluun, puheli varsin viisaasti papurikolle,\noikeanpuoliselle sivuhevoselle. Tämä papurikko oli erinomaisen viekas\nhevonen ja oli vaan vetävinään, sillä välin kuin keskimmäinen raudikko\nja vasemmanpuolinen punainen hevonen -- jota sanottiin assessoriksi,\nkoskapa oli ennen ollut jonkun assessorin oma -- ponnistelivat kaikesta\nsydämmestänsä, niin että heidän silmistäänkin näki, kuinka hyvillään he\ntuosta olivat.\n\n-- \"Kyll' olet viekas! mutta kyll' olen minäkin!\" puheli Selifan,\nkohoten ja heläyttäen laiskuria ruoskalla. \"Tee tehtäväs, sinä senkin\nsukkapekko Saksanmaalta! Katsos raudikkoa, se on kelpo hevonen se,\ntäyttää velvollisuutensa, siksipä annankin mä silloin tällöin sille\nliian vakkasen, sillä se on kelpo hepo, ja assessori on kelpo hepo\nkanssa... Niin, niin, mitä siinä korviasi lepsutat? Kuuntele sinä,\npässi, kun sinulle puhutaan! En minä sinua pahaan neuvo, moukka. Näes,\nnäes taas!\" Ja hän löi papurikkoa ruoskalla. \"Ähä, pakana!\"\n\nSitten kiljasi hän kaikille: \"Hei, veli kullat!\" ja iski kaikkia\nkolmea, ei kumminkaan rankaisemisen tarkoituksessa, vaan osoittaaksensa\nainoastaan tyytyväisyyttänsä heihin. Tämän tyytyväisyyden puuskan\nperästä käänsi hän puheensa jälleen papurikkoon:\n\n-- \"Luuletko sinä, ett'en minä näe ja hoksaa, mitä sinä teet? Äläst'!\nOle sinä vaan rehellinen, jos tahdot olla kunniallisen ihmisen\nkirjoissa. Tuolla hovissa, näetkös, missä nyt oltiin, siinä on kelpo\nihmisiä. Ja kun on kelpo ihminen, niin minä mielelläni puhelen ja\nkeskustelen sen kanssa; niin, kelpo ihmisen kanssa me aina rakennamme\ntuttavuutta ja ystävyyttä; niinkuin esimerkiksi juoda kupponen teetä,\ntai haukata, -- miks'ei, kernaasti, jos on kelpo ihminen. Kelpo\nihmiselle antaa jokainen kunnian ja arvon. Meidän herraa, näetkös,\nkunnioittaa jokainen, sillä hän on, kuuletkos sinä, keisariakin\npalvellut; hän on kollehtian neuvos...\"\n\nTällä tapaa joutui Selifan puhellessaan vihdoin kaukaisille aloille.\nJos Tshitshikow olisi kuunnellut, niin olisi hän saanut tietää\nkaikenlaisia pikku seikkoja omasta itsestäänkin; mutta hän oli niin\nsyvälle vaipunut omaan ajatukseensa, että heräsi vasta silloin kuin\nkajahti ankara ukkosen jyräys. Hän katsahti ympärilleen: taivas oli\numpeensa pilvessä, ja pölyiselle maantielle alkoi pirskahdella sateen\npisaroita. Ukkonen jyrähti toisen kerran ankarammin ja lähempää, ja\näkkiä alkoi sataa kuin saavista valaen. Ensinnä, tullen vinoon, pieksi\nse vaunujen pesää oikealta puolen, sitten toiselta, muutti sitten\nsuuntansa ja supi suorana rummutti vaunujen päällystää. Vihdoin rupesi\nvettä pirskahtelemaan hänen kasvoillensa. Hän veti kiinni nahkaiset\nuutimet, varustetut kahdella semmoisella pikkuisella pyöreällä\nakkunalla, joista sopii katsella tien viereisiä näkyjä, ja käski\nSelifan'in ajaa nopeammin.\n\nSelifan, häirittynä hänkin kesken puhettansa, huomasi, ett'ei tässä\nkäynyt vitkaileminen, vetää laahasi istuin-penkin alta esiin\njonkunlaisen repalemekon harmaasta verasta, pisti sen hihoihin,\nsieppasi ohjakset kouraansa ja kiljasi kolmi-valjakolleen, joka\nparaillaan hiljaksensa veteli jalkojaan, tuntien suloista väsähtymistä\nSelifan'in opettavaisesta puheesta. Mutta Selifan ei kuolemaksensakaan\nvoinut muistaa, kaksiko vai kolmeko tienhaaraa jo oli mennyt.\nAjateltuansa ja muisteltuansa vähäsen tietä, arvasi hän, että nyt oli\njo kuljettu monenkin tienhaaran ohi. Mutta koska Venäläinen\nratkaisevana hetkenä aina keksii keinoja, niinpä Selifankin, pitkittä\npuheitta, käänsi ensimmäisestä tienristeyksestä oikeaan ja kiljaisten:\n\"Hei, kaikki mun hevoseni!\" läksi ajamaan täyttä laukkaa, vähät siitä,\nminne tie vie.\n\nMutta sade uhkasi olla pitkällinen. Teitten tomu muuttui ennen pitkää\nloaksi, ja vetäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi hevosille.\nTshitshikow rupesi jo käymään levottomaksi, kun ei Sobakevitsh'in kylää\nvielä näkynyt. Hänen laskunsa mukaan olisi heidän jo aikaa sitten\npitänyt saapua sinne. Hän tähysteli ympärilleen, vaan ulkona oli\npilkkosen pimeä.\n\n-- \"Selifan!\" sanoi hän viimein, kurottautuen vaunuista.\n\n-- \"Mitä, herra?\" vastasi Selifan.\n\n-- \"Katsopas, eikös kylää jo näy?\"\n\n-- \"Ei näy, ei niin missään\". Ja tämän sanottuaan rupesi Selifan,\nruoskaansa heilutellen, laulamaan, taikka ei oikeastaan laulamaankaan,\nvaan jotakin pitkän pitkää se oli, ett'ei loppuakaan tahtonut tulla.\nSiinä oli jos jotakin: kaikki käsky- ja kehoitus-huudot, joilla hevosia\nkestitetään koko avarassa Venäjän maassa, äärestä niin toiseen; siinä\noli kaikenlaiset laatusanat ilman mitään valikoimista, minkä sylki\nsuuhun toi. Tätä tehden joutui hän niin pitkälle, että rupesi\nnimittelemään hevosiansa hantelsmanneiksi.\n\nMutta yhä selvemmin ja selvemmin alkoi Tshitshikow huomata, että vaunut\nheilahtelivat puolelta toiselle ja antoivat hänelle sangen kovia\nkolauksia. Tästä hän ymmärsi, että nyt oli käännytty tien viereen ja\nkuljettiin karhittua peltoa. Nähtävästi oli Selifankin huomannut sen,\nmutt'ei ollut tietääkseenkään.\n\n-- \"Mitäs tietä sinä ajat, lurjus?\" kysyi Tshitshikow.\n\n-- \"No mitäs tehdä, hyvä herra, kun ilma on semmoinen; niin pimeä,\nettei ruoskaa kädessään eroita!\" Ja samalla kallistuivat vaunut niin,\nettä Tshitshikow'in täytyi pitää kiinni laidoista molemmin käsin. Nyt\nvasta huomasi hän Selifan'in olevan toisella kymmenellä.\n\n-- \"Pidä kiinni, pidä kiinni, muutoin kaadat!\" huusi hän kuskillensa.\n\n-- \"Ettäkö minä kaataisin? En suinkaan!\" puheli Selifan. \"Eihän se ole\nhyvä, kun kaataa, sen minä kyllä tiedän; en minä kaada, en\".\n\nHän rupesi nyt kääntämään vaunuja hiljalleen toisaalle, käänteli,\nkäänteli ja vihdoin käänsi ne kokonaan kyljelleen. Tshitshikow\nluiskahti käsin ja jaloin saveen. Selifan pysäytti kumminkin hevoset,\nvaikka kyllä ne olisivat pysähtyneet itsestänsäkin, peräti uuvuksissa\nkun olivat. Tämmöinen arvaamaton tapaus saattoi miehen kokonaan\nhämmästyksiin. Sillä välin kuin herra piehtaroi savessa, koettaen\npäästä siitä ylös, astui Selifan alas kuskilaudalta, asettui vaunujen\neteen, pani molemmat kädet puuskaan ja sanoi, hetken aikaa\nmietittyänsä:\n\n-- \"Kattos tuota, kuin keikahti!\"\n\n-- \"Päissäsihän sinä olet kuin suutari!\" sanoi Tshitshikow.\n\n-- \"Ettäkös olisin päissäni? En suinkaan, pois se! Kyllähän minä sen\nymmärrän, että päihtyminen on semmoinen paha asia. Tapasin vaan\ntuttavan ja sitten me puheltiin, sillä kelpo ihmisen kanssa sopii\npuhella, mitäs pahaa siinä? -- puheltiin ja haukattiin. Haukkaaminen ei\nole mikään paha asia; kelpo ihmisen kanssa sopii kyllä haukata\".\n\n-- \"Mitäs minä sinulle viimeksi sanoin, kun olit juovuksissa? Etkö\nmuista, mitä?\" sanoi Tshitshikow.\n\n-- \"Ettenkö muistaisi? Muistan, kuinkas minä en sitä muistaisi. Minä\ntiedän, että päihtyminen on paha asia. Satuin pakinoille kelpo ihmisen\nkanssa, sillä...\"\n\n-- \"Minä annan sinua selkään aika lailla, sitten saat pakinoita ja\nkelpo ihmisiä\".\n\n-- \"Mitenkä vaan paraiten tykkäätte ja suvaitsette, armollinen herra\",\nvastasi Selifan, altiina mihin hyvänsä. \"Jos niinkuin selkään, niin\nsopii selkäänkin; en minä pane vastaan, en. Miks'eikäs selkäänkin, kun\nasia vaatii? Sitähän varten on hovinherran tahto. Ja selkään pitää\nantaa kanssa, ett'ei tule talonpoika vallattomaksi; järjestys ja hyvä\nkunto kaikissa asioissa. Jos niinkuin syystä, niin sopii selkäänkin;\nmiks'eikäs selkäänkin?\"\n\nTämmöiseen puheesen ei herra osannut vastata yhtään mitään. Vihdoin\nnäkyi itse kohtalo päättäneen armahtaa heitä. Kaukaa kajahti koiran\nhaukunta. Ihastuneena käski Tshitshikow kiiruhtaa hevosia. Venäläisellä\najurilla on hyvä vainu pimeässäkin; siitäpä syystä sattuukin, että hän\nvälistä silmät ummessa laskee täyttä vauhtia ja johonkin paikkaan\npäätyy kumminkin. Selifan, vaikka nyt oli pilkkosen pimeä, ohjasi\nhevoset niin suorastaan kylää kohti, että vasta silloin pysähtyi kuin\nvaunujen aisat kolahtivat laipioon, jolloin ei enää ollut mahdollista\npäästä kauemmas. Tiheän sadeharson läpi eroitti Tshitshikow vaan\njotakin katon tapaista. Hän lähetti Selifan'in hakemaan porttia,\nja sitä olisi kyllä kestänyt hakea, ell'ei Venäjällä olisi\nportinvartijoita, kelpo koiria, jotka ilmoittivat hänen tulonsa niin\nheleästi, että hänen täytyi tukkia korvansa käsillään. Valo välähti\nyhdessä huoneessa ja lähetti usmaisen juovan laipioon, osoittaen\nmatkamiehellemme, missä portti oli. Selifan rupesi kolkuttamaan, ja\npian aukeni sivu-portti. Siitä kurkisti joku olento, sarkatakki päällä,\nja vieraat kuulivat käheän ämmän-äänen kysyvän:\n\n-- \"Kuka siellä? Mitäs se semmoinen meno on?\"\n\n-- \"Matkamiehiä ollaan, päästäkää sisään yöksi\", virkkoi Tshitshikow.\n\n-- \"Eikös ja vaan?\" puhui ämmä. \"Onkos tämä laitaa, näin myöhään! Ei\ntämä ole mikään kestikievari; rouva täällä asuu\".\n\n-- \"No, mutta mitäs tehdä, muori kulta? Tieltä eksyttiin, näethän.\nEihän sitä keskelläkään aroa saata yötä olla tämmöiseen aikaan!\"\n\n-- \"Totisesti nyt on sangen pimeä aika, ei ole yhtään kelpo aika\",\nlisäsi Selifan.\n\n-- \"Suu kiinni, pöllö!\" sanoi Tshitshikow.\n\n-- \"Kukas te olette?\" kysyi muija.\n\n-- \"Aatelismies olen, muori hyvä\".\n\nSana _aatelismies_ saattoi muijan vähän arvelemaan.\n\n-- \"Malttakaas, niin sanon rouvalle\", virkkoi hän ja palasi parin\nminutin kuluttua lyhty kädessä. Portti avattiin. Tuli välähti\ntoisessakin akkunassa. Vaunut, ajettuaan pihaan, pysähtyivät vähäisen\ntalon eteen, jota pimeässä oli vaikea tarkkaan nähdä. Toinen puoli vaan\noli valaistu ikkunoista tulevalla valolla, joka suoraan lankesi myöskin\nrakennuksen edessä olevaan vesiropakkoon. Rapisten pieksi sade puista\nkattoa, ja lotisten juoksi vesi tynnyriin, joka oli pantu räystään\nalle.\n\nKoirat ne sillä välin pitivät ääntä kaikella mahdollisella tavalla.\nYksi oli nostanut kuononsa ylöspäin ja veteli virttään niin kestävästi\nja niin uutterasti, kuin olisi hänellä siitä ollut ties kuinkakin hyvä\npalkka; toinen mätti tiheään, mutta heidän välillään porokellona soida\nhelisi arvatenkin pentukoiran kimeä diskantti-ääni, ja kaiken\ntäytteeksi kuului karkea baasi, kenties joku vanha vaari, aimo\nluppakorva, sillä se pärisi, niinkuin pärisee lauluseurassa toinen\nbaasi, koska konsertti on parhaimmassa vauhdissa; tenorit ne kohoovat\nvarpaillensa, ponnistellen ja pohtaen saada ulos korkeata nuottia, ja\nkaikki tyyni pyrkii ylös korkeuteen niskat kekassa, mutta toinen baasi,\nkätkien partaisen leukansa kaulaliinaan, kyyristyneenä ja hyyristyneenä\nmelkein maahan saakka, päästelee pärinäänsä, niin että helisee ja\ntärähtelee akkunain ruudut.\n\nJo koirien haukunnastakin, nimittäin noin monenlaisesta musikantista,\npäättäen olisi sopinut arvata kylä melkoisen suureksi; mutta meidän\nsankarimme, läpimärkä ja viluissaan kun oli, ei ajatellut muuta kuin\nvuodetta. Tuskin olivat vaunut pysähtyneetkään, niin jo hyppäsi hän\nkuistille, horjahti ja oli kaatua. Kuistille tuli nyt toinen\nvaimo-ihminen, nuorempi äsköistä, vaan hyvin äsköisen näköinen. Hän\nsaattoi vieraan sisään. Tshitshikow heitti ympärillensä pikimmältään\npari silmäystä: kamarin seinät oli verhottu vanhoilla, juovikkailla\npapereilla; sinne tänne oli ripustettu jonkunlaisia linnunkuvia;\nakkunain välissä vanhan-aikuisia vähäisiä peilejä, tummissa puitteissa,\nja nämä varustetut koristeilla, kiertyneiden lehtien muotoon; jokaisen\npeilin taakse oli pistetty joko kirje tai vanha korttipakka tahi sukka;\nseinäkello ja sen numerotaululla kukkia maalattuina ... muuta oli\nmahdoton nähdä. Hän tunsi, kuinka hänen silmäluomensa pyrkivät\ntarttumaan toisiinsa, niinkuin joku olisi voidellut ne hunajalla.\n\nHetkisen kuluttua tuli huoneesen emäntä, vanhanpuoleinen eukko,\nyömyssyn tapainen päässä, villahuivi kaulassa, yksi noita muori-kultia,\nvähäisiä tilan-omistajia, jotka aina valittavat ja vaikeroivat\nkatovuosia ja tappioita ja käyvät pää kallellaan, mutta sillä välin\nkokoilevat rahoja viirukkaihin pussosiin, joita sijoitetaan piironkien\nlaatikkoihin. Yhteen pussoseen kootaan hopearuplat, toiseen\npuoliruplat, kolmanteen 25-kopekan rahat, vaikka päältä nähden luulisi,\nett'ei piirongeissa muuta olekaan kuin liinavaatteita ja yökohtuja ja\nlankakeriä ja ratkottu saloppi, jonka määrä on muuttua leningiksi, jos\nvanha sattuisi tavalla tai toisella kärvettymään, kun pyhiksi\npaistetaan kakkuja ja muita piiraisia, tahi muutoin kulumaan. Mutta\neipäs vaan kärvety vanha leninki eikä muutoinkaan kulu: muori on\ntarkka, ja saloppi saa ratkottuna olla pitkät ajat, ja tulee vihdoin,\ntestamentin mukaan, orpanan tyttärelle monen muun romun ja roskan\nkanssa.\n\nTshitshikow pyysi anteeksi, että oli tällä äkkinäisellä tulollansa\ntehnyt häiriötä.\n\n-- \"Ei tee mitään! Ei tee mitään!\" puheli emäntä. \"Mutta toipas vaan\nteidät Jumala aika ilmalla tänne! Semmoinen myrsky ja rankka-ilma...\nPitäisihän teidän syödäkin näin matkasta tultua, mutta eihän tässä\nöiseen aikaan saata mitään valmistaa\".\n\nEmännän sanat keskeytti kauhea sihistys, niin että vieras oli vähällä\nsäikähtää: sihistys oli semmoinen, niinkuin olisi koko huone tullut\ntäyteen käärmeitä. Katsahdettuansa ylös, hän kumminkin rauhoittui,\nhavaiten, että seinäkellolle oli tullut lyömisen halu. Sihistystä\nseurasi pärinä ja sitten vasta, ponnistaen kaikki voimansa, sai kello\nlyöneeksi kaksi semmoisella äänellä niinkuin joku olisi kepillä\nkolhinut särkynyttä saviastiaa. Sen jälkeen rupesi lerkku taas\ntyyneesti naksuttelemaan oikealle ja vasemmalle.\n\nTshitshikow kiitti emäntää, sanoen, ett'ei hän tarvitse mitään, ett'ei\nemäntä puuhaisi yhtään mitään ja ett'ei hän pyydä mitään muuta kuin\nvuodetta. Hän tahtoi vaan tietää, mihin tienoihin hän oli joutunut ja\npitkäkö matka täältä oli Sobakevitsh'in kartanoon. Muori vastasi,\nett'ei hän mointa nimeä ole kuullutkaan ja ett'ei semmoista\ntilan-omistajaa ole olemassakaan.\n\n-- \"Tunnette te ainakin Manilow'in?\" kysyi Tshitshikow.\n\n-- \"Kukas se Manilow sitten on?\"\n\n-- \"TiIan-omistaja se on, rouva hyvä\".\n\n-- \"En ole kuullut, ei täällä semmoista tilan-omistajaa ole\".\n\n-- \"Mimmoisiakos täällä on?\"\n\n-- \"Bobrow, Swinjin, Kanapatjew, Harpakin, Trepakin, Pleshakow\".\n\n-- \"Rikkaitako ovat vai köyhiä?\"\n\n-- \"Ei, hyvä ystävä, täällä kovin rikkaita ole. Kellä on kaksikymmentä,\nkellä kolmekin kymmentä sielua; mutta niinkuin sata sielua ja niin,\nniin semmoisia ei ole\".\n\nTshitshikow huomasi tulleensa kauas sydänmaille.\n\n-- \"Kuinkas pitkältä täältä edes kaupunkiin on?\"\n\n-- \"Mahtuneeko tää matka kuuteenkaan kymmeneen virstaan! Onhan tuo nyt\nikävä nähdä, ettei ole mitä panisi teille syödä! Tahtoisitte kenties\nteetä, hyvä vieras?\"\n\n-- \"Kiitoksia, hyvä rouva. En tahdo muuta kuin vuodetta\".\n\n-- \"No niin, kyllä maar tuommoisen matkan perästä uni hyvää tekee.\nKäyhän tuohon sohvalle, hyvä ystävä. Fetinja, kuule! Tuo tänne patja,\npieluksia ja peite. Sitä Herran ilmaa! Jyriseekin näet niin että ...\nkyllä minulla paloi kynttilä pyhäin kuvain edessä koko pitkoisen yön.\nMutta, hyvät ihmiset! Niinhän sinulla on, kuin karjulla, selkä ja kylki\nihan liassa! Missäs sinä tuolla lailla olet rypenyt?\"\n\n-- \"Jumalan kiitos, että siitä rypemällä pääsi! Kiitän vaan, että ovat\nkylkiluuni eheät\".\n\n-- \"Herrajesta, mitä puhutkaan! Kai sinun selkääsi pitäisi hieroa,\nvai?\"\n\n-- \"Suuri kiitos! Älkää huoliko mistään. Käskekää vaan piikanne kuivata\nvaatteeni\".\n\n-- \"Fetinja, kuule!\" sanoi emäntä sille vaimoihmiselle, joka äsken oli\nollut kuistilla kynttilä kädessä ja nyt oli ennättänyt tuoda patjan ja\npöyhötellessään sitä päästänyt huoneesen oikean höyhenisen\nvedenpaisumuksen. \"Ota sinä herran takki ja alusvaatteet ja kuivaa ne\nensin valkean ääressä, niinkuin ennen tehtiin herra vainajan aikana,\nhiero ne sitten ja piekse puhtaiksi\".\n\n-- \"Kyllä, rouva\", sanoi Fetinja, levittäen patjan päälle lakanata ja\npannen tyynyjä.\n\n-- \"No tuoss' on nyt sulle vuode\", sanoi emäntä. \"Hyvää yötä nyt vaan,\nhyvä ystävä. Etköhän sinä vielä tarvitse jotakin? Kukaties sinä,\nveikkonen, olet tottunut siihen, että joku ennen nukkumistasi syyhyttää\nkantapäitäsi. Ukko vainaja ennen vanhaan ei saanut unta muutoin millään\nmuotoa\".\n\nVaan vierasta ei haluttanut kantapäittenkään syyhyttäminen. Emäntä meni\npois, ja vieras riisuihe heti kohta, antaen Fetinjalle kaikki\nriisumansa päällys- sekä alusvaatteet, jonka jälkeen Fetinja,\ntoivotettuansa hänkin puolestaan hyvää yötä, vei nämät märät ruumiin\nvarustukset pois. Tshitshikow, yksikseen jäätyänsä, katsahti\nmielihyvällä vuoteesensa, joka ulottui melkein lakeen asti. Fetinja oli\nnähtävästi aivan erinomainen patjain pöyhöttäjä. Hän asetti vuoteen\nviereen tuolin ja kiipesi siitä tilallensa, joka vajosi hänen allansa\nmilt'ei hamaan lattiaan asti. Piiriänsä alemmaksi pullistuneet höyhenet\nne lehahtivat ympäri huonetta. Sammutettuansa kynttilän, hän veti\nylleen kattunaisen peitteen ja, käytyänsä rinkelin moiseen kippuraan,\nnukkui samassa.\n\nAamulla hän heräsi myöhänlaiseen. Aurinko paistoi akkunasta häntä\nsuoraan silmiin, ja kärpäset, jotka eilen illalla olivat maanneet\nrauhassa seinillä ja laessa, kääntyivät nyt joka mies häneen:\nyksi istahti hänen huulellensa, toinen korvan lehdelle, kolmas\nkoetteli eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään; yksi oli\nvaromattomuudessaan istahtanut liian lähelle vieraan sierainta, ja sen\nvetäisi hän unimielissään nenäänsä, josta seurasi ankara aivastus, ja\ntämä se oli syynä hänen heräjämiseensäkin. Luotuaan silmäyksen\nympärillensä hän huomasi, ett'ei kaikissa kuvissa ollut pelkkiä\nlintuja; oli siellä Kutusow'in muotokuva ja öljyväreillä maalattu ukko\nunivormussa, jossa olivat punaiset hihansuut, niinkuin tapana oli\nPaavali keisarin aikana. Kellot päästivät jälleen sihinän ja löivät\nkymmenen; ovesta pilkistivät naisen kasvot, mutta katosivat samassa,\nsillä Tshitshikow oli, paremmin nukkuaksensa, riisunut päältään\nkaikki tyyni.\n\nNuo kasvot näyttivät hänestä vähän tutuilta. Hän rupesi johdattelemaan\nniitä mieleensä ja muisti ne viimein emännän kasvoiksi. Hän pani paidan\npäälleen; muut vaatteet olivat jo, kuivattuina ja puhdistettuina,\nvuoteen vieressä. Pukeuttuansa, hän astui peilin eteen ja aivasti\njälleen niin kovaa, että juuri siihen aikaan akkunan alle tullut\nkalkkona -- akkuna näet oli matalalla maasta -- rupesi äkkiä\npälpättämään jotakin hyvin nopeasti omalla kummallisella kielellään. Se\ntahtoi kai sanoa niin paljon kuin: \"terveeksi!\" johon Tshitshikow\nvastasi: \"mene hiiteen!\"\n\nKäytyänsä akkunaan, hän alkoi tarkastella näkö-aloja edessään. Akkuna\nantoi melkein suoraa päätä kana-koppeliin; ainakin oli sen edessä oleva\npiha täpötäynnä siipikarjaa ja muita elukoita. Kanoja ja kalkkonia oli\naivan lukemattomia laumoja; niitten välissä tepasteli kukko\nmääränperäisin askelin harjaansa puistellen ja pannen päänsä\nkallelleen, ikäänkuin mitä kuunnellen. Sika perheineen ilmaantui sekin\nsinne; siinä se, tonkien rikkatunkiota, pisti ohi mennen poskeensa\nkananpojan ja olematta milläänkään yhä edelleen syödä ahmasi arbusin\nkuoria. Tämän vähäisen pihan elikkä kanatarhan ympärille oli tehty\nlaipio, ja sen toisella puolen näkyi avarat kaalismaat, joissa kasvoi\nkaalia, sipulia, perunoita, punajuuria ynnä muuta sellaista, taloudelle\ntarpeellista. Kaalismaassa kasvoi siellä täällä omenapuita ja muita\nhedelmäpuita, verkoilla verhottuja, suojaksi harakoilta ja varpusilta,\njoita viimeksi mainittuja lenteli kuni pilviä paikasta toiseen. Samaa\ntarkoitusta varten seisoi myös pitkäin seipäitten päässä muutamia\nlinnunpelotuksia, kädet levällään; yhdellä niistä oli päässä itse\nemännän myssy. Kaalismaitten takana oli kylä, jonka talot tosin olivat\nhajallaan, muodostamatta säännöllisiä katuja, vaan kumminkin\nTshitshikow'in mielestä osoittivat asujantensa varallisuutta, koskapa\nolivat korjatuita niinkuin sopii: katoilla olivat joka paikassa uudet\nmalot; kallistuneita portteja ei näkynyt missään. Huomasipa hän\nakkunaansa päin aukeavissa kattovajoissa missä uudet vararattaat, missä\nkahdetkin.\n\n-- \"Onhan muorilla kylä jommoinenkin!\" virkkoi hän ja päätti samassa\nruveta emännän kanssa pakinoille ja tutustua hänen kanssaan lähemmältä.\nHän katsahti oven raosta siihen huoneesen, josta emäntä äsken oli\npistänyt päätänsä sisään, ja näki hänen istuvan teepöydän ääressä.\nTshitshikow astui hänen luoksensa iloisen ja lempeän näköisenä.\n\n-- \"Hyvää huomenta, ystävä hyvä! Kuinka olette maanneet?\" kysyi emäntä,\nkohottautuen sijaltaan. Hänellä oli nyt yllään parempi puku kuin eilen:\ntumma leninki eikä enää yömyssyä; kaulassa oli sentään nytkin jotakin\nsidottuna.\n\n-- \"Hyvin, hyvin\", puheli Tshitshikow, istuen nojatuoliin. \"Entäs te,\nrouva?\"\n\n-- \"Huonosti, veikkonen, huonosti\".\n\n-- \"Kuinka niin?\"\n\n-- \"En saa unta. Ristiluuta mulla aina kivistelee ja jalkaa kanssa,\ntästä luun päältä, niin näet särkeekin, että...\"\n\n-- \"Kyllä se ohi menee, menee se; vähätelkää te semmoiselle!\"\n\n-- \"Suokoon Jumala, että se menisi ohitse! Olen minä sitä voidellut\nsian ihralla ja olen tärpätilläkin hautonut. Mitäs suvaitsette teen\nkanssa? Pullossa on hedelmäviinaa\".\n\n-- \"Ei ole hullummaksi! Ryypätään, rouva kulta, sitäkin\".\n\nLukija on luullakseni jo huomannut, että Tshitshikow, lempeän näköinen\nvaikka olikin, kumminkin puhui vapaammin nyt kuin Manilow'in kanssa\neikä kursaillut ensinkään. Täytyy sanoa, että jos meillä Venäjällä\nollaankin jossakin katsannossa vielä takapajulla ulkomaalaisten\nrinnalla, niin olemme me sen sijaan jättäneet heidät kauaksi jälkeemme\nkäyttäytymisen taidossa. Mahdoton on luetella meidän käytöksemme\nkaikkia vivahduksia ja hienouksia. Franskalainen tai Saksalainen ei\nsaata iki pitkinä päivinä hoksata ja käsittää kaikkia sen omituisuuksia\nja eroituksia. Hän puhuu melkein samalla äänellä ja samalla tavalla\nsekä miljonain omistajan että vähäisen rihkamakauppiaan kanssa, vaikka\ntietysti hänkin sydämmessään tarpeeksi liehakoitsee edellistä. Meillä\non toisin: meillä on semmoisia taitureita, jotka kahdensadan sielun\nisännälle puhuvat aivan toisin kuin sille, jolla on kolmesataa sielua;\nja semmoisen kanssa, jolla niitä on kolmesataa, haastelevat taaskin\ntoisella tapaa kuin viidensadan sielun omistajan kanssa; ja tämän\nkanssa yhä vieläkin toisella muotoa kuin sen kanssa, joka on\nkahdeksansadan omistaja; sanalla sanoen, nouse vaikka miljonaan\nastikka, niin ei tule värin vivahduksista puutetta. Otaksutaanpa\nesimerkiksi kanslia -- ei täällä, vaan yhdeksän meren takana --; ja\nkansliaan otaksutaan kanslian päällikkö. Olkaa hyvä ja katselkaa häntä,\nkoska istuu hän alamaistensa keskessä, -- totta tosiaan, ette uskalla\npelkästä pelosta sanaakaan hiiskahtaa! Ylpeys ja ylevyys ja ties mitä\nvaan ei asukaan hänen kasvoillansa! Ota suoraa päätä sivellin ja\nmaalaa: Prometeo, ihan ilmeinen Prometeo! Katsanto on kotkan katsanto,\nja käynti niin tyyntä ja tasaista... Mutta tuskin on tämä kotka astunut\nhuoneestansa ja lähenee ylipäällikön kabinettia, niin peltopyynä hän\njuosta piipottaa, paperi kainalossa, piipottaa minkä ennättää. Kun\nseurassa ja iltahuveissa ovat kaikki vähävirkaisia, niin Prometeo on ja\npysyy Prometeona; mutta annas, että on joku edes hiukan ylempi häntä,\nniin Prometeossa on tapahtunut semmoinen muodonmuutos, ett'ei\nOvidiokaan mointa olisi voinut keksiä: kärpänenhän se on, kärpästäkin\npienempi, hiekkajyväseksi supistunut! \"Eihän tuo olekaan Ivan\nPetrovitsh\", arvelette te, katsellessanne häntä. \"Ivan Petrovitsh on\nisompi kasvultaan, mutta tämähän on pieni mies ja laiha mies; Ivan\nPetrovitsh puhuu korkealla ja karkealla äänellä eikä naura milloinkaan;\nmutta tämä, hiis sitä ties, piipittää kuin lintu ja yhä naureskelee\".\nTe astutte lähemmäksi ja kas -- Ivan Petrovitsh se on sittenkin! \"Vai\nniin vainen!\" arvelette te itseksenne.\n\nVaan palatkaamme toimiviin henkiin.\n\nTshitshikow oli, niinkuin jo näimme, päättänyt olla yhtään\nkursailematta, ja siksipä hän, otettuaan kupin teetä ja kaadettuaan\nsiihen hedelmäviinaa, rupesi puhelemaan tällä tapaa.\n\n-- \"Teillähän on soma kylä. Montako sielua?\"\n\n-- \"Onhan niitä, hyvä ystävä, vähää vailla 80\", sanoi emäntä, \"mutta\nmitäs siitä, kun on kovat ajat. Tuoss' oli menneenäkin vuonna semmoinen\nkato, että älä Herra saata\".\n\n-- \"Talonpojat näyttävät kumminkin niin tukevilta ja tuvat lujilta.\nSallikaas kysyäni teidän sukunimeänne. Olen niin hajamielinen ... tulin\nöiseen aikaan...\"\n\n-- \"Korobotshka, kollegisihteerskä\".\n\n-- \"Suur' kiitos. Entä nimi ja isännimi?\"\n\n-- \"Nastasja Petrovna\".\n\n-- \"Vai Nastasja Petrovna? Se on hyvä nimi se, Nastasja Petrovna.\nMinulla on täti, äitini sisar, myöskin Nastasja Petrovna\".\n\n-- \"Entäs teidän nimenne?\" kysyi rouva. \"Te olette kai assessori?\"\n\n-- \"En ole\", vastasi Tshitshikow, naurahtaen. \"En ole assessori;\nmuutoin vain matkustelen omissa asioissani\".\n\n-- \"Vai niin, te ostelette siis! No voi sentään, kun tulin myöneeksi\nmeteni kauppamiehille niin helposta! Sinä, veikkonen, olisit kai\nostanut mettä?\"\n\n-- \"Enkä olisikaan ostanut mettä\".\n\n-- \"Mitäs sitten? Hamppujako? Mutta eihän minulla ole hamppujakaan enää\nkuin pikkuruisen! Liekö puoltakaan puutaa\".\n\n-- \"Ei, hyvä ystävä! Toisen sorttista tavaraa me tahdomme. Sanokaas,\nonko teiltä kuollut talonpoikia?\"\n\n-- \"Voi veikkonen, kahdeksantoistakymmentä henkeä!\" huokasi eukko. \"Ja\nkaikki niin tukevaa kansaa, työväkeä. Kyllähän sen koommin on uutta\nväkeä syntynyt, mutta mitäs niistä? Pientä ja mitätöntä. Mutta\nassessori tuli kuin tulikin; maksa tänne, sanoi, joka sielusta. Niin\nnäes, maksa pois kuolleista, mikä elävistäkin. Viime viikolla paloi\nminulta seppä, taitava semmoinen, lukkosepän työt osasi ja kaikki\".\n\n-- \"Olikos teillä tulipalo?\"\n\n-- \"Suojellut on sentään hyvä Jumala semmoiselta vaaralta; tulipalo\nolisi ollut vielä pahempi. Ei, hyvä ystävä, itse hän paloi. Sisuksissa\nnäet hänellä syttyi palo; oli ryypännyt mies liiemmäksi. Sininen valkea\nvaan kävi miehestä ja niin kärvettyi ja musteni kuin sysi. Semmoinen\nmestari! Nyt en pääse minnekään, kun ei ole hevosen kengittäjää\".\n\n-- \"Niin oli Jumalan tahto, hyvä ystävä\", sanoi Tshitshikow ja huokasi.\n\"Mitä Jumala viisaudessansa tekee, sitä ei käy ihmisen vastustaminen...\nAntakaas ne minulle, Nastasja Petrovna!\"\n\n-- \"Mitkä niin?\"\n\n-- \"Juuri nuo, jotka ovat kuolleet\".\n\n-- \"Millä viisiä?\"\n\n-- \"No muutoin vaan, taikka, sama se, myökää ne minulle. Minä annan\nteille rahat niistä\".\n\n-- \"Mutta mitenkäs tämä nyt on? Enhän minä oikein ymmärrä. Rupeatko\nsinä kaivamaan niitä maasta, vai?\"\n\nTshitshikow huomasi eukon harpanneen lopen kauas ja näki\nvälttämättömäksi selittää hänelle asian. Muutamilla sanoilla selvitti\nhän, että sielujen siirros tai myönti tapahtuu vaan paperilla ja että\nne kirjoitetaan niinkuin olisivat hengissä.\n\n-- \"Mutta mitä sinä niillä teet?\" kysyi eukko, katsoa tuijottaen\nhäneen.\n\n-- \"Se on minun asiani\".\n\n-- \"Mutta kuolleitahan ne ovat\".\n\n-- \"No kukas niitä eläviksi sanoo? Siitäpä teillä onkin tappiota, että\nne ovat kuolleet; teidänhän pitää maksaa niistä henkirahat, mutta minä\nteidät päästän kaikista puuhista ja maksuista. Ymmärrättenkös? Enkä\nainoastaan päästä maksuista, vaan vieläpä annan teille viisitoista\nruplaa. No, onko selvä nyt?\"\n\n-- \"Enpä tosiaankaan tiedä\", lausui eukko verkalleen. \"Enhän minä ole\nmilloinkaan myönyt kuolleita\".\n\n-- \"Sitä minäkin. Ihmehän olisi ollutkin, jos olisitte niitä\nmyöskennelleet. Vai luuletteko, että niistä on todellakin jotakin\nhyötyä?\"\n\n-- \"No enhän minä sitä luule. Mitäs hyötyä niistä voisi olla? Ei niistä\nole hyötyä mitään. Se se vaan on vähän niinkuin vaikeata, että ne ovat\njo kuolleita\".\n\n-- \"Tuollapa muijalla on kova pää, näen mä\", arveli Tshitshikow\nitsekseen. \"Kuulkaapas nyt! Ajatelkaahan te toki: itseännehän te\nköyhdytätte, kun maksatte henkirahoja kuolleittenkin edestä!...\"\n\n-- \"Älä, hyvä ystävä, puhukaan!\" keskeytti emäntä. \"Tässä kaksi viikkoa\ntakaperin maksoin päälle puolentoista sadan ja piti vielä assessoriakin\nvoidella...\"\n\n-- \"Sepä se! Mutta ottakaas nyt huomataksenne se, ett'ei enää ole\ntarvis assessoriakaan voidella, sillä minä se nyt maksan heidän\nedestänsä, minä ettekä te; minä otan kaikki verot päälleni; vieläpä\nteen kauppakirjankin omalla kulungillani; ymmärrättenkös te sitä?\"\n\nEukko ajattelemaan. Asia näytti hänestä kyllä vähän niinkuin\nedulliselta, mutta kovin se nyt vaan oli outoa ja uutta, ja siksipä hän\nrupesi pelkäilemään, kunhan vaan kauppias ei häntä jollakin tavoin\npettäisi: tulihan näet mies tiesi mistä ja vielä öiseen aikaan.\n\n-- \"No mitäs sanotte, rouva kulta? Tehty kuin tehty, vai?\" kysäsi\nTshitshikow.\n\n-- \"Ei, hyvä ystävä, minulle vielä milloinkaan ole sattunut tämmöistä\nvainajain kauppaa. Eläviä ihmisiä kyllä ovat multa saaneet. Tässä\ntoissakin vuonna sai Protopopow kaksi tyttöä, sadasta ruplasta\nkumpaisenkin, ja oli hyvin kiitollinen: semmoisiksi näet varttuivat\ntyöntekijöiksi, oikein salvettejakin kutovat itse\".\n\n-- \"Ei nyt ole puhe elävistä, olkoot Herran huomassa! minä kysyin\nkuolleista\".\n\n-- \"Minua tosiaankin vähän peloittaa näin ensi alussa, ett'en miten\ntulisi tappiolle. Sinä, hyvä ystävä, kuka ties petkutat minua ... ne\ntuota noin ... ne kenties enemmänkin maksavat\".\n\n-- \"Kuulkaapas, rouva hyvä ... no, mutta olettepas te! Mitäs niillä\nvoisi olla hintaa? Ajatelkaa toki: tomuahan se on. Ymmärrättekö te? Se\non sanalla sanoen tomua. Ottakaa te kaikkein joutavin, viho viimeinen\nkappale, esimerkiksi vaikka repaleinen riepu, niin onhan silläkin joku\nhinta: ostetaanhan se edes paperitehtaasen; mutta mihinkäs näistä\nolisi? No sanokaas nyt itse, mihinkäs niistä olisi!\"\n\n-- \"No niinpä kyllä. Eihän niistä ole niin mihinkään, ja sehän se minua\nvaan arveluttaakin, että ne ovat jo kuolleet\".\n\n-- \"Voi pölkkypäätä sentään!\" arveli itsekseen Tshitshikow, jolta jo\nmaltti rupesi loppumaan. \"Menepäs nyt tuommoisen kanssa kauppoja\ntekemään! Ihan hien kierii otsalleni, pahuksen ämmä\". Hän otti\nnenäliinan taskustaan ja rupesi pyhkimään hikeä, jota todellakin\nhelmeili otsalla.\n\nTurhaanpa Tshitshikow sentään kiivastui. Onhan niitä kunnioitettavia\nmiehiä ja valtiomiehiäkin, jotka kuitenkin kaikitenkin ovat täydellinen\nKorobotshka. Kun mitä kerran on saanut päähänsä istutetuksi, niin ei\nsiinä auta keinot ei mitkään; tuo hänelle todistuksia vaikka kuinka\nmonta hyvänsä, ja päivänselkeitä jok'ainoa, niin takaisin hän poukahtaa\nsiitä, niinkuin pallo poukahtaa takaisin seinästä.\n\nTshitshikow päätti koettaa saada muijaa oikealle tolalle jotakin\nsivutietä.\n\n-- \"Rouva hyvä\", sanoi hän, \"joko te ette tahdo ymmärtää minun sanojani\ntaikka muutoin vaan puhutte, jotakin puhuaksenne... Minä annan teille\nrahaa: viisitoista ruplaa seteleissä, -- ymmärrättenkö? Rahaahan se on.\nNiitä ette löydä kadulta. Sanokaas suoraan, mitä saitte medestänne\".\n\n-- \"Kaksitoista ruplaa puudalta\".\n\n-- \"Jo teitte syntiä pikkuruisen, hyvä ystävä. Kahtatoista ette\nsaaneet\".\n\n-- \"Sain, niin totta kuin elän\".\n\n-- \"No katsokaas! Jos saittenkin, niin mettähän se oli. Te kokoelette\nsitä, kukaties, vuoden päivät, huolien ja ahkeroiden; siinä piti\npuuhata, siinä käydä siellä täällä, siinä piti mehiläisiä hoitaa,\nsyöttää niitä kellarissa koko talvi, mutta kuolleet sielut eivät ole\ntämän mailman asioita. Siinä ette te puolestanne puuhanneet ettekä\nhommanneet ensinkään; Jumalan tahdostahan he jättivät tämän mailman,\ntuottaen talollenne tappiota. Siellä te saitte vaivoistanne,\npuuhistanne kaksitoista ruplaa, tässä saatte ihan ilmaiseksi, ettekä\nkahtatoista, vaan viisitoista, ettekä hopeassa, vaan kaikki sinisissä\nseteleissä\".\n\nNyt oli Tshitshikow melkein varma, ett'ei ämmä enää voi vastustaa näin\nvakuuttavia todistuksia.\n\n-- \"En minä tiedä\", vastasi emäntä, \"mitäs minä kokematon leski! Taitaa\nolla paras, kun odottelen vielä kotvasen, kukaties tulee tässä\nkauppiaita, ja ennätän tiedustella hintoja\".\n\n-- \"Hyi häpeä, häpeä, rouva hyvä! niin vainenkin, hyi häpeä! Mitäs te\npuhuttekaan? ajatelkaas nyt itse! Kukas niitä rupeaa ostelemaan? Mitäs\nniillä kukaan tekee?\"\n\n-- \"Entäs jos niitä joskus niinkuin tulisi talossa tarvis...\" vastasi\neukko, mutta tähän keskeyttikin puheensa ja suu auki sekä kauhulla\nkatseli vierasta, mitä muka tämä siihen sanoo.\n\n-- \"Kuolleita tarvis, niinkö? kylläpä te nyt päläytitte! Varpusiako ne\nöisin pelotteleisivat kaalimaistanne vai mitä?\"\n\n-- \"Herrajesta! Mitä hirmuja sinä puhutkaan!\" virkkoi eukko, silmiänsä\nristien.\n\n-- \"Mikäs toimi ja ammatti niille sitte annettaisiin? Ja sitä paitsi,\njääväthän luut ja haudat ja kaikki teidän omiksenne: kauppa tehdään\nvaan paperilla. No mitäs sanotte? Mitäs arvelette? Vastatkaahan edes!\"\n\nEukko jälleen miettimään.\n\n-- \"Mitäs te mietitte, Nastasja Petrovna?\"\n\n-- \"Enhän minä vieläkään oikein tiedä, mitä tehdä. Eikös passaisi ostaa\nhamppuja minulta?\"\n\n-- \"No hamppuja! Herrainen aika, minä pyydän teiltä jotakin aivan\ntoista ja te työnnätte minulle hamppuja! Hampuille tulee aika\nniillekin; toisten, kun tulen, niin ostan hamputkin. No kuinkas olisi,\nNastasja Petrovna?\"\n\n-- \"Kovin se vaan on kummallista tavaraa, eihän semmoista tavaraa ole\nmilloinkaan ollut!\"\n\nNyt loppui Tshitshikow'ilta viimeinenkin maltti. Hän vimmastui,\nsieppasi tuolin, löi sen maahan ja käski muorin mennä hitoille.\n\nHittoa säikähti emäntä sanomattomasti.\n\n-- \"Älä, veikkonen, mainitsekaan sitä! Olkoon Herran rauhassa!\"\nhuudahti hän, kalveten. \"Toissakin yönä, niin koko yön näin unta siitä.\nPistihän näet päähän panna kortteja iltarukouksen jälkeen, mutta Jumala\nkaiketikin rangaistukseksi lähetti hänet unissa luokseni. Kovin oli\nraato ruma; sarvetkin pitemmät kuin härällä\".\n\n-- \"Ihme sentään, ettei niitä kummittele teille oikein kymmenittäin.\nPelkästä kristillisestä rakkaudesta minä tahdon auttaa lähimmäistäni;\ntuossa, arvelin, tuossahan on köyhä leski, puuhaa ja ponnistelee ja\nkärsii puutetta ... juoskaa järveen kylinenne päivinenne!\"\n\n-- \"Hyvät ihmiset, kuinka sinä riitelet!\" virkkoi ämmä, pelolla\nkatsellen häntä.\n\n-- \"No loppuuhan tässä sanavaratkin! Totta toisen kerran niinkuin mikä,\nen mä niin pahasti sano, niinkuin mikä kartanokoira, joka heinätukolla\nmakaa: ei syö itse eikä anna muille! Minulla oli jo aikomus ostaa\nteiltä kaikenlaisia maan tuotteita, sillä minulla on kruunun\nhankintoja...\" Tässä hän pisti valheeksi, noin ohi mennen, tarkemmin\ntuota punnitsematta, mutta seuraus oli odottamaton. Kruunun hankinnat\nvaikuttivat valtavasti Nastasja Petrovnaan. Hänen äänensä se ainakin\nmuuttui melkein rukoilevaksi.\n\n-- \"No mitäs sinä niin kovasti suutuit? Jos minä sen olisin tietänyt,\nettä sinä olet niin äkäinen, niin enhän minä olisi vastaan pannutkaan\".\n\n-- \"Vielä tässä suuttumaan rupeaisi! Asia ei maksa hölyn pölyäkään ja\nminä mokoman tähden vielä äkään kävisin!\"\n\n-- \"No niin, kyllä minä annan ne, jos tahdot, viidestätoista ruplasta!\nMutta sen minä sanon, että jos niinkuin mitä hankintoja, niinkuin\nruisjauhoja tahi tattarijauhoja tahi suurimoita tahi lihoja, niin älä\nsuinkaan unohda minua\".\n\n-- \"En unohda, rouva hyvä, en unohda\", puhui Tshitshikow, pyyhkien\nkädellään hikeä, joka virtana valui pitkin hänen kasvojansa. Hän\ntiedusteli eukolta, oliko hänellä kaupungissa asiamiestä tahi tuttavaa,\njonka hän valtuuttaisi tekemään kauppakirjan ynnä mitä muuta tarvitaan.\n\n-- \"Onhan toki! Onhan siellä provastin, Kyrillo isän, poika\nvirkamiehenä\", vastasi Korobotshka.\n\nTshitshikow pyysi häntä kirjoittamaan tälle virkamiehelle valtuukirjan\nja otti itse sepittääksensä sen, jottei tulisi liikoja vaivoja\nrouvalle.\n\n-- \"Kyllähän se olisi hyvä\", ajatteli sillä välin itsekseen\nKorobotshka, \"jos hän rupeaisi ottamaan minulta kruunulle jauhoja ja\nlihoja. Pitäisi vähän hyvitellä miestä: taikinaa jäi vielä eiliseltä;\nannas kun käsken Fetinjan paistaa litteitä. Mitäs jos pyöräyttäisi\npiirakankin munan kanssa: hyvin ne meillä semmoisia pyöräyttelevät eikä\nniihin mene paljoa aikaakaan\".\n\nEmäntä meni ulos panemaan toimeen aikomustansa, joka tarkoitti piirakan\npyöräyttämistä, ja kaiketikin täydentämään sitä muilla kotoisen\nkeitto- ja paistotaidon tuotteilla. Tshitshikow puolestaan meni\nvierashuoneesen, jossa oli maannut yön, ottamaan lippaastansa tarpeen\nmukaisia papereita. Vierashuoneessa oli jo aikaa sitten kaikki\nkorjattu: upeat patjat oli viety pois, ja sohvan edessä oli liinalla\nkatettu pöytä. Pantuaan lippaansa pöydälle, täytyi Tshitshikow'in\nlevähtää vähäsen, sillä hän tunsi olevansa hiessä koko mies; kaikki\nmikä hänellä oli päällään, paidasta aina sukkiin saakka, oli märkänä.\n\n-- \"Kylläpä koetteli miestä saakelin ämmä!\" virkkoi hän, kotvan aikaa\nlevättyänsä, ja avasi lippaan.\n\nTekijä on vakuutettu siitä, että lukijoissa löytyy niinkin uteliaita,\njotka tahtovat saada tietää, millainen tämä lipas oli rakennukseltaan\nja sisukseltaan. No niin, sopiihan tyydyttää uteliaisuutta. Kas\ntämmöinen se oli sisästä: aivan keskessä oli saippuakuppi, sen takana\nkuusi tai seitsemän kapeata solaa partaveitsille, sitten neliömäiset\naukot hiekka- ja muste-astiaa varten ja niitten välissä koverrettu\nsyvennys kynille, lakalle ynnä muille semmoisille pitemmille esineille;\nsitten kaikenlaisia sekä kannellisia että kannettomia karsinoita\nlyhyemmille esineille, ja ne olivat täynnä käyntikortteja, hääkortteja,\nhautajaiskortteja ynnä muuta, mitä oli pantu muistoksi. Koko\nylälaatikko solineen karsinoineen oli nostettava pois, ja sen alapuoli\noli täynnä papereita, koko-arkeissa; niitten alla oli pieni\nrahalaatikko, joka salaisella tavalla aukeni lippaan syrjästä. Lippaan\nisännällä oli tapana avata tätä laatikkoa niin nopeasti ja sulkea sitä\njälleen samassa silmänräpäyksessä, ett'ei saata varmaan sanoa, kuinka\npaljo rahaa siellä oli. Tshitshikow ryhtyi heti kohta työhön. Hän\nteroitti kynän ja alkoi kirjoittaa.\n\nEmäntä tuli sisään.\n\n-- \"Sinullapa, veikkonen, korea lipas on\", sanoi emäntä, istuen hänen\nviereensä: \"Moskovastako se on ostettu?\"\n\n-- \"Moskovasta\", vastasi Tshitshikow, jatkaen kirjoittamista.\n\n-- \"Sitä minäkin: sieltä saa aina niin hyvää työtä. Tässä toissa vuonna\ntoi sisareni sieltä lämpimät kengät lapsille: kelpo kengät olivatkin,\nkestävät yhä vielä. Herrainen aika, kuinka sinulla on paljon\nkarttapaperia!\" jatkoi hän, vilaisten vieraan lippaasen. \"Saisit tuosta\nantaa arkin minullekin! Minulla näet ei ole: sattuu yks kaks\npyyntökirja pantavaksi oikeuteen, niin mihinkäs sen kirjoittaa?\"\n\nTshitshikow selitti hänelle, ett'ei nämä paperit ole sitä laatua:\nnäihin kirjoitetaan ainoastaan kauppakirjoja eikä pyyntöasioita.\nRauhoittaaksensa eukkoa, Tshitshikow antoi kumminkin hänelle\njonkunlaisen arkin, ruplan maksavan. Kirjoitettuaan kirjeen, antoi hän\nsen emännälle allekirjoitettavaksi ja pyysi luettelon kuolleista\ntalonpojista. Emännälläpä ei ollutkaan minkäänlaisia luetteloja eikä\nlistoja; hän tiesi ulkoa melkein kaikki. Hän rupesi luettelemaan niitä\nvieraallensa. Muutamilla oli Tshitshikow'in mielestä kovin kummalliset\nnimet ja vielä oudommat liikanimet, niin että hän joka kerta kuin uusi\nnimi lausuttiin, ensinnäkin pysähtyi ja sitten vasta rupesi\nkirjoittamaan. Vallankin kuului hassulta nimi Pietari Savelinpoika\nKaukana-Kaukalo, niin ett'ei hän malttanut olla sanomatta: \"onpas sillä\npituutta!\" Toinen oli liikanimeltään Lehmän Tiili. Kolmas taas oli\npitkittä puheitta Pyörä-Iivana. Kirjoitustansa lopettaessaan\nTshitshikow veti pari kertaa ilmaa nenäänsä ja tunsi varsin viehättävän\nhajun: jotakin voissa paistettua.\n\n-- \"Pyydän nöyrimmästi haukkaamaan\", sanoi emäntä. Tshitshikow katsahti\ntaakseen ja näki, että pöydällä oli jo sieniä, piirakaisia, nopeaisia,\nlitteäisiä ja kakkuja jos jonkinlaisia: sipuli-kakkuja, unikko-kakkuja,\nmaito-kakkuja ja kuore-kakkuja ja ties mitä kakkuja.\n\n-- \"Munapiirakkaa!\" virkkoi emäntä.\n\nTshitshikow siirtyi munapiirakan ääreen ja syötyään yhteen menoon vähän\nenemmän kuin puolet siitä, kehaisi sitä. Ma'ukasta piirakka oli jo\nitsestäänkin ja maistoi sitäkin ma'ukkaammalta kaiken puuhan ja vehkeen\nperästä emännän kanssa.\n\n-- \"Entäs litteitä?\" sanoi emäntä.\n\nVastaukseksi tähän kääräsi Tshitshikow kolme litteätä yhteen, kastoi\nne voinsulaan, pisti suuhunsa ja pyyhkäsi huulet ja kädet salvettiin.\nTehtyänsä samalla muotoa vielä pari kolme kertaa, pyysi hän emännän\nkäskemään, että hänen hevosensa valjastettaisiin. Nastasja Petrovna\nlähetti samassa Fetinjan viemään tätä sanaa ja käski hänen samalla\ntuoda vielä lämpöisiä litteitä.\n\n-- \"Teillä on varsin hyviä litteitä\", sanoi Tshitshikow, käyden vasta\ntuotujen lämpöisten kimppuun.\n\n-- \"Niin, kyllä minulla niitä hyvin paistetaan\", virkkoi emäntä; \"paha\nvaan, ett'ei tullut vuodentulo hyvä, jauhot eivät ole oikein niinkuin\nekstafiiniä... Mihinkäs te, hyvä ystävä, nyt jo kiiruhdatte?\" lisäsi\nhän, nähtyään Tshitshikow'in ottaneen jo lakin kouraansa. \"Eihän vielä\nole hevosetkaan valjaissa\".\n\n-- \"Kyllä ne pian joutuvat. Kyllä ne minulla pian valjastetaan\".\n\n-- \"Älkäähän nyt sitten vaan unohtako, kun hankintoja tulee\".\n\n-- \"En minä unohda, en minä unohda\", puhui Tshitshikow, astuen\neteiseen.\n\n-- \"Entäs sian-ihraa, ostatteko sitä?\" kysyi emäntä, astuen hänen\njäljestänsä.\n\n-- \"Kuinkas sitten? Kyllä sitäkin ostetaan, mutta perästä päin\".\n\n-- \"Pääsiäisen aikana saan minä sian-ihraakin\".\n\n-- \"Ostetaan, rouva hyvä, ostetaan, kaikenlaista ostetaan, sian-ihraa\nkanssa ostetaan\".\n\n-- \"Ja kukaties, jos niinkuin linnun höyheniä tulisi tarvis. Vilpun\npaaston aikana minä saan linnunkin höyheniä\".\n\n-- \"Vai niin, vai niin\", puheli Tshitshikow.\n\n-- \"No katsos nyt, veikkonen, eiväthän olekaan hevoset vielä\nvaljaissa\", sanoi emäntä, kun oli tultu kuistille.\n\n-- \"Kyllä ne joutuvat, kyllä ne joutuvat. Selittäkää vaan, mitenkä\ntästä pääsee valtatielle\".\n\n-- \"Mitenkäkö pääsee?\" vastasi emäntä. \"Taitaa se selittäminen käydä\nvaikeaksi, kun on niin monta tienristeystä. Mitäs, jos annan sulle\ntytön mukaasi? On kai sulla kuskilaudalla tilaa tytön istua?\"\n\n-- \"Kuinkas muutoin!\"\n\n-- \"No ehkä mä annan sulle tytön. Kyllä se tiet tietää. Mutta katso\nvaan, älä viekään tyttöä kokonaan! Kauppamiehet ne kerran veivät\nminulta tytön\".\n\nTshitshikow vakuutti, ett'ei hän vie tyttöä pois, ja Korobotshka\nrauhoittui. Hän rupesi jo tarkastelemaan mitä pihalla oli: loi silmänsä\nemäntäpiikaan, joka oli kantamassa kellarista vedellä täytettyä\npuu-astiaa, katsahti tarkasti talonpoikaan, joka oli ilmaunut portille,\nja niin vähitellen vaipui kokonaan taloudelliseen elämään.\n\nMutta miksipäs niin kauan puhelemmekaan Korobotshkasta? Korobotshkat ja\nManilow'it ja taloudelliset elämät ja taloudettomat elämät --\njättäkäämme ne! Muutoin -- maailmahan on ihmeellisesti järjestetty --\nse, mikä iloista oli, muuttuu äkkiä surulliseksi, jos vaan viivähdät\nsiinä kauan, ja silloin pistää päähän taivas ties mitä kaikkea.\nSaattaapa tämmöinenkin ajatus tulla: Mitäs te nyt liioittelette?\nTokkohan Korobotshka tosiaankaan seisoo niin alhaisella asteella\nihmiskunnan edistymisen äärettömiä portaita? Tokkohan tuo juopa\ntosiaankaan on niin suuri, jonka toisella puolen on hän ja toisella\nhänen sisarensa saavuttamattomissa ylimystalon seinäin sisässä? Ja\nvalurautaiset portaat ne tuoksuavat hyvältä ja niissä kasarivasket\nvälkkyvät, niissä pöyhkeilee punapuu, ja muhkeat matot koreilevat. Ja\ntuo sisar se haukottelee kesken jääneen kirjan ääressä, odotellen\nylhäistä terävä-älyistä seuraa, missä saapi hän tilaisuuden\nloistahdella älyllänsä ja lausua ulkoaopituita ajatuksia, ajatuksia,\njotka muodin lakien mukaan kokonaisen viikon ovat kaupungissa\npuheen-aineena, ajatuksia, ei siitä, mitä tapahtuu hänen talossaan ja\ntiluksillaan, sekavilla ja rappioisilla -- sillä hän ei ymmärrä\ntalouden asioita -- vaan ajatuksia siitä, mikä valtiollinen muutos muka\non tekeillä Franskanmaalla ja mihinkä suuntaan kääntyy uuden-aikainen\nkatolisuus. Mutta jättäkäämme, jättäkäämme nuo! Miksi puhelisimme\nsiitä? Mutta miksikäs sitten kesken ajattelemattomia, iloisia,\nhuolettomia hetkiä äkkiä aivan itsestään sävähtää väre outo ja\nihmeellinen? Ei ole vielä nauru ennättänyt kokonaan poistua kasvoilta,\nniin jo muuttuu ihminen toiseksi aivan samain ihmisten seurassa, ja\nuusi valo kirkastaa hänen kasvonsa...\n\n-- \"Kas tuossahan ovat, tuossahan ovat jo vaunut!\" huudahti\nTshitshikow, nähtyään viimeinkin vaunujensa ajavan kuistin eteen.\n\"Mitäs olet nahjustellut niin kauan, pöllö? Vai eikö ole vielä eiliset\nhumalat hellinneet päästäsi?\"\n\nSelifan ei vastannut tähän mitään.\n\n-- \"Hyvästi nyt, rouva hyvä! Entäs se tyttö? Missäs se on?\"\n\n-- \"Palageja, kuule!\" huusi emäntä lähellä kuistia seisovalle tytölle,\njoka oli noin yksitoista vuotta vanha, yllään kotikutoinen hame ja\njalat paljaina, vaikka ensi alussa olisi luullut niitä saappaiksi, niin\nsakeassa tuoreessa savessa ne olivat. \"Mene näyttämään herralle tietä\".\n\nSelifan auttoi tyttöä kuskilaudalle. Tyttö pani toisen jalkansa\nvaunujen pää-astuimelle ja tahrasi sen saveen, ja sitten vasta kiipesi\nylös ja asettui Selifan'in viereen. Hänen perästään pani Tshitshikowkin\njalkansa astuimelle, kallisti vaunut vähän oikealle -- hän näet oli\nraskaanpuoleinen mies -- ja asettui viimein istumaan.\n\n-- \"Kas niin, nyt on hyvä! Voikaa hyvin, rouva!\"\n\nHevoset läksivät liikkeelle.\n\nSelifan oli koko matkan äreänä ja sen ohella erittäin huolellinen\nammatissaan, niinkuin hänen laitansa oli aina, kun oli jotakin pahaa\ntehnyt tahi ollut humalassa. Hevoset olivat sanomattoman puhtaiksi\nsiivotut. Yhden hevosen länget, jotka siihen asti aina olivat olleet\nrikkinäiset, niin että tappuroita oli pilkistellyt nahan alta, olivat\nnyt taitavasti paikatut. Hän ei puhunut koko matkalla sanaakaan,\niskihän vaan silloin tällöin ruoskallaan eikä pitänyt yhtään\nkehoitus- ja varoitus-puheita hevosille, vaikka papurikon tietysti teki\nmieli saada kuulla jotakin opettavaista, sillä silloin asuivat ohjakset\ntavallisesti hyvin höllällä puheliaan ajurin kourassa ja ruoska se vaan\nmuodon vuoksi pastieraili selkiä myöten. Vaan tällä kertaa ei kuulunut\näreiltä huulilta muuta kuin yksitoikkoisia, epäystävällisiä\nhuudahduksia: \"Niin, niin, sinä sen lehmä, mitä sinä ällistelet!\" eikä\nmuuta mitään. Raudikko ja assessorikin olivat tyytymättömiä, kun eivät\nedes kertaakaan kuulleet \"velikultia\" eikä \"veikkosia\". Papurikko tunsi\nvarsin ilkeitä iskuja täyteläisiin ja leveihin osihinsa. \"Kattos tuota,\nkun nyt huitoo\", arveli se itsekseen, korviansa hörkistellen. \"Kyllä\nmaar sekin tietää, minne iskee! Eipäs lyökään suoraan selkään, vaan\nniin valitseekin arjemman paikan, milloin korvaan naksauttaa, milloin\nheläyttää mahan alle\".\n\n-- \"Oikealleko, vai?\" kysyä ärähti Selifan vieressään istuvalta\ntytöltä, osoittaen ruoskanvarrella sateesta mustunutta tietä,\nheleänvehreiden, virkistyneitten ketojen välissä.\n\n-- \"Ei, ei, kyllä minä sanon\", vastasi tyttö.\n\n-- \"No minnes nyt?\" kysyi taas Selifan, kun oli tultu lähemmäs.\n\n-- \"Tuonne noin\", sanoi tyttö, viitaten kädellään.\n\n-- \"Olet sinäkin!\" virkkoi Selifan. \"Sehän se oikealle onkin. Ei tiedä\nvielä mikä oikea on, mikä vasen!\"\n\nIlma oli tosin varsin kaunis, mutta maa oli niin kovin lionnut, että\nlika tarttui vaunujen pyöräin ympärille kuin mikä huopavanne, ja tämä\nteki vaunut raskaiksi vetää; maan laatukin oli peräti savista ja\ntahmeata. Nämä molemmat asianhaarat vaikuttivat sen, ett'eivät he\npäässeet kyläraiteilta ennen puolta-päivää. Ilman tytön apua olisi\nvaikeaksi käynyt tämäkin, sillä teitä oli hajaantunut joka haaralle,\nniinkuin säkistä päästettyjä äyriäisiä, ja Selifan'in olisi siinä\ntapauksessa täytynyt ajella pitkiä ajoja vasten tahtoansakin. Kotvasen\nkuluttua osoitti tyttö kädellään kaukaa siintävää rakennusta.\n\n-- \"Tuoll' on maantie\", sanoi hän.\n\n-- \"Entäs rakennus?\" kysyi Selifan.\n\n-- \"Ravintola\", vastasi tyttö.\n\n-- \"No nyt löydän tien itsekin\", virkkoi Selifan. \"Mene tippura-tiehes,\nsinä!\"\n\nHän pysäytti hevoset ja auttoi hänet alas, jupisten itsekseen: \"Senkin\nsavisorkka!\"\n\nTshitshikov antoi hänelle puolen-kopekan rahan, ja tyttö läksi kotia\npäin, mielissään jo siitäkin, että oli saanut istua kuskilaudalla.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nVaunujen tultua ravintolan eteen, käski Tshitshikow pysähtyä, ja sen\nhän teki kahdestakin syystä: antaakseen hevosten levähtää ja itsekin\nvähän haukatakseen matkasta. Tekijän täytyy tunnustaa, että hän\nkadehtii semmoisten ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Ei hän välitä\nvähääkään ylhäisistä herroista Pietarissa ja Moskovassa, joitten aika\nkuluu miettiessä, mitä muka syötäisi huomenna ja mitä keksittäisi\npäivälliseksi ylihuomenna, -- jotka eivät ryhdy tämmöiseen\npäivälliseen, ennenkuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, -- jotka\nnielevät ostereita ja meri-hämähäkkejä ja muita menninkäisiä ja\nlähtevät sitten kylvyille Karlsbad'iin tahi Kaukasiaan. Ei, nämä herrat\neivät herätä tekijässä kateutta rahtuakaan. Mutta kas keskinkertaiset\nherrat, jotka tässä kestikievarissa käskevät eteensä sianlihaa,\nseuraavassa porsaanpaistia, kolmannessa sampea tai jotakin palvattua\nmakkaraa sipulin kanssa ja sitten istuvat päivällispöytään, niinkuin ei\nolisi mitään maistettukaan, ja sterletti-liemi mateiden ja mätien\nkanssa kuohuu ja porisee heidän hampaittensa välissä, ja päälle syödään\nkalapiirakaisia tahi oikeata kalakukkoa monnikastikkeen kanssa, niin\nettä syrjässäkin oleva saa ruokahalun -- kas näillä herroilla vasta on\nkadehdittava taivaan lahja! Moni ylhäinen herra antaisi paikalla puolet\nomistamistansa sieluista ja puolet tiluksistaan, pantatuista sekä\npanttaamattomista, kaikkien sekä ulkomaiseen että venäläiseen malliin\ntehtyjen koristusten kanssa, antaisi kyllä, saadakseen vaan semmoisen\nvatsan kuin keskinkertaisella herralla on. Paha vaan, ett'ei semmoista\nvatsaa kuin keskinkertaisilla herroilla on, voi hankkia mistään\nrahoista eikä millään tiluksilla, ei parannusten kanssa eikä ilman\nparannuksia.\n\nPuusta rakettu, mustunut ravintola vastaan-otti Tshitshikow'in kapean,\nvieraanvaraisen kuistikattonsa alle. Tämä nojasi kahteen vestettyyn\npuupylvääsen, jotka olivat vanhan-aikuisten kirkon kynttiläjalkain\nnäköiset. Ravintola oli muodoltaan jotakin isonlaisen venäläisen tuvan\nkaltaista. Leikkauskoristeiset, uudet liistat akkunain ympärillä ja\nkaton räystäillä tekivät järeän vastakohdan sen mustuneita seiniä\nvasten. Akkunain luukuille oli kuvattu kukkia astioissa.\n\nKiivettyään ylös kapeita puuportaita myöten avaraan eteiseen,\nTshitshikov löysi oven, joka aukesi narahdellen, ja paksun ämmän, joka,\nkirjavassa kattuna-leniugissä seisten ovella, virkkoi: \"Tänne näin,\nhyvä herra!\" Huoneessa tapasi hän pelkkiä vanhoja tuttavia, joita\njokainen tapaa vähäisissä puuravintolissa, jommoisia on viljalti\nteitten varsilla, nimittäin: mustuneen samovarin, sileiksi vestetyt\nhonkaiset seinät, nurkassa kolmikolkkaisen kaapin teekannuineen ja\nkuppeineen, kullattuja poslinimunia pyhäinkuvain edessä rippumassa\nsinisissä ja punaisissa nauhoissa, äskenpoikineen kissan, peilin, joka\nnäyttää kahden silmän asemesta neljä ja kasvojen sijasta jonkinlaisen\npannukakun, ja vihdoin pyhäin-kuvain taakse pistetyitä kimppuja\nhyvänhajuisia yrttejä ja neilikoita, niin perinpohjin kuivaneita, että\nse, joka yritti niitä haistaa, aivasteli vaan eikä mitään muuta.\n\n-- \"Onko porsasta?\" Semmoisella kysymyksellä kääntyi Tshitshikow ovella\nseisovan ämmän puoleen.\n\n-- \"On\".\n\n-- \"Pippurijuuren ja kermanko kanssa?\"\n\n-- \"Pippurijuuren ja kerman kanssa\".\n\n-- \"Tuo tänne!\"\n\nÄmmä läksi puuhaamaan ja toi lautasen, salvetin, niin tärkätyn, että se\noli kankea kuin kuivanut puun kuori, sitten veitsen, jossa oli\nkellastunut luinen pää ja niin hieno terä kuin kynäveitsessä, sitten\nkaksihaaraisen kahvelin ja suolakupin, jota oli aivan mahdoton asettaa\npöydälle suoraan.\n\nSankarimme ryhtyi tapansa mukaan heti kohta pakinoille ämmän kanssa,\ntiedustellen, itsekö hän ravintolaa pitää vai onko tässä isäntää, ja\nkuinka paljon ravintola antaa tuloja, ja ovatko pojat kodissa, ja onko\nvanhin poika nainut mies vai nuori mies, mimmoisen otti muijan, saiko\npaljon myötäjäisiä vai eikö, ja oliko appi tyytyväinen, eikö ollut\npahoillansa, että sai liian vähän lahjoja häissä; -- sanalla sanoen, ei\njättänyt mitään tiedustelematta. Sen jälkeen teki hänen mielensä\narvattavasti tietää, mitä tilan-omistajia näillä tienoin on, ja sai\ntietää, että on niitä paljokin: Blohin'it, Potshitaew'it, Milnoit,\nTsherpakow'it, översti nimittäin, Sobakevitsh'it.\n\n-- \"Vai niin! Tunnetko Sobakevitsh'inkin?\" kysyi vieras ja sai kuulla\nmuijan tuntevan sekä Sobakevitsh'in että Manilow'in ja että Manilow on\n\"fiinimpää\" sorttia kuin Sobakevitsh. Manilow, näethän, paikalla käskee\nkeittää kanan, kysyypä vasikankin paistia, ja jos on talossa lampaan\nmaksaa, niin pyytää lampaan maksaakin, ja kaikkea tätä hän vaan\nmaistaa. Sobakevitsh sen sijaan vaatii vaan yhtä ainoata lajia, mutta\nsyökin sitten kaikki tyyni, tinkiipä vielä lisääkin samaan hintaan.\n\nHänen tällä tavoin puhellessaan ja syödessään porsaan paistia, jota oli\nenää viimeinen pala jäljellä, kuului ulkoa vaunujen kolinaa.\nKatsahdettuaan ikkunasta, näki hän, että ravintolan edustalle olivat\npysähtyneet keveät vaunut, kolme kelpo hevosta edessä. Vaunuista astui\nmaahan kaksi herrasmiestä: toinen valkoverinen, kookas; toinen vähän\nlyhyempi, mustaverinen. Valkoverisellä oli yllään tummansininen\nattila-nuttu, toisella ainoastaan kirjava kesänuttu. Kaukaa lähenivät\nvielä kaleskanpahaiset, tyhjinään, neljä takkukarvaista hevosta edessä,\nlänget rikkinäiset ja valjaat nuorista. Valkoverinen läksi suoraa päätä\nylös portaita myöten, sillä välin kuin mustaverinen vielä viipyi\npihalla ja kopeloi jotakin vaunuissa, puhellen palvelijan kanssa ja\nsamalla viittoen taampana tuleville kaleskoille. Hänen äänensä tuntui\nTshitshikow'ista tutunlaiselle. Sankarimme tarkastellessa mustaveristä\nmiestä, oli valkoverinen jo ennättänyt kopeloimalla löytää oven ja\navata sen. Tulokas oli kookas mies, laihanlainen tahikka, kuten\nsanotaan, kuluneen näköinen, punaiset viiksen haituvat ylähuulessa.\nHänen päivettyneistä kasvoistaan sopi päättää, että hän tunsi mitä savu\non, elleihän kruudin savu, niin ainakin tupakan. Hän kumarsi\nkohteliaasti Tshitshikow'ille, joka vastasi tervehdykseen samalla\nmuotoa. Muutaman minutin perästä olisivat he jo olleet vilkkaassa\nkeskustelussa ja hyviä tuttavia keskenään, sillä alku oli jo tehty ja\nmolemmat olivat melkein yht'aikaa lausuneet mielihyvänsä siitä, että\neilinen sade oli kokonaan poistanut pölyn maantieltä ja että nyt on\nniin mieluista ja vilpoista matkustaa, mutta samassa tuli sisään\nmustaverinen toveri, heitti lakkinsa pöydälle ja reippaasti pöyhötti\nkädellään sakeat, mustat hivuksensa. Hän oli kooltaan keskinkertainen,\nsolakkaruumiinen mies, posket täydet ja punaiset, hampaat valkoiset\nkuin lumi ja poskiparrat mustat kuin piki. Reima hän oli ja verevä;\nterveys se oikein hehkui hänen kasvoillaan.\n\n-- \"Helei!\" huudahti hän äkkiä, levittäen kätensä Tshitshikow'ia kohti.\n\"Sinäkö täällä?\"\n\nTshitshikow tunsi Nosdrew'in, saman, jonka oli kohdannut päivällisillä\nprokuratorin luona ja joka muutaman minutin perästä oli tekeytynyt niin\ntuttavaksi, että rupesi häntä sinuttelemaan, vaikk'ei toinen ollut\nantanut siihen mitään aihetta.\n\n-- \"Missä sinä olet käynyt?\" kysyi Nosdrew ja odottamatta vastausta\njatkoi: \"Minäpä tulen, veikkonen, markkinoilta. Saat onnitella minua:\nkaikki meni minulta, meni kuin Mähösen viina! Uskotkos: ei ole\nmaailmassa vielä ollut tällä pojalla semmoista sutkausta. Aivanhan minä\nolen tullut nahkahevosilla! Katsopas lystin vuoksi akkunasta!\" Näin\nsanottuaan taivutti hän omin käsin Tshitshikow'in pään, niin että\ntoinen oli vähällä lyödä otsansa akkunan pieleen. \"Näetkös tuommoista\nromua! Tuskin jaksoivat tuoda perille, peiakkaat! Tiellä täytyi minun\nsiirtyä tuon vaunuihin\". Nosdrew osoitti sormellaan toveriinsa.\n\"Ettekös te vielä tunne toisianne? Se on lankoni, Mishujew! Koko aamun\npuhelimme me hänen kanssaan sinusta. Emmeköhän vaan, sanoin minä,\nkohtaa tänään Tshitshikow'ia, sanoin minä! No voi veikkonen, jos sä\ntietäisit, mimmoinen sutkaus minulle tuli! Kuules nyt: ei ainoastaan\nmennyt neljä juoksuria, vaan -- kaikki luiskahti ja liuskahti! Eihän\nminulla ole enää kelloa eikä kellonperiä...\" Tshitshikow katsahti ja\nhuomasi, ett'ei hänellä tosiaankaan ollut enää kelloja eikä periäkään.\nNäyttipä hänestä niinkuin olisi Nosdrew'illa toinen poskipartakin ollut\nharvempi toista. \"Ja annas, että olisi minulla ollut vaan kaksikymmentä\nruplaa taskussani\", jatkoi Nosdrew, \"niin juuri, ei enempää kuin\nkaksikymmentä, niin olisin voittanut takaisin kaikki tyyni; minä\ntarkoitan: paitsi sitä, että olisin voittanut kaikki tyyni takaisin,\nolisi, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, kolmekymmentä tuhatta\nparaillaan miehen taskussa\".\n\n-- \"Niinhän sinä silloinkin puhuit\", sanoi valkoverinen, \"mutta\nsaatuasi minulta viisikymmentä ruplaa, päästit nekin hyppysistäsi\".\n\n-- \"Enkä olisikaan päästänyt, en Jumal'avita olisikaan! Jos en olisi\nitse tehnyt tuhmasti, niin en totta toisen kerran olisikaan päästänyt.\nJos vaan en olisi parolin jälkeen taivuttanut perhanan seitikkaa, niin\nolisinpa remauttanut koko pankin\".\n\n-- \"Etpäs remauttanut\", virkkoi valkoverinen.\n\n-- \"En remauttanut, sillä taivutin sopimattomaan aikaan seitikan.\nLuuletko sinä sitten tuon majorin mokoman pelaavan hyvin?\"\n\n-- \"Hyvinkö pelannee vai huonosti, mutta sinut hän vaan voitti\".\n\n-- \"Kas sepä sitten!\" sanoi Nosdrew. \"Kyllä minäkin hänet sillä lailla\nvoitan. Ehei, mutta koetellaanpas pelata kaksosia, niin silloinpa minä\ntahtoisin nähdä millainen pelaaja hän on, tahtoisin minä vaan nähdä!\nMutta sen sijaan, veikkoseni Tshitshikow, kylläpäs me siellä hurrattiin\nensimmäisinä päivinä! Markkinat olivat mitä oivallisimmat. Itse\nkauppamiehetkin sanovat, ett'ei mointa ihmistulvaa vielä ole\nmilloinkaan ollut. Kaikki, mitä olin tuonut maalta, möin erittäin\nedulliseen hintaan. Ja sitten, veli veikkonen, kuinka me hurrattiin!\nNytkin vielä, kun muistuu mieleen ... hitto vieköön! minä tarkoitan:\nsääli, ett'et ollut sinäkin siellä. Aatteles, kolmen virstan päässä\nkaupungista majaili rakuna-rykmentti. Uskotkos, että kaikki upserit,\njok'ikinen mies ... neljäkymmentä miestä oli pelkkiä upsereita\nkaupungissa ... ja kun me, veikkonen, ruvettiin juomaan ...\nratsumestari Potselujew ... kelpo mies, tiedäs! viikset niin tuommoiset\nnoin! Bordeaux se on hänen kielellään vaan porkkelia. 'Tuopas\nveikkonen', sanoi hän, 'porkkelia pullollinen!' Luutnantti\nKuvshinnikow... Voi veikkonen, mikä armas mies! se, se vasta on, sopii\nsanoa, hurraaja se! Me olimme aina yhdessä. Ja mimmoisia viinejä antoi\nmeille Ponomarew! Hän on, tiedäs, suuri roisto, eikä hänen puodistaan\nsaa ottaa mitään: viiniin sekoittaa hän kaikenlaista roskaa --\nsantelia, poltettua korkkia, jopa seljallakin hämmentelee, lurjus;\nmutta kun hän sitten joskus vetäiseekin takakamarista, jota hän sanoo\nerityiseksi, vetäisee pullon ja toisen, niin se on sula paratiisi,\nveikkonen. Sampanja oli meillä semmoista ... mitä on kuvernörin\nsampanja sen rinnalla? Kaljaa vaan. Aatteles, se ei ollut Cliquot,\nmutta Cliquot-Materadour, se on: kaksinkertainen Cliquot. Ja vielä\nsaatiin häneltä pullollinen Franskan viiniä, nimellä Bon-bon. Hajuko?\nRuususia ja kaikki mitä tahdot. Kylläpä hurrattiin!... Meidän jälkeemme\ntuli joku ruhtinas, lähetti puotiin sampanjaa hakemaan -- ei niin\npulloa enää koko kaupungissa; upserit olivat juoneet kaikki tyyni.\nTiedätkös, päivällisillä join minä yksinäni seitsemäntoista pulloa\nsampanjaa\".\n\n-- \"Seitsemäätoista pulloa sinä et juo\", huomautti vaaleaverinen.\n\n-- \"Juon, niin totta kuin olen rehellinen mies, juon\", vastasi Nosdrew.\n\n-- \"Puhu mitäs puhut, sen minä vaan sanon, ett'es juo kymmentäkään\".\n\n-- \"Lyödäänpäs veto!\"\n\n-- \"Miksikä vetoa?\"\n\n-- \"Pane nyt vetoon pyssy, jonka ostit kaupungista\".\n\n-- \"Enkä pane\".\n\n-- \"Pane nyt vaan, koetapas\".\n\n-- \"Enkä koetakaan\".\n\n-- \"Kyllä pian olisitkin pyssyäsi vailla. Voi Tshitshikow, velikulta!\nminä tarkoitan: sääli, ett'ei ollut sinua siellä! Sinä et olisi\nluopunut luutnantti Kuvshinnikow'ista, sen minä tiedän. Te olisitte\nniin merkillisesti sopineet yhteen. Se on jotakin toista kuin\nprokuratori ja kaikki lääninhallituksen saiturit meidän kaupungissa,\njotka vapisevat jok'ainoasta kopekasta. Tämä, tiedätkös, jos niinkuin\nfaraota tai nakkia tai mitä hyvänsä, niin aina valmis. Voi sinua,\nTshitshikow, miks'et sinä voinut tulla sinne? Sinä sen peto, suoraan\nsanoen, kanalja semmoinen! No kas niin, anna suuta, armas ystävä,\nrakastanpa sinua kuin omaa henkeäni! Mishujew, katsos tänne, katsos,\ntässä kaksi miestä, jotka kohtalo on saattanut yhteen! No mitä hän\noikeastaan on minulle tai minä hänelle? Hän on tullut taivas ties\nmistä, minä taas asun täällä... Entäs, veikkonen, niitä vaunuja, mikä\njoukko, ja kaikki noin en gros! Kierautin minä siellä myös kerran onnen\npyörää ja voitin kaksi pomata-tölkkiä, ja poslinimaljan ja kitaran.\nPanin sitten kaikki kerrassaan pyörälle ja sinne menivät pahukset\nkaikki tyyni, vielä lisäksi menetin kuusi ruplaa. Ja tiedätkös,\nmillainen kurtisöri se on, tuo Kuvshinnikow? -- Me olimme hänen\nkanssaan melkein kaikissa baaleissa. Yksi neitonen, tiedäs, oli\nsemmoisessa pöyhkeässä puvussa, pitsit ja pätsit ja hitto ties mitä\nvaan ei ollutkaan hänen päällään! Jo minä ajattelin: 'Hitto vieköön!'\nMutta Kuvshinnikov, minä tarkoitan: se on semmoinen veitikka, istui\nhänen viereensä ja ala sitten laskettelemaan hänelle franskaksi hienoa\nsemmoista... Tiedätkös, ei työmuijatkaan saaneet olla häneltä rauhassa.\nHän nimitti sitä: entäs jos niinkuin mansikoita! Kaloja ja kapasampia\noli tuotu aivan erinomaisia. Toin minä sentään mukanani yhden -- hyvä\noli, että huomasin ostaa, niin kauan kuin vielä oli rahoja. Minnes sinä\nolet matkalla?\"\n\n-- \"Olenhan vaan erään herrasmiehen luokse\", vastasi Tshitshikow.\n\n-- \"No mitä joutavia! Heitä herrasmies hiiteen! Lähtään meille!\"\n\n-- \"Ei sovi; minulla on asioita\".\n\n-- \"Ja kaikkia vielä! Keksiipäs näet jos jotakin. Voi sinua, vekkuli\nIvanovitsh!\"\n\n-- \"Niin, asioita on ja tärkeitäkin!\"\n\n-- \"Pannaan vetoa: sinä valehtelet! Sano vaan, kenenkä luokse?\"\n\n-- \"No Sobakevitsh'in luokse\".