[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiQoUzXfJ34U3M1EuOVhU7mHLRD6k5jwMImcIv8sieoo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},967,"Marcus O'Brienin kohtalo","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"967-london-jack-marcus-o-brienin-kohtalo","967__London_Jack__Marcus_O'Brienin_kohtalo",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1902,1922,16442,105586,false,48564,[24,25,26],"Adventure stories, American","Fiction","Western stories",[28,29],"American Literature","Novels","\"Marcus O'Brienin kohtalo\" by Jack London is a fictional narrative likely crafted in the late 19th century. The story centers around Marcus O'Brien, a judge in a harsh northern environment, who grapples with the consequences of law and morality in a lawless society. This tale explores themes of justice, survival, and the human condition against the backdrop of the Yukon wilderness and the world of gold mining.  The opening of the book introduces the tense atmosphere in a makeshift courtroom where Marcus O'Brien presides over a case involving Arizona Jack, who is being sentenced for murder. O'Brien's judgment reflects the brutal laws of the area and the dire circumstances faced by its inhabitants. As tensions rise between the characters, we see glimpses of the rugged life in Red Cow, a gold rush town defined by individualism and a lack of formal law, as well as the precarious balance of justice being meted out by O'Brien. This portion sets the stage for a compelling exploration of moral dilemmas and the harsh realities of life in the Yukon. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kupiainen, Alpo",247,"Pohjoisen erämaahan sijoittuva teos sisältää neljä kertomusta Yukonin ja Alaskan ankarista luonnonoloista. Tarinoissa käsitellään selviytymistä, oikeudenmukaisuutta ja ihmisen kamppailua luonnonvoimia vastaan. Mukana on kirjailijan tunnetuimpiin kuuluva kertomus Tulenteko.","Jack Londonin 'Marcus O'Brienin kohtalo' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 967. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","MARCUS O'BRIENIN KOHTALO\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut A. K. [Alpo Kupiainen]\n\n\n\nKustannusliike Minerva, Helsinki, 1922.\nOy Saarijärven Paavon kirjapainossa Jyväskylässä.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Marcus O'Brienin kohtalo\n Merkki\n Tulenteko\n Vanhain miesten liitto\n\n\n\n\n\n\nMARCUS O'BRIENIN KOHTALO\n\n\n\"Tuomio-istuin on määrännyt, että teidän on poistuttava\nleiripaikalta ... vakiintuneella tavalla, herra, vakiintuneella\ntavalla.\"\n\nTuomari Marcus O'Brien oli hajamielinen ja Mucluc Charley antoi\nhänelle kyynärpäillään pienen nykäyksen kylkeen. Marcus O'Brien\nselvitti kurkkunsa ja jatkoi:\n\n\"Ottaen huomioon rikoksen suuruuden ja lieventävät asianhaarat on\ntuomio-istuin nähnyt kohtuulliseksi päättää, että Teille annetaan\nkolmen päivän muona. Se riittää, arvelen.\"\n\nArizona Jack heitti avuttoman silmäyksen Yukonille. Suklaanruskea\njoki oli tulvillaan, leveys oli mailin seuduilla ja syvyyttä ei\nkukaan tuntenut. Rantaäyräs, jolla mies seisoi, oli tavallisesti\ntoistakymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella, mutta nyt\nkuohahtelivat joen aallot aivan äyrään reunalla tuon tuostakin\ntemmaten irti kappaleen maata, joka hävisi lukemattomiin ruskeisiin\npyörteisiin. Vielä muutamia tuumia ja tulva peittäisi Red Cow'n.\n\n\"Se ei ole tarpeeksi\", sanoi Arizona Jack katkerasti. \"Kolmen päivän\nmuona ei riitä.\"\n\n\"Mutta eihän Manchester\", vastasi Marcus O'Brien vakavasti, \"saanut\nmuonaa ensinkään.\"\n\n\"Ja hänestä löytyivätkin tähteet joen alajuoksun varrelta\nintiaani-koirien kalvamina\", huomautti Arizona Jack. \"Ja kun hän\ntappoi miehen, ei häntä oltu ärsytetty. Joe Deeves ei milloinkaan\nkiusoitellut ketään, ja vain sentähden, että hänen vatsansa ei ollut\nkunnossa, teki Manchester hänestä lopun. Ette ole käsitellyt asiaani\ntasapuolisesti, O'Brien, sanon sen suoraan. Antakaa minulle viikon\nmuona ja minä yritän selviytyä. Kolmen päivän muonalla on ponnistelu\nturhaa.\"\n\n\"Minkätähden Te tapoitte Fergusonin?\" kysyi O'Brien. \"Minä en voi\nsietää tällaista aiheetonta surmaamista. Siitä on tehtävä loppu. Red\nCow'ssa ei ole liiaksi väkeä. Tämä on hyvä paikka eikä täällä ennen\ntapahtunut murhia. Nyt ne ovat kulkutautina. Minua surettaa, Jack,\nmutta Teidän tuomionne täytyy olla varoittavana esimerkkinä. Ei\nFerguson esiintynyt niin ärsyttävästi, että se selittäisi tappamisen.\"\n\n\"Eikö ärsyttävästi!\" kivahti Arizona Jack. \"Punanpa Teille, O'Brien,\nsillä Te ette tunne asioita. Teillä ei ole taiteilijan tunne-elämää.\nMinkätähden muka tapoin Fergusonin? No, minkätähden Ferguson lauloi:\n'Jos voisin lentää kuin lintu voi?' Kas, senpä minä tahtoisin tietää.\nVastatkaapa se. Miksi lauleli hän: 'lintu, lintu?' Yhdessäkin\nlintusessa oli tarpeeksi. Yhden linnun jaksoin sietää. Mutta eläpäs,\nhän lauloi linnun kahdesti. Enkähän sittenkään ilman muuta käynyt\nhänen kimppuunsa. Menin hänen luokseen mitä kohteliaimmin ja pyysin\nhäntä hyväntahtoisesti antamaan toiselle linnulle matkapassin.\nKeskustelin hänen kanssaan vakavasti. Siitä oli silminnäkijöitä\ntodistajiksi.\"\n\n\"Eikä Ferguson ollut mikään kunnon laulaja,\" heitti väliin joku\nkuulijajoukosta.\n\nO'Brien näytti joutuvan kahdelle päälle.\n\n\"Eikö ihmisellä saa olla taiteellisia tunteita?\" kysyi Arizona\nJack. \"Varoitin Fergusonia. Se, että kuuntelin hänen lintusiaan,\noli oman luonteeni loukkaamista. Kyllä niitä on siksi herkkiä ja\nhienotunteisia musiikkimiehiä, jotka tappaisivat paljoa vähemmästäkin\nloukkauksesta kuin minä. Olen valmis maksamaan sakon siitä, että\nminulla on taideaistia. Nielasen lääkkeen ja nuolen lusikan. Mutta\nkolmen päivän muona on liian vähän, siinä kaikki. Silloin saadaan\nminut merkitä kuolleiden kirjoihin. Ryhtykää samalla valmistamaan\nhautajaisiani!\"\n\nO'Brien horjui edelleen. Hän heitti kysyvän katseen Mucluc\nCharley'iin.\n\n\"Minusta tuntuisi, että määräys kolmen päivän muonasta on vähän liian\nankara,\" huomautti viimemainittu. \"Mutta Teidänhän se on ratkaistava.\nKun valitsimme Teidät tämän tuomioistuimen tuomariksi, suostuimme\nnoudattamaan Teidän päätöksiänne. Ja sen olemme tehneet, totisesti,\nja sen teemme edelleenkin.\"\n\n\"Kenties olen ollut hieman liian ankara, Jack\", sanoi O'Brien\npuolustellen. \"Minua on tämä surmaaminen vaivannut siksi paljon.\nSuostun siihen, että Te saatte viikon muonan.\" Taaskin hän yski\nselventäen kurkkuaan ja jatkoi katsahtaen reippaasti tuomittuun:\n\"Ja nyt lienee meidän parasta käydä toimeen ja päättää koko juttu.\nVene on valmiina. Leclaire, menkää noutamaan muona! Järjestämme\nsuorituksen myöhemmin.\"\n\nArizona Jack katsahti häneen kiittäen ja mutisten jotain \"polucuksen\npikkulinnuista\" astui avonaiseen veneeseen, joka nytkähdellen\nhankautui rantaäyrästä vasten. Höyläämättömistä laudoista kyhätty\nvene oli verrattain suuri. Laudat oli käsin sahattu seisovista\nrungoista Lake Lindermanilla muutamia satoja maileja ylempänä joen\nvarrella Chilcootin juurella. Veneessä oli airopari ja Arizona Jackin\nvuodehuovat. Leclair toi jauhosäkkiin sullotun muonan heittäen sen\nveneeseen samalla kuiskaten:\n\n\"Panin runsaat mitat, Jack. Sinä teit sen ärsytettynä.\"\n\n\"Työntäkää vene irti!\" huudahti Arizona Jack.\n\nJoku miehistä irroitti kiinnitysnuoran ja heitti sen veneeseen.\nVirta tarttui veneeseen ja pyörähdellen se loittoni rannasta.\nMurhamies ei koskenut airoihin, vaan istui rauhallisesti perätuhdolla\nkiertäen paperossin ja pian vetäen maukkaita sauhuja. Rannallaolijat\nkatselivat venettä, kunnes se katosi puolisen mailia alempana olevan\nmutkan taakse. Oikeutta oli jaettu.\n\nRed Cow'n asukkaat säätivät lait ja panivat tuomiot täytäntöön\nilman sellaisia viivyttelyjä, jotka ovat hempeämielisen sivistyksen\nmerkkejä. Yukonilla ei ollut minkäänlaisia lakeja, paitsi mitä he\nitselleen laativat. Heidän oli pakko se tehdä. Tämä kaikki tapahtui\nniinä varhaisina aikoina, jolloin Red Cow oli kukoistavammillaan,\nv. 1887, jolloin Klondike ja sen väkeä houkuttelevat kultalöydöt\nvielä olivat tuntemattoman tulevaisuuden peitossa. Eivät Red Cow'n\nasukkaat edes tietäneet, olivatko he Alaskassa vaiko luoteisella\nterritoriolla, viiruisen tähtilipun vaiko brittiläisen lipun\nalueella. Ei milloinkaan ollut maanmittari sattunut heidän kohdalleen\nmittaamaan paikan pituus- ja leveysastetta. Red Cow oli jossain\nYukonin varrella ja se heille riitti. Lippuihin nähden he olivat\nkaikkien määräysten ulkopuolella. Ja lait taas, niin, tänne ei\nminkään hallituksen eikä oikeuslaitoksen valta ulottunut.\n\nItse he hoitivat lainsäädäntönsä ja varsin yksinkertainen se olikin.\nYukon oli tuomioiden toimeenpanija. Parisen tuhatta mailia Red\nCow'n alapuolella laski Yukon Beringin mereen sata mailia laajan\nsuistomaan halki. Jokaikinen noista kahdestatuhannesta mailista oli\nalkuperäisen villiä luontoa. Olihan tosin siinä kohdassa, missä\nPorcupine napapiirin pohjoispuolella laskee Yukoniin, Hudson-yhtiön\nkauppa-asema. Mutta sinne oli monta sataa mailia. Myöskin kertoi\nhuhu, että vielä monta sataa mailia kauempana oli lähetysasemia.\nMutta se kuitenkin oli pelkkää huhua, ei kukaan Red Cow'n asukkaista\nollut milloinkaan ollut siellä. Kaikki he olivat tulleet tähän\nyksinäiseen seutuun Chilcootin yli ja pitkin Yukonin yläjuoksua.\n\nRed Cow'n asukkaat eivät välittäneet vähäisistä rikkomuksista.\nHumalassa räyhäämistä ja sopimattomia, raakoja puheita pidettiin\nluonnollisina eittämättöminä oikeuksina. Red Cow'n asukkaat olivat\nindividualisteja ja pyhiksi he tunnustivat vain kaksi seikkaa,\nomaisuuden ja hengen. Ainoatakaan naista ei heidän mukanaan ollut\nsotkemassa heidän yksinkertaisia siveyskäsitteitään. Siellä oli\nvain kolme hirsistä rakennettua majaa. Suurin osa Red Cow'n\nneljästäkymmenestä miehestä asui teltoissa tahi oksista kyhätyissä\nsuojuksissa. Ja vankilaa ei ollut, missä pahantekijöitä olisi voitu\nsäilyttää, sillä asukkailla oli tarpeeksi puuhaa kullan kaivamisessa\nja etsimisessä jäädäkseen muutamaksi päiväksi vankilaa rakentamaan.\nJa lisäksi esti kaikkivaltias muonakysymys sellaisen menetelmän\ntäydelleen. Kun joku senvuoksi loukkasi omaisuuden tahi hengen\nkoskemattomuutta, pistettiin hänet avoimeen veneeseen ja jätettiin\nYukonin kuljetettavaksi. Rikoksen suuruuden mukaan määrättiin\nhänelle annettava muonamäärä. Tavallinen varas sai kokonaista kahden\nviikon annoksen. Tavallista pahemmalle varkaalle annettiin vain\npuolet siitä. Murhamiehelle ei annettu muonaa laisinkaan. Jos ken\nhavaittiin syypääksi miestappoon, sai hän muonaa kolmen päivän ja\naina viikonkin varalle. Marcus O'Brien oli valittu tuomariksi ja\nhänen oli ratkaistava pahantekijälle annettavan muonamäärän paljous.\nLainrikkoja sai koettaa onneaan. Hän joutui Yukonille ja kenties\npääsi hän Beringinmerelle, kenties ei. Jos hän sai muonaa muutamiksi\npäiviksi, niin oli hänellä mahdollisuus ponnistelemalla onnistua.\nJos muonaa ei annettu ollenkaan, niin merkitsi se itse asiassa\nkuolemanrangaistusta, vaikka olihan sittenkin heikko mahdollisuus,\njos vuodenaika oli suotuisa.\n\nArizona Jackin häivyttyä näkyvistä miehet poistuivat rantatöyräältä\npalaten työskentelemään valtauksillaan, kaikki muut paitsi\nKihara-Jim, joka valoi olutpanoksen toisensa jälkeen ympäri\npohjolan ja sen ohella keinotteli kultalöydöillä. Kaksi huomattavaa\ntapausta sattui sinä päivänä. Aamupäivällä potkaisi onni Marcus\nO'Brieniä. Hän huuhtoi dollarin, puolitoista dollaria ja kaksi\ndollaria kolmesta pannusta peräkkäin. Hän oli löytänyt suonen.\nKihara-Jim tarkasteli kuoppaa, huuhtoi itse joitakuita pannuja\nja tarjosi O'Brienille kymmenentuhatta dollaria oikeuksista,\nviisituhatta dollaria kultahiekkana ja toisen puolen asemesta puolet\nolutpanoksensa voitosta. O'Brien hylkäsi tarjouksen. Hän oli tullut\nkaivamaan rahaa maasta, selitti hän kiivaasti, eikä hankkimaan sitä\nkanssaihmistensä kustannuksella. Ja muuten hän arvioi löytönsä\nmelkoista arvokkaammaksi.\n\nToinen huomattava tapaus oli se, että iltapäivällä Siskiyon Pearly\nlaski veneensä rannalle. Hän oli juuri tullut ulkomaailmasta\nja hänellä oli neljän kuukauden vanha sanomalehti. Lisäksi oli\nhänellä puolitusinaa wiskytynnyriä, jotka kaikki oli osoitettu\nKihara-Jimilie. Red Cow'n miehet jättivät työt seisomaan. Maistettiin\nwiskyä -- dollari ryypystä, kulta punnittuna Jimin vaakaan -- ja\nkeskusteltiin uutisista. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, jollei\nKihara-Jim olisi keksinyt lurjusmaista suunnitelmaa, nimittäin\njuottaa ensiksi Marcus O'Brien humalaan ja sitten ostaa hänen\nkultalöytönsä.\n\nSuunnitelman edellinen osa sujui mainiosti. Se aloitettiin aikaisin\nillalla ja klo 9 aikaan oli O'Brien päässyt laulutasolle. Hän kiersi\ntoisen käsivartensa Kihara-Jimin kaulaan hyräillen myöskin surkeasti\nmanalle menneen Fergusonin laulua pikkulinnuista. Mitäpä vaaraa\nolisi hänen tarvinnutkaan senvuoksi nyt pelätä, kun leirin ainoa\nmies, jolla oli herkkä taiteellinen taju, parhaillaan kiisi Yukonia\nalaspäin viiden mailin nopeudella tunnissa.\n\nMutta suunnitelman toinen osa ei tahtonut mitenkään luonnistua.\nMiten paljon wiskyä O'Brienin kurkkuun kaadettiinkaan, niin\nmahdotonta oli kuitenkin saada häntä tajuamaan, että hänen ehdoton\nystävyysvelvollisuutensa oli myydä valtaus. Tosin hän horjui ja\nsilloin tällöin näytti olevan aivan taipumaisillaan. Mutta sumuisessa\npäässään hän yhtä kaikki naureskeli itsekseen. Peli oli aloitettu\nKihara-Jimin ja hänen välillään ja se miellytti häntä. Wisky oli\nhyvää. Se laskettiin erikoisesta tynnyristä, jonka sisältö oli\nainakin kymmenen kertaa parempaa kuin viiden muun tynnyrin.\n\nSiskiyon Pearly jakeli ryyppyjä etuhuoneessa Red Cow'n muulle\nseurakunnalle, sillä aikaa kuin O'Brien ja Kihara-Jim viettivät\nkaupantekojuominkejaan keittiössä. Mutta O'Brien ei ollutkaan vähään\ntyytyväinen. Hän pistäytyi etuhuoneeseen palaten sieltä mukanaan\nMucluc Charley ja Percy Leclaire.\n\n\"Liiketovereita, minun liiketovereitani\", selitteli hän tehden leveän\nkädenliikkeen heihin päin ja hymyillen vilpittömästi Jimille. \"Luotan\naina heidän arvosteluunsa, aina. He ovat miehiä. Annapa heillekin\ntulinen ryyppy, Jim, ja puhelkaamme sitten asiasta.\"\n\nSe oli uusi alkusoitto. Mutta nopeasti Kihara-Jim arvioi uudelleen\nvaltauksen muistoaan, että kun hän oli huuhtonut viimeisen pannun,\noli tuloksena ollut seitsemän dollaria. Ja Jim päätteli, että\nkannatti uhrata ylimääräinen wiskyannos, vaikkakin siitä toisessa\nhuoneessa maksettiin dollari ja ryyppy.\n\n\"Minä en ole taipuisa suostumaan\", soperteli O'Brien tovereilleen\nselitellen näille kysymyksessä olevaa asiaa. \"Niin, minäkö? Myisinkö\nkymmenestätuhannesta dollarista! Ei, totta vie! en! Aion kaivaa\nkullan itse ja sitten lähden Jumalan maahan, Etelä-Californiaan.\nSiellä on oikea paikka, missä vietän raskaan elämäni loppupäivät. Ja\nsitten lähden ... kuten jo sanoin, sitten lähden ... mihin sanoinkaan\nlähteväni?\"\n\n\"Strutsifarmille\", ehdotti Mucluc Charley.\n\n\"Varmasti, niin, juuri sinne lähdenkin.\" Äkkiä O'Brien oikasihe ja\nkatseli kummastellen Mucluc Charleya. \"Mistä sinä sen tiesit? En ole\nsiitä kertonut. Totta vie, en ole. Sinä olet ajatustenlukua, Charley.\nAnnapa vielä ryyppy!\"\n\nKihara-Jim täytti lasit ja sai ilon nähdä neljän dollarin arvosta\nwiskyä katoavan. Yhden dollarin arvosta täytyi hänen rangaista\nitseään, sillä O'Brien vaati, että hänen täytyi ryypätä yhtä usein\nkuin vieraatkin.\n\n\"Parempi ottaa raha heti paikalla,\" arveli Leclaire. \"Kaivaminen\nvie sinulta kaksi vuotta ja koko sen ajan saisit olla haudottamassa\nstrutsinpoikasia ja nykimässä sulkia täysikasvuisilta.\"\n\nO'Brien mietti ehdotusta ja nyökäytti hyväksyvästi. Kihara-Jim\nkatsahti kiitollisesti Leclaireen ja täytti lasit uudelleen.\n\n\"Odotapa vähän!\" lepersi Mucluc Charley, jonka kieli alkoi liikkua\nnopeammin, vaikka hieman kangerrellen. \"Rippi-isänäsi -- ei, vaan\n-- veljenäsi -- hitto vieköön!\" Hän pysähtyi koettaen selvittää\najatuksiaan uutta alkua varten. \"Ystävänäsi -- liiketoverinasi,\npiti minun sanoa, ehdottaisin, paremmin -- ottaisin vapauden,\nmiten olikaan, mainita -- arvelen, huomauttaa, että pitäisi olla\nenemmän strutseja... Hemmetti!\" Hän tyhjensi lasin ja koetti jatkaa\nvarovammin. \"Tarkoitukseni on sanoa ... mitä se olikaan?