Veren perintö

VEREN PERINTÖ

Kirj.

Mark Twain

Suomentanut Valfrid Hedman

Alkuperäinen teos: Pudd'nhead Wilson, 1894.

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1932.

KUISKAUS LUKIJALLE.

Ei ole mitään luonnetta, olkoon se kuinka hyvä ja hieno tahansa, jota ei kömpelöin ja typerinkin pilkka voisi tärvellä. Ajatelkaamme esimerkiksi aasia: sen luonne on melkein moitteeton, se on halvempien eläinten joukossa lahjakkaimpia, mutta katsokaa, mihin pilkka on sen vienyt! Sen sijaan että tuntisimme meitä imarreltavan, kun meitä sanotaan aasiksi, jäämme epäilemään pahaa. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Henkilö, joka ei tunne lakiasioita, saattaa aina hairahtua erehdyksiin yrittäessään kynällään valokuvata näkymiä lakituvasta; enkä siis halunnutkaan jättää tässä kirjassa esiintyviä, lakiasioita koskevia lukuja painoon, ennen kuin annoin ne tottuneen asianajajan perinpohjaisesti tarkastettaviksi ja korjattaviksi. Nämä luvut ovat nyt yksityiskohdiltaankin oikeita, sillä ne kirjoitettiin uudestaan William Hicksin tarkan silmälläpidon alaisina. Tämä mies opiskeli lakia melkoisen ajan lounaisessa Missourissa viisineljättä vuotta sitten ja saapui sitten tänne Firenzeen terveyttään hoitamaan, ja joka yhä ylläpitonsa korvaukseksi sekä liikuntaa saadakseen auttaa Macaroni Vermicellin hevostallissa, joka on takakujan varrella kääntyessänne kulmassa pois Piazza del Duomolta, juuri sen talon takana, missä sijoitettiin seinään kivi, jolla Dante istuskeli kuusisataa vuotta sitten muka katsellen Giotton kellotapulin rakentamista ja kuitenkin heti väsyi katselemiseen, kun Beatrice meni siitä ohitse matkallaan noutamaan kastanjakakun kimpaletta puolustautuakseen mahdollista ghibelliniläistä purkausta vastaan, ennen kuin menisi kouluun. Samassa vanhassa kojussa myydään samaa vanhaa kakkua vielä tänäkin päivänä, ja se on ihan yhtä möyheää ja hyvää kuin ennenkin, eikä tämä ole mitään imartelua – kaukana siitä. Hänen lakinsa oli hiukan ruostunut, mutta hän elvytti tietojaan tätä kirjaa varten, ja sen pari kolme lainopillista lukua ovat nyt oikein laaditut. Hän itse sen minulle sanoi.

Kirjoitettu omalla kädelläni tänä tammikuun 2. päivänä 1893 Villa Vivianissa Settignanon kylässä, viiden kilometrin päässä Firenzestä kukkuloille päin – mistä on ihastuttavin näköala, joka on tältä taivaankappaleelta löydettävissä, ja haaveellisimmat ja tenhoavimmat auringonlaskut katseltavissa, mitä tällä kiertotähdellä tai missään aurinkokunnassakaan tavataan – ja sitäpaitsi kirjoitettu siinä talon upeassa huoneessa, jossa Cerretanin senaattorien ja muiden samansukuisten ylimysten muotokuvat katselevat hyväksyvästi minua, niin kuin ne ennen katselivat Dantea, ja mykkinä pyytävät minua hyväksymään heidät sukuuni, kuten mielihyvin teenkin, sillä etäisimmätkin esivanhempani ovat vain keväisiä kananpoikia verrattuina noihin komeihin muinaisaikaisiin kaapuniekkoihin, ja tuo kuudensadan vuoden takainen aika on minulle suurena ja tyydyttävänä virikkeenä.

Mark Twain.

ENSIMMÄINEN LUKU

Puhu totta tai uskottele – mutta laita niin, että saat tikit. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Tämän kertomuksen näyttämö on Dawson's Landingin kaupunki Mississippin Missourin-puoleisella rannalla puolen päivän höyrylaivamatkan päässä St. Louisista alaspäin.

Vuonna 1830 se oli suojaisa pikku ryhmä yksi- ja kaksikerroksisia puurakennuksia, joiden valkoisiksi rapattuja ulkoseiniä melkein peittivät köynnösruusut, kuusamat ja villiviinin lehvät. Jokaisella näistä kauniista kodeista oli etupihassa puutarha, suojattu valkoisella säleaidalla ja upeasti somistettu samettihaavoilla, palsameilla, purppura-amaranteilla ja muilla vanhanaikaisilla koristekasveilla. Huoneiden ikkunalaudoilla taasen oli puulaatikoissa sammalruusuja ja kukkaruukkuja; niissä kasvoi kurjenpolvia rehevästi helottavine loistavanpunaisine kukkineen, jotka korostivat ruusuilla verhotun julkisivun vallitsevaa vaaleanpunaista vivahdusta kuin leimuavat liekit. Milloin ikkunalaudalla ruukkujen ja laatikkojen ohella vielä oli tilaa, oli siinä kissa – päivänpaisteisella ilmalla – lojumassa pitkin pituuttaan, nukuksissa ja autuaana, karvainen vatsa aurinkoon päin käännettynä ja käpälä kierrettynä kuonon yli. Siten talo oli täydellinen, ja sen tyytyväisyyttä ja rauhaa julisti maailmalle tuo vertauskuva, jonka todistus oli pettämätön. Koti ilman kissaakin – hyvin ruokittua, hemmoteltua ja kunnollisesti hoidettua kissaa – saattaa olla täydellinen ja onnellinen, mutta millä voi sen todistaa?

Katujen vierustoilla, molemmilla sivuilla, laattakivisten jalkakäytäväin ulkopuolella oli kotoisia akaasiapuita, joiden runkoja suojelivat puiset kehät, ja ne tarjosivat varjoja kesällä ja levittivät suloista tuoksua keväällä, kun kukkatertut puhkesivat. Pääkatu, joka kulki yhden kadunvälin päässä virrasta ja oli sen kanssa yhdensuuntainen, oli ainoa liikekatu. Se oli kuusi kadunväliä pitkä, ja kullakin välillä kohosi pari kolme kolmikerroksista, tiilistä rakennettua varastorakennusta, jotka kohosivat korkealle väliin siroteltujen puisten kauppakojujen yläpuolelle. Heiluvia kilpiä kitisi tuulessa koko kadun pituudelta. Kirjava pylväs, joka Venetsian palatsien reunustamien kanavien varsilla ilmaisee ylpeää ja vanhaa aatelia, osoitti ainoastaan vaatimatonta parturitupaa Dawson's Landingin pääkadun varrella. Eräässä vilkkaimmista kadunkulmista oli korkea maalaamaton salko, jossa latvasta alas asti riippui tinapatoja, pannuja ja tuoppeja – huomattavimman peltisepän äänekäs ilmoitus maailmalle (tuulen puhaltaessa), että hänen työpajansa ja myymälänsä olivat siinä kulmassa.

Pienen yhdyskunnan julkisivua huuhtelivat suuren virran kirkkaat aallot; sen pääosa ulottui taaksepäin loivaa rinnettä ylös; takimmainen reuna sirotteli talojaan kukkuloiden juurelle. Nämä kohosivat korkealle, sulkien kaupungin puolikuun muotoiseen kaareen, ja kasvoivat metsää juurelta huipulle asti.

Höyrylaivoja liikkui edestakaisin noin joka tunnin päästä. Ne, jotka kuuluivat pienelle Kairon linjalle tai pienelle Memphisin linjalle, pysähtyivät tänne aina; Orleansin alukset poikkesivat vain silloin, kun niille annettiin merkki, tai laskeakseen maihin matkustajia tai matkatavaraa, ja näin oli myös varsinaisten suurten lastihöyryjen laita. Viimeksimainittuja tuli tusinalta virralta – Illinoisilta, Missourilta, Ylä-Mississippiltä, Ohiolta, Monongahelalta, Tennesseeltä, Red Riveriltä, White Riveriltä ja niin edespäin – matkalla jos johonkin ja lastattuina kaikilla kuviteltavissa olevilla ylellisyystuotteilla ja tavaroilla, joita yhdyskunnat Mississippin varsilla saattoivat tarvita St. Anthonyn jäisiltä putouksilta alkaen yhdeksän erilaisen ilmaston halki päivänpaahtamaan New Orleansiin asti.

Dawson's Landing oli orjia pitävä kaupunki, jonka takalistolla oli rikas orjien työllä raivattu, viljaa ja sianlihaa tuottava seutu. Kaupunki oli uninen, hyvinvoipa ja tyytyväinen. Se oli viisikymmentä vuotta vanha ja kasvoi hitaasti – hyvin hitaasti tosiaan, mutta kasvoi kuitenkin.

Tärkein kansalainen oli York Leicester Driscoll, noin 40-vuotias, piirikunnan oikeuden tuomari. Hän oli hyvin ylpeä vanhasta virginialaisesta syntyperästään, jonka perinteitä hän vaali vieraanvaraisuutensa sekä jossain määrin muodollisen ja arvokkaan esiintymisensä avulla. Hän oli ylväs, oikeamielinen ja aulis. Olla gentleman – tahraton ja moitteeton herrasmies – oli hänen ainoa uskontonsa ja sitä hän aina tunnollisesti noudatti. Koko yhdyskunta piti häntä arvossa, kunnioitti ja rakasti. Hän oli vakavarainen mies ja lisäsi asteittain omaisuuttaan. Hän ja hänen vaimonsa olivat melkein onnelliset, mutta eivät täysin, sillä heillä ei ollut perillisiä. Lapsionnen kaipuu oli vuosien vieriessä käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta sitä siunausta heille ei koskaan suotu – eikä sitä koituisi heidän osakseen myöhemminkään.

Tämän parin luona asui tuomarin leskisisar, rouva Rachel Pratt, ja hänkin oli lapseton – lapseton ja siitä syystä murheellinen ja lohduton. Molemmat naiset olivat hyviä ja arkipäiväisiä ihmisiä, jotka suorittivat velvollisuutensa ja saivat palkkanaan puhtaan omantunnon ja yhdyskunnan hyväksymisen. He olivat presbyteeriläisiä, mutta tuomari oli vapaa-ajattelija.

Myös Pembroke Howard, lakimies ja vanhapoika, iältään neljänkymmenen vaiheilla, oli virginialainen ylimys, joka saattoi todistaa polveutuvansa "ensimmäisistä" perheistä. Hän oli ylväs, urhea, majesteetillinen henkilö, herrasmies virginialaisen käsityksen ankarimpienkin vaatimusten mukaan, harras presbyteeriläinen, maakunnan kunniakäsitteiden vaatimusten todellinen erikoistuntija ja aina kohteliaasti valmis vastaamaan menettelystään, jos joku hänen tekonsa tai sanansa oli toisesta näyttänyt kaksimieliseltä tai epäilyttävältä, ja selittämään sen niillä aseilla, joita tahdottiin käyttää, naskalista tykkiin asti. Hän oli suuresti kansan suosiossa ja tuomarin rakkain ystävä.

Sitten oli vielä eversti Cecil Burleigh Essex, hänkin Virginian "ensimmäisten perheiden" jälkeläinen ja pelottavaa kaliberia. Mutta hänen kanssaan meillä ei nyt ole tekemistä.

Percy Northumberland Driscoll, tuomarin veli ja häntä viisi vuotta nuorempi, oli naimisissa, ja hänellä oli kotilietensä ääressä ollut lapsia, mutta ne olivat vuoron perään sairastuneet tuhkarokkoon, kuristustautiin ja tulirokkoon, ja se oli antanut tohtorille tilaisuuden vaikuttaviin, vedenpaisumuksen takaisiin menetelmiinsä; ja kätkyet olivat siis tyhjinä. Percy Driscoll oli hyvinvoipa mies, jolla oli liikemieskykyä, ja hänen omaisuutensa lisääntyi edelleen. Helmikuun 1. päivänä 1830 syntyi kaksi poikalasta hänen talossaan: toinen hänelle ja toinen eräälle hänen Roxana-nimiselle orjatytölleen. Roxana oli kaksikymmenvuotias. Hän oli taas jalkeilla samana päivänä ja täydessä touhussa, sillä hän hoivasi ja imetti molempia lapsia.

Rouva Percy Driscoll kuoli samalla viikolla, ja Roxy jäi molempien lasten hoitajattareksi. Hän menetteli siinä vapaasti mielensä mukaan, sillä herra Driscoll antautui pian taas liikekeinotteluihinsa ja salli Roxyn hoidella lapsia.

Saman helmikuun aikana Dawson's Landing sai uuden kansalaisen. Tämä oli herra David Wilson, nuori mies skotlantilaista sukua. Hän oli vaeltanut tähän etäiseen seutuun syntymäseudultaan New Yorkin valtion sisäosista etsimään täältä onneaan. Hän oli viisikolmattavuotias; hänellä oli yliopistosivistystä, ja hän oli suorittanut kurssin eräässä itävaltioitten lakiseminaarissa pari vuotta aikaisemmin.

Hän oli vaatimattoman näköinen, kesakkoinen nuori mies, jolla oli kellervänpunainen tukka ja älykkäät siniset silmät ja niissä avomielisyyttä, toverillisuutta ja miellyttävä salainen välke. Jollei hän kerran olisi tehnyt erästä onnetonta huomautusta, olisi hän epäilemättä heti päässyt menestykselliseen toimeen Dawson's Landingissa. Mutta hän teki kohtalokkaan huomautuksensa ensimmäisenä päivänä, jonka hän vietti tässä pienessä maaseutukaupungissa, ja se painoi häneen "polttomerkin". Hän oli juuri tutustunut ryhmään kansalaisia, kun näkymätön koira ryhtyi nalkuttamaan, ärisemään ja ulvomaan ja tekemään itsensä perin tajuttavasti epämieluiseksi, jolloin nuori Wilson sanoi ikään kuin ajatellen ääneen:

– Toivoisin omistavani puolet tuota koiraa.

– Miksi? kysyi joku.

– Tappaakseni oman puoliskoni.

Ryhmä tutki hänen kasvojaan uteliaasti, vieläpä levottomastikin, mutta ei löytänyt niistä mitään valoa, ei mitään tulkittavaa ilmettä. He eristyivät hänestä, niin kuin jostakin kaameasta, ja vetäytyivät yksinäisyyteen keskustelemaan. Muuan sanoi:

– Näyttää olevan hullu.

– Näyttää? virkkoi toinen. – Kaipa pikemminkin tulisi sanoa on.

– Se pöllö sanoi haluavansa omistaa puolet koiraa, virkkoi kolmas. – Mitä hän arveli toisesta puolikkaasta tulevan, jos hän olisi tappanut omansa? Arveletteko hänen luulleen, että se eläisi?

– No niin, hänen on kai täytynyt luulla, jollei hän ole pahin pähkähullu maailmassa. Sillä jollei hän olisi niin luullut, olisi hän halunnut omistaa koko koiran, tietäen, että jos hänen tappaessaan oman puolikkaansa toinenkin puolikas kuolisi, niin hän olisi vastuunalainen siitä puolikkaasta ihan yhtä hyvin kuin jos hän olisi tappanut sen eikä ainoastaan omaansa. Eikö asia näytä sellaiselta, hyvät herrat?

– Näyttää kyllä. Jos omistaisi puolikkaan jostakin koirasta yleensä, olisi asian laita niin; jos hän omistaisi toisen puolen koirasta ja joku muu toisen puolen, olisi se myöskin ihan samaa, mutta varsinkin edellisessä tapauksessa, sillä jos tappaa puolikkaan koirasta yleensä, ei kukaan voi sanoa, kenen oma se puolikas oli, kun sitä vastoin, jos hän omistaisi toisen puolikkaan koirasta, hän ehkä voisi tappaa toisen puolikkaan, nimittäin omansa, ja...

– Ei, hän ei voisi sitäkään, olematta vastuussa myös toisesta puolesta, jos se kuolisi, niin kuin tietysti kävisi. Minun käsittääkseni tuo mies ei ole täydessä järjessään.

– Minun käsittääkseni hänellä ei ole ollenkaan järkeä.

Numero 3 sanoi: – Niin, hän on joka tapauksessa taulapää.

– Sitä hän on, säesti numero 4. – Hän on pähkähullu – oikea pesunkestävä hourupää, jos kukaan.

– Niin, hän on kirottu narri, siksi minä hänet arvostelen, sanoi numero 5. – Ken haluaa, saa ajatella toisin mutta se on minun mielipiteeni.

– Olen samaa mieltä herrojen kanssa, myönsi numero 6. – Täydellinen aasi – niin, ei ole liian paljon sanottu, että hän on taulapää. Jollei hän ole taulapää, en minä osaa niitä arvostella, siinä kaikki.

Herra Wilsonin maine oli luotu. Tapaus kerrottiin kautta kaupungin, ja jokainen pohti sitä vakavasti. Viikon kuluessa hän oli menettänyt etunimensä: Taulapää tuli sen tilalle. Ajanpitkään hänestä alettiin pitää, jopa paljonkin, mutta siihen mennessä tuo pilkkanimi oli hyvin juurtunut ja jäi pysyväiseksi. Tämän ensimmäisen päivän tuomio oli tehnyt hänestä narrin, eikä hän voinut siitä nimityksestä päästä erilleen tai edes saada sitä lievennetyksi. Pian lakkasi pilkkanimeen liittymästä mitään katkeraa tai epäystävällistä tunnetta. Mutta se piti paikkansa ja jäi voimaan kahdeksikymmeneksi pitkäksi vuodeksi.

TOINEN LUKU

Aatami oli ainoastaan inhimillinen – se selittää kaikki. Hän ei halunnut omenaa omenan tähden, hän halusi sitä vain siksi, että se oli kielletty. Erehdys oli, ettei kielletty käärmettä. Silloin hän olisi syönyt käärmeen. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Taulapää Wilsonilla oli saapuessaan hiukan rahaa, ja hän osti pienen talon kaupungin läntisimmältä ääreltä. Sen ja tuomari Driscollin talon välillä oli ainoastaan nurmikko, jonka jakoi kahtia tonttiosuuksien välille pystytetty säleaita. Hän vuokrasi pienen toimiston keskemmältä kaupunkia ja ripusti ulkopuolelle näin kuuluvan ilmoituskilven:

DAVID WILSON

LAINOPPINUT ASIANAJAJA

 Avustaa maanjaoissa, kiinteistökaupoissa ym.

Mutta hänen onneton lausahduksensa oli pilannut hänen mahdollisuutensa – ainakin lakialalla. Ketään asiakkaita ei saapunut. Hän otti alas kilpensä jonkin ajan kuluttua ja siirsi sen omaan taloonsa, poistettuaan siitä lainoppia koskevat viittauksensa. Hän tarjosi nyt palveluksiaan maanmittarin ja kirjanpitäjän vaatimattomassa ominaisuudessa. Silloin tällöin hän sai suoritettavakseen jonkin maanmittaustyön, ja toisinaan joku kauppias otti hänet järjestämään tilikirjansa. Mutta kun hänellä oli skotlantilainen kärsivällisyys ja sisu, päätti hän voittaa huonon maineensa ja ponnistella sittenkin asianajajaksi. Miesparka, hän ei voinut aavistaa, että sen toteuttaminen veisi perin pitkän ja väsyttävän ajan. Hänellä oli perin runsaasti vapaa-aikaa, mutta se ei koskaan tuntunut hänestä ikävältä tai tehnyt häntä alakuloiseksi, sillä hänellä oli harrastusta kaikkeen uuteen, mitä aatteiden maailmassa syntyi, ja hän tutki ja kokeili niitä kotonaan. Yksi hänen rakkaimpia keppihevosiaan oli kädestäennustamisen taito. Eräälle toiselle hän ei antanut mitään nimeä eikä tahtonut selittää kellekään, mikä sen tarkoitus oli, vaan nimitti sitä ainoastaan ajanvietteeksi. Hän olikin huomannut, että mikä tahansa mieliharrastus lisäsi hänen mainettaan taulapäänä; niinpä hän oli alkanut varoa puhumasta liikoja siitä, miten hän kulutti vapaa-aikojaan. Tämä erikoinen harrastus, jolla ei ollut nimeä, koski ihmisten sormenjälkiä. Hän piti takintaskussaan litteää laatikkoa, jonka monissa uurteissa oli kussakin noin viiden tuuman levyinen lasilevy. Jokaisen levyn alasyrjään oli liisteröity suikale valkoista paperia. Hän pyysi ihmisiä sipaisemaan hyppysillään tukkansa läpi (siten keräten niihin ohuelti luonnollista hiusrasvaa) ja ensin painamaan peukalollaan lasilevyyn ja sitten vuoron perään kaikilla muillakin sormenpäillään. Kun näin oli saatu rivi heikkoja rasvamerkkejä, hän saattoi kirjoittaa valkoiselle paperisuikaleelle tähän tapaan:

JOHN SMITH, oikea käsi –

ja lisätä vielä päivämäärän ja sitten ottaa sormenjäljet Smithin vasemmasta kädestä toiselle lasilevylle, lisäten nimen ja päivämäärän ynnä sanat "vasen käsi". Levyt pantiin takaisin uurteelliseen laatikkoon ja saivat sitten paikkansa siinä, mitä Wilson nimitti "rekisterikseen".

Hän tutki usein näitä sormenjälkiä, vertaili niitä toisiinsa ja istui niitä katselemassa, kaiken muun unohtaen, myöhäiseen yöhön asti; mutta mitä hän niistä löysi, jos muuten mitään löysikään, sitä hän ei kellekään ilmoittanut. Toisinaan hän jäljensi paperille sormenpään jättämän monimutkaisen ja herkän kuvion ja sitten melkoisesti suurensi sen ns. pantografilla, joten hän mukavasti ja mielin määrin saattoi tutkia käyrien viivojen verkkoa.

Eräänä helteisenä iltapäivänä – ensimmäisenä heinäkuuta 1830 – hän ryhtyi selvittelemään eräitä sekavia tilikirjoja työhuoneessaan, jonka ikkunoista oli näköala länteen päin, rakentamattomien tonttien yli, kun jokin keskustelu ulkopuolelta häiritsi häntä. Se tapahtui kiljumalla, mikä osoitti, että asianomaiset henkilöt eivät olleet lähellä toisiaan.

– Kuulehan, Roxy, kuinka sinun vauvasi jaksaa? lausui etäisempi ääni.

– Aika mainiosti, mutta kuinka sinä itse jaksat, Jasper? Tämä kirkaisu tuli hyvin läheltä.

– Oh, jokseenkin hyvin; ei mulla ole syytä valittaa. Minä tulen sinua kosimaan jonakin päivänä, Roxy.

– Niinkö sinä aiot, sinä mutakuono? Hähähä! Minulla on parempaakin tehtävää kuin pitää seuraa noin mustille neekereille kuin sinä olet. Onko siis vanhan neiti Cooperin Nancy antanut sinulle rukkaset? Tätä Roxyn letkausta seurasi häneltä uusi ylimielinen naurun purskahdus.

– Sinä olet mustasukkainen, Roxy. Sitä sinä tyttöletukka olet – hähähä! Siitäpä sait!

– Vai niin, luuletko sinä minulle antaneesi? Jos sun ylpeytesi kävisi toteen, Jasper, niin varmaan siitä kuolla kupsahtaisit. Jos olisit minun, myisin sinut jonnekin etelään, ennen kuin ehtisit olla liian hävytön. Kun ensi kerran tapaan isäntäsi, neuvon häntä niin tekemään.

Tätä joutavaa ja tarkoituksetonta lörpötystä jatkui edelleen, molempien puolien nauttiessa ystävällisestä kaksintaistelusta ja kummankin ollessa hyvin tyytyväinen osuutensa sukkeluuksista – sillä sellaisina he niitä pitivät.

Wilson astahti ikkunan luo tarkkaamaan ottelijoita; hän ei voinut tehdä työtä niin kauan kuin heidän suunsoittoaan kesti. Kauempana, eräällä tyhjällä tontilla, oli Jasper, nuori, sysimusta ja komearakenteinen neekeri, istumassa työntökärryillä paahtavassa auringossa – olevinaan muka työssä, vaikka hän oikeastaan vasta valmistautui siihen ottamalla tunnin levon ennen alkamista. Wilsonin porttikäytävää vastapäätä seisoi Roxy paikkakunnalla valmistettujen lastenvaunujen ääressä, joissa istui hänen kaksi hoidokkiaan, yksi kummassakin päässä. Roxyn puhetavasta olisi vieras päätellyt hänen olevan mustan, mutta niin ei ollut laita. Ainoastaan kuudestoista osa hänestä oli mustaa, eikä tämä kuudestoista osa pistänyt silmään. Hän oli majesteetillinen vartaloltaan ja kooltaan, hänen ryhtinsä oli ylevä ja kuvapatsasta muistuttava, ja hänen eleissään ja liikkeissään oli jonkinlaista ylvästä ja uhkeaa suloa. Hänen ihonsa oli hyvin vaalea, täydellisen terveyden rusohehku poskilla; ilmehikkäät kasvot osoittivat pontevaa luontoa, silmät olivat ruskeat ja kirkkaat, ja hänellä oli tuuhea sykerö hienoa, pehmeää tukkaa, joka myös oli ruskea, vaikkei sitä nyt voinut havaita, koska hänen päähänsä oli kääritty kirjava huivi, jonka alle se kätkeytyi. Hänen piirteensä olivat älykkäät ja sirot – jopa kauniitkin. Hänellä oli vapaa, itsevarma käytöstapa – hänen ollessaan oman säätynsä joukossa – ja ylpeät eleet myös, mutta tietysti hän oli kyllin nöyrä ja alistuvainen valkoihoisten läsnäollessa.

Käytännöllisesti katsoen Roxy oli yhtä valkoinen kuin kukaan, mutta tuo kuudestoista osa hänestä, joka oli mustaa alkuperää, voitti muut viisitoista osaa ja teki hänestä neekerin. Hän oli orjatar, ja hänet voitiin siis myydä. Hänen lapsellaan oli kolmekymmentäyksi osaa valkoista verta, ja sekin oli orja ja lain ja tavanomaisen käsityksen mukaan neekeri. Pikku pojalla oli siniset silmät ja pellavaiset kiharat niin kuin hänen valkoisella toverillaan, mutta valkoisen lapsen isäkin kykeni erottamaan pienokaiset toisistaan – niin vähän kuin hän niiden kanssa seurustelikin – vaatetuksen perusteella, sillä valkoisella lapsella oli pukuna röyhelöillä koristettua pehmeätä muslimia ja kaulassa koralliketju, kun taas toisella oli vain karkea hurstinen paita, joka juuri ulottui polviin, eikä mitään jalokiviä.

Valkoisen lapsen nimi oli Thomas à Becket Driscoll; toisen nimi oli Valet de Chambre ilman mitään sukunimeä – orjilla ei siihen ollut oikeutta. Roxana oli jossakin kuullut nuo ranskalaiset sanat, ja hieno sointu oli miellyttänyt hänen korvaansa. Hän oli luullut tätä sanayhtymää nimeksi ja sälyttänyt sen lemmikilleen. Tietysti se pian lyheni muodoksi "Chambers".

Wilson tunsi Roxyn ulkonäöltä, ja kun sukkeluuksien kaksintaistelu alkoi vaimentua, hän astui ulos hankkiakseen itselleen taas pari sormenjälkeä. Jasper ryhtyi heti uutterasti ahertamaan havaitessaan, että hänen laiskottelunsa huomattiin. Wilson tarkasti lapsia ja kysyi:

– Kuinka vanhoja ne ovat, Roxy?

– Molemmat yhtä vanhoja, herra – viisi kuukautta. Syntyneet helmikuun ensimmäisenä päivänä.

– Ne ovat sieviä pienokaisia. Toinen on yhtä sievä kuin toinenkin.

Ihastuksen hymy paljasti tytön valkoiset hampaat, ja hän sanoi:

– Siunatkoon Jumala teitä, herra Wilson. Tavattoman ystävällistä, että niin sanotte, vaikka toinen niistä on vain neekeri. Aivan ensiluokkainen pieni neekeri, sanon minä aina, mutta tietysti sen vuoksi, että se on minun.

– Kuinka voit erottaa ne toisistaan, Roxy, kun niillä ei ole vaatteita yllään?

Kookas Roxy nauroi mittansa mukaisesti ja sanoi:

– Oh, kyllä minä osaan ne erottaa, herra Wilson, mutta löisinpä vetoa, että massa Percy ei osaisi sitä, vaikka henki siitä riippuisi.

Wilson rupatteli edelleen hetkisen, sai sitten Roxyn sormenjäljet kokoelmaansa – oikeasta kädestä ja vasemmasta kädestä – parille lasilevylleen, kirjoitti nimiliput päivämäärineen ja otti molempien lastenkin sormenjäljet, varustaen nekin nimillä ja päivämäärillä.

Kahta kuukautta myöhemmin hän syyskuun kolmantena otti jälleen nämä sormenjäljet. Hän halusi omistaa "sarjoja" – pari kolme jäljennöstä lapsuuskauden eri ajoilta, joihin muutamien vuosien väliajoin liitettäisiin uusia.

Seuraavana päivänä – nimittäin syyskuun neljäntenä – tapahtui jotakin, mikä teki syvän vaikutuksen Roxanaan. Herra Driscoll kaipasi taaskin pientä rahasummaa – mikä sanonta merkitsee, ettei se ollut mitään uutta, vaan että sellaista oli sattunut ennenkin. Itse asiassa sitä olikin sattunut kolme kertaa ennen. Driscollin kärsivällisyys oli lopussa. Hän oli varsin sävyisä mies orjia ja muita eläimiä kohtaan, hän oli erinomaisen suopea oman rotunsa erehdyksiä kohtaan. Varkautta hän ei voinut sietää, ja ilmeisesti hänen talossaan oli varas. Sen täytyi välttämättä olla joku hänen neekereistään. Täytyi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin. Hän kutsui palkollisensa luokseen. Paitsi Roxya heitä oli kolme: mies, nainen ja kaksitoistavuotias poika. Nämä eivät olleet sukua keskenään. Herra Driscoll sanoi:

– Teitä kaikkia on ennakolta varoitettu. Siitä ei ole ollut apua. Tällä kertaa minä opetan teille läksyn. Minä myyn varkaan. Kuka teistä on syyllinen?

Kaikki hätkähtivät tästä uhkauksesta, sillä täällä heillä oli hyvä koti, ja uusi olisi kaiketikin muutos pahempaan päin. He kielsivät yksimielisesti. Kukaan ei ollut mitään varastanut – ei ainakaan rahaa. Hiukan sokeria tai kakkua tai hunajaa tai jotakin sellaista, mitä "massa Percy ei pitäisi tärkeänä tai kaipaisi", mutta ei rahaa – ei koskaan senttiäkään. He olivat kaunopuheisia vastaväitteissään, mutta herra Driscoll ei sallinut niiden itseään liikuttaa. Hän kääntyi perätysten jokaisen puoleen tiuskaten: – Mainitse varas!

Totuus oli se, että kaikki olivat syyllisiä paitsi Roxana; tämä epäili toisia syyllisiksi, mutta hän ei tiennyt sitä varmaan. Häntä kauhistutti ajatella, kuinka lähellä syyllisyyttä hän itse oli ollut, hän oli juuri ajoissa tullut "pelastetuksi" kaksi viikkoa sitten neekerien metodistikirkon herätyksessä, jolloin hän oli muuttunut "uskovaiseksi". Heti seuraavana päivänä tuon armoitetun kokemuksen jälkeen, kun mielenmuutos oli hänessä uutta ja hän ylvästeli puhdistetusta tilastaan, jätti hänen isäntänsä muutamia dollareja vartioimatta kirjoituspöydälleen, ja tytölle sattui tämä kiusaus hänen siivotessaan huonetta tomurätillä. Hän katseli hetkisen rahoja yhä närkästyneempänä ja purskahti lopuksi sanomaan:

– Pahuksen herätyskokous! Kunpa se olisi jäänyt huomiseksi!

Sitten hän peitti kiusauksen kohteet kirjalla, ja toinen keittiöväkeen kuuluva otti rahat. Roxana teki tämän uhrauksen uskonnolliseen muodollisuuteen kuuluvana, juuri tällä hetkellä välttämättömänä menettelynä, joka ei kuitenkaan saisi olla mikään ennakkopäätös tulevaisuuden varalle. Ei, pari viikkoa penseyttäisi hänen hurskautensa, sitten hän taas olisi järkevä, ja seuraavat kaksi dollaria, jotka jäisivät tuuliajoille, saisivat hoivaajan – varmasti erään, jonka hän voisi nimittää.

Oliko hän kunnoton? Oliko hän muita huonompi kuin hänen rotuunsa kuuluvat yleensä? Ei. Heidät oli väärin ja huonosti varustettu elämän taisteluun, eivätkä he pitäneet syntinä viholliselta sodassa rosvota – hiukan vain. Ainoastaan pienessä määrässä, mutta ei paljoa. Heidän tapanaan oli näpistellä ruokatarpeita säilytyskaapista, milloin siihen sattui tilaisuutta, tai puhaltaa messinkisormustin, vahakakku, silmäneulakotelo, hopealusikka, dollarin seteli, pieniä vaatekappaleita tai muuta vähäarvoista omaisuutta. Ja niin vähän synnillisinä he sellaisia anastuksia pitivät, että saattoivat mennä kirkkoon ja hoilata virsiä ja rukoilla mitä äänekkäimmin ja hartaimmin, saalis taskussaan. Maatilojen savustushuoneet täytyi pitää jykevällä etulukolla suljettuina, sillä värillinen saarnamies ei itsekään voinut vastustaa sianliikkiön viettelystä, milloin kaitselmus hänelle unessa tai muulla tavoin osoitti, missä sellainen riippui yksinään ja kaipasi jotakuta rakastaakseen. Mutta jos niitä riippui sata hänen edessään, ei pappi ottanut kahta – ei näet samana yönä. Pakkasöinä saattoi helläsydäminen neekerisaalistaja lämmittää laudan toisen pään ja panna sen puuhun lentäneiden tipujen kylmien kynsien alle. Uninen kana astui sitten orreltaan miellyttävän lämpöiselle laudalle, hiljaa kotkottaen kiitollisuudesta, ja rosvo työnsi sen säkkiinsä ja myöhemmin vatsaansa, varmana siitä, että hän ottaessaan tämän pikku saaliin mieheltä, joka päivittäin riisti häneltä hänen arvaamattoman aarteensa, vapauden, ei tehnyt mitään sellaista syntiä, josta Jumala häntä muistuttaisi suurella viimeisellä tuomiolla.

– Mainitse varas! Neljättä kertaa herra Driscoll oli sen lausunut ja aina samaan tuikeaan sävyyn. Ja nyt hän lisäsi seuraavat kamalan sisältörikkaat sanat:

– Minä suon teille yhden minuutin, – hän katsoi kelloaan. – Jollette siihen mennessä ole tunnustaneet, en minä ainoastaan myy teitä, vaan – lähetän teidät virtaa alaspäin!

Se oli samaa kuin tuomita heidät helvettiin! Kukaan Missourin neekeri ei sitä epäillyt. Roxy horjui seisoessaan, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan. Toiset painuivat polvilleen ikään kuin ammuttuina, kyyneleet tulvivat heidän silmistään, heidän rukoilevat kätensä kohosivat, ja kolme vastausta tuli kuin yhdestä suusta:

– Minä tein!

– Minä sen tein!

– Minä sen tein! Olkaa laupias, massa! Herra armahtakoon meitä neekeriparkoja!

– Hyvä on, sanoi isäntä, pistäen kellon taskuunsa; – minä myyn teidät täällä, vaikkette sitä ansaitsisi. Teidät olisi pitänyt myydä kauas etelään.

Syylliset heittäytyivät kasvoilleen kiitollisuudesta haltioituneina ja suutelivat hänen jalkojaan, selittäen, etteivät he koskaan unohtaisi hänen hyvyyttään ja lakkaisi rukoilemasta hänen puolestaan niin kauan kuin eläisivät. He olivat vilpittömiä, sillä niin kuin joku jumala hän oli ojentanut mahtavan kätensä ja sulkenut heiltä helvetin portit. Hän tiesi, että hän oli tehnyt ylevän ja laupiaan työn, ja oli sisimmässään hyvin tyytyväinen jalomieliseen menettelyynsä. Ja sinä iltana hän merkitsi tapauksen päiväkirjaansa, jotta hänen poikansa voisi sen myöhempinä vuosina lukea ja siitä itse heltyä lempeisiin ja inhimillisiin tekoihin.

KOLMAS LUKU

Ken on elänyt kyllin kauan kokeakseen, mitä elämä on, tietää, kuinka syvässä kiitollisuudenvelassa olemme Aatamille, ihmiskunnan ensimmäiselle todelliselle hyväntekijälle. Hän tuotti maailmaan kuoleman. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Percy Driscoll nukkui hyvin yöllä sen jälkeen kun oli pelastanut mustat kotisuosikkinsa joutumasta etelään, virran alajuoksulle, mutta Roxy ei ummistanut silmiänsäkään. Syvä kauhu oli hänet vallannut. Hänen lapsensa kasvaisi ja voitaisiin myydä virran alajuoksun seuduille! Tämä kamala ajatus sai hänet suunniltaan. Jos hän torkahti ja hetkiseksi unohti itsensä, niin seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas pystyssä ja riensi lapsensa kehdolle nähdäkseen, että se oli vielä siellä. Sitten hän otti pienokaisen ja painoi sitä povelleen ja vuodatti sille rakkauttaan kiihkeissä suudelmissa, voihkien, itkien ja huudahdellen: – Ne eivät saa, ei, ne eivät saa sitä tehdä! Ennemmin sinun äitiparkasi vaikka tappaisi sinut!

Kerran, kun hän pani sitä takaisin kehtoon, hievahti toinen lapsi unissaan ja kiinnitti hänen huomionsa. Hän meni sen luo ja seisoi hetkisen sen yli kumartuneena, puhellen itsekseen:

– Mitä minun poikarukkani on tehnyt, kun sillä ei voi olla samaa onnea kuin sinulla? Hän ei ole tehnyt mitään. Jumala on ollut sinulle hyvä, miksei hän ole hyvä minun pojalleni? Ne eivät voi myydä sinua sinne virtaa alas. Minä vihaan sinun isääsi; hänellä ei ole sydäntä – ei ainakaan neekereille. Minä vihaan häntä ja voisin tappaa hänet! Hän pysähtyi hetkiseksi mietteisiinsä, sitten hän purskahti jälleen hurjiin nyyhkytyksiin ja kääntyi pois, sanoen: – Voi, minun täytyy tappaa oma lapsi, ei ole muuta keinoa – isän tappaminen ei pelastaisi lasta joutumasta virtaa alaspäin. Niin, minun täytyy tehdä se, sinun äitirukkasi täytyy tappaa sinut pelastaakseen sinut, kullanmuru! Hän nosti taas lapsen rintaansa vasten ja melkein tukehdutti sen hyväilyllä. – Äidin täytyy tappaa sinut – kuinka minä voin sen tehdä? Mutta äitisi ei sinua hylkää – ei, ei suinkaan! Älä itke – hän lähtee sinun mukaasi, tappaa itsensä myös. No, kullanmuru, tule äidin kanssa, me menemme hyppäämään jokeen, sitten tämän maailman vaivat ovat kaikki ohi – neekerejä ei myydä virran alajuoksulle siellä toisessa maailmassa.

Hän ryntäsi ovea kohti, hiljaa hyräillen lapselleen ja hyssytellen sitä. Puolivälissä lattiaa hän pysähtyi äkkiä. Hän oli huomannut uuden pyhähameensa – halvan, ohuen karttuunihameen joka liekehti koreita värejä ja mielikuvituksellisia kuvioita. Hän katseli sitä kaihomielin, ikävöiden. – En ole sitä koskaan käyttänyt, hän höpisi, – ja se on niin hieno hame. Sitten hän nyökkäsi päällänsä vastaukseksi hauskaan ajatukseen ja lisäsi: – Ei, ei, minä en tahdo, että minut kiskotaan vedestä kaikkien nähden tässä kehnossa puolivillaisessa riekaleessa.

Hän laski lapsen sylistään ja muutti pukua. Hän vilkaisi kuvastimeen ja hämmästyi kauneuttaan. Hän päätti tehdä kuolinasunsa täydelliseksi. Hän riisui päästänsä kaulaliinaturbaaninsa ja laittoi uhkean, kiiltävän tukkasykerönsä "kuin valkoihoiset". Hän lisäsi siihen joitakuita pätkiä jokseenkin kauhtunutta nauhaa ja viuhkan kamalia tekokukkia. Vihdoin hän heitti hartioilleen pitsihuivin, jota siihen aikaan nimitettiin "pilveksi" ja joka oli tulipunainen väriltään. Sitten hän oli valmis hautaan.

Hän otti lapsensa vielä kerran syliinsä, mutta kun hänen katseensa osui sen kurjaan, lyhyeen, harmaaseen hurstipaitaseen ja hän huomasi vastakohdan tämän köyhän viheliäisyyden ja oman, tulivuoren hornamaista hehkua muistuttavan väriloistonsa välillä, heltyi hänen äidinsydämensä, ja häntä hävetti.

– Ei, sydänkäpynen, äiti ei kohtele sinua sillä tavalla. Enkelit saavat ihailla sinua yhtä paljon kuin äitiäsi. Minä en tahdo, että ne panevat kätensä silmien eteen ja sanovat Davidille ja Goljatille ja muille profeetoille: 'Tuo kakara on puettu liian ruokottomasti tähän paikkaan!'

Nyt hän oli riisunut lapselta paidan. Sitten hän puki alastoman pikku veitikan erääseen Thomas à Becketin lumivalkoisista pitkistä lapsenmekoista, jossa oli kirkkaansinisiä ruusukkeita ja siroja pitsireunuksia.

– No niin – nyt sinä olet valmis. Hän laski lapsen tuoliin ja astahti taaksepäin tarkastaakseen sitä. Heti hänen silmänsä alkoivat laajeta kummastuksesta ja ihailusta. Hän löi käsiänsä yhteen ja huudahti: – Hei, sepä vasta jotakin! Minä en ikinä tiennyt, että sinä olet niin herttainen. Massa Tommy ei ole hituistakaan nätimpi – ei yhtä pikku hitusta.

Hän astui toisen lapsukaisen luo ja vilkaisi siihen, katsahti jälleen omaansa ja sitten taas perheen perilliseen. Nyt välähti hänen silmissään outo valo, ja hetkiseksi hän jäi syviin mietteisiin. Hän näkyi olevan kuin lumottu, ja siitä toinnuttuaan hän mutisi: – Kun pesin niitä soikossa eilen, kysyi sen oma pappa minulta, kumpi niistä oli hänen.

Hän alkoi kävellä edestakaisin kuin unissaan. Hän riisui Thomas à Becketin, riisui häneltä kaikki, ja puki sitten hurstipaidan hänen ylleen. Hän pani korallikaulavitjat oman lapsensa kaulaan. Sitten hän sovitti lapset vieretysten ja tarkasteli heitä totisena: – Kukapa uskoisi, että vaatteet merkitsevät noin paljon? Kissa vieköön, tuskin itsekään osaan erottaa toista toisesta, saatikka hänen isänsä.

Hän pani oman pienokaisensa Tommyn siroon kehtoon ja sanoi:

– Sinä olet nyt nuori massa Tom tästä päivästä asti, ja minun täytyy oppia ja tottua muistamaan, että aina sanon sinua Tomiksi, kullanmuru, sillä jos erehdyn kerrankaan, joudumme pahaan pulaan molemmat. No, no, ole nyt hiljaa äläkä enää tuskittele, massa Tom! Kiitä taivaan Herraa, että nyt olet pelastettu! Niin, minä pelastin sinut! Ei yksikään maailman ihminen voi myydä äidin pikku kultapoikaa sinne etelään!

Hän pani talonperillisen oman lapsensa maalaamattomaan puukehtoon, katseli huolissaan nukkuvaa lasta ja pohdiskeli:

– Minä olen niin surullinen sinun tähtesi, kullanmuru, niin kovasti surullinen, Jumala tietää, että minä olen – mutta mitä minä voin tehdä, mitä muuta minä voin? Sinun pappasi myisi hänet jollekulle joskus, ja sitten hänen täytyisi mennä virtaa alaspäin, niin juuri, enkä minä voisi sitä kestää.

Hän heittäytyi omalle vuoteelleen ja alkoi ajatella ja vääntelehtiä – vääntelehtiä ja ajatella. Sitten hän nousi äkkiä istualleen, sillä lohduttava ajatus oli välähtänyt hänen tuskastuneessa mielessään:

– Se ei ole syntiä – valkoiset ihmiset ovat niin tehneet! Se ei ole syntiä, kiitos taivaan, se ei voi olla syntiä! Ne ovat niin tehneet – vaikka olivat vielä ylhäisintä lajia koko liudasta, ihan kuninkaita!

Hän alkoi miettiä koettaen muistella jonkin joskus kuulemansa tarinan hämäriä yksityiskohtia. Vihdoin hän sanoi:

– Nyt minä sen tiedän, nyt minä muistan. Sehän oli se vanha neekerisaarnaaja, joka sen kertoi tultuaan tänne Illinoisista puhumaan neekerikirkossa. Se sanoi, ettei kukaan voi pelastaa omaa itseään – ei voi tehdä sitä uskolla, eikä töillä, ei yhtään millään. Vapaa armo on ainoa keino, eikä se tule keltään muulta kuin Herralta; ja hän voi antaa sen kelle ikinä haluaa, hurskaalle tai syntiselle – ei hän siitä välitä. Hän tekee juuri niin kuin hän haluaa. Hän valitsee, kuka hänelle vain sopii, ja panee toisen paikalle, tekee toisen onnelliseksi ja jättää toisen palamaan saatanan luona. Saarnaaja sanoi, että juuri niin ne tekivät Englannissa kerran, kauan aikaa sitten. Kuningatar jätti oman lapsensa yksikseen eräänä päivänä ja meni ulos vieraisille, ja sitten muuan neekereistä siellä, joka oli melkein valkoinen, tuli ja näki kuningattaren lapsen siinä, ja hän pani oman lapsensa vaatteet kuningattaren lapsen ylle ja kuningattaren lapsen vaatteet oman lapsensa ylle, ja sitten se neekerinainen jätti oman lapsensa sille paikalle ja vei kuningattaren lapsen kotiin neekerikortteliin, eikä kukaan sitä koskaan saanut tietää, ja hänen lapsensa pääsi sitten kuninkaaksi ja myi kuningattaren lapsen kerran etelään, kun niiden piti jakaa perintö. Niin, saarnamies sanoi sen itse – eikä se ole syntiä, koska valkoisetkin niin tekevät. Ne ovat sen tehneet – niin juuri, eivätkä olleetkaan pelkkää tavallista väkeä, vaan ylhäisintä lajia koko liudasta. Oh, minä olen niin iloinen, kun sen muistan!

Hänen mielensä keventyi, ja hän käveli lopun yötä kehdolta toiselle, "harjoitellen". Hän meni oman lapsensa luo, taputti sitä hiukan ja sanoi nöyrästi: – Hiljaa nyt, massa Tom! ja taputti sitten oikeata Tomiakin ja sanoi ankarasti: – Pysy hiljaa, Chambers! Vai tahdotko sinä, että minä annan sinun maistaa jotakin muuta?

Jatkaessaan harjoitustaan hän huomasi ihmeekseen, kuinka vakaasti ja varmasti se arkuus, joka oli pitänyt hänen kieltään kunnioittavana ja hänen sävyään nöyränä nuorta isäntää kohtaan, siirtyi hänen puheeseensa ja sävyynsä, kun hän käsitteli anastajaa, omaa lastaan, ja kuinka hän samaten yhtä näppärästi siirsi äidillisen harvapuheisuutensa ja käskevyytensä Driscollin vanhan suvun onnettomalle perilliselle.

Hän levähti silloin tällöin harjoituksistaan ja ryhtyi laskemaan mahdollisuuksiaan.

– Ne neekerit myydään tänään rahojen vohkimisen takia, ja sitten ostetaan joitakuita muita, jotka eivät tunne lapsia – joten se on kunnossa. Kun vien lapset ulos hengittämään raikasta ilmaa, niin heti kun käännyn nurkasta, sullon niiden suut hilloa täyteen, eikä sitten kukaan huomaa, että ne on vaihdettu. Se minun täytyy tehdä niin kauan kunnes olen ihan turvassa vaikka sitä kestäisi koko vuosi.

