[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsKORhiezD3q0pFH0B64RrEMDQR9vcLQH8AJN47rGyWM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":36,"gutenbergTranslators":37,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},97,"Kullankaivajat ja indiaanit","Reid, Mayne",1818,1883,"97-mayne-reid-kullankaivajat-ja-indiaanit","97__Mayne_Reid__Kullankaivajat_ja_indiaanit","Kertomus Pohjois-Meksikosta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1885,1898,33554,227314,false,15764,[24,25,26,27,28,29,30,31],"Adventure and adventurers -- Juvenile fiction","Camping -- Juvenile fiction","Coyote -- Juvenile fiction","Indians of North America -- Juvenile fiction","Mountains -- Juvenile fiction","Natural history -- Juvenile fiction","Outdoor life -- Juvenile fiction","Rescues -- Juvenile fiction",[33,34,35],"Adventure","Historical Novels","Children's Fiction","\"Kullankaivajat ja indiaanit: Kertomus Pohjois-Meksikosta\" by Mayne Reid is a historical novel written in the late 19th century. The narrative revolves around a group of miners, primarily composed of a diverse group of Mexicans and a few foreigners, as they embark on a challenging journey through the northeastern deserts of Mexico in search of gold. The story captures not only their treacherous travels but also the interactions and relationships between the miners and the indigenous peoples of the region.  The opening of the book introduces the core characters and establishes the dire conditions under which they travel. Led by Pedro Vicente, a skilled prospector, the group suffers from a severe lack of water as they traverse arid lands. As they search for the mysterious Cerro Perdido, their hopes for survival hinge on discovering this mountain, which promises both water and fertile ground. The initial chapters set the tone for a tale of adventure and struggle, hinting at the impending conflict with the Apaches they might encounter, thus drawing readers into the drama of survival and discovery in a harsh, unforgiving landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],399,"Seikkailuromaani seuraa meksikolaisten kullankaivajien ja siirtolaisten matkaa halki autioiden tasankojen kohti salaperäistä vuorta. Matkue kohtaa Sonoran erämaassa vaaroja, kuten vedenpuutetta ja villieläimiä, pyrkiessään saavuttamaan tavoitteensa.","Mayne Reidin 'Kullankaivajat ja indiaanit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 97. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nGutenbergin DP oikolukijat.","KULLANKAIVAJAT JA INDIAANIT\n\nKertomus Pohjois-Meksikosta\n\n\nKirj.\n\nMAYNE REID\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nU. W. TELEN & C:O, Kuopio,  1898.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Veden puute\n 2. Kojoteerot\n 3. Vihdoinkin vettä\n 4. El ojo de agua\n 5. Indiaanein aamiainen\n 6. Los indios\n 7. El Cascabel\n 8. Indiaanit leirin ulkopuolella\n 9. Kiihko-ajo\n10. Pedron kost\n11. Krusader ei ole hukassa\n12. Odottamaton vihollinen\n13. Elämä Salaperäisellä vuorella\n14. Keitä?\n15. Urhojen kohtalo\n16. Vallan kummallinen hyppäys\n17. Taivaan ja maan välillä\n18. Eversti Requennes\n19. Viimeinen urotyö\n20. Viimeisen päivän ilta\n21. Taistelu ja pelastus\n22. Santa-Gertrudes\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nVeden puute.\n\n\n\"_Mira! Mira! El Cerro Perdido!_\"\n\n\"Katsokaa! Katsokaa tuota salaperäistä vuorta! Vaikk'emme vielä ole\nperillä, voimme kuitenkin nähdä matkamme määrän. Se näyttää muodostavan\nosan taivaasta, pilven voisi ehkä sanoa, mutta että tuo on se vuori, se\non aivan varmaa!\"\n\nRatsastaja, joka lausui nämä sanat, ei ollut yksin. Ainoastaan\nteaatterissa ihmiset puhuvat itseksensä.\n\nRatsastaja, joka istui pienen, harmaan papurikkohevosen selässä, kulki\nlukuisan matkueen etunenässä parin, kolmen myöskin ratsastavan\nherrasmiehen rinnalla. Heitä seurasi muita ratsastajia ja suuria\nsäkkikankaalla verhottuja tavaravaunuja. Näitä viimemainituita, jotka\nolivat erittäin kömpelötekoisia ja kuormana tuhansia erilaisia esineitä,\nveti kutakin kahdeksan muulia. Vaunut olivat oikeita pyöriviä taloja,\njoiden asukkaina oli kokonaisia siirtolais-perheitä. Muulit, joita\nkäytettiin kuormajuhtina, muodostivat edellämainittujen takana\n_atajo_'n, se on raition, joka pitkänä jonona levisi jälkijoukoksi.\nVihdoin mahdottoman suuri lauma sarvikarjaa, jota paimenet ajoivat ja\njoka muodosti vihoviimeisen osaston koko matkueessa.\n\nKaikki miehet olivat ratsain, vieläpä paimenet ja muulien ajajatkin.\nMatkustus sellainen kuin heidän voi tuskin tapahtuakaan toisella\ntavalla. He tulivat Arispen kaupungista Meksikossa ja kulkivat niitten\navaroitten ja autioitten tasankojen halki, jotka reunustavat\nSonoras-nimisen valtion pohjoista rajaa ja nimitetään _Llanos_.\n\nMatkueessa oli melkein yksinomaan kaivostyömiehiä. Ilman suurempia\nvaikeuksia voitiin tämä arvata siitä puvusta, johon useammat olivat\npuetut ja erittäinkin siitä määrästä köysiä, työ-aseita ja koneita,\njoitten omituisia muotoja voitiin huomata vaunujen karkeiden peitteiden\nalta.\n\nTässä oli toisin sanoen äärettömän suuri matkue kullankaivajia, jotka\npäällikkönsä johtamina vaelsivat tyhjiin kaivetusta _veta_'sta toiseen,\njoka juuri äsken oli löydetty ja jolle kaikki yksissä neuvoin arvelivat\nomistaa työnsä. Heidän vaimonsa ja lapsensa seurasivat heitä, sillä\naikomus oli asettua tänne moneksi vuodeksikin, -- tähän kaukaiseen\nkulmaan Sonoran erä-aavikkoa.\n\nPaitsi niitä kahta ratsastajaa, joiden vaaleat hiukset osoittivat\npohjoismaalaista syntyperää, olivat kaikki muut meksikolaisia,\nvaikkeivät samaa rotua, sillä voitiin heidän kasvojensa piirteissä\nhuomata värivivahduksia kaikenlaisia aina espanjalaisen\npaperinkeltaisesta alkuasukkaitten kuparinpunaiseen ihoväriin saakka.\nOlivatpa muutamat täysiverisiä indiaanejakin _Opatas_-sukua, erästä\nniistä indiaaniheimoista, joita kutsutaan _manses_, se on voitetut ja\nsivistetyt, ja jotka yhtä vähän muistuttavat villejä veljiään kuin\nkotikissa tiikeriä.\n\nMuutamat erilaisuudet puvussa ilmaisivat jo ensi silmänluonnilla\neroituksen matkustajain säädyssä ja arvoasemassa. Kaivostyömiehet ja\ntyönjohtajat olivat enemmistönä. Sitä paitsi löytyi kuormarenkejä,\n_arrieros_ ja _moros_, jotka kaitsivat vetojuhtia, _vaqueros_ eli\nhäränpaimenia sekä kaikellaisia palvelijoita kumpaakin sukupuolta.\n\nSe ratsastaja, jonka sanat me ilmoitimme kertomuksemme alussa, ei ollut\nseurueensa näköinen, ei pukunsa eikä yhteiskunnallisen asemansa\npuolesta. Hän oli kullanetsijä eli _gambusino_, niinkuin meksikolaiset\nsanovat, yksi niitä olioita, joita näissä seuduin on niin runsaasti, ja\njotka isästä poikaan omaavat erinäisen taidon maansisälmyksistä löytää\ntätä keltaista metallia. Hänen nimensä oli Pedro Vicente. Hänellä oli\nomituiset kasvonpiirteet, kasvot, jotka eivät olleet tavallisten\nihmisten kasvojen näköiset ja hänen mustat silmänsä näkyivät tahtovan\ntutkia sydämmiä samalla tavalla, kuin ne ymmärtäisivät tunkea läpi\naarnioitten sisimmätkin loukerot.\n\nJuuri Petro Vicente oli muutamia viikkoja ennen löytänyt sen _vetan_,\njonne karavaani nyt oli matkalla. Hän oli kiiruhtanut ilmoittamaan\nlöytönsä Arispen viranomaisille sekä antanut merkitä sen viraston\nrekisteriin, joka maan lakien mukaan turvasi hänelle yksinomaisen\nomistusoikeuden löytämäänsä kulta-aarnioon. Kun me nyt tämän tiedämme,\nvoisimme otaksua että _gambusino_ oli koko tämän kullankaivajamatkueen\npäällikkö. Niin ei kumminkaan ollut asian laita. Hänen varallisuutensa\nei myöntänyt hänelle tilaisuutta alkaa työtä, joka vaati niin suuria\npääomia etukäteen ja hän oli sentähden ollut pakoitettu luovuttamaan\noikeutensa rikkaalle kauppahuoneelle _Villanneva ja Tresillian_, saaden\nsitä vastaan suuren summan käteistä rahaa ja lupauksen suureen\nosallisuuteen tulevassa voitossa.\n\nYritys näytti lupaavalta. Villanneva ja Tresillian olivat jättäneet\nvanhan aarnionsa, josta heille oli ainoastaan hyvin vähän tuloja ja\nolivat lähteneet matkalle kaiken työväkensä ynnä heidän vaimojensa ja\nlastensa kanssa kuljettaen mukanaan täydellisen varaston\nkaivostyökapineita ynnä kaikkea mitä he jokapäiväisessä elämässään\nvälttämättömästi tarvitsivat. Juuri heidän karavaaninsa pysähtyi\nllanolla, kun johtaja Pedro Vicente huudahti:\n\n\"Katsokaa! Katsokaa tuota salaperäistä vuorta!\"\n\nNe henkilöt, joiden puoleen gambusino nimenomaan kääntyi, olivat juuri\nnuo molemmat yhdysmiehet. Toinen, don Estevan Villanneva, oli noin\nviidenkymmenen vuoden ikäinen meksikolainen. Hänen jalot ja ylpeät\nkasvonpiirteensä muistuttivat hänen andalusialaisia esi-isiään. Toinen\nrohkeakasvuinen, laiha ja valkoverinen, oli englantilainen Robert\nTresillian Cornwallista kotoisin, joka vaimonsa kuoltua oli jättänyt\nsynnyinmaansa ja asettunut Meksikoon.\n\nSiinä tuokiossa, josta puhumme, olivat kaikki matkustajat, ensimmäisestä\nviimeiseen asti, alakuloisia ja nähtävästi levottomia. Ei tarvinnut\nmuuta kuin luoda katse heidän hevosiinsa ja muuleihinsa huomatakseen\nsyyn tähän. Jokainen näistä eläimistä oli vallan surkeassa tilassa.\nVoitiin lukea kylkiluut niiden laihtuneilla kupeilla. Niiden hervottomat\nja eteenpäin ojennetut kaulat riippuivat väsyneinä rintaa vastaan.\nTuskin jaksoivat liikuttaa jalkojansa ja syvälle kuoppiinsa painuneet\nsilmät, suusta letkottava kieli, joka riippui alas kuivien ja polttavien\nhuulien välistä, osoittivat kuinka paljon nämä raukat saivat kärsiä.\nEläin parat eivät olleet kolmeen päivään saaneet vettä ja tuo niukka\nlaidun, jota tähän asti olivat aavikolla tavanneet, ei antanut heille\ntarpeeksi ravintoa.\n\nPitkä pouta-aika oli ollut Sonorassa. Moneen kuukauteen ei ollut näissä\nseuduin satanut pisaraakaan. Kaikki purot, kaikki lammikot, vieläpä\nkaikki muuten niin runsasvesiset lähteetkin, jotka matkamiehemme\ntapasivat matkallaan, olivat aivan kuivuneet. Ei ollut siis ihme, että\neläinten voimat olivat loppuneet ja niiden omistajat täynnänsä synkimpiä\naavistuksia. Vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia sellaista oloa oli sama\nkuin kuolema useimmille ellei kaikille.\n\nGambusinon huudahduksen kuullessaan päästivät hänen matkatoverinsa\nhelpoituksen huokauksen ja sitä suurempi oli tämä helpoitus mitä syvempi\nheidän huolensa sitä ennen oli ollut. He tiesivät kyllä, että tämä\nmerkitsi ruohoa eläimille ja vettä kaikille. Pedro oli jo kauan\nosoittanut tuota Salaperäistä vuorta sinä tarkoitusperänä, johon oli\npyrittävä ja tämän vuoren ympäristöä ihanimpana majoituspaikkana, jota\nuneksia voitiin -- keidas-erämaassa, pieni maallinen paradiisi. Sen\nlisäksi tahtoi kullanetsijä eräältä vuoren huipulta antaa heidän nähdä\nne rikkaat kultasuonet, jotka tähän saakka olivat ainoastaan hänelle\ntunnetuita.\n\nKerran vuoren juurelle saavuttua ei ollut enää tarpeen pelätä veden\npuutetta, vaikka kuivuus olisi kuinka suuri tahansa, ei pelätä ruoan\nniukkuutta eläimille, sillä löytyihän täällä alituiseen pulppuava lähde\nsekä järvi laidunmaitten ympäröimänä, joilla tiheä ja mehevä ruoho\nkaikkina vuoden aikoina peitti maan ikäänkuin viheriä smaragdimatto.\n\n\"Oletteko aivan varma siitä, että tämä on tuo salaperäinen vuori?\"\nkysäsi don Estevan kiinnittäen katseensa yksinäiseen kukkulaan, jota\nPedro sormellansa osoitti taivaan rannalla.\n\n\"Si, sennor\", [Niin, herrani] vastasi Pedro hiukan närkystyneenä, \"yhtä\nvarma kuin että isäni nimi oli Pedro Vicente. Ja kuinka ajattelettekaan,\nettä minulla olisi epäilyksiä siinä suhteessa, kun äitini varmaankin\nsatoja kertoja on minulle jutellut, mitenkä minut kastettiin? Naisparka\nei ole koskaan löytänyt lohdutusta kaikesta siitä mitä sai maksaa\nedestäni siinä tilaisuudessa. Ajatelkaa, sennores, kaksikymmentä pesosta\nhopeassa ja kaksi vahakynttilää, hirveän suuria vahakynttilöitä ja mitä\nvalkeimmasta aineesta tehtyjä! Kaikki nämä kustannukset vakuuttaakseen\nminulle saman nimen ja samat henkiset avut, jotka olivat isälläni, joka\nkumminkaan ei ollut muuta kuin köyhä gambusino, niinkuin minäkin.\"\n\n\"Hyvä Pedro, älkää olko pahoillanne,\" vastasi don Estevan nauraen. \"Tuon\npitäisi jo aikoja sitte oleman unhotukseen haudattuna. Jos te joskus\nolettekin olleet köyhä, niin olette tätä nykyä niin rikas, ettette\ntarvitse vaikeroida niin vähäpätöisestä menoerästä, semminkin kun siitä\non jo niin pitkät ajat.\"\n\nDon Estevan puhuikin totta. Onnellisen löytönsä jälkeen oli Pedro rikas.