\" Hän iski\nmuutamia kertoja lujasti nyrkillä päätään ajatusten selvittämiseksi.\n\"Nyt sen muistin!\" hän kiljasi riemuissaan. \"Oletetaanpa, että\nlöytösi tuottaisi enemmän kuin kymmenentuhatta dollaria!\"\n\nO'Brien oli ilmeisesti valmis päättämään kaupan, mutta nyt hän pyörsi\nympäri.\n\n\"Siinäpä se! Loistava ajatus! Se ei johtunut ensinkään mieleeni.\"\nLämpimästi hän tarttui Mucluc Charleyn käteen. \"Hyvä ystävä! Oikea\nliiketoveri!\" Sitten hän kääntyi kiukkuisesti Kihara-Jimiin. \"Kenties\nlöytämässäni suonessa onkin satatuhatta dollaria. Ethän tahdo ryöstää\nvanhalta ystävältäsi, Jim, ethän? Varmasti et tahdo. Tunnen sinut\nparemmin kuin sinä itse, paremmin kuin itse tunnetkaan. Maistetaanpa\nvielä! Olemme ystävyksiä, me kaikki, sanon, ystävyksiä keskenämme.\"\n\nJa siten jatkui puhe, wiskyä maistettiin ja Kihara-Jimin toiveet\nvuoroin nousivat, vuoroin laskivat. Milloin esitti Leclaire syitä\nheti solmittavan kaupan puolesta melkein saaden vastahakoisen\nO'Brienin taivutetuksi heti taas menettääkseen voittonsa Mucluc\nCharleyn esittäessä loistavammat syyt kauppaa vastaan. Milloin taas\nMucluc Charley puolestaan vakuuttavasti puolsi myyntiä ja Percy\nLeclaire sitä itsepintaisesti vastusti. Seuraavana hetkenä O'Brien\nitse innokkaasti halusi kaupan solmiamista, kun taas molemmat\nystävät kyynelsilmin vannottivat häntä luopumaan siitä aikeesta.\nMitä enemmän he nauttivat wiskyä, sitä rehevämmäksi muuttui heidän\nmielikuvituksensa. Samalla kun selväpäinen olisi keksinyt yhden syyn\nmyynnin puolesta ja toisen sitä vastaan, keksivät heidän humaltuneet\naivonsa niitä tusinoittain. Ja siksi vilpittömästi ja vakuuttavasti\nhe esittivät syynsä toisilleen, että he vähäväliä muuttuivat\nväitellessään päinvastaiselle puolelle.\n\nMutta lopuksikin Mucluc Charley ja Leclaire yhdessä puolsivat\nlujasti kauppaa ja nopeasti kumosivat kaikki O'Brienin esittämät\nvastaväitteet. O'Brien tuli toivottomaksi. Esitettyään viimeisen\nperustelunsa hän istui sanattomana heittäen vetoavia silmäyksiä\nystäviinsä, jotka olivat jättäneet hänet yksin. Hän nykäsi pöydän\nalla Mucluc Charleya sääreen, mutta tämä armoton sankari vain heti\ntoi esiin uuden ja vastustamattoman perusteen myynnin puolesta.\nKihara-Jim otti kirjoitusvehkeet ja valmisti kauppakirjan. O'Brien\nistui kastettu kynä kädessään.\n\n\"Otetaan vielä yksi ryyppy\", hän lausui. \"Vielä yksi, ennenkuin\nkirjoitan nimeni ja luovutan satatuhatta dollaria.\"\n\nRiemuissaan täytti Kihara-Jim lasit. O'Brien tyhjensi ryyppynsä ja\nkumartui sitten nimeään kirjoittamaan kynän häilyessä sinne tänne.\nMutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada paperille muuta kuin suuren\nmustetahran, hän hypähti ylös hämärän ajatusryöpyn tulviessa hänen\nmieleensä. Hän seisoi toisten juomaveikkojen edessä horjahdellen\nsinne tänne ja hänen silmistään kuvastuivat myllertävät ajatukset.\nSitten hän teki päätöksen ja hyväntahtoinen hymy levisi hänen\nkasvoilleen. Hän kääntyi oluenmyyjään, tarttui tämän käteen ja alkoi\njuhlallisesti puhua:\n\n\"Jim, sinä olet ystäväni. Tässä käteni. Iske kämmentä, vanha veikko!\nEn tahdo sitä tehdä. En tahdo myydä. En tahdo rosvota ystävääni.\nEi ikinä saa kukaan sanoa, että Marcus O'Brien rosvosi juopuneen\nystävänsä. Sinä olet päissäsi, Jim, ja minä en sinua rosvoa. Ennen\nse ei tullut mieleeni, en tiedä, mikä minulla oikein on, mutta se ei\npälkähtänytkään mieleeni. Ajattelepa, hitto vie! ajattelepa, Jim,\nvanha veikko, ajattelepa, jollei koko siinä kirotussa suonessa ole\nkymmentäkääntuhatta dollaria. Silloin olisi kauppa rosvoamista. Ei,\nhyvät herrat, se ei käy. Marcus O'Brien hankkii rahaa maasta eikä\nystäviensä kustannuksella.\"\n\nPercy Leclaire ja Mucluc Charley tukahduttivat olutkauppiaan\nvastaväitteet äänekkäästi osoittaen ihastustaan näin ylevien\ntunteiden johdosta. He horjuivat kahdenpuolen O'Brienia, kädet\nveljellisesti tämän kaulassa, ja laskettelivat suustaan sellaisen\nsanaryöpyn, että heidän oli mahdoton kuulla Jimin ehdotusta liittää\nkauppakirjaan huomautus, jonka mukaan hän, siinä tapauksessa, ettei\nvaltaus tuottaisi kymmentätuhatta, saisi takaisin ostohintansa ja\nmyyntihintansa erotuksen. Kuta kauemmin puhe jatkui, sitä enemmän\nsisältyi siihen maltaan imelää tunnetta ja yleväkaikuista ajatuksen\nkutoa. Kaikki alhaiset vaikutteet olivat pannaanjulistettuja. He\nmuodostivat ihmisystäväkolmikon, jonka ainoana pyrkimyksenä oli\npelastaa Kihara-Jim joutumasta itsensä ja oman ihmisystävyytensä\nuhriksi. Vakavasti he väittivät häntä ihmisystäväksi. Millään\nehdolla he eivät suostuneet myöntämään, että koko maailmasta olisi\nsaattanut löytää ainoatakaan halpaa ajatusta. Nelistäen, hoiperrellen\nja ryömien heidän ajatuksensa liikkuivat korkeilla siveyden\nylängöillä ja harjanteilla tahi sukeltautuivat metafyysilliseen\nsentimentaalisuuden mereen.\n\nKihara-Jim hikoili ja höyrysi lisäten uutta wiskyä. Hänelle\nesitettiin joukottain perusteluja, joilla ei yhdelläkään ollut\nkaukaisintakaan yhteyttä hänen haluamansa kaupan kanssa.\nKuta pitemmälle aika kului, sitä kauemmaksi eksyi keskustelu\nkultalöydöstä, ja kello kahden aikaan aamulla Kihara-Jim tunnusti\nkärsineensä tappion. Yhden kerrallaan talutti hän avuttomat vieraansa\netuhuoneen läpi ulos. O'Brien tuli viimeisenä ja sitten kaikki kolme\nystävystä tepastelivat kaulakkain viettävää tietä ankarasti hoippuen\ntoinen toistaan tukien.\n\n\"Hyvä liikemies tuo Jim\", hoeskeli O'Brien. \"Totisesti, hän on samaa\nmaata kuin te -- hieno mies ja notkuilematon, aulis kestiystävä ...\nkestiystävä ... kestiystävyys. Hän luottaa teihin. Ei vähääkään\nhalpaa eikä ilkeää sekaantunut asiain selvittelyyn. Kuten aioin sanoa\n--\"\n\nMutta juuri silloin olutkauppias läimäytti oven kiinni. Kolmikko\nremahti iloiseen nauruun, jota kesti kotvan aikaa. Lopulta aloitti\nMucluc Charley puhua.\n\n\"Hullunkurista -- naurattipa kovasti -- sitä en tahtonut sanoa.\nMinulla on ajatus ... mikä se taas olikaan? Niin! Hullua, miten\nhelposti ajatukset karkaavat -- ja sitten johtaa pakenevaa ajatusta\n-- urheilua. Oletko, veli, ollut jänisjahdissa, Percy? Minulla oli\nkoira -- hyvä jäniskoira. Mikä sen nimi olikaan? En tiedä sen nimeä\n-- ei nimeä ollutkaan -- olen unohtanut nimen -- nimi karkaa --\njahtaa nimeä -- ei, ajatus -- karkaava ajatus, mutta nyt muistan --\nniin, sehän minun piti sanoa -- oi, hemmetti!\"\n\nSenjälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. O'Brien liukui toisten käsistä\ntielle istumaan alkaen torkkua. Mucluc Charley ajoi ajatustaan takaa\nympäri typertyneen aivokoppansa kaikkia lokeroita. Leclaire odotteli\nhartaasti yhä viipyviä sanoja. Äkkiä tämä löi häntä kämmenellä\nselkään.\n\n\"Nyt muistan!\" huusi Mucluc Charley täyttä kurkkua.\n\nLyönnin tärähdyksestä Leclairen sieluntilassa tapahtui keskeytys ja\najatukset hypähtivät uusille urille.\n\n\"Kuinka paljon pannua kohti?\" hän kysäsi.\n\n\"Vähät pennistä!\" kiukustui Mucluc Charley. \"Ajatus -- muistin sen --\nmuistin lopuksikin.\"\n\nLeclairen kasvot saivat innokkaan, ihailevan ilmeen ja taaskin hän\noli pelkkänä kuulona.\n\n\"... hemmetti!\" aloitti Mucluc Charley.\n\nMutta samassa aukesi keittiön ovi raolleen ja Kihara-Jim huusi:\n\"Menkää kotiinne!\"\n\n\"Hauska sattuma\", jatkoi Mucluc Charley. \"Sama ajatus -- juuri sama\najatus kuin minunkin. Mennään kotiin.\"\n\nHe nostivat O'Brienin väliinsä ja lähtivät. Mucluc Charley alkoi\nääneen hakea toista ajatusta. Leclaire seurasi innokkaasti mukana.\nMutta O'Brien ei ollut mukana. Hän ei kuullut, ei nähnyt eikä\ntietänyt kerrassaan mitään. Hän oli pelkkä hoippuva automaatti, jota\nhänen molemmat liiketoverinsa kannattelivat uskollisesti hoippuen\nhänen mukanaan.\n\nHe painautuivat polkua myöten Yukonin rantaan päin. Koti ei ollut\nsiellä suunnalla, mutta pakoon päässyt ajatus kuljetti heidät sinne.\nMucluc Charley jatkoi höpinäänsä koettaen muistella ajatustaan\nylösrakennukseksi Leclairelle. He osuivat sille kohdalle, missä\nSiskiyon Pearlyn vene oli rannassa. Kiinnitysköysi kulki polun\npoikki männynkantoon. Ystävykset kompastuivat nuoraan kellahtaen\nmaahan, O'Brien alimmaiseksi. Heikko tietoisuudenpuuska välähti\nhänen aivoissaan. Hän tunsi, että hänen päällään oli ruumisröykkiö,\nja hetken hän huitoi hurjasti ympärilleen. Mutta pian hän nukkui\nuudelleen ja kuorsaus kohosi ilmoihin. Mucluc Charley ryhtyi\nuudelleen puhua lepertämään:\n\n\"Uusi ajatus, kirkkaan uusi ajatus. Tulipa, hitto vie, sittenkin. Nyt\nei ole heikkoa. Aivan äkkiä se pälkähti päähäni. Ja nyt se ei karkaa.\nBrien on päissään -- sikahumalassa. Samapa se, annetaan hänelle\nläksy. Tuossa on Pearlyn vene. Brien veneeseen ja vene irti! Antaa\nsen mennä pitkin Yukonia. Aamulla Brien herää. Virta on liian vuolas\n-- ei hän jaksa soutaa vasten virtaa takaisin -- saa saapastella.\nJa kun hän palaa, olemme me, sinä ja minä, vastassa koko joukon\netunenässä. Annamme hänelle opetuksen, yhteenhän se käy, annamme\nopetuksen.\"\n\nSiskiyon Pearlyn veneessä ei ollut mitään muuta kuin airopari. Sen\nreuna hankautui rantatöyryä vastaan juuri O'Brienin vierellä. Miehet\nvieräyttivät hänet veneeseen. Mucluc Charley heitti köyden irti ja\nLeclaire tyrkkäsi veneen virran vietäväksi. Sitten he ponnistusten\nuuvuttamina vaipuivat rantatöyräälle uneen.\n\nSeuraavana aamuna sai koko Red Cow tietää, mikä kepponen oli tehty\nMarcus O'BrienilIe. Jotkut löivät korkeita vetoja siitä, miten\nkepposentekijöille kävisi uhrin palattua. Iltapäivällä asetettiin\nyksi mies vahtiin ilmoittamaan, kun O'Brien tulisi näkösälle. Kaikki\nhalusivat nähdä hänen saapumisensa. Mutta hän ei palannut, vaikka\nodotusta kesti puoliyöhön. Eikä hän saapunut seuraavana eikä sitä\nseuraavana. Red Cow ei nähnyt Marcus O'Brieniä enää milloinkaan. Ja\narvailuihin jäivät kaikki tiedot hänestä, sillä varmaa selvyyttä ei\nhänen kohtalostaan milloinkaan saatu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarcus O'Brien yksin sen tiesi, mutta hän ei palannut siitä\nkertomaan. Hän heräsi seuraavana aamuna kovissa tuskissa. Vatsa oli\nkuin kalkittu tavattomasta wiskymäärästä ja hänestä tuntui kuin olisi\nsinne siirretty tulikuuma uuni. Päätä särki joka paikasta, sekä\nsisästä että ulkoa. Ja pahinta kaikesta oli kasvoissa oleva tuska.\nKuusi tuntia olivat lukemattomat moskiitot olleet hänen kasvoillaan\naterioimassa ja niiden turmiokas myrkky oli saattanut ne hirveästi\npöhöttymään. Vain tavattomasti ponnistamalla tahtoaan sai hän\nsilmäluomet hieman raolleen nähdäkseen edes vähän. Kun hän sattui\nliikuttamaan kättään, tuntui niissäkin ankara kipu. Hän katsahti\nniihin, mutta ei tuntenut niitä omikseen, nekin olivat turvonneet\nmuodottomiksi moskiittojen myrkystä. Hän ei voinut saada selville,\nkuka hän oli. Hänessä ei ollut ainoatakaan ulkonaista tuttua merkkiä,\njoka olisi herättänyt hänessä jonkunlaisen ajatusyhtymän ja liittänyt\nhänen tietoisuutensa entisyyteen. Ulkoisesti oli hänet erotettu\nentisyydestä, sillä mikään ei herättänyt hänessä entisyyden muistoa.\nJa lisäksi oli hän siksi sairas ja surkeassa kunnossa, ettei hänellä\nollut tarmoa eikä halua ryhtyä sitä pohtimaan.\n\nVasta kun hän huomasi pikkusormessa mutkan, joka johtui vuosia\nsitten sattuneesta murtumasta, hän tiesi olevansa Marcus O'Brien.\nJa samalla koko entisyys välähti hänen mieleensä. Ja huomatessaan\npeukalon kynnen alla verijäljen, jonka hän oli saanut edellisellä\nviikolla, oli hän kaksin kerroin varma omasta itsestään. Silloin hän\ntiesi, että nuo kamalat kädet kuuluivat Marcus O'Brienille, mikä oli\npilkulleen samaa, kuin että Marcus O'Brien kuului noihin käsiin.\nEnsiksi heräsi hänessä ajatus, että hän oli sairas, että hänessä oli\nollut jokikuume. Silmien aukaiseminen oli niin tuskallista, että hän\npiti ne jatkuvasti suljettuina. Virrassa ajelehtiva oksa antoi veneen\nkupeeseen terävän napsahduksen. Hän arveli jonkun koputtavan majan\novelle ja sanoi: \"Sisälle\". Odotettuaan hetkisen turhaan hän ärähti:\n\"Ole ulkona sitten, hitto soikoon.\" Mutta yhtä kaikki hän toivoi,\nettä koputtaja tulisi sisään ja kertoisi hänelle, miten ja kuinka\nkauan hän oli sairastanut.\n\nMutta vähitellen alkoi edellinen yö selvitä hänen aivoissaan. Ei\nhän ollutkaan sairastunut. Hän oli yksinkertaisesti ollut päissään\nja nyt oli hänen aika nousta sekä lähteä työhön. Työstä johtui\nkultalöytö mieleen ja samalla hän muisti, että hän ei ollut suostunut\nluovuttamaan sitä kymmenestätuhannesta dollarista. Äkkiä hän nousi\nylös ja pinnisti silmänsä auki. Silloin hän näki olevansa veneessä,\njoka ajelehti ruskeana tulvivalla Yukonilla. Kuusien peittämät rannat\nja saaret olivat outoja. Vähäksi aikaa hän hölmistyi. Mitä kaikki\ntämä saattoi merkitä. Viimeöisen juomingin hän jaksoi muistaa, mutta\nsen ja hänen nykyisen asemansa välillä ei ollut vähintäkään yhteyttä.\n\nSulkien silmänsä hän nojasi pakoittavan päänsä käsiinsä. Mitä oli\ntapahtunut? Hitaasti kohosi kamala ajatus hänen aivoihinsa. Hän\ntaisteli vastaan, koetti torjua sen luotaan, mutta itsepintaisena se\npyrki esille: hän oli tappanut jonkun. Vain se kykeni selittämään,\nmiksi hän ajelehti Yukonilla avonaisessa veneessä. Red Cow'n lakia,\njota hän oli niin kauan soveltanut toisiin, oli nyt sovelletettu\nhäneen. Hän oli tappanut miehen ja hänet oli pantu virran vietäväksi.\nMutta kenet? Hän pinnisti sairaita aivojaan saadakseen vastauksen,\nmutta muuta hän ei saanut sieltä esille, kuin hämärän muiston, että\nhänen päälleen oli kaatunut ruumiita ja hän oli iskenyt niitä. Ketä\nne mahtoivat olla? Kenties hän oli tappanut useampia. Hän tunnusteli\nvyötään. Puukko oli poissa tupesta. Sillä hän oli varmasti tekonsa\ntehnyt. Mutta varmasti oli täytynyt olla joku syy tappamiseen. Hän\navasi silmänsä ja tarkasteli venettä kauhun vallassa. Muonaa ei\nollut, ei hituistakaan. Voivotellen hän istahti tuhdolle. Hän oli\ntappanut aiheettomasti. Häneen oli laki sovelletettu ankarimmassa\nmuodossaan.\n\nPuolentunnin verran hän istui liikahtamatta puristellen särkevää\npäätään ja koettaen ajatella. Sitten hän otti vatsaa vilvottavan\nvesisiemauksen laidan yli. Se teki hyvää. Nousten seisomaan ja\nkuulijanaan ainoastaan villi, keväinen luonto, hän pyhästi kirosi\njuomisen. Senjälkeen hän sitoi veneen vedessä ajelehtivaan suureen\nmäntyyn, joka kulki syvemmällä kuin vene ja senvuoksi myöskin\nnopeammin. Pestyään kasvonsa ja kätensä hän istahti uudelleen\nperälaudalle ajattelemaan. Kesäkuu oli lopullaan. Beringinmerelle oli\nkaksituhatta mailia. Vene kulki keskimäärin viisi mailia tunnissa.\nNiin korkealla pohjoisessa ei siihen vuodenaikaan ollut pimeätä\nmilloinkaan ja siksi hän saattaisi kulkea vuorokauden läpeensä.\nSe merkitsisi satakaksikymmentä mailia päivässä. Jos onnettomien\nsattumien varalle jätetään kaksikymmentä, niin jää sata mailia\npäivässä. Kahdessakymmenessä päivässä hän saapuisi Beringinmerelle.\nJa sitä varten ei hänen tarvitsisi ponnistella vähääkään, joki tekisi\nkaiken työn. Hän saisi makailla veneenpohjalla ja säästellä voimiaan.\n\nKahteen päivään hän ei syönyt mitään. Kun hän sitten joutui\nsellaiselle kohdalle, missä rannat olivat matalat, niin hän\nmeni maihin kooten siellä villien hanhien ja sorsien munia.\nTulitikkuja hänellä ei ollut ja munat oli syötävä raakoina.\nHyvältä ne eivät maistaneet, mutta pitiväthän ne hänet pystyssä.\nKuljettuaan napapiirin poikki hän saapui Hudson-yhtiön asemalle.\nRuokavarasaattue ei ollut vielä saapunut Mackenzieltä ja asemalta\noli muona tyyten lopussa. Hänelle tarjottiin sorsanmunia, mutta hän\nselitti, että hänellä oli niitä bushelin verran veneessään. Myöskin\ntarjottiin hänelle wiskyryyppyä, mutta sen hän torjui kiivaasti.\nTulitikkuja hän kuitenkin sai ja sitten hän keitti munat. Joen\nsuupuolella vastatuulet hidastuttivat hänen kulkuaan, joten hän sai\nkaksikymmentäneljä päivää tulla toimeen pelkät munat ravintonaan.\nOnnettomuudeksi oli hän nukkuessaan sivuuttanut sekä St. Paulin että\nPyhän Ristin lähetysasemat. Ja vilpittömästi hän saattoi sanoa, kuten\nhän myöhemmin teki, että Yukonin varrella olevista lähetysasemista\npuhuminen oli humpuukia. Siellä ei niitä ollut, sen hän ainakin tiesi.\n\nBeringinmerelle päästyään vaihtui hänen ruokajärjestyksensä, munien\nsijalle tuli hylkeenliha, ja mahdoton oli hänen milloinkaan saada\nselville, kumpi oli hänestä parempi. Vuoden lopulla pelasti eräs\nYhdysvaltain tullikutteri hänet ja seuraavana talvena hän hyvällä\nmenestyksellä esiintyi San Fransiscossa raittiusluennoitsijana.