– Ei ole muuta kuin yksi mies, jota pelkään, ja se on Taulapää-Wilson. Ne sanovat sitä taulapääksi, kun hän muka on hupsu. Mutta hän ei ole sen enempää hupsu kuin minäkään. Hän on kaikkein viisain mies koko kaupungissa, ellei ehkä tuomari Driscoll tai Pem Howard. Se pahuksen mies tekee minut levottomaksi niillä ikkunalasin siruilla. Luulenpa melkein, että hän on noita. Mutta vähät siitä. Minä satun pujahtamaan hänen luokseen jonakin päivänä ja silloin olen luulevinani, että hän taas tahtoo painaa lasten sormia lasiin. Ja jos hän ei huomaa, että ne on vaihdettu, ei totta tosiaan kukaan huomaa, ja sitten minä saan olla varmasti huoletta. Mutta kyllä kai minä otan mukaani hevosenkengän, ettei se mies pääse minua noitumaan.

Uudet neekerit eivät tietenkään tuottaneet Roxylle mitään vaikeutta. Hänen isäntänsäkään ei sitä tuottanut, sillä eräs hänen liiketoimistaan oli vaarallisesti sotkeutunut ja askarrutti niin kovin hänen aivojaan, että hän tuskin näki lapsia niihin katsoessaan, eikä Roxyn tarvinnut muuta kuin saada ne kumpikin nauraa hohottamaan hänen lähestyessään. Silloin niiden kasvot olivat melkein pelkkänä kitana, josta näkyivät ikenet, ja tuomari oli mennyt tiehensä ennen kuin naurunhytkytys oli loppunut ja pienillä olennoilla jälleen oli inhimillinen muotonsa.

Muutamien päivien kuluttua oli mainitun liikeasian kohtalo käynyt niin epäilyttäväksi, että herra Percy lähti matkalle veljensä, tuomarin, kanssa nähdäkseen, mitä siinä voitiin enää tehdä. Se oli maakeinottelu, kuten tavallista, ja käräjäjuttu oli sen mutkistanut. Miehet olivat poissa seitsemän viikkoa. Ennen kuin he palasivat, oli Roxy käynyt Wilsonin luona ja oli nyt tyytyväinen. Wilson otti sormenjäljet, laati niihin nimiliput ja päivämäärän – ensimmäisen lokakuuta, – pani ne huolellisesti talteen ja jatkoi rupatteluaan Roxyn kanssa, joka näytti kovin halukkaasti odottavan, että hän ihailisi lasten suurta voimistumista ja kaunistumista sen jälkeen, kun hän neljä viikkoa aikaisemmin oli ottanut niiden sormenjäljet. Hän kehuikin lasten kehitystä Roxyn tyydytykseksi, mutta kun ne olivat ilman mitään hillon tai muun tahran naamiota, vapisi hän kaiken aikaa ja tunsi kamalaa pelkoa, että mies saattaisi...

Mutta niin ei käynyt. Wilson ei huomannut mitään; ja Roxy meni riemuiten kotiin ja jätti kaikki huolet sen asian johdosta ainiaaksi mielestään.

NELJÄS LUKU

Aatamilla ja Eevalla oli monta etua, mutta suurin niistä oli se, että he välttivät hammasten puhkeamisen. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Erikoisissa sallimuksissa on se vaikeus, että usein on epätietoista, kumpaa puolta ne on aiottu suosimaan. Kun oli puhe lapsista, karhuista ja profeetasta, saivat karhut tapahtumasta enemmän todellista tyydytystä kuin profeetta, niille kun joutuivat lapset. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Tämän kertomuksen täytyy tästedes sopeutua Roxanan suorittamaan vaihtoon ja nimittää todellista perillistä "Chambersiksi" ja hänen asemansa anastajaa, pientä orjapoikaa, "Thomas à Becketiksi" – jonka jälkimmäisen nimen lyhennämme "Tomiksi" jokapäiväisessä puheessa, niin kuin ihmiset hänen ympärillään tekivät.

Tom oli häijy poika heti vaihdon tapahduttua. Hän itki aiheettomasti, saattoi ilman syytä puhjeta pirulliseen pahantuulen puuskaan, kirkua ja parkua herkeämättä ja sitten kaiken kukkuraksi pidättää hengityksensä – mikä kamala erikoisuus on rintalapsilla hampaiden puhjetessa, kun pikku olento ensin tyhjentää keuhkonsa ja sitten joutuu kouristuksiin, äänettömästi kiemurrellen, vavahdellen ja potkien ponnistellessaan, vetääkseen ilmaa sisäänsä, samalla kun huulet käyvät sinisiksi ja suu on jäykkänä ammollaan, tarjoten nähtäväksi pienoisen, punaisten ikenien alemmasta renkaasta esiinpistävän hampaan. Ja kun tätä pelottavaa äänettömyyttä on kestänyt, kunnes jo ollaan siitä varmat, ettei tauonnut hengitys koskaan palaa, rientää lapsenhoitajatar esille, pirskottaa vettä lapsen kasvoille, ja – heti keuhkot täyttyvät ja purkavat sellaisen kirkunan, ulvonnan tai parkunan, että se särkee kuulijan tärykalvot ja saa korvain omistajan syytämään suustaan sanoja, jotka eivät oikein olisi sopusoinnussa hänen pyhimyskehänsä kanssa, jos hänellä sellainen olisi. Lapsukainen Tom raapi mielellään jokaista, joka sattui hänen kynsiensä ulottuville, ja iski jokaista, jonka hän saattoi helistimellään tavoittaa. Hänen tapansa oli kirkua vettä, kunnes hän sitä sai, ja sitten heittää kuppi sisältöineen lattialle ja kirkua saadakseen lisää. Häntä hemmoteltiin kaikissa oikuissa, vaikka ne olivat kuinkakin väsyttäviä ja tuskastuttavia; hänen sallittiin syödä kaikkea, mitä hän halusi, varsinkin sellaista, mistä hän sai vatsanväänteitä.

Kun hän kasvoi kyllin isoksi käydä taapertaakseen, sopertaakseen katkonaisia sanoja ja käsittääkseen, mihin hänen kätensä kelpasivat, hän oli pahempi vitsaus kuin koskaan ennen. Roxy ei saanut mitään lepoa niin kauan kuin poika oli valveilla. Tom halusi saada mitä ikinä näki, huutaen vain: – Tattoo sen! Ja se oli ehdoton käsky. Kun se tuotiin, kirkui hän raivostuneena ja viitaten sen käsillään pois: – Ei sitä tattoo, ei sitä tattoo! Ja niin pian kuin se vietiin pois, alkoi hän raivokkaasti ulvoa: – Tattoo sen, tattoo sen, tattoo sen! Ja Roxyn täytyi panna siivet kantapäihinsä tuodakseen sen takaisin ennen kuin poika ehti täyttää aikomuksensa ja saada sen johdosta kouristuskohtauksen.

Ennen kaikkea hän piti hiilipihdeistä – piti siksi, että hänen isänsä oli ne häneltä kieltänyt, jottei hän niillä rikkoisi ikkunoita ja huonekaluja. Heti kun Roxy oli kääntänyt selkänsä, taapersi hän pihtien luo ja sanoi: – Pitää siitä! vilkaisten sivulle nähdäkseen, huomasiko Roxy; sitten hän sanoi: – Tattoo sen! ja vilkaisi jälleen; ja viimeiseksi: – Ottaa sen! – ja saalis oli hänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuo raskas koje kohosi, sitten kuului kolahdus ja vingahdus ja kissa riensi pois kolmella jalalla välttääkseen iskun. Roxy saapui juuri, kun lamppu tai ikkuna meni tuhansiksi pirstaleiksi.

Tom sai kaikki hyväilyt; Chambersin osalle ei niitä tullut. Tomille tarjottiin kaikki herkut, Chambers sai syödä maissipuuroa ja maitoa ynnä viiliä ilman sokeria. Siitä johtuikin, että Tom oli kivulloinen lapsi, mutta Chambers ei ollut. Tom oli "kärtyinen", kuten Roxy sanoi, ja ylimielinen, Chambers taas nöyrä ja tottelevainen.

Mainiosta luontaisesta järjestään ja käytännöllisestä kyvystään huolimatta Roxy oli hullahtaneen hellä äiti. Hän oli sellainen lastaan kohtaan – ja vielä enemmänkin. Hänen itsensä luoman sadun nojalla pojasta tuli hänen isäntänsä. Oli välttämätöntä tunnustaa tämä suhde ulospäin ja itsensä harjoittaminen täydellisen taitavaksi sen tunnustamisessa siihen tarvittavilla muodoilla oli tehnyt hänet niin uutteraksi ja uskolliseksi näiden muotojen noudattamisessa, että se pian kehittyi tavaksi. Se muuttui itsetoimivaksi ja itsetiedottomaksi, ja sitten siitä oli luonnollisena seurauksena, että ainoastaan muille aiottu teeskentely vähitellen muuttui tositeossa itsepetokseksi. Muka kunnioituksesta tuli tosikunnioitusta, valheellisesta nöyryydestä todellista nöyryyttä, valheellisesta alamaisuudesta täyttä totta. Pieni keinotekoinen erottava juopa teko-orjan ja tekoherran välillä laajeni kuiluksi, vieläpä varsin oleelliseksi – ja sen toisella puolen seisoi Roxy, omien uskottelujensa uhri, ja toisella hänen lapsensa, joka ei hänestä enää ollut anastaja, vaan hänen hyväksytty ja tunnustettu isäntänsä. Poika oli hänen lemmikkinsä, hänen herransa ja hänen jumalansa yhdellä haavaa, ja hänen palvonnassaan Roxy unohti, kuka hän itse oli ja mitä poika oli ollut.

Lapsuudessaan Tom sai tuuppia, lyödä ja kynsiä Chambersia kenenkään nuhtelematta, ja Chambers oppi jo varhain sitä nöyrästi ja kiukuttelematta kärsimään, koska sellainen menettely oli ehdottomasti edullisempaa ja viisaampaa. Ne harvat kerrat, joina ahdistelu oli ärsyttänyt hänet menettämään itsehillintänsä ja iskemään takaisin, olivat käyneet hänelle perin kalliiksi korkeiden valtiaitten taholta. Ei niin Roxyn puolelta, sillä jos tämä koskaan teki enemmän kuin vain ankarasti torui poikaa siitä, että se "unohti, kuka äidin nuori massa oli", ei hän milloinkaan rangaistuksessa mennyt pientä korvapuustia pitemmälle. Ei, vaarallisin henkilö oli Percy Driscoll. Hän sanoi Chambersille, ettei tällä mistään ärsytyksestä ollut lupaa kohottaa kättänsä nuorta isäntäänsä vastaan. Chambers ylitti sen rajan kolme kertaa ja sai kolme niin vakuuttavaa kepitystä mieheltä, joka tietämättään oli hänen isänsä, että hän sen jälkeen perin nöyrästi alistui Tomin julmuuksiin eikä ryhtynyt enempiin kokeiluihin.

Talon ulkopuolella molemmat lapset oleskelivat yhdessä koko poikavuosiensa ajan. Chambers oli ikäisekseen hyvin vahva ja oivallinen tappelija; vahva siksi, että hän sai karkeaa ravintoa ja häntä rasitettiin taloudessa raskaalla työllä, ja aimo tappelija siksi, että Tom toimitti hänelle runsaasti harjoitusta – vihaamiaan ja pelkäämiään valkoisia poikia vastaan. Chambers oli hänen alituinen henkivartijansa matkalla kouluun ja koulusta kotiin; leikkikentällä hän pysytteli jossakin nurkassa valmiina puolustamaan suojattiaan. Vähitellen hän taisteli itselleen niin pelottavan maineen, että Tom olisi voinut vaihtaa pukua hänen kanssaan ja "ratsastaa rauhassa", niin kuin sadun Kay-ritari saattoi tehdä Lancelotin sotisovassa.

Hän oli myöskin etevä taitoa kysyvissä leikeissä. Tom varasi hänelle marmoripalloja kuoppapeliä varten ja otti sitten häneltä kaikki hänen voittonsa. Talvisin Chambers, käyttäen Tomin entisiä kuluneita vaatteita, käsissä risaiset villatumput, kengät rikkinäisinä ja housuissa reikiä sekä polvissa että takana, uurasti vetäen lämpimästi puetun Tomin kelkkaa mäkeä ylös, mutta itse hän ei koskaan saanut luikua. Hän rakensi lumiukkoja ja -linnoja Tomin johdolla. Hän oli Tomin kärsivällisenä maalitauluna, kun toinen halusi harjoitella lumipalloilua, mutta maalitaulu ei saanut laukaista takaisin. Chambers kantoi Tomin luistimet joelle ja kiinnitti ne hänen jalkoihinsa, ravaten sitten hänen kintereillään jäällä, ollakseen tarvittaessa saapuvilla; mutta koskaan ei häntä itseään pyydetty koettelemaan luistimia.

Kesällä oli Dawson's Landingin poikien päähuvina varastella omenia, persikoita ja meloneja talonpoikain hedelmävankkureista – etupäässä sen uhkaavan vaaran vuoksi, että he saivat päänsä verinaarmuihin maanviljelijän ruoskansiimasta. Tom oli tunnustetusti taitava näissä varkauksissa – välittäjän avulla. Chambers varasti hänen puolestaan ja sai persikankivet, omenansydämet ja meloninkuoret osakseen.

Tom otti aina Chambersin mukaansa uimaan, jotta tämä pysyttelisi hänen lähettyvillään turvallisuuden vuoksi. Kun Tom oli saanut kyllänsä, livahti hän maalle, ja hänellä oli tapana tehdä solmuja Chambersin paitaan, kastaa solmut veteen tehdäkseen ne tiukoiksi ja sitten pukeutua ja istua rannalla nauramassa, sillä välin kun toinen alastomana väristen hampaillaan tempoi ja riuhtoi itsepäisiä solmuja.

Tom teki poloiselle toverilleen näitä erilaisia kepposia osaksi luontaisesta häijyydestä ja osaksi sen tähden, että hän vihasi Chambersia ruumiillisen etevämmyyden, rohkeuden ja moninaisen taitavuuden vuoksi. Tom ei voinut sukeltaa, sillä se tuotti hänelle pakahduttavaa päänkipua. Chambers sukelsi ilman haittaa ja piti siitä. Eräänä päivänä hän herätti niin suurta ihailua valkoisessa poikaparvessa lyömällä kuperkeikkoja kanootin perästä, että se kävi Tomin sisulle, ja vihdoin tämä työnsi kanootin Chambersin alle pojan ollessa ilmassa, niin että hän putosi päälleen kanootin pohjalle; ja Chambersin viruessa hetkisen tainnoksissa näkivät jotkut Tomin entisistä vastustajista kauan odotetun tilaisuutensa tulleen ja antoivat valeperilliselle sellaisen selkäsaunan, että hän Chambersin parhaalla avulla tuskin kykeni laahaamaan itsensä kotiin jälkeenpäin.

Kun molemmat pojat olivat vähän yli viidentoista vanhat, antoi Tom eräänä päivänä "näytöksen" virralla, saaden suonenvedon ja parkuen apua. Siellä oli pojilla tavallisena temppuna – varsinkin, jos joku vieras oli lähettyvillä – teeskennellä suonenvetoa ja huutaa apua. Sitten kun vieras riensi auttamaan niin nopein vedoin kuin suinkin saattoi, jatkoi parkuja ponnisteluaan ja ulvontaansa, kunnes toinen oli lähellä, muuttaen sitten porunsa pilkalliseksi virnistykseksi ja perin levollisesti uiden tiehensä, sillä välin kun kaupungin pojat tervehtivät puijattua ivalla ja pilkkanaurulla. Tom ei koskaan vielä ollut sitä temppua yrittänyt, mutta hänen arveltiin sitä nyt yrittävän, joten pojat pysyttelivät varovaisesti poissa; mutta Chambers uskoi, että hänen isäntänsä oli tosissaan, ui siis ulapalle ja ehti onnettomuudekseen ajoissa pelastamaan hänen henkensä.

Tämä oli Tomista liikaa. Hän oli malttanut kestää kaiken muun, mutta että hänen täytyi julkisesti ja ikuisesti jäädä sellaiseen kiitollisuudenvelkaan neekerille, juuri tälle neekerille – se oli liian paljon. Hän syyti herjauksia Chambersille siitä, että tämä oli ollut "uskovinaan" hänen tositeossa huutaneen apua, ja sanoi että jokainen muu paitsi neekerihölmö olisi tiennyt hänen vain kujeilleen ja jättänyt hänet rauhaan.

Tomin vihamiehet olivat kuitenkin enemmistönä paikalla, joten he lausuivat mielipiteensä vähääkään koristelematta. He nauroivat Tomille, nimittivät häntä raukaksi, valehtelijaksi, luikertelijaksi ja muilla hyväilynimillä ja sanoivat hänelle, että he siitä lähtien aikoivat ristiä Chambersin uudestaan ja tehdä hänet kaupungissa tunnetuksi "Tom Driscollin neekeripappana" – siten osoittaakseen, että Tom oli toistamiseen syntynyt elämään ja että Chambers oli hänen uuden olemuksensa luoja. Tom raivostui näistä hämäyksistä ja huusi:

– Anna niille päihin, Chambers! Lyö niitä vasten kuonoa! Mitä sinä siinä seisot kädet taskuissa?

Chambers vastusteli ja sanoi: – Mutta, massa Tom, niitä on liian paljon – niitä on...

– Kuuletko, mitä sanon?

– Anteeksi, älköön massa Tom pakottako minua! Niitä on niin monta, että...

Tom hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski häneen linkkuveitsensä pari kolme kertaa ennen kuin pojat ehtivät riuhtaista hänet pois ja antaa haavoitetulle tilaisuuden paeta. Chambersia oli viilletty pahasti, mutta ei hengenvaarallisesti. Jos terä olisi ollut hiukan pitempi, olisi hänen elämänuransa loppunut siihen.

Tom oli kauan sitten opettanut Roxylle "hänen oikean paikkansa". Oli kulunut monen monta päivää siitä, kun Roxy oli rohjennut häntä hyväillä tai käyttää hänestä jotakin lellittelevää nimitystä. Sellaiset olivat "neekerin" taholta hänelle vastenmielisiä, ja Roxya oli varoitettu pysymään kunnioittavan matkan päässä ja muistamaan, kuka hän oli. Hän näki lemmikkinsä vähitellen lakkaavan olemasta hänen poikansa. Hän näki sen piirteen täydellisesti häviävän; jäljellä oli ainoastaan isäntä – pelkkä isäntä vain, eikä se ollut mitään lempeää isännyyttä. Hän näki itsensä vajoavan äitiyden ylevästä korkeudesta ehdottoman orjuuden synkkiin syvyyksiin. Eron kuilu hänen ja hänen pojunsa välillä oli täydellinen. Roxy oli nykyisin ainoastaan hänen ajojuhtansa, hänen mukavuutensa vaalija, hänen koiransa, hänen mateleva ja avuton orjansa, hänen oikullisen luonteensa ja ilkeytensä nöyrä vastustuskyvytön uhri.

Joskus hän ei voinut nukkua, vaikka oli väsymyksestä uupunut, koska hänen raivonsa kuohui niin hillittömänä päivän kokemusten vuoksi. Hän jupisi itsekseen:

– Se löi minua, enkä minä ollut tehnyt mitään moitittavaa – löi minua kasvoihin ihan ihmisten nähden. Ja se nimittää minua aina neekeriletukaksi ja lutkaksi ja antaa minulle kaikki häijyt nimet, kun teen kaikki parhaani mukaan. Voi, hyvä Jumala, minä olen tehnyt niin paljon hänen hyväkseen – nostanut hänet siihen, mitä hän nyt on. Ja tämän minä siitä saan!

Joskus, kun erittäin haavoittava loukkaus vihlaisi hänen sydäntään, hän saattoi hautoa kostontuumia ja nauttia kuvitellusta näytelmästä, kun poika paljastettaisiin maailmalle – vaihdokkaana ja orjana; mutta näiden riemujen keskellä valtasi hänet pelko: hän oli tehnyt hoidokkinsa liian voimakkaaksi, hän ei kyennyt mitään todistamaan, ja – laupias taivas, hänet ehkä vaivojensa palkaksi myytäisiin jonnekin etelään! Näin hänen suunnitelmansa aina raukesivat, ja hän työnsi ne syrjään voimattomassa raivossa kohtaloa ja itseään vastaan, kun oli menetellyt tuona kohtalokkaana syyskuun päivänä niin hupsusti, ettei ollut hankkinut itselleen todistajaa siltä varalta, että sellainen joskus tarvittaisiin hänen kostoa janoavan sydämensä tyynnyttämiseksi.

Mutta niin pian kuin Tom sattui olemaan hänelle hyvä ja ystävällinen – niin kuin silloin tällöin tapahtui – parantuivat kaikki hänen sydämensä haavat, ja hän oli onnellinen – onnellinen ja ylpeä, sillä olihan tämä hänen poikansa, hänen neekeritenavansa, joka ylvästeli valkoisten parissa ja varmasti kosti näiden rikoksia hänen rotuaan vastaan.

Dawson's Landingissa oli kahdet suuret hautajaiset sinä syksynä – syksyllä 1845. Toiset olivat eversti Cecil Burleigh Essexin ja toiset Percy Driscollin.

Kuolinvuoteellaan Driscoll lahjoitti Roxylle vapauden ja jätti jumaloidun otaksutun poikansa juhlallisesti tuomariveljensä ja kälynsä huostaan. Nämä lapsettomat ihmiset ottivat hänet kernaasti. Lapsettomille ihmisille ei ole vaikea tehdä mieliksi.

Tuomari Driscoll oli kuukausi sitten salavihkaa pujahtanut veljensä luo ja ostanut Chambersin. Hän oli kuullut, että Tom oli yrittänyt taivuttaa isäänsä myymään pojan virran alavarsille, ja halusi ehkäistä moisen häpeällisen asian – sillä yleinen mielipide ei hyväksynyt, että perhepalvelijoita kohdeltiin sillä tavalla vähäpätöisestä syystä tai syyttömästi.

Percy Driscoll oli uuvuttanut itsensä yrittäessään pelastaa suuret maatiluksensa, jotka hän oli ostanut keinottelutarkoituksessa, ja kuollut siinä onnistumatta. Hän oli tuskin haudassaan, kun pato sortui ja jätti hänen tähän asti kadehditun nuoren perillispaholaisensa pennittömäksi. Mutta se ei merkinnyt mitään; setä lupasi näet kuollessaan jättää Tomille kaiken omaisuutensa, ja poika oli siis jälleen tyytyväinen.

Roxylla ei nyt ollut kotia, minkä vuoksi hän päätti käydä hyvästelemässä ystäviään ja sitten lähteä katselemaan maailmaa – toisin sanoen mennä siivoojattareksi höyrylaivaan, mikä oli hänen rotunsa ja sukupuolensa hartain kunnianhimo.

Viimeiseksi hän kävi sanomassa hyvästi mustalle Jasper-jättiläiselle ja tapasi tämän pilkkomassa Taulapää Wilsonille puuvarastoa talveksi.

Wilson rupatteli neekerin kanssa, kun Roxy saapui. Hän kysyi naiselta, kuinka tällä oli sydäntä mennä pois siivoojattareksi ja jättää molemmat poikansa; ja sitten hän leikillisesti tarjoutui luetteloistaan jäljentämään sarjan niiden sormenjälkiä kahdenteentoista ikävuoteen asti ja jättämään ne Roxylle muistoksi; mutta tämä säpsähti heti sen kuullessaan, peläten että tuo mies aavisti jotakin, ja sanoi sitten, ettei hän niistä kai huolinut.

Wilson tuumi itsekseen: "Hänen musta veripisaransa on taikauskoinen; hän luulee minun salaperäisissä lasilevyissäni olevan joitakin pirunjuonia, jotakin noituutta. Hän tuli tänne vanha hevosenkenkä kädessään; se saattoi olla sattuma, mutta epäilen sitä."

VIIDES LUKU

Kasvatus on kaikki. Persikka oli kerran karvasmanteli; kukkakaali ei ole muuta kuin hienomman kasvatuksen saanut tavallinen kaalinpää. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Huomatkaa, mitä tohtori Baldwin sanoo nousukkaista: "Emme halua syödä tatteja, jotka luulevat olevansa tryffeleitä." – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Rouva York Driscoll sai nauttia Tomin seurasta kahden vuoden ajan, jolloin tämä siunaus toisinaan hiukan häiriintyi, mutta oli autuaallista kumminkin. Sitten hän kuoli, ja hänen miehensä ja tämän lapseton sisar, rouva Pratt, jatkoivat onnenhymniä vanhaan malliin. Tomia mairiteltiin, hemmoteltiin ja pilattiin hänen täydeksi tyydytyksekseen – tai melkein. Tätä jatkui kunnes hän täytti yhdeksäntoista vuotta, jolloin hänet lähetettiin Yalen yliopistoon. Hän saapui sinne hyvin edellytyksin taskurahojen puolesta, mutta muutoin hän ei siellä kunnostautunut. Hän viipyi Yalessa kaksi vuotta ja jätti sitten ponnistelun. Hän palasi kotiin melkoisesti parantuneena tavoiltaan; hän oli menettänyt ärtyisyytensä ja äkkipikaisuutensa ja oli nyt pikemminkin hauskan pehmeä ja säyseä; hän oli salavihkaa ja joskus avoimesti ivallinen puheissaan ja halukas hellävaroen koskemaan ihmisten kipeään kohtaan, mutta hän teki sen hyvänsävyiseen, puolittain itsetiedottomaan tapaan, joka turvallisesti esti hänet joutumasta vaikeuksiin. Hän oli yhtä veltto ja mukavuutta rakastava kuin ennenkin eikä osoittanut mitään kovin harrasta halua etsiä tointa. Ihmiset päättelivät tästä, että hän mieluummin salli setänsä pitää hänestä huolta, kunnes saisi astua tämän kenkiin. Hän toi mukanaan pari uutta tapaa; toinen näistä, johon hän jokseenkin avoimesti antautui, oli juopottelu, mutta pelihimonsa hän piti salassa. Ei käynyt laatuun harjoittaa uhkapeliä hänen setänsä kuullen; sen hän varsin hyvin tiesi.

Tomin itävaltioissa saama silaus ei miellyttänyt seudun nuorisoa. He olisivat sen ehkä sietäneet, jos Tom olisi siihen pysähtynyt; mutta hän käytti hansikkaita, ja sitä he eivät voineet eivätkä tahtoneet kärsiä, joten hän enimmäkseen oli ilman seuraa. Hän toi mukanaan kotiin tyyliltään, kuosiltaan ja muodoltaan niin erinomaisen vaatekerran – itävaltioitten muotia, suurkaupunkilaismuotia – että se herätti jokaisessa levottomuutta, ja sitä pidettiin erikoisen häikäilemättömänä loukkauksena. Hän nautti niistä tunteista, joita hän herätti ihmisten mielissä, ja käveli kaiken päivää kaupungilla tyynenä ja onnellisena; mutta kaupungin nuoret miehet panivat sinä yönä räätälin työhön, ja kun Tom seuraavana aamuna lähti paraatikävelylleen, näki hän vanhan rujon neekerin, joka soitti kelloja kaupungin kirkossa, tallustavan hänen vanavedessään pukeutuneena koreankirkkaaseen, karttuuniseen jäljennökseen hänen omasta komeudestaan ja matkien ja liioitellen hänen hienostelevia itävaltioissa opittuja eleitään niin hyvin kuin taisi.

Tom alistui ja pukeutui sen jälkeen paikkakuntalaisten tapaan. Mutta ikävä maaseutukaupunki kyllästytti, kun hän oli tottunut vilkkaampaan ympäristöön, ja kävi päivä päivältä yhä tympäisevämmäksi. Hän alkoi tehdä pieniä virkistysmatkoja St. Louisiin. Siellä hän tapasi itselleen sopivaa seuraa ja mielensä mukaisia huveja sekä eräissä suhteissa enemmän vapautta kuin hän voi saada kotona. Niinpä hänen vierailunsa tuossa suuremmassa kaupungissa seuraavien kahden vuoden kuluessa kävivät taajemmiksi, ja hän viipyi siellä yhä pitemmät ajat.

Hän oli joutumassa syville vesille. Hän antautui salaisesti uhkarohkeihin seikkailuihin, jotka jonakin päivänä voivat saattaa hänet selkkauksiin – ja saattoivatkin.

Tuomari Driscoll oli vetäytynyt pois virantoimituksestaan ja kaikista liiketoimista vuonna 1850 ja oli nyt ollut kolme vuotta mukavan joutilaana. Hän oli vapaa-ajattelijain kerhon puheenjohtaja, ja Taulapää Wilson oli sen toinen jäsen. Kerhon jokaviikkoiset keskustelukokoukset olivat nyt vanhan lakimiehen ainoana elämänharrastuksena. Taulapää ponnisteli vielä huomaamattomana yhteiskunnan portaiden alapäässä, sen onnettoman sukkeluuden ahdistamana, jonka hän kaksikymmentäkolme vuotta sitten oli koirasta lausunut.

Tuomari Driscoll oli hänen ystävänsä ja väitti, että hänen järkensä oli keskitasoa korkeammalla, mutta sitä pidettiin yhtenä tuomarin oikuista, eikä se muuttanut yleistä mielipidettä suosiollisemmaksi. Tai pikemminkin se oli yksi syy, miksi se ei tehonnut; mutta oli vielä toinen ja tärkeämpi. Jos tuomari olisi pysähtynyt pelkkään väitteeseensä, olisi sillä ollut melkoista parempi vaikutus; mutta hän erehtyi todistelemaan kantaansa. Muutamien vuosien kuluessa Wilson oli itsekseen ja omaksi huvikseen puuhaillut eriskummaisen almanakan tai kalenterin valmistamisessa – eräänlaisen mietelmävihkosen, jossa oli hitunen helppotajuista filosofiaa, tavallisesti ivallisessa muodossa, joka päivän osalle; ja tuomarin mielestä nämä Wilsonin sanasutkaukset ja ajatelmat olivat sirosti muovailtuja ja osuvia, minkä vuoksi hän kerran otti niitä kourallisen mukaansa ja luki ne eräille kaupungin merkkihenkilöille. Mutta iva ei soveltunut näille ihmisille; heidän henkinen näköpiirinsä ei ulottunut tälle alalle. He lukivat nämä leikilliset letkaukset mitä vakavimmin naamoin ja päättivät epäröimättä, että jos koskaan oli ollut mitään epäilyä siitä, että Dave Wilson oli taulapää – kuten ei ollut – niin tämä paljastus kerta kaikkiaan poisti sen epäilyksen. Se onkin maailman meno; vihollinen voi osittain musertaa miehen, mutta hyvänsuopa harkitsematon ystävä kelpaa tekemään romahduksen täydelliseksi. Tämän jälkeen tuomarin tunteet Wilsonia kohtaan olivat entistä ystävällisemmät, ja hän oli entistä varmempi siitä, että Wilsonin almanakalla oli arvoa.

Tuomari Driscoll saattoi olla vapaa-ajattelija ja silti säilyttää yhteiskunnallisen asemansa, koska hän oli yhdyskunnan merkitsevin henkilö ja sen vuoksi sai rohkeasti kulkea omia teitään ja noudattaa omia mielijohteitaan. Hänen lemmikkijärjestönsä toiselle jäsenelle myönnettiin sama vapaus siksi, että hän yleisön arvostelussa oli nolla ja ettei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä hän ajatteli tai teki. Hänestä pidettiin, hän oli kylläkin kaikkialla tervetullut, mutta hän ei merkinnyt kerrassaan mitään.

Leskirouva Cooper – josta jokainen käytti lempinimeä "Patsy täti" – asui sievässä ja kodikkaassa mökissä tyttärensä, Rowenan, kanssa, joka oli yhdeksäntoistavuotias, romanttinen, herttainen ja hyvin kaunis, mutta muuten vähäpätöinen. Rowenalla oli pari nuorta veljeä – jotka eivät myöskään olleet millään tavoin huomionarvoisia.

Leskellä oli iso vapaa huone, jota hän vuokraili täysihoitoIaisille, milloin hän jonkun sai, mutta se huone oli nyt hänen surukseen ollut vuosikauden tyhjänä. Hänen tulonsa riittivät ainoastaan perheen ylläpitoon, ja hän tarvitsi vuokrarahat pikku ylellisyyksiin. Mutta nyt vihdoinkin säteilevänä kesäkuun päivänä suosi häntä onni; hänen väsyttävä odotuksensa oli lopussa, hänen vuosikautiseen ilmoitukseensa oli vastattu. Eikä vastaus saapunut keltään asunnonetsijältä tästä pikkukaupungista. Eipä ollenkaan – kirje tuli etäältä sumuun peittyneestä suuresta maailmasta: se oli St. Louisista. Hän istui kuistillaan katsellen silmillä, jotka eivät mitään nähneet, mahtavan Mississipin päilyviä ulapoita, ajatuksissaan syventyneenä hyvään onneensa. Hyvä onnenpotku todellakin, sillä yhden vuokralaisen sijasta hän saisi kaksi.

Hän oli lukenut kirjeen perheelle, ja Rowena oli tanssinut katsomaan, kuinka orjatar Nancy siivosi ja tuuletti huonetta, ja pojat olivat rientäneet ulos kaupungille levittämään suurta uutista, sillä se oli yleistä mielenkiintoa herättävä asia ja yleisö ihmettelisi ja olisi pahoillaan, jollei sille ilmoitettaisi. Pian Rowena palasi iloisesta kiihtymyksestä ihan punehtuneena ja pyysi saada lukea kirjeen uudestaan. Se kuului näin:

    "Arvoisa Rouva. – Veljeni ja minä olemme sattumalta nähneet
    ilmoituksenne ja pyydämme saada vuokrata tarjoamanne huoneen. Me
    olemme kaksikymmentäneljävuotiaat ja kaksoset. Syntyperältämme
    olemme italialaisia, mutta olemme kauan oleskelleet Euroopan eri
    maissa ja muutamia vuosia Yhdysvalloissa. Nimemme ovat Luigi ja
    Angelo Capello. Te haluatte vain yhtä asukkia; mutta, hyvä rouva,
    jos sallitte meidän maksaa kahden puolesta, emme tuota teille
    mitään häiriötä. Saavumme torstaina."

– Italialaisia! Kuinka romanttista! Ajattelehan, äiti – tässä kaupungissa ei niitä ole koskaan ollut ainoatakaan, ja jokainen haluaa kaikin mokomin heidät nähdä, ja he ovat kokonaan meidän. Ajatteles!

– Niin, kyllä kai he saavat aikaan suuren hälinän.

– Saavatpa niinkin! Koko kaupunki asettuu seisomaan päällensä! Ajatteles – he ovat olleet Euroopassa ja joka paikassa! Ei meidän kylässä ole vielä koskaan ollut matkailijaa. Äiti, enpä ihmettelisi, vaikka he olisivat nähneet kuninkaita!

– Hm, eihän sitä voi tietää; mutta kyllä he ilmankin herättävät kylliksi huomiota.

– Niin, se lankeaa luonnostaan. Luigi – Angelo. Heillä on ihanat nimet, niin komeat ja ulkomaalaiset – ne eivät kuulosta samalta kuin Jones, Robinson ja muut semmoiset. Torstaina he saapuvat, ja nyt on vasta tiistai; julman pitkä aika odottaa. Tuolla tulee tuomari Driscoll sisälle veräjästä. Hän on siitä kuullut. Minäpä menen avaamaan ovea.

Tuomari onnitteli kaunopuheisesti ja oli kovin utelias. Kirje luettiin, ja sitä pohdittiin. Pian saapui alituomari Robinson uusin onnitteluin, ja sitten seurasi uusi lukeminen ja uusi keskustelu asiasta. Se oli vasta alkua. Naapuri toisensa perästä, kumpaakin sukupuolta, seurasi, ja jono liikkui ulos ja sisälle kaiken päivää ja iltaa ja koko keskiviikon ja torstain. Kirje luettiin yhä uudelleen, kunnes se oli melkein kulunut riekaleiksi. Jokainen ihaili sen kohteliasta ja siroa sävyä, sujuvaa ja tottunutta käsialaa, jokainen oli myötätuntoinen ja kiihtynyt, ja Cooperin perhe ui onnessa kaiken aikaa.

Höyrylaivat saapuivat veden matalalla ollessa perin säännöttömästi näinä aikoina. Tällä kertaa ei torstain laiva ollut vielä saapunut kello kymmeneen mennessä illalla – joten ihmiset olivat saaneet koko päivän turhaan odottaa laiturilla. Ankara rajuilma ajoi heidät kotiin, ennen kuin he olivat nähneet kuuluisat muukalaiset.

Kello tuli yksitoista, ja Cooperin talo oli kaupungissa ainoa, jossa vielä paloivat valot. Sade ja ukkonen raivosi yhä, ja levoton perhe odotteli ja toivoi vielä. Vihdoin koputettiin ovelle, ja perhe hypähti sitä avaamaan. Kaksi neekeriä astui sisälle, kumpikin kantaen matkalaukkua, ja he menivät edelleen portaita ylös vierashuoneeseen. Sitten astuivat sisälle kaksoset – komein, parhaiten puettu ja arvokkaimman näköinen pari nuoria herroja, mitä lännessä oli koskaan nähty. Toinen oli vähän vaaleampi toista, mutta muutoin he olivat toistensa täydelliset toisinnot.

KUUDES LUKU

Pyrkikäämme elämään niin, että kuollessamme hautaustoimitsijakin suree. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Tapa on tapa, sitä ei kukaan voi heittää ikkunasta ulos, vaan se on askelma kerrallaan viekoteltava portaita alas. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Aamiaisella seuraavana aamuna kaksosten miellyttävät tavat ja sujuva ja hieno käytös voitti nopeasti puolelleen perheen myötätunnon. Kaikki väkinäisyys ja muodollisuus hävisi pian, ja sijalle tuli mitä ystävällisin tunnelma. Patsy täti käytti heistä heidän ristimänimiään melkein alusta asti. Hän oli perin utelias tietämään heistä kaikki ja osoitti sen myös. He vastasivat puhumalla itsestään, mikä häntä suuresti miellytti. Ilmeni pian, että he varhaisessa lapsuudessaan olivat saaneet kokea köyhyyttä ja vaikeuksia. Keskustelun vaiheissa vanha nainen vaani oikeaa hetkeä pistääkseen väliin kysymyksen tai kaksi, jotka sitä asiaa koskivat, ja tilaisuuden tullen hän sanoi vaaleammalle kaksoselle, joka vuorostaan parhaillaan esitti heidän elämäkertojaan tummemman levätessä:

– Jollen kysy sellaista, mitä minun ei sopisi kysyä, herra Angelo, niin kuinka te pieninä ollessanne jouduitte niin ystävättömiksi ja sellaiseen hätään? Onko teillä mitään sitä vastaan, että kerrotte? Mutta jos on, niin älkää sitten kertoko.

– Oh, ei meillä mitään sitä vastaan ole, hyvä rouva. Meidän osaltamme se oli pelkkä onnettomuus eikä kenenkään syy. Vanhempamme olivat hyvinvoipaa väkeä siellä Italiassa, ja me olimme heidän ainoat lapsensa. Olimme vanhaa firenzeläistä aatelia – Rowenan sydän hytkähti voimakkaasti, hänen sieraimensa laajenivat, ja kaunis valo välähti hänen silmissään – ja kun sota syttyi, oli isäni tappioon joutuneella puolella, ja hänen täytyi paeta henkensä edestä. Hänen tiluksensa takavarikoitiin, hänen irtainkin omaisuutensa anastettiin, ja niin me olimme Saksassa muukalaisina, ilman ystäviä ja tositeossa keppikerjäläisinä. Veljeni ja minä olimme silloin kymmenvuotiaita, hyvin kasvatettuja ikäisiksemme, hyvin uutteria ja kirjoihin mieltyneitä, myös hyvin perehtyneitä saksan, ranskan, espanjan ja englanninkieliin. Myöskin olimme ihmeellisiä soitannollisia neroja – jos niin saan sanoa, koska se on silkkaa totta.

– Isämme eli onnettomuuksiensa jälkeen ainoastaan kuukauden, äitimme seurasi häntä pian, ja me jäimme yksiksemme maailmaan. Vanhempamme olisivat voineet hankkia itselleen hyvän toimeentulon meitä näyttelemällä, ja heille tehtiin monta edullista tarjousta; mutta se ajatus loukkasi heidän ylpeyttään, ja he sanoivat, että he mieluummin näkisivät nälkää ja kuolisivat. Mutta se, mihin he eivät tahtoneet suostua, oli meidän tehtävä ilman mitään suostumuksen muodollisuuksia. Meidät otettiin heidän sairautensa ja hautajaistensa tuottamien velkojen pantiksi ja pantiin erään halvan berliiniläisen museon nähtävyyksien joukkoon, jotta ansaitsisimme rahaa velan suoritukseksi. Kesti kaksi vuotta, ennen kuin pääsimme siitä orjuudesta. Matkustelimme kautta Saksan saamatta mitään palkkaa tai edes rahaa ylläpitoomme. Meidän täytyi esiintyä ilmaiseksi ja kerjätä leipää.

– No, hyvä rouva, loppu ei merkitse paljon. Päästyämme siitä orjuudesta kaksitoistavuotiaina olimme eräissä suhteissa miehiä. Kokemus oli opettanut meille monta arvokasta asiaa, muun muassa pitämään huolta itsestämme, välttämään ja nolaamaan petkuttajia ja keinottelijoita sekä hoitamaan asioitamme omaksi hyväksemme muitten ihmisten avutta. Me matkustelimme kaikkialla – pitkät vuosikaudet – poimien lauseenpätkiä oudoista kielistä, tutustuen outoihin nähtävyyksiin ja vieraisiin tapoihin, hankkien itsellemme monipuolisen, laajan ja eriskummaisen sivistyksen. Se oli hauskaa elämää. Kävimme Venetsiassa – Lontoossa, Pariisissa, Venäjällä, Intiassa, Kiinassa, Japanissa...

Tällä hetkellä orjatar Nancy pisti päänsä ovesta sisälle ja huusi:

– Rouva, talo on täpösen täynnä ihmisiä, ja ne ihan pakahtuvat halusta nähdä nämä herrat! Hän osoitti kaksosia päänsä nyökkäyksellä ja veti sen jälleen pois näkyvistä.

Se oli ylväs silmänräpäys leskirouvalle, ja hän tunsi jo etukäteen suurta mielihyvää saadessaan näyttää oudot lintunsa naapureilleen ja ystävilleen – yksinkertaisille ihmisille, jotka tuskin koskaan olivat nähneet ketään ulkomaalaista eivätkä milloinkaan ainoatakaan arvokassäätyistä ja hienostunutta. Kuitenkin olivat hänen tunteensa kylläkin kohtuulliset verrattuina Rowenan tunteisiin. Rowena leijaili pilvissä, hän käveli ilmassa; tämä oli suurin päivä, romanttisin sattuma ikävän maaseutukaupungin värittömässä historiassa. Hän saisi tuttavallisesti seisoa ihan lähellä tämän maineen lähdettä ja tuntea sen vuolaana virtaavan ylitseen ja ympärillään. Toiset tytöt saattoivat ainoastaan katsella ja kadehtia, mutta eivät päässeet siitä osallisiksi.

Leski oli valmis, Rowena oli valmis, ja niin olivat muukalaisetkin.

Seurue astui eteisen kautta, kaksoset etunenässä, mennen sisälle avoimesta vierashuoneen ovesta, josta kuului puheen sorinaa. Kaksoset pysähtyivät lähelle ovea, leski seisoi Luigin vieressä, Rowena taas Angelon vieressä, ja ohimarssi ja esittely alkoi. Leskirouva myhäili tyytyväisyydestä; hän otti jonon vastaan ja antoi sen liikkua eteenpäin Rowenan luo.

– Hyvää huomenta sisar Cooper – kädenpuristus.

– Hyvää huomenta, veli Higgins – kreivi Luigi Capello, herra Higgins – kädenpuristus, jota seurasi ahmiva tuijotus ja sanat: – Hauskaa tavata teidät, Higginsin puolelta ja kohtelias päänkumarrus ja hilpeä: – Erittäin mieluista! kreivi Luigin taholta.

– Hyvää huomenta, Rowena – kädenpuristus. – Hyvää huomenta, herra Higgins – saan esitellä teidät kreivi Angelo Capellolle. Kädenpuristus, ihaileva töllötys. – Hauskaa tavata – kohtelias nyökkäys ja hymy. – Erittäin miellyttävää! Ja Higgins astui edelleen.

Kukaan näistä vierailijoista ei ollut huolettoman vapaa esiintymisessään, mutta kun he olivat kunnon ihmisiä, eivät he teeskennelleet sitä olevansakaan. Kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt henkilöä, jolla oli aatelisarvo, eikä kukaan ollut nytkään odottanut sellaista näkevänsä, joten arvonimi tuli heille humahtavana yllätyksenä ja kohtasi heidät valmistumattomina. Jotkut yrittivät nousta tilanteen tasalle ja saivat kömpelösti änkytetyksi "mylord" tai "teidän armonne" tai jotakin sen tapaista, mutta suuren enemmistön yllätti tämä outo sana hämärästi ja kunnioittavan säikähdyttävästi, muistuttaen kullatuista hoveista, upeista juhlallisuuksista ja voidellusta kuninkuudesta, joten he vain suorittivat kättelemisen ja siirtyivät sanattomina edelleen. Silloin tällöin, niin kuin kaikissa vastaanotoissa kaikkialla tapahtuu, seisahdutti joku tavallista ystävällisempi sielu kulkueen, kyselemällä, mitä veljekset pitivät kaupungista, kuinka kauan he aikoivat viipyä ja voivatko heidän perheensä hyvin, vetäen sitten mukaan ilmankin, toivoen, että se pian viilenisi, ja kaikenlaista muuta, voidakseen kotiin päästyään sanoa: "Minä juttelin niiden kanssa pitkähkön tovin"; mutta kukaan ei sanonut mitään moitittavaa, joten suuri juhlahetki sujui loppuun täysin soveliaalla ja tyydyttävällä tavalla.

Yleiskeskustelu seurasi sitten, ja kaksoset liikkuivat ryhmästä toiseen jutellen kevyesti ja sujuvasti, saaden osakseen hyväksymistä, herättäen kaikki ihailuun ja suosiollisiksi. Leski seurasi heidän voittokulkuaan ylpein silmin, ja tuon tuostakin Rowena sanoi itsekseen syvästi tyytyväisenä: "Ja ajatella, että he ovat meidän – kokonaan meidän!"

Ei ollut joutilaita hetkiä äidillä eikä tyttärellä. Kiihkeitä tiedusteluja kaksosista kuiskailtiin heidän korviinsa kaiken aikaa. Kumpikin oli henkeään pidättelevän kuuntelevan ryhmän alituisena keskipisteenä. Kumpikin totesi, että hän nyt ensi kertaa tunsi suuren sanan kunnian oikean merkityksen, käsitti sen ihmeellisen arvon ja miksi ihmiset kaikkina aikoina olivat olleet valmiit heittämään pois vaatimattomamman onnen, aarteet, vieläpä henkensäkin, saadakseen maistaa sen ihanaa ja ääretöntä iloa. Napoleonin kaikkine kaltaisineen he nyt tajusivat – ja hyväksyivät.

Kun Rowena oli vihdoin täyttänyt kaikki velvollisuutensa vierashuoneen väkeä kohtaan, meni hän yläkertaan tyydyttämään sinne ajautuneen ihmistyrskyn toivomuksia, sillä vierashuone ei ollut kyllin tilava kaikille tulijoille Taaskin uteliaat kyselijät hänet piirittivät, ja taaskin hän ui kunnian päivänpaisteisessa meressä. Kun aamupäivä oli jo melkein lopussa, tajusi hän äkkiä tuskallisesti, että hänen elämänsä loistavin tapahtuma oli päättymässä, ettei mikään voinut sitä pitkittää, ettei mitään ihan sen vertaista enää voisi sattua hänen osakseen. Mutta vähät siitä, tämä oli jo itsessään riittävä; suuri tapaus oli alusta pitäen liikkunut kohoavaan suuntaan, ja se oli ylväs ja muistettava menestys. Jospa kaksoset nyt vain voisivat tehdä jotakin, mikä kruunaisi työn, kohottaisi sen huippuunsa, jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, jotakin hämmästyttävää, jotakin, mikä keskittäisi heihin seurueen korkeimman ihailun, jotakin sähkömäisen yllätyksen tapaista...

Tällä hetkellä kajahti alhaalta suuri melu, ja jokainen riensi katsomaan. Kaksoset pimputtivat siellä klassillista nelikätistä kappaletta pianolla suureen tyyliin. Rowena oli tyytyväinen – tyytyväinen sydämensä pohjaan asti.

Nuoria muukalaisia pidettiin kauan pianon ääressä. Kaupunkilaiset olivat hämmästyneitä ja haltioituneita heidän soittonsa suurenmoisuudesta eivätkä voineet sallia heidän pysähtyä. Kaikki musiikki, mitä he koskaan ennen olivat kuulleet, tuntui hengettömältä musiikkiharjoittelulta ilman suloa tai hurmaa verrattuna näihin päihdyttäviin ja sointuviin sävelkulkuihin. He totesivat, että he kerran eläissään kuuntelivat mestareita.

