[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQzauSjVcDLex84su9BAGJNRvh_ybkGaYl5nVE8xyvwk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},969,"Kerjäläissoturit","Liefde, J. B. de",1847,1878,"969-liefde-j-b-de-kerjalaissoturit","969__Liefde_J._B._de__Kerjäläissoturit","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1868,1917,72217,451425,false,48585,[23],"Netherlands -- History -- Eighty Years' War, 1568-1648 -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Kerjäläissoturit: Historiallinen romaani\" by J. B. de Liefde is a historical novel written in the early 20th century. The book is set in the context of the 16th-century struggles of the Dutch against Spanish oppression during the Eighty Years' War. It vividly portrays the themes of freedom and resistance, focusing on characters such as the young cavalier Karel Galama and his loyal servant Hannu as they navigate through the turbulent political landscape of their time.  The opening of the novel introduces readers to the dire state of the Low Countries under Spanish rule, where significant figures like Counts Egmont and Horn face execution for their beliefs. We see Karel Galama, a young nobleman disguised as a Spanish officer, reflecting on the injustice while accompanied by Hannu, his disgruntled servant. Their journey leads them to various encounters, emphasizing the growing tensions and frustration amongst the populace, as well as the undercurrents of rebellion. This rich historical backdrop sets the stage for the unfolding drama and the fight for national and religious freedom that will ensue. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Koskimies, Kaarlo",267,"Historiallinen romaani sijoittuu 1500-luvun Alankomaihin ja kuvaa maan vapautustaistelua Espanjan valtaa vastaan. Kertomus alkaa kreivien Egmontin ja Hornin teloituksesta ja seuraa kerjäläissotureiksi kutsuttujen kapinallisten kamppailua uskonnollisen ja kansallisen vapauden puolesta.","J. B. de Liefden 'Kerjäläissoturit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 969. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERJÄLÄISSOTURIT\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nJ. B. DE LIEFDE\n\n\nSuomentanut Kaarlo Forsman\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.\nIsak Julinin kirjapaino, Tampere.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Yleiskatsaus.\n    II. Kaksi siivoa Kerjäläistä.\n   III. Ketun koukku.\n    IV. Kaksi keskustelua.\n     V. Itseensä tyytyväinen mies.\n    VI. Vaarallinen kohtaus.\n   VII. \"Ad patibulum\".\n  VIII. Kerjäläisten pesä.\n    IX. Valinta.\n     X. Kiinni.\n    XI. Pikkuinen tiikeri.\n   XII. Liha on heikko.\n  XIII. Herra ja palvelija.\n   XIV. Eläköön Geusit!\n    XV. Kuoleman kielissä.\n   XVI. Tautivuoteella.\n  XVII. Surullinen juttu.\n XVIII. Liian hyvä koiran nimeksi.\n   XIX. Vanhastaan tutut kasvot.\n    XX. Hartausseura.\n   XXI. Galaman silmät aukenevat.\n  XXII. Kerjäläisten tapoja.\n XXIII. Toivoton tila.\n  XXIV. Laiva näkyvissä!\n   XXV. Kolmen tuttavan kohtaus.\n  XXVI. Ihminen päättää, Jumala säätää.\n XXVII. Vihdoinkin lepoon.\nXXVIII. Huhtikuun ensimäinen päivä.\n  XXIX. Löydetty.\n   XXX. Esirippu laskee.\n\n\n\n\nI.\n\nYLEISKATSAUS.\n\n\nBrüsselin tori tarjosi kesäkuun 5 p:nä 1568, kun aurinko kohosi\nkaupungin yli, surullisen näyn. Ison, uhkean rakennuksen edustalle\noli pystytetty mestauslava, jolla aiottiin teloittaa kaksi maan\netevintä, mainiointa miestä, kreivit Egmont ja Horn. Nämä olivat\nne uhrit, joitten veri pyhitti Alankomaitten tantereen siksi\nnäyttämöksi, jolla taisteltiin kenties jaloin taistelu, minkä\nkuudennentoista vuosisadan historia tietää mainita.\n\nTämä taistelu koski ihmisen pyhimpiä ja kalleimpia aarteita,\nuskonnollista ja kansallista vapautta. Näitten etujen ensimäisiä\npuolustajia elähytti lannistumaton vapauden halu; heitä vahvisti\nluottamus Jumalan sanaan, josta on kirjoitettu: \"se on voitto,\njoka maailmasta saatu on\". Sortajat, joita he vastustivat, olivat\nsilloisen ajan suurimmat mahdit, Rooman paavi, Espanjan kuningas ja\nnäitten väkevä ase, inkvisitsioni. Jos pappisjuonet ja hirmuvalta\nmilloinkaan olivat yhdistäneet kavaluutensa ja voimansa hyvää asiaa\nkukistaakseen, tapahtui se tässä sitkeässä sodassa, jota kesti\nkokonaista kahdeksankymmentä vuotta. Mutta tässä sodassa nähtiin\nmyös, että vähäinenkin ja heikko kansa voi suurimmankin vallan\nmasentaa, jos se yksimielisesti päättää panna henkensä alttiiksi\nvapauden ja uskon puolesta.\n\nAlankomaiksi nimitetään tätä nykyä ainoastaan Hollannin\nkuningaskuntaa. Kuudennellatoista vuosisadalla sen sijaan tämä\nnimi käsitti joukon maakuntia, jotka Zuyderseestä ja Dollartista\nulottuivat Ranskan pohjoisrajoihin asti ja yhteensä muodostivat tuon\nviljavan liejumaan, jonka sittemmin Hollannin ja Belgian kuninkaat\novat keskenään jakaneet. Nämä maakunnat olivat kertomuksemme aikana\nEspanjan kuninkaan Filip II:n vallanalaisia. Hän hallitsi niitä\nAlankomaitten kreivin Filip III:n nimellä. Hän oli perinyt tämän\nalusmaan isältänsä Kaarle V:ltä ja se oli epäilemättä hänen lavean\nvaltakuntansa kauneimpia osia.\n\nTeollisuuden yhtämittainen edistys, äly, rohkea ja varovainen\nkeinottelu, oli viidennentoista vuosisadan lopulla Alankomaitten\nkansalle tuottanut niin suuren varallisuuden, ettei sen vertaista\nnähty muualla maailmassa. Alankomaalaiset olivat aikansa\nuskaliaimpia merenkulkijoita. Heidän sametti-, silkki-, matto- ja\npalttinakankaitansa pidettiin arvossa kaikkialla, missä niistä\ntiedettiin, ja -- ihmeellistä kyllä -- tässä maassa, jonka luonnolta\nmelkein kokonaan puuttuu romanttista ihanuutta, syntyi maalarikoulu,\njolta vain roomalaiset taiteilijat veivät voiton. Asukasten\nvarallisuus oli käynyt puheenparreksi. He tuhlasivat asuntoihinsa ja\npukuihinsa niin paljon rikkautta, että eräs ruhtinatar, joka kerran\nasteli pääkaupungin katuja, kummastuneena huudahti, että \"hän luuli\nkäyvänsä prinssien eikä porvarien joukossa\".\n\nEi siis sovi ihmetellä, että Filip luuli suuren vahingon tapahtuvan\nitselleen, jos hän menettäisi nämä rikkaat maakunnat -- eikä\nhänen pelkonsa ollutkaan aiheeton. Alankomaalaiset olivat hänelle\nepäilemättä niin uskolliset ja kuuliaiset, kuin odottaa sopi. He\ntosin tarkasti valvoivat etuoikeuksiaan ja pyrkivät yhä vapaaseen\nitsehallintoon, mutta se ajatus ei milloinkaan tullut heidän\nmieleensä, että he irroittaisivat itsensä Espanjan ylivallasta;\npäinvastoin he olivat siitä aikeesta niin kaukana, että vasta silloin\nrohkenivat pyrkiä itsenäiseksi kansaksi, kun Filip puolestaan mitä\ntylyimmällä ja kehnoimmalla tavalla oli katkaissut siteet, jotka\nliittivät tämän uskollisen kansan hänen valtaistuimeensa.\n\nMutta uskonpuhdistuksen valo, joka sytytti ilmituleen koko\nSaksanmaan, oli tunkeunut näihinkin seutuihin. Filip, joka oli yhtä\nharras paavinuskolainen kuin julma tyranni, aavisti, että hänen\nhuonekunnalleen ja Alankomaille välttämättömästi tulisi ero, jollei\nhän aikanaan estäisi tuota hirveää harhauskoa leviämästä noihin\nmaakuntiin. Kun hän v. 1559 kävi tässä valtakuntansa osassa, oli hän\nkauhukseen huomannut, että pahuus jo oli paisunut huolestuttavassa\nmäärässä ja oli kaiken lisäksi vaarallisinta laatua, sillä tänne\noli päässyt kalvinilainen eli reformeerattu harhaoppi, jota\nsanottiin vallankumoukseen ja kapinan vehkeisiin paljon Lutherin\noppia taipuvaisemmaksi. Vihan vimmassa hän päätti ettei hän lepää,\nennenkuin on hävittänyt maasta protestanttisuuden kaikkineen\npäivineen. Ranskan kuninkaan Henrik II:sen kanssa hän neuvotteli,\nkuinka he tulella ja miekalla tuhoisivat kaikki eri-uskolaiset,\nniin ylhäiset kuin alhaiset, ja näin vapauttaisivat maailman tuosta\n\"kirotusta turilas-parvesta\".\n\nNämä hankkeet ilmoitettiin varomattomasti Oranian prinssille\nVilhelmille, joka oleskeli silloin panttivankina Ranskan kuninkaan\nhovissa. Tästä hetkestä alkaen jalo prinssi päätti, henkensäkin\nuhalla, suojella viatonta Alankomaitten kansaa. Mutta tätä prinssin\naikomusta ei Espanjan kuningas tuntenut, sillä siinä tapauksessa\nhän ei suinkaan olisi antanut tämän hallittavaksi neljää rikkainta\nja mahtavinta pohjoismaakuntaa, nim. Hollantia, Seelantia,\nLänsi-Frieslantia ja Utrechtia.\n\nKoko maan hallitus oli uskottu kuninkaan sisarelle, Parman\nherttuattarelle Margarethalle. Hänen apunaan tässä toimessa oli\nkardinaali Granvella ja maan ylimyksistä koottu neuvoskunta,\njossa paitsi Oranian prinssiä kreivit Egmont ja Horn sekä parooni\nBerlaiment olivat mahtavimmat. Pian havaittiin kuitenkin, että\nkuningas oli päättänyt hallita oman mielensä mukaan, huolimatta\nkansan tahdosta, sellaisena kuin se ilmeni säätyjen kokouksessa\nja aateliston neuvoskunnassa. Välittämättä vastarinnasta ja\nsyrjäyttäen kaikki kansan etuoikeudet, toi kardinaali Granvella\nmaahan espanjalaisen inkvisitsionin, jonka jälkeen heti alkoi kiivas\nja yleinen vaino. Jesuiitta-seuran jäseniä hiipi joka perheeseen\nurkkien salaisimpiakin seikkoja. Inkvisitsionin virkamiehet, joitten\nhäijynilkinen julmuus ei aina pukeunut edes hurskauden verhoon,\nhätyyttivät jokaista, ken vain ei osoittanut matelevaa nöyryyttä.\nHe hirttivät, polttivat, silpoivat ja kahlitsivat tuhansia, eikä\nkuitenkaan puuttunut niitä, jotka rohkenivat tunnustaa puhdasta\nevankeliumia ja vastustaa kirkon erhetyksiä, vaikka heitä uhkasi\nköyhyys ja elinkautinen vankeus, vaikka heitä surmattiin hirttämällä,\nkuristamalla, elävältä nylkemällä tai polttamalla ja muilla\nhirveillä, usein toista vuorokautta kestävillä kidutuksilla.\n\nKansassa syttyi kapinan henki. Eivät katoliset itsekään jaksaneet\ntätä enää kärsiä. Mutta paavillisia pullia ja pannakirjoja sateli\nyhtämittaa onnettomaan maahan. Keisarillisia asetuksia julkaistiin ja\npantiin voimaan vierasten sotajoukkojen avulla; näitä sotajoukkoja\npalkittiin niillä tavaroilla, joita sortajat uhreiltaan riistivät.\nKauppalaivoilla, jotka ennen olivat kuljettaneet tavaroita kaikkiin\nmaailman satamoihin, pakeni nyt lukuisasti kauppiaita, jotka\nasettuivat Saksaan ja Englantiin vieden näille maille pääomansa\nja liikeälynsä. Lukuisat ja avarat vankihuoneet olivat syyttömiä\ntäpötäynnä, mutta pahantekijät pääsivät irralle, kun vain olivat\nköyhiä ja osasivat supista \"Ave Mariaa\". Ihmiset eivät enää uskoneet\nläheisimpiään, omia lapsiaan, vaimojaan, miehiään. Ei kukaan\nuskaltanut julkisesti puhua uskonnosta, ja ainoastaan siellä missä\nkaksi tai kolme uuden opin harrastajaa sattui yhteen, huojensivat he\nkeskenään sydäntään, etsien voimaa ja lohdutusta uskostaan.\n\nTämä menettely, joka polki kaikkien oikeuksia, yllytti mahtavan\naateliston vihaan. Hallitsijattarelle (Parman herttuattarelle)\ntuotiin ylenmäärin moitteita, valituksia ja uhkauksia. Hän oli\nhelläsydäminen nainen ja valitukset koskivat kipeästi häneen, mutta\nhän ei voinut aatelisille antaa rauhoittavaa vastausta; hän ei voinut\nheille sanoa, ettei vika ollut hänen, vaan kuninkaan ja ennenkaikkea\nkardinaalin. Mutta he huomasivat sen itse ja Oranian prinssi,\njota pidettiin maan ensimäisenä miehenä ja joka suuresti vaikutti\nkansaan, tuimistui heidän vapautensa kirkolliselle sortajalle. Nyt\nvaadittiin, että kardinaali erotettaisiin virastaan. Ensin kuningas\nkylmäkiskoisena ja ylpeänä ei virkkanut mitään, sitten hän antoi\narmollisen, mutta karttavan vastauksen. Mutta tämä ei tyydyttänyt\naatelismiehiä. He solvasivat ja pilkkasivat kardinaalia, he uhkasivat\nkuningasta ja puhuivat kapinasta. Kuningas vimmastui, työnsi heidän\nuhkauksensa karttuneella katkeruudella takaisin, mutta myöntyi\nvihdoin ja kardinaali lähti tiehensä v. 1564.\n\nTämä tapaus herätti maakunnissa suurta riemua ja nyt odotettiin\nkultaista aikakautta. Tosin inkvisitsioni ei poistunut kardinaalin\nkanssa, mutta hallitsijatar osoitti nyt suurempaa lempeyttä ja\nvaino taukosi pitkäksi aikaa melkein kokonaan. Aatelisto ja säädyt\nkutsuttiin taas kokoon, puhtaan opin vainotut harrastajat eivät\netsineet enää piilopaikkoja, ihmiset kulkivat usein peninkulmamääriä\nharrasta saarnamiestä kuullakseen, ja miehet kuljettivat myötänsä\nnuijia ja miekkoja, häntä suojellakseen. Kansa virkistyi uudelleen.\nSe toivoi, että sille suotaisiin ainakin uskonvapaus; se toivoi,\nettä rauha ja onni vihdoinkin majoittuisi rehellisten Alankomaitten\nasukkaitten luo.\n\nNäin ei kuitenkaan käynyt. Elokuulla v. 1566 sattui tapaus, joka\nmursi kaikki toiveet. Tarkoitamme tuota äkkinäistä uskonvimmaa, jota\nei vieläkään ole voitu täydelleen selittää, ja jota historiassa\nnimitetään kuvainraastoksi. Pahan hengen voimalla se tempasi\npyörteeseensä kansan, varsinkin alhaisemmat luokat. Neljänä\npäivänä hävitettiin neljäsataa kirkkoa ja kaikki mitä niissä oli.\nTieto tästä ilkityöstä saattoi kuninkaan raivoon. Hän päätti\nnyt mitä suurimmalla ankaruudella uudistaa vanhat vainopäivät.\nKardinaali Granvellan sijaan hän lähetti Alankomaihin elokuulla\nv. 1567 Alban herttuan ja tämän kanssa 30,000 miestä. Tuosta\nseurasi kuusi kurjuuden vuotta, joitten historia on kirjoitettu\nverellä ja kyyneleillä. Kardinaali oli ollut ruoska, herttua oli\nskorpioni. Hän oli ankara sotapäällikkö, mutta vielä ankarampi\nuskonkiihkossaan, teräväjärkinen, lujatahtoinen, nopea toimissaan,\npelkäämätön ja säälimätön. Filipillä ei ollut ainoatakaan niin\nuskollista palvelijaa, paavilla ei ainoatakaan niin harrasta\nalamaista, jesuiittaseuralla ei kelvollisempaa asetta. Tuskin hän oli\nkuukauttakaan johtanut pahamaineista \"verineuvostoa\", kun hän jo oli\npannut vankeuteen tai mestauttanut kaikki etevimmät aatelismiehet\nja porvarit. Mutta tämä oli vain tulevien tapausten alkunäytös;\nkuukauden kuluessa hän oli julistanut kuolemantuomion jokaiselle maan\nasukkaalle.\n\nKansa vapisi. Ken saattoi, möi omaisuutensa ja jätti maan, jos\nkohta suurikin vaara ja tappio uhkasi häntä. Ken ei voinut, taipui\nhiljaisuudessa ikeen alle ja loi silmänsä \"prinssiin\", ainoaan\nmieheen, joka, kuten tiedettiin, kykeni auttamaan. Mutta Oranian\nprinssi, joka oli aikansa järkevimpiä ja taitavimpia valtiomiehiä,\ntunsi Espanjan kuninkaan sekä hänen edusmiehensä, herttuan, aivan\nhyvin, eikä siltä puolelta odottanutkaan laupeutta eikä armoa.\nSentähden hän, saatuaan tietää, että Alba teki tuloa, heti ryhtyi\ntoimiin ja jätti maan viisi kuukautta ennen kuin herttua sinne\nastui. Turhaan koetti hän vakuuttaa muitakin aatelismiehiä tämän\nkeinon tarpeellisuudesta. Turhaan muistutti hän heitä Filipin\nja Alban luonteesta, uhkauksista, joita he jo olivat saaneet\nkuulla, ja salaisista tiedoista, joita hän itse oli saanut heidän\naikomuksistaan. Muutamat uskoivat ja noudattivat varoitusta. Hän\nitse vetäytyi, veljineen saksalaisille tiluksilleen, siellä vartoen\nennustustensa toteutumista. Niistä tulikin tosi pikemmin kuin hän oli\najatellutkaan.\n\nElokuun viimeisinä päivinä v. 1567 saapui Alba Brüsseliin.\nNeljätoista päivää sen jälkeen kutsuttiin Egmont ja Horn hänen\nluokseen päivällisille. Kaikkialta varoitettiin Egmontia sinne\nlähtemästä. Vieläpä aterian kestäessä joku kuiskasi hänen korvaansa,\nettä hän pakenisi; mutta hän ei tahtonut uskoa pahaa isännästään.\nPuolen tuntia sen jälkeen hän ja Horn olivat vankeja ja muutaman\nviikon päästä heidät vietiin Gentin linnaan, jossa heitä pidettiin\nyhdeksän kuukautta, kunnes heidät tuotiin takaisin Brüsseliin\nmestattavaksi.\n\nKuvaamaton oli se hämmästys, joka syntyi maassa, kun tieto tästä\nvangitsemisesta levisi. Yleisesti kunnioitettiin ja rakastettiin\nmolempia kreivejä, varsinkin Egmontia, joka mainioitten urotöittensä\nvuoksi Ranskan sodassa oli päässyt armeijan suosikiksi. Mutta kun\nheidän jälkeensä vielä monta muuta etevää miestä pantiin kiinni, oli\nkammo kahta suurempi. Oranian prinssi, joka oli maanpakolaisuudessa,\njonka omaisuus oli otettu takavarikkoon ja jonka ystävät\nsuurimmaksi osaksi olivat vangittuina, ei voinut juuri mitään Alban\nylivallalle. Tosin oli alussa vuotta 1568 ja kuukautta ennen kuin\nkertomuksemme alkaa, hänen veljensä kreivi Louis Frieslandissa saanut\nvoiton espanjalaisista, mutta muutamia päiviä sen jälkeen hänen\npalkkasoturinsa havaitessaan turhaan toivoneensa ryöstöä, nousivat\nkapinaan; ja näin taistelun hyvät hedelmät jälleen menivät hukkaan.\n\nNiinpä siis kuninkaan ja hänen apuriensa mieletön uskonkiihko pakotti\nvihdoin Oranian prinssin kuulemaan vaivatun kansansa valitushuutoja\nja oman sydämensäkin käskyä, ja pakotti hänet nostamaan kapinan\nlipun, josta kapinasta ennen pitkää kasvoi varsinainen sota. Ensin\nkäytiin tätä sotaa ainoastaan Alban herttuaa ja muita espanjalaisia\nvirkamiehiä vastaan; mutta kolmentoista-vuotisen verisen taistelun\nperästä pohjoisetkin maakunnat luopuivat kuninkaasta. Kun ne miehet,\njotka yrittivät hävittää uuden uskonnon, samalla koettivat uuvuttaa\nkansaa valtiolliseenkin orjuuteen, kiihtyi vastustushalu niin\nvaltiollisista kuin uskonnollisistakin syistä. Muutamat tarttuivat\naseisiin, puolustaakseen omantunnon vapautta, mutta useat -- ja\nnäihin kuului suurin osa -- taistelivat valtiollisen vapautensa ja\nitsenäisyytensä puolesta, kun taas useita elähytti pelkkä\nkoston- taikka saaliinhimo.\n\nTällä tavalla yhdistyivät suuret joukot miehiä -- niitten\njoukossa monta sangen jalosukuistakin, joilta oli viety kaikki,\nmitä maailmassa on kalleinta -- sissikuntiin, jotka hätyyttivät\nkostonhimoisina, missä ikänä tapasivat, vihollisiaan espanjalaisia\nja pappeja, joita he katsoivat kaiken pahuuden päälähteeksi. He\nnimittivät itseään \"Kerjäläisiksi\" eli \"Geuseiksi\" -- minkätähden, se\nselitetään edempänä. Usein nämä rohkeat ja osaksi jumalattomat miehet\neivät muuta kuin ryöstivät, raastoivat ja murhasivat, vaan usein\nhe myöskin suuresti edistivät vapauden pyrintöjä, kaapaten Alballe\nmeneviä ruokavaroja ja kirjeitä. Muutamat olivat niin jalomielisiä,\nettä ottivat toimittaakseen asioita, jotka tuottivat niin paljon\nvaaroja ja niin vähän palkintoa, että täytyy kummastella, kun lukee\nnäiden sankarien uskaliaista vehkeistä. He kuljettivat salakirjeitä\nSaksassa olevan prinssin ja hänen kotimaisten ystäväinsä välillä,\nsaattaakseen hänen tietoonsa kaikki, mitä Alankomailla tapahtui, ja\njoka hetki nämä uroot panivat henkensä alttiiksi.\n\nVähän kreivi Louisin voiton perästä Frieslannissa tuli tiedoksi,\nettä herttua itse espanjalaisten soturiensa etunenässä aikoi marssia\nhäntä vastaan; eikä aikaakaan kun jo toinen vielä kamalampi sanoma\nliikkui maassa. Kerrottiin, näet, että herttua, ennenkuin hän lähti\nliikkeelle, aikoi olla saapuvilla, kun etevimmät aatelismiehet ja\nniitten joukossa molemmat kreivit Egmont ja Horn mestattiin. Huhussa\nolikin perää. Näön vuoksi nostettiin oikeusjuttu, jota ajettiin\nlakia ja oikeutta vastaan. Kreivit tuomittiin kuolemaan, vietiin\nvahvan vartija-joukon saattamana Gentistä Brüsseliin ja teljettiin\nBroodhuysiin.\n\nNuolen nopeudella levisi tieto tästä kautta kaupungin ja maan.\nKansalaiset olivat ikäänkuin ukkosen huumeissa ja kulkivat toinen\ntoisensa ohitse, sanaakaan puhumatta. Valtiollinen näköpiiri\nsynkistyi synkistymistään. Kylät ja kaupungit olivat miltei tyhjät,\nkun kaikki jalot, rikkaat ja älykkäät asukkaat joko harhailivat\npakosalla, kantoivat kahleita, tai kävivät sissisotaa. Sortava ies\nkävi päivä päivältä raskaammaksi ja näytti todella siltä, kuin Jumala\nolisi heidät kokonaan hyljännyt.\n\n\n\n\nII\n\nKaksi kunniallista kerjäläistä.\n\n\nNäitä surullisia seikkoja ajatteli kenties eräs nuori ratsumies,\nkun hän synkkänä ajoi vinhaa vauhtia Soignes'n metsän halki, joka\nulottuu Brüsselistä monta penikulmaa eteläänpäin. [Kaikkialla tässä\nkirjassa tarkoitetaan Englannin penikulmia, joita menee noin kuusi\nyhteen suomalaiseen.] Nuoren miehen ulkoasusta päättäen ei tuota\njuuri olisi luullut, sillä hänellä oli espanjalaisen upseerin\npuku ja häntä seurasi espanjalainen sotilas palvelijana. Hänen\nkauniita kiharia hiuksiaan peitti kallis, sirotekoinen kypärä, johon\nespanjalaiset olivat saaneet mallin maurilaisilta. Haarniska, joka\nsuojeli hänen rintaansa, oli yhtä kallisarvoinen ja vaikka hänen\nkäsivartensa ja säärensä olivat suojattomat, näyttivät kuitenkin\npistoolit satulan-taskussa ja valtava miekka hänen kupeellaan täysin\nriittävän turvaamaan häntä näihin aikoihin, jolloin vuosia takaperin\noli lakattu keihästä ja tapparaa käyttämästä. Hänen kono-housunsa\nja ihotakkinsa vetivät vertoja kalliille haarniskalle mikäli niitä\nvoi nähdä; kirjailtu nahkahankkilus, joka riippui hänen olkapäältään,\nsekä taiten taottu miekan kahva todistivat, ettei hänellä suinkaan\nollut halpa asema Espanjan armeijassa.\n\nHänen kasvoissaan ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi osoittanut\nespanjalaista sukuperää. Hänen keltaiset kiharansa, hänen\nsiniset, henkevät silmänsä, hänen poskensa, joita ei aurinko eikä\nmaurilais-sekainen veri ollut tummentanut, ja hänen suora, solakka\nvartalonsa ilmaisivat jo ensi näkemältä, että hän oli pohjanpuolen\nlapsia. Hänen ohuet, tiukasti suljetut, huulensa tekivät hänet\nlujatahtoisen näköiseksi. Välistä kun hän syvien ajatustensa vallassa\nummisti huulensa vielä kiinteämmin ja kypäränsä alla rypisti\notsaansa, kävivät hänen kasvonsa, vaikka tuskin olivat nähneet\nkahtakymmentä kesää, niin ankaroiksi ja totisiksi, että häntä olisi\nluullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän ohjasi komeaa hevostaan\ntaitavasti ja vaivatta, mutta katsahti sitä tavan takaa levottomin\nsilmin ja taputti sen kaulaa, sillä se osoitti väsymyksen oireita,\nmatka kun oli ollut pitkä.\n\nHänen toverinsa oli ihan toisellainen mies. Tämän lyhyt, jäntterä\nvartalo, leveät hartiat ja jykevät käsivarret, rautainen kypärä eli\npatalakki, joka peitti hänen päänsä, ja tavallisen soturin haarniska\nilmaisivat, että hän oli alhaista säätyä. Mutta jos katseli hänen\nkasvojaan, näki helposti, ettei niissä kuvastunut silloisille\nsotamiehille ominaista tyhmyyttä ja raakuutta. Hänellä oli musta\nparta, joka leualta oli leikattu suipoksi ja poskilta lyhyeksi.\nHirveä arpi kävi oikeasta korvasta suupieleen ja teki hänen kasvonsa\npeloittavan näköisiksi, mutta naurava suu ja mustien silmien iloisa\nloiste lievitti niiden rumuutta. Nuo kasvot kuvastivat hauskaa,\nleikkisää luonnetta, uskollisuutta ja rohkeutta, ja vain joskus\nvaan, kun viha veti kulmakarvat yhteen, havaitsi kyllä, että rohkeus\nsaattoi yltyä hurjuudeksikin.\n\nHänen asepukunsa ei ilmeisesti ollut niin sievätekoinen kuin hänen\nisännällään; näytti päinvastoin siltä kuin se olisi ollut toista\nvarten valmistettu, sillä vaikka hänen sotisopansa oli pinnistetty\nlujasti kiinni, ei se ylettynyt hänen leveän rintansa ympäri, ja\nkypärä, joka näytti raskaalta, heilahteli sinne tänne hänen päässään.\n\nHän puhkaili ja läähätti hankalan taakkansa alla ja ne lyhyet\nhuomautukset, joita hän toisinaan lausui, osoittivat, ettei hän\nensinkään olisi paheksinut, jos hänen herransa olisi ajanut vähän\nhiljempaa. Mutta nuorukainen ei ottanut vaaria näistä viittauksista,\nvaan istui ajatuksissaan suorana satulassa eikä huomannut mitään\nympärillään.\n\nAurinko alkoi jo aleta. Vaikka sen säteissä vielä oli voimaa, eivät\nne kuitenkaan tunkeneet paksun lehtikatoksen lävitse, joka varjosti\nmatkustajia. Vain joskus osui joku säde pölyiselle ja huonolle\nmaantielle, joka tuskin sellaisen nimeä ansaitsikaan. Kavioiden\nkapse, joka kajahteli pitkin metsää, säikytti tämän asukkaita,\nkauriita, kaniineja, jäniksiä ja epälukuisia lintuja, liikkeelle\nheidän leposijoiltaan; mikä kirkuen, mikä kiitäen ne riensivät pakoon\nnoitten kahden miehen edestä, jotka tällä hetkellä ajattelivat ihan\ntoista kuin heidän ahdistamistaan. Tuota menoa jatkettiin kauan\naikaa aivan ääneti ja yhä useammin palvelija osoitti karttuvaa\nmallittomuuttansa, kunnes vihdoin hänen isäntänsä hevonen sai aikaan\nsen, mitä hän ei itse voinut.\n\nNuorukainen ei luultavasti ajatellut tämän tilaa, vaan kannusti\nsitä. Se hypähti kerran eteenpäin, kompastui ja olisi ilman\nratsastajansa taitoa syöksynyt maahan. Palvelijan kasvot välähtivät\ntyytyväisyydestä.\n\n\"Me olemme kulkeneet jo hyvän matkaa, Yonker, eikä hevosista ole enää\nmihinkään, ellemme säästä niitä\", sanoi hän, hevostaan pidättäen.\n\n\"Meidän täytyy antaa niille vettä. Onko sellaista paikkaa lähellä?\"\nkysyi nuori mies, jota oli puhuteltu Yonker'iksi. [Lyhennys sanasta\nYonkherr, nuori herra.]\n\n\"Sata askelta tästä on 'Herttua'\", vastasi palvelija, maiskutellen jo\nedeltäpäin huuliaan.\n\n\"Tule siis!\" sanoi Yonker.\n\nHitaasti ajaen he hetken päästä saapuivat huononnäköiseen\nravintolaan, jossa kyltti-rauskalle sivelty kummallinen värien\nsekasotku matkustajille ilmoitti, että tämä oli \"Herttua\", missä muka\nsekä ihminen että eläin voi viettää kelpo pidot.\n\nMitä eläimiin tuli, näytti kyltti puhuvan totta, sillä huoneen\nedustalla aterioi onnellinen sikaperhe suurien puitten varjossa,\njotka ympäröivät kapakkaa.\n\nJättäen hevosensa palvelijan haltuun, päätti nuori mies tutkia, oliko\ntoinenkin puoli päällekirjoitusta totta; hän astui sisälle matalaan,\nkehnosti kalustettuun suojaan ja pyysi kannullisen olutta. Ilma oli\nsangen lämmin ja olut välttävää, niin että Yonker nautti juomansa\nhyvällä halulla. Mutta äkkiä laski hän pikarin pöydälle, kapsahti\npystyyn ja riensi vastakkaisen oven luo. Täältä kuului kiivasta\nväittelyä, jota säesti miekkojen kalske.\n\nVähäiselle pihamaalle tultuaan näki hän palvelijansa juuri\nhankkiutuvan tappeluun erään oudon miehen kanssa; hän saapui hyvään\naikaan estämään taistelua, sillä molemmat olivat jo vetäneet esiin\nmiekkansa.\n\nRiidan syy oli tämä:\n\nPalvelija oli, herransa käskyä totellen, vienyt molemmat hevoset\nhuoneen takaiselle pihalle, hoidellakseen niitä siellä. Tätä varten\noli talon isäntä antanut hänen käytettäväkseen sangon ja ruuhen.\nKun hän ruokki hevosia ja valeli niiden jalkoja kylmällä vedellä,\nalkoi hän hiljaisella äänellä laulaa yhtä niistä monista lauluista,\njotka siihen aikaan olivat ainoana kansan kirjallisuutena. Se oli\nRetorein (Rederykes) veljeskunnan sepitelmiä. Tämän jäsenet kuuluivat\nkeskisäätyyn. He ilmaisivat tunteensa ja mielialan runoissa, jotka\ntosin olivat taiteellisesti ala-arvoisia, mutta salaisen ivansa ja\npistävän sukkeluutensa vuoksi miellyttivät kansaa paljon enemmän kuin\najan jalommat kirjalliset tuotteet. Retoreita oli joku aika takaperin\nkielletty pitämästä kokouksia, ja oli kovin vaarallista laulaa heidän\nlaulujaan, jos joku Alban puoluelaisista sattui kuulemaan; mutta\nmonella rohkealla miehellä ja erittäin Geuseillä (kerjäläisillä) oli\nsalainen ilo siitä, että he lauloivat niitä missä ikänä voivat, ja\nniitä nähtiin usein naulattuina kadun kulmiin ja torien äärille.\n\nPalvelijan hyräillessä lauluaan, sattuivat hänen silmänsä hevoseen,\njoka seisoi pihan nurkkauksessa kiinnitettynä toiseen ruuheen. Se oli\njotenkin peitossa riippuvien puunoksien takana, mutta siltä puolen\nkuuluva ryske herätti palvelijan huomiota. Hän älysi kohta ettei se\nollut kapakan hevosia, sillä satula ja ohjakset osoittivat, että sen\nomistaja oli matkamies, varakas matkamies, vieläpä korkea-arvoinenkin.\n\nVaistomaisesti hän herkesi laulamasta ja vilkasi ympärilleen,\noliko hevosen omistaja ollut lähettyvillä ja kenties kuullut hänen\nlaulunsa. Tämä varovaisuus oli kuitenkin liian myöhäistä. Hänen\nahkerasti puuhaillessaan hevosen vieressä, oli nimittäin eräs\nravintolan taka-ovella seisova mies tarkoin katsellut häntä ja\nhänen kasvoilleen välähti tyytyväinen hymy, kun hän kuuli tunnetun\nkerjäläislaulun sanat ja sävelen.\n\nVaikka vieras oli samanikäinen kuin palvelija -- nimittäin\npuolivälissä neljättäkymmentä -- oli hän ulkonäöltään tämän\ntäydellinen vastakohta. Hän oli laiha, kookas ja sen ohessa\nvarreltaan kyllin väkevä pitääkseen kelpolailla puoliaan, jos hänen\nkimppuunsa käytiin. Hänen kasvonsa, vaikka niitä ympäröi samallainen\nmusta parta kuin toisenkin kasvoja, olivat ihan erilaiset. Ne olivat\npitkähköt, luisevat, silmiinpistävät. Korkea ja kapea otsa, johon\nhuolet olivat uurtaneet monta vakoa, syvällä kuopissaan hehkuvat\nsilmät, jotka salamana välähtivät esineestä toiseen ilmaisematta\nmuuta kuin täydellistä mielentyyneyttä ja kylmäkiskoisuutta,\nkyömynenä, korkeat poskipäät ja ohuet huulet -- tästä kaikesta syntyi\nkokonaisuus, joka väkisinkin herätti huomiota, mahdollisesti myöskin\nvastenmielisyyttä.\n\nAinakin Yonkerin palvelijaa näytti hän harmittavan; sillä kun hän\noli vierasta aikansa katsellut, jonka toinen kohteliaalla hymyllä\nsuvaitsi, kysyi hän äänellä, joka ilmeisesti oli aiottu loukkaavaksi:\n\n\"No, mieskulta, te näytätte julmasti rakastavan laulua, koska minua\nniin hartaasti kuuntelette.\"\n\n\"Saattaa olla\", vastasi vieras, \"mutta minä neuvon sinua, ystäväni,\nhillitsemään soitannollista intoasi, sillä puillakin on tähän aikaan\nkorvat, kuten tiedät.\"\n\nNäin puhuen hän lähti ovelta lähemmäksi ruuhta.\n\nPalvelija tähyili häntä kypäränsä alta ja hänen silmänsä iskivät\ntulta. Vieras oli puhunut tyynellä ja vakavalla äänellä, ikäänkuin\nhän olisi tottunut käskemään ja tälläkin kertaa vain olisi nuhdellut\nomaa palvelijaansa. Nuhdeltu ei vastannut mitään, vaan otti sangon\nja valeli hevosiaan vedellä. Hän huomasi tehneensä sangen tyhmästi,\nkoska outo luultavasti oli espanjalainen tai vakoilija, joka\nvoisi saattaa hänet pahaan pulaan. Hänen päätöksensä oli valmis\nsilmänräpäyksessä. Hän aikoi karskisti ruveta riitaan miehen kanssa,\nsiten välttääkseen vaaran. Siksi hän, kun vieras verkalleen lähestyi,\nvikkelästi pisti sangon hänen jalkainsa eteen siten, että tämän\ntäytyi joko potkaista se kumoon taikka kompastua siihen ja kaatua.\nVieras teki edellisen tempun ja potkaisi sangon menemään pitkin pihaa.\n\n\"Niin totta kuin nimeni on Hannu\", huusi palvelija, asettuen vieraan\neteen ja teeskennellen hämmästystä ja suuttumusta, \"mitä tuo tietää?\nEikö riitä, että otatte minua opastaaksenne, täytyykö teidän myöskin\nloukata minua?\"\n\n\"Hiljaa, hyvä Hannu, en aikonut loukata sinua. Varoitus aikanaan\non hyödyllinen ja kerjäläistoimesi salaisuus säilyy yhtä hyvin\nminun takanani kuin itselläsikin. Ei, älä lähesty minua -- vihaan\ntarpeetonta riitaa; sitäpaitsi en milloinkaan taistele palvelijan\nkanssa, kun hänen herransa on lähellä. Pois tieltä!\"\n\nNäin sanoen vieras, joka oli pysynyt aivan levollisena, vähän sysäsi\npalvelijaa. Mutta tämä näytti selvästi tahtovan tappelua, sillä hän\nvastasi pilkallisella ja kiukkuisella äänellä. Eikä aikaakaan, niin\nkumpainenkin oli jo vetänyt esiin miekkansa ja ottelu oli juuri\nsyntymäisillään, kun nuori herra ilmestyi näyttämölle ja astui\nriitaveljesten väliin.\n\n\"Mitä Jumalan äidin nimessä täällä tapahtuu?\" kysyi hän. \"Mitä sinä\nteet, Hannu?\"\n\nMolemmat miehet laskivat aseensa ja kääntyivät puhujan puoleen.\n\n\"Hän oli vähällä estää erään teidän hyvän ystävänne saapumasta tänä\niltana Rookeryyn\", sanoi vieras Yonkerille.\n\nViime mainittu katseli ensin palvelijaansa, sitten vierasta, hieman\nkummastellen.\n\nVieras jatkoi:\n\n\"Hannun olisi sopinut säästää urhoollisuutensa sellaisen vihollisen\nvaralle, joka paremmin kuin minä olisi vastannut hänen taitoaan ja\nkykyään.\"\n\nHerra ja palvelija vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.\n\n\"Te näytte tuntevan palvelijani\", sanoi Yonker kylmäkiskoisesti.\n\n\"Tunnenpa teidätkin, Yonker\", vastasi vieras, hienosti kumartaen.\n\"Pietari Blink ei ole turhaan antanut tarkkaa kuvaustaan. En luule\nerehtyväni, kun otaksun, että puhuttelen Yonker Karel Galamaa.\nTuntisinpa hänet vaikka hän sata kertaa matkustelisi espanjalaisen\nupseerin valepuvussa.\"\n\nPuheen viimeinen osa lausuttiin niin hiljaa, että isäntä ja emäntä,\njotka seisoivat vähän matkan päässä ja kummastellen katselivat\nnäytelmää, eivät kuulleet mitään. Nuorukainen, jota oli puhuteltu\nGalamaksi, seisoi tuokion aikaa epäröiden, ikäänkuin hänen olisi\nollut vaikea päättää, millä silmin hän katselisi tulokasta. Hän\ntarkasti tätä kiireestä kantapäähän, jonka toinen aivan tyynesti\nsalli. Vihdoin Galama, nähtävästi jotenkin rauhoittuneena, lausui:\n\n\"Te puhuitte vastikään Blink'istä. Selittäkää tarkemmin. Tunnetteko\nhänet?\"\n\n\"Ehkä tämä paperilippu antaa teille paremman selityksen kuin minä\",\nsanoi vieras, pistäen kätensä takin alle ja vetäen esille pienen\npaperikäärön, joka oli sidottu kiinni silkkilangalla. Yonker avasi\npaperin ja luki seuraavat muinaisgoottilaisilla kirjaimilla kyhätyt\nrivit Hannun kurkistaessa hänen olkapäänsä yli:\n\n    Tämän tuoja on tietääkseni hyödyllinen apumies. Hän osaa hyvin\n    käyttää piirustinta ja on taitava laskija. Te voitte luottaa\n    häneen. Hänen nimensä on Gerard Bock. Jumala teitä suojelkoon.\n\n                                                Pietari Blink.\n\n\"Nimenne on, kuten näen,--?\" sanoi Galama, katsahtaen ylös paperista,\nkun oli sen loppuun saakka lukenut.\n\n\"Gerard Block\", sanoi vieras ja kumarsi kohteliaasti.\n\n\"Gerard mikä?\" tutki Hannu ja teki sellaisen liikkeen, kun olisi hän\nmielinyt käydä vieraan kimppuun, mutta hänen herransa pidätti häntä.\n\n\"Gerard Block\", vastasi vieras, kun Yonker toisti kysymyksensä. \"Eikö\nkirjeessä ole niin?\"\n\n\"Ei\", vastasi Galama, \"täällä mainitaan nimi Bock.\"\n\n\"Siinä varmaan on erehdys\", sanoi vieras. \"Olen tietääkseni kastettu\nAmsterdamin Nikolain kirkossa Gerard Block'iksi. Niin ainakin äitini\nsanoo.\"\n\n\"Minun mielestäni teidän olisi pitänyt jäädä kastamatta ja\nsyntymättä\", mutisi Hannu, sysäten kypäränsä kallelleen.\n\n\"Minua ei kummastuta, että Pietari Blink erehtyy\", sanoi Galama.\n\"Eipä hänestä koskaan ollut kynäilijäksi.\"\n\n\"Mutta, Yonker, l-kirjaimen kirjoittamiseen ei mahtane mennä pitkää\naikaa!\" sanoi Hannu. \"Ja jos siinä on erehdys, niin miksi ei hän ole\nsitä ennen huomannut? Varmaan hän kuitenkin on kirjeen lukenut.\" Ja\nhän osoitti vierasta.\n\nTämä puri huultaan ja lausui ikäänkuin ei olisi kuullut Hannun sanoja:\n\n\"Se on minusta sitä kummempaa kun Pietari on tuntenut minut niin\nkauvan aikaa ja on tavallisesti hyvin tarkka. Onneksi on minulla\nhallussani muitakin todistuksia, jotka voivat teitä vakuuttaa\nystävällisistä aikeistani.\"\n\nTaas pisti hän kätensä takin alle ja veti näkyviin sinisen\nsilkkinauhan, joka riippui hänen kaulassaan. Siihen oli ripustettu\npieni vaskiraha, jonka toiselle puolelle oli piirretty Filipin,\nmaakuntain hallitsijan kuva, ja toiselle kerjäläispussi ynnä\nkirjoitus: \"_Fidèles au roy jusqu'à la besace_\" (Kuninkaalle\nuskolliset kerjuupussiin saakka).\n\nNuori aatelismies katseli rahaa ja hymyili lausuen äänellä, josta\npieninkin epäluulon vivahdus oli kadonnut:\n\n\"Yksin tämä, mestari Block, voisi meistä tehdä ystävykset. Utelias\nolen sentään kuulemaan, kuinka löysitte minut ja miksi olette\ntäällä. Mutta on jo myöhäinen. Mene sisälle ja juo oluesi, Hannu, ja\nlähtekäämme sitten pois. Arvatenkin te kuljette samaa tietä kuin me;\njos niin on, sopii meidän matkalla lähemmin tutustua,\" lisäsi hän,\nkääntyen vieraaseen kohteliaan miehekkäästi, joka osoitti että hänen\nluonteensa, vaikka hän oli nuori, jo oli elämän kokemusten kypsyttämä.\n\n\"Hm!\" jupisi Hannu, vitkaan sisälle käydessään, jossa kannullinen\nolutta vartoi häntä. \"Tuo mies ei ensinkään miellytä minua. Block!\nBock! Block! Niissä on melkein sama sointu, mutta on kuitenkin sen\nverran eroa, ettei Pietari olisi voinut siihen kompastua. Ja kaiken\nlisäksi hänellä oli rautapaita: se vasta kummallista. Minä en muista\nnähneeni kellään meikäläisistä sellaista. Se on liian raskas eikä\nkyllin vahva. Pidän kun pidänkin miestä silmällä. Yonker ei kelpaa\nhäntä kaitsemaan. Hänellä ei ole minun silmiäni; hän ei tee muuta\nkuin ajattelee, ajattelee, ajattelee.\"\n\nHannu joi oluensa ja näki, palatessaan pihalle, molemmat miehet jo\nsatulassa. Hän hyppäsi hevosensa selkään ja hetken kuluttua oli\nkavioiden kapse etäällä vaiennut.\n\n\n\n\nIII\n\nKetun koukku.\n\n\n\"Ja mikä oli syynä tuohon tuliseen riitaan?\" kysyi Karel Galama\nvieraalta, kun he olivat ratsastaneet muutaman minuutin ääneti toinen\ntoisensa rinnalla.\n\n\"Totta puhuen, en tiedä\", vastasi Gerard Block. \"Näinä pahoina\npäivinä syyt usein unohtuvat, kun loppupäätös on hauska.\"\n\n\"Joko sinä taas olet omaksi huviksesi alottanut riidan?\" puhutteli\nGalama ankarasti palvelijaansa, joka ratsasti hänen oikealla\npuolellaan. \"Kuinka usein olen sinulle sanonutkaan, että röyhkeä\nkäytöksesi tuottaa meille enemmän haittaa kuin hyötyä!\"\n\n\"No, mikä auttaa\", vastasi Hannu nyreästi, \"kun laulaa\nkerjäläislaulua, ja tuollainen känttyrä, ruma -- suokaa anteeksi --\ntuollainen muukalainen seisoo lähettyvillä vakoilemassa? Minun ei\nsopinut suoraa päätä lävistää häntä miekallani, oli siis ainoa keino\nrakentaa riitaa ja sitten vasta--. Ja eiköhän se olisi ollutkin\nparasta?\" lisäsi hän hiljaa.\n\n\"Vaiti!\" sanoi hänen herransa, otsaansa rypistäen. \"Sinä et saa\nvedellä virsiäsi missä hyvänsä, et ainakaan sellaisissa paikoissa,\njoissa vieraat voivat sinua kuulla. Ymmärrätkö?\" Ja kääntyen vieraan\npuoleen, hän sanoi: \"Olen pahoillani siitä että tuttavuutemme on\nalkanut niin ikävällä tavalla.\"\n\n\"Mitä vielä, Yonker -- älkää olko millännekään\", keskeytti Block. \"En\nvoi muuta kuin ihmetellä palvelijanne käytöstä, vaikka olinkin hengen\nvaarassa. Hänenä -- sen uskallan sanoa -- olisin tehnyt juuri samalla\ntavalla. Myönnän hänen tehneen varomattomasti siinä, että hän lauloi\ntaikka vain hyräili lauluaan, sillä jollen olisi niin harras isänmaan\nystävä, olisin helposti voinut epäillä häntä. Hän menetteli asiassa\nparhaan ymmärryksensä mukaan ja olisi kai ilman teitä tehnyt minusta\nlopun.\"\n\n\"Te olette sangen nöyrä, mestari Block, arvostellessanne omaa\npuolustustaitoanne\", sanoi Yonker hymyillen. \"Näyttää siltä kuin\nolisitte yhtä ja toista maailmassa kokenut eikä tämä liene teidän\nensimäinen eipä kymmeneskään tappelunne. Kauanko jo olette kuulunut\njoukkoomme?\"\n\n\"Olen pitänyt prinssin puolta siitä asti kuin voin muistaa\", sanoi\nBlock, \"ja kannoin hänen tunnusmerkkiään jo siihen aikaan kun kreivi\nBrederode oli Amsterdamissa. Minulla oli muistaakseni silloin ilo\nnähdä eräs teidän perheenne jäsenistä hänen seurassaan. Ainakin oli\nmuuan Galama-niminen aatelismies hänen vakinaisena toverinaan.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi Galama alakuloisella äänellä; \"molemmat setäni\nteloitettiin eilen tai toissapäivänä, ellei ole tapahtunut ihmettä.\nSillä Alba kuuluu antaneen käskyn, että nämä ynnä kuusi muuta\naatelismiestä hirtettäisiin\".\n\nVieras silmäili nuorukaista jonkunlaisella kummastuksella. \"Ja aiotte\nkuitenkin lähteä Brüsseliin?\" kysyi hän, \"sillä arvaan, että matkanne\non sinnepäin\". \"Kun velvollisuus kutsuu, ei ole varaa valita\",\nvastasi Galama. \"Mutta te näytätte tuntevan hyvin tämän kaupungin\nympäristöt?\"\n\n\"Niinpä luulisin\", vastasi Block. \"Olen Brüsselissä syntynyt ja lähdin\nsieltä vasta pari päivää ennen herttuan tuloa.\"\n\n\"Ähä, nyt olette puhunut päänne paulaan, mestari\", sanoi Hannu\nkatsellen vierasta. \"Vastikään sanoitte olleenne Amsterdamissa, kun\nkreivi Brederode oli siellä ja nyt sanotte olleenne Brüsselissä\njuuri ennenkuin Alba sinne tuli. Molempain tapausten välillä ei ole\nviikkoakaan.\"\n\nBlock puri huultaan. Silminnähtävästi hän paheksui Hannun\ntuttavallista käytöstä; mutta hän näki että jonkinlainen selitys oli\nannettava ja sanoi sen vuoksi pöyhkeällä äänellä:\n\n\"Niitten välillä on lähes neljä kuukautta; ja Pietari Blink neuvoi\nminua palaamaan Brüsseliin ja myymään kaikki, mitä minulla omaa oli,\nennenkuin Alba tuli. Olen noudattanut tätä todellakin hyvää neuvoa ja\nsiten suurimmaksi osaksi pelastanut vähäisen omaisuuteni.\"\n\n\"Kuinka te ja Pietari tutustuitte?\" kysyi Galama. \"Siitä tavasta\npäättäen, jolla hänestä puhutte, hän varmaankin on vanha, läheinen\nystävänne.\"\n\n\"Me tutustuimme kummallisella tavalla\", sanoi Block tuokion\nkuluttua, \"ja minä luulen, ettei se asia äkkiä häivy muistostamme.\nInkvisitsionin ja Granvellan voima oli kohonnut korkeimmilleen, ja\nmeidän perheemme joutui tavalla tai toisella epäluulon alaiseksi.\nAsuimme silloin, minä, äitini ja sisareni, eräässä talossa\nPitkänkadun varrella, ja koska minä olin taitava kulta-, hopea- ja\nnorsunluun-seppä, tulimme jotenkin hyvin toimeen.\"\n\n\"Eikö isänne silloin enää ollut elossa?\" kysyi Galama.\n\n\"Hän kaatui St. Quentinin kaupungin piirityksessä\", jatkoi Block;\n\"mutta kun minä jo olin aikamies ja ymmärsin ammattini, emme hänen\nkuolemansa takia joutuneet sanottavaan hätään. Mutta kerran eräs\npappi toi minulle ristiinnaulitun kuvan, joka minun piti erityisen\nmallin mukaan koristaa kullalla ja norsunluulla. Tein työtä\nkäskettyä; mutta hän ei koskaan palannut perimään ristiään, ja minun\ntäytyi myydä se mihin hintaan hyvänsä. Muutama päivä sen jälkeen\nkysyi minulta outo mies, olinko koristanut sen näköistä ristiä. Minä\nmyönsin, ja hän sanoi minulle, että tuo koriste oli Jumalaa häväisevä\nvieraskielinen lause, jota en ymmärtänyt. Minä sanoin hänelle, että\ntyö oli tilattu, mutta kun asiaa koskeva paperi oli hukkaantunut,\nen voinut sitä näyttää todeksi. Mies lähti; mutta vielä samana\niltana minut otettiin kiinni kadulla ja jollei Pietari hyvään aikaan\nolisi sattunut paikalle auttamaan minua karkoittamaan vihamieheni\nsekä saattanut minua kotiini, olisivat he vieneet minut vankeuteen.\nKokosin rahani ja vaatteeni matkalaukkuun ja jätin kaupungin vielä\nsamana yönä.\"\n\n\"Ja onko teidän äitinne jatkanut ammattia?\" kysyi Hannu uteliaalla\näänellä.\n\nBlock loi tuiman silmäyksen palvelijaan ja kääntyen Galaman puoleen\nlisäsi:\n\n\"Seuraavana päivänä äitini ja sisareni pantiin kiinni ja jollei\nkuolema jo ole saavuttanut heitä, viettävät he vielä riutuvaa elämää\nvankeudessa syytettynä rikoksesta, josta he eivät tiedä mitään.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Hannu, sitkeän epäluuloisena; \"minä ymmärsin asian\nniin, että te juuri ennen Alban tuloa palasitte Brüsseliin, siellä\nmyydäksenne tavaranne. Jos teidän väkenne vangittiin ja te otitte\nmukaanne kaikki kapineenne, ei saattanut jäädä paljoa myytäväksi.\"\n\n\"Työhuoneeni ja ammattini varastot uskoin eräälle ystävälle ja työn\nteettäjät mieltyivät häneen niin, että hän menestyi paremmin kuin\nminä. Minun oli alituisesti ikävä syntymäkaupunkiini, ja kun sinne\npääsin, antoi ystäväni jalomielisesti minulle puolet ammattinsa\ntuloista.\"\n\n\"Olette luullakseni syntynyt Brüsselissä, eikö niin?\" kysyi Hannu\nvähän kohteliaammin. Mutta Block näytti kovin paheksivan hänen\nkysymyksiään. Hänen synkeistä silmistään lensi vihan salamoita\npalvelijaa kohti ja hän sanoi Galamalle:\n\n\"En tiedä mikä palvelijanne aikomus lienee, Yonker. Kenties se on\nvihankaunaa; ainakin hän näyttää päättäneen kiusata minua tyhmillä ja\nturhilla kysymyksillä.\"\n\n\"Ei suinkaan, mestari Block, ei suinkaan\", sanoi Hannu, kannustaen\nhevostaan; \"kuten itse muistanette, sanoitte että teidät kastettiin\nAmsterdamin Nikolainkirkossa; jos siis olette Brüsselissä syntynyt,\nrupesitte sangen aikaisin matkustelemaan.\"\n\n\"Sinä näytät huonosti tuntevan maamme tilan, kun katsot tuota\nmahdottomaksi. En luulekaan, että herrasi on yhtä tietämätön kuin\nitse olet. Neuvon senvuoksi sinua odottamaan siksi kunnes saat hiukan\nenemmän kokemusta. Oli miten oli, mutta älä enää vaivaa minua, muuten\ntäytyy minun jatkaa matkaani yksin.\"\n\n\"Vuottakaa!\" sanoi Hannu, välittämättä Blockin suuttumuksesta;\n\"minulla on vielä jotakin sanottava. En luule, että Pietari Blink\nkoko elinaikanaan on käynyt Brüsselin kaupungissa\".\n\n\"Vaiti, Hannu\", lausui Yonker ankarasti, \"hillitse kielesi ja säästä\nmietteesi toiseen aikaan ja toiseen paikkaan. Surkuttelen teitä,\nmestari Block, sillä jouduin itsekin isättömäksi tuon kirotun\ninkvisitsionin takia. Tässä on käteni todisteeksi että tunnen teitä\nkohtaan sitä osanottoa, jota onnettomuutenne vaatii.\"\n\nVaikka nämä sanat soivat leppeiltä, lausuttiin ne kuitenkin sangen\nkylmäkiskoisella äänellä eikä kättäkään, johon Block tarttui,\ntarjottu erityisen innokkaasti.\n\nVaikka Galama ei tahtonutkaan sitä myöntää, epäili hän nähtävästi\nyhtä paljon vierasta kuin palvelijakin, mutta hän oli älykkäämpi\nkuin tämä, ja päätti menetellä oman harkintansa mukaan. Hän käski\nsenvuoksi palvelijansa ratsastaa vähän matkaa edellä, ja alotti\nmestari Blockin kanssa keskustelun, osoittaen, kuinka taitava hän oli\nantamaan kiertäviä vastauksia, virittämään kysymyksiä ja onkimaan\ntoiselta niin paljon tietoja kuin mahdollista ilmaisematta itse\nkuitenkaan enempää kuin mitä hyväksi katsoi. Mutta Blockin suhteen\nhän näytti turhaan käyttäneen taitoaan, sillä tämä oli suora ja\nsydämellinen ja kertoi kaikennäköistä itsestään, tuttavistaan,\ntöistään ja toimistaan, eikä suinkaan säästänyt herttuaa eikä kirkkoa.\n\nNäin he olivat jo ratsastaneet useamman tunnin ja keskustelu, jonka\nhevosten juoksu silloin tällöin katkaisi, oli joku hetki sitten\nkokonaan tauonnut. Päivä oli länteen laskemaisillaan, ja viheriän\nlehtikaton läpi näkivät he illan rusottavat pilvet. Lintujen parvi,\njoka oli virsillään elähyttänyt salon kolkkoa äänettömyyttä, lähti\nlepopaikoilleen. Kaikki kävi hiljaiseksi synkässä metsässä. Yhtäkkiä\najoi Hannu herransa rinnalle ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.\n\"Se on totta!\" sanoi Galama havahtuen unelmistaan; \"meidän täytyy\npysähtyä tähän. Tunnin päästä tulee pimeä ja silloin tarvitsemme\nhevosiamme kahta paremmin. Aiotteko tekin pysähtyä?\"\n\nGerard nyökäytti suostuen päätään ja kohta sen jälkeen pysäyttivät\nnuo kolme miestä hevosensa erään ravintolan eteen, joka näytti\nsangen varakkaalta ja erosi suuresti siitä, jossa he viimeksi olivat\nlevänneet. Suuri rakennus seisoi keskellä avaraa pihaa, jossa oli\nviisi tai kuusi ruuhta. Matkustajamme astuivat heti maahan, jättivät\nhevosensa erään miehen haltuun ja menivät isoon huoneeseen, jonka\ntammilattialle oli somasti kylvetty valkoista hiekkaa; kalkitut\nseinät, pienehköt, mutta puhtaat ikkunat sekä muutamat tuolit pöydän\nympärillä ynnä penkit tekivät paikan oikein hupaisen näköiseksi. --\nReipas, iloinen isäntä seisoi keskellä huonetta ja tervehti Galamaa\nja Hannua tuttavallisesti hymyillen näiden istuutuessa pöydän ääreen\nakkunan alle. Viiniä tilattiin ja ennen pitkää virkistivät nuo kolme\nmiestä voimiaan viileällä, suloisella juomalla, joka siihen aikaan\noli paljon tavallisempaa ja huokeampaa kuin nykyään.\n\n\"Aiotteko todellakin tänä iltana Brüsseliin, Yonker?\" kysyi Block.\n\n\"En tiedä, lähdenkö tänä iltana\", vastasi Galama; \"jonakin päivänä\ntällä viikolla lähden, mutta milloin, se riippuu asianhaaroista. Mikä\non teidän aikomuksenne, jos saan kysyä?\"\n\n\"Totta puhuakseni, tulin tänne etupäässä siinä aikeessa, että\nauttaisin Kerjäläisiä, sillä tunnen hyvin kaupungin ja voin hankkia\nkaikenlaisia tietoja. Ensin menen kaupunkiin ja sitten Rookeryyn.\"\n\n\"Tiedättekö te Rookerystä?\" kysyi Galama vähän kummastuneena.\n\nEnnenkuin Block ehti vastata, kuului ravintolan takaa koiran\nhaukuntaa ja vaimon ääni, joka koetti vaijentaa koiraa.\n\nHeti sen jälkeen astui isäntä huoneeseen ja lähestyi pöytää.\n\n\"Tuhat kertaa anteeksi\", sanoi hän, iskien salaa silmää Galamalle,\n\"mutta tallirenki, hölmö, ei tiedä mitä on tehtävä hevosille.\nTahtoisitteko tulla katsomaan? Pelkään ettei yhden ole oikein asiat.\"\n\n\"Todellako!\" sanoi Block, hypähtäen ylös ja rientäen ovea kohden.\n\"Vaikka minulle annettaisiin sata tuhatta, en soisi että hevoseni saa\nmitään vikaa;\" ja hän juoksi talliin päin, perässä Hannu, joka nauroi\nitsekseen.\n\nTuskin olivat he poissa, kun isäntä kääntyi huoneen takaoveen päin ja\nkuiskasi:\n\n\"Minä sanon sen hänelle.\"\n\nKohta sen jälkeen astui huoneeseen pitkä mies, viitta yllään ja\nmusta, pehmeälierinen huopahattu päässään; hän meni suoraa päätä\nGalaman luo ja tarttui innokkaasti hänen käteensä, sanoen:\n\n\"Tervetultuasi, sinä prinssimme rohkea lähettiläs. Mitä uusia häneltä\nkuuluu?\"\n\nPuhuja oli heittänyt viittansa taaksepäin ja kun hän vielä otti hatun\npäästään, paljastuivat kauniit kasvot, joissa ilmeni sekä jaloutta\nettä ylhäisyyttä. Korkea ja leveä otsa, suuret, ilmehikkäät silmät,\nsoma suu, tummanruskeat viikset -- siinä kasvojen tunnusmerkit.\nHänen pukunsa oli verrattain halpa. Jos katseli hänen mustaa\nnahkajakkuaan, viiltohousujaan ja terässolkisia kenkiään, olisi\nhelposti luullut häntä käsityöläiseksi tai kunnialliseksi porvariksi\n-- mutta sirotekoinen miekankahva ja raskas, kultainen sinettisormus\nilmaisivat korkeampaa säätyä. Hänen ulkomuodostaan ja koko\nolennostaan kuvastui rohkeutta, lujatahtoisuutta ja ennen kaikkea\nmiettiväisyyttä; kun näki hänet Galaman rinnalla, saattoi jo siitä\ntavasta, jolla toinen lähestyi toista, päättää mikä ero oli tyynen,\nkokeneen sotamiehen ja nuoren, innokkaan vapaaehtoisen välillä. Se\noli Villiam de Blois, Treslongin herra, eräs prinssin hartaimpia\npuoluelaisia, josta vielä oli tuleva suuri päällikkö vapauden sodassa.\n\n\"En tiedä hänestä enempää kuin tekään, herra\", vastasi Galama.\n\"Viimeiset viikot olen oleskellut Gentin läheisyydessä ja etsinyt\nkeinoja kreivejä pelastaakseni, mutta kaksi päivää sitten heidät\nvietiin sieltä pois. Tiedätte kai, että he nykyään ovat Brüsselissä?\"\n\n\"Tiedän kyllä; ja he ovat majoittuneet erään hyvän tuttavanne luo,\nYonker. He oleskelevat Broodhuyissä\", vastasi Treslong.\n\n\"Niin olen kuullut, vaan en ole voinut sitä uskoa\", sanoi Galama.\n\"Sen huhun vuoksi olen kuitenkin tullut tänne. Meillä on kummallakin\nsyytä uuteen vihaan herttuaa vastaan.\"\n\nTreslongin veli oli yksi niistä aatelismiehistä, jotka teloitettiin\nsamalla kertaa kuin molemmat Galamat.\n\n\"Voi veli-raukkaani\", huokasi Treslong. \"Kenties minä pian seuraan\nhäntä. Ja Nassaun Adolf on myöskin kuollut.\"\n\n\"Eihän toki hirtetty?\" kysyi Galama äänessään kauhua. \"Sitä ei\nherttua milloinkaan uskaltaisi tehdä.\"\n\n\"Se ei olisi haitannut; hän olisi kyllä uskaltanut, vaan hänellä\nei ollut siihen tilaisuutta. Adolf on kaatunut Heiliger-Lee'n\ntappelussa, taistellen Aremberg'iä, tuota luopiota vastaan. Mutta\nkuka teillä on seurassanne ja mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Jälkimäiseen kysymykseen ensin vastatakseni, olen nyt, kun kuulen\nettä kreivit ovat Broodhuyssä, päättänyt tänä iltana lähteä\nBrüsseliin Agnesta katsomaan. On hyvin mahdollista, että me yksissä\nneuvoin keksimme keinon ainakin Egmontin pelastamiseksi. Olen valmis\npanemaan henkeni alttiiksi tämän yrityksen puolesta ja kaikki mitä\nminulla on, vaikka minut huomenna nyljettäisiin. Minun ei tarvitse\nkysyä, tahdotteko auttaa minua, hyvä herra; mutta luuletteko, että\nKerjäläisenne ovat siihen myöskin valmiit?\"\n\n\"Karel\", sanoi Treslong totisesti, \"nuo miehet ovat enimmäkseen\nkulkureita, sen myönnän, mutta heitä ei arveluttaisi ryhtyä kuinka\nvaaralliseen hankkeeseen hyvänsä, jos vain olisi vähänkin toivoa\nEgmontin pelastamisesta. Mutta te, joka olette tehnyt itsenne niin\nsuuriarvoiseksi prinssille, te ette saa panna henkeänne alttiiksi\nsiten, että lähdette tänä iltana kaupunkiin, jossa varma kuolema\nvartoo teitä.\"\n\n\"Herra!\" vastasi Karel nopeasti, \"prinssin selvästi lausuttu tahto\non, että ryhdyn tähän--\"\n\nHän vaikeni. Ulkoa kuuluva melu sai heidät molemmat ikkunan luo. He\nnäkivät Hannun istuvan hevosen selässä, joka rajusti hyppi pystyyn\nja potki sekä paiskasi hänet lopulta pehmeään ruohikkoon, huoneen\nviereen. Isäntä ja talon väki seisoivat ääressä sydämen pohjasta\nnauraen tuolle hupaiselle näylle. Noiden kahden akkunasta katsellessa\nHannua, huulet hymyssä, ilmestyivät Blockin kasvot taka-ovelle. Hän\nloi pikaisen, mutta terävän silmäyksen Treslongiin ja veti heti\npäänsä takaisin. Hetken päästä hän tuli juosten pihalle, suu naurussa\nja suitsista taluttaen toista hevosta. -- \"Olen pyhittänyt elämäni\nmaalleni ja kunnialle\", sanoi Galama, kääntyen pois akkunasta.\n\"Toivon, että minua käytetään vaikeimpiin ja vaarallisimpiin\nyrityksiin ja kuolen mielelläni kuinka kurjan, kuinka maineettoman\nkuoleman hyvänsä, jos sillä voin edistää pyhää asiaamme vaaksankaan\nverran. Te näette, että olen valmis kohtaamaan mitä vaaroja tahansa,\nja mitä siihen tulee, että lähden kaupunkiin, niin -- enkö ole\nespanjalainen upseeri? -- ja sen lisäksi: lukekaa tämä;\" ja hän antoi\ntoiselle paperin, jonka hän veti esiin haarniskansa alta. Se oli\nGentin linnan isännän antama kirje, jonka sisällys tuskin huvittanee\nlukijaa.\n\n\"Kuinka te tuon saitte ja kuinka valepukunne?\" kysyi Treslong, kun\nhän oli lukenut kirjeen ja antanut sen takaisin Galamalle.\n\n\"Hannu ne minulle hankki\", sanoi Yonker; \"vaikka olen pahoillani,\nettei niitä saatu ilman veren vuodatusta. Ne ovat sangen\nsuuri-arvoiset minulle. Aiotteko Rookeryyn yöksi? Tulen sinne, kun\nvain ensin olen puhutellut Agnesta. Sitten saamme miettiä, mitä on\ntehtävä, sillä luullakseni ei Alba aio kauan viivyttää vankiensa\nmestausta.\"\n\n\"Tietääkseni on se tapahtuva kolmen neljän päivän päästä\", sanoi\nTreslong; \"ei siis auta hukata aikaa. Tulin tänne tavatakseni teitä\nja aion palata Rookeryyn, jonne kaikki Kerjäläiset huomisyönä\nkokoontuvat. Mutta kuka tuo outo on?\"\n\n\"En tiedä varmaan. Joku Gerard Block, jolla on suosituskirje\nPietari Blinkiltä. Sattumalta yhtyi hän matkalla meihin. Hän näkyy\nhyvin tuntevan Brüsselin ja Rookeryn ja on Kerjäläinen. Kenties\nhän on meille avuksi. Hän aikoo käydä Brüsselissä ja sieltä lähteä\nRookeryyn.\"\n\n\"Mutta hän ei saa tänä iltana lähteä Brüsseliin\", sanoi Treslong. \"On\nliikaa, jos teitä kolme yhtaikaa saapuu kaupunkiin. Käskekää hänen\njäädä tänne; minä pidän häntä silmällä. Hyvä hevosmies hän on, olkoon\nkuka tahansa.\"\n\n\"En voi hänelle antaa käskyjä\", sanoi Galama, \"kun hän ei ole\nasettunut minun komennettavakseni. Sitä paitsi saattaa Hannu lähteä\nteidän kanssanne Rookeryyn ja vieras minun seurassani Brüsseliin.\nMinulla täytyy olla muassani joku palvelija, koska minä, kuten\ntiedätte, olen espanjalainen upseeri. Hänen uskollisuuttaan emme\nvielä voi taata ja sentähden toimitin niin, että minä ja te saimme\nolla kahden kesken. Mutta en ole hänelle vielä mitään ilmaissut ja\nhän ei voi meitä vahingoittaa. Hyvästi siis huomiseksi!\"\n\nTreslong veti viitan olkapäilleen, painoi hatun päähänsä ja pääsi\ntuskin taka-ovesta ulos, kun Gerard Block astui sisälle etuovesta\nHannun kanssa.\n\n\"Olen opettanut teidän palvelijaanne ratsastamaan, Yonker\", lausui\nBlock nauraen.\n\n\"En ole eläissäni nähnyt moista elukkaa\", sanoi Hannu nyrpeissään ja\nhartioitaan tunnustellen: \"mutta sainpa sen viimein nöyräksi.\"\n\n\"Koska te, mestari Block, lähdette Brüsseliin\", arveli Galama, \"on\nmielestäni parasta, että me lähdemme yhdessä. Kun saamme siellä\nasiamme ajetuksi, voimme tavata toisemme jossakin, ehkäpä Nassaun\npalatsin kulmassa. Sitten sopii meidän yhdessä lähteä Rookeryyn ja\nsiellä ilmoittaa, mitä olemme saaneet tietää. Johtui juuri mieleeni,\nettä näyttäisi vähän epäilyttävältä, jos kolme ratsumiestä auringon\nlaskettua yhtäaikaa tulee kaupungin portista; mutta nyt saatatte\nkäydä minun palvelijastani.\"\n\n\"Sitä virkaa olen pitävä kunnianani, Yonker\", vastasi Block.\n\n\"Sinä, Hannu, jäät tänne siksi kun olemme lähteneet ja sitten menet\nyksin Rookeryyn. Jos saavut sinne ennen kuin olemme palanneet, joka\nei tapahdu ennen huomisyötä, niin sano vartijoille, että olemme\ntulossa. Ja ole varuillasi, ettet enää alota riitaa.\"\n\nSamassa tuotiin hevoset esille, ja kaikki kolme lähtivät ulos.\n\n\"Kas tässä, Hannu ystävä\", sanoi Block, noustessaan hevosensa selkään\nja tarjotessaan Hannulle tukaattia, \"juo minun onnekseni äläkä\nkoskaan enää ratsasta tulisella hevosella.\"\n\nHän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hänen hevosensa alkoi hyppiä\nja potkia aivan samalla tavalla kuin äsken Hannun alla; mutta tämä\nseisoi herransa hevosen vieressä ja nauroi täyttä kurkkua.\n\nMutta Block oli vikkelämpi kuin Hannu. Hän hyppäsi maahan ja alkoi\nsovittaa satulavöitä toisin; samassa hän jälleen nousi selkään ja\nratsasti Galaman kanssa Brüsseliin päin.\n\nMutta Hannu, joka seurasi heitä silmillään, ravisteli päätään ja\nsanoi: \"Block! Block! se mies ei miellytä minua.\"\n\n\n\n\nIV\n\nKaksi keskustelua.\n\n\nMutta rientäkäämme kahden ratsumiehemme edelle ja astukaamme\nBrüsseliin Cudenbergin portin kautta. Ilta on ihana, mutta ihmisissä\neivät ilon tunteet kuitenkaan pääse valloille. Kaupunki, jossa\ntähän aikaan päivästä tavallisesti on sangen vilkasta, on nyt ihan\nhiljainen. Tytöt ja pojat, jotka ennen iloisesti hälisten parvittain\nastelivat katuja, porvarit, jotka seisoivat jutellen keskenänsä\nhuoneittensa edustalla ja hyvillä tai pahoilla mielin haastelivat\nmenneistä, nykyisistä ja tulevista asioista -- heitä ei enää näy\neikä kuulu. Oluttuvat ovat täynnä sotamiehiä ja kaduilta kaikuu\nespanjalaisten, saksalaisten ja valloonein lauluja. Siellä täällä\npuhelee pari kolme miestä hiljaisella äänellä ja heidän kasvonsa\nkuvastavat mielihaikeaa tai pelkoa; taikka joku ylpeä pappi astelee\nkaula kenossa niinkuin voiton sankari ja katselee tyytyväisenä\nkaupunkia, joka näin on nöyrtynyt ja maahan masentunut.\n\nKuinka toisellainen olikaan Brüssel kolmekymmentä vuotta aikaisemmin!\nSe oli silloin maan hallituksen tyyssija; siellä yhtyivät silloin\nkansan jaloimmat, rikkaimmat, kauneimmat, oppineimmat. Ei ollut sitä\npäivää, jolloin ei pidetty kemuja, jolloin eivät kaupungin rikkaat,\nvapaat asukkaat huvikseen ampuneet jousella tai lyöneet kiekkoa.\nMutta kenties elämä oli liian surutonta, liian hauskaa, kenties\nJumalan raskasta kättä tarvittiin muistuttamaan kansaa siitä, mitä\nsen rauhaan sopi.\n\nJos astumme sisään mainitusta portista ja katua pitkin käytyämme\näkkiä poikkeamme vasemmalle, on edessämme Nassaun palatsi. Tämä\nkomea rakennus on vuosisatoja ollut Nassaun huonekunnan oma; mutta\nkun Oranian prinssi Saksaan paettuaan jätti sen kylmille, on Alban\nherttua sen anastanut ja myynyt sen kalliin kaluston. Ennen se\noli mahtavain ylimysten kokouspaikkana. Lahjakkaat, miehekkäät ja\nviisaat henkilöt pääsivät esteettä kokouksiin ja näissä huoneissa\nsommiteltiin monta tuumaa, tehtiin monta ehdotusta ja ryhdyttiin\nmoneen toimeen, joitten nojalla koetettiin estää kardinaalin ja hänen\nilkeitten kumppaniensa menestystä. Jos taas oikealle käännymme,\ntulemme avaralle Sablon-nimiselle kentälle, jonka toisella puolen\non kuuluisa Culemburgin linna. Nykyään se on jaotettu maahan Alban\nkäskystä, joka vimmoissaan sotajoukkonsa tappiosta koettaa hävittää\nympäriltään kaikki kansallisen itsenäisyyden muistomerkit. Siellä\nkokoontuivat kaksi vuotta sitten maan aateliset, linnanisännän,\nhienostuneen mutta huolettoman kreivi Brederoden käskystä, ja näiltä\novilta heidän mainio seurueensa vaelsi herttuattaren luo esittämään\npyyntöjään. Siellä oli myös sali, jossa muutama päivä sen jälkeen\npidettiin ne kuuluisat kemut, joissa syntyi Geusein eli Kerjäläisten\nveljeskunta. Linnan tukevat kiviseinät, sen kauniit väljät suojat\novat nyt raunioina. Mutta lyhyen ajan kuluttua on voiton patsas\nkohoava niitten entiselle sijalle.\n\nKaunis, leveä katu vie täältä siihen linnaan, jossa herttua asuu\nja josta hän hallitsee maata. Täällä kuitenkin on elämää ja iloa.\nLinnan edustalla nähdään vilkasta hyörinää ja liikettä. Sotamiehiä\njuoksentelee sinne tänne, upseereita, uljaita espanjalaisia tai\nhilpeitä ranskalaisia, kävelee edestakaisin tai seisoo ryhmissä\niloisesti jutellen. He eivät välitä asukkaitten vaivoista; heillä on\npalkkansa, heitä ei velo kukaan, ja he ovat sitä mieltä, että saavat\njäädä tänne sitä pitemmäksi aikaa mitä vähemmän he osoittavat armoa\nja sääliväisyyttä.\n\n\"Ja sinä luulet siis, Pietari\", sanoo eräs upseeri, jonka ympärillä\nseisoo muita kapteeneja, \"että meidän on ennen pitkää täältä\nmarssiminen? Mistä sinä aina saatkaan uutisesi?\"\n\n\"Etkö sinä tiedä\", sanoo toinen, \"että hän tunnustaa syntinsä joka\npäivä? Palkaksi saa hän papilta kaikki tiedot ja uutiset, jotka pyhä\nmies on haalinut kokoon.\"\n\n\"Jopa jotakin!\" sanoo kolmas. \"En minä luule Pietaria niin typeräksi,\nettä hän kävisi synnin tunnustuksilla.\"\n\n\"No\", arvelee neljäs hiukan totisena, \"ainakin on sillä tavalla\nmukavaa päästä synneistänsä.\"\n\n\"Varsinkin jos antaa papille puolet saaliistaan\", sanoo toinen puhuja.\n\n\"Pyh! minä en usko heihin vähääkään\", lausui kolmas, \"siitä pitäen\nkun luin Erasmuksen pikku kirjasen heistä. Hän sanoo heitä koiriksi,\njoitten oikeastaan olisi pitänyt syödä ruuan loppuja, mutta jotka\novat kiivenneet pöydälle ja varastaneet parhaimmat herkut.\"\n\n\"Tuota en voi ymmärtää\", sanoi se, jota oli puhuteltu Pietariksi;\n\"meidät on tänne lähetetty ja sitä varten saamme palkkaa, että\nsuojelisimme paavia, katolista uskoa ja muuta senkaltaista,\nja vieköön minut peijakas, ellei jokainen teistä ole huonompi\nkatolilainen ja pahempi pakana kuin tämä poloinen kansa -- uskokaa\nmitä tahdotte.\"\n\n\"Tämä ei ole mitään\", sanoi vanha saksalainen soturi, joka oli nähnyt\nuseita taisteluita. \"Minä kuuluin ennen saksilaiseen rykmenttiin, ja\nsiitä lienee noin kaksikymmentä vuotta, kun saimme Kaarle keisarilta\nkäskyn marssia Geldernin maahan, yksissä voimin pappien kanssa\nkurittamaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet kunnioittaa rippileipää.\nMutta hulluinta oli, että toinen puoli meistä oli lutherilaisia ja\nauttoi kansaa enemmän kuin pappeja.\"\n\nTästä syntyi yleinen nauru; samalla isot vaunut ajoivat linnan\nportille ja vallasnainen astui niistä maahan. Hänen pukunsa oli\nkomea, vaikka tummahko, ja hänen kauniit, jalot kasvonsa olivat\nkalman vaaleat.\n\n\"Kuka se oli, Schwabel?\" kysyi eräs upseeri sotavanhukselta, joka oli\ntervehtinyt naista, kun tämä nopeasti astui linnaan.\n\n\"Kreivitär Egmont\", vastasi toinen surullisella äänellä. \"Voi\", hän\npitkitti, \"olen taistellut kreivin johdolla St. Quentinin luona ja\nolkoon hän kavaltaja tai mikä hyvänsä, soisin hänen pääsevän vapaaksi\nvaikka en saisi nähdä ainoatakaan pappia tahi inkvisiittoria. Jumala\narmahtakoon kreivitärtä!\"\n\nKapteenit vaikenivat ja katsoivat siihen ikkunaan päin, jonka takana\ntiesivät Alban olevan. He tiesivät myös, että kreivittären käynti oli\nturha.\n\nTällaisia olivat ne miehet, joitten avulla Rooman katolinen kirkko\nkoetti palauttaa helmaansa eksyneitä lampaitaan. Useimmat heistä\nolivat itse luopuneet siitä kirkosta eivätkä tunnustaneet mitään\nuskoa; moni sitäpaitsi oli kääntynyt reformeerattuun oppiin, jonka\nkukistamiseksi hänen oli määrä toimia. Luonnollista on, etteivät\nhe sydämestään sitä suosineet; muuten he eivät yhä edelleen olisi\nsaaneet palvella sellaista herraa kuin Filipiä eikä sellaisessa\ntarkoituksessa.\n\nMutta kääntykäämme toisaalle. Meillä on parempi paikka käytävänä. Jos\nkuljemme samaa katua eteenpäin, saavumme vihdoin isolle aukealle. Se\non Brüsselin \"tori\". Toisella puolen kohoaa raatihuone, vanha, kaunis\nrakennus, toisella Nikolainkirkon tornien ja teurashuoneen välissä\nBroodhuys. Tämän etusivu on täynnä kalliita koristuksia; siinä on\nsieviä kivikuvia sekä viisi riviä akkunoita, joita ympäröivät runsaat\nkukkakiehkurat. Rakennus on vanha ja entis-aikoina siinä myytiin\nleipää, mutta myöhemmin se on kokonaan muutettu ja kertomuksemme\naikana pitivät siinä kaikenlaiset veljeskunnat ja seurat kokouksiaan.\nUsein kokoontuivat säädyt ja ylimykset keskustelemaan sen tilavissa\nsaleissa. Mutta nyt on kaksi sen suojaa vankihuoneina. Niissä\nsäilytetään kreivejä Egmontia ja Hornia.\n\nKahdet leveät portaat kummallakin puolen ovea johtavat suureen\netusaliin, joka samoin kuin portaatkin on sotaväkeä täynnä. Mutta me\nastumme siitä ovesta sisään, josta pääsee alimmaiseen kerrokseen,\nsinne missä kartanonhoitaja väkineen asuu. Kaksi käytävää muodostaa\nsuorakulmaisen ristin; toisen päässä on portaat ja etupihalle\naukeneva ovi. Jos kuljemme tätä käytävää, näemme vastapäätä oven ja\nkaksi muuta ovea tämän kummallakin puolen; näistä vie keskimäinen\ntakapihalle ja sivuovista tullaan, toisesta perheen keittiöön,\ntoisesta kartanon hoitajan tyttären, Agnes Vlossertin makuuhuoneeseen.\n\nViimemainittu oli ainoastaan pienehkö kamari ja siitä puuttui moni\nsellainen esine, josta tavallisesti tunsi hurskaan paavinuskolaisen;\nniinpä ei siellä näkynyt pientä ristiinnaulitunkuvaa, jota siihen\naikaan pidettiin välttämättömänä täysinkalustetussa huoneessa; mutta\nsiellä vallitsi kuitenkin siisteys ja soma järjestys, joka osoitti\nhienon naiskäden toimintaa. Puhtaat akkunaverhot ja vuoteen eteiset,\npienet korukalut ja kapineet takan otsalla, ja kauniit kukkaset\npienellä pöydällä akkunan edessä -- kaikki on hyvässä järjestyksessä.\nKummallista on kuitenkin, että ikkuna näin ihanana iltana on\nsuljettu, joten laskevan auringon rusottava valo, kun se pilvistä\nheijastaa, töin tuskin pääsee pieneen kammioon viidenkymmenen\nlasiruudun läpi, joita lyijyinen ristikko liittää toisiinsa.\n\nNe kaksi tyttöä, jotka istuvat huoneessa, eivät näytä kaipaavankaan\nakkunan avaamista. He puhelevat vilkkaasti keskenään. Tähän\naikaan oli maallikkojen vaarallista puhua mistä seikasta hyvänsä\nja he olivat tarkasti varuillaan, ettei kukaan kuule. Tyttöjen\nijässä ei ole suurta eroa ja vaikka heidän kasvonsa ovat aivan\neriluontoiset on niissä sentään sen verran yhtäläisyyttä, että heidät\ntuntee sukulaisiksi. Toinen heistä istuu suorana ja tukee toista\nkäsivarrellaan. Hänen kasvonpiirteensä ovat jalot ja kuitenkin\npehmeät. Hänen silmänsä ovat tunteelliset ja älykkäät, ja katse,\njonka hän tavan takaa luo toiseen tyttöön, on niin lempeä ja hellä,\nettä se sulattaa hänen kasvojenilmettään, jonka keskustelu on tehnyt\ntotiseksi.\n\nToinen tyttö, joka nähtävästi on sairas, nojautuu ystäväänsä yhtä\npaljon ruumiillisesta heikkoudesta kuin luonnollisesta arkuudesta.\nHän on kaunis hänkin, mutta tämä kauneus on ihan toista laatua.\nHän on Karel Galaman sisar, mutta veljen kasvoissa kuvastuvaa\nlujatahtoisuutta, ylevyyttä ja intoa ei näe sisaressa. Sisarellakin\non vaaleat kiharat ja siniset silmät, friisiläisen syntyperän\ntuntomerkit, mutta hänen ulkomuodossaan ilmenee ainoastaan hellyyttä,\nnöyryyttä, vieläpä pelkoakin. Hänen poskensa ovat kalpeat, ja\nniitten hienosta punasta päättäen hän on joko toipumaisillaan tai\nriutumaisillaan.\n\nMolemmat olivat orpoja; mutta Agnes Vlossert oli kadottanut aarteen,\njota ei mikään korvaa. Hänen äitinsä kuoli, näet, noin neljä vuotta\ntakaperin. Kun hänen tämän tähden oli ollut pakko varhain toimia\nja ajatella omin päin oli hän jo kokenut monta kovaa. Mutta se oli\nhänelle hyväksi. Hänen isällään, kartanon hoitajalla, jonka hallussa\noli koko Broodhuys ja joka sen vuoksi oli saanut käytettäväkseen\njoukon palvelijoita, oli tietysti varsin vähän aikaa pitää huolta\ntyttärestään ja tämä kiittikin jälestäpäin usein Jumalaa siitä,\nettä hän juuri samaan aikaan tutustui erääseen Kalvinin apostoliin,\nWouter eli Walter Barendsiin, joka salaa saarnasi Brüsselissä ja sen\nlähitienoilla. Hartaalla halulla kuunteli Agnes armon sanaa, jota\npappi julisti, ja painoi ihanat totuudet syvälle mieleensä. Kun hänen\näitinsä oli kuollut, pyysi hän tädiltään, paroonitar Galamalta, joka\nasui Brielissä, että hänen serkkunsa saisi tulla häntä tervehtimään,\nja koska siihen aikaan olot olivat verrattain rauhalliset eikä kukaan\nvielä ollut peloissaan Alban tähden, suostui täti mielellään tähän\npyyntöön. Hän suostui sitä kernaammin, kun Karel Galama samaan aikaan\nlähti Löwenin yliopistoon lukujaan päättämään ja veli ja sisar näin\nsaivat olla lähempänä toisiaan. Ei mennyt monta aikaa, ennenkuin\nAgnes, joka sydämestään oli kiintynyt uuteen uskoonsa, sai Marian\nmukaansa Walter Barendsia kuulemaan; toinenkin tyttö alkoi epäillä\nsen uskon totuutta, johon häntä oli lapsuudesta saakka kasvatettu.\nHeitä kävi usein tervehtimässä Karel ja hänen setänsä, molemmat\nGalamat, joitten seurasta ei kuitenkaan ollut paljon apua heidän\nuuden uskonsa vahvistamiseksi, nämä kolme miestä kun etupäässä\nharrastivat valtiollista vapautta eivätkä paljon huolineet uskon\nasioista.\n\nMarian mielipiteet uudesta opista horjuivat vielä sinne tänne,\nkun Alba äkkiä ilmestyi maahan. Molemmat sedät sekä paljon muita\naatelismiehiä vangittiin tai mestattiin. Monet niistä, jotka hänen\nja Agnesin kanssa olivat käyneet Barendsin kokouksissa, joutuivat\ninkvisitsionin kynsiin, jonka entinen verenhimo oli uudelleen\nsyttynyt, ja heidät poltettiin tai hirtettiin usein heidän silmiensä\nedessä. Päälle päätteeksi väijyttiin hänen veljeänsä, jota pidettiin\nmitä hurjimpana Kerjäläisenä, kaikkialla, ja Broodhuysin hoitaja,\njoka pelkäsi joutuvansa epäluulon alaiseksi, ilmoitti kaikenlaisilla\nviittauksilla, kuinka mielellään hän soisi, että Maria palaisi\nBriel'iin. Sitä tämä itsekin tahtoi, mutta tapaukset olivat\nvaikuttaneet liian syvästi tyttöraukkaan, joka oli nähnyt aivan liian\nvähän maailmaa. Hän sairastui kuumetautiin, josta hän vasta pari\nviikkoa sitten oli parantunut. Hän se oli, joka Agnesiin nojaantuen\ntarkoin kuunteli tämän sanoja.\n\nVähäinen kirja on avoinna Agnesin polvella. Se on Uusi Testamentti,\njonka Liesseldt hiljattain oli kääntänyt hollannin kielelle.\n\n\"Se on kyllä totta\", sanoi Maria miettiväisellä äänellä. \"En voi sitä\nkieltää, mutta sittenkin --.\"\n\n\"Älä, armaani, väitä vastaan, kun Jumalan oma sana puhuu\", sanoi\nAgnes, laskien kätensä avonaiselle kirjalle. \"Sinä näet selvästi\nsanotuksi, että Herramme Jeesuksen veri yksinään voipi puhdistaa\nmeidät kaikista synneistämme.\"\n\nMaria oli ääneti. Hän otti kirjan ja katseli uudelleen sitä kohtaa,\njonka hänen serkkunsa oli hänelle lukenut.\n\n\"Ei ainakaan pappi voi pyyhkiä pois syntiämme\", lausui Agnes\nhartaalla äänellä; \"Jeesus yksinään voi sen tehdä\".\n\n\"Muista kuitenkin\", sanoi Maria, \"että hyvä Herramme on asettanut\npapit, jotka hänen puolestaan antavat synnit anteeksi\".\n\n\"Eipä olekaan, kultani; sinä erehdyt. Olen tutkinut Jumalan sanan\nlaidasta laitaan, mutta en ole mistään löytänyt sellaista määräystä.\"\n\n\"Mutta eikö Herra ole antanut taivaan avaimia Pietarille? Ja eikö\npaavi ole Pietarin jälkeläinen? Eikö hän määrää ja aseta pappeja? Ja\neikö heillä ole siis valta sitoa ja päästää meitä?\"\n\n\"Ei, ystäväni; sinä olet aivan väärässä\", sanoi Agnes, avaten sen\nraamatunkohdan, joka koskee Pietaria. \"Sinä näet, ettei Jeesus\nvaltuuta ainoastaan häntä, vaan kaikkia opetuslapsiaan julistamaan\nsyntejä anteeksi hänen veressään. Ja mitä tuohon voimaan tulee, jonka\nnojalla taivaan portit avataan ja suljetaan, niin kuule mitä Herra\nsanoo Johanneksen Ilmestyksessä: 'Minä olen elävä, ja olin kuollut,\nja katso, minä olen elävä ijankaikkisesta ijankaikkiseen: amen! Ja\nminulla ovat helvetin ja kuoleman avaimet. Minä se olen, joka avasin,\neikä kukaan ihminen sulkenut, minä suljin, eikä kukaan avannut.'