\nSiltä alalta hän löysi kutsumuksensa. \"Välttäkää pulloa\", on\nhänen iskusanansa ja taisteluhuutonsa. Kautta rantain hän koettaa\nkuulijoissaan herättää vaikutelman, että hänen omassa elämässään on\npullo aiheuttanut suuren onnettomuuden. Myöskin on hän maininnut\nomaisuuden menetyksestä, joka oli aiheutunut tuosta pahanhengen\nhelvetillisestä viettelysjuomasta, mutta tämän tapahtuman takaa\nkuulijoille häämöittää joku kaamea, arvaamaton onnettomuus, josta\npullo on vastuussa. Hän on hyvin menestynyt alallaan, harmaantunut ja\nsaanut osakseen kunnioitusta käydessään kiivasta sotaa väkeviä juomia\nvastaan. Mutta Yukonin rannoilla Marcus O'Brienin kummallinen kohtalo\nkulkee yhä kertomuksena. Se on sellainen selvittämätön tapaus, joka\nihmeellisyydessä vetää vertoja sir John Franklinin katoamiselle.\n\n\n\n\nMERKKI\n\n\nEnää en paljoa muistele Stephen Mackayeta, vaikka minulla aikoinani\noli tapana käyttää hänen nimeään vannomisen vahvistukseksi.\nTunnustan, että niihin aikoihin rakastin häntä enemmän kuin omaa\nveljeäni. Mutta jos nyt vielä joskus kohtaan Stephen Mackayen, niin\nen ole vastuunalainen teoistani. Minä en jaksa sulattaa sitä, että\nsellaisen miehen, jonka kanssa olin veljellisesti jakanut ruuan ja\nvuodehuovat ja jonka kanssa yhdessä olimme ponnistelleet Chilcootin\nsolassa, pitikin menetellä niin, kuin hän teki. Pidin aina Stevea\nrehtinä miehenä ja kelpo toverina, jonka luonteessa ei ollut\nkostonhimon eikä ilkeämielisyyden hiventäkään. Mutta ikinäni en enää\nluota ihmistuntemukseeni. Nähkääs, minä hoitelin sitä miestä, kun hän\nmakasi tyfoidikuumeessa, yhdessä näimme nälkää Stewartin latvoilla\nja hän pelasti henkeni Little Salmonilla. Ja nyt kaikkien yhdessä\nelettyjen vuosien jälkeen en voi sanoa hänestä muuta, kuin että hän\non kehnoin mies, minkä ikinä olen tuntenut.\n\nLähdimme Klondikea kohti syksyllä 1897, jolloin kultakuume oli\nkiihkeänä, mutta lähdimme siksi myöhään, ettemme ehtineet Chilcootin\nyli ennen vesien jäätymistä. Puolitiessä saimme ottaa varustuksemme\nselkäämme ja kun alkoi sadella lunta, koetimme hankkia koiria\nvetämään tavaramme loppumatkan. Siten satuimme saamaan Merkin. Koirat\nolivat silloin kalliita ja me saimme maksaa siitä satakymmenen\ndollaria. Ja se _näytti_ kyllä hintansa arvoiselta. Sanoin näytti,\nsillä se oli komeimpia koiria, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sen\npaino oli kuusikymmentä naulaa ja kaikesta päättäen se oli hyvä\nrekikoira. Mutta rodusta oli mahdoton päästä selville. Se ei ollut\nintiaanikoira, ei Mameluten eikä liioin Hudsonin koira. Se muistutti\nniitä kaikkia eikä ainoatakaan täydelleen. Ja kaiken lisäksi oli\nsiinä myöskin hieman valkoisen miehen koiraa, sillä toisessa kyljessä\noli kellan-ruskean-punaisen-likaisen-valkealla pohjalla -- sen\nvärinen oli koiran turkki -- vesiastian pohjan suuruinen sysimusta\nmerkki. Juuri senvuoksi me nimitimme koiraa Merkiksi.\n\nUlkonäössä ei sillä ollut pienintäkään vikaa. Kun se oli hyvässä\nkunnossa, näkyivät kuhmuiset lihakset joka paikasta. Enkä milloinkaan\nole nähnyt Alaskassa niin voimakkaan näköistä koiraa, en myöskään\nniin älykkäältä näyttävää. Kun sitä silmäili, niin varmasti uskoi,\nettä se kykeni vetämään enemmän kuin kolme samanpainoista koiraa.\nKenties olisi se voinutkin, mutta minä vaan en sitä nähnyt. Ei äly\nsitä siihen suuntaan ohjannut. Varastamisessa ja ruuan hankkimisessa\nse oli mestari. Sillä oli sellainen vaisto, että se suorastaan\nhaistoi etukäteen, milloin olisi ollut käytävä käsiksi työhön, ja\nsilloin se yritti hiipiä syrjään. Ja päästyään irti, osasi se yhtä\ntaitavasti pysyäkin irti. Mutta kun se joutui työhön, niin olisi\nsydämenne vuotanut verta nähdessänne, miten äly siitä täydelleen\nhävisi ja jäljelle jäi vain kömpelö, hoippuva, tyhmä ja veltto rakki.\n\nJoskus olen ajatellut, ettei se ollutkaan tyhmyyttä. Kentiespä\noli koira liian viisas tehdäkseen työtä, kuten jotkut tuntemani\nmiehet. Kentiespä se älykkyydessään veti meitä kaikkia nenästä.\nMahdollisesti se harkitsi kaiken ja arveli, että ottaen selkäsaunan\nsilloin tällöin ja tekemättä työtä oli paljoa mukavampaa kuin\ntehdä aina työtä ja säästyä selkäsaunalta. Kyllä sillä koiralla\noli tarpeeksi älyä sellaisiin mietiskelyihin. Sanonpa teille,\nettä olen istunut ja katsonut sen silmiin, kunnes kylmät väreet\nkulkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani sen silmistä kuvastuvaa\nälykkäisyyttä. En osaa keksiä sopivia sanoja selittääkseni sitä.\nSiihen eivät tyhjät sanat riitä. Näin sen, siinä kaikki. Joskus\ntuntui minusta, että näin ihmisen sieluun, kun katsoin koiraa\nsilmiin. Ja se, mitä siellä näin, herätti omassa mielessäni\nkaikenlaisia ajatuksia sielunvaelluksesta ja muusta sellaisesta. Ja\nsanon teille, vaistomaisesti tunsin, että sen eläimen silmissä oli\njotain suurta. Sanoman ne sisälsivät, mutta minä en ollut tarpeeksi\nsuuri kyetäkseni sitä tajuamaan. Ja mitä se lienee ollutkaan\n(tiedän, että puhun naurettavasti) -- mitä se lieneekään ollut, se\noli minua voimakkaampi. En voi antaa teille aavistustakaan siitä,\nmitä eläimen silmissä näin. Ei se ollut valoa eikä se ollut väriä.\nJotain liikkuvaa se oli. Se liikkui poispäin, vaikka itse silmät\npysyivätkin aivan hievahtamatta. Ja luonnollisestikaan en minä\nnähnyt sen liikkuvan. Tunsin vain vaistomaisesti, että se liikkui.\nSe oli ilme -- juuri sitä se oli -- ja minä sain siitä vaikutelman.\nEi, samanlainen kuin pelkkä ilme se ei ollut. Siinä oli enemmän.\nEn tiedä, mitä se oli, mutta se herätti minussa sukulaisuuden\ntunteen yhtä kaikki. Eipä siltä, ei se tunne ollut senttimentalinen.\nParemminkin se sukulaisuus merkitsi tasavertaisuutta. Enkä usko, että\nse oli tietoista. Varmastikin oli se koiran puolelta tiedotonta. Kun\nse kerran oli olemassa, niin se oli, ja minkä sille voi, että se\nkuvastui näkösälle. Ei se kuvastunut, se _liikkui_. Tiedän puhuvani\nroskaa, mutta jos te olisitte katselleet koiraa silmiin, kuten\nminä tein, niin ymmärtäisitte. Steveen se oli tehnyt samanlaisen\nvaikutuksen. Katsokaas, yritin kerran tappaa Merkin, eihän siitä\nollut mihinkään, mutta siinä yrityksessä kärsin tappion. Talutin sen\npensaikkoon. Hitaasti ja vastahakoisesti se tuli mukanani. Se tiesi,\nmitä oli tekeillä. Sopivalle kohdalle pysähdyin, poljin jalallani\ntalutusnuoraa ja vedin esille ison Colt-revolverini. Ja koira istahti\nrauhallisesti katsellen minua. Sanon teille, ei se rukoillut, se vain\nkatsoi. Ja sen silmissä näin liikkuvan, juuri niin, _liikkuvan_, niin\npaljon käsittämätöntä. Todellisuudessa en nähnyt liikettä. Mielessäni\nsen näin, sillä kuten jo äsken sanoin, minä luullakseni vain tunsin\nsen. Ja sanonpa teille nyt sen suoraan: se oli minulle ylivoimaista.\nSe olisi ollut samaa kuin tappaa mies, tietoinen, rohkea mies,\njoka rauhallisesti katsoo asettanne ikäänkuin sanoakseen: \"Ketä\npelottaa?\" Ja lisäksi näytti silmien sisältämä sanoma olevan niin\nlähellä, että minä nopean laukauksen asemesta pysähdyin nähdäkseni,\nvoisinko sen nyt tajuta. Tuossa se oli, aivan edessäni, vilahdellen\nkoiran silmissä. Ja sitten oli kaikki liian myöhäistä. Minua rupesi\npelottamaan. Koko ruumiini vapisi ja vatsassani tuntui nykäyksiä,\njotka; saattoivat minut merikipeäksi. Istuin vain ja katselin\nkoiraan, joka puolestaan katsoi minuun, kunnes luulin tulevani\nhulluksi. Tahdotteko tietää, mitä tein? Heitin revolverin maahan ja\njuoksin takaisin leiriin Jumalan pelko sydämessäni. Steve ivaili\nminua. Mutta, nähkääs, viikkoa myöhemmin Steve vei Merkin metsään\nsamassa aikomuksessa. Steve palasi yksin, mutta vähän ajan kuluttua\nMerkki tipsutteli takaisin, sekin.\n\nJoka tapauksessa ei Merkki tahtonut tehdä työtä. Olimme maksaneet\nsiitä satakymmenen dollaria viimeisistä pennosistamme ja se ei\ntahtonut tehdä työtä. Se ei tahtonut edes vetää vetohihnaa tiukalle.\nKun ensi kerran panimme sen valjaisiin, puheli Steve sille ja se\nikäänkuin vapisi, siinä kaikki. Ei yritystäkään vetämiseen. Koira\nvain seisoi siinä tutisten kuin hyytelö. Steve kosketti sitä\npiiskalla. Se vingahti, mutta ei hievahtanut. Toinen sivallus, hieman\nlujempi. Se rupesi ulvomaan, tavallista, pitkäveteistä sudenulvontaa.\nSilloin Steve raivostui ja antoi sille sivalluksen toisensa jälkeen,\nainakin puolisentusinaa, ja juoksujalkaa minä kiiruhdin teltalta.\n\nSanoin Stevelle, että hän kohteli eläintä raa'asti, ja silloin oli\nmeillä sananvaihto, ensimäinen, mitä meillä oli ollut. Hän heitti\npiiskan lumeen ja poistui raivoissaan. Otin piiskan ja menin koiran\nluokse. Merkki vapisi ja hytisi painautuen maahan, ennenkuin ehdin\npiiskaa heilauttaakaan. Kun se sai ensimäisen sivallukseni, alkoi se\nulvoa ikäänkuin makkarakoneessa. Steve palasi ilkkuen minulle ja minä\npyysin anteeksi äskeiset sanani.\n\nMahdotonta oli saada Merkkiä tekemään mitään. Ja kaiken muun hyvän\nlisäksi se oli pahin ahmatti koiraksi, mitä olen milloinkaan nähnyt.\nPäälle päätteeksi se oli mitä taitavin varas. Sitä vastaan oli\nmahdoton turvautua. Monen aamiaisen saimme syödä ilman silavaa, sillä\nMerkki oli ennättänyt ennen meitä. Ja juuri sen koiran tähden me\nolimme vähällä kuolla nälkään Stewartin latvoilla. Se älysi keinon\nmurtautua lihasäiliöömme, ja mitä se ei itse jaksanut syödä, sen\nsöivät valjakkomme muut koirat. Mutta puolueeton se oli. Se varasti\nkaikilta. Väsymättä se oli aina liikkeessä tarkkaan nuuskien kaikki\npaikat. Eikä viittä mailia lähempänä ollut ainoatakaan leiripaikkaa,\njota se ei olisi tarkastanut. Pahinta oli, että sen vierailulaskut\ntuotiin aina meidän maksettaviksemme, mikä olikin varsin oikein,\nsillä se oli maan tapa. Mutta raskasta se meille oli etenkin\nensimäisenä Chilcootin luona viettämänämme talvena saadessamme maksaa\nkokonaisia kinkkuja ja silavakylkiä, joita emme olleet syöneet emmekä\nedes nähneet. Tapella se osasi myöskin, se koira. Kaikkea muuta se\nosasi tehdä paitsi työtä. Milloinkaan se ei vetänyt naulaakaan, mutta\nse oli koko valjakon pomo. Ja kyllä se osasi pitää toiset koirat\nkurissa. Se käyttäytyi kuin öykkäri tyrmistyttäen toiset koirat ja\naina oli niistä jollakin tuoreet muistot Merkin hampaista. Mutta\nei se ollut pelkkä öykkäri. Se ei pelännyt ainoatakaan neljällä\njalalla kulkevaa oliota. Ja olen nähnyt sen yksin menevän vieraaseen\nvaljakkoon pelkästään tappelemaan ilman pienintäkään syytä. Kerroinko\njo, että se osasi syödä. Kerran tapasin sen syömästä piiskaa. Se on\nihan totta. Siimasta se oli aloittanut ja minun saapuessani oli se\npäässyt kädensijaan asti, joka parhaillaan oli menossa.\n\nMutta komean näköinen se oli. Ensimäisen viikon lopulla me myimme sen\nseitsemästäkymmenestäviidestä dollarista ratsastavalle poliisille.\nHeillä oli kokeneita koiranajajia ja tiesimme, että kun Merkki\nolisi kulkenut kuudensadan mailin matkan Dawsoniin, niin olisi se\nhyvä ajokoira. Sanoin, että _tiesimme_, sillä silloin olimme vasta\näskettäin tutustuneet Merkkiin. Vähää myöhemmin emme olleet niin\najattelemattomia, että olisimme tienneet mitään mistään, mikä sitä\nkoski. Viikkoa myöhemmin heräsimme varhain aamulla kimakimpaan\nkoiratappeluun, mitä ikinä olimme kuulleet. Merkki oli palannut\ntakaisin ja oli parhaillaan opettamassa kuria valjakollemme. Sinä\naamuna oli aamiaisemme alakuloinen, sen sanon. Mutta kahta tuntia\nmyöhemmin mielialamme kirkastui, kun myimme Merkin viralliselle\nkuriirille, joka oli matkalla Dawsoniin kuljettaen hallituksen\nviestejä. Sillä kertaa Merkki viipyi vain kolme päivää, ja kuten\ntavallisesti, juhli tuloaan panemalla toimeen kunnon metelin.\n\nKun olimme saaneet omat varustuksemme solan yli, vietimme talven ja\nkevään kuljettaen toisten tavaroita ja ansaitsimme hyvin. Myöskin\nMerkki tuotti meille rahaa. Kun olimme myyneet sen yhden kerran,\nmyimme sen myös kaksikymmentä kertaa. Aina se palasi eikä kukaan\nvaatinut meiltä rahojaan takaisin. Emme me tahtoneet Merkistä\nrahaa. Olisimme maksaneet sievoisen summan, jos kuka hyvänsä olisi\nsen meiltä ottanut. Meidän oli päästävä siitä eroon ja lahjoittaa\nemme sitä voineet, sillä se olisi herättänyt epäilyksiä. Mutta\nsiksi komea sillä oli ulkomuoto, että sen myyminen ei milloinkaan\ntuottanut vaikeuksia. \"Tottumaton\", sanoimme me vain ja siitä\nmaksettiin tavanmukainen hinta. Myimme sen niinkin halvasta kuin\nkahdestakymmenestäviidestä dollarista ja kerran saimme siitä\nsataviisikymmentä. Sillä kertaa toi ostaja omassa persoonassaan\nMerkin takaisin. Hän ei suostunut ottamaan takaisin rahoja, mutta\ntapa, millä hän meitä soimasi, oli peloittavan kunnioitustaherättävä.\nHän sanoi pitävänsä hintaa halpana siitä, että hän sai sanoa meille,\nmitä hän meistä ajatteli. Ja me tunsimme mielessämme, että hänellä\noli oikeus puolellaan emmekä vähääkään sanoneet hänelle vastaan.\nMutta en vielä tähän päivään asti ole saanut takaisin samanlaista\nomanarvontuntoa, kuin mitä tunsin, ennenkuin mies minut häpäisi.\n\nJäiden lähdettyä nostimme tavaramme Lake Bennettin malliseen\nveneeseen ja lähdimme kohti Dawsonia. Meillä oli hyvä koiravaljakko\nja luonnollisesti sijoitimme sen tavaroittemme päälle. Merkki oli\nmukana, siitä oli mahdoton päästä eroon. Ja toistakymmentä kertaa se\nensimäisenä päivänä työnsi jonkun koiran tappelussa veneestä veteen.\nSiellä oli ahtaat paikat ja se ei näyttänyt pitävän tungoksesta.\n\n\"Avarat tilat tuo koira tarvitsee\", sanoi Steve seuraavana päivänä.\n\"Jätetään se maihin.\"\n\nNiin teimme ja laskimme veneen Caricon Crossingin luona likelle\nrantaa ja kehoitimme sitä hyppäämään. Kaksi muuta koiraa, hyvää\nkoiraa, hyppäsi sen mukaan ja meiltä meni kaksi kokonaista päivää\nniitä etsiessämme. Milloinkaan emme enää niitä kumpaakaan nähneet,\nmutta siksi suuri oli Merkin menosta johtunut helpotuksentunne,\nettä pidimme hintaa halpana, samoinkuin se mies, joka menetti\nsataviisikymmentä dollaria. Ensimäistä kertaa moniin kuukausiin Steve\nja minä nauroimme vihellellen ja naureskellen. Olimme iloisia kuin\npääskyset. Synkät päivät oli sivuutettu. Painajainen oli väistynyt.\nMerkki oli mennyt.\n\nKolme viikkoa senjälkeen seisoimme Steve ja minä joen rannalla\nDawsonissa. Pieni Lake Bennettiltä saapuva laiva lähestyi juuri\nrantaa. Äkkiä näin Steven hypähtävän ja kuulin hänen sanovan\njotain varsin rumaa, joka ei ollut hänen tapaistaan. Rupesin\ntarkastelemaan laivaa ja siinäpä se! Laivan keulassa istui Merkki\nkarvat pystyssä. Heti livahdimme me tiehemme kuin kaksi piestyä\nkylänrakkia tahi oikeudenkättä lymyilevää pahantekijää. Niin arveli\npoliisiluutnanttikin, joka näki meidän luikkivan tiehemme. Hän\nepäili, että laivassa saapui meitä etsiviä lainvalvojia. Laivan\ntuloa hän ei jäänyt odottamaan, vaan seurasi perässämme ja pidätti\nmeidät kapakan nurkassa. Meillä oli varsin hupaista selitellessämme,\nsillä me emme suostuneet lähtemään takaisin laivalle, missä olisimme\ntavanneet Merkin. Lopuksi hän jätti meidät toisen poliisimiehen\nvartioitaviksi ja meni itse laivalle. Hänestä selviydyttyämme\nmenimme majallemme. Sinne saapuessamme istui Merkki ovella meitä\nodottelemassa. Mistä ihmeestä se tiesi meidän asuvan siellä? Sinä\nkesänä oli Dawsonissa väkeä neljäkymmentätuhatta henkeä ja miten\ntotta tosiaan se osasi löytää juuri meidän majamme? Mistä se saattoi\nensiksikin tietää, että me olimme Dawsonissa? Sen jätän teidän\npohdittavaksenne. Mutta älkää unohtako, mitä olen kertonut sen älystä\nja siitä ihmeellisestä kuolemattomuuden vaikutelmasta, joka minussa\nsyntyi katsoessani sen silmiin.\n\nNyt oli mahdotonta koettaakaan päästä siitä enää eroon. Dawsonissa\noli liian paljon sellaisia miehiä, jotka olivat ostaneet sen\nChilcootilla, ja puhe siitä levisi nopeasti. Useita kertoja\npanimme sen Yukonia alaspäin lähtevään laivaan. Mutta seuraavalla\nlaiturilla se hyppäsi maihin ja juoksi rantaa myöten takaisin.\nEmme saaneet sitä myydyksi, emme voineet sitä tappaa (kumpikin\nolimme koettaneet) eikä kukaan muukaan kyennyt sitä tappamaan. Se\nkoira oli noiduttu. Kerrankin näin sen pääkadulla käyvän tappeluun\nvastassaan viisikymmentä koiraa. Ja kun koirat erotettiin, oli se\nvahingoittumattomana jaloillaan, kun taas sen vastassa olleista\nkoirista kaksi makasi kuolleena.\n\nNäin sen majuri Dinwiddien keittiöstä varastavan niin raskaan\nhirvenlihakimpaleen, että koira töintuskin pääsi karkuun nopeammin\nkuin sitä kirves kädessä ajava rva Dimwiddien intiaanikeittäjätär.