\n\nKuka hyvänsä, joka oli nähnyt hänet kolme kuukautta sitte, ei olisi\nvoinut tuntea häntä samaksi ihmiseksi, niin oli hänen ulkomuotonsa\nsomistunut hänen eduksensa. Ennen oli hän kalpea ja ryysyinen. Likaiset\nja vaalistuneet vaatteensa pysyivät tuskin hänen päällään ja hänen\nhevostansa voi liioittelematta kutsua koniksi. Nyt sitä vastoin ratsasti\nhän komeasti varustetulla ja satuloidulla rotuhevosella, ja hänen\nulkoasussaan loisti kaikki ne kiiltävät koristeet, joita meksikolainen\n_ranchero_ käyttää monivärisessä puvussaan.\n\n\"Leikki pois,\" keskeytti Robert Tresillian levottomana. \"Tuo vuori,\njonka näemme edessämme, onko se vai eikö se ole se Salaperäinen vuori?\"\n\n\"Olenhan sen jo sanonut,\" vastasi gambusino lyhyesti vielä enemmän\nloukkaantuneena siitä itsepintaisesta epäilyksestä, jota muukalainen\nsuvaitsi osoittaa, vaikka hän, Pedro, oli sen vakuuttanut; hän, joka\nkumminkin tunsi jokaisen alan Sonoran erämaassa.\n\n\"Hyvä,\" jatkoi Tresillian. \"Mitä pikemmin me tulemme sinne, sitä\nparempi. Minä arvelen, että sinne vielä on noin kymmenen peninkulman\n[Englannin peninkulma niinkuin muuallakin tässä kertomuksessa] matka.\"\n\n\"Te voitte laskea kaksi vertaa niin paljon, _caballeros_ [herrat], ja\nvielä lisäksi muutamia metriä siihen,\" sanoi Pedro.\n\n\"Mitä! Kaksikymmentä peninkulmaa!\" huudahti hämmästynyt englantilainen.\n\"Sitä en voi uskoa!\"\n\nGambusino vastasi vaan rauhallisesti:\n\n\"Jos teidän armonne yhtä usein kuin minä olisi matkustanut aavikolla,\nniin tietäisi teidän armonne yhtä hyvin kuin minäkin, miten siinä\nsuhteessa on arvosteltava. Täällä ulkona eivät matkamäärät aina ole\nsellaisia, miltä ne ensi katsahdukselta näyttävät.\"\n\n\"Noh, kun te sen vakuutatte, niin minä sen uskonkin,\" vastasi\nenglantilainen. \"Minulla on suuri luottamus teidän avuihinne, mitkä\nhyvänsä ne ovatkin, Pedro Vicente, kun minä arvostelen niitä sen taidon\nmukaan, jota te olette osoittaneet kullanetsijänä.\"\n\nGambusinon loukattu itserakkaus hyvittyi tämän kohteliaisuuden kautta.\n\n\"_Mil gracias_ [Tuhannet kiitokset], don Roberto,\" vastasi hän syvästi\nkumartaen. \"Te voitte luottaa minun sanoihini, sennor, sillä minä en\npuhu umpimähkään, vaan voin arvostella matkan pituuden melkein\nkyynärälleen. Voitte ajatella etten ensi kertaa matkusta täällä.\nEnnenkuin ajattelin johtaa teidät tänne, caballeros, piti minun itseni\nenemmän kuin yhden kerran käydä täällä ja tehdä tarkkoja tutkimuksia\nja muistankin hyvin hyvästi tuon suuren _palmillan_, jonka näette\ntuolla vasemmalla puolellanne.\"\n\nPedro osoitti puhuessansa sormellaan Robert Tresillianille hyvin\npaksurunkoista puuta, josta nippu pistimen muotoisia lehtiä riippui\nalas.\n\n\"Jos teidän armonne vielä epäilee sanojeni totuutta,\" jatkoi gambusino,\njoka piti kunnianasiana vakuuttaa englantilaista, \"niin vaivatkaa\nitseänne sen verran, että tutkitte lähemmin tätä puuta. Te tulette\nlöytämään sen kaarnassa kaksi kirjainta, P. ja V., teidän palvelijanne\nPedro Vicenten alkukirjaimet. Se on pikku muisto minun persoonastani,\njonka jätin perästäni, kun kolme kuukautta sitten matkustin tätä tietä.\"\n\n\"Minä uskon teitä ilman todisteita,\" vastasi Tresillian ja hymyili\ntuollaiselle omituiselle \"muistolle\" noin kaukana erä-aavikossa.\n\n\"Suvaitkaa minun sitte lisätä, sennor, että onnellisimmassa tapauksessa\nvoimme saapua tuon Salaperäisen vuoren juurelle vähän ennen auringon\nlaskua.\"\n\n\"Aivan varmaan, Pedro,\" lisäsi don Estevan ystävällisesti. \"Emme saa\naikaa hukata. Tahdotteko ratsastaa tuonne jälkijoukon luo ja antaa\nkäskyn jatkaa matkaa. Sanokaa muulinajajille, että jouduttavat\neläimiensä kulkua niin paljon kuin mahdollista.\"\n\n\"Niinkuin käskette, teidän armonne,\" vastasi gambusino.\n\nHän tervehti kumpaistakin isäntäänsä vilkkaasti heiluttaen\nleveäreunaista hattuaan päänsä päällä.\n\nSen perästä kiiruhti hän hevostansa kannuksiensa pyörillä, jotka olivat\nenemmän kuin viisi senttimetriä läpileikkauksessa sekä ajoi täyttä neliä\nkaravaanin jälkijoukkoon. Tuokiota ennen kuin oli ehtinyt vaunujen luo,\nnosti hän kunnioittaen hattuansa, ratsastaen pienen joukon ohitse, jota\nemme vielä ole lukijoillemme esittäneet, mutta jossa kumminkin oli\nmatkueen miellyttävimmät henkilöt.\n\nKaksi näistä kuului heikompaan sukupuoleen. Toinen oli noin\nkolmenkymmenen viiden tai neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, jota\nvielä voi sanoa erittäin kauniiksi. Toinen, herttainen nuori tyttö,\nmelkein vielä lapsi, oli niin hänen näköisensä, ettei voinut olla kukaan\nmuu kuin hänen oma tyttärensä. Tyttären komeat mustat silmät loistivat\nkuin tähdet paksun, mustan tukan alta, joka vivahti sinertävältä, ja\nhänen pikku suunsa oli ikäänkuin puoleksi puhjennut granaatti-omena. Ei\nollut vielä koskaan espanjalainen mantilja koristanut ihailtavampaa\npäätä. Nuoren tytön nimi oli Gertrudes ja hänen äitinsä oli sennora\nVillanneva. Tuskinpa näki enemmän kuin heidän päänsä tuossa\nmeksikolaisessa kantotuolissa, _la litera_, jota tämän maan ylhäiset\nkäyttävät matkoilla, joissa tiet ovat liian kapeat ja vaivaloiset\nvaunuille. Sentähden olikin valittu litera, koska se tarjosi mukavimman\nja vähimmän väsyttävän keinon matkustaa. Sitä kantoi kaksi kaunista\nnuoren meksikolaisen ohjaamaa muulia, toinen edessä, toinen takana.\n\nNeljäs henkilö oli Robert Tresillianin poika. Nimensä oli Henry ja hän\noli äsken täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Henry oli heikkokasvuinen,\nkaunis, vaaleatukkainen poika, ja kasvonsa piirteet olivat hienosti\nmuodostuneet, ehkei laisinkaan naiselliset. Kasvonsa ilmaisivat\nrohkeutta ja päättäväisyyttä ja kookas vartalonsa harvinaista voimaa ja\nketteryyttä. Hän kallistihe alas satulastansa ja keskusteli naisien\nkanssa, jotka olivat hiukan sysänneet kantotuolin verhot syrjään, ja\nheidän keskustelunsa näkyi olevan vilkasta. Nuorukainen kertoi\nepäilemättä sen hyvän uutisen, jonka Pedro Vicente oli ilmoittanut,\nsillä Gertrudes kuunteli ihastuksella ja hänen silmänsä osoittivat\nerinomaista iloa.\n\nVihdoin annettiin merkki, että Salaperäinen vuori oli lähellä. Janoa ei\nkauemmin tarvinnut peljätä, ja kullankaivajien kärsimykset lähenivät\nloppuansa.\n\nKaravaani sai jälleen entisen rohkeutensa.\n\n\"_Anda! Adelante!_\" (Eteenpäin) huusi Pedro.\n\nMuulienajajat toistivat tämän huudon toinen toisensa perästä aina\nmatkueen viimeisiin asti. Vankkurit natisivat ja läksivät jälleen\nliikkeelle ruoskien alituisesti roikkuessa ja pyörien puolapuitten\nnaristessa.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nCoyoteros.\n\n\nOnnettomuudeksi Arispen kullankaivajille ei heidän matkueensa ollut\nainoa, joka samana päivänä matkaili Sonoran erä-aavikossa, ja kun\nkullankaivajat pohjoisessa havaitsivat sen kukkulan, jota Pedro nimitti\nnimellä Salaperäinen vuori, läheni tavattoman sattumuksen johdosta myös\nmuita inhimillisiä olentoja samaa kukkulaa, vaikka vastakkaiselta\nsuunnalta. Edelliset eivät kumminkaan huomanneet mitään, osittain\nsentähden, että he olivat niin kovin pitkän matkan päässä ja osittain\nsenkin tähden, että heitä esti siitä epätasaisuudet maanpinnassa.\n\nToisella matkueella ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä sen kanssa,\njosta äskettäin olemme lukijoillemme kertoneet. Ensiksi oli se paljoa\nlukuisampi, vaikka se, katsottuna yhdessä ryhmässä ja matkan päästä\nnäytti vaativan paljoa vähemmän tilaa, sillä ei siinä ollut muulia eikä\nsarvikarjaa, ei vaunuja eikä minkäänlaisia matkatavaroita. Äsken tulleet\neivät olleet vastuksekseen ottaneet mukaansa vaimoja ja lapsia, vielä\nvähemmin kantotuoleja ja ylimyssukuisia naisia. Heidän joukossaan oli\nainoastaan ratsastajia, aseilla varustettuja hampaihin asti. Jokaisella\nheistä oli takanaan poikkipuolin evässäkki ja puinen vesileili. Heidän\npukunsa oli yhtä alkuperäinen eikä juuri monijaksoinen. Useimmilla ei\nollut muita vaatteita kuin liinaiset housut, korkeat hirvennahkaiset\nsäärystimet ja mokkasiinit [indiaanein nahkaiset lapinkengän muotoiset\njalkineet] ynnä _serape_ yön varaksi.\n\nSerape ei ole muuta kuin villapeite.\n\nNe, jotka muodostivat poikkeuksen, eivät olleet yli puolen tusinan.\nHeillä näkyi olevan suuri valta seuralaisiensa ylitse, ja yksi heistä,\njolla oli enemmän arvomerkkiä ja koristuksia kuin muilla, oli\nluultavasti heidän ylimmäinen päällikkönsä.\n\nHänen hallitsija-arvomerkkinsä olisivat tehneet pilaa maailman kaikille\nvaakunakirjoille. Ne olivat ehkä aivan ainoita laadultaan koko\nmaailmassa, ja mikä kummallisinta oli, niitten omistaja ei kantanut\nniitä kuvattuna kilpeensä, vaan oli tatueerannut ne omaan ruumiisensa.\nKalkkalokäärme, maalattu tummanpunaisella, pää ja häntä pystyssä, leuvat\nammollaan ja kieli ojossa, ikäänkuin pistääksensä näkymätöntä\nvihollista, kiemurteli kiehkuroitansa hänen paljaalla vaskenkarvaisella\nrinnallaan. Sen pyöreän kehän sisällä, jonka käärme muodosti, nähtiin\nvielä joukko muita samalla lystillisiä ja hirvittäviä vertauskuvia.\nInhottava sisilisko ja tiikerikissa olivat jotakuinkin kuvattuja, sekä\nvihdoin tämän kiehkuran keskellä ja näkyvimmällä paikalla vertauskuva,\njoka on tunnettu yli koko maailman: pääkallo ja kaksi ristiin pantua\nsääriluuta, kömpelösti piirrettyjä liidulla. Höyhentöyhtö liehui tämän\nmiehen päässä, jonka kasvot olivat yhtä raa'at piirteiltään kuin\nvastenmielisetkin.\n\nTuskin tarvinnee mainita, että tämä oli indiaani. Hän ja hänen\nseuralaisensa kuuluivat heimoon, joka enin kaikista on tullut kuuluksi\nvilleydestänsä -- Apachit eli _coyoteerot_, jonka nimen olivat saaneet\nhenkisen yhtäläisyytensä vuoksi uuden maailman sakaalin, _kojoote_'n\nkanssa.\n\nKoska naiset ja lapset olivat kotiin jätetyt, näytti tämä asianlaita\nviittaavan siihen, että kojoteerot olivat jollain sotaisella retkellä.\nHeidän varustuksensa ja sotakuvauksensa osoittivat tätä vielä selvemmin.\nHe olivat varustetut pyssyillä, pistooleilla ja peitsillä. Olipa vielä\nmuutamilla revolvereja ja karbiineja oivallisinta lajia, sillä sivistys\non heille ainakin opettanut kaikenmoisia tappotapoja. Näitten lisäksi\nriippui vielä tuo kauhua tuottava skalppiveitsi heidän vyöstänsä.\n\nHe matkustivat järjestetyissä riveissä kaksittain, eikä\n\"indiaanilaisessa linjassa\". On jo aikoja siitä kun indiaanit prerioilla\nja pampailla oppivat arvossa pitämään vihollistensa kalpeakasvoisten\nkäyttämää sotilaallista järjestystä sekä alkoivat panna sitä käytäntöön\nerittäinkin ratsujoukoissaan. Kaikki kansanheimot ovat ymmärtäneet\nhyödyksensä käyttää sitä opetusta, jonka valkoihoiset ovat antaneet\nheille sotataidossa, ja Meksikon pohjoisissa valtioissa, Tamaulipaassa,\nChihuahuassa ja Sonorassa, on uudistunein kerroin nähty, miten\ncomanchit, navajit ja apachit ovat hyökänneet meksikolaisten kimppuun\njärjestetyissä taisteluriveissä ja siten tuhonneet lukuisia\nvastustajoita. Mutta tällä avonaisella ruohotasangolla, jolla tämä\ncoyoterosjoukkue nyt matkusti, ei ollut minkäänlaista pakkoa rientää\neteenpäin järjestetyssä kolonnassa, minkä vuoksi olivat valinneet sen\nmatkustustavan, jonka jo olemme maininneet.\n\nPunaihoiset eivät olleet, niinkuin kullankaivajat, vaeltaneet kolmea\npäivää perätysten kuumassa erä-aavikossa. He, jotka tarkoin tunsivat sen\nmaan, jonka kautta oli kuljettava, tiesivät hyödykseen käyttää sen\nvähimmätkin edut, voiden aina valita lepuusijoiksi kaikki pienemmätkin\nmajapaikat, eivät ensinkään olleet kuumuudesta kärsineet. Yhtä vähän\nolivat he huolissansa retkensä jatkamisesta, sillä heidän tuli matkailla\nvirtaa pitkin, jota kartoissa kutsutaan _Rio San-Miguel_, vaan\nmeksikolaiset mainitsevat _Horcasitas_. Kaikki asianhaarat näkyivät siis\nolevan edullisia heidän yritykselleen.\n\nTuntia ennen auringon laskua huomasivat he vuoren taivaan rannalla.\nIndiaanit eivät tunne sitä nimeltä _Cerro Perdido_, vaan nimittävät sitä\n_Nauchampa-Tepetl_.\n\nTämän yhteydessä on vallan merkillistä ottaa huomioon se heimolaisuus,\njoka on olemassa pohjois-Meksikon indiaanein ja etelässä asuvien\nazteekein välillä. Jälkimäisten kielessä on Perote-vuorella sama nimitys\nkuin Nauchampa-Tepetlillä. Sana _cofre_, joka tavallisesti nimeen\nliitetään, merkitsee niinkuin Nauchampakin kohverttia eli laatikkoa,\njoka nimitys on annettu niille niitten eräiltä tahoilta selvän\nyhtäläisyyden vuoksi äärettömän suorakaiteen muotoisen kohvertin kanssa,\nmissä ylimmäinen kansi muodostaa tasangon, jolla on jommoinenkin\nlaajuus.