\"\n\nHe vaikenivat kumpikin. Sanat nähtävästi vaikuttivat syvästi Mariaan.\n\n\"Papit ovat syntisiä niinkuin mekin\", jatkoi Agnes; \"heillä ei ole\nvaltaa poistaa edes omia syntejään, vielä vähemmin muitten. Sen voi\nyksin Jeesus tehdä. Hänen luokseen on meidän mentävä, eikä kenenkään\npapin luo. Luota häneen, anna sydämesi hänelle, ja sinä olet\npelastettu -- sinä saat synnit anteeksi.\"\n\n\"Voi Agnes, tiedätkö, mitä sanot?\" lausui Maria. \"Se on niin\nhirveätä!\"\n\n\"Hirveätä?\" huudahti Agnes, silmät palaen pyhästä innosta.\n\"Hirveätä!\" toisti hän, pannen kätensä ristiin ja hämmästyneenä\nkatsellen Mariaa silmiin. \"Kuinka voit puhua tuolla tavalla, kultani?\nSaattaako mikään asia tuottaa suurempaa iloa kuin se, että esteettä\npääsemme suoraan Jeesuksen luo ja hänen omasta sanastaan saamme\nvakuutuksen siitä, että syntimme ovat täydelleen annetut anteeksi.\nMikä on tosi rauha ellei tämä? Se on pelastus ja sanomaton autuus.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasi Maria, vähän hämillään serkkunsa innosta,\n\"vaan minä en tarkoittanut sitä. Minä tarkoitin vain, että uuden\nopin tunnustamisella on niin hirveät seuraukset. Jos papit olisivat\nkuulleet, mitä kaikkea sinä nyt juuri olet sanonut, olisit kuoleman\noma. Se ajatus värisyttää minua.\"\n\nJa hän kätki kasvot käsiinsä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.\n\n\"Onhan aika raskas ja tukala\", sanoi Agnes, \"ja antakoon Herra\nmeille järkeä viisaasti vaeltaa. Mutta vielä hirveämmin kävisi, jos\nme ihmisten edessä kieltäisimme Jeesuksen. Sitten hän varmaankin\nkieltäisi meidät Isänsä ja enkeleittensä edessä. Ajallisen kuoleman\nme ehkä voisimme hetkeksi välttää, mutta ijankaikkinen tulisi\nepäilemättä osaksemme.\"\n\n\"Mutta eihän meidän Jeesusta tarvitse kieltää, tarvitseeko?\" sanoi\nMaria. \"Papit eivät vaadi meitä kieltämään, että Jeesuksella on valta\nantaa synnit anteeksi.\"\n\n\"Totta kyllä; mutta he vaativat meitä suutelemaan ristinkuvaa,\nrukoilemaan Neitsyt Maariaa ja pyhiä, lankeemaan polvillemme\nrippileivän edessä ja uskomaan että kaikilla näillä asioilla on\nautuuttava voima. Jos uskomme tämän, kiellämme Kristuksen.\"\n\n\"Oi, sinä olet oikeassa\", huokasi Maria. \"Onhan selvästi sanottu,\nettä Jumalalla ja ihmisellä on ainoastaan yksi Välimies, Jeesus\nKristus.\"\n\nSamalla kuului ovelta liikettä. Se johtui vain siitä, että joku\npalvelija kulki ohitse, mutta Marian koko ruumista puistatti.\n\n\"Pyhä Neitsyt!\" hän äännähti, \"onkohan kukaan meitä kuunnellut?\"\n\n\"Älä turhia tuskaile!\" sanoi Agnes, surullisesti hymyillen, \"niin\npian he eivät sentään sieppaa meitä.\"\n\n\"Ah, mutta se on kauheata\", valitti tyttöparka; \"ajattele vain\ninkvisitsionia, kiristyspenkkiä, vääntimiä ja muita hirmukoneita\".\n\n\"Maria, Maria\", nuhteli Agnes, tarttuen serkkunsa käteen, \"kuinka\nheikko on sinun uskosi! Eikö Jeesus ole kyllin väkevä sinua\nsuojelemaan. -- Kammosiko hän sitä ristiä, jonka kautta hän pelasti\nmeidät?\"\n\nMarian silmät täyttyivät kyyneleillä.\n\n\"Voi, rukoile minun puolestani\", sanoi hän. \"Jospa minulla olisi\nsellainen usko kuin sinulla! Minä muistan noita kahta kreiviä\",\njatkoi hän tuokion kuluttua, \"jotka nykyään oleskelevat tuolla\nylhäällä päämme päällä joka hetki kuolemaansa odotellen. Eikö mieli\nkäy surulliseksi, kun ajattelee noita jaloja kärsijöitä?\"\n\n\"Varsinkin on kreivi Egmontin tila onneton\", sanoi Agnes,\n\"sillä kreivi Horn on protestantti ja voi pitää kuolemaansa\nmarttyyrikunniana. Mutta kreivi Egmont on harras katolilainen. Hän\non aina totellut ja kunnioittanut pappeja, vieläpä ahdistanut meitä,\npuhtaan opin tunnustajia; -- ja vaikka hän on näin tehnyt, hänet\nsittenkin teloitetaan.\"\n\nHetken aikaa oltiin ääneti. Kamariin kuului sotamiesten naurua ja\ntaka-ovelle asetetun vahdin vakavaa astuntaa.\n\n\"Minä vihaan noita sotamiehiä\", lausui Maria; \"ne ovat raakaa\nja jumalatonta väkeä eivätkä välitä mistään. Luullakseni he\nansaitsisivat yhtä hyvin ja paremminkin rangaistusta kuin kreivit.\"\n\n\"Soisin, että keksisin jonkun keinon pelastaakseni heidät\", sanoi\nAgnes. \"Minä koettaisin sitä. Kreivi Egmont lienee, luullakseni,\nnäihin aikoihin oppinut, ettei ruhtinoihin ole luottamista. Mutta,\nMaria, sinun täytyy nyt mennä levolle. Et ole vielä tarpeeksi terve\nja meidän täytyy laittaa sinut valmiiksi, voidaksesi lähteä Brieliin.\"\n\n\"Minulla ei ole varsin kiirettä Brieliin\", sanoi Maria, \"sillä siellä\nminun, niinkuin tiedät, on kovin ikävä, eikä minulla nyt, kun Karel\non poissa, ole ketään toveria.\"\n\n\"Sinulla on sentään paroonitar\", sanoi Agnes pahankurisesti. \"Eipä\nsinulla ennenkään ollut muuta toveria, sillä Karelista ei suinkaan\nollut paljo seuraa, vai oliko?\"\n\n\"Oi Agnes, kuinka saatat noin sanoa?\" lausui Maria lempeästi\nnuhtelevalla äänellä. \"Enkö näinä viitenä kuukautena, siitä asti kun\nKarel lähti täältä, ole nähnyt sinun salaa olevan ikävissäsi? Ja\nmilloin vain Kerjäläisistä puhutaan, tiedustelet niin hartaasti hänen\nnimeään etten minä hetikään vedä sinulle vertoja. Olisin luullut,\nettä kaikki muut, ennenkuin sinä, olisivat niin sanoneet.\"\n\nAgnes suuteli serkkuaan hellästi eikä sanonut mitään siitä syystä,\nettei siihen ollut mitään sanottavaa. Vähäisen vastarinnan perästä\nsuostui Maria serkkunsa tahtoon ja paneutui maata. Agnes vartoi,\nkunnes toinen vaipui unen helmoihin; sen jälkeen hän hiljaa\nhiipi huoneesta ja meni käytävän poikki keittiöön, jossa Gritta,\npalvelustyttö, parhaillaan kiilloitti vaskiastioita hyräillen\nitsekseen.\n\nVaihdettuaan hänen kanssaan pari ystävällistä sanaa lähti Agnes\nhuoneen toisessa päässä olevasta ovesta perheen tavalliseen\nasuinhuoneeseen ja heti sen jälkeen hänen pieni jalkansa pyöritteli\nahkerasti rukin ratasta.\n\n\n\n\nV\n\nItseensä tyytyväinen mies.\n\n\nAdrian Vlossert, Broodhuysin kartanon hoitaja, ei ollut mikään\nerinomainen mies. Vaaran sattuessa häneltä puuttui urhoollisuutta;\nsen ohessa oli hän suuressa määrin ahne ja taikauskoinen. Ylimalkaan\nilmeni hänen käytöksestään eri tiloissa, että häneltä kokonaan\npuuttui periaatteita. Hänen päätehtävänään oli imarrella ylhäisiä\nmiehiä ja miellyttää niitä, jotka kulloinkin olivat vallassa,\nvarsinkin niitä, joitten vallanalaisena hän itse oli. Epäsuosioon\njoutuminen, vaikka jalostakin syystä, oli hänestä suurin onnettomuus,\nja säälien katseli hän niitä, jotka mieluummin heittivät kaikki, mitä\nheillä oli, kuin luopuivat siitä, mitä pitivät oikeana.\n\nEi hän kuitenkaan itse katsellut luonnettaan tältä kannalta, vaan\npiti sitä kunnioitusta taikka pikemmin pehmeyttä, jolla häntä\nkohdeltiin, soveliaana maksuna ansioistaan. Tosin olivat hänen\nansionsa noin kolmekymmentä vuotta sitten aivan eri laatuiset kuin\nnykyään, mutta siitä ajasta hänen ei koskaan tehnyt mieli puhua, eikä\nedes sitä ajatella.\n\nSilloin vastustettiin hänen syntymäkaupungissaan, Gentissä ankarasti\nKaarle V:n mielivaltaisia käskyjä, ja koska hän ei luullut siitä\nsen pahempaa seuraavan, viettelivät muutamat uljaat porvarit\nhäntä pitämään yhtä suurta ääntä kuin muutkin. Hän oli käynyt\nharhauskoisten kokouksissa kaupungin ulkopuolella ja saarnannut\nkaikille ystävilleen, että kaikin mokomin olisi pyrittävä\nuskonvapauteen.\n\nMutta kun hän näki keisarillisen seurueen aseiden välkkyvän vanhan\nkaupungin väljillä kaduilla, kun hän näki muutamia ystäviänsä\nheilumassa hirsipuussa ja toisten paljaassa paidassa, köysi kaulassa,\nnöyrästi ryömivän keisarin jaloissa, kun hänen oma kukkaronsa\nsai antaa osansa niihin sakkoihin, jotka määrättiin kapinallisen\nkaupungin maksettavaksi, myönsi hän, että Kaarle oli häntä viisaampi,\nja muutti kokonaan käytöstään. Hän meni sotaväkeen ja kohosi muutaman\nvuoden kuluttua kapteenin arvoon, osoittautuen joka tilaisuudessa\nhallitsevan suvun hartaaksi puoltajaksi. Vähät siitä, olivatko sen\nsäännöt ja asetukset kuinka turmiollisia ja mielivaltaisia hyvänsä,\nhän kiitti ja puolusti niitä alati, ja jos kansa niihin vihdoin\nsuuttui ja ne täytyi peruuttaa, moitti hän niitä ja ylisti sitä mitä\nsaatiin sijaan. Kun hän noin kaksikymmentä vuotta sitten oli päässyt\nnykyiseen virkaansa, oli hänen alamaisuutensa suunnaton. Niinpä hän\njulkeni väittää, että Filip, uusi kuningas, oli yhtä mainio mies ja\ntaitava hallitsija kuin hänen isänsä.\n\nHänestä oli myöskin tullut harras katolilainen, joka innokkaasti\npuolusti sekä inkvisitsionia että jesuiittoja. Kun hän sen ohessa\noli hauska ja hilpeä mies, pidettiin hänen seurastaan paljon\nvarsinkin sotamiesten parissa, missä hän tavallista vähemmän toi ilmi\nhartauttaan ja alamaisuuttaan. Jos Alankomaitten kaikki asukkaat\nolisivat olleet hänen kaltaisiaan, olisi kansa aikoja sitten sortunut\norjuuden ikeen alle. Jos hänellä olisi ollut hiukan enemmän älyä ja\nkykyä, niin tiesi mitä mullistuksia hän olisikaan saanut aikaan.\nNyt hänestä ei ollut suurta haittaa; mutta kun nämä korkeammat avut\nhäneltä puuttuivat, eivät ne, jotka hänet tunsivat, voineet muuta\nkuin ylenkatsoa häntä.\n\nAinoa kenties, jolla oli toisenlaiset tunteet, oli Agnes. Hän rakasti\nja kunnioitti häntä vielä niinkuin isää ainakin. Mutta saattoiko\nhän kaikessa totella tätä isää ja uskoa hänelle kaikki, mitä hänen\nsydämessään liikkui? Hänen oli mahdotonta laskea häntä lähelle\nitseään -- ja kuka olisi kuitenkaan ollut tähän soveliaampi, kuin\nhänen oma isänsä, varsinkin kun hän oli yksinäinen, äiditön tyttö?\nMutta ei siinä kyllä. Sanomattomaksi surukseen hän ei voinut pitää\nisäänsä muuna kuin vihollisena kaikille niille asioille, joita hän\nitse rakasti ja kunnioitti. Tyttö rakasti Jeesusta; isä käytti tätä\npyhää nimeä, jos hän sitä ollenkaan käytti, kirosanana. Ah! tukala\non uskovaisen ja rakastavan lapsen tila, jolla on tuollainen isä;\ntällaista tuskallista taistelua lienee Herra ennustanut, kun hän\nsanoi: \"Älkää ajatelko, että minä tulin rauhaa lähettämään maan\npäälle: en minä tullut rauhaa, vaan miekkaa lähettämään ja asettamaan\nihmistä sotaan hänen omaa isäänsä vastaan.\"\n\nVlossert tuli juuri siitä huoneesta, jossa hän oli lyönyt korttia\nniitten upseerien kanssa, joitten oli määrä vartioida kuuluisia\nvankeja. Rahat, jotka hän oli heiltä voittanut, olivat saaneet\nhänet hyvälle tuulelle. Hänen pukunsa oli kallis, miltei komea:\nkirjailtu silkkitakki, leveät, sinipunaiset samettihousut, jotka\nulottuivat polviin asti, kirjavat sukat, leveä paidankaulus,\nhuopahattu, johon sulka oli kiinnitetty kalliilla timanttinastalla,\nsamallainen koruesine leveässä vyössä, ja hopeasoljet kengissä --\nsiinä miehen koko asu. Salin poikki mentyään hän astui alas leveitä\nportaita, jotka veivät alikerrokseen, helisteli rahojaan, silitteli\ntyytyväisesti hymyillen partaansa ja saapui siihen huoneeseen, jossa\nhän ja Agnes tavallisesti asuivat.\n\nHuone ei ollut suuri, mutta sen ajan asunnoksi kuitenkin siisti\nja somasti sisustettu. Akkuna on muodostettu pienistä pyöreistä\nlasiruuduista ja sen edessä on raskaat, melkein synkät samettiverhot.\nSen ääressä istuu Agnes korkea-selkäisellä lavitsalla. Tavan takaa\nhänen pieni jalkansa polkee rukin pyörää, mutta hänen ajatuksensa\nliitelevät nähtävästi kaukana hänen askareistaan.\n\n\"No, tyttäreni, sinä näytät niin kelmeältä; mikä sinun on?\"\nsanoi isä, astuen Agnesin luo ja nipistäen leikkisästi hänen\nmarmorinvaaleaa poskeaan.\n\n\"Eikö minulla ole syytä näyttää kalpealta, kallis isäni?\" lausui\ntoinen, nousten ylös ja suudellen hellästi isäänsä.\n\n\"Ahaa, Agnes!\" sanoi isä viekkaasti, \"onko kapteeni Pedro, tuo\nvintiö, puhunut sinulle jotakin? Hyvä; olen mielissäni, että se\nnäyttää liikuttaneen sydäntäsi. Hän on tietääkseni reipas poika,\nvaikka kenties liian hurjapäinen.\"\n\n\"Ei, isäni. Olen kalpea samasta syystä kuin melkein kaikki Brabantin\nja Alankomaitten naiset tähän aikaan.\"\n\n\"Mikä se lienee?\" sanoi isä heittäytyen nojatuoliin; \"eihän heillä\nkaikilla ole Pedro-kapteeneja puhekumppanina?\"\n\n\"Heillä ei ole häntä eikä ketään muutakaan noista vieraista\npalkkasortajista luonaan\", sanoi Agnes ja hänen vienossa sointuvassa\näänessään oli ylenkatseellinen vivahdus. \"Te tiedätte, isä, yhtä\nhyvin kuin minäkin, että heidät on pantu tänne sortamaan kansaparkaa\nja ryöstämään tyhjäksi sen parhaimmiston.\"\n\n\"Jesus! Maria! lapsi, hillitse vaarallista kieltäsi taikka, kautta\npyhän Annan, meidät molemmat vielä tänä iltana pistetään tyrmään.\nMuista, että äänesi voi helposti kuulua noiden ohuitten akkunain\nläpi, ja tuollaiset puheet ovat saattaneet mestauslavalle monta\nparempaa kuin sinä olet.\"\n\n\"Kuten taaskin ennen pitkää käy\", sanoi Agnes, isän nuhteista\nhuolimatta. \"En sano muuta kuin mikä on totta, isäni, ja minkä\ntuhat todistajaa voi taata todeksi. Ettekö ensinkään sääli noita\nkahta kreiviä, jotka istuvat tuolla ylhäällä? Ja oletteko vielä\nvalmis palvelemaan miestä, joka tuolla tavalla palkitsee parhaimpia\npalvelijoitaan?\"\n\n\"Kautta kolmesti siunatun Jumalanäidin!\" lausui Vlossert närkästyen,\n\"älä puhu niin kovalla äänellä ja sulje suusi kerrassaan, jollei\nsinulla ole mitään muuta sanottavaa. Etkö tiedä, että tuo on julkista\nkapinaa kuningasta ja hänen ylhäisyyttään herttuaa vastaan? Kuten\nuskollisen soturin ainakin, pitäisi minun antaa sinut ilmi, mutta\nminä vain varoitan sinua aikanaan, jotta katuisit kapinallista\nmieltäsi ja kiittäisit minua lempeydestäni.\"\n\n\"Kapinallista mieltäni!\" toisti Agnes. \"Kapinallistako mieltä se\non, kun armahtaa miestä, joka on vähällä joutua surmatuksi keskellä\nkatua? Mutta minä tiedän; te puhutte näin sentähden, että pelkäätte\njonkun teitä kuulevan, koska vapaa brüsseliläinen ei enää saa elää\nomassa huoneessaan tarvitsematta peljätä, että joku kavala jesuiitta\nkuuntelee avaimenläven tai akkunan takana. Mutta teidän ei tarvitse\npeljätä, isäni\", jatkoi hän, hyväillen hänen hiuksiaan, \"te pidätte\nheidän puoltaan niin hartaasti, ettei kukaan voi epäillä. Ja\npaitsi sitä on verikoirain vainu nykyään kohdistunut toisellaisiin\nmarttyyreihin kuin Adrian Vlossertiin.\"\n\n\"Marttyyreihin! Mistä marttyyreistä puhut, lapsi?\" lausui kartanon\nhoitaja. \"Työskentele sinä rukkisi ääressä ja pidä huolta\nvieraastamme, jonka veli on pahin Kerjäläinen ja kiertolintu auringon\nalla. Jospa näkisin hänen riippuvan hirressä vielä tänäpäivänä!\nSe poika ja meidän välinen sukulaisuutemme panee meidät vielä\npinteeseen.\"\n\n\"Karel ei ole mikään kiertolintu, isäni\", sanoi Agnes kiivaasti ja\npunastuen. \"Hän on meidän vapautemme jalo puolustaja ja hän sekä\nhänen setänsä ansaitsevat yhtä vähän kuin prinssi itse riippua\nhirressä.\"\n\n\"Niin, minun mielestäni prinssi sopisikin Egmontin toveriksi. Hän\nei muuta kuin saa aikaan paljasta levottomuutta ja kun joku sanoma\nhänestä tulee, juoksee kansa kuin puolihullu.\"\n\n\"Minä muistelen sitä aikaa, jolloin te, isä, ajattelitte toisin\nheistä molemmista\", sanoi Agnes, laskien viiniä pikariin ja tarjoten\nsitä isälleen. \"Minä muistan, kun saapui tieto St. Quentinin\ntaistelusta ja te sanoitte pitävänne kreivi Egmontia aikansa\nsuurimpana sotapäällikkönä, ja lausuitte, että jos hän ja prinssi\nsaisivat hallita maata, koittaisi meille kultaiset ajat.\"\n\n\"Niin Agnes\", vastasi Vlossert nopeasti, \"sellainen aika on ollut,\nsen myönnän; mutta silloin oli kuningaskin heihin tyytyväinen. Mutta\nsen jälkeen ovat asiat suuresti muuttuneet. Eivätkö he ensimäisinä\nvastustaneet kardinaalia? Eivätkö he toimittaneet kuninkaalle\nkirjettä, jossa sanoivat että kardinaali oli hirmuvaltias ja siis\npoistettava? Eikö Egmont uhannut tuoda sotajoukkoa maakuntiin? Eikö\nhän ole ollut liitossa kavaltajani kanssa ja eikö hän ole puhunut\nkavaltajan tavalla? Minä muistan vielä itsekin kuinka hän eräänä\npäivänä Villakankurikunnan pidoissa tuolla yläsalissa joi maljan\nlausuen sen toivomuksen, että kaikki narrit ja narrinkaavut pian\nkatoisivat ja me saavuttaisimme etuoikeutemme jälleen. Ketä hän sillä\ntarkoitti, ellei kardinaalia? Mitä se sitäpaitsi meihin koskee, onko\nkreivi syytön vai ei, kun herttua kerran asianmukaisen tutkinnon\njälkeen on tuominnut hänet syylliseksi?\"\n\n\"Mutta onko heillä oikeus häntä tuomita? Sen haluaisin tietää\", sanoi\nAgnes, joka ei hevillä taipunut. \"Tietysti he eivät mestauta häntä\nsamalla kuin sanovat häntä syyttömäksi; mutta syytöksiään he eivät\nsaa perustelluiksi niin, että voisivat todistaa hänen ansainneen\nkuoleman. Ja muistanpa minäkin vielä varsin hyvin sen illan, josta\npuhutte, isä. Te kerroitte meille jälestäpäin, että kun kreivi oli\nesittänyt maljansa, te huusitte --\"\n\n\"Vaiti, Agnes, vaiti! Jumalan äiti varjelkoon meitä! Hiljaa, lapsi!\nAnna minulle kynä, mustetta ja paperia. Minä tulin tänne laatimaan\nkirjettä. Älä virka sanaakaan enää!\"\n\n\"Te huusitte ihastuksesta ja taputitte käsiänne yhtä rajusti kuin\nmuutkin\", jatkoi Agnes itsepintaisesti, \"ja te sanoitte että hänen\npuheensa oli suuresti miellyttänyt teitä.\"\n\n\"Ei, loruja!\" sanoi Vlossert pelokkaasti. \"Taputinko minä käsiäni?\nSinä varmaankin erehdyt. Minä en ole koskaan osoittanut vastustavani\nkardinaalia. Se olisi ollut mieletöntä, sillä hän on mahtava mies.\nPyhä Anna varjelkoon meitä! Minä toivon, ettei tuo tullut puheeksi,\nkun laillinen tutkinto pidettiin kreivin asiasta.\"\n\n\"Laillinen tutkinto!\" sanoi Agnes halveksien, \"mikä tutkinto? Millä\ntavalla voi tutkia miestä, jota kaiken aikaa talletetaan salpain\ntakana ja joka ei ole itse eikä edusmiehen kautta saanut puolustaa\nasiaansa? Hän ei ole yhdeksään kuukauteen eli siitä saakka kun\nherttua pani hänet kiinni, käynyt ulkopuolella vankihuonetta. Ja jos\nhän todella on syyllinen, niin mikseivät 'Kultataljan' ritarit, hänen\nvertaisensa, tuomitse häntä? Tiedättehän, että sellaista ritaria\nvoivat ainoastaan hänen vertaisensa tuomita? Mutta heidät molemmat\non tuomittu ja määrätty kuolemaan vasten lakia ja oikeutta ja pian\nheidät teloitetaan laittomalla häpeällisellä tavalla. Voi, voi tätä\nonnetonta maata! Tuollaiset miehet viedään mestauslavalle, vaikka\nse oli heidän ainoa rikoksensa, että he rakastivat enemmän omia\nkansalaisiaan kuin erästä väärää ja kavalaa kardinaalia, jonka nimi\nsoi inhottavan pahalta jokaisen korvassa!\"\n\nVlossert kuunteli ihmetellen tytärtään, jonka posket hehkuivat\ninnosta ja kiivaudesta, ja tekivät hänet kahta kauniimmaksi. Isä\nmyönsi salaa, että hänen tyttärensä puhui totta, mutta hänestä oli\nviisainta tehdä tämän syytökset Granvellan suhteen tyhjiksi.\n\n\"Hiljaa tyttäreni!\" sanoi hän, \"sinun tulee muistaa, että kardinaali\non hurskas ja pyhä mies, ja jos hänestä puhut pahaa, on se niin suuri\nsynti, ettei rippi-isäsi anna sitä sinulle anteeksi.\"\n\n\"Jumalan kiitos, että tulen ilmankin toimeen\", vastasi Agnes\nsydämensä pohjasta.\n\nVlossert hämmästyi. Hän tiesi, että hänen tyttärensä oli sangen\nvapaamielinen ja isänmaallinen ajatuksiltaan, vaikka hän aina tarkoin\nosasi salata sen. Hän oli usein peljännyt, että tytöstä tulisi\nharhauskoinen, sillä tyttö kävi harvoin messussa ja kohteli Pater\nFloriszia, rippi-isäänsä, melkein ylenkatseella. Nämä sanat näyttivät\nvahvistavan isän pahimpia epäluuloja. Hän nousi kiivaasti ylös,\ntarttui toisen käsivarteen ja lausui vapisevalla äänellä:\n\n\"Mitä sinä noilla sanoilla tarkoitat tyttö? Sano! Etkö sinä tarvitse\nsynninpäästöä? Pyhä Neitsyt! Ovatko nuo kirotut vääräuskolaiset\npanneet pääsi pyörälle?\"\n\nAgnes peitti kasvonsa käsillään ja vaipui lavitsalle. Hän tiesi\nmillainen isä oli, ja häntä oli sen vuoksi tähän saakka arveluttanut\nkertoa kääntymisestään. Vaan kiihkeässä keskustelussa ilmaisi hän\nnyt salaisuutensa, ja hän rukoili hartaasti, että Jumala lisäisi\nhänelle voimia. Mutta isä luuli hänen käytöstään pelon osoitteeksi\nja iloissaan siitä, että tyttö näin pian näytti katuvan maltitonta\ntekoaan, katsoi hän tilaisuutta sopivaksi pienen saarnan pitämiseen.\n\n\"Pyhä Neitsyt\", sanoi hän vakavasti ristien silmiään, \"katselee\npuoleesi surulla ja säälillä, kun tuolla tavalla puhut hänen pyhistä\npalvelijoistaan. Minä menen heti ja lähetän tänne isä Floriszin, joka\npuhuu sinun kanssasi suuresta synnistäsi ja näyttää mitenkä voit\nsiitä päästä vapaaksi.\"\n\nHän kääntyi pois ja oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänen\ntyttärensä tarttui häneen.\n\n\"Älkää lähettäkö isä Floriszia luokseni\", sanoi Agnes, puhuen\ntyynesti, vaikka vähän vastahakoisesti; \"sillä hänestä ei ole\nminulle apua. En ole sanallakaan moittinut Lunastajamme Äitiä. Mutta\nminä olen moittinut sitä hulluutta, että ihmiset luulevat saavansa\nsyntinsä anteeksi muilta kuin Jeesukselta Kristukselta.\"\n\n\"Agnes, en jaksa kuulla tuollaista puhetta suustasi\", sanoi Vlossert.\n\"Kaiken tähden mikä sinulle on kallista, ikuisen autuutesi tähden,\npyydän ja rukoilen sinua sanomaan, etteivät nämä sanat tulleet\nsydämestä, vaan että sinä lausuit ne ajattelematta.\"\n\nMutta nyt oli Agnes järkähtämätön ja valmis vastaamaan.\n\n\"Armas isäni\", sanoi hän surullisesti, \"ikuisen autuuteni tähden\njuuri lausuinkin ne sanat ja soisin teidänkin niin lausuvan! Teille\nolisi suureksi siunaukseksi, jos alkaisitte ymmärtää, etteivät papit,\nkalliit alttarivaatteet, ristit, suitsutukset ja koko tuo meno tuota\nautuutta.\"\n\n\"Jeesus! mitä on minun tehtävä?\" huusi säikähtänyt sotilas väännellen\nkäsiään ja tuskitellen lapsensa kohtaloa. \"Ajattele, Agnes, mikä\nkauhea vaara sinua uhkaa. Jos hänen korkea-arvoisuutensa herra\ninkvisiittori olisi kuullut vain sanankaan siitä, mitä juuri olet\nlausunut, -- voi Jumala! minua kauhistaa, kun ajattelen, kuinka sinun\nolisi käynyt.\"\n\n\"Hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori ei voi tehdä\nminulle enempää kuin Jumala sallii\", vastasi Agnes rohkeasti, \"ja\njos saisin valita, kärsisin täällä mieluummin ajallista, kuin\ntuolla ijankaikkista vaivaa. Vaan miksi olette niin levoton, armas\nisäni? Minä rakastan teitä yhtä paljon kuin ennenkin, -- ei, vielä\nenemmän, sen jälkeen kun kaikki ihmiset ovat käyneet minulle kahta\nrakkaammiksi.\"\n\n\"Oi Agnes, lapseni!\" sanoi Vlossert, asettuen tyttärensä eteen ja\npuhuen äänellä, joka värisi mielenliikutuksesta, \"minä olen ollut\nsinulle hyvä isä. Minä en ole koskaan sallinut sinulta puuttua\nmitään, jota olen voinut hankkia. Minä olen antanut sinun oppia\nkaikkea, mikä sinun säätyisellesi sopii, ja sen vuoksi vaadin, että\ntottelet minua niinkuin kuuliainen lapsi. Minä käsken sinun peruuttaa\nnämä sanat eikä enää hiiskua mitään näistä seikoista. Sinun täytyy,\nsinun pitää!\"\n\nAgnes pudisti päätään. Kyyneleet vierivät hänen silmistään ja hän\nsanoi tuskin kuuluvalla äänellä:\n\n\"Minä en saata, isä. En milloinkaan ennen ole ollut tottelematon.\nTässä täytyy minun kuitenkin enemmän totella Jumalan käskyä kuin\nteidän. Mutta älkää vihastuko minulle.\"\n\n\"Hm, tuo on todellakin jalo uskonto, joka opettaa lapsille\ntottelemattomuutta ja tuottaa huonekunnalle häpeää ja onnettomuutta!\nSinä, joka sanot palvelevasi Jumalaa, sinä sanot minulle, ettei sinun\ntarvitse minua totella ja puolustat itseäsi tuolla tapaa! Sinä, joka\nsoimaat pappeja ja pyhiä isiä, tahdot itseäsi varten säätää oman\nsiveysopin! Tämä siis on se uskonto, jota sinulle on saarnattu!\nMinä jätän sinut yksiksesi täksi iltaa, mutta huomen aamulla tuon\nisä Floriszin luoksesi, ja kirottu olet sinä kuolinpäivääsi saakka,\njollet tunnusta hänelle kaikkea, ja luovu harhauskostasi!\"\n\nJa kääntäen selkänsä jätti hän tyttö raukan istumaan itkusilmin ja\nallapäin. Isän viha oli koskenut häneen kipeämmin kuin hän olisi\nluullutkaan ja vaikka hän tiesi olevansa oikeassa, täytyi hänen\nkuitenkin kyynelvirralla lievittää mielihaikeaansa.\n\nYhtäkkiä jäntevä käsivarsi kiertyi hänen vartalonsa ympäri, joku\ntarttui lempeästi hänen käteensä ja hiljainen ääni sanoi hellästi:\n\n\"Näinkö surullisena tapaan Agnesini? Mikä on näitten kyynelten syynä?\"\n\nTyttö katsahti ylös -- hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hypähtäen\nylös vaipui hän Karel Galaman syliin.\n\n\n\n\nVI\n\nVaarallinen kohtaus.\n\n\nVanhan tuttavamme Yonker Karelin äkkinäistä ja melkein salaperäistä\nilmestymistä selittääksemme täytyy meidän vähäksi aikaa siirtyä\nkeittiöön ovesta, jonka hän on jättänyt raolleen.\n\nJo ennen on mainittu, että alakerroksen läpi ulottui käytävä torilta\ntakakadulle asti, jakaen Broodhuysin kahteen yhtäläiseen osaan, jotka\npoikkikäytävä taas jakoi kahteen puoliskoon. Siitä syntyi neljä\nhuoneosastoa, jotka olivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen,\nkukin ilmansuuntaansa kohti. Pohjois- ja itäpuolisten suojien akkunat\nolivat pienelle kadulle päin. Pohjoispuolella oli keittiö ja perheen\nhuone, idän puolella kolme makuuhuonetta; etelän- ja lännen-puoliset\nsuojat, jotka olivat torille päin, olivat määrätyt Broodhuysin\npalveluskunnan käytettäviksi.\n\nTästä näkee, että huoneeseen, jossa ylempänä mainittu\nkohtaus tapahtui, pääsi kahdesta ovesta, joista toinen aukeni\npoikkikäytävälle, toinen keittiöön. Tässä keittiössä Gritta, tuo\nsievä, hilpeä ja toimelias palvelustyttö, istui mainitun kohtauksen\naikana kehräten pellavia emännälleen.\n\n\"Voi, Gritta, te olette kaunis pikku tyttönen\", sanoi saksalainen\nsotamies, joka takaovea vartioiden oli astellut edes takaisin ja nyt,\nlaskien pertuskansa maahan, silmäili keittiön ovesta Grittaa.\n\n\"Menkää tiehenne!\" vastasi tyttö, pudistaen päätään, \"minun ei tee\nmieleni haastella noitten teidän kaltaistenne kanssa, joita täällä\nvilisee joka paikassa. Äitini oli kunniallinen ihminen ja hän sanoi\nminulle aina, että minä olin syntynyt juuri kahdentoista lyömällä,\njoka varmasti merkitsee, että olen myöskin kunniallinen.\"\n\n\"Kummallinen sattuma\", sanoi sotamies, \"minä olen niinikään syntynyt\njuuri kahdentoista lyömällä, joten minäkin välttämättä olen\nkunniallinen.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi tyttö, katsahtaen vilkkaasti ylös, \"oletteko\nmyöskin heti pistänyt jalkanne suuhun? Äiti sanoi vain, että tulisin\nrikkaaksi, jos niin olisin tehnyt.\"\n\n\"Minä en tosin itse voi siitä sanoa mitään\", lausui miekankantaja,\n\"mutta äitini sanoi minulle, että minä olin pistänyt vasemman jalkani\nniin syvälle kurkkuuni, ettei sitä tahdottu isoon aikaan saada irti.\nMutta en enää tarkoin muista koko seikkaa ja nyt en ainakaan enää voi\nsitä tehdä.\"\n\n\"Ah, kuinka ihmeellistä\", sanoi tyttö kummastellen, \"te olette\nensimäinen, jonka kuulen tuota tehneen, ja kuitenkin olen jo monelta\nkysynyt. Ja onko teistä todella tullut rikas mies?\"\n\n\"Onko minusta tullut, häh, Gritta? Katsokaa itse!\" sanoi sotamies,\nvetäen taskustaan muutamia kultarahoja ja helistellen niitä\nkäsissään, joka nähtävästi oli yksinkertaisen tytön mieleen. \"Ja\nparasta näissä kultapenikoissa on se, etteivät ne koskaan vähene.\nMitä enemmän niitä tuhlaa, sitä enemmän niitä karttuu. Mitä te siitä\najattelette?\"\n\n\"Niitten laita on siis samoin kuin hyvän emomme Pyhän Gudulan\nhiusten\", sanoi Gritta, ovea lähestyen, \"sillä isä Florisz on itse\nminulle kertonut, että ne olivat valmistaneet uuden kuvan hänestä, ja\nettä hän eräänä iltana vespervirren aikana oli voidellut sen päätä\nkalliilla öljyllä, ja toisena aamuna sen hiukset olivat kasvaneet\nvarpaisiin asti ja nyt ne kasvavat, sanoo hän, kahdesti viikossa.\nMinä olen itsekin saanut vähän niitä hiuksia\", lisäsi hän, näyttäen\nsuurenkin aarteen omistajalta.\n\n\"Ja suotteko minun nähdä niitä, Gritta\", sanoi sotilas, astuen\nlähemmäksi.\n\nEnsin ei Gritta ottanut pyyntöä kuulevaan korvaan. Vihdoin hän\nsentään suostui ja haki lipasta, jossa hän säilytti kallista\ntavaraansa. Mutta kun jo alkoi hämärtää, aikoi hän sytyttää pienen\nlampun, ja kun hän nyt lamppu kädessä seisoi pöydän vieressä akkunan\nalla, kuuli hän äkkiä naputettavan ruutuun. Hän katsahti ylös,\nkirkaisi ja pudotti lampun lattialle.\n\nSotilas syöksyi pertuska kädessä huoneeseen siinä luulossa, että\nsaisi lävistää jonkun vihollisen, mutta Gritta kielsi häntä\nrupeamasta minkäänlaiseen hullutukseen. Hän oli muka vain polttanut\nsormensa, kun aikoi sytyttää lamppua, ja hän luuli, että \"vanha\nErkki\" oli tehnyt hänelle tämän kiusan. Tämän jälkeen viritti hän\ntakkavalkeasta vahakynttilän ja haki hetken päästä esille pyhän\nGudulan hiussuortuvan.\n\nOli kuitenkin selvää, ettei puheenalainen pyhäinjäännös miellyttänyt\nrakastunutta sotilasta hetikään niin paljon kuin toisenlaiset\nhiukset, jotka olivat hänen saatavissaan. Ainakin hän väitti, että\nGrittan omat hiukset olivat noita toisia paljon kauniimmat ja pyysi\nsaada leikata niistä pienen suortuvan.\n\n\"Menkää matkoihinne\", sanoi tyttö sivaltaen soturia korvalle, kun\ntämä yritti kajota hänen hiuksiinsa. \"Olen luvannut pyhällä äidille,\netten siedä kenenkään leikkaavan rahtuakaan hiuksistani, paitsi\nyhdellä ehdolla.\"\n\n\"Sano minulle se ehto\", lausui sotamies, \"ja minä vannon kaikkien\npyhimysten kautta taivaassa, että täytän sen, olkoon se kuinka kova\ntahansa.\"\n\n\"Hei, eipä taida auttaa sitä teille mainita\", sanoi tyttö pudistaen\npäätään, \"tiedänhän jo ennakolta, ettei teissä ole sen ehdon\ntäyttäjää. Te joutuisitte kiinni, jos asia tulisi ilmi, ja sitä en\nminä itsekään tahtoisi.\"\n\nPoikaparka, jonka kunniaan tällä tavalla vedottiin, vannoi pyhästi ja\nkalliisti, että hän menisi vaikka kuolemaan tytön tähden.\n\n\"No hyvä\", sanoi Gritta; \"teidän tulee ottaa tämä vahakynttilä ja\ntämä kannu, mennä alas viinikellariin suuren tynnyrin luo, jonka\nnäette perimmäisessä nurkassa, lyödä siihen nyrkillänne kolme kertaa\nja huutaa: 'tule! tule! tule!' Sitten teidän tulee harvakseen laskea\nsataan asti ja, jollei mitään tule, laskea kannu täyteen viiniä ja\npalata luokseni. Siinä kaikki.\"\n\nUrhea sotilas seisoi tuokion aikaa epäillen.\n\n\"Entä jos upseeri tulee?\" arveli hän. \"Pyhä Anna, silloin käy minun\nnolosti.\"\n\n\"Sepä se on, tiesinhän minä, ettette uskaltaisi. Menkää pois ja\njättäkää minut, poloinen tyttö, rauhaan, taikka minä huudan apua.\nAuttakaa! auttakaa!\"\n\n\"Hiljaa! Antakaa minulle kynttilä ja kannu\", sanoi mies, asettaen\npäättävästi pertuskansa seinän nojaan. Gritta antoi hänelle nuo\nmolemmat esineet ja meni hänen edellään viinikellarin ovelle.\n\n\"Se suuri tynnyri kellarin peränurkassa\", kuiskasi hän, kun toinen,\nkynttilä kädessä, varovasti asteli tikapuita alas. Sotilas pääsi pian\ntikapuitten päähän ja katosi kellariin. Mutta tuskin oli hän sinne\nhävinnyt, kun Gritta sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja riensi\ntakaovelle. Hän katseli ulos, mutta vähäisellä kadulla ei näkynyt\nainoatakaan sielua, ei haamuakaan voinut erottaa illan hämärässä.\nMutta kun Gritta oli hetken aikaa tirkistänyt ja kerran äännähtänyt\n\"st!\", riensi muuan miehenhaamu, joka seisoi vastapäätä portinvajassa\nja oli puettu mustaan viittaan, kadun poikki yhdellä harppauksella\nja suoraapäätä keittiöön, jonne tyttö seurasi häntä ja sulki oven.\nViitta aukeni ja Karel Galama tuli näkyviin.\n\nSilmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taikauskoinen tyttö,\nhämmästyneenä tämän äkillisestä tulosta keittiöön, olisi mennyt\npuhumattomaksi, sillä hän katsoa tuijotti häneen, kädet ristissä ja\nsydän rajusti sykkien. Hän oli nähnyt hänen kasvonsa akkunasta ja\nheti päättänyt toimittaa pois sotamiehen, mutta hän ei luullut, että\nhän tulisi sisään huoneeseen.\n\n\"Oi, Yonker Karel\", sanoi hän vihdoin nopeasti, \"paetkaa, paetkaa\nviipymättä. Ettekö tiedä, että talo on täynnä sotamiehiä ja että he\nsurmaavat teidät täällä? Pakoon! Jumalan pyhä äiti, auta meitä! Älkää\njääkö tänne minuutiksikaan!\"\n\nNuori friisiläinen katseli tuokion tyttöä hajamielisesti.\n\n\"Onko Agnes täällä?\" kysyi hän kuiskaten. \"Missä hän on ja missä\nsisareni on? Varmaan on hänkin täällä? Älä tuskaile, Gritta -- ei ole\npelon syytä.\"\n\n\"Onpa kyllä\", sanoi Gritta, tarttuen Galaman käteen ja osoittaen\novea. \"Ettekö nähnyt minun haastelevan sotamiehen kanssa, kun\nkurkistitte akkunasta? Minä toimitin niin, että pääsin hänestä\neroon, mutta hän palaa heti ja jos hän teidät silloin huomaa, olette\nhukassa. Olen aavistanut, että jotakin hirmuista tapahtuisi tänä\npäivänä, sillä kissa poltti itsensä kuumalla vedellä, ja se on varma\nmerkki. Yonker, minä kuulen, että hän tulee ylös tikapuita. Voi! te\nolette surman suussa.\"\n\nMutta samassa määrässä kuin Grittan pelko karttui, näytti Galaman\nrohkeuskin yhä enenevän. Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja näytti\nvähän aikaa miettivän. Sitten sanoi hän kiireesti matalalla äänellä:\n\n\"Hiljaa, Gritta, ja vastaa minulle. Lukitse tuo ovi. Missä Agnes on?\nMinun täytyy nähdä hänet. Ei tarvitse peljätä, että mikään paha minua\nkohtaa. Etkö näe, että minä nyt olen espanjalainen upseeri? Ja tuo\npoika olisi niin säikyksissään, ettei hän aivan tarkoin katselisikaan\nminua. Mutta vikkelään nyt! Onko Agnes tuolla sisällä?\"\n\nJa hän läheni asuinhuoneen ovea. Mutta Gritta riensi hänen luokseen\nja tarttui hänen takkiinsa.\n\n\"Älkää, Herran tähden, menkö sinne!\" kuiskasi hän. \"Kartanon hoitaja\non siellä tyttärensä luona ja he ovat riidelleet keskenään jo puolen\ntuntia. Hän ei koskaan puhu teistä joutumatta vihan vimmoihin, ja jos\nsinne nyt menette, ette koskaan sieltä palaa. Mutta menkää tuonne\nkaappiin ja minä sanon emännälleni että te olette täällä, taikka\ntulkaa, niin saatan teidät sisarenne huoneeseen. Joutuun nyt, Yonker\n-- tässä ei saa hukata aikaa. Mutta mitä nyt aiotte --?\"\n\nNuorukainen kääntyi Grittaan päin ja painoi sormensa huulilleen.\nHän ei mennyt kaappiin, vaan avasi sen sijaan ovea tuuman tai parin\nverran, ja korva ovenraossa saattoi hän kuulla jokaisen sanan, jonka\nVlossert vaihtoi tyttärensä kanssa. Isä oli kuten viime luvussa\nkerrottiin käskenyt tyttärensä luopua uudesta uskostaan ja saanut\ntältä surumielisen, mutta lujan kieltävän vastauksen.\n\nSillä hetkellä kuului kellarin ovelta hiljainen koputus.\nSäikähtyneenä lankesi Gritta polvilleen ja sieppasi rukousnauhansa.\n\n\"Pyhä Gudula! Herra kaikkivaltias! Tuolla on sotamies ja tahtoo\npäästä ulos. Oi, Yonker, minä olen tuntenut teidät pienestä\npikkuisesta ja nyt teidät surmataan minun silmäini edessä. Voi,\nsentään!\"\n\nKolkutus kuului kovemmalta ja sitä seurasi epäselvä mutina.\n\n\"Mene ja laske poikaparka irti vankeudesta\", kuiskasi Galama. \"Mutta\nälä päästä häntä tänne sisälle, kuuletko?\" ja hän pujahti hiljaa\nhuoneeseen ja seisoi itkevän Agnesin vieressä.\n\nPari silmänräpäystä elivät molemmat rakastavaiset kokonaan\nodottamattoman yhtymyksensä autuudessa, mutta pian muistui vaara\nkumpaisenkin mieleen, ja katsellen sanomattoman lempeästi Galamaa\nlausui Agnes pelokkaalla äänellä:\n\n\"Karel, tiedätkö sinä myös, mitä teet? Tiedätkö, että isäni voi\npalata koska hyvänsä, ja jos hän löytää sinut täältä, panettaa hän\nsinut kiinni?\"\n\n\"Tahdotko, Agnes, niin pian karkoittaa minut jälleen?\" sanoi Galama,\nsyleillen morsiantaan. \"Emme ole nähneet toisiamme vuoteen, ei siitä\nsaakka kun herttua saapui maahan. Et suinkaan halua, että minä nyt\njo lähden. Kuulin isäsi sanovan, että hän täksi iltaa jättää sinut\nyksin. Etkö voi sulkea tätä ovea; että me, jos hän tulee, tiedämme\nvaroa? Sitten voimme avata akkunan ja, jos oikein ahtaalle joudun,\npötkin sitä tietä pakoon. Sinä näet, että me Kerjäläiset olemme\ntottuneita tällaisiin kohtauksiin, ja minä olen luullakseni käynyt\nhuoneissa yhtä usein akkunan kuin oven kautta. Eikö tehdä niin,\nAgnes? Minulla on niin paljo sinulle sanomista ja minun täytyy nyt\nsanoa se.\"\n\nAgnes oli hetkeksi menettänyt malttinsa, kun hän ajatteli sitä\nuhkaavaa vaaraa, että hänen lemmittynsä joutuisi ilmi, mutta kun hän\nkuuli hänen esittämänsä varokeinot, rohkaisi hän mielensä ja vakavin\naskelin astuen oven luo sysäsi salvan eteen. Sitten meni hän akkunan\nääreen, avatakseen sen, mutta luopui aikeestaan ja sanoi:\n\n\"En tiedä, Karel, kelpaako tuo keino; sillä jos avaamme ikkunan, voi\njoku vakoilija, joita hiiviskelee kaikkialla, kuulla sinun äänesi.\nMeidän ei luullakseni tarvitse muuta kuin päästää akkuna haasta ja\nlaskea alas varjostimet, että --\"\n\nHän vaikeni ja hypähti äkkiä pari askelta taaksepäin, painaen\nkättänsä sykkivää sydäntään vasten. Galama oli juuri täyttänyt\npikarin pöydällä seisovasta viinikannusta ja aikoi tyhjentää sen, kun\nhän näki Agnesin liikkeen. Hän pani pikarin pöydälle ja riensi tytön\nluo.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi hän hämmästyneenä. \"Etkö voi hyvin?\"\n\n\"Ei se ole mitään\", vastasi tyttö, koettaen hymyillä. \"Kun avasin\nakkunan haan, olin vain näkevinäni miehen kasvot, jotka katsoivat\nsisään; mutta kenties erehdyin; onhan nyt niin pimeä, että olisi\nvaikea erottaa kenenkään kasvoja ulkopuolelta.\"\n\n\"Eikä se mitään tekisikään, vaikka siellä joku urkkija olisi\", sanoi\nGalama; \"hän ei voi minua nähdä. Mutta laskepa sentään varovaisuuden\nvuoksi verho alas ja sulje tuokin ovi\", ja hän osoitti keittiön ovea,\njosta oli tullut sisään. \"Ja nyt Agnes, armaani\", jatkoi hän, vieden\ntytön takaisin äskeiselle istuimelle ja itse istuutuen jakkaralle\nhänen jalkainsa juureen, \"puhelkaamme niistä tärkeistä seikoista,\njotka osaksi ovat olleet syynä tänne tulooni.\"\n\nHän herkesi, otti raskaan kypärän päästään ja laski sen viereensä\nlattialle. Sitten hän nojaten päätään tuoliin, loi silmänsä Agnesiin,\nvaikka tämän kasvoja tuskin saattoi erottaa huoneessa vallitsevan\nhämärän vuoksi. Mutta sen Karel sentään näki, että sinä lyhyenä\naikana, jonka he nyt olivat olleet yhdessä, oli tytön ulkomuodossa\ntapahtunut suuri muutos.\n\nKun Galama astui sisään, oli äiditön tyttöraukka juuri joutunut\nisänsä kirouksen alaiseksi. Hän tunsi kuinka turvaton ja yksinäinen\nhän oli, kun ainoa sukulainen, jota hän oli pitänyt tukenaan, oli\nmuuttunut hänen vihollisekseen. Mutta nyt tuli Galama, ikäänkuin\nJumalan lähettämänä, holhoamaan häntä, kun isä niin tylysti oli hänet\nhyljännyt.\n\nAgnes ei siis enää ollut yksin maailmassa! Galaman saapuminen\npalautti ruusut hänen poskilleen ja tämän sanat johtivat elävästi\nhänen mieleensä ne suuret, pyhät asiat, joita hän oli alkanut\nharrastaa. Hän ehkäisi kyyneleensä ja vaikka hän ei tietänyt syytä\nKarelin tuloon, oli hän kuitenkin valmis auttamaan häntä, minkä voi.\n\n\"En tiedä, Agnes\", sanoi Galama hetken vaiti oltuaan, \"ovatko\nmielipiteesi jossakin suhteessa muuttuneet, sen jälkeen kun viimeksi\nsinut näin. Ei niin, ettet rakastaisi minua yhtä paljon kuin ennen,\nsitä en epäile, mutta kenties minä sinun niinkuin isäsikin mielestä\nolen kurja kulkuri, kapinannostaja ja maan vihollinen. Muistan\nvielä kuinka sinä ennen vihasit sortajaamme Granvellaa ja sitä\nmielivaltaista menettelyä, jolla hän loukkasi ja polki maan lakia ja\noikeutta. Muistanpa senkin, että sinä puhuit innostuksella Oranian\nprinssin -- Jumala siunatkoon häntä! -- sankaritöistä. Mutta minä\npelkään, että nuo orjat, joitten kanssa sinä asut, vaikuttavat\nsinuun, noitten kehnojen miesten seura ja puheet, jotka pitävät\nmaataan, ihanaa ja kunniakasta maatansa ja sen pyhiä oikeuksia\nhuonommassa arvossa kuin omia viheliäisiä ruumiitaan, jotka ennen\npitkää maatuvat mullaksi -- minä pelkään, että heidän esimerkkinsä ja\nväitteensä ovat turmelleet ne jalon isänmaallisuuden tunteet, jotka\nkannattivat sinun pyhää intoasi. Sano, onko minulla syytä pelkooni?\nJos on, -- jää hyvästi! Pyhä Neitsyt varjelkoon sinua; minä rakastan\nsinua alati, mutta jätän sinut ainiaaksi.\"\n\nHän vaikeni ja näytti levottomana odottavan vastausta.\n\n\"On totta, Karel\", sanoi Agnes, \"että minä, kun me viimeksi olimme\nyhdessä, valitin sitä sortotilaa, johon kansamme nykyään on vaipunut,\nmutta luullakseni et tunne tämän mielipahan oikeaa syytä. Tiedän,\nettä ainoana ja ainakin pääsyynä siihen että sinä tartuit aseisiin\nAlbaa vastaan, on tuo väkivaltainen ja kova menettelytapa, jolla\nkaikkia kansan oikeuksia poljetaan sekä asukasten henkeä ja tavaraa\nuhataan; ja minä hyväksyn täydellisesti tämän syyn. Mutta paitsi tätä\non minulla toinen paljoa pyhempi syy, ja -- suokoon Jumala, että\nsinä ajattelisit samoin. Sinä tiedät, että minä kolme vuotta sitten\nkuuntelin Calvinin oppilaan, mestari Wouter Barendsin saarnoja. Hänen\navullaan minä huomasin, kuinka järjetöntä ja syntistä on kumartaa\nketään muuta kuin Jumalaa. Pääsyynä mielipahaani on se että papit\nkoettavat salata kansalta armon sanomaa. Heitä en vihaa, vaan heidän\nmitättömiä juoniaan ja minä rukoilen Herraa, että vihani olisi\npyhää tulta eikä koston himoa. Minä toivon että Jumala joka päivä\nlisää minulle uutta voimaa vaeltaakseni Kristuksen hengessä. Sillä\ntunnustan, että toisinaan tuntuu vaikealta rukoilla vihamiestemme\npuolesta, kun näemme heidän oman ovemme edessä hirttävän omaisiamme.\nMutta, Karel kultani, jos muistamme, mitä Jeesus teki meidän\npuolestamme ja kuinka hän vielä sillä hetkellä, jolloin hänen\nsortajansa kiinnittivät hänet ristin puuhun, rukoili heidän\npuolestaan, täytyy meidänkin yrittää.\"\n\nLiikutuksen kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Galama oli ääneti.\nTuo oli kyllä toinen syy kuin hänen syynsä, mutta toinen ei estänyt\ntoista. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.\n\n\"Sinä olet parempi kuin minä\", sanoi hän. \"Jumala tietää, että\naina olen muistanut näitä seikkoja, joista jo ennen olet minulle\npuhunut, ja sen tähden onkin paljon pahaa jäänyt minulta tekemättä,\njota muuten olisin tehnyt. Ja kuitenkin on vastauksesi tavallaan\npettänyt toiveeni. En luullut, että sinun uskonnolliset periaatteesi\nkieltäisivät sinua auttamasta minua, meitä, koko kansaa, näin\ntärkeässä asiassa. Oi Egmont! Egmont! Täytyykö sinun siis kuolla\nniinkuin kurjan pahantekijän, kun koetit: meitä auttaa sen hirviön\nhävittämisessä, joka uhkaa turmiota meille kaikille? Voi Jumala! eikö\nsiis ole mitään apua? Enkö voi mitään, mitään keksiä?\"\n\nTuimassa surussaan hän oli noussut ylös ja seisoi Agnesin vieressä\nojentaen käsiään taivasta kohden, ääni sortuneena sielun tuskasta.\n\n\"Egmont! Mitä sinä sillä tarkoitat?\" kuiskasi Agnes, nousten puoleksi\nylös ja pakoittaen Galamaa istumaan. \"Istu ja kerro minulle.\"\n\n\"Minä unohdin\", sanoi tämä, katkerasti hymyillen, \"etteivät muut\najattele niinkuin minä, ja että he, niin kauvan kun on vähänkin\ntoivoa tämän miehen pelastamisesta, voivat ajatella muuta kuin sitä.\nOnko siis toivoa, onko toivon kipinää?\"\n\n\"Kreivin pelastamisestako?\" kysyi Agnes, ikäänkuin hän ei oikein\nolisi voinut käsittää sitä ajatusta. \"Ei ole.\"\n\n\"Eikö edes toista saa pelastetuksi? Mieti! Täytyy saada. Missä he\novat?\"\n\n\"Heidät tuotiin tänne tänä aamuna. Kreivi Horn on jossakin toisen\nkerroksen etumaisessa huoneessa. Mitä häneen tulee, olen varma siitä,\nettei ole toivon kipinääkään. Kreivi Egmont on Jousimies-kunnan\nhuoneessa, ja häntä on myös mahdoton pelastaa.\"\n\nMutta ääni, jolla viimeiset sanat lausuttiin, oli vähän epäröivä.\n\n\"Se ei ole mahdotonta\", sanoi Galama, pitäen kiinni siitä; \"kaikki\nKerjäläiset ovat valmiit yrittämään.\"\n\n\"Kerjäläiset yhteensäkään eivät voisi tässä mitään,\" vastasi Agnes.\n\"Kuule minua, ja sinä huomaat itse varmaan, että se on mahdotonta.\nEnsiksi seisoo hänen huoneessaan sotamies, aseissa kiireestä\nkantapäähän asti. Sitten seisoo kaksi muuta sotamiestä ovella ja\ntoiset kaksi portaitten ylipäässä, alapää on niinikään tarkasti\nvartioitu. Ainoaa tietä pääsee huoneeseen, joko ovesta, jolla on\nvartiansa, taikka kamiinin kautta, johon pääsee ullakolta, mutta\ntänne olisi mentävä kaikkien sotamiesten ohi, ja se ei käy ilman\npäällikön tai isäni suostumusta.\"\n\n\"Mutta eikö pater Florisz käy portaita edestakaisin kenenkään\nsotamiehen estämättä?\" kysyi Galama tuokion päästä.\n\n\"Käy kyllä, mutta hän ei tule tänne tänä iltana eikä huomennakaan\",\nvastasi Agnes.\n\n\"Hän tulee, Agnes! Eikö isäsi luvannut lähettää häntä tänne\nhuomenaamulla?\"\n\n\"Tosiaankin\", sanoi Agnes surullisesti, kun hänen mieleensä muistui\näskeinen kohtaus. \"Ja vahvistakoon Jumala minua kestämään hänen\ntulonsa. Mutta hän ei auta meitä, vaikka hän saisi koko maailman.\"\n\n\"Mutta hänen täytyy, itsensäkään tietämättä\", kuiskasi Karel\ninnokkaasti. \"Tuumani on valmis. Ajattele sen tärkeyttä äläkä kammo\nsen vaaroja. Huomenaamulla sinun täytyy teeskennellä sairautta, ja\njos Florisz tulee, sanoa että tahdot mieluummin puhutella häntä\nillalla. Jos hän tulee illalla, saata hänet Marian luo, joka, kuten\nGrittalta olen kuullut, ei vielä täydelleen ole toipunut taudistaan.\nSillä aikaa minä tulen tänne samanlaisessa puvussa; -- hän on\ndominikaani-munkki, eikö niin? Sinä otat minut mukaasi ullakkoon\nja elleivät Jumala ja tikarini auta sieltä eteenpäin, olen valmis\nkuolemaan, vaikka yritys raukeisikin tyhjään. Ja onpa ainakin toivoa\npakenemalla pelastua lähimpään huoneeseen, kalamyymälään.\"\n\nTuokion aikaa istui Agnes ääneti säikäyksissään, kun hänelle\nselveni tämän tuuman uhkarohkeus. Ensin hän ei voinut ymmärtää\nkuinka tällaista saattoi johtua kenenkään mieleen, mutta kun hän\nedessään näki kovan todellisuuden, ei hän voinut suostua sellaisiin\nyrityksiin, joitten ilmeisenä seurauksena näytti olevan hänen\narmaansa vankeus ja kuolo. Hän koetti kaikin tavoin saada häntä\nluopumaan noista aikeista; hän kuvaili vilkkain värein kaikki\nvaarat ja esteet, kuinka hänen hankkeensa tulisi ilmi, ja hän itse\nviimehetkellä joutuisi kiinni. Hän rukoili, itki, uhkasi ilmoittaa\nkaikki, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää, että\nfriisiläinen luonne on taipumattoman itsepintainen, varsinkin jos\nisänmaallinen innostus kiihottaa sitä.\n\n\"Viimeisen kerran, Karel -- malta mielesi\", sanoi hän lopuksi\nitkusilmin. \"Valitse joku muu tovereistasi ja minä olen paneva kaikki\nalttiiksi, mutta älä tule itse, sillä sinun henkesi on minulle\nkalliimpi kuin oma henkeni, enkä millään ehdolla tahdo saattaa sinua\nsellaiseen vaaraan. Pane joku muu Kerjälänen sijaasi, ja minä olen\nvalmis häntä auttamaan.\"\n\n\"Siinäkö, Agnes, sinun isänmaallisuutesi olikin?\" sanoi Galama\nankaralla äänellä, \"suositko minua enemmän kuin isänmaatasi,\nkansaasi? Hyi! Mutta lupaa minulle ainakin -- sillä minun täytyy nyt\nmennä -- että autat ketä hyvänsä, joka tulee. Minä annan toverieni\nvalita, ja jos he valitsevat minut, lupaa että kohtelet minua\nniinkuin ketä muuta hyvänsä. Niin pyhässä asiassa kuin meidän ei ole\nmies miestä parempi. Lupaatko?\"\n\n\"Lupaan\", sanoi Agnes matalalla äänellä ja huokasi raskaasti.\n\n\"Jumala! minä en tunne Sinua paljo, mutta varmaan Sinä kuulet\nrukoukseni. Ota tämä rakas lapsi turviisi ja varjele häntä\nvihamiehiltä!\"\n\nPolvistuen Agnesin eteen, tämän nojatessa päätään hänen kylmää\nrintasopaansa vastaan, lausui Galama tämän rukouksen Jumalalle,\njota hän ei vielä nähnyt kuin himmeästi Agnesin uskon valossa.\nHe syleilivät vielä kerran hartaasti toisiaan, ja Galama nousi\nlähteäkseen.\n\nKun hän varovasti avasi akkunan ja silmäili ulos, ei hän nähnyt\nketään. Hän hyppäsi notkeasti kadulle. Kiireesti sulki hän akkunan,\nkääri viitan ympärilleen ja hiipi pois illan pimeässä, joka sulki\nmustaan helmaansa kadut ja verhosi vahvalla vaipallaan maan ja\nkaupungin, kuin se kuolonvarjo, joka silloin peitti Alankomaitten\nasukkaat.\n\n\n\n\nVII\n\n\"Ad patibulum.\"\n\n\nHypättyään akkunasta, kääntyi Yonker Galama vasemmalle ja riensi\neteenpäin pitkillä askeleilla käyden huoneitten ohi niin läheltä,\nkuin hän suinkin saattoi. Oli pilkkoisen pimeä. Synkät pilvet\nvaelsivat taivaalla ja peittivät kuun. Näytti melkein siltä kuin\nolisi kaikki liike ja elämä kaupungista kokonaan kadonnut päivän\nvalkeuden keralla. Kauppapuotien akkunat, joitten takana tavallisesti\nvilisi vilkas elämä, olivat nyt suljetut ja jollei tuolloin tällöin\nheikko valon säde olisi loistanut luukkujen lomista, olisi luullut,\nettä asukkaat tässä kaupungissa, joka kuitenkin oli maailman\nensimäisiä, viettivät iltapuhdettaan pilkko pimeässä.\n\nKun Galama oli kulkenut Broodhuysin vieressä olevan talon ohi,\njossa myytiin lihaa, kääntyi hän vähän enemmän vasemmalle ja tuli\npääkadulle, joka Cudenbergin portista vie torille. Meidän aikoinamme\nherättäisi suurta ihmetystä, jos Galaman kaltainen kapinoitsija\nuskaltaisi yölläkään käydä pääkaupungin katuja, mutta lukijan tulee\nmuistaa, ettei siihen aikaan ollut vielä tapana valaista katuja,\njonka tähden siis jokaisen, joka tahtoi nähdä missä ja miten hän\nkulki, täytyi ottaa mukaansa valkeata taikka, jos hän oli rikas,\nkuljetuttaa sitä edellään.\n\nGalama kulki siis verrattain turvassa, kun hän tuossa asteli\neteenpäin pimeässä; mutta hän piti sittenkin korvansa herkkinä,\nsillä joka kadun kulmassa hän saattoi kohdata vihollisen, joka oli\nvalkealla varustettu, ja siinä tapauksessa uhkasi häntä suuri vaara.\n\nMutta kaikeksi onneksi hän ei kohdannut ketään. Kuljettuaan\nreippaasti viisi tai kuusi minuuttia, pysähtyi hän Nassaun linnan\nedustalle. Siinä oli hänen ja Blockin ollut määrä yhtyä. Mutta\ntämä nähtävästi ei vielä ollut saapunut. Yhtäkkiä kuului ääniä ja\ntulta välähti paikalla. Ilmeisesti saapui siellä jokin seurue, joka\nepäilemättä oli lukuisa ja aseilla varustettu. Galama etsi itselleen\npaikkaa, johon hänen sopisi piiloutua lähenevältä joukolta. Muuan\nporttivaja, joka oli toisia syvempi, näytti kelpaavan piilopaikaksi.\nHän pujahti heti sinne ja, peittäen itsensä mustalla viitallaan,\nastui lähemmä seinää erään pylvään taa.\n\nHän ehti sinne juuri parahiksi. Joukko miehiä poikkesi kulmasta sille\nkadulle, jota hän itse vastikään oli tullut. Heitä oli kymmenkunta\ntulisoihdun kantajaa, joista viisi, kuusi oli espanjalaisia\nsotilaita; herrat taas, joita he seurasivat, näyttivät vaatetuksesta\nja puheesta päättäen olevan ylhäisiä miehiä.\n\n\"No, Teidän Ylhäisyytenne\", sanoi yksi herroista, puhutellen\njäntterää miestä, jolla kuten eräällä toisellakin seuran jäsenellä\noli siviilipuku, \"minun sopii, luulen ma, kehua, että olen\nkunniallisesti voittanut vetoni ja että patibulum (hirsipuu) on\nhävinnyt gladius'en (miekan) rinnalla -- ainakin tällä kertaa.\"\n\nToisen vastausta ei saattanut kaukaa erottaa, mutta Yonker oli jo\nkuullut niin paljon, että hän kiristi hampaitaan. Hän oli tuntenut\nainakin kaksi joukon päämiestä. Toinen niistä oli Julian de\nVargas, \"veri-neuvoston\" kuuluisa johtaja, jonka ääretön julmuus\nja petomaisuus vielä nytkin, kolmen vuosisadan kuluttua, on\npuheenpartena Alankomaissa. Toinen oli tuo melkein yhtä peljätty\nHessels, saman neuvoston jäseniä hänkin, jonka käytöstapa tämän\nohessa oli jonkunverran narrimainen. Muutama selittävä sana lienee\ntässä paikallaan.\n\nKun herttua Alba oli varma siitä, etteivät tavalliset, säännölliset\noikeusistuimet tuomitsisi kuin harvoja kuolemaan ja vielä harvempien\nomaisuuden takavarikkoon pantavaksi, asetti hän maahan tultuaan\noman oikeusistuimen, jota hän nimitti \"kapina-neuvostoksi\". Sen\ntuli yksin vallita maassa ja kumota kaikki muut tuomiot. Siinä\noli kaksitoista jäsentä, joista kuitenkin vain kahdella oli valta\nlopullisesti ratkaista syytettyjen kohtalo, muiden ollessa saapuvilla\nainoastaan sen vuoksi, että menettely saisi laillisuuden muodon. Niin\ntylyä oli tämän mielivaltaan perustuvan oikeusistuimen menettely,\nettä kolmen kuukauden kuluttua siitä kuin se oli asetettu, lähes\nkaksituhatta ihmistä sen päätöksestä ja etenkin sen esimiehen de\nVargas'in toimesta menetti henkensä. Mainitsimme jo että ainoastaan\nkahdella jäsenellä oli täysi äänivalta: toinen oli Vargas, toinen\ndel Rio, molemmat espanjalaisia. Mutta muitten jäsenten joukossa,\njotka ainoastaan muodon vuoksi lausuivat mielipiteensä, oli myös\nedellämainittu Hessels. Tämä istui tavallisesti silloin kun asioista\nkeskusteltiin mukavassa tuolissaan, nauttien suloista unta. Mutta\nkun hänen vuoronsa oli lausua ajatuksensa, sysäsi joku vieressä\nistuva häntä kylkeen ja hän sopersi unisella äänellä \"ad patibulum\"\n(hirsipuuhun!), jonka jälkeen hän jatkoi entistä työtään, --\nkuorsaamista. Tätä asiaa tarkoitti verenhimoinen de Vargas, joka\näskeisillä sanoillaan tahtoi ilmoittaa, että molemmat kreivit oli\ntuomittu hänen eikä Hessels'in mielipiteen mukaan.\n\nNäitten kahden konnan ilmestyminen sai Yonkerin veren kiehumaan.\nHän tarttui miekkaansa kiivaalla, miltei hurjalla liikkeellä ja\nhänen mielestään olisi ollut suurin ilo saada työntää se ilkimysten\nrintaan. Hän oli tullut esille piilopaikastaan ja katseli ohimennyttä\njoukkoa mikäli sitä valkean punaisessa loisteessa näkyi. He olivat\nnähtävästi puhuneet onnettomien kreivien kohtalosta, joka nyt oli\nlopullisesti päätetty. Nyrkkiään heristellen hän itsekseen kirosi\nmaansa sortajat.\n\n\"Halloo, kuka täällä on?\" lausui hänen takanaan ääni espanjan\nkielellä.\n\nGalama kääntyi. Muuan sotamies, joka nähtävästi kuului äskeiseen\njoukkoon, tuli juosten soihtu kädessä, ja vähän matkaa hänen\njälessään tuli kaksi muuta, joilla oli toinen tulisoihtu. Hän\npysähtyi parin askelen päähän Galamasta ja näytti epäilevän mitä oli\ntehtävä. Friisiläisen käytös ja muoto olivat ristiriidassa hänen\npukunsa kanssa; sitäpaitsi ei hänellä ollut tulen-kantajaa eikä\npalvelijaa. Tämä herätti sotamiehessä epäluuloa. Hän läheni Yonkeria\nhuutaen tovereitaan kiireesti tulemaan avuksi. Tappeluun ei Karel\nkoskaan tarvinnut pitkiä valmistuksia. Vaikka hän oli nuori, oli\nhän jo monet vaarat kestänyt ja harvoin hän joutui neuvottomaksi.\nLevollisena vartoi hän sotilasta. Yhtäkkiä, kun tämä oli tarpeeksi\nlähellä, sieppasi hän häneltä tulisoihdun. Tämän palavalla päällä\nsurvaisi hän poikaa vasten silmiä, kääntyi, kun näki vastustajansa\nvaipuvan raskaan ja arvaamattoman iskun alle, ja pakeni molempia\ntoisia -- ja kaikki tuo oli silmänräpäyksessä tehty. Nämä riensivät\nheti ajamaan häntä takaa, mutta hän oli viekkaampi kuin he\nluulivatkaan. Vähän matkaa juostuaan ja laskettuaan vihollisensa\njotenkin lähelle itseään, kääntyi Galama äkkiä heihin päin, pujahti\nheidän välistään ja pakeni niin nopeasti kuin jaloista lähti\nvastaiseen suuntaan Cudenbergin porttia kohden.\n\nHän tiesi kyllä olevansa suuressa vaarassa, mutta ei menettänyt\nhetkeksikään malttiaan. Hän tiesi, ettei hänen sopinut mennä kuin\nyhtä tietä ja tämä vei oikealle sen kapean kadun kautta, joka ulottui\nNassaun linnan ohi, ja johti sieltä kaikenlaisten pikkukatujen,\nkujien ja solien eksyttävään sokkeloon. Jos hän pysyi pääkadulla,\ntiesi hän että hän päätyisi portille, jossa sotamiehet helposti\nsaisivat hänet kiinni. Jos hän kääntyisi vasemmalle, tulisi hän\nkuninkaallisen linnan tienoille, jossa häntä uhkasi vielä suurempi\nvaara, koska sotamiehiä alati hyöri sen ympärillä. Niinpä hän\nluottaen onneensa kääntyi siis oikealle ja pakeni eteenpäin vainoojat\nläähättäen ja kiroillen perässä. Mutta suuressa kiireessä hän ei\nollut kyllin varovainen. Hän ei ollut juossut pitkältä, kun hän astui\nharhaan, kompastui ja lankesi. Kohoten toiselle polvelleen veti hän\nmiekkansa ja valmistautui tekemään vastarintaa sotamiehille, jotka\nuseamman askeleen päässä toisistaan lähenivät häntä. Hänen ensi\niskunsa tavoitti tulisoihtua, jota etumainen mies piti vasemmassa\nkädessään samalla kun hän oikealla veti miekkaansa tupesta. Kun\npaljastettu miekka välkkyi soihdun valossa, iski Galama soihdun\nmaahan ja heti sen jälkeen kuului miekan kalsketta. Näin epätasainen\ntaistelu ei kuitenkaan olisi voinut kauan kestää, ellei Karel aivan\narvaamatta olisi saanut apua. Samassa silmänräpäyksessä, näet,\nkun toinen sotilas saapui paikalle ja ryhtyi auttamaan toveriaan,\nhyökkäsi musta haamu, joka, kuten näytti, oli seurannut heitä,\nniinkuin tiikeri hänen niskaansa. Miesparka äännähti kerran ja kaatui\nhengettömänä toverinsa jalkoihin. Kohta sen jälkeen sai toinen\nsääriinsä sellaisen iskun, että hän lyyhistyi kokoon ja kellistyi\nkummastuneen Galaman eteen.\n\nMusta haamu juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Tulkaa pois, Yonker, rientäkäämme Rookery'yn, sillä tämä leikki käy\nvaaralliseksi\", kuiskasi ääni, jonka Galama tunsi matkatoverinsa\nGerard Block'in omaksi.\n\n\"Ei ennen kuin olen kiittänyt henkeni pelastajaa\", sanoi Galama,\npuristaen toisen kättä. \"Palkitkoon Jumala teitä tästä hyvästä\ntyöstä, jonka te, jalo Gerard, olette tehnyt minulle ja meidän koko\nasiallemme; vaan mihinkä nyt?\"\n\n\"Tulkaa! Olen hankkinut itselleni tunnussanan, kuten lupasin. Mitä\npikemmin pääsemme ulos, sitä parempi; siitä syntyy kelpo meteli,\njos joku noista pojista virkoaa henkiin. Minulle on käynyt paremmin\nkuin uskalsin toivoa, ja minä olen saanut muutamia tietoja, jotka\novat meille erittäin tärkeitä. Mutta rientäkäämme ulos, sillä täällä\nseinätkin kuulevat.\"\n\nPuhellessaan tai oikeammin kuiskatessaan, oli hän tarttunut Karel'in\nkäsivarteen ja muutaman minuutin päästä näkivät he portin edessään.\n\nKun he saapuivat tämän raskaan ja korkeatekoisen rautaportin luo,\nhuomasivat he sen lukituksi, ja sen edessä asteli sotamies kivääri\nolalla, toisten heittäessä noppaa läheisessä vahtihuoneessa.\nVahtimies katseli karsaasti molempia ystäviämme, kun he astuivat\nhänen luokseen, ja huusi alaupseeria, joka oli sisällä. Mutta heti\nkun he näkivät espanjalaisen upseerin sotapuvun, osoittivat he\nsuurempaa kunnioitusta, ja kun Gerard Block lausui tunnussanan,\navattiin portti ja molemmat Geusit seisoivat ulkopuolella kaupunkia.\nGalama veti syvään henkeään, kun pahin vaara oli ohitse, mutta hän\noli sentään selvästi tietoinen siitä, että heidän tilansa oli vielä\nkyllin arveluttava. Tuokion seisoi hän itsekseen miettien, mitä olisi\ntehtävä, kun sotamiehiä pantaisiin epäilemättä heitä takaa ajamaan.\nVesisade oli alkanut ja kävi yhä rankemmaksi.\n\n\"Meidän on aikamme sangen vähissä\", sanoi Block Galamalle, kun tämä\noli pysähtynyt kiven heiton päähän portista, \"paetkaamme ensin\nravintolaan ja sitten Rookery'yn.\"\n\n\"Se olisi huono tuuma\", vastasi Galama. \"Meitä ajetaan takaa ja\nensimäiset paikat, josta he meitä etsivät, on metsä ja ravintola --\nja sinne meidän siis ei ole menemistä. Tulkaa perässäni!\"\n\nHän kääntyi vasemmalle ja lähti juoksemaan nopein, mutta äänettömin\naskelin. Block seurasi hänen jäljissään. Ennen pitkää he saapuivat\nGrell'in rannalle. Se on yksi noista epälukuisista pikkuhaaroista,\njoihin Senne-virta jakaantuu kaupungin lähellä. Pakolaiset menivät\nrantaa pitkin alaspäin, kunnes he tulivat sellaiselle paikalle, josta\nkahlaamalla pääsivät joen poikki; tästä nousivat he jonkunlaiselle\nsaarelle, joka oli Grellen ja erään toisen jokihaaran välissä.\n\n\"Tuolla saarella asuu eräs pikkutalollinen, joka on meidän\nmiehiämme\", sanoi Galama. \"Hän antaa meille yösijan. Mutta minä olen\nkuulevinani jonkun lähestyvän. Pannaan maata laihoon, siksi kun se on\nkulkenut ohi.\"\n\nTuo oli sentään tyhjää pelkoa, ja miehet jatkoivat matkaansa\näänettöminä. Viho-viimein kuului koiran haukuntaa ja Galama käski\ntoverinsa piiloutua laihoon, siksi aikaa kun hän kävi taloa\nkatsastamassa. Vähän aikaa poissa oltuaan, hän palasi ja saattoi\nBlock'in huoneeseen, jossa isäntä-ukko ja hänen vaimonsa, kaksi\nkunnon ihmistä, kohtelivat heitä sangen ystävällisesti.\n\n\"Ei minulla enää ole pitkältä elinaikaa eikä suuria tavaroita\",\nsanoi vanhus, kun hän vierailleen laati vuodetta ja ateriaa, \"mutta,\njos Jumala suo, aion antaa sen kaiken Yonker Willemille ja hänen\nystävilleen.\"\n\n\"Yonker Willem\" oli Oranian prinssin tavallinen nimi kansan\nkeskuudessa. Jälkeenpäin kun kansa todella alkoi huomata, mitä\nhän oli tehnyt, kärsinyt ja pannut alttiiksi sen puolesta,\nmuutettiin tämä nimi \"Isä Villemiksi;\" ja sillä nimellä kiitolliset\nalankomaalaiset vielä tänäpäivänä häntä muistavat.\n\nKahden Kerjäläisemme onneksi ei kenenkään mieleen johtunut etsiä\nheitä matalasta, yksinäisestä maatalosta ja he olivat siis hyvässä\nturvassa sekä tämän yön että toisenkin päivän; mutta heidän mielensä\nhehkui halusta ryhtyä toteuttamaan tuumiaan.\n\n\n\n\nVIII\n\nKerjäläisten pesä.\n\n\nMeidän tulee nyt palata ravintolaan, jonne Blois de Treslong ja Hannu\nolivat jääneet. Ravintolan isäntä, joka salaa puolusti Kerjäläisiä\nja prinssiä, antoi näille usein hyödyllisiä tietoja. Siitä hyvästä\nKerjäläiset eivät koskaan häntä rasittaneet, vaan suojelivat\nhäntä, samalla kun he olivat kovana vitsana kaikille isännille,\njotka siitä syystä, että pelkäsivät joko tuota laitonta joukkoa\ntahi espanjalaisten kostoa, eivät ottaneet noudattaakseen hänen\nesimerkkiään.\n\nHeti kun molemmat ratsumiehet olivat kadonneet näkyvistä, palasi\nHannu talliin, missä hän alkoi sovitella hevosensa satulavöitä ja\ntarkastaa pistolejaan, mutisten itsekseen:\n\n\"Mikä pahankurinen elukka tuo oli! Olen aina luullut itseäni\ntavallisen hyväksi ratsumieheksi; mutta saakeli soikoon! sillä ei\nolisi kukaan muukaan ratsastanut. Eipä tuo Block-velikään kyennyt\nsitä ohjaamaan -- sillä siitä päästään. Missähän herra Treslong\nlienee? Ei suinkaan hän vielä ole lähtenyt; -- toivon, ettei hän\npalaa Rookery'yn ilman minua, sillä yksin en ainakaan sinne osaa.\"\n\n\"Hannu! Hannu!\" kuului Treslongin kuiskaava ääni.\n\nHannu katseli joka taholle, mutta ei keksinyt ketään, kunnes hän\nkuultuaan uudestaan mainittavan nimeään, äkkäsi katossa aukon, josta\ntikapuita myöten pääsi heinäparvelle. Aukosta näkyivät Treslongin\nkasvot.\n\n\"Tule tänne niin pian kuin pääset. Meitä ei saa kukaan nähdä emmekä\nsaa täältä lähteä ennen pimeän tuloa. Olisi parempi, jos ottaisit\nsatulan kokonaan pois hevosen selästä.\"\n\nHannu totteli näitä käskyjä ja oli pian ylhäällä herran vieressä,\njoka oli tehnyt itselleen heinäkasaan sangen mukavan sijan. Hän\nkutsui Hannua istumaan viereensä kallistelemaan viinipulloa, jonka\nsisällöllä hän itse valeli kurkkuaan. Samalla kuului kaukaista\nkellojen kilinää.\n\n\"Kuuletko tuota?\" sanoi Treslong; \"nuo kellot varoittavat minua\nlähtemästä ennen pimeää. Ne kuuluvat eräänlaisista sotaväen\nvaunuista, ja aivan luultavaa on, että näitä johtaa joukko\nvakoilijoita, jotka kenties seuraisivat meitä piilopaikkaamme. Mutta\nmistä olet noin komean hevosen hankkinut, häh?\"\n\n\"Niin, se onkin todella komea, Teidän Armonne\", sanoi Hannu\nmielissään, \"mutta se on virmapäinen otus, sen voin vakuuttaa; harva\nmies sen selässä pysyy\".\n\n\"Sitä minäkin ajattelin\", sanoi Treslong vakavasti, \"kun tänään\nnäytit ratsastustaitoasi pihamaalla\".\n\n\"Se oli Blockin hevonen eikä minun\", vastasi Hannu viattomasti;\n\"se on vanha koni; mutta pahaksi onneksi satula pääsi irti ja minä\nluiskahdin maahan. Ei sitä voi verratakaan minun hevoseeni.\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi Treslong; \"minä luulin sitä pahankuriseksi\nelukaksi, jolla ylipäänsä ei kukaan voisi ratsastaa\".\n\nHänen silmissään oli ivallinen tuike, kun hän katseli Hannua, ja tämä\nnäytti varsin ällistyneeltä, huomatessaan, että toinen oli kuullut,\nmitä hän oli itsekseen puhunut. Treslong nauroi, mutta lausui\nystävällisesti:\n\n\"Älä ole milläsikään, Hannu. Et sinä pudonnut sentähden että olit\ntaitamaton ratsastaja; ei suinkaan. Hevosen eleistä päätin, että\nBlock, tai mikä hänen nimensä lienee, oli tahtonut tehdä sinulle\ntepposet ja pistänyt satulan alle pähkinän, jonka kalvamista hevonen\nei voi kärsiä. Silloin minä, kun hevonen tuotiin takaisin tänne,\nkäskin isännän toistaa saman tempun, ja sinä näit, että Block sai\nkokea samaa kuin sinäkin.\" -- \"Kyllä minä vielä maksan hänelle\ntakaisin tämän ketun koukun\", arveli Hannu.\n\nSamassa kuului liikettä seinän puolelta ja heti sen jälkeen tuli\ntallin takana sijaitseva piha täyteen valjastamattomia, yhteen\nsidotuita hevosia, joita viisi kuusi rakuunaa talutti.\n\n\"Mikä vahinko\", kuiskasi Treslong, \"etten tuosta tiennyt mitään! Jos\ntänä iltana olisimme olleet Dirk's Castlen tykönä, olisimme käyneet\nnoitten poikien kimppuun matkalla -- heillä on varmaan hyvät rahat\nmyötänsä -- ja tappaneet heidän hevosensa, sillä ne ovat aiotut\nsotaretkelle Frislantia vastaan.\"\n\nDirk's Castle oli toinen Kerjäläispesä vähän matkan päässä nykyisestä\nWaterloosta ja siellä heitä kävi kosolta.\n\n\"Minun luullakseni ei tänä yönä enää saada mitään aikaan\", arveli\nHannu. \"Oletteko, herra, koonnut kaikki Kerjäläiset Rookery'yn?\"\n\n\"Melkein kaikki ovat siellä saapuvilla huomenna\", vastasi Treslong;\n\"mutta minusta se ei kelpaa muuksi kuin varastopaikaksi. Se on liian\nlähellä Brüsseliä, ja minä luulen että sitä jo epäilläänkin. Meidän\ntäytyy olla varoillamme. Kuinka Yonker Galaman ja sinun laitasi\nviimeaikoina on ollut? Oletteko olleet suurissa vaaroissa?\"\n\n\"Ainoa veri, minkä olen nähnyt kahteen kuukauteen, vuoti\ntänä aamuna\", vastasi Hannu yhtä tyynesti kuin olisi puhunut\npäivällisruuastaan. \"Sotilas oli kyllä nöyrä, mutta kapteeni ei\ntahtonut olla siivolla, joten mitä muuta saatoin tehdä?\" Tästä\njutusta huomasi Treslong, että he olivat seuranneet espanjalaista\nkapteenia ja hänen palvelijaansa Gentistä vähäiseen kapakkaan,\nalottaneet siellä riidan näiden kanssa, sitoneet palvelijan ja\npanneet hänen suuhunsa kapulan, sillä välin kun kapteeni, joka, kuten\nHannu sanoi, ei tahtonut olla siivolla, tapettiin tai haavoitettiin\nkuolettavasti. Näiltä olivat he riisuneet vaatteet, pukeneet itse ne\nylleen ja valepuvussa jatkaneet matkaansa. Näin täytyi jaloimpainkin\nmiesten usein vuodattaa lähimäistensä verta ja vasten tahtoaan\nkäyttää keinoja, joita heidän sydämensä inhosi. Yonker Galama\nolisi tahtonut vain vangita nuo kaksi miestä, mutta Hannu, joka\nsuoriuduttuaan sotamiehestä oli tulistunut kapteenin vastarinnasta,\nmenetteli tämän suhteen tavalla, joka oli enemmän hänen raaemman\nluonteensa mukaista.\n\nHeidän vielä tästä puhellessaan kuului tallin ovi aukenevan ja\nääniä kajahti ylös parvelle. Treslong viittasi Hannua olemaan vaiti\nja ryömi aukolle, jonka hän varovaisuuden vuoksi oli sulkenut,\nvedettyään ensin tikapuut ylös. Hän avasi luukkua noin tuuman verran\nja katsoi alas. Vaikka tallissa oli jokseenkin pimeä, erotti hän\nisännän, joka puheli kolmen miehen kanssa; näillä oli väljä viitta\nyllään ja espanjalaisen rakuunan kypäri päässä.\n\n\"Te näette, isäntä\", sanoi eräs, joka näytti olevan rakuunien\npäämies, \"ettemme tänä iltana enää ennätä Brüsseliin, sillä sinne on\nvielä seitsemän peninkulmaa ja me olemme jo kulkeneet hyvän matkan.\nPaitsi sitä sataa ja on pimeä. Teidän täytyy tähän talliin laittaa\ntilaa hevosillemme, ja niitten miesten, jotka eivät ole vartioimassa,\ntäytyy saada maata teidän heinäparvellanne. Olkaa huoleti, he eivät\nvahingoita teitä millään tavalla.\"\n\n\"Hyvä on, herra kapteeni\", vastasi isäntä, \"käyttäkää parhaaksenne\nkaikkea mitä minulla on. Hevosille on tilaa tässä, kuten itse näette.\nNe miehet taas, jotka eivät ole vartioimassa, saavat kyllä maata\nullakolla, mutta heillä ei ole siellä heinän kortta panna allensa.\nLuhta on vielä niittämättä eikä minulla ole heiniä kuin sen verran,\nettä kaksi kolme hevosta niillä elää pari päivää, ja ne ovat tuolla\nvajassa.\"\n\n\"No, maatkoot sitten etuhuoneessa. Mutta toimittakaa meille erityinen\nhuone, kortteja ja viiniä viljalta!\" oli upseerin vastaus, kun hän\njätti tallin.\n\nTreslong kääntyi naurussa suin Hannun puoleen.\n\n\"Nyt olemme joutuneet hyvään pinteeseen\", kuiskasi hän;\n\"espanjalaiset ympäröivät huonetta ja me emme pääse ulos. Mitä\ntehdään?\"\n\nTähän kysymykseen vastasi isäntä itse, joka tuli heidän luokseen\ntoisesta, hänen oman kamarinsa puolelle aukenevasta ovesta. Hän\nvakuutti heille, että hänen valheensa heinistä oli pelastanut heidät\nja että he kenenkään häiritsemättä saisivat rauhassa levätä. Eivätkä\nTreslong ja Hannu olleetkaan kovin pahoillaan siitä, että heidät\nnäin pakoitettiin yöpymään heiniin, sillä vettä laski pilvistä\nvirtanaan ja Rookery'yn olisi heillä ollut viiden penikulman matka.\nHe päättivät vuorottain valvoa. Tällä tavalla kului yö ja kun päivä\nkoitti, olivat espanjalaiset jo lähteneet tiehensä, tietämättä että\nheidän verivihollisensa olivat olleet niin lähellä heitä.\n\nMutta koska tiet olivat täynnä pienehköjä sotamiesjoukkoja, jotka\nkaikki pyrkivät pääkaupunkiin, oli Treslongin mielestä paras odottaa\nsiksi, kunnes taas tuli pimeä. Vasta silloin tulivat he esille\npiilostaan ja kulkivat vähän aikaa samaa tietä, jota Galama oli\nmatkannut edellisenä iltana. Sitten he kääntyen oikealle poikkesivat\nkapealle polulle, joka luikerteli keskellä synkkää metsää ja\njota myöten he hiljaa ja varovasti käyden saapuivat Kerjäläisten\nkokouspaikkaan.\n\nTässä sopinee lausua muutama sana tämän seuran synnystä, jolla on\nollut varsin tärkeä tehtävä Alankomaitten tasavallan perustamisessa.\nOlemme nähneet, kuinka kuningas Filipin, kun hän ei enää voinut\nvastustaa yleistä mielipidettä, tahtomattaankin täytyi kutsua\nkardinaali Granvella takaisin. Mutta aatelismiehet, jotka olivat\ntoivoneet että inkvisitsioni hänen kerallaan poistuisi maasta,\nhavaitsi hirveästi pettyneensä. Tosin sen ankaruus vähän höltyi,\nmutta se oli kuitenkin olemassa, ja niinkauan ei kansa eivätkä\naateliset voineet elää rauhassa. He päättivät sentähden laatia\nanomuskirjeen, jossa hallitsijatarta pyydettiin poistamaan\ninkvisitsioni ja antamaan kuninkaan nöyrille alamaisille heidän\nvanhat etuoikeutensa takaisin.\n\nHuhtikuun 3:na päivänä v. 1566 noin kolme sataa aatelismiestä,\njoitten, johtajina oli Nassaun kreivi Ludvig, Oranian prinssin\nveli, ja kreivi Brederode, tuo huoleton ja tuhlaavainen, mutta\nurhoollinen ja hyväntahtoinen Hollannin kreivin vanhan heimon jäsen,\nvaelsi juhlallisesti Brüsselin linnaan, jossa Parman herttuatar,\nneuvosherrat ympärillään, otti heidät vastaan. Anomuskirja luettiin\njulki ja aatelismiehet vetäytyivät syrjään suodakseen herttuattarelle\ntilaisuuden keskustella neuvonantajiensa kanssa. Tällöin Barlaiment,\nhänen uskottunsa, nähdessään että aatelisten komea, sotaisa käytös\noli syvästi vaikuttanut hallitsijattareen, pilkaten lausui nuo\nmainiot sanat: \"Mitä teidän tarvitsee peljätä, madame? Eiväthän\nhe ole kuin joukko kerjäläisiä.\" [Gueux, ranskalainen sana, joka\nsuomeksi merkitsee kerjäläinen, kulkuri, hylky.]\n\nTämä lause tuli Brederoden ja muutamien muittenkin korviin ja\npainui syvälle heidän mieleensä. -- Kun hallitsijatar 6:nnen päivän\niltana oli antanut kieltävän vastauksen, kokoontuivat aatelismiehet\nkomeaan, Brederoden omistamaan Culemburgin linnaan viettämään pitoja.