\nKun koira intiaaninaisen luovuttua takaa-ajosta pääsi mäelle,\ntyhjensi majuri Dinwiddie sitä kohti kertaakaan osaamatta. Sitten\nsaapui poliisi paikalle ja pidätti majurin ampuma-aseen käyttämisestä\nkaupungin sisällä. Majuri Dinwiddie maksoi sakkonsa, kun taas Steve\nja minä maksoimme hirvenlihasta dollarin naulalta luineen päivineen.\nSen oli hänkin siitä maksanut. Liha oli sinä vuonna kallista.\n\nKerron vain sen, mitä näin omin silmin. Ja kerron teille vieläkin\nyhden tapauksen. Näin Merkin putoavan avantoon. Jää oli kolme ja\npuoli jalkaa paksua ja virta vei koiran mukanaan kuin oljenkorren.\nKolmesataa askelta alempana oli sairaalan suuri vesiavanto.\nMerkki ryömi esille avannosta, nuoli pois veden, pureskeli irti\nvarpaiden väliin muodostuneen jään, juoksi joen rannalle ja antoi\nkultakomissionäärin isolle newfoundlantilaiselle selkään.\n\nVuoden 1898 lopulla sauvoimme Yukonia ylöspäin viimeisillä avovesillä\npyrkien Stewart-joelle. Otimme mukaamme kaikki koirat paitsi Merkin.\nOlimme mielestämme elättäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Me olimme\nsaaneet uhrata sen tähden enemmän aikaa, vaivaa, rahaa ja ruokaa,\nkuin mitä olimme saaneet käydessämme sillä kauppaa Chilcootilla\n-- erittäinkin ruokaa. Niinpä sidoimmekin sen kiinni majaamme ja\nlähdimme. Ensimäisenä yönä leiriydyimme Indian-joen suulle ja\nilvehdimme keskenämme, että olimmepa lopulta päässeet Merkistä. Steve\npuheli leikkisin sanasutkauksin ja minä nauroin leveästi huovilla\nistuessani, kun pyörremyrsky saapui leirillemme. Hiukset nousivat\nmeiltä pystyyn katsellessamme, miten Merkki iski kiinni koiriimme ja\nnäytti niille, mitä kuuluu ja kuka käski. Miten se oli voinut päästä\nirti? Sen saatte te selittää. Minulla ei siitä ole aavistustakaan.\nJa miten se oli päässyt Klondike-joen yli? Siinä toinen kysymys. Ja\nmistä oli se saattanut tietää meidän lähteneen Yukonia ylöspäin?\nNähkääs, mehän kuljimme vesitse eikä se ollut voinut haistaa\njälkiämme. Steve ja minä aloimme tulla taikauskoisiksi. Koira alkoi\nkäydä hermoillemme ja näin meidän kesken sanoen me sitä hieman\npelkäsimme.\n\nVedet jäätyivät meidän ollessamme Henderson Creekin suulla. Siellä\nme myimme Merkin kahdesta jauhosäkistä White Riveriä ylöspäin\nlähtevälle kuparinetsintäretkikunnalle. Koko se retkikunta on\ntuhoutunut. Ei jälkeäkään ole milloinkaan löydetty, ei miehistä,\nei koirista eikä re'istä. Kaikki katosi jäljettömiin ja seutu sai\nyhden selvittämättömän tapahtuman lisää. Steve ja minä ponnistelimme\nylöspäin Stewartia ja kuusi viikkoa myöhemmin ryömi Merkki leiriimme.\nSiitä ei ollut jäljellä muuta kuin luuranko ja hädintuskin se kykeni\nkulkemaan, mutta yhtä kaikki se tuli. Ja sen minä tahtoisin tietää,\nkuka sille kertoi, että me lähdimme Stewartia pitkin? Olisimmehan\nsaattaneet lähteä tuhanteen muuhun paikkaan. Mistä se tiesi? Sanokaa\nte se minulle, niin minä sanon sitten teille.\n\nSiitä oli mahdoton päästä eroon. Maygossa se aloitti tappelun\nerään intiaanin koiran kanssa. Tämän omistaja koetti iskeä Merkkiä\nkirveellä, mutta löi harhaan ja tappoi oman koiransa. Puhukaa sitten\ntaikuudesta ja kuulien kääntämisestä sivulle. Minä puolestani pidän\npaljon vaikeampana kääntää kirves syrjään, kun kirveen varresta\npitelee vahvarakenteinen intiaani. Ja sen näin minä omin silmin. Ei\nse intiaani aikonut tappaa omaa koiraansa. Siinä teille uusi pulma\nselvitettävänä.\n\nKerroin teille, miten Merkki murtautui lihavarastoomme. Siitä oli\nvähällä koitua meille kuolema. Siellä ei ollut riistaa saatavissa\nja liha oli ainoa ruokamme. Hirvet olivat edenneet satojen mailien\npäähän ja intiaanit niiden mukana. Siinä sitä oltiin. Kevät teki\ntuloaan ja odottelimme jäiden lähtöä. Hoikiksi kävimme, ennenkuin\npäätimme ryhtyä koiriin käsiksi ja Merkin päätimme syödä ensiksi.\nArvatkaapa, mitä se koira teki? Se luikki tiehensä. Mistä se saattoi\ntietää, että olimme päättäneet syödä sen. Pidimme öisin vahtia, mutta\nse ei palannut ja meidän täytyi syödä toiset koiramme. Söimme koko\nvaljakon.\n\nJa jatko sitten. Te tiedätte, minkälaista jäidenlähtö on suuressa\njoessa. Biljooneja tonneja jäitä vyöryy jokea alas ryskyen ja\nkohisten kuin tuhannet myllyt. Ja kun Stewartista silloin jäät\nlähtivät, näimme Merkin keskellä pahinta räiskettä. Se oli yrittänyt\njoen poikki ja jäät olivat temmanneet sen mukaansa. Kiljuen ja\nhuutaen juoksentelimme rannalla, viskellen hattujamme ilmaan ja\nsilloin tällöin syleillen toisiamme. Olimme hulluina ilosta,\nsillä nyt oli Merkin tuho varma. Sillä ei ollut miljoonasosan\nmahdollisuutta pelastua. Ei, sellaista mahdollisuutta ei ollut\nensinkään. Jäidenlähdön jälkeen lähdimme veneellämme soutamaan\nStewartia ja Yukonia myöten Dawsoniin. Viikoksi pysähdyimme\nruokkimaan nälkiytyneitä ruumiitamme Henderson Creekin suussa\noleville majoille. Ja kun sitten saavuimme rantaan Dawsonissa, niin\nMerkki istui rannalla odottamassa korvat suipossa, häntä heiluen,\nhuulet ystävällisesti irvessä, toivottaen meidät sydämellisesti\ntervetulleiksi. Miten oli se selviytynyt jäistä? Miten se tiesi, että\nme saapuisimme Dawsoniin ja juuri sillä hetkellä tuli rannalle meitä\nodottamaan?\n\nMitä enemmän ajattelen Merkkiä, sitä varmemmaksi tulee minussa\nvakaumus, että tässä maailmassa on sellaista, mitä tiede ei kykene\nselittämään. Tieteelliseltä pohjalta on Merkkiä mahdoton ymmärtää.\nSiinä on luonnonihmettä, mystillisyyttä tahi jotain sentapaista\nja hieman teosofiaa seassa. Klondike on hyvä maa. Saattaisin olla\nsiellä vieläkin ja kenties miljoonien omistaja, jollei Merkkiä\nolisi ollut. Se rasitti hermojani. Kaksi vuotta kestin, mutta\nsitten voimani loppuivat. Kesällä 1899 lähdin. En sanonut Stevelle\nmitään. Yksinkertaisesti luikin tieheni. Mutta asiat järjestin\nkaikki kuntoon. Jätin Stevelle kirjeen sekä paketin selittäen,\nmitä hänen piti sen sisällöllä tehdä. Merkki oli kuluttanut minut\npelkäksi luuksi ja nahaksi. Hermostoni oli niin piloilla, että\nmonasti hypähdin ja katselin ympärilleni, vaikkei ketään ollut\näänenkantamilla. Mutta hämmästyttävän nopeasti pääsin entiselleni.\nSan Franciskoon saapuessani olin saanut kaksikymmentä naulaa entistä\npainoani takaisin, ja Oaklandiin vievälle lautalle tullessani olin\ntäysin ennallani, niin että oma vaimonikin turhaan tarkasteli, olinko\nmuka muuttunut.\n\nSteve kirjoitti minulle kerran ja hän tuntui olevan harmissaan.\nHäneen oli jonkunverran koskenut, kun jätin hänet Merkin pariin.\nMyöskin kertoi hän käyttäneensä jättämäni paketin sisällön\nmääräysteni mukaan. Nyt ei hänellä muka ollut mitään tekemistä.\nVuosi kului. Olin entisessä toimessani ja minua onnisti kaikin\npuolin hyvin. Sitten saapui Steve. Hän ei käynyt minua katsomassa.\nNäin hänen nimensä laivan matkustajaluettelossa ja ihmettelin, kun\nhän ei tullut. Mutta kauan ei minun tarvinnut ihmetellä. Kun eräänä\naamuna heräsin, näin ovenpieleen köytetyn Merkin pitävän maitokuskia\nloitolla. Juuri sinä aamuna oli Steve, kuten perästäpäin kuulin,\nlähtenyt pohjoiseen Seattlea kohti. Sen jälkeen en enää lihonut.\nVaimoni ostatti minulla Merkille kaulanauhan ja ketjut. Ennenkuin\ntunti oli kulunut, se osoitti kiitollisuuttaan tappamalla vaimoni\npersialaisen kissan. Merkistä on mahdoton päästä eroon. Se on luonani\nkuolemaani asti, sillä se ei varmastikaan kuole. Ruokahaluni ei enää\nole niin hyvä kuin ennen sen saapumista ja vaimoni sanoo, että näytän\nkiusaantuneelta. Eilen illalla pääsi Merkki Mr. Harveyn, lähimmän\nnaapurini, kanatarhaan ja tappoi häneltä yhdeksäntoista mielitipoa.\nMinun on ne maksettava. Tien vastaisella puolella olevat naapurini\nriitelivät vaimoni kanssa ja sitten muuttivat pois. Merkki oli\nsyypää. Ja sentähden olen suuttunut Stephen Mackayeen. Minulla ei\nollut aavistustakaan, että hän oli niin halpamainen.\n\n\n\n\nTULENTEKO\n\n\nPäivä oli sarastanut kylmänä ja harmaana, äärimäisen kylmänä ja\nharmaana. Eräs mies poikkesi Yukonia pitkin kulkevalta valtatieltä\nkiiveten korkealle rantatöyräälle, mistä pieni, vähän käytetty\npolku kiemurteli itäänpäin sankan kuusimetsän halki. Rantaäyräs\noli jyrkkä ja mies pysähtyi sen noustuaan hengähtämään selittäen\nitselleen syyksi kellon katsomisen. Kello oli 9. Auringosta ei\nnäkynyt jälkeäkään, vaikka taivaalla ei ollut pilvenhattaraa. Päivä\noli kirkas, mutta kaikki oli niin omituisen kalpeata, hiljaisen\nsynkkää, minkä johdosta päivä näytti hämärältä. Mutta siitä ei mies\nvälittänyt. Hän oli tottunut siihen, että aurinko oli piilossa. Kauan\naikaa oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näki auringon, ja hän\ntiesi, että vielä kuluisi muutamia päiviä ennenkuin lämpöähehkuva\npäivänkehrä vähääkään pistäisi etelästä esiin näköpiirin yläpuolelle\nheti taas painuakseen pois näkyvistä.\n\nMies silmäsi taakseen pitkin kulkemaansa tietä. Yukon lepäsi siinä\nmailin levyisenä kolme jalkaa paksun jäävaipan peitossa. Ja jäällä\noli yhtä paksulta lunta. Kaikki oli huikaisevan valkoista ja\ntasaista, vain niissä kohdin, missä jäät olivat syksyllä ajautuneet\nröykkiöiksi, oli lunta tuiskunnut loiviksi, laajoiksi aalloiksi. Sekä\npohjoiseen että etelään jatkui joen tasainen nousu keskeytymättömän\nvalkoisena, lukuunottamatta kapeata, tummahkoa juovaa, joka kiersi\nkuusien peittämän saaren ympäri etelään, pohjoisessa kadoten toisen\nkuusimetsäisen saaren taakse. Tämä tumma juova oli tie -- valtatie\n-- joka vei etelään viidensadan mailin päähän Chilcootin solalle,\nDyeahin ja suolaiselle vedelle. Ja pohjoiseen se vei 70 mailin päähän\nDawsoniin ja sieltä edelleen pohjoiseen tuhatkunnan mailia Nulatoon\nja lopuksi St. Michaeliin Beringinmeren rannalle, tuhannen mailia ja\nlisäksi vielä puolisen tuhatta.\n\nMutta kaikki tämä -- salaperäinen, kaukaisuuteen jatkuva,\nkaitainen tienuoma, auringoton taivas, räiskyvä pakkanen ja koko\nluonnon kummallinen kaameus -- kaikki tämä ei tehnyt mieheen\nminkäänlaista vaikutusta. Eikä se johtunut pitkäaikaisesta\ntottumuksesta. Hän oli tulokas näillä mailla, _chechaquo_, ja tämä\noli ensimäinen hänen täällä viettämänsä talvi. Heikkona kohtana\nhänellä oli mielikuvituksen puute. Nopeasti ja kätevästi hän\nhoiteli jokapäiväisen elämän tehtävät, mutta siinä olikin kaikki,\nhuomioiden tekeminen ja niiden selvittäminen oli hänelle vierasta.\nKun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, niin merkitsi\nse yli 80 asteen pakkasta, siinä kaikki. Ei hän siitä johtunut\najattelemaan omaa heikkouttaan lämminverisenä oliona ja yleensä\nihmisen heikkoutta, ihmisen, joka saattaa elää lämmön ja pakkasen\nvaihdellessa vain hyvin ahtaissa rajoissa. Eikä se saattanut häntä\npohtimaan kuoleman ja haudantakaisen elämän salaperäisiä ongelmia\neikä ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa. Kun lämpömittari osoitti\n50° nollan alapuolella, merkitsi se hänelle purevaa pakkasta, jota\nvastaan oli suojauduttava käsineillä, korvalapuilla, lämpöisillä\nmokkasiineilla ja paksuilla sukilla. Viisikymmentä astetta nollan\nalapuolella oli hänelle juuri tarkalleen viisikymmentä astetta nollan\nalapuolella. Että siihen olisi saattanut sisältyä jotain muutakin, se\najatus ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.\n\nLähtiessään jatkamaan matkaa hän sylkäsi kokeeksi. Kuului terävän\npamahduksen kaltainen naksahdus, joka häntä ihmetytti. Hän sylkäsi\nuudestaan. Ja taaskin kuului sama naksahdus ilmasta, ennenkuin\nsylki ehti maahan. Hän tiesi, että 50 asteessa nollan alapuolella\nsylki kilahtaa lumelle joutuessaan, mutta nyt sylki naksahti jo\nilmassa. Epäilemättä oli kylmempi kuin 50° nollan alapuolella,\nmutta kuinka paljoa kylmempi, sitä hän ei tietänyt. Mutta mitäpä\nlämpöasteista. Hänen matkansa määränä oli vanha kullanhuuhdontapaikka\nHenderson Creekin vasemman haaran varrella, jossa toiset pojat jo\nolivat. He olivat kulkeneet suoraan vedenjakajan poikki Inchim\nCreekin seuduilta, kun taas hän oli tullut kiertotietä nähdäkseen,\nminkälaisia mahdollisuuksia olisi keväällä saada tukkeja Yukonin\nsaarilta. Hän saapuisi leiripaikalle klo 6. Johan silloin tosin\nolisi pimeä, mutta pojathan olisivat siellä vastassa roihuavan\ntulen ääressä ja lämmin illallinen olisi odottamassa. Välipala taas\noli hänellä mukanaan, mietti hän, koskettaen kädellään eväsmytyn\npullistamaa kohtaa takistaan. Eväät olivat paidan sisällä, paljasta\nihoa vasten, nenäliinaan käärittyinä. Vain siten voivat ne säilyä\njäätymättä. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen ajatellessaan\nkorppujansa, joista kukin oli leikattu halki ja kastettu rasvaiseen\nkastikkeeseen ja puoliskot pantu uudelleen vastakkain silavakimpale\nvälissä.\n\nTie painautui suurien kuusten sekaan. Oli satanut jalan verran\nlunta, senjälkeen kuin tietä oli viimeksi reellä ajettu, ja hän oli\niloissaan siitä, ettei hänellä ollut rekeä muassaan ja sai kulkea\nilman taakkaa, itse asiassa ei hänellä ollut kannettavana mitään\nmuuta kuin nenäliinaan kääritty välipala. Mutta pakkanen häntä\nkuitenkin hämmästytti. Varmastikin oli hyvin kylmä, hän päätteli,\nhieroessaan käsineellään nenäänsä ja poskipäitään. Hän oli parrakas\nmies, mutta parta ei suojannut ulkonevia poskipäitä eikä eteenpäin\npyrkivää nenää, joka innokkaasti tunkeutui pakkasilmaan.\n\nMiehen perässä asteli koira, pohjolan suuria ajokoiria, oikeita\nsusikoiria, harmaaturkkisia, jotka eivät näöltään sen enempää kuin\nluonnoltaankaan vähääkään eroa villeistä veljistään, susista. Koiraa\nhirveä pakkanen lamautti. Se tiesi, että nyt ei ollut kulkemisen\naika. Sen vaisto puhui sille selvempää totuutta kuin järkeily\nmiehelle, ja itse asiassa, nyt olikin paljoa kylmempi kuin 50°\nnollan alapuolella, oli kylmempi kuin 60°, kylmempi kuin 70° nollan\nalapuolella. Lämpömittari osoitti -75°. Ja kun jäätymäpiste on\n32° nollan yläpuolella, niin merkitsi se, että pakkasta oli 107\nastetta [Fahrenheitia]. Ei koira tietänyt lämpömittareista mitään.\nMahdollisesti ei sen aivoissa ollut minkäänlaista selvää käsitystä\nsiitä, mitä hyvin kova pakkanen merkitsee, kuten miehen aivoissa\noli. Mutta eläimellä oli vaistonsa. Sillä oli hämärä, mutta uhkaava\naavistus, joka pakoitti sen hiipimään aivan miehen kantapäillä.\nJa senvuoksi se innokkaan kysyvästi tarkkasi jokaista miehen\nodottamatonta liikettä ikäänkuin toivoen miehen leiriytyvän tahi\netsivän jostain suojaa ja sytyttävän tulen. Koira tunsi tulen ja\nnyt se tarvitsi tulta tahi sitten saada kaivautua lumeen ja sinne\nkiertyneenä estää ruumiinsa lämmön haihtumasta ilmaan.\n\nKoiran turkki oli valkoisen huurteen peitossa. Erikoisen paksulta\noli hengityksen kosteus laskeutunut kuonon ja silmien ympärille.\nSamoin olivat miehen parta ja viikset huurteutuneet, mutta niissä oli\nhuurre muuttunut jääksi, joka yhä lisääntyi jokaisesta henkäyksestä.\nMies puri tupakkaa, ja kun hänen huulensa olivat jäykkinä niitä\npeittävän jääkuoren johdosta, niin ei hän sylkäistyään voinut pyyhkiä\nleukaansa puhtaaksi. Merenvahan värinen ja karvainen kristalliparta\nkasvoikin senvuoksi kasvamistaan hänen leukaansa. Jos hän olisi\nkaatunut, niin se olisi lasin tavoin särkynyt sirpaleiksi. Mutta ei\nhän tällaisesta syrjäseikasta välittänyt. Saman rangaistuksen saivat\nkaikki mällinpurijat tässä maassa kestää ja olihan hän jo ennenkin\nkahdesti ollut liikkeellä kovilla pakkasilla. Tosin ei silloin ollut\nkummallakaan kerralla ollut näin kylmä kuin nyt, sen hän tiesi, mutta\nSixty Milessa oli spriilämpömittari kuitenkin osoittanut 50° ja 55°\nnollan alapuolella.\n\nMies kulki muutamia maileja tasaista metsätietä, sivuutti laajan\naukeaman ja laskeutui sitten pienen joen jäälle. Joki oli Henderson\nCreek ja hän tiesi olevansa kymmenen mailin päässä haarautumasta.\nKello oli 10. Mies oli kulkenut neljä mailia tunnissa ja arveli\nsaapuvansa haarautumalle puoli 12 ja se olisi hänen mielestään paras\nvälipalan nauttimispaikka.\n\nKoira kulki edelleen aivan miehen kantapäillä allapäin ja häntä\nriipuksissa miehen lähtiessä marssimaan joen jäätä pitkin. Selvästi\nvoi jäällä eroittaa vanhan rekitien, mutta jalan paksuinen lumivaippa\npeitti viimeiset jäljet. Kuukauteen ei kukaan ollut kulkenut tätä\nyksinäistä jokea pitkin. Mies jatkoi ripeästi matkaansa. Yleensä ei\nhän välittänyt paljoa vaivata päätänsä ajatuksilla ja erikoisesti\nei hänellä juuri nyt ollut mitään ajattelemista paitsi se, että hän\nsöisi välipalan haarautumalla ja saapuisi klo 6 leirille toisten\npoikien luokse. Puhetoveria ei hänellä ollut, ja vaikka olisi\nollutkin, niin olisi keskustelu ollut mahdotonta suun ympärille\nkasaantuneen jääröykkiön vuoksi. Niinpä hän yksivakaisesta\nedelleenkin pureskeli mälliään ja kasvatteli merenvahaista partaansa.