SEITSEMÄS LUKU

Yksi silmäänpistävimpiä eroja kissan ja valheen välillä on se, että kissalla on ainoastaan yhdeksän henkeä. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Väkijoukko hajaantui vastahakoisesti ja kääntyi kukin kotiinsa, haastellen vilkkaasti, ja kaikki myönsivät, että kuluisi monta pitkää päivää, ennen kuin Dawson's Landing saisi jälleen nähdä tämän veroista. Kaksoset olivat vierailun kestäessä ottaneet vastaan useita kutsuja ja tarjoutuneet myös soittamaan muutamia duettoja illanvietoissa, jotka pantaisiin toimeen jotakin hyväntekeväisyyttä varten. Yhdyskunta oli kerkeä ottamaan heidät syliinsä. Tuomari Driscollin onnistui heti saada heidät mukaansa ajelulle ja siis ensimmäisenä näytellä heitä julkisuudessa. He nousivat hänen kanssaan vaunuihin, ja heitä kuljetettiin pääkatua pitkin, kaikkien keräytyessä ikkunoihin ja sivukäytäville kuin paraatia katsomaan.

Tuomari näytti muukalaisille uuden hautausmaan, vankilan, varakkaimman miehen talon, metodistikirkon, presbyteerien kirkon ja sen tontin, jolle baptistien kirkko rakennettaisiin, jahka siihen tarkoitukseen saataisiin rahaa, ja myöskin raatihuoneen ja teurastamon, hälytti vapaaehtoisen palokunnan virkapukuihinsa ja pani sen sammuttamaan kuviteltua tulipaloa. Sitten hän antoi heidän tarkastaa sotilaskomppanian musketit ja jakoi väsymättä ylistystä kaikille näille ihanuuksille, näytti olevan hyvin tyytyväinen saamiinsa vastauksiin, sillä kaksoset ihailivat hänen ihailuaan ja maksoivat parhaansa mukaan takaisin, vaikkakin he olisivat voineet siinä onnistua paremmin, jos viisi- tai kuusitoistasataatuhatta tämänlaatuista kokemusta eri maissa ei jo olisi kuluttanut pois melkoista osaa uutuudesta.

Tuomari teki vieraanvaraisena isäntänä voitavansa huvittaakseen heitä, ja jos jossakin oli puutteellisuutta, ei se ollut hänen syynsä. Hän kertoi heille joukon lystikkäitä kaskuja, aina unohtaen ponnen, mutta he kykenivät sen aina mielessään lisäämään, sillä nämä jaaritukset olivat varsin varhaista satoa, ja heidän muistiaan oli niillä monasti aikaisemmin virkistetty. Ja hän kertoi heille kaikenlaista erinäisistä luottamusviroistaan ja kuinka hän oli hoitanut tätä tai tuota kunniakasta tai tuottavaa hommaa, kerran ollut jäsenenä valtion lakialaativassa eduskunnassa ja nyt oli vapaa-ajattelijain kerhon puheenjohtaja. Hän sanoi, että kerho oli toiminut neljä vuotta, että siinä jo oli kaksi jäsentä ja että se oli lujalla pohjalla. Hän tulisi illalla noutamaan veljekset, jos nämä haluaisivat olla saapuvilla sen kokouksessa.

Hän kävi siis noutamassa heidät, ja matkalla hän kertoi heille kaikki Taulapää Wilsonista, jotta he jo etukäteen saisivat hänestä hyvän käsityksen ja olisivat valmiit pitämään hänestä. Tämä suunnitelma onnistui – edullinen vaikutelma heräsikin. Myöhemmin se vahvistui ja tiivistyi, kun Wilson ehdotti, että kohteliaisuudesta muukalaisia kohtaan tavalliset keskusteluaiheet sivuutettaisiin ja tunti uhrattaisiin yleisiin asioihin ja ystävyyden ja hyvän toveruuden suhteiden viljelyyn – mikä ehdotus äänestyksessä meni lävitse.

Tunti kului nopeasti vilkkaassa haastelussa, ja sen lopussa oli yksinäinen ja laiminlyöty Wilson kahta ystävää rikkaampi kuin sen alussa. Hän kutsui sitten kaksoset katsomaan asuntoaan, heti kun nämä olivat välillä suorittaneet erään luvatun vierailun, ja he ottivat mielihyvin kutsun vastaan.

Illan keskivaiheilla he olivat matkalla hänen asuntoonsa. Taulapää odotteli heitä kotona ja kulutti aikaansa harkitsemalla asiaa, joka sinä aamuna oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Sen laita oli näin: Hän sattui nousemaan makuulta hyvin varhain – jo aamun sarastaessa; ja hän astui eteisen läpi, joka keskeltä jakoi hänen huvilansa kahteen yhtä suureen puoliskoon, mennen erääseen huoneeseen ottamaan sieltä jotakin. Huoneen ikkunassa ei ollut verhoja, sillä se puoli rakennusta oli kauan ollut asumattomana, ja tästä ikkunasta hän näki jotakin, mikä hämmästytti ja herätti uteliaisuutta. Se oli nuori nainen – nuori nainen siellä, mihin nuorta naista ei oikeastaan kuulunut; sillä tämä oli tuomari Driscollin talossa ja sänkykamarissa tuomarin yksityisen työ- ja arkihuoneen yläpuolella. Se oli nuoren Tom Driscollin makuuhuone. Hän ja tuomari, tuomarin leskisisar rouva Pratt ja kolme neekeripalvelijaa olivat talon ainoat henkilöt. Ken saattoi sitten tämä nuori nainen olla? Näitä kahta taloa erotti toisistaan tavallinen piha, ja matala aita kulki sen keskitse kadulta takana olevalle kujalle. Välimatka ei ollut suuri, joten Wilson kykeni näkemään tytön varsin hyvin, kun verhot oli vedetty ylös ja ikkunakin oli auki. Tytöllä oli yllään siro ja hauska kesäpuku leveine vaaleanpunaisine ja valkoisine juovineen, ja hänen päähineestään riippui vaaleanpunainen harso. Hän nähtävästi huvitteli harjoittelemalla askeleita, kävelyä ja erilaisia asentoja; ja sen hän teki sirosti ja täydellisesti antautuneena puuhaansa. Kuka hän oli ja kuinka hän oli tullut nuoren Tom Driscollin huoneeseen?

Wilson oli nopeasti valinnut paikan, josta hän saattoi katsella tyttöä tarvitsematta pelätä, että tämä näkisi hänet, ja hän pysyi paikallaan toivoen, että neitonen kohottaisi harsonsa ja paljastaisi kasvonsa. Mutta siinä kohden hänelle tuli pettymys. Noin kahdenkymmenen minuutin päästä nuori nainen poistui, ja vaikka Wilson seisoi paikallaan puoli tuntia kauemmin, ei hän enää näyttäytynyt.

Puolenpäivän tienoissa hän pistäytyi tuomarin luona ja puhui rouva Prattin kanssa päivän suuresta tapahtumasta, vastaanotosta arvokkaiden muukalaisten luona, jotka olivat saapuneet täti Cooperille. Hän tiedusti sitten rouvan veljenpoikaa Tomia, ja rouva sanoi, että tämä oli kotimatkalla ja että hän odotti Tomin saapuvan ennen yötä, ja lisäsi, että hän ja tuomari olivat mielihyväkseen hänen kirjeistään huomanneet, että nuori mies käyttäytyi erittäin hyvin ja mallikelpoisesti – jolloin Wilson salavihkaa iski silmää itselleen. Wilson ei kysynyt, oliko talossa ketään uutta tulokasta, mutta hän teki kysymyksiä, jotka olisivat aiheuttaneet valaisevia vastauksia, jos rouva Prattilla olisi ollut mitään valaisevaa kerrottavana. Hän siis lähti varmana siitä, että hän tiesi tuomarin talossa tapahtuvan asioita, joita rouva Pratt itse ei aavistanut.

Hän odotteli nyt kaksosia ja harkitsi yhä ongelmaa, kuka tuo tyttö saattoi olla ja kuinka hän sattui olemaan nuoren Tomin huoneessa päivän sarastaessa tänä aamuna.

KAHDEKSAS LUKU

Ystävyyden pyhä intohimo on luonteeltaan niin järkkymätön, uskollinen ja sitkeä, että se kestää koko eliniän, jollei pyydetä lainaamaan rahaa. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Mieti tarkoin asioiden suhteita. Parempi on olla nuori turilas kuin vanha paratiisilintu. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Nyt on välttämätöntä etsiä esille Roxy. Siihen aikaan, kun hän pääsi vapaaksi ja meni siivoojaksi, hän oli kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Hän sai paikan toisena siivoojana New Orleansin linjalla kulkevassa laivassa, jonka nimi oli "Suurmoguli". Pari vuoroa totutti hänet olosuhteisiin ja työhön ja ihastutti hänet höyrylaivan elämän hälinään, seikkailuihin ja riippumattomuuteen. Sitten hänet ylennettiin ylisiivoojaksi. Hänestä tuli päällystön suosikki, ja hän oli erinomaisen ylpeä heidän leikillisestä ja ystävällisestä sävystään häntä kohtaan.

Kahdeksan vuoden aikana hän palveli vuoden kolme neljännestä siinä laivassa ja talvet eräässä Vicksburgin postihöyryssä. Mutta nyt hän oli kaksi kuukautta potenut reumatismia käsivarsissaan, joten hänen täytyi jättää pesuamme. Sen vuoksi hän sanoutui irti, mutta hän oli vakavarainen – rikas, niin kuin hän itse olisi sanonut; sillä hän oli elänyt säännöllisesti ja sijoittanut joka kuukausi neljä dollaria New Orleansin pankkiin vanhojen päiviensä varaksi. Alkaessaan hän oli sanonut "kengittäneensä paljasjalkaisen neekerin, jotta se voisi tallata häntä", mutta että se erehdys riitti. Hän tahtoi tästä lähtien olla iäksi riippumaton ihmisrodusta, jos ankara työ ja säästäväisyys sen tekivät mahdolliseksi. Kun alus laski maihin New Orleansissa, hän sanoi hyvästi tovereilleen "Suurmogulissa" ja siirsi kimpsunsa ja kampsunsa maalle.

Mutta hän palasi tunnin päästä. Pankille oli sattunut romahdus, ja se oli niellyt hänen neljäsataa dollariansa kukistuksensa kuiluun. Hän oli pennitön ja koditon, jopa myös ainakin toistaiseksi kykenemätön itseään elättämään. Laivan virkailijat olivat hänelle myötätuntoisia hänen hädässään ja keräsivät hänelle pikku summan. Hän päätti mennä syntymäseudulleen, missä hänellä oli ystäviä neekerien joukossa, ja onnettomat aina auttoivat onnettomia, sen hän hyvin tiesi. Nuo hänen nuoruutensa halvat toverit eivät sallisi hänen nähdä nälkää.

Kairossa hän astui paikallishöyrylaivaan ja oli nyt kotimatkalla. Aika oli kuluttanut hänestä katkeruuden hänen poikaansa kohtaan, ja nyt hän kykeni levollisesti muistelemaan Tomia. Hän karkoitti mielestään tämän pahat puolet ja muisteli ainoastaan hänen tilapäistä ystävällisyyttään. Hän kultasi sen ja koristi muullakin tavalla ja loi siitä hyvin hauskan muisteltavan. Hän alkoi ikävöidä Tomin näkemistä. Hän menisi ja lankeaisi orjamaisesti pojan jalkojen juureen – sillä sellainen täytyi tietenkin olla hänen asentonsa – ja ehkä aika olisi nuorukaisen taltuttanut ja Tom mielelläänkin näkisi kauan unohdetun imettäjättärensä ja kohtelisi häntä lempeästi; se olisi ihanaa; se saisi hänet unohtamaan kaiken surunsa ja köyhyytensä.

Köyhyytensä! Se ajatus innoitti hänet lisäämään unelmiinsa vielä yhden pilvilinnan: ehkä nuorukainen antaisi hänelle pikku erän silloin tällöin – ehkä dollarin kuussa esimerkiksi. Sellainen vähäpätöinen summa auttaisi häntä, oh, auttaisi niin paljon.

Saapuessaan Dawson's Landingiin hän oli oma itsensä jälleen: hänen synkkämielisyytensä oli poissa; hän oli parhaimmalla tuulella. Kylläpä hän selviytyisi; olihan monta keittiötä, joissa palvelijat jakaisivat ateriansa hänen kanssaan ja myöskin varastaisivat sokeria, omenia ja muita herkkuja hänen viedäkseen ne kotiin tai antaisivat hänelle tilaisuuden vohkia ne itse, mikä olisi yhtä tarkoituksenmukaista. Ja sitten oli kirkko. Hän oli kiihkeämpi ja hartaampi metodisti kuin koskaan ennen, eikä hänen hartautensa ollut teeskentelyä, vaan voimakasta ja vilpitöntä. Niin, omistaen runsaasti maailmallista lohtua ja vanhan paikkansa kappelin "aamen"-nurkassa jälleen hän olisi täysin onnellinen ja eläisi sen jälkeen rauhassa loppuun asti.

Kaikkein ensimmäiseksi hän meni tuomari Driscollin keittiöön. Siellä hänet otettiin vastaan kohteliaasti ja tavattoman innostuneesti. Hänen ihmeelliset matkansa, ne vieraat seudut, joita hän oli nähnyt, ja hänen kokemansa seikkailut tekivät hänestä ihmeen ja romaanin sankarittaren. Neekerit kuuntelivat hurmaantuneina hänen kokemuksiensa suurta tarinaa, keskeyttäen hänet kysymyksillä, naurulla, riemunhuudahduksilla ja hyvähuudoilla; ja hänen täytyi itselleen tunnustaa, että jos maailmassa oli jotakin parempaa kuin siivoojan toimi höyrylaivassa, niin se oli siitä kertomisen tuottama kunnia. Kuulijakunta sulloi hänen vatsansa täyteen omalla päivällisellään ja varasti sitten ruokakomeron tyhjäksi, täyttääkseen hänen vasunsa kukkuroilleen.

Tom oli St. Louisissa. Palvelijat sanoivat, että hän kahden viime vuoden aikana oli viettänyt suurimman osan aikaansa siellä. Roxy saapui joka päivä, ja puhuttiin paljon perheestä ja sen asioista. Kerran hän kysyi, miksi Tom oli niin usein poissa. "Chambersin" nimellä tunnettu nuorukainen sanoi:

– Asia on se, että vanha herra viihtyy paremmin, kun nuori herra on poissa eikä täällä kotona kaupungissa; niin, hän pitääkin hänestä siten enemmän, ja siksi hän antaa nuorelle herralle viisikymmentä dollaria kuukaudessa.

– Ei, ei se voi olla mahdollista! Chambers, sinä teet minusta pilaa, eikö totta?

– En, en, hyvänen aika, äitikulta; massa Tom itse kertoi sen minulle, mutta sama se, ei se kumminkaan riitä.

– Mitä ihmettä, miksei se sitten riitä?

– Sen minä kyllä sinulle sanon, jos vain annat minulle suunvuoron, äiti. Syy, miksi se ei voi riittää, on se, että massa Tom pelaa.

Roxy kohotti kätensä hämmästyksestä, ja Chambers jatkoi:

– Vanha massa sai siitä selvän, koska hänen täytyi maksaa kaksisataa dollaria massa Tomin pelivelkoja, ja se on totta, äiti, niin totta kuin sinä olet syntynyt.

– Kaksi ... sataa ... dollaria! Mitä sinä puhutkaan. Kaksi ... sataa ... dollaria! Sillähän totisesti melkein voisi ostaa jokseenkin hyvän puoliverisen neekerin. Etköhän sinä, kultaseni, sentään valehtele? Valehteletko sinä vanhalle äidillesi?

– Se on ihan pyhää totuutta, niin kuin minä sinulle sanon ... kaksisataa dollaria. Älköön jalkani koskaan paikaltaan hievahtako, jollei se ole niin. Ja silloin, hyvänen aika, vanha massa ihan hyppeli, oli menettää kaiken järkensä, sen minä sulle sanon! Hän suuttui niin, että pyyhki hänet pois testamentista.

Poika nuoli huuliaan mielihyvin, kun oli saanut lausutuksi tuon hienon sanan. Roxy tapaili sitä hetkisen, luopui sitten turhasta yrityksestä ja sanoi:

– Pyyhki hänet mistä?

– Testamentista.

– Mitä se on? Mitä se merkitsee?

– Että hän teki massa Tomin perinnöttömäksi.

– Teki ... hänet perinnöttömäksi! Hän ei koskaan voi kohdella massa Tomia niin! Peruuta sanasi, sinä kurja neekerin apina, jonka minä synnytin kivuissa ja tuskissa.

Roxyn rakas pilvilinna – dollari silloin tällöin Tomin taskusta – luhistui hänen silmiensä edessä. Hän ei voinut sulattaa sellaista onnettomuutta, ei edes sietää sitä ajatustakaan. Hänen huomautuksensa huvitti Chambersia.

– Ha-ha-ha, kuulkaahan tuota! Jos minä olen apina niin mitä sinä itse olet? Molemmat me olemme valkoisten apinoita – sitä me olemme – ja hiton hyviä apinoitsijoita olemmekin, ha-ha-ha! Emmehän me neekerijäljennöksiä olekaan juuri enempää kuin...

– Lopeta lorusi, sillä muutoin minä lyön sinua kalloon, ja kerro sen sijaan testamentista. Sano minulle, ettei sitä ole muutettu – sano se, kultaseni, niin minä en sinua koskaan unohda.

– No, eihän se enää olekaan – sillä on tehty uusi, ja massa Tom on perillinen uudestaan. Mutta miksi sinä sen tähden niin kovasti hikoilet, äiti? Ei se kai sinua liikuta.

– Eikö se minua liikuta? Ketä se sitten liikuttaa, jos saan kysyä? Enkö minä ollut hänelle äitinä, kunnes hän tuli viidentoista vuoden vanhaksi, vai kuinka? Vastaahan siihen! Ja sinä luulet, että minä sietäisin nähdä hänet heitettynä ulos maailmaan, köyhänä ja hyljättynä enkä välittäisi siitä mitään? Minä luulen, että jos sinä, Valet de Chambers, olisit koskaan itse ollut äiti, niin et puhuisi sellaista tyhmyyttä.

– No niin, vanha massa on antanut hänelle anteeksi ja pannut hänet jälleen testamenttiin. – Oletko nyt tyytyväinen?

Kyllä, nyt Roxy oli tyytyväinen ja perin onnellinen ja liikutettu asian johdosta. Hän saapui joka päivä, ja vihdoin hänelle ilmoitettiin, että Tom oli tullut kotiin. Roxy alkoi vavista jännityksestä ja lähetti heti sanomaan, että "pojan vanha neekerimamma tahtoisi vain kerran nähdä hänet ja sitten kuolla ilosta".

Tom loikoili laiskasti ja mukavasti sohvalla, kun Chambers esitti tämän pyynnön. Aika ei ollut lieventänyt nuoren herran entistä halveksimista hänen lapsuutensa nöyrää palvelijaa ja suojelijaa kohtaan; hän oli yhä katkera ja heltymätön. Hän nousi istualleen ja loi ankaran katseen sen nuorukaisen vaaleihin kasvoihin, jonka nimeä hän tietämättään käytti ja jonka perheoikeuksia hän nautti. Hän tuijotti yhä uhriinsa, kunnes tämä oli kylliksi kalvennut säikähdyksestä, ja sanoi sitten:

– Mitä se vanha löntys minusta tahtoo?

Pyyntö toistettiin nöyrästi.

– Kuka antoi sinulle oikeuden tulla minua häiritsemään neekerien huomaavaisuuksilla?

Tom oli noussut. Toinen nuori mies vapisi nyt silminnähtävästi. Hän näki, mitä oli tulossa, käänsi päänsä sivulle ja nosti vasemman käsivartensa sitä suojelemaan. Tom iski häntä monta kertaa ohimoon ja käsivarteen, sanaa sanomatta. Uhri otti vastaan jokaisen iskun rukoillen: – Hyvä massa Tom – voi, hyvä massa Tom! Seitsemän lyöntiä, ja sitten Tom sanoi: – Käänny ovelle – mars! Hän saattoi poistuvaa nasevalla potkulla, jopa parilla kolmellakin. Viimeinen niistä auttoi täysin valkoisen orjan kynnyksen yli, ja hän liikkasi pois pyyhkien silmiään vanhalla risaisella hihallaan. Tom huusi hänen jälkeensä: – Lähetä se tänne!

Sitten hän heittäytyi hengästyneenä jälleen sohvalle ja sähisi: – Hän saapuikin juuri oikeaan aikaan! Mieleni kuohui yli äyräittensä katkerista ajatuksista, eikä ollut ketään, kelle saisi purkaa sisuaan. Kuinka virkistävää se olikaan! Nyt tuntuu paremmalta.

Tomin äiti astui sitten sisälle, sulkien oven jälkeensä, ja lähestyi poikaansa niin matelevan ja rukoilevan nöyrästi kuin konsaan orjaksi syntynyt, jonka sanat ja asenteet pelko ja alistuminen sanelevat. Hän pysähtyi metrin päähän pojastaan, ja hänen suustansa kuului pari kolme ihailevaa huudahdusta Tomin miehekkäästä vartalosta ja kauneudesta yleensä, ja Tom pani toisen käsivartensa päänsä alle ja nosti toisen säärensä sohvan selkänojalle näyttääkseen kyllin kylmäkiskoiselta.

– Herra jesta, kuinka te olette kasvanut, kullanmuru! Niin totta kuin elän, minä en olisi teitä tuntenutkaan, massa Tom, en tosiaan. Katsokaa minua ystävällisesti; muistatteko vielä vanhan Roxyn? Tunnetteko vanhan neekerimammanne, kullanmuru? Ah, nyt minä voin laskea pääni ja kuolla rauhassa, kun olen nähnyt...

– Puhu lyhyeen – puhu lyhyeen! Mitä sinä tahdot?

– Kas vain! Niin, sama entinen massa Tom, aina hilpeä ja leikkisä vanhalle mammalle. Minä olinkin yhtä varma...

– Puhu lyhyeen, sanon minä, ja lopeta sitten lorusi! Mitä sinä tahdot?

Tämä oli katkera pettymys. Roxy oli niin monta päivää ravinnut, hellinyt ja hyväillyt sitä ajatustaan, että Tom ilomielin näkisi vanhan imettäjänsä ja tekisi hänet ytimiin asti ylpeäksi ja onnelliseksi parilla sydämellisellä sanalla, että nyt tarvittiin kaksi häätävää ärjäisyä ennen kuin hän uskoi, että poika ei laskenut leikkiä ja että hänen kaunis unelmansa oli vain hellää ja hupsua turhamaisuutta, surkea ja säälittävä erehdys. Se vihlaisi hänen sydäntään, ja hetkisen hän oli niin häpeissään, ettei oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Sitten hänen sydämensä alkoi kuohua, kyyneleet purskahtivat esiin, ja avuttomuudessaan hän tuli yrittäneeksi toista unelmaansa – vetoomusta poikansa armeliaisuuteen. Niinpä hän hetken sysäyksestä ja harkitsematta esitti pyyntönsä:

– Voi, massa Tom, mammaparka on joutunut pahaan pulaan nykyään, ja hänen käsivartensa ovat vallan sairaat, eikä hän voi tehdä työtä, ja jos te voisitte antaa minulle dollarin – ei enempää kuin yhden dollarin...

Tom karahti pystyyn niin nopeasti että anoja itse säikähti hyppyyn.

– Dollarin – ettäkö minä antaisin sinulle dollarin? Minun tekisi mieli kuristaa sinut! Sekö sinun asiasi tänne oli? Ulos ja nopeasti sittenkin!

Roxy peräytyi hitaasti ovea kohti. Puolitiehen ehdittyään hän pysähtyi ja sanoi murheellisesti:

– Massa Tom, minä imetin teitä, kun te olitte pieni lapsi, ja hoidin teitä, kunnes teistä tuli melkein nuori herra; ja nyt te olette nuori ja rikas, ja minä olen köyhä ja vanhenen, ja minä tulin tänne siinä uskossa, että te auttaisitte vanhaa mammaa eteenpäin sillä lyhyellä tiellä, joka on jäljellä hänen ja haudan välillä, ja...

Tom piti tästä sävystä vielä vähemmän kuin edellisestä, sillä se alkoi herättää jonkinlaista kaikua hänen omassatunnossaan, minkä vuoksi hän keskeytti ja sanoi päättäväisesti, vaikkei karkeasti, ettei kyennyt auttamaan eikä niin tekisikään.

– Ettekö te aio koskaan auttaa minua, massa Tom?

– En! Roxy saa nyt mennä tiehensä älköönkä vaivatko minua enää.

Roxyn pää oli painuksissa nöyrässä asennossa. Mutta nyt hänen entisten kärsimystensä muisto leimahti tuleen hänen sydämessään ja alkoi hurjasti polttaa. Hän kohotti verkalleen päänsä, kunnes se oli täysin pystyssä, ja samalla kertaa hänen kookas vartalonsa suoristui vaistomaisesti ylvääseen asentoon; hänen nuoruutensa majesteettisuus ja sulo palasivat hänen eleisiinsä. Hän kohotti sormensa, ikään kuin tehostaakseen sanojaan:

– Te olette siis niin sanonut. Teillä on ollut tilaisuus, mutta te olette polkenut sen jalkoihinne. Ennen kuin saatte uuden, lankeatte polvillenne ja rukoilette sitä!

Kylmä väristys puistatti Tomin sydäntä hänen tietämättään miksi; sillä hän ei tajunnut, että moiset sanat niin aavistamattomalta taholta ja niin juhlallisesti lausuttuina eivät juuri voineet olla tekemättä sellaista vaikutusta. Kuitenkin hän teki sen, mikä oli luonnollista, hän vastasi ylvästellen ja ivaten:

– Sinäkö antaisit minulle tilaisuuden – sinä! Ehkä minun olisi parasta langeta polvilleni nyt heti! Mutta ellen niin tekisi – otaksukaamme vain – niin mitä sitten tapahtuisi, sanohan.

– Sitten tapahtuisi, että minä menisin setänne luo niin nopeasti kuin jalka astuu ja kertoisin hänelle ihan kaikki, mitä teistä tiedän.

Tomin poski kalpeni ja nainen näki sen. Joukko kiusallisia ajatuksia alkoi ajaa toisiansa takaa pojan aivoissa. "Kuinka hän voisi tietää? Ja kuitenkin hän on varmaan niistä asioista selvillä – sellaiselta hän näyttää. Testamentti on laadittu hyväkseni uudestaan vasta kolme kuukautta sitten, ja minä olen taas jo pahasti velkaantunut ja koetan mullistaa maat ja taivaat pelastuakseni paljastuksesta ja turmiosta, ja jokseenkin hyvät toiveet minulla onkin, että saan asian peitetyksi villaisella, jos minut jätetään rauhaan; mutta tuo naispaholainen on tavalla tai toisella saanut asiasta vihiä. Kuinkahan paljon hän mahtaa tietää? Voi, voi, tästä ihan pakahtuu! Mutta minun täytyy lepyttää hänet – ei ole muuta neuvoa ei."

Sitten hänen onnistui teeskennellä jokseenkin tehotonta iloista naurua ja onttoa hilpeyttä, ja hän sanoi:

– Kas niin, rakas Roxy, meidänlaistemme vanhojen ystävien ei sovi riidellä. Tässä on dollarisi – kerrohan nyt minulle, mitä tiedät.

Nuorukainen veti esille jonkin hämäräperäisen pankin setelin; Roxy seisoi hievahtamatta paikallaan. Hänen vuoronsa oli nyt halveksivasti työntää takaisin lirkutteleva mielistely, eikä hän jättänyt tilaisuuttansa käyttämättä. Hän puhui julman leppymättömällä äänellä, ja hänen sävynsä sai Tomin melkein käsittämään, että entinen orjakin voi kymmenen minuutin ajan muistaa kohteliaisuuksien ja imartelujen vastineeksi saamansa loukkaukset ja herjaukset ja tilaisuuden tullen nauttia niiden kostamisestakin.

– Mitäkö minä tiedän? Minä kerron teille, mitä minä tiedän. Minä tiedän kyllin paljon muuttaakseni tuon testamentin tuhkaksi, ja – enemmänkin, kuuletteko, enemmän!

Tom säikähti ihan jäykäksi.

– Enemmän? toisti hän. – Mitä sinä enemmällä tarkoitat? Kuinka voisi olla mitään enempää?

Roxy nauroi pilkallisesti ja sanoi ivaten, keikauttaen päätänsä, kädet puuskassa:

– Niin kai – oh, kyllä minä luulen, että te haluatte – pienen kurjan räsydollarin hinnalla. Mitä, luuletteko te, että minä sen teille kertoisin? Teillähän ei ole rahaa. Minä menen kertomaan sen sedällenne – juuri tällä minuutilla. Hän antaa minulle siitä viisi dollaria oikein mielellään.

Hän kääntyi halveksivasti ja aikoi lähteä pois. Tom hätääntyi. Hän tarttui Roxyn liepeisiin ja rukoili häntä odottamaan. Nainen kääntyi häneen päin ja sanoi ylväästi:

– Katsokaas nyt – mitä minä teille sanoin?

– Sinä ... sinä sanoit ... minä en muista mitään. Mitä sinä minulle sanoitkaan?

– Minä sanoin, että ensi kerralla, kun minä annan teille tilaisuuden, te lankeatte polvillenne ja rukoilette sitä.

Tom oli hetkisen ihan lamassa. Hän huohotti kiihtymyksestä. Sitten hän sanoi:

– Oi, Roxy, etkä kai sinä vaatisi nuorta herraasi sellaiseen kauheaan tekoon? Ethän voi sitä tarkoittaa.

– Minä annan teidän oikein pian tietää, tarkoitanko minä sitä vai en. Te nimittelette rumasti ja haukutte minua, melkein syljette minua, kun minä tulen tänne köyhänä, hyljättynä ja nöyränä, ja minä tahdoin kehua teitä, kun olette kasvanut niin komeaksi ja kauniiksi, ja kertoa teille, kuinka minä ennen imetin teitä, hoidin ja valvoin, kun te olitte sairas, eikä teillä ollut yhtään äitiä paitsi minua koko maailmassa, ja sitten pyysin teitä antamaan köyhälle, vanhalle neekerille dollarin, että se saisi jotakin syötävää; ja te haukuitte minua – juuri niin, minua. Piru teidät periköön! Niin herra, minä annan teille yhden ainoan tilaisuuden vielä, ja se on nyt, ja se kestää vain puoli sekuntia – kuuletteko?

Tom lysähti polvilleen ja alkoi rukoilla:

– Näethän, minä rukoilen ja oikein vilpittömästi sittenkin! Kerrohan minulle nyt, Roxy, kerro!

Kahden vuosisadan kostamattomien vääryyksien ja herjausten perijätär katseli häntä ja näkyi juovan tyydytystä syvin siemauksin. Sitten hän virkkoi:

– Hieno, siro nuori valkoinen herrasmies polvistumassa neekerilutkan edessä! Minä tahdoin sen nähdä edes kerran, ennen kuin minut kutsutaan täältä pois. Puhalla nyt torvea, Gabriel, minä olen valmis... Nouskaa siitä!

Tom teki niin. Hän sanoi nöyrästi:

– No, Roxy, älä minua enää rankaise. Minä olen ansainnut, mitä olen saanut, mutta päästähän minut nyt sillä. Älä mene sedän luo. Kerro minulle. Minä annan sinulle ne viisi dollaria.

– Niin, kyllä maar; ettekä te siihenkään pysähdy. Mutta minä en tahdo kertoa sitä teille täällä.

– Vai ette, Jumala paratkoon, ette täällä?

– Pelkäättekö sitä taloa, jossa kummittelee?

– E-en.

– No hyvä, tulkaa sitten kummitustaloon kello kymmenen tai yksitoista tänä iltana ja kiivetkää sinne tikapuita myöten, sillä portaat ovat luhistuneet. Siellä te minut tapaatte. Minä asun kummitustalossa, kun minulla ei ole varaa asua missään muualla.

Hän lähti ovea kohti, mutta pysähtyi ja sanoi: – Antakaa mulle se dollarinseteli! Nuorukainen antoi sen hänelle. Roxy tarkasti sitä ja jupisi: – Hm, hyvin näyttää siltä, että pankki on romahtanut. Hän liikahti jälleen, mutta pysähtyi vieläkin. – Onko teillä whiskyä?

– Kyllä vähän.

– Tuokaa sitä!

Tom riensi huoneeseensa yläkertaan ja nouti sieltä pullon, joka oli kahdelta kolmannekseltaan täynnä whiskyä. Roxy avasi korkin, kallisti pulloa ja otti kulauksen. Hänen silmänsä säteilivät tyydytyksestä, ja hän pisti pullon huivinsa alle, sanoen:

– Se on priimatavaraa. Minä otan sen mukaani.

Tom avasi nöyrästi oven, ja Roxy asteli ulos korskeana ja suorana kuin krenatööri.

YHDEKSÄS LUKU

Miksi riemuitsemme lapsen syntyessä ja suremme hautajaisissa? Siksi, että kummassakaan tapauksessa ei ole kyse meistä itsestämme. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Helppo on löytää vikoja, jos ihmisellä on siihen taipumusta. Oli kerran mies, joka voimatta löytää muuta vikaa kivihiilissään valitti, että ne sisälsivät liian paljon kivettyneitä esihistoriallisia korpisammakoita. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Tom heittäytyi sohvalle, laski jyskyttävän päänsä käsiensä varaan ja tuki kyynärpäitään polvillaan. Hän huojui edestakaisin ja voihki.

– Olen polvistunut neekerilutkan eteen, hän mumisi. – Luulin jo päässeeni nöyryytyksen syvimmän kuilun pohjaan tätä ennen, mutta oih, voih, se ei ollut mitään tähän verrattuna... No, onhan yksi lohtu, sellainen kuin se on – minä olen tällä kertaa koskettanut pohjaa. Ei ole mitään alempana.

Mutta se oli liian hätäinen johtopäätös.

Kello kymmeneltä sinä iltana hän kiipesi tikapuita myöten kummittelutaloon kalpeana, heikkona ja kurjana. Roxy seisoi erään kammion ovella odottamassa, sillä hän oli kuullut poikansa tulon.

Tämä asumus oli kaksikerroksinen hirsirakennus, joka muutama vuosi sitten oli tullut kuuluisaksi siitä, että siellä kummitteli, ja silloin sen käyttökelpoisuus loppui. Kukaan ei sen jälkeen tohtinut siellä asua tai öiseen aikaan sitä lähestyä, ja useimmat ihmiset kaarsivat sen ohi päivälläkin kaukaa. Kun sillä ei ollut kilpailijaa, nimitettiin sitä yksinkertaisesti Kummitustaloksi. Se alkoi nyt ränsistyä ja raunioitua pitkän autiuden jälkeen. Se sijaitsi kolmensadan metrin päässä Taulapää Wilsonin talon takana, ja rakennukset erotti toisistaan tyhjä rakentamaton alue. Se oli viimeinen talo kaupungin sillä laidalla.

Tom seurasi Roxya huoneeseen. Siellä oli kasa puhtaita olkia vuoteena eräässä nurkassa, muutamia halpoja, mutta hyvin hoidettuja vaatekappaleita riippui seinällä, läkkipeltinen lyhty täplitti lattiaa pienillä valopilkuilla, ja siellä täällä oli saippua- ja kynttilälaatikoita tekemässä tuolien virkaa.

Molemmat istuutuivat, ja Roxy sanoi:

– No niin, nyt minä tahdon kertoa teille suoraan, mitä tiedän, myöhemmin alan kerätä rahaa; minulla ei ole kiire. Mitä te luulette minun teille kertovan?

– Voi, sinä – sinä, Roxy, älä piinaa minua kovin paljon! Puhu suusi puhtaaksi ja sano minulle, että olet jollakin tavalla saanut tietää, missä pinteessä minä nyt olen tuhlauksen ja hupsun huikentelevaisuuden tähden.

– Tuhlauksen ja huikentelevaisuuden! Ei, herra, sitä se ei ole. Se ei merkitse yhtään mitään sen rinnalla, mitä minä tiedän.

Tom tuijotti häneen ja kysyi:

– Mitä ihmettä sinä tarkoitat?

Roxy nousi ja tuijotti häneen synkästi kuin kohtalon hengetär.

– Minä tarkoitan tätä – ja se on totta kuin evankeliumi. Te ette ole sen enempää sukua vanhalle massa Driscollille kuin minä – sitä minä tarkoitan? Ja hänen silmänsä leimahtivat voitonriemusta.

– Mitä?

– Niin, herra, eikä siinä kaikki! Sinä olet neekeri – syntynyt neekeriksi ja orja! Ja sinä olet neekeri ja orja tänäkin minuuttina; ja jos minä avaan suuni ja kerron, niin vanha massa Driscoll myy sinut virtaa alaspäin ennen kuin sinä olet kahta vuorokautta vanhempi kuin nyt.

– Se on kirottu vale, sinä kurja vanha linnunpelätti!

– Ei, ei ikinä se ole vale. Se on totta, pelkkää totta, niin totta kuin minä elän. Niin, herra – sinä olet minun poikani.

– Sinä paholainen!

– Ja se poikaparka, jota sinä tänään potkit ja löit, on Percy Driscollin poika ja sinun isäntäsi...

– Sinä elukka!

– Ja hänen nimensä on Tom Driscoll ja sinun nimesi Valet de Chambers, eikä sinulla ole sukunimeä, kun neekereillä ei saa sitä olla!

Tom hypähti pystyyn, sieppasi halon ja kohotti sen; mutta hänen äitinsä ainoastaan nauroi ja sanoi:

– Pysy alallasi, penikka! Luuletko sinä voivasi minua pelottaa? Siihen sinä et kelpaa eikä kukaan sinun kaltaisistasi. Minä uskon kyllä, että sinä ampuisit minua selkään, jos saisit tilaisuuden, sillä se on juuri sinun tapaistasi – minä tunnen sinut läpikotaisin – mutta kun minusta ei ole hauskaa, että minut murhattaisiin noin salavihkaa, olen minä pannut sen jutun paperille, ja nyt se on varmoissa käsissä, ja se mies, jolla se on, tietää, mistä pitää hakea oikea mies, jos minut murhataan. Hyvänen aika, jos sinun mielestäsi sinun oma äitisi on yhtä suuri hupsu kuin sinä itse, niin sinä erehdyt pahasti, sen minä voin sulle sanoa! No niin, istu nyt hiljaa ja ole siivolla; äläkä nouse, ennen kuin minä käsken!

Tom riehui ja vääntelehti raatelevien tunteiden ja vaikutelmien pyörteissä ja sanoi vihdoin varman vakaumuksen sävyyn:

– Kaikki on pelkkää pötyä; mene siis tekemään pahimpasi. Minä en enää tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi.

Roxy ei vastannut mitään. Hän otti lyhdyn ja astui ovea kohti. Tomin valtasi jääkylmä kauhu.

– Tule takaisin, tule takaisin! hän uikutti. – En minä sitä tarkoittanut, Roxy; minä otan kaikki takaisin enkä sano sitä koskaan enää! Tulehan takaisin, hyvä Roxy!

Nainen seisoi hetkisen ääneti ja lausui sitten vakavasti:

– On yksi asia, joka sinun täytyy lopettaa, Valet de Chambers. Sinä et saa sanoa minulle 'Roxy', ikään kuin sinä olisit minun vertaiseni. Lapset eivät saa puhutella äitejään sillä tavalla. Sinun pitää sanoa minulle 'äiti' tai 'mamma', niin sinun pitää minua nimittää – ainakin, kun ei kukaan ole kuulemassa. Sano niin!

Se vaati Tomilta ponnistuksen, mutta hän sai tuon sanan lausutuksi.

– Se on hyvä. Älä sitä koskaan enää unohda, jos tiedät, mikä on sinulle terveellistä. No niin, sinä olet sanonut, ettet enää koskaan nimitä sitä valheeksi. Minä sanon sinulle varoitukseksi: jos vielä joskus niin sanot, on se viimeinen kerta, kun sinä sen minulle sanot. Minä menen silloin suoraa päätä tuomarin luo, niin nopeasti kuin jaksan kävellä, ja ilmoitan hänelle, kuka sinä olet, ja näytän sen toteen. Uskotko sinä, kun minä sen sanon?

– Oh, voihki Tom, – enemmän kuin uskon; minä tiedän sen.

Roxy käsitti, että hänen voittonsa oli täydellinen. Hän ei olisi voinut näyttää kellekään mitään toteen. Ja se hänen uhkauksensa, että jotakin oli kirjoitettu oli vale; mutta hän tunsi sen miehen, jonka kanssa hän oli tekemisissä, ja oli lausunut molemmat väitteensä vähääkään epäilemättä niiden tekemää vaikutusta.

Sitten hän meni taas istumaan kynttilälaatikolleen, ja hänen voitokkaan asentonsa ylväs ryhti teki siitä valtaistuimen. Hän virkkoi:

– Nyt sitten, Chambers, me alamme puhua asioista, eikä mitään hullutteluja enää. Ensiksikin sinä saat viisikymmentä dollaria kuussa; puolet siitä sinä annat äidillesi. Tänne rahat!

Mutta Tomilla oli kaiken kaikkiaan kuusi dollaria. Hän antoi ne ja lupasi alkaa säännöllisesti maksaa ensi kuun rahaerästä asti.

– Chambers, kuinka paljon sinä olet velkaa?

Tomia puistatti, ja hän sanoi:

– Lähes kolmesataa dollaria.

– Kuinka sinä aiot sen maksaa?

Tom voihkaisi:

– Oh, en minä tiedä; älä tee minulle sellaisia kauheita kysymyksiä.

Mutta Roxy ei hellittänyt, ennen kuin sai lypsetyksi nuorukaiselta tunnustuksen: Tom oli kuljeskellut täällä valepuvussa, varastellen pieniä arvoesineitä yksityisistä taloista. Hän oli tehnyt siten kaikkiaan melkoista rosvoilua kaksi viikkoa sitten, jolloin hänen luultiin olevan St. Louisissa; mutta hän pelkäsi lähettäneensä liian vähän kamaa tarvittavan summan hankkimiseksi eikä uskaltanut tehdä uutta yritystä kauppalassa nyt vallitsevan kiihtymyksen aikana. Hänen äitinsä hyväksyi hänen menettelynsä ja tarjoutui auttamaan, mutta se säikähdytti Tomia. Hän rohkaisi mielensä ja sai vavisten sanotuksi, että jos äiti poistuisi kaupungista, hän tuntisi asemansa paremmaksi ja turvallisemmaksi ja voisi pitää päänsä pystymmässä – ja aikoi ryhtyä sitä todistelemaan, mutta Roxy tuotti hänelle mieluisen yllätyksen sanomalla olevansa valmis lähtemään; hänestä oli saman tekevää, missä hän oleskeli, kunhan hän vain sai säännöllisesti osuutensa kuukausirahoista. Hän sanoi, ettei hän menisi kauas, vaan saapuisi kerran kuussa kummitustaloon rahojaan perimään. Sitten hän lisäsi:

– Minä en vihaa sinua nyt niin paljon, mutta minä olen vihannut sinua monta vuotta – ja niin olisi jokainen tehnyt. Vaihdoinhan minä sinut toisen vauvan kanssa, annoin sinulle hyvän perheen ja hyvän nimen ja tein sinusta valkoisen, rikkaan herran, jolla on uusina ostetut vaatteet. Mutta mitä minä siitä sain? Sinä halveksit minua kaiken aikaa ja aina tiuskit minulle ja puhuit häijysti ihmisten kuullen, etkä koskaan sallinut minun unohtaa, että minä olen neekeri... ja ... ja...

Hän purskahti murtuneena itkuun. Tom sanoi:

– Mutta enhän minä tiennyt, että sinä olit minun äitini; ja sitä paitsi...

– No, älkäämme siitä välittäkö nyt; annetaan sen olla. Minä unohdan sen. Sitten hän lisäsi uhkaavasti: – Ja laita niin, ettei minun enää koskaan tarvitse sitä muistaa, sillä silloin sinut paha perii, sen minä sinulle sanon.

Heidän erotessaan Tom kysyi kaikkein houkuttelevimmalla äänellään:

– Äiti, onko sinulla mitään sitä vastaan, että ilmoittaisit minulle, kuka minun isäni oli?

Hän oli luullut tekevänsä kiusallisen kysymyksen. Mutta hän erehtyi. Roxy suoristautui, keikautti ylpeästi päätänsä ja vastasi:

– Minullako olisi mitään sitä vastaan? Ei, ei ollenkaan! Eikä sinunkaan tarvitse hävetä isääsi, sen minä voin sanoa. Hän oli parasta säätyä koko tässä kaupungissa – vanhaa virginialaista sukua, ihan ensimmäisistä perheistä. Niin, yhtä hyvää sukujuurta kuin Driscollit ja Howardit, kun ne olivat mahtavimmillaan. Hän otti kasvoilleen vielä ylpeämmän ilmeen, jos mahdollista, ja lisäsi pontevasti: – Muistatko eversti Cecil Burleigh Essexin, joka kuoli samana vuonna kun sinun nuoren isäntäsi Tom Driscollin pappa, ja kuinka kaikki vapaamuurarit ja yhdistykset ja kirkkokunnat menivät pitämään hänelle komeimpia hautajaisia, mitä kaupunki koskaan on nähnyt? Se oli se mies.

Hänen ylväästi kohoavan itsetuntonsa mukana palasivat hänen aikaisempien päiviensä sulokkuus, ja hänen ryhtinsä sai ylevää arvokkuutta, joka olisi sopinut kuningattarelle, jos hänen ympäristönsä olisi ollut hiukan enemmän sen mukainen.

– Ei ole tässä kaupungissa toista neekeriä, joka on niin hienoa sukua kuin sinä. No, lähde nyt! Ja pidä pääsi pystyssä niin korkealla kuin haluttaa – sinulla on siihen oikeus, ja sen minä voin vannoa.

KYMMENES LUKU

Kaikki sanovat: – Kuinka kovaa, että meidän täytyy kuolla! – omituinen valitus ihmisten suusta, joiden on täytynyt elää. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Kun olet vihainen, laske neljään; jos olet kovin vihainen, niin kiroa. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Levolle mentyään Tom usein havahtui unestaan, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: – Kuinka hyvä asia, että se olikin pelkkää unta! Sitten hän laskeutui raskaasti vuoteeseen jälleen, voihkaisi ja mumisi: – Neekeri! Minä olen neekeri! Toivoisinpa olevani kuollut!

Hän heräsi aamunkoitteessa, tämän kauhun jälleen toistuessa, ja sitten hän päätti, ettei hän enää välittäisi tuosta petollisesta unesta. Hän alkoi ajatella. Ne olivat kylläkin katkeria mietteitä, jotka liikkuivat jokseenkin tähän tapaan:

– Miksi luotiin neekereitä ja valkoisia? Minkä rikoksen oli ensimmäinen, vielä luomaton neekeri tehnyt, jotta syntymän kirous säädettiin hänen osakseen? Ja miksi tehtiin tämä kauhea erotus valkoisten ja mustien välillä...? Kuinka kovalta neekerin kohtalo tuntuukaan tänä aamuna! Kuitenkaan ei sellainen ajatus eilisiltaan asti ollut koskaan pälkähtänyt päähäni.

Hän huokaili ja voihki tunnin ajan tai kauemmin. Sitten "Chambers" tuli nöyrästi ilmoittamaan, että aamiainen oli melkein valmis. "Tom" karahti tulipunaiseksi nähdessään tämän ylimyksellisen valkoisen nuorukaisen matelevan hänen, neekerin, edessä ja nimittävän häntä "nuoreksi herraksi". Hän sanoi töykeästi:

– Pois minun näkyvistäni! Ja kun nuorukainen oli mennyt, hän mumisi: – Eipä hän, poikaraukka, ole minulle mitään pahaa tehnyt, mutta nyt hän on minulle silmätikkuna, sillä hän on Driscoll, nuori herrasmies, ja minä olen ... voi, soisin olevani kuollut!

Jättiläispurkaus, niin kuin Krakatoan tulivuoren muutamia vuosia sitten sitä seuranneine maanjäristyksineen, hyökyaaltoineen ja vulkaanisine tuhkapilvineen, muuttaa ympäröivän seudun muodon tuntemattomaksi, vaivuttaa maahan korkeat kunnaat, kohottaa notkot, luo ihania järviä erämaihin ja erämaita sinne, missä vihreät niityt ennen hymyilivät. Tomia kohdannut hirvittävä onnettomuus oli jokseenkin samaan tapaan muuttanut hänen henkisen maisemansa. Joidenkin matalien notkojensa hän havaitsi kohonneen ihanteiksi, jotkut hänen ihanteensa olivat vajonneet laaksoihin ja viruivat siellä, säkkikangasta, laavantuhkaa ja tulikiveä särkyneiden päiden peittona.