\n\nNyt purskahti Nosdrew nauramaan ja nauroi sillä lavalla kuin ainoastaan\nnauraa terve, verevä mies, jolta näkyy jok'ainoa hammas, kaikki\nvalkoisia kuin sokeri, ja posket tärisevät ja hypähtelevät, ja naapuri\nkahden oven takana, kolmannessa huoneessa herää makeasta unestaan,\nällistyy ja virkkaa: \"kylläpäs sitä nyt hirnuttaa!\"\n\n-- \"No mitäs naurettavaa siinä on?\" kysyi Tshitshikow, vähän\ntyytymätönnä tuommoiseen nauruun.\n\nMutta Nosdrew se nauroi yhä edelleen kulkun täydeltä, väliin virkkaen:\n\"Armahda, veikkonen, armahda! Aivanhan minä halkean naurusta!\"\n\n-- \"Ei ole yhtään mitään naurettavaa; minä annoin hänelle sanani\",\nvirkkoi Tshitshikow.\n\n-- \"Mutta kaduthan sinä, poloinen, päiviäsi, jos menet hänen luokseen!\nkitupiikki koko mies! Tunnenhan minä sinun luonteesi: surkeasti sinä\npetyt, jos luulet löytäväsi siellä faraon ja kelpo pullollisen jotakin\nbon-bon'ia. Kuules, veikkonen, heitä sinä Sobakevitsh'it Mikon mökkiin!\nMennään meille! Minä kestitsen sinua semmoisella kapasammella että...\nPonomarew'in lurjus kehuili ja kumarteli: 'Teille yksin vaan; hakekaa,\nsanoi, koko markkinat pitkin ja poikki, mutta tämmöistä ette löydä.'\nViekas kettu koko mies. Minä sanoin sen hänelle vasten naamaa. 'Te',\nsanoin minä, 'ja meidän viinan vouraaja, te olette suurimpia konnia!'\nNauroi vaan lurjus, ja silitteli partaansa. Me kävimme Kuvshinnikow'in\nkanssa joka aamu suurustamassa hänen puodissaan. Maltas, veikkonen,\nunohdin sanoa sulle jotakin: nyt tiedän, ett'es luovu minusta, vaan en\nanna, en kymmenestäkään tuhannesta, sen minä sanon edeltä kättä.\nKuules, Polykarpus!\" huusi Nosdrew, \"tuopa tänne pentu! Semmoista\npentua!\" jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen. \"Varastettua\ntavaraa se on: isäntä ei olisi antanut sitä omasta itsestäänkään. Minä\njo lupasin hänelle punaisen tamman, jonka minä, muistathan, vaihdoin\nHvostirew'ilta...\"\n\nTshitshikow puolestaan ei ollut iki päivinä nähnyt hänen punaista\ntammaansa enempää kuin Hvostirew'iakaan.\n\n-- \"Ettekö suvaitse haukata, herra, jotakin?\" sanoi ämmä, tullen hänen\nluokseen.\n\n-- \"En. Se oli hurraamista, veikkonen, se. Anna sentään ryyppy viinaa!\nMillaista sinulla on?\"\n\n-- \"Anisi-viinaa\", vastasi ämmä.\n\n-- \"Anna sitten anisi-viinaa\", sanoi Nosdrew.\n\n-- \"Anna sitten minulle kanssa\", virkkoi vaaleaverinen.\n\n-- \"Teaterissa eräs aktrisi lauloi kanalja kuin leivonen! Kuvshinnikow\nistui vieressäni; 'entäs', sanoi hän, 'jos niinkuin mansikoita!' Pikku\nteatereitakin oli luullakseni viisikymmentä. Fenardi pyöri neljä tuntia\ntuulimyllynä\".\n\nHän otti nyt ryypyn ämmältä, joka kumarsi hänelle syvään.\n\n-- \"Ahaa, annas tänne!\" huudahti hän, nähtyään Polykarpuksen tulevan\nsisään ja tuovan pentua. Polykarpuksen, niinkuin hänen isäntänsäkin,\npäällä oli jonkinlainen pumpulilla vuoritettu nuttu, vähän rasvaisempi\nkumminkin. \"Tuopas tänne, pane se tähän lattialle!\"\n\nPolykarpus laski lattialle pennun, joka, käyden mahalleen, alkoi\nnuuskia maata.\n\n-- \"Kas tämä on pentu, tämä\", sanoi Nosdrew, ottaen koiraa selästä ja\nnostaen ylös. Pentu vingahti jotenkin surkeasti.\n\n-- \"Ethän sinä sittenkään ole tehnyt niinkuin minä käskin\", sanoi\nNosdrew Polykarpukselle, katsellen tarkasti pennun mahapuolta; \"et ole\nedes yrittänytkään kammata sitä?\"\n\n-- \"Kyllä minä sitä kampasin\".\n\n-- \"Mistäs kirput sitten?\"\n\n-- \"Enkä tiedä. Liekö heitä vaunuista miten tullut\".\n\n-- \"Älä valehtele, älä valehtele! Ei se ole kamman piitäkään nähnyt;\nolet kukaties laskenut siihen omiasikin, pässi. Katsopas nyt,\nTshitshikow, katsos näitä korvia, he, tunnustapas\".\n\n-- \"No mitäs niistä tunnustelee? Näenhän minä muutoinkin, että se on\nkelpo rotua\", vastasi Tshitshikow.\n\n-- \"Ei, mutta otas nyt suotta ja tunnustelepas korvia!\"\n\nTshitshikow tunnusti hänen mielikseen, virkkaen: \"Jaa-a, kyllä siitä\ntulee hyvä koira\".\n\n-- \"Entäs kuono, tunnetkos, kuinka kylmä se on? Koetas, tunnustas!\"\n\nTshitshikow kun ei tahtonut pahoittaa hänen mieltään, otti koiraa\nkuonosta ja sanoi:\n\n-- \"Hyvä vainu!\"\n\n-- \"Oikea doggi\", jatkoi Nosdrew. \"Minä, suoraan sanoen, olen jo aikaa\nsitten hionut hampaita semmoista saadakseni. Tuoss' on, Polykarpus, vie\npois se!\"\n\nPolykarpus otti koiraa mahan alta ja vei sen vaunuihin.\n\n-- \"Kuules, Tshitshikow, nyt sinun täytyy välttämättömästi lähteä\nmeille, viisi virstaa tästä on, ei muuta; pianhan sen mennä\nhurrautamme. Sitten saat, jos mieli tekee, lähteä vaikka Sobakevitsh'in\nluokse\".\n\n-- \"Mitäpäs\", arveli Tshitshikovv itsekseen, \"jos tosiaankin pistäyn\nNosdrew'in luokse? Mitäs hän on muita huonompi? Ihminen, mikä ihminen,\nja vieläpä kortinlyönnissä tappiollekin joutunut. Valmis hän näkyy\nolevan vaikka mihin; häneltä kenties saa jotakin ilmaiseksikin. -- No\nmennään sitten\", sanoi hän, \"mutta sillä ehdolla, ett'es rupea\npidättelemään, aikani on kallis\".\n\n-- \"No kas se nyt oikein, kas nyt sinä olet kiltti! Maltas, niin\nsuutelen sinua siitä\". Nosdrew ja Tshitshikow antoivat toistensa suuta.\n\"Hyvä juttu; kolmisin niin mennäänkin\".\n\n-- \"Ei maar, ole hyvä ja päästä minut kotia\", puheli vaaleaverinen;\n\"minun pitää lähteä kotia\".\n\n-- \"Joutavia, joutavia; en päästä!\"\n\n-- \"Ei, mutta toden totta, vaimoni suuttuu; nythän sinä saatat käydä\ntämän herran vaunuihin\".\n\n-- \"Ei sanaakaan! Älä ajattelekaan!\"\n\nValkoverinen oli yksi niitä ihmisiä, joitten luonteessa ensi\nsilmäykseltä on jonkunlainen itsepintaisuus. Tuskin olet suusikaan\navannut, niin he jo ovat valmiit väittelemään, eikä luulisi heidän\nkuuna kullan päivänä suostuvan siihen, mikä ilmeisesti sotii heidän\najatustansa vastaan, ei luulisi heidän milloinkaan sanovan tuhmaa\nviisaaksi ja kaikista vähemmin taipuvan tanssimaan toisten huilun\nmukaan, mutta loppujen lopussa ilmautuukin heidän luonteensa pehmeys;\nhe suostuvat juuri siihen, mitä ovat vastustaneet, sanovat viisaaksi\nsitä, mikä tuhmaa on, ja lähtevät kuin lähtevätkin solkenaan tanssimaan\ntoisten huilun mukaan, sanalla sanoen, kuuseen kurkottavat, katajahan\nkapsahtavat.\n\n-- \"Joutavia!\" virkkoi Nosdrew, kun valkoverinen yritti vielä sanoa\njotakin, pani hänelle lakin päähän ja -- valkoverinen läksi heidän\nmukaansa.\n\n-- \"Entäs ryypystä; hyvä herra...\" sanoi ämmä.\n\n-- \"Vai niin, kyllä, kyllä. Kuules, lanko kulta, maksapas sinä\nryypystä, ole niin hyvä. Minulla ei ole kopekkaakaan taskussa\".\n\n-- \"Paljonko tulee?\" kysyi lanko kulta.\n\n-- \"Paljonkopas siitä tulee! Kaksi riunaa kaikkiaan\", vastasi ämmä.\n\n-- \"Älä valehtele, älä valehtele! Anna hälle puoli pankkoa; yltä\nkyllin\".\n\n-- \"Ei tämä oikein riittäisi\", sanoi eukko, vaan otti kumminkin rahat\nkiitollisuudella vastaan ja juosta laahusti vielä oveakin avaamaan.\nÄmmä ei tullut tappiolle, hän kun oli määrännyt ryypystä nelinkertaisen\nhinnan.\n\nMatkustajat kävivät vaunuihin. Tshitshikow'in vaunut ajoivat niitten\nvaunujen rinnalla, joissa Nosdrew istui lankoineen, ja sitenpä\nsaattoivat he kaikki kolme esteettömästi haastella keskenänsä matkalla.\nPerässä kulkivat, yhä jäljille jääden, Nosdrew'in vähäiset kaleskat,\njoita laihat vuokra-hevoset vetää kihnuttivat. Näissä istui Polykarpus\nkoiranpennun kanssa.\n\nKoska matkustajien keskustelut eivät olleet sitä laatua, että ne\nvoisivat sanottavaksi huvittaa lukijata, niin käytämme tilaisuutta\nparempaan ja sanomme sanasen ja toisen Nosdrew'ista, joka kukaties ei\nole oleva kaikkein vähäpätöisimpiä henkiä kertomuksessamme.\n\nNosdrew'in personan tuntee lukija jo kaiketikin osaksi. Semmoisia\nihmisiä on jokainen nähnyt yltä kyllä. Heitä sanotaan huimiksi pojiksi,\nja lapsena ja koulussa pidetään heitä kelpo tovereina, ja he saavat\nkaiken tämän ohessa selkäänsäkin aika lailla. Heidän kasvoissansa on\naina jotakin avonaista, suoraa ja reipasta. He tutustuvat pian; ei\naikaakaan, niin jo he sinua sinuttelevat. Ystävyyden liiton he solmivat\n-- luulisi iki-päiviksi, mutta niinpä melkein aina käy, että uusi\nystävä joutuu heidän kanssansa tappeluun jo samana iltana ystävysten\nkemuissa. He ovat aina suulaita, mässääjiä, huimapäistä, esiin astuvaa\nväkeä.\n\nKolmenkymmenen vuoden iässä oli Nosdrew aivan samallainen kuin oli\nollut kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vanhana: aina halukas kemuihin\nja juominkeihin. Avioliitto ei muuttanut häntä ensinkään, varsinkin kun\nhänen vaimonsa muutti manalan maille, jätettyään hänelle kaksi lasta,\njotka olivat hänelle aivan liikaa. Lapsista piti kumminkin huolta\nsievännäköinen lapsenpiika. Kotonaan hänen oli mahdoton kestää kauempaa\nkuin päivä kerrassaan. Hänen tarkka nenänsä se vainusi penikulmain\npäästä markkinoita ja kaikkia pitoja ja tanssiaisia niissä;\nsilmänräpäyksessä hän oli jo siellä, kiisteli ja nosti riitaa viheriän\npöydän ääressä, sillä hänellä, niinkuin kaikilla kaltaisillaan, oli\nerinomainen halu kortinlyöntiin. Niinkuin jo ensimmäisestä luvusta\nnäimme, ei hän kortinlyonnissä ollut aivan vilpitön ja puhdaskätinen,\nhän kun tunsi koko joukon kaikenlaisia metkuja ja hienoja temppuja, ja\nsiksipä usein kortinlyönti päättyi toisenlaiseen lyöntiin: joko sai hän\nmaistaa saappaitten kärkiä tahi tehtiin temppuja hänen sakealle ja\nerinomaisen hyvälle poskiparralleen, niin että hän välistä toi kotiansa\nainoastaan toisen puolen, senkin hyvin harvana ja hatarana. Mutta\nhänenpä terveet ja verevät poskensa olivat niin erinomaista laatua ja\nniissä oli niin paljo kasvamisen voimaa, että entisen parran sijaan\nkasvoi uusi ja parempi. Ja -- se se oli kummista kumminta ja saattaa\ntapahtua ainoastaan Venäjänmaassa -- jonkun ajan kuluttua seurusteli\nhän jälleen samain kumppanien kanssa, jotka olivat häntä löylyttäneet,\nja seurusteli, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan: hän ei ollut\nmillänsäkään, eivätkä hekään olleet millänsäkään.\n\nNosdrew oli tavallansa mainio mies. Mihin seuraan hän kerran tuli, niin\naina siellä jotakin mainittavaa tapahtui. Jotakin mainittavaa aina\nilmaantui: joko hänet taluttavat santarmit ulos tahi omain toverein\ntäytyy lykkiä hänet seurasta pois. Jos ei tätä tapahdu, niin tapahtuu\nkumminkin jotakin, jota ei suinkaan tapahdu toiselle: joko juo hän\nitsensä niin juovuksiin, ettei muuta osaa kuin nauraa hohotella vain,\ntaikka päästää hän semmoisia valheita, että viimein itseäänkin rupeaa\nhävettämään. Ja valheetkin hän päästää ihan ilman vähintäkään tarvista;\nniinpä kertoa päläyttää hän esimerkiksi, että hänellä oli sininen tahi\nviheriä hevonen tai jotakin sellaista, niin että kuulijat menevät pois,\nlausuen: \"jo tulee, jo tulee!\"\n\nMuutamilla ihmisillä on erinomainen halu leikata toisen ihmisen\nmainetta ja arvoa. Kohtaattepa usein korkeankin herran, ulkomuodoltaan\njalon ja ylhäisen, tähtirintaisen, ja hän se puristaa teidän kättänne\nja pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, mutta samassa,\naivan teidän nähdessänne, hän tekee teille tepposet, tekee kuin pelkkä\nkollegian registratori eikä ollenkaan niinkuin mies, jolla on tähti\nrinnassa ja joka pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja,\nniin ett'ette muuta saata kuin kohauttaa olkapäitä ja panna\nihmeeksenne. Samallainen omituinen halu oli Nosdrew'illakin. Mitä\nlähemmin hänen kanssaan tutustui, sitä tuntuvammat tepposet häneltä sai\nkokea. Hän pani liikkeelle aivan perättömiä huhuja, niin ett'ei\nsen typerämpiä enää voi keksiä, purki ihmisten kihlauksia,\nkauppa-yrityksiä, eikä pitänyt itseänsä ollenkaan teidän\nvihamiehenänne, päin vastoin, jos hän jälleen sattui kohtaamaan teitä,\noli hän ystävällinen jälleen, vieläpä virkkoi: \"Kyll' olet vaan oikea\nlurjus; jos edes kerrankin kävisit minua katsomassa!\" Nosdrew oli\nmonessa katsannossa monipuolinen mies, aina altis mihin hyvänsä.\nYhdellä henkäyksellä ehdotti hän teille, että lähdettäisiin\nmatkustamaan, vaikka minne, vaikka maailman ääriin, ja että\nryhdyttäisiin mihin hankkeisin hyvänsä ja että vaihdettaisiin mitä\ntahansa mihin tahansa. Pyssyt, koirat, hevoset, -- kaikki oli vaihdon\nalaista; eikä ensinkään halunnut hän voittaa näillä vaihtokaupoilla;\nsiihen oli syynä vaan omituinen hillitsemätön huimuus ja rohkeus\nluonteessa. Jos hänen markkinoilla onnistui kohdata joku herkkäuskoinen\nja voittaa siltä rahoja, niin osteli hän suunnattomat määrät kaikkea\nsemmoista, mitä hän ennen oli nähnyt puodissa: siinä oli länkiä,\nsuitsukynttilöitä, huiveja lapsenpiialle, orit, rusinoita, hopeinen\npesukannu, Hollannin palttinaa, hienoja nisujauhoja, tupakkia,\npistoleja, sillejä, kuvia, tahkokone, kivikuppeja, saappaita,\nposlini-astioita, niin paljon kuin vaan rahoja riitti. Harvoin\nkumminkaan sattui niin, että kaikki nämä tavarat saapuivat kotia asti:\nusein menivät kaikki tyyni jo samana päivänä toiselle onnellisemmalle\nkortinlyöjälle, välistä meni lisäksi vielä piippu kukkaroineen ja\nhammasluineen, toisinaan koko nelivaljakkokin, kaleskoineen kuskineen\npäivineen, niin että isäntä itse läksi lyhyessä nutun huippanassa\nhakemaan tuttavata, jonka ajopelissä pääsisi kotiin.\n\nSemmoinen oli Nosdrew!\n\nSanotaan kukaties, että tuommoiset luonteet ovat jo liiaksi\nmärehdittyjä, sanotaan, ett'ei enää ole Nosdrew'eja. Voi sentään!\nVäärässä ovat ne, jotka niin puhuvat. Nosdrew'it eivät joudu maailmassa\nniinkään pian sukupuuttoon. Kaikkialla on heitä meidän keskellämme.\nHeillä kenties on vaan toinen nuttu päällä, mutta ihmiset ovat\nkevytmielisiä ja lyhytnäköisiä: kun on nuttu toinen, niin eivät luule\nihmistäkään enää samaksi.\n\nSillä välin saapuivat äsken mainitut kolme ajopeliä Nosdrew'in talon\neteen. Talossa ei ollut mitään valmistuksia heidän tulonsa varalta.\nKeskellä ruokasalia oli puiset pukit, joilla seisoi kaksi talonpoikaa\nseiniä valkaisemassa, vetää loilotellen jotakin päätöntä laulua; lattia\noli kirjavana alasroiskuneesta kalkista. Nosdrew käski heti kohta\ntalonpojat sekä pukit pois ja riensi toiseen kamariin antamaan käskyjä.\nVieraat kuulivat hänen määräilevän kokille, mitä oli päivälliseksi\nlaitettava. Tshitshikow, joka jo oli ruvennut tuntemaan ruokahalua,\npäätti tästä puheesta, ett'eivät he suinkaan käy pöytään ennen kello\nviittä. Nosdrew, tultuansa takaisin, vei vieraansa katsomaan mitä\nkaikkia hänellä oli, eikä kulunut kuin hiukka kolmatta tuntia, niin oli\nhän näyttänyt heille kaikki tyyni, niin ett'ei enää ollut mitään\nnäytettävänä.\n\nEnsinnäkin mentiin talliin, jossa oli kaksi tammaa, toinen harmaa\npapurikko, toinen ruskea, ja raudikko ori, joka ei näyttänyt miltään\nerinomaiselta, mutta josta Nosdrew vannoi maksaneensa kymmenen tuhatta\nruplaa.\n\n-- \"Kymmentä tuhatta sinä et ole siitä maksanut\", virkkoi lanko. \"Ei se\nmaksa yhtäkään tuhatta\".\n\n-- \"Maksoin, jumal'avita, niinkin\", sanoi Nosdrew.\n\n-- \"Vanno mitäs vannot\", vastasi lanko.\n\n-- \"Lyödään veto!\" sanoi Nosdrew.\n\nLanko ei tahtonut lyödä vetoa.\n\nSenjälkeen näytti Nosdrew tyhjät seimet, missä myöskin oli ennen ollut\nhyviä hevosia. Samassa tallissa näkivät myös pukin, jota vanhan luulon\nmukaan pidettiin välttämättömänä hevosten luona ja joka nähtävästi\nolikin hevosten kanssa hyvässä sovussa, astua pastieraillen heidän\nmahainsa alitse, niinkuin kotonaan. Sitten mentiin katsomaan\nsudenpoikaa kahleissa.\n\n-- \"Kas tässä sudenpoikanen\", sanoi Nosdrew, \"minä syötän sitä\ntahallanikin pelkällä raa'alla lihalla, sillä minä tahdon, että siitä\ntulee täydellinen peto\".\n\nSiitä mentiin katsomaan lampea, jossa Nosdrew'in puheen mukaan oli niin\nsuuria kaloja, että kaksi miestä töin tuskin jaksoivat vetää yhtä.\nSukulainen ei sentään malttanut olla tässäkään kohden lausumatta\nepäilystänsä.\n\n-- \"Minä näytän sinulle, Tshitshikow\", virkkoi Nosdrew, \"parin aivan\nerinomaisia koiria: varvaslihat niin lujia, että oikein hämmästyy, ja\nkuono -- jotakin ihmeellistä!\" Ja niin hän vei vieraansa varsin soman\npikku rakennuksen luo, jonka ympärillä oli kaikilta puolin aidattu\npiha. Pihalle tultuansa, he näkivät kaikenlaisia koiria: puolirotuisia\nja täysirotuisia, sekä jos jonkin laatuisia ja karvaisia: ruskeita,\nmustan ja vaalean kirjavia, täplikkäitä, ruskea-täpläisiä,\npuna-täpläisiä, mustakorvaisia... Siinä oli kaikki mahdolliset nimet ja\nkäskentölaadut: ammu, hauku, juokse, kuuma, viikate, aja kiin', saa\nkiin', pidä kiin', tyttö, palkka, emäntä. Nosdrew oli heidän\nkeskellänsä kuin isä keskellä perhettään: kaikki nostivat samassa\npystyyn häntänsä -- joita koiramiehet sanovat peräsimiksi, -- syöksivät\nvieraita vastaan ja rupesivat tervehtimään heitä. Kymmenkunta pani\nkäpälänsä Nosdrew'in olalle. Aja kiin' osoitti samallaista ystävyyttä\nTshitshikow'ille: noustuaan takajaloilleen, se nuolasi kielellään\nvierasta suoraan suuhun, jotta Tshitshikow samassa sylkäisi. Niin,\nkatseltiin tuosta sitten koirat, joitten varvaslihat olivat niin lujia,\nettä oikein hämmästytti, -- kelpo koiria. Sitten mentiin katsomaan\nkrimiläistä narttua, joka oli jo sokea ja, Nosdrew'in sanain mukaan,\npian oli kuoleva, mutta kaksi vuotta sitten se oli ollut varsin hyvä\nnarttu. Narttu nähtiin, ja sokea se oli totisesti.\n\nMentiin tuosta vielä katsomaan vesimyllyä, jossa puuttui\npäällimmäiseltä kiveltä kiinnitin.\n\n-- \"Pian tullaan pajalle\", sanoi Nosdrew.\n\nVähän matkaa kuljettuansa, he näkivätkin pajan. Käytiin katsomassa\npajaakin.\n\n-- \"Tällä pellolla\", virkkoi Nosdrew, osoittaen sormellansa peltoa, \"on\njäniksiä niin suunnattomasti, ett'ei maata näy; minä sain omilla\nkäsilläni jäniksen kiinni takajaloista\".\n\n-- \"Jänistä sinä et kädellä saa kiinni\", huomautti lanko.\n\n-- \"Sainpas vaan, näethän, sainpas suottenkin!\" vastasi Nosdrew ja,\nkääntyen sitten Tshitshikow'in puoleen, jatkoi, \"nyt mennään katsomaan\nminun maani rajaa\".\n\nNosdrew vei vieraansa pellon poikki, joka monessa kohdin oli mättäissä.\nVierasten täytyi vähä väliä kulkea kesantojen ja karhittujen sarkain\nvälitse. Tshitshikow'ia alkoi väsyttää. Monissa paikoin pursui heidän\njalkainsa alta vettä: niin alhainen oli keto. Ensi alussa he kulkivat\nvarovasti, vältellen märjempiä paikkoja, mutta huomattuaan, ett'ei\nsiitä ole mitään hyötyä, läksivät astumaan suoraa päätä, katsomatta,\ntarkastamatta missä oli likaa paksummalta, missä ohuemmalta.\nVaellettuansa melkoisen matkan, näkivät he todellakin raja-merkin,\nnimittäin vähäisen pylvään ja kapeanlaisen ojan.\n\n-- \"Täss' on raja\", sanoi Nosdrew. \"Kaikki, minkäs näet tällä puolen,\nse on minun omaani, ja tuollakin puolella koko tuo metsä, mikä tuolta\nsiintää, sekin on minun omaani, ja kaikki, mikä on metsän takana,\nkaikki sekin on minun\".\n\n-- \"Mistäs saakka tuo metsä on sinulla ollut?\" kysyi lanko. \"Oletkos\nsen äsköttäin ostanut? Muittenhan se on ollut\".\n\n-- \"Niin, minä ostin sen äsköttäin\", vastasi Nosdrew.\n\n-- \"Milloinkas sinä ennätit sen ostaa niin pian?\"\n\n-- \"No kuinkas sitten? Vastahan minä sen ostin toissa päivänä ja\nkalliin hinnan siitä, pahuus vieköön, maksoinkin\".\n\n-- \"No mutta, markkinoillahan sinä silloin olit!\"\n\n-- \"Voi sinua pässinpäätä! Eikös sitä ihminen voi yht'aikaa olla\nmarkkinoilla ja ostaa metsää? Minä olin markkinoilla, mutta vouti sillä\nvälin osti metsän\".\n\n-- \"No niin, vouti\", sanoi lanko, epäilevänä kumminkin pyörittäen\npäätänsä.\n\nVieraat palasivat samaa kelvotonta tietä takaisin. Nosdrew vei heidät\nomaan kirjoitushuoneesensa, jossa kumminkaan ei näkynyt sitä, mitä\ntavallisesti näkee kirjoitushuoneissa, nimittäin kirjoja tai papereita.\nSiellä riippui vaan seinällä miekkoja ja kaksi pyssyä, toinen\nkolmensadan ja toinen yhdeksänsadan ruplan maksava. Lanko, tuon\nkuultuansa, pyöritti vaan päätään. Sitten näytettiin vieraille\nturkkilaisia tikareita, joista yhteen oli erehdyksestä lyöty \"Mestari\nSaneli Sibiriakow\". Senjälkeen otettiin nähtäville kanto-urut. Nosdrew\nse samassa veivautti vieraillensa yhtä ja toista. Kanto-uruissa oli\njotenkin hyvä ääni, mutta sisus-värkissä oli kaiketikin tapahtunut\njotakin, sillä masurkka päättyi lauluun: \"Marlborough se sotaan läksi\",\nja Marlborough'in sotaan-lähtö se taas päättyi erääsen vanhaan, tuttuun\nvalssiin. Nosdrew oli jo aikaa sitten lakannut veivittämästä, mutta\nuruissa oli muuan kovin uhkea pilli, joka ei ottanut talttuakseen, vaan\nkauan aikaa vielä ulisi ypö yksinään. Senjälkeen näytettiin piippuja,\npuisia, savisia, merenvahaisia, poltettuja ja polttamattomia,\nsäämyskällä verhottuja ja säämyskällä verhoamattomia, sitten piipun\nvarsi ja siinä hammasluu merenkullasta, vastikään voitettu, ja sitten\ntupakkakukkaro, ja sen oli ommellut eräs kreivinna, ja tämä kreivinna\noli eräässä kestikievarissa rakastunut häneen sanomattomasti, ja tämän\nkreivinnan kätöset ne olivat \"superfiinintä superflus\" -- tämä sana se\nhänellä kaiketikin merkitsi täydellisyyden ylintä määrää.\n\nHaukattuansa ensin kapasampea, kävivät he pöytään kello viiden\ntienoissa. Päivällinen ei näkynyt olevan pääasia Nosdrew'm elämässä;\nruoat eivät olleet niin varsin erinomaista laatua: muutamat olivat\npohjaankin palaneet, toiset taas keskenkeittoisiakin. Kokissa näkyi\nvaikuttavan enimmäkseen jonkinlainen hetkellinen innostus; hän mätti,\nmitä ensiksi käteen sattui: kun oli hänellä vieressään pippuria, niin\nriputti hän pippuria, kun sattui kaalia, niin pantiin kaalia, sinne\najettiin maidot ja sianlihat ja herneet, sanalla sanoen: -- anna\nsoittaa vaan, kunhan kuumaa saadaan, kyllähän siihen aina joku maku\ntulee. Viinit ne sen sijaan olivat Nosdrew'illa suuressa arvossa. Ei\nollut vielä liemikään pöydässä, niin jo kaasi hän kummallekin vieraalle\nison lasin portviiniä ja toisen lasin haut-sauterne'ia, sillä läänin ja\nkihlakunnan pääkaupungeissa näettehän ei olekaan tavallista\nsauterne'ia. Sitten käski Nosdrew pöytään pullon madeiraa; \"sen\nparempaa ei juonut itse sotamarsalkkikaan\". Madeira se oikein poltti\nsuuta, sillä kauppiaat, tietäen, millainen madeira se tilain-omistajain\nmielestä hyvää madeiraa oli, sekoittivat siihen armottomasti rommia,\njoskuspa kaasivat siihen kuninkaankin vettä, kyllä muka Venäläisen\nvatsa kestää vaikka mitä. Edelleen tuotiin Nosdrew'in käskystä pöytään\nvielä pullo viiniä, joka hänen puheensa mukaan oli sekä burgundilaista\nettä sampanjaa yht'aikaa. Hän kaateli varsin uutterasti kumpaankin\nlasiin, oikealleen ja vasemmalleen, Tshitshikow'ille ja langolle.\nTshitshikow huomasi kumminkin noin ohi mennen, ett'ei Nosdrew lisäillyt\nitselleen kuin hyvin vähän. Hän päätti olla varovainen ja milloin vaan\nNosdrew joutui puhumisen intoon tai täytti langon lasia, tyhjensi hän\nsamassa lasinsa lautaselle. Vähän ajan perästä tuotiin pöydälle\npihlajanmarja-viiniä, jolla Nosdrew'in vakuutuksen mukaan oli aivan\nkerman maku, mutta jossa, kumma kyllä, tuntui sikuna täydessä\nvoimassaan. Sen jälkeen juotiin erästä palsamia, jolla oli semmoinen\nkonstikas nimi, että sitä oli vaikea muistaakin, ilmankos isäntäkin\nnimitti sitä toisen kerran jo toisella nimellä.\n\nPäivällinen oli aikaa sitten päättynyt ja kaikkia viinejä maisteltu,\nmutta yhä vielä istuivat vieraat pöydässä. Tshitshikow ei tahtonut\nmillään muotoa ruveta puhelemaan pääasiasta Nosdrew'in kanssa langon\nläsnä-ollessa. Lankokin oli kaikissa tapauksissa syrjäinen, ja asiahan\nvaati ystävällistä keskustelua kahden kesken. Langosta ei kumminkaan\nolisi saattanut olla mitään haittaa, sillä hän oli näköjään saanut jo\ntarpeeksensa ja, tuolilla istuen, tuon tuostakin löi nenänsä lautaseen.\nHuomattuansa itsekin, ett'ei hänen tilansa ollut ihan luotettava,\nrupesi hän viimein pyrkimään kotia, mutta niin laiskasti ja veltosti,\nniinkuin olisi, venäläisen sananlaskun mukaan, hohtimilla kiskonut\nlänkiä hevosen kaulaan.\n\n-- \"En laske, en laske!\" sanoi Nosdrew.\n\n-- \"Ei mutta kuules, älä minun mieltäni pahoita, armas ystävä; kyllä\nminä lähden\", puheli lanko; \"kovin sinä pahoitat mieleni\".\n\n-- \"Joutavia! Me pistämme kohta pieneksi peliksi\".\n\n-- \"Ei, veikkonen, pistä sinä itse, minä en saata: vaimoni panee\npahakseen, oikein totta, minun pitää kertoa hänelle markkinoista. Niin,\nveikkonen, kyllä hänelle pitää tehdä se mielihyvä, pitää. Niin, älä\nsinä minua estele!\"\n\n-- \"Menköön vaimo...! Jopa jo teillä on hyvinkin tärkeitä asioita!\"\n\n-- \"Älä, veikkonen! Hän on niin kelpo vaimo ja uskollinen! Hän on niin\nhyvä, että ... uskotkos? Minulle kyynelet kiertyy silmiin. Niin, älä\nsinä minua estele; minä lähden, niin totta kuin olen rehellinen mies,\nja sen minä sinulle myöskin vakuutan täydestä sydämmestäni, sielustani\nja mielestäni\".\n\n-- \"Menköön! Vähänpä hänestä on tolkkua!\" kuiskasi Tshitshikow\nNosdrew'ille.\n\n-- \"Niinpä niinkin!\" sanoi Nosdrew. \"En voi sietää tuommoisia ämmiä\",\nja lisäsi ääneen: \"No mene sitten hiiteen, mene vaan ämmäsi luokse,\nämmä!\"\n\n-- \"Älähän, veikkonen, sinä hauku minua ämmäksi\", vastasi lanko; \"minä\npanen vaikka henkeni hänen edestään. Hän on, oikein totta, niin hyvä ja\nniin armas ja hyväilee minua ... että oikein itku pääsee minulta. Hän\nkysyy, mitä uutta minä markkinoilla näin, -- no pitää kertoa ... niin,\noikein totta, hän on niin herttainen\".\n\n-- \"No mene, mene ja valehtele hänelle miten paraiten taidat! Tuossa on\nlakkisi\".\n\n-- \"Älähän, veikkonen, sinun ei ensinkään sovi tuommoisia lauseita\nhänestä lausua; sillä siten, niin sanoakseni, loukkaat sinä minua\nitseäni ... niin, hän on niin herttainen\".\n\n-- \"No korjaa sitten luusi pian hänen luokseen!\"\n\n-- \"Niin, veikkonen, kyllä minä lähden. Älä pane pahaksi, etten saata\njäädä. Kaikesta sydämestäni sitä halajaisin, mutta en saata\".\n\nLanko uudisteli vielä kauan aikaa anteeksi pyyntöjään, huomaamatta,\nettä oli jo aikaa sitten käynyt vaunuihinsa, aikaa sitten ajanut ulos\nportista ja aikaa sitten jo kulki autioitten ketojen poikki. Vaimo se\nei varmaankaan mahtanut saada kovin tarkkoja tietoja markkinoista.\n\n-- \"Riepu koko mies!\" puhui Nosdrew, seisoen akkunassaan ja katsoen\npoistuvia vaunuja. \"Kas niin sitä mentiin. Tuo sivullinen on jotenkin\noiva hepo, minun on jo kauan tehnyt mieli siepata se omakseni. Mutta\neihän semmoisen miehen kanssa miten kauppoihin voi käydä; ämmä mikä\nämmä\".\n\nHe astuivat sisään. Polykarpus toi kynttilät ja Tshitshikow huomasi\nisännän käsissä korttipakan -- ties mistä se oli ilmautunut.\n\n-- \"Kuules, veikkonen\", sanoi Nosdrew, puristaen korttipakkaa syrjästä\nja taivuttaen sitä vähäsen, niin että käärepaperi paukahtaen lensi\nauki. \"Mitäs, jos tässä ajan kuluksi minä panisin pankin, kolmesataa\nruplaa\".\n\nTshitshikow ei ollut tuota kuulevinansakaan, vaan sanoi, ikäänkuin\nvastikään muistaen jonkun asian: -- \"Niin, muistaissani! Onhan minulla\npyyntökin sinulle\".\n\n-- \"Mikä niin?\"\n\n-- \"Lupaa ensin täyttää se\".\n\n-- \"Mutta mikä pyyntö se on?\"\n\n-- \"No lupaahan!\"\n\n-- \"Olkoon menneeksi!\"\n\n-- \"Miehen sana?\"\n\n-- \"Miehen sana\".\n\n-- \"Pyyntö näet on tämä. Sinulta kai on hyvä joukko talonpoikia kuollut\nsitten viime hengille-panon?\"\n\n-- \"On niinkin. Mitäs siitä?\"\n\n-- \"Siirrä ne minun niinelleni\".\n\n-- \"Mitä sinä niillä teet?\"\n\n-- \"Tarvitsen\".\n\n-- \"Mihinkä?\"\n\n-- \"Tarvitsenhan vaan ... se on minun asiani se ... sanalla sanoen,\nminä tarvitsen niitä\".\n\n-- \"Jo on kuin onkin sinulla jotakin hankkeissa. Sanopas suoraan,\nmitä?\"\n\n-- \"Hankkeissa muka. Mitäpä tuommoisesta romusta mitään hankkiikaan?\"\n\n-- \"No mitäs sinä niillä teet?\"\n\n-- \"Katsos uteliasta miestä! Kaikkia joutavia sinä tahtoisit koetella\nkoplotella ja vielä nenälläsikin haistaa\".\n\n-- \"Mutta miks'etkäs sinä sano sitten? Ja koska niin on, niin en tee\nsitä, ennenkuin sanot\".\n\n-- \"No mitähän sinulle siitä olisi hyötyä? Muutoin vaan tahdon näet\nniitä; oikku pisti päähäni semmoinen. Etkä menettelekään nyt enää\nmiehen tavoin: lupasit, mutta syötkin sanasi\".\n\n-- \"Olkoon miten hyvänsä, mutta minä en anna niitä sinulle, ennenkuin\nsanot, mihin sinä niitä tarvitset\".\n\n-- \"Mitähän minä tuolle sanoisin?\" arveli Tshitshikow ja hetkisen\nmietittyänsä sanoi tarvitsevansa kuolleita sieluja saadakseen\nyhteiskunnassa arvoa. Suuria tiluksia hänellä kun ei ole, niin tahtoisi\ntoistaiseksi edes muutamia sielun ramppia.\n\n-- \"Älä valehtele!\" sanoi Nosdrew ennenkuin toinen ennätti puhua\nloppuunkaan. \"Älä valehtele!\"\n\nTshitshikow huomasi itsekin keksineensä kovin kömpelösti ja kovin\nhuonon tekosyyn.\n\n-- \"No, sanon kuin sanonkin sinulle suoraan\", virkkoi hän uudelleen,\n\"mutta älä, veikkonen, puhu muille. Minä näes olen päättänyt naida,\nmutta morsiamen isä ja äiti ovat peräti turhamaisia ihmisiä. Niistä nyt\non semmoinen tekeminen! Kaduttaa jo, että ryhdyin kauppoihin ensinkään.\nHe näes tahtovat, että sulhasella olisi vähintäänkin kolme sataa\nsielua, mutta minulta kun vielä puuttuu melkein puolitoista sataa,\nniin...\"\n\n-- \"Älä valehtele, älä valehtele\", huudahti Nosdrew jälleen.\n\n-- \"No mutta nyt\", sanoi Tshitshikov, \"en valehdellut, en tuonkaan\nvertaa\", ja hän näytti peukalollaan hyvin pienen osan sakarisormeaan.\n\n-- \"Valehtelit vainenkin; vaikka pääni panen pölkylle\".\n\n-- \"No mutta kuules, tämä on liikaa. Mikäs minä sinun mielestäsi\noikeastaan olenkaan? Miksikä minä juuri valehtelen?\"\n\n-- \"No kyllähän minä sinut tiedän: sinä olet suuri lurjus -- salli\nminun sanoa se sinulle sulasta ystävyydestä. Jos minä olisin sinun\npäällikkösi, niin hirttäisin sinut ensimmäiseen puuhun\".\n\nTämä puhe loukkasi Tshitshikow'ia. Jokainen, vähänkin karkea tahi\nsäädyllisyyttä loukkaava, lause oli hänelle vastenmielistä. Hän ei edes\nsuvainnut missään tapauksessa liian tuttavallista kohtelua, elleihän\njuuri erittäin korkeasaätyisten ihmisten puolelta. Niinpä hän nytkin\noli kokonaan loukattu.\n\n-- \"Hirttäisin, Jumal'avita, niinkin!\" vakuutteli Nosdrew, \"sen minä\nsanon sinulle suoraan; minä en tahdo sillä loukata sinua, minä sanon\nsen muutoin vaan, sulasta ystävyydestä\".\n\n-- \"Määränsä on kaikella\", lausui Tshitshikow arvokkaisuudella, \"jos\nsinun tekee mielesi loistaa tuommoisilla puheilla, niin mene\nhollitupaan\", ja lisäsi sitten: \"ellet tahdo antaa ilmaiseksi, niin\nmyö\".\n\n-- \"Vai myö vainen? Tunnenhan minä sinut, roistohan sinä olet, ethän\nsinä niistä kallista hintaa anna\".\n\n-- \"Kyll' olet hyvä sinäkin! Mitähän ne sinulle ovatkaan laatuansa,\nkultaa ja kalliita kiviä, vai?\"\n\n-- \"No niin, tiesinhän minä, mikä sinä olet\".\n\n-- \"No mutta kuules, veli hyvä, niinhän sinä olet kuin mikä\nJuutalainen! Saisit antaa ne minulle ilman mitään\".\n\n-- \"Kuules nyt, todistaakseni sinulle, ett'en minä ole mikään\nvisukinttu, niin minä en ota sinulta niistä yhtään mitään. Osta minulta\nvaan ori, niin saat ne kaupanpäällisiksi\".\n\n-- \"Hyväinen aika, mitäs minä oriilla teen?\" sanoi Tshitshikow,\ntodellakin hämmästyen moisesta ehdotuksesta.\n\n-- \"Mitäkö teet? No mutta minähän maksoin siitä kymmenentuhatta ja sinä\nsaat sen neljästä\".\n\n-- \"Mutta mitäs minä sillä teen? Eihän minulla ole hevoslaitosta\".\n\n-- \"Kuulehan toki -- sinä et ymmärrä: -- minä en vaadi tällä haavaa\nkuin kolmetuhatta ruplaa, loput maksat sittemmin\".\n\n-- \"Enkä tarvitse minä oritta. Olkoon omissa lämpösissään\".\n\n-- \"Osta sitten ruskea tamma\".\n\n-- \"Ei ole tarvis tammaakaan\".\n\n-- \"Tammasta ja harmaasta hevosesta, jonka sinä näit minulla, otan minä\nsinulta kaksituhatta ruplaa\".\n\n-- \"Enkä tarvitse minä hevosia\".\n\n-- \"Saat myödä ne: ensimmäisillä markkinoilla saat niistä\nkolminkertaisen hinnan\".\n\n-- \"Myö sitten itse heposi, koska olet vakuutettu niin suuresta\nvoitosta\".\n\n-- \"Tiedän kyllä voittavani, mutta minä tahtoisin, että sinäkin\nvoittaisit\".\n\nTshitshikow kiitti suosiosta ja kieltäysi jyrkästi sekä harmaasta\nhevosesta että ruskeasta tammasta.\n\n-- \"Osta sitten koiria. Minä myön sinulle parin -- ihan pintaa karmii.\nSaat karhukoiran, viikset huulissa, karvat seisovat kuin harjakset;\nkylkiluut tiedäs niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää;\nkäpälä noin yhtenä myttynä vaan; kun juoksee, niin ei maahankaan\nkajoo\".\n\n-- \"Ja mitäs minä tekisin koirilla? Enhän minä ole metsämies\".\n\n-- \"Niin mutta minä tahtoisin, että sinullakin olisi koiria. Kuules,\njos et tahdo ostaa koiria, niin osta minulta kanto-urut. Urut ovat\naivan erinomaiset. Itse maksoin minä niistä -- niin totta kuin minä\nolen rehellinen mies -- itse maksoin niistä puolitoista tuhatta ruplaa,\nmutta sinä saat ne 900:lla\".\n\n-- \"Ja mitä minä tekisin semmoisilla? Enhän minä ole mikään musikantti\nSaksanmaalta, jotta lähtisin mieroa kiertämään urut niskassa\".\n\n-- \"No eihän nämä ole semmoisia, joita Saksalaiset kantavat. Nämä ovat\noikeat urut. Tulehan katsomaan! Punapuusta kaikki tyyni. Tulepas\nkatsomaan vielä kerta!\"\n\nJa Nosdrew tarttui Tshitshikow'in käteen, rupesi hinaamaan häntä\ntoiseen huoneesen, ja vaikka toinen ponnisti jalkansa lattiata vastaan\nja vakuutteli jo tietävänsä, minkälainen tämä kapine oli, niin täytyi\nhänen vaan kuin täytyikin kuulla vielä kerran, millä muotoa Marlborough\nsotaan läksi.\n\n-- \"Kosk'et osta rahalla, niin kuulepas: saat minulta urut ja kaikki\nkuolleet sielut, mitä minulla on, kun annat minulle omat vaunusi ja\nkolmesataa ruplaa väliä\".\n\n-- \"No kas niin! Missäs minä itse sitten ajan?\"\n\n-- \"Saat minulta toiset vaunut; tulepas vajaan, niin saat nähdä ne! Kun\nmaalautat ne uudestaan, niin niistä tulee aivan erinomaisen somat\nvaunut\".\n\n-- \"Tuotapas nyt hitto riivaa!\" arveli Tshitshikow itsekseen ja päätti,\nkäyköön miten hyvänsä, luopua kaikista vaunuista ja kanto-uruista ja\nkaikenlaatuisista koirista, vaikkapa olisivatkin olleet niillä\nkylkiluut niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää, ja käpälät\nvaikka kuinka mytyssä.\n\n-- \"No mutta kaikkihan minä annan, vaunut, urut ja kuolleet sielut\".\n\n-- \"En huoli\", sanoi Tshitshikow vielä kerran.\n\n-- \"Miks'et huoli?\"\n\n-- \"Siksi vaan, ett'en huoli, siinä kaikki; en huoli\".\n\n-- \"Tuommoista miestä! Ei maar, näen mä, sinun kanssasi saata puhella\nniinkuin hyväin toverien ja ystävien kesken on tapana ... tuommoinen\ntosiaankin... Heti kohta näkee, että sinä olet kavala mies\".\n\n-- \"No mutta, pidätkö sinä minua hulluna, vai mitä? Ajattelehan itse:\nmitäs minä teen semmoisilla esineillä, jotka ovat ihan tarpeettomia\nminulle?\"\n\n-- \"Älä tuossa lörpötä! Nyt tunnen sinut kokonaan. Semmoinen\nhimp-hamppu! Mutta kuules nyt, heilautetaanpa pikku pankki! Minä panen\nkortille kaikki kuolleet sielut ja urut kanssa\".\n\n-- \"Ruveta kortteja lyömään on samaa kuin antautua epätietoisuuden\nvaaraan\", puheli Tshitshikow, vilaisten sillä välin salavihkaa\nkortteihin, joita Nosdrew piti käsissään. Molemmat ostopakat näyttivät\nhänestä väärennetyiltä eikä ollut korttien selkäkään yhtään luotettavan\nnäköinen.\n\n-- \"Kuinka niin: epätietoisuuden vaaraan?\" sanoi Nosdrew. \"Ei ole\nmitään epätietoisuutta! Jos vaan onni on sinun puolellasi, niin saatat\nvoittaa aivan piruja. Kas, kas vaan! Sepä onni totta maar!\" puheli hän,\nruveten jauhamaan, yllyttääkseen toista. \"Sepä onni! Sepä onni! Katsos,\nnoin potkiikin vaan! Kas tuossa se helkkunan yhdeksikkö, jolla menetin\nkaikki! Kyllä minä tunsin, että se pettää, mutta silmät vaan ummistin:\npetä nyt, arvelin, petä nyt, perhana!\"\n\nNosdrew'in tätä puhuessa toi Polykarpus sisään pullon. Mutta\nTshitshikow kieltäytyi jyrkästi sekä juomasta että pelaamasta.\n\n-- \"Miks'etkäs sinä tahdo pelata?\"\n\n-- \"Ei ole halua, siksi vaan. Enkä minä, suoraan sanoen, ole ensinkään\nhalukas kortin lyöntiin\".\n\n-- \"Miks'et ole halukas?\"\n\nTshitshikow kohotti olkapäitään ja virkkoi: \"Siksi, ett'en ole\".\n\n-- \"Räpäle sinä olet!\"\n\n-- \"Mitäs tehdä? Semmoiseksi Jumala loi\".\n\n-- \"Ämmä sinä olet, suoraan sanoen. Luulin minä sinua ensin jo\nkunnonkin mieheksi, mutta sinä et ymmärrä hienoa kohtelua ensinkään.\nSinun kanssasi ei saata puhua niinkuin likeisen ystävän kanssa ... ei\nsinussa ole suoruutta ei vilpittömyyttä! Sobakevitsh sinä olet, lurjus\nsinä olet!\"\n\n-- \"No mutta miksikäs sinä minua torut? Olenko minä syypää siihen,\nett'en ole kortin-lyöjä? Myö minulle pelkät sielut, koska kerran olet\nsemmoinen, ett'es henno mokomasta moskasta muutoin luopua\".\n\n-- \"Hittoja sinä saat! Olin jo antaa ne sinulle ilmaiseksi, mutta nyt\net vaan saa niitä! En anna, en koko maailman aarteistakaan. Senkin\npetturi! Nokinoukka! En tahdo tästä puolin tietää enkä tuntea sinua.\nPolykarpus, mene sanomaan tallirengille, ett'ei saa antaa hänen\nhevosilleen kauroja, syökööt pelkkiä heiniä\".\n\nJälkimmäistä käskyä Tshitshikow ei ollut osannut odottaa millään\nmuotoa.\n\n-- \"Ettes olisi tullut näkyviinikään!\" sanoi Nosdrew.\n\nTämmöisestä riitaantumisesta huolimatta söivät isäntä ja vieras\nkumminkin illallista yhdessä, vaikkei tällä kertaa ollut pöydällä\nmitään oudonnimisiä viinejä. Siinä seista törrötti yksi ainoa pullo\njotakin kyprolaista, joka oli, niinkuin sanotaan, hapanta kuin mäski.\nIllallisen jälkeen saattoi Nosdrew vieraansa sivuhuoneesen, jonne\nhänelle oli laitettu sija, ja sanoi:\n\n-- \"Tuoss' on sija sulle! En sano edes hyvää yötäkään\".\n\nTshitshikow jäi yksikseen ja oli sangen pahalla tuulella. Hän oli\nsuutuksissaan omaan itseensä, torui itseänsä, miksi hän muka oli\ntullutkaan tänne ja kuluttanut aikaansa turhaan. Vaan vielä enemmän\ntorui hän itseänsä siitä, että oli hänen kanssaan ensinkään ottanut\nasian puheeksi, menetellyt varomattomasti, niinkuin lapsi, niinkuin\npöllö, sillä asia ei ollut ensinkään sitä laatua, että sen saattaisi\nuskoa Nosdrew'in kaltaiselle miehelle... \"Nosdrew on joutava mies,\nNosdrew saattaa päästää valheita, lisätä sitä ja tätä, panna liikkeelle\nhiis ties mitä kaikkia; siitä nousee juoruja. Hullua se oli sentään!\nOli minua aika pöllö!\" Niin hän puheli itselleen. Yön makasi hän varsin\nhuonosti. Oli näet pieniä semmoisia hassun rohkeita hyönteisiä, jotka\npurivat häntä niin turkaisen kipeästi, että hän aina kouransa täydeltä\nraapasi pistoksen saanutta paikkaa, tiuskaten: \"Menkää hiiteen ja\nviekää Nosdrew mukananne!\"\n\nAamulla hän heräsi ani varahin. Ensi työkseen pani hän päälleen\naamunutun ja veti saappaat jalkaansa ja meni talliin, jossa käski\nSelifan'in valjastaa heti kohta hevoset. Palatessaan pihan poikki\nkohtasi hän Nosdrew'in, joka oli myöskin aamunutussa, piippu hampaissa.\n\nNosdrew tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi, kuinka toinen oli\nmaannut.\n\n-- \"Tuossahan meni\", vastasi Tshitshikow kuivasti.\n\n-- \"Mutta minä\", puhui Nosdrew, \"näin, veikkonen, semmoista roskaa\nunissani, ett'ei sitä kehtaa kertoakaan. Ajatteles, minä näin unta,\nettä minua piestiin, oikein totta! Ja arvaas, kuka mua pieksi? Et\narvaa, vaikka mikä olisi! Staabin ratsumestari Potselujew ja\nKuvshinnikow\".\n\n-- \"Niin\", arveli Tshitshikow itsekseen, \"hyvä olisi, jos saisit\npieksijäiset valveillasi\".\n\n-- \"Pieksivät, peiakkaat, ja niin kipeästi kuin pieksivätkin! Heräsin\nja syyhyttipä kuin syyhyttikin. Kirput häijyt kaiketikin. Mene sinä nyt\npukeumaan; minä tulen kohta luoksesi. Pitää ensin haukkua voudin\nlurjusta\".\n\nTshitshikow meni kamariinsa peseymään ja pukeutumaan. Ruokasaliin\ntultuansa, hän näki jo pöydällä teeneuvot ja rommipullon. Huoneessa\nnäkyi eilisten päivällisten ja illallisen jälkiä. Lattiata ei oltu\nnähtävästi yritettykään la'aista. Lattialla oli leivän kuoria; tupakan\nporoa oli pöytäliinallakin. Pian tuli isäntäkin sinne. Aamunutun alla\nei hänellä ollut muuta kuin avonainen, pörhöinen rinta. Piippu kädessä\nja harppien teekupistansa -- semmoisena hän oli erittäin hyvä malli\nmaalaajalle, joka ei surmakseenkaan siedä sileiksi siveltyjä ja\nkäherrettyjä herrasmiehiä, jommoisia näkee parturien kilvillä.\n\n-- \"No mitäs arvelet?\" kysäsi Nosdrew, oltuaan hetkisen ääneti. \"Etkö\ntahdo pelata sieluista?\"\n\n-- \"Johan minä, veikkonen, olen sanonut, ett'en minä pelaa. Jos myöt,\nniin ostan kernaasti\".\n\n-- \"Enkä myö; se ei ole sopivata ystävysten kesken. En minä ole mikään\nkitupiikki. Toista on, jos pistetään pikku pankiksi. Pistetään kertanen\nvaan!\"\n\n-- \"En; johan minä olen sanonut\".\n\n-- \"Entäs vaihtokauppa?\"\n\n-- \"Ei!\"\n\n-- \"No kuulepas; pelataanpas lautaa. Jos voitat, niin sielut ovat sinun\nkaikki tyyni. Minulla on paljo semmoisia, jotka pitää pyhkiä pois\nhenkiluetteloista. Polykarpus, tuopas tänne nappulalauta!\"\n\n-- \"Turha vaiva, minä en rupea pelaamaan\".\n\n-- \"No mutta eihän tämä ole kortin lyöntiä; ei tässä saata olla mitään\nuhkaa eikä vääryyttä; taito tässä yksin tulee kysymykseen. Ja sanonpa\nsulle ennaltakin, ett'en minä ensinkään osaa pelata; sinun pitää antaa\nminulle jotakin etukäteen\".\n\n-- \"Mitäpäs jos sentään\", arveli Tshitshikow itseksensä, \"mitäpäs jos\nkoettaisin? Ennen vanhaan olin minä jommoinenkin lautaa pelaamaan, ja\nvaikeaksi käy hänen ruveta tässä konstejansa koettamaan\".\n\n-- \"Olkoon menneeksi, pannaan lautaa\".\n\n-- \"Ja sielut käyvät sadasta ruplasta, niinhän?\"\n\n-- \"Miksikä niin? Onhan sitä viidessäkinkymmenessä\".\n\n-- \"No ei tuota viitsi viittäkymmentä panna peliinkään. Olkoon sata,\nniin minä liitän vielä jonkun keskinkertaisen pennun tahi kultaisen\nsinetin kellonperiisi\".\n\n-- \"Olkoon menneeksi\", sanoi Tshitshikow.\n\n-- \"Kuinka paljon minä saan etukäteen?\" kysyi Nosdrew.\n\n-- \"Mistä hyvästä? Et mit'ikään\".\n\n-- \"Minun pitää kumminkin saada kaksi ensimmäistä siirtoa\".\n\n-- \"Eikö mitä; huonosti minäkin pelaan\".\n\n-- \"Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän\", sanoi Nosdrew, siirtäen\nnappulaa.\n\n-- \"Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni\", virkkoi\nTshitshikow, siirtäen hänkin nappulata.\n\n-- \"Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän\", puhui Nosdrew, siirtäen\ntoista.\n\n-- \"Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni\", haasteli\nTshitshikow, liikuttaen nappulata eteenpäin.\n\n-- \"Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän\", puheli Nosdrew, liikuttaen\nhänkin nappulata, ja samalla siirtäen nuttunsa hihalla toisenkin\nnappulan.\n\n-- \"Enpä ole minä pitkään... Ehei, veikkonen, mitäs tuo on? Lykkääpäs\nse vaan takaisin!\" sanoi Tshitshikow.\n\n-- \"Mikä niin?\"\n\n-- \"Tuo nappula tuosta\", sanoi Tshitshikow ja näki samassa melkein\nnenänsä alla toisenkin nappulan, joka näkyi pyrkivän herraksi. Mistä se\noli ilmautunut, sen tietäkööt taivahiset.\n\n-- \"Ei\", sanoi Tshitshikow, nousten pöydän äärestä, \"sinun kanssasi on\nmahdoton pelata! Ei tuolla tavoin käy liikutteleminen kolmea nappulaa\nyht'aikaa\".\n\n-- \"Miksipä kolme? Se oli erehdystä. Se siirtyi vahingoissa sijaltaan;\nkyllä minä sen panen takaisin, panen\".\n\n-- \"Mistäs tuo toinen on kotoisin?\"\n\n-- \"Mikä toinen?\"\n\n-- \"Tuo juuri tuossa, joka pyrkii herraksi\".\n\n-- \"No johan sinä nyt! Etkös sinä muista!\"\n\n-- \"Älä, veikkonen! Minä olen lukenut jok'ainoan siirron ja muistan\nkaikki tyyni. Sinä olet vastikään asettanut sen tuohon. Tuossa sen sija\noikeastaan on!\"\n\n-- \"Mitenkä, missä?\" virkkoi Nosdrew punehtuen. \"Vai sinä rupeat tässä\nkeksimään!\"\n\n-- \"Sinäpä tässä juuri keksit, mutta keksit huonosti\".\n\n-- \"Mikäs minä sitten olen sinun mielestäsi?\" sanoi Nosdrew. \"Olenko\nminä tehnyt vääryyttä?\"\n\n-- \"Et sinä ole mielestäni sitä etkä tätä, mutta se vaan on varma,\nett'en minä sinun kanssasi enää rupea pelaamaan milloinkaan\".\n\n-- \"Sinä et saata kieltäytyä pelistä\", puhui Nosdrew, kiivastuen, \"peli\non alotettu\".\n\n-- \"Saatan kyllä, sillä sinä et pelaa, niinkuin kunniallisen ihmisen\ntulee\".\n\n-- \"Sen sinä valehtelet\".\n\n-- \"Itse sinä valehtelet\".\n\n-- \"Minä en ole tehnyt vääryyttä; sinä et saata kieltäytyä; sinun pitää\nlopettaa peli\".\n\n-- \"Ei tule mitään\", virkkoi Tshitshikow tyynesti ja astuttuaan laudan\nääreen sekoitti nappulat.\n\nNosdrew vimmastui ja astui Tshitshikow'ia niin lähelle, että toinen\nperäytyi pari askelta.\n\n-- \"Minä pakoitan sinut pelaamaan! Sinä sekoitit nappulat, vaan ei se\nmitään tee, minä muistan kaikki siirrot. Minä asetan ne jälleen\npaikoilleen\".\n\n-- \"Älä asettelekaan; min' en rupea pelaamaan sinun kanssasi\".\n\n-- \"Vai et rupea vainen?\"\n\n-- \"Näethän sen itse, että sinun kanssasi on aivan mahdoton pelata?\"\n\n-- \"Ei, mutta sano suoraan, etkö tahdo pelata?\" puhui Nosdrew, tullen\nyhä lähemmäksi.\n\n-- \"En tahdo!\" sanoi Tshitshikow, nostaen kumminkin varmemmaksi\nvakuudeksi molemmat kädet kasvojensa suojaksi, sillä leikki alkoi kuin\nalkoikin käydä tuimaksi. Tämä varovaisuus olikin aivan tarpeen, sillä\nNosdrew heilautti jo kätensä ja pianpa olisi toinen meidän sankarimme\npulleista ja verevistä poskista tahrautunut kulumattomalla\nhäväistyksellä, mutta hänpä, taitavasti välttäen iskun, tarttui\nNosdrew'in tappelunhimoisiin käsiin ja piti niitä lujasti kiinni.\n\n-- \"Polykarpus! Paavo!\" huusi Nosdrew vimmoissaan, koetellen reuhdaista\nitseänsä irti.\n\nNämä sanat kuultuansa Tshitshikow huomasi, ett'ei hänen sovi tehdä\npalvelijoita tämmöisen kohtauksen todistajiksi, ja kun hän lisäksi\ntunsi turhaksi pidellä Nosdrew'ia kauemmin, niin päästi hän hänet irti.\n\n-- \"Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?\" huusi Nosdrew. \"Vastaa suoraan\".\n\n-- \"Se on aivan mahdotonta\", sanoi Tshitshikow ja vilkaisi akkunasta\nulos; hänen hevosensa olivat valjaissa. Selifan näkyi vaan odottelevan\nkäskyä, milloin saisi ajaa vaunut kuistin eteen; mutta huoneesta oli\nmahdoton päästä ulos, sillä oven suussa seisoi kaksi tukevaa tolvanaa.\n\n-- \"Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?\" toisti Nosdrew, kasvot hehkuen\nkuin tulessa.\n\n-- \"Jos sinä pelaisit kuin rehellinen mies; mutta nyt en voi\".\n\n-- \"Vai niin, et sä voi, sen roisto? Vai et voi, kun näit rupeavasi\njoutumaan tappiolle. Lyökää häntä!\" huusi hän hurjana Polykarpukselle\nja Paavolle ja sieppasi itse tammisen piipunvarren. Tshitshikow kävi\nkalmanvaaleaksi. Hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi huultensa\nliikkuvan, ääntä saamatta.\n\n-- \"Lyökää häntä!\" kiljui Nosdrew, työntäytyen eteenpäin, tamminen\npiipunvarsi kädessä, kuumeissaan, hiessään, niinkuin olisi tehnyt\nrynnäkköä valloittamatonta linnaa vastaan.\n\n-- \"Lyökää häntä!\" huusi hän ankaralla äänellä, niinkuin huutaa\nhuimapäinen luutnantti komppanialleen aikana ankaran rynnäkön:\n\"Eteenpäin, pojat!\" ja semmoisen on maineen saanut tämän luutnantin\nhurja urhoollisuus, että on annettu nimenomainen käsky pidellä miestä\nkäsistä kiinni, kun on paikat kovin kuumat. Mutta sotainen vimma on\nhänet jo valloittanut, kuohahti kerran vaan ja kiehahti kaikki hänen\npäässään; Suvorow se hänen silmissään kuvautuu, suuri on nyt hänen\ntehtävänsä urostyö. \"Eteenpäin, pojat!\" huutaa hän, rientäen eteenpäin;\neikä ajattele hän haittaavansa täten jo ennalta tehtyä rynnäkön\nsuunnitelmaa, eikä ajattele hän, että miljonia pyssyn piippuja on\npistelty ampumareikiin linnan seinissä, valloittamattomissa ja pilvihin\nkohoavissa, eikä ajattele hän, että häviää hänen voimaton komppaniansa,\nhaihtuu kuni tuhka tuuleen, eikä ajattele hän, että jo vinkuu kovan\nonnen luoti, valmiina sulkemaan hänen kiljuvan kulkkunsa.\n\nVaan jos Nosdrew oli kuin linnaa vastaan ryntäävä, huima, mieletön\nluutnantti, niin linna, jota vastaan hän ryntäsi, ei ollut ensinkään\nvalloittamattoman näköinen. Päin vastoin, linna pelkäsi niin\narmottomasti, että \"sielu oli paennut kantapäihin saakka\". Jo olivat\nNosdrew'in palvelijat temmanneet hänen käsistänsä tuolin, jonka\nhän oli siepannut puolustus-aseeksensa, jo ummisti hän silmänsä,\npuoli-kuolleena pelosta, valmiina maistamaan ystävänsä tsherkessiläistä\npiipunvartta, ja ties miten hänen tässä olisi saattanut käydäkään,\nmutta onnen kohtalot ne olivat päättäneet pelastaa sankarimme kyljet ja\nhartiat ja kaikki hyvin hoidetut osat.\n\nÄkkiä kilahti, niinkuin pilvistä tullen, tiukusten helinä, samassa\nkuuluivat rattaat ajaa jyräyttävän kuistin eteen, kuuluipa hamaan\nhuoneesen asti hengästyneitten hevosten korske ja läähätys. Kaikki\nkatsahtivat ehdottomastikin akkunasta. Viiksikäs herra, puoleksi\nsotilaan virkapuvussa, astui rattaalta alas.\n\nTiedusteltuansa eteisessä, astui hän sisään juuri sillä hetkellä,\njolloin Tshitshikow, ennättämättä vielä toipua pelostansa, seisoi\nsurkeimmassa asemassa, missä kuolevainen ikään on seisonut.\n\n-- \"Sallikaa kysyäni, kuka täällä on herra Nosdrew?\" kysyi vieras,\nkatsahdettuansa kummastellen Nosdrew'iin, joka seisoi piipunvarsi\nkädessä, ja Tshitshikow'iin, joka nyt juuri alkoi vähän selvitä\nhankalasta asemastaan.\n\n-- \"Sallikaa ensin kysyäni, kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua?\"\nkysäsi Nosdrew, astuen häntä lähemmäksi.\n\n-- \"Kapteni ispravnikka\". [Järjestystuomari maalla, nimismies. Suoment.\nmuist.]\n\n-- \"Mitä suvaitsette?\"\n\n-- \"Tulin ilmoittamaan teille vast'ikään saamaani sanomaa, että te\nolette oikeuden alainen, kunnes juttunne saa lopullisen päätöksen\".\n\n-- \"Mitä turhia? Mikä juttu?\"\n\n-- \"Te olette kiertyneet juttuun, joka koskee tilan-omistajalle\nMaksimow'ille tehtyä personallista loukkausta vitsoilla, juopuneessa\ntilassa\".\n\n-- \"Te valehtelette! En minä ole tilan-omistajaa Maksimow'ia edes\nnähnytkään!\"\n\n-- \"Hyvä herra! Sallikaa minun huomauttaa teille, että minä olen\nupseri! Te voitte sanoa tuommoista palvelijallenne, vaan ette minulle\".\n\nNyt ei Tshitshikow enää ruvennut odottelemaan, mitä muka Nosdrew tähän\nvastaa, vaan sieppasi lakkinsa ja luiskahti ispravnikan selän ta'atse\nkuistille, istui vaunuihinsa ja käski Selifan'in ajaa minkä hevoset\nkestävät.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nKovinpa meidän sankarimme oli pelästynytkin. Vaunut kiitivät niinkuin\nviimeistä päivää. Nosdrew'in kylä oli jo aikaa sitten kadonnut\nnäkyvistä, peittyen peltojen, mäkien ja mäenrinteiden taa, mutta yhä\nhän vaan vilkuili taakseen: tuossahan muka ne nyt tulevatkin ajamaan\nhäntä takaa. Hän hengitti raskaasti ja pantuaan käden sydämmensä\nkohdalle, tunsi hän sen hyppivän ja vapisevan kuin lintu häkissä.\n\n-- \"Sielläpäs oli lämmin! Semmoinen mies!\"\n\nJa siinä nyt Nosdrew sai senkin seitsemän toivotusta, tuimaa ja\ntuntuvaa; pujahti siihen joukkoon pahojakin sanoja. Mitäs tehdä?\nVenäläinen mies, näet sen, ja vielä suutuksissaan! Eikä asia sitä\npaitsi ollut leikkiä ensinkään.\n\n-- \"Se nyt on viljainen vissi\", puheli Tshitshikow itsekseen, \"että\njollei ispravnikka olisi osunut oikeaan aikaan, niin tuskinpa minä\nJumalan päivää enää olisin nähnytkään! Ja niin olisi mennyt mies,\nmennyt kuin tina tuhkaan, järjettömästi, eikä olisi jäänyt edes\nperillistäkään eikä perillisille omaisuutta eikä rehellistä nimeä!\"\n\nSankarillamme oli suuri huoli perillisistä.\n\n-- \"Semmoinen häijy herra!\" ajatteli itseksensä Selifan, \"en minä\nmokomaa ennen ole nähnyt; elikkä nyt niinkuin meinaten: minä olisin\nsylkenyt koko miehelle. Pidä ennen ihmistä syömättä, vaan älä hevoselta\nruokaa kiellä, sillä hevonen se rakastaa kauroja. Siinähän hevosen\nmuona ja amissioni; mikä meille, esikuvan kautta puhuakseni, on ruoka\nja ruumiin ravinto, sitä on hevoselle kaurat: siinä hevosen muona ja\namissioni\".\n\nHevosillakaan ei näkynyt olevan parempia ajatuksia Nosdrew'ista; ei\nainoastaan raudikko ja assessori, vaan papurikkokin oli pahalla\ntuulella. Se on kyllä totta, että hänen osaksensa tuli aina huonompia\nkauroja eikä Selifan niitä milloinkaan kaatanut hänen eteensä\nsanomatta: \"senkin roisto!\" mutta ne olivat kumminkin kauroja eivätkä\npelkkiä heiniä. Se syödä rouskutteli niitä mielellään ja usein pisti\npitkää turpaansa tovereinsakin soimeen: mimmoiset muka heillä oli\nmuonat ja amissionit, varsinkin kun ei Selifan'ia ollut tallissa; mutta\nnyt ei ollut kuin heiniä vaan -- paha asia! Kaikki olivat\ntyytymättömiä.\n\nMutta pianpa kaikki tyytymättömät, kesken kaikkia sydämmen purkauksia,\nkäänsivät huomionsa toisaalle. Kaikki, yksin kuskikin, havahtivat ja\ntoipuivat vasta silloin kuin heidän päällensä syöksi kuusivaljakkoiset\nkaleskat ja melkein heidän päänsä päällä kajahti kaleskoissa istuvain\nnaisten huudot sekä vieraan kuskin tora ja uhkaukset.\n\n-- \"Senkin vietävä! Enkös minä huutanut sulle täyttä kulkkua: käännä\noikealle, tarhapöllö! Humalassako sinä olet, vai?\"\n\nSelifan huomasi olleensa huolimaton, mutta milloinkas Venäläinen\ntoiselle vikansa tunnustaa? Niinpä Selifankin otti mahtavan ryhdin ja\nvastasi:\n\n-- \"Mitäs sinä sitten päätäsi seinään ajat? Kapakkaanko sinä silmäsi\njätit oppiin, vai?\"\n\nHän rupesi nyt peräyttämään hevosiansa, päästäksensä irti vieraitten\nhevosten valjaista, mutta valjaat ne sekaantuivat vaan kahta pahemmin.\n\nPapurikko se uteliaana nuuski uusia kumppaneita, joita oli tulla\ntupsahtanut kummallekin puolen.\n\nNaiset kaleskoissa katselivat sillä väliä tätä kaikkea, kauhistus\nkasvoillansa. Toinen heistä oli vanha, toinen nuori, kuudentoista\niässä, kullan keltaiset hivukset varsin sievästi ja somasti kammattuina\nhänen pienessä päässään. Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat\npyöreä-piirteisiä kuin tuore kananmuna ja niinpä niissä asui semmoinen\nvalkoinen kuultokin kuin munassa, koska sitä tuoreena, vasta saatuna\npitelee ruskeissa käsissänsä emäntäpiika, pitelee vasten valoa ja sen\nhyvyyttä tutkii, ja se lävitsensä laskee sätehet päivän paistavaisen.\nHänen hienoiset korvansa ne kuulsivat nekin, punertaen, koska kävi\nniitten lävitse lämpöinen valo. Lisäksi vielä säikähdys avonaisiksi\njääneillä huulilla, kyynelet silmissä -- kaikki tuo oli hänessä niin\narmasta, että sankarimme katseli häntä kotvan aikaa, vähääkään\nhuolimatta hevosten ja kuskien välisestä sekaannuksesta.\n\n-- \"Pane takaisin, sinä Nishniläinen naakka!\" huusi vieras kuski.\n\nSelifan nykäsi ohjaksia taakse päin, vieras kuski teki samoin, hevoset\nperäytyivät ensin vähäsen, vaan takertuivat sitten uudelleen, astuin\nvetohihnain yli. Tässä tilaisuudessa mielistyi papurikko niin kokonaan\nuuteen tuttavuuteen, ett'ei ensinkään tahtonut päästä pälkähästä, johon\nkäsittämättömät kohtalon vaiheet olivat sen panneet. Se nosti turpansa\nuuden tuttavansa kaulalle ja näkyi jotakin kuiskuttavan sille korvaan,\n-- kauheata lorua kaiketikin, sillä toinen ravisteli korviaan alinomaa.\n\nTähän kahakkaan ennätti jo keräytyä talonpoikiakin, sillä kylä oli\nkaikeksi onneksi lähellä. Tämmöinen näky se on talonpojalle sulaa\nautuutta, aivan kuin Saksalaiselle sanomalehdet tai klubi, ja siksipä\nheitä olikin pian vaunujen ympärille kokoontunut suunnaton joukko;\nkylään olivat jääneet ainoastaan akat ja pienet lapset. Vetohihnat\npäästettiin auki; muutama turpatalkkuna papurikolle pakotti sen\nperäytymään; sanalla sanoen, hevoset selvitettiin ja eroitettiin. Mutta\n-- lienevätkö jo pahaksensa panneet hevoset siitä, että heidät oli\nkumppaleista eroitettu, vai lienevätkö muuten hullulle tuulelle\ntulleet, en tiedä, summa vaan se, etteivät he liikahtaneet\npaikaltansakaan, vaikka kuinka läiskyi kuskin ruoska. He seisoivat kuin\nnaulatut. Talonpoikain osan-otto kasvoi nyt äärettömiin. Kilvassa nyt\nsateli heiltä neuvoja:\n\n-- \"Menes sinä, Anttu poika, taluttamaan oikean puolista riiprässiä; ja\nSimo setä nouskoon aisahevosen selkään! Nouse nyt, Simo setä!\"\n\nPitkä ja laiha Simo setä, punapartainen, kiipesi keskimmäisen hevosen\nselkään ja oli tässä asemassaan niinkuin mitkä kellonjalat maan\nkirkossa tahi paremmin sanoen, semmoinen koukku, jolla vettä nostetaan\nkaivoista. Kuski läiskäytti hevosiaan, vaan se oli turhaa: ei ollut\napua Simo sedästä vähääkään.\n\n-- \"Älkääs nyt, älkääs nyt!\" huusivat talonpojat. \"Käypäs sinä, Simo\nsetä, riiprässin selkään, niin Timo setä käy aisahevoselle!\"\n\nTimo setä, harteva mies, parta musta kuin sysi ja vatsa semmoisen\nhirmuisen samovarin kaltainen, jossa makuvaria keitetään kohmettuneelle\nmarkkinaväelle, kävi kernaasti aisahevosen selkään, joka hänen allaan\npainui melkein maahan asti.\n\n-- \"Kyllä nyt menee\", huusivat ukot. \"Läimäytäpäs tätä tässä,\nläimäytäpäs oikein miehen kädestä! Iskepäs tätä voikkoa; mitähän se\nsiinä nyt kiemuroi ja keppuroitsee kuin mikä vekara!\"\n\nMutta kun ei tästäkään keinosta ollut mihinkään, kun ei apua lähtenyt\nmistään läimäyksestä eikä iskusta, niin kiipesi sekä Simo setä että\nTimo setä kumpikin aisahevosen selkään; riiprässille nostettiin Anttu\npoika. Kuski menetti viimein malttinsa ja ajoi tipo tiehen Simot ja\nTimot, ja hyvinpä hän siinä tekikin, sillä hevosista löylysi jo\nsemmoinen höyry, niinkuin olisivat yhtämittaa, henkeä vetämättä\nnelistäneet koko kestikievarin välin. Hän antoi niiden levähtää\nhetkisen, jonka perästä ne läksivät liikkeelle muitta mutkitta.\n\nKaiken tämän puuhan ja melun aikana oli Tshitshikow katsellut varsin\ntarkasti nuorta naista kaleskoissa. Oli hän muutaman kerran yrittänyt\npuhutellakin häntä, mutta sikseen se oli jäänyt, miten lie jäänytkään.\nNaiset läksivät ajamaan edelleen. Tuo kaunis pääkkönen ja hienot\nkasvojen piirteet ja hieno vartalo katosivat kuni näky, ja jäljellä oli\ntaaskin vain maantie, vaunut, kolme hevosta, jotka lukija jo tuntee,\nSelifan, Tshitshikow sekä sileät ja autiot kedot.\n\nKaikkialla elämässä, kaikkialla -- olkoon sitten kesken sen koleita,\nkarkeita ja köyhiä tahikka epäsiivoja ja homeisia kerroksia tahi kesken\nyksitoikkoisen kylmiä ja ikävän tesmällisiä ylhäisiä säätyjä, --\nkaikkialla sattuu edes kerran ihmisen tielle ilmaus, joka on aivan\ntoisenlainen kuin kaikki, mitä hän on siihen asti nähnyt, ja tämä se\nedes kerran herättää hänessä tunteen, joka on aivan toisenlainen kuin\nkaikki ne, mitä hänen koko elämänsä ikänä on tähän asti sallittu\ntuntea. Kaikkialla, poikki surujen suurimpainkin, joista elämämme on\nkudottu, iloisesti lennähtää kerran välkkyvä ilo, niinkuin lennähtää\nloistavat vaunut, kultaisine valjaineen, komeine hevosineen ja\nsäihkyvine kimalteluineen, äkkiä, odottamatta, ohitse köyhän, syrjäisen\nkylän, joka ei siihen asti ole nähnyt mitään muuta kuin maalaisten\nrattaita, ja kauan vielä ukot seisovat, haukotellen, suu auki, eivätkä\nvieläkään pane lakkia päähänsä, vaikka jo aikaa sitten ovat ohitse\nkiitäneet ja näkyvistä kadonneet ihmeelliset ajokalut. Niinpä\nkaunotarkin, kultakutrinen, ilmestyi äkkiä, aivan odottamatta\nkertomukseemme ja yhtä äkkiä katosikin. Annas, että olisi tuossa\nTshitshikow'in sijaan sattunut joku kaksikymmenvuotias nuorukainen, --\noli se sitten husari tai ylioppilas taikka muutoin joku, ken vast'ikään\non alkanut elämänsä, -- niin taivas! mitä kaikkea olisikaan herännyt,\nliikahtanut, äänehen käynyt hänessä! Kauan aikaa olisi hän\njärkähtämättä seisonut paikoillaan, mieletönnä katsoen kaukaisuuteen,\nunohtaen tien ja kaikki vastaiset nuhteet ja torat vitkailemisesta,\nunohtaen oman itsensä ja virkansa ja maailman ja kaikki mitä maailmassa\non.\n\nMutta meidänpä sankarimme olikin jo keski-ikäinen mies ja luonteensa\nharkitsevaista, jäähtynyttä. Kyllä hänkin ajatuksiinsa vaipui, mutta\nhän ajatteli perinpohjaisemmin; hänen ajatuksensa eivät olleet tuulen\ntupia, olipa niissä paljon perustettuakin.\n\n-- \"Kelpo naikkonen!\" virkkoi hän, avaten rasiansa ja nuuskaten.\n\"Mutta mitäs hänessä oli varsinaista hyvää? Se hänessä juuri on hyvää,\nettä hän on vast'ikään päästetty jostakin pensionista tahi\nkasvatuslaitoksesta, että hänessä, niinkuin sanotaan, ei ole vielä\nmitään ämmämäistä, toisin sanoen, juuri semmoista, mikä heissä on\nkaikkein pahinta. Nyt hän on vielä kuin lapsi, kaikki on hänessä niin\nvilpitöntä; hän sanoo, mikä mieleensä johtuu, purskahtaen nauruun, kun\nnaurattaa. Hänestä voi tehdä mitä vaan tahtoo, hänestä saattaa tulla\nihminen, mutta saattaa tulla roskaakin, -- ja roskaa hänestä tuleekin!\nAnnahan vaan, kun mamma kullat ja täti kullat hänen kimppuunsa käyvät!\nYhdessä ainoassa vuodessa mättävät he hänet niin täpösen täyteen\nkaikkea ämmämäistä, ett'ei tunne häntä oma isäkään. Yks kaks, niin on\nhänessä pöyhkeyttä ja teeskentelyä; hän alkaa liikkua ulkoa-opittujen\nsääntöjen mukaan, hän alkaa päätänsä särkeä ja tuumia, kenenkä kanssa\nja mitenkä ja kuinka paljon hänen sopii puhua, kehen hänen sopii\nkatsoa; hän alkaa pelätä joka hetki, ett'ei sanoisi enempää kuin tarvis\non, hän sekaantuu viimein ja selkkaantuu, ja päätös on se, että hän\nrupeaa valehtelemaan ikänsä kaiken, ja niinpä hänestä tulee semmoinen,\nettä hiis ties mikä se onkaan!\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:\n\n-- \"Hauskaa olisi kumminkin tietää, kenenkä tytär hän on!\nMikä ja millainen on hänen isänsä? Onko hän rikas, hyvänsävyinen\ntilan-omistaja, vaiko muutoin vaan kelpo mies, takanansa kunnon\npääomat, jotka on palveluksessa ollessa ansaittu? No niin, olkoonpa,\nettä tällä tytöllä olisi pari sataa tuhatta myötäjäisiä, niin tulisihan\nhänestä varsin makea palanen, tulisi. Siinähän olisi, kuten sanotaan,\nkunnon mies löytänyt onnensa\".\n\nKaksisataa tuhatta ruplaa alkoi kuvitella niin kovin viehättävästi\nhänen mielessänsä; jopa häntä oikein suututti, ett'ei hän sillä\nvälin, kuin puuhaa vaunujen ympärillä kesti, ollut tiedustanut\neturatsastajalta tahi kuskilta, ketä matkustajat olivat. Kohtapa\nkumminkin tuli näkyviin Sobakevitsh'in kylä, ja tämä se haihdutti hänen\nhaaveilunsa ja käänsi ne jälleen niitten varsinaiseen esineesen.\n\nKylä näytti hänestä jotenkin isolta. Kaksi metsää, toinen koivu-,\ntoinen havumetsä, levitteliivät sen kummallakin puolen kuni kaksi\nsiipeä, toinen tummempana, toinen heleämpänä. Näitten keskessä näkyi\ntalo, katto punainen ja seinät tumman harmaat tahi, oikeammin sanoen,\naution harmaat; silminnähtävästi oli rakennusmestari koko rakentamisen\naikana taistellut isännän aistin kanssa. Rakennusmestari oli ollut\nturhan tarkka yhdenmukaisuuden suosija, isäntä taas mukavuuden\nrakastaja, ja siksipä oli isäntä lyöttänyt yhdellä seinällä kiinni\nkaikki vastapäiset akkunat ja koverruttanut niitten sijaan yhden ainoan\npienen akkunan, joka varmaankin oli tullut tarpeeksi pimeätä\nsäilyhuonetta varten. Päätyseinä ei sekään tullut aivan keskikohdalle,\nsillä arkitehtin ponnistuksista huolimatta oli isäntä hakkauttanut pois\nsivulta yhden pylvään, niin että neljän, ensin määrätyn pylvään\nasemesta oli ainoastaan kolme. Pihan ympärille oli tehty luja ja\ntavattoman paksu puinen piste-aita. Tilan-omistaja oli nähtävästi\npitänyt suurta huolta rakennuksensa käytännöllisestä puolesta. Tallit,\nvajat ja kodat oli rakennettu aimo hongista, joitten oli määrä kestää\niät kaiket. Talonpoikain tuvat olivat nekin ihmeen tukevia; ei siinä\nollut leikkauksia eikä muita koristeita ja konsteja vaan kaikki oli\nlujaa ja kestävää. Kaivon salvoskin oli tehty niin kovasta tammesta,\nett'ei moisesta muuta takenneta kuin myllyjä ja laivoja. Sanalla\nsanoen, mihin vaan Tshitshikow silmänsä käänsi, kaikkialla näki hän\njäykkää, järkähtämätöntä, jotakin raakaa, kömpelöä järjestystä.