\n\nMutta kojoteerot eivät paljon huolehtineet kielitieteestä, he\najattelivat vaan murhaa. Heidän retkensä ainoa tarkoitus oli hävittää\nmuutama opatas-nimisen indiaaniheimon kylä tai muutamia valkoihoisten\nHorcasitaan rannoille perustamia uudisasutuksia. Kun tuo Salaperäinen\nvuori ilmestyi heidän silmiensä eteen, esiintyi toinen kysymys, joka\ntuokion ajaksi kiinnitti heidän ajatuksensa. Oli ratkaistava kysymys,\noliko viisasta tai edes mahdollista ehtiä sinne yön kuluessa. Ajatukset\nmenivät hajalle. Muutamat vastasivat myöntämällä, toiset kieltämällä.\nNiinkuin Pedro Vicente oli sanonut, ovat matkat täällä Sonoran\nläpikuultavassa ilmassa erehdyttäviä, ja vaikka Nauchampa-Tepetl ei\nnäyttänyt olevan kauempana kuin kymmenen tai kahdentoista peninkulman\npäässä, sai samoella hyvinkin toisen verran ehtiäksensä järvelle. Mutta\nmaassa syntyneet ja erittäinkin alkuasukkaat ovat tottuneet näihin\nharhanäkyihin ja tekevät laskunsa sen mukaan. Muuten eivät kojoteerot\nolleet täällä ensi kertaa ja tiesivät siis hyvästi, mitä oli tekeminen.\nNeuvottelunsa koski sentähden ainoastaan heidän hevosiensa toimeentuloa,\nsillä ne olivat jo juosseet viisikymmentä peninkulmaa ja olivat\nväsyksissä.\n\nNämä olivat _mustangia_ eli villejä arohevosia, jotka ovat voimakkaita\nja kestäviä, jos kohta ko'oltansa ovatkin vähäpätöisiä. Mutta he olivat\njo juosseet tarpeeksi tälle päivälle ja olisivat ehkä tulleet ajetuksi\npilalle, ennenkuin olisi ehditty vuoren juurelle. Oli siis parempi antaa\nniiden levätä ja pysähtyä Nauchampa-Tepetlin luona vasta seuraavana\npäivänä noin puolen päivän tienoilla.\n\nTämä ajatus oli epäilemättä myös päälliköllä, sillä hän hyppäsi\nhevosensa selästä ja valmistihe panemaan sitä liekaan. Kysymys oli siis\nratkaistu ja kaikki \"El Cascabel'in\" (kalkkalokäärmeen) sotilaat\nseurasivat heti hänen esimerkkiään.\n\nTapansa mukaan pitivät indiaanit ensin huolta hevosistansa, ennenkuin\najattelivat itseään. He kokoilivat polttoaineita ja sytyttivät suuren\ntulen ei lämmitelläkseen, koska oli kesä, vaan valmistaakseen ateriaa.\nHeidän puolisensa juoksi vielä neljällä jalalla hylyksi tuomittujen\nhevosten muodossa, joita kuljettivat mukanansa. Teurastus ei ottanut\npaljon aikaa. Puukon isku hevosen rintaan pudotti sen kuolijaana maahan\nja veri kuohui virtana sen ympärillä. Silmänräpäyksessä oli se\npaloteltu, suuret lihapalat seivästettiin puuvartaisiin ja kun niitä\ntulessa oli kärvennetty hetkisen, oli indiaaneilla paisti valmis, joka\nei ollut halveksittava.\n\nHevosensyöjät kokoilivat sitte läheisistä puista muita syötäviä\nesineitä, jotka eivät näyttäneet vähemmän herkullisilta. Ensiksi\n_algarobian_ ja muitten kasvien terttuja, joita paistoivat tulella ja\njoista saivat vihanneksensa sekä niitten lisäksi monen kaktuskasvin\nhedelmiä. Paraimmat niistä olivat _pitahayan_, jonka rungot, tosin\npaljaita alapuoleltaan, olivat latvassa ympäröidyt sädekiehkuran muotoon\nistuvilla lehdillä, jotka pitkän matkan päässä sai ne muistuttamaan\njättiläiskokoisia kandelaabereja. Tasanko oli täynnänsä sellaisia\nomituisia puita. Sillä tavalla löysivät kojoteerot keinon hankkia\nitselleen jälkiruokaa itse aavikossa.\n\nKun olivat ateriansa lopettaneet, alkoivat he huomispäivän aamiaiseksi\nvalmistaa ruokalajia, jota apachit pitävät niin suuressa arvossa, että\nvieläpä yksi heidän heimoistansa, _mezcaleros_, pitävät sitä\nyksinomaisena ruokanansa, joten ovat nimensäkin saaneet siitä, kasvia\nkun kutsutaan _mezcal_-kasviksi.\n\nValmistus oli hyvin yksinkertainen. Kojoteerot nyhtivät ensiksi ylös\ntarpeellisen määrän mezcaleja, leikkasivat pois kaikki karkeakarvaiset\nja terävät lehdet niitten huipuista ja kuorivat pois hedelmää ympäröivän\nverhon. Siten saatiin syntymään munan muotoinen valkea aine, melkein\nniin suuri kuin ihmisen pää. Ainoastaan tämä aine syödään.\n\nSillä välin kuin osa indiaaneja oli näissä valmistuksissa, kaivoivat\ntoiset kuopan, jonka pohjan ja seinät peittivät litteillä kivillä. Sinne\nheitettiin hehkuvia hiiliä, joiden annettiin palaa tuhkaksi, ja kun\nkuoppa oli oikein kuumennettu, pantiin mezcalit sinne alas varovasti,\nkäärittyinä sen hevosen nahkaan, joka oli ateriaksi teurastettu.\nPunaihoiset olivat kääntäneet karvapuolen ulospäin ja kasvikiehkuroiden\njoukkoon sekoittaneet muutamia palasia raakaa lihaa. He sulkivat tämän\nalkuperäisen uunin suun paksuilla turpeilla, säilyttääksensä haudan\nkaiken yötä kuumana ja poistuivat vakuutettuina seuraavana päivänä\nsaavansa herkullisen aterian.\n\nNyt he kääriytyivät villasiin vaippoihinsa pelkäämättä mitään\näkkiarvaamatonta hyökkäystä näissä erämaissa, jotka ainoastaan itse\nperinpohjin tunsivat ja nukkuivat rauhallisesti paljas tanner sänkynä ja\ntähtitaivas sängyn uutimena. Vähän voivat aavistaakaan, että muutamien\ntuntien hevosmatkan päässä heidän leiripaikastaan löytyi toinenkin\nleiri, johon oli majoittunut heidän heimonsa vihollisia, kumminkin liika\nharvalukuisina voidakseen heille tehdä kovempaa vastarintaa. Jos\nolisivat voineet tietää sen, eivät olisi lepoa ajatelleetkaan. He\nolisivat heittäytyneet villien hevosiensa selkään ja nuolen nopeudella\nrientäneet Salaperäiselle vuorelle.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nVihdoinkin vettä.\n\n\nSillä aikaa ja suuria vastuksia kohdaten, monella ruoskan lyönnillä ja\nalituisilla huudoilla _Anda mula maldita!_ (\"Astu päälle, kirottu\nmuuli!\") lähestyivät väsyneet kullankaivajat vuorta. He kulkivat enemmän\nmatelemalla kuin astuen, sillä muulit, jotka olivat heikontuneet\npitkällisestä veden puutteesta, eivät enää jaksaneet vetää raskaita\nvankkureja ja kuormajuhdat horjuivat kuormiensa alla.\n\nKun kullankaivajat näkivät vuoren siitä paikasta, johon Pedro oli\npysähtynyt, oli heillä sama ajatus kuin Robert Tresillianillakin. He\nluulivat, että oppaansa erehtyi, kun kahdeksikymmeneksi peninkulmaksi\narvosteli jälellä olevaa matkaa. Miehet, jotka kuten kullankaivajat\nviettävät elämänsä maan alla, tai kuten merimiehet vesillä, ovat hyvin\nhuonoja arvostelemaan kaikkea mitä tapahtuu maan pinnalla. Mutta ne,\njotka johtivat matkuetta, muulin ajajat ja muut, tiesivät aivan hyvin,\nettei gambusino heitä pettänyt.\n\nKaikki tulivat kohta samaan johtopäätökseen. Kun olivat tunnin verran\nmatkailleet, eivät he arvelleet tulleensa vuorta lähemmäksi ja toisen\ntunnin kuluttua välimatka tuskin näkyi vähentyneen.\n\nPäivä ei ollut vielä lopussa, kun he tulivat niin lähelle vuorta, että\nselvästi voivat huomata kaikki sen yksityiskohdat ja tarkoin eroittaa\nsen ulkopiirteet.\n\nTämä vuori esiytyy silmien eteen äärettömän suurena katafalkkina; se on\nmuodoltansa pitkulainen, mutta huippu ei kule yhtenä ainoana suorana\nviivana, sillä tuota vaakasuoraa viivaa katkoo alituisesti puut, joitten\nvarjokuvat kohoten milloin ylemmäs, milloin matalammaksi jääden,\nkuvastuvat taivaan sinistä taustaa vasten. Merkillistä kyllä näyttää se\nolevan leveämpi huipusta kuin juurelta. Sen ulkoasu ei tarjoo mitään\nsynkkää, koska nuo lukemattomat rotkot sen sivuilla ovat peitetyt\nvihreydellä, missä vaan kämmenenkään ala maata on antanut kasvien\njuurille tilaa.\n\nSalaperäinen vuori sijaitsee melkein pohjoisesta etelään. Se on\nvähilleen neljä peninkulmaa pitkä ja enemmän kuin peninkulman levyinen,\njota vastoin sen korkeus on noin viisi sataa jalkaa. Se on tosin\nvähäinen korkeus vuorelle, mutta tarpeeksi korkeutta on sillä kumminkin\nettä saa kunnian kantaa vuoren nimeä näillä äärettömillä, avaroilla\nautioilla, joilla ei ole kilpailijana mikään _sierra_ eikä edes\nminkäänlaista vaaraa, ja joilla se kohoaa aivan yksinäisenä, eksyneenä\nja ikäänkuin _kadotettuna_ eräaavikon keskelle.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n\"Millä puolella sijaitsee järvi, sennor Vicente?\" kysyi Robert\nTresillian, joka aina pysyi matkueen etupäässä don Estevanin ja\ngambusinon rinnalla. \"Eteläisellä\", vastasi viimeksi mainittu, \"ja se on\nmeille onneksi, sillä muuten olisi meillä vähintäin kymmenen peninkulmaa\njälellä.\"\n\n\"Mitenkä! Minä luulin, että koko vuori ei ollut neljää peninkulmaa\npitempi.\"\n\n\"Se on totta, sennor, mutta ala, joka ympäröi sitä, on peitetty\nkalliolohkareilla, joitten yli emme voisi ajaa vaunujamme. Minä otaksun,\nettä nämä lohkareet ovat pudonneet alas vuoren huipulta, mutta en ole\nkoskaan voinut ymmärtää, miten ne olisivat voineet vyöryä satoja metriä\nvuoren juurta ulommaksi. Ja kumminkin olen kaiken elinaikani tutkinut\nvuoria, ennenkuin rupesin tätä erittäin tutkimaan.\"\n\n\"Ja teillä on ollut hyvät edut tutkimuksistanne,\" vastasi nopeasti don\nEstevan. \"Mutta jättäkäämme nyt geoloogiset tuumailut sikseen. Minä olen\nhyvin levoton toisesta asiasta.\"\n\n\"Mistä asiasta?\" kysäsi Tresillian.\n\n\"Olen kuullut, että indiaanit välistä käyvät tällä vuorella. Ajatelkaas,\njos kohtaisimme heitä täällä?\"\n\n\"Se ei ole ensinkään mahdotonta,\" mumisi gambusino.\n\n\"Vaikka minulla on kiikari,\" jatkoi don Estevan, \"en voi nähdä mitään\nmerkkiä siinä suhteessa, mutta me näemme vuoren ainoastaan toiselta\npuolelta, kuka tietää, mitä voipi kätkeytyä sen toisella puolella. Pitää\nedellyttää kaikkea, vieläpä kovaa onneakin. Ehdotukseni on siis, että\nne, joilla on paraimmat hevoset, lähtevät tutkimusretkelle saadaksensa\nselvyyttä tässä asiassa. Jos tuolla takana löytyisi punaihoisia\nsuuremmissa määrin, niin voisimme ainakin puolustaa itseämme\nrakentamalla _korral_'in.\"\n\nDon Estevan oli vanha sotilas, ja ennenkuin hän alkoi toimia aarnioitten\nkanssa, hän oli tehnyt enemmän kuin yhden sotaretken noita kolmea suurta\nindiaaniheimoa, comanchia, apakeja ja navajeja vastaan. Gambusino ei\nsentähden vastustanutkaan hänen ehdotustaan Hän hyväksyi sen kaikin\npuolin ja tarjoutui tutkijakunnan seuraan. Hänen seuralaisikseen\nmäärättiin puoli tusinaa urhoollisia miehiä, joitten hevosilla vielä oli\ntarpeeksi voimaa voidaksensa päästä indiaanien käsistä, jos heitä\najettaisiin takaa.\n\nHenry Tresillian oli mukana tässä joukossa. Hän oli tarjoutunut heti\nkuultuansa don Estevanin ehdotuksen, sillä hän ei pelännyt mitään\nhevosensa puolesta. Hän tiesi, että _Krusader_ -- niin oli hevosen nimi\n-- voi yllättää minkä vihollisen hyvänsä.\n\nKrusader oli oivallinen araapialainen hevonen, jolla ei ollut\nvertaistansa maailmassa. Sen ebenholtsimustassa karvassa ei ollut\nvalkeata pilkkuakaan, sen hienot ja suonikkaat jalat, älykkäisyyttä\nosoittava pään muoto sekä samalla sorea ja voimakas ruumis tekivät sen\neläimeksi, jolle ei voinut kilpailijaa löytääkään. Henry rakasti sitä\nikäänkuin ystävää. Kaikki matkueen hevoset näyttivät kipeiltä,\nrääkätyiltä ja puolikuolleilta janosta, mutta Krusader yksin ei\nnäyttänyt kärsineen. Totta onkin, että nuori isäntänsä oli sen kanssa\njakanut viimeisenkin vesiosinkonsa.\n\nMuutamien minuuttien perästä läksi tutkijakunta saatuansa tarpeelliset\nohjeet nelistäen liikkeelle.\n\nRobert Tresillian ei ollut tehnyt mitään vastaväitettä, että poikansa\nyhtyisi tiedustelijakuntaan. Hän oli onnellinen nähdessään sitä\nurhoollisuutta, jota Henry osoitti kaikissa tilaisuuksissa, ja hän\nseurasi tätä kauvan lempein katsein.\n\nToisetkin silmäykset kuin hänen jäivät kauvaksi aikaa kiinnitetyiksi\nnuorukaiseen huolen ja ylpeyden sekoituksella. Ne olivat Gertrudes\nVillannevan. Hän ihaili sitä rohkeutta, mitä nuorukainen, jota hänen\nnuori sydämensä alkoi rakastaa, osoitti, mutta hänen naisellista\nhempeyttänsä vaivasivat ja tekivät rauhattomaksi ne vaarat, joiden\nalaiseksi Henry alati heittäytyi.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nKaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli koko matkue muuttanut näköään.\nEläimet kohottivat päätänsä väräjävin sieramin, ahmivat ilmaa\nkeuhkoihinsa ja nostivat korvansa pystyyn liikutellen niitä suonenvedon\ntapaisesti. Sarvikarjan mylvintään vastasivat hevoset ja muulit\nhirnumalla. Mikä melu! Mikä korvia särkevä hälinä! Kaitsijan ääni,\nhänen, joka oli asetettu koko matkueesta huolta pitämään, kaikui\nkorkeammalle kaikkien muitten.\n\n\"_Guarda la estampeda!_\" (varokaa tallautumista) huusi hän keuhkojensa\ntäydellä voimalla.\n\nJanoiset eläimet vainusivat vettä. Ei tarvittu enää ruoskien roisketta\najaakseen niitä eteenpäin. Suurella vaivalla vaan voivat kuormarengit,\nratsastajat ja ajajat hillitä niiden intoa.