Päiväkausia hän vaelteli yksinäisillä paikoilla, ajatellen, yhä ajatellen – koettaen päästä asemastaan selville. Se oli uutta ponnistelua. Jos hän tapasi tuttavan, huomasi hän, että elinkautinen tottumus oli jollakin salaperäisellä tavalla kaikonnut – hänen käsivartensa riippui hervottomana sen sijaan että se olisi vaistomaisesti ojentunut kädenpuristukseen. "Neekeri" ilmaisi hänessä nöyryytensä, ja hän punastui ja nolostui. Ja "neekeri" hämmästyi, kun valkoinen tuttava kurotti kätensä tervehdykseen. Hän havaitsi "neekerinsä" vaistomaisesti väistyvän sivulle jalkakäytävällä valkoisen huligaanin tai tyhjäntoimittajan tieltä. Kun Rowena, rakkain, mitä hänen sydämensä tunsi, hänen salaisen palvontansa epäjumala, kutsui häntä kotiinsa, esitti hänen "neekerinsä" hämmentyneen anteeksipyynnön ja pelkäsi astua sisälle istumaan valkoihoisten kanssa yhdenvertaisena. "Neekeri" pakoili ja lymyili, hiiviskellen siellä täällä ja kuvitellen näkevänsä epäluuloa ja ehkä varmuudenkin kaikkien kasvoilla, sävyssä ja eleissä. Niin outo ja hänen luonteestaan poikkeava oli Tomin käytös, että ihmiset sen huomasivat ja kääntyivät hänen ohi mentyään vilkaisemaan hänen jälkeensä, ja kun hän katsahti taakseen – mitä hän ei kaikesta vastustelustaan huolimatta voinut olla tekemättä – ja havaitsi toisen henkilön hämmästyneen ilmeen, herätti se hänessä sairaalloisen tunteen, ja hän livahti pois näkyvistä niin nopeasti kuin mahdollista. Hän alkoi tuntea olevansa voitettu ja sai vauhkon ilmeen; niinpä hän pakeni pois vuorenhuipuille ja yksinäisyyteen. Hän sanoi itselleen, että Harmin kirous oli hänen päällänsä.

Hän pelkäsi ruokailuaikojaan; "neekeri" häpesi istua valkoisten pöydässä ja pelkäsi ilmituloa kaiken aikaa. Ja kerran, kun tuomari Driscoll sanoi hänelle: – Mikä sinua vaivaa? Sinä näytät nöyrältä kuin neekeri, tunsi hän samaa kuin salamurhaajat tuntevat, kun syyttäjä sanoo: – Sinä olet se mies! Tom valitti pahoinvointia ja lähti pöydästä.

Hänen otaksutun "tätinsä" huolehtivaisuus ja hellyydenosoitukset olivat alkaneet häntä kauhistuttaa, ja hän vältti niitä.

Ja kaiken aikaa kasvoi hänen sydämessään hänen vihansa hänen otaksuttua "setäänsä" kohtaan; sillä hän tuumi itsekseen: – Hän on valkoinen; minä olen hänen karjaansa, hänen omaisuuttaan, hänen tavaraansa, ja hän voi myydä minut ihan kuin koiransa.

Viikon verran tämän jälkeen Tom kuvitteli, että hänen luonteensa oli varsin oleellisesti muuttunut. Mutta se johtui siitä, että hän ei tuntenut itseään.

Useissa suhteissa hänen mielipiteensä olivat täydellisesti muuttuneet eivätkä koskaan palaisi entiselleen, mutta hänen luonteensa perusrakenne ei ollut muuttunut eikä voinut muuttua. Pari kolme varsin tärkeää piirrettä siinä oli vaihtunut, ja ajanpitkään siitä johtuisi seurauksia, kun tilaisuus tarjoutui – ja varsin vakavanlaisia seurauksia sittenkin. Suuren sielullisen ja siveellisen murroksen vaikutuksesta hänen luonteensävyynsä ja tapoihinsa oli tullut täydellinen muutos, mutta jonkin ajan perästä, sitten kun myrsky oli asettunut, molemmat alkoivat palata entiselleen. Vähitellen hän vaipui takaisin entiseen kevytmieliseen ja huolettomaan elosteluunsa, vanhaan ajatus- ja puhetapaan. Eikä kukaan hänen lähimmistään olisi voinut havaita mitään, mikä erotti hänet entisestä heikosta ja välinpitämättömästä Tomista.

Saalistamisretki, jonka hän oli kaupungilla suorittanut, osoittautui tuottavammaksi kuin hän oli rohjennut toivoa. Sen tuloksista kertyi hänen pelivelkojensa maksamiseksi tarvittava summa, ja se pelasti hänet paljastukselta ja uudelta testamentin peruutukselta. Hän ja hänen äitinsä oppivat pitämään toisistaan varsin paljon. Roxy ei kuitenkaan voinut häntä rakastaa, koska "ei hänestä mihinkään ollut", kuten hän lausui, mutta hänen luonteensa vaati jotakin tai jotakuta hallittavaa, ja poika oli parempi kuin ei mitään. Äidin voimakas luonne ja hyökkäävä ja käskevä sävy pakotti Tomin niitä ihailemaan siitäkin huolimatta, että hän sai niistä enemmän näytteitä kuin hänen hyvinvoinnilleen oli tarpeellista. Ylimalkaan oli Roxyn keskustelun aiheina tuoreita juoruja kaupungin tärkeimpien perheiden yksityiselämästä (sillä hän kävi elonkorjuulla heidän keittiöissään joka kerta, kun hän saapui kaupunkiin) ja Tom nautti siitä. Se sopi juuri hänen makuunsa. Äiti nouti aina säännöllisesti puolet hänen kuukausirahoistaan, ja poika saapui aina kummitustaloon rupatelIakseen hänen kanssaan näissä tilaisuuksissa. Silloin tällöin Roxy kävi väliaikoinakin häntä siellä tervehtimässä.

Joskus Tom matkusti St. Louisiin pariksi viikoksi, ja vihdoin vanha kiusaus valtasi hänet jälleen. Hän voitti joukon rahaa, mutta menetti sen jälleen ja melkoisen summan lisäksikin, jonka hän lupasi suorittaa niin pian kuin mahdollista.

Sitä varten hän suunnitteli uutta varasteluretkeä omassa kaupungissaan. Hän ei koskaan ryhtynyt siihen puuhaan vieraassa kaupungissa, sillä hän pelkäsi pujahtaa taloihin, joita hän ei tuntenut sisältä ja ulkoa ja joiden arkitavat olivat hänelle oudot. Hän tuli valepuvussa kummitustaloon keskiviikkona ennen kaksosten saapumista – kirjoitettuaan Pratt-tädilleen, että hän tulisi kotiin vasta kahta päivää myöhemmin – ja lymyili siellä äitinsä kanssa perjantaiaamun sarastukseen asti, jolloin hän palasi setänsä taloon, astuen sisälle takaovesta omalla avaimellaan ja livahtaen huoneeseen, jossa hänellä oli käytettävänään kuvastin ja pukutarpeita. Hänellä oli mytyssä tytön vaatekerta mukanaan saalistusretkeään varten ja yllään muuan äitinsä puku, mustat hansikkaat ja huntu. Aamun valjetessa hän oli pukeutuneena valmiiksi retkeään varten, mutta näki vilahduksen Taulapää Wilsonista ikkunassa vastapäätä ja tiesi, että tämäkin oli huomannut hänet. Sen vuoksi hän huvitti Wilsonia hetkisen veikistelemällä kuvastimensa edessä, poistuen sitten näkyvistä ja ottaen ylleen toisen valepuvun, ja meni ulos takaportaita pitkin kaupungille tutkimaan tulevaa tapahtumapaikkaa.

Mutta hän oli levottomassa mielentilassa. Hän oli vaihtanut itselleen jälleen Roxyn puvun, ja liikkui vanhan naisen tapaan kumarassa, jottei Wilson vaivaisi päätänsä halpasäätyisellä vanhalla akalla, joka varhain aamulla lähti naapurin talosta takaoven kautta, jos hän vielä olisi vaanimassa. Mutta entä jos Wilson oli nähnyt hänen lähtönsä, pitänyt sitä epäilyttävänä ja häntä seurannutkin? Se ajatus nostatti kylmän hien Tomin otsalle. Hän luopui rosvoretkestään siksi päiväksi ja riensi takaisin kummitustaloon hämärintä tietä, jonka hän tunsi. Hänen äitinsä oli poissa; mutta hän palasi pian ja kertoi suuresta vastaanotosta Patsy Cooperilla ja sai pojan pian uskomaan, että tämä tilaisuus oli kuin erikoinen sallimus, viekoitteleva ja oivallinen. Tom lähti siis rosvoamaan, ja hänellä olikin siinä mainio menestys, sillä välin kun kaikki olivat Patsy Cooperin luona. Menestys antoi hänelle rohkeutta ja todellista pelottomuuttakin, vieläpä siinä määrin, että hän vietyään saaliinsa eräällä takakujalla odottelevalle äidilleen lähti itsekin vastaanotolle ja siinä talossa lisäsi erinäisiä arvoesineitä saaliiseensa.

Tämän pitkän poikkeamisen jälkeen olemme nyt ehtineet takaisin sille kohdalle, missä Taulapää Wilson odotellessaan kaksosten saapumista samana perjantai-iltana, istui mietiskelemässä aamun arvoituksellista, outoa ilmestystä – tyttöä Tom Driscollin makuuhuoneessa. Hän arvaili, tuumiskeli ja vaivasi päätänsä ja kummasteli, kuka se hävytön olento saattoi olla.

YHDESTOISTA LUKU

On kolme pettämätöntä keinoa miellyttää kirjailijaa, ja ne muodostavat kohoavan kohteliaisuusasteikon: 1. sanoa hänelle lukeneensa jonkin hänen kirjoistaan; 2. sanoa hänelle lukeneensa kaikki hänen kirjansa; 3. pyytää häneltä luettavakseen hänen lähinnä ilmestyvän kirjansa käsikirjoitus. N:o 1 tuottaa teille hänen kunnioituksensa; n:o 2 hankkii teille hänen ihailunsa; n:o 3 raivaa teille suoraa päätä tien hänen sydämeensä. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Jos epäilette laatusanan sopivaisuutta, pyyhkikää se. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Kaksoset saapuivat sitten, ja alettiin haastella. Keskustelu sujui keveästi ja tuttavallisesti, ja sen vaikutuksesta kävi uusi ystävyys luontevammaksi ja lujemmaksi. Wilson otti pyynnöstä mietekalenterinsa ja luki siitä muutamia kohtia, joita kaksoset vilpittömän sydämellisesti ylistivät. Se miellytti kirjoittajaa niin suuresti, että hän ilomielin suostui heidän pyyntöönsä ja lainasi osan teoksesta, jotta he voisivat lukea sitä kaikessa rauhassa kotona. Laajoilla matkoillaan he olivat havainneet, että oli kolme pettämätöntä keinoa miellyttää tekijää, ja he käyttivät nyt parhainta näistä kolmesta.

Sitten tuli keskeytys. Nuori Tom Driscoll saapui ja liittyi seuraan. Hän oli näkevinään arvokkaat muukalaiset ensimmäistä kertaa, kun nämä nousivat puristamaan kättä; mutta se oli vain teeskentelyä, sillä hän oli nähnyt heistä vilauksen jo vastaanotolla, suorittaessaan siellä rosvoustaan. Kaksoset tuumivat itsekseen, että hän oli lempeäkasvoinen ja jokseenkin kaunis, pehmeä ja sulava liikkeissään – sanalla sanoen siro. Angelosta hänellä oli kaunis katse; Luigi taas ajatteli, että siinä oli jotakin verhottua ja arastelevaa. Angelosta hänellä oli hauska ja huolettoman vapaa puhetapa; Luigista taas se oli liiankin vapaa. Angelo ajatteli, että hän oli kylläkin miellyttävä nuori mies; Luigi pidättyi arvostelusta. Tomin ensimmäinen osanotto keskusteluun oli kysymys, jonka hän oli tehnyt Wilsonille sata kertaa ennen. Se esitettiin aina hilpeästi ja hyvänsävyisesti ja koski aina kipeähkösti, sillä se osui salaiseen haavaan; mutta tällä kertaa vihlaisu oli terävä, kun vieraita oli saapuvilla.

– No, kuinka on asianajon laita? Oletteko jo saanut jonkin jutun?

Wilson puri huultansa, mutta vastasi: – En – en vielä, niin huolettomasti kuin osasi. Tuomari Driscoll oli jalomielisesti jättänyt lainopin pois kaksosille esittämästään Wilsonin elämäntarinasta. Nuori Tom nauroi hauskasti ja sanoi:

– Wilson on lakimies, hyvät herrat, mutta hän ei nykyisin aja asioita.

Iva tuntui purevalta, mutta Wilson hillitsi itsensä ja vastasi kiihkottomasti:

– Totta kyllä, minä en aja asioita. On totta, ettei minulla koskaan ole ollut oikeusjuttua ja että minun on kahdenkymmenen vuoden aikana täytynyt vaivalloisesti ansaita toimeentuloni kirjanpidon neuvojana tässä kaupungissa, jossa en kuitenkaan voi saada tilikirjoja selvittääkseni niin usein kuin haluaisin. Mutta on myöskin totta, että olen hyvin valmistautunut asianajajan toimeen. Silloin, kun olin teidän ikäisenne, Tom, olin valinnut uran ja olin pian pätevä sille astumaan. Tom vavahti. – En ole koskaan saanut tilaisuutta koettaa siinä kykyäni, ehkä en koskaan saakaan; mutta jos joskus saan tilaisuuden, olen silti valmis, sillä minä olen jatkanut lakitieteellisiä opintojani kaikki nämä vuodet.

– Se on oikein; teillä on hyvä sisu! Minä pidän siitä. Tekisi mieleni jättää kaikki lakiasiani teidän huostaanne. Minun asiani ja teidän lainopillinen toimintanne sopisivat varsin hyvin yhteen, Dave. Ja nuori mies nauroi taas.

– Jos te jättäisitte ne minun haltuuni... Wilson ajatteli tyttöä Tomin makuuhuoneessa ja oli sanomaisillaan: – Jos te vain jättäisitte kaikki salavihkaiset ja epäkunnialliset asianne minun haltuuni, tulisi siitä melkoinen vyyhti, mutta hän malttoi mielensä ja lausui: – Tämä puheenaihe ei kuitenkaan sovi yleiseksi keskusteluksi.

– Hyvä sitten, vaihtakaamme puheenaihetta; ajattelinkin, että aiotte lausua minulle uuden loukkauksen, joten mielelläni siirryn toiseen asiaan. Kuinka on nykyisin sen kauhean salaisuuden laita? – Wilsonilla on suunnitelma saada tavallista ikkunalasia kaupaksi koristelemalla sitä rasvaisilla sormenjäljillä ja sitten rikastua myymällä sitä pula-ajan hintoihin Euroopan kruunupäille heidän linnojensa somistamiseksi. – Näyttäkäähän, Dave.

Wilson otti esille kolme lasilevyä ja sanoi: – Minä annan asianomaisen vetää oikean kätensä sormet tukkansa lävitse, jotta niihin tarttuu ohut kerros luonnollista rasvaa, ja sitten painaa niiden päät lasia vasten. Seurauksena on hieno ja tarkka jäljennös ihon viivoista, ja se on pysyvä, jollei se tule kosketukseen minkään kanssa, mikä voi kahnata sen pois. Alkakaahan, Tom.

– Mutta minä muistan teidän ottaneen minun sormenjälkeni jo pari kertaa aikaisemmin.

– Kyllä; mutta viime kerrallakin te olitte nuori poika, noin kaksitoistavuotias vain.

– Niin kyllä. Tietysti minä olen sen jälkeen kokonaan muuttunut, ja vaihteluahan ne kruunupäät haluavat.

Hän veti sormensa lyhyen tukansänkensä yli ja painoi niiden päät yhden kerrallaan lasiin. Angelo jäljensi sormenpäänsä toiselle lasinpalalle, ja sitten Luigi painoi sormensa kolmanteen. Wilson merkitsi liuskat nimillä ja päivämäärällä ja pani ne pois. Tom naurahti tapansa mukaan ja sanoi:

– En aikonut mainita mitään, mutta jos te tavoittelette vaihtelua, niin olette tuhlannut yhden levyn. Toisen kaksosen sormenjäljet ovat tietysti samat kuin toisenkin.

– No, se on nyt tehty, ja minä halusin kuitenkin saada ne molemmat, vastasi Wilson ja istuutui jälleen paikalleen.

– Mutta kuulkaahan, Dave, sanoi Tom, – teidän oli tapana ihmisille ennustaakin ottaessanne heidän sormenjälkensä. Dave on kovin monipuolinen nero – ensi luokan nero, hyvät herrat; suuri tiedemies, joka tässä kylässä turhaan homehtuu; profeetta, joka saa sen tunnustuksen, jonka profeetat tavallisesti kotiseudullaan saavat – sillä täällä ei hänen oppineita keksintöjään pidetä pähkinänkuoren arvoisina, ja hänen päänuppiaan nimitetäänkin askartelupajaksi – heh, eikö niin, Dave? Mutta vähät siitä; hän kyllä jonakin päivänä painaa merkkinsä, – sormenjälkensä tietenkin – hihihi! Mutta, totta puhuen, te halunnette sallia hänen kerran vilkaista kämmeniinne; se on kahdenkertaisen pääsyhinnan arvoista, tai rahanne palautetaan ovella. Tiedättekö, hän lukee teidän kädenjuovianne yhtä helposti kuin kirjan tekstiä eikä ainoastaan ilmoita teille viittä- tai kuuttakymmentä asiaa, jotka tapahtuvat, vaan yhtä monta tuhatta, jotka eivät tapahdu. No, Dave, näyttäkää näille herroille, mikä innostunut tuhattaituri meillä, sitä aavistamattamme, tässä kaupungissamme on.

Wilson kärsi tästä pisteliäästä, perin vähän kohteliaasta naljailusta, ja kaksoset kärsivät hänen kanssaan ja hänen puolestaan. He päättelivät nyt aivan oikein, että paras keino auttaa häntä oli ottaa asia vakavalta kannalta ja käsitellä sitä kunnioittavasti, välittämättä Tomin jokseenkin häikäilemättömästä ivailusta. Niinpä Luigi sanoi:

– Matkoillamme olemme jonkin verran tutustuneet käsistä ennustamiseen ja tiedämme varsin hyvin, mitä hämmästyttäviä asioita sillä voidaan saada aikaan. Jollei se ole tiedettä, vieläpä varsin ylevää tiedettä, en tiedä, mikä muu nimi sille olisi annettava. Itämailla...

Tom näytti hämmästyneeltä ja epäuskoiselta. Hän sanoi: – Ettäkö tuo petkutus olisi tiedettä? Mutta ette kai puhu tosissanne?

– Kyllä, ihan tosissani. Neljä vuotta sitten meille tulkittiin kämmeniemme tiedotukset aivan kuin ne olisivat täynnä painettuja lauseita.

– Tahdotteko siis väittää, että siinä tosiaan oli jotakin? kysyi Tom, jonka epäluuloisuus alkoi hiukan heiketä.

– Niin paljon totta siinä oli, selitti Angelo, – että se, mitä meille kerrottiin luonteenlaadustamme, oli täsmällisesti oikein – emme olisi itsekään voineet sitä parantaa. Vielä paljastettiin pari kolme meille sattunutta merkillistä tapausta – asioita, joista ei kellään saapuvilla olevalla, meitä itseämme lukuunottamatta, voinut olla mitään aavistusta.

– Mitä, tuohan on selvää noituutta! huudahti Tom, jota asia nyt alkoi erinomaisesti kiinnostaa. – Ja kuinka ne suoriutuivat siitä, mitä teille tulevaisuudessa tapahtuisi?

– Oh, ylimalkaan varsin hyvin, vastasi Luigi. – Pari kolme merkillisimmistä ennustetuista asioista on käynyt sen jälkeen toteen; tärkein kaikista tapahtui vielä samana vuonna. Jotkut pienimmistäkin ennustuksista ovat toteutuneet; muutamat pienemmistä ja jokunen suuremmista eivät vielä ole toteutuneet eivätkä ehkä siis koskaan toteudukaan; kuitenkin ihmetyttäisi minua enemmän, jos ne jäisivät toteutumatta, kuin niiden toteutuminen.

Tom oli nyt täydellisesti kääntynyt, ja sanat vaikuttivat häneen syvästi. Hän sanoi puolustellen:

– Dave, tarkoitukseni ei ollut väheksyä sitä tiedettä; minä vain laskin leikkiä – puhuin seuraa huvittaakseni hölynpölyä, oikeammin sanoen. Toivoisin, että tutkisitte heidän kämmeniään. No, ettekö tahdo?

– Kyllä, tottakai, jos herrat sallivat; mutta eihän minulla ole ollut tilaisuutta kehittyä taituriksi, enkä väitä sitä olevani. Kun mennyt tapahtuma on jättänyt jotakuinkin silmäänpistävän merkin kämmeneen, voin sen yleensä havaita, mutta pienemmät asiat usein jäävät minulta huomaamatta – eivät tietenkään aina, mutta usein. Muuten, en paljon luota itseeni, kun on puhe tulevaisuuden ennustamisesta. Minä juttelen ikään kuin kädestäennustaminen olisi jokapäiväinen harrastukseni, mutta niin ei ole asian laita. Kuuden viime vuoden aikana en ole tutkinut edes puolta tusinaa käsiä. Ihmiset, nähkääs, alkoivat laskea siitä leikkiä, minkä vuoksi jätin sen sikseen, lopettaakseni lörpöttelyn. Sanonpa teille, mitä teemme, kreivi Luigi: minä yritän selostaa teidän menneisyyttänne, ja jos siinä edes hiukan onnistun – ei, minä en kajoa tulevaisuuteen; sen tulkitseminen kuuluu ammattitaiturin tehtäviin.

Hän tarttui Luigin käteen. Tom sanoi:

– Malttakaa – älkää katsoko vielä, Dave! Kreivi Luigi, tässä on lyijykynä ja paperia. Kirjoittakaa se asia, jonka sanoitte teille ennustetuista olleen tärkeimmän ja joka tapahtui vajaan vuoden kuluessa sen jälkeen, ja antakaa sitten paperi minulle, jotta saan nähdä, keksiikö Dave sen teidän kädestänne.

Luigi kirjoitti salaa rivin, käänsi paperinpalan kokoon ja antoi sen Tomille, lausuen: – Minä sanon teille, milloin sopii katsoa, jos hän sen keksii.

Wilson alkoi tutkia Luigin kämmentä, seuraten elämänviivoja, sydämenviivoja, pääviivoja ja eteni, pannen huolellisesti merkille niiden suhteet niitä kaikilla puolilla ympäröivien hienoimpien merkkien ja juovien lukinverkkoon; hän tunnusteli peukalon juuressa olevaa lihaista kukkulaa ja tarkasteli sen muotoa; hän paineli käden lihakasta puolta ranteen ja pikkusormen juuren välillä, tutkien senkin muotoa; hän tarkasti kärsivällisen huolellisesti sormet, niiden muodon, suhteet ja mihin asentoon ne jäivät ollessaan täydellisessä levossa. Tätä menettelyä katselivat muut läsnäolijat perin uteliaina, päät kumartuneina yhteen Luigin kämmenen yli ja kenenkään häiritsemättä äänettömyyttä. Nyt Wilson alkoi uudelleen tarkoin silmäillä kämmentä ja ryhtyi esittämään huomioitaan.

Hän selosti Luigin luonteenlaadun ja taipumukset, hänen makunsa, antipatiansa, halunsa, harrastuksensa, pyrkimyksensä, kunnianhimonsa ja erikoisuutensa tavalla, joka toisinaan sai tutkittavan sävähtämään ja toiset nauramaan; mutta molemmat kaksoset selittivät, että kuvaus oli taitavasti sommiteltu ja oikea.

Sitten Wilson ryhtyi Luigin elämäkertaan. Hän liikkui nyt varovaisesti ja epäröiden, kuljettaen sormiaan hitaasti kämmenen isoja viivoja pitkin ja silloin tällöin pysähtyen "tähteen" tai johonkin muuhun sellaiseen tunnukseen, jonka ympäristön hän perin tarkoin tutki. Hän mainitsi pari mennyttä tapausta; Luigi vahvisti hänen lausuntojensa pätevyyden, ja tutkimus jatkui. Äkkiä Wilson kohotti katseensa hämmästyneen näköisenä.

– Tässä kerrotaan tapauksesta, jota ehkä ette soisi minun...

– Antakaa kuulla, vastasi Luigi hyväntahtoisesti; – vakuutan, ettei se minua nolostuta.

Mutta Wilson epäröi vielä eikä oikein näkynyt tietävän, mitä tehdä. Sitten hän sanoi:

– Minusta se on liian arkaluontoinen asia, jotta... Ehkä mieluummin kirjoittaisin sen tai kuiskaisin sen teille ja sallisin teidän itse päättää, haluatteko siitä puhuttavan vai ettekö.

– Kyllä sopii, virkkoi Luigi, – kirjoittakaa se.

Wilson kirjoitti jotakin paperiliuskalle ja antoi sen Luigille, joka luki sen itsekseen ja sitten sanoi Tomille:

– Kääntäkää paperinne auki ja lukekaa se, herra Driscoll.

Tom luki:

    "Ennustettiin, että minä tappaisin miehen. Se kävi toteen ennen
    kuin vuosi oli kulunut."

Tom lisäsi: – Hyvä Jumala!

Luigi ojensi Wilsonin paperin Tomille ja sanoi:

– Lukekaahan nyt tämä.

Tom luki:

    "Te olette tappanut jonkun, mutta oliko se mies, nainen vai
    lapsi, siitä en saa selvää."

– Jopa nyt jotakin! huudahti Tom hämmästyneenä. – Tuo vie voiton kaikesta, mitä on koskaan kuultu! Hitto vie, ihmisen oma käsi on hänen pahin verivihollisensa! Ajatelkaapa vain – ihmisen oma käsi sisältää selonteon hänen elämänsä syvimmistä ja vaarallisimmista salaisuuksista ja on kavalasti valmis paljastamaan hänet jokaiselle vastaantulevalle muukalaiselle velholle. Mutta miksi sallitte kenenkään katsoa kättänne, kun siihen on niin kauhea asia merkitty?

– Oh, virkkoi Luigi tyynesti, – minä en siitä välitä. Minulla oli hyvät syyt tappaa se mies, enkä minä sitä kadu.

– Mitkä ne syyt olivat?

– No, hän ansaitsi saada surmansa.

– Minä kerron teille, miksi hän sen teki, koska hän ei itse tahdo sanoa, virkkoi Angelo lämpimästi. – Hän teki sen pelastaakseen minun henkeni – siksi hän sen teki. Se oli siis ylevä teko eikä mitään salassa pidettävää.

– Niin se oli, niin se oli, sanoi Wilson, – sellainen teko veljen hengen pelastamiseksi on suuri ja jalo.

– Tosin on perin hauskaa, virkkoi Luigi, – kuulla teidän sanovan niin, mutta epäitsekkyyteni, sankarillisuuteni tai jalomielisyyteni eivät kestä lähempää tarkastusta. Te sivuutatte yhden seikan: jollen olisi pelastanut Angelon henkeä, niin kuinka olisi käynyt minun? Jos olisin sallinut sen miehen tappaa hänet, eikö hän olisi tappanut minuakin? Minä siis pelastin oman henkeni.

– Niin, se on sinun tapasi esittää asia, sanoi Angelo, – mutta minä tunnen sinut – minä uskon, ettet sinä laisinkaan ajatellut itseäsi. Minulla on vielä se ase, jolla Luigi tappoi miehen, ja minä näytän sen teille joskus. Se tapaus tekee sen mielenkiintoiseksi, ja ennen kuin se joutui Luigin käsiin, oli sillä jo historiansa, mikä lisää sen arvoa. Sen antoi Luigille mahtava intialainen ruhtinas, Barodan gaikwar, ja se on ollut hänen perheessään pari kolme vuosisataa. Sillä oli surmattu monen monta epämieluista henkilöä, jotka, kuka kulloinkin, olivat häirinneet rauhaa ruhtinaallisen kotilieden ääressä. Siinä ei ole paljon katseltavaa, paitsi että se ei ole muovattu muiden puukkojen tai tikarien tapaan – tai miksi niitä sanotaankaan. Katsokaas, minä piirrän sen teidän nähtäväksenne. Hän otti paperiarkin ja teki nopean luonnoksen. – Tällainen se on – leveä ja murhaava säilä, jonka terät viiltävät kuin partaveitsi. Siihen kaiverretut koukerot ovat pitkän omistajasarjan monogrammeja tai nimiä. Minä itse käskin lisätä siihen Luigin nimen roomalaisilla kirjaimilla sukuvaakunoineen, kuten näette. Katsokaahan, kuinka omituinen kahva sillä on. Se on pelkkää norsunluuta, kiillotettu kuin kuvastin, ja se on neljä tai viisi tuumaa pitkä, pyöreä ja yhtä paksu kuin rotevan miehen ranne, yläpäästään veistetty litteäksi, jotta peukalo voi sitä vasten levätä; sillä siihen tartutaan niin, että peukalo lepää yläpäätä vasten – noin – ja sitten se kohotetaan ylös ja isketään alaspäin. Antaessaan sen Luigille gaikwar näytti meille, miten siinä menetellään, ja ennen kuin yö oli kulunut oli Luigi käyttänyt asetta sillä seurauksella, että gaikwarilla oli yksi alamainen vähemmän. Tuppi on upeasti koristettu suuriarvoisilla jalokivillä, ja näyttää teistä varmaankin enemmän katselemisen arvoiselta kuin veitsi itse.

Tom tuumi itsekseen:

– Olipa onni, että tulin tänne. Olisin myynyt sen tikarin polkuhinnasta; otaksuin jalokivien olevan lasia.

– Mutta jatkakaahan; älkää pysähtykö, virkkoi Wilson. – Uteliaisuutemme on nyt herätetty; haluaisimme kuulla siitä miestaposta. Kertokaa meille siitä.

– No, puhuakseni lyhyesti, veitsi oli siihen kaikkeen syynä. Alkuasukaspalvelija livahti huoneeseemme palatsissa yöllä tappaakseen meidät ja kaiketikin varastaakseen veitsen, kun sen tupessa on niin kallisarvoisia jalokiviä. Luigilla oli se pieluksensa alla; me makasimme samassa vuoteessa. Huoneessa paloi himmeä yölamppu. Minä olin unessa; mutta Luigi oli valveilla, ja hän luuli huomaavansa epämääräisen hahmon lähestyvän vuodetta. Hän sieppasi veitsen tupesta ja oli valmis, eivätkä häntä haitanneet vuodevaatteet, sillä ilma oli kuuma eikä meillä ollut peitteitä. Äkkiä ilmestyi alkuasukas vuoteen ääreen ja kumartui minun ylitseni, oikea käsi kohotettuna ja siinä minun kurkkuuni tähdätty tikari; mutta Luigi tarttui hänen ranteeseensa, painoi hänet kyyrysilleen ja survaisi oman veitsensä miehen kaulaan. Siinä koko tarina.

Wilson ja Tom hengähtivät syvään, ja kun oli keskusteltu murhenäytelmän johdosta yhtä ja toista, tarttui Taulapää Tomin käteen sanoen:

– Kuulkaas, ties mistä syystä en ole koskaan vilkaissut teidän kämmeniinne; ehkä teillä olisi joitakin epäilyttäviä pikku salaisuuksia, joita tarvitsisi ... no, mitä nyt?

Tom oli siepannut kätensä pois ja näytti melkoisen nololta.

– Kas, hän punastuu! virkkoi Luigi. Tom loi häneen julman katseen vastasi terävästi:

– No, jos punastunkin, ei syynä ole ainakaan se, että olisin murhamies! Luigin tummat kasvot kuohahtivat, mutta ennen kuin hän ehti puhua tai liikahtaa, lisäsi Tom kiireesti:

– Oh, pyydän tuhannesti anteeksi. En minä sitä tarkoittanut; sanat pääsivät suustani harkitsematta, ja minä olen kovin, kovin pahoillani – teidän tulee suoda minulle anteeksi!

Wilson tuli apuun ja selitti asiat niin hyvin kuin voi; oikeastaan hän onnistui siinä täydellisestikin kaksosten suhteen, sillä nämä olivat enemmän pahoillaan loukkauksesta, jonka hänen vieraansa huonoa käytöstä osoittava pahantuulen purkaus oli hänelle tuottanut, kuin Luigiin kohdistetusta herjauksesta. Mutta hänen menestymisensä ei ollut niin täydellinen, mikäli asia koski Tomia. Tämä yritti olla huolettoman luonnollinen ja onnistuikin siinä melkoisen hyvin, mutta pohjaltaan hän kantoi kaunaa kohtauksen kolmea todistajaa vastaan, olipa heille siinä määrin vihainen, kun he olivat sen nähneet ja huomanneet, että hän melkein unohti kiukutella itselleen. Mutta sitten tapahtui jotakin, mikä teki hänen olonsa melkein mukavaksi ja palautti hänen ihmisystävällisen ja suopean mielialansa. Se oli pieni kinastelu kaksosten välillä, pienoinen tora vain, mutta sittenkin riita, ja ennen kuin he olivat siinä ehtineet pitkälle, olivat he ilmeisesti ärtyneitä toisilleen. Tom oli ihastuksissaan, niin ylen mielissään, että hän varovaisesti teki voitavansa lisätäkseen ärtymystä, vaikka häntä muka ohjasivat ainoastaan kunnioitettavat vaikuttimet. Hänen avullaan hiillos kiihtyi hehkuun, ja hänellä olisi ehkä ollut onni saada nähdä sen leimahtavan ilmiliekkiin, jollei ovelta olisi kuulunut keskeyttävä kolkutus, joka suututti häntä yhtä paljon kuin se oli Wilsonille mieluinen. Wilson avasi oven.

Tulija oli hyväntahtoinen, oppimaton, tarmokas, keski-ikäinen irlantilainen, nimeltä John Buckstone, joka oli suuri poliitikko pienessä mittakaavassa ja aina otti hartaasti osaa kaikenlaisiin yleisiin asioihin. Muuan kaupungin polttavimmista kysymyksistä juuri silloin koski rommin anniskelua. Siellä oli voimakas rommipuolue ja voimakas puolue sitä vastaan. Buckstone työskenteli rommipuolueen hyväksi, ja hänet oli lähetetty etsimään kaksoset ja kutsumaan heidät sen puolueen kannattajien yleiseen kokoukseen. Hän esitti asiansa ja sanoi, että joukot jo kerääntyivät suureen saliin kauppahallin yläpuolelle. Luigi otti kutsun sydämellisesti vastaan, Angelo vähemmän sydämellisesti, koska hän vieroi kansanjoukkoja eikä nauttinut Amerikan voimakkaita väkijuomia. Olipa hän ajoittain ehdottoman raitiskin – milloin hän katsoi sen viisaaksi.

Kaksoset lähtivät Buckstonen kanssa, ja Tom Driscoll liittyi kutsumatta heidän seuraansa.

Etäältä voitiin nähdä pitkä, heiluva rivi tulisoihtuja liikkumassa kaupungin pääkatuja pitkin, kuulla bassorummun räminää, symbaalien kilinää, parin kolmen torven kimeitä säveliä ja kaukaisten hurraahuutojen heikkoa pauhua. Kulkueen loppupää kiipesi kauppahallin portaita ylös kaksosten ehtiessä niiden lähelle. Heidän astuessaan saliin se oli täynnä kansaa, tulisoihtuja, savua, remua ja innostusta. Buckstone vei heidät korokkeelle – Tom Driscollin yhä seuratessa – ja esitteli puhemiehelle valtavien tervehdyshuutojen räjähtäessä. Kun melu oli hiukan asettunut, ehdotti puhemies, että "arvoisat vieraamme heti valittaisiin kohteliaana tunnustuksena jäseniksi ikiloistavaan järjestöömme, jonka päämääränä on vapaiden paratiisi ja orjien tuho".

Tämä kaunopuheinen purkaus avasi innostuksen sulkuportit jälleen, ja vaali suoritettiin pauhaavan yksimielisesti. Sitten kohosi huudahdusten myrsky:

– Liottakaa heidät! Liottakaa heidät! Antakaa heille ryyppy!

Täysinäisiä viskilaseja ojennettiin kaksosille. Luigi kohotti lasinsa korkealle ja vei sen sitten huulilleen; mutta Angelo laski lasinsa alas. Silloin kuultiin uusi huudahdusten myrsky:

– Mikä sitä toista vaivaa? – Miksi se vaaleaverinen perääntyy ja pettää meidät? – Selittäkää, selittäkää!

Puhemies tiedusti asiaa ja ilmoitti sitten:

– Olemme tehneet onnettoman erehdyksen, hyvät herrat. Kuulen, että kreivi Angelo Capello on meidän käsityskantamme vastustaja – oikeastaan raittiusmies, joka ei aikonut pyrkiä jäseneksi meidän seuraamme. Hän toivoo, että harkitsemme uudestaan ja kumoamme sen äänestyksen, jolla hänet valittiin. Mitä kokous ajattelee?

Kuultiin yleinen naurunrähäkkä, jota runsaasti säestivät vihellykset ja naukumiset, mutta puheenjohtajan nuijan tarmokas käyttö palautti jonkun verran järjestystä. Sitten puhui muuan mies joukosta sanoen, että vaikka hän olikin kovin pahoillaan tehdystä erehdyksestä, sitä ei voinut korjata tässä kokouksessa. Sääntöjen mukaan ratkaisu oli lykättävä seuraavaan varsinaiseen kokoukseen. Hän ei tahtonut tehdä ehdotusta, kun mitään sellaista ei tarvittu. Hän halusi kokouksen nimessä pyytää herrasmieheltä anteeksi ja vakuuttaa hänelle, että mikäli se Vapauden pojista riippui, tehtäisiin hänen tilapäinen jäsenyytensä järjestössä hänelle hauskaksi.

Puhe otettiin vastaan äänekkäillä hyvähuudoilla, joiden joukosta kuului lauseita:

– Oikein puhuttu! – Hän on kunnon mies, vaikka onkin vesipoika! – Juokaa hänen maljansa! – Hurratkaa hänelle ja juokaa lasit pohjaan viimeistä tippaa myöten!

Laseja tarjoiltiin eri puolille, ja lavalla jokainen joi Angelon maljan, samalla kun kuulijakunta laulaa loilotti:

    "Hän hauska, kelpo veikko on,
    hän hauska, kelpo veikko on,
    hän hauska, kelpo veikko on,
    sit' eihän kieltää voi."

Tom Driscoll joi. Se oli hänen toinen lasinsa, sillä hän oli juonut Angelon lasin, heti kun tämä sen laski alas. Nämä kaksi ryyppyä tekivät hänet perin hilpeäksi – melkein typerän hilpeäksi – ja hän alkoi erittäin vilkkaasti ja huomattavasti ottaa osaa kokouksen menoon, varsinkin musiikkiin, naukumiseen ja sivuhuomautuksiin.

Puheenjohtaja seisoi yhä korokkeen reunalla, molemmat kaksoset vieressään. Veljesten tavattoman suuri yhdennäköisyys vihjaisi Tom Driscollille sukkeluuden, ja juuri kun puheenjohtaja aloitti puhetta, hypähti hän esille ja sanoi humalaisen luottavaisesti kuulijakunnalle:

– Pojat, minä ehdotan, että hän pysyy ääneti ja sallii tämän elävän kaksoiskappaleen valmistaa teille puheen.

Lauseen kuvaava osuvuus vaikutti kuulijoihin, ja nyt seurasi äänekäs naurunpurskahdus.

Luigin etelämaalainen veri kiehahti tämän loukkauksen nöyryytyksestä, joka tapahtui neljänsadan muukalaisen kuullen. Nuoren miehen luonteen mukaista ei ollut jättää asiaa sikseen tai siirtää tilien selvitystä toistaiseksi. Astuttuaan pari harppausta hän pysähtyi mitään aavistamattoman pilailijan taakse, sitten hän otti vauhtia ja antoi niin jättimäisen tarmokkaan potkun, että se kohotti Tomin pallona parrasvalojen yli ja mätkäytti hänet ensimmäisellä penkkirivillä istuvien Vapauden poikien kalloihin.

Selväkään ihminen ei kernaasti salli, että toinen lennätetään hänen niskaansa, kun ei ole tehnyt mitään pahaa: ken ei ole selvä, ei voi moista huomaavaisuutta laisinkaan sietää. Siinä Vapauden poikasten pesässä, johon Driscoll putosi, ei ollut ainoatakaan selvää lintua, tuskin oli ketään täysin selvää koko kuulijakunnassa. Driscoll heitettiin heti vihaisesti seuraavan rivin "poikien" kalloihin, ja nämä "pojat" lähettivät hänet edelleen takimmaisia kohti ja alkoivat sitten nyrkeillään takoa etummaisten rivien "poikia", jotka olivat hänet heille lennättäneet. Tätä menettelyä seurattiin tarkasti penkiltä penkille Driscollin matkustaessa myrskyisellä vauhdilla ilmateitse ovea kohti, joten hän jätti vanaveteensä yhä pitenevän kuohun raivoavaa, hypähtelevää, tappelevaa ja kiroilevaa ihmiskuntaa. Tulisoihdut kaatuivat, toinen ryhmä toisensa perästä, ja pian kuultiin puhemiehen nuijan huumaavan paukkeen, vihaisten äänien ulvonnan ja luhistuvien penkkien ryminän yli herpaannuttava huuto: – Tuli on irti!

Tappelu loppui heti, kiroileminen taukosi; selvästi rajoitetun silmänräpäyksen ajan vallitsi haudan hiljaisuus, täydellinen hievahtamattomuus, missä äsken myrsky oli raivonnut. Sitten joukko heräsi eloon ja tarmoon jälleen kuin yhdestä sysäyksestä, tyrskyen ja ponnistellen ja huojuen sinne tänne, uloimpien maininkien kantautuessa ulos ikkunoista ja ovista, ja vähitellen keventäen painetta ja helpottaen tungosta.

Palokuntalaiset eivät koskaan ennen olleet niin nopeasti saapuneet paikalle; sillä tällä kertaa ei heillä ollut mitään matkaa, koska heidän asemansa oli kauppahallin takasivulla. Siellä oli ruiskukomppania ja tikkailla ja palohaoilla varustettu komppania. Puolet kummastakin oli rommimiehiä ja toiset puolet rommin vastustajia, rajariitojen siveellisen ja poliittisen tasoitusperiaatteen mukaan. Kylliksi rommin vastustajia loikoili asemalla miehittääkseen ruiskun ja tikapuut. Kahdessa minuutissa he olivat pukeneet ylleen punaiset paitansa ja palokypäränsä – virallisesti he eivät koskaan näyttäytyneet epävirallisessa puvussa – ja kun joukkokokouksen osanottajat tunkeutuivat ulos ylemmästä kerroksesta pitkän ikkunarivin kautta ja tulvivat rakennuksen kaarikäytävän katolle, olivat pelastajat valmiina heidän varaltaan voimakkaalla vesisuihkulla, joka huuhteli toiset alas katolta ja melkein hukutti loput. Mutta vesi oli tulta suopeampaa, ja yhä jatkui ryntäys ulos ikkunoista ja yhä tervehdittiin tulijoita armottomalla liotuksella, kunnes rakennus oli tyhjä. Sitten palosotilaat nousivat saliin ja ruiskuttivat sinne vesitulvan, joka olisi riittänyt sammuttamaan neljäkymmentä kertaa niin paljon tulta kuin siellä oli ollut. Sillä pikkukaupungin palokunta ei usein saa tilaisuutta näyttää kuntoaan, ja jos se joskus sellaisen saa, toimii se mahdollisimman perinpohjaisesti. Järkevät ja arvostelukykyiset asukkaat tässä vähäisessä kaupungissa eivät vakuuttaneet omaisuuttaan tulta, vaan palokuntaa vastaan.

KAHDESTOISTA LUKU

Rohkeus on pelon vastustamista, pelon hallitsemista – ei pelottomuutta. Jollei joku olento ole tietyssä määrin pelkuri, ei ole imartelevaa nimittää sitä rohkeudeksi; se olisi ainoastaan sanan väärinkäyttöä. Katsokaa kirppua – se olisi verrattomasti rohkein kaikista Jumalan luontokappaleista, jos tietämättömyys pelosta olisi rohkeutta. Vähät siitä, oletteko nukuksissa vai valveilla, se hyökkää kimppuunne kumminkin, välittämättä mitään siitä tosiasiasta, että te voimiltanne ja kooltanne olette siihen verrattuna kuin kaikki maailman armeijat yhteensä imeväisen lapsen rinnalla. Se elää päivin ja öin, kaikki päivät ja yöt, vaaran ja välittömän kuoleman vaiheissa eikä kuitenkaan pelkää enempää kuin mies kävellessään kaupungin kaduilla, jota maanjäristys uhkasi kymmenen vuosisataa sitten. Puhuessamme Clivestä, Nelsonista ja Putnamista miehinä, jotka "eivät tienneet, mitä pelko oli", tulisi aina lisätä kirppu ja panna se kulkueen etunenään. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Tuomari Driscoll oli nukkumassa vuoteessaan kello kymmeneltä perjantai-iltana, ja hän oli noussut ja mennyt kalastamaan ennen päivän sarastusta seuraavana aamuna ystävänsä Pembroke Howardin kanssa. Nämä kaksi olivat yhdessä elelleet poikina Virginiassa silloin, kun tämä valtio vielä oli liiton tärkein ja mahtavin jäsen, ja he lisäsivät vieläkin ylvään ja hellivän laatusanan "vanha" sen nimeen siitä puhuessaan. Missourissa liittyi tunnustettu aateluuden merkki jokaiseen henkilöön, joka oli kotoisin "vanhasta" Virginiasta, ja tämä ylemmyys kohosi yliherruudeksi, milloin tuollaista syntyperää oleva henkilö voisi lisäksi todistaa polveutuvansa mainitun suuren valtion ensimmäisistä perheistä. Howardit ja Driscollit kuuluivat tähän ylimystöön. Heidän silmissään se merkitsi aateluutta. Sillä oli kirjoittamattomat lakinsa, ja ne olivat yhtä selvästi määritellyt ja ankarat kuin mitkään maan painetuista asetuksista. Virginian vanhoihin perinteisiin kuuluva oli synnynnäinen gentleman; hänen elämänsä korkein velvollisuus oli vaalia tätä suurta perintöä ja pitää sitä tahrattomana. Nämä lait olivat hänelle magna charta; ne viitoittivat hänen väylänsä; jos hän poikkesi niistä puolikaan kompassipiirua, merkitsi se haaksirikkoa hänen kunnialleen, toisin sanoen herrasmiehen arvon menetystä. Nämä lait vaativat yhtä ja toista, mitä hänen uskontonsa saattoi kieltää: silloin täytyi uskonnon taipua – vaatimuksia ei voitu höllentää soveltumaan uskontoihin tai mihinkään muuhunkaan. Kunnia oli ensi sijalla: ja heidän lakinsa määrittelivät, mitä se oli ja missä suhteessa se erosi kunniakäsitteistä, joita sanelivat kirkolliset tunnustukset ja eräiden maapallon vähempiarvoisten kansanainesten lait ja tavat, sillä nämä alueet oli jätetty ulkopuolelle silloin, kun Virginian pyhät rajat käytiin.

Jos tuomari Driscoll oli tunnustettu Dawson's Landingin ensimmäinen kansalainen, tunnustettiin asianajaja Pembroke Howard empimättä toiseksi. Häntä nimitettiin "suureksi lakimieheksi" – mikä olikin hyvin ansaittu arvonimi. Hän ja Driscoll olivat samanikäisiä – parisen vuotta yli kuudenkymmenen.

Vaikka Driscoll oli vapaa-ajattelija ja Howard jyrkkä ja vakaantunut presbyteriläinen, ei heidän harras ystävyytensä siitä kärsinyt mitään haittaa. He olivat miehiä, joiden mielipiteet olivat heidän yksityisomaisuuttaan eivätkä alistuneet tarkastukseen ja paranteluun, ehdotuksiin tai arvosteluun kenenkään ihmisen, ei edes heidän ystäviensä taholta.

Kun päivän kalastus oli päättynyt, lipuivat he veneessään virtaa alaspäin, haastellen kansallisesta politiikasta ja muista asioista, mutta sitten he tapasivat toisen veneen matkalla kaupungista ylöspäin, ja siinä oli muuan mies, joka sanoi:

– Kaiketi tiedätte, tuomari, että toinen niistä uusista kaksosista antoi veljenpojallenne potkun eilen illalla?

– Teki mitä?

– Antoi hänelle potkun.

Vanhan tuomarin huulet kalpenivat, ja hänen silmänsä alkoivat leimuta. Hän oli hetkisen kiukusta tukehtumaisillaan, mutta sitten hän sai suustansa, mitä oli yrittänyt sanoa.

