[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYNBjj-TcQpkP92oKDBO-dNHIrfJyXjCYqJtV9Hjo1EQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},966,"Veren perintö","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"966-twain-mark-veren-perinto","966__Twain_Mark__Veren_perintö",null,"romaani",[],[],"fi",1894,1932,41652,257562,true,[],[],[],"Twainin satiirinen romaani sijoittuu Yhdysvaltojen etelävaltioihin ja kertoo kahdesta vauvasta, jotka vaihdetaan kehdossa. Toinen kasvaa orjana ja toinen isäntänä, kunnes lakimies Wilson selvittää vuosia myöhemmin tapahtuneen murhan sormenjälkien avulla. Teos tarkastelee ihmisluontoa ja yhteiskunnallisia raja-aitoja.","Mark Twainin 'Veren perintö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 966.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","VEREN PERINTÖ\n\nKirj.\n\nMark Twain\n\n\nSuomentanut Valfrid Hedman\n\nAlkuperäinen teos: Pudd'nhead Wilson, 1894.\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1932.\n\n\n\n\n\n\nKUISKAUS LUKIJALLE.\n\n\nEi ole mitään luonnetta, olkoon se kuinka hyvä ja hieno tahansa,\njota ei kömpelöin ja typerinkin pilkka voisi tärvellä. Ajatelkaamme\nesimerkiksi aasia: sen luonne on melkein moitteeton, se on halvempien\neläinten joukossa lahjakkaimpia, mutta katsokaa, mihin pilkka on sen\nvienyt! Sen sijaan että tuntisimme meitä imarreltavan, kun meitä\nsanotaan aasiksi, jäämme epäilemään pahaa. -- _Taulapää Wilsonin\nkalenterista_.\n\nHenkilö, joka ei tunne lakiasioita, saattaa aina hairahtua\nerehdyksiin yrittäessään kynällään valokuvata näkymiä lakituvasta;\nenkä siis halunnutkaan jättää tässä kirjassa esiintyviä, lakiasioita\nkoskevia lukuja painoon, ennen kuin annoin ne tottuneen asianajajan\nperinpohjaisesti tarkastettaviksi ja korjattaviksi. Nämä luvut ovat\nnyt yksityiskohdiltaankin oikeita, sillä ne kirjoitettiin uudestaan\nWilliam Hicksin tarkan silmälläpidon alaisina. Tämä mies opiskeli\nlakia melkoisen ajan lounaisessa Missourissa viisineljättä vuotta\nsitten ja saapui sitten tänne Firenzeen terveyttään hoitamaan, ja\njoka yhä ylläpitonsa korvaukseksi sekä liikuntaa saadakseen auttaa\nMacaroni Vermicellin hevostallissa, joka on takakujan varrella\nkääntyessänne kulmassa pois Piazza del Duomolta, juuri sen talon\ntakana, missä sijoitettiin seinään kivi, jolla Dante istuskeli\nkuusisataa vuotta sitten muka katsellen Giotton kellotapulin\nrakentamista ja kuitenkin heti väsyi katselemiseen, kun Beatrice\nmeni siitä ohitse matkallaan noutamaan kastanjakakun kimpaletta\npuolustautuakseen mahdollista ghibelliniläistä purkausta vastaan,\nennen kuin menisi kouluun. Samassa vanhassa kojussa myydään samaa\nvanhaa kakkua vielä tänäkin päivänä, ja se on ihan yhtä möyheää ja\nhyvää kuin ennenkin, eikä tämä ole mitään imartelua -- kaukana siitä.\nHänen lakinsa oli hiukan ruostunut, mutta hän elvytti tietojaan tätä\nkirjaa varten, ja sen pari kolme lainopillista lukua ovat nyt oikein\nlaaditut. Hän itse sen minulle sanoi.\n\nKirjoitettu omalla kädelläni tänä tammikuun 2. päivänä 1893 Villa\nVivianissa Settignanon kylässä, viiden kilometrin päässä Firenzestä\nkukkuloille päin -- mistä on ihastuttavin näköala, joka on tältä\ntaivaankappaleelta löydettävissä, ja haaveellisimmat ja tenhoavimmat\nauringonlaskut katseltavissa, mitä tällä kiertotähdellä tai\nmissään aurinkokunnassakaan tavataan -- ja sitäpaitsi kirjoitettu\nsiinä talon upeassa huoneessa, jossa Cerretanin senaattorien ja\nmuiden samansukuisten ylimysten muotokuvat katselevat hyväksyvästi\nminua, niin kuin ne ennen katselivat Dantea, ja mykkinä pyytävät\nminua hyväksymään heidät sukuuni, kuten mielihyvin teenkin,\nsillä etäisimmätkin esivanhempani ovat vain keväisiä kananpoikia\nverrattuina noihin komeihin muinaisaikaisiin kaapuniekkoihin, ja tuo\nkuudensadan vuoden takainen aika on minulle suurena ja tyydyttävänä\nvirikkeenä.\n\n_Mark Twain_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nPuhu totta tai uskottele -- mutta laita niin, että saat tikit. --\n_Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nTämän kertomuksen näyttämö on Dawson's Landingin kaupunki\nMississippin Missourin-puoleisella rannalla puolen päivän\nhöyrylaivamatkan päässä St. Louisista alaspäin.\n\nVuonna 1830 se oli suojaisa pikku ryhmä yksi- ja kaksikerroksisia\npuurakennuksia, joiden valkoisiksi rapattuja ulkoseiniä melkein\npeittivät köynnösruusut, kuusamat ja villiviinin lehvät. Jokaisella\nnäistä kauniista kodeista oli etupihassa puutarha, suojattu\nvalkoisella säleaidalla ja upeasti somistettu samettihaavoilla,\npalsameilla, purppura-amaranteilla ja muilla vanhanaikaisilla\nkoristekasveilla. Huoneiden ikkunalaudoilla taasen oli puulaatikoissa\nsammalruusuja ja kukkaruukkuja; niissä kasvoi kurjenpolvia rehevästi\nhelottavine loistavanpunaisine kukkineen, jotka korostivat ruusuilla\nverhotun julkisivun vallitsevaa vaaleanpunaista vivahdusta kuin\nleimuavat liekit. Milloin ikkunalaudalla ruukkujen ja laatikkojen\nohella vielä oli tilaa, oli siinä kissa -- päivänpaisteisella ilmalla\n-- lojumassa pitkin pituuttaan, nukuksissa ja autuaana, karvainen\nvatsa aurinkoon päin käännettynä ja käpälä kierrettynä kuonon yli.\nSiten talo oli täydellinen, ja sen tyytyväisyyttä ja rauhaa julisti\nmaailmalle tuo vertauskuva, jonka todistus oli pettämätön. Koti ilman\nkissaakin -- hyvin ruokittua, hemmoteltua ja kunnollisesti hoidettua\nkissaa -- saattaa olla täydellinen ja onnellinen, mutta millä voi sen\ntodistaa?\n\nKatujen vierustoilla, molemmilla sivuilla, laattakivisten\njalkakäytäväin ulkopuolella oli kotoisia akaasiapuita, joiden\nrunkoja suojelivat puiset kehät, ja ne tarjosivat varjoja kesällä ja\nlevittivät suloista tuoksua keväällä, kun kukkatertut puhkesivat.\nPääkatu, joka kulki yhden kadunvälin päässä virrasta ja oli sen\nkanssa yhdensuuntainen, oli ainoa liikekatu. Se oli kuusi kadunväliä\npitkä, ja kullakin välillä kohosi pari kolme kolmikerroksista,\ntiilistä rakennettua varastorakennusta, jotka kohosivat korkealle\nväliin siroteltujen puisten kauppakojujen yläpuolelle. Heiluvia\nkilpiä kitisi tuulessa koko kadun pituudelta. Kirjava pylväs, joka\nVenetsian palatsien reunustamien kanavien varsilla ilmaisee ylpeää ja\nvanhaa aatelia, osoitti ainoastaan vaatimatonta parturitupaa Dawson's\nLandingin pääkadun varrella. Eräässä vilkkaimmista kadunkulmista\noli korkea maalaamaton salko, jossa latvasta alas asti riippui\ntinapatoja, pannuja ja tuoppeja -- huomattavimman peltisepän äänekäs\nilmoitus maailmalle (tuulen puhaltaessa), että hänen työpajansa ja\nmyymälänsä olivat siinä kulmassa.\n\nPienen yhdyskunnan julkisivua huuhtelivat suuren virran kirkkaat\naallot; sen pääosa ulottui taaksepäin loivaa rinnettä ylös;\ntakimmainen reuna sirotteli talojaan kukkuloiden juurelle. Nämä\nkohosivat korkealle, sulkien kaupungin puolikuun muotoiseen kaareen,\nja kasvoivat metsää juurelta huipulle asti.\n\nHöyrylaivoja liikkui edestakaisin noin joka tunnin päästä. Ne, jotka\nkuuluivat pienelle Kairon linjalle tai pienelle Memphisin linjalle,\npysähtyivät tänne aina; Orleansin alukset poikkesivat vain silloin,\nkun niille annettiin merkki, tai laskeakseen maihin matkustajia tai\nmatkatavaraa, ja näin oli myös varsinaisten suurten lastihöyryjen\nlaita. Viimeksimainittuja tuli tusinalta virralta -- Illinoisilta,\nMissourilta, Ylä-Mississippiltä, Ohiolta, Monongahelalta,\nTennesseeltä, Red Riveriltä, White Riveriltä ja niin edespäin --\nmatkalla jos johonkin ja lastattuina kaikilla kuviteltavissa olevilla\nylellisyystuotteilla ja tavaroilla, joita yhdyskunnat Mississippin\nvarsilla saattoivat tarvita St. Anthonyn jäisiltä putouksilta alkaen\nyhdeksän erilaisen ilmaston halki päivänpaahtamaan New Orleansiin\nasti.\n\nDawson's Landing oli orjia pitävä kaupunki, jonka takalistolla oli\nrikas orjien työllä raivattu, viljaa ja sianlihaa tuottava seutu.\nKaupunki oli uninen, hyvinvoipa ja tyytyväinen. Se oli viisikymmentä\nvuotta vanha ja kasvoi hitaasti -- hyvin hitaasti tosiaan, mutta\nkasvoi kuitenkin.\n\nTärkein kansalainen oli York Leicester Driscoll, noin 40-vuotias,\npiirikunnan oikeuden tuomari. Hän oli hyvin ylpeä vanhasta\nvirginialaisesta syntyperästään, jonka perinteitä hän vaali\nvieraanvaraisuutensa sekä jossain määrin muodollisen ja arvokkaan\nesiintymisensä avulla. Hän oli ylväs, oikeamielinen ja aulis. Olla\n_gentleman_ -- tahraton ja moitteeton herrasmies -- oli hänen ainoa\nuskontonsa ja sitä hän aina tunnollisesti noudatti. Koko yhdyskunta\npiti häntä arvossa, kunnioitti ja rakasti. Hän oli vakavarainen mies\nja lisäsi asteittain omaisuuttaan. Hän ja hänen vaimonsa olivat\nmelkein onnelliset, mutta eivät täysin, sillä heillä ei ollut\nperillisiä. Lapsionnen kaipuu oli vuosien vieriessä käynyt yhä\nvoimakkaammaksi, mutta sitä siunausta heille ei koskaan suotu -- eikä\nsitä koituisi heidän osakseen myöhemminkään.\n\nTämän parin luona asui tuomarin leskisisar, rouva Rachel Pratt, ja\nhänkin oli lapseton -- lapseton ja siitä syystä murheellinen ja\nlohduton. Molemmat naiset olivat hyviä ja arkipäiväisiä ihmisiä,\njotka suorittivat velvollisuutensa ja saivat palkkanaan puhtaan\nomantunnon ja yhdyskunnan hyväksymisen. He olivat presbyteeriläisiä,\nmutta tuomari oli vapaa-ajattelija.\n\nMyös Pembroke Howard, lakimies ja vanhapoika, iältään neljänkymmenen\nvaiheilla, oli virginialainen ylimys, joka saattoi todistaa\npolveutuvansa \"ensimmäisistä\" perheistä. Hän oli ylväs, urhea,\nmajesteetillinen henkilö, herrasmies virginialaisen käsityksen\nankarimpienkin vaatimusten mukaan, harras presbyteeriläinen,\nmaakunnan kunniakäsitteiden vaatimusten todellinen erikoistuntija\nja aina kohteliaasti valmis vastaamaan menettelystään, jos joku\nhänen tekonsa tai sanansa oli toisesta näyttänyt kaksimieliseltä tai\nepäilyttävältä, ja selittämään sen niillä aseilla, joita tahdottiin\nkäyttää, naskalista tykkiin asti. Hän oli suuresti kansan suosiossa\nja tuomarin rakkain ystävä.\n\nSitten oli vielä eversti Cecil Burleigh Essex, hänkin Virginian\n\"ensimmäisten perheiden\" jälkeläinen ja pelottavaa kaliberia. Mutta\nhänen kanssaan meillä ei nyt ole tekemistä.\n\nPercy Northumberland Driscoll, tuomarin veli ja häntä viisi vuotta\nnuorempi, oli naimisissa, ja hänellä oli kotilietensä ääressä ollut\nlapsia, mutta ne olivat vuoron perään sairastuneet tuhkarokkoon,\nkuristustautiin ja tulirokkoon, ja se oli antanut tohtorille\ntilaisuuden vaikuttaviin, vedenpaisumuksen takaisiin menetelmiinsä;\nja kätkyet olivat siis tyhjinä. Percy Driscoll oli hyvinvoipa\nmies, jolla oli liikemieskykyä, ja hänen omaisuutensa lisääntyi\nedelleen. Helmikuun 1. päivänä 1830 syntyi kaksi poikalasta hänen\ntalossaan: toinen hänelle ja toinen eräälle hänen Roxana-nimiselle\norjatytölleen. Roxana oli kaksikymmenvuotias. Hän oli taas jalkeilla\nsamana päivänä ja täydessä touhussa, sillä hän hoivasi ja imetti\nmolempia lapsia.\n\nRouva Percy Driscoll kuoli samalla viikolla, ja Roxy jäi molempien\nlasten hoitajattareksi. Hän menetteli siinä vapaasti mielensä mukaan,\nsillä herra Driscoll antautui pian taas liikekeinotteluihinsa ja\nsalli Roxyn hoidella lapsia.\n\nSaman helmikuun aikana Dawson's Landing sai uuden kansalaisen. Tämä\noli herra David Wilson, nuori mies skotlantilaista sukua. Hän oli\nvaeltanut tähän etäiseen seutuun syntymäseudultaan New Yorkin valtion\nsisäosista etsimään täältä onneaan. Hän oli viisikolmattavuotias;\nhänellä oli yliopistosivistystä, ja hän oli suorittanut kurssin\neräässä itävaltioitten lakiseminaarissa pari vuotta aikaisemmin.\n\nHän oli vaatimattoman näköinen, kesakkoinen nuori mies, jolla\noli kellervänpunainen tukka ja älykkäät siniset silmät ja niissä\navomielisyyttä, toverillisuutta ja miellyttävä salainen välke.\nJollei hän kerran olisi tehnyt erästä onnetonta huomautusta, olisi\nhän epäilemättä heti päässyt menestykselliseen toimeen Dawson's\nLandingissa. Mutta hän teki kohtalokkaan huomautuksensa ensimmäisenä\npäivänä, jonka hän vietti tässä pienessä maaseutukaupungissa, ja\nse painoi häneen \"polttomerkin\". Hän oli juuri tutustunut ryhmään\nkansalaisia, kun näkymätön koira ryhtyi nalkuttamaan, ärisemään ja\nulvomaan ja tekemään itsensä perin tajuttavasti epämieluiseksi,\njolloin nuori Wilson sanoi ikään kuin ajatellen ääneen:\n\n-- Toivoisin omistavani puolet tuota koiraa.\n\n-- Miksi? kysyi joku.\n\n-- Tappaakseni oman puoliskoni.\n\nRyhmä tutki hänen kasvojaan uteliaasti, vieläpä levottomastikin,\nmutta ei löytänyt niistä mitään valoa, ei mitään tulkittavaa ilmettä.\nHe eristyivät hänestä, niin kuin jostakin kaameasta, ja vetäytyivät\nyksinäisyyteen keskustelemaan. Muuan sanoi:\n\n-- Näyttää olevan hullu.\n\n-- Näyttää? virkkoi toinen. -- Kaipa pikemminkin tulisi sanoa _on_.\n\n-- Se pöllö sanoi haluavansa omistaa _puolet_ koiraa, virkkoi kolmas.\n-- Mitä hän arveli toisesta puolikkaasta tulevan, jos hän olisi\ntappanut omansa? Arveletteko hänen luulleen, että se eläisi?\n\n-- No niin, hänen on kai täytynyt luulla, jollei hän _ole_ pahin\npähkähullu maailmassa. Sillä jollei hän olisi niin luullut, olisi hän\nhalunnut omistaa koko koiran, tietäen, että jos hänen tappaessaan\noman puolikkaansa toinenkin puolikas kuolisi, niin hän olisi\nvastuunalainen siitä puolikkaasta ihan yhtä hyvin kuin jos hän olisi\ntappanut sen eikä ainoastaan omaansa. Eikö asia näytä sellaiselta,\nhyvät herrat?\n\n-- Näyttää kyllä. Jos omistaisi puolikkaan jostakin koirasta yleensä,\nolisi asian laita niin; jos hän omistaisi toisen puolen koirasta ja\njoku muu toisen puolen, olisi se myöskin ihan samaa, mutta varsinkin\nedellisessä tapauksessa, sillä jos tappaa puolikkaan koirasta\nyleensä, ei kukaan voi sanoa, kenen oma se puolikas oli, kun sitä\nvastoin, jos hän omistaisi toisen puolikkaan koirasta, hän ehkä voisi\ntappaa toisen puolikkaan, nimittäin omansa, ja...\n\n-- Ei, hän ei voisi sitäkään, olematta vastuussa myös toisesta\npuolesta, jos se kuolisi, niin kuin tietysti kävisi. Minun\nkäsittääkseni tuo mies ei ole täydessä järjessään.\n\n-- Minun käsittääkseni hänellä ei ole ollenkaan järkeä.\n\nNumero 3 sanoi: -- Niin, hän on joka tapauksessa taulapää.\n\n-- Sitä hän on, säesti numero 4. -- Hän on pähkähullu -- oikea\npesunkestävä hourupää, jos kukaan.\n\n-- Niin, hän on kirottu narri, siksi minä hänet arvostelen, sanoi\nnumero 5. -- Ken haluaa, saa ajatella toisin mutta se on minun\nmielipiteeni.\n\n-- Olen samaa mieltä herrojen kanssa, myönsi numero 6. -- Täydellinen\naasi -- niin, ei ole liian paljon sanottu, että hän on taulapää.\nJollei hän ole taulapää, en minä osaa niitä arvostella, siinä kaikki.\n\nHerra Wilsonin maine oli luotu. Tapaus kerrottiin kautta kaupungin,\nja jokainen pohti sitä vakavasti. Viikon kuluessa hän oli menettänyt\netunimensä: Taulapää tuli sen tilalle. Ajanpitkään hänestä alettiin\npitää, jopa paljonkin, mutta siihen mennessä tuo pilkkanimi oli hyvin\njuurtunut ja jäi pysyväiseksi. Tämän ensimmäisen päivän tuomio oli\ntehnyt hänestä narrin, eikä hän voinut siitä nimityksestä päästä\nerilleen tai edes saada sitä lievennetyksi. Pian lakkasi pilkkanimeen\nliittymästä mitään katkeraa tai epäystävällistä tunnetta. Mutta se\npiti paikkansa ja jäi voimaan kahdeksikymmeneksi pitkäksi vuodeksi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nAatami oli ainoastaan inhimillinen -- se selittää kaikki. Hän ei\nhalunnut omenaa omenan tähden, hän halusi sitä vain siksi, että se\noli kielletty. Erehdys oli, ettei kielletty käärmettä. Silloin hän\nolisi syönyt käärmeen. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nTaulapää Wilsonilla oli saapuessaan hiukan rahaa, ja hän osti\npienen talon kaupungin läntisimmältä ääreltä. Sen ja tuomari\nDriscollin talon välillä oli ainoastaan nurmikko, jonka jakoi kahtia\ntonttiosuuksien välille pystytetty säleaita. Hän vuokrasi pienen\ntoimiston keskemmältä kaupunkia ja ripusti ulkopuolelle näin kuuluvan\nilmoituskilven:\n\n                DAVID WILSON\n           LAINOPPINUT ASIANAJAJA\n _Avustaa maanjaoissa, kiinteistökaupoissa_ ym.\n\nMutta hänen onneton lausahduksensa oli pilannut hänen\nmahdollisuutensa -- ainakin lakialalla. Ketään asiakkaita ei\nsaapunut. Hän otti alas kilpensä jonkin ajan kuluttua ja siirsi\nsen omaan taloonsa, poistettuaan siitä lainoppia koskevat\nviittauksensa. Hän tarjosi nyt palveluksiaan maanmittarin ja\nkirjanpitäjän vaatimattomassa ominaisuudessa. Silloin tällöin hän\nsai suoritettavakseen jonkin maanmittaustyön, ja toisinaan joku\nkauppias otti hänet järjestämään tilikirjansa. Mutta kun hänellä\noli skotlantilainen kärsivällisyys ja sisu, päätti hän voittaa\nhuonon maineensa ja ponnistella sittenkin asianajajaksi. Miesparka,\nhän ei voinut aavistaa, että sen toteuttaminen veisi perin pitkän\nja väsyttävän ajan. Hänellä oli perin runsaasti vapaa-aikaa,\nmutta se ei koskaan tuntunut hänestä ikävältä tai tehnyt häntä\nalakuloiseksi, sillä hänellä oli harrastusta kaikkeen uuteen, mitä\naatteiden maailmassa syntyi, ja hän tutki ja kokeili niitä kotonaan.\nYksi hänen rakkaimpia keppihevosiaan oli kädestäennustamisen\ntaito. Eräälle toiselle hän ei antanut mitään nimeä eikä tahtonut\nselittää kellekään, mikä sen tarkoitus oli, vaan nimitti sitä\nainoastaan ajanvietteeksi. Hän olikin huomannut, että mikä tahansa\nmieliharrastus lisäsi hänen mainettaan taulapäänä; niinpä hän\noli alkanut varoa puhumasta liikoja siitä, miten hän kulutti\nvapaa-aikojaan. Tämä erikoinen harrastus, jolla ei ollut nimeä,\nkoski ihmisten sormenjälkiä. Hän piti takintaskussaan litteää\nlaatikkoa, jonka monissa uurteissa oli kussakin noin viiden tuuman\nlevyinen lasilevy. Jokaisen levyn alasyrjään oli liisteröity suikale\nvalkoista paperia. Hän pyysi ihmisiä sipaisemaan hyppysillään\ntukkansa läpi (siten keräten niihin ohuelti luonnollista hiusrasvaa)\nja ensin painamaan peukalollaan lasilevyyn ja sitten vuoron perään\nkaikilla muillakin sormenpäillään. Kun näin oli saatu rivi heikkoja\nrasvamerkkejä, hän saattoi kirjoittaa valkoiselle paperisuikaleelle\ntähän tapaan:\n\nJOHN SMITH, _oikea käsi_ --\n\nja lisätä vielä päivämäärän ja sitten ottaa sormenjäljet Smithin\nvasemmasta kädestä toiselle lasilevylle, lisäten nimen ja päivämäärän\nynnä sanat \"vasen käsi\". Levyt pantiin takaisin uurteelliseen\nlaatikkoon ja saivat sitten paikkansa siinä, mitä Wilson nimitti\n\"rekisterikseen\".\n\nHän tutki usein näitä sormenjälkiä, vertaili niitä toisiinsa ja istui\nniitä katselemassa, kaiken muun unohtaen, myöhäiseen yöhön asti;\nmutta mitä hän niistä löysi, jos muuten mitään löysikään, sitä hän ei\nkellekään ilmoittanut. Toisinaan hän jäljensi paperille sormenpään\njättämän monimutkaisen ja herkän kuvion ja sitten melkoisesti\nsuurensi sen ns. pantografilla, joten hän mukavasti ja mielin määrin\nsaattoi tutkia käyrien viivojen verkkoa.\n\nEräänä helteisenä iltapäivänä -- ensimmäisenä heinäkuuta 1830 -- hän\nryhtyi selvittelemään eräitä sekavia tilikirjoja työhuoneessaan,\njonka ikkunoista oli näköala länteen päin, rakentamattomien tonttien\nyli, kun jokin keskustelu ulkopuolelta häiritsi häntä. Se tapahtui\nkiljumalla, mikä osoitti, että asianomaiset henkilöt eivät olleet\nlähellä toisiaan.\n\n-- Kuulehan, Roxy, kuinka sinun vauvasi jaksaa? lausui etäisempi ääni.\n\n-- Aika mainiosti, mutta kuinka sinä itse jaksat, Jasper? Tämä\nkirkaisu tuli hyvin läheltä.\n\n-- Oh, jokseenkin hyvin; ei mulla ole syytä valittaa. Minä tulen\nsinua kosimaan jonakin päivänä, Roxy.\n\n-- Niinkö sinä aiot, sinä mutakuono? Hähähä! Minulla on parempaakin\ntehtävää kuin pitää seuraa noin mustille neekereille kuin sinä olet.\nOnko siis vanhan neiti Cooperin Nancy antanut sinulle rukkaset? Tätä\nRoxyn letkausta seurasi häneltä uusi ylimielinen naurun purskahdus.\n\n-- Sinä olet mustasukkainen, Roxy. Sitä sinä tyttöletukka olet --\nhähähä! Siitäpä sait!\n\n-- Vai niin, luuletko sinä minulle antaneesi? Jos sun ylpeytesi\nkävisi toteen, Jasper, niin varmaan siitä kuolla kupsahtaisit. Jos\nolisit minun, myisin sinut jonnekin etelään, ennen kuin ehtisit olla\nliian hävytön. Kun ensi kerran tapaan isäntäsi, neuvon häntä niin\ntekemään.\n\nTätä joutavaa ja tarkoituksetonta lörpötystä jatkui edelleen,\nmolempien puolien nauttiessa ystävällisestä kaksintaistelusta ja\nkummankin ollessa hyvin tyytyväinen osuutensa sukkeluuksista -- sillä\nsellaisina he niitä pitivät.\n\nWilson astahti ikkunan luo tarkkaamaan ottelijoita; hän ei voinut\ntehdä työtä niin kauan kuin heidän suunsoittoaan kesti. Kauempana,\neräällä tyhjällä tontilla, oli Jasper, nuori, sysimusta ja\nkomearakenteinen neekeri, istumassa työntökärryillä paahtavassa\nauringossa -- olevinaan muka työssä, vaikka hän oikeastaan vasta\nvalmistautui siihen ottamalla tunnin levon ennen alkamista. Wilsonin\nporttikäytävää vastapäätä seisoi Roxy paikkakunnalla valmistettujen\nlastenvaunujen ääressä, joissa istui hänen kaksi hoidokkiaan, yksi\nkummassakin päässä. Roxyn puhetavasta olisi vieras päätellyt hänen\nolevan mustan, mutta niin ei ollut laita. Ainoastaan kuudestoista osa\nhänestä oli mustaa, eikä tämä kuudestoista osa pistänyt silmään. Hän\noli majesteetillinen vartaloltaan ja kooltaan, hänen ryhtinsä oli\nylevä ja kuvapatsasta muistuttava, ja hänen eleissään ja liikkeissään\noli jonkinlaista ylvästä ja uhkeaa suloa. Hänen ihonsa oli hyvin\nvaalea, täydellisen terveyden rusohehku poskilla; ilmehikkäät kasvot\nosoittivat pontevaa luontoa, silmät olivat ruskeat ja kirkkaat, ja\nhänellä oli tuuhea sykerö hienoa, pehmeää tukkaa, joka myös oli\nruskea, vaikkei sitä nyt voinut havaita, koska hänen päähänsä oli\nkääritty kirjava huivi, jonka alle se kätkeytyi. Hänen piirteensä\nolivat älykkäät ja sirot -- jopa kauniitkin. Hänellä oli vapaa,\nitsevarma käytöstapa -- hänen ollessaan oman säätynsä joukossa\n-- ja ylpeät eleet myös, mutta tietysti hän oli kyllin nöyrä ja\nalistuvainen valkoihoisten läsnäollessa.\n\nKäytännöllisesti katsoen Roxy oli yhtä valkoinen kuin kukaan, mutta\ntuo kuudestoista osa hänestä, joka oli mustaa alkuperää, voitti muut\nviisitoista osaa ja teki hänestä neekerin. Hän oli orjatar, ja hänet\nvoitiin siis myydä. Hänen lapsellaan oli kolmekymmentäyksi osaa\nvalkoista verta, ja sekin oli orja ja lain ja tavanomaisen käsityksen\nmukaan neekeri. Pikku pojalla oli siniset silmät ja pellavaiset\nkiharat niin kuin hänen valkoisella toverillaan, mutta valkoisen\nlapsen isäkin kykeni erottamaan pienokaiset toisistaan -- niin vähän\nkuin hän niiden kanssa seurustelikin -- vaatetuksen perusteella,\nsillä valkoisella lapsella oli pukuna röyhelöillä koristettua\npehmeätä muslimia ja kaulassa koralliketju, kun taas toisella oli\nvain karkea hurstinen paita, joka juuri ulottui polviin, eikä mitään\njalokiviä.\n\nValkoisen lapsen nimi oli Thomas à Becket Driscoll; toisen nimi oli\nValet de Chambre ilman mitään sukunimeä -- orjilla ei siihen ollut\noikeutta. Roxana oli jossakin kuullut nuo ranskalaiset sanat, ja\nhieno sointu oli miellyttänyt hänen korvaansa. Hän oli luullut tätä\nsanayhtymää nimeksi ja sälyttänyt sen lemmikilleen. Tietysti se pian\nlyheni muodoksi \"Chambers\".\n\nWilson tunsi Roxyn ulkonäöltä, ja kun sukkeluuksien kaksintaistelu\nalkoi vaimentua, hän astui ulos hankkiakseen itselleen taas pari\nsormenjälkeä. Jasper ryhtyi heti uutterasti ahertamaan havaitessaan,\nettä hänen laiskottelunsa huomattiin. Wilson tarkasti lapsia ja kysyi:\n\n-- Kuinka vanhoja ne ovat, Roxy?\n\n-- Molemmat yhtä vanhoja, herra -- viisi kuukautta. Syntyneet\nhelmikuun ensimmäisenä päivänä.\n\n-- Ne ovat sieviä pienokaisia. Toinen on yhtä sievä kuin toinenkin.\n\nIhastuksen hymy paljasti tytön valkoiset hampaat, ja hän sanoi:\n\n-- Siunatkoon Jumala teitä, herra Wilson. Tavattoman ystävällistä,\nettä niin sanotte, vaikka toinen niistä on vain neekeri. Aivan\nensiluokkainen pieni neekeri, sanon minä aina, mutta tietysti sen\nvuoksi, että se on minun.\n\n-- Kuinka voit erottaa ne toisistaan, Roxy, kun niillä ei ole\nvaatteita yllään?\n\nKookas Roxy nauroi mittansa mukaisesti ja sanoi:\n\n-- Oh, kyllä minä osaan ne erottaa, herra Wilson, mutta löisinpä\nvetoa, että massa Percy ei osaisi sitä, vaikka henki siitä riippuisi.\n\nWilson rupatteli edelleen hetkisen, sai sitten Roxyn sormenjäljet\nkokoelmaansa -- oikeasta kädestä ja vasemmasta kädestä -- parille\nlasilevylleen, kirjoitti nimiliput päivämäärineen ja otti molempien\nlastenkin sormenjäljet, varustaen nekin nimillä ja päivämäärillä.\n\nKahta kuukautta myöhemmin hän syyskuun kolmantena otti jälleen nämä\nsormenjäljet. Hän halusi omistaa \"sarjoja\" -- pari kolme jäljennöstä\nlapsuuskauden eri ajoilta, joihin muutamien vuosien väliajoin\nliitettäisiin uusia.\n\nSeuraavana päivänä -- nimittäin syyskuun neljäntenä -- tapahtui\njotakin, mikä teki syvän vaikutuksen Roxanaan. Herra Driscoll kaipasi\ntaaskin pientä rahasummaa -- mikä sanonta merkitsee, ettei se ollut\nmitään uutta, vaan että sellaista oli sattunut ennenkin. Itse asiassa\nsitä olikin sattunut kolme kertaa ennen. Driscollin kärsivällisyys\noli lopussa. Hän oli varsin sävyisä mies orjia ja muita eläimiä\nkohtaan, hän oli erinomaisen suopea oman rotunsa erehdyksiä kohtaan.\nVarkautta hän ei voinut sietää, ja ilmeisesti hänen talossaan oli\nvaras. Sen täytyi välttämättä olla joku hänen neekereistään. Täytyi\nryhtyä ankariin toimenpiteisiin. Hän kutsui palkollisensa luokseen.\nPaitsi Roxya heitä oli kolme: mies, nainen ja kaksitoistavuotias\npoika. Nämä eivät olleet sukua keskenään. Herra Driscoll sanoi:\n\n-- Teitä kaikkia on ennakolta varoitettu. Siitä ei ole ollut apua.\nTällä kertaa minä opetan teille läksyn. Minä myyn varkaan. Kuka\nteistä on syyllinen?\n\nKaikki hätkähtivät tästä uhkauksesta, sillä täällä heillä oli hyvä\nkoti, ja uusi olisi kaiketikin muutos pahempaan päin. He kielsivät\nyksimielisesti. Kukaan ei ollut mitään varastanut -- ei ainakaan\nrahaa. Hiukan sokeria tai kakkua tai hunajaa tai jotakin sellaista,\nmitä \"massa Percy ei pitäisi tärkeänä tai kaipaisi\", mutta ei rahaa\n-- ei koskaan senttiäkään. He olivat kaunopuheisia vastaväitteissään,\nmutta herra Driscoll ei sallinut niiden itseään liikuttaa. Hän\nkääntyi perätysten jokaisen puoleen tiuskaten: -- Mainitse varas!\n\nTotuus oli se, että kaikki olivat syyllisiä paitsi Roxana; tämä\nepäili toisia syyllisiksi, mutta hän ei _tiennyt_ sitä varmaan. Häntä\nkauhistutti ajatella, kuinka lähellä syyllisyyttä hän itse oli ollut,\nhän oli juuri ajoissa tullut \"pelastetuksi\" kaksi viikkoa sitten\nneekerien metodistikirkon herätyksessä, jolloin hän oli muuttunut\n\"uskovaiseksi\". Heti seuraavana päivänä tuon armoitetun kokemuksen\njälkeen, kun mielenmuutos oli hänessä uutta ja hän ylvästeli\npuhdistetusta tilastaan, jätti hänen isäntänsä muutamia dollareja\nvartioimatta kirjoituspöydälleen, ja tytölle sattui tämä kiusaus\nhänen siivotessaan huonetta tomurätillä. Hän katseli hetkisen rahoja\nyhä närkästyneempänä ja purskahti lopuksi sanomaan:\n\n-- Pahuksen herätyskokous! Kunpa se olisi jäänyt huomiseksi!\n\nSitten hän peitti kiusauksen kohteet kirjalla, ja toinen\nkeittiöväkeen kuuluva otti rahat. Roxana teki tämän uhrauksen\nuskonnolliseen muodollisuuteen kuuluvana, juuri tällä hetkellä\nvälttämättömänä menettelynä, joka ei kuitenkaan saisi olla mikään\nennakkopäätös tulevaisuuden varalle. Ei, pari viikkoa penseyttäisi\nhänen hurskautensa, sitten hän taas olisi järkevä, ja seuraavat kaksi\ndollaria, jotka jäisivät tuuliajoille, saisivat hoivaajan -- varmasti\nerään, jonka hän voisi nimittää.\n\nOliko hän kunnoton? Oliko hän muita huonompi kuin hänen rotuunsa\nkuuluvat yleensä? Ei. Heidät oli väärin ja huonosti varustettu elämän\ntaisteluun, eivätkä he pitäneet syntinä viholliselta sodassa rosvota\n-- hiukan vain. Ainoastaan pienessä määrässä, mutta ei paljoa.\nHeidän tapanaan oli näpistellä ruokatarpeita säilytyskaapista,\nmilloin siihen sattui tilaisuutta, tai puhaltaa messinkisormustin,\nvahakakku, silmäneulakotelo, hopealusikka, dollarin seteli, pieniä\nvaatekappaleita tai muuta vähäarvoista omaisuutta. Ja niin vähän\nsynnillisinä he sellaisia anastuksia pitivät, että saattoivat\nmennä kirkkoon ja hoilata virsiä ja rukoilla mitä äänekkäimmin ja\nhartaimmin, saalis taskussaan. Maatilojen savustushuoneet täytyi\npitää jykevällä etulukolla suljettuina, sillä värillinen saarnamies\nei itsekään voinut vastustaa sianliikkiön viettelystä, milloin\nkaitselmus hänelle unessa tai muulla tavoin osoitti, missä sellainen\nriippui yksinään ja kaipasi jotakuta rakastaakseen. Mutta jos niitä\nriippui sata hänen edessään, ei pappi ottanut kahta -- ei näet\nsamana yönä. Pakkasöinä saattoi helläsydäminen neekerisaalistaja\nlämmittää laudan toisen pään ja panna sen puuhun lentäneiden tipujen\nkylmien kynsien alle. Uninen kana astui sitten orreltaan miellyttävän\nlämpöiselle laudalle, hiljaa kotkottaen kiitollisuudesta, ja\nrosvo työnsi sen säkkiinsä ja myöhemmin vatsaansa, varmana siitä,\nettä hän ottaessaan tämän pikku saaliin mieheltä, joka päivittäin\nriisti häneltä hänen arvaamattoman aarteensa, vapauden, ei tehnyt\nmitään sellaista syntiä, josta Jumala häntä muistuttaisi suurella\nviimeisellä tuomiolla.\n\n-- Mainitse varas! Neljättä kertaa herra Driscoll oli sen lausunut\nja aina samaan tuikeaan sävyyn. Ja nyt hän lisäsi seuraavat kamalan\nsisältörikkaat sanat:\n\n-- Minä suon teille yhden minuutin, -- hän katsoi kelloaan. --\nJollette siihen mennessä ole tunnustaneet, en minä ainoastaan myy\nteitä, vaan -- lähetän teidät _virtaa alaspäin!_\n\nSe oli samaa kuin tuomita heidät helvettiin! Kukaan Missourin neekeri\nei sitä epäillyt. Roxy horjui seisoessaan, ja väri pakeni hänen\nkasvoiltaan. Toiset painuivat polvilleen ikään kuin ammuttuina,\nkyyneleet tulvivat heidän silmistään, heidän rukoilevat kätensä\nkohosivat, ja kolme vastausta tuli kuin yhdestä suusta:\n\n-- Minä tein!\n\n-- Minä sen tein!\n\n-- Minä sen tein! Olkaa laupias, massa! Herra armahtakoon meitä\nneekeriparkoja!\n\n-- Hyvä on, sanoi isäntä, pistäen kellon taskuunsa; -- minä myyn\nteidät _täällä_, vaikkette sitä ansaitsisi. Teidät olisi pitänyt\nmyydä kauas etelään.\n\nSyylliset heittäytyivät kasvoilleen kiitollisuudesta haltioituneina\nja suutelivat hänen jalkojaan, selittäen, etteivät he koskaan\nunohtaisi hänen hyvyyttään ja lakkaisi rukoilemasta hänen puolestaan\nniin kauan kuin eläisivät. He olivat vilpittömiä, sillä niin\nkuin joku jumala hän oli ojentanut mahtavan kätensä ja sulkenut\nheiltä helvetin portit. Hän tiesi, että hän oli tehnyt ylevän ja\nlaupiaan työn, ja oli sisimmässään hyvin tyytyväinen jalomieliseen\nmenettelyynsä. Ja sinä iltana hän merkitsi tapauksen päiväkirjaansa,\njotta hänen poikansa voisi sen myöhempinä vuosina lukea ja siitä itse\nheltyä lempeisiin ja inhimillisiin tekoihin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nKen on elänyt kyllin kauan kokeakseen, mitä elämä on, tietää,\nkuinka syvässä kiitollisuudenvelassa olemme Aatamille, ihmiskunnan\nensimmäiselle todelliselle hyväntekijälle. Hän tuotti maailmaan\nkuoleman. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nPercy Driscoll nukkui hyvin yöllä sen jälkeen kun oli pelastanut\nmustat kotisuosikkinsa joutumasta etelään, virran alajuoksulle, mutta\nRoxy ei ummistanut silmiänsäkään. Syvä kauhu oli hänet vallannut.\nHänen lapsensa kasvaisi ja voitaisiin myydä virran alajuoksun\nseuduille! Tämä kamala ajatus sai hänet suunniltaan. Jos hän torkahti\nja hetkiseksi unohti itsensä, niin seuraavassa silmänräpäyksessä hän\noli taas pystyssä ja riensi lapsensa kehdolle nähdäkseen, että se oli\nvielä siellä. Sitten hän otti pienokaisen ja painoi sitä povelleen ja\nvuodatti sille rakkauttaan kiihkeissä suudelmissa, voihkien, itkien\nja huudahdellen: -- Ne eivät saa, ei, ne eivät _saa_ sitä tehdä!\nEnnemmin sinun äitiparkasi vaikka tappaisi sinut!\n\nKerran, kun hän pani sitä takaisin kehtoon, hievahti toinen lapsi\nunissaan ja kiinnitti hänen huomionsa. Hän meni sen luo ja seisoi\nhetkisen sen yli kumartuneena, puhellen itsekseen:\n\n-- Mitä minun poikarukkani on tehnyt, kun sillä ei voi olla samaa\nonnea kuin sinulla? Hän ei ole tehnyt mitään. Jumala on ollut sinulle\nhyvä, miksei hän ole hyvä minun pojalleni? Ne eivät voi myydä _sinua_\nsinne virtaa alas. Minä vihaan sinun isääsi; hänellä ei ole sydäntä\n-- ei ainakaan neekereille. Minä vihaan häntä ja voisin tappaa\nhänet! Hän pysähtyi hetkiseksi mietteisiinsä, sitten hän purskahti\njälleen hurjiin nyyhkytyksiin ja kääntyi pois, sanoen: -- Voi, minun\ntäytyy tappaa oma lapsi, ei ole muuta keinoa -- _isän_ tappaminen\nei pelastaisi lasta joutumasta virtaa alaspäin. Niin, minun täytyy\ntehdä se, sinun äitirukkasi täytyy tappaa sinut pelastaakseen sinut,\nkullanmuru! Hän nosti taas lapsen rintaansa vasten ja melkein\ntukehdutti sen hyväilyllä. -- Äidin täytyy tappaa sinut -- kuinka\nminä _voin_ sen tehdä? Mutta äitisi ei sinua hylkää -- ei, ei\nsuinkaan! Älä itke -- hän lähtee sinun _mukaasi_, tappaa itsensä\nmyös. No, kullanmuru, tule äidin kanssa, me menemme hyppäämään\njokeen, sitten tämän maailman vaivat ovat kaikki ohi -- neekerejä ei\nmyydä virran alajuoksulle siellä _toisessa maailmassa_.\n\nHän ryntäsi ovea kohti, hiljaa hyräillen lapselleen ja hyssytellen\nsitä. Puolivälissä lattiaa hän pysähtyi äkkiä. Hän oli huomannut\nuuden pyhähameensa -- halvan, ohuen karttuunihameen joka liekehti\nkoreita värejä ja mielikuvituksellisia kuvioita. Hän katseli sitä\nkaihomielin, ikävöiden. -- En ole sitä koskaan käyttänyt, hän\nhöpisi, -- ja se on niin hieno hame. Sitten hän nyökkäsi päällänsä\nvastaukseksi hauskaan ajatukseen ja lisäsi: -- Ei, ei, minä en\ntahdo, että minut kiskotaan vedestä kaikkien nähden tässä kehnossa\npuolivillaisessa riekaleessa.\n\nHän laski lapsen sylistään ja muutti pukua. Hän vilkaisi\nkuvastimeen ja hämmästyi kauneuttaan. Hän päätti tehdä kuolinasunsa\ntäydelliseksi. Hän riisui päästänsä kaulaliinaturbaaninsa ja laittoi\nuhkean, kiiltävän tukkasykerönsä \"kuin valkoihoiset\". Hän lisäsi\nsiihen joitakuita pätkiä jokseenkin kauhtunutta nauhaa ja viuhkan\nkamalia tekokukkia. Vihdoin hän heitti hartioilleen pitsihuivin,\njota siihen aikaan nimitettiin \"pilveksi\" ja joka oli tulipunainen\nväriltään. Sitten hän oli valmis hautaan.\n\nHän otti lapsensa vielä kerran syliinsä, mutta kun hänen katseensa\nosui sen kurjaan, lyhyeen, harmaaseen hurstipaitaseen ja hän\nhuomasi vastakohdan tämän köyhän viheliäisyyden ja oman, tulivuoren\nhornamaista hehkua muistuttavan väriloistonsa välillä, heltyi hänen\näidinsydämensä, ja häntä hävetti.\n\n-- Ei, sydänkäpynen, äiti ei kohtele sinua sillä tavalla. Enkelit\nsaavat ihailla sinua yhtä paljon kuin äitiäsi. Minä en tahdo, että ne\npanevat kätensä silmien eteen ja sanovat Davidille ja Goljatille ja\nmuille profeetoille: 'Tuo kakara on puettu liian ruokottomasti tähän\npaikkaan!'\n\nNyt hän oli riisunut lapselta paidan. Sitten hän puki alastoman\npikku veitikan erääseen Thomas à Becketin lumivalkoisista pitkistä\nlapsenmekoista, jossa oli kirkkaansinisiä ruusukkeita ja siroja\npitsireunuksia.\n\n-- No niin -- nyt sinä olet valmis. Hän laski lapsen tuoliin ja\nastahti taaksepäin tarkastaakseen sitä. Heti hänen silmänsä alkoivat\nlaajeta kummastuksesta ja ihailusta. Hän löi käsiänsä yhteen ja\nhuudahti: -- Hei, sepä vasta jotakin! Minä en _ikinä_ tiennyt, että\nsinä olet niin herttainen. Massa Tommy ei ole hituistakaan nätimpi --\nei yhtä pikku hitusta.\n\nHän astui toisen lapsukaisen luo ja vilkaisi siihen, katsahti jälleen\nomaansa ja sitten taas perheen perilliseen. Nyt välähti hänen\nsilmissään outo valo, ja hetkiseksi hän jäi syviin mietteisiin. Hän\nnäkyi olevan kuin lumottu, ja siitä toinnuttuaan hän mutisi: -- Kun\npesin niitä soikossa eilen, kysyi sen oma pappa minulta, kumpi niistä\noli hänen.\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin kuin unissaan. Hän riisui Thomas à\nBecketin, riisui häneltä kaikki, ja puki sitten hurstipaidan hänen\nylleen. Hän pani korallikaulavitjat oman lapsensa kaulaan. Sitten hän\nsovitti lapset vieretysten ja tarkasteli heitä totisena: -- Kukapa\nuskoisi, että vaatteet merkitsevät noin paljon? Kissa vieköön, tuskin\nitsekään osaan erottaa toista toisesta, saatikka hänen isänsä.\n\nHän pani oman pienokaisensa Tommyn siroon kehtoon ja sanoi:\n\n-- Sinä olet nyt nuori massa _Tom_ tästä päivästä asti, ja minun\ntäytyy oppia ja tottua muistamaan, että aina sanon sinua Tomiksi,\nkullanmuru, sillä jos erehdyn kerrankaan, joudumme pahaan pulaan\nmolemmat. No, no, ole nyt hiljaa äläkä enää tuskittele, massa Tom!\nKiitä taivaan Herraa, että nyt olet pelastettu! Niin, minä pelastin\nsinut! Ei yksikään maailman ihminen voi myydä äidin pikku kultapoikaa\nsinne etelään!\n\nHän pani talonperillisen oman lapsensa maalaamattomaan puukehtoon,\nkatseli huolissaan nukkuvaa lasta ja pohdiskeli:\n\n-- Minä olen niin surullinen sinun tähtesi, kullanmuru, niin kovasti\nsurullinen, Jumala tietää, että minä olen -- mutta mitä minä voin\ntehdä, mitä muuta minä voin? Sinun pappasi myisi hänet jollekulle\njoskus, ja sitten hänen täytyisi mennä virtaa alaspäin, niin juuri,\nenkä minä _voisi_ sitä kestää.\n\nHän heittäytyi omalle vuoteelleen ja alkoi ajatella ja vääntelehtiä\n-- vääntelehtiä ja ajatella. Sitten hän nousi äkkiä istualleen, sillä\nlohduttava ajatus oli välähtänyt hänen tuskastuneessa mielessään:\n\n-- Se ei ole syntiä -- _valkoiset_ ihmiset ovat niin tehneet! Se ei\nole syntiä, kiitos taivaan, se ei voi olla syntiä! _Ne_ ovat niin\ntehneet -- vaikka olivat vielä ylhäisintä lajia koko liudasta, ihan\n_kuninkaita!_\n\nHän alkoi miettiä koettaen muistella jonkin joskus kuulemansa tarinan\nhämäriä yksityiskohtia. Vihdoin hän sanoi:\n\n-- Nyt minä sen tiedän, nyt minä muistan. Sehän oli se vanha\nneekerisaarnaaja, joka sen kertoi tultuaan tänne Illinoisista\npuhumaan neekerikirkossa. Se sanoi, ettei kukaan voi pelastaa\nomaa itseään -- ei voi tehdä sitä uskolla, eikä töillä, ei yhtään\nmillään. Vapaa armo on _ainoa_ keino, eikä se tule keltään muulta\nkuin Herralta; ja _hän_ voi antaa sen kelle ikinä haluaa, hurskaalle\ntai syntiselle -- ei _hän_ siitä välitä. Hän tekee juuri niin kuin\nhän haluaa. Hän valitsee, kuka hänelle vain sopii, ja panee toisen\npaikalle, tekee toisen onnelliseksi ja jättää toisen palamaan\nsaatanan luona. Saarnaaja sanoi, että juuri niin ne tekivät\nEnglannissa kerran, kauan aikaa sitten. Kuningatar jätti oman\nlapsensa yksikseen eräänä päivänä ja meni ulos vieraisille, ja\nsitten muuan neekereistä siellä, joka oli melkein valkoinen, tuli ja\nnäki kuningattaren lapsen siinä, ja hän pani oman lapsensa vaatteet\nkuningattaren lapsen ylle ja kuningattaren lapsen vaatteet oman\nlapsensa ylle, ja sitten se neekerinainen jätti oman lapsensa sille\npaikalle ja vei kuningattaren lapsen kotiin neekerikortteliin, eikä\nkukaan sitä koskaan saanut tietää, ja hänen lapsensa pääsi sitten\nkuninkaaksi ja myi kuningattaren lapsen kerran etelään, kun niiden\npiti jakaa perintö. Niin, saarnamies sanoi sen itse -- eikä se ole\nsyntiä, koska valkoisetkin niin tekevät. _Ne_ ovat sen tehneet\n-- niin juuri, eivätkä olleetkaan pelkkää tavallista väkeä, vaan\nylhäisintä lajia koko liudasta. Oh, minä olen _niin_ iloinen, kun sen\nmuistan!\n\nHänen mielensä keventyi, ja hän käveli lopun yötä kehdolta toiselle,\n\"harjoitellen\". Hän meni oman lapsensa luo, taputti sitä hiukan ja\nsanoi nöyrästi: -- Hiljaa nyt, massa Tom! ja taputti sitten oikeata\nTomiakin ja sanoi ankarasti: -- Pysy _hiljaa_, Chambers! Vai tahdotko\nsinä, että minä annan sinun maistaa jotakin muuta?\n\nJatkaessaan harjoitustaan hän huomasi ihmeekseen, kuinka vakaasti ja\nvarmasti se arkuus, joka oli pitänyt hänen kieltään kunnioittavana\nja hänen sävyään nöyränä nuorta isäntää kohtaan, siirtyi hänen\npuheeseensa ja sävyynsä, kun hän käsitteli anastajaa, omaa\nlastaan, ja kuinka hän samaten yhtä näppärästi siirsi äidillisen\nharvapuheisuutensa ja käskevyytensä Driscollin vanhan suvun\nonnettomalle perilliselle.\n\nHän levähti silloin tällöin harjoituksistaan ja ryhtyi laskemaan\nmahdollisuuksiaan.