\n\nKohta menivät kaikki eläimet täyttä laukkaa. Hurjasti syöksyivät ne\njärveä kohden. Muulit ja hevoset sikin sokin vaunujen kanssa ja\nsarvikarja nelistäen ja meluten tavalla, jota on vaikea sanoilla\nselittää. Raskaat ajopelit pyörivät nuolen nopeudella, ja kun vuorta\nlähemmäksi tultaessa maa oli peitetty kivillä kyllin suurilla\nkohottamaan pyörät ja kääntämään vaunut ylösalaisin, päästivät vaimot ja\nlapset, jotka niissä istuivat, läpitunkevia huutoja ja odottivat joka\nsilmänräpäys kaatuvansa kumoon.\n\nOnneksi ja melkein yliluonnollisen sattumuksen kautta pysyivät vankkurit\nkumminkin tasapainossa tässä kalliolohkareitten sokkelossa. Ei kukaan\nkärsinyt suurempia vammoja, -- päästiin vaan muutamilla aivan\nvähäpätöisillä.\n\nTällä vauhdilla kun kuljettiin, ei kestänyt paljoa aikaa ennenkuin\nsaavuttiin järven rantaan. Matkustajat, joita laahattiin tämän pyörteen\nmukana, näkivät kohta edessään mahdottoman suuren vesilammikon, jota\nlaskevan auringon viimeiset säteet valaisivat ja viheriät nurmikot\nympäröivät.\n\nTutkijakunta, joka ei ollut havainnut mitään epäluuloa herättävää, oli\nvielä ratsain vuoren juurella. He näkivät hämmästyksekseen matkueen\ntulleen niin nopeasti, mutta toverit eivät olleet tilaisuudessa antamaan\nheille lähempiä selityksiä. Eläimet, jotka vetivät näitä muassansa,\njatkoivat rajua vauhtiaan järven rannalle asti, eivätkä seisattuneet,\nennenkuin vesi nousi yli turvan.\n\nNyt ei kuulunut enää rajua hirnuntaa ja ammumista. Kaikki olivat\näänettömiä, tyytyväisiä ja ikäänkuin _juopuneita_ pelkästä vedestä.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nEl ojo de agua.\n\n\nSeuraavana päivänä niin pian kuin aamurusko alkoi valaista sinistä\ntaivasta, näkivät ne villit eläimet, jotka asustelivat Salaperäisellä\nvuorella, jalkojensa juurella näytelmän, jota eivät vielä koskaan olleet\nhavainneet tällä yksinäisellä paikalla. Ensi kertaa näet vaunut tai\njotkin sentapaiset ajoneuvot olivat seisahtuneet näitten kallioitten\nläheisyyteen.\n\nAinoat valkoiset miehet, jotka joskus ennen olivat käyneet siellä,\nolivat metsästäjiä tai yksinäisiä kullanetsijöitä, ja nämäkin olivat\nharvoin ilmestyneet. Punaihoiset, erittäinkin apakit pysähtyivät siellä\nmielellään, sillä järvi oli melkein heidän tiensä äärellä, kun tekivät\nhyökkäyksiään Horcasitas-joen rantoja pitkin.\n\nMeksikolaiset, jotka edellisenä iltana oli lähetetty tutkimaan seutuja,\nolivat tosin löytäneet lukuisia, vaan aikaisempia indiaanein jälkiä,\nmutta eivät vereksiä, jotka olisivat todellista pelkoa aiheuttaneet. Tuo\nvalkea hiekka, joka ikäänkuin hopeavyö ympäröi järven, ei kantanut muita\njälkiä kuin niitten metsäneläinten, jotka olivat tulleet sinne janoansa\nsammuttamaan.\n\nKullankaivajat olivat siis pystyttäneet leirinsä kaikessa\nturvallisuudessa, kumminkaan eivät jättäneet tekemättä niitä\nvarokeinoja, jotka ovat tarpeellisia erämaassa. Don Estevan oli ollut\nliian moneen sotaretkeen osallisena menetelläkseen millään tavalla\nepäviisaasti. Nuo kuusi vankkuria, jotka asetettiin perätysten\nkokoonkiinnitetyin aisoin, muodostivat munapyöreän _korral_'in eli\ntarpeeksi avaran alan antaaksensa tilaa matkueelle. Jos heidän päällensä\nhyökättäisiin, olisi helppo vahvistaa varustusta pakkilaatikoilla ja\nmuilla muassa olevilla matkatavaroilla.\n\nMitä hevosiin ja muihin eläimiin tulee, olivat ne liekaan pantuina\npäästetty laitumelle korralin ulkopuolelle. Edellisten päivien\nrasitusten perästä ei niillä arveltu olevan vähintäkään halua jättämään\nnäitä meheviä ruokamaita.\n\nTulet, jotka olivat sytytetyt edellisenä iltana, olivat sammuneet. Niitä\nei oltu hoidettu. Mitä apua olisi siitä ollutkaan. Kesällähän ei ole\nmitään kylmää pelättävänä. Mutta kullankaivajien vaimot sytyttivät tulet\nuudelleen varhain aamusella valmistaaksensa aamuruokaa.\n\nPedro Vicente nousi yötiloiltaan ennen kaikkia muita, mutta ei\nottaakseen osaa näihin kyökkipuuhiin, joita gambusinona ja retkikunnan\njohtajana syvästi halveksi. Hänen nousuunsa näin varhain oli\nkahdenlaiset syyt, joita ei pitänyt soveliaina ilmaista kenellekään. Hän\noli ainoastaan sanonut tavalliselle metsästyskumppanilleen, Henry\nTresillianille, että aikoi kiivetä vuorelle päivän valetessa etsiäkseen\nlintuja ja muita metsän otuksia.\n\nGambusino, joka oli taitava metsämies, oli jo retken alussa luvannut\nvarustaa matkueen vereksellä lihalla, mutta ei ollut vielä päässyt\ntilaisuuteen täyttämään tätä lupaustansa, sillä se vähäinen riista,\njonka oli toivonut tapaavansa matkalla, oli kuivuuden vuoksi paennut\nmuille seuduille. Kadotettu aika oli siis jälleen voitettava. Pedro\ntiesi kokemuksesta, että löytyi lintuja ja nelijalkaista riistaa\nreheväkasvuisella tasangolla, mistä se vesijakso alkoi, joka täytti\njärven vedellä. Hän oli antanut nuoren englantilaisen tietää, että\nsiellä tapaisivat sekä lampaita että antiloopeja, ehkäpä karhujakin,\nmutta aivan varmaan kaikenlaisia kesyttämättömiä kalkkunoja, joita\nmeksikolaiset niiden räikeän äänen vuoksi kutsuivat _guajalote_'iksi.\n\nVieläkö hän olisi tarvinnut useampia syitä selittääkseen haluansa\nkiivetä vuorelle, ennenkuin kukaan muu olisi sen tehnyt. Henry\nTresillian ei vähemmässäkään määrässä epäillyt tämän selityksen\ntodellisuutta. Hän ei edes voinut aavistaakaan, että gambusinolla voi\nolla toinen vieläkin tärkeämpi syy. Hän itse oli metsästyksen ja\nluonnontieteen suuri ihailija ja suostui ihastuksella seuraamaan Pedroa\ntällä retkellä. Salaperäinen vuori tarjoaisi hänelle epäilemättä\nuseamman kuin yhden merkillisen nähtävän, joka runsaasti palkitseisi\nylöskiipeämisen vaivan.\n\nJos sanomme totuuden ja ilmaisemme nuoren englantilaisen salaiset\najatukset, niin täytyy meidän lisätä, että hän ryhtyi vuorelle nousuun\nsillä tarkoin punnitulla päätöksellä, että sennorita Gertrudelle toisi\njoko jonkun harvinaisen kukan, jonkalaisia tämä kokoeli, tai jonkun\nlinnun loistavalla höyhenpeitolla tai jotain muuta voitonmerkkiä, joka\nvastalahjaksi tuottaisi hänelle suloisen hymyilyn kauniin tytön\npuolelta.\n\nKaikki nämä yhdistyneet syyt vaikuttivat, että Henry Tresillian täysissä\ntamineissa eikä suinkaan vähemmin pirteänä kuin Pedro, jätti telttansa\nsamassa tuokiossa kuin toinen kömpi ulos siitä vankkurista, jossa oli\nyönsä viettänyt. Henry oli puettuna englantilaiseen metsästyspukuun,\njoka soveltui hänelle oivallisesti, ja metsästyslaukku hartioilla sekä\nkaksipiippuinen pyssy kädessään hän näytti enemmin valmistuneelta\nahdistamaan fasaaneja rajoitetulla metsästysalueella tai metsäkanoja\neurooppalaisella arolla, kuin että olisi voinut vastustaa eläimiä, jotka\nkenties eivät olleet niinkään vaarattomia.\n\nMitä gambusinoon tuli, oli hän puettu niinkuin edellisenäkin päivänä\nammattitoveriensa omituiseen pukuun, mutta oli varustanut itsensä oikein\nhyväpiippuisella tuliluikulla ja jonkunlaisella pienellä lyhyellä\nmiekalla, jota täällä kutsutaan _machete_ tai joskus _cortante_.\n\nKoska kaikesta jo edellisenä iltana oli sovittu, lausuivat metsämiehet\ntoisillensa ainoastaan \"hyvän päivän\" ja menivät sitte hankkimaan\nitsellensä vähän aamiaista. Kohta ojensi heille muutama kullankaivajan\nvaimo kupin suklaata sekä _tortilla enchiladan_, puhutellen heitä\nmuutamilla ystävällisillä sanoilla. He joivat kiireesti suklaansa,\nhaukkasivat muutaman suuntäyden äsken mainituita maissikakkuja, kuivia\nja kovia kuin nahkaa, mutta välttämättömästi kuuluvia kaikkiin\nmeksikolaisiin aterioihin, sekä hiipivät sen perästä äänettöminä\nkorralin ulkopuolelle.\n\nPedroa vaivasi suurempi malttamattomuus päästä matkalle, kuin asianlaita\nvaatikaan. Aivan varmaan tosin löytyi tuolla Salaperäisellä vuorella\nhänen tähän saakka yksinänsä tuntema alkamiskohta siihen aarnioon, jonka\nedellisillä tutkimusretkillänsä oli löytänyt. Mutta aivan nähtävästi\ntuotti hänelle levottomuutta ja sielun häiriötä joku toinen ajatus. Hän\noli synkkä ja hajamielinen sekä vaipui ajatuksiinsa ja oli ääneti. Henry\nseurasi häntä sanaa sanomatta.\n\nNouseminen Salaperäiselle vuorelle alkoi melkein heti, kun olivat\nleiristä lähteneet. Tämä oli ainoastaan mahdollista kiipeämällä ylös\nuomaa myöten, jonka oli kovertanut vesi ylhäällä kukkulalla olevasta\nlähteestä, joka joskus myrskyisinä talvina sai aikaan varsinaisen\nvesiputouksen. Tämä oli kuivana vuoden aikana kivisenä juopana,\njonkunlaisena halkeamana kalliossa ja nousi melkein kohtisuoraan\ntasangolta huipulle kahden mahdottoman kivimuurin välitse. Sen keskessä\njuoksi puro, joka tätä nykyä ei ollut muuta kuin vesiviiru.\n\n\"Uh! Ennen tahtoisin kiivetä nuoraportaita ylös!\" sanoi Henry.\n\n\"Kieltämättä on tuo rahtusen vaivaloista,\" vastasi Pedro, \"mutta se on\nainoa keino, miten voi päästä tasangolle.\"\n\n\"Eikö löydy mitään muuta tietä toisessa paikassa?\"\n\n\"Ei vähintäkään. Kaikilta muilta puolilta ei vuori ole muuta kuin\nääretön muuri, jonkunlainen linnoitus, joka on syntynyt jonkun luonnon\noikun kautta, kaikilta tahoilta äkkijyrkänteitten puolustamana, joiden\npäälle ainoastaan linnut voivat päästä. Eivät edes antiloopitkaan voi\nniistä kiivetä ja jos tapaamme sellaisia tuolla ylhäällä, niin ovat ne\njoko siellä syntyneet, tai ovat tätä tietä kavunneet sinne.\"\n\n\"Tämä on todellakin tie vuohille,\" virkkoi Henry, joka oli huvitettu\nsiitä, että kivet vyöryivät hänen jalkojensa alla. \"On astuttava\npuolelle ja toiselle ja syrjäkariin ettei vieri takaisin.\"\n\n\"Varokaa itseänne, sennorito!\" [nuori herra] huusi Pedro, kun näki, että\nseuralaisensa varomatta astui pyöriville kiville. \"Varokaa, pienemmänkin\nkiven vyöryminen voi saattaa suuremmankin liikkumaan paikoiltansa, ja\njos nämä kiviharkot vyöryisivät jalkojenne alta, voisivat ne kimmota\nalas leiriin saakka ja siellä mäsäksi murtaa jonkun.\"\n\nNuori mies vaaleni, kun ajatteli mitä olisi voinut seurata hänen\nvaromattomuudestaan.\n\n\"Rauhoittukaa,\" sanoi gambusino. \"Jos joku onnettomuus olisi tapahtunut,\nolisimme kyllä sen kuulleet\".\n\n\"Voi, kuinka te minua säikytitte,\" sanoi Henry. \"Mutta teillä on oikein,\npitää askeleitansa varoa\".\n\nNousemista jatkettiin siis verkemmin.\n\nVerrattain lyhyen ajan kuluessa, sillä heillä oli tuskin enemmän kuin\nviidensadan jalan korkeus kiivettävänä tulivat metsästäjät solatien\nyläpuolelle ja olivat silloin tasaisella alueella, jossa kasvoi puita.\n\nKäveltyänsä tasangon halki noin kaksi tai kolmesataa metriä, tulivat he\naukeaman suuhun metsässä. Kun meksikolainen kävi aukeamaan, huudahti\nhän: \"_El ojo de agua!_\"\n\nTätä nimitystä, \"veden silmä,\" käyttävät meksikolaiset lähteestä yleensä\ntai ainakin siitä paikasta, jossa lähde kuohuu ylös maasta. Henrylle oli\ntämä runollinen nimitys tuttu, ja hän ymmärsi heti mitä seuralaisensa\ntarkoitti. Metsäaukon keskeltä tuli vesi kihisten, kirkkaana kuin\nkristalli, kallion halkeamasta ja muodosti pienen ympyriäisen säiliön,\nmistä se puro alkoi, joka syöksyi järveen, ja jota metsästäjät olivat\nseuranneet tähän asti.\n\nGambusino otti härän sarven, joka hänellä oli mukanansa ja kumartui\nlähdettä kohden.\n\n\"Minun on mahdoton vastustaa kiusausta,\" virkkoi hän. \"Huolimatta siitä\nsuuresta vesimäärästä, jonka eilen join, näyttää kuin en koskaan voisi\njanoani sammuttaa.\"\n\nHän täytti ja tyhjensi sarven tuokiossa.\n\n\"_Delicioso!_\" (suloista) huudahti Pedro ja täytti sen uudestaan.\n\nHenry seurasi hänen esimerkkiään, mutta se pikari, jonka hän kaivoi\nesille metsästyslaukustaan, oli puhdasta hopeaa. Juoma-astiat kullasta\nja hopeasta eivät suinkaan ole harvinaisia Sonoran aarnion omistajille.\n\nSiinä silmänräpäyksessä kuin aikoivat lähteä liikkeelle uudelleen,\nkuulivat he siipien suhinaa ja näkivät metsän avonaisen paikan reunassa\njoukon suuria höyhenillä varustettuja olentoja, jotka tallustelivat\naivan rauhassa toinen toisensa perästä taivuttaen kaulojansa nielläkseen\njonkun hyönteisen tai noukaistakseen heinän korren. Ne olivat\n_guajaloteja_, joista Pedro oli puhunut ja muistuttivat niin paljon\nsukulaisiansa kanatarhassa, että Henry ilman vaikeutta tunsi ne samalla\nkuin huomasi ne niiden heimolaisia paljoa kauniimmiksi.\n\nVanha kukko oli jonon etunenässä. Se ojentelihe juhlallisesti hyvin\nylpeänä komeasta ruumiinrakennuksestaan ja loistavasta höyhenpuvustaan,\njoka nousevan auringon säteitten valaisemana heijasti kaikkia sadekaaren\nvärejä.