\n\nKuistin eteen ajaessaan huomasi hän akkunassa melkein yht'aikaa kahdet\nkasvot: naisen kasvot, myssy päässä, kapeat ja pitkät kuin kurkku, sekä\nmiehen kasvot, pyöreät ja leveät niinkuin Moldavan kurpitsit, joista\nVenäjällä tehdään balalaikoja [kitaran tapaisia soittimia. Suoment.\nmuist.], kaksikielisiä, koreita balalaikoja, joilla koreilee ja\nhuvitteleikse kaksikymmenen-vuotias poika, reipas ja pulska poika,\nsilmää iskien ja vihellellen tytöille valkorintaisille ja\nvalkokaulaisille, koska tulevat nämä kuuntelemaan helähtelyä hiljaisen\nsoittimen. Akkunaan ilmaantuneet kasvot katosivat samalla hetkellä.\nKuistille tuli lakeija, harmaassa, lyhyessä nutussa, jossa oli sininen\npystykaulus. Hän saatti Tshitshikow'in eteiseen, jonne jo tuli itse\nisäntäkin. Nähtyään vieraansa, hän virkkoi jyrkästi: \"Olkaa niin hyvä!\"\nja saattoi vieraansa sisään.\n\nTshitshikow katsahti syrjästä Sobakevitsh'iin, ja tällä kertaa oli tämä\nhyvin paljon keskinkertaisen karhun näköinen. Yhtäläisyyden näytteeksi\noli hänellä frakkikin aivan karhun karvainen, hihat pitkät, housut\npitkät; hän käydä käämyröitteli vinoon ja viistoon ja astui alinomaa\nihmisten jaloille. Hänen kasvojensa väri oli tulinen ja punerva,\nniinkuin vaskisessa viiden kopekan rahassa. Maailmassa, niinkuin kukin\ntietää, on viljalta semmoisia ihmisiä, joitten valmistelemisessa luonto\nei ole paljoa päätänsä särkenyt eikä käyttänyt hienoja työkaluja,\nniinkuin viiloja, nävereitä y.m., vaan suorastaan vaan hakata kolhi\ntarmonsa takaa; iski kirveellänsä kerran -- nenä tuli, iski toisen --\nhuulet tuli, väänsi puralla silmä-parin ja niinpä sitten raapimatta,\nriipimättä, laski maailmaan, sanoen: \"elä!\" Semmoinen lujasti ja\nmerkillisen tukevasti tehty pää oli Sobakevitsh'illakin. Hän piti\npäätänsä enemmän alaalla kuin koholla, kaulaansa hän ei kääntänyt\nensinkään ja tämmöisestä kääntymättömyydestä oli seurauksena se, ett'ei\nhän koskaan katsonut siihen, jonka kanssa puheli, vaan aina joko uunin\nkolkkaan tahi oveen. Tshitshikow katsahti häneen vielä kerran, heidän\nkulkeissaan ruokasalin kautta. Karhu, mikä karhu! Hyvin tietäen hänen\ntapansa astua muitten ihmisten jaloille, astui Tshitshikow hyvin\nvarovasti ja laski hänet aina edelleen. Isäntä näkyi itsekin tuntevan\ntämän heikkoutensa ja kysäsi samassa:\n\n-- \"Häiritsinkö minä teitä miten?\"\n\nTshitshikow kiitti vaan, sanoen, ett'ei vielä ole mitään häiritystä\ntapahtunut. Heidän tultuansa vierashuoneesen, viittasi Sobakevitsh\nnojatuoliin ja virkkoi taas: \"Olkaa hyvä!\". Tshitshikow istui ja\nkatsahti seiniin ja niillä riippuviin kuviin. Ne kuvasivat kaikki tyyni\nuljasta väkeä, kreikkalaisia sotapäälliköitä täydessä ko'ossa. Siellä\noli Maurokordato, punaiset housut jalassa, univormu päällä ja\nsilmälasit nenällä. Siellä oli Miaulis, Kanaris. Kaikilla näillä\nsankareilla oli niin paksut sääret ja niin kamalan tuuheat viikset,\nettä oikein pintaa karmi, Tukevain Kreikkalaisten joukkoon oli -- ties\nmistä syystä ja mitä varten -- saanut sijansa Bagration, laiha ja\nharmaapäinen, pikkusia lippuja ja tykkejä alapuolella, ja peräti\nkapeissa puitteissa. Sitä seurasi jälleen kreikkalainen sankarinainen\nBobelina, jonka toinen jalka oli isompi niitä teikareita, joita\nnykyiset salonit ovat täynnä. Isäntä kun itsekin oli terve ja roteva,\nniin näkyi hän tahtovan, että hänen huoneensa koristeenakin olisi\nterveitä ja rotevia ihmisiä. Bobelinan vieressä, aivan akkunan luona,\nriippui häkki, josta kurkisteli tummankarvainen, valkopilkkuinen\nrastas, sekin hyvin Sobakevitsh'in näköinen. Isäntä ja vieras olivat\ntuskin ennättäneet olla ääneti kahta minuttia, niin ovi aukeni, ja\nsisään astui emäntä, ko'okas rouva, päässä myssy, koristettu kotona\npainetuilla nauhoilla. Hän tuli sisään arvokkaasti, suorana kuin palmu.\n\n-- \"Se on eukkoni, Feodulia Ivanovna!\" sanoi Sobakevitsh.\n\nTshitshikow nousi suutelemaan rouvan kättä, jonka tämä melkein sysäsi\nhänen huuliinsa, jolloin Tshitshikow'illa oli tilaisuus huomata, että\nkädet oli pesty kurkkuvedellä.\n\n-- \"Kultaseni, salli minun esitellä\", jatkoi Sobakevitsh, \"Pavel\nIvanovitsh Tshitshikow! Kuvernörin ja postimestarin luona oli minulla\nkunnia tutustua hänen kanssaan\".\n\nFeodulia Ivanovna pyysi istumaan, sanoen myöskin: \"Olkaa hyvä!\" ja\nnyykäyttäen päätään, kuten näyttelijättäret, jotka esittävät\nkuningattaria. Hän istui sitten sohvaan, kääräysi merinokankaiseen\nhuiviinsa eikä sitten räväyttänyt silmiänsäkään.\n\nTshitshikow nosti jälleen silmänsä ja näki jälleen Kanaris sankarin,\njolla oli niin paksut sääret ja loppumattomat viikset, näki Bobelinan\nja rastaan.\n\nKului melkein kokonaista viisi minuttia, eikä kukaan virkkanut\nsanaakaan; kuului vaan, kuinka rastas nokallaan koputteli häkin pohjaa,\njossa sillä oli jyviä. Tshitshikow loi vielä kerran silmäyksen ympäri\nhuonetta: kaikki tyyni oli siinä tukevaa ja kömpelöä suurimmassa\nmäärässä, ja kaikilla oli niin omituinen yhtäläisyys isännän kanssa.\nVierashuoneen nurkassa seisoi paksu pähkinäpuinen piironki, neljällä\nperäti tölppömäisellä jalalla, -- karhu, mikä karhu, pöytä, nojatuolit,\nmuut tuolit -- kaikki oli samaa raskasta, levotonta laatua. Sanalla\nsanoen, jok'ainoa esine, jok'ainoa tuoli näkyi virkkavan: \"minäkin olen\nSobakevitsh'in näköinen!\"\n\n-- \"Me muistelimme teitä presidentin Ivan Grigorjevitsh'in luona\",\nvirkkoi viimein Tshitshikow, nähtyään, ett'ei kukaan ota puhetta\nalkaaksensa. \"Viime torstaina olimme siellä. Erittäin hauska ilta\".\n\n-- \"Niin, minä en ollut siellä silloin\", vastasi Sobakevitsh.\n\n-- \"Kelpo mies!\"\n\n-- \"Kuka niin?\" kysyi Sobakevitsh, katsoen uunin nurkkaan.\n\n-- \"Presidentti\".\n\n-- \"Teistä kai näytti vaan niin; hän on olevinaan vapaamuurari, mutta\non semmoinen pöllö, ett'ei maailmassa mointa\".\n\nTshitshikow kävi vähän hämille tuommoisesta osittain jyrkästä\narvostelusta. Hän korjasihe kumminkin pian ja vastasi:\n\n-- \"Se on kyllä tietty, kelläkäs ei ole heikkoja puolia, mutta sen\nsijaan on kuvemöri kunnon mies!\"\n\n-- \"Kuvernörikö kunnon mies?\"\n\n-- \"Niin, eikös se ole totta?\"\n\n-- \"Maailman suurin rosvo\".\n\n-- \"Kuvernörikö on rosvo!\" lausui Tshitshikow eikä osannut ensinkään\nymmärtää, mitenkä kuvernöri oli päässyt rosvojen kirjoihin. \"Minä\ntodellakaan en olisi semmoista voinut ajatella\", jatkoi hän. \"Sallikaas\nminun kumminkin huomauttaa, ett'ei hänen käytöksensä ole ensinkään\nsenkaltaista; päin vastoin on hänessä paljon tuommoista hartautta\".\nPuheensa todisteeksi mainitsi Tshitshikow kukkaroistakin, joita\nkuvernöri on ommellut omin käsin, ja ylistäen mainitsi hänen kasvojensa\nlempeyttä.\n\n-- \"Naamakin on kuin rosvolla\", sanoi Sobakevitsh. \"Antakaa hänelle\nvaan puukko ja päästäkää hänet maantielle, niin kuolijaksi hän teidät\npistää, pistää kuin pistääkin! Hän ja varakuvernöri, -- ne ovat Gog ja\nMagog!\"\n\n-- \"Hän näkyy olevan epäsovussa heidän kanssaan\", arveli Tshitshikow\nitseksensä. \"Minäpä otan puheeksi polisimestarin, tämä on luullakseni\nhänen ystäviänsä. Mitä yleensä minuun tulee\", jatkoi hän ääneen, \"niin\nmiellyttää minua kaikista enemmin polisimestari. Siinä on semmoinen\nsuora, rehellinen mies; hänen kasvoissansakin asuu jotakin vilpitöntä\".\n\n-- \"Roisto!\" virkkoi Sobakevitsh tyynesti; \"hän myö teidät ja hän\npettää teidät ja syöpi vielä päivällistäkin teidän kanssanne! Minä\ntunnen heidät jok'ainoan: roistoja joka mies; semmoisia ne ovat koko\nkaupunki: roisto roistolla ratsastaa ja roistoa ruoskanaan käyttää.\nYksi ainoa hyvänpuoleinen mies siellä on koko joukossa, nimittäin\nprokuratori, ja sekin on suoraan sanoen sika\".\n\nTämmöisten ylistäväin, jospa lyhyenläntäinkin elämäkertojen jälkeen\nhuomasi Tshitshikow, ettei muita virkamiehiä maksa ottaa puheeksikaan.\nHän muisti myös, ett'ei Sobakevitsh'in ollut tapana puhua hyvää kestään\nihmisestä.\n\n-- \"Eikös mentäisi päivälliselle?\" virkkoi rouva miehelleen.\n\n-- \"Olkaa hyvä!\" sanoi Sobakevitsh. Isäntä astui nyt vieraansa kanssa\npöydän luo, jossa ryypättiin, niinkuin tapa on, ryyppy viinaa miestä\npäälle ja haukattiin, niinkuin haukkaa koko avara Venäjänmaa, kylissä\nsekä kaupungeissa, se on kaikenlaisia suolaisia ja muita ruokahalua\nkiihoittavia kylmiä ruokia, ja läksivät sitten ruokasaliin. Emäntä se\nhanhena ui heidän edellään. Vähäinen pöytä oli katettu neljälle\nhengelle. Neljännelle sijalle ilmaantui heti -- vaikeata on sanoa, mikä\nse oikeastaan ilmaantui, rouvako, neitoko, sukulainenko, emännöitsijäkö\nvaiko muutoin vaan talossa asuvainen, -- jotakin se vaan oli, myssy\npäässä ja kirjava huivi hartioilla. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät\nole siinä esineinä, vaan pilkkuina tai täplinä esineillä. Yhdellä\npaikalla he aina istuvat, päätänsä pitävät aina yhdellä lailla, heitä\ntekisi mieli lukea huonekalujen joukkoon, eikä luulisi, että näiltä\nhuulilta vielä milloinkaan on sana tullut; ja kumminkin, pistäypäs\nheidän perässään piikain kamariin tahi kellariin, niin kylläpäs on\nkellossa ääntä!\n\n-- \"Kaali on, kultaseni, tänään erinomaisen hyvää\", sanoi Sobakevitsh,\nmaistaen lusikallisen kaalia ja ottaen lautaselleen aimo palasen njanja\nnimistä tunnettua ruokalajia, jota tarjotaan kaaliliemen kanssa ja joka\non lampaan vatsa, täytettynä tattaripuurolla, aivoilla ja sorkilla.\n\n-- \"Tämmöistä njanjaa\", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen,\n\"tämmöistä njanjaa te ette saa kaupungissa; siellä teille tarjotaan\npiru ties mitä kaikkea\".\n\n-- \"Kuvernörin pöydässä ei ole sentään moitteen sijaa\".\n\n-- \"Mutta tiedättenkös te, mistä ne ruokiansa laittavat? Jos\ntietäisitte, niin ette maar söisikään\".\n\n-- \"Sitä en minä tiedä, siitä en saata sanoa mitään; sen minä vaan\ntiedän, että erinomaisia sian kotletteja ja erinomaista keittokalaa\nsiellä oli\".\n\n-- \"Teistä vaan näytti niin. Tiedänhän minä, mitä heillä torilta\nostetaan. Kokki kanalja, joka oli Franskalaisella opissa, ostaa\ntiedättekös kissan, nylkee sen ja kantaa jäniksen paistina pöytään\".\n\n-- \"Hyi mitä sinä puhutkaan\", virkkoi rouva.\n\n-- \"No mutta, kultaseni, niin heillä tehdään; enhän minä ole syypää,\nettä heillä tehdään niin. Kaikki vihon viimeiset roskat, mitä Akuljka\nmeillä, suoraan sanoen, heittää likasaaviin, panevat he soppaan, niin,\nsoppaan juuri! Sinne pistävätkin\".\n\n-- \"Sinulla on aina tuommoisia puheita pöydässä\", virkkoi jälleen\nSobakevitsh'in rouva.\n\n-- \"No mutta kultaseni\", vastasi Sobakevitsh, \"enhän minä semmoista\ntee, ja minä sanon sinulle suoraan, ett'en minä rupea syömään moskaa.\nVaikka sä mulle sammakon sokerissa paistaisit, niin en pistä sitä\nsuuhunikaan, enkä pistä osteriakaan, kyllä minä tiedän, minkä näköistä\nosterit on. Ottakaa lampaan paistia\", sanoi hän, kääntyen\nTshitshikow'iin, \"tämä on lampaan kylkeä puuron kanssa. Ei tämä ole\nsellaista frikassee'ta, jota laitetaan suurten herrain kyökissä\nlampaanlihasta, mikä on puolen viikkoa virunut torilla! Kaikki tuo on\nsaksalaisten ja franskalaisten tohtorien keksintöä; hirteen minä heidät\nvetäisin joka miehen! Löysivätpäs näet ruokavalion, ihmisiä muka\npitäisi nälällä parantaa! Jos heidän saksalaiset suippoluiset nahkansa\nsemmoista sietävät, niin luulevatko he, että Venäläisenkin vatsan\nkanssa on yhtä hyvä tulla toimeen? Ei maar, kaikki se on pelkkää\njoutavaa, se on pelkkää...\" Ja Sobakevitsh oikeen päätä puisteli\nvihoissansa. \"Puhutaan valistuksesta, mutta tämä valistus on hölyn\npölyä! Sanoisin ma vielä toisenkin sanan, mutta ei sovi näin\nruokapöydässä. Toisin on minulla. Minulla jos niinkuin sianpaistia,\nniin kanna koko sika pöytään, jos lampaan paistia, niin tuo koko\nlammas, jos hanhea, niin koko hanhi! Mieluummin minä syön ainoastaan\nkaksi ruokalajia, mutta syön minkä vatsa vetää\".\n\nSobakevitsh toteuttikin nämä sanat, sillä hän keikautti lautaselleen\npuolet lampaan kylkeä, söi sen, kaluten ja imeskellen hamaan viimeiseen\nluuhun.\n\n-- \"Sanasta miestä\", arveli Tshitshikow.\n\n-- \"Toisin on minulla\", puheli Sobakevitsh, pyhkien käsiänsä\nsalvettiin; \"toisin on minulla kuin jollakin Pljushkin'illa: miehellä\non 800 sielua ja kumminkin elää hän ja syö huonommin kuin minulla\nkarjan paimen\".\n\n-- \"Kuka se Pljushkin on?\" kysyi Tshitshikow.\n\n-- \"Roisto!\" vastasi Sobakevitsh. \"Semmoinen saituri, ett'en niin osaa\nsanoa. Vangeilla tyrmässä on parempi elämä kuin hänellä! Väkensä kaiken\non nälkään tappanut\".\n\n-- \"Todellakin!\" huudahti Tshitshikow osan-otolla; \"kuoleeko häneltä\ntosiaankin paljo väkeä, vai kuinka?\"\n\n-- \"Niinkuin kärpäsiä\".\n\n-- \"No mutta tosiaankin! Sallikaas, kuinka kaukana hän asuu täältä?\"\n\n-- \"Viiden virstan päässä\".\n\n-- \"Viiden virstan päässä!\" huudahti Tshitshikow ja oikein tunsi\nsydämmensä vähän sykähtävän. \"Kun lähtee täältä, niin onko se oikealle,\nvai vasemmalle?\"\n\n-- \"En minä kehoittaisi teitä tietämään tietäkään semmoisen konnan\nluo\", sanoi Sobakevitsh. \"Anteeksi annettavampaa on käydä jossakin\nsopimattomassa paikassa kuin hänen luonaan\".\n\n-- \"Niin, en minä sitä kysynyt, käydäkseni niinkuin ... minua vaan\nhuvittaa kaikenlaisten paikkain tunteminen\", vastasi Tshitshikow.\n\nLampaan kylkeä seurasi avopiiraita, kukin paljoa isompi lautasta,\nsitten kalkkona, vasikan kokoinen, täynnä jos mitäkin hyvää: munia,\nriisisuurimoita, maksoja ynnä paljo muuta, mikä raskaana pallerona\nasettui vatsaan. Siihen päivällinen päättyikin, mutta pöydästä noustua\ntunsi Tshitshikow olevansa leiviskän verran raskaampi entistään.\nMentiin tuosta vierashuoneesen, jonne jo oli ilmaunut pienillä\nlautasilla sylttyä -- ei se ollut puuperunoista eikä luumuista eikä\nmuistakaan marjoista. Siihen ei kumminkaan kajonnut kukaan, ei vieras\neikä isäntäkään. Emäntä meni ulos panemaan sitä muillekin lautasille.\nHänen poissa oloansa hyödykseen käyttäen, kääntyi Tshitshikow\nSobakevitsh'in puoleen, joka virui nojatuolissa ähkien ja öhkien kelpo\npäivällisen jälkeen ja päästellen suustansa epäselviä ääniä, ristien\nsilmiänsä ja ehtimiseen nostaen kättä suullensa. Tshitshikow virkkoi\nhänelle:\n\n-- \"Minun tekisi mieleni puhua teidän kanssanne pari sanaa\".\n\n-- \"Täss' on vielä sylttyä!\" sanoi emäntä, tullen takaisin pieni\nlautanen kädessä; \"medessä keitettyä rätikkää\".\n\n-- \"Kyllä me maistamme sitä perästä päin!\" sanoi Sobakevitsh. \"Mene\nsinä omaan kamariisi; me Pavel Ivanovitsh'in kanssa heitämme frakit\npois ja levähdämme hiukan\".\n\nEmäntä ilmoitti jo olevansa valmis tuottamaan patjoja ja tyynyjä, mutta\nisäntä sanoi:\n\n-- \"Kyllä me lepäämme näin nojatuoleissakin\".\n\nEmäntä meni. Sobakevitsh laski päänsä hiukan kallelleen, valmiina\nkuuntelemaan vieraansa paria sanaa.\n\nTshitshikow aloitti hyvin kaukaa, mainitsi yleensä koko Venäjän\nvaltakunnasta, ylistäen sen laajuutta, sanoipa, ett'ei itse muinainen\nRomankaan valtakunta ollut niin avara ja että ulkomaalaiset täydellä\nsyyllä ihmettelevät ... (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää\nkallellaan) ... ja että tässä valtakunnassa, jolle ei mainehessa ole\nverran vetänyttä, on voimassa muuan sääntö, jonka mukaan henkipanossa\nluetut ja kirjoihin merkityt sielut pysyvät kirjoissa hengissä-olevain\narvoisina kuolemansakin jälkeen, hamaan seuraavaan henkipanoon asti,\njota vastoin syntyneitä ei oteta mihinkään henkikirjoihin ennenkuin\ntulevassa henkipanossa, jott'ei tulisi liikaa vaivaa virastoille\ntuommoisista vähäpätöisistä ja hyödyttömistä tiedustuksista ja jott'ei\nvaltakunnan jo niinkin monimutkainen laitos rasittuisi uusilla\nmutkilla ... (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) ja\nettä tämä kaikki, vaikka se on varsin oikeata, saattaa olla osittain\nraskasta monellekin isännälle, joitten täytyy maksaa verot kuolleista\nsamalla tapaa kuin hengissäkin olevista, ja että hän, tuntien\npersonallista kunnioitusta Sobakevitsh'ia kohtaan, olisi valmis\nvaikka ottamaan päällensä yhden osan tätä todellakin rasittavaa\nvelvollisuutta. Pää-esineistä puhui Tshitshikow varsin varovasti: hän\nei kertaakaan sanonut sieluja kuolleiksi, vaan ainoastaan\nolemattomiksi.\n\nSobakevitsh kuunteli kuin ennenkin pää kallellaan, ja jospa olisivat\nedes värähtäneetkään miehen kasvot. Tuossa ruumiissa ei näkynyt olevan\nsielua ensinkään, taikka jos olikin, niin mahtoi olla jossakin aivan\ntoisaalla. Jos lienee pohjalla liikahtanutkin, -- ei ainakaan pinnalla\nnäkynyt värettäkään.\n\n-- \"No tuota...\", virkkoi Tshitshikow, odottaen vastausta\njonkinlaisella levottomuudella.\n\n-- \"Te tarvitsette siis kuolleita sieluja?\" kysäsi Sobakevitsh suoraan,\nvähintäkään kummastelematta, aivan kuin puhe olisi ollutkin jyvistä.\n\n-- \"Niin\", vastasi Tshitshikow, lieventäen taaskin tuota sanaa ja\nlisäten: \"olemattomia\".\n\n-- \"Kyllähän niitä aina löytyy\", sanoi Sobakevitsh.\n\n-- \"Ja koska löytyy, niin te kaiketikin ... mielellänne luovutte\nniistä?\"\n\n-- \"Olkoon menneeksi, kyllä minä myön ne teille\", sanoi Sobakevitsh, ja\nkohotti jo vähän päätään, hoksattuaan, että ostaja varmaankin toivoo\ntästä jotakin hyötyä.\n\n-- \"Peiakas!\" ajatteli Tshitshikow itsekseen, \"tämähän tarjoo kaupaksi,\nennenkuin minä olen ennättänyt hiiskahtaakaan!\" Hän lisäsi ääneen: \"No\nmikähän, esimerkiksi, olisi hintana? vaikka kaupan esine on niin\nomituista laatua ... että hinnasta on todellakin niin outoa...\"\n\n-- \"En minä rupea teiltä liikoja vaatimaan; -- sata ruplaa\nkappaleelta\", sanoi Sobakevitsh.\n\n-- \"Sata?!\" huudahti Tshitshikow ja katsoa tuijotti suu auki toista\nsilmiin, tietämättä varmaan, oliko hän itse kuullut väärin, vai\nSobakevitsh'inko kieli se, kankea luonnoltaankin, oli liikahtanut\ntoisapäin, pöläyttäen sanan, vaikka toista oli tarkoittanut.\n\n-- \"Onko se sitten mielestänne liian paljo?\" kysyi Sobakevitsh ja\njatkoi sitten: \"Mitäs te maksaisitte?\"\n\n-- \"Maksaisinko? Me olemme kaiketikin erehtyneet tahi emme ymmärrä\ntoisiamme; olemme unohtaneet, mistä nimittäin tässä on kysymys. Minä\narvelen, punniten oman tuntoni mukaan, että kahdeksankymmentä kopekkaa\non aivan yltäkyllin\".\n\n-- \"Hei helkkunassa! Vai kahdeksankymmentä kopekkaa vainen!\"\n\n-- \"Ei minusta nähden enempää kannata maksaa\".\n\n-- \"Enhän minä teille vanhoja virsuja myö\".\n\n-- \"Mutta eihän ne ihmisiäkään ole, sen myönnätte itsekin\".\n\n-- \"Luuletteko te sitten löytyvän semmoisia hupsuja, jotka möisivät\nteille hengille-pantuja sieluja kahdeksaankymmeneen kopekkaan?\"\n\n-- \"Sallikaas toki: minkätähden te sanotte niitä hengille-pannuiksi?\nJohan ne itse ovat aikaa sitten kuolleet: jäljellä on ainoastaan nimi,\nutukuva vain. Mutta, välttääksemme nyt kaikki pitkälliset keskustelut\ntästä asiasta, suostun minä maksamaan puolitoista ruplaa kappaleelta.\nEnempää en voi maksaa\".\n\n-- \"Häpeä sitä on tarjoillakin mokomaa summaa! Sanokaa nyt oikea\nhinta\".\n\n-- \"En voi muuta, Mihail Semenovitsh, sen vakuutan omantuntoni kautta,\nen voi! Mikä on mahdotonta, se on mahdotonta\", puheli Tshitshikow,\nlisäten kumminkin vielä viisikymmentä kopekkaa.\n\n-- \"Mitä te visuilette?\" sanoi Sobakevitsh, \"enhän minä kallista pyydä!\nToinen roisto pettää teidät, myö teille jotakin romua eikä sieluja;\nminulla sitä vastaan ovat maan kuuluja, veden valioita: ken kätevä\nkovin, ken muutoin aimo mies. Niinkuin esimerkiksi Mihejew, ajokalujen\ntekijä! Ei näet tehnytkään tavallisia, kaikki linjaleilla vaan. Eikä\nollutkaan hänen työnsä tuommoista Moskovan työtä, mikä kestää yhden\ntunnin; vaan niin lujaa ja kestävää ... itse hän ne sisustaa, itse hän\nne kiillottaa!\"\n\nTshitshikow avasi suunsa, huomauttaaksensa, ett'eihän Mihejew'ia enää\nole ollut pitkään aikaan; mutta Sobakevitsh oli käynyt, kuten sanotaan,\npuhetuulelle; mistä lie mieheen saanutkaan tuommoinen puheen into ja\nlahja.\n\n-- \"Entäs Korkki Tahvo, salvumies! Pääni saatte, jos mistään löydätte\nmointa miestä. Kas se sitten oli väkevä! Jos hän olisi palvellut\nkaartissa, niin olisi hänelle maksettu, taivas ties, mitä kaikkea:\nseitsemän tuumaa neljättä kyynärää!\"\n\nTshitshikow yritti jälleen muistuttamaan, ett'ei Korkkiakaan ole\nolemassa; mutta Sobakevitsh oli tullut puheen vimmaan; häneltä virtasi\nsemmoinen puhetulva, ett'ei auttanut muuta kuin kuunnella.\n\n-- \"Milushkin, muuraaja! Pani näet uunin vaikka mihin taloon hyvänsä.\nMaksim Teljatnikow, suutari: mihin pisti naskalilla, siihen syntyi\nsaapas; mihin saapas syntyi, siihen kiitos syntyi, ja jos edes olisi\nviinaa huulilleenkaan pannut! Entäs Jeremei Sorokoplehin! Se mies\nmaksaa yksinään saman kuin kaikki muut: kävi kauppaa Moskovassa ja\nmaksoi pelkkää veroa viisisataa ruplaa. Semmoista väkeä se on! Vähän\ntoista sentään kuin se, mitä saisitte Pljushkin'ilta\".\n\n-- \"Mutta malttakaahan toki\", pääsi Tshitshikow viimein puhumaan,\nhämmästyneenä tuommoisesta runsaasta sanatulvasta, josta loppua ei\nnäkynyt, ei kuulunut, \"mitä te heidän hyvyyksiänsä luettelette? Eihän\nniistä enää ole hyötyä eikä mitään, kuolleitahan ne ovat, ja eihän\nkuolleesta kumppalia, sanoo sananlasku\".\n\n-- \"No niin, kuolleitahan ne ovat\", sanoi Sobakevitsh, ikäänkuin\nitsekin huomaten niiden tosiaankin jo olevan kuolleita, mutta lisäsi\nsitten: \"mutta, sen minä sanon kanssa, mitähän on hyötyä nykyisestäkään\nväestä, jota sanotaan elossa olevaksi? Mitä väkeä se on? Kärpäsiä ne\novat eivätkä ihmisiä\".\n\n-- \"Niin, niin, mutta ne ovat kumminkin olemassa; teidän väkenne sitä\nvastoin -- sehän on mielikuva vaan\".\n\n-- \"Mielikuvako? Ei maar olekaan! Sallikaa minun sanoani teille:\nsemmoista miestä kuin Mihejew, semmoista te ette löydä mistään;\nsemmoinen mahtava masina, ett'ei mahdu tähän huoneesen ... se ei ole\nmikään mielikuva, e-hei! Ja hartioissa oli miehellä semmoinen voima,\nett'ei hevosella mointa! Hauska olisi tietää, mistä te muualta löydätte\ntämmöisen mielikuvan!...\" Nämä viimeiset sanat hän lausui, kääntyneenä\nBagrationin ja Kolokotronin muotokuviin, niinkuin usein tapahtuu\npuhelevain kesken, kun toinen äkkiä, ties mistä syystä, kääntyy\nkokonaan toisen ihmisen puoleen, ei sen, jolle sanat on lausuttu, vaan\nkolmannen puoleen, joka vahingoissa on sattunut tulemaan sisään ja on\naivan vieraskin, jolta hän ei osaa odottaa vastausta eikä mielipidettä\neikä myöntymystä, vaan johon hän kumminkin kiinnittää katseensa, ikään\nkuin pyytäen häntä välimieheksi, -- ja vasta tullut vieras on\nensimmältä hämillään eikä tiedä, pitääkö hänen vastata asiassa, josta\nhän ei kuullut mitään, vai muutoinko vaan seista kohteliaasti kotvasen\nja mennä sitten pois.\n\n-- \"Kahta ruplaa enempää minä en voi antaa\", sanoi Tshitshikow.\n\n-- \"Kuulkaas, teillä ei pidä oleman syytä panna mitään hampaan koloon,\nettä muka olen liikoja hintoja pyytänyt ja ett'en tahdo osoittaa teille\npalvelusta: te saatte sielut seitsemästäkymmenestä viidestä ruplasta\nkappaleelta, paperirahoissa tietysti, -- ja näin huotavaan myön sulasta\ntuttavuudesta vain\".\n\n-- \"No mutta\", arveli Tshitshikow itsekseen, \"hupsunakohan tuo minua\npitänee vai mitä?\" Hän liitti sitten ääneen: \"Tämä on vähän kummallista\ntodellakin! Näyttää siltä kuin me tässä näyttelisimme komediaa. En minä\nmuutoin saata ymmärtää... Olettehan te, niinkuin näyttää, jotenkin\nälykäs mies. Mitäs nyt tämmöinen kaupanesine oikeastaan on? Tyhjää\nkaikki, tyyni! Mitäs nyt semmoinen maksaa? Kukas semmoista tarvitsee?\"\n\n-- \"Tehän sitä juuri ostelette, siis tarvitsette kanssa\".\n\nTshitshikow puraisi huultaan eikä löytänyt sopivaa vastausta. Hän alkoi\npuhua jonkunlaisista suku- ja perheseikoista, mutta Sobakevitsh\nkeskeytti suoraan:\n\n-- \"En minä tahdo tietää teidän seikoistanne; minä en sekaannu\nperheellisiin asioihin, min' en semmoisiin puutu. Teillä on tarvis\nsieluja, minä myön ja saattepa katua, että jätitte ostamatta\".\n\n-- \"Kaksi ruplaa\", sanoi Tshitshikow.\n\n-- \"Olkaa tuossa! Kun rupesi, niin repesi, niinkuin sanotaan\nsananlaskussa. Kun kerran saitte kaksi ruplaa hampaisinne, niin siitä\nei sitten enää mihinkään, ei puuhun ei papuun. Sanokaa oikea hinta!\"\n\n-- \"Menköön jo hitoille koko mies\", ajatteli Tshitshikow itsekseen;\nlisään minä tuolle koiran pojalle puolen ruplaa mielihyviksi. --\n\"Olkoon menneeksi, puoli ruplaa lisään\".\n\n-- \"No olkoon menneeksi minunkin puoleltani, sanon minäkin viimeisen\nhinnan: viisikymmentä ruplaa! Tappiota otan itselleni, oikein totta.\nHuotavammalla ette saa mistään niin oivallista väkeä\".\n\n-- \"Kyll' olet vekkuli!\" arveli Tshitshikow itseksensä ja jatkoi sitten\nvähän närkästyneenä: \"Mutta mitäs tämä nyt tosiaankin on?... Luulisi\nhyväksikin asiaksi mokomata! Saanhan minä niitä muualta ihan\nilmaiseksi. Jokainen on oleva vielä hyvillään, kun pääsee joutavista.\nHupsu niitä rupeaa kirjoissansa pitämään ja veroja niistä maksamaan!\"\n\n-- \"Mutta tiedättenkös, ett'eivät tämän laatuiset ostokset -- näin\nmeidän, ystäväin, kesken puhuen -- ole aina luvallisia, ja annas, että\nminä, tai toinen ken, kerron tämän asian, niin ei semmoinen ostaja enää\nsaa mitään luottamusta kontrahtien teoissa eikä muissakaan edullisissa\nyrityksissä\".\n\n-- \"Katsos roistoa; vai on nyt semmoinen ääni kellossa!\" arveli\nTshitshikow ja lausui samassa suurimmalla välinpitämättömyydellä:\n\"kuinka vaan suvaitsette, en minä ostele missään erityisessä\ntarkoituksessa, niinkuin luulette, vaan muutoin mieliteko on semmoinen\nminulla. Jos ette huoli puolesta kolmatta ruplasta, niin voikaa hyvin!\"\n\n-- \"Ei tuo niinkään helpolla heilahda\", ajatteli Sobakevitsh itsekseen.\n\"No, eihän teille mitään mahda, maksakaa pois kolmekymmentä ruplaa\nkappaleelta ja ottakaa ne omiksenne\".\n\n-- \"Niin, kyllä minä näen, ett'ette te tahdo myödä. Hyvästi!\"\n\n-- \"Malttakaa, malttakaa!\" sanoi Sobakevitsh, päästämättä hänen kättään\nja astuen häntä jalalle, sillä sankarimme ei ollut muistanut olla\nvarovainen ja sai nyt rangaistukseksi sihaista ja hypätä muutaman\nkerran yhdellä jalalla.\n\n-- \"Suokaa anteeksi, minä kukaties häiritsin teitä! Olkaa hyvä istukaa,\nistukaa tuohon! Olkaa hyvä!\"\n\nHän pani vieraansa istumaan nojatuoliin, vieläpä jonkinlaisella\nnotkeudellakin, niinkuin semmoinen karhu, joka jo on ollut tanssittajan\nkoulussa ja osaa keikahdella sekä näyttää mitenkä ämmät saunassa\nkylpevät ja mitenkä pojat käyvät nauriita varkaissa.\n\n-- \"Todellakin minä kulutan täällä vaan suotta päivin aikaani; minulla\non kiire\".\n\n-- \"Istukaahan hetkinen, niin sanon teille heti kohta jotakin hauskaa\".\nSobakevitsh siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kuiskasi hänelle korvaan\nniinkuin minkä salaisuuden: \"Tahdotteko -- harmaasta?\"\n\n-- \"Se on: viidestä kolmatta ruplasta, niinkö? En millään muotoa! En\nanna punaistakaan, en kopekkaakaan lisää\".\n\nSobakevitsh vaikeni. Tshitshikow vaikeni myöskin. Vaiti-oloa kesti pari\nminuttia. Kotkan-nenäinen Bagration katseli seinältä tuiki tarkasti\ntätä kaupantekoa.\n\n-- \"Mikäs sitten on teidän viimeinen hintanne?\" kysäsi viimein\nSobakevitsh.\n\n-- \"Kaksi ja puoli\".\n\n-- \"No kylläpä teillä on hellä sydän, tosiaankin! Maksakaa edes kolme\nruplaa\".\n\n-- \"Ei käy laatuun\".\n\n-- \"No olkoon sitten menneeksi! Tappiota minä saan, mutta semmoinen on\nminulla vaan hassu luonto: en saata olla tekemättä toisen mieliksi. Kai\ntässä pitää tehdä kauppakirjat ja muut, jotta kaikki olisi niinkuin\nolla pitää\".\n\n-- \"Tietty se\".\n\n-- \"No siinäpä se on: pitää lähteä kaupunkiin\".\n\nNäin päättyi asia. Päätettiin olla huomenna kaupungissa ja laittaa\nkauppakirjat kuntoon. Tshitshikow pyysi saada luetteloa talonpojista.\nSobakevitsh suostui kernaasti, ja astui samassa kirjoituspöytänsä\nääreen ja rupesi omalla kädellään kirjoittamaan luetteloa, jossa\nmainitsi ei ainoasti talonpoikain nimet, vaan myös kunkin hyvät\nominaisuudet. Tshitshikow, seisoen hänen takanaan, rupesi sillä välin\nmuun työn puutteessa katselemaan Sobakevitsh'in avarata ruumiin\nrakennusta. Katseltuansa hänen selkäänsä, leveää kuin Vjatkalaisilla,\nmatalajalkaisilla hevosilla, ja katsahdettuaan noihin jalkoihin,\ntukeviin ja paksuihin kuin valurautaiset pölkyt kadunvieruksilla, ei\nhän voinut olla itseksensä huudahtamatta:\n\n-- \"Kylläpäs Jumala on sinua muistanut! Sinusta tosiaankin sopii sanoa:\nrumaksi leikattu, lujaksi ommeltu!... Lienetköhän sinä jo näin karhuksi\nsyntynytkin, vai karhuksiko olet muuttunut täällä sydänmailla,\nkylväissäsi, kyntäissäsi, puuhaillessasi talonpoikiesi kanssa, ja\nsitenkö sinusta on tullut niinkuin sanotaan aika nyrkki! Vaan ei!\nLuulen kuin luulenkin, että sinä aina olisit ollut sama, vaikkapa\nolisivat sinua kasvattaneet uusimman kuosin mukaan ja sitten vasta\nmaailmaan laskeneet, ja sinä eläisit Pietarissa etkä sydänmailla.\nEroitus on vaan se, että sinä nyt pistät poskeesi puolet lampaan kylkeä\npuuron kanssa ja haukkaat päälle avopiirakan, noin lautasen kokoisen,\nmutta silloin sinä söisit jonkinlaisia kotletteja tryffelien kanssa.\nNyt sinulla on vallassasi talonpoikia, sinä olet sovussa heidän\nkanssaan, sinä tietysti et tee pahaa heille, sillä omiasihan he ovat,\nja pahempaa siitä itsellesi tulisi, mutta silloin olisi valtasi alla\nvirkamiehiä, ja niitäkös sinä ripittelisit, kosk'eivät ole maa-orjiasi;\ntai kruunun kassoja ryösteleisit! Niin, niin! Ken on nyrkki kerran,\nniin ei se kämmeneksi aukene! Mutta aukaisepas nyrkistä sormi tai\nkaksi, niin tulee kahta hullumpaa. Annapas hänen maistaa oppia hieman,\nrahtusen vaan, niin kylläpä hän, päästyään korkeampaan asemaan, osaa\nkyytiä antaa kaikille niille, jotka todellakin ovat päässeet jonkun\nopin perille! Jospa toki kaikki nyrkit...!\"\n\n-- \"Tässä on luettelo\", sanoi Sobakevitsh, kääntyen vieraansa puoleen.\n\nTshitshikow luki sen hät'hätään ja ihmetteli sen tesmällisyyttä ja\ntarkkuutta: siihen oli kirjoitettu ensinnäkin kunkin ammatti, nimi, ikä\nja asema perheessä ja sitä paitsi oli syrjään vielä merkitty kuinka\nkukin oli käytökselleen, raittiudelleen, sanalla sanoen, hauska oli\nnähdä tuommoista listaa.\n\n-- \"Suvaitkaapa nyt antaa käsiraha\", sanoi Sobakevitsh.\n\n-- \"Mitä käsirahaa? Saattehan te huomenna kaupungissa kaikki yhtä\nhaavaa\".\n\n-- \"Niin, mutta semmoinenhan on maailman tapa\", vastasi Sobakevitsh.\n\n-- \"Enpä'oikeen tiedä, mitä mä tarjoisinkaan: ei tullut otetuksi rahoja\nmukaan. Niin vainenkin, onhan tässä kymmenen ruplaa\".\n\n-- \"Mitä me kymmenellä! Antakaa edes viisikymmentä\".\n\nTshitshikow yritti jo vastustella, sanoen, ett'ei rahoja ole, mutta\nSobakevitsh se sanoi semmoisella vakuutuksella rahoja löytyvän, että\nTshitshikow otti esille vielä setelin, sanoen:\n\n-- \"Olkoon menneeksi! Tässä on vielä viisitoista, yhteensä siis\nviisikolmatta. Antakaapa kuitti!\"\n\n-- \"Mitä te kuitilla teette?\"\n\n-- \"No niin, onhan se aina parempi. Tietämätöntähän se on\nihmis-elämä ... saattaa tapahtua jos jotakin\".\n\n-- \"No niinpä niinkin, antakaa rahat tänne!\"\n\n-- \"Kuinka niin? Tässähän ne ovat kädessäni; samalla hetkellä kuin te\nkirjoitatte kuitin, annan minä rahat\".\n\n-- \"Niin, mutta mitenkäs minä saatan kirjoittaa kuittia, ennenkuin olen\nrahat nähnyt?\"\n\nTshitshikow laski rahat pöydälle. Sobakevitsh astui pöydän ääreen,\nlaski vasemman kätensä sormet rahain päälle ja kirjoitti oikealla\nkädellänsä kuitin, jossa ilmoitti saaneensa etukäteen viisikolmatta\nruplaa myömistänsä sieluista. Kirjoitettuansa kuitin hän tarkasti\nsetelit vielä kerran.\n\n-- \"Kovinpa tämä jo on vanha!\", sanoi hän, katsoen yhtä seteliä valoa\nvasten; \"mutta vähät tuosta näin ystäväin kesken\".\n\n-- \"Nyrkki, mikä nyrkki!\" ajatteli itsekseen Tshitshikow. \"Nyrkki ja\nvekkuli!\"\n\n-- \"Ettekös huoli naisväestä?\"\n\n-- \"En, kiitoksia paljon!\"\n\n-- \"Minäpä möisin helpolla. Näin tuttavan kauppaa tehden, niin rupla\nkappaleelta\".\n\n-- \"Ei, en tarvitse naisväkeä\".\n\n-- \"No kun ette tarvitse, niin mitäs siitä puhuukaan? Mikä mistäkin\npitää, kuka kustakin. Yksi sitä, toinen tuota, monikahta muutamia,\nsanoo sananlasku\".\n\n-- \"Vielä pyytäisin teitä, että tämä asia pysyisi meidän kesken\",\nvirkkoi Tshitshikow, jättäen hyvästi.\n\n-- \"Se on tietty se. Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Hyvät\nystävykset kun minkä kahden kesken tekevät, niin ei se kauemmas mene\nheidän ystävyyttänsä. Jääkää hyvästi! Kiitoksia käymästänne! Muistakaa\nmeitä toistenkin. Jos milloin sattuu tunti ja toinen joutilasta aikaa,\nniin poiketkaa tänne, syömme yhdessä päivällistä, haastelemme,\nrupattelemme. Kukaties toisenkin kerran vielä saamme tilaisuutta\nosoittaa jotakin palvelusta toisillemme\".\n\n-- \"Älähän nuolaise, ennenkuin tipahtaa\", ajatteli Tshitshikow, nousten\nvaunuihinsa. \"Puolen kolmatta ruplaa kiskaisit kuolleesta sielusta,\npahuksen nyrkki!\"\n\nHäntä harmitti Sobakevitsh'in käytös. Oli miten olikaan, mutta\ntuttujahan he olivat, kuvernörin luona ja polisimestarin luona olivat\nkohdanneet toisiansa, ja kumminkin teki hän kuin vento vieras, otti\nrahan roskasta. Vaunujen ajettua ulos pihasta, katsahti Tshitshikow\ntaakseen ja näki Sobakevitsh'in yhä vielä seisovan kuistilla, ikäänkuin\nodottamassa saadakseen nähdä, minnepäin vieras lähtee.\n\n-- \"Kas roistoa, kun yhä vielä seista jöröttää!\" ärähti hän itsekseen,\nja käski Selifan'in kääntyä kylään päin sillä tapaa, ett'eivät vaunut\nnäkyisi hoviin. Hänen teki mielensä käydä Pljushkin'in luona, jolta\nSobakevitsh'in puheen mukaan ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta hän ei\ntahtonut ilmoittaa sitä Sobakevitsh'ille. Ajettuansa jo kylän toiseen\npäähän, kutsui hän luokseen ensimmäisen kohtaamansa talonpojan, joka\noli jostakin tien varrelta nostanut paksun pölkyn ja oli sitä nyt\nkantaa raahaamassa hartioillaan, lailla uutteran muurahaisen, omaan\ntupaansa.\n\n-- \"Kuules sinä, partasuu! Mitenkä tästä pääsee Pljushkin'in luokse\nmuuta tietä kuin hovin sivutse?\"\n\nTalonpoika näkyi käyvän ymmälle.\n\n-- \"Etkö tiedä?\"\n\n-- \"En tiedä, herra, en\".\n\n-- \"Oletpa sinäkin! Pää jo miehellä harmaisin käy, etkä vielä tiedä\nPljushkin'ia, saituria, sitä, joka väkensä nälällä näännyttää!\"\n\n-- \"Niin, tuotako reikänuttua, paikkapöksyä!\" huudahti talonpoika.\nKyllä hän vielä lisäsi yhden sanan, sangen sattuvan sanan, mutta\nkosk'ei sitä käytetä sivistyneessä puheessa, niin jätämme sen sikseen.\nHyvin se kumminkin mahtoi olla osattu, koskapa Tshitshikow aina väliin\nnaurahteli vielä silloinkin, kuin mies jo oli kadonnut näkyvistä ja\nvaunut ajaneet hyvän matkaa eteenpäin.\n\nVoimakas on Venäläisen sana, ja jos hän kerran kelle liian nimen\nnapsauttaa, niin heimoon se menee, koko sukuhun suureen, ja mukana se\nmenee palvelukseen ja virkaeroon ja Pietariin ja maailman ääriin, ja\nvaikka sä sitten kuinka koettaisit pyhkiä ja koristella liikaa nimeäsi,\n-- turha kaikki: rääkäyttää kuin rääkäyttääkin se oman itsensä, kuni\nkaarne nimensä, ja selvään sanoo, mistä on kotoisin lintu. Tesmälleen\nsanottu sana on niinkuin kirjoitettukin: sitä et saa kirveelläkään\nirti. Ja kuinka tesmällistä onkin kaikki, mikä lähtee Venäjänmaan\nsydänosista, missä ei ole saksalaisia eikä suomalaisia eikä muitakaan\nheimoja, vaan missä kaikki on omaa omituista, vapaata ja uljasta\nvenäläistä älyä, joka ei käy kylästä sanaa, eikä haudo sitä kuin kana\nmuniansa, vaan kerrassaan paiskaa sen valmiina, kuin elin-aikaisen\npassin, eikä siinä sitten enää tarvitse lisäillä, millainen on muka\nnenä ja mimmoiset ovat huulet, -- yhdellä piirteellä se on kuvannut\nsinut kantapäästä kiireesen asti.\n\nNiin lukematon kuin on kirkkojen, luostarein paljous, kupoleineen ja\nristeineen, pyhässä kunnioitettavassa Venäjän maassa, yhtä lukematon on\nmyös heimojen, sukujen ja kansain paljous, jotka hyörivät ja pyörivät,\npuuhaavat ja pauhaavat maan päällä. Ja jokaisella kansalla, joka\nitsessänsä kantaa tarmonsa todistuksen ja joka on täynnä sielun luovaa\nkykyä, selvää omituisuutta ja muita Jumalan lahjoja, -- jokaisella\nkansalla on oma omituinen sana, jolla se, lausukoon minkä esineen\nhyvänsä, samassa myös lausuu osan omaa luonnettansa. Sydämmen\ntuntemista ja syvää elämän viisautta tietää Englantilaisen sana;\nkeveänä keikarina välkähtää ja lennähtää Franskalaisen lyhyt-ikäinen\nsana; näppärästi keksii Saksan mies viisaan, laihan sanansa, joka ei\nole jokaisen ymmärrettävissä; mutta eipä löydy sanaa, niin huimaa, niin\nrohkeata, joka niin olisi syöksähtynyt sydämmen sopukasta, niin\nkuohuilisi ja ilpo elävänä korskuilisi, kuin kohdalleen osattu\nvenäläinen sana.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nEnnen muinoin, nuoruuteni päivinä, kerran vilahtaneina ja sitten iäksi\nkadonneina lapsuuden päivinä, tuntui minusta aina hauskalta lähestyä\nensi kerta vierasta paikkaa, joko kylän pahaista tahi vähäistä\nmaaseudun kaupunkia tahi kirkonkylää tahi esikaupunkia, -- paljon\nhupaista siinä aina keksivät lapsen uteliaat katseet. Jokainen\nrakennus, kaikki, missä vähänkin oli jotakin huomattavaa omituisuutta,\nkaikki se veti huomiotani puoleensa, vaikutti minuun. Milloin kivinen\nkruunun kartano, tunnettua rakennustapaa, puolet akkunoista väärin\ntehtyjä, ypöyksinään seista töröttäin, ympärillään kasa porvarien\nyksinkertaisia, huononpäiväisiä, hirsistä veistettyjä taloja; milloin\npyöreä, säännöllinen kupoli, läkkilevyillä katettu, lumipuhtaaksi\nvalkaistun uuden kirkon päällä; milloin tori, milloin kaupunkiin\nsattunut maalaisteikari, -- kaikkeen kiintyi raitis, tarkka huomio, ja\nniinpä minä, kurottaen päätäni matkarattailta, katselin jotakin ennen\nnäkemätöntä nutun kuosia ja puulaatikolta, täynnä nauloja, ja kauas jo\nkellertävää tulikiveä ja rusinoita ja saippuata, joita vilkkueli puodin\novesta ja niitten vieressä lasipurkkeja, täynnä kuivaneita Moskovan\nkonfekteja; -- niinpä katselin minä sivulla kulkevata jalkaväen\nupseria, Jumala ties mistä läänistä hän oli osunut tänne syrjäiseen\nseutuun ikävöimään; katselin kauppiasta, joka vilahti ohitseni\nsibirka-nutussa, istuen kilparattailla; heitä katselin minä ja\najatuksissani siirryin heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Tuossa meni\nohitseni pikkukaupungin virkamies, -- minä heti mietiskelemään:\nmihinkähän hän menee nyt, iltaako viettämään virkaveljensä luokse vai\nsuoraanko kotiansa, ja siellä hän ensin istuu puolen tunnin verran\nkuistilla, kunnes jo kokonaan rupeaa hämärtämään, ja käy sitten\nvarhaiseen illallispöytään äitinsä kanssa ja vaimonsa kanssa ja kälynsä\nkanssa ja kera koko perheensä; ja mitähän he siellä puhelevat sillä\naikaa kuin piikatyttö, helmikaula, taikka passaripoika paksussa\nkurtikassa tuo pöydälle, vasta sopan jälkeen, talikynttilän\nkototekoisessa pitkä-ikäisessä kynttiläjalassa. Lähestyessäni\nhovinherran kylää, katselin minä uteliaasti korkeita, kapeita puisia\nkellonjalkoja tai leveätä, tummaa vanhaa puukirkkoa. Kutsuvaisina\nvilkkuivat kaukaa, puitten lehdistön välistä, hovin punainen katto ja\nvalkoiset savupiiput, ja kärsimätönnä odottelin minä, milloinka\npuistot, jotka piirittivät sitä kummaltakin puolen, aukenevat, ja hovi\ntulee näkyviin kokonaan, ja voi! ei ollut silloin sen ulkomuoto\nensinkään typerää mielestäni. Ja ulkomuodosta minä koettelin arvata:\nkuka on hovinherra, onko hän paksu ja onko hänellä poikia vai\nkokonaistako kuusi tytärtä, heleine nauruineen, kisoineen ja\nkarkeloineen, ja nuorin sisar välttämättömästi kaunotar, ja lienevätkö\nhe, arvelin edelleen, mustasilmäisiä ja onko hän itse hauska mies vai\njörömäinen kuni syyskuu viimeisinä päivinänsä, ja almanakkaako hän\ntutkii, puhuen nuorisolle ikävistä asioista, rukiista ja ohrasta...\n\nNyt sitä vastaan lähestyn minä kylmäkiskoisena jokaista outoa kylää ja\nkylmäkiskoisena katselen sen typerää ulkomuotoa; ei tunnu kodikkaalta\nmun jäähtyneelle katseelleni, minua ei naurata, ja mikä ennen olisi\nherättänyt vilkasta liikettä kasvoille, naurua ja haastelua\nherkeämätöntä, se luisuu nyt ohitseni, ja kylmä äänettömyys asuu mun\nliikkumattomilla huulillani. Voi nuoruuttani, voi! Tshitshikow aina\nvaan väliin naurahteli, muistaessaan talonpojan antamaa Pljushkin'in\nliikanimeä, eikä huomannutkaan hän, kun jo oltiin keskellä avarata\nkylää, jossa oli koko joukko taloja ja katuja. Sen osoitti hänelle\nkumminkin melkoinen täräys hirsillä lasketulla kylän kadulla, jonka\nrinnalla kaupungin kivikatu on itse tasaisuus. Nämä hirret ne nousivat\nja vaipuivat aivan kuin klaverin soittimet, ja ken vaan ei ollut\nvaroillansa, se sai joko niskaansa kuhmun tahi otsaansa mustelman, ja\nsattui niinkin, että hän omilla hampaillansa tuli kipeästi puraisneeksi\npoikki oman kielensä pään. Kaikki puutalot huomasi hän olevan peräti\nrappeutuneessa tilassa: hirret olivat vanhoja ja mustia; katot monissa\nkohdin hataroita kuin seula; muutamissa oli jäljellä ainoastaan\nkurkihirsi, jossa ruoteet törröttivät kuin mitkä kylkiluut. Näytti\nsiltä kuin olisivat tupain isännät itse kiskoneet irti paanut ja malot,\narvellen, niinkuin totta onkin, ett'ei sateella käy kattoa paneminen ja\npoudallahan se ei vuodakaan, eikä mies viitsi tuvassa kuhnustella ja\nkahnustella, kun on lääniä kapakassakin ja maantiellä ja, sanalla\nsanoen, vaikka missä. Akkunoissa ei ollut laseja; muutamat olivat\ntukitut rievuilla tahi mekolla; pienet ulko-kyljet piste-aitoineen,\njoita ties mistä syystä tehdään muutamiin Venäjän tupiin, olivat\nkallistuneet ja rumiksi mustuneet. Tupain takaa näkyi useissa paikoin\noikein rivittäisin suuria vilja-aumoja, nähtävästi hyvinkin vanhoja;\nulkoa ne näyttivät vanhoilta, huonosti poltetuilta tiileiltä; niitten\npäässä kasvoi jos jonkinlaista ruohoa, mutta niitten kylkiä jo pensas\ntapaili. Vilja oli nähtävästi hovin omaa. Aumain ja vuotavain kattojen\nvälitse kohoili ja välkkyi ilman kantta vasten, milloin oikealta\nmilloin vasemmalta, miten päin vaunut milloinkin kääntyivät, kaksi\nmaakirkkoa vieretysten, toinen autio puukirkko, toinen kivinen,\nkeltaseinäinen, pilkuissa ja halkeamissa. Rupesi jo osittain näkymään\nitse hovikin, kunnes viimein kokonaan tuli näkyviin siitä kohden, mihin\ntupain rivi päättyi ja mistä alkoi aukea kaalimaa, matalan, paikottain\nsärkyneen aitauksen sisässä.\n\nRaihnaisena sotavanhuksena katseli tämä kummallinen linna, pitkä,\nsuunnattoman pitkä. Paikoin oli siinä yksi kerros, paikoin kaksi;\nmustalla katolla, joka ei kaikista kohdin saattanut verhota talon\nrappeutta, seista törrötti kaksi katselumajaa eli belveder'iä\nvastatusten, kumpikin jo horjuvia ja kumpikin vailla sitä maalia, jolla\nne joskus maailmassa oli sivelty. Rakennuksen seinistä oli paikottain\nrappaus pudonnut pois, jättäen näkyviin päre-risteikön. Seinät olivat\nnähtävästi saaneet monta kovaa kokea sateista ja myrskyistä ja\nsyksyisistä rankkasäistä. Akkunoista ei ollut toimessa kuin kaksi,\nsillä muut olivat luukuilla peitetyt, muutamatpa oikein laudoilla\nkiinni lyödyt. Nämä kaksi akkunaa olivat nekin puoli-sokeita; toiseen\noli liimattu sininen sokeripaperi.\n\nVanha, avara puutarha alkoi talon takana, ulottui sieltä kylään ja\nlevisi kauas kedoille saakka. Tämä metsistynyt ja kuivanut puisto se\noli ainoa, joka toi raittiutta tälle avaralle kylälle ja yksin oli\nkaunis viran-omaisessa rappiossaan. Vehreinä pilvinä ja säännöttöminä,\ntuutivina kupoleina kuvautuivat taivaan kannella vapaasti kasvaneitten\npuitten yhtyneet latvat. Jättiläiskoivun valkoinen, latvaton, tuulen\ntai ukkosen katkaisema runko kohosi tästä vehreydestä, pyöreänä\npiirteillensä kuni säännöllinen, välkähtelevä marmoripylväs; sen aimo\nteräväpäinen murros, johon se päättyi ylöspäin kapitelin asemesta, oli\nkuni lakki tai musta lintu sen lumivalkoisella vartalolla. Humala,\ntukehduttaen alhaalla seljan ja pihlajan ja metsäpähkinän oksat ja\nkietaisten sitten koko aidan harjan, kiipesi ylös ja kietoi taittuneen\nkoivun hamaan puoliväliin. Sieltä heittäytyi se alas ja alkoi jo\ntavoitella muitten puitten latvoja tahi riippueli ilmassa, renkaiksi\nkääntäen hienot, herkästi tarttuvaiset koukkunsa ja hiljalleen heiluen\ntuulessa. Siellä täällä oli vehreitä tiheikköjä, auringon valaisemia,\nja niitten välillä valoton syvennys, synkkä kuni tumma kita; siimes\nvarjosi sen kokonaan ja hät'hätää pääsi sen mustalta pohjalta\nvilahtelemaan kapea, koukeroinen polku, lahonneet käsipuut, kallistunut\nlehtimaja, vanha onttorunkoinen paju, harmaja hiirenherne-puu, joka\npaksuina harjaksina oli työntänyt pajun takaa esiin, sanomattomasta\nhoidon puutteesta kuivaneet, toisiinsa sekaantuneet ja takertuneet\nlehdet ja haarat ja vihdoin nuori vaahteran oksa, työntäen sivulta päin\nvehreitä, kämmenisiä lehtiänsä, ja yhden alle niistä oli aurinko\nhyyristynyt, -- taivas ties, mitenkä se oli sinne joutunut, ja sepä se\nantoi vaahteran lehdelle niin ihmeellisen kimaltelun ja välkähtelyn\ntässä synkässä pimeydessä. Sivulla, aivan puutarhan syrjässä,\nkohottelivat muutamat, muita korkeammat, haavat suuria variksen pesiä\nylös vapiseviin latvoihinsa. Muutamista riippui puoleksi irti\ntemmattuja haaroja alas kuivaneine lehtinensä. Sanalla sanoen, kaikki\noli kaunista, jommoista ei keksi luonto eikä taidekaan, vaan jommoista\nsyntyy, kun luonto ja taide lyövät käden kätehen, jolloin ryhmitetylle,\nusein tolkuttomasti ryhmitetylle ihmiskätten teokselle itse luonto\nvielä lopullisesti talttansa laskee, keventäen raskaat ryhmät, särkee\njäreän säännöllisyyden ja turhantarkat leikkaukset, jotka välitsensä\npäästävät alastoman suunnitelman, ja lämmittää ihmeellisesti kaiken\nsen, mikä oli syntynyt määränperäisen puhtauden ja järjestyksen\nkylmässä ilmassa.\n\nTehtyänsä vielä pari, kolme käännöstä, saapui sankarimme vihdoin itse\ntalon eteen, joka nyt näytti vielä surullisemmalta. Vehreä home kattoi\njo laipion lautoja ja portin hirsiä. Piha oli täynnä vanhoja\nrakennuksia, väentupia, aittoja, kellareita; näistä oikealle ja\nvasemmalle näkyi muita pihoja. Kaikki tiesi täällä muinaista suurta\ntaloutta, mutta nyt näytti kaikki niin kolkolta. Ei ollut täällä\nmitään, joka olisi murheellista kuvaa elähdyttänyt, ei auennut ovia, ei\nkulkenut niissä ihmisiä, ei mitään talouden vilkasta hyörinää ja\npyörinää. Pääportti yksin oli auki ja sekin siitä syystä, että pihaan\noli paraillaan ajamassa mies, rattailla kuorma, niinimatoilla katettu.\nMies oli ikään kuin varta vasetin ilmaantunut tähän elähdyttämään tätä\nkuollutta paikkaa: muussa tapauksessa olisi tämäkin portti ollut\nlukossa ja telkeessä, sitä tiesi rautaisessa koukussa riippuva hirveän\nsuuri lukko.\n\nYhden rakennuksen luona huomasi Tshitshikow pian erään olennon, joka\nrupesi kinaamaan pihalle ajaneen talonpojan kanssa. Pitkään aikaan ei\nTshitshikow osannut päättää, nainenko se oli vai mies. Hänen pukunsa\noli aivan epämääräinen, hyvin paljon naisväen kapotin näköinen; päässä\nsemmoinen päähine, jota ämmät maalla pitävät; ääni se vaan tuntui\nhänestä käheämmältä tavallista naisen ääntä.\n\n-- \"Ämmä se on\", arveli hän itseksensä, vaan samassa jo lisäsi: \"Ei\nmaar sentään! -- Mutta onpas se vaan ämmä!\" sanoi hän vihdoin,\nkatseltuaan sitä tarkemmin. Olento katseli sekin puolestaan häntä\ntarkasti. Vieras oli hänelle jotakin hyvin harvinaista, sillä hän\ntarkasti ei ainoastaan Tshitshikow'ia, vaan Selifan'in ja hevosetkin,\nhännästä hamaan turpaan saakka. Olennon vyöllä riippuvasta\navainkimpusta ja siitä, että hän sätti talonpoikaa jotenkin karkeilla\nsanoilla, päätti Tshitshikow hänen varmaankin olevan emäntäpiian.\n\n-- \"Kuulepas, muori\", sanoi hän astuen alas vaunuistansa, \"onkos\nherra...?\"\n\n-- \"Ei ole kotona\", keskeytti emäntäpiika, odottamatta mitä vieras\nkysyykään, ja lisäsi sitten hetkisen kuluttua: \"Mitäs teillä olisi\ntarvis?\"\n\n-- \"Olisipahan asiaa\".\n\n-- \"Menkää sisään!\" sanoi emäntäpiika, kääntäen hänelle jauhoilla\nryvetetyn selkänsä. Alempana oli nutussa iso reikä.\n\nTshitshikow astui pimeään, avaraan eteiseen, josta löyhähti kylmää kuin\nkellarista. Eteisestä hän joutui kamariin, myöskin pimeään, johon tuli\nhiukkasen valoa leveästä raosta oven alapuolella. Avattuansa tämän\noven, tuli hän vihdoin valoisaan huoneesen, mutta hämmästyi siinä\nvallitsevaa epäjärjestystä. Näytti siltä kuin olisi talossa par'aikaa\npesty lattioita ja tänne hetkeksi koota ryhmätty kaikki huonekalut.\nOlipa yhdelle pöydälle pantu rikkinäinen tuolikin ja sen viereen kello,\njonka lerkku oli pysähtynyt ja johon jo hämähäkki oli ennättänyt kutoa\nkinojansa. Täällä oli myös, syrjin seinää vasten, kaappi, täynnä vanhan\naikuisia hopea-astioita, karahveja ja Kiinan poslinia. Täällä seisoi\npiironki, koristettu perlamuttisella mosaikilla, joka paikottain oli jo\npudonnut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan keltaiset, liimalla\ntäytetyt uurteet. Piirongin päällys oli ajettu täpö-täyteen jos\nmitäkin: siinä oli tukku hienosti kirjoitettuja paperilappuja,\nvehreytyneen, kivimunalla varustetun, painon alla, vanhan-aikuinen\nkirja nahkakansissa ja punareunainen, kokonaan kuivanut sitrona,\nmetsäpähkinän kokoinen, palanen nojatuolin käsipuuta, ryyppylasi ja\nsiinä jotakin nestettä ynnä kolme kärpästä ja lasin päällä kirje,\nmurunen lakkaa, jostakin löydetty rieputilkku, kaksi kynää, tahratut\nlakilla ja kuihtuneet kuin keuhkotautiset, hammasharja, kokonaan jo\nkellastunut, -- isäntä oli kukaties raapustellut sillä hampaitansa jo\nennen kuin Franskalainen maahan tuli.\n\nSeinillä oli ripustettu varsin ahtaalle ja tolkuttomasti muutamia\nkuvia. Pitkä kellastunut kivipainos, joka kuvasi jotakin tappelua:\nsiinä oli suuret rummut, kirkuvat sotamiehet, kolmikolkkaiset hatut\npäässä, ja hukkuvia hevosia. Kuva oli ilman lasia punapuisissa\npuitteissa, hienot pronssijuovat reunoilla ja pronssipyörät kulmissa.\nTämän vieressä oli puolen seinää täyttävä öljymaalaus, joka kuvasi\nkukkia, hedelmiä, leikattua arbusia, metsäsian päätä ja alassuin\nriippuvaa sorsaa. Keskeltä lakea riippui kynttiläkruunu palttinaisessa\nsäkissä, joka oli pölystä muuttunut silkkiperhon pesäkkeen näköiseksi.\nHuoneen nurkkaan oli ajettu kasa kaikenlaista karkeampaa tavaraa,\nsemmoista, mikä ei ansaitse asua pöydällä. Mitä siinä oikeastaan oli,\nsitä oli vaikea sanoa, sillä pölyä oli siinä niin paksulta, että ken\nsiihen koski sai kuin sormikkaat käteensä. Muita selvemmin eroitti\nsiinä osan puulapiota ja vanhan saappaan pohjan. Ei olisi suinkaan\nsaattanut arvata kenenkään elävän olennon asuvan tässä huoneessa,\nell'ei sitä olisi ilmoittanut vanha, kulunut lakin lulli pöydällä.\n\nTshitshikow'in katsellessa tätä kummallista siivoa, avautui sivu-ovi,\nja sisään astui äsköinen emäntäpiika, jonka hän oli kohdannut pihalla.\nNytpä hän huomasikin tämän olevan enemmän isäntärengin kuin\nemäntäpiian: emäntäpiika ei ainakaan ajele partaa, mutta tämä juuri\nnäkyi ajelevan, vieläpä harvanlaisestikin, sillä koko hänen leukansa\nja leuan-aluksensa muistutti rautalangasta tehtyä sukaa, jolla\ntallissa hevosia su'itaan. Kysyvin kasvoin odotteli Tshitshikow\nkärsimättömyydellä, mitä muka isäntärenki sanoo. Isäntärenkipä\npuolestansa näkyi odottelevan, mitä muka Tshitshikow sanoo.\nKummastuneena vihdoin tämmöisestä oudosta odotuksesta, kysäsi\nTshitshikow:\n\n-- \"No onko herra kotona, vai?\"\n\n-- \"Tässä on isäntä\", sanoi isäntärenki.\n\n-- \"Missä niin?\"\n\n-- \"Eikö teillä ole silmiä päässä, vai mitä?\" sanoi isäntärenki. \"Minä\nolen isäntä\".\n\nNyt astahti sankarimme ehdottomastikin takaperin ja loi häneen\ntarkemman katseen. Kyllä hän oli aikanansa nähnyt ihmisiä jos\njonkinlaisia, semmoisiakin, joita lukija ja minä emme saa kukaties\nnähdä milloinkaan, mutta mokomaa ei hän vielä ollut koskaan nähnyt.\nKasvoissa ei ollut mitään erinomaista: ne olivat melkein samallaiset\nkuin muillakin vanhoilla ukoilla; leuka vaan pisti pitkälle ulospäin,\nniin että hänen piti joka kerta peittää se nenäliinallansa, ett'ei\nsylkisi siihen. Hänen pienet silmänsä eivät olleet sameita, ne\nvilkkuivat tuuheain kulmakarvain alta, vilkkuivat kuni hiiret, koska\nhe, pistäen pimeästä loukosta terävät nokkansa, korvat hörkössä ja\nviiksiänsä väräytellen, katselevat, kurkistelevat, eikö missä ole\npiilossa kissaa tahi vallatonta poikaa, ja epäluuloisina haistelevat\nitse ilmaakin. Paljoa merkillisempi oli miehen puku. Mistä hänen\naamunuttunsa oli pantu kokoon, sitä ei olisi voinut saada selville\nkeinoilla eikä millään; hihat ja ylä-osa olivat niin rasvaiset ja\nkiposen kiiltävät, kuin juhti, josta saappaita tehdään; takapuolella\nrepatti kahden liepeen asemesta neljä ja niistä lähti pumpulia\ntukuttain. Kaulaan oli hänellä myöskin sidottuna jotakin, josta oli\nvaikea saada selkoa: sukkako se oli vai vyö vaiko vatsakapalo, --\nkaulahuivi se ei vaan ollut. Sanalla sanoen, jos Tshitshikow olisi\nkohdannut hänet tuollaisessa puvussa jossakin kirkon ovella, niin olisi\nvarmaankin antanut hänelle rossan, sillä sankarimme kunniaksi on\nsanottava, että hänellä oli hellä sydän ja ett'ei hän millään muotoa\nsaattanut olla antamatta rossaa.\n\nMutta tässä ei ollutkaan hänen edessään kerjäläinen, vaan hovinherra.\nTällä hovinherralla oli talonpoikia toista tuhatta sielua, ja olisipa\nken yrittänyt löytää miestä, jolla olisi ollut niin paljo viljaa,\njyvissä ja jauhoissa ja muutoin vaan aumoissa, ja jonka aitat, varastot\nja kuivinhuoneet olisivat olleet niin täpösen täynnä palttinoita ja\nverkoja ja lampaannahkoja, parkittuja ja raakoja, kapakaloja ja maan\nhedelmiä. Ja olisipa ken pilkistänyt hänen työpihaansa, jossa oli\nvarastossa kaikenlaista puuainetta ja astioita, joita ei milloinkaan\nkäytetty, olisi varmaankin luullut joutuneensa Moskovan lautapihaan,\nminne nopsat ja nokkelat miniät ja muorit kulkevat piika perässänsä\nostoksille ja missä valkoisina nuorina kohoilevat puutarpeet: siinä\ntynnyriä ja saavia ja sankoa ja kaukaloa, laidallista ja laidatonta,\nloukkua ja häkylätä, joita akat tarvitsevat pellaviansa varten, ja\nmuuta romua, kahoja hienosta, väännetystä haavasta, tuohilessoja ja\npaljo kaikenlaista, mitä tarvitsee rikas väki sekä köyhä väki Venäjän\nmaassa. Mitä mahtoi tehdäkään Pljushkin niin suunnattomalla paljoudella\nsenkaltaista tavaraa? Eipä niitä olisi yhden ihmisen ikään tarvittu\nkahdessakaan semmoisessa hovissa kuin hänen oli; mutta hänenpä\nmielestään oli tämäkin vielä liian vähä. Tähänkään tyytymätönnä hän\nkäveli joka päivä kylänsä kaduilla, kurkisteli siltain alle, porrasten\nalle, ja kaikki, mitä tielle sattui, -- vanha kengän pohja, ämmältä\npudonnut riepu, rautanaula, saviastian sirpale, -- kaikki vei hän\nkotiansa ja pani siihen kasaan, minkä Tshitshikow näki hänen\nhuoneessansa. \"Jo meni meidän kalamies pyydyksilleen!\" puhuivat\ntalonpojat, nähdessään hänen menevän saalista saamaan. Eikä hänen\njälkeensä tosiaankaan ollut tarvis katua la'aista: jos ohitse ajava\nupseri sattui pudottamaan kannuksensa, niin kannus joutui samassa\ntunnettuun käteen, jos akka sattui liiaksi toilailemaan ja unohti\nkaivolle sankonsa, niin sieppasi hän sangonkin. Jos talonpoika sattui\ntuon näkemään ja paikalla vaati sankoa takaisin, niin hän ei pannut\nvastaan, vaan antoi varastetun kappaleen takaisin; mutta jos se kerran\noli joutunut kasaan, niin ei mikään enää auttanut: hän vannoi sangon\nolevan hänen omansa, hän oli ostanut sen silloin ja silloin ja siltä ja\nsiltä tahi oli se vaari vainajan peruja. Huoneessansa kokosi hän\nlattialta mitä vaan näki: lakkapalasen, paperitilkkusen, kynän, ja pani\nne piirongille tahi akkunan laudalle.\n\nJa kumminkin oli aika, jolloin hän oli ollut ainoastaan säästäväinen\ntalon-omistaja, nainut mies ja perheekäs mies, jonka luokse naapuri\ntuli silloin tällöin päivälliselle, tuli kuuntelemaan häntä ja oppimaan\nhäneltä talouden pitoa ja viisasta itaruutta. Kaikki kävi vilkkaasti ja\nsäännöllisesti: myllyt ja vanutuslaitokset käydä kolisivat, työssä ja\ntoimessa olivat verkatehtaat, höyläpenkit, kehruulaitokset; kaikkialla\nvallitsi, kaikkialle tunkeutui isännän tarkka silmä, ja lailla uutteran\nhämähäkin hän nopeasti hyöri ja pyöri taloudellisen verkkonsa päästä\nniin toiseen. Kovin valtaavia tunteita eivät hänen kasvonsa piirteet\nilmaisseet, mutta silmissä asui äly; täynnä kokemusta ja maailman\ntuntemista oli hänen puheensa, ja vieraan oli hupaista häntä kuunnella.\nYstävällinen ja puhelias emäntä oli maan kuulu vieraanvaraisuudestaan;\nvierasta vastaan kävi kaksi suloista tytärtä, valkoverisiä kumpikin ja\ntuoreita kuin ruusunkukat; vastaan juoksi vallaton poika veitikka ja\nantoi suuta kaikille, vähät siitä, oliko se vieraalle mieleen vai ei.\nTalossa olivat kaikki akkunat auki; yläkerrassa asui franskalainen\nkotiopettaja, joka ajoi partaansa erittäin taitavasti ja oli kelpo\npyssymies: aina hän päivälliseksi toi leirin tai sorsan, toisinaan\npelkkiä varpusen munia, joista teetti itsellensä munakakkua, sillä ei\nkukaan muu koko talossa syönyt semmoista. Yläkerrassa asui myös hänen\nkansalaisensa, kahden tyttären opettajatar. Itse isäntä tuli\npäivällispöytään sertukki päällä, vähän kulunut kyllä, mutta siisti;\npaikkaa ei näkynyt missään. Mutta pian kuoli talon hyvä emäntä, osa\navaimia ja pieniä huoliakin siirtyi nyt isännälle. Pljushkin kävi\nlevottomaksi ja, kuten kaikkikin leskimiehet, epäileväisemmäksi ja\nitarammaksi. Vanhempaan tyttäreensä, Aleksandra Stepanovnaan, hän ei\nsaattanut aivan täydellisesti luottaa, ja oikeassa hän olikin, sillä\nAleksandra Stepanovna karkasi pian staabin ratsumestarin kanssa, taivas\nties mistä hevosväen rykmentistä, vihitti itsensä hänen kanssaan\nhätimmiten jossakin puukirkossa, tietäen, ett'ei isä rakasta upsereita,\nhänellä kun oli semmoinen omituinen ennakkoluulo, että muka kaikki\nsotaherrat ovat kortinlyöjiä ja tuhlareita. Isä lähetti tyttärensä\nperään kirouksensa, mutta ei pitänyt huolta takaa-ajamisesta. Talossa\ntuntui nyt entistä tyhjemmältä. Isännässä rupesi selvemmin ilmaantumaan\nitaruus; hänen karkeihin hivuksiinsa hierautunut harmaa karva,\nitaruuden uskollinen kumppani, edisti vielä sen kehkiämistä.\nFranskalainen opettaja sai eron, sillä pojan tuli jo aika lähteä\npalvelukseen; franskalainen madame ajettiin pois, sillä pian oli tullut\nselville, ett'ei hän ollut aivan viaton Aleksandra Stepanovnan\nryöstämisjutussa. Poika lähetettiin läänin pääkaupunkiin, jossa hänen\noli määrä, isän mielestä, oppia tuntemaan oikeata palvelusta, mutta\npoika sen sijaan rupesi sotapalvelukseen ja vasta siirtymisen jälkeen\nkirjoitti isälle, pyytäen rahoja pukua varten. Hän sai tietysti,\nniinkuin sanotaan jokapäiväisessä puheessa -- hittoja kans'. Vihdoinpa\nviimein tytär, joka oli jäänyt isän kanssa kotiin, kuoli ja isä jäi\nrikkauksiensa ainoaksi vartijaksi, suojelijaksi ja valtijaksi.\n\nYksinäinen elämä se oli hyödyllistä höystettä itaruudelle, joka,\nniinkuin tietty, on nälkäinen kuin susi ja mitä enemmin ahmaa, sitä\nnälkäisemmäksi käy. Inhimilliset tunteet, jotka eivät hänessä\nmuutoinkaan olleet syviä, kävivät hetki hetkeltä matalammiksi, ja joka\npäivä katosi aina joku osa tästä kuluneesta rauniosta. Ja sattui näet\nvielä juuri tähän aikaan, aivan kuin tuoden vahvistusta hänen\nmielipiteillensä sotaherroista, semmoinen seikka, että poika menetti\nkorttipelissä suuren summan. Hän lähetti pojalleen sydämmensä pohjasta\nisällisen kirouksensa eikä enää sen koommin välittänyt hänestä\nvähääkään eikä tiedustellut, oliko poika vielä hengissä vai kuollutko.\nVuosi vuodelta sulkeutui talossa yhä useampi akkuna, vihdoin ei ollut\nenää jäljellä kuin kaksi, joista toinen, niinkuin lukija jo on nähnyt,\noli liimattu kiinni paperilla. Vuosi vuodelta poistui näkyvistä yhä\nuseampia talouden haaroja, ja hänen halpa katseensa kiinnittyi\npaperipalasiin ja höyheniin, joita hän kokoili kammiossaan. Yhä\nkireämmäksi kävi hän ostajia kohtaan, joita tuli hänen luokseen\nostelemaan maan ja talouden tuotteita; ostajat tinkivät ja tinkivät ja\nlopulta hylkäsivät hänet kokonaan, arvellen, että hittohan se on eikä\nihminen. Heinät ja elot märkänivät, aumoista ja pieleksistä tuli\nlantaläjiä, niin että vaikka olisi kaalia niitten päällä kasvatellut;\njauhot kellareissa kovettuivat kiveksi, niin että piti hakkaamalla\nhakata hienoiksi; verkoihin, palttinoihin ja kotokutoisiin kankaihin\noli kamala kajota, ne hajosivat tomuksi. Hän rupesi jo unohtamaan,\nkuinka paljo hänellä mitäkin oli; hän muisti vaan, missä kohden kaappia\nseisoi karahvi ja siinä lopuska jonkinlaista höysteviinaa. Hän oli itse\npannut karahviin merkin, ett'ei kukaan varkain joisi sitä loppuun. Sen\nhän muisti ja myös missä paikassa oli huononpäiväinen kynä ja missä\nlakkamurunen. Sillä välin koottiin talossa maksuja kuin ennenkin.\nTalonpojan piti tuoda veroa yhtä paljo kuin ennenkin, entinen\npähkinävero oli pantu kunkin akan suoritettavaksi, yhtä paljo kangasta\noli kankurin määrä kutoa kuin ennenkin. Kaikki tämä sullottiin ja\najettiin aittoihin, ja kaikki tämä lahosi ja kävi reikiin, ja vihdoin\ntuli hänestä itsestäänkin jonkinlainen lahoreikä ihmiskunnassa.\n\nTulipa Aleksandra Stepanovnakin pari kertaa ukon luokse pienen pojan\nkanssa, toivoen saavansa häneltä jotakin. Kuljeksiva elämä staabin\nratsumestarin kanssa ei mahtanut tuntua niin viehättävältä kuin ennen\nhäitä oli näyttänyt. Pljushkin antoi kuin antoikin tyttärelleen\nanteeksi, antoipa lapselle leikitellä jonkun napin pöydältä, mutta\nrahaa ei antanut. Toisella kertaa tuli Aleksandra Stepanovna kahden\nlapsen kanssa ja toi hänelle kulitsh'in (vehnäleivän) ja uuden\naamunutun, sillä isän aamunuttu oli ollut semmoinen, ett'ei siihen\nviitsinyt eikä kehdannut katsoa. Pljushkin hyväili lapsensa lapsia,\notti heidät polvilleen, toisen vasemmalle ja toisen oikealle, ja\nhypitti heitä aivan kuin olisivat hevosilla ajaneet; otti myös\nkulitsh'in ja aamunutun, mutta tyttärelleen ei antanut yhtään mitään.\nTyhjin toimin läksi Aleksandra Stepanovna pois.\n\nSemmoinen hovinherra oli Tshitshikow'in edessä. Täytyy sanoa, että\nmoisia ilmiöitä näkee harvassa Venäjällä, jossa ihminen kernaammin\nlevitteleikse kuin kutisteleikse, ja sitä oudompaa tuo on, koska aivan\nlähellä saattaa asua hovinherra, joka elää ja elamoi huimasti ja\nreimasti kuin konsanaankin Venäjän herra ja joka, niinkuin sanotaan,\npolttaa ja paahtaa elämätä pitkin ja poikin. Outo matkustaja pysähtyy,\nhämmästyneenä katsellen hänen asuntoansa, kummastellen, mikähän\nruhtinas lienee äkkiä tullut tänne keskelle vähäisiä, vähäpätöisiä\nmaan-omistajia: palatseina välkkyvät hänen valkoiset kivikartanonsa\nlukemattomine piippuineen, belvedereineen, lippuineen, ja joka haaralle\nulottuvine kylkirakennuksineen ja asuntoineen vieraitten varalta. Mitä\nkaikkea onkaan hänellä! Teaterit ja baalit, koko yön loistaa ilotulien\nvalaisema puutarha, kai'utellen pauhaavaa soitantoa. Puolet lääniä\nsiellä juhlapuvuissaan iloisesti kävelee puitten suojassa, eikä\nkenenkään silmä kohtaa mitään raakaa, uhkaavata tässä ylönpalttisessa\nvalossa, koska teaterin-omaisesti puitten lehdistöstä puikahtaa\ntaidevalon kirkastama, oman vehreän heleytensä menettänyt oksa, mutta\nylhäällä on yhä synkempää ja kolkompaa, ja sata kertaa ankarammalta\nnäyttää siitä syystä taivas, ja kaukana syvälle synkkään pimeyteen\nnostavat puut tuimia latvojansa, ja siellä he lehtiänsä puistellen\npahoittelevat tätä turhamaista loistoa, joka on valaissut heidän\njuurensa.