\nViinistä kiihtyneenä ja vihoissaan siitä pilkasta, jota hän ja koko\naatelisto olivat saaneet osakseen, nousi aterian päättyessä talon\nteräväkielinen ja sukkela isäntä ja ilmoitti vieraille, mikä nimi\nheille oli annettu. Kun hän oli päässyt puheensa parhaimpaan kohtaan,\ntoi hänen juomanlaskijansa hänelle puisen kerjäläispikarin. Tämän hän\ntäytti viinillä, kohotti sen ja joi sen tyhjäksi, huutaen: \"Vivent\nles gueux!\" (Eläköön Kerjäläiset!)\n\nTämän maljan johdosta nousi ankara suosiohuutojen ja kätten\ntaputusten myrsky. Kaikki vieraat tyhjensivät järjestään puupikarin\nja toistivat isännän lauseen. Se muodostui sotahuudoksi, ja\npilkkasanasta tuli uuden liiton nimi. Ja vaikka tämä liitto syntyi\nviinin höyryissä ja ensi alussa sai virikettä perustajainsa\nmalttamattomasta, usein hurjastakin innosta, kasvoi se kuitenkin,\nkypsyi ja voimistui. Ja muutaman vuoden kuluttua siitä oli sukeutunut\nhirveä jättiläinen, joka vastusti Albaa maalla ja merellä ja oli sitä\nhirveämpi, kun se, arabialaisten tarujen haltijan tavalla, harvoin\noli näkyvissä, mutta jakeli iskujaan siellä, missä vähiten odotettiin.\n\nKuten alussa olemme maininneet, pakeni osa näistä aatelismiehistä,\nkun Alba tuli maahan, ja toinen osa yhtyi sissikunniksi, jotka\nsäilyttivät vanhan Kerjäläisnimen. Moni sissi otti kuitenkin tämän\nnimen voidakseen mukavammin ryöstää ja riistää, mikä ei kummastuttane\nketään, joka tuntee maan silloisen tilan. Kaikesta huolimatta\nhyödyttivät he suuresti vapauden asiaa sillä, että sieppasivat pois\nkirjeitä ja sotavaroja ja toivat alati prinssille tietoja kaikesta,\nmitä tapahtui.\n\nAlba ja hänen apulaisensa ponnistivat kaikki voimansa hajoittaakseen\nnäitä sissikuntia, ja heillä oli osaksi menestystä; mutta\npäämääräänsä he eivät saavuttaneet: heidän ei onnistunut saada\nhaltuunsa prinssin salaista kirjevaihtoa. He saivat kyllä joskus\nkäsiinsä kirjeitä, mutta näissä oli ajatus niin peitetty ja nimet\nniin epämääräiset, ettei niistä saatu mitään selvää. Herttua,\njesuiitat ja inkvisitsioni olivat tuskissaan. He tiesivät, että\nasia tapahtui melkein heidän silmäinsä edessä, mutta eivät saaneet\nsyyllistä kiinni. Niin valppaita ja tarkkoja olivat nuo muuten\nhuolettomat ja hurjapäiset Alankomaitten vallan ensi perustajat,\njoitten kokouspaikassa nyt aiomme käydä ystäväimme Treslongin ja\nHannun seurassa.\n\nVaikkei vielä ollut myöhäistä, vallitsi metsässä jo täysi hämärä.\nTaivas oli pilvessä eikä kenenkään, joka ei hyvin tuntenut seutua,\nollut mahdollista osata perille taajan varvikon lävitse, jota ei\nihmisjalka koskaan näyttänyt särkeneen. Mutta nuo kaksi miestä\nosasivat tiensä aivan täsmälleen.\n\nTreslong kulki edellä, Hannu perässä, ja näin etenivät he varovasti,\nmutta nopeaan. Muutamin paikoin täytyi heidän työntää syrjään ne\noksat, jotka sulkivat heiltä tien, toisin paikoin saivat he polvia\nmyöten kahlata jonkun lätäkön tai suorämeen läpi ja välistä näytti\nsiltä kuin he ainoastaan miekalla saisivat tien auki itselleen,\nkunnes he jollakin äkkikäänteellä taas pääsivät polulleen.\n\nHeidän näin kulkiessaan, kaikui metsässä yhtäkkiä pöllöhaukan käheä\nkirkuna, ja lehdistä kuului kahinaa ikäänkuin olisi säikähtynyt\nlintu paennut pesästään. Treslong oli tuskin kuullut tuon äänen kun\nhän sovitti sormet huulilleen ja vastasi samanlaisella kirkunalla,\njonka jälkeen hän seisahtui kuuntelemaan: Tuokion kuluttua astui\npari askelta heistä, suuren puun takaa esille musta haamu, joka meni\nTreslongia vastaan ja kuiskasi:\n\n\"Kuka teidän kanssanne on?\"\n\n\"Tuttavasi, Jonathan, -- Musta Hannu\", vastasi Treslong.\n\n\"Hyvä!\" sanoi haamu tyytyväisellä äänellä ja tarttui Hannun käteen\nsydämellisesti sitä puristaen. \"Kuinka sinä jaksat, Hannu? En ole\nnähnyt sinua moneen aikaan.\"\n\n\"Pöllö on mainion hyvä tänä iltana\", sanoi Hannu katellen\nsydämellisesti vartiaa, jota oli kutsuttu Jonathaniksi. \"Missä hän\non?\"\n\n\"Pohjoispuolinen istuu tuossa puussa. Tänä iltana se on Tuomas.\"\n\nTreslong ja Hannu astuivat nyt eteenpäin. Noin sadan askeleen\npäässä kohosi tumma, epäselvä kasa, joka näytti vanhalta rauniolta,\nvarvikon keskellä sellaisella paikalla, josta kaikki suuremmat\npuut olivat hakatut pois tahi jossa sellaisia ei koskaan ollut\nkasvanutkaan. Se oli Rookery. Noin kolmesataa vuotta sitten oli\nse ollut erään rosvoritarin linna; hän oli tehnyt metsässä paljon\nväkivaltaa ja joko juonilla tai väkisin vienyt monta ihmisraukkaa\nlinnansa vahvain muurien sisään. Näistä ei enää ollut pystyssä kuin\nkaksi ja nekin olivat ylhäältä murenneet ja hajoamaisillaan. Kivet\nja muurisora peittivät paikan lavealta; kaikkialla kasvaa rehoitti\ntiheästi seiniläitä ja pensaita. Pohjoinen ja itäinen seinä, jotka\nolivat monen jalan vahvuiset, sekä yksi torni, jonka alkuperäisestä\nkorkeudesta oli enää vain puolet jäljellä, -- siinä koko tuo ennen\nvarsin komea linna; mutta eipä koskaan sen mahtavuudenkaan aikana sen\nasukkaat tuottaneet sille niin suurta mainetta ja kunniaa kuin nyt,\nkun sen rauniot suojelivat miehiä, jotka rappiotilasta kohottivat\nisänmaansa kunniaan, vapauteen, onnellisuuteen.\n\nVarovasti hiipien raunion ulkopuolta, suuntasi Treslong askeleensa\npohjoisen seinän keskustaa kohden, pysähtyi erään paikan ääreen,\njonka seiniläät kokonaan peittivät, ja vihelsi hiljaa. Yhtäkkiä\nvälähti valkeaa seiniläisten välistä ja joku ääni kuiskasi:\n\"tunnussana!\"\n\nTunnussana lausuttiin, valkea katosi ja molemmat miehet astuivat\nmuurin aukosta pitkään kapeaan käytävään työntäen seiniläitä\ntieltään. Siellä kohtasi heitä mies, joka oli näyttänyt tulta, ja\nkätteli sydämellisesti vastatulleita.\n\n\"Oletteko pannut uutta tulilankaa ruutihautaan?\" kysyi Treslong\nvahtimieheltä.\n\n\"Olen niinkin, Teidän Armonne, ja minä luulen, että sillä saa\nviskatuksi koko rykmentin espanjalaisia takaisin Espanjaan, jos he\nyrittävät tulla tänne. Vieläkö odotetaan ketään?\"\n\n\"Vielä kahta: Yonker Galamaa ja toistakin toveria.\"\n\nTreslong asteli eteenpäin, ja käytävän päähän päästyään hän kumartui\nja hapuili vähän aikaa lattiaa. Yhtäkkiä näytti permanto aukeavan\nheidän allaan ja luolan pohjasta nousi valotulva ja kuului naurua\nja hälinää. Treslong astui nyt tikapuita pitkin alas ja Hannu, joka\nnoudatti hänen esimerkkiään, otti huolekseen heti sulkea tukevan\nlaskuoven ja teljetä sen.\n\nHe olivat nyt tulleet pitkähköön, nelikulmaiseen holviin. Se oli\nentisaikoina ollut linnan vankikammio. Vahvoja rautarenkaita oli\nvieläkin seinissä. Holvi oli osaksi tornin alla ja Kerjäläiset\nolivat siihen sijoittaneet ruutihaudan sillä tavalla, että jos holvi\nräjähti ilmaan, täytyi torninkin välttämättä murtua murskaksi. Mutta\nsiellä oli vielä toinenkin pienempi holvi, jonka suu oli peitetty\nsamettivaatteella; sen toisesta päästä aukeni ovi pitkään käytävään,\njota myöten pääsi pakoon, jos vihollinen äkkiä karkaisi päälle.\n\nEtumainen holvi oli noin viisitoista askelta pitkä ja kymmentä leveä.\nPari paksua lautaa, joita kannatti kaksi suurta kivimöhkälettä, teki\npöydän virkaa keskellä luolaa. Sen kummassakin päässä riippui katosta\nlamppu, joka näytti olevan kotoisin jostakin kirkosta.\n\nSillä puolen pöytää, joka oli tikapuitten lähellä, istui viisi\nmiestä, jotka iältään olivat noin neljän- ja kuudenkymmenen vuoden\nvälimailla ja näyttivät sangen vakavilta ja totisilta. Kahden\nystävämme tulo keskeytti heidän vilkkaan pakinansa. Vastapäätä\nheitä nähtiin ihan toisenlainen seura. Siellä oli permanto peitetty\noljilla ja niillä loikoili eri asennoissa kuusitoista kaikenikäistä\nja kaikennäköistä miestä. Tämä joukko olisi vasta kelvannut maalarin\nkuvattavaksi! Tuossa venyi hoikka, hienonnäköinen nuorukainen, karkea\nmaamiehenmekko yllään; tuossa iloinen, punanenäinen sotamies, munkin\nkaapuun puettuna ja juoden viiniä hopeisesta suitsutusastiasta,\njoka nähtävästi oli kuulunut johonkin alttariin. Yhdessä nurkassa\nistui harteva veikko, haarniskaansa kiillottaen; tätä varten oli\nhänellä kalkkia ja vettä astiassa, josta ennen oli kastettu lapsia;\ntoisessa nurkassa makasi syvässä unessa mies, jonka tulipunaiset\nposket, epätasainen hengitys ja sidottu otsa osoittivat, että uni oli\nhaavakuumeen synnyttämää. Hänen vieressään hioi toinen Kerjäläinen\nmiekkaansa, välittämättä siitä opetuksesta, jonka haavoitetun\nesimerkki antoi. Pöytä oli täynnä kaikenlaisia aseita ja niitten\nkeskellä oli hopeaisia ja muita astioita, joita oli ryöstetty\nkirkoista, luostareista ja pappiloista. Valo, joka lankesi tuohon\nkirjavaan seuraan ja toisen holvin esirippuun, loihti todella\nomituisen, viehättävän näyn katsojan eteen. Suurin osa kulutti\naikaansa pilapuheilla ja kortinlyönnillä.\n\nOn selvää, että vastatulleet miehet liittyivät kumpainenkin siihen\nseuraan, joka parhaiten vastasi hänen virkaansa ja säätyänsä. Niinpä\nHannukin, tervehdittyään nöyrästi noita viittä miestä tikapuitten\nvieressä, meni pöydän alapäähän, jossa hänen hilpeät toverinsa, jotka\nnäyttivät erittäin suosivan häntä, sydämellisesti, melkein meluten,\nottivat hänet vastaan ja tarjosivat hänelle sijaa keskellään.\n\n\"Onko kukaan tuonut uutisia Brüsselistä sillä aikaa kun minä olin\npoissa?\" kysyi Treslong vanhanpuoleiselta mieheltä, joka oli jalon,\nmutta surumielisen näköinen.\n\n\"Mikäli tiedän, ei kukaan ole tuonut\", vastasi eräs, jonka nimi oli\nVerveen, \"mutta minun luullakseni ei tarvitse epäilläkään, että\nmestaus tapahtuu huomenna tai ylihuomenna. -- Odotin, että teillä\nolisi Yonker Galama mukananne. Missä hän on?\"\n\n\"Hän on lähtenyt Brüsseliin, mutta palaa tänne ennen pitkää. Hän on\nhankkinut itselleen espanjalaisen upseerin vaatteet, eikä siis ole\npaljon pelkäämistä. Hän voi hankkia meille parhaimmat tiedot, sillä\nhän käy Broodhuysissä, jonka hoitaja tyttärineen on hänen tuttavansa,\nkuten ehkä tiedätte.\"\n\n\"En luule, että hän näyttäytyy kartanon hoitajalle\", sanoi\nensimäinen puhuja; \"mutta eikö Yonkerilla liene tietoja prinssistä?\nOlen kuullut, että tämä aikoo viedä Frislantiin lisävoimia kreivi\nLudvigille; sillä jos siinä on perää, että Alba itse lähtee sinne,\nsaa kreivi nähdä kovat. Minä pelkään ettei hän voi mitään Alban\nkourissa. Hän on niin nuori ja niin pikainen.\"\n\n\"Se se on, joka pilaa kaikki meidän hankkeemme, ja minä pelkään, että\nsen kautta koko asiamme vielä joutuu hukkaan\", sanoi maltittomasti\nmuuan toinen vastapäätä häntä. Hänellä oli sotaisa ulkomuoto, mutta\nhänen kasvoistaan näki, ettei hänessä ollut rahtuakaan Treslongin\nvankkaa ryhtiä eikä itsenäisyyttä. Vähäpätöisemmistä toimista hän\nkyllä kunnolla suoriutui, mutta päälliköksi hän ei sopinut. Hän oli\nnuorin vesa von Hagendorp'ien vanhasta suvusta ja oli ollut niitten\nliitossa, jotka veivät valituskirjan Margarethalle. \"Minä tiedän\",\nlausui hän, \"että kymmenestä maakuntalaisesta yhdeksän julkisesti\nmenisi prinssin puolelle, jos vain saisimme kelpo kenraalin, jonka\nkyky herättäisi luottamusta. Mutta kukapa nyt moittii ihmisiä\nsiitä, etteivät he tottele meidän kehoitustamme, kun sellaisia\nkummia tapahtuu, että vihollinen hävittää itseään puolta suuremman\nsotajoukon, kuten tuon kavaltajan Villars'in johdolla kävi.\"\n\nPietari Blink\n\nKova naurun remahdus pöydän toisesta päästä keskeytti hänen\npuheensa. Kun hän loi silmänsä sinnepäin, näki hän, kuinka Hannu,\nkomea messukasukka yllään, istui tyhjän viinitynnyrin päällä ja\noli lukevinaan tai veisaavinaan jotakin kirjasta, jota hän piti\nkädessään. Kerjäläiset hänen ympärillään nauraa hohottivat täyttä\nkurkkua.\n\nTreslong koputti tikarinsa kahvalla kolmasti pöytään ja saatuaan näin\nnaurun vaikenemaan lausui hän:\n\n\"Toivoakseni liittolaiset eivät unohda, että asiamme on pyhä, että\ntäältä Brüsseliin on tuskin kolmea peninkulmaa ja että meidän pitää\nkarttaa kaikkea tarpeetonta hälinää. Meidän tulee ajatella, ettemme\nole tulleet tänne huvittelemaan.\"\n\nKun hän näki sanansa tehoavan kuten hän oli tahtonut, jatkoi hän\nkeskeytynyttä puheluaan von Hagendorpin kanssa:\n\n\"Minä en moiti kansaa siitä, ettei se nosta kapinaa; mutta siitä\ntäytyy minun sitä moittia, ettei Pietari Blink se runsaammin anna\nrahallista avustusta. Te tiedätte kuinka pahasti prinssi pettyi,\nkun hän huomasi, että ainoastaan puolet siitä rahasta, joka\ntarvittiin armeijan asettamiseen, oli saatu kokoon. Ja kuinka voitte\ntoivoakaan, että hyvä kenraali suostuu johtamaan armeijaa, kun hän\ntietää, että sotaväki ennenkuin kuukausi on kulunut ryhtyy kapinaan\npalkan puutteesta? Jos ihmiset pelkäävät joutuvansa vankeuteen tai\nteloituslavalle, sentähden että herttua himoitsee heidän tavaraansa,\nniin miksi eivät he anna sitä niille, jotka taistelevat heidän\nturvallisuutensa puolesta? Kreivi Ludvig voisi tällä hetkellä marssia\nBrüsseliä vastaan, jollei hänen väkensä olisi kapinanhankkeissa.\"\n\n\"Luuletteko että voimme Ranskasta toivoa jotain apua?\" kysyi Verveen,\njoka ennen oli ollut sihteerinä jonkun mahtavan aatelisherran luona\nja tavallaan siis oli valtioviisas. \"Kuningas on sopinut hugenottein\nkanssa ja näyttää suosivan meitä. Coligny tajuaa hyvästi kaikki\nsota-asiat ja hän suostuttaa kyllä kuninkaan meitä auttamaan, kun\nhän vain saa tietää, että me haluamme tunnustaa hänet maakuntain\nherraksi.\"\n\n\"Ja sitäkö te haluatte?\" kysyi neljäs, jolla oli osaksi siviili-,\nosaksi sotamiehen puku, ja jonka kasvoista, kun hän puhui, välähti\nintoa ja virkeyttä. Hän oli samalla sekä pappi että soturi. Hän oli\nsaarnannut suurille kuulijakunnille ja johdattanut monta sielua\ntotuuden tielle, mutta koska hänellä ei enää ollut tähän tilaisuutta,\notti hän miekalla puolustaakseen niitä totuuksia, joita hän ennen\noli julistanut. -- \"Ja haluatteko sillä ehdolla hänen apuaan?\nMinä puolestani pidän Filipiäkin kernaammin herranamme. Vaikkemme\ntaistelisi kuin kansalaisvapautemme hyväksi, arveluttaisi tuo apu\nminua, sillä ei Ranska, eikä Medicin huonekunta salli meidän itse\njärjestää asioitamme. Mutta me harrastamme, vieläpä ensisijassa uskon\nvapautta ja sitä -- sen te myönnätte -- nämä eivät antaisi meille.\"\n\n\"Mutta eikö kuningas ole suonut sitä hugenoteille?\" kysyi Verveen.\n\n\"Kuinka pitkäksi aikaa?\" sanoi toinen. \"Kuukaudeksi, kenties\nvuodeksi. Uskokaa minua, mestari Verveen, niin kauan kun kuninkaita\nja hallitsijoita ohjaa valta, jota heidän täytyy totella, kuten\nnyt paavin valtaa, eivät he voi antaa kestävää vapautta. Paitsi\nsitä, kuka voi maassa, jossa hallitsijan teot riippuvat hänen\nomasta mielivallastaan, sanoa, vahvistaako toinen kuningas sen mitä\nedellinen on meidän kanssamme sopinut? Ei, jos meillä täytyy olla\nvierasta apua, niin älkäämme etsikö sitä Ranskasta. Saapukoon se\nmeille vapaasta, protestanttisesta Englannista.\"\n\n\"Minä sanon teille\", -- kuului samassa Hannun ääni, -- \"minä olen\nparempi mies, kuin te luulettekaan. Kun viimein olin Dillenburgissa,\nsanoi prinssi minulle: 'No, Hannu, minkä neuvon sinä annat?' --\n'Teidän Korkeutenne', sanoin minä, 'minä lähettäisin yhden sotajoukon\nTeidän Korkeutenne veljen johdolla Frislantiin ja toisen jonkun\netevän kenraalin johdolla Brabantiin. Alba ei voi tapella molempia\nvastaan yhtaikaa. Mutta', sanoin minä, 'älkää ottako Villarsia, sillä\nhän ei kelpaa mihinkään'. -- 'Oho', sanoi hän, 'Villars on juuri\nsopiva mies.' -- 'No, saadaanpa nähdä', sanoin minä. -- Ja kumpiko\nmeistä oli oikeassa? Minä voin vakuuttaa teille, että --\"\n\nHän vaikeni; sillä istuessaan selkä Treslongiin päin, oli hän\nkokonaan unohtanut tämän, mutta nyt havaitsi hän kuulijainsa\npilkallisesta hymystä, viittauksista ja äänettömyydestä, että hän oli\nkiinnittänyt puoleensa yhteisen huomion. Hän katsoi ympärilleen ja\nsamalla kaikki luolassa olijat, paitsi häntä itseään, purskahtivat\nsuureen nauruun, jonka hän, naurun esine ja syy, kesti aivan tyynesti\nja rauhallisesti.\n\n\"Mikä itserakas houkka tuo poika on!\" mutisi Verveen halveksien, heti\nkun nauru taukosi.\n\n\"Soisin, että minulla olisi monta tuollaista houkkaa, mestari\nVerveen\", sanoi Treslong. \"Hän on tosin paha kerskailemaan, mutta\nei hän sillä ketään loukkaa, enkä tiedä ainoatakaan uskollisempaa,\njärkevämpää ja rehellisempää jäsentä koko liittokunnassamme.\"\n\n\"Ja mahdollista on\", sanoi saarnaaja, \"että sellaisessa maassa sanan\nsiemen kantaa hyvän hedelmän; mutta mitä noihin tovereihin tulee,\njotka seisovat hänen ympärillään, pelkään minä, että hyvä siemen\nheissä on tukahtunut orjantappuroihin.\"\n\n\"Äskeiseen keskusteluun palataksemme\", sanoi Verveen, jota tuo\nsoimaus näytti suututtavan, \"on teidän mielestänne siis kuningatar\nElisabet sopivin meitä auttamaan ja te sanotte häntä sekä\nprotestantiksi että vapaaksi. Olkoon niin, mutta te ette näytä\ntietävän, että hän, vaikka onkin protestantti, on kieltäytynyt\nauttamasta Ranskan hugenotteja, ja kuitenkin olen varma siitä, että\nhäntä paljoa vähemmin arveluttaisi sotia Ranskaa kuin Espanjaa\nvastaan. Kenties hän ei ole niin vihamielinen ja julma kuin\nhänen sisarensa, mutta ei hän ainakaan ole mieltynyt veljiimme,\npuritaaneihin.\"\n\n\"Mutta hänen paras neuvonantajansa, Sir William Cecil\", sanoi\nTreslong, \"kuuluu kuitenkin suuresti suosivan puritaaneja, ja\nsentähden toivon, että me, jos antaudumme hänen turviinsa, vihdoinkin\npääsemme irti orjuuden ikeestä ja saamme tuhat kertaa suuremman\nvapauden kuin mikä meillä nyt on. Te ette saa unohtaa, että\nElisabetin asema on nykyään sangen vaikea ja ettei hän ole osoittanut\nmuuta kuin hyvyyttä ja ystävyyttä niille meidän maamiehillemme,\njoitten on onnistunut paeta Englantiin. Hän tosin ei ole puritaani,\nmutta ei hän ainakaan ole katolilainen.\"\n\nTässä uusi meteli taas katkaisi heidän keskustelunsa. Kerjäläiset,\njotka viini oli saattanut rajulle tuulelle, olivat kokoontuneet\nkahden toverinsa ympärille, jotka ajan ratoksi miekkailivat\nkeskenänsä. Treslong, joka pelkäsi, että leikistä voisi tulla tosi,\naikoi juuri astua väliin, kun pöllöhaukan kimeä kirkuna tunkeutui\nholviin.\n\nKaikki säpsähtivät. Jokainen näytti tietävän tehtävänsä. Lamput\notettiin alas ja pantiin niin, että ne saatiin sammutetuksi millä\nhetkellä hyvänsä. Kaikki nousivat pystyyn ja kuuntelivat, käsi kiinni\nmiekan kahvassa tai pistoolissa, eikä kuulunut hiiskaustakaan. Toisen\nluolan suu aukaistiin ja pidettiin huolta siitä, että päästäisiin\nheti pakoon, jos tarve vaati. Yhtäkkiä kuului kaksi kolkutusta\nylhäältä, jonka jälkeen lamput heti pantiin entiselle sijalleen.\n\nTuokion kuluttua aukeni laskuovi, ja Treslong, joka oli käynyt\nylhäällä, ilmestyi jälleen ja hänen seurassaan ystävämme Galama ja\nGerard Block.\n\n\n\n\nIX\n\nValinta.\n\n\nHeidän saavuttuaan vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, ja\nkoska seurakunta nyt oli täysilukuinen, siirtyivät sen jäsenet\nvaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja kokoontuivat pöydän ympärille.\nNe, jotka tähän asti olivat aikansa kuluksi laskeneet pilaa ja\nleikkiä, seisoivat nyt nöyrinä ja tarkkaavaisina. Heidän viettämänsä\nkulkurielämä, monenlaiset vaiheet ja vaarat, säännötön, mutta ankara\nsotakuri ja hurjat yritykset, joihin he alinomaa ryhtyivät, olivat\npakoittaneet heidät tottumaan kaikenlaisiin tilanteihin, nukkumaan,\nsyömään, laskemaan leikkiä, tappelemaan millä hetkellä hyvänsä, eikä\nse nopeus, jolla nämä seikat seurasivat toinen toistaan, ollut heille\nensinkään haitaksi.\n\nTreslong, Galama, Block ja nuo viisi päällikköä olivat sijoittuneet\npöydän ylipäähän. Muut istuutuivat sen ympärille ja kaikkien silmät\nkääntyivät Galamaan; häneltä he odottivat niitä suuria uutisia,\njoista kaikki tehtävät riippuivat. Ja kun hän seisoi siinä kauniine,\nvaalean tukan ympäröimme kelmeine kasvoineen, silmät säteillen\ntoivosta ja innosta, huulet hymyssä, näytti hän urhoollisuuden ja\njalon isänmaallisuuden perikuvalta.\n\n\"Minun tulee ensin esittää teille, hyvät herrat, uusi seuramme\njäsen\", lausui Galama sointuvalla äänellä, kun hän oli sydämellisesti\ntervehtinyt erityisiä ystäviään ja heidän kanssaan hetken haastellut.\n\"Hänet on lähettänyt meille ystävämme Pietari Blink, joka, kuten\nkaikki tiedämme, uutterasti valvoo etujamme Hollannin maakunnassa.\nHänellä on mukanaan Blinkin suosituskirje, jossa tämä vakuuttaa,\nettä Gerard Block, se on hänen nimensä, on tekevä paljon hyötyä\nmeille, koska hän on tarkoin tuntenut Brüsselin lapsesta asti.\nMinun ei tarvitse kysyä teiltä, mestari Block, oletteko vannoneet\nuskollisuutta Espanjan kuninkaalle, tämän maan herralle, Oranian\nprinssille, hänen ainoalle lailliselle sijaiselleen, ja meidän\nliitollemme, näitten uskolliselle auttajalle.\"\n\nBlock nyökäytti päätään myöntymyksen osoitteeksi.\n\nMutta useat Kerjäläiset katselivat häntä karsain, epäilevin silmin.\nGalama huomasi sen ja koetti poistaa heidän epäluuloaan.\n\n\"Pieninkin epäilys hänen uskollisuudestaan meitä kohtaan\", sanoi\nhän, \"on tällä hetkellä kokonaan hävinnyt, sillä minun tulee teille\nsanoa, että, vaikken ole sen pitempää aikaa häntä tuntenut, on hän\njo henkeni pelastukseksi pannut omansa alttiiksi. Ja totisesti\nolen varma siitä, että ellei hän parhaaseen aikaan olisi niin\ntehokkaasti auttanut minua, heiluisin ennen pitkää jossakin Brüsselin\nhirsipuussa.\"\n\nKerjäläiset katsoivat leppeämmin Blockia ja Galama jatkoi:\n\n\"Minun täytyy huomauttaa teille siitä kovasta iskusta, joka tällä\nhetkellä uhkaa meitä kaikkia. Minun ei tarvinne kertoa, millä\ntavalla herttuan ja hänen edeltäjänsä verenhimoiset kätyrit ovat\nsärkeneet kaikki pyhimmät ja hellimmät siteet, joita ihmislapset\nvoivat keskenään solmia ja kuinka he sillä tekosyyllä, että muka\nsuojelevat pyhää kirkkoa, hävittävät talomme ja ryöstävät tavaramme.\nMinun luullakseni teissä ei ole ainoatakaan, jota ei joku raskas,\nkova isku ole kohdannut, joka ei ole kadottanut armasta ystävää tai\nsukulaista ja nähnyt hänen kuolevan niinkuin kurjimman pahantekijän.\nMutta tällä kertaa emme kuitenkaan mieti kostoa. Nyt meitä kutsutaan\nhyvällä työllä asiaamme auttamaan, tehtävällä sellaisella, josta\npyhä vapautemme saa uutta elinvoimaa. Te muistatte kaikki, millä\nkehnolla ja kavalalla keinolla Alba, yhdeksän kuukautta sitten,\nsai haltuunsa molemmat kreivit Egmontin ja Hornin. Kun huhu heidän\nvangitsemisestaan levisi ympäri maan, ei kukaan sitä uskonut; mutta\nkun tieto varmeni päivä päivältä ja kun kuninkaan vielä sanottiin\nhyväksyneen tämän menettelyn, alkoi epäileväinenkin peljätä, että\nhuhussa on perää. Onko minun tarvis muistuttaa, teille, mikä\nääretön hyöty kuninkaalla oli heistä, varsinkin kreivi Egmontista?\nTarvitseeko minun mainita hänen urotöistään? Eikö koko maailma\nole ihaillen puhunut Lamoral Egmontista? Ja eikö naapurimme,\nranskalaiset, vielä tänään häpeällä muista St. Quentinin ja\nGravelines'in nimeä? Ja tiedättekö, kuinka nuo hyvät työt palkitaan?\nTänä aamuna hänen julkinen ja yksityinen vihamiehensä herttua on\npäättänyt julkisesti, Brüsselin torilla, Broodhuysin edustalla,\nmestauttaa sekä hänet että hänen vankitoverinsa ja ystävänsä kreivi\nHornin, -- ja se on tapahtuva huomenaamulla.\"\n\nHän herkesi ja katseli ympärilleen. Sanoma, joka nuolen nopeudella\noli levinnyt kautta kaupungin miehestä mieheen, näytti jo olevan\nuseimman tiedossa, ja heidän ainoana vastauksenaan oli vielä\nsynkemmät pilvet heidän otsallaan kun he tuijottivat toisiinsa,\nGalamaan tai alas lattiaan.\n\n\"Melkein koko sen ajan, kun kreivit olivat Gentissä vankeina\", Galama\nlisäsi, \"yritin salaa vapauttaa heitä, mutta kaikki yritykseni\nraukesivat tyhjään. Vihdoin tuli tieto, että heidät muutettiin\nBrüsseliin mestattavaksi. Minä lähetin kohta teille sanan, sillä on\nmahdollista, että me täällä saamme tehdyksi sen mikä ei Gentissä\nonnistunut. Minun ei tarvitse teille sanoa, mikä ääretön hyöty\nkreivi Egmontista olisi meidän asiallemme ja kuinka suurena apuna\nhän olisi mainehikkaalle päälliköllemme, Oranian prinssille. Hänen\nsotataitonsa, joka vetää vertoja Alballe, se kunnioitus, jota\nkansa ja etenkin sotaväki hänelle osoittaa, tekisi hänet prinssin\nja prinssin veljen parhaimmaksi tueksi. Minä kävin eilen illalla\nBrüsselissä mestari Blockin seurassa, ja me havaitsimme kumpikin\nkaikenlaista, joka tekee toimemme samalla kertaa sekä helpommaksi\nettä työläämmäksi. Antakaamme ystävämme Blockin ensin ilmaista, mitä\nhän on kuullut. Sen jälkeen minä kerron teille juttuni.\"\n\nKaikkien silmät kääntyivät Blockiin, joka aivan levollisesti lausui:\n\n\"Tiedot, jotka olen saanut hankituksi, eivät tosin ole runsaat, mutta\ntärkeät ja luotettavat, sillä olen saanut ne omalta serkultani,\njoka on herttuan kamariherra ja salaa kuuluu meidän puolueeseemme.\nHän ilmoitti minulle, että kaupungissa on mahdotonta nostaa kapinaa\nkreivien pelastamiseksi, vaikka olisimme sata kertaa väkevämmät kuin\nnyt. Kaksituhatta miestä asetetaan mestauksen ajaksi torille ja kaksi\nkomppaniaa kiertelee katuja, ettemme me tällä tavalla saisi mitään\naikaan, vaikka porvaritkin tulisivat avuksemme. Mutta nuo poloiset\nporvarit ovat niin alakuloisia, niin rohkeutta vailla ja niin\nsäikäyksissään, että tuskin löydämme kymmentä, jotka kuulevat meitä.\nAlba on haettanut Ypres'in piispan, joka tänä yönä kahdentoista\naikana menee Egmontin luo ja ilmoittaa hänelle hänen läheisen\nloppunsa. Kreiviä vartioidaan vahvasti ja ellei mitään keinoa keksitä\nhänen pelastuksekseen, on aikansa suurin sotapäällikkö ja mies, joka\nennen muita voi auttaa asiaamme, ennen neljänkolmatta tunnin kuluttua\nkylmä, hengetön ruumis.\"\n\nViimeiset sanat lausuttiin matalalla, värisevällä äänellä ja ne\ntekivät syvän vaikutuksen. Uhkaava onnettomuus painoi raskaasti\njokaisen mieltä. Treslong huomasi surullisen mielialan, rypisti\notsaansa ja päätti, jos mahdollista, ohjata ajatukset toisaalle. Hän\notti pikaisesti puheenvuoron ja saneli hilpeästi:\n\n\"Meidän ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon, vaikka vihollinen\ntähän aikaan on meitä väkevämpi, ja vaikkemme voi asettaa mitään\narmeijaa häntä vastaan. Tiedämme, että eräs meidän joukostamme on\nhiljattain saanut voiton heidän joukostaan Frislannissa, vaikka\nmeikäläisiä oli puolta vähemmän kuin heitä, ja kuka tietää, vaikka\nmeidän vielä onnistuisi kukistaa heidät vähemmilläkin voimilla?\nMeidän sopii ainakin yrittää, ja minä puolestani olen valmis siihen,\nvaikka menisinkin surmilleni. Kun Yonker Galama tuli, olin näkevinäni\nettä hänen kasvoillaan ilmeni jonkun verran toivoa. Me emme ole vielä\nkuulleet, mitä hänellä on sanottavaa. Kenties eivät porvarit sentään\nole niin alakuloisia ja kenties he, jos he saavat tietää, että me\nolemme lähimailla, uskaltavat käydä yritykseen käsiksi. Mitä tietoja\nteillä on, Yonker?\"\n\nKun Galama jo oli Treslongille kertonut, mitä hyötyä hänellä oli\nollut Brüsselin matkasta, oli tämän sanoilla toivottu vaikutus.\nLäsnäolijat odottivat hartaasti, mitä Galamalla olisi sanottavaa.\n\n\"Te olette kumpikin oikeassa\", sanoi Yonker, \"sekä te, herra, että\nte, mestari Block. Luulen todellakin, että Brüsselin porvarit ovat\nkärsineet niin paljon, etteivät he uskalla taistella espanjalaista\nvastaan. Mutta vielä on heidän joukossaan miehiä, jotka eivät\ntiedä, mitä pelko on. Eilen illalla kävin Broodhuyssä, siellä,\njossa kreivejä talletetaan, ja silloin aloin hiukan toivoa, että\njoku meistä voisi saada kreivi Egmontin pelastetuksi; mutta kreivi\nHornin hyväksi pelkään minä, emme voi mitään. Yritys on kuitenkin\nperin vaarallinen ja on sen lisäksi tehtävä niin taitavasti,\nettemme sekoita vaaraan ketään muuta kuin itsemme. Yhden meistä\ntäytyy, dominikaanimunkiksi puettuna, mennä Broodhuysiin, jossa\nhänet vartijajonon välitse viedään ullakolle. Sieltä täytyy hänen\navaran kamiinin kautta kiivetä alas kreivi Egmontin huoneeseen ja\nhiljaisella tavalla panna vahtimies siihen tilaan, ettei hänestä\nole mitään haittaa. Sitten kreivi vaihtaa vaatteita vapauttajansa\nkanssa ja jättää valepuvussa vankihuoneen, sillä välin kun toinen\njotenkin koettaa päästä ullakolta viereiseen kalamyymälään. Samaan\naikaan yksi meistä kiipeää kaupungin vallille, käy äkkiä vartian\nkimppuun, ja toiset tulevat samaa tietä. Näiden on määrä silloin kun\nkreivi lähestyy, hyökätä vahtien päälle ja avata portti, joka ei ole\nvaikea työ. Niitten, joilla on hevoset, tulee seurata kreiviä hänen\npakomatkallaan Ranskaan, toiset pelastakoot itsensä miten voivat.\nTämä on minun tuumani ja se on ainoa, jolla on vähän menestymisen\ntoivoa. Se on hurja yritys ja minä luulen, ettei kukaan ryhdy\nsiihen vapaaehtoisesti. Ottakaa huomioon vaarat: Se, joka lähtee\nBroodhuysiin, ei saa paljon välittää hengestään; sillä jos nämä\nvehkeet tulevat ilmi, on hän kuoleman oma, kuten myöskin se, joka --\"\n\nHänen äänensä vapisi, mutta hän rohkaisi mielensä. Haudan hiljaisuus\nvallitsi Kerjäläisten joukossa. Vihdoin Treslong lausui:\n\n\"Kuka ottaa vapaaehtoisesti toimekseen käydä vartian kimppuun?\"\n\n\"Minä.\"\n\nSe oli Block. Hän seisoi suorana ja silmäili joukkoa ympärillään.\n\n\"Minä en olisi niin rohkea\", sanoi hän, \"mutta minä olen pienestä\npojasta tuntenut Brüsselin ja kiipeillyt kaikilla sen valleilla,\nennenkuin kaupunki joutui piiritystilaan. Tunnen erittäin tarkoin\nportin läheiset paikat. Siellä olen usein kahlannut kaivannossa ja\nkontannut edestakaisin viemäreissä. Se on vielä sama kuin ennen, ja\nminä takaan hengelläni, että toimitan asian kunnollisesti.\"\n\nMutta Treslong ja muut liittoveljet näyttivät kuitenkin arvelevan,\nsuostuisivatko he näin rohkeaan tarjoukseen, varsinkin kun se lähti\nmiehestä, joka tänään oli ensikerran heidän seurassaan ja jota ei\nkukaan heistä tarkemmin tuntenut. Block huomasi tuon.\n\n\"Teissä on epäilemättä monta\", sanoi hän, \"jotka jonkinlaisella\nepäluulolla katselevat tarjoustani. Mutta suokaa minun lyhyesti\nilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttiminani. Meillä ei ole kuin\npuolineljättä tuntia aikaa, joiden kuluessa on kaikki tehtävä, sillä\nsen jälkeen Ypres'in piispa on vangin luona. Siinä toimessa, johon\nminä olen tarjoutunut, ei ole kenestäkään mitään apua, ellei hän\ntarkoin tunne vallia ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, jos ensimäinen\nyritys menee pilalle, ei tarvitse toista tehdäkään, sillä vahdit\nosaavat silloin olla varoillaan. Kaikki riippuu siis yhdestä\nkerrasta. Jos joku luulee paremmin kuin minä voivansa sen tehdä, suon\nkernaasti hänen mennä. Mutta minun tekee suuresti mieleni maksaa edes\nosa velastani noille verikoirille.\"\n\nHän puhui kiivaasti ja, kuten näytti, myös sydämensä pohjasta. Hän\noli nähtävästi päässyt tarkoituksensa perille ja huomasi hyvillä\nmielin, että moni, hänen puhuttuaan, osoitti suostumustaan pään\nnyökäyksellä. Treslong näytti vähän aikaa miettivän ja lausui sitten:\n\n\"Niin, ehkä se lienee parasta. Olin ensin aikonut itse ryhtyä siihen\ntoimeen, mutta, lähemmin mietittyäni, luulen, että munkinvirka\nluonnistuu minulta paremmin. En ole vielä unohtanut kaikkea latinaani\nja olen suuttunut tähän laiskurielämään. Kuka siis hankkii minulle\nmunkinkaavun?\"\n\nMutta tässä häntä kohtasi kova vastarinta. Ei kukaan Geuseistä\ntahtonut suoda hänelle tuota tointa. Muutamat arvelivat, että hänen\npitäisi jäädä viemään heitä vallille, toiset taas, että häntä\ntarvittaisiin järjestyksen valvomiseen, koska ei kukaan muu täyttänyt\nhänen sijaansa. Toiset laskivat leikkiä hänen epäpapillisesta\nulkomuodostaan ja väittivät, ettei häntä milloinkaan laskettaisi\nportista sisään. Treslong näytti arvelevan.\n\n\"Mitä te sanotte, Yonker?\" kysyi hän Galamalta.\n\nKova taistelu oli tällä välin riehunut Galaman rinnassa. Hän hehkui\nhalusta itse tarjoutua tuohon toimeen, mutta lupaus, jonka hän oli\nantanut Agnesille, sulki hänen suunsa. Hän seisoi siinä, huulet\ntiukasti suljettuina, poskilla puna. Kun Treslong puhutteli häntä,\nveti hän raskaasti henkeään, mutta ei lausunut sanaakaan.\n\nÄänettömyys valtasi hetkeksi koko liittokunnan, ja moni näytti\nepäilevän, miten friisiläisen käytös olisi selitettävissä. Vihdoin\nlausui Block matalalla ja melkein säyseällä äänellä:\n\n\"Suokaa anteeksi, herra de Treslong, mutta minusta ne väitteet,\njoilla on koetettu estää teidän menoanne, eivät ole aivan\nperusteettomia. Teidän kasvonne tuntee melkein jokainen\nbrüsseliläinen, sillä kreivi Brederoden uljasta toveria ei voi kukaan\nHollannin mies unohtaa. Ja minkä vuoksi te lähtisittekään? Jalo\nYonker tässä minun vieressäni haluaa hartaasti tuohon kunniatyöhön,\nsiitä olen varma. Hän osaa kaikkialle Broodhuysissa, häneltä sujuu\nlatina ja hänessä on munkkia ainakin enemmän kuin teissä, Teidän\narmonne, ja eilisillan pieni kohtaus on osoittanut, ettei häneltä\npuutu neuvokkuutta ja uskallusta\".\n\nLiittolaiset vastasivat Blockin ehdotukseen lujilla suosion\nosoituksilla. Ainoastaan Treslong ja Hannu olivat eri mieltä. Hannu\noli ääneti ja katsoa tuijotti Blockia. Treslong lausui suoraan\ntyytymättömyytensä, mutta Kerjäläiset, jotka tunsivat hyvin Galaman\navut ja ansiot, kumosivat kaikki vastaväitteet ja Yonker itse suostui\nehdotukseen mitä suurimmalla halulla. Hän tarttui Blockin käteen ja\npusersi sitä hartaasti. Sitten hän lausui, kääntyen Treslongiin:\n\n\"Tulkaa, herra, älkäämme enää tuhlatko sanoja. Minä lähden ja saatan,\njos Jumala suo, kreivin teidän luoksenne tunnin, parin kuluttua. Aion\nkaikin keinoin pyrkiä jälleen ulos, ja ellei minun onnistu päästä,\nkuolen iloisena, jos vain kreivi on vapaana. Hannu, tuo minulle\nmunkinkaapu ja riisu minulta tämä puku, sillä aika on täpärällä ja\njokainen silmänräpäys kallis. Vielä yksi asia: kreivi seisahtuu\nvähäisen ristikadun kulmaan, viheltää hiljaa ja lausuu tunnussanan\n'vapaus'. Lopputoimista saatte sopia keskenänne. Missä on Hannu?\"\n\nHänelle sanottiin, että Hannu oli mennyt toiseen holviin hakemaan\ntarvittavaa pukua; välttääkseen ajan hukkaa nosti Galama heti\nesiripun ja astui Hannun luo.\n\nHannu seisoi keskiholvissa ja hänen ympärillään oli kasa kaikenlaisia\nvaatteita, jotka sikin sokin peittivät permannon. Seinillä riippui\njoukottain kaikennäköisiä aseita ja eräässä nurkassa sijaitsevat\nkaksi kolme tynnyriä sisälsivät niitä aineita, joita Kerjäläiset\neniten tarvitsivat: viiniä ja ruutia. Heti kun hän näki isäntänsä,\nlaski hän lampun, jota hän piti kädessään, maahan ja avasi Galaman\nrintahaarniskan. Tämän tehtyään hän kumartui, ikäänkuin etsiäkseen\njoitakin vaatteita. Mutta oikeastaan hän hyvin tarkoin katseli\nhaarniskaa ja kirjailtua vyötä, jossa Galaman miekka riippui. Vaikkei\ntarkastelua kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, näytti se sentään\ntyydyttäneen Hannua, sillä hän pani pois kummankin esineen ja seisoi\nhetkisen ajatuksiin vaipuneena.\n\nHänen isäntänsä katseli häntä mielihyvällä, sillä Hannu oli yhtä\npaljon hänen ystävänsä kuin palvelijansa; hän lausui usein yhtä\nviisaita mietelmiä ja antoi yhtä oivallisia neuvoja kuin älykkäimmät\nmiehet, -- seurasipa usein menestyskin näitä neuvoja. Nyt hän\nseisoi ja loi herraansa katseen, josta huomasi, että hänellä oli\njotain sydämellään, mutta että hänen oli vaikea sitä sanoa. Hänen\nhuolettomasta hilpeydestään ei näkynyt merkkiäkään ja hänen tummista\nsilmistään loisti vakava, miettivä mieli.\n\n\"No, Hannu\", kysyi Galama, \"mitä tuumailet?\"\n\n\"Hm, Yonker, muistin kreiviä\", vastasi Hannu hitaasti, \"ja ajattelin\nmiltä hänen olonsa tuntunee huomenna tähän aikaan.\"\n\n\"Sitäkö vain?\" sanoi Galama. \"Tuntuu varmaan tavattoman hyvältä olla\ntuolla puolen rajaa.\"\n\n\"Voi olla niinkin, ettei hän tunne mitään\", vastasi Hannu kumartuen\nuudestaan ja kaivellen vaatekasaa.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi hänen isäntänsä. \"Sinä näytät olevan toivoton\ntuon asian suhteen.\"\n\n\"Tiedättehän Yonker, että yritys on vaarallinen. Ensiksikin tunnetaan\nteidän kasvonne heti portilla, ja kummastusta herättää, että\nespanjalainen upseeri tänään tulee munkin puvussa.\"\n\n\"Minä tiedän tunnussanan. Joudu siis!\"\n\n\"Sitten on tuo Agnes neiti\", jatkoi Hannu, puhuen melkein itsekseen.\n\n\"Agnes tietää varsin hyvin, mitä on tekeillä\", keskeytti Karel hänet\nmaltittomasti.\n\n\"En luule, että hän pysyy niin kylmäkiskoisena ja varovaisena, kuin\nhänen tulisi, ja sitten hän kenties itkee ja koko hanke tulee ilmi ja\nmeidän käy hullusti --\"\n\n\"Meiltä menee koko aika hukkaan, jos tässä pitemmältä lepertelemme\",\nsanoi Galama yhä kärsimättömämmällä äänellä. \"Kaapu tänne, ja\nkiirehdi, jos et vielä ole sitä löytänyt. Kello on kohta yhdeksän ja\nkymmeneltä minun täytyy olla siellä.\"\n\n\"Voi Yonker\", sanoi Hannu mielenliikutuksesta käheällä äänellä, \"minä\najattelin todella, että -- teidän ei tule -- te ette saa --\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" huudahti Galama, polkien jalkaa. \"Aijotko\npidättää minua täällä kaiken yötä, vai mitä? Anna paikalla kaapu\nminulle, tai malta, minä haen sen itse. Tulen ilman sinuakin toimeen.\"\n\nYonker älysi aivan hyvin, mitä Hannu tarkoitti, ja on mahdollista,\nettä sisällinen ääni kuiskasi hänelle uskollisen palvelijan olevan\noikeassa. Mutta jo tuo yksistään olisi yllyttänyt itsepintaista\nfriisiläistä noudattamaan omaa päätään. Mutta jos Galama oli\nitsepäinen, oli Hannu vielä järkähtämättömämpi.\n\n\"Hiiteen tuo!\" sanoi hän uljaasti, samalla kun hän heitti\nmunkinkaavun menemään ja vakavasti katseli isäntäänsä. \"Ettekö\nymmärrä, Yonker, ettei teidän sovi mennä? Miksi vastustelette, kun on\nkysymyksessä kreivi Egmontin, neiti Agnesin ja teidän sisarenne onni?\nEn väitä, että teiltä muulloin puuttuu karskia mieltä; mutta tällä\nkertaa sitä puuttuu, siitä panen henkeni, kun teidän on oltava neiti\nAgnesin ja sisarenne läheisyydessä.\"\n\n\"Se saadaan nähdä\", vastasi Karel, ylpeästi oikaisten käsivarttaan.\n\"Kiitän sinua hyvästä tahdostasi ja uskon, että se, mitä lausuit\nminusta oli hyvin tarkoitettua. Mutta kun minut on tähän toimeen\nvalittu, en kammo sitä, ja vaikka tehtäväni onkin vaikea, olemme\nkuitenkin jo Agnesin kanssa miettineet kaiken valmiiksi, ja pidän\nkunniana, että liittoveljeni luottavat minuun. Anna kaapu minulle!\"\n\n\"Ei\" sanoi Hannu isällisellä äänellä, \"liittoveljet eivät luottaisi\nteihin, jos he tietäisivät, mitä minä tiedän. He eivät tunne teitä\neivätkä neiti Agnesia, he eivät tiedä, että hän on itkenyt tämän\nvyön vaaleaksi. Ette voi kieltää, Yonker, että joko hän tai teidän\nsisarenne tai kumpainenkin on teidän tähtenne vuodattanut kyyneleitä.\nNainen on nainen eikä milloinkaan muuksi muutu. Mutta jos hän nyt\njo on itkenyt, niin mitä hän tehneekään vastedes, kun hänen täytyy\nteidän kanssanne kokea vaaroja? Toisesta on toisella niin paljon\nhuolta, että te molemmat joudutte perikatoon.\"\n\nMutta tästä ei ollut mitään hyötyä. Galamasta saattoi nähdä, että hän\nkatsoi arvoansa loukatuksi; hän tempasi kaapun palvelijansa kädestä\nja alkoi, välittämättä toisen inttämisestä pukea sitä ylleen. Hannu\npudisti päätään, meni holvin suuhun ja nosti esirippua. Etuholvi\noli muuttunut toisennäköiseksi. Pöytä oli siirretty pois, kivet\nvieritetyt loukkoon. Kerjäläiset valmistautuivat retkelle ja Block\noli jo lähtenyt toimiinsa. Kun Hannu pisti päänsä luolan suusta,\noli hän vähällä sysätä Treslongia, joka seisoi vieressä, vakavasti\nkeskustellen Verveenin ja saarnamiehen kanssa. Palvelija kosketti\npäällikön käsivartta. Treslong kääntyi ja näytti kummastuneelta\nhuomatessaan Hannun.\n\n\"Toivon, että Teidän Armonne ei pane pahakseen\", sanoi Hannu\nnöyrästi, \"mutta Yonker on aivan taipumaton ja minun luullakseni\nte olette ainoa, joka saatte hänet järkiinsä. Älkää laskeko häntä\nBroodhuysiin, sillä saatte olla varma siitä, että hän pilaa koko\nasian.\"\n\nTreslong naurahti ja lausui katsellen molempia toisia:\n\n\"Te näette, etten suotta ole huolissani. Käykäämme hänen luokseen\",\nja kaikki kolme menivät luolaan, Hannu jälessä iloisena ja\nkummastellen.\n\n\"Minun on juolahtanut mieleeni, Yonker Galama\", sanoi Treslong\ntyynesti, mutta päättävällä äänellä, \"että te ette sittenkään ole\nmeistä sopivin tähän yritykseen. Muistaakseni olette minulle sanonut,\nettä sisarenne asuu Broodhuyisissä ja että kartanon hoitaja sekä\nhänen tyttärensä ovat teidän läheisiä tuttavianne; -- tämän kaiken\nvuoksi on teidän parasta olla sinne menemättä. Ajatelkaa, ettei tässä\nkysytä kunniaa, vaan Egmontin henkeä.\"\n\nKarel Galama, joka seisoi valmiiksi puettuna, munkinkaapu yllään ja\nrukousnauha vyötäisillään, rypisti otsaansa kuullessaan nämä sanat;\nhän vaaleni ja ynseä hymy leikki hänen huulillaan. Ajatus, että hän\njälleen kävisi Brüsselissä, että hän Agnesin rinnalla astuisi vaaroja\nkohti, suojelisi häntä ja kuolisi hänen ja kreivi Egmontin puolesta,\noli hänestä niin ihana, niin ylevä, niin viehättävä, että hän oli\npäättänyt vastustaa Treslongin käskyä. Huomatessaan päällikön tyynen\nja käskevän katseen, arveli hän, että tämä oli häntä itseään paljon\nkokeneempi ja että hänellä oli valta estää häntä lähtemästä. Hänen\nmieleensä johtui myös, mitä Agnes oli sanonut, ja hän päätti myöntyä.\nHetken ääneti oltuaan, virkkoi hän matalalla äänellä:\n\n\"Minä tottelen, mitä hyvänsä te käskette.\" Treslong puristi\nsydämellisesti Galaman kättä. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä\nnuorukaisen sielussa liikkui, ja vaikka hän oli päättänyt saattaa\nperille tahtonsa, antoi hän kuitenkin arvoa niille tunteille, joilla\ntoinen oli kuunnellut hänen sanojaan.\n\n\"Nyt on lähinnä kysymys siitä kuka lähtee teidän sijastanne?\" sanoi\nVerveen.\n\n\"Minä olen siihen omiani, koska ennenkin olen tällaisessa ollut\",\nsanoi Hannu, astuen esille eräästä holvin sopesta. Hän oli kuten\nhänen herransakin munkiksi puettu, mutta koska hän oli lihavampi ja\nkasvoiltaan pyöreämpi, oli hän niin munkin näköinen, että Galamankin\ntäytyi nauraa, ja kun hän vielä lisäksi matalalla äänellä lausui:\n\"Ave Maria, ora pro nobis!\" oli häntä mahdoton muuksi luullakaan.\n\n\"Hän on oivallinen\", sanoi Verveen. \"Hän tuntee Broodhuysin\ntarpeeksi, eikä sen naisia kylläksi, kuten te Yonker\", ja hän\nnyhkäisi leikillisesti tätä kylkeen.\n\nKun asiaa oli selvitelty suostui Treslong ja Hannulle neuvottiin\ntarkasti, mitä hänen tuli tehdä. Nopeasti ja hiljaisesti siirrettiin\nmuutamia tynnyreitä ja vaatteita pois, jonka jälkeen Treslong painoi\nsormellaan erästä rautanastaa ja ovi, joka oli tarpeeksi leveä\nyhdelle miehelle, aukeni seinästä vieden käytävään, joka oli yhtä\nleveä. Hannu astui siihen, palava lamppu toisessa kädessä, tikari\ntoisessa, ja katosi näkyvistä.\n\nVähän aikaa seisoivat miehet ääneti oven suussa, josta kalsea yötuuli\npuhalsi holviin. Lampun valo himmeni himmenemistään ja katosi\nviimein. Samalla kajahti pöllöhaukan ääni, häiriten yön hiljaisuutta.\nTreslong sulki heti oven ja peitti sen vaatteilla ja astioilla. Sen\njälkeen kääntyi hän Galaman puoleen, joka yhä vielä seisoi kädet\nristissä miettivän näköisenä, ja puhui hänelle, osoittaen oveen päin:\n\n\"Jumala varjelkoon tuota poikaa ja saattakoon hänet hengissä\ntakaisin; sillä hän on harras ja vilpitön sielu, jonka vertaista\naniharvoin tapaa.\"\n\nGalama taivutti päätään ja sanoi: \"Amen\".\n\nNuo kolme miestä palasivat nyt etumaiseen holviin; tällä välin oli\ntapahtunut suuri muutos liittoveljesten ulkomuodossa. Muutamien\nyltä olivat kummankirjavat puvut kadonneet. Huopahattujen sijaan\noli tullut rautaiset kypärät, vöissä kiilsivät tikari ja pistoolit\nja rintaa suojelivat teräslevyt. Ei aikaakaan, niin kaikki olivat\nvalmiina ja seisoivat yhdessä joukossa holvin alapäässä. Treslong\nselitti ensin muutamin sanoin, minkätähden he näkivät edessään\nGalaman Hannun sijasta, ja jatkoi sitten seuraavaan tapaan:\n\n\"Toverit, tämä on luultavasti viimeinen ilta, jonka me yhdessä\nvietämme näillä tienoilla. On mahdollista, että hankkeemme Egmontin\npelastamiseksi onnistuu. Jos niin käy, on teidän seurattava minua\npuolustaaksenne häntä hänen pakomatkallaan tuolle puolen rajaa.\nMutta mahdollista on sekin, ettei yritys onnistu. Siinä tapauksessa\nitse kukin hoitakoon oman asiansa. Minä puolestani aijon pyrkiä\nkreivi Ludvigin sotajoukkoon. Tietääkseni on Alba antanut käskyn\narmeijalleen heti mestauksen jälkeen lähteä liikkeelle Frislantiin.\nTaisteluista siis ei ole puutetta ja joka mies otetaan ilolla\nvastaan meidän armeijaamme. Mutta ne, joitten mielestä on parempi\njäädä tänne, jääkööt vain, vaikka minä en siihen neuvoisi ketään.\nEspanjalaiset epäilevät jo tätä paikkaa ja milloin hyvänsä te voitte\njoutua kiinni täällä. Mutta ainakin tänä yönä, jos yrityksemme\nepäonnistuu ja meidän täytyy paeta metsään, karttakaa etupäässä tätä\npaikkaa ja sen seutua. Jos ei asiamme nyt menesty, lakkaan minä teitä\njohtamasta ja Yonker Galama astuu minun sijaani. Suokaa minun lausua\nsulimmat kiitokseni siitä vireydestä ja alttiudesta, jolla olette\nminua auttaneet. Älkää milloinkaan unohtako, että taistelette suuren\nja pyhän asian puolesta. Muistakaa, että koko maailma luo katseensa\nteihin, älkääkä minkäänlaisella kehnolla, kunnottomalla työllä\nhäväiskö liittomme nimeä ja suuren päällikkömme, Oranian prinssin,\nmainetta. Juokaamme malja hänen terveydekseen ja meidän onneksemme;\nsen jälkeen lähdemme heti matkaan.\"\n\nPikarit täytettiin nopeasti ja tyhjennettiin \"Geusien, prinssin ja\nTreslongin onneksi\", ja tämän ohessa lausuttiin monta kirousta Albaa\nvastaan.\n\n\"Meidän täytyy mennä yksitellen\", jatkoi Galama. Metsän rannassa,\nIxellesin tien haarassa, noin sata askelta portista me jälleen\nyhdymme. Yonker van Hagendorp astuu etupäässä.\n\nVan Hagendorp nousi tikapuita ylös ja pian kuuluivat hänen askeleensa\nkäytävästä. Vähän ajan kuluttua kuului pöllöhaukan kirkuna, ja toinen\nmies lähti menemään. Hetken päästä oli holvi ihan tyhjä. Galama ja\nTreslong lähtivät sieltä viimeiseksi. Heitä tervehti tulen kantaja,\njoka kaiken iltaa herkeämättä oli tehnyt vartian virkaa.\n\n\"Te olette vartioinut hyvin, Frank. Tämän saatte muistoksi minulta\nja antakaa tämä pöllöhaukoille\", sanoi Treslong, antaen vartialle\nmuutamia tukaatteja. \"Ennen huomista ei kukaan meistä palaa tänne\nja teidän sopii nyt levähtää. Jos vihollinen karkaisi tänne meidän\npoissa ollessamme, on metsäkissan ääni varoitushuutona. Jääkää\nhyvästi; me emme tapaa teitä enää.\"\n\n\"Aijotteko, Teidän Armonne, jättää meidät?\" kysyi mies, langeten\ntoiselle polvelleen ja suudellen kunnioittavasti päällikön kättä.\n\"Minä pelkään, ettei meidän piilopaikkamme enää kauvan pysy salassa.\nKun te ja Yonker lähdette pois, jää joukkomme päättömäksi ruumiiksi.\"\n\n\"Minä ainakin palaan tänne\", sanoi Yonker Galama. \"Olen päättänyt olla\nmenemättä kreivi Ludvigin luo. Ensin odotan täällä, palajaako Hannu.\nMutta jos huomaan, ettei siitä ole mitään toivoa, panen asiat täällä\nkuntoon ja ryhdyn entiseen toimeeni, s.o. kuljettamaan kirjeitä\nprinssin ja mestari Paavali Buysin välillä. Prinssin tahto oli, että\ntulisin tänne. Mutta olen ollut hänelle niin suureksi avuksi, että\nhän kaipaa minua takaisin. Sentähden -- Herran haltuun!\"\n\nJa taittaen seiniläitä syrjälle aukon edestä, astuivat molemmat\nmiehet taivasalle.\n\nYö oli sangen pimeä. Tähtiä ei näkynyt, sillä taivas oli mustien\npilvien peitossa ja tuskin saattoi erottaa mitään askeleen päästä.\nIlma oli varsin sovelias aijottuun yritykseen.\n\nÄäneti astuivat miehet sitä polkua, joka vei kaupunkiin, ja kuulivat,\nsuu hymyssä, kuinka vartia ylhäältä heidän lähtönsä osoitteeksi\nlasketti pitkän jonon haukan huutoja, jotka olivat yhtä luonnollisia\nkuin haikeita.\n\nKun he tällä tapaa ääneti ja varovasti olivat kulkeneet puolen tuntia\nja enemmänkin, pysähtyivät he. He olivat nyt metsän reunassa, noin\ntuhannen askeleen päässä kaupungista. Heidän ja kaupungin välinen maa\nkasvoi matalaa varvikkoa, josta ainoastaan paikottain joukko nuoria\npuita kohosi. Se oli kaikkein vaarallisin paikka, sillä ihminen, joka\nkulki matalassa pensastossa, saattoi helposti näkyä, eikä hän saanut\nsuurta suojaa niistä harvoista puista, joita seisoi yksitellen siellä\ntäällä. Miehet olivat kuitenkin varovaisia. Syvään kumartuneina\nliikkuivat he hiljalleen ja ääneti eteenpäin, kunnes he ehtivät\nviimeisen puuryhmän luo, jonka vieressä Ixellesin tie yhtyi metsässä\nsuikerteleviin monilukuisiin polkuihin. Joukko miehiä oli kokoontunut\npuitten alle.\n\n\"Olemmeko kaikki täällä?\" kysyi Treslong.\n\nMatalalla äänellä lausuttu: \"olemme\" kuului vastaukseksi.\n\n\"Laskeukaa maahan pensaisiin ja lähde sinä, Jonathan, tiedustelemaan.\nBlock on varmaan tämän, paikan kohdalla, jos hän ollenkaan on siellä.\nVihellä hiljaa kolmesti, hän vastaa samalla tavalla. Kahlaa kaivannon\npoikki, hän laskee sinulle nuoranpään. Sido siihen nämä köysitikapuut\nja tule tänne takaisin.\"\n\nTuokion perästä hiipi Jonathan kuin kissa pensasten välitse ja katosi\nyön pimeyteen.\n\n\"Huomatkaa!\" kuiskasi Treslong.\n\nLiittoveljet astuivat lähemmäksi häntä.\n\n\"Me nousemme köysitikapuita ylös toinen toisemme jäljessä, ensin\nminä, sitten Yonker Galama, sitten Hagendorp\", ja hän luetteli\njärjestään miesten nimet. \"Vallilla me heittäydymme pitkällemme\nkivenheiton päähän vahtihuoneesta, kunnes kreivi tulee. Mutta jos\nyrityksemme joutuisi ilmi taikka meidät petetään, täytyy meidän\npysyä koossa ja taistellen tunkea joko portin läpi tai vallin yli.\nKävi miten kävi, älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet minun\nkomentosanani. Ja nyt vaiti!\"\n\nKuka hyvänsä olisi voinut mennä paikan ohi aavistamattakaan siellä\nlöytyvän eläviä olentoja; sellainen haudankaltainen hiljaisuus siellä\nvallitsi. Vihdoin kuului jälleen Jonathanin ääni. Hän oli kenenkään\nhuomaamatta lähestynyt heitä.\n\n\"Tie on puhdas. Tikapuut riippuvat alas, ja kaivannossa ei ole kuin\npuolen jalan syvyydeltä vettä. Block sanoo, että vartiat melkein\nkaikki ovat tukkihumalassa.\"\n\nSilmänräpäyksessä nousivat miehet hiljaa seisaalleen ja astuivat,\nmiekka kädessä, Jonathanin, Treslongin ja Galaman johdolla eteenpäin.\n\nKolkkoina ja tuhonenteisinä seisoivat Brüsselin vallit heidän\nedessään. Kaupunkia, joka oli melkein päärynän muotoinen, ympäröi\nkymmenen tai viidentoista jalan korkuinen valli sekä kaivanto, joka\noli noin kaksi kertaa leveämpi. Tämä sai vetensä Senne-joesta,\njoka juoksi kaupungin halki, ja se täytettiin partaitaan myöten,\nkun kaupunki joutui piiritystilaan. Mutta koska tähän aikaan joen\nvesi oli suuresti laskenut eikä ollut pelkoa siitä, että kaupunkiin\nrynnättäisiin, jätettiin kaivanto melkein kuiville eikä vesi niillä\ntienoin ollut kuin puolen jalan syvyistä, vaikka sitä tavallisesti\noli usein seitsemättäkin jalkaa.\n\nMiehet luikahtivat perätysten kaivantoon ja heidän mustat haamunsa\nmuodostivat ikäänkuin sillan kaivannon poikki vallin juureen.\nTreslong tarttui tikapuihin ja nykäsi niitä. Ne pysyivät kiinni.\n\n\"Kun pääsen ylös, annan merkin\", sanoi hän kääntyen toisiin.\n\nSitten hän, miekka hampaissa, alkoi kiivetä ylös.\n\nHetken perästä Galama tunsi tikapuita nykäistävän, ja hän alkoi\nsamoin kiivetä. Hän pääsi pian ylös ja Treslong, joka oli polvillaan,\nveti hänet rintasuojan yli muurille.\n\n\"Missä Block on?\"\n\n\"Täällä olen; kuka kysyy?\" vastasi Blockin ääni.\n\n\"Minä se olen, Galama.\"\n\n\"Galama! Yonker, te täällä? Kuka on Broodhuysissä?\"\n\n\"Hannu.\"\n\nBlockilta pääsi kirous. Se oli lyhyt, mutta tuima, ikäänkuin jokin\nodottamaton vastoinkäyminen olisi kohdannut häntä.\n\n\"Mikä nyt on, Gerard?\" kysyi Treslong, joka niinkuin muutkin istui\nruohossa ja auttoi ylös uusia tulokkaita.\n\n\"Ei mikään\", vastasi Block, \"ajattelin vain, että Yonker olisi paljon\nparemmin sopinut Broodhuysiin. Mutta vähät siitä; siihen ei enää voi\nmitään, hiljaa vain.\"\n\nYhä ilmestyi uusia miehiä vallille. Ennen pitkää olivat he kaikki\nylhäällä ja istuivat ruohossa.\n\n\"Seuratkaa minua, mutta astukaa hiljaa\", kuiskasi Block.\n\nJokainen nousi ja lähti liikkeelle. He olivat vielä vallin harjalla.\nVallin takana oli tie, neljä viisi jalkaa vallia alempana. Tie\nkävi tämän sisäpuolitse yltympäri ja oli niin rakennettu, että\nse suojeli sotaväkeä vihollisten ammunnalta. Tuollaista tietä\nsanotaan tavallisesti turvatieksi, mutta vallin harjaa, jota pitkin\nliittolaiset kulkivat, rintasuojaksi.\n\n\"Meidän tulee astua alas turvatielle\", kuiskasi Block. \"Menkää\nperätysten.\"\n\nHe astelivat ääneti turvatietä. Yhtäkkiä pamahti pyssynlaukaus ja\nkuula vingahti ilmassa.\n\n\"Meidät on huomattu, me olemme joutuneet ilmi\", sanoi Block\nkuuluvasti, samalla kun hän pysähtyi ja kääntyi Treslongiin ja\nGalamaan päin, jotka kävivät edellä. \"Paetkaamme portille ja\nsyöskäämme siitä läpi.\"\n\n\"Seis!\" komensi Treslong. \"Tuo laukaus oli tahallinen, vaikka vähän\nennenaikainen. Me olemme epäilemättä joutuneet ilmi, ja te --\"\n\nVastaiselta taholta kaikui miesten huutoja, jotka keskeyttivät hänen\nsanansa.\n\n\"Portin luo!\" huusi Block, juosten edellepäin. Mutta samassa räjähti\nneljä laukausta ja hän vaipui maahan, tuskasta valittaen. Samalla\nryntäsi joukko sotilaita vallilta alas liittolaisten kimppuun.\n\nMutta Treslong ei kuitenkaan säikähtänyt. Hän huusi takanaan\nseisoville miehille:\n\n\"Takaisin vallinharjalle! Hypätkää kaivantoon! Pelastakoon kukin\nitsensä!\"\n\n\"Block! Ottakaamme Block mukaan\", huusi Karel, mutta häntä ei kuullut\nkukaan ja muut tempasivat hänet seuraansa.\n\nTuokiossa pakeni koko joukko vallinharjalle, sotamiehet perässä.\nUseimmat hyppäsivät arvelematta tuon vaarallisen harppauksen ja\ntulivat eheinä alas. Kaksi hidastelijaa joutui paikalla sotamiesten\nkäsiin ja heidät hakattiin maahan. Mudan läpi kahlattiin, metsään\npaettiin. Siihen ei mennyt kuin silmänräpäys. Pyssyn kuulat vinkuivat\nheidän perässään. Portti aukeni ja viisikymmentä miestä töytäsi\nulos ajamaan heitä takaa; mutta kun he hajosivat joka suunnalle, ei\nainoatakaan saatu kiinni.\n\nPuolen tuntia juostuaan seisahtuivat Galama ja Treslong, jotka olivat\npysyneet yhdessä, erääseen metsän osaan, joka oli kaukana Rookerystä.\nHe laskeutuivat maahan pensaitten alle ja odottivat. Vasta täällä he\nselvästi käsittivät tapahtuman seuraukset. Kreivi oli auttamattomasti\nhukassa, vaikka hänen olisikin onnistunut paeta Broodhuysistä. Siitä\nei enää puhumistakaan, että hän pääsisi vartiain ohitse.\n\n\"Kukahan lie pettänyt meidät?\" sanoi Treslong. \"Pelkään pahoin, että\nse on Block, teidän uusi tuttavanne. Ellei hän itse olisi kaatunut,\nolisin varma siitä. Olisi hyvä tietää, montako meistä on kaatunut.\"\n\n\"Minä en epäile Blockia\", sanoi Galama. \"Hän on luullakseni\nuskollisin meistä kaikista. Teidän täytyy myöntää, että se oli rohkea\nyritys, ihmeellistä vain, ettei meitä surmattu kaikkia.\"\n\n\"Voi\", sanoi Treslong kolkosti, \"Brüssel ei ole koskaan tuottanut\nminulle onnea. Minä jätän huomenna koko seudun. Lähtekäämme\nIxellesiin ja heittäkäämme kreivit kohtalonsa huomaan. Jumala\narmahtakoon heitä!\"\n\nHe nousivat ja kulkivat Ixellesiin päin, jossa Treslongin hevosta\noli säilytetty. Ja kun he kääntyivät selin kaupunkiin, heitti Galama\nviimeisen silmäyksen sinnepäin, ja lausui itkun tukahuttamalla\näänellä: \"Hyvästi, päättömät kreivit!\"\n\n\n\n\nX\n\nKiinni!\n\n\nSamassa huoneessa Broodhuysissä, jossa jo olemme nähneet Galaman\nja Agnesin kohtauksen, istui viimemainittu yksinään, kelmeänä,\nsurullisena ja miettivänä. Kauniiksi koristettu lamppu levitti\nvaloansa kammioon. Agnesin rinnassa näyttivät tunteet taistelevan\nyhtä vastakkaisina toisilleen kuin valkeus ja pimeys. Hän huokasi\ntuon tuostakin raskaasti; välistä liikkuivat hänen huulensa kuin\nrukouksessa, samalla kun hän nosti kosteat, kirkkaat silmänsä\ntaivasta kohti anovalla katseella. Rukin pyörä, joka usein\niloisella hyrinällään elähytti huoneen hiljaisuutta, oli nyt\nvaiti ja näytti melkein siltä, kuin tuolla pienellä koneella ei\nenää olisi ollut muuta työtä kuin silmien huvittaminen kulta- ja\nnorsunluu-koristeillaan.\n\nHänen siinä istuessaan aukeni ovi keittiön puolelta. Agnes säpsähti\nja kääntäen nopeasti päätään, loi hän tuskallisen, melkein\nhämmentyneen silmäyksen oveen päin. Mutta jännitys katosi ja hänen\nkasvonsa kävivät lempeämmiksi, kun hän näki palvelustyttönsä, osaksi\nsäälien osaksi rukoillen, silmäilevän häntä.\n\n\"Mitä kuuluu, Gritta?\" kysyi Agnes ystävällisesti.\n\nNäin kehoitettuna tyttö astui lähemmäksi, polvistui hänen viereensä\nja tarttui hänen käteensä. Se oli jäätä kylmempi.\n\n\"Voi emäntä\", sanoi tyttö säälien ja peittäen suudelmillaan nuo\nhienot sormet, joita hän koetti lämmittää, \"se ei ole oikein, että\naina istutte tuolla tavalla itseksenne mietiskellen. Te olette\nniin kalpean ja väsyneen näköinen. Poskienne puna, joka minua niin\nmiellytti, on kokonaan haihtunut enkä minä ole nähnyt teidän nauravan\nkertaakaan kokonaiseen vuoteen. Mieltäni karvastelee, kun näen teidän\ntällä tavalla kärsivän, sillä vaikka ette koskaan valitakaan, näyttää\nMaria neiti, joka oli niin kipeä, kuitenkin paljo terveemmältä kuin\nte, ja niin sanoo tohtorikin.\"\n\n\"Gritta\", sanoi Agnes, katsellen tyttöä lempeästi, \"sitä tautia,\njota minä sairastan, ei mikään lääkäri voi parantaa. Mutta näytänkö\ntodella niin huonolta? Tämä valo tekee minut kenties tavallista\nkalpeammaksi.\"\n\n\"Ei\", sanoi Gritta varmasti, päätänsä pudistaen, \"olen päivänaikaan\ntarkannut teidän kasvojanne ja huomannut että ne ovat vielä\nkalpeammat kuin nyt. Ja värisyttäähän teidän koko ruumistanne. Minä\ntiedän varmasti, että te olette kipeä ja se tulee noitten kirjojen\nlukemisesta. Isä Florisz sanoo aina, että minun pitäisi viskata ne\ntuleen, kun vaan yhdenkään näen, sillä joku häijy henki lentää muka\nheti minuun, jos niitä luen. Oi emäntäni, ehkä juuri sama henki teitä\nahdistaa. Saanko mennä hakemaan isä Floriszia? Hän ajaa sen ulos.\"\n\nAgnes nojasi päätään kättä vasten ja koetti ankaralla ponnistuksella\nhillitä tunteittensa kuohua. Hän ajatteli, millä tavalla hän\nparhaiten, tytön itsenkään tietämättä, saisi hänet taivutetuksi\navustamaan pelastustuuman toteuttamista.\n\nKarelin lähdettyä oli Agnes useaksi tunniksi jäänyt istumaan pimeään\nkamariinsa. Hän taisteli tunteitansa vastaan ja koetti tyynesti\nharkita mitä hänen oli tehtävä. Agnesilla oli, näet, sisällistä\nuskallusta eikä hän suvainnut pelkuruutta edes nimeksikään, mutta\nhän oli kuitenkin vaan heikko tyttö eikä kyennyt urotöitä tekemään\nparemmin kuin Mariakaan. Seuraavana aamuna oli hän sentään jo paljon\nparemmalla mielellä ja teeskenteli, omaksi ihmeekseen, sairautta niin\nmainiosti, että hänen isänsä todella tuli levottomaksi ja Florisz\nlupasi palata otollisemmalla ajalla, jonka Agnes määräsi illaksi.\n\nJa nyt käytti hän toista keinoa. Hän sanoi isälleen että olisi aivan\nturhaa puhua Floriszin kanssa alhaalla, missä sotamiesten hälinä\nyhtämittaa häiritsisi heidän puheitaan, mutta jos he saisivat mennä\nylikerroksen pikkukammioon, tuottaisi heidän keskustelunsa paljon\nrunsaammat hedelmät.\n\nVlossert ihmetteli tyttärensä pyyntöä, sillä tämä oli tähän asti ani\nharvoin käyttänyt tuota kamaria. Hän ei kenties olisi suostunut tähän\npyyntöön, mutta suuruspöydässä oli hän vähän liiaksi suudellut pulloa\nja hänellä oli kiire muutamien upseerien seuraan, jotka huvittelivat\nitseään nopan heitolla. Paitsi sitä oli eilinen riita Agnesin kanssa\nvielä tuoreena hänen muistissaan ja kun hän katseli tytärtään,\njoka istui kalpeana, silmät maassa, heltyi isän sydän. Hän suuteli\ntytärtään, siunasi häntä hyväksi ja kuuliaiseksi lapseksi, otti kynän\nja kirjoitti päästökäskyn. Tämän tehtyään hän, ikäänkuin raskas\npaino olisi vierinyt hänen sydämeltään, meni tiehensä viheltäen ja\nhelistellen rahoja taskussansa.\n\nAgnes jäi itsekseen ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään tulevan\ntapauksen varalle. Hän oli sanonut isälleen, että hän aikoi mennä\nyläkammioon saadakseen olla rauhassa sotamiesten hälinältä, sillä\nnäiden hallussa oli huoneen alusta, ensimäinen ja toinen kerros ja\nheidän raaka naurunsa ei ollut mikään pater-nosteriin (isämeitään)\nsoveltuva säestys; mutta nyt, kun hän alkoi miettiä asian eri kohtia,\ntunsi hän, että joka askeleella oli vastuksia. Jo silloin kun hänen\nisänsä katse oli sattunut häneen, oli hän vavahtanut, ja kuinka\nkävisikään, kun hänen täytyi mennä vierasten sotamiesten välitse ja\nkuulla heidän törkeitä pilapuheitaan. Hän melkein epäili, voisiko\nhän milloinkaan päästä tuohon kammioon vieressään Karel, jonka\nylpeän luonteen hän hyvin tunsi ja joka -- niin hän pelkäsi -- ei\nvarmaankaan sietäisi sotamiesten pilkkaa niin tyynesti kuin pyhän\nrippi-isän tulisi. Hän toivoi hartaasti, että joku muu liittolaisista\nvalittaisiin, sillä hänen täytyi itsekseen myöntää, että Karelin\nrinnalla koko hänen rohkeutensa lannistuisi.\n\nMutta millä keinoin pääsisi apumies huoneeseen, kun vartia seisoi sen\novella? Yhtäkkiä, kun Gritta tahtoi mennä isä Floriszia noutamaan,\njuolahti eräs tuuma Agnesin mieleen.\n\n\"Ei, Gritta\", sanoi hän suostutellen, \"isä Florisz on luvannut tulla\ntänä iltana ja hänen olisi jo aikaa pitänyt olla täällä. Odota häntä\novella ja kun hän tulee, saata hänet serkkuni Marian luo. Olen\nkutsuttanut toisen pyhän isän luokseni. Kun tämä saapuu, laske hänet\ntänne sisään äläkä salli isä Floriszin nähdä häntä. On parasta, että\nsinä oven suussa varrot tuota toistakin. Nyt jätä minut ja sano,\nkoska isä Florisz on saapunut.\"\n\nGritta katseli emäntäänsä vakavasti ja säälien ja lähti huoneesta.\nLäheisen Nikolainkirkon iso kello löi kymmenen; hitaasti ja\njuhlallisesti värähteli sen ääni hiljaisen kaupungin yli. Siihen\nvastasi toinen yhtä juhlallinen, vaikka erilainen kumea ääni ja\nAgnes kuuli sellaista jyskettä kuin puusepät olisivat olleet työssä\nlähipaikoilla. Hän peljästyi ja painoi kädet silmilleen, sillä hän\nymmärsi aivan hyvin mitä tuo kumina tiesi. Sen saivat aikaan miehet,\njotka rakensivat mestauslavaa torille, sille paikalle, jossa ennen\nkuin kaksitoista tuntia oli kulunut, verinen työ oli tapahtuva.\n\n\"Jos ei hän pian tule, on kaikki liian myöhäistä\", sanoi Agnes,\nastuen akkunan viereen ja vetäen verhoa syrjään. \"Ypresin piispa\non yhdentoista aikaan täällä ja kello on jo kymmenen. Missä Karel\nlienee?\"\n\nHän kääntyi toisaalle. Keittiön oven kautta, joka oli puoleksi auki,\nsaattoi hän nähdä kaikki, mitä tapahtui sekä siellä että taka-ovella.\nPapiksi puettu mies haasteli vartian ja Grittan kanssa. Kerran\nkäänsi hän vähän päätään ja seurasi sitten Grittaa Marian vastapäätä\nolevaan huoneeseen. Agnes tunsi hänet isä Florisziksi. Sillä hetkellä\ntuli hänen mieleensä kaikenlaisia ajatuksia. Tekikö hän oikein\njättäessään heikon, epäilevän serkkunsa yksin papin haltuun? Eikö hän\nsiten joutuisi syypääksi Marian uskostaan luopumiseen? Eikö hänen\nvelvollisuutensa ollut jättää kaikki ja suojella serkkuaan? Hän meni\njo ovea kohti, kun äkkiä joku ääni hänen takanansa hiljaa lausui:\n\n\"Benedictus, qui venit in nomine Domini.\" [Siunattu hän, joka tulee\nHerran nimeen.]\n\nAgnes katsoi taakseen. Kaksi mustaa silmää välkkyi häntä kohden\nmunkin hytyrän alta, mutta Agnes ei erottanut, oliko mies akkunan\ntakana vai sisällä huoneessa ja hänen pelkonsa esti häntä astumasta\nlähemmäksi. Mutta hän tointui jälleen, kun sama ääni lausui:\n\n\"Sopiiko tulla sisään, tyttäreni, vai onko vaara tarjona?\"\n\n\"Tulkaa vain\", sanoi Agnes levottomalla äänellä, \"mutta olkaa,\nJumalan tähden, varovainen\". Ja hän riensi keittiön ovelle ja sulki\nsen.\n\nHannu kiipesi sisään akkunasta ja veti sen kiinni.\n\n\"Kuinka, neiti Agnes\", sanoi hän, \"te seisotte edessäni ja värisette\nkuin haavanlehti? Ettekö enää tunne uskollista palvelijaanne, mustaa\nHannua?\" ja hän heitti hytyrän päästään.\n\n\"Hannu!\" sanoi Agnes ja koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä.\n\"Jumalan olkoon kiitos, ettei se ollut Karel. Kuinka on teidän\nlaitanne, uskollinen Hannu ystäväni?\" Ja hän kätteli Hannua.\n\nTämä pudisti kunnioituksella tuota pientä kättä ja nosti sen\nhuulilleen varovaisesti silmäillen ympärillensä.\n\n\"Kas\", sanoi hän, pitäen kättä suuressa, ruskeassa kourassaan,\n\"kuinka se vapisee! Tein luullakseni oikein estäessäni Yonkerin tänne\ntulemasta. Rakastavaiset, neiti Agnes, ovat tavallaan hyvät olemassa,\nkuten vastikään olen havainnut, sillä en olisi millään keinoin\npäässyt tänne, ellei tuolla vahtitolvanalla olisi ollut niin paljon\ntekemistä Grittan kanssa. Rakastavaiset ovat tavallaan hyvät, mutta\nkun heidän tulee yhdessä kokea vaaroja, ei heistä ole mihinkään.\"\n\nNämä verrattain merkityksettömät sanat eivät olleet vaikuttamatta.\nHannu seisoi siinä niin levollisena, niin välinpitämättömänä kuin\nolisi hän koko ikänsä ollut munkki ja nytkin liikkunut samassa\nvirassa ilman vähintäkään pelkoa. Agnes katseli Hannua ja tämän\nkäytös viihdytti häntä paljoa enemmän kuin mitkään sanat.\n\n\"Ettekö usko, että minä näytän hurskaalta ja vakavalta papilta?\"\njatkoi Hannu. \"Jo minulle on sanottukin, että minä varsin hyvin\nsopisin piispaksi. Enpä turhaan ollutkaan luostarissa 14 kuukautta.\nMutta istukaa hetkeksi ja selittäkää täsmälleen, kuinka ryhdymme\ntoimeen.\"\n\n\"Meillä ei ole enää kuin vähän aikaa\", sanoi tyttö, paljon\nlevollisempana. \"Tunnin sisällä on piispa täällä, ja silloin emme\nenää voi toteuttaa aikeitamme.\"\n\n\"Tunnin!\" sanoi Hannu kummastuneena. \"Ja Block sanoi kuitenkin, ettei\nhän tule tänne ennen kahtatoista ja vast'ikään löi kello kymmenen.\"\n\n\"Hän tulee yhdentoista aikana\", sanoi Agnes. \"Minulla on pääsykirja\nullakolle. Meidän tulee ensin astua keskimäisiä portaita ylös, sitten\noikealle Torvensoittajain kahden huoneen läpi. Sieltä vie portaat\ntoiseen kerrokseen j.n.e. ullakolle asti.\"\n\n\"Ja onko meidän mentävä keittiön kautta?\" kysyi Hannu, ovea osoittaen.\n\n\"Ei, me menemme tästä ovesta heti kun olette valmis.\"\n\n\"Käykää edellä, neiti. Kreivin tähden auttakoon meitä Jumala!\"\n\nAgnes oli noussut. Hän oli nyt aivan rauhallinen ja hänen toverinsa\npeloton käytös viritti hänessä menestyksen toivoa, joka tähän saakka\noli ollut sammuksissa. Hän avasi oven ristikäytävään ja kuunteli.\nHänen korviinsa kaikui sotamiesten naurua ja valmistustöitten\njyskettä ulkoa torilta ja kehoittaen puolestaan häntä rohkeaan,\ntehokkaaseen toimeen. Hän viittasi Hannua seuraamaan itseään. Joka\naskeleelta lisääntyi hänen uskalluksensa ja hän nousi ensimäiseen eli\npääkerrokseen vieviä portaita niin reippaasti, kuin hän olisi ollut\ntalon emäntä, jota joukko palvelijoita seurasi.\n\nBroodhuysin suurta, marmorilattialla varustettua eteishuonetta, jota\nihana Neitsy Maarian kuva ja kalliit komeat tapetit kaunistivat,\nvartioi kymmenkunta sotamiestä, joista toiset kävelivät edes\ntakaisin, toiset istuivat rahilla. Kaksi tapparankantajaa seisoi\nylhäällä porrasten ensi-astuimella niinkuin patsaat, jäsentäkään\nliikuttamatta. Solakka mies upseerin puvussa seisoi kymmenen,\nkaksitoista askelta alempana nojautuen käsipuuhun.\n\nAgnes kääntyi hänen puoleensa näyttäen pääsylippuansa ja osoittaen\nHannua. Upseeri loi pikaisen silmäyksen valepukuiseen Geusiin ja\nkäski vartian laskea heidät menemään. Molemmat ystävämme jatkoivat\nmatkaansa ääneti, sydän sykkien iloisesta toivosta.\n\nMutta heidän tiellään oli viisi kuusi sotamiestä, jotka eivät\nnäyttäneet aikovan päästää heitä yhtä helposti ohitseen.\n\n\"Hei\", sanoi yksi, astuen ikäänkuin huomaamatta heidän tielleen,\n\"kuka se on? Kaunis neiti ja paksu pappi? Onko tämä myöskin vanki,\npyhä isä?\"\n\n\"Poikani\", sanoi munkki kolealla, haudanomaisella äänellä.\n\"Praedicare captivis remissionem veni.\" (Minä olen tullut vangeille\nvapautta julistamaan).\n\nSotamies peräytyi hämmästyneenä pyhän miehen katseesta ja siitä\nkauhistavasta äänestä, jolla tämä oli sanansa lausunut, vaikkei\ntoinen niitä ensinkään ymmärtänyt. Mutta eräs hänen toverinsa, joka\noli uljaampi eikä joutunut hämilleen munkin ilmestymisestä, pidätti\nheitä.\n\n\"Te ette pääse kulkemaan tästä, madame\", sanoi hän, \"ja minä\nihmettelen, kuinka viitsitte valita toveriksenne moisen mustan\nkoiran. Olisitte varmaan paremmankin saanut.\" -- Ja hän silitti\nhyvillämielin viiksiään.\n\n\"Pois tieltä!\" sanoi Agnes käskevällä äänellä. \"Vartioiva upseeri\ntuolla alempana laski minut kulkemaan. Huudanko häntä? Olen\nkartanonhoitajan tytär.\"\n\nHävytön sotamies astui muristen syrjään.\n\nHe kulkivat eteenpäin ja tulivat vähäiseen kammioon, jonka läpi\nheidän oli mentävä, ennenkuin he saapuivat niille portaille, joita\nmyöten noustiin toiseen kerrokseen. Heidän askeleensa kumisivat\nkolkosti puulattialla, ja Agnesin mieli kävi iloisemmaksi vasta kun\nhe sen himmeän valon johdolla, joka tuli heidän takaansa linnan\neteishuoneesta, saapuivat vastakkaiselle ovelle. Hän tarttui lukon\nhanaan, mutta kummaa! -- ovi ei auennut.\n\n\"Kuinka!\" hän huudahti, \"tämäkö ovi lukossa, suljettu! Se on\nmahdotonta! En ole ikipäivinä nähnyt sitä lukossa. Ja toinen myöskin!\nHannu, vedittekö sen kiinni perässänne? Tutkikaa tätä ovea ja avatkaa\ntuo toinen!\"\n\nAgnesin ääni vapisi ja oli tuskasta melkein tukehtumaisillaan. Hän\nväänteli ja käänteli hanaa, kunnes hänen pienet sormensa vuotivat\nverta.\n\nNyt oli huoneessakin jo pilkkosen pimeä. Siitä he päättivät, että\njoku, heidän huomaamattaan, oli sulkenut toisenkin oven. Agnes oli\naivan ääneti ja Hannu kuuli hänen raskaasti hengittävän vieressään.\n\n\"Älkää peljätkö!\" sanoi Hannu, \"kyllä me vielä täältä pääsemme.\nMissä hana on? Kah, siinäpä se onkin. -- Ei!\" sanoi hän, kun ovi ei\nauennut. \"Minä koetan toisen kerran.\"\n\nHän väänsi voimansa takaa. Hana irtaantui hänen käteensä, mutta ovi\nei järkähtänyt. Hän herkesi hetkeksi ja etsi toista ovea, josta he\nolivat tulleet sisään. Pian löysi hän sen, väänsi lukkoa -- mutta\nsama seikka täälläkin. Ovi oli lukossa.\n\n\"Mikä peijakas!\" sanoi Hannu, ponnistaen kaikki voimansa. \"Se on\nvarmaan ulkopuolelta lukittu. Eikö tästä kammiosta pääse ulos mitään\nmuuta tietä?\"\n\n\"Ei mitään muuta\", kuului Agnesin vapiseva ääni.\n\n\"Kiinni ollaan! Kautta mun kerjuu-pussini!\" huusi Hannu ja tömisti\nsuutuksissaan jalkaansa lattiaan.\n\n\n\n\nXI\n\nPikkuinen tiikeri.\n\n\nMuutaman silmänräpäyksen seisoivat he molemmat ääneti ja kuuntelivat\nehdottomasti ulkopuolelta tulevia ääniä -- vasaran pauketta torilta,\nhälinää alhaalta vahtituvasta ja vartian tasaista astuntaa. Agnes\noli kokonaan hämmentynyt. Hän ei ajatellut mitään, vaan seisoi\nliikkumatta kuin kuvapatsas, ja hänen rintansa nousi ja laski\nkoneellisesti. Mutta Hannu ei tarvinnut pitkää aikaa ymmärtääkseen\nmihin vaaralliseen asemaan he olivat joutuneet. Hän seisoi hetkisen\nalallaan ja koetti koota ajatuksiaan. Sen jälkeen veti hän taskustaan\ntulukset, jotka hän oli ottanut mukaansa saadakseen tarvittaessa\nvalkeata.\n\n\"Katsotaan kuitenkin\", sanoi hän, \"minkälaisessa tyrmässä nyt\nollaan\", ja tulta iskettyään sytytti hän kynttilänpätkän tarkastellen\nhuonetta joka taholta.