\n\nÄkkiä se kohotti päänsä ja päästi levottoman äänen. Liian myöhään. Neljä\nlaukausta kuului melkein yhtä haavaa ja vanha kukko makasi ojona maassa\nkolmen seuralaisensa kanssa. Toiset lensivät hirveästi kirkuen ja\nsellaisella siipien räminällä, että olisi luullut puimakoneen olleen\nkäymässä. Ne luultavasti ensi kertaa olivat tekemisissä sellaisten\nmurhakoneitten kanssa.\n\n\"Emmehän ala niinkään huonosti, vai mikä on teidän mielenne, don\nHenrique,\" virkkoi gambusino.\n\n\"Minä tahtoisin vaan jatkaa,\" vastasi Henry, joka kyllä tiesi, että\nhänen ystävättärensä Gertrudes panisi korkeata arvoa guajalotein\nkauneille höyhenille. \"Mutta mitä me niillä teemme. Emmehän voi niitä\nviedä mukanamme.\"\n\n\"Mihinkä ne veisimmekään?\" vastasi meksikolainen. \"Antaa niitten jäädä\ntantereelle, niin otamme ne takaisin tullessamme... Ooh! Ehkä löytyy\ntäällä susia ja kojootteja, niin ettei meille jäisi muuta kuin höyheniä\ntuotavaksi. Pankaamme ne korjuuseen.\"\n\nTuokiossa olivat kalkkunoin kynnet sidotut yhteen, jonka perästä kaikki\nneljä lintua riippui pitahaya-puun korkeimmassa oksassa. \"Se kojootti\nolisi todellakin aika viekas, joka voisi ne tavoittaa! Ja mikä eläin\nvoisikaan kiivetä ylös tämän kaktuslajin ohkaista runkoa pitkin.\"\n\n\"Niin ovat meillä linnut hyvässä turvassa,\" sanoi gambusino ja latasi\npyssynsä. \"Eteenpäin! Minä toivon, että tavoitamme niin suuren\nnelijalkaisen otuksen, että se riittää verekseksi liharuoaksi meille\nkaikille tänä iltana. Mutta meidän on pakko astua kauvan, sillä\nlaukauksemme ovat luultavasti säikyttäneet koko likitienoon.\"\n\n\"Tasanko ei ole erittäin suuri,\" virkkoi Henry. \"Emme tarvitse mennä\nhyvin etäälle.\"\n\n\"Se on laajempi kuin aavistattekaan, sennorito, sillä se on jatkuva jono\nmäkiä ja laaksoja pienessä astemitassa. Kiiruhtakaamme, muchacho,\n(nuorukainen) minulla on syyni miksi tahtoisin niin pian kuin\nmahdollista tasangon toiseen päähän.\"\n\n\"Mitkä syyt!\" huudahti nuori englantilainen hämmästyneenä Pedron\nlevottomasta katseesta, jota ei vastustanut se salaperäisyys, jolla tämä\npuhui. \"Voinko saada ne tietää?\"\n\n\"Luonnollisesti. Minä olisin jo ilmaissut ne teille, niinkuin muillekin,\njos olisin ollut varma asioistani. Mutta en tahtonut synnyttää\nlevottomuutta ilman riittäviä syitä. Kun kaikki selviää, niin olen ehkä\nerehtynyt. Ehkei se ollutkaan savua.\"\n\n\"Savua,\" toisti Henry. \"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Minä puhun siitä, mitä luulin havainneeni eilen juuri silloin kun\ntulimme järven rantaan.\"\n\n\"Millä paikalla?\"\n\n\"Koillisessa. Vielä hyvin kaukana täältä.\"\n\n\"Mutta jos kohta se olikin savua -- mitä meillä on sen kanssa\ntekemistä?\"\n\n\"Te erehdytte, sennorito. Tässä maailman osassa sellainen merkitsee\npaljoa. Se voipi ennustaa vaaraa.\"\n\n\"Lasketteko leikkiä kanssani, sennor Vicente.\"\n\n\"En suinkaan, muchacho. Ei savua ilman tulta, vai kuinka?\"\n\nHenry nyökäytti pilkallisesti päätänsä myönnytykseksi muka tälle\nvanhalle sananparrelle.\n\n\"Kuulkaas,\" jatkoi Pedro, \"tuskinpa kukaan muut kuin indiaanit olisivat\nvoineet laatia tulta llanoilla. Ymmärrättekö nyt?\"\n\n\"Täydellisesti. Mutta minä luulin, että siinä osassa Sonoraa, jossa nyt\nolemme, ei löytyisi muita indiaaneja kuin opataita, jotka ovat\nmielialaltaan hyvänsävyisiä ja joita aina on pidetty meidän ystävinämme\naina siitä asti kun heidät käännytettiin kristinuskoon ja saivat\nsivistystä.\"\n\n\"Opatasheimon kylät ovat hyvin kaukana täältä ja vastaisella suunnalla\nsiitä, missä eilen savun havaitsin. Ellen erehdy, ovat sen tulen, josta\nsavu nousi, sytyttäneet -- ei suinkaan opatas -- vaan ihmiset, joilla ei\nole heidän kanssansa muuta yhteistä kuin ihoväri.\"\n\n\"Indiaaneja siis nekin?\"\n\n\"Apakeja.\"\n\n\"Se olisi hirveätä,\" mumisi nuori englantilainen, joka jo niin kauvan\noli elänyt Arispessa tunteakseen tämän heimon verellä tahratun maineen.\n\"Minä toivon, että ovat hyvin kaukana meistä,\" lisäsi hän äänekkäästi.\n\n\"Siinä toivomus, johon yhdyn kaikesta sydämestäni,\" vastasi Pedro. \"Jos\nhe yllättäisivät meidät, niin moni meidän miehistämme olisi vaarassa\nkadottaa päänahkansa. Mutta _muchacho mio_, älkäämme olko peloissamme,\nennenkuin tiedämme, olemmeko todellakin hädässä. Niinkuin äsken sanoin,\nen ole aivan varma aavistuksistani. Kilpajuoksu järvelle alkoi melkein\nheti, kuin minä luulin näkeväni jotain, ja silloin en ajatellut enää\nmitään muuta kuin mitä matkueessa tapahtui. Kun minun piti tähystellä\nuudelleen, ei ollut enää tarpeeksi selkeä voidakseni mitään eroittaa.\"\n\n\"Savu olikin ehkä ainoastaan tomua, jota tuuli oli ajanut ylös.\"\n\n\"Minä toivon niin. Minä olen monta kertaa tänä yönä tarkastellut taivaan\nrantaa ja joka kerta havaitsematta mitään epäluulon alaista. Mutta\nkaikesta huolimatta en voi olla rauhoitettu. En voi sitä auttaa! Kun on\nollut apakilaisten vankina, jos kohta ainoastaan tunnin, ei suinkaan\nmatkusta vapisematta niissä seuduissa, joissa voipi tulla tekemisiin\nheidän kanssaan. Omasta puolestani on minulla hyvät syyt aina muistella\nvankeuttani heidän luonaan. Katsokaa itse!\"\n\nMeksikolainen avasi vaatteensa ja näytti rinnastaan siihen syvälle\npoltettua arpea, jonka piti kuvata ihmisen pääkalloa.\n\n\"Tuossa näette mitä apakilaiset ovat tehneet minulle. Se huvitti heitä\npaljon, ja he aikoivat hankkia itselleen vielä suuremman huvituksen\nkäyttämällä minua ampumataulunansa siten osoittaaksensa ampumataitonsa\ntarkkuutta. Minun onnistui ajoissa pelastaa nahkani, mutta suurella\ntuskalla. Ymmärrättekö nyt, muchacho, miksi minä olen niin levoton\npääsemään paikalle tällä tasangolla, josta voin saada varmuutta\nepäilyksilleni. Ooh noita helvetin henkiä! Jos vaan olisivat vallassani,\nmillä innostuksella minä silloin kostaisin!\"\n\nKeskustellessaan vaelsivat metsämiehet yhä eteenpäin, mutta pensaat ja\nliaanit olivat joka paikassa esteenä. Kun he kulkivat hiekkaisen alueen\nyli, kiinnitti Pedro seuralaisensa huomion jälkiin, joitten väitti\nolevan jonkunlaisen villilampaan, jota kutsuttiin _carnero_.\n\n\"Ellei koko matkue tänä iltana syö lammaspaistia, niin älköön minua enää\nkutsuttako Pedro Vincenteksi. Älkäämme kumminkaan tuhlatko aikaamme\najamalla niitä takaa. Meillä pitää ensiksi olla varmuus kohtalostamme.\n-- Ooh, mitä se oli?\"\n\nJonkun matkan päässä kuultiin kynsien rapinata kalliota vasten. Tämä\nääni uudistui äkkiä monta kertaa. Sitä seurasi jonkunlainen\nkuorsaaminen.\n\nGambusino seisattui heti, pani kätensä Henryn olkapäälle estääkseen\nhäntä liikkumasta ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Siellä on carnero. Koska otus itse asettuu pyssynpiippujemme eteen,\nsaanemmehan käyttää tilaisuutta eduksemme, etenkin kun se ei estä meitä\nmatkustamasta.\"\n\nHenryllä ei ollutkaan sen hartaampaa toivomusta kuin saada laukaista\nkumpaisenkin latinkinsa.\n\nMetsästäjät hiipivät hiljaa puitten alla ja saapuivat toisen aukon\nreunaan metsässä, missä lauma nelijalkaisia käveli laitumella --\nnelijalkaisia, joita ensi katsannolla olisi voinut otaksua saksan\nhirviksi. Henry Tresillian olisi ehkä tehnyt itsensä syypääksi\ntällaiseen erehdykseen, ellei olisi nähty, että eläimillä ei ollutkaan\nhirven haarukkaisia sarvia, vaan käyräksi kiertyneet kuin pässillä.\n\nLaumassa oli sekä urospuolia että naaraita. Eräällä edellä mainituita,\nijältänsä kunnianarvoisella oinaksella, olivat sarvet kiertyneet\nkiehkuraan, paljoa suuremmat kuin kaikilla muilla ja niin pitkät, että\nvälttämättömästi tuli arvelleeksi kuinka niitten omistaja menetteli\npitääkseen päätään pystyssä sellaisen painon alla. Se kumminkin kantoi\nne koholla suurimmalla ylpeydellä, ja juuri sen oli Pedro kuullut\npolkevan jalkojansa ja äänekkäästi pullistavan sieramiansa. Se uudisti\nvielä kerran tämän temppunsa, mutta viimeisen kerran. Kuivuneitten\nlehtien välissä oli karbiinipiippu ojennettu sitä vastaan.\n\nKaksi tulenliekkiä, kaksi savupilveä, kaksi laukausta ja tuo vanha oinas\nsyöksyi kuolijaana maahan. Sen seuralaiset olivat onnellisempia. Henryn\nkaksi luotia soluivat niiden nahkan yli kuin teräshaarniskan ja eläimet\npelastuivat tuoreina, terveinä.\n\n\"_Carrai!_\" huudahti gambusino, kun hänen piti nostaa ylös saaliinsa,\n\"me emme onnistuneet yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi nuori englantilainen hämmästyneenä.\n\n\"Miten voitte kysyä sitä, sennorito? Nenännehän pitäisi sen teille\nilmoittaa. Ettekö tunne tuota kauheata hajua?\"\n\nHenry lähestyi.\n\n\"Niin\", sanoi hän vuorostaan, \"se on aivan kärsimätöntä!\"\n\n\"Sellainen mielettömyys! Uhrata luoti eläimelle; joka ei kelpaa\nsyötäväksi,\" jatkoi gambusino. \"Ja kaikki tämä ainoastaan siitä syystä,\nettä minulla on jotain aivan toista mielessäni.\"\n\n\"No mitä teillä sitte on mielessänne!\"\n\n\"Savu! No, mikä on tehty, se on tehty. Älkäämme sitte enempää puhuko\nkoko asiasta, vaan jättäkäämme tuo elukka kojooteille. Huh! Lähtekäämme\nmatkalle niin pian kuin mahdollista!\"\n\n\n\n\nViides luku.\n\nIndiaanein aamiainen.\n\n\nJos valkoihoiset olivat nousseet ylös aamuruskon kanssa, niin olivat\npunaihoiset olleet vielä pirakampia, sillä samalla tavalla kuin se\neläin, josta ovat nimensä saaneet, hekin mieluummin lähtevät saaliille\nyöllä kuin päivällä. Toinenkin asia vielä oli syynä: toivo ehtiä\nNauchampa-Tepetlille ennenkuin päivän kovin kuumuus alkoi. Villit\nihmiset eivät suinkaan halveksi mukavuutta, ja kun vielä lisäksi retken\nmenestys oli heidän hevosiensa voimien varassa, eivät he tahtoneet\nväsyttää niitä ratsastamalla juuri puolipäivän kuumuudessa. Kojoteerot\nolivat siis jalkeilla ennen päivän koittoa. He liikkuivat puoli\nhämärässä ikäänkuin punertavat haahmut ja toimien syvimmässä\nhiljaisuudessa, ei sentähden että pelkäsivät ilmaista läsnäoloaan\nvihollisilleen, koska tiesivät olevansa yksin, vaan sentähden että niin\noli heidän tapansa.\n\nEnsimmäinen ajatuksensa oli muuttaa hevosensa, jotka olivat syöneet\nruohon sen paikan ympäriltä, mihin ne olivat sidotut. Toinen oli itse\nsyödä aamiaisensa. Kiittäen edellisen päivän valmistuksia eivät he\ntarvinneet muuta kuin nostaa kannen uudenaikuiselta paistinuuniltansa\nnostaakseen ylös valmiiksi paistuneet metskalit.\n\nViisi, kuusi indiaania otti tehtäväkseen tämän vähemmän hauskan toimen.\nHe nostivat ensiksi käsillänsä höyryävät turpeet. Tuhkaksi muuttunut maa\nvaati suurempaa varovaisuutta, sillä se oli tulikuumaa, mutta nuo villit\nruuanlaatijat tiesivät miten asiassa oli menetteleminen ja kohta nähtiin\nhevosennahka, joka, vaikka hiiltyneenä, kumminkin oli niin luja, että se\nvoitiin kantaa keskelle leiriä. Ympärys avattiin veitsellä ja mehukas\nruokalaji levitti oitis ruokahalua kiihoittavan lemunsa, joka suloisesti\nkohtasi punanahkaisten hajuaistia ja antoi heidän aavistaa odotettavaa\nnautintoa.\n\nSiinä oli todellakin herkullinen ruoka myös muille kuin villeille.\nPuhumattakaan hevosen lihasta, jota muutamat herkuttelijat pitävät\nerinomaisena, kun sitä tällä tavalla valmistetaan, ovat metskalit yhtä\nhyvä kuin omituinenkin ravintoaine. Se ei muistuta mitään muuta, jota\ntunnemme.\n\nMetskalit ovat apakilaisten herkkuruokaa. Siispä, niin pian kuin\nkyökkimestarit olivat lausuneet sanansa \"valmis,\" heittäytyi\nkojoteerolauma ahneesti räiskyvän pasteijan kimppuun ja kävi kiinni\nsormin ja hampain huolimatta siitä, että se heiltä polttikin sormet.\nKohta ei löytynyt mitään jälellä ja jos hevosennahkainen kuori ei mennyt\nsamaa tietä, niin siihen oli syynä se, että raakalaiset olivat saaneet\nkyllänsä, sillä muun syötävän puutteessa syövät he hevosen nahkankin\npitemmittä mutkitta ja on se heistä hyvinkin hyvää. Tänä päivänä\njättivät he sen nelijalkaisille kaimoillensa, kojooteille.\n\nTämän oivallisen aterian perästä asettuivat he tupakoimaan. Tupakoivat\nkaikessa hiljaisuudessa, niinkuin ainakin, ja kun heidän piippunsa\nolivat tyhjäksi poltetut ja takaisin asetetut säilytyspaikkaansa,\nnousivat he ylös, päästivät hevosensa irti, käärivät huolellisesti\nkokoon ne nuorat, joilla hevoset olivat olleet sidotut, ottivat vähäiset\nmatkatavaransa ja heittäyivät satulaan yhtaikaisella tempulla. Nyt he\nasettuivat niinkuin edellisenäkin päivänä kaksittain pitkään riviin ja\nkatosivat nelistäen.\n\nTuskin olivat viimeiset punaihoiset jättäneet leirin, ennenkuin toiset\nelävät olennot hyökkäsivät esille joukottain anastaakseen heidän\npaikkansa. Nämä viimeksi tulleet olivat susia, jotka olivat viettäneet\nkoko yön hirveästi ulvoen. Kuolleen hevosen haju oli ne sinne\nviekoitellut ja nyt ne odottivat ainoastaan raakalaisten lähtöä\npäästäkseen osalliseksi kestiin.