\n\nPljushkin oli jo seisonut muutaman minutin, mutta Tshitshikow ei\nsaattanut vieläkään alkaa puhetta, hajamielisenä sekä itse isännän\nnäystä että kaikesta siitä, mitä hänen kammiossaan oli. Pitkään aikaan\nei hän voinut keksiä, millä sanoilla olisi paras ilmoittaa syyt\ntuloonsa. Hän oli jo vähällä lausua sinnepäin, että hän, kuultuansa\ntoisen hyvistä avuista ja harvinaisista hengenlahjoista, on katsonut\nvelvollisuudekseen itse kantaa hänelle kunnioituksensa, mutta hän\nhuomasi sentään, että tuo olisi ollut liikaa. Salavihkaa silmäisten\nvielä kaikkeen, mitä huoneessa oli, hän oivalsi, että \"hyväin avuin\"\nja \"hengenlahjain\" asemasta sopii varsin edullisesti puhua\n\"säästäväisyydestä\" ja \"järjestyksestä\". Ja niinpä hän, muuttaen\npuheensa sillä tapaa, lausui, että hän, kuultuansa hänen erinomaisesta\ntaidostansa maanviljelyksessä ja talouden hoidossa, on katsonut\nvelvollisuudekseen tutustua ja itse kantaa hänelle kunnioituksensa.\nOlisi tietysti saattanut sanoa muita, parempiakin syitä, mutta muuta ei\nsillä kertaa johtunut hänen mieleensä.\n\nVastaukseksi sanoa morautti Pljushkin jotakin huuliensa välitse, sillä\nhampaita hänellä ei ollut. Mitä hän sanoi, sitä ei tiedä, mutta\ntämmöistä hän varmaankin tarkoitti: \"Mene hiiteen kunnioituksinesi\npäivinesi!\" Mutta koska vieraanvaraisuus meidän maassa on semmoisessa\nvoimassa, ett'ei saiturikaan saata sen lakia rikkoa, niin lisäsi hän\nvähän selvemmin:\n\n-- \"Istukaa, olkaa hyvä! En ole nähnyt vieraita moneen aikaan, enkä\nminä juuri tiedä, mitä niistä on hyötyäkään. Onpas näet keksitty\ntyperiä tapoja, käydä vieraissa toistensa luona, mutta taloudessa on\nyhtä ja toista jäänyt leväperään ... syötä siinä vielä heidän\nhevosiaan! Minä olen jo aikaa sitten syönyt päivällistä, ja kyökki on\nmeillä matala semmoinen, huonopäiväinen, ja piippukin näet on särkynyt,\n-- rupea tässä lämmittämään, saat vielä tulipalon niskoillesi\".\n\n-- \"Vai niin, vai niin\", ajatteli Tshitshikow; \"hyvä olikin, että\nSobakevitsh'in luona haukkasin avopiirakan ja palasen lampaan kylkeä\".\n\n-- \"Ja semmoinen näet nyt on paha juttukin, ett'ei heiniä ole niin\nkortta\", jatkoi Pljushkin. \"Ja mitenkäs niitä saisikaan? Tila on pieni\npahainen, talonpoika on laiska, ei tahdo tehdä työtä, sitä vaan\nkatsookin, mitenkä pääsisi kapakkaan ... pian tässä vielä vanhoilla\npäivillä tulee ihan keppikerjäläiseksi\".\n\n-- \"Minä olen päin vastoin kuullut\", huomautti Tshitshikow ujosti,\n\"että teillä on toista tuhatta sielua\".\n\n-- \"Kuka semmoista on puhunut? Olisitte sylkeneet silmiin sille, joka\nsemmoista on puhunut! Koiranleuka se oli; pilojansa pani teille. Tuhat\nsielua, sanotaan, tuhat sielua, -- menepäs lukemaan niitä, et saa\nyhtään ainoata. Kolmena viimeisenä vuonna lavantauti peiakas on vienyt\nminulta hyvän joukon väkeä\".\n\n-- \"Todellakin! Onko paljonkin vienyt?\" huudahti Tshitshikow\nosan-ottavasti.\n\n-- \"Paljon, paljon\".\n\n-- \"Sallikaas kysyäni, kuinka monta sielua?\"\n\n-- \"Noin kahdeksankymmentä\".\n\n-- \"Eihän!\"\n\n-- \"Ei ole tapani valehdella, hyvä herra\".\n\n-- \"Sallikaas vielä: ovathan nämä teillä kirjoissa hamasta viime\nhengille-panosta saakka?\"\n\n-- \"Jospa vaan ne!\" sanoi Pljushkin, \"mutta keräytyyhän niitä siitä\nsaakka sataan kahteenkymmeneen\".\n\n-- \"Todellakin? Kokonaistako sata ja kaksikymmentä?\" huudahti\nTshitshikow ja oikein avasi vähän suunsa pelkästä kummastuksesta.\n\n-- \"Vanha minä olen valehtelijaksi, hyvä herra: kahdeksannella ollaan\njo kymmenellä!\" sanoi Pljushkin. Hän näkyi panneen pahaksensa\ntuommoisen, melkein iloisen huudahduksen. Tshitshikowkin huomasi,\nett'ei sellainen kylmäkiskoisuus toisen surua kohtaan ole oikein\nsopivata, ja sen vuoksi hän heti huokasi ja sanoi surkuttelevansa.\n\n-- \"Ei surkuttelemisesta ole taskuun pantavaksi\", vastasi Pjushkin.\n\"Tuoss' on naapurissa kapteni, -- mistä lie hitto lennättänytkään.\nSukulaiseksi näet hierautuu. 'Setä kulta, setä kulta!' ja kättänikin\nsuutelee. Entäs kun rupeaa surkuttelemaan, niin ulvoo ja voivottaa,\nniin että älä Herra saata. Naama miehellä punottaa kuin mikä ikään:\nviinaan menevä, viinaan menevä. Rahat kai on menettänyt sotaherrana\nollessaan tai teaterin aktrisi on viekotellut ne häneltä; niin nyt\nnäettekös surkutteleekin minun onnettomuuttani\".\n\nTshitshikow koetti selittää surkuttelemisensa olevan toista laatua kuin\nkaptenin surkutteleminen, ja tahtovansa osoittaa sen työssä ja toimessa\neikä pelkillä sanoilla vaan. Ja nytpä hän pitkittä puheitta,\nvitkailematta, ilmoitti olevansa valmis maksamaan hänen puolestansa\nverot kaikista talonpojista, jotka ovat semmoisten onnettomain\ntapausten kautta kuolleet. Tämä ehdotus näkyi kokonaan hämmästyttäneen\nPljushkin'in. Hän katsoa tuijotti vieraasensa kauan aikaa ja kysäsi\nviimein:\n\n-- \"Etteköhän vaan ole olleet sotapalveluksessa, hyvä herra?\"\n\n-- \"En\", vastasi Tshitshikow viekkaasti, \"sivilivirassa minä olen\nollut\".\n\n-- \"Vai niin?\" sanoi Pljushkin ja rupesi huuliansa mommeltamaan,\nniinkuin jotakin syöden. \"Mutta untakos tämä nyt oikein on? Tappiotahan\nsiitä tulee teille itsellenne?\"\n\n-- \"Teidän mieliksenne olen valmis tappiotakin saamaan\".\n\n-- \"Voi kelpo miestä, voi hyväntekijätä!\" huudahti Pljushkin, eikä ilon\ninnossa huomannutkaan, että nenästä pilkisti samassa varsin\nepäkauniisti tupakkatippa, paksun kahvin haahmussa, ja että nutun\nliepeet aukenivat ja näkyviin tuli vaatteet, joita ei ollut varsin\nhupainen katsella. \"Tepäs ukolle lohdutusta tuotte ja lievitystä! Voi\nhyvä Jumala sentään, voi pyhimykset sentään!...\" Enempää ei Pljushkin\nvoinut jatkaa. Vaan ei kulunut minutiakaan, niin jo tämä ilo, joka niin\näkkiä oli ilmaunut hänen puisille kasvoillensa, yhtä äkkiä katosikin,\nniinkuin ei sitä olisi ollutkaan, ja hänen kasvoillaan asui jälleen\nentinen syvä huoli. Hän pyhkäsi kasvojansa nenäliinallaan ja kääräisten\nsen myttyyn rupesi sillä silittelemään ylähuultaan.\n\n-- \"Suokaapas kysyä, älkää pahaksi panko, ai'otteko joka vuosi\nsuorittaa verot heidän edestänsä? Ja maksatteko minulle rahat vai\nkruunulle?\"\n\n-- \"Tehdäänpäs niin: me laitamme kauppakirjan ikäänkuin olisivat vielä\nhengissä ja minä olisin ostanut ne\".\n\n-- \"Niin no kauppakirja...\" sanoi Pljushkin ja rupesi miettimään,\njälleen märehtien, \"kauppakirja, sanoitte, -- siinä on taas kuluja!\nVirkamiehet ovat niin hävyttömiä! Ennen kun pistit heille puolen ruplaa\nvaskessa ja annoit säkin jauhoja, niin oli asia suora, mutta nyt,\nlähetäpäs herralle kokonainen suurima-kuorma ja pistä vielä\npunapohjainenkin kouraan, -- semmoinen rahannälkä! Ihme ja kumma,\nett'ei muut kiinnitä tähän huomiota. Sopisihan esimerkiksi sanoa niille\npari kaunista sanaa sielun virvoitukseksi! Sanallahan taivuttaa vaikka\nkenet. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kaunis sana sielun\nvirvoitukseksi, se vaan on semmoinen, ett'ei sitä vastaan kestä\nkukaan\".\n\n-- \"Kyllä sinussa on sen kestäjätä\", arveli Tshitshikow itseksensä ja\nlausui tahtovansa, kunnioituksesta häntä kohtaan, ottaa päällensä\nkauppakirjankin kulungit.\n\nPljushkin, kuultuansa vieraan aikovan suorittaa kauppakirjankin\nkulungit, päätti, että vieras on joko tuposen tuhma tahi sanoo vaan\npalvelleensa siviliviroissa, vaikka oikeastaan onkin ollut upserina ja\nhypellyt aktrisien perässä. Hän ei voinut kumminkaan salata iloansa,\nvaan toivotti vieraallensa kaikenlaista onnea ja menestystä eikä\nainoastaan vieraalle itselleen, vaan hänen lapsillensakin, kysymättä\nedes onko hänellä semmoisia olemassakaan. Hän astui sitten akkunan luo\nja lyöden ruutuun huusi: \"Proshka, hoi!\" Hetkisen kuluttua kuului joku\ntulleen juoksujalassa eteiseen, ja hääräävän ja kolisevan siellä\nsaappailla. Ovi aukeni vihdoin ja huoneesen astui Proshka, noin\nkolmentoista vuoden vanha poika, niin suurissa saappaissa, että jalat\nhänen astuessaan melkein tulivat niistä ulos. Miksikä Proshkalla olivat\nniin isot saappaat, se on pian sanottu: Pljushkin'illa oli koko\npalvelusväkeä varten, niin monta kuin heitä olikaan, yksi ainoa pari\nsaappaita, joitten piti aina olla porstuassa. Jokainen, ketä herran\nluokse kutsuttiin, juosta harppasi pihan poikki paljain jaloin, mutta\nveti porstuassa saappaat jalkaansa ja sitten vasta ilmestyi hänen\nkammioonsa. Pois mennessään riisui hän taas saappaat porstuaan ja\njatkoi matkaa omilla anturoillaan. Jos ken olisi katsahtanut akkunasta\nsyksyiseen aikaan, varsinkin kun aamusilla jo rupeaa pakastelemaan,\nniin olisi nähnyt koko väen tekevän senkaltaisia harppauksia ja\nhyppäyksiä, ett'ei rohkeinkaan tanssija teaterissa sen parempaa osanne.\n\n-- \"Katsokaas nyt, hyvä ystävä, tuota naamaa!\" sanoi Pljushkin\nTshitshikow'ille, sormellansa osoittaen Proshkan kasvoihin. \"Tuhma kuin\npölkky, mutta jätäpäs jotakin esille, -- paikalla varastaa! No mitä\nsinä, pöllö, tänne lensit, hä?\" Pljushkin oli hetkisen vaiti ja siihen\nvastasi Proshkakin äänettömyydellä. \"Pane samovari, -- kuuletkos? ja\nota tämä avain ja anna Mauralle, käske hänen mennä aittaan: siellä on\nhyllyllä korppu Aleksandra Stepanovnan tuomasta vehnäsestä, tuokoon\nsisään teen kanssa!... No, malta nyt, minne sinua viedään? Pöllö sinä\nolet ja pässin pää! Tonttuko sun jalkojasi kutkuttaa vai mitä? Kuule\nensin, mitä sanotaan! Korppu on kai päältäpäin vähän homehtunut, niin\nraaputtakoon veitsellä pois, älköönkä heittäkö muruja pellolle, vaan\nvieköön ne kanoille. Mutta katso sinä vaan, ettes mene aittaan, muutoin\nminä -- kylläs sen tiedät -- saat multa koivurieskaa, höysteeksi\nnäetkös! Kyllä sinulla on nyt hyvä ruokahalu, mutta yhä parempaa pitää\nsaamasi. Yritäpäs vaan pistäytyä aittaan! Minä täältä katselen\nakkunasta. -- Ei noihin käy luottaminen, ei niin vähääkään\", jatkoi\nhän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, sittenkuin Proshka oli mennyt\ntiehensä saappaineen päivineen. Sen perästä rupesi hän epäilevin silmin\nkatselemaan Tshitshikow'iakin. Tuommoinen tavaton jalomielisyys rupesi\ntuntumaan hänestä uskottomalta; hän arveli itseksensä:\n\n-- \"Piru tieskään, mikä tuo oikeastaan on. Kukaties se vaan on\nkerskailija, niinkuin muutkin tuhlarit. Valehtelee minulle ensin suut\nsilmät täyteen, saadakseen vaan rupatella ja teetä juodakseen, ja\nsitten menee matkoihinsa!\"\n\nSenpä vuoksi hän, varovaisuudesta ja samalla koetellakseen vierasta,\nvirkkoi, ett'ei muka olisi hullummaksi, jos kauppakirja tehtäisiin\npiammiten, sillä kukas sen tietää, ihmisen elämän: tänäpänä kulta,\nhuomenna multa.\n\nTshitshikow ilmoitti olevansa valmis tekemään kauppakirjaa vaikka heti\npaikalla ja pyysi vaan luetteloa talonpojista.\n\nTästä rauhoittui Pljushkin. Hänellä näkyi olevan jotakin mielessä. Ja\ntosiaankin, tarttuen avaimiinsa meni hän kaapin luo, avasi oven ja\nhakea penkaili kauan aikaa lasien ja kuppien seasta.\n\n-- \"Eipäs vaan\", virkkoi hän viimein, \"eipäs vaan löydy; minulla oli\ntäällä hyvää liköriä, elleihän vaan ole juotu: minulla on väki\nsemmoista varkaan sorttista! Eiköhän sentään olekin tässä?\"\n\nTshitshikow huomasi hänen käsissään karahvin, jota ylt'yleensä verhosi\npölykerros kuin mikä villapaita.\n\n-- \"Tämä on vielä eukko vainajan laittamaa\", jatkoi Pljushkin;\n\"emäntäpiika sen vietävä oli sen jo vähällä hylätä kokonaan, ei edes\npannut korkkia pullon suulle, pahus! Sinnekös tuli kärpästä ja muuta\nroskaa, mutta minä ongin kaikki romut pois ja nyt se on puhdasta ja\nkoreeta. Minä kaadan teille ryypyn\".\n\nTshitshikow kieltäysi kumminkin kiiruimman kaupassa moisesta herkusta,\nsanoen jo syöneensä sekä juoneensa.\n\n-- \"Vai olette jo syöneet ja juoneet!\" sanoi Pljushkin. \"No niin!\nSiitäpä sen heti tuntee hienosti sivistyneen miehen, se näet on\nsyömättäkin kylläinen, mutta annas kun tulee esimerkiksi tuommoinen\nhirtehinen, niin syötä sitä vaikka kuinka... Tulee esimerkiksi kapteni\ntänne: 'setä kulta', sanoo hän, 'antakaa jotakin syödäkseni!' Minä olen\nhänelle setä yhtä paljon kuin hän on minulle täti. Kotona miehellä ei\nvarmaankaan ole mitään syötävää, niin siksi kiertelee näet talosta\ntaloon. Niin! Tehän tarvitsette luettelon kaikista näistä\ntyhjäntoimittajista? No niinpä niin, minä niinkuin olisin tiennyt\nennakolta olla varoillani, olen näet kirjoittanut ne eri lipulle, jotta\nensin pidettävässä hengille-panossa ilmoittaisin ne poispyhittäviksi\".\n\nPljushkin pani silmälasit nenälleen ja rupesi penkaamaan papereissansa.\nPäästellen auki kaikenlaisia paperikimppuja, laski hän huoneesen\nsemmoisen pölyn, että vieras aivasti. Vihdoin viimein veti hän esiin\npaperilapun, joka oli ylt'yleensä täynnä kirjoitusta. Siinä oli nimeä\nkuin kärpästä. Oli siellä nimiä jos jonkin laisia: siellä oli\nParamonow'it ja Pimenow'it ja Panteleimonow'it, kurkistelipa siellä\neräs Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi. Yhteensä oli niitä yli sadan\nkahdenkymmenen. Tshitshikow myhähti, nähtyään tuommoisen runsauden. Hän\npisti lapun taskuunsa ja huomautti Pljushkin'ille, että hänen täytyy\nkauppakirjan vahvistusta varten tulla kaupunkiin.\n\n-- \"Kaupunkiin? Mitenkä se olisi mahdollista? Ettäkö jättäisin talon?\nPalvelijat ovat minulla joko varkaita tai rosvoja; yhdessä päivässä\npanevat talon niin putipuhtaaksi, ett'ei edes jää naulaa, johon nutun\nripustaisi\".\n\n-- \"No eikös teillä ole tuttuja siellä?\"\n\n-- \"Ketäpä siellä olisi? Minun tuttavani ovat jo kuolleet tai\nvieraantuneet. Mutta, malttakaas, hyvä ystävä! On kuin onkin, on\nniinkin!\" huudahti hän. \"Itse presidenttihän on minun tuttuni; ennen\nmuinoin kävi meilläkin! Tunnenhan minä hänet! Yhden kaukalon porsaita\nollaan; yhdessä aitain yli kiipeiltiin! Miks'enkäs minä häntä tuntisi?\nHyvä onkin tuttava. Hänellekö nyt kirjoittaisin?\"\n\n-- \"Tietysti\".\n\n-- \"Niin, miks'enkäs minä häntä tuntisi! Koulussa olimme kumppanuksia\".\n\nJa noilla puisilla kasvoilla värähti äkkiä muuan lämpöinen säde, siihen\nilmaantui -- ei tunne, vaan jonkunlainen tunteen utuinen kuva, siihen\nse ilmaantui niinkuin veden pintaan odottamatta ilmaantuu hukkuvainen,\nja rannalle keräytynyt ihmisten paljous ilosta huudahtaa. Vaan\nturhaanpa ihastuneet veljekset ja sisaret heittävät hänelle rannalta\nköysiä, odotellen, että uudelleen kohoaisi pintaan selkä tahi\ntaistelusta nääntynyt käsi: ei ilmaannu enää mitään. Hiljaa on kaikki\nja entistä tyhjemmältä ja kolkommalta tuntuu äärettömän elementin\nvaiennut pinta. Niinpä Pljushkin'inkin kasvot, silmänräpäykseksi niissä\nvärähtäneen tunteen jälkeen, kävivät entistä elottomammiksi ja\ninhottavammiksi.\n\n-- \"Oli tässä pöydällä neljännes arkkia puhdasta paperia\", puheli hän,\n\"mutt'en tiedä minne se on joutunut: minulla on palvelusväki semmoista\nhuonoa joukkiota!\"\n\nHän rupesi nyt kurkistelemaan pöydän alle sekä pöydän päälle, hakea\nhapueli joka paikasta ja huusi viimein: \"Maura! Maura!\"\n\nSisään tuli nais-ihminen, lautanen käsissä, jossa oli tuo ennen\nmainittu korppu. Heidän välillänsä syntyi seuraava keskustelu.\n\n-- \"Minne sinä olet paperin pannut, vanha varis?\"\n\n-- \"En ole nähnytkään, en totisesti, muuta kuin pienen palasen, jolla\npeititte ryyppylasin\".\n\n-- \"Näenhän minä silmistäsikin, että olet sen näpistänyt\".\n\n-- \"Miksikä mä sitä olisin ottanut? Eihän minulle mukomasta ole hyötyä;\nenhän minä osaa kirjoittaa\".\n\n-- \"Älä valehtele! Sinä veit sen suntion pojalle, hän osaa raaputella;\nsinne sinä sen veit\".\n\n-- \"Kyllä suntion poika paperia saa, jos tarvis tulee. Ei hän tarvitse\nmeidän tilkkusia\".\n\n-- \"Älähän huoli: kyllä sinut paholaiset viimeisenä päivänä kärventävät\nrautahangoillaan! Älähän huoli, kärventävät ne!\"\n\n-- \"Mistä syystä ne minua kärventelisi, kosk'en ole paperianne\nkäteenikään ottanut? Jos kenties mistä muusta akkaväen heikkoudesta,\nmutta varkaudesta ei ole minua vielä kukaan syyttänyt\".\n\n-- \"Kyllä, kyllä sinut pirut kärventävät: ähä, sanovat, sinä emävaris,\nmiksikä petit isäntääsi? ja niin kärventävätkin kuumilla koukuillaan\".\n\n-- \"Mutta minäpä sanon: min' olen syytön, olen, jumal'avita, niinkin,\nen ole minä ottanut... No tuossahan tuo on pöydällä! Aina te sätitte\nsyyttömästi\".\n\nPljushkin näki tosiaankin pöydällä neljännes-arkin ja vaikeni\nhetkiseksi, huuliansa pureskellen. Sitten hän virkkoi:\n\n-- \"No mitä sinä nyt semmoisen melun nostit? Katsos fröökynää vaan!\nSano sinulle sana, niin saat sata takaisin! Tuo valkeata mulle, niin\nlakkaan kirjeen. Malta nyt! Sinä kai aiot tuoda talikynttilän; tali on\nsulaavaa tavaraa, palaa yks kaks loppuun: tappiota vaan! Tuo päre!\"\n\nMaura meni. Pljushkin istahti nojatuoliin ja ottaen kynän käteensä\nkauan vielä käänteli paperiliuskaa käsissään: eikö muka tuota sopisi\npanna puoleksi, mutta huomasi vihdoin, ett'ei se käy laatuun millään\nmuotoa. Hän kastoi kynänsä tolppoon, jossa oli jonkinlaista\nhomehtunutta nestettä, täynnä kärpäsiä, ja rupesi kirjoittamaan,\npiirtäen kirjaimia kuin hyviäkin nuotteja ja pidätellen alinomaa\nkättänsä, joka hyppi ja tutisi pitkin koko paperia. Itarasti hän\nliitteli rivin rivin päälle, pahoillaan siitä, että yhä sittenkin vielä\njää paljon tyhjää paikkaa.\n\nJa tuommoiseenko mitättömyyteen, halpuuteen, inhottavaisuuteen saattaa\nihminen vaipua? Saattaako niin muuttua? Onko tuo todenmukaista? Kaikki\non todenmukaista, kaikkea saattaa tapahtua ihmiselle. Innokas\nnuorukainen astuisi kauhistuneena takaperin, jos hänelle näytettäisiin\nhänen vanhuutensa muotokuva. Ottakaatte siis, lähitiessänne nuoruuden\nlempeästä iästä kolkkoon, paaduttavaan miehuuteen, ottakaatte matkalle\nmukahanne kaikki inhimilliset liikutukset, älkää jättäkö niitä tielle,\n-- ne eivät ole enää sitten otettavissa! Tuima, kamala on edessä päin\nkoittava vanhuus eikä anna se mitään takaisin jälleen! Hauta on\narmeliaampi sitä. Haudalle kirjoitetaan: \"Tässä lepää ihminen\", mutta\narmottoman vanhuuden kylmissä, tunnottomissa piirteissä ei ole\nluettavana mitäkään.\n\n-- \"Eikös teillä olisi tuttavaa\", kyseli Pljushkin, pannen kirjettä\nkiinni, \"joka tarvitsisi karanneita sieluja?\"\n\n-- \"Vai on teillä karanneitakin?\" kyseli Tshitshikow kiivaasti,\nikäänkun unesta toipuen.\n\n-- \"Sepä se on, että semmoisiakin löytyy. Vävy kuulusteli ja tiedusteli\nkarkureita: niin, sanoi, ovat kadonneet, ett'ei jälkeäkään. Mutta hän\non sotaherra ja osaa näethän vaan mahtailla ja kannuksiaan kilistellä,\nvaan jos niinkuin rupeisi oikein virastojen kautta...\"\n\n-- \"Kuinka monta niitä on?\"\n\n-- \"Taitaa keräytyä seitsemäänkymmeneen\".\n\n-- \"Eihän!\"\n\n-- \"Totisesti. Joka vuosihan niitä minulta karkaa. Talonpojat näet ovat\nkäyneet kovin ahneiksi, joutessaan ovat tottuneet ajamaan nahkahansa\naika lailla, mutta minulla tuskin on ruokaa itsellänikään... Minä\nmöisin ne jos kuinka vähään. Puhukaapas tuttavallenne, jos edes\nkymmenkunnankin perille pääsee, niin onhan se kaunis summa.\nMaaorjainhan hinta on viisisataa ruplaa sielulta\".\n\n-- \"Ei maar tätä anneta tuttavan haistaakaan\", virkkoi Tshitshikow\nitseksensä ja ilmoitti sitten, ett'ei semmoista tuttavaa löydä mistään,\nkulungitkin jo nousevat paljoa suuremmiksi; sillä kun virastojen\nkynsiin joutuu, niin leikkaa vaikka liepeet nutustasi ja mene kauemmas;\nvaan jos hän nyt todellakin on tuommoisessa ahdingossa, niin on hän,\nTshitshikow, sulasta osan-otosta valmis antamaan ... mutta sehän on\nniin vähän, ett'ei tätä viitsi puhuakaan.\n\n-- \"Mitäs maksaisitte?\" kysäsi Pljushkin elähtäen; hänen kätensä\nalkoivat vavista.\n\n-- \"Minä maksaisin viisikolmatta kopekkaa sielulta\".\n\n-- \"Ostatteko puhtaalla rahalla?\"\n\n-- \"Rahat lautaan\".\n\n-- \"No niin, mutta antakaa toki minulle köyhälle, vaivaiselle, edes\nneljäkymmentä kopekkaa\".\n\n-- \"Hyvä ystävä!\" sanoi Tshitshikow. \"Olisin valmis maksamaan en\nainoastaan neljäkymmentä kopekkaa, vaan viisi sataa ruplaakin, sillä\nnäenhän minä, että kunnon vanhus kärsii puutetta oman hyvän sydämmensä\ntähden!\"\n\n-- \"Niin juuri, juuri niin!\" sanoi Pljushkin painaen päänsä alas ja\nmurheellisesti sitä pyörittäen. \"Kaikki hyvän sydämmeni tähden\".\n\n-- \"No näettehän! Heti kohta käsitin teidän luonteenne. Ja miksipä en\nmaksaisi minä viittä sataa ruplaa sielulta ... mutta ei ole. Viisi\nkopekkaa lisään kuin lisäänkin, niin että kukin sielu nousee\nkolmeenkymmeneen kopekkaan\".\n\n-- \"No kaksi kopekkaa teidän pitää lisätä vielä vaikka mikä olisi\".\n\n-- \"No lisätään kaksi kopekkaa, olkoon menneeksi. Kuinka monta teillä\non karkuria? Muistaakseni sanoitte äsken seitsemänkymmentä\".\n\n-- \"Ei, kyllä niitä tulee kahdeksattakin kymmentä kahdeksan\nkappaletta\".\n\n-- \"Seitsemänkymmentä kahdeksan, seitsemänkymmentä kahdeksan sielua ja\nkolmekymmentä kaksi kopekkaa sielulta...\" sankarimme ajatteli sekunnin\naikaa, ei enempää, ja sanoi sitten: \"yhteensä siis neljäkolmatta ruplaa\nyhdeksänkymmentä kuusi kopekkaa\". Hän oli taitava lasku-opissa.\n\nHän pani samassa Pljushkin'in kirjoittamaan kuitin ja maksoi hänelle\nrahat, jotka tämä otti vastaan molempiin käsiinsä ja kantoi ne\npiironkiin niin ylen varovasti, kuin olisivat ne olleet jotakin\nnestettä, mitä hän joka silmänräpäys pelkäsi läikyttävänsä. Tultuansa\npiirongin luokse, laski hän ne vielä kerran ja pani, varovasti kuin\nennenkin, yhteen laatikkoon, jossa ne varmaankin saavat olla siihen\nasti kunnes isä Karpus ja isä Polykarpus, kaksi pappia hänen\nkylässänsä, hautaavat hänet itsensä, jolloin sanomattomasti riemastuvat\nvävy ja tytär ja kukaties sukulaiseksi hierautunut kaptenikin.\nPantuansa rahat piiloon, kävi Pljushkin nojatuoliin eikä sitten enää\nnäkynyt osaavan keksiä mitään puheen ainetta.\n\n-- \"No, jokos te aiotte lähteä?\" kysäsi hän, huomattuaan vieraansa\nliikahtavan hieman. (Tshitshikow'in liikahduksella oli vaan\ntarkoituksena saada nenäliina taskusta.)\n\nTämä kysymys muistutti hänelle, ett'ei tässä todellakaan ole syytä\nviipyä.\n\n-- \"Niin, kyllä minun täytyy lähteä\", sanoi hän, ottaen hattunsa.\n\n-- \"Entäs teetä?\"\n\n-- \"Juodaan sitä toisen kerran jolloin kulloin\".\n\n-- \"No mutta käskinhän minä panna samovarin. Suoraan sanoen, en minä\nole juuri halukas teehen: kallista juomaa muutoinkin, ja sokerikin on\nvielä käynyt armottoman kalliiksi. Proshka! Ei ole tarvis samovaria!\nVie korppu takaisin Mauralle, kuuletkos! Pankoon missä oli; taikka\nmaltas, annas tänne, vien mä sen perästä itsekin. Hyvästi, hyvästi\nvaan, suokoon teille Jumala onnea ja lykkyä! Antakaahan sitten kirje\npresidentille. Niin, lukekoon sen, me ollaan vanhoja tuttuja. Niin,\nniin yhden kaukalon porsaita ollaan\".\n\nSen jälkeen tämä kummallinen ilmiö, tämä koukistunut ukon rahjus\nsaattoi hänet tielle ja käski sitten panna portin heti lukkoon. Sitten\nkävi hän aitoillansa, katsomassa olivatko vartijat paikoillaan, joita\nseisoi joka nurkassa, lyödä kumautellen malmisen laudan asemasta\npuulapioilla tyhjää tynnyriä. Sieltä meni hän kyökkiin, katsoakseen\nmuka mitä väki syö, mutta söi samassa ehdoltansa kaalia ja puuroa ja\nhaukuttuaan jok'ikisen ihmisen pahanpäiväiseksi varkaudesta ja huonosta\nkäytöksestä, palasi omaan kammioonsa.\n\nYksiksensä jäätyään rupesi hän ajattelemaan semmoistakin, millä muka\nhän saattaisi osoittaa kiitollisuuttansa vieraalleen tuommoisesta,\ntodellakin tavattomasta jalomielisyydestä.\n\n-- \"Minäpä\", arveli hän itsekseen, \"lahjoitan hänelle taskukellon; se\non oikein hyvä kello, puhdasta hopeata eikä mitään tompakkia eikä\npronssia; vähän pilaantunut se on, mutta kyllä hän sen korjauttaa. Hän\non nuori mies, tarvitsee siis taskukelloa, jotta näethän olisi\nmorsiamelle mieleen. Taikka\", lisäsi hän vähän ajan perästä, \"ehkä minä\njätän sen hänelle kuolemani jälkeen testamentissa muistiksi\".\n\nMutta sankarimme oli ilman taskukelloakin mitä paraimmalla tuulella.\nTämmöinen odottamaton saalis, -- sehän oli sula lahja. Ja tosiaankin,\nkun ajattelee: siinä on, ei ainoastaan kuolleita sieluja, vaan\nkarkureitakin ja yhteensä kolmatta sataa! Jo lähestyessään Pljushkin'in\nkylää oli hän tuntenut saavansa tehdä hyvät kaupat, mutta näin\nloistavaa kauppaa hän ei ollut osannut odottaakaan. Koko tien oli hän\ntavattoman iloinen, vihelteli ja soitteli suullaan, pannen nyrkin\nhuulillensa, niinkuin torvea puhaltelisi, ja alkoi viimein vetää\njotakin laulua, niin kovin kummallista, että itse Selifan'kin kuunteli\nensin hyvän aikaa ja pyöräytti sitten päätään.\n\n-- \"Kuulepas meidän herraa!\" virkkoi hän.\n\nOli jo sakea hämärä heidän lähestyessään kaupunkia. Varjot ja valot\nolivat kokonaan sekaantuneet toisiinsa, ja sekaantuneiltapa näyttivät\nitse esineetkin. Kirjava tullipuu oli aivan epämääräinen karvalleen;\nvahtimiehellä näkyivät viikset olevan otsalla, paljoa ylempänä silmiä,\nnenää ei ollut olemassakaan. Jyrinä ja tärinä ilmoittivat vaunujen\ntulleen kaupungin kadulle. Lyhtyjä ei ollut vielä sytytetty, siellä\ntäällä vaan alkoi valoja väikkyä akkunoissa, mutta poikkikaduilla ja\nkadunkolkissa oli kohtauksia ja keskusteluja, joita ainakin on tähän\nvuoden aikaan kaikissa kaupungeissa, missä on paljo sotamiehiä,\najureita, työmiehiä ja omituisia olentoja naisten haahmossa -- -- --\nTshitshikow ei huomannut heitä eikä huomannut useita laihoja\nvirkamiehiäkään, jotka kaiketi olivat olleet kävelemässä ulkopuolella\nkaupunkia ja nyt palasivat kotiansa, hienot kepit kädessä. Silloin\ntällöin kuului hänen korvaansa puhetta, varmaankin naisten ääniä: \"Älä\nvalehtele, senkin juomaratti, min' en ole milloinkaan sallinut hänelle\nsemmoista törkeyttä!\" tahi: \"Älä tappele, moukka, mennäänpäs polisiin,\nkyllä minä näytän toteen!\"... Lyhyesti: kuului semmoisia sanoja, joista\nhämmästyy kuni äkkinäisestä korvapuustista houraileva kahdenkymmenen\nvuoden vanha nuorukainen, koska hän, teaterista palatessaan, vielä\nnäkee ajatuksissansa espanjalaisen kadun ja yön ja ihanan naishaamun ja\nkitaran ja suortuvat. Mitä kaikkea hän silloin haaveileekaan!\nTaivahissa hän on ja Schiller'in luokse hän on pistäynyt, ja silloin\näkkiä kajahtaa hänen lähellänsä, ukkosena jyrähtää muutama kovan onnen\nsana ja hän näkee tulleensa jälleen maahan, vieläpä Heinätorille,\nvieläpä lähelle kapakkaa, ja niinpä jokapäiväinen elämä jälleen lähtee\nkäydä polkemaan hänen edessänsä.\n\nVaunut saivat pian jommoisenkin täräyksen ja laskivat sitten niinkuin\nmihin kuoppaan, se on: ajoivat ravintolan portista sisään, ja\nTshitshikow'ia vastaan tuli Pekko, joka toisella kädellään piteli\nnuttunsa lievettä, sillä hän ei suvainnut lievetten liehumista, ja\nrupesi toisella kädellään auttamaan herraansa vaunuista. Ravintolan\npassari hyppäsi myöskin alas, kynttilä kädessä ja pyyhe olalla.\nIhastuiko Pekko herransa tulosta, sitä en tiedä. Selifan ja hän iskivät\nainakin silmää toisillensa ja kuskin tavallisesti tuima ulkomuoto näkyi\nvähän kirkastuneen.\n\n-- \"Kauanpa suvaitsitte kyläillä\", virkkoi passari, valaisten portaita.\n\n-- \"Niin\", sanoi Tshitshikow noustuaan portaita ylös. \"No kuinka sinä\nolet voinut?\"\n\n-- \"Terve olen, Jumalan kiitos\", vastasi passari, kumartaen. \"Eilen\ntuli meille luutnantti kuudenteentoista numeroon\".\n\n-- \"Luutnantti?\"\n\n-- \"En tiedä mikä luutnantti, Rjasan'ista, ruskeat hevoset\".\n\n-- \"Hyvä se, käytä itseäsi vastakin hyvin!\" sanoi Tshitshikow ja astui\nnumeroonsa. Etuhuoneen läpi kulkiessaan hän nosti nenäänsä ja sanoi\nPekolle:\n\n-- \"Olisit edes avannut akkunat\".\n\n-- \"Kyllä niitä on avattu kans'\", sanoi Pekko ja valehteli. Herrakin\ntiesi kyllä Pekon valehdelleen, mutta ei tahtonut enää vastata mitään.\nHän tunsi olevansa kovin väsynyt matkastansa. Hän käski varsin keveätä\nruokaa illalliseksi, nimittäin ainoastaan porsaan paistia, riisui\nsitten heti ja kiivettyään peitteen alle nukkui sikeästi, makeasti,\nnukkui ihmeellisen hyvin, niinkuin nukkuvat ainoastaan ne onnen myyrät,\njoita eivät vaivaa luuvalot eikä kirput eikä kovin kovat järjen\njännitykset.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nMiekkoinen se matkustaja, joka pitkän, ikävän matkan perästä saa\nunohtaa kaikki sen kylmät, loat, liat, uniset kestikievarien isännät,\nkilisevät kulkuset, ajopelien korjaukset, kinat ja torat, kyytimiehet,\nsepät ja kaikenlaiset maantien lurjukset ja vihdoin nähdä tuttavan\nkaton, josta valoja hänelle vastaan pilkottaa, ja pian on hänen\nedessään tutut tuvat, vastaan rientää ihmisiä ilosta huudahdellen, ja\nlapset meluten juoksevat, ja hiljaista rauhoittavaa puhetta pidetään;\nsitä vaan keskeyttää rakkaat hyväilemiset, joilla on voima riistää\nkaikki murhe ja apeus mielestä, Miekkoinen se perheen isäntä, jolla on\nmoinen nurkka, mutta voi miestä naimatonta!\n\nMiekkoinen se kirjailija, joka, kajoomatta ikäviin, inhoittaviin,\nsurullisella todellisuudellansa oudostuttaviin luonteisin, lähtee\nkuvaamaan suurta inhimillistä arvoa osoittavia luonteita, -- joka on\njokapäiväisten, kaikkialla temmeltäväin muotojen sameudesta valinnut\nmoniaita harvoja poikkeuksia, -- joka ei kertaakaan ole muuttanut\nkanteleensa korkea-lentoista helyä, joka ei kertaakaan ole ylhäiseltä\nasemaltaan alentunut köyhäin, mitättömäin lähimmäistensä luokse, vaan\nkokonaan, maahan kajoomattakaan, vaipuu yleviin, kauaksi siitä\nerotettuihin muotoihinsa! Kahdenkertaisesti on kadehdittava hänen ihana\nkohtalonsa: hän on heidän keskellään kuni kera sukulaisten, mutta\nkauaksi kulkee hänen maineensa ja laajalle kuuluu. Hän on juovuttavalla\nsuitsutuksella hurmannut ihmisten silmät; taitavasti osasi hän\nimarrella heidän edessään, kätkien elämän surullisen puolen ja näyttäen\nheille viehättävän ihmisen. Kaikki seuraavat häntä, käsiänsä\npaukuttaen, ja rientävät hänen perässään, koska kulkee hän\njuhlavaunuissansa. Suureksi, maailman mainioksi runoilijaksi häntä\nsanovat, joka korkealle liihoittelee yli kaikkein muitten maailman\nhenkien, niinkuin kotka liihoittelee yli muitten korkealle lentäväin.\nYksin hänen nimensä jo saattaa sykähtelemään nuoret, tuliset rinnat;\nkaikkein silmissä kimaltelee kyyneleitä hänelle vastaukseksi. Ei ole\nhänelle verran vetänyttä!...\n\nVaan toisenlainen on kohtalo ja osa sen kirjailijan, joka on rohjennut\nloitsia ilmi kaiken sen, mikä joka hetki on silmäin edessä ja mitä\neivät näe kylmäkiskoiset silmät, -- loitsia esiin kaiken tuon kamalan,\nruman ruopan vähäpätöisyyttä, joka on kietonut elämämme, koko tuon\nkuilun kylmiä, halpoja, jokapäiväisiä luonteita, joista vilisee\nmaallisen vaelluksemme tie, väliin katkera ja ikävä, -- joka on,\narmottoman piirtäjän ankaralla voimalla, juljennut asettaa ne koholle\nja räikeästi, nähdä kaiken kansan!\n\nEivät kajahtele hänelle kätten paukutukset, ei näe hän kiitollisia\nkyynelkarpaloita eikä liikuttamiensa sielujen yksimielistä riemua. Ei\nhänen luoksensa riennä tyttö kuusitoista vuotias, hurmauneena ja\npääkkönen täynnä sankarin innostusta. Eivät häntä tuudita suloiseen\nunohdukseen hänen omat luomansa sävelet. Ja vihdoin -- ei saa hän\nvältetyksi aikakautensa tuomiota, aikakautensa ulkokullattua,\ntunnotonta tuomiota, joka nimittää halvoiksi ja mitättömiksi hänen\nlempimiänsä olentoja ja antaa hänelle ylönkatsotun sijan semmoisten\nkirjailijain joukossa, jotka loukkaavat ihmiskuntaa, omantaa hänelle\njuuri hänen kuvaamainsa sankarien ominaisuudet, ryöstää häneltä\nsydämmen ja sielun ja jumalallisen liekin. Aikakauden tuomio näet ei\nmyönnä, että yhtä ihmeellisiä ovat kumpaisetkin lasit, ne, jotka uusia\nauringoita näyttävät, sekä ne, jotka näkymättömäin hyönteisten\nliikkeitä ilmi tuovat. Ei myönnä aikakauden tuomio, että suurta sielun\nsyvyyttä tarvitaan kirkastamaan halveksitusta elämästä otettua\nhengenkuvaa ja tekemään siitä hengentuotetta. Ei myönnä aikakauden\ntuomio, että korkea innostuksen nauru on ansiollinen seisomaan korkean\nrunollisen liikutuksen rinnalla, ja että kokonainen pohjattomuus on sen\nja markkinanarrin vääntelyjen välillä! Ei häntä tunnusta aikakauden\ntuomio, vaan kääntää kaikki hylkäämänsä kirjailijan moitteeksi ja\npanetteluksi; ilman eroitusta, ilman vastausta, ilman osan-ottoa,\nkuni kumppaliton kulkija, jää hän yksinänsä keskelle tietä. Synkkä\non hänen kutsumuksensa, ja katkerasti tuntee hän yksinäisyytensä.\n\nJa kauan on mun määrä vielä kummallisella voimalla kulkea käsi kädessä\nkera omituisten sankarieni, katsella koko tuota suunnatonta, kiitävää\nelämätä, katsella sitä naurun läpi, jonka maailma näkee, ja katsella\nsitä kyynelten läpi, jota maailma ei näe, ei tiedä! Ja kaukana on vielä\nse aika, jolloin toiset lähteet luopi innostuksen huima vihuri pyhän\nkauhun ja loiston valtaamasta hengestä, ja hämillänsä ja väristen he\nsaavat kuulla, kuinka ukkosena jyrähtelevät sanat toisenlaiset...\n\nVaan matkaan! matkaan! Pois otsalle istahtanut ryppy ja kasvoilta tuima\nsynkkyys! Äkkiä ja kerrassaan sukeltakaamme elämään, keskelle kaikkea\nsen soinnutonta pauhinata ja tiukusia, ja katsokaamme mitä tekee\nTshitshikow.\n\nTshitshikow heräsi, oikaisi jäsenensä ja tunsi maanneensa hyvin.\nVenyiltyään pari minutia selällään, napsautti hän äkkiä sormiansa,\nhänen kasvonsa loistahtivat, sillä hän muisti nyt olevansa vähän vailla\nneljänsadan sielun omistaja. Samassa hyppäsi hän vuoteeltaan,\nkatsahtamatta edes peilistä kasvojansakaan, joita hän rakasti\nvilpittömästi ja joissa hänen mielestänsä kaikista viehättävin osa oli\nleuka. Usein hän kerskailikin sillä tuttavilleen, vallankin partaansa\najaessaan.\n\n-- \"Katsopas\", puheli hän silloin, silitellen leukaansa; \"katsopas tätä\nleukaa: se on aivan pyöreä!\"\n\nVaan tällä kertaa ei hän katsahtanut leukaansa eikä kasvoihinsa, vaan\npisti jalkaansa sahvianinahkaiset, kaikenkarvaisilla reunuksilla\nkoristetut saappaat, joilla Torshok'in kaupunki, Venäläisen luonteessa\nlöytyväin tatarilaisten taipumusten mukaan, käy laveata kauppaa.\nSemmoiset saappaat hän veti jalkaansa ja hyppäsi sitten pari hyppäystä\nhuoneessa, aivan Skottilaisen tapaan, pelkässä lyhyessä paidassa,\nunohtaen ujoutensa ja hieno-tunteisen keski-ikänsä, hyppäsi, ja varsin\nnotkeasti lopsautti itseänsä kantapäillään. Samassa ryhtyi hän sitten\ntoimeen: hykersi lippaansa ääressä käsiänsä samalla tyytyväisyydellä\nkuin hykertää tutkinnon pitoon tullut maaoikeus, astuessaan\naamiaispöytään. Hän otti paperit lippaasta. Hänen teki mieli saada asia\najetuksi piammiten loppuun, jättämättä mitään tuonnemmaksi. Itse oli\nhän päättänyt sepittää kauppakirjat, kirjoittaa ja kopioida, ett'ei\ntarvitsisi mitään maksaa kirjureille. Kauppakirjain muodon hän kyllä\ntiesi vallan hyvin. Suurilla, rohkeilla kirjaimilla aloittikin hän:\n\"Vuonna tuhat kahdeksansataa\" j.n.e., sitten tuli pienemmillä: on\ntilanomistaja se ja se ja niin edespäin, niinkuin olla pitää. Kahdessa\ntunnissa oli kaikki valmiina.\n\nHän katsahti nyt näihin luetteloihin ja talonpoikiin siinä, jotka\ntodellakin olivat olleet joskus talonpoikia, tehneet työtä, kyntäneet,\njuoda renttuilleet, petelleet herrojansa tai kukaties olleet hyviäkin\ntalonpoikia, ja omituinen, selittämätön tunne valtasi hänet silloin.\nJokaisessa listassa oli jotakin omituista, ja siitä syystä oli eri\nlistain talonpojissakin jotakin omituista. Korobotshkan talonpojilla\noli melkein jok'ainoalla lisä- ja liikanimiä. Pljushkin'in lapussa ei\nsuinkaan sanain paljous haitannut: useissa kohdin oli vaan nimen ja\nisännimen alkukirjaimet ja niitten perässä kaksi pistettä.\nSobakevitsh'in luettelossa veti huomiota puoleensa tavaton täydellisyys\nja seikkaperäisyys. Ei ollut unohdettu ainoatakaan ominaisuutta.\nYhdestä oli sanottu: \"hyvä puuseppä\"; toisen nimeen oli liitetty:\n\"järkevä mies, eikä viinaa maistakaan\". Tarkasti oli myös ilmoitettu,\nmikä minkin oli isä ja äiti ja millainen mikin oli käytökselleen. Erään\nFedotow'in kohdalle oli vain merkitty: \"Isästä ei ole tietoa; syntynyt\nhovin piiasta Kapitolinasta, mutta hyväluontoinen eikä varasta\". Kaikki\nnämä seikkaperäiset ilmoitukset antoivat omituista tuoreutta\nluettelolle; tuntui niinkuin ukot olisivat vielä eilen olleet elossa.\n\nKauan hän katseli nimiä ja tunsi vihdoin jotakin sääliä ja huokasi:\n\n-- \"Voi teitä\", virkkoi hän, \"ukko kullat! Onpas teitä tähän sullottu\nkoko kasa! Mitähän te, veikkoset, teitte ja toimititte eläissänne?\nMiten puuhailitte, ponnistelitte?\"\n\nJa hänen silmänsä pysähtyivät yhteen nimeen. Tämä oli ennestään\ntunnettu Pietari Savelinpoika Kaukana-Kaukalo, joskus maailmassa\ntilan-omistajattaren Korobotshkan talonpoikia. Tshitshikow ei malttanut\nnytkään olla sanomatta:\n\n-- \"Siinäpäs on pituutta, koko rivin leveältä! Käsitöissäkö sinä lienet\nollut taitava, vai muutoinko vaan talonpoika, ja mimmoisen kuolit\nkuoleman? Kapakassako sä henkesi heitit, vai maantielläkö ajoi ylitsesi\nkömpelö kuorma? -- 'Korkki Tahvo, kirvesmies, raittius erinomainen'.\nNiin vai, vai tässä se nyt on tuo Tahvo Korkki, jättiläinen, joka olisi\nkelvannut kaartiin! Kävit kai kaikki läänit ristiin rastiin kirves\nvyöllä ja saappaat selässä, söit rossalla leipää ja kahdella kuivattua\nkalaa, mutta kukkarossasi kai joka kerran kannoit kotiin satasen\nruplia, neuloitpa kukaties vielä setelin ja toisen liinaisiin\nhousuihisikin tai pistit ne saapasvarteesi! Missähän sinusta sitten\naika jätti? Kiivennytkö lienet, suurempia tuloja hakien, kirkon torniin\nja liukastuit siellä poikkipuulta ja maahan loiskahdit? Joku Miikkula\nsetä sun vieressäsi seisoi, päätänsä raapasi, virkkaen: 'Voi, Junu\nrukka, noinkos sinua nyt lennättikin!' ja itse kiipesi, nuora\nvyötäisillään, sinun sijallesi. -- Maksim Teljatnikow, suutari.\nSuutari! Vai suutari! Humalassa kuin suutari, sanoo sananlasku.\nTunnenpa minä sinut, veikkonen, tunnen. Tahdotkos, niin kerron koko sun\nhistoriasi! Opissa olit ensin saksalaisella mestarilla, joka syötti\nteitä kaikkia yhdessä ja veteli hihnalla selkään, kun ette olleet\ntarkkoja, eikä päästänyt kadulle keikkumaan. Etkä ollutkaan sä suutari\nvain, mutta oikea ihme saapasseppäin seassa, eikä lakannut sua\nSaksalainen laittelemasta, haastellessaan eukkonsa kanssa tahi kera\nkumppaninsa. Opista päästyäsi sä virkoit: 'nyt pannaan oma jalka pöydän\nalle; enkä huolikaan minä Saksalaisen lailla kopekoita kihnutella; minä\nrikastun tuota pikaa'. Ja sitten, suoritettuasi herrallesi melkoisen\nveron, avasit sinä puodin ja otit työtä runsaasti, -- ja anna soittaa\nsitten! Polkuhinnalla ostit jostakin märännyttä nahkaa ja voitit kuin\nvoititkin kaksin kerroin joka saappaalta; mutta kului viikko, toinen,\nniin läksivät sinun saappaasi halkeilemaan, ja sinut haukuttiin suut\nsilmät täyteen. Puotisi tyhjeni tyhjenemistään, sinä rupesit juomaan ja\npitkin katuja vetelehtämään, puhellen: 'Kyll' on kovaa tämä elämä! Ei\ntule toimeen Venäjän mies, kun Saksalainen on aina tiellä!' -- Mikäs\nmies tämä on? Elsa Varpunen? Mitä hittoja: akkako! Mikäs sen tänne\nsurvasi? Peiakkaan Sobakevitsh, petti näet tässäkin!\"\n\nTshitshikow oli oikeassa; se oli kuin olikin akka. Miten se oli miesten\nluetteloon päässyt, on vaikea sanoa; mutta niin taitavasti oli sen nimi\nsiihen kirjoitettu, että kaukaa luuli sitä mieheksi, nimeltä Eljas.\nTshitshikow ei huolinut Elsasta, vaan pyhkäsi hänet samassa pois.\n\n-- \"Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi!\" jatkoi hän tarkasteluansa. \"Mikäs sinä\nolit miehiäsi? Ajurinako olit ja, hankittuasi itsellesi troikan ja\nniinimattoisen kojureen, jätit ikipäiviksi kotisi ja läksit\nkauppamiesten kanssa kuljeksimaan markkinoilta markkinoille?\nMaantielläköhän sä henkesi Herralle annoit, vai surmasivatko sinut omat\nkumppalisi jonkun paksun ja punaposkisen sotamiehen-muijan tähden, vai\nrupesiko metsärosvo pitämään hyvää silmää sun nahkaisiin rukkasiisi ja\nsun pieniin, mutta lujiin hevosiisi, vai lienetkö muutoin vaan pankolla\nmaatessasi miettinyt sinne tänne ja sitten yks kaks poikennut kapakkaan\nja sieltä suoraa päätä avantoon, ja sinne mies meni kuin Mähösen viina?\nVoi veikkoset Venäläiset! Ei tee teillä mieli kuolla omaa kuolemata! --\nEntäs te, kulta poikaseni!\" jatkoi hän, silmäellen sitä listaa, johon\nolivat kirjoitetut Pljushkin'in karkurit, \"elossa te kyllä olette,\nmutta mitäpäs hyötyä teistä siltä on? Yhtä olette kuin kuolleetkin! Ja\nmissähän teitä nyt kantelevat nopeat jalkanne? Huonoko teillä oli olo\nPljushkin'in luona, vai muutoin vaan omasta halustanne samoilette\nmetsissä, matkamiehiä ryöstellen? Vankihuoneissako istunette vai\nlienette ruvenneet toiselle herralle ja nyt maata viljelette? Jeremias\nKorpela, Nikita Kiertäväinen, hänen poikansa Anton Kiertäväinen... No\nnämä ovat jo nimeltäänkin karkulaisia. -- Popow, hovin palvelija...\nKirjantaitava kaiketi. Puukko kädessä et mahtanut huiskia, vaan\nvarastit herras-tavalla. Vaan äläs, jopa sai sinut kiinni\nispravnikka-kapteni. Rohkeana sinä seisot tutkinnossa.\"\n\n-- 'Kenen miehiä?' kysäisee ispravnikka ja liittää sinulle tässä\nselvässä jutussa pari tuntuvaa sanaa.\n\n-- 'Sen ja sen hovinherran miehiä', vastaat sä rohkeasti.\n\n-- 'Mikä toimenasi täällä?' kysyy ispravnikka.\n\n-- 'Raha-ansiolle olen päästetty', vastaat sinä, sanoja tapailematta.\n\n-- 'Missä pässi?'\n\n-- 'Isännällä, porvari Pimenow'illa'.\n\n-- 'Pimenow tänne! Sinäkö olet Pimenow?'\n\n-- 'Minä'.\n\n-- 'Onko hän antanut sinulle passinsa?'\n\n-- 'Ei hän ole minulle antanut mitään passia'.\n\n-- 'Mitäs sinä valehtelet?' tiuskasee ispravnikka ja liittää jonkun\ntuntuvan sanan.\n\n-- 'Juuri niin', vastaat sinä rohkeasti, 'en ole antanut passiani\nhänelle, sillä minä tulin myöhään kotia, vaan annoin sen talteen Antip\nProhorow'ille, suntiolle'.\n\n-- 'Suntio tänne! Onko hän antanut sinulle passiansa?'\n\n-- 'En ole saanut passia häneltä'.\n\n-- 'Valehteletko sinä taas?' sanoo ispravnikka, vahvistaen puhettansa\njollakin tuntuvalla sanalla. 'Missä on sinun passisi?'\n\n-- 'Kyllä se oli minulla', vastaat sinä nopeasti, 'mutta kai se on\nmeinaten niinkuin joutunut kateisin'.\n\n-- 'Entäs sotamiehen nuttu?' kysyy ispravnikka ja paukauttaa jälleen\nkaupanpäällisiksi jonkun tuntuvan sanan. 'Minkästähden sen olet\nvarastanut ja samoin papilta kirstun vaskirahoineen?'\n\n-- 'En suinkaan', vastaat sinä, etkä värähdäkään, 'varkaan ammattia en\nole vielä milloinkaan harjoittanut'.\n\n-- 'Kuinkas sitten nuttu löydettiin sinulta?'\n\n-- 'Sit' en tiedä! Varmaankin sen joku lienee tuonut'.\n\n-- 'No onpa sinua konna, onpa aika konna', puhuu ispravnikka,\npyöritellen päätään ja kädet puuskassa. 'Raudat jalkaan ja mies\ntyrmään!'\n\n-- 'Kuinka vaan tykkäätte', vastaat sinä. Ja sitten otat taskustasi\nnuuskarasian ja tarjoot ystävällisesti nuuskaa kahdelle\nsotavanhukselle, jotka panevat rautoja jalkoihisi. Sä kyselet heiltä\nkauanko ovat jo olleet virkaerossa ja missä sodassa ovat olleet. Ja\nniin sinä aikojasi elelet vankihuoneessa, sillä välin kuin asiatasi\ntutkitaan Oikeudessa. Näin päättää vihdoin oikeus: Se ja se on\nTsarevo-Kokshaishka'sta lähetettävä sen ja sen kaupungin vankilaan.\nSikäläinen Oikeus taas päättää: Se ja se on lähetettävä Vesjegonsk'iin.\nJa niin sinä muuttelet majaa tyrmästä tyrmään ja uutta asuntoa\nkatsellessasi virkat: 'ei, kyllä Vesjegonsk'in tyrmä on vähän parempi:\nsiellä oli tilaa babkiakin heitellä [Venäläinen kisa sorkkaluilla.\nSuoment, muist.] ja seurakin oli isompi'. -- \"Abakum Firow! Mikäs sinä\nolet? Missähän sinä, poikaseni, oleksit ja voleksit? Volgan varsilleko\ntiesi on osannut ja oletko vapaasen elämään mieltyneenä yhtynyt\npurlakoihin?...\" [Purlakat ovat irtonaista työväkeä jyvälotjilla\nsisä-Venäjässä. Suom. muist.]\n\nTshitshikow pysähtyi ja vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa. Rupesiko hän\nmiettimään Abakum Firow'in kohtaloa, vai muutoinko hän mietteisinsä\nvaipui, niinkuin ainakin vaipuu Venäjän mies, olkoon missä iässä, missä\nvirassa ja varallisuuden tilassa tahansa, kun alkaa ajatella huimaa,\nreipasta elämätä. Ja tosiaankin, missä on nyt Firow? Huimasti huijailee\nja hurrailee jyvälotjain laiturilla, saatuaan pestit kauppamiehiltä.\nKukkaset ja nauhat liehuvat hatussa, koko purlakkain lauma iloitsee,\njätellen hyvästi kultasiaan ja vaimojansa, soreita ja solakoita\nhelmikauloja, kassapäitä; siinä rinkitanssia ja lauluja; koko tori\nkuohuu ja kiehuu. Kantajat sillä välin huutaen, toruen, kirkuen\nnostavat koukullansa selkäänsä yhdeksän puutaa ja pauhulla kaatavat\nhernettä ja nisua syväpohjaisiin lotjiin; sinne laskevat kaura- ja\nsuurima-mattoja ja kauas ympäri toria näkyy jauhosäkkejä, kuni tykin\nluoteja suunnattomissa kasoissa, ja mahtavana katsoo koko jyvätykistö,\nkunnes on siirtynyt syviin lotjiin, ja sitten lähtee loppumaton\nlaivasto perätysten, yhdessä jonossa kera keväisten jäitten. Kyllä\nsiellä saatte työtä tehdä tarpeeksenne, purlakat! ja niinkuin yksissä\nennen hurrasitte ja hulluilitte, niin nyt ryhdytte työhön ja hikeen,\nhinaten lotjia ja laulaen yhtä laulua, loppumatonta kuin Venäjän\nmaakin.\n\n-- \"Kas, johan kello on kaksitoista!\" sanoi viimein Tshitshikow,\nkatsahtaen kelloaan. \"Mitäs minä tässä vitkailen? Aika menee niinkuin\nhyväänkin asiaan; ensin puhun jonkin joutavata ja sitten vielä vaivun\najatuksiin. Pöllö, mikä pöllö!\"\n\nTämän sanottuaan muutti hän skottilaisen pukunsa\neuropalaiseksi, veti vyönsä kireemmälle, pirskautti päällensä\neau-de-cologne'ia, otti lämpöisen lakin käteensä ja paperit kainaloonsa\nja läksi sivilioikeuteen tekemään kauppakirjoja valmiiksi. Hänen\nkiiruhtamiseensa ei ollut syynä myöhästymisen pelko, hän ei peljännyt\nmyöhästyvänsä, sillä presidentti oli hänen tuttavansa ja saattoi hänen\nmielensä mukaan joko pitkittää Oikeuden istuntoa tahi keskeyttää sen,\naivan kuin ennen muinoin Homeron Zeus Jumala pitensi päiviä ja lähetti\npikaisesti öitä, kun piti keskeyttää lempimäinsä sankarien kina tai\nantaa niille tilaisuutta tapella kylliksensä. Siksi hän ei kiirehtinyt,\nvaan hänen itsensä teki mieli saada asia päätetyksi niin pian kuin\nmahdollista. Siihen saakka tuntui hänestä kaikki vähän levottomalta ja\nhankalalta, mieleen tuli näet aina se ajatus, ett'eivät hänen\ntalonpoikansa ole sittenkään aivan oikeita talonpoikia, ja semmoisissa\ntapauksissahan pitää saada tuonlainen taakka pois hartioilta. Tuskin\nhän oli ennättänyt kadulle, miettien näitä asioita ja kantaen\nhartioillaan karhua, ruskean päällyksen alla, niin jo kohtasi juuri\npoikkikadun kolkassa erään herran, jolla myös oli karhu ruskean\npäällyksen alla ja lämmin lakki korvalippujen kanssa. Herra huudahti;\nse oli Manilow. Ystävykset sulkivat toisensa sylihinsä ja seisoivat\nviiden minutin verran tuossa asemassa. Kummaltakin puolen muiskattiin\nsuuta niin kovasti, että kumpaisellakin kivisti etuhampaita koko\npäivän. Manilow oli niin täynnä ihastusta, ett'ei hänen kasvoilleen\njäänyt kuin nenä ja huulet: silmät olivat kokonaan kadonneet.\nNeljänneksen tuntia puristeli hän molemmilla käsillään Tshitshikow'in\nkättä ja lämmitti sen tulikuumaksi. Kaikkein hienoimmilla ja\nsuloisimmilla sanoilla kertoi hän lentäneensä sulkemaan Pavel\nIvanovitsh'ia syliinsä, ja puhe päättyi semmoiseen sievistelylauseesen,\nettä senlainen olisi ollut sopiva tytölle, jonka kanssa mennään\ntanssimaan. Tshitshikow avasi suunsa, tietämättä vielä itsekään mitä\nvastata, kun Manilow samassa otti turkkinsa alta ruusupunaisella\nnauhalla sidotun paperikääryn.\n\n-- \"Mitä tässä on?\"\n\n-- \"Talonpojat!\"\n\n-- \"Vai niin!\" Hän avasi kääryn, heitti siihen pikaisen silmäyksen,\nihaillen kaunista ja puhdasta kirjoitusta. \"Hyvin on kirjoitettu\",\nsanoi hän, \"ei ole tarvis kirjoittaa puhtaaksikaan. Vielä reunakin on\ntehty ympärille. Kuka se tuon reunan näin taitavasti on tehnyt?\"\n\n-- \"Älkää kyselkö\", sanoi Manilow.\n\n-- \"Tekö?\"\n\n-- \"Vaimoni\".\n\n-- \"No mutta herrainen aika, oikeinhan hävettää, kun olen tehnyt niin\npaljon vaivaa\".\n\n-- \"Pavel Ivanovitsh'in tähden ei löydy mitään vaivaa\".\n\nTshitshikow kumarsi kiitollisena. Manilow, kuultuansa hänen menevän\nOikeuteen kauppakirjoja vahvistamaan, lupasi tulla hänen mukaansa.\nTuttavukset läksivät käsityksin. Jos oli vähinkin ylennys tahi mäki\ntahi porras, niin Manilow aina tuki ystäväänsä, melkeinpä kohotti häntä\nkädellään, suloisella hymyllä sanoen tahtovansa kaikin mokomin pitää\nhuolta, ett'ei Pavel Ivanovitsh loukkaisi jalkojansa. Tshitshikow oli\nhämillänsä eikä tiennyt mitenkä lausuisi kiitollisuutensa, sillä hän\ntiesi olevansa raskaanlainen. Molemmanpuolisia palveluksia osoittaen\nsaapuivat he vihdoin torille, jonka varrella olivat virastot -- suuri\nkolmikertainen kivikartano, kauttaaltansa valkoinen kuin liitu; tämä\nosoitti kaiketikin kaikkien siinä olevien henkien sielunpuhtautta. Muut\nrakennukset torin varrella eivät olleet tämän ison kartanon mukaisia.\nSiellä oli vahtikoju, jonka edustalla seisoi sotamies pyssy olalla,\npari kolme ajurien asemata ja vihdoin pitkät laipiot ja niissä\ntavallisia laipiokirjoituksia ja piirustuksia, hiilellä ja liidulla\nraaputeltuja. Muuta ei ollut mitään tällä yksinäisellä taikka, kuten\nmeillä sanotaan, kauniilla torilla. Toisen ja kolmannen kerroksen\nakkunoissa näkyi Oikeuden jumalattaren lahjomattomia pappeja, jotka\naina väliin jälleen katosivat, kaiketikin päällikön astuessa huoneesen.\nYstävykset nousivat portaita aivan juoksujalassa, sillä Tshitshikow,\nkoettaen karttaa kainalollista kannattelua Manilow'in puolelta,\njoudutti askeleitaan, mutta Manilow puolestansa taas lensi edelle,\nvoidaksensa estää Tshitshikow'ia väsymästä. Siitäpä syystä olivat he\naivan hengästyksissään, päästyänsä ylös pimeään käytävään.\n\nEi huikaissut heidän silmiänsä puhtaus käytävissä eikä huoneissakaan.\nSilloin ei vielä pidetty siitä huolta, ja mikä oli likaista, se jäikin\nlikaiseksi, saamatta kaunista kuorta päällensä. Themidi, Oikeuden\njumalatar, vastaan otti vieraitansa semmoisenaan kuin oli, aamunuttu\npäällä ja yömyssy päässä. Nyt olisi kuvattava virkahuoneet, joitten\nkautta sankarimme kulkivat, mutta kirjantekijä pelkää kovasti kaikkia\nvirkapaikkoja. Jos hänen joskus onkin ollut käyminen niitten läpi,\nsilloinkin kuin ovat olleet loistavia ja pulskia, lattiat ja pöydät\nkiiltävinä, niin on hän koettanut rientää niitten läpi kiiruimman\nkaupassa, ujosti luoden silmät maahan. Siksipä hän ei tiedäkään,\nmitenkä siellä kaikki kukoistaa ja onnen päiviä viettää. Sankarimme\nnäkivät kaikenlaista paperia, ruskeata sekä valkoista, pöytään\npainetuita päitä, leveitä niskoja, frakkeja, nuttuja, lääninkaupungin\nkuosin mukaisia ja erään tuommoisen tavallisen vaaleanharmaan kurtikan,\njoka teki räikeän vastakohdan muille. Kurtikan omistaja istui, pää\nsivulla ja melkein paperissa kiinni ja kirjoitella pyöräytteli uljaasti\njotakin pöytäkirjaa maan luovutuksesta tahi takavarikkoon pantavasta\nomaisuudesta, minkä oli omaksensa siepannut joku hiljainen hovinherra,\njoka siitä pitäin rauhassa elelee aikojansa, sillä välin kuin hänen\nasiatansa tutkitaan Oikeudessa, ja hänelle on ennättänyt syntyä lapsia\nja lapsenlapsiakin Oikeuden oivan suojan alla. Siellä täällä kuului\nlyhyttä, katkonaista puhetta: \"Lainatkaapas Fedosei Fedosejevitsh juttu\nN:o 368!\" -- \"Aina teiltä hukkuu korkit kruunun tolpista!\" Välistä\nkuului kovempi ääni, varmaankin jonkun esimiehen, ja se käski näin:\n\"He, tuoss' on, kirjoita puhtaaksi, taikka kyllä minä sinulle näytän!\nsaat istua kuusi päivää syömättä\". Kynistä läksi kova rapina,\nsamallainen kuin koska muutamia risukuormia kulkee metsässä, jossa on\npuolen kyynärän paksuudelta kuivia lehtiä.\n\nTshitshikow ja Manilow astuivat ensimmäisen pöydän luo, jossa istui\nkaksi nuorta virkamiestä, ja kysyivät:\n\n-- \"Sanokaas, olkaa hyvä, missä täällä on kauppakirjain osasto!\"\n\n-- \"Mitäs teillä on asiata?\" kysyivät molemmat virkamiehet, kääntyen\nkysyjiin.\n\n-- \"Minulla olisi hakemuskirja annettavana\".\n\n-- \"Mitäs olette ostaneet?\"\n\n-- \"Tahtoisinpa ensin tietää, mihin osastoon kauppakirjat kuuluvat,\ntähänkö vai muuanne\".\n\n-- \"Sanokaa ensin, mitä olette ostaneet ja mistä hinnasta, niin sitten\nsaatte tietää, ei se muutoin käy laatuun\".\n\nTshitshikow huomasi heti pelkän uteliaisuuden vaivaavan virkamiehiä,\nniinkuin ainakin nuoria virkamiehiä. Sitä paitse tahtoivat he osoittaa,\nkuinka painavia ja tärkeitä he ja heidän toimensa ovat.\n\n-- \"Kuulkaas, hyvät ystävät\", sanoi hän, \"minä tiedän vallan hyvin,\nettä kaikki kauppakirjat, olkoon hinta mikä hyvänsä, tehdään yhdessä\npaikassa, ja sen vuoksi pyydän teitä näyttämään minulle, missä tämä\npaikka on; mutta jos ette tiedä, missä mitkin asiat virastossanne ovat,\nniin sopii kysyä muilta\".\n\nVirkamiehet eivät vastanneet siihen mitään. Toinen heistä vaan tokaisi\nsormellaan nurkkaan päin, jossa istui muuan ukko, merkiten papereita.\nTshitshikow ja Manilow astuivat pöytäin välitse suoraan hänen luokseen.\nUkko teki työtä hyvin uutterasti.\n\n-- \"Sallikaas kysyäni\", virkkoi Tshitshikow kumartaen, \"täälläkö\nkauppakirjoja vahvistetaan?\"\n\nUkko nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: \"Ei täällä vahvisteta\nkauppakirjoja\".\n\n-- \"Missä sitten?\"\n\n-- \"Kauppakirjain Toimistossa\".\n\n-- \"Missäs on kauppakirjani Toimisto?\"\n\n-- \"Ivan Antonovitsh'in luona\".\n\n-- \"Missäs on Ivan Antonovitsh?\"\n\nUkko tokaisi sormellaan toista nurkkaa kohti. Tshitshikow ja Manilow\nläksivät Ivan Antonovitsh'in luokse. Ivan Antonovitsh oli jo ennättänyt\nheittää heihin salavihkaisen silmäyksen, mutta vaipui samassa kokonaan\nkirjoitustyöhönsä.\n\n-- \"Sallikaas kysyäni\", sanoi Tshitshikow kumartaen, \"tässäkö on\nkauppakirjain Toimisto?\"\n\nIvan Antonovitsh ei ollut kuulevinansakaan, vaan upposi kokonaan\npapereihinsa eikä vastannut mitään. Sen nyt näki paikalla, että tämä\noli järkevä mies, eikä mikään nuori turhan puhuja ja tuulen pieksäjä.\nIvan Antonovitsh näkyi olevan jo hyvän matkaa viidennellä kymmenellä;\ntukka oli musta ja sakea; keskiosa kasvoja antoi kokonaan eteenpäin,\nyhtyen nenään. Sanalla sanoen, siinä olivat kasvot, joita tavallisesti\nsanotaan turpanaamaksi.\n\n-- \"Sallikaas kysyäni, tässäkö on kauppakirjain Toimisto?\" kysyi\nTshitshikow.\n\n-- \"Tässä\", vastasi Ivan Antonovitsh, käänsi turpanaamansa ja rupesi\njälleen kirjoittamaan.\n\n-- \"Minulla olisi tämmöinen asia: minä olen ostanut useilta\ntilan-omistajilta tässä kihlakunnassa talonpoikia, minulle\nsiirrettäviksi; kauppakirja on valmis, vahvistusta vailla vaan\".\n\n-- \"Ovatko myöjät saapuvilla?\"\n\n-- \"Muutamat ovat itse, toiset valtuukirjoilla\".\n\n-- \"Toitteko hakemuskirjan?\"\n\n-- \"Toin senkin. Minä tahtoisin, minun pitäisi kiirehtiä ... niin että,\neiköhän olisi mahdollista saada kaikki valmiiksi jo tänään?\"\n\n-- \"Tänäänkö? ei sitä tänään saa\", virkkoi Ivan Antonovitsh. \"Täytyy\nvielä tarkastaa, olisiko mitä estettä\".\n\n-- \"Yleensä mitä asian jouduttamiseen tulee, niin Ivan Grigorjevitsh,\npresidentti, on minun hyvä ystäväni...\"\n\n-- \"Niin, Ivan Grigorjevitsh! eihän hän ole ainoa; on tässä muitakin\",\nsanoi Ivan Antonovitsh kuivasti.\n\nTshitshikow ymmärsi yskän ja sanoi:\n\n-- \"Ei toisetkaan saa syytä mielipahaan, minä olen itse palvellut ja\nymmärrän varsin hyvin...\"\n\n-- \"Menkää vaan Ivan Grigorjevitsh'in luokse\", virkkoi Ivan Antonovitsh\njo vähän lempeämmällä äänellä. \"Antakoon hän asianomaiset käskyt; ei\nmeidän puoleltamme tule viivytystä\".\n\nTshitshikow otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitsh'in\neteen. Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan ja pani kirjan sen päälle.\nTshitshikow yritti osoittaa sitä hänelle, mutta Ivan Antonovitsh\nilmoitti hänelle pään liikahduksella, ett'ei ole tarvis osoittaa.\n\n-- \"Tuo saattaa teidät istuntohuoneesen\", sanoi Ivan Antonovitsh,\nviitaten päällään. Muuan, samassa huoneessa olevista -- hän oli niin\nuutterasti palvellut Oikeuden jumalatarta, että kumpikin nutunhiha oli\nhaljennut kyynäspäiltä, päästäen vuorin kurkistelemaan ulos, ja tästä\npalveluksestaan hän oli saanut kollegian registratorin nimen -- läksi\noppaaksi ystävillemme, niinkuin ennen muinoin Virgilio Dante'lle, ja\nsaattoi heidät istuntohuoneesen, jossa oli yksi ainoa iso nojatuoli ja\nsiinä, pöydän päässä, kuvastimen ja kahden paksun kirjan takana istui\npresidentti yksinään, kuni aurinko. Tällä kohdalla valtasi uuden\nVirgilion semmoinen pyhä kauhistus, ett'ei hän millään muotoa\nuskaltanut panna jalkaansa sinne, vaan kääntyä pyörähti takaisin,\nosoittaen selkänsä, kuluneen kuni matto, -- ties mistä siihen oli vielä\ntarttunut kanan höyhen. Saliin tultuansa sankarimme huomasivat, ett'ei\npresidentti ollutkaan yksinään. Hänen vieressään istui Sobakevitsh\naivan kuvastimen suojassa. Vieraitten tulo vaikutti iloisen\nhuudahduksen, presidentillinen nojatuoli siirtyi taammas pauhinalla.\nSobakevitsh kohosi hänkin tuoliltaan ja tuli näkyviin pitkine\nhihoineen. Presidentti sulki Tshitshikow'in syliinsä, ja oikeuden sali\nlähti kajahtelemaan suuteloista. Siinä sitten kyseltiin toinen toiselta\nkuinka voidaan ja jaksetaan, ja siinä tuli selville, että\nkumpaisellakin kivistelee ristiluita, ja tämä pantiin paljon istumisen\nsyyksi. Presidentti näkyi jo saaneen Sobakevitsh'ilta tiedon kaupasta,\nsillä hän rupesi onnittelemaan, mikä ensi alussa saattoi sankarimme\nvähän hämille, varsinkin kun hän näki Sobakevitsh'in ja Manilow'in,\nkummankin myöjän, joitten kanssa kaupat oli tehty kahden kesken, nyt\nseisovan vastatusten. Hän kiitti kumminkin presidenttiä ja kääntyen\nsamassa Sobakevitsh'in puoleen, kysyi:\n\n-- \"Kuinkas te jaksatte?\"\n\n-- \"Jumalan kiitos, hyvin vaan\", vastasi Sobakevitsh. Ja hyvinpä näkyi\nlaita todella olevankin. Pikemmin saattoi rauta vilustua ja ruveta\nyskimään, ennenkuin tämä ihmeellisen tanakaksi luotu hovinherra.\n\n-- \"Niin, teillä on aina ollut hyvä terveys\", sanoi presidentti; \"ja\nroteva mies oli teidän isä vainajannekin\".\n\n-- \"Niin, yksinään hän kävi karhua vastaan\", sanoi Sobakevitsh.\n\n-- \"Mutta luulenpa minä kuin luulenkin\", virkkoi presidentti, \"että\ntekin kaataisitte karhun allenne, jos vaan menisitte mesikämmentä\nvastaan\".\n\n-- \"Enkä kaataisikaan\", vastasi Sobakevitsh. \"Isä vainaja oli väkevämpi\nminua\". Huoattuaan hän jatkoi: \"Ei ole nykyinen polvi enää sama. Niinpä\nesimerkiksi nyt tämä minunkin elämäni ... onkos se laitaa? Aina vaan\nniinkuin...\"\n\n-- \"No mikäs teidän elämässänne olisi hätänä?\" kysyi presidentti.\n\n-- \"Ei ole laita oikein, ei ole!\" sanoi Sobakevitsh päätänsä\npyörittäen. \"Ajatelkaas vaan, Ivan Grigorjevitsh: viidennellä olen jo\nkymmenellä, enkä kertaakaan vielä ole ollut sairas; jos edes kulkku\nolisi tullut kipeäksi, tahi paise noussut tahi muu pahka, vaan ei\nmitään... Ei se tiedä hyvää! Kyllä sen vielä joskus saa maksaa\".\nAlakuloisuus valtasi Sobakevitsh'in.\n\n-- \"Johan nyt!\" ajattelivat Tshitshikow ja presidentti yhtä haavaa;\n\"onpas vaan kaikenlaisia syitä valituksiin\".\n\n-- \"Minulla on kirje teille\", sanoi Tshitshikow, ottaen taskustaan\nPljushkin'in kirjeen.\n\n-- \"Keltä?\" sanoi presidentti ja avattuansa kirjeen huudahti: \"Vai\nPljushkin'ilta vainen! Elää kihnuttelee se äijä vieläkin! Kummallinen\nkohtalo siinäkin: ennen vanhaan ei toista niin viisasta, niin rikasta\nmiestä; entäs nyt!...\"\n\n-- \"Konna\", sanoi Sobakevitsh, \"lurjus, koko väkensä on tappanut\nnälällä\".\n\n-- \"Kyllä minä\", sanoi presidentti, luettuansa kirjeen loppuun; \"kyllä\nminä mielelläni rupean hänen asiamiehekseen. Milloinka tahdotte saada\nkauppakirjat vahvistetuiksi, nytkö vai jälkeenkö päin?\"\n\n-- \"Nyt\", vastasi Tshitshikow; \"pyytäisinpä vielä saada ne tänäänkin,\njos mahdollista, sillä huomenna tekisi mieleni lähteä kaupungista pois.\nMinulla ovat valmiina sekä kauppakirjat että hakemus\".\n\n-- \"No se on hyvä se, mutta kas täältä me vaan emme päästä teitä pois\nnäin pian. Kauppakirjat saadaan kuntoon tänään, mutta teidän pitää\nkumminkin olla täällä meidän kanssamme. Jahkas minä annan käskyn\".\n\nHän avasi oven kansliahuoneesen, joka oli täpö täynnä virkamiehiä.\nAhkerina mehiläisinä he olivat ryhmäyneet useampiin hunajakakkuihin,\njos vaan juttupapereita sopii verrata hunajakakkuihin. Hän kysyi:\n\n-- \"Onko Ivan Antonovitsh täällä?\"\n\n-- \"On!\" vastasi ääni huoneesta.\n\n-- \"Kutsukaa häntä tänne!\"\n\nSaliin astui ja nöyrästi kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, jonka\nlukija jo tuntee.\n\n-- \"Ottakaas, Ivan Antonovitsh, kaikki nämä kauppakirjat...\"\n\n-- \"Älkääkä unohtako, Ivan Grigorjevitsh\", pisti Sobakevitsh väliin,\n\"vieraita miehiä tarvitaan kanssa, edes kaksi kummaltakin puolen.\nPankaa sana prokuratorille, hän on joutilas mies ja istuu varmaankin\nkotona; kaikki tekee hänen edestänsä viskaali Solotuha, suurin hätikkö\nmaailmassa. Lääkintätoimen inspehtori -- joutilas mies sekin, kotona on\nkai hänkin, ellei hän ole mennyt jonnekin kortinlyöntiin; ja onhan\ntässä lähitteillä yksi ja toinen: Truhatshevski, Begushkin, -- tyhjän\ntoimittaja joka mies\".\n\n-- \"Niinpä niinkin, niinpä niinkin!\" sanoi presidentti ja pani samassa\nkansliapalvelijan kaikkia näitä kutsumaan.\n\n-- \"Pyytäisin minä vieläkin\", sanoi Tshitshikow, \"kutsumaan tänne\nkirkkoherra Kyrillon poikaa: hän on asiamiehenä eräälle rouvalle, jonka\nkanssa minä myöskin olen tehnyt kauppoja. Hän palvelee luullakseni\nteillä\".\n\n-- \"Kutsutaan, kutsutaan sekin!\" sanoi presidentti; \"kaikki\ntoimitetaan. Mitä taas virkamiehiin tulee, niin älkää antako heille\nmitään, minä pyytämällä pyydän sitä. Minun ystäväni ei tarvitse maksaa\nmitään lahjoja\".\n\nTämän sanottuaan, hän antoi jonkun käskyn Ivan Antonovitsh'ille, joka\nei näkynyt olevan siitä hyvillään. Kauppakirjoilla oli nähtävästi hyvä\nvaikutus presidenttiin, varsinkin kun hän huomasi ostosten hinnan\nolevan yhteensä lähes satatuhatta ruplaa. Kotvan aikaa katsoi hän\nTshitshikow'iin erinomaisella tyytyväisyydellä ja sanoi vihdoin:\n\n-- \"Vai niin vainen! Vai olette te siis, Pavel Ivanovitsh, ostaneet\nväkeä\".\n\n-- \"Olen\", vastasi Tshitshikov.\n\n-- \"Kas se on oikein, sen minä vaan sanon\".\n\n-- \"Niin kyllä minä huomaan itsekin, ett'en minä sen paremmin olisi\nsaattanut tehdäkään. Olkoon miten olleekaan, mutta ihmisen määrä ja\ntarkoitus on yhä edelleen horjuva ja heiluva, niin kauan kuin hän ei\nvielä ole asettunut tukevalle pohjalle, vaan seisoo jonkunlaisessa\nnuoruuden vapaamielisessä haaveilujen maailmassa\". Tässä tilaisuudessa\npiti hän saarnan, ja syystäkin, kaikille nuorille ihmisille\nliberalisuudesta. Hänen sanoissaan kuului, merkillistä kyllä, jotakin\nepävarmaa, niinkuin olisi hän samassa sanonut itsellensä: \"Älä,\nveikkonen, valehtele noin armottomasti!\" Sobakevitsh'iin ja Manilow'iin\nhän ei edes katsahtanutkaan, peläten näkevänsä jotakin lausetta heidän\nkatseissansa. Mutta tämä pelko oli turha: Sobakevitsh'in kasvot eivät\nvärähtäneetkään; Manilow taasen -- hänet olivat kauniit sanat\nhurmanneet, hän seisoi vaan ja päätänsä nyökäytteli tyytyväisenä.\nManilow oli samassa asennossa kuin laulannon rakastaja, jolloin\nlaulajatar on voittanut itse viulunkin ja vinkauttanut niin korkean\nsävelen, ett'ei mointa lähde linnunkaan kulkusta.