\n\nHetkeksi tuli hänen mieleensä uudelleen ajatus, että oli hyvin kova\npakkanen, kylmempi kuin hän milloinkaan oli kokenut. Kulkiessaan hän\nhieroi poskipäitään ja nenäänsä käsineensä selkämyksellä. Se kävi\naivan automaattisesti, vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä.\nMutta hieroipa hän miten paljon hyvänsä, heti hänen lakattuaan\nmenivät poskipäät ja seuraavassa hetkessä nenänpää tunnottomiksi.\nVarmasti posket paleltuisivat, hän tiesi sen ja häntä kadutti,\nettei hän ollut hankkinut nenänsuojusta, jollaista pakkasilmoilla\nkäytettiin. Sellainen suojus peitti samalla posket suojaten nekin.\nMutta eipä siitä mitään sittenkään! Mitäpä poskien paleltuminen\nmerkitsi! Olisihan se hieman tuskallista, siinä kaikki, sen suurempaa\nvaaraa ei siitä olisi.\n\nAjatuksia ei miehen päässä liikoja ollut, mutta valppaasti hän\ntarkkasi ympäristöä pannen merkille jokaisen vaihteen joen juoksussa,\nmutkat, poukamat, puuruuhkat ja aina hän tarkoin katsoi, mihin hän\nastui jalkansa. Kerran hän sivuutettuaan erään taipeen säpsähti äkkiä\nkuin vauhko hevonen, kääntyi ympäri ja perääntyi muutamia askeleita.\nJoen hän tiesi varmasti olevan jäässä pohjaa myöten -- missään joessa\nei voinut olla vettä napamaiden talvella -- mutta hän tiesi myöskin,\nettä rantasilla oli lähteitä, joista vettä juoksi lumen alla pitkin\njoen jäätä. Hän tiesi, etteivät nämä lähteet jäätyneet milloinkaan,\nkovimmillakaan pakkasilla ja vaarallisia ne olivat. Ne olivat\nsudenkuoppia kulkijalle. Niistä juossut vesi piileili lumen alla\nlammikkoina, jotka saattoivat olla kolmen tuuman tahi kolmen jalan\nsyvyisiä, joskus ne peitti puolen tuuman vahvuinen jääkuori, joka\nvuorostaan oli lumen peitossa. Joskus oli tällaisen jääkuoren päällä\nuudelleen vettä, sitten taas jääkuori ja niin edelleen useampia\nkerroksia, joten kulkija yhden kuoren pettäessä saattoi pudota\nuseampia kerroksia ja kastua aina vyötäisiään myöten.\n\nTämä oli syynä hänen säikähdykseensä. Hän oli tuntenut tien painuvan\njalkojensa alla ja kuullut lumenpeittämän jään ruskavan. Ja jos jalat\nsellaisessa pakkasessa kastuisivat, niin merkitsisi se vaivaa ja\nvaaraa. Se aiheuttaisi viivytyksen, sillä hänen olisi pakko pysähtyä,\ntehdä tuli sekä riisua sen suojassa mokkasiinit ja sukat jaloistaan\nja kuivata ne. Hän tarkasteli jokea ja sen rantoja päätellen lopuksi,\nettä vesi tuli oikealta käsin. Hetken arveltuaan ja nenäänsä\nhieroskellen hän poikkesi vasemmalle, astuen varovaisesti ja tutkien\njalansijaa joka askeleella. Sivuutettuaan vaarallisen paikan hän\nvaihtoi uuden mällin ja jatkoi sitten vauhtiaan.\n\nSeuraavan kahden tunnin aikana hän sivuutti useampia samanlaisia\nkohtia. Tavallisesti tällaisia lammikoita peittävä lumi oli hieman\npainunutta ja kiteisennäköistä, mistä saattoi arvata vaaran väijyvän.\nKerran hän oli putoamaisillaan ja kerran hän taas pelätessään vaaraa\npakoitti koiran menemään edeltä. Koira vastusteli ja hänen täytyi\naluksi ajaa se eteenpäin tyrkkimällä. Sitten koetti hän nopeasti\njuosta yli vaarallisen kohdan. Äkkiä tie murtui, koira hyppäsi\nsivulle ja pääsi takaisin lujalle kohdalle. Sen etukäpälät olivat\nkastuneet ja melkein heti oli niihin tarttunut vesi jäässä. Nopeasti\nkoetti koira nuolla jään pois käpälistään käyden sitten lumelle\npitkäkseen ryhtyen pureksimaan pois varpaiden väliin muodostunutta\njäätä. Vaisto sen siihen pakoitti. Jos jää olisi saanut jäädä\npaikoilleen, olisivat jalat heltyneet. Eihän koira sitä tietänyt.\nSe totteli vain olemassaolon syvyyksistä puhuvaa salaperäistä,\nkäskevää ääntä. Mutta mies tiesi, hänellä oli kokemusta siitä, ja\nvedettyään pois käsineen oikeasta kädestään hän ryhtyi auttamaan\nkoiraa jääpalojen irroittamisessa. Käsi ei ollut paljaana minuuttia\nkauempaa ja häntä hämmästytti, miten pian se kohmettui. Oli toden\ntotta hyvin kylmä. Kiiruusti hän veti käsineen takaisin ja hakkasi\nkättään rajusti rintaansa vasten.\n\nKlo 12:n aikana päivä oli kirkkaimmillaan. Aurinko oli kuitenkin\nliian kaukana etelässä talvisella matkallaan valaistakseen\ntaivaanrantaa. Paljon maata oli välissä estäen sen paistamasta\nHendersonjoelle, jossa miehemme käveli keskipäivällä pilvettömällä\nilmalla jättämättä kuitenkaan varjoa. Täsmälleen klo puoli 1 hän\nsaapui haaraantumalle. Hän oli mielissään siitä, että oli kulkenut\nniin nopeasti. Jos hän jatkaisi samalla vauhdilla, niin varmasti\nhän olisi poikien luona kello 5. Hän aukaisi takkinsa ja paitansa\nnapit vetäen eväät esille. Siihen ei kulunut aikaa enempää kuin\nneljänneksen minuuttia, mutta sinäkin lyhyenä hetkenä ennätti kylmä\nturruttaa paljaat sormet. Hän ei vetänyt käsinettä takaisin käteen,\nvaan iski sensijaan sormiaan muutamia kertoja navakasti reiteensä\nistuutuen sitten lumen peittämälle puunrungolle syömään. Lyönnistä\naiheutunut lämmin, pistävä tunne lakkasi sormista hämmästyttävän\npian. Hän ei ehtinyt kertaakaan haukata eväistään. Uudelleen hän löi\nsormensa lämpimiksi ja veti käsineen takaisin paljastaen toisen käden\nsyöntiä varten. Mutta jäinen parta esti hänet haukkaamasta. Tuli\noli häneltä jäänyt tekemättä ja parta sulattamatta. Tilanne tuntui\nhänestä naurettavan hullulta, mutta samalla hän huomasi paljaiden\nsormien alkavan kohmettua. Myöskin huomasi hän, että pistävä\npakoitus, joka oli tuntunut varpaissa heti hänen istuuduttuaan, alkoi\nhaihtua. Olivatkohan varpaat lämpimät vai tunnottomaksi kohmettuneet.\nHän liikutteli niitä mokkasiineissa ja jäätyneiltä ne hänestä\ntuntuivat.\n\nNopeasti hän vetäisi käsineen käteensä ja hypähti seisomaan. Häntä\nrupesi pelottamaan. Hyppimällä sai hän pistävän tunteen palaamaan\nvarpaisiin. Olipa todella pakkanen, hän ajatteli: Sulphur Creekin\nmies oli puhunut totta kertoessaan, minkälaisia pakkasia näillä\nseuduin joskus on. Ja hän oli nauranut miehen puheille silloin! Ei\npitäisi milloinkaan olla niin varma. Ei ollut epäilystäkään, nyt\noli kylmä. Hän hyppi edelleen polkien kovasti jalkojaan ja lyöden\nkäsiään vastakkain, kunnes lämpö oli varmasti palannut. Sitten hän\notti esille tulitikut ja ryhtyi laittelemaan tulta. Vedenrajasta,\nminne edellisen kevään tulva oli kasannut kuivuneita oksia, hän\nlöysi polttopuita. Huolellisesti sytytellen ja lisäten aluksi pieniä\noksia hän pian sai roihuavan rovion, jonka hohteessa hän sulatti\njään poskistaan ja söi eväänsä. Sillä kertaa oli pakkanen voitettu.\nTyytyväisen näköisenä koira ojentaikse pitkäkseen tulen ääreen juuri\ntarpeeksi etäälle säilyäkseen kärventymästä.\n\nLopetettuaan ruokailun mies täytti piippunsa ja poltteli ruokasavut\nkaikessa rauhassa. Sen jälkeen hän veti käsineet käteensä kiinnitti\nhatun korvalaput lujasti korvien peitteeksi ja lähti taivaltamaan\nylöspäin joen vasenta haaraa pitkin. Vastahakoisesti koira lähti\nmukaan silmäillen takaisinpäin. Tämä mies ei ymmärtänyt, mitä\npakkanen on. Kenties ei yksikään hänen esivanhemmistaan ollut\ntuntenut pakkasta, todellista pakkasta, jolloin kylmää on 107°\njäätymäpisteen alapuolella. Mutta koira tiesi sen, kaikki sen\nesivanhemmat sen tiesivät ja se oli perinyt tämän tiedon. Ja se\ntiesi, ettei matkan jatkaminen sellaisessa hirvittävässä pakkasessa\nollut hyväksi. Silloin oli aika maata yhdessä sykkyrässä lumeen\nkaivautuneena ja odottaa, että pilviverho vetäytyisi avaruuden eteen,\nmistä tämä pakkanen tuli. Toisaalta ei koiran ja miehen välillä\nollut minkäänlaista harrasta kiintymystä. Edellinen oli jälkimäisen\ntyöorja ja ainoat hyväilyt, mitä se oli saanut, olivat piiskansiima\nja äkäisen uhkaavat kurkkuäänet ennen sivallusta. Eikä koira\nkoettanutkaan ilmaista tietoaan miehelle. Miehen menestys ei sitä\nliikuttanut, vain itsensä tähden se kaipasi takasin tulen ääreen.\nMutta mies vihelsi ja puheli sivallusäänellään pakoittaen koiran\nkulkemaan perässään.\n\nMies laittoi tupakkamällin suuhunsa alkaen kasvattaa uutta\nmerenvahapartaa. Pian hengityksen kosteus uudelleen puuteroi\nvalkeiksi viikset, kulmakarvat ja silmäluomet. Henderson-joen\nvasemmalla haaralla ei näyttänyt olevan niin paljon lähteitä. Puoleen\ntuntiin ei niistä näkynyt merkkiäkään. Ja sitten se tapahtui.\nSellaisella paikalla, missä ei ollut ainoatakaan merkkiä, missä\npehmeä, tasainen lumi näytti takaavan lujan pohjan, tämä pohja\npetti. Vettä ei ollut syvältä. Mies kastui säärien puoliväliin asti,\nennenkuin pääsi uudelleen lujalle pohjalle.\n\nMiestä kiukutti ja ääneen hän kiroili kovaa onneaan. Hän oli toivonut\nehtivänsä poikien luokse leirille klo kuudeksi, mutta nyt tämä\nonnettomuus viivyttäisi häntä tunnin, sillä hänen olisi tehtävä\ntuli ja kuivattava jalkineensa. Se oli välttämätöntä tällaisessa\npakkasessa, sen hän kyllä tiesi, ja siksi hän poikkesi tieltä\nkiiveten rannalle. Siellä oli pienien kuusenrunkojen ympärille\nkerääntynyt kuivaa polttopuuta, etupäässä pieniä risuja, mutta\nmyöskin suurempia oksia ja kuivaa, edellisenä vuonna kasvanutta\nheinää. Lumelle hän asetti muutamia suuria puukappaleita rovion\npohjaksi estämään tulen jo alussa sammumasta sulavaan lumeen.\nTuli tarttui kuivaan tuohenkappaleeseen, joka hänellä oli ollut\ntaskussaan, ahneesti, paremmin kuin paperiin. Palavan tuohen hän\nasetti laittamallensa perustukselle ja sytytteli liekkiä kuivilla\nruohotupsuilla ja hyvin ohuilla risuilla.\n\nHitaasti ja huolellisesti hän menetteli hyvin tuntien uhkaavan\nvaaran. Liekin vähitellen voimistuessa hän lisäsi siihen yhä\npaksumpia oksia. Hän ryömi lumessa kooten risuja ja oksia\npensaikosta, sillä hän tiesi, että sytyttämisen täytyi onnistua.\nKun lämpömittari osoittaa 75° nollan alapuolella, niin ensimäinen\ntulentekoyritys ei saa mennä myttyyn, jos kulkijalla on jalat\nmärkinä. Jos jalat ovat kuivat eikä tuli ensikerralla syty, niin voi\nkulkija juosta puolen mailia ja saada veren jälleen kiertämään. Mutta\nmärät ja jäätyneet jalat eivät juoksusta lämpene, jos pakkasta on\n75°. Juostakoonpa kuinka kovasti hyvänsä, sitä pahemmin jalat vain\njäätyvät.\n\nKaiken tämän mies tiesi. Sulphur Creekin juttujenkertoja oli hänelle\nsiitä puhunut, kun he viimeksi tapasivat, ja nyt hän käytti saamiaan\nneuvoja hyväkseen. Jo olivat jalat aivan tunnottomat. Sytytellessään\noli hänen ollut pakko riisua käsineet ja heti olivat sormet\nkohmettuneet ja turtuneet. Nopea kävely, neljä mailia tunnissa,\noli pitänyt sydämen vilkkaassa toiminnassa ajaen verta pinnalle\nja raajoihin. Mutta kohta pysähtymisen jälkeen oli sydämenlyönti\ntullut hitaammaksi. Avaruuden pakkanen oli laskeutunut maapallon\nsuojattomalle kohdalle, ja sattuen olemaan tällä suojattomalla\nkohdalla hän sai tuntea pakkasen koko voiman. Hänen verensä kammosi\nsitä. Veri oli elävä, kuten koirakin, ja koiran tavoin sekin tahtoi\npiiloutua suojaan hirvittävältä pakkaselta. Niin kauan kuin hän astui\nneljä mailia tunnissa, pakoitti hän veren kiertämään pinnallekin,\nmutta nyt se pakeni painuen ruumiin sisäosiin. Ensimäiseksi saivat\nraajat tuntea sen poistumisen. Kastuneet jalat jäätyivät yhä\nnopeammin ja sormien turtuminen kiihtyi, vaikka ne eivät vielä\njäätyneetkään. Nenä ja posket jäätyivät parhaillaan ja kylmänväreet\npuistattivat koko ruumista.\n\nMutta hän oli pelastettu. Varpaat, nenä ja posket eivät pääsisi\npahasti paleltumaan, sillä tuli alkoi roihuta voimakkaasti. Hän\nlisäili siihen, sormenpaksuisia risuja. Pian voisi hän panna tuleen\nkäsivarren mittaisia oksia ja sitten hän voisi riisua jalkineensa ja\nniiden kuivaessa lämmitellä jalkojansa tulen ääressä luonnollisesti\nhierottuaan niitä ensin lumella. Tulen sytyttäminen oli onnistunut,\nhän oli turvassa. Hän muisti Sulphur Creekin kertojan neuvon ja\nhymyili. Tämä oli hyvin vakavana selittänyt, ettei kenenkään pitäisi\nKlondikessa kulkea yksin, jos lämpömittari näyttäisi alle 50°. No,\nhänpä oli yksin, onnettomuus oli sattunut, mutta pelastunut hän oli.\nNäiden seutujen vanhat asukkaat ovat hieman akkamaisia, ainakin\njotkut heistä, hän arveli. Pää oli vain säilytettävä kylmänä ja\nkaikki kyllä käy hyvin. Kuka miehevä mies hyvänsä voi kyllä kulkea\nyksin. Mutta hämmästyttävää oli, miten nopeasti posket ja nenä\njäätyivät. Eikä hän olisi voinut uskoa, että sormet kangistuisivat\nniin lyhyessä ajassa. Ja kuitenkin ne olivat kangistuneet, sillä\ntuskin sai hän puristetuksi niitä tarpeeksi tarttuakseen oksaan\neivätkä ne tuntuneet olevan samaa ruumistakaan kuin muu mies. Oksaan\ntarttuessaan oli hänen katsottava, oliko oksa todella kädessä.\nAivojen ja sormenpäiden väliset hermolangat eivät toimineet ollenkaan.\n\nMutta kaikki se oli vähäistä. Räiskyvä tuli roihusi iloisesti\nluvaten uutta eloa. Hän ryhtyi aukaisemaan mokkasiiniensa nauhoja.\nMutta jalkineet olivat jäässä. Paksut saksalaiset sukat olivat\nsäärien puoliväliin saakka kovat kuin rautalevyt. Ja mokkasiinien\nnauhat olivat kuin kierrettyä ja solmuihin juotettua teräslankaa.\nHetken hän hypisteli niitä kangistuneine sormineen, mutta huomasi\nsitten sen turhaksi ja veti esille veitsensä. Mutta ennenkuin hän\nehti leikata nauhoja poikki, tapahtui onnettomuus. Hän itse tahi\noikeammin hänen erehdyksensä oli siihen syynä. Hänen ei olisi\npitänyt laittaa nuotiota kuusen juurelle, vaan vapaan taivaan alle.\nMutta tällä tavoin oli risujen kokoaminen ollut helpompaa, hän\noli voinut suoraan pistää ne tuleen. Hänen nuotionsa yläpuolella\nolevan kuusen oksille oli kertynyt paljoa lunta. Ei ollut tuullut\nviikkokausiin ja oksat notkuivat lumen painosta. Oksia kiskoessaan\noli hän tärisyttänyt puuta, hyvin vähän tosin, niin vähän, ettei hän\nitse sitä huomannut, mutta se riitti aiheuttamaan onnettomuuden.\nEräältä puun latvapuolella olevalta oksalta luiskahti lumi pois.\nSe vuorostaan pudotti lumen alemmilta oksilta. Tätä: jatkui, se\nlaajeni ja lumivyöryn tapaisena putosi lumi kuusenoksilta pahaa\naavistamattoman miehen niskaan, peittäen nuotion täydelleen. Äskeisen\ntulisijan kohdalla oli nyt vain valkoista, oksilta varissutta lunta.\n\nMies säikähti hirveästi, ikäänkuin olisi hän juuri kuullut\nkuolemantuomionsa. Hetken hän istui kuin kivettyneenä tuijottaen\nsiihen kohtaan, missä tuli oli äsken roihunnut. Sitten hän muuttui\nhyvin rauhalliseksi. Kentiespä oli Sulphur Creekin kertojavanhus\nollut oikeassa. Jos hänellä olisi matkatoveri, niin ei hänellä\nolisi vaaraa. Toveri voisi tehdä uuden tulen. No niin, nyt oli\nhänen itsensä laitettava nuotio toisen kerran ja nyt sen täytyisi\nehdottomasti onnistua. Ja vaikka se onnistuisikin, niin hyvin\ntodennäköisesti hän menettäisi muutamia varpaita. Jalkojen täytyi nyt\njo olla pahasti jäässä ja vielä kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin tuli\nuudelleen palaisi.\n\nSellaiset ajatukset risteilivät hänen päässään, mutta ei hän silti\nistunut joutilaana paikoillaan, vaan puuhaili kuumeisesti koko\najan. Hän rakensi uudelle nuotiolle perustuksen, tällä kertaa\nvapaan taivaan alle, missä ei petollinen puu voisi tulta sammuttaa.\nSitten hän kokosi kuivunutta ruohoa ja ohkaisia risuja tulvaveden\nrajasta. Ei hän saanut sormiaan taivutetuksi niitä ottamaan, mutta\nkaksin käsin hän sai niitä kootuksi. Tällöin tuli tietysti joukkoon\npaljon lahonneita oksia ja vihreätä sammalta, mutta sille hän ei\nvoinut mitään. Hän työskenteli järjestelmällisesti keräten myöskin\nkantamuksen vankempia oksia, jotka hän panisi palamaan, sittenkuin\ntuli olisi voimistunut. Ja hänen puuhaillessaan koira istui hiljaa\npaikallaan hartaan odottavaisena tarkkaillen miehen liikkeitä, sillä\nolihan hän koiran ajatuksissa tulen hankkija ja nuotion valmistuminen\nkävi kovin hitaasti.\n\nKun kaikki oli valmista, niin hän hapuili taskustaan toista\ntuohikappaletta. Hän tiesi, että tuohta vielä oli taskussa, ja vaikka\nhän ei voinutkaan tuntea sitä turtuneine sormineen, niin kuuli hän\nsen kohisevan sitä haparoidessaan. Mutta vaikka hän olisi miten\nyrittänyt, niin ei hän voinut tarttua siihen. Ja koko ajan hän oli\ntietoinen siitä, että jalkojen jäätyminen edistyi joka hetki. Tämä\najatus oli saattaa hänet kauhun valtaan, mutta hän ponnisteli vastaan\nja pysyi rauhallisena. Hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä\nja heilutteli käsiään edestakaisin lyöden niitä samalla kaikin\nvoimin kupeisiinsa. Aluksi hän teki sitä istualtaan, sitten hän\nnousi seisomaan saadakseen liikkeisiin parempaa vauhtia ja koko ajan\nkoira istui lumella, susimaisen tuuhea häntä kiertyneenä etujalkojen\nsuojaksi, suipot sudenkorvat hörössä ja silmät tarkkaavaisesti\nkiintyneinä mieheen. Ja käsiään heiluttelevan miehen valtasi voimakas\nkateudenpuuska hänen katsoessaan koiraa, jota luonnonantama lämmin\nturkki suojasi.