\n\nHetki tämän perästä kojoteerot eivät enää voineet nähdäkään tuota\nSalaperäistä vuorta. Syynä siihen oli maanpinnan muuttuminen, jota kesti\nmonta peninkulmaa, mutta matka oli heille kumminkin niin tuttua,\netteivät ensinkään tulleet huolelliseksi tässä suhteessa.\n\nSäästääkseen mustangejansa ratsastivat he kohtuullisen nopeasti. Muuten\nheillä ei ollut minkäänlaista syytä kiirehtimiseen, sillä heillä oli\nhyvä aika joutua perille, ennenkuin kova kuumuus alkoi rasittaa. Eivätkä\nhe enää vaeltaneet hiljaa, vaan rupattivat meluten ja täyttä kurkkua. He\nolivat nukkuneet hyvästi, murkinoineet vieläkin paremmin eivätkä\npelänneet mitään hyökkäystä selkeällä päivällä. Kaikesta huolimatta ja\ntottumuksen mukaan katselivat he koneentapaisesti ympärillensä ja\nkiinnittivät huomionsa vähäpätöisimpiinkin seikkoihin.\n\nÄkkiä älysivät he jotain, joka suuressa määrässä antoi heille\najattelemista. Tämä ei ollut taivaan rannalla eikä aavikollakaan;\nolipahan jono mustia lintuja sinitaivaalla. Mitäpä kummia siinä olikaan\nja mitenkä voi näitten lintujen näkeminen saattaa indiaanit\nlevottomiksi. Niin, asianlaita oli se, että linnut olivat korppikotkia\nkahta lajia _gallinazos_ ja _zapilotes_, näitä Meksikon katujen\npuhtaanapitäjöitä, sekä että ne sen sijaan että tapansa mukaan\nliitelivät kiinteissä ympyröissä tai kiehkuroissa, ohjasivatkin kulkuaan\nsuoraan määrättyä paikkaa kohden, jossa joku haaska luultavasti heitä\nodotti.\n\nLintuja löytyi lukematon lauma ja kaikki seurasivat ne samaa suuntaa,\njuuri sitä, jota indiaanitkin, nimittäin Nauchampa-Tepetliä kohti.\n\n\"Mikä kiihoittaa korppikotkia Salaperäiselle vuorelle?\"\n\nTästä kysymyksestä keskustelivat kojoteerot nyt keskenänsä. He voivat\nsen ratkaista ainoastaan arvaamalla. Tuolla kaukana piti löytyä joku\nantiloopin tai villilampaan raato, koska noin suuri parvi kotkia\nkiiruhti sinne niin pitkän matkan päästä! Tekemättä heitä millään\ntavalla rauhattomiksi, kiihoitti tämä seikka heidän uteliaisuuttaan ja\nhe lisäsivät vauhtiaan.\n\nKun nyt uudelleen näkivät vuoren, pysähtyivät he äkkiä. Mikä veti nyt\nheidän huomionsa puoleensa? Punertava pilvi kohosi vuoren eteläiseltä\npuolelta. Voiko tuo olla sumua järvestä? Ei! Heidän tottuneet silmänsä\ntunsivat melkein heti tulen tuottaman savun ja samalla he ymmärsivät,\nettä toisia matkalaisia oli ennättänyt sinne ennen heitä sekä asettaneet\nleirinsä Nauchampa-Tepetlin juurelle.\n\nMutta mitä matkalaisia? Opataita? Tuskin luultavaa. Opataita, joita\napakit, erämaan sakaalit, halveksivat. Opataat ovat työtä tekevää\nkansaa, joka ei jätä kyliänsä eikä ajattele muuta kuin viljellä maataan\nja elättää karjaansa. Ei löytynyt minkäänlaista syytä, miksi nämä\nrauhalliset olennot olisivat häipyneet niin pitkän matkan päähän\nasunnoistaan. Ne olivat luultavammin joukkio valkoihoisia sen kiiltävän\nmetallin haussa, jota etsivät kaikkialla, aina indiaanein alueilla asti\nerämaassa, jossa yhtä usein löytävät hirveimmän kuoleman.\n\n\"Jos tulemme tekemisiin kalpeakasvoisten kanssa, niin kyllä rankaisemme\nheidän rohkeutensa.\"\n\nTämän päätöksen kojoteerot tekivät.\n\nHeidän tarkastaessaan savupatsasta koettaakseen sen mukaan laskea tulien\nmäärää ja siitä johtua siihen ihmislukuun, joka oli ne sytyttänyt,\nkohosi toinen pienempi ja ja paljoa valkeampi savu vuoren huipulta ja\nkatosi melkein silmänräpäyksessä. Vaikk'eivät villit olleet mitään\nkuulleet, tekivät he kumminkin sen johtopäätöksen, että tämä savu johtui\npyssystä.\n\nHe tuumivat vielä, kun toinen savuntupraus tuli vuoren toiselta puolelta\nja katosi niinkuin edellinenkin. Tällä kertaa tiesivät jo punanahkaiset,\nmitä heidän piti ajatella. Löytyi leiri valkoisia järven rannalla ja\nmetsästäjiä oli kiivennyt ylös vuoritasangolle. Mutta mitä ihmisiä\nolivat nämä valkoiset? Voivat olla seurue kullankaivajia, mutta yhtä\nhyvin voivat olla meksikolainen rykmentti ja se muutti hiukan asiata?\nEipä sillä, että olisivat tunteneet mitään pelkoa tulla taisteluun\nsotamiesten kanssa, eipä läheskään. Heidän heimollansa ja erittäinkin\ntällä joukolla oli vanha tili selvittämättä meksikolaisten\nsotilaitten kanssa, mutta heidän menettelynsä oli riippuva tästä\nkaksoiskysymyksestä. Jos olisivat olleet vakuutetut ensimmäisen\narvelunsa oikeudesta, olisivat he suoraan tehneet rynnäkön leiriä\nvastaan ja ahdistaneet sitä urheasti, mutta toisessa tapauksessa\ntarvitsivat käyttää viekkautta.\n\nSen sijaan, että olisivat jatkaneet marssiansa kokoontuneessa joukossa,\njakautuivat he kahteen parveen, joista toinen kääntyi oikealle ja toinen\nvasemmalle, tarkoituksessa että siten voisivat saarrokseen panna\nkalpeakasvoisten leirin.\n\nJos nuo suuret korppikotkat, jotka pimittävät taivaan, ohjasivat\nkulkunsa Salaperäiselle vuorelle saadakseen siellä hyvän aterian, niin\nei niiden huolinut olla rauhattomia. Moinen toivo ei tulisi häpeään!\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nLos Indios.\n\n\nMe jätimme lukijamme viimein siinä silmänräpäyksessä, jolloin\nmetsästäjät poistuivat sen vanhan oinaan luota, joka putosi maahan\nPedron luodin lävistämänä.\n\nHenry ei jakanut kumppalinsa mielipidettä. Hänen mielestään karneron\nkierukanmuotoiset sarvet ansaitsivat päästä mukaan. Ja sentähden,\nvaikkei tämä voitonmerkki juuri ollut hänen omansa voittajan oikeudella,\npäätti hän kumminkin anastaa merkin takaisin tullessaan. Minkä kauniin\nvaikutuksen nämä jättiläissarvet tekisivätkään jollakin seinällä\nvanhassa Englannissa.\n\nSilmäys gambusinoon karkoitti kaikki nämät ajatukset. Meksikolainen\nnäytti yhä enemmän rauhattomalta ja Henryä, joka ymmärsi hänen pelkonsa\nkoko totisuuden, alkoi myös levottomuus vaivata. Ei kumpikaan sanonut\nsanaakaan. Heillä oli tarpeeksi puuhaa raivatakseen itselleen tietä\nlianein ja oksien läpitse. Nämät esteet viivyttivät heidän matkaansa ja\njoka kerta kuin Pedro oli pakoitettu käyttämään lyhyttä miekkaansa,\npäästi hän mukaan aina \"joukon pieniä piruja.\"\n\nSillä tavalla estettynä joka askeleelta metsästäjät tarvitsivat enemmän\nkuin tunnin samotakseen lyhyen peninkulman. Kohta saavuttivat he\nviidakon ulkoreunan ja tulivat ylätasangon rajalle. Siellä ulottui\nheidän katseensa rajatonna pohjoiseen, länteen ja itään sekä käsitti\nvähintäin kaksikymmentä tuhatta peninkulmaa aavikon pintaa. He eivät\ntarvinneet katsoa niin kauas löytääksensä mitä etsivät. Puoli tiessä\ntätä matkaa näkivät he paksun kellertävän sekasotkon, jonka alimmainen\nosa oli tasangolla.\n\n\"Tuo ei ole savua,\" virkkoi gambusino, \"vaan tomua suuren hevosjoukon\njälissä. Siellä on varmaankin monta sataa.\"\n\n\"Ne ovat ehkä villejä mustangia,\" sanoi Henry.\n\n\"Ei, sennorito, niillä on ratsastajat selässä. Muuten tomupilvi\njakautuisi aivan toisella tavalla. Ne ovat indiaaneja.\"\n\nPedro kääntyi äkkiä leiriin päin.\n\n\"_Caramba!_\" huusi hän. \"Kylläpä oli varomatonta sytyttää tulet! Parempi\nolisi ollut olla ilman aamiaista! Minähän olenkin enin syypää, minun\nolisi pitänyt varoittaa heitä. Nyt on se liian myöhäistä. Indiaanit\novat tietenkin huomanneet tämän savun, vieläpä savun meidän\nlaukauksistammekin,\" jatkoi hän ja pudisti päätänsä. \"Oi, muchacho!\nOlemme tehneet senkin seitsemän tyhmyyttä Levottomuuteni, kun kiipesin\ntasangolle, olisi pitänyt vallita kaikkea mitä tein!\"\n\nHenry ei vastannut. Kukapahan olisi voinut vastatakaan.\n\n\"Mikä onnettomuus, etten pyytänyt don Estevania lainaamaan minulle\nkiikariansa! Mutta minä näen tarpeeksi hyvin aseettomallakin silmällä\nollakseni varma, että minun hätäilemiseni valitettavasti kyllä olivat\nhyvinkin perustettuja. Meidän metsästyksemme on loppunut, sennorito, ja\nme tulemme tappelemaan ennen auringon nousua, ehkäpä ennen puolta\npäivää! Katsokaas! He jakautuvat nyt.\"\n\nKuten mainitsimme edellisessä luvussa, oli gambusino oikeassa.\n\n\"He ovat indiaani-_bravoja_,\" (ryövärejä) virkkoi hän totisella äänellä.\n\"Jos ovat apakeja, niinkuin pelkään, silloin taivas meitä varjelkoon!\nAivan hyvin ymmärrän, mitä tuo temppu merkitsee. He ovat äkänneet meidän\nsavumme ja luulevat nyt voivansa yht'aikaa yllättää meidät vuoren\nkummaltakin puolelta. Palatkaamme leiriin niin pian kuin jalat meitä\nvoivat kantaa. Me emme saa kadottaa sekuntiakaan!\"\n\nTällä kerralla eivät metsämiehet viipyneet matkalla. Juoksivat niin,\nettä olivat lähellä hengästyä, koko sen matkan, jonka olivat raivanneet\nitsellensä viidakossa. Riensivät sekä karneron että kaktuksen oksassa\nriippuvien kalkkunain ohitse, eivätkä ajatelleetkaan pysähtyä ottamaan\nsaalistansa.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nKoko kullankaivajaleiri oli jalkeilla. Miehet, vaimot ja lapset olivat\nheränneet ja työssä. Muutamat viruttivat kuivuneita pyöriä vedellä\nestääkseen niitä karsinoitumasta. Toiset korjasivat siloja ja satuloita,\ntoiset etsivät ympäristöllä verestä laidunta elukoille ja toiset\nnylkivät ja paloittelivat teurastettua härkää.\n\nNaisia ja tyttöjä seisoi jokaisen tulen ympärillä, jonka päällä\nvalmistivat ruokaansa. Muutamat vispilöivät vaahdoksi suklaata, joka\nkiehui saviastioissa. Toiset alustivat sitä keitettyä maissia, josta nuo\nijankaikkiset _tortillas_ (kakut) leivottiin.\n\nKolme telttaa oli pystytetty korraliin, yksi neliskulmainen, hyvin\nsuuri, ja kaksi pyöreäkartion muotoista pienempää. Tuo suuri keskustassa\noli don Estevania ja sennora Villannevaa varten. Oikeanpuoleisessa\nasuivat Gertrudes ja hänen kamarineitsyensä, vasemmanpuoleisessa Henry\nTresillian ja hänen isänsä. Kaikki kolme olivat nyt tyhjiä. Robert\nTresillian tarkasteli telttaa kaitsijan kanssa ja Villannevan koko perhe\nkäveli järven rannalla.\n\nKävelijät olivat juuri aikeessa palata, kun huuto vuoren solan huipulta\ntäytti koko leirin kauhulla.\n\n\"_Los indios!_\" (Indiaanit!)\n\nKaikki kohottivat päänsä säikähtäen. Pedro ja Henry seisoivat\nkallionlohkareella, joka ulkoni kalliosta leirin ylitse. He uudistivat\nvaroituksensa ja syöksyivät alas vuorta myöten joka hetki vaarassa\ntaittaa niskansa. Solatien suussa he tapasivat joukon säikähtyneitä\nihmisiä, jotka ahdistivat heitä kysymyksillä, joihin vastasivat\nainoastaan pari sanaa: \"_los indios!_\" Kohta ehtivät he sysäten syrjään\ntiellä seisojat siihen paikkaan, jossa don Estevan ja hänen kumppalinsa\nodottivat.\n\n\"Missä olette nähneet indiaaneja, don Pedro?\" kysyi Tresillian.\n\n\"Llanolla, koillisessa.\"\n\n\"Tiedättekö varmaan, että ne ovat indiaaneja?\"\n\n\"Tiedämme, sennor. Me olemme nähneet aseellisia ratsumiehiä, jotka eivät\nvoi olla muita kuin punanahkoja.\"\n\n\"Kuinka kaukana voinevat he olla?\" kysäsi don Estevan.\n\n\"Noin kymmenen peninkulman päässä olivat, kun heidät näimme, ehkäpä\nkauempanakin, eivätkä he nytkään liene paljoa lähempänä, sillä soluimme\nalas vajaassa puolessa tunnissa.\"\n\nMetsästäjien läähättävä hengenveto ja purppuranpunaiset kasvot\ntodistivat heidän kulkunsa nopeutta.\n\n\"Onnipa oli, että näitte heidät niin pitkän matkan päästä,\" pitkitti don\nEstevan.\n\n\"Oi, sennor, ei siitä taikaa, että ovat kaukana, kohta ovat he täällä.\nHe ovat aavistaneet täällä olomme ja varustautuneet kiertämään meidät.\nKepeä ratsujoukko, sellainen kuin heidän, ei tarvitse pitkää aikaa\ntaivaltaakseen peninkulman niin tasasella alalla.\"\n\n\"Mitä neuvotte meitä tekemään, don Pedro?\" kysyi vanha sotilas ja kiersi\nviiksiänsä levottomin katsein.\n\n\"Ennen kaikkea ei kelpaa jäädä tänne. Lähtekäämme liikkeelle niin pian\nkuin mahdollista. Tunnin kuluttua voipi jo olla myöhäistä.\"\n\n\"Mutta selittäkää tarkemmin, Pedro! Lähteä liikkeelle? Minnekä sitte\nlähtisimme?\"\n\n\"Tuonne ylös,\" sanoi gambusino ja osoitti Salaperäistä vuorta.\n\n\"Mutta meille on mahdotonta saada elukoitamme sinne ylös, eikä meillä\nole aikaa kulettaa matkatavaroitamme sinne.\"\n\n\"Hyvin mahdollista, valitettavasti, mutta saamme olla tyytyväisiä, jos\npelastamme omat henkemme.\"\n\n\"Teidän neuvonne olisi siis jättää kaikki vihollisen valtaan?\"\n\n\"Niin, sennor, kaikki, jos tarvitaan, ja niin vähän kuin mahdollista,\njos meille jääpi aikaa. Ikäväkseni ei minulla ole parempaa ehdotettavaa,\nmutta muuta neuvoa ei löydy, emmekä saa epäröidä, jos tahdomme pelastaa\nnahkamme.\"\n\n\"Jättää kaikki mitä meillä on!\" virkkoi äkkiä Robert Tresillian.\n\"Siinäpä olisi kauhea onnettomuus! Väkemme on urhoollista ja hyvissä\naseissa. Me voisimme aivan varmaan puolustaa itseämme.