\n\n-- Ne neekerit myydään tänään rahojen vohkimisen takia, ja sitten\nostetaan joitakuita muita, jotka eivät tunne lapsia -- joten _se_ on\nkunnossa. Kun vien lapset ulos hengittämään raikasta ilmaa, niin heti\nkun käännyn nurkasta, sullon niiden suut hilloa täyteen, eikä sitten\nkukaan huomaa, että ne on vaihdettu. Se minun täytyy tehdä niin kauan\nkunnes olen ihan turvassa vaikka sitä kestäisi koko vuosi.\n\n-- Ei ole muuta kuin yksi mies, jota pelkään, ja se on\nTaulapää-Wilson. Ne sanovat sitä taulapääksi, kun hän muka on hupsu.\nMutta hän ei ole sen enempää hupsu kuin minäkään. Hän on kaikkein\nviisain mies koko kaupungissa, ellei ehkä tuomari Driscoll tai Pem\nHoward. Se pahuksen mies tekee minut levottomaksi niillä ikkunalasin\nsiruilla. Luulenpa melkein, että hän on noita. Mutta vähät siitä.\nMinä satun pujahtamaan hänen luokseen jonakin päivänä ja silloin olen\nluulevinani, että hän taas tahtoo painaa lasten sormia lasiin. Ja jos\nhän ei huomaa, että ne on vaihdettu, ei totta tosiaan kukaan huomaa,\nja sitten minä saan olla varmasti huoletta. Mutta kyllä kai minä otan\nmukaani hevosenkengän, ettei se mies pääse minua noitumaan.\n\nUudet neekerit eivät tietenkään tuottaneet Roxylle mitään\nvaikeutta. Hänen isäntänsäkään ei sitä tuottanut, sillä eräs hänen\nliiketoimistaan oli vaarallisesti sotkeutunut ja askarrutti niin\nkovin hänen aivojaan, että hän tuskin näki lapsia niihin katsoessaan,\neikä Roxyn tarvinnut muuta kuin saada ne kumpikin nauraa hohottamaan\nhänen lähestyessään. Silloin niiden kasvot olivat melkein pelkkänä\nkitana, josta näkyivät ikenet, ja tuomari oli mennyt tiehensä ennen\nkuin naurunhytkytys oli loppunut ja pienillä olennoilla jälleen oli\ninhimillinen muotonsa.\n\nMuutamien päivien kuluttua oli mainitun liikeasian kohtalo käynyt\nniin epäilyttäväksi, että herra Percy lähti matkalle veljensä,\ntuomarin, kanssa nähdäkseen, mitä siinä voitiin enää tehdä. Se oli\nmaakeinottelu, kuten tavallista, ja käräjäjuttu oli sen mutkistanut.\nMiehet olivat poissa seitsemän viikkoa. Ennen kuin he palasivat,\noli Roxy käynyt Wilsonin luona ja oli nyt tyytyväinen. Wilson otti\nsormenjäljet, laati niihin nimiliput ja päivämäärän -- ensimmäisen\nlokakuuta, -- pani ne huolellisesti talteen ja jatkoi rupatteluaan\nRoxyn kanssa, joka näytti kovin halukkaasti odottavan, että hän\nihailisi lasten suurta voimistumista ja kaunistumista sen jälkeen,\nkun hän neljä viikkoa aikaisemmin oli ottanut niiden sormenjäljet.\nHän kehuikin lasten kehitystä Roxyn tyydytykseksi, mutta kun ne\nolivat ilman mitään hillon tai muun tahran naamiota, vapisi hän\nkaiken aikaa ja tunsi kamalaa pelkoa, että mies saattaisi...\n\nMutta niin ei käynyt. Wilson ei huomannut mitään; ja Roxy meni\nriemuiten kotiin ja jätti kaikki huolet sen asian johdosta ainiaaksi\nmielestään.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nAatamilla ja Eevalla oli monta etua, mutta suurin niistä oli se,\nettä he välttivät hammasten puhkeamisen. -- _Taulapää Wilsonin\nkalenterista_.\n\nErikoisissa sallimuksissa on se vaikeus, että usein on epätietoista,\nkumpaa puolta ne on aiottu suosimaan. Kun oli puhe lapsista,\nkarhuista ja profeetasta, saivat karhut tapahtumasta enemmän\ntodellista tyydytystä kuin profeetta, niille kun joutuivat lapset. --\n_Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nTämän kertomuksen täytyy tästedes sopeutua Roxanan suorittamaan\nvaihtoon ja nimittää todellista perillistä \"Chambersiksi\" ja hänen\nasemansa anastajaa, pientä orjapoikaa, \"Thomas à Becketiksi\" -- jonka\njälkimmäisen nimen lyhennämme \"Tomiksi\" jokapäiväisessä puheessa,\nniin kuin ihmiset hänen ympärillään tekivät.\n\nTom oli häijy poika heti vaihdon tapahduttua. Hän itki aiheettomasti,\nsaattoi ilman syytä puhjeta pirulliseen pahantuulen puuskaan,\nkirkua ja parkua herkeämättä ja sitten kaiken kukkuraksi pidättää\nhengityksensä -- mikä kamala erikoisuus on rintalapsilla hampaiden\npuhjetessa, kun pikku olento ensin tyhjentää keuhkonsa ja sitten\njoutuu kouristuksiin, äänettömästi kiemurrellen, vavahdellen ja\npotkien ponnistellessaan, vetääkseen ilmaa sisäänsä, samalla kun\nhuulet käyvät sinisiksi ja suu on jäykkänä ammollaan, tarjoten\nnähtäväksi pienoisen, punaisten ikenien alemmasta renkaasta\nesiinpistävän hampaan. Ja kun tätä pelottavaa äänettömyyttä on\nkestänyt, kunnes jo ollaan siitä varmat, ettei tauonnut hengitys\nkoskaan palaa, rientää lapsenhoitajatar esille, pirskottaa vettä\nlapsen kasvoille, ja -- heti keuhkot täyttyvät ja purkavat sellaisen\nkirkunan, ulvonnan tai parkunan, että se särkee kuulijan tärykalvot\nja saa korvain omistajan syytämään suustaan sanoja, jotka eivät\noikein olisi sopusoinnussa hänen pyhimyskehänsä kanssa, jos hänellä\nsellainen olisi. Lapsukainen Tom raapi mielellään jokaista, joka\nsattui hänen kynsiensä ulottuville, ja iski jokaista, jonka hän\nsaattoi helistimellään tavoittaa. Hänen tapansa oli kirkua vettä,\nkunnes hän sitä sai, ja sitten heittää kuppi sisältöineen lattialle\nja kirkua saadakseen lisää. Häntä hemmoteltiin kaikissa oikuissa,\nvaikka ne olivat kuinkakin väsyttäviä ja tuskastuttavia; hänen\nsallittiin syödä kaikkea, mitä hän halusi, varsinkin sellaista, mistä\nhän sai vatsanväänteitä.\n\nKun hän kasvoi kyllin isoksi käydä taapertaakseen, sopertaakseen\nkatkonaisia sanoja ja käsittääkseen, mihin hänen kätensä kelpasivat,\nhän oli pahempi vitsaus kuin koskaan ennen. Roxy ei saanut mitään\nlepoa niin kauan kuin poika oli valveilla. Tom halusi saada mitä\nikinä näki, huutaen vain: -- Tattoo sen! Ja se oli ehdoton käsky. Kun\nse tuotiin, kirkui hän raivostuneena ja viitaten sen käsillään pois:\n-- Ei sitä tattoo, ei sitä tattoo! Ja niin pian kuin se vietiin pois,\nalkoi hän raivokkaasti ulvoa: -- Tattoo sen, tattoo sen, tattoo sen!\nJa Roxyn täytyi panna siivet kantapäihinsä tuodakseen sen takaisin\nennen kuin poika ehti täyttää aikomuksensa ja saada sen johdosta\nkouristuskohtauksen.\n\nEnnen kaikkea hän piti hiilipihdeistä -- piti siksi, että hänen\nisänsä oli ne häneltä kieltänyt, jottei hän niillä rikkoisi ikkunoita\nja huonekaluja. Heti kun Roxy oli kääntänyt selkänsä, taapersi hän\npihtien luo ja sanoi: -- Pitää siitä! vilkaisten sivulle nähdäkseen,\nhuomasiko Roxy; sitten hän sanoi: -- Tattoo sen! ja vilkaisi jälleen;\nja viimeiseksi: -- Ottaa sen! -- ja saalis oli hänen. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tuo raskas koje kohosi, sitten kuului kolahdus ja\nvingahdus ja kissa riensi pois kolmella jalalla välttääkseen iskun.\nRoxy saapui juuri, kun lamppu tai ikkuna meni tuhansiksi pirstaleiksi.\n\nTom sai kaikki hyväilyt; Chambersin osalle ei niitä tullut. Tomille\ntarjottiin kaikki herkut, Chambers sai syödä maissipuuroa ja maitoa\nynnä viiliä ilman sokeria. Siitä johtuikin, että Tom oli kivulloinen\nlapsi, mutta Chambers ei ollut. Tom oli \"kärtyinen\", kuten Roxy\nsanoi, ja ylimielinen, Chambers taas nöyrä ja tottelevainen.\n\nMainiosta luontaisesta järjestään ja käytännöllisestä kyvystään\nhuolimatta Roxy oli hullahtaneen hellä äiti. Hän oli sellainen\nlastaan kohtaan -- ja vielä enemmänkin. Hänen itsensä luoman sadun\nnojalla pojasta tuli hänen isäntänsä. Oli välttämätöntä tunnustaa\ntämä suhde ulospäin ja itsensä harjoittaminen täydellisen taitavaksi\nsen tunnustamisessa siihen tarvittavilla muodoilla oli tehnyt hänet\nniin uutteraksi ja uskolliseksi näiden muotojen noudattamisessa,\nettä se pian kehittyi tavaksi. Se muuttui itsetoimivaksi\nja itsetiedottomaksi, ja sitten siitä oli luonnollisena\nseurauksena, että ainoastaan muille aiottu teeskentely vähitellen\nmuuttui tositeossa itsepetokseksi. Muka kunnioituksesta tuli\ntosikunnioitusta, valheellisesta nöyryydestä todellista nöyryyttä,\nvalheellisesta alamaisuudesta täyttä totta. Pieni keinotekoinen\nerottava juopa teko-orjan ja tekoherran välillä laajeni kuiluksi,\nvieläpä varsin oleelliseksi -- ja sen toisella puolen seisoi Roxy,\nomien uskottelujensa uhri, ja toisella hänen lapsensa, joka ei\nhänestä enää ollut anastaja, vaan hänen hyväksytty ja tunnustettu\nisäntänsä. Poika oli hänen lemmikkinsä, hänen herransa ja hänen\njumalansa yhdellä haavaa, ja hänen palvonnassaan Roxy unohti, kuka\nhän itse oli ja mitä poika oli ollut.\n\nLapsuudessaan Tom sai tuuppia, lyödä ja kynsiä Chambersia kenenkään\nnuhtelematta, ja Chambers oppi jo varhain sitä nöyrästi ja\nkiukuttelematta kärsimään, koska sellainen menettely oli ehdottomasti\nedullisempaa ja viisaampaa. Ne harvat kerrat, joina ahdistelu oli\närsyttänyt hänet menettämään itsehillintänsä ja iskemään takaisin,\nolivat käyneet hänelle perin kalliiksi korkeiden valtiaitten taholta.\nEi niin Roxyn puolelta, sillä jos tämä koskaan teki enemmän kuin vain\nankarasti torui poikaa siitä, että se \"unohti, kuka äidin nuori massa\noli\", ei hän milloinkaan rangaistuksessa mennyt pientä korvapuustia\npitemmälle. Ei, vaarallisin henkilö oli Percy Driscoll. Hän sanoi\nChambersille, ettei tällä mistään ärsytyksestä ollut lupaa kohottaa\nkättänsä nuorta isäntäänsä vastaan. Chambers ylitti sen rajan kolme\nkertaa ja sai kolme niin vakuuttavaa kepitystä mieheltä, joka\ntietämättään oli hänen isänsä, että hän sen jälkeen perin nöyrästi\nalistui Tomin julmuuksiin eikä ryhtynyt enempiin kokeiluihin.\n\nTalon ulkopuolella molemmat lapset oleskelivat yhdessä koko\npoikavuosiensa ajan. Chambers oli ikäisekseen hyvin vahva ja\noivallinen tappelija; vahva siksi, että hän sai karkeaa ravintoa ja\nhäntä rasitettiin taloudessa raskaalla työllä, ja aimo tappelija\nsiksi, että Tom toimitti hänelle runsaasti harjoitusta -- vihaamiaan\nja pelkäämiään valkoisia poikia vastaan. Chambers oli hänen alituinen\nhenkivartijansa matkalla kouluun ja koulusta kotiin; leikkikentällä\nhän pysytteli jossakin nurkassa valmiina puolustamaan suojattiaan.\nVähitellen hän taisteli itselleen niin pelottavan maineen, että Tom\nolisi voinut vaihtaa pukua hänen kanssaan ja \"ratsastaa rauhassa\",\nniin kuin sadun Kay-ritari saattoi tehdä Lancelotin sotisovassa.\n\nHän oli myöskin etevä taitoa kysyvissä leikeissä. Tom varasi hänelle\nmarmoripalloja kuoppapeliä varten ja otti sitten häneltä kaikki\nhänen voittonsa. Talvisin Chambers, käyttäen Tomin entisiä kuluneita\nvaatteita, käsissä risaiset villatumput, kengät rikkinäisinä ja\nhousuissa reikiä sekä polvissa että takana, uurasti vetäen lämpimästi\npuetun Tomin kelkkaa mäkeä ylös, mutta itse hän ei koskaan saanut\nluikua. Hän rakensi lumiukkoja ja -linnoja Tomin johdolla. Hän oli\nTomin kärsivällisenä maalitauluna, kun toinen halusi harjoitella\nlumipalloilua, mutta maalitaulu ei saanut laukaista takaisin.\nChambers kantoi Tomin luistimet joelle ja kiinnitti ne hänen\njalkoihinsa, ravaten sitten hänen kintereillään jäällä, ollakseen\ntarvittaessa saapuvilla; mutta koskaan ei häntä itseään pyydetty\nkoettelemaan luistimia.\n\nKesällä oli Dawson's Landingin poikien päähuvina varastella omenia,\npersikoita ja meloneja talonpoikain hedelmävankkureista -- etupäässä\nsen uhkaavan vaaran vuoksi, että he saivat päänsä verinaarmuihin\nmaanviljelijän ruoskansiimasta. Tom oli tunnustetusti taitava näissä\nvarkauksissa -- välittäjän avulla. Chambers varasti hänen puolestaan\nja sai persikankivet, omenansydämet ja meloninkuoret osakseen.\n\nTom otti aina Chambersin mukaansa uimaan, jotta tämä pysyttelisi\nhänen lähettyvillään turvallisuuden vuoksi. Kun Tom oli saanut\nkyllänsä, livahti hän maalle, ja hänellä oli tapana tehdä solmuja\nChambersin paitaan, kastaa solmut veteen tehdäkseen ne tiukoiksi ja\nsitten pukeutua ja istua rannalla nauramassa, sillä välin kun toinen\nalastomana väristen hampaillaan tempoi ja riuhtoi itsepäisiä solmuja.\n\nTom teki poloiselle toverilleen näitä erilaisia kepposia osaksi\nluontaisesta häijyydestä ja osaksi sen tähden, että hän vihasi\nChambersia ruumiillisen etevämmyyden, rohkeuden ja moninaisen\ntaitavuuden vuoksi. Tom ei voinut sukeltaa, sillä se tuotti hänelle\npakahduttavaa päänkipua. Chambers sukelsi ilman haittaa ja piti\nsiitä. Eräänä päivänä hän herätti niin suurta ihailua valkoisessa\npoikaparvessa lyömällä kuperkeikkoja kanootin perästä, että se kävi\nTomin sisulle, ja vihdoin tämä työnsi kanootin Chambersin alle pojan\nollessa ilmassa, niin että hän putosi päälleen kanootin pohjalle;\nja Chambersin viruessa hetkisen tainnoksissa näkivät jotkut Tomin\nentisistä vastustajista kauan odotetun tilaisuutensa tulleen ja\nantoivat valeperilliselle sellaisen selkäsaunan, että hän Chambersin\nparhaalla avulla tuskin kykeni laahaamaan itsensä kotiin jälkeenpäin.\n\nKun molemmat pojat olivat vähän yli viidentoista vanhat, antoi Tom\neräänä päivänä \"näytöksen\" virralla, saaden suonenvedon ja parkuen\napua. Siellä oli pojilla tavallisena temppuna -- varsinkin, jos joku\nvieras oli lähettyvillä -- teeskennellä suonenvetoa ja huutaa apua.\nSitten kun vieras riensi auttamaan niin nopein vedoin kuin suinkin\nsaattoi, jatkoi parkuja ponnisteluaan ja ulvontaansa, kunnes toinen\noli lähellä, muuttaen sitten porunsa pilkalliseksi virnistykseksi\nja perin levollisesti uiden tiehensä, sillä välin kun kaupungin\npojat tervehtivät puijattua ivalla ja pilkkanaurulla. Tom ei koskaan\nvielä ollut sitä temppua yrittänyt, mutta hänen arveltiin sitä nyt\nyrittävän, joten pojat pysyttelivät varovaisesti poissa; mutta\nChambers uskoi, että hänen isäntänsä oli tosissaan, ui siis ulapalle\nja ehti onnettomuudekseen ajoissa pelastamaan hänen henkensä.\n\nTämä oli Tomista liikaa. Hän oli malttanut kestää kaiken muun,\nmutta että hänen täytyi julkisesti ja ikuisesti jäädä sellaiseen\nkiitollisuudenvelkaan neekerille, juuri tälle neekerille -- se oli\nliian paljon. Hän syyti herjauksia Chambersille siitä, että tämä oli\nollut \"uskovinaan\" hänen tositeossa huutaneen apua, ja sanoi että\njokainen muu paitsi neekerihölmö olisi tiennyt hänen vain kujeilleen\nja jättänyt hänet rauhaan.\n\nTomin vihamiehet olivat kuitenkin enemmistönä paikalla, joten he\nlausuivat mielipiteensä vähääkään koristelematta. He nauroivat\nTomille, nimittivät häntä raukaksi, valehtelijaksi, luikertelijaksi\nja muilla hyväilynimillä ja sanoivat hänelle, että he siitä lähtien\naikoivat ristiä Chambersin uudestaan ja tehdä hänet kaupungissa\ntunnetuksi \"Tom Driscollin neekeripappana\" -- siten osoittaakseen,\nettä Tom oli toistamiseen syntynyt elämään ja että Chambers oli hänen\nuuden olemuksensa luoja. Tom raivostui näistä hämäyksistä ja huusi:\n\n-- Anna niille päihin, Chambers! Lyö niitä vasten kuonoa! Mitä sinä\nsiinä seisot kädet taskuissa?\n\nChambers vastusteli ja sanoi: -- Mutta, massa Tom, niitä on liian\npaljon -- niitä on...\n\n-- Kuuletko, mitä sanon?\n\n-- Anteeksi, älköön massa Tom pakottako minua! Niitä on niin monta,\nettä...\n\nTom hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski häneen linkkuveitsensä pari\nkolme kertaa ennen kuin pojat ehtivät riuhtaista hänet pois ja antaa\nhaavoitetulle tilaisuuden paeta. Chambersia oli viilletty pahasti,\nmutta ei hengenvaarallisesti. Jos terä olisi ollut hiukan pitempi,\nolisi hänen elämänuransa loppunut siihen.\n\nTom oli kauan sitten opettanut Roxylle \"hänen oikean paikkansa\".\nOli kulunut monen monta päivää siitä, kun Roxy oli rohjennut häntä\nhyväillä tai käyttää hänestä jotakin lellittelevää nimitystä.\nSellaiset olivat \"neekerin\" taholta hänelle vastenmielisiä, ja Roxya\noli varoitettu pysymään kunnioittavan matkan päässä ja muistamaan,\nkuka hän oli. Hän näki lemmikkinsä vähitellen lakkaavan olemasta\nhänen poikansa. Hän näki _sen_ piirteen täydellisesti häviävän;\njäljellä oli ainoastaan isäntä -- pelkkä isäntä vain, eikä se ollut\nmitään lempeää isännyyttä. Hän näki itsensä vajoavan äitiyden\nylevästä korkeudesta ehdottoman orjuuden synkkiin syvyyksiin. Eron\nkuilu hänen ja hänen pojunsa välillä oli täydellinen. Roxy oli\nnykyisin ainoastaan hänen ajojuhtansa, hänen mukavuutensa vaalija,\nhänen koiransa, hänen mateleva ja avuton orjansa, hänen oikullisen\nluonteensa ja ilkeytensä nöyrä vastustuskyvytön uhri.\n\nJoskus hän ei voinut nukkua, vaikka oli väsymyksestä uupunut, koska\nhänen raivonsa kuohui niin hillittömänä päivän kokemusten vuoksi. Hän\njupisi itsekseen:\n\n-- Se löi minua, enkä minä ollut tehnyt mitään moitittavaa -- löi\nminua kasvoihin ihan ihmisten nähden. Ja se nimittää minua aina\nneekeriletukaksi ja lutkaksi ja antaa minulle kaikki häijyt nimet,\nkun teen kaikki parhaani mukaan. Voi, hyvä Jumala, minä olen tehnyt\nniin paljon hänen hyväkseen -- nostanut hänet siihen, mitä hän nyt\non. Ja tämän minä siitä saan!\n\nJoskus, kun erittäin haavoittava loukkaus vihlaisi hänen sydäntään,\nhän saattoi hautoa kostontuumia ja nauttia kuvitellusta näytelmästä,\nkun poika paljastettaisiin maailmalle -- vaihdokkaana ja orjana;\nmutta näiden riemujen keskellä valtasi hänet pelko: hän oli tehnyt\nhoidokkinsa liian voimakkaaksi, hän ei kyennyt mitään todistamaan, ja\n-- laupias taivas, hänet ehkä vaivojensa palkaksi myytäisiin jonnekin\netelään! Näin hänen suunnitelmansa aina raukesivat, ja hän työnsi ne\nsyrjään voimattomassa raivossa kohtaloa ja itseään vastaan, kun oli\nmenetellyt tuona kohtalokkaana syyskuun päivänä niin hupsusti, ettei\nollut hankkinut itselleen todistajaa siltä varalta, että sellainen\njoskus tarvittaisiin hänen kostoa janoavan sydämensä tyynnyttämiseksi.\n\nMutta niin pian kuin Tom sattui olemaan hänelle hyvä ja ystävällinen\n-- niin kuin silloin tällöin tapahtui -- parantuivat kaikki hänen\nsydämensä haavat, ja hän oli onnellinen -- onnellinen ja ylpeä, sillä\nolihan tämä hänen poikansa, hänen neekeritenavansa, joka ylvästeli\nvalkoisten parissa ja varmasti kosti näiden rikoksia hänen rotuaan\nvastaan.\n\nDawson's Landingissa oli kahdet suuret hautajaiset sinä syksynä --\nsyksyllä 1845. Toiset olivat eversti Cecil Burleigh Essexin ja toiset\nPercy Driscollin.\n\nKuolinvuoteellaan Driscoll lahjoitti Roxylle vapauden ja jätti\njumaloidun otaksutun poikansa juhlallisesti tuomariveljensä ja\nkälynsä huostaan. Nämä lapsettomat ihmiset ottivat hänet kernaasti.\nLapsettomille ihmisille ei ole vaikea tehdä mieliksi.\n\nTuomari Driscoll oli kuukausi sitten salavihkaa pujahtanut veljensä\nluo ja ostanut Chambersin. Hän oli kuullut, että Tom oli yrittänyt\ntaivuttaa isäänsä myymään pojan virran alavarsille, ja halusi\nehkäistä moisen häpeällisen asian -- sillä yleinen mielipide\nei hyväksynyt, että perhepalvelijoita kohdeltiin sillä tavalla\nvähäpätöisestä syystä tai syyttömästi.\n\nPercy Driscoll oli uuvuttanut itsensä yrittäessään pelastaa suuret\nmaatiluksensa, jotka hän oli ostanut keinottelutarkoituksessa,\nja kuollut siinä onnistumatta. Hän oli tuskin haudassaan,\nkun pato sortui ja jätti hänen tähän asti kadehditun nuoren\nperillispaholaisensa pennittömäksi. Mutta se ei merkinnyt mitään;\nsetä lupasi näet kuollessaan jättää Tomille kaiken omaisuutensa, ja\npoika oli siis jälleen tyytyväinen.\n\nRoxylla ei nyt ollut kotia, minkä vuoksi hän päätti käydä\nhyvästelemässä ystäviään ja sitten lähteä katselemaan maailmaa --\ntoisin sanoen mennä siivoojattareksi höyrylaivaan, mikä oli hänen\nrotunsa ja sukupuolensa hartain kunnianhimo.\n\nViimeiseksi hän kävi sanomassa hyvästi mustalle Jasper-jättiläiselle\nja tapasi tämän pilkkomassa Taulapää Wilsonille puuvarastoa talveksi.\n\nWilson rupatteli neekerin kanssa, kun Roxy saapui. Hän kysyi\nnaiselta, kuinka tällä oli sydäntä mennä pois siivoojattareksi\nja jättää molemmat poikansa; ja sitten hän leikillisesti\ntarjoutui luetteloistaan jäljentämään sarjan niiden sormenjälkiä\nkahdenteentoista ikävuoteen asti ja jättämään ne Roxylle muistoksi;\nmutta tämä säpsähti heti sen kuullessaan, peläten että tuo mies\naavisti jotakin, ja sanoi sitten, ettei hän niistä kai huolinut.\n\nWilson tuumi itsekseen: \"Hänen musta veripisaransa on taikauskoinen;\nhän luulee minun salaperäisissä lasilevyissäni olevan joitakin\npirunjuonia, jotakin noituutta. Hän tuli tänne vanha hevosenkenkä\nkädessään; se saattoi olla sattuma, mutta epäilen sitä.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nKasvatus on kaikki. Persikka oli kerran karvasmanteli; kukkakaali ei\nole muuta kuin hienomman kasvatuksen saanut tavallinen kaalinpää. --\n_Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nHuomatkaa, mitä tohtori Baldwin sanoo nousukkaista: \"Emme halua syödä\ntatteja, jotka luulevat olevansa tryffeleitä.\" -- _Taulapää Wilsonin\nkalenterista_.\n\nRouva York Driscoll sai nauttia Tomin seurasta kahden vuoden\najan, jolloin tämä siunaus toisinaan hiukan häiriintyi, mutta oli\nautuaallista kumminkin. Sitten hän kuoli, ja hänen miehensä ja\ntämän lapseton sisar, rouva Pratt, jatkoivat onnenhymniä vanhaan\nmalliin. Tomia mairiteltiin, hemmoteltiin ja pilattiin hänen täydeksi\ntyydytyksekseen -- tai melkein. Tätä jatkui kunnes hän täytti\nyhdeksäntoista vuotta, jolloin hänet lähetettiin Yalen yliopistoon.\nHän saapui sinne hyvin edellytyksin taskurahojen puolesta, mutta\nmuutoin hän ei siellä kunnostautunut. Hän viipyi Yalessa kaksi\nvuotta ja jätti sitten ponnistelun. Hän palasi kotiin melkoisesti\nparantuneena tavoiltaan; hän oli menettänyt ärtyisyytensä ja\näkkipikaisuutensa ja oli nyt pikemminkin hauskan pehmeä ja säyseä;\nhän oli salavihkaa ja joskus avoimesti ivallinen puheissaan ja\nhalukas hellävaroen koskemaan ihmisten kipeään kohtaan, mutta hän\nteki sen hyvänsävyiseen, puolittain itsetiedottomaan tapaan, joka\nturvallisesti esti hänet joutumasta vaikeuksiin. Hän oli yhtä veltto\nja mukavuutta rakastava kuin ennenkin eikä osoittanut mitään kovin\nharrasta halua etsiä tointa. Ihmiset päättelivät tästä, että hän\nmieluummin salli setänsä pitää hänestä huolta, kunnes saisi astua\ntämän kenkiin. Hän toi mukanaan pari uutta tapaa; toinen näistä,\njohon hän jokseenkin avoimesti antautui, oli juopottelu, mutta\npelihimonsa hän piti salassa. Ei käynyt laatuun harjoittaa uhkapeliä\nhänen setänsä kuullen; sen hän varsin hyvin tiesi.\n\nTomin itävaltioissa saama silaus ei miellyttänyt seudun nuorisoa.\nHe olisivat sen ehkä sietäneet, jos Tom olisi siihen pysähtynyt;\nmutta hän käytti hansikkaita, ja sitä he eivät voineet eivätkä\ntahtoneet kärsiä, joten hän enimmäkseen oli ilman seuraa. Hän toi\nmukanaan kotiin tyyliltään, kuosiltaan ja muodoltaan niin erinomaisen\nvaatekerran -- itävaltioitten muotia, suurkaupunkilaismuotia -- että\nse herätti jokaisessa levottomuutta, ja sitä pidettiin erikoisen\nhäikäilemättömänä loukkauksena. Hän nautti niistä tunteista,\njoita hän herätti ihmisten mielissä, ja käveli kaiken päivää\nkaupungilla tyynenä ja onnellisena; mutta kaupungin nuoret miehet\npanivat sinä yönä räätälin työhön, ja kun Tom seuraavana aamuna\nlähti paraatikävelylleen, näki hän vanhan rujon neekerin, joka\nsoitti kelloja kaupungin kirkossa, tallustavan hänen vanavedessään\npukeutuneena koreankirkkaaseen, karttuuniseen jäljennökseen hänen\nomasta komeudestaan ja matkien ja liioitellen hänen hienostelevia\nitävaltioissa opittuja eleitään niin hyvin kuin taisi.\n\nTom alistui ja pukeutui sen jälkeen paikkakuntalaisten tapaan. Mutta\nikävä maaseutukaupunki kyllästytti, kun hän oli tottunut vilkkaampaan\nympäristöön, ja kävi päivä päivältä yhä tympäisevämmäksi. Hän alkoi\ntehdä pieniä virkistysmatkoja St. Louisiin. Siellä hän tapasi\nitselleen sopivaa seuraa ja mielensä mukaisia huveja sekä eräissä\nsuhteissa enemmän vapautta kuin hän voi saada kotona. Niinpä hänen\nvierailunsa tuossa suuremmassa kaupungissa seuraavien kahden vuoden\nkuluessa kävivät taajemmiksi, ja hän viipyi siellä yhä pitemmät ajat.\n\nHän oli joutumassa syville vesille. Hän antautui salaisesti\nuhkarohkeihin seikkailuihin, jotka jonakin päivänä voivat saattaa\nhänet selkkauksiin -- ja _saattoivatkin_.\n\nTuomari Driscoll oli vetäytynyt pois virantoimituksestaan ja\nkaikista liiketoimista vuonna 1850 ja oli nyt ollut kolme vuotta\nmukavan joutilaana. Hän oli vapaa-ajattelijain kerhon puheenjohtaja,\nja Taulapää Wilson oli sen toinen jäsen. Kerhon jokaviikkoiset\nkeskustelukokoukset olivat nyt vanhan lakimiehen ainoana\nelämänharrastuksena. Taulapää ponnisteli vielä huomaamattomana\nyhteiskunnan portaiden alapäässä, sen onnettoman sukkeluuden\nahdistamana, jonka hän kaksikymmentäkolme vuotta sitten oli koirasta\nlausunut.\n\nTuomari Driscoll oli hänen ystävänsä ja väitti, että hänen järkensä\noli keskitasoa korkeammalla, mutta sitä pidettiin yhtenä tuomarin\noikuista, eikä se muuttanut yleistä mielipidettä suosiollisemmaksi.\nTai pikemminkin se oli yksi syy, miksi se ei tehonnut; mutta oli\nvielä toinen ja tärkeämpi. Jos tuomari olisi pysähtynyt pelkkään\nväitteeseensä, olisi sillä ollut melkoista parempi vaikutus;\nmutta hän erehtyi todistelemaan kantaansa. Muutamien vuosien\nkuluessa Wilson oli itsekseen ja omaksi huvikseen puuhaillut\neriskummaisen almanakan tai kalenterin valmistamisessa -- eräänlaisen\nmietelmävihkosen, jossa oli hitunen helppotajuista filosofiaa,\ntavallisesti ivallisessa muodossa, joka päivän osalle; ja tuomarin\nmielestä nämä Wilsonin sanasutkaukset ja ajatelmat olivat sirosti\nmuovailtuja ja osuvia, minkä vuoksi hän kerran otti niitä kourallisen\nmukaansa ja luki ne eräille kaupungin merkkihenkilöille. Mutta iva\nei soveltunut näille ihmisille; heidän henkinen näköpiirinsä ei\nulottunut tälle alalle. He lukivat nämä leikilliset letkaukset mitä\nvakavimmin naamoin ja päättivät epäröimättä, että jos koskaan oli\nollut mitään epäilyä siitä, että Dave Wilson oli taulapää -- kuten ei\nollut -- niin tämä paljastus kerta kaikkiaan poisti sen epäilyksen.\nSe onkin maailman meno; vihollinen voi osittain musertaa miehen,\nmutta hyvänsuopa harkitsematon ystävä kelpaa tekemään romahduksen\ntäydelliseksi. Tämän jälkeen tuomarin tunteet Wilsonia kohtaan olivat\nentistä ystävällisemmät, ja hän oli entistä varmempi siitä, että\nWilsonin almanakalla oli arvoa.\n\nTuomari Driscoll saattoi olla vapaa-ajattelija ja silti säilyttää\nyhteiskunnallisen asemansa, koska hän oli yhdyskunnan merkitsevin\nhenkilö ja sen vuoksi sai rohkeasti kulkea omia teitään ja noudattaa\nomia mielijohteitaan. Hänen lemmikkijärjestönsä toiselle jäsenelle\nmyönnettiin sama vapaus siksi, että hän yleisön arvostelussa oli\nnolla ja ettei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä hän\najatteli tai teki. Hänestä pidettiin, hän oli kylläkin kaikkialla\ntervetullut, mutta hän ei merkinnyt kerrassaan mitään.\n\nLeskirouva Cooper -- josta jokainen käytti lempinimeä \"Patsy täti\"\n-- asui sievässä ja kodikkaassa mökissä tyttärensä, Rowenan, kanssa,\njoka oli yhdeksäntoistavuotias, romanttinen, herttainen ja hyvin\nkaunis, mutta muuten vähäpätöinen. Rowenalla oli pari nuorta veljeä\n-- jotka eivät myöskään olleet millään tavoin huomionarvoisia.\n\nLeskellä oli iso vapaa huone, jota hän vuokraili täysihoitoIaisille,\nmilloin hän jonkun sai, mutta se huone oli nyt hänen surukseen ollut\nvuosikauden tyhjänä. Hänen tulonsa riittivät ainoastaan perheen\nylläpitoon, ja hän tarvitsi vuokrarahat pikku ylellisyyksiin. Mutta\nnyt vihdoinkin säteilevänä kesäkuun päivänä suosi häntä onni;\nhänen väsyttävä odotuksensa oli lopussa, hänen vuosikautiseen\nilmoitukseensa oli vastattu. Eikä vastaus saapunut keltään\nasunnonetsijältä tästä pikkukaupungista. Eipä ollenkaan -- kirje\ntuli etäältä sumuun peittyneestä suuresta maailmasta: se oli St.\nLouisista. Hän istui kuistillaan katsellen silmillä, jotka eivät\nmitään nähneet, mahtavan Mississipin päilyviä ulapoita, ajatuksissaan\nsyventyneenä hyvään onneensa. Hyvä onnenpotku todellakin, sillä yhden\nvuokralaisen sijasta hän saisi kaksi.\n\nHän oli lukenut kirjeen perheelle, ja Rowena oli tanssinut katsomaan,\nkuinka orjatar Nancy siivosi ja tuuletti huonetta, ja pojat olivat\nrientäneet ulos kaupungille levittämään suurta uutista, sillä se oli\nyleistä mielenkiintoa herättävä asia ja yleisö ihmettelisi ja olisi\npahoillaan, jollei sille ilmoitettaisi. Pian Rowena palasi iloisesta\nkiihtymyksestä ihan punehtuneena ja pyysi saada lukea kirjeen\nuudestaan. Se kuului näin:\n\n    \"_Arvoisa Rouva. -- Veljeni ja minä olemme sattumalta nähneet\n    ilmoituksenne ja pyydämme saada vuokrata tarjoamanne huoneen. Me\n    olemme kaksikymmentäneljävuotiaat ja kaksoset. Syntyperältämme\n    olemme italialaisia, mutta olemme kauan oleskelleet Euroopan eri\n    maissa ja muutamia vuosia Yhdysvalloissa. Nimemme ovat Luigi ja\n    Angelo Capello. Te haluatte vain yhtä asukkia; mutta, hyvä rouva,\n    jos sallitte meidän maksaa kahden puolesta, emme tuota teille\n    mitään häiriötä. Saavumme torstaina_.\"\n\n-- Italialaisia! Kuinka romanttista! Ajattelehan, äiti -- tässä\nkaupungissa ei niitä ole koskaan ollut ainoatakaan, ja jokainen\nhaluaa kaikin mokomin heidät nähdä, ja he ovat kokonaan _meidän_.\nAjatteles!\n\n-- Niin, kyllä kai he saavat aikaan suuren hälinän.\n\n-- Saavatpa niinkin! Koko kaupunki asettuu seisomaan päällensä!\nAjatteles -- he ovat olleet Euroopassa ja joka paikassa! Ei meidän\nkylässä ole vielä koskaan ollut matkailijaa. Äiti, enpä ihmettelisi,\nvaikka he olisivat nähneet kuninkaita!\n\n-- Hm, eihän sitä voi tietää; mutta kyllä he ilmankin herättävät\nkylliksi huomiota.\n\n-- Niin, se lankeaa luonnostaan. Luigi -- Angelo. Heillä on ihanat\nnimet, niin komeat ja ulkomaalaiset -- ne eivät kuulosta samalta kuin\nJones, Robinson ja muut semmoiset. Torstaina he saapuvat, ja nyt\non vasta tiistai; julman pitkä aika odottaa. Tuolla tulee tuomari\nDriscoll sisälle veräjästä. Hän on siitä kuullut. Minäpä menen\navaamaan ovea.\n\nTuomari onnitteli kaunopuheisesti ja oli kovin utelias. Kirje\nluettiin, ja sitä pohdittiin. Pian saapui alituomari Robinson uusin\nonnitteluin, ja sitten seurasi uusi lukeminen ja uusi keskustelu\nasiasta. Se oli vasta alkua. Naapuri toisensa perästä, kumpaakin\nsukupuolta, seurasi, ja jono liikkui ulos ja sisälle kaiken päivää ja\niltaa ja koko keskiviikon ja torstain. Kirje luettiin yhä uudelleen,\nkunnes se oli melkein kulunut riekaleiksi. Jokainen ihaili sen\nkohteliasta ja siroa sävyä, sujuvaa ja tottunutta käsialaa, jokainen\noli myötätuntoinen ja kiihtynyt, ja Cooperin perhe ui onnessa kaiken\naikaa.\n\nHöyrylaivat saapuivat veden matalalla ollessa perin säännöttömästi\nnäinä aikoina. Tällä kertaa ei torstain laiva ollut vielä saapunut\nkello kymmeneen mennessä illalla -- joten ihmiset olivat saaneet\nkoko päivän turhaan odottaa laiturilla. Ankara rajuilma ajoi heidät\nkotiin, ennen kuin he olivat nähneet kuuluisat muukalaiset.\n\nKello tuli yksitoista, ja Cooperin talo oli kaupungissa ainoa, jossa\nvielä paloivat valot. Sade ja ukkonen raivosi yhä, ja levoton perhe\nodotteli ja toivoi vielä. Vihdoin koputettiin ovelle, ja perhe\nhypähti sitä avaamaan. Kaksi neekeriä astui sisälle, kumpikin kantaen\nmatkalaukkua, ja he menivät edelleen portaita ylös vierashuoneeseen.\nSitten astuivat sisälle kaksoset -- komein, parhaiten puettu ja\narvokkaimman näköinen pari nuoria herroja, mitä lännessä oli koskaan\nnähty. Toinen oli vähän vaaleampi toista, mutta muutoin he olivat\ntoistensa täydelliset toisinnot.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nPyrkikäämme elämään niin, että kuollessamme hautaustoimitsijakin\nsuree. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nTapa on tapa, sitä ei kukaan voi heittää ikkunasta ulos, vaan se on\naskelma kerrallaan viekoteltava portaita alas. -- _Taulapää Wilsonin\nkalenterista_.\n\nAamiaisella seuraavana aamuna kaksosten miellyttävät tavat ja sujuva\nja hieno käytös voitti nopeasti puolelleen perheen myötätunnon.\nKaikki väkinäisyys ja muodollisuus hävisi pian, ja sijalle tuli mitä\nystävällisin tunnelma. Patsy täti käytti heistä heidän ristimänimiään\nmelkein alusta asti. Hän oli perin utelias tietämään heistä kaikki\nja osoitti sen myös. He vastasivat puhumalla itsestään, mikä häntä\nsuuresti miellytti. Ilmeni pian, että he varhaisessa lapsuudessaan\nolivat saaneet kokea köyhyyttä ja vaikeuksia. Keskustelun vaiheissa\nvanha nainen vaani oikeaa hetkeä pistääkseen väliin kysymyksen tai\nkaksi, jotka sitä asiaa koskivat, ja tilaisuuden tullen hän sanoi\nvaaleammalle kaksoselle, joka vuorostaan parhaillaan esitti heidän\nelämäkertojaan tummemman levätessä:\n\n-- Jollen kysy sellaista, mitä minun ei sopisi kysyä, herra Angelo,\nniin kuinka te pieninä ollessanne jouduitte niin ystävättömiksi ja\nsellaiseen hätään? Onko teillä mitään sitä vastaan, että kerrotte?\nMutta jos on, niin älkää sitten kertoko.\n\n-- Oh, ei meillä mitään sitä vastaan ole, hyvä rouva. Meidän\nosaltamme se oli pelkkä onnettomuus eikä kenenkään syy. Vanhempamme\nolivat hyvinvoipaa väkeä siellä Italiassa, ja me olimme heidän ainoat\nlapsensa. Olimme vanhaa firenzeläistä aatelia -- Rowenan sydän\nhytkähti voimakkaasti, hänen sieraimensa laajenivat, ja kaunis valo\nvälähti hänen silmissään -- ja kun sota syttyi, oli isäni tappioon\njoutuneella puolella, ja hänen täytyi paeta henkensä edestä. Hänen\ntiluksensa takavarikoitiin, hänen irtainkin omaisuutensa anastettiin,\nja niin me olimme Saksassa muukalaisina, ilman ystäviä ja tositeossa\nkeppikerjäläisinä. Veljeni ja minä olimme silloin kymmenvuotiaita,\nhyvin kasvatettuja ikäisiksemme, hyvin uutteria ja kirjoihin\nmieltyneitä, myös hyvin perehtyneitä saksan, ranskan, espanjan ja\nenglanninkieliin. Myöskin olimme ihmeellisiä soitannollisia neroja --\njos niin saan sanoa, koska se on silkkaa totta.\n\n-- Isämme eli onnettomuuksiensa jälkeen ainoastaan kuukauden,\näitimme seurasi häntä pian, ja me jäimme yksiksemme maailmaan.\nVanhempamme olisivat voineet hankkia itselleen hyvän toimeentulon\nmeitä näyttelemällä, ja heille tehtiin monta edullista tarjousta;\nmutta se ajatus loukkasi heidän ylpeyttään, ja he sanoivat, että he\nmieluummin näkisivät nälkää ja kuolisivat. Mutta se, mihin he eivät\ntahtoneet suostua, oli meidän tehtävä ilman mitään suostumuksen\nmuodollisuuksia. Meidät otettiin heidän sairautensa ja hautajaistensa\ntuottamien velkojen pantiksi ja pantiin erään halvan berliiniläisen\nmuseon nähtävyyksien joukkoon, jotta ansaitsisimme rahaa velan\nsuoritukseksi. Kesti kaksi vuotta, ennen kuin pääsimme siitä\norjuudesta. Matkustelimme kautta Saksan saamatta mitään palkkaa tai\nedes rahaa ylläpitoomme. Meidän täytyi esiintyä ilmaiseksi ja kerjätä\nleipää.\n\n-- No, hyvä rouva, loppu ei merkitse paljon. Päästyämme siitä\norjuudesta kaksitoistavuotiaina olimme eräissä suhteissa miehiä.\nKokemus oli opettanut meille monta arvokasta asiaa, muun muassa\npitämään huolta itsestämme, välttämään ja nolaamaan petkuttajia\nja keinottelijoita sekä hoitamaan asioitamme omaksi hyväksemme\nmuitten ihmisten avutta. Me matkustelimme kaikkialla -- pitkät\nvuosikaudet -- poimien lauseenpätkiä oudoista kielistä, tutustuen\noutoihin nähtävyyksiin ja vieraisiin tapoihin, hankkien itsellemme\nmonipuolisen, laajan ja eriskummaisen sivistyksen. Se oli hauskaa\nelämää. Kävimme Venetsiassa -- Lontoossa, Pariisissa, Venäjällä,\nIntiassa, Kiinassa, Japanissa...\n\nTällä hetkellä orjatar Nancy pisti päänsä ovesta sisälle ja huusi:\n\n-- Rouva, talo on täpösen täynnä ihmisiä, ja ne ihan pakahtuvat\nhalusta nähdä nämä herrat! Hän osoitti kaksosia päänsä nyökkäyksellä\nja veti sen jälleen pois näkyvistä.\n\nSe oli ylväs silmänräpäys leskirouvalle, ja hän tunsi jo etukäteen\nsuurta mielihyvää saadessaan näyttää oudot lintunsa naapureilleen\nja ystävilleen -- yksinkertaisille ihmisille, jotka tuskin koskaan\nolivat nähneet ketään ulkomaalaista eivätkä milloinkaan ainoatakaan\narvokassäätyistä ja hienostunutta. Kuitenkin olivat hänen tunteensa\nkylläkin kohtuulliset verrattuina Rowenan tunteisiin. Rowena leijaili\npilvissä, hän käveli ilmassa; tämä oli suurin päivä, romanttisin\nsattuma ikävän maaseutukaupungin värittömässä historiassa. Hän\nsaisi tuttavallisesti seisoa ihan lähellä tämän maineen lähdettä ja\ntuntea sen vuolaana virtaavan ylitseen ja ympärillään. Toiset tytöt\nsaattoivat ainoastaan katsella ja kadehtia, mutta eivät päässeet\nsiitä osallisiksi.\n\nLeski oli valmis, Rowena oli valmis, ja niin olivat muukalaisetkin.\n\nSeurue astui eteisen kautta, kaksoset etunenässä, mennen sisälle\navoimesta vierashuoneen ovesta, josta kuului puheen sorinaa. Kaksoset\npysähtyivät lähelle ovea, leski seisoi Luigin vieressä, Rowena\ntaas Angelon vieressä, ja ohimarssi ja esittely alkoi. Leskirouva\nmyhäili tyytyväisyydestä; hän otti jonon vastaan ja antoi sen liikkua\neteenpäin Rowenan luo.\n\n-- Hyvää huomenta sisar Cooper -- kädenpuristus.\n\n-- Hyvää huomenta, veli Higgins -- kreivi Luigi Capello, herra\nHiggins -- kädenpuristus, jota seurasi ahmiva tuijotus ja sanat: --\nHauskaa tavata teidät, Higginsin puolelta ja kohtelias päänkumarrus\nja hilpeä: -- Erittäin mieluista! kreivi Luigin taholta.\n\n-- Hyvää huomenta, Rowena -- kädenpuristus. -- Hyvää huomenta,\nherra Higgins -- saan esitellä teidät kreivi Angelo Capellolle.\nKädenpuristus, ihaileva töllötys. -- Hauskaa tavata -- kohtelias\nnyökkäys ja hymy. -- Erittäin miellyttävää! Ja Higgins astui edelleen.\n\nKukaan näistä vierailijoista ei ollut huolettoman vapaa\nesiintymisessään, mutta kun he olivat kunnon ihmisiä, eivät\nhe teeskennelleet sitä olevansakaan. Kukaan heistä ei ollut\nkoskaan nähnyt henkilöä, jolla oli aatelisarvo, eikä kukaan ollut\nnytkään odottanut sellaista näkevänsä, joten arvonimi tuli heille\nhumahtavana yllätyksenä ja kohtasi heidät valmistumattomina.\nJotkut yrittivät nousta tilanteen tasalle ja saivat kömpelösti\nänkytetyksi \"mylord\" tai \"teidän armonne\" tai jotakin sen tapaista,\nmutta suuren enemmistön yllätti tämä outo sana hämärästi ja\nkunnioittavan säikähdyttävästi, muistuttaen kullatuista hoveista,\nupeista juhlallisuuksista ja voidellusta kuninkuudesta, joten he\nvain suorittivat kättelemisen ja siirtyivät sanattomina edelleen.\nSilloin tällöin, niin kuin kaikissa vastaanotoissa kaikkialla\ntapahtuu, seisahdutti joku tavallista ystävällisempi sielu kulkueen,\nkyselemällä, mitä veljekset pitivät kaupungista, kuinka kauan he\naikoivat viipyä ja voivatko heidän perheensä hyvin, vetäen sitten\nmukaan ilmankin, toivoen, että se pian viilenisi, ja kaikenlaista\nmuuta, voidakseen kotiin päästyään sanoa: \"Minä juttelin niiden\nkanssa pitkähkön tovin\"; mutta kukaan ei sanonut mitään moitittavaa,\njoten suuri juhlahetki sujui loppuun täysin soveliaalla ja\ntyydyttävällä tavalla.\n\nYleiskeskustelu seurasi sitten, ja kaksoset liikkuivat ryhmästä\ntoiseen jutellen kevyesti ja sujuvasti, saaden osakseen hyväksymistä,\nherättäen kaikki ihailuun ja suosiollisiksi. Leski seurasi heidän\nvoittokulkuaan ylpein silmin, ja tuon tuostakin Rowena sanoi\nitsekseen syvästi tyytyväisenä: \"Ja ajatella, että he ovat meidän --\nkokonaan meidän!\"\n\nEi ollut joutilaita hetkiä äidillä eikä tyttärellä. Kiihkeitä\ntiedusteluja kaksosista kuiskailtiin heidän korviinsa kaiken aikaa.\nKumpikin oli henkeään pidättelevän kuuntelevan ryhmän alituisena\nkeskipisteenä. Kumpikin totesi, että hän nyt ensi kertaa tunsi\nsuuren sanan _kunnian_ oikean merkityksen, käsitti sen ihmeellisen\narvon ja miksi ihmiset kaikkina aikoina olivat olleet valmiit\nheittämään pois vaatimattomamman onnen, aarteet, vieläpä henkensäkin,\nsaadakseen maistaa sen ihanaa ja ääretöntä iloa. Napoleonin kaikkine\nkaltaisineen he nyt tajusivat -- ja hyväksyivät.\n\nKun Rowena oli vihdoin täyttänyt kaikki velvollisuutensa\nvierashuoneen väkeä kohtaan, meni hän yläkertaan tyydyttämään sinne\najautuneen ihmistyrskyn toivomuksia, sillä vierashuone ei ollut\nkyllin tilava kaikille tulijoille Taaskin uteliaat kyselijät hänet\npiirittivät, ja taaskin hän ui kunnian päivänpaisteisessa meressä.\nKun aamupäivä oli jo melkein lopussa, tajusi hän äkkiä tuskallisesti,\nettä hänen elämänsä loistavin tapahtuma oli päättymässä, ettei mikään\nvoinut sitä pitkittää, ettei mitään ihan sen vertaista enää voisi\nsattua hänen osakseen. Mutta vähät siitä, tämä oli jo itsessään\nriittävä; suuri tapaus oli alusta pitäen liikkunut kohoavaan\nsuuntaan, ja se oli ylväs ja muistettava menestys. Jospa kaksoset\nnyt vain voisivat tehdä jotakin, mikä kruunaisi työn, kohottaisi\nsen huippuunsa, jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, jotakin\nhämmästyttävää, jotakin, mikä keskittäisi heihin seurueen korkeimman\nihailun, jotakin sähkömäisen yllätyksen tapaista...