\n\nJonkun ajan kuluttua mies huomasi ensimäiset kaukaiset merkit\ntunnon palaamisesta sormiin. Heikko nipistys kasvoi kasvamistaan\nmuuttuen pistäväksi, tuskalliseksi kivuksi, jota mies kuitenkin\ntervehti riemuissaan. Hän tempasi käsineen oikeasta kädestään ja otti\ntuohipalasen esille. Paljaat sormet alkoivat heti uudelleen turtua.\nRikkitikkunsa hän kuitenkin sai vielä taskusta. Mutta hirvittävä\npakkanen oli jo jäykistyttänyt sormet. Hänen koettaessaan ottaa\nesille yhtä tikkua putosi koko nippu lumeen. Yrittäessään ottaa\ntikkuja ylös lumesta hän ei onnistunut. Sormet olivat kuin kuolleet,\nniissä ei ollut tuntoa eivätkä ne taipuneet. Mutta yhä hän koetti\nkarkoittaen ajatuksen jäätyneistä jaloista, nenästä ja poskista pois\nmielestään sekä keskittäen koko sielunvoimansa tulitikkuihin. Hän\nkäytti silmiään puuttuvan tunnon asemesta, ja kun hän näki, että\nsormet olivat tikkunipun kahdenpuolen, hän puristi sormet yhteen --\nhän tahtoi puristaa, mutta sormet eivät totelleet, sillä hermosäikeet\nolivat lamaantuneet. Hän veti käsineen oikeaan käteensä ja hakkasi\nsitä lujasti polveensa. Sitten hän nosti nipun syliinsä molemmin\nkäsin, käsineet kädessä, saaden paljon lunta mukana. Mutta sille hän\nei voinut mitään.\n\nPonnisteltuaan jonkun aikaa hänen onnistui saada nippu nostetuksi\nkämmenien välissä huulilleen. Jääparta särkyi ritisten, kun hän\nvoimakkaasti pinnistäen leukalihaksiaan sai suunsa auki. Hän veti\nalaleukaa taaksepäin, nosti ylähuulta mahdollisimman kauaksi\nja koetti ylähampailla raapien saada yhden tikun erilleen. Hän\nonnistuikin pudottamaan yhden syliinsä, mutta siitä hän ei\npäässyt eteenpäin, hän ei kyennyt tarttumaan tikkuun. Viimein hän\nkeksi keinon. Hän tarttui tulitikkuun hampaineen ja raapi sitä\njalkaansa vasten. Parikymmentä kertaa yritettyään hän lopuksi sai\ntikun syttymään. Tikku yhä hampaissaan hän koetti sytyttää sillä\ntuohipalan. Mutta palavan rikin haju tunkeutui sieraimiin ja\nkeuhkoihin, saaden aikaan suonenvedontapaisen yskähdyksen. Palava\ntikku lennähti lumelle ja sammui.\n\nSulphur Creekin mies oli ollut oikeassa, hän ajatteli hillityn\nepätoivon tunkeutuessa hänen sieluunsa, jos lämpömittari osoittaa\npakkasta alle 50 asteen, niin kulkijalla pitäisi aina olla toveri\nmuassa. Taaskin hän hakkasi käsiään, mutta tuntoa hän ei saanut\nniihin palaamaan. Äkkiä hän tempasi hampailla käsineet molemmista\nkäsistä ja otti tikkunipun kämmenien väliin. Käsivarsien lihakset\neivät olleet jäässä ja hän voi pitää tulitikkuja tiukasti kiinni.\nRaapimalla nippua reiteensä, sai hän sen syttymään, 70 rikkitikkua\nyhdellä kertaa! Pää syrjään käännettynä tukahduttavan rikinkatkun\nvälttämiseksi hän työnsi palavan nipun tuohen luokse. Siinä nippua\npidellessään hän tunsi jotain kädessään. Liha paloi. Hän tunsi\npalaneen lihan käryä. Myöskin tunsi hän sen syvällä ruumiissaan ja\ntämä tunne muuttui yhä yltyväksi tuskaksi. Mutta senkin hän kesti ja\npiteli palavia tikkuja kömpelösti tuohipalan vierellä. Tuohi vain\nei tahtonut oikein syttyä, sillä hänen omat palavat kätensä olivat\ntiellä, tikkujen liekki kohdistui suurimmaksi osaksi niihin.\n\nKun tuska lopulta muuttui ylivoimaiseksi, niin hän irroitti kätensä.\nPalavat tikut putosivat sihisten lumeen, mutta tuohi paloi ja hän\nryhtyi asettelemaan kuivaa ruohoa sekä ohkaisia risuja liekkiin.\nMutta hän ei kyennyt niitä poimimaan valikoiden, sillä kaikkeen oli\nhänen tartuttava molemmin käsin. Lahonneita puupalasia ja vihreätä\nsammalta tuli mukana ja hän koetti parhaansa mukaan erotella ne pois\nhampaineen. Hän vaali tulta niin huolellisesti kuin voi. Se merkitsi\nelämää ja se ei saanut sammua. Veren paetessa ruumiin sisäosiin hän\nalkoi vapista ja liikkeet muuttuivat entistäkin kömpelömmiksi. Suuri,\nvihreä sammaltukko putosi suoraan alkavaan tuleen. Hän koetti nostaa\nsen pois, mutta vapiseva käsi painui liian alas hajoittaen palavat\nruohot ja oksat. Uudelleen hän koetti koota ne, mutta niin tiukasti\nkuin hän yrittelikin, oli vapiseminen häntä voimakkaampi ja tuli\nhajosi auttamattomasti. Kustakin oksasta tupsahti savu ja tuli oli\nsammunut. Nuotion laittaminen ei ollut onnistunut. Kun hän tylsänä\nkatseli ympärilleen, osuivat hänen silmänsä koiraan, joka istui\nlumella häntä vastapäätä toisella puolen tulensijaa rauhattomasti\nliikahdellen, hieman nostaen milloin toista, milloin toista\netukäpäläänsä, äänettömänä ja tarkkaavana katsellen isäntäänsä.\n\nKoiran näkeminen herätti miehessä rajun ajatuksen. Hän muisti\nkertomuksen miehestä, joka oli pelastunut tappamalla härän ja\nryömimällä sen sisäonteloon. Hänpä tappaa koiran ja työntää kätensä\nsen lämpimiin sisuksiin, kunnes tunto niihin palaisi. Ja sitten\nhän voisi laittaa uuden nuotion. Hän kutsui koiraa luokseen. Mutta\näänessä oli outo, pelokas sointu, joka saattoi koiran arkailemaan. Ei\nmilloinkaan ennen ollut koira kuullut miehen puhuvan siten. Kaikki\nei ollut, niinkuin piti, ja koiran luonnossa piilevä epäluuloisuus\nvaroitti sitä, se aavisti vaaraa. Vaaran laatua se ei tuntenut, mutta\nmies tuntui siitä joka tapauksessa epäiltävältä. Miehen kutsuessa\nse luimisti korviaan taaksepäin ja sen rauhattomasti nykivät\nliikkeet muuttuivat kiihkeämmiksi. Mutta se ei tullut miehen luokse.\nNelinkontin tämä alkoi ryömiä koiraan päin. Tämä kummallinen asento\nyhä lisäsi koiran epäluuloja ja miehen lähetessä se väistyi samaa\nmukaa kauemmaksi.\n\nMies asettui istumaan lumelle ja koetti rauhoittua. Sitten hän veti\nkäsineet hampaiden avulla käsiinsä ja nousi pystyyn. Katsomalla\njalkoihinsa hänen piti vakuuttautua siitä, että hän todella seisoi,\nsillä jalkojen paleltuneet tuntohermot eivät siitä mitään kertoneet.\nJo hänen pysty asentonsa oli omiaan haihduttamaan koiran epäluuloja,\nja kun hän sitten kutsui koiraa käskevästi piiskaäänellään, niin\nkoira totteli kuten tavallisesti ja tuli hänen luokseen. Sen päästyä\nmiehen ulottuville, tämä menetti malttinsa. Nopeasti hän koetti\ntarttua koiraan kiinni ja hämmästyi kovasti, kun kourat eivät\nkyenneet puristamaan, sormet olivat tunnottomat ja taipumattomat.\nHetkeksi oli hän unohtanut, että ne olivat jäässä ja että jäätyminen\nyhä edistyi. Mutta kaikki kävi nopeasti, ja ennenkuin koira ehti\nhypähtää, oli mies kiertänyt käsivartensa sen keskiruumiin ympäri.\nLumessa istuen hän piti kiinni murisevaa, vinkuvaa ja tempovaa koiraa.\n\nMutta siinä olikin kaikki. Muuta hän ei kyennyt tekemään. Hän\ntajusi, että koiraa oli hänen mahdoton tappaa. Avuttomine käsineen\nei hän saanut esille veistään eikä kyennyt kuristamaan eläintä.\nHän päästi sen irti ja rajusti se hypähti pois häntä koipien\nvälissä ja yhä muristen. Neljänkymmenen jalan päähän se pysähtyi\ntarkkaavasti seuraten miehen puuhia korvat vinossa taaksepäin. Mies\nsilmäili alaspäin varmistuakseen käsiensä paikasta ja huomasi, että\nne riippuivat käsivarsien päässä. Hänestä oli surkean huvittavaa\najatella, että oli käytettävä silmiä saadakseen tietää, missä omat\nkädet olivat. Uudelleen hän alkoi heilutella käsivarsiaan takoen\nkäsiä kupeisiinsa. Hän jatkoi sitä rajusti viisi minuuttia ja sai\nverensä kiertämään siksi nopeasti, että väriseminen lakkasi. Mutta\ntuntoa ei käsiin tullut. Ne muistuttivat käsivarsien päässä olevia\npainavia lisäkkeitä.\n\nHämärä, ahdistava kuolemanpelko valtasi hänet yhä lisääntyen, kun\nhän tajusi, ettei nyt ollut enää kysymys pelkästään sormien ja\nvarpaiden paleltumisesta tahi käsien ja jalkojen menettämisestä,\nvaan nyt olivat kysymyksessä elämä ja kuolema, samalla kun hänen\nmahdollisuutensa olivat hyvin vähäiset. Tämä ajatus saattoi hänet\nkauhun valtaan, hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan jokea\nylöspäin pitkin vanhaa, himmeätä tienuraa. Koira seurasi perässä\nmiehen kintereillä. Tämä juoksi sokeasti, tarkoituksettomasti,\nsellaisen pelon vallassa, jollaista hän ei ollut elämässään tuntenut.\nPonnistellessaan eteenpäin tarpoen lumessa häneen vähitellen palasi\ntakaisin tajunta, hän näki uudelleen joen rannat, vanhat puuruuhkat,\nlehdettömät haavat ja taivaan. Juoksu oli tehnyt hänelle hyvää.\nVapiseminen oli kokonaan lakannut. Kentiespä jalat juostessa\nsulaisivat ja joka tapauksessa hän pääsisi leirille poikien luokse,\njos hän vain jatkaisi juoksemista tarpeeksi kauan. Epäilemättä hän\nmenettäisi muutamia sormia ja varpaita ja osan kasvojaan, mutta\nkun hän saapuisi perille, niin pojat pitäisivät hänestä huolta ja\npelastaisivat hänestä loput. Mutta samalla oli hän kuitenkin varma,\nettei hän milloinkaan saapuisi toisten poikien leiripaikalle. Sinne\noli liian pitkä matka, paleltuminen oli päässyt liian pitkälle ja\npian makaisi hän jäykkänä ja kylmänä. Hän koetti kuitenkin tunkea\ntämän ajatuksen luotaan ja tukahduttaa sen. Joskus se kuitenkin aina\npujahti voimakkaasti esille, mutta hän koetti kiinnittää ajatuksensa\nmuihin asioihin.\n\nHänestä oli kummallista, että hän laisinkaan saattoi juosta, vaikka\njalat olivat niin jäätyneet, ettei hän ensinkään tuntenut niiden\nkoskettaessa maata. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän leijaillut\nmaan pinnan yläpuolella kokonaan irti siitä. Joskus maailmassa\nhän oli nähnyt siivekkään Merkuriuksen kuvan ja hänen mieleensä\ntuli ajatus, mahtoikohan Merkuriuksesta ilmassa liitäessään tuntua\nsamanlaiselta kuin hänestä nyt.\n\nHänen suunnitelmassaan juosta aina leirille saakka oli yksi heikko\nkohta: häneltä puuttui siihen tarvittavat voimat ja kestävyys.\nVähänväliä hän kompasteli ja lopuksi lankesi, nousi pystyyn ja kaatui\nuudelleen. Yrittäessään nousta uudelleen hän ei enää päässytkään. Hän\npäätti levähtää istuen ja sitten hän jatkaisi matkaa vain kävellen.\nIstuessaan ja hengityksen tasaantuessa hän huomasi, että hänen oli\naivan lämmin ja hyvä olla. Häntä ei värisyttänyt ja tuntui siltä,\nkuin olisi hänen rintaansa ja ruumiiseensa valahtanut jotain hehkuvan\nlämmintä. Ja kuitenkaan ei hänen nenässään ja poskissaan ollut\nvähääkään tuntoa hänen niitä koskettaessaan. Juoksemalla hän ei voisi\nsaada niitä sulamaan, ei niitä eikä liioin käsiä ja jalkojakaan.\nSitten hänelle välähti mieleen, että hänen ruumiinsa jäätyneiden\nosien täytyi laajeta. Hän koetti tukahduttaa tämän ajatuksen,\nunohtaa sen, ajatella jotain muuta. Hän tiesi, minkä kauhuntunteen\nse aiheuttaisi, ja kauhua hän pelkäsi etukäteen. Mutta ajatus kohosi\nesiin yhä selvempänä ja voimakkaampana, kunnes hän näki mielessään\nkoko ruumiinsa jäätyneenä. Se oli liikaa ja toisen kerran hän karkasi\njuoksuun. Kerran hän hiljensi juoksun kävelyksi, mutta ajatus\njäätymisen edistymisestä pakoitti hänet uudelleen juoksuun.\n\nJa koko ajan juoksi koira miehen kantapäillä. Kun hän toisen kerran\nkaatui, niin se asettui istumaan häntä vastapäätä kiertäen hännän\netukäpälien ympärille ja tarkastaen miestä ihmettelevän, innokkaan\nja kehoittavan näköisenä. Koiran lämmin ja turvallinen olo ärsytti\nhäntä ja hän ärjyi ja kiroili koiralle, kunnes se nöyrän pyytävänä\npainoi päänsä alas korvat supussa. Tällöin alkoi miestä uudelleen\nvärisyttää. Pakkasta vastaan käyty taistelu oli kääntymässä\ntappioksi. Kylmyys hiipi joka puolelta hänen ruumiiseensa. Taaskin\nhän yritti juosta, mutta jo sadan jalan päässä hän horjahti kaatuen\npitkin pituuttaan. Se oli viimeinen kauhunpuuska. Hengähdettyään\nja saatuaan takaisin malttinsa hän alkoi vakavasti ajatella, että\nkuolema on otettava vastaan arvokkaasti. Eivät hänen ajatuksensa\nkuitenkaan kulkeneet juuri tätä latua. Pääsisältönä niissä oli, että\nhän oli esiintynyt narrimaisesti juostessaan tarkoituksettomasti kuin\npäätön kana. Joka tapauksessa hän paleltuisi ja yhtä hyvin hän voisi\nkuolla, niinkuin miehen sopii. Kun hän näin oli jälleen saavuttanut\nmielenrauhan, alkoivat hänessä ilmaantua ensimmäiset nukuttamisen\nmerkit. Hyvä ajatus, hän mietti, vaipua unessa kuolemaan. Ei\npaleltuminen sittenkään ole niin kamalaa, kuin yleensä luullaan. On\npaljon kauheampiakin kuolemistapoja.\n\nHän kuvitteli mielessään, miten pojat löytäisivät hänen ruumiinsa\nseuraavana päivänä. Äkkiä hän näki itsensä heidän joukossaan\nkulkemassa tietä pitkin etsimässä omaa ruumistaan. Ja yhä toisten\nmukana hän kääntyi tienmutkasta ja löysi ruumiinsa lumesta\nmakaamasta. Siinä seisoessaan hän tarkasteli itseään kuin vierasta.\nOli totisesti pakkanen, hän ajatteli. Kun hän pääsee takaisin\nYhdysvaltoihin, niin hän kertoo sikäläisille, mitä oikea pakkanen\non. Sitten kuva muuttui. Hän näki Sulphur Creekin kertojavanhuksen.\nKuva oli hyvin selvä, vanhus lämpöisessä ja mukavassa olossaan imien\npiippuaan.\n\n\"Olitte oikeassa, vanhus, kyllä Te olitte oikeassa\", mumisi mies\nSulphur Creekin kertojalle.\n\nSitten mies nukkui. Uni tuntui hänestä hyvin hyvältä, paremmalta kuin\nmilloinkaan ennen. Koira istui odotellen. Lyhyt päivä alkoi muuttua\npitkäksi, hitaasti synkkeneväksi hämäräksi. Tulenteosta ei ollut\nmerkkiäkään ja lisäksi ei koira muistanut nähneensä tällaista miestä,\njoka istui lumessa laittamatta nuotiota. Hämärän pimetessä sai tulen\nkaipaus eläimen valtaansa ja levottomasti nostellen etukäpäliään se\nvingahti hiljaa heti senjälkeen painaen korvansa luimuun odottaen\nmiehen ärjäisevän. Mutta mies vain ei hiiskahtanutkaan. Lopulta\nkoira alkoi vinkua äänekkäästi. Sitten se ryömi aivan lähelle miestä\nja tunsi kuoleman läsnäolon. Koiran karvat nousivat pystyyn ja se\nperääntyi. Vähän aikaa se viivähti vielä ulvoen tähdille, jotka\nkirkkaasti tuikkivat pakkastaivaalla. Sitten se kääntyi lähtien\nkulkemaan leiriä kohti, missä se tiesi löytävänsä toisia ruuanantajia\nja nuotionlaittajia.\n\n\n\n\nVANHAIN MIESTEN LIITTO\n\n\nKasarmissa tutkittiin hengenrikoksesta syytettyä miestä. Hän oli\nvanha, alkuasukas, kotoisin Whitefish Riveriltä, joka yhtyy Yukoniin\nLe Barge-järven alapuolella. Koko Dawson oli kuohuksissa tapauksen\njohdosta, samoin Yukonin varrella asuvat tuhannen mailin alueella\njokea ylös ja alas. Maat ja meret ryöstävillä anglosakseilla on ollut\ntapana lukea lakia vallottamilleen kansoille. Usein tämä laki on\nankara, mutta Imberin jutussa se aivan ilmeisesti oli riittämätön ja\nlempeä. Matemaattisesti asiaa ajatellen ei hänelle olisi voitukaan\nmäärätä oikeudenmukaista tuomiota, jo ennakolta oltiin selvillä, mikä\nrangaistus tulisi olemaan! siitä ei ollut epäilystäkään; mutta vaikka\nse oli kuolema, Imberillä oli vain yksi elämä, kun hänen olisi tullut\nsovittaa kymmeniä.\n\nHänen kätensä olivat tosiaankin tahratut niin monen verellä, ettei\nhänen tekemiään murhia voitu tarkalleen laskeakaan. Levähtäessään\ntaivallusmatkoillaan tahi tulipesän ääressä loikoillessaan tekivät\nmiehet piippua poltellen summittaislaskelmia siitä, montako oli\nsaanut surmansa hänen kättensä kautta. Nämä onnettomat murhatut\nolivat olleet valkoisia miehiä, valkoisia kaikki järjestään.\nHeidät oli surmattu yksitellen, parittain ja joukoittain. Niin\ntarkoituksettomilta ja mielivaltaisilta olivat nämä murhat tuntuneet,\nettä ne olivat olleet kauan arvotuksena ratsupoliisikunnalle\njo kapteenien aikana ja myöhemminkin, kun maa täytti siihen\nkohdistetut toiveet ja kuvernööri tuli Kanadasta perimään maksun sen\nhyvinvoinnista.\n\nMutta vieläkin salaperäisempi oli Imberin tulo Dawsoniin tunnustamaan\ntekonsa. Se tapahtui loppukeväästä, kun Yukon raivoissaan kiehui ja\nmöyrysi jääpeitteensä alla. Vanha intiaani kiipesi vaivaloisesti\njokitieltä ylös jyrkkää rinnettä ja seisoi tuijottaen pääkadulle.\nMiehet, jotka olivat nähneet hänen tulonsa, olivat panneet\nmerkille, että hän oli heikko ja raihnas ja että hän horjuen\nkäveli lähellä olevalle hirsikoolle ja istuutui. Hän istui siinä\nkoko päivän tuijottaen suoraan eteensä valkoisiin miehiin, jotka\nkeskeytymättömänä virtana vyöryivät ohitse. Monen pää kääntyi\nuteliaana sivulle kohdatakseen hänen katseensa, ja monta kysymystä\ntehtiin vanhan, omituisen siwashin suhteen. Lukemattomat miehet\nmuistelivat jälkeenpäin, miten hänen ainutlaatuinen ulkomuotonsa oli\nhämmästyttänyt heitä, ja he aina sittemmin kerskasivat siitä, että he\nniin nopeasti saattoivat huomata sen, mikä oli epätavallista.\n\nMutta Dickensenistä, Pikku-Dickensenistä, sattui tulemaan tapauksen\nsankari. Pikku-Dickensen oli tullut maahan mukanaan suuret haaveet\nja taskullinen rahaa, mutta rahojen keralla häipyivät haaveetkin, ja\nansaitakseen Valtoihin paluun hinnan hän oli ryhtynyt kirjanpitäjäksi\nHolbrook & Masonin välitysliikkeeseen. Vastapäätä Holbrook & Masonin\nkonttoria oli hirsiruuhka, jolla Imber istui. Dickensen katsahti ulos\nikkunasta aamiaiselle mennessään; kun hän tuli takaisin, katsahti hän\ntaasen ulos, ja vanha siwash oli yhä paikoillaan.