\"\n\n\"Mahdotonta, don Roberto, vaikka olisivatkin vielä urhoollisempia ja\nparemmissa aseissa. Sen mukaan mitä olen nähnyt, ovat punaihoiset\nkymmenen yhtä vastaan ja me joutuisimme varmaankin tappiolle. Ja\nmuutenkin, jos voisimme pitää puoliamme päivän valossa, niin keksisivät\nhe kyllä keinon yöllä polttaa leirimme. Kaikki on kuivaa ja syttyisi\ntuleen vähäisemmästäkin kipunasta. Meillä on vaimoja ja lapsia\npuolustettavana. Ainoastaan tuolla voivat he olla ja ovatkin turvassa.\"\n\n\"Mutta kuka tietää, ovatko nuo indiaanit vihollismielisiäkään meitä\nkohtaan? Ehkä ainoastaan ovat parvi opatas-indiaaneja?\"\n\n\"Ei, he ovat bravoita, minä olen melkein varma, että he ovat apakeja,\"\npitkitti gambusino levottomana.\n\n\"Apakeja!\" ärjähti joukko, joka ympäröi heidät, äänellä, joka osoitti\nsitä kauhua, minkä nämä raakalaiset herättivät kaikissa Sonoran\nasukkaissa.\n\n\"He tulevat apakien maan ääristä,\" jatkoi Pedro. \"Heillä ei ole mukanaan\nvaimoja eikä lapsia ja minä tahtoisin panna vetoa, että ovat aseissa\nhampaita myöten sotaista retkeä varten.\"\n\n\"Siinä tapauksessa,\" sanoi don Estevan synkällä katseella, \"ei meillä\nole mitään hyvää odotettavissa.\"\n\n\"Meillä ei ole edes oikeutta odottaa heiltä lempeyttä muistaessamme\nkatteini Gil Perezin ja hänen väkensä menettelyä heitä kohtaan,\" jatkoi\ngambusino.\n\nHän tarkoitti erästä yleisesti tunnettua ja äskettäin toimitettua\nverilöylyä apakeja vastaan, joita oli petollisesti viekoteltu\nrauhantarjouksilla.\n\n\"Olisi hulluus odottaa heitä,\" pitkitti Pedro. \"Kiivetkäämme ylös\nylätasangolle, kuljettakaamme sinne kaikki, minkä voimme kantaa ja\njättäkäämme jälelle lopuskat.\"\n\n\"Olemmeko sitte turvassa tuolla ylhäällä?\" kysyi Tresillian.\n\n\"Niinkuin linnoituksessa. Se on lujempi kuin ihmiskätten rakentama.\nParikymmentä sotamiestä voisi tuolla vastustaa satoja, jopa tuhansia\nmiehiä. _Caramba!_ Voimme kiittää Jumalaa, että olemme löytäneet niin\nläheisen ja lujan turvapaikan.\"\n\n\"Emme saa epäillä,\" sanoi don Estevan vaihdettuaan muutamia sanoja\nasiakumppalinsa kanssa. \"Me kadotamme kaikki mitä meillä on, mutta muuta\nneuvoa ei ole. Käskekää, sennor Vicente, me noudatamme teidän käskyjänne\nkaikessa!\"\n\n\"Minulla on ainoastaan yksi käsky annettavana\", huusi gambusino.\n\"_Arriba!_ (Jok'ainoa tuonne ylös!) Älkäämme jättäkö vuoren juurelle\nmuuta kuin mitä emme voi kuljettaa!\"\n\nPedron lausuessa tämän sanan _arriba!_ -- joutui koko leiri sellaiseen\ntouhuun, jota on mahdoton kuvata. Kaikki syöksyivät välistä sinne,\nvälistä tänne, kysyen, kirkuen ja valittaen. Äidit huusivat lapsiaan ja\npainoivat heitä nyyhkien rintojansa vasten. He olivat jo näkevinään\nindiaanien peitsen tai skalppiveitsen kohotettuna heidän ylitsensä.\n\nTämä kaikki oli niin kiireellistä ja äkkiarvaamatonta, että oli vaikea\nkäsittää mitä kaikkea se tiesi. Mutta kun tämä oli käsitetty,\njärjestyivät kaikki niin hyvin kuin voivat ja riensivät laumoissa\nsolatietä kohden, joka johti vuoren huipulle.\n\nKohta oli tämä äkkijyrkkä nousu alhaalta ylös saakka täynnänsä\ninhimillisiä olentoja aivan kuin muurahaisia muurahaiskeossa.\n\nTavallisella ritarillisuudellaan koettivat kaivostyömiehet ensi kädessä\nsaada vaimot ja lapset hyvään turvaan. He pitivät kaikenmoisia\nvarokeinoja saadakseen heidät niin mukavasti kuin suinkin ylös\ntasangolle. Kiireessä tapahtui kumminkin toinen jos toinenkin\nonnettomuus tällä kivisellä tiellä; moni käsi ja polvi loukkaantui ja\nhaavoittui. Mutta ne, joita tämä kova onni kohtasi, eivät siitä paljoa\nhuolineet, niin kiire oli kaikilla päästä pakoon ennenkuin indiaanit\nvoisivat heitä tavoittaa.\n\nKun kaikki olivat päässeet ylös varsinaista tapaturmaa kärsimättä,\npalasivat miehet heti korraliin pelastaakseen niin paljon kuin\nmahdollista vihatun vihollisen käsistä.\n\nEnsi tuokiossa olivat he ainoastaan ajatelleet henkensä pelastamista,\nmutta sitte kun lähetetty tiedustelija oli palannut ja ilmoittanut,\nettei punaihoisia vieläkään näkynyt sekä että heillä vielä oli aikaa,\nnäkivät kullankaivajat mahdolliseksi pelastaa ainakin osan\nomaisuuttansa.\n\n\"Ensin ampumavarat ja elatustarpeet!\" huusi Pedro Vicente. \"Ne ovat\nvälttämättömiä, jos piiritykseen joudumme. Ja sitte saamme ottaa mitä\nvoimme.\"\n\nHänen käskyjään toteltiin huolellisesti. Kohta sen perästä tarjosi\nsolatie vielä omituisemman näyn. Eikä kauvan viipynyt, ennenkuin\nkorralissa ei ollut muuta jälellä kuin työaseita, koneita ja\nhuonekaluja, jotka painonsa vuoksi olivat mahdottomia käsivoimalla\nkulettaa ylös tasangolle.\n\nJos El Cascabel ja hänen seurueensa olisivat voineet aavistaa, että\nleirin asukkaat sillä tavalla tuhoaisivat sitä, niin he olisivat\nratsastaneet hevosensa turmiolle tullakseen aikaisemmin. He lähestyivät\nkumminkin kyllin nopeasti, sillä ei viipynyt kauvan, ennenkuin\netuvartijat antoivat merkin, että viholliset olivat tulossa.\n\nSitte vielä koottiin vihoviimeiset kapineet, niitten joukossa nuo kaksi\npientä telttaa ja valmistuksia tehtiin lopulliseen nousemiseen.\n\nMonet miehistä myöhästyivät preriillä. Ei löytynyt mitään keinoa, millä\nsaada hevosia korjuuseen. Ja suru sydämmessä erosivat isännät niistä.\nMillaisiin käsiin joutuisivatkaan nyt eläinparat? Tämä ajatus lisäsi\nsurkeutta.\n\nMutta meksikolaisilla ei ollut aikaa kadottaa; piti jouduttaa\njäähyväisiä. Kaikki puhuttelivat eläimiänsä ikäänkuin älyllisiä olentoja\nja käyttivät lempeimpiä sanoja: _Caballo, caballito mio!_ -- _Mula,\nmulita guerida!_ -- _Pobrecita. Dios te guarda!_ Mutta lempisanoihin\nliittyi tuhansia sadatuksia niitä vastaan, jotka olivat olleet syyllisiä\ntähän eroamiseen heidän rakkaista eläimistään.\n\nPedro oli enimmin liikutettu. Koko hänen tulevaisuutensa riippui työn\nmenestymisestä siinä kaivoksessa, jonka oli löytänyt ja nyt oli yritys\njoutunut vaaranalaiseksi. Sillä jos kohta kullankaivajat\npelastaisivatkin henkensä, niin hävittäisivät viholliset heidän\nkallisarvoiset koneensa ja kukapa tiesi jaksoiko kauppatalo Villanneva\nja Tresillian kärsiä tätä vastoinkäymistä?\n\nHän valmistautui kumminkin seuraamaan muita, jotka jo olivat kaukana\nruohotasangosta paitsi Henry Tresillian. Tämän oli vaikeata tehdä eroa\nKrusaderistaan. Raivon kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöten. Oi,\nolihan viimeinen kerta kuin hyväilisi hevostaan, jota ei enää koskaan\nsaisi nähdä!\n\nTuo jalo eläin näkyi ymmärtävän isäntäänsä; se katseli häntä\nherttaisilla, älykkäillä silmäyksillä ja syvät huokaukset pääsivät sen\nrinnasta.\n\n\"Minun kaunis Krusaderini,\" mumisi Henry, \"minun ystävä parkani! Sinut\npitää jättää. Sinä joudut kurjan punanahkaisen saaliiksi!... Oi, se on\nkauheata, hyvin kauheata!\"\n\nKrusader vastasi yhä selvemmin valittaen. Epäilemättä otti se osaa\nisäntänsä valitukseen.\n\n\"Meidän viimeinen jäähyväisemme olkoon suutelo,\" sanoi Henry ja painoi\nhuulensa Krusaderin silkin pehmoista turpaa vasten.\n\nSen perästä poistui hän pitkillä askeleilla, koettaen hillitä\nliikutustaan.\n\nKullankaivajat olivat jo kadonneet näkyvistä, kun Henry saapui\nsolatielle. Aikaa ei saanut hukata. Mutta nuorukainen oli tuskin ottanut\nsataa askelta, ennenkuin hän äkkiä kääntyi ja kuunteli. Hän kuuli\nhevosen nelistävän. Olisikohan tuo joku yksinäinen indiaani? Ei, se oli\nKrusader, joka koetteli päästä isäntänsä jälessä. Kun tuo urhokas\nhevonen oli tullut vuoren juurelle, koetti se kiivetä ylös. Kaikki\nponnistukset olivat turhia. Joka kerta kuin se asetti jalkansa tuota\njyrkkää rinnettä kohden, vyöryivät kivet sen alta ja hevonen kaatui\ntaapäin takajaloilleen. Monta kertaa alkoi se uudelleen, mutta ilman\nmenestystä, ja jokaista sen ponnistusta seurasi valittava kiljunta, joka\nvihloi Henry Tresillianin sydäntä.\n\nHenry kiiruhti kiipeämistään, mutta seisattui puolitiessä heittääkseen\nviimeisen katseen uskolliseen ystäväänsä. Krusader seisoi\nliikkumattomana samassa paikassa. Se oli luopunut yrityksestään seurata\nnuorta herraansa ja päästi lyhyillä väliajoilla surunvoittoisen\nhirnunnan, joka tulkitsi sen mieliharmia ja epätoivoa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nEl Cascabel.\n\n\nSolatien äärimmäisessä osassa tapasi Henry isänsä ja don Estevanin, joka\njohti puolustustoimia. Miehet kokoilivat niitä mahdottoman suuria\nkivilohkareita, jotka peittivät tien, ja hinasivat niitä ylös\nkullankaivajille, jotka olivat jääneet ylätasangolle. Että työ sujuisi\nnopeammin, asettuivat he jonoon. Kivilohkareita ei tarkoitettu\nbarrikaadeiksi eikä niitä semmoisiksi tarvittukaan, kun vuori melkein\npuolusti itseänsä. Ei, niitä arveltiin käyttää puolustustarpeeksi siinä\ntapauksessa, että punanahkaiset tekisivät hyökkäyksen.\n\nMuut kullankaivajat auttoivat vaimoineen, lapsineen asettamaan metsän\naukeamassa _Ojo de Aguan_ vieressä järjestykseen kaiken sen, mikä oli\nvoitu kulettaa pois leiristä. Muutamat vielä ymmällään olijat kulkivat\nedes takaisin ja keskustelivat kiivaasti asemasta. Toiset, jotka olivat\nurhokkaampia ja rauhallisempia, järjestivät järjestettäviään\npakkilaatikkojen ja myttyjen keskellä, jotka makasivat maassa hujan\nhajan sekä odottivat mitä tapahtuman piti.\n\nSennor Villanneva ja hänen tyttärensä, palvelijoitten ympäröiminä,\nmuodostivat erityisen ryhmän. Nuori Gertrudes piti silmänsä käännettyinä\nmetsänaukeaman äärimmäiseen osaan ja tarkasteli katseillaan kaikkia\ntulijoita. Hän näytti levottomalta. Hänelle oli sanottu, että Henry\nTresillian ei ollut jättänyt korralia vielä silloin kuin hänen muut\ntoverinsa, ja Gertrudes oikein vapisi pelosta, että tämä myöhästyisi ja\njoutuisi jonkun vaaran alaiseksi.\n\nVielä ei kukaan ajatellutkaan pystyttää majoja ja asettaa asuntoansa\nreilaan, sillä vielähän toivottiin, että kaikki voi olla tyhjää\nhälytystä vaan. Don Estevan lähetti gambusinon vielä kerran\ntähystykselle. Tällä kertaa jätti hän tälle kiikarinsa ja suostuttiin,\nettä gambusino antaisi merkkejä. _Yksi_ laukaus merkitseisi, ettei\nvihollinen enää ohjannut kulkuansa vuorta kohden; _kaksi_ laukausta,\nettä ne olivat läheisyydessä; _kolme_ laukausta, ettei tarvinnut pelätä\nmitään, mutta _neljä_ sitä vastoin, että vihollismielinen ryövärijoukkio\nmarssi leiriä kohden. Pedrolla oli ainoastaan kaksi pistoolia, mutta\nHenry, joka vihdoinkin oli tullut ylös solatieltä, liittyi hänelle\nkumppaliksi ja oli valmis lisäämään ne kaksi laukausta, jos niin\ntarvittiin.\n\nKun Pedro ja Henry kulkivat sen paikan ohitse, jossa Gertrudes ja hänen\näitinsä olivat, seisattui nuori mies vaihtamaan paria sanaa naisien\nkanssa.\n\n\"Rauhoittukaa,\" sanoi hän, \"täällä olemme aivan täydessä turvassa;\nmeillä ei ole mitään todellista vaaraa pelättävänä.\"\n\nSen perästä hän kiiruhti Gambusinon jälkeen.\n\nGertrudes ihaili teeskentelemättä ystävänsä rohkeutta. Hänen mielestään\noli tämä osoittanut urhoollisuutta, kun viimeiseksi jäi leiriin ja\nKrusaderin käytös oli hänen arvelunsa mukaan aivan luonnollinen. Hän\ntiesi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon nuorukainen rakasti\nhevostansa ja mitenkä hellästi tämä oli siitä huolta pitänyt. Itsekin\noli hän kovasti mieltynyt kauniiseen Krusaderiin, joka niin soreasti\ntuli syömään sokeria hänen kädestään, ja joka tanssi yhtä ylpeänä\naavalla llanolla kuin Arispen kaduillakin. Ja hän olisi mielellään\nantanut kaiken mitä hänellä oli, jos olisi voinut estää sitä joutumasta\npunanahkaisten käsiin.\n\nPedro ja Henry tulivat muutamien minuuttien perästä sille paikalle, joka\ntulisi olemaan heillä tähystyspaikkana. He näkivät heti, että indiaanit\nolivat jo hyvin lähellä.\n\n\"Lauaiskaa kumpainenkin latinkinne, sennorito,\" sanoi gambusino nostaen\nkaukoputken silmiensä eteen. \"Jättäkää loma-aikaa kumpaisenkin\nlaukauksen väliin, niin ettei niistä voi erehtyä.\"\n\nKai'ut Henryn laukauksista olivat tuskin haihtuneet, ennenkuin Pedro\nhyvin painavalla äänellä huudahti:\n\n\"_Caramba!_ Enpä erehtynytkään! He ovat apakeja ... ja mikä vielä\npahempaa on: _kojoteeroja_, jotka ovat hirveimmät ja verenhimoisimmat\nkaikista indiaaneista! Vilkkaat liikkeet, muchacho,\" lisäsi hän\nottamatta kaukoputkea silmiensä edestä, \"ota minun pistoolini ja laukase\ntoisetkin kaksi laukausta!\"\n\nKaksi uutta pamausta paukahti toinen toisensa perästä.\n\nVillit seisahtuivat, kohottivat silmänsä Pedroa ja Henryä kohti ja\nnäkyivät ryhtyvän neuvotteluun. Heidän liikkeitänsä voitiin jo nähdä\naseettomalla silmällä, mutta kiittäen kaukoputkeaan keksi Pedro jotakin,\nmikä saattoi hänet päästämään huudahduksen vihan raivossa.