\n\nSe oli pienehkö, pitkulainen kamari tai oikeastaan eteinen. Neljä\ntyhjää seinää, ovi kummassakin päässä, pari puutuolia ja pikkuinen\npöytä yhdessä nurkassa -- siinä huoneen koko sisustus. Hannu ei\nkeksinyt mitään kamiinia, ei akkunaa, ei hiiren reikääkään, josta\nolisi päässyt pakoon. Koko talossa ei ollut ainoatakaan komeroa, joka\nniin hyvin olisi sopinut vankihuoneeksi kuin tämä.\n\nKun Hannu oli päättänyt tarkastuksensa, piti hän kynttilää niin, että\nvalo sattui hänen toverinsa kasvoihin. Hän peljästyi nähdessään tämän\nkalman kalpeat posket ja huulet, ja asetettuaan kynttilän vähäiselle\npöydälle, talutti hän värisevän tytön tuolille istumaan.\n\nAgnesista näytti kaikki uskallus, kaikki lujuus, kaikki voima\npaenneen, kun hän huomasi, että heidän yrityksensä oli mennyt\npilalle. Hän vaipui tuolille aivan masentuneena. Hannu katseli häntä\nhetkisen aikaa ääneti, ja hänen katseessaan ilmeni syvää sääliä.\n\n\"Tyttö parka!\" lausui hän itsekseen, \"meidän ei olisi pitänyt ryhtyä\nkoko asiaan. Meidän olisi pitänyt tietää, että naisen rohkeus kestää\nvain niin kauan kun ei mitään vastuksia ole tiellä.\"\n\nAgnes kuuli nuo sanat. Harvakseen ja vapisevalla äänellä lausui hän:\n\n\"En ole pelon vuoksi tällainen. Jos minun tulisi tehdä tämä\ntoistamiseen, tekisin sen mielelläni vaikka sata kertaa, kun vain\nkreivi Egmont ja te pääsisitte vapaiksi. Mutta minua värisyttää\nsentähden että --\"\n\nHän vaikeni ja Hannu huomasi kynttilän himmeässä valossa, että tyttö\ntöin tuskin sai pidätetyksi kyyneleitään.\n\n\"Minua värisyttää\", jatkoi Agnes vihdoin, \"se onnettomuus, jota\ntekoni tuottaa muille. Minä olen pettänyt isäni --\"\n\n\"Pettänyt!\" sanoi Hannu pilkallisesti. \"Voitteko te pettää\npääpetturia? Voitteko pettää Albaa? Ja onko teidän isänne muuta\nkuin välikappale Alban kädessä? Eikö Rahab ole pettänyt Jerikhon\nmiehiä? Olen itsekin usein elämässäni lumonnut ihmisten silmät, eikä\nomatuntoni soimaa minua noista viattomista tempuista.\"\n\nJa ikäänkuin hänen esimerkkinsä olisi ollut otollinen ja Agnesinkin\nnoudatettava, alkoi Hannu tyytyväisenä astella edes takaisin\nahtaassa kammiossa. Hänen kylmäkiskoisessa käytöksessään oli jotakin\nkummallista. Hän ei näyttänyt selvästi käsittävän asemaansa tai,\njos hän käsitti, näytti hän aikaa sitten jo odottaneen kaikkia\ntulemuksia. Hänen ainoa huolensa näytti nyt olevan, kuinka hän saisi\nAgnesin rauhoittumaan.\n\n\"Ei teidän tarvitse peljätä, neiti Agnes\", sanoi hän oltuaan hetken\nääneti. \"Ei kreivi Egmontin tila entisestään huonone. Pahinta, mitä\nhänelle voi tapahtua, on se, että he tappavat hänet, ja sen he,\nluullakseni, tekevät aivan pian. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin\nolenhan noihin seikkoihin tottunut. Olen istunut melkein kaikissa\nAlankomaitten vankikopeissa, vaan en ole nähnyt ainoatakaan, jossa\nolisin pysynyt tallella. Tämä kurja karsina on kai pahempi kuin\nkaikki muut! Mutta jos niin täytyy olla, ja täytyyhän ennemmin tai\nmyöhemmin niin olla, tahdon mieluummin kuolla jalossa yrityksessä\nkuin joutua kiinni ryöstöretkellä ja menettää henkeni kuin rosvo.\nMutta teille he eivät saa tehdä mitään pahaa. Haluaisin nähdä sen\nmiehen, joka julkeaisi katkaista hiustakaan noin armaasta päästä.\nMinä seison vieressänne, neiti Agnes, ja jos tarvitsette minua, niin\nlausukaa vain yksi sana, ja tämä tikari tekee tehtävänsä, vaikka se\ntapahtuisikin viimeisen kerran.\"\n\nHän avasi kaapunsa. Sen alta välkkyi rautapaita ja vyö, johon oli\npistetty hirmuinen tikari. Mutta Agnes pudisti päätään, katseli häntä\nnöyrin, lempein silmin ja sanoi:\n\n\"Ei, Hannu. Teidän ei tarvitse ryhtyä väkivaltaan, ei minun eikä\nitsennekään tähden. En jaksa kuulla teidän puhuvan, että surmaatte\nlähimäisiänne niinkuin metsän petoja. Teidän täytyy muistaa, että ne\novat ihmisiä niinkuin tekin.\"\n\n\"Ne ovat kuitenkin joskus sangen kiusallisia\", mutisi Hannu.\n\n\"Syynä alakuloisuuteeni\", lisäsi Agnes, \"ei ole pelko siitä, että\njoku vaara voisi minua kohdata. Luulen voivani ilolla kestää\nkidutusta ja kuolemankin pyhän asiamme edestä; ainakin henki on\naltis, jos liha onkin heikko ja minut kenties saataisiin pakotetuksi\npuhumaan tai tekemään sellaista, jota kaiken elinaikani katuisin.\nTämä on syynä pelkooni ja antakoon Herra minulle voimaa kestää\nloppuun asti.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi. Puna, joka hehkui hänen poskillaan, osoitti\nettä hän selvästi ymmärsi, mitkä vaarat häntä odottivat. Hannu\nkatseli häntä kummastellen; hän ei näyttänyt käsittävän mitä toinen\ntarkoitti.\n\nArvattavasti Agnes huomasi tämän, sillä hän lisäsi kohta:\n\n\"Me -- ainakin minä -- joudumme inkvisitsionin käsiin. Sitä olen\nkauvan aavistanut. Olen jo kuullut ja nähnyt niin paljon tämän\nhirmulaitoksen tekoja, etten voi olla epätietoinen siitä, mikä minua\nodottaa. Ja voi, kuinka kauheata, jos sen uhkaukset ja kidutukset\npakottavat minua kieltämään Vapahtajani! Mitä Maria sanoisi, mitä ne\nmonet, jotka vielä horjuvat kahden eri uskon vaiheilla ja joihin yksi\nhuono esimerkki vaikuttaisi enemmän kuin kymmenen hyvää? Oi Jeesus!\nanna minulle voimaa kärsiä Sinun tähtesi ja uljaasti tunnustaa Sinut\nvihamiestesi edessä, että jaksaisin kantaa Sinun ristiäsi, milloin\nvain Sinun kunniasi sen vaatii. Sillä joka Sinut kieltää ihmisten\nedessä, hänet Sinä kiellät Isäsi edessä.\"\n\nAgnes oli langennut polvillensa pöydän eteen ja peittänyt kasvot\nkäsiinsä. Hannu katseli häntä ihmetellen ja huolestuneena:\n\n\"Ah\", huokasi hän, pudistaen päätään ja pyyhkien kyyneltä silmästään,\n\"hänellä on toiset syyt, joitten vuoksi hän puolustaa meidän\nasiaamme, ja kenties nämä syyt ovatkin paremmat kuin meidän.\"\n\nHannu vaikeni äkkiä, kun sen oven takaa, josta mentiin isompaan\nhuoneeseen, ja jonka he ensin olivat huomanneet lukituksi, kuului\nkolinaa. Hannu kuuli sieltä ääniä samalla kun avainta väännettiin\nlukossa. Hän hyppäsi oven eteen ja huusi Agnesia, joka vielä oli\npolvillaan.\n\n\"Neiti Agnes, he tulevat! Älkää salliko heidän tavata teitä tuossa\nasennossa. Istukaa tuolille ja olkaa niin rauhallinen kuin suinkin\nvoitte. Kyllä me tästä pulasta vielä selviämme.\"\n\nAgnes katsahti ylös ikäänkuin hän ei oikein olisi tietänyt, missä hän\noli. Tuokion kuluttua hän kuitenkin tointui ja istui tuolille. Hänen\nkasvonsa olivat aivan tyynet ja niissä kuvastui melkein iloa, kun hän\nkuiskasi:\n\n\"Antaa heidän tulla!\"\n\n\"Astukaa sisään, hyvät herrat!\" sanoi Hannu, kun kopina ovella oli\nhetkeksi tauonnut. Hän oli vetänyt kaapunhytyrän päähänsä ja seisoi\nkeskellä huonetta, kädet ristissä, pää alaspäin taivutettuna ja niin\narvokkaan näköisenä kuin ainoastaan hurskas pappi voi olla.\n\nOvi aukeni ja vahva valovirta tulvasi kammioon.\n\n\"Täältä löydämme suden ja karitsan yhdessä\", lausui ääni, jonka he\nmolemmat tunsivat sen upseerin omaksi, joka portailla oli laskenut\nheidät menemään.\n\nHän astui sisään, eräs outo rinnallaan, ja heitä seurasi kymmenkunta\nsotamiestä. Vieras oli lyhyt, laiha ja varreltaan ikäänkuin\nsurkastunut. Ainakin tekivät hänen pyöreät olkapäänsä ja vääristynyt\nselkänsä hänet vanhemman näköiseksi kuin hän oli. Hänen kasvoistaan\npäättäen, jotka olivat säännölliset ja tavallaan miellyttävät, oli\nhän neljän- viidenkymmenen vuoden tienoilla. Ne olivat päivettyneet\nja täynnä syviä vakoja, joita joko palavat intohimot tai kova työ\nolivat uurtaneet. Suiposta parrasta ja puvusta päättäen oli hän\nespanjalainen. Upseeri kohteli häntä nöyrästi ja kunnioittavasti\nkuten ylhäistä.\n\nKammioon tultuaan katseli hän ensin Hannua, sitten Agnesia\nkylmäkiskoisesti ja terävästi. Sitten hän kääntyen upseeriin sanoi\nsujuvalla hollannin kielellä, hienon hymyn väreillessä hänen ohuilla\nhuulillaan:\n\n\"Nämäkö ne kreivi Egmontin molemmat pelastajat ovat?\"\n\n\"Niin, herra inkvisiittori. Sotamiehet, tarttukaa tuohon mieheen ja\nsitokaa hänet!\"\n\n\"Takaisin!\" huusi Hannu varoittavalla äänellä ja kohotti kättään\ntorjuakseen sotamiehiä. \"Älkää sattuko Herran voideltuun!\" Sitten hän\nkääntyi upseeriin päin ja sanoi ylpeästi:\n\n\"Haluaisin tietää, herra kapteeni, millä oikeudella te uskallatte\ntehdä väkivaltaa pyhän veljeskunnan miehelle, jota jo on häiritty\nhänen pyhissä toimissaan. Onko veljeskuntamme siis käynyt niin\nvoimattomaksi, ettei se teidän luullaksenne enää kykene rankaisemaan\nkirkon kovakorvaisia, ynseitä lapsia?\"\n\nSotamiehet peräytyivät, kun he näkivät munkin liikkeen, ja\nupseeriakin näytti miehen kopea käytös hämmästyttävän. Inkvisiittori\nkosketti hiljaa hänen kättään ja astuen eteenpäin kysyi nöyrällä\näänellä:\n\n\"Mikä syy on teidän valitukseenne, pyhä isä?\"\n\n\"En tiedä, oletko sinä pyhän kirkkomme lapsi vai oletko sinä joku\nfilistealainen\", sanoi Hannu, joka ei ollut kuullut vieraan nimeä,\n\"mutta jos sinussa on hiukkasenkin sitä kunnioitusta, jota pukuni\nja virkani pyhyys vaatii, -- ja puvustasi päätän, että sinä tulet\nsiitä maasta, jossa harha-uskon syntitulva ei vielä ole ihmismielistä\nkokonaan huuhtonut pois hurskautta, vaan jossa vielä muistetaan,\nettä meillä on hallussamme taivaan valtakunnan avaimet -- jos armaan\näitimme Kirkon menestys on sinulle kallis, niin käske noitten\nBelialin poikain laskea meidät menemään ja suo minun ja tyttäreni\nmennä toimeemme.\"\n\n\"Kummallista olisi, isä, että teidät on pidätetty, elleivät teidän\ntoimenne olisi epäilyttäviä. Kuinka tulette näin öiseen aikaan tähän\nkartanoon ja tähän kammioon?\" kysyi vieras äänellä, jossa usko ja\nepäusko taistelivat.\n\n\"Luonnollinen ihminen ei ymmärrä asioita, jotka ovat Spiriti Dei\"\n[s.o. Jumalan hengen omia. -- Hannun olisi oikeastaan tullut sanoa:\nSpiritus Dei.], sanoi Hannu vakavasti eikä huomannut, että virhe\nhänen latinaisessa lauseessaan nosti hymyn kysyjän huulille. \"Olin\naikonut saattaa oppilapseni ylikerroksen vähäiseen kammioon, jossa\nmeidän piti viettää muutamia hetkiä hartauden harjoituksessa ja\nme olimme tähän saaneet hänen isänsä luvan, mutta tähän kamariin\ntultuamme huomasimme äkkiä ovet suljetuiksi. Katsokaa itse, että\nolemme tehneet näin hänen isänsä, kartanon hoitajan suostumuksella\",\nja hän näytti pääsylippua, jonka Agnes sitä ennen oli jättänyt hänen\nhaltuunsa.\n\nVieras katseli tätä nopeasti ja sanoi, ystävällisesti kääntyen\nAgnesiin: --\n\n\"Ja oletteko te niin hurskas ja innokas pyhän kirkkomme tytär, että\nte luovutte yölevostanne, viettääksenne aikaanne rukouksissa?\"\n\nAgnes silmäili tyynesti kysyjää ja sanoi:\n\n\"Ei, en ole.\"\n\nInkvisiittori katseli ensin häntä, sitten Hannua.\n\n\"Tyttäreni, tyttäreni! mitä tuo tietää?\" sanoi Hannu nuhtelevalla\näänellä, koettaen kasvojensa eleillä antaa Agnesille mitä selvimpiä\nviittauksia siitä, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.\n\nMutta Agnesilla ei näyttänyt olevan halua siihen. Hän pudisti\npäätänsä ja sanoi:\n\n\"En ole teidän enkä kirkon tytär. Paitsi tämän kartanon hoitajaa ei\nole kuin yksi ainoa, jota sanon isäkseni.\"\n\n\"Herra\", sanoi Hannu nopeasti, koskettaen inkvisiittorin käsivartta,\n\"pyydän teitä, älkää viivyttäkö meitä kauvempaa. Tämä nuori tyttö\non saanut päähänsä joitakin kirottuja harhauskoisia ajatuksia ja\npalauttaakseni hänet näiltä harhateiltä, aijoin tänä iltana puhella\nhänen kanssaan. Lähtekäämme pois ja minä panen alttiiksi Kerj --\nsieluni siitä, että Kirkko vielä hänestä saa yhtä kuuliaisen ja\nhurskaan lapsen kuin minä itsekin olen.\"\n\n\"Kyllin jo tuollaisia kujeita, Yonker Galama!\" sanoi vieras ankarasti\nja katseli tarkasti valepukuista munkkia kasvoihin, \"älkää enää\nsaastuttako pyhää pukua, jota kannatte. Tunnemme sekä teidät, että\nteidän aikeenne niin hyvin, etteivät ne tarvitse tarkempaa selitystä.\nSotamiehet, sitokaa tuo hurskas isä, mutta varokaa, ettei hänellä ole\naseita yhtä liukkaita ja viekkaita kuin hän itse on. Ja viekäämme\nkauniisti tämä karitsa täältä. Me saatamme hänet sellaiseen paikkaan,\njossa hänellä on hyvä tilaisuus kääntyä, jos kirottu harhausko\ntodella on häneen juurtunut.\"\n\nHannu seisoi hetken aikaa ällistyneenä ja tarkka katselija olisi\nhavainnut, että hänen muotonsa muuttui. Ensi työkseen hän tarttui\ntikariinsa, mutta huomattuaan, ettei tuosta olisi mitään apua, pani\nhän kätensä ristiin rinnalleen ja lausui:\n\n\"Ottakaa minut! Olen rauhan mies, enkä sodan. Fiat voluntas tua!\"\n(Tapahtukoon Sinun tahtosi.)\n\nSotamiehet astuivat Hannua kohden, tapparat tanassa, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut yhtä monta kättä ja asetta kuin heillä. Samalla\nilmoitti kapteeni, että Agnes oli hänen vankinsa. Sotamiehet\npiirittivät molemmat ja joukko aikoi juuri lähteä liikkeelle ja\njättää huoneen, kun ulkoapäin kuuluva melu kiinnitti kaikkien huomion.\n\nVlossertin ääni, joka kuului kovalta ja kiivaalta, käski vartian\nsillä ovella, josta molemmat vangitut olivat tulleet kammioon, avata\nja laskea hänet sisään. Vartia kuului ensin kieltävän, mutta kohta\njälkeen lensi ovi auki ja kartanonhoitaja syöksi sisään, punaisena\nviinistä ja kovin kiihtyneenä. Mutta kun hän näki edessään joukon,\ntyttärensä senaikuisissa kirjavissa vaatteissa, ja sotamiesten\nvälkkyvät miekat hänen ympärillään, munkin, jonka kädet olivat\nköytetyt selän taa ja ennen kaikkea pienen inkvisiittorin, jonka hän\naivan hyvin tunsi, horjahti hän taaksepäin ja etsi tukea ovenpielestä.\n\n\"Mitä! herjetkää, herra inkvisiittori!\" huusi hän vapisevalla\näänellä. \"Onko siis totta, että te viette pois minun Agnesini? Agnes!\nAgnes! Tähänkö siis on jouduttu? Oi Jumalan pyhä äiti!\"\n\nJa vilpittömän surun vallassa peitti hän kasvonsa käsillään. Hänen\nmielensä tyyntyi kuitenkin heti ja kääntyen inkvisiittoriin, joka\nkatseli häntä tiukasti, lausui hän nuhtelevalla, vaikka nöyrällä\näänellä:\n\n\"Oli sekin aika, jolloin te mieluummin olisitte vapauttaneet kuin\nvanginneet tyttäreni. Eikö teidän kiitollisuutenne kestänytkään sen\nkauemmin?\"\n\n\"Sellainen aika oli\", vastasi inkvisiittori, \"mutta se on mennyt\".\n\nVlossert peräytyi pienen miehen kylmäkiskoisen katseen edessä; mutta\nkun hän näki tyttärensä, joka seisoi sotamiesten keskellä, pää\npuoleksi käännettynä isästä pois, näytti hänen rohkeutensa vielä\nkerran heränneen, sillä hän sanoi:\n\n\"Minkä syytöksen nojalla tyttäreni joutuu vankeuteen, herra\ninkvisiittori? Voitteko näyttää minulle jonkin hallitusvallan\nvahvistaman vangitsemiskäskyn? Sillä te tiedätte aivan hyvin, että\nminun, kun sain tehtäväkseni hoitaa tätä kartanoa, piti vannoa, etten\nsallisi panna ketään kiinni sen seinien sisäpuolella ilman laillista\nkäskyä, eikä tätä valaa, minun tietääkseni, ole koskaan julistettu\nmitättömäksi.\"\n\n\"Ei minunkaan tietääkseni\", vastasi inkvisiittori, vetäen\npovitaskustaan paperin. \"Mutta tästä te näette, että minulla on\nlaillinen käsky ottaa kiinni neiti Agnes Vlossert ja Yonker Karel\nGalama, jotka yhdessä muitten kanssa ovat solmineet salaliiton Hänen\nYlhäisyyttänsä herttuaa vastaan, pelastaakseen erään tämän linnan\nvangeista, kreivi Lamoral Egmontin.\"\n\nJa pieni mies iski silmänsä onnettomaan kartanon hoitajaan, joka piti\npaperia vapisevassa kädessään.\n\n\"Galama!\" toisti hän koneellisesti. \"Galama! Uskaltaisiko hän tulla\ntänne sellaisissa aikeissa?\"\n\nVähän aikaa näytti hän ällistyneeltä ja silmäys, jonka hän loi\nsotamiehiin, oli aivan tylsä. Mutta äkkiä astui hän heitä kohden,\nhänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti:\n\n\"Pyhän haltijaemomme St. Gudulan kautta! Tässä on varmaankin joku\nerehdys. Galama? Tuo paksu, lihava munkki ei ole sisareni poika. Hän\nkäy vasta kahtakolmatta ja tuo -- mitä, se on Ha --.\"\n\n\"Niin, poikani\", sanoi Hannu, keskeyttäen hänet parhaaseen aikaan,\n\"näetkö kuinka nuo sotamiehet hätyyttävät sinun rippi-isääsi? Sano\nheille, mihinkä pyhään veljeskuntaan minä kuulun ja laske minut heti\nvapaaksi.\"\n\nTaitavimmankin maalarin olisi ollut sangen vaikea kuvata kartanon\nhoitajan kasvoja, kun hän kuuli nämä sanat. Kului muutama\nsilmänräpäys, ennenkuin hän tajusi, että Hannu oli Galaman sijaisena,\nja hän ennätti tointua hämmästyksestään. Mutta sitten heräsi hänessä\nääretön vimma. Heristellen nyrkkiänsä Hannulle, puhui hän käheällä\näänellä:\n\n\"Kolmesti kirottu sinä ja sinun herrasi! Kauheimmat rangaistukset\nkohdatkoon sinua tässä ja toisessa maailmassa, sinä pääkapinoitsija,\nsinä kyykäärme! Eikö siinä kyllin, että minä olen elättänyt ja\nholhonut sinun herrasi sisarta, tarvitsiko hänen vielä lähettää sinut\nviettelemään minun hurskasta tytärtäni ja houkuttelemaan häntä siihen\nperikatoon, johon itse olet sovelias joutumaan?\"\n\nViimeinen syytös näytti kipeästi koskevan Agnesia. Hän ei näyttänyt\nkestävän sitä ajatusta, että hän oli pettänyt isäänsä, sillä kun nuo\nsanat lausuttiin, loi hän surullisen silmäyksen isäänsä Ja peitti\nkasvonsa käsillään. Toinen ilmeisesti ymmärsi tuon liikkeen, sillä\nhän kysyi vapisevalla äänellä:\n\n\"Kuinka, Agnes, eikö hän ole sinua pettänyt? Onko tyttäreni\nvapaaehtoisesti ruvennut liittoon isäänsä vastaan hänen ja kuninkaan\nvihamiesten kanssa? Sano, että sinä luulit häntä isä Florisziksi,\nsano, ettei sinulla ollut mitään pahoja aikeita!\"\n\nKun Agnes nyyhkyttäen ja kasvojaan peittäen seisoi siinä eikä\nuskaltanut katsoa isäänsä ja tämä sydäntä särkevällä äänellä kysyi\nuudelleen samaa asiaa, kuului portailta melua ja naisen ääni kysyi\nkiivaasti:\n\n\"Missä hän on? Oi, sallikaa minun nähdä häntä! Agnes!\"\n\nInkvisiittori rypisti otsaansa. Mutta ennenkuin hän ehti sulkea\nvähäisen kammion avoimen oven, syöksi Maria sisään, hiukset hajallaan\npitkin selkää ja kasvot kalman kalpeina. Kun hän huomasi joukon\nedessään -- kartanonhoitajan, jonka kasvot olivat luonnottomasti\nvääntyneet, inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, ja armaan\nAgnesinsa sotamiesten keskellä -- jäi hän hetkeksi seisomaan ja\npainoi kättään otsaansa vastaan. Sen jälkeen huusi hän kimeästi:\n\"Oi Agnes! se on vihdoin tullut!\" ja riensi serkkunsa syliin,\nsotamiehistä huolimatta, jotka olivat niin hämmästyneitä, etteivät\nhe ensinkään estäneet häntä. -- Ja oven suussa seisoi toinen munkki,\njoka pilkallisella hymyllä katseli tätä kohtausta.\n\n\n\n\nXII\n\nLiha on heikko.\n\n\nInkvisiittorilta alkoi kärsivällisyys loppua. Koko kohtaus oli\nkestänyt vain muutaman minuutin, mutta hänestä, joka oli tottunut\ntoimimaan salaa ja ääneti, kävi tuokin aika pitkäksi. Hän aikoi juuri\nkäskeä viemään vangit pois, kun Maria kääntyi, loi kyyneltyneet\nsilmänsä häneen ja sanoi rukoilevalla äänellä:\n\n\"Oi, herra, älkää kuljettako häntä pois. Hän on syytön, hän ei ole\ntehnyt mitään. Lähettäkää nuo pois\", ja hän osoitti sotamiehiä.\n\nMaria ei huomannut Hannua, joka seisoi hänen takanaan kylmänä ja\njäykkänä katsellen näytelmää.\n\n\"Niin, Maria, lapseni\", sanoi kartanonhoitaja, tarttuen kuin hukkuva\noljenkorteen, \"sano hänelle, että Agnes on hurskas tyttö ja että\nhän luuli tuota petollista valehtelijaa isä Florisziksi. He ovat\ntodellakin vartaloltaan yhtäläiset.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi oven suusta munkki, joka ei ollut kukaan muu, kuin\nisä Florisz itse. Hän oli Hannua lyhyempi, mutta yhtä jäntterä, ja\nhäntä olisi luullut Hannuksi, jos hän ei olisi puhunut, sillä hänen\näänensä oli korkea ja heleä, mutta Hannun oli matala ja melkein\njyreä. -- \"Teidän ylpeä ja oppinut tyttärenne, herra kartanon\nhoitaja, ei voi puolustaa itseään sillä, että hän sanoo luulleensa\ntoista miestä minuksi, sillä hänen oman määräyksensä mukaan minut\nlaskettiin hänen huoneeseensa. Ja nyt kuulen, että hän on turvautunut\ntoiseen veljeeni. Hänkö se on, jonka näen tuossa sotamiesten välissä?\nMikä on --\"\n\n\"Niin, veli Florisz\", sanoi Hannu hartaalla saarnaäänellä,\n\"tiedustelepa tilaani. Benedictus, qui venit\".--\n\n\"Hiljaa!\" sanoi inkvisiittori ankaralla äänellä ja kääntyen upseeriin\njatkoi hän: \"Käskekää väkenne erottaa nuo molemmat tytöt ja\nlähtekäämme pois.\"\n\n\"Silmänräpäys vain, isä Hubert\", sanoi dominikaanimunkki, astuen\nesille. \"Te aijotte erottaa nuo tytöt? Minun neuvoni olisi, että\nheidät vietäisiin molemmat yhdessä pois, koska he kumpikin ovat\nsyypäät samaan rikokseen\", ja kääntyen Vlossertiin lisäsi hän:\n\"Ettekö tiedä, herra kartanonhoitaja, että harhausko on syvästi\njuurtunut teidän tyttäreenne ja että hän siihen jo on vietellyt\nserkkunsakin? Kysykää häneltä, voiko hän kieltää, että hän on\npuhunut pilkallisesti pyhästä kirkosta ja sen palvelijoista,\nsiunatusta neitsyeestämme ja muista asioista, ja jos hän kieltää,\nkysykää häneltä, kuinka hän voi sen selittää, että tämä kirottu,\nharhauskoinen kirja oli hänen hallussaan, sillä minä löysin sen\ntänään hänen huoneestaan?\"\n\nTämä oli aivan totta. Vaikkei Florisz vielä ollut Vlossertilta saanut\nmitään tietoa Agnesin harhauskosta, oli hän kuitenkin jo epäillyt\nkumpaakin tyttöä ja, Marian yksin ollessa, viekkailla kysymyksillä\nhoukutellut tätä ilmaisemaan asian.\n\nKovaksi onneksi oli Agnes jättänyt pienen raamattunsa, josta hän oli\nlukenut, pöydälle akkunan eteen, ajattelematta, että hänen katkerin\nvihamiehensä niin pian jälkeenpäin kävisi huoneessa. Maria oli osaksi\npöytäliinalla peittänyt kirjan, mutta onnettomuudeksi osui siihen\nrippi-isän silmä. Hän tarttui siihen ja katseli leimuavin silmin\nensin nimilehteä, sitten kauhusta vaiennutta tyttöä. Vihdoin keksi\nhän ensi sivulla Agnesin nimen ja hymyili.\n\n\"Mitä tämä tietää, tyttäreni?\" sanoi hän ja hänen katseessaan oli\nilme, joka värisytti tyttöraukan sydäntä.\n\nTämä loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mitä osasikaan hän sanoa?\n\n\"Etkö sinä, tyttäreni, tiedä, että tämä on harhauskoinen kirja, jonka\nlukeminen on saattanut monen sinua nuoremman tytön polttoroviolle?\nMutta\", jatkoi hän, kun Maria oli ääneti, \"minä näen siinä Agnes\nVlossertin nimen. Sinun täytyy seurata minua hänen luokseen. Minun ei\nsovi jättää tätä seikkaa sikseen.\"\n\nMaria nousi kuin unissa ja seurasi pappia huoneesta ulos; hänen\nsydämensä sykki rajusti ja hänen jäsenensä vapisivat. Mutta\nkäytävässä odotti häntä toinen pelästys. Isä Floriszin kysymykseen\nvastasi itkevä ja peljästynyt Gritta, että \"neiti Agnes ja\nkartanonhoitaja olivat ylhäällä ja riitelivät muutamien sotamiesten\nkanssa.\" Kuultuaan tämän riensi Maria hakemaan Agnesia, jonka apua\nhän nyt niin suuresti tarvitsi. Portailla oleva vartia ei uskaltanut\npidättää häntä, varsinkaan kun isä Florisz seurasi häntä. Munkit\nolivat, näet, inkvisitsionin aikana melkein kaikkivaltiaita. Näin\nsaapui siis Maria paikalle papin seurassa kesken äsken mainittua\ntraagillista kohtausta.\n\nFlaamin-kielinen raamatunkäännös oli siihen aikaan tuttu kirja.\nKun munkki siis nosti sen ylös oli sen vaikutus läsnäolijoihin\nsilmänräpäyksellinen. Kohta Agneskin, kirjan nähtyään muutti\nkäytöksensä. Tähän saakka oli hän hellästi syleillyt serkkuaan, mutta\nnyt hän suoristautui ja hänen kasvoilleen tuli rohkea ilme. Hänen\nhuulilleen ilmestyi vieno hymy ja kallistaen päätänsä Marian puoleen,\njoka kätki kasvonsa hänen rinnalleen, kuiskasi hän:\n\n\"Ole nyt luja, Maria, ole luja, älä ajattele isä Floriszia, älä\nkatsele tuota pientä inkvisiittoria, vaan ajattele, että Jeesus on\ntäällä, joka on paljon voimakkaampi. Hän on meitä auttava.\"\n\n\"Me olemme hukassa tällä kertaa\", mutisi Hannu, levollisesti\nmukaantuen uuteen asemaansa.\n\nKartanonhoitaja silmäili kirjaa ja kävi, jos mahdollista, vielä\nvaaleammaksi. Vaikka hän koko elinaikansa oli tottunut palvelemaan\npappeja, tunsi hän kuitenkin tällä kertaa halua vastustaa heitä,\nja jos se olisi käynyt laatuun, olisi hän varmaankin puolustanut\nrakastettua tytärtään. Inkvisiittori näytti älyävän hänen\nmielialansa, sillä hän lausui pontevalla, miltei uhkaavalla äänellä:\n\n\"Meillä on siis tässä kaksi kaunista marttyyria ja paitsi sitä tuo\nGeusi. Hyvä saalis!\" ja hän katseli terävästi kartanon hoitajaa.\n\n\"En voi sitä uskoa, isä Hubert\", voihki Vlossert. \"Isä Florisz on\nvarmaan erehtynyt. He eivät suinkaan ole harhauskoisia, ei minun\ntyttäreni eikä Maria. Tässä on epäilemättä joku väärinkäsitys.\"\n\nIsä Florisz kurtisti otsaansa, mutta Hubert viittasi kädellään ja,\nkääntäen tuiman, armottoman katseensa Vlossertiin, sanoi hän:\n\n\"Saadaan nähdä.\" Sitten kääntyi hän Mariaan ja sanoi: \"Ole hyvässä\nturvassa, tyttäreni, äläkä itke. Sinua ei mikään vaara uhkaa. Mutta\nsano enollesi, kartanon hoitajalle, ettet milloinkaan ole lukenut\ntuota harhauskoista kirjaa ja ettet sinä eikä orpanasi Agnes ole\npuhunut halveksien kirkosta.\"\n\nHän vaikeni ja kaikki olivat ääneti. Maria oli erotettu serkustaan\nja seisoi vähän matkan päässä hänestä, peittäen kasvojaan käsillään,\nkyynelten valuessa hänen sormiensa lomitse.\n\nKun inkvisiittori, jonka sanat kaikuivat juhlallisilta ja mahtavilta,\nlakkasi puhumasta, värisytti tytön koko ruumista ja hän lausui\nitkulta tuskin kuuluvalla äänellä: \"Minä teen sen, minä teen sen.\"\n\n\"Hän tekee sen, hän sanoo, ettei hän ole lukenut sitä kirjaa!\" huusi\nVlossert iloisena. \"Voi, kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt! Minä annan\nkuusitoista naulaa vahatuohuksia --\"\n\n\"Hiljaa, mestari Vlossert\", sanoi inkvisiittori ja ilkeä hymy väikkyi\nhänen huulillaan. \"Teidän riemunne on hiukan ennenaikainen ja parasta\nolisi, että pidättäisitte sitä vielä kotvasen.\" Sitten hän kääntyen\nvärisevään tyttöön ja sanoi: \"Tyttäreni, minua ilahuttaa, ettet ole\nuskonut sieluasi Lutherin kirotulle harhaopille, ja nyt tahdon, että\nsinä kuten kirkon uskollinen lapsi ainakin suutelet ristiinnaulitun\nkuvaa, joka riippuu isä Floriszin vyöltä. Olen varma siitä, että hän\nsamalla päästää sinut synneistäsi.\"\n\nIsä Florisz astui lähemmäksi ja tarjosi Marialle ristiinnaulitun\nkuvaa. Tyttö lankesi polvilleen ja tarttui vähäiseen\nebenholtsiristiin.\n\n\"Maria! Maria!\" kuului Agnesin ääni. \"Älä suutele! Sinä olet luopunut\nuskostasi Antikristuksen palvelijain edessä. Malta mielesi Jeesuksen\nnimessä. Tätä pidetään osoituksena siitä, että sinä sydämessäsi olet\npaavilainen. Älä, Maria, älä suutele sitä!\"\n\nMaria oli Agnesin puhuessa painanut päänsä alas. Jokainen verenpisara\noli paennut hänen poskiltaan ja hänen kätensä vapisi niin, että\nristiinnaulitun kuva tuskin pysyi siinä. Vähän aikaa näytti siltä,\nkuin Agnesin sanoilla olisi ollut toivottu vaikutus. Mutta kun\nMaria katsahti ylös inkvisiittoriin, jonka pirullinen katse seurasi\nhäntä, ummisti hän silmänsä ja sopertaen: \"Pyhä Neitsyt!\" painoi\nristiinnaulitun kuvan huulilleen ja meni tainnoksiin. Inkvisitsionin\nkauhut, jotka hänestä näyttivät inkvisiittorissa saaneen ihmismuodon,\npelottivat niin kovasti tyttöraukkaa, että se heikko usko, joka\nhänessä oli, aivan helposti petti.\n\n\"In nomine Domini te absolvo\" [Herran nimessä päästän sinut\nsynneistäsi], mutisi pappi kumartuen tukemaan hervotonta tyttöä.\n\n\"Näin kirkko kirvoittaa lapsensa synnistä, kun se ensin on heitä\npeljättänyt miekallaan\", sanoi Agnes katkeralla äänellä.\n\nInkvisiittori kääntyi nopeasti häntä kohti.\n\n\"Entä sinä tyttäreni, etkö sinäkin halua suudella ristiä ja sillä\ntodistaa olevasi ainoan autuuttavan kirkon hurskas lapsi?\"\n\n\"En ikänä\", vastasi Agnes peräytyen.\n\nHän lausui nuo sanat niin lujasti ja varmasti, ettei hänen\nmielialaansa käynyt epäileminenkään. Inkvisiittori näytti odottaneen\ntuota vastausta, sillä hän kääntyi kartanon hoitajaan ja sanoi:\n\n\"Te näette, kartanon hoitaja, etten ole suotta epäillyt.\"\n\nVlossert ei vastannut sanaakaan. Kun hän kuuli Agnesin vastauksen,\nvääntyivät hänen kasvonsa tuskasta ja pelosta. Hän alkoi käsittää,\nettä tytär oli häneltä mennyt, ja hänessä alkoi itää se ajatus, että\nvaara uhkasi häntä itseäänkin. Värisevin käsin ja huulin kääntyi hän\ninkvisiittorin puoleen.\n\n\"Pater Hubert! vanha ystäväni! Tuo on vain yltiöpäisen tytön\nhulluutta, tytön, johon olosuhteet ovat haitallisesti vaikuttaneet.\nMinä pyydän, minä rukoilen teitä --\"\n\n\"Isä!\" huusi Agnes, puoleksi surullisesti, puoleksi närkästyneenä,\n\"minä en ole mikään yltiöpää. Minä olen yhtä tyyni kuin aina olen\nollut, ja mieleni on selvän selvä. Minä sanon tälle inkvisiittorille,\netten enää kuulu Roman kirkkoon, vaan olen Kristuksen kirkon jäsen.\nHän vieköön minut pois, jos häntä haluttaa, ja armahtakoon Herra\nJeesus kurjaa, onnetonta serkkuani.\"\n\n\"Niin, herra kartanon hoitaja\", sanoi inkvisiittori Vlossertille,\npuhuen hillityllä äänellä, \"tähän saakka olen tahtonut säästää\nuhkauksia, mutta nyt ilmoitan teille, että inkvisitsioni epäilee\nteitä. Teidän tyttärenne ja tämä toinen tyttö ovat jo kauvan aikaa\nsuosineet harhauskoa, ja luuletteko etten minä tiedä, että tekin\nolette osallisena tämän yön vehkeissä? Katsokaa vain tähän, kenenkä\nkäsialaa tämä on?\" ja viekas jesuiitta näytti hänelle pääsykirjaa.\n\"Olkaa varoillanne, mestari Vlossert; teitä pidetään silmällä.\nLuopukaa tyttärestänne, taikka, kautta pyhän neitsyeen, saatte\nitsekin mennä.\"\n\nKartanon hoitajalla ei ollut mitään vastaamista. Isku oli sattunut\narkaan kohtaan ja hän oli nöyrtynyt tomuun asti inkvisitsionin\nhiidenkaltaisen haamun edessä.\n\n\"Viekää hänet mukaanne\", mutisi hän, \"ja suojelkoon Pyhä Neitsyt\nparhaimpia palvelijoitaan, Jeesuksen veljeskunnan isiä.\"\n\nInkvisiittori naurahti pilkallisesti. Hän kääntyi selin kurjaan\nVlossertiin ja oli juuri aikeissa lausua jonkun käskyn sotilaille,\nkun alhaalta kuului kolinaa. Vaunut ajoivat kuninkaallisen\nlinnan puolelta kartanon edustalle ja hevonen kuului nelistävän\nvastakkaiselta taholta.\n\nJokainen odotti, mitä tapahtuisi.\n\nJoku palvelija tuli juosten portaita ylös ja lausui, vartiaa\ntervehdittyään, kuuluvalla äänellä:\n\n\"Hänen armonsa Ypresin piispa tulee puhuttelemaan vankeja.\"\n\nVlossert kääntyi inkvisiittoriin päin.\n\n\"Sallikaa Grittan hoidella tätä tyttöä\", sanoi hän hiljaa, osoittaen\nMariaa, ja lähti sitten huoneesta, katsahtamatta kertaakaan\ntyttäreensä.\n\nTällä hetkellä tuli toinen palvelija inkvisiittorin luo.\n\n\"Teidän korkea-arvoisuuttanne odotetaan alhaalla kärsimättömästi.\nEräs ratsumies vartoo teitä pihalla ja lähetti teille tämän\"; ja hän\npani inkvisiittorin käteen pienen kultasormuksen.\n\nPater Hubert silmäili sormusta ja veti otsansa ryppyihin. Tuokion\naikaa oli hän mietteissään; sitten sanoi hän upseerille:\n\n\"Saata molemmat vangit lämpimään kammioon ja vartioitse heitä hyvin,\nkunnes toisin käsketään. Te\" -- sanoi hän kääntyen sanansaattajaan\n-- \"noutakaa palvelustyttö Gritta tänne hoitamaan tätä neitoa, joka\nminun nähdäkseni nyt toipuu tainnoksista.\" Agnes heitti viimeisen\nsilmäyksen Mariaan, jota isä Florisz tuki, ja seurasi sitten\nsotilaita toiseen kammioon. Käärien lyhyen viitan ympärilleen,\nkääntyi inkvisiittori toisaalle ja astui ovea kohti.\n\nSamalla saapui Ypresin piispa, Vlossert ja vahtipäällikkö edellään,\nportaita ylös ilmoittamaan kuolemaa onnettomalle kreiville toisessa\nkerroksessa.\n\n\n\n\nXIII\n\nHerra ja palvelija.\n\n\nPorstuaan tultuaan, silmäili inkvisiittori ympärilleen ja huomasi sen\npimeimmässä nurkassa kookkaan miehen haamun, jolla oli huopahattu\npäässä ja yllään pitkä ratsastusviitta, joka ulottui hartioista\njalkoihin asti. Hän näytti heti tuntevan kuka vieras oli, sillä\ntuokion tuumattuaan nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään ja\nlähti menemään portaita myöten alempaan kerrokseen; sinne päästyään\nhän astui kartanon hoitajan asuinhuoneeseen, jonka jo vanhasta\ntunnemme, ja heittäytyi nojatuoliin istumaan. Viittaan puettu vieras\nseurasi hänen jäljessään. Heti sisään tultuaan sulki tämä tarkasti\novet ja akkunat ja laski vielä akkunaverhot alas. Suoritettuaan tämän\ntyön, jota inkvisiittori katseli välinpitämättömästi, kääntyi hän\nhänen puoleensa ja sanoi:\n\n\"Minun ei tee mieleni heittää omia aseitani vihollisten\nkäytettäviksi.\"\n\nSamalla hän otti hatun päästään ja kun hän vielä riisui viitan\nyltään, tuli esille vanha tuttavamme Gerard Block, puettuna\nalhaiseksi sotamieheksi ja kantaen kättään siteissä.\n\n\"Oletteko haavoitettu?\" kysyi inkvisiittori hiukan säälivällä\näänellä, kun hän huomasi siteen.\n\n\"Hiukan vain\", vastasi Block.\n\nTämän jälkeen oltiin muutama silmänräpäys vaiti.\n\n\"Yrityksenne on, luullakseni, mennyt pilalle vai kuinka?\" kysyi\ninkvisiittori jälleen.\n\n\"On, vaan ei kokonaan\", vastasi toinen.\n\n\"Oletteko varma, että vihdoin olette päässyt oikeille jäljille?\"\n\n\"Varmempi kuin milloinkaan\", vastasi urkkija.\n\n\"Ja kuinka teidän hankkeenne ei menestynyt?\" kysyi isä Hubert.\n\n\"Siihen oli kokonaan syynä erään sotamiehen tyhmyys. Hän olisi siitä\nhyvästä hirtettävä ja neljäksi pienittävä\", vastasi Block äänellä,\njoka osoitti kiihtymystä.\n\n\"Teidän tulee hillitä kiivasta luontoanne, veli Sextus\", sanoi\ninkvisiittori tyynesti. \"Vaikka te usein pidättekin seuraa\nyhteiskunnan hylkyjen kanssa ja teidän täytyy osoitella heidän\nkäytöstään, ei siitä kuitenkaan saa olla mitään haittaa teidän\nhurskaudellenne. Istukaa ja kertokaa lyhyesti, mitä on tapahtunut.\"\n\nVeli Sextus istui nuhteet saatuaan tuolille, suuresti pahoillaan\nsiitä kuivakiskoisesta, pisteliäästä tavasta, jolla inkvisiittori oli\nhäntä moittinut.\n\n\"Minä toivon, että annatte vikani anteeksi\", sanoi hän hetken vaiti\noltuaan, \"mutta kun ajattelen, että minä ilman yhden sotamiehen\nnoloutta olisin tuonut teidän käsiinne kolme pahamaineisinta Geusiä,\nTreslongin, Galaman ja Verveenin, en voi olla suuttumatta, ja\ntäytyyhän teidänkin, isä, myöntää, että tuo ajatus on kiusallinen.\"\n\n\"Sinun pitää antaa anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän\",\nvastasi pienoinen mies vakavalla äänellä. \"Mutta onko tuo\npääkapinoitsija Verveenkin läheisyydessämme?\"\n\n\"Hän oli siellä\", vastasi Block eli Sextus; \"mutta minua ei\nkummastuta, jos hän tällä hetkellä on Treslongin kanssa matkalla\nRanskaan. Suokaa minun lyhyesti kertoa, mitä on tapahtunut. Kun\nkaksi tuntia sitten tapasin teidät, sanoin että kaikki ansat ovat\nviritetyt saadaksemme Galaman kiinni ja kaikki muut joko kuolleina\ntai elävinä käsiimme. Mutta näyttää siltä kuin Kerjäläiset jotenkin\nolisivat muuttaneet suunnitelmiaan senjälkeen kun minä lähdin\nheidän luolastaan, sillä toinen mies, joka kiipesi köysitikapuita\nylös, oli Galama, ja ensi hämmästyksessäni olin vähältä puhua pääni\npaulaan. Nyt riippui kaikki siitä, kuinka sukkelaan saisimme heidät\nsaarretuiksi, jos mieli saada heidät elävältä käsiimme, sillä he ovat\nhurjapäistä joukkoa ja minä tiesin, että he taistelevat kuinka monta\nvastaan tahansa, jos on vähänkin menestymisen toivoa.\"\n\nHän taukosi ja heitti ikävöivän silmäyksen pöydällä seisovaan\nviinikannuun. Mutta inkvisiittori käski hänen jatkaa.\n\n\"Kuten tiedätte\", lisäsi Block huoaten, \"piti viidenkymmenen\npyssymiehen piiloutua vallille ja toisten viidenkymmenen asettua\nulkopuolelle johonkin paikkaan, josta heidän sopi katkaista\nvihollisten pakomatka. Pyssyn paukahtaessa tuli minun hypätä\nsivuun ja pyssymiesten piirittää ja ottaa heidät vangiksi. Mutta\nkun kaikki jo olivat vallilla ja portti aijottiin avata niille\nviidellekymmenelle, joitten piti väijyä ulkona, paukahti pyssy. Minä\nymmärsin heti, että tuo oli erehdys ja koska koetin jotenkin sitä\nkorjata, huusin, että meidät oli petetty ja että meidän oli parasta\npaeta porttiin päin. Nuo hurjat veikot olisivatkin luultavasti\nseuranneet minua, ellei ensi laukauksen jäljestä olisi tullut useita\nmuita, joista yksi sattui minun käsivarteeni. Hyvä oli, että minulla\noli rautapaita ylläni, muutoin olisin sangen huonosti selviytynyt.\nOnneksi oivalsin heittäytyä maahan pitkäkseni ja olla olevinani\nkuolettavasti haavoitettu. Kerjäläiset kääntyivät heti toisaalle ja\npakenivat rintasuojalle, ja koska sitä asiaa ei ollut edeltäpäin\najateltu, pujahtivat he tiehensä joka mies. Ilman tuota onnetonta\nlaukausta olisimme päässeet sen salaisuuden perille, jota niin kauvan\nturhaan olemme urkkineet, mutta --\"\n\n\"Mutta, lyhyesti, yritys on mennyt myttyyn, veli Sextus\", sanoi\nkuivakiskoisesti pienoinen mies, \"ja meidän täytyy vastedes saada\ntuo salaisuus selville. Onko teillä mitään vihiä siitä, kuka se mies\nlienee, joka täällä nyt toimittaa Galaman virkaa, ja lieneekö hänellä\nsellaisia tietoja, joita kannattaisi kuulla? Minä pidin häntä ensin\nGalamana, mutta hän puhuu kuin pappi ja on Yonkeriksi liian vanha.\nHän on harteva mies, jonka parta on musta ja poskessa aimo arpi.\"\n\n\"Se on Galaman palvelija Hannu\", vastasi Block (sillä tällä nimellä\nme häntä vastakin mainitsemme). \"Hän tietää yhtä ja toista, mutta ei\naivan paljoa. Hyvä on kuitenkin, että hän on hallussamme, sillä hän\non ainoa, joka minua epäilee.\"\n\n\"Minkätähden hän on ainoa, joka teitä epäilee\"? kysyi isä Hubert.\n\n\"Luultavasti sen tähden että minä, ensi kerran kun miehen näin,\ntapasin hänet laulamasta erästä Kerjäläis-laulua.\"\n\n\"Mutta miksi ei isäntä ole yhtä epäluuloinen kuin palvelija?\"\n\n\"Te unohdatte, että minä olen pelastanut isännän hengen\", sanoi Block.\n\n\"Eilen illalla. Mutta ennen sitä? Minä tiedän mikä erehdys teille\ntapahtui ravintolassa tuon kirjeen suhteen, veli Sextus, ja minua ei\nkummastuttaisi, jos sekä isäntä että palvelija katselisivat teitä\nepäluulolla, sillä on tuskin luultavaa, että Pietari Blink olisi\nunohtanut l:n teidän nimestänne. Mutta teidän olisi heti pitänyt\nsanoa se minulle eikä salata sitä. Muistakaa aina vastedes, että\nveljeskuntamme pitää teitä silmällä, vaikka olisitte missä hyvänsä,\nja että me voimme nähdä mitä auringoltakin jää näkemättä.\"\n\nBlockin kasvoilla kuvastui samalla kertaa kummastusta, häpeää ja\nnöyryytystä, kun hän kuuli, että inkvisiittori tiesi mitä hän oli\ntehnyt, sillä hän oli lohduttautunut sillä ajatuksella, ettei kukaan\nmuu tietäisi siitä mitään, kuin Galama, Hannu ja hän itse.\n\n\"Miksi ette vanginneet Galamaa vallilla, ennenkuin hän pääsi\npakenemaan?\" kysyi inkvisiittori hetken päästä.\n\n\"Hän tai hänen toverinsa olisivat heti tappaneet minut, tai olisivat\ntemmanneet hänet minun käsistäni, ennenkuin sotamiehet olisivat\nennättäneet avukseni.\"\n\n\"Onko Galama yhtä paha harhauskolainen kuin hänen serkkunsa, kartanon\nhoitajan tytär?\" jatkoi inkvisiittori.\n\n\"Nykyään hän ei ole muuta kuin Geusi. Hän näyttää panneen kaikki\nalttiiksi maineelle.\"\n\n\"Qui non est mecum, contra me est, et qui non congregat mecum,\nspargit\" [Joka ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan, ja\njoka ei minun kanssani kokoile, hän hajottaa.], lausui inkvisiittori\nhartaasti; \"mutta miksi ette ottanut kiinni häntä, kun hän oli tässä\nhuoneessa?\"\n\n\"En olisi sitten saanut tietoa Rookerystä; se on tästälähin verkko,\njolla kaappaamme kaikki, jotka sitä lähestyvät.\"\n\n\"Mutta meillä olisi ollut hallussamme Galama, joka maksaa enemmän\nkuin koko Rookery.\"\n\n\"Minä saan hänet vielä haltuuni, isä Hubert, ja helpommin kuin\nmilloinkaan ennen.\"\n\n\"Te näytätte sangen toivehikkaalta tappionne jälkeen\", sanoi\ninkvisiittori vähän äkeissään Blockin leukavasta puheesta; \"mikä on\naikomuksenne?\"\n\n\"Yonker Galama\", sanoi toinen, \"ei lähde Brabantista, ennenkuin hän\non pannut kaikkensa Hannun pelastamiseksi, sillä ilman tätä on hän\nkuin melaton laiva. Siitä vähästä, mitä olen nähnyt näitten kahden\nsuhteen, olen huomannut, että Yonker ilman palvelijansa kokemuksia\nja varovaisuutta jo aikoja sitten olisi joutunut käsiimme. Paitsi\nsitä kuuntelin salaa Galaman ja hänen serkkunsa Agnesin keskustelua\nja olen nähnyt niin paljon, että olen varma siitä, että hän tekee\nvoitavansa armaansa tähden. Kun kaksi sellaista syöttiä on tarjona,\ntäytyy kalan tarttua onkeen.\"\n\nHän vaikeni ja silmäili inkvisiittoria, joka oli noussut ja käveli\nedes takaisin, kädellään pidellen leukaansa ja katsoen maahan.\n\n\"Oletteko varma siitä, että hän välittää Oranian prinssin\nkirjevaihtoa?\" kysyi Hubert, katsahtamatta ylös.\n\n\"Olen. Kaikki tiedot, jotka olen saanut hankituksi, todistavat sitä\nja ravintolassa kuulin Galaman sanovan Treslongille: 'Prinssin\nselvästi lausuttu tahto on, että minä lähden Gentiin.' Minä sain\nnäet poistetuksi Hannun, joka piti minua silmällä, ja sillä tavalla\nonnistui minun ovesta kuulla tuo katkelma heidän haastelustaan.\nGalama on siis epäilemättä läheisissä tekemisissä prinssin kanssa.\"\n\n\"Ja jos menette hänen luokseen, -- siinä tapauksessa, että hän on\nlähitienoilla --, luuletteko hänen uskovan teitä, jos sanotte, että\njouduitte vangiksi, mutta pääsitte karkuun?\"\n\n\"En epäile sitä\", vastasi Block. \"Olen varma siitä, että kaikki\nKerjäläiset luulivat, nähdessään minun kaatuvan, että olin joko\nkuollut tai vaarallisesti haavoitettu.\"\n\nInkvisiittori asteli taas ääneti edes takaisin, ja Block seurasi\nsilmillään pienen miehen askeleita, niinkuin koira isäntäänsä.\nKummallista oli nähdä, kuinka suuresti Gerard Block ja veli Sextus\nerosivat toisistaan -- mies, joka kopeasti puhutteli Hannua,\nvieläpä Galamaakin, ja se, joka nöyrästi kohteli inkvisiittoria;\nisänmaallisen liittokunnan jäsen oli kokonaan toinen kuin\njesuiitta-seuran inhottava ja luihu orjamainen palvelija.\n\nInkvisiittori kyseli vielä yhtä ja toista Blockilta ja lausui sitten\nhitaasti vakavalla äänellä:\n\n\"Hyvä! ottakaa selville, missä Galama on. Annan teille kolme\nvuorokautta aikaa. Seitsemännen päivän illalla lähtevät täältä kahdet\nvaunut Gentiin sitä tietä, joka käy metsän lävitse. Toisessa on Agnes\nja Maria, toisessa Hannu. Sillä paikalla, missä kaksi tammea on\nyhteen kasvanut, Hornan suun lähellä, tulee teidän ja kerjäläisten\nodottaa heitä ja koettaa heitä pelastaa, joukko keveitä ratsumiehiä\nseuraa vähän matkan päässä, ja toinen joukko tulee vastakkaiselta\nsuunnalta, estääkseen heidän pakoaan. Kun kerjäläiset turhaan\nkoettavat avata lujasti lukituita vaunuja, saartaa ratsuväki heidät\njoka puolelta. Koettakaa ennen kaikkea saada Galama käsiinne. Ei\nhätää mitään, vaikka kaikki muut pääsisivät pakoon, koska kerran\ntiedämme heidän pesänsä. Mutta jos ette löydä häntä, täytyy teidän\npalata tänne 7:nen päivän aamulla. Menkää nyt ja suojelkoon teitä\nPyhä Neitsy! Palkkanne on oleva ansionne mukainen.\"\n\nParin minuutin päästä oli urkkija kääriytynyt viittaansa ja jättänyt\nhuoneen. Inkvisiittori tuijotti oveen, josta toinen oli mennyt, ja\npuhui itsekseen aivan kuin unissaan:\n\n\"Jos hän kerran joutuu käsiimme ja näkee sisarensa ja lemmittynsä\nsilmäinsä edessä, saamme tiedon hänen salaisuudestaan ennen viikon\nkuluttua. Ja Agnes\" -- jatkoi hän -- \"joka on niin nuori, niin\nkaunis, niin uljas, niin puhdas, kuka olisi luullut, että hänestäkin\ntuli häijyläisen lapsi? Meidän täytyy koettaa pelastaa niin kallis\nhelmi ikuisesta perikadosta.\"\n\n\n\n\nXIV\n\nEläköön Geusit!\n\n\nWatermaelin tie kulki Brüsselistä suuren Soigné-metsän etureunaa\nmyöten, kääntyi siitä pohjoiseen päin Senne-joen haaran poikki\nja yhtyi Gentin valtatiehen. Näihin aikoihin se oli likainen,\nränsistynyt ja sangen ikävä tie, jota tuskin muut käyttivät kuin\nne, joilla oli asiaa etäisiin metsäkyliin sen varrella. Osaksi\nse suikerteli metsän läpi, jonka varjoissa illan hämärä vallitsi\nkeskipäivälläkin. Toinen osa kävi pitkin nevaa ja savimaata, missä\nse sateisilla ilmoilla muuttui lokalammikoksi. Kasvoipa sen vieressä\npaikoittain lyhyttä viidakkoakin, joka ei missään ollut neljää\njalkaa korkeampaa; mutta voi sitä matkamiestä, joka ei tietänyt\nnäitten paikkojen petollisuudesta! Usein sattui niin, että varomaton\nmetsästäjä tai kokematon kulkija, nähdessään liikkeelle hypähtävän\njäniksen tai jotakin muuta houkuttelevaa, uskalsi astua pensastoon,\njoka vihantana rehoitti hänen edessään, ja hukkui äkkiarvaamatta\nsen kuiluihin. Suo, niin vetelä ja viekas, kuin ikinä suo voi olla,\nhyllyi pensaitten alla. Polkuja oli kyllä, joita pitkin pääsi\nturvallisesti kulkemaan, mutta askelkin vain syrjälle -- ja armoton,\nmutainen syvyys nieli kurjan kulkijan ijäksi päiviksi.\n\nEi kukaan osannut selittää, minkätähden tie oli tällaista.\nTaikauskoinen rahvas kammoksui näitä paikkoja ja pysyi niistä\nerillään, koska se luuli, että jokin häijy haltija, kenties\npaholainen itse mekasteli siellä. Olipa monella se varma usko, että\nsieltä kävi tie Manalaan, ja kun sinisiä liekkejä usein nähtiin\nliehuvan näillä paikoilla, kasvoi tuo usko siitä vielä vahvemmaksi.\n\"Hornan suu\" -- siksi rahvas nimitti tätä paikkaa -- pelotti melkein\njokaista ihmistä eikä kukaan kuitenkaan voinut osoittaa sen oikeata\npaikkaa. Se, jolla kenties oli paremmat tiedot asiasta, salasi\najatuksensa peljäten, että häntä pidettäisiin pakanana, joka rohkeni\nvastustaa näin yleistä uskoa.\n\nVähän matkaa siitä paikasta, missä metsän solakat puut loppuivat\nja matala viidakko alkoi, kasvoi kaksi tammea, yksi kummallakin\npuolen tietä, jotka noin sata vuotta erikseen kasvettuaan olivat\npäättäneet viettää loput elämäänsä yhdessä. He ojensivat tuuheat\nkäsivartensa tien yli ja syleilivät toisiaan, milloinkaan enää\neroamatta. Holvikaarta, joka näin oli muodostunut tien yli, piti\nkansa maanalaisen pimentolan porttina ja tätä paikkaa kartettiin ja\nkammottiin luonnollisesti tästä syystä niin paljon kuin suinkin oli\nmahdollista.\n\nKaksi miestä seisoi toisen tammen runkoon nojautuen, siten ettei\nheitä voinut nähdä tieltä päin. Molemmilla oli kierteleväin Geusein\ntavallinen asu, rintahaarniska, kohohousut ja huopahattu. Kupeella\noli miekka, vyössä pistoolipari ja nuoremmalla vielä sen lisäksi\npitkä puukko.\n\n\"En käsitä, miksi he tulevat juuri tätä tietä\", sanoi Galama, sillä\nhän oli nuorempi heistä.\n\nHän oli hyvin vaalea ja hänen kasvoistaan näki, että jokin asia häntä\npelotti. Hän seisoi selkä vasten puuta ja kädet ristissä rinnalla.\n\n\"Vakuutan teille, Yonker\", sanoi hänen toverinsa, joka ei ollut\nkukaan muu kuin tuttavamme Block, \"että kuulin heidän puhuvan tästä\ntiestä. Olin viereisessä kammiossa oven takana, joka ei ollut\nlukossa ja jota sotamies vartioi. Olin nukkuvinani ja kuulin\nselvästi pienen inkvisiittorin sanovan, että koska herttuan armeija\nsinä ja seuraavana päivänä marssi Frieslantiin päin, heidän ei\nsopinut matkustaa Gentin valtatietä, jonka ratsurykmentit, kanuunat\nja tavarakuormat tukkivat aivan umpeen, ja onhan tämä tie, kuten\ntiedätte, yhtä hyvä ja lyhyt kuin valtamaantiekin.\"\n\n\"Ja millä kumman keinolla pääsitte karkaamaan?\" kysyi Galama,\nsilmäillen Blockia mielihyvällä. \"Ei varmaankaan ollut lastenleikkiä\npötkiä tiehensä keskikaupungista, kun sotamies valvoi ja vartioi\nteitä ja inkvisiittorit häärivät ympärillänne.\"\n\n\"He jättivät taskuni tutkimatta. Minulla oli puukko taskussa.\nSotamies, joka luuli minun nukkuvan, seisoi selin minuun päin.\nLeikkasin poikki köyden, jolla minut oli sidottu, ja hyppäsin\npystyyn. Läimäytin kerran nyrkilläni miestä ohimoille ja hän\nkeikahti. Hän makasi kuin härkä liikahtamatta. Nämä ovat hänen\nhaarniskansa ja housunsa, kypärän heitin menemään. Pääsin\nonnellisesti portaita alas ja tulin keittiöön, jossa näin piian\nistuvan. Käskin hänen, niin totta kuin hän rakasti emäntäänsä, viedä\nhänelle paperilipun, jonka kirjoitin keittiössä ja jossa käskin\nHannun huutaa heti kun hän näkisi meidät. Joku vartia näki minut,\nminä ulos akkunasta ja koko kaupunki minua takaa-ajamaan -- enkä\ntodella itsekään ymmärrä, kuinka hengissä pääsin tänne. Mutta en\nkadu retkeäni. Vaikka kreiviraukat tällä hetkellä luullakseni jo\novat Tuonen tuvilla, olemme kuitenkin julkisesti näyttäneet, että\npaheksumme tuota julmaa verenvuodatusta.\"\n\n\"Uljas ystäväni\", sanoi Galama, ilmeisesti liikutettuna\ntoverinsa puheesta, \"jos he eivät olisi riistäneet minulta isäni\nomaisuutta, antaisin teille paremman todistuksen ystävyydestäni ja\nkiitollisuudestani. Ottakaa nämä kultavitjat muistoksi ja jos joskus\nosutte Brielin seuduille, menkää parooni Galaman lesken luo, ja\npoikansa tähden kohtelee hän teitä yhtä hyvin kuin minua itseäni.\"\n\nJa ottaen kaulastaan komeat kultavitjat, joihin oli kiinnitetty\nkultainen kerjäläismitali, ripusti hän ne Blockin kaulaan.\n\n\"Ja mihin aijotte lähteä, Yonker, kun tämä yritys on päätetty?\" kysyi\nBlock, tuokion vaiti oltuaan, jolla välin hän vaihto-lahjaksi oli\nGalamalle antanut oman mitalinsa; \"sillä luullakseni käy olo täällä\nvaaralliseksi\".\n\n\"En tiedä, enköhän joudu tässä ottelussa surman omaksi\", sanoi\nGalama, \"mutta jos Jumala ja Pyhä Neitsyt ovat minulle armolliset,\nryhdyn jälleen entiseen ammattiini. Se tosin ei tuota paljon\nvoittoa\", lisäsi hän hymyillen, \"mutta siitä on kunniaa ja hyötyä, ja\nkoska ei kukaan muu siitä huoli, on minulla sitä enemmän syytä sitä\nhoitaa\".\n\n\"Minun mielestäni meidän ammattimme tuottaa kyllä voittoa\", sanoi\nBlock, \"varsinkin jos pääsemme ryöstämään jotain rikasta pohattaa tai\nkirkkoa. Mutta vaarallinen se on, sen myönnän\".\n\n\"Minä en ryöstä\", sanoi Galama rypistäen otsaansa. \"Ne kirjeet, joita\nkuljetan -- mutta tässähän koko väkemme palajaa retkeltään.\"\n\nMolemmat katsoivat taakseen. Joka haaralta tuli aseellisia miehiä\npensaitten takaa lähestyen paikkaa.\n\n\"He tulevat todellakin, Yonker\", sanoi eräs Kerjäläinen järeällä\näänellä, \"nyt hyvä selkäsauna ratsumiehille Hannun tähden ja vähäinen\nviaton ryöstö minulle!\"\n\nPaikalle oli kokoontunut noin kahdeksantoista miestä, kaikki\npuettuina niinkuin Galama ja Block. Galama astui heidän keskelleen.\n\n\"Meidän sijamme on puitten alla ja takana\", sanoi hän. \"Block ja minä\nseisomme kumpikin oman tammen takana ja ammumme ensi laukauksen.\nMutta pysykää piilossa, kunnes kuulette minun huutavan, sillä\nloppujen lopuksi tämä voi olla pelkkää petosta. Muistakaa ensin\ntappaa hevoset ja sitten ampua miehet, jos niin tarvitaan, mutta\nälkää suotta surmatko ketään. Kävi tämä seikka kuinka kävikin,\ntulee meistä ero ikipäiviksi. Onko kukaan teistä huomannut väijyviä\nvihollisia?\"\n\nKaikki vastasivat kieltävästi, mutta muutamat arvelivat, että\nvaunujen suojelusväki näytti liian vahvalta.\n\n\"Hyvä\", sanoi Block, \"sitä suurempi kunnia meille. Kas, tuolla he\ntulevatkin.\"\n\nRattaiden ratinaa kuului vähän matkan päästä ja silmänräpäyksessä\nkatosi joka ainoa Kerjäläinen tieltä. Pyörien kolina kävi yhä\nkovemmaksi. Vihdoin ilmestyi tien mutkasta vaunut, neljä hiljalleen\njuoksevaa hevosta edessä ja neljä rakuunaa vieressä; näitä seurasi\nheti toiset, sekä yhtä monta hevosta ja rakuunaa. Kaksi rakuunaa\npäätti matkueen. Joka toisen hevosen seljässä istui ajaja ja ruoskien\nsekä kannusten avulla lähestyivät molemmat vaunut vitkalleen\ntammi-paria. Toiset vaunut olivat jo puoleksi päässeet puitten\nportista, kun taisteluhuuto kajahti. Kaksi tarkkaa laukausta kaatoi\nensimäisen hevosparin. Kauhea riemuhuuto kajahti ilmoille ja heti\nnousi ankara sekamelska. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin\npistoolien paukkinaa, miekkain kalsketta, taistelevain huutoa ja\nhaavoitettujen voihkinaa, eikä näkynyt muuta kuin savua ja pölyä.\n\nÄkkiä remahti toinen riemuhuuto. Hannun pää ilmestyi toisten vaunujen\nakkunasta ja hän tervehti ystäviään. Rakuunat sukaisivat pakoon.\nKymmenestä pääsi vain neljä hevosella matkoihinsa, kolme pakeni\njalkaisin; muut makasivat kuolleina tai haavoitettuina maassa.\n\nKerjäläiset olivat tarkoin totelleet käskyä ja ensin tähdänneet\nhevosia. Ne makasivatkin melkein kaikki kuolleina tai haavoitettuina.\n\nNyt alkoi hurja ryöstäminen. Mistään välittämättä Kerjäläiset\nsyöksivät kaatuneitten kimppuun, joista kaksi kolme kuului heidän\nomaan joukkoonsa, kaivoivat taskut putipuhtaiksi ja leikkasivat pois\nmitä ei muuten saatu irti. Kaikki kelpasi heille.\n\nGalama oli sillä välin rientänyt ensimäisten vaunujen luo, joissa\nhän keksi Agnesin. Tämä oli sillä aikaa kuin taistelu riehui\nhänen ympärillään, noussut istuimeltaan ja laskeutunut polvilleen\nvaunujen pohjalle, osaksi väistääkseen kuulia, osaksi rukoillakseen\nKerjäläisten puolesta, sillä hän oli jo eroittanut Karelin äänen.\n\n\"Agnes! Agnes! Katso tänne! Minä se olen, Karel!\" huusi hän\ninnokkaasti, katsoen aukosta vaunuihin, sillä akkunaksi ei tuota\nhenkireikää käynyt sanominen.\n\nAgnes nosti silmänsä ja hypähti Galaman nähtyään seisoalle.\n\n\"Avaa vaunut\", huusi hän iloisesti ja painoi sisäpuolelta ovea.\n\nMutta tässä kohtasi heitä arvaamaton este.\n\nJokainen, joka kerran on käynyt jossakin muinaiskalukokoelmassa,\non epäilemättä huomannut nuo raskaat, puisevat laatikot, joita\nnäihin aikoihin käytettiin matkavaunuiksi. Nämä olivat neljän\nistuttavat vaunut, ylhäältä väljemmät kuin alhaalta. Etupuolella ja\nkummassakin sivuseinässä oli niin iso aukko, että pää juuri mahtui\nsiitä. Puu-ainetta oli vaunuissa vahvalta ja ovi lukittiin niin kuin\nnykyajan rautatievaunuissa, siten että sisälläolija ei omin voimin\npäässyt ulos, vaikka henki olisi ollut vaarassa.\n\nGalama nyki ja veti, huusipa vielä muitakin avuksi. Ovea taottiin ja\nmäntättiin miekoilla ja pistoolinperillä, mutta turhaan. Se pysyi\nlukossa. Blockin huulilla, joka oli puuhaavinaan yhtä uutterasti kuin\nmuutkin, väikkyi hieno hymy. Tällä välin oli ystävämme Hannu samassa\npinteessä. Koska hänen kätensä ja jalkansa olivat siteissä, huusi hän\neräälle läheiselle Kerjäläiselle, että tämä leikkaisi hänen siteensä\npoikki. Se tapahtuikin ja Hannu yritti nyt itse survaista ovea auki,\nmutta se ei järkähtänytkään; toinen yritys ei onnistunut paremmin.\n\n\"Kuinka!\" huusi hän, \"täytyykö minun jäädä vangiksi tähän\nviheliäiseen laatikkoon, kun jo olen päässyt näin pitkälle?\"\n\nHän nousi istuimelle ja ponnisti selkäänsä vasten vaunujen kattoa.\nHän ahdisti linnaa sen heikommalta puolelta. Katto rotkahti rikki ja\nHannu pääsi ulos. Hän riensi heti niitten vaunujen luo, joihin Agnes\noli salvattu.\n\n\"Hevosväkeä tulee\", huusi hän, \"Herran tähden kiirehtikää! Kenellä on\nladattu pistooli?\"\n\nHänelle tarjottiin kolmea neljää. Hän otti yhden, käänti sen suun\nvastahakoiseen lukkoon päin ja huusi Agnesille:\n\n\"Varokaa, neiti Agnes. Nojaukaa niin paljo kuin voitte taapäin.\"\nSitten hän laukaisi. \"Hannu se poika on, joka huonot lukot korjaa\",\nhuusi hän riemuiten, kun kuula, joka painoi melkein luodin, löi lukon\nmurskaksi.\n\nGalama tempasi kohta oven auki. Mutta hän säpsähti, sillä suuri\npirsta oli lentänyt Agnesin niskaan. Runsas verivirta valui\nhaavasta ja punasi tytön vaatteita. Agnes parkaisi kerran ja vaipui\npyörtyneenä sulhonsa syliin.\n\nOn vaikeata kuvata Kerjäläisten hämmästystä, kun he näkivät Agnesin\nmakaavan maassa ja pitävän kaunista päätään armaansa polvella,\nsamalla kun tämä tuiman kiivaasti repi rikki liinakauluksensa ja\nkoetti sillä ehkäistä verenvuotoa.\n\n\"Älkää peljästykö\", sanoi Block rauhallisella äänellä, sysäten\nsyrjälle kaksi miestä. \"Olen tutkinut lääketiedettä ja saan tuon\nhelposti parannetuksi. Sallikaa minun laskea hänen päänsä polvelleni.\"\n\nTehtiin niin kuin Block oli tahtonut. Hän repäisi, palan\nnenäliinastaan ja alkoi tutkia haavaa.\n\n\"Agnes! Agnes!\" huusi Galama, tarttuen tytön käteen ja suudellen\nsitä; \"puhu minulle!\"\n\n\"Yonker\", sanoi Hannu, koskettaen herransa olkapäätä, \"rakuunat ovat\ntulossa, paetkaamme, ennenkuin meidät hakataan palasiksi\".\n\n\"Niin\", huusivat Kerjäläiset, \"paetkaamme, muutamat meistä kantavat\nneitoa\".\n\n\"Paetkaa te!\" huusi Galama, tuimasti katsellen heitä. \"Minä\njään tänne, tätä neitoa ei sovi kuljettaa mihinkään -- hän on\nkuolemaisillaan.\"\n\nSamalla avasi Agnes silmänsä ikäänkuin kumotakseen tämän lauseen.\n\"Pakene!\" kuiskasi hän ja meni taasen tainnoksiin.\n\n\"Älkää peljätkö! Meidän ei tarvitse ensinkään huolia\nratsuväestä\", sanoi Block lujasti ja sitoi hitaasti haavaa. Hän oli\npinnistänyt kuuloaan äärimmilleen ja hänen kasvonsa kävivät yhä\nlevottomammiksi. Vihdoin kuvastui niillä ilonvälähdys ja hän lausui\nvälinpitämättömästi:\n\n\"Me olemme vähintään 9 peninkulman [Englannin] päässä kaupungista ja\nennenkuin pakolaiset ehtivät saamaan apua sieltä, olemme jo kaukana\npoissa. Tämän tytön tila on arveluttava.\"\n\n\"Sinä valehtelet, mustakarvainen koira\", huusi Hannu. \"Luuletko\nettei minun kuljettamisekseni Brüsselistä Gentiin tarvita enempää\nkuin kymmenen miestä? Olen nähnyt heitä sata enkä tiedä, mikseivät\nhe jo ole täällä. Tulkaa, Yonker, Jumalan tähden tulkaa! Te olette\nitse haavoitettu ja teistä vuotaa verta. Paetkaa! Minä kuulen heidän\ntulevan; minä kannan Agnesia.\" Ja uskollinen palvelija aikoi nostaa\ntytön syliinsä.\n\nGalama oli kahden vaiheilla, mutta Block kohotti kättään.\n\n\"Älkää kajotko potilaaseeni\", sanoi hän, \"jos ette tahdo tappaa\nhäntä\".\n\n\"Jättäkää meidät oman onnemme nojaan\", huusi Galama, hyppäsi\nseisoalleen ja veti miekkansa.\n\nMutta hän horjahti ja kaatui maahan. Verta juoksi hänen polvestaan.\nJoku sotamies oli ampunut häntä, vaikkei hän ensi kiihtyneessä\nmielentilassaan tuntenut haavaa.\n\n\"Ah!\" sanoi hän katkerasti, \"paetkaa, jos mielenne tekee, mutta\njättäkää minut tänne Agnesin kanssa\".\n\nSamalla tuli muuan Kerjäläinen, joka oli käynyt tien mutkassa asti,\njuosten voimainsa takaa.\n\n\"Rakuunat!\" huusi hän, \"pelastakoon kukin itsensä!\"\n\n\"Jopa vihdoin\", huokasi Block tuskin kuuluvalla äänellä, kun hän\nerotti raskaan töminän, joka läheni nopeasti ja kävi yhä kovemmaksi.\n\nMutta vaikka hän niinkin hiljaa oli lausunut tuon sanan, oli Hannu\nsen kuitenkin kuullut.\n\n\"Ahaa!\" huusi tämä riemuissaan, \"vai vihdoin siis? Tuossa saat\nvihdoin!\"\n\nJa jesuiitta kellistyi vinkeästä korvapuustista taintuneena maahan.\nNyt nosti Hannu Agnesin syliinsä kuin pienen lapsen. Tällä hetkellä\nilmestyi tien mutkasta parvi ratsumiehiä; kun he huomasivat\nKerjäläiset, päästivät he ilohuudon ja iskivät kannuksensa hevosten\nkylkeen. Kerjäläiset aikoivat hajota joka taholle, kun Hannu lausui\nääneensä:\n\n\"Tulkaa perässäni Hornan suuhun, ja pitäkää huolta Yonkerista.\nEläköön Geusit!\"\n\nTämä oli sana paikallaan, sillä ratsuväki tulla tömisti jo täyttä\nlaukkaa. Hannu juoksi Kerjäläiset kintereillään; Galama nojautui\nHagendorpiin. Muutamilla askeleilla pääsivät he suolle, samalla kun\ntoinen ratsumiesjoukko vastakkaiselta taholta ryntäsi tielle. Hannu\npujahti pensaisiin ja pakeni polkua pitkin, jonka hän aivan hyvin\ntunsi. Siinä oli tuskin tilaa yhdelle, mutta Kerjäläiset seurasivat\nperäkkäin Hannua, joka juoksi vinhaa vauhtia eteenpäin ja kuulivat\nkumarruksissaan, kuinka kuulat vinkuivat heidän päittensä ylitse.\n\n\"Tänne he eivät voi seurata meitä\", sanoi Hannu nauraen. \"Kas, kuinka\nhe hyppivät!\"\n\nKerjäläiset katsoivat taaksensa ja näkivät kauheita seikkoja. Kun\nrakuunat huomasivat vihollisensa katoavan matalaan viidakkoon,\npäästivät he riemuhuutoja, koska he nyt varmaan luulivat saavansa\nnämä kiinni. Harvat heistä tiesivät, kuinka vaarallinen maan pohja\noli, ja näitten varoituksia ei kukaan ottanut kuullakseen. Molemmat\njoukot hyökkäsivät melkein yhtaikaa pensastoon ja kohta sen jälkeen\nkaikui ilmassa parkunaa, kirouksia, avunhuutoja ja katkonaisia\nrukouksia. Joka silmänräpäys nähtiin joku pää vajoavan, joku kypärä\ntai käsi katoavan. Ne, jotka jäivät jälkeen, katselivat vihoissaan\nja surullisina toveriensa maineetonta kuolemaa, ja heidän raivonsa\nyltyi vain, kun vähän matkan päässä kohosi huopahattu miekan nenässä\npensasten yli ja huuto: \"Eläköön Geusit! Eläköön Yonker Vilhelm!\"\nkajahti tyynessä ilta-ilmassa.\n\n\n\n\nXV\n\nKuoleman kielissä.\n\n\nHaavoitettu Yonker oli vaivoin jaksanut ontuen käydä Hannun perässä\nja tuskin he olivat päässeet erääseen jotenkin turvalliseen\npaikkaan, kun hän uupuneena vaipui maahan ollen menehtymäisillään.\nVaivaloinen pako suon poikki ja siitä seuraava voimien ponnistus\nsekä viime päivien kokemukset ja kohtalot olivat hyvin haitallisesti\nvaikuttaneet hänen terveyteensä. Kuula, joka oli vioittanut hänen\npolvensa, uhkasi muiden seikkojen lisäksi tehdä hänestä lopun.\n\nKerjäläiset, jotka olivat näin saaneet hoidettavakseen hennon\nnaisen ja haavoitetun päällikkönsä ja sitä paitsi pelkäsivät että\nhenkiin jääneet rakuunat tekisivät uuden hyökkäyksen, olivat\nkahden vaiheilla, mitä tehdä. Mutta Hannu, joka täsmälleen tunsi\nrämeiköt, sai nyt tilaisuuden osoittaa, mihin hän oikeastaan kykeni.\nPilapuheilla ja hauskalla pakinalla elähyttäen miesten uskallusta,\nsaattoi hän ensin sairaat sellaiselle paikalle, joka oli vähän\nylempänä kuin suoperäinen ympäristö ja jossa sen vuoksi sai ainakin\nkuivan ja turvallisen leposijan. Yksimielisesti valitsivat miehet\nhänet väliaikaiseksi päällikökseen, johon van Hagendorpkin viipymättä\nsuostui.\n\nKun yritys vallilla meni myttyyn, oli seigneur de Treslong ja\nmuutamat muut päättäneet ottaa hevosensa ja lähteä kreivi Ludvigin\nluo. Turhaan olivat he kehoittaneet, vieläpä rukoilleetkin Galamaa\ntulemaan heidän seuraansa. Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa\nvapauttaakseen Hannun, jonka jalo alttius, kuten hän tunnusti, oli\npelastanut hänet, eivätkä minkäänlaiset pyynnöt pystyneet hänen\nfriisiläiseen itsepintaisuuteensa. He erkanivat siis toisistaan ja\nhän jäi tänne useiden Kerjäläisten kanssa, jotka rakastivat enemmän\nkiertelevää, monivaiheista elämää kuin säännöllisen sotajoukon kovaa\nkuria.\n\nEnsi toimekseen uudessa virassaan lähetti Hannu, puolet väestään\ntakaisin metsään. Kahden miehen tuli mennä Rookeryyn ja katsoa, oliko\nsiitä enää turvapaikaksi. Toiset saivat työkseen kaapata kaikki,\nmitä saivat kynsiinsä, toisin sanoen, kerätä kaikellaisia appeita\nja ruoka-aineita sekä sen ohessa tiedustella, millä kannalla asiat\nolivat. Tunnin kuluttua palasivat ne kaksi miestä, jotka olivat\nlähetetyt Rookeryyn sillä tiedolla, että paikka oli vaarallinen,\nkoska he olivat kuulleet varoitushuudon. Kun toiset olivat palanneet\nja tuoneet eväiksi parhaasta päästä lintuja, jäniksiä ja useita\nleipiä, pidettiin sotaneuvottelu. Agnes oli nykyiseen turvapaikkaansa\npäästyään pian jälleen tointunut ja vaikka viimeiset tapaukset olivat\nhäntä kovin säikyttäneet, otti hän hartaasti osaa keskusteluihin.\nPitkän aikaa oltiin suuresti erimielisiä. Kaikki suostuivat siihen,\nettä Yonker oli saatettava suojapaikkaan. Selvää oli myöskin, että\nsen paikan tuli olla niin kaukana Brüsselistä kuin suinkin. Mutta\nmihin mennä? Ja millä tavalla?\n\nMuutamat mainitsivat Frieslantia, jossa hänellä oli paljon ystäviä,\ntoiset ehdottivat Ranskaa, kunnes Agnes, muitten vähän vaiettua,\nsanoi, ettei mikään paikka koko maailmassa olisi Karelille parempi\nkuin Briel, jossa hänen äitinsä asui ja jossa virkakunnat eivät niin\nankarasti vainonneet uskonnollista ja valtiollista erimielisyyttä\nkuin muissa Hollannin kaupungeissa, ja nyt oli vain kysymys siitä,\nmillä keinoin hänet saataisiin sinne. Muuan Kerjäläinen, joka oli\ntuonut muassaan olutpullon, ilmoitti kokoukselle, että hän oli\ntavannut erään heidän ystävänsä, Jan Laivurin, joka oli puita\nhakkaamassa metsässä, lastatakseen niillä purttaan, joka oli lähellä,\nSennen rannalla. Tämä mies oli salaa Geusein puolella ja oli usein\ntehnyt heille suurta hyötyä. Hän kulki aluksellaan Hollannin ja\nBrüsselin väliä.\n\nHeti pantiin kaksi miestä hänen kanssaan keskustelemaan. Ennen\npitkää palasivat he tuoden otollisia sanomia. Kun laivuri kuuli\nettä henkilö, joka tahdottiin uskoa hänen haltuunsa, oli kaikkien\ntuntema Yonker Galama, lupasi hän ilomielin viedä hänet Brieliin\nja ottaa kaikki vaarat omikseen. Yön hiljaisuudessa kannettiin\nGalama hätätekoisilla paareilla metsän läpi Sennen rannalle ja\nsiitä alukseen. Laivan ruumaan varustettiin jonkinlainen salainen\nkoppi siten, että yltympäri ja päälle pinottiin halkoja, mutta yksi\npaikka jätettiin tyhjäksi ja tänne laskettiin Karel niin pehmeälle\nvuoteelle kuin kiireessä saatiin hankituksi. Hannu toimitti\nitselleen ja Agnesille talonpoikaispuvut ja sanottuaan sydämelliset\njäähyväiset urhoollisille, uskollisille liittoveljilleen, lähtivät he\nvaaralliselle retkelleen, hän laivamiehenä, neito laivurin tyttärenä.\n\nOlisi turhaa ja väsyttävää kertoa yksityiskohtaisesti matkasta.\nLienee siis kyllin, jos sanomme, että laivuri, suurella vaivalla\nkuljettuaan sen seitsemät kanavat ja joki-haarat, vihdoin saapui\nBrielin satamaan, jossa hänet hyvin tunnettiin.\n\nBriel oli pienehkö, mutta vahvasti varustettu kaupunki Maas-virran\nsuussa, noin puolen penikulmaa [Englannin] sen etelärannasta ja\nkanavan kautta yhteydessä virran kanssa. Tämä johdatti veden\nkaupunkiin kahteen suureen kanavaan. Pitempi niistä vei puolikuun\nmuotoisena vesiportista kaakkoista suuntaa eteläporttiin päin, jonka\nlähellä sen vesi juoksi koko kaupunkia ympäröivään kaivantoon. Erään\nsen osan nimi oli \"Spuy\", vanha hollantilainen sana, joka merkitsee\nsulkua eli vesiporttia, toinen osa oli \"Quai\". Toinen kanava, joka\noli puolta lyhempi ja jonka nimi oli \"Märlandt\", ulottui kaupungin\nkeskukseen saakka, jossa se muodosti suorakulmaisen ristin kaupungin\npääkadun, \"Pitkän Kadun\" kanssa. Spuy'n, Quai'n ja Märlandtin\nvarsille olivat pikkukaupungin kauppiaat rakentaneet asuntonsa ja\naittansa, sillä hollantilainen kuljetti siihen aikaan aina tavaraansa\nvesiteitä; kanava oli hänen aarre-aittansa, hänen peltonsa, hänen\nkaikki kaikkensa. Täällä hänen nähtiin vilkkaasti hyörivän toimissaan\nsiniset sukat ja matalat kengät jalassa ja välistä virkistävän\nitseään viini- tai olut-kipostaan; täällä hän seisoi rantakadulla,\njohtaen tavarain purkamista, joita jokin leveäpohjainen lotja oli\ntuonut hänen huoneensa eteen; täällä hän vietti kaiket päivänsä.\nSillä näihin aikoihin, kun maanteitä oli vähän ja nekin huonossa\ntilassa, kun rosvoja liikkui metsissä ja matkustavia alinomaa\nryöstettiin, kävi tavaran kuljetus sekä turvallisemmin että nopeammin\nlaivoilla; nämä soluivat liukkaasti pitkin epälukuisia pikku jokia\nja kanavia, jotka jo siihen aikaan leikkelivät maata ristiin rastiin\nja ilmestyivät määräajalla valkamaansa, johon jättivät aarteensa ja\nlähtivät sitten yhtä hiljaa, yhtä tyynesti menemään, kuin olivat\ntulleetkin.\n\nUseimmilla kartanoilla oli avarat puutarhat takanaan, varsinkin\nniillä, jotka olivat Märlandtin rannalla, sillä tämän kanavan\nvarrella asuivat etupäässä rikkaat ja mahtavat. Täällä asui myös\nparoonitar Galama, Karelin ja Marian äiti, ja erään Alankomaitten\nvapauden ensi marttyyrin leski. Heti ensi näkemältä huomasi, että\nhän oli sukua Karelille ja Marialle. Hänellä oli sama hieno iho,\nsamat vaaleat hiukset, samat siniset silmät ja jalo otsa, jotka jo\ntunnemme; mutta suu, joka niin selvästi kuvastaa ihmisen luonnetta,\nei ollut aivan samankaltainen kuin lasten. Vaikkei se samassa\nmäärin kuin Karelin suu ilmaissut luonteenlujuutta, ei se myöskään\nkuvastanut Marian ulkomuodossa ilmenevää hentoutta, lempeyttä\nja arkuutta. Hänen kasvonsa olivat sievät ja useassa suhteessa\nmiellyttävät. Niissä oli käskijäksi tottuneen jaloa ylpeyttä, mutta\nsiihen oli sulautunut huolten varjoja, lempeyden ja hellyyden valoa.\n\nHän oli rikkaan kauppamiehen tytär Flushingista. Tässä asemassa oli\nhän saanut verrattain hyvän kasvatuksen, jota hän vielä täydensi\nasumalla Brüsselissä, suuren maailman keskuudessa. Siellä hän tapasi\nköyhän, mutta jalon parooni Galaman; tämä oli noiden rohkeiden\nja jäykkien Frieslannin aatelisten jälkeläinen, jotka vähäisissä\nlinnoissaan uljaasti vastustivat ylpeimpiä ja mahtavimpia tyranneja.\nHän kuului kuitenkin vain Galama-suvun sivuhaaraan ja siitä syystä\nhänen varallisuutensa oli vähäinen; ei ihme siis, että hän koetti\nparantaa sitä naimalla rikkaan kauppiaan tyttären.\n\nMutta heidän onneaan ei kestänyt kauan. Vaimon isä kadotti suurimman\nosan tavarastaan haaksirikoissa ja kuollessaan jätti hän kahdelle\ntyttärelleen ainoastaan viidennen osan siitä, mitä he olivat\nodottaneet. Tästä syystä päätti parooni Galama, joka ei enää\njaksanut pysyä rikkaitten aatelismiesten rinnalla pääkaupungissa,\nmuuttaa halvempaan paikkaan, jossa hän vielä saattoi käydä\nmahtavasta miehestä. Hän lähti kotiseudulleen, Frieslantiin. Mutta\nsiellä hänestä tuli pian liiankin arvokas mies: hän joutui kiinni,\ntuomittiin ja mestattiin. Sen jälkeen hänen leskensä ei enää\nviihtynyt Frieslannissa, vaan palasi Hollantiin ja asettui lapsineen\nBrieliin asumaan.\n\nParoonitar oli isältään perinyt hartaan rakkauden vapauteen ja\nisänmaahan; tämä rakkaus oli hänen puolisonsa seurassa kasvanut\nyhä lujemmaksi. Samanmielisiksi kasvatti hän lapsensakin, etenkin\nKarelin. Äiti itse ylpeili siitä, että hän oli vapaaksi syntynyt,\nvapautta rakastava Hollannin nainen.\n\nKun Karel oli päässyt siihen ikään, lähetettiin hänet Löwenin\nyliopistoon, mutta Maria lähti serkkunsa Agnes Vlossertin hartaasta\npyynnöstä Brüsseliin. Kuusi kuukautta sen jälkeen saapui Alba maahan\nja Karel Galama tarttui miekkaan. Löwenistä oli hän usein käynyt\nBrüsselissä Mariaa ja Agnesia katsomassa ja siellä vähitellen oppinut\ntuntemaan kaikki päivän valtiolliset olot ja seikat.\n\nEnsimäisen kapinallisen tekonsa hän suoritti silloin, kun Oranian\nprinssi ennen Alban tuloa lähti Saksaan. Galama, joka hartaasti\nihaili Nassaun huonekuntaa, otti viedäkseen kirjeen kreivi\nde Burenilta -- prinssin pojalta, joka myös oleskeli Löwenin\nyliopistossa -- tämän isälle. Prinssi, jolla oli erinomainen taito\narvostella ihmisluonteita ja kykyjä, huomasi heti, että Karel oli\nnuorukainen, jota hän saattoi käyttää, ja mielistyi häneen heti.\n\nSiitä ajasta lähtien oli Karel niin kiihkeä prinssin puolustaja,\nkuin joku saattoi olla. Hän oli onnellinen, mutta toisin oli\nhänen äitinsä, sisarensa ja serkkunsa laita. He pelkäsivät joka\nsilmänräpäys, että hän joutuisi hirmuhallituksen uhriksi kuten\nhänen isänsä ja setänsä. Joka päivä heittäytyi äiti polvilleen\nNeitsyen kuvan eteen makuuhuoneessa, rukoillen pyhimysten suojaa\nsydämensä lemmitylle. Mutta hän oli kuitenkin ylpeä siitä, että poika\noli niitten joukossa, jotka koettivat puolustaa maan vapautta ja\netuoikeuksia, sillä vaikka hyvä paroonitar hartaasti riippui kiinni\nkatolisessa uskossa, oli hän innokas isänmaanystävä.\n\nHän istui ensimäisen kerroksen isossa huoneessa, joka oli Märlandtin\npuolella. Huone näytti vieraita varten varustetulta. Se oli sen\najan asunnoksi hyvin kalustettu ja lumivalkea peitto suurella\nvuoteella todisti emännän siisteyttä. Tänä aamuna oli laivuri käynyt\nhänen luonaan ja varovaisesti ilmoittanut, että hänen poikansa oli\nBrielissä ja että pursi illan tultua laskettaisiin kanavan-rantaan\nkartanon edustalle, jossa haavoitettu sitten soveliaalla hetkellä\nsaatettaisiin huoneeseen. Suuri varovaisuus olikin tarpeen, sillä\nvaikkeivät virkakunnat olleetkaan kovin ankaria, eivät he kuitenkaan\nolisi laskeneet kahta sellaista poikaa, kuin Galamaa ja Hannua,\nkäsistään, jos heidän saapumisensa olisi tullut tiedoksi.