\n\nTällä hetkellä kajahti alhaalta suuri melu, ja jokainen riensi\nkatsomaan. Kaksoset pimputtivat siellä klassillista nelikätistä\nkappaletta pianolla suureen tyyliin. Rowena oli tyytyväinen --\ntyytyväinen sydämensä pohjaan asti.\n\nNuoria muukalaisia pidettiin kauan pianon ääressä. Kaupunkilaiset\nolivat hämmästyneitä ja haltioituneita heidän soittonsa\nsuurenmoisuudesta eivätkä voineet sallia heidän pysähtyä. Kaikki\nmusiikki, mitä he koskaan ennen olivat kuulleet, tuntui hengettömältä\nmusiikkiharjoittelulta ilman suloa tai hurmaa verrattuna näihin\npäihdyttäviin ja sointuviin sävelkulkuihin. He totesivat, että he\nkerran eläissään kuuntelivat mestareita.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nYksi silmäänpistävimpiä eroja kissan ja valheen välillä on se,\nettä kissalla on ainoastaan yhdeksän henkeä. -- _Taulapää Wilsonin\nkalenterista_.\n\nVäkijoukko hajaantui vastahakoisesti ja kääntyi kukin kotiinsa,\nhaastellen vilkkaasti, ja kaikki myönsivät, että kuluisi monta\npitkää päivää, ennen kuin Dawson's Landing saisi jälleen nähdä tämän\nveroista. Kaksoset olivat vierailun kestäessä ottaneet vastaan\nuseita kutsuja ja tarjoutuneet myös soittamaan muutamia duettoja\nillanvietoissa, jotka pantaisiin toimeen jotakin hyväntekeväisyyttä\nvarten. Yhdyskunta oli kerkeä ottamaan heidät syliinsä. Tuomari\nDriscollin onnistui heti saada heidät mukaansa ajelulle ja siis\nensimmäisenä näytellä heitä julkisuudessa. He nousivat hänen\nkanssaan vaunuihin, ja heitä kuljetettiin pääkatua pitkin, kaikkien\nkeräytyessä ikkunoihin ja sivukäytäville kuin paraatia katsomaan.\n\nTuomari näytti muukalaisille uuden hautausmaan, vankilan,\nvarakkaimman miehen talon, metodistikirkon, presbyteerien kirkon\nja sen tontin, jolle baptistien kirkko rakennettaisiin, jahka\nsiihen tarkoitukseen saataisiin rahaa, ja myöskin raatihuoneen ja\nteurastamon, hälytti vapaaehtoisen palokunnan virkapukuihinsa ja\npani sen sammuttamaan kuviteltua tulipaloa. Sitten hän antoi heidän\ntarkastaa sotilaskomppanian musketit ja jakoi väsymättä ylistystä\nkaikille näille ihanuuksille, näytti olevan hyvin tyytyväinen\nsaamiinsa vastauksiin, sillä kaksoset ihailivat hänen ihailuaan ja\nmaksoivat parhaansa mukaan takaisin, vaikkakin he olisivat voineet\nsiinä onnistua paremmin, jos viisi- tai kuusitoistasataatuhatta\ntämänlaatuista kokemusta eri maissa ei jo olisi kuluttanut pois\nmelkoista osaa uutuudesta.\n\nTuomari teki vieraanvaraisena isäntänä voitavansa huvittaakseen\nheitä, ja jos jossakin oli puutteellisuutta, ei se ollut hänen\nsyynsä. Hän kertoi heille joukon lystikkäitä kaskuja, aina unohtaen\nponnen, mutta he kykenivät sen aina mielessään lisäämään, sillä\nnämä jaaritukset olivat varsin varhaista satoa, ja heidän muistiaan\noli niillä monasti aikaisemmin virkistetty. Ja hän kertoi heille\nkaikenlaista erinäisistä luottamusviroistaan ja kuinka hän oli\nhoitanut tätä tai tuota kunniakasta tai tuottavaa hommaa, kerran\nollut jäsenenä valtion lakialaativassa eduskunnassa ja nyt oli\nvapaa-ajattelijain kerhon puheenjohtaja. Hän sanoi, että kerho oli\ntoiminut neljä vuotta, että siinä jo oli kaksi jäsentä ja että se oli\nlujalla pohjalla. Hän tulisi illalla noutamaan veljekset, jos nämä\nhaluaisivat olla saapuvilla sen kokouksessa.\n\nHän kävi siis noutamassa heidät, ja matkalla hän kertoi heille kaikki\nTaulapää Wilsonista, jotta he jo etukäteen saisivat hänestä hyvän\nkäsityksen ja olisivat valmiit pitämään hänestä. Tämä suunnitelma\nonnistui -- edullinen vaikutelma heräsikin. Myöhemmin se vahvistui\nja tiivistyi, kun Wilson ehdotti, että kohteliaisuudesta muukalaisia\nkohtaan tavalliset keskusteluaiheet sivuutettaisiin ja tunti\nuhrattaisiin yleisiin asioihin ja ystävyyden ja hyvän toveruuden\nsuhteiden viljelyyn -- mikä ehdotus äänestyksessä meni lävitse.\n\nTunti kului nopeasti vilkkaassa haastelussa, ja sen lopussa oli\nyksinäinen ja laiminlyöty Wilson kahta ystävää rikkaampi kuin sen\nalussa. Hän kutsui sitten kaksoset katsomaan asuntoaan, heti kun nämä\nolivat välillä suorittaneet erään luvatun vierailun, ja he ottivat\nmielihyvin kutsun vastaan.\n\nIllan keskivaiheilla he olivat matkalla hänen asuntoonsa. Taulapää\nodotteli heitä kotona ja kulutti aikaansa harkitsemalla asiaa,\njoka sinä aamuna oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Sen laita oli\nnäin: Hän sattui nousemaan makuulta hyvin varhain -- jo aamun\nsarastaessa; ja hän astui eteisen läpi, joka keskeltä jakoi hänen\nhuvilansa kahteen yhtä suureen puoliskoon, mennen erääseen huoneeseen\nottamaan sieltä jotakin. Huoneen ikkunassa ei ollut verhoja, sillä\nse puoli rakennusta oli kauan ollut asumattomana, ja tästä ikkunasta\nhän näki jotakin, mikä hämmästytti ja herätti uteliaisuutta. Se\noli nuori nainen -- nuori nainen siellä, mihin nuorta naista ei\noikeastaan kuulunut; sillä tämä oli tuomari Driscollin talossa ja\nsänkykamarissa tuomarin yksityisen työ- ja arkihuoneen yläpuolella.\nSe oli nuoren Tom Driscollin makuuhuone. Hän ja tuomari, tuomarin\nleskisisar rouva Pratt ja kolme neekeripalvelijaa olivat talon ainoat\nhenkilöt. Ken saattoi sitten tämä nuori nainen olla? Näitä kahta\ntaloa erotti toisistaan tavallinen piha, ja matala aita kulki sen\nkeskitse kadulta takana olevalle kujalle. Välimatka ei ollut suuri,\njoten Wilson kykeni näkemään tytön varsin hyvin, kun verhot oli\nvedetty ylös ja ikkunakin oli auki. Tytöllä oli yllään siro ja hauska\nkesäpuku leveine vaaleanpunaisine ja valkoisine juovineen, ja hänen\npäähineestään riippui vaaleanpunainen harso. Hän nähtävästi huvitteli\nharjoittelemalla askeleita, kävelyä ja erilaisia asentoja; ja sen hän\nteki sirosti ja täydellisesti antautuneena puuhaansa. Kuka hän oli ja\nkuinka hän oli tullut nuoren Tom Driscollin huoneeseen?\n\nWilson oli nopeasti valinnut paikan, josta hän saattoi katsella\ntyttöä tarvitsematta pelätä, että tämä näkisi hänet, ja hän\npysyi paikallaan toivoen, että neitonen kohottaisi harsonsa ja\npaljastaisi kasvonsa. Mutta siinä kohden hänelle tuli pettymys. Noin\nkahdenkymmenen minuutin päästä nuori nainen poistui, ja vaikka Wilson\nseisoi paikallaan puoli tuntia kauemmin, ei hän enää näyttäytynyt.\n\nPuolenpäivän tienoissa hän pistäytyi tuomarin luona ja puhui\nrouva Prattin kanssa päivän suuresta tapahtumasta, vastaanotosta\narvokkaiden muukalaisten luona, jotka olivat saapuneet täti\nCooperille. Hän tiedusti sitten rouvan veljenpoikaa Tomia, ja rouva\nsanoi, että tämä oli kotimatkalla ja että hän odotti Tomin saapuvan\nennen yötä, ja lisäsi, että hän ja tuomari olivat mielihyväkseen\nhänen kirjeistään huomanneet, että nuori mies käyttäytyi erittäin\nhyvin ja mallikelpoisesti -- jolloin Wilson salavihkaa iski silmää\nitselleen. Wilson ei kysynyt, oliko talossa ketään uutta tulokasta,\nmutta hän teki kysymyksiä, jotka olisivat aiheuttaneet valaisevia\nvastauksia, jos rouva Prattilla olisi ollut mitään valaisevaa\nkerrottavana. Hän siis lähti varmana siitä, että hän tiesi tuomarin\ntalossa tapahtuvan asioita, joita rouva Pratt itse ei aavistanut.\n\nHän odotteli nyt kaksosia ja harkitsi yhä ongelmaa, kuka tuo tyttö\nsaattoi olla ja kuinka hän sattui olemaan nuoren Tomin huoneessa\npäivän sarastaessa tänä aamuna.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nYstävyyden pyhä intohimo on luonteeltaan niin järkkymätön, uskollinen\nja sitkeä, että se kestää koko eliniän, jollei pyydetä lainaamaan\nrahaa. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nMieti tarkoin asioiden suhteita. Parempi on olla nuori turilas kuin\nvanha paratiisilintu. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nNyt on välttämätöntä etsiä esille Roxy. Siihen aikaan, kun hän pääsi\nvapaaksi ja meni siivoojaksi, hän oli kolmenkymmenenviiden vuoden\nikäinen. Hän sai paikan toisena siivoojana New Orleansin linjalla\nkulkevassa laivassa, jonka nimi oli \"Suurmoguli\". Pari vuoroa\ntotutti hänet olosuhteisiin ja työhön ja ihastutti hänet höyrylaivan\nelämän hälinään, seikkailuihin ja riippumattomuuteen. Sitten hänet\nylennettiin ylisiivoojaksi. Hänestä tuli päällystön suosikki, ja\nhän oli erinomaisen ylpeä heidän leikillisestä ja ystävällisestä\nsävystään häntä kohtaan.\n\nKahdeksan vuoden aikana hän palveli vuoden kolme neljännestä siinä\nlaivassa ja talvet eräässä Vicksburgin postihöyryssä. Mutta nyt hän\noli kaksi kuukautta potenut reumatismia käsivarsissaan, joten hänen\ntäytyi jättää pesuamme. Sen vuoksi hän sanoutui irti, mutta hän oli\nvakavarainen -- rikas, niin kuin hän itse olisi sanonut; sillä hän\noli elänyt säännöllisesti ja sijoittanut joka kuukausi neljä dollaria\nNew Orleansin pankkiin vanhojen päiviensä varaksi. Alkaessaan hän\noli sanonut \"kengittäneensä paljasjalkaisen neekerin, jotta se voisi\ntallata häntä\", mutta että se erehdys riitti. Hän tahtoi tästä\nlähtien olla iäksi riippumaton ihmisrodusta, jos ankara työ ja\nsäästäväisyys sen tekivät mahdolliseksi. Kun alus laski maihin New\nOrleansissa, hän sanoi hyvästi tovereilleen \"Suurmogulissa\" ja siirsi\nkimpsunsa ja kampsunsa maalle.\n\nMutta hän palasi tunnin päästä. Pankille oli sattunut romahdus, ja se\noli niellyt hänen neljäsataa dollariansa kukistuksensa kuiluun. Hän\noli pennitön ja koditon, jopa myös ainakin toistaiseksi kykenemätön\nitseään elättämään. Laivan virkailijat olivat hänelle myötätuntoisia\nhänen hädässään ja keräsivät hänelle pikku summan. Hän päätti mennä\nsyntymäseudulleen, missä hänellä oli ystäviä neekerien joukossa, ja\nonnettomat aina auttoivat onnettomia, sen hän hyvin tiesi. Nuo hänen\nnuoruutensa halvat toverit eivät sallisi hänen nähdä nälkää.\n\nKairossa hän astui paikallishöyrylaivaan ja oli nyt kotimatkalla.\nAika oli kuluttanut hänestä katkeruuden hänen poikaansa kohtaan,\nja nyt hän kykeni levollisesti muistelemaan Tomia. Hän karkoitti\nmielestään tämän pahat puolet ja muisteli ainoastaan hänen tilapäistä\nystävällisyyttään. Hän kultasi sen ja koristi muullakin tavalla\nja loi siitä hyvin hauskan muisteltavan. Hän alkoi ikävöidä Tomin\nnäkemistä. Hän menisi ja lankeaisi orjamaisesti pojan jalkojen\njuureen -- sillä sellainen täytyi tietenkin olla hänen asentonsa\n-- ja ehkä aika olisi nuorukaisen taltuttanut ja Tom mielelläänkin\nnäkisi kauan unohdetun imettäjättärensä ja kohtelisi häntä lempeästi;\nse olisi ihanaa; se saisi hänet unohtamaan kaiken surunsa ja\nköyhyytensä.\n\nKöyhyytensä! Se ajatus innoitti hänet lisäämään unelmiinsa vielä\nyhden pilvilinnan: ehkä nuorukainen antaisi hänelle pikku erän\nsilloin tällöin -- ehkä dollarin kuussa esimerkiksi. Sellainen\nvähäpätöinen summa auttaisi häntä, oh, auttaisi niin paljon.\n\nSaapuessaan Dawson's Landingiin hän oli oma itsensä jälleen: hänen\nsynkkämielisyytensä oli poissa; hän oli parhaimmalla tuulella.\nKylläpä hän selviytyisi; olihan monta keittiötä, joissa palvelijat\njakaisivat ateriansa hänen kanssaan ja myöskin varastaisivat\nsokeria, omenia ja muita herkkuja hänen viedäkseen ne kotiin tai\nantaisivat hänelle tilaisuuden vohkia ne itse, mikä olisi yhtä\ntarkoituksenmukaista. Ja sitten oli kirkko. Hän oli kiihkeämpi ja\nhartaampi metodisti kuin koskaan ennen, eikä hänen hartautensa ollut\nteeskentelyä, vaan voimakasta ja vilpitöntä. Niin, omistaen runsaasti\nmaailmallista lohtua ja vanhan paikkansa kappelin \"aamen\"-nurkassa\njälleen hän olisi täysin onnellinen ja eläisi sen jälkeen rauhassa\nloppuun asti.\n\nKaikkein ensimmäiseksi hän meni tuomari Driscollin keittiöön. Siellä\nhänet otettiin vastaan kohteliaasti ja tavattoman innostuneesti.\nHänen ihmeelliset matkansa, ne vieraat seudut, joita hän oli\nnähnyt, ja hänen kokemansa seikkailut tekivät hänestä ihmeen ja\nromaanin sankarittaren. Neekerit kuuntelivat hurmaantuneina hänen\nkokemuksiensa suurta tarinaa, keskeyttäen hänet kysymyksillä,\nnaurulla, riemunhuudahduksilla ja hyvähuudoilla; ja hänen täytyi\nitselleen tunnustaa, että jos maailmassa oli jotakin parempaa\nkuin siivoojan toimi höyrylaivassa, niin se oli siitä kertomisen\ntuottama kunnia. Kuulijakunta sulloi hänen vatsansa täyteen omalla\npäivällisellään ja varasti sitten ruokakomeron tyhjäksi, täyttääkseen\nhänen vasunsa kukkuroilleen.\n\nTom oli St. Louisissa. Palvelijat sanoivat, että hän kahden viime\nvuoden aikana oli viettänyt suurimman osan aikaansa siellä. Roxy\nsaapui joka päivä, ja puhuttiin paljon perheestä ja sen asioista.\nKerran hän kysyi, miksi Tom oli niin usein poissa. \"Chambersin\"\nnimellä tunnettu nuorukainen sanoi:\n\n-- Asia on se, että vanha herra viihtyy paremmin, kun nuori herra on\npoissa eikä täällä kotona kaupungissa; niin, hän pitääkin hänestä\nsiten enemmän, ja siksi hän antaa nuorelle herralle viisikymmentä\ndollaria kuukaudessa.\n\n-- Ei, ei se voi olla mahdollista! Chambers, sinä teet minusta pilaa,\neikö totta?\n\n-- En, en, hyvänen aika, äitikulta; massa Tom itse kertoi sen\nminulle, mutta sama se, ei se kumminkaan riitä.\n\n-- Mitä ihmettä, miksei se sitten riitä?\n\n-- Sen minä kyllä sinulle sanon, jos vain annat minulle suunvuoron,\näiti. Syy, miksi se ei voi riittää, on se, että massa Tom pelaa.\n\nRoxy kohotti kätensä hämmästyksestä, ja Chambers jatkoi:\n\n-- Vanha massa sai siitä selvän, koska hänen täytyi maksaa kaksisataa\ndollaria massa Tomin pelivelkoja, ja se on totta, äiti, niin totta\nkuin sinä olet syntynyt.\n\n-- Kaksi ... sataa ... dollaria! Mitä sinä puhutkaan. Kaksi ...\nsataa ... dollaria! Sillähän totisesti melkein voisi ostaa jokseenkin\nhyvän puoliverisen neekerin. Etköhän sinä, kultaseni, sentään valehtele?\nValehteletko sinä vanhalle äidillesi?\n\n-- Se on ihan pyhää totuutta, niin kuin minä sinulle sanon ...\nkaksisataa dollaria. Älköön jalkani koskaan paikaltaan hievahtako,\njollei se ole niin. Ja silloin, hyvänen aika, vanha massa ihan\nhyppeli, oli menettää kaiken järkensä, sen minä sulle sanon! Hän\nsuuttui niin, että pyyhki hänet pois testamentista.\n\nPoika nuoli huuliaan mielihyvin, kun oli saanut lausutuksi tuon\nhienon sanan. Roxy tapaili sitä hetkisen, luopui sitten turhasta\nyrityksestä ja sanoi:\n\n-- Pyyhki hänet mistä?\n\n-- Testamentista.\n\n-- Mitä se on? Mitä se merkitsee?\n\n-- Että hän teki massa Tomin perinnöttömäksi.\n\n-- Teki ... hänet perinnöttömäksi! Hän ei koskaan voi kohdella massa\nTomia niin! Peruuta sanasi, sinä kurja neekerin apina, jonka minä\nsynnytin kivuissa ja tuskissa.\n\nRoxyn rakas pilvilinna -- dollari silloin tällöin Tomin taskusta --\nluhistui hänen silmiensä edessä. Hän ei voinut sulattaa sellaista\nonnettomuutta, ei edes sietää sitä ajatustakaan. Hänen huomautuksensa\nhuvitti Chambersia.\n\n-- Ha-ha-ha, kuulkaahan tuota! Jos minä olen apina niin mitä sinä\nitse olet? Molemmat me olemme _valkoisten_ apinoita -- sitä me olemme\n-- ja hiton hyviä apinoitsijoita olemmekin, ha-ha-ha! Emmehän me\nneekerijäljennöksiä olekaan juuri enempää kuin...\n\n-- Lopeta lorusi, sillä muutoin minä lyön sinua kalloon, ja kerro sen\nsijaan testamentista. Sano minulle, ettei sitä ole muutettu -- sano\nse, kultaseni, niin minä en sinua koskaan unohda.\n\n-- No, eihän se enää olekaan -- sillä on tehty uusi, ja massa Tom\non perillinen uudestaan. Mutta miksi sinä sen tähden niin kovasti\nhikoilet, äiti? Ei se kai sinua liikuta.\n\n-- Eikö se minua liikuta? Ketä se sitten liikuttaa, jos saan kysyä?\nEnkö minä ollut hänelle äitinä, kunnes hän tuli viidentoista vuoden\nvanhaksi, vai kuinka? Vastaahan siihen! Ja sinä luulet, että\nminä sietäisin nähdä hänet heitettynä ulos maailmaan, köyhänä ja\nhyljättynä enkä välittäisi siitä mitään? Minä luulen, että jos sinä,\nValet de Chambers, olisit koskaan itse ollut äiti, niin et puhuisi\nsellaista tyhmyyttä.\n\n-- No niin, vanha massa on antanut hänelle anteeksi ja pannut hänet\njälleen testamenttiin. -- Oletko nyt tyytyväinen?\n\nKyllä, nyt Roxy oli tyytyväinen ja perin onnellinen ja liikutettu\nasian johdosta. Hän saapui joka päivä, ja vihdoin hänelle\nilmoitettiin, että Tom oli tullut kotiin. Roxy alkoi vavista\njännityksestä ja lähetti heti sanomaan, että \"pojan vanha\nneekerimamma tahtoisi vain kerran nähdä hänet ja sitten kuolla\nilosta\".\n\nTom loikoili laiskasti ja mukavasti sohvalla, kun Chambers esitti\ntämän pyynnön. Aika ei ollut lieventänyt nuoren herran entistä\nhalveksimista hänen lapsuutensa nöyrää palvelijaa ja suojelijaa\nkohtaan; hän oli yhä katkera ja heltymätön. Hän nousi istualleen\nja loi ankaran katseen sen nuorukaisen vaaleihin kasvoihin, jonka\nnimeä hän tietämättään käytti ja jonka perheoikeuksia hän nautti.\nHän tuijotti yhä uhriinsa, kunnes tämä oli kylliksi kalvennut\nsäikähdyksestä, ja sanoi sitten:\n\n-- Mitä se vanha löntys minusta tahtoo?\n\nPyyntö toistettiin nöyrästi.\n\n-- Kuka antoi sinulle oikeuden tulla minua häiritsemään neekerien\nhuomaavaisuuksilla?\n\nTom oli noussut. Toinen nuori mies vapisi nyt silminnähtävästi. Hän\nnäki, mitä oli tulossa, käänsi päänsä sivulle ja nosti vasemman\nkäsivartensa sitä suojelemaan. Tom iski häntä monta kertaa ohimoon\nja käsivarteen, sanaa sanomatta. Uhri otti vastaan jokaisen iskun\nrukoillen: -- Hyvä massa Tom -- voi, hyvä massa Tom! Seitsemän\nlyöntiä, ja sitten Tom sanoi: -- Käänny ovelle -- mars! Hän saattoi\npoistuvaa nasevalla potkulla, jopa parilla kolmellakin. Viimeinen\nniistä auttoi täysin valkoisen orjan kynnyksen yli, ja hän liikkasi\npois pyyhkien silmiään vanhalla risaisella hihallaan. Tom huusi hänen\njälkeensä: -- Lähetä se tänne!\n\nSitten hän heittäytyi hengästyneenä jälleen sohvalle ja sähisi: --\nHän saapuikin juuri oikeaan aikaan! Mieleni kuohui yli äyräittensä\nkatkerista ajatuksista, eikä ollut ketään, kelle saisi purkaa\nsisuaan. Kuinka virkistävää se olikaan! Nyt tuntuu paremmalta.\n\nTomin äiti astui sitten sisälle, sulkien oven jälkeensä, ja lähestyi\npoikaansa niin matelevan ja rukoilevan nöyrästi kuin konsaan orjaksi\nsyntynyt, jonka sanat ja asenteet pelko ja alistuminen sanelevat.\nHän pysähtyi metrin päähän pojastaan, ja hänen suustansa kuului\npari kolme ihailevaa huudahdusta Tomin miehekkäästä vartalosta ja\nkauneudesta yleensä, ja Tom pani toisen käsivartensa päänsä alle\nja nosti toisen säärensä sohvan selkänojalle näyttääkseen kyllin\nkylmäkiskoiselta.\n\n-- Herra jesta, kuinka te olette kasvanut, kullanmuru! Niin totta\nkuin elän, minä en olisi teitä tuntenutkaan, massa Tom, en tosiaan.\nKatsokaa minua ystävällisesti; muistatteko vielä vanhan Roxyn?\nTunnetteko vanhan neekerimammanne, kullanmuru? Ah, nyt minä voin\nlaskea pääni ja kuolla rauhassa, kun olen nähnyt...\n\n-- Puhu lyhyeen -- puhu lyhyeen! Mitä sinä tahdot?\n\n-- Kas vain! Niin, sama entinen massa Tom, aina hilpeä ja leikkisä\nvanhalle mammalle. Minä olinkin yhtä varma...\n\n-- Puhu lyhyeen, sanon minä, ja lopeta sitten lorusi! Mitä sinä\ntahdot?\n\nTämä oli katkera pettymys. Roxy oli niin monta päivää ravinnut,\nhellinyt ja hyväillyt sitä ajatustaan, että Tom ilomielin näkisi\nvanhan imettäjänsä ja tekisi hänet ytimiin asti ylpeäksi ja\nonnelliseksi parilla sydämellisellä sanalla, että nyt tarvittiin\nkaksi häätävää ärjäisyä ennen kuin hän uskoi, että poika ei laskenut\nleikkiä ja että hänen kaunis unelmansa oli vain hellää ja hupsua\nturhamaisuutta, surkea ja säälittävä erehdys. Se vihlaisi hänen\nsydäntään, ja hetkisen hän oli niin häpeissään, ettei oikein tiennyt\nmitä sanoa tai tehdä. Sitten hänen sydämensä alkoi kuohua, kyyneleet\npurskahtivat esiin, ja avuttomuudessaan hän tuli yrittäneeksi toista\nunelmaansa -- vetoomusta poikansa armeliaisuuteen. Niinpä hän hetken\nsysäyksestä ja harkitsematta esitti pyyntönsä:\n\n-- Voi, massa Tom, mammaparka on joutunut pahaan pulaan nykyään, ja\nhänen käsivartensa ovat vallan sairaat, eikä hän voi tehdä työtä,\nja jos te voisitte antaa minulle dollarin -- ei enempää kuin yhden\ndollarin...\n\nTom karahti pystyyn niin nopeasti että anoja itse säikähti hyppyyn.\n\n-- Dollarin -- ettäkö minä antaisin sinulle dollarin? Minun tekisi\nmieli kuristaa sinut! Sekö sinun asiasi tänne oli? Ulos ja nopeasti\nsittenkin!\n\nRoxy peräytyi hitaasti ovea kohti. Puolitiehen ehdittyään hän\npysähtyi ja sanoi murheellisesti:\n\n-- Massa Tom, minä imetin teitä, kun te olitte pieni lapsi, ja hoidin\nteitä, kunnes teistä tuli melkein nuori herra; ja nyt te olette nuori\nja rikas, ja minä olen köyhä ja vanhenen, ja minä tulin tänne siinä\nuskossa, että te auttaisitte vanhaa mammaa eteenpäin sillä lyhyellä\ntiellä, joka on jäljellä hänen ja haudan välillä, ja...\n\nTom piti tästä sävystä vielä vähemmän kuin edellisestä, sillä se\nalkoi herättää jonkinlaista kaikua hänen omassatunnossaan, minkä\nvuoksi hän keskeytti ja sanoi päättäväisesti, vaikkei karkeasti,\nettei kyennyt auttamaan eikä niin tekisikään.\n\n-- Ettekö te aio koskaan auttaa minua, massa Tom?\n\n-- En! Roxy saa nyt mennä tiehensä älköönkä vaivatko minua enää.\n\nRoxyn pää oli painuksissa nöyrässä asennossa. Mutta nyt hänen\nentisten kärsimystensä muisto leimahti tuleen hänen sydämessään ja\nalkoi hurjasti polttaa. Hän kohotti verkalleen päänsä, kunnes se oli\ntäysin pystyssä, ja samalla kertaa hänen kookas vartalonsa suoristui\nvaistomaisesti ylvääseen asentoon; hänen nuoruutensa majesteettisuus\nja sulo palasivat hänen eleisiinsä. Hän kohotti sormensa, ikään kuin\ntehostaakseen sanojaan:\n\n-- Te olette siis niin sanonut. Teillä on ollut tilaisuus, mutta te\nolette polkenut sen jalkoihinne. Ennen kuin saatte uuden, lankeatte\npolvillenne ja rukoilette sitä!\n\nKylmä väristys puistatti Tomin sydäntä hänen tietämättään miksi;\nsillä hän ei tajunnut, että moiset sanat niin aavistamattomalta\ntaholta ja niin juhlallisesti lausuttuina eivät juuri voineet olla\ntekemättä sellaista vaikutusta. Kuitenkin hän teki sen, mikä oli\nluonnollista, hän vastasi ylvästellen ja ivaten:\n\n-- Sinäkö antaisit minulle tilaisuuden -- sinä! Ehkä minun olisi\nparasta langeta polvilleni nyt heti! Mutta ellen niin tekisi --\notaksukaamme vain -- niin mitä sitten tapahtuisi, sanohan.\n\n-- Sitten tapahtuisi, että minä menisin setänne luo niin nopeasti\nkuin jalka astuu ja kertoisin hänelle ihan kaikki, mitä teistä tiedän.\n\nTomin poski kalpeni ja nainen näki sen. Joukko kiusallisia ajatuksia\nalkoi ajaa toisiansa takaa pojan aivoissa. \"Kuinka hän voisi tietää?\nJa kuitenkin hän on varmaan niistä asioista selvillä -- sellaiselta\nhän näyttää. Testamentti on laadittu hyväkseni uudestaan vasta kolme\nkuukautta sitten, ja minä olen taas jo pahasti velkaantunut ja koetan\nmullistaa maat ja taivaat pelastuakseni paljastuksesta ja turmiosta,\nja jokseenkin hyvät toiveet minulla onkin, että saan asian peitetyksi\nvillaisella, jos minut jätetään rauhaan; mutta tuo naispaholainen\non tavalla tai toisella saanut asiasta vihiä. Kuinkahan paljon hän\nmahtaa tietää? Voi, voi, tästä ihan pakahtuu! Mutta minun täytyy\nlepyttää hänet -- ei ole muuta neuvoa ei.\"\n\nSitten hänen onnistui teeskennellä jokseenkin tehotonta iloista\nnaurua ja onttoa hilpeyttä, ja hän sanoi:\n\n-- Kas niin, rakas Roxy, meidänlaistemme vanhojen ystävien ei sovi\nriidellä. Tässä on dollarisi -- kerrohan nyt minulle, mitä tiedät.\n\nNuorukainen veti esille jonkin hämäräperäisen pankin setelin; Roxy\nseisoi hievahtamatta paikallaan. Hänen vuoronsa oli nyt halveksivasti\ntyöntää takaisin lirkutteleva mielistely, eikä hän jättänyt\ntilaisuuttansa käyttämättä. Hän puhui julman leppymättömällä äänellä,\nja hänen sävynsä sai Tomin melkein käsittämään, että entinen orjakin\nvoi kymmenen minuutin ajan muistaa kohteliaisuuksien ja imartelujen\nvastineeksi saamansa loukkaukset ja herjaukset ja tilaisuuden tullen\nnauttia niiden kostamisestakin.\n\n-- Mitäkö minä tiedän? Minä kerron teille, mitä minä tiedän. Minä\ntiedän kyllin paljon muuttaakseni tuon testamentin tuhkaksi, ja --\nenemmänkin, kuuletteko, enemmän!\n\nTom säikähti ihan jäykäksi.\n\n-- Enemmän? toisti hän. -- Mitä sinä enemmällä tarkoitat? Kuinka\nvoisi olla mitään enempää?\n\nRoxy nauroi pilkallisesti ja sanoi ivaten, keikauttaen päätänsä,\nkädet puuskassa:\n\n-- Niin kai -- oh, kyllä minä luulen, että te haluatte -- pienen\nkurjan räsydollarin hinnalla. Mitä, luuletteko te, että minä sen\nteille kertoisin? Teillähän ei ole rahaa. Minä menen kertomaan sen\nsedällenne -- juuri tällä minuutilla. Hän antaa minulle siitä viisi\ndollaria oikein mielellään.\n\nHän kääntyi halveksivasti ja aikoi lähteä pois. Tom hätääntyi. Hän\ntarttui Roxyn liepeisiin ja rukoili häntä odottamaan. Nainen kääntyi\nhäneen päin ja sanoi ylväästi:\n\n-- Katsokaas nyt -- mitä minä teille sanoin?\n\n-- Sinä ... sinä sanoit ... minä en muista mitään. Mitä sinä minulle\nsanoitkaan?\n\n-- Minä sanoin, että ensi kerralla, kun minä annan teille\ntilaisuuden, te lankeatte polvillenne ja rukoilette sitä.\n\nTom oli hetkisen ihan lamassa. Hän huohotti kiihtymyksestä. Sitten\nhän sanoi:\n\n-- Oi, Roxy, etkä kai sinä vaatisi nuorta herraasi sellaiseen\nkauheaan tekoon? Ethän voi sitä tarkoittaa.\n\n-- Minä annan teidän oikein pian tietää, tarkoitanko minä sitä vai\nen. Te nimittelette rumasti ja haukutte minua, melkein syljette\nminua, kun minä tulen tänne köyhänä, hyljättynä ja nöyränä, ja minä\ntahdoin kehua teitä, kun olette kasvanut niin komeaksi ja kauniiksi,\nja kertoa teille, kuinka minä ennen imetin teitä, hoidin ja valvoin,\nkun te olitte sairas, eikä teillä ollut yhtään äitiä paitsi minua\nkoko maailmassa, ja sitten pyysin teitä antamaan köyhälle, vanhalle\nneekerille dollarin, että se saisi jotakin syötävää; ja te haukuitte\nminua -- juuri niin, minua. Piru teidät periköön! Niin herra, minä\nannan teille yhden ainoan tilaisuuden vielä, ja se on nyt, ja se\nkestää vain puoli sekuntia -- kuuletteko?\n\nTom lysähti polvilleen ja alkoi rukoilla:\n\n-- Näethän, minä rukoilen ja oikein vilpittömästi sittenkin! Kerrohan\nminulle nyt, Roxy, kerro!\n\nKahden vuosisadan kostamattomien vääryyksien ja herjausten perijätär\nkatseli häntä ja näkyi juovan tyydytystä syvin siemauksin. Sitten hän\nvirkkoi:\n\n-- Hieno, siro nuori valkoinen herrasmies polvistumassa neekerilutkan\nedessä! Minä tahdoin sen nähdä edes kerran, ennen kuin minut\nkutsutaan täältä pois. Puhalla nyt torvea, Gabriel, minä olen\nvalmis... Nouskaa siitä!\n\nTom teki niin. Hän sanoi nöyrästi:\n\n-- No, Roxy, älä minua enää rankaise. Minä olen ansainnut, mitä olen\nsaanut, mutta päästähän minut nyt sillä. Älä mene sedän luo. Kerro\nminulle. Minä annan sinulle ne viisi dollaria.\n\n-- Niin, kyllä maar; ettekä te siihenkään pysähdy. Mutta minä en\ntahdo kertoa sitä teille täällä.\n\n-- Vai ette, Jumala paratkoon, ette täällä?\n\n-- Pelkäättekö sitä taloa, jossa kummittelee?\n\n-- E-en.\n\n-- No hyvä, tulkaa sitten kummitustaloon kello kymmenen tai\nyksitoista tänä iltana ja kiivetkää sinne tikapuita myöten, sillä\nportaat ovat luhistuneet. Siellä te minut tapaatte. Minä asun\nkummitustalossa, kun minulla ei ole varaa asua missään muualla.\n\nHän lähti ovea kohti, mutta pysähtyi ja sanoi: -- Antakaa mulle se\ndollarinseteli! Nuorukainen antoi sen hänelle. Roxy tarkasti sitä ja\njupisi: -- Hm, hyvin näyttää siltä, että pankki on romahtanut. Hän\nliikahti jälleen, mutta pysähtyi vieläkin. -- Onko teillä whiskyä?\n\n-- Kyllä vähän.\n\n-- Tuokaa sitä!\n\nTom riensi huoneeseensa yläkertaan ja nouti sieltä pullon, joka oli\nkahdelta kolmannekseltaan täynnä whiskyä. Roxy avasi korkin, kallisti\npulloa ja otti kulauksen. Hänen silmänsä säteilivät tyydytyksestä, ja\nhän pisti pullon huivinsa alle, sanoen:\n\n-- Se on priimatavaraa. Minä otan sen mukaani.\n\nTom avasi nöyrästi oven, ja Roxy asteli ulos korskeana ja suorana\nkuin krenatööri.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nMiksi riemuitsemme lapsen syntyessä ja suremme hautajaisissa? Siksi,\nettä kummassakaan tapauksessa ei ole kyse meistä itsestämme. --\n_Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nHelppo on löytää vikoja, jos ihmisellä on siihen taipumusta. Oli\nkerran mies, joka voimatta löytää muuta vikaa kivihiilissään valitti,\nettä ne sisälsivät liian paljon kivettyneitä esihistoriallisia\nkorpisammakoita. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nTom heittäytyi sohvalle, laski jyskyttävän päänsä käsiensä varaan ja\ntuki kyynärpäitään polvillaan. Hän huojui edestakaisin ja voihki.\n\n-- Olen polvistunut neekerilutkan eteen, hän mumisi. -- Luulin jo\npäässeeni nöyryytyksen syvimmän kuilun pohjaan tätä ennen, mutta oih,\nvoih, se ei ollut mitään tähän verrattuna... No, onhan yksi lohtu,\nsellainen kuin se on -- minä olen tällä kertaa koskettanut pohjaa. Ei\nole mitään alempana.\n\nMutta se oli liian hätäinen johtopäätös.\n\nKello kymmeneltä sinä iltana hän kiipesi tikapuita myöten\nkummittelutaloon kalpeana, heikkona ja kurjana. Roxy seisoi erään\nkammion ovella odottamassa, sillä hän oli kuullut poikansa tulon.\n\nTämä asumus oli kaksikerroksinen hirsirakennus, joka muutama vuosi\nsitten oli tullut kuuluisaksi siitä, että siellä kummitteli,\nja silloin sen käyttökelpoisuus loppui. Kukaan ei sen jälkeen\ntohtinut siellä asua tai öiseen aikaan sitä lähestyä, ja useimmat\nihmiset kaarsivat sen ohi päivälläkin kaukaa. Kun sillä ei ollut\nkilpailijaa, nimitettiin sitä yksinkertaisesti _Kummitustaloksi_.\nSe alkoi nyt ränsistyä ja raunioitua pitkän autiuden jälkeen. Se\nsijaitsi kolmensadan metrin päässä Taulapää Wilsonin talon takana,\nja rakennukset erotti toisistaan tyhjä rakentamaton alue. Se oli\nviimeinen talo kaupungin sillä laidalla.\n\nTom seurasi Roxya huoneeseen. Siellä oli kasa puhtaita olkia\nvuoteena eräässä nurkassa, muutamia halpoja, mutta hyvin hoidettuja\nvaatekappaleita riippui seinällä, läkkipeltinen lyhty täplitti\nlattiaa pienillä valopilkuilla, ja siellä täällä oli saippua- ja\nkynttilälaatikoita tekemässä tuolien virkaa.\n\nMolemmat istuutuivat, ja Roxy sanoi:\n\n-- No niin, nyt minä tahdon kertoa teille suoraan, mitä tiedän,\nmyöhemmin alan kerätä rahaa; minulla ei ole kiire. Mitä te luulette\nminun teille kertovan?\n\n-- Voi, sinä -- sinä, Roxy, älä piinaa minua kovin paljon! Puhu\nsuusi puhtaaksi ja sano minulle, että olet jollakin tavalla\nsaanut tietää, missä pinteessä minä nyt olen tuhlauksen ja hupsun\nhuikentelevaisuuden tähden.\n\n-- Tuhlauksen ja huikentelevaisuuden! Ei, herra, sitä se ei ole. Se\nei merkitse yhtään mitään sen rinnalla, mitä minä tiedän.\n\nTom tuijotti häneen ja kysyi:\n\n-- Mitä ihmettä sinä tarkoitat?\n\nRoxy nousi ja tuijotti häneen synkästi kuin kohtalon hengetär.\n\n-- Minä tarkoitan tätä -- ja se on totta kuin evankeliumi. Te ette\nole sen enempää sukua vanhalle massa Driscollille kuin minä -- sitä\nminä tarkoitan? Ja hänen silmänsä leimahtivat voitonriemusta.\n\n-- Mitä?\n\n-- Niin, herra, eikä siinä kaikki! Sinä olet neekeri -- syntynyt\nneekeriksi ja orja! Ja sinä olet neekeri ja orja tänäkin minuuttina;\nja jos minä avaan suuni ja kerron, niin vanha massa Driscoll myy\nsinut virtaa alaspäin ennen kuin sinä olet kahta vuorokautta vanhempi\nkuin nyt.\n\n-- Se on kirottu vale, sinä kurja vanha linnunpelätti!\n\n-- Ei, ei ikinä se ole vale. Se on totta, pelkkää totta, niin totta\nkuin minä elän. Niin, herra -- sinä olet _minun poikani_.\n\n-- Sinä paholainen!\n\n-- Ja se poikaparka, jota sinä tänään potkit ja löit, on Percy\nDriscollin poika ja sinun isäntäsi...\n\n-- Sinä elukka!\n\n-- Ja hänen nimensä on Tom Driscoll ja sinun nimesi Valet de\nChambers, eikä sinulla ole sukunimeä, kun neekereillä ei saa sitä\nolla!\n\nTom hypähti pystyyn, sieppasi halon ja kohotti sen; mutta hänen\näitinsä ainoastaan nauroi ja sanoi:\n\n-- Pysy alallasi, penikka! Luuletko sinä voivasi minua pelottaa?\nSiihen sinä et kelpaa eikä kukaan sinun kaltaisistasi. Minä uskon\nkyllä, että sinä ampuisit minua selkään, jos saisit tilaisuuden,\nsillä se on juuri sinun tapaistasi -- minä tunnen sinut läpikotaisin\n-- mutta kun minusta ei ole hauskaa, että minut murhattaisiin noin\nsalavihkaa, olen minä pannut sen jutun paperille, ja nyt se on\nvarmoissa käsissä, ja se mies, jolla se on, tietää, mistä pitää hakea\noikea mies, jos minut murhataan. Hyvänen aika, jos sinun mielestäsi\nsinun oma äitisi on yhtä suuri hupsu kuin sinä itse, niin sinä\nerehdyt pahasti, sen minä voin sulle sanoa! No niin, istu nyt hiljaa\nja ole siivolla; äläkä nouse, ennen kuin minä käsken!\n\nTom riehui ja vääntelehti raatelevien tunteiden ja vaikutelmien\npyörteissä ja sanoi vihdoin varman vakaumuksen sävyyn:\n\n-- Kaikki on pelkkää pötyä; mene siis tekemään pahimpasi. Minä en\nenää tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi.\n\nRoxy ei vastannut mitään. Hän otti lyhdyn ja astui ovea kohti. Tomin\nvaltasi jääkylmä kauhu.\n\n-- Tule takaisin, tule takaisin! hän uikutti. -- En minä sitä\ntarkoittanut, Roxy; minä otan kaikki takaisin enkä sano sitä koskaan\nenää! Tulehan takaisin, hyvä Roxy!\n\nNainen seisoi hetkisen ääneti ja lausui sitten vakavasti:\n\n-- On yksi asia, joka sinun täytyy lopettaa, Valet de Chambers. Sinä\net saa sanoa minulle 'Roxy', ikään kuin sinä olisit minun vertaiseni.\nLapset eivät saa puhutella äitejään sillä tavalla. Sinun pitää sanoa\nminulle 'äiti' tai 'mamma', niin sinun pitää minua nimittää --\nainakin, kun ei kukaan ole kuulemassa. Sano niin!\n\nSe vaati Tomilta ponnistuksen, mutta hän sai tuon sanan lausutuksi.\n\n-- Se on hyvä. Älä sitä koskaan enää unohda, jos tiedät, mikä on\nsinulle terveellistä. No niin, sinä olet sanonut, ettet enää koskaan\nnimitä sitä valheeksi. Minä sanon sinulle varoitukseksi: jos vielä\njoskus niin sanot, on se viimeinen kerta, kun sinä sen minulle sanot.\nMinä menen silloin suoraa päätä tuomarin luo, niin nopeasti kuin\njaksan kävellä, ja ilmoitan hänelle, kuka sinä olet, ja näytän sen\ntoteen. Uskotko sinä, kun minä sen sanon?\n\n-- Oh, voihki Tom, -- enemmän kuin uskon; minä tiedän sen.\n\nRoxy käsitti, että hänen voittonsa oli täydellinen. Hän ei olisi\nvoinut näyttää kellekään mitään toteen. Ja se hänen uhkauksensa,\nettä jotakin oli kirjoitettu oli vale; mutta hän tunsi sen miehen,\njonka kanssa hän oli tekemisissä, ja oli lausunut molemmat väitteensä\nvähääkään epäilemättä niiden tekemää vaikutusta.\n\nSitten hän meni taas istumaan kynttilälaatikolleen, ja hänen\nvoitokkaan asentonsa ylväs ryhti teki siitä valtaistuimen. Hän\nvirkkoi:\n\n-- Nyt sitten, Chambers, me alamme puhua asioista, eikä mitään\nhullutteluja enää. Ensiksikin sinä saat viisikymmentä dollaria\nkuussa; puolet siitä sinä annat äidillesi. Tänne rahat!\n\nMutta Tomilla oli kaiken kaikkiaan kuusi dollaria. Hän antoi ne ja\nlupasi alkaa säännöllisesti maksaa ensi kuun rahaerästä asti.\n\n-- Chambers, kuinka paljon sinä olet velkaa?\n\nTomia puistatti, ja hän sanoi:\n\n-- Lähes kolmesataa dollaria.\n\n-- Kuinka sinä aiot sen maksaa?\n\nTom voihkaisi:\n\n-- Oh, en minä tiedä; älä tee minulle sellaisia kauheita kysymyksiä.\n\nMutta Roxy ei hellittänyt, ennen kuin sai lypsetyksi nuorukaiselta\ntunnustuksen: Tom oli kuljeskellut täällä valepuvussa, varastellen\npieniä arvoesineitä yksityisistä taloista. Hän oli tehnyt siten\nkaikkiaan melkoista rosvoilua kaksi viikkoa sitten, jolloin hänen\nluultiin olevan St. Louisissa; mutta hän pelkäsi lähettäneensä liian\nvähän kamaa tarvittavan summan hankkimiseksi eikä uskaltanut tehdä\nuutta yritystä kauppalassa nyt vallitsevan kiihtymyksen aikana.\nHänen äitinsä hyväksyi hänen menettelynsä ja tarjoutui auttamaan,\nmutta se säikähdytti Tomia. Hän rohkaisi mielensä ja sai vavisten\nsanotuksi, että jos äiti poistuisi kaupungista, hän tuntisi asemansa\nparemmaksi ja turvallisemmaksi ja voisi pitää päänsä pystymmässä\n-- ja aikoi ryhtyä sitä todistelemaan, mutta Roxy tuotti hänelle\nmieluisen yllätyksen sanomalla olevansa valmis lähtemään; hänestä oli\nsaman tekevää, missä hän oleskeli, kunhan hän vain sai säännöllisesti\nosuutensa kuukausirahoista. Hän sanoi, ettei hän menisi kauas, vaan\nsaapuisi kerran kuussa kummitustaloon rahojaan perimään. Sitten hän\nlisäsi:\n\n-- Minä en vihaa sinua nyt niin paljon, mutta minä olen vihannut\nsinua monta vuotta -- ja niin olisi jokainen tehnyt. Vaihdoinhan\nminä sinut toisen vauvan kanssa, annoin sinulle hyvän perheen ja\nhyvän nimen ja tein sinusta valkoisen, rikkaan herran, jolla on\nuusina ostetut vaatteet. Mutta mitä minä siitä sain? Sinä halveksit\nminua kaiken aikaa ja aina tiuskit minulle ja puhuit häijysti\nihmisten kuullen, etkä koskaan sallinut minun unohtaa, että minä olen\nneekeri... ja ... ja...\n\nHän purskahti murtuneena itkuun. Tom sanoi:\n\n-- Mutta enhän minä tiennyt, että sinä olit minun äitini; ja sitä\npaitsi...\n\n-- No, älkäämme siitä välittäkö nyt; annetaan sen olla. Minä unohdan\nsen. Sitten hän lisäsi uhkaavasti: -- Ja laita niin, ettei minun enää\nkoskaan tarvitse sitä muistaa, sillä silloin sinut paha perii, sen\nminä sinulle sanon.\n\nHeidän erotessaan Tom kysyi kaikkein houkuttelevimmalla äänellään:\n\n-- Äiti, onko sinulla mitään sitä vastaan, että ilmoittaisit minulle,\nkuka minun isäni oli?\n\nHän oli luullut tekevänsä kiusallisen kysymyksen. Mutta hän erehtyi.\nRoxy suoristautui, keikautti ylpeästi päätänsä ja vastasi:\n\n-- Minullako olisi mitään sitä vastaan? Ei, ei ollenkaan! Eikä\nsinunkaan tarvitse hävetä isääsi, sen minä voin sanoa. Hän oli\nparasta säätyä koko tässä kaupungissa -- vanhaa virginialaista\nsukua, ihan ensimmäisistä perheistä. Niin, yhtä hyvää sukujuurta\nkuin Driscollit ja Howardit, kun ne olivat mahtavimmillaan. Hän\notti kasvoilleen vielä ylpeämmän ilmeen, jos mahdollista, ja lisäsi\npontevasti: -- Muistatko eversti Cecil Burleigh Essexin, joka kuoli\nsamana vuonna kun sinun nuoren isäntäsi Tom Driscollin pappa, ja\nkuinka kaikki vapaamuurarit ja yhdistykset ja kirkkokunnat menivät\npitämään hänelle komeimpia hautajaisia, mitä kaupunki koskaan on\nnähnyt? Se oli se mies.\n\nHänen ylväästi kohoavan itsetuntonsa mukana palasivat hänen\naikaisempien päiviensä sulokkuus, ja hänen ryhtinsä sai ylevää\narvokkuutta, joka olisi sopinut kuningattarelle, jos hänen\nympäristönsä olisi ollut hiukan enemmän sen mukainen.\n\n-- Ei ole tässä kaupungissa toista neekeriä, joka on niin hienoa\nsukua kuin sinä. No, lähde nyt! Ja pidä pääsi pystyssä niin korkealla\nkuin haluttaa -- sinulla on siihen oikeus, ja sen minä voin vannoa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nKaikki sanovat: -- Kuinka kovaa, että meidän täytyy kuolla! --\nomituinen valitus ihmisten suusta, joiden on täytynyt elää. --\n_Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nKun olet vihainen, laske neljään; jos olet kovin vihainen, niin\nkiroa. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nLevolle mentyään Tom usein havahtui unestaan, ja hänen ensimmäinen\najatuksensa oli: -- Kuinka hyvä asia, että se olikin pelkkää unta!\nSitten hän laskeutui raskaasti vuoteeseen jälleen, voihkaisi ja\nmumisi: -- Neekeri! Minä olen neekeri! Toivoisinpa olevani kuollut!\n\nHän heräsi aamunkoitteessa, tämän kauhun jälleen toistuessa, ja\nsitten hän päätti, ettei hän enää välittäisi tuosta petollisesta\nunesta. Hän alkoi ajatella. Ne olivat kylläkin katkeria mietteitä,\njotka liikkuivat jokseenkin tähän tapaan:\n\n-- Miksi luotiin neekereitä _ja_ valkoisia? Minkä rikoksen oli\nensimmäinen, vielä luomaton neekeri tehnyt, jotta syntymän kirous\nsäädettiin hänen osakseen? Ja miksi tehtiin tämä kauhea erotus\nvalkoisten ja mustien välillä...? Kuinka kovalta neekerin kohtalo\ntuntuukaan tänä aamuna! Kuitenkaan ei sellainen ajatus eilisiltaan\nasti ollut koskaan pälkähtänyt päähäni.\n\nHän huokaili ja voihki tunnin ajan tai kauemmin. Sitten \"Chambers\"\ntuli nöyrästi ilmoittamaan, että aamiainen oli melkein valmis. \"Tom\"\nkarahti tulipunaiseksi nähdessään tämän ylimyksellisen valkoisen\nnuorukaisen matelevan hänen, neekerin, edessä ja nimittävän häntä\n\"nuoreksi herraksi\". Hän sanoi töykeästi:\n\n-- Pois minun näkyvistäni! Ja kun nuorukainen oli mennyt, hän mumisi:\n-- Eipä hän, poikaraukka, ole minulle mitään pahaa tehnyt, mutta nyt\nhän on minulle silmätikkuna, sillä hän on Driscoll, nuori herrasmies,\nja minä olen ... voi, soisin olevani kuollut!\n\nJättiläispurkaus, niin kuin Krakatoan tulivuoren muutamia vuosia\nsitten sitä seuranneine maanjäristyksineen, hyökyaaltoineen ja\nvulkaanisine tuhkapilvineen, muuttaa ympäröivän seudun muodon\ntuntemattomaksi, vaivuttaa maahan korkeat kunnaat, kohottaa notkot,\nluo ihania järviä erämaihin ja erämaita sinne, missä vihreät\nniityt ennen hymyilivät. Tomia kohdannut hirvittävä onnettomuus\noli jokseenkin samaan tapaan muuttanut hänen henkisen maisemansa.