\n\nDickensen vilkaisi vähänväliä ulos ja myöhemmin hänkin ylpeili\nnopeasta huomiokyvystään. Hän oli romantillisuuteen taipuva pikku\nmies ja hän vertasi liikkumatonta vanhaa pakanaa siwash-heimon\nsuojelushenkeen, joka tyynenä tuijotti maahan hyökkäävien\nsaksilaisten joukkoihin. Tunnit kuluivat, mutta Imber ei muuttanut\nasentoaan, ei liikuttanut lihastakaan. Dickensenin mieleen juolahti\neräs mies, joka oli istunut reessä vilkasliikkeisellä valtakadulla.\nOhikulkijat olivat otaksuneet miehen lepäävän, mutta myöhemmin, kun\njoku oli koskettanut häntä, he huomasivat hänen olevan jäykän ja\nkylmän. Hän oli paleltunut kuoliaaksi keskellä eloisaa katua. Jotta\nhänet olisi voitu suoristaa kirstuun, oli heidän täytynyt sulatella\nhäntä tulen ääressä. Dickenseniä puistatti muistellessaan.\n\nMyöhemmin Dickensen meni ulos käytävälle polttelemaan sikaaria\nja vilvottelemaan; hetkisen kuluttua Emily Travis osui paikalle.\nEmily Travis oli harvinaisen siro ja hienopiirteinen ja, olipa hän\nLontoossa tahi Klondike'issa, hän pukeutui, niinkuin miljoonia\nomistavan kaivosinsinöörin tyttären soveltuikin. Pikku-Dickensen\nasetti sikarinsa sopivalle ikkunalaudalle, josta hän saattoi sen\njälleen mukavasti löytää, ja nosti hattuaan.\n\nHe rupattelivat kymmenisen minuuttia, kun Emily Travis katsoessaan\nyli Dickensenin olan äkkiä huudahti pelästyneenä. Dickensen kääntyi\nnähdäkseen ja pelästyi myöskin. Imber oli tullut yli kadun ja seisoi\nheidän takanaan raihnaisen ja nälkiintyneen varjon tapaisena, katse\nnaulattuna tyttöön.\n\n\"Mitä tahdotte?\" Pikku-Dickensen kysyi väristen rohkeudesta.\n\nImber naurahti ja astui Emily Travisin luo. Hän tarkasteli tyttöä\nterävästi ja huolellisesti - joka-ainoata neliötuumaa hänessä.\nErikoisesti näytti häntä huvittavan tämän silkinhienot, ruskeat\nhiukset ja poskien pehmeä, monivivahteinen väri, joka oli kuin\nperhosen siiven untuvainen loisto. Imber käyskeli hänen ympärillään\nsilmissään sama arvostelun ilme kuin miehellä, joka tutkii hevosen\nruumiinmuotoa tahi veneen rakennustapaa. Siinä hänen kävellessään\nosui tytön vaaleanpunerva korvannipukka hänen silmäinsä ja länteen\nlaskevan auringon väliin, ja hän pysähtyi katsomaan tarkemmin sen\nruusunhohteista läpikuultavuutta. Sitten tuli jälleen kasvojen vuoro.\nImber katsoi kauan tarkasti hänen sinisiin silmiinsä. Hän naurahti\nja tarttui tytön hauislihakseen. Toisella kädellään hän kohotti\nkyynärvartta ja siten koukisti käsivarren. Pettymys ja ihmettely\nkuvastuivat hänen kasvoistaan, ja hän hellitti käden päästäen\nhalveksuvan äänen. Sitten hän mutisi jotakin kurkkuäänellä, käänsi\nselkänsä tyttöön päin ja ryhtyi puhumaan Dickensenille.\n\nDickensen ei ymmärtänyt hänen puhettaan, ja Emily Travis nauroi.\nImber kääntyi milloin toisen, milloin toisen puoleen, otsa rypyssä,\nmutta molemmat ravistivat päätänsä. Hän oli jo aikeissa lähteä, kun\nEmily Travis huusi:\n\n\"Oh, Jimmy! Tule!\"\n\nJimmy tuli kadun toiselta puolelta. Hän oli suuri, roteva intiaani,\njoka oli puettu yleiseksi käyneeseen valkoisen miehen tapaan,\npäässään El Dorado-kuninkaan _sombrero_. Hän puhui Imberin kanssa\npäästäen katkonaisia, tunkevia kurkkuääniä. Jimmy oli kotoisin\nSitkasta ja vain auttavasti taisi sisämaanmurteita.\n\n\"Hän Whitefish-mies\", sanoi Jimmy Emily Travisille. \"En osaa puhua\npaljon. Tahtoo nähdä valkoinen päämies.\"\n\n\"Kuvernööriä\", ehätti Dickensen.\n\nJimmy puhui edelleen Whitefish-miehen kanssa ja synkistyi ja joutui\nhämmästyksiin.\n\n\"Luulen, hän tahtoo kapteeni Alexander,\" selitti Jimmy. \"Hän sanoo\ntappanut valkoinen mies, valkoinen nainen, valkoinen poika, paljon\ntappanut valkoisia. Hän tahtoo kuolla.\"\n\n\"Luullakseni heikkomielinen,\" arveli Dickensen.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Jimmy.\n\nDickensen osotti kuvannollisesti päätään ja teki sormellaan\nkierreliikkeen.\n\n\"Voi olla, voi olla,\" myönteli Jimmy kääntyen lmberiin, joka yhä\nvaati nähdä valkoisten päämiestä.\n\nPaikalle sattui tulemaan ratsupoliisi, (joka Klondike'issa ei\nkylläkään liikkunut ratsain) ja kuuli Imberin toistavan pyyntönsä.\nPoliisi oli komea nuorukainen, leveäharteinen, leveärintainen,\njalat sopusuhtaiset ja hajallaan. Vaikka Imber oli kookas, oli\ntämä puolta päätä häntä pitempi. Silmät olivat kylmät, harmaat ja\nvakavat, ja hänen käytöksessään saattoi havaita rodun ja mainehikkaan\nmenneisyyden aiheuttamaa luottamusta voimaan. Hänen komeata\nmiehekkyyttään vain lisäsi aito poikamaisuus -- poikahan hän vielä\nolikin --, ja hänen sileä poskensa punastui yhtä herkästi kuin\nkonsanaan nuoren neidon.\n\nImberin huomio kiintyi heti häneen. Hänen silmänsä salamoivat,\nkun hän huomasi miekaniskusta aiheutuneen arven hänen poskellaan.\nHyväillen kuihtuneella kädellään nuorukaisen jalan paisuvia\nlihaksia löi hän nystysillään tämän leveätä rintaa ja puristeli\nja paineli paksua lihaspeitettä, joka oli kuin panssari hänen\nhartioillaan. Joukkoa olivat lisänneet uteliaat ohikulkijat -- rehdit\nkullankaivajat, vuori- ja rajaseutujen miehet, pitkäjalkaisten ja\nleveäharteisten rotujen pojat. Imber katseli vuoroonsa kutakin ja\npuheli sitten ääneensä Whitefish-kielellä.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" Dickensen uteli.\n\n\"Hän sanoo, he kaikki ovat samoja miehiä kuin tuo poliisi,\" tulkitsi\nJimmy.\n\nPikku Dickensen oli pienikasvuinen ja neiti Travisin vuoksi häntä\nharmitti, että oli tullut kysyneeksi.\n\nPoliisikin tuntui olevan hämillään hänen puolestaan ja ryhtyi\nselvittämään asiaa. \"Luulen, että hänen puheessaan on joku määrä\ntottakin. Vien hänet kapteenin luo tutkittavaksi. Käske hänen tulla\nmukanani, Jimmy.\"\n\nJimmy taasen päästi muutamia katkonaisia kurkkuäänteitä, ja Imber\nmurahti ja näytti tyytyväiseltä.\n\n\"Mutta kysy häneltä, Jimmy, mitä hän sanoi ja tarkotti tarttuessaan\nkäsivarteeni.\"\n\nEmily Travis teki tämän kysymyksen. Jimmy käänsi sen ja sai\nvastauksen.\n\n\"Hän sanoo, te ette pelkää,\" Jimmy selitti.\n\nEmily Travis hymyili tyytyväisenä.\n\n\"Hän sanoo, te ette _skookum_, ei vahva, kovin pehmeä kuin pieni\nlapsi. Hän voisi käsillä musertaa teidät palasiksi. Hänestä\nomituista, kovin merkillistä, kun te voitte olla niin suurten, niin\nvahvojen miesten äiti kuin tuo poliisi.\"\n\nEmily Travis ei kääntänyt katsettaan eikä hämmentynyt, vaikka hänen\nposkilleen kohosi tulipunainen väri. Pikku Dickensen punastui ja\njoutui vallan hämilleen. Poikamaisen poliisinkin posket loistivat\npunaisina.\n\n\"Tulkaa,\" virkkoi hän lyhyesti ja raivasi hartioillaan tien joukon\nlävitse.\n\nSiten Imber joutui kasarmiin, jossa hän teki vapaaehtoisesti\ntäydellisen tunnustuksen ja jonka alueelta hän ei enää milloinkaan\nastunut ulos.\n\nImber näytti sangen rasittuneelta. Toivottomuuden ja iän aiheuttama\nväsymys kuvastui hänen kasvoistaan. Hänen hartiansa riippuivat\nmasentuneina, ja hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hänen tukkansa\noli alkuaan ollut valkoinen, mutta aurinko ja säät olivat polttaneet\nja kuluttaneet sen niin, että se valui alas velttona, elottomana ja\nvärittömänä. Häntä ei vähintäkään liikuttanut se, mitä ympärillä\ntapahtui. Oikeussali oli ääriään myöten täynnä kullankaivajia ja\ntaivaltajia. Heidän matala äänensorinansa oli uhkaava, se sointui\nImberistä kuin merenkuohu taittuessaan kumisten rannan onkaloihin.\n\nHän istui lähellä ikkunaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä kohdistuivat\nsilloin tällöin kolkkoon näkyyn, joka tarjoutui ulkona. Taivas\noli pilvien peitossa sateen valuessa harmaana usvana. Yukon oli\ntulvillaan. Jää oli mennyt menojaan, ja joki nousi kaupungin kaduille\nsaakka. Edestakaisin pääkatua liikkui kanootteja ja sauvottavia\nveneitä kuljettaen ihmisiä, joiden aika ei riittänyt lepoon. Usein\nhän näki näiden veneiden kääntyvän pääkadulta tulvan peittämälle,\nneliönmuotoiselle alueelle, joka oli kasarmin paraatikenttänä.\nToisinaan ne katosivat aivan hänen alapuolelleen, ja hän kuuli\nniiden kolhiutuvan seinähirsiä vasten, niiden käyttäjäin kiivetessä\nsisään ikkunasta. Sitten kuului miten vesi roiskui miesten jaloissa\nheidän kahlatessaan alemmissa huoneissa ja portaissa. Sen jälkeen he\nilmestyivät ovelle hattu kädessä, vedenpitävät saappaat valuvina, ja\nliittyivät odottajain joukkoon.\n\nSamalla kun he keskittivät katseensa Imberiin nauttien säälimättä\njo edeltäkäsin rangaistuksesta, jonka hän oli kärsivä, hän\npuolestaan katseli heitä vaipuen aatoksiin. Hän mietti tapojaan ja\nheidän lakiaan, joka ei milloinkaan levännyt, vaan kulki eteenpäin\nlakkaamatta, hyvinä aikoina ja huonoina, tulvan noustessa ja nälän\nvallitessa, sekasorron, kauhun ja kuoleman uhatessa, ja joka tulisi\nedelleenkin, niin hänestä tuntui, jatkamaan kulkuaan järkkymättömänä\naikojen loppuun saakka.\n\nEräs mies koputti kiivaasti pöytään, keskustelu aleni heti, tuli\nhiljaista. Imber silmäili miestä. Hänellä näytti olevan arvovaltaa,\nmutta kuitenkin Imber ymmärsi, että jalo-otsainen mies, joka\nistui taaempana pöydän ääressä, oli heidän kaikkien päällikkönsä,\nsenkin miehen, joka oli koputtanut. Muuan kolmas, saman pöydän\nääressä istuva nousi seisaalleen ja alkoi lukea monista ohuista\npaperiarkeista. Joka arkin alussa hän selvitteli kurkkuaan ja lopussa\nkostutti sormiaan. Imber ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta muut\nymmärsivät, ja hän huomasi, että se saattoi heidät vihaisiksi.\nToisinaan se saattoi heidät kokonaan raivoon ja kerran eräs kirosi\nlyhyin, purevin ja terävin sanoin, kunnes yksi pöydän ääressä\nistujista uudelleen koputti hänet vaikenemaan.\n\nLoppumattoman kauan kesti miehen lukeminen. Hänen yksitoikkoinen,\nlaulava äänensä nukutti Imberiä, ja hän oli syvässä unessa,\nkun mies pääsi loppuun. Jonkun ääni puhui hänelle hänen omalla\nWhitefish-kielellään, ja hän heräsi ja katsoi hämmästymättä\nsisarenpoikansa kasvoja. Hän oli nuori mies, joka vuosia sitten oli\nsiirtynyt elämään valkoisten kanssa.\n\n\"Et taida tuntea minua,\" sanoi hän tervehdykseksi.\n\n\"Enkä,\" vastasi Imber. \"Sinä olet Howkan, joka lähdit pois. Äitisi on\nkuollut.\"\n\n\"Hän olikin vanha vaimo,\" vastasi Howkan. Mutta Imber ei kuullut, ja\nHowkan herätti hänet tarttumalla hänen olkapäähänsä.\n\n\"Minä sanon sinulle, mitä mies on puhunut. Se on selonteko\nhäiriöistä, jotka sinä olet aiheuttanut ja jotka olet tunnustanut\nhulluudessasi kapteeni Alexanderille. Sinä ymmärrät ja sanot, onko se\ntosipuhetta vai eikö. Määräys on sellainen.\"\n\nHowkan oli joutunut lähetystyöntekijäin keskuuteen ja oli näiltä\noppinut luku- ja kirjotustaidon. Käsissään oli hänellä useita ohuita\narkkeja, joista mies oli lukenut. Kun Imber oli tehnyt tunnustuksensa\nJimmyn välityksellä kapteeni Alexanderille, oli eräs kirjuri pannut\nsen paperille. Howkan alkoi lukea. Imber kuunteli hetkisen; sitten\nihmetys sai hänet valtoihinsa, ja hän keskeytti äkkiä:\n\n\"Tuohan on minun omaa puhettani. Vaikka korvasi eivät ole sitä\nkuulleet, kuitenkin se tulee sinun huuliltasi.\"\n\nHowkan myhäili tuntien arvonsa. Hänen tukkansa oli keskeltä kammattu\njakaukselle. \"Näetkös, se tulee paperista, oi Imber. Eivät korvani\nole sitä milloinkaan kuulleet. Se tulee paperista, silmien kautta\npäähän, huulieni kautta sinulle. Niin se tulee.\"\n\n\"Niinkö se tulee? Onko se tuolla paperilla?\" Imber kuiskasi\npelästyneen näköisenä rypistellessään paperia sormissaan ja\ntuijottaessaan sille piirrettyä kirjoitusta. \"Se on suuri taika,\nHowkan, sinä olet noita mies.\"\n\n\"Se ei ole mitään, se ei ole mitään,\" vastasi nuori mies\nvälinpitämättömänä ja ylpeänä. Hän luki umpimähkään asiapaperista:\n_\"Sinä vuonna ennen jäiden lähtöä tuli vanha mies ja poika, joka\nontui toista jalkaansa. Heidätkin minä surmasin, ja vanha mies huusi\nkovasti --_\"\n\n\"Se on totta,\" Imber keskeytti henkeään pidättäen. \"Hän huusi kovasti\neikä tahtonut kuolla pitkään aikaan. Mutta kuinka sinä sen tiedät,\nHowkan? Kertoiko ehkä valkoisten päämies? Ei kukaan nähnyt minua, ja\nainoastaan hänelle olen sen sanonut.\"\n\nHowkan pudisti päätään kärsimättömänä. \"Enkö ole jo sanonut sinulle,\nettä se on paperilla, sinä hullu?\"\n\nImber tuijotti tarkasti paperilla oleviin mustepiirtoihin. \"Niinkuin\nmetsämies katsoo lumeen ja sanoo: 'Tästä on aivan eilispäivänä\nkulkenut kaniini; tämän pajupensaan ääreen se pysähtyi kuuntelemaan;\nse kuuli jotakin ja pelkäsi; tästä se on jälleen kulkenut eteenpäin;\ntästä se meni suurella nopeudella tehden pitkiä loikkauksia; tästä\nvielä nopeammin ja hypäten vieläkin pitempään tuli ilves; tästä,\njossa kynnet ovat painuneet syvälle lumeen, ilves teki sangen pitkän\nloikkauksen; tässä se tuli maahan allaan kiemurteleva kaniini; tästä\nkulki ilves yksinään matkaansa; kaniinia ei enää ole' -- niinkuin\nmetsämies katsoo lumen merkkeihin ja sanoo niin ja niin, niin sinäkin\nkatsot paperille ja sanot, että niin ja niin on vanha Imber tehnyt?\"\n\n\"Juuri niin,\" vastasi Howkan. \"Mutta nyt kuuntele ja hillitse\nakkamaista kieltäsi, kunnes sinua pyydetään puhumaan.\"\n\nSen jälkeen Howkan luki pitkän aikaa hänelle hänen tunnustustaan, ja\nImber oli mietteissään ja vaiti. Lopuksi hän virkkoi:\n\n\"Se on minun puhettani ja totta, mutta olen käynyt vanhaksi, Howkan,\nja mieleeni muistuu unohtuneita asioita, jotka tuon päällikön olisi\nhyvä tietää. Ensiksi, Sce Mountains-vuorten ylitse tuli mies,\njolla oli taidokkaasti tehtyjä ansoja. Hän etsi Whitefish-joen\nmajavia. Hänet surmasin. Ja kauan sitten tuli kolme miestä\netsimään Whitefishin kultaa. Myös heidät surmasin ja jätin ahmojen\nraadeltaviksi. Ja Five Fingersin luona tapasin miehen, jolla oli\nlautta ja paljon muonaa.\"\n\nHetkinä, joiksi Imber vaikeni palauttaakseen asioita muistiinsa,\nHowkan käänsi, ja kirjuri merkitsi sen paperille. Oikeussali\nkuunteli tyrmistyneenä jokaista uutta kaunistelematonta\nmurhenäytelmäkohtausta, kunnes Imber kertoi eräästä punatukkaisesta\nmiehestä, joka katsoi ristiin ja jonka hän oli surmannut huomattavan\npitkän välimatkan päästä.\n\n\"Helvetti\", huudahti eräs etumaisten joukossa seisova mies. Hän\nlausui sen sydämensä pohjasta ja surun valtaamana. Hänkin oli\npunatukkainen. \"Helvetti\", toisti hän. \"Hän oli veljeni Bill\".\nSäännöllisten väliaikojen päästä niin kauan kuin istunto kesti kuului\ntuo juhlallinen: \"Helvetti\". Toverit eivät estäneet häntä, eikä\npöydän ääressä istuva mies koputtanut järjestykseen.\n\nImberin pää nuokkui jälleen, ja silmät saivat tylsän ilmeen,\nikäänkuin ne olisi peitetty maailmalta. Hän uneksi nuoruuden\nmäärätöntä turhuutta tavalla, jonka vain ikä suo.\n\nHetken kuluttua Howkan jälleen herätti hänet sanoen:\n\n\"Nouse, oi Imber! On määrätty, että sinun tulee kertoa miksi saatoit\naikaan nämä häiriöt ja murhasit nämä ihmiset ja lopuksi vaelsit tänne\netsimään Lakia.\"\n\nImber nousi seisaalleen vaivaloisesti ja keinui edestakaisin. Hän\nalkoi puhua matalalla, hiukan kumealla äänellä, mutta Howkanin ääni\nkeskeytti hänet.\n\n\"Tämä vanha mies on kirottu hullu\", hän sanoi englanninkielellä\njalo-otsaiselle miehelle. \"Hänen puheensa on sekavaa ja lapsellista.\"\n\n\"Me kuitenkin tahdomme kuulla hänen lapsellista puhettaan\", sanoi\njalo-otsainen mies. \"Ja me tahdomme kuulla sen sana sanalta\nsellaisena, kuin hän sen puhuu. Ymmärrättekö?\"\n\nHowkan ymmärsi, ja Imberin silmät salamoivat, sillä hän oli huomannut\nkohtauksen sisarenpoikansa ja arvovaltaisen miehen välillä. Sitten\nalkoi kertomus, pronssinvärisen isänmaanystävän sankarirunoelma,\njoka ansaitsisi tulla pronssiin valetuksi muistoksi jälkipolville.\nJoukko kävi omituisen hiljaiseksi, ja jalo-otsainen tuomari nojasi\npäätään käteensä ja punnitsi omaa sieluaan ja rotunsa sielua. Kuului\nainoastaan Imberin matala puhe, jota vuorotti tulkin kimeä ääni, ja\nsilloin tällöin kajahti punatukan ihmettelevä ja miettivä \"helvetti\".\n\n\"Olen Imber ja kuulun Whitefish-kansaan.\" Niin kuului Howkanin\ntulkinta. Howkan joutui entisen raakalaisuutensa valtaan ja kadotti\nlähetyskasvatuksensa ja pintapuolisen sivistyksensä kuullessaan\nImberin kertomuksen metsäläissoinnun. \"Isäni oli Otsbaok, vahva mies.