\n\nIlta tuli ja sen keralla laiva. Laivuri rupesi näön vuoksi purkamaan\nhalkoja, mutta kun tuli täysi pimeä, veivät hän sekä hänen\napulaisensa ystävämme Hannu, kipeän Yonkerin mukavalle vuoteelle\näidin suojaan. Mutta Agnes, joka matkalla oli häntä hoitanut ja\npitänyt häntä hengissä, pääsi Marian sievään kamariin ja sai\nturvapaikan tätinsä lempeässä sydämessä.\n\n\n\n\nXVI\n\nTautivuoteella.\n\n\nJa nyt alkoivat nuo kaksi naista, hoitaa sairastelevaa nuorukaista\nsellaisella jäntevyydellä ja kärsivällisyydellä, johon ainoastaan\nnainen pystyy. Kun Karel oli tuotu huoneeseen ja laskettu vuoteelle,\nsäikähti äiti. Hän oli lähettänyt poikansa luotaan reippaana,\nverevänä ja punaposkisena; nyt hän näki hänet vaaleana, riutuneena,\ntiedottomana, melkein kuoleman kielissä. Hän oli valmistautunut\nmoneen seikkaan, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Hän hillitsi\nkuitenkin tuskansa, ja oli Agnesin aikana iloisen ja toivorikkaan\nnäköinen. Mutta kun toinen oli olevinaan yhtä huoleton, ei ole ihme\nettä totuus pian tuli ilmi heidän välillään.\n\nLääkäri tahi oikeammin parranajaja -- sillä näihin aikoihin toimitti\nsama mies parranajajan, haavurin ja lääkärin virkaa -- ei suinkaan\nlisännyt heidän heikkoa toivoaan. Hänellä oli kuitenkin omat syynsä\nsanoa tautia hyvin pahaksi. Hän toivoi, näet, sen parantamisesta\nsaavansa sitä suuremman kunnian, ja sen tähden sopii syystä\notaksua, että Karel, vaikka hänen tilansa tosin oli vaarallinen, ei\nkuitenkaan ollut kokonaan kuoleman oma. Se ei suinkaan ollut hänelle\nhyödyksi, että hän oli hengittänyt suon sumuista ilmaa ja maannut\nlaivan kosteassa kopissa, -- päinvastoin olisivat nämä seikat ajan\npitkään saattaneet hänet hautaan. Mutta oikeastaan oli kysymys vain\niho-haavasta, ja vaarallinen oli ainoastaan se seikka, että kuula\nvielä oli haavassa.\n\nNäytti kuitenkin siltä, kuin olisivat toisaalta lääkäri\nleikkauksineen, pistoineen ja suonen avauksineen, toisaalta\nluonto toimineet yksissä neuvoin lähettääkseen sairaan viimeiseen\nlepokammioon; sillä tämä vaipui pian sellaiseen tilaan, ettei hän\ntiennyt tästä maailmasta mitään. Joka kerta kun lääkäri astui hänen\nvuoteensa viereen ja katseli vaaleaa, laihtunutta nuorukaista,\npudisti hän miettiväisesti päätään, ja niistä latinaisista lauseista\npäättäen, joita hän viisaan näköisenä lateli, näytti siltä kuin\ntauti joka kerta olisi muuttanut luontoaan. Ja eräänä päivänä, noin\nkaksi viikkoa sen jälkeen kun Karel oli tuotu taloon, ilmoitti\nlääkäri matalalla äänellä paroonittarelle, että olisi paras lähettää\nnoutamaan pappia, koska muka nuorukaisen viimeinen hetki oli tulossa.\n\nNyt vasta alkoi paroonitar käsittää tilansa vaaran ja kurjuuden.\nLääkäri, joka oli vanha mies, jonkinlainen epäilijä ja tämän lisäksi\nsalainen isänmaallisen asian ystävä, oli vakavasti luvannut, ettei\nhän kenellekkään kertoisi, että Karel Galama, tuo henkipattoinen\nkapinoitsija, oleskeli talossa, ja tämän puheensa oli hän\nuskollisesti pitänyt. Mutta kun hän nyt neuvoi hankkimaan pappia,\nalkoi pelko ja epäilys vaivata äidin mieltä. Pari kolme kertaa oli\npojan täällä ollessa paroonittaren rippi-isä käynyt talossa, mutta\nhän ei ollut nähnyt kumpaakaan, ei Karelia eikä Agnesia. Mutta nyt\noli äidin ainoa poika, kenties ainoa lapsi -- sillä koska Marialta ei\nollut mitään tietoja tullut, oli melkein varma, että hän oli joutunut\ninkvisitsionin käsiin -- haudan partaalla ja nyt tuli äidin mieleen\nkysymys, saisiko hän antaa poikansa kuolla ilman viimeistä voitelua\nja näin joutua ikuiseen perikatoon. Toiselta puolen uhkasi aivan\nilmeisesti vaara ja vaino niin häntä itseään ja Agnesia kuin hänen\npoikaansakin. Hän ajatteli, kuinka pappi vimmastuisi kuullessaan,\nettä Karel Galamaa hänen tietämättään oli talletettu talossa\nneljätoista päivää; ristiriitaisten ajatustensa vallassa vaipui\näiti raukka makuukamarissaan ristiinnaulitun kuvan eteen polvilleen\nsydämen tuskassa, jota on mahdoton kuvata.\n\nAgnes huomasi tämän taistelun ja hänkin etsi turvaa rukouksesta.\nHarras ystävyys oli syntynyt molempain naisten välillä, ja mikäli he\noppivat toinen toistaan tuntemaan, sikäli rakastivat he yhä enemmän\ntoisiaan, eikä paroonitar voinut muuta kuin iloita siitä, että Karel\noli aikonut Agnesia vaimokseen, jonka asian hän jo aikaa sitten oli\nsaanut tietoonsa. Sentähden Agnes sitä hartaammin rukoili Jumalaa,\nettei hänen tätinsä ryhtyisi mihinkään turhaan ja vaaralliseen\ntoimeen ja että hänen nuortensa esine jälleen saisi terveytensä.\nHänen rukouksensa kuultiin, sillä seuraavana aamuna, kun paroonitar\nvielä oli epäilyksen vallassa, avasi Karel silmänsä ja pyysi jotakin\nsyötävää, ja kaikki huolet, epäilykset ja pelot haihtuivat. Nyt\nhavaittiin, että se mitä lääkäri oli luullut ikuisen levon aluksi,\noli terveellinen uni, josta seurasi sangen suuri parannus sairaan\ntilassa.\n\nNäille kolmelle ihmiselle koitti nyt onnellinen aika ja heidän ainoa\nhuolensa oli se, etteivät he tietäneet mitään Marian kohtalosta.\nHannu, jota ei talossa tarvittu, oli vapaaehtoisesti tarjoutunut\nlaivurin apulaiseksi joksikin aikaa ja oli siinä toimessa käynyt\nuseamman kerran Brüsselissä, mutta hänen ei onnistunut saada kuin\nhyvin niukkoja tietoja Galaman sisaresta, koska Kerjäläiset olivat\nräjähyttäneet Rookeryn ilmaan ja peräytyneet Dirkin linnaan.\n\nKun Karel alkoi vaurastua ja enemmän kiinnittää mieltänsä häntä\nympäröiviin seikkoihin, toivat naiset ompeluvehkeensä ja rukkinsa\nhänen huoneeseensa ja koettivat juttelemalla ja lukemalla hauskuuttaa\nhänen aikaansa. Tästä pitäen alkaa, kuten hän itse sittemmin\ntunnusti, suuri muutos hänen mielessään. Heidän keskustelunsa aineena\noli usein uskon asiat. Karel, joka yliopistossa oli lukenut paljon\nsellaista, jota maallikon ei muuten ollut lupa lukea, alkoi nyt, kun\nhän ei voinut muutakaan tehdä, miettiä mitä hän oli lukenut sekä mitä\nAgnes ennen oli koettanut osoittaa hänelle todeksi. Vihdoin kun hän\neräänä iltana sai kuulla, että paroonitar oli ollut vähällä tuottaa\npapin, oli hän tehnyt päätöksensä. Asian laita oli näin.\n\nOli kaunis kesä-ilta heinäkuun loppupuolella. Karel makasi\nvuoteellaan. Hänen äitinsä ja Agnes istuivat työskennellen hänen\nhuoneessaan, josta he voivat nähdä kaupungin vallit ja kaukaa\nMaas-virran, jonka välkkyvällä pinnalla auringon säteet kirkkaasti\nkimaltelivat. Kun sairas oli vaipunut makeaan uneen, puhelivat naiset\nmatalalla äänellä.\n\n\"Jumalan kiitos\", sanoi paroonitar, \"olikin aivan niin kuin sinä\nsanoit, Agnes; me saimme hänet takaisin kuoleman kidasta\".\n\n\"En milloinkaan unohda sitä yötä\", sanoi Agnes, \"sitä torstai-yötä,\njolloin luulimme kaiken toivon menneeksi. Se oli hirmuisin hetki\nelämässäni. Hän makasi aivan kuin ruumis! En luullut enää milloinkaan\nnäkeväni häntä hengissä.\"\n\n\"En minäkään\", sanoi paroonitar, \"ja suurin tuskani oli, etten\ntiennyt, kuolisiko hän ainoan autuuttavan kirkkomme helmassa.\"\n\nAgnes ei vastannut mitään, ei sen vuoksi, että häneltä olisi\npuuttunut sanoja, mutta hän ei tahtonut häiritä nukkuvan unta. Muuten\nolivat molemmat naiset kuin sisällisen äänen käskystä tähän saakka\nkarttaneet uskonnollisia keskusteluita. Paroonitar tiesi aivan hyvin,\nettä Agnes oli kääntynyt uuteen uskoon, ja hän oli siitä pahoillaan,\nvarsinkin kun hän hellästi rakasti tyttöä. Hänen täytyi pitää häntä\nkadotuksen lapsena, ja vaikka hänen lempivä sydämensä ei tahtonut\nsuostua näin kamalaan tuomioon, oli hän kuitenkin niin harras\nkirkkonsa tunnustaja, ettei hän uskaltanut asettaa inhimillisiä\ntunteitaan tämän opinkappaleitten edelle. Mutta hän ei tahtonut\npappien tavalla palauttaa eksynyttä oikealle tielle. Hän kammosi\nvainoa ja julmuutta sydämensä pohjasta. Hän toivoi saavansa Agnesin\ntaivutetuksi ystävällisellä puheella ja kehoituksilla. Mutta koska\nhän tiesi, että toinen ei helpolla luopunut siitä, mitä hän katsoi\noikeaksi, hän ei suoraan kajonnut tämän mielipiteisiin, vaan antoi\nainoastaan tavan takaa jonkun viittauksen taikka lausui jonkun\nvakavan muistutuksen, jonka hän toivoi Pyhän Neitsyen avulla tunkevan\nharhaan joutuneen tyttöraukan sydämeen.\n\nAgnes huomasi hyvin tätinsä tarkoituksen ja käsitti täydelleen\nhänen sotatapansa. Hän kartti riitaa, josta ei olisi syntynyt\nkuin paljasta pahaa niinä surunpäivinä, jolloin Galaman tauti oli\nkovimmillaan; senvuoksi hän ei vastannut mitään tätinsä viittauksiin\neikä ollut niitä edes huomaavinaan. Mutta nyt hänellä ei enää ollut\nsyytä sellaiseen menettelytapaan; hän teki mielestään väkivaltaa\nomalletunnolleen, jos hän jätti pimeyteen tätinsä, jonka hän näki\nvaeltavan samaa tietä, jota hän itse oli kauhulla paennut. Kun\nhänellä siis oli tällaiset syyt lausua mielipiteensä, sanoi hän\nystävällisellä äänellä:\n\n\"Ja minun suurin tuskani oli, etten tiennyt, nukkuisiko hän Jeesuksen\nsyliin.\"\n\n\"Kuinka? Niin, niiksi ei\", vastasi paroonitar; \"mutta kirkko se on,\njoka johtaa köyhät syntiset Jeesuksen armosyliin; eikö niin?\"\n\n\"Aivan totta\", sanoi Agnes, \"ja toivoakseni olemme yhtä mieltä siinä,\nettä jokainen, ken uskoo Jeesukseen, on kirkon jäsen\".\n\n\"Niin kyllä\", sanoi paroonitar, \"mutta selitä sanasi. Mitä sillä\ntarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan sitä, että joka uskoo Jeesukseen, hänellä on oikeus ja\nvalta, vieläpä velvollisuuskin saattaa uskottoman ystävänsä sielu\nJeesuksen huomaan, rukoilla häneltä apua tuolle kurjalle sielulle,\nselittää hänelle hänen onneton tilansa ja kuvata Jeesuksen suurta\narmoa -- ja tällä tavalla hän todellakin vie, syntisraukan Vapahtajan\narmosyliin. Ja kun hän näin tekee, voi sanoa, että kirkko on tehnyt\nsen hänen kauttaan, koska hän uskovaisena on kirkon jäsen.\"\n\n\"Niin\", sanoi paroonitar, \"ajatuksesi on hyvä ja se on aivan oikein\neräässä suhteessa, mutta asiaa voidaan katsoa toiseltakin puolelta.\nKristus on määrännyt kirkon papit päästämään meitä synneistämme ja\nettei hän huoli meitä lapsikseen, ellemme tule niitten kautta, jotka\nhän on säätänyt. Senpä vuoksi olisin niin hartaasti tahtonut pappia\narmaan Karelimme tautivuoteelle silloin, kun me odotimme tuota kovan\nonnen iskua.\"\n\nTällä hetkellä kuului vuoteesta liikettä. Hartaassa keskustelussaan\nolivat naiset vähitellen korottaneet äänensä, kunnes sairas heräsi ja\nsai kuulla jokaisen sanan. Molemmat naiset suuntasivat samalla kertaa\nsilmänsä häneen; hän oli kohoutunut käsivarsiensa varaan ja katseli\nheitä tarkasti.\n\n\"Kuinka! Onko todella ollut puhetta papin tuottamisesta?\" kysyi hän\nivallisella hymyllä. \"Kuinka te sellaista ajattelette, äiti? Minä\nkiitän Jumalaa, ettei minun tarvitse uskoa sieluani heidän käsiinsä.\"\n\n\"Ei, Karel, emme ole tuoneet pappia sinun vuoteesi ääreen\", vastasi\nparoonitar. \"Se olisi ollut liian rohkeata; mutta minä toivon, että\nHerra suo paremman ajan meille koittaa, jolloin voit polvistua\nrippi-tuolille ja saada Herran palvelijoilta syntisi anteeksi\njoutumatta hengenvaaraan.\"\n\n\"Kurja uskonto sellainen, rakas täti\", sanoi Agnes, \"joka pakottaa\nsyntisparkaa odottamaan parempia päiviä, ennenkuin hän voi lähestyä\nVapahtajaansa. Suuresti olemme menneet takaperin. Kuusitoista\nvuosisataa sitten sai kuolemaisillaan oleva ryöväri, jonka tila\noli mitä viheliäisin, apua heti, silmänräpäyksessä. Mutta hän ei\nkääntynyt pappein puoleen, vaan suoraan Jeesukseen, ja siinä koko\nerotus.\"\n\n\"Niin\", sanoi Galama vakavasti, \"tuota voin sanoa pelastukseksi.\n'Tänäpänä, hän lausui, olet sinä minun kanssani paratiisissa.'\"\n\n\"Niin\", sanoi Agnes, \"se on pelastus armosta, ilman oman\nvanhurskauden töitä, pelastus Jeesuksen veren ja kuoleman kautta\".\n\nParoonitar ei vastannut mitään. Hän ei katsonut soveliaaksi alottaa\nväittelyä, joka olisi tehnyt haittaa Karelin vielä heikolle\nterveydelle; mutta toisaalta oli hänen itsekin vaikeata pitää\npuoliaan kahta tuollaista väittelijää vastaan. Hänen asemansa ei\ntuntunut hauskalta ja hän odotti vain tilaisuutta poistuakseen. Sen\nsai hän kohta kun Karel sanoi Agnesille:\n\n\"Kuule Agnes, lue minulle Romalaisepistolan kolmas luku, jossa niin\nselvästi näytetään, että me tulemme autuaaksi ainoastaan uskon\nkautta, ilman lain töitä.\"\n\nParoonitar lähti huoneesta.\n\nAgnes otti Uuden Testamenttinsa ja luki Karelille mainitun luvun.\n\n\"Ihanat, ylevät sanat\", lausui hän, kun Agnes oli vaiennut.\n\"Tuota juuri me ihmiset tarvitsemme. Ja eikö tuo parhaiten sovi\nJumalallekin?\"\n\n\"Voi, kuinka olen onnellinen, kun sinä tuon huomaat\", sanoi Agnes.\n\"Nyt kiitän Herraa vielä hartaammin sydämestäni, että hän sinut\npelasti kuolemasta, kun tiedän, että sinä et aio puolustaa ainoastaan\nvaltiollista vapauttamme, vaan myöskin sitä, joka on kallein\naarteemme maan päällä, uskontoamme, Jumalan autuaaksi tekevää sanaa.\"\n\n\"Sinä näet, Agnes\", vastasi toinen, \"että mies oppii koko joukon\nhyvää kuoleman portilla. Olen huomannut, että olin tyhmä,\nyrittäessäni pelastaa muita, vaikka itse olin pelastajaa vailla.\nHuomasin, että sinä olit oikeassa, kun Brüsselissä sanoit minulle:\nsynti on kauheampi kuin inkvisitsioni. Synti surmaa sielun, ja kuka\nvoi siitä pelastaa, ellei Jumalan ristiinnaulittu poika?\"\n\n\"Oi, jos kaikki ne ihmiset, jotka nyt ovat aseissa paavia ja\ninkvisitsionia vastaan, huomaisivat sen totuuden!\" sanoi Agnes,\n\"niinkuin uskon, että prinssi sen huomaa; olen varma siitä, että\nsotajoukkojen Jumala antaisi meille pikaisen voiton. Mutta asiain\nollessa nykyisellä kannallaan pelkään minä, että armas isänmaamme saa\npitkät ajat valua veressä ja kyyneleissä, siitä syystä, että niin\nmoni taistelee saaliin himosta, luottaa omiin voimiinsa eikä solmi\nliittoa Jumalan kanssa.\"\n\n\"Minä uskon, että puhut totta\", sanoi Galama, \"mutta meidän täytyy\njoukkomme jatkoksi käyttää sellaistakin väkeä, vaikkei se taistele\noikealla perustuksella. Sitä ei käy auttaminen. Toivon kuitenkin,\nettä Jumala huonojenkin aseitten kautta kukistaa vääryyden vallan,\nniin että ne, jotka rakastavat häntä hengessä ja totuudessa, pääsevät\nhädästä vapaiksi. Minun täytyy tunnustaa, että minua suuresti\npelottaa palata Kerjäläisten seuraan. Heidän juttunsa eivät koskaan\nmiellyttäneet minua.\"\n\nParoonitar tuli huoneeseen ja keskustelu kääntyi toiselle tolalle.\nMutta ne sanat, jotka olivat lausutut, painuivat syvälle Karelin\nsydämeen ja tuottivat hedelmän aikanaan.\n\n\n\n\nXVII\n\nSurullinen juttu.\n\n\nEräänä aamuna, kun paroonitar ja Agnes istuivat sairasvuoteen\nvieressä, kolkutettiin ovelle ja sen takaa kuului karkea miehenääni.\nOvi aukeni ja kummastuneen seuran eteen ilmestyi vanhan tuttavamme\nHannun tukeva vartalo ja hymyilevät kasvot. Hänellä oli senaikuisen\npalvelijan tavallinen puku: lyhyt takki, mustaverkaiset roimahousut,\neikä mitään kaulaliinaa tai muuta koristetta. Tavallisesti käyttivät\naateliston palvelijat ja samoin niitten, joilla siihen oli oikeus,\nherrainsa liveriä, ja silloin olivat heidän takkinsa napit koristetut\nhuonekunnan vaakunalla.\n\nIhmeekseen näkivät Galama ja hänen äitinsä, että Hannulla taas oli\nvanha pukunsa, jota hän käytti, kun hän palveli Karelia Löxvenin\nyliopistossa, mutta jonka hän sittemmin oli heittänyt, kun hän\nvaihtoi verkatakkinsa haarniskaan. Hän astui sisään jokin käärö\nkainalossa, jonka hän pani nurkkaan, heti kun hän huomasi naiset; hän\nei nähtävästi odottanut heitä täällä tapaavansa.\n\nGalama tervehti palvelijaansa sangen sydämellisellä tavalla, jota\nei sovi kummeksia, kun muistamme, että hän ei ollut tavannut häntä\nsenjälkeen, kun taisteltiin tammiportin tienoilla. Nyt näki hän\nilolla uskollisen toverinsa ja ojensi kätensä hänelle. Mutta Hannu\noli aina kehunut kohteliasta käytöstapaansa ja ennenkuin hän tarttui\nGalaman käteen, teki hän syvän kumarruksen naisille. Paroonitar\nvastasi nyökäyttämällä ystävällisesti ja vakavasti päätään, mutta\nAgnes, joka ei voinut olla niin kylmäkiskoinen vankeustoverille,\nantoi hänelle kättä. Sitten kääntyi Hannu vanhan palvelijan\nvakavuudella Galamaan ja sanoi:\n\n\"Hyvää huomenta, parooni! Milloinka aijotte pukea päällenne?\"\n\nTuon puheen hullunkurisuus, se kun oli lausuttu sellaiselle, joka\ntuskin kykeni istumaan, pani kaikki kolme nauramaan.\n\n\"En luule, Hannu, että puen päälleni vielä kuukauden aikaan. Sinä\nnäet, kuinka laiha olen. Totta puhuen, luulen tuskin löytäväni\nvaatteita, jotka sopivat minulle. Mutta mitä minun ulkomuotoni on\nmenettänyt, sen sinä olet hyötynyt, sillä sinä näytät lihavammalta\nkuin milloinkaan ennen. Mitä olet sinä koko tämän ajan puuhannut?\nSillä olen kuullut, että olen sangen kauan sairastanut.\"\n\n\"Katsokaa parooni\", sanoi Hannu, \"olen jonkun aikaa ollut laivurina.\nMinä voin vakuuttaa teille, ettei se ole mikään huono ammatti. Se on\nminua suuresti miellyttänyt.\"\n\n\"Näyttää siltä, kuin olisin ylentynyt silmissäsi\", jatkoi Galama,\n\"ennen olin vain Yonker\".\n\n\"Noh\", sanoi Hannu, päätänsä pudistaen, kuten se joka tietää tärkeän\nasian, \"ette siis tiedä vielä? Te olette nykyään huonekuntanne pää.\nTe olette nyt parooni, koska isä raukkanne on kuollut.\"\n\nKarel naurahti, sillä hänen isänsä oli jo aikoja sitten kuollut eikä\nHannu ollut koskaan ennen muistanut antaa hänelle tätä nimitystä.\n\n\"Siitä kiinni pitäen olen minä jo kauan aikaa ollut parooni.\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Hannu verkkaan, \"mutta niin kauan kuin setänne\nvielä elivät eikä teillä ollut paljon rahaa, ajattelin minä, ettei\nYonker soisi niin ylpeältä kuin parooni. Mutta nyt saatte periä\nkaikki tilukset ja se on jotakin.\"\n\nJa hän lisäsi tähän selitykseen soveliaan viittauksen, mutta Karel\npudisti päätänsä ja arveli:\n\n\"Sinä erehdyt, Hannu. Vielä elää Frieslannissa minun vanhin setäni\nIgo Galama ja hänen poikansa. Ja paitsi sitä tiedät kai, että kaikki\nmeidän tiluksemme on otettu takavarikkoon.\"\n\n\"Kas, eihän se tee mitään. Me saamme ne kyllä pian takaisin\",\nhuomautti Hannu, ikäänkuin olisi ollut koko armeija takanansa. \"Minun\nluullakseni, parooni, on meissä vähän Aleksanteri Suurta, joka\nsaatiin haavoitetuksi ainoastaan kantapäästä, eikö niin? Minä olin\nliian hankala herttualle Broodhuysissä. Minä luiskahdin pois hänen\nkynsistään.\"\n\n\"Niin\", sanoi paroonitar, \"kerro meille, Hannu, kuinka sinä\nmenettelit ja kuinka sinun kävi Broodhuysissä\".\n\nHannu kumarsi kohteliaasti paroonittarelle ja alkoi:\n\n\"Minä pääsin kaupungin portista sisään jotenkin helposti.\nHämmästytin, näetten, vartioita latinallani, mutta vaikeampi oli\npäästä Broodhuysiin, jossa minut aivan hyvin tunnettiin. Te ette\nollut minulle ilmoittanut, millä tavalla olitte suunnitelleet\nyritystänne. Kun siis näin sotamiehen, joka vartioi takaovella,\njäin vastapäätä toiselle puolen katua odottamaan. Sattuipa samalla\nGritta tulemaan ulos. Hän alkoi puhella sotamiehen kanssa ja minä,\nkäyttäen hyväkseni tätä tilaisuutta, kun ei kukaan huomannut, avasin\näkkiä akkunan ja hyppäsin asuinhuoneeseen. Olin jo ennakolta nähnyt,\nettei siellä ollut ketään muita kuin Agnes, mutta hän oli, parooni,\ntotta kerjäläisvalani, ensin aivan hämmentynyt, hänen koko ruumiinsa\nvärisi --\"\n\nTässä Agnes loi Hannuun rukoilevan silmäyksen, jota tämä ei ollut\nhuomaavinaan.\n\n\"Ja\", jatkoi Hannu, \"ensi työkseen lausui hän minulle: Kiitos\nJumalan, se ei ole Karel. Ja minä sanoin: Amen, Yonker, -- parooni,\naioin minä sanoa.\"\n\nKarel katseli palavalla rakkaudella morsiantansa, joka punastuen\npainoi päänsä ompelukseensa. Leski pyyhki silmiään ja Hannu lisäsi:\n\n\"Olen varma siitä, että latinani säikähytti sotamiehiä portailla,\nsillä he laskivat minut vastustelematta menemään. Mutta kun me\nsaavuimme erääseen pieneen kammioon, oli kumpikin ovi lukossa ja me\nolimme kiinni.\"\n\nTässä Agnes taasen nosti päätänsä ja katsahti paroonittareen pannen\nsormensa huulilleen. Hannu otti tällä kertaa viittauksen varteen eikä\npuhunut mitään Mariasta.\n\n\"He veivät minut portaita ylös kolmanteen kerrokseen ja salpasivat\nminut ahtaaseen, likaiseen koppiin, josta voin nähdä torille. Tänne\ntuli minua katsomaan oikea isä Florisz, joka sääli minua pukuni\ntähden, sillä hän luuli yhä vielä minua joksikin veljeskuntansa\njäseneksi, joka harhauskon takia oli joutunut eksyksiin. Jätin hänet\nsiihen luuloon pariksi tunniksi; mutta kun en osannut kuin muutaman\nlatinaisen lauseen, joita minun ehtimiseen täytyi toistaa, alkoi hän\nvaroa jotakin juonta ja lopuksi hän julisti minut pannaan ja heitti\nminut kaikkien pahojen henkien valtaan.\"\n\n\"Voi parooni, en milloinkaan unohda aamua, jonka vietin tuossa\nhuoneessa. En tiedä, olivatko he tahallaan niin asettaneet, mutta\nminä voin nähdä kaiken, mitä tapahtui. Ensin päivän koitossa\nnäin mestauslavan mustana kasana ja kun aurinko yleni ja nousi\nkorkeammalle, kokoontui lavan ympärille ihmisjoukko, joka paisui\npaisumistaan joka hetki. Viimeksi -- en tiedä tarkoin, minä aamun\nhetkenä -- näin noin kaksi kolme tuhatta sotamiestä marssivan torille\nja sijoittuvan mestauslavan ympärille.\"\n\n\"Rupesin sen soturin ystäväksi, joka vartioitsi minua ja jota kujeeni\nlihavana munkkina oli tavattomasti huvittanut. Hän osoitti sormellaan\neri rykmentit ja upseerit ja paikan, missä Alba istui minua\nvastapäätä virkahuoneensa parvekkeella. Vihdoin kuulin jotakin melua\nalhaalta ja näin kansan tunkevan sotamiehiin päin. Voi, ajattelin,\nnyt leikki alkaa; ja niin todella olikin, sillä tuokion päästä kreivi\nEgmont astui lavan portaita ylös, jäljessään piispa, jonka nimeä en\nmuista, ja tuo konna Romero. Kreivi oli komeasti puettu ja hän näytti\njalolta herralta ja sankarilta loppuun saakka.\"\n\n\"Hän asteli edes takaisin lavalla, pää alaspäin painuneena, ja\npysähtyi sanomaan jotakin Romerolle, joka pudisti päätään. Sitten\nhän lankesi polvilleen ja rukoili, piispan polvistuessa hänen\nviereensä. Voi, ajattelin minä tuota nähdessäni, jos minulla olisi\nmuassani Yonker ja meidän väkemme mestauslavan luona, niin kyllä\nainakin koetettaisiin. Mutta hän nousi jälleen pystyyn ja riisui\nyltään osan vaatteistaan; sitten laskeutui hän polvilleen jakkaralle\nja veti peitteen päänsä yli. Olen aikoinani nähnyt monta mestausta\nja sellaisiakin, joita säälitti ja hirvitti katsella, mutta en\nmilloinkaan tämän vertaista. Olisi kuullut kärpäsen surinan, niin\nääneti oli kansa. Kaikkien kasvot olivat vaaleat; useimmilla\nläsnäolijoilla oli liina tai kädet silmäin edessä, toiset seisoivat\nsuu auki ja olivat sen näköisiä kuin he itse odottaisivat iskua.\nÄkkiä astui verhon takaa esille mies, joka kohotti hirmuista miekkaa.\nUseat vaimot nostivat kättään ikäänkuin torjuakseen, toiset huusivat\nääneensä ja pusersivat itkien lapsiaan rintaansa vastaan. Samalla\nmiekka välähti, isku sattui ja pää pyörähti lavaa pitkin; veri alkoi\njuosta.\" -- \"Voih\", jatkoi Hannu väristen, \"minä aijoin katsella\nheidän kummankin kuolemaa, mutta tuon nähtyäni, käännyin selin\nakkunaan; saman teki sotamieskin. En voinut katsoa kreivi Hornin\nloppua. Se oli kauheata, kauheata.\"\n\nJa ikäänkuin tämä murhenäytelmä vielä olisi elävästi vaikuttanut\nhänen mieleensä, pyyhkäisi hän kätensä selällä kyyneleen silmästään.\nSyvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja kaikki ajattelivat vain\nkreivien surullista kuolemaa. Karel makasi silmät kiinni vuoteellaan\nja hänen kasvonsa kuvastivat synkkää, alakuloista mieltä.\n\n\"He kuolivat espanjalaisten petoksen marttyyreinä\", sanoi vihdoin\nAgnes; \"he kuolivat yhteisen hyvän puolesta, ja armahtakoon Jumala\nheidän sielujansa\".\n\n\"Amen!\" kuiskasivat kaikki kolme.\n\n\"Kaikkein eniten minua kummastuttaa\", sanoi Karel hetken päästä,\n\"että heidän mieleensä juolahti kuljettaa sinut Brüsselistä Gentiin.\nSinä et suinkaan ollut niin arvokas vanki kuin minun setäni taikka\nTreslongin veli, jotka jätettiin Brüsseliin.\"\n\n\"Niin, sitä en tiedä\", vastasi Hannu vähän äreästi, ikäänkuin häntä\nolisi loukattu. \"Tiedäthän, Yonker, ettei heistä ollut paljon tietoja\nherutettavana. He eivät ainakaan tietäneet niin paljon kuin minä, se\non varmaa!\"\n\nAsia ei ollut Galamalle yhtä selvä kuin Hannulle, mutta koska hän ei\ntahtonut häiritä palvelijansa viatonta ylpeyttä, sanoi hän:\n\n\"Mutta minkätähden tahdottiin Agnes kuljettaa pois? En luule, että\nhän tiesi mitään taikka nytkään tietää. Sitä en voi ymmärtää.\"\n\n\"En minäkään\", sanoi paroonitar, \"minusta ei näytä ensinkään\nluultavalta, että he olisivat vieneet teidät inkvisitsionin\npäämajasta pois, ellei heillä olisi ollut siihen jokin syvempi syy\".\n\n\"Niin aivan, teidän armonne\", sanoi Hannu tietäjän katseella, \"te\nosasitte aivan oikeaan. Katsokaa, Yonker, nuo papit ovat juuri\nsamanlaisia kuin tuo neva, tuo Hornansuu; he ovat varsin syviä ja\nvarsin likaisia, mutta jos tiedätte polun, niin pääsette heistä\nerillenne, niinkuin nevastakin.\"\n\nGalama loi pikaisen silmäyksen äitiinsä, joka kallistui työnsä\npuoleen eikä puhunut mitään.\n\n\"Minun luullakseni oli asianlaita näin\", jatkoi Hannu; \"he tahtoivat\nyhdellä apajalla siepata kaikki Kerjäläiset, kun nämä yrittivät\npelastaa vankeja. Miksi he muuten olisivat tarvinneet ratsuväkeä\nmolemmilla tahoilla? Minä en nähnyt kuin yhden ratsujoukon, kun minut\npantiin vaunuihin; toinen oli kai jo lähetetty edeltäpäin. Minä\ntiesin, että hevosväkeä oli tulossa, mutta sitä en ymmärrä miksi se\nviipyi niin kauan. Mutta tuolla -- tuolla pääpetturilla Blockilla oli\nosansa juonessa, siitä menen vaikka valalle.\"\n\n\"Ei, Hannu. Hän oli itse haavoitettu ja pääsi töin tuskin pakoon\nilmoittamaan meille, mitä hän oli kuullut. Ilman häntä olisit sinä\nnyt raadeltu ruumis.\"\n\nHannu aikoi vastata tähän, mutta paroonitar silmäili häntä niin kuin\nhän olisi käskenyt hänen olla vaiti, sillä hän näki, että juttu ei\nmiellyttänyt Karelia ja lääkäri oli käskenyt välttää kaikkea, mikä\nsaattoi kiihdyttää sairaan mieltä.\n\n\"Olkoonpa niinkin, Yonker\", sanoi Hannu hyväntuulisesti, \"se aika\ntulee vielä, jolloin ansion mukaan saamme kaikki heille kostetuksi.\nTapasin Jonathanin viikko takaperin ja hän sanoi istuneensa vartiana\ntammessa Rookeryn luona, kun hän näki sotamiesten lähestyvän. Hän\nantoi merkin ja toisella vartialla oli ruutilanka vireillä, kun\nsotamiehet, joita oli noin viisikymmentä, piirittivät vanhan tornin,\nja puolet heistä astui alas holviin ja alkoi juoda meidän viiniämme.\nYhtäkkiä ruutihauta leimahti tuleen ja torni luhistui espanjalaisten\nniskaan. Ainakin puolet heistä sai siinä surmansa.\"\n\n\"Olipa onni, ettei siellä ollut Kerjäläisiä\", sanoi Galama.\n\"Sitä paikkaa epäiltiin jo kauvan. Kuinka surkeaa, että meidän\ntällä tavalla täytyy taistella vapautemme puolesta! Olen melkein\npahoillani, että jälleen tulen terveeksi, ja ellei pyhä asia vaatisi,\nolisin aikaa luopunut koko puuhasta.\"\n\n\"Minä luulin, että olitte saanut prinssiltä kirjeen\", sanoi Hannu,\nohjaten Galaman ajatuksia toisaalle. \"Onko se jo saatettu perille?\"\n\n\"Valitettavasti ei, se on unohtunut\", vastasi toinen.\n\nJa kääntyen äitiinsä pyysi hän saada takkinsa, jonka taskusta Hannu\nlöytäisi mainitun kirjeen.\n\n\"Minä luulen, että sinä voit toimittaa sen perille, eikö niin? Se on\nmenevä mestari Buysille Leydeniin.\"\n\n\"Aivan hyvin, Yonker\", sanoi Hannu iloisesti.\n\n\"Oletteko kuullut mitään Mariasta, Hannu?\" kysyi Agnes pelokkaasti,\nheti kun paroonitar oli lähtenyt huoneesta.\n\n\"Olen niinkin\", vastasi Hannu. \"Laivuri kävi Broodhuysissa ja sanoi\nhänelle, missä me olimme. Neiti oli heti valmis seuraamaan häntä,\nmutta se ei käynyt laatuun. Vaara oli silloin liian suuri laivurille.\nMutta ensi kerralla kun hän ottaa vaimonsa mukaan, pääsee Maria\nvarmaan tulemaan, ellei hän jo ennen ole saanut siihen tilaisuutta.\nKenties on hän jo tulossa. Ja silloin olemme kaikki täällä koolla,\nYonker: äitinne, sisarenne, -- hm -- serkkunne ja teidän nöyrä\npalvelijanne Hannu. Ja sitten on talon nimi Galaman hovi ja teidän\ntäytyy olla parooni.\"\n\nAgnes hymyili, mutta Galama pudisti päätään ja sanoi:\n\n\"Hiiteen koko parooni, Hannu. Parooni, jolla ei ole kuin pieni talo\nja puutarha, ei maksa mitään. Öljykauppias tuolla ylhäällä antaisi\nkutsua itseään herttuaksi, jos hän sen kuulisi. Odottakaamme, kunnes\nolemme leikanneet itsellemme parooninalueen jostakin maakunnasta;\" ja\nhän naurahti pilkallisesti, ikäänkuin tämä aika ei milloinkaan tulisi.\n\n\"Ahaa\", sanoi Hannu, vetäen syvältä henkeään, samalla kun hänen\nkasvonsa, jotka Karelin puhuessa olivat venyneet pitkäksi, jälleen\nkirkastuivat mielihyvästä. \"Pian olette taas terve ja vankka ja\nsilloin tavoitetaan kreivinkruunua. Kreivi Galama ei soisi pahalta,\nvai kuinka?\"\n\n\"Se ei riipu minusta\", sanoi Karel, miettiväisesti katsellen\nAgnesia, joka näytti surulliselta, kun Hannu viittasi vastaisiin\nsotahankkeisiin. \"Minä kiittäisin Jumalaa, jos saisimme siirtyä pois\nja elää tyyntä rauhan elämää Englannissa.\"\n\n\"Ja heittäisimmekö tämän kurjan maan oman onnensa nojaan?\" kysyi\nAgnes hiljaisella äänellä ja painoi päätään alemmaksi, sillä tavalla\nsalatakseen hämmennystään lausuessaan sanat, jotka olivat aivan\nvastakkaiset hänen hartaimmille toiveilleen.\n\nKarel silmäili häntä ja koetti hänen kasvoistaan etsiä näitten\nsanojen oikeaa tarkoitusta. Oli selvää, että kaksi tunnetta taisteli\nhänen rinnassaan, toinen velvollisuuden, toinen rakkauden. Hänkin\nkatsoi pyhimmäksi tehtäväkseen taistella isänmaan puolesta; mutta\nvastapäätä häntä istui tyttö, jonka omistamista hän piti suurimpana\nonnena maailmassa, eikä hän voinut ymmärtää millä tavalla nuo kaksi\nasiaa sopisivat yhteen. Sydämensä epätiedossa huokasi hän:\n\n\"Jospa olisin saanut kuolla kreivi Egmontin sijasta!\"\n\n\"Sitä minäkin olisin tahtonut\", sanoi Hannu. \"Minä sanoinkin sen\nsotamiehelle, mutta hän ei ottanut uskoakseen minua. Mutta minä\ntiesin, että jos vanha Egmont olisi ollut Frieslannissa, ei Alban\nolisi onnistunut niin pahasti pelmuuttaa kreivi Ludvigin armeijaa.\"\n\n\"Kuinka\"! huusi Karel, \"kuinka!\" ja hän koetti nousta istualleen\nsängyssä, mutta vaipui takaisin. \"Kreivi Ludvigin armeija! Kerro se\nminulle, Hannu, sinä pöllö! Miksi et ole siitä ennen puhunut? Mitä on\ntapahtunut? Vastaa minulle.\"\n\nSyy siihen, ettei Hannu vastannut, oli tämä. Tieto kauheasta\ntappiosta, joka oli kohdannut Ludvig Nassaulaisen armeijaa, oli kuin\nkulovalkea levinnyt kautta koko Hollannin ja kaikkialla herättänyt\nhämmästystä ja surua. Tapaus oli tullut noitten molempain naistenkin\ntietoon, mutta he olivat päättäneet salata sen Karelilta, kunnes\nhän paranisi taikka iloisempi sanoma saapuisi tätä korvaamaan. Hän\noli vasta hiljattain tullut tuntoihinsa ja Agnes, joka oli heti\npeljästynyt, kun palvelija mainitsi Ludvigin nimeä, heitti Hannuun\nkatseen, joka selvästi näytti pyytävän, ettei hän kertoisi lisää.\n\nMutta pato oli kuin olikin särjetty ja virta tulvasi rajusti aukon\nläpi. Yonker oli sen verran voimistunut, että hänessä jonkun verran\nheräsi entinen käskijä, jota Hannu tavallisesti ei voinut vastustaa.\n\nÄreällä äänellä sekä sangen vastahakoisesti alkoi tämä:\n\n\"Minä kerron teille kaikki, mitä olen kuullut, Yonker, sillä minä\ntiedän, että te ette tyydy vähempään. Kreivi oli mielettömästi\nasettanut armeijansa lähelle Dollartia, niin että Ems oli hänen\nväkensä selkäpuolella. Hänen joukkonsa oli vähälukuisempi kuin Alban;\neikä siinä kyllin: se oli koottu palkkasotureista, jotka eivät\npitkään aikaan olleet saaneet mitään maksua. Mutta minun tekisi\nmieleni tietää, kuka saa minut tappelemaan, jollei hän maksa minulle\nsitä tahi salli minun itse ottaa palkkaani. No niin, siinä oli kreivi\njoukkoineen, ja kaikki olivat kapinallisia, kun heille, kuten sanoin,\nei ollut maksettu palkkaa eikä heidän sallittu ryöstää, sillä kreivi\nei hennonnut kiskoa omien maanmiestensä tavaraa. Toisin olisi ollut\nlaita, jos asia olisi koskenut espanjalaisia. Mutta jos minä olisin\nollut kreivin sijassa, olisin hankkinut venheitä ja soudattanut\nZuyder-Seen yli, sillä Alba ei olisi voinut seurata niin pian ja --\"\n\nTähän pysähtyi hän kesken lausettaan ja katseli kauhistuneena ensin\nAgnesia, sitten Karelia. Poika parka oli koettanut sepitellä jotakin\njuttua, mutta hänen tavallinen älynsä petti tällä kertaa.\n\n\"Jumalan tähden kerro, mitä on tapahtunut. Maahanko ruhjotut --\nkuoliaana -- vai kuinka?\" sanoi Galama tuskaisella äänellä.\n\n\"Niin\", lausui Hannu tulistuneena, \"heidät on lyöty. Ne ämmät eivät\nuskaltaneet tapella, ei edes laukaista kivääriänsä. Herttua karkasi\nheidän niskaansa, ennenkuin he ehtivät siunaamaankaan, tuhosi heistä\nosan ja ajoi toiset virtaan. Vain kreivi ja muutamat muut pääsivät\npakoon verilöylystä, mutta Treslong ja kaikki Geusit ovat surmatut.\nSiinä koko juttu.\"\n\n\"Taivaan Herra!\" huusi Karel ja vaaleni. \"Kreivi Ludvig voitettu! ja\nTreslong --\"\n\nAgnes riensi vuoteen luo. Karel oli vaipunut tainnoksiin.\n\nSamalla tuli hänen äitinsä, tuoden takkia, jonka hän heitti Hannulle,\nja kiirehti vuoteen viereen Agnesia auttamaan. Hannu löysi pian\nkirjeen, jonka päällekirjoitus oli mestari _Borselsille Mercuriossa_.\nNäillä nimillä tarkoitettiin Paavali Buysia ja Leydeniä.\n\n\"Noh\", jupisi Hannu itsekseen, \"minä otan tämän ja lähden tieheni.\nNuo osaavat kuitenkin hoitaa häntä paremmin kuin minä. Mikä hölmö\nminä sentään olin! Kun hän vain ei tulisi oikein pahasti kipeäksi!\nJa nuo vaatteet täytyy minun myöskin viedä pois. Ne ovat kai liian\nväljät hänelle, koska hänen isänsä, vanha parooni on niitä käyttänyt.\"\n\nHannu otti käärönsä ja hänen nähtiin pian, kulkukauppiaaksi puettuna,\nvaeltavan Leydeniä kohden, jonne meidän ei tarvitse häntä seurata.\n\nNaisten hellä hoito sai Karelin pian jälleen virkoamaan eikä tuo\nsurun sanoma sen pahemmin haitannut hänen terveyttään. Mutta hän\nhuomasi, että maan asiat olivat entistään surkeammalla kannalla, että\nhänen apuansa tarvittiin enemmän kuin ennen sekä ettei tämä apu olisi\nmahdollinen, ellei hän pian parantuisi ja voimistuisi. Sen tähden\npäätti hän maata alallaan ja nukkui pian virkistävään uneen.\n\nKun hän heräsi, oli jo melkein pimeä; mutta hämärässä hän kuitenkin\nerotti äitinsä ja Agnesin. He puhuivat hiljaa keskenään, etteivät\nhäiritsisi nukkujan unta, mutta hän oli jo herännyt heidän\nhuomaamattaan. Paroonittarella oli kädessään jokin kiiltävä esine,\nmutta Karel ei voinut erottaa, mikä se oli.\n\n\"Nämä ovat puolisoni vitjat, siitä olen varma\", sanoi paroonitar\nkatsellen kiiltävää esinettä kädessään. \"En voi ymmärtää, kuinka ne\novat joutuneet tuon miehen haltuun.\"\n\n\"Minä muistan nähneeni hänen kasvonsa\", sanoi Agnes miettien, \"mutta\nen voi sanoa, missä. Kun minä ne nyt näin, tunsin ne kohta. Missä\nminä olen hänet nähnyt...?\"\n\nJa hän laski kätensä otsalleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut elvyttää\nmieleensä jotain vanhaa tapausta.\n\n\"Suokaa minun nähdä nuo vitjat\", kuului Karelin ääni.\n\nLeski säikähti, mutta tuokion arveltuaan antoi hän vitjat pojalleen.\nNe olivat samat, jotka Karel vähää ennen taistelua tammien luona oli\nantanut Blockille.\n\n\"Kuinka\"! huusi hän iloisesti. \"Kävikö Block täällä? Keltä saitte\nnämä, äiti?\"\n\n\"Ole rauhassa, minä kerron sinulle. Kaksi tuntia takaperin sanoi\nminulle palvelustyttö, että joku pyysi saada puhutella minua.\nMinä menin alas ja näin suuren, mustaverisen miehen, jolla oli\nespanjalaisen sotamiehen puku. Hän sanoi, että hänen oli Brüsselissä\nonnistunut päästä sinun ystäväksesi, että hän kerran oli pelastanut\nhenkesi, että sinä olit hänelle antanut nämä vitjat ja sanonut, että\nminä ottaisin hänet ystävällisesti vastaan, jos hän joskus sattuisi\ntulemaan Brieliin. Hän sanoi olevansa pakosalla ja pyysi suojaa\nmuutamaksi päiväksi. Sopiko minun antaa sitä hänelle? Minä sanoin\nhänelle, että sinä olit sairaana, jonka asian hän jo näytti tietävän,\nja etten voinut vastata hänelle mitään ennenkuin olin puhutellut\nsinua. Hän lupasi palata kolmen tunnin kuluttua ja tuottaa minulle\nodottamattoman ilon. Mikä hänen nimensä oli, sanoitko Bock?\"\n\n\"Ei, Block. Gerard Block, muuan Geusi, jopa heidän parhaimpiansa.\"\n\n\"Mitä aijot tehdä?\"\n\n\"Laskea hänet huoneeseemme, vaikkapa vuodeksi. Missä yhdellä on\nsijaa, siinä on kahdellakin, sanoo vanha friisiläinen sananlasku,\neikö niin?\"\n\n\"En voi kehua, että hänen kasvonsa minua suuresti miellyttivät\",\nsanoi paroonitar. \"Niissä on jotakin ilkeätä\".\n\n\"Aijotko todellakin, Karel, laskea joukkoomme hänet, tuon\npääkavaltajan Blockin?\" kysyi Agnes.\n\n\"Kavaltajan! Kuka sanoo häntä kavaltajaksi? Sen haluaisin tietää.\"\n\n\"Hannu sanoo. Hän väittää, että kreiviä ei saatu pelastetuksi juuri\ntämän miehen petoksen vuoksi. Hannu vihaa häntä sydämensä pohjasta.\"\n\n\"Hannu on aika tolvana. Hän vihasi häntä heti ensi näkemältä siitä\nsyystä, että kun hän oli olevinaan Blockin edessä, tämä, joka on\nsivistynyt mies, nöyryytti häntä. Vai kavaltaja! Tämä mies pelasti\nminun henkeni ja sai haavan samassa yrityksessä, jossa Hannu sanoo\nhänen olleen petollisen. Älköön hän sanoko sitä minun kuulteni!\"\n\n\"Mutta eikö hänen käytöksensä ole kaiken aikaa ollut epäilyttävä?\"\nkysyi Agnes.\n\n\"Epäilyttävä! Agnes, minua kummastuttaa, että sinä puhut noin. Hän\npelasti sinutkin ja paransi sen haavan, jonka tuo Hannu hölmö saattoi\nsinulle. Näkyyhän arpi vielä niskassasi. Nyt saat sinä tilaisuuden\nkiittää häntä. Etkö sanonut nähneesi häntä ennenkin? Sinä näit hänet\nsiis tuolla metsässä.\"\n\n\"Ei siellä, siitä olen varma, mutta --\". Hän vaikeni, sillä hänen\nsydämensä ei sallinut hänen enää soimata miestä, joka oli pelastanut\nhänet ja hänen rakastettunsa hengen.\n\nPalvelustyttö ilmoitti nyt, että sama sotamies jälleen odotti\nalhaalla.\n\nAgnes lähti ulos ja hetkisen kuluttua ilmestyi Block, joka syvään\nkumarrettuaan talon emännälle polvistui vuoteen viereen ja tarttuen\nKarelin käteen huudahti:\n\n\"Ystäväni! Yonker Galama! Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, että vielä\nsaan nähdä teidät elävän silmillä.\"\n\nKarel pusersi Blockin kättä niin hartaasti kuin hänen voimansa\nsallivat, ja lausui sydämensä ilon siitä, että he jälleen olivat\ntavanneet toisensa.\n\n\"Madame\", sanoi Block, kääntyen paroonittareen, \"te tapaatte alhaalla\nerään henkilön, jonka saapuminen minun luullakseni ilahuttaa teitä.\nSiinä se odottamaton ilo, josta puhuin.\"\n\nSamalla hetkellä kuului alhaalta huutoa.\n\n\"Kuinka\", huudahti paroonitar, \"onko se tyttäreni Maria!\" ja rientäen\nportaita alas heittäytyi hän itkevän ja vapisevan tyttärensä syliin.\n\n\"Me pakenimme yhdessä Brüsselistä\", sanoi Block hymyillen Galamalle,\nkun he olivat kahden kesken. \"Ja siinä oli kyllin tekemistä\nkummallekin. Mutta huomenna kerron teille miten, missä ja milloin\nkaikki tapahtui, jos suotte minulle suojaa pariksi päiväksi, kunnes\nsaan tilaisuuden lähteä merelle.\"\n\nPyyntöön suostuttiin kernaasti ja vilpittömästi.\n\nKäärme oli luikahtanut poveen. Se alkoi heti kietoa pauloihinsa tuota\nsydäntä, jota se ensin aikoi tutkia ja sitten pistää kuoliaaksi.\n\nKun Block oli tointunut Hannulta saamastaan iskusta, palasi hän\nBrüsseliin kertomaan yrityksensä epäonnistumisesta. Syyn sai tällä\nkertaa komentava upseeri, joka viipyi liian kauan, ennenkuin hän\nryntäsi pelastajien kimppuun.\n\nSekä inkvisiittori että Block päättivät odottaa toistaiseksi, koska\nGalamaa turhaan tiedusteltiin ja haettiin. Heillä oli kuitenkin\nvielä hänen sisarensa käsissään ja he olettivat syyllä, että Karelin\nolopaikka ennemmin tai myöhemmin tulisi tämän tietoon. Molemmat\nkatsoivat kuitenkin parhaaksi karttaa väkivaltaa viimeiseen saakka,\nvarsinkin kun oli luultavaa, että Galama ennemmin ilmoittaisi\nkirjevaihdon salaisuudet ystävälle kuin viholliselle. Vastedes\nsaamme nähdä miten Block, tuo petokseen perin harjaantunut mies, sai\ntuumansa toteutetuksi.\n\n\n\n\nXVIII\n\nLiian hyvä koiran nimeksi.\n\n\nMuutamia päiviä äsken mainitun tapauksen jälkeen näemme Gerard\nBlockin kissanaskeleilla hiipivän edes takaisin siinä huoneessa,\njossa Galama yhä vielä makaa vuoteen omana. Tämä nukkuu; hänen\nrintansa kohoaa ja laskee tasaisesti, josta näkyy, että hänen unensa\non rauhallista ja ettei sitä ensinkään häiritse hänen ympärillään\nkiertelevän vampyyrin läsnäolo.\n\nVarsinkin Karel oli kohdellut Blockia sydämellisesti. Hän ei tahtonut\nkuulla muusta puhuttavan, kuin että hänen henkensä pelastaja lepäsi\nhänen kattonsa alla, vieläpä hänen omassa huoneessaan.\n\nKarelin äiti, joka ei milloinkaan voinut vastustaa hänen\nitsepäisyyttään eikä nyt, hänen tautinsa vuoksi, olisi sitä tehnyt,\nvaikka hän olisi voinutkin, suostui poikansa tahtoon ja Gerard oli\ntästä lähtien niinkuin perheen jäsen.\n\nMuuta ei sopinut sanoa kuin että hän kaikin tavoin koetti olla hauska\nja hyödyllinen. Hän näytti todella tutkineen lääketiedettä, sillä\nhän valmisti Karelille juoman, joka hänen sanojensa mukaan teki\nhänelle varsin hyvää. Hän hoiteli myöskin sairaan haavoja, vieläpä\nniin hyvällä menestyksellä, että tämä kaikkein iloksi parani päivä\npäivältä eikä parranajajan apua enää kaivattu. Talon väellä ei ollut\nhänestä mitään vaivaa ja Karelille oli hän erinomainen hauskuuttaja.\nYöksi kääri hän viittansa ympärilleen ja nukkui kovalla patjalla yhtä\nmakeasti kuin kuka tahansa.\n\nParoonitar mielistyi häneen aivan pian sekä hänen hartaan\njumalisuutensa ja suuren oppinsa että hänen isänmaallisen mielensä\nvuoksi. Agneskin alkoi vähitellen häneen suostua, ja tähän oli syynä\nhänen kohtelias käytöksensä ja etenkin se suuri rakkaus, jota hän\nKarelia kohtaan osoitti. Maria, joka oli tullut hänen seurassaan,\nkatseli häntä suurella kunnioituksella; hänen äitinsä ja serkkunsa\nymmärsivät tämän varsin hyvin kun he tiesivät, että hän oli Blockin\navulla pelastunut Brüsselistä. Naiset olivat siis kiitollisiakin\nsiitä, että Karel oli saanut niin hyvän ja uskollisen hoitajan,\njoka vielä lisäksi oli hänen lääkärinsä. Toisinaan tapahtui, että\nhän lähti ulos pimeän tultua ja palasi myöhään yöllä. Silloin toi\nhän aina tuoreita uutisia taikka jonkun kappaleen noita pieniä\nlentolehtiä, joita osui tuhansiin perheisiin, vaikka niiden myynti ja\nlevittäminen oli kielletty kauheimpien rangaistusten uhalla.\n\nNäin nukkui Galama raittiisti ja levollisesti; naiset alhaalla\nkutoivat, kehräsivät, haastelivat ja viettivät aikaansa hupaisesti.\n\nMutta jos joku heistä olisi ollut näkemässä Blockin temppuja, ei\nheidän mielensä suinkaan olisi pysynyt aivan rauhallisena. Sillä mitä\nhaeskeli rehellinen ystävämme Block tuosta suuresta tammikaapista,\njoka seisoi huoneessa? Miksi veti hän sen kaikki laatikot auki,\nurkki ja tutki sen sokkeloita ja kaiveli pahasti tuossa suuressa\nliinakasassa, joka siihen aikaan oli hollantilaisen emännän rikkaus,\nilo ja kunnia? Eihän Block aikonut perustaa taloutta ja sitä varten\ntehdä luetteloa kaikista siihen tarvittavista kapineista. Hän tuskin\nsilmäilikään liinakankaita, mutta sieppasi kärkkäästi jokaisen\npaperi- tai pergamenttiliuskan, jonka hän keksi, ja viskasi sen\nluettuaan vihaisesti luotaan. Hänen toimensa ei näyttänyt menestyvän,\nsillä tutkittuaan kaikki, mitä huoneessa oli, tuolit, pöydät, kuvat,\nvieläpä vuoteenkin, jolla sairas makasi, silmäili hän miettiväisesti\nKarelia ja lausui itsekseen:\n\n\"Hän ei herää vielä tuntiin aikaan, minun juomani on tähän asti\ntehonnut hyvin. Missä kirje lienee? Epäilemättä se vielä Rookeryssä\noli hänellä eikä hän itse ole saattanut sitä toimittaa perille. Minun\ntekisi mieleni tietää, onko Hannu pitänyt huolta siitä. Jos minulla\nolisi tuo kirje, saisin tietää hyvän joukon asioita; mutta se ei\nole täällä. Ennen kaikkea täytyy minun saada Hannu pois tieltäni.\nHeidän tarvitsee joutua kinaan. Yonker, luullakseni, epäilee häntä jo\nvähän. Pitääkö minun toimittaa nuo tytötkin täältä? -- Vaarallista.\n-- Hän saattaa aavistaa pahaa. Annas kun mietin!\" ja hän alkoi\nkävellä edestakaisin. \"Niin\", jatkoi hän vihdoin, \"se on oikea\nkeino. Jos eivät he mitään epäile, voivat he jäädä tänne; ja jos en\nkuitenkaan puhuttelemalla saa häntä mitään ilmaisemaan, otan hänet\nkiinni ja istutan hänet kiristyspuuhun, silloin he kyllä tulevat\npaikalle; minä olen nähnyt hänestä sen verran, että tiedän, ettei hän\nhiisku sanaakaan _omaa_ henkeään pelastaakseen. Minun täytyy olla\nvarovainen, sillä hän ei ole mikään tyhmä mies. Asia kysyy tarkkaa\nmiettimistä.\"\n\nAurinko oli laskemaisillaan länteen, kun Karel heräsi sikeästä\nunestaan. Päivä oli ollut ihana ja helle rasitti vieläkin, vaikka jo\noli ilta. Mutta vieno, vilpas merituuli puhalsi akkunasta huoneeseen\ntuoden mukanaan vasta-niitetyn heinän ja läheisten puutarhain kukkien\ntuoksun. Tuuli kantoi vielä mukanaan kaupunkiin kaikkia niitä eri\nääniä, joita kuullaan tyynenä kesä-iltana: kyntömiehen huutoja, joka\najoi juhtiansa kotiinpäin; poikain ja tyttöjen laulua, jotka nurmella\ntekivät heinää; komentosanoja laivoista ja merimiesten hoilauksia,\nkun he hinasivat ankkuria ylös. Tässä pienessä Hollannin kolkassa oli\nkaikki rauhaa ja sopusointua ja ellei olisi nähnyt sotamiehiä, jotka\nkulkea vetelehtivät pitkin katuja ja hävyttömästi iskivät silmää\nnaisille, jotka menivät ohi tai istuivat huoneittensa ikkunoissa,\nolisi helposti luullut, että nuo tukevat, tanakat miehet, jotka\nistuivat olutta juoden ravintolan edessä, väljät, polven alapuolelta\nkiinni sidotut housut ja kapeahko jakku yllään sekä leveälierinen\nolkihattu päässään, vielä olivat noita vapaita, itsenäisiä\nkansalaisia, joita Hollannissa asui ja eli sata vuotta takaperin.\n\nOlisi luullut, että nuo hupaiset äänet sekä vieno tuulonen olisivat\nilahuttaneet Yonkerin sydäntä ja virkistäneet hänen herääviä hengen\nvoimiaan. Mutta hänen otsansa pysyi synkkänä ja surun sumu varjosti\nhänen silmiään. Hän katseli ympärilleen ja näki Blockin seisovan\nakkunan edessä, kuitenkin niin, ettei häntä sopinut ulkoapäin nähdä.\nHänellä oli kädet ristissä rinnalla ja hän oli nähtävästi vaipunut\nsyviin mietteisiin.\n\n\"Ilta ei näytä suuresti miellyttävän teitä, Gerard\" sanoi Galama,\nkohoutuen käsivartensa nojaan.\n\nBlock säpsähti.\n\n\"Ihmekös tuo\", vastasi hän, \"kun kaikki ympärillämme näyttää niin\niloiselta, ja minä ajattelen, mitä tämän ilon alla piilee. Kun\nmuistan, että minun niin pian jälleen täytyy lähteä taistelemaan\nyhteistä vainolaistamme vastaan, enkä saa odottaa, kunnes yhdessä\nsaamme hänen kanssaan otella, ei ole kummallista, jos mieli toisinaan\nkäy alakuloiseksi.\"\n\n\"Mutta, rakas Gerardini, kuka käskee teidän lähteä niin pian pois?\nOnko äitini sen sanonut vai olenko itse unissani siitä puhunut vai\nonko espanjalaisilla vihiä, että olette täällä?\"\n\nBlock pudisti päätään.\n\n\"Kuka siis on puhunut siitä, että teidän täytyy jättää meidät?\"\n\n\"Enhän ole sanonut, että kukaan niin on puhunut, armas Yonker.\"\n\n\"Miksi siis aijotte jättää meidät? Täällä olette turvassa. Odottakaa,\nkunnes minä paranen, sitten mennään yhdessä.\"\n\nBlock pudisti uudelleen päätään ja sanoi huoaten:\n\n\"Se ei käy päinsä, Yonker.\"\n\n\"Miksei?\" ja tuokion päästä: \"Onko kukaan tässä talossa teille\nkiusaksi?\"\n\n\"Ei\", sanoi Block, \"ei nyt, mutta --\"\n\nHän vaikeni ja epäröi.\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi Galama tuikeasti ja hänestä alkoi jo tuntua\nsiltä, että hän oli talon isäntä; \"mutta mitä?\"\n\n\"No Yonker, koska haluatte tietää -- niin pelkään että mielet ennen\npitkää kääntyvät minua vastaan; mutta ennenkuin jään taloon, jossa\nminua katsellaan karsain silmin, kenties epäluulollakin, hyökkään\nBrüsselin valleille vaikkapa sadan vahtisoturin kimppuun, taikka\nkuolen miekka kädessä maani edestä.\"\n\n\"Mutta kuka kääntäisi meidän mielemme teitä vastaan?\" kysyi\nKarel. \"Emmehän näe täällä ketään, eikä kukaan outo, paitsi\npalvelustyttöämme ja vanhaa haavalääkäriä, tiedä mitään siitä, että\nte olette täällä, eikä heidän ainakaan tee mieli sanoa mitään teitä\nvastaan.\"\n\n\"Siltä taholta en pelkää mitään\", sanoi Block, \"vihamieheni ei ole\nvielä saapunut, mutta keittiössä kuulin sattumalta tänä aamuna, että\nHannu tulee tänään. Jos niin käy, täytyy minun jättää teidät.\"\n\n\"Hannu! Mitä Hannu teille voi? Hän ei häiritse ketään. Jos lähemmin\ntuntisitte hänet, huomaisitte että hän on varsin siivo poika. Teidän\npitäisi ruveta tuttavaksi hänen kanssaan.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni\", vastasi Block vilkkaasti, \"mutta minä\npelkään, että _hän_ ei tahdo. Te tiedätte, Yonker, että on ihmisiä,\njoilla enemmän kuin muilla on taipumusta kateuteen, ja minusta\nnäyttää Hannulla olevan se ajatus, ettei minulla ole minkäänlaista\noikeutta olla teidän ystävänne.\"\n\n\"Tuopa on merkillistä\", sanoi Karel, hieman hyvillään siitä, että\nhänen suosiostaan näin kiisteltiin. \"Olen usein kuullut setäni\npuhuvan tuosta tunteesta ja siitä pahasta, jota se on maailmaan\nsiittänyt, mutta itse en ole sitä milloinkaan kokenut. Niinpä\nprinssinkin luona sotamiehet ja päälliköt kadehtivat toinen toisiaan.\"\n\nBlock heristi korviaan, mutta prinssiä ei enää mainittu.\n\n\"Voi\", sanoi hän, \"kenties te ette koskaan ole tavannut ketään, joka\nerottaisi teidät suosionne esineestä. Minun tulee tunnustaa, että\nminussakin on vähän sitä vikaa, mutta Hannussa sitä on ylen määrin.\nKoska hankkeenne teiltä aina onnistuivat ja hän silloin aina oli\nteidän seurassanne, luulee hän, että toinen puoli on hänen ansiotaan,\nja koska viime yrityksessämme hänen neuvoaan ei kysytty, katsoo hän\nkommellustamme minun syykseni.\"\n\n\"Oi, tuo on todella naurettavaa\", sanoi Karel. \"Kun nyt tuota\najattelen, täytyy minun tunnustaa, että se oli uhkarohkea yritys\nja ihmeellistä olisi ollut, jos se olisi onnistunut. Älkää huoliko\nHannusta, Gerard. Hän ei ole niin yksinkertainen, ja jos hän siksi\nrupeaa, niin sanokaa minulle, ja minä kyllä hänet opetan.\"\n\n\"Olen jo ennen koettanut päästä hänen ystäväkseen\", sanoi Block,\n\"mutta hän ei näytä olevan erittäin kohtelias ja hän kenties\nloukkaisi minua, jota en ikinä voi suvaita. En moiti häntä millään\ntavalla, pidän häntä päinvastoin kelpo poikana, mutta hän näyttää\nvihaavan minua katkerasti, ja ennenkuin tahdon saada aikaan\neripuraisuutta teidän ja Hannun kaltaisen uskollisen palvelijan\nvälillä, jätän teidät iäksi päiviksi.\"\n\n\"Uskollinen tai ei\", sanoi Galama; \"hän on minun palvelijani ja hänen\ntulee kunnioittaa niitä, jotka minä valitsen ystävikseni. Jos teidän\ntäytyy lähteä, lähtekää. Siinä tapauksessa olen viimeinen teitä\npidättämään. Mutta te saatte uskoa, että minä heti annan Hannulle\nmatkapassin, jos hän jollakin tavalla teitä solvaisee. Hänen pitäisi\njo olla täällä. Missä hän lienee?\" ja sitten vaihtaen puheenainetta\nsanoi hän: \"Mutta ettehän vielä ole tarkemmin kertonut minulle,\nkuinka te eheänä pääsitte pakoon tuosta taistelusta, joka tapahtui\nmetsässä. Minä pelkäsin jo, että menetitte siinä henkenne.\"\n\n\"Ei, saan kiittää Hannua, ettei niin käynyt\", vastasi Block. \"Hän\nantoi sellaisen läimäyksen pääkallooni, että makasin pitkänäni\nhyvän aikaa niinkuin kuollut. Minä luulen, että koko ratsujoukko\noli kulkenut minun ohitseni, sillä kun havahduin, teki se lähtöä\ntakaisin. Varovasti ryömin niin kauvas kuin pääsin pensastoon. Yöksi\nmenin erään puunhakkaajan mökkiin, jossa hankin itselleni valepuvun.\nSitten oleskelin milloin missäkin maakunnassa, jotenkin kaukana\nBrüsselistä, koska luulin, että te olitte kaikki joko tapetut tai\njoutuneet vangiksi. Kuukauden päästä uskalsin taas käydä kaupungissa,\nkoska silloin kaikki sotamiehet olivat poissa. Muutamat ystäväni\nantoivat minulle majaa. Pian huomasin kuitenkin, että minua salaa\npidettiin silmällä. Kaikeksi onneksi tapasin teidän sisarenne, jonka\nniinikään teki mieli paeta; niin lähdimme siis pakosalle ja pääsimme\ntänne.\"\n\n\"Niin\", sanoi Galama, \"teidän täytyy jäädä tänne, ja tuolla tulee,\nluulen minä, ystävämme Hannu\", lisäsi hän, kun ovelle koputettiin;\n\"kuullaanpa nyt, mitä tuolla teidän aimo vihollisellanne on\nsanomista, Gerard. -- Astu sisään!\"\n\nSe olikin Hannu. Hänellä oli vielä sama kulkukauppiaan puku, kuin\nBrielistä lähtiessään, ja sen tomuisesta tilasta päättäen oli hän\nvastikään palannut matkaltaan. Hän näytti edeltäpäin aavistaneen,\nettä Block oli täällä, sillä hän oli sangen totinen eikä se vihainen\nsilmäys, jonka hän heitti tähän, ennustanut hyvää. Muuten menetteli\nhän niinkuin ei kukaan muu kuin hänen isäntänsä, olisi ollut\nhuoneessa. Hän kulki Blockin ohi, päätänsä kääntämättä, ja seisahtuen\nvuoteen ääreen, sanoi hän teeskennellyn iloisella äänellä: \"Hyvää\niltaa, Yonker. Yhä vielä vuoteessa, vaikka ilmakin on niin kaunis?\nMinun luullakseni olisi teidän parempi olla ulkona.\"\n\n\"Minä en tarvitse sinun luulojasi, Hannu; mieluummin soisin, että\nsinä osoittaisit enemmän älyä ja hyvää käytöstä. Etkö näe erästä\nystäväämme takanasi ja etkö tervehdi häntä?\"\n\n\"Meidän ystäväämme?\" vastasi Hannu, kääntyen vitkalleen ja silmäillen\nBlockia kiireestä kantapäähän. \"Ah, todellakin, mestari Block! Vai\njälleen hengissä? Tulitteko tänne kertomaan, ettei siellä ollut\nmitään hevosväkeä?\"\n\n\"Minä tulin kiittämään sinua iskustasi, jonka sain parhaaseen aikaan,\nystäväni Hannu\", sanoi Block armollisella äänellä, \"sillä vaikka se\ntarkoitti pahaa, pelasti se kuitenkin henkeni ja minua ilahuttaisi\nsuuresti, jos ottaisit minulta pari tukaattia ja joisit ensi tilassa\nterveydekseni\", ja hän tarjosi Hannulle kahta hopeatukaattia.\n\n\"Ei, mutta sinun olisi parempi, ystäväni Block, juoda omaksi\nterveydeksesi ja maksaa siitä rehellinen raha\", vastasi Hannu,\ntarjoten puolestaan hänelle kahta tukaattia.\n\n\"Älä rupea hävyttömäksi\", huusi Galama, posket hehkuen\nnärkästyksestä. \"Toivota tälle herralle hyvää iltaa, ja hillitse\nainakin kielesi äläkä solvaa minun vieraitani.\"\n\n\"Ei, Yonker, me olemme samanarvoiset\", vastasi Hannu nöyrällä\näänellä, kääntäen selkänsä Blockille, \"hän ei ole Kerjäläistä parempi\nenkä minä sitä huonompi.\"\n\n\"Sinä olet viipynyt kauan niin lyhyellä matkalla. Missä olet ollut?\"\nsanoi Galama, hilliten harmiaan.\n\n\"Olen käynyt Brüsselissä\", vastasi Hannu.\n\n\"Brüsselissä? Miksi siellä? Ja mitä uutisia tuot sieltä?\"\n\n\"Kah, uutisiapa kyllä. Herttua on tapansa mukaan tehnyt sekaisin\nviisaita ja tyhmiä töitä. Viisaasti teki hän, hirtättäessään suuren\nheittiön, pää-teloittajan Spelle'n.\" [Kun Alba oli antanut tämän\nkonnan aikansa mestata omia kansalaisiaan tuhansittain, panetti hän\nvihdoin hänet itse kiinni näistä rikoksista ja mestautti hänet.\n(Kääntäjän muist).]\n\n\"Ja missä hän teki tyhmästi?\" kysyi Block.\n\n\"Hän jätti hirttämättä vielä suuremman heittiön\", vastasi Hannu,\npuhuen Galamalle. \"Liittoveljemme kertoivat minulle, että eräs\nhylkiö, joka kuten Tittlemann Flanderissa tuomittiin tulen lieskaan,\non pelastaakseen kurjan henkensä ruvennut kavaltajaksi. Ja tuo\nmustakarvainen koira näyttää pujahtaneen meidän liittoveljiemme\nseuraan, saadakseen ongituksi salaisia tietoja\".\n\nHannu puhui harvakseen ja kääntyi puoleksi Blockiin, joka seisoi\nhänen takanaan.\n\n\"Minä sanon sinulle vielä kerran, Hannu, älä rupea hävyttömäksi minun\nkuulteni\", lausui Galama, \"taikka saat lähteä heti paikalla luotani.\nMikä sinun päähäsi nyt on pistänyt, kun olet noin äreä? Sinä tulet\nLeydenistä, mitä sieltä kuuluu?\"\n\n\"Mistä?\" sanoi Hannu kummastuneena ja antoi isännälleen merkin olla\nvaiti.\n\n\"Leydenistä! Älä kohtele minua niinkuin lasta. Kerro heti minulle\nuutisesi. En salaa mitään ystäviltäni.\"\n\n\"Niin, Yonker, ystävältä en minäkään mitään salaisi. Mutta oudolta,\njota olemme nähneet tuskin kahta kuukautta --\"\n\n\"Tulkaa, Hannu\", sanoi Block astuen lähemmäksi, \"sovitaan pois!\nTe olette aina kohdellut minua epäluuloisesti. Alussa tuo oli\nanteeksiannettava, vieläpä kiitettäväkin asia. Mutta nyt olemme jo\ntoki sen verran nähneet toinen toistamme, että voimme heittää tuon\nmenemään.\"\n\n\"Ah\", sanoi Hannu, vetäytyen syrjään, ikäänkuin hän olisi peljännyt,\nettä toinen koskisi häneen, \"olen nähnyt teitä sen verran, että\njatkan tuota samaa ja pysyn siinä uskossa, että te olette kirotuin\nkavaltaja maan päällä.\"\n\nBlockin kasvot lensivät tulipunaisiksi ja hän haparoi vaistomaisesti\nmiekkansa kahvaa. Mutta Karel, joka oli puoleksi noussut vuoteeltaan,\nviittasi kädellään häntä luopumaan siitä. Se kolkko ja pelottavan\ntotinen tapa, jolla Hannu oli sanansa lausunut, näytti tuokioksi\nherättävän hänessä epäluuloja. Ankaralla ponnistuksella, jota hänen\nheikot voimansa tuskin kestivät, hillitsi hän kuitenkin vihansa ja\nsanoi Hannulle:\n\n\"Hannu, sinun epäluulosi mestari Blockia kohtaan on hirveä taikka\nnäyttää vain kenties hirveältä, kun sinä puhut niin peitetyillä\nsanoilla. Ilmoita selvät syyt. Puhu suusi puhtaaksi -- ja joko sinun\ntai hänen täytyy vielä tänä iltana lähteä tästä talosta.\"\n\n\"Se ei enää ole mikään epäluulo, Yonker, vaan varma tieto,\" sanoi\nHannu synkkänä. \"Eikö vahinko ja mieshukka ole ollut osanamme, sen\njälkeen kun tämä mies, väärän nimen varjossa, tuli meidän luoksemme?\nSiitä pitäen, kun minä hänet näin, on hän vaaninut meitä, niinkuin\nkissa vaanii hiirtä, noilla silmillään, jotka kiiluvat niinkuin pirun\nsilmät. Ei sovi epäilläkään, että joku petti meidät Brüsselissä\ntekemässämme yrityksessä. Ja hän, joka tietää niin paljon siitä, mitä\ntapahtuu, hän, joka silloin oli yksi päälliköistä ja kahdesti eheänä\npääsi pakoon, hän on petturi, siitä panen pääni pantiksi. Kaikki\nKerjäläiset tunsivat toinen toisensa, vaan häntä ei kukaan tuntenut,\nja hän on se ainoa, jota me kaikki epäilemme, koska hän on ainoa,\njoka on voinut pettää meitä.\"\n\n\"Haa! syystä sanoitte, Yonker, että hänen epäluulonsa on hirveä, kun\nse on lausuttu peitetyillä sanoilla\", vastasi Block. \"Jaloimmatkin\naikeet saattavat joutua epäiltäviksi. Minä mielisin kuulla\ntodistuksia.\"\n\n\"Häijy hylky tuo! Eikö totta, Yonker? Entä, jos minä --?\" ja tarttuen\ntikariinsa, viittasi hän salaa Blockiin päin.\n\nMutta Karelin kasvoille kuvastui surua ja hämmennystä. Hän pudisti\npäätään ja sanoi alakuloisella äänellä:\n\n\"Miksi, Hannu, olet niin itsepäinen? Sinä olet ollut minun kanssani\nniin kauvan kuin minä voin muistaa, ja sinä tiedät, ettei minun\ntapani ole nopeasti hankkia uusia ystäviä. Kättele mestari Blockia ja\nmene noutamaan tänne viiniä.\"\n\n\"En ikänä\", sanoi Hannu lujasti. \"Häntäkö kätellä! Hän ei ikänä saa\ntarttua käteeni. Minä en ole vielä kertonut teille, Yonker, että tämä\nystävä tuolla metsässä, kun ratsuväki tuli, sanoi itsekseen: jopa\nvihdoin! Tästä syystä minä löin häntä korvalle. Tuo osoittaa myös,\nettä hän tiesi heidän olevan tulossa.\"\n\n\"Rakas veljeni, te petytte\", lausui Block hilpeästi. \"Jos olisin\ntiennyt heidän tulostaan, olisinkohan jäänyt sinne levollisesti\nistumaan, ikäänkuin heitä ei olisi ollutkaan? Kyllä minä kiireesti\nolisin pyrkinyt matkoihini sieltä, sen voin teille vakuuttaa, kun\nvasta kaksi päivää sitä ennen olin päässyt heidän kynsistään.\"\n\n\"Kuulkaa nyt, Yonker\", sanoi Hannu, joka ei ollut tottunut\nsana-kiistaan, \"tämä on jutun päätös: minä en tahdo jäädä tänne\nniinkauan kun tämä mies täällä viipyy. Nyt täytyy teidän siis\nvalita. Tahdotteko käskeä häntä lähtemään, vai pakotanko minä hänet\nvaikenemaan?\"\n\nKarel rakasti suuresti palvelijaansa ja kielsi ani harvoin häneltä\nmitään, kun hän puhui näin tosissaan. Mutta hänessä, niinkuin koko\nhänen suvussaan, oli kiitollisuuden tunne hyvin suuri; sentähden\nhän ei hennonnut loukata eikä huolestuttaa sitä miestä, joka oli\npelastanut hänen henkensä. Paitsi sitä suututti Hannun päättävä ääni\nhäntä, ja ajatellen, ettei palvelija todenteolla aikonut lähteä hänen\nluotaan, lausui hän lyhyesti:\n\n\"Älä hulluttele! Mene portaita alas ja nouda meille vähän viiniä,\nniin saamme haastella entisistä ajoista.\"\n\n\"Ei, Yonker! Minun täytyy saada varma vastaus. Teidän täytyy lähettää\ntuo mies menemään, taikka --\"\n\n\"Minä lähden\", keskeytti Block äkisti. \"Herran haltuun, Yonker.\nMinulla ei ole paljo kapineita muassani. Viittani ja aseeni, siinä\nkaikki. Minä nukun heinissä ja --\"\n\n\"Vartokaa, jääkää tänne, Gerard\", huusi Galama, kun Block lähestyi\novea. \"Hannu, sinun täytyy heittää tuo käytös. Block, jää tänne, ja\njos et sinä häneen suostu, saat asua alhaalla, kunnes minä paranen.\nMene!\"\n\nHannu oli tuskin kuullut sanaakaan hänen puheestaan. Hän oli tarkasti\nkatsellut Blockia, joka seisoi akkunan ääressä. Aurinko oli laskenut,\nharmaa hämärä peitti kaupungin. Jesuiitan laihat, luisevat kasvot\nerottuivat selvästi hämärässä. Pirullinen mielihyvän myhäily väikkyi\nhänen huulillaan.\n\n\"Block, Block, Block\", jupisi Hannu, mietteisiinsä vajonneena. \"Minun\ntäytyy saada Pietari Blink käsiini, mitä hän sanonee.\"\n\nSen jälkeen, kuultuaan kuinka isäntä käski hänen mennä, lähti hän\novea kohti. Mutta siihen hän pysähtyi, ojensi kättään Blockia kohden\nja lausui:\n\n\"Hyvää iltaa, mestari Block, hyvää iltaa! Te ette ole nähnyt minua\nviimeistä kertaa.\"\n\nSitten lähti hän ja sulki oven jälkeensä.\n\nAgnes ja Maria olivat yksin asuinhuoneessa, kun paroonitar oli\nlähtenyt iltakirkkoon. Hannu muutti vähän pukuaan ja meni sitten\nhuoneeseen, jättääkseen heille hyvästi. Molemmat katsahtivat ylös.\n\n\"Mikä nyt on? Sinä näytät niin hämmästyneeltä\", sanoi Agnes.\n\n\"Niin minun sopii ollakin, neiti Agnes. Minä lähden joksikin aikaa\npois.\"\n\n\"Lähdet pois, Hannu? Olethan vastikään tänne tullut\", sanoi Maria.\n\n\"Tjaa\", sanoi Hannu miettivästi. \"Minä soisin, että te, nuoret\nnaiset, pitäisitte Yonkerista erityistä huolta. Olen vastikään\nriidellyt tuon miehen kanssa tuolla ylhäällä ja nyt on isäntäni\nvihoissaan minulle. Minä sanoin miestä kavaltajaksi, ja pelkään,\nettä hänellä on paha mielessä Yonkerin suhteen; olkaa sentähden\nvaruillanne ja pitäkää häntä silmällä. Minä lähden hakemaan Pietari\nBlinkiä, niin saadaan nähdä, mikä mies tuo on.\"\n\nHetkisen kuluttua Hannu kenenkään huomaamatta katosi talosta.\n\n\n\n\nXIX\n\nVanhastaan tutut kasvot.\n\n\nSeuraavana iltana sen jälkeen, kun Hannu oli lähtenyt, istuivat\nAgnes ja Maria alhaalla asuinhuoneessa kahden kesken. Tytöt\nrakastivat toisiaan hellästi ja kun he kaiken päivää olivat yhdessä,\nhaastelivat he toisilleen salaisuuksiaan ja toinen ilmoitti\ntoiselle sydämensä halut ja huolet. Paroonitar, joka aina muisteli\nmenneitä komeuden päiviä ja toivoi niitä takaisin, pysyi verrattain\nkaukana tyttöjen mielialasta ja aatoksista. Paitsi sitä puuhasi hän\ntalouden askareissa, jotka kysyivät kaiken hänen huolenpitonsa.\nVähäiset joutohetkensä vietti hän kirkossa käymällä taikka muutamien\ntuttavien luona. Tänä iltana oli hän tapansa mukaan lähtenyt kirkkoon\niltamessua kuulemaan, ja koska Maria ei heikon terveytensä vuoksi\nkyennyt häntä seuraamaan, jäi hän kotiin serkkunsa luo.\n\nAgnes istui ristissä käsin mietiskellen. Hänen kauniissa silmissänsä\noli jonkunverran surumielisyyttä, kun hän katseli serkku-parkaansa.\nLaskevan auringon kulta-säteet heijastuivat pilvien lomitse ja\nvaloivat Marian ympärille valkean hienon hohteen. Ne muodostivat\nsädekehän hänen vaaleain hiuskihariensa ympäri, jotka runsaina\nvaluivat sievää kaulahuivia ja lumivalkeata niskaa myöten alas.\nHänen rasittuneet silmänsä ja kuumeen-tapainen levottomuus, jolla\nhän työskenteli rukkinsa ääressä, ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut\nhaihduttaa ikäviä ajatuksia, jotka vaivasivat hänen pientä päätään,\nolivat osoituksena sisällisestä sodasta ja rauhattomuudesta, samalla\nkun poskien kiihtynyt puna ja silmien kamala kiilto selvästi\nennustivat sumeita surunpäiviä, taudin ja kuolon synkistämiä.\n\nKun päivän valo alkoi himmentyä, taivutti hän yhä enemmän päätään\naskareensa puoleen, ja pari kolme kyyneltä, jotka vierivät hänen\nposkelleen, olivat hänen ainoa puheensa. Mutta Agnesille ne puhuivat\nenemmän kuin sanat. Hän laski lempeästi kätensä Marian käsivarrelle,\nja kun tämä ujosti, melkein pelokkaasti nosti päätänsä ja silmäili\nserkkuansa, lausui Agnes hellästi:\n\n\"Sinä pilaat silmäsi, Maria kultani; alkaa jo pimetä. Laske pääsi\nolkani varaan ja jutellaan vähän. Minulla on sinulle sanottavaa ja\nsinun pitää tarkasti kuunnella.\"\n\nMaria teki, kuten neuvottiin, ja painoi äänetönnä päänsä orpanan\nolkaa vasten. Tyttöjen välillä näytti vallitsevan parhain sopu. Maria\nkatseli ihmetellen serkkunsa ylevää uskallusta ja hurskautta ja\nAgnes puolestaan kohteli tuota värisevää pikkulintua äidin huolella\nja rakkaudella. Hän tunsi velvollisuudekseen ohjata heikkoa ja kun\nhän tiesi, että toinen totteli häntä, teki hän tehtävänsä hartaalla\ntunnollisuudella.\n\nTuokion aikaa katseli hän lempeästi häneen nojaavia kauniita kasvoja\nja kumartui suutelemaan toisen otsaa. Otsa oli kuuma kuten pieni\nkäsikin, joka samalla hetkellä pujahti serkun käteen.\n\n\"Kun kauniina kesä-iltana istun\", sanoi Agnes, \"päivän laskua\nkatsellen, ja kuuntelen niitä erilaisia ääniä, jotka tyynessä\nilta-ilmassa lentävät luokseni, muistelen lapsuuteni aikoja, jolloin\nkaiket päivät riemuitsin onnellisessa viattomuudessa. Minä näen, minä\nkuulen ihan samoja asioita kuin silloinkin, mutta kuinka toisilla\nsilmillä, toisilla korvilla! Muistan erään päivän -- lienen tuskin\nollut viiden vuoden vanha -- jolloin torille vastapäätä Broodhuysiä\noli rakettu mestauslava, jolla aijottiin teloittaa joku pahantekijä,\nja minä muistan aivan selvästi, kuinka minä leikin sen ympärillä\nikäisteni lasten kanssa ja kysyin äidiltäni, eikö se lava saisi aina\nolla siinä, koska siinä oli niin hyvä olla piilosilla. Silloin en\najatellut, että muutamien vuosien päästä saisin nähdä samallaisen\nmestauslavan, kuten kaksi kuukautta takaperin tapahtui.\"\n\n\"Jospa me aina, Agnes, saisimme olla lapsia\", lausui Maria\nhiljaisella äänellä, \"jospa vielä saisimme yhdessä leikitellä\nniinkuin silloin, eikä milloinkaan, ei milloinkaan muuttua.\"\n\n\"Mutta, Maria\", sanoi Agnes miettiväisesti, \"jos lapsuudella on\nsulonsa, on sillä haittansakin. Emme ainakaan sen vuoksi toivoisi\nlapsuuttamme takaisin, ettei lapsi tiedä eikä huoli mitään siitä,\nmitä hänen ympärillään tapahtuu, ettei hän melkein ollenkaan tunne\nJumalaa eikä sitä mitä Hän on sanonut ja tehnyt meille ja että hän\nheittää muitten kuormaksi sen edesvastuun, joka oikeastaan kuuluu\nhänelle itselleen.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Maria, \"eikö ole väärin antaa meille tehtäviä ja\nvastattavia, joiden tasalla emme ole? Me elämme tässä maailmassa\nja meidän pitää jotakin tehdä. Mutta jos katsomme, mitä meidän\ntulee ja pitää tehdä, näyttävät minusta ne asiat yhtä korkeilta ja\nylipääsemättömiltä, kuin Pyhän Neitsyeemme kirkontorni.\"\n\n\"Maria, Maria\", vastasi serkku totisella, mutta lempeällä äänellä;\n\"uskotko Jeesuksen Kristukseen? Uskotko, että hän kuoli saadakseen\nsinut taivaaseen? Ja luuletko että hän on tehnyt taivaaseenpääsyn\nsinulle mahdottomaksi? Eikö hän ole luvannut auttaa sinua joka\nkohdassa, vaikeimmassakin? Minä tiedän, ettemme saisi mitään\ntehdyksi, jos meidät jätettäisiin oman onnemme nojaan. Jos Hollannin\nmiehet voisivat pysyä rikkaina ja vapaina sillä, että he istuvat\nalallaan, eivät he taisteleisi ensinkään. Ja niin on sinun ja minun\nlaita. Meidän täytyy taistella ja kärsiä saavuttaaksemme onnemme;\nja kun Jeesus on tehnyt ja kärsinyt niin paljon meidän puolestamme,\njää varmaan meidän osaksemme pienin kärsimys. Katso Jeesusta, katso\nsitä autuuden kunniaa, jonka saamme periä hänen luonaan -- ja kaikki\nvaivat, vankeus, kidutus ja kuolema käyvät vähäpätöisiksi mielestäsi.\nOi, kuinka kernaasti soisin, että sinä lukisit tuon pikkukirjasen,\njonka tohtori Luther, tuo vittenbergiläinen, on kirjoittanut! Hän\nsanoo niin kauniisti ja selvästi, että jos ensin katselemme omaa\npientä ristiämme, sumenevat silmämme kyynelistä niin, ettemme voi\nnähdä mitään muuta; mutta jos me ensin katselemme Hänen suurta\nristiään, Hänen, joka on kärsinyt rangaistuksen kaiken maailman\nsynneistä, katoaa meidän pieni ristimme aivan näkymättömiin. Rohkaise\nmielesi, Maria, ja mene Jeesuksen luo: hän on sinua auttava.\"\n\nMaria oli hartaasti kuunnellut serkkunsa sanoja. Ne näyttivät syvästi\nvaikuttavan häneen. Hän oli hetken aikaa ääneti. Siitä lausui hän\nhuoaten:\n\n\"Oi Agnes, en unohda milloinkaan, mitä tein Brüsselissä tuona yönä.\nLuuletko, että minä vielä voin saada sen anteeksi?\"\n\n\"Kallis serkkuni\", vastasi Agnes, \"Pietari kielsi Herran kolmesti ja\nhän sai sen anteeksi. Sinä saat suurimmatkin syntisi anteeksi, jos\nkadut. Turvaa vain Jeesukseen.\"\n\n\"En voi sanoin kuvata, mitä vaivoja olen kärsinyt tuota\najatellessani\", sanoi Maria. \"Kun jälleen tulin tuntoihini, olit sinä\npoissa ja minun käskettiin lähteä alas. Menin makuukammiooni enkä\npoistunut sieltä, ennenkuin Gritta tuli kertomaan, että he aikoivat\nkuljettaa sinut pois. Kun näin sinua vietävän -- he eivät suvainneet\nminun puhua kanssasi -- oli sydämeni pakahtua ja ilman hyvää laivuria\nja Gerard Blockia, joitten avulla minä pääsin pakoon, en luultavasti\nenää olisi elossa.\"\n\n\"En tiedä miksi\", sanoi Agnes, \"mutta joka kerta, kun minä näen tuon\nBlockin, valtaa minut outo, kummallinen tunne, en tiedä mikä. Olen\nnähnyt hänen kasvonsa jossakin, siitä olen varma, mutta missä, sitä\nen muista. Hän ei miellytä minua, hän --\"\n\nSamalla yskähti joku tyttöjen takana ja säikähdytti heidät niin, että\nhe päästivät heikon hätähuudon. Oven suussa, niin että häntä tuskin\nnäkyi hämärässä, seisoi Block, viittaan puettuna.\n\n\"Mitä tahdotte, herra?\" kysyi Agnes tuikeasti. \"Ettekö tiedä, ettei\ntähän kamariin saa astua, ellei ensin kolkuta ovelle?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti\", vastasi toinen, astuen askeleen lähemmäksi,\n\"minä kolkutin kolme kertaa, ja kun en saanut vastausta, rohkenin\nastua sisään. Minä vakuutan teille, etten olisi sitä tehnyt, jos\nolisin tietänyt, että te paheksuisitte sitä. Aioin vain sanoa, että\norpananne, Yonker, nukkuu terveen unta ja minä lähden tiedustelemaan,\nmillä kannalla asiamme nykyään ovat?\"\n\n\"Hyvä, herra!\" sanoi Agnes, ja Block lähti pois.\n\nKohta sen jälkeen kuulivat he, että huoneen ovi suljettiin; mutta\nAgnes jäi samaan asentoon, ikäänkuin jokin kummallinen ajatus olisi\nsaanut hänessä vallan.\n\n\"Onko se mahdollista?\" sanoi hän itsekseen. \"Lienevätkö ne samat\nkasvot? Annas kun kerran vielä mietin.\"\n\n\"Agnes\", lausui Maria peloissaan, \"mikä nyt on hätänä? Olethan sinä\naivan kylmä ja vapiset ja hengität, niinkuin jokin asia pelottaisi\nsinua. Mikä se on, Agnes?\"\n\n\"Maria\", vastasi Agnes vapisevalla äänellä, \"nyt minä tiedän, missä\nennen olen nähnyt nuo kasvot. Aivan varmaan! Se oli sinä iltana,\njolloin Karel äkkiä tuli huoneeseemme, -- saman yön iltana, jolloin\nkaikki tapahtui. Minä näin tuon miehen, kun hän katsoi akkunasta\nsisään. Hän peräytyi, kun hän äkkäsi minut, mutta minä näin kuitenkin\nhänen kasvonsa. Ne olivat juuri samanlaiset kuin äsken samanlaisessa\nvalossa. Muistanpa vielä tuon viitankin.