– No, no – jatkakaa! Kertokaa minulle yksityiskohdat.

Mies teki niin. Lopulta tuomari oli hetkisen ääneti, kuvaillen mielessään Tomin häpeällistä kuperkeikkaa ramppivalojen yli. Sitten hän sanoi kuin ääneen ajatellen:

– Hm – minä en sitä ymmärrä. Minä nukuin kotona. Hän ei herättänyt minua. Piti kai itseään kykenevänä järjestämään asiansa minun avuttani. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylpeydestä ja mielihyvästä tämän ajatuksen johdosta, ja hän sanoi hilpeän tyytyväisenä: – Siitä minä pidän – se on vanhaa aitoa verta, eikö olekin, Pembroke?

Howard hymyili rautaista hymyä ja nyökkäsi myöntävästi. Sitten uutistenkertoja puhui jälleen:

– Mutta Tom voitti kaksosen oikeusjutussa.

Tuomari katsoi mieheen ihmetellen ja kysyi:

– Oikeusjutussa? Missä oikeusjutussa?

– No, Tom haastoi hänet tuomari Robinsonin eteen hyökkäyksestä ja pahoinpitelystä.

Vanhus lyyhistyi äkkiä kokoon kuin kuoliniskun saanut. Howard riensi hänen luokseen, kun hän vaipui eteenpäin tajuttomana, otti hänet syliinsä ja pani hänet selälleen lepäämään veneen pohjalle. Hän pirskotti vettä hänen kasvoihinsa ja sanoi hämmästyneelle vieraalle:

– Menkää, älkääkä salliko hänen toipuessaan tavata teitä täällä. Näettehän, minkä vaikutuksen teidän harkitsematon puheenne teki; teillä pitäisi olla siksi paljon järkeä, että olisitte syytämättä suustanne moista julmaa panettelua.

– Olen kovin pahoillani, kun näin kävi, herra Howard, enkä olisi puhunut, jos olisin tullut ajatelleeksi. Mutta panettelua se ei ole, vaan täyttä totta, ihan niin kuin minä hänelle kerroin.

Hän souti pois. Sitten vanha tuomari virkosi taintumuksestaan ja katsoi surkeasti ylitsensä kumartuneihin myötätuntoisiin kasvoihin.

– Sano, ettei se ole totta, Pembroke; sano minulle, ettei se ole totta! puhui hän heikolla äänellä.

Ei ollut mitään heikkoa niissä syvissä urkusävelissä, jotka vastasivat:

– Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että se on valhe, vanha ystävä. Pojan suonissa virtaa vanhan Virginian parasta verta.

– Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista! virkkoi vanha herra hartaasti. – Ah, Pembroke, se oli kova isku!

Howard viipyi ystävänsä seurassa, saattoi hänet kotiin ja astui hänen kanssaan sisällekin. Oli pimeä, ja illallisaika oli jo mennyt, mutta tuomari ei ajatellut illallista; hän halusi kaikin mokomin kuulla asianomaisen itse kumoavan tuon parjauksen ja yhtä kiihkeästi Howardin myös kuulevan sen. Lähetettiin kutsumaan Tom, joka tulikin heti. Hänellä oli mustelmia kasvoissaan, ja hän ontui varsin surkean näköisenä. Hänen setänsä käski hänen istuutua ja sanoi:

– Olemme kuulleet sinun seikkailustasi, Tom, johon oli koristukseksi liitetty soma valhe. Murenna nyt se valhe tomuksi. Mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt? Millä kannalla asia nyt on?

Tom vastasi viattomasti: – Se ei ole millään kannalla; se on kaikki lopussa. Minä haastatin hänet oikeuteen, ja hän hävisi jutun. Taulapää Wilson puolusti häntä – se oli hänen ensimmäinen oikeusjuttunsa. Ja hän hävisi sen. Tuomari sakotti sitä kurjaa koiraa viisi dollaria väkivallasta.

Howard ja tuomari hypähtivät pystyyn ennen kuin lause oli lopussa – miksi, sitä ei kumpikaan tiennyt, sillä he seisoivat tuijottaen hölmistyneinä toisiinsa. Howard seisoi hetkisen ja laskeutui sitten surumielin tuolille mitään sanomatta. Tuomarin viha alkoi syttyä, ja hän purskahti:

– Sinä rakki! Sinä heittiö! Sinä elukka! Sanotko sinä minulle, että minun verisukulaiseni on kärsinyt iskun ja ryöminyt sen vuoksi tuomioistuimen eteen? Vastaa minulle!

Tomin pää vaipui alas, ja hän vastasi kaunopuheisella äänettömyydellä. Hänen setänsä suuntasi häneen hämmästyksen, häpeän ja uskomattomuuden välisen ilmeen, jota oli surullista katsella. Vihdoin hän lausui:

– Kumpi kaksosista se oli?

– Kreivi Luigi.

– Haastoitko sinä hänet kaksintaisteluun?

– E-en, vastasi Tom epäröiden ja kävi kalpeaksi.

– Sinä haastat hänet tänä iltana. Howard vie sanan.

Tom alkoi voida pahoin ja näyttikin sen. Hän pyöritteli hattuaan käsissään, samalla kun hänen setänsä tuijotti häneen yhä synkempänä raskaiden sekuntien kuluessa. Sitten hän vihdoin alkoi änkyttää ja sanoi surkeasti:

– Oh, älkää vaatiko minua sitä tekemään, setä hyvä! Hän on murhanhimoinen paholainen... Minä en koskaan voisi... minä ... minä pelkään häntä!

Vanhan Driscollin suu avautui ja sulkeutui kolme kertaa ennen kuin hän sai sen täyttämään tehtävänsä, ja sitten pamahti:

– Pelkuri minun perheessäni! Joku Driscoll pelkuri! Oh, mitä minä olen tehnyt tämän häpeän ansaitakseni!

Hän horjui nurkassa olevan kirjoituspöytänsä luo, toistellen tuota valitusta kerran toisensa jälkeen sydäntäsärkevin äänin, sieppasi laatikosta paperin, jonka hän verkalleen repi palasiksi, sirotellen palaset hajamielisesti lattialle kävellessään edestakaisin huoneessa, yhä voivotellen ja valittaen. Vihdoin hän sanoi:

– Siinä se on, taaskin palasina ja siekaleina – minun testamenttini. Vielä kerran sinä olet pakottanut minut tekemään sinut perinnöttömäksi. Sinä kaikkein arvokkaimman isän viheliäinen poika! Korjaa luusi minun näkyvistäni! Lähde – ennen kuin minä syljen sinua!

Nuori mies ei viivytellyt. Sitten tuomari kääntyi Howardiin päin:

– Tulethan sinä minun todistajakseni kaksintaistelussa, vanha ystävä?

– Tietysti.

– Tuossa on kynä ja paperia. Kirjoita haaste viivyttelemättä.

– Kreivi saa sen käsiinsä neljännestunnissa, sanoi Howard.

Tom oli kovin alakuloinen. Hänen ruokahalunsa oli mennyt samalla kun hänen tulevaisuudentoiveensa ja itsekunnioituksensa. Hän pujahti takaovesta ja vaelsi hämärää kujaa pitkin, murehtien ja epäillen, voisiko mikään vastainen käyttäytyminen, olkoonpa se kuinkakin varovaista, tahdikasta ja harkittua, voittaa takaisin hänen setänsä suosion ja taivuttaa hänet vielä kerran uudistamaan tuon jalomielisen jälkisäädöksen, joka oli hänen silmiensä edessä tuhoutunut. Vihdoin hän teki sen johtopäätöksen, että se sittenkin oli mahdollista. Hän sanoi itselleen, että hän oli tuon voittoisan tuloksen saavuttanut kerran ennenkin ja että se, mikä oli kerran tehty, voitaisiin uudistaa vieläkin. Hän käyttäisi koko tahdonvoimansa siihen tarkoitukseen ja taistelisi sen voiton itselleen vielä kerran, vaikka se kuinkakin häiritsisi hänen mukavuuttaan tai rajoittaisi hänen kevytmielistä, vapauteen pyrkivää elämäänsä.

– Ensiksikin, tuumi hän, – minä maksan velkani ryöstöretkieni tuloilla, ja sitten on pelaaminen lopetettava – lopetettava heti. Se on minun suurin paheeni – ainakin minun kannaltani, koska hän helpommin pääsee selville siitä velkojieni kärsimättömyyden vuoksi. Hänestä oli kiusallista, että hänen kerran täytyi maksaa heille kaksisataa dollaria minun puolestani. Sekö oli kallista? Minulta se oli riistää koko hänen omaisuutensa – mutta eihän hän sitä ollenkaan ajatellut. Jotkut ihmiset eivät voi ajatella asioita muulta kuin omalta kannaltaan. Jos hän olisi tiennyt, kuinka syvällä minä nyt olen, olisi testamentti mennyt paperikoriin ilman kaksintaistelun apua. Kolmesataa dollaria! Se on iso kasa rahaa, mutta ilokseni voin olla varma siitä, ettei hän sitä koskaan saa tietää. Niin pian kuin olen selviytynyt, olen turvassa; enkä enää koskaan kajoa kortteihin. En ainakaan hänen eläessään – siitä menen valalle. Minä teen nyt parannuksen viimeisen kerran – vielä viimeinen mahdollisuus minulla on – niin, ja minä onnistun. Mutta jos sen jälkeen vielä koskaan horjahdan, olen mennyttä miestä.

KOLMASTOISTA LUKU

Muistellessani niin monia epämieluisia henkilöitä, joiden tiedän muuttaneen parempaan maailmaan, olen taipuvainen viettämään toisenlaista elämää. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Lokakuu. Tämä on yksi pörssikeinottelun erikoisen vaarallisista kuukausista. Toiset ovat heinäkuu, tammikuu, syyskuu, huhtikuu, marraskuu, toukokuu, maaliskuu, kesäkuu, joulukuu, elokuu ja helmikuu. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Näissä surullisissa mietteissään Tom käveli kujaa pitkin Taulapää Wilsonin talon ohi ja yhä eteenpäin aitojen välitse, jotka sulkivat rakentamatonta maata kummallakin puolella, kunnes hän lähestyi kummittelutaloa. Sitten hän palasi samaa tietä monin huokauksin ja huolten lannistamana. Hän kaipasi kipeästi hilpeää seuraa. Rowena! Se ajatus sykähdytti hänen sydäntään, mutta seuraava ajatus tyynnytti sen. Vihatut kaksoset olisivat siellä.

Hän oli Wilsonin talon asumattomalla puolella, ja sitä nyt lähestyessään hän huomasi, että arkihuoneessa oli valoa. Se sopisi. Toiset saisivat hänet joskus tuntemaan itsensä vähemmän tervetulleeksi, mutta Wilson ei koskaan laiminlyönyt olla hänelle kohtelias, ystävällinen; ja sävyisä kohteliaisuus säästää ihmisen tunteita vaikkakaan se ei suoranaisesti sisältäisi tervetuliaistoivotusta. Wilson kuuli askeleita kynnykseltään ja sen jälkeen kuului joku selvittelevän kurkkuaan.

– Se on se haihatteleva, kevytmielinen nuori houkkio. Sellainen raukka tapaa kai ystäviä varsin harvassa tänään, sen jälkeen kun hän häpäisi itsensä valittamalla selkäsaunasta oikeuteen, ajatteli Wilson.

Arasteleva kolkutus. – Sisälle!

Tom astui sisälle ja lysähti nojatuoliin sanaa sanomatta. Wilson virkkoi ystävällisesti:

– Kas, poikaseni, te näytätte epätoivoiselta. Älkää siitä niin pahoittako mieltänne. Koettakaa unohtaa, että teitä potkaistiin.

– Voi, hyvä mies, vastasi Tom surkeasti, – kunpa ei olisi muuta, Taulapää – mutta siitä ei nyt ole puhe. Asia on tuhat kertaa pahempi kuin se potku – niin, miljoona kertaa pahempi.

– Mitä sitten, Tom, mitä tarkoitatte? Onko Rowena...?

– Heittänyt minut pellolle? Ei, mutta ukko on.

Wilson tuumi itsekseen: – Ahaa! muistaessaan salaperäisen tytön makuuhuoneessa. – Driscollit ovat saaneet asioista vihiä! Sitten hän sanoi vakavasti:

– Tom, on olemassa eräänlaista kevytmielisyyttä, joka...

– Pyh, ei tässä ole mistään kevytmielisyydestä puhe. Hän vaati minua haastamaan kaksintaisteluun sen kirotun italialaisen villin, enkä minä tahtonut sitä tehdä.

– Niin, tietysti hän sitä vaatii, sanoi Wilson miettivään, asialliseen sävyyn; – mutta se, mikä minua ihmetytti, oli ensiksikin, ettei hän toimittanut sitä asiaa kuntoon jo eilen illalla, ja sitten, että hän laisinkaan salli teidän sellaisessa jupakassa vedota oikeuteen ennen tai jälkeen kaksintaistelun. Se paikka ei ole moisia juttuja varten. Minä en voinut sitä ymmärtää. Kuinka se tapahtui?

– Se tapahtui siksi, että hän ei tiennyt asioista mitään. Hän oli nukkumassa, kun tulin kotiin eilen illalla.

– Ettekö te herättänyt häntä? Tom, onko se mahdollista?

Tom ei saanut paljon lohtua täältä. Hän liikahteli hetkisen hermostuneesti ja sanoi sitten:

– Minä en halunnut hänelle ilmoittaa – siinä kaikki. Hän oli mennyt kalastamaan ennen aamunkoittoa Pembroke Howardin kanssa, ja jos olisin saanut kaksoset tyrmään – niin kuin varmasti luulin saavani, sillä enhän minä aavistanutkaan, että he pääsisivät vähäpätöisellä sakolla moisesta räikeästä loukkauksesta – no niin, jos he kerran olisivat joutuneet telkien taakse, olisivat he olleet häväistyt, eikä setä olisi tahtonut mitään kaksintaisteluita sellaisen roskaväen kanssa eikä olisi edes sallinutkaan.

– Tom, minä häpeän teidän puolestanne! En käsitä, kuinka saatoitte kohdella hyvää, vanhaa setäänne sillä tavalla. Minä olen hänelle parempi ystävä kuin te; sillä jos minä olisin tiennyt asiat, en olisi sallinut jutun joutua oikeuden eteen ennen kuin olisin tiedustanut hänen mielipidettään, jotta hän olisi saanut tilaisuuden herrasmiehen tavalla ratkaista selkkauksen.

– Olisitteko? Tom huudahti perin hämmästyneenä. – Vaikka se oli ensimmäinen juttunne! Ja tiedätte varsin hyvin, ettei koskaan olisi tullut mitään juttua, jos hän olisi saanut sen tilaisuuden, eikö niin? Ja te olisitte päättänyt päivänne köyhänä raukkana, sen sijaan että nyt olette todella uranne aloittanut ja tunnustettu asianajaja. Ja olisitteko te niin todellakin tehnyt?

– Varmasti.

Tom katseli häntä pari silmänräpäystä, pudisti sitten surumielisesti päätänsä ja sanoi:

– Minä uskon teitä – vakuutan sen kunniasanallani. En tiedä, miksi uskon, mutta minä uskon. Taulapää Wilson, minusta te olette suurin hupsu, minkä koskaan olen nähnyt.

– Kiitoksia paljon.

– Ei kiittämistä.

– No niin, hän on vaatinut teitä taistelemaan italialaisen kanssa, ja te olette kieltäytynyt. Te suvustanne pilaantunut ylvään rungon käpertynyt oksa! Minä olen ihan häpeissäni teidän tähtenne, Tom!

– Oh, se ei tee mitään! Minä en välitä mistään nyt, kun testamentti on jälleen revitty.

– Tom, sanokaa minulle suoraan – eikö hän löytänyt teissä mitään muuta vikaa kuin ne kaksi – tuomioistuimeen vetoamisen ja taistelusta kieltäytymisen?

Hän katseli nuoren miehen kasvoja tarkasti, mutta ne olivat tyynet, niin kuin oli se äänikin, jolla hän vastasi:

– Ei, hän ei löytänyt minussa mitään muuta vikaa. Jos hänellä olisi ollut vielä lisäsyitä, olisi hän aloittanut eilen, sillä hän oli juuri siinä mielentilassa. Hän kyyditsi sitä narriparia kaupungilla katselemassa nähtävyyksiä, ja kun hän tuli kotiin, ei hän löytänyt isänsä vanhaa hopeakelloa, joka ei näytä aikaa ja jota hän pitää niin suuressa arvossa, eikä voinut muistaa, mihin hän sen pani kolme neljä päivää sitten, kun hän sen viimeksi näki. Ja minun saapuessani hän oli hikipäässä sen etsimisestä, ja kun vihjaisin, ettei se ehkä ollut hukkunut, vaan varastettu, joutui hän ihan raivoon, ja sanoi, että minä olen pässinpää – mikä ilman muuta sai minut uskomaan, että sitä hän juuri itsekin pelkäsi, vaikkei halunnut sitä uskoa, koska hukkuneet kapineet ovat helpommin takaisin saatavissa kuin varastetut.

– Hjuu, hjuu! vihelteli Wilson. – Uusi numero listalla.

– Uusi mikä?

– Uusi varkaus!

– Varkaus?

– Niin, varkaus. Se kello ei ole hukkunut, se on varastettu. Täällä on tehty uusi rosvoilukierros kaupungissa – samaa salaperäistä lajia, joka kerran ennen tapahtui, kuten muistatte.

– Ettehän sitä tarkoittane!

– Se on yhtä varmaa kuin että olette syntynyt! Ettekö itse ole mitään kaivannut?

– En. Kaipasinhan minä kyllä hopeista kynäkoteloa, jonka Prattin Mary-täti antoi minulle viime syntymäpäivänäni.

– Saatte nähdä, että se on varastettu – sen saatte nähdä.

– Enpä niinkään; sillä kun vihjaisin kellon varkaudesta ja sain sellaisen tiuskauksen, menin tarkastamaan huonettani, ja kynäkotelo oli hukassa, mutta pantu vain väärään paikkaan, ja minä löysin sen jälleen.

– Oletteko varma siitä, ettei teiltä puutu mitään muuta?

– Eipä ainakaan mitään arvokasta. Hukkasin pienen sileän kultasormuksen, parin kolmen dollarin arvoisen, mutta kyllä se löydetään. Minä etsin uudestaan.

– Minun käsittääkseni te ette sitä löydä. On tehty rosvousretki, sanon. – Sisälle!

Tuomari Robinson astui huoneeseen seurassaan Buckstone ja viskaali Jim Blake. He istuutuivat, ja sitten kun vähän aikaa oli puhuttu kaikenlaista, sateesta ja kauniista ilmoista, virkkoi Wilson:

– Muuten, varkauksiin on taas lisätty yksi, ehkä kaksi. Tuomari Driscollin vanha hopeakello on poissa, ja tämä Tom on kadottanut kultasormuksen.

– Niin, se on ikävä juttu, sanoi tuomari, – ja käy päivä päivältä pahemmaksi. Hanksin, Dobsonin, Pilligrewin, Ortonin, Grangerin, Halen, Fullerin, Holcombin perheistä, oikeastaan kaikilta, jotka asuvat Patsy Cooperin talon lähellä, on anastettu pieniä kapineita, kuten rannerenkaita, kaulavitjoja, teelusikoita ja muita sellaisia helposti kuljetettavia vähäisiä arvoesineitä. Minusta on päivänselvää, että varas käytti hyväkseen vastaanottoa Patsy Cooperilla, kun kaikki naapurit olivat hänen kodissaan ja kaikki heidän neekerinsä roikkuivat hänen aidallaan nähdäkseen jotakin hekin, jolloin varkaalla oli tilaisuus häiritsemättä rosvota tyhjissä taloissa. Patsy on siitä kovin pahoillaan naapuriensa vuoksi ja tietenkin erikoisen pahoillaan ulkomaalaistensa tähden, niin pahoillaan heidän tähtensä, ettei hän ehdi harmitella omien pikku menetyksiensä vuoksi.

– Se on sama rosvo kuin edellisellä kerralla, virkkoi Wilson. – En luule siitä olevan mitään epäilystä.

– Viskaali Blake ei ajattele niin.

– En, siinä olette väärässä, sanoi Blake; – edellisellä kertaa se oli mies, siitä on meillä ammattimiehillä asiantuntemuksemme nojalla runsaasti todistuksia, vaikkemme saaneet häntä kynsiimme; mutta tällä kertaa se on nainen.

Wilson ajatteli salaperäistä tyttöä vastapäätä. Tämä oli aina hänen mielessään. Mutta nytkin se livahti ohitse. Sillä Blake jatkoi:

– Hän on kumaraharteinen akka, peitetty vasu käsivarrellaan, musta huntu kasvoilla ja yllään surupuku. Minä näin hänen eilen nousevan höyrylautalle. Asuu luullakseni Illinoisissa; mutta minä en välitä, missä hän asuu, minä nappaan hänet – siitä hän voi olla varma.

– Mistä päättelette, että hän on varas?

– No, ensiksikään ei ole ketään muuta, ja toiseksi jotkut ohitse ajavat neekeriajurit olivat nähneet hänen liikkuvan talosta taloon ulos ja sisälle ja kertoivat sen minulle – ja ne sattuivat joka kerta olemaan juuri ryöstettyjä taloja.

Myönnettiin, että tämä oli varsin hyvä epäsuora todistus. Seurasi äänettömyys muutamaksi silmänräpäykseksi, joiden kuluessa läsnäolijat istuivat mietteissään. Sitten Wilson sanoi:

– Asiassa on sentään yksi hyvä puoli. Akka ei voi pantata eikä myydä kreivi Luigin arvokasta intialaista tikaria.

– Mitä minä kuulen! Tom huudahti. – Onko se poissa?

– On.

– No, sepä oli apaja! Mutta miksei varas voi sitä pantata tai myydä?

– Siksi, että kun kaksoset palasivat kotiin Vapauden poikien kokouksesta eilen illalla, levisi uutinen rosvoretkestä, tietojen tulviessa kaikkialta, ja Patsy-täti oli hädissään ja halusi tietää, olivatko kaksoset mitään menettäneet. He huomasivat, että tikari oli poissa, ja he ilmoittivat poliiseille ja panttilainaajille kaikkialla. Se oli aimo apaja kylläkin, mutta ämmä ei siitä mitään hyödy, koska hänet kaapataan.

– Lupasivatko he mitään palkintoa? kysyi Buckstone.

– Kyllä, viisisataa dollaria veitsestä ja toiset viisisataa varkaan kiinniottamisesta.

– Mikä hölmö ajatus! huudahti viskaali. – Varas ei mene panttikonttoriin eikä lähetä sinne ketään muutakaan. Ken tahansa menee, joutuu kiikkiin, sillä ei ole ketään panttilainaajaa, joka haluaisi menettää tilaisuutta ansaita...

Jos joku olisi pannut merkille Tomin kasvot sillä hetkellä, olisi niiden harmaanvihreä väri voinut herättää uteliaisuutta, mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän tuumi itsekseen: – Minä olen mennyttä miestä! En voi mitenkään selviytyä asioistani; muuta saalista ei voi pantata tai myydä puolestakaan velkasummasta. Voi, minä tiedän sen – minä olen hukassa, kerrassaan hukassa, tällä kertaa auttamattomasti. Voi, tämä on kauheaa – enkä minä tiedä mitä tehdä tai minne päin kääntyä.

– No, no, keskeytti Wilson Blaken. – Minä laadin heille suunnitelman kello kahdentoista vaiheilla viime yönä, ja kello kahdelta aamulla se oli täysin viimeistelty. He saavat tikarinsa takaisin, ja sitten minä selitän teille, kuinka siinä meneteltiin.

Oli hyvin ilmeisiä yleisen uteliaisuuden merkkejä, ja Buckstone sanoi:

– Hm, te olette hionut meidän uteliaisuutemme varsin teräväksi, Wilson, ja nyt otan itselleni vapauden sanoa, että jollei teillä ole mitään sitä vastaan, että meille luottamuksellisesti kertoisitte...

– Oh, yhtä kernaasti sen kertoisin kuin olisin kertomatta, Buckstone; mutta kun kaksosten ja minun välilläni sovittiin, ettei siitä mitään puhuttaisi, täytyy se jättää. Mutta vakuutan teille sanallani, että teidän ei tarvitse odottaa kolmea päivää. Joku tulee hakemaan sitä palkintoa varsin pian, ja minä näytän teille sekä varkaan että tikarin hyvin pian sen jälkeen.

Viskaali näytti pettyneeltä ja myöskin nolostuneelta. Hän sanoi:

– Voi kyllä niin olla – niin, ja sitä toivonkin, mutta hiisi vieköön, jos sitä tajuan! Se on liian paljon nöyrimmälle palvelijallenne.

Asia näkyi olevan pohdittu loppuun. Kellään ei tuntunut olevan lisättävää. Lyhyen äänettömyyden jälkeen rauhantuomari ilmoitti Wilsonille, että hän ja Buckstone olivat tulleet demokraattisen puolueen valtuuttamina pyytämään häntä pormestariehdokkaaksi – sillä pieni kaupunki saisi nyt oman maistraatin, ja ensimmäiset vaalit sitä varten lähestyivät. Se oli ensimmäinen huomaavaisuus, mikä koskaan tähän mennessä oli tullut Wilsonin osaksi minkään puolueen taholta; se oli kylläkin jokseenkin vähäarvoinen, mutta sentään vihdoinkin tunnustus hänen pääsemisestään mukaan kaupungin elämään ja toimintaan; se oli askel ylöspäin, ja hän oli syvästi kiitollinen. Hän suostui, ja lähetystö lähti nuoren Tomin seuraamana.

NELJÄSTOISTA LUKU

Oikea etelävaltojen vesimeloni on erityinen taivaanlahja jota ei sovi mainita tavallisempien asioiden yhteydessä. Se on suurin maailman herkuista, Jumalan armosta kaikkien maapallon hedelmien kuningas. Kun sitä on maistanut, tietää, mitä enkelit syövät. Eevan ottama hedelmä ei ollut etelävalloissa kasvanut meloni; me tiedämme sen siitä, että hän katui tekoaan. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Jokseenkin samaan aikaan kun Wilson kumarsi poistuvalle lähetystölle, astui Pembroke Howard naapuritaloon esittämään selostuksen. Hän tapasi vanhan tuomarin istumassa synkkänä ja selkä suorassa nojatuolissaan ja odottamassa.

– No, Howard – kuinka kävi?

– Niin hyvin kuin suinkin.

– Hän ottaa siis haasteen vastaan? Ja taistelun hehku välähti hilpeästi tuomarin silmissä.

– Ottaako vastaan? Kuule, hän ihan hypähti ilosta.

– Vai niin, niinkö? Sepä on kaunista – se on hyvin kaunista. Minä pidän siitä. Milloin taistellaan?

– Nyt! Viipymättä! Tänä iltana! Ihmeteltävä mies – ihmeteltävä!

– Ihmeteltävä? Hän on herttainen! Totisesti, onpa kunnia yhtä hyvin kuin nautintokin kohdata sellainen mies ase kädessä. Noh – lähdehän nyt liikkeelle! Mene järjestämään kaikki – ja vie hänelle sydämellisimmät terveiseni. Oivallinen mies tosiaankin; ihmeteltävä mies, niin kuin sinä sanoit!

Howard riensi pois ja virkkoi:

– Minä haen hänet tyhjälle tontille Wilsonin talon ja kummitustalon välille, ennen kuin tunti on kulunut, ja tuon omat pistoolini.

Tuomari Driscoll alkoi kävellä lattialla mieluisan kiihtymyksen vallassa; mutta sitten hän pysähtyi ja alkoi ajatella – kahdesti hän liikkui kirjoituspöytää kohti ja kahdesti hän kääntyi sen luota pois; mutta lopuksi hän tuumi:

– Tämä saattaa olla viimeinen iltani maailmassa – minä en saa jättää asiaa sattuman varaan. Hän on kelvoton ja kunnoton, mutta se on suurelta osaltaan minun syyni. Veljeni uskoi hänet minulle kuolinvuoteellaan, ja minä olen hemmotellut hänet pilalle sen sijaan että olisin kasvattanut häntä ankarasti ja tehnyt hänestä miehen. Minä olen pettänyt luottamuksen enkä saa erehdykseeni lisätä sitä syntiä, että hylkäisin hänet. Minä olen antanut hänelle anteeksi kerran ennen ja panisin hänet pitkälle ja kovalle koetukselle ennen kuin antaisin hänelle anteeksi jälleen, jos eläisin; mutta minä en saa jättää asiaa sattuman varaan. Ei, minun täytyy uudistaa testamentti. Mutta jos jään kaksintaistelussa eloon, kätken sen, eikä hän tiedä mitään, enkä minä ilmoita hänelle ennen kuin hän tekee parannuksen ja minä näen, että se parannus on pysyväistä laatua.

Hän laati testamentin uudestaan, ja hänen oletettu veljenpoikansa oli jälleen hänen omaisuutensa perijä. Hänen ollessaan lopettamassa tehtäväänsä, palasi Tom, joka oli hyvin väsynyt käveltyään useita tunteja asioitaan pohdiskellen, ja meni varpaisillaan arkihuoneen oven ohi. Hän vilkaisi sisälle ja riensi eteenpäin, sillä hänen setänsä näkeminen herätti hänessä vain kauhua tänä iltana. Mutta hänen setänsä kirjoitti! Se oli tavatonta näin myöhäisellä hetkellä. Mitä ukko saattoi kirjoitella? Kylmä epätoivon väristys kouristi Tomin sydäntä. Koskiko se kirjoitus häntä? Hän pelkäsi sitä. Hän ajatteli, että kun kova onni tulee, ei se tule pikku pisaroina, vaan rojahtaa sadekuurona. Hän sanoi itselleen, että hänen täytyi vilkaista tuohon asiakirjaan tai tietää, mitä se koski. Hän kuuli jonkun tulevan ja siirtyi pois näkyvistä ja kuuluvista. Se oli Pembroke Howard. Mitä saattoi olla tekeillä?

Howard sanoi hyvin tyytyväisenä:

– Kaikki on selvää ja valmista. Hän on mennyt taistelukentälle todistajansa ja haavurin kanssa – ottaen myös veljensä mukaansa. Minä olen järjestänyt kaikki Wilsonin kera – Wilson on hänen todistajansa. Kummaltakin puolelta kolme laukausta.

– Hyvä! Kuinka on kuun laita?

– Kirkasta kuin päivällä, melkein. Mainiota tälle välimatkalle – viisitoista askelta. Ei tuulta – ei henkäystäkään; lämmintä ja tyyntä.

– Kaikki hyvin, vallan erinomaista. Katsopa tuota, Pembroke, lue ja todista se.

Pembroke luki ja todisti testamentin, puristi sitten sydämellisesti vanhan miehen kättä ja sanoi:

– Niin, se on oikein, York – mutta tiesinhän minä, että sinä sen tekisit. Ethän voinut jättää sitä poikarukkaa taistelemaan elämässä varattomana ja ilman ammattia, varma tappio edessään; ja minä tiesin, ettet sinä sitä tahtonut hänen isänsä vuoksi, joskaan et hänestä itsestään olisi välittänyt.

– Hänen isävainajansa vuoksi minä en voinut, sen tiedän; sillä poloinen Percy – mutta tiedäthän sinä, mitä Percy oli minulle. Mutta muista – Tom ei saa tätä tietää, jollen tänä iltana kaadu.

– Ymmärrän. Minä säilytän salaisuuden.

Tuomari pani testamentin pois, ja molemmat lähtivät taistelukentälle. Seuraavassa silmänräpäyksessä testamentti oli Tomin käsissä. Hänen kurjuutensa katosi, hänen tunteissaan tapahtui tavaton mullistus. Hän pani testamentin varovaisesti takaisin paikalleen, avasi suunsa ammolleen ja heilutti hattuaan, kerran, kahdesti, kolme kertaa päänsä ympäri, matkien kolmea raikuvaa hurraa-huutoa, vaikkei mitään ääntä lähtenyt hänen huuliltaan. Hän alkoi liikuttuneena ja iloisena haastella itsekseen, mutta tuon tuostakin hän päästi yhä uuden sarjan mykkiä hurraahuutoja.

Hän sanoi itselleen: – Minä olen saanut omaisuuden takaisin, mutta minä en salli kenenkään huomata, että sen tiedän. Ja tällä kertaa minä riipun siitä kiinni. Minä en pelaa enää, en juopottele enää, koska – niin, koska en enää mene sellaisiin paikkoihin, missä harjoitetaan mässäilyä. Se on varma tie, ainoa varma tie, minun olisi pitänyt ajatella sitä aikaisemmin – niin, jos olisin sitä halunnut. Mutta nyt – hyvänen aika, minä olen saanut pelottavan läksyn enkä enää pane itseäni alttiiksi. En mihinkään vaaraan enää. Herran pieksut! Minä uskottelin itselleni tänä iltapäivänä, että voisin lepyttää hänet ilman Marsin suurta vaivaa, mutta sen jälkeen olen käynyt yhä alakuloisemmaksi ja toivottomammaksi. Jos hän kertoo minulle asiasta, hyvä on; mutta jollei, en minä hiisku. Minä – hm, minä haluaisin ilmoittaa Taulapää Wilsonille, mutta... Ei, minä tuumin ensin; ehkä minä en ilmoitakaan. Hän päästi vieläkin mykän hurraahuudon: – Minä olen tehnyt parannuksen, ja tällä kertaa minä varmasti pysyn päätöksessäni!

Hän oli lopettamaisillaan valtavalla, äänettömällä riemunilmaisulla, kun hän äkkiä muisti, että Wilson oli tehnyt hänelle mahdottomaksi pantata tai myydä intialaisen tikarin ja että hän siis oli velkojiensa taholta taaskin kamalassa paljastumisen vaarassa. Hänen ilonsa raukesi kokonaan, ja hän horjui ovea kohti, voivotellen ja valittaen katkeraa osaansa. Hän laahautui yläkertaan ja hänen tuskaiset ajatuksensa askartelivat koko ajan Luigin intialaisen veitsen ympärillä. Vihdoin hän huokasi ja sanoi:

– Luullessani, että ne kivet olivat lasia ja norsunluu tavallista luuta, en siitä välittänyt, koska kapineella ei olisi mitään sanottavaa arvoa eikä se olisi voinut auttaa minua pulastani. Mutta nyt se on perin tärkeä esine, niin arvokas, että sydän on haljeta. Se on kultasäkki, joka minun käsissäni on muuttunut loaksi ja tuhkaksi. Se voisi pelastaa minut, pelastaa niin helposti, ja kuitenkin minun täytyy joutua perikatoon, ikään kuin hukkuisin pelastusvyö ulottuvillani. Kaikki kova onni kohtaa minua, ja kaikki menestys menee muille – esimerkiksi Taulapää Wilsonille. Hänenkin elämänuransa on vihdoin saanut pikku sysäyksen ylöspäin. Ja mitä hän on tehnyt sen ansaitakseen? Tahtoisinpa tietää! Niin, hän on raivannut oman tiensä, mutta hän ei tyydy siihen, vaan hänen täytyy tukkia minun väyläni. Tämä on viheliäinen, itsekäs maailma, ja toivoisin olevani täältä poissa.

Hän salli kynttilän valon leikkiä veitsentupen jalokivillä, mutta välähtelyt ja säteilyt eivät tenhonneet hänen silmäänsä; ne tuntuivat vain yhtä monena pistoksena hänen sydämessään. – Minä en saa mainita tästä mitään Roxylle, hän tuumi; – hän on liian rohkea. Hän ehdottaisi, että kaivettaisiin kivet ulos ja myytäisiin ne, ja sitten – niin, sitten hänet pidätettäisiin, kivet löydettäisiin, ja sitten... Tuo ajatus sai hänet vavahtamaan, ja hän kätki veitsen, väristen koko ruumiiltaan ja vilkaisten salavihkaa ympärilleen kuin rikollinen, joka kuvittelee syyttäjän jo olevan saapuvilla.

Yrittäisikö hän nukkua? Oh, ei, uni ei ollut häntä varten; hänen tuskansa oli liian ahdistava, liian kivistävä, jotta hän voisi saada unta silmäänsä. Hänellä täytyi olla joku, kenen kanssa jakaisi surunsa. Hän menisi epätoivossaan Roxyn luo.

Hän oli kuullut muutamia etäisiä laukauksia. Mutta se ei ollut mitään erikoista tai tavatonta, eivätkä ne tehneet häneen mitään vaikutusta. Hän lähti ulos takaovesta ja kääntyi länteen päin. Hän astui Wilsonin talon ohi ja jatkoi kapeaa kujaa pitkin, ja sitten hän näki muutamia hahmoja lähestymässä Wilsonin asuntoa rakentamattomien tonttimaiden läpi. Nämä olivat kaksintaistelusta palaavat kamppailijat; hän luuli tuntevansa heidät, mutta kun hän ei halunnut valkoisten ihmisten seuraa, lyyhistyi hän aidan taakse, kunnes he olivat ehtineet hänen tieltään.

Roxy jaksoi oivallisesti. Hän sanoi:

– Missä sinä olet ollut, lapsi? Etkö sinä ollut mukana?

– Missä sitten?

– Kaksintaistelussa.

– Kaksintaistelussa? Onko täällä ollut kaksintaistelu?

– Tietysti. Vanha tuomari oli kaksintaistelussa toisen kaksosen kanssa.

– Mitä ihmettä! Sitten hän lisäsi itsekseen: – Sepä saikin hänet uudistamaan testamentin; hän pelkäsi, että hänet surmattaisiin, ja se teki hänet suopeammaksi minulle, ja sen vuoksi hänellä ja Howardiila oli niin paljon puuhaa... Hyvänen aika, jos kaksonen vain olisi hänet tappanut, vapautuisin minä nyt...

– Mitä sinä mutiset, Chambers? Missä sinä olit? Etkö sinä tiennyt, että ne aikoivat taistella?

– En, en minä tiennyt. Ukko yritti pakottaa minut taistelemaan kreivi Luigin kanssa, mutta hän ei siinä onnistunut, ja siksi arvelen, että hän päätti itse paikata perhekunnian!

Hän nauroi tälle ajatukselle ja alkoi laajalti ja seikkaperäisesti kuvailla keskusteluaan tuomarin kanssa ja kuinka tyrmistynyt ja häpeissään tuomari oli havaitessaan, että hänellä oli pelkuri perheessään. Kun hän sitten vilkaisi äitiinsä, tyrmistyi hän aika lailla. Roxanan povi kuohui hillitystä mielenliikutuksesta, ja hän tuijotti halveksien nuorukaista, mittaamaton ylenkatse kasvoillaan.

– Ja sinä et tahtonut tapella miehen kanssa, joka potkaisi sinua, vaikka sinun olisi pitänyt siitä tilaisuudesta riemastua. Eikä sinulla ole sen vertaa häpeäntuntoa, että olisit kertomatta minulle! Vai tuollaisen viheliäisen, vauhkon kaniinin minä olen synnyttänyt maailmaan! Uh, se tekee minut ihan sairaaksi. Se on sinun neekeriluontosi, sitä se on. Kolmekymmentäyksi osaa sinusta on valkoista verta ja yksi osa mustaa, ja se kurja yksi pikku osa on sinun sielusi. Se ei ole minkään arvoinen, sitä ei edes viitsisi korjata rikkalapiolla katuojaan. Sinä olet häväissyt sukusi. Mitä sinun isäsi olisi sinusta ajatellut? Se voisi panna hänet kääntymään haudassaan.

Viimeiset kolme lausetta kiihdyttivät Tomin raivoon, ja hän sanoi itsekseen, että jos hänen isänsä vain olisi elossa ja murhan ulottuvilla, hänen äitinsä saisi pian havaita, että hänellä oli varsin selvä käsitys kiitollisuudenvelastaan sille miehelle ja että hän oli valmis maksamaan sen täydellisesti ja tekisikin sen vaikka oman henkensä uhalla. Mutta hän säilytti nämä ajatuksensa ominaan, mikä olikin viisainta hänen äitinsä ollessa siinä mielentilassaan.

– Mitä on tullut sinun essexiläisestä verestäsi? Sitä minä en voi ymmärtää. Eikä sinussa olekaan ainoastaan essexiläistä verta, ei lähimainkaan – ei, totta maar! Minun äidinisäni isoisän isä ja sinun isoisäsi isoisän isoisä oli vanha kapteeni John Smith, vanhan Virginian ylhäisintä verta, mitä koskaan on ollut, ja hänen isoisänsä isoäiti tai joku muu kaukainen esiäiti oli intiaanikuningatar Pocahontas, ja hänen miehensä oli neekerikuningas Afrikasta – ja siinä sinä nyt kumminkin olet, livahdat pois kaksintaistelusta ja häpäiset koko meidän sukumme niin kuin kurja halparotuinen rakki! Sellaista sinussa tekee se neekeriveresi!

Hän istahti kynttilälaatikolleen ja vaipui mietteisiin. Tom ei häirinnyt häntä; nuorukaiselta puuttui joskus varovaisuutta, mutta ei tämänlaatuisissa tilanteissa. Roxanan myrsky asettui vähitellen, mutta kovalle se otti, ja silloinkin, kun se näkyi kokonaan tauonneen, se puhkesi vähän väliä esiin ikään kuin etäisenä möyrynä, mutistujen huudahdusten muodossa. Yksi näistä oli: – Ei hänessä ole edes niin paljon neekeriä, että se näkyisi kynsissä, vaikka siihen tarvitaan peräti vähän – mutta kumminkin sitä on kylliksi mustaamaan hänen sielunsa.

Hetkisen perästä hän mutisi: – Niin, niin, herra, se riittäisi värjäämään montakin tuommoista miekkosta. Vihdoin hänen hajamieliset nalkuttelunsa loppuivat kokonaan, ja hänen kasvonsa alkoivat kirkastua – tervetullut merkki Tomille, joka oli oppinut tuntemaan hänen oikkunsa ja tiesi, että hän nyt oli tulemaisillaan hyvälle päälle. Tom pani myös merkille, että Roxy vaistomaisesti silloin tällöin kosketti kädellään nenänpäätänsä. Hän katsoi tarkemmin ja sanoi:

– Mitä ihmettä, äiti, sinun nenänpäästäsihän on nahka poissa! Mistä se johtuu?

Roxy purskahti sellaiseen sydämelliseen nauruun, jonka Jumala on täydellisenä suonut ainoastaan taivaan autuaille enkeleille ja kolhituille, sorretuille mustille orjille maan päällä, ja vastasi:

– Hiisi vieköön sen kaksintaistelun! Minä olin siinä itse mukana.

– Auta armias! Osuiko siihen luoti?

– Kyllä, herraseni, siitä sinä voit lyödä vetoa.

– No, selitähän! Miten ihmeessä se tapahtui?

– Minä istuin täällä ja torkahtelin pimeässä, ja – pom! pamahti pyssy juuri tuolla päin ulkona. Minä hyppäsin toiseen päähän rakennusta katsomaan, mitä oli tekeillä, ja jäin sille puolelle, Taulapää Wilsonin taloa vastapäätä, sen ikkunan luo, missä ei ole ruutuja – mutta eihän täällä muuten ole ruutuja missään ikkunassa – ja minä seisoin siellä pimeässä ja katselin, ja siellä kuutamossa, ihan alapuolellani, seisoi toinen kaksosista ja kiroili – ei paljon, se kiroili vain hiljaa. Se oli se ruskea, ja sitä oli osunut hartiaan. Ja tohtori Claypool hoivasi häntä, ja Taulapää Wilson auttoi, ja vanha tuomari Driscoll ja Pem Howard seisoivat vähän matkan päässä odottelemassa, että ne tulisivat valmiiksi taas, ja sitten ne hajaantuivat ja komensivat, ja pom pom pamahtivat pistoolit, ja kaksonen sanoi: 'Uh!' – häneen oli osunut käteen tällä kertaa – ja minä kuulin saman kuulan tömähtävän seinähirsiin ikkunan alla; ja kun ne ampuivat seuraavan kerran, sanoi kaksonen taas: 'Uh!' – ja minä sanoin myös niin, sillä kuula hipaisi hänen poskipäätään ja sitten hyppäsi ylös tänne, sinkosi ikkunan syrjän yli, suhahti naamani edestä ja raapaisi samalla nahan nenästäni – herra jesta, jos olisin seissyt tuuman tai puoli tuumaa edempänä, olisi se vienyt koko nenän ja rumentanut minut. Tässä se kuula on; minä hain sen käsiini.

– Seisoitko sinä siinä koko ajan?

– Onpa sekin kysymys! Mitä minä muuta voin tehdä? Onko minulla tilaisuus nähdä kaksintaistelua jok'ikinen päivä?

– Mutta sinähän olit ihan ampumalinjalla! Etkö sinä pelännyt?

Nainen tuhautti halveksivasti nenäänsä.

– Pelännyt! Smith-Pocahontasit eivät pelkää mitään, saatikka kuulia.

– Niillä on kai kylläkin sisua; mutta arvostelukykyä niiltä puuttuu. Minä en olisi seisonut siinä.

– Eikä kukaan väitäkään sitä.

– Loukkaantuiko kukaan muu?

– Kyllä, kaikkiin meihin sattui paitsi ei vaaleaan kaksoseen, tohtoriin ja todistajiin. Tuomari ei saanut mitään, mutta minä kuulin Taulapään sanovan, että jokin kuula riuhtaisi hiustupsun hänen päästään!

– Lempo soikoon, tuumi Tom; – näin likellä jo olin kaikkien vaikeuksieni loppua, mutta kaikki meni hukkaan vain yhden tuuman vuoksi! Voi, voi sentään, hän elää kyllin kauan saadakseen sukuperäni selville ja myydäkseen minut vielä jollekulle neekerikauppiaalle – niin, eikä hän siinä silloin minuuttiakaan viivyttelisi.

Sitten hän sanoi ääneen hyvin vakavasti:

– Äiti, me olemme pahassa pulassa.

Roxana veti ähkien henkeään.

– Lapsi! Miksi sinä säikytät minua niin äkkiä? Mikä nyt on hätänä?

– Kuule, minä en ole vielä kertonut sinulle erästä asiaa. Kun kieltäydyin kaksintaistelusta, repi hän taas testamentin ja...

Roxanan kasvot kävivät kalmankalpeiksi, ja hän sanoi:

– Nyt sinä olet mennyttä miestä – ikipäiviksi! Me molemmat saamme nähdä nälkää ja...

– Malta, että kerron loppuun! Kun hän päätti itse taistella, hän kaiketi ajatteli, että hän saattaisi kaatua saamatta tilaisuutta enää antaa minulle anteeksi tässä maailmassa, minkä vuoksi hän kirjoitti testamentin uudestaan. Minä olen sen nähnyt, ja se on asianmukainen ja laillinen. Mutta...

– Oh, sitten, Jumalan kiitos, me olemme jälleen turvassa – mutta miksi sinun tarvitsi kertoa sellaista kauheutta...?

– Odota, sanon minä, ja salli minun puhua loppuun. Se saalis, jonka haalin kokoon, ei riitä maksamaan puoliakaan veloistani, ja heti kun velkojani – niin, kyllähän tiedät, mitä sitten tapahtuu.

Roxanan leuka painui alas, ja hän käski poikansa jättää hänet rauhaan – hänen täytyi miettiä asiaa. Sitten hän puhui, korostaen sanojaan:

– Sinun täytyy olla hirveän varovainen nyt, sanon minä! Ja tällä tavalla sinun pitää menetellä. Hän ei kaatunut, ja jos sinä annat hänelle pienenkin syyn, repii hän testamentin taas, ja se olisi viimeinen kerta – kuule nyt, mitä minä sanon! Sen vuoksi sinun täytyy näyttää hänelle, mitä sinä voit tehdä, kun muutama seuraava päivä kuluu. Sinun täytyy olla vallan myrkyllisen kiltti ja näyttää se hänelle; sinun täytyy tehdä kaikki, mikä saa hänet uskomaan sinuun, ja sinun täytyy myös liehitellä vanhaa Prattin tätiä – hänellä on kauhean paljon vaikutusta tuomariin, ja hän on sinun kaikkein paras ystäväsi. Toiseksi sinä menet taas St. Louisiin ja järjestät asiat niiden ihmisten kanssa. Sinä sanot heille, ettei tuomari enää elä kauan – ja se on tottakin – ja sanot niille, että sinä maksat korkoa ja oikein paljon korkoa – kymmenen ... miksi sitä sanotaan?

– Kymmenen prosenttia – kuukaudeltako?

– Niin juuri. Sitten sinä otat ja myyt mitä sinulla on, siellä täällä vähitellen, ja maksat ne korot. Kuinka pitkäksi ajaksi se riittää?

– Luullakseni sitä on kylliksi maksaakseni korot viiden tai kuuden kuukauden ajalta.