\nJoidenkin matalien notkojensa hän havaitsi kohonneen ihanteiksi,\njotkut hänen ihanteensa olivat vajonneet laaksoihin ja viruivat\nsiellä, säkkikangasta, laavantuhkaa ja tulikiveä särkyneiden päiden\npeittona.\n\nPäiväkausia hän vaelteli yksinäisillä paikoilla, ajatellen, yhä\najatellen -- koettaen päästä asemastaan selville. Se oli uutta\nponnistelua. Jos hän tapasi tuttavan, huomasi hän, että elinkautinen\ntottumus oli jollakin salaperäisellä tavalla kaikonnut -- hänen\nkäsivartensa riippui hervottomana sen sijaan että se olisi\nvaistomaisesti ojentunut kädenpuristukseen. \"Neekeri\" ilmaisi hänessä\nnöyryytensä, ja hän punastui ja nolostui. Ja \"neekeri\" hämmästyi,\nkun valkoinen tuttava kurotti kätensä tervehdykseen. Hän havaitsi\n\"neekerinsä\" vaistomaisesti väistyvän sivulle jalkakäytävällä\nvalkoisen huligaanin tai tyhjäntoimittajan tieltä. Kun Rowena,\nrakkain, mitä hänen sydämensä tunsi, hänen salaisen palvontansa\nepäjumala, kutsui häntä kotiinsa, esitti hänen \"neekerinsä\"\nhämmentyneen anteeksipyynnön ja pelkäsi astua sisälle istumaan\nvalkoihoisten kanssa yhdenvertaisena. \"Neekeri\" pakoili ja lymyili,\nhiiviskellen siellä täällä ja kuvitellen näkevänsä epäluuloa ja\nehkä varmuudenkin kaikkien kasvoilla, sävyssä ja eleissä. Niin outo\nja hänen luonteestaan poikkeava oli Tomin käytös, että ihmiset\nsen huomasivat ja kääntyivät hänen ohi mentyään vilkaisemaan\nhänen jälkeensä, ja kun hän katsahti taakseen -- mitä hän ei\nkaikesta vastustelustaan huolimatta voinut olla tekemättä -- ja\nhavaitsi toisen henkilön hämmästyneen ilmeen, herätti se hänessä\nsairaalloisen tunteen, ja hän livahti pois näkyvistä niin nopeasti\nkuin mahdollista. Hän alkoi tuntea olevansa voitettu ja sai vauhkon\nilmeen; niinpä hän pakeni pois vuorenhuipuille ja yksinäisyyteen. Hän\nsanoi itselleen, että Harmin kirous oli hänen päällänsä.\n\nHän pelkäsi ruokailuaikojaan; \"neekeri\" häpesi istua valkoisten\npöydässä ja pelkäsi ilmituloa kaiken aikaa. Ja kerran, kun tuomari\nDriscoll sanoi hänelle: -- Mikä sinua vaivaa? Sinä näytät nöyrältä\nkuin neekeri, tunsi hän samaa kuin salamurhaajat tuntevat, kun\nsyyttäjä sanoo: -- Sinä olet se mies! Tom valitti pahoinvointia ja\nlähti pöydästä.\n\nHänen otaksutun \"tätinsä\" huolehtivaisuus ja hellyydenosoitukset\nolivat alkaneet häntä kauhistuttaa, ja hän vältti niitä.\n\nJa kaiken aikaa kasvoi hänen sydämessään hänen vihansa hänen\notaksuttua \"setäänsä\" kohtaan; sillä hän tuumi itsekseen: -- Hän\non valkoinen; minä olen hänen karjaansa, hänen omaisuuttaan, hänen\ntavaraansa, ja hän voi myydä minut ihan kuin koiransa.\n\nViikon verran tämän jälkeen Tom kuvitteli, että hänen luonteensa oli\nvarsin oleellisesti muuttunut. Mutta se johtui siitä, että hän ei\ntuntenut itseään.\n\nUseissa suhteissa hänen mielipiteensä olivat täydellisesti\nmuuttuneet eivätkä koskaan palaisi entiselleen, mutta hänen\nluonteensa perusrakenne ei ollut muuttunut eikä voinut muuttua.\nPari kolme varsin tärkeää piirrettä siinä oli vaihtunut, ja\najanpitkään siitä johtuisi seurauksia, kun tilaisuus tarjoutui --\nja varsin vakavanlaisia seurauksia sittenkin. Suuren sielullisen\nja siveellisen murroksen vaikutuksesta hänen luonteensävyynsä\nja tapoihinsa oli tullut täydellinen muutos, mutta jonkin ajan\nperästä, sitten kun myrsky oli asettunut, molemmat alkoivat palata\nentiselleen. Vähitellen hän vaipui takaisin entiseen kevytmieliseen\nja huolettomaan elosteluunsa, vanhaan ajatus- ja puhetapaan. Eikä\nkukaan hänen lähimmistään olisi voinut havaita mitään, mikä erotti\nhänet entisestä heikosta ja välinpitämättömästä Tomista.\n\nSaalistamisretki, jonka hän oli kaupungilla suorittanut, osoittautui\ntuottavammaksi kuin hän oli rohjennut toivoa. Sen tuloksista kertyi\nhänen pelivelkojensa maksamiseksi tarvittava summa, ja se pelasti\nhänet paljastukselta ja uudelta testamentin peruutukselta. Hän\nja hänen äitinsä oppivat pitämään toisistaan varsin paljon. Roxy\nei kuitenkaan voinut häntä rakastaa, koska \"ei hänestä mihinkään\nollut\", kuten hän lausui, mutta hänen luonteensa vaati jotakin\ntai jotakuta hallittavaa, ja poika oli parempi kuin ei mitään.\nÄidin voimakas luonne ja hyökkäävä ja käskevä sävy pakotti Tomin\nniitä ihailemaan siitäkin huolimatta, että hän sai niistä enemmän\nnäytteitä kuin hänen hyvinvoinnilleen oli tarpeellista. Ylimalkaan\noli Roxyn keskustelun aiheina tuoreita juoruja kaupungin tärkeimpien\nperheiden yksityiselämästä (sillä hän kävi elonkorjuulla heidän\nkeittiöissään joka kerta, kun hän saapui kaupunkiin) ja Tom nautti\nsiitä. Se sopi juuri hänen makuunsa. Äiti nouti aina säännöllisesti\npuolet hänen kuukausirahoistaan, ja poika saapui aina kummitustaloon\nrupatelIakseen hänen kanssaan näissä tilaisuuksissa. Silloin tällöin\nRoxy kävi väliaikoinakin häntä siellä tervehtimässä.\n\nJoskus Tom matkusti St. Louisiin pariksi viikoksi, ja vihdoin vanha\nkiusaus valtasi hänet jälleen. Hän voitti joukon rahaa, mutta\nmenetti sen jälleen ja melkoisen summan lisäksikin, jonka hän lupasi\nsuorittaa niin pian kuin mahdollista.\n\nSitä varten hän suunnitteli uutta varasteluretkeä omassa\nkaupungissaan. Hän ei koskaan ryhtynyt siihen puuhaan vieraassa\nkaupungissa, sillä hän pelkäsi pujahtaa taloihin, joita hän ei\ntuntenut sisältä ja ulkoa ja joiden arkitavat olivat hänelle oudot.\nHän tuli valepuvussa kummitustaloon keskiviikkona ennen kaksosten\nsaapumista -- kirjoitettuaan Pratt-tädilleen, että hän tulisi kotiin\nvasta kahta päivää myöhemmin -- ja lymyili siellä äitinsä kanssa\nperjantaiaamun sarastukseen asti, jolloin hän palasi setänsä taloon,\nastuen sisälle takaovesta omalla avaimellaan ja livahtaen huoneeseen,\njossa hänellä oli käytettävänään kuvastin ja pukutarpeita. Hänellä\noli mytyssä tytön vaatekerta mukanaan saalistusretkeään varten\nja yllään muuan äitinsä puku, mustat hansikkaat ja huntu. Aamun\nvaljetessa hän oli pukeutuneena valmiiksi retkeään varten, mutta näki\nvilahduksen Taulapää Wilsonista ikkunassa vastapäätä ja tiesi, että\ntämäkin oli huomannut hänet. Sen vuoksi hän huvitti Wilsonia hetkisen\nveikistelemällä kuvastimensa edessä, poistuen sitten näkyvistä ja\nottaen ylleen toisen valepuvun, ja meni ulos takaportaita pitkin\nkaupungille tutkimaan tulevaa tapahtumapaikkaa.\n\nMutta hän oli levottomassa mielentilassa. Hän oli vaihtanut itselleen\njälleen Roxyn puvun, ja liikkui vanhan naisen tapaan kumarassa,\njottei Wilson vaivaisi päätänsä halpasäätyisellä vanhalla akalla,\njoka varhain aamulla lähti naapurin talosta takaoven kautta, jos\nhän vielä olisi vaanimassa. Mutta entä jos Wilson oli nähnyt hänen\nlähtönsä, pitänyt sitä epäilyttävänä ja häntä seurannutkin? Se ajatus\nnostatti kylmän hien Tomin otsalle. Hän luopui rosvoretkestään siksi\npäiväksi ja riensi takaisin kummitustaloon hämärintä tietä, jonka\nhän tunsi. Hänen äitinsä oli poissa; mutta hän palasi pian ja kertoi\nsuuresta vastaanotosta Patsy Cooperilla ja sai pojan pian uskomaan,\nettä tämä tilaisuus oli kuin erikoinen sallimus, viekoitteleva ja\noivallinen. Tom lähti siis rosvoamaan, ja hänellä olikin siinä\nmainio menestys, sillä välin kun kaikki olivat Patsy Cooperin luona.\nMenestys antoi hänelle rohkeutta ja todellista pelottomuuttakin,\nvieläpä siinä määrin, että hän vietyään saaliinsa eräällä takakujalla\nodottelevalle äidilleen lähti itsekin vastaanotolle ja siinä talossa\nlisäsi erinäisiä arvoesineitä saaliiseensa.\n\nTämän pitkän poikkeamisen jälkeen olemme nyt ehtineet takaisin\nsille kohdalle, missä Taulapää Wilson odotellessaan kaksosten\nsaapumista samana perjantai-iltana, istui mietiskelemässä aamun\narvoituksellista, outoa ilmestystä -- tyttöä Tom Driscollin\nmakuuhuoneessa. Hän arvaili, tuumiskeli ja vaivasi päätänsä ja\nkummasteli, kuka se hävytön olento saattoi olla.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nOn kolme pettämätöntä keinoa miellyttää kirjailijaa, ja ne\nmuodostavat kohoavan kohteliaisuusasteikon: 1. sanoa hänelle\nlukeneensa jonkin hänen kirjoistaan; 2. sanoa hänelle lukeneensa\nkaikki hänen kirjansa; 3. pyytää häneltä luettavakseen hänen lähinnä\nilmestyvän kirjansa käsikirjoitus. N:o 1 tuottaa teille hänen\nkunnioituksensa; n:o 2 hankkii teille hänen ihailunsa; n:o 3 raivaa\nteille suoraa päätä tien hänen sydämeensä. -- _Taulapää Wilsonin\nkalenterista_.\n\nJos epäilette laatusanan sopivaisuutta, pyyhkikää se. -- _Taulapää\nWilsonin kalenterista_.\n\nKaksoset saapuivat sitten, ja alettiin haastella. Keskustelu\nsujui keveästi ja tuttavallisesti, ja sen vaikutuksesta kävi uusi\nystävyys luontevammaksi ja lujemmaksi. Wilson otti pyynnöstä\nmietekalenterinsa ja luki siitä muutamia kohtia, joita kaksoset\nvilpittömän sydämellisesti ylistivät. Se miellytti kirjoittajaa niin\nsuuresti, että hän ilomielin suostui heidän pyyntöönsä ja lainasi\nosan teoksesta, jotta he voisivat lukea sitä kaikessa rauhassa\nkotona. Laajoilla matkoillaan he olivat havainneet, että oli kolme\npettämätöntä keinoa miellyttää tekijää, ja he käyttivät nyt parhainta\nnäistä kolmesta.\n\nSitten tuli keskeytys. Nuori Tom Driscoll saapui ja liittyi seuraan.\nHän oli näkevinään arvokkaat muukalaiset ensimmäistä kertaa, kun nämä\nnousivat puristamaan kättä; mutta se oli vain teeskentelyä, sillä\nhän oli nähnyt heistä vilauksen jo vastaanotolla, suorittaessaan\nsiellä rosvoustaan. Kaksoset tuumivat itsekseen, että hän oli\nlempeäkasvoinen ja jokseenkin kaunis, pehmeä ja sulava liikkeissään\n-- sanalla sanoen siro. Angelosta hänellä oli kaunis katse; Luigi\ntaas ajatteli, että siinä oli jotakin verhottua ja arastelevaa.\nAngelosta hänellä oli hauska ja huolettoman vapaa puhetapa;\nLuigista taas se oli liiankin vapaa. Angelo ajatteli, että hän\noli kylläkin miellyttävä nuori mies; Luigi pidättyi arvostelusta.\nTomin ensimmäinen osanotto keskusteluun oli kysymys, jonka hän oli\ntehnyt Wilsonille sata kertaa ennen. Se esitettiin aina hilpeästi ja\nhyvänsävyisesti ja koski aina kipeähkösti, sillä se osui salaiseen\nhaavaan; mutta tällä kertaa vihlaisu oli terävä, kun vieraita oli\nsaapuvilla.\n\n-- No, kuinka on asianajon laita? Oletteko jo saanut jonkin jutun?\n\nWilson puri huultansa, mutta vastasi: -- En -- en vielä, niin\nhuolettomasti kuin osasi. Tuomari Driscoll oli jalomielisesti\njättänyt lainopin pois kaksosille esittämästään Wilsonin\nelämäntarinasta. Nuori Tom nauroi hauskasti ja sanoi:\n\n-- Wilson on lakimies, hyvät herrat, mutta hän ei nykyisin aja\nasioita.\n\nIva tuntui purevalta, mutta Wilson hillitsi itsensä ja vastasi\nkiihkottomasti:\n\n-- Totta kyllä, minä en aja asioita. On totta, ettei minulla koskaan\nole ollut oikeusjuttua ja että minun on kahdenkymmenen vuoden aikana\ntäytynyt vaivalloisesti ansaita toimeentuloni kirjanpidon neuvojana\ntässä kaupungissa, jossa en kuitenkaan voi saada tilikirjoja\nselvittääkseni niin usein kuin haluaisin. Mutta on myöskin totta,\nettä olen hyvin valmistautunut asianajajan toimeen. Silloin, kun\nolin teidän ikäisenne, Tom, olin valinnut uran ja olin pian pätevä\nsille astumaan. Tom vavahti. -- En ole koskaan saanut tilaisuutta\nkoettaa siinä kykyäni, ehkä en koskaan saakaan; mutta jos joskus\nsaan tilaisuuden, olen silti valmis, sillä minä olen jatkanut\nlakitieteellisiä opintojani kaikki nämä vuodet.\n\n-- Se on oikein; teillä on hyvä sisu! Minä pidän siitä. Tekisi\nmieleni jättää kaikki lakiasiani teidän huostaanne. Minun asiani ja\nteidän lainopillinen toimintanne sopisivat varsin hyvin yhteen, Dave.\nJa nuori mies nauroi taas.\n\n-- Jos te jättäisitte ne minun haltuuni... Wilson ajatteli\ntyttöä Tomin makuuhuoneessa ja oli sanomaisillaan: -- Jos te\nvain jättäisitte kaikki salavihkaiset ja epäkunnialliset asianne\nminun haltuuni, tulisi siitä melkoinen vyyhti, mutta hän malttoi\nmielensä ja lausui: -- Tämä puheenaihe ei kuitenkaan sovi yleiseksi\nkeskusteluksi.\n\n-- Hyvä sitten, vaihtakaamme puheenaihetta; ajattelinkin, että\naiotte lausua minulle uuden loukkauksen, joten mielelläni siirryn\ntoiseen asiaan. Kuinka on nykyisin sen kauhean salaisuuden laita?\n-- Wilsonilla on suunnitelma saada tavallista ikkunalasia kaupaksi\nkoristelemalla sitä rasvaisilla sormenjäljillä ja sitten rikastua\nmyymällä sitä pula-ajan hintoihin Euroopan kruunupäille heidän\nlinnojensa somistamiseksi. -- Näyttäkäähän, Dave.\n\nWilson otti esille kolme lasilevyä ja sanoi: -- Minä annan\nasianomaisen vetää oikean kätensä sormet tukkansa lävitse, jotta\nniihin tarttuu ohut kerros luonnollista rasvaa, ja sitten painaa\nniiden päät lasia vasten. Seurauksena on hieno ja tarkka jäljennös\nihon viivoista, ja se on pysyvä, jollei se tule kosketukseen minkään\nkanssa, mikä voi kahnata sen pois. Alkakaahan, Tom.\n\n-- Mutta minä muistan teidän ottaneen minun sormenjälkeni jo pari\nkertaa aikaisemmin.\n\n-- Kyllä; mutta viime kerrallakin te olitte nuori poika, noin\nkaksitoistavuotias vain.\n\n-- Niin kyllä. Tietysti minä olen sen jälkeen kokonaan muuttunut, ja\nvaihteluahan ne kruunupäät haluavat.\n\nHän veti sormensa lyhyen tukansänkensä yli ja painoi niiden päät\nyhden kerrallaan lasiin. Angelo jäljensi sormenpäänsä toiselle\nlasinpalalle, ja sitten Luigi painoi sormensa kolmanteen. Wilson\nmerkitsi liuskat nimillä ja päivämäärällä ja pani ne pois. Tom\nnaurahti tapansa mukaan ja sanoi:\n\n-- En aikonut mainita mitään, mutta jos te tavoittelette vaihtelua,\nniin olette tuhlannut yhden levyn. Toisen kaksosen sormenjäljet ovat\ntietysti samat kuin toisenkin.\n\n-- No, se on nyt tehty, ja minä halusin kuitenkin saada ne molemmat,\nvastasi Wilson ja istuutui jälleen paikalleen.\n\n-- Mutta kuulkaahan, Dave, sanoi Tom, -- teidän oli tapana ihmisille\nennustaakin ottaessanne heidän sormenjälkensä. Dave on kovin\nmonipuolinen nero -- ensi luokan nero, hyvät herrat; suuri tiedemies,\njoka tässä kylässä turhaan homehtuu; profeetta, joka saa sen\ntunnustuksen, jonka profeetat tavallisesti kotiseudullaan saavat --\nsillä täällä ei hänen oppineita keksintöjään pidetä pähkinänkuoren\narvoisina, ja hänen päänuppiaan nimitetäänkin askartelupajaksi\n-- heh, eikö niin, Dave? Mutta vähät siitä; hän kyllä jonakin\npäivänä painaa merkkinsä, -- sormenjälkensä tietenkin -- hihihi!\nMutta, totta puhuen, te halunnette sallia hänen kerran vilkaista\nkämmeniinne; se on kahdenkertaisen pääsyhinnan arvoista, tai rahanne\npalautetaan ovella. Tiedättekö, hän lukee teidän kädenjuovianne\nyhtä helposti kuin kirjan tekstiä eikä ainoastaan ilmoita teille\nviittä- tai kuuttakymmentä asiaa, jotka tapahtuvat, vaan yhtä monta\ntuhatta, jotka eivät tapahdu. No, Dave, näyttäkää näille herroille,\nmikä innostunut tuhattaituri meillä, sitä aavistamattamme, tässä\nkaupungissamme on.\n\nWilson kärsi tästä pisteliäästä, perin vähän kohteliaasta\nnaljailusta, ja kaksoset kärsivät hänen kanssaan ja hänen puolestaan.\nHe päättelivät nyt aivan oikein, että paras keino auttaa häntä oli\nottaa asia vakavalta kannalta ja käsitellä sitä kunnioittavasti,\nvälittämättä Tomin jokseenkin häikäilemättömästä ivailusta. Niinpä\nLuigi sanoi:\n\n-- Matkoillamme olemme jonkin verran tutustuneet käsistä\nennustamiseen ja tiedämme varsin hyvin, mitä hämmästyttäviä asioita\nsillä voidaan saada aikaan. Jollei se ole tiedettä, vieläpä varsin\nylevää tiedettä, en tiedä, mikä muu nimi sille olisi annettava.\nItämailla...\n\nTom näytti hämmästyneeltä ja epäuskoiselta. Hän sanoi: -- Ettäkö tuo\npetkutus olisi tiedettä? Mutta ette kai puhu tosissanne?\n\n-- Kyllä, ihan tosissani. Neljä vuotta sitten meille tulkittiin\nkämmeniemme tiedotukset aivan kuin ne olisivat täynnä painettuja\nlauseita.\n\n-- Tahdotteko siis väittää, että siinä tosiaan oli jotakin? kysyi\nTom, jonka epäluuloisuus alkoi hiukan heiketä.\n\n-- Niin paljon totta siinä oli, selitti Angelo, -- että se, mitä\nmeille kerrottiin luonteenlaadustamme, oli täsmällisesti oikein --\nemme olisi itsekään voineet sitä parantaa. Vielä paljastettiin pari\nkolme meille sattunutta merkillistä tapausta -- asioita, joista ei\nkellään saapuvilla olevalla, meitä itseämme lukuunottamatta, voinut\nolla mitään aavistusta.\n\n-- Mitä, tuohan on selvää noituutta! huudahti Tom, jota asia nyt\nalkoi erinomaisesti kiinnostaa. -- Ja kuinka ne suoriutuivat siitä,\nmitä teille tulevaisuudessa tapahtuisi?\n\n-- Oh, ylimalkaan varsin hyvin, vastasi Luigi. -- Pari kolme\nmerkillisimmistä ennustetuista asioista on käynyt sen jälkeen toteen;\ntärkein kaikista tapahtui vielä samana vuonna. Jotkut pienimmistäkin\nennustuksista ovat toteutuneet; muutamat pienemmistä ja jokunen\nsuuremmista eivät vielä ole toteutuneet eivätkä ehkä siis koskaan\ntoteudukaan; kuitenkin ihmetyttäisi minua enemmän, jos ne jäisivät\ntoteutumatta, kuin niiden toteutuminen.\n\nTom oli nyt täydellisesti kääntynyt, ja sanat vaikuttivat häneen\nsyvästi. Hän sanoi puolustellen:\n\n-- Dave, tarkoitukseni ei ollut väheksyä sitä tiedettä; minä vain\nlaskin leikkiä -- puhuin seuraa huvittaakseni hölynpölyä, oikeammin\nsanoen. Toivoisin, että tutkisitte heidän kämmeniään. No, ettekö\ntahdo?\n\n-- Kyllä, tottakai, jos herrat sallivat; mutta eihän minulla ole\nollut tilaisuutta kehittyä taituriksi, enkä väitä sitä olevani.\nKun mennyt tapahtuma on jättänyt jotakuinkin silmäänpistävän\nmerkin kämmeneen, voin sen yleensä havaita, mutta pienemmät asiat\nusein jäävät minulta huomaamatta -- eivät tietenkään aina, mutta\nusein. Muuten, en paljon luota itseeni, kun on puhe tulevaisuuden\nennustamisesta. Minä juttelen ikään kuin kädestäennustaminen olisi\njokapäiväinen harrastukseni, mutta niin ei ole asian laita. Kuuden\nviime vuoden aikana en ole tutkinut edes puolta tusinaa käsiä.\nIhmiset, nähkääs, alkoivat laskea siitä leikkiä, minkä vuoksi jätin\nsen sikseen, lopettaakseni lörpöttelyn. Sanonpa teille, mitä teemme,\nkreivi Luigi: minä yritän selostaa teidän menneisyyttänne, ja jos\nsiinä edes hiukan onnistun -- ei, minä en kajoa tulevaisuuteen; sen\ntulkitseminen kuuluu ammattitaiturin tehtäviin.\n\nHän tarttui Luigin käteen. Tom sanoi:\n\n-- Malttakaa -- älkää katsoko vielä, Dave! Kreivi Luigi, tässä on\nlyijykynä ja paperia. Kirjoittakaa se asia, jonka sanoitte teille\nennustetuista olleen tärkeimmän ja joka tapahtui vajaan vuoden\nkuluessa sen jälkeen, ja antakaa sitten paperi minulle, jotta saan\nnähdä, keksiikö Dave sen teidän kädestänne.\n\nLuigi kirjoitti salaa rivin, käänsi paperinpalan kokoon ja antoi sen\nTomille, lausuen: -- Minä sanon teille, milloin sopii katsoa, jos hän\nsen keksii.\n\nWilson alkoi tutkia Luigin kämmentä, seuraten elämänviivoja,\nsydämenviivoja, pääviivoja ja eteni, pannen huolellisesti merkille\nniiden suhteet niitä kaikilla puolilla ympäröivien hienoimpien\nmerkkien ja juovien lukinverkkoon; hän tunnusteli peukalon juuressa\nolevaa lihaista kukkulaa ja tarkasteli sen muotoa; hän paineli\nkäden lihakasta puolta ranteen ja pikkusormen juuren välillä,\ntutkien senkin muotoa; hän tarkasti kärsivällisen huolellisesti\nsormet, niiden muodon, suhteet ja mihin asentoon ne jäivät ollessaan\ntäydellisessä levossa. Tätä menettelyä katselivat muut läsnäolijat\nperin uteliaina, päät kumartuneina yhteen Luigin kämmenen yli ja\nkenenkään häiritsemättä äänettömyyttä. Nyt Wilson alkoi uudelleen\ntarkoin silmäillä kämmentä ja ryhtyi esittämään huomioitaan.\n\nHän selosti Luigin luonteenlaadun ja taipumukset, hänen makunsa,\nantipatiansa, halunsa, harrastuksensa, pyrkimyksensä, kunnianhimonsa\nja erikoisuutensa tavalla, joka toisinaan sai tutkittavan sävähtämään\nja toiset nauramaan; mutta molemmat kaksoset selittivät, että kuvaus\noli taitavasti sommiteltu ja oikea.\n\nSitten Wilson ryhtyi Luigin elämäkertaan. Hän liikkui nyt\nvarovaisesti ja epäröiden, kuljettaen sormiaan hitaasti kämmenen\nisoja viivoja pitkin ja silloin tällöin pysähtyen \"tähteen\" tai\njohonkin muuhun sellaiseen tunnukseen, jonka ympäristön hän perin\ntarkoin tutki. Hän mainitsi pari mennyttä tapausta; Luigi vahvisti\nhänen lausuntojensa pätevyyden, ja tutkimus jatkui. Äkkiä Wilson\nkohotti katseensa hämmästyneen näköisenä.\n\n-- Tässä kerrotaan tapauksesta, jota ehkä ette soisi minun...\n\n-- Antakaa kuulla, vastasi Luigi hyväntahtoisesti; -- vakuutan, ettei\nse minua nolostuta.\n\nMutta Wilson epäröi vielä eikä oikein näkynyt tietävän, mitä tehdä.\nSitten hän sanoi:\n\n-- Minusta se on liian arkaluontoinen asia, jotta... Ehkä mieluummin\nkirjoittaisin sen tai kuiskaisin sen teille ja sallisin teidän itse\npäättää, haluatteko siitä puhuttavan vai ettekö.\n\n-- Kyllä sopii, virkkoi Luigi, -- kirjoittakaa se.\n\nWilson kirjoitti jotakin paperiliuskalle ja antoi sen Luigille, joka\nluki sen itsekseen ja sitten sanoi Tomille:\n\n-- Kääntäkää paperinne auki ja lukekaa se, herra Driscoll.\n\nTom luki:\n\n    \"_Ennustettiin, että minä tappaisin miehen. Se kävi toteen ennen\n    kuin vuosi oli kulunut_.\"\n\nTom lisäsi: -- Hyvä Jumala!\n\nLuigi ojensi Wilsonin paperin Tomille ja sanoi:\n\n-- Lukekaahan nyt tämä.\n\nTom luki:\n\n    \"_Te olette tappanut jonkun, mutta oliko se mies, nainen vai\n    lapsi, siitä en saa selvää_.\"\n\n-- Jopa nyt jotakin! huudahti Tom hämmästyneenä. -- Tuo vie voiton\nkaikesta, mitä on koskaan kuultu! Hitto vie, ihmisen oma käsi on\nhänen pahin verivihollisensa! Ajatelkaapa vain -- ihmisen oma käsi\nsisältää selonteon hänen elämänsä syvimmistä ja vaarallisimmista\nsalaisuuksista ja on kavalasti valmis paljastamaan hänet jokaiselle\nvastaantulevalle muukalaiselle velholle. Mutta miksi sallitte\nkenenkään katsoa kättänne, kun siihen on niin kauhea asia merkitty?\n\n-- Oh, virkkoi Luigi tyynesti, -- minä en siitä välitä. Minulla oli\nhyvät syyt tappaa se mies, enkä minä sitä kadu.\n\n-- Mitkä ne syyt olivat?\n\n-- No, hän ansaitsi saada surmansa.\n\n-- Minä kerron teille, miksi hän sen teki, koska hän ei itse tahdo\nsanoa, virkkoi Angelo lämpimästi. -- Hän teki sen pelastaakseen minun\nhenkeni -- siksi hän sen teki. Se oli siis ylevä teko eikä mitään\nsalassa pidettävää.\n\n-- Niin se oli, niin se oli, sanoi Wilson, -- sellainen teko veljen\nhengen pelastamiseksi on suuri ja jalo.\n\n-- Tosin on perin hauskaa, virkkoi Luigi, -- kuulla teidän sanovan\nniin, mutta epäitsekkyyteni, sankarillisuuteni tai jalomielisyyteni\neivät kestä lähempää tarkastusta. Te sivuutatte yhden seikan: jollen\nolisi pelastanut Angelon henkeä, niin kuinka olisi käynyt minun? Jos\nolisin sallinut sen miehen tappaa hänet, eikö hän olisi tappanut\nminuakin? Minä siis pelastin oman henkeni.\n\n-- Niin, se on sinun tapasi esittää asia, sanoi Angelo, -- mutta minä\ntunnen sinut -- minä uskon, ettet sinä laisinkaan ajatellut itseäsi.\nMinulla on vielä se ase, jolla Luigi tappoi miehen, ja minä näytän\nsen teille joskus. Se tapaus tekee sen mielenkiintoiseksi, ja ennen\nkuin se joutui Luigin käsiin, oli sillä jo historiansa, mikä lisää\nsen arvoa. Sen antoi Luigille mahtava intialainen ruhtinas, Barodan\ngaikwar, ja se on ollut hänen perheessään pari kolme vuosisataa.\nSillä oli surmattu monen monta epämieluista henkilöä, jotka, kuka\nkulloinkin, olivat häirinneet rauhaa ruhtinaallisen kotilieden\nääressä. Siinä ei ole paljon katseltavaa, paitsi että se ei ole\nmuovattu muiden puukkojen tai tikarien tapaan -- tai miksi niitä\nsanotaankaan. Katsokaas, minä piirrän sen teidän nähtäväksenne. Hän\notti paperiarkin ja teki nopean luonnoksen. -- Tällainen se on --\nleveä ja murhaava säilä, jonka terät viiltävät kuin partaveitsi.\nSiihen kaiverretut koukerot ovat pitkän omistajasarjan monogrammeja\ntai nimiä. Minä itse käskin lisätä siihen Luigin nimen roomalaisilla\nkirjaimilla sukuvaakunoineen, kuten näette. Katsokaahan, kuinka\nomituinen kahva sillä on. Se on pelkkää norsunluuta, kiillotettu\nkuin kuvastin, ja se on neljä tai viisi tuumaa pitkä, pyöreä ja yhtä\npaksu kuin rotevan miehen ranne, yläpäästään veistetty litteäksi,\njotta peukalo voi sitä vasten levätä; sillä siihen tartutaan niin,\nettä peukalo lepää yläpäätä vasten -- noin -- ja sitten se kohotetaan\nylös ja isketään alaspäin. Antaessaan sen Luigille gaikwar näytti\nmeille, miten siinä menetellään, ja ennen kuin yö oli kulunut oli\nLuigi käyttänyt asetta sillä seurauksella, että gaikwarilla oli yksi\nalamainen vähemmän. Tuppi on upeasti koristettu suuriarvoisilla\njalokivillä, ja näyttää teistä varmaankin enemmän katselemisen\narvoiselta kuin veitsi itse.\n\nTom tuumi itsekseen:\n\n-- Olipa onni, että tulin tänne. Olisin myynyt sen tikarin\npolkuhinnasta; otaksuin jalokivien olevan lasia.\n\n-- Mutta jatkakaahan; älkää pysähtykö, virkkoi Wilson. --\nUteliaisuutemme on nyt herätetty; haluaisimme kuulla siitä\nmiestaposta. Kertokaa meille siitä.\n\n-- No, puhuakseni lyhyesti, veitsi oli siihen kaikkeen syynä.\nAlkuasukaspalvelija livahti huoneeseemme palatsissa yöllä tappaakseen\nmeidät ja kaiketikin varastaakseen veitsen, kun sen tupessa on niin\nkallisarvoisia jalokiviä. Luigilla oli se pieluksensa alla; me\nmakasimme samassa vuoteessa. Huoneessa paloi himmeä yölamppu. Minä\nolin unessa; mutta Luigi oli valveilla, ja hän luuli huomaavansa\nepämääräisen hahmon lähestyvän vuodetta. Hän sieppasi veitsen tupesta\nja oli valmis, eivätkä häntä haitanneet vuodevaatteet, sillä ilma\noli kuuma eikä meillä ollut peitteitä. Äkkiä ilmestyi alkuasukas\nvuoteen ääreen ja kumartui minun ylitseni, oikea käsi kohotettuna\nja siinä minun kurkkuuni tähdätty tikari; mutta Luigi tarttui hänen\nranteeseensa, painoi hänet kyyrysilleen ja survaisi oman veitsensä\nmiehen kaulaan. Siinä koko tarina.\n\nWilson ja Tom hengähtivät syvään, ja kun oli keskusteltu\nmurhenäytelmän johdosta yhtä ja toista, tarttui Taulapää Tomin käteen\nsanoen:\n\n-- Kuulkaas, ties mistä syystä en ole koskaan vilkaissut teidän\nkämmeniinne; ehkä teillä olisi joitakin epäilyttäviä pikku\nsalaisuuksia, joita tarvitsisi ... no, mitä nyt?\n\nTom oli siepannut kätensä pois ja näytti melkoisen nololta.\n\n-- Kas, hän punastuu! virkkoi Luigi. Tom loi häneen julman katseen\nvastasi terävästi:\n\n-- No, jos punastunkin, ei syynä ole ainakaan se, että olisin\nmurhamies! Luigin tummat kasvot kuohahtivat, mutta ennen kuin hän\nehti puhua tai liikahtaa, lisäsi Tom kiireesti:\n\n-- Oh, pyydän tuhannesti anteeksi. En minä sitä tarkoittanut; sanat\npääsivät suustani harkitsematta, ja minä olen kovin, kovin pahoillani\n-- teidän tulee suoda minulle anteeksi!\n\nWilson tuli apuun ja selitti asiat niin hyvin kuin voi; oikeastaan\nhän onnistui siinä täydellisestikin kaksosten suhteen, sillä nämä\nolivat enemmän pahoillaan loukkauksesta, jonka hänen vieraansa huonoa\nkäytöstä osoittava pahantuulen purkaus oli hänelle tuottanut, kuin\nLuigiin kohdistetusta herjauksesta. Mutta hänen menestymisensä ei\nollut niin täydellinen, mikäli asia koski Tomia. Tämä yritti olla\nhuolettoman luonnollinen ja onnistuikin siinä melkoisen hyvin, mutta\npohjaltaan hän kantoi kaunaa kohtauksen kolmea todistajaa vastaan,\nolipa heille siinä määrin vihainen, kun he olivat sen nähneet ja\nhuomanneet, että hän melkein unohti kiukutella itselleen. Mutta\nsitten tapahtui jotakin, mikä teki hänen olonsa melkein mukavaksi ja\npalautti hänen ihmisystävällisen ja suopean mielialansa. Se oli pieni\nkinastelu kaksosten välillä, pienoinen tora vain, mutta sittenkin\nriita, ja ennen kuin he olivat siinä ehtineet pitkälle, olivat\nhe ilmeisesti ärtyneitä toisilleen. Tom oli ihastuksissaan, niin\nylen mielissään, että hän varovaisesti teki voitavansa lisätäkseen\närtymystä, vaikka häntä muka ohjasivat ainoastaan kunnioitettavat\nvaikuttimet. Hänen avullaan hiillos kiihtyi hehkuun, ja hänellä olisi\nehkä ollut onni saada nähdä sen leimahtavan ilmiliekkiin, jollei\novelta olisi kuulunut keskeyttävä kolkutus, joka suututti häntä yhtä\npaljon kuin se oli Wilsonille mieluinen. Wilson avasi oven.\n\nTulija oli hyväntahtoinen, oppimaton, tarmokas, keski-ikäinen\nirlantilainen, nimeltä John Buckstone, joka oli suuri poliitikko\npienessä mittakaavassa ja aina otti hartaasti osaa kaikenlaisiin\nyleisiin asioihin. Muuan kaupungin polttavimmista kysymyksistä juuri\nsilloin koski rommin anniskelua. Siellä oli voimakas rommipuolue ja\nvoimakas puolue sitä vastaan. Buckstone työskenteli rommipuolueen\nhyväksi, ja hänet oli lähetetty etsimään kaksoset ja kutsumaan\nheidät sen puolueen kannattajien yleiseen kokoukseen. Hän esitti\nasiansa ja sanoi, että joukot jo kerääntyivät suureen saliin\nkauppahallin yläpuolelle. Luigi otti kutsun sydämellisesti vastaan,\nAngelo vähemmän sydämellisesti, koska hän vieroi kansanjoukkoja\neikä nauttinut Amerikan voimakkaita väkijuomia. Olipa hän ajoittain\nehdottoman raitiskin -- milloin hän katsoi sen viisaaksi.\n\nKaksoset lähtivät Buckstonen kanssa, ja Tom Driscoll liittyi\nkutsumatta heidän seuraansa.\n\nEtäältä voitiin nähdä pitkä, heiluva rivi tulisoihtuja liikkumassa\nkaupungin pääkatuja pitkin, kuulla bassorummun räminää, symbaalien\nkilinää, parin kolmen torven kimeitä säveliä ja kaukaisten\nhurraahuutojen heikkoa pauhua. Kulkueen loppupää kiipesi kauppahallin\nportaita ylös kaksosten ehtiessä niiden lähelle. Heidän astuessaan\nsaliin se oli täynnä kansaa, tulisoihtuja, savua, remua ja\ninnostusta. Buckstone vei heidät korokkeelle -- Tom Driscollin yhä\nseuratessa -- ja esitteli puhemiehelle valtavien tervehdyshuutojen\nräjähtäessä. Kun melu oli hiukan asettunut, ehdotti puhemies, että\n\"arvoisat vieraamme heti valittaisiin kohteliaana tunnustuksena\njäseniksi ikiloistavaan järjestöömme, jonka päämääränä on vapaiden\nparatiisi ja orjien tuho\".\n\nTämä kaunopuheinen purkaus avasi innostuksen sulkuportit jälleen,\nja vaali suoritettiin pauhaavan yksimielisesti. Sitten kohosi\nhuudahdusten myrsky:\n\n-- Liottakaa heidät! Liottakaa heidät! Antakaa heille ryyppy!\n\nTäysinäisiä viskilaseja ojennettiin kaksosille. Luigi kohotti lasinsa\nkorkealle ja vei sen sitten huulilleen; mutta Angelo laski lasinsa\nalas. Silloin kuultiin uusi huudahdusten myrsky:\n\n-- Mikä sitä toista vaivaa? -- Miksi se vaaleaverinen perääntyy ja\npettää meidät? -- Selittäkää, selittäkää!\n\nPuhemies tiedusti asiaa ja ilmoitti sitten:\n\n-- Olemme tehneet onnettoman erehdyksen, hyvät herrat. Kuulen,\nettä kreivi Angelo Capello on meidän käsityskantamme vastustaja --\noikeastaan raittiusmies, joka ei aikonut pyrkiä jäseneksi meidän\nseuraamme. Hän toivoo, että harkitsemme uudestaan ja kumoamme sen\näänestyksen, jolla hänet valittiin. Mitä kokous ajattelee?\n\nKuultiin yleinen naurunrähäkkä, jota runsaasti säestivät vihellykset\nja naukumiset, mutta puheenjohtajan nuijan tarmokas käyttö palautti\njonkun verran järjestystä. Sitten puhui muuan mies joukosta sanoen,\nettä vaikka hän olikin kovin pahoillaan tehdystä erehdyksestä, sitä\nei voinut korjata tässä kokouksessa. Sääntöjen mukaan ratkaisu oli\nlykättävä seuraavaan varsinaiseen kokoukseen. Hän ei tahtonut tehdä\nehdotusta, kun mitään sellaista ei tarvittu. Hän halusi kokouksen\nnimessä pyytää herrasmieheltä anteeksi ja vakuuttaa hänelle, että\nmikäli se Vapauden pojista riippui, tehtäisiin hänen tilapäinen\njäsenyytensä järjestössä hänelle hauskaksi.\n\nPuhe otettiin vastaan äänekkäillä hyvähuudoilla, joiden joukosta\nkuului lauseita:\n\n-- Oikein puhuttu! -- Hän on kunnon mies, vaikka onkin vesipoika! --\nJuokaa hänen maljansa! -- Hurratkaa hänelle ja juokaa lasit pohjaan\nviimeistä tippaa myöten!\n\nLaseja tarjoiltiin eri puolille, ja lavalla jokainen joi Angelon\nmaljan, samalla kun kuulijakunta laulaa loilotti:\n\n    \"Hän hauska, kelpo veikko on,\n    hän hauska, kelpo veikko on,\n    hän hauska, kelpo veikko on,\n    sit' eihän kieltää voi.\"\n\nTom Driscoll joi. Se oli hänen toinen lasinsa, sillä hän oli juonut\nAngelon lasin, heti kun tämä sen laski alas. Nämä kaksi ryyppyä\ntekivät hänet perin hilpeäksi -- melkein typerän hilpeäksi -- ja\nhän alkoi erittäin vilkkaasti ja huomattavasti ottaa osaa kokouksen\nmenoon, varsinkin musiikkiin, naukumiseen ja sivuhuomautuksiin.\n\nPuheenjohtaja seisoi yhä korokkeen reunalla, molemmat kaksoset\nvieressään. Veljesten tavattoman suuri yhdennäköisyys vihjaisi Tom\nDriscollille sukkeluuden, ja juuri kun puheenjohtaja aloitti puhetta,\nhypähti hän esille ja sanoi humalaisen luottavaisesti kuulijakunnalle:\n\n-- Pojat, minä ehdotan, että hän pysyy ääneti ja sallii tämän elävän\nkaksoiskappaleen valmistaa teille puheen.\n\nLauseen kuvaava osuvuus vaikutti kuulijoihin, ja nyt seurasi äänekäs\nnaurunpurskahdus.\n\nLuigin etelämaalainen veri kiehahti tämän loukkauksen nöyryytyksestä,\njoka tapahtui neljänsadan muukalaisen kuullen. Nuoren miehen luonteen\nmukaista ei ollut jättää asiaa sikseen tai siirtää tilien selvitystä\ntoistaiseksi. Astuttuaan pari harppausta hän pysähtyi mitään\naavistamattoman pilailijan taakse, sitten hän otti vauhtia ja antoi\nniin jättimäisen tarmokkaan potkun, että se kohotti Tomin pallona\nparrasvalojen yli ja mätkäytti hänet ensimmäisellä penkkirivillä\nistuvien Vapauden poikien kalloihin.\n\nSelväkään ihminen ei kernaasti salli, että toinen lennätetään hänen\nniskaansa, kun ei ole tehnyt mitään pahaa: ken ei ole selvä, ei voi\nmoista huomaavaisuutta laisinkaan sietää. Siinä Vapauden poikasten\npesässä, johon Driscoll putosi, ei ollut ainoatakaan selvää lintua,\ntuskin oli ketään täysin selvää koko kuulijakunnassa. Driscoll\nheitettiin heti vihaisesti seuraavan rivin \"poikien\" kalloihin,\nja nämä \"pojat\" lähettivät hänet edelleen takimmaisia kohti ja\nalkoivat sitten nyrkeillään takoa etummaisten rivien \"poikia\",\njotka olivat hänet heille lennättäneet. Tätä menettelyä seurattiin\ntarkasti penkiltä penkille Driscollin matkustaessa myrskyisellä\nvauhdilla ilmateitse ovea kohti, joten hän jätti vanaveteensä yhä\npitenevän kuohun raivoavaa, hypähtelevää, tappelevaa ja kiroilevaa\nihmiskuntaa. Tulisoihdut kaatuivat, toinen ryhmä toisensa perästä, ja\npian kuultiin puhemiehen nuijan huumaavan paukkeen, vihaisten äänien\nulvonnan ja luhistuvien penkkien ryminän yli herpaannuttava huuto: --\n_Tuli on irti!_\n\nTappelu loppui heti, kiroileminen taukosi; selvästi rajoitetun\nsilmänräpäyksen ajan vallitsi haudan hiljaisuus, täydellinen\nhievahtamattomuus, missä äsken myrsky oli raivonnut. Sitten joukko\nheräsi eloon ja tarmoon jälleen kuin yhdestä sysäyksestä, tyrskyen\nja ponnistellen ja huojuen sinne tänne, uloimpien maininkien\nkantautuessa ulos ikkunoista ja ovista, ja vähitellen keventäen\npainetta ja helpottaen tungosta.\n\nPalokuntalaiset eivät koskaan ennen olleet niin nopeasti\nsaapuneet paikalle; sillä tällä kertaa ei heillä ollut mitään\nmatkaa, koska heidän asemansa oli kauppahallin takasivulla.\nSiellä oli ruiskukomppania ja tikkailla ja palohaoilla varustettu\nkomppania. Puolet kummastakin oli rommimiehiä ja toiset puolet\nrommin vastustajia, rajariitojen siveellisen ja poliittisen\ntasoitusperiaatteen mukaan. Kylliksi rommin vastustajia loikoili\nasemalla miehittääkseen ruiskun ja tikapuut. Kahdessa minuutissa\nhe olivat pukeneet ylleen punaiset paitansa ja palokypäränsä --\nvirallisesti he eivät koskaan näyttäytyneet epävirallisessa puvussa\n-- ja kun joukkokokouksen osanottajat tunkeutuivat ulos ylemmästä\nkerroksesta pitkän ikkunarivin kautta ja tulvivat rakennuksen\nkaarikäytävän katolle, olivat pelastajat valmiina heidän varaltaan\nvoimakkaalla vesisuihkulla, joka huuhteli toiset alas katolta ja\nmelkein hukutti loput. Mutta vesi oli tulta suopeampaa, ja yhä\njatkui ryntäys ulos ikkunoista ja yhä tervehdittiin tulijoita\narmottomalla liotuksella, kunnes rakennus oli tyhjä. Sitten\npalosotilaat nousivat saliin ja ruiskuttivat sinne vesitulvan, joka\nolisi riittänyt sammuttamaan neljäkymmentä kertaa niin paljon tulta\nkuin siellä oli ollut. Sillä pikkukaupungin palokunta ei usein saa\ntilaisuutta näyttää kuntoaan, ja jos se joskus sellaisen saa, toimii\nse mahdollisimman perinpohjaisesti. Järkevät ja arvostelukykyiset\nasukkaat tässä vähäisessä kaupungissa eivät vakuuttaneet omaisuuttaan\ntulta, vaan palokuntaa vastaan.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nRohkeus on pelon vastustamista, pelon hallitsemista -- ei\npelottomuutta. Jollei joku olento ole tietyssä määrin pelkuri, ei\nole imartelevaa nimittää sitä rohkeudeksi; se olisi ainoastaan sanan\nväärinkäyttöä. Katsokaa kirppua -- se olisi verrattomasti rohkein\nkaikista Jumalan luontokappaleista, jos tietämättömyys pelosta olisi\nrohkeutta. Vähät siitä, oletteko nukuksissa vai valveilla, se hyökkää\nkimppuunne kumminkin, välittämättä mitään siitä tosiasiasta, että\nte voimiltanne ja kooltanne olette siihen verrattuna kuin kaikki\nmaailman armeijat yhteensä imeväisen lapsen rinnalla. Se elää päivin\nja öin, kaikki päivät ja yöt, vaaran ja välittömän kuoleman vaiheissa\neikä kuitenkaan pelkää enempää kuin mies kävellessään kaupungin\nkaduilla, jota maanjäristys uhkasi kymmenen vuosisataa sitten.\nPuhuessamme Clivestä, Nelsonista ja Putnamista miehinä, jotka \"eivät\ntienneet, mitä pelko oli\", tulisi aina lisätä kirppu ja panna se\nkulkueen etunenään. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nTuomari Driscoll oli nukkumassa vuoteessaan kello kymmeneltä\nperjantai-iltana, ja hän oli noussut ja mennyt kalastamaan ennen\npäivän sarastusta seuraavana aamuna ystävänsä Pembroke Howardin\nkanssa. Nämä kaksi olivat yhdessä elelleet poikina Virginiassa\nsilloin, kun tämä valtio vielä oli liiton tärkein ja mahtavin jäsen,\nja he lisäsivät vieläkin ylvään ja hellivän laatusanan \"vanha\" sen\nnimeen siitä puhuessaan. Missourissa liittyi tunnustettu aateluuden\nmerkki jokaiseen henkilöön, joka oli kotoisin \"vanhasta\" Virginiasta,\nja tämä ylemmyys kohosi yliherruudeksi, milloin tuollaista syntyperää\noleva henkilö voisi lisäksi todistaa polveutuvansa mainitun suuren\nvaltion ensimmäisistä perheistä. Howardit ja Driscollit kuuluivat\ntähän ylimystöön. Heidän silmissään se merkitsi aateluutta. Sillä oli\nkirjoittamattomat lakinsa, ja ne olivat yhtä selvästi määritellyt\nja ankarat kuin mitkään maan painetuista asetuksista. Virginian\nvanhoihin perinteisiin kuuluva oli synnynnäinen _gentleman;_ hänen\nelämänsä korkein velvollisuus oli vaalia tätä suurta perintöä ja\npitää sitä tahrattomana. Nämä lait olivat hänelle _magna charta_;\nne viitoittivat hänen väylänsä; jos hän poikkesi niistä puolikaan\nkompassipiirua, merkitsi se haaksirikkoa hänen kunnialleen, toisin\nsanoen herrasmiehen arvon menetystä. Nämä lait vaativat yhtä ja\ntoista, mitä hänen uskontonsa saattoi kieltää: silloin täytyi\nuskonnon taipua -- vaatimuksia ei voitu höllentää soveltumaan\nuskontoihin tai mihinkään muuhunkaan. Kunnia oli ensi sijalla: ja\nheidän lakinsa määrittelivät, mitä se oli ja missä suhteessa se\nerosi kunniakäsitteistä, joita sanelivat kirkolliset tunnustukset\nja eräiden maapallon vähempiarvoisten kansanainesten lait ja tavat,\nsillä nämä alueet oli jätetty ulkopuolelle silloin, kun Virginian\npyhät rajat käytiin.\n\nJos tuomari Driscoll oli tunnustettu Dawson's Landingin ensimmäinen\nkansalainen, tunnustettiin asianajaja Pembroke Howard empimättä\ntoiseksi. Häntä nimitettiin \"suureksi lakimieheksi\" -- mikä olikin\nhyvin ansaittu arvonimi. Hän ja Driscoll olivat samanikäisiä --\nparisen vuotta yli kuudenkymmenen.\n\nVaikka Driscoll oli vapaa-ajattelija ja Howard jyrkkä ja vakaantunut\npresbyteriläinen, ei heidän harras ystävyytensä siitä kärsinyt\nmitään haittaa. He olivat miehiä, joiden mielipiteet olivat heidän\nyksityisomaisuuttaan eivätkä alistuneet tarkastukseen ja paranteluun,\nehdotuksiin tai arvosteluun kenenkään ihmisen, ei edes heidän\nystäviensä taholta.\n\nKun päivän kalastus oli päättynyt, lipuivat he veneessään virtaa\nalaspäin, haastellen kansallisesta politiikasta ja muista asioista,\nmutta sitten he tapasivat toisen veneen matkalla kaupungista\nylöspäin, ja siinä oli muuan mies, joka sanoi:\n\n-- Kaiketi tiedätte, tuomari, että toinen niistä uusista kaksosista\nantoi veljenpojallenne potkun eilen illalla?\n\n-- Teki _mitä?_\n\n-- Antoi hänelle potkun.\n\nVanhan tuomarin huulet kalpenivat, ja hänen silmänsä alkoivat\nleimuta. Hän oli hetkisen kiukusta tukehtumaisillaan, mutta sitten\nhän sai suustansa, mitä oli yrittänyt sanoa.