\n\n-- \"Miks'ettekäs te sano Ivan Grigorjevitsh'ille\", virkkoi Sobakevitsh,\n\"mitä te juuri olette ostaneet? Ja miks'ettekäs te, Ivan Grigorjevitsh,\nkysy, mitä hän on ostanut? Kas se vasta on väkeä, se, eikä väkeä, vaan\nkultaa suorastaan! Tiedättekös, että minä möin hänelle Mihejew'inkin,\nvaunusepän!\"\n\n-- \"No, mutta möittekö Mihejew'inkin\", lausui presidentti. \"Kyllä minä\ntunnen Mihejew'in, vaunusepän; aika mestari hän on, hän korjasi minulle\nkärryt uuteen malliin. Vaan, älkää pahaksi panko, kuinkas tämä nyt\non?... Olettehan te sanoneet, että Mihejew on kuollut...\"\n\n-- \"Mihejewko kuollut?\" vastasi Sobakevitsh, vähääkään hämmästymättä.\n\"Hänen veljensä se on kuollut, mutta tämä on yhä vielä ilpoisen elävä\nja entistä vaan raittiimpi. Tässä äskönkin teki hän mulle vaunut,\nett'ei moisia Moskovassakaan tehdä. Hänen pitäisikin oikeastaan tehdä\nvaan Keisarille työtä\".\n\n-- \"Niin, niin, Mihejew on mestari; on se\", sanoi presidentti; \"mitenkä\nte raskitsitte luopua hänestä?\"\n\n-- \"Ja jospa olisi edes hän yksinään? Entäs Korkki Tahvo, kirvesmies,\nMilushkin, tiilenlyöjä, Maksim Teljatnikow, suutari, -- kaikki menivät,\nkaikki, joka mies\".\n\nPresidentin kysyttyä, minkätähden ne menivät, koska olivat niin kätevää\nja tarpeellista väkeä, vastasi Sobakevitsh, viitaten kädellään:\n\n-- \"No muutoin vaan möin; pölähti päähän hullu ajatus semmoinen: annas\nkun myön, ja niin möinkin, hullu mies!\" Hän pani päänsä kallelleen,\nikäänkuin olisi itsekin katunut kauppojansa, ja lisäsi sitten: \"Ei näet\nole vielä mieltä päässä, vaikk' on jo hivuskin harmaa\".\n\n-- \"Mutta, sallikaas, Pavel Ivanovitsh\", kysyi presidentti, \"kuinkas te\nostatte talonpoikia, ilman maata? siirrettäviksi kaiketi?\"\n\n-- \"Niin, siirrettäviksi\".\n\n-- \"Vai niin, se on ero asiassa; mihinkä siirrätte ne?\"\n\n-- \"Mihinkä? ... Herson'in lääniin\".\n\n-- \"Sielläpä on oivat maat!\" virkkoi presidentti ja kävi ylistämään\nsikäläistä heinäkasvun rehevyyttä.\n\n-- \"Onko maata runsaasti?\"\n\n-- \"Onhan sitä tarpeeksi tälle väelle\".\n\n-- \"Jokiko on vai lampi?\"\n\n-- \"Joki. On siellä sentään lampikin\".\n\nSen sanottuaan sattui Tshitshikow katsahtamaan Sobakevitsh'iin, ja\nvaikka tämä oli liikkumaton kuin ennenkin, oli Tshitshikow kumminkin\nlukevinaan hänen kasvoillansa:\n\n-- \"Jo tuli vale! Lieneekö siellä jokea ja lampea, lieneekö koko\nmaatilaakaan!\"\n\nTuttavusten tällä tavoin puhellessa alkoi vähitellen kokoontua vieraita\nmiehiä: lukijan tuttava, silmää iskevä prokuratori, lääkintätoimen\ninspehtori, Truhatshevski, Begushkin ynnä muut, niinkuin Sobakevitsh\nsanoi: tyhjän toimittajat. Useat heistä olivat Tshitshikow'ille vento\nvieraita; loput haalittiin paikalla viraston virkamiehistä. Saapuville\ntuotiin sekä kirkkoherra Kyrillon poika että itse kirkkoherrakin.\nJokainen vieras mies kirjoitti nimensä kaikkine arvoineen ja\nansioineen, ken vasemmalle, ken oikealle kallistuvilla kirjaimilla, ken\nmilt'ei nurinniskoisilla, tekaisten kirjaimia, jommoisia ei Venäjän\nkirjakielessä vielä oltu nähtykään. Tuttavamme Ivan Antonovitsh teki\ntehtävänsä peräti nopeasti, kauppakirjat kirjoitettiin, merkittiin,\npantiin kirjaan ja joka paikkaan, niinkuin asia vaatii, ja otettiin\nniistä puolen prosentin vero ja sinettivero, niin ett'ei Tshitshikow'in\ntarvinnut maksaa kuin varsin vähäinen summa. Antoipa presidentti vielä\nkäskyn, jonka mukaan häneltä otettiin ainoastaan toinen puoli\nkruununveroa; toinen pantiin, ties millä tavalla, erään toisen hakijan\nsuoritettavaksi.\n\n-- \"Kas niin\", sanoi presidentti, kun kaikki oli saatu kuntoon, \"nyt ei\nole muuta jäljellä kuin harjakannut\".\n\n-- \"Kernaasti minun puolestani\", sanoi Tshitshikow. \"Määrätkää, olkaa\nhyvä, vaan aika. Olisihan synti ja häpeä, ellen näin miellyttävälle\nseuralle avata paukauttaisi moniaita pulloja kuohuvata\".\n\n-- \"Ei, te ymmärsitte väärin. Kuohuvata panemme me pöytään itse\", sanoi\npresidentti, \"sehän on meidän tehtävämme. Te olette vieraamme: meidän\ntulee vierastamme kestitä. Tiedättekös mitä, hyvät herrat? Tehdäänpäs\nnäin: lähdetään nyt joka mies suoraa tietä polisimestarin luokse; hän\non ihmeellinen mies: ei hänen tarvitse muuta kuin viitata vaan,\nkulkiessaan kalapuotien tahi viinakauppain ohitse, niin on meillä\nvalmiina aimo aamiainen. Siinäpä sitten sopii viskaista whistiäkin\nvähän\".\n\nTämmöistä ehdotusta ei saattanut vastustaa kukaan. Vieraat miehet kun\nvaan kuulivat kalapuoteja mainittavan, tunsivat heti ruokahalua. Kaikki\nsieppasivat lakkinsa ja hattunsa, ja Oikeuden istunto päättyi. Heidän\nkulkiessaan kanslian läpi, kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, varsin\nkohteliaasti Tshitshikow'ille ja sanoi hiljaa:\n\n-- \"Talonpoikia olette ostaneet sadalla tuhannella, ettekä vaivoistani\nmuuta antaneet kuin valkolaitaisen\".\n\n-- \"Niin, mutta mitäs talonpoikia nämä sitten ovat?\" vastasi\nTshitshikow hiljaa hänkin, \"mitätöntä, joutavaa väkeä; eivät maksa\npuoliakaan\".\n\nIvan Antonovitsh ymmärsi, että ostaja on lujaluontoinen mies eikä\nenempää anna.\n\n-- \"Mitä maksoitte kappaleesta Pljushkin'ille?\" kuiskasi hänelle\ntoiseen korvaan Sobakevitsh.\n\n-- \"Mitäs varten Varpusen panitte joukkoon?\" kysyi Tshitshikow\nvuoroonsa.\n\n-- \"Minkä Varpusen?\"\n\n-- \"Ämmän, Elsa Varpusen, niin konstikkaasti vielä, että olisi luullut\nEljas Varpuseksi\".\n\n-- \"Mitä hulluja?\" sanoi Sobakevitsh ja astui toisten vierasten luokse.\n\nVieraat saapuivat viimein joukolla polisimestarin taloon. Polisimestari\noli todellakin ihmeellinen mies. Saatuansa vaan kuulla, miten asiat\nolivat, kutsui hän paikalla eteensä polisipalvelijan, sukkelan miehen,\nkiiltonahkaiset saappaat jalassa, ja kuiskasi hänelle tuskin muuta kuin\nkaksi sanaa, lisäten vielä: \"ymmärräthän?\" Seuraus tästä kumminkin oli\nse, että sillä välin kuin vieraat lyödä läiskyttelivät kortteja,\nilmaantui toiseen huoneesen beluga kalaa, sampi kalaa, lohi kalaa,\ntuoretta sammin mätiä, riimisuolaista samminmätiä, silliä, sevrjuga\nkalaa, juustoja, palvattuja kieliä ja kuivattuja samminselkiä. --\nKaikki tämä oli tullut kalapuodeista. Sitten seurasi talon omasta\npuolesta kyökin tuotteita: piiras, johon oli pantu 9 puudan painoisen\nsammin rusto ja posket, toinen piiras, sienipiiras, pikkupiiraita,\nvoikakkuja, tapuntaisia.\n\nPolisimestari oli tavallansa koko kaupungin isä ja hyväntekijä. Hän oli\nkaupunkilaisten keskessä kuin omassa perheessänsä; mitä taas puoteihin\nja myömälöihin tulee, niin niihin hän poikkesi tuon tuostakin kuin\nomaan aittaansa. Hän istui, kuten sanotaan, omalla sijallansa ja\nkäsitti virkansa vallan täydellisesti. Vaikeatapa olisi ollut sanoakin,\nhänkö se oli luotu virkaansa varten vai virkako häntä varten. Hän osasi\nmenetellä niin viisaasti, että sai kahta vertaa suuremmat tulot kuin\nyksikään entisistä polisimestareista, ja oli kumminkin saavuttanut koko\nkaupungin suosion ja rakkauden. Kauppamiehet ne rakastivat häntä\netunenässä, juuri siitä syystä, ett'ei hän ollut ylpeä. Ja todellakin,\nhän oli tuttu heidän kanssaan, oli kummina heidän lapsilleen, ja vaikka\ntoisinaan kiskoikin heiltä kelpo lailla, niin teki senkin niin erittäin\nsukkelasti: siinä sitä olallekin taputeltiin, siinä naurahdeltiinkin ja\nteetäkin juotettiin, siinä sitä lupailtiin tulla nappuloita pelaamaan,\nsiinä sitä kyseltiin ja tiedusteltiin, hyvinkö käyvät asiat, miten ja\nkuin, ja saatuaan kuulla lasten jossakin sairastelevan, itse rohtojakin\nneuvoi. Sanalla sanoen: hän oli kelpo mies! Tuolla hän ajaa\ntroskissansa ja valvoo järjestystä, mutta ohi mennen virkkaakin sanasen\nja toisen minulle ja sinulle:\n\n-- \"Mihejevitsh! kyllä meidän pitäisi vielä kerta pistää Myllymatiksi\".\n\n-- \"Pitäisi niinkin, Aleksei Ivanovitsh\", vastaa toinen, nostaen\nlakkiaan.\n\n-- \"Ilja Paramonovitsh! Tulehan, veikkonen, katsomaan juoksuria, kyllä\nse piisaa sinun hevosellesi. Pane omasikin valjaisin, niin mennään\nkoettamaan\".\n\nKauppias, jolla oli juoksureista pää pyörällä, hymyili hyvillänsä ja,\npartaansa silitellen, vastasi: \"Sopisihan koettaa, Aleksei Ivanovitsh\".\n\nKaikki kauppapalvelijatkin seisten tällöin tavallisesti lakki kourassa,\nkatselivat tyytyväisinä toisiinsa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa:\n\"niin, kyllä se on kunnon mies, tuo Aleksei Ivanovitsh!\"\n\nSanalla sanoen, hän oli saavuttanut yleisen suosion, ja kauppiaat\narvelivat, että Aleksei Ivanovitsh \"ottaa kyllä, kun on ottaakseen,\nmutta eipä sitten pulaan jätäkään\".\n\nNähtyään aamiaisen olevan valmiina, ehdotti polisimestari, että vieraat\njatkaisivat whistiänsä aamiaisen jälkeen. Kaikki läksivätkin siihen\nhuoneesen, josta jo kauan aikaa oli lähtenyt suloista lemua,\nkutkutellen ihanasti vieraitten sieraimia, ja jonne Sobakevitsh jo\nuseita kertoja oli pilkistellyt, huomattuaan siellä taampana eräällä\nvadilla sammen. Vieraat ryyppäsivät ryypyn viinaa, tummaa,\nruskeanvihreätä -- semmoinen karva on ainoastaan kuultavilla Siperian\nkivillä, joista Venäjällä tehdään sinettejä -- ja piirittivät sitten\nkahvelit kourassa kaikilta puolin pöydän. Siinä rupesi kukin, kuten\nsanotaan, osoittamaan luonnettansa ja taipumuksiansa, kuka kävi mätiin\nkiinni, ken iski loheen, ken juustoon puuttui. Mutta Sobakevitsh,\njättäen syrjään kaikki nämä vähäpätöiset seikat, ryhtyi sammen\nkimppuun, ja sillä välin kuin muut joivat ja juttelivat ja söivät,\npisti hän neljänneksessä tunnissa poskeensa koko kalan, niin että kun\npolisimestari sen muistettuaan virkkoi: \"Mitäs arvelisitte, hyvät\nherrat, tästä tämmöisestä luonnontuotteesta?\" ja astui muitten kanssa\nkahveli kädessä sen luokse, niin huomasikin, ett'ei tästä tämmöisestä\nluonnontuotteesta ollut jäljellä muuta kuin pyrstö vaan. Sobakevitsh\npuolestaan ei ollut niitä miehiäkään, hän kävi erään taampana olevan\nlautasen luokse ja koetti keihästää kahvelillansa jotakin kuivattua\npikku kalaa. Kun sammesta olivat loppuneet lappamiset, istuutui\nSobakevitsh nojatuoliin eikä sitten enää syönyt eikä juonut mitään,\nsirristelihän vaan ja raotteli silmiänsä.\n\nPolisimestari ei säälinyt viinejä: maljoista ei tahtonut tulla loppua\nensinkään. Ensimmäinen malja juotiin, niinkuin lukija kaiketi itsekin\narvaa, uuden Hersonilaisen hovinherran onneksi, sitten tuli hänen\ntalonpoikiensa ja heidän onnellisen siirtymisensä malja, sitten hänen\ntulevan vaimonsa, kaunottarensa, malja, joka tuotti sankarimme huulille\niloisen hymyn. Kaikilta haaroin käytiin nyt hänen kimppuunsa ja\nruvettiin pyytämällä pyytämään, että hän viipyisi vielä kaupungissa,\nedes kaksikin viikkoa.\n\n-- \"E-hei Pavel Ivanovitsh! Ei tämä käy laatuun. Tuoda tupaan kylmää\nvain: kynnykselle ja takaisin heti. Ei passaa! Eläkääpäs joku aika\ntäällä meidän kanssamme! Mitähän jos me naittaisimme teidät täällä?\nIvan Grigorjevitsh, naitetaanpas tämä herra!\"\n\n-- \"Naitetaan, naitetaan!\" yhtyi presidentti. \"Vaikka te panisitte\nkynsin, hampain vastaan, niin me naitetaan teidät. Niin, veikkonen, kun\nkerran olette joutuneet tänne, niin ei auta enää valitella. Ei täällä\nleikkiä lasketa\".\n\n-- \"No niin, miksipäs minä vastustelisinkaan kynsin ja hampain?\"\nvirkkoi Tshitshikow naurahtaen. \"Eihän naiminen ole mikään semmoinen\nasia, että... Kunhan vaan olisi morsian\".\n\n-- \"Hankitaan morsiankin! Hankitaan! Kuinkas sitten? Kaikki hankitaan,\nmitä vaan tahdotte\".\n\n-- \"No koska niin on...\"\n\n-- \"Jo lupaa jäädä\", huudahtivat kaikki. \"Eläköön Pavel Ivanovitsh,\neläköön!\" Ja nyt kaikki kilistämään maljoja hänen kanssaan. Tshitshikow\njoi jokaisen kanssa.\n\n-- \"Ei maar, ei maar, kerta toinen\", puhuivat kiivaimmat ja\nkilistelivät toisen kerran; sitten mennä väännettiin kilistämään\nkolmattakin kertaa, ja kilautettiin kolmaskin kerta. Vähän ajan\nkuluttua tulivat kaikki erinomaisen iloiselle tuulelle. Presidentti,\nhepi herttainen mies iloisella päällä ollessaan, syleili Tshitshikow'ia\nuseampia kertoja, puhellen sydämmensä yltäkylläisyydestä: \"Kultanen\nsinä olet, kulta kupukka sinä olet!\" Eikä aikaakaan niin jo napsautti\npresidentti sormiansa ja läksi tanssimaan hänen ympärinsä, laulellen:\n\"kullalleni minä kahvia keitän, kellenkäs minä muillen!\"\n\nSampanjata seurasivat unkarilaiset viinit, jotka panivat seuran yhä\nvilkkaammalle ja iloisemmalle mielelle. Whisti jäi kokonaan\nunohduksiin, nyt kiistettiin, huudettiin, puhuttiin jos jostakin,\npolitikista ja sodasta lausuttiin vapaamielisiä ajatuksia, joista he\ntoisessa tapauksessa olisivat itse antaneet vitsaa lapsillensa. Tässä\nratkaistiin yks kaks koko joukko kaikkein pulmallisimpia kysymyksiä.\nTshitshikow ei muistanut olleensa milloinkaan näin iloisena, hän\nkuvaili mielessänsä olevansa jo Hersonilainen hovinherra, puheli\nkaikenlaisista parannuksista maataloudessa, kolmivuoroisesta\nviljelyksestä, kahden sielun onnesta ja autuudesta ja rupesi lausumaan\nSobakevitsh'ille Werther'in runoa Charlottalle, ja siihen ei\nSobakevitsh osannut muuta kuin mulkoilla silmiänsä, sillä pahoin häntä\nnukutti sammen jälkeen. Tshitshikow huomasi pian itsekin käyvänsä liian\npuheliaaksi, jonka vuoksi hän pyysi ajokaluja ja käytti hyväkseen\npresidentin troskia. Tuomarin kuski näkyi olevan kokenut mies, sillä\nhän ohjasi hevosta ainoastaan toisella kädellä, pidellen toisella\ntakaapäin herraa. Tällä tapaa tuli Tshitshikow presidentin ajopelissä\nkotiinsa ravintolaan, jossa hän vielä kauan aikaa puhua pöpersi\nkaikenlaista; siinä oli vaaleatukkainen, verevä morsian, kuoppanen\noikealla poskella, siinä oli Hersonilaiset kylät ja pääomat. Selifan\nsai oikein talouteen kuuluvia käskyjä: hänen näet piti koota yhteen\nkaikki uudet vasta siirtyneet talonpojat ja omassa personassaan huutaa\njokaisen nimi, olivatko muka kaikki saapuvilla. Selifan kuunteli ääneti\nvarsin kauan, läksi sitten pois huoneesta ja sanoi Pekolle: \"Mene\nriisumaan herraa\".\n\nPekko rupesi vetämään saappaita hänen jaloistaan ja oli vähällä vetää\nsaapasten mukana itse herrankin sohvalta lattialle. Vihdoin saatiin\nsaappaat pois jalasta ja herra riisuttiin asianmukaisella tavalla.\nKääntyiltyään jonkun aikaa kupeelta toiselle vuoteellansa, joka narisi\narmottomasti, nukkui hän viimein kuni Hersonilainen hovinherra\nkonsanaankin. Pekko vei sillä välin ulos housut sekä frakin, joka oli\npuolukan karvaisesta valkosäkenisestä kankaasta, ja levitettyään sen\npuiselle naulakolle, rupesi sitä hakkaamaan kepillä ja harjaamaan,\npölyttäen koko käytävän. Ollen jo ottamaisillaan vaatteet alas\nnaulakosta, sattui hän kurkistamaan alas ja näki Selifan'in palajavan\ntallista. He katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät vaistomaisesti\ntoisensa: herra se vetää nyt unta, -- eikös meidän passaisi pistäytyä\njohonkin? Pekko vei heti kohta frakin ja housut sisään ja tuli oitis\nalas, ja nyt he läksivät yhdessä, puhumatta sanaakaan matkan\ntarkoituksesta, jutellen aivan muista asioista. Kauaksi he eivät\nmenneet, kulkivathan vaan yli kadun vastapäätä olevaan taloon ja\nastuivat sisään matalasta, mustuneesta lasiovesta melkein kellariin,\njossa jo oli istumassa puupöytäin ympärillä väkeä kaikenlaista. Siinä\noli semmoisia, jotka ajavat partaansa ja semmoisia, joilla ei ole\ntapana parran-ajo, siinä oli miehiä lammasnahkaisissa turkeissa ja\nmiehiä ilman turkkeja, oli siinä jokunen herrasviitassakin. Mitä siellä\nPekolla ja Selifan'illa oli tekemistä, sitä en tiedä, mutta tunnin\nkuluttua astuivat he sieltä ulos, käsityksin, sanaakaan sanomatta ja\nosoittaen toisillensa erinomaista huolenpitoa ja varoitellen toisiansa\nkaikista kolkista ja nurkista. Käsi kädessä, päästämättä irti toistaan,\nkapuilla hapuilivat he neljänneksen tunnin verran portaita ylös.\nViimeinkin he voittivat portaat ja menivät sisään. Pekko seisoi\nhetkisen matalan vuoteensa ääressä, miettien ja tuumien, mitenkä olisi\nsievempi ja somempi asettua ja asettui poikkipuolin, tukien jalkaansa\nlattiaan. Selifan kävi samaan sänkyyn, sijoitti päänsä Pekon vatsalle,\nunohtaen, ett'ei hänen ollut makuusijansa täällä, vaan kukaties\nrenkituvassa, ell'eihän tallissa. Molemmat nukkuivat heti kohta,\nnostaen laaduttoman kuorseen, johon herra toisesta kammarista vastasi\nhienolla nenän vinkunalla. Heidän jälkeensä hiljeni pian kaikki, ja\nsikeä uni valtasi koko ravintolan. Yhdestä ainoasta akkunasta näkyi\nvielä valkea. Siellä asui tuo Rjasanista tullut luutnantti, nähtävästi\nerinomainen jalkineiden rakastaja, hän kun jo oli teettänyt neljä paria\nsaappaita ja koettelemistaan koetteli jalkaansa viidettä. Monta kertaa\nläheni hän jo vuodetta, riisuaksensa saappaat pois ja pannaksensa\nmaata, mutta ei voinut; saappaat olivat todellakin erinomaisen hyvin\ntehdyt, ja kauan hän vielä nosteli jalkaansa, ihaillen uljaasti ja\nkauniisti tehtyä kantaa.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nTshitshikow'in kaupoista tuli pian puheen-aine kaupungissa. Ruvettiin\njuttelemaan, keskustelemaan ja väittelemään, onko muka edullista ostaa\ntalonpoikia muuanne siirrettäviksi. Muutamissa keskusteluissa tuli ilmi\nsyvää asian tuntemista.\n\n-- \"Niin, niin\", sanoivat yhdet, \"kyllähän se on niin, kukas sitä\nväittäisi vastaan, maanlaatu on eteläisissä lääneissä hyvää ja\nhedelmällistä, mutta mitenkäs te luulette Tshitshikow'in talonpoikain\ntulevan toimeen ilman jokea? Eihän siellä ole jokea minkäänlaista\".\n\n-- \"Vähät siitä, ett'ei ole jokea, vähät siitä, Stepan Dimitrijevitsh;\nmutta siirtäminen, se se on kovin epävarma seikka. Se on hyvin tunnettu\nasia, millainen on talonpoika uusilla tiloilla, mutta annas kun vielä\npannaan maata möyrimään, eikä ole hänellä vielä niin mitään, ei tupaa,\nei tölliä, niin karkuun hän lähtee, se on viljainen vissi, niin\npötkäiseekin, ett'es löydä jälkiäkään\".\n\n-- \"Malttakaas, malttakaas, Aleksei Ivanovitsh, tuota minä en myönnä,\nettä Tshitshikow'in talonpoika karkaisi. Venäläinen oppii ja tottuu\nvaikka mihin. Lähetä hänet vaikka Kamtshatkaan ja anna hälle vaan\nlämpöiset rukkaset, niin kyllä hän, ensin vähän käsiänsä\nheiluteltuansa, sieppaa kirveen ja ryhtyy uutta tupaa rakentamaan\".\n\n-- \"Mutta äläs nyt, Ivan Grigorjevitsh! Otapas lukuun muuan toinen\ntuiki tärkeä seikka; ethän kysynytkään, millaisia Tshitshikow'in\ntalonpojat ovat. Muistapas se, ett'ei kukaan myö tilaltaan pois hyvää\nväkeä; saatpa ottaa pääni, ell'ei Tshitshikow'in talonpojat ole\nvarkaita ja vihoviimeisiä juopporatteja, laiskureita ja räyhääjiä\".\n\n-- \"No se on totta, sen minä myönnän, ett'ei hyvää väkeä myö kukaan, ja\nettä Tshitshikow'in talonpojat ovat juomareita, mutta kas tässäpä se\nmorali juuri asuukin, tässäpä se morali juuri piileekin; nyt he ovat\nlurjuksia, mutta uudessa paikassa saattaa heistä tulla kunnon ihmisiä.\nKyllä siihen on ollut esimerkkejä sekä maailmassa yleensä että\nhistoriassakin\".\n\n-- \"Ei milloinkaan, ei milloinkaan\", puhui kruunun tehtaitten hoitaja;\n\"ei siitä tule mitään, uskokaa pois, sillä Tshitshikow'in talonpojat\nsaavat nyt kaksi vaarallista vihollista. Toinen vihollinen on\nukrainalaisten läänien läheisyys, ja niissähän niinkuin tiedämme on\nviinanmyönti aivan vapaa, -- kahden viikon perästä ei heillä ole\nvaaterepalettakaan päällään, sen minä sanon. Toinen vihollinen on itse\ntottumus kuljeksimiseen, jonka makuun talonpoika ehdottomastikin pääsee\nmuuton aikana. Siinä pitäisi Tshitshikow'in itsensä alinomaa pitää\nheitä silmällä ja kovissa kourissa; ahdistaa ja kovistaa niitä pitäisi\nvähimmästäkin rikoksesta eikä suinkaan luottaa muihin, vaan itse omin\nkäsin antaa, missä on tarvis, milloin niskaan, milloin hampaita\nvasten\".\n\n-- \"No mitäpäs Tshitshikow'in tarvitsisi itsensä ruveta huitomaan ja\nhoitamaan ja niskaan antamaan? Saattaahan hän ottaa voudin\".\n\n-- \"Mistä niitä kunnon vouteja saa? Roistoja ne ovat joka mies!\"\n\n-- \"Roistoja siitä syystä, ett'eivät herrat itse pidä mitään huolta\ntaloudestaan\".\n\n-- \"Se on totta se\", puuttuivat toiset puheesen. \"Jos hovinherra itse\nedes vähänkin ymmärtää talouden pitoa ja tuntee ihmisiä, niin on\nhänellä aina oleva hyvä voutikin\".\n\nMutta tehtaitten hoitaja sanoi, ett'ei hyvää voutia saa vähemmällä kuin\n5,000:lla ruplalla.\n\nMutta presidentti sanoi, että kyllä semmoisen saa kolmellakin\ntuhannella.\n\nMutta tehtaitten hoitaja sanoi: \"Mistä te semmoisen löydätte?\nNenästännekö vai?\"\n\nMutta presidentti sanoi: \"Enkä nenästänikään, vaan meidän\nkihlakunnasta; meillä on Pietari Petrovitsh Samoilow, -- juuri\nsemmoista voutia tarvitsisivat Tshitshikow'in talonpojat\".\n\nMuutamat osoittivat erinomaisen suurta osan-ottoa Tshitshikow'ille.\nNiin suuren väenpaljouden siirtäminen oli heidän mielestänsä kamalata.\nRuvettiin jo pahasti pelkäämään, että semmoinen väki kuin\nTshitshikow'illa on, pian nostaa ilmeisen kapinan. Tähän vastasi\npolisimestari, ett'ei kapinata ole pelkääminen, sillä sen\nestämiseksi löytyy ispravnikka-kaptenin valta ja voima, ja ett'ei\nispravnikka-kaptenin itsensä tarvitse lähteä liikkeellekään,\nlähettäköön vaan lakkinsa paikalle, niin jo tämä pelkkä lakki ajaa\npöllyttää talonpojat aina perille astikka. Siinä sitten ruvettiin\nuseammalta haaroin ehdottelemaan keinoja sen kapinallisen hengen\ntukahduttamiseksi, joka on vallannut Tshitshikow'in talonpojat.\nEhdotukset olivat erillaisia: muutamat olivat oikein sotaväen keinoja,\nankaran ankaria, melkeinpä liiaksikin; oli sentään lempeitäkin keinoja.\nPostimestari huomautti, että Tshitshikow saa nyt pyhän velvollisuuden,\nettä hän saattaa tulla talonpoikainsa joukossa jonkunlaiseksi isäksi,\nkuten sanat kuuluivat; hän saattaa levittää siellä siunauksilta rikasta\nsivistystä, ja samassa kiitti postimestari suuresti Lancaster'in\nvuoro-opetuskouluja.\n\nTätä tämmöistä puhuttiin ja keskusteltiin kaupungissa. Useat\nystävälliset ihmiset itse ilmoittivat neuvojansa Tshitshikow'ille,\ntarjosivatpa oikein saattoväkeä, jonka avulla hän saisi talonpoikansa\nturvallisesti perille. Tshitshikov kiitti neuvoista, sanoen käyttävänsä\nniitä kyllä hyödyksensä, kun tarvis tulee, mutta saattojoukosta\nkieltäytyi hän kokonaan, sanoen sen olevan tuiki tarpeettoman; hänen\ntalonpoikansa, sanoi hän, ovat erinomaisen hiljaista ja sävyisää väkeä,\nhe muuttavat vapaaehtoisesti ja ilomielellään, ja kapinan syttyminen\nheissä on sula mahdottomuus.\n\nKaikista näistä keskusteluista ja puheista oli kumminkin kaikkein\nparhaimpia seurauksia, mitä Tshitshikow ikinä olisi saattanut toivoa.\nHänestä nimittäin nousi se huhu, että hän on miljonain omistaja.\nKaupunkilaiset olivat muutoinkin, kuten olemme nähneet ensimmäisestä\nluvusta, suuresti suostuneet ja mieltyneet häneen, mutta nyt,\ntämmöisten huhujen perästä, he suostuivat ja mieltyivät häneen vielä\nenemmän. Ja, totta puhuen, hyväntahtoista väkeä he olivatkin, sovussa\nkeskenänsä, kohtelivat toisiansa kuten ainakin vanhat tuttavat, ja\nheidän keskusteluissansa oli jotakin erinomaista säveyttä ja suoruutta:\n\"Armas ystäväni, Ilja lijitsh! Kuules veikkonen, Antipater\nSaharjevitsh! Ivan Grigorjevitsh, älä valehtele, älä, kultaseni,\nvalehtele!\" Postimestarille, joka oli nimeltään Ivan Andrejevitsh,\nvirkettiin aina: \"Sprechen sie deutsch [Venäläinen ääntää tämän sanan\n_deitsh_, joten siinä on sointu sanalle _Andreitsh_, joka taas on\nlyhennys sanasta Andrejevitsh. Suom. muist.], Ivan Andreitsh?\" Sanalla\nsanoen, kaikki oli niin perheen-omaista.\n\nUseat heistä eivät olleet sivistystä vailla: oikeuden presidentti osasi\nulkoa Shukovskin runoelman \"Ludmilla\", joka silloin vielä oli\ntuoreimmillaan, ja josta hän osasi mestarillisesti lukea useampia\npaikkoja, erittäinkin: \"Metsä uinuu, laakso nukkuu\", ja lausui siinä\nsanan \"vait\" niin sattuvasti, että oikein olit näkevinäsi kuinka se\nlaakso nukkuu; valtavammasti vaikuttaakseen, pani hän tässä vielä\nsilmänsäkin kiinni. -- Postimestari veti paremmin filosofiaan ja luki\nvarsin ahkerasti, jopa öilläkin, Young'in \"Öitä\" ja Eckartshausen'in\n\"Avainta Luonnon Salaisuuksiin\", kirjoitellen näistä pitkiä\nmuistiinpanoja. Mimmoisia nämä muistiinpanot olivat, sitä ei tiennyt\nkukaan. Hän oli lisäksi sukkela puheissaan, käytti kauniita sanoja ja\nrakasti, niinkuin itse sanoi, pöyhötellä puhettansa. Ja puhettansa hän\npöyhötteli useilla pikku sanoilla, niinkuin: \"tuota noin; jos nyt\nniinkuin; ajatelkaapas; minä tarkoitan; että nyt niin sanoakseni;\njoissakin määrin;\" ynnä muilla, joita hän puisteli kuin turkin hihasta.\nPuhettansa hän myöskin pöyhötteli hyvin sopivasti silmän iskulla ja\ntoisen silmän sirristämisellä, josta hänen monet ivalliset\nmuistutuksensa saivat varsin pistelevän muodon. -- Muutkin olivat\nenemmän tahi vähemmin sivistyneitä: ken luki Karamsin'ia, kuka Moskovan\nlehteä, ken taas ei lukenut mitään. Ken oli, niinkuin sanotaan,\nlallukka, se on semmoinen, jota pitää sysätä kylkeen, ennenkuin\nliikkeelle lähtee; ken taas oli suorastaan tallukka, joka, niinkuin\nsanotaan, makasi uunin pankolla ikänsä kaiken, ja jota oli turha\nsysäilläkään: ei häntä saatu liikkeelle toralla eikä millään. Mitä\npyöreyteen ja pulleuteen tulee, niin ei kenessäkään ollut mitään\nmoittimista, hiutuvia ja riutuvia heidän joukossaan ei ollut\nainoatakaan. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joita heidän vaimonsa\nhellissä keskusteluissa kahden kesken nimittelivät: pyöreä pönttöseni;\npallea papuseni; pullea pupuseni, ynnä muuta. Yleensä he olivat\nhyväntahtoista väkeä, täynnä vieraanvaraisuutta. Ken vaan kerrankin oli\nkäyttänyt hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttansa ja oli istunut\nyhdenkin illan korttipöydässä heidän kanssaan, se tuli varsin\nläheiseksi tuttavaksi, -- saatikka sitten Tshitshikow, jonka ryhti ja\nkäytös oli niin lumoava, ja joka todellakin tunsi miellyttämisen suuren\nsalaisuuden. He olivat niin ihastuneet häneen, ett'ei hän tiennyt enää\nmillä keinoin päästä kaupungista pois. Yhä vaan kuuli hän: \"Olkaa nyt\nvielä yksi viikko, yksi viikkonen vaan meidän kanssamme, Pavel\nIvanovitsh!\" Sanalla sanoen, he kantelivat häntä käsillään.\n\nMutta yhä valtavammin hän oli vaikuttanut naisiin (ihme ja kumma!).\nSelittääkseni tätä jollakin tavoin, pitäisi minun puhua hyvin paljon\nitse naisista, heidän seurastaan, pitäisi, niinkuin sanotaan, elävästi\nkuvata heidän sisälliset ominaisuutensa; mutta tämäpä on varsin\nvaikeata. Toiselta puolen pidättää minua siitä ääretön kunnioitukseni\nvaltion virkamiesten puolisoita kohtaan; toiselta puolen taas ...\ntoiselta puolen, se on, sanalla sanoen, vaikeata. N. kaupungin rouvat\nolivat ... ei, ei tule mitään: minua oikein niinkuin peloittaa. N.\nkaupungin rouvissa oli kaikista merkillisintä... Kummallista, ei ota\nkynäkään noustakseen, niinkuin olisi lyijyä täynnä. Ei auta, heidän\nluonteistansa saa puhua joku toinen, jolla on useampia ja vilkkaampia\nvärejä paletillaan; meidän osaksemme tulee vaan sanoa pari sanaa\nulkomuodosta ja siitä mikä on pinnempaa.\n\nN. kaupungin naiset olivat ulkonaisessa esiintymisessä aivan\nmallikelvollisia. Hienossa käytöksessä, tuonin kannattamisessa, yleväin\ntapain noudattamisessa ja varsinkin muodin seuraamisessa hamaan\npienimpään mutkaan asti voittivat he itse Pietarin ja Moskovankin\nnaiset. He pukivat itseänsä suurella aistilla, ajelivat kaupungilla\nkaleskoissa, niinkuin sääsi viimeinen muoti, takana lakeija heilumassa,\nkullalla kirjattu takki päällä. Käyntikortti, oli se sitten kirjoitettu\nvaikka ristikakkoselle tai ruutu-ässälle, oli pyhä asia. Käyntikortinpa\ntähden oli kaupungissa kaksi rouvaa, aivan hyvät ystävykset,\nriitaantuneet perin pohjin, juuri siitä syystä, että toinen oli\njollakin tavoin loukannut toista vastakäynnissä. Miehet ja sukulaiset\nkoettivat kyllä sovittaa heitä perästä päin, mutta turhaan; tuli kuin\ntulikin ilmi, että maailmassa saattaa tehdä mitä hyvänsä, vaan ei\nsovittaa kahta rouvaa, jotka ovat riitaantuneet vastakäynnistä. Ja\nniinpä nämä rouvat pysyivät molemmanpuolisessa vastenmielisyydessä,\nkuten kaupunkilais-maailma sanoi. Ensimmäiselle sijalle pääsemisestä\noli myöskin paljo varsin ankaria kohtauksia, joista miehet saivat\naivan ritarillisia, ylevämielisiä käsityksiä puolustamisesta.\nKaksintaisteluja heidän keskensä tietysti ei ollut, sillä kaikki he\nolivat sivilivirkamiehiä, mutta sen sijaan koettivat he tehdä\ntoisillensa tepposia, missä vaan sopi, ja tämä on välistä\nkaksintaisteluja paljoa pahempi. Siveellisyydessä olivat kaupungin\nrouvat ja neidet ankaria, täynnä jaloa närkästystä kaikkea pahetta ja\nkaikkea viettelystä kohtaan; armottomasti rankaisivat he kaikenlaista\nheikkoutta. Jospa heidän välillänsä tapahtuikin joskus jotakin,\nniinkuin sanotaan, \"semmoista ja tämmöistä\", niin se tapahtui salassa,\nniin ett'ei näyttänyt mitään tapahtuneenkaan; arvo oli säilytetty ja\nitse aviomieskin oli niin valmistettu, että jos näkikin jotakin\n\"semmoista ja tämmöistä\", tahi kuuli senkaltaista, niin vastasi\nlyhyesti ja ymmärtäväisesti sananparrella: \"kahden kauppa, kolmatta\nkorvalle\". Vielä on sanottava, että N. kaupungin naiset, niinkuin monet\nnaiset Pietarissakin, olivat tavattoman huolellisia ja varovaisia\nsanoissaan ja lauseissaan. Eivät he milloinkaan sanoneet: minä niistin\nnenääni, minä hikosin, minä sylkäsin, vaan puhuivat näin: minä kevensin\nitseni nenän suhteen, minä käytin nenäliinan välitystä. Ei ollut\nluvallista sanoa: tämä lasi tahi tämä lautanen haisee. Eikä ollut\nluvallista sanoa mitään sinnepäinkään, vaan sen sijaan sanottiin: tämän\nlasin käytös ei ole hyvä, tai jotakin sellaista. Tehdäksensä\nvenäjänkieltä yhä hienommaksi, olivat he panneet melkein puolet\nsanoja kokonaan pois, ja sen vuoksi täytyi varsin usein turvautua\nfranskankieleen, ja franskalaisten sanain laita oli; aivan toinen,\nniitä sallittiin semmoisiakin, jotka olivat paljoa tuntuvammat\npoispantuja.\n\nTätä nyt sopii sanoa N. kaupungin naisista, puhuen nimittäin päällisten\npuolin. Silmäys syvemmälle toisi tietysti ilmi paljon muuta, mutta\nvarsinpa on vaarallista silmäillä syvemmälle naisten sydämmiin. Siksipä\npysymme pinnalla vaan ja jatkamme.\n\nTähän asti olivat naiset puhuneet Tshitshikow'ista verrattain vähän,\nyleensä kaikin puolin myöntäen hänen käytöksensä miellyttäväksi; mutta\nkun syntyi huhu hänen olevan miljonamiehen, niin löytyi hänessä\nmuutakin hyvää. Naiset yleensä eivät olleet itsekkäitä; kaikkeen oli\nsyynä sana \"miljonamies\", eikä itse miljonamies, vaan ainoastaan sana,\nsillä jo pelkässä tässä sanassa on jotakin mahtavata vaikutusta\nihmisiin, sekä semmoisiin, jotka eivät ole sitä eivätkä tätä, että\nhyviinkin ihmisiin, -- kaikkiin siinä on vaikutusta. Miljonamiehellä on\nse etu, että hän saa nähdä halpamielisyyttä, joka ei ensinkään hae omaa\nvoittoansa, nähdä puhdasta halpamielisyyttä, joka ei perustu mihinkään\noman hyödyn hankintaan. Moni tietää varsin hyvin, ett'ei saa häneltä\nniin mitään, ja ett'ei ole oikeuttakaan saada häneltä mitään, mutta\nsittenkin kiirehtii edes hänen edellensä, naurahtaa edes, ottaa edes\nlakin pois päästä, väen väkisin koettaa päästä niille päivällisille,\njonne tietää miljonaherran olevan kutsutun. Ei saata sanoa naistenkin\ntuntevan tämmöistä hentoa taipumusta halpamielisyyteen; vaan\nruvettiinpa kuin ruvettiinkin monessa salonissa puhumaan, ett'ei\nTshitshikow tosin kyllä ole kaikkein kaunihin mies, vaan että hän\nkumminkin on niinkuin miehen tulee olla, ja että jos hän olisi vähäisen\nlihavampi ja pulleampi, niin se ei olisi hyvä. Tuossa myöskin sanottiin\nvähän loukkaavastikin laihasta miehestä, että muka semmoisessa on\njotakin hammasharjan kaltaista eikä ihmismäistä. Naisten pukuihin tuli\nkoko joukko kaikenlaisia lisäyksiä. Kauppapuoteihin syntyi ahdinko,\nmilt'ei tungos; vaunuja ja kaleskoita ilmaantui puotien edustalle\nsemmoinen joukko kuin olisi yleiset huviretket olleet alulla. Kauppiaat\nne kummastellen huomasivat, että muutamat kangaspakat, jotka he olivat\ntuoneet markkinoilta, ja joita ei kukaan ollut ostanut, koska olivat\nniin kalliita, nyt äkkiä menivät kaupaksi, menivätpä kuin kuumille\nkiville. Kirkossa nähtiin yhdellä rouvalla semmoinen lieve takana,\nettä se täytti melkein puolet kirkon lattiata, ja saapuvilla olevan\npolisi-upserin täytyi käskeä muun väen siirtymään kauemmas alttariin\npäin, ett'ei vaan millään muotoa runttautuisi ylhäisen rouvan\nhameenlieve. Tshitshikowkaan ei saattanut olla huomaamatta senkaltaista\nerinomaista liikettä hänen tähtensä.\n\nKerran, kotia tultuansa, näki hän pöydällänsä kirjeen. Mistä se oli\ntullut, ja kuka sen oli tuonut, siitä hän ei saanut selkoa; ravintolan\npassari sanoi vaan, että se oli tuotu, mutta kielletty sanomasta mistä\nse on. Kirjeen alku oli hyvin jyrkkä, nimittäin tämä: \"Ei, minä en voi\nolla kirjoittamatta sinulle!\" Sitten siinä puhuttiin, kuinka sielujen\nvälillä on salainen yhteys, ja tämä totuus oli kirjeessä vahvistettu\nuseammilla pisteillä, melkein puolen rivin pituudelta. Sitten tuli\nmuutamia ajatuksia, varsin merkillisesti todellisia, niin että pidämme\nmelkein välttämättömänä kopioida ne tähän: \"Mitä on meidän elämämme?\nMurheen laakso. Mitä on maailma? Joukko tunnottomia ihmisiä\".\nKirjoittaja sanoo sitten kyynelsilmin muistavansa hellää äitiänsä, joka\nei enää ole viiteen kolmatta vuoteen ollut elossa. Sen jälkeen kutsuu\nhän Tshitshikow'ia tulemaan hänen kanssaan erämaahan, ja jättämään\nainaiseksi kaupungin, jossa ihmiset ahtaissa rajoissa eivät saa nauttia\nilmaa. Kirjoittaja joutuu kirjeen lopulla aivan epätoivoon ja päättää\nnäillä säkeillä:\n\n    Kaks' kyyhkyläist' kyll' sitten siell'\n    Mun tomun' sull' osoittanee,\n    Ja haikeall' surull' kertoo viel':\n    Hän kyyneleihins kuollut lienee.\n\nViimeisessä säkeessä ei ollut runomittaa noudatettu, vaan vähät siitä.\nKirje oli sen-aikuisen hengen mukainen. Ristimä- ja sukunimeä ei ollut,\nei edes kuukautta eikä päivääkään. Jälkikirjoituksessa oli sanottu\nlisäksi, että hänen oman sydämmensä pitää arvata, kuka kirjeen on\nkirjoittanut, ja että huomenna tanssiaisissa kuvernörin luona on oleva\nläsnä itse kirjeen kirjoittajakin.\n\nTämä teki hänet hyvin uteliaaksi. Tuntemattomassa kirjailijassa oli\nniin paljo viehättävää, että hän luki kirjeen toisen ja kolmannen\nkerran ja sanoi viimein: \"Hauska olisi tietää, kuka tämän on\nkirjoittanut!\" Asia rupesi käymään sellaiseksi, että se kyllä pani\nmiehen miettimään. Toista tuntia hän sitä miettikin ja viimein\nlevittäin kätensä ja kumartaen päänsä, virkkoi: \"Mutta kirje on sentään\nsangen somasti, sangen somasti kirjoitettu!\" Sen jälkeen kääräistiin\nkirje tietysti kokoon ja pantiin lippaasen jonkun afiskan ja hääpiletin\nviereen, joita oli kuusi seitsemän vuotta säilytetty samassa tilassa ja\nsamassa asemassa. Vähän ajan perästä tuotiin hänelle todellakin\nkutsumus kuvernörin luokse baaliin, -- varsin tavallinen asia läänin\nkaupungeissa: missä kuvernöri, siellä baalikin, sillä muutoin ei\nkuvernöri saa tarpeenmukaista rakkautta ja kunnioitusta aateliston\npuolelta.\n\nNyt jäi kerrassaan kaikki muu syrjään ja nyt ryhdyttiin kaikin voimin\nvalmisteleimaan baaliin, sillä siihen oli tosiaankin paljo kehoittavia\nsekä kiihoittavia syitä. Vaan siksipä kulutettiinkin valmistuksiin niin\npaljo aikaa, ett'ei mointa määrää liene käytetty hamasta maailman\nalusta. Kokonainen tunti pyhitettiin pelkkään kasvojen katselemiseen\npeilistä. Siinä koeteltiin saada kasvoille jos jonkinlaista lausetta:\nmilloin ylevää ja vakaista, milloin kohteliasta ilman hymyä; peiliin\npäin tehtiin useampia kumarruksia ja niitten mukaan lausuttiin muutamia\nepäselviä sanoja, jotka vivahtivat vähän franskaan, vaikk'ei\nTshitshikow osannut ensinkään puhua franskaa. Tekipä hän itselleen\nsiinä kaikenlaisia miellyttäviä temppusia, kohautti kulmakarvojansa,\nvetäisi huultaan, maksauttipa kieltäänkin, niin, ja tekeehän sitä\nihminen jos jotakin yksinään ollessaan, tietäessään lisäksi olevansa\nsoma ja ollessaan vakuutettu, ett'ei kukaan pilkistele oven raosta!\nViimein hän lyödä taputti leukaansa, sanoen: \"Voi sinua, vekkuli\nMatti!\" Kaikkein parhaimmalla tuulella oli hän koko pukeutumisensa\najan. Vetäessään kiinni kannikkeita tahi sitoessaan kaulaliinaa,\nkumarrella raaputteli hän erinomaisen notkeasti, ja vaikk'ei hänellä\nollut tapana tanssia, niin otti hän kuin ottikin pari hyppäystä. Näistä\nhyppäyksistä oli vähäinen, viaton seuraus: piironki horjahti ja\npöydältä putosi harja lattialle.\n\nHänen tulonsa baaliin teki tavattoman vaikutuksen. Jok'ainoa riensi\nhäntä vastaan; ken kortit kädessä; ken kesken kiivainta keskusteluaan,\nsanoessaan: \"mutta alempi maaoikeus vastaa tähän...\" Mutta mitä kaikkea\nmaaoikeus vastaa, sen hän heitti syrjään ja riensi tervehtimään\nsankariamme.\n\n-- \"Pavel Ivanovitsh! Ah herrainen aika, Pavel Ivanovitsh! Armas\nystäväni! Pavel Ivanovitsh! Terve, Pavel Ivanovitsh! Pavel Ivanovitsh,\nsydämmellinen kunnioitukseni! Aha, tapasinpa teidät, Pavel Ivanovitsh!\nKas tässä se on, meidän Pavel Ivanovitsh! Sallikaa syleillä teitä,\nPavel Ivanovitsh! Antakaapas tänne, mun paras ystäväni, Pavel\nIvanovitsh, antakaas kun suutelen häntä!\"\n\nTshitshikow tunsi olevansa yht'aikaa useammassa sylissä. Tuskin oli hän\nkunnolleen selvinnyt presidentin sylistä, niin jo joutui polisimestarin\nhalattavaksi, polisimestari siirsi hänet lääkintätoimen inspehtorille,\nlääkintätoimen inspehtori viinavouraajalle, viinavouraaja\narkitehtille... Kuvernöri, joka par'aikaa seisoi naisten luona,\nkäsissään konfektipaperi ja sylikoira, heitti, hänet huomattuaan,\nlattialle paperit ja sylikoiran, niin että vingahti vaan rakki paha.\nSanalla sanoen, ilon ja riemun raikkaan toi hän taloon. Ei ollut\nkasvoja, joilla ei olisi asunut tyytyväisyyttä tai ainakin yleisen\ntyytyväisyyden kajastusta. Tämmöinen tyytyväisyys loistaa virkamiesten\nkasvoilla, ylipäällikön ollessa tarkastamassa heidän virastoansa,\nsittenkuin ensimmäinen pelko on jo mennyt ohitse, ja he ovat huomanneet\nhänen olevan hyvillään monesta asiasta, jopa suvaitsi hän laskea\nleikkiäkin, se on, lausua miellyttävällä nyökäyksellä moniaan sanan.\nKahta iloisemmin nauravat tähän vastaukseksi lähinnä häntä olevat\nvirkamiehet, sydämmensä pohjasta nauravat ne, jotka, ohi mennen sanoen,\nhuononlaisesti kuulivat hänen sanansa; ja aivan ulko-ovella seisova\npolisimies, joka ei ole elämän-iässään vielä suutansa nauruun vetänyt,\nja joka vast'ikään oli puinut nyrkkiä väkijoukolle, hänkin, noudattaen\nkajastuksen muuttumattomia lakeja, osoittaa kasvoillansa jotakin hymyn\ntapaista, vaikka tämä hymy näyttääkin enemmin siltä, kuin olisi\naivastus tulossa väkevän nuuskan vaikutuksesta.\n\nSankarimme vastasi kaikille yhteisesti ja kullekin erittäin ja tunsi\nolevansa aivan tavattoman notkea. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle,\ntapansa mukaan vähän viistoon, vaan varsin vapaasti, niin että lumosi\nkaikki tyyni. Naiset tulivat samassa ja muodostivat loistavan\nköynnöksen hänen ympärillensä, tuoden tullessaan kokonaiset pilvet\nkaikenlaisia hyviä hajuja: kuka tuli ruusulta, kuka tuoksusi keväältä\nja violalta, kolmas oli kokonaan savutettu resedalla. Tshitshikow se\nvaan kohotteli nenäänsä ja haisteli. Heidän puvuissansa oli äärettömän\npaljon aistia: muslinit, atlasit, vapörit olivat niin vaaleata,\nmuodinmukaista väriä, ett'ei niille voinut keksiä asianmukaisia\nnimityksiäkään, niin edistynyttä oli hieno-aistisuus. Nauharuusuja ja\nkukkavihkoja vilkahteli siellä täällä vaatteilla kaikkein suloisimmassa\nepäjärjestyksessä, vaikka tämä epäjärjestyksen keksiminen oli tuottanut\npaljon miettimistä ja pään särkyä. Keveä päähine pysyttelihe ainoastaan\nkorvilla ja tuntui sanovan: \"Minä lentää leyhäytän pois! Sääli, ett'en\njaksa viedä kaunotarta mukanani!\" Vyötäiset oli vedetty kureliivillä,\nosoittaen mitä lujimpia ja viehättävimpiä muotoja. (Huomattava on, että\nN. kaupungin naiset olivat lihavanläntiä, mutta osasivat vetää\nkureliivinsä niin taitavasti ja käyttää itseänsä niin miellyttävästi,\nett'ei lihavuutta saattanut huomata ensinkään.) Kaikki heillä oli\nennakolta tuumailtua ja harkittua erinomaisella huolenpidolla: kaula ja\nhartiat olivat avoinna juuri sen verran kuin oli tarvis, eikä yhtään\nenempää. Pitkät sormikkaat eivät olleet vedetyt hihoihin saakka, vaan\noli väliin jätetty varsin viehättävät osat kyynärvartta, jotka\nmuutamilla olivat kadehdittavan täyteläiset. Muutamilla olivat\nsormikkaat oikein haljenneet pyrkiessään kauemmaksi. Sanalla sanoen,\nnäytti siltä, kuin olisi joka paikkaan ollut kirjoitettu: \"Ei nyt olla\nmaaseuduilla, nyt ollaan pääkaupungissa, Parisissa!\" Siellä täällä vaan\npisti näkyviin joku päähine, jommoista ei maa päällänsä ole ennen\nkantanut, jopa jonkinlainen höyhen, milt'eihän riikinkukon, aivan\nvastoin kaikkia muoteja, oman aistin mukaan. Vaan sehän on niin kuin\nolla pitääkin; sellainen on jo laatujansa lääninkaupunki: reikä siinä\njossakin vaan on.\n\nTshitshikow, seisoen heidän edessään, ajatteli: \"Mutta kukahan\nnoista nyt mahtaa olla kirjeen kirjoittaja?\" ja pisti jo nenänsä\neteenpäin, mutta samassa läväytti häntä nenään koko rivi kyynärpäitä,\nhihoja, hihansuita, nauhan päitä, hyvänhajusia semisettejä ja\nvaatteita. Galoppadi oli täydessä vauhdissa: postimestarin rouva,\nkapteni-ispravnikka, rouva sinisen höyhenen kanssa, rouva valkoisen\nhöyhenen kanssa, Grusialainen ruhtinas Tshiphaihilidsew, Pietarista\ntullut virkamies, Moskovasta tullut virkamies, Franskalainen Coucou,\nPerhunovski, Berebendovski -- kaikki siinä mennä liehtoi, huimasti\nliehtoi.\n\n-- \"Sepä menoa, totta maar!\" virkkoi Tshitshikow, peräytyen taemmaksi.\nHeti kuin naiset jälleen olivat käyneet istumaan, hän rupesi taaskin\nkatselemaan, eiköhän kasvoista ja silmistä osaisi arvata kirjeen\nkirjoittajata, mutta eipä hän vaan voinut kasvoista eikä silmistäkään\narvata kirjeen kirjoittajata. Kaikkialla näki hän jotakin semmoista\nvilkahtelevaa, jotakin niin saavuttamattoman hienoa, -- niin, niin\nhienoa!...\n\n-- \"Ei!\" sanoi Tshitshikow itsekseen, \"naiset ne ovat semmoisia\nesineitä...\" tässä heitti hän oikein kättään, \"semmoisia, ett'ei sitä\nniin osaa sanoa. Menepäs ja koetapas kertoa tai kuvata kaikki se, mikä\nheidän kasvoillansa asuu, -- kaikki nuo käännäykset ja väännäykset ...\nei tule yhtään mitään! Yksin heidän silmänsäkin jo ovat semmoinen\nvaltakunta, että ken sinne kerran joutuu, niin sinne meni! Et sitä\nsieltä vedä koukulla etkä millään. Yritäpäs nyt, esimerkiksi, kuvaamaan\npelkkää loistoa heissä: kimaltelevaa ja samettista ja sokerista, taivas\nties mimmoista siinä vaan ei olekaan! Siinä kovuutta ja siinä pehmeyttä\nja siinä aivan hiukenevaa tahi, kuin toiset sanovat, hekumallista ja\nhekumatonta, vaikka vielä viehättävämpää kuin hekumallista, -- niin\ntuossapa ottaakin sydämmestäsi ja lähtee sitten pitkin koko sielua,\nniinkuin viulunkäyrällä vetelisi. Ei totta toisen kerran, ei tahdo\nlöytyä sopivata sanaakaan: galanteria-puoli ihmiskuntaa he ovat\nsittenkin, eivätkä mitään muuta!\"\n\nSuokaa anteeksi! Sankarimme suusta pääsi kadulta saatu sananen. Minkäs\nsille tekee? Semmoinenhan on Venäjänmaassa kirjailijan kohtalo! Vaan\ntodellakin, jos sana pääsi kadulta kirjaan, niin ei siihen ole\nkirjailijan syytä, syypäät ovat lukijat: niiltäkin etupäässä et kuule\nkunnollista venäjän sanaa; franskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia\nsanoja sitä vastoin tulla tulvii heiltä niin läämältä, että pian saat\nkylläsi, tuleepa vielä niinkin, että kaikenmoiset murteet ja\nlausumistavat ovat säilytetyt. Franskalaisia sanoja he lausuvat\nnenäänsä ja kielen sorauksella; englantilaisia sanoja taas aivan linnun\ntavalla, kasvonsakin laittavat linnun-omaisiksi, vieläpä nauravatkin\nsille, joka ei osaa muodostaa tuommoisia linnun-omaisia kasvoja. Mutta\nkas venäläisiä sanoja vaan ei tulvikaan; heidän isänmaallisuutensa\nulottuu kukaties sentään niin kauas, että rakentavat itselleen\nkesä-asunnon venäläiseen malliin. Tämmöisiä ovat ylhäiset lukijat\nja heidän perässään kaikki, jotka mielellään tahtovat olla\nylhäisten kirjoissa! Ja kumminkin mikä vaativaisuus! He tahtovat\nvälttämättömästi, että kaikki olisi kirjoitettu tarkalla, puhtaalla ja\nylevällä kielellä, sanalla sanoen, tahtovat, että venäjänkieli ipo\nitsestään äkkiä putoaisi taivaasta, valmiiksi veistettynä niinkuin\npitää, ja asettuisi suoraa päätä heidän kielelleen, joten heidän ei\nolisi muuta tehtäväkään kuin avata suu selko selälleen ja pistää kieli\nulos.\n\nMonimutkainen kyllä on naispuoli ihmiskuntaa, mutta onpa\nkunnioitettavia lukijoita, jotka ovat vielä useampimutkaisia.\n\nTshitshikow kävi sillä välin aivan ymmälle, kun ei voinut päättää, kuka\nnaisista oli kirjeen kirjoittaja. Hän yritti teroittaa katsettansa\ntarkemmaksi, mutta näki naistenkin puolelta osoitettavan jotakin\ntuommoista, joka synnytti toivoa sekä suloista tuskaa kuolevaisen\nsydämmeen. \"Ei, ei sitä voi arvata!\" virkkoi hän. Tämä ei kumminkaan\nsynkistänyt hänen iloista mielialaansa. Vapaasti ja sukkelasti vaihtoi\nhän muutamain naisten kanssa miellyttäviä sanoja, astua sipsutteli\nmilloin yhden milloin toisen luokse, niinkuin tavallisesti vanhat\nkeikarit, jotka käyttävät korkeita kantoja, käydä kiertelevät naisten\nympärillä. Sipsuteltuansa ja käännähdeltyänsä hyvin notkeasti oikealle\nja vasemmalle, hän samassa raapautti jalkaansa, siihen tapaan kuin\nolisi tekaissut pienen saparon tahi pistänyt pilkun. Naiset olivat\nhyvin tyytyväisiä; he eivät ainoastaan löytäneet hänessä paljoa\nmiellytystä ja viehätystä, vaan huomasivatpa vielä hänen kasvoissansa\njotakin ylevätä, jopa jotakin sotaista, urheatakin, mikä, niinkuin\ntiedetään, on naisille mieluista. Rupesipa hänen tähtensä riitaakin\nsyttymään: muutamat naiset, nähtyänsä hänen pysähtyvän tavallisesti\noven kohdalle, koettivat kilvan saada tuolia lähellä ovea, ja kun tuo\nonnistui yhdelle, niin olipa vähällä nousta ikäviä juttuja, ja monet,\njoitten oli tehnyt mieli samaa, arvelivat nyt, että tuo oli jo liian\ninhottavan julkeata.\n\nTshitshikow oli joutunut niin innokkaasen puheesen naisten kanssa\nelikkä, oikeammin sanoen, naiset olivat kokonaan anastaneet hänen\nhuomionsa ja panneet puheillansa hänen päänsä pyörryksiin. Tulvana tuli\nheiltä mutkallisimpia ja näppärimpiä vertauksia, joita hänen piti\nselitellä, ja siitä oikein hiki nousi miehelle otsaan. Hän oli niin\nkokonaan kiintynyt tähän keskusteluun, ett'ei muistanut edes täyttää\nkohteliaisuuden vaatimuksia ja mennä ennen kaikkea emännän luokse. Hän\nmuisti sen vasta silloin kuin jo kuuli kuvernörin rouvan äänen\ntakanansa. Emäntä, joka oli seisonut siinä jo moniaan minutin, virkkoi\npuoleksi lempeällä ja viekkaalla äänellä, sievästi nyykäytellen\npäätään: \"Vai niin, Pavel Ivanovitsh, vai tälläkö lailla te...!\"\nOikeastaan minä en osaa sanoa, mitkä rouvan sanat nimen-omaan olivat,\nvaan jotakin erinomaisen mielistävää hän sanoi, siihen tapaan, kuin\nnaisilla ja herroilla on tapana puhua nykyaikuisten kirjailijain\nkertomuksissa, joissa kirjailijat kernaasti kuvailevat saloneja ja\nkerskailevat sillä, että he muka tietävät ylhäisen maailman tavat ja\ntemput. Se oli jotakin semmoista kuin: \"onko teidän sydämmenne jo niin\nkokonaan valloitettu, ett'ei siinä enää ole sijaa, ei edes pienintä\nsopukkaakaan niille, jotka te niin armottomasti olette unohtaneet?\"\nSankarimme kääntyi kuvernörin rouvan puoleen ja oli jo vastata hänelle,\n-- eikä olisikaan hänen vastauksensa ollut yhtään huonompi niitä, joita\nnykyisissä kertomuksissa antavat Svonsk'it ja Linski't ja Lidin'it ja\nGremin'it ja muut sukkelat sotaherrat. Mutta katsahdettuansa ylös hän\npysähtyi äkkiä kuni huumauneena.\n\nHänen edessään ei ollut kuvernörin rouva yksinään. Hänen kanssaan\nkäsityksin seisoi nuori, kuusitoista-vuotias tyttö, raikas,\nvaaleanverinen immyt, kasvon piirteet hienot ja säännölliset, leuka\nterävä, soikeat kasvot viehättäväiset, joita taideniekka olisi\nkäyttänyt malliksi Madonnan kuvalle, ja jommoisia ani harvoin näkee\nVenäjällä, jossa kaikki pyrkii ilmaantumaan laveana ja leveänä, kaikki\ntyyni: vuoret sekä metsät ja arot ja kasvot ja huulet ja jalat. Hänen\nedessään seisoi sama neitonen, jonka hän oli nähnyt tiellä, tullessaan\nNosdrew'in luota, jolloin heidän vaununsa, -- joko kuskien tahi\nhevosten tuhmuuden tähden -- niin kummallisesti olivat törmänneet\nyhteen, sekoittaen rahkeet ja valjaat, jolloin Simo setä sekä Timo setä\nolivat ottaneet selvittääksensä pulan. Tshitshikow joutui niin hämille,\nett'ei osannut sanoa yhtä kunnon sanaa ja virkkoi hiis tiesi mitä.\nSemmoista ei suinkaan olisi sanonut Gremin eikä Svonski eikä Lidin.\n\n-- \"Ettekö vielä tunne tytärtäni?\" sanoi kuvernörin rouva. \"Vasta\npäässyt koulusta\".\n\nTshitshikow vastasi, että hänellä on jo ollut onni tutustua; sitten hän\nkoetti vielä lisätä jotakin, mutta tämä jotakin ei ottanut syntyäkseen.\nKuvernörin rouva, virkettyään pari kolme sanaa, meni tyttärineen\ntoiseen päähän salia muitten vierasten luo, mutta yhä vaan seisoi\nTshitshikow liikahtamatta paikallansa, niinkuin se ihminen, joka\niloisena on lähtenyt kadulle, -- ja hänen on mieli kävellä, ja hänen\nsilmänsä tahtovat katsella kaikkea, mutta äkkiäpä hän seisahtuu,\nmuistaen unohtaneensa jotakin, eikä silloin tuhmemman näköistä ihmistä\ntoista ole: huolettomuus pakenee kasvoilta heti kohta; hän koettaa\nmieleensä johdattaa, mikä se on unohtunut: nenäliinako? vaan nenäliina\non taskussa; rahatko? vaan rahat ovat taskussa nekin kaikki näkyy\nolevan mukana, mutta yhä vaan joku salainen ääni kuiskaa hänelle, että\njotakin on unohtunut; ja hajamielin ja tummasti hän nyt katselee hänen\nedessänsä liikkuvaa väkijoukkoa, kiitäviä vaunuja ja ohi marssivan\nrykmentin kypäriä ja pyssyjä, puodin kilpeä; hän katselee, niin, mutta\nei näe mitään kunnollista. Niinpä Tshitshikowkin äkkiä vieraantui\nkaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Naisten\nhyvänhajuisilta huulilta rupesi nyt linkoamaan hänelle joukottain\nviittauksia ja kysymyksiä, täynnä armautta ja hienoutta:\n\n-- \"Sallittaisiinko meidän, maan multaisien asukasten, olla niin ylen\nrohkeita, että kysyisimme, mitä te mietiskelette? -- Olisiko\nmahdollista saada tietää sen nimi, joka on vaivuttanut teidät tähän\nmiettimisen suloiseen laaksoon?\"\n\nMutta Tshitshikow ei huolinut mitään, ja kauniit sanat ne menivät kuin\ntina tuhkaan. Olipa hän niinkin epäkohtelias, että meni heidän luotansa\ntoiselle puolelle, nähdäksensä minne kuvernörin rouva meni tyttärensä\nkanssa. Vaan naiset eivät hellittäneet niin pian. Jokainen oli\nsydämmessänsä päättänyt käyttää kaikki mahdolliset, meidän\nsydämmillemme niin turmiolliset, aseet ja panna liikkeelle\nparhaimpansa. Huomattava on, että muutamilla naisilla -- minä sanon\nmuutamilla, minä en sano kaikilla -- on pikkuruinen heikkous: jos he\nnäkevät itsessänsä jotakin erinomaisen kaunista, joko otsan tahi suun\ntahi kädet, niin jo luulevatkin, että heidän kauniin osansa heti\nensiksi pistääkin jokaisen silmään, ja että kaikki virkkaavat:\n\"katsokaas, katsokaas, kuinka kaunis kreikkalainen nenä hänellä on!\"\ntahi: \"mikä säännöllinen, viehättävä otsa!\" Kellä taas on kauniit\nolkapäät, se on ennalta vakuutettu, että kaikki nuoret miehet ihastuvat\npaikalla ja hänen kulkiessaan heidän ohitsensa, toistamiseen toistavat:\n\"Voi ihania olkapäitä!\"\n\nHänen kasvoihinsa, hivuksiinsa, nenäänsä ja otsaansa he eivät\nkatsahdakaan, taikka jos katsahtavatkin, niin noin vaan kuten\nsivuasiata. Sillä tapaa ajattelevat muutamat naiset. Jokainen nainen\noli sydämmessänsä päättänyt olla tanssissa niin hurmaava kuin\nmahdollista ja tuoda esiin loistavimmalla tavalla sen, mitä hänessä oli\nloistavinta. Postimestarin rouva laski valssiessaan päänsä niin\nhiukeilevin tuntein kallelleen, että todellakin kuului jotakin\npilventakaista. Eräs varsin miellyttävä rouva -- joka ei ensinkään\nollut tullut tanssin tähden, siitä syystä, kuten hän itse sanoi, että\nhänellä oli tapahtunut pikkuinen incommodité pienen herneen muodossa\noikeaan jalkaan, jonka tähden hänen piti panna jalkaan plyyssikengät --\nei malttanut kumminkaan pysyä alallansa, vaan teki kuin tekikin\nmuutaman kierroksen plyyssikengissä juuri sentähden, ett'ei\npostimestarin rouva tosiaankaan saisi päähänsä liian korkeita ajatuksia\nitsestänsä.\n\nMutta tästä kaikesta ei ollut toivottua vaikutusta. Tshitshikow\nei edes katsonutkaan naisten muodostamiin piireihin ympärillänsä, vaan\nkohoeli alinomaa varpailleen, kurkistaakseen muitten yli, minne muka\noli joutunut viehättävä immyt. Kyykistelihe hän alaskin päin,\npilkistelläkseen hartiain ja selkäin välitse, ja sai hänet vihdoin\nviimeinkin nähdä. Immyt istui äitinsä vieressä, jonka päässä koreili\njoku itämainen uhkea, sulalla varustettu tshalma. Hän näytti aikovan\nvalloittaa heidät väkirynnäköllä. Kevään-omainen mielenlaatuko se\nlienee häneen vaikuttanut, vai lienee kuka häntä tyrkännyt, mutta\neteenpäin hän vaan läksi tunkeumaan, mistään muusta huolimatta.\nViinavouraaja sai häneltä semmoisen tuuppauksen, että horjahti ja töin\ntuskin jaksoi pysyä pystyssä, heilueltuaan ensin yhdellä jalalla, ja\nhyvä oli ett'ei kaatunut, muutoin olisi mukanansa kaatanut maahan koko\njonon miehiä. Postimestari peräytyi myöskin, katsahtaen häneen\nkummastuksella, ja samassa myös hyvin hienolla ivalla, mutta hänpä ei\nheihin katsonut, hän näki vaan kaukana vaaleaverisen neidon, joka oli\nvetämässä käteensä pitkää sormikasta ja epäilemättä mitä palavimmasti\nhalusi päästä kieppumaan parketille. Mutta sielläpä toisella puolen jo\npyöri neljä paria masurkassa; saappaan korot särkivät lattiata, ja\nmuuan armeijan staabi-kapteeni teki työtä sieluin ja ruumiin, jaloin\nsekä käsin, viskellen semmoisia vonkeroita, ett'ei mokomia kukaan ole\nunissaankaan viskellyt. Tshitshikow pujahti masurkan ohitse, melkein\ntanssijain kantapäitse, suoraa päätä siihen paikkaan, missä kuvernörin\nrouva istui tyttärensä kanssa. Hän astui kumminkin heidän luokseen\nperäti ujosti, eikä sipsuttanut niin rohkeasti ja teikarimaisesti,\nolipa vähän hämilläänkin, osoittaen kaikissa liikkeissään jonkunlaista\nneuvottomuutta.\n\nVarmaa ei saata sanoa, oliko sankarissamme todellakin herännyt\nrakkauden tunnetta; onpa aivan epäiltävääkin, tokkohan semmoiset herrat\n-- se on: ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan -- kykenevät rakkauteen\nensinkään; mutta sittenkin oli tässä jotakin kummallista, jotakin\nsenlaatuista, mitä hän ei osannut itsekään selittää: hänestä tuntui,\nkuten hän itse sittemmin tunnusti, että koko baali touhuineen,\npauhuineen oli siirtynyt tuokioksi jonnekin kauas, viulut vinkuivat ja\ntorvet toitauttelivat tuolla kaukana vuorten takana, ja kaikki\nkietoutui usmaan, niinkuin huolimattomasti maalattu pohja kuvassa, ja\ntältä sumuiselta, leväperäisesti tekaistulta pohjalta esiintyi selvänä\nja tarkkatekoisena ainoastaan viehättävän tyttösen hienot piirteet:\nhänen soikeat kasvonsa, hänen hienon hieno vartalonsa, niinkuin\nkonsanaankin koulutytöllä ensimmäisinä kuukausina koulusta päästyä;\nhänen valkoiset, melkein yksinkertaiset vaatteensa syleilivät\njoka paikassa keveästi ja kauniisti hänen nuoria, solakoita,\npuhdaspiirteisiä jäseniänsä. Hän oli kuni norsun luusta huolellisesti\nsorvattu lelunen; hän se yksinänsä erosi valkoisena ja läpikuultavana\nja kirkkaana sameasta, sekaisesta joukosta.\n\nSemmoinen näkyy olevan laita maailmassa; Tshitshikow'itkin muuttuvat\nnähtävästi tuokion ajaksi runoilijoiksi, -- vaan \"runoilija\", se on\nliiaksi sanottu. Hän tunsi ainakin itsessään jotakin nuoren miehen\ntapaista, melkeinpä hän luuli olevansa husari. Nähtyänsä heidän\nvieressään tyhjän tuolin, anasti hän sen kiireimmiten. Keskustelu ei\nottanut ensi alussa sujuakseen, vaan sittemmin se kyllä läksi käymään,\njopa rupesi se saamaan vauhtiakin, mutta tässä täytyy valitettavasti\nsanoa, että vakavain ja korkeissa viroissa olevain ihmisten on\nvaikeanlaista tulla toimeen keskusteluissa naisten kanssa; siihen ovat\nomiansa herrat luutnantit eikä suinkaan kaptenia korkeammat. Miten tämä\nheiltä niin sujuvasti käy, ties taivas: eivät he niin kovin\nsyvällisistä asioista haastele, mutta neitonenpa kumminkin on aivan\nnääntyä naurusta. Valtioneuvos sitä vastoin juttelee, taivas ties\nmistä: joko ottaa hän puhuakseen siitä, että Venäjä on varsin avara\nvaltakunta, taikka sanoo hän sievistelyn, joka tosin ei ole\nnäppäryyttään vailla, vaan kovin kumminkin haisahtaa kirjalle;\nsanottuaan taas jotakin naurettavaa, hän nauraa itse paljoa enemmän\nkuin neitonen. Tämä olkoon sanottu sitä varten, että lukija huomaisi,\nmistä syystä nuorta vaaleanveristä impeä alkoi haukottaa sankarimme\nkertomusten aikana. Tuota ei sankarimme kumminkaan havainnut, vaan\nkertoili paljon huvittavia asioita, joista hänen jo oli ollut\ntilaisuutta kertoella samallaisissa kohdissa useammissa paikoin,\nnimittäin: Simbirskin läänissä Sofron Ivanovitsh Bespetshni'in luona,\njossa silloin oli hänen tyttärensä Adelaida Sofronovna kolmen kälynsä\nMaria Gavrilovnan, Aleksandra Gavrilovnan ja Adelheid Gavrilovnan\nkanssa; Feodor Feodorovitsh'in luona Rjasan'in läänissä; Frol\nVasiljevitsh Pobedonosni'n luona Pensan läänissä ja hänen veljensä\nPietari Vasiljevitsh'in luona, jossa olivat hänen natonsa Katarina\nMihailovna sekä Rosa Feodorovna ja Emilia Feodorovna, serkusten lapsia\nhänen kanssaan; Vjatkan läänissä Pietari Varsonofjevitsh'in luona,\njossa oli hänen miniänsä sisar Palageja Jegorovna veljensä tyttären\nSofia Rastislavnan ja kahden sisarpuolensa Sofia Aleksandrovnan ja\nMaklatura Aleksandrovnan kanssa.\n\nTämmöinen Tshitshikow'in käytös närkästytti kaikki naiset. Yksi heistä\nastui tahallansa heidän ohitsensa, huomauttaaksensa hänelle sitä,\nkoskettipa vielä jotenkin huolimattomasti vaaleanveristä neitosta\nliepeellänsä ja asetti käyntinsä niin, että hänen hartioillensa\nkiedotun vyön pää pyyhkäsi Tshitshikow'in kasvoja. Samaan aikaan kuului\ntakaa toisen naisen huulilta yhdessä violan tuoksun kanssa jotenkin\npistelevä ja myrkyllinen viittaus. Eikö hän liene sitä kuullut vai eikö\nhän ollut kuulevinaan, kaikissa tapauksissa hän teki pahasti, sillä\nnaisten mielipiteestä ei saa olla välittämättä; sen hän saikin katua,\nmutta sittemmin vasta ja siis liian myöhään.\n\nMonessa katsannossa oikeutettu paheksiminen kuvautui useitten\nkasvoilla. Niin suuri kuin hänen arvonsa olikaan seurassa, niin\nmiljona-miehenä kuin häntä pidettiinkään, niin ylevätä jopa sotaista ja\nurheata kuin asuikaan hänen kasvoissansa, -- niin löytyi kumminkin\nseikkoja, joita naiset eivät anna anteeksi kellenkään, olkoon se kuka\nhyvänsä, ja silloin -- silloin on mies myöty! On tapauksia, jolloin\nnainen, olkoon kuinka voimaton ja heikko luonteeltaan tahansa mieheen\nverraten, yltyy äkkiä lujemmaksi ei ainoastaan miestä, vaan kaikkea,\nmitä maan päällä on. Tshitshikow'in osoittama huolimattomuus, melkeinpä\ntahaton huolimattomuus rakensi jälleen naisten välille sovun ja rauhan,\njoka jo oli ollut perikadon partaalla tuon tuolin valloittamisen\njohdosta. Hän oli sattunut sanomaan pari kuivaa ja tavallista sanaa, --\nne huomattiin nyt pahan-ilkisiksi pistopuheiksi. Päälle päätteeksi oli\nmuuan nuori mies sepittänyt pitojen aikana ivarunon tanssivain\nseurasta, jota paitsi kuvernörin baalit eivät milloinkaan ole. Tämän\nrunon sepittäjäksi luultiin nyt Tshitshikow'ia. Närkästys kasvoi\nkasvamistaan, ja eri ryhmissä alkoivat naiset puhella hänestä varsin\nepäsuosiollisesti. Vaaleaverinen tyttö parka oli kokonaan kukistettu ja\nhänen tuomionsakin jo allekirjoitettu.\n\nSillä välin läheni sankariamme peräti harmillinen, odottamaton tapaus.\nParaillaan kuin vaaleaverinen immyt haukotteli, ja kuin Tshitshikow\nkertoi hänelle kaikenlaisia tapauksia eri ajoilta, kajoten oikein\nDiogenestakin, kreikkalaista filosofia, -- ilmaantui perimmäisestä\nhuoneesta Nosdrew. Virvoitushuoneestako hän lie tullut, vai pienestä\nviheriästä kamarista, jossa peli oli ankarampi tavallista whistiä, omin\nehdoinko hän lie tullut, vai lienevät muut hänet potkineet ulos, -- se\nvaan on varma, että iloisena hän tuli ja hilpeänä, pitäen käsivarresta\nkiinni prokuratoria, jota hän kaiketikin oli retuutellut jo kauan\naikaa, koska prokuratori parka käänteli ja väänteli joka haaralle\nsakeita kulmakarvojansa, ikäänkuin miettien ja tuumaillen, millä\nkeinoin voisi päästä tästä ystävällisestä kainaloisesta kulusta. Tuo\noli tosiaankin tuskallinen tila. Nosdrew, otettuaan rohkeutta kahdesta\nkupillisesta teetä, tietysti rommin kanssa, valehteli armottomasti.\nTshitshikow, huomattuaan hänet jo kaukaa, päätti tehdä uhrauksen, se on\njättää kadehdittavan asemansa ja lähteä pois niin pian kuin\nmahdollista: tämä yhteentulo ei ennustanut hänelle mitään hyvää. Vaan\nniinkuin kiusaksi pyörähti siihen samassa kuvernöri, joka lausui\nolevansa äärettömän iloinen, löydettyään Pavel Ivanovitsh'in, ja\npysäytti hänet, pyytäen häntä ratkaisijaksi eräässä kiistassa\nkuvernörin ja kahden naisen välillä siitä, onko muka naisten rakkaus\nkestävää vai eikö. Nosdrew oli sillä välin jo nähnyt hänet ja astua\ntäytti suoraan häntä vastaan.\n\n-- \"Ahaa, kas hovinherraa Hersonista, kas Hersonin patronaa!\" huusi\nhän, nauraa hohottaen, niin että tärisivät vaan hänen verevät poskensa,\nverevät kuin keväinen ruusu. \"Noo-o, oletko paljonkin ostanut\nkuolleita! Kuulkaas, kuvernöri\", paasusi hän samassa, kääntyen\nkuvernöriin; \"tiedättenkös, hän käy kauppaa kuolleilla sieluilla! Niin\ntotta kuin minä olen rehellinen mies! Kuulepas Tshitshikov! Sinä olet,\nminä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä, näes me olemme tässä\nkaikki sinun ystäviäsi, näes herra kuvernöri on myöskin tässä, -- minä\nvetäisin sinut hirteen, niin totta kuin minä olen rehellinen mies,\nvetäisin!\"\n\nTshitshikow ei tiennyt minne joutua.\n\n-- \"Tiedättenkös, herra kuvernöri\", jatkoi Nosdrew, \"kun tuo sanoi\nminulle: myöpäs mulle kuolleet sielut! niin ihan minä siihen paikkaan\nhalkesin naurusta. Tänne tultuani kuulen kerrottavan, että hän on\nostanut kolmella miljonalla ruplalla talonpoikia muuanne vietäviksi!\nKuolleitahan hän minulta osteli! Kuules, Tshitshikow! Ryökäle sinä\nolet, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! näes tässä on herra\nkuvernörikin ... eikös ole totta, prokuratori?\"\n\nMutta prokuratori ja Tshitshikov ja itse kuvernörikin olivat niin\nhämillänsä, ett'eivät tienneet mitä vastata. Siitä vähääkään\nvälittämättä, jaaritteli Nosdrew edelleen:\n\n-- \"Niin, kuules sinä, veli kulta, sinä, sinä ... min'en luovu sinusta,\nennenkuin tiedän minkätähden sinä ostelit kuolleita sieluja. Kuules,\nTshitshikow, eikös tämä nyt ole synti ja häpeä: sinä kyllä tiedät,\nett'ei sinulla ole ketään parempaa ystävätä kuin minä. Näes, herra\nkuvernörikin on tässä ... eikös se ole totta, prokuratori? Ette te\nusko, herra kuvernöri, kuinka me olemme kiintyneet toisiimme, toisin\nsanoen, jos te sanoisitte minulle näin, toisin sanoen, minä seison\ntässä näin ja te sanoisitte: 'Nosdrew, virkapas oikeen omantuntosi\nnimessä, kuka on sinulle rakkaampi, oma isäsikö vai Tshitshikow?' niin\nminä sanoisin: Tshitshikow, sanoisin, niin totta kuin minä olen\nrehellinen mies. Maltas, minä muiskaan sinulle suuta, oma ystävä! Herra\nkuvernöri, sallittenhan minun suudella häntä! Niin, niin, Tshitshikow,\nei tässä auta vastusteleminen, yksi ainoa muntti muntukainen minun\npitää painaa sinun lumivalkoisille poskillesi!