\"\n\nHän vaikeni ja molemmat olivat hetken aikaa hiljaa huoneessa.\n\n\"Hannu on myöskin varoittanut meitä hänestä\", sanoi Maria\npeljästyneellä äänellä. \"Kuka hän lienee? Ja mitä hän tahtoo?\"\n\n\"En tiedä, Menkäämme, herättäkäämme Karel ja kysykäämme häneltä.\nHuomen-illalla, pimeän tultua, menemme van Alphenin, viljakauppiaan\nluo. Wouter Barends saarnaa siellä ja siellä tapaamme monta hyvää\nystävää, joilta saamme neuvoja.\"\n\n\"Tuleeko Wouter Barends sinne?\" kysyi Maria iloisena. \"Voi,\nlähtekäämme sinne! Mutta menkäämme nyt Karelin luo.\"\n\nJa tytöt nousivat ylös. Samalla haavaa hiipi Block tiehensä kamarin\noven takaa ja pujahti pihalle etuovesta, joka oli auki; sillä vaikka\nhän oli ollut sen sulkevinaan, oli hän hiljaa avannut sen jälleen ja\njäänyt salaa kuuntelemaan.\n\n\"Vai niin\", mutisi hän itsekseen, \"hän on päässyt jäljilleni ja\nlähtee huomenillalla van Alphenin luo? Varsin hyvä, varsin hyvä!\nGalamalta hän ei saa monta sanaa tänä iltana.\"\n\nJa niin kävikin. Turhaan koettivat he herättää Karelia. Block oli\nantanut hänelle unijuoman. Tämän illan ja toisen päivän elivät he\ntuskallisessa epätiedon tilassa. He päättivät olla paroonittarelle\nmitään puhumatta, kunnes he olivat käyneet van Alphenin luona.\nTuskin oli siis pimeä tullut, kun he lähtivät kotoa pois, ennenkuin\nparoonitar oli palannut iltakirkosta. He eivät aavistaneetkaan,\netteivät he enää saisi häntä nähdä.\n\n\n\n\nXX\n\nHartausseura.\n\n\n\"Tule, Dirk, lykätään nuo vankkurit tuosta joutuin pois. Kello käy jo\nseitsemättä ja meidän on työmme vielä puolitekoinen.\"\n\nNämä sanat lausui vilkas, viidenkolmatta vanha nainen, joka puvusta\npäättäen oli palvelustyttö. Hänen tehtävänään oli erään toisen tytön\nja kolmen miehen kanssa tyhjentää lato, jota nähtävästi käytettiin\nvilja-aittana, sillä kaikenkokoisia ja monen näköisiä säkkejä\noli siihen ladottu päälletysten ja jauhosäkkejä täynnä olevat\nvankkurit oven suussa seisoivat jo puoleksi pihalla, jyväkauppias\nvan Alphen, joka salaa suosi uutta uskonoppia, omisti tämän ladon,\njohon hänen uskolaistensa oli määrä tänä iltana kokoontua hartautta\nharjoittamaan. Lato olikin asemansa puolesta varsin sopiva tähän\ntarkoitukseen. Se sijaitsi talon takana; piha oli välissä. Sinne\npääsi sekä talosta päin että toiseltakin puolen, jossa kapea polku\nsuikerteli van Alphenin puutarhan läpi; tätä pitkin saattoi kansa\ntulla kaupungin valleilta päin, kenenkään huomaamatta. Talon väki\nsiivosi nyt latoa sisältä ja teki tilaa odotetuille vieraille.\n\n\"Toivon, että heitä tänä iltana tulee oikein kosolta\", sanoi Dirk,\npitkä, hartiakas mies, joka viskeli jyväsäkkejä niinkuin ne eivät\nolisi painaneet mitään. \"Ei sovi epäilläkään, että mestari Barends on\n_meidän_ pappimme. Hän antaa kelpo ravintoa, se on varma.\"\n\n\"Niin aivan, Dirk\", vastasi tyttö, joka lakaisi lattiaa, \"olet\noikeassa; jospa vain eläisit niinkuin hän saarnaa. Sinä tappelet\nmielelläsi silloin tällöin ja se on väärin.\"\n\n\"Hei, anna luistaa!\" sanoi Dirk, paiskaten raskaan säkin toiselle\nseinälle. \"Te naiset, ette käsitä, mitä kiusauksia meillä miehillä\nusein on. -- Tuo tänne tuo rautakoukku. Kiitoksia! -- Kun minä kuulen\nespanjalaisen tahi katolinuskoisen puhuvan pahaa prinssistä, kiehuu\nvereni ja silloin pian paukkuu ympäri korvia.\"\n\n\"Mutta se on juuri väärin, Dirk\", toisti tyttö. \"Eikö raamattu sano,\nettä sinun pitää voittaa paha hyvällä ja kosto on Herran? Jos todeksi\nnuo sanat tunnustat, niin tottelet varmaan minua.\"\n\n\"Niin, Alida\", sanoi toinen mies, joka oli hyvän joukon vanhempi.\n\"Tuota olen aina Dirkille sanonut, mutta hän ei välitä. Minä olen\nsanonut, että jos Herra tahtoo kostaa pahoille, ei hän siihen\ntarvitse Dirkin apua.\"\n\n\"Auttakaa minua, että saadaan nuo laudat tuonne kivien päälle. Nyt\nminä selitän teille\", sanoi Dirk, kun useamman hengen istuttava rahi\noli saatu pystyyn. \"Kuulkaa nyt! Tiedän aivan hyvin, että mestari\nBarends puhuu totta enkä minä usko enemmän kuin hänkään pappeja,\npaavia, Pyhää Neitsyttä j.n.e. Mutta jos raamattu kieltää minua\ntaistelemasta Alban herttuaa vastaan ja sanoo Oranian prinssiä\nkonnaksi, on se väärässä, sen minä sanon.\"\n\n\"Ei, se sanoo vain, että sinä et saa tapella\", vastasi tyttö.\n\n\"Missä niin sanotaan? Missä luvussa, missä värssyssä? Kas, siinä\nollaan! Ei Paavali, eikä Pietari kiellä minua, ja sen minä vain\nsanon, että jos nuo sotamieshylyt tulevat tänä iltana meitä\nhäiritsemään, niin --\", ja hän heilutti hirmuista moukaria.\n\n\"Etkö sinä tiedä, että Jeesus nuhteli Pietaria, kun hän löi miekalla\npalvelijalta korvan?\" kysyi vanhempi mies.\n\n\"Luuletko, että istuimia tarvitaan enemmän kuin neljä riviä? Ei tänne\npaljo kansaa tule, sillä verikoirat nuuskivat kaikkialla\", sanoi\nAlida.\n\n\"Kyllä kai se riittää\", arveli Dirk. \"Saanko sanoa teille, mitä minä\naina olen tuumannut tuosta korvajutusta. Otaksutaan, että kun minä\nkävelen teidän kanssanne, niin joku sotamies tahtoo vangita teitä, ja\nminä lyön häntä vasten kasvoja ja juoksen tieheni. Mitä hyvää siitä\non? te sanoisitte, tapa hänet tai anna hänen olla. No, mitä hyvää\nsiitä oli, että Pietari hakkasi mieheltä korvan? Se ei estänyt heitä\nottamasta kiinni Jeesusta. Mutta jos hän olisi ajanut heidät kaikki\npakoon, ettei ainoakaan olisi uskaltanut palata, olisi Vapahtaja\nkenties sanonut Pietarille: Kas niin, se oli oikein!\"\n\nTässä heitä käskettiin toisaalle ja keskustelu katkesi. Mutta\nhuomattava on, että Dirkin kaltaisia löytyi Alankomailla monta\nmiestä; he olivat tosin hyljänneet paavin ja heidän järkensä hyväksyi\npuhdistetun opin, mutta he eivät voineet asettaa elämäänsä sen mukaan.\n\nKun van Alphenin palvelijat, jotka kaikki tunnustivat uutta oppia,\nsaivat ladon kuntoon -- eivätkä heidän laitoksensa suuret olleetkaan:\npöytä tuoleineen ja neljä riviä raheja -- menivät he asuinhuoneeseen.\nVasta pimeän tultua ilmaantui latoon tulijoita ja istuimille ihmisiä.\nSanankuulijat hiipivät sisään yksitellen ahtaasta sivu-ovesta. Siitä\nsydämellisyydestä, jolla he toinen toistaan tervehtivät, huomasi,\nettä lause: \"Kuinka nämä kristityt rakastavat toisiaan!\" vielä piti\npaikkansa.\n\nRikas ja köyhä, vanha ja nuori, istuivat sekaisin ilman erotusta ja\njuttelivat hiljaisella äänellä. Mutta kun van Alphen ja saarnamies,\nWouter Barends, ilmestyivät, kokoontui koko väki heidän ympärilleen\nja heille sateli kysymyksiä ja suosionosoituksia. He olivat kumpikin\nparhaassa iässään.\n\nVan Alphen oli kookas, kaunis mies, suora, vilpitön ja uljas\nkäytökseltään. Wouter Barends oli laiha ja näytti paljon kärsineen;\nhänen kasvonsa olivat surumieliset, mutta hänen suurista, kirkkaista\nsilmistään loisti ihmeellinen innostus ja ihmisrakkaus.\n\nHänen kohtauksensa Agnesin ja Marian kanssa, jotka hän tunsi\nennestään, oli todella liikuttava, ja useiden sydän heltyi, kun\nhe näkivät hurskaan miehen tervehtivän usko-tytärtään pyhällä\nsuudelmalla. Käteltyään jokaista läsnä-olijaa istuutui hän vihdoin\npöydän ääreen ja avasi edessään olevan raamatun. Pöytä oli halvan\nnäköinen ja yksi ainoa kyökkilamppu valaisi tätä kummallista\nhätätilaista kirkkoa; se seisoi pöydällä raamatun vieressä. Eikä\nenempää valoa kaivattukaan, sillä harvat omistivat niihin aikoihin\nraamatun eikä virsikirjoja sopinut käyttää, koska veisuu oli\nvaarallista. Seuralla ei siis ollut muuta tehtävää kuin kuunnella,\nja sitä se tekikin sielusta ja mielestä. Saarnaajan kieli ei tosin\nollut erinomaista eikä kaunopuheista; eipä se sisältänytkään muuta\nkuin evankeliumin vanhoja perustotuuksia. Mutta nämä vanhat totuudet\nolivat kuulijoille aivan uusia ja se vahva usko, jolla saarnaaja\njulisti niitä, vaikutti ihmisiin paljon syvemmin kuin suloisin\nkaunopuheisuus.\n\n\"Armaani!\" sanoi hän muun muassa, \"meille on tapahtunut suuri\narmo siinä, että meidät on katsottu mahdollisiksi kärsimään\nsiunatun Herramme ja Vapahtajamme tähden. Te tiedätte, ettei\nhän epäillyt antaessaan verensä meidän edestämme, pelastaakseen\nmeidät tulevaisesta vihasta. Niinpä meidänkin tulee olla valmiit\nantamaan veremme Hänen edestään, valmiit näyttämään, että hän on\nmeille kalliimpi kuin oma henkemme. Te tiedätte myöskin, että\nJumala äärettömässä armossaan on sallinut minun Hänen totuutensa\ntähden saada haavoja, joitten naarmut vielä näkyvät ihossani. Papit\novat julistaneet minut pannaan, vaikka itse olen pappi, omaiseni\novat hyljänneet minut ja minua ajetaan takaa paikasta paikkaan;\nhengenvaara ja kuoleman uhka ovat alati edessäni. Mutta minä kiitän\nJumalaani hänen armostaan, koska pyhän Paavalin kanssa saan iloita\nsiitä toivosta, että kerran tulen uhratuksi Hänen palveluksessaan.\"\n\n\"Mutta, rakkaani, suokaa minulle lohdutusta siitä iloisesta tiedosta,\nettä se sana, jota olen teille saarnannut ja jonka olen valmis\nverelläni vakuuttamaan, ei ole kalliolle kylvettyä siementä, vaan\nettä se lankeaa hyvään maahan ja tuottaa runsaan hedelmän. Se sana\nsaattakoon teidät pimeyden vallasta, Antikristuksen harhateiltä, ja\njohtakoon teidät ainoan Välimiehen, Kristuksen, elävän Jumalan Pojan\nluo. Sillä hänen tuntemisensa on elämä eikä ilman Häntä ole mitään\nautuutta; mutta kaikki muut välimiehet, paavit, piispat ja papit,\njotka asettuvat Hänen rinnalleen taikka Hänen ja meidän väliimme,\novat kiroukseksi ja ikuisen kadotuksen perilliset. Sillä meidän\nJumalamme on kiivas Jumala ja kuluttava tuli, joka ei anna kunniaansa\nmuille. Mutta runsaana uhkuu hänen armonsa virvoittava lähde\nniille, joilla on murheellinen henki, sorrettu ja särjetty sydän,\njotka köyhinä syntisraukkoina tulevat hänen luokseen sitä ainoata\nelämäntietä myöten, jonka hän on osoittanut, nimittäin Hänen rakkaan\nPoikansa kautta. Sentähden, armaani, pyydän minä teitä --\"\n\nYhtäkkiä kuului hiljainen koputus ladon takaovelta ja joku lausui:\n\n\"Pois! sotamiehet tulevat!\"\n\nKaikki kavahtivat pystyyn ja katsoivat toinen toistaan henkeään\nvetämättä. Nyt kuului van Alphenin matala, mutta selkeä ääni:\n\n\"Ystäväni, kuulkaa minua tuokion aikaa! Paetkaa tuosta ovesta, joka\nvie teidät pihaan. Pihan oikealla puolen on veräjä, josta pääsette\nerään ystävämme puutarhaan. Sieltä tulette toiseen puutarhaan ja\nvihdoin rantakadulle. Minä autan mestari Barendsia, miehet auttavat\nnaisia ja Jumala meitä kaikkia.\"\n\n\"Amen!\" sanoi Barends.\n\nValkea sammutettiin ja ovi, joka oli vastapäätä sitä, josta varoitus\noli kuulunut, avattiin. Pilvienlomista paistoi kuun puolikas, jonka\nheikossa valossa pakolaiset näkivät tehdä tehtävänsä. Rahit sysättiin\nsyrjään ja kaikki tunkivat oven suuhun. Tällä hetkellä kuului\ntakaovelta ääniä ja komentohuuto kaikui. Heti sen jälkeen kuului\nrattaiden kolinaa, ovelle kolkutettiin ja jokin ääni huusi:\n\n\"Ovi auki!\"\n\nDirk ynnä hänen toverinsa olivat tosin sysänneet kolmet raskaat\nvankkurit oven eteen, mutta se keino ei paljon auttanut, sillä\nvankkurit oli jo saatu pois.\n\n\"He tulevat, Agnes!\" kuiskasi Maria, kun he nousivat matalalta\nistuimeltaan, joka oli lähinnä lukittua ovea. Uusi isku jysähti\nsiihen ja entistä ankarampi käsky vaati avaamaan. Monet\nläsnäolijoista olivat tällä hetkellä jo poistuneet pihalle ja\npakenivat naapurin puutarhaan. Toisin oli Agnesin ja Marian laita.\nHe olivat tulleet ilman suojelijaa ja jäivät yksin ja kun heillä oli\nvarsin vähän kokemusta vaarasta, tiesivät he tuskin, mitä tehdä,\nkun ovi yhtäkkiä paiskattiin kiväärin perällä selkoselälleen ja\nparikymmentä sotamiestä, tulisoihtua kantava pappi etupäässä, ryntäsi\nlatoon. Sisälläolijat pyrkivät pihalle, mutta sotamiehet huomasivat\nsen ja riensivät heidän jälkeensä. Ennen pitkää he palasivat, tuoden\nmuassaan jonkun kymmenkunnan miehiä ja naisia.\n\nOn mahdotonta kuvata ladossa olevaa seuraa, jota papin loimottava\nsoihtu valaisi punaisella, kamalalla valollaan. Sotamiehet, joitten\nsilmät paloivat verenhimosta, näyttivät julmassa sota-asussaan hornan\nhengiltä. Miehiä ja naisia, joitten ympärillä he häärivät, olisi\nvoinut verrata lampaisiin, joita viedään teurastettaviksi. Muutamat\nheikot vääntelivät käsiään pelosta ja olivat taintumaisillaan;\ntoiset, joita Barendsin saarna oli vahvistanut, odottivat tyynellä\nmielellä kärsimisen hetkeä. Muutamat, rohkeimmat, kehoittivat ilolla\nja innolla kärsimystovereitaan turvaamaan Jumalaan ja pysymään\nlujina. Heidän joukossaan oli myös Agnes. Hän seisoi sankarillisen\nuljaana hirveän hämmingin keskellä, hartaasti pyytäen serkkuaan, joka\ntuskin pysyi jaloillaan, nyt osoittamaan luottamustaan Jeesukseen.\n\n\"Herra on meidän kanssamme\", sanoi hän, \"rohkaise mielesi. Hänen\nkanssaan me voitamme. Hän ei hylkää meitä.\"\n\nAgnes ei puhunut turhaan, sillä Maria seisoi suorempana ja kuiskasi:\n\n\"Niin oikein. Hän on väkevämpi kuin vainolaisemme\"; ja katsellen\nAgnesia silmiin, lisäsi hän hymyillen: \"Jos kuolemme, kuollaan\nyhdessä. Kiitos Jumalan, että Wouter Barends on pelastunut.\"\n\nNämä kaksi tyttöä, jotka ulkomuodoltaan erosivat muista vangeista,\nvetivät heti puoleensa papin huomion.\n\n\"Oletteko te Agnes Vlossert?\" kysyi hän.\n\n\"Olen\", kuului vastaus.\n\n\"Ja onko tämä tyttö vieressänne Maria Galama?\"\n\nPapin katse värisytti Mariaa. Hänen äänensä tyrehtyi kurkkuun.\n\n\"Mikä oikeus teillä on tehdä tuollaisia kysymyksiä?\" kysyi Agnes\narvokkaalla äänellä.\n\nHänen rohkeutensa hämmästytti niin suuresti pappia, että tämä\ntuokioksi joutui ikäänkuin aseettomaksi. Näyttipä se vielä\nrohkaisevan erästä miesvankiakin, sillä hän astui esiin ja sanoi:\n\n\"Ja mistä syystä olette häirinneet meidän viatonta seuraamme?\"\n\n\"Viatonta seuraa!\" toisti pappi, joka jälleen oli oma itsensä. \"Te\ntiedätte kyllä, te kirotut kerettiläiset, että teidän kokouksenne on\nkauhistus Jumalalle ja Hänen pyhille enkeleilleen.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi vanki.\n\n\"Siksi -- siksi -- mitä?\" änkytti pappi kiihtyneenä. \"En ole tullut\ntänne väittelemään teidänkaltaistenne koirahylkyjen kanssa. Kun\nvenytte kidutuslavalla, saatte kyllä tietää, _miksi_.\"\n\n\"Me emme ole mitään tehneet Jumalaa ja Espanjan kuningasta vastaan\",\nlisäsi vanki; \"me olemme yhtä kuuliaiset esivallalle kuin hyvät\nkristityt.\"\n\n\"Hillitse kielesi, kirottu kerettiläinen\", huusi pappi, ja kääntyen\nerään sotilasjoukon puoleen, joka vastikään oli tullut latoon, hän\nkysyi: \"Löysittekö saarnamiehen?\"\n\n\"Lintu on lentänyt tiehensä\", vastasi päämies. \"Me haimme koko\nasunnon katosta kivijalkaan asti emmekä löytäneet muita eläviä\nolentoja kuin vanhan vaimon ja pienen lapsen.\"\n\n\"No, lähtekäämme siis\", sanoi pappi. \"Tehkää tehtävänne, kersantti!\"\n\nKahleita ja köysiä tuotiin esille. Edellisillä sidottiin miehet,\njälkimäisillä naiset. Agnesia ja Mariaa ainoastaan ei sidottu.\n\n\"Nämä ovat Sextusen pikku-kyyhkyset\", sanoi pappi itsekseen, ja\nkääntyen kersanttiin lausui hän:\n\n\"Näistä kahdesta tytöstä pidän itse huolta.\"\n\nHetken kuluttua oli lato tyhjä eikä kukaan tietänyt, mihin vankeja\naijottiin kuljettaa.\n\n\n\n\nXXI\n\nGalaman silmät aukenevat.\n\n\nTurhaan koettaisimme kuvata paroonittaren hämmästystä, kun Agnes ja\nMaria eivät palanneet illalla. Iltakirkosta kotiin päästyään oli\nhän vanhalta naispalvelijaltaan saanut tietää, että nuoret neidit\nolivat lähteneet ulos ja saapuisivat takaisin viimeistään tunnin\nkuluttua. Mutta tunti kului, kului toinenkin, jopa kajahti kolmaskin\nhiippakirkon torninkellosta -- -- eikä tyttöjä näkynyt ei kuulunut.\nSydän tuskaisena meni rouva parka yläkertaan ja koputti sen huoneen\novelle, jossa hänen poikansa ja Block makasivat. Jälkimäinen avasi\noven. Hän oli vielä pukeissaan. Emäntä pyysi häntä tulemaan alas.\nBlock seurasi häntä asuinhuoneeseen ja kuunteli rauhallisena kun\nparoonitar ilmaisi hänelle huolensa ja pelkonsa sekä pyysi häneltä\nneuvoa.\n\n\"Kuinka? Vai eivät neidit vielä ole palanneet kotiin? Eiväthän he\nvain aikoneet lähteä karkuun?\" -- \"Ei.\" -- \"Oliko paroonittarella\nvihiä siitä, että he olivat harhauskoisia?\" -- Paroonitar vaaleni ja\nvastasi myöntäen. -- \"Kenties he olivat lähteneet johonkin seuraan,\njoka on joutunut ilmi.\" -- Paroonitar kätki kasvot käsiinsä ja\npurskahti itkuun. Block koetti häntä lohduttaa kuten hellä ystävä\nainakin. \"Ehkä tuo ei kuitenkaan ollut mikään itkun asia\" arveli\nhän. \"Kenties he olivat päässeet pakoon jonkun ystävän turviin. He\neivät kenties olleet käyneetkään missään seurassa, vaan olivat jonkun\nystävän luona. Miksi tuskitella, ennenkuin oli todellista syytä?\" --\nHän lupasi lähteä ulos ja hankkia kaikki tiedot, jotka suinkin olivat\nsaatavissa. Hän oli varma siitä, että hän saisi jotakin kuulla.\n\nBlock veti viitan ylleen ja hiipi ulos yön synkeyteen.\n\nHän viipyi poissa noin tunnin ajan, jonka paroonitar vietti\nrukouksessa pienen Kristus-kuvan edessä kastellen nenäliinaansa\nkyyneleillään. Kun hän Agnesin hartaasta pyynnöstä oli luvannut\nMarian lähteä Brüsseliin, oli hän sydämessään ollut sitä vastaan,\nsillä hän tiesi, että tyttö oli heikko ja kokematon. Mutta kun hänen\nmielestään kuitenkin oli tarpeellista, että Maria saisi vähän nähdä\nmaailman tapoja, suostui hän vihdoin, vaikka vastenmielisesti. Mutta\nnyt hän soimasi itseään siitä, ettei hän ollut tarpeeksi varjellut\nlastaan harhauskon vaaroista. Hän näki jo edessään huolimattomuutensa\nseuraukset, ja häntä kauhisti, kun hän ajatteli, kuinka tuon hennon\ntyttöraukan kenties kävisi.\n\nBlock palasi ja hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Hän sanoi\npuhutelleensa useita ihmisiä ja heiltä saaneensa tietää, että\njossakin rantakadun varrella oli pidetty harhauskolaisten kokous,\nettä sotamiehet olivat tulleet sinne ja panneet kaikki kiinni. Hän\nei ollut muka kuitenkaan saanut tietoihinsa, olivatko Agnes ja Maria\nolleet siellä saapuvilla, olivatko he päässeet pakoon, vai miten\nheidän oli käynyt, mutta hän lupasi seuraavana iltana jälleen lähteä\nuudelle tiedustusretkelle.\n\nParoonitar nukkui sinä yönä varsin huonosti. Kun Galama aamulla näki\nhänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmäluomensa, ei kestänyt kauvan,\nennenkuin hän tiesi koko asian. Hän kavahti pystyyn vuoteeltaan ja\nolisi ilman Blockia rientänyt pois. Hän tahtoi väkisinkin pukea\nylleen ja mennä virkakuntien luo. Hän tahtoi itse mennä vankeuteen\ntyttöjen sijasta; hänellä oli mitä tärkeimpiä seikkoja ilmoitettavana\nvirkamiehille; hän tahtoi pakottaa heitä, uhata heitä hän tahtoi. --\nJa hän painoi päänsä patjaa vastaan ja itki.\n\nParoonitar kehoitti häntä rauhoittumaan ja odottamaan. Eihän Agnesin\nja Marian kohtalo vielä ollut päätetty eikä maltiton kiire auttaisi\nmitään. -- Kun Karel oli vähän rauhoittunut, yritti Block selittää\nhänelle asioita, parjasi pappeja, panetteli Hannua ikäänkuin tälläkin\nolisi ollut osansa tapauksessa, ylisti tuota jaloa tyttöparia ja\nteeskenteli erinomaista isänmaallista intoa, mutta neuvoi Galamaa\nolemaan alallaan ja tuota pikaa paranemaan. Hän aikoi muka sillä\nvälin etsiä tyttöjen olinpaikkaa, tai hankkia ainakin jonkinlaisia\ntietoja heistä; kenties saataisiin heidät vapaiksi, ilmoittamatta\nmitään virkakunnille. -- Eikä Blockin ollutkaan vaikeata koota\ntietoja tapauksesta. Niitä liikkui kaikkialla runsain määrin.\nPieni, rauhallinen Brielin kaupunki ei ollut moista myrskyä ja\nmeteliä nähnyt sen jälkeen kun Pyhän Neitsyen kuvapatsas jysähti\nmaahan kirkon seinästä ja löi erään piispan paikalla kuoliaaksi.\nKaikki puhuivat siitä, kaikki tiesivät mainita, keitä oli otettu\nkiinni; jokainen ihmetteli, mihinkä saarnaaja ja van Alphen olivat\npujahtaneet, ja useat valittivat sitä, että heidän täytyi nähdä\nkansalaisiaan mestattavan. He pääsivät kuitenkin sitä näkemästä,\nsillä kahden päivän päästä vietiin kaikki vangit Brüsseliin, mutta\nBlockin sanojen mukaan, joka kertoi tästä kaikesta paroonittarelle ja\nhänen pojalleen, eivät Agnes ja Maria olleet niitten joukossa. Tästä\nlähtien varjosti murhe Karelin kasvoja, ja kaikki hänen pyrintönsä\nkohdistuivat siihen, että hän pian paranisi.\n\nHän nousi usein vuoteeltaan ja käveli huoneessa, ikäänkuin ei häneltä\nolisi mitään puuttunut. Hän otti miekkansa ja rupesi Blockin kanssa\npiloillaan taistelemaan, ja vaikka ase pian lensi hänen kädestään,\nhuomasi jesuiitta kuitenkin, ettei hän voinut siirtää kauvemmaksi\ntuumansa toteuttamista. Eikä hän säästänytkään. Yonker ja hän\nviettivät usein pitkät ajat kahden kesken. Näinä hetkinä Block\nsukelsi yhä syvemmälle onnettoman Yonkerin suosioon ja tuttavuuteen.\nHän oli jo saanut useita sangen tärkeitä tietoja ja toivoi syystä\nsaavansa kaikki, mitä hän tarvitsi. Mutta hän menetteli varsin\nvarovasti, ettei hänen hankkeensa kolmatta kertaa raukeisi tyhjiin.\nEikä varovaisuus ja tarkkuus ollutkaan tarpeetonta.\n\nTosin oli Galama ylpeytensä ja suuttumuksensa innossa sanonut\nHannulle, ettei hän salannut Blockkilta mitään; mutta kun\nhänen mielensä oli asettunut ja hän jälleen oli tyyni, järkevä\nfriisiläinen, oli hänestä viisainta jättää tärkeimmät kohdat\nilmaisematta, kunnes seikat olivat pitemmälle selvinneet ja hän\noli sovittanut toimintansa niiden mukaan. Niinpä jesuiitta siis\noli arvannut oikein, että tuo jalo nuorukainen halveksi kidutusta\nja kuolemaa eikä niitten pelosta ilmaisisi mitään, mutta että hän\nsen sijaan läheisen ystävyyden hetkinä ilmaisisi tuon kirjevaihdon\ntärkeät salaisuudet, johon hän oli ottanut niin tehokkaasti osaa.\n\nKoska jesuiitta haali tietojaan varsin laajalta ja monelta\ntaholta ja veljeskuntansa salamerkin avulla kaikkialla sai apua\nja kuuliaisuutta, saattoi hän käyttää kaikkia aseita, joita hän\nmielestään tarvitsi tarkoitustensa saavuttamiseksi. Mikäli Yonkerin\nvoimat karttuivat ja hänen intonsa ja uskalluksensa vaativat\nviihdytystä, toi jesuiitta hänelle tarkat tiedot kaikista, mitä\nmaassa tapahtui. Hän surkutteli Galaman kanssa Egmontin ja Hornin\nteloitusta ja kreivi Ludvigin mieshukkaa. Hän sadatteli ja kirosi\nAlban herttuaa, joka oli kiskonut uuden veron ennestään rasitetuilta\nasukkailta, ja hän oli hurjana riemusta, kun Brieliin saapui\nsanoma, että joku Meri-Geusein haaksi oli siepannut espanjalaisen\nkauppa-aluksen tai ampunut upoksiin espanjalaista sotaväkeä\nkuljettavan laivan.\n\nNäin hän vähitellen kutoi uhrinsa verkkoihinsa. Hän kietoi vähitellen\nsen silmukkoihin tuon vilpittömän isänmaanystävän, joka ei aavistanut\nmitään pahaa.\n\nEräänä iltana lähti paroonitar, hoidettuaan apealla mielellä\ntalousaskareita, vähäiseen makuukammioonsa, josta vei ovi siihen\nhuoneeseen, jossa hänen poikansa ja Block istuivat kahden kesken.\nTyttöjen katoaminen oli synkkä suru, joka kalvoi hänen sydäntään ja\nheikonsi hänen terveyttään. Hän sulkeutui kammioonsa, vaipui Neitsyen\nkuvan eteen, ja puhkesi kyyneliin ja hartaisiin rukouksiin.\n\nSillä välin keskustelivat Karel ja Block viereisessä huoneessa.\nYonker, joka nyt alkoi olla melkein yhtä voimakas ja terve kuin\nennenkin, istui matalalla tuolilla lähellä ikkunaa, Block vähän\nmatkaa hänestä paroonittaren makuukammioon vievän oven vieressä.\nPöydältä loi öljylamppu himmeätä valoaan noihin kahteen mieheen. He\nkeskustelivat vakavasti, Karel oli melkein kiihkeä.\n\n\"Ja eikö teistä ole kunniakasta taistella armaan isänmaamme ja pyhän\nKirkkomme puolesta?\" kysyi Block.\n\n\"Ei aivan, Gerard\", vastasi Galama. \"Minulla on vastedes oleva\nkahtalainen päämäärä: maani pelastaminen Alban tyranniudesta ja\npaavin tyranniudesta. En tiedä, kumpainenko näistä on vihattavampi,\nmutta kumpainenkin täytyy musertaa.\"\n\n\"Minä myönnän, että Kirkkoamme haittaa hirveät epäkohdat\", vastasi\nBlock, \"mutta meidän on kuitenkin muistaminen, että se on ainoa\nautuaaksi tekevä. Tiedättekö, että Egmontkin kuoli sen uskossa ja\nOranian prinssi suostuu siihen myöskin.\"\n\nBlock oli osittain oikeassa. Kreivi Egmont oli kuollut katolilaisena,\nmutta kreivi Horn protestanttina. Oranian prinssi oli tosin\njo kääntynyt protestantiksi, mutta ei ollut vielä julistanut\nuskonmuutostaan.\n\n\"Vaikka otaksuisinkin väitteenne todeksi, hyvä Gerard\", lausui\nKarel, \"en kuitenkaan aio autuuttani saavuttaa sillä, että noudatan\nkaikenlaisten kreivien ja prinssien esimerkkiä. Ainoa oppaani on\nJumalan sana ja jos tämä minulle sanoo, että kaikki ajatukset pappien\nvoimasta ja ainoasta, autuuttavasta kirkosta ovat vääriä, mitä muuta\nminä kaipaan? Mutta minä väitän perättömäksi teidän väitteenne\nprinssistä. Hän ei ajattele siinä asiassa sillä tavalla kuin te\narvelette. Olenhan itse kuullut hänen sanovan, että tosi vapaus ja\npaavilaisuus eivät sovellu yhteen. Ettekö te milloinkaan ole sitä\nasiaa miettinyt?\"\n\n\"Olen kyllä, vaan en milloinkaan ole tullut tuohon johtopäätökseen.\"\n\n\"Ja minä tiedän\", lisäsi Galama, \"ettei prinssi lausunut tuota\nkiihtyneenä, vaan että hän oli syvältä ajatellut ja tutkinut asioita;\nja voiko kukaan sanoa häntä paavilaiseksi, jos hän uskoo, että\npaavillisuuden perusajatus on pelkkää orjuutta?\"\n\n\"Ah, Karel\", huokasi Block, \"kun te pääsette tuollaisten\najattelijoiden pariin ja kuulette prinssin kaltaisten suurten miesten\nväitelmiä, ei sovi ihmetellä, että te uskotte häntä ja ihastutte\nhäneen. Minä kadehdin teitä siitä, että teidät on määrätty niin\narvokkaasen virkaan. Olen usein öisin maannut mietiskellen, kuinka\npanisin kaiken kykyni alttiiksi, jos minun olisi suotu tehdä sitä\ntyötä, joka on uskottu teille. Pidän sitä kunnianhimoni korkeimpana\npäämääränä.\"\n\n\"Jos se on kunniakasta, on se vaarallistakin\", vastasi Galama,\nmielissään toverinsa taitavasta imartelusta. \"Joka hetki uhkaa teitä\ntuhannet vaarat, jokaista teitä lähestyvää ihmistä täytyy teidän\nkatsoa epäluulolla, joka silmänräpäys täytyy teillä olla varalla\nmiekkanne, tikarinne, pistoolinne, ettekä milloinkaan saa väistyä\nsiitä suuresta tehtävästä, johon kerran olette ruvennut.\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Block, \"piileekö puheessanne moite vaiko viittaus.\nOlen luullakseni aivan tarpeeksi näyttänyt teille, että sekä\nuskallukseni että taitoni aseitten käytössä pystyvät torjumaan mitä\nvaaraa hyvänsä.\"\n\n\"Ei, Gerard, te käsitätte varsin väärin sanani\", vastasi Galama,\n\"olen viimeinen maailmassa syyttämään teitä pelkuruudesta tai\nnoloudesta, kun kerran Brüsselissä näin niin selvän vastakohdan.\nMutta te unohdatte, ettette tunne niitä vaaroja, joista minä puhun,\nja koska ne teille ovat tuntemattomat, ette myöskään voi sanoa,\npystyttekö niitä torjumaan.\"\n\n\"Te erehdytte, Yonker, jos luulette, ettei minulla ole mitään\nkäsitystä tuosta\", vastasi Block. \"Enkö minä ole kuljeksinut\nkaikkialla tässä maassa, kun olin eronnut Pietari Blinkistä ja\nlähtenyt teitä etsimään? Ja vielä muutakin: Tunnenhan Herman\nRuyterin, emissarin, kuten espanjalaiset häntä nimittävät, ja hän on\nminulle kertonut monta seikkaa, joista ette tekään tiedä mitään.\"\n\n\"Emissari!\" huudahti Galama, äkisti ihastuen. \"Vai tunnette hänet\ntodellakin? Hänen nimeään ette ole koskaan maininnut. Minkä näköinen\nhän on? Olen kuullut hänestä paljon puhuttavat, vaan en ole koskaan\nhäntä nähnyt.\"\n\n\"En ole häntä maininnut,\" vastasi Block, \"koska luulin teidän\ntuntevan hänet; mutta en kykene kertomaan teille, minkä näköinen\nhän on. Hän on suuri, hartiakas mies, mahdottoman väkevä ja pää\ntäynnä viisautta. Siinä kaikki, mitä voin sanoa. Muuten hän\non kaikkien näköinen eikä kenenkään näköinen -- karjanajaja,\nkauppias, kerjäläinen, talonpoika, pappi, joskus nainenkin. Hänen\nmatkimiskykynsä on yhtä suuri kuin hänen rohkeutensa. Sitäpaitsi on\nhän sangen hyväluontoinen ja suopea ja on monesti henkensä kaupalla\nsuojellut köyhää miestä tai heikkoa naista sortoa ja kovuutta\nvastaan.\"\n\n\"Ah\", huokasi Galama, \"hänellä on se etuoikeus, että hän saa elää\nprinssin omassa seurueessa, joka oli suotu minullekin ainoastaan niin\nkauan kun hän veljineen oleskeli Ranskassa amiraali Colignyn luona.\"\n\n\"Teidän kai täytyi käyttää senkin seitsemiä keinoja ennenkuin\npääsitte prinssin pariin?\" kysyi jesuiitta tähdäten yhä läheisemmin\npäämääräänsä, \"sillä minä olen kuullut, että espanjalaisen hovin\nsalatiedustajat alati hiipivät hänen ympärillään.\"\n\n\"Niin\", vastasi friisiläinen, \"se olikin toisinaan kaikkein\nvaikeinta, sillä saattoipa olla niinkin, että hänen läheisin\nystävänsä kuului hänen vihollistensa joukkoon ja sentähden tuotiin\nkaikki kirjeet suorastaan joko hänen omaan käteensä tai kreivi\nLudvigille.\"\n\n\"Itse hänen sihteerinsäkin, joka kirjoitti vastauksen, oli kenties\nsalainen petturi ja espanjalaisten palkkaama\", sanoi jesuiitta\nmiettiväisesti.\n\n\"Hänellä ei ollut sihteeriä\", vastasi Yonker. \"Hän luki kirjeet heti\nsaatuaan ja rupesi kohta kirjoittamaan vastausta; kirjeet sulki hän\nomalla sinettisormuksellaan.\"\n\n\"Ja tiesittekö aina mitä nuo kirjeet sisälsivät?\" kysyi Block.\n\n\"En; se olikin parasta, sillä jos olisin joutunut kiinni ja minut\nolisi viety kidutuslavalle, ei minulta olisi saatu mitään tietoja.\"\n\n\"Mutta kirjeet kuitenkin olisivat menneet teiltä\", lausui pappi\ntutkiskellen.\n\n\"Mitäs siitä? Ensiksikin oli niissä käytetty salakirjoitusta ja\ntoiseksi oli joka kaupungilla toinen nimi --\"\n\n\"Ja onpa miehilläkin välistä toinen nimi\", sanoi järeä ääni heidän\ntakanaan.\n\nMolemmat säpsähtivät. -- Ovi oli auki ja muutaman askeleen päässä\nsiitä seisoi mies, väljä viitta yllään, huopahattu päässään. Lampun\nhimmeässä valossa ei erottanut hänen kasvonpiirteitään.\n\n\"Mitä tuo hävyttömyys merkitsee?\" sanoi Yonker ja nousi, otsa\nrypyssä, nojatuolista, jossa hän istui.\n\n\"Toivoakseni ei mikään hävyttömyys, Yonker\", vastasi outo, astuen\nmuutaman askeleen lähemmäksi ja ottaen hatun päästään. Molemmat\ntunsivat heti Hannun. \"Tulin vain siinä tarkoituksessa, että\nystävällisesti kävisin teitä tervehtimässä\", lisäsi hän. \"En voinut\nheti unohtaa entistä hyvää väliämme ja tulen nyt pyytämään anteeksi\nteiltä kaikkea vääryyttä, jota teille olen tehnyt, ja teiltä\nniinikään, herra\", sanoi hän, kääntyen Blockiin, \"ja\" -- lisäsi hän\nvitkaan pahanenteisellä äänellä -- \"luullakseni voin minä antaa\nhyvitystä siitä, mitä olen tehnyt\".\n\nKatse, jonka Hannu loi jesuiittaan, oli sekä vihainen että\nhäijynkurinen. Mutta tämä istui liikahtamatta, toinen käsi pöydällä\ntoisen sormiellessa tikarin päätä. Hän oli kylmän näköinen, ja Hannun\nkatseisiin vastasi hän ylpeän ylenkatseen silmäyksellä. Galama\nsen sijaan vääntelihe levottomana sinne tänne tuolillaan. Hän ei\nilmeisesti tiennyt, mitenkä hän menettelisi uuden tulokkaan suhteen.\nMutta Hannu pelasti hänet pian tästä pulasta.\n\n\"Niinä parina kolmena viikkona, jotka olen viettänyt poissa, Yonker\",\nsanoi hän, \"olen kerännyt muutamia sangen tärkeitä uutisia. Olen\nkuullut, ettei herra de Treslong eikä teidän iso-enonne olekaan\nkaatunut Jemmingenin taistelussa. Tässä suhteessa saamme siis\niloita. Mutta suokaa anteeksi, Yonker, saanko laskea sisään erään\nKerjäläisen, jonka olen ottanut mukaani? Hän on luullakseni teidän\nmolempien ystävä, tai ainakin tuttava --\"\n\n\"Ai, ai, Hannu, älä sano ystäväksi\", virkkoi joku ovelta päin.\n\n\"Tässä hän on\", sanoi Hannu. \"Hän ei siis malttanut odottaa teidän\nsuostumustanne, Yonker. Sitä ette kuitenkaan pane pahaksenne, luulen\nminä. Tule sisään, Pekka. Se on vain Pietari Blink, hyvät herrat.\"\n\nMolemmat miehet katsoivat jälleen ovea kohti ja näkivät ihmisolennon,\njonka ulkomuoto toisenlaisina aikoina olisi herättänyt yleistä\nnaurua. Olento oli tosin miehen näköinen, mutta eri jäsenten välinen\nsuhde ei ollut aivan tavallinen. Lyhyt, paksu ruumis ja siinä sääret\nja käsivarret, joissa olisi ollut mittaa puolta pitemmällekin\nruumiille, lyhyt, vahva niska, joka kannatti suurta, pyöreätä päätä,\npunaiset, pulleat posket, ruskea tukka ja karhea parta -- kas siinä\nilmiö, jota kerran nähtyään ei voinut helposti unhottaa. Ensi\nsilmäyksellä olisi luullut häntä hyvänsävyiseksi tyhmyriksi; mutta\npienet harmaat silmät, jotka vilkkaasti tarkastivat huonetta ja kohta\nkäsittivät kaikki, mitä siinä oli, antoivat paremman todistuksen\nhänestä. Neljä sanaa riittää lukijalle ilmoittamaan mikä hän\noikeastaan oli. Hän oli sangen viekas, levollinen, väkevä ja rohkea.\nVaikkei kukaan uskonut mitään erinomaista tuosta paksuposkisesta\nmoukasta, joka istui kapakassa, tyynesti juoden oluttaan, ja laulaen\nvanhoja ballaadilauluja; vaikka moni nauroi hänen kummalliselle\nulkomuodolleen, oli moni kuitenkin saanut tuntea hänen kättensä\nvoimaa, kun hän valitun joukon johtajana yhtä rohkeasti kuin\ntaitavasti toimi jossakin sotayrityksessä -- Heilutellen pitkiä\nkäsivarsiaan ja astellen roima-askeleita seisoi hän silmänräpäyksessä\nHannun vieressä ja kumarsi syvään Yonkerille.\n\nKun jesuiitta huomasi Blinkin haamun oven suussa, kävi hän\nkasvoiltaan tuhkan harmaaksi. Hänen silmissään välähti vihan vimma\nja hänen kätensä pusersi rajusti viinipikaria, joka seisoi pöydällä\nhänen edessään. Hannu, joka oli tarkoin katsellut häntä, hymyili\nhienosti tuon nähtyään ja katsoi entiseen isäntäänsä, joka ei\nnäyttänyt tietävän mitään. Kun hän jälleen loi silmänsä pappiin, oli\ntämän mieli tyyntynyt. Hän istui tuolissansa, nojaten taaksepäin, ja\nkatsoi levollisesti äskentulleita.\n\n\"Tässä on varmaan jokin erehdys\", sanoi hän hitaasti. \"Jos tämän\nmiehen nimi on Pietari Blink, ei hän ainakaan ole se Pietari Blink,\njoka antoi minulle suosituskirjeensä.\"\n\n\"Mutta hän on se Pietari Blink, joka kirjeen on laatinut\", sanoi\nHannu, \"eikö niin, Yonker?\"\n\n\"Aivan varmasti\", vastasi Karel, Pietaria katellen. \"Kuinkas vanha\nystäväni Pietari jaksaa? Yhtä uljas ja rohkea kuin ennenkin?\"\n\n\"Kuten kananpoika kasteessa\", vastasi Blink.\n\n\"Ja ettekö todella tunne tätä herraa?\" kysyi Yonker, kääntyen\njesuiittaan päin.\n\n\"Varsin hyvin, varsin hyvin\", vastasi Pietari ja lisäsi naureskellen:\n\"liiankin hyvin\".\n\n\"Ehkäpä herra tekee hyvin ja istuu, niin saamme edes nyt tutustua\ntoisiimme\", lausui Block, nousten puoleksi ja siirtäen samalla\ntuoliaan vähän lähemmäksi ovea.\n\n\"Minä kiitän teitä\", sanoi Hannu tuoden Pietarille tuolia. \"Koskei\nYonker sano mitään sitä vastaan, niin paina, Pekka, puuta. Minä\nseison mieluummin. Sillä tavalla pääsemme pikemmin asiamme perille.\"\n\nJa hän asetti itsensä niin, että hän voisi estää jokaisen\nhyökkäyksen, jolla jesuiitta kenties ahdistaisi hänen herraansa.\n\n\"Eikö teillä ole ainoatakaan veljeä tai sukulaista, jolla on sama\nnimi kuin teillä, mestari Blink?\" kysyi Block, ikäänkuin hän olisi\naikonut alottaa ystävällisen ja hupaisen keskustelun yleisistä\nasioista.\n\n\"Ei\", vastasi Blink. \"Yksi Pietari vain\", ja tarttuen viinikannuun\notti hän siitä aika siemauksen.\n\n\"Entä jos me vähän virkistäisimme teidän muistianne, mestari -- hm --\nBlock?\" sanoi Hannu. \"Kenties ette enää muista, että olette nähnyt\ntämän herran Amsterdamin kaupungissa, jossa hän veti teidät maalle\neräästä kanavasta, kun teidän vihollisenne, joita teillä varmaankin\non suuri joukko, olivat teidät sinne viskanneet. Niinhän sen jutun\nlaita oli, Pietari?\"\n\n\"Niin aivan, Hannu. Spuyn kanavasta, pyhän Klodvigin sillan läheltä\",\nvastasi Blink ja melasi uuden kulauksen.\n\n\"Ja te ette kenties muista, kuinka hän kantoi teidät kuin uitetun\nsorsan kotiinsa ja holhosi teitä siellä, ettekä kenties muista,\nkuinka te eräänä päivänä, jolloin olitte jo melkein parantunut,\nkuulitte tämän herran ja erään hänen ystävänsä, Gerard _Bockin_,\npuhelevan Yonker Galamasta. No, Pietari?\"\n\n\"Aivan oikein, Hannu. Pane jatkoa!\" käski Blink.\n\n\"Ja kenties olette senkin unohtanut, kuinka te, nähtyänne Pietarin\nkirjoittavan suosituskirjettä, yön aikana lähditte huoneesta,\npanetitte hänet sekä Gerardin kiinni ja kirje kädessä riensitte\nmatkoihinne. Onko se oikein, Pietari?\"\n\n\"Oivallista\", sanoi Pietari, pyyhkien suutaan käden selällä. Mutta\ntarkoittiko tämä sana Hannun kertomusta vai viinikannun sisältöä,\nsitä emme uskalla ratkaista.\n\nYonker oli sillä välin äänettömänä ja tarkasti kuunnellut\nkeskustelua. -- Hän hengitti raskaasti. -- Hänen silmänsä tuijottivat\nmilloin toista, milloin toista puhujaa, milloin jesuiittaa; hän\npunastui ja vaaleni vuorotellen, kun pahimmat epäluulot, synkät\naavistukset tai toivon välähdys siitä, että hän vain uneksi,\nvuorotellen valtasivat hänen sielunsa. Kun Hannu herkesi puhumasta,\nkatsahti Galama kysyvästi Blockiin, joka istui mukavassa asennossa ja\nkylmäkiskoisesti katseli noita kahta miestä.\n\n\"En tiedä\", lausui Block vihdoin, \"missä tarkoituksessa te minua\nhätyytätte kirotuilla kujeillanne, mutta sen vannon, että se Blink,\njolta sain suosituskirjeen, oli kokonaan toinen mies kuin tuo\nviheliäinen viininjuomari, tuo paksupäinen peijakas, joka on sen\nnäköinen kuin hän ei osaisi lukea kolmeen. Minä toivon, ettei Yonker\nluule minua niin kiittämättömäksi; mutta sallikaa minun, voidakseni\nparemmin hänelle todistaa viattomuuteni, noutaa tuo kirje, joka on\ntakissani oven pielessä.\"\n\nHän nousi ylös. Mutta Hannu astui hänen ja oven väliin, sanoen:\n\n\"Älkää nähkö turhaa vaivaa! Sitä tietä ette pääse ulos. Porrasten\nyläpäässä seisoo Meri-Geusi ja alapäässä toinen ja molemmat\nlävistävät teidät miekallaan, jos yritätte karkuun. Tällä kertaa olen\nollut varovainen. Mutta jätetään toistaiseksi tuo teidän ja Blinkin\nvälinen pikkujuttu, ja otaksutaan että te häntä kohtaan olette ollut\njalo ja kiitollinen. Nyt ette pääse menemään, joten siis malttakaa\nmielenne.\"\n\n\"Niin oikein, Hannu poikaseni. Tässä tulee vähän muutakin\", sanoi\nBlink, silmäillen tyhjää kannua.\n\n\"Valitettavasti\", jatkoi Hannu, \"ovat teidän tuumanne meidän\nkummankin suhteen menneet pilalle. Te ette tietänyt, että Pietarilla\non yhtä monta ystävää Amsterdamissa kuin teillä Romassa, ja että\nhänen vanginvartiakseen sattui pääsemään hänen oma orpanansa.\nEtte myöskään tietänyt, että minulla täällä Brielissä on ystäviä,\njoitten avulla minä vältin kaikki soturit ja urkkijat, joita te\nasetitte minua sieppaamaan, kun minut lähetettiin pois. Niinpä me,\nvastoin teidän luuloanne, pääsimme pakoon, minä Brielistä ja Pietari\nvankeudesta, ja ryhdyimme yhdessä toimiin paljaastaaksemme teidän\nvehkeenne.\"\n\n\"Ja toimemme ovat menestyneet, Hannu poikani\", riemuitsi Blink,\nhieroen käsiään.\n\n\"Kuulkaa nyt, Yonker\", lisäsi Hannu, \"mitä muuta olemme saaneet\nselville; sen jälkeen voitte pitää häntä vieläkin ystävänänne ja ajaa\nminut pois, jos niin tahdotte. Olen saanut selville seuraavat seikat:\nkun neiti Agnes ja minä olimme joutuneet kiinni Broodhuysissä, oli\ntällä pyhällä miehellä pitkä keskustelu inkvisitsionin _visitorin_\nkanssa, sillä he kuuluvat kumpainenkin tuohon tunnettuun Jeesuksen\ntai oikeammin perkeleen veljeskuntaan. Gritta näki heidät\nkeittiönoven avaimenreiästä.\"\n\nGalama kavahti ylös, kun hän näki jesuiitan jälleen vaalenevan ja\nheittävän hätäisen silmäyksen ympärilleen. Hän koetti puhua, mutta\nääni tyrehtyi hänen kurkkuunsa ja ainoa, minkä hän sai tehdyksi, oli,\nettä hän sieppasi miekkansa, joka seisoi seinän nojalla.\n\n\"Istukaa, Yonker\", ärähti Blink, painaen hänet takaisin tuolille;\n\"tähän seuraa jatkoa. Nyt on vasta aljettu.\"\n\n\"Vielä olemme saaneet selville, että tuo arvoisa herra, jonka\nnimi -- ohimennen -- on isä Sextus\", jatkoi Hannu, pitäen tarkoin\nsilmällä jesuiittaa, jonka nähtävästi oli kovin vaikea pysyä tyynenä,\n\"täydellä syyllä luuli, ettei mitään ratsuväkeä ollut tulossa, sillä\nkun kaikki kaatuneet Geusit oli korjattu pois, nousi hän hevosen\nselkään ja palasi upseerin kanssa kotiin. Tämä on se mies, Yonker,\njoka siekaili ja vitkasteli ja tahtoi viivyttää kaikkia toimiamme,\nkunnes kaikki olisimme joutuneet satimeen. Kun minä kuulin ratsuväen\nlähestyvän, tarkkasin häntä ja kuulin hänen sanovan: jopa vihdoinkin!\nMuistatteko sitä, isä?\" ja Hannu kohotti päätänsä, katsellen\njesuiittaa silmiin.\n\n\"Minä väitän valheeksi teidän syytöksenne\", lausui viimemainittu\näänellä, joka värisi vihan vimmasta; \"ne ovat kehnoja, perättömiä\nsoimauksia, ja jos minä en olisi täällä vieras, vaan isäntä,\nupottaisin tämän tikarin teidän valheelliseen kurkkuunne.\"\n\n\"Kyllä kai siihenkin vielä joudutaan\", vastasi Hannu pilkallisesti,\n\"mutta teillä on omallatunnollanne vielä muitakin asioita, joista\nsaatte kärsiä, esim. tuo laivuri, joka henkensä kaupalla pelasti\nYonkerin, ja Gritta parka, joka luullakseni tähän aikaan hirtetään.\"\n\nKarel ryntäsi pystyyn, äärimmilleen kiihtyneenä, mutta, jesuiitan\nonneksi, Blink vielä kerran painoi hänet istumaan.\n\n\"Älkää pilatko meidän peliämme, Yonker\", sanoi hän. \"Vielä tulee\npaljon muutakin.\"\n\n\"No toimita se Jumalan tähden pikaisesti, Hannu!\" läähätti Galama.\n\"Jos kaikki on totta, mitä sanotte, on hän jo kyllin syyllinen.\nViekää hän pois ja tehkää hänelle mitä katsotte sopivaksi. Ja Jumala\narmahtakoon häntä!\"\n\n\"Mutta kuulkaa ensin loppuun, Yonker\", sanoi Hannu. \"Olen saanut\nselville, että hänen vehkeilynsä oli syynä neidin katoamiseen --\"\n\n\"Kuinka!\" huusi Galama tukehtumaisillaan ja taisteli päästäkseen irti\nBlinkin kourista, jotka pidättivät häntä tuolilla.\n\nVihansa vallassa vaipui hän tuoliinsa takaisin ja katseli vapisten ja\nleimuavin silmin jesuiittaa, jonka hävytön ja syyllinen katse näytti\nselvästi toteen Hannun sanat.\n\n\"Tuossa se pyhä isä on\", huusi Hannu, \"se Jeesuksen saarnaaja, joka\ntoi tänne neiti Marian, koska se soveltui hänen suunnitelmiinsa ja\ntoimitti täältä taas pois hänet sekä neiti Agnesin, kun heistä oli\nhänelle haittaa. Sano, konna, jos toivot edes jotakin armoa, minne\nolet heidät toimittanut? Minä tiedän, että heidät lähetettiin pois\nteidän käskystänne. Missä --?\"\n\nKiljuna kajahti huoneessa. Karel katkaisi siteensä ja syöksähti ylös\nistuimeltaan, kun hän tajusi koko totuuden. Hän kyyristyi ja aikoi\nkarata jesuiitan kimppuun, mutta tämä ei jäänyt sitä odottamaan.\nTuossa istuessaan oli hän, näet, ajatellut asemaansa ja tehnyt\npäätöksensä. Salaman nopeudella kamppasi hän Hannun, niin että tämä\nkeikahti permannolle. Sitten sieppasi hän kynttilän ja survaisi sillä\nGalamaa vasten silmiä.\n\n\"Niihin ei ulotu teidän valtanne\", kuului jesuiitan ääni. Huoneessa\nvallitsi pilkkopimeä ja hämminki. Hannu haparoi ovea ja karjasi\nulos: \"Ottakaa kiinni hänet!\" Häntä kohtasi se Kerjäläinen, joka oli\nvartioinut oven takana, paljastettu miekka kädessä, ja joka vannoi,\nettei kukaan ollut kulkenut hänen ohitseen.\n\nTällä hetkellä kuului heikko huuto. Sitten avattiin joku akkuna ja\nkuului kohaus kuin olisi joku korkealta hypännyt maahan.\n\n\"Hän on sivuhuoneessa! Hän on poissa! Ottakaa kiinni alhaalla!\nMurtakaa ovi!\" huudettiin.\n\n\"Hiljaa! Minulla on lamppu. Virittäkää se!\" kaikui Blinkin ääni.\n\nKaikki oli hiljaa, kunnes lamppu oli viritetty.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Galama, tarkastellen huonetta.\n\n\"Hän on mennyt tuohon huoneeseen ja sulkenut kummankin oven\", sanoi\nHannu, osoittaen ovea, joka vei paroonittaren makuukammioon.\n\n\"Minun äitini!\" huusi Karel, painaen kädellään otsaansa.\n\nHän riensi ovelle ja koetti avata sitä, mutta luja salpa teki\ntyhjäksi hänen yrityksensä ja hän väänteli epätoivoissaan käsiänsä.\n\n\"Astukaa syrjään\", sanoi Blink, työntäen hänet pois.\n\nBlink nosti jalkansa ja potkaisi ovea lukon alle, niin että se lensi\nauki. Karel ryntäsi ensimäisenä kamariin äitinsä luo, joka puoleksi\npolvillaan makasi Kristuksen kuvan edessä.\n\n\"Äiti! äiti! Hän on tappanut sinut! Oi Jumala!\" voihki Karel.\n\n\"Karel, poikani!\" kuiskasi paroonitar. \"Hän pakeni akkunasta. Mikä\nnyt on hätänä?\"\n\n\"Yonker\", sanoi Blink, koskettaen Galamaa olkapäähän, \"meidän on heti\npaettava. Sanokaa jäähyväisenne. Hannu, pankaamme pillit pussiin ja\nsitten -- pois.\"\n\nHe perääntyivät ja jättivät lesken yksinään poikansa kanssa. Me\nheitämme kertomatta heidän välisen kohtauksensa, kun Karel lyhyesti\nilmoitti, mitä oli tapahtunut, sekä että hänen täytyi heti lähteä\näitinsä luota. Äiti ja poika seisoivat kauan syleillen toinen\ntoistaan. Edellinen ei lausunut sanaakaan, hänen silmistään ei\nvuotanut ainoatakaan kyyneltä, hän tuijotti maahan, ikäänkuin hän\nei enää olisi kyennyt ajattelemaan eikä tekemään mitään. Karel näki\nhänen tuskansa ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Hän vaipui\npolvilleen äitinsä eteen, tarttui hänen käteensä ja rukoili hartaasti\nHäntä, joka yksinään voi lohduttaa murheellista äidin sydäntä.\n-- Sitten muisti hän vaaranalaisen tilansa ja ajatellen, ettei\nviipymisestä olisi mitään hyvää, riistäytyi irti.\n\nHannu ja Pietari olivat sillä välin tehneet matkavalmistuksia.\n\n\"Sinun, Pietari, on paras lähteä alas ja koota kaikki aseet, joita\nYonker voi käyttää\", sanoi Hannu. \"Hänen pistoolinsa riippuvat\nkeittiössä takan otsalla. Minä panen nämä kapineet matkalaukkuun.\"\n\nBlink meni alas ja Hannu sääli tarpeellisimmat vaatteet, ja kaikki\nrahat ja kalleudet, jotka hän sai käsiinsä, matkalaukkuun.\n\n\"Oletko valmis, Hannu?\" kysyi Galaman ääni Hannun takaa, \"jos\nnimittäin tahdot antaa minulle anteeksi sen vääryyden, jota olen\nsinulle tehnyt, ja vielä kerran seurata minua tämän matoisen maailman\nläpi. Tiedäthän, että taas olen aivan yksinäni.\"\n\nHannu kääntyi, tarttui isäntänsä käteen ja suuteli, sitä. Runsaat\nkyyneleet vierivät hänen poskiaan myöten, ja osoittaen makuukammion\novea lausui hän nyyhkyttäen:\n\n\"Kaksikymmentä vuotta takaperin lupasin pitää teistä huolta ja Jumala\ntietää, että olen koettanut, niin tehdäkin.\"\n\n\"Kaikki on taas hyvin, vanha ystäväni\", lausui Galama värisevällä\näänellä. \"Nyt emme enää erkane toisistamme; mutta paetkaamme nyt ja\nmiettikäämme turvallisemmalla paikalla, mitä on tehtävä.\"\n\nTuokiossa he olivat ottaneet mukaansa mitä otettavaa oli, ja astuivat\nportaita alas. Niiden alapäässä tuli heitä vastaan Blink, jolla oli\nkäsissään pistoolipari, raskas tappara ja äärettömän pitkä kaksin\nkäsin käytettävä miekka. Molemmat viimemainitut aseet olivat Galaman\nesi-isäin tavaraa ja niitä säilytettiin perheessä pyhinä jäännöksinä.\nGalama naurahti, kun hän näki nämä hankalat surma-aseet, mutta Blink\nsanoi:\n\n\"Olkaa huoleti, Yonker. Te otatte pistoolit, Hannu miekan, ja minä\nheilutan tapparaa.\" -- Sitten jakoi hän aseet.\n\n\"Mikä tie lienee paras?\" kysyi hän sen jälkeen, katsellen tovereitaan.\n\n\"Vesiportti on huonoin\", sanoi Hannu. \"Sextus on varoittanut heitä\nsiellä ja on luultavasti lähtenyt Pitkää porttia kohti. Ehkäpä\nRantakadun portti on paras. He ovatkin täällä heti paikalla.\"\n\nKaikki hyväksyivät tämän neuvon ja kohta jättivät nuo viisi miestä\n(kaksi Meri-Geusiä siihen luettuna) talon, kukin pistooli kädessä ja\nmiekka toisessa, ja Pietari asteli uljaasti joukossa tapparoineen.\n\nKuten ennen on mainittu, sijaitsi paroonittaren talo n.s.\nMärlandt-kanavan varrella. Vähän matkaa siitä juoksi toinen\nKaji-niminen kanava itäiseen suuntaan ja yhtyi vallikaivantoon, joka\nympäröi kaupungin varustuksia. Kajin keskikohdalta kiemurteli polku\nerään puiston kautta Kajiportille, josta harvoin kuljettiin ja jolla\nei ollut vartioita kuin sota-aikoina. Tätä porttia kohden juoksivat\nnuo viisi Kerjäläistä.\n\nNäytti kuitenkin siltä kuin olisi heidän läsnäolonsa tullut\nkaupungilla tiedoksi. Vesiporiin lähellä olevasta vahtimajasta\nkuului huutoa kun heidän nähtiin astuvan kanavan poikki vievää\nkapeaa puusiltaa. Muutamia laukauksia paukahti, kuitenkaan osumatta\nkehenkään ja viisi kuusi sotamiestä riensi ajamaan heitä takaa.\n\n\"Tällä tavalla he eivät saa meitä kiinni\", sanoi Hannu, joka oli\nviimeinen joukossa. Hän työnsi miekkansa sillan kylkeen ja sysäsi\ntämän menemään melkein toiseen rantaan asti -- sillan toisessa päässä\noli nimittäin saranat.\n\n\"Joutukaa!\" hän huusi. \"Koppestock venheineen odottaa meitä. Koko\nkaupunki on kohtikään kintereillämme.\"\n\nEnnen pitkää ehtivät he Kaji-portille, jonka vahtijoukko -- noin\nkymmenkunta miestä -- oli laukaukset kuultuaan tullut ulos,\ntietämättä mitä oli tekeillä. Portti itse oli rakettu eräälle\nvarustukselle, joka kolmikulmaisen saaren tapaisena seisoi\nkaivannossa. Puusillat yhdistivät sen toiselta puolen kaupunkiin,\ntoiselta maakuntaan. Ennenkuin vahtimiehet vielä aavistivatkaan,\nkeiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, hyökkäsivät\nKerjäläiset, Blink etupäässä, heidän kimppuunsa. Kirvestään\nheiluttaen tunki hän vihollisten läpi ja löi yhden heistä kuoliaaksi.\nHyökkäystään uudistamatta riensi hän kiireesti portin luo, joka\noli vailla vartioita, ja hänen tapparastaan satoi ankaria iskuja,\nkuin rakeita, portin rautalukkoon. Se särkyi pirstaleiksi ja hän\njuoksi ulos. Mutta siellä oli uusi työ hänen edessään. Vipusilta\noli nostettu ylös ja sen ketjut kiinnitetty toisella lukolla. Hänen\ntakaansa kuului huutoa. Hän katsahti sinnepäin ja näki neljän\ntoverinsa kiitävän avattua porttia kohti, samalla kun toisesta\nsillanpäästä kiilsivät vihollisten monilukuiset kypärät.\n\n\"Tänne, Hannu! Lyö rikki tuo lukko ja jätä loput minun toimekseni\",\nhuusi hän.\n\nHannu riensi portin kautta paikalle ja kohta kumahti kirveen iskuja\nlukkoon.\n\n\"Kyllä minä teidät opetan\", nauroi Blink itsekseen. \"Pippuri ja\nsuola, se on heille kelpo-ruokaa.\"\n\nLaskettuaan kolme toveriaan portista sisään, veti hän tämän kiinni\nja avasi pienen neliskulmaisen aukon, josta portinvartian oli tapana\npuhella ulkopuolella olevien kanssa. Sitten otti hän pistoolinsa,\npisti sen aukosta ulos, tähtäsi ja ampui.\n\nEtumaisin sotamies, joka oli jo ehtinyt tähän päähän siltaa, horjui\nja kaatui. Hänen toverinsa parahtivat ja väistyivät taaksepäin, kun\neivät olleet odottaneet tuollaista vastaanottoa.\n\n\"Eteenpäin, te pelkurit\", kuului jesuiitan ääni. \"Ottakaa kiinni nuo\nmiehet ja teidän palkkanne on oleva suuri.\"\n\nTuskin sai hän sanotuksi tämän, kun toinen laukaus löi hänet maahan.\nSamalla hetkellä mätkähti silta raskaasti alas.\n\n\"Eläköön Geusit!\" huusi Blink, laukaisi umpimähkään pistoolinsa\nkolmannen kerran heidän parveensa ja seurasi tovereitaan sillan yli.\n\nSotamiehet ryntäsivät heidän jälkeensä, mutta turhaan. Pimeän vuoksi\nei saatu ainoatakaan kiinni ja Geusit puolestaan olivat vikkelät ja\nviekkaat.\n\nPuoli tuntia sen jälkeen souti kuusi miestä venettä Maasvirran poikki.\n\n\"Ettekö pelkää kuljettaa meitä joen ylitse, Jaakko?\" kysyi Hannu\nsoutomieheltä.\n\n\"Minä kuljetan ketä hyvänsä, Hannu, vaikka paholaistakin, jos hän\nviitsii istua venheeseeni\", vastasi airomies. \"Mutta älkää puhuko\nniin äänekkäästi, he voivat kuulla meitä. Ei sen vuoksi, että\npelkään, mutta kenties te pelkäätte.\"\n\n\"Eihän teillä, Yonker, ole mitään sitä vastaan, että joksikin aikaa\nrupeatte merimieheksi?\" kysyi Hannu onnettomalta aatelismieheltä,\njoka istui hänen vieressään vaieten, ajatuksiin vaipuneena. \"Te ette\nole missään niin vapaa kuin merellä ja niin kauan kuin jesuiitta on\nhengissä, ette saa elävää rauhaa.\"\n\n\"Kenenkä laivalle aijot minut viedä?\" kysyi Galama lyhyesti.\n\n\"Sonoyn laivalle, kunnes olette ottanut oman laivan itsellenne\",\nvastasi Hannu.\n\nGalama nyökäytti päätään.\n\n\"Vie minut, minne tahdot\", lausui hän haluttomalla äänellä. \"Minä\njätän kotimaani hyvästi, sillä minulta on mennyt kaikki -- kaikki.\"\n\nJa hänen päänsä painui alas hänen rinnalleen.\n\n\"Totta kai te joskus palaatte, Hannu?\" kysyi soutomies.\n\n\"Palaamme varmasti\", vastasi Hannu, \"ja valloitamme kaupungin.\"\n\n\"Se on oikein\", arveli toinen. \"Minä autan teitä siinä työssä.\"\n\nHe nauroivat molemmat kerskaavalle puheelleen, sillä he eivät voineet\nuskoa, että se aivan pian toteutuisi.\n\n\n\n\nXXII\n\nKerjäläisten tapoja.\n\n\nÄskeisistä tapauksista oli kulunut puoli neljättä vuotta, kun\npienehkö fregatti, joka nähtävästi tuli Hollannin rannalta, purjeet\nlevällään kulki Englannin etelä-rannikkoa kohti. Oltiin loppupuolella\nmaaliskuuta v. 1572. Ankara ja kylmä pohjoistuuli, joka tavan\ntakaa vihmoi rankkaa raesadetta synkistä pilvistä, puhalsi purjeet\npullolleen, ja laiva lasketti vinhasti aaltojen halki. Se oli sievä,\neikä aivan suuri alus, joka kuljetti noin parikymmentä kanuunaa ja\nkuului purjeista päättäen kaapparilaivoihin, joita siihen aikaan\nvilisi merellä.\n\nEllei oteta lukuun perämiestä ja aluksen hoitamiseen tarvittavaa\nväkeä, oli laivankansi miltei tyhjä, kun ankaran työn tuottama\nväsymys sekä pakkanen olivat pakottaneet väen vetäytymään laivan\nsisäosiin. Nuori, viidenkolmatta vuotias mies, jonka puoleksi\nsotilas-, puoleksi merimiespuku ilmaisi upseerin arvoa, asteli, kädet\nviitan taskuissa ja huopahattu silmillä, edes takaisin etukannella.\nHän loi toisinaan silmänsä purjeisiin ja laivan kulkuun, teki\nperämiehelle muutaman huomautuksen ja jatkoi sitten astuntaansa.\n\nVaikea olisi ollut tuosta kookkaasta, vankasta vartalosta, pitkästä\nparrasta ja päivettyneistä kasvoista tuntea sankarimme Karel Galaman\nsolakoita jäseniä ja nuorukaismuotoa. Mutta hänen ennestäänkin lujat\njäsenensä olivat vaurastuneet kolmivuotisen merielämän vaivoissa ja\nhänen ennen niin hieno, valkoinen ihonsa oli ahavoittunut tuulissa\nja paahtunut tummanruskeaksi päivänpaisteessa; tämä ei kuitenkaan\nmiestä pilannut, sillä jos hänen ulkomuotonsa ennen oli kiihkeän\nnuorukaisen, oli nuorukaisesta nyt varttunut vakava, toimelias ja\naatteleva mies. Hänen kasvoistaan ei ollut ensinkään hävinnyt niiden\nylpeä käskijäkatse, mutta synkkä murhe, salainen tuska, joka kalvoi\nhänen sydänjuuriaan, varjosti niitä.\n\nOli ilta, ja aurinko, joka päivällä vain tuolloin tällöin oli\npilkahtanut pilvistä, ilmestyi nyt koko loistossaan, kun sen\neronhetki oli tullut. Yonker katseli tuokion aikaa tuota juhlallisen\nihanaa näkyä, ja sanoi sitten itsekseen:\n\n\"Kuinka usein nähnen vielä tuon auringon nousevan ja laskevan,\nennenkuin siihen rauhan majaan saavun, missä kyyneliä ja suruja ei\nole olemassa.\"\n\n\"Siihen ei kulu kovin pitkää aikaa, Yonker\", lausui hänen takanaan\nääni, jonka hän tunsi Hannun omaksi, \"jos tällaista elämää kauan\nkestää. Sillä, totta kerjuuvalani, ei meillä enää ole muonaa kuin\nkahdeksi päiväksi, ja tuosta näytteestä voitte päättää minkälaista se\non.\"\n\nJa Hannu, joka istui ratsasreisin eräällä kanuunalla, ojensi toisella\nkädellään raa'an, viheliäisen sillin puoliskon herrallensa. Toisessa\nkädessään oli hänellä homehtunut leipäpalanen.\n\n\"Se on sinun oma syysi, Hannu\", vastasi Yonker. \"Miksi et ottanut\nenemmän appeita Vieringiläisiltä? Olisit saanut laivan puolilleen,\nellet olisi lähtenyt käpälämäkeen pienen talonpoikaparven edestä.\"\n\n\"Talonpoikaparven!\" huusi Hannu. \"He saattoivat hyvin olla sellaisia,\nmutta heillä on oma taistelutapansa, joka ei suinkaan ole kehnoimpia;\nte tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että viime kahakassa tuhottiin\nkahdeksantoista meikäläistä ja minä olin vähällä mennä samaa menoa.\nTommi, poikaparka, ja minä ajoimme parast'aikaa julman suurta sikaa.\nSe oli kauhea elukka ja riehui kuin riivattu, niin että minä, joka\npahaksi onneksi pidin sitä takajaloista kiinni, yhtäkkiä lensin\nselälleni. Pidä kiinni, Tommi, huusin minä; mutta Tommi joutui\nahtaammalle kuin minä, sillä samalla hetkellä tuli sian omistaja,\nhirveä heinähanko kädessä, ja aikoi juuri antaa minun maistaa sen\nsakaroista, kun livahdin kumoon ja hanko lensi sian pakaraan. Elukka\npäästi pahan porun, Tommi joutui sen alle eikä ehtinyt nousta,\nennenkuin talonpoika jo teki lopun hänestä. Siitä otin minä oppia\nja potkasin pakoon, minkä käpälistäni pääsi, sillä minä näin suuren\njoukon heinähankoja lähestyvän enkä malttanut jäädä niitä odottamaan.\"\n\n\"Minä toivon, että Doverin edustalla olevilta laivoilta liikenee\nmeillekin muonaa\", sanoi Galama, joka tuskin oli kuunnellut\npalvelijansa kertomusta, \"muuten me todella olemme pahemmassa kuin\npulassa. Mitä arvelee väki alhaalla?\"\n\n\"He eivät huoli mistään, niinkauan kuin heillä on syötävää ja\njuotavaa, mutta kun se on loppunut, kääntyvät he meitä vastaan\",\nsanoi Hannu. \"He ovat jo raivoissaan siitä, ettemme kaapanneet noita\nkalavenheitä, jotka kulkivat meidän ohitsemme.\"\n\n\"Voi heitä mielettömiä!\" huudahti Galama. \"Se huone, jossa\neripuraisuus vallitsee, ei voi pysyä pystyssä. He ärsyttävät koko\nmaailman meitä vastaan ja saavat ystävämme suuttumaan meihin yhtä\npaljon kuin vihollisemmekin. Kuinka vähän he käsittävät minkä\npuolesta he sotivat.\"\n\n\"Ja kuinka vähän he noudattavat sitä uskontoa, jota he ovat\npuolustavinaan,\" lausui ääni hänen takanaan.\n\n\"Niin, mestari Barends\", sanoi Galama, kääntyen puhujaan, \"ja siinäpä\nlieneekin syy, miksi meidän asiamme menestyy niin huonosti\".\n\nSe oli todellakin sama saarnamies, jonka viimeksi olemme nähneet\nvan Alphenin ladossa Brielissä. Hän oli varsin omituisella tavalla\nsattunut yhteen Galaman kanssa. Tämä oli Hannun, Blinkin ja muitten\nGeusien seurassa, Brielistä paettuaan, lähtenyt Diedrich Sonoyn\nlaivalle, hänen, joka silloin oli Meri-Geusein amiraali. Jonkun\naikaa täällä palveltuaan sai hän omaan haltuunsa erään aluksen,\njonka hän itse oli kaapannut, ja kunnon väkeä hankittuaan rupesi hän\nkuljettamaan pientä kuusikanuunaista kaappari-laivaa: Koska hän vielä\noli kiihtynyt Brielin tapauksista, kävi pitkäveteinen risteileminen\nlaivaston takana pian hänelle ikäväksi ja hän sai luvan kierrellä\nvesiä omin päinsä. Ja nyt alotti hän hurjan uskalikon vaarallisen\nelämän, johon hän ainoastaan silloisessa sielun tilassaan saattoi\ntarttua. Näytti siltä kuin olisi hän unohtanut Agnesin kaikki neuvot;\nhän näytti äärimmäisen epätoivon vallassa, johon hänen kova onnensa\noli syypää (kerran Brielissä käydessään oli hän, näet, saanut kuulla,\nettä hänen äitinsä puoli vuotta hänen lähtönsä jälkeen oli kuollut\nsydämen-suruun) heittäneen sikseen kaikki hyvät päätökset, jotka\nhän oli tautivuoteellaan tehnyt ja rukouksissaan usein toistanut.\nHarvoin kului päivä ilman raivokasta ottelua. Joko pujahti hän öiseen\naikaan johonkin satamaan ja ryntäsi espanjalaisen kauppa-aluksen\nkimppuun, joka oli mennyt ankkuriin siellä eikä aavistanut mitään\npahaa, tai vei hän miehensä maalle jonkun pikkukaupungin luo, jonka\nhän tiesi suosivan espanjalaisia, hyökkäsi äkkiä sen päälle ja lähti,\nryöstettyään siellä, yhtä nopeasti tiehensä kuin oli tullutkin,\njättäen asukkaat hämmästyksen valtaan.\n\nKun hän eräänä iltana marssi väkineen joenpengertä pitkin tällaisissa\nasioissa, huomasi hän miehen, joka makasi poikkipuolin tiellä.\nSalalyhdyn valossa nähtiin että tämä oli keski-ikäinen mies, jonka\npäässä oli verta vuotava haava ja joka siitä syystä oli mennyt\ntainnoksiin. Karel oli tuntevinaan hänen kasvonsa, jotka muistuttivat\nerästä Brüsselin saarnaajaa, ja käski miestensä nostaa haavoitetun\nmaasta ja saattaa hänet laivaan. Huolellinen hoito sai saarnaajan\njälleen toipumaan. Kun hän sitten joutui Galaman kanssa puheisiin,\ntuli pian ilmi, että hän tarkoin tunsi molemmat tytöt ja että hänellä\noli heidän vangitsemisestaan paljon enemmän kertomista murheelliselle\nnuorukaiselle kuin kellään muulla. Vaikuttivatpa hurskaan miehen\nlohduttavat sanat paljon hyvääkin Yonkerin mieleen. Hänen entiset\ntunteensa elpyivät, hänen entiset päätöksensä palasivat hänen\nmieleensä uudella voimalla ja hän aikoi ne aina pitää.\n\nHän pyysi Barendsia jäämään laivalle, johon tämä mielellään\nsuostuikin, koska hän luuli voivansa vaikuttaa paljon hyvää\nlaivaväkeen ja myöskin koska Hollannin manner siihen aikaan poltti\nhänen jalkojaan. Hän oli, näet, kolme kertaa töin tuskin välttänyt\nkuoleman. Hänen kehoituksestaan luopui Galama ryöstöretkistään ja\nliittyi jälleen laivastoon. Vähän ajan kuluttua käski Treslong hänen\nja Barendsin siirtyä hänen laivaansa, kun hänen alipäällikkönsä oli\nkaatunut, ja niinpä me nyt tapaamme heidät yhdessä. Laivaväki rakasti\nmolempia: Galamaa hänen merimiestaitonsa ja uskalluksensa vuoksi ja\nBarendsia hänen ihmisrakkautensa ja lempeytensä ja etenkin hänen\nlääketaitonsa tähden, jota hän oli oppinut monissa vaiheissaan ja\njonka avulla hänen usein onnistui vaikuttaa sellaisiin sydämiin,\njotka muuten olivat paatuneita.\n\n\"En voi muuta kuin surkutella sitä seikkaa\", jatkoi Barends, \"että he\nkaiken urhoollisuutensa ohessa ovat tuskin rahtuakaan paremmat kuin\nne, joita vastaan he sotivat. Nimi on ainoana erotuksena.\"\n\n\"Mestari Barends\", sanoi Hannu nöyrästi, pureksien pientä kalaansa,\n\"kuten tiedätte, on moni meistä kärsinyt sellaista, josta muut eivät\ntiedä mitään, eikä tässä laivassa ole ainoatakaan, joka ei selvästi\nymmärrä, että hänen on taisteltava sellaisia vastaan, jotka sortavat\nvapauttamme, riistävät meiltä vaivalla saadut rahamme j.n.e. Paitsi\nsitä tulee teidän muistaa, että espanjalaiset ja papit ovat meille\nuseimmille tehneet julmaa vääryyttä ja tuottaneet mitä hirmuisimpia\nkärsimyksiä, eikä teidän siis sovi ihmetellä että olemme melkein\npuolihulluja, kun saamme heidät kynsiimme. Kuka leikkasi Gerritiltä\nkorvat ja nenän? ja kuka repi soutomieheltä kielen suusta, ettei hän\nenää voi kuin vinkua? Nuo eivät ole leikin asioita!\"\n\n\"Voi, Hannu, olisi hauskaa kuulla sinun joskus puhuvan heistä säälien\nniinkuin eksyneistä lampaista\", sanoi Barends.\n\n\"Hekö eksyneitä lampaita!\" huusi Hannu hurjistuneen näköisenä.\n\"Susia, verta janoavia susia he ovat, mestari Barends. Minä en tiedä,\nmitä te olette kokenut, mutta minä en voi puhua heistä lempeämmin\"!\n\n\"Ja kuitenkin tulee heitä enemmän surkutella kuin vihata\", vastasi\nsaarnaaja. \"Te tiedätte, että minäkin aikoinani olin pappi. Vaimoni\nja lapseni surmasivat he minulta kääntymiseni jälkeen ja itsekin sain\nkokea kovaa.\"\n\n\"Olenpa minäkin kärsinyt\", sanoi Hannu ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät. Molemmat miehet näyttivät epäileviltä. \"Te tietysti\nette tunne sitä asiaa\", jatkoi hän, \"enkä minä mielelläni puhukaan\nsiitä, sillä joka kerta, kun sitä ajattelen, alkaa vereni kiehua,\nvaikka siitä jo on kulunut noin kaksikymmentä vuotta. Silloin\nminä, Yonker, olin kahdeksantoista vuoden vanha. Olin noviisina\nBrüsselissä, kun eräänä päivänä äitini, sisareni ja vanhempi veljeni\npantiin kiinni. Naiset pistettiin vankeuteen, mutta veljeäni, joka\noli miesten parhaita, kiusattiin ensin kidutuslavalla ja sitten hänet\nhukutettiin vesiammeeseen, kun hän ei voinut seisoa jaloillaan eikä\nkyennyt kävelemään mestauspaikalle. Mutta mitä he olivat tehneet? Ei\nmitään muuta kuin että he viikon päiviksi antoivat Evert Hagelille,\nsaarnamiehelle, suojaa talossaan.\"\n\n\"Evert Hagel!\" huusi Barends iloisesti; \"hän oli minun opettajani.\nOlen usein kuullut hänen sanovan, että hän matkoillaan välistä tapasi\nhyviä ihmisiä, jotka antoivat hänelle suojaa, vaaroista huolimatta.\nOdottakaa, oliko veljenne nimi Jaakko Everink?\"\n\n\"Oli\", sanoi Hannu, katsellen kummastuneena puhujaa. \"Kuinka te sen\ntiedätte?\"\n\n\"Hagel kertoi minulle usein hänestä\", vastasi Barends. \"Veljenne oli\nvarmaankin hyvä mies, sillä Hagel puhui aina rakkaudella hänestä.\"\n\n\"Niin olikin\", sanoi Hannu alakuloisesti. \"Hän oli hyvän joukon minua\nparempi. Mitä Hagel hänestä sanoi?\"\n\nBarends kertoi, mitä hän tiesi, ja sai sekä Hannusta että hänen\nisännästään tarkat kuulijat.\n\n\"Ah\", sanoi Hannu, kun hetken aikaa oltiin ääneti, \"siitä jouduin\nniin toivottomaksi, että pakenin pappien luota, ja teidän isänne,\nparooni, antoi minulle rahaa lähteäkseni Saksaan ja otti minut sitten\npalvelukseensa. Ja mitä voin minä nyt muuta tehdä kuin kostaa noille\npapeille, noille verikoirille, veljeni ja äitini kuoleman?\"\n\n\"Hannu!\" lausui saarnaaja, laskien kätensä toisen olkapäälle.\n\"Tiedätkö, mikä veljesi viimeinen sana oli? -- isä, anna heille\nanteeksi, he eivät tiedä, mitä he tekevät.\"\n\nSamassa eräs merimies ilmoitti Galamalle, että Treslong halusi\nhäntä puhutella. Hän jätti siis Hannun ja Barendsin ja astui alas\nkajuuttaan. Tämä oli pienehkö suoja; sen koko kalustona oli pöytä,\npari tuolia, kamiini, kolme neljä kirstua ja riippumatto, jossa\nlaivan kapteeni Blois de Treslong makasi, toinen jalka rentonaan\nlattialla. Maata pannessaan hän nähtävästi oli katsonut riisumista\nturhaksi vaivaksi, sillä hänellä oli haarniska yllään; miekka, kypärä\nsekä pistoolipari oli heitetty pöydälle.\n\n\"Mikä tuuli nyt on, Yonker?\" kysyi Treslong, kohottaen päätään ja\ntervehtien Galamaa.\n\n\"Pohjois-koillinen, vieläpä kovakin\", oli vastaus.\n\n\"Luuletteko, että me huomenaamulla saavutamme laivaston?\"\n\n\"Me saavumme vielä tänä yönä Hargate Sandsiin, jos kaikki käy hyvin\",\nvastasi Galama. \"Mutta tiedättekö varmaan, etteivät he jo ole\npurjehtineet pois?\"\n\n\"Jos niin on, joudumme varsin ahtaalle\", sanoi Treslong, nousten\nistualle riippumatossaan; \"mistä siinä tapauksessa saamme ruoka- ja\nampuma-varoja? Mutta minä en ymmärrä mitään syytä, minkä vuoksi he\nlähtisivät pois, ellei espanjalainen laivasto olisi hyökännyt heidän\nkimppuunsa, eivätkä he silloinkaan olisi peräytyneet taistelematta.\"\n\n\"Se ei kuitenkaan ole niin mahdotonta kuin te luulette, herra\",\nvastasi Galama, \"sillä kuningatar Elisabeth on viimeaikoina käynyt\nvarsin nurjamieliseksi meitä Kerjäläisiä kohtaan. Hän huomaa,\nluullakseni, että hänellä voi olla enemmän hyötyä herttuasta ja\nkuninkaasta kuin prinssistä ja hänen liittolaisistaan. Jos asiaa\nkatsotaankin vain valtiolliselta kannalta, ei tarvitse epäilläkään,\nettei hän voita mitään suojelemalla halveksittuja merikerjäläisiä\nynnä heidän paria kymmentä laivaansa Espanjan koko kansaa ja\nmerivoimaa vastaan.\"\n\n\"Mitä vahinkoa siitä on Elisabethille, jos meidän vähäinen\nlaivastomme on Doverin äärellä tai suistaa Thamesin suuhun?\" sanoi\nTreslong, hypäten vuoteeltaan ja sovitellen haarniskaansa. \"Me emme\ntee mitään haittaa hänen laivoilleen ja maksamme rehellisesti, mitä\notamme. En myöskään luule, että hänen neuvonantajansa Sir William\nCecil on meihin suuttunut. Viime kuussa oli Alban ja kuningattaren\nväli vielä riitainen, mutta tuo saakelin jää estää meitä saamasta\ntietoja, niin että he voivat olla jo ystävyksiä, vaikka me emme tiedä\nmitään.\"\n\n\"Vaikkeivät olisikaan ystäviä\", vastasi Galama, \"pelkään kuitenkin\nsuuresti, ettei hän enää kauvan suo meille salaista suojelustaan.\nLuuletteko, että Filip kuningas sallii Elisabethin suojata\nkatkerimpia vihollisiaan, niin ettei hän ollenkaan kieltäisi eikä\nuhkaisi häntä? Me emme tee Englannille minkäänlaista kiusaa, mutta\nkuningatar Bess on viisas eikä alota sotaa meidän tähtemme, meidän,\njotka todella olemme kerjäläisiä emmekä tuota hänelle voittoa\näyrinkään edestä.\"\n\nKun he hetken vielä olivat puhelleet asioista, jotka eivät huvittane\nlukijaa, lausui Treslong:\n\n\"Minä olen tarpeeksi levännyt ja teidän sopii nyt ruveta pitkällenne.\nHerätän teidät, kun laivasto taikka ranta tulee näkyviin. Älkää\ninttäkö vastaan. Minä käsken teitä; te näytätte niin väsyneeltä ja\nlevottomalta. Kielloistanne huolimatta voin arvostella kasvojanne\nparemmin kuin te itse. Nukahtakaa hetkinen, niin olette sievä ja\nkaunis, kun saavumme amiraali Lumein luokse, ettekä näytä sellaiselta\nkuin nääntynyt lammas.\"\n\nKoska Yonker tiesi, ettei kapteenia auttanut vastustella, meni hän\nomaan kajuuttaansa ja heittäytyi riippumattoon, jossa hän pian uupui\nsikeään uneen, vaikka hän oli vakuuttanut, ettei hän ensinkään ollut\nväsyksissä.\n\nTreslong pani pistoolit vyöhönsä, ripusti miekan kupeilleen ja meni\nlaivankannelle. -- Pilvet olivat hajonneet; kirkkaalta taivaanlaelta\nvilkkui tuhansittain tähtiä.\n\n\n\n\nXXIII\n\nToivoton tila.\n\n\nVaaleanharmaa juova itäisellä taivaanrannalla oli tuskin ilmoittanut\nuuden päivän koittoa ja vilpas aamutuuli hajotteli vielä sumua,\njoka kattoi kaikki vedet, kun Yonker, virkistyneenä unesta, jota\nhän viime aikoina oli varsin vähän nauttinut, lähti kajuutastaan\nlaivankannelle. Hän jäi hetkeksi ihailemaan näkyä, joka kohtasi hänen\nsilmiään. Nousevan auringon säteet välähtelivät veden pinnalta, joka\nnyt jo oli täydelleen tyyntynyt, ja kirkastivat etäältä Englannin\nvalkoiset rantakalliot. Pari pientä kalavenettä saapui maalta päin\nja kalastajat tervehtivät toisiaan iloisilla huudoilla. Hänen\noikealla puolellaan leveni auringon paisteessa kimalteleva meri\nniin laajalle kuin silmä kannatti; vasemmalla puolellaan näki hän\nnoin kaksikymmentä laivaa, jotka enimmäkseen olivat pientä kokoa;\nainoakaan ei ollut suurempi kuin se laiva, jolla hän itse purjehti.\nTämä oli Merikerjäläisten laivasto, espanjalaisten kauppiasten\nkammo ja Ranskan sekä Englannin alituinen pelon ja epäluulon aihe.\nSilmäillessään omaan laivaansa, huomasi hän, että sen kaikki purjeet\nolivat käärityt ja että se oli ankkuroitu. Osa väestä työnsi\nparhaillaan venettä vesille; joku aikoi siis lähteä laivasta. Samalla\nsaapui Treslong hänen viereensä ja lausui kummastuneena:\n\n\"Kuinka, Yonker, ettekö vielä ole valmis? Joutukaa! Me lähdemme\namiraalin luokse.\"\n\n\"Minua haluttaisi olla tulematta\", vastasi Galama. \"Minä en menesty\nsiellä. Te tiedätte hyvin, että minä melkein joka asiassa olen toista\nmieltä kuin kreivi Lumei de la Marck, ja sentähden meidän välimme ei\nole aivan hyvä.\"\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Treslong, \"mutta teillä ei kuitenkaan ole\nminkäänlaista syytä olla osoittamatta hänelle kunnioitustanne.\nMinunkin mielipiteeni ovat monessa kohden vastakkaiset hänen\nmielipiteilleen, mutta hän on kuitenkin vielä taitava ja urhoollinen\namiraali ja minä puolestani aina ihailen häntä.\"\n\n\"Hänen rohkeutensa on peräisin huonosta lähteestä, herra\", sanoi\nKarel. \"Te näette nuo miehet, jotka tuolla tekevät raskasta työtä;\njokainen heistä voisi, jos olisi kreiviksi syntynyt ja kasvanut,\nsaada aikaan saman kuin hänkin. Hän ei taistele sitä varten, että hän\nvapahtaisi kansalaisemme paavin ikeestä, vaan toimii pelkästä\nkoston- ja ryöstön halusta. Minä inhoan yhtä paljon hänen\nperiaatteitaan kuin hänen veristä menettelytapaansa, ja jos te\nvaatimalla vaaditte minua häntä seuraamaan, sanon edeltäpäin, että\npelkäämättä korotan ääneni teidän hankkeitanne vastaan; sillä jos\nEnkhuizenin kurjat asukkaat joutuvat hänen armoilleen, saavat\nMeri-Geusit ja Oranian prinssi, jonka puolesta me sodimme,\nosakseen heidän ikuisen vihansa ja kirouksensa.\"\n\n\"Te ajattelette maailmaa liian synkeäksi\", vastasi Treslong.