\n\n-- No, no -- jatkakaa! Kertokaa minulle yksityiskohdat.\n\nMies teki niin. Lopulta tuomari oli hetkisen ääneti, kuvaillen\nmielessään Tomin häpeällistä kuperkeikkaa ramppivalojen yli. Sitten\nhän sanoi kuin ääneen ajatellen:\n\n-- Hm -- minä en sitä ymmärrä. Minä nukuin kotona. Hän ei herättänyt\nminua. Piti kai itseään kykenevänä järjestämään asiansa minun\navuttani. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylpeydestä ja mielihyvästä\ntämän ajatuksen johdosta, ja hän sanoi hilpeän tyytyväisenä: -- Siitä\nminä pidän -- se on vanhaa aitoa verta, eikö olekin, Pembroke?\n\nHoward hymyili rautaista hymyä ja nyökkäsi myöntävästi. Sitten\nuutistenkertoja puhui jälleen:\n\n-- Mutta Tom voitti kaksosen oikeusjutussa.\n\nTuomari katsoi mieheen ihmetellen ja kysyi:\n\n-- Oikeusjutussa? Missä oikeusjutussa?\n\n-- No, Tom haastoi hänet tuomari Robinsonin eteen hyökkäyksestä ja\npahoinpitelystä.\n\nVanhus lyyhistyi äkkiä kokoon kuin kuoliniskun saanut. Howard riensi\nhänen luokseen, kun hän vaipui eteenpäin tajuttomana, otti hänet\nsyliinsä ja pani hänet selälleen lepäämään veneen pohjalle. Hän\npirskotti vettä hänen kasvoihinsa ja sanoi hämmästyneelle vieraalle:\n\n-- Menkää, älkääkä salliko hänen toipuessaan tavata teitä täällä.\nNäettehän, minkä vaikutuksen teidän harkitsematon puheenne teki;\nteillä pitäisi olla siksi paljon järkeä, että olisitte syytämättä\nsuustanne moista julmaa panettelua.\n\n-- Olen kovin pahoillani, kun näin kävi, herra Howard, enkä olisi\npuhunut, jos olisin tullut ajatelleeksi. Mutta panettelua se ei ole,\nvaan täyttä totta, ihan niin kuin minä hänelle kerroin.\n\nHän souti pois. Sitten vanha tuomari virkosi taintumuksestaan ja\nkatsoi surkeasti ylitsensä kumartuneihin myötätuntoisiin kasvoihin.\n\n-- Sano, ettei se ole totta, Pembroke; sano minulle, ettei se ole\ntotta! puhui hän heikolla äänellä.\n\nEi ollut mitään heikkoa niissä syvissä urkusävelissä, jotka\nvastasivat:\n\n-- Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että se on valhe, vanha\nystävä. Pojan suonissa virtaa vanhan Virginian parasta verta.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista! virkkoi vanha herra\nhartaasti. -- Ah, Pembroke, se oli kova isku!\n\nHoward viipyi ystävänsä seurassa, saattoi hänet kotiin ja astui\nhänen kanssaan sisällekin. Oli pimeä, ja illallisaika oli jo mennyt,\nmutta tuomari ei ajatellut illallista; hän halusi kaikin mokomin\nkuulla asianomaisen itse kumoavan tuon parjauksen ja yhtä kiihkeästi\nHowardin myös kuulevan sen. Lähetettiin kutsumaan Tom, joka tulikin\nheti. Hänellä oli mustelmia kasvoissaan, ja hän ontui varsin surkean\nnäköisenä. Hänen setänsä käski hänen istuutua ja sanoi:\n\n-- Olemme kuulleet sinun seikkailustasi, Tom, johon oli koristukseksi\nliitetty soma valhe. Murenna nyt se valhe tomuksi. Mihin\ntoimenpiteisiin olet ryhtynyt? Millä kannalla asia nyt on?\n\nTom vastasi viattomasti: -- Se ei ole millään kannalla; se on\nkaikki lopussa. Minä haastatin hänet oikeuteen, ja hän hävisi\njutun. Taulapää Wilson puolusti häntä -- se oli hänen ensimmäinen\noikeusjuttunsa. Ja hän hävisi sen. Tuomari sakotti sitä kurjaa koiraa\nviisi dollaria väkivallasta.\n\nHoward ja tuomari hypähtivät pystyyn ennen kuin lause oli lopussa\n-- miksi, sitä ei kumpikaan tiennyt, sillä he seisoivat tuijottaen\nhölmistyneinä toisiinsa. Howard seisoi hetkisen ja laskeutui sitten\nsurumielin tuolille mitään sanomatta. Tuomarin viha alkoi syttyä, ja\nhän purskahti:\n\n-- Sinä rakki! Sinä heittiö! Sinä elukka! Sanotko sinä minulle,\nettä minun verisukulaiseni on kärsinyt iskun ja ryöminyt sen vuoksi\ntuomioistuimen eteen? Vastaa minulle!\n\nTomin pää vaipui alas, ja hän vastasi kaunopuheisella\näänettömyydellä. Hänen setänsä suuntasi häneen hämmästyksen, häpeän\nja uskomattomuuden välisen ilmeen, jota oli surullista katsella.\nVihdoin hän lausui:\n\n-- Kumpi kaksosista se oli?\n\n-- Kreivi Luigi.\n\n-- Haastoitko sinä hänet kaksintaisteluun?\n\n-- E-en, vastasi Tom epäröiden ja kävi kalpeaksi.\n\n-- Sinä haastat hänet tänä iltana. Howard vie sanan.\n\nTom alkoi voida pahoin ja näyttikin sen. Hän pyöritteli hattuaan\nkäsissään, samalla kun hänen setänsä tuijotti häneen yhä synkempänä\nraskaiden sekuntien kuluessa. Sitten hän vihdoin alkoi änkyttää ja\nsanoi surkeasti:\n\n-- Oh, älkää vaatiko minua sitä tekemään, setä hyvä! Hän on\nmurhanhimoinen paholainen... Minä en koskaan voisi... minä ... minä\npelkään häntä!\n\nVanhan Driscollin suu avautui ja sulkeutui kolme kertaa ennen kuin\nhän sai sen täyttämään tehtävänsä, ja sitten pamahti:\n\n-- Pelkuri minun perheessäni! Joku Driscoll pelkuri! Oh, mitä minä\nolen tehnyt tämän häpeän ansaitakseni!\n\nHän horjui nurkassa olevan kirjoituspöytänsä luo, toistellen tuota\nvalitusta kerran toisensa jälkeen sydäntäsärkevin äänin, sieppasi\nlaatikosta paperin, jonka hän verkalleen repi palasiksi, sirotellen\npalaset hajamielisesti lattialle kävellessään edestakaisin huoneessa,\nyhä voivotellen ja valittaen. Vihdoin hän sanoi:\n\n-- Siinä se on, taaskin palasina ja siekaleina -- minun\ntestamenttini. Vielä kerran sinä olet pakottanut minut tekemään sinut\nperinnöttömäksi. Sinä kaikkein arvokkaimman isän viheliäinen poika!\nKorjaa luusi minun näkyvistäni! Lähde -- ennen kuin minä syljen sinua!\n\nNuori mies ei viivytellyt. Sitten tuomari kääntyi Howardiin päin:\n\n-- Tulethan sinä minun todistajakseni kaksintaistelussa, vanha ystävä?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Tuossa on kynä ja paperia. Kirjoita haaste viivyttelemättä.\n\n-- Kreivi saa sen käsiinsä neljännestunnissa, sanoi Howard.\n\nTom oli kovin alakuloinen. Hänen ruokahalunsa oli mennyt samalla kun\nhänen tulevaisuudentoiveensa ja itsekunnioituksensa. Hän pujahti\ntakaovesta ja vaelsi hämärää kujaa pitkin, murehtien ja epäillen,\nvoisiko mikään vastainen käyttäytyminen, olkoonpa se kuinkakin\nvarovaista, tahdikasta ja harkittua, voittaa takaisin hänen setänsä\nsuosion ja taivuttaa hänet vielä kerran uudistamaan tuon jalomielisen\njälkisäädöksen, joka oli hänen silmiensä edessä tuhoutunut. Vihdoin\nhän teki sen johtopäätöksen, että se sittenkin oli mahdollista. Hän\nsanoi itselleen, että hän oli tuon voittoisan tuloksen saavuttanut\nkerran ennenkin ja että se, mikä oli kerran tehty, voitaisiin\nuudistaa vieläkin. Hän käyttäisi koko tahdonvoimansa siihen\ntarkoitukseen ja taistelisi sen voiton itselleen vielä kerran, vaikka\nse kuinkakin häiritsisi hänen mukavuuttaan tai rajoittaisi hänen\nkevytmielistä, vapauteen pyrkivää elämäänsä.\n\n-- Ensiksikin, tuumi hän, -- minä maksan velkani ryöstöretkieni\ntuloilla, ja sitten on pelaaminen lopetettava -- lopetettava heti.\nSe on minun suurin paheeni -- ainakin minun kannaltani, koska hän\nhelpommin pääsee selville siitä velkojieni kärsimättömyyden vuoksi.\nHänestä oli kiusallista, että hänen kerran täytyi maksaa heille\nkaksisataa dollaria minun puolestani. Sekö oli kallista? Minulta se\noli riistää koko hänen omaisuutensa -- mutta eihän hän sitä ollenkaan\najatellut. Jotkut ihmiset eivät voi ajatella asioita muulta kuin\nomalta kannaltaan. Jos hän olisi tiennyt, kuinka syvällä minä nyt\nolen, olisi testamentti mennyt paperikoriin ilman kaksintaistelun\napua. Kolmesataa dollaria! Se on iso kasa rahaa, mutta ilokseni voin\nolla varma siitä, ettei hän sitä koskaan saa tietää. Niin pian kuin\nolen selviytynyt, olen turvassa; enkä enää koskaan kajoa kortteihin.\nEn ainakaan hänen eläessään -- siitä menen valalle. Minä teen nyt\nparannuksen viimeisen kerran -- vielä viimeinen mahdollisuus minulla\non -- niin, ja minä onnistun. Mutta jos sen jälkeen vielä koskaan\nhorjahdan, olen mennyttä miestä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nMuistellessani niin monia epämieluisia henkilöitä, joiden tiedän\nmuuttaneen parempaan maailmaan, olen taipuvainen viettämään\ntoisenlaista elämää. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nLokakuu. Tämä on yksi pörssikeinottelun erikoisen vaarallisista\nkuukausista. Toiset ovat heinäkuu, tammikuu, syyskuu, huhtikuu,\nmarraskuu, toukokuu, maaliskuu, kesäkuu, joulukuu, elokuu ja\nhelmikuu. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nNäissä surullisissa mietteissään Tom käveli kujaa pitkin Taulapää\nWilsonin talon ohi ja yhä eteenpäin aitojen välitse, jotka sulkivat\nrakentamatonta maata kummallakin puolella, kunnes hän lähestyi\nkummittelutaloa. Sitten hän palasi samaa tietä monin huokauksin ja\nhuolten lannistamana. Hän kaipasi kipeästi hilpeää seuraa. Rowena! Se\najatus sykähdytti hänen sydäntään, mutta seuraava ajatus tyynnytti\nsen. Vihatut kaksoset olisivat siellä.\n\nHän oli Wilsonin talon asumattomalla puolella, ja sitä nyt\nlähestyessään hän huomasi, että arkihuoneessa oli valoa. Se\nsopisi. Toiset saisivat hänet joskus tuntemaan itsensä vähemmän\ntervetulleeksi, mutta Wilson ei koskaan laiminlyönyt olla hänelle\nkohtelias, ystävällinen; ja sävyisä kohteliaisuus säästää\nihmisen tunteita vaikkakaan se ei suoranaisesti sisältäisi\ntervetuliaistoivotusta. Wilson kuuli askeleita kynnykseltään ja sen\njälkeen kuului joku selvittelevän kurkkuaan.\n\n-- Se on se haihatteleva, kevytmielinen nuori houkkio. Sellainen\nraukka tapaa kai ystäviä varsin harvassa tänään, sen jälkeen kun hän\nhäpäisi itsensä valittamalla selkäsaunasta oikeuteen, ajatteli Wilson.\n\nArasteleva kolkutus. -- Sisälle!\n\nTom astui sisälle ja lysähti nojatuoliin sanaa sanomatta. Wilson\nvirkkoi ystävällisesti:\n\n-- Kas, poikaseni, te näytätte epätoivoiselta. Älkää siitä niin\npahoittako mieltänne. Koettakaa unohtaa, että teitä potkaistiin.\n\n-- Voi, hyvä mies, vastasi Tom surkeasti, -- kunpa ei olisi muuta,\nTaulapää -- mutta siitä ei nyt ole puhe. Asia on tuhat kertaa pahempi\nkuin se potku -- niin, miljoona kertaa pahempi.\n\n-- Mitä sitten, Tom, mitä tarkoitatte? Onko Rowena...?\n\n-- Heittänyt minut pellolle? Ei, mutta ukko on.\n\nWilson tuumi itsekseen: -- Ahaa! muistaessaan salaperäisen tytön\nmakuuhuoneessa. -- Driscollit ovat saaneet asioista vihiä! Sitten hän\nsanoi vakavasti:\n\n-- Tom, on olemassa eräänlaista kevytmielisyyttä, joka...\n\n-- Pyh, ei tässä ole mistään kevytmielisyydestä puhe. Hän vaati minua\nhaastamaan kaksintaisteluun sen kirotun italialaisen villin, enkä\nminä tahtonut sitä tehdä.\n\n-- Niin, tietysti hän sitä vaatii, sanoi Wilson miettivään,\nasialliseen sävyyn; -- mutta se, mikä minua ihmetytti, oli\nensiksikin, ettei hän toimittanut sitä asiaa kuntoon jo eilen\nillalla, ja sitten, että hän laisinkaan salli teidän sellaisessa\njupakassa vedota oikeuteen ennen tai jälkeen kaksintaistelun. Se\npaikka ei ole moisia juttuja varten. Minä en voinut sitä ymmärtää.\nKuinka se tapahtui?\n\n-- Se tapahtui siksi, että hän ei tiennyt asioista mitään. Hän oli\nnukkumassa, kun tulin kotiin eilen illalla.\n\n-- Ettekö te herättänyt häntä? Tom, onko se mahdollista?\n\nTom ei saanut paljon lohtua täältä. Hän liikahteli hetkisen\nhermostuneesti ja sanoi sitten:\n\n-- Minä en halunnut hänelle ilmoittaa -- siinä kaikki. Hän oli mennyt\nkalastamaan ennen aamunkoittoa Pembroke Howardin kanssa, ja jos\nolisin saanut kaksoset tyrmään -- niin kuin varmasti luulin saavani,\nsillä enhän minä aavistanutkaan, että he pääsisivät vähäpätöisellä\nsakolla moisesta räikeästä loukkauksesta -- no niin, jos he kerran\nolisivat joutuneet telkien taakse, olisivat he olleet häväistyt, eikä\nsetä olisi tahtonut mitään kaksintaisteluita sellaisen roskaväen\nkanssa eikä olisi edes sallinutkaan.\n\n-- Tom, minä häpeän teidän puolestanne! En käsitä, kuinka saatoitte\nkohdella hyvää, vanhaa setäänne sillä tavalla. Minä olen hänelle\nparempi ystävä kuin te; sillä jos minä olisin tiennyt asiat, en olisi\nsallinut jutun joutua oikeuden eteen ennen kuin olisin tiedustanut\nhänen mielipidettään, jotta hän olisi saanut tilaisuuden herrasmiehen\ntavalla ratkaista selkkauksen.\n\n-- Olisitteko? Tom huudahti perin hämmästyneenä. -- Vaikka se oli\nensimmäinen juttunne! Ja tiedätte varsin hyvin, ettei koskaan olisi\ntullut mitään juttua, jos hän olisi saanut sen tilaisuuden, eikö\nniin? Ja te olisitte päättänyt päivänne köyhänä raukkana, sen sijaan\nettä nyt olette todella uranne aloittanut ja tunnustettu asianajaja.\nJa olisitteko te niin todellakin tehnyt?\n\n-- Varmasti.\n\nTom katseli häntä pari silmänräpäystä, pudisti sitten surumielisesti\npäätänsä ja sanoi:\n\n-- Minä uskon teitä -- vakuutan sen kunniasanallani. En tiedä, miksi\nuskon, mutta minä uskon. Taulapää Wilson, minusta te olette suurin\nhupsu, minkä koskaan olen nähnyt.\n\n-- Kiitoksia paljon.\n\n-- Ei kiittämistä.\n\n-- No niin, hän on vaatinut teitä taistelemaan italialaisen kanssa,\nja te olette kieltäytynyt. Te suvustanne pilaantunut ylvään rungon\nkäpertynyt oksa! Minä olen ihan häpeissäni teidän tähtenne, Tom!\n\n-- Oh, se ei tee mitään! Minä en välitä mistään nyt, kun testamentti\non jälleen revitty.\n\n-- Tom, sanokaa minulle suoraan -- eikö hän löytänyt teissä\nmitään muuta vikaa kuin ne kaksi -- tuomioistuimeen vetoamisen ja\ntaistelusta kieltäytymisen?\n\nHän katseli nuoren miehen kasvoja tarkasti, mutta ne olivat tyynet,\nniin kuin oli se äänikin, jolla hän vastasi:\n\n-- Ei, hän ei löytänyt minussa mitään muuta vikaa. Jos hänellä olisi\nollut vielä lisäsyitä, olisi hän aloittanut eilen, sillä hän oli\njuuri siinä mielentilassa. Hän kyyditsi sitä narriparia kaupungilla\nkatselemassa nähtävyyksiä, ja kun hän tuli kotiin, ei hän löytänyt\nisänsä vanhaa hopeakelloa, joka ei näytä aikaa ja jota hän pitää\nniin suuressa arvossa, eikä voinut muistaa, mihin hän sen pani kolme\nneljä päivää sitten, kun hän sen viimeksi näki. Ja minun saapuessani\nhän oli hikipäässä sen etsimisestä, ja kun vihjaisin, ettei se ehkä\nollut hukkunut, vaan varastettu, joutui hän ihan raivoon, ja sanoi,\nettä minä olen pässinpää -- mikä ilman muuta sai minut uskomaan, että\nsitä hän juuri itsekin pelkäsi, vaikkei halunnut sitä uskoa, koska\nhukkuneet kapineet ovat helpommin takaisin saatavissa kuin varastetut.\n\n-- Hjuu, hjuu! vihelteli Wilson. -- Uusi numero listalla.\n\n-- Uusi mikä?\n\n-- Uusi varkaus!\n\n-- Varkaus?\n\n-- Niin, varkaus. Se kello ei ole hukkunut, se on varastettu. Täällä\non tehty uusi rosvoilukierros kaupungissa -- samaa salaperäistä\nlajia, joka kerran ennen tapahtui, kuten muistatte.\n\n-- Ettehän sitä tarkoittane!\n\n-- Se on yhtä varmaa kuin että olette syntynyt! Ettekö itse ole\nmitään kaivannut?\n\n-- En. Kaipasinhan minä kyllä hopeista kynäkoteloa, jonka Prattin\nMary-täti antoi minulle viime syntymäpäivänäni.\n\n-- Saatte nähdä, että se on varastettu -- sen saatte nähdä.\n\n-- Enpä niinkään; sillä kun vihjaisin kellon varkaudesta ja sain\nsellaisen tiuskauksen, menin tarkastamaan huonettani, ja kynäkotelo\noli hukassa, mutta pantu vain väärään paikkaan, ja minä löysin sen\njälleen.\n\n-- Oletteko varma siitä, ettei teiltä puutu mitään muuta?\n\n-- Eipä ainakaan mitään arvokasta. Hukkasin pienen sileän\nkultasormuksen, parin kolmen dollarin arvoisen, mutta kyllä se\nlöydetään. Minä etsin uudestaan.\n\n-- Minun käsittääkseni te ette sitä löydä. On tehty rosvousretki,\nsanon. -- Sisälle!\n\nTuomari Robinson astui huoneeseen seurassaan Buckstone ja viskaali\nJim Blake. He istuutuivat, ja sitten kun vähän aikaa oli puhuttu\nkaikenlaista, sateesta ja kauniista ilmoista, virkkoi Wilson:\n\n-- Muuten, varkauksiin on taas lisätty yksi, ehkä kaksi. Tuomari\nDriscollin vanha hopeakello on poissa, ja tämä Tom on kadottanut\nkultasormuksen.\n\n-- Niin, se on ikävä juttu, sanoi tuomari, -- ja käy päivä päivältä\npahemmaksi. Hanksin, Dobsonin, Pilligrewin, Ortonin, Grangerin,\nHalen, Fullerin, Holcombin perheistä, oikeastaan kaikilta,\njotka asuvat Patsy Cooperin talon lähellä, on anastettu pieniä\nkapineita, kuten rannerenkaita, kaulavitjoja, teelusikoita ja muita\nsellaisia helposti kuljetettavia vähäisiä arvoesineitä. Minusta\non päivänselvää, että varas käytti hyväkseen vastaanottoa Patsy\nCooperilla, kun kaikki naapurit olivat hänen kodissaan ja kaikki\nheidän neekerinsä roikkuivat hänen aidallaan nähdäkseen jotakin\nhekin, jolloin varkaalla oli tilaisuus häiritsemättä rosvota tyhjissä\ntaloissa. Patsy on siitä kovin pahoillaan naapuriensa vuoksi ja\ntietenkin erikoisen pahoillaan ulkomaalaistensa tähden, niin\npahoillaan heidän tähtensä, ettei hän ehdi harmitella omien pikku\nmenetyksiensä vuoksi.\n\n-- Se on sama rosvo kuin edellisellä kerralla, virkkoi Wilson. -- En\nluule siitä olevan mitään epäilystä.\n\n-- Viskaali Blake ei ajattele niin.\n\n-- En, siinä olette väärässä, sanoi Blake; -- edellisellä kertaa se\noli mies, siitä on meillä ammattimiehillä asiantuntemuksemme nojalla\nrunsaasti todistuksia, vaikkemme saaneet häntä kynsiimme; mutta tällä\nkertaa se on nainen.\n\nWilson ajatteli salaperäistä tyttöä vastapäätä. Tämä oli aina hänen\nmielessään. Mutta nytkin se livahti ohitse. Sillä Blake jatkoi:\n\n-- Hän on kumaraharteinen akka, peitetty vasu käsivarrellaan, musta\nhuntu kasvoilla ja yllään surupuku. Minä näin hänen eilen nousevan\nhöyrylautalle. Asuu luullakseni Illinoisissa; mutta minä en välitä,\nmissä hän asuu, minä nappaan hänet -- siitä hän voi olla varma.\n\n-- Mistä päättelette, että hän on varas?\n\n-- No, ensiksikään ei ole ketään muuta, ja toiseksi jotkut ohitse\najavat neekeriajurit olivat nähneet hänen liikkuvan talosta taloon\nulos ja sisälle ja kertoivat sen minulle -- ja ne sattuivat joka\nkerta olemaan juuri ryöstettyjä taloja.\n\nMyönnettiin, että tämä oli varsin hyvä epäsuora todistus. Seurasi\näänettömyys muutamaksi silmänräpäykseksi, joiden kuluessa läsnäolijat\nistuivat mietteissään. Sitten Wilson sanoi:\n\n-- Asiassa on sentään yksi hyvä puoli. Akka ei voi pantata eikä myydä\nkreivi Luigin arvokasta intialaista tikaria.\n\n-- Mitä minä kuulen! Tom huudahti. -- Onko se poissa?\n\n-- On.\n\n-- No, sepä oli apaja! Mutta miksei varas voi sitä pantata tai myydä?\n\n-- Siksi, että kun kaksoset palasivat kotiin Vapauden poikien\nkokouksesta eilen illalla, levisi uutinen rosvoretkestä, tietojen\ntulviessa kaikkialta, ja Patsy-täti oli hädissään ja halusi tietää,\nolivatko kaksoset mitään menettäneet. He huomasivat, että tikari\noli poissa, ja he ilmoittivat poliiseille ja panttilainaajille\nkaikkialla. Se oli aimo apaja kylläkin, mutta ämmä ei siitä mitään\nhyödy, koska hänet kaapataan.\n\n-- Lupasivatko he mitään palkintoa? kysyi Buckstone.\n\n-- Kyllä, viisisataa dollaria veitsestä ja toiset viisisataa varkaan\nkiinniottamisesta.\n\n-- Mikä hölmö ajatus! huudahti viskaali. -- Varas ei mene\npanttikonttoriin eikä lähetä sinne ketään muutakaan. Ken tahansa\nmenee, joutuu kiikkiin, sillä ei ole ketään panttilainaajaa, joka\nhaluaisi menettää tilaisuutta ansaita...\n\nJos joku olisi pannut merkille Tomin kasvot sillä hetkellä, olisi\nniiden harmaanvihreä väri voinut herättää uteliaisuutta, mutta kukaan\nei sitä huomannut. Hän tuumi itsekseen: -- Minä olen mennyttä miestä!\nEn voi mitenkään selviytyä asioistani; muuta saalista ei voi pantata\ntai myydä puolestakaan velkasummasta. Voi, minä tiedän sen -- minä\nolen hukassa, kerrassaan hukassa, tällä kertaa auttamattomasti. Voi,\ntämä on kauheaa -- enkä minä tiedä mitä tehdä tai minne päin kääntyä.\n\n-- No, no, keskeytti Wilson Blaken. -- Minä laadin heille\nsuunnitelman kello kahdentoista vaiheilla viime yönä, ja kello\nkahdelta aamulla se oli täysin viimeistelty. He saavat tikarinsa\ntakaisin, ja sitten minä selitän teille, kuinka siinä meneteltiin.\n\nOli hyvin ilmeisiä yleisen uteliaisuuden merkkejä, ja Buckstone sanoi:\n\n-- Hm, te olette hionut meidän uteliaisuutemme varsin teräväksi,\nWilson, ja nyt otan itselleni vapauden sanoa, että jollei teillä ole\nmitään sitä vastaan, että meille luottamuksellisesti kertoisitte...\n\n-- Oh, yhtä kernaasti sen kertoisin kuin olisin kertomatta,\nBuckstone; mutta kun kaksosten ja minun välilläni sovittiin, ettei\nsiitä mitään puhuttaisi, täytyy se jättää. Mutta vakuutan teille\nsanallani, että teidän ei tarvitse odottaa kolmea päivää. Joku tulee\nhakemaan sitä palkintoa varsin pian, ja minä näytän teille sekä\nvarkaan että tikarin hyvin pian sen jälkeen.\n\nViskaali näytti pettyneeltä ja myöskin nolostuneelta. Hän sanoi:\n\n-- Voi kyllä niin olla -- niin, ja sitä toivonkin, mutta hiisi\nvieköön, jos sitä tajuan! Se on liian paljon nöyrimmälle\npalvelijallenne.\n\nAsia näkyi olevan pohdittu loppuun. Kellään ei tuntunut olevan\nlisättävää. Lyhyen äänettömyyden jälkeen rauhantuomari ilmoitti\nWilsonille, että hän ja Buckstone olivat tulleet demokraattisen\npuolueen valtuuttamina pyytämään häntä pormestariehdokkaaksi -- sillä\npieni kaupunki saisi nyt oman maistraatin, ja ensimmäiset vaalit\nsitä varten lähestyivät. Se oli ensimmäinen huomaavaisuus, mikä\nkoskaan tähän mennessä oli tullut Wilsonin osaksi minkään puolueen\ntaholta; se oli kylläkin jokseenkin vähäarvoinen, mutta sentään\nvihdoinkin tunnustus hänen pääsemisestään mukaan kaupungin elämään ja\ntoimintaan; se oli askel ylöspäin, ja hän oli syvästi kiitollinen.\nHän suostui, ja lähetystö lähti nuoren Tomin seuraamana.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nOikea etelävaltojen vesimeloni on erityinen taivaanlahja jota ei sovi\nmainita tavallisempien asioiden yhteydessä. Se on suurin maailman\nherkuista, Jumalan armosta kaikkien maapallon hedelmien kuningas. Kun\nsitä on maistanut, tietää, mitä enkelit syövät. Eevan ottama hedelmä\nei ollut etelävalloissa kasvanut meloni; me tiedämme sen siitä, että\nhän katui tekoaan. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nJokseenkin samaan aikaan kun Wilson kumarsi poistuvalle lähetystölle,\nastui Pembroke Howard naapuritaloon esittämään selostuksen. Hän\ntapasi vanhan tuomarin istumassa synkkänä ja selkä suorassa\nnojatuolissaan ja odottamassa.\n\n-- No, Howard -- kuinka kävi?\n\n-- Niin hyvin kuin suinkin.\n\n-- Hän ottaa siis haasteen vastaan? Ja taistelun hehku välähti\nhilpeästi tuomarin silmissä.\n\n-- Ottaako vastaan? Kuule, hän ihan hypähti ilosta.\n\n-- Vai niin, niinkö? Sepä on kaunista -- se on hyvin kaunista. Minä\npidän siitä. Milloin taistellaan?\n\n-- Nyt! Viipymättä! Tänä iltana! Ihmeteltävä mies -- ihmeteltävä!\n\n-- Ihmeteltävä? Hän on herttainen! Totisesti, onpa kunnia yhtä\nhyvin kuin nautintokin kohdata sellainen mies ase kädessä. Noh --\nlähdehän nyt liikkeelle! Mene järjestämään kaikki -- ja vie hänelle\nsydämellisimmät terveiseni. Oivallinen mies tosiaankin; ihmeteltävä\nmies, niin kuin sinä sanoit!\n\nHoward riensi pois ja virkkoi:\n\n-- Minä haen hänet tyhjälle tontille Wilsonin talon ja kummitustalon\nvälille, ennen kuin tunti on kulunut, ja tuon omat pistoolini.\n\nTuomari Driscoll alkoi kävellä lattialla mieluisan kiihtymyksen\nvallassa; mutta sitten hän pysähtyi ja alkoi ajatella -- kahdesti hän\nliikkui kirjoituspöytää kohti ja kahdesti hän kääntyi sen luota pois;\nmutta lopuksi hän tuumi:\n\n-- Tämä saattaa olla viimeinen iltani maailmassa -- minä en saa\njättää asiaa sattuman varaan. Hän on kelvoton ja kunnoton, mutta\nse on suurelta osaltaan minun syyni. Veljeni uskoi hänet minulle\nkuolinvuoteellaan, ja minä olen hemmotellut hänet pilalle sen sijaan\nettä olisin kasvattanut häntä ankarasti ja tehnyt hänestä miehen.\nMinä olen pettänyt luottamuksen enkä saa erehdykseeni lisätä sitä\nsyntiä, että hylkäisin hänet. Minä olen antanut hänelle anteeksi\nkerran ennen ja panisin hänet pitkälle ja kovalle koetukselle ennen\nkuin antaisin hänelle anteeksi jälleen, jos eläisin; mutta minä\nen saa jättää asiaa sattuman varaan. Ei, minun täytyy uudistaa\ntestamentti. Mutta jos jään kaksintaistelussa eloon, kätken sen, eikä\nhän tiedä mitään, enkä minä ilmoita hänelle ennen kuin hän tekee\nparannuksen ja minä näen, että se parannus on pysyväistä laatua.\n\nHän laati testamentin uudestaan, ja hänen oletettu veljenpoikansa\noli jälleen hänen omaisuutensa perijä. Hänen ollessaan lopettamassa\ntehtäväänsä, palasi Tom, joka oli hyvin väsynyt käveltyään useita\ntunteja asioitaan pohdiskellen, ja meni varpaisillaan arkihuoneen\noven ohi. Hän vilkaisi sisälle ja riensi eteenpäin, sillä hänen\nsetänsä näkeminen herätti hänessä vain kauhua tänä iltana. Mutta\nhänen setänsä kirjoitti! Se oli tavatonta näin myöhäisellä hetkellä.\nMitä ukko saattoi kirjoitella? Kylmä epätoivon väristys kouristi\nTomin sydäntä. Koskiko se kirjoitus häntä? Hän pelkäsi sitä. Hän\najatteli, että kun kova onni tulee, ei se tule pikku pisaroina,\nvaan rojahtaa sadekuurona. Hän sanoi itselleen, että hänen täytyi\nvilkaista tuohon asiakirjaan tai tietää, mitä se koski. Hän kuuli\njonkun tulevan ja siirtyi pois näkyvistä ja kuuluvista. Se oli\nPembroke Howard. Mitä saattoi olla tekeillä?\n\nHoward sanoi hyvin tyytyväisenä:\n\n-- Kaikki on selvää ja valmista. Hän on mennyt taistelukentälle\ntodistajansa ja haavurin kanssa -- ottaen myös veljensä mukaansa.\nMinä olen järjestänyt kaikki Wilsonin kera -- Wilson on hänen\ntodistajansa. Kummaltakin puolelta kolme laukausta.\n\n-- Hyvä! Kuinka on kuun laita?\n\n-- Kirkasta kuin päivällä, melkein. Mainiota tälle välimatkalle --\nviisitoista askelta. Ei tuulta -- ei henkäystäkään; lämmintä ja\ntyyntä.\n\n-- Kaikki hyvin, vallan erinomaista. Katsopa tuota, Pembroke, lue ja\ntodista se.\n\nPembroke luki ja todisti testamentin, puristi sitten sydämellisesti\nvanhan miehen kättä ja sanoi:\n\n-- Niin, se on oikein, York -- mutta tiesinhän minä, että sinä sen\ntekisit. Ethän voinut jättää sitä poikarukkaa taistelemaan elämässä\nvarattomana ja ilman ammattia, varma tappio edessään; ja minä tiesin,\nettet sinä sitä tahtonut hänen isänsä vuoksi, joskaan et hänestä\nitsestään olisi välittänyt.\n\n-- Hänen isävainajansa vuoksi minä en voinut, sen tiedän; sillä\npoloinen Percy -- mutta tiedäthän sinä, mitä Percy oli minulle. Mutta\nmuista -- Tom ei saa tätä tietää, jollen tänä iltana kaadu.\n\n-- Ymmärrän. Minä säilytän salaisuuden.\n\nTuomari pani testamentin pois, ja molemmat lähtivät taistelukentälle.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä testamentti oli Tomin käsissä. Hänen\nkurjuutensa katosi, hänen tunteissaan tapahtui tavaton mullistus.\nHän pani testamentin varovaisesti takaisin paikalleen, avasi suunsa\nammolleen ja heilutti hattuaan, kerran, kahdesti, kolme kertaa\npäänsä ympäri, matkien kolmea raikuvaa hurraa-huutoa, vaikkei mitään\nääntä lähtenyt hänen huuliltaan. Hän alkoi liikuttuneena ja iloisena\nhaastella itsekseen, mutta tuon tuostakin hän päästi yhä uuden sarjan\nmykkiä hurraahuutoja.\n\nHän sanoi itselleen: -- Minä olen saanut omaisuuden takaisin, mutta\nminä en salli kenenkään huomata, että sen tiedän. Ja tällä kertaa\nminä riipun siitä kiinni. Minä en pelaa enää, en juopottele enää,\nkoska -- niin, koska en enää mene sellaisiin paikkoihin, missä\nharjoitetaan mässäilyä. Se on varma tie, ainoa varma tie, minun\nolisi pitänyt ajatella sitä aikaisemmin -- niin, jos olisin sitä\nhalunnut. Mutta nyt -- hyvänen aika, minä olen saanut pelottavan\nläksyn enkä enää pane itseäni alttiiksi. En mihinkään vaaraan enää.\nHerran pieksut! Minä uskottelin itselleni tänä iltapäivänä, että\nvoisin lepyttää hänet ilman Marsin suurta vaivaa, mutta sen jälkeen\nolen käynyt yhä alakuloisemmaksi ja toivottomammaksi. Jos hän kertoo\nminulle asiasta, hyvä on; mutta jollei, en minä hiisku. Minä -- hm,\nminä haluaisin ilmoittaa Taulapää Wilsonille, mutta... Ei, minä\ntuumin ensin; ehkä minä en ilmoitakaan. Hän päästi vieläkin mykän\nhurraahuudon: -- Minä olen tehnyt parannuksen, ja tällä kertaa minä\nvarmasti pysyn päätöksessäni!\n\nHän oli lopettamaisillaan valtavalla, äänettömällä riemunilmaisulla,\nkun hän äkkiä muisti, että Wilson oli tehnyt hänelle mahdottomaksi\npantata tai myydä intialaisen tikarin ja että hän siis oli\nvelkojiensa taholta taaskin kamalassa paljastumisen vaarassa. Hänen\nilonsa raukesi kokonaan, ja hän horjui ovea kohti, voivotellen\nja valittaen katkeraa osaansa. Hän laahautui yläkertaan ja hänen\ntuskaiset ajatuksensa askartelivat koko ajan Luigin intialaisen\nveitsen ympärillä. Vihdoin hän huokasi ja sanoi:\n\n-- Luullessani, että ne kivet olivat lasia ja norsunluu tavallista\nluuta, en siitä välittänyt, koska kapineella ei olisi mitään\nsanottavaa arvoa eikä se olisi voinut auttaa minua pulastani.\nMutta nyt se on perin tärkeä esine, niin arvokas, että sydän on\nhaljeta. Se on kultasäkki, joka minun käsissäni on muuttunut loaksi\nja tuhkaksi. Se voisi pelastaa minut, pelastaa niin helposti, ja\nkuitenkin minun täytyy joutua perikatoon, ikään kuin hukkuisin\npelastusvyö ulottuvillani. Kaikki kova onni kohtaa minua, ja kaikki\nmenestys menee muille -- esimerkiksi Taulapää Wilsonille. Hänenkin\nelämänuransa on vihdoin saanut pikku sysäyksen ylöspäin. Ja mitä\nhän on tehnyt sen ansaitakseen? Tahtoisinpa tietää! Niin, hän on\nraivannut oman tiensä, mutta hän ei tyydy siihen, vaan hänen täytyy\ntukkia minun väyläni. Tämä on viheliäinen, itsekäs maailma, ja\ntoivoisin olevani täältä poissa.\n\nHän salli kynttilän valon leikkiä veitsentupen jalokivillä, mutta\nvälähtelyt ja säteilyt eivät tenhonneet hänen silmäänsä; ne tuntuivat\nvain yhtä monena pistoksena hänen sydämessään. -- Minä en saa\nmainita tästä mitään Roxylle, hän tuumi; -- hän on liian rohkea.\nHän ehdottaisi, että kaivettaisiin kivet ulos ja myytäisiin ne, ja\nsitten -- niin, sitten hänet pidätettäisiin, kivet löydettäisiin, ja\nsitten... Tuo ajatus sai hänet vavahtamaan, ja hän kätki veitsen,\nväristen koko ruumiiltaan ja vilkaisten salavihkaa ympärilleen kuin\nrikollinen, joka kuvittelee syyttäjän jo olevan saapuvilla.\n\nYrittäisikö hän nukkua? Oh, ei, uni ei ollut häntä varten; hänen\ntuskansa oli liian ahdistava, liian kivistävä, jotta hän voisi saada\nunta silmäänsä. Hänellä täytyi olla joku, kenen kanssa jakaisi\nsurunsa. Hän menisi epätoivossaan Roxyn luo.\n\nHän oli kuullut muutamia etäisiä laukauksia. Mutta se ei ollut mitään\nerikoista tai tavatonta, eivätkä ne tehneet häneen mitään vaikutusta.\nHän lähti ulos takaovesta ja kääntyi länteen päin. Hän astui Wilsonin\ntalon ohi ja jatkoi kapeaa kujaa pitkin, ja sitten hän näki muutamia\nhahmoja lähestymässä Wilsonin asuntoa rakentamattomien tonttimaiden\nläpi. Nämä olivat kaksintaistelusta palaavat kamppailijat; hän luuli\ntuntevansa heidät, mutta kun hän ei halunnut valkoisten ihmisten\nseuraa, lyyhistyi hän aidan taakse, kunnes he olivat ehtineet hänen\ntieltään.\n\nRoxy jaksoi oivallisesti. Hän sanoi:\n\n-- Missä sinä olet ollut, lapsi? Etkö sinä ollut mukana?\n\n-- Missä sitten?\n\n-- Kaksintaistelussa.\n\n-- Kaksintaistelussa? Onko täällä ollut kaksintaistelu?\n\n-- Tietysti. Vanha tuomari oli kaksintaistelussa toisen kaksosen\nkanssa.\n\n-- Mitä ihmettä! Sitten hän lisäsi itsekseen: -- Sepä saikin hänet\nuudistamaan testamentin; hän pelkäsi, että hänet surmattaisiin, ja se\nteki hänet suopeammaksi minulle, ja sen vuoksi hänellä ja Howardiila\noli niin paljon puuhaa... Hyvänen aika, jos kaksonen vain olisi hänet\ntappanut, vapautuisin minä nyt...\n\n-- Mitä sinä mutiset, Chambers? Missä sinä olit? Etkö sinä tiennyt,\nettä ne aikoivat taistella?\n\n-- En, en minä tiennyt. Ukko yritti pakottaa minut taistelemaan\nkreivi Luigin kanssa, mutta hän ei siinä onnistunut, ja siksi\narvelen, että hän päätti itse paikata perhekunnian!\n\nHän nauroi tälle ajatukselle ja alkoi laajalti ja seikkaperäisesti\nkuvailla keskusteluaan tuomarin kanssa ja kuinka tyrmistynyt ja\nhäpeissään tuomari oli havaitessaan, että hänellä oli pelkuri\nperheessään. Kun hän sitten vilkaisi äitiinsä, tyrmistyi hän aika\nlailla. Roxanan povi kuohui hillitystä mielenliikutuksesta, ja hän\ntuijotti halveksien nuorukaista, mittaamaton ylenkatse kasvoillaan.\n\n-- Ja sinä et tahtonut tapella miehen kanssa, joka potkaisi\nsinua, vaikka sinun olisi pitänyt siitä tilaisuudesta riemastua.\nEikä sinulla ole sen vertaa häpeäntuntoa, että olisit kertomatta\nminulle! Vai tuollaisen viheliäisen, vauhkon kaniinin minä olen\nsynnyttänyt maailmaan! Uh, se tekee minut ihan sairaaksi. Se on\nsinun neekeriluontosi, sitä se on. Kolmekymmentäyksi osaa sinusta\non valkoista verta ja yksi osa mustaa, ja se kurja yksi pikku osa\non sinun sielusi. Se ei ole minkään arvoinen, sitä ei edes viitsisi\nkorjata rikkalapiolla katuojaan. Sinä olet häväissyt sukusi. Mitä\nsinun isäsi olisi sinusta ajatellut? Se voisi panna hänet kääntymään\nhaudassaan.\n\nViimeiset kolme lausetta kiihdyttivät Tomin raivoon, ja hän sanoi\nitsekseen, että jos hänen isänsä vain olisi elossa ja murhan\nulottuvilla, hänen äitinsä saisi pian havaita, että hänellä oli\nvarsin selvä käsitys kiitollisuudenvelastaan sille miehelle ja että\nhän oli valmis maksamaan sen täydellisesti ja tekisikin sen vaikka\noman henkensä uhalla. Mutta hän säilytti nämä ajatuksensa ominaan,\nmikä olikin viisainta hänen äitinsä ollessa siinä mielentilassaan.\n\n-- Mitä on tullut sinun essexiläisestä verestäsi? Sitä minä en voi\nymmärtää. Eikä sinussa olekaan ainoastaan essexiläistä verta, ei\nlähimainkaan -- ei, totta maar! Minun äidinisäni isoisän isä ja\nsinun isoisäsi isoisän isoisä oli vanha kapteeni John Smith, vanhan\nVirginian ylhäisintä verta, mitä koskaan on ollut, ja hänen isoisänsä\nisoäiti tai joku muu kaukainen esiäiti oli intiaanikuningatar\nPocahontas, ja hänen miehensä oli neekerikuningas Afrikasta -- ja\nsiinä sinä nyt kumminkin olet, livahdat pois kaksintaistelusta ja\nhäpäiset koko meidän sukumme niin kuin kurja halparotuinen rakki!\nSellaista sinussa tekee se neekeriveresi!\n\nHän istahti kynttilälaatikolleen ja vaipui mietteisiin. Tom ei\nhäirinnyt häntä; nuorukaiselta puuttui joskus varovaisuutta, mutta\nei tämänlaatuisissa tilanteissa. Roxanan myrsky asettui vähitellen,\nmutta kovalle se otti, ja silloinkin, kun se näkyi kokonaan\ntauonneen, se puhkesi vähän väliä esiin ikään kuin etäisenä möyrynä,\nmutistujen huudahdusten muodossa. Yksi näistä oli: -- Ei hänessä ole\nedes niin paljon neekeriä, että se näkyisi kynsissä, vaikka siihen\ntarvitaan peräti vähän -- mutta kumminkin sitä on kylliksi mustaamaan\nhänen sielunsa.\n\nHetkisen perästä hän mutisi: -- Niin, niin, herra, se riittäisi\nvärjäämään montakin tuommoista miekkosta. Vihdoin hänen hajamieliset\nnalkuttelunsa loppuivat kokonaan, ja hänen kasvonsa alkoivat\nkirkastua -- tervetullut merkki Tomille, joka oli oppinut tuntemaan\nhänen oikkunsa ja tiesi, että hän nyt oli tulemaisillaan hyvälle\npäälle. Tom pani myös merkille, että Roxy vaistomaisesti silloin\ntällöin kosketti kädellään nenänpäätänsä. Hän katsoi tarkemmin ja\nsanoi:\n\n-- Mitä ihmettä, äiti, sinun nenänpäästäsihän on nahka poissa! Mistä\nse johtuu?\n\nRoxy purskahti sellaiseen sydämelliseen nauruun, jonka Jumala on\ntäydellisenä suonut ainoastaan taivaan autuaille enkeleille ja\nkolhituille, sorretuille mustille orjille maan päällä, ja vastasi:\n\n-- Hiisi vieköön sen kaksintaistelun! Minä olin siinä itse mukana.\n\n-- Auta armias! Osuiko siihen luoti?\n\n-- Kyllä, herraseni, siitä sinä voit lyödä vetoa.\n\n-- No, selitähän! Miten ihmeessä se tapahtui?\n\n-- Minä istuin täällä ja torkahtelin pimeässä, ja -- _pom!_ pamahti\npyssy juuri tuolla päin ulkona. Minä hyppäsin toiseen päähän\nrakennusta katsomaan, mitä oli tekeillä, ja jäin sille puolelle,\nTaulapää Wilsonin taloa vastapäätä, sen ikkunan luo, missä ei ole\nruutuja -- mutta eihän täällä muuten ole ruutuja missään ikkunassa --\nja minä seisoin siellä pimeässä ja katselin, ja siellä kuutamossa,\nihan alapuolellani, seisoi toinen kaksosista ja kiroili -- ei\npaljon, se kiroili vain hiljaa. Se oli se ruskea, ja sitä oli osunut\nhartiaan. Ja tohtori Claypool hoivasi häntä, ja Taulapää Wilson\nauttoi, ja vanha tuomari Driscoll ja Pem Howard seisoivat vähän\nmatkan päässä odottelemassa, että ne tulisivat valmiiksi taas,\nja sitten ne hajaantuivat ja komensivat, ja _pom pom_ pamahtivat\npistoolit, ja kaksonen sanoi: 'Uh!' -- häneen oli osunut käteen tällä\nkertaa -- ja minä kuulin saman kuulan tömähtävän seinähirsiin ikkunan\nalla; ja kun ne ampuivat seuraavan kerran, sanoi kaksonen taas: 'Uh!'\n-- ja minä sanoin myös niin, sillä kuula hipaisi hänen poskipäätään\nja sitten hyppäsi ylös tänne, sinkosi ikkunan syrjän yli, suhahti\nnaamani edestä ja raapaisi samalla nahan nenästäni -- herra jesta,\njos olisin seissyt tuuman tai puoli tuumaa edempänä, olisi se vienyt\nkoko nenän ja rumentanut minut. Tässä se kuula on; minä hain sen\nkäsiini.\n\n-- Seisoitko sinä siinä koko ajan?\n\n-- Onpa sekin kysymys! Mitä minä muuta voin tehdä? Onko minulla\ntilaisuus nähdä kaksintaistelua jok'ikinen päivä?\n\n-- Mutta sinähän olit ihan ampumalinjalla! Etkö sinä pelännyt?\n\nNainen tuhautti halveksivasti nenäänsä.\n\n-- Pelännyt! Smith-Pocahontasit eivät pelkää mitään, saatikka kuulia.\n\n-- Niillä on kai kylläkin sisua; mutta arvostelukykyä niiltä puuttuu.\n_Minä_ en olisi seisonut siinä.\n\n-- Eikä kukaan väitäkään sitä.\n\n-- Loukkaantuiko kukaan muu?\n\n-- Kyllä, kaikkiin meihin sattui paitsi ei vaaleaan kaksoseen,\ntohtoriin ja todistajiin. Tuomari ei saanut mitään, mutta minä kuulin\nTaulapään sanovan, että jokin kuula riuhtaisi hiustupsun hänen\npäästään!\n\n-- Lempo soikoon, tuumi Tom; -- näin likellä jo olin kaikkien\nvaikeuksieni loppua, mutta kaikki meni hukkaan vain yhden tuuman\nvuoksi! Voi, voi sentään, hän elää kyllin kauan saadakseen sukuperäni\nselville ja myydäkseen minut vielä jollekulle neekerikauppiaalle --\nniin, eikä hän siinä silloin minuuttiakaan viivyttelisi.\n\nSitten hän sanoi ääneen hyvin vakavasti:\n\n-- Äiti, me olemme pahassa pulassa.\n\nRoxana veti ähkien henkeään.\n\n-- Lapsi! Miksi sinä säikytät minua niin äkkiä? Mikä nyt on hätänä?\n\n-- Kuule, minä en ole vielä kertonut sinulle erästä asiaa. Kun\nkieltäydyin kaksintaistelusta, repi hän taas testamentin ja...\n\nRoxanan kasvot kävivät kalmankalpeiksi, ja hän sanoi:\n\n-- Nyt sinä olet mennyttä miestä -- ikipäiviksi! Me molemmat saamme\nnähdä nälkää ja...\n\n-- Malta, että kerron loppuun! Kun hän päätti itse taistella, hän\nkaiketi ajatteli, että hän saattaisi kaatua saamatta tilaisuutta enää\nantaa minulle anteeksi tässä maailmassa, minkä vuoksi hän kirjoitti\ntestamentin uudestaan. Minä olen sen nähnyt, ja se on asianmukainen\nja laillinen. Mutta...\n\n-- Oh, sitten, Jumalan kiitos, me olemme jälleen turvassa -- mutta\nmiksi sinun tarvitsi kertoa sellaista kauheutta...?\n\n-- Odota, sanon minä, ja salli minun puhua loppuun. Se saalis, jonka\nhaalin kokoon, ei riitä maksamaan puoliakaan veloistani, ja heti kun\nvelkojani -- niin, kyllähän tiedät, mitä sitten tapahtuu.\n\nRoxanan leuka painui alas, ja hän käski poikansa jättää hänet rauhaan\n-- hänen täytyi miettiä asiaa. Sitten hän puhui, korostaen sanojaan:\n\n-- Sinun täytyy olla hirveän varovainen nyt, sanon minä! Ja tällä\ntavalla sinun pitää menetellä. Hän ei kaatunut, ja jos sinä annat\nhänelle pienenkin syyn, repii hän testamentin taas, ja se olisi\nviimeinen kerta -- kuule nyt, mitä minä sanon! Sen vuoksi sinun\ntäytyy näyttää hänelle, mitä sinä voit tehdä, kun muutama seuraava\npäivä kuluu. Sinun täytyy olla vallan myrkyllisen kiltti ja näyttää\nse hänelle; sinun täytyy tehdä kaikki, mikä saa hänet uskomaan\nsinuun, ja sinun täytyy myös liehitellä vanhaa Prattin tätiä --\nhänellä on kauhean paljon vaikutusta tuomariin, ja hän on sinun\nkaikkein paras ystäväsi. Toiseksi sinä menet taas St. Louisiin ja\njärjestät asiat niiden ihmisten kanssa. Sinä sanot heille, ettei\ntuomari enää elä kauan -- ja se on tottakin -- ja sanot niille, että\nsinä maksat korkoa ja oikein paljon korkoa -- kymmenen ... miksi sitä\nsanotaan?\n\n-- Kymmenen prosenttia -- kuukaudeltako?\n\n-- Niin juuri. Sitten sinä otat ja myyt mitä sinulla on, siellä\ntäällä vähitellen, ja maksat ne korot. Kuinka pitkäksi ajaksi se\nriittää?\n\n-- Luullakseni sitä on kylliksi maksaakseni korot viiden tai kuuden\nkuukauden ajalta.\n\n-- Sitten sinä olet turvassa. Jos hän ei kuole puolessa vuodessa,\nei sillä ole väliä. Kaitselmus järjestää sen asian. Sinulla ei ole\nmitään hätää, jos sinä pysyt siivolla. Hän loi nuoreen mieheen\nankaran silmäyksen ja lisäsi: -- Ja sinä hoidat asioitasi hyvin --\ntiedätkö sen?