\nMaa oli lämmin auringonpaisteesta ja ilosta ollessani poika. Kansa\nei halunnut mitään vierasta, ei kuunnellut outoja ääniä; heidän\nisäinsä tavat olivat heidänkin tapojaan. Naiset miellyttivät nuoria\nmiehiä, ja nuoret miehet silmäilivät heihin tyytyväisinä. Lapset\nriippuivat naisten rinnoilla, ja naiset olivat leveälanteisia heimon\nlisäyksestä. Silloin miehet olivat miehiä. Rauhan ja kylläisyyden,\nsodan ja nälän vallitessa he olivat miehiä.\n\n\"Silloin oli vesissä enemmän kaloja kuin nykyään ja enemmän riistaa\nmetsissä. Koiramme olivat susia, niitä peitti paksu turkki, ja\nne olivat kestäviä pakkasta ja rajusäätä vastaan. Ja niinkuin\nkoiramme olimme mekin kestäviä pakkasta ja säätä vastaan. Kun\nPelly-heimo tuli maahamme, me surmasimme heitä ja he meitä. Sillä\nme Whitefish-heimoon kuuluvat olimme miehiä, ja meidän isämme ja\nisoisämme olivat taistelleet Pelly-heimoa vastaan ja määränneet maan\nrajan.\n\n\"Niinkuin sanoin, olimme kestäviä kuten koirammekin. Mutta eräänä\npäivänä tuli ensimmäinen valkoinen mies. Hän ryömi kättensä ja\npolviensa varassa lumessa näin. Hän oli kovin laiha: luut olivat\nterävinä pingottuneen nahan alla. Emme olleet tietäneet, että\nsellaisia miehiä oli olemassa, ja ihmettelimme, mistä heimosta ja\nmaasta hän saattoi olla. Hän oli heikko, kovin heikko kuin pieni\nlapsi. Siksi me soimme hänelle paikan tulen ääressä ja lämpimät\nturkit hänen nukkuakseen, ja ruokimme häntä, niinkuin pientä lasta\nruokitaan.\n\n\"Hänellä oli mukanaan koira, yhtä suuri kuin kolme meidän koiraamme ja\nsangen heikko. Tämän koiran karva oli lyhyttä eikä se lämmittänyt;\nja häntä oli jäätynyt niin, että sen pää putosi pois. Tätä omituista\nkoiraa me ruokimme ja annoimme sen nukkua tulen ääressä ja ajoimme\npois omat koiramme, jotka olisivat tappaneet sen. Hirvenlihasta\nja kuivasta lohesta saivat mies ja koira voimansa takaisin; voima\nteki heistä suuria ja pelottomia. Mies puhui äänekkäästi ja nauroi\nvanhoille miehille ja katseli röyhkeästi tyttöihin. Koira tappeli\nmeidän koiriamme vastaan ja huolimatta lyhyestä karvastaan ja\npehmeydestään se tappoi niitä kolme yhtenä ainoana päivänä.\n\n\"Kun pyysimme tietoja hänen kansastaan, sanoi hän: 'Minulla on paljon\nveljiä', ja nauroi pahaaennustavasti. Kun hän oli täysin voimissaan,\nlähti hän pois, ja hänen kanssaan lähti Noda, päällikön tytär. Sen\njälkeen sai eräs koiristamme pentuja. Emme milloinkaan olleet nähneet\nsellaista koirarotua -- suuripäistä, leveäleukaista, lyhytkarvaista,\navutonta. Muistan hyvin isäni, Otsbaokin, vahvan miehen. Hänen\nkasvonsa synkistyivät nähdessään sellaisen avuttomuuden, ja hän\notti kiven, näin, näin, eikä enää ollut avuttomuutta. Kahden kesän\nkuluttua Noda tuli takaisin kainalossaan poikalapsi.\n\n\"Se oli alkuna. Tuli toinen valkoinen mies lyhytkarvaisine koirineen,\njotka hän jätti meille lähtiessään. Mutta hänen mukanaan meni\nkuusi vahvinta koiraamme, joista hän oli antanut korvaukseksi\nKoo-So-Teelle, äitini veljelle, ihmeellisen pistoolin, joka laukesi\nkuusi kertaa perätysten sangen nopeasti. Pistoolin vuoksi Koo-So-Tee\npaisui mahtavaksi ja nauroi meidän jousiamme ja nuoliamme. 'Naisten\nkapineita', sanoi hän niistä ja meni paljasnaamaista harmaata karhua\nvastaan pistooli kädessään. Tiedätte, ettei ole hyvä ahdistella\nharmaatakarhua pistoolilla, mutta miten me olisimme ymmärtäneet\nsen? Miten olisi Koo-So-Tee sen ymmärtänyt? Niin hän meni karhua\nvastaan, sangen urheana, ja laukaisi pistoolin nopeasti kuusi kertaa;\nmutta karhu murahti ja murskasi hänen rintansa kuin munankuoren,\nja Koo-So-Teen aivot valuivat maahan niinkuin hunaja mehiläisten\npesästä. Hän oli ollut mainio metsämies, eikä nyt ollut ketään\ntuomassa ravintoa hänen _squaw'lleen_ ja lapsilleen. Mielemme täyttyi\nkatkeruudella, ja me sanoimme: 'Se, mikä on hyvää valkoisille\nmiehille, ei sovellu meille.' Ja se on totta. Valkoisia miehiä on\npaljon, ja he ovat lihavia, mutta heidän tapojaan seuraten me käymme\nharvalukuisiksi ja laihoiksi.\n\n\"Tuli kolmas valkoinen mies mukanaan suuret määrät kaikenlaisia\nihmeellisiä ruokia ja kapineita. Kaksikymmentä vahvinta koiraamme hän\nmeiltä osti. Jaellen lahjoja ja suuria lupauksia sai hän mukaansa\nkymmenen nuorta metsästäjäämme retkelle, jonka päämäärää kukaan ei\ntietänyt. Huhutaan, että he olisivat kuolleet Sce Mountains-vuorten\nlumeen tahi Hiljaisuuden kukkuloille, jotka ovat maan rajan\nulkopuolella ja joilla ei kukaan ole käynyt. Miten asianlaita\nlieneekin, koiria ja nuoria miehiä ei enää nähty milloinkaan.\n\n\"Vuodet toivat mukanaan lisää valkoisia miehiä, ja aina he maksuilla\nja lahjoilla saivat nuoria miehiä mukaansa. Toisinaan nuoret miehet\npalasivat kertoen kummia juttuja vaaroista ja vaivoista maassa, joka\noli Pelly-heimon alueen takana, ja toisinaan he eivät palanneet.\nMutta me sanoimme: 'Jos valkoiset miehet eivät pelkää kadottaa\nelämäänsä, johtuu se siitä, että heitä on paljon, monta elämää;\nmutta me Whitefish-kansa olemme vähälukuinen, eivätkä nuoret miehet\nsaa enää lähteä pois! Mutta nuoret miehet kuitenkin menivät; nuoret\nnaisetkin menivät; ja me olimme sangen vihaisia.'\n\n\"'On totta kylläkin, että söimme jauhoja ja suolattua sianlihaa\nja joimme teetä, joka oli sangen virkistävää; mutta kun emme\nsaaneet teetä, tuntui se ikävältä, ja tulimme harvapuheisiksi ja\npikavihaisiksi. Niin aloimme kaivata tavaroita, joita valkoiset\nmiehet kauppasivat. Kauppa, kauppa, aina vain kauppa! Eräänäkin\ntalvena möimme lihavaramme kelloihin, jotka eivät käyneet ja joiden\nvieterit olivat katkenneet, ja viiloihin, jotka oli kulutettu\nsileiksi, ja pistooleihin, joissa ei ollut patruunia ja jotka olivat\narvottomia. Ja sitten tuli nälkä, ja me olimme ilman lihaa, ja\npuolisen sataa ihmistä kuoli kevääseen mennessä.'\n\n\"'Nyt olemme tulleet heikoiksi,' sanoimme, 'ja Pelly-heimo voi hyökätä\nkimppuumme, ja rajamme muutetaan.' Mutta Pelly-heimon oli käynyt\nkuten meidänkin, ja he olivat liian heikkoja hyökätäkseen kimppuumme.\n\n\"Isäni Otsbaok, vahva mies, oli jo vanha ja sangen viisas. Hän puhui\npäällikölle: 'Katso, koiramme ovat arvottomia. Ne eivät enää ole\npaksuturkkisia ja vahvoja, vaan kuolevat pakkaseen ja valjaisiin.\nMenkäämme kylään tappamaan ne, ainoastaan susimaiset jättäkäämme\neloon ja sitokaamme ne yöksi ulos, jotta ne voisivat parittua metsän\nvillien susien kanssa. Siten saamme jälleen lämminkarvaisia ja\nvahvoja koiria.'\n\n\"Hänen sanojaan kuunneltiin, ja me, Whitefish-heimo, tulimme\ntunnetuiksi koiristamme, jotka olivat maan paraat. Mutta itsemme\nvuoksi ei meitä tunnettu. Parhaat nuoret miehemme ja naisemme olivat\nmenneet menojaan taivaltamaan ja sauvomaan kaukaisiin seutuihin.\nNuoret naiset tulivat takaisin vanhoina ja murtuneina, kuten Nodakin\noli tullut, tahikka eivät tulleet lainkaan. Nuoret miehet tulivat\ntakaisin istuakseen tuliemme ääressä jonkun aikaa. He olivat\ntäynnä pahoja puheita ja huonoja tapoja, he joivat pahoja juomia\nja pelasivat yöt päivät; heidän mielensä oli rauhaton, kunnes he\nsaivat valkoisten miesten kutsun ja lähtivät jälleen tuntemattomiin\nseutuihin. He eivät tunteneet kunnioitusta eikä arvonantoa, he\npilkkasivat vanhoja tapoja ja nauroivat päällikköä ja shamaaneja\nsuoraan kasvoihin.\n\n\"Kuten sanoin, meistä, Whitefish-heimosta, oli tullut heikko rotu.\nMe möimme lämpimät taljamme ja turkkimme tupakkaan, paloviinaan\nja ohuihin pumpulikankaisiin, joissa me saimme väristä kylmän\nvallitessa. Meihin tuli yskä, miehet ja naiset yskivät ja hikoilivat\nyöt pitkät, ja metsästäjät sylkivät verta lumelle. Silloin tällöin\njoku sai äkkiä verensyöksyn ja kuoli. Naiset synnyttivät vähän\nlapsia, ja syntyneet olivat heikkoja ja sairaaloisia. Valkoisilta\nmiehiltä saimme uusia tauteja, joita emme olleet milloinkaan\ntunteneet ja joita emme voineet käsittää. Olen kuullut näitä tauteja\nnimitettävän rokoksi, ja meitä kuoli niihin, niinkuin lohet kuolevat\nsyksyllä joen hiljaisiin pyörteisiin, kun ne laskettuaan mätinsä ovat\nelämässä tarpeettomia.\n\n\"Kaikesta huolimatta, ja sehän onkin ihmeellisintä, valkoisia miehiä\nyhä saapuu; he ovat kuin kuoleman henkäys, kaikki heidän tapansa\njohtavat kuolemaan, heidän sieramensa puhaltavat sitä; kuitenkaan\nhe eivät kuole. Heiltä on paloviina peräisin, heiltä tupakka ja\nlyhytkarvaiset koirat; heiltä monet taudit, iso- ja tuhkarokko,\nyskä ja verensyöksy; heidän on valkoinen iho ja pehmeys, joka ei\nsiedä kylmyyttä eikä rajusäätä; heidän ovat pistoolit, jotka ampuvat\nnopeasti kuusi kertaa perätysten ja ovat arvottomia. Huolimatta\npahuudestaan he ovat hyvinvoipia ja menestyvät ja hallitsevat\nankaralla kädellä koko maailmaa ja sortavat sen kansoja. Heidän\nnaisensa myöskin ovat pehmeitä kuin lapset, murtuvia, eivätkä\nkuitenkaan murru, vaan ovat miesten äitejä. Tästä pehmeydestä,\nsairaudesta ja heikkoudesta tulee voima, valta ja arvoasema. He ovat\njoko jumalia tahi paholaisia, miten lienee. En tiedä. Mitä tietäisin\nminä, Imber Whitefish-heimosta? Tiedän vain, että he käyvät yli\nymmärryksen, nämä valkoiset miehet, jotka vaeltavat ja taistelevat\nkautta koko maailman.\n\n\"Kuten sanoin, riista yhä väheni metsistä. On totta, että valkoisen\nmiehen pyssy on mitä mainioin ja surmaa pitkän matkan päästä; mutta\nmitä hyötyä siitä oli, kun ei ollut riistaa surmattavana. Kun olin\npoika Whitefish-heimossa, oli joka mäellä hirvi, ja joka vuosi saapui\nmäärätön karibulauma. Mutta nyt täytyy metsämiehen kuljeskella\nkymmenen päivää, ja eikä sittenkään yksikään hirvi ilahduta hänen\nsilmäänsä, entiset karibulaumat eivät saavu ollenkaan. Vähän arvoa on\nkaukosurma pyssyllä, sanon minä, kun ei ole mitään surmattavana.\n\n\"Minä, Imber, harkitsin näitä seikkoja ja tarkastelin, miten\nsillävälin Whitefish-heimo, Pelly-heimo ja kaikki maan heimot\nkatosivat niinkuin metsän riista. Harkitsin kauan. Keskustelin\nshamaanien ja muiden vanhojen, viisaiden miesten kanssa. Menin\nyksinäisyyteen, etteivät kylän äänet olisi häirinneet minua, enkä\nsyönyt lainkaan, ettei vatsani olisi vaikuttanut ajatuksiini\nja tehnyt niitä hitaiksi, istuin kauan metsässä enkä nukkunut\nollenkaan, vaan silmäni olivat valppaat, korvani kärsivälliset ja\ntarkat odottaessani sanaa, jonka saisin. Ja kuljeskelin yksinäni yön\npimeydessä joen äyräälle, jossa tuuli suhisi ja vesi valitti ja josta\netsin viisautta vanhojen shamaanien ja kuolleiden hengiltä, jotka\nasuivat puissa.\n\n\"Ja lopuksi tulivat luokseni, ikäänkuin näyssä nuo lyhytkarvaiset,\nvastenmieliset koirat, ja ratkaisu näytti selvältä. Isäni, Otsbaokin,\nvahvan miehen, viisaus oli saanut susikoiramme pysymään puhtaina,\njoten ne olivat jääneet lämminkarvaisiksi ja vahvoiksi valjaissa.\nNiin palasin kylään ja pidin puheen miehille. 'Nämä valkoiset miehet\nmuodostavat heimon', sanoin. 'Sangen suuren heimon; epäilemättä on\nravinto loppunut heidän maastaan, ja he ovat tulleet meidän luoksemme\nhankkiakseen itselleen uuden maan. Mutta he heikontavat meitä, ja\nme kuolemme. He ovat sangen nälkäistä väkeä. Ja olemme menettäneet\nlihamme, ja olisi hyvä menetellä heidän suhteensa samoin, kuin teimme\nheidän koirillensa, jos haluamme elää!'\n\n\"Ja minä puhuin edelleen kehottaen taisteluun. Whitefish-miehet\nkuuntelivat; yksi sanoi sitä, toinen tätä; toiset puhuivat toisista\nvähäpätöisistä asioista, eikä kukaan puhunut urheasti sankariteoista\nja sodasta. Mutta kun nuoret miehet olivat heikkoja kuin vesi ja\narkoja, tarkastelin vanhoja miehiä ja näin, miten tuli syttyi heidän\nsilmiinsä. Myöhemmin kun kylä nukkui, eikä kukaan tietänyt, keräsin\nvanhat miehet metsään ja puhuin edelleen. Olimme yksimielisiä ja\nmuistelimme entisiä nuoruuden päiviä ja vapaata maata ja runsasta\naikaa ja iloa ja päivänpaistetta; sanoimme toisiamme veljiksi ja\nvannoimme kalliin, salaisen valan. Me vannoimme puhdistavamme maan\nsiitä pahasta heimosta, joka oli sen vallannut. On selvää, että\nolimme hulluja, mutta kuinka me, Whitefish-heimon vanhat miehet,\nolisimme saattaneet sitä ymmärtää?\n\n\"Toisia innostaakseni minä tein ensimäisen teon. Vartioin Yukonia,\nkunnes näin ensimmäisen kanootin laskevan myötävirtaa. Siinä istui\nkaksi valkoista miestä, ja kun seisoin rannalla suorana ja viittasin\nheille kädelläni, he muuttivat suuntansa minua kohden. Ja kun\nkokassa istuva mies kohottautui saadakseen tietää, minkävuoksi olin\nkutsunut häntä, nuoleni suhahti ilmassa ja kohtasi hänen kurkkunsa\n-- hän sai tietää. Toinen mies, joka oli melonut perässä, tarttui jo\npyssyynsä, kun ensimmäinen kolmesta keihäästä surmasi hänet. 'Nämä\novat ensimmäiset', sanoin, kun vanhat miehet olivat kerääntyneet\nluokseni. 'Myöhemmin kokoamme vahvoiksi jääneet nuoret miehet, ja työ\nkäy helposti.'\n\n\"Sitten heitimme nuo kaksi kuollutta valkoista miestä jokeen.\nKanootista, joka oli sangen hyvä kanootti, me teimme tulen; tuleen\nmyös heitimme kanootissa olleet tavarat. Mutta ensin katsoimme\ntavaroita, ja ne olivat nahkapusseja, jotka avasimme veitsillämme.\nNäissä pusseissa oli paljon papereita, sellaisia, joista sinä\nluit, oi Howkan; niissä oli merkkejä, joita ihmettelimme emmekä\nymmärtäneet. Nyt olen tullut viisaaksi ja tiedän, että se on\nvalkoisten miesten puhetta, niinkuin olet minulle kertonut.\n\n\"Oikeussalissa kuului kuisketta ja suhinaa. Kun Howkan oli lopettanut\nkanoottijutun tulkinnan eräs miehistä lausui: 'Se oli kadonnut 91:n\nposti; miehet olivat Peter James ja Delaney. Viimeksi puhutteli heitä\nMatthews Le Barge-järvellä.' Kirjuri merkitsi kaiken paperille ja\nPohjolan historiaan lisättiin taasen yksi pykälä.\n\n\"Ei ole enää paljon sanomista\", jatkoi Imber hitaasti. \"Tuolla\npaperilla ovat tekomme. Olimme vanhoja miehiä emmekä ymmärtäneet.\nMinä, Imber, en vieläkään ymmärrä. Surmasimme salaa ja jatkoimme\nsurmaamista, sillä vuosien mukaan meistä oli tullut taitavia ja\nolimme oppineet toimimaan nopeasti, vaikka emme hätäilleet. Kun\nvalkoiset miehet tulivat luoksemme katse synkkänä ja kovin sanoin\nvieden mukanaan kuusi nuorta miestä, jotka he kahleisiin sitomalla\nolivat tehneet avuttomiksi, me ymmärsimme, että oli surmattava\nyhä laajemmalla alueella. Ja yksitellen me vanhat miehet läksimme\nkulkemaan myötä- ja vastavirtaa tuntemattomiin maihin. Se oli\nurhoollisuutta. Olimme vanhoja ja pelottomia, mutta kaukaisten\nseutujen aiheuttama kauhu on kamalaa vanhoille miehille.\n\n\"Siten surmasimme, hätäilemättä ja taitavasti. Chilcootin ja Yukonin\nsuistomaalla me surmasimme, solissa ja merenrannalla, missä\nvain oli valkoisia miehiä leiriytyneenä tahi taivalluksella. He\nkuolivat kylläkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Aina tuli\nheitä yli vuorten, yhä he lisääntyivät, kin me vanhat aina kävimme\nharvalukuisammiksi. Muistan Cariban Crossingin luona olleen valkoisen\nmiehen leirin. Hän oli sangen pieni mies, ja kolme meikäläistä\nhyökkäsi hänen kimppuunsa, kun hän oli uneen vaipuneena. Seuraavana\npäivänä näin heidät, kaikki neljä. Valkoinen mies vielä hengitti sen\nverran, että hän saattoi kirota minut ennen kuolemaansa.\n\n\"Ja niin jatkui: milloin kuoli yksi vanha mies, milloin toinen.\nToisinaan saimme heidän kuolemastaan sanan kauan jälkeenpäin,\ntoisinaan emme ollenkaan. Toisten heimojen vanhat miehet olivat\nheikkoja ja arkoja eivätkä liittyneet meihin. Kuten sanoin, yksi\nkerrallaan, kunnes ainoastaan minä olen jäänyt jälelle. Olen Imber\nWhitefish-kansasta. Isäni oli Otsbaok, vahva mies. Whitefish-kansaa\nei enää ole olemassa. Olen viimeinen vanha mies. Nuoret miehet\nja nuoret naiset ovat menneet menojaan; muutamat ovat liittyneet\nPelly-heimoon, toiset Salmon-heimoon, mutta useimmat valkoisiin\nmiehiin. Olen sangen vanha ja sangen väsynyt. Koska on turhaa\ntaistella Lakia vastaan, kuten olet sanonut, Howkan, olen tullut\netsimään Lakia.\"\n\n\"Oi Imber, sinä olet tosiaankin hullu\", sanoi Howkan.\n\nMutta Imber oli vaipunut syviin aatoksiin. Jalo-otsainen tuomarikin\noli vaipunut aatoksiin: koko hänen rotunsa ilmestyi hänen eteensä\nvaltavana taikanäytelmänä -- hänen teräksinen, panssaroitu\nrotunsa, kaikkien ihmisheimojen lainlaatija ja määrääjä. Hän näki\nsen nousevan punahohteisena synkkien metsien ja kolkkojen merien\ntakaa; hän näki sen loistavan veripunaisena puolipäivänsä täydessä\nriemuitsevassa kukkeudessa; ja hän näki, miten pitkin varjoisaa\nrinnettä veripunainen hiekka vaihtui yöksi. Ja kaikkea vallitsevana\nhän näki Lain, säälimättömänä ja mahtavana, aina järkkymättömänä ja\naina määräävänä, suurempana kuin ihmistomu, joka joko täytti sen tahi\njoutui sen murskattavaksi, suurempana häntä itseäänkin, jonka sydän\npuhui anteeksiantamusta.\n\n\n\n"]