– Sitten sinä olet turvassa. Jos hän ei kuole puolessa vuodessa, ei sillä ole väliä. Kaitselmus järjestää sen asian. Sinulla ei ole mitään hätää, jos sinä pysyt siivolla. Hän loi nuoreen mieheen ankaran silmäyksen ja lisäsi: – Ja sinä hoidat asioitasi hyvin – tiedätkö sen?

Tom nauroi ja sanoi, että hän ainakin yrittäisi. Äiti ei hellittänyt, vaan sanoi vakavasti:

– Yrittäminen ei riitä vähääkään. Sinun täytyy se ihan tehdä. Sinä et varasta nuppineulaakaan – koska se ei enää ole turvallista; etkä sinä saa mennä huonoon seuraan – ei yhtä kertaa, ymmärrätkö? Etkä sinä saa ryypätä tippaakaan – et yhtä ainoaa tippaa; etkä sinä saa pelata – et edes yhtä peliä! Tätä sinä et ainoastaan yritä, vaan sinun täytyy se tehdä. Ja minä sanon sinulle, mistä sen tiedän. Minä tulen sinun mukaasi St. Louisiin, minä itse, ja sinä tulet siellä minun luokseni jok'ikinen päivä, ja minä pidän sinusta huolta, ja jos sinä rikot yhdessäkin näistä asioista – vain yhdessä – vannon minä valalla, että minä tulen suoraa päätä tähän kaupunkiin ja kerron tuomarille, että sinä olet neekeri ja orja – ja todistan sen! Hän pysähtyi salliakseen sanojensa painua poikansa mieleen. Sitten hän lisäsi: – Chambers, uskotko sinä minua, kun minä niin sanon?

Tom oli nyt täysin vakavissaan. Ei ollut mitään kevytmielisyyttä hänen äänessään, kun hän vastasi:

– Kyllä, äiti. Minä tiedän nyt, että olen tehnyt parannuksen – ainaiseksi. Niin, ainaiseksi – enkä enää ole minkään inhimillisen kiusauksen ulottuvilla.

– Mene sitten kotiisi ja aloita!

VIIDESTOISTA LUKU

Mikään ei ole niin suuressa korjaamisen tarpeessa kuin muiden ihmisten tavat. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Katso, hullu sanoo: "Älä pane kaikkia muniasi yhteen vasuun" – mikä on samaa kuin sanoa: "Hajoita rahasi ja tarkkaavaisuutesi", mutta viisas sanoo: "Pane kaikki munasi yhteen vasuun ja – pidä huolta siitä vasusta." – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Millaista aikaa Dawson's Landingissa nyt elettiinkään! Koko ikänsä se oli ollut nukuksissa, mutta nyt se tuskin ehti torkahtaa, sillä niin nopeasti seurasivat tapahtumat ja murskaavat yllätykset toistensa jäljissä: Perjantaiaamuna ensimmäinen vilahdus oikeasta aatelista, sitä paitsi suuri vastaanotto täti Patsy Cooperilla ja suuri varkaussarja; perjantai-iltana tärkeimmän kansalaisen perijän kokema dramaattinen potku neljänsadan henkilön nähden; lauantai-aamuna kauan syrjäytetyn Taulapää Wilsonin sukeltautuminen esille toimivana lakimiehenä; lauantai-iltana kaksintaistelu tärkeimmän kansalaisen ja aatelisen muukalaisen välillä.

Ihmiset olivat ehkä ylpeämpiä kaksintaistelusta kuin kaikista muista asioista yhteensä. Heidän kaupungilleen oli kunniaksi, että siellä tapahtui sellaista. Heidän silmissään olivat asianomaiset kohonneet inhimillisen maineen kukkulalle. Jokainen osoitti kunnioitusta heidän nimilleen; heidän ylistyksensä oli kaikkien huulilla. Kaksintaistelijain avustajatkin saivat osakseen melkoisen paljon yleisestä hyväksymisestä, minkä vuoksi Taulapää Wilsonista oli tullut huomattava mies. Kun hän lauantai-iltana suostui pormestariehdokkaaksi, antautui hän tappion varaan, mutta sunnuntai-aamuna hän oli varmassa asemassa, ja hänen menestyksensä oli taattu.

Kaksoset olivat nyt tavattoman tärkeitä henkilöitä: kaupunki otti heidät innostuneena syliinsä. Päivästä päivään, illasta toiseen he kävivät päivällisillä ja vierailuilla eri taloissa, saaden yhä uusia ystäviä, laajentaen ja vahvistaen suosiotaan väestön keskuudessa ja tenhoten ja hämmästyttäen kaikkia musiikillisilla lahjoillaan. Silloin tällöin he vielä korostivat vaikutelmaa ja näyttivät mihin he kykenivät toisilla aloilla, esimerkkejä hyvin harvinaisista ja erikoislaatuisista taidoista. He olivat niin hyvillään, että he jättivät viranomaisille anomuksen, joka asetusten mukaan oli tehtävä kolmeakymmentä päivää aikaisemmin valmisteluna kansalaisoikeuksien saamiseen, ja päättivät elää ja kuolla tässä mieluisassa paikassa. Se oli kaiken huippu. Ihastunut yhdyskunta nousi yhtenä miehenä osoittamaan heille hyväksymistänsä; ja kun kaksoset suostuivat kehotukseen asettua ehdokkaiksi lähestyvissä kaupunginvaltuuston vaaleissa, oli yleinen tyytyväisyys poikkeuksettoman täydellinen.

Tom Driscoll ei iloinnut näistä asioista; ne koskivat syvälle ja kivistivät kaiken aikaa. Hän vihasi toista kaksosta saamansa potkun vuoksi ja toista potkaisijan veljenä.

Silloin tällöin ihmiset ihmettelivät, ettei mitään kuultu rosvosta, varastetusta veitsestä tai muusta saaliista; mutta kukaan ei kyennyt luomaan asiaan mitään valoa. Melkein viikko oli kulunut, ja yhä pysyi tapaus selvittämättömänä salaisuutena.

Lauantaina viskaali Blake ja Taulapää Wilson kohtasivat toisensa kadulla, ja Tom Driscoll liittyi heihin ajoissa auttaakseen heidät puheenalkuun. Hän sanoi Blakelle:

– Te ette näytä reippaalta, Blake; varmaankin olette huolissanne jostakin. Onko salapoliisihommissa jokin mennyt vinoon? Minä uskon, että te kohtuuden ja oikeuden mukaan pidätte itseänne varsin ansioituneena ja vaaditte tunnustusta sillä alalla, eikö totta? – mikä sai Blaken tuntemaan mielihyvää ja osoittamaan sen; mutta Tom lisäsi: – kyllin ansioituneena maalaisetsiväksi – mikä sai Blaken tuntemaan päinvastaista eikä ainoastaan osoittamaan sitä kasvonilmeillään, vaan ilmaisemaan sen myös äänessään.

– Niin, herra, minulla on jonkin verran mainetta ja ainakin yhtä hyvä maine kuin kellään tässä ammatissa, olkoonpa hän sitten maaseudulta tai muualta.

– Oh, pyydän anteeksi; en tarkoittanut mitään loukkausta. Aioin vain kysyä siitä vanhasta naisesta, joka varasteli kaupungilla – siitä kumaraharteisesta akasta, tiedättehän, jonka sanoitte kaappaavanne; ja minä tiesin, että sen tekisittekin, koska teillä on se maine, että te ette milloinkaan turhaan kersku, ja – hm, te ... te olette kai kaapannut sen akan?

– Hiiteen koko akka!

– No mitä nyt? Ette kai tarkoita, ettei teidän ole onnistunut saada häntä kiinni?

– Ei, minä en ole häntä tavoittanut. Jos joku olisi voinut hänet kaapata, olisin minä voinut; mutta kukaan ei ole siihen kyennyt.

– Olen pahoillani, oikein pahoillani – teidän tähtenne; sillä kun tulee tunnetuksi, että salapoliisi on puhunut niin varmasti ja sitten...

– Älkää välittäkö, siinä kaikki – älkää välittäkö; eikä tarvitse kaupunginkaan olla huolissaan. Hän on minun ruokaani – olkaa varma siitä. Minä olen hänen jäljillään; minulla on johtolankoja, jotka...

– Se on hyvä! Kunpa vain saisitte jonkun vanhan salapoliisin tänne St. Louisista avuksenne selvittämään, mitä nuo johtolangat merkitsevät ja mihin ne johtavat, niin sitten...

– Minä olen kylliksi vanha itsekin enkä tarvitse kenenkään apua. Minä toimitan hänet telkien taakse vii ... kuukauden kuluessa. Sen vannon!

Tom virkkoi huolettomasti:

– Luullakseni se riittää – niin, se riittää. Mutta hän lienee varsin vanha, eivätkä vanhat ihmiset usein elä sen varovaisen valmisteluajan yli, jonka ammattipoliisi tarvitsee, ennen kuin hän on kerännyt lankansa yhteen ja lähtee takaa-ajoon.

Blaken tympeät kasvot olivat punehtuneet tästä ivasta, mutta ennen kuin hän ehti sommitella vastauksensa, oli Tom kääntynyt Wilsonin puoleen ja sanoi tyynen kylmäkiskoisesti ja huolettomalla äänellä:

– Kuka sai sen palkinnon, Taulapää?

Wilson säpsähti hiukan ja käsitti, että nyt oli tullut hänen vuoronsa.

– Minkä palkinnon?

– No, palkinnon varkaan kiinniottamisesta tietenkin ja toisen palkinnon tikarista.

Wilson vastasi jokseenkin vastahakoisesti, päättäen hänen epäröivästä puhetavastaan:

– Niin, hm ... hm, kukaan ei tosin ole sitä vielä vaatinut.

Tom oli hämmästyvinään.

– Niinkö tosiaan?

Wilson näytti hiukan ärtyneeltä vastatessaan:

– Niin sen asian laita on. Entä sitten?

– Oh, ei mitään. Minä vain ajattelin, että te olitte keksinyt uuden aatteen, uuden menettelyn, joka mullistaisi kuluneet ja tehottomat keinot... Hän vaikeni ja kääntyi Blakeen päin, joka nyt oli mielissään siitä, että toinen oli joutunut hänen sijaansa halstarille: – Blake, ettekö te ymmärtänyt hänen vihjaisevan, ettei teidän tarvinnut metsästää sitä vanhaa akkaa?

– Totisesti hän sanoi, että hän pääsisi käsiksi varkaaseen ja saaliiseen kolmen päivän kuluessa – niin hän sanoi, hiisi vieköön! Ja se oli juuri viikko sitten. No, minä sanoin silloin, ettei mikään varas eikä varkaan apuri koskaan yrittäisi pantata tai myydä jotakin tietäessään, että panttilainaaja voisi saada molemmat palkinnot toimittamalla hänet talteen saaliinensa. Se oli mahdollisimman yksinkertainen suunnitelma, mistä vielä koskaan olen kuullut!

– Te muuttaisitte mielipiteenne, virkkoi Wilson ärtyneen suorasukaisesti, – jos tuntisitte koko suunnitelman ettekä ainoastaan osaa siitä.

– No, sanoi viskaali miettivästi, – minulla oli se käsitys, ettei se veisi tuloksiin, ja ainakin tähän asti olen ollut oikeassa.

– Hyvä sitten, annetaan sen jäädä tähän, ja sallittakoon suunnitelmallemme vielä aikaa osoittamaan, mihin se kelpaa. Se on vienyt ainakin yhtä hyviin tuloksiin kuin teidän omat suunnitelmanne, kuten myöntänette.

Viskaali ei löytänyt mitään sopivaa vastausta, joten hän vain tuhautti tyytymättömästi nenäänsä eikä sanonut mitään.

Siitä illasta asti, kun Wilson oli kotonaan osittain paljastanut suunnitelmansa, oli Tom useita päiviä vaivannut aivojaan arvatakseen loput salaisuudesta, mutta siinä hän ei ollut onnistunut. Sitten juolahti hänen mieleensä antaa Roxanan ovelamman pään sitä yrittää. Hän tekaisi oletetun tapauksen ja esitti sen hänelle. Roxana mietiskeli asiaa ja lausui siitä mielipiteensä. Tom tuumi itsekseen: – Hän on tosiaan osunut naulankantaan! Hän ajatteli, että hän nyt koettaisi tuota tulkintaa ja tarkkasi Wilsonin kasvoja, ja sen vuoksi hän sanoi miettiväisesti:

– Wilson, te ette ole mikään pölkkypää – kuten äsken on todettu. Olipa suunnitelmanne mikä tahansa, täytyi siinä olla järkeä Blaken vastakkaisesta mielipiteestä huolimatta. Minä en pyydä teitä ilmaisemaan suunnitelmaanne, mutta tahdon olettaa jotakin, mikä kelpaa lähtökohdaksi erääseen teoriaani, ja se on kaikki, mitä haluan. Te lupasitte viisisataa dollaria veitsestä ja viisisataa varkaasta. Otaksukaamme nyt, vain väittelyn vuoksi, että ensimmäisestä palkinnosta ilmoitettiin julkisesti ja toinen tarjottiin panttilainaajille lähetetyissä yksityiskirjeissä, ja...

Blake löi reiteensä ja huudahti:

– Lempo soikoon, nyt hän on päässyt teistä perille, Taulapää! Kas, kun en minä tai kuka tomppeli tahansa tullut sitä ajatelleeksi!

Wilson tuumi itsekseen: – Jokainen, jolla on kohtalaisen järkevä pää, olisi sitä ajatellut. En ihmettele, ettei Blake sitä hoksannut; minua vain hämmästyttää, että Tom sen keksi. Hän on älykkäämpi kuin otaksuinkaan. Hän ei lausunut mitään ääneensä, ja Tom jatkoi:

– Juuri niin, varas ei aavistaisi mitään ansaa ja toisi tai lähettäisi veitsen, sanoen ostaneensa sen polkuhinnasta tai löytäneensä kadulta tai jotakin sellaista, ja yrittäisi nostaa palkinnon, ja hänet vangittaisiin – eikö niin?

– Niin, virkkoi Wilson.

– Sen kyllä uskon, sanoi Tom. – Siitä ei voi olla epäilystäkään. Oletteko koskaan nähnyt sitä veistä?

– En.

– Onko kukaan tuttavanne?

– Ei minun tietääkseni.

– Ahaa, nyt luulen alkavani ymmärtää, miksi suunnitelmanne ei onnistunut.

– Mitä tarkoitatte, Tom? Mihin tähtäätte? kysyi Wilson, jonka mielessä alkoi itää levottomuuden tunne.

– No, ajattelen vain, että sellaista veistä ei olekaan.

– Kuulkaahan, Wilson, sanoi Blake. – Tom Driscoll on oikeassa; panisin tuhat dollaria vetoa – jos minulla se olisi.

Wilsonin veri kuumeni hiukan, ja hän kysyi itseltään, olivatko nuo muukalaiset tehneet hänestä pilaa; siltähän se vähän näytti. Mutta mitä he sillä olisivat voittaneet? Hän lausui sen kysymyksen. Tom vastasi:

– Voittaneet? Oh, kenties ei mitään sellaista, mitä te pitäisitte arvossa. Mutta he ovat muukalaisia uudessa yhdyskunnassa. Onko heille merkityksetöntä esiintyä jonkun itämaalaisen ruhtinaan suosikkeina – kun se ei maksa heille mitään? Onko heille merkityksetöntä kyetä häikäisemään tätä vaivaista pikkukaupunkia tuhannen dollarin palkinnoilla – kun se ei maksa mitään? Wilson, ei ole lainkaan olemassa sellaista veistä – muutoin teidän suunnitelmanne olisi sen kyllä tuonut päivänvaloon. Tai jos sellainen veitsi on olemassa, on se heillä vieläkin. Minä itsekin uskon, että he ovat sellaisen nähneet, sillä Angelo piirsi sen lyijykynällään liian nopeasti ja taitavasti ollakseen sen keksinyt, enkä minä tietystikään voi vannoa, ettei heillä sitä olisi koskaan ollut: mutta sen minä takaan, että jos se heillä tähän kaupunkiin tullessaan oli, on se heillä vieläkin.

Blake sanoi:

– Tomin päättelyt näyttävät perin järkeviltä; näyttävät todellakin.

Tom vastasi kääntyen lähteäkseen:

– Etsikää te vain käsiinne se vanha akka, Blake, ja jollei hän voi hankkia veistä, niin menkää suorittamaan kotitarkastus kaksosten luona!

Tom asteli verkalleen pois. Wilson tunsi itsensä melkoisen noloksi. Hän tuskin tiesi mitä ajatella. Hänelle oli perin epämieluista menettää uskonsa kaksosiin, ja hän päätti olla niin tekemättä näiden pätemättömien todistusten nojalla, mutta – hm, hän miettisi asiaa ja sitten toimisi sen mukaan.

– Blake, mitä te tästä jutusta ajattelette?

– Niin, Taulapää, minun täytyy sanoa, että minä ajattelen samaan tapaan kuin Tom. Niillä ei ollut veistä; tai jos niillä oli, on se niillä vielä.

Miehet erosivat. Wilson tuumi itsekseen:

– Uskon, että heillä se oli; jos se olisi varastettu, olisi suunnitelma toimittanut sen takaisin, se on varmaa. Luulenpa että se on heillä vielä.

Tomilla ei ollut mitään päämäärää mielessään, ryhtyessään juttusille näiden kahden miehen kanssa. Kun hän alkoi haastella, toivoi hän vain voivansa heitä hiukan ärsyttää ja saavansa siitä jotakin pahanilkistä huvia. Mutta heistä erotessaan hän oli mitä oivallisimmalla tuulella, sillä hän havaitsi pelkästä onnellisesta sattumasta ja ilman suurta vaivaa saavuttaneensa muutamia miellyttäviä tuloksia: Hän oli koskenut kumpaakin miestä kipeään kohtaan ja nähnyt heidän kiemurtelevan; hän oli vaimentanut Wilsonin mieltymystä kaksosiin pienellä katkeralla sivumaulla, jota tämä ei ihan heti saisi syljetyksi suustaan; ja parasta kaikesta, hän oli siirtänyt vihaamansa kaksoset yhtä astetta alemmaksi yhdyskunnan arvoasteikossa, sillä Blake lörpöttelisi kyllä asiasta puheliaasti kaikkialla salapoliisien tapaan, ja viikon päästä nauraisi koko kaupunki partaansa näille veljeksille, kun he tarjosivat komean palkinnon leikkikalusta, jota he eivät olleetkaan omistaneet tai eivät olleet hukanneet. Tom oli hyvin tyytyväinen itseensä.

Tomin käyttäytyminen kotona oli ollut mallikelpoista kokonaisen viikon ajan. Hänen setänsä ja tätinsä eivät olleet mitään sellaista ennen nähneet. He eivät voineet missään suhteessa löytää hänessä vikaa.

Lauantai-iltana hän sanoi tuomarille:

– Eräs asia on rasittanut mieltäni, setä, ja koska nyt taas lähden pois enkä kenties teitä enää näe, en voi sitä kauemmin kestää. Minä uskottelin teille, että pelkäsin taistella tuon italialaisen seikkailijan kanssa. Minun täytyi jollakin verukkeella sitä väistää, ja ehkä turvauduin huonoon keinoon, kun asia tuli minulle yllätyksenä, mutta kukaan kunniallinen mies ei voinut suostua kohtaamaan häntä kaksintaistelussa tietäessään hänestä, mitä minä hänestä tiedän.

– Todellako? Mitä se sitten oli?

– Kreivi Luigi on tunnustanut olevansa murhamies.

– Uskomatonta!

– Se on ihan totta. Wilson havaitsi sen katsoessaan ja tulkitessaan hänen kättään, syytti häntä siitä ja pani hänet niin tiukalle, että hänen täytyi tunnustaa se. Mutta molemmat kaksoset rukoilivat meiltä polvillaan, että pitäisimme asian salassa, ja vannoivat elävänsä täällä säädyllisesti; ja se kaikki oli niin säälittävää, että annoimme kunniasanamme, suostuen olemaan heitä paljastamatta niin kauan kuin he sen lupauksen pitävät. Te olisitte itsekin niin tehnyt, setä.

– Olet oikeassa, poikaseni, niin minä olisin. Ihmisen salaisuus on edelleenkin hänen omaisuutensa ja pyhä, kun se noin yllättämällä on häneltä kiristetty. Sinä menettelit oikein, ja minä olen sinusta ylpeä. Sitten hän lisäsi surumielin: – Minä vain toivon, että minulta olisi säästynyt häpeä kohdata murhamies kunnian kentällä.

– Sitä ei voitu auttaa, setä. Jos olisin tiennyt, että te aiotte antaa hänelle haasteen, olisin katsonut velvollisuudekseni annetun sanani uhallakin ehkäistä sen, mutta Wilsonilta ei voitu odottaa muuta kuin että hän pysyisi vaiti.

– Eipä suinkaan; Wilson menetteli oikein, eikä häntä voi mitenkään moittia. Tom, Tom, sinä olet nostanut raskaan painon sydämeltäni; minä tunsin pistoksen ihan sieluuni asti, luullessani huomaavani, että minulla oli pelkuri perheessäni.

– Voitte kuvitella, mitä sellaisen osan esittäminen minulle maksoi, setä.

– Oh, minä tiedän sen, poikaparka, minä tiedän sen. Ja minä voin ymmärtää, kuinka paljon sinulle maksoi olla tähän asti niin ansaitsemattomalla polttomerkillä leimattuna. Mutta kaikki on nyt hyvin, eikä mitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä olet palauttanut mielenrauhani ja samalla omasi; ja me molemmat olemme kylliksi kärsineet.

Vanha mies istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena; sitten hän kohotti katseensa tyytyväisen näköisenä ja sanoi:

– Että tuo murhamies kehtasi loukata minua ja salli minun kohdata hänet kunnian kentällä, ikään kuin hän olisi herrasmies, sen asian järjestän kohta kuntoon, mutta en nyt. Minä en tahdo ampua häntä ennen kuin vasta vaalien jälkeen. Minulla on eräs suunnitelma, jolla sitä ennen kukistan heidät molemmat; minä pidän ensiksi siitä huolen. Kumpikaan heistä ei tule valituksi, sen lupaan. Oletko varma siitä, että tieto hänen murhatyöstään ei ole tullut kansan korviin?

– Ihan varma, setä.

– Se on hyvä valtti. Minä vihjaisen siitä vaalipäivänä puhujalavalta. Se pyyhkäisee maan kumpaisenkin jalkojen alta.

– Siitä ei epäilystäkään. Se tekee heistä lopun.

– Se ja kiihotustyö ulkona valitsijain keskuudessa. Toivon sinun tulevan kotiin jonkin ajan kuluttua ja kaikessa hiljaisuudessa työskentelevän vaalikarjan joukossa. Sinun tulee käyttää siihen rahaa; kyllä minä sitä toimitan.

Taaskin uusi voitto vihattujen kaksosten tuhoamiseksi. Se oli tosiaan Tomille suuri päivä. Hän rohkaistui nyt ampumaan lähtölaukauksen samaan maalitauluun.

– Setä on tietenkin kuullut siitä ihmeellisestä intialaisesta veitsestä, josta kaksoset ovat pitäneet niin paljon melua? No, siitä ei ole vielä keksitty jälkeäkään; siksipä kaupungissa aletaan virnistellä, juoruilla ja nauraa. Puolet ihmisistä uskoo, ettei niillä koskaan ole sellaista veistä ollutkaan; toiset puolet taas otaksuvat, että niillä se oli ja on vieläkin. Olen kuullut parinkymmenen henkilön tänään juttelevan siihen tapaan.

Tomin moitteeton viikko oli palauttanut hänet hänen tätinsä ja setänsä suosioon.

Hänen äitinsäkin oli häneen tyytyväinen. Omassa mielessään hän uskoi, että hän alkoi rakastaa poikaansa, mutta sitä hän ei sanonut. Hän käski pojan nyt lähteä St. Louisiin, jonne hän valmistautui häntä seuraamaan. Sitten hän löi pirstaleiksi viskipullonsa ja sanoi:

– Kas noin! Minä aion marssittaa sinua suoraan kuin viivoittimella, Chambers, ja sen vuoksi minä sanon, että sinä et saa pahaa esimerkkiä äidiltäsi. Minä sanoin sinulle, ettei sinun sovi mennä huonoon seuraan. No, sinä tulet olemaan minun seurassani, ja minun täytyy elää saman mitan mukaan. Lähde nyt matkalle!

Tom astui erääseen isoista matkustajalaivoista sinä iltana mukanaan raskas matkalaukku, joka oli täynnä kaikenlaista varastettua tavaraa, ja nukkui jumalattomien unta, joka on tyynempää ja sikeämpää kuin vanhurskaitten, sen tiedämme tarinoista, jotka kertovat kuinka sikeästi miljoona roistoa nukkui viimeisen yönsä ennen hirttämispäivänsä koittoa. Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli onni hänelle taas vastainen; joku ammattitoveri oli vuorostaan rosvonnut hänet hänen nukkuessaan ja astunut maihin joltakin välilaiturilta.

KUUDESTOISTA LUKU

Jos otatte hoiviinne nälkiintyneen koiran ja teette sen hyvinvoivaksi, ei se teitä pure. Tämä on pääasiallisin ero koiran ja ihmisen välillä. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Me tiedämme kaikkea mahdollista muurahaisen tavoista, mutta emme tiedä yhtään mitään osterin tavoista. Näyttää melkein varmalta, että olemme valinneet väärän ajan osteria tutkiaksemme. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Saavuttuaan perille Roxana tapasi poikansa niin epätoivoisena ja viheliäisenä, että se koski hänen sydämeensä ja hänen äidinvaistonsa kuohahti voimakkaasti. Nuori mies oli nyt toivottomasti hukassa; hänen turmionsa oli heti tulossa ja varma; hän joutuisi hylkiöksi ja ystävittä. Se oli riittävä syy äidille rakastaakseen lastaan; siksipä hän rakastikin poikaa ja sanoi sen hänelle. Se sai Tomin salaa hätkähtämään – koska tuo nainen oli "neekeri". Että hän itsekin oli samaa verta, ei suinkaan lepyttänyt hänen tunteitaan tuota halveksittua rotua kohtaan.

Roxana heltyi hyväileviin sanoihin, joihin toinen vastahakoisesti vastasi, mutta vastasi kuitenkin parhaansa mukaan. Ja hän yritti lohduttaa Tomia, mutta se ei ollut mahdollista. Tämä sydämellisyys alkoi pian inhottaa nuorta miestä, ja ennen kuin tunti oli kulunut, koetti hän kerätä kylliksi rohkeutta sanoakseen sen suoraan ja vaatiakseen, että hellittely lopetettaisiin tai edes melkoisesti vaimennettaisiin. Mutta hän pelkäsi Roxanaa; ja sitä paitsi sattui nyt tauko, sillä eukko oli alkanut mietiskellä. Hän yritti keksiä pelastavaa suunnitelmaa. Vihdoin hän hypähti pystyyn ja sanoi keksineensä keinon, jolla päästäisiin pulasta. Tom melkein tukehtui ilosta tuon äkillisen hyvän uutisen kuullessaan. Roxana sanoi:

– Tämä on suunnitelma ja se varmasti onnistuu. Minä olen neekeriakka, ja minusta saa kyllä kuusisataa dollaria. Ota ja myy minut ja maksa pois ne kortinpelaajat.

Tom hämmästyi. Hän oli hetkisen mykkänä ja sanoi sitten:

– Tarkoitatko sinä, että haluaisit myyttää itsesi orjaksi pelastaaksesi minut?

– Etkö sinä ole minun lapseni? Ja tiedätkö sinä mitään, mitä äiti ei tekisi oman lapsensa hyväksi? Eihän ole mitään, mitä valkoinen äiti ei tekisi lapsensa tähden. Kuka ne sellaisiksi loi? Jumala sen on tehnyt. Ja kuka on luonut neekerit? Sama Jumala. Sisäpuolelta kaikki äidit ovat samanlaisia. Hyvä Herra ne loi sellaisiksi. Minä annan myydä itseni orjuuteen, ja vuoden päästä sinä ostat vanhan äitisi vapaaksi jälleen. Minä näytän sinulle, kuinka se käy. Sen minä olen jo ajatellut valmiiksi.

Tomin toiveet alkoivat kohota ja hänen mielensä samalla reipastua. Hän sanoi:

– Se on perin herttaista, sinulta, äitiseni – se on ihan...

– Sano se jälleen! Ja sano se yhä yhtä päätä uudestaan! Se on koko palkka, mitä ihminen tarvitsee tässä maailmassa, ja se on enemmän kuin tarpeeksi. Herra siunatkoon sinua, sydänkäpy, ja kun minä raadan orjana ja ne haukkuvat minua, niin jos minä vain tiedän, että sinä sanot sen jossakin kaukana poissa, niin se parantaa kaikki kipeät paikat, ja minä voin kestää niiden kanssa paremmin.

– Minä sanon sen jälleen, äiti, ja minä sanon sen yhä uudelleen. Mutta kuinka minä voin sinut myydä? Sinähän olet vapaa.

– Paljonko se ero tekee! Valkoiset ihmiset eivät ole turhantarkkoja. Laki voi myydä minut nyt, jos minun käsketään lähteä valtiosta kuuden kuukauden kuluessa enkä minä mene. Sinä kirjoitat vain paperille myynti-ilmoituksen – ja ripustat sen sinne johonkin keskellä Kentuckyn valtiota, panet siihen muutamia nimiä ja sanot, että sinä tahdot myydä minut halvalla, kun sinulla on rahapula. Saat nähdä, että se käy ilman vaivaa. Sinä viet minut sisämaahan vähän matkaa ja myyt minut jollekin maatilalle; ihmiset eivät siellä tee mitään kysymyksiä, jos minä vain olen hinnan arvoinen.

Tom väärensi tarpeelliset myyntipaperit ja myi äitinsä puuvillankasvattajalle Arkansasiin hiukan enemmästä kuin kuudestasadasta dollarista. Hän ei halunnut tehdä sitä kavallusta, että olisi myynyt äitinsä etelään, "virran alajuoksulle", mutta sattuma toi ostajan hänen tielleen, ja se säästi häneltä vaivan lähteä sisämaahan hieromaan kauppaa, mihin liittyi se vaara, että hänen olisi ollut vastattava moniin kysymyksiin, kun taas tämä mies oli niin mieltynyt Roxyyn, ettei kysynyt juuri mitään. Sitä paitsi ostaja vakuutti, ettei Roxy aluksi tietäisi, missä hän oli, ja että hän ajan mittaan päästyään siitä selville olisi kaiketi alkanut viihtyä. Ja Tom tuumi itsekseen, että Roxylle oli tavaton etu saada isäntä, joka oli häneen niin mieltynyt kuin tämä puuvillankasvattaja ilmeisesti oli. Ihmeteltävän nopeasti hänen tuumailunsa johtivat hänet niin pitkälle, että hän puoliksi uskoi salavihkaa tekevänsä Roxylle oikein hyvän palveluksen myydessään hänet "virtaa alaspäin". Ja sitten hän sanoi tuon tuostakin itselleen kaiken aikaa: – Sehän on vain vuodeksi. Vuoden päästä minä ostan hänet jälleen vapaaksi; hän pitää sen mielessään, ja se lepyttää ja lohduttaa häntä. Niin, tästä pikku petoksesta ei olisi mitään haittaa, ja kaikki päättyisi kuitenkin lopulta oikein ja hauskasti.

Sopimuksen mukaan keskusteltiin Roxyn kuullen aina vain "sisämaassa" sijaitsevasta maatilasta, sen paikan hauskuudesta ja sikäläisten orjien onnellisesta tilasta. Täten Roxy-parka kokonaan petettiin, jopa helposti, sillä hän ei voinut aavistaa, että hänen oma poikansa tekisi itsensä syypääksi kavallukseen äitiä kohtaan, joka vapaaehtoisesti mennessään orjuuteen – minkälaiseen orjuuteen tahansa, lievään tai ankaraan, ja miksi ajaksi hyvänsä, lyhyeksi tai pitkäksi – teki hänen hyväkseen sellaisen uhrauksen, että siihen verrattuna kuolema olisi ollut vähäpätöinen ja jokapäiväinen asia. Hän tuhlasi Tomille salaa kyyneliä ja rakastavia hyväilyjä ja lähti sitten pois omistajansa kanssa – lähti murtunein sydämin ja kuitenkin ylpeänä teostaan ja iloisena, että se oli ollut hänelle mahdollista.

Tom maksoi velkansa ja päätti ihan kirjaimellisesti pitää kiinni parannuksestaan, enää koskaan saattamatta testamenttia vaaraan. Hänellä oli kolmesataa dollaria jäljellä. Äitinsä suunnitelman mukaan hänen oli ne huolellisesti talletettava ja kuukausittain lisättävä summaan puolet käsirahastaan äidin osuutena. Vuoden päästä säästö riittäisi ostamaan hänet jälleen vapaaksi. Koko viikkoon hän ei kyennyt hyvin nukkumaan, sillä niin pahasti hänen luottavaista äitiä kohtaan harjoittamansa konnuus kalvoi hänen omantuntonsa repaletta; mutta sen jälkeen hän alkoi jälleen tuntea olonsa mukavaksi ja nukkui pian yhtä hyvin kuin mikä pahantekijä tahansa.

Alus kuljetti Roxyn pois St. Louisista kello neljältä iltapäivällä, ja hän seisoi alemmalla kannella katsellen Tomia kyynelten sumun läpi, kunnes poika suli ihmistungokseen ja hävisi. Sitten hän ei enää tähyillyt, vaan istui siellä touvirullan päällä ja itki myöhäiseen yöhön. Kun hän vihdoin lähti likaiseen välikannenkojuunsa paukkuvien koneiden välille, ei hän aikonut nukkua, vaan odottaa aamua ja sitten edelleen surra.

Oli luuloteltu, ettei hän "mitään huomaisi", vaan luulisi matkustavansa virtaa ylöspäin. Hänkö! Olihan hän vuosikausia viettänyt näillä laivoilla. Aamun sarastaessa hän nousi ja meni haluttomana istumaan touvirullansa päälle jälleen. Laiva kulki monen ruuhkan, monen vedestä esille pistävän pölkynpään ohi, joita kiertävä vaahto olisi voinut kertoa hänelle sydäntäsärkevän tarinan, sillä se osoitti, että virta liikkui samaan suuntaan kuin laivakin; mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla, eikä hän huomannut. Mutta vihdoin virran möyry tavallista isompaa ja lähempänä olevaa ruuhkaa vastaan herätti hänet horroksestaan; hän vilkaisi veteen ja hänen tottunut silmänsä pani heti merkille virran suunnan. Hetkisen hänen kivettynyt katseensa tuijotti siihen. Sitten hänen päänsä vaipui rintaa vasten, ja hän huokasi:

– Voi, armahtakoon hyvä Herra Jumala minua syntisraukkaa – minut on myyty virtaa alas!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kansansuosiokin voi mennä liiallisuuksiin. Vaeltaessanne Roomassa valitatte ensin, että Michelangelo on kuollut; mutta vähitellen alatte pahoitella, että teidän ei sallittu sitä nähdä. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Heinäkuun 4. päivä. [Heinäkuun 4:ttä, Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää vietetään suurin juhlallisuuksin. Tulipalot ja tapaturmat ovat silloin perin tavallisia. – Suom.] – Tilasto osoittaa, että menetämme enemmän hupsuja tänä päivänä kuin kaikkina muina vuoden päivinä yhteensä. Se todistaa varastoon jääneiden lukumäärän kannalta, että yksi heinäkuun neljäs päivä vuodessa on nykyisin riittämätön, kun väestö on niin suuresti kasvanut. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Kesäviikot laahustivat ohitse, ja sitten alkoi poliittinen kamppailu varsin kiihkeänä ja kävi päivä päivältä kuumemmaksi. Kaksoset antautuivat siihen koko sydämestään, sillä heidän itserakkautensa oli mukana pelissä. Heidän saavuttamansa kansansuosio, alussa niin yleinen, oli kärsinyt jälkeenpäin, varsinkin siksi, että heillä oli ollut sitä liian paljon, joten luonnollinen vastavaikutus seurasi. Sitä paitsi oli ahkerasti kuiskailtu siellä täällä, että oli kummallista – tosiaan perin kummallista, – ettei sitä heidän ihmeellistä veistään löytynyt, jos se oli niin arvokas tai jos sitä oli koskaan ollutkaan. Ja kuiskauksia seurasivat nauruntyrskähdykset, nyökkäykset ja silmäniskut, ja sellaisella on vaikutuksensa. Kaksoset arvailivat, että menestys vaaleissa palauttaisi heidät entiseen asemaansa ja että tappio tuottaisi heille korvaamatonta vahinkoa. Sen vuoksi he puuhasivat uutterasti, mutta eivät uutterammin kuin tuomari Driscoll ja Tom heitä vastaan vaalitaistelun loppupäivinä. Tomin käytös oli pysynyt niin kirjaimellisen moitteettomana jo kahden kuukauden ajan, että hänen setänsä ei ainoastaan uskonut hänelle rahaa valitsijain taivuttamiseksi, vaan salli hänen mennä yksityisessä arkihuoneessaan olevalle kassakaapillekin ottamaan sieltä summan, mikä kulloinkin tarvittiin.

Vaalikamppailun viimeisen puheen piti tuomari Driscoll ja tähtäsi sen molempia ulkomaalaisia vastaan. Sen vaikutus oli tuhoisan tehokas. Hän käänsi heitä vastaan ivan vuolaat virrat ja pakotti suuren kansankokouksen nauramaan ja taputtamaan käsiään. Hän pilkkasi heitä seikkailijoina, veijareina, silmänkääntäjinä ja ilveilijöinä; hän kohdisti heidän loistaviin arvonimiinsä mittaamatonta ivaa; hän sanoi, että he olivat aatelismiehiksi puettuja takakatujen partureita, herrasmiehiksi naamioituneita maapähkinänkaupustelijoita, posetiivinsoittajia, jotka olivat kadottaneet apinaveljensä. Vihdoin hän vaikenija seisoi hiljaa. Hän odotti, kunnes kuulijakunta oli käynyt ihan äänettömäksi ja jännittyneeksi. Sitten hän pamautti murhaavimman ammuksensa, laukaisi sen jääkylmän vakavasti ja harkitsevasti, pannen merkitsevän korostuksen loppusanoihin. Hän sanoi uskovansa, että kadotetusta veitsestä tarjottu palkkio oli humpuukia ja silmänlumetta ja että veitsen omistaja kyllä tietäisi, mistä hän sen löytäisi, milloin hän vain saisi tilaisuuden salamurhaan.

Sitten hän astui alas korokkeelta, jättäen jälkeensä hämmästyneen ja merkitsevän hiljaisuuden hyvähuutojen ja puolueen tavallisten iskusanojen asemesta.

Tuo omituinen lause levisi laajalti pitkin kaupunkia ja teki tavattoman vaikutuksen. Jokainen kysyi: – Mitä hän sillä saattoi tarkoittaa? Ja jokainen kyseli sitä yhä, mutta turhaan, sillä tuomari sanoi vain, että hän tiesi, mitä puhui, ja vaikeni sitten. Tom sanoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan setänsä tarkoituksesta, ja milloin tahansa Wilsonilta tiedusteltiin hänen mielipidettään, väisti hän kysymyksen utelemalla kysyjältä, mitä hän asiasta ajatteli.

Wilson valittiin, kaksoset kärsivät tappion – heidät ihan murskattiin, he huomasivat olevansa hyljättyjä ja käytännöllisesti katsoen ilman ystäviä. Tom palasi onnellisena St. Louisiin.

Dawson's Landingilla oli nyt viikon lepo, ja kyllä se sitä tarvitsikin. Mutta se eli odottavassa mielentilassa, sillä ilma oli täynnä huhuja uudesta kaksintaistelusta. Tuomari Driscollin vaaliponnistukset olivat hänet uuvuttaneet, mutta sanottiin, että niin pian kuin hän pääsisi jaloilleen ja kykenisi vastaamaan haasteeseen, saisi hän sen kreivi Luigilta.

Veljekset vetäytyivät kokonaan pois seuraelämästä ja kärsivät nöyryytystään yksinäisyydessä. He kaihtoivat ihmisiä ja lähtivät ulos virkistyskävelylle vasta myöhään illalla, kun kadut olivat autiot.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kiitollisuus ja petos ovat ainoastaan kaksi äärimmäistä jäsentä samassa kulkueessa. Siitä on nähty kaikki, mikä siinä on näkemisen arvoista, sitten kun soittokunta ja koreat virkaherrat ovat menneet ohi. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Yleinen kiitospäivä. – Kohottakoot nyt kaikki nöyrät, sydämelliset ja vilpittömät kiitoksensa, paitsi kalkkunat. Fidzisaarilla ei käytetä kalkkunoita, vaan eräitä muita lintuja. Meidän ei sovi virnistellä fidziläisille. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Perjantai vaalien jälkeen oli sateinen päivä St. Louisissa. Satoi yhtä mittaa, vieläpä rankasti, ikään kuin vesi yrittäisi parhaansa pestäkseen tämän nokisen kaupungin valkoiseksi – tietenkin onnistumatta. Keskiyön lähestyessä Tom Driscoll saapui teatterista asuntoonsa rankkasateessa; hän käänsi kokoon sateenvarjonsa ja avasi itselleen oven, mutta kun hän aikoi sulkea sen jälkeensä, näki hän toisen henkilön olevan tulossa sisälle – epäilemättä toisen vuokralaisen. Tämä sulki oven ja nousi portaita ylös Tomin jälkeen. Tom löysi ovensa pimeässä, astui sisälle ja kiersi kaasun palamaan. Kun hän hiljaa vihellellen kääntyi, näki hän selkäpuolen oudosta miehestä, joka sulki ja lukitsi hänen ovensa. Hänen vihellyksensä vaikeni, ja hän tunsi itsensä epävarmaksi. Mies kääntyi – kasa vanhoja repaleita pukiminaan, jotka olivat likomärät sateesta ja valuivat vettä – ja näytti mustat kasvot vanhan lerppahatun alta. Tom säikähti. Hän aikoi käskeä miehen pois, mutta ei saanut sanoja suustaan, ja toinen ehti puhua ensin. Hän sanoi matalalla äänellä:

– Ole hiljaa – minä olen sinun äitisi!

Tom lysähti tuolille ja huohotti:

– Se oli minulta häijyä ja halpamaista – minä tiedän sen; mutta minä tarkoitin parasta, tarkoitin tosiaan. Sen voin vannoa.

Roxana seisoi hetkisen, katsellen mykkänä, kuinka Tom kiemurteli häpeissään ja sopersi itsesyytöksiä ja niiden ohella surkeita yrityksiä selittääkseen ja lieventääkseen rikostaan. Sitten hän istuutui ja riisui hattunsa, jolloin hänen pitkien ruskeiden hiuksiensa kampaamattomat sykeröt valahtivat alas hänen olkapäilleen.

– Ei ole sinun ansiosi, ettei tukkani ole harmaa, sanoi hän surullisesti, vilkaisten tukkaansa.

– Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Minä olen lurjus. Mutta minä vannon tarkoittaneeni parasta. Se oli tietysti erehdys, mutta minä luulin, että se olisi parhaaksi, sen tosiaan uskoin.

Roxy pillahti hiljaiseen itkuun, ja nyt alkoivat sanat löytää tien hänen nyyhkytystensä läpi. Ne lausuttiin pikemmin valitellen kuin vihaisesti.

– Myydä ihminen virtaa alaspäin – virtaa alaspäin! Ja sillä tarkoitetaan muka parasta! Minä en kohtelisi koiraakaan sillä tavalla! Minä olen aivan murtunut ja uupunut nyt, ja sen takia minä en kai jaksakaan riehua niin kuin ennen, kun minua potkittiin ja kolhittiin ja haukuttiin. En minä tiedä, mutta ehkä se on niin; joka tapauksessa minä olen kärsinyt niin paljon, että minä pikemmin osaan surra kuin pauhata.

Näiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa Tom Driscollin sydäntä, mutta jos ne tehosivat, hävitti niiden vaikutuksen eräs voimakkaampi ajatus, joka poisti häntä rasittavan raskaan pelon taakan, ja palautti hänen hyvän tuulensa ja täytti hänen pienen sielunsa syvällä helpotuksen tunteella. Mutta hän pysyi viisaasti vaiti, rohkenematta huomauttaa mitään. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään vähään aikaan, eikä kuultu muita ääniä kuin sateen rapinaa ruutuja vasten, tuulen valittelevia huokauksia ja silloin tällöin joku hillitty nyyhkytys Roxanalta. Nyyhkytykset kävivät yhä harvemmiksi, ja vihdoin ne taukosivat. Sitten karkuri alkoi jälleen puhua:

– Kierrä sitä valoa vähän alemmas! Enemmän! Vielä enemmän! Ihminen, jota ajetaan takaa, ei pidä valosta. No niin – nyt riittää. Minä voin nähdä, missä sinä olet, eikä muuta tarvita. Minä kerron sinulle jotakin ja kerron sen niin lyhyesti kuin osaan ja sitten minä sanon, mitä sinun pitää tehdä. Se mies, joka minut osti, ei ole paha mies, hän on oikein hyväkin orjien isäntä, ja jos hän olisi saanut pitää oman päänsä, olisin minä päässyt kotipalvelijaksi hänen perheeseensä ja elänyt mukavasti; mutta hänen vaimonsa on jenkki eikä kovin korea päältäpäin, ja se nousi heti minua vastaan; ja sitten ne lähettivät minut pois neekerikortteliin tavallisten peltotyöläisten sekaan. Eikä se vaimo tyytynyt siihenkään, vaan kiihotti pomon minua vastaan, kun se oli niin mustasukkainen ja äkäinen. Ja sitten pomo ajoi minut ulos ennen aamunkoittoa ja pakotti minut tekemään työtä koko pitkän päivän niin kauan kuin oli valoa, ja monta piiskaniskua sain, kun en jaksanut raataa kilpaa kaikkein vahvimpien kanssa. Se pomo oli myöskin jenkki Uudesta Englannista, ja etelässä tietää jokainen, mitä se merkitsee. Ne osaavat teettää neekerillä työtä ihan kuoliaaksi asti ja piiskata niitä myös – piiskata niin, että selät ovat täynnä ajettuneita juovia kuin pyykkilauta. Aluksi minun isäntäni puhui minusta jonkin hyvän sanan pomolle, mutta siitä tuli minulle vain pahaa, sillä emäntä sai sen tietää, ja sen jälkeen minä sain maistaa piiskaa ihan alinomaa – ei minulle enää annettu armoa!

Tomin sydän leimusi raivosta maanviljelijän vaimoa kohtaan; ja hän sanoi itsekseen: – Jollei se hupsu olisi sekaantunut asiaan, olisi kaikki käynyt hyvin. Hän lisäsi syvän ja katkeran kirouksen sitä naista vastaan.

Tämän tunteen hurja ilme oli kirjoitettuna hänen kasvoillensa ja paljastui selvästi Roxanalle salaman valkoisessa hohteessa, joka muutti huoneen synkän hämärän sillä hetkellä häikäiseväksi päivänvaloksi. Roxana oli siitä mielissään – mielissään ja kiitollinen; sillä eikö tuo ilme osoittanut, että hänen lapsensa kykeni suremaan äitiä kohdanneita vääryyksiä ja tuntemaan suuttumusta hänen vainoojiaan kohtaan, mitä hän oli epäillyt? Mutta tämä onnen välähdys sammui jälleen, ja hänen mielensä kävi taas synkäksi; sillä hän sanoi itsekseen: – Hän myi minut virtaa alaspäin – hän ei voi tuntea toista ihmistä kohtaan mitään; se haihtuu ja menee ohi. Sitten hän jatkoi kertomustaan:

– Noin kymmenen päivää sitten minä sanoin itselleni, etten minä voi kestää monta viikkoa enää, kun olin niin uupunut hirveästä työstä ja lyönneistä ja niin alakuloinen ja viheliäinen, enkä minä enää mistään välittänytkään – elämä ei ollut minkään arvoinen, jos se jatkui sillä tavalla. No, kun ihminen on siinä mielentilassa, mitä silloin välittää, mitä tekee? Siellä oli pieni kivulloinen neekerityttö, noin kymmenen vuoden vanha, ja se oli minulle ystävällinen, eikä sillä enää ollut äitiä, pikku raukalla. Ja minä rakastin sitä, ja se rakasti minua, ja se tuli sinne, missä minä tein työtä, ja sillä oli mukana paistettuja perunoita, jotka se aikoi salaa antaa minulle – ryöstäen ne itseltään, kun se tiesi, ettei pomo antanut minulle tarpeeksi ruokaa – ja se mies sai tytön siitä kiinni ja sivalsi sitä selkään kepillään, joka oli niin paksu kuin luudan varsi, ja se raukka kaatui maahan ja parkui ja kiemurteli ja kieri loassa kuin hämähäkki, jolta on jalat lyöty poikki. Minä en voinut sitä kestää. Kaikki helvetin tuli, joka koskaan on palanut sydämessäni, leimahti liekkiin, ja minä tempasin kepin sen pomon kädestä ja löin hänet maahan. Hän virui siinä ja voihki ja kirosi ihan pyörällä päästään, näetkös, ja neekerit säikähtivät puolikuoliaiksi. Ne kerääntyivät hänen ympärilleen auttamaan häntä pystyyn, ja minä hyppäsin hänen hevosensa selkään ja ajoin virralle päin niin nopeasti kuin ikinä pääsin. Minä tiesin, mitä ne minulle tekisivät. Heti kun hän olisi toipunut, olisi hän alkanut kolhia minua kuoliaaksi, jos isäntä antaisi hänelle luvan, taikka ne myisivät minut vielä kauemmas virtaa alaspäin, mikä on sama asia. Sen takia minä päätin hukuttaa itseni ja tehdä lopun kaikista vaivoista. Alkoi tulla pimeä. Minä ehdin virralle parissa minuutissa. Silloin minä huomasin kanootin ja sanoin, ettei kannata hukuttaa itseään, ennen kuin on pakko; sen takia minä sidoin hevosen kiinni hirsikasan syrjään ja työnsin kanootin ulos virtaan ja pysyttelin jyrkän rantatöyrään suojassa ja rukoilin, että pimeä tulisi nopeasti. Minä sain aika hyvän etumatkan, kun iso talo on kolmen mailin päässä virralta ja niillä oli siellä vain muuleja ratsastaakseen eikä muita kuin neekereitä ajomiehiksi, eivätkä ne olisi mitään kiirettä pitäneet – ne olisivat antaneet minulle kaikki mahdollisuudet karata. Ennen kuin kukaan ehtisi taloon ja taas takaisin, olisi jo kauan sitten ollut pimeä, eivätkä ne voisi löytää hevosta ja ottaa selville mihin päin minä olin mennyt ennen kuin aamulla, ja neekerit puhuisivat niille valetta niin paljon kuin osaisivat.