\n\nTom nauroi ja sanoi, että hän ainakin yrittäisi. Äiti ei hellittänyt,\nvaan sanoi vakavasti:\n\n-- Yrittäminen ei riitä vähääkään. Sinun täytyy se ihan tehdä. Sinä\net varasta nuppineulaakaan -- koska se ei enää ole turvallista; etkä\nsinä saa mennä huonoon seuraan -- ei yhtä kertaa, ymmärrätkö? Etkä\nsinä saa ryypätä tippaakaan -- et yhtä ainoaa tippaa; etkä sinä saa\npelata -- et edes yhtä peliä! Tätä sinä et ainoastaan yritä, vaan\nsinun täytyy se tehdä. Ja minä sanon sinulle, mistä sen tiedän. Minä\ntulen sinun mukaasi St. Louisiin, minä itse, ja sinä tulet siellä\nminun luokseni jok'ikinen päivä, ja minä pidän sinusta huolta, ja\njos sinä rikot yhdessäkin näistä asioista -- vain yhdessä -- vannon\nminä valalla, että minä tulen suoraa päätä tähän kaupunkiin ja kerron\ntuomarille, että sinä olet neekeri ja orja -- ja todistan sen! Hän\npysähtyi salliakseen sanojensa painua poikansa mieleen. Sitten hän\nlisäsi: -- Chambers, uskotko sinä minua, kun minä niin sanon?\n\nTom oli nyt täysin vakavissaan. Ei ollut mitään kevytmielisyyttä\nhänen äänessään, kun hän vastasi:\n\n-- Kyllä, äiti. Minä tiedän nyt, että olen tehnyt parannuksen --\nainaiseksi. Niin, ainaiseksi -- enkä enää ole minkään inhimillisen\nkiusauksen ulottuvilla.\n\n-- Mene sitten kotiisi ja aloita!\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nMikään ei ole niin suuressa korjaamisen tarpeessa kuin muiden\nihmisten tavat. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nKatso, hullu sanoo: \"Älä pane kaikkia muniasi yhteen vasuun\" -- mikä\non samaa kuin sanoa: \"Hajoita rahasi ja tarkkaavaisuutesi\", mutta\nviisas sanoo: \"Pane kaikki munasi yhteen vasuun ja -- pidä huolta\nsiitä vasusta.\" -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nMillaista aikaa Dawson's Landingissa nyt elettiinkään! Koko ikänsä se\noli ollut nukuksissa, mutta nyt se tuskin ehti torkahtaa, sillä niin\nnopeasti seurasivat tapahtumat ja murskaavat yllätykset toistensa\njäljissä: Perjantaiaamuna ensimmäinen vilahdus oikeasta aatelista,\nsitä paitsi suuri vastaanotto täti Patsy Cooperilla ja suuri\nvarkaussarja; perjantai-iltana tärkeimmän kansalaisen perijän kokema\ndramaattinen potku neljänsadan henkilön nähden; lauantai-aamuna\nkauan syrjäytetyn Taulapää Wilsonin sukeltautuminen esille toimivana\nlakimiehenä; lauantai-iltana kaksintaistelu tärkeimmän kansalaisen ja\naatelisen muukalaisen välillä.\n\nIhmiset olivat ehkä ylpeämpiä kaksintaistelusta kuin kaikista\nmuista asioista yhteensä. Heidän kaupungilleen oli kunniaksi, että\nsiellä tapahtui sellaista. Heidän silmissään olivat asianomaiset\nkohonneet inhimillisen maineen kukkulalle. Jokainen osoitti\nkunnioitusta heidän nimilleen; heidän ylistyksensä oli kaikkien\nhuulilla. Kaksintaistelijain avustajatkin saivat osakseen\nmelkoisen paljon yleisestä hyväksymisestä, minkä vuoksi Taulapää\nWilsonista oli tullut huomattava mies. Kun hän lauantai-iltana\nsuostui pormestariehdokkaaksi, antautui hän tappion varaan, mutta\nsunnuntai-aamuna hän oli varmassa asemassa, ja hänen menestyksensä\noli taattu.\n\nKaksoset olivat nyt tavattoman tärkeitä henkilöitä: kaupunki otti\nheidät innostuneena syliinsä. Päivästä päivään, illasta toiseen he\nkävivät päivällisillä ja vierailuilla eri taloissa, saaden yhä uusia\nystäviä, laajentaen ja vahvistaen suosiotaan väestön keskuudessa\nja tenhoten ja hämmästyttäen kaikkia musiikillisilla lahjoillaan.\nSilloin tällöin he vielä korostivat vaikutelmaa ja näyttivät mihin\nhe kykenivät toisilla aloilla, esimerkkejä hyvin harvinaisista ja\nerikoislaatuisista taidoista. He olivat niin hyvillään, että he\njättivät viranomaisille anomuksen, joka asetusten mukaan oli tehtävä\nkolmeakymmentä päivää aikaisemmin valmisteluna kansalaisoikeuksien\nsaamiseen, ja päättivät elää ja kuolla tässä mieluisassa paikassa.\nSe oli kaiken huippu. Ihastunut yhdyskunta nousi yhtenä miehenä\nosoittamaan heille hyväksymistänsä; ja kun kaksoset suostuivat\nkehotukseen asettua ehdokkaiksi lähestyvissä kaupunginvaltuuston\nvaaleissa, oli yleinen tyytyväisyys poikkeuksettoman täydellinen.\n\nTom Driscoll ei iloinnut näistä asioista; ne koskivat syvälle ja\nkivistivät kaiken aikaa. Hän vihasi toista kaksosta saamansa potkun\nvuoksi ja toista potkaisijan veljenä.\n\nSilloin tällöin ihmiset ihmettelivät, ettei mitään kuultu rosvosta,\nvarastetusta veitsestä tai muusta saaliista; mutta kukaan ei kyennyt\nluomaan asiaan mitään valoa. Melkein viikko oli kulunut, ja yhä pysyi\ntapaus selvittämättömänä salaisuutena.\n\nLauantaina viskaali Blake ja Taulapää Wilson kohtasivat toisensa\nkadulla, ja Tom Driscoll liittyi heihin ajoissa auttaakseen heidät\npuheenalkuun. Hän sanoi Blakelle:\n\n-- Te ette näytä reippaalta, Blake; varmaankin olette huolissanne\njostakin. Onko salapoliisihommissa jokin mennyt vinoon? Minä uskon,\nettä te kohtuuden ja oikeuden mukaan pidätte itseänne varsin\nansioituneena ja vaaditte tunnustusta sillä alalla, eikö totta?\n-- mikä sai Blaken tuntemaan mielihyvää ja osoittamaan sen; mutta\nTom lisäsi: -- kyllin ansioituneena maalaisetsiväksi -- mikä sai\nBlaken tuntemaan päinvastaista eikä ainoastaan osoittamaan sitä\nkasvonilmeillään, vaan ilmaisemaan sen myös äänessään.\n\n-- Niin, herra, minulla on jonkin verran mainetta ja ainakin yhtä\nhyvä maine kuin kellään tässä ammatissa, olkoonpa hän sitten\nmaaseudulta tai muualta.\n\n-- Oh, pyydän anteeksi; en tarkoittanut mitään loukkausta. Aioin vain\nkysyä siitä vanhasta naisesta, joka varasteli kaupungilla -- siitä\nkumaraharteisesta akasta, tiedättehän, jonka sanoitte kaappaavanne;\nja minä tiesin, että sen tekisittekin, koska teillä on se maine, että\nte ette milloinkaan turhaan kersku, ja -- hm, te ... te olette kai\nkaapannut sen akan?\n\n-- Hiiteen koko akka!\n\n-- No mitä nyt? Ette kai tarkoita, ettei teidän ole onnistunut saada\nhäntä kiinni?\n\n-- Ei, minä en ole häntä tavoittanut. Jos joku olisi voinut hänet\nkaapata, olisin minä voinut; mutta kukaan ei ole siihen kyennyt.\n\n-- Olen pahoillani, oikein pahoillani -- teidän tähtenne; sillä\nkun tulee tunnetuksi, että salapoliisi on puhunut niin varmasti ja\nsitten...\n\n-- Älkää välittäkö, siinä kaikki -- älkää välittäkö; eikä tarvitse\nkaupunginkaan olla huolissaan. Hän on minun ruokaani -- olkaa varma\nsiitä. Minä olen hänen jäljillään; minulla on johtolankoja, jotka...\n\n-- Se on hyvä! Kunpa vain saisitte jonkun vanhan salapoliisin\ntänne St. Louisista avuksenne selvittämään, mitä nuo johtolangat\nmerkitsevät ja mihin ne johtavat, niin sitten...\n\n-- Minä olen kylliksi vanha itsekin enkä tarvitse kenenkään apua.\nMinä toimitan hänet telkien taakse vii ... kuukauden kuluessa. Sen\nvannon!\n\nTom virkkoi huolettomasti:\n\n-- Luullakseni se riittää -- niin, se riittää. Mutta hän lienee\nvarsin vanha, eivätkä vanhat ihmiset usein elä sen varovaisen\nvalmisteluajan yli, jonka ammattipoliisi tarvitsee, ennen kuin hän on\nkerännyt lankansa yhteen ja lähtee takaa-ajoon.\n\nBlaken tympeät kasvot olivat punehtuneet tästä ivasta, mutta ennen\nkuin hän ehti sommitella vastauksensa, oli Tom kääntynyt Wilsonin\npuoleen ja sanoi tyynen kylmäkiskoisesti ja huolettomalla äänellä:\n\n-- Kuka sai sen palkinnon, Taulapää?\n\nWilson säpsähti hiukan ja käsitti, että nyt oli tullut hänen vuoronsa.\n\n-- Minkä palkinnon?\n\n-- No, palkinnon varkaan kiinniottamisesta tietenkin ja toisen\npalkinnon tikarista.\n\nWilson vastasi jokseenkin vastahakoisesti, päättäen hänen epäröivästä\npuhetavastaan:\n\n-- Niin, hm ... hm, kukaan ei tosin ole sitä vielä vaatinut.\n\nTom oli hämmästyvinään.\n\n-- Niinkö tosiaan?\n\nWilson näytti hiukan ärtyneeltä vastatessaan:\n\n-- Niin sen asian laita on. Entä sitten?\n\n-- Oh, ei mitään. Minä vain ajattelin, että te olitte keksinyt\nuuden aatteen, uuden menettelyn, joka mullistaisi kuluneet ja\ntehottomat keinot... Hän vaikeni ja kääntyi Blakeen päin, joka\nnyt oli mielissään siitä, että toinen oli joutunut hänen sijaansa\nhalstarille: -- Blake, ettekö te ymmärtänyt hänen vihjaisevan, ettei\nteidän tarvinnut metsästää sitä vanhaa akkaa?\n\n-- Totisesti hän sanoi, että hän pääsisi käsiksi varkaaseen ja\nsaaliiseen kolmen päivän kuluessa -- niin hän sanoi, hiisi vieköön!\nJa se oli juuri viikko sitten. No, minä sanoin silloin, ettei mikään\nvaras eikä varkaan apuri koskaan yrittäisi pantata tai myydä jotakin\ntietäessään, että panttilainaaja voisi saada molemmat palkinnot\ntoimittamalla hänet talteen saaliinensa. Se oli mahdollisimman\nyksinkertainen suunnitelma, mistä vielä koskaan olen kuullut!\n\n-- Te muuttaisitte mielipiteenne, virkkoi Wilson ärtyneen\nsuorasukaisesti, -- jos tuntisitte koko suunnitelman ettekä\nainoastaan osaa siitä.\n\n-- No, sanoi viskaali miettivästi, -- minulla oli se käsitys, ettei\nse veisi tuloksiin, ja ainakin tähän asti olen ollut oikeassa.\n\n-- Hyvä sitten, annetaan sen jäädä tähän, ja sallittakoon\nsuunnitelmallemme vielä aikaa osoittamaan, mihin se kelpaa. Se on\nvienyt ainakin yhtä hyviin tuloksiin kuin teidän omat suunnitelmanne,\nkuten myöntänette.\n\nViskaali ei löytänyt mitään sopivaa vastausta, joten hän vain\ntuhautti tyytymättömästi nenäänsä eikä sanonut mitään.\n\nSiitä illasta asti, kun Wilson oli kotonaan osittain paljastanut\nsuunnitelmansa, oli Tom useita päiviä vaivannut aivojaan arvatakseen\nloput salaisuudesta, mutta siinä hän ei ollut onnistunut. Sitten\njuolahti hänen mieleensä antaa Roxanan ovelamman pään sitä yrittää.\nHän tekaisi oletetun tapauksen ja esitti sen hänelle. Roxana\nmietiskeli asiaa ja lausui siitä mielipiteensä. Tom tuumi itsekseen:\n-- Hän on tosiaan osunut naulankantaan! Hän ajatteli, että hän nyt\nkoettaisi tuota tulkintaa ja tarkkasi Wilsonin kasvoja, ja sen vuoksi\nhän sanoi miettiväisesti:\n\n-- Wilson, te ette ole mikään pölkkypää -- kuten äsken on\ntodettu. Olipa suunnitelmanne mikä tahansa, täytyi siinä olla\njärkeä Blaken vastakkaisesta mielipiteestä huolimatta. Minä en\npyydä teitä ilmaisemaan suunnitelmaanne, mutta tahdon olettaa\njotakin, mikä kelpaa lähtökohdaksi erääseen teoriaani, ja se on\nkaikki, mitä haluan. Te lupasitte viisisataa dollaria veitsestä\nja viisisataa varkaasta. Otaksukaamme nyt, vain väittelyn vuoksi,\nettä ensimmäisestä palkinnosta _ilmoitettiin julkisesti_ ja toinen\ntarjottiin panttilainaajille lähetetyissä _yksityiskirjeissä_, ja...\n\nBlake löi reiteensä ja huudahti:\n\n-- Lempo soikoon, nyt hän on päässyt teistä perille, Taulapää! Kas,\nkun en minä tai kuka tomppeli tahansa tullut sitä ajatelleeksi!\n\nWilson tuumi itsekseen: -- Jokainen, jolla on kohtalaisen järkevä\npää, olisi sitä ajatellut. En ihmettele, ettei Blake sitä hoksannut;\nminua vain hämmästyttää, että Tom sen keksi. Hän on älykkäämpi kuin\notaksuinkaan. Hän ei lausunut mitään ääneensä, ja Tom jatkoi:\n\n-- Juuri niin, varas ei aavistaisi mitään ansaa ja toisi tai\nlähettäisi veitsen, sanoen ostaneensa sen polkuhinnasta tai\nlöytäneensä kadulta tai jotakin sellaista, ja yrittäisi nostaa\npalkinnon, ja hänet vangittaisiin -- eikö niin?\n\n-- Niin, virkkoi Wilson.\n\n-- Sen kyllä uskon, sanoi Tom. -- Siitä ei voi olla epäilystäkään.\nOletteko koskaan nähnyt sitä veistä?\n\n-- En.\n\n-- Onko kukaan tuttavanne?\n\n-- Ei minun tietääkseni.\n\n-- Ahaa, nyt luulen alkavani ymmärtää, miksi suunnitelmanne ei\nonnistunut.\n\n-- Mitä tarkoitatte, Tom? Mihin tähtäätte? kysyi Wilson, jonka\nmielessä alkoi itää levottomuuden tunne.\n\n-- No, ajattelen vain, että sellaista veistä _ei olekaan_.\n\n-- Kuulkaahan, Wilson, sanoi Blake. -- Tom Driscoll on oikeassa;\npanisin tuhat dollaria vetoa -- jos minulla se olisi.\n\nWilsonin veri kuumeni hiukan, ja hän kysyi itseltään, olivatko nuo\nmuukalaiset tehneet hänestä pilaa; siltähän se vähän näytti. Mutta\nmitä he sillä olisivat voittaneet? Hän lausui sen kysymyksen. Tom\nvastasi:\n\n-- Voittaneet? Oh, kenties ei mitään sellaista, mitä te pitäisitte\narvossa. Mutta he ovat muukalaisia uudessa yhdyskunnassa. Onko heille\nmerkityksetöntä esiintyä jonkun itämaalaisen ruhtinaan suosikkeina\n-- kun se ei maksa heille mitään? Onko heille merkityksetöntä\nkyetä häikäisemään tätä vaivaista pikkukaupunkia tuhannen dollarin\npalkinnoilla -- kun se ei maksa mitään? Wilson, ei ole lainkaan\nolemassa sellaista veistä -- muutoin teidän suunnitelmanne olisi sen\nkyllä tuonut päivänvaloon. Tai jos sellainen veitsi on olemassa,\non se heillä vieläkin. Minä itsekin uskon, että he ovat sellaisen\nnähneet, sillä Angelo piirsi sen lyijykynällään liian nopeasti ja\ntaitavasti ollakseen sen keksinyt, enkä minä tietystikään voi vannoa,\nettei heillä sitä olisi koskaan ollut: mutta sen minä takaan, että\njos se heillä tähän kaupunkiin tullessaan oli, on se heillä vieläkin.\n\nBlake sanoi:\n\n-- Tomin päättelyt näyttävät perin järkeviltä; näyttävät todellakin.\n\nTom vastasi kääntyen lähteäkseen:\n\n-- Etsikää te vain käsiinne se vanha akka, Blake, ja jollei hän voi\nhankkia veistä, niin menkää suorittamaan kotitarkastus kaksosten\nluona!\n\nTom asteli verkalleen pois. Wilson tunsi itsensä melkoisen noloksi.\nHän tuskin tiesi mitä ajatella. Hänelle oli perin epämieluista\nmenettää uskonsa kaksosiin, ja hän päätti olla niin tekemättä näiden\npätemättömien todistusten nojalla, mutta -- hm, hän miettisi asiaa ja\nsitten toimisi sen mukaan.\n\n-- Blake, mitä te tästä jutusta ajattelette?\n\n-- Niin, Taulapää, minun täytyy sanoa, että minä ajattelen samaan\ntapaan kuin Tom. Niillä ei ollut veistä; tai jos niillä oli, on se\nniillä vielä.\n\nMiehet erosivat. Wilson tuumi itsekseen:\n\n-- Uskon, että heillä se oli; jos se olisi varastettu, olisi\nsuunnitelma toimittanut sen takaisin, se on varmaa. Luulenpa että se\non heillä vielä.\n\nTomilla ei ollut mitään päämäärää mielessään, ryhtyessään\njuttusille näiden kahden miehen kanssa. Kun hän alkoi haastella,\ntoivoi hän vain voivansa heitä hiukan ärsyttää ja saavansa siitä\njotakin pahanilkistä huvia. Mutta heistä erotessaan hän oli mitä\noivallisimmalla tuulella, sillä hän havaitsi pelkästä onnellisesta\nsattumasta ja ilman suurta vaivaa saavuttaneensa muutamia\nmiellyttäviä tuloksia: Hän oli koskenut kumpaakin miestä kipeään\nkohtaan ja nähnyt heidän kiemurtelevan; hän oli vaimentanut Wilsonin\nmieltymystä kaksosiin pienellä katkeralla sivumaulla, jota tämä ei\nihan heti saisi syljetyksi suustaan; ja parasta kaikesta, hän oli\nsiirtänyt vihaamansa kaksoset yhtä astetta alemmaksi yhdyskunnan\narvoasteikossa, sillä Blake lörpöttelisi kyllä asiasta puheliaasti\nkaikkialla salapoliisien tapaan, ja viikon päästä nauraisi koko\nkaupunki partaansa näille veljeksille, kun he tarjosivat komean\npalkinnon leikkikalusta, jota he eivät olleetkaan omistaneet tai\neivät olleet hukanneet. Tom oli hyvin tyytyväinen itseensä.\n\nTomin käyttäytyminen kotona oli ollut mallikelpoista kokonaisen\nviikon ajan. Hänen setänsä ja tätinsä eivät olleet mitään sellaista\nennen nähneet. He eivät voineet missään suhteessa löytää hänessä\nvikaa.\n\nLauantai-iltana hän sanoi tuomarille:\n\n-- Eräs asia on rasittanut mieltäni, setä, ja koska nyt taas lähden\npois enkä kenties teitä enää näe, en voi sitä kauemmin kestää.\nMinä uskottelin teille, että pelkäsin taistella tuon italialaisen\nseikkailijan kanssa. Minun täytyi jollakin verukkeella sitä\nväistää, ja ehkä turvauduin huonoon keinoon, kun asia tuli minulle\nyllätyksenä, mutta kukaan kunniallinen mies ei voinut suostua\nkohtaamaan häntä kaksintaistelussa tietäessään hänestä, mitä minä\nhänestä tiedän.\n\n-- Todellako? Mitä se sitten oli?\n\n-- Kreivi Luigi on tunnustanut olevansa murhamies.\n\n-- Uskomatonta!\n\n-- Se on ihan totta. Wilson havaitsi sen katsoessaan ja tulkitessaan\nhänen kättään, syytti häntä siitä ja pani hänet niin tiukalle, että\nhänen täytyi tunnustaa se. Mutta molemmat kaksoset rukoilivat meiltä\npolvillaan, että pitäisimme asian salassa, ja vannoivat elävänsä\ntäällä säädyllisesti; ja se kaikki oli niin säälittävää, että\nannoimme kunniasanamme, suostuen olemaan heitä paljastamatta niin\nkauan kuin he sen lupauksen pitävät. Te olisitte itsekin niin tehnyt,\nsetä.\n\n-- Olet oikeassa, poikaseni, niin minä olisin. Ihmisen salaisuus on\nedelleenkin hänen omaisuutensa ja pyhä, kun se noin yllättämällä on\nhäneltä kiristetty. Sinä menettelit oikein, ja minä olen sinusta\nylpeä. Sitten hän lisäsi surumielin: -- Minä vain toivon, että\nminulta olisi säästynyt häpeä kohdata murhamies kunnian kentällä.\n\n-- Sitä ei voitu auttaa, setä. Jos olisin tiennyt, että te aiotte\nantaa hänelle haasteen, olisin katsonut velvollisuudekseni annetun\nsanani uhallakin ehkäistä sen, mutta Wilsonilta ei voitu odottaa\nmuuta kuin että hän pysyisi vaiti.\n\n-- Eipä suinkaan; Wilson menetteli oikein, eikä häntä voi mitenkään\nmoittia. Tom, Tom, sinä olet nostanut raskaan painon sydämeltäni;\nminä tunsin pistoksen ihan sieluuni asti, luullessani huomaavani,\nettä minulla oli pelkuri perheessäni.\n\n-- Voitte kuvitella, mitä sellaisen osan esittäminen _minulle_\nmaksoi, setä.\n\n-- Oh, minä tiedän sen, poikaparka, minä tiedän sen. Ja minä\nvoin ymmärtää, kuinka paljon sinulle maksoi olla tähän asti niin\nansaitsemattomalla polttomerkillä leimattuna. Mutta kaikki on nyt\nhyvin, eikä mitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä olet palauttanut\nmielenrauhani ja samalla omasi; ja me molemmat olemme kylliksi\nkärsineet.\n\nVanha mies istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena; sitten hän kohotti\nkatseensa tyytyväisen näköisenä ja sanoi:\n\n-- Että tuo murhamies kehtasi loukata minua ja salli minun kohdata\nhänet kunnian kentällä, ikään kuin hän olisi herrasmies, sen asian\njärjestän kohta kuntoon, mutta en nyt. Minä en tahdo ampua häntä\nennen kuin vasta vaalien jälkeen. Minulla on eräs suunnitelma, jolla\nsitä ennen kukistan heidät molemmat; minä pidän ensiksi siitä huolen.\nKumpikaan heistä ei tule valituksi, sen lupaan. Oletko varma siitä,\nettä tieto hänen murhatyöstään ei ole tullut kansan korviin?\n\n-- Ihan varma, setä.\n\n-- Se on hyvä valtti. Minä vihjaisen siitä vaalipäivänä\npuhujalavalta. Se pyyhkäisee maan kumpaisenkin jalkojen alta.\n\n-- Siitä ei epäilystäkään. Se tekee heistä lopun.\n\n-- Se ja kiihotustyö ulkona valitsijain keskuudessa. Toivon sinun\ntulevan kotiin jonkin ajan kuluttua ja kaikessa hiljaisuudessa\ntyöskentelevän vaalikarjan joukossa. Sinun tulee käyttää siihen\nrahaa; kyllä minä sitä toimitan.\n\nTaaskin uusi voitto vihattujen kaksosten tuhoamiseksi. Se oli tosiaan\nTomille suuri päivä. Hän rohkaistui nyt ampumaan lähtölaukauksen\nsamaan maalitauluun.\n\n-- Setä on tietenkin kuullut siitä ihmeellisestä intialaisesta\nveitsestä, josta kaksoset ovat pitäneet niin paljon melua? No,\nsiitä ei ole vielä keksitty jälkeäkään; siksipä kaupungissa aletaan\nvirnistellä, juoruilla ja nauraa. Puolet ihmisistä uskoo, ettei\nniillä koskaan ole sellaista veistä ollutkaan; toiset puolet\ntaas otaksuvat, että niillä se oli ja on vieläkin. Olen kuullut\nparinkymmenen henkilön tänään juttelevan siihen tapaan.\n\nTomin moitteeton viikko oli palauttanut hänet hänen tätinsä ja\nsetänsä suosioon.\n\nHänen äitinsäkin oli häneen tyytyväinen. Omassa mielessään hän uskoi,\nettä hän alkoi rakastaa poikaansa, mutta sitä hän ei sanonut. Hän\nkäski pojan nyt lähteä St. Louisiin, jonne hän valmistautui häntä\nseuraamaan. Sitten hän löi pirstaleiksi viskipullonsa ja sanoi:\n\n-- Kas noin! Minä aion marssittaa sinua suoraan kuin viivoittimella,\nChambers, ja sen vuoksi minä sanon, että sinä et saa pahaa esimerkkiä\näidiltäsi. Minä sanoin sinulle, ettei sinun sovi mennä huonoon\nseuraan. No, sinä tulet olemaan minun seurassani, ja minun täytyy\nelää saman mitan mukaan. Lähde nyt matkalle!\n\nTom astui erääseen isoista matkustajalaivoista sinä iltana mukanaan\nraskas matkalaukku, joka oli täynnä kaikenlaista varastettua tavaraa,\nja nukkui jumalattomien unta, joka on tyynempää ja sikeämpää\nkuin vanhurskaitten, sen tiedämme tarinoista, jotka kertovat\nkuinka sikeästi miljoona roistoa nukkui viimeisen yönsä ennen\nhirttämispäivänsä koittoa. Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi,\noli onni hänelle taas vastainen; joku ammattitoveri oli vuorostaan\nrosvonnut hänet hänen nukkuessaan ja astunut maihin joltakin\nvälilaiturilta.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\nJos otatte hoiviinne nälkiintyneen koiran ja teette sen\nhyvinvoivaksi, ei se teitä pure. Tämä on pääasiallisin ero koiran ja\nihmisen välillä. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nMe tiedämme kaikkea mahdollista muurahaisen tavoista, mutta emme\ntiedä yhtään mitään osterin tavoista. Näyttää melkein varmalta, että\nolemme valinneet väärän ajan osteria tutkiaksemme. -- _Taulapää\nWilsonin kalenterista_.\n\nSaavuttuaan perille Roxana tapasi poikansa niin epätoivoisena ja\nviheliäisenä, että se koski hänen sydämeensä ja hänen äidinvaistonsa\nkuohahti voimakkaasti. Nuori mies oli nyt toivottomasti hukassa;\nhänen turmionsa oli heti tulossa ja varma; hän joutuisi hylkiöksi ja\nystävittä. Se oli riittävä syy äidille rakastaakseen lastaan; siksipä\nhän rakastikin poikaa ja sanoi sen hänelle. Se sai Tomin salaa\nhätkähtämään -- koska tuo nainen oli \"neekeri\". Että hän itsekin\noli samaa verta, ei suinkaan lepyttänyt hänen tunteitaan tuota\nhalveksittua rotua kohtaan.\n\nRoxana heltyi hyväileviin sanoihin, joihin toinen vastahakoisesti\nvastasi, mutta vastasi kuitenkin parhaansa mukaan. Ja hän yritti\nlohduttaa Tomia, mutta se ei ollut mahdollista. Tämä sydämellisyys\nalkoi pian inhottaa nuorta miestä, ja ennen kuin tunti oli kulunut,\nkoetti hän kerätä kylliksi rohkeutta sanoakseen sen suoraan ja\nvaatiakseen, että hellittely lopetettaisiin tai edes melkoisesti\nvaimennettaisiin. Mutta hän pelkäsi Roxanaa; ja sitä paitsi sattui\nnyt tauko, sillä eukko oli alkanut mietiskellä. Hän yritti keksiä\npelastavaa suunnitelmaa. Vihdoin hän hypähti pystyyn ja sanoi\nkeksineensä keinon, jolla päästäisiin pulasta. Tom melkein tukehtui\nilosta tuon äkillisen hyvän uutisen kuullessaan. Roxana sanoi:\n\n-- Tämä on suunnitelma ja se varmasti onnistuu. Minä olen\nneekeriakka, ja minusta saa kyllä kuusisataa dollaria. Ota ja myy\nminut ja maksa pois ne kortinpelaajat.\n\nTom hämmästyi. Hän oli hetkisen mykkänä ja sanoi sitten:\n\n-- Tarkoitatko sinä, että haluaisit myyttää itsesi orjaksi\npelastaaksesi minut?\n\n-- Etkö sinä ole minun lapseni? Ja tiedätkö sinä mitään, mitä äiti ei\ntekisi oman lapsensa hyväksi? Eihän ole mitään, mitä valkoinen äiti\nei tekisi lapsensa tähden. Kuka ne sellaisiksi loi? Jumala sen on\ntehnyt. Ja kuka on luonut neekerit? Sama Jumala. Sisäpuolelta kaikki\näidit ovat samanlaisia. Hyvä Herra ne loi sellaisiksi. Minä annan\nmyydä itseni orjuuteen, ja vuoden päästä sinä ostat vanhan äitisi\nvapaaksi jälleen. Minä näytän sinulle, kuinka se käy. Sen minä olen\njo ajatellut valmiiksi.\n\nTomin toiveet alkoivat kohota ja hänen mielensä samalla reipastua.\nHän sanoi:\n\n-- Se on perin herttaista, sinulta, äitiseni -- se on ihan...\n\n-- Sano se jälleen! Ja sano se yhä yhtä päätä uudestaan! Se on koko\npalkka, mitä ihminen tarvitsee tässä maailmassa, ja se on enemmän\nkuin tarpeeksi. Herra siunatkoon sinua, sydänkäpy, ja kun minä raadan\norjana ja ne haukkuvat minua, niin jos minä vain tiedän, että sinä\nsanot sen jossakin kaukana poissa, niin se parantaa kaikki kipeät\npaikat, ja minä voin kestää niiden kanssa paremmin.\n\n-- Minä sanon sen jälleen, äiti, ja minä sanon sen yhä uudelleen.\nMutta kuinka minä voin sinut myydä? Sinähän olet vapaa.\n\n-- Paljonko se ero tekee! Valkoiset ihmiset eivät ole turhantarkkoja.\nLaki voi myydä minut nyt, jos minun käsketään lähteä valtiosta kuuden\nkuukauden kuluessa enkä minä mene. Sinä kirjoitat vain paperille\nmyynti-ilmoituksen -- ja ripustat sen sinne johonkin keskellä\nKentuckyn valtiota, panet siihen muutamia nimiä ja sanot, että sinä\ntahdot myydä minut halvalla, kun sinulla on rahapula. Saat nähdä,\nettä se käy ilman vaivaa. Sinä viet minut sisämaahan vähän matkaa\nja myyt minut jollekin maatilalle; ihmiset eivät siellä tee mitään\nkysymyksiä, jos minä vain olen hinnan arvoinen.\n\nTom väärensi tarpeelliset myyntipaperit ja myi äitinsä\npuuvillankasvattajalle Arkansasiin hiukan enemmästä kuin\nkuudestasadasta dollarista. Hän ei halunnut tehdä sitä kavallusta,\nettä olisi myynyt äitinsä etelään, \"virran alajuoksulle\", mutta\nsattuma toi ostajan hänen tielleen, ja se säästi häneltä vaivan\nlähteä sisämaahan hieromaan kauppaa, mihin liittyi se vaara, että\nhänen olisi ollut vastattava moniin kysymyksiin, kun taas tämä mies\noli niin mieltynyt Roxyyn, ettei kysynyt juuri mitään. Sitä paitsi\nostaja vakuutti, ettei Roxy aluksi tietäisi, missä hän oli, ja että\nhän ajan mittaan päästyään siitä selville olisi kaiketi alkanut\nviihtyä. Ja Tom tuumi itsekseen, että Roxylle oli tavaton etu saada\nisäntä, joka oli häneen niin mieltynyt kuin tämä puuvillankasvattaja\nilmeisesti oli. Ihmeteltävän nopeasti hänen tuumailunsa johtivat\nhänet niin pitkälle, että hän puoliksi uskoi salavihkaa tekevänsä\nRoxylle oikein hyvän palveluksen myydessään hänet \"virtaa alaspäin\".\nJa sitten hän sanoi tuon tuostakin itselleen kaiken aikaa: -- Sehän\non vain vuodeksi. Vuoden päästä minä ostan hänet jälleen vapaaksi;\nhän pitää sen mielessään, ja se lepyttää ja lohduttaa häntä. Niin,\ntästä pikku petoksesta ei olisi mitään haittaa, ja kaikki päättyisi\nkuitenkin lopulta oikein ja hauskasti.\n\nSopimuksen mukaan keskusteltiin Roxyn kuullen aina vain \"sisämaassa\"\nsijaitsevasta maatilasta, sen paikan hauskuudesta ja sikäläisten\norjien onnellisesta tilasta. Täten Roxy-parka kokonaan petettiin,\njopa helposti, sillä hän ei voinut aavistaa, että hänen oma\npoikansa tekisi itsensä syypääksi kavallukseen äitiä kohtaan, joka\nvapaaehtoisesti mennessään orjuuteen -- minkälaiseen orjuuteen\ntahansa, lievään tai ankaraan, ja miksi ajaksi hyvänsä, lyhyeksi\ntai pitkäksi -- teki hänen hyväkseen sellaisen uhrauksen, että\nsiihen verrattuna kuolema olisi ollut vähäpätöinen ja jokapäiväinen\nasia. Hän tuhlasi Tomille salaa kyyneliä ja rakastavia hyväilyjä ja\nlähti sitten pois omistajansa kanssa -- lähti murtunein sydämin ja\nkuitenkin ylpeänä teostaan ja iloisena, että se oli ollut hänelle\nmahdollista.\n\nTom maksoi velkansa ja päätti ihan kirjaimellisesti pitää kiinni\nparannuksestaan, enää koskaan saattamatta testamenttia vaaraan.\nHänellä oli kolmesataa dollaria jäljellä. Äitinsä suunnitelman mukaan\nhänen oli ne huolellisesti talletettava ja kuukausittain lisättävä\nsummaan puolet käsirahastaan äidin osuutena. Vuoden päästä säästö\nriittäisi ostamaan hänet jälleen vapaaksi. Koko viikkoon hän ei\nkyennyt hyvin nukkumaan, sillä niin pahasti hänen luottavaista äitiä\nkohtaan harjoittamansa konnuus kalvoi hänen omantuntonsa repaletta;\nmutta sen jälkeen hän alkoi jälleen tuntea olonsa mukavaksi ja nukkui\npian yhtä hyvin kuin mikä pahantekijä tahansa.\n\nAlus kuljetti Roxyn pois St. Louisista kello neljältä iltapäivällä,\nja hän seisoi alemmalla kannella katsellen Tomia kyynelten sumun\nläpi, kunnes poika suli ihmistungokseen ja hävisi. Sitten hän ei enää\ntähyillyt, vaan istui siellä touvirullan päällä ja itki myöhäiseen\nyöhön. Kun hän vihdoin lähti likaiseen välikannenkojuunsa paukkuvien\nkoneiden välille, ei hän aikonut nukkua, vaan odottaa aamua ja sitten\nedelleen surra.\n\nOli luuloteltu, ettei hän \"mitään huomaisi\", vaan luulisi\nmatkustavansa virtaa ylöspäin. Hänkö! Olihan hän vuosikausia\nviettänyt näillä laivoilla. Aamun sarastaessa hän nousi ja meni\nhaluttomana istumaan touvirullansa päälle jälleen. Laiva kulki monen\nruuhkan, monen vedestä esille pistävän pölkynpään ohi, joita kiertävä\nvaahto olisi voinut kertoa hänelle sydäntäsärkevän tarinan, sillä\nse osoitti, että virta liikkui samaan suuntaan kuin laivakin; mutta\nhänen ajatuksensa olivat toisaalla, eikä hän huomannut. Mutta vihdoin\nvirran möyry tavallista isompaa ja lähempänä olevaa ruuhkaa vastaan\nherätti hänet horroksestaan; hän vilkaisi veteen ja hänen tottunut\nsilmänsä pani heti merkille virran suunnan. Hetkisen hänen kivettynyt\nkatseensa tuijotti siihen. Sitten hänen päänsä vaipui rintaa vasten,\nja hän huokasi:\n\n-- Voi, armahtakoon hyvä Herra Jumala minua syntisraukkaa -- _minut\non myyty virtaa alas!_\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nKansansuosiokin voi mennä liiallisuuksiin. Vaeltaessanne Roomassa\nvalitatte ensin, että Michelangelo on kuollut; mutta vähitellen\nalatte pahoitella, että teidän ei sallittu sitä nähdä. -- _Taulapää\nWilsonin kalenterista_.\n\n_Heinäkuun 4. päivä_. [Heinäkuun 4:ttä, Yhdysvaltojen\nitsenäisyyspäivää vietetään suurin juhlallisuuksin. Tulipalot ja\ntapaturmat ovat silloin perin tavallisia. -- _Suom_.] -- Tilasto\nosoittaa, että menetämme enemmän hupsuja tänä päivänä kuin kaikkina\nmuina vuoden päivinä yhteensä. Se todistaa varastoon jääneiden\nlukumäärän kannalta, että yksi heinäkuun neljäs päivä vuodessa on\nnykyisin riittämätön, kun väestö on niin suuresti kasvanut. --\n_Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nKesäviikot laahustivat ohitse, ja sitten alkoi poliittinen kamppailu\nvarsin kiihkeänä ja kävi päivä päivältä kuumemmaksi. Kaksoset\nantautuivat siihen koko sydämestään, sillä heidän itserakkautensa\noli mukana pelissä. Heidän saavuttamansa kansansuosio, alussa niin\nyleinen, oli kärsinyt jälkeenpäin, varsinkin siksi, että heillä\noli ollut sitä _liian_ paljon, joten luonnollinen vastavaikutus\nseurasi. Sitä paitsi oli ahkerasti kuiskailtu siellä täällä, että\noli kummallista -- tosiaan perin kummallista, -- ettei sitä heidän\nihmeellistä veistään löytynyt, jos se oli niin arvokas tai jos sitä\noli koskaan ollutkaan. Ja kuiskauksia seurasivat nauruntyrskähdykset,\nnyökkäykset ja silmäniskut, ja sellaisella on vaikutuksensa. Kaksoset\narvailivat, että menestys vaaleissa palauttaisi heidät entiseen\nasemaansa ja että tappio tuottaisi heille korvaamatonta vahinkoa.\nSen vuoksi he puuhasivat uutterasti, mutta eivät uutterammin kuin\ntuomari Driscoll ja Tom heitä vastaan vaalitaistelun loppupäivinä.\nTomin käytös oli pysynyt niin kirjaimellisen moitteettomana jo\nkahden kuukauden ajan, että hänen setänsä ei ainoastaan uskonut\nhänelle rahaa valitsijain taivuttamiseksi, vaan salli hänen mennä\nyksityisessä arkihuoneessaan olevalle kassakaapillekin ottamaan\nsieltä summan, mikä kulloinkin tarvittiin.\n\nVaalikamppailun viimeisen puheen piti tuomari Driscoll ja tähtäsi\nsen molempia ulkomaalaisia vastaan. Sen vaikutus oli tuhoisan\ntehokas. Hän käänsi heitä vastaan ivan vuolaat virrat ja pakotti\nsuuren kansankokouksen nauramaan ja taputtamaan käsiään. Hän pilkkasi\nheitä seikkailijoina, veijareina, silmänkääntäjinä ja ilveilijöinä;\nhän kohdisti heidän loistaviin arvonimiinsä mittaamatonta ivaa;\nhän sanoi, että he olivat aatelismiehiksi puettuja takakatujen\npartureita, herrasmiehiksi naamioituneita maapähkinänkaupustelijoita,\nposetiivinsoittajia, jotka olivat kadottaneet apinaveljensä. Vihdoin\nhän vaikenija seisoi hiljaa. Hän odotti, kunnes kuulijakunta oli\nkäynyt ihan äänettömäksi ja jännittyneeksi. Sitten hän pamautti\nmurhaavimman ammuksensa, laukaisi sen jääkylmän vakavasti ja\nharkitsevasti, pannen merkitsevän korostuksen loppusanoihin. Hän\nsanoi uskovansa, että kadotetusta veitsestä tarjottu palkkio\noli humpuukia ja silmänlumetta ja että veitsen omistaja kyllä\ntietäisi, mistä hän sen löytäisi, milloin hän vain saisi tilaisuuden\n_salamurhaan_.\n\nSitten hän astui alas korokkeelta, jättäen jälkeensä hämmästyneen\nja merkitsevän hiljaisuuden hyvähuutojen ja puolueen tavallisten\niskusanojen asemesta.\n\nTuo omituinen lause levisi laajalti pitkin kaupunkia ja teki\ntavattoman vaikutuksen. Jokainen kysyi: -- Mitä hän sillä saattoi\ntarkoittaa? Ja jokainen kyseli sitä yhä, mutta turhaan, sillä tuomari\nsanoi vain, että hän tiesi, mitä puhui, ja vaikeni sitten. Tom sanoi,\nettei hänellä ollut aavistustakaan setänsä tarkoituksesta, ja milloin\ntahansa Wilsonilta tiedusteltiin hänen mielipidettään, väisti hän\nkysymyksen utelemalla kysyjältä, mitä _hän_ asiasta ajatteli.\n\nWilson valittiin, kaksoset kärsivät tappion -- heidät ihan\nmurskattiin, he huomasivat olevansa hyljättyjä ja käytännöllisesti\nkatsoen ilman ystäviä. Tom palasi onnellisena St. Louisiin.\n\nDawson's Landingilla oli nyt viikon lepo, ja kyllä se sitä\ntarvitsikin. Mutta se eli odottavassa mielentilassa, sillä ilma\noli täynnä huhuja uudesta kaksintaistelusta. Tuomari Driscollin\nvaaliponnistukset olivat hänet uuvuttaneet, mutta sanottiin, että\nniin pian kuin hän pääsisi jaloilleen ja kykenisi vastaamaan\nhaasteeseen, saisi hän sen kreivi Luigilta.\n\nVeljekset vetäytyivät kokonaan pois seuraelämästä ja kärsivät\nnöyryytystään yksinäisyydessä. He kaihtoivat ihmisiä ja lähtivät ulos\nvirkistyskävelylle vasta myöhään illalla, kun kadut olivat autiot.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nKiitollisuus ja petos ovat ainoastaan kaksi äärimmäistä jäsentä\nsamassa kulkueessa. Siitä on nähty kaikki, mikä siinä on näkemisen\narvoista, sitten kun soittokunta ja koreat virkaherrat ovat menneet\nohi. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\n_Yleinen kiitospäivä_. -- Kohottakoot nyt kaikki nöyrät, sydämelliset\nja vilpittömät kiitoksensa, paitsi kalkkunat. Fidzisaarilla ei\nkäytetä kalkkunoita, vaan eräitä muita lintuja. Meidän ei sovi\nvirnistellä fidziläisille. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nPerjantai vaalien jälkeen oli sateinen päivä St. Louisissa. Satoi\nyhtä mittaa, vieläpä rankasti, ikään kuin vesi yrittäisi parhaansa\npestäkseen tämän nokisen kaupungin valkoiseksi -- tietenkin\nonnistumatta. Keskiyön lähestyessä Tom Driscoll saapui teatterista\nasuntoonsa rankkasateessa; hän käänsi kokoon sateenvarjonsa ja avasi\nitselleen oven, mutta kun hän aikoi sulkea sen jälkeensä, näki\nhän toisen henkilön olevan tulossa sisälle -- epäilemättä toisen\nvuokralaisen. Tämä sulki oven ja nousi portaita ylös Tomin jälkeen.\nTom löysi ovensa pimeässä, astui sisälle ja kiersi kaasun palamaan.\nKun hän hiljaa vihellellen kääntyi, näki hän selkäpuolen oudosta\nmiehestä, joka sulki ja lukitsi hänen ovensa. Hänen vihellyksensä\nvaikeni, ja hän tunsi itsensä epävarmaksi. Mies kääntyi -- kasa\nvanhoja repaleita pukiminaan, jotka olivat likomärät sateesta ja\nvaluivat vettä -- ja näytti mustat kasvot vanhan lerppahatun alta.\nTom säikähti. Hän aikoi käskeä miehen pois, mutta ei saanut sanoja\nsuustaan, ja toinen ehti puhua ensin. Hän sanoi matalalla äänellä:\n\n-- Ole hiljaa -- minä olen sinun äitisi!\n\nTom lysähti tuolille ja huohotti:\n\n-- Se oli minulta häijyä ja halpamaista -- minä tiedän sen; mutta\nminä tarkoitin parasta, tarkoitin tosiaan. Sen voin vannoa.\n\nRoxana seisoi hetkisen, katsellen mykkänä, kuinka Tom kiemurteli\nhäpeissään ja sopersi itsesyytöksiä ja niiden ohella surkeita\nyrityksiä selittääkseen ja lieventääkseen rikostaan. Sitten hän\nistuutui ja riisui hattunsa, jolloin hänen pitkien ruskeiden\nhiuksiensa kampaamattomat sykeröt valahtivat alas hänen olkapäilleen.\n\n-- Ei ole sinun ansiosi, ettei tukkani ole harmaa, sanoi hän\nsurullisesti, vilkaisten tukkaansa.\n\n-- Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Minä olen lurjus. Mutta minä\nvannon tarkoittaneeni parasta. Se oli tietysti erehdys, mutta minä\nluulin, että se olisi parhaaksi, sen tosiaan uskoin.\n\nRoxy pillahti hiljaiseen itkuun, ja nyt alkoivat sanat löytää tien\nhänen nyyhkytystensä läpi. Ne lausuttiin pikemmin valitellen kuin\nvihaisesti.\n\n-- Myydä ihminen virtaa alaspäin -- _virtaa alaspäin!_ Ja sillä\ntarkoitetaan muka parasta! Minä en kohtelisi koiraakaan sillä\ntavalla! Minä olen aivan murtunut ja uupunut nyt, ja sen takia minä\nen kai jaksakaan riehua niin kuin ennen, kun minua potkittiin ja\nkolhittiin ja haukuttiin. En minä tiedä, mutta ehkä se on niin; joka\ntapauksessa minä olen kärsinyt niin paljon, että minä pikemmin osaan\nsurra kuin pauhata.\n\nNäiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa Tom Driscollin sydäntä, mutta\njos ne tehosivat, hävitti niiden vaikutuksen eräs voimakkaampi\najatus, joka poisti häntä rasittavan raskaan pelon taakan, ja\npalautti hänen hyvän tuulensa ja täytti hänen pienen sielunsa syvällä\nhelpotuksen tunteella. Mutta hän pysyi viisaasti vaiti, rohkenematta\nhuomauttaa mitään. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään vähään aikaan,\neikä kuultu muita ääniä kuin sateen rapinaa ruutuja vasten, tuulen\nvalittelevia huokauksia ja silloin tällöin joku hillitty nyyhkytys\nRoxanalta. Nyyhkytykset kävivät yhä harvemmiksi, ja vihdoin ne\ntaukosivat. Sitten karkuri alkoi jälleen puhua:\n\n-- Kierrä sitä valoa vähän alemmas! Enemmän! Vielä enemmän! Ihminen,\njota ajetaan takaa, ei pidä valosta. No niin -- nyt riittää. Minä\nvoin nähdä, missä sinä olet, eikä muuta tarvita. Minä kerron sinulle\njotakin ja kerron sen niin lyhyesti kuin osaan ja sitten minä sanon,\nmitä sinun pitää tehdä. Se mies, joka minut osti, ei ole paha mies,\nhän on oikein hyväkin orjien isäntä, ja jos hän olisi saanut pitää\noman päänsä, olisin minä päässyt kotipalvelijaksi hänen perheeseensä\nja elänyt mukavasti; mutta hänen vaimonsa on jenkki eikä kovin korea\npäältäpäin, ja se nousi heti minua vastaan; ja sitten ne lähettivät\nminut pois neekerikortteliin tavallisten peltotyöläisten sekaan. Eikä\nse vaimo tyytynyt siihenkään, vaan kiihotti pomon minua vastaan, kun\nse oli niin mustasukkainen ja äkäinen. Ja sitten pomo ajoi minut\nulos ennen aamunkoittoa ja pakotti minut tekemään työtä koko pitkän\npäivän niin kauan kuin oli valoa, ja monta piiskaniskua sain, kun\nen jaksanut raataa kilpaa kaikkein vahvimpien kanssa. Se pomo oli\nmyöskin jenkki Uudesta Englannista, ja etelässä tietää jokainen, mitä\nse merkitsee. Ne osaavat teettää neekerillä työtä ihan kuoliaaksi\nasti ja piiskata niitä myös -- piiskata niin, että selät ovat täynnä\najettuneita juovia kuin pyykkilauta. Aluksi minun isäntäni puhui\nminusta jonkin hyvän sanan pomolle, mutta siitä tuli minulle vain\npahaa, sillä emäntä sai sen tietää, ja sen jälkeen minä sain maistaa\npiiskaa ihan alinomaa -- ei minulle enää annettu armoa!\n\nTomin sydän leimusi raivosta maanviljelijän vaimoa kohtaan; ja hän\nsanoi itsekseen: -- Jollei se hupsu olisi sekaantunut asiaan, olisi\nkaikki käynyt hyvin. Hän lisäsi syvän ja katkeran kirouksen sitä\nnaista vastaan.\n\nTämän tunteen hurja ilme oli kirjoitettuna hänen kasvoillensa\nja paljastui selvästi Roxanalle salaman valkoisessa hohteessa,\njoka muutti huoneen synkän hämärän sillä hetkellä häikäiseväksi\npäivänvaloksi. Roxana oli siitä mielissään -- mielissään ja\nkiitollinen; sillä eikö tuo ilme osoittanut, että hänen lapsensa\nkykeni suremaan äitiä kohdanneita vääryyksiä ja tuntemaan suuttumusta\nhänen vainoojiaan kohtaan, mitä hän oli epäillyt? Mutta tämä onnen\nvälähdys sammui jälleen, ja hänen mielensä kävi taas synkäksi; sillä\nhän sanoi itsekseen: -- Hän myi minut virtaa alaspäin -- hän ei voi\ntuntea toista ihmistä kohtaan mitään; se haihtuu ja menee ohi. Sitten\nhän jatkoi kertomustaan:\n\n-- Noin kymmenen päivää sitten minä sanoin itselleni, etten minä voi\nkestää monta viikkoa enää, kun olin niin uupunut hirveästä työstä ja\nlyönneistä ja niin alakuloinen ja viheliäinen, enkä minä enää mistään\nvälittänytkään -- elämä ei ollut minkään arvoinen, jos se jatkui\nsillä tavalla. No, kun ihminen on siinä mielentilassa, mitä silloin\nvälittää, mitä tekee? Siellä oli pieni kivulloinen neekerityttö,\nnoin kymmenen vuoden vanha, ja se oli minulle ystävällinen, eikä\nsillä enää ollut äitiä, pikku raukalla. Ja minä rakastin sitä, ja\nse rakasti minua, ja se tuli sinne, missä minä tein työtä, ja sillä\noli mukana paistettuja perunoita, jotka se aikoi salaa antaa minulle\n-- ryöstäen ne itseltään, kun se tiesi, ettei pomo antanut minulle\ntarpeeksi ruokaa -- ja se mies sai tytön siitä kiinni ja sivalsi\nsitä selkään kepillään, joka oli niin paksu kuin luudan varsi, ja se\nraukka kaatui maahan ja parkui ja kiemurteli ja kieri loassa kuin\nhämähäkki, jolta on jalat lyöty poikki. Minä en voinut sitä kestää.