\n\"Mahdollista on, että de la Marck meistä näyttää enemmän merirosvolta\nkuin maansa ystävältä, mutta epäilemättä on hän saattanut\nvainolaisillemme paljon vauriota. Eikä hän suinkaan ole ainoa\nmäärääjä laivastossamme. Meillä on myöskin de Ryk, Brandt ja van\nHaren; jos nämä kannattavat minun mielipiteitäni, ei hän uskalla\ntehdä oman tahtonsa mukaan. Hän tuntee minut ja pelkää minua, sillä\nhän tietää, että minä yhdellä sanalla saan prinssin ottamaan häneltä\nviran pois. Tulkaa, Yonker. Me saatamme nytkin jollakin tavalla\nsuojella maamme vapautta.\" Ja hän taputti ystävällisesti toista\nolkapäälle.\n\nMutta Galaman kolkot ajatukset eivät aivan helpolla haihtuneet. Hän\npudisti surullisesti päätään ja sanoi:\n\n\"Ainoastaan sen vuoksi, että te käskette, Seigneur. Minä pelkään\nmelkein, että se aika on mennyt ohi, jolloin voimme jotakin tehdä\nmaamme hyväksi. Asiain tila käy yhä huonommaksi eikä kansalla ole\nhalua vastustaa Alban ilkeimpiäkään töitä.\"\n\nTreslong kääntyi menemään. Hän tahtoi nähtävästi puolestansa\nkarkoittaa samoja tunteita, jotka olivat päässeet valloille Galamassa\nja vainosivat häntä itseäänkin. Hän poistui laivan keskiosaan sanoen\nhiljaisella äänellä, ikäänkuin hän olisi Yonkerin sanoissa nähnyt\npelkkää mielikuvitusta:\n\n\"Olkoon, kuten itse haluatte. Minä en käske teitä; mutta minä otan\nHannun mukaani. Hän on kelpo poika. Hän voi palatessaan tuoda käskyjä\nja ampumavaroja. Hyvästi siis hetkeksi!\"\n\nSitten astui hän venheeseen ja soudatti itsensä sekä Hannun\namiraalilaivalle, joka näkyi etäältä.\n\nValitettavasti oli Galamalla täysi syy surullisiin mietteisiinsä\nmaansa tilasta. Niinä vuosina, jotka hän oli kuluttanut vesillä ja\nkaapannut aluksia, oli se käynyt yhä huonommaksi ja toivorikkainkin\nalkoi epäillä asiain onnellista päätöstä.\n\nVähän aikaa kreivi Ludvigin tappion jälkeen päätti Oranian prinssi\nitse astua sotatantereelle. Hänen veljensä oli vastoin hänen\ntahtoaan ryhtynyt taisteluun Alban kanssa. Vahinko ei masentanut\nhäntä, päinvastoin se karaisi hänen uskallustaan. Hänen tiluksensa\nja tulonsa Hollannissa otettiin takavarikkoon. Hänen saksalaiset\nmaatilansa, hopeakalunsa ja vanhat sukutavaransa olivat ainoat,\njotka hänelle jäivät. Eläen vieraalla maalla milloin minkin\nsaksalaisruhtinaan armoilla, täytyi prinssin hankkeittensa\nsuhteen menetellä kesti-isäntiensä kärsivällisyyden mukaan. Mitä\nraskaammin hirmuhallituksen ies rasitti hänen kansalaisiaan, sitä\ninnokkaammin hän vehkeili heidän edukseen, mutta samassa määrin\nlaimeni ruhtinasten ystävyys. Melkein kaikkialla neuvottiin häntä\npysymään alallaan, useimmat kielsivät häneltä rahallisen apunsa ja\nkaikki moittivat hänen isänmaallisia harrastuksiaan hulluiksi ja\nhurjamaisiksi.\n\n\"Mutta Jumalan avulla minä tulen toimeen ilman heitäkin\", sanoi\nprinssi.\n\nHän pani pantiksi hopeakalunsa, kalliit tavaransa, vieläpä\nvaatteensakin. Läheltä ja kaukaa koetti hän saada kokoon rahaa.\nMaakuntain hallitsijana hän jakeli kaappari-kirjoja Geuseille, jotka\nsieppasivat hänelle monen kelpo saaliin.\n\nSillä välin kielsi Saksan keisari, vaikka hän ei paheksinut\nalankomaalaisten hankkeita, prinssiä palkkaamasta väkeä hänen\nalueiltaan. Nytpä prinssi julkaisi avonaisen puolustuskirjan, jossa\nhän esitti tekojensa syyt ja perustuksen sekä julisti samalla sodan\nAlballe, \"Hollannin viholliselle, sen vapauden ja onnen sortajalle.\"\nKolme kuukautta veljensä vahingon jälkeen hän äkkiä erinomaisen\ntaitavasti vei kaksikymmentä tuhatta miestä Maas-virran yli.\n\nKoko kansa makasi polvillaan, itkien, rukoillen ja väristen pelosta.\nJos prinssin onnistuisi lyödä Alban joukot, oli kansa valmis\nnostamaan kapinan ja ravistamaan niskoiltaan vihatun ikeen. Mutta\nylhäällä oli päätetty toisin. Alba, joka tiesi, ettei Vilhelm rahan\npuutteen vuoksi voinut pitää joukkojaan koossa, vältti kaikin\ntavoin taistelua ja asettui sellaisiin paikkoihin, jotka näyttivät\nmahdottomilta valloittaa. Tämän lisäksi sateiset säät, vedentulvat,\ntaudit ja nälkä tuottivat paljon vahinkoa liittolaisille. Kuukauden\nkuluttua prinssillä ei ollut muuta keinoa kuin hajoittaa joukkonsa\nja heittää kotimaansa. Veljensä kanssa hän lähti Ranskaan. Alban\nherttua palasi riemusaatossa pääkaupunkiin ja pystytti itselleen\nkuvapatsaan Antverpeniin verettömän voittonsa muistoksi. [Se kuvasi\nAlbaa, joka jaloillaan tallasi kapinan ja harhauskon hirviöitä, ja\npäällekirjoituksena oli: \"Alba, parhaimman kuninkaan uskollisin\npalvelija, on kapinan kukistanut, kapinoitsijat karkoittanut,\nuskonnon pelastanut, oikeutta harjoittanut ja rauhan maassa\nrakentanut.\" (Kääntäjän muist.)]\n\nToinen himmeä toivon säde välähti taivaan rannalla, mutta sammui\nkohta. Alba oli, näet, punonut sellaisia juonia, että kuningatar\nElisabeth murhattaisiin ja Maria Stuart asetettaisiin Englannin\nvaltaistuimelle. Elisabeth uhkasi, Alba perääntyi ja asia sovittiin.\n\nTällä välin oli Alba päättänyt rakentaa uusia linnoja, asettaa\nverotusasiat toiselle kannalle ja sillä tavalla ikiajoiksi\nsaattaa Alankomaat Espanjan kuninkaan mielivallan alaisiksi.\n[Siitä syystä hän kirjoitti Espanjaan: \"Minä taon kultakangen,\nkäsivarren vahvuisen, joka ulottuu Brüsselistä Madridiin asti.\"\n(Kääntäjän muist.)] Hän kutsui kokoon säädyt ja ilmoitti heille,\nettä hän aikoi nostaa kolme uutta veroa. Ensimäinen oli, että\nkaikenkaltaisesta omaisuudesta oli kerrassaan ilman eroitusta\nmaksettava yksi prosentti. Toinen, viiden prosentin vero, oli\nmaksettava kiinteimistöstä, joka siirrettiin toisesta kädestä\ntoiseen. Kolmas vero laskettiin kymmenen prosentin mukaan kaikista\nesineistä, kauppatavaroista, ruokatavaroista j.n.e. ja oli maksettava\nyhtä usein kuin tavara myytiin, s.o. tavara, joka kymmenesti myytiin,\nmenetti koko arvonsa veroihin. -- Säädyt, jotka ymmärsivät, että nämä\nverot, varsinkin molemmat viimeiset, hävittäisivät kaiken kaupan,\neivät suostuneet niitä maksamaan. Riidan välttämiseksi suostuivat he\nvihdoin yhden prosentin veroon, mutta vastustivat sitkeästi muita\nveroja. Herttua oli vihan vimmoissa. Hän uhkasi hirttää kaikki\nvastahakoiset ja myydä koko maan.\n\nPeljäten hänen hirveitä uhkauksiaan, myöntyivät valtiosäädyt, joilla\nei ollut sotajoukkoa eikä minkäänlaisia puolustuskeinoja, toinen\ntoisensa jälkeen, sillä ehdolla, että kaikki maakunnat ottaisivat\nnäihin veroihin osaa. Kaikki ottivatkin, paitsi yhtä. Utrechtin\nmaakunta pani vastaan ja sai siitä kovan rangaistuksen. Herttua\nmajoitti sen pääkaupunkiin raaimman ja ilkivaltaisimman rykmenttinsä.\nKaikenlaista ilkeämielisyyttä ja väkivaltaa harjoitettiin joka\npäivä, mutta kaupunki pysyi lujana. Verineuvosto tuomitsi kaikki\nsen oikeudet, lait ja vapaudet menetetyiksi, ja otti kaikki sen\nomaisuuden takavarikkoon. Tuhannet köyhtyivät kerjäläisiksi ja\nmaakunnassa näytti siltä kuin olisi rutto sitä raastanut. Eräs\nlähetystö palasi Espanjan kuninkaan puheilta saamatta minkäänlaista\napua ja voi kiittää onneaan, että pääsi kotiin hengissä.\n\nMuut maakunnat ottivat oppia tästä esimerkistä ja suostuivat vihdoin\nsiihen sopimukseen, että verojen nosto alkaisi kahden vuoden päästä.\nTämä tuotti vähän helpotusta, mutta sitä ei kestänyt kauvan. Jo\naikoja sitten oli luvattu täydellinen anteeksianto eli amnestia.\nAmnestia tuli vihdoin ja näytti olevan paljasta pilkkaa. Siitä\nsuljettiin pois kaikki protestantit ja sellaiset, jotka joskus\njollakin tavalla olivat tehneet vasten Alban mieltä, eikä edes\nepäluulon alaisille suotu mitään anteeksi. Sen sijaan inkvisitsioni\nja verineuvosto elpyivät uudelleen ja anteeksi antoa vietettiin\nhirttäjäisillä, polttajaisilla ja mestauksilla.\n\nSamaan aikaan oli Hollanti hukkumaisillaan kauheaan vedentulvaan,\njoka monelle tuhannelle valmisti liejuisen haudan. Kaikki\nonnettomuudet näyttivät yhtyneen tehdäkseen elämän mahdollisimman\ntukalaksi vanhan Batavian lapsille.\n\nV. 1571, jolloin vihatut verot oli maksettava, tehtiin taas kiivasta\nvastarintaa. Tulinen viha leimusi kaikkialla ja oli sitä yleisempi,\nkun se ei yksistään koskenut uskon asioita. Jokainen huomasi\nahdinkoon joutuneensa. Kaikki -- niin katoliset, kalvinilaiset ja\nanabaptistit kuin luterilaisetkin -- yhtyivät vastarintaan, kun heitä\nkaikkia uhattiin. Alba pystytti hirsipuita ja hirtätti uppiniskaisia,\nmutta Alankomaan asukkaat eivät sittenkään ottaneet taipuakseen.\nKauppiaat ja ammattilaiset sulkivat puotinsa, ilmoittaen lakanneensa\nmyymästä ja siten olevansa veroista vapaat. Kaikki ansiotyöt\npysähtyivät. Laivat lahoivat laiturien kylkeen. Vihdoin huomasi Alba\nerhetyksensä, vaikka liian myöhään. Hän ei saanut kauppaa elpymään,\nhän ei saanut kansan kasvoilta karkoitetuksi tuota surun ja kaihon\nilmettä, joka rukoili taivaan rangaistusta tylylle sortajalle. Vielä\nkerran Alba koetti käyttää kovuutta. Hän käski avata Brüsselin\nkauppapuodit, muuten jokainen kauppamies hirtettäisiin oman ovensa\nääreen. Mutta kauppapuodit pysyivät suljettuina ja koko kansa odotti\nhenkeään vetämättä, kuinka tämä päättyisi.\n\nOranian prinssi, joka ei milloinkaan epäillyt, oleskeli veljensä\nkanssa Ranskassa. Hän oli vihdoin saanut velkansa maksetuksi\nentiselle armeijalleen, ja kokoili nyt rahaa uuden armeijan\nhankkimiseen. Mutta maakunnissa näytti olevan liian vähän uskallusta\nsellaiseen yritykseen. Vuosi oli loppunut ja uusi alkoi samallaisen\nkuolemanhiljaisuuden vallitessa kuin edellinen oli loppunut.\n\nTällainen oli Alankomaitten tila, kun Treslongin laiva saapui Doverin\nrantaan. Galama, jolta oli mennyt melkein kaikki, mikä häntä sitoi\nmaahansa, mutta joka isänmaallisen mielensä vuoksi kuitenkin kipeästi\ntunsi kaikki kansan kärsimykset, päätti jäädä omaan laivaansa ja\npysyä erillään muitten päällikköjen seurasta. Nämä olivat tosin\nenimmäkseen syntyisin sivistyneistä perheistä, mutta sotaelämässä\noli heidän käytöksensä käynyt karkeaksi ja hurjaksi eikä sentähden\nmiellyttänyt Galamaa. Hän tiesi myöskin, että Treslong aikoi\nkehoittaa amiraalia lähtemään Enkhuizeniin, joka oli rikas kaupunki\nZuyder-Seen länsirannalla ja jossa ei ollut suurta suojelusjoukkoa,\nmutta monta prinssin puolustajaa. Galama pelkäsi, että tämä retki\nenemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi heidän asiaansa, kun\nLumei, joka oli luonteeltaan tyly ja harrasti merirosvoamista,\nei arvattavasti tyytyisi kaupungin valloitukseen, vaan ryöstäisi\nsäälimättä sekä ystävät että vihamiehet.\n\nHän ei siis ollut pahoillaan siitä, että päivä kului eikä\nainoatakaan päällysmiestä ilmestynyt hänen luokseen, vaikka häntä\ntosin kummastutti, ettei Hannua vielä kuulunut. Ilma oli kylmä ja\nsateinen ja tuuli vaihteli yhäti suuntaa. Istuen kajuutan tulisijan\nääressä, oli hän jo hyvillään siitä, että Treslongan tuuma kenties\noli rauennut tyhjiin, kun iltapäivällä ovi aukeni ja Hannu astui\nnäkyviin, suu tavallisuuden mukaan naurun virnistyksessä korvasta\nkorvaan.\n\n\"Tässä on padallinen kelpo kaloja meille, Yonker\", sanoi hän,\npudistaen päätään, \"lukekaa tämä ja puhutaan sitten pitemmältä.\"\n\nJa Hannu antoi isäntänsä käteen vahalla suljetun paperin. Galama\nrikkoi nopeasti sinetin. Kirje oli Treslongilta ja sen sisällys oli\nseuraava:\n\n    Amiraalilaivasta. Maaliskuun 30 p. 1572.\n\n    Purjehdimme viipymättä Enkhuizeniin. Te ja Roobol, joka on täällä\n    laivoinensa, kuljette etupäässä. Meillä oli ankara kiista.\n    De la Marck lupasi olla tekemättä väkivaltaa. Pankaa kaikki\n    kuntoon; jollen minä kahden tunnin päästä palaa luoksenne,\n    lähtekää matkaan. Älkää laskeko ainoatakaan laivaa ohitsenne,\n    vaan kaapatkaa ne taikka varoittakaa meitä. Ellen ole teitä\n    saavuttanut, kun purjehditte Helderin ympäri, niin odottakaa\n    käskyjäni.\n\n                                  Vilhelm Blois de Treslong.\n\nGalaman kasvot synkistyivät mielipahasta kun hän luki tämän käskyn.\n\n\"Oletko tuonut muassasi riittävästi ampumavaroja ja ruoka-aineita?\"\nkysyi hän, kääntyen Hannuun.\n\n\"Ei niin vähääkään\", oli vastaus. \"Te ette koskaan ole nähnyt\nsellaista komentoa, kuin laivastossa oli. Ei kenelläkään ollut\nsyömistä eikä juomista, ja parasta kaikesta on, että kuningatar\nElisabeth on ilmoittanut amiraalille, että tämän joko täytyy jättää\nEnglannin ranta tai jäädä sinne omalla vastuullaan; onpa hän vielä\nkieltänyt alamaisiaan myymästä meille ruokaa ja ampumatarpeita. Nyt\nolemme todella kerjäläisiä. Toivon, että me löydämme jotakin hyvää\nja lämmintä Enkhuizenissä, muuten täytyy minun paistaa ja syödä oma\nkoirani.\"\n\n\"Mutta eikö Roobolilla eikä muilla päälliköillä ole mitään meille\nantaa tai lainata, kunnes saamme jotakin hankituksi?\" kysyi Yonker.\n\n\"Minä kysyin Roobolilta, mutta hän vastasi, ettei hän itsekään ole\ntänä päivänä syönyt muuta kuin raakaa silliä ja laivakorppuja\",\nvastasi Hannu; \"ja te voitte arvata, mikä hätä on käsissä, kun\nupseerit, neuvotellessaan amiraalin luona, joivat vettä ja rommia\nviinin asemasta.\"\n\nGalama naurahti tälle hädän kuvaukselle ja kysyi:\n\n\"Kuinka sinä saatoit sen nähdä? Ethän sinä ollut sotaneuvottelussa?\"\n\n\"Tietysti minä siellä olin, Yonker; kuinkas muuten?\" vastasi Hannu,\nikäänkuin hänen arvoaan olisi loukattu. \"Ja pidinpä vielä puheenkin.\nRyöstöstä ja rosvoamisesta väiteltiin kovasti, ja kreivi vannoi, että\nhän ryöstäisi kaikki kaupungin kirkot, mutta Treslongin herra ja\nminä, me lasketimme hänelle selvää totuutta, sen voin vakuuttaa.\" --\nJa Hannu silitti partaansa ylpeän näköisenä.\n\nOmituista, mietti Galama, noustessaan Hannun kanssa laivankannelle.\n\"Kreivi pitää niin kiinni arvosta ja säädystä, etten olisi uskonut,\nettä hän olisi sallinut sinun istua neuvospöydän ääressä. -- Joka\nmies kannelle! -- Mitä hän lausui?\"\n\n\"Kas Yonker\", sanoi Hannu, \"enpä minä juuri istunutkaan pöydän\nääressä, mutta olin kuitenkin kajuutassa antamassa neuvoja ja muuta\nsenkaltaista. Ja koska tiesin, mikä herra de Treslongin ajatus\noli, lausuin minäkin mielipiteeni samaan suuntaan; annoinpa vielä\nvaroituksenkin kreiville, ettei hän kiroisi niin julmasti.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Galama, joka kyllä tiesi, kuinka paljon hän sai uskoa;\n\"minä ymmärrän, mitä se oli. Sinut käskettiin sisään antamaan\nselityksiä. -- Tuossa on väki. Laivankansi puhtaaksi!\"\n\nLaivan väki, yhteensä ainoastaan kolmekymmentä miestä, oli nyt koossa\nkannella. Käsky toimitettiin nopeasti. Kun kaikki miehet jälleen\nolivat kokoontuneet Galaman ympärille, lausui hän:\n\n\"Olin toivonut, että tänään olisin voinut antaa teille tuoreita\nruokavaroja; mutta nyt näyttää koko laivasto olevaa samassa tilassa\nkuin mekin, niin että sillä ei ole omiksikaan tarpeikseen. Kuitenkin\ntulemme vielä jonkun päivän toimeen ja kun nyt lähdemme Enkhuizenia\nkohden, toivon minä, että jokainen tarkasti ja vikkelästi tekee\ntehtävänsä. Me lähdemme matkalle kahden tunnin kuluttua.\"\n\nMiesten kasvoilla kuvastui pettymystä, kun he kuulivat, etteivät he\nvieläkään saisi parempaa ravintoa, mutta saadessaan tietää, mihin\nheidät määrättiin lähtemään, riemastuivat he jälleen, sillä Enkhuizen\noli tunnettu rikkaaksi paikaksi ja näihinkin aikoihin saisi sieltä\nvarmaan jotakin. Miehiltä kului noin kaksi tuntia valmistuspuuhiin,\nkun kaikki pantiin retkeä varten kuntoon, kanuunat ja kiväärit\npuhdistettiin, miekat ja tikarit hiottiin teräviksi, ja monta muuta\ntyötä ja temppua tehtiin.\n\n\"Mutta mikä tulee meille neuvoksi, Yonker\", kysyi Hannu, \"jos\nkohtaamme espanjalaisen sotalaivan? Olen tarkastellut ampumavaroja\nja huomannut, ettei meillä ole kuin korkeintain kolme kuulaa kutakin\nkanuunaa varten ja ruutikin on aivan vähissä.\"\n\n\"No, Hannu\", vastasi Galama, \"me laskemme sen lähellemme ja tartumme\nsiihen kiinni, ellei mikään muu auta. Treslongin herra ei nähtävästi\ntule. -- Nostakaa ankkuri!\"\n\nMuutaman minuutin ajan kuului vain rautaketjujen rätinää, kun\nankkuria vivuttiin ylös. Tuuli, joka oli kääntynyt länteen, pullisti\npurjeita ja Galama lähti vastenmielisesti sille mainiolle matkalle,\njonka seurauksia hän ei voinut aavistaa.\n\n\"Lähetä kaksi miestä ylös mastohäkkiin, Willem. Käske heidän tarkasti\ntähystellä laivoja\"; komensi Galama ja lähti alas nauttiakseen\njotakin virkistävää.\n\n\n\n\nXXIV\n\nLaiva näkyvissä!\n\n\n\"Näkyvissä on laiva, Yonker\", oli tieto, jonka Hannu seuraavana\naamuna toi kajuuttaan.\n\n\"Mikä laiva se on?\" kysyi Karel, hypäten alas sängystä ja siepaten\nylleen muutamia vaatekappaleita.\n\n\"Mikäli minä voin nähdä, on se espanjalainen, ja se on meidät\näkännyt, sillä se on vetänyt tuuleen kaikki purjeensa. Se näyttää\npelkäävän.\"\n\nGalama riensi laivan kannelle. Kuten Hannu oli sanonut, näytti laiva\nolevan espanjalainen kauppa-alus.\n\nYonker levitti niinikään kaikki purjeensa ja ennen pitkää kiiti\nnopeakulkuinen alus liukkaasti myötätuuleen.\n\nVäki odotti maltittomasti, mitä tästä seuraisi. Se oli\nkummannäköistä joukkoa. Oli vain aniharvoja, joilla ei kasvoissaan\ntaikka ruumiissaan ollut jotakin merkkiä inkvisitsionin kovasta\nkurituksesta. Miltä oli korvat, miltä nenä leikattu pois, miltä oli\nlyöty hampaat suusta, minkä otsassa irvisteli julma polttomerkki.\nHeidän pukunsa olivat omituisia ja he olivat aseissa hampaita myöten,\nheillä oli kirveitä, miekkoja, pistooleja ja tikareita. Ajatus\nlähenevästä taistelusta sai nähtävästi heidän mielensä tulisesti\nhehkumaan ja heidän ulkomuotonsa olisi varmaankin outoa säikyttänyt.\n\nYhtäkkiä tunsi Hannu jonkun nykäisevän häntä hiasta.\n\n\"Vielä toinenkin kaapattavana, Hannu\", lausui vanhan tuttavamme\nPietari Blinkin karkea ääni, samalla kun hän sormellaan osoitti\ntaivaan rantaa, jonka takaa toinen vieras laiva oli ilmestynyt. Hannu\nkatsahti sinnepäin.\n\n\"Onko tuo tuolla takanamme Roobolin laiva?\" kysyi Galama, osoittaen\nkolmatta laivaa takanaan.\n\n\"On. Annetaanko sille merkki?\"\n\nGalama oli hetken aikaa kahden vaiheilla, kumpaako laivaa hän lähtisi\najamaan takaa, mutta nähtyään Roobolin laskevan toisen aluksen\nperään, kiinnitti hän kaiken huomionsa toiseen. Kerjäläisten laiva\nläheni sitä selvästi. Kauppa-aluksen kaikki purjeet olivat tosin\nnostetut, mutta ankaran raskas lasti sekä seikka, ettei se ollut\npikapurjehtijaksi rakennettu, esti sitä pääsemästä pakoon.\n\n\"Se muuttaa suuntaansa, Yonker\", huomautti Hannu. \"Entä jos\nlaskisimme suoraa päätä sen kimppuun. Sitä kelpaisi katsella!\nViskataan ne kaikki kalojen syötiksi!\"\n\n\"Entä jos sinä pitäisit suusi kiinni\", sanoi Galama totisesti ja\nkäski ohjata laivan toiseen suuntaan, että he olisivat voineet\nseurata kauppa-alusta.\n\nMutta tämä näytti valmistautuvan taisteluun. Se muutti jälleen äkkiä\nsuuntaa, kääntyi entisille jäljilleen ja kulki jonkun välimatkan\npäässä kaapparin ohi. Samalla tuiskahti tulta sen kannelta, kuului\npaukaus ja kuula lentää vingahti Geusien laivan köysistön läpi.\nGeusit päästivät riemuhuutoja ja riensivät kanuunainsa luo, kun\ntoinen kuula seurasi ensimäistä ja keulalaidan kohdalta lensi laivan\nyli.\n\n\"Hiljaa!\" huusi Galama, tömistäen jalkaansa. \"Joka mies paikalleen\neikä sanaakaan! Nuo miehet eivät näytä tietävän, kuinka ammutaan;\nannas minä opetan heitä.\"\n\nJa astuen pitkän kanuunan luo, hän tähtäsi tarkasti ja laukaisi.\n\nLaukaus osui, sillä espanjalaisen kokkapuu lensi pirstoiksi.\n\n\"Tähdätkää sen perämastoa, Yonker\", huikkasi Hannu haltioissaan.\n\n\"Mieluummin peräsintä\", murisi Blink, joka kuului kanuunan\nhoitoväkeen.\n\n\"Sitä minäkin\", sanoi Galama ja uudestaan tähdäten näki hän\nilmeisellä mielihyvällä, että kuula sattui peräsimen yläpuolelle ja\nlöi murskaksi kajuutan kalterin. \"Hiukan alemmaksi tällä kertaa\", hän\npuhui itsekseen, nähdessään, että espanjalainen pani purjetta, niin\npaljon kuin mastoon mahtui.\n\n\"He paiskaavat lastinsa mereen\", huusi Hannu, kun mytty mytyn, tukku\ntukun, astia astian perästä vierähti veteen ja uiskenteli aalloilla.\n\n\"Siitä leikistä tehdään loppu\", sanoi Karel ja laukaisi toisen\nkanuunan. Kuula iski peräsimeen juuri veden rajalla ja kuohu\npirskahti kajuutan akkunalle. Kerjäläisparvi remahti riemuhuutoihin;\nlaukauksen vaikutus näkyi kohta. Kauppa-alus pyörähti tuulen mukaan\nja horjui niinkuin juopunut.\n\n\"Eikö mestari Barendsin olisi parempi mennä alas?\" sanoi Hannu\nisännälleen, kun hän huomasi saarnaajan seisovan kajuutan oven\nvieressä.\n\nMeri-ilma oli epäilemättä tehnyt hänelle hyvää, sillä hänen\nvartalonsa oli käynyt suoraksi, hänen ihonsa päivettynyt eikä hän\nenää ollut se surkastunut raukka, joka julisti totuutta van Alphenin\nladossa.\n\nJuuri kun Karel aikoi mennä saarnaajan luo ja pyytää häntä karttamaan\ntaistelun vaaroja, tuli Barends itse häntä kohden ja lausui:\n\n\"Eikö teistä olisi soveliasta sanoa miehille, etteivät tarpeettomasti\nvuodata verta, vaan ottavat vangiksi kaikki, jotka eivät tee\nvastarintaa? Mitä vähemmän verta, sitä kauniimpi voitto.\"\n\n\"Te puhutte oikein, mestari Barends; mutta eikö teidän olisi parempi\nistua suojassa? Täällä kenties menetätte henkenne\", Galama sanoi.\n\n\"Minä en pelkää\", vastasi Barends hymyillen. \"Kyllä minä itseni\nsuojaan.\"\n\nAsian laita oli näin. Saarnaaja rakasti hellästi Galamaa ja oli\npäättänyt jäädä kannelle, nähdäkseen miten hänen kävisi. Hän ei\nkuitenkaan arvannut, että hänen apuaan pian kysyttäisiin.\n\nHyvillä mielin hän näki, että Karel kutsui miehet ympärilleen ja\nlyhyesti ja vakavasti teroitti heille, että turhaa verenvuodatusta\noli vältettävä ja että heidän päämääränsä oli estää vihollislaiva\npääsemästä Zuyder-Seehen ennen heitä itseään; sillä jos se ennättäisi\nilmoittamaan heidän tulostaan, olisi koko retki pilalla. -- Hän näki,\nkuinka miehet ylpeydellä katsoivat kaunista päällikköään ja monen\nkasvoista hän havaitsi että hänen sanojaan aijottiin totella.\n\nSitten Galama lähetti itsekunkin paikalleen ja katseli tarkasti\nkauppa-alusta, joka lähestyi nopeasti.\n\n\"Keksit esille ja tykkilaita alas!\" kajahti käsky ja tuokion päästä\nheitettiin espanjalaiseen pitkiä tankoja, joitten nenässä oli hirveät\nhampaat ja vekarat. Tämä oli suuri kolmimastoinen laiva, joka oli\nvarustettu kaikella muulla, vaan ei miehillä, sillä ainoastaan\nmuutamia päitä piipotti laidan takaa. Ankaran lastinsa vuoksi se\noli niin painunut veteen, että sen ja kaapparin kansi olivat aivan\ntoistensa tasalla. Kansi oli tavaramyttyjen ja tynnyrien peitossa,\nkun laivaväen yritys heittää nämä mereen oli nähtävästi jäänyt kesken.\n\nGalama seisoi välkkyvä miekka kädessään joukkonsa etunenässä ja\nodotti hetkeä, jolloin iskettäisiin yhteen.\n\nKeksit tulla sälähtivät alas ja repivät espanjalaisen tykkilaidasta\nsieltä täältä kappaleita. Muutamat sen laivamiehistä koettivat hakata\nkeksejä poikki, mutta luopuivat siitä heti, kun pistoolien kuulat\nalkoivat vinkua heidän korvissaan.\n\n\"Yli!\" huusi Galama ja syöksyi vahvalla huippauksella\nvihollislaivaan, kaikki miehet perässään; mutta täällä annettiin\nkuumempaa löylyä kuin he olivat odottaneetkaan. Espanjalaiset olivat\nlaivan keskikohdalle rakentaneet tynnyreistä ja tavarapakoista vahvan\nseinän, jonka takaa he taistelivat vimmattujen voimalla. Tuokioksi\ntaantuivat Geusit. Mutta silloin kaikui Galaman ääni ja hänen uljas\nmuotonsa nähtiin kasan päällä. Yhtäkkiä kohosi sen takaa pitkä, laiha\nmies, ja nosti ylös suuren riu'un, jolla hän iski toista kypärään.\nYonker horjahti ja kaatui selälleen kannelle.\n\nBarends, joka oli jäänyt kaappariin, ennätti tuskin nähdä tämän,\nkun hän ajattelematta omaa vaaraansa riensi kohta paikalle Yonkerin\nluo. Sillä välin oli syntynyt ankara ottelu hänen ruumiinsa\nympärillä. Espanjalaiset tulivat kasansa takaa esille ja Kerjäläiset\nraivoissaan päällikkönsä vahingosta karkasivat heitä vastaan. Melkein\nyliluonnollisella ponnistuksella onnistui saarnaajan saada Galaman\nhengetön ruumis pois taistelun tuoksinasta. Jännittäen kaikkia\nlihaksiaan ja hermojaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi\nGeusi-laivan kajuuttaan. Siellä hän laski hänet vuoteelle, otti hänen\npäästään kypärän, jossa oli syvä lovi, ja alkoi vedellä valella noita\nkalpeita kasvoja sekä kostuttaa huulia viinalla.\n\nYlhäältä kuului hirmuinen meteli. Pistoolien räikeä paukkina,\nmiekkojen kalske, haavoitettujen ja kuolevien voihkina, huudot ja\nkiroukset kaikuivat yhdessä sekamelskassa. Yhtäkkiä kaikki vaikeni.\nMitä se tiesi? Olivatko he voitetut vai voittaneet? Samalla järisytti\nkova kanuunan laukaus laivaa. Sitä seurasi huumaava riemun huuto.\nLaivat, jotka kuin kaksi julmaa petoa olivat iskeneet kiinni toinen\ntoiseensa, puskivat yhtä mittaa, taistelun kestäessä, toinen\ntoistaan, surkeasti natisten ja säestäen sitä hirveätä kalman\nsoittoa, joka kaikui ylhäältä. Vähitellen vaikenivat pistoolit,\nmiekan kalske hiljeni eikä lopuksi kuulunut kuin askeleita, jotka\nkiirehtivät laivan kantta pitkin.\n\n\"Missä minä olen?\" sanoi Galama heikolla äänellä, avaten silmänsä.\n\n\"Jumalan kiitos, että olette vielä hengissä\", huusi Barends\niloisesti, ojentaen Yonkerille viini-maljaa. \"Juokaa tästä!\nPakottaako päätänne?\"\n\n\"Voi minun päätäni!\" sanoi Galama kuin unissaan. \"Mitä olen minä\ntehnyt?\"\n\n\"Te taistelitte espanjalaisen laivan kanssa\", vastasi Barends.\n\n\"Kas, nyt minä muistan\", lausui Galama, silmäillen ympärilleen\nkajuutassa, ja koko seikka selveni hänelle. \"Minä en kuule mitään\nmelskettä. Vieläkö he taistelevat? Olemmeko voittaneet, vai -- --?\"\nja hän pyrki ylös.\n\nMutta Barends painoi hänet lempeästi alas, sanoen:\n\n\"Älkää nousko, Yonker. Te heräsitte juuri tainnoksista. Taistelu on\nvastikään päättynyt ja minä lähden nyt ottamaan selvää siitä, kuinka\nse loppui.\"\n\nKun hän nousi ylös lähteäkseen, kuului joku tulevan portaita alas.\nGalama sieppasi pistoolinsa luullen vihollisen lähenevän. Mutta se\noli vain Pietari Blink, joka pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi:\n\n\"Onko Yonker täällä?\"\n\n\"On, Pietari. Astu sisään ja kerro miten taistelu päättyi\", sanoi\nGalama.\n\n\"Oi Yonker, olen niin julmasti iloinen, kun näen Teidän Ylhäisyytenne\nhengissä jälleen\", sanoi Pietari vilpittömän ilon puuskassa, luopuen\nkerran tavallisesta harvasanaisuudestaan. \"Me ne otimme, löimme\npalasiksi. Kultaa, hopeaa, viiniä, leipää, lihaa, vankeja.\"\n\nGalamaa ja Barendsia nauratti tuo saaliin luettelo. Willem niminen\nmerimies astui sisään ja ilmaisi hänkin ilonsa siitä, että Yonker oli\nelossa. Vastaukseksi Galaman kysymyksiin hän kertoi:\n\n\"Me valloitimme laivan, herra kapteeni. Sillä on kallisarvoinen lasti\nsilkkiä ja viiniä, sekä rahaa kasottain. Siellä oli viisitoista\nsoturia ja seitsemän matkustajaa, jotka kaikki joutuivat vangiksemme,\npaitsi kahdeksaa, jotka kaatuivat. Meiltä on kaatunut viisi miestä,\nmutta useat ovat pahoin haavoitettuja.\"\n\n\"Missä Hannu on?\" kysyi Galama levottomasti.\n\n\"Hän vartioi vankeja. Ilman häntä ei meidän olisi käynyt niin hyvin\nkuin kävi. Varustus-vallia ei saatu kumoon, ennenkuin hän kerran\nräjähytti sitä kanuunalla, niin että koko kasa lensi hujan hajan.\nSiitä hetkestä oli voitto meidän. Matkustajien joukossa oli eräs\npappi, joka taisteli pahemmin kuin lempo.\"\n\n\"Minä lähden sairaita ja kuolevia katsomaan\", sanoi Barends, nousten\nylös. \"Teidän täytyy nyt levähtää; älkää yrittäkökään nousta. Willem\npitää huolta teistä. Te jaksatte kyllä omasta mielestänne hyvin,\nmutta maatkaa vielä. Minä olen teidän lääkärinne, totelkaa siis.\"\n\nKoska Yonker todelta ei voinutkaan aivan hyvin ja saattoi luottaa\nWillemiin, noudatti hän neuvoa. Vasta illempana hän heräsi\nvirkistävästä unesta ja lähti laivan kannelle.\n\nYötuuli puhalsi kalseana ja laineet, jotka paisuivat korkeiksi,\nhuuhtoivat toisinaan laivan kantta. Mutta Yonker, jonka rinnassa\nkävi samanlainen myrsky, katseli jonkinlaisella mielihyvällä noitten\nvihollisten raivoa, jotka olivat kaikkia espanjalaisia väkevämmät.\nKun hän seisoi peräsimen äärellä, jaellen käskyjä, muistuivat hänen\nmieleensä entiset olot ja vaiheet, mutta samassa seisoi Hannu hänen\nvieressään kompassilyhdyn himmeässä valossa. Hänen kasvoillaan oli\nilme, jota Galama ei koskaan ennen ollut niissä huomannut.\n\n\"Minä soisin, että te menisitte alas kajuuttaan\", sanoi hän lyhyesti\nja melkein värisevällä äänellä.\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Karel. Hän ei voinut käsittää palvelijansa\nkäytöstä ja luuli, että oli tekeillä kapina.\n\n\"Minulla on tuolla alhaalla eräs vanki, jonka te luullakseni\nmielellänne näette\", vastasi Hannu, osoittaen kajuuttaa.\n\n\"Kuka se lienee? Kas tässä, tartu peräsimeen ja ohjaa\npohjois-koillista kohti\", sanoi hän, jättäen peräsimen erään\nlaivamiehen haltuun ja seuraten Hannua kajuuttaan. Ovi aukeni, ja\nkun hänen silmänsä olivat vähän tottuneet hämärään valoon, näki hän\nGerard Blockin eli isä Sextuksen istuvan tuolilla. Hänen kätensä\nolivat sidotut selän taa ja häntä vartioitsi kaksi miestä, sapelit\nkädessä.\n\nGalama säpsähti ja tarttui Hannun käsivarteen. -- Häntä huimasi ja\nhetken aikaa näytti siltä, kuin ne intohimot, joita vangin näky\nhänessä sytytti, olisivat olleet niin voimakkaat, ettei hän voinut\nniitä hillitä. Mutta hän malttoi mielensä ja tuokion jesuiittaa\nsilmäiltyään pani pistoolinsa pöydälle ja sanoi noille kahdelle\nmiehelle:\n\n\"Te saatte mennä, mutta yksi teistä olkoon vartiana oven takana.\"\n\nMiehet poistuivat, ja nuo kolme miestä olivat taas kerran, niinkuin\nse useasti ennen, yhdessä.\n\n\n\n\nXXV\n\nKolmen tuttavan kohtaus.\n\n\n\"Vihdoinkin yhdymme jälleen\", sanoi Galama jesuiitalle, joka äreänä\nja kylmäkiskoisena istua jurotti tuolilla.\n\nTuokion aikaa katselivat molemmat miehet toinen toistaan äänettöminä.\nGalaman silmistä loisti sääliä, mutta Sextuksen silmänluonti oli\nrohkea, melkeinpä julkea ja voitonriemuinen.\n\n\"Päästäkää irti siteet, joilla hän on köytetty\", käski Galama,\n\"ja jättäkää ainoastaan hänen kätensä kiinni\". \"Ellette ollenkaan\nyritä päästä vapaaksi\", jatkoi hän kääntyen pappiin, \"tulee olonne\nniin helpoksi kuin mahdollista, mutta jos vähänkin yritätte, on\nvälttämätön kuolema edessänne.\"\n\n\"Ettehän toki tahdo, että uudestaan lasken irti tuon peevelin?\" kysyi\nHannu kummastuneena; \"minulla ja kolmella neljällä muulla miehellä\noli täysi vaiva saada hänet sidotuksi. Hän piti puoliaan kuin\ntiikeri. Eikö hän ole ansainnut siteitä?\"\n\n\"Entä sitten! Hänen ei tarvitse kärsiä ylenmäärin. Hän tietää mikä\nhäntä odottaa. Leikkaa siteet poikki ja seiso hänen takanaan.\"\n\nHannu katkasi vastahakoisesti siteet, otti tuolin ja istuutui papin\nviereen, jonka olo näytti paljon huojenevan.\n\n\"Eniten kummastuttaa minua\", lausui Galama, hetken aikaa ääneti\nkatseltuaan Sextusta, \"tuo julkeus, jolla te, töistänne huolimatta,\nkatselette minua vasten silmiä. Te olette varmaan kokonaan tunnoton,\nellei teihin ensinkään koske se tuska, jota olette minulle saattanut.\"\n\n\"Jos olisitte noudattanut minun neuvoani ja suvainnut minun toteuttaa\ntuumani, Yonker, olisi teidän käynyt paremmin kuin nyt\", sanoi\njesuiitta vakavalla äänellä.\n\n\"Hyvä neuvo!\" sanoi Hannu ja asettaen suunsa papin korvan juureen,\nhän lisäsi: \"Mitenkä nyt on ratsuväen laita?\"\n\nPappi punastui kiukusta ja sanoi tuokion kuluttua:\n\n\"Koska olen vihollisten käsissä ja sidottuna, täytyy minun kärsiä\nsellaisia solvauksia, joita ei kukaan muuten olisi uskaltanut minulle\nsanoa. Mutta te, Yonker, joka ennen näytitte minusta pitävän, älkää\nsuvaitko tuon ryökäleen saastuttaa minua myrkyllisellä hengellään.\"\n\n\"Se ryökäle antoi teille kerran hyvän läimäyksen, ha ha!\" lausui\nHannu.\n\nKarel käski katseellaan palvelijan vaieta. Hän jatkoi:\n\n\"Arvattavasti te tiedätte, että olette Meri-Geusien käsissä ja\nkeskellä heidän laivastoaan, niin että pako tällä kertaa on mahdoton.\nOlen kokenut niin paljon teidän kaksimielisyyttänne, etten voi\nluottaa teidän pienimpäänkään sanaanne; mutta neuvon kuitenkin, että\nvilpittömästi ja verukkeita tekemättä vastaatte kysymyksiini. Teillä\non sulaa surua, eikä vähääkään apua siitä, ellette noudata tahtoani.\nVäkivaltaan en ryhdy teitä kohtaan, mutta teidän täytyy vastata\nminulle.\"\n\n\"Minä tiedän, että ympärilläni on pieni parvi laivoja, joiden haltiat\nsanovat itseään meri-kerjäläisiksi ja kehuvat käyvänsä sotaa Espanjaa\nvastaan. Mutta koska vieläkin suuresti kunnioitan teitä, Yonker,\nvaroitan teitä: älkää katkaisko hiuskarvaakaan minun päästäni. Se\nlaiva, jossa minä olen kulkenut, kuuluu erääseen kauppalaivastoon,\njota suojelee vahva joukko sotalaivoja. Ne voivat äkkiä tulla teidän\nkimppuunne. Minä olen arvokkaampi mies kuin te luulettekaan, ja minun\nkuolemani kostettaisiin ankarasti jokaiselle, joka on ollut siihen\nsyypää.\"\n\n\"Kerjäläisistä puhuessanne, olette, luulen minä, rohkein meistä\nkaikista\", sanoi Hannu. \"Kuinka uskallatte, herra, uhata minua\nja minun isäntääni omalla laivallamme? Jos laivastonne tulisi,\npelmuuttaisimme sitä niinkuin minä nyt teitä.\" Ja hän ravisteli\njesuiittaa korvista.\n\n\"Jätä hänet rauhaan!\" sanoi Galama ankaralla äänellä.\n\n\"Hän on vain petollinen jesuiittakoira\", mutisi Hannu. \"Teidän\nasemassanne en suuria kursailisi hänen suhteensa.\"\n\n\"Missä on Agnes? missä sisareni?\" kysyi Galama otsa rypyssä astuen\npapin ääreen. Hänen huulensa värisivät mielenliikutuksesta.\n\n\"Ne ovat mennyttä kalua!\" vastasi pelkäämätön pappi kolkolla äänellä.\n\nGalaman posket kävivät tuhkanharmaiksi. Hän puristi yhteen huulensa\nja hänen silmistään leimahti vihan tuli. Mutta hän hillitsi itsensä\nja sanoi:\n\n\"Minä en kysynyt teiltä sitä. Minä tahdoin tietää, missä he ovat.\"\n\n\"He ovat teiltä menneet iki päiviksi!\" oli sama kolkko vastaus.\n\n\"Tuolla tavalla ei hänen kanssaan tulla toimeen\", mutisi Hannu, ja\nluoden pappiin hurjan silmäyksen hän lisäsi: \"Minä työnnän tikarini\nkylkiluittenne väliin, ellette vastaa siivosti. Suu puhtaaksi!\"\n\n\"Hiljaa, Hannu\", käski Karel. \"Sextus eli Block, taikka mikä nimenne\nlienee, minä huomautin teille, että teidän kohtalonne on omassa\nkädessänne. Minun ankara velvollisuuteni on heittää teidät amiraalin\nhuostaan, ja jos tunnette kreivi Lumein, tiedätte kyllä, ettei\nteidän tarvitse odottaa armoa. Mutta minä voin myöskin jättää teidät\ntämän laivan päällikön, herra de Treslongin käsiin, ja voinen ehkä\nlievittää tuomiotanne. Kummanko valitsette? Teidän täytyy vastata\nkysymyksiini, taikka olette huomenna amiraalin kourissa ja silloin --\nJumala teitä armahtakoon.\"\n\n\"Minä en pyydä kenenkään armoja\", vastasi pappi. \"Luuletteko, että\nminä pelkään uhkauksianne, Yonker? Luulisinpä teidän vanhastaan\ntietävän, ettei paljastettu miekkakaan minua säikähytä ja että\nkuolema on minulle yhtä suloinen kuin elämä. Kuolema saattaa minut\ntaivaan riemuihin, ja ennenkuin luovun niistä kunnottomalla teolla,\nriennän vapaaehtoisesti sen helmaan. Minä halveksin teidän armoanne.\"\n\n\"Sinä ulkokullattu! sinä valehtelija-koira!\" huusi Hannu, karaten\nylös ja tarttuen jesuiitan kurkkuun. \"Oletko ennen tuntenut tuota\nkouraa? Muistatko, kuinka minä sinua kuristin, kunnes kasvosi kävivät\nsinisiksi ja sinä rukoilit armoa ja lupasit sanoa kaikki? Sano se\nnyt, koira, tahi minä puserran mustan sielusi ulos sinusta.\"\n\n\"Hellitä, Hannu! Lähde pois. Kuuletko?\" lausui Galama käskevällä\näänellä ja vapautti papin, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi.\n\n\"Ja minkätähden kohdellaan tuota konnaa kuin pikkulasta?\" kysyi Hannu\nsäihkyvin silmin. \"Hän on minun saaliini, ja jos olisin tietänyt,\nettä te lellittelette häntä tällä tavalla, olisin ennemmin hakannut\nhänet palasiksi. Ettekö näe, että hän tekee pilaa teistä ja pitää\nteitä aivan pehmeänä miehenä? Hän on sitä lajia koiraa, jolle ei\nsyötetä makeisia. Teidän jaloutenne ja kristilliset periaatteenne\neivät vaikuta häneen pienimmälläkään tavalla.\"\n\nMutta hänen isäntänsä osoitti äänetönnä ovea ja Hannu asettui sen\nviereen, sadatellen hammastensa välistä muutamien ihmisten tuhmuutta.\n\n\"Eikö siis mikään saa teitä puhumaan?\" sanoi Yonker surullisella\näänellä.\n\nJesuiitta oli vaiti.\n\n\"Te olette tehnyt minulle paljon pahaa, Sextus\", jatkoi Karel,\n\"mutta minä annan sen teille anteeksi. Vaikken ennen ollut teitä\nnähnyt, olette jostakin syystä, jota vieläkään en ymmärrä,\nsukeltanut suosiooni ja julmasti ja kylmäkiskoisesti tuottanut tuhoa\nrakkaimmilleni. Teidän tähtenne uhrattiin kreivi Egmont ja ilman\nteitä olisi armas isänmaani yhtä vapaa kuin kalat tuolla syvällä.\nTeillä ei ole mitään syytä tallettaa salpain takana Agnesia ja\nMariaa. Sanokaa, missä löydän heidän vankihuoneensa, ja jos kukaan\nkuolevainen saa heidät vapaaksi, niin minä saan.\"\n\nTuskallisesti odottaen katseli hän vankia, joka tuokion aikaa näytti\narvelevan.\n\n\"Ennen kaikkea vaadin vapauttani\", lausui hän selkeällä äänellä.\n\nYonker rypisti otsaansa ja kova taistelu näytti riehuvan hänen\nrinnassaan. Vihdoin luopui hän siitä ajatuksesta.\n\n\"Sitä en voi teille antaa, mutta minä tahdon puhua hyvää teidän\npuolestanne.\"\n\n\"Puhua hyvää!\" vastasi jesuiitta halveksien. \"Minä tahdon saada\nvapauteni. Ettekö tahdo antaa minulle sitä?\"\n\n\"Minä en voi\", vastasi Galama lujasti.\n\n\"Teitä ei paljon hyödyttäisi vaikka ilmoittaisinkin tuon asian\",\nvastasi pappi. \"Olen jo teille sanonut, ettei valtanne ulotu heihin.\"\n\nHänen äänessään oli jotakin kamalaa, joka kauhistutti Yonkeria.\n\n\"Kuinka!\" sanoi hän voihkien; \"eikö minun valtani ulotu heihin?\nOvatko he kuolleet?\"\n\n\"He ovat kuolleet\", toisti pappi.\n\nGalama vaipui tuolille. Hänen päänsä painui käsien varaan pöytää\nvastaan. Vähän aikaa vallitsi kajuutassa haudan hiljaisuus.\n\n\"Minä tiedän, etteivät he ole kuolleet\", puhui Hannu itsekseen, astui\nisäntänsä luo ja kosketti hänen käsivarttaan.\n\nYonker katsahti ylös, ja hänen kasvoissaan kuvastuva tuima tuska\nnäytti hämmästyttävän pappiakin.\n\n\"Tuo ei kelpaa\", sanoi Hannu. \"Hän ei ole tehty samanlaisesta\naineesta kuin te. Mutta kidutuksella saadaan hänen kielensä kanta\nirti. Antakaa minun kuumentaa tämä tikari ja polttaa pojan huulia. Se\non mainio keino.\"\n\nUseita lukijoita kenties hirvittää Hannun julmuus; mutta huomattava\non, että siihen aikaan yleensä käytettiin kidutusta ja Hannu oli\naikakautensa kannalla.\n\nGalama ei ottanut kuuleviin korviin palvelijansa ehdotusta ja viipyi\njonkun aikaa äsken kuvaamassamme asennossa.\n\n\"Häntä voi tallettaa minun kajuutassani\", sanoi hän, nousten ylös.\nHän oli levollinen, mutta kalman kalpea. \"Ulkopuolella vartioikoon\nkaksi miestä eivätkä he saa päästää ketään sisään, ei sinuakaan,\nHannu. Odota, minä lukitsen oven ja otan avaimen. Hänen täytyy astua\ntuomarinsa eteen. Minulla ei ole valtaa häntä rangaista.\"\n\nSitten hän sulki kajuuttansa oven ja lähti laivan kannelle.\n\nKun seuraavana aamuna himmeä rusko taivaan itärannalla ilmoitti uuden\npäivän tuloa, oli Galama yhä vielä laivan kannella. Tuuli, joka yhtä\nmittaa vaihteli, puhalsi joka suunnalta yhtä rajusti ja paisutti\npauhaavat, kuohupäiset laineet vuorten korkuisiksi. Joka mies puunasi\nahkerasti, täyttääkseen Yonkerin käskyjä, joita yhtä mittaa kajahti\nmyrskyssä. Kaiken yötä pyrkivät he Zuyder-Seehen, mutta myrsky esti\nheitä ja pakotti heitä odottamaan päivän valkenemista.\n\n\"Minä en luule, Yonker\", sanoi Hannu, joka auttoi Willemiä peräsimen\nhoidossa, \"että me pystymme tuota tekemään. Näittekö noita laivoja?\nMinä olen varma, että koko laivasto on samassa asemassa kuin me ja\ntaistelee turhaan myrskyä vastaan. Teidän olisi parasta mennä alas\nnauttimaan lepoa. Me laskemme ankkurin ja parin tunnin kuluttua tulen\nteitä huutamaan.\"\n\n\"Yonker näyttää oikein sairaalta\", lausui Pietari Blink.\n\nJa niin tosiaan olikin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä\najettuneet; hänen partansa ja tukkansa, joita suolainen merivesi oli\nliottanut, olivat takkuiset ja rumannäköiset.\n\n\"Minä menen ja pesen ainakin kasvoni\", sanoi Galama, antaen\npuhetorven perämiehelle. Sen jälkeen hän astui alas ja avasi hiljaa\nkajuutanoven. Se oli pienehkö suoja, jonka toisella puolella oli\nTreslongin kajuutta, toisella varastohuone. Näitten huoneitten\nväliseinä oli jotenkin ohut.\n\nKajuuttaan tultuaan hän äkkiä pysähtyi. Sieltä näkyi himmeää tulen\nhohdetta. Hän ihmetteli tätä, koska hän tiesi, että jesuiitta oli\nlujasti sidottuna pantu hänen vuoteelleen ja ettei hänen huoneessaan\nollut mitään syttyväistä ainetta. Hän astui eteenpäin, mutta pysähtyi\nhypäten taaksepäin ja riensi suoraa päätä laivan kannelle, kun\nsamalla kauhea räjähdys järisytti laivaa ja kajuutasta syöksähti\ntulta ja savua.\n\n\"Joka mies pumppuihin ja valkeaa sammuttamaan!\" huusi Galama ja\nriensi jälleen portaita alas, Hannu ja Pietari kintereillään. Väki\nlähti kohta paikoilleen, tietämättä mitään asiasta, ja kun he näkivät\nsavun tupruavan varastohuoneen kohdalta, asettuivat he riviin ja\nvesiämpärit kulkivat kädestä käteen.\n\nSillä välin oli Galama jälleen saapunut kajuuttaansa. Ensi työkseen\nhän sulki kajuutan oven ja riensi varastohuoneen ovelle, jonka hän\npotkaisi auki. Lieskoja ja savua syöksähti vasten hänen silmiään.\nVaarasta huolimatta ja Hannun käsistä karaten samosi hän liekkien\nlävitse. Tuokion päästä tuli hän jälleen näkyviin, musta möhkäle\nsylissään. Hän astui miesten välitse, jotka Willemin johdolla\nsammuttivat valkeaa, ja laski kantamuksensa Treslongin kajuutan\nlattialle. Sitten palasi hän väkensä luo.\n\n\"Varastohuoneen vasen seinä ja minun kajuuttani ovat tulessa\", lausui\nhän merimiehille; \"ajakaa sinne vettä. Ei tarvitse enää peljätä\nmitään räjähdystä. Saanko minä tuon ämpärin?\" ja tarttuen ämpäriin\nriensi hän jälleen kajuuttaan päin.\n\n\"Pois tieltä! Tämä on parempi kuin teidän vetenne\", ärjäsi Blink,\nsamalla kun hän, kantaen mahdottoman suurta purjetta, jonka joka\nlangasta valui vettä, tuli portaita alas.\n\nKahden kolmen toverin avulla saatiin purje varastohuoneeseen ja\nheitettiin liekkien päälle, jotka pian sammuivat kokonaan.\n\n\"Mistä pääsi valkea irti?\" kyseli väki Hannulta ja Pietarilta, mutta\nkumpainenkaan ei voinut tähän vastata ja kaikkein täytyi tyytyä\narveluihin.\n\nMe voimme kuitenkin selittää lukijalle tämän seikan. Kun Galama\nensi kerran tuli kajuuttaansa, havaitsi hän, ettei valkea ollut\nitse huoneessa, vaan että se pilkotti jostakin väliseinän aukosta.\nLähemmäksi tultuaan huomasi hän, että seinästä oli kiskottu irti\nmuutamia lautoja ja siitä syntyneestä aukosta näki hän valkean\nhohtavan. Hänen päähänsä lensi ajatus. Olikohan pappi päässyt\nsiteistään irti ja tehnyt tuon aukon, oliko hän varastohuoneessa\ntekemässä tuhotöitä? Galama astui aukon luo ja kurkisti sisään.\n\nAivan oikein: siellä seisoi pappi, kynttilä toisessa kädessä ja\ntulilanka toisessa. Vaikka valo oli himmeä, huomasi Galama, että\npitkän tulilangan toinen pää oli kiinni ruutitynnyrissä, joka kolmen\nmuun kanssa seisoi nurkassa. Mutta se ei häntä pelottanut, sillä\nhän tiesi että tynnyrit olivat tyhjät, koska hän oli itse ottanut\nniistä viimeisetkin varat eilistä tappelua varten. Mutta papin\ntakana, lähellä ovea, oli avonainen ruutikirstu. Galama tuli vähän\nkolistaneeksi; heti pappi kääntyi. Kun hän näki friisiläisen kasvot,\nsäpsähti hän ja heitti palavan kynttilänsä ruutikirstuun. Galama\nkarkasi pakoon ja samalla kuului äsken mainittu pamaus.\n\nSeuratkaamme nyt Galamaa kajuuttaan, jonka lattialla, tyyny pään\nalla, jesuiitan runneltu ruumis makasi. Hän oli kauhean näköinen.\nVaatteista ei ollut jäljellä kuin käryävät repaleet ja niitten\nvälistä näkyi ruma, verinen liha. Hänen kasvonsa olivat nokimustat\nja palohaavoja täynnä, suusta näkyi kärventynyt kieli. Hän hengitti\nraskaasti ja heikko voihkina, joka välistä kuului hänen rinnastaan,\noli ainoa, josta huomasi hänen hirveät tuskansa. Galama laskeutui\npolvilleen ja kostutti hänen huuliansa vedellä.\n\nVihdoin Sextus avasi silmänsä, ja katseli vähän aikaa tylsästi ja\ntajuttomasti Galamaa kasvoihin; mutta laivan keinuminen saattoi hänet\nvähitellen tajuihinsa. Hän katseli Yonkeria voiton riemulla ja jotain\nhymyn tapaista, joka huonosti soveltui runneltuneihin kasvoihin,\neleli hänen huulillaan, kun hän koetti mutista muutamia sanoja.\nGalama kallisti päätään ja kuuli epäselvän kuiskauksen:\n\n\"Yhdessä mennään perikatoon.\"\n\nGalamaa hirvitti. Laivan ankara huojunta, miesten raju meteli\nheidän puuhatessaan tulen tukahuttamisessa, aaltojen loiske ja\npauhina -- noista äänistä olisi kyllä voinut luulla, että laiva oli\nhukkumaisillaan; hän ei jaksanut käsittää, että se mies, joka oli\nsaattanut hänelle niin paljon pahaa, iloitsi siitä, että heidän\nehkä oli yhdessä kuoltava. -- Hän ei ymmärtänyt niin kovaa, niin\nleppymätöntä ihmissielua.\n\nHän nousi ja aikoi jättää kurjan miehen yksin, sillä hän näki, ettei\nhänellä enää ollut monta minuuttia elon aikaa. Mutta samalla hän\nmuisti, että hän tiesi Agnesin ja Marian kohtalosta jotakin, ja\nhän päätti vielä kerran tiedustella, olivatko nämä vielä elävien\njoukossa. Hän heittäytyi polvilleen kuolemaisillaan olevan eteen, ja\npannen huulensa hänen korvaansa hän sanoi:\n\n\"Sextus, ajatelkaa, että tuokion päästä seisotte tuomarinne edessä.\nHänen nimessään ja teidän ikuisen autuutenne tähden minä rukoilen\nteitä, sanokaa, missä Agnes ja Maria ovat. Minä annan teille anteeksi\nkaikki, mitä minulle olette tehnyt, mutta laupiaan Jeesuksen nimessä,\njota sanotte seuraavanne, sanokaa se minulle.\"\n\nHän herkesi ja pani korvansa kuolevan suun eteen, kuullakseen\nhiljaisimmankin kuiskauksen. Hän odotti tuskallisesti, mutta vähään\naikaan ei kuulunut muuta kuin papin hengitys. Äkkiä tämä, ikäänkuin\nlamppu, joka viimeisen kerran leimahtaa ja sitten sammuu, liikutti\nkättään ja lausui tuskin kuuluvalla äänellä:\n\n\"Jumalan pyhä äiti! He ovat kuoll--eet, kuol-e--et.\"\n\nJesuiitan ruumista värisytti kerran ja hän lakkasi elämästä.\n\nOnneton Yonker jäi tuokioksi samaan asentoon, polvilleen ruumiin\nviereen. Hän ei kyennyt nousemaan, vielä vähemmin menemään laivan\nkannelle, ja hän olisi tällä hetkellä mielellään itsekin kuollut.\nNyt oli siis kaikki toivo rauennut. Näinä vuosina, jotka hän oli\nviettänyt merellä, oli toivo, jos toisinaan heikkokin, yhäti elänyt\nhänen povessaan, toivo siitä, että Agnes vielä oli elossa, ja pelkkä\najatuskin, että se oli mahdollista, oli virkistänyt häntä ja lisännyt\nhänelle uutta voimaa. Vielä edellisenä iltana, kun pappi oli sanonut,\nettä tytöt olivat kuolleet ja ettei hänen kätensä heihin ulottunut,\nhän ei voinut sitä uskoa. Mutta nyt oli ainoa olento, jolta olisi\nvoinut saada varman vastauksen kysymykseensä, mennyt tuonelaan, --\nvieläpä mennyt vastaus huulillaan.\n\nGalama makasi siinä polvillaan, pää vasten pöytää, kädet riippuen\nalaspäin ja silmät kiinni, yhtä liikkumattomana kuin ruumis hänen\njalkainsa juuressa. Hiljaa lausui hän Agnesin nimeä, ja joka kerta\nkun hän sen lausui, tunsi hän, että kalman käsi löi raunioiksi hänen\ntuulentupansa, ja hän rukoili sydämensä pohjasta voimaa Jumalalta.\n\n\"Lähtekää pois, Yonker, tuo ei kannata\", sanoi Hannu, joka hiljaa oli\ntullut kammioon ja tuokion aikaa katsellut kohtausta. Hän näki, mitä\noli tapahtunut, ja tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän saattoi Yonkerin\nlevolle Treslongin riippumattoon ja huusi sitten Pietari Blinkiä,\njonka kanssa hän kantoi jesuiitan ruumiin Galaman kajuuttaan.\n\n\"Nyt on vihdoinkin saatu ero tuosta konnasta\", lausui Hannu Pietari\nBlinkille. \"Mutta älkäämme toista kertaa hairahtuko. Tuo mies oli\nniin loppumattoman viekas, etten tiedä ... ehkä hän vain on olevinaan\nkuollut, vaikka hän on yhtä terve kuin mekin. Tiedätkö mitä? Me\nheitämme hänet mereen. Ei mitään ratsuväkeä, isä, häh?\"\n\n\"Niin\", sanoi Pietari, \"kääritään mies omaan viittaansa;\" ja tuotuaan\nviitan, joka oli jäänyt riippumattoon ja siten säilynyt valkealta,\nalkoi hän siihen kääriä ruumista.\n\n\"Maltahan, mikä tuo on? Tuossa taskussa on jotakin\", sanoi Hannu,\nkun hänen käteensä sattui jotakin kovaa vaatteen laskoksista. Hän\nlöysi pian taskun ja veti sieltä esiin taskukirjan sekä kolme neljä\nkirjettä.\n\n\"Pyhän inkvisitsionin päävikariolle Brüsseliin\", sanoi Hannu,\nlukien päällekirjoitusta. \"Hänen Ylhäisyydelleen herttua Alballe ja\nKunnianarvoiselle pater Hubertille Brüsseliin. Kas, mitä tämä on?\nPater Hubert! Se on tuo inkvisitsionin paha henki, tuo pikku-mies.\nTämä varmaan sisältää jotakin. Katsotaan!\" ja äkkiä avattuaan kirjeen\nalkoi hän sitä lukea. \"Mitä, veli Sextus? Agnes Vlossert ei luovu\nharhauskostaan. Maria Galama kuoli --. Pekka, vanha veljeni, toimita\nraato pois ja hae enemmän kirjeitä. Minulla on tässä jotakin, joka\nlohduttaa Yonkeria.\"\n\nJa Hannu juoksi kajuuttaan, herätti Yonkerin, joka oli kuin\nhuumeissaan ja kertoi niin paljon kirjeistä, jesuiitoista, isä\nHubertista, naisluostareista ja Agnesista, että hänen isäntänsä\nkiivastui ja tempasi kirjeet hänen kädestään.\n\nKirjeet sisälsivät tietoja Brielin naisluostarin abbedissalta,\nsaman kaupungin pormestarilta ja Flushingin luostarin abbotilta.\nEnsimäisessä, joka oli kirjoitettu isä Hubertille, ilmoitettiin\nhänelle, että Maria Galama oli kuollut heidän viimeisen kohtauksensa\njälkeen, mutta että Agnes Vlossert eli ja pysyi harhauskossaan sekä\nsai siitä kärsiä ansaittua rangaistusta. Kahdessa viimemainitussa\nkirjeessä valitettiin Alballe ja päävikariolle, että molemmat\nkaupungit olivat kokonaan vailla puolustusväkeä, niin ettei\nkunnollisesti saatu järjestystä säilymään. Kun Yonker vielä oli\ntarkoin tutkinut tuota pientä taskukirjaa, vakiintui hänessä yhä\nenemmän se ajatus, ettei hänen elämänsä vielä ollut aivan toivoton.\n\n\n\n\nXXVI\n\nIhminen päättää, Jumala säätää.\n\n\n\"Iso vene miehiä täyteen! kohta!\" huusi Galama, rientäen laivan\nkannelle. \"Eteenpäin, hoi! iso vene alas! Mitä siellä hidastelette?\"\nja maltittomuudessaan hän sieppasi keksin ja jyskytti sillä\nlaivankanteen.\n\nEnnen pitkää pani väki parastaan saadakseen lasketuksi pitkän veneen\nmereen, ja siinä oli täysi työ, sillä meri aaltoili rajusti. Vihdoin\nyritys onnistui, mutta nytkös vaiva alkoi. Laineet viskelivät\nkeveätä alusta kuin herneenpalkoa ja näytti mahdottomalta saavuttaa\namiraalilaivaa, joka purjeet puoleksi kokoonkäärittyinä keinui\nkappaleen matkan päässä ankkurin varassa.\n\nMutta miehet olivat vanhoja merikarhuja, jotka toisenkin kerran\nolivat otelleet aaltojen kanssa. He ponnistelivat ääneti airoillaan\nja vaikka moni laine loiskahti heidän ylitseen, lähenivät he\nkuitenkin hiljalleen matkansa päätä.\n\nYonker istui veneen keulassa, katse tähdättynä yhteen kohtaan. Hänen\nsilmänsä leimusivat, hänen poskensa hohtivat, hän ei välittänyt\naalloista, jotka kastelivat häntä, ei tuulesta, joka sieppasi\nhäneltä hatun ja heitti sen kauas ulapalle. Hän kehoitti lakkaamatta\nmiehiänsä ponnistamaan voimiaan, aikoipa hän itsekin tarttua\nairoihin, johon nämä eivät kuitenkaan suostuneet. Hän näytti kokonaan\ntoiselta ihmiseltä. Hänen silmistään välähti jälleen entinen tuli ja\nhänen huulillaan väikkyi hymy.\n\nJopa vihdoinkin! Vene ehti amiraalilaivan luo ja ennenkuin väki oli\nsaanut kiinni köysistä, jotka heitettiin laivasta, oli Galama jo\ntarttunut köysiastuimiin ja hyppäsi laivan kannelle.\n\n\"Missä herra de Treslong on? Minun täytyy tavata hänet heti paikalla!\nSanokaa hänelle, että hänen luutnanttinsa, Yonker Galama, tahtoo\npuhutella häntä\", lausui hän eräälle lähellään seisovalle miehelle.\n\nMies riensi pois ja katosi kajuuttaan, ilmestyen pian jälleen\nTreslongin kanssa, joka näytti suuresti kummastuvan Galaman\nsaapumisesta.\n\n\"Mitä on tapahtunut, Yonker, kun tulette tänne, vieläpä näin pahalla\nsäällä? Ei se sentään mitään huonoa liene, koska te näytätte olevan\nparemmalla tuulella kuin milloinkaan ennen\", lausui kummastunut\naatelismies.\n\n\"Päinvastoin, herrani, ilosanomia\", vastasi Karel. \"Sanokaa\namiraalille, että hän antaa laivastolle merkin kääntyä takaisin.\nMeidän täytyy kaikkien lähteä Brieliin. Me valloitamme sen vielä\ntänään, jos saavumme sinne aikanaan. Siellä ei ole vartioväkeä\nainoatakaan miestä.\"\n\n\"Kuinka! Brielissäkö! Eikö Brielissä ole vartioväkeä! joutavia!\nTulkaa kanssani peräkannelle ja selittäkää tarkemmin.\"\n\n\"Tuossa näette koko laivaston edessänne\", sanoi Karel, osoittaen\nlaivoja, jotka paraikaa Zuyder-Seen suussa taistelivat tuulta\nvastaan, joka vihaisesti puhalsi rannalta päin. \"Emme saa ainoatakaan\nalusta lasketuksi Zuyder-Seehen. Eilen tuo jesuiitta, josta puhuin\nteille, joutui vangikseni. Hänen kauttaan minä tiedän, että jos\npurjehdimme Brieliin tahi Flushingiin, jotka molemmat olivat\nvartioväkeä vailla, kun hän ne jätti kaksi päivää sitten, saamme\nhelposti käsiimme jomman kumman näistä kaupungeista ja voimme tehdä\nniille mitä hyvänsä. Se olisi suurin voitto minkä prinssi tähän\nsaakka on saanut.\"\n\n\"Sepä se, jos me voisimme\", vastasi Treslong. \"Luuletteko Albaa niin\ntyhmäksi, että hän jättää Brielin tai Flushingin vartioväkeä vaille?\nJos teillä olisi minun kokemukseni, Yonker, ajattelisitte toisin. Tuo\nteidän jesuiittanne on taas tehnyt teille tepposet, tai tekasi hän\ntuon valheen, välttääkseen kidutusta, jolla häntä uhkasitte.\"\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi Galama. \"Hän yritti räjäyttää meidät\nilmaan, mutta sai siinä itse niin pahat haavat, että kuoli. Kun\nvainajaa käytiin tarkemmin tutkimaan, löydettiin hänen vaatteistaan\npapereita ja taskukirja, josta sain tietää, että hän tuli suoraa\npäätä Flushingista lähteäkseen Espanjaan, ja että hän aikoi poiketa\nOstendeen, jättääkseen sinne Brüsselin kuvernöörille meneviä kirjeitä\nBrielistä ja Flushingista. Tässä on yksi kirjeistä, lukekaa se ja\nsanokaa, onko puheessani perää.\"\n\nTreslong vilkaisi pikimältään kirjeeseen. Hymy kirkasti hänen\nkasvojaan ja ennenkuin hän oli lukenut kirjeen edes loppuun, heilutti\nhän sitä kädessään ja huudahti:\n\n\"Mainiota! Olette todellakin kaapannut kelpo saaliin, Yonker.\"\n\n\"Kunpa hän luovuttaisi minullekin siitä palasen, jos se on syötävää\",\nsanoi jokin ääni heidän takanaan.\n\nHe kääntyivät ja tervehtivät sydämellisesti puhujaa. Se oli Adam van\nHaren, eräs laivan taitavimpia päälliköitä ja urheimpia sotureita.\n\n\"Mistä te, kapteeni, niin äkkiä tähän puikahditte?\" kysyi Treslong.\n\n\"Sieltä, mistä tekin, jos veneestänne saan päättää\", vastasi van\nHaren. \"Minä en saa ohjatuksi laivaani tuohon saakelin Zuyder-Seehen,\nenkä sinne haluakaan. Eikö lasketa Englanninkanaaliin? Siellä on aina\nespanjalaisia saatavissa. Mutta kas, tuolla tulee Simon de Rykin\nvene. Voi, mikä kiire sillä on. Taitaapa hänenkin vatsansa naukua\neinettä. Häijy periköön tuon itätuulen! Minä syödä maiskutin jo\nhengessäni Enkhuizenin juustoa ja paistia.\"\n\n\"Enpä tiedä sanoa, onko tuuli niin kovin huono\", vastasi Treslong.\n\"Mitä sanotte siitä, jos purjehtisimme Maasin suuhun ja laskisimme\nankkuriin Brielin edustalle? Siellä on huonosti sotaväkeä ja minun\nluullakseni ei kaupungissa ole ainoatakaan sotaan kykenevää miestä,\njoka ei heti rientäisi meidän puolellemme, kun vain ilmestymme sinne.\"\n\n\"Mitä vielä!\" sanoi van Haren. \"Briel! Vahva linna! Puhutteko pilaa,\nherra?\" ja hän katseli Treslongia, ikäänkuin epäillen, oliko tämä\ntäydellä järjellä.\n\n\"Pilaa!\" huusi Galama, \"ei, se on täyttä totta ja tekin taivutte\nmeidän puolellemme, kun olette lukenut tämän kirjeen, jonka sieppasin\nkesken sen matkaa Brüsseliin.\"\n\n\"Vai niin; sekö siis oli saaliinne\", sanoi van Haren, antaessaan\ntakaisin kirjeen, josta hän laiminlyödyn kasvatuksen vuoksi oli\nenemmän tavaamalla kuin lukemalla saanut selvän. \"Minä en ymmärtänyt,\nmikä teitä nauratti, kun en vuosikausiin ole nähnyt teidän vetävän\nsuutanne hymyyn. Jos tuo on totta, on se tosiaan jalo seikka; mutta\njos se on valhetta, saamme kauhean selkävoiteen. Mutta sopiihan\nkoettaa. Vaan tuossa tulee de Ryk; antaa kuulua, mitä hän sanoo.\"\n\nKaikki kolme tervehtivät herttaisesti tulijaa, joka oli\nlyhytvartaloinen, tanakka mies ja sotaisen näköinen. Hän oli ennen\nollut rikas kauppias Amsterdamissa, mutta paettuaan verineuvoston\nvainoa oli hän omasta puolestaan varustanut sotalaivan. Hän oli\njärkevä, varovainen ja urhoollinen, ja hänen isänmaanrakkaudelleen\nveti vertoja ainoastaan hänen kunnioituksensa ja rakkautensa prinssiä\nkohtaan. Otsaansa rypistellen kuuli hän ystäväinsä asian ja saatuaan\ntiedon yrityksen sekä vastuksista että eduista seisoi hän tuokion\nääneti.\n\n\"On mahdollista, että kirje on sulaa petosta, enkä minä pane siihen\nsuurta arvoa\", lausui hän. \"Mutta ehkäpä sittenkin yritämme. Me\nosaamme taistella yhtä hyvin maalla kuin merellä, ja vaikka meitä\nonkin vähän, hoidamme kukin kaksi vihollista. Eläköön Geusit!\nLähtekäämme heti amiraalin puheille.\"\n\nOli jotain suurta ja jaloa siinä tavassa, jolla nuo miehet ryhtyivät\ntuumaansa toteuttamaan ja olivat valmiit panemaan henkensä alttiiksi\nhankkeessa, joka oli niin rohkea että se vivahti hurjuuteen. Hetken\naikaa seisoivat sankarimme harkiten asiaa. Vihdoin lausui van Haren:\n\n\"Herra de Treslong, lähtekää puhumaan amiraalille aikeestamme.\"\n\n\"En minä, mutta lähtekää te molemmat\", sanoi Treslong; \"kreivi on\nnyreissään minulle ja Yonkerille.\"\n\nDe Ryk ja van Haren lähtivät etsimään amiraalia sillä välin kun\nTreslong ja Galama, kasvot etukeulaan päin, katselivat ankkurissa\nolevaa laivastoa.\n\n\"Tässä amiraali on; mitä hänestä tahdotte, ha?\" sanoi eräs ääni\nheidän takanaan.\n\nMolemmat kääntyivät ääntä kohti. Heidän edessään seisoi\njättiläiskokoinen mies, tukka sankka ja musta, joka riippui alas\nolkapäille ja sekaantui samankarvaiseen, pitkään partarykelmään.\nHänellä oli korkea, vitivalkea otsa, harmaat, kissamaiset kiilusilmät\nja sievänmuotoinen nenä. Kasvojen alapuolta peitti parta. Mutta\nhänen äänensä soi äreältä ja pahalta, ja hänen silmänsä näyttivät\nsäteilevän ja sinkoavan samanlaista tulta kuin lyhyet salaman kielet,\njotka toisinaan välähtävät synkästä ukonpilvestä ja uhkaavat tuhota\nmeitä, Vaikka hän ei ollut kuin aamupuvussa, oli hänellä yllään\nkalliit vaatteet, ja koska ne somasti soluivat jäseniä myöten, tuli\nhänen vankka vartalonsa ja komea ulkomuotonsa selvästi näkyviin.\nToisen kätensä oli hän laskenut miekkansa jalotekoiselle kahvalle.\nKomeasta vyöstä näkyi kaksi pistoolia, joitten perään oli veistetty\nmetsäkarjun pää. Toisessa kädessään piti hän arvonsa osoitteeksi\nsauvaa. Koko hänen olentonsa ilmaisi tyrannia, yhtä väkivaltaista\nkuin oikullista. Hän oli viekas, ylpeä ja tyly: sellaisena\nhän pelotti ja inhotti vihollisiaan; ystävät joko pelkäsivät,\nihmettelivät tai halveksivat häntä. Se oli William de la Marck,\nkreivi Lumei. -- Tuskin näki hän Galaman kasvot, kun hän peräytyi\npari askelta, ja nuorukaista synkästi silmäillen ärjyi karkealla\nkäskijän äänellä:\n\n\"Karju vieköön! Luutnantti Galama! Miksi ette pysy laivassanne? Mitä\ntehtävää teillä täällä on? Kumma, kun ette tuonut muassanne koko\nväkeänne! Lähtekää kohta takaisin, taikka minä näytän, mistä viisi\nhirttä on poikki. Minä luulin, että teidät oli määrätty purjehtimaan\netupäässä ja auringon nousussa laskemaan Zuyder-Seehen.\"\n\n\"Joka, niinkuin näette, kreivi, on maan mahdotonta\", vastasi Galama\nlevollisesti. Hän tunsi kreivin ja tiesi ennakolta, ettei tämä\npuhuisi lemmen kieltä. \"Minä en tiedä, lienettekö keksinyt keinoja\nkuljettaa laivoja säästä ja tuulesta huolimatta; muuten en ymmärrä,\nkuinka voisin täyttää käskynne tänä aamuna. Koko yö on yritetty,\neikä ole päästy Enkhuizenia tuuman vertaa lähemmäksi. Meidän täytyy\nmuuttaa tuumamme.\"\n\n\"Muuttaa tuumamme\", ärjähti Lumei hirvittävällä kirouksella.\n\"Menkää laivaanne, samoin tekin, herra Treslong, ja ellette pääse\npurjehtimalla, täytyy teidän soutaa sinne venheissä. Isäni sielun\nkautta! Nuo enkhuizilaiset saavat maksaa meille vaivamme! Kun\nminä pääsen heidän pariinsa, hirtätän joka ihmislapsen ja viritän\nkaupungista aika nuotion.\" Ja amiraali aikoi juuri purkaa suustaan\ntoisen kuormallisen kirouksia, joita hänellä oli loppumaton varasto,\nkun uusi tulokas keskeytti hänet:\n\n\"Ei niin, ei niin, herra de la Marck. Nuo enkhuizilaisraukat eivät\nole tehneet meille mitään pahaa, eivätkä heidän talonsakaan; ja\ntiedättehän, että hyvä prinssimme vihaa väkivaltaa.\"\n\n\"Vai tekin, de Ryk, ja te, van Haren!\" huusi amiraali, rajusti\nkääntyen kapteeneihin, jotka juuri palasivat peräkannelle. \"Mutta ...\nminä ymmärrän ... tuo on sovittu juoni! Ahaa! Ja te neljä johdatte\nkapinan-hanketta laivastossa? Jos niin on, niin panetan teidät\nkiinni jok'ainoan, esi-isäni Ardennein metsäkarjun sielun kautta;\"\nja hän tömisti vihoissaan jalkaansa permantoon. \"Sanokaa, herra de\nTreslong, aiotteko ehkä pyrkiä minun sijalleni? Arveletteko, että te\njalosukuisen verenne ja oivien kykyjenne puolesta paremmin sovitte\nlaivaston päälliköksi kuin minä? Jos niin on, miksi ette puhu?\"\n\n\"Siksi, kreivi, että kallista aikaa ei sovi tuhlata väittelyyn\nsukujemme jaloudesta, ei sittenkään, vaikka Ardennein metsäkarjun ja\nGelren herttuan jälkeläiset riitelevät keskenään\", vastasi Treslong\nylpeästi. \"Minä en tietänyt mitään näitten herrojen tulosta, mutta\nkun he kerran ovat täällä, toivotan heidät tervetulleiksi, sillä\nminulla on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Tämä Yonkerimme valloitti\neilen, kuten tiedätte, espanjalaisen kauppalaivan ja sai samalla\nkäsiinsä erään papin, joka kuljetti kirjeitä Flushingin ja Brüsselin\nvälillä. Nämä kirjeet ovat joutuneet meidän haltuumme. Niistä olemme\nsaaneet tietää, ettei Flushingissä enempää kuin Brielissäkään ole\nmitään linnaväkeä ja että ne voi, vaivaa näkemättä, valloittaa.\nMitä tuosta arvelette, kreivi? Entä jos lähtisimme sinne, kun emme\nkuitenkaan tänään pääse Zuyder-Seehen?\"\n\n\"Olen varma siitä, ettei Brielissä ole mitään sotaväkeä\", huusi\nde Ryk. \"Tuuli on kääntynyt, kreivi, ja teidän oma laivanne on\nlaskenut ankkurin. Brielissä ei ole paljon asukkaita eikä se ole\nkovin suurikaan, ja laivastomme nähdessään joutuisivat porvariraukat\nkokonaan pelon ja hämmästyksen valtaan. Lähtekäämme matkaan ja\nlaskekaamme Maasjoen suuhun.\"\n\n\"Tekö olette asetettu laivaston amiraaliksi, vai minä?\" huutaa\njylisti Lumei, jonka sappi oli vielä pahemmin paisunut Treslongin\nja de Rykin puheista. \"Täyskokouksessa olemme päättäneet mennä\nEnkhuizeniin; ja senkö vuoksi, että joku viheliäinen pappikoira on\nsaatu vangiksi taikka tuuli käynyt vähän vastaiseksi, tulisi minun\nluopua tuumastani! Minä lasken laivani tuolle hietasärkälle ja\nmarssitan mieheni maakunnan halki kaupunkiin. Eivät enkelit eivätkä\nperkeleet ole vielä koskaan saaneet minua luopumaan päätöksestäni\neivätkä mitkään maailman tuulet saa minua Brielin kaltaisen kurjan\nmökkikylän tähden unohtamaan Enkhuizenin lihavaa ja rikasta\nkaupunkia.\"\n\n\"Te erehdytte kokonaan kreivi, kun luulette Brieliä niin\nviheliäiseksi\", sanoi Treslong totisena ja hänen vakava äänensä\npakotti de la Marckinkin kuulemaan häntä. \"Te tiedätte, että isäni\noli siellä kuvernöörinä ja minä luulen tuntevani sen kaupungin\nparemmin kuin kukaan muu laivastossa. Siellä on upea tuomiokirkko,\nkaksi vahvaa munkkiluostaria ja yksi nunnaluostari, niinollen monta\nvertaa runsaampi saalis kuin Enkhuizenissä. Nykyisessä asemassamme\nemme saa mitään aikaan. Ei vielä tiedä mitä siellä saamme aikaan,\nmutta ainakin yhtä paljon kuin täälläkin, sillä täällä uhkaa myrsky\npaiskata laivamme rauskoina rantaan.\"\n\n\"Uljas amiraalimme pelkää, senhän näette\", sanoi van Haren\npilkallisesti. \"Eihän meitä ole kuin viisisataa miestä, mihin ne\nriittävät! Selkäsaunan, vieläpä verisenkin me saamme Brielissä --\nei muuta. -- Myydään, miehet, laivamme ja lähdetään Saksaan tai\nEnglantiin; siellä saamme ainakin elää rauhassa.\"\n\n\"Ei niin, ystäväni\", lausui de Ryk, taputellen toista olkapäälle,\n\"ensin purjehdimme Amsterdamin luo, sinä ja minä, ja pommitamme\nkaupunkia. Minä olen luvannut kaupungin pormestarille tulla vielä\nkerran takaisin ja vetää häntä korvista. Tulkaa pois, minua ei huvita\nmaata täällä tyhjää toimittamassa.\"\n\n\"Voi, jos olisin saanut olla Herman de Ruyterin kanssa, kun hän\nkahdentoista miehen väellä otti Louvesteenin linnan!\" huusi Galama\nkiihtyneenä. \"Siinä oli mies. Mutta miehen kuoltua näyttää miehuuskin\nkuolleen.\"\n\nAmiraali-parka oli joutunut ahtaalle. Hän oli luonteeltaan kiivas\nja tulinen, ja toisaalta yhtä itsepintainen kuin oikullinen. Hän ei\ntahtonut myöntyä kapteenin neuvoon, vaikka hän salaa tunnusti sen\nhyväksi. Mutta puolentuntisen kiivaan keskustelun jälkeen kumosivat\nvihdoin van Harenin pilkka, de Rykin pistopuheet ja varsinkin Galaman\nja Treslongin järkevät syyt hänen päätöksensä, vaikka hän viimeiseen\nsaakka oli vastustavinaan heidän tuumaansa.\n\n\"Hyvästi, kreivi!\" sanoi Treslong ja teki Galaman kanssa lähtöä. \"Me\nluulimme teidän vannoneen, että jättäisitte hiuksenne ja partanne\nleikkaamatta, kunnes olisitte kostaneet kreivi Egmontin kuoleman.\nMutta jos tuolla tavalla jatkatte, kasvaa tukkanne liian pitkäksi\nja saattaa vielä aiheuttaa teille kuoleman, kuten Absalomille hänen\ntukkansa.\"\n\n\"Tuli ja leimaus!\" kiljasi amiraali, polkien jalkaa ja siepaten äkkiä\npuhetorven. \"Joka mies kannelle!\" Ja kääntyen laivan kapteeniin, joka\ntuli juosten kajuutasta, huusi hän, kirousten virtana valuessa hänen\nsuustaan:\n\n\"Ammu signaali kanuunalla, ja hinaa ylös lippu, että laivasto\ntietää kääntyä myötätuuleen, ja ilmoita heille, että minä ammutan\nupoksiin jokaisen laivan, joka ei puolen tunnin kuluttua ole\nnostanut ankkuriaan. Herra de Treslong, te purjehditte etupäässä,\nsillä te tunnette hyvin Brielin. Hyvästi!\" ja välttääkseen sekä\nheidän pilkkaansa että heidän kiitostansa riensi hän portaita alas\nkajuuttaan.\n\n\"Kiitos Jumalan!\" huusi Galama, pusertaen kiihkeästi Treslongin\nkättä. \"Päin tuuleen nyt, de Treslong! Kapteeni van Haren ja te,\nde Ryk, suokaa minun sydämestäni kiittää teitä siitä, että olette\ntehneet minulle hyvän työn.\"\n\n\"Me saimme metsäkarjun kesyksi\", lausui de Ryk, kun he ilomielin\nlähtivät kukin laivaansa. \"Ennenkuin viikko on kulunut, on koko maa\nkaikuva urotyömme maineesta.\"\n\n\"Hm!\" sanoi van Haren. \"Kunpa saisin hankituksi vähän leipää ja\njuustoa väelleni, sillä toden totta en tiedä, millä elätän sitä\npäivääkään enää.\"\n\nKaikkia nauratti, kun puhe niin äkkiä kääntyi jokapäiväisyyteen.\n\n\"Brielissä saamme mainiot saaliit herttuan ja hänen kymmenysveronsa\nkustannuksella\", sanoi de Ryk. \"Siellä tavataan toiste!\" ja hänen\npäänsä katosi laivan reunan taakse, kun hän astui alas veneeseensä...\n\n\"Paitsi kirjettä olette varmaan saanut muitakin tietoja jesuiitalta\",\nsanoi Treslong Galamalle, kun he jälleen olivat oman laivansa\nkannella ja käskyn mukaan olivat nostaneet ankkurin ja levittäneet\npurjeita tuuleen. \"Minä en muista moneen aikaan nähneeni Yonker\nGalamaa niin kiihkeänä ja tulisena, eipä iltaa ennen kreivien\nmestauspäivääkään.\"\n\n\"Jesuiittaraukan kauhea loppu kiihoittaa tosiaankin hermojani\",\nvastasi Galama; \"paitsi sitä, täytyy teidän myöntää, että tämä on\nmerkillinen yritys.\"\n\n\"Epäilemättä, Yonker. Nyt meidän tulee näyttää espanjalaisille, mitä\nsaamme aikaan\", vastasi Treslong totisesti. \"Meidän tulee tietysti\ntarkoin valvoa, ettei kukaan prinssin puolustajista Brielissä joudu\nkärsimään vahinkoa. Mutta samalla täytyy meidän näyttää, että me\nsydämen pohjasta vihaamme kaikkea, mikä maistuu paavilaisuudelta;\nsen vuoksi olen aikonut esittää erään keinon, jolla kaikki kaupungin\nmunkit ja nunnat rangaistaan. Me olemme kärsineet niin kauvan, että\nnyt voi tulla heidänkin vuoronsa.\"\n\nGalama oli ääneti ja tuijotti alaspäin. Jos hän olisi katsonut\nTreslongia kasvoihin, olisi hän tämän silmissä nähnyt veitikkamaisen\ntuikkeen.\n\n\"Minun esitykseni\", jatkoi Treslong, \"on tämä. Heti kun\nolemme päässeet kaupungin isänniksi, annamme sotaväen saartaa\nmunkkiluostarit ja pyhän Klaaran nunnaluostarin, niin ettei kukaan\npääse niistä pakenemaan, ja sitten sytytämme ne tuleen. Saadaanpa\nnähdä, että vaapsiaisparvi silloin pöllähtää pesästään esille.\nMenettelemme samoin kuin espanjalaiset, jotka, kun kreivi Hoogstraten\nkahden kolmen sadan mies-raukan kanssa oli paennut erääseen kirkkoon,\nsalpasivat heidät sinne, sytyttivät kirkon ja näkivät kaikkien siellä\nolevien elävältä palavan silmäinsä edessä. Eikö teitä haluttaisi\nnähdä, kuinka pikku nunnat hyppelevät liekeissä?\"\n\n\"Ei suinkaan!\" huusi Galama ja punastui.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Treslong, \"polttaminen oli pilapuhetta. Mutta minulla\non toinen tuuma, josta en millään muotoa aijo luopua. Minä murratan\nluostarin ovet auki ja lasken mieheni sisään kisailemaan noiden\nherttaisten tyttöriepujen kanssa. Siinä voi somasti rakennella\nnaimakauppoja ja luostarissa on kelpo morsiuslahjat.\"\n\n\"Herra\", lausui Galama kiivastuen, ja hänen silmänsä leimusivat ja\nhänen poskensa hehkuivat, \"minä en tiedä puhutteko tosissanne, mutta\nkuinka saattaa teidän kunnianne sallia tuollaista, kuinka...\"\n\n\"Ritarillinen nuorukainen, ettekö vieläkään ole kyllästynyt\npaavilaisuuteen?\" ivaili Treslong.\n\n\"Olen kyllä, herra, mutta tuota en koskaan hyväksy. Moni noista\nnaisraukoista on syytön niihin rikoksiin, joista heitä soimataan,\nja voitteko taata, ettei heidän joukossaan ole sellaisia...\" Hän\npysähtyi ja punastui omaa kiivauttaan.\n\nTreslong katseli häntä hetken aikaa hymyillen, purskahti\nsydämelliseen nauruun ja sanoi:\n\n\"Jos aijotte ilmaista minulle salaisuutenne, Yonker, niin älkää\nunohtako, että _olette_ sen jo ilmaissut. Minä näin teidän\npunastuvan, kun amiraalilaivalla mainitsin nunnaluostaria, eikä\ntarvitse aivan terävää järkeä huomatakseen, että noitten synkkien\nmuurien sisällä asuu joku, joka suureksi osaksi on syynä teidän\nintoonne.\"\n\nGalama punastui vielä enemmän ja oli ääneti. Treslong jatkoi\nystävällisesti:\n\n\"Te olette, toivoakseni, nähnyt minusta sen verran, ettette luule\nminun rakastavan moista julmuutta. Minä harrastan teidän onneanne,\nja jos jollakin tavalla voin edistää kihlattunne, Agnes Vlossertin\nlöytämistä, saatte luottaa minuun niinkuin kivimuuriin.\"\n\nJa hän ojensi Yonkerille kätensä, jota tämä hartaasti puristi.\n\nNäin lähti siis tuo vähäinen laivasto -- kaksikolmatta laivaa, joista\nsuurimmat, de la Marckin ja Treslongin laivat, eivät olleet nykyisten\nfregattien kokoisia, -- sille muistettavalle retkelle, jonka oli\nsallittu olla alkuna alankomaalaisten kuuluisalle vapaussodalle,\nsodalle, jossa Espanja suurine voimineen ja väkineen vihdoin masentui\nviisi kertaa itseään vähälukuisemman kansan edessä.\n\nMutta vaikka yritys oli jalo, käsitti sen harva kuitenkaan alussa\nsellaiseksi, joksi se myöhemmin osoittautui. De la Marck, tuo raju\nmerirosvo, suostui siihen ainoastaan sentähden, ettei hänellä ollut\nmuutakaan tekemistä. Van Haren oli päättänyt panna henkensä siinä\nalttiiksi, koska hän tahtoi hankkia muonaa väelleen.