– No, pimeä tuli, ja minä menin kuin hyrrä virtaa alaspäin. Minä meloin enemmän kuin kaksi tuntia enkä minä sitten enää ollut huolissani ja silloin minä lakkasin melomasta ja annoin kanootin lipua alas virtaa ja ajattelin, mitä tekisin, jos minun ei tarvinnut hukuttaa itseäni. Minä tein kaikenlaisia suunnitelmia ja ajattelin eteenpäin, ja sitten oli luultavasti hiukan yli keskiyön, ja minä olin kulkenut viisitoista tai kaksikymmentä mailia, kun huomasin höyrylaivan seisovan paikallaan rannalla, sillä sen valot loistivat, mutta sillä kohdalla ei ollut mitään kaupunkia eikä lautatarhaa, ja hyvin pian erotin rungon muodon ja savupiiput tähtiä vasten, ja herranen aika, minä olin ihan hypätä ulos nahoistani pelkästä ilosta. Se oli 'Suurmoguli'! Olin ollut siinä siivoojattarena kahdeksan vuotta Cincinnatin ja Orleansin reitillä. Minä meloin ohi enkä nähnyt ketään kannella, mutta kuulin vasaranpauketta alhaalta konehuoneesta ja käsitin sitten, kuinka asiat olivat – jotakin oli koneistossa mennyt rikki. Minä astuin maihin laivan alapuolella ja päästin kanootin menemään, ja sitten minä menin laivan sivulle, ja siellä oli juuri lankku ulkona, ja minä nousin laivaan. Yö oli hirveän kuuma, kansimiehet ja jätkät makasivat koivet harallaan nukkumassa etukannella; ja toinen perämies, Jim Bangs, istui siellä piitinkipallilla pää rintaa vasten ja nukkui – katsos, toinen perämies hoitaa sillä tavalla kapteenin vahtia – ja vanha vahtimies Billy Hatch istui kajuutan rapuilla ja nuokkui. Ja minä tunsin ne kaikki; ja totta maar niitä oli hauska nähdä! Minä sanoin itselleni, että nyt saisi isäntä tulla ja koettaa siepata minut kiinni, nyt minä olin, Jumala siunatkoon, ystävien parissa. Sitten minä menin niiden välistä välikannelle ja ihan perälle asti naissalongin palvelijahuoneeseen ja istuin siellä yhtä iloisena kuin sata miljoonaa kertaa ennen, ja minä olin ihan kuin kotona taas, sen voin sinulle sanoa!

– Noin tunnin päästä kuulin kellon soittavan, että kone oli kunnossa. Ja hyvin pian alkoi sitten merkkikello lyödä. 'Peruuttakaa oikean puolen koneella!' sanon minä itsekseni – tottahan minä sen musiikin tunnen! Sitten kello soi taas. 'Eteenpäin vasemman puolen koneella!' sanon minä. Taas kello: 'Pysähdyttäkää oikealta!' Ja sitten: 'Eteenpäin oikealta!' Nyt meillä oli kurssi St. Louisiin, ja minä olin ulkona metsistä, eikä minun lainkaan tarvinnut hukuttaa itseäni. Minä tiesin, että laiva nyt oli St. Louisin reitillä. Ja sitten oli jo kirkas päivä, kun kuljettiin sen työpaikkani ohi, ja minä näin joukon neekereitä ja valkoisia nuuskimassa rantaa ylöspäin ja alaspäin, ja niillä oli paljon vaivaa minun tähteni, mutta minä en välittänyt heistä.

– Sitten tuli Sally Jackson, joka oli ennen ollut minun toinen siivoojattareni ja nyt oli ylisiivoojatar, sinne palvelijain huoneeseen ja oli hirveän iloinen, kun näki minut, ja kaikki päällystökin oli mielissään, ja minä kerroin, että minut oli ryöstetty ja myyty virtaa alaspäin, ja he keräsivät kaksikymmentä dollaria ja antoivat ne minulle, ja Sally toimitti minulle hyvät vaatteet, ja kun sitten pääsin tähän kaupunkiin, lähdin suoraan sinne, missä sinun oli tapa asua, ja tulin tähän taloon, ja ne sanoivat, että sinä olit poissa, mutta että sinua odotettiin takaisin joka päivä. Enkä sitten uskaltanut lähteä virtaa alaspäin Dawsoniin, kun olisi voitu kulkea toistemme ohi.

– No, viime maanantaina satuin Neljännellä kadulla sellaisen pylvään luo, johon naulataan ilmoituksia karanneista neekereistä, ja niissä luvataan palkinto kiinniottamisesta, ja minä näin siellä isäntäni. Minä melkein lysähdin maahan, kun niin säikähdyin. Hänen selkänsä oli käännetty minuun päin ja hän puhui eräälle miehelle ja antoi sille joitakin lehtiä – neekeri-ilmoituksia kai, ja minä olin se neekeri. Hän lupasi palkinnon, niin se varmaan oli. Etkö sinä luule, että minä olen oikeassa?

Tom oli vähitellen vaipunut aavemaisen kauhun tilaan, ja hän sanoi nyt itsekseen: – Minä olen hukassa, kääntyköön asia kuinka päin tahansa! Se mies sanoi minulle, että siinä myynnissä oli jotakin epäiltävää. Hän sanoi saaneensa kirjeen eräältä 'Suurmogulin' matkustajalta, ja siinä ilmoitettiin Roxyn tulleen tänne tuossa laivassa ja koko laivaväen tietävän kaiken, mikä tätä juttua koski. Ja hän vakuutti, että Roxyn tulo tänne sen sijaan että olisi karannut vapaaseen valtioon ennusti minulle pahaa ja että hän toimittaisi minulle ikävyyksiä, jollen hankkisi hänelle orjaa takaisin, vieläpä hyvin pian. Minä en ollenkaan uskonut sitä tarinaa; enhän voinut uskoa Roxyn olevan niin vailla äidillisiä vaistoja, että ilmestyisi tänne, kun hän tiesi, että hän sillä voisi saattaa minut vaaraan ja auttamattomiin vaikeuksiin. Mutta tässä hän nyt kumminkin on! Ja typeryydessäni minä vannoin sille miehelle auttavani häntä orjan etsimisessä, kun sellainen lupaus ei merkinnyt mitään. Jos uskallan luovuttaa hänet, niin hän – tietysti – mutta kuinka minä muutoin tästä selviän? Minun on se tehtävä tai maksettava rahat, mutta mistä ne rahat saan? Minä ... minä ... hm, minä luulen, että jos mies vannoisi kohtelevansa häntä hyvin tästä lähin – ja sanoohan Roxy itsekin, että se on hyvä mies – ja jos hän vannoisi, ettei hän koskaan sallisi rasittaa Roxya liialla työllä tai pitää huonolla ruualla...

Salaman välähdys paljasti Tomin kalpeat kasvot, jotka näiden tuskastuttavien ajatusten vuoksi olivat vääristyneet ja ankarat. Roxana puhui nyt terävästi, ja hänen äänensä ilmaisi pelkoa:

– Käännä se valo kirkkaaksi! Minä tahdon nähdä kasvosi paremmin. Kas niin – anna minun nyt katsella sinua. Chambers, sinä olet niin valkoinen kuin paitasi! Oletko sinä tavannut sen miehen? Onko hän käynyt luonasi?

– O-on.

– Milloin?

– Maanantaina keskipäivällä.

– Maanantaina keskipäivällä! Oliko hän jo minun jäljilläni?

– Hän ... hm, hän luuli olevansa. Tarkoitan, hän toivoi olevansa. Tässä on se näkemäsi ilmoitus. Tom veti sen taskustaan.

– Lue se minulle!

Roxana huohotti kiihtymyksestä, ja hänen silmissään oli synkkä kiilto, jota Tom ei voinut varmasti tulkita, mutta siinä näkyi olevan jotakin uhkaavaa. Ilmoituslapulla esitti tavallinen karkea puupiirros juoksevaa turbaanipäistä neekerinaista, tavanomainen mytty kepin päässä olallaan, ja ylinnä oli isoilla kirjaimilla painettu: "100 dollarin palkinto!" Tom luki ilmoituksen ääneensä – ainakin sen osan, jossa kuvailtiin Roxanaa ja mainittiin hänen isäntänsä nimi ja osoite St. Louisissa sekä Neljännen kadun toimiston osoite; mutta hän jätti pois sen kadun, missä sanottiin, että ne, jotka mielivät ansaita palkinnon, saattoivat kääntyä myöskin herra Thomas Driscollin puoleen.

– Anna minulle se ilmoitus!

Tom oli käärinyt sen kokoon ja pani sitten taskuunsa. Hän tunsi kylmien väreiden karmivan selkäpiitänsä, mutta sanoi niin huolettomasti kuin voi:

– Ilmoitus? Mutta eihän sinulla ole siitä mitään hyötyä, kun et osaa lukea. Mitä sinä sillä teet?

– Anna se minulle! Tom antoi sen hänelle, mutta niin vastahakoisesti, ettei hän voinut ilmettään kokonaan salata. – Luitko sinä minulle kaikki?

– Luin varmasti.

– Nosta kätesi ja vanno se!

Tom teki niin. Roxana pisti ilmoituksen varovasti taskuunsa, tuijottaen Tomin kasvoihin kaiken aikaa, ja sitten hän sanoi:

– Sinä valehtelet!

– Miksi minä valehtelisin?

– En minä tiedä – mutta sinä valehtelet. Se on ainakin minun mielipiteeni. Mutta viis siitä! Kun näin sen miehen, pelästyin niin hirveästi, että jaksoin tuskin hoippua asuntooni. Sitten minä annoin neekerille jonka luona asuin, dollarin näistä vaatteista, enkä ole käynyt siellä enkä missään talossa sen jälkeen yöllä tai päivällä. Minä mustasin kasvoni ja olin päivällä piilossa vanhan, poroksi palaneen talon kellarissa, ja öisin näpistelin sokeritynnyreistä ja viljasäkeistä satamasillalla, jotta saisin jotakin suuhuni, enkä koskaan tohtinut ostaa mitään, ja minä melkein kuolin nälkään. Enkä minä tohtinut tulla lähelle tätä paikkaa ennen kuin tällaisena sadeiltana, kun tuskin kukaan ihminen on liikkeellä. Mutta tänä iltana minä seisoin pimeässä kujassa siitä asti, kun tuli yö, ja odotin, että sinä viimeinkin tulisit. Ja tässä minä nyt olen.

Hän vaipui ajatuksiinsa ja sanoi sitten:

– Sinä tapasit sen miehen puolipäivän aikaan viime maanantaina?

– Niin.

– Minä näin sen miehen iltapuolella samana päivänä. Kävikö hän sinun luonasi täällä?

– Kävi.

– Antoiko hän sinulle sen ilmoituksen silloin?

– Ei, hän ei ollut sitä vielä painattanut.

Roxana loi häneen epäilevän katseen.

– Autoitko sinä häntä kirjoittamaan sen paperin?

Tom sadatteli itseään tekemästään tyhmästä erehdyksestä ja yritti korjata sitä sanomalla nyt muistavansa, että silloin oli maanantain keskipäivä, kun mies antoi hänelle ilmoituksen.

Roxana lausui:

– Sinä valehtelet taas, ihan varmaan. Sitten hän suoristautui ja kohotti sormensa:

– Kuulehan nyt! Minä teen sinulle erään kysymyksen ja tahdon nähdä, kuinka sinä osaat siitä luikerrella. Sinä tiesit, että hän ajoi minua takaa, ja jos sinä karkaat etkä jää tänne häntä auttamaan, tietää hän, että siinä kaupassa oli jotakin kieroa, ja sitten hän kyselisi sinusta, ja sitten se johtaisi hänet sinun setäsi luo, ja sinun setäsi lukisi ilmoituksen ja näkisi, että sinä olet myynyt vapaan neekerin virtaa alaspäin, ja kai sinä setäsi tunnet! Hän repisi testamentin ja potkisi sinut ulos talosta. Kuule nyt ja vastaa tähän kysymykseen: Etkö sinä sanonut sille miehelle, että minä varmasti olen tulossa tänne ja että sinä laittaisit niin, että hän voisi virittää ansoja ja kaapata minut kiinni?

Tom käsitti, etteivät valheet ja verukkeet voineet häntä pitemmälle auttaa – hän oli puristimessa, joka ruuvautui yhä tiukemmalle ja jonka leuoista hän ei voinut riuhtaista itseään irti. Hänen kasvonsa kävivät julman näköisiksi, ja sitten hän ärjäisi:

– No, mitä muuta minä voin tehdä? Näethän itse, että minä olin hänen kynsissään enkä päässyt mihinkään!

Roxy kärvensi häntä hetkisen halveksivalla katseella ja sanoi sitten:

– Mitäkö sinä voit tehdä? Sinä voit olla Juudas omaa äitiä kohtaan, jotta oma kelvoton nahkasi pelastuisi! Voisiko kukaan sitä uskoa! Ei – ei koirakaan! Sinä olet kaikkein kurjin, viheliäisin rakki, mitä kukaan on tähän maailmaan poikinut – ja minä olen siitä vastuussa! Ja hän sylkäisi Tomia.

Nuori mies ei yrittänytkään siitä suuttua. Roxy mietti kotvan aikaa ja jatkoi sitten:

– Nyt minä sanon sinulle, mitä sinun pitää tehdä. Sinä menet antamaan sille miehelle ne rahat, jotka sinulla on tallella, ja kehotat häntä odottamaan, kunnes sinä käyt tuomarin luona ja saat loput ostaaksesi minut vapaaksi jälleen.

– Salama ja leimaus! Mitä sinä ajatteletkaan? Mennä pyytämään häneltä kolmeasataa dollaria ja vielä päälle? Mihin sanoisin niitä tarvitsevani, jos saan kysyä?

Roxy vastasi vakavaan ja tyyneen sävyyn:

– Sinun pitää sanoa hänelle, että sinä myit minut maksaaksesi pelivelkasi ja valehtelit minulle ja olit lurjus ja että minä vaadin sinua hankkimaan ne rahat ja ostamaan minut irti orjuudesta.

– Sinähän olet tullut pähkähulluksi! Hän repisi testamentin palasiksi siinä silmänräpäyksessä – etkö sinä sitä käsitä?

– Kyllä minä käsitän.

– Sitten et kai kuvittele, että minä olen kyllin suuri hölmö mennäkseni hänen luokseen?

– Siitä asiasta minä en kuvittele mitään – minä tiedän sen! Minä tiedän sen, sillä kuuletko, jos et sinä hanki niitä rahoja, niin minä itse menen hänen luokseen ja sitten hän myy sinut virtaa alaspäin. Ja sinä saat nähdä, kuinka hauskaa se on.

Tom nousi vavisten ja kiihtyneenä, ja hänen silmissään välähti häijy kiilto. Hän harppasi ovelle ja sanoi, että hänen täytyi päästä hetkiseksi ulos tästä tukehduttavasta paikasta selventääkseen aivojaan raikkaassa ilmassa, jotta voisi päättää mitä tehdä. Ovi ei ottanut auetakseen. Roxy hymyili synkästi ja sanoi:

– Minulla on tuon oven avain, kultapoika – istu vain koreasti. Ei sinun tarvitse selventää aivojasi, jotta keksisit mitä pitää tehdä – minä tiedän, mitä sinä kohta teet.

Tom istuutui ja alkoi sormillaan haravoida tukkaansa avuttomin ja epätoivoisin ilmein. Roxy kysyi: – Onko se mies tässä talossa?

Tom vilkaisi häneen hämmästyneenä ja sanoi: – Mistä sinun päähäsi tuli sellainen ajatus?

– Sinä itse sen annoit. Tahdoit mennä ulos selventämään aivojasi! Ensiksikään sinulla ei ole mitään aivoja selventämisen tarpeessa, ja toiseksi juorusivat sinun konnansilmäsi, mitä sinä aioit. Sinä olet viheliäisin rakki, mitä koskaan – mutta sen minä jo sanoin. No niin, tänään on perjantai. Sinä sovit sen miehen kanssa ja sanot hänelle, että sinä matkustat hankkimaan lisää rahaa ja tulet takaisin ensi tiistaina tai keskiviikkona. Ymmärrätkös?

Tom vastasi jurosti: – Kyllä.

– Ja kun sinä saat uuden paperin, joka tekee minut vapaaksi jälleen, lähetät sen postissa herra Taulapää Wilsonille ja kirjoitat takasivulle, että hän säilyttää sen kunnes minä tulen. Ymmärrätkös?

– Kyllä.

– Siinä kaikki. Ota sateenvarjosi ja pane hattu päähäsi.

– Minkä tähden?

– Sen tähden, että sinun täytyy seurata minua kotiin telakalle. Näetkö sinä tämän veitsen? Minä olen pitänyt sitä mukanani siitä päivästä asti, kun näin sen miehen ja ostin nämä vaatteet ja sen. Jos hän saisi minut kiinni, olin päättänyt tappaa sillä itseni. Lähde nyt liikkeelle ja pysy hiljaa ja astu edellä; ja jos sinä annat minkä merkin tahansa tässä talossa tai jos joku tulee sinun luoksesi kadulla, niin minä työnnän veitsen sinun selkääsi. Chambers, uskotko sinä, kun minä niin sanon?

– Ei kannata kiusata minua sillä kysymyksellä. Kyllähän minä tiedän, että sinä pidät sanasi.

– Niin, se on toista lajia kuin sinun sanasi! Sammuta tuli ja ala liikuttaa raajojasi – tässä on avain.

Heitä ei seurattu. Tom vapisi joka kerta, kun joku myöhäinen kuljeksija sujahti heidän ohitseen kadulla, ja puolittain odotti tuntevansa kylmän teräksen viiltävän selkäänsä. Roxy pysyi ihan hänen kintereillään ja aina hänen ulottuvillaan. Vaellettuaan noin puoli tuntia he saapuivat laajalle, tyhjälle paikalle hylättyjen telakkarakennusten keskelle, ja tässä pimeässä ja sateisessa erämaassa he erosivat.

Tomin laahustaessa kotiin oli hänen mielensä täynnä synkkiä ajatuksia ja hurjia tuumia; mutta vihdoin hän sanoi itsekseen väsyneesti: – Nyt on enää vain yksi pelastuskeino. Minun on pakko noudattaa hänen suunnitelmaansa, mutta yhdellä poikkeuksella: minä en pyydä rahoja enkä syökse itseäni perikatoon, vaan ryöstän ne siltä vanhalta kitupiikiltä.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Harvoja asioita on vaikeampi kestää kuin hyvien esimerkkien kiusaa. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Ei olisi parasta, että kaikki ajattelisimme samalla tavalla; mielipiteiden eroavaisuus on luonut kilpa-ajot. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Dawson's Landing lopetteli kaikessa rauhassa hiljaista lepokauttaan ja odotteli kärsivällisesti kaksintaistelua. Kreivi Luigi odotti sitä myös; mutta ei kärsivällisesti, niin huhuttiin. Sunnuntai tuli, ja Luigi vaati ehdottomasti, että hänen haasteensa saatettaisiin perille. Wilson vei sen. Tuomari Driscoll kieltäytyi taistelemasta murhamiehen kanssa – "tarkoitan", lisäsi hän merkitsevästi, "kunnian kentällä".

Muualla tietenkin hän olisi valmis. Wilson koetti vakuuttaa hänelle, että jos hän itse olisi ollut saapuvilla Angelon kertoessa Luigin tekemästä miestaposta, ei hän olisi pitänyt sitä Luigia häpäisevänä työnä; mutta vanhusta ei voitu järkyttää.

Wilson palasi päämiehensä luo selostamaan tehtävänsä epäonnistumista. Luigi kiivastui ja kysyi, kuinka oli mahdollista, että vanha herrasmies, joka ei suinkaan ollut tyhmä, piti mitättömän veljenpoikansa todistusta ja päätelmiä suuremmassa arvossa kuin Wilsonin. Mutta Wilson nauroi ja sanoi:

– Se on perin yksinkertaista; se on helposti selitettävissä. Minä en ole hänen nukkensa – hänen vauvansa – hänen hullaannuksensa; mutta hänen veljenpoikansa on. Tuomarilla ja hänen vaimollaan ei ole koskaan ollut lapsia. Tuomari ja hänen vaimonsa olivat yli keski-iän, kun tämä aarre tipahti heidän syliinsä. Tulee ottaa huomioon vanhemmanvaisto, joka on nähnyt nälkää viisikolmatta tai kolmekymmentä vuotta. Se on siihen mennessä nälkiintynyt, nälästä mielipuoli ja tyytyy täydellisesti kaikkeen, mitä tielle sattuu. Sen maku on tylsynyt, se ei voi erottaa ohdakkeita nisusta. Kun nuorelle pariskunnalle syntyy paholainen, alkaa se aikaa myöten käsittää, millainen heidän perillisensä on, mutta kun vanha pariskunta ottaa paholaisen lapsekseen, on se enkeli ja pysyy sellaisena sateella ja poudalla. Tom on tämän miehen enkeli; hän on siihen poikaan sokeasti kiintynyt. Tom voi taivuttaa hänet sellaiseen, mihin muut eivät voi – ei kaikkeen, en minä sitä sano, vaan hyvin paljoon – varsinkin eräänlaisiin asioihin: hän voi luoda henkilökohtaisia mieltymyksiä tai ennakkoluuloja vanhuksen sielussa tai poistaa niitä sieltä. Vanha tuomari piti teistä molemmista. Tomissa heräsi teitä kohtaan vihaa. Se oli kylliksi; se käännytti vanhuksen heti. Vanhimman ja vahvimmankin ystävyyden täytyy romahtaa maahan, kun joku näistä myöhään omaksutuista lemmikeistä heittää sitä tiilikivellä.

– Se on kummallista filosofiaa, sanoi Luigi.

– Se ei ole filosofiaa ollenkaan – se on tosiasia. Ja siinä on jotakin liikuttavaa ja kaunistakin. Minusta ei mikään ole liikuttavampaa kuin nähdä näiden vanhojen lapsettomien parien ottavan helliäkseen joukon haukuskelevia pieniä kelvottomia rakkeja ja sitten lisäävän lemmikkiensä lukumäärää muutamilla kiroilevilla ja kirkuvilla papukaijoilla, joihin sitten lisätään pari sataa kimeästi visertävää laululintua ja vihdoin muutamia haisevia merisikoja ja kaniineja ynnä kissahaaremi. Se on kaikki hapuilevaa, tiedotonta ponnistelua panna ikään kuin halvasta metallista ja messinkiromusta kokoon se kultainen aarre – lapsi – jonka luonto on heiltä evännyt. Mutta nythän siirryn pois aiheestani. Tämän seudun kirjoittamaton laki vaatii teidät tappamaan tuomari Driscollin niin pian kuin hänet näette, ja sekä hän että yhdyskunta odottaa sitä huomaavaisuutta teidän puoleltanne – vaikka kyllähän teidänkin kuolemanne hänen luodistaan täydellisesti vastaa vaatimuksia. Pitäkää varanne! Oletteko aseistautunut – tarkoitan, oletteko valmis?

– Olen, kyllä hän saa haluamansa tilaisuuden. Jos hän hyökkää, niin minä vastaan.

Lähtiessään Wilson sanoi: – Tuomari on vielä hiukan raihnainen vaaliponnistustensa jälkeen eikä lähde ulos pariin päivään, mutta kun hän niin tekee, pitää teidän olla varuillanne.

Kello yhdentoista tienoissa illalla kaksoset lähtivät ulos kävelylle ja aikoivat tehdä pitkän kierroksen kuutamossa.

Tom Driscoll oli astunut maihin Hackett's Storessa, noin puolta tuntia aikaisemmin kuin laiva saapuisi Dawson's Landingiin, ainoana matkustajana tuolle yksinäiselle paikalle, ja sitten kävellyt rantatietä pitkin ja astunut tuomari Driscollin taloon kohtaamatta ketään tiellä enempää kuin huoneistossakaan.

Hän veti kaihtimet ikkunan eteen ja sytytti kynttilän. Hän otti hatun päästänsä, riisui takkinsa ja aloitti valmistelunsa. Avattuaan matkalaukkunsa hän otti esille miehenvaatteiden alta tytönpukunsa ja laski sen tuolille. Sitten hän mustasi kasvonsa noetulla korkilla ja pisti korkin taskuunsa. Hänen aikomuksenaan oli hiipiä alakertaan setänsä yksityiseen arkihuoneeseen, pujahtaa makuukamariin, varastaa kassakaapin avain vanhan herran vaatteista ja palata sitten ryöstämään rahaa kassakaapista. Hän otti jo kynttilän lähteäkseen. Hänen rohkeutensa ja luottamuksensa olivat tähän asti olleet lujat, mutta molemmat alkoivat nyt hiukan horjua. Entä jos hän sattuisi aiheuttamaan jotakin kolinaa ja joutuisi kiinni – ehkä juuri kassakaappia avatessaan? Kenties olisi parasta mennä aseistettuna. Hän otti intialaisen veitsen sen kätköpaikasta ja tunsi vähenevän rohkeutensa hauskasti palaavan. Hän hiipi salaa kapeita portaita alas, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn ja hänen valtimonsa lakkasi sykkimästä pienimmästäkin rasahduksesta. Kun hän oli ehtinyt puoliväliin alas, hän säikähti huomatessaan, että alakerran huoneessa loisti heikko valojuova. Mitä se saattoi merkitä? Oliko hänen setänsä yhä valveilla? Ei, se ei ollut luultavaa; hän oli varmaankin jättänyt yökynttilänsä sinne mennessään vuoteeseen. Tom hiipi alas, pysähtyi joka askeleella kuuntelemaan. Hän huomasi oven olevan auki ja vilkaisi sisälle. Se, mitä hän näki, riemastutti häntä tavattomasti. Hänen setänsä nukkui sohvalla; pienellä pöydällä sängyn pääpuolessa paloi matalalle kierretty lamppu, ja sen vieressä oli vanhuksen pieni peltinen kassalipas suljettuna. Lippaan ääressä oli kasa seteleitä ja paperinpala, joka oli lyijykynällä töherretty täyteen numeroita. Kassakaapin ovi ei ollut auki. Ilmeisesti nukkuja oli uupunut pitkällisissä tiliasioissaan.

Tom laski kynttilänsä portaille ja alkoi lähestyä setelitukkua, hiipien hyvin kumarassa asennossa. Hänen mennessään setänsä ohi tämä liikahti unissaan, ja Tom pysähtyi heti – pysähtyi ja veti hiljaa veitsen tupesta; hänen sydämensä jyskytti kovasti, ja hän tuijotti hyväntekijäänsä kasvoihin. Parin silmänräpäyksen päästä hän rohkeni taas astahtaa eteenpäin – yhden askeleen – kurotti kätensä setelitukkua kohti ja otti sen, mutta samassa pudotti veitsen tupen. Heti hän tunsi, että ukko oli tarttunut häneen lujalla otteella, ja hurja huuto: "Apuun apuun!" kajahti hänen korvissaan. Siekailematta hän työnsi veitsen tuomariin – ja oli vapaa. Muutamia hänen seteleistään pääsi hänen kädestään ja putosi verilätäkköön lattialle. Hän päästi irti veitsen, noukki setelit maasta ja kääntyi paetakseen; hän siirsi rahat vasempaan käteensä ja sieppasi peloissaan ja hämmentyneenä jälleen veitsen, mutta hillitsi itsensä ja heitti sen luotaan, koska se oli liian vaarallinen todistuskappale mukana pidettäväksi.

Hän harppasi portaitten alapäähän ja sulki oven jälkeensä; ja hänen siepatessaan kynttilänsä ja rientäessään yläkertaan häiritsivät yön hiljaisuutta kiireelliset askeleet, jotka lähestyivät taloa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli huoneessaan, ja kaksoset seisoivat tyrmistyneinä murhatun miehen ruumiin ääressä.

Tom puki takin ylleen, tunki hattunsa sen alle, napitti sen tiukkaan ja otti tytönpuvun sen päälle; sitten hän laski huntunsa alas, sammutti kynttilän, lukitsi oven, josta hän juuri oli tullut sisälle, ottaen mukaansa avaimen, meni toisesta ovestaan takasivun halliin, lukitsi senkin ja piti avaimen, hapuili eteenpäin pimeässä ja astui takaportaita alas. Hän ei odottanut tapaavansa ketään, sillä hänen koko huomionsa keskittyi nyt huoneiston toiseen osaan. Hänen laskelmansa osoittautuivat oikeiksi. Hänen mennessään takapihan läpi oli rouva Pratt muutamien palkollisten ja puolen tusinan puoliksi pukeutuneen naapurin kanssa juuri ehtinyt kaksosten ja vainajan luo, ja yhä uusia henkilöitä saapui etuovesta.

Kun Tom vavisten kuin hervoton ukko riensi ulos portista, tuli kolme naista juoksujalkaa talosta kujan vastakkaiselta puolelta. He syöksyivät hänen ohitseen, kysyen portilla, mikä siellä oli hätänä, mutta odottamatta vastausta. Tom tuumi itsekseen: – Nuo ikäneidot viivyttelivät pukeutuakseen; he menettelivät samoin sinä yönä, kun Stevenin talo paloi poroksi ihan heidän oman kotinsa vieressä. Muutamassa minuutissa hän oli ehtinyt kummitustaloon. Hän sytytti kynttilän ja riisui tytönvaatteensa. Hän oli veressä kauttaaltaan vasemmalta kyljeltään, ja hänen oikean kätensä olivat siihen puristetut veriset setelit tahranneet punaiseksi, mutta muita sellaisia merkkejä hänessä ei ollut. Hän pyyhki kätensä puhtaaksi olkiin ja kaapi enimmän noen kasvoiltaan. Sitten hän poltti miehen- ja naisenpukunsa tuhkaksi, hajoitti tuhkan ja otti ylleen maankiertäjälle sopivan valepuvun. Hän puhalsi valon sammuksiin, meni alas ja kuljeskeli pian rantatietä pitkin, aikoen turvautua erääseen Roxyn keinoista. Hän löysi kanootin ja meloi virtaa alas, päästäen aluksensa aamunsarastuksen lähestyessä ajelehtimaan, ja pötki maitse lähimpään kylään, jossa hän pysytteli näkymättömissä, kunnes saapui matkustajahöyrylaiva, minkä jälkeen hän osti välikansilipun St. Louisiin. Hän oli levoton, kunnes Dawson's Landing oli hänen takanaan; sitten hän sanoi itsekseen: – Mitkään maailman salapoliisit eivät nyt voisi päästä minun jäljilleni; ei ole minkäänmoista opastusta eikä pienintäkään johtolankaa; tämä murha jää ikuisten salaisuuksien joukkoon, eivätkä ihmiset vielä viiteenkymmeneen vuoteen lakkaa arvailemasta.

Seuraavana päivänä hän luki St. Louisissa sanomalehdistä lyhyen Dawson's Landingista lähetetyn sähkeen. "Tuomari Driscollin, vanhan ja kunnioitetun kansalaisen, murhasi täällä keskiyön tienoissa kelvoton italialainen aatelismies tai parturi äskeisissä vaaleissa syntyneen riidan johdosta. Murhamies luultavasti lynkataan."

– Toinen kaksosista! sanoi Tom itsekseen. – Sepä kävi hyvin. Siitä hän saa kiittää omaa veistään. Emme koskaan tiedä, milloin onni meitä suosii. Sydämessäni sadattelin Taulapää Wilsonia siitä, että hän esti minut myymästä sitä veistä. Nyt minä peruutan sanani.

Tom oli nyt rikas ja riippumaton. Hän järjesti asian Roxanan entisen isännän kanssa ja lähetti Wilsonille postissa sen uuden kauppakirjan, jolla Roxana myytiin takaisin itselleen; sitten hän sähkötti täti Prattille:

"Olen nähnyt kauhean uutisen sanomalehdissä ja melkein menehtynyt surusta. Saavun postilaivalla tänään. Koettakaa kestää siihen asti."

Kun Wilson tuli suruhuoneeseen ja oli kerännyt ne yksityiskohdat, joita rouva Pratt ja muut läsnäolijoista voivat hänelle antaa, kielsi hän uuden pormestarinarvonsa nojalla koskemasta mihinkään ja käski jättämään kaikki paikoilleen, kunne tuomari Robinson saapuisi ja ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin ruumiintarkastajana. Hän poisti kaikki muut huoneesta paitsi kaksoset ja itsensä. Pian saapui poliisipäällikkö ja vei kaksoset vankilaan. Wilson kehotti heitä pysymään rohkealla mielellä ja lupasi tehdä parhaansa heitä puolustaakseen, kun asia tuli tuomioistuimen eteen. Sitten saapui rauhantuomari Robinson ja hänen kanssaan viskaali Blake. He tutkivat huoneen läpikotaisin, löysivät veitsen ja tupen. Wilson huomasi, että veitsenkahvassa oli sormenjälkiä. Se ilahdutti häntä, sillä kaksoset olivat pyytäneet ensimmäisiä tulijoita tarkastamaan heidän kätensä ja vaatteensa, eikä kukaan näistä henkilöistä enempää kuin Wilson itsekään ollut tavannut heissä veritahroja. Olisiko mahdollista, että kaksoset olivat puhuneet totta sanoessaan tavanneensa tuomarin kuolleena, kun he riensivät huoneistoon avunhuutojen takia? Hän ajatteli heti salaperäistä tyttöä, mutta tämä ei ollut sellainen teko, missä joku tyttö voisi olla osallisena. Oli miten tahansa, Tom Driscollin huonetta piti tutkia.

Kun ruumiintarkastajan valamiehistö oli tarkastanut ruumiin ja tutkinut ympäristön, ehdotti Wilson, että tutkittaisiin yläkerta, ja lähti sinne mukaan. Valamiehistö murtautui Tomin huoneeseen, mutta ei tietenkään löytänyt mitään.

Ruumiintarkastajan valamiehistö lausui mielipiteenään, että murhan oli tehnyt Luigi ja että Angelo oli hänen rikostoverinsa.

Kaupunki oli kuohuksissaan onnettomia veljeksiä vastaan, ja ensimmäisinä päivinä murhan jälkeen he olivat alituisessa lynkkauksen vaarassa. Suuri valamiehistö pani sitten Luigin syytteeseen harkitusta murhasta ja Angelon osallisuudesta sen valmisteluihin. Kaksoset siirrettiin kaupunginvankilasta piirikunnan tyrmään odottamaan tuomiotaan.

Wilson tutki sormenjäljet veitsenkahvassa ja tuumi itsekseen: – Ne eivät ole kummankaan kaksosen. Pelissä oli ilmeisesti joku kolmas henkilö joko sitten omasta puolestaan tai palkattuna salamurhaajana.

Mutta kuka se saattoi olla? Siitä hänen oli yritettävä saada selko. Kassakaappia ei ollut avattu, kassalipas oli suljettuna, ja siinä oli kolmetuhatta dollaria. Ryöstö ei siis ollut murhan vaikuttimena, vaan kosto. Missä ja kuka voisi olla murhatun vihollinen, paitsi Luigi? Maailmassa oli vain tämä yksi henkilö, jolla oli syvää kaunaa häntä vastaan.

Tuo salaperäinen tyttö! Se oli Wilsonille kova pähkinä purtavaksi. Jos vaikuttimena olisi ollut ryöstö, olisi tyttöä voinut ajatella, mutta ei ollut ketään tyttöä, joka olisi kostaakseen tahtonut riistää vanhukselta hengen. Hänellä ei ollut riitoja tyttöjen kanssa; hän oli gentlemanni.

Wilson oli tarkoin kopioinut sormenjäljet veitsenkahvasta, ja hänen lasilevyissään oli suuri määrä naisten ja tyttöjen sormenpäiden jälkiä, jotka hän oli viidentoista tai kahdeksantoista vuoden aikana kerännyt, mutta hän tarkkasi niitä turhaan; ne kestivät voitollisesti jokaisen kokeen, niiden joukossa ei ollut mitään toisintoja veitsessä tavatuista merkeistä.

Veitsen löytyminen murhapaikalta oli Wilsonille kiusallinen pulma. Viikkoa aikaisemmin hän oli melkein myöntänyt itselleen, että Luigilla oli ollut sellainen veitsi ja että se oli hänellä yhä siitä huolimatta, että hän uskotteli sen joutuneen varkaan käsiin. Ja tässä oli veitsi ja myöskin kaksoset. Puolet kaupunkia oli sanonut, että kaksoset olivat puhuneet pötyä väittäessään kadottaneensa tuon veitsen, ja nyt nämä ihmiset riemuitsivat ja huusivat: "Enkö minä sitä sanonut?"

Jos heidän sormenjälkensä olisivat olleet kahvassa – mutta turhaa oli sillä asialla enempää vaivata päätänsä, nuo sormenjäljet eivät olleet heidän, sen hän tiesi varmasti.

Wilson kieltäytyi epäilemästä Tomia; ensiksikään Tom ei voinut murhata ketään – siihen häneltä puuttui sisua; toiseksi hän, jos murhaisikin, ei olisi valinnut uhrikseen hellää hyväntekijäänsä ja lähimmäistä sukulaistaan; ja kolmanneksi se oli vastoin hänen omaa etuaan, sillä sedän eläessä Tom oli varma vapaasta ylläpidosta, minkä lisäksi oli mahdollista, että hävitetty testamentti uudistettaisiin, mutta hänen setänsä kuoltua se mahdollisuus olisi mennyttä. Tosin testamentti oli uudistettu, kuten nyt havaittiin, mutta Tom ei voinut sitä tietää, sillä muutoin hän olisi siitä lörpötellyt luontaisen löyhäsuiseen tapaansa. Sitä paitsi Tom oli St. Louisissa, kun murha tehtiin, ja luki uutisen aamulehdistä, kuten hänen tädilleen lähettämästään sähkeestä kävi ilmi. Nämä päätelmät olivat pikemminkin puolittain itsetiedottomia tunteita kuin selväpiirteisiä mietteitä, sillä Wilson olisi nauranut sille ajatukselle, että tahdottaisiin vakavasti sekoittaa Tom murhajuttuun.

Wilson piti kaksosten asiaa epätoivoisena – jopa melkein toivottomanakin. Sillä hän päätteli, että jollei ketään rikostoveria löydettäisi, niin valistunut missourilainen valamiehistö varmaan hirttäisi heidät; ja jos rikostoveri löydettäisiin, se ei asiaa parantaisi, vaan yksinkertaisesti toimittaisi sheriffille yhden hirtettävän lisää. Mikään ei pelastaisi kaksosia paitsi sellaisen henkilön tapaaminen, joka oli tehnyt murhan ihan omaan laskuunsa – ja se näytti kerrassaan mahdottomalta. Kuitenkin oli sitä henkilöä etsittävä, joka oli jättänyt sormenjäljet. Kaksosilla ehkä ei ollut mitään pelastusmahdollisuutta hänen ohellaan, mutta varmasti heillä ei ollut mitään ilman häntä.

Näin Wilson tuumiskeli sinne tänne, ajatteli yhä, arvaili lakkaamatta yöt päivät, pääsemättä mihinkään tuloksiin. Milloin vain hän tapasi tytön tai naisen, jota hän ei tuntenut, hankki hän jollakin verukkeella tältä henkilöltä sormenjäljet; ja ne aiheuttivat hänelle aina huokauksen, kun hän pääsi kotiin, sillä ne eivät koskaan sopineet yhteen puukon päähän painettujen jälkien kanssa.

Mitä salaperäiseen tyttöön tuli, niin Tom vannoi, ettei ketään sellaista tyttöä tuntenut eikä edes muistanut koskaan nähneensä tyttöä, jolla oli Wilsonin kuvailema asu. Hän myönsi, ettei hän aina lukinnut huonettaan ja että palkolliset toisinaan unohtivat lukita ulko-ovet; mutta sittenkin hän arveli tytön voineen siellä käydä vain muutaman kerran, koska hänet muutoin olisi havaittu. Kun Wilson yritti yhdistää hänet varasteluretkeen ja arveli häntä vanhan akan liittolaiseksi, jollei itse varkaaksi vanhan akan naamiopuvussa, näkyi Tom säpsähtävän ja osoitti myöskin suurta uteliaisuutta, luvaten pitää sitä tai niitä henkilöitä tarkasti silmällä, vaikkakin pelkäsi heidän olevan liian ovelia saapuakseen jälleen kaupunkiin, jossa jokainen nyt oli varuillaan pitkäksi aikaa.

Jokainen surkutteli Tomia; hän näytti niin hiljaiselta ja surulliselta ja ilmeisesti tunsi haikeasti suuren menetyksensä. Hän näytteli, mutta hän ei pelkästään näytellyt. Hänen otaksutun setänsä kuva sellaisena kuin hän viimeksi oli hänet nähnyt ilmestyi varsin usein hänen eteensä pimeässä hänen viruessaan valveilla ja pujahti hänen nukkuessaan uniinkin. Hän ei tahtonut mennä siihen huoneeseen, jossa murhenäytelmä oli tapahtunut. Se miellytti hellää rouva Prattia, joka sanoi "käsittävänsä nyt paremmin kuin koskaan ennen", kuinka tunteellinen ja herkkä luonto hänen lemmikkipojallaan oli ja kuinka syvästi hän oli rakastanut setäparkaansa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Selvin ja täydellisinkin välillinen todistus voi lopulta olla erheellinen, ja sen vuoksi sitä pitäisi katsella kovin varovaisesti. Ottakaamme esimerkiksi naisen teroittama lyijykynä: jos teillä on todisteita, niin toteatte, että hän on sen teroittanut veitsellä, mutta jos katsotaan vain teroitetun lyijykynän muotoa, niin sanoisitte, että hän on sen vuollut hampaillaan. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Viikot kuluivat hitaasti eteenpäin; kukaan ystävä ei käynyt vangittuja kaksosia katsomassa, paitsi heidän asianajajansa ja täti Patsy Cooper, ja vihdoin tuli kuulustelupäivä – raskain päivä Wilsonin elämässä, sillä kaikella väsymättömällä ahkeruudellaan hän ei ollut löytänyt merkkiäkään puuttuvasta rikostoverista. "Rikostoveri" oli se nimitys, jonka hän kauan sitten oli omassa mielessään sille henkilölle antanut – ei ehdottomasti oikeana nimityksenä, mutta ainakin mahdollisesti oikeana, vaikkei hän mitenkään voinut ymmärtää, miksi kaksoset eivät olleet hävinneet ja paenneet, niin kuin rikostoveri, sen sijaan että he jäivät murhatun miehen luo ja joutuivat siellä pidätetyiksi.

Lakitupa oli tietenkin täpötäynnä ja olisi sitä edelleen loppuun asti, sillä ei ainoastaan itse kaupungissa, vaan maaseudullakin penikulmien laajuudelta oli tämä juttu ainoana puheenaiheena. Leskirouva Pratt tummassa surupuvussa ja Tom musta nauha hatussaan istuivat yleisen syyttäjän Pembroke Howardin vieressä. Ja heidän takanaan oli suuri joukko perheen tuttavia. Kaksosilla oli täällä vain yksi ystävä rohkaisemassa heidän puolustusasianajajaansa, nimittäin heidän vanha sureva emäntänsä. Hän istui Wilsonin vieressä ja näytti perin ystävälliseltä. "Neekerien nurkassa" istui Chambers ja myöskin Roxy, jolla nyt oli hyvät vaatteet yllään ja kauppakirja taskussaan. Se oli hänen arvokkain omaisuutensa, eikä hän siitä luopunut päivällä eikä yöllä. Tom oli hänelle myöntänyt kolmekymmentäviisi dollaria kuukaudessa siitä asti, kun hän pääsi omaisuuden haltijaksi, ja hän sanoi, että äidin ja hänen oli syytä olla kiitolliset kaksosille, kun he olivat tehneet heidät rikkaiksi; mutta se raivostutti eukkoa niin pahasti, ettei hän sitä mietelmää myöhemmin toistanut. Roxy sanoi, että vanha tuomari oli kohdellut hänen lastaan tuhat kertaa paremmin kuin tämä oli ansainnut eikä ollut eläissään ollut hänellekään tyly, ja siksi hän vihasi noita ulkomaalaisia piruja, jotka olivat hänet tappaneet, eikä koskaan nukkuisi tyytyväisenä ennen kuin näkisi heidät siitä hirsipuussa. Hän oli tullut tänne kuuntelemaan tutkintoa ja aikoi tuomion langetessa hurrata keuhkojensa täydeltä, vaikkapa piirikunnan tuomari panisi hänet siitä vuodeksi vankeuteen, ja hän keikautti turbaanin peittämää päätänsä ja sanoi: – Kun se tuomio julistetaan, huudan minä niin kovaa, että katto lentää ilmaan, sen minä sinulle sanon.

Pembroke Howard esitti lyhyesti syytöksen perustelut. Hän sanoi todisteiden ketjulla, jossa ei ollut mitään aukkoa tai virhettä, näyttävänsä toteen, että tuomioistuimen edessä oleva päävanki oli tehnyt murhan, että vaikuttimena oli osaksi kosto ja osaksi halu pelastaa vaarasta oma henkensä ja että hänen veljensä läsnäolollaan hyväksyi teon ja tuli osalliseksi rikokseen, joka oli katalin, mitä inhimillisten konnantöiden luettelossa tunnettiin – salamurhaan, jonka oli suunnitellut sydämistä mustin ja suorittanut raukkamaisin käsi – rikokseen, joka oli murtanut hellän sisaren sydämen, tärvellyt onnen nuorelta veljenpojalta, yhtä rakkaalta kuin oma poika voisi olla, ja tuottanut lohdutonta murhetta monille ystäville ja surua ja menetystä koko yhdyskunnalle. Loukatun lain ankarinta rangaistusta vaadittaisiin, eikä ollut epäilystäkään siitä, että se pantaisiin täytäntöön syytettyjä kohtaan, jotka nyt seisoivat kaiteen edessä. Hän sanoi jättävänsä syytteen muut seikat päätöspuheeseensa.

Hän oli kovin liikuttunut samoin kuin kaikki läsnäolijat. Rouva Pratt ja useat muut naiset itkivät, kun hän istuutui, ja moni vihasta leimuava silmä kohdistui onnettomiin vankeihin.

Syyttäjä kutsui esille todistajan toisensa jälkeen, ja heitä kuulusteltiin kauan; mutta ristikuulustelu oli lyhyt. Wilson tiesi, ettei hänen edukseen voitu esittää mitään arvokasta. Ihmiset säälivät Taulapäätä: hänen juuri alkanut uransa kärsisi tästä jutusta.

Useat todistajat vannoivat kuulleensa tuomari Driscollin julkisessa puheessaan lausuneen, että kaksoset kyllä löytäisivät hukatun veitsen jälleen, milloin he sitä tarvitsivat murhatakseen jonkun. Tämä ei ollut uutta, mutta nyt havaittiin puheen olleen kaamean ennustuksen, ja syvä liikutus vapisutti käräjätupaa, kun nämä synkät sanat toistettiin.