\"\n\nNosdrew sai kumminkin muntukaisineen semmoisen tyrkkäyksen, että oli\nvähällä kaatua lattialle. Kaikki erosivat hänestä eivätkä kuunnelleet\nhäntä enää. Hän oli kumminkin puhua paasunnut kuolleista sieluista niin\ntäyttä kulkkua ja nauranut sen perään niin kovasti, että oli vetänyt\npuoleensa huomiota syrjäisimmistäkin osista salia. Tämä uutinen tuntui\nniin oudolta, että kaikki jäivät jonkinlaiseen puisevaan, ällistävään\ntilaan. Tshitshikow huomasi useiden naisten vaihtaneen silmäyksiä\nkeskenänsä pahan-ilkisellä, pisteliäällä naurahduksella, ja monen\nihmisen kasvoilla luki hän kummallista kaksimielisyyttä, mikä yhä\nsuurensi hänen hämmästystänsä. Nosdrew oli ilmeinen valehtelija, sen\ntiesi jokainen, eikä ensinkään ollut harvinaista, että hän puhui aivan\npuita heiniä; mutta ihmislapsi on tässä maailmassa ... niin, ei sitä\noikein voi ymmärtää, mitenkä sen ihmislapsen oikein onkaan laita tässä\nmaailmassa: olkoon uutinen kuinka kehno tahansa, kunhan se vaan on\nuutinen, niin jopa kertoo hän sen toiselle ihmislapselle, ellei muuta,\nniin sanoakseen vaan: \"Katsokaas nyt, tuommoisen valheen ne nyt ovat\npäästäneet\". Toinen ihmislapsi kuuntelee tuota kernaasti, vaikka sitten\nitsekin liittää loppuun: \"Se nyt on semmoista valhetta, ett'ei viitsisi\nkuullakaan!\" ja lähtee samassa hakemaan kolmatta ihmislasta,\nsaadaksensa kertoa asian hänellekin ja sitten yhdessä hänen kanssaan\nhuudahtaa ylevällä närkästyksellä: \"kunnotonta valhetta!\" Ja näin se\nvälttämättömästi kiertää koko kaupungin, ja kaikki ihmislapset, niin\nmonta kuin heitä lieneekään, puhelevat siitä kylliksensä, tunnustaen\nsitten, ett'ei semmoista viitsi kuulla eikä mokomasta puhua.\n\nTämä, näköjänsä joutavanpäiväinen tapaus saattoi sankarimme aivan\nhuonolle tuulelle. Typerää on kyllä hullun puhe, mutta välistä ne\npanevat viisaankin pulaan. Hänen tuli niin hankala, niin outo olla,\naivan kuin joskus, kauniiksi kiillotettu saapas jalassa, satut astumaan\nlikaiseen, haisevaan ropakkoon, sanalla sanoen, tuntui pahalta, oikein\npahalta! Hän koetti olla tuota ajattelematta, koetti huvittaa itseänsä,\nistui whistipöytään, mutta hullusti kävi kaikki: kahdesti löi hän\nvierasta maata ja unohdettuansa, ett'ei kolmatta lehteä kateta, lyödä\npamautti -- omaansa sittenkin. Presidentti ei saattanut ensinkään\nkäsittää, kuinka Pavel Ivanovitsh, joka niin hyvästi, sanalla sanoen\nniin hienosti ymmärsi pelin, kumminkin oli erehtynyt tuolla tapaa ja\npannut pulaan hänenkin patakuninkaansa, johon hän sanoi luottaneensa\nkuin kiviseen linnaan. Postimestari, niinkuin presidentti ja\npolisimestarikin, laskivat, kuten tavallista on, pilaa sankaristamme,\nsanoen, että hän muka lienee varmaankin rakastunut ja että he muka\ntietävät, mikä tauti Pavel Ivanovitsh'in sydämmessä asuu, ja senkin\ntietävät, kuka sinne sopukkaan on kipuja pannut; mutta tästä ei ollut\nhänelle lohdutusta, vaikka kuinka hän olisi koettanut naurahdella ja\nvastata pilapuheilla hänkin. Ei hän päässyt oikein entiselleen\nillallispöydässäkään, vaikka seura oli varsin miellyttävä ja vaikka\nNosdrew oli jo aikaa sitten talutettu ulos, sillä naisetkin olivat\nviimein huomanneet hänen käytöksensä käyvän jo liian loukkaavaksi.\nKeskellä kotiljonia oli hän istunut lattialle ja ruvennut\ntavoittelemaan tanssivia nutun liepeistä, ja tämä oli, naisten sanain\nmukaan, semmoista, ett'ei sitä niin osaa sanoa.\n\nIllallisella oltiin hyvin vilkkaita; kaikilla kasvoilla, joita vilkkui\nja välkkyi kolmihaaraisten kynttiläjalkain, kukkaisten, konfehtien ja\npullojen takaa, asui mitä hilpein tyytyväisyys. Upserit, naiset,\nfrakkiherrat -- kaikki tulivat miellyttäviksi, aina äitelään asti.\nHerrat hypähtelivät sijoiltaan ja riensivät ottamaan palvelijain\nkäsistä ruokia, tarjotaksensa niitä erinomaisella sukkeluudella\nnaisille. Muuan översti tarjosi naiselle lautasella kastiketta\nmiekkansa kärjellä. Kunnioitettavaan ikään tulleet herrat, joitten\njoukossa Tshitshikow istui, väittelivät kovalla äänellä, nielaisten\ntärkeän asian päälle kalaa tahi lihaa, armottomasti höystettynä\nsinapilla; väittelivätpä semmoisista asioista, joihin hän tavallisesti\naina oli ottanut osaa, mutta nyt hän oli niinkuin pitkästä matkasta\nväsynyt ja uupunut mies, jonka mieleen ei johdu mitäkään ja joka ei\njaksa käsittää mitään. Hän ei ollut illallista loppuunkaan, vaan läksi\nkotiansa varemmin kuin hänellä ennen oli ollut tapana.\n\nHän saapui kamariinsa, jonka lukija jo tuntee, jossa oli toinenkin ovi\nja sen edessä piironki ja jossa torakat kurkistelivat nurkista. Siellä\nhänen mielensä ja ajatuksensa olivat yhtä rauhattomat kuin se\nnojatuolikin, johon hän kävi istumaan. Tuntui niin ilkeältä, niin\nsamealta; sydämmessä tuntui painava tyhjyys semmoinen.\n\n-- \"Menkööt hiiteen kaikki, jotka ovat keksineet tanssit ja kemut!\"\närähti hän. \"Mitä tonttuja niissä oikeastaan on hyvää? Maaseuduilla on\nkatovuosi, kalliit ajat, niin nämä näethän kemuja pitävät! Onpas tuo\nsitten jotakin: laittautuvat akkain riepuihin ja ryysyihin! Se se\nsitten ihmettä muka, että yksi ja toinen kiertää ympärilleen tuhannen\nruplaa! Ja kaikki kumminkin on saatu talonpoikain veroista tahi, mikä\nvielä pahempaa, meidän miehisten miesten omain-tuntojen uhalla.\nTietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin\ntällöin ja tekee petoksen: sitä varten, että rouvalle saisi saalin tahi\nkaikenlaisia robron'eja ja hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan\nnimeltään! Ja minkä tähden? Sentähden vaan, että joku Lällä Sidorovna\nsaisi sanoa, että postimestarin rouvalla on kauniimpi leninki. Ei muuta\nkuin pistä tuhat ruplaa likoon. 'Baalit, haalit, voi iloa sentään!'\nniin sitä huudetaan, mutta minä sanon, että baali on pelkkää roskaa,\neikä se ole Venäläisen mukaista eikä se ole Venäläisen luonteen\nmukaista, se on -- piru ties mitä lieneekään! Täysikasvuinen, aika\nihminen tuossa, sekin näethän mustissaan ja niin sipoisen sileänä, kuin\nolisi vuoltu ja nuoltu, astuu sipauttaa lattialle, ja alapas siinä\nsitten hienoa tehdä jaloilla, -- ett'es häpeä! Toinenpa vielä, seisoen\nparinsa vieressä, puhelee toisen kanssa hyvinkin tärkeistä asioista,\nmutta jalat -- noin vaan hetkauttelevatkin viipposia vaapposia oikealle\nja vasemmalle... Ihan ollaan kuin apinoita, kuin marakatteja. Jos\nFranskalainen on neljänkymmenen iässä samallainen lapsi kuin oli\nviidentoista iässä, niin mekös muka olisimme Mattia huonommat! Totta\ntoisen kerran ... aina haalin perästä tuntuu siltä kuin minkä pahan\nolisi tehnyt; -- ei tee mieli edes muistellakaan mokomaa. Pää on\ntypösen tyhjä, aivan kuin puheltuasi keikarin kanssa: hänelläkös\npuhetta piisaa, kaikista asioista hän sanasen virkkaa, kaikkeen hän\nkajoo päällisten puolin, kaikki hän tuo esiin, mitä on kirjoista saanut\nsiepatuksi, ja kirjavata se on ja koreata, mutta mieleen ei tuosta jää\nhölyn pölyäkään. Sittemminpä huomaat, että keskustelu tavallisen\nrihkamakauppiaan kanssa, joka tietää asiansa ja tietää sen perin\npohjin, on paljoa parempi kaikkea tuommoista romua ja remputusta. Ja\nmitä tuosta baalista voi saada hyvää? No annahan, että kirjailija\nesimerkiksi ottaisi kuvatakseen koko tuon menon ja melun! Yhtä joutavaa\nsiitä tulee kirjaan kuin se itsessäänkin on. Mitä se on oikeastaan?\nSiveellistäkö, epäsiveellistäkö? Perhana ties koko kalua! Lukija\nsylkäisee ja paiskaa kirjan kiinni!\"\n\nNäin laittavasti puheli Tshitshikow haaleista ylipäänsä; mutta luulenpa\nhänen närkästykseensä olleen toisenkin syyn. -- Hän ei oikeastaan ollut\nharmissansa itse baalista, vaan siitä, että hän oli sattunut iskemään\nsiellä kirveensä kiveen, että hän oli esiintynyt siellä koko seuran\nsilmissä taivas ties minkälaisena, että hän oli tullut siellä\nomituiseen, kahdapäiseen valoon. Totta kyllä, että kun asiata\njärkevästi harkitsi, niin olihan tämä kaikki jonkin joutavata, eihän\ntyperällä puheella ole mitään painoa, varsinkaan nyt, kun itse pää-asia\non jo saatu täydellisesti toimitetuksi. Mutta ihminen on kummallinen:\nhäneen kävi kipeästi juuri niitten epäsuosio, joita hän ei\nkunnioittanut ja joista hän oli puhunut niin jyrkästi, moittien heidän\nturhamaisuuttansa ja koreilemistansa. Tämä harmitti häntä sitäkin\nenemmän kuin hän, tarkasti asiata tutkittuansa, huomasi itsekin\nolleensa osaksi syypää. Itsehensä hän ei kumminkaan suuttunut, ja siinä\nhän tietysti oli oikeassa. Meillä on kaikilla se pikkuinen heikkous,\nettä kernaasti vähän säästämme itseämme ja sen sijaan koetamme purkaa\nvihamme jonkun lähimmäisemme päälle, joko palvelijan tahi virkamiehen,\njoka on meidän alamaisemme ja joka parahiksi sattui tulemaan\nsaapuville, tahikka saapi siitä kärsiä vaimomme tai, jos ei muu, niin\ntuoli, joka keikahtaa piru ties minne astikka, hamaan oveen saakka,\nniin että selkämys lohkeaa ja jalka taittuu: -- ähä, muka, huomaatkos,\nettä nyt ollaan äkäisiä! Niinpä Tshitshikowkin pian löysi lähimmäisen,\njonka selkään hän sälytti kaiken närkästyksensä. Tämä lähimmäinen oli\nNosdrew, ja kyllä hänet Tshitshikow siinä leipoi edestä ja takaa ja\njoka puolelta niin täydellisesti kuin koskaan on leiponut lurjusmaista\nkestikievarin-isäntää tahi kyytimiestä matkustavainen, kokenut kapteni\ntai välistä kenralikin, joka ennen klassilliseen arvoon kohonneen sanan\nlisäksi vielä mättää muuta aivan outoakin, ihan omaa keksimäänsä. Siinä\ntarkastettiin koko Nosdrew'in sukuhistoria ja monet hänen sukunsa\njäsenet nousevassa linjassa saivat kuulla kunniansa. --\n\nSillä välin kuin hän istui kovassa nojatuolissaan, rauhatonna, unta\nsaamatta, kestiten sydämmensä pohjasta Nosdrew'ia ja koko hänen\nheimoansa; sillä välin kuin hänen edessään himmeästi paloi\ntalikynttilä, johon jo aikaa sitten oli muodostunut pitkä musta karsi,\nuhaten joka silmänräpäys sammua; sillä välin kuin akkunasta katseli\nhänen huoneesensa synkkä yö, valmiina hämärtämään päivän koiton\nlähestyessä; sillä välin kuin kaukana kukot virsiänsä vaihtelivat ja\nkoko kaupunki oli kokonaan unehen vaipunut, eikä ulkona liikkunut\nketään muita, kuin kukaties joku poloinen olento friisi-kaapu yllä,\nties missä arvoluokassa ja missä virassa, hyvin osaten tien sinne,\njohon huimaeloinen Venäjän mies on liiankin tasaiseksi tien tallannut\n-- kaiken tämän aikana tapahtui toisessa päässä kaupunkia jotakin, joka\noli vielä tukalammaksi tekevä sankarimme tukalan tilan.\n\nSyrjäisiä katuja ja poikkikatuja pitkin kulkea ritisivät par'aikaa\nperäti kummalliset ajopelit, niin kummalliset, ett'ei niille tiedä\nnimeäkään. Ei ne olleet rattaat eikä kaleskat eikä vaunut, vaan\nparemmin olivat paksun, pullean ja pyörille nostetun lantun näköiset.\nTämän lantun posket, se on ovet, jotka joskus maailmassa olivat olleet\nkeltaiset, olivat kaikkea muuta kuin tiviit, sillä lukot ja rivat\nolivat kovin kurjat ja miten kuten nuorilla sidotut. Lanttu oli täynnä\nkattunaisia tyynyjä, pyöreitä ja pitkulaisia ja tavallisia, täyteen se\noli sullottu leipiä, sämpylöitä, piiraita, rinkeleitä ja kalakukkoja.\nLantun takalistolla seisoi olento passarillista alkuperää, yllään\nkirjava kurtikka kotikutoista kangasta, parta pitkä, vähän harmaasen\nvivahtava. Rautaisten sinkiläin ja ruostuneiden ruuvien ritinä ja\nvikinä herätti toisessa päässä kaupunkia yövartijan, joka heti sieppasi\npertuskansa ja huusi unen toureissa täyttä kulkkua: \"Ken on?\" mutta\nnähtyään, ett'ei ketään ollut, ja kuultuaan vaan kaukaa tärinää, sai\nhän kaulukseltaan kiinni jonkun elukan ja mentyään lyhdyn luokse\nmestasi sen kyntensä niskalla. Sen jälkeen laski hän pertuskan\nkädestään ja nukkui uudelleen, ritarikuntansa sääntöjen mukaan. --\nHevoset lankeilivat yhtä mittaa polvilleen, kengättä kun olivat, eikä\nnäkynyt kaupungin rauhallinen kivikatukaan olevan heille tuttua.\nKäännyttyään muutamasta kolkasta, poikkesivat vankkurit viimein\npimeälle poikkikadulle vähäisen kirkon ohitse ja pysähtyivät\nprovastinlesken talon edustalle. Rattailta astui alas tyttö, huivi\npäässä ja röijy päällä, ja lyödä kumautti nyrkillänsä porttiin niin\nlujasti, ett'ei miehinenkään mies paremmin kumauttaisi (passari,\nkirjava nuttu, vedettiin sittemmin alas vaunujen takaa, sillä mies\nmakasi kuin tallukka). Koirat kohta haukkumaan ja portti, avattuaan\nkitaansa, nielaisi viimein, vaikka vaikeanlaisesti, tämän kömpelöisen\nmatkakoneen. Tämä ajoi ahtaalle pihalle, joka oli täynnään halkoja ja\nkanakoppeleita, ja maahan astui rouva, nimittäin tilan-omistaja,\nkolleginsihteerin leski Korobotshka.\n\nAsia oli se, että eukko parka oli, piakkoin sankarimme lähdön jälkeen,\ntullut niin rauhattomaksi, peläten joutuneensa jonkunlaisen petoksen\nalaiseksi, ett'ei maannut enää kolmeakaan yötä perä perää, vaan päätti\nlähteä kaupunkiin, huolimatta, että hevoset olivat kengättä. Siellä hän\ntahtoi saada varman tiedon, missä hinnassa kuolleet sielut oikeastaan\novat, ja eiköhän vaan hän, Herra varjelkoon, ollut tehnyt hulluja\nkauppoja ja myönyt sielujansa ihan polkuhintaan. Mitä tästä rouvan\ntulosta seurasi, sen osoittaa lukijalle muuan keskustelu kahden naisen\nvälillä. Tämä keskustelu ... mutta jääköön se seuraavaan lukuun.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna, ennenkuin vielä N. kaupungissa tavallinen\nvieraissa-käynnin aika olikaan, astua sipsautti muuan pulskaan\nruudukkaiseen vaippaan puettu rouva ulos oransinvärisestä, sinisillä\npylväillä koristetusta puutalosta, perässään lakeija avarassa\nmanttelissa, jossa oli useampia kauluksia, ja päässä pyöreä\nkultareunuksinen kiiltohattu. Rouva hyppäsi tavattoman kiireisesti\nalaslasketuita astuimia myöten kaleskoihin, jotka seisoivat oven\nedessä. Lakeija paiskasi samassa oven kiinni, heitti astuimet kokoon ja\ntarttuen kiinni hihnoihin kaleskan takana kiljasi kuskille: \"Anna\nmennä!\" Rouvalla oli vast'ikään kuultu uutinen tiedossansa, ja hän\ntunsi vastustamattoman halun ilmoittaa sen toisillenkin. Vähä väliin\nkatsahti hän ulos akkunasta, mutta huomasi suureksi harmiksensa, että\nyhä oli vielä puolet matkaa jäljellä. Jok'ainoa talo tuntui hänestä\ntavallista pitemmältä; valkoista kivistä vaivaishuoneen taloa kapeine\nakkunoineen kesti laaduttoman kauan, niin ett'ei rouva lopulta\nmalttanut olla virkkamatta: \"Pahuksen linna, kun ei tule loppuakaan!\"\nKuski sai kahdesti käskyn: \"Aja paremmin, Antti! kovinhan sinä olet\nhidas tänään!\" Matka päättyi viimein. Talo, jonka edustalle vaunut\npysähtyivät, oli sekin yhdenkertainen tummanharmaa, valkoiset\nkorkokoristukset akkunain päällä, korkea puinen pisteaita aivan\nikkunain edessä ja sen sekä talon välillä kapea puisto, jonka pikkuiset\npuut olivat aivan valkoiset alinomaisesta kaupungin pölystä. Akkunoissa\nnäkyi kukka-astioita, papukaija, nokallansa heiluen häkissä olevassa\nrenkaassa, sekä kaksi rakkikoiraa lekottelemassa päivänpaisteessa.\n\nTässä talossa asui vasta tulleen rouvan hyvä ystävä. Tekijä on kokonaan\nymmällä siitä, kuinka hän nimittäisi nämä kumpaisetkin rouvat sillä\ntapaa, ett'ei häneen taaskin suututtaisi niinkuin ennen vanhaan\ntehtiin. Käyttää keksittyä nimeä on vaarallista. Keksittäköön mimmoinen\nnimi hyvänsä, niin löytyy kuin löytyykin jossakin nurkassa meidän\nvaltakuntaa -- suuruudellensa siunattua -- joku sen niminen henki, ja\nhän suuttuu, eikä suutukaan hetkiseksi, vaan veriviholliseksi vihastuu,\nja hän rupeaa puhumaan, että kirjantekijä on varta vasten salaa käynyt\nsiellä nuuskimassa kaikki tyyni, mikä hän muka on itse ja millainen\nhänellä on nuttu päällä ja minkä Agrafena Ivanovnan luokse hän\npistäytyy ja mikä hänen lempiruokansa on. Jos taas nimittäisi\nheidät virka-arvon jälkeen, niin älä Herra saata! Se on sitäkin\nvaarallisempaa. Nykyjään ovat meillä kaikki virat ja arvot niin\närsyneitä, että kaikki, mikä kirjaan on painettu, näyttää heistä\npersonalliselta loukkaukselta: se näkyy jo olevan ilmassa. Ei huoli\nmuuta kuin sanoa, että eräässä kaupungissa on tuhma mies, niin se on jo\npersonallista loukkausta: ei aikaakaan, niin tulla tuhauttaa joku\narvokkaan näköinen herrasmies ja päättää: \"olenhan minäkin mies, siis\nminäkin olen tuhma mies\"; sanalla sanoen, hän käsittää asian paikalla.\nSenpä vuoksi me, kaiken tämän karttamiseksi, rupeamme nimittämään sitä\nrouvaa, jonka luokse toinen nyt oli tullut, niinkuin häntä melkein\nyksimielisesti nimitettiin N:n kaupungissa: kaikin puolin\nmiellyttäväksi rouvaksi. Tämän nimityksen hän oli ansainnut laillisella\ntavalla, sillä todellakaan hän ei ollut säästänyt mitään, tullaksensa\naivan sanomattoman miellyttäväksi. Totta kyllä, että miellyttäväisyyden\nläpi sähähteli silloin tällöin naisen luonteen oikkuja, ja kylläpä\nsähähtelikin silloin; totta kyllä, että välistä jokaisessa\nmiellyttävässä sanassa riipaisi ja raapaisi pistävä neula, ja kylläpä\nolikin pistävä; äläkä Herra saata sitä kuohuntaa ja kiehuntaa, mikä\nsydämmessä oli sitä naista kohtaan, joka edes jollakin tavoin, tai\nmissä hyvänsä, oli saanut ensi sijan! Mutta kaikki tämä oli verhottu\nkaikkein hienoimpaan käytökseen, mitä vaan maaseuduilla saattaa\najatella. Jok'ainoan liikkeensä teki hän hyvällä aistilla, hän rakasti\nrunojakin, osasipa tuon tuostakin laskea päänsä miettivään asentoon, ja\nniinpä olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli kaikin puolin\nmiellyttävä rouva. Toinen rouva, nimittäin kyläilemään tullut rouva, ei\nollut niin monipuolinen luonteeltaan, ja sentähden sanommekin häntä\nainoastaan miellyttäväksi rouvaksi.\n\nVieraan tulo herätti lekottelevat koiraset: pörröisen Adéle'n, joka\nalinomaa takertui omiin villoihinsa, ja hoikkakoipisen Potpourri'n.\nKumpaisetkin kiersivät häntänsä kippuraan, ja niin mentiin haukku\nsuussa eteiseen, jossa vieras päästeli päältään vaippaansa, ja nyt\nnäkyi hänen päällään uudenkuosinen ja uudenvärinen leninki ja pitkät\nrivat kaulassa. Jasminin haju löyhähti yli koko huoneen. Tuskin oli\nkaikin puolin miellyttävä rouva kuullut ainoastaan miellyttävän rouvan\ntulon, niin jo riensi eteiseen. Rouvat ottivat toisiansa kädestä\nkiinni, muiskasivat suuta ja huudahtivat, niinkuin huudahtavat\nkoulutytöt, kohdattuaan toisensa vähää aikaa koulusta pääsön jälkeen,\nennenkuin mammaset ovat ennättäneet selittää heille, että toisen isä on\nköyhempi ja virka-arvollensakin alhaisempi kuin toisen. Suuta annettiin\nhyvin maiskahtavasti, sillä koiran pahaset rupesivat jälleen\nhaukkumaan, ja saivat siitä hyvästä huiskauksen nenäliinalla. Rouvat\nläksivät sitten vierashuoneesen, tietysti siniseen, jossa oli sohva,\nsoikea pöytä, jopa muratilla kiedotut akkunain suojuksetkin. Heidän\nperäänsä tulivat uristen pörröinen Adéle ja hoikkakoipinen Potpourri.\n\n-- \"Tähän näin, kultaseni, tähän näin\", puheli emäntä, asettaen\nvierasta istumaan sohvan nurkkaan. \"Kas niin, kas niin! Antakaas, kun\npanen tyynyn teille selän taakse\".\n\nNäin sanottuansa pisti hän vieraansa taakse tyynyn, johon oli\nvillalangalla kirjattu ritari samaan tapaan kuin kanava-kankaalle\nkonsanaankin: nenä oli kuin portaat ja huulet nelisnurkkaiset.\n\n-- \"On niin hauskaa, että te... Kyllä minä kuulin jonkun ajaneen\nkuistin eteen. Kukahan se mahtaa olla näin varhain, ajattelin minä.\nParasha arveli, että se oli varakuvernörin rouva. Kas niin, sanoin\nminä, nyt se hupakko taas tulee tänne vastuksiksi. Olin jo käskeä\nsanomaan, ett'ei minua ole kotona\".\n\nVieras yritti jo käydä suoraan asiaan ja ilmoittaa uutisensa, mutta\nkaikin puolin miellyttävän rouvan huudahdus saattoi keskustelun äkkiä\ntoisaalle.\n\n-- \"Kas kuinka somaa kangasta!\" huudahti kaikin puolin miellyttävä\nrouva, katsoen ainoastaan miellyttävän rouvan leninkiä.\n\n-- \"Niin, kyllä se on hyvin somaa. Praskovja Feodorovnan mielestä olisi\nkumminkin parempi, jos ruutuset olisivat tiheämmät ja täplät ruskeita\neikä sinerviä. Sisarelleni lähetin tässä tuonoin kangasta, niin sekös\nvasta oli niin suloisen kaunista, ett'ei sitä sanoin osaa selittää.\nAatelkaas: juovaset niin hienot, niin hienot, kuin vaan ihmisen mieli\nvoi kuvailla, pohja sinervää ja juovasien välissä aina vuorotellen\nsilmät ja kännät, silmät ja kännät, silmät ja kännät... Sanalla sanoen\nerinomaista! Todellakin saisi sanoa, ett'ei semmoista ole vielä nähty\".\n\n-- \"Kultaseni, kirjavaahan se on\".\n\n-- \"Eihän, eihän kuitenkaan\".\n\n-- \"Kirjavaa se on, on se\".\n\nKaikin puolin miellyttävä rouva veti -- se on huomattava -- vähän\nmaterialistiin, hänellä kun oli taipumus kieltämään ja epäilemään.\nPaljo oli maailmassa asioita, joita hän hylki ja vastusti.\n\nAinoastaan miellyttävä vastasi tähän, ett'ei se suinkaan ole kirjavata\nja huudahti sitten:\n\n-- \"Niin, ja minä saan onnitella teitä: poimureunuksia ei enää\nkäytetä\".\n\n-- \"Miks'ei käytetä?\"\n\n-- \"Nyt käytetään hesuja\".\n\n-- \"No, mutta hesut, -- sehän ei ole kaunista\".\n\n-- \"Hesuja, hesuja: harteisessa on hesuja, hihoissa hesuja, olkapäissä\nhesuja, alhaalla hesuja, kaikkialla hesuja\".\n\n-- \"No mutta, Sofia Ivanovna, ei se ole kaunista, jos kaikkialla on\nhesuja\".\n\n-- \"Herttaista se on, Anna Grigorjevna, sanomattoman herttaista; ne\nommellaan kahdella saumalla, levein pistein ja päällepäin. Mutta\nmalttakaas, nyt te saatte kuulla kummempiakin, nyt te vasta saatte\nsanoa, että... Kuulkaa ja ihmetelkää: aatelkaas, liivit tehdään\nnykyjään vielä pitemmät, edestä suipot ja ensimmäinen luu on aivan\nsuunnasta pois; hame kurtataan ylt'ympäri, aivan kuin pönkkähameet\nennen muinoin, takapuolella lisätään vielä pumpuliakin, että tulisi\noikein täydellinen belle-femme\".\n\n-- \"Vaan tämähän jo on suoraan sanoen...\" virkkoi kaikin puolin\nmiellyttävä rouva, tehden päällänsäkin tuommoisen loukattua arvontuntoa\nosoittavan liikkeen.\n\n-- \"No niin, sanokaas muuta!\" vastasi ainoastaan miellyttävä rouva.\n\n-- \"Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta minä en aio semmoista muotia\nseurata\".\n\n-- \"Sitä minäkin... Tosiaankin, kun ajattelee, kuinka mielettömiin\nsaakka muoti saattaa mennä ... ei sitä oikein voi käsittää! Piloillani\npyysin sisareltani kaavat: Melanja meillä otti ommellakseen\".\n\n-- \"Vai on teillä kaavat?\" huudahti kaikin puolin miellyttävä rouva, ja\nhänen sydämmensä jykähti aivan ilmeisesti.\n\n-- \"On niinkin, sisar toi tullessaan\".\n\n-- \"Kuulkaas, kultaseni, antakaa ne minulle, antakaa Herran tähden!\"\n\n-- \"Voi kuitenkin, minä lupasin ne jo Praskovja Feodorovnalle! Ehkä\nsitten hänen jälkeensä\".\n\n-- \"Kukas nyt viitsisi ottaa uutta leninkiä Praskovja Feodorovnan\njälkeen? Minun mielestäni se on hyvin omituista teidän puoleltanne,\nettä te muistatte vieraita enemmän kuin omaisianne\".\n\n-- \"Mutta onhan hänkin minulle täti\".\n\n-- \"Ties sitä, mimmoinen täti hän teille onkaan, miehenne puolelta. Ei,\nen minä tahdo kuullakaan. Minä huomaan, että te tahdotte minua loukata,\nte olette nähtävästi jo saaneet kyllänne minusta, ette kai enää tahdo\nminua tuntea ettekä tietää\".\n\nSofia Ivanovna parka ei tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi nyt itsekin,\nmillaiseen pulmaiseen välitilaan hän oli pannut itsensä. Semmoista se\nkerskaileminen teki! Hänen teki mielensä neulasilla pistellä puhki\ntuhma kielensä.\n\n-- \"Kuinka meidän sankarimme jaksaa?\" kysyi taas kaikin puolin\nmiellyttävä rouva.\n\n-- \"No voi herrainen aika! Tässähän minä vaan näin istunkin! Sepä\nkaunista! Tiedättekös, Anna Grigorjevna, mitä minä oikeastaan tulin\nteille kertomaan?\"\n\nTässä vieras oikein pidätti hengitystänsä, sanat olivat valmiina\npyrähtämään lentoon kuin haukat, toinen toistansa ajellen, ja pitihän\nnäet vaan olla semmoinen armoton ihminen, kuin hänen ystävänsä, että\nraskitsi keskeyttää häntä.\n\n-- \"Kehukaa te vaan ja ylistelkää häntä niin paljon kuin jaksatte\",\npuhui kaikin puolin miellyttävä rouva ja puhui tavallista kerkeämmin,\n\"mutta minä sanon suoraan ja sanon sen hänelle suoraan silmiin, että\nhän on kelvoton mies, kelvoton, kelvoton, kelvoton!\"\n\n-- \"No kuulkaahan toki, mitä minä teille ilmoitan...\"\n\n-- \"Pantiin liikkeelle huhu semmoinen, että hän muka on kaunis, mutta\nhän ei ole yhtään kaunis, ei yhtään, ja nenäkin on hänellä ... niin\nruma ett' oikein\".\n\n-- \"Sallikaahan, sallikaahan minun vaan kertoa teille ... Anna\nGrigorjevna kulta, sallikaahan minun kertoa! Tämä on semmoinen\nhistoria, ymmärrättenkös historia, ce qu'on appelle histoire\", puhui\nvieras melkein epätoivoissaan ja aivan rukoilevalla äänellä.\n\nEi liene liikaa muistuttaa, että rouvain puheesen oli sekoitettu sangen\npaljo muukalaisia sanoja, jopa kokonaisia franskalaisia lauseitakin.\nMutta vaikka onkin kirjoittaja täynnä pyhää kunnioitusta sitä\nautuuttavaista hyötyä kohtaan, minkä franskankieli tuopi Venäjälle,\nvaikka onkin hän täynnä pyhää kunnioitusta sitä kiitettävää tapaa\nkohtaan meidän ylhäisimmissä seuroissa, että sitä kieltä käytetään\naamuin ja illoin ja keskipäivälläkin, syvästä isänmaan rakkaudesta\ntietysti, -- niin eipä hän millään muotoa henno panna yhtään\nmuukalaista lausetta, olkoon minkä kielistä hyvänsä, tähän venäläiseen\nkertoelmaansa. Senpä vuoksi jatkammekin venäjäksi.\n\n-- \"Mikä historia?\"\n\n-- \"Voi armas Anna Grigorjevna, jos te vaan voisitte käsittää,\nmimmoiseen tilaan minä jouduin! Aatelkaas: tänään tulee luokseni\nprovastin rouva, niin, Kyrillo isän rouva juuri, ja mitäs te luulette?\nMitäs te luulette tuosta meidän tulokkaasta, tuosta hiljaisesta,\nsiveästä?\"\n\n-- \"Kuinka? Onko hän tehnyt kurtisia provastinkin rouvalle?\"\n\n-- \"Anna Grigorjevna, kultaseni, jospa se edes olisi kurtisia vaan,\nvähät siitä, mutta kuulkaapas, mitä provastin rouva kertoi! Hänen\nluokseen, sanoi hän, oli tullut tilan-omistajatar Korobotshka,\nhirveässä säikäyksessä ja vaaleana kuin kuolema, ja kertonut ja\nkertonut, tiedättekös, niin, niin! Kuulkaahan, se on koko romani:\nsydänyön aikana, kaikkein jo maatessa, kuuluu äkisti kolkutus portilla,\nkauhea kolkutus, niin kauhea, ett'ei sen kauheampaa enää voi olla;\nkajahtaa huuto: 'portit auki, portit auki, taikka ne murretaan!' Mitäs\nte nyt sanotte tästä? Mitäs te nyt sanotte meidän sankarista?\"\n\n-- \"Onko Korobotshka sitten nuori ja kaunis?\"\n\n-- \"Eikö mitä! Vanha ämmä!\"\n\n-- \"Sepä somaa! Vai ämmän kimppuun vainen? Kylläpä sitten on meidän\nnaisilla oivallinen aisti! Kylläpä löysivät kehen rakastua!\"\n\n-- \"No mutta, Anna Grigorjevna, eihän se ole sinnepäinkään, niinkuin te\nluulette. Aatelkaas: äkkiä ilmaantuu hän, aseissa kantapäästä kiireesen\nasti, aivan kuin mikä Rinaldo Rinaldini, ja vaatii: 'Myökää', sanoo\nhän, 'kaikki sielut, jotka teiltä ovat kuolleet'. Korobotshka siihen\nvastaa hyvin järkevästi näin: 'Enhän minä niitä miten saata myödä,\nkoska ovat kuolleet'. -- 'Ei', sanoo toinen, 'he eivät ole kuolleet! se\non', sanoo hän, 'minun asiani tietää, ovatko he kuolleet vaiko elävät;\nne eivät ole kuolleet', huutaa hän, 'eivät ole kuolleet, eivät ole\nkuolleet!' Sanalla sanoen, hän teki hirmuisen skandalin: koko kylänväki\nhyppäsi siihen, lapset itkevät, kaikki huutavat, toinen ei ymmärrä\ntoistaan, sanalla sanoen hirmuista, hirmuista, hirmuista!... Anna\nGrigorjevna, teidän on mahdoton käsittää, kuinka kovin minä säikähdin,\ntuon kuultuani. 'Rouva kulta, rouva kulta', huutaa mulle Maikko,\n'katsokaahan peiliin, niinhän te olette kalpea, että oikein'. -- 'Ei\nminulla nyt ole aikaa peilailemaan', vastasin minä, 'minun täytyy\nlähteä kertomaan Anna Grigorjevnalle'. Samassa minä käsken panna\nhevoset kaleskain eteen; Antti kuski kysyy minulta minne mennään, mutta\nminä, tiedättekös, en saa sanaakaan suustani, katsoa tuijotan vaan\nhäneen kuin hupsu; hän luuli minua kaiketikin mielettömäksi. Voi, Anna\nGrigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kauheasti minä säikähdin!\"\n\n-- \"Mutta tämähän on kummallista\", virkkoi kaikin puolin miellyttävä\nrouva, \"mitähän nuo kuolleet sielut oikeastaan ovat? Minä puolestani en\nymmärrä tästä yhtään enempää. Nyt kuulen jo toista kertaa näistä\nkuolleista sieluista; mieheni arvelee kumminkin Nosdrew'in\nvalehtelevan, mutta kyllä maar siinä jotakin on\".\n\n-- \"Mutta aatelkaas, Anna Grigorjevna, minun pelästystäni! 'Enkä minä',\nsanoo Korobotshka, 'enkä minä nytkään tiedä mitä tehdä! Hän pakoitti',\nsanoo hän, 'minut allekirjoittamaan jonkun väärän paperin ja viskasi\nviisitoista ruplaa seteleissä pöydälle. Minä', niin sanoi Korobotshka,\n'minä olen kokematon, turvaton leski, mitä tiedän minä'... Katsokaas,\nsemmoinen juttu se on! Mutta jospa te vaan tietäisitte, kuinka minä\nsäikähdin!\"\n\n-- \"Kuulkaapas! Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta kyllä tässä on jotakin\nmuuta kuin kuolleet sielut\".\n\n-- \"Niin, kyllä minäkin\", virkkoi ainoastaan miellyttävä rouva, vähän\nihmetellen, ja tunsi samassa erinomaisen halun saada tietää, mitähän\nmuuta siinä muka oli. Hän oikein lausui verkalleen:\n\n-- \"Mitäs te luulette siinä olevan?\"\n\n-- \"Mitäs te arvelette?\"\n\n-- \"Mitäkö minä arvelen?... Minä, suoraan sanoen, minä olen aivan\nymmällä\".\n\n-- \"Niin mutta kumminkin tahtoisin minä tietää teidän ajatuksenne tässä\nasiassa\".\n\nMutta ainoastaan miellyttävällä rouvalla ei ollut mitään sanomista. Hän\nosasi ainoastaan säikähdellä, mutta järkevän päätöksen tekijätä hänessä\nei ollut, ja siksipä hän, enemmän kuin kukaan muu, oli hellän\nystävyyden ja neuvojan tarpeessa.\n\n-- \"No kuulkaa sitten, mitä nuo kuolleet sielut ovat\", sanoi kaikin\npuolin miellyttävä rouva, ja vieras rouva muuttui nyt pelkäksi\nkuuloksi: hänen pienet korvansa hörkistyivät, hän kohottautui ja tuskin\nensinkään enää kajosi sohvaan, ja vaikka hän olikin raskaanlainen, niin\nkävi hän äkkiä laihemmaksi, hän oli nyt kuin köykäinen höyhen, katso\nvaan, ett'ei lennä ilmaan, kun siihen hengittää.\n\nNiinpä Venäläinen metsästäjäherrakin, lähetessään ratsun selässä\nmetsää, josta tuossa tuokiossa karkaa jänis, koirat kintereillään,\näkkiä muuttuu kaikkinensa, ratsuinensa ja nostettuine ajoruoskinensa,\nyhdeksi ainoaksi hyytyneeksi silmänräpäykseksi, kruudiksi, johon nyt,\nnyt juuri pistetään valkea. Ihan on imeytynyt hänen silmänsä usmaiseen\nilmaan, niin, kyllä hän otuksen omakseen saa, kyllä hän sen ajaa,\nkiihkeä mies, vaikka kuinka nousisi häntä vastaan koko tuiskuileva\nluminen aro, joka heittelee hopeisia tähtiä hänelle suuhun ja viiksiin\nja silmiin ja kulmakarvoihin ja miehen majavannahkaiseen lakkiin.\n\n-- \"Kuolleet sielut...\" virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva.\n\n-- \"No niin?\" kysäsi vieras kiihkeänä.\n\n-- \"Kuolleet sielut...\"\n\n-- \"No mutta puhukaa, Herran tähden!\"\n\n-- \"Kuolleet sielut ovat ainoastaan veruke ja tekosyy, mutta itse asia\non se, että hän tahtoo ryöstää kuvernörin tyttären\".\n\nTämä nyt oli aivan odottamatonta ja kaikin puolin tavatonta. Ainoastaan\nmiellyttävä rouva, tämän kuultuaan, kivettyi siihen paikkaan, kalpeni,\nkalpeni kalman karvaiseksi ja säikähti todellakin.\n\n-- \"Herrainen aika!\" huudahti hän, lyöden kätensä yhteen, \"sitä en minä\nolisi milloinkaan voinut luulla\".\n\n-- \"Mutta minä puolestani huomasin heti keko asian, kun te vaan suunne\naukaisitte\", vastasi kaikin puolin miellyttävä rouva.\n\n-- \"No mutta, Anna Grigorjevna, millaistakos sitten on kasvatus meidän\ntyttökouluissamme? Semmoistakos se viattomuus nyt onkin?\"\n\n-- \"Mikä viattomuus! Olen minä kuullut hänen puhuvan semmoista, ett'en\nminä julkeaisi senkaltaista päästää huuliltani\".\n\n-- \"Kuulkaas, Anna Grigorjevna, mutta oikeinhan ihmisellä sydäntä\npakottaa, kun näkee, kuinka pitkälle epäsiveellisyys sentään on\nmennyt!\"\n\n-- \"Ja miehet ovat aivan hullusti rakastuneet häneen. Minä puolestani,\nsuoraan sanoen, en näe hänessä mitään...\"\n\n-- \"Hän on hirveästi olevinaan\".\n\n-- \"Voi Anna Grigorjevna kulta! Kuvapatsashan se on. Kasvoilla ei ole\nelon kipinätäkään\".\n\n-- \"Olevinaan hän on, voi, voi, kuinka hän on olevinaan! Ken hänet on\nsemmoiseksi opettanut, sitä en tiedä, mutta en minä vielä ole nähnyt\ntoista niin keikailevaa ja teikailevaa naista\".\n\n-- \"Kultaseni, hän on kuvapatsas ja kalpea kuin kalma\".\n\n-- \"Älkää nyt, Sofia Ivanovna: poskiansa hän punaa armottomasti\".\n\n-- \"No johan te nyt, Anna Grigorjevna! Koko tyttö on liitua, liitua\neikä mitään muuta kuin liitua\".\n\n-- \"Armas ystäväni, minähän istuin hänen vieressään: poskilla on\ntekopunaa, sormen paksulta, ja niin näet lohkeileekin palasittain kuin\nseinästä kalkki. Äiti on opettanut hänet semmoiseksi, itse on hyvä\nvirnakka, mutta kyllä koituu tyttärestä sitäkin parempi\".\n\n-- \"No, mutta kuulkaas, vaatikaa minulta kuinka kallis vala hyvänne,\nminä olen valmis paikalla antamaan lapseni ja mieheni ja omaisuuteni,\njos hänellä on vähääkään, hiukkastakaan punaa poskilla, jospa edes\npunan tapaistakaan\".\n\n-- \"No mutta mitäs te nyt puhuttekaan, Sofia Ivanovna!\" sanoi kaikin\npuolin miellyttävä rouva ja löi kätensä yhteen.\n\n-- \"No mutta tehän olette kummallinen, Anna Grigorjevna! Oikein minun\nkäy ihmeekseni!\" sanoi ainoastaan miellyttävä rouva ja löi hänkin\nkätensä yhteen.\n\nÄlköönhän lukija kummastelko, että rouvat olivat eri mieltä siitä, mitä\nolivat nähneet melkein yht'aikaa. Maailmassa on todellakin paljo\nsemmoisia asioita: jos niihin katsahtaa yksi rouva, niin ne ovat aivan\nvalkoisia, vaan jos toinen katsahtaa, niin ne ovat puti punaisia kuin\npuolukka.\n\n-- \"Katsokaas, tässä on vielä yksi todistus hänen kalpeudestaan\",\njatkoi ainoastaan miellyttävä rouva. \"Minä muistan, aivan kuin se olisi\ntapahtunut nyt juuri: minä istuin vielä Manilow'in vieressä ja sanoin\nhänelle: 'Katsokaas, kuinka hän on kalpea!' Tosiaankin, pitääpäs vaan\nolla maailmassa niin typerää väkeä, kuin meidän herrat, että voivat\nihailla häntä. Entäs meidän sankari mokoma!... Voi, kuinka hän minua\ninhoitti. Te ette usko, Anna Grigorjevna, kuinka sanomattomasti hän\nminua inhoitti\".\n\n-- \"Niin, mutta jotkut rouvat olivat häneen kumminkin mielistyneet\".\n\n-- \"Minäkö, Anna Grigorjevna! Malttakaas, sitä te vaan ette saata\nsanoa, ette milloinkaan, ette milloinkaan!\"\n\n-- \"Enhän minä teistä puhu. Niinkuin ei teitä paitsi olisi ollut\nketään\".\n\n-- \"Ette milloinkaan, Anna Grigorjevna, ette milloinkaan! Sallikaa\nsanoani teille, että minä tunnen itseäni vallan hyvin; mutta kenties\nsentään sopisi sitä sanoa eräistä muista rouvista, jotka ovat olevinaan\nniin saavuttamattomissa\".\n\n-- \"Älkää pahemmaksi panko, Sofia Ivanovna! Sallikaahan sentään minun\nsanoa, ett'ei senkaltaista pahennusta ole minusta milloinkaan kuultu.\nKukaties muista, vaan ei minusta milloinkaan. Suvaitkaa minun\nhuomauttaa se\".\n\n-- \"Minkästähden te panitte pahaksenne? Olihan siellä muitakin naisia.\nOlihan semmoisiakin, jotka ensimmäiseksi sieppasivat tuolin oven\nsuussa, ollaksensa vaan häntä lähempänä\".\n\nNo mutta tämmöisten sanain perästä, jotka ainoastaan miellyttävä rouva\noli lausunut, oli aivan välttämätöntä, että myrsky oli puhkeava ilmi;\nmutta -- ihme ja kumma! -- kumpainenkin vaikeni ja hiljeni eikä yhtään\nmitään puhjennutkaan ilmi. Kaikin puolin miellyttävä rouva muisti,\nett'ei uuden leningin kaavoja hänellä vielä ollutkaan, ja ainoastaan\nmiellyttävä rouva muisti, ett'ei hänellä vielä ollut mitään lähempiä\ntietoja hänen rakkaan ystävänsä tekemästä keksinnöstä. Siksipä rauha\npalautuikin hyvin pian.\n\nYleensä puhuen ei saata sanoa, että näillä rouvilla olisi ollut\nluontoperäistä tarvetta loukata toisiansa, eikä ollut heidän\nluonteessansakaan mitään häijyä, mutta muutoin vaan omasta itsestään\nsyntyi keskustelun aikana vähäinen halu antaa toiselle pikkuinen\npistos: muutoin vain, huviksensa ainoastaan, pyöräyttää toinen\ntoisellensa joku sarvipäinen sananen: \"ähä, muka, miltäs tuntuu!\"\n\nErillaisiahan ovat sydämmen tarpeet niin miehisillä miehillä kuin\nnaisillakin!\n\n-- \"Mutta minä vaan en saata ymmärtää\", virkkoi ainoastaan miellyttävä\nrouva, \"mitenkä Tshitshikow, matkustavainen, rohkeni ryhtyä noin\nuskaliaasen yritykseen. Mahdotonta, ett'ei hänellä olisi apulaisia\".\n\n-- \"Ettekös luule olevan sitten?\"\n\n-- \"Kenenkä te luulisitte ruvenneen hänelle apumieheksi\".\n\n-- \"No vaikkapa Nosdrew'in?\"\n\n-- \"Luuletteko tosiaankin?\"\n\n-- \"Miksikä en? kyllähän Nosdrew'issa on vaikka mihin. Tiedättehän,\nettä hän oli vähällä myödä oman isänsäkin tahikka, paremmin sanoa,\npanna hänet korttipeliin.\"\n\n-- \"Herrainen aika, mitä uutisia ma teiltä kuulenkaan! Enpä olisi\nmillään muotoa luullut Nosdrew'inkin olevan sekaantuneen tähän\njuttuun\".\n\n-- \"Minä puolestani olen aina luullut sitä.\"\n\n-- \"Kun sentään ajattelee, mitä kaikkea vaan tapahtuukaan mailmassa!\nOlisiko kukaan voinut luulla, muistatteko silloin kuin Tshitshikow\nensin tuli kaupunkiin, että hän panee toimeen tämmöisen kauhean melun?\nVoi, Anna Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kovasti minä\nsäikähdin! ja ellei vaan teidän rakkautenne ja ystävyytenne, niin\nolisin ollut ihan huutavassa hukassa ... ihan! Maikko parka huomasi\nminun olevan kalpean kuin kuolema. 'Rouva kulta', sanoi hän, 'rouva\nkulta, niinhän te olette kalpea kuin kuolema'. -- 'Maikko', sanoin\nminä, 'vähät minä siitä nyt'. Semmoinen juttu! Vai on Nosdrewkin\nsamassa nuotassa; sanokaas!\"\n\nAinoastaan miellyttävän rouvan teki kovin mieli saada tietoja ryöstön\nlaadusta, se on: millä hetkellä se tapahtuu ynnä muuta, mutta liikojapa\nhän jo vaatikin. Kaikin puolin miellyttävä rouva sanoi suorastaan,\nett'ei hän tiedä sitä. Hän ei osannut valehdella; otaksua yhtä ja\ntoista, -- sitä hän kyllä osasi, mutta sekin tapahtui ainoastaan\nsilloin, kuin otaksuminen perustui sisälliseen vakuutukseen, ja jos hän\nkerran oli jostakin asiasta saanut sisällisen vakuutuksen, niin kyllä\nhän silloin osasi seisoakin kannallansa; ei ollut hyvä silloin\nparhaimmankaan lain-oppineen ja muitten ihmisten mielipiteiden\nkumoojan, ei ollut hyvä hänen lähteä tässä tapauksessa voittosille:\nkyllä hän siinä olisi saanut tuta ja tietää, mitä sisällinen vakuutus\non.\n\nJos rouvat vihdoin kokonaan olivat vakuutetut siitä, mitä ensin olivat\nvain otaksuneet, niin sehän ei ole mitään tavatonta. Niinhän teemme\nmekin, miehiset miehet, järkevä väki muka; senhän osoittavat meidän\noppineet tuumailut ja harkinnat. Ensi aluksi astuu oppinut mies esille\ntäydellisenä viekastelijana; hän alkaa hiljalleen, arasti, kysäisee\nkaikkein kainoimmalla tavalla: \"Eiköhän se liene sieltä? Eiköhän se ja\nse maa liene saanut nimeänsä siitä nurkasta?\" Taikka: \"Eiköhän tämä\ntodistuskappale ole myöhemmiltä ajoilta?\" Taikka: \"Eiköhän sen ja sen\nniminen kansa oikeastaan ollut se ja se?\" Samassa lukee hän otteita\nsiitä ja siitä vanhan ajan kirjailijasta ja kun vaan on havainnut vähän\nsinne päinkin, taikka vaan semmoista mikä hänen mielestään olisi sinne\npäin, niin jo yltyy miehessä rohkeus ja uljuus, ja hän puhelee\nujostelematta vanhan ajan kirjailijain kanssa, kyselee heiltä ja itse\nvastaileekin heidän puolestansa, kokonaan unohtaen sen, että oli\nalkanut kainolla arvelulla. Hän on jo näkevinään kaikki tyyni, kaikki\non hänen mielestänsä jo selvää, ja keskustelu päättyy näillä sanoilla:\n\"Näin se juuri oli! Se ja se kansa se juuri on! Juuri tältä kannalta on\ntätä asiata katsominen!\" -- Ja sitten se julistetaan oppisalissa, ja\nala sitten vasta keksitty totuus samoilla maailmata pitkin ja poikin,\nkeräten itsellensä noudattajia ja kumartajia.\n\nRouvat olivat juuri saaneet tämän sekavan asian näin osaavasti ja\njärkevästi ratkaistuksi, niin astui vierashuoneesen prokuratori, kuin\nennenkin muuttumattomine kasvoineen, tuuheine kulmakarvoineen ja\nvilkkusilmineen. Rouvat samassa kilpaa kertomaan hänelle kaikkia\nseikkoja; siinä oli kuolleitten sielujen ostot, siinä oli aikomus\nryöstää kuvernörin tytär, ja niin he saattoivat hänet täydelliseen\nsekaannukseen. Hän seisoi tosin kauan aikaa yhdellä paikalla ja räpytti\nvasenta silmäänsä ja huiskutti nenäliinalla partahansa, pyhkien pois\nsinne karissutta nuuskaa, mutta ymmärtää hän ei voinut yhtään mitään.\nSiihen hänet rouvat jättivätkin ja läksivät kukin haarallensa,\nhätäkelloa soittamaan.\n\nEi kulunut tuntiakaan, niin olivat he jo toimensa täyttäneet. Kaupunki\noli ilmeisessä kapinassa; kaikki liikkui ja liekehti ja jospa edes\nyksikään olisi ymmärtänyt vähääkään! Rouvat osasivat loitsia niin\nsameiksi ihmisten silmät, että kaikki, vallankin virkamiehet, olivat\nvähän aikaa aivan pyörällä päin. Heidän tilansa oli ensimmäisenä\nhetkenä kuin uneliaan koulupojan, jolle aikaisemmin nousseet toverit\novat pistäneet nenään hiiren, se on: nuuskalla täytetyn paperin.\nVetäistyään unimielissään koko tupakkasatsin nenäänsä kaikella makaavan\nmiehen hartaudella, hän heräjää, hyppää pystyyn, katselee kuin hupsu,\nsilmät pullollaan joka haaralle, eikä voi käsittää, missä ollaan ja\nmitä hänelle on tapahtunut, ja vähitellen vasta eroittaa hän vinot\nauringon säteet seinällä, piiloon menneitten toverien naurun\ntyrskäykset, ja alkava aamu katselee akkunasta ja metsä on herännyt ja\ntuhansia visertäviä ääniä kuuluu ja jokikin on kirkastunut, siellä\ntäällä kimallellen ja polveillen pillistöitse, ja rannalla elamoitsee\nalaston lapsiliuta, hankitellen uimaan. Nyt vasta hän huomaa hiiren\nnenässään.\n\nAivan samanlainen oli ensi hetkenä kaupunkilaisten ja virkamiestenkin\nlaita. Jokainen hätkähti ja pysähtyi kuin lammas, silmät pullollaan.\nKuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow sekaantuivat ja\nsotkeutuivat heidän päässään aivan kummallisesti. Sitten vasta\nensimmäisen ällistyksen jälkeen rupesivat he ikäänkuin näkemään niitä\nyksitellen ja eroittamaan niitä toisistansa. He rupesivat vaatimaan\nselityksiä ja suuttumaan, nähdessään, ett'ei asia tahdo ottaa\nselvitäksensä millään muotoa. Mitä ihmeitä ja kummia nuo kuolleet\nsielut merkitsevät? Kuolleet sielut, ostella kuolleita sieluja, --\neihän tuossa ole järkeä rahtuakaan! Kuka hupsu niitä rupeaa ostelemaan?\nMitä varten hän niihin rahoja viskaisi? Ja mitä niillä kuolleilla\nsieluilla tekee? Ja miksikä tähän on sekoitettu kuvernörin tytärtä? Jos\nhän aikoi viedä tytön salaa, niin mitä varten hän osteli kuolleita\nsieluja? Ja jos taas ostaa kuolleita sieluja, niin mitäs hän kuvernörin\ntytärtä lähtee ryöstämään? Kullallensako hän kuolleita sieluja lahjaksi\naikoi, vai? Mieletöntä puhetta! Mitä se semmoista on, ett'ei ennätä\nihminen käännähtääkään, niin lasketaan hänestä liikkeelle juttu, ja\njospa edes olisi jotakin järkeä siinä?... Vaan ... syntyipäs näet huhu,\n-- Olihan siihen siis joku syy. Mikähän syy siis on nuo kuolleet\nsielut? Ei ole syytä vähääkään. Ihanhan tämä on juoruja, juoruja,\nhimphamppua, virsuista velliä. Tämä on todellakin, hitto ties mitä!...\nSanalla sanoen, nytkös puhetta läksi ja juttua! Koko kaupungin\npuheen-aineena oli nyt kuolleet sielut ja kuvernörin tytär, Tshitshikow\nja kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow, ja kaikki nyt\nläksi liikkeelle, kaikki tyyni. Tuuliaispäänä tuiskahti tuo siihen asti\nnäköjänsä torkuksissa ollut kaupunki. Nytpä ilmaantuivat Jumalan ilmaan\nkaikki jöröjukat ja laiskajaakot, jotka vuosikausia olivat kylkiänsä\nkuumennelleet aamunutuissa, syyttäen kotona-istumisestansa milloin\nsuutaria, joka oli tehnyt kovin ahtaat saappaat, milloin räätäliä,\nmilloin viinaan menevätä kuskia; -- kaikki, jotka jo aikoja sitten\nolivat lakanneet käymästä vieraisilla muitten kuin Makuliinien ja\nUnteliinien luona; -- kaikki ne, joita ei olisi saanut kotoansa\nlähtemään, ei vaikka olisi kutsunut niitä härppimään viidensadan ruplan\nmaksuista kalakeittoa kahden kyynärän pituisten sterlettien ja\nkaikenmoisten suussa sulavain kalakukkojen kanssa. Sanalla sanoen, nyt\ntuli ilmi, että kaupunki oli suuri ja väkirikas ja asianmukaisesti\nasuttukin. Siellä tuli ilmi ihmisten joukkoon jonkunlainen Sisoi\nPafnutjevitsh ja Macdonald Karlovitsh, joista ei siihen saakka oltu\ntietty mitään. Vieraspitoihin ilmaantui muuan pitkän, pitkän pitkä\nsotavanhus, toiskätinen, niin pitkä, ett'ei semmoista ennen oltu\nnähtykään. Kaduille ilmestyi umpinaisia ajopelejä ja avonaisia\najopelejä, vankkureita ja muita -- ja puuro oli valmis.\n\nToiseen aikaan ja toisenlaisten olojen vallitessa nämä tämmöiset huhut\nkukaties eivät olisikaan vetäneet puoleensa mitään huomiota, mutta\nN. kaupunki ei ollut pitkään aikaan saanut minkäänlaisia uutisia.\nEi ollut kokonaiseen kolmeen kuukauteen tapahtunut kaupungissa edes\nmitään sellaista, jota pääkaupungeissa sanotaan commerage'iksi\n(juoruhistoriaksi), mikä on kaupungille yhtä tärkeätä kuin\nruokatavarain tuonti oikeaan aikaan. Kaupungissa ilmaantui äkkiä kaksi\naivan vastakkaista puoluetta, miesten ja naisten. Miesten puolue,\nlöyhämielisin kaikista, kiinnitti huomionsa kuolleisin sieluihin.\nNaisten puolue otti yksinomaisesti tarkastellaksensa kuvernörin\ntyttären ryöstämistä. Tässä puolueessa -- se on sanottava naisten\nkunniaksi -- oli verrattomastakin paljoa enemmän järjestystä ja kuntoa.\nSe tuli kaiketikin siitä, että naiset ovat niin omiansa emännyyteen ja\njärjestyksen pitoon. Kaikki sai heillä vilkkaan, määrätyn asun, kaikki\nkävi selviin, silmin nähtäviin muotoihin, selkeni ja selvesi, sanalla\nsanoen, siitä tuli täydellinen kuva. Siinähän tuli ilmi, että\nTshitshikow on jo kauan aikaa ollut rakastunut ja että he olivat\nkohdanneet toisiansa puutarhassa, kuutamolla; että kuvernöri olisi\nantanutkin tyttärensä hänelle, Tshitshikow kun on rikas kuni\nJuutalainen, ellei sitä olisi estänyt Tshitshikow'in vaimo (mistä he\nsen tiedon saivat, että Tshitshikow oli nainut mies -- sitä ei osannut\nsanoa kukaan); että vaimo, joka kuihtuu toivottomassa rakkaudessa, oli\nkirjoittanut kuvernörille erittäin liikuttavan kirjeen, ja että\nTshitshikow, nähdessään mahdottomaksi saada tyttöä hyvällä, oli\npäättänyt ryöstää hänet. Toisissa taloissa kerrottiin asiata vähän\ntoisella tapaa: Tshitshikow'illa ei ole vaimoa ensinkään, kertoivat\nnämät, vaan hän oli, kuten konsanaankin hieno ja asiastaan vakuutettu\nmies, saadaksensa tyttöä omakseen, alkanut ensin äidistä, jonka kanssa\nhänellä oli ollut yhteyttä; vasta sitten oli hän selittänyt aikeensa\ntyttären suhteen, mutta silloin oli äiti säikähtänyt ja, tuntien\nomantunnon vaivoja, antanut jyrkän kiellon, ja kas siinä nyt syy, miksi\nTshitshikow oli päättänyt ryhtyä ryöstöön. Tähän tuli sitten vielä\nmonenlaisia selityksiä ja korjauksia sitä mukaa kuin huhut tunkeutuivat\nsyvimpiin sopukkoihin saakka. Ja Venäjällä on laita semmoinen, että\nalhaiset seurat kernaasti haastelevat ylhäisten seurain juorujutuista,\nja niinpä ruvettiin tästä kaikesta puhelemaan semmoisissakin mökeissä,\njoissa ei oltu ikipäivinä nähty eikä kuultu Tshitshikow'ia, ja niinpä\nkarttui lisäyksiä ja selityksiä yhä viljemmälti. Puheen-aine kävi\nhetkestä hetkeen hupaisemmaksi, muodostui päivästä päivään\nkokonaisemmaksi, ja vihdoin saatettiin se kaikessa täydellisyydessään\nkuvernörin rouvan omiin korviin. Kuvernörin rouva, perheen äiti,\nkaupungin etevin rouva, joka ei ollut osannut aavistaakaan mitään\nsenkaltaista, tunsi itsensä syvästi loukatuksi mokomilla juoruilla; hän\nnärkästyi ja syystä närkästyikin. Valkoverinen tyttö sai kestää\nripityksen, ankarimman, mitä milloinkaan on tullut kuusitoistavuotisen\ntytön osaksi. Siinä tulla tuiskusi kysymyksiä, tiedustuksia, nuhteita,\nuhkauksia, soimauksia, varoituksia, niin että tyttöparka purskahti\nitkuun eikä saattanut ymmärtää yhtään sanaa. Ovenvartijalle annettiin\nankara käsky, ett'ei Tshitshikow'ia saa ottaa vastaan mihinkään aikaan\neikä millään syyllä.\n\nTehtyään tehtävänsä, mitä kuvernörin rouvaan tulee, kävivät rouvat\nmiesten puolueen kimppuun, koettaen saada heitä puolellensa ja\nvakuuttaen, että kuolleet sielut ovat pelkkä veruke ja keksitty siinä\ntarkoituksessa vaan, ett'ei syntyisi epäluuloa ja että siten saisi\nryöstö-yrityksen paremmin toimeen. Moni mies kääntyikin ja liittyi\nheihin, vaikka saikin kuulla kovin pahoja sättimisiä tovereiltansa,\njotka toruivat heitä ämmiksi ja hameiksi, ja nämä tämmöiset nimethän\novat, niinkuin tiedetään, kovin loukkaavia miehiselle miehelle.\n\nMutta vaikka miehet kuinka olisivat varustelleet ja vastustelleet, niin\nei heidän leirissänsä ollut sittenkään sitä järjestystä kuin naisten\npuolueessa. Kaikki oli heissä kovaa, veistämätöntä, hankalata,\nepäsointuista, rumaa; päässä oli kaikki sekaisin, mullin mallin,\najatukset ylös alaisin -- sanalla sanoen, selvästi ilmaantui kaikessa\nkarkea, raskas luonto, josta ei ole toimellisuuteen eikä sydämmellisiin\nvakuutuksiin, heikko-uskoinen, laiska, täynnä alituisia epäilyksiä ja\nainaista pelkoa. Heidän mielestään tämä oli joutavaa puhetta;\nkuvernörin tyttären ryöstäminen on oikeastaan husarien asia eikä mikään\nsivilitoimi. Semmoista tekoa Tshitshikow ei tee, arvelivat he, ämmät\nvalehtelevat, ja ämmä se on kuin säkki: sitä siinä on, mitä siihen\npannaan. Tähdellisin seikka oli tässä kohden heistä kuolleet sielut.\nHitto ties, mitä nämä kuolleet sielut oikeastaan olivat, mutta jotakin\nilkeätä ja rumaa niissä vaan on. Miksikä miesten mielestä niissä oli\nilkeätä ja rumaa, sen saamme tietää heti kohta.\n\nLääniin oli määrätty uusi kenralikuvernöri, ja tämmöinen tapaus\nsaattaa, niinkuin tietty on, virkamiehet levottomaan tilaan: siinä\ntulee sanomiset ja moitteet ja nuhteet ja viralliset pöllytykset,\njoilla uuden päällikön on tapana kestitä alamaisiansa virkamiehiä.\n\"Mitähän\", ajattelevat virkamiehet, \"jos hän saa kuulla muutoin vaan,\nettä heidän kaupungissaan käy tuommoisia joutavia huhuja, niin jo\nsiitäkin saattaa tulla semmoinen löylytys, että älä Herra saata.\"\nLääkintätoimen inspehtori kalpeni äkkiä; hänen päähänsä iski taivas\nties mitä: eiköhän vaan kuolleilla sieluilla tarkoiteta semmoisia\nsairaita, joita oli joukottain kuollut lasareteissa ja muualla\nlavantautiin, jonka poistamiseksi ja estämiseksi ei oltu ryhdytty\ntarpeenmukaisiin keinoihin? Eiköhän Tshitshikow vaan olekin\nkenralikuvernörin kanslian virkamies, joka on tullut tänne salaista\ntutkintoa pitämään. Hän puhui tästä asiasta presidentille. Presidentti\nvastasi: \"mitä turhia!\" mutta äkistipä hänkin kalpeni, kysäisten\nitseltään: mitähän jos Tshitshikow'in ostamat talonpojat todellakin\novat kuolleita? Ja hän on sallinut tehdä kauppakirjat semmoisista, onpa\nvielä ollut Pljushkin'in asiamiehenä -- annas että tämä tulee\nkenralikuvernörin kuuluviin, mitenkä silloin käy? Hän mainitsi tästä\nyhdelle ja toiselle, ja pianpa kalpenivat yksi ja toinen: pelko tarttuu\npahemmin kuin rutto. Jokainen sai itsessään ilmi senkaltaisia syntejä,\njoita ei edes ollutkaan. Kuolleet sielut -- tämä sana rupesi nyt\nkajahtelemaan niin epämääräisesti, että ruvettiin epäilemään\ntämmöisiäkin: eiköhän vaan sillä jollakin tavoin tarkoiteta eräitä\nkiiruimmiten haudatuita ruumiita kahden äskettäin tapahtuneen seikan\njälkeen?\n\nEnsimmäinen seikka oli sattunut eräille Solvitshegod'in kauppiaille,\njotka olivat tulleet kaupunkiin markkinoille ja markkinain jälkeen\npitäneet pidot tuttavillensa, Ustj-Sisolsk'in kauppamiehille. Pidot\nolivat venäläiseen tapaan, saksalaisilla lisävehkeillä: limonadeilla ja\npunsseilla ja balsameilla y.m. Pidot päättyivät, niinkuin tavallista\non, tappelulla. Solvitshegod'ilaiset löivät siinä kuolijaaksi muutaman\nUstj-Sisolsk'in miehen, vaikka olivat itsekin saaneet kylkeen ja\nniskaan ja nivusiin tuimia iskuja, jotka todistivat tavatonta nyrkkien\nsuuruutta vainajilla. Yksi voittajista oli saanut semmoisen kolauksen,\nett'ei hänelle, tappelijain omain sanojen mukaan, jäänyt nenänpuolta\nensinkään naamaan. Tekonsa kauppiaat kyllä tunnustivat, selittäen\nolleensa vähän vallattomia. Kerrottiin sitä semmoistakin, että he\ntunnustukseensa olivat liittäneet neljäsataa ruplaa mieheen, mutta\nkovinhan oli asia himmeä. Tiedustelut ja tutkimukset osoittivat, että\nUstj-Sisolsk'in miehet olivat kuolleet häkään, ja semmoisina heidät\nhaudattiinkin.\n\nToinen äskettäin tapahtunut seikka oli seuraava. Kruunun talonpojat\nKirppukin kylästä olivat yksissä neuvoin kruunun talonpoikain kanssa\nBorovkin kylästä, jota myös Sadirailovaksi sanotaan, murhanneet muka\nmaapolisin, se on lautamiehen Drobjashkin'in, siitä syystä, että\nmaapolisi, se on lautamies Drobjashkin, oli jo ruvennut liian usein\nkäymään heidän kylässänsä, ja tämä on yhtä pahaa kuin rutto ja\nlavantauti. Maapolisin kuljeksimisiin siellä oli muka ollut syynä\njonkunlaiset sydämmelliset heikkoudet, joilla hän vaivasi kylän\nnaisväkeä. Varmaa selkoa ei kumminkaan saatu, vaikka talonpojat\nsanoivat suoraa päätä ajaneensa kerran maapolisin niskapäästä pellolle.\nKyllähän se on totta, että maapolisi oli rangaistuksen alainen\nsydämmellisten heikkouksiensa tähden, mutta eipä talonpojillakaan\nKirppulan ja Sadirailovan kylästä ollut lupaa omankäden oikeuteen, jos\nnimittäin he tosiaankin olivat olleet murhassa osallisia. Mutta asiahan\noli himmeä, maapolisi löydettiin maantieltä, maapolisin nuttu oli rikki\nja repaleissa, kasvoja taas ei voinut tunteakaan. Juttu kierteli\noikeudesta oikeuteen, kunnes viimein tuli ylioikeuteen, jossa ensin\nhiljaisuudessa harkittiin asiata tällä tavoin: siihen nähden ja kosk'ei\ntiettyä ole, kuka talonpojista nimenomaan oli murhaan osallinen ja\nyhteensä on heitä iso joukko; ja koska Drobjashkin on jo kuollut eikä\nhänelle niin muodoin saata mitään hyötyä olla, vaikka hän jutun\nvoittaisikin, vaan talonpojat sitä vastoin ovat hengissä, jotenka\nheille on erinomaisen tärkeätä, jos asia päättyy heidän eduksensa, niin\ntehtiin Oikeudessa vihdoin tänkaltainen päätös: lautamies Drobjashkin\non ollut itse syypää, koska hän on väärällä tavalla ahdistanut\ntalonpoikia ei ainoastaan Kirppulan vaan myöskin Sadirailovan kylässä;\nmitä taasen hänen kuolemaansa tulee, niin kuoli hän rekeensä\npaluumatkallansa halvauksesta.\n\nNämä asiat oli niin muodoin, kuten näkyy, sangen taitavasti ajettu,\nmutta virkamiehet alkoivat sittenkin, ties mistä syystä, arvella, että\npuhe nyt onkin juuri näistä kuolleista sieluista. Ja sattuipa näet\nniinkuin synniksi vielä toinenkin asia. Juuri siihen aikaan, kuin\nherrat virkamiehet olivat pulmallisessa tilassa, tuli kuvernörille\nyht'aikaa kaksi paperia. Toisessa niistä oli sanottu, että sen mukaan\nkuin asiasta on ilmoituksia tullut ja tietoja saatu, oleskelee heidän\nläänissänsä väärän rahan tekijä, käyttäen milloin mitäkin nimeä, ja\nettä viipymättä ryhdyttäisiin ankarimpiin toimiin pahantekijän\nilmisaamiseksi. Toinen paperi oli tullut läheisen läänin kuvernöriltä,\njoka siinä ilmoittaa, että hänen läänissänsä oli päässyt muuan rosvo\nkarkuun Oikeuden käsistä, ja että jos tässä toisessa läänissä\nilmaantuisi epäluulon alainen, kirjaton ja passiton mies, niin oli hän\nviipymättä otettava kiinni. Nämät kaksi paperia tekivät nyt sen, että\nihmiset olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Entiset arvelut ja luulot\nmenivät nyt kaikki mullin mallin. Tässä tietysti ei saattanut millään\nmuotoa otaksua, että asia rahtuakaan koskisi Tshitshikow'ia; mutta\nkumminkin, kun jokainen kohdastansa oikein arveli ja ajatteli, kun\nheille johtui mieleen, ett'eiväthän he vielä tiedä, mikä mies\nTshitshikow oikeastaan onkaan, että hän oli aina jotenkin epäselvästi\npuhunut omasta itsestään, sanoen kyllä kärsineensä palveluksessa\nvääryyttä totuuden tähden, vaan tämähän kaikki oli ollut niin himmeätä;\nja kun he muistivat hänen lausuneen sinnekin päin, että hänellä oli\nollut vihamiehiä, jotka olivat uhanneet hänen henkeänsäkin, niin\nvaipuivat he entistä syvemmälle ajatuksiinsa. Hänen henkensä oli niin\nmuodoin vaarassa, häntä niin muodoin vainottiin, hän oli niin muodoin\ntehnyt jotakin; -- mikähän hän oikeastaan on miehiänsä? Väärän rahan\ntekijä hän tietysti ei ole, rosvo sitäkin vähemmin, -- ulkomuotokin on\nmiehellä niin hyvänsävyinen, mutta kuitenkin kaikitenkin -- mikäs hän\noikeastaan on? Ja niinpä herrat virkamiehet panivat nyt vasta eteensä\nkysymyksen, mikä heidän olisi pitänyt panna jo alusta pitäin, se on:\nkertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Päätettiin tiedustella vielä\nniiltä, joilta talonpoikia oli ostettu, jotta saataisiin ainakin\nselville, minkälaisia kauppoja hän oli tehnyt ja mitä nuo kuolleet\nsielut oikeastaan tietävät, ja eikö hän ole kellenkään virkkanut,\nvaikka vahingoissa, vaikka vaan osapuille, mikä hänen tarkoituksensa\non, ja eikö hän ole kellenkään ilmaissut, mikä hän on.\n\nEnsinnäkin käännyttiin Korobotshkan puoleen, mutta siitä kaivosta ei\nsuuria ammennettu: Tshitshikow oli ostanut viidellätoista ruplalla, ja\nlinnun höyheniä hän ostelee myös, ja lupasi ostaa paljon kaikenlaista,\nkruunulle hän ostelee talia, ja siitä syystä hän varmaankin on veijari,\nsillä kerran ennenkin oli liikkunut semmoinen mies, joka oli ostellut\nlinnun höyheniä ja hankkinut kruunulle talia, mutta oli petkuttanut\nkaikki tyyni ja veijannut provastin rouvalta toista sataa ruplaa. Muuta\nKorobotshka ei osannut ilmoittaa, toistelihan vaan yhtä ja samaa.\nVirkamiehet huomasivat vaan, että Korobotshka oli tyhmä ämmä. --\nManilow vastasi olevansa valmis milloin hyvänsä takaamaan Pavel\nIvanovitsh'in ja lausui hänestä kaikkein kauniimpia sanoja, liittäen\nvielä, silmät ummessa, muutamia mietteitä ystävyydestä. Nämä mietteet\ntietysti ilmaisivat tyydyttävällä tavalla hänen hellän sydämmensä\nliikutukset, vaan asialle ei niistä lähtenyt selkoa ensinkään. --\nSobakevitsh vastasi, että Tshitshikow on hänen mielestänsä kelpo mies\nja sanoi myöneensä hänelle aivan valikoitua ja kaikin puolin elävätä\nväkeä; vaan mitä vast'edes saattaa tapahtua, sitä hän ei mene\ntakaamaan; jos väki kuolee matkan vaivoihin siirtymisen aikana, niin\nsyy ei ole hänen, se on kaikki Jumalan kädessä; ja mitä taas\nlavantauteihin ja ruttoihin tulee, niin niitähän on yltäkyllin, ja\nonhan ollut esimerkkejä, että kokonaisia kyliä on kuollut sukupuuttoon.\n\nHerrat virkamiehet päättivät vielä käyttää erästä keinoa, ei aivan\nkaunistakaan, vaan jota kumminkin joskus noin syrjässä käytetään,\ntiedustella nimittäin palvelijain kautta Tshitshikow'in palvelusväeltä,\ntietäisivätkö he jotakin tarkempaa sanoa herransa entisestä elämästä,\nvaan sanottavia uutisia ei saatu siltäkään puolen. Pekosta ei lähtenyt\nmuuta kuin tavallinen umpea haju; Selifan taas ilmoitti herransa\n\"palvelleen keisaria ja olleen ennen tullivirkamiehenä\", eikä muuta\nmitään. Näillä ihmisillä on hyvin omituinen tapa: jos häneltä suoraan\nkysyt jotakin asiata, niin ei hän milloinkaan muista kaikkea, usein\nvastaa niinkin, ett'ei tiedä mitään; mutta kysypäs häneltä jotakin\nmuuta, niin siihen hän sen sovittaakin, kertoopa vielä kaikki semmoiset\npikku seikat, joita et tahtoisi tietääkään. Kaikista virkamiesten\ntiedustelemisista ei lähtenyt muuta selkoa kuin se, ett'eivät he\nsuinkaan tiedä varmaan, mikä Tshitshikow on, vaan että Tshitshikow'in\nkumminkin pitää olla jotakin, ihan varmaan. He päättivät viimein\nkeskustella asiasta lopullisesti, sopiaksensa ainakin siitä, mitä\nheidän on tekeminen ja mihin toimiin ryhtyminen ja mimmoinen mies hän\noikein on: sellainenko, joka olisi otettava epäluulon alaisena\nkiinni vai sellainenko, joka saattaa ottaa kiinni heidät itsensä\nepäluulon-alaisina. Tätä varten oli määrä kokoontua polisimestarin\nluokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nKokoonnuttuansa polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää,\noli kaupungin isä ja hyväntekijä, saivat virkamiehet syytä huomauttaa\ntoisillensa, että he olivat oikein laihtuneet kaikista näistä huolista\nja puuhista. Ja tosiaankin, uusi kenralikuvernöri ja nämä vasta tulleet\ntärkeät paperit ja nämä kummalliset huhut, -- kaikki tämä oli painanut\nnähtävät jäljet heidän kasvoihinsa, ja monenkin frakki oli ilmeisesti\ntullut väljemmäksi. Kaikki oli antanut perää: presidentti oli\nlaihtunut, lääkintätoimen inspehtori oli laihtunut, prokuratori oli\nlaihtunut, ja muuan Semen Ivanovitsh, jota ei milloinkaan sanottu\nsukunimeltään ja jolla oli etusormessa kantasormus, jota hänen oli tapa\nantaa katseltavaksi naisväelle, -- hänkin oli laihtunut. Tosin oli,\nniinkuin ainakin, joukossa joitakuita rohkeitakin, jotka eivät heti\nneuvottomiksi nuutuneet, vaan niitä oli hyvin vähän. Postimestari oli\nainoa, joka ei ollut muuttunut aina tasaisessa luonteessansa.\nTämmöisissä tapauksissa puheli hän tavallisesti näin:\n\n-- \"Kyllä minä teidät tunnen, herrat kenralikuvernörit! Teitä ennättää\nmuuttua kolmet ja neljät, mutta minäpä, niin sanoakseni, olen jo\nkolmekymmentä vuotta istunut sijallani\".\n\nTähän muut virkamiehet vastailivat näin:\n\n-- \"Hyvä sinun on puhua, sprechen sie deutsch, Ivan Andreitsh; sinulla\non suorat toimet: ota vastaan ja lähetä menemään. Korkeintansa teet\npienet tepposet siinä, että suljet postikonttorin tuntia aikaisemmin ja\notat lisämaksun myöhästyneeltä kauppiaalta tahi lähetät semmoista, mitä\nei sovi lähettää, -- tuommoisessa toimessa pysyy ken hyvänsä viatonna.\nMutta annas kun piru tottuu sun eteesi pyörähtelemään joka päivä, niin\nettä vaikk'et tahtoisikaan ottaa lahjoja, niin hän vaan työntämällä\ntyöntää. Sinulla ei hätää hituakaan, sinulla on yksi ainoa poika, mutta\nentäs kun Praskovja Feodorovnassa on semmoinen siunaus, ett'ei vuotta\nkun ei uutta, milloin Prashkushka, milloin Petrushka, kyllä maar siinä\ntoista veisajaisit\".\n\nNiin puhuivat virkamiehet, ja voipiko ihminen vastustaa pirun\nhoukutuksia, se ei ole minun ratkaistavanani.\n\nTällä kertaa neuvotteluun kokouneilta puuttui ilmeisesti se välttämätön\nasia, jota tavallisessa puheessa sanotaan tolkuksi. Me emme yleensäkään\nole luotu edustavia istuntoja varten. Kaikissa meidän kokouksissamme,\nalkaen talonpoikaiskunnan kokouksista kaikenmoisiin oppineisin ynnä\nmuihin komiteoihin, vallitsee joltinenkin sekasotku, ellei niissä ole\n\"päätä\", joka johtaa muita. Vaikea on oikeastaan sanoa, kuinka tämä\nnäin onkaan; kai me jo olemme semmoista väkeä. Ei meiltä onnistu muut\nkuin semmoiset neuvottelut, joissa keskustellaan kemuista ja\npäivällisistä, niinkuin klubeista ja huvilaitoksista saksalaiseen\nmalliin. Mutta valmiita, valmiita me olemme aina vaikka mihin. Äkkiä,\nniinkuin tuulen tuiskauksessa, perustamme me armeliaisuuden seuroja ja\nkehoittavia seuroja ja ties mitä seuroja vielä. Tarkoitus on hyvä,\nmutta itse asiasta ei sittenkään tule mitään. Kukaties siihen on syynä\nsekin, että me tyydymme ensi alkuun ja luulemme, että sillä kaikki on\ntehtykin. Esimerkiksi: me päätämme perustaa hyväntekevän seuran köyhiä\nvarten ja lahjoitamme siihen melkoisia summia. Tämänkaltaisen\nkiitettävän työn onneksi ja menestykseksi toimitamme me heti kohta\npäivälliset kaupungin etevimmille virkamiehille, ja niihin tietysti\nmenee toinen puoli lahjoitettua summaa. Toisella puolella vuokrataan\nToimikunnalle pulska huoneus, ja siihen lämmitys ja vahtimestarit ja\nkaikki. Köyhille ei sitten jää koko summasta muuta kuin puoli kuudetta\nruplaa, ja siitäkin ovat toimikunnan jäsenet erimielisiä, jokainen kun\ntahtoisi tätä apurahaa jollekulle omalle sukulaiselleen.