\n\n\"Jos meidän on kuoltava, on parempi kuolla kaupunkia valloittaessa\nkuin nääntyä nälkään, joka tosiaan on laiha kunnia.\"\n\nTällä kannalla oltiin yleensä laivastolla. Hädässään oli väki käynyt\nhurjaksi ja oli valmis ryhtymään mihin hyvänsä, joka näytti vähänkin\nmahdolliselta. Kun siis tiedettiin, että Brielissä oli tavaraa ja\nruokaa yltäkyllin, hehkui joka mies halusta lähteä taisteluun,\nvaikkapa kymmentä kertaa mahtavampaa vihollista vastaan.\n\nGalamankaan innostuksen lähteenä ei ollut pelkkä isänmaallisuus.\nHänen päämääränään oli vapauttaa Agnes, sen jälkeen toimittaa\nlaivastolle muonaa, ampumavaroja ja naulita kanuunat tukkoon ja\nhajoittaa kaupungin linnoitukset. Sillä toivoi hän virkistävänsä\nkansalaisten uskallusta ja osoittavansa, ettei vielä puuttunut\nmiehiä, jotka tarpeen vaatiessa osasivat kelpolailla taistella.\nTuolla tavalla ajatteli Galama retkestä.\n\nAinoastaan Treslongin ja de Rykin ajatus kantoi kauvemmaksi. He\nhuomasivat turhaksi naulita kanuunat umpeen ja hävittää linnoitukset,\njonka kautta kaupunki jälleen joutuisi Espanjan valtaan, mutta heidän\nmielestään sopi samalla vaivalla ja paljon suuremmalla hyödyllä\ntehdä Brielistä vapauden ensimäinen kulmakivi sekä käyttää noita\nlinnoituksia ja kanuunia vapauden sortajia vastaan.\n\nTreslongin ja Galaman kajuutassaan haastellessa retkestä ja sen\nseurauksista, aijomme hetkiseksi saattaa lukijan Pyhän Klaaran\nnunnaluostariin.\n\n\n\n\nXXVII\n\nVihdoinkin lepoon.\n\n\nPienessä kammiossa, jonka niukkana kalustona on kaksi sänkyä ja\npari muuta asuinhuoneelle tarpeellista esinettä, on kaksi Pyhän\nKlaaran luostarin harmaisiin villavaatteisiin puettua naista. Toinen\nheistä istuu matalalla tuolilla ja katselee levottomin silmin\ntoiseen sänkyyn, jonka päänalaisella lepäävät Maria Galaman vaaleat,\nsurkastuneet kasvot.\n\nMaria se on, mutta kuinka hän on muuttunut! Hänen kasvonsa ovat\nkuitenkin vieläkin kauniit. Tuonen armoton käsi ei voi kokonaan\nsammuttaa silmäin kirkkautta eikä rumentaa kasvojen sievää, hentoa,\nsuloista muotoa, mutta silmät ovat vajonneet syvälle, posket ovat\nkuopalla ja huulet aukenevat silloin vain, kun lyhyt yskä tahi kipeä,\nvaivaloinen hengitys pyrkii niitten välistä ilmoille.\n\nNiinä vuosina, jotka serkukset olivat viettäneet luostarissa, oli\ntauti, jonka siemen jo aikoja sitten oli itänyt Marian rinnassa,\nvahvasti kasvanut ja varttunut. Hän tunsi loppunsa lähenevän; hän\nodotti sitä levollisesti, nöyrällä mielellä.\n\nKuten jo ennen hänen vangitsemistaan huomasimme, olivat Agnesin\nesimerkki ja kehoitukset vaikuttaneet hänessä hyvää. Kun nyt\nluostarin ovet paiskattiin kiinni hänen jälkeensä, teki hän sen lujan\nlupauksen, ettei hän enää väistyisi, ja hän tunsikin uskonsa niin\nvahvistetuksi, että hän oli valmis kärsimään vaikkapa vainoakin, jos\nJumala niin tahtoisi.\n\nSyy, jonka vuoksi Sextus ei ollut lähettänyt häntä muitten vankien\nseurassa Brüsseliin, vaan saattanut hänet naisluostariin, oli varsin\nselvä. Hän piti tällä kertaa tuumansa niin oivallisena ja oli niin\nvarma sen menestyksestä, että hän jo näki sen päivän koittavan,\njolloin tytöt edistäisivät hänen tarkoituksiaan, kun Yonkerilta ei\nenää ollut mitään tietoja hankittavissa. Eikä hän halunnutkaan aivan\naikaisin päästää noita hyödyllisiä aseita käsistään.\n\nLuostarin abbedissa oli hänen tätinsä. Koska tämä oli järkevä\nja lujatahtoinen nainen, kunnioitti hän suuresti häntä. Hänellä\noli monen mielestä erinomainen käännyttämisen lahja ja hänen\nluostarinsa olikin alati täynnä kaiken-säätyisiä tyttöjä, jotka\njoko pelkäsivät harhauskon tarttumista tai jo jossain määrin olivat\nsaaneet sitä vikaa ja sen vuoksi olivat uskotut hänen haltuunsa,\nettä hän parantaisi heidät ja samalla varjelisi heitä inkvisitsionin\nrautakouralta. Tämän naisen huostaan hän jätti vankinsa ja saman\npuoleen hän kääntyi, kun Hannun ja Blinkin sekaantuminen asiaan oli\ntehnyt tyhjäksi hänen petolliset hankkeensa.\n\nMutta kun hän toivoi jälleen saavansa tytöt valtaansa, pettyi hän\npahasti. Abbedissa kielsi jyrkästi eikä tahtonut edes suvaita hänen\nnähdä heitä. Hänen uhkauksistaan ja lupauksistaan ei välitetty\nvähääkään. Abbedissa vetosi vain niihin oikeuksiin, jotka paavi\nja Kaarle V olivat hänelle myöntäneet. Hän sanoi, ettei hän vielä\nkoskaan ollut antanut kenellekään nunnalle lupaa lähteä luostarista\neikä tahtonut nytkään laskea luotaan kahta niin ihanaa taivaan\nholhokkia.\n\nSextus ei voinut vastustaa tätiänsä, joka oli paljon auttanut häntä\nnuoruudessa. Sentähden täytyi hänen myöntyä ja jättää tytöt tätinsä\nluo, että tämä saisi omalla tavallaan valmistaa heitä taivasta varten.\n\nEnsin asuivat Agnes ja Maria samassa kammiossa ja saivat nauttia\njokapäiväistä opetustaan yhdessä. Mutta abbedissa huomasi pian,\nettei hän ollut saanut ahjoonsa tavallista meltorautaa, jota voi\ntaivuttaa veisuulla, messulla ja muilla taikatempuilla, vaan että oli\nryhdyttävä kovempiin keinoihin. Sillä mitä hän päivän mittaan oli\ntytöille opettanut, siitä nämä illalla, kammiossaan yksin ollessaan,\nkeskustelivat ja tekivät sen tyhjäksi, ja abbedissan täytyi Danaidein\ntavalla huomata, että kaikki hänen ahkeroimisensa meni hukkaan.\nSentähden heidät erotettiin ja he saivat luvan ainoastaan silloin\ntällöin käydä toistensa luona jonkun sisaren läsnä ollessa, joka oli\njommankumman asuintoveri.\n\nNyt alkoi kova aika molemmille tytöille, etenkin Marialle. Heidän\ntäytyi joka päivä kuulla sellaista oppia, jonka he tiesivät vääräksi,\neivätkä he päässeet lohduttamaan ja vahvistamaan toinen toistaan.\nUsein rangaistiin heitä luostarin sääntöjen rikkomisesta; paitsi\nsitä eivät he tietäneet mitään paroonittaren ja Karelin kohtalosta.\nMarian hento olento ei kestänyt tällaisen pohjatuulen kylmää viimaa\nja riutui riutumistaan. Ja kun Agnes näki noitten hienojen kasvojen\nkuihtuvan, tuon heikon vartalon surkastuvan nunnapuvun alla, joka oli\nniin ikävä ja niin selvästi kuvasi heidän ilotonta, alati yhtäläistä\nluostari-elämäänsä, nousi useasti syvä huokaus hänen rinnastaan,\nja hän kääntyi vielä hartaammalla mielellä sen auttajan puoleen,\njonka tähden heidän täytyi näitä kärsiä. Katkerinta tuskaa tuotti\nAgnesille pelko siitä, että alituisesti tippuva pisara vihdoinkin\nkiven kovertaisi, että Maria, joka oli jäänyt yksin oman heikkoutensa\nvaltaan, hän kun ei saanut lukea edes raamattuakaan, jälleen joutuisi\nepäilyksen valtaan. Silloin harvoin kun Agnes sai serkkuaan nähdä,\neivät he voineet paljon keskustella eikä ensinkään niistä asioista,\njotka olivat kumpaisellekin kalleimmat.\n\nSillä tavalla kului hitaasti kolme surullista vuotta, kolme vuotta,\njolloin toinen päivä aivan täsmälleen oli toisen kaltainen, taikka,\nparemmin sanoen, erosi ainoastaan siinä kohden toisesta, että\nvapauden toivo päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ja vihdoin\nkokonaan kuoli.\n\nMutta eräänä päivänä abbedissakin katsoi hyväksi käydä levottomaksi\nMarian tilan vuoksi. Ei voinut enää epäilläkään, että tyttö raukan\nloppu lähestyi, ja abbedissankin mielestä tuo siivo ja hiljainen\nsairas ansaitsi kaiken sen hoivan ja holhouksen, minkä luostari\nsaattoi hankkia. Vanha kärtyinen nainen, joka tähän saakka oli asunut\nMarian kanssa, käskettiin pois, ja sen sijaan sai hän toverikseen\nerään nuoremman, Anna nimisen sisaren, joka Agnesin kanssa oli ollut\nhänen paras ystävänsä. Tämä alkoi pitää hellää huolta sairaasta.\nSaipa Agneskin abbedissalta luvan käydä serkkunsa luona, joka ei\nollut tapahtunut kokonaiseen vuoteen. Tytöt, vielä kerran yhteen\npäästyään, itkivät toinen toisensa sylissä eivätkä voineet erota.\nYstävän seura vaikutti Mariaan terveellisesti. Se oli Agnesin onni,\nsillä muuten olisi rohkea, itsepäinen, harhauskoinen Agnes saanut\njäädä ahtaaseen, ikävään kammioonsa, vaikka serkku jo vaeltelikin\nelämän ja kuoleman rajamaita.\n\nToisen kerran kun Agnes kävi serkkuaan tervehtimässä, havaitsivat\nhe, ettei Anna sisar ollutkaan kuten abbedissa oli luullut kaikkein\nhartain, vaan että harha-uskon taimi oli syvälle hänessä juurtunut.\nSerkkujen parhaillaan puhellessa tuo hyvä nunna äkkiä heidän suureksi\nihmeekseen pyysi Agnesia puhumaan hänelle Vapahtajasta ja autuudesta,\nvetipä vielä esiin repaleisen uuden testamentinkin, jota hän tarkasti\noli salannut vaatteittensa poimuissa. Voi arvata, mikä riemu tästä\nsyntyi. Tytöt lukivat ahmimalla kallista kirjaansa ja heidän hartaat\nrukouksensa kuuli ainoastaan kammion hiljaiset seinät ja se Herra,\njoka kaikki salaisuudet tietää.\n\nHeidän täytyi kuitenkin noudattaa suurta varovaisuutta. Anna\nsisar ei aina saanut viipyä Marian vuoteen vieressä, vaan hänen\ntäytyi, vuoronsa siellä oltuaan, jättää valvominen eräälle toiselle\nsisarelle, joka oli yhtä harras katolilainen kuin Ignatius Loyola\nitse.\n\nTällä kertaa sentään tapaamme Annan istumassa matalalla tuolilla\nMarian vuoteen vieressä. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha;\nhän ei suinkaan ollut kaunis eikä muuten millään tavalla viehättävä,\nmutta hän näytti rehellisyyden perikuvalta, ja siitä saattoi olla\nvarma että hän olisi viimeinen pettämään ystäväänsä. Levottomasti\nkatseli hän nukkuvaa Mariaa. Vihdoin hän nousi ja sanoi itsekseen:\n\n\"En ymmärrä, mutta minusta tuntuu siltä kuin ei Maria enää eläisi\nkauan. Agnes ei ole nähnyt häntä viikkoon, ja heille tekisi hyvää\ntavata toinen toisiaan. Abbedissa tosin kielsi -- mutta he eivät enää\nsaa nähdä toisiansa. Minä lähden Agnesia noutamaan.\"\n\nJa avattuaan hiljaa kammion oven, katosi hän näkyvistä.\n\nNelikulmaista luostarinpihaa ympäröi kolmella puolella korkea\nrakennus, neljännellä kirkko. Agnesin kammio oli pohjoisessa\nsivurakennuksessa. Sinne hiipi Anna, hiljaa astellen, jottei\nherättäisi luostarin nukkuvia naisia, ja nouti Agnesin.\n\nEnnen pitkää istuivat molemmat naiset Marian vuoteen ääressä ja\nkatselivat, kuinka hänen povensa nousi ja laski epätasaisesti, kun\ntauti vaikutti hengenahdistusta. Serkukset erosivat toisistaan\nsuuresti kun vertaili heidän kasvojaan. Kovia oli Agneskin kokenut,\nvaivaa, vainoa ja rangaistusta, mutta hänen terveytensä oli\nkuitenkin säilynyt ja poskilla rusotti vielä vienot punaiset ruusut.\nVartaloltaan oli hän yhtä suora ja notkea kuin ennenkin ja silmät\nolivat kirkkaat.\n\nAgneskin huomasi, että Maria viime viikolla oli suuresti huonontunut,\nja kun hän painoi sairaan otsalle vienon suudelman, vierähti siihen\nkyynel.\n\nMaria avasi silmänsä. Kohdatessaan serkkunsa katseen hymyili tyttö\nonnellisena ja pyrki istualleen, voidakseen syleillä toista. Mutta\nvoimat olivat poissa ja kipeästi yskien vaipui sairas jälleen\nvuoteelleen. Agnes polvistui sen viereen ja syleili sairasta, painaen\nhänen päätään rintaansa vasten.\n\n\"Tiedätkö, Agnes kulta, olen sinusta uneksinut\", lausui Maria\nhiljaisella äänellä. \"Minä näin unta, että sinä kävelit Karelin\nrinnalla kauniissa vaatteissa.\"\n\nAgnes punastui ja syleili Mariaa hartaammin. Hän oli koettanut\nunohtaa Karelinsa, sillä hän luuli Jumalan tahtovan, etteivät he\nenää maan päällä tapaisi toisiaan, ja että hän sen vuoksi häntä\najattelemalla vain saattaisi itselleen parantumatonta sydämenkipua.\nMutta hän olisi voinut huomata, että kipu jo oli parantumaton; sillä\nvaikka hän kuinka taisteli ja rukoili, aina seisoi Karelin kuva\nelävänä hänen edessään ja joka kerran kun tämän nimi mainittiin,\ntäytti sanomaton kaipaus hänen rintansa, kaipaus, jota hänen muuten\narka omatuntonsa ei tuominnut vääräksi. Hän suuteli serkkuaan\nuudelleen ja sanoi:\n\n\"Jos Jumala tahtoo, Maria, saan vielä nähdä Karelin, mutta minä\npelkään, että hän on päättänyt toisin. Aivan mahdottomalta näyttää,\nettä minä joskus saisin jättää nämä kolkot komerot. Ja jos niinkin\nkävisi, en tiedä minnepäin kääntyisin.\"\n\n\"Me olemme Herran kädessä, sisar Agnes\", sanoi Anna, \"ja hän voi\ntehdä ihmeitä.\"\n\n\"Mutta minä näin toisenlaistakin unta, Agnes\", jatkoi Maria. \"Minä\nnäin armaan äitini; kirkkaana kuin enkeli seisoi hän edessäni ja\nviittasi minua tulemaan ja minä kai lähdenkin, Agnes, kohta kotiini.\nMinä väsyn maatessani tässä taivaan ovella ja kuullessani, kuinka\nmaallisten ajatusten aallot vielä pauhaavat ympärilläni, kuinka ne\nriutuvilla äänillään koettavat hämmentää taivaan ikisäveliä ja vetää\nminua pois siltä riemun rannalta, jonka Jumala on minulle määrännyt.\"\n\nAgnes oli vaiti. Hänelle oli kovaa, kun hänen näin täytyi erota\nainoasta olennosta koko maailmassa, jolle hän saattoi puhella\nmielitekojaan, ja uskoa salaisuuksiaan. Kovin vaikeaksi kävi\ntaipuminen Jumalan tahdon alle, kun se hänen ilottomalta elämältään\nriisti viimeisenkin ilon. Vaan kuitenkin hänen täytyi myöntää, että\ntämä oli parasta hänen serkulleen, jota nyt ei mikään ihmisvalta enää\nsaisi temmatuksi Herran käsistä.\n\nHetken hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kuolevan tytön yskä, joka\nnäytti tuottavan hänelle suurta tuskaa, vaikka hänen huuliltaan ei\npäässyt valituksen ääntä.\n\n\"Onko sinulla suuria tuskia, Maria?\" kysyi Agnes lempeästi.\n\n\"Ei ole nyt niin suuria kuin ennen, Agnes hyvä\", vastasi Maria;\n\"mutta ainoa pelkoni on, ettei minulla ole niitä ollut kylläksi. Kun\najattelen Jeesuksen kärsimistä, häpeän minä, että kerran olen pitänyt\ntätä kurjaa elämää parempana kuin ikuisen kunnian kruunua. Välistä\npelkään, että Jumalan leppymätön viha painaa minua.\" Ja hänen äänensä\ntukehtui kyyneliin.\n\n\"Jos me tunnustamme syntimme, on hän altis antamaan anteeksi\nja puhdistamaan meitä kaikesta vääryydestä\", luki Anna uudesta\ntestamentistaan.\n\n\"Minä olen paljon syntiä tehnyt\", sanoi Maria ja hänen kasvoistaan\nnäki, että sanat lähtivät sydämen pohjasta; \"mutta Herra ei kosta\nminulle ansioni mukaan. Tuo onneton ilta Brüsselissä vei minulta\nainaiseksi tuntoni rauhan. Alati soimasi minua sisällinen ääni siitä,\nettä olin kieltänyt Jeesuksen ja välistä olin ihan toivoton. Ilo\nja onni pakenivat minua; taivasta ja Jumalaa ajatellessani jouduin\nepäilyksen valtaan. Oi Agnes, kuinka minä olen kärsinyt! Hirveätä on\nkieltää Hänet, varsinkin kun huomaamme, minkä mitättömän onnen vuoksi\nhylkäsimme Hänen taivaallisen rauhansa. Mutta ehkä Häneltä riittää\narmoa näinkin suurelle syntiselle.\"\n\n\"Ja minä olen niinikään kieltänyt Hänet ihmisten edessä\", vaikeroi\nAnna, \"mutta tästä lähtien en sitä tee. Kaikki, itse abbedissakin\nnähkööt, että minä vihaan paavilaisuutta! Julkisesti tahdon tunnustaa\nJeesusta ja Hänen tähtensä kärsiä.\"\n\n\"Lue meille, Anna, Matheuksen evankeliumin viides luku\", pyysi Maria.\n\nAnna etsi tuon luvun, jossa Jeesus lausui kansalle ihmeelliset\nsanansa. Kammiossa paloi vain pieni lamppu ja koko luostari oli, niin\nhe luulivat, mennyt levolle. Vienolla, vapisevalla äänellä alotti\nnunna: \"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan\nvaltakunta.\"\n\nMutta hänen äänensä kasvoi ja lujeni, mitä etemmäksi hän pääsi,\nja selvällä äänellä luki hän edelleen. Näin tuli hän kymmenenteen\nvärsyyn:\n\n\"Autuaat ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän\non taivaan valtakunta --\", kun kiivas huuto äkkiä säikäytti heitä\nheidän hartaudessaan.\n\n\"Pyhä neitsy! Jumalan siunattu äiti! Mitä tämä on? Sisar Anna, sano,\nmitä tämä on!\"\n\nNäin sanoen hyökkäsi abbedissa, joka ohi mennessään oli kuullut\nlukemisen kammiosta ja jäänyt oven taakse kuuntelemaan, sisään\ntyttöjen keskelle.\n\nAgnes ja Anna olivat niin hämmästyneet, etteivät vähään aikaan\nvoineet puhua. Abbedissa sieppasi kirjan, joka oli vuoteella ja jota\nhe eivät koettaneetkaan kätkeä.\n\n\"Pyhän Matheuksen evankeliumi!\" huudahti hän. \"Julkeatteko lukea niin\nharhaoppista kirjaa minun luostarissani? Sinä, sisar Anna, joka yhä\ntoistavasti tunnustit olevasi harras katolilainen?\"\n\n\"Mutta minä en tee sitä enää\", vastasi Anna tyynesti ja nousi\nylös. \"Jos katolilainen tekee syntiä lukiessaan näitä sanoja\nkuolemaisillaan olevalle raukalle, joka isoaa ja ikävöi jotakin\nparempaa kuin latinalaiset messut, -- niin en tahdo olla\nkatolilainen.\"\n\n\"Kuolemaisillaan! kuka kuolee?\"\n\nHän katsahti Mariaan, jonka kasvot todistivat, että Anna puhui totta.\nYksistään se ajatus, että sielu erkanisi elämästä keskellä harhauskon\nsumua, sai abbedissan suunniltaan. Hän tarttui kuolevaa tyttöä\nolkapäähän ja lausui:\n\n\"Maria! Maria! Aijotko kuolla ja joutua ikuiseen perikatoon?\nTahdotko kuolla saamatta syntejäsi anteeksi ja nauttimatta pyhimpiä\nsakramentteja? Jesus, Maria! lapsi! heräjä! Älä kuule noita\nturmeltuneita saatanan orjia, vaan rukoile kaikkia pyhiä suomaan\nsinulle edes tunnin aikaa valmistukseen, ennenkuin sinun on mentävä\nkiirastuleen!\"\n\nAbbedissan rinnassa riehui ankara myrsky. Hänen joka jäsentään\nvärisytti ja ääni vapisi mielenliikutuksesta. Henkeään pidättäen hän\ntarkkasi sairaan kasvoja, odottaen jonkinlaista merkkiä.\n\nIhana hymy loisti Marian kasvoista. Hän nosti silmänsä taivaaseen\npäin ja lausui tai oikeammin huokasi sanan: \"Jeesus.\" -- Tuokion\npäästä hän loi silmänsä abbedissaan ja sanoi: \"Ei kukaan tule Isän\ntykö paitsi minun kauttani.\"\n\nAbbedissa seisoi siinä kuin kivettynyt, ja ennenkuin hän sai\nvastatuksi, puhui Maria jälleen:\n\n\"Agnes\", hän lausui, pusertaen serkkunsa kättä, \"minä lähden --\nminun vaivani ovat päättyneet. Minun sallittiin vielä tunnustaa --\nJeesusta.\" Ja nämä sanat olivat tytön huulilla, kun hänen sielunsa\nlensi ylhäiseen kotiin...\n\n\"Tämä on sinun työtäsi\", sanoi abbedissa Agnesille, joka oli\npolvillaan vuoteen ääressä ja itkien rukoili voimaa. Hän oli\nlannistunut ja ikävöi miltei itsekin lähteä pois serkkunsa seurassa.\n\n\"Te kaksi saatte vielä kärsiä siitä, että annoitte tämän sielun mennä\nijäisyyteen, käyttämättä kirkon apua\", jatkoi abbedissa matalalla,\nvapisevalla äänellä, jossa ilmeni raivoisaa vihaa.\n\nSen jälkeen otti hän kirjan, lähti kammiosta ja salpasi sinne\nmolemmat tytöt ruumiin seuraan.\n\nTytöt viettivät yön sen vieressä rukoillen ja lukien muististaan\nraamatun lauseita. Seuraavana aamuna heidät molemmat vangittiin,\nsidottiin ja kuljetettiin eri kammioihin kirkon lattian alle.\nAbbedissa oli puhunut totta, kun hän sanoi että he saisivat kärsiä.\nHeille ei tehty rajua, tuimaa väkivaltaa, mutta heitä vaivattiin\nhiljakseen pitkällisellä kidutuksella, nälällä ja janolla. Niinpä\nAgnes eli aikojaan milloin puolihämärässä, milloin pilkkosen\npimeässä. Päänsä päältä kuuli hän nunnain virsiä ja messua, jota hän\nsäesti järkkymättömän uskonsa sanoilla.\n\nEräänä päivänä, noin kaksi viikkoa siitä kun hän oli tänne tuotu,\nmakasi hän kuumetautisena ja nälkiintyneenä olkivuoteellaan.\nAbbedissa oli juuri käynyt hänen luonaan ja Agnes oli tarvinnut\nkaikki voimansa vastustaakseen häntä, joka osittain lupauksilla,\nosittain uhkauksilla koetti houkutella häntä luopumaan uskostaan.\nHartaasti rukoili hän Jumalaa korjaamaan hänet pois luokseen taikka\nantamaan apua, sillä hän tunsi, ettei hän pitemmältä jaksaisi\nvastustaa kiusausta. Äkkiä aukeni kammion ovi ja abbedissa seisoi\njälleen hänen edessään.\n\n\"Nouse\", sanoi hän tylysti. \"Sinä saat kärsiä ainakin yhtä paljon\nkuin kukaan meistä -- sinä, joka olet olevinasi marttyyri.\"\n\nAgnes nousi ja seurasi abbedissaa käytävää myöten. Koko luostari\nnäytti olevan liikkeellä. Puistossa oli koreja täynnä kalliita\nneulomuksia ja kirkonastioita, ja nunnat juoksivat edes takaisin\nsuuressa hädässä. Tietämättä, mitä tämä merkitsi, seurasi Agnes\nabbedissaa ja muutamia muita nunnia pitkin Brielin katuja, joita hän\nei vuosikausiin ollut astellut. Minne hän vain katseli, näki hän\npelästyneitä kasvoja, kyyneliä ja ihmisiä, jotka sälyttivät tavaraa\nvankkureille ja rattaille. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Oliko\nprinssi ehkä piirittämässä kaupunkia? Hän heitti tuon arvelun, joka\noli hänestä naurettava, ja kyseli nunnilta, mutta ei saanut mitään\nvastausta.\n\nVihdoin saapuivat he pyhän Pietarin luostariin, joka oli\nnaisluostaria paljo vahvempi, ja täällä sai hän kuulla, että\nMeri-Geusit olivat saapuneet laivoineen ja aikoivat tunnin päästä\nhyökätä kaupunkiin ja surmata jokaisen ihmisen. Lukija arvannee,\nkuinka tämä uutinen ilahutti tyttöä. Hän laski minuutit ja alkoi\nkäydä levottomaksi, kun kellon lyönti ilmoitti yhden, ilmoitti\ntoisenkin tunnin kuluneeksi ja pimeys loi verhonsa kaupungin yli eikä\nGeusejä kuulunut.\n\nMutta odota! Kuuletko tuota huutoa ja melua? He ovat täällä,\nJumalan kiitos; he tulevat. Eivät tulekaan. Nuo olivat vain poikia\nja tavarakuormia. Mutta malta, meteli kasvaa. Luostarin portilta\nkuuluu kolkutusta. Nunnat huutaa kirkuvat hädissään ja peloissaan.\nJo kaikuu kirveen iskuja ulkoa; nunnat vaipuvat toinen toisensa\nsyliin ja itkevät. Mutta Agnes ja Anna värisevät maltittomuudesta\nja kuiskaavat lohduttavia sanoja toinen toisensa korvaan. Vihdoin\nsärkyy portti pirstoiksi, huutaen voiton riemusta rientävät miehet\npihaan ja hajaantuvat sinne tänne luostarin rakennuksiin. Nunnain\novi paiskataan auki ja kymmenkunta Geusia, enemmän pahan hengen kuin\nihmisen näköisiä, syöksähtää sisään.\n\nPitkä, nenätön ja korvaton mies, joka kiroo ja vannoo haluavansa\njotakin makupalaa tästä papinpesästä, tempaa syliinsä Agnesin. Agnes\nhuutaa ja sanoo olevansa isänmaanystävä; mutta mies reutoo hänet\nkainaloonsa ja laahaa hänet luostarista pihalle. Tyttö ponnistaa\nvastaan -- mutta turhaan. Hän kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa:\n\n\"Karel, Karel, Galama!\"\n\n\"Helei!\" karjaisee karkea ääni heidän edessään. \"Galama? Mitä tuo\ntietää? Se on varmaan Agnes Vlossert.\"\n\nJa vikkelästi kuin kissa karkaa pieni mies nenättömän kurkkuun.\nKauhea tappelu syntyy ja Agnes menee tainnoksiin.\n\nMutta tapausten sarja on saattanut meidät liian pitkälle; meidän\ntäytyy palata kertomuksemme pääjuoneen.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nHuhtikuun ensimäinen päivä.\n\n\n\"Tule, lautturi, souda sukkelaan minut sekä nämä kaksi toveriani\ntuolle puolen ja minä annan sinulle hopeaa, jota -- sen takaan --\nsinä et saa nähdä joka päivä.\"\n\nNäin sanoen astui eräs pieni mies, joka puvusta päättäen oli kirjuri\ntai ylioppilas, vaikka pitkä miekka riippui hänen vyötäisiltään,\ntovereineen venheeseen, jolla lauttamies Jaakko Koppestock oli valmis\nviemään heidät Maasin poikki Brieliin. Oli ihana aamu huhtikuun 1\np:nä 1572 ja päivänpaiste kimalteli iloisesti vuolteisella joen\npinnalla.\n\n\"Kenties on minun käteni kautta kulkenut enemmän hopeaa kuin mitä te\nolette nähnytkään\", vastasi Koppestock, siepaten aironsa ja työntäen\nvenheen rannasta. \"Mutta nyt ei tee kenenkään mieli kopeilla suurista\nvaroistaan, kun hänen vähin erin täytyy antaa ne kaikki veroihin.\"\n[Tämä tarkoittaa ennen mainittua kymmenen prosentin veroa.]\n\n\"Mitä ajattelet noista veroista veikkoni?\" uteli pieni mies\nkiivaasti. \"Minä en niitä paheksi, mutta sinua ne näyttävät pahasti\nrasittavan.\"\n\n\"Ei minua suinkaan, mestari\", vastasi lauttamies, ripeästi soutaen,\n\"sillä minulla ei ole mitään, josta maksaisin veroa, ja kuten olen\nsanonut akalle, on kymmenysraha tyhjästä tyhjää. Mutta vaikka minulla\njotakin olisikin, en maksaisi siitä herttualle rahtuakaan.\"\n\n\"Ai, ai, ukkoseni, sinä puhut liian rohkeasti\", lausui toinen\nmahtavalla äänellä. \"Kenties et tunne, keitä me olemme, muuten\nehkä varoisit vähän suutasi! Me olemme upseereja hänen kaikkein\nkatolisimman Majesteettinsa, Espanjan kuninkaan armeijassa, ja\nellemme olisi erittäin hyvällä tuulella, saisit katua röyhkeyttäsi.\"\n\n\"Minä kiitän sinua, herra upseeri\", vastasi Koppestock, lausuen\narvonimen suuremmalla äänenpainolla, sillä hän näki molempien toisten\nmatkustajain hymyilevän, kun heitä sanottiin upseereiksi; \"mutta minä\nen peruuta sanojani sittenkään. Voi kyllä olla hyvä katolilainen ja\nalankomaitten kreivin nöyrä alamainen -- sillä kuninkaasta täällä\nei ole koskaan tiedetty -- eikä silti tarvitse joutua häviöön ja\nhaaksirikkoon muutamien pyöreävatsaisten pappien ja soturijoukon\ntähden, jolla ei ole täällä mitään tekemistä. Nöyrinkin alamainen\ntekee vastarintaa, jos hänet ajetaan mieron tielle.\"\n\n\"Kautta pyhän Klaaran, en koskaan olisi luullut, että Jaakko noin\nhyvin sukisi sinun suutasi, Ralph!\" huusi toinen miehistä.\n\n\"Naura sinä, jos mielesi tekee\", sanoi pieni mies nyrpeänä, \"mutta\nminä vannon, että ennenkuin aurinko on laskenut tämän syntisen\nmaailman taakse, saa tämä kapinoitsija katua, että hän on puhunut\nsopimattomia. Etkö sinä sen veijari tiedä, että löytyy kahden\nlajisia astioita, toiset kunniallisia, toiset häpeällisiä, ja ettei\nhäpeällinen astia koskaan saa lausua minkäänlaista tuomiota eikä\nasettua samalle laudalle kuin hänen korkeammat veljensä? Saat nähdä,\nettä vielä kadut.\"\n\n\"Vai niin? No siinä tapauksessa\", vastasi lautturi, pienokaisen\nkiukusta huolimatta, \"on minusta se astia kunniallisin, josta on\nsuurinta hyötyä, sillä se, missä ei ole muuta kuin koristuksia, ei\nkelpaa mihinkään.\"\n\n\"En tiedä mitä te puhutte kunniallisista ja häpeällisistä astioista\",\nsanoi toinen tovereista, joka tarkkaan oli katsonut joen suuta\nkohden, \"mutta tuolla tulee, nähdäkseni, toisellaisia astioita,\ntännepäin uiden. Ne eivät ole kauppalaivoja, sillä siksi on niitä\nliian monta. Lienevätkö sotalaivoja?\"\n\nKaikki käänsivät silmänsä puhujan osoittamaan suuntaan, ja näkivät\njoukon valkoisia purjeita, jotka välkkyivät päivänpaisteessa ja\nvastavirtaan lähestyivät heitä. Ne olivat vielä niin etäällä, ettei\nniitä voinut selvästi erottaa, mutta mastojen huipuista liehuivat\npunaiset liput ja viirit. Kaikki jäivät tuokioksi katselemaan noita\noutoja laivoja.\n\n\"Omituinen on heillä lippu ainakin,\" sanoi Koppestock, \"ja kaikki\novat ne samallaisia. Minä epäilen...\"\n\n\"Sano meille, keitä he ovat\", pyysi pikkumies, \"koska sinä paremmin\ntunnet laivoja kuin me.\"\n\n\"Kehuittehan itse hyvin tuntevanne erilaisia astioita\", vastasi\nKoppestock, \"mitä nuo nyt lienevät?... Mutta sen jälkeen kun te minua\nniin uhkasitte, en uskalla teidän espanjalaisiin korviinne kuiskata\nvihollisen nimeä, sillä saatanpa pian menettää omat korvani.\"\n\n\"Sinun korvasi ovat tosin epä-espanjalaiset\", sanoi toinen, \"mutta\nkuninkaan nimessä käsken sinun sanoa, kenen laivoja nuo ovat.\"\n\n\"Minkä kuninkaan nimessä?\" kysyi pelkäämätön lauttaaja, hiljentäen\nsoutuaan.\n\n\"No herttuan nimessä sitten, jos häntä enemmän pelkäät! Sanotko, tai\nsaat katua!\"\n\n\"Joko taas?\" huusi Koppestock. \"Mutta koska käskette, täytyy minun\nsanoa. Tuo on tietääkseni Meri-Geusien laivasto.\"\n\n\"Kuinka? Meri-Geusien?\" huusivat nuo kolme miestä kavahtaen pystyyn,\nja katselivat laivoja.\n\nLauttamies kyykistyi airojensa puoleen ja nauroi itsekseen.\n\n\"Niitä on vähintään viisikymmentä laivaa\", puhui pieni mies, \"ja\nne lähenevät nopeasti. Heh, mieskulta, ota tästä ja souda meidät\nnopeasti rantaan, sillä he saavuttavat meidät kenties ja tekevät\nmeille pahaa. Vai mitä luulet?\"\n\n\"He varmaan surmaavat teidät, jos saavat teidät kiinni, herra\nupseeri, joten minä koetan soutaa\"; ja otettuaan suuren hopearahan,\njota hänelle tarjottiin, alkoi lauttamies soutaa niin että vesi\nsihisi. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä parilla vetäisyllä\npuski vene rantaan. Nuo kolme matkustajaa hyppäsivät rannalle ja\nlähtivät kiireesti pakoon. Lauttamies seisoi, huokeasti ansaittu raha\nkourassaan, ja nauroi:\n\n\"Ha! haa!\" hän nauroi, \"moista houkkaa en ole vielä nähnyt. Rantaan\noli tuskin kymmentä askelta ja hän pelkäsi. Mutta mitähän Meri-Geusit\ntäältä etsivät? Kummallista väkeä! Vaikka mitä se minuun kuuluu!\nKoska tässä ei ole ketään ylivietävänä, lähden heitä tapaamaan.\" Ja\nkääntäen veneensä myötävirtaan, alkoi hän soutaa laivoja kohden,\njotka saapuivat täysin purjein.\n\nHän oli tuskin soutanut kymmentäkään minuuttia, kun hän seisahti,\nsillä hän oli kuulevinaan nimeänsä mainittavan. Hän kääntyi\nensimäiseen laivaan päin, joka nyt oli aivan lähellä.\n\n\"Kah! Kuulenko kummia! Hannu! Ja Treslongin vaakuna lipussa! Näenkö\nunta? Ei, kautta pyhän Marian, Meri-Geusit siinä tulevatkin.\"\n\n\"Jaakko, Jaakko!\" huusi tällä hetkellä Hannu, kohottautuen laivan\nesikeulan yli. \"Kuuletko, Jaakko? Tule tänne!\"\n\n\"Hoi!\" vastasi lauttamies, soutaen veneensä laivan kylkeen, \"kuka\nhuutaa minua? Sinäkö se olet, Hannu? Onko tämä herra Treslongin\nlaiva?\"\n\n\"Onpa niinkin\", vastasi Hannu, ylpeänä. \"Tule ylös! Minulla on\nsinulle puhumista.\"\n\n\"Kohta\", vastasi lautturi, ja tarttuen köyden päähän, joka hänelle\nheitettiin, kiipesi hän vikkelästi laivan kannelle ja seisoi Hannun\nvieressä.\n\n\"Joko vihdoinkin tulitte?\" sanoi hän, puristaen ystävänsä kättä.\n\"Kauan olettekin viipyneet poissa. Mitä te noilla kaikilla laivoilla\nteette? Oletko sinä tämän kapteeni? Se on valehtelematta sievä pursi.\"\n\n\"Me komennamme sitä vuorotellen, Yonker ja minä\", vastasi Hannu\nmahtavan näköisenä. \"Me olemme tulleet ampumaan kaupungin poroksi.\nMenkäämme nyt herra de Treslongia katsomaan. Hän on täällä laivassa.\"\n\nTreslong, Galama, Barends ja Willem seisoivat peräkannella ja heillä\noli ilmeisesti tärkeä keskustelu. He katselivat kaupunkia, joka\nhäämötti vähän matkan päästä. Vallit olivat mustanaan ihmisiä, jotka\ntähystelivät laivoja.\n\n\"Herra Treslong\", puhui Barends, \"Jumala on suonut meille tämän\nkauniin tilaisuuden. Älkäämme pilatko sitä hurjuudella, älkäämme\nmuuttako siunausta kiroukseksi. Valitkaamme lähettiläs, joka\nkehoittaa kaupunkia antautumaan vapaaehtoisesti.\"\n\n\"Teidän neuvonne ei ole huono\", sanoi Treslong; \"Yonker on vähän\nkärsimätön ja pikainen. Mutta entä jos he hirttävät sanansaattajamme\nja sulkevat porttinsa? Mutta kuka tuossa tulee? Hannu ja ...\nmitä... Koppestock! Lauttamies! Kas, siinä mies, jota juuri tarvitsemme.\nTerve, ystäväni!\"\n\n\"Herra Treslong, siunatkoon Pyhä Neitsyt alati teitä ja teidän\nsukuanne!\" lausui lautamies, polvistuen ja pusertaen Treslongin kättä\ninnokkaasti mutta nöyrästi. \"Minä en ole nähnyt teidän kasvojanne sen\njälkeen kun pelastitte minut ja omaiseni nälkään kuolemasta; en siis\nole voinut lausua kiitostani: teen sen nyt.\"\n\n\"Kas, senpä olen kokonaan unohtanut\", vastasi Treslong hilpeästi.\n\"Mutta isänihän oikeastaan teki tuon hyvän työn. Nouse nyt, ystäväni,\nja sano, onko Brielissä vartiaväkeä? Sinä näet, että laivoillamme on\nrohkea asento. Mitä tiedät kaupungin tilasta?\"\n\n\"Minä tiedän, että sen vallien sisällä on tuskin puolta tusinaa\nsotilasta, herra\", sanoi Koppestock, \"ja jos nyt marssittaisitte\nmiehenne sinne, valloittaisitte Brielin helposti. Siellä on\nparhaillaan suuri messu ja kirkot ovat täynnä kaikenlaisia hopea- ja\nkulta-astioita, jotka palkitsevat runsaasti kaikki teidän vaivanne.\"\n\nNuo neljä miestä keskustelivat tuokion aikaa. Sitten kääntyi Treslong\nja sanoi:\n\n\"Tule meidän kanssamme amiraalin luo. Mikäli arvaan ei sinua pelota\nviedä kaupunkiin sanomaa kreiviltä?\"\n\n\"Ei suinkaan, ei vähääkään\", vastasi lauttamies iloisesti. \"Kaikki,\nmikä on minun, on teidän, ja koska te olette Kerjäläinen, olen\nminäkin. Käskekää vain, niin olen valmis.\"\n\nTreslong, Galama, Koppestock ja Hannu menivät nyt tikapuitten luo,\njossa iso vene oli valmiina heitä viemään. Treslong oli astunut alas\nja Galama aikoi juuri seurata, kun hän huomasi Hannun vieressään. Hän\npysähtyi ja lausui: \"Jää tänne, Hannu! Sinä tiedät, minkä tähden.\"\n\n\"Sitä en tiedä, vaikka hirttäisitte minut. Miksi minun on jäätävä?\"\nkysyi hän.\n\n\"Olenhan sen jo sanonut. Valikoi joukosta kymmenkunta kelpo miestä.\nMeidän täytyy nyt rynnätä pyhän Klaaran naisluostariin.\"\n\n\"Ahaa\", lausui Hannu, hivuttaen nenäänsä sormellaan. \"Sen olin\nunohtanut.\" Sitten hän kääntyen Koppestockiin, puhui kuiskaten:\n\"Minä en voi nyt mennä amiraalin luo, mutta Yonker lähtee mukaasi.\nÄlä mainitse minun nimeäni kreiville, sillä meidän on välimme vähän\nriitainen. Sitten tavataan, kun sinä palaat.\"\n\nLauttamies, joka oli mielissään siitä, että Hannusta oli paisunut\nniin suuri herra, kiitti häntä hänen neuvoistaan ja astui alas\ntikapuita. Muutamilla aironvedoilla saattoivat veneen kuusi soutajaa\nsen amiraalin laivan kylkeen, jossa nähtävästi tehtiin suuria\nvarustuksia miesten maihin nousua varten. Kreivi de la Marck seisoi\nkannella, välkkyvä rautapaita yllään ja päässään komea, metsäkarjun\nnahasta tehty kerjäläis-hattu, jonka sulka ja timanttisolki olivat\ntavallisen talon arvoiset. Huomattuaan Treslongin huusi hän:\n\n\"Hei, herra de Treslong, aioin juuri lähettää noutamaan teitä tänne.\nKuinka nyt menettelemme? Otetaanko tuo pesä heti väkirynnäköllä, vai\nannetaanko heidän ostaa henkensä? Siitä kertyisi aimo rahat.\"\n\n\"Minä en neuvo kumpaakaan, serkku\", vastasi Treslong\nkylmäkiskoisesti. \"Olen tuonut teidän luoksenne erään lauttamiehen,\njonka koko kaupunki tuntee ja jonka minäkin olen jo monta vuotta\ntuntenut. Hän sanoo, ettei kaupungissa ole ollenkaan varusväkeä sekä\nettei siellä siis aiota vastustella. Vaatikaamme vain kaupunkia\nantautumaan.\"\n\n\"Haa!\" huusi Lumei, iskien kiinni lauttamieheen, \"onko tuo jumalaton\npaavilainen Meertinck vielä Brielin pormestarina?\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne, ja peloissaan hän lienee tällä hetkellä, se\non varmaa\", vastasi Koppestock.\n\n\"Mene ja sano hänelle, että minä kreivi William de la Marck, parooni\nLumei, hänen korkeutensa Oranian prinssin laivaston amiraali, vaadin\nBrielin kaupungin pikaista ja ehdotonta antautumista. Ja lausu sille\nkonnalle minun puolestani se ystävällinen varoitus, että ellei hän\npuolen tunnin kuluessa saavu tänne avaimineen, ammutan minä kaupunkia\nkanuunoilla ja sen jälkeen hirtetään jokaisen äidin poika oman ovensa\npieleen. Mene ja sano hänelle tämä.\"\n\n\"Odota!\" lausui Treslong, pidättäen lautturia. \"Puoli tuntia ei\nriitä.\"\n\n\"Ei, ei silmänräpäystäkään lisää!\" ärjyi amiraali. \"Puoli tuntia,\nsanon minä.\"\n\n\"Sillä ajalla minä tuskin pääsen kaupunkiin\", sanoi mies, \"ja kuka\nuskoo minua, kun vien heille teidän sananne? Eikö teillä ole mitään\nmerkkiä?\"\n\n\"Kas tässä\", lausui Treslong, antaen hänelle sinettisormuksensa.\n\"Tämän he ainakin tuntevat. Sano heille, että me nousemme maalle ja\nodotamme ainoastaan tunnin. Lähde nyt.\"\n\nTuokion perästä oli lautturi, joka tuskin osasi hillitä iloaan,\nveneessä ja souti omaansa kohden. Hannu seisoi laivatikapuiden\nviimeisellä astuimella, odottaen lautturia, ja tuskin oli tämä\npäässyt veneeseensä, kun hän kysyi:\n\n\"Mitä aikeita Jaakolla nyt on, sano?\"\n\n\"Minä lähden Brielin pormestarilta vaatimaan kaupungin antautumista\",\nnauroi Koppestock.\n\n\"Sano heille, että meitä on viisituhatta, että meillä on kolmatta\nsataa kanuunaa ja että on toisia yhtä monta tulossa\", puheli Hannu,\ntotisen näköisenä.\n\nKoppestock nyökäytti päätään nauraen, ja alkoi taas soutaa tarmonsa\ntakaa.\n\nMäärätty tunti oli jo melkein kulunut loppuun ja suurin osa miehistä\nviety maalle, jossa he loikoivat ryhmissä ja virkistivät voimiaan\nniukoilla oluen ja viinan tilkoilla, joita oli saatu hankituksi\nsieltä täältä.\n\nSillä välin olivat amiraali ja ne upseerit, joitten läsnäoloa ei\ntarvittu maalle noustessa, lähteneet lähellä rantaa olevaan taloon,\njonka asukkaat, äkkinäisistä sotahankkeista säikähtyneinä, olivat\npaenneet kaupunkiin ja siellä suurissa määrin enentäneet porvarien\npeljästystä. Briel sihisi ja kiehui kuin muurahaispesä. Ylhäisiä ja\nalhaisia, nuoria ja vanhoja, köyhiä ja rikkaita seisoi joukottain\nkanavien partailla, kaduilla ja valleilla, puhellen kamalasta\ntapauksesta ja keksien keinoja sitä vastustaakseen. Kaikkien kasvot\nja eleet osoittivat hätää ja pelkoa, sillä Meri-Geusit olivat julman\namiraalinsa ja samanlaisten kapteeniensa vuoksi joutuneet huonoon\nmaineeseen hurjasta rohkeudestaan ja äärettömästä julmuudestaan.\nMoni vaimo itki, moni mies oli toivoton. Mutta toiset, protestantit\nja isänmaan-mieliset sulkeutuivat suojiinsa ja rukoilivat polvillaan\nJumalaa, ettei heidän toiveensa raukeaisi.\n\nNäiden vastakkaisten tunteiden, hämmästyksen ja ilon, pelon ja\ntoivon vallitessa kaupungissa, nähtiin toisenlaista menoa äsken\nmainitussa talossa. Avarimmassa suojassa tammisen pöydän päässä\nistui komea amiraalimme kömpelöllä tuolilla, suuri haarikka viiniä\nvieressään. Hänen ympärillään nähtiin eri asennoissa laivan\nkapteenit, mikä istuen, mikä seisoen, kaikki täysissä aseissa ja moni\neriskummallisessa puvussa.\n\n\"Minä suostun sydämeni pohjasta teidän tuumaanne, herra kreivi. Ei\nmitään armoa niille, jotka eivät meillekään ole antaneet\", sanoi\nLancelot de Brederode, kaunis nuorukainen ja sen Brederoden veli,\njosta jo ennen on puhuttu tässä kirjassa.\n\n\"Kuinka!\" lausui Adam van Haren, \"haluatteko tahrata meidän nimemme\nikuisella häpeällä, kun suositte sellaisia hirmutöitä, joita sanomme\ninhoavamme?\"\n\n\"Inhoavamme!\" kiivasteli toinen kapteeni, Gillis Steltman. \"Emmekö\nole valalla luvanneet kostaa maanmiehillemme tehtyä vääryyttä ja\nviruttaa sortajain verellä saastan lipuistamme? Sitäkö varten\nolemme jättäneet armaan kotimme, panneet henkemme alttiiksi,\nheittäneet kaikki toiveet armosta ja saattaneet nimemme peljättäväksi\nmerellä, että vanhojen akkojen tavalla nyt istuisimme velttoina\nja vetelinä, kun meillä on suurempi työ tehtävänä kuin ryöstää\njoku kurja kauppa-alus? Oletteko unohtaneet heidän tekemänsä\ntyöt, heidän vuodattamansa veren? Onko Gentin kohtalo mennyt\nmuistostanne? Ettekö näe niitä verivirtoja, joita tulvaa Jemmingenin\nja Heiligerleen kentillä? Minä puolestani vannoin sinä kauhun\nhetkenä, jolloin seisoin tuskin kymmenen askeleen päässä Hornin\nja Egmontin mestauslavalta sen pyhän valan, etten laske käsistäni\nainoatakaan espanjalaista, ennenkuin hänestä on lähtenyt viimeinenkin\nverenpisara. Ja ellei mikään minua enää muistuttaisi valastani on\nminulla ainakin tämä --\"\n\nJa kasvot hehkuen kiihkosta, hän viskasi rajusti pöytään valkoisen\nnenäliinan, jossa näkyi isoja, ruskeita, hyytyneen veren jättämiä\ntahroja. Myötätuntoisuuden huuto kajahti kaikkialta. Nenäliina oli\nkastettu Egmontin ja Hornin jaloon vereen, kun se kolme vuotta\ntakaperin kuumana ja höyryvänä virtasi heidän päättömistä ruumiistaan.\n\nTreslong rypisti otsaansa ja aikoi puhua, kun eräs upseeri, nimeltä\nHerlijn, jonka korvia ja nenää vailla olevat kasvot tekivät hirveän\nvaikutuksen, survaisi tikarinsa pöytään ja huusi, julmasti kiroten:\n\n\"Vieköön minut tuhannen sarvipäätä, jos minä kenenkään tähden luovun\nammatistani. Jos kaupungissa on pappeja, saavat he oppia tuntemaan\nminut\".\n\nHänen \"ammattinsa\" oli se, että hän elävältä poltti kaikki papit,\njotka hän sai käsiinsä, leikattuaan heiltä ensin nenän ja korvat; hän\noli siihen ruvennut noin neljä vuotta takaperin, kun hänen isänsä ja\nhänen veljensä olivat joutuneet saman julman kohtelun alaisiksi ja\nosaksi hän itsekin, koska hän ainoastaan töin tuskin sai vältetyksi\ntulirovion, mutta menetti kasvojensa kauneuden.\n\n\"Ja minä vaadin, ettei tuollaista petomaista tylyyttä harjoteta,\nniinkauan kuin minulla on pistooli, jolla voin ampua julmurit\",\nhuusi Entes de Mentheda, urhea soturi, joka leimuvin silmin katseli\nHerlijniä. Hän oli laivaston vara-amiraali ja häntä kunnioitettiin\nsuuresti.\n\n\"Hiiteen papit! Tapetaan tyrannit! Ammutaan ne koirat!\" huusi\nsekaisin kolme neljä Herlijnin hengenheimolaista.\n\n\"Hyi häpeä! Me olemme protestantteja. Me palvelemme jaloa asiata.\"\n\n\"Hiljaa, herrat!\" huusi de la Marck, joka aikanaan tiesi valvoa\narvoaan. \"Neuvotelkaamme, mitä meidän tulee tehdä; älkäämme totelko\nintohimojamme.\"\n\n\"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain prinssiltä kirjeen, kreivi\", sanoi\nRuikhaver. \"Hän käskee meidän olla harjoittamatta julmuutta, ettemme\nhäpäisisi nimeämme.\"\n\n\"Suokaa minulle hetkeksi huomiotanne, hyvät herrat\", säesti Treslong,\nottaen vaaria tilaisuudesta ja puhuen rauhallisesti. \"Täällä on\nlausuttu monta mielipidettä, sanottu monta kiivasta, yllyttävää\nsoimausta -- mutta järkeviä neuvoja on varsin vähän kuultu. Hyvät\nherrat, muistakaamme, että maanmiestemme silmät vartioivat meitä,\nmuistakaamme, että me olemme ainoat, joilta he, joilta prinssi\nenää odottaa apua. Kansalaisemme ovat väsyneet julmuuteen; heitä\ninhottaa verenvuodatus, kammottaa ryöstö. Jos sortajamme olisivat\ntulleet luoksemme ilman miekkaa, elleivät he olisi niin määrättömästi\nvuodattaneet vertamme, vieläpä jalointa vertamme, vihaisimmeko heitä\nsilloin puoleksikaan niin katkerasti, kuin nyt heitä vihaamme,\nkysyn minä? Eikö ole todennäköistä, että espanjalaisten nimi ilman\ninkvisitsionia ja verineuvostoa ei soisi hetikään niin ilkeältä\nkorvissamme kuin nyt? Kansalaisemme etsivät auttajaa, he etsivät\nsellaista, joka voi auttaa moista tylyyttä harjoittamatta; he\nymmärtävät, että puolustus ja ryntääminen on tarpeellista, jopa\nkiitettävääkin, mutta he ymmärtävät myöskin, että kosto on kunnotonta\nkonnan työtä. Minä kysyn teiltä, Herlijn, millä keinoilla kreivi\nEgmont on saavuttanut laakerinsa? Julmuudellako? Hänen nimeään ei\ntahraa pisarakaan suotta vuodatettua verta. Ja onpa prinssinkin\nankara käsky se, ettemme saa tehdä muuta kuin mikä on kiitettävää,\nkunniallista ja jaloa. -- Jos muitten kaupunkien asukkaat saavat\nkuulla, että me voimme valloittaa prinssille kaupungin ja pitää\nsitä hallussamme teurastamatta ja surmaamatta, noudattavat he\nesimerkkiämme ennenkuin vuorokausi on kulunut. Mutta jos poltetut\ntalot, raadellut ruumiit, ja raiskatut vaimot kaikkialla ilmoittavat,\nmistä meidän tiemme on käynyt, jää meiltä tehtävämme tekemättä,\nnimemme ja pyrintömme ryvettyy häpeään eikä meillä ole enemmän\noikeutta anoa Jumalalta apua kuin verivihollisillamme, Espanjan\nmiehillä.\"\n\nTämä puhe, joka lausuttiin sydämeen käyvällä vakavalla äänellä, teki\nvoimakkaan vaikutuksen. Se koski amiraalinkin sydämeen. Hän salli sen\nvuoksi, että keskusteltiin, millä tavalla kaupunkia kohdeltaisiin.\nKesken tätä keskustelua ilmoitettiin että oli saapunut kaksi\nkaupungin lähettilästä. De la Marck laski heidät sisään. He olivat ne\nmolemmat miehet, jotka ennen olemme nähneet Koppestockin veneessä. He\nolivat kaupungin arvokkaimpia porvareita. Heidän toverinsa, kirjuri,\njoka oli papin tai koulumestarin tapainen mies, oli jo hyvän sään\naikana pötkinyt pakoon.\n\nSaattoi odottaa, että lähettiläät puhuttelisivat amiraalia nöyrästi.\nHe näkivät sotaiset puuhat ja toimet, jotka olivat tekeillä rannan\nja talojen välillä, he näkivät tuon mahtavan neuvoskunnan, jonka\nkeskellä he nyt seisoivat, ja tuosta heissä heräsi suuri kunnioitus\nnoita Geusejä kohtaan, joita he ennen olivat halveksineet. Koska he\neivät voineet tarkemmin laskea vihollistensa sotavoimia, uskoivat he\narvelematta Koppestockin liioiteltuihin puheisiin. He esiintoivat\namiraalille porvariston kunnioituksen ja pyysivät että armon aikaa\nlisättäisiin kahdella tunnilla, että päästäisiin yksimieliseen\npäätökseen siitä, millä tavalla vastattaisiin antautumisvaatimukseen.\nKaupunki ei ollutkaan -- arvelivat he -- niin kehno, ettei se\nkestäisi vähintään vuorokauden piiritystä; kysyipä asia muutenkin\nmiettimistä varsinkin kun Alba jo kerran oli uhannut rangaista\nkaupunkia, ja oli muka parempi pysyä Espanjan vallan alla kuin\nuskoa itsensä Meri-Geusein käsiin, jotka olivat huonossa maineessa,\nja kärsiä kaikkia niitä kauhuja ja julmia tekoja, joita näitten\nsanottiin rakastavan.\n\nKun lähettiläät asiansa ajettuaan olivat astuneet ulos, syntyi\nvielä kerran kiivas keskustelu. Mutta Treslongin tehokas puhe oli\nkääntänyt mielet, ja ne harvat, jotka vielä vaativat lähettilästen\nhirttämistä ja kaupungin ryöstämistä, joutuivat tappiolle, varsinkin\nkun sotaväen vieminen maihin vielä oli kesken. Lähettiläät käskettiin\nsisään ja heille julistettiin, ettei kaupunkia vielä saarrettaisi\nkahteen tuntiin, ettei siellä minkäänlaista julmuutta harjoitettaisi\nja että antautumiskäskyllä aiottiin vain siirtää kaupunki Alban\nkäsistä Oranian prinssin käsiin. Lähettiläät poistuivat, ihmetellen\npahamaineisen kreivi de la Marckin outoa laupeutta ja mielenmalttia;\nkapteenit puolestaan menivät maalle-nousua johtamaan ja järjestämään\nväkeänsä.\n\nIloissaan siitä, että hänen sanansa olivat niin hyvin tehonneet,\nlähti Treslong ulos; de Ryk, van Haren ja Mentheda tulivat hänen\nluokseen ja kiittivät häntä hänen terveellisestä puheestaan. Kun he\nkävelivät sotilasparvien välitse, jotka seisoivat kentällä, katsahti\nTreslong ympärilleen ja kysyi:\n\n\"Mutta missä minun uljas luutnanttini, Yonker Galama, on? Hän ei ole\nkajonnut keskusteluun enkä muista nähneeni häntä koko huoneessa.\"\n\n\"En minäkään\", lausui de Ryk, \"mutta ellen erehdy, puuhaa hän tuolla\nnoitten sotamiesten kanssa, jotka ovat teidän ja amiraalin laivoista.\"\n\nSamassa lähestyi Galama puhujia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja\nvaikka hän näytti rauhalliselta, huomasi Treslong kuitenkin että\nhänen mielensä oli sangen levoton.\n\n\"No\", sanoi Yonker, \"saammeko pian marssia? Minä koetin jouduttaa\nmaalle-nousua, mutta nuo miehet ovat laiskaa karjaa, he valittavat\nnälkää eivätkä, luullakseni, vielä ole aivan valmiit.\"\n\n\"Ei heidän vielä tarvitsekaan olla, Yonker\", vastasi Treslong, \"sillä\nkahteen tuntiin emme vielä saa mitään tehdä. Teidän täytyy siis\nmalttaa mieltänne ja odottaa.\"\n\nFriisiläinen veti otsansa ryppyihin ja polki suutuksissaan jalkaansa.\nMutta aika riensi nopeammin kuin hän oli luullutkaan.\n\nKun kaikki väki oli saatu maalle, tarkastivat Mentheda ja Treslong\nsitä. Joukko, joka aikoi valloittaa kaupungin, oli vähäinen, ja\nmonta epäilytti, onnistuisiko yritys ollenkaan. Nuo kaksi tuntia\neivät vielä olleet lopussa, kun muutamat miehet, jotka oli lähetetty\ntiedustelemaan, palasivat tuoden uutisen, että portit olivat suljetut\nja että useimmat varakkaat porvarit pyrkivät pakoon eteläisen portin\nkautta.\n\n\"Haa!\" ärjyi amiraali sadatellen. \"Ne petturit! Nyt he eivät\nsoisi meille vieraanvaraisuuttansa, vaan pötkivät pakoon, vaikka\nme olemme säästäneet heidän henkensä. Herra de Treslong, ottakaa\npuolet noista miehistä ja kulkekaa eteläportista sisään. Minä tulen\npohjoisportista. Torilla tapaamme toisemme. Eteenpäin!\"\n\n\"Eteenpäin!\" kaikui vastaus Geusien riveistä, kun he seurasivat\njohtajaansa. Treslongin molemmat eturivit olivat Galaman valikoimaa\nväkeä ja hän itse johti niitä, hehkuen halusta päästä kaupunkiin.\n\n\"Nyt, Hannu\", sanoi Pietari Blink, joka asteli ystävänsä vieressä,\nkauhea miekka kädessä, \"nyt menemme hakemaan neiti Agnesia. Eikö\nniin? Minkä näköinen hän on?\"\n\n\"Kaunis kuin ruusu\", vastasi Hannu, \"muuta en tiedä. Mutta jos sinä\nlöydät hänet, niin älä suinkaan satuta käsiäsi häneen, vaan suojele\nhäntä, kunnes minä taikka Yonker saavumme paikalle\".\n\n\"Sulkekaa rivit!\" komensi Treslong, kun joukko aseellisia miehiä\nilmestyi portin ulkopuolelle ja näytti hankkivan tappelua. Treslong\npysähtyi hetkeksi, mutta nähtyään, että joukko oli pieni, komensi\nhän rynnäkköön. Koko sotalauma ryntäsi eteenpäin, Hannu ja Pietari\netunenässä, mutta ilman kanuunia ja ampuma-aseita ei siltaa aivan\nhelposti oteta -- ja sen Kerjäläisetkin huomasivat.\n\nVaikka heitä oli pari kolme sataa miestä, saivat eturivit\nmelkein yksinään kestää kaikki vaarat. Näitä alkoivat ne kolme-,\nneljäkymmentä vihollista, jotka seisoivat sillalla, ensin ampua ja\nusea Geusi näkikin siinä viimeisen hetkensä. Mutta Blink heilutti\nmiekkaansa molemmin käsin ja ruhjoi maahan kaikki, mitä hänen\ntiellensä sattui. Näin joutui hän sillan reunalle, joka, kuten ennen\nolemme kertoneet, yhdisti saaren portteineen valleihin. Kiireissään\nhän astui harhaan, kompastui ja oli pudota jokeen, mutta sai kiinni\nsiltapuista ja, koska hän oli väkevä mies, heitti ensin jalkansa ylös\nsillalle, sen jälkeen koko ruumiinsa, ja seisoi yhtäkkiä vihollisten\nselän takana. Blinkin temput olivat jääneet espanjalaisilta kokonaan\nhuomaamatta. Kun hän siis täyttä kurkkua karjuen: \"Eläköön Geusit!\"\nkarkasi heidän päälleen ja hutki heitä pitkällä miekallaan, syntyi\nheidän keskuudessaan ääretön hämminki ja sekamelska. He luulivat\nkoko joukon Geusejä ryntäävän heidän selkäänsä ja -- yks! kaks! ovat\nkaikki paossa. Mitkä hyppäävät vallikaivantoon, mitkä kerjäävät\narmoa, mitkä syöksevät vihollismiekkojen suuhun ja kuolevat -- eikä\nkestänyt kymmentäkään minuuttia ennenkuin portti oli Geusein vallassa.\n\n\"Nyt naisluostariin!\" huusi Galama, heiluttaen miekkaansa, jonka terä\npunersi verestä.\n\n\"Nyt abbedissaa kosimaan, Hannu\", sanoi Pietari, nyhjäten Hannua\nkylkeen ja pyyhkien vertavaluvaa asettaan erään espanjalaisen\nruumiiseen, joka makasi siinä, pää niskoja myöten halaistuna. \"Tuon\nsattuvampaa iskua en ole isoon aikaan antanut\", lisäsi Blink,\nosoittaen ruumista. \"Yksi sivallus vain -- mies ei hiiskunut\nsanaakaan.\" Ja hän juoksi Galaman perään, ihmetellen tekoaan.\n\nEnnen pitkää seisoi kymmenen Geusiä naisluostarin portilla ja\njuhlallisesti kajahtivat holvit ja käytävät heidän kirveittensä\nankarista iskuista. Mutta ovessa ei näkynyt pienintäkään myöntymisen\nmerkkiä. Iskuja satoi kahta taajemmin, mutta ovi pysyi yhtä lujana.\nPietari Blink huomasi heti, mitä tarvittiin, juoksi pois ja palasi\npian, kädessään aimo petardi, jonka hän oli jostakin hankkinut.\nGalama kiitti, otti petardin ja asetti sen vapisevin käsin oven alle.\n\n\"Pois tieltä ja jaloista!\" huusi Hannu ja viritti petardin. Äkkiä\ntärisytti kauhea räjähdys seiniä, ovi lensi pirstoiksi ja tie oli\nauki. Miehet ryntäsivät sisään riemuhuudoilla, Galama ja Hannu\netupäässä. Galleriat, puutarhat, kellarit, kirkon, kaikki komerot he\netsivät, huutaen Agnesia ja Mariaa; he koputtivat seiniä, nähdäkseen,\nolisiko niissä salaportaita -- mutta ei ainoatakaan elävää olentoa\nnäkynyt eikä kuulunut. Luostari oli aivan autio ja tyhjä. Ei löydetty\nedes kultaa ja hopeaa eikä muutakaan arvotavaraa.\n\nGalama oli herjennyt etsimästä. Kasvot kalman kalpeina seisoi hän\nporttipielen nojassa, huulet lujasti yhdessä ja raskaasti hengittäen.\n\n\"Tulkaa, Yonker\", koetti Hannu kehoittaa, \"ei kaikki vielä ole\nhukassa. He ovat kenties kaupungissa -- lähdetään sinne.\"\n\n\"Ei tästä paljon saalista kertynyt\", sanoi Blink, tullen takaisin\nkultavitjat kädessä.\n\nGalama näki vitjat ja sieppasi ne Blinkiltä. Ne olivat samat, jotka\nhän ennen oli antanut Gerard Blockille. Hän muisti, että ne sittemmin\nolivat jääneet Marian haltuun. Hän painoi niitä vasten huuliansa ja\nkuuma kyynel nousi hänen silmäänsä.\n\n\"Lähdetään miehet!\" sanoi hän, pyyhkäisi silmiään ja pisti vitjat\npoveensa. \"Seuratkaa minua torille. Siellä palkitsen teidän vaivanne.\"\n\nJa astuen joukkonsa etupäässä ja taistellen syvää, katkeraa\nmielikarvauttansa vastaan, jätti hän luostarin.\n\n\n\n\nXXIX\n\nLöydetty.\n\n\nGalamasta tuntui maailma sangen kolkolta ja ilottomalta, kun hän\nmiestensä kanssa asteli pitkin katuja sitä isoa toria kohden, jonka\nvarrella tuomiokirkko oli. Yö teki tuloaan ja olikin jo käärinyt\nkaupungin mustaan vaippaansa, niin että ainoastaan läheisimmät\nesineet näkyivät. Mutta kaupungissa oli kuitenkin vilkasta elämää.\nIlon ja riemun ääniä kaikui monesta huoneesta, jonka akkunat olivat\nselällään; akkunoista näki Brielin uusia vieraita, jotka yksissä\nneuvoin hakivat esiin mitä maallista tavaraa porvareilta oli jäänyt,\nkun he lähtivät pakoon. Kaikkialta kuului naurua ja laulua, välistä\nmyöskin miekkojen kalsketta tai riidan rähinää, ja sen voi nähdä,\nettä Kerjäläiset nyt tahtoivat ottaa korvauksen pitkällisestä\nnälänhädästään.\n\nÄkkiä sekä Galama että Hannu säpsähtivät. He olivat saapuneet lähelle\nraatihuonetta, kun he kuulivat naisten huutoa. Molemmat olivat\nkuulevinaan Agnesin äänen ja mistään välittämättä he riensivät\nsinne päin, mistä ääni kuului. Hetken juostuaan he seisahtuivat\nraatihuoneen edustalle, jossa heitä kohtasi kummallinen näky.\n\nRaatihuone oli suuri, vanha rakennus, joka täytti neliskulmaisen\ntorin kokonaisen sivun. Kenttä oli täynnä Kerjäläisiä, muutamilla oli\naseina miekat, toisilla keihäät, toisilla vain tikarit ja pistoolit.\nHeillä näytti olevan äärettömän hauskaa, sillä joka silmänräpäys\nkajahti kova nauru milloin miltäkin puolelta toria. Karel tunkeutui\njoukon läpi ja oli itsekin nauruun purskahtamaisillaan. Kerjäläiset\nolivat kokoontuneet suureen piiriin, jonka sisällä tuupittiin ja\nsysättiin edes takaisin miehestä mieheen viittä kuutta, kalliisiin\nvaatteisiin puettua keropäistä pappia; heitä pakotettiin tanssimaan,\nja mitä enemmän nuo lihavat, arvoisat isät läähättivät ja hikoilivat\nraskaissa pukimissaan, joita heillä oli monet kerrokset päällekkäin,\nsitä hupaisemmalta tuntui leikki merimiesten mielestä.\n\nKarel huomasi ensi silmäyksellä, että useimmat heistä olivat van\nHarenin väkeä. Hän kysyi heiltä, missä heidän päällikkönsä oli, ja\nsai kuulla, että tämä Treslongin kanssa oli hyökännyt pyhän Pietarin\nluostariin Märlandtin varrella.\n\nMutta Märlandtin tienoilla he olivatkin olleet, kun he olivat\nkuulevinaan naisten huutoa, ja nyt juolahti Galaman mieleen, että\nhän ehkä oli eksynyt oikealta suunnalta. Hän aikoi juuri ilmaista\najatuksensa Hannulle, kun hän huomasi, että tämä oli kadonnut\nnäkyvistä. Sitten hän lähti yksin rientämään mainitulle paikalle.\n\nSiellä oli Brielin toinen katolinen kirkko, joka, vaikka ulkonäöltään\npienempi ja ränsistyneempi kuin tuomiokirkko, kuitenkin oli tätä\npaljon rikkaampi, kun se kuului läheiseen suureen Pyhän Pietarin\nluostariin.\n\nKun Yonker saapui paikalle, arveli hän tuokion aikaa, niitä hän\ntekisi. Tulisoihtujen punertavassa, liehuvassa valossa näki hän\nomien miestensä uutterasti kokoilevan tavaraa kirkossa ja korjaavan\nlaukkuihinsa kaikki, mitä seinästä lähti irti. Kauniisti maalatut\nikkunat olivat rikotut ja aukoissa seisoi miehiä, jotka heittivät\nulos tovereilleen kaiken, mitä ikänä saivat käsiinsä. Toiset\njuoksivat tiehensä, syli täynnä hopea-astioita ja kynttilänjalkoja.\nEräällä miehellä oli yllään pitkä, sininen, kultatähdillä kirjailtu\nsamettihame, ja päässään sirotekoinen kultakruunu. Hameen ja kruunun\noli hän riisunut Pyhän neitsyen kuvalta, ja tuo ihana taideteos\nmakasi nyt tuhansiksi kappaleiksi lyötynä, alttarin juurella.\n\nYhtäkkiä muisti Galama, että Treslongin taikka oikeammin tämän\nisävainajan talo oli Märlandtin varrella. Akkunoista tulvasi vahva\nvalovirta. Hän riensi portaita ylös ja tultuaan etuhuoneeseen, joka\noli täynnä hänen omia miehiään, jotka korjasivat tänne saalistaan,\nkuuli hän maljaa esittävän Treslongin äänen:\n\n\"Eläköön prinssi, Geusit ja Alankomaitten vapaus!\"\n\nKun hän avasi oven ja aikoi astua siihen huoneeseen, josta ääni\ntuntui tulevan, vastattiin maljaan meluavilla suosionosoituksilla.\nHuone oli väljä, komea, runsaasti valaistu sali, jossa pitkän pöydän\nympärillä seisoi pari kolmekymmentä miestä, ja nämä vastasivat\nmaljaan innokkaasti kohotetuin käsin.\n\nTuskin oli Galama päässyt sisään, kun joku seurasta hänet huomasi, ja\näskeisen maljan sijaan kaikui huuto: \"Kauan eläköön Galama!\"\n\nSankarimme, joka ei ollut sillä mielellä, että muitten ilo olisi\nhäntä ilahuttanut, kääntyi oveen päin ja aikoi mennä ulos. Mutta\nmiehet, joitten joukossa me tapaamme vanhan tuttavamme van\nHagendorpin, tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän päähän\nTreslongin viereen.\n\n\"Tämä on se mies, jonka päässä tuo tuuma ensin syntyi, hyvät herrat\",\nhuusi van Hagendorp. \"Juokaamme pikarillinen hänen ja tuon kauniin\nnunnan onneksi.\"\n\nKarel, joka melkein vasten tahtoaan oli nostanut pikarin huultensa\nkohdalle, pysähtyi ja katseli kummastellen puhujaa. Toiset nauroivat\nhänelle, mutta Treslong, joka paremmin ymmärsi hänen surullisen\nkatseensa, kuiskasi hänen korvaansa: \"Tyttö on tallella.\"\n\nKohta solahti viini pikarista Galaman suuhun ja toinen pikarillinen\nmeni samaa tietä. Viini teki miehelle hyvää ja puna alkoi kohota\nhänen kalpeille kasvoilleen.\n\n\"Jopa nyt jotakin!\" huusi muuan kapteeni akkunan vierestä. \"Tuolla\nmeidän miehet ryöstävät kirkkoa ja me jäämme tänne seisomaan tyhjin\nkäsin.\"\n\nTämä huomautus ajoi kaikki ulos ja ennen pitkää oli huone melkein\ntyhjä.\n\n\"Minä en tahdo kiusata teitä pitkällä odotuksella\", lausui Treslong\nja astui toiselle ovelle, \"mutta minun täytyy sanoa, että ilman\nBlinkiä ja minua teidän armaanne olisi käynyt huonommin kuin\nluulettekaan. Täällä hän on.\"\n\nHän avasi oven ja Karel astui sisään toiseen huoneeseen. Siellä istui\njonkinlaisella sohvalla yksi mies ja kaksi naista keskustellen. Kun\nGalama uljaana ilmestyi heidän eteensä, riensi toinen naisista suoraa\npäätä hänen avoimeen syliinsä. Se oli Agnes, joka tällä onnen ja\nautuuden hetkellä unohti koko maailman, unohti äskeiset toverinsakin,\nvanhat tuttavamme sisar Annan ja Vouter Barendsin.\n\n\"Entäs Maria?\" kysyi Galama, kun hänen riemunsa oli vähän tyyntynyt.\n\n\"Hän on taivaassa\", vastasi Agnes. \"Hän on onnellinen kuten mekin, ja\nonnellisempikin, koska häneen ei mikään hätä enää ulotu. Maria sai\npaljon kärsiä.\"\n\n\"Ja olethan sinäkin paljon kärsinyt\", lausui Karel, katsellen\nlempeästi armaansa hienoja, kelmeitä poskia. Abbedissa oli, näet,\nankaralla kurituksellaan vihdoinkin saanut ryöstetyksi ruusut Agnesin\nposkilta.\n\n\"En minä ole kovin paljon kärsinyt, Karel, ja senkin vain sinun\ntähtesi\", vastasi Agnes. \"Se, mitä minä uskoni tähden sain kokea, ei\nollut mitään kärsimystä, sillä minä kestin sen ilolla.\"\n\n\"Oi Agnes, en minäkään ole vähällä päässyt. Paljon kovuutta\nolen saanut nähdä näinä vuosina, mutta siitä on ollut minulle\nhyötyä. Se hyvä siemen, jonka sinä sydämeeni kylvit, on noussut\ntaimelle ... ja\", lisäsi hän, kallistaen päätään tytön puoleen,\n\"sinun kuvasi on ollut turvani ja toivoni, kun elämän sumut ovat\ntihenneet ympärilläni. Ilman sinua olisin hukkunut epätoivoon. Niin!\nKärsimyksissämme on rakkautemme kasvanut ja se on luja kuin tammi,\njoka vesasta alkaen on kuunnellut myrskyn kehtolaulua, kasvanut\nmyrskyssä ja pyrkii myrskyissä sinistä taivasta kohti. Niin meidänkin\nrakkautemme on kasvanut ja taivaaseen käy sen tie.\"\n\n\n\n\nXXX\n\nEsirippu laskee.\n\n\n\"Tulkaa, Yonker\", kehotti Treslong, kun hän seuraavana päivänä tuli\nsiihen huoneeseen, jossa Galama ja Agnes istuivat kahden kesken,\n\"meidän täytyy lähteä liikkeelle. Amiraali elämöi kuin mielipuoli:\nhän tahtoo kaikin mokomin jättää kaupungin oman onnensa nojaan ja\nlähteä merelle jälleen. Meidän täytyy kehoittaa häntä jäämään, sillä\nminä olen varma siitä, että me, ennenkuin viikko on kulunut, joudumme\npiiritystilaan, mutta jos me voisimme säilyttää prinssille tämän\npaikan, olisi se suurin urotyö, minkä tähän saakka olemme tehneet.\n-- De la Marck on jo hirtättänyt useita pappeja sen vuoksi, etteivät\nnämä luvanneet näyttää hänelle salatulta aarteitaan, joita minun\nluullakseni ei ollut olemassakaan.\"\n\n\"Minäkin näin eilen rääkättävän muutamia pappeja\", lausui Galama, \"ja\nenköhän kuullut sinun huutavan, Agnes?\"\n\n\"Minä tiedän, että huusin apua\", vastasi Agnes ja kertoi sitten,\nmitä me jo tiedämme, kuinka eräs ruma mies tempasi hänet syliinsä ja\nkuinka hän pääsi tämän kourista. \"Ja suureksi ilokseni\", hän jatkoi,\n\"tapasin täällä Barendsin, jonka pyysin menemään Annaa etsimään. Hän\nlöysi tämän luostarista, kun ei kukaan ollut hänestä välittänyt.\"\n\n\"Neiti Agnes\", lausui Treslong, \"teidän hätyyttäjänne on saanut\nrangaistuksensa. Se oli tuo petomainen Herlijn. Ottelussa, joka\nsyntyi teidän tähtenne hänen ja Blinkin välillä, kouristeli tämä niin\npahasti häntä, että mies parka sitten on heittänyt henkensä...\"\n\nTällä hetkellä kuului kadulta kirouksia ja meteliä, ja joukko Geusejä\njuoksi akkunain ohi. Peljäten, että jotain oli nurin, sieppasivat\nTreslong ja Galama aseensa, riensivät kadulle ja menivät suoraa päätä\nde la Marckin päämajaan. Koko juttu ei kuitenkaan ollut muuta kuin\nhurjistuneitten humalapäisten rähinää.\n\nHeidän tullessaan raivosi de la Marck niinkuin metsäkarju ainakin.\nHän aikoi muka hirttää jokaisen roomalaiskatolisen kaupungissa,\npolttaa koko Brielin, hajottaa vallit ja purjehtia tiehensä.\nJa samalla kun hän manasi ja elämöi, osoitti hän, mielihyvästä\nirvistellen, neljää papin ruumista. Neljä pappia oli, puettuina\nmitä komeimpiin messupaitoihin ja kasukkoihin, hirtetty hänen omien\nsilmäinsä edessä. Samat kohtaukset, kuin eilispäivänä uudistuivat\ntaas, joskin vähän toisessa muodossa, tuossa kaupungin ja rannan\nvälisessä asunnossa. Keskustelu oli usein pelkkää melskettä, mutta\nsuostui amiraali vihdoin järkevämpiin tuumiin ja käski koko väkensä\nkorjaamaan valleja sekä vetämään kanuunia ulos tykkihuoneesta.\nEikä tämä ollutkaan turhaa touhua, sillä viikon päästä Bossu, eräs\nEspanjan kenraali, tuli kaupungin edustalle, kymmenen komppaniaa\nvarsinaista sotaväkeä muassaan, ja vaati sen avaimia.\n\nVallin harjalla, lähellä pohjoista porttia, tapaamme de la Marckin,\nTreslongin, Galaman ja muutamia muita upseereita. Heillä on vakava\nneuvottelu, sillä, laivojen lukumäärästä päättäen, oli vihollisella\ntoista tuhatta miestä, mutta Brielin varjelusväki ei noussut päälle\nviidensadan. Heti kun oli levinnyt tieto siitä, että Meri-Geusit\nolivat valloittaneet Brielin, yhtyi tosin moni pakolainen ja prinssin\nystävä heihin ja kartutti heidän lukuaan; mutta sittenkin oli heidän\nsotavoimansa vielä varsin heikko. Upseerien takana tapaamme parven\nalhaisempia sotureita; he katselevat vieraita laivoja, joista väki\npar'aikaa nousee maalle. Heidän joukossaan näemme vanhat tuttavamme\nHannun, Pietari Blinkin ja Dirkin, van Alphenin entisen palvelijan.\n\n\"Siitä minä viisi välitän, vaikka menisinkin heidän luokseen\", sanoi\nDirk.\n\n\"Ja saisit selkääsi\", jatkoi Hannu. \"Eikö silmäsi sano, että heitä on\nainakin viisi kertaa enemmän kuin meitä?\"\n\n\"Paha juttu\", murisi Blink ja veisteli kirveensä terällä puuta, joka\nkasvoi hänen vieressään.\n\n\"Mitä ilman aikojanne puuta hakkaatte, mestari Blink\", sanoi Dirk\njälleen. \"Saanko minä hetkeksi tuon kirveen, niin uin tuonne Neulanin\nvesiportille. Minä olin yksi niistä miehistä, jotka sen rakensivat,\nja tiedän, että saan sen kolmella iskulla avatuksi -- ja silloin nuo\nkaikki espanjalaiset uppoavat kuin rotat.\"\n\nSe oli oivallinen tuuma. Hannu ilmoitti sen kohta Galamalle, joka\nesitti sen amiraalille. Parin minuutin päästä Dirk heilutti kirvestä,\nsukelsi vallihautaan ja ui toiselle rannalle. Sieltä juoksi hän\nvesiportille ja teki tehtävänsä, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin\nvettä alkoi ankarasti tulvia läpi ja oli temmata Dirkinkin mukaansa.\nMutta espanjalaiset huomasivat pian, mitä oli tekeillä. Maa-alue,\njoka ulottui Maas-virrasta eteläportin-puoliselle tokeelle eli\npadolle, oli ennen pitkää veden vallassa, ja tulva nousi ehtimiseen.\nEspanjalaiset peräytyivät toetta pitkin ja odottivat, kunnes kaikki\nolivat nousseet maalle.\n\n\"He noudattavat meidän esimerkkiämme, seigneur\", lausui Roobol. \"Me\nemme jättäneet ketään laivoille eikä meillä ollut kanuunia.\"\n\n\"Niin\", päätti Galama, \"ja mieleeni johtui jo silloin, että teimme\nhyvin taitamattomasti. Sillä jos kaupungissa olisi ollut enemmän\nvartiaväkeä, olisi osa siitä voinut katkaista ankkuriköytemme ja ajaa\nlaivamme aavalle selälle.\"\n\n\"Entäs jos me nyt tekisimme tuon tempun\", sanoi Treslong, \"meidän\nvenheemme ovat täällä.\"\n\nNuo kolme miestä katselivat toinen toisiaan ja naurahtivat. Uusi\ntuuma nähtävästi miellytti heitä.\n\nSeuraavalla hetkellä he huusivat miehensä kokoon ja riensivät kaikki\nvalkamaa kohti.\n\n\"Tuhannen tukaattia sille veneelle, joka ensin saavuttaa ne\", huusi\nTreslong.\n\n\"Nyt mennään, Pekka, eikä itketä\", sanoi Hannu, vetäen toveriaan\nperässään. Heitä seurasi Dirk ja neljä muuta, jotka toimivat\nsellaisella vauhdilla, että vene jo lähti rannasta, kun Galama sylen\npitkällä huippauksella pääsi peräteljolle ja tarttui melan varteen.\n\nNeljä venettä lipui Maasin pintaa pitkin ja kilpasoutu, joka naurun\nja pilasanojen kaikuessa syöksi rohkeat soutajat vaarojen suuhun, oli\ntosiaan jännittävä.\n\nGalaman vene saapui ensimäisenä laivojen luo. Niitä oli kymmenen\nja ainoastaan pieni joukko väkeä oli jätetty niitä vartioimaan. Ja\ntuskin olisi isompikaan joukko kyennyt vastustamaan Kerjäläisten\nrynnäkköä, kun nämä joka haaralta kapusivat aluksiin ja heti kävivät\nköysiä, ankkuriketjuja y.m. katkomaan ja hävittämään. Yhtäkkiä\nkuului kaupungista päin ankaraa kiväärien pauketta. Sillä välin,\nnäet, kun veneet olivat lähteneet sataman pohjoispuolelta, oli Bossu\neteläpuolelta marssittanut miehensä vallia vastaan, jonka suojasta\nGeusit laskivat surma-tultaan näille tuliaisiksi.\n\n\"Veneisiin! viipymättä veneisiin!\" huusi Galama sen laivan\nkajuutasta, johon hän oli osunut, ja karkasi ylös kannelle. Heti\ntaukosivat Geusit tuhotöistään, ja tuskin he pääsivät omaan\nveneeseensä, kun hirvittävä räjähdys tärisytti ilmaa. Osa kantta\nlensi pirstoiksi ja lieskoja ja savua tuprusi ilmaan korkeana\npatsaana. Galama oli, Sextuksen esimerkkiä muistaen, viskannut\nvalkeaa ruutiin. Toiset tekivät samaten ja vähässä ajassa oli toinen\npuoli laivoja valkean vallassa.\n\n\"Pois! pois!\" huusi Treslong. \"Espanjalaiset palaavat.\"\n\nVenheet kiitivät minkä ehtivät satamaan päin. Geusit voivat nähdä,\nkuinka espanjalaiset tokeita pitkin kahlasivat vedessä, joka jo\noli paisunut niin korkealle, että se peitti tokeet. Vihollinen\nei ollut odottanut niin kuumaa kohtelua. Kaksi kertaa oli se\nrynnistänyt vallia vastaan, mutta kummallakin kerralla saanut niin\ntuiman vastaanoton, ettei sen tehnyt mieli kolmatta kertaa yrittää.\nToisaalta uhkasi sille vesi perikatoa, toisaalta vihollinen, ja ennen\npitkää se sikinsokin pakeni aluksilleen. Vaara oli mennyt ohi, Briel\noli joutunut prinssin käsiin ja ensimäinen tärkeämpi voitto tuossa\nkahdeksankymmenvuotisessa vapauden sodassa oli saavutettu.\n\nBrielin valloitus vaikutti kuin taikavoimalla alankomaalaisiin:\nheissä virisi uusi uskallus, uusi into. Oli aivan kuin sakea sumu\nolisi hajonnut ja aurinko yhtäkkiä koko loistollaan paistanut\nsinertävältä taivaalta. Kaupunki kaupungin, linna linnan jälkeen\nmeni julkisesti prinssin puolelle ja karkoitti espanjalaisen\nsotaväen muuriensa sisäpuolelta. Treslong lähti Geusiensä kanssa\nFlushingiin ja otti sen haltuunsa. Valchernin saarelle asetettiin\nprinssin puolesta kuvernööri. -- Kuinka espanjalaiset vielä vähäksi\naikaa saivat isänmaallisen innostuksen masennetuksi, kuinka se\ntaasen virkosi ja vihdoin voitti sortajansa, kuinka Alankomaat,\nkahdeksankymmentä vuotta taisteltuaan, vihdoin pääsivät vapaiksi\nsekä valtiollisessa että uskon asioissa -- sen jätämme muitten\nkerrottavaksi. Tällä kertaa jätämme lukijamme hyvästi, kun ensin\nolemme jäähyväisiksi esittäneet heille vielä jonkun pienen kuvauksen.\n\nTreslongin talossa Märlandtin varrella, huoneessa, jossa Galama\noli löytänyt Agnesin, tapamme nuoren pariskunnan, Barendsin, Anna\nsisaren, Treslongin ja Hannun yhdessä. Nyt on sen päivän aatto,\njolloin Geusit taas lähtivät kyntämään vesivainioita.\n\n\"Ja aijotteko todellakin jättää meidät?\" kysyi Anna, katsahtaen\nGalamaan.\n\n\"Mitä voin muuta tehdä, nunna kulta?\" vastasi toinen, teeskennellyn\niloisesti. \"Nyt todellinen sota vasta alkaakin. Mutta antaa Agnesin\npäättää.\"\n\nAgnes raukka, joka tähän saakka oli istunut liikkumatta, purskahti\nnyt itkuun, mutta hän tukahutti itkunsa, koetti hymyillä ja sanoi:\n\"Lähde, Karel.\"\n\n\"Minulla on toinen tuuma Yonker\", lausui Treslong ystävällisesti.\n\"Palaan juuri, kuten tiedätte, Flushingista, jossa olen tavannut\nkenraaliluutnantti Zereartsin. Hän kysyi minulta, ketä voisin\nehdottaa kelpo kuvernööriksi Brieliin, ja mieleeni johtui, että te\nette olisi huono --\"\n\n\"Te jalo herra!\" huudahti Agnes polvistuen ja suudellen Treslongin\nkättä.\n\n\"Malttakaa tuokio vielä, neiti\", sanoi merimies huulet hymyssä,\n\"siihen ei juttu vielä pääty. Te muistatte, Yonker, että teidän\nveneenne ensimäisenä saapui perille, ja siitä olen teille velkaa\ntuhannen tukaattia.\"\n\n\"Tuo on minun ansioni\", kuiskasi Hannu, silitellen tyytyväisenä\npartaansa.\n\n\"Mutta koska minulla on vain vähäsen puhdasta rahaa täällä\", jatkoi\nTreslong, \"arvelin, että te rahan asemasta ottaisitte kiinteääkin\ntavaraa. Tämä talo kuuluu minun perheelleni. Siinä asui ennen\nminun isäni, vanha kuvernööri; asukoon siinä nyt uusikin. Olkaa te\ntämän talon isäntä ja suokaa minun onnitella teitä Brielin uudeksi\nkuvernööriksi. Minä en tiedä ketään ansiokkaampaa tähän virkaan,\nniinkuin en koskaan ole tietänyt, ketä enemmän rakastaisin ja\nkunnioittaisin kuin teitä, ja ellei täällä olisi erästä, jonka\nlumousvoimaa teidän olisi turha vastustaa\", lisäsi hän, kumartaen\nAgnesille, \"en olisi koskaan laskenut teitä luotani.\" [Blois de\nTreslongin vaiheet ovat niin omituiset, että niistä voisi sepittää\nkokonaisen romaanin erikseen, mutta niitä on niin suuri paljous,\nettei niitten kertomisesta tässä tule mitään. Hänkin sai kokea, että\nihmis-elämä enimmäkseen on surua ja vaivaa. Kun hänen kelpo ystävänsä\nja suojelijansa prinssi oli kuollut, panetti Middelburgin kuvernööri,\nhänen erityinen vainoojansa, hänet vankeuteen, josta hän pääsi\nvapaaksi vain Englannin Elisabethin välityksellä. Mutta tästä iskusta\nhän ei enää toipunut ja vaikka prinssi Moritz ynnä muut maan mahtavat\nosoittivat hänelle paljon kunniaa, siirtyi hän kuitenkin maatilalleen\nja kuoli siellä v. 1594. Hänen jälkeisistään on usealla arvokas sija\ntasavallan historiassa.]\n\nViikkoa jälkeen tämän tapauksen solmivat Agnes ja Karel Märlandtin\nkirkossa avioliittonsa siteet. Vihkimisen toimitti Barends, jonka\njälkeen toinen puoli Meri-Geuseistä riemuiten saattoi parikunnan sen\nuuteen kotiin. Toinen puoli heistä oli jo purjehtinut matkoihinsa\nde la Marckin kanssa. [Kreivi Lumei de la Marckin loppu soveltuu\nhyvin hänen hurjaan luonteeseensa ja töihinsä. Vähän aikaa Brielin\nvalloituksen jälkeen määräsi prinssi hänet Hollannin maakunnan\nkuvernööriksi. Mutta käytöksensä takia menetti hän pian virkansa.\nYritettyään turhaan saada nostetuksi kapinaa omien etujensa puolesta,\nvetäytyi hän Lüttichin seuduille. Siellä puri häntä vesikauhuinen\nkoira ja hirvittävä raivotauti teki lopun hänen päivistään.]\n\nEttä aviokumppanien elämä oli onnellinen, sitä ei sovi epäilläkään.\nHeidän onnensa oli sitä suurempi, kun Vouter Barends jäi heille\nasumaan ja julkisesti saarnasi puhdasta oppia, saarnasi vieläpä\ntuomiokirkossa eikä enää van Alphenin ladossa.\n\n\n\n"]