Yleinen syyttäjä nousi ja sanoi tietävänsä keskustelusta, joka hänellä oli ollut tuomarin kanssa tämän viimeisenä elonpäivänä, että syytettyjen asianajaja oli tuonut hänelle haasteen henkilöltä, jota tässä oikeudessa syytettiin murhasta, ja että hän oli kieltäytynyt taistelemasta salamurhaajaksi tunnustautuneen kanssa – "nimittäin kunnian kentällä", mutta oli merkitsevästi lisännyt olevansa siihen muualla valmis. Luultavasti oli tämä murhasta syytetty mies saanut varoituksen, että hänen täytyi tappaa tai tulla tapetuksi niin pian kuin hän kohtaisi tuomari Driscollin. Jos puolustusasianajaja suostui olemaan epäämättä tätä lausuntoa, ei häntä kutsuttaisi todistajaksi. Herra Wilson sanoi, ettei hän tahtonut väittää noita sanoja vastaan. (Kuiskauksia huoneessa: "Asia kääntyy yhä pahemmaksi Wilsonille.")

Rouva Pratt todisti, ettei hän ollut kuullut mitään huutoa eikä tiennyt, mikä hänet herätti, jolleivät ehkä etuovea lähestyvät nopeat askeleet. Hän hypähti vuoteesta ja juoksi halliin yöpukimissaan ja kuuli askelten rientävän etuportaita ylös ja sitten seuraavan hänen jäljessään arkihuoneeseen. Siellä hän tapasi syytetyt seisomassa hänen murhatun veljensä vieressä. (Tässä hän pillahti itkuun. Liikutusta lakituvassa.) Jatkaessaan puhettaan hän mainitsi, että hänen jäljessään tulleet henkilöt olivat herrat Rogers ja Buckstone.

Wilsonin suorittamassa ristikuulustelussa rouva sanoi kaksosten väittäneen olevansa syyttömiä; nämä selittivät olleensa kävelyllä ja rientäneensä taloon avunhuudon johdosta, joka oli niin äänekäs ja voimakas, että he olivat kuulleet sen melkoisen matkan päähän; he olivat pyytäneet häntä ja äskenmainittuja herrasmiehiä tarkastamaan heidän kätensä ja vaatteensa – kuten tehtiinkin, eikä mitään veritahroja havaittu.

Langettavan todistuksen esittivät sitten Rogers ja Buckstone. Veitsen löytyminen todettiin; ilmoitus, jossa se tarkoin kuvailtiin ja sen löytämisestä tarjottiin palkinto, pantiin pöytäkirjaan, ja ilmoituksen täydellinen yhtäpitävyys murha-aseen kanssa todistettiin. Sitten seurasi muutamia pieniä sivuseikkoja, ja syyttäjän todistelu oli päättynyt.

Wilson sanoi, että hänellä oli kolme todistajaa, nimittäin neidit Clarkson, jotka todistaisivat tavanneensa hunnutetun nuoren naisen lähtemässä tuomari Driscollin talon takaveräjästä muutamia minuutteja avunhuutojen jälkeen, ja että heidän todistuksensa eräiden välillisten todisteiden kera, joihin hän halusi kiinnittää tuomioistuimen huomiota, hänen mielestään selvittäisi tuomioistuimelle, että rikokseen oli sekaantunut kolmaskin henkilö, jota ei vielä ollut tavattu, ja edelleen, että jutun käsittelyn lykkäykseen olisi hänen päämiehilleen kuuluvan oikeuden mukaisesti suostuttava, kunnes tuo henkilö tavattaisiin. Koska oli jo myöhä, pyysi hän näiden kolmen todistajan kuulustelun siirtämistä seuraavaan aamuun.

Väkijoukko tulvi ulos salista ja hajaantui pieniksi kiihtyneiksi ryhmiksi ja parviksi, haastellen istunnon aikana ilmenneistä asioista vilkkaasti, ja jokaisella näkyi olleen hauska päivä, paitsi syytetyillä, heidän asianajajallaan ja vanhalla ystävättärellään.

Erotessaan kaksosista täti Patsy yritti hyvää yötä sanoessaan teeskennellä hilpeää toivehikkuutta, mutta puhkesi itkuun ennen kuin oli lopettanut lauseensa.

Vaikka Tom pitikin itseään ehdottoman turvattuna, olivat istunnon avausjuhlallisuudet kuitenkin herättäneet hänessä epämääräistä levottomuutta, hänen herkkään luonteeseensa kun vaikuttivat pienimmätkin vaaran merkit, mutta siitä asti, kun Wilsonin puolustuksen köyhyys ja heikkous tuomioistuimelle esitettiin, oli hän jälleen hyvällä tuulella, melkeinpä riemuissaankin. Hän lähti lakituvasta ivallisen surullisena Wilsonin vuoksi. – Clarksonit kohtasivat tuntemattoman naisen takakujalla, sanoi hän itsekseen, – se on hänen puolustuksensa! Minä suon hänelle vuosisadan etsiäkseen sitä naista – kaksikin, jos hän haluaa. Nainen, jota ei enää ole olemassa, vaatteet, jotka antoivat hänelle hänen sukupuolensa, poltetut ja niiden tuhka hajoitettu tuuleen – oh, kylläpä se otus onkin helposti löydettävissä. Tämä miete sai hänet sadannetta kertaa ihailemaan niitä ovelia juonia, joilla hän oli turvannut itsensä ilmituloa, vieläpä epäluuloakin vastaan.

– Melkein aina tällaisissa tapauksissa laiminlyödään jokin pieni yksityisseikka, jätetään jokin vähäinen jälki, ja sitten seuraa ilmitulo, mutta tässä ei ole johtolangan häivääkään. Ei enempää jälkeä kuin lintu jättää ilmaan lentäessään – pimeänä yönä, voi sanoa. Jos voi päästä pimeän ilman läpi lentäneen linnun jäljille ja löytää sen linnun, niin silloin vasta osutaan minun jäljilleni ja kyetään löytämään tuomarin murhaaja – muuten ei tarvitse vaivautua. Ja sellainen tehtävä on maailman kaikkien ihmisten joukossa annettu Taulapää-paralle! Hyvänen aika! Onpa liikuttavan hauskaa nähdä hänen penkovan ja hapuilevan löytääkseen tuon olemattoman naisen, oikean henkilön istuessa kaiken aikaa ihan hänen nenänsä edessä! Mitä enemmän hän tilannetta ajatteli, sitä enemmän huumoria hän siinä näki. Vihdoin hän sanoi: – Minä en koskaan salli hänen kuulla viimeistä kertaa siitä naisesta. Aina kun tapaan hänet seurassa hänen kuolinpäiväänsä asti, kysyn häneltä niin viattoman sydämellisesti kuin ennen hänen kiusakseen tiedustelin hänen olemattoman asianajajauransa edistymistä: Oletteko jo päässyt hänen perilleen – hei, Taulapää? Häntä nauratti, mutta nauru ei sopinut; olihan ihmisiä hänen ympärillään, ja hän suri setäänsä. Hän päätti, että olisi perin rattoisaa pistäytyä Wilsonin luo sinä iltana, katsella hänen tuskitteluaan onnettoman lakijuttunsa vuoksi ja vihlaista häntä parilla myötätunnon ja surkuttelun sanalla silloin tällöin.

Wilson ei halunnut illallista; hänellä ei nyt ollut ruokahalua. Hän otti "rekisteristään" esille kaikki tyttöjen ja naisten sormenjäljet ja tähysteli niitä synkkänä tunnin tai kauemminkin, koettaen vakuuttaa itselleen, että tuon tuskastuttavan tytön merkit olivat siellä jossakin huomaamattomiksi jääneinä. Mutta niin ei ollut laita. Hän työnsi tuolinsa taaksepäin, pani kätensä ristiin päänsä yli ja antautui tylsiin, hedelmättömiin mietiskelyihin.

Tom Driscoll pistäytyi sisälle tuntia myöhemmin pimeäntuIon jälkeen ja sanoi hauskasti naurahtaen, asettuessaan istumaan: – Kas, täällä ollaan kai palattu niiden päivien huvituksiin, jolloin oltiin laiminlyötyjä ja unohdettuja. Yritättekö etsiä lohtua? Ja hän otti yhden lasilevyistä ja tarkasti sitä valoa vasten.

– Hei, reipastukaa, vanha veikko, ei hyödytä mitään, että masennutte ja palaatte tähän lastenleikkiin vain siksi, että tämä iso auringonpilkku nyt ajelehtii loistavan, uuden kiekkonne yli. Se menee ohi, ja kaikki on taas hyvin – ja hän laski lasin kädestään. – Luulitteko, että aina olisitte voittoisa?

– Enpä suinkaan, vastasi Wilson huoahtaen, – en minä sitä odottanut, mutta en voi uskoa, että Luigi tappoi teidän setänne, ja minä säälin häntä suuresti. Se tekee minut alakuloiseksi. Ja te tuntisitte samaan tapaan, Tom, jollei teillä olisi ennakkoluuloja näitä nuoria miehiä vastaan – jollette kantaisi heille kaunaa.

– Sitä minä en tiedä, ja Tomin kasvot synkkenivät, sillä hänen mieleensä muistui hänen saamansa potku. – Minä en ole heille mitään suopeutta velkaa, kun ottaa huomioon, millä tavalla se tummaverinen minua sinä iltana kohteli. Ennakkoluuloa tai ei, Taulapää, mutta minä en pidä heistä, ja kun he saavat ansaitun palkkansa, ette tapaa minua murehtijain penkiltä.

Hän otti toisen lasilevyn ja huudahti:

– Kas, tässä on vanhan Roxyn puumerkki! Aiotteko koristaa kuninkaallisia palatseja neekerienkin käpälänjäljillä? Päivämäärän mukaan minä olin seitsenkuukautinen, kun tämä otettiin, ja hän imetti minua ja pientä neekeripentuaan. Tuossa on viiru suoraan hänen peukalonjälkensä yli. Mistä se johtuu? Ja Tom näytti lasinpalaa Wilsonille.

– Se on varsin tavallista, vastasi tuskastunut mies väsyneesti.

– Tavallisesti haavan arpi tai naarmu. Ja hän otti lasilevyn raukeasti ja kohotti sitä lamppua kohti.

Kaikki veri poistui äkkiä hänen kasvoistaan; hänen kätensä vapisi, ja hän tuijotti lasin kiiltävään pintaan jähmettyneenä.

– Laupias taivas! Mikä teitä vaivaa, Wilson? Pyörryttekö te?

Tom juoksi noutamaan lasillisen vettä ja tarjosi sitä hänelle, mutta Wilson torjui, vetäytyi vavisten hänen läheltään ja vastasi:

– Ei, ei! Pankaa se pois! Hänen rintansa nousi ja laski, ja hän liikutti päätänsä typerästi ja tolkuttomasti niin kuin huumaantunut. Sitten hän sanoi: – Minä voin paremmin, jahka pääsen vuoteeseen; minä olen rasittanut itseäni liiaksi tänään – niin, montakin päivää.

– Sitten minä jätän teidät, voidakseni mennä levolle. Hyvää yötä, vanha veikko. Mutta mennessään Tom ei voinut kieltää itseltään pientä lähtöletkausta: – Älkää ottako sitä niin sydämellenne; eihän kukaan voi aina voittaa; kyllä tekin vielä jonkun hirtätte.

Wilson jupisi itsekseen: – Ei ole valhetta sanoa olevani pahoillani, että minun täytyy aloittaa sinusta, niin kurja rakki kuin oletkin!

Hän vahvisti itseään lasillisella kylmää viskiä ja ryhtyi jälleen työhön. Hän ei verrannut uusia sormenjälkiä, jotka Tom aavistamattaan oli muutamaa minuuttia aikaisemmin jättänyt Roxyn levyyn, veitsenkahvassa tavattuihin jälkiin, se kun ei ollut tarpeellista (hänen harjaantuneelle silmälleen), vaan puuhaili muussa, höpisten itsekseen tuon tuostakin: – Mikä tomppeli minä olenkaan ollut! Minulle ei mikään muu kelvannut kuin tyttö – tytöksi puettu mies ei juolahtanut mieleenikään. Ensiksi hän etsi käsiinsä sen levyn, jossa oli kaksitoistavuotiaan Tomin sormenjäljet, ja pani sen sivulle; sitten hän haki esille ne jäljet, jotka Tomin lapsensormet olivat painaneet hänen ollessaan seitsenkuukautinen vauva, ja pani nämä kaksi liuskaa sen viereen, jossa oli saman henkilön äsken (ja tietämättään) tekemä jälki.

– Nyt on sarja täydellinen, sanoi hän tyytyväisenä ja istahti tarkastamaan näitä jäljennöksiä ja niistä nauttimaan.

Mutta hänen ilonsa oli lyhyt. Hän tuijotti melkoisen ajan näihin kolmeen liuskaan ja näytti pahasti ällistyneeltä. Vihdoin hän laski ne luotaan ja sanoi: – Minä en saa tästä mitään selvää. Hiisi vieköön, pikkulapsen sormenjäljet eivät sovi yhteen toisten kanssa!

Hän käveli lattialla puolisen tuntia, harkiten tätä arvoitusta, ja sitten hän haki esille kaksi muuta lasilevyä.

Hän istahti tutkimaan näitä asioita pitkäksi aikaa, mutta mumisi yhä: – Tästä ei ole mitään apua – minä en voi sitä ymmärtää, ne eivät sovi yhteen, ja kuitenkin vannoisin, että nimet ja päivämäärät ovat oikeat, ja tietysti niiden tulisi sopia yhteen. Minä en ole ikänäni hutiloinut näissä merkinnöissä. Tässä on jokin tavaton salaisuus.

Hän oli nyt perin uupunut, ja hänen aivonsa alkoivat turtua. Hän sanoi itsekseen, että hän nukkuisi itsensä virkeäksi ja miettisi sitten, kuinka tämä arvoitus olisi selitettävissä. Hän nukkui levottoman ja vain vähän virvoittavan tunnin, ja sitten alkoi tiedottomuus väistyä, ja hän nousi unisesti istualleen. – No, mitä se uni nyt olikaan? sanoi hän yrittäen palauttaa unennäköään mieleensä. – Mitä se uni oli? Minustahan tuntui, että se selitti arv...

Hän hyppäsi yhdellä harppauksella keskelle lattiaa lopettamatta lausettaan, riensi kiertämään valon palamaan ja tarttui taas "rekisteriinsä". Hänen tarvitsi vain vilkaista levyihin kerran, ja sitten hän huudahti:

– Niin se on! Hyvä Jumala, mikä paljastus! Eikä yksikään ihminen ole sitä kolmeenkolmatta vuoteen aavistanut!

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU

Hän on arvoton maan pinnalla; hänen pitäisi olla sen alla lannoittamassa kaalien juuria. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Huhtikuun 1. pnä. – Tämä on se vuoden päivä, jona meille muistutetaan se mitä olemme muina kolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä päivänä. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Wilson puki ylleen kylliksi vaatteita voidakseen työskennellä ja ryhtyi ahertamaan täydellä höyryllä. Hän oli täysin hereillä. Kaiken väsymyksen tunteen oli pyyhkäissyt pois hänen tekemänsä suuren ja toivehikkaan havainnon tuottama kirpaiseva virkistys. Hän laati hienoja ja tarkkoja jäljennöksiä useiden levyjensä kuvioista ja sitten suurensi ne kymmenkertaisesti pantografillaan. Hän teki nämä suurennokset valkoisille pahviarkeille ja vahvisti jokaisen erityisen viivan siinä kiemuroiden, käyrien ja silmukoiden sekavassa verkossa, josta "kuvio" oli pantu kokoon, musteella, joten se näkyi selväpiirteisenä ja voimakkaana. Tottumattomasta silmästä näytti ihmissormien levyille painamien hienojen alkuperäiskuvioiden kokoelma kauttaaltaan jokseenkin samanlaiselta; mutta kymmenkertaisesti suurennettuina ne muistuttivat halki sahatun puupölkyn suonia, ja sameinkin silmä voi ensi katseella ja monen jalan matkalta havaita, ettei kuvioiden joukossa ollut kahta juovitukseltaan samanlaista. Kun Wilson vihdoin oli lopettanut väsyttävän ja vaikean tehtävänsä, järjesti hän tulokset suunnitelman mukaan, jossa jatkuva järjestys iän perusteella oli päätekijänä, ja sitten hän lisäsi joukkoon useita pantografisuurennuksia, joita hän silloin tällöin oli kuluneina vuosina valmistanut.

Yö oli loppunut ja päivä ehtinyt jo verraten pitkälle. Hänen haukattuaan hiukan aamiaista oli kello yhdeksän ja tuomioistuin valmiina asian käsittelyyn. Hän oli paikallaan kahtatoista minuuttia myöhemmin "jäljennöksineen".

Tom Driscoll näki niistä vilahduksen, tuuppasi vierustoveriaan kylkeen ja sanoi, silmää iskien: – Taulapäällä on erinomainen liikevaisto – hän tuumii, että kun hän ei voi voittaa juttuaan, on hänellä ainakin erinomaisen hyvä tilaisuus ilmaiseksi mainostaa palatsinikkunakoristuksiaan.

Wilsonille ilmoitettiin, että hänen todistajansa olivat myöhästyneet, mutta kyllä pian saapuisivat, jolloin hän nousi sanomaan, ettei hän luultavasti heidän todistustaan tarvitsisikaan. (Huvittunutta mutinaa kuului salissa: – Se on selvää perääntymistä! Hän luopuu jutusta iskua iskemättä!) Wilson jatkoi: – Minulla on muuta todistusaineistoa – ja parempaa. (Tämä herätti uteliaisuutta ja hämmästyksen kohinaa, jossa saattoi havaita pettymyksen sävyä.) – Siltä varalta, että voisi tuntua kuin tällä todistuksella yllättäisin tuomioistuimen, mainitsen puolustuksekseni, että keksin sen olemassaolon vasta myöhään eilen illalla ja että olen sitä tutkinut ja järjestellyt siitä asti, päättäen työni vasta puoli tuntia sitten. Minä esitän sen nyt, mutta ensiksi pyydän saada lausua muutamia johdantosanoja:

– Tuomioistuin suvainnee muistaa, että se väite, jolle syyttäjä antoi todistelussa ensi sijan, se väite, josta hän jyrkimmin piti kiinni, se väite, jota hän tarmokkaimmin, voinpa sanoa hyökkäävästi ja uhkaavasti korosti, on se, että henkilö, jonka käsi painoi veriset sormenjäljet intialaisen tikarin kahvaan, on myös se, joka suoritti murhan. Wilson keskeytti puheensa muutamaksi silmänräpäykseksi, antaakseen painoa sille, mitä hän vielä aikoi sanoa, ja lisäsi sitten tyynesti: – Me myönnämme sen väitteen oikeaksi.

Tämä tuli sähköiskun kaltaisena yllätyksenä. Kukaan ei ollut valmistunut sellaiseen myönnytykseen. Hämmästyksen sorinaa nousi kaikilta tahoilta, ja ihmisten kuultiin vihjaavan, että liiasta työstä rasittunut lakimies oli menettänyt järkensä. Vanha kokenut tuomarikin, vaikka oli tottunut juridisiin väijytyksiin ja naamioituihin pattereihin rikosjutuissa, ei ollut varma siitä, etteivät hänen korvansa olleet häntä pettäneet, ja siksi hän kysyi puolustusasianajajalta, mitä hän oikeastaan oli sanonut. Howardin järkkymättömät kasvot eivät osoittaneet mitään merkkiä, mutta hänen sävynsä ja ryhtinsä olivat hetkiseksi menettäneet jotakin huolettomasta itseluottamuksestaan.

Wilson toisti lyhyesti: – Me emme ainoastaan myönnä sitä, vaan toteamme sen mielellämme ja kannatamme sitä tarmokkaasti. Jättäen sen asian tällä erää siirrymme nyt käsittelemään puolustuksen muita kohtia, joita sitten aiomme todistuksella vahvistaa, ja palaamme tähän erityiseen todistukseen sen oikealla vuorolla.

Hän oli päättänyt koetella muutamia rohkeita olettamuksia, kehittäessään teoriaansa murhan edellytyksistä ja vaikuttimista; niiden tarkoituksena oli täyttää eräitä aukkoja hänen todistelussaan, ja niistä voisi olla hyötyä, jos ne osuivat paikalle, eivätkä ne luultavasti vahingoittaisi asiaa, jos olisivatkin perättömiä.

– Minun käsittääkseni eräät seikat tässä jutussa näkyvät viittaavan murhan toisenlaiseen vaikuttimeen kuin mitä yleinen syyttäjä on esittänyt. Vakaumukseni on se, että vaikuttimena ei ollut kosto, vaan ryöstö. On väitetty, että syytettyjen veljesten läsnäolo kohtalokkaassa huoneessa juuri sen jälkeen, kun he olivat saaneet tiedon, että toisen heistä täytyi ottaa tuomari Driscoll hengiltä tai menettää oma henkensä, heti kun asianomaiset toisensa kohtasivat, selvästi todistaisi luonnollisen itsesäilytysvaiston saattaneen molemmat päämieheni salaa hiipimään sinne ja pelastamaan kreivi Luigin tuhoamalla hänen vastustajansa.

– Mutta miksi he jäivät sinne sen jälkeen kun murha oli suoritettu? Rouva Pratt ehti, vaikkei hän kuullutkaan avunhuutoa, vaan heräsi muutamia minuutteja myöhemmin, juosta siihen huoneeseen – ja siellä hän tapasi seisomassa molemmat miehet, näiden yrittämättä pakoon. Jos he olisivat olleet rikolliset, olisivat he kaiketi rientäneet talosta pois samaan aikaan, kun hän juoksi siihen huoneeseen. Jos heillä olisi ollut niin voimakas itsesäilytysvaisto, että se olisi yllyttänyt heidät surmaamaan tuon aseettoman miehen, niin mihin se nyt oli joutunut, kun sen olisi pitänyt olla valppaampi kuin koskaan? Olisiko kukaan meistä jäänyt sinne? Älkäämme parjatko järkeämme näin pahasti.

– Paljon painoa on pantu sille seikalle, että syytetyt tarjosivat varsin suuren palkinnon veitsestä, jolla tämä murha tehtiin; että ketään varasta ei saapunut tuota erinomaisen hyvää palkintoa vaatimaan; että juuri tämä seikka oli hyvänä välillisenä todistuksena siitä, että väite veitsen varastamisesta oli lörpötystä ja petkutusta, ja että nämä yksityiskohdat vainajan veitsestä lausumien merkillisten ja näennäisesti profeetallisten sanojen yhteydessä ja veitsen lopullinen löytyminen siitä kohtalokkaasta huoneesta, missä ketään muuta ihmistä ei tavattu murhatun äärestä kuin veitsen omistaja – että kaikki nämä seikat muka ovat kumoamaton todistusten ketju, joka langettaa onnettomat muukalaiset rikokseen syyllisiksi.

– Mutta hetkisen perästä minä pyydän tulla valalla kuulustelluksi ja todistan, että suuri palkinto tarjottiin varkaastakin, että se tarjottiin salaisesti ja ilmoittamatta, mutta että se puoli asiaa varomattomasti mainittiin – tai ainakin vaieten myönnettiin – oletettavasti turvallisissa olosuhteissa, jotka eivät sitä ehkä olleet. Varas on itse saattanut olla silloin saapuvilla. (Tom Driscoll oli katsellut puhujaa, mutta loi silmänsä tällä kohtaa alas.) – Siinä tapauksessa hän olisi pitänyt veitsen hallussaan rohkenematta tarjota sitä myytäväksi tai viedä sitä panttilainaajalle. (Tässä havaittiin monen kuulijakunnasta nyökkäävän myöntäen, että se ei ollut huono veto.) – Minä todistan valamiehistölle täysin vakuuttavasti, että tuomari Driscollin huoneessa oli muuan henkilö useita minuutteja aikaisemmin kuin syytetyt sinne astuivat. (Tämä aiheutti suurta mielenliikutusta; viimeinenkin torkkuja havahtui nyt ja valmistautui kuuntelemaan.) – Jos se osoittautuu tarpeelliseksi, todistutan Clarksonin neideillä, että he kohtasivat hunnutetun henkilön – näennäisesti naisen – tulossa ulos takaveräjästä muutamia minuutteja sen jälkeen, kun avunhuuto oli kuultu. Se henkilö ei ollut nainen, vaan naiseksi pukeutunut mies. (Uusi kiihtymys. Wilson kiinnitti katseensa Tomiin lausuessaan tämän kuvitelmansa, nähdäkseen, minkä vaikutuksen se tekisi. Hän oli tyytyväinen tulokseen ja sanoi itsekseen: – Se onnistui – se osui häneen!)

– Tämän henkilön käynnin tarkoituksena oli ryöstö eikä murha. Totta kyllä, kassakaappi ei ollut auki, mutta pöydällä oli tavallinen peltinen kassalaatikko, joka sisälsi kolmetuhatta dollaria. Helposti voi otaksua, että varas oli piiloutunut taloon; että hän tiesi lippaasta ja sen omistajan tavasta laskea sen sisältö ja järjestellä tilejään iltaisin – jos hänellä oli se tapa, mitä minä en tietenkään väitä; että hän yritti ottaa lippaan omistajan nukkuessa, mutta sattui jollakin tavalla herättämään tuomarin, jolloin häneen tartuttiin ja hänen täytyi käyttää veistä pelastuakseen joutumasta kiinni, ja että hän pakeni ilman saalista, koska hän kuuli apua tulevan. Sellainen on teoriani, ja nyt siirryn todistuksiin, joilla aion näyttää sen pätevyyden.

Wilson otti esille muutamia lasilevyjään. Kun kuulijakunta tunsi nämä näytteet Taulapään entisistä lapsellisista "mielikuvista" ja hupsutteluista, katosi heidän kasvoiltaan jännittynyt haudanvakava mielenkiinto, ja salissa purskahti vapauttavia ja virkistäviä naurunremahduksia, ja myöskin Tom virnisti, yhtyen itsekin riemuun; mutta Wilson ei näkynyt häiriintyvän. Hän järjesti "todisteensa" pöydälle eteensä ja sanoi:

– Minä pyydän tuomioistuimelta hetkisen kärsivällisyyttä, sillä välin kuin teen joitakin selittäviä huomautuksia eräistä todistuksista, jotka aion esittää ja jotka sitten pyydän saada valallani vahvistaa todistajain paikalla. Jokaisella ihmisolennolla on kätkyestä hautaan saakka eräitä ruumiillisia merkkejä, jotka eivät muutu ja joiden avulla hänen samuutensa aina voidaan todeta – jopa ilman pienintäkään epäilyksen varjoa tai erehdyksen mahdollisuutta. Nämä merkit ovat hänellä puumerkkinä, niin sanoaksemme hänen fysiologinen nimikirjoituksensa, jota ei voida väärentää ja jota hän ei myöskään voi muuntaa tai kätkeä; eivätkä myöskään ajan kulutukset tai muutokset voi tehdä sitä mahdottomaksi lukea. Tänä puumerkkinä eivät ole hänen kasvonsa – ikä voi ne muuttaa tuntemattomiksi; se ei ole hänen tukkansa, joka voi lähteä hänen päästänsä; se ei ole hänen mittansa, sillä siitä on toisintoja; ei hänen vartalonsa, sillä kaksoiskappaleita on siitäkin. Mutta tämä puumerkki on jokaisen ihmisen oma ja ainoa laatuaan – siitä ei ole ainoitakaan yhtäpitäviä kappaleita maapallon kuhisevien miljoonien joukossa! (Kuulijakunta osoitti taaskin mielenkiintoa.)

– Tämä puumerkki on pantu kokoon niistä hienoista viivoista ja poimuista, joilla luonto merkitsee käsien sisäpinnat ja jalkapohjat. Jos katselette sormenpäitänne – ne teistä, joilla on terävä näkö – havaitsette noiden hienojen käyrien viivojen liittyvän toisiinsa kuin valtamerien ääriä kartoilla ilmaisevien piirujen ja muodostavan erilaisia selväpiirteisiä kuvioita, kuten kaaria, kehiä, pitkiä käyriä, kiemuroita ja niin edespäin, ja havaitsette, että nämä kuviot vaihtelevat sormesta sormeen. (Jokainen läsnäolija oli kohottanut kätensä valoa kohti ja tarkasti nyt pää kallellaan huolellisesti sormenpäitään. Kuului kuiskauksia ja huudahduksia: – Kas, niin se on – en ole sitä koskaan ennen huomannut.) – Oikean käden kuviot eivät ole samanlaisia kuin vasemman. (Huudahduksia: – No, totta on sekin.) – Tarkastaessamme niitä sormi sormelta huomaamme, että kuviot ovat toisenlaisia kuin naapureillamme. (Vertailuja tehtiin koko salissa – tuomari ja valamiehistökin olivat syventyneet tähän omituiseen hommaan.) – Kuviot kaksosen oikeassa kädessä eivät ole samat kuin hänen vasemmassaan. Toisen kaksosen kuviot eivät ole koskaan samat kuin hänen kaksosveljensä tai -sisarensa – valamiehistö voi todeta, että syytettyjen sormenpäät noudattavat tätä sääntöä. (Alettiin heti tarkastaa kaksosten käsiä.) – Olette usein kuulleet kaksosista, jotka olivat niin täsmällisen yhtäläiset, että heidän omat vanhempansa eivät voineet heitä toisistaan erottaa, jos he olivat yhtäläisesti puetut. Mutta maailmaan ei kuitenkaan ole koskaan syntynyt kaksosta, jolla ei syntymästään hautaansa asti ole ollut varmaa tuntomerkkiä tässä salaperäisessä, ihmeellisessä, synnynnäisessä nimikirjoituksessa. Jos sen tunnette, ei toinen kaksonen voi esiintyä toisena ja pettää teitä.

Wilson keskeytti puheensa ja vaikeni. Tarkkaamattomuus saa nopean ja varman kuoleman niin pian kuin puhuja vaikenee. Äänettömyys on enteenä siitä, että jotakin on tulossa. Kaikki kämmenet ja sormenpäät laskeutuivat alas, kaikki kumartuneet vartalot suoristuivat, kaikki päät kohosivat, kaikki silmät tuijottivat Wilsonin kasvoihin. Hän odotti vielä yhden, kaksi, kolme silmänräpäystä salliakseen vaitiolonsa vahvistaa ja täydentää lumoavan vaikutuksensa kuulijoihin; kun hän sitten syvän hiljaisuuden lävitse saattoi kuulla seinäkellon nakutuksen, ojensi hän kätensä ja tartuttuaan intialaiseen veitseen sen terästä piti asetta korkealla, joten kaikki saattoivat nähdä kaameat tahrat sen norsunluukahvassa; sen jälkeen hän sanoi tyynellä, intohimottomalla äänellä:

– Tässä kahvassa on murhaajan synnynnäinen puumerkki kirjoitettuna avuttoman ja lempeän vanhan miehen verellä, sen miehen, joka teitä rakasti ja jota te kaikki rakastitte. Maailmassa on vain yksi henkilö, jonka käsi voi toistaa tämän veripunaisen merkin – hän pysähtyi ja kohotti silmänsä seinäkellon edestakaisin liikkuvaan heiluriin – ja jos Jumala suo, näytämme sen miehen teille tässä huoneessa, ennen kuin kello lyö kaksitoista!

Huumaantuneena, hämillään ja tiedottomana omista liikkeistään kuulijakunta nousi puolittain, ikään kuin odottaen murhaajan ilmestyvän ovelle, ja huudahdusten kohua kuului salista. – Järjestystä lakituvassa! Istuutukaa! kehotti poliisipäällikkö. Häntä toteltiin, ja hiljaisuus vallitsi jälleen. Wilson vilkaisi salavihkaa Tomiin ja sanoi itsekseen: – Hän alkaa nyt hätääntyä; nekin, jotka häntä halveksivat, säälivät häntä; heistä se on kova koetus nuorelle miehelle, joka niin julmalla iskulla on menettänyt hyväntekijänsä – ja he ovat oikeassa. Hän jatkoi puhettaan:

– Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen pakollisena joutoaikanani huvitellut keräilemällä näitä omituisia ruumiillisia merkkejä tässä kaupungissa. Kotona minulla on niitä monia satoja. Jokainen on varustettu nimellä ja päivämäärällä; ei merkitty ja päivätty seuraavana päivänä tai seuraavalla tunnillakaan, vaan ihan samalla minuutilla kuin jäljennös otettiin. Kun nousen todistajain paikalle, toistan valallani sen, mitä nyt sanon. Minulla on tuomarin, poliisipäällikön ja valamiehistön jokaisen jäsenen sormenjäljet. Tässä huoneessa on tuskin ainoatakaan henkilöä, valkoista tai mustaa, jonka syntymäpuumerkkiä en voi esittää, eikä ainoakaan näistä voi niin naamioitua, etten kykenisi keksimään häntä lähimmäistensä suuresta joukosta hänen käsiensä avulla. Ja vaikka hän ja minä eläisimme satavuotiaiksi, voisin sen vieläkin tehdä! (Kuulijakunnan mielenkiinto kasvoi nyt yhä.)

– Minä olen tutkinut muutamia näistä puumerkeistä niin paljon, että tunnen ne yhtä hyvin kuin pankin rahastonhoitaja tuntee vanhimman asiakkaansa nimikirjoituksen. Kääntäessäni nyt selkäni pyydän joitakuita henkilöitä suosiollisesti vetäisemään sormensa tukkansa lävitse ja sitten painamaan ne johonkuhun ikkunaruutuun lähellä valamiehistöä, ja painakoot syytetyt niiden joukkoon omat sormenjälkensä. Pyydän myöskin, että nämä kokeilijat tai jotkut muut painavat sormenjälkensä myös johonkin muuhun ruutuun ja että syytetyt taas lisäävät siihen omansa, mutta sijoittamatta niitä samaan järjestykseen tai suhteeseen muiden puumerkkien kanssa kuin ennen – sillä yhdessä tapauksessa miljoonasta voisi kerran pelkällä arvaamisella osua oikeaan jäljennökseen; ja sen vuoksi minä haluan suorittaa kaksi koetta.

Hän käänsi selkänsä, ja molemmat ruudut peitettiin nopeasti hentoviivaisilla pitkulaisilla täplillä; näitä saattoivat kuitenkin erottaa ainoastaan ne henkilöt, jotka saivat niille tumman taustan – esimerkiksi jonkun puunlehvistön. Sitten Wilson astui ikkunan luo, suoritti tarkastuksen ja lausui:

– Tämä on kreivi Luigin oikea käsi; tuo, kolmea puumerkkiä alempana, on hänen vasemman kätensä jälki. Tässä on kreivi Angelon oikea, tuossa alhaalla on hänen vasempansa. Katsokaamme nyt toista ruutua: tässä ja tässä ovat kreivi Luigin, tässä ja tässä ovat hänen veljensä merkit. Hän kääntyi kuulijoihin päin. – Olenko oikeassa?

Korvia huumaava hyväksymismelu puhkesi vastaukseksi. Oikeuden puheenjohtaja lausui:

– Tämä lähentelee tosiaan ihmettä!

Wilson kääntyi taas ikkunaan ja puhui, näytellen sormellaan:

– Tämä on tuomari Robinsonin puumerkki. (Hyvä-huutoja.) – Tämä on komisario Blaken. (Hyvä-huutoja.) – Tämä on valamies John Masonin. (Hyvä-huutoja.) – Tässä on poliisipäällikön. (Hyvä-huutoja.) – Minä en nyt voi mainita muita, mutta minulla on ne kaikki kotona nimineen ja päivämäärineen, ja voisin ne kaikki sormenjälki-arkistoni avulla määritellä.

Hän siirtyi paikalleen myrskyisten kättentaputusten kajahdellessa – minkä poliisipäällikkö pian hillitsi, ja hän käski myöskin ihmisten istuutua, sillä kaikki tietenkin seisoivat ja ponnistelivat nähdäkseen. Tuomioistuin, valamiehistö, poliisipäällikkö ja kaikki olivat liian syventyneet tarkkaamaan Wilsonin esitystä kiinnittääkseen siihen aikaisemmin huomiota.

– No niin, jatkoi Wilson, – minulla on tässä kahden lapsen syntymäpuumerkit, jotka on pantografilla suurennettu kymmenkertaisiksi luonnollisesta koostaan, niin että jokainen vähänkin näkökykyinen voi ne yhdellä silmäyksellä erottaa toisistaan. Nimittäkäämme lapsia A:ksi ja B:ksi. Tässä on A:n sormenjäljet otettuina hänen ollessaan viisikuukautinen. Tässä taas ne ovat otettuina häneltä seitsemän kuukauden iässä. (Tom vavahti.) – Kuten näette, ne ovat yhtäläiset. Tässä ovat viisikuukautisen ja myöskin seitsenkuukautisen B:n sormenpäiden merkit. Nekin ovat täsmälliset toisinnot, mutta kuviot ovat ihan erilaiset kuin A:lla, kuten huomaatte. Minä palaan niihin pian, mutta nyt käännämme levyt nurin.

– Tässä on meillä kymmenkertaisiksi suurennettuina niiden kahden henkilön sormenjäljet, jotka seisovat edessämme tuomari Driscollin murhasta syytettyinä. Minä laadin nämä suurennusjäljennökset viime yönä ja menen siitä valalle noustessani todistamaan. Pyydän valamiehistöä vertaamaan niitä syytettyjen sormenjälkiin ikkunaruuduissa ja ilmoittamaan tuomioistuimelle, ovatko ne samat.

Hän ojensi voimakkaan suurennuslasin valamiehistön puheenjohtajalle.

Toinen valamies toisensa jälkeen otti pahvilevyn ja suurennuslasin ja vertasi. Sitten puheenjohtaja sanoi tuomarille:

– Herra tuomari, me olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että ne ovat aivan samanlaiset.

Wilson sanoi puheenjohtajalle:

– Olkaa hyvä ja kääntäkää se pahvilevy nurin ja ottakaa tämä ja verratkaa sitä tarkasti suurennuslasin avulla kohtalokkaihin merkkeihin veitsenpäässä ja ilmoittakaa oikeudelle, mitä havaitsette.

Jälleen valamiehistö tarkasti huolellisesti ja ilmoitti jälleen:

– Me huomaamme niiden olevan aivan samanlaiset.

Wilson kääntyi yleisen syyttäjän puoleen, ja hänen äänessään oli selvästi havaittava varoituksen sävy, kun hän lausui:

– Oikeus suvainnee muistaa syyttäjän innokkaasti ja jyrkästi väittäneen, että veriset sormenjäljet oli veitsenkahvaan jättänyt tuomari Driscollin murhaaja. Olette kuulleet meidän myöntävän sen väitteen oikeaksi ja tehneen sen mielihyvin. Hän kääntyi valamiehistön puoleen: – Verratkaa syytettyjen sormenjälkiä murhaajan jättämiin sormenjälkiin – ja ilmoittakaa mielipiteenne.

Vertailu alkoi. Sen aikana kaikki liike ja hälinä lakkasi, ja jännittyneen odotuksen syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Kun sitten vihdoin kuului lause: – Ne eivät edes muistuta toisiaan, kajahti ukkosen jylinänä valtava kättentaputus, ja kuulijat hypähtivät pystyyn, vaikka heidät virkamahdilla taas pian hillittiin ja pakotettiin järjestykseen. Tom muutteli nyt asentoaan vähän väliä, mutta mikään muutos ei tuottanut hänelle lepoa eikä edes pienintäkään mukavuutta tai huojennusta. Kun yleisön tarkkaavaisuus taas oli keskittynyt, lausui Wilson vakavasti, osoittaen kädenliikkeellä kaksosia:

– Nämä miehet ovat syyttömät. Minulla ei heidän osaltaan ole enempää sanottavaa. (Uusi kättentaputusten myrsky nousi, mutta hillittiin heti.) – Me ryhdymme nyt etsimään syyllistä. (Tomin silmät olivat pullistua ulos kuopistaan. Niin, se oli julma päivä surevalle nuorukaiselle, ajatteli jokainen.) – Me palaamme nyt A:n ja B:n pikku lasten, sormenjälkiin. Pyydän valamiehistöä ottamaan nämä A:n sormenjälkien suurennetut jäljennökset, merkityt hänen viidenneltä ja seitsemänneltä kuukaudeltaan. Sopivatko ne yhteen?

Puheenjohtaja vastasi: – Täydellisesti.

– Tarkastakaa nyt tätä suurennusta, joka vastaa kahdeksankuukautisen sormenjälkiä ja on merkitty A. Sopiiko se yhteen kahden edellisen kanssa?

Kummastunut vastaus kuului: – Ei – ne eroavat toisistaan hyvin paljon.

– Olette ihan oikeassa. Ottakaa nyt nämä kaksi suurennusta B:n puumerkistä, jotka on merkitty otetuiksi viisi- ja seitsenkuukautiselta. Sopivatko ne toistensa kanssa yhteen?

– Sopivat – täydellisesti.

– Ottakaa tämä kolmas B:llä merkitty kahdeksankuukautisen suurennos. Sopiiko se yhteen B:n kahden edellisen kanssa?

– Ei laisinkaan!

– Tiedättekö, kuinka nämä kummalliset ristiriidat voidaan selittää? Minä kerron teille. Jostakin meille tuntemattomasta, mutta luultavasti itsekkäästä syystä joku vaihtoi nämä lapset kehdossa.

Tämä aiheutti tietysti tavattoman hämmästyksen ja hälinän. Roxana kummasteli tätä ihmeellistä arvaamista, mutta ei siitä hätääntynyt. Arvata vaihdos oli yksi asia, arvata vaihtaja oli ihan toista. Taulapää Wilson kykeni suorittamaan ihmeellisiä asioita, siitä ei epäilystäkään, mutta mahdottomuuksiin hän ei kyennyt. Turvassako? Hän, Roxana, oli täysin turvassa. Hän hymyili itsekseen.

– Seitsemännen ja kahdeksannen kuukauden välillä nämä lapset vaihdettiin kehdossa – hän piti yhden vaikuttavista tauoistaan ja lisäsi – ja henkilö, joka sen vaihtamisen suoritti, on tässä huoneessa!

Roxyn valtimo lakkasi sykkimästä. Kuulijat vavahtivat kuin sähköiskusta, ihmiset nousivat puoliksi ikään kuin yrittääkseen nähdä vilahduksen vaihtajasta. Tom alkoi herpaantua veltoksi, elämä ikään kuin tihkui hänestä ulos. Wilson jatkoi:

– A pantiin lastenkamarissa B:n kehtoon; B siirrettiin keittiöön ja hänestä tuli neekeri ja orja – (liikutusta – vihaisten huudahdusten hälinää) – mutta neljännestunnin päästä hän seisoo edessänne valkoisena ja vapaana! (Hyväksymisen myrsky, jonka järjestysvalta taltutti.) – Seitsenkuukautisesta tähän asti A on ollut anastaja, ja minun sormitaulukoissani hänellä on B:n nimi. Tässä on suurennus hänen sormenjäljistään hänen ollessaan kaksitoistavuotias. Verratkaa sitä murhaajan puumerkkiin veitsenkahvassa. Sopivatko ne yhteen?

Valamiehistön puheenjohtaja vastasi: – Pienintä yksityiskohtaa myöten.

Wilson lausui juhlallisesti: – Teidän ja minun ystäväni – auliskätisen ja lämminsydämisen York Driscollin – murhaaja istuu teidän keskellänne. Valet de Chambre, neekeri ja orja – väärin nimitetty Thomas à Becket Driscolliksi – mene painamaan ruutuun ne sormenjäljet, jotka vievät sinut hirteen!

Tom käänsi tuhkanharmaat kasvonsa rukoilevasti puhujaa kohti, liikutteli avuttomasti valkoisia huuliaan ja vaipui sitten tajuttomana lattialle.

Wilson keskeytti kaamean äänettömyyden sanomalla: – Sitä ei ole tarvis. Hän on tunnustanut.

Roxy heittäytyi polvilleen, peitti kasvot käsillään ja sopersi vaivalloisesti nyyhkytystensä lomitse:

– Armahtakoon Herra minua köyhää, kurjaa syntistä!

Kello löi kaksitoista.

Tuomioistuin nousi; uusi vanki vietiin käsiraudoissa pois.

LOPPUSANAT.

Usein on asian laita niin, että se, joka ei itse osaa valehdella, luulee parhaiten kykenevänsä valhetta arvostelemaan. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Lokakuun 12. pnä. – Amerikan löydön vuosipäivänä. Amerikan löytö oli ihmeellinen, mutta vielä ihmeellisempää olisi ollut, jos se olisi jäänyt löytämättä. – Taulapää Wilsonin kalenterista.

Kaupunki valvoi kaiken yötä, pohtien päivän hämmästyttäviä tapauksia ja yrittäen arvailla, milloin Tomin kuulustelu alkaisi. Ryhmä kansalaisia toisensa perästä tuli tervehtimään Wilsonia laululla, anomaan häneltä puhetta ja kirkumaan itsensä käheäksi joka lauseelle, joka lähti hänen huuliltaan – sillä kaikki hänen lauseensa olivat nyt kultaa ja ihmeellisiä. Hänen pitkä ponnistelunsa kovaa onnea ja ennakkoluuloja vastaan oli lopussa; hän oli nyt mies, jonka menestys oli ainiaaksi taattu.

Ja kun kukin näistä kirkuvista innostuneista joukoista marssi pois, saatiin varmasti kuulla jonkun katuvaisen korottavan äänensä ja sanovan:

– Ja tämä on se mies, jota me ja meidän kaltaisemme olemme nimittäneet 'taulapääksi' kolmattakymmentä vuotta. Hän on nyt luopunut siitä toimesta, ystävät.

– Niin, mutta se paikka ei ole vapaa – meidät on valittu tilalle.

Kaksoset olivat nyt romaanisankareita ja he olivat saaneet takaisin kansansuosionsa. Mutta he olivat saaneet kyllikseen seikkailuista lännessä ja matkustivat heti takaisin Eurooppaan.

Roxyn sydän oli murtunut. Nuori mies, jonka hän oli tuominnut kolmenkolmatta vuoden orjuuteen, maksoi hänelle edelleenkin valeperillisen myöntämän viidenneljättä dollarin elatuksen kuukausittain, mutta hänen haavansa olivat liian syviä rahoilla lääkittäviksi. Hänen silmistään oli eloisuus sammunut, sen mukana oli mennyt hänen urhea ryhtinsä, ja hänen naurunsa helske oli tauonnut kaikumasta seudulla. Ainoan lohdutuksensa hän löysi kirkostaan ja sen asioista.

Todellinen perijä huomasi olevansa äkkiä rikas ja vapaa mies, mutta hän oli mitä tukalimmassa asemassa. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ja hänen puhetapansa oli sivistymätön. Hänen käyntinsä, ryhtinsä, eleensä, esiintymisensä, naurunsa – kaikki oli raakaa ja karkeata; hänellä oli orjan käytöstavat. Rahat ja hienot vaatteet eivät voineet korvata tai verhota näitä puutteita, vaan tekivät ne vielä räikeämmiksi ja – säälittävämmiksi. Poloinen ei voinut sietää valkoisen miehen vierashuoneen kauhuja; hän tunsi olevansa kotonaan ja rauhassa ainoastaan keittiössä. Perheen kirkonpenkki oli hänelle piinapaikka, mutta hän ei enää koskaan saanut astua "neekeriparvekkeen" lohduttavaan turvaan – se oli häneltä iäksi suljettu. Mutta tässä emme voi pitemmälle seurata hänen merkillistä kohtaloaan – se olisi pitkä tarina.

Väärä perijä teki täyden tunnustuksen ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Mutta nyt syntyi selkkaus. Percy Driscollin kuolinpesä oli vainajalta jäänyt niin vararikkoiseen tilaan, että se riitti maksamaan ainoastaan kuusikymmentä prosenttia omistajansa suurista veloista, mihin velkojain täytyi tyytyä. Mutta nämä astuivat nyt esille ja valittivat, että koska erehdyksestä, josta ei heitä voitu mitenkään syyttää, valeperijää ei perunkirjoituksessa ainakaan merkitty muun omaisuuden joukkoon, oli heitä kohdannut suuri vääryys ja menetys. Oikeudenmukaisesti he väittivät, että "Tom" oli ollut heidän laillista omaisuuttaan jo kahdeksan vuotta; että he olivat jo kylliksi menettäneet, kun heiltä sen pitkän ajan kuluessa oli riistetty hänen palveluksensa, ja ettei heitä voitu vaatia kärsimään vielä suurempaa tappiota; että, jos poika olisi heille luovutettu ajoissa, he olisivat hänet myyneet, eikä hän olisi voinut murhata tuomari Driscollia, minkä vuoksi hän ei ollut todella tehnyt murhaa, vaan syy oli virheellisessä perunkirjoituksessa. Jokainen käsitti, että tässä oli oikeutusta. Jokainen myönsi, että jos "Tom" olisi valkoinen ja vapaa, olisi kieltämättä oikein rangaista häntä – siitä ei kenelläkään olisi ollut mitään tappiota. Mutta teljetä arvokas orja eliniäkseen linnaan – se oli aivan toista.

Niin pian kuin tämä asia oli täysin selvitetty valtion kuvernöörille, armahti hän Tomin, ja velkojat myivät hänet etelään, "virtaa alaspäin".