\nKaikki helvetin tuli, joka koskaan on palanut sydämessäni, leimahti\nliekkiin, ja minä tempasin kepin sen pomon kädestä ja löin hänet\nmaahan. Hän virui siinä ja voihki ja kirosi ihan pyörällä päästään,\nnäetkös, ja neekerit säikähtivät puolikuoliaiksi. Ne kerääntyivät\nhänen ympärilleen auttamaan häntä pystyyn, ja minä hyppäsin hänen\nhevosensa selkään ja ajoin virralle päin niin nopeasti kuin ikinä\npääsin. Minä tiesin, mitä ne minulle tekisivät. Heti kun hän olisi\ntoipunut, olisi hän alkanut kolhia minua kuoliaaksi, jos isäntä\nantaisi hänelle luvan, taikka ne myisivät minut vielä kauemmas\nvirtaa alaspäin, mikä on sama asia. Sen takia minä päätin hukuttaa\nitseni ja tehdä lopun kaikista vaivoista. Alkoi tulla pimeä. Minä\nehdin virralle parissa minuutissa. Silloin minä huomasin kanootin\nja sanoin, ettei kannata hukuttaa itseään, ennen kuin on pakko;\nsen takia minä sidoin hevosen kiinni hirsikasan syrjään ja työnsin\nkanootin ulos virtaan ja pysyttelin jyrkän rantatöyrään suojassa ja\nrukoilin, että pimeä tulisi nopeasti. Minä sain aika hyvän etumatkan,\nkun iso talo on kolmen mailin päässä virralta ja niillä oli siellä\nvain muuleja ratsastaakseen eikä muita kuin neekereitä ajomiehiksi,\neivätkä ne olisi mitään kiirettä pitäneet -- ne olisivat antaneet\nminulle kaikki mahdollisuudet karata. Ennen kuin kukaan ehtisi taloon\nja taas takaisin, olisi jo kauan sitten ollut pimeä, eivätkä ne voisi\nlöytää hevosta ja ottaa selville mihin päin minä olin mennyt ennen\nkuin aamulla, ja neekerit puhuisivat niille valetta niin paljon kuin\nosaisivat.\n\n-- No, pimeä tuli, ja minä menin kuin hyrrä virtaa alaspäin. Minä\nmeloin enemmän kuin kaksi tuntia enkä minä sitten enää ollut\nhuolissani ja silloin minä lakkasin melomasta ja annoin kanootin\nlipua alas virtaa ja ajattelin, mitä tekisin, jos minun ei tarvinnut\nhukuttaa itseäni. Minä tein kaikenlaisia suunnitelmia ja ajattelin\neteenpäin, ja sitten oli luultavasti hiukan yli keskiyön, ja minä\nolin kulkenut viisitoista tai kaksikymmentä mailia, kun huomasin\nhöyrylaivan seisovan paikallaan rannalla, sillä sen valot loistivat,\nmutta sillä kohdalla ei ollut mitään kaupunkia eikä lautatarhaa,\nja hyvin pian erotin rungon muodon ja savupiiput tähtiä vasten,\nja herranen aika, minä olin ihan hypätä ulos nahoistani pelkästä\nilosta. Se oli 'Suurmoguli'! Olin ollut siinä siivoojattarena\nkahdeksan vuotta Cincinnatin ja Orleansin reitillä. Minä meloin ohi\nenkä nähnyt ketään kannella, mutta kuulin vasaranpauketta alhaalta\nkonehuoneesta ja käsitin sitten, kuinka asiat olivat -- jotakin oli\nkoneistossa mennyt rikki. Minä astuin maihin laivan alapuolella ja\npäästin kanootin menemään, ja sitten minä menin laivan sivulle,\nja siellä oli juuri lankku ulkona, ja minä nousin laivaan. Yö oli\nhirveän kuuma, kansimiehet ja jätkät makasivat koivet harallaan\nnukkumassa etukannella; ja toinen perämies, Jim Bangs, istui siellä\npiitinkipallilla pää rintaa vasten ja nukkui -- katsos, toinen\nperämies hoitaa sillä tavalla kapteenin vahtia -- ja vanha vahtimies\nBilly Hatch istui kajuutan rapuilla ja nuokkui. Ja minä tunsin ne\nkaikki; ja totta maar niitä oli hauska nähdä! Minä sanoin itselleni,\nettä nyt saisi isäntä tulla ja koettaa siepata minut kiinni, nyt\nminä olin, Jumala siunatkoon, ystävien parissa. Sitten minä menin\nniiden välistä välikannelle ja ihan perälle asti naissalongin\npalvelijahuoneeseen ja istuin siellä yhtä iloisena kuin sata\nmiljoonaa kertaa ennen, ja minä olin ihan kuin kotona taas, sen voin\nsinulle sanoa!\n\n-- Noin tunnin päästä kuulin kellon soittavan, että kone oli\nkunnossa. Ja hyvin pian alkoi sitten merkkikello lyödä. 'Peruuttakaa\noikean puolen koneella!' sanon minä itsekseni -- tottahan minä sen\nmusiikin tunnen! Sitten kello soi taas. 'Eteenpäin vasemman puolen\nkoneella!' sanon minä. Taas kello: 'Pysähdyttäkää oikealta!' Ja\nsitten: 'Eteenpäin oikealta!' Nyt meillä oli kurssi St. Louisiin, ja\nminä olin ulkona metsistä, eikä minun lainkaan tarvinnut hukuttaa\nitseäni. Minä tiesin, että laiva nyt oli St. Louisin reitillä. Ja\nsitten oli jo kirkas päivä, kun kuljettiin sen työpaikkani ohi, ja\nminä näin joukon neekereitä ja valkoisia nuuskimassa rantaa ylöspäin\nja alaspäin, ja niillä oli paljon vaivaa minun tähteni, mutta minä en\nvälittänyt heistä.\n\n-- Sitten tuli Sally Jackson, joka oli ennen ollut minun toinen\nsiivoojattareni ja nyt oli ylisiivoojatar, sinne palvelijain\nhuoneeseen ja oli hirveän iloinen, kun näki minut, ja kaikki\npäällystökin oli mielissään, ja minä kerroin, että minut oli\nryöstetty ja myyty virtaa alaspäin, ja he keräsivät kaksikymmentä\ndollaria ja antoivat ne minulle, ja Sally toimitti minulle hyvät\nvaatteet, ja kun sitten pääsin tähän kaupunkiin, lähdin suoraan\nsinne, missä sinun oli tapa asua, ja tulin tähän taloon, ja ne\nsanoivat, että sinä olit poissa, mutta että sinua odotettiin takaisin\njoka päivä. Enkä sitten uskaltanut lähteä virtaa alaspäin Dawsoniin,\nkun olisi voitu kulkea toistemme ohi.\n\n-- No, viime maanantaina satuin Neljännellä kadulla sellaisen pylvään\nluo, johon naulataan ilmoituksia karanneista neekereistä, ja niissä\nluvataan palkinto kiinniottamisesta, ja minä näin siellä isäntäni.\nMinä melkein lysähdin maahan, kun niin säikähdyin. Hänen selkänsä oli\nkäännetty minuun päin ja hän puhui eräälle miehelle ja antoi sille\njoitakin lehtiä -- neekeri-ilmoituksia kai, ja minä olin se neekeri.\nHän lupasi palkinnon, niin se varmaan oli. Etkö sinä luule, että minä\nolen oikeassa?\n\nTom oli vähitellen vaipunut aavemaisen kauhun tilaan, ja hän sanoi\nnyt itsekseen: -- Minä olen hukassa, kääntyköön asia kuinka päin\ntahansa! Se mies sanoi minulle, että siinä myynnissä oli jotakin\nepäiltävää. Hän sanoi saaneensa kirjeen eräältä 'Suurmogulin'\nmatkustajalta, ja siinä ilmoitettiin Roxyn tulleen tänne tuossa\nlaivassa ja koko laivaväen tietävän kaiken, mikä tätä juttua koski.\nJa hän vakuutti, että Roxyn tulo tänne sen sijaan että olisi karannut\nvapaaseen valtioon ennusti minulle pahaa ja että hän toimittaisi\nminulle ikävyyksiä, jollen hankkisi hänelle orjaa takaisin, vieläpä\nhyvin pian. Minä en ollenkaan uskonut sitä tarinaa; enhän voinut\nuskoa Roxyn olevan niin vailla äidillisiä vaistoja, että ilmestyisi\ntänne, kun hän tiesi, että hän sillä voisi saattaa minut vaaraan ja\nauttamattomiin vaikeuksiin. Mutta tässä hän nyt kumminkin on! Ja\ntyperyydessäni minä vannoin sille miehelle auttavani häntä orjan\netsimisessä, kun sellainen lupaus ei merkinnyt mitään. Jos uskallan\nluovuttaa hänet, niin hän -- tietysti -- mutta kuinka minä muutoin\ntästä selviän? Minun on se tehtävä tai maksettava rahat, mutta mistä\nne rahat saan? Minä ... minä ... hm, minä luulen, että jos mies\nvannoisi kohtelevansa häntä hyvin tästä lähin -- ja sanoohan Roxy\nitsekin, että se on hyvä mies -- ja jos hän vannoisi, ettei hän\nkoskaan sallisi rasittaa Roxya liialla työllä tai pitää huonolla\nruualla...\n\nSalaman välähdys paljasti Tomin kalpeat kasvot, jotka näiden\ntuskastuttavien ajatusten vuoksi olivat vääristyneet ja ankarat.\nRoxana puhui nyt terävästi, ja hänen äänensä ilmaisi pelkoa:\n\n-- Käännä se valo kirkkaaksi! Minä tahdon nähdä kasvosi paremmin.\nKas niin -- anna minun nyt katsella sinua. Chambers, sinä olet niin\nvalkoinen kuin paitasi! Oletko sinä tavannut sen miehen? Onko hän\nkäynyt luonasi?\n\n-- O-on.\n\n-- Milloin?\n\n-- Maanantaina keskipäivällä.\n\n-- Maanantaina keskipäivällä! Oliko hän jo minun jäljilläni?\n\n-- Hän ... hm, hän luuli olevansa. Tarkoitan, hän toivoi olevansa.\nTässä on se näkemäsi ilmoitus. Tom veti sen taskustaan.\n\n-- Lue se minulle!\n\nRoxana huohotti kiihtymyksestä, ja hänen silmissään oli synkkä\nkiilto, jota Tom ei voinut varmasti tulkita, mutta siinä näkyi olevan\njotakin uhkaavaa. Ilmoituslapulla esitti tavallinen karkea puupiirros\njuoksevaa turbaanipäistä neekerinaista, tavanomainen mytty kepin\npäässä olallaan, ja ylinnä oli isoilla kirjaimilla painettu: \"100\ndollarin palkinto!\" Tom luki ilmoituksen ääneensä -- ainakin sen\nosan, jossa kuvailtiin Roxanaa ja mainittiin hänen isäntänsä nimi ja\nosoite St. Louisissa sekä Neljännen kadun toimiston osoite; mutta\nhän jätti pois sen kadun, missä sanottiin, että ne, jotka mielivät\nansaita palkinnon, saattoivat kääntyä myöskin herra Thomas Driscollin\npuoleen.\n\n-- Anna minulle se ilmoitus!\n\nTom oli käärinyt sen kokoon ja pani sitten taskuunsa. Hän tunsi\nkylmien väreiden karmivan selkäpiitänsä, mutta sanoi niin\nhuolettomasti kuin voi:\n\n-- Ilmoitus? Mutta eihän sinulla ole siitä mitään hyötyä, kun et osaa\nlukea. Mitä sinä sillä teet?\n\n-- Anna se minulle! Tom antoi sen hänelle, mutta niin\nvastahakoisesti, ettei hän voinut ilmettään kokonaan salata. --\nLuitko sinä minulle _kaikki?_\n\n-- Luin varmasti.\n\n-- Nosta kätesi ja vanno se!\n\nTom teki niin. Roxana pisti ilmoituksen varovasti taskuunsa,\ntuijottaen Tomin kasvoihin kaiken aikaa, ja sitten hän sanoi:\n\n-- Sinä valehtelet!\n\n-- Miksi minä valehtelisin?\n\n-- En minä tiedä -- mutta sinä valehtelet. Se on ainakin minun\nmielipiteeni. Mutta viis siitä! Kun näin sen miehen, pelästyin niin\nhirveästi, että jaksoin tuskin hoippua asuntooni. Sitten minä annoin\nneekerille jonka luona asuin, dollarin näistä vaatteista, enkä ole\nkäynyt siellä enkä missään talossa sen jälkeen yöllä tai päivällä.\nMinä mustasin kasvoni ja olin päivällä piilossa vanhan, poroksi\npalaneen talon kellarissa, ja öisin näpistelin sokeritynnyreistä ja\nviljasäkeistä satamasillalla, jotta saisin jotakin suuhuni, enkä\nkoskaan tohtinut ostaa mitään, ja minä melkein kuolin nälkään. Enkä\nminä tohtinut tulla lähelle tätä paikkaa ennen kuin tällaisena\nsadeiltana, kun tuskin kukaan ihminen on liikkeellä. Mutta tänä\niltana minä seisoin pimeässä kujassa siitä asti, kun tuli yö, ja\nodotin, että sinä viimeinkin tulisit. Ja tässä minä nyt olen.\n\nHän vaipui ajatuksiinsa ja sanoi sitten:\n\n-- Sinä tapasit sen miehen puolipäivän aikaan viime maanantaina?\n\n-- Niin.\n\n-- Minä näin sen miehen iltapuolella samana päivänä. Kävikö hän sinun\nluonasi täällä?\n\n-- Kävi.\n\n-- Antoiko hän sinulle sen ilmoituksen silloin?\n\n-- Ei, hän ei ollut sitä vielä painattanut.\n\nRoxana loi häneen epäilevän katseen.\n\n-- Autoitko sinä häntä kirjoittamaan sen paperin?\n\nTom sadatteli itseään tekemästään tyhmästä erehdyksestä ja yritti\nkorjata sitä sanomalla nyt muistavansa, että silloin oli maanantain\nkeskipäivä, kun mies antoi hänelle ilmoituksen.\n\nRoxana lausui:\n\n-- Sinä valehtelet taas, ihan varmaan. Sitten hän suoristautui ja\nkohotti sormensa:\n\n-- Kuulehan nyt! Minä teen sinulle erään kysymyksen ja tahdon nähdä,\nkuinka sinä osaat siitä luikerrella. Sinä tiesit, että hän ajoi minua\ntakaa, ja jos sinä karkaat etkä jää tänne häntä auttamaan, tietää\nhän, että siinä kaupassa oli jotakin kieroa, ja sitten hän kyselisi\nsinusta, ja sitten se johtaisi hänet sinun setäsi luo, ja sinun\nsetäsi lukisi ilmoituksen ja näkisi, että sinä olet myynyt vapaan\nneekerin virtaa alaspäin, ja kai sinä setäsi tunnet! Hän repisi\ntestamentin ja potkisi sinut ulos talosta. Kuule nyt ja vastaa tähän\nkysymykseen: Etkö sinä sanonut sille miehelle, että minä varmasti\nolen tulossa tänne ja että sinä laittaisit niin, että hän voisi\nvirittää ansoja ja kaapata minut kiinni?\n\nTom käsitti, etteivät valheet ja verukkeet voineet häntä pitemmälle\nauttaa -- hän oli puristimessa, joka ruuvautui yhä tiukemmalle ja\njonka leuoista hän ei voinut riuhtaista itseään irti. Hänen kasvonsa\nkävivät julman näköisiksi, ja sitten hän ärjäisi:\n\n-- No, mitä muuta minä voin tehdä? Näethän itse, että minä olin hänen\nkynsissään enkä päässyt mihinkään!\n\nRoxy kärvensi häntä hetkisen halveksivalla katseella ja sanoi sitten:\n\n-- Mitäkö sinä voit tehdä? Sinä voit olla Juudas omaa äitiä kohtaan,\njotta oma kelvoton nahkasi pelastuisi! Voisiko kukaan sitä uskoa! Ei\n-- ei koirakaan! Sinä olet kaikkein kurjin, viheliäisin rakki, mitä\nkukaan on tähän maailmaan poikinut -- ja minä olen siitä vastuussa!\nJa hän sylkäisi Tomia.\n\nNuori mies ei yrittänytkään siitä suuttua. Roxy mietti kotvan aikaa\nja jatkoi sitten:\n\n-- Nyt minä sanon sinulle, mitä sinun pitää tehdä. Sinä menet\nantamaan sille miehelle ne rahat, jotka sinulla on tallella, ja\nkehotat häntä odottamaan, kunnes sinä käyt tuomarin luona ja saat\nloput ostaaksesi minut vapaaksi jälleen.\n\n-- Salama ja leimaus! Mitä sinä ajatteletkaan? Mennä pyytämään\nhäneltä kolmeasataa dollaria ja vielä päälle? Mihin sanoisin niitä\ntarvitsevani, jos saan kysyä?\n\nRoxy vastasi vakavaan ja tyyneen sävyyn:\n\n-- Sinun pitää sanoa hänelle, että sinä myit minut maksaaksesi\npelivelkasi ja valehtelit minulle ja olit lurjus ja että minä vaadin\nsinua hankkimaan ne rahat ja ostamaan minut irti orjuudesta.\n\n-- Sinähän olet tullut pähkähulluksi! Hän repisi testamentin\npalasiksi siinä silmänräpäyksessä -- etkö sinä sitä käsitä?\n\n-- Kyllä minä käsitän.\n\n-- Sitten et kai kuvittele, että minä olen kyllin suuri hölmö\nmennäkseni hänen luokseen?\n\n-- Siitä asiasta minä en kuvittele mitään -- minä tiedän sen! Minä\ntiedän sen, sillä kuuletko, jos et sinä hanki niitä rahoja, niin minä\nitse menen hänen luokseen ja sitten hän myy sinut virtaa alaspäin. Ja\nsinä saat nähdä, kuinka hauskaa se on.\n\nTom nousi vavisten ja kiihtyneenä, ja hänen silmissään välähti häijy\nkiilto. Hän harppasi ovelle ja sanoi, että hänen täytyi päästä\nhetkiseksi ulos tästä tukehduttavasta paikasta selventääkseen\naivojaan raikkaassa ilmassa, jotta voisi päättää mitä tehdä. Ovi ei\nottanut auetakseen. Roxy hymyili synkästi ja sanoi:\n\n-- Minulla on tuon oven avain, kultapoika -- istu vain koreasti. Ei\nsinun tarvitse selventää aivojasi, jotta keksisit mitä pitää tehdä --\n_minä_ tiedän, mitä sinä kohta teet.\n\nTom istuutui ja alkoi sormillaan haravoida tukkaansa avuttomin ja\nepätoivoisin ilmein. Roxy kysyi: -- Onko se mies tässä talossa?\n\nTom vilkaisi häneen hämmästyneenä ja sanoi: -- Mistä sinun päähäsi\ntuli sellainen ajatus?\n\n-- Sinä itse sen annoit. Tahdoit mennä ulos selventämään aivojasi!\nEnsiksikään sinulla ei ole mitään aivoja selventämisen tarpeessa, ja\ntoiseksi juorusivat sinun konnansilmäsi, mitä sinä aioit. Sinä olet\nviheliäisin rakki, mitä koskaan -- mutta sen minä jo sanoin. No niin,\ntänään on perjantai. Sinä sovit sen miehen kanssa ja sanot hänelle,\nettä sinä matkustat hankkimaan lisää rahaa ja tulet takaisin ensi\ntiistaina tai keskiviikkona. Ymmärrätkös?\n\nTom vastasi jurosti: -- Kyllä.\n\n-- Ja kun sinä saat uuden paperin, joka tekee minut vapaaksi\njälleen, lähetät sen postissa herra Taulapää Wilsonille ja kirjoitat\ntakasivulle, että hän säilyttää sen kunnes minä tulen. Ymmärrätkös?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Siinä kaikki. Ota sateenvarjosi ja pane hattu päähäsi.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Sen tähden, että sinun täytyy seurata minua kotiin telakalle.\nNäetkö sinä tämän veitsen? Minä olen pitänyt sitä mukanani siitä\npäivästä asti, kun näin sen miehen ja ostin nämä vaatteet ja sen. Jos\nhän saisi minut kiinni, olin päättänyt tappaa sillä itseni. Lähde\nnyt liikkeelle ja pysy hiljaa ja astu edellä; ja jos sinä annat\nminkä merkin tahansa tässä talossa tai jos joku tulee sinun luoksesi\nkadulla, niin minä työnnän veitsen sinun selkääsi. Chambers, uskotko\nsinä, kun minä niin sanon?\n\n-- Ei kannata kiusata minua sillä kysymyksellä. Kyllähän minä tiedän,\nettä sinä pidät sanasi.\n\n-- Niin, se on toista lajia kuin sinun sanasi! Sammuta tuli ja ala\nliikuttaa raajojasi -- tässä on avain.\n\nHeitä ei seurattu. Tom vapisi joka kerta, kun joku myöhäinen\nkuljeksija sujahti heidän ohitseen kadulla, ja puolittain odotti\ntuntevansa kylmän teräksen viiltävän selkäänsä. Roxy pysyi ihan\nhänen kintereillään ja aina hänen ulottuvillaan. Vaellettuaan noin\npuoli tuntia he saapuivat laajalle, tyhjälle paikalle hylättyjen\ntelakkarakennusten keskelle, ja tässä pimeässä ja sateisessa\nerämaassa he erosivat.\n\nTomin laahustaessa kotiin oli hänen mielensä täynnä synkkiä ajatuksia\nja hurjia tuumia; mutta vihdoin hän sanoi itsekseen väsyneesti: --\nNyt on enää vain yksi pelastuskeino. Minun on pakko noudattaa hänen\nsuunnitelmaansa, mutta yhdellä poikkeuksella: minä en pyydä rahoja\nenkä syökse itseäni perikatoon, vaan _ryöstän_ ne siltä vanhalta\nkitupiikiltä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\n\nHarvoja asioita on vaikeampi kestää kuin hyvien esimerkkien kiusaa.\n-- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\nEi olisi parasta, että kaikki ajattelisimme samalla tavalla;\nmielipiteiden eroavaisuus on luonut kilpa-ajot. -- _Taulapää Wilsonin\nkalenterista_.\n\nDawson's Landing lopetteli kaikessa rauhassa hiljaista lepokauttaan\nja odotteli kärsivällisesti kaksintaistelua. Kreivi Luigi odotti\nsitä myös; mutta ei kärsivällisesti, niin huhuttiin. Sunnuntai tuli,\nja Luigi vaati ehdottomasti, että hänen haasteensa saatettaisiin\nperille. Wilson vei sen. Tuomari Driscoll kieltäytyi taistelemasta\nmurhamiehen kanssa -- \"tarkoitan\", lisäsi hän merkitsevästi, \"kunnian\nkentällä\".\n\nMuualla tietenkin hän olisi valmis. Wilson koetti vakuuttaa hänelle,\nettä jos hän itse olisi ollut saapuvilla Angelon kertoessa Luigin\ntekemästä miestaposta, ei hän olisi pitänyt sitä Luigia häpäisevänä\ntyönä; mutta vanhusta ei voitu järkyttää.\n\nWilson palasi päämiehensä luo selostamaan tehtävänsä epäonnistumista.\nLuigi kiivastui ja kysyi, kuinka oli mahdollista, että vanha\nherrasmies, joka ei suinkaan ollut tyhmä, piti mitättömän\nveljenpoikansa todistusta ja päätelmiä suuremmassa arvossa kuin\nWilsonin. Mutta Wilson nauroi ja sanoi:\n\n-- Se on perin yksinkertaista; se on helposti selitettävissä. Minä\nen ole hänen nukkensa -- hänen vauvansa -- hänen hullaannuksensa;\nmutta hänen veljenpoikansa on. Tuomarilla ja hänen vaimollaan ei\nole koskaan ollut lapsia. Tuomari ja hänen vaimonsa olivat yli\nkeski-iän, kun tämä aarre tipahti heidän syliinsä. Tulee ottaa\nhuomioon vanhemmanvaisto, joka on nähnyt nälkää viisikolmatta tai\nkolmekymmentä vuotta. Se on siihen mennessä nälkiintynyt, nälästä\nmielipuoli ja tyytyy täydellisesti kaikkeen, mitä tielle sattuu. Sen\nmaku on tylsynyt, se ei voi erottaa ohdakkeita nisusta. Kun nuorelle\npariskunnalle syntyy paholainen, alkaa se aikaa myöten käsittää,\nmillainen heidän perillisensä on, mutta kun vanha pariskunta ottaa\npaholaisen lapsekseen, on se enkeli ja pysyy sellaisena sateella ja\npoudalla. Tom on tämän miehen enkeli; hän on siihen poikaan sokeasti\nkiintynyt. Tom voi taivuttaa hänet sellaiseen, mihin muut eivät voi\n-- ei kaikkeen, en minä sitä sano, vaan hyvin paljoon -- varsinkin\neräänlaisiin asioihin: hän voi luoda henkilökohtaisia mieltymyksiä\ntai ennakkoluuloja vanhuksen sielussa tai poistaa niitä sieltä.\nVanha tuomari piti teistä molemmista. Tomissa heräsi teitä kohtaan\nvihaa. Se oli kylliksi; se käännytti vanhuksen heti. Vanhimman ja\nvahvimmankin ystävyyden täytyy romahtaa maahan, kun joku näistä\nmyöhään omaksutuista lemmikeistä heittää sitä tiilikivellä.\n\n-- Se on kummallista filosofiaa, sanoi Luigi.\n\n-- Se ei ole filosofiaa ollenkaan -- se on tosiasia. Ja siinä\non jotakin liikuttavaa ja kaunistakin. Minusta ei mikään ole\nliikuttavampaa kuin nähdä näiden vanhojen lapsettomien parien ottavan\nhelliäkseen joukon haukuskelevia pieniä kelvottomia rakkeja ja\nsitten lisäävän lemmikkiensä lukumäärää muutamilla kiroilevilla ja\nkirkuvilla papukaijoilla, joihin sitten lisätään pari sataa kimeästi\nvisertävää laululintua ja vihdoin muutamia haisevia merisikoja ja\nkaniineja ynnä kissahaaremi. Se on kaikki hapuilevaa, tiedotonta\nponnistelua panna ikään kuin halvasta metallista ja messinkiromusta\nkokoon se kultainen aarre -- lapsi -- jonka luonto on heiltä evännyt.\nMutta nythän siirryn pois aiheestani. Tämän seudun kirjoittamaton\nlaki vaatii teidät tappamaan tuomari Driscollin niin pian kuin hänet\nnäette, ja sekä hän että yhdyskunta odottaa sitä huomaavaisuutta\nteidän puoleltanne -- vaikka kyllähän teidänkin kuolemanne hänen\nluodistaan täydellisesti vastaa vaatimuksia. Pitäkää varanne!\nOletteko aseistautunut -- tarkoitan, oletteko valmis?\n\n-- Olen, kyllä hän saa haluamansa tilaisuuden. Jos hän hyökkää, niin\nminä vastaan.\n\nLähtiessään Wilson sanoi: -- Tuomari on vielä hiukan raihnainen\nvaaliponnistustensa jälkeen eikä lähde ulos pariin päivään, mutta kun\nhän niin tekee, pitää teidän olla varuillanne.\n\nKello yhdentoista tienoissa illalla kaksoset lähtivät ulos kävelylle\nja aikoivat tehdä pitkän kierroksen kuutamossa.\n\nTom Driscoll oli astunut maihin Hackett's Storessa, noin puolta\ntuntia aikaisemmin kuin laiva saapuisi Dawson's Landingiin, ainoana\nmatkustajana tuolle yksinäiselle paikalle, ja sitten kävellyt\nrantatietä pitkin ja astunut tuomari Driscollin taloon kohtaamatta\nketään tiellä enempää kuin huoneistossakaan.\n\nHän veti kaihtimet ikkunan eteen ja sytytti kynttilän. Hän otti\nhatun päästänsä, riisui takkinsa ja aloitti valmistelunsa. Avattuaan\nmatkalaukkunsa hän otti esille miehenvaatteiden alta tytönpukunsa ja\nlaski sen tuolille. Sitten hän mustasi kasvonsa noetulla korkilla ja\npisti korkin taskuunsa. Hänen aikomuksenaan oli hiipiä alakertaan\nsetänsä yksityiseen arkihuoneeseen, pujahtaa makuukamariin, varastaa\nkassakaapin avain vanhan herran vaatteista ja palata sitten\nryöstämään rahaa kassakaapista. Hän otti jo kynttilän lähteäkseen.\nHänen rohkeutensa ja luottamuksensa olivat tähän asti olleet lujat,\nmutta molemmat alkoivat nyt hiukan horjua. Entä jos hän sattuisi\naiheuttamaan jotakin kolinaa ja joutuisi kiinni -- ehkä juuri\nkassakaappia avatessaan? Kenties olisi parasta mennä aseistettuna.\nHän otti intialaisen veitsen sen kätköpaikasta ja tunsi vähenevän\nrohkeutensa hauskasti palaavan. Hän hiipi salaa kapeita portaita\nalas, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn ja hänen valtimonsa\nlakkasi sykkimästä pienimmästäkin rasahduksesta. Kun hän oli ehtinyt\npuoliväliin alas, hän säikähti huomatessaan, että alakerran huoneessa\nloisti heikko valojuova. Mitä se saattoi merkitä? Oliko hänen setänsä\nyhä valveilla? Ei, se ei ollut luultavaa; hän oli varmaankin jättänyt\nyökynttilänsä sinne mennessään vuoteeseen. Tom hiipi alas, pysähtyi\njoka askeleella kuuntelemaan. Hän huomasi oven olevan auki ja\nvilkaisi sisälle. Se, mitä hän näki, riemastutti häntä tavattomasti.\nHänen setänsä nukkui sohvalla; pienellä pöydällä sängyn pääpuolessa\npaloi matalalle kierretty lamppu, ja sen vieressä oli vanhuksen pieni\npeltinen kassalipas suljettuna. Lippaan ääressä oli kasa seteleitä\nja paperinpala, joka oli lyijykynällä töherretty täyteen numeroita.\nKassakaapin ovi ei ollut auki. Ilmeisesti nukkuja oli uupunut\npitkällisissä tiliasioissaan.\n\nTom laski kynttilänsä portaille ja alkoi lähestyä setelitukkua,\nhiipien hyvin kumarassa asennossa. Hänen mennessään setänsä ohi\ntämä liikahti unissaan, ja Tom pysähtyi heti -- pysähtyi ja veti\nhiljaa veitsen tupesta; hänen sydämensä jyskytti kovasti, ja hän\ntuijotti hyväntekijäänsä kasvoihin. Parin silmänräpäyksen päästä hän\nrohkeni taas astahtaa eteenpäin -- yhden askeleen -- kurotti kätensä\nsetelitukkua kohti ja otti sen, mutta samassa pudotti veitsen tupen.\nHeti hän tunsi, että ukko oli tarttunut häneen lujalla otteella, ja\nhurja huuto: \"Apuun apuun!\" kajahti hänen korvissaan. Siekailematta\nhän työnsi veitsen tuomariin -- ja oli vapaa. Muutamia hänen\nseteleistään pääsi hänen kädestään ja putosi verilätäkköön lattialle.\nHän päästi irti veitsen, noukki setelit maasta ja kääntyi paetakseen;\nhän siirsi rahat vasempaan käteensä ja sieppasi peloissaan ja\nhämmentyneenä jälleen veitsen, mutta hillitsi itsensä ja heitti\nsen luotaan, koska se oli liian vaarallinen todistuskappale mukana\npidettäväksi.\n\nHän harppasi portaitten alapäähän ja sulki oven jälkeensä; ja hänen\nsiepatessaan kynttilänsä ja rientäessään yläkertaan häiritsivät\nyön hiljaisuutta kiireelliset askeleet, jotka lähestyivät taloa.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli huoneessaan, ja kaksoset\nseisoivat tyrmistyneinä murhatun miehen ruumiin ääressä.\n\nTom puki takin ylleen, tunki hattunsa sen alle, napitti sen tiukkaan\nja otti tytönpuvun sen päälle; sitten hän laski huntunsa alas,\nsammutti kynttilän, lukitsi oven, josta hän juuri oli tullut sisälle,\nottaen mukaansa avaimen, meni toisesta ovestaan takasivun halliin,\nlukitsi senkin ja piti avaimen, hapuili eteenpäin pimeässä ja\nastui takaportaita alas. Hän ei odottanut tapaavansa ketään, sillä\nhänen koko huomionsa keskittyi nyt huoneiston toiseen osaan. Hänen\nlaskelmansa osoittautuivat oikeiksi. Hänen mennessään takapihan läpi\noli rouva Pratt muutamien palkollisten ja puolen tusinan puoliksi\npukeutuneen naapurin kanssa juuri ehtinyt kaksosten ja vainajan luo,\nja yhä uusia henkilöitä saapui etuovesta.\n\nKun Tom vavisten kuin hervoton ukko riensi ulos portista, tuli\nkolme naista juoksujalkaa talosta kujan vastakkaiselta puolelta.\nHe syöksyivät hänen ohitseen, kysyen portilla, mikä siellä oli\nhätänä, mutta odottamatta vastausta. Tom tuumi itsekseen: -- Nuo\nikäneidot viivyttelivät pukeutuakseen; he menettelivät samoin sinä\nyönä, kun Stevenin talo paloi poroksi ihan heidän oman kotinsa\nvieressä. Muutamassa minuutissa hän oli ehtinyt kummitustaloon.\nHän sytytti kynttilän ja riisui tytönvaatteensa. Hän oli veressä\nkauttaaltaan vasemmalta kyljeltään, ja hänen oikean kätensä olivat\nsiihen puristetut veriset setelit tahranneet punaiseksi, mutta\nmuita sellaisia merkkejä hänessä ei ollut. Hän pyyhki kätensä\npuhtaaksi olkiin ja kaapi enimmän noen kasvoiltaan. Sitten hän poltti\nmiehen- ja naisenpukunsa tuhkaksi, hajoitti tuhkan ja otti ylleen\nmaankiertäjälle sopivan valepuvun. Hän puhalsi valon sammuksiin,\nmeni alas ja kuljeskeli pian rantatietä pitkin, aikoen turvautua\nerääseen Roxyn keinoista. Hän löysi kanootin ja meloi virtaa alas,\npäästäen aluksensa aamunsarastuksen lähestyessä ajelehtimaan, ja\npötki maitse lähimpään kylään, jossa hän pysytteli näkymättömissä,\nkunnes saapui matkustajahöyrylaiva, minkä jälkeen hän osti\nvälikansilipun St. Louisiin. Hän oli levoton, kunnes Dawson's\nLanding oli hänen takanaan; sitten hän sanoi itsekseen: -- Mitkään\nmaailman salapoliisit eivät nyt voisi päästä minun jäljilleni; ei\nole minkäänmoista opastusta eikä pienintäkään johtolankaa; tämä\nmurha jää ikuisten salaisuuksien joukkoon, eivätkä ihmiset vielä\nviiteenkymmeneen vuoteen lakkaa arvailemasta.\n\nSeuraavana päivänä hän luki St. Louisissa sanomalehdistä lyhyen\nDawson's Landingista lähetetyn sähkeen. \"Tuomari Driscollin, vanhan\nja kunnioitetun kansalaisen, murhasi täällä keskiyön tienoissa\nkelvoton italialainen aatelismies tai parturi äskeisissä vaaleissa\nsyntyneen riidan johdosta. Murhamies luultavasti lynkataan.\"\n\n-- Toinen kaksosista! sanoi Tom itsekseen. -- Sepä kävi hyvin. Siitä\nhän saa kiittää omaa veistään. Emme koskaan tiedä, milloin onni meitä\nsuosii. Sydämessäni sadattelin Taulapää Wilsonia siitä, että hän esti\nminut myymästä sitä veistä. Nyt minä peruutan sanani.\n\nTom oli nyt rikas ja riippumaton. Hän järjesti asian Roxanan entisen\nisännän kanssa ja lähetti Wilsonille postissa sen uuden kauppakirjan,\njolla Roxana myytiin takaisin itselleen; sitten hän sähkötti täti\nPrattille:\n\n\"_Olen nähnyt kauhean uutisen sanomalehdissä ja melkein menehtynyt\nsurusta. Saavun postilaivalla tänään. Koettakaa kestää siihen asti_.\"\n\nKun Wilson tuli suruhuoneeseen ja oli kerännyt ne yksityiskohdat,\njoita rouva Pratt ja muut läsnäolijoista voivat hänelle antaa,\nkielsi hän uuden pormestarinarvonsa nojalla koskemasta mihinkään ja\nkäski jättämään kaikki paikoilleen, kunne tuomari Robinson saapuisi\nja ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin ruumiintarkastajana.\nHän poisti kaikki muut huoneesta paitsi kaksoset ja itsensä. Pian\nsaapui poliisipäällikkö ja vei kaksoset vankilaan. Wilson kehotti\nheitä pysymään rohkealla mielellä ja lupasi tehdä parhaansa heitä\npuolustaakseen, kun asia tuli tuomioistuimen eteen. Sitten saapui\nrauhantuomari Robinson ja hänen kanssaan viskaali Blake. He tutkivat\nhuoneen läpikotaisin, löysivät veitsen ja tupen. Wilson huomasi, että\nveitsenkahvassa oli sormenjälkiä. Se ilahdutti häntä, sillä kaksoset\nolivat pyytäneet ensimmäisiä tulijoita tarkastamaan heidän kätensä\nja vaatteensa, eikä kukaan näistä henkilöistä enempää kuin Wilson\nitsekään ollut tavannut heissä veritahroja. Olisiko mahdollista,\nettä kaksoset olivat puhuneet totta sanoessaan tavanneensa tuomarin\nkuolleena, kun he riensivät huoneistoon avunhuutojen takia? Hän\najatteli heti salaperäistä tyttöä, mutta tämä ei ollut sellainen\nteko, missä joku tyttö voisi olla osallisena. Oli miten tahansa, Tom\nDriscollin huonetta piti tutkia.\n\nKun ruumiintarkastajan valamiehistö oli tarkastanut ruumiin ja\ntutkinut ympäristön, ehdotti Wilson, että tutkittaisiin yläkerta, ja\nlähti sinne mukaan. Valamiehistö murtautui Tomin huoneeseen, mutta ei\ntietenkään löytänyt mitään.\n\nRuumiintarkastajan valamiehistö lausui mielipiteenään, että murhan\noli tehnyt Luigi ja että Angelo oli hänen rikostoverinsa.\n\nKaupunki oli kuohuksissaan onnettomia veljeksiä vastaan, ja\nensimmäisinä päivinä murhan jälkeen he olivat alituisessa lynkkauksen\nvaarassa. Suuri valamiehistö pani sitten Luigin syytteeseen\nharkitusta murhasta ja Angelon osallisuudesta sen valmisteluihin.\nKaksoset siirrettiin kaupunginvankilasta piirikunnan tyrmään\nodottamaan tuomiotaan.\n\nWilson tutki sormenjäljet veitsenkahvassa ja tuumi itsekseen: -- Ne\neivät ole kummankaan kaksosen. Pelissä oli ilmeisesti joku kolmas\nhenkilö joko sitten omasta puolestaan tai palkattuna salamurhaajana.\n\nMutta kuka se saattoi olla? Siitä hänen oli yritettävä saada selko.\nKassakaappia ei ollut avattu, kassalipas oli suljettuna, ja siinä oli\nkolmetuhatta dollaria. Ryöstö ei siis ollut murhan vaikuttimena, vaan\nkosto. Missä ja kuka voisi olla murhatun vihollinen, paitsi Luigi?\nMaailmassa oli vain tämä yksi henkilö, jolla oli syvää kaunaa häntä\nvastaan.\n\nTuo salaperäinen tyttö! Se oli Wilsonille kova pähkinä purtavaksi.\nJos vaikuttimena olisi ollut ryöstö, olisi tyttöä voinut ajatella,\nmutta ei ollut ketään tyttöä, joka olisi kostaakseen tahtonut riistää\nvanhukselta hengen. Hänellä ei ollut riitoja tyttöjen kanssa; hän oli\ngentlemanni.\n\nWilson oli tarkoin kopioinut sormenjäljet veitsenkahvasta, ja hänen\nlasilevyissään oli suuri määrä naisten ja tyttöjen sormenpäiden\njälkiä, jotka hän oli viidentoista tai kahdeksantoista vuoden aikana\nkerännyt, mutta hän tarkkasi niitä turhaan; ne kestivät voitollisesti\njokaisen kokeen, niiden joukossa ei ollut mitään toisintoja veitsessä\ntavatuista merkeistä.\n\nVeitsen löytyminen murhapaikalta oli Wilsonille kiusallinen pulma.\nViikkoa aikaisemmin hän oli melkein myöntänyt itselleen, että\nLuigilla oli ollut sellainen veitsi ja että se oli hänellä yhä siitä\nhuolimatta, että hän uskotteli sen joutuneen varkaan käsiin. Ja\ntässä oli veitsi ja myöskin kaksoset. Puolet kaupunkia oli sanonut,\nettä kaksoset olivat puhuneet pötyä väittäessään kadottaneensa tuon\nveitsen, ja nyt nämä ihmiset riemuitsivat ja huusivat: \"Enkö minä\nsitä sanonut?\"\n\nJos heidän sormenjälkensä olisivat olleet kahvassa -- mutta turhaa\noli sillä asialla enempää vaivata päätänsä, nuo sormenjäljet _eivät_\nolleet heidän, sen hän tiesi varmasti.\n\nWilson kieltäytyi epäilemästä Tomia; ensiksikään Tom ei voinut\nmurhata ketään -- siihen häneltä puuttui sisua; toiseksi hän, jos\nmurhaisikin, ei olisi valinnut uhrikseen hellää hyväntekijäänsä ja\nlähimmäistä sukulaistaan; ja kolmanneksi se oli vastoin hänen omaa\netuaan, sillä sedän eläessä Tom oli varma vapaasta ylläpidosta, minkä\nlisäksi oli mahdollista, että hävitetty testamentti uudistettaisiin,\nmutta hänen setänsä kuoltua se mahdollisuus olisi mennyttä. Tosin\ntestamentti oli uudistettu, kuten nyt havaittiin, mutta Tom ei voinut\nsitä tietää, sillä muutoin hän olisi siitä lörpötellyt luontaisen\nlöyhäsuiseen tapaansa. Sitä paitsi Tom oli St. Louisissa, kun\nmurha tehtiin, ja luki uutisen aamulehdistä, kuten hänen tädilleen\nlähettämästään sähkeestä kävi ilmi. Nämä päätelmät olivat pikemminkin\npuolittain itsetiedottomia tunteita kuin selväpiirteisiä mietteitä,\nsillä Wilson olisi nauranut sille ajatukselle, että tahdottaisiin\nvakavasti sekoittaa Tom murhajuttuun.\n\nWilson piti kaksosten asiaa epätoivoisena -- jopa melkein\ntoivottomanakin. Sillä hän päätteli, että jollei ketään rikostoveria\nlöydettäisi, niin valistunut missourilainen valamiehistö varmaan\nhirttäisi heidät; ja jos rikostoveri löydettäisiin, se ei asiaa\nparantaisi, vaan yksinkertaisesti toimittaisi sheriffille yhden\nhirtettävän lisää. Mikään ei pelastaisi kaksosia paitsi sellaisen\nhenkilön tapaaminen, joka oli tehnyt murhan ihan omaan laskuunsa --\nja se näytti kerrassaan mahdottomalta. Kuitenkin oli sitä henkilöä\netsittävä, joka oli jättänyt sormenjäljet. Kaksosilla ehkä ei ollut\nmitään pelastusmahdollisuutta hänen _ohellaan_, mutta varmasti heillä\nei ollut mitään _ilman_ häntä.\n\nNäin Wilson tuumiskeli sinne tänne, ajatteli yhä, arvaili lakkaamatta\nyöt päivät, pääsemättä mihinkään tuloksiin. Milloin vain hän\ntapasi tytön tai naisen, jota hän ei tuntenut, hankki hän jollakin\nverukkeella tältä henkilöltä sormenjäljet; ja ne aiheuttivat hänelle\naina huokauksen, kun hän pääsi kotiin, sillä ne eivät koskaan\nsopineet yhteen puukon päähän painettujen jälkien kanssa.\n\nMitä salaperäiseen tyttöön tuli, niin Tom vannoi, ettei ketään\nsellaista tyttöä tuntenut eikä edes muistanut koskaan nähneensä\ntyttöä, jolla oli Wilsonin kuvailema asu. Hän myönsi, ettei hän aina\nlukinnut huonettaan ja että palkolliset toisinaan unohtivat lukita\nulko-ovet; mutta sittenkin hän arveli tytön voineen siellä käydä\nvain muutaman kerran, koska hänet muutoin olisi havaittu. Kun Wilson\nyritti yhdistää hänet varasteluretkeen ja arveli häntä vanhan akan\nliittolaiseksi, jollei itse varkaaksi vanhan akan naamiopuvussa,\nnäkyi Tom säpsähtävän ja osoitti myöskin suurta uteliaisuutta,\nluvaten pitää sitä tai niitä henkilöitä tarkasti silmällä, vaikkakin\npelkäsi heidän olevan liian ovelia saapuakseen jälleen kaupunkiin,\njossa jokainen nyt oli varuillaan pitkäksi aikaa.\n\nJokainen surkutteli Tomia; hän näytti niin hiljaiselta ja\nsurulliselta ja ilmeisesti tunsi haikeasti suuren menetyksensä. Hän\nnäytteli, mutta hän ei pelkästään näytellyt. Hänen otaksutun setänsä\nkuva sellaisena kuin hän viimeksi oli hänet nähnyt ilmestyi varsin\nusein hänen eteensä pimeässä hänen viruessaan valveilla ja pujahti\nhänen nukkuessaan uniinkin. Hän ei tahtonut mennä siihen huoneeseen,\njossa murhenäytelmä oli tapahtunut. Se miellytti hellää rouva\nPrattia, joka sanoi \"käsittävänsä nyt paremmin kuin koskaan ennen\",\nkuinka tunteellinen ja herkkä luonto hänen lemmikkipojallaan oli ja\nkuinka syvästi hän oli rakastanut setäparkaansa.\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\n\nSelvin ja täydellisinkin välillinen todistus voi lopulta olla\nerheellinen, ja sen vuoksi sitä pitäisi katsella kovin varovaisesti.\nOttakaamme esimerkiksi naisen teroittama lyijykynä: jos teillä on\ntodisteita, niin toteatte, että hän on sen teroittanut veitsellä,\nmutta jos katsotaan vain teroitetun lyijykynän muotoa, niin\nsanoisitte, että hän on sen vuollut hampaillaan. -- _Taulapää\nWilsonin kalenterista_.\n\nViikot kuluivat hitaasti eteenpäin; kukaan ystävä ei käynyt\nvangittuja kaksosia katsomassa, paitsi heidän asianajajansa ja täti\nPatsy Cooper, ja vihdoin tuli kuulustelupäivä -- raskain päivä\nWilsonin elämässä, sillä kaikella väsymättömällä ahkeruudellaan\nhän ei ollut löytänyt merkkiäkään puuttuvasta rikostoverista.\n\"Rikostoveri\" oli se nimitys, jonka hän kauan sitten oli omassa\nmielessään sille henkilölle antanut -- ei ehdottomasti oikeana\nnimityksenä, mutta ainakin mahdollisesti oikeana, vaikkei hän\nmitenkään voinut ymmärtää, miksi kaksoset eivät olleet hävinneet ja\npaenneet, niin kuin rikostoveri, sen sijaan että he jäivät murhatun\nmiehen luo ja joutuivat siellä pidätetyiksi.\n\nLakitupa oli tietenkin täpötäynnä ja olisi sitä edelleen loppuun\nasti, sillä ei ainoastaan itse kaupungissa, vaan maaseudullakin\npenikulmien laajuudelta oli tämä juttu ainoana puheenaiheena.\nLeskirouva Pratt tummassa surupuvussa ja Tom musta nauha hatussaan\nistuivat yleisen syyttäjän Pembroke Howardin vieressä. Ja heidän\ntakanaan oli suuri joukko perheen tuttavia. Kaksosilla oli täällä\nvain yksi ystävä rohkaisemassa heidän puolustusasianajajaansa,\nnimittäin heidän vanha sureva emäntänsä. Hän istui Wilsonin\nvieressä ja näytti perin ystävälliseltä. \"Neekerien nurkassa\" istui\nChambers ja myöskin Roxy, jolla nyt oli hyvät vaatteet yllään ja\nkauppakirja taskussaan. Se oli hänen arvokkain omaisuutensa, eikä\nhän siitä luopunut päivällä eikä yöllä. Tom oli hänelle myöntänyt\nkolmekymmentäviisi dollaria kuukaudessa siitä asti, kun hän pääsi\nomaisuuden haltijaksi, ja hän sanoi, että äidin ja hänen oli syytä\nolla kiitolliset kaksosille, kun he olivat tehneet heidät rikkaiksi;\nmutta se raivostutti eukkoa niin pahasti, ettei hän sitä mietelmää\nmyöhemmin toistanut. Roxy sanoi, että vanha tuomari oli kohdellut\nhänen lastaan tuhat kertaa paremmin kuin tämä oli ansainnut eikä\nollut eläissään ollut hänellekään tyly, ja siksi hän vihasi noita\nulkomaalaisia piruja, jotka olivat hänet tappaneet, eikä koskaan\nnukkuisi tyytyväisenä ennen kuin näkisi heidät siitä hirsipuussa. Hän\noli tullut tänne kuuntelemaan tutkintoa ja aikoi tuomion langetessa\nhurrata keuhkojensa täydeltä, vaikkapa piirikunnan tuomari panisi\nhänet siitä vuodeksi vankeuteen, ja hän keikautti turbaanin peittämää\npäätänsä ja sanoi: -- Kun se tuomio julistetaan, huudan minä niin\nkovaa, että _katto_ lentää ilmaan, sen minä sinulle sanon.\n\nPembroke Howard esitti lyhyesti syytöksen perustelut. Hän sanoi\ntodisteiden ketjulla, jossa ei ollut mitään aukkoa tai virhettä,\nnäyttävänsä toteen, että tuomioistuimen edessä oleva päävanki oli\ntehnyt murhan, että vaikuttimena oli osaksi kosto ja osaksi halu\npelastaa vaarasta oma henkensä ja että hänen veljensä läsnäolollaan\nhyväksyi teon ja tuli osalliseksi rikokseen, joka oli katalin, mitä\ninhimillisten konnantöiden luettelossa tunnettiin -- salamurhaan,\njonka oli suunnitellut sydämistä mustin ja suorittanut raukkamaisin\nkäsi -- rikokseen, joka oli murtanut hellän sisaren sydämen,\ntärvellyt onnen nuorelta veljenpojalta, yhtä rakkaalta kuin oma\npoika voisi olla, ja tuottanut lohdutonta murhetta monille ystäville\nja surua ja menetystä koko yhdyskunnalle. Loukatun lain ankarinta\nrangaistusta vaadittaisiin, eikä ollut epäilystäkään siitä, että se\npantaisiin täytäntöön syytettyjä kohtaan, jotka nyt seisoivat kaiteen\nedessä. Hän sanoi jättävänsä syytteen muut seikat päätöspuheeseensa.\n\nHän oli kovin liikuttunut samoin kuin kaikki läsnäolijat. Rouva Pratt\nja useat muut naiset itkivät, kun hän istuutui, ja moni vihasta\nleimuava silmä kohdistui onnettomiin vankeihin.\n\nSyyttäjä kutsui esille todistajan toisensa jälkeen, ja heitä\nkuulusteltiin kauan; mutta ristikuulustelu oli lyhyt. Wilson tiesi,\nettei hänen edukseen voitu esittää mitään arvokasta. Ihmiset säälivät\nTaulapäätä: hänen juuri alkanut uransa kärsisi tästä jutusta.\n\nUseat todistajat vannoivat kuulleensa tuomari Driscollin julkisessa\npuheessaan lausuneen, että kaksoset kyllä löytäisivät hukatun veitsen\njälleen, milloin he sitä tarvitsivat murhatakseen jonkun. Tämä ei\nollut uutta, mutta nyt havaittiin puheen olleen kaamean ennustuksen,\nja syvä liikutus vapisutti käräjätupaa, kun nämä synkät sanat\ntoistettiin.