\n\nTämä nyt kokoontunut neuvottelu oli kumminkin toista laatua: tämän oli\nkutsunut kokoon välttämätön tarvis. Tässä ei ollut kysymys köyhistä\neikä muista syrjäisistä; asia koski jokaista virkamiestä itseä, asia\nkoski vaaraa, joka uhkasi kaikkia yhdellä lailla; -- heidän täytyi\nsiis vasten tahtoansakin liittyä lähemmäksi toisiansa ja olla\nyksimielisempiä. Mutta kuitenkin kaikitenkin ei siitä tullut sen\nhurskaampaa. Puhumattakaan erillaisista ajatuksista, joita löytyy\nkaikissa kokouksissa, ilmaantui tässä neuvottelevain mielipiteissä\njotakin aivan käsittämätöntä epäröimistä. Yksi sanoi Tshitshikow'in\nolevan väärän rahan tekijän, mutta lisäsi sitten itse: \"kukaties ei\nolekaan\". Toinen vakuutti hänen olevan salaisen virkamiehen\nkenralikuvernörin kansliasta, mutta samassa jo liitti: \"vaikka hittokos\nhänestä oikein selvän otti\". Sitä arvelua, että hän olisi rosvo\nvalevaatteissa, sitä pani vastaan joka mies; puhumattakaan hänen\nsäveästä ulkomuodostansa, niin arvelivat kaikki, ei hänen\npuheessansakaan ole mitään sellaista, joka tietäisi rajuluontoista\nmiestä.\n\nTällä välin oli postimestari seisonut hetken aikaa syvissä mietteissä,\n-- lieneekö siihen syynä ollut joku aate, joka äkkiä oli häneen iskenyt\nvai mikä muu. Äkisti hän huudahti:\n\n-- \"Tiedättenkös, hyvät herrat, kuka se on?\" Hänen äänessään oli\njotakin pintaa karmivaista, niin että kaikki kiljaisivat yht'aikaa:\n\n-- \"No kuka?\"\n\n-- \"Se on, niin sanoakseni, se ei ole kukaan muu kuin kapteni\nKopeikin!\" Ja kun kaikki taas yht'aikaa olivat kysyneet, kuka kapteni\nKopeikin on, vastasi postimestari: \"Ettekös te sitten tiedä, kuka\nkapteni Kopeikin on?\"\n\nKaikki vastasivat, ett'eivät he suinkaan tiedä, kuka kapteni Kopeikin\non.\n\n-- \"Kapteni Kopeikin\", sanoi postimestari, raottaen nuuskarasiaansa\nainoastaan puolilleen, pelosta, ett'ei joku naapureista pistäisi sinne\nsormiansa, joitten puhtauteen hänellä ei ollut liikaa luottamusta.\n\"Kapteni Kopeikin\", virkkoi hän sitten, nuuskattuansa, \"mutta\ntosiaankin, jos nyt niinkuin kertoisi koko jutun, niin siitä tulisi\njollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma\".\n\nKaikki läsnäolijat sanoivat haluavansa kuulla koko jutun, josta tulisi\njollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma.\n\nHän alkoi näin:\n\n_Kapteni Kopeikinin tarina_.\n\nVuonna 1802, niin sanoakseni sodan jälkeen, tuotiin muitten\nhaavoitettujen joukossa myöskin kapteni Kopeikin, huima poika, sukkela\nkuin hitto; oli istunut päävahdeissa; ja arestissa ja kokenut jo sitä\nsekä tätä. Krasnoinko tappelussa vai Leipzig'in, en tiedä, mutta niin\nse vaan, näettenkös, oli käynyt, että mieheltä jäi sinne käsi ja jalka.\nNo niin, siihen aikaan ei vielä, minä tarkoitan, ett'ei siihen aikaan\nvielä ollut mitään semmoisia niinkuin toimenpiteitä haavoitettujen\nsuhteen: tuommoinen invalidien pääoma näettenhän perustettiin niin\nsanoakseni vasta myöhemmin. No niin, kapteni Kopeikin näkee tosin, että\npitäisihän sitä niinkuin työtäkin tehdä, mutta käsi näettehän oli\nhänellä, minä tarkoitan, hänellä ei ollut kuin vasen käsi. Isän luokse\npistihe mies, mutta isä sanoi: 'millä minä sinua elättäisin,\nminä, niin sanoakseni, tuskin jaksan itsellenikään saada leipää!'\nMitäpäs tuosta! Kapteni Kopeikin päätti, minä tarkoitan, hän päätti\nlähteä Pietariin, puuhaillakseen siellä korkeilta asianomaisilta jonkun\nsemmoisen niinkuin apurahan suhteen... Miten hän lienee päässyt,\ntavaran-vetäjäinkö kanssa vai kruunun kuormillako, summa vaan se, että\nhän, tuota noin, pääsi miten kuten viimein Pietariin. No älähän huoli!\nTuommoinen, joissakin määrin, näettehän, kapteni Kopeikin oli nyt\nPietarissa, minä tarkoitan semmoisessa kaupungissa, ett'ei senkaltaista\nole muualla koko maailmassa! Ja siinäkös nyt valo huikaisi miehen\nsilmiä, ja siinäkös nyt oli semmoinen elämän huima heilunta,\nymmärrättehän, semmoinen sadun-omainen sekasotku. Aatelkaas: äkkiä\ntuommoinen esimerkiksi Nevskin katu taikka tuommoinen esimerkiksi\nHernekatu, hitto vieköön, taikka tuommoinen esimerkiksi Liteinin katu;\naatelkaas tuommoinen esimerkiksi torni ilmassa; entäs sillat, hitto\nvieköön, riippuvat noin vaan, minä tarkoitan, eivät riipu mistään,\nmutta muutoin vaan riippuvat, sanalla sanoen Semiramis, Semiramis ihan\nilmeisesti! Pistihän jo nenänsä, niinkuin nyt kortteeria vuokratakseen,\nmutta kovin kirpasivat kipeästi hinnat: kartinit, uutimet, pirunmoiset\nlaitokset, ymmärrättenhän, matot semmoiset, -- ilmeinen, niin\nsanoakseni, Persia ... suuret pääomat, minä tarkoitan suuret pääomat\njalan tallattavina. Kadullekin näethän kun pistäiksen, niin jo\nhaisahtaa nenään tuhannet ruplat. Entäs Kopeikin'illa? koko hänen\npankkinsa oli kymmenkunta siniraitaista ja vähän pientä hopeata. No\nsemmoisella summalla tietysti ei hovia osteta, minä meinaan, että\nkyllähän sillä hovinkin ostaa, kun panee lisäksi neljäkymmentä tuhatta,\nmutta mistäs ne neljäkymmentä tuhatta otti? Franskan kuninkaaltako,\nvai? Päätyi sitten meidän mies viimein asumisen suhteen Rääveli\nnimiseen ravintolaan; rupla vuorokaudesta: päivälliseksi kaalia ja\npalanen paistia. Niin ... eihän sitä millä pitkälle potki. Hän rupesi\nsitten tiedustelemaan, minnekä päin täällä nyt kääntyä.\n\n-- 'Minnekä kääntyä?' vastattiin, 'korkein esivalta on nyt poissa;\nkaikki näettehän on Parisissa: sotaväki ei ole palannut vielä takaisin;\nmutta kyllä sentään', sanoivat, 'löytyy väliaikainen komitea. Koetelkaa\nonneanne, kukaties ne voivat jotakin'.\n\n-- 'Jahkas minä', arveli Kopeikin, 'jahkas minä menen sinne, ja kerron\nsiellä, että niin ja niin se nyt on, olen joissakin määrin vuodattanut\nvertani, olen niinkuin nyt esimerkiksi henkeäni pannut altiiksi'.\n\nNo älähän huoli! Hän nousee aamulla ani varahin, raaputtaa vasemmalla\nkädellään parran sängen pois, sillä esimerkiksi niinkuin parturin\nluokse menemisen suhteen, niin ei kannata miehen massi; vetää hinaa\nsitten univormun päälleen ja ala käydä koputella puujalallaan,\nymmärrättenhän, komiteaan. Tiedustelee tuosta, missä näet päällikkö\nasuu. 'Tuolla noin', vastataan, 'tuolla talossa Nevan rannalla'. No\nniin, mökki mikä mökki, minä tarkoitan, torpan töllihän se vaan oli:\nakkunoissa lasinsirpaleetkin näet ei muuta kuin puolentoista syltä\nkorkeat ja puhtainta peililasia, marmorit, kiiltolakat, sanalla sanoen,\npäätä niinkuin huimaisee! Metallinen ovenripakin, ymmärrättenhän, on\nsemmoista loistoa ja mahtavuutta, että niinkuin esimerkiksi ei muuta\nkuin mene puotiin, osta puolella kopekalla saippuata ja hiero, niin\nsanoakseni, pari tuntia käsiäsi, ennenkuin rupeat moiseen kääkään.\nOvenvartija alhaalla, kädessä sauva sellainen kiiltomukulainen,\nnaamaltaan kreivi, mikä kreivi, batisti-kaulukset ja kaikki, aivan kuin\nmikä syöttiläs mopsikoira... Kopeikin käydä kahnusteli puukoivellaan\nvastaan-otto-huoneesen ja hyyristyi siellä nurkkaan, jott'ei näettehän\nkyynäspäällään tekisi mitään loukkausta tuommoisen nyt niinkuin\nAmerikan tahi Indian suhteen, -- minä tarkoitan tuommoisen kullatun\nposlinivaasin suhteen. No älähän huoli! Seista hän siellä kyllä sai\nehdoltansa, hän kun näet oli tullut semmoiseen aikaan, jolloin\npäällikkö, huomaattehan, minä tarkoitan, jolloin päällikkö vasta tuskin\noli vuoteeltansa noussut ja kamaripalvelija vasta vienyt hänen eteensä\nhopeisen vadin kaikenlaisten semmoisten niinkuin pesemisten suhteen.\n\nSiellä nyt Kopeikin istui ja istui lähes neljä tuntia, niin jo tulee\nsisään vartija-upseeri: 'Hetikohta', sanoi, 'tulee päällikkö itse'. Ja\nentäs sitä väen paljoutta! Siinäkös epolettia ja miekkaa, miestä kuin\nsalkoa. No älähän huoli! Jo tulee vihdoin kuin tuleekin itse päällikkö.\nNo arvaahan sen ... kasvoilla niin sanoakseni ... semmoinen ...\ntietysti ylhäisen arvon mukaan ... korkeata virkaa myöten ...\nymmärrättenhän ... ryhti ja mahtavuus semmoinen ja kaikissa käytöskin\nniinkuin pääkaupunkilaisella konsanaankin. Kulkee näethän vuorotellen\nkunkin luokse: 'mitäs te tahdotte, mitä haluatte, mikäs on teidän\nasianne?' Astuu tuosta sitten Kopeikin'inkin luokse. Kopeikin siinä\nselittämään: 'Niin ja niin se nyt on', sanoo hän, 'olen joissakin\nmäärin vertani vuodattanut, olen niin sanoakseni menettänyt käteni ja\njalkani, en voi tehdä työtä, ja rohkeneisin sen vuoksi pyytää, eiköhän\nolisi mahdollista, niinkuin nyt siihen katsoen, että jotakin semmoista\napurahaa tahi palkintoa', ymmärrättenhän? No päällikkö katsoo, näkee,\nettä tosiaankin on puujalka, ja toinen hiha tyhjänä roikkuu: 'No niin',\nsanoi hän, 'tulkaahan tänne parin päivän perästä'. Tuostakos Kopeikin\nihastui iki hyväksi! 'Hyvä juttu', arveli hän. Astua kopsutteli mies\nkatua pitkin, mielessä ilo semmoinen ja hyvä olo; poikkesi Palkin'in\nhotelliin, joi ryypyn viinaa, söi päivällistä Lontoossa, siellä\nnäettenhän käskettiin pöytään kotletti kaprisien kanssa ja peltopyy\nkaikenlaisten ispinäin ja filunkien kanssa, siihen sitten pullollinen\nviiniä; illalla mentiin teateriin, -- sanalla sanoen, hurrattiin, minä\ntarkoitan, hurrattiin kelpo lailla. Kadulla sitten kulkee hänen\nedessänsä solakka Englantilainen nainen, noin ymmärrättehän joutsenena\nsemmoisena uiskentelee. Kopeikin'issäpä veri paikalla kuohahtelemaan;\njo läksi kuin läksikin juoksemaan kaunottaren perään, koputin, kaputin,\nkopsis, kapsis, vaan äläst'! Pysähtyi mies sentään, arvellen: 'Hiiteen\nnyt kurtisit toistaiseksi! Perästä sitten sopii koettaa, kun saan\neläkkeen; nyt ei passaa, ei!' Mutta kumminkin, hyvät ystävät, kulutti\nhän yhtenä päivänä melkein puolet rahoistansa.\n\nKului tuosta päiviä kolme neljä, niin menee hän jälleen, minä\ntarkoitan, jälleen komiteaan, päällikön puheille.\n\n-- 'Tulin', sanoo hän, 'kuulustelemaan. Niin ja niin se on', sanoo,\n'siihen nähden, että sairasvuoteella olen maannut kuin myöskin niinkuin\nhaavoitettuna ... niin sanoakseni vertani olen vuodattanut...' ja niin\nedespäin, ymmärrättenhän, sanat kaikki perättäin niinkuin pitää.\n\n-- 'No niin', sanoi päällikkö, 'ensiksikin minun täytyy sanoa teille,\nett'ei teidän asiassanne saata tehdä mitään, ilman korkeimman esivallan\npäätöstä. Sotatoimet, niin sanoakseni, eivät ole vielä kokonaan\npäättyneet. Olkaa kärsivällinen ja odottakaa, kunnes herra ministeri\ntulee kotia. Teitä ei unohdeta, olkaa vakuutettu siitä. Ja jos ei\nteillä ole mitään niinkuin elämisen suhteen, niin tuoss' on', sanoo,\n'annan niin paljon kuin mahdollista...' Siinä antoikin, ymmärrättenhän,\nhänelle vähän rahaa, ei paljoa, mutta kumminkin sen verran, että sitä\nolisi riittänyt, kunnes asia olisi ratkaistu. Mutta toisinpa Kopeikin\noli luullut. Hän oli jo uskonut, että huomenna suoraa päätä\npistetäänkin tuhatta ruplaa hänelle kouraan, niin että pamahtaa:\n'tuoss' on muka, veli veikkonen, juo ja pidä lystiä päiviä!' Ja sen\nsijaan tuli näethän odottamista vaan. Ja hänellä, ymmärrättenhän, pyöri\njo päässä Englantilainen impi ja kotletit ja supletit ja kaikki tyyni.\nNolona tuli ukko parka kadulle, niinkuin koira, joka on kokilta saanut\nvettä niskaansa: häntä koipien välissä, ja korvat topallaan. Pietarin\nelämä näet oli jo ennättänyt muuttaa hänet, hän oli jo ennättänyt\npäästä makuun. Ja kaiken tämän sijaan pitäisi nyt elää kihnustella piru\nties miten, ilman mitään semmoista niinkuin esimerkiksi mannaa ja\nmakeutta, ja mieshän oli terve ja raitis ja ruokahalukin kuin sudella.\nAatelkaas: hän kulkee tuommoisen franskalaisen restaurantin ohitse,\nsiellä, niin sanoakseni, seisoo kokki semmoinen ulkomailta tuotu,\nfranskalainen, avonaamainen, ja nuttu ja kaikki Hollannin palttinasta,\nesiliinakin aivan valkoinen, minä tarkoitan lumivalkoinen, ja hänkös,\nymmärrättenhän, laittaa siellä paraillaan esimerkiksi tuommoista\nfilivinkkeliä, esimerkiksi semmoisia kotletteja tryffelien ja\nträffelien kanssa, sanalla sanoen deli-deli-delikatessia sellaista,\nettä itsesi oikein söisit, hitto vieköön. Taikka aatelkaas: hän kulkee\nMiljutin'in puotin ohitse: siellä katselee akkunasta ulos, niin\nsanoakseni, meren lohi semmoinen, siellä kirsikoita, joista ei makseta\nkuin viisi kolikkoa kappaleesta, ja siellä arbusi semmoinen suuri ja\navara kuin mitkä vaunut, semmoinen sieltä kurkistelee ja hakee, kuka\nhupsu siitä maksaisi sata ruplaa. Sanalla sanoen, siellä asuu joka\naskeleella viettelys, niin että nyt esimerkiksi sanoen vesi kielelle\nherahtaa, ja hänen, näettehän, täytyy odottaa. Aatelkaas nyt hänen\ntilaansa: toiselta puolen, minä tarkoitan, toiselta puolen merilohet ja\narbusit, ja toiselta puolen tarjotaan hänelle kitkerätä ja katkerata\nmaljaa nimeltä 'huomenna'.\n\n-- 'Äläs huoli', arveli hän, 'puhukaa mitä hyvänsä, mutta minäpäs\nmenen', sanoi hän, 'minäpä menen ja käännän mullin mallin koko komitean\nja sanon heille suoraan, ett'ei tämä passaa'.\n\nJa tosiaankin, mies näethän tuikea semmoinen, älyä ymmärrättenhän,\npäässä vähän, mutta mahtavuutta sitä enemmin. Tulee komiteaan.\n\n-- 'Mitäs nyt?' kysytään häneltä. 'Mitäs te vielä läksitte? Johan\nteille on sanottu, miten asiat ovat!'\n\n-- 'No niin', vastaa toinen, 'enhän minä', sanoo, 'saata tässä miten\nkuten kuhnustella! Minulla', sanoo, 'pitää olla pullollinen Franskan\nviiniä pöydässä; minun', sanoo, 'pitää saada huvitusta, niinkuin\nteaterin suhteen ja niin, näettenhän'.\n\n-- 'Älkäähän pahaksi panko', sanoo päällikkö. 'Mitä nyt siihen tulee,\nettä niinkuin semmoista, niin siihen tarvitaan kärsimystä. Teille on\ntoistaiseksi annettu elatusrahoja, kunnes päätös saadaan, ja\nepäilemättä määrätään teille ansaittu palkinto: sillä eihän ole vielä\nollut semmoista tapausta meillä Venäjänmaassa, että mies, joka niin\nsanoakseni on palvellut isänmaatansa, olisi jäänyt kurjuuteen. Mutta\njos te nyt paikalla tahdotte herkutella kotleteillä ja käydä\nteaterissa, ymmärrättenhän, niin älkää pahaksi panko. Siinä tapauksessa\nhankkikaa itse itsellenne varoja, koettakaa auttaa itseänne'.\n\nMutta Kopeikin, näettehän, ei ole tietävinänsäkään, ei ole niitä\nmiehiäkään. Hän nosti aika melun ja mylläkän, ja köpö-löylyä sai nyt\njoka mies; -- hän alkoi soimata ja sättiä kaikkia niinkuin nyt\nsihtereitä ja mitä siellä on, pani ja laittoi tuimasti: 'Mitäs te',\nsanoi, 'kuinkas te', sanoi, 'ettehän te', sanoi, 'minähän', sanoi,\n'tehän ette tiedä velvollisuuksianne', sanoi, 'te semmoiset', sanoi,\n'lainväärentäjät!' Kylläpä saivat siinä kuulla kunniansa! Sattui siellä\nvielä olemaan virkamies jostakin aivan toisesta virastosta, niin senkin\nnäet sätti pahanpäiväiseksi. Olipa siinä mökää! Mutta mitäs semmoiselle\nhitolle mahtaa? Päällikön ei auttanut viimein muuta kuin ryhtyä, minä\ntarkoitan, ryhtyä ankarampiin toimenpiteisin.\n\n-- 'Vai niin vainen?' sanoi hän. 'Kosk'ette te tahdo tyytyä siihen,\nmitä teille annetaan, ja odottaa rauhassa täällä niin sanoakseni\npääkaupungissa teidän kohtalonne ratkaisua, niin minä lähetän teidät\nkotitienoille. Jääkäri tänne! Tämä mies on vietävä kruunun kyydillä\nkotipaikoillensa!'\n\nJääkäripä jo seisookin siellä, huomaattehan, oven takana; aatelkaas:\nhongan kolistaja semmoinen, seitsemän tuumaa toista syltä, ja käsi,\ntiedättekös, semmoinen aimo kämmen, aivan luotu kyytimiehiä varten,\nsanalla sanoen, hammaslääkäri... Niin sitten panivatkin hänet,\nmiekkosen miehen, rattaille, jääkärin viereen ja mars!\n\n-- 'Eihän edes huoli kyytirahoja maksaa', arveli Kopeikin. 'Suur\nkiitosta siitäkin!'\n\nAjetaan tuota sitten jytyytetään jääkärin kanssa, ja siinäpä juuri,\njääkärin kanssa ajaa jytyytellessä, arvelee ja ajattelee, minä\ntarkoitan, Kopeikin arvelee ja ajattelee tällä lailla:\n\n-- 'Vai niin vainen', sanoi hän, 'vai niin sinä arvelet, että minun\npitäisi itseni hankkia varoja ja auttaa itseäni? Kyllä', sanoi hän,\n'kyllä minä hankin, hankin minä'.\n\n\"Kuinka hänet siellä sitten toimittivat perille ja minne nimen-omaan\ntoimittivat, siitä ei ole mitään selkoa. Ja niin näettehän tiedot\nkapteni Kopeikin'ista hävisivät, minä tarkoitan, ne hukkuivat\nunohduksen virtaan, tuommoiseen joissakin määrin niinkuin Leten\nvirtaan, niinkuin runoilijat sanovat. Mutta älkääpäs huoliko! Tässäpä\nkohden, hyvät herrat, alkaakin juuri solmeutua niin sanoakseni koko\nromanin juoni. Niin, näettehän, Kopeikin oli kadonnut, ei tiennyt\nkukaan minne, mutta ei kulunut kahta viikkoakaan, niin aatelkaas:\nRjasanin metsiin ilmaantui rosvojoukko, ja tämän joukon päällikkönä\noli, minä tarkoitan: tämän joukon päällikkönä ei ollut kukaan muu...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Mutta maltapas nyt, Ivan Andreitsh\", keskeytti hänet äkkiä\npolisimestari; \"kapteni Kopeikinhan oli vailla toista kättä ja toista\njalkaa, niinhän sinä itse sanoit, mutta Tshitshikow'illahan...\"\n\nPostimestari parkasi nyt ja lyödä läimäytti itseään otsaan ja\njulkisesti nimitti itseänsä pässin pääksi. Hän ei voinut ymmärtää,\nmitenkä tuo seikka ei ollut johtunut hänen mieleensä jo kertomuksen\nalussa, ja tunnusti todeksi sananlaskun, joka sanoo: \"Venäläisellä on\ntakajärki vahva\". Hetkisen kuluttua hän kumminkin rupesi vetelemään\nverukkeita ja koetti kiertyä pulasta, sanoen, että onhan kumminkin\nmekaniki päässyt Amerikassa ihmeteltävään täydellisyyteen.\nSanomalehdissäkin on kerrottu, kuinka siellä on keksitty semmoisia\npuujalkoja, ett'ei huoli muuta kuin painaa erästä sala-jousta, niin\nlähtevät jalat liikkeelle ja vievät ihmisen taivas ties minne astikka,\nniin ett'ei sitä sen koommin mistään enää löydäkään.\n\nKukaan ei kumminkaan ottanut uskoaksensa Tshitshikow'ia kapteni\nKopeikin'iksi; postimestari oli heidän mielestään harpannut vähän\nliiemmäksi arveluissaan. Mutta eivätpä hekään puolestansa olleet Mattia\nhuonommat, vaan menivät, postimestarin älykkäitä arveluita seuraten,\nkenties vieläkin kauemmas. Useampain, tavallansa näppäräinkin luulojen\njoukossa oli yksi -- outo sitä on sanoakin -- eiköhän muka Tshitshikow\nvaan olekin valevaatteisin pukeunut Napoleon. Englanti muka on jo ammon\najoista kadehtinut Venäjänmaan laveutta ja leveyttä, usein on nähty\npilkkakuviakin, joissa Venäläinen puhelee Englantilaisen kanssa.\nEnglantilainen pitelee takanansa koiraa kahleissa ja tämä koira\ntarkoittaa Napoleonia. \"Kavahda sinä\"', sanoo Englantilainen, \"jos\nniinkuin mitä semmoista tapahtuu, niin päästän minä tämän koiran\nkimppuusi!\" Ja kukaties he ovatkin päästäneet hänet Helenan saarelta ja\nniin hän nyt tunkeutuukin näetsen Venäjän maahan; on olevinaan\nTshitshikow, mutt' ei toden teolla olekaan Tshitshikow.\n\nTätä tämmöistä virkamiehet eivät uskoneet. He rupesivat kumminkin\nasiata aprikoimaan ja harkitsemaan itsekukin kohdastansa, ja niinpä\nvaan heidän mielestänsä oli että kun Tshitshikow kääntyy ja asettuu\nseisomaan sivuun niin kyllä hänen kasvonsa hyvin paljon muistuttaa\nNapoleonin muotokuvaa. Polisimestari, joka oli palvellut sotaväessä\n1812 vuoden sodassa ja oli omin silmin nähnyt Napoleonin, ei saattanut\nolla myöntämättä, ett'ei Napoleon kooltansakaan ollut isompi\nTshitshikow'ia, ja mitä taas ruumiin rakennukseen tulee, niin ei\nNapoleonkaan ollut liian lihava eikä taas niinkään, että olisi ollut\nliian laiha. Muutamat lukijat kukaties pitävät tätä perättömänä, ja\nkirjantekijäkin olisi altis heidän mielihyviksensä sanomaan tätä\nperättömäksi, mutta niinkuin kiusaksi on kaikki tämä tapahtunut juuri\nniin kuin olen kertonut. Tässä on myöskin muistamista, että kaikki tämä\ntapahtui siihen kuuluisaan aikaan, jolloin Franskalainen ajettiin\nmaasta pois. Siihen aikaan tuli kaikista tilan-omistajista,\nkauppiaista, puotipalvelijoista, jokaisesta, ken osasi lukea, ja\njokaisesta, ken ei osannutkaan lukea, kaikista tuli nyt ainakin\nkahdeksaksi vuodeksi kiivaita politikin miehiä. \"Moskovan lehteä\" ja\n\"Isänmaan Poikaa\" luettiin armottomasti; viimeisen lukijan käsiin ne\njoutuivat pelkkinä repaleina, joista ei enää ollut mihinkään. Kun ennen\nvanhaan oli ollut tavallista kysyä: \"Paljostako möitte kaurat?\nPotkasiko eilinen lumisade kuinka hyvin?\" niin kyseltiin nyt: \"Mitäs\nnykyjään sanomissa lukee? Eiköhän taas ole Napoleonia päästetty\nsaarelta irti?\" Tätä kauppamiehet kovasti pelkäsivät, he kun\ntäydellisesti uskoivat erästä ennustusta, jonka ilmoittaja oli jo kolme\nvuotta istunut linnassa. Tämä profeta oli ilmaunut ties mistä päin,\nlammasnahkaisessa turkissa ja virsuissa, jotka kovasti tulivat\nmäränneeltä kalalta, ja saarnannut, että Napoleon on Antikristus, jota\npidetään kivisissä kahleissa kuuden seinän ja seitsemän merenselän\ntakana, mutta joka sittemmin katkaisee kahleensa ja valloittaa kaiken\nmaailman. Tämän ennustuksensa tähden pääsi profeta, niinkuin pitikin,\nlinnaan, mutta kumminkin oli hän ennättänyt tehdä tehtävänsä ja\nsäikäyttää kauppamiehet. Kauan aikaa vielä perästäkin päin oli\nkauppiailla tapana, tehtyänsä edullisimpiakin kauppoja ja istuessaan\nravintolassa juomassa harjakaisia, jutella teekupin ääressä\nAntikristuksesta. Useat virka- ja aatelismiehet ehdottomastikin\nmietiskelivät tätä asiata, ja koska heissä oli paljo mystillisyyttä,\nmikä siihen aikaan kuten tietty on, oli muodissa, niin olivat he\nnäkevinään jotakin erinomaista jok'ainoassa kirjaimessa, joista nimi\n_Napoleon_ oli pantu kokoon; olivatpa löytävinään siinä salaperäisiä\nmerkkejäkin.\n\nEipä siis ihmekään, että tämä pykälä pani virkamiehet kovasti tuumimaan\nja aprikoimaan. Pian he kumminkin hoksasivat harpanneensa jo kovin\nkauas, ja ett'ei tässä kaikessa ole pontta eikä perää. Siinä sitä\nsitten ajateltiin, arveltiin, puheltiin ja pakinoitiin ja päätettiin\nviimein, ett'ei olisi hullumpaa, jos vielä kerran oikein tarkasti\ntiedustelisi Nosdrew'ilta. Hän kun ensimmäisenä oli pannut liikkeelle\ntuon jutun kuolleista sieluista ja oli, niinkuin sanotaan, läheisessä\nyhteydessä Tshitshikow'in kanssa, niin mahtaa hän kaiketi tietää yhtä\nja toista hänen elämästänsä. Koetetaanpas muka saada vielä sitä tietä\nselvä asiasta.\n\nKummallista väkeä ovat nuo herrat virkamiehet ja samoin kaikki muutkin!\nHe tiesivät vallan hyvin, että Nosdrew on valehtelija, ett'ei häntä ole\nuskominen ensinkään, ei vähemmässäkään asiassa, ja nyt he sittenkin\nkääntyivät hänen puoleensa! Menepäs nyt ja ota selvä ihmislapsesta!\nMonikaan ei usko Jumalata, mutta jos nenänpäätä syyhyttää, niin se\ntietää kuolemaa, -- sen hän uskoo. Monikaan ei huoli ylevästä\nrunoilijan teoksesta, joka on kirkas kuin päivä ja täynnä sulosointua\nja puhtautta, vaan ahnaasti tarttuu juuri semmoiseen teokseen, jossa\njoku sukkela mies on sotkenut ja seulonut, kääntänyt ja vääntänyt\nluonnon; semmoinen hänelle kelpaa ja siitä hän vielä sanoo: \"kas tämä\nse on oikeata sydämmen salaisuuksien tuntemista!\" Monikaan ei pidä\nlääkäreitä arvossa eikä missään, mutta loppujen lopussa kääntyy viimein\njohonkin ämmään, joka parantaa lukemalla ja syljeksimällä tai, vielä\nparemmin, keksii itse jonkinlaisen hauteen jos jostakin roskasta, joka\nhänen mielestänsä, ties minkä tähden, on juuri erittäin hyvää hänen\ntaudilleen. Herroja virkamiehiä sopii, totta kyllä, puolustaa osittain\nsillä, että heidän tilansa oli todellakin sangen pulmallinen. Hukkuva\ntarttuu oljenkin korteen, sanotaan; hän ei voi sinä hetkenä käsittää\nsitä, että kärpänen se korkeintaan saattaa käydä ratsaille oljenkorren\nniskaan, mutta hauessahan on painoa kahdeksan leiviskää, mitäpä\nkymmenenkin; ei, se ei tule hänelle mieleen, ja niinpä hän tarttuukin\noljenkorteen. Samoin meidän herrat virkamiehetkin vihdoin tarttuivat\nNosdrew'iin.\n\nPolisimestari kirjoitti hänelle siinä paikassa lapun, jossa pyytää\nNosdrew'ia illaksi luokseen, ja siinä paikassa läksi polisikonstapeli,\npunaposkinen mies, suuret saappaat jalassa, mennä leyhyttämään,\nmiekkaansa pidellen, Nosdrew'in asuntoon. Nosdrew'illa oli paraillaan\ntuiki tärkeä työ tekeillä; neljään päivään ei hän ollut liikahtanut\nhuoneestansa, ei ollut päästänyt luoksensa ketään, päivällisensäkin oli\nottanut vastaan akkunasta, oikein oli miesparka kellastunut ja\nlaihtunut. Hänen työnsä vaati suurinta tarkkuutta: hänellä näet oli\nmääränä saada useammasta kymmenestä korttitusinasta valituksi yksi\npakka, mutta kaikkein tarkin, johon voisi luottaa kuin uskollisimpaan\nystävään. Työtä oli vielä jäljellä ainakin kahdeksi viikoksi. Koko\ntämän ajan piti Polykarpuksen puhdistaa karhukoiran pennun vatsaa\nerityisellä harjalla ja pestä sitä kolmasti päivään saippualla.\nNosdrew kiivastui kovin siitä, että tultiin häiritsemään hänen\nyksinäisyyttänsä. Ensi touhussa käski hän konstapelin juosta hiiden\nkattilaan, mutta luettuansa polisimestarin kirjeessä, että tänä iltana\non toiveita voitosta korttipelissä, sinne kun tänä iltana myöskin\nodotetaan erästä ensikertalaista, leppyi hän samassa, kiersi oven\nkiireimmän kaupassa lukkoon, pukihe piammiten miten sattui ja läksi\npolisimestarin luokse.\n\nNosdrew'in kertomukset, luulot ja todistukset olivat niin räikeästi\nvastakohtaisia herrain virkamiesten kertomuksille, luuloille ja\ntodistuksille, että heidän viimeisetkin arvelunsa joutuivat nyt aivan\nsuunnasta pois. Nosdrew se oli mies, jolla ei ollut maailmassa mitään\nepäilystä eikä epävarmaa, ja jos muitten arveluissa oli ollut\nhorjuvaisuutta ja epäröimistä, niin kyllä hänessä sen sijaan oli\nvarmuutta ja lujuutta. Hän vastasi rentonaan joka kysymykseen. Hän\nkertoi Tshitshikow'in ostaneen kuolleita sieluja useammalla tuhannella\nruplalla; sanoipa itsekin myöneensä hänelle niitä; ja miksikäs niitä ei\nsopisi myödäkin? -- Kysyttiin sitten: eiköhän Tshitshikow vaan olekin\nsalanuuskija, joka tahtoo saada yhtä ja toista urkituksi? Nuuskija se\non, vastasi Nosdrew, ja kertoi sitten, kuinka vielä koulussa, jossa he\nolivat käyneet yhdessä, pojilla oli ollut tapana nimittää\nTshitshikow'ia kielilakkariksi, ja kuinka pojat kerran, niitten\njoukossa Nosdrew'kin, olivat antaneet häntä selkään niin kovin, että\nyksistänsä hänen ohimoisilleen piti panna 240 verimatoa -- hän näet\nyritti sanoa 40, mutta 200 tuli siihen lisään noin aivan itsestään. --\nKysyttiin sitten: eiköhän hän ole väärän rahan tekijä? Väärän rahan\ntekijä se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sujautti yhteen menoon pienen\nesimerkin Tshitshikow'in erinomaisesta näppäryydestä. Polisi, niin\nkertoi hän, saatuaan tietää, että Tshitshikow'in talossa oli vääriä\nrahoja 2 miljonaa ruplaa, pani sinetin alle kaikki hänen tavaransa ja\nasetti vartijat, kaksi sotamiestä joka ovelle, mutta Tshitshikow kas\nvaan osasi yhtenä yönä muuttaa kaikki rahat niin, että aamulla, kun\npolisi tuli, ja avasi sinetit, niin rahat olivatkin oikeita kaikki\ntyyni. -- Kysyttiin sitten: oliko Tshitshikow tosiaankin aikonut\nryöstää kuvernörin tyttären ja oliko Nosdrew todellakin luvannut olla\navullinen tässä asiassa? Autoin minä, vastasi Nosdrew, ja eihän ilman\nminua olisi koko asiasta tullut mitään ensinkään. Hän huomasi jo tosin\nitsekin valehdelleensa aivan suotta ja saattavansa panna oman\nitsensäkin pulaan, mutta mahdoton oli hillitä kielen kerkeyttä.\nMahdotonta todellakin, sillä siinähän tarjoutui aivan itsestään niin\nhuvittavia pikku seikkoja, ett'eihän niistä raskinnut luopua mitenkään:\noikein hän kertoi, että vihkimisen oli määrä tapahtua sen- ja\nsennimisessä maakirkossa, se nimittäin oli Truhmatshevkan kylä, ja\npapin nimi oli Isidor isä, ja vihkiminen maksoi 75 ruplaa, eikä olisi\nIsidor isä siihenkään suostunut, ell'ei Nosdrew olisi häntä\nsäikäyttänyt, uhaten kannustaa hänen päällensä siitä, että oli vihkinyt\nyhteen jauhokauppiaan Mikkolaisen hänen kuomansa kanssa [Venäjän lain\nmukaan ovat saman lapsen ristivanhemmat, kuomakset, niin läheistä\nsukua, ett'ei heidän sallita mennä naimisiin keskenänsä. Suom. muist.],\nja vielä oli Nosdrew antanut heille omat kaleskansa, ja ennakolta\ntoimittanut valmiiksi hevoset joka kestikievariin. Kertomus alkoi jo\nkäydä niin ylen tarkaksi, että kyytimiesten nimetkin tulivat selville.\n-- Virkamiehet yrittivät sitten vielä mainita puolen sanaa\nNapoleonista, mutta saivatpa pian katua yritystänsä, sillä nyt alkoi\nNosdrew laskea semmoisia puita heiniä, ett'ei siinä ollut\ntodennäköisyyttä vähääkään eikä siinä suoraan sanoen ollut minkään\nnäköisyyttä. Virkamiehet huokasivat vaan ja läksivät hänen luotansa\npois. Polisimestari se yksinään vielä kauan aikaa kuunteli, toivoen\nsaavansa kuulla edes lopulta jotakin; mutta viimein viittasi hänkin\nkädellään, virkkaen: \"Johan nyt!\" Kaikki olivat viimein yhtä mieltä\nsiinä, ett'ei \"tuohesta tule takkia\".\n\nJa entistänsä hullumpaan tilaan jäivät virkamiehet; kaiken homman ja\npuuhan loppu ja päätös oli se, ett'eivät he saaneet mitään selkoa\nsiitä, mikä mies Tshitshikow oli. Siinä nyt selvään nähtiin,\nminkälaatuinen olento ihminen on: viisas hän on ja taitava hän on ja\nymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee muita, vaan ei häntä itseänsä.\nKuulkaapas vaan, kuinka älykkäitä, vakavia neuvoja hän antaa ihmiselle\nelämän pulmallisissa tiloissa! \"Kas sillä miehellä on mieltä päässä!\"\nhuutaa maailma; \"kas se mies ei horju eikä järkähtele!\" Mutta annas\ntämän mielevän miehen joutua hätään, annas hänen itsensä tulla elämän\npulmalliseen tilaan, -- missä on silloin horjumaton, missä\njärkähtelemätön mies? Ihan neuvottomaksi hätääntyy luja mies, ja\nhänestä on tullut viheliäinen pelkuri, heikko, mitätön lapsi, elikkä\nämmä, niinkuin Nosdrew sanoo.\n\nKaikki nämä puheet ja huudot ja huhut vaikuttivat, ties mistä syystä,\nkaikkein valtavammin prokuratori parkaan. Ne vaikuttivat häneen niin\nkovin, että hän, kotia tultuansa, rupesi ajattelemaan ja ajattelemaan\nja viimein, niinkuin sanotaan, otti ja kuoli. Halvauksenko hän lienee\nsaanut vai minkä muun, en tiedä, mutta tuoliltansa mies vaan romahti\nlattialle. Siinä sitten lyötiin kädet yhteen, niinkuin tavallisesti\ntehdään, ja kiljaistiin: \"No herra Jumala!\" tuotiin tohtori verta\niskemään, mutta huomattiin, että prokuratori oli jo sieluton ruumis.\nSilloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut\nsielu, vaikk'ei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt.\nMutta kuolema se kumminkin oli kamala ilmaus pienessä, niinkuin\nsuuressakin ihmisessä: hän, joka vielä vast'ikään oli kävellyt,\nliikkunut, istunut korttipöydässä, allekirjoitellut kaikenlaisia\npapereita, niin usein seurustellut virkamiesten kanssa, tuo mies\nsakeine kulmakarvoineen ja vilkuttavine silmineen, -- hän oli nyt\npöydällä, vasen silmä se ei vilkuttanut enää, mutta sen kulmakarvat\nolivat kumminkin vetäyneet ylös niin kysyväiseen asentoon. Mitä siinä\nvainaja nyt kyseli, sitäkö, miksi hän oli elänyt, vai sitäkö, miksi hän\nkuoli, -- sen tietää yksin Jumala.\n\n-- \"Mutta tämä nyt ei ole mistään kotoisin; se ei ole mahdollista, että\nvirkamiehet olisivat saattaneet säikähtyä tuolla tavoin, keksiä moisia\narveluja, joutua niin kauas totuudesta! Olisihan lapsikin voinut nähdä\nasian oikean laidan!\" Niin sanonee moni lukija ja syyttää sitten\ntekijää joutavista jutuista tahi sanoo virkamies-parkoja tyhmiksi,\nsillä tyhmäksi on ihminen kovin herkkä sanomaan lähimmäistänsä ja\njakelee tätä kunnianimeä vaikka parikymmentä kertaa päiväänsä. Ei\ntarvitse ihmisellä olla kuin yksi paha puoli yhdeksän hyvän puolen\nrinnalla, niin jo saa hän kuin saakin tyhmän nimen. Lukijan on helppo\nsyytöksiänsä tehdä rauhallisesta nurkastansa ja korkealta paikalta,\njonne aukenee näköala ja jonne näkyy kaikki, mikä alhaalla tapahtuu,\nalhaalla, jossa ei ihminen näe muuta kuin likimmäiset esineet. Ja\nihmiskunnan historiassa on paljo kokonaisia vuosisatoja, jotka luulisi\nsaattavan pyhkiä pois, kuluttaa pois tarpeettomina aivan. Paljo on\nmaailmassa tapahtunut erehdyksiä, joita ei enää luulisi lapsenkaan\ntekevän. Voi kuitenkin, kuinka koukeroisia, etäisiä, kapeita, hankalia,\nkauas syrjään vieviä polkuja on ihmiskunta valinnut, pyrkiessänsä\ntotuuden perille, vaikka sen edessä on ollut avonainen tie, suora kuin\nkäytävä, joka ruhtinaan kammioihin kulun johtaa! Leveämpi se on ja\nupeampi kaikkia muita teitä, aurinko siihen paistaa ja kaiken yötä sitä\ntulet valaisevat, mutta ohitsepa tämän suoran tien, synkässä pimeydessä\nihmiset kulkivat, ja vaikka monta kertaa oli heidät oikealle tolalle\ntuonut taivahista tullut valaistus, niin sittenkin he saattoivat\nhairahtua ja eksyä syrjään, saattoivat sydänpäivällä uudelleen joutua\ntämmöisille takamaille, saattoivat uudelleen himmentää toistensa silmät\nja virvatulia tavoitellen joutua partaalle pohjattoman kuilun, siellä\nsitten kauhistuksella kysäisten toinen toiseltaan: \"Minne tästä pääsee?\nMissä on tie?\" Nykyinen polvi se näkee nyt kaikki selvästi ja\nihmettelee esi-isäinsä erehdyksiä, nauraa heidän typeryyttänsä eikä\nhuomaa taivaallisen tulen säihkyvän tässä historiassa, ei huomaa, että\njok'ainoa kirjain siinä huutaa, että joka paikasta on ojennettu\nläpitunkeva sormi juuri hänen eteensä, juuri tähän nykyiseen polveen;\nmutta yhä vaan nauraa nykyinen polvi ja ylpeänä, itseensä luottavana\naloittaa jakson uusia erehdyksiä, joita sitten taas jälkeiset vuoroansa\nnauravat.\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nTshitshikow ei tiennyt tästä kaikesta yhtään mitään. Piti näet hänen\njuuri tähän aikaan vilustua vähäisen ja siitä seurasi nuha ja\nhelponlainen tulehdus kulkkuun -- semmoisia lahjoja jakeleekin kovin\nkernaasti ilman-ala meidän lääninkaupungeissa. Jott'ei tuosta, Herra\nvarjelkoon, suinkaan olisi vaaraa jälkeiselle, päätti hän pysyä pari\nkolme päivää sisässä. Tämän ajan kuluessa huuhteli hän kulkkuansa\nalinomaa viikunamaidolla, syöden aina viikunan suuhunsa ja piti\nposkellansa kamilli-teellä ja kanvärtillä täytettyä pussosta. Aikansa\nkuluksi kirjoitteli hän muutamia uusia ja tarkkoja luetteloja kaikista\nostamistansa talonpojista, luki sitten jonkun kapsäkistä löytyneen\nteoksen herttuatar Lavallier'ilta, katsoi uudelleen kaikki esineet ja\nlaput lippaassansa, luki muutamia vieläkin kerran, ja kaikki tämä\ntuntui hänestä sangen ikävältä.\n\nKovin selittämätöntä oli hänen mielestänsä se, ett'ei ainoatakaan\nkaupungin virkamiehistä ollut käynyt hänen luonansa tiedustelemassa\nhänen terveyttänsä, vaikka vasta moniahta päivä sitten oli ravintolan\nportilla seisonut vähä väliä ajopelejä, milloin postimestarin, milloin\nprokuratorin, milloin presidentin. Olkapäitänsä hän vaan kohotteli,\nastuen huoneessansa edes takaisin.\n\nVihdoinkin tunsi hän olevansa parempi ja ihastui iki hyväksi,\nhuomattuaan saattavansa lähteä ulos. Vitkailematta rupesi hän\nvalmisteleimaan, avasi lippaansa, kaasi lasiin kuumaa vettä, otti\nesille harjat ja saippuat ja asettautui partaansa ajamaan, ja siihenhän\nolikin jo aika, sillä koeteltuaan poskeansa ja vilaistuansa peiliin,\nhän virkkoi: \"Kas tätä viidakkoa!\" Ja tosiaankin, jos ei siinä juuri\nviidakkoa ollut, niin oli kumminkin koko poski sekä leuka sakealla\nsängellä. Ajeltuaan partansa, ryhtyi hän pukeutumaan kiiruusti ja\nnopeasti, niin että oli vähällä hypätä ulos housuista. Viimeinkin hän\noli pukeissa ja odekolonia pirskautettu päälle. Kääräistyään itsensä\ntavallista huolellisemmin turkkiinsa ja sidottuaan varmemmaksi\nvakuudeksi huivin poskellensa, läksi hän ulos kadulle. Hänen\nastumisensa ulko-ilmaan oli juhlallista, niinkuin ainakin ihmisen, joka\non taudistansa parantunut. Kaikki, mitä hän vaan kohtasi, otti niin\nmyhäilevän muodon, niin kartanot kuin ohi kulkevat talonpojat, jotka\nkumminkin olivat hyvinkin totisia ja joista yksi ja toinen jo oli\nennättänyt vintata kumppaliansa korvalle.\n\nEnsiksikin oli hänen aikomuksensa mennä kuvernörin luokse. Kaikenlaisia\najatuksia iski matkalla hänen päähänsä: siinä pyöri valkoverinen immyt,\nmielenkuvitus alkoi jo hieman keikkua ja elamoita, ja jo alkoi hän\nitsekin laskea vähän leikkiä omasta itsestänsä. Tämmöisellä mielialalla\nsaapui hän kuvernörin portaitten eteen. Hän oli juuri heittämäisillään\nturkkinsa yltään, kun palvelija aivan odottamattomasti äimästytti hänet\nseuraavilla sanoilla:\n\n-- \"On kielletty vastaan ottamasta teitä\".\n\n-- \"Mitä? Mitenkä? Et näy tuntevan minua. Katsohan tarkasti\nkasvoihini\", puhui Tshitshikow.\n\n-- \"Miks'enkäs minä teitä tuntisi? Enhän minä teitä ensikertaa tässä\nnäe\", vastasi palvelija. \"Teitä juuri onkin kielletty päästämästä\nsisään, kaikkia muita saa ottaa vastaan\".\n\n-- \"Ei nyt hullumpaa! Miksikä niin?\"\n\n-- \"Semmoinen on vaan minulla käsky, ja syystä kai se on annettu\",\nsanoi palvelija ja liitti vielä sanat: \"niin justiin!\" Sen jälkeen\nasettui hän sankarimme eteen varsin vapaasen asentoon, unohtaen\nkokonaan sen lauhkean muodon, jolla hän ennen muinoin oli rientänyt\nriisumaan häneltä turkkia. Näytti siltä kuin hän olisi arvellut: \"vai\nniin, soo! koskapa sua kerran herrasväki ajaa ulos, niin mikä\nlienetkään lintu\".\n\n-- \"Kummallista!\" arveli Tshitshikow itsekseen ja läksi samassa\npresidentin luokse, mutta presidenttipä hänet nähtyään kävi niin peräti\nhämille, ett'ei osannut sanoa kahtakaan kunnon sanaa ja puhui semmoista\nsekasotkua, että heitä rupesi hävettämään kumpaistakin. Hänen luotansa\nlähdettyään koetti Tshitshikow saada jotakin selvää ja päästä sen\nperille, mitä presidentti oli tarkoittanut ja mihinkä hänen sanansa\nolivat viitanneet, mutta hän ei voinut ymmärtää yhtään mitään. Hän\npoikkesi sitten muitten virkamiesten tykö: polisimestarin,\nvarakuvernörin, postimestarin, mutta muutamat heistä eivät ensinkään\nottaneet vastaan, toiset taas ottivat vastaan niin omituisella tavalla,\npuhuivat niin väkinäisesti ja sekavasti, joutuivat niin hämille, joten\nkaikesta tuosta syntyi semmoinen sekavuus, että hän jo rupesi\nepäilemään heidän järkeänsä. Yritti hän sittenkin vielä pistäytyä\nmoniaan luokse, saadakseen edes tietää jotakin syytä, mutta ei hän vaan\nsaanut tietää mitään syytä. Huumauneen lailla kulki hän määrätönnä\nkaduilla, kykenemättä päättämään, hänkö se on hulluksi tullut, vai\nvirkamiehetkö ne olivat järkensä menettäneet, vai untako tämä oli vai\nvalveillako tämä vielä sekavampi puuro oli keittynyt. Myöhään, melkein\nhämärissä vasta, palasi hän kotiansa ravintolaan, josta oli lähtenyt\nniin iloisella mielellä. Ikävissään käski hän tuoda itselleen teetä.\nMietteihinsä uupuneena, jonkunlaisessa mielettömässä tuumailussa\nomituisesta asemastansa alkoi hän juoda teetä, kun samassa ovi aukeni\nja hänen eteensä ilmaantui aivan odottamattomasti Nosdrew.\n\n-- \"Oikeinpa se sananlasku sanoo: hyvän ystävän kautta tie suorin!\"\npuhui Nosdrew, ottaen lakin päästään, \"kuljin tuossa ohitse, niin näin\nvalkeata akkunassasi. Annas, kun pistäyn sisälle, arvelin, varmaankaan\nhän ei vielä makaa. Vai niin, sinulla on teetä, kernaasti juon minäkin\nkupposen: tänään näet söin päivällisellä kaikenlaista roskaa, vatsa\nrupeaa jo kapinoimaan, minä tunnen sen. Käskepäs panna minulle\npiippunen! Missä sinun piippusi on?\"\n\n-- \"Enhän minä polta piippua\", vastasi Tshitshikow.\n\n-- \"Älä tuossa joutavia, niinkuin en minä tietäisi sinun olevan kovan\ntupakkamiehen. Kuule sinä siellä! Mikäs sinun palvelijasi nimi onkaan?\nTertullianus, tules tänne!\"\n\n-- \"Ei se ole Tertullianus; Pekko se on\".\n\n-- \"Pekkoko? mutta ennen sinulla kumminkin oli Tertullianus?\"\n\n-- \"Ei ole minulla milloinkaan ollut Tertullianusta\".\n\n-- \"Niin vainenkin, Derebin'illähän se on Tertullianus. Aatteles, mikä\nonnen potkaus Derebin'ille: hänen tätinsä riitautui poikansa kanssa\nsiitä, että poika oli nainut maaorjan, ja määräsi Derebin'ille koko\nomaisuutensa! Peijakas, kun olisi ihmisellä semmoinen täti noin\nvaralta! Mutta kuules, minkäs tähden sinä olet vetäynyt seuroista pois,\netkä käy enää missään? Kyllä minä tiedän, sinä harrastat\ntieteellisyyttä ja mielelläsi lueskelet (mistä Nosdrew oli tullut\nsiihen päätökseen, että sankarimme harrasti tieteellisyyttä ja\nmielellänsä lueskeli, sitä me totta puhuen emme saata sanoa ja\nTshitshikow sitäkin vähemmin). Niin, kuules, Tshitshikow! sitä sinun\ntodellakin olisi sopinut nähdä ... siinäpä vasta olisi ollut ainetta\nsinun ivalliselle luonteellesi (minkätähden Tshitshikow'illa oli\nivallinen luonne, sitä ei myöskään saata sanoa). Aatteles, tässä\ntuonoin löimme kortteja kauppias Lihatshew'in luona, -- siinäkös oli\nnaurua! Perependew, joka oli siellä minun kanssani, sanoi: 'annas, että\nTshitshikow olisi täällä, niin hänellekös tämä vasta olisi tuota\nnoin ...' (Tshitshikow puolestaan ei ollut kuuna kullan päivänä\ntuntenut ketään Perependew'ia). Niin, mutta sano mitäs sanot, väärin\nsinä sittenkin menettelit minua vastaan, muistathan silloin kuin\npelasimme lautaa! Minähän se voitin. Niin, kyllä sinä oikein petkutit\nminua silloin. Mutta minä, hitto ties, en osaa pitää vihaa. Tässä\ntuonoinkin presidentin luona... Niin kuules! Minun täytyy sanoa\nsinulle, että koko kaupunki on sinua vastaan. He luulevat sinua väärän\nrahan tekijäksi, kävivät minun kimppuuni; no minä, sen tiedät,\npuolustin sinua kiivaasti, sanoin käyneeni koulua yhdessä sinun\nkanssasi ja tunteneeni isäsikin, sanalla sanoen, laskettelin heille\noikein kelpo lailla\".\n\n-- \"Minäkö väärän rahan tekijä?\" huudahti Tshitshikow, hypähtäen\ntuoliltaan.\n\n-- \"Niin, no mitäs sinä heitä sitten säikäytit tuolla tavoin?\" jatkoi\nNosdrew. \"He ovat säikähtyneet aivan huposen hulluiksi: he ovat tehneet\nsinusta rosvon ja salanuuskijan... Prokuratori se säikähti niin, että\nkuoli; huomenna on maahanpaniaiset. Etkö tule? Suoraan sanoen, he\npelkäävät uutta kenralikuvernöriä... Kyllä se sentään on vähän\nuskallettua tuo sinun yritykses\".\n\n-- \"Mikä yritys?\" kysyi Tshitshikow rauhattomana.\n\n-- \"No tuo kuvernörin tyttären ryöstö. Vaikka kyllähän minä semmoista\nodotinkin, odotin, koira vie, niinkin! Heti ensi kerralla, kun näin\nteidät baalissa yhdessä, arvelin paikalla: 'Ei maar se Tshitshikow ihan\nturhanpäiten noin...' Mutta mitäs sinä oikeastaan juuri hänet valitsit?\nminusta nähden ei hänessä ole hyvää yhtään mitään, Sen sijaan on\nBikusow'illa muuan sukulainen, sisaren tytär, niin se näetsen vasta\ntyttönen on! Sanalla sanoen: hunaja ja mesileipä\".\n\n-- \"Älä sinä sotke, älä sinä sotke! Mitä sinä puhuit kuvernörin\ntyttären ryöstöstä, mitä puhetta se on?\" kyseli Tshitshikow\nhämmästyneenä.\n\n-- \"Älä sinä ole olevinas! Niinkuin en minä sitä tietäisi! Minä,\ntotta puhuen, tulin sinun luoksesi juuri tämän johdosta: olkoon\nmenneeksi, minä autan sinua. Minä pidän sinulle kruunua [Venäläisten\nvihkimis-menoin aikana pitävät teltapojat sekä morsiamen että sulhasen\npään päällä kruunua. Suom. muist.], minä panen omat kaleskat ja\ntoimitan hevoset, mutta yhdellä ehdolla vain: sinun pitää antaa minulle\nlainaksi kolme tuhatta ruplaa; minä tarvitsen ne, minun pitää saada ne\nvaikka kiven kolosta\".\n\nKaiken tämän jaarituksen aikana hieroi Tshitshikow useampia kertoja\nsilmiään, koettaen saada selville, eikö tämä sittenkin ole unta. Väärän\nrahan tekijä, kuvernörin tyttären ryöstö, prokuratorin kuolema, johon\nmuka hän on ollut syynä, kenralikuvernörin tulo, -- kaikki tämä\nsäikäytti hänet kelpo lailla.\n\n-- \"Koska se kerran niin on\", ajatteli hän itsekseen, \"niin ei tässä\nruveta enää vitkailemaan, vaan paras laittautua pois piammiten\".\n\nHän osasi laittaa niin, että Nosdrew kohta läksi tiehensä. Heti tämän\nmentyä, kutsui hän luokseen Selifan'in ja käski hänen olla valmiina\nhuomis-aamuna jo hämärissä, jotta viimeistään kello 6 päästäisiin\nlähtemään kaupungista. Siksi pitää siis kaikki olla valmiina, pyörät\nvoideltuina ynnä muuta ynnä muuta.\n\n-- \"Kyllä, Pavel Ivanovitsh!\" virkkoi Selifan, mutta pysähtyi kumminkin\ntuokion ajaksi ovelle.\n\nHerra käski samassa Pekon vetää esiin vuoteen alta kapsäkin, jonka\npäälle jo oli ennättänyt kokoontua melkoinen pölykerros, ja sitten hän\nrupesi yhdessä Pekon kanssa panemaan pillejä pussiin. Ei siinä viikkoja\nvitkailtu eikä valikoitu: sukat, paidat, pestyt sekä pesemättömät\nvaatteet, saapaslestit, almanakka, -- kaikki mätettiin mullin mallin.\nHän tahtoi välttämättömästi laittautua valmiiksi jo illalla, ett'ei\naamulla enää olisi mitään viivytystä. Selifan, seistuaan pari minutia\noven suussa, astui viimein verkalleen ulos. Verkalleen, niin verkalleen\nkuin suinkin saattaa ajatella, laskeusi hän portaita alas, painaen\nmärjillä saappaillaan näkyväisiä jälkiä kuluneisin portaisin ja kauan\naikaa raapien niskaansa. Mitä tämä raapiminen tiesi, ja mitä se tietää\nyleensä? Harmiako se lienee siitä, ett'ei näet nyt onnistukaan,\nniinkuin meininki ensin oli ollut, yhtyä huomenna hyvän ystävän kanssa\nkapakassa, vai jokohan lienee jossakin solmittu uudet lemmen liitot,\nniin että nyt täytyy jättää sikseen tuo iltainen seisoskelu portin\npielessä ja valkoisten kätösten valtioviisas puristelu semmoiseen\naikaan, jolloin jo laskeutuu hämärät kaupungin ylitse, jolloin poika\npunapaita rämpyttelee balalaikkaansa keräytyneen palvelusväen huviksi\nja jolloin hiljaista puhetta pitää monenlainen, työstänsä palajava\nväki; vai muutoinko vaan on sääli jättää lämmin sija kyökin uunin\nvieressä turkin alla ja kaaliliemet ja kaupunkilaisen pehmoiset piiraat\nja sen sijaan lähteä taas maita mittelemään sateesen ja lokaan ja\nkaikkiin matkan vaivoihin? Taivas ties, -- eihän sitä arvaa. Paljonhan\ntietää Venäläisessä niskan raapiminen.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nKaikki kävi sittenkin toisin kuin Tshitshikow oli luullut. Ensinnäkin:\nhän heräsi myöhemmin kuin oli aikonut, -- ja se oli ensimmäinen harmi.\nNoustuaan lähetti hän heti tiedustamaan, ovatko hevoset valjaissa, ja\nonko kaikki valmiina, mutta vastaus tulikin semmoinen, ett'eivät\nhevoset ole valjaissa ja ett'ei mitään ole vielä valmiina, -- ja se oli\ntoinen harmi. Hän suuttui ja päätti antaa jotakin löylyn kaltaista\ntuttavallemme Selifan'ille. Hän odotteli vaan kärsimätönnä, mitä muka\ntoinen osaa sanoa puolustukseksensa. Pian ilmaantui Selifan ovessa, ja\nherra sai hauskuudekseen kuulla samat puheet, joita tavallisesti kuulee\npalvelusväeltä, kun pitää pian lähteä matkaan.\n\n-- \"Tuota noin, Pavel Ivanovitsh, pitäisihän sitä hevosiakin\nkengittää\".\n\n-- \"Voi sinä sen pölkky! Miks'etkäs ole ennen puhunut siitä mitään?\nEikös ole ollut aikaa, vai?\"\n\n-- \"Kyllähän sitä aikaa on ollut... Ja sitten vielä pyörä kanssa ...\ntuota noin ... Pavel Ivanovitsh ... pitäisi uudestaan raudoittaa, sillä\nkeli näet on huono nyt, kuoppaista kovin ja kaateita paljon... Ja\nsitten ... älkää pahaksi panko ... vaunujen etupuoli on kovin höpläksi\nhöltynyt, niin että näetsen hyvä on, jos kaksi holliväliä kestää\".\n\n-- \"Konna!\" kiljasi Tshitshikow ja lyöden kätensä yhteen astui niin\nlähelle Selifan'ia, että tämä peräytyi ja väistyi, peläten saavansa\nherraltaan lahjaksi jotakin. \"Murhatakos sinä tahdot minut kokonaan?\nMitä? Ihan puukollako aiot pistää kuolijaksi? Vallan maantielläkö\ntahdot pistää minut kuolijaksi, sen ryöväri, yölepakko sinä, hiton\nkummitus? Mitä? Kolme viikkokautta istutaan yhdessä kohden, mitä? Eipäs\nleukas liikahtaneetkaan silloin, heiskale, mutta nyt vasta, ihan\nviimeisellä hetkellä, kun ei muuta enää ollut jäljelläkään, kuin istua\nvaan ja antaa mennä, mitä? Ja juuri nyt sinun piti tekemään temput,\nmitä? Mitä? Tiesithän sinä sen ennenkin? Tiesithän, vai? mitä? Vastaa!\nTiesitkö? Mitä?\"\n\n-- \"Tiesin\", vastasi Selifan, luoden silmänsä lattiaan.\n\n-- \"No miks'et silloin sanonut, mitä?\"\n\nTähän kysymykseen ei Selifan vastannut mitään. Maahan hän tuijotti vaan\nja näkyi itsekseen arvelleen: \"Kovinhan tuo kävikin kummasti:\ntiesinhän, näet, enkä kumminkaan sanonut\".\n\n-- \"Mene nyt ja hae heti seppä tänne; kahden tunnin perästä pitää\nkaikki olla valmiina, Kuuletkos! Välttämättömästi kahden tunnin\nperästä, ja jos ei silloin ole, niin minä sinut, minä sinut! ...\nsolmuun minä sinut vedän!\"\n\nKovin oli sankarimme vimmoissaan. Selifan oli kääntyä ovelle päin,\nlähteäksensä täyttämään käskyä, mutta pysähtyi kumminkin ja virkkoi:\n\n-- \"Ja sitten vielä se papurikko, -- oikein totta, kyllä se pitäisi\nmyödä pois, sillä se on konnuutta täynnä koko hepo, Pavel Ivanovitsh,\nse on näetsen semmoinen risti, että älä Herra saata\".\n\n-- \"Kas niin otankin ja juoksen torille sitä myömään\".\n\n-- \"Oikein totta, Pavel Ivanovitsh, se on vaan ulkonäölleen vähän\nniinkuin jotakin, mutta oikeastaan se on viekas pahus; ei semmoista\nhevosta mistään...\"\n\n-- \"Suus kiinni! Kun mieleni tekee, niin myön sen. Vai sinä tässä vielä\nrupeat keskustelemaan! Kavahda nyt vaan: ell'et sinä tuossa paikassa\nhanki seppiä tänne ja ell'ei kaikki ole kahden tunnin perästä valmiina,\nniin könttiisi saat, saat kunnon lailla! Mene nyt!\"\n\nSelifan läksi.\n\nTshitshikow oli nyt pahalla tuulella ja heittää linkautti lattialle\nmiekan, jota hänellä oli tapana kuljetella matkoillaan kerallansa\ntarpeenmukaisen pelon vaikuttamista varten asianomaisissa. Neljänneksen\ntuntia sai hän sitten teutua seppien kanssa, ennenkuin kaupat heidän\nkanssaan tulivat parailleen, sillä sepät, tavallisuutta myöten, olivat\nsuuria konnia: he näet, huomattuaan matkustajalla olevan kiireen,\npyytää pamauttivat kuudenkertaisen hinnan. Kyllähän Tshitshikow\npauhaili ja intoili, nimitellen heitä rosvoiksi ja ryöväreiksi ja\nmatkamiesten nylkijöiksi, viittasipa oikein viimeiseen tuomioonkin,\nmutta seppiin vaan ei pystynyt mikään: he kestivät lujina loppuun asti,\nhiukkaakaan huojentamatta hintaa, vieläpä kuhnailivat työssäänkin, niin\nettä kahden tunnin asemesta kului kokonaista puoli kuudetta. Koko tämän\najan kuluessa hän sai viettää suloisia hetkiä, jotka jokainen matkamies\ntuntee, kun matkalaukku on jo valmiina ja lattialla on vain nuoran\npätkiä, paperipalasia ja kaikenlaista rojua, kun ihminen ei vielä ole\nmatkalla eikä kotonakaan enää; hän näkee akkunastaan ulkona ihmisiä,\njotka kulkea laahustelevat ohitse ja puhelevat kopekoistaan ja jollakin\ntuhmalla uteliaisuudella nostavat silmänsä, katsahtavat häneen ja\njälleen matkaansa jatkavat, mikä vielä pahemmaksi panee ikävöivän\nmatkustaja raukan pahan tuulen. Kaikki, minkä hän näkee -- niin puodin\npahainen vastapäässä kuin ämmäkin, joka asuu toisella puolen katua ja\nusein ilmaantuu lyhyillä uutimilla varustettuun akkunaan, -- kaikki\nhäntä ilettää eikä hän kumminkaan mene akkunasta pois, siinä hän\nseisoo, milloin kokonaan ajatuksissaan, milloin jällehen kiinnittäen\njotakin tylsää huomiota kaikkeen, mitä hänen edessään liikkuu tai on\nliikkumatta, ja pyytää harmissaan kiinni kärpästä, joka siinä lentää\nsurisee ja räpyttelekse lasia vastaan.\n\nMutta loppunsahan on kaikella. Toivottu hetki löi vihdoinkin; kaikki\noli valmiina, vaunujen etupuoli oli korjattu, pyörä oli raudoitettu\nuudelleen, hevoset oli juotettu ja sepän-konnat lähteneet pois,\nlaskettuansa saadut ruplat ja toivotettuansa onnea matkalle. Viimein\nolivat hevosetkin valjaissa ja kaksi vasta ostettua kuumaa sämpylää\npistetty vaunuihin; samassa oli Selifankin, seisoen ajolaudan kohdalla,\npistänyt jotain taskuunsa. Vihdoin tuli itse sankarikin ja nousi\nvaunuihin, ja siinä ravintolan passari entisessä demikotoni-takissaan\nseisoi, lakkiansa heilutellen, ja siinä seisoi joukko muitakin,\nravintolan sekä yksityisten, palvelijoita ja kuskeja, jotka olivat\ntulleet katsomaan, mitenkä vieras herra matkalle lähtee, ja siinä oli\nmonta muuta seikkaa, niinkuin matkaan lähdettäessä konsanaankin, ja\nniinpä nyt nuo vaunut, sellaiset, joissa naimattomat herrat kulkevat ja\njotka niin kauan olivat olleet asemillaan kaupungissa ja joihin kenties\nlukija on ennättänyt kyllästyä, -- nuo vaunut ne vihdoinkin läksivät\nulos ravintolan portista.\n\n-- \"Jumalan kiitos!\" virkkoi Tshitshikow itsekseen ja risti silmänsä.\n\nSelifan heläytti ruoskallaan, hänen viereensä nousta heilauttihe\nPekkokin, riiputtuansa ensin vähän aikaa astinlaudalla, ja sankarimme,\nistuutuen mukavampaan asemaan grusialaisella matollansa, pani selkänsä\ntaakse tyynyn, litistäen siten lyttyyn kuumat sämpylät, ja niin\nläksivät vaunut jälleen hyppimään ja keikkumaan katua pitkin, jolla,\nniinkuin tiedämme, oli keikautteleva voima. Omituisin, epämääräisin\ntuntein katseli hän taloja, seiniä, laipioita ja katuja, jotka nekin\npuolestaan, ikäänkuin keikkuen, verkalleen peräytyivät, ja Jumala ties,\nlieneekö hänen sallittu enää nähdä niitä toisten elämässään.\n\nEräässä kadun kolkassa täytyi vaunujen pysähtyä, sillä pitkin koko\nkatua kulki pitkä maahanpanijaisjoukko. Tshitshikow kurottihe ulos ja\nkäski Pekon kysyä, ketä haudataan. Hän sai kuulla, että nyt viedään\nprokuratoria hautaan. Täynnä vastenmielisiä tunteita, lymysi hän\nsamassa vaunujen nurkkaan, veti nahan ylös ja uutimet eteen. Vaunujen\nseisoessa hautajaissaaton tähden, Selifan ja Pekko, hurskaasti lakit\nkourassa, katselivat saattoväkeä, keitä muka siinä oli ja millaisissa\najopeleissä, ja laskivat kuinka paljo niitä oli, sekä astuvia että\najavia. Herra antoi heille käskyn, ett'eivät olisi tuntevinaan ketään\neivätkä tervehtisi tuttavia palvelijoita, ja rupesi itsekin arasti\nkatselemaan ulos uutimissa olevain pienten lasien kautta. Kirstun\nperässä astuivat kaikki virkamiehet paljain päin. Tshitshikow rupesi\npelkäämään, ett'ei vaan tunnettaisi hänen vaunujansa; mutta\nvirkamiehillä oli nyt muuta mielessä. Eivät he edes keskustelleet\nkaikenlaisista maallisista asioista, niinkuin tavallisesti tehdään\nvainajata saattaessa. Kaikki heidän ajatuksensa olivat kiintyneet\nheidän omaan itseensä; he ajattelivat: millainenhan lienee uusi\nkenralikuvernöri; millä tapaa hän ryhtyy toimeensa ja mitenkä hän\nkohtelee heitä. Jalkaisin kulkevain virkamiesten perässä tuli vaunuja,\njoitten akkunoissa näkyi rouvia, suruharsot päässä. Kätten ja huulten\nliikunnot osoittivat heidän olevan vilkkaassa keskustelussa. Kukaties\nhekin puhelivat uudesta kenralikuvernöristä, koetellen arvata,\nmillaisia pitoja hän on pitävä, ja pakinoiden alituisista pitseistään\nja reunuksistaan. Vaunuja seurasivat muutamat tyhjät rattaat\nperätyksin, ja vihdoin ei enää ollut mitään, ja sankarimme pääsi\njatkamaan matkaansa. Hän veti syrjään nahkaiset uutimet, huokasi ja\nlausui sydämmensä pohjasta:\n\n-- \"No niin! Esimerkiksi nyt prokuratori: eli, eli ja sitten kuoli. Ja\nsanomalehtiin kirjoitetaan tällä tapaa: alamaistensa ja koko\nihmiskunnan kaipaukseksi nukkui kuoleman uneen kunnioitettava\nkansalainen, erinomainen isä, puoliso, jommoisia on harvassa, ja paljon\nhe vielä kirjoittavat hänestä kaikenlaista; lisäävät kenties vielä\nsenkin, että häntä kyynelöiden kaipaavat lesket ja orvot; mutta kun\nasiata tarkoin ajattelee, niin eihän sinussa muuta ollutkaan kuin\ntuuheat kulmakarvat\".\n\nHän käski Selifan'in ajaa paremmin ja arveli sitten: \"Hyvä se sentään\noli, kun tuli hautajaiset vastaan; se tietää onnea, sanotaan\".\n\nVaunut kääntyivät sillä välin autiommille kaduille; pian näkyi\nainoastaan puisten laipioiden pitkä jono, tietäen kaupungin loppupäätä.\nJopa loppui kivikatukin, tuossa oli tullipuu, ja nyt jäi kaupunki\ntaakse, eikä nyt ole enää mitään, nyt ollaan matkalla taas. Ja jälleen\nalkaa molemmilla puolin maantietä tulla vastaan virstoja,\nkestikievarien isäntiä, kaivoja, kuormia, harmaita kyliä samovareineen,\nämmineen ja uljaine, partasuine isäntineen, joka juoksee\nkestikievarista mitallinen kauroja kädessä; ja siinä tulee jalkamies\nrikkinäisissä virsuissa, ja matkaa on hän kulkenut 800 virstaa; ja\nsiinä tulee kaupungin pahaisia, hilpeitä rakennuksilleen, puisine\npuoteineen, jauhotynnyreineen, virsuineen, sämpylöineen ja muine\nromuineen; ja siinä kirjavia tullipuita, korjattavina olevia siltoja,\npeltoja silmän kantamattomia niin toisella kuin toisellakin puolella;\ntilanomistajain vankkureita; ja siinä tulee sotamies hevosen selässä,\nvetäen viheriätä laatikkoa, jossa on lyijyherneitä ja kirjoitus: niin\nja niin mones tykistön prikati; ja siinä tulee viheriöitä, keltaisia ja\nvasta kynnetyitä mustia sarkoja pitkin arojen lakeutta ja kaukainen\nlaulu ja honkain latvat sumussa ja kaukana kuolehtuva kellojen soitto\nja variksia ja kärpäsiä ja näköala ääretön... Venäjä! Venäjä!\nMinä näen sinut näistä ihmeellisistä, ihanista vieraista maista, näen.\nKöyhä on luontosi, ei siellä katsetta ilahduta eikä säikäytä sen\njulkeat ihmeet, koristetut ihmeillä julkean taiteen, -- eikä kaupungit\nmoni-akkunaisine, korkeine, vuorten rinteillä riippuvine palatseineen,\nupeat puut ja taloihin kasvaneet muratit, koskien pauhussa ja\nalinomaisessa utuvihmassa; ei siellä pää taivu taaksepäin katselemaan\ntuonne yhä ylemmäs ja ylemmäs ryhmäytyviä kiviloukkioita: ei siellä\nsiinnä päälletysten heittyneitten viiniköynnösten, muratin ja miljonain\nruusujen kietomien kaarelmain kautta kaukaa ikuiset vuoret, jotka\nkohoavat ylös hopeisiin pilviin. Aution avarata ja tasaista on sinussa\nkaikki; pilkkuina pikkusina seisovat lakeillasi sun matalat kaupunkisi;\n-- ei mikään hyväile eikä lumoa katsetta. Mutta mikä kummallinen,\nsalainen voima se vetää luoksesi? Miksi kuuluu ja kajahtelee\nlakkaamatta korvissa sun surumielinen laulusi, kiitäen pitkin koko sun\npituuttasi ja leveyttäsi, merestä niin toiseen? Mitä siinä on, tuossa\nlaulussa? Mikä se siinä kutsuu ja itkee ja sydäntä pakottaa? Mitkä\näänet ne niin kipeästi hyväilevät ja sieluhun rientävät ja mun\nsydämmeni ympärillä liihoittelevat? Venäjä! Mitäs tahdot sä minusta?\nMikä käsittämätön voima piilee välillämme? Miksikä katsot sä niin,\nja miksikä kaikki, mitä sinussa on, on kääntänyt minuun silmänsä,\ntäynnä odotusta?... Ja vielä kokonaan neuvotonna, seison minä,\njärkähtämätönnä, mutta pääni jo siimesti sakea pilvi, sadetta uhaten,\nja ajatus seisoo mykkänä sun avaruutesi edessä. Mitä tietää tämä\nääretön avaruus? Missäpä sitten syntyisikään ajatus ääretön, ell'ei\njuuri täällä, ell'ei juuri sinussa, ääretön kun olet itsekin? Missäpä\nsitten olisikaan sankareita, ell'ei täällä, koska täällä tilaa on\nheidän liikkua ja temmeltää? Ankarasti valtaa minut mahtava avaruus,\nkauhealla voimalla kajahtaen sisimmässäni; ylenluonnollinen voima on\nkirkastanut mun silmäni ... voi mikä välkkyvä, ihana, kummallinen\nkaukaisuus! Venäjänmaa!...\n\n-- \"Pidä kiinni, pidä kiinni, pöllö!\" huusi Tshitshikow Selifan'ille.\n\n-- \"Pampustani saat, pakana!\" huusi vastaan tullut kenttäjääkäri,\nhuulissa viikset kyynärän mittaiset. \"Etkös sinä, peijakkaan\nkorvennettava, näe kruunun ajopeliä!\"\n\nJa haahmuna haihtui troikka, kolisten ja pölyttäen.\n\nMikä kummallinen, houkutteleva, kiidättelevä, ihana kaiku sanassa\n_matka!_ Ja kuinka ihana on se itse, tuo matka! Kirkas päivä, syksyiset\nlehdet, kylmä ilma... Tiviimmästi takki päälle, lakki korville,\nahtaammin ja mukavammin hyyristymme vaunujen nurkkaan. Vielä kerran\nkulki kylmän väre kautta jäsenten, mutta sitten tuli sen sijaan\nsuloinen lämmin. Hevot kiitävät ... viekottelevana hiipii torkku,\nsilmät painuvat kiinni ja niinpä kautta unen kuuluu reen ritinä ja\nhevosten läähätys ja pyöräin kolina, tuossapa kuorsaat jo, sysättyäsi\nnaapurisi nurkkaan. Sä heräät -- viisi kestikievarin väliä on takanasi;\nkuu kumottaa; outo kaupunki; kirkkoja vanhan-aikuisine, puisine\nkupoleineen; tummia puurakennuksia ja valkoisia kivitaloja, kuun valoa\nsiellä täällä, niinkuin olisi valkoisia hursteja levitetty seinille ja\nkaduille; sysimustina kulkee niitten poikki mustia varjoja; lailla\nvälähtelevän metallin kimaltelevat katot vinoisessa kuutamossa; eikä\nnäy elävää olentoa niin missään; kaikki nukkuu. Ypö yksinäsi sä kuljet;\nyhdestä ikkunaisesta kenties näkyy valoa: käsityöläinenköhän siellä\nsaapasparia valmiiksi kalkuttelee, vai leipuriko siellä uuninsa ääressä\nhäärää, -- mitäpä niistä? Entäs yö! Hyvä Jumala, tuota yötä ylhäällä\navaruudessa! Entäs ilma, entäs taivas, kaukainen, korkea, tuolla\nsaavuttamattomissa, niin ääretönnä, niin sointuvana ja kirkkaana! Mutta\nviileänä puhaltaa öinen tuuli sua suoraan silmiin ja tuudittelee sinua,\nsua torkuttaa, sä unohdat, sä kuorsaat, ja naapuri parkasi se aivan\nnurkimmaiseksi sysättynä ja puristettuna, äkäisenä vaan kääntelekse,\nkohentelekse. Jo heräsit, ja jälleen ovat edessäsi pellot ja arot; ei\nmissään mitäkään: tyhjää, aukeata kaikkialla. Silmiisi kiitää virstan\ntolppa numeroineen; aamu hämärtää; kylmässä, vaalenneessa\ntaivaanrannassa näkyy kultainen kalpea juova; kolakkaammaksi,\ntuimemmaksi käy nyt tuuli. Tiviimmästi lämmin takki ympärille!...\nTuntuu niin hauskalta tuo kylmä! Uudestaan valtaa sinut suloinen uni!\nKolaus -- ja jälleen olet hereillä. Taivaan kannella kulkee päivän\npyörä. \"Hiljaa, hiljaa!\" kuuluvat sanelevan. Rattaat laskeuvat jyrkästä\nmäestä; alhaalla on leveä lautta, leveä, kirkas lampi, kimalteleva kuni\nvaskinen pohja päivän paisteessa; tuolla kylä, taloja huiskin haiskin\nmäen rinteellä; tähtenä kiiltää sinulle kylän kirkon risti;\ntalonpoikain keskusteluja ja sanomaton ruokahalu vatsassa... Taivas!\nkuinka ihana sä välistä oletkaan, sä kaukainen, kaukainen matka! Kuinka\nmonasti minä, lailla hukkuvaisen, tartuin sinuhun, ja joka kerran sä\njalosti minut pelastit ja päästit! Ja kuinka paljo syntyi sun aikanasi\nhyviä aikeita, runollisia haaveiluja, kuinka paljon aavistelin kaunista\nja ihanata!...\n\nMutta eipä ystävällämme Tshitshikow'illakaan ollut pelkkiä\njokapäiväisiä haaveiluja. Katsotaanpas, mitä hän tunsi. Ensi alussa ei\nhän tuntenut yhtään mitään; hän katseli vaan taaksensa, tahtoen saada\nvakuutusta siitä, että hän todellakin oli lähtenyt kaupungista; mutta\nnähtyään kaupungin jo aikaa sitten kadonneen näkyvistä, kun ei enää\nnäkynyt sepän pajoja eikä myllyjä eikä mitään sellaista, mitä\nkaupunkien ympäristöillä on, kun kivikirkkojen valkoiset huiputkin\nolivat jo kauan sitten vaipuneet maan sisään, niin käänsi hän mielensä\nyksinomaisesti matkahansa, katsellen vaan oikealleen ja vasemmalleen.\nÄsköistä N. kaupunkia ikäänkuin ei olisi ollutkaan hänen muistossaan,\nikäänkuin hän olisi kulkenut sen kautta aikoja sitten, lapsuudessa\njoskus. Lopulta ei matkakaan enää vetänyt puoleensa hänen huomiotansa,\nsilmät rupesivat menemään kiinni ja pää alkoi painua pielukselle.\nSuoraan sanoen, kirjantekijä on tästä oikein hyvillään, saaden täten\ntilaisuutta jutella sankaristansa, sillä tähän asti, niinkuin lukija on\nnähnyt, ovat häntä alinomaa estäneet milloin Nosdrew'it, milloin pidot,\nmilloin naiset, milloin kaupungin jaaritukset, ja milloin vihdoin nuo\ntuhannet turhanpäiväiset asiat, jotka silloin vasta turhanpäiväiseltä\nnäyttävät, kun ovat tulleet kirjaan, mutta maailmassa liikkuessaan ovat\nhyvinkin suurenarvoisia olevinaan. Mutta pannaanpas nyt syrjään kaikki\ntyyni ja käykäämme kiinni asiaan.