\n\nYleinen syyttäjä nousi ja sanoi tietävänsä keskustelusta, joka\nhänellä oli ollut tuomarin kanssa tämän viimeisenä elonpäivänä, että\nsyytettyjen asianajaja oli tuonut hänelle haasteen henkilöltä, jota\ntässä oikeudessa syytettiin murhasta, ja että hän oli kieltäytynyt\ntaistelemasta salamurhaajaksi tunnustautuneen kanssa -- \"nimittäin\nkunnian kentällä\", mutta oli merkitsevästi lisännyt olevansa siihen\nmuualla valmis. Luultavasti oli tämä murhasta syytetty mies saanut\nvaroituksen, että hänen täytyi tappaa tai tulla tapetuksi niin pian\nkuin hän kohtaisi tuomari Driscollin. Jos puolustusasianajaja suostui\nolemaan epäämättä tätä lausuntoa, ei häntä kutsuttaisi todistajaksi.\nHerra Wilson sanoi, ettei hän tahtonut väittää noita sanoja vastaan.\n(Kuiskauksia huoneessa: \"Asia kääntyy yhä pahemmaksi Wilsonille.\")\n\nRouva Pratt todisti, ettei hän ollut kuullut mitään huutoa eikä\ntiennyt, mikä hänet herätti, jolleivät ehkä etuovea lähestyvät nopeat\naskeleet. Hän hypähti vuoteesta ja juoksi halliin yöpukimissaan ja\nkuuli askelten rientävän etuportaita ylös ja sitten seuraavan hänen\njäljessään arkihuoneeseen. Siellä hän tapasi syytetyt seisomassa\nhänen murhatun veljensä vieressä. (Tässä hän pillahti itkuun.\nLiikutusta lakituvassa.) Jatkaessaan puhettaan hän mainitsi, että\nhänen jäljessään tulleet henkilöt olivat herrat Rogers ja Buckstone.\n\nWilsonin suorittamassa ristikuulustelussa rouva sanoi kaksosten\nväittäneen olevansa syyttömiä; nämä selittivät olleensa kävelyllä ja\nrientäneensä taloon avunhuudon johdosta, joka oli niin äänekäs ja\nvoimakas, että he olivat kuulleet sen melkoisen matkan päähän; he\nolivat pyytäneet häntä ja äskenmainittuja herrasmiehiä tarkastamaan\nheidän kätensä ja vaatteensa -- kuten tehtiinkin, eikä mitään\nveritahroja havaittu.\n\nLangettavan todistuksen esittivät sitten Rogers ja Buckstone.\nVeitsen löytyminen todettiin; ilmoitus, jossa se tarkoin kuvailtiin\nja sen löytämisestä tarjottiin palkinto, pantiin pöytäkirjaan, ja\nilmoituksen täydellinen yhtäpitävyys murha-aseen kanssa todistettiin.\nSitten seurasi muutamia pieniä sivuseikkoja, ja syyttäjän todistelu\noli päättynyt.\n\nWilson sanoi, että hänellä oli kolme todistajaa, nimittäin neidit\nClarkson, jotka todistaisivat tavanneensa hunnutetun nuoren\nnaisen lähtemässä tuomari Driscollin talon takaveräjästä muutamia\nminuutteja avunhuutojen jälkeen, ja että heidän todistuksensa\neräiden välillisten todisteiden kera, joihin hän halusi\nkiinnittää tuomioistuimen huomiota, hänen mielestään selvittäisi\ntuomioistuimelle, että rikokseen oli sekaantunut kolmaskin henkilö,\njota ei vielä ollut tavattu, ja edelleen, että jutun käsittelyn\nlykkäykseen olisi hänen päämiehilleen kuuluvan oikeuden mukaisesti\nsuostuttava, kunnes tuo henkilö tavattaisiin. Koska oli jo myöhä,\npyysi hän näiden kolmen todistajan kuulustelun siirtämistä seuraavaan\naamuun.\n\nVäkijoukko tulvi ulos salista ja hajaantui pieniksi kiihtyneiksi\nryhmiksi ja parviksi, haastellen istunnon aikana ilmenneistä\nasioista vilkkaasti, ja jokaisella näkyi olleen hauska päivä, paitsi\nsyytetyillä, heidän asianajajallaan ja vanhalla ystävättärellään.\n\nErotessaan kaksosista täti Patsy yritti hyvää yötä sanoessaan\nteeskennellä hilpeää toivehikkuutta, mutta puhkesi itkuun ennen kuin\noli lopettanut lauseensa.\n\nVaikka Tom pitikin itseään ehdottoman turvattuna, olivat istunnon\navausjuhlallisuudet kuitenkin herättäneet hänessä epämääräistä\nlevottomuutta, hänen herkkään luonteeseensa kun vaikuttivat\npienimmätkin vaaran merkit, mutta siitä asti, kun Wilsonin\npuolustuksen köyhyys ja heikkous tuomioistuimelle esitettiin, oli\nhän jälleen hyvällä tuulella, melkeinpä riemuissaankin. Hän lähti\nlakituvasta ivallisen surullisena Wilsonin vuoksi. -- Clarksonit\nkohtasivat tuntemattoman naisen takakujalla, sanoi hän itsekseen, --\n_se_ on hänen puolustuksensa! Minä suon hänelle vuosisadan etsiäkseen\nsitä naista -- kaksikin, jos hän haluaa. Nainen, jota ei enää ole\nolemassa, vaatteet, jotka antoivat hänelle hänen sukupuolensa,\npoltetut ja niiden tuhka hajoitettu tuuleen -- oh, kylläpä se otus\nonkin helposti löydettävissä. Tämä miete sai hänet sadannetta kertaa\nihailemaan niitä ovelia juonia, joilla hän oli turvannut itsensä\nilmituloa, vieläpä epäluuloakin vastaan.\n\n-- Melkein aina tällaisissa tapauksissa laiminlyödään jokin pieni\nyksityisseikka, jätetään jokin vähäinen jälki, ja sitten seuraa\nilmitulo, mutta tässä ei ole johtolangan häivääkään. Ei enempää\njälkeä kuin lintu jättää ilmaan lentäessään -- pimeänä yönä, voi\nsanoa. Jos voi päästä pimeän ilman läpi lentäneen linnun jäljille ja\nlöytää sen linnun, niin silloin vasta osutaan minun jäljilleni ja\nkyetään löytämään tuomarin murhaaja -- muuten ei tarvitse vaivautua.\nJa sellainen tehtävä on maailman kaikkien ihmisten joukossa annettu\nTaulapää-paralle! Hyvänen aika! Onpa liikuttavan hauskaa nähdä\nhänen penkovan ja hapuilevan löytääkseen tuon olemattoman naisen,\noikean henkilön istuessa kaiken aikaa ihan hänen nenänsä edessä!\nMitä enemmän hän tilannetta ajatteli, sitä enemmän huumoria hän\nsiinä näki. Vihdoin hän sanoi: -- Minä en koskaan salli hänen kuulla\nviimeistä kertaa siitä naisesta. Aina kun tapaan hänet seurassa hänen\nkuolinpäiväänsä asti, kysyn häneltä niin viattoman sydämellisesti\nkuin ennen hänen kiusakseen tiedustelin hänen olemattoman\nasianajajauransa edistymistä: Oletteko jo päässyt hänen perilleen\n-- hei, Taulapää? Häntä nauratti, mutta nauru ei sopinut; olihan\nihmisiä hänen ympärillään, ja hän suri setäänsä. Hän päätti, että\nolisi perin rattoisaa pistäytyä Wilsonin luo sinä iltana, katsella\nhänen tuskitteluaan onnettoman lakijuttunsa vuoksi ja vihlaista häntä\nparilla myötätunnon ja surkuttelun sanalla silloin tällöin.\n\nWilson ei halunnut illallista; hänellä ei nyt ollut ruokahalua. Hän\notti \"rekisteristään\" esille kaikki tyttöjen ja naisten sormenjäljet\nja tähysteli niitä synkkänä tunnin tai kauemminkin, koettaen\nvakuuttaa itselleen, että tuon tuskastuttavan tytön merkit olivat\nsiellä jossakin huomaamattomiksi jääneinä. Mutta niin ei ollut laita.\nHän työnsi tuolinsa taaksepäin, pani kätensä ristiin päänsä yli ja\nantautui tylsiin, hedelmättömiin mietiskelyihin.\n\nTom Driscoll pistäytyi sisälle tuntia myöhemmin pimeäntuIon jälkeen\nja sanoi hauskasti naurahtaen, asettuessaan istumaan: -- Kas, täällä\nollaan kai palattu niiden päivien huvituksiin, jolloin oltiin\nlaiminlyötyjä ja unohdettuja. Yritättekö etsiä lohtua? Ja hän otti\nyhden lasilevyistä ja tarkasti sitä valoa vasten.\n\n-- Hei, reipastukaa, vanha veikko, ei hyödytä mitään, että\nmasennutte ja palaatte tähän lastenleikkiin vain siksi, että tämä\niso auringonpilkku nyt ajelehtii loistavan, uuden kiekkonne yli. Se\nmenee ohi, ja kaikki on taas hyvin -- ja hän laski lasin kädestään.\n-- Luulitteko, että aina olisitte voittoisa?\n\n-- Enpä suinkaan, vastasi Wilson huoahtaen, -- en minä sitä\nodottanut, mutta en voi uskoa, että Luigi tappoi teidän setänne,\nja minä säälin häntä suuresti. Se tekee minut alakuloiseksi. Ja te\ntuntisitte samaan tapaan, Tom, jollei teillä olisi ennakkoluuloja\nnäitä nuoria miehiä vastaan -- jollette kantaisi heille kaunaa.\n\n-- Sitä minä en tiedä, ja Tomin kasvot synkkenivät, sillä hänen\nmieleensä muistui hänen saamansa potku. -- Minä en ole heille mitään\nsuopeutta velkaa, kun ottaa huomioon, millä tavalla se tummaverinen\nminua sinä iltana kohteli. Ennakkoluuloa tai ei, Taulapää, mutta minä\nen pidä heistä, ja kun he saavat ansaitun palkkansa, ette tapaa minua\nmurehtijain penkiltä.\n\nHän otti toisen lasilevyn ja huudahti:\n\n-- Kas, tässä on vanhan Roxyn puumerkki! Aiotteko koristaa\nkuninkaallisia palatseja neekerienkin käpälänjäljillä? Päivämäärän\nmukaan minä olin seitsenkuukautinen, kun tämä otettiin, ja hän imetti\nminua ja pientä neekeripentuaan. Tuossa on viiru suoraan hänen\npeukalonjälkensä yli. Mistä se johtuu? Ja Tom näytti lasinpalaa\nWilsonille.\n\n-- Se on varsin tavallista, vastasi tuskastunut mies väsyneesti.\n\n-- Tavallisesti haavan arpi tai naarmu. Ja hän otti lasilevyn\nraukeasti ja kohotti sitä lamppua kohti.\n\nKaikki veri poistui äkkiä hänen kasvoistaan; hänen kätensä vapisi, ja\nhän tuijotti lasin kiiltävään pintaan jähmettyneenä.\n\n-- Laupias taivas! Mikä teitä vaivaa, Wilson? Pyörryttekö te?\n\nTom juoksi noutamaan lasillisen vettä ja tarjosi sitä hänelle, mutta\nWilson torjui, vetäytyi vavisten hänen läheltään ja vastasi:\n\n-- Ei, ei! Pankaa se pois! Hänen rintansa nousi ja laski, ja hän\nliikutti päätänsä typerästi ja tolkuttomasti niin kuin huumaantunut.\nSitten hän sanoi: -- Minä voin paremmin, jahka pääsen vuoteeseen;\nminä olen rasittanut itseäni liiaksi tänään -- niin, montakin päivää.\n\n-- Sitten minä jätän teidät, voidakseni mennä levolle. Hyvää yötä,\nvanha veikko. Mutta mennessään Tom ei voinut kieltää itseltään pientä\nlähtöletkausta: -- Älkää ottako sitä niin sydämellenne; eihän kukaan\nvoi aina voittaa; kyllä tekin vielä jonkun hirtätte.\n\nWilson jupisi itsekseen: -- Ei ole valhetta sanoa olevani pahoillani,\nettä minun täytyy aloittaa sinusta, niin kurja rakki kuin oletkin!\n\nHän vahvisti itseään lasillisella kylmää viskiä ja ryhtyi jälleen\ntyöhön. Hän ei verrannut uusia sormenjälkiä, jotka Tom aavistamattaan\noli muutamaa minuuttia aikaisemmin jättänyt Roxyn levyyn,\nveitsenkahvassa tavattuihin jälkiin, se kun ei ollut tarpeellista\n(hänen harjaantuneelle silmälleen), vaan puuhaili muussa, höpisten\nitsekseen tuon tuostakin: -- Mikä tomppeli minä olenkaan ollut!\nMinulle ei mikään muu kelvannut kuin _tyttö_ -- tytöksi puettu mies\nei juolahtanut mieleenikään. Ensiksi hän etsi käsiinsä sen levyn,\njossa oli kaksitoistavuotiaan Tomin sormenjäljet, ja pani sen\nsivulle; sitten hän haki esille ne jäljet, jotka Tomin lapsensormet\nolivat painaneet hänen ollessaan seitsenkuukautinen vauva, ja pani\nnämä kaksi liuskaa sen viereen, jossa oli saman henkilön äsken (ja\ntietämättään) tekemä jälki.\n\n-- Nyt on sarja täydellinen, sanoi hän tyytyväisenä ja istahti\ntarkastamaan näitä jäljennöksiä ja niistä nauttimaan.\n\nMutta hänen ilonsa oli lyhyt. Hän tuijotti melkoisen ajan näihin\nkolmeen liuskaan ja näytti pahasti ällistyneeltä. Vihdoin hän laski\nne luotaan ja sanoi: -- Minä en saa tästä mitään selvää. Hiisi\nvieköön, pikkulapsen sormenjäljet eivät sovi yhteen toisten kanssa!\n\nHän käveli lattialla puolisen tuntia, harkiten tätä arvoitusta, ja\nsitten hän haki esille kaksi muuta lasilevyä.\n\nHän istahti tutkimaan näitä asioita pitkäksi aikaa, mutta mumisi yhä:\n-- Tästä ei ole mitään apua -- minä en voi sitä ymmärtää, ne eivät\nsovi yhteen, ja kuitenkin vannoisin, että nimet ja päivämäärät ovat\noikeat, ja tietysti niiden tulisi sopia yhteen. Minä en ole ikänäni\nhutiloinut näissä merkinnöissä. Tässä on jokin tavaton salaisuus.\n\nHän oli nyt perin uupunut, ja hänen aivonsa alkoivat turtua. Hän\nsanoi itsekseen, että hän nukkuisi itsensä virkeäksi ja miettisi\nsitten, kuinka tämä arvoitus olisi selitettävissä. Hän nukkui\nlevottoman ja vain vähän virvoittavan tunnin, ja sitten alkoi\ntiedottomuus väistyä, ja hän nousi unisesti istualleen. -- No,\nmitä se uni nyt olikaan? sanoi hän yrittäen palauttaa unennäköään\nmieleensä. -- Mitä se uni oli? Minustahan tuntui, että se selitti\narv...\n\nHän hyppäsi yhdellä harppauksella keskelle lattiaa lopettamatta\nlausettaan, riensi kiertämään valon palamaan ja tarttui taas\n\"rekisteriinsä\". Hänen tarvitsi vain vilkaista levyihin kerran, ja\nsitten hän huudahti:\n\n-- Niin se on! Hyvä Jumala, mikä paljastus! Eikä yksikään ihminen ole\nsitä kolmeenkolmatta vuoteen aavistanut!\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nHän on arvoton maan pinnalla; hänen pitäisi olla sen alla\nlannoittamassa kaalien juuria. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista_.\n\n_Huhtikuun 1. pnä_. -- Tämä on se vuoden päivä,\njona meille muistutetaan se mitä olemme muina\nkolmenasatanakuutenakymmenenäneljänä päivänä. -- _Taulapää Wilsonin\nkalenterista_.\n\nWilson puki ylleen kylliksi vaatteita voidakseen työskennellä ja\nryhtyi ahertamaan täydellä höyryllä. Hän oli täysin hereillä. Kaiken\nväsymyksen tunteen oli pyyhkäissyt pois hänen tekemänsä suuren ja\ntoivehikkaan havainnon tuottama kirpaiseva virkistys. Hän laati\nhienoja ja tarkkoja jäljennöksiä useiden levyjensä kuvioista ja\nsitten suurensi ne kymmenkertaisesti pantografillaan. Hän teki\nnämä suurennokset valkoisille pahviarkeille ja vahvisti jokaisen\nerityisen viivan siinä kiemuroiden, käyrien ja silmukoiden sekavassa\nverkossa, josta \"kuvio\" oli pantu kokoon, musteella, joten se näkyi\nselväpiirteisenä ja voimakkaana. Tottumattomasta silmästä näytti\nihmissormien levyille painamien hienojen alkuperäiskuvioiden kokoelma\nkauttaaltaan jokseenkin samanlaiselta; mutta kymmenkertaisesti\nsuurennettuina ne muistuttivat halki sahatun puupölkyn suonia, ja\nsameinkin silmä voi ensi katseella ja monen jalan matkalta havaita,\nettei kuvioiden joukossa ollut kahta juovitukseltaan samanlaista.\nKun Wilson vihdoin oli lopettanut väsyttävän ja vaikean tehtävänsä,\njärjesti hän tulokset suunnitelman mukaan, jossa jatkuva järjestys\niän perusteella oli päätekijänä, ja sitten hän lisäsi joukkoon useita\npantografisuurennuksia, joita hän silloin tällöin oli kuluneina\nvuosina valmistanut.\n\nYö oli loppunut ja päivä ehtinyt jo verraten pitkälle. Hänen\nhaukattuaan hiukan aamiaista oli kello yhdeksän ja tuomioistuin\nvalmiina asian käsittelyyn. Hän oli paikallaan kahtatoista minuuttia\nmyöhemmin \"jäljennöksineen\".\n\nTom Driscoll näki niistä vilahduksen, tuuppasi vierustoveriaan\nkylkeen ja sanoi, silmää iskien: -- Taulapäällä on erinomainen\nliikevaisto -- hän tuumii, että kun hän ei voi voittaa juttuaan,\non hänellä ainakin erinomaisen hyvä tilaisuus ilmaiseksi mainostaa\npalatsinikkunakoristuksiaan.\n\nWilsonille ilmoitettiin, että hänen todistajansa olivat myöhästyneet,\nmutta kyllä pian saapuisivat, jolloin hän nousi sanomaan, ettei\nhän luultavasti heidän todistustaan tarvitsisikaan. (Huvittunutta\nmutinaa kuului salissa: -- Se on selvää perääntymistä! Hän luopuu\njutusta iskua iskemättä!) Wilson jatkoi: -- Minulla on muuta\ntodistusaineistoa -- ja parempaa. (Tämä herätti uteliaisuutta ja\nhämmästyksen kohinaa, jossa saattoi havaita pettymyksen sävyä.) --\nSiltä varalta, että voisi tuntua kuin tällä todistuksella yllättäisin\ntuomioistuimen, mainitsen puolustuksekseni, että keksin sen\nolemassaolon vasta myöhään eilen illalla ja että olen sitä tutkinut\nja järjestellyt siitä asti, päättäen työni vasta puoli tuntia sitten.\nMinä esitän sen nyt, mutta ensiksi pyydän saada lausua muutamia\njohdantosanoja:\n\n-- Tuomioistuin suvainnee muistaa, että se väite, jolle syyttäjä\nantoi todistelussa ensi sijan, se väite, josta hän jyrkimmin piti\nkiinni, se väite, jota hän tarmokkaimmin, voinpa sanoa hyökkäävästi\nja uhkaavasti korosti, on se, että henkilö, jonka käsi painoi veriset\nsormenjäljet intialaisen tikarin kahvaan, on myös se, joka suoritti\nmurhan. Wilson keskeytti puheensa muutamaksi silmänräpäykseksi,\nantaakseen painoa sille, mitä hän vielä aikoi sanoa, ja lisäsi sitten\ntyynesti: -- _Me myönnämme sen väitteen oikeaksi_.\n\nTämä tuli sähköiskun kaltaisena yllätyksenä. Kukaan ei ollut\nvalmistunut sellaiseen myönnytykseen. Hämmästyksen sorinaa nousi\nkaikilta tahoilta, ja ihmisten kuultiin vihjaavan, että liiasta\ntyöstä rasittunut lakimies oli menettänyt järkensä. Vanha kokenut\ntuomarikin, vaikka oli tottunut juridisiin väijytyksiin ja\nnaamioituihin pattereihin rikosjutuissa, ei ollut varma siitä,\netteivät hänen korvansa olleet häntä pettäneet, ja siksi hän kysyi\npuolustusasianajajalta, mitä hän oikeastaan oli sanonut. Howardin\njärkkymättömät kasvot eivät osoittaneet mitään merkkiä, mutta\nhänen sävynsä ja ryhtinsä olivat hetkiseksi menettäneet jotakin\nhuolettomasta itseluottamuksestaan.\n\nWilson toisti lyhyesti: -- Me emme ainoastaan myönnä sitä, vaan\ntoteamme sen mielellämme ja kannatamme sitä tarmokkaasti. Jättäen\nsen asian tällä erää siirrymme nyt käsittelemään puolustuksen muita\nkohtia, joita sitten aiomme todistuksella vahvistaa, ja palaamme\ntähän erityiseen todistukseen sen oikealla vuorolla.\n\nHän oli päättänyt koetella muutamia rohkeita olettamuksia,\nkehittäessään teoriaansa murhan edellytyksistä ja vaikuttimista;\nniiden tarkoituksena oli täyttää eräitä aukkoja hänen todistelussaan,\nja niistä voisi olla hyötyä, jos ne osuivat paikalle, eivätkä ne\nluultavasti vahingoittaisi asiaa, jos olisivatkin perättömiä.\n\n-- Minun käsittääkseni eräät seikat tässä jutussa näkyvät viittaavan\nmurhan toisenlaiseen vaikuttimeen kuin mitä yleinen syyttäjä on\nesittänyt. Vakaumukseni on se, että vaikuttimena ei ollut kosto,\nvaan ryöstö. On väitetty, että syytettyjen veljesten läsnäolo\nkohtalokkaassa huoneessa juuri sen jälkeen, kun he olivat saaneet\ntiedon, että toisen heistä täytyi ottaa tuomari Driscoll hengiltä tai\nmenettää oma henkensä, heti kun asianomaiset toisensa kohtasivat,\nselvästi todistaisi luonnollisen itsesäilytysvaiston saattaneen\nmolemmat päämieheni salaa hiipimään sinne ja pelastamaan kreivi\nLuigin tuhoamalla hänen vastustajansa.\n\n-- Mutta miksi he jäivät sinne sen jälkeen kun murha oli suoritettu?\nRouva Pratt ehti, vaikkei hän kuullutkaan avunhuutoa, vaan heräsi\nmuutamia minuutteja myöhemmin, juosta siihen huoneeseen -- ja siellä\nhän tapasi seisomassa molemmat miehet, näiden yrittämättä pakoon.\nJos he olisivat olleet rikolliset, olisivat he kaiketi rientäneet\ntalosta pois samaan aikaan, kun hän juoksi siihen huoneeseen. Jos\nheillä olisi ollut niin voimakas itsesäilytysvaisto, että se olisi\nyllyttänyt heidät surmaamaan tuon aseettoman miehen, niin mihin se\nnyt oli joutunut, kun sen olisi pitänyt olla valppaampi kuin koskaan?\nOlisiko kukaan meistä jäänyt sinne? Älkäämme parjatko järkeämme näin\npahasti.\n\n-- Paljon painoa on pantu sille seikalle, että syytetyt tarjosivat\nvarsin suuren palkinnon veitsestä, jolla tämä murha tehtiin; että\nketään varasta ei saapunut tuota erinomaisen hyvää palkintoa\nvaatimaan; että juuri tämä seikka oli hyvänä välillisenä todistuksena\nsiitä, että väite veitsen varastamisesta oli lörpötystä ja\npetkutusta, ja että nämä yksityiskohdat vainajan veitsestä lausumien\nmerkillisten ja näennäisesti profeetallisten sanojen yhteydessä\nja veitsen lopullinen löytyminen siitä kohtalokkaasta huoneesta,\nmissä ketään muuta ihmistä ei tavattu murhatun äärestä kuin veitsen\nomistaja -- että kaikki nämä seikat muka ovat kumoamaton todistusten\nketju, joka langettaa onnettomat muukalaiset rikokseen syyllisiksi.\n\n-- Mutta hetkisen perästä minä pyydän tulla valalla kuulustelluksi\nja todistan, että suuri palkinto tarjottiin _varkaastakin_, että\nse tarjottiin salaisesti ja ilmoittamatta, mutta että se puoli\nasiaa varomattomasti mainittiin -- tai ainakin vaieten myönnettiin\n-- oletettavasti turvallisissa olosuhteissa, jotka _eivät_ sitä\nehkä olleet. Varas on itse saattanut olla silloin saapuvilla.\n(Tom Driscoll oli katsellut puhujaa, mutta loi silmänsä tällä\nkohtaa alas.) -- Siinä tapauksessa hän olisi pitänyt veitsen\nhallussaan rohkenematta tarjota sitä myytäväksi tai viedä sitä\npanttilainaajalle. (Tässä havaittiin monen kuulijakunnasta\nnyökkäävän myöntäen, että se ei ollut huono veto.) -- Minä todistan\nvalamiehistölle täysin vakuuttavasti, että tuomari Driscollin\nhuoneessa _oli_ muuan henkilö useita minuutteja aikaisemmin kuin\nsyytetyt sinne astuivat. (Tämä aiheutti suurta mielenliikutusta;\nviimeinenkin torkkuja havahtui nyt ja valmistautui kuuntelemaan.) --\nJos se osoittautuu tarpeelliseksi, todistutan Clarksonin neideillä,\nettä he kohtasivat hunnutetun henkilön -- näennäisesti naisen --\ntulossa ulos takaveräjästä muutamia minuutteja sen jälkeen, kun\navunhuuto oli kuultu. Se henkilö ei ollut nainen, vaan naiseksi\npukeutunut mies. (Uusi kiihtymys. Wilson kiinnitti katseensa Tomiin\nlausuessaan tämän kuvitelmansa, nähdäkseen, minkä vaikutuksen se\ntekisi. Hän oli tyytyväinen tulokseen ja sanoi itsekseen: -- Se\nonnistui -- se osui häneen!)\n\n-- Tämän henkilön käynnin tarkoituksena oli ryöstö eikä murha. Totta\nkyllä, kassakaappi ei ollut auki, mutta pöydällä oli tavallinen\npeltinen kassalaatikko, joka sisälsi kolmetuhatta dollaria. Helposti\nvoi otaksua, että varas oli piiloutunut taloon; että hän tiesi\nlippaasta ja sen omistajan tavasta laskea sen sisältö ja järjestellä\ntilejään iltaisin -- jos hänellä oli se tapa, mitä minä en tietenkään\nväitä; että hän yritti ottaa lippaan omistajan nukkuessa, mutta\nsattui jollakin tavalla herättämään tuomarin, jolloin häneen\ntartuttiin ja hänen täytyi käyttää veistä pelastuakseen joutumasta\nkiinni, ja että hän pakeni ilman saalista, koska hän kuuli apua\ntulevan. Sellainen on teoriani, ja nyt siirryn todistuksiin, joilla\naion näyttää sen pätevyyden.\n\nWilson otti esille muutamia lasilevyjään. Kun kuulijakunta tunsi\nnämä näytteet Taulapään entisistä lapsellisista \"mielikuvista\" ja\nhupsutteluista, katosi heidän kasvoiltaan jännittynyt haudanvakava\nmielenkiinto, ja salissa purskahti vapauttavia ja virkistäviä\nnaurunremahduksia, ja myöskin Tom virnisti, yhtyen itsekin riemuun;\nmutta Wilson ei näkynyt häiriintyvän. Hän järjesti \"todisteensa\"\npöydälle eteensä ja sanoi:\n\n-- Minä pyydän tuomioistuimelta hetkisen kärsivällisyyttä,\nsillä välin kuin teen joitakin selittäviä huomautuksia eräistä\ntodistuksista, jotka aion esittää ja jotka sitten pyydän saada\nvalallani vahvistaa todistajain paikalla. Jokaisella ihmisolennolla\non kätkyestä hautaan saakka eräitä ruumiillisia merkkejä, jotka eivät\nmuutu ja joiden avulla hänen samuutensa aina voidaan todeta -- jopa\nilman pienintäkään epäilyksen varjoa tai erehdyksen mahdollisuutta.\nNämä merkit ovat hänellä puumerkkinä, niin sanoaksemme hänen\nfysiologinen nimikirjoituksensa, jota ei voida väärentää ja jota hän\nei myöskään voi muuntaa tai kätkeä; eivätkä myöskään ajan kulutukset\ntai muutokset voi tehdä sitä mahdottomaksi lukea. Tänä puumerkkinä\neivät ole hänen kasvonsa -- ikä voi ne muuttaa tuntemattomiksi; se\nei ole hänen tukkansa, joka voi lähteä hänen päästänsä; se ei ole\nhänen mittansa, sillä siitä on toisintoja; ei hänen vartalonsa, sillä\nkaksoiskappaleita on siitäkin. Mutta tämä puumerkki on jokaisen\nihmisen oma ja ainoa laatuaan -- siitä ei ole ainoitakaan yhtäpitäviä\nkappaleita maapallon kuhisevien miljoonien joukossa! (Kuulijakunta\nosoitti taaskin mielenkiintoa.)\n\n-- Tämä puumerkki on pantu kokoon niistä hienoista viivoista ja\npoimuista, joilla luonto merkitsee käsien sisäpinnat ja jalkapohjat.\nJos katselette sormenpäitänne -- ne teistä, joilla on terävä näkö\n-- havaitsette noiden hienojen käyrien viivojen liittyvän toisiinsa\nkuin valtamerien ääriä kartoilla ilmaisevien piirujen ja muodostavan\nerilaisia selväpiirteisiä kuvioita, kuten kaaria, kehiä, pitkiä\nkäyriä, kiemuroita ja niin edespäin, ja havaitsette, että nämä kuviot\nvaihtelevat sormesta sormeen. (Jokainen läsnäolija oli kohottanut\nkätensä valoa kohti ja tarkasti nyt pää kallellaan huolellisesti\nsormenpäitään. Kuului kuiskauksia ja huudahduksia: -- Kas, niin se\non -- en ole sitä koskaan ennen huomannut.) -- Oikean käden kuviot\neivät ole samanlaisia kuin vasemman. (Huudahduksia: -- No, totta\non sekin.) -- Tarkastaessamme niitä sormi sormelta huomaamme, että\nkuviot ovat toisenlaisia kuin naapureillamme. (Vertailuja tehtiin\nkoko salissa -- tuomari ja valamiehistökin olivat syventyneet tähän\nomituiseen hommaan.) -- Kuviot kaksosen oikeassa kädessä eivät\nole samat kuin hänen vasemmassaan. Toisen kaksosen kuviot eivät\nole koskaan samat kuin hänen kaksosveljensä tai -sisarensa --\nvalamiehistö voi todeta, että syytettyjen sormenpäät noudattavat\ntätä sääntöä. (Alettiin heti tarkastaa kaksosten käsiä.) -- Olette\nusein kuulleet kaksosista, jotka olivat niin täsmällisen yhtäläiset,\nettä heidän omat vanhempansa eivät voineet heitä toisistaan erottaa,\njos he olivat yhtäläisesti puetut. Mutta maailmaan ei kuitenkaan\nole koskaan syntynyt kaksosta, jolla ei syntymästään hautaansa asti\nole ollut varmaa tuntomerkkiä tässä salaperäisessä, ihmeellisessä,\nsynnynnäisessä nimikirjoituksessa. Jos sen tunnette, ei toinen\nkaksonen voi esiintyä toisena ja pettää teitä.\n\nWilson keskeytti puheensa ja vaikeni. Tarkkaamattomuus saa nopean\nja varman kuoleman niin pian kuin puhuja vaikenee. Äänettömyys on\nenteenä siitä, että jotakin on tulossa. Kaikki kämmenet ja sormenpäät\nlaskeutuivat alas, kaikki kumartuneet vartalot suoristuivat, kaikki\npäät kohosivat, kaikki silmät tuijottivat Wilsonin kasvoihin.\nHän odotti vielä yhden, kaksi, kolme silmänräpäystä salliakseen\nvaitiolonsa vahvistaa ja täydentää lumoavan vaikutuksensa\nkuulijoihin; kun hän sitten syvän hiljaisuuden lävitse saattoi\nkuulla seinäkellon nakutuksen, ojensi hän kätensä ja tartuttuaan\nintialaiseen veitseen sen terästä piti asetta korkealla, joten kaikki\nsaattoivat nähdä kaameat tahrat sen norsunluukahvassa; sen jälkeen\nhän sanoi tyynellä, intohimottomalla äänellä:\n\n-- Tässä kahvassa on murhaajan synnynnäinen puumerkki kirjoitettuna\navuttoman ja lempeän vanhan miehen verellä, sen miehen, joka teitä\nrakasti ja jota te kaikki rakastitte. Maailmassa on vain yksi\nhenkilö, jonka käsi voi toistaa tämän veripunaisen merkin -- hän\npysähtyi ja kohotti silmänsä seinäkellon edestakaisin liikkuvaan\nheiluriin -- ja jos Jumala suo, näytämme sen miehen teille tässä\nhuoneessa, ennen kuin kello lyö kaksitoista!\n\nHuumaantuneena, hämillään ja tiedottomana omista liikkeistään\nkuulijakunta nousi puolittain, ikään kuin odottaen murhaajan\nilmestyvän ovelle, ja huudahdusten kohua kuului salista. --\nJärjestystä lakituvassa! Istuutukaa! kehotti poliisipäällikkö. Häntä\ntoteltiin, ja hiljaisuus vallitsi jälleen. Wilson vilkaisi salavihkaa\nTomiin ja sanoi itsekseen: -- Hän alkaa nyt hätääntyä; nekin, jotka\nhäntä halveksivat, säälivät häntä; heistä se on kova koetus nuorelle\nmiehelle, joka niin julmalla iskulla on menettänyt hyväntekijänsä --\nja he ovat oikeassa. Hän jatkoi puhettaan:\n\n-- Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen pakollisena joutoaikanani\nhuvitellut keräilemällä näitä omituisia ruumiillisia merkkejä\ntässä kaupungissa. Kotona minulla on niitä monia satoja. Jokainen\non varustettu nimellä ja päivämäärällä; ei merkitty ja päivätty\nseuraavana päivänä tai seuraavalla tunnillakaan, vaan ihan samalla\nminuutilla kuin jäljennös otettiin. Kun nousen todistajain paikalle,\ntoistan valallani sen, mitä nyt sanon. Minulla on tuomarin,\npoliisipäällikön ja valamiehistön jokaisen jäsenen sormenjäljet.\nTässä huoneessa on tuskin ainoatakaan henkilöä, valkoista tai mustaa,\njonka syntymäpuumerkkiä en voi esittää, eikä ainoakaan näistä voi\nniin naamioitua, etten kykenisi keksimään häntä lähimmäistensä\nsuuresta joukosta hänen käsiensä avulla. Ja vaikka hän ja minä\neläisimme satavuotiaiksi, voisin sen vieläkin tehdä! (Kuulijakunnan\nmielenkiinto kasvoi nyt yhä.)\n\n-- Minä olen tutkinut muutamia näistä puumerkeistä niin paljon,\nettä tunnen ne yhtä hyvin kuin pankin rahastonhoitaja tuntee\nvanhimman asiakkaansa nimikirjoituksen. Kääntäessäni nyt selkäni\npyydän joitakuita henkilöitä suosiollisesti vetäisemään sormensa\ntukkansa lävitse ja sitten painamaan ne johonkuhun ikkunaruutuun\nlähellä valamiehistöä, ja painakoot syytetyt niiden joukkoon omat\nsormenjälkensä. Pyydän myöskin, että nämä kokeilijat tai jotkut muut\npainavat sormenjälkensä myös johonkin muuhun ruutuun ja että syytetyt\ntaas lisäävät siihen omansa, mutta sijoittamatta niitä samaan\njärjestykseen tai suhteeseen muiden puumerkkien kanssa kuin ennen\n-- sillä yhdessä tapauksessa miljoonasta voisi _kerran_ pelkällä\narvaamisella osua oikeaan jäljennökseen; ja sen vuoksi minä haluan\nsuorittaa kaksi koetta.\n\nHän käänsi selkänsä, ja molemmat ruudut peitettiin nopeasti\nhentoviivaisilla pitkulaisilla täplillä; näitä saattoivat kuitenkin\nerottaa ainoastaan ne henkilöt, jotka saivat niille tumman taustan --\nesimerkiksi jonkun puunlehvistön. Sitten Wilson astui ikkunan luo,\nsuoritti tarkastuksen ja lausui:\n\n-- Tämä on kreivi Luigin oikea käsi; tuo, kolmea puumerkkiä alempana,\non hänen vasemman kätensä jälki. Tässä on kreivi Angelon oikea,\ntuossa alhaalla on hänen vasempansa. Katsokaamme nyt toista ruutua:\ntässä ja tässä ovat kreivi Luigin, tässä ja tässä ovat hänen veljensä\nmerkit. Hän kääntyi kuulijoihin päin. -- Olenko oikeassa?\n\nKorvia huumaava hyväksymismelu puhkesi vastaukseksi. Oikeuden\npuheenjohtaja lausui:\n\n-- Tämä lähentelee tosiaan ihmettä!\n\nWilson kääntyi taas ikkunaan ja puhui, näytellen sormellaan:\n\n-- Tämä on tuomari Robinsonin puumerkki. (Hyvä-huutoja.) -- Tämä on\nkomisario Blaken. (Hyvä-huutoja.) -- Tämä on valamies John Masonin.\n(Hyvä-huutoja.) -- Tässä on poliisipäällikön. (Hyvä-huutoja.) -- Minä\nen nyt voi mainita muita, mutta minulla on ne kaikki kotona nimineen\nja päivämäärineen, ja voisin ne kaikki sormenjälki-arkistoni avulla\nmääritellä.\n\nHän siirtyi paikalleen myrskyisten kättentaputusten kajahdellessa\n-- minkä poliisipäällikkö pian hillitsi, ja hän käski myöskin\nihmisten istuutua, sillä kaikki tietenkin seisoivat ja ponnistelivat\nnähdäkseen. Tuomioistuin, valamiehistö, poliisipäällikkö ja\nkaikki olivat liian syventyneet tarkkaamaan Wilsonin esitystä\nkiinnittääkseen siihen aikaisemmin huomiota.\n\n-- No niin, jatkoi Wilson, -- minulla on tässä kahden\nlapsen syntymäpuumerkit, jotka on pantografilla suurennettu\nkymmenkertaisiksi luonnollisesta koostaan, niin että jokainen\nvähänkin näkökykyinen voi ne yhdellä silmäyksellä erottaa toisistaan.\nNimittäkäämme lapsia A:ksi ja B:ksi. Tässä on A:n sormenjäljet\notettuina hänen ollessaan viisikuukautinen. Tässä taas ne ovat\notettuina häneltä seitsemän kuukauden iässä. (Tom vavahti.) -- Kuten\nnäette, ne ovat yhtäläiset. Tässä ovat viisikuukautisen ja myöskin\nseitsenkuukautisen B:n sormenpäiden merkit. Nekin ovat täsmälliset\ntoisinnot, mutta kuviot ovat ihan erilaiset kuin A:lla, kuten\nhuomaatte. Minä palaan niihin pian, mutta nyt käännämme levyt nurin.\n\n-- Tässä on meillä kymmenkertaisiksi suurennettuina niiden kahden\nhenkilön sormenjäljet, jotka seisovat edessämme tuomari Driscollin\nmurhasta syytettyinä. Minä laadin nämä suurennusjäljennökset\nviime yönä ja menen siitä valalle noustessani todistamaan.\nPyydän valamiehistöä vertaamaan niitä syytettyjen sormenjälkiin\nikkunaruuduissa ja ilmoittamaan tuomioistuimelle, ovatko ne samat.\n\nHän ojensi voimakkaan suurennuslasin valamiehistön puheenjohtajalle.\n\nToinen valamies toisensa jälkeen otti pahvilevyn ja suurennuslasin ja\nvertasi. Sitten puheenjohtaja sanoi tuomarille:\n\n-- Herra tuomari, me olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että ne ovat\naivan samanlaiset.\n\nWilson sanoi puheenjohtajalle:\n\n-- Olkaa hyvä ja kääntäkää se pahvilevy nurin ja ottakaa tämä\nja verratkaa sitä tarkasti suurennuslasin avulla kohtalokkaihin\nmerkkeihin veitsenpäässä ja ilmoittakaa oikeudelle, mitä havaitsette.\n\nJälleen valamiehistö tarkasti huolellisesti ja ilmoitti jälleen:\n\n-- Me huomaamme niiden olevan aivan samanlaiset.\n\nWilson kääntyi yleisen syyttäjän puoleen, ja hänen äänessään oli\nselvästi havaittava varoituksen sävy, kun hän lausui:\n\n-- Oikeus suvainnee muistaa syyttäjän innokkaasti ja jyrkästi\nväittäneen, että veriset sormenjäljet oli veitsenkahvaan jättänyt\ntuomari Driscollin murhaaja. Olette kuulleet meidän myöntävän\nsen väitteen oikeaksi ja tehneen sen mielihyvin. Hän kääntyi\nvalamiehistön puoleen: -- Verratkaa syytettyjen sormenjälkiä\nmurhaajan jättämiin sormenjälkiin -- ja ilmoittakaa mielipiteenne.\n\nVertailu alkoi. Sen aikana kaikki liike ja hälinä lakkasi, ja\njännittyneen odotuksen syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Kun sitten\nvihdoin kuului lause: -- _Ne eivät edes muistuta toisiaan_, kajahti\nukkosen jylinänä valtava kättentaputus, ja kuulijat hypähtivät\npystyyn, vaikka heidät virkamahdilla taas pian hillittiin ja\npakotettiin järjestykseen. Tom muutteli nyt asentoaan vähän väliä,\nmutta mikään muutos ei tuottanut hänelle lepoa eikä edes pienintäkään\nmukavuutta tai huojennusta. Kun yleisön tarkkaavaisuus taas oli\nkeskittynyt, lausui Wilson vakavasti, osoittaen kädenliikkeellä\nkaksosia:\n\n-- Nämä miehet ovat syyttömät. Minulla ei heidän osaltaan ole enempää\nsanottavaa. (Uusi kättentaputusten myrsky nousi, mutta hillittiin\nheti.) -- Me ryhdymme nyt etsimään syyllistä. (Tomin silmät olivat\npullistua ulos kuopistaan. Niin, se oli julma päivä surevalle\nnuorukaiselle, ajatteli jokainen.) -- Me palaamme nyt A:n ja B:n\npikku lasten, sormenjälkiin. Pyydän valamiehistöä ottamaan nämä A:n\nsormenjälkien suurennetut jäljennökset, merkityt hänen viidenneltä ja\nseitsemänneltä kuukaudeltaan. Sopivatko ne yhteen?\n\nPuheenjohtaja vastasi: -- Täydellisesti.\n\n-- Tarkastakaa nyt tätä suurennusta, joka vastaa kahdeksankuukautisen\nsormenjälkiä ja on merkitty A. Sopiiko se yhteen kahden edellisen\nkanssa?\n\nKummastunut vastaus kuului: -- _Ei -- ne eroavat toisistaan hyvin\npaljon_.\n\n-- Olette ihan oikeassa. Ottakaa nyt nämä kaksi suurennusta\nB:n puumerkistä, jotka on merkitty otetuiksi viisi- ja\nseitsenkuukautiselta. Sopivatko ne toistensa kanssa yhteen?\n\n-- Sopivat -- täydellisesti.\n\n-- Ottakaa tämä kolmas B:llä merkitty kahdeksankuukautisen suurennos.\nSopiiko se yhteen B:n kahden edellisen kanssa?\n\n-- _Ei laisinkaan!_\n\n-- Tiedättekö, kuinka nämä kummalliset ristiriidat voidaan selittää?\nMinä kerron teille. Jostakin meille tuntemattomasta, mutta\nluultavasti itsekkäästä syystä joku vaihtoi nämä lapset kehdossa.\n\nTämä aiheutti tietysti tavattoman hämmästyksen ja hälinän. Roxana\nkummasteli tätä ihmeellistä arvaamista, mutta ei siitä hätääntynyt.\nArvata vaihdos oli yksi asia, arvata vaihtaja oli ihan toista.\nTaulapää Wilson kykeni suorittamaan ihmeellisiä asioita, siitä ei\nepäilystäkään, mutta mahdottomuuksiin hän ei kyennyt. Turvassako?\nHän, Roxana, oli täysin turvassa. Hän hymyili itsekseen.\n\n-- Seitsemännen ja kahdeksannen kuukauden välillä nämä lapset\nvaihdettiin kehdossa -- hän piti yhden vaikuttavista tauoistaan\nja lisäsi -- ja henkilö, joka sen vaihtamisen suoritti, on tässä\nhuoneessa!\n\nRoxyn valtimo lakkasi sykkimästä. Kuulijat vavahtivat kuin\nsähköiskusta, ihmiset nousivat puoliksi ikään kuin yrittääkseen nähdä\nvilahduksen vaihtajasta. Tom alkoi herpaantua veltoksi, elämä ikään\nkuin tihkui hänestä ulos. Wilson jatkoi:\n\n-- A pantiin lastenkamarissa B:n kehtoon; B siirrettiin keittiöön ja\nhänestä tuli neekeri ja orja -- (liikutusta -- vihaisten huudahdusten\nhälinää) -- mutta neljännestunnin päästä hän seisoo edessänne\nvalkoisena ja vapaana! (Hyväksymisen myrsky, jonka järjestysvalta\ntaltutti.) -- Seitsenkuukautisesta tähän asti A on ollut anastaja,\nja minun sormitaulukoissani hänellä on B:n nimi. Tässä on suurennus\nhänen sormenjäljistään hänen ollessaan kaksitoistavuotias. Verratkaa\nsitä murhaajan puumerkkiin veitsenkahvassa. Sopivatko ne yhteen?\n\nValamiehistön puheenjohtaja vastasi: -- Pienintä yksityiskohtaa\nmyöten.\n\nWilson lausui juhlallisesti: -- Teidän ja minun ystäväni --\nauliskätisen ja lämminsydämisen York Driscollin -- murhaaja istuu\nteidän keskellänne. Valet de Chambre, neekeri ja orja -- väärin\nnimitetty Thomas à Becket Driscolliksi -- mene painamaan ruutuun ne\nsormenjäljet, jotka vievät sinut hirteen!\n\nTom käänsi tuhkanharmaat kasvonsa rukoilevasti puhujaa kohti,\nliikutteli avuttomasti valkoisia huuliaan ja vaipui sitten\ntajuttomana lattialle.\n\nWilson keskeytti kaamean äänettömyyden sanomalla: -- Sitä ei ole\ntarvis. Hän on tunnustanut.\n\nRoxy heittäytyi polvilleen, peitti kasvot käsillään ja sopersi\nvaivalloisesti nyyhkytystensä lomitse:\n\n-- Armahtakoon Herra minua köyhää, kurjaa syntistä!\n\nKello löi kaksitoista.\n\nTuomioistuin nousi; uusi vanki vietiin käsiraudoissa pois.\n\n\n\n\nLOPPUSANAT.\n\n\nUsein on asian laita niin, että se, joka ei itse osaa valehdella,\nluulee parhaiten kykenevänsä valhetta arvostelemaan. -- _Taulapää\nWilsonin kalenterista._\n\n_Lokakuun 12. pnä_. -- Amerikan löydön vuosipäivänä. Amerikan löytö\noli ihmeellinen, mutta vielä ihmeellisempää olisi ollut, jos se olisi\njäänyt löytämättä. -- _Taulapää Wilsonin kalenterista._\n\nKaupunki valvoi kaiken yötä, pohtien päivän hämmästyttäviä tapauksia\nja yrittäen arvailla, milloin Tomin kuulustelu alkaisi. Ryhmä\nkansalaisia toisensa perästä tuli tervehtimään Wilsonia laululla,\nanomaan häneltä puhetta ja kirkumaan itsensä käheäksi joka lauseelle,\njoka lähti hänen huuliltaan -- sillä kaikki hänen lauseensa olivat\nnyt kultaa ja ihmeellisiä. Hänen pitkä ponnistelunsa kovaa onnea ja\nennakkoluuloja vastaan oli lopussa; hän oli nyt mies, jonka menestys\noli ainiaaksi taattu.\n\nJa kun kukin näistä kirkuvista innostuneista joukoista marssi pois,\nsaatiin varmasti kuulla jonkun katuvaisen korottavan äänensä ja\nsanovan:\n\n-- Ja tämä on se mies, jota me ja meidän kaltaisemme olemme\nnimittäneet 'taulapääksi' kolmattakymmentä vuotta. Hän on nyt\nluopunut siitä toimesta, ystävät.\n\n-- Niin, mutta se paikka ei ole vapaa -- meidät on valittu tilalle.\n\nKaksoset olivat nyt romaanisankareita ja he olivat saaneet takaisin\nkansansuosionsa. Mutta he olivat saaneet kyllikseen seikkailuista\nlännessä ja matkustivat heti takaisin Eurooppaan.\n\nRoxyn sydän oli murtunut. Nuori mies, jonka hän oli tuominnut\nkolmenkolmatta vuoden orjuuteen, maksoi hänelle edelleenkin\nvaleperillisen myöntämän viidenneljättä dollarin elatuksen\nkuukausittain, mutta hänen haavansa olivat liian syviä rahoilla\nlääkittäviksi. Hänen silmistään oli eloisuus sammunut, sen mukana oli\nmennyt hänen urhea ryhtinsä, ja hänen naurunsa helske oli tauonnut\nkaikumasta seudulla. Ainoan lohdutuksensa hän löysi kirkostaan ja sen\nasioista.\n\nTodellinen perijä huomasi olevansa äkkiä rikas ja vapaa mies, mutta\nhän oli mitä tukalimmassa asemassa. Hän ei osannut lukea eikä\nkirjoittaa, ja hänen puhetapansa oli sivistymätön. Hänen käyntinsä,\nryhtinsä, eleensä, esiintymisensä, naurunsa -- kaikki oli raakaa ja\nkarkeata; hänellä oli orjan käytöstavat. Rahat ja hienot vaatteet\neivät voineet korvata tai verhota näitä puutteita, vaan tekivät\nne vielä räikeämmiksi ja -- säälittävämmiksi. Poloinen ei voinut\nsietää valkoisen miehen vierashuoneen kauhuja; hän tunsi olevansa\nkotonaan ja rauhassa ainoastaan keittiössä. Perheen kirkonpenkki\noli hänelle piinapaikka, mutta hän ei enää koskaan saanut astua\n\"neekeriparvekkeen\" lohduttavaan turvaan -- se oli häneltä iäksi\nsuljettu. Mutta tässä emme voi pitemmälle seurata hänen merkillistä\nkohtaloaan -- se olisi pitkä tarina.\n\nVäärä perijä teki täyden tunnustuksen ja tuomittiin elinkautiseen\nvankeuteen. Mutta nyt syntyi selkkaus. Percy Driscollin kuolinpesä\noli vainajalta jäänyt niin vararikkoiseen tilaan, että se riitti\nmaksamaan ainoastaan kuusikymmentä prosenttia omistajansa suurista\nveloista, mihin velkojain täytyi tyytyä. Mutta nämä astuivat nyt\nesille ja valittivat, että koska erehdyksestä, josta ei _heitä_\nvoitu mitenkään syyttää, valeperijää ei perunkirjoituksessa ainakaan\nmerkitty muun omaisuuden joukkoon, oli heitä kohdannut suuri vääryys\nja menetys. Oikeudenmukaisesti he väittivät, että \"Tom\" oli ollut\nheidän laillista omaisuuttaan jo kahdeksan vuotta; että he olivat\njo kylliksi menettäneet, kun heiltä sen pitkän ajan kuluessa oli\nriistetty hänen palveluksensa, ja ettei heitä voitu vaatia kärsimään\nvielä suurempaa tappiota; että, jos poika olisi heille luovutettu\najoissa, he olisivat hänet myyneet, eikä hän olisi voinut murhata\ntuomari Driscollia, minkä vuoksi hän ei ollut todella tehnyt murhaa,\nvaan syy oli virheellisessä perunkirjoituksessa. Jokainen käsitti,\nettä tässä oli oikeutusta. Jokainen myönsi, että jos \"Tom\" olisi\nvalkoinen ja vapaa, olisi kieltämättä oikein rangaista häntä -- siitä\nei kenelläkään olisi ollut mitään tappiota. Mutta teljetä arvokas\norja eliniäkseen linnaan -- se oli aivan toista.\n\nNiin pian kuin tämä asia oli täysin selvitetty valtion kuvernöörille,\narmahti hän Tomin, ja velkojat myivät hänet etelään, \"virtaa\nalaspäin\".\n"]