\n\nKovin on epäiltävää, tokko meidän valitsemamme sankari on lukijalle\nmieliin. Naisia hän ei miellytä, sen tietää varmaan, sillä naiset\nvaativat sankarilta täydellisyyttä, jos hänessä on yksikin ainoa täplä,\nruumiissa tai sielussa, niin hän on mennyttä miestä! Tungetkoon tekijä\nhänehen kuinka syvälle tahansa, osoittakoon hänet vaikka peiliä\nselvemmin, niin ei hänelle arvoa myönnetä vähääkään. Tshitshikow'in\ntäyteläisyys ja ikä, jopa niistäkin on hänelle haittaa: täyteläisyyttä\nhe eivät missään tapauksessa anna anteeksi sankarille, ja monet rouvat\nja neidot varmaankin kääntyvät pois, virkkaen: \"Hyi, kuinka ruma!\"\nTekijä valitettavasti tietää tämän kyllä, mutta ei hän saata sittenkään\nottaa sankarikseen hyvä-avuista ihmistä. Mutta ... kenties helähtää\njuuri tässä samaisessa kertomuksessa kieli, jota ei tähän saakka ole\nkosketettukaan, kenties siinä nousee ilmi venäläisen hengen pohjaton\nrikkaus, astuu esiin mies, mies täynnä jumalallisia lahjoja, tahi ihana\nvenäläinen tyttö, jolle ei ole verran vetänyttä maailmassa missään,\nastuu esiin ja ilmituo koko naisen sielun ihmeteltävän ihanuuden,\nastuu esiin täynnä ylevätä harrastusta ja altiiksi antaumista, ja\nkuolleilta näyttävät hänen rinnallaan kaikki muitten kansain\nhyvä-avuiset ihmiset, kuin kuollut kirja rinnalla elävän sanan! Nousee\nvenäläisiä liikkeitä ... ja silloin nähdään, kuinka syvälle on\njuurtunut venäläiseen luonteesen se, mikä vaan pintahan on kajonnut\nmuitten kansain luonteita... Mutta miksikä puhuisimme siitä, mikä vasta\non edessä? Ei sovi tekijän, joka jo aikaa sitten on ollut miehen iässä\nja jonka ovat kasvattaneet kolea sisäinen elämä sekä yksinäisyyden\nvirvoittava tuoreus, -- ei sovi hänen haaveilla lailla nuorukaisen;\nkaikella on vuoronsa ja aikansa ja paikkansa. Niin, hyvä-avuista ei ole\ntässä kumminkaan otettu sankariksi. Saattaapa sen sanoakin, miks'ei ole\notettu. Siksi, että jo on aika päästää hyvä-avuinen ihminen lepoon;\nsiksi että kovin on jo jokapäiväiseksi tullut tuo sana hyvä-avuinen\nihminen; siksi, että juhdan he jo ovat tehneet hyvä-avuisesta\nihmisestä, eikä ole yhtään kirjailijaa, joka ei sillä ratsastaisi,\najaen sitä ruoskalla ja millä vaan osuu; siksi, että he ovat kokonaan\nnäännyttäneet hyvä-avuisen ihmisen, niin ett'ei hänessä ole hituakaan\nhyvää avua jäljellä, hänessä ei ole enää kuin luu ja nahka; siksi, että\nhe ulkokullatusti tuovat hyvä-avuista ihmistä esiin; siksi, ett'eivät\nhe pidä kunniassa hyvä-avuista ihmistä. Aika on jo panna valjaisin\nvilpillinenkin mies.\n\nValjaisin siis mies vilpillinen!\n\nSynkkä ja hiljainen on sankarimme alkuperä. Hänen vanhempansa olivat\naatelissäätyä, vastako aateloittuja vaiko synnynnältään aatelisia, ties\ntaivas. Vanhempainsa näköinen hän ei ollut; niin ainakin oli arvellut\nmuuan pojan syntymisessä läsnä ollut sukulaismuori, lyhyt tylleröinen.\nHän näet oli sanonut, otettuaan lapsen käsiinsä: \"Toisenlainenhan\nsinusta tulikin kuin olis luullut! Sinun olisi pitänyt tulla mummoosi,\näitisi äitiin näethän, mutta sinäpäs synnyitkin ties kenenkä\nnäköiseksi\". Elämä loi häneen ensi alussa tuommoisen nurean ja happamen\nkatseen, tuommoisen tumman, lumen ryöpyttämän akkunan kautta: ei ollut\nhänellä ystävätä, ei toveria lapsuudessa! Pikkuruinen huone pienine\nakkunoineen, joita ei avattu talvella eikä kesällä; isä kivulloinen\nmies, pitkä lammasnahalla vuorattu nuttu päällä, kudotut tohvelitossut\npaljaissa jaloissa; ja tämä isä se alinomaa huokaili, astuen huoneessa,\nja sylkien tuon tuostakin nurkassa seisovaan sylkikuppiin; alinomainen\nistuminen penkillä, kynä kädessä, mustetta sormissa sekä huulillakin;\nalinomainen kirjoituskaava silmien edessä: \"Puhu totta, ole kuuliainen\nvanhemmille ja säilytä hyvät avut sydämmessäsi\"; alinomainen tohvelien\nlaahustus kamarin lattialla, tuttu, mutta aina tuima ääni: \"jokos\ntaas!\" ja näin kuului joka kerta kuin lapsi kyllästyneenä\nyksitoikkoiseen työhön, liitteli kirjaimiin koukerolta tai häntiä, ja\nalinomainen tuttu, vastenmielinen tunne, kuin näitten sanain jälkeen\nhänen korvanlehtiänsä kipeästi nipistivät takaapäin ojennettujen\nsormien kynnet, -- siinä köyhä kuva hänen aikaisimmasta lapsuudestansa,\njosta hänellä oli enää himmeä muisto jäljellä. Mutta elämässä muuttuu\nkaikki nopeasti. Niinpä kerran, ensimmäisten kevät-aurinkojen ja\nkesäisten tulvain aikana, isä otti poikansa kerallaan ja läksi ajamaan\nrattailla, joitten edessä oli punainen täplikäs hevosen pahainen\n(hevoshuijarit sanovat semmoista hevosta harakaksi). Hevosta ajoi\nkuski, pieni kyttyräselkäinen mies, maaorja-perheen isäntä, ainoan,\nmitä Tshitshikow'in isällä oli. Tämä kuski se toimitti herransa talossa\nmelkein kaikki virat ja ammatit. Harakalla sitä sitten kuljettiin lähes\nkaksi päivää; oltiin yötä, kuljettiin joen yli, haukattiin kylmää\npiirasta ja lampaan paistia, ja vasta kolmantena päivänä aamulla\nsaavuttiin kaupunkiin. Pojan edessä välähtivät nyt odottamattomalla\nloistolla kaupungin kadut, niin että oli kauan aikaa suu auki. Sen\njälkeen mennä pulahti harakka rattaineen päivineen kuoppaan, josta\nalkoi kapea poikkikatu, yhä alemmas kaltava ja täynnä likaa. Kauan se\nsiellä työtä sai tehdä ja ponnistella, sekä kuskin että herran\nyllyttelemänä, ja sai heidät viimein kiskotuiksi vähäiseen pihaan mäen\nrinteellä. Vanhan talon pahaisen edustalla kasvoi kaksi kukkivaa\nomenapuuta; sen takana oli pieni puisto, jossa ei kasvanut muuta kuin\npihlajia ja seljapuita ja jonka perällä oli pieni puinen huvimaja,\npaanukattoinen ja varustettu kapealla himmeälasisella akkunalla.\n\nTässä asui heidän sukulaisensa, vanha eukko, joka kumminkin aina vielä\nkävi joka aamu torilla ja kuivasi sitten sukkiaan samovarin ääressä ja\njoka nyt taputti poikasta poskelle, kehuen hänen pulleuttansa. Tänne\noli hänen nyt määrä jäädä ja ruveta käymään kaupungin koulua. Isä läksi\njo seuraavana päivänä pois. Jäähyväishetkellä ei vanhemman silmät\nvuotaneet kyyneleitä. Pojalle jätettiin puoli ruplaa rahaa pikku\ntarpeita ja makeisia varten ja, mikä oli paljon tärkeämpää, viisaita\nneuvoja.\n\n-- \"Pidä nyt vaaria, Paavo: lue, älä vietä aikaa joutaviin, mutta ennen\nkaikkia: ole mieliksi opettajallesi. Kun teet vaan opettajallesi\nmieleksi, niin vaikk'et opissa ja tiedoissa edistyisikään ja vaikk'ei\nJumala olisi sulle luonnon lahjojakaan antanut, -- hyvin sinun käy ja\nmuita edelle menet. Älä seurustele kumppaliesi kanssa, eivät he sinua\nmihinkään hyvään opeta, mutta jos seurusteletkin, niin seurustele\nsenlaisten kanssa, jotka ovat rikkaampia, niin että niistä voisi\nsinulle olla tarpeen tullessa hyötyä. Älä tarjoile mitään, älä kestitse\nketään, vaan käytä itseäsi niin, että muut sinua kestitsevät. Ja ennen\nkaikkia: säästä rahaa; se on luotettavin asia maailmassa. Kumppalisi ja\ntuttavasi pettää sinut ensi hädässä, mutta raha ei sinua petä hädässä\nmissään. Kaikki saat toimeen, kaikki voitat ja valloitat rahalla\".\n\nTämmöiset neuvot annettuaan, isä sanoi pojallensa hyvästi ja läksi\njälleen kotiansa päin harakallaan. Sen koommin ei poika häntä enää\nnähnyt; mutta hänen sanansa ja opetuksensa ne laskeutuivat syvälle\nhänen sydämmeensä.\n\nHuomispäivästä asti alkoi Paavo poika käydä koulua.\n\nHänessä ei ilmaunut erinomaista taipumusta mihinkään opin haaraan;\nenemmän hän veti huomiota puoleensa ahkeruudella ja tarkkuudella. Sen\nsijaan osoitti hän älykkäisyyttä toiselta puolen, nimittäin\nkäytännölliseltä. Hän käsitti ja älysi asian perin pohjin, ja menetteli\ntoveriensa keskuudessa tosiaankin sillä tapaa, että he tarjoilivat\nmakeisia hänelle eikä hän heille; sattuipa vielä niinkin, että hän\nkätki saamansa makeisen ja sittemmin möi sen heille itselleen. Jo\nlapsesta pitäin osasi hän kieltää itseltään vaikka mitä. Isän antamasta\npuolesta ruplasta ei hän kuluttanut kopekkaakaan; osasipa päin vastoin\nkasvattaakin sen vielä samana vuonna, osoittaen tavatonta\nasioimiskykyä. Hän teki vahasta punatulkun, maalasi sen ja möi varsin\nedullisesti. Sitten ryhtyi hän toisenlaisiin yrityksiin. Hän osti\ntorilta kaikenlaista syötävätä ja asettui luokalla rikkaampain\nkumppanien viereen. Huomattuansa toveria rupeavan hiukasemaan, siis\nnälän oireita, veti hän ikäänkuin sattumalta esiin osan piirasta tai\nsämpylän ja kiihoitettuaan toisen ruokahalun, otti sitten maksua aina\nsitä mukaa, kuinka suuri ruokahalu oli. Kaksi kuukautta puuhaili ja\nponnisteli hän kotonansa lakkaamatta hiiren kimpussa, jonka hän oli\npannut pieneen häkkiin, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että hiiri kävi\nkäskyn mukaan takajaloilleen ja pitkälleen ja nousi ylös. Tämän hiiren\nhän sitten möi suurella voitolla. Saatuansa viisi ruplaa kokoon, hän\nneuloi rahapussosen kiinni ja alkoi säästää toiseen.\n\nOpettajia kohtaan oli hänen käytöksensä vieläkin viisaampaa. Penkillä\nei osannut kukaan istua niin hiljaa. Huomattava on, että opettaja suosi\nsuuresti hiljaisuutta ja hyvää käytöstä; hän ei voinut sietää viisaita\nja älykkäitä poikia: hänen mielestään he aivan varmaan irvistelivät\nhänelle. Sen, joka oli tullut älykkään pojan kirjoihin, maksoi vaan\nliikahtaa, maksoi vaan silmäänsä räpäyttää, niin jo joutui hän kuin\njoutuikin epäsuosioon. Opettaja ahdisti ja rankaisi häntä armottomasti.\n\n-- \"Kyllä minä sinusta poistan korskeuden ja uppiniskaisuuden!\" puhui\nhän; \"minä tunnen sinut pitkin ja poikki, tunnen paremmin kuin sinä\nitse. Älähän huoli! Polvillasi saat olla! Ilman ruokaa saat olla!\"\n\nJa poika parka, itsekään tietämättä miksi, seisoi kuhmuihin polvensa ja\nnäki nälkää päiväkausia. --\n\n-- \"Luonnonlahjat ja äly ja kyky! Minä annan kaikelle tuolle palttua!\"\npuhui opettaja. \"Minä katson ainoastaan hyvään käytökseen. Minä annan\ntäyden arvosanan kaikissa aineissa sille, joka käyttää itseänsä hyvin,\nvaikk'ei hän tietäisi i:tä eikä a:ta; mutta jos minä huomaan huonon\nhengen ja irvistyksen halua, niin nollan minä hänelle panen, vaikk'\nolisi Salomoniakin viisaampi\".\n\nNiin puheli opettaja, joka sydämmensä pohjasta vihasi Krylow'ia\n[Venäläinen mainio satujen seppä. Suom. muist.] siitä syystä, että tämä\noli sanonut: \"Parempi on ryypynkin ottava taitava mies, kuin\nryyppäämätön poropeukalo\". Hän kertoi loistavin silmin ja kasvoin,\nkuinka siinä koulussa, missä hän ennen oli ollut opettajana, oli\nvallinnut semmoinen hiljaisuus, että kuuli kärpäsenkin lennon, ja\nkuinka ei ainoakaan oppilas koko vuoden pitkään kertaakaan ry'äissyt\neikä niistänyt nenäänsä, niin ett'ei hamaan kellon soittoon saakka\nvoinut tietää, oliko luokassa yhtään ristisielua.\n\nTshitshikow käsitti kerrassaan opettajansa; hän ymmärsi, millaista hyvä\nkäytös oikeastaan on. Ei räväyttänyt hän silmäänsä eikä kulmakarvojansa\nkoko tunnissa, vaikka muut kuinkakin häntä nipistelivät takaapäin. Kun\nvaan kello oli kilahtanut, riensi hän suin päin ennen muita tarjoomaan\nopettajalle korvallisilla varustettua lakkia (opettaja piti näet\nkorvallisilla varustettua lakkia); annettuansa lakin, hän astui\nensimmäisenä ulos ja koetti tulla pari kolme kertaa opettajan vastaan\nja nosti joka kerta lakkiansa. Asiat onnistuivat täydellisesti. Koko\nkoulussa-käynnin aikana hän oli mitä parhaimmissa kirjoissa ja koulusta\npäästessään sai täydet arvosanat kaikissa aineissa, todistuksen ja\npalkinnoksi kirjan, johon oli kultakirjaimilla painettu: \"Erinomaisesta\nahkeruudesta ja mallikelvollisesta käytöksestä\". Koulusta päästyään hän\noli jo nuorukainen, jotenkin soma ulkomuodoltaan, leuka jo partaveitsen\ntarpeessa. Tähän aikaan kuoli hänen isänsä. Perinnöksi jäi pojalle\nneljä pahanpäiväiseksi kulunutta villapaitaa, kaksi vanhaa\nlammasnahalla vuorattua nuttua ja mitätön summa rahaa. Isä oli\nnähtävästi ollut taitava ainoastaan kehoittamaan säästäväisyyteen, vaan\nei ollut osannut säästää itse. Tshitshikow möi heti kohta talon rähjän\nja sen vähäiset maatilkat tuhanteen ruplaan ja siirsi väkensä\nkaupunkiin, päättäen ruveta siellä palvelemaan virkamiehenä. Samaan\naikaan myös tapahtui sekin seikka, että tuo hiljaisuutta ja hyvää\nkäytöstä rakastava opettaja ajettiin koulusta pois, -- tuhmuudestako\nlienee mies parka eroitettu vai mistä muusta syystä, ei ole tietoa.\nOpettaja rupesi surusta juomaan; lopulta ei ollut enää varojakaan\njuomiseen; sairaana, leivätönnä, avutonna ja unhotettuna eleli hän\npäiviänsä viheliäisessä, kylmässä mökin nurkassa. Hänen entiset\noppilaansa, nuo älykkäät ja sukkelat pojat, joissa hän aina oli ollut\nnäkevinään uppiniskaisuutta ja röyhkeyttä, saatuansa tietää hänen\ntilansa, kokosivat hänelle rahoja, moni möi sitä varten paljon\ntarpeellistakin. Paavo Tshitshikow se yksinään sanoi, ett'ei hänellä\nole varoja, ja antoi vanhan viiden kopekan rahan, jonka kumppalit\nsamassa viskasivat hänelle takaisin, sanoen: \"tuoss' on, kitupiikki!\"\nKäsiin kätki kasvonsa opettaja parka, kuultuaan tästä entisten\noppilastensa työstä; itku purskahti tummehtuneista silmistä, niinkuin\nvähäiseltä lapselta.\n\n-- \"Kuolinvuoteellani näet pani Jumala silmäni vettä vuotamaan\",\nvirkkoi hän heikolla äänellä ja huokasi raskaasti, kuultuaan, kuinka\nTshitshikow oli tehnyt. \"Voi sua, Paavo!\" liitti hän. \"Vai niin se\nihminen muuttuu! Semmoinen näethän oli hiljainen ja kiltti poika! Kuori\npetti, kovin petti kuori\"...\n\nSankarimme luonnetta ei kumminkaan saata sanoa niin kovaksi ja\nkalseaksi eikä hänen tunteitansa niin perin tylsyneiksi, ett'ei hänessä\nolisi ollut ensinkään sääliväisyyttä ja toisen onnettomuuden\nsurkuttelemista. Kyllä hänessä oli toista sekä toistakin, olisipa hän\ntahtonut auttaakin, kunhan vaan ei olisi vaadittu suurta summaa ja kun\nei vaan olisi sitä varten pitänyt kajota niihin rahoihin, jotka jo oli\npantu kajoomattomiin; sanalla sanoen, isä vainajan neuvo: \"säästä\nrahaa\" tuli noudatetuksi. Hän ei ollut kumminkaan kiintynyt rahoihin\njuuri rahain tähden; hänessä ei asunut itaruutta ja saituutta. Ei, raha\nitsessään ei ollut vaikuttimena hänessä; hänen edessänsä haamoitti\nelämä puutteeton, täynnä nautinnoita, vaunut, komea kartano,\nherkulliset ateriat -- tämä se yhtä mittaa hänen mielessään asui.\nPäästäksensä aikaa voittain juuri kaikkea tätä nauttimaan, -- sitä\nvarten hän rahaa säästi, käyttämättä sitä sinnes omiin tarpeisinsa,\nauttamatta muita milloinkaan. Kun hänen ohitsensa ajaa karautti rikas\nmies keveissä kauniissa rattaissa, edessä pulskat juoksijat kalliissa\nvaljaissa, niin hän seisahtui, kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen, ja\nvasta sitten, kuni unesta herättyään, hän virkkoi: -- \"Niin, ja tuokin\noli ensi alussa pelkkä konttoripalvelija ja piti suoraksi leikattua\ntukkaa!\"\n\nJa kaikki, mikä vaan tuoksahti rikkaudelta ja runsaudelta, teki häneen\noudon vaikutuksen, jota hän ei itsekään voinut käsittää.\n\nPäätettyään koulunkäyntinsä, hän ei tahtonut levähtääkään, -- niin\npalava oli hänessä halu ryhtyä mitä pikemmin toimeen ja palvelukseen.\nMutta vaikka hänellä olikin kauniita todistuksia, niin sai hän vasta\nmonen puuhan ja vaivan perästä viran oikeustossa. Kaukaisissakin\nsopukoissa näet on mahtavain suosio tarpeen. Kovin oli hänen virkansa\nvähäinen: palkkaa ainoastaan 30-40 ruplaa vuodessa. Mutta hän oli\npäättänyt käydä huimasti työhön käsiksi, voittaa ja valloittaa kaikki.\nJa todellakin, hän osoitti aivan tavatonta kieltäymystä ja tarpeittensa\nrajoittamista. Varhaisesta aamusta aina myöhäiseen yöhön asti,\nuupumatta sielun enempää kuin ruumiinkaan voimilta, kirjoitteli hän,\nkokonaan vajouneena oikeuston papereihin. Ei hän mennyt kotiansakaan,\nvaan makasi virastossa pöydillä, aterioitsi väliin ovenvartijain\nkanssa, mutta osasi kaiken tämän ohella pysyä siistinä, käydä jotenkin\nhyvissä vaatteissa, antaa kasvoillensa miellyttävän näyn ja panna\nliikkeihinsä oikein jotakin ylevätä. Tunnustaminen on, että viraston\nmuut virkamiehet olivat peräti vähäarvoista ja typeränpuoleista väkeä.\nMuutamilla olivat kasvotkin kuin huonosti paistunut leipä: poski oli\npöhössä yhtäänne, leuka lerpallaan, toisaanne päin, ylähuuli oli\nkuplistunut rakoksi ja päälle päätteeksi vielä haljeksissakin. He\npuhuivat joka mies hyvin kolealla äänellä, niinkuin olisivat olleet\nketä lyömäisillään. He kantoivat myös useasti uhreja Bakko jumalalle,\nosoittaen siten, että slavilaisessa luonteessa on vielä paljon\npakanallisuutta jäljellä. Väliin he tulivat virastoonkin, kuten\nsanotaan, sätkässä, ja siitä tuli virastossa paha olla, ja ilma oli\nkahta umpeampi entistä.\n\nTällaisten virkamiesten joukossa täytyi Tshitshikow'in ehdottomastikin\nvetää puoleensa huomiota, hän kun oli kaikin puolin heidän\nvastakohtansa: hänen kasvonsakin näet olivat arvokkaat ja äänikin\nmiellyttävä, ja mitä taas väkeviin juomiin tulee, niin niitä hän ei\npannut huulillensakaan.\n\nVaikeatapa oli sittenkin hänen tiensä. Hänen esimiehekseen tuli\nmuuan vanha ylikanslisti, joka oli oikea tunteettomuuden ja\njärkähtämättömyyden juurikuva. Aina hän oli sama saavuttamaton mies,\njonka kasvoille ei vielä kertaakaan hymy ollut löytänyt tietä, joka ei\nvielä milloinkaan ollut sanonut edes hyvää päivää kellenkään. Ei kukaan\nollut nähnyt, että hän edes kerrankaan olisi ollut jotakin muuta kuin\nmitä hän aina oli, vaikkapa edes ulkona kadulla, vaikkapa edes\nkotonansa. Jospa hän edes kertaakaan olisi osoittanut osan-ottoa ketään\nkohtaan; jospa hän olisi edes juopunut ja sitten humalapäissään\nnaurahtanut; jospa edes olisi antaunut hurjan ilon valtaan, jommoiseen\nyltyy rosvo juopumuksen hetkinä, -- vaan ei, ei mitään sinne päinkään!\nei ilkeyttä, ei hyvyyttä. Olipa jotakin kauheata tuossa kaiken\npuutteessa. Hänen hengettömiä, kivisiä kasvojansa, joissa ei ollut\nmitään räikeätä säännöttömyyttä, ei saattanut verrata mihinkään;\npiirteet sulivat keskenänsä kolkkoon yhdenmukaisuuteen. Tiheät\nrokon-arvet vaan ja kuopat panivat hänen kasvonsa niitten kasvojen\nlukuun, joitten päällä, kansan tarun mukaan, lempo vissin ajoin käy\nherneitä puimassa. Sula mahdottomuus oli nähtävästi lähestyä tämmöistä\nihmistä ja hierautua hänen suosioonsa, mutta Tshitshikow se koetti.\nEnsinnäkin rupesi hän osoittamaan hänelle vähäpätöisiä palveluksia: hän\notti selvän, millä tapaa ukko sulkaansa teroitteli, ja teroitettuansa\nnäitä useampia kappaleita, asetti niitä ukon saataville; hän pyyhki ja\npuhalteli pölyä ja nuuskaa hänen pöydältään; hän hankki uuden pyyhkimen\nhänen tolpollensa; hän löysi ukon lakin, ilkeimmän mitä maailmassa\nmilloinkaan on ollut, ja asetti sen aivan hänen viereensä pikkuista\nennen kuin ukko lähti kotiansa; hän pyyhkiä hivutti ukon selkää,\nmilloin tämä oli seinästä ryvettynyt. Vaan kaikesta tästä ei lähtenyt\nhyötyä vähääkään, niinkuin ei olisi mitään tehtykään. Saipa Tshitshikow\nviimein urkituksi hänen kotoisen elämänsä; sai tietää, että ukolla oli\ntäysikasvuinen tytär ja tällä kasvot myöskin sen näköiset, kuin\npuitaisi niitten päällä öiseen aikaan herneitä. Tältä puolen päätti hän\nnyt tehdä rynnäkkönsä. Saatuansa tietää, missä kirkossa tyttärellä oli\ntapana sunnuntaisin käydä, asettihe Tshitshikow joka kerta hänen\nvastapäähänsä, siistissä puvussa ja kaulus ankarasti tärkättynä. Yritys\nonnistui kuin onnistuikin. Vanha kanslisti järähti viimeinkin ja kutsui\nhäntä luokseen teetä juomaan. Eikä enää aikaakaan, niin kääntyivät\nasiat niin päin, että Tshitshikow muutti ukon taloon, jossa hänestä\ntuli tuiki tarpeellinen apulainen; hän osteli taloon jauhoja ja\nsokeria, hän kohteli tytärtä kuin morsianta konsanaankin, sanoi\nkanslistia papakseen ja suuteli hänen kättänsä. Virastossa olivat\nkaikki vakuutettuja, että helmikuun lopulla, suuren paaston edellä,\npidetään häät. Rupesipa tuima kanslisti puhumaan esimiesten luona hänen\neduksensa, ja muutaman ajan perästä pääsi Tshitshikow'kin kanslistiksi,\nuuden paikan tultua avonaiseksi. Tämäpä nyt näkyi olleenkin pääasia,\nmitä hän oli tarkoittanut, hierautuessaan vanhan kanslistin\ntuttavuuteen, sillä samassa lähetti hän arkkunsa salaa kotia ja\nhuomenna muutti sinne itsekin. Vanhaa kanslistia hän ei enää sanonut\npapaksi eikä enää suudellut hänen kättänsä; häistä taas ei enää puhuttu\nyhtään mitään, -- niin ne katosivat kuin tina tuhkaan. Kohdatessaan\nukkoa, hän kumminkin aina ystävällisesti puristi hänen kättään ja\nkutsui luoksensa teetä juomaan, niin että vanha kanslisti, niin\njärkähtämätön ja kylmäkiskoinen kuin olikaan, joka kerran puisteli\npäätään, jupisten:\n\n-- \"Petti kuin pettikin, lemmon poika!\"\n\nTämä oli vaikein kynnys. Tästä eteenpäin alkoi luistaa liukkaammin ja\nnopeammin. Hänestä tuli huomattu mies. Ja kaikkeahan hänessä näkyi\nolevankin, kaikkea, mitä tässä maailmassa tarvitaan: miellyttävä käytös\nliikkeissä ja kaupoissa sekä rohkeutta toimissa ja töissä.\n\n295\n\nNäillä keinoin saavutti hän vähän ajan perästä niin sanotun leipäisän\nviran ja osasi hyvin käyttää sitä hyödykseen. Huomattava on, että juuri\nnäinä aikoina ruvettiin ankarasti vainoamaan lahjan ottamista\nvirastoissa. Näitä ahdisteluja ei Tshitshikow ensinkään säikähtänyt,\nvaan käänsi ne omaksi parhaaksensa, osoittaen sitä venäläistä\nkekseliäisyyttä, joka ilmaantuu ainoastaan ahdistuksen aikoina. Asia\njärjestettiin tällä lailla. Kun asianomainen hakija, tultuansa\nvirastoon papereitansa antamaan, jo oli pistämäisillään kättä\ntaskuunsa, ottaaksensa sieltä tunnetuita, joka paikkaan kelpaavia\nsuosituskirjeitä, niin Tshitshikow kohta estelemään:\n\n-- \"Ei, ei\", puheli hän hymysuin, pidätellen hakijan kättä, \"te\nluulette, että minä ... en, en millään muotoa! Sehän on meidän\ntoimemme, meidän velvollisuutemme; meidän tulee tehdä se ilman\nvähintäkään palkintoa. Siltä puolen saatte olla aivan huoletta:\nhuomenna on asianne toimitettu. Sallikaa kysyäni vaan, missä te asutte;\nteidän ei tarvitse itsenne pitää mitään murhetta; me lähetämme ne\nteidän luoksenne\".\n\nIhastuksissaan riensi aivan lumottu hakija kotiansa.\n\n-- \"Kas se vasta mies on, jommoisia pitäisi olla joka paikassa, sanalla\nsanoen, se on kultaa ja kallista kiveä tämä mies!\"\n\nMutta kuluu päivä, kuluu toinen, ei vaan kuulu papereita kotia, ei\nkolmantenakaan. Hakija kansliaan; siellä tulee tieto, ett'ei asiata ole\npantu alkuunkaan; hakija kullan ja kalliin kiven luokse.\n\n-- \"Voi kuitenkin, antakaahan anteeksi\", puheli Tshitshikow erinomaisen\nkohteliaasti, ottaen hakijaa kumpaisestakin kädestä. \"Meillä on ollut\nniin paljo työtä! Mutta huomiseksi se valmistuu, huomiseksi aivan\nvarmaan. Minua todellakin oikein hävettää!\"\n\nJa puhetta seurasivat aivan viehättävät liikkeet. Jos tuossa sattui\naamunutun lieve menemään auki, niin käsi samassa riensi asiata\nkorjaamaan ja pidättämään lievettä. Mutta papereita vaan ei kuulu kotia\nhuomenna eikä ylihuomenna eikä kolmantenakaan päivänä. Hakija alkaa\narvella, ajatella: eiköhän vaan mitä ole merrassa. Hän kuulustelee ja\ntiedustelee.\n\n-- \"Kirjureille pitää antaa\", sanotaan.\n\n-- \"Miksi ei? Minä olen aina valmis antamaan viisikolmatta kopekkaa\nkirjureille!\" huudahtaa hakija.\n\n-- \"Mitäs te tuossa intoilette?\" vastataan hänelle. \"Niin se asianlaita\nonkin: kirjurit saavatkin viisikolmatta kopekkaa, loput menee\nesimiehelle\".\n\nOtsahansa silloin lyödä läimäyttää hoksaamaton hakija ja toruu ja\nsättii pahanpäiväiseksi uudet tavat ja virkamiesten hienostuneet\nkohteliaat käytökset.\n\n-- \"Ennen muinoin edes tiesi selvästi mitä tehdä: kun annoit kanslian\npäämiehelle punareunaisen, niin oli kaikki selvillä; mutta nyt menee\nvalkoinen miestä päälle, ja viikon saat vielä puuhata ja hommata,\nennenkuin asiat hoksaatkaan ... menkööt hiiden kattilaan virkamiesten\nvilpittömyys ja rehellisyys!\"\n\nHakija on kyllä oikeassa; mutta siksipä meillä ei nyt enää olekaan\nlahjakoiria: kaikki kansliain esimiehet ovat kaikkein rehellisimpiä ja\njaloimpia ihmisiä; sihteerit vaan ja kirjurit ovat lurjuksia.\n\nPian aukenivat Tshitshikow'ille avarammat alat. Asetettiin näet komitea\njotakin kruunun rakennusta varten, johon oli määrätty suuret summat\nrahoja. Tähän komiteaan osasi hän päästä jäseneksi ja osoitti siinä\npian erinomaista toimeliaisuutta. Komitea ryhtyi asiaan heti kohta.\nKuusi ajastaikaa puuhasi se tämän rakennuksen kimpussa, mutta\nilman-alako se lienee ollut haitallinen vai tarve-aineetko\nsopimattomia, -- se vaan on varma, ett'ei kruunun rakennus noussut\nperustustaan ylemmäs. Sen sijaan ilmestyi kullekin komitean jäsenelle\nmuilla haaroin kaupunkia kaunis uudenmallinen talo, -- siellä mahtoi\nmaanlaatu olla parempi. Komitean jäsenet rupesivat jo tulemaan hyviin\nvaroihin; yhdestä ja toisesta tuli jo perheekäs mies.\n\nNyt vasta, ja vasta nyt, alkoi Tshitshikow vähitellen vapautua\nkieltäymyksen ja armottoman uhrautumisen tuimista lainsäännöistä. Nyt\nvasta lievensi hän pitkän pitkän paastonsa ja nyt nähtiin, ett'ei hän\naina hyljännyt nautinnoita, joista oli osannut kieltäytyä tulisen\nnuoruuden päivinä, jolloin ei kukaan saata kokonaan hillitä itseänsä.\nTulipa yhtä ja toista ylellistäkin: hän hankki jotenkin hyvän kokin,\nhienoja paitoja Hollannin palttinasta. Jo osti hän verkaakin itselleen\nsellaista, ett'ei mointa ollut kellään koko läänissä; tästä puolin\nrupesi hän pysytteleimään enimmästä päästä ruskeissa ja punertavissa,\nvalkosäkenisissä kankaissa. Jo oli hänellä hevosparikin, ja itse hän\npiteli sivullisen ohjasta, pakottaen sitä juoksemaan kiekkuroiden. Jo\ntuli hänelle tavaksi pestä ruumista pesusienellä ja odekolonin\nsekaisella vedellä; jo tuli hänelle tavaksi ostaa jotenkin kallista\nsaippuata, joka tekee ihon sileäksi; jo...\n\nMutta tuossapa määrättiinkin äkkiä entisen lallukan sijaan uusi\nesimies, sotaherra, ankara herra, lahjan-oton ja kaiken vääryyden\nvihaaja. Heti seuraavana päivänä pani hän jo kaikki virkamiehet\npahempaan kuin pulaan, vaati tilit, näki laskut vaillinaisiksi, näki\nvailinkeja joka haaralla, huomasi samassa kauniit uudenmalliset talot,\nja nytkös alkoi tutkinnot ja hutkinnot. Virkamiehet pantiin viralta\npois; uudenmalliset talot joutuivat kruunulle ja muutettiin mikä\narmeliaisuuslaitokseksi, mikä kouluksi sotamiesten lapsille. Niin meni\nherroilta kaikki varat ja mahti kuin tuhka tuuleen ja Tshitshikow'ilta\npahemmin kuin muilta. Hänen kasvonsa, niin miellyttävät kuin\nolivatkaan, eivät miellyttäneet uutta päällikköä, -- mistä syystä, ties\ntaivas, välistä ei semmoiseen tarvitse olla syytä ensinkään -- ja niin\nrupesi päällikkö vihaamaan Tshitshikow'ia kuin kuolemata. Mutta hän kun\nsittenkin oli sotaherra eikä siis tuntenut perinpohjin kaikkia\nsiviliherrain vehkeitä ja koukkuja, niin pääsivät jonkun ajan perästä,\nrehellisen ulkomuodon ja teeskentelytaidon avulla, hänen suosioonsa ja\narmoonsa toiset virkamiehet, eikä aikaakaan, niin oli uusi esimies\nvielä pahempain lurjusten käsissä, vaikk'ei hän ollut osannut\naavistaakaan heitä semmoisiksi. Hän oli päin vastoin tyytyväinen, että\noli viimeinkin saanut oikeita virkamiehiä, ja kehui ja kerskaili\ntaidostansa, kun hän muka osasi erottaa ihmisiä. Virkamiehet pääsivät\nkokonaan hänen luonteensa ja tapainsa perille. Kaikista hänen\nalamaisistaan tuli kauheita vääryyden vainoojia; kaikkialla, kaikissa\nasioissa he vainosivat sitä, niin kuin vainoaa kalamies ahraimella\nlihavata sampea, ja vainosivatpa niin toimellisesti, että vähän ajan\nperästä oli joka miehellä moniahta tuhat kolikkoa taskussaan. Tähän\naikaan palasivat totuuden tielle monet entisistä virkamiehistä ja\npääsivät jälleen virkaan. Tshitshikow se yksinään vaan ei voinut\nhieroutua enää takaisin, vaikka kovinkin puuhasi hänen puolestaan,\nkaikkialla käypäin suosituskirjeiden yllyttämänä, ensimmäinen sihteeri.\nTämä oli täydellisesti oppinut vetämään kenralia nenästä, mutta tässä\nasiassa hän ei voinut saada toimeen yhtään mitään. Esimies näet oli\nsenlaatuinen mies, jota kyllä vedettiin (hänen tietämättänsä kumminkin)\nnenästä, mutta kun hänen päähänsä kerran oli joku ajatus iskenyt, niin\nsiellä se sitten istui kiinni kuin rautanaula, ei sitä sieltä saanut\nirti keinoilla eikä millään. Viisas sihteeri ei voinut saada aikoin\nmuuta kuin että Tshitshikow'in virkatodistus kumminkin jäi puhtaaksi,\nja siihenkään hän ei saanut esimiestä muutoin taipumaan kuin\narmahtavaisuudesta, kuvaten hänelle liikuttavalla tavalla, kuinka\nsurkeaan tilaan muka Tshitshikow'in perhe oli joutunut, jommoista\nhänellä kaikeksi onneksi ei ollutkaan.\n\n-- \"No mitäpäs tästä!\" virkkoi Tshitshikow. \"Koukkuun kävi, koukusta\nkirposi -- sinne meni! Ei auta itku hädästä; toimeen tässä pitää\nkäydä\".\n\nJa niin hän päätti alkaa asiat uudelleen päästä asti, uudelleen\nvarustautua kärsivällisyydellä, uudelleen kieltäytyä kaikesta, vaikka\nolikin jo alkanut niin hauskan ja hupaisen elämän. Täytyi muuttaa\ntoiseen kaupunkiin, tehdä itsensä siellä ensin tunnetuksi. Ei ottanut\nasia oikein menestyäkseen. Varsin lyhyen ajan kuluessa täytyi hänen\nvaihtaa pari kolme tointa: ne olivat näet kovin halpoja, likaisia.\nHuomattava on, että Tshitshikow oli siivoin ja siistin mies mitä\nmaailmassa milloinkaan on ollut. Vaikka hänen ensi alussa oli\ntäytynytkin oleskella epäsiivoissa seuroissa, niin sydämmessänsä hän\nkumminkin aina säilytti puhtauden; hän tahtoi, että virkahuoneissa\npöydät olisivat petsatuita ja kaikki muukin sievää ja somaa. Ei hän\npuheessa milloinkaan käyttänyt rumaa sanaa; hän tunsi loukkausta\nsilloin kuin muittenkin puheesta puuttui tarpeenmukainen kunnioitus\nsäätyä ja arvoa kohtaan. Lukijan on luullakseni mieluista tietää, että\nhän muutti alusvaatteitakin joka kolmas päivä; kesällä, kuumana aikana,\nmuutettiin niitä joka ainoakin päivä. Vähinkin paha lemu loukkasi\nhäntä. Senpä vuoksi, kun Pekko illoin tuli häntä riisumaan ja vetämään\nsaappaita jalasta, hän aina pisti neilikan nenäänsä. Ja monessakin\ntapauksessa olivat hänen hermonsa herkkiä kuin nuorella tytöllä.\nSiksipä tuntuikin hänestä raskaalta joutua jälleen niihin piireihin,\njoissa kaikki tuli paloviinalta ja kaikki käytös oli kömpelöä. Hän\nkoetti kyllä rohkaista mieltänsä, mutta laihaksi meni mies kuin\nmenikin, oikein vehreäksi kävi hän kasvoiltaan kovina aikoina. Hän oli\njo ruvennut lihoamaan ja käymään niihin arvokkaisiin, pulleihin\nmuotoihin, jommoisessa lukija näki hänet tutustuessaan hänen kanssansa,\nja jo oli hän, peiliin vilahdellen, alkanut haaveilla kaikenlaisia\nkauniita asioita, muijaa ja lasten kamaria, ja aina oli hymy seurannut\nnäitä ajatuksia; mutta nyt, katsahdettuansa sattumalta peiliin, ei hän\nsaattanut olla huudahtamatta: \"Hyväinen aika, kuinka minusta on tullut\npahannäköinen!\" Sen koommin ei hänen mielensä pitkään aikaan tehnyt\nkurkistella peiliin. Mutta kaikki kärsi vaan meidän sankarimme, kärsi\nlujana, maltilisena, ja pääsi viimein tullivirkamieheksi. Huomattava\non, että tämmöinen virka oli jo kauan aikaa ollut hänen salaisten\ntoiveittensa määränä. Hän näki, kuinka kalliita ulkomaisia kapineita\noli tullin virkamiehillä, mimmoisia poslini-astioita ja pitsejä he\nlähettelivät tädeilleen ja sisarilleen ja serkuilleen. Monasti oli hän\njo huo'ahtanut:\n\n-- \"Annas jos pääsisi tulliin! Siellä on rajakin lähellä ja ihmisetkin\nsivistyneitä. Entäs niitä paitoja hienosta Hollannin palttinasta,\njommoisia siellä saa!\"\n\nTällöin hän vielä, se on lisättävä, mietiskeli erästä erinomaisen\nlaatuista Franskan saippuata, joka tekee ihon aivan tavattoman\nvalkoiseksi ja posket vereviksi. Mikä sen saippuan nimi oli, ties\ntaivas, mutta semmoista vaan piti hänen arvelunsa mukaan löytymän\nrajalla. Kauan aikaa oli jo hänen mielensä tehnyt päästä tulliin, mutta\nhäntä olivat aina pidättäneet kaikenlaiset edut rakennuskomiteassa ja\nhän oli tuumaillut varsin järkevästi näin: tulli on kyllä hyvä asia,\nmutta eihän se sittenkään ole vielä muuta kuin kaksi pyytä katolla,\nmutta komitea se on sittenkin pyy pivossa. Mutta nyt päätti hän päästä\ntavalla tai toisella tulliin, ja sinne hän pääsikin.\n\nUuteen toimeensa ryhtyi hän tavattomalla innolla. Luonto itse näkyi\nmääränneen hänet tullivirkamieheksi. Mointa sukkeluutta, tarkkuutta ja\nhuomaavaisuutta ei oltu siihen saakka vielä nähty eikä edes kuultukaan.\nKolmen, neljän viikon perästä oli hän jo niin täydellisesti päässyt\ntulli-asiain perille, että tiesi kaikki tyyni: ei hänen tarvinnut\nmitata eikä punnita, tavaralistasta hän jo osasi sanoa, kuinka monta\nkyynärää verkaa tai muuta kangasta missäkin mytyssä oli. Hänen maksoi\nottaa vaan käsiinsä tavarakääre, niin jo osasi sanoa, mitä se painoi.\nMitä taasen etsiskelyihin tulee, niin oli hänellä siinä, omain\ntoveriensakin puheen mukaan, oikea koiran vainu. Ihmetellä täytyikin,\nnähdessään, kuinka hänellä riitti malttia tutkimaan ja kopeloimaan\njok'ainoata nappiakin, ja kaiken tämän teki hän kuolettavalla\nkylmäkiskoisuudella, mutta samassa tavattomalla kohteliaisuudella. Ja\nsillä välin kuin matkustelevaiset intoilivat ja kuohuivat vihan\nvimmassa ja tunsivat oudon halun lyödä rikki ja musertaa hänen\nmiellyttävän ulkomuotonsa, hän ei muuttunut vähääkään kasvoissaan\nenempää kuin kohteliaassa käytöksessään, vaan puheli näin: \"Sallikaa\nminun pikkuruisen häiritä teitä ja pyytää nousemaan ylös!\" Tahi: \"Olkaa\nhyvä, rouva, käykää tänne toiseen kamariin, siellä on erään meidän\nvirkamiehemme rouva, jolla olisi teille jotakin sanomista\". Tahi:\n\"Suvaitkaapas, minä vaan vähäisen ratkoa rapsautan turkkinne vuoria\",\nja niin sanoessaan hän veti vuorin ja päällisen välistä saaleja ja\nhuiveja, kylmäverisenä kuni omasta arkustaan. Esimiestenkin täytyi\ntunnustaa, että tämä oli piru eikä ihminen: hän haeskeli ja nuuski\npyörissä, aisoissa, hevosen korvissa ja ties missä kaikissa paikoissa,\njonne ei kertomuksen kirjoittajan mieleen ikänä johtuisi mennä\nkurkistamaan ja jonne ainoastaan tullivirkamiesten on lupa kurkistella.\nSiksipä matkustaja raukka, päästyään viimein rajan yli, ei vielä moneen\nminutiin päässyt toipumaan hämmästyksestänsä. Hän ristieli silmiään\nvaan, virkkaen: \"No älähän muuta!\" Niin oli hänen tilansa, tuon\nmatkustajan, kuin koulupojan, joka on päässyt rehtorin huoneesta, jonne\nrehtori oli kutsunut hänet saamaan varoitusta, vaan olikin sen sijaan\nantanut hänelle aivan odottamattomasi selkäsaunan.\n\nVähän ajan perästä pani hän salakauppiaat kovin ahtaalle. Tämä mies\noli kaikkein Puolan Juutalaisten epätoivo ja hämmästys. Hänen\nrehellisyytensä ja lahjomattomuutensa oli järkähtämätön, melkeinpä\nluonnoton. Hän ei edes käyttänyt omaksi hyödykseen kaikenlaisia\ntakavarikkoon pantuja tavaroita ja monenlaisia pikku esineitä, joita ei\nkirjoiteta kruunun omiksi, liiallisten luettelojen karttamiseksi.\nTämmöinen vilpitön palvelus, vailla kaikkea oman voiton pyyntöä, ei\nvoinut olla herättämättä yleistä ihmettelyä eikä tulematta esivallan\ntiettäviin. Hän sai virkaylennyksen ja teki kohta sen jälkeen\nehdotuksen kaikkein salakauppiasten kiinni-ottamisesta, pyytäen vaan\napua, saadakseen itse panna ehdotuksensa toimeen. Hänelle annettiinkin\nheti joukko sotamiehiä ja rajaton haeskelemisen valta. Tätä hän juuri\noli tahtonutkin.\n\nSiihen aikaan oli perustunut suuri salakauppiasten yhteys, visusti ja\ntarkasti harkittu. Miljonia lupasi voittoa tämä julkea hanke.\nTshitshikow oli kauan aikaa tiennyt tästä liitosta, mutta oli antanut\njyrkästi kieltävän vastauksen liiton asiamiehille, jotka olivat tulleet\nhäntä lahjomaan.\n\n-- \"Ei vielä\", oli hän sanonut kuivakiskoisesti. Mutta nyt, saatuaan\nhaltuunsa kaikki tyyni, antoi hän heti tiedon liitolle.\n\n-- \"Nyt sopii!\" oli hän sanonut.\n\nLaskut oli tehty tesmälleen. Tässä oli hänellä mahdollisuus voittaa\nyhdessä vuodessa sen verran, mitä muutoin ei olisi voittanut\nkahdessakymmenessäkään. Ennen hän ei ollut tahtonut ruveta heidän\nkanssansa mihinkään liittoon, niin kauan kuin vielä oli pelkkä alhainen\nkäskyläinen, jolloin hän ei saattanut ansaita suuria summia; mutta nyt\n-- nyt oli laita aivan toinen, nyt sopi hänen määrätä, mitkä ehdot vaan\nitse tahtoi. Saadaksensa asiata käymään luontevammin, taivutti hän\npuolelleen erään virkakumppaninsa, joka ei voinut kestää kiusausta,\nvaikka olikin jo harmaapää. Kaupat tehtiin, ja yhteys ryhtyi toimeen.\nAlku oli loistava. Lukija on kaiketikin monta kertaa kuullut vanhan\nkertomuksen espanjalaisista lampaista, jotka astua kopsuttivat rajan\nyli kaksinkertaisissa turkeissa ja toivat valeturkin alla miljonan\narvoisen määrän Brabantin pitsejä. Tämä tapahtui juuri silloin kuin\nTshitshikow palveli tullissa. Ell'ei hän olisi ollut mukana liitossa,\nniin ei olisi Juutalaisten kuuna kullan päivänä onnistunut saada tätä\nhanketta perille. Kolmen neljän tämmöisen lammasmatkueen kuljettua\nrajan yli, ilmaantui kummallekin virkamiehelle neljäsataa tuhatta\nruplaa pääomaa. Tshitshikow kuului saaneen kuudettakin sataa tuhatta,\nhän kun oli rohkeampi. Taivas ties kuinka suunnattomiin nämä summat\nolisivat kasvaneetkaan, ell'ei lempo olisi lehahtanut ystävysten\nväliin. Hitto riivasi heidät, niin että he suoraan sanoen kiukustuivat\nja riitautuivat toisiinsa ihan ilman syytä. Puheen kiihkossa tai\nkukaties vähän humalapäissäänkin sanoa tokaisi Tshitshikow kumppaliansa\nkieroksi mieheksi. Toinen, vaikka todella olikin kierosilmäinen, otti\ntuosta kumminkin pahoin suuttuaksensa, ties mistä syystä, ja vastasi\nkiivaasti ja tavattoman röyhkeästi juuri näillä sanoilla:\n\n-- \"Sen sinä valehtelet! Minä olen valtioneuvos, enkä kiero mies; mutta\nsinä, sinä juuri olet kiero!\"\n\nJa sitten hän vielä liitti noin pikkuisen pistopuheen harmissaan:\n\n-- \"Niin justiin!\"\n\nVaikka hän siis tällä tapaa kokonaan kumosi kumppalinsa, antaen hänelle\nsanat takaisin, ja vaikka nuo sanat: \"Niin justiin!\" olivat kyllä\nmahtavat, niin ei hän kumminkaan tyytynyt tähän, vaan lähetti salaisen\nkanteen Tshitshikow'ista. Kerrotaan sitä niinkin päin, että heillä oli\nmuutoinkin ollut keskenänsä riitaa ja rettelöä, ja että riidan kapulana\noli ollut muuan naikkonen, tuore ja terve kuin mehevä nauris.\nTulliherrain puheen mukaan oli jo miehiäkin palkattu, joitten piti\nillan pimeässä kaukaisella poikkkikadulla antaa sankarillemme\nselkäsauna. Riitaveljekset saivat kumminkin pyyhkiä partaansa\nkumpainenkin, sillä naikkonen suostui erääsen staabi-kapteni\nShamsharew'iin. Niin sitä kerrottiin, mutta kukapa sen ties, mitenkä\nasian laita oikein olikaan; arvatkoon lukija itse loput, jos haluttaa.\nPääasia vaan on se, että virkamiesten liitot salakauppiaitten kanssa\ntulivat tiedoksi. Valtioneuvos joutui tosin itsekin perikatoon, mutta\npihtiinpä saattoi hän kumppalinsakin. Tulliherrat vedettiin oikeuteen,\nkaikki heidän omaisuutensa pantiin takavarikkoon, ja kaikki tämä tulla\npyrähti äkisti kuin ukkonen heidän ylitsensä. Nyt vasta he toipuivat\nkuin häkä-unesta heräten ja näkivät kauhistuksella, mitä olivat\ntehneet. Valtioneuvos ei kestänyt kohtalon kovaa iskua, hän hukkui\njonnekin syrjäisiin seutuihin, mutta kollegianneuvos se kesti. Hän\nosasi kätkeä osan rahoja, huolimatta tutkintoon tulleitten virkaherrain\ntarkasta vainusta. Hän pani liikkeelle älynsä hienoimmatkin mutkat ja\nmetkut; siksi oli hänellä kyllin kokemusta, siksi tunsi hän kyllin\nhyvästi ihmiset: missä vaikutti hän miellyttävällä käytöksellään, missä\nliikuttavalla puheella, missä suitsutti hän liehakoimisen suloista\nsavua, joka ei milloinkaan asiata tärvele, missä pistää sujautti rahoja\nkouraan, sanalla sanoen laittoi asiat sille tolalle, ett'ei häntä\neroitettu niin häpeällisellä tavalla kuin kumppalia, vaan pääsi kuin\npääsikin Rikos-oikeuden käsistä. Mutta pääomaa hänelle ei enää jäänyt\neikä noita kaikenlaisia ulkomaisia kapineitakaan: ne joutuivat nyt\nmuitten halullisten haltuun. Hänelle jäi kymmenkunta tuhatta ruplaa\nrahoja, jotka oli kätketty kovan ajan varalta, pari tusinaa paitoja\nHollantilaisesta palttinasta ja vähäiset vaunut, jommoisissa\nnaimattomat herrat tavallisesti kulkevat, sekä kaksi maaorjaa: kuski\nSelifan ja lakeija Pekko. Sitä paitsi antoivat hänelle sääliväiset\ntullivirkamiehet vielä viisi kuusi palasta sellaista saippuata, joka\npitää ihon verevänä. Siinä kaikki.\n\nJa tuommoisessa tilassa oli nyt meidän sankarimme taas! Tuommoinen\nkova onni se nyt jälleen raukesi hänen ylitsensä. Tämä oli hänen\nmielestänsä: kärsiä totuuden tähden. Nyt luulisi, että hän tällaisten\nmyrskyjen, koetusten, kohtalon iskujen ja elämän surujen jälkeen\npoistuu jäljelle jääneitten kymmenen tuhannen ruplan kanssa johonkin\nsyrjäiseen kaupungin hiljaisuuteen, ja siellä sitten elää nuhjustaa\nikänsä kaiken karttunaisessa aamunutussa, istuen matalan kartanon\nakkunassa ja katsellen sunnuntaisin talonpoikain tappelua kadulla tahi,\nraitista ilmaa hakeaksensa, lähtien kanakoppeliin omin käsin\ntunnustelemaan keitettäväksi määrättyä kanaa; niin, siellä hän viettää\nhiljaisen, vaan tavallansa myöskin jotakin hyötyä tuottavan elämänsä\nloppupäivät. Mutta niinpä ei käynyt. Hänen tahtonsa lujuus oli\nlannistumaton, se täytyy tunnustaa. Senkaltaisten kohtausten jälkeen,\njoissa oli kyllältä, ell'eihän juuri ihmisen kuolettamiseen, niin\nainakin hänen taltuttamiseensa ja masentamiseensa, senkään kaltaisten\nkohtausten jälkeen hänen käsittämätön intohimonsa ei sammunut. Hän\nmurehti, hän oli suuttunut, hän nureksi koko maailmata vastaan, hän\nmoitti kohtaloa vääryyden tekijäksi, hän valitti ihmisten vääryyttä,\neikä sittenkään saattanut olla ryhtymättä uusiin ponnistuksiin. Sanalla\nsanoen, hän osoitti semmoista malttia, että sen rinnalla kutistuu\nmitättömäksi Saksalaisen puiseva maltti, joka jo itsestäänkin asuu\nhänen hitaisessa, laiskassa verenkulussaan. Tshitshikow'issa sen sijaan\nveri keikkui ja kuohahteli, ja paljo siinä kysyttiin järjen hallitsemaa\ntahtoa, kun piti suistaa ja hillitä kaikki se, mikä pyrki ilmoille\nelamoimaan. Hän harkitsi, eikä ollutkaan hänen harkintansa kaikkea\ntotuutta vailla.\n\n-- \"Miksikä juuri minä? miksikä juuri minun piti kärsiä? Kukas nykyjään\npalveluksessaan torkkuu? Kaikkihan ottavat. En minä ole saattanut\nketään onnettomuuteen: en ole leskiä ryöstänyt, en ole ketään ajanut\nmieron tielle; minä hyödytin itseäni siellä, missä rikkautta oli ja\nrunsautta; minä otin siellä, missä otti toinenkin mies; ell'en minä\nolisi huolinut, niin olisivat huolineet muut. Minkästähden muitten käy\nhyvin, ja miksikä juuri minun pitää hävitä ja maan matona kadota? Ja\nmikäs minä nyt olen? Mihinkä minusta nyt on? Millä silmillä minä nyt\nrohkenen katsoa kunnioitettavaa perheen isää silmiin? Kuinkas minä en\ntuntisi omantunnon vaivoja, tietäessäni eläväni maailmassa työtönnä,\ntoimetonna? Ja mitä sanovat sitten lapseni? 'Niin', sanovat he,\n'semmoinen peijakas se meidän isä oli: ei jättänyt lapsillensa mitään\nperintöä!'\"\n\nTshitshikow, kuten jo tiedämme, piti hellää huolta jälkeisistänsä.\nKovin se on hellä asia! Moni kukaties ei pistäisikään kättään niin\nkovin syvälle, ell'ei nousisi tuommoinen kysymys -- ja ties miten se\nnousee -- mitä muka lapset sanovat! Ja siksipä nyt tämä esi-isän alku,\nvarovaisena kuin kissa, katsahtaa toisella silmällä sivuun, eikö muka\nisäntä ole näkemässä, ja ala sitten sieppaella mitä lähinnä on, oli se\nsitten saippuata tai kynttilöitä tahi talia, vaikkapa kanarian lintukin\n-- ei hän mitään hylkää. Niin valitti ja vaikeroitsi meidän sankarimme,\nvaan toimeliaisuus se ei sittenkään kuolehtunut hänen mielessänsä;\nkaikki oli siellä valmiina rakennukseen, odotellen vaan suunnitelmaa.\nJa vielä kerran hän kutistui, vielä kerran hän alkoi työlään elämän,\nvielä kerran hän kieltäytyi kaikesta, vielä kerran hän laskeusi\npuhtaudesta ja somuudesta alas likaan ja halpuuteen. Paremman toimen\npuutteessa rupesi hän asian-ajajaksi. Tämä ammatti ei ollut vielä\nsiihen aikaan saanut kansalais-oikeutta; sitä lykittiin joka haaralta,\nhuonossa arvossa piti sitä Oikeuksissa alhaisten virkamiesten mitätön\njoukko, itse asioittajatkaan eivät sille suurta kunniata omantaneet.\nAsian-ajajat olivat tuomitut tuntikautisiin odotuksiin ylhäisten\neteisissä, kärsimään tylyyttä ynnä muuta sellaista. Hätä se kumminkin\nsaattoi hänet tähän.\n\nMuun muassa sai hän ajaakseen tämmöisen asian: saada pantatuiksi\nmuutama sata talonpoikaa Orpojen kassaan. Itse hovintila oli kokonaan\nrappiolla. Sen olivat rappiolle saattaneet eläintaudit, petolliset\nvoudit, katovuodet, ruttotaudit, joihin paraat työmiehet olivat\nkuolleet, ja vihdoin myös löyhämielinen hovinherra itsekin, joka\nkoristeli taloansa Moskovassa aivan uusimman mallin mukaan ja oli\nsiihen menettänyt koko omaisuutensa viimeiseen ropoon saakka, niin\nett'ei enää ollut mitä syödä. Siksipä piti vielä viimeiset jäljellä\nolevat talonpojat panna panttiin. Tämmöiset panttiinpanot kruunulle\nolivat siihen aikaan vielä jotakin uutta, johon ei ryhdytty niin aivan\npelottomasti. Tshitshikov asian-ajajana taivutti ensin kaikki\nvirkamiehet puolelleen (niinkuin tiettyä on, ei ilman tämmöistä\nedelläkäypää taivuttamista saa toimeen vähintäkään asiata; pitää edes\npullollinen madeiraa ajaa jokaisen kulkkuun). Niin, taivutettuansa nyt\nkaikki asianomaiset puolelleen, ilmoitti hän, että semmoinen ja\nsemmoinen nyt on asia: toinen puoli talonpojista on kuollut ja senpä\nvuoksi, jott'ei sittemmin tulisi enää rettelöitä, niin...\n\n-- \"No ovathan ne henkikirjoissa?\" sanoi sihteeri. \"Yksi kuolee pois ja\nsijaan syntyy toinen; maailmassa on tapa semmoinen\".\n\nSihteeri osasi puhua soinnuissa, kuten näkyy. Mutta sankarissammepa\nvälähti samassa ajatus, valoisin mitä ihmisessä milloinkaan on\nvälähtänyt.\n\n-- \"Onpas minua pölkkypää!\" virkkoi hän itsekseen. \"Rukkasia haen ja\nrukkaset ovat vyöllä. Minä otan ja ostan kaikki nuo kuolleet\ntalonpojat, ennenkuin uudet henkikirjat laitetaan, ostan niitä\nesimerkiksi tuhannen sielua, ja Orpoin kassa antaa niistä esimerkiksi\nkaksi sataa ruplaa kappaleesta, -- siinähän on jo kahden sadan tuhannen\npääoma! Ja aikakin on nyt sopiva! Äsköttäin liikkui ruttotauteja, väkeä\non kuollut, Jumalan kiitos, enemmänkin; hovinherrat ovat eläneet\nhuimasti ja menettäneet korttipöydässä kelpo lailla; kaikki on samonnut\nPietariin virkoja hakemaan, maatilat on jätetty leväperään, niitä\nhoidetaan huonosti, verojen maksu käy vuodesta vuoteen vaikeammaksi, --\nilomielellä he luovuttavat ne minulle joka mies jo siitäkin syystä,\nettä pääsevät maksamasta henkirahaa heidän edestänsä; saattaa vielä\nniinkin käydä, että yksi ja toinen maksaa minulle selvät rahat, kun\nvaan otan. Kyllähän siinä on vaikeutta ja paljo puuhaa, ja vähän\npeloittaa kanssa, ett'ei kävisi hullusti ja nousisi vielä juttuja. No\nniin, mutta turhanpäitenkös se järki kulta sitten on ihmiselle annettu!\nPää-asia on kumminkin siinä, että asia näyttää kaikille kovin\nkummalliselta, ei kukaan ota sitä uskoaksensa. Totta kyllä, ett'ei\ntalonpoikia saa ostaa eikä pantatakaan ilman maata. Mutta minäpä\nostankin ne siirrettäviksi, niin juuri siirrettäviksi. Nykyjään saa\nTaurian ja Hersonin lääneissä maata ihan ilmaiseksi: ota vaan ja asu.\nSinne minä heidät siirränkin! Hersonin lääniin minä heidät siirrän!\nEläkööt siellä ja olkoot! Ja mitä taas siirtämiseen tulee, niin sen\nsaattaa tehdä lain ja asetusten mukaan. Jos vaaditaan todistusta\ntalonpojista, niin miks'ei? Kyllä minä hankin todistuksen, jonka\nkapteni-ispravnikka on allekirjoittanut omalla kädellään. Tilan nimeksi\nsopii panna Tshitshikow'in kylä taikka ristimänimeni mukaan Pavlowskin\nkylä.\"\n\nTällä tapaa syntyi sankarimme päässä tämä kummallinen ai'e.\nKiittänevätkö häntä siitä lukijat, sitä en tiedä, mutta tekijän\nkiitollisuutta on vaikea lausuakaan, sillä oli miten olikaan, ell'ei\nTshitshikow'in päähän olisi tämmöistä ajatusta tullut, niin ei olisi\ntämäkään kertomus ilmaantunut maailmaan.\n\nRistittyään silmänsä, kuten Venäläinen konsanaankin, ryhtyi hän\ntoimeenpanemaan aikeitansa. Ollen muuttavinaan asuinpaikkaa ja muilla\ntekosyillä läksi hän liikkeelle, pistäytyen yhteen ja toiseen nurkkaan\nmeidän valtakuntaa, liiatenkin niihin, jotka olivat muita enemmän\nkärsineet tapaturmia, katovuosia, ruttotauteja ynnä muuta sellaista,\nsanalla sanoen sinne, jossa hänellä oli toivo saada mukavammin ja\nhuotavimmalla hinnalla ostaa tarvitsemaansa väkeä. Hän ei kääntynyt\numpimähkään minkä tilan-omistajan puoleen hyvänsä, vaan huolellisesti\nvalikoksi mieluisiansa ihmisiä taikka semmoisia, joissa tänkaltaiset\nkaupat kohtasivat vähimmän vastusta. Hän koetti ensin aina tutustua\nihmisten kanssa, miellyttää heitä, saadaksensa sitten talonpoikia\nenemmän ystävyyden kaupalla kuin suoranaisella ostolla. Älköötpä siis\nlukijat moittikokaan tekijätä, jos tähän asti esiin tulleet henget\neivät ole heitä miellyttäneet, -- syy on Tshitshikow'in -- tässä on\nhänellä täysi valta, meidän on seuraaminen, menköön hän minne hyvänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kenties vaaditaan lopullista, tesmällistä piirrettä: mimmoinen\nmies hän oikeastaan on siveellisessä katsannossa? Hän ei ole sankari\ntäynnä täydellisyyttä ja hyviä avuja, sen näkee selvään. Mikäs hän on\nsitten? Konnako siis, vai? Miksikä konna? Miksikä ollaan niin ankaria\nlähimmäistä kohtaan? Nykyaikoina ei meillä ole konnia: meillä on vaan\nhyväaikeisia ja miellyttäviä ihmisiä, mutta sellaisia, jotka yhteiseksi\nhäpeäksi tarjoaisivat kasvonsa yleisön korvapuustille, semmoisia\nlieneekö kaikkiansa pari kolme miestä, ja nekin puhuvat jo nykyjään\nhyvistä avuista. Oikeampi on sanoa häntä _isännäksi, hankkimisen\ntaitavaksi mieheksi_. Hankkiminen -- siinä se kaiken syy on; juuri\nhankkimisen tähden on syntynyt juttuja, joille maailma on antanut nimen\n\"likaisen puoleiset\". Semmoisessa luonteessa on kyllä jotakin\nkammottavaa, ja se sama lukija, joka elämänsä tiellä on ruvennut\nsemmoisen miehen ystäväksi, hänen kanssansa olemaan ja hauskasti\nviettämään elämätä, -- tämä sama lukija se on katsova häneen karsaasti,\njos hän ilmaantuu draaman tai kertoelman sankarina. Mutta viisas on se,\njoka ei hylkää minkäänlaista luonnetta, vaan luoden siihen tarkastavan\nkatseen, tutkii sitä syvimpiä syitä myöten. Pian ihmisessä muuttuu\nkaikki: ei aikaakaan, niin jo on hänen sisässään kasvanut mato, joka\nimemällä on itseensä imenyt kaikki elämän nesteet. Ja kuinka usein on\nsattunut, ett'ei ainoastaan suuri intohimo, vaan mitätön himo johonkin\nvähäpätöiseen on kasvanut siinä ihmisessä, joka oli syntynyt\nsuurempainkin töitten tekijäksi, on kasvanut ja pakoittanut hänet\nunhoittamaan ylevät ja pyhät velvollisuudet ja pitämään mitätöntä\nrihkamata ylevänä ja pyhänä. Lukemattomia kuin meren hieta ovat\ninhimilliset intohimot, ja kaikki he alussa ovat vähäisiä ja kauniita\nja tottelevat ihmistä; sittemmin vasta yltyvät ne hänen julmiksi\ntyranneikseen. Miekkoinen se, joka on valinnut itselleen kauniimman\nintohimon; hänen onnensa se kasvaa ja kymmenkertaiseksi lisääntyy\nhetkestä hetkeen ja yhä syvemmälle ja syvemmälle hän tunkeutuu sielunsa\nloppumattomaan paratisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä\nse poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla\ntyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin.\nEll'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämmeensä, ell'ei\nolisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois\nmaailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia,\njoita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet\nsemmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja\nmuille -- silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä\nhuvittavana henkenä. Vähät siitä, ett'eivät olisi hänen kasvonsa eikä\nhänen muotonsa liikkuneet ja liehuneet ilpoisen elävänä silmien edessä\n-- sen sijaan, kun kirja olisi päästy loppuun, ei olisi sielussa\ntuntunut mitään häiritystä, olisi sopinut vallan hyvin jälleen istua\nkorttipöytään, joka huvittaa koko Venäjänmaata. Niin, hyvät lukijat, te\nette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta. Mitäs\nsiitä on hyötyä? sanotte te. Emmekös me tiedä itsekin, että maailmassa\non paljon halpaa ja typerätä? Useinhan me niinkin näemme sellaista,\nmikä ei ole ensinkään lohduttavaista. Esittäkää sen sijaan meille\njotakin kaunista, hupaista: antakaa meidän unohtaa.\n\n-- \"Mitäs sinä, veikkonen, semmoista mulle aina puhut, että\ntalous-asiat käyvät huonosti?\" puheli tilan-omistaja voudillensa;\n\"kyllä minä sen tiedän sanomattasikin. Eikös sinulla muuta puhetta\nolekaan, vai? Anna minun unohtaa tämä kaikki, olla tietämättä sitä, --\nsitten olen onnellinen\".\n\nJa niinpä ne rahat, joilla olisi asiat saatu vähän parannetuiksi,\nkäytetään kaikenlaiseen semmoiseen, jonka avulla päästään unhotukseen.\nNiin nukkuu järki, joka kukaties olisi keksinyt äkkinäisen\nlähteen oivallisia keinoja; mutta nyt menee tila kuin meneekin\nvasaramarkkinoille ja tilan-omistaja lähtee pitkin maita maailmoita\nunohdusta hakemaan, valmiina hädän pakoituksesta halpuuteen, jommoista\nennen vanhaan olisi itsekin kauhistunut.\n\nVielä tulee tekijän osaksi syytöksiä niin sanottujen patriotien eli\nisänmaan ystäväin puolelta, jotka tyyneesti istuvat nurkissansa ja\ntoimivat aivan toisenlaisissa asioissa, kokoavat rahaa ja hankkivat\nhyviä päiviä muitten kulungilla. Mutta jos vaan jotakin semmoista\ntapahtuu, mikä heidän mielestänsä loukkaa isänmaata, jos vaan ilmaantuu\nsemmoinen kirja, jossa väliin sanotaan katkeraa totuutta, niin heti\njuoksee heitä joka nurkasta esiin kuin hämähäkkejä, jotka ovat nähneet\nkärpäsen takertuneen heidän verkkoonsa. Ja niin nostetaan huuto ja\nmelu: \"Onkos nyt sopivata tuoda semmoista julkisuuteen, saattaa se\nkaikkien kuuluviin? Kaikki, mitä siinä on kerrottu -- meidän omaammehan\nse on -- onkos tämä laitaa? Entäs mitä sanovat ulkomaalaiset? Onko\nhauska kuulla muilta pahoja puheita omasta itsestä? Ettekös te luule\nsen tekevän kipeätä? Ettekös te luule, että me olemme patrioteja?\"\n\nTuommoisiin viisaisin muistutuksiin, varsinkin mitä ulkomaalaisista\nsanottiin, en tosiaankaan osaa keksiä mitään vastaukseksi.\n\nVai kelpaisko tämä?\n\nOli kerran syrjäisessä seudussa Venäjänmaata kaksi miestä. Toinen oli\nperheen isä nimeltä Kifa Mokievitsh, säveä mies, joka vietti päivänsä\naamunuttuisessa asussa. Perheestänsä hän ei suuria huolinut; hänen\nelämänsä oli enemmän syvä-aatteista laatua; hänen tutkimuksensa\nesineenä oli näet tänlaatuinen, hänen puheensa mukaan filosofillinen,\nkysymys:\n\n-- \"Nyt niinkuin esimerkiksi eläin\", puheli hän, kävellen huoneensa\nlattialla, \"eläin syntyy alastonna. Miksikä juuri alastonna? Miks'ei se\nsynny linnun lailla? Miks'ei se puhkea munasta? On tuo luonto sentään\nvähän kummallista ... tuota noin ... mitä syvemmälle siihen tunkeutuu,\nsitä vähemmin sitä ymmärtää\".\n\nNiin ajatteli mies Kifa Mokievitsh. Mutta se ei ole pää-asia. Toinen\nmies oli Moki Kifovitsh, hänen poikansa. Tämä oli, niinkuin sanotaan,\nraavas mies. Sillä välin kun isä tutki ja ajatteli eläimen syntymistä,\npojan harteva 20-vuotias luonne pyrkimällä pyrki keikkumaan. Ei hän\nosannut keveällä kädellä käydä mihinkään: toiselta ihmiseltä joko käsi\nrusahtaa tai paise nenälle nousee. Omassa talossa sekä naapurissa\njuoksi häntä pakoon jokainen, hänet huomattuaan, talon piiasta talon\nkoiraan asti; oman sänkynsäkin näet oli särkenyt palasiksi. Semmoinen\noli Moki Kifovitsh, ollen yleensä kumminkin hyväsydämminen mies. Mutta\nse ei ole pää-asia. Pää-asia on tämä.\n\n-- \"Kuulehan toki, hyvä herra, Kifa Mokievitsh\", puheli isälle oma sekä\nvieras väki; \"kovinhan sinulla on kova tuo Moki Kifovitsh! Ei näet anna\nrauhaa kellenkään, semmoinen velikulta se on!\"\n\n-- \"Niin, kyllähän se on vähän vallaton, onhan se sitä\", vastasi isä,\n\"mutta mitäs mä teen? En minä nyt enää rupea tappelemaan hänen\nkanssaan, ja minähän siitä syyhyn tulisin, ankara muka olen isä. Hän\non, ymmärrättehän, kunnianhimoinen mies. Jos häntä nuhtelisi tuon ja\ntoisen kuullen, niin kyllä hän talttuisi, mutta julkisuus näet, --\nsehän se on paha asia. Kaupunki saa kuulla, ja koiraksi hänet\nnimittävät. Mitä? Luulettekos te, ett'ei tämä ole minun haikea kuulla?\nVai en minä ole isä? Jos minä tutkin filosofiaa ja minulta jonkun\nkerran puuttuu aikaa, niin enkö mä sitten olekaan isä? Olenpas,\nnäettenkös, olenpas vaan; isä minä olen, hitto vieköön, olen minä!\nTässä istuu minulla Moki Kifovitsh, tässä, sydämmessäni!\"\n\nJa Kifa Mokievitsh rupesi nyrkillä lyömään kovasti rintaansa ja tuli\naivan vimmaan.\n\n-- \"Ja vaikk'ei hänestä muuta tulekaan kuin koira, niin älkööthän saako\nminulta sitä tietää. Älköönhän isä olko poikansa pettäjä!\"\n\nOsoitettuaan tänkaltaiset isäntunteet, hän jätti Moki Kifovitsh'in\njatkamaan sankaritöitä ja, palaten itse jälleen lempiaineesensa, tehdä\ntokaisi äkkiä esimerkiksi tänkaltaisen kysymyksen:\n\n-- \"Mutta jos nyt norsu syntyisi munasta, niin kyllä kai siinä pitäisi\nolla kovin paksu kuori, -- ei sitä saa tykinkään luodilla puhki; niin,\npitää keksiä joku uusi ampumakone\".\n\nNiin elelivät aikojansa rauhallisessa nurkassaan nämä miehet, jotka\naivan odottamatta, kuni ikkunasta, pilkistivät ulos kertomuksemme\nlopulla, kainosti vastataksensa muutamain innokasten patriotien\nsyytökseen, patriotien, jotka siihen saakka rauhassa olivat\nharrastaneet jotakin filosofiaa tai varojansa kasvattaneet hellästi\nrakastamansa isänmaan kulungilla, ja jotka eivät ajattele sitä, kuinka\nihminen välttäisi pahan työn, vaan ainoastaan sitä, kuinka hän\nvälttäisi sen, ett'eivät ihmiset puhuisi hänen pahasta työstään. Vaan\nei, ei ole patriotismi eikä ensimmäinen tunne moitetten syynä; siinä\npiilee jotakin muuta. Miksipä sitä salajaisin? Kukapas virkkaisikaan.\npyhän totuuden, ellei juuri tekijä? Te pelkäätte syvälle luotua\nkatsetta, te pelkäätte itsekin heittää johonkin katsetta syvälle, te\nrakastatte vain heittää ajattelemattomia vilkauksia kaikkeen. Te\nnaurattekin sydämmen pohjasta Tshitshikow'ille; jopa kenties\nkiitättekin tekijätä arvellen: \"Ei se ja se seikka ollut niinkään\nhullusti huomattu! Mahtaa se tekijä sentään olla iloinen mies!\" Ja näin\nsanottuanne, te käännytte omaan itseenne toista vertaa suuremmalla\nylpeydellä ja itseenne tyytyväisinä myhähdellen te liitätte: \"Täytyy\ntodellakin tunnustaa: kummallista, lystikästä väkeä sitä sentään on\nmonessa paikassa maaseuduilla, ja kyllä ne ovat koko konniakin!\" Mutta\nkuka olisi teistä, joka kristillisessä nöyryydessä, ei julkisesti, vaan\nhiljaisuudessa, yksinäisyyden hetkinä, jolloin keskustelette oman\nitsenne kanssa, laskisi oman sielunsa syvyyteen tämän raskaan\nkysymyksen: \"Eiköhän minussakin ole joku osa Tshitshikow'ia?\" Ei maar!\nMutta annas, että hänen ohitsensa samassa sattuu menemään tuttava,\njolla ei ole arvo kovin korkea eikä lopen matalakaan, -- niin jo\nnykäisee hän heti naapuriansa ja sanoo, ollen vähällä nauruun\npurskahtamaisillaan: \"Katsos, tuolla menee Tshitshikow, tuolla menee\nTshitshikow!\" Ja sitten hän, lapsen lailla unohtaen kunnioituksen, mikä\non tuleva arvolle ja iälle, lähtee juoksemaan hänen perässään, matkien\nja härnäten takaa päin: \"Tshitshikow, Tshitshikow, Tshitshikow!\"\n\nVaan johan olemme ruvenneet puhumaan kovin kovaa, muistamatta, että\nsankarimme, joka on maannut koko sen ajan, mikä hänen kertomustansa on\nkestänyt, nyt on jo herännyt ja saattaa helposti kuulla usein mainitun\nsankarinimensä. Ja hän on kovin herkkä ottamaan onkeensa, eikä ole\nmielissään, ellei hänestä puhuta kunnioittavasti.\n\n-- \"No mitäs sinä nyt?\" sanoi Tshitshikov Selifan'ille; \"kuuletkos\nsinä!\"\n\n-- \"Mitä niin?\" kysyi Selifan verkalleen.\n\n-- \"Mitäkö niin? Sinä mokoma! Kuinka sinä ajat? Anna mennä!\"\n\nSelifan oli todellakin jo kauan aikaa ajanut silmät siirallaan, joskus\nvaan puoli torkuksissa huiskaisten hevosia, jotka torkkuivat nekin.\nPekon päästä oli jo aikaa sitten, ties missä kohden, lakki lentänyt\ntielle, ja hän itse, heittäytyen selälleen, oli tukkinut päänsä aivan\nTshitshikow'in polveen, niin että isännän piti antaa pieni sysäys Pekon\nkallolle. Selifan karisti torkut silmistään, iskien papurikkoa muutaman\nkerran ruoskalla, joka pani sen juoksemaan ja huimaisten sitten\nruoskalla kaikkia kolmea, virkkoi hienolla laulu-äänellä: \"Soita pois\nvaan!\" Hevoset kävivät intoonsa ja läksivät kiidättämään keveitä\nvaunuja keveästi kuin höyhentä. Selifan se vaan huiskieli, huudellen\n\"Hei, helei!\" ja notkeasti hypähdellen istuimellaan sitä myöten kuin\nvaunut toisin vuoroin lennähtelivät mäen päälle, toisin taas kiitivät\nhuimasti mäkeä alas, joita oli tiheässä verkalleen alaspäin viettävällä\nmaantiellä. Tshitshikow se vaan myhähteli, keveästi keikahdellen\nnahkaisella pieluksellansa, sillä hän rakasti nopeata ajamista.\n\nJa kukapa Venäläinen ei rakastaisi nopeata ajamista? Hänenkö henkensä,\ntuo huimaan temmellykseen ja elohon pyrkivä henki ei sanoisi joskus:\n\"Hiiteen kaikki tyyni!\" Hänenkö henkensä ei rakastaisi sitä? Sitäkö ei\nmaksaisi rakastaa, siinä kun kuuluu jotakin juhlallista ja ihmeellistä?\nTuntuu kuin olisi salainen voima siepannut sinut siivillensä, sä lennät\nja kaikki lentää: lentää virstat, lentää vastahasi kauppiaat\nkuormarekiensä ajo-istuimella, lentää molemmilla puolin metsä tummine\nhonka- ja kuusi-rinteineen, ja siinä kirveen kilahdukset, ja siinä\nvariksen vaa'unnat; koko tie lentää ties minne päättyvään\nkaukaisuuteen; ja jotakin kauheata asuu tuossa nopeassa välkynnässä,\nmissä ei ennätä muotohonsa selvitä poistuva esine; yksin taivas vaan\npääsi päällä ja keveät hattarat ja pilvien lomitse kulkeva kuu\nnäyttävät pysyvän asemillaan. Voi sua, troikka, voi lintuani sua! Kuka\non sinut keksinyt! Uljaassa kansassa lienet sa varmaan syntynyt, maassa\nsiinä, mikä ei leikkiä laske, vaan tasaisena tanterena on levällensä\nheittäynyt, täyttäen puolen maailmaa, ja menepäs lukemaan siinä\nvirstoja, kunnes rupeaa silmiäsi huikaisemaan. Eikä ole kovin\nkonstikkaat nuo ajopelit, ei niitä ole kiinnitetty rautaisilla\nkierteillä, vaan yks kaks kirveellä ja puukolla sinut tekasi ja\nkokoonpani Jaroslavin mies. Eikä istu kyytimies saksan saappaat\njalassa: parta ja rukkaset ja istuukin näet piru ties minkä päällä;\nmutta kun nousee hän ja huiskaisee ja laulun alkaa, niin hevoset\nvihurina kiitämään, pyöräin puolat ovat enää yhtenä ympyränä, järähti\nmaa ja huudahti säikäyksissään pysähtynyt matkamies, -- ja tuolla se\nnyt kiitää ja kiitää ja kiitää!... Ja nyt näkyy jo tuolla kaukana,\nkuinka se lyö pölypilviä ilmaan.\n\nNiinhän sinäkin, Venäjänmaa, kiidät kuni saavuttamaton troikka? Sakeana\nsavuna pöllyää allasi tie, sillat kumisevat, kaikki jääpi jäljelle.\nKatsoja pysähtyy, jumalallista ihmettä hämmästyen. Ukonnuoliko se on,\ntaivaasta singahtanut? Mitä tietää tämä kauhua nostava liike? ja mikä\nouto voima se piilee näissä maailmalle oudoissa hevosissa? Voi hevot,\nhevot! Tuuliaispäätkö teidän harjoissanne asuvat? Herkkä korvako se\npuhuu jok'ainoassa suonessanne? Kajahti ylhäältä tuttu laulu, --\nyht'aikaa he ponnistivat vaskiset rintansa ja, maahan tuskin\nkajotenkaan, he jo ovat juoleina juovina vaan ilmassa, ja niin se\nkiitää Jumalan innostamana!... Oi Venäjä! minne kiidät sä? Vastaa! Ei\nvastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi\nyltyy; ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen\nsyrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]