\n\n\"Kaikkien manalan mahtien kautta! Se on Cascabel!\"\n\n\"El Cascabel!\" toisti Henry, hämmästyksissään gambusinon kauhistuneesta\nkatseesta. \"Tunnetteko häntä, Pedro?\"\n\nTämä, jolla edelleenkin oli kaukoputki silmiensä edessä, virkkoi:\n\n\"Niin, kyllä se on _hän_! Minä huomaan selvästi hänen rinnassansa tuon\nkauhean pääkallon, jonka hän on antanut piirtää minuunkin! Kauhistus\nmeille, jos joudumme hänen käsiinsä! Me olemme vihityt hirmuisimpaan\nkuolemaan. El Cascabel piirittää meitä väsymättä, hän saattaa meidät\nnälkään kuolemaan, jos niikseen on.\"\n\n\"Jos antautuisimme heti,\" sanoi Henry hieman leikillisesti, \"ehkä hän\nsilloin olisi lempeämpi.\"\n\n\"Lempeä hän!... Te ette tarkoittane totta, sennorito? Oletteko\nunhoittaneet Gil Perez'in verilöylyä?\"\n\n\"En suinkaan!\"\n\n\"No, kuulkaa, nuo kojoteerot, jotka katteini Gil Perez niin petollisesti\nsurmasi -- se on myönnettävä -- olivat juuri osa tästä joukkiosta, joka\nmeillä nyt on edessämme. El Cascabelilla on hyvä muisti, olkaa siitä\nhuoleti, ja jos se ainoastaan on hänen vallassaan, niin saamme kärsiä\nsyyllisten edestä.\"\n\nGambusino vaikeni. Hän jätti kaukoputken Henrylle ja seisoi muutamia\nhetkiä ajatuksiinsa vaipuneena. Hän mietti kaikkia niitä mahdollisia\nkeinoja, millä voisi päästä näin vaikeasta asemasta, jonka moni muu\nolisi pitänyt aivan toivottomana. Mutta yhtä hyvin kuin Pedro Vicenten\nraivo oli tunnettu, yhtä hyvin myöskin tunnettiin, ettei hän antanut\nrohkeutensakaan masentua.\n\nCascabelin johtamat indiaanit jatkoivat marssiansa koillista kohden.\nToinen lauma villejä ohjasi tiensä luodetta kohden.\n\n\"Apakeja näyttää olevan vähintäänkin viisi sataa,\" sanoi Henry.\n\n\"Se käy melkein yhteen minunkin laskuni kanssa,\" vastasi Pedro. \"Mitä\nvoimme tehdä sellaista hyökkäystä vastaan?\"\n\n\"Odottaa yötä, käydä äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa ja lyöttäytyä\nläpi,\" sanoi Henry nuoruuden koko innostuksella.\n\n\"Se olisi mielettömyyttä, sennor. Ensiksi koska indiaanit eivät niinkään\nhelposti anna itseänsä yllättää. Ja sitten sentähden, että meitä,\njoitten täytyy puolustaa vaimoja ja lapsia, ei likimäärinkään ole niin\nmonta, että voisimme koettaa taistelua.\"\n\n\"Neuvotteko meitä ehkä pakenemaan?\"\n\n\"Miksi en, jos pako olisi mahdollista! Ei ole mikään häpeä paeta niin\nylivoimaisen vihollisen tieltä. Kumminkin on pako yhtä mahdoton kuin\ntaistelu.\"\n\n\"Mahdotonko? Miksi?\"\n\n\"Sennor\", vastasi Pedro ärtyisän tuulen ilmeellä, \"unhotatteko siis,\nettä olemme päästäneet hevosemme irralleen ja ettei jalkasin voi\npelastua erämaassa?\"\n\n\"Silloin,\" sanoi Henry, \"ei meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa\nitseämme täällä ylätasangolla!\"\n\n\"Aivan niin. Ja se täytyy noitten tuolla alhaalla saada tietää niin pian\nkuin suinkin.\"\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nIndiaanit leirin ulkopuolella.\n\n\nDon Estevan ei ollut pysynyt toimettomana. Tuo vanha sotilas oli ilman\nvastaväitettä ottanut päällikkyyden ja hänen tunnustettu arvonsa ei\nvoinut nykyisessä asemassa muuta kuin vaikuttaa hyvää.\n\nMäärättyänsä vaimoille ja lapsille enin suojatun paikan, oli hän\nsuurella kylmäverisyydellä järjestänyt puolustuspalveluksen, antanut\nladata ampuma-aseet, jaellut ampumavaroja ja perustanut jonkinmoisen\narsenaalin, jossa ruudit ja luodit säilytettiin niin, etteivät ne\nkostuneet eivätkä olleet tuhlattavina. Sen perästä määräsi hän\ntoimimiehet ja toimitukset älyllä ja viisaudella.\n\nHänen mielipiteensä mukaan ei indiaanein monilukuisuus tarvinnut\nherättää varsinaista levottomuutta, jos kohta odotettiinkin hyökkäystä\nheidän puoleltaan. Kahdeksalla kymmenellä hyvillä aseilla varustetulla\nja rohkealla miehellä, -- ja niin monta heitä likimäärin oli -- ei ollut\nmitään peljättävää tässä luonnollisessa linnoituksessa, joka oli aivan\nluokse pääsemätön ja helppo puolustaa suurempaakin mieslukua vastaan\nkuin kojoteerorojen oli.\n\nSeikkailijamme, suurimmaksi osaksi tottuneet vaaroihin kaikissa\nmuodoissa, olivat itse tunteneet tarvetta uskoa kohtalonsa yhden ainoan\nmiehen käsiin, jolla oli selvä ajatuksen juoksu, kokemusta ja älyä. He\ntunnustivat että sotakuri oli välttämätön, kun vihollisena oli sellainen\njoukko, jolla oli samallaiset aseet ja asetelmataito kuin järjestetyllä\narmeijalla. Ja don Estevanin päällikkyyteen oli suostuttu ikäänkuin\nvastustamattomaan välttämättömyyteen.\n\nKullankaivajat olivat täydellisesti valmistaneet sen vankan\nkivibarrikaadin, joka oli oleva samalla suojelusmuurina ja\nvarastopaikkana heidän heittokoneillensa. Siis ei heillä olisi pitänyt\nolla muuta tehtävää kuin kärsivällisesti odottaa gambusinon merkin\nantoja, mutta kärsivällisyys oli vaikea sellaisessa tilaisuudessa.\n\nHetket, jotka kuluivat kahden viimeisen pamauksen välillä, olivat\ntäynnänsä levottomuutta. Olivatko indiaanit ystäviä vai vihollisia?...\nSilloin neljäs laukaus poisti kaiken epävarmuuden. Kysymys oli\nratkaistu.\n\n\"Mikä kovan onnen kohtalo! Ne ovat apakeja,\" sanoi don Estevan\nasioimiskumppanilleen. Vaara oli vielä suurempi kuin aavistinkaan. Sen\nhän heti saisi tietää gambusinolta.\n\n\"Kojoteerot!\" huusi tämä hänelle niin pian kuin toinen läheni\nkuuluville. \"El Cascabelin joukkio!\" lisäsi hän hiljemmin tultuaan\nlähemmäksi.\n\nMutta huonoja uutisia tajutaan aina. Läsnäolijat katselivat häntä\nhämmästyksellä. Nämä sanat eivät selitystä kaivanneet.\n\nTodellisuudessa ei voitu mitään armahtamista odottaa katteini Perezin\nuhrien sukulaisilta ja ystäviltä. Mitäpä arvoa panivat kojoteerot sille,\nettä Arispen asukkaat, vieläpä kullankaivajatkin mitä kiivaimmin olivat\nmoittineet maamiestensä julmuutta. Aina tästä ilkityöstä asti olivat\nkaikki kalpeakasvoiset kirotuita vihollisia, joita piti ilman armotta\nhävittää viimeiseen asti.\n\nDon Estevanin katse synkistyi, vaikka hän lujana pysyikin.\n\n\"Te olette siis vakuutettu siitä, don Pedro, että meillä on El\nCascabelin joukkio edessämme?\" sanoi hän.\n\n\"Olen,\" vastasi tämä, \"minä olen nähnyt tuon konnan liika läheltä, etten\nhäntä tuntisi tuhansien joukosta ja kaukoputken avulla eroitin myöskin\nhänen _toteminsa_, tuon kauniin kuvan, jota kantaa rinnassaan ja jonka\non kuvannut minunkin rintaani.\"\n\nPedro avasi paitansa ja antoi kaikkien kumppalien nähdä sen\ntaideteoksen, jonka jo oli näyttänyt Henry Tresillianille. Nyt ei kukaan\nenää epäillyt, että El Cascabel oli läheisyydessä.\n\nKun kullankaivajat olivat ennättäneet tointua aivan luonnollisesta\nhämmästyksestään, selitti don Estevan heille asioitten tilan\ntavallisella levollisuudellaan. Päällikkö ymmärsi, että ennen kaikkea\noli välttämätöntä estää kaikkea hätäilevää pelkoa. Sentähden hän oli\nolevinaan järkähtämättömästi levollinen, vaikkei hän tahtonut salata\npiirityksen mahdollista, jopa luultavaakin pituutta sekä sen kanssa\nyhdistyneitä vaaroja.\n\nSanoaksemme totuuden, oli se luonnollinen linnoitus, jonka he omasivat,\nniin luja, että voitiin luulla, jopa uskoakin, ettei El Cascabel,\notettuansa selkoa asemasta, koettaisi tehdä hyökkäystä asevoimalla. Jos\nhän hyökkäykseen kumminkin ryhtyisi, kyllä valmistettaisiin hänelle\n\"lämpimät tervetuliaiset.\"\n\nHeittäytymättä turhiin haaveiluihin, toivottiin kumminkin piiritettyjen\nkesken, että jos kohta heidän lukunsa oli vähäisempi, joku onnellinen\nsattuma sallisi heidän yllättää villit tai oikeammin sanoen pelastua\nnäiden kynsistä.\n\nToivo on niin lujasti juurtunut ihmissydämmeen, vieläpä\narveluttavimmissakin tuokioissa, että useammat kullankaivajista jo\nodottivat pelastusta. Vaikkeivät käsittäneetkään asemansa\nvaaranalaisuutta, olivat he kumminkin kaikki vakavasti päättäneet\nasettua vastarintaan ja toivoivat saavuttavansa voiton.\n\nTarkastaakseen vihollisen liikkeitä, mutta pysyen itse salassa,\nkätkeytyivät rotkotien puolustajat rintavarustuksen taakse.\n\nHeillä oli silmiensä edessä osa llanoa, kolmion muodossa, sillä heidän\nnäköalaansa rajoitti kummaltakin puolelta ne esiinpistävät kalliot,\njotka olivat rotkotien seinänä. Mutta melkein koko leiri oli tämän\nnäköpiirin sisällä.\n\nVieläkin kului tunti ennenkuin indiaaneja näkyi.\n\nHevoset ja muulit, jotka olivat jätetyt irralleen vuoren juurelle, eivät\ntehneetkään lähtöä. Tietämättä mikä niitä odotti, kävelivät ne\nlevollisina laitumella tai uiskentelivat joessa.\n\nVähän etemmäksi oli lauma antiloopeja asettunut juomaan ja kylpemään.\nPeljästyneinä nähdessään vaunuja paikalla, jossa edellisenä päivänä ei\nollut löytynyt mitään, pysyttelivät ne liikkumattomina, valmiina\nvähimmänkin metelin havaittuaan lähtemään pakosalle.\n\nKorppikotkat eivät olleet yhtä varovaisia. Päinvastoin vaikuttivat\nniihin suuret, valkeat vaunut jonkinmoisella vetovoimalla, ja\nkokoontuneina suureksi parveksi olivat ne sijoittuneet vaunuaitauksen\nsisälle. Muutamat tappelivat aamupuolella teurastetun härän\njäännöksistä. Toiset hyppivät suuren teltan ympärillä, tarkastivat\nuteliaasti maahan heitettyjä tavaroita ja näyttivät ikäänkuin olisivat\nolleet leirin varsinaiset omistajat.\n\nÄkkiä ja yht'aikaa tapahtui muutos kaikissa eläimissä,\nsekä siivellisissä että nelijalkaisissa, sekä kesyissä että\nkesyttämättömissä. Antiloopit vetivät ilmaa sieramiinsa ja pakenivat\nkuin nuolituisku. Korppikotkat lensivät, mutta eivät poistuneet; ne\nkohosivat ainoastaan määrättyyn korkeuteen, jossa liitelivät leirin\nympäri laajoissa kiehkuroissa. Hevoset, muulit ja sarvikarja\nraivostuivat äkkiä, syöksyivät sinne tänne, hirnuivat, ammuivat,\nkiljuivat jokainen omalla tavallaan, ikäänkuin olisivat aikoneet alkaa\neilispäivän estampedan uudelleen.\n\n\"Mikä niitä vaivaa?\" kysyi Henry.\n\n\"Niille käy vainu punanahkoista,\" vastasi gambusino. \"Nyt ei enää kauvan\nviivy, ennenkuin saamme nähdä nuo kirotut sikiöt.\"\n\nRatsastava indiaani, monen muun seuraamana, seuraajat tällä kertaa\nindiaanein käyttämässä jonossa, ilmestyikin sen kolmion toisessa\nreunassa, joka voitiin suojelusmuurilta nähdä, ja heti sen perästä\nnähtiin toinen jono vastakkaisella puolella. Nuo kaksi joukkoa\nhajaantuivat hyvän matkan päässä vuoresta, ikäänkuin heillä ei olisikaan\nollut aikomusta seisattua vuoren kohdalle. Mutta meksikolaiset tiesivät,\nettä tämä vaan oli temppu näiden puolelta, että siten voisivat helpommin\ntarkastaa leiriä.\n\n\"Jos aavistaisivat missä olemme,\" mumisi Pedro, \"he eivät itseään niin\npaljoa vaivaisi. Luulevat varmaankin, että voimme vastustaa heitä\navonaisella kentällä ja tahtovat sentähden kiertää meidät sotataidon\nkaikkien sääntöjen mukaan.\"\n\nKukaan ei vastannut hänelle. Tekeillä olevat tapahtumat vetivät\npuoleensa kaiken hänen kumppaliensa huomion. Nämät eivät kadottaneet\nhuomiostansa ainoatakaan vihollisen liikettä. Ääretön jono ratsastajia\nasettui verkalleen Salaperäisen vuoren ympärille. Saaliinsa ei voinut\npäästä heidän käsistään, kojoteerot eivät siis osoittaneet mitään\nkiirettä.\n\nKojoteerot muodostivat rintaman samalla tarkkuudella kuin rykmentti\nkenraalinsa edessä. Sen perästä he tekivät seisahdustempun, ja viisi tai\nkuusi indiaania, jotka ratsastivat ulos rintamasta, alkoivat keskustella\nja viittailla.\n\n\"El Cascabel neuvottelee luutnanttiensa kanssa,\" sanoi gambusino, joka\noli saanut lainata don Estevanin kaukoputken. \"Meidän vaunumme ovat\nluultavasti panneet heidät miettimään. Luulevat aivan varmaan, että ovat\ntekemisissä sotamiehien kanssa.\"\n\nGambusino oli oikeassa. Nämä erämaan herrat eivät aina vaella rajojensa\nkautta vaaroitta ja vaikeuksitta ja heidän rotunsa kavaluus on tullutkin\nsananparreksi. He toimivat aina suurimmalla varovaisuudella. Nämä\nvaunut, joitten läsnäolo niin suuresti hämmästytti heitä, voisivat olla\ntavallisten matkustajien, kauppamiesten tai siirtolaisten omia, mutta\nmyöskin sotilaitten ja onhan epäiltävissä tapauksissa aina parasta olla\nvaroillansa.\n\nEl Cascabel antoi joukkonsa tehdä pysähdyksen ja kutsui kokoon\nalapäällikkönsä neuvotellakseen heidän kanssaan paraimmasta keinosta\nmillä käydä kalpeakasvoisten kimppuun. Kojoteerot ratkaisivat helposti\nkysymyksen, joka koski meksikolaisten sotamiesten läsnäoloa. He\nlausuivat ajatuksensa julki ilman epäilystä: ei nähty missään\nvahtimiehiä eikä huomattu missään sotilaspukujakaan. Sotilaat olisivat\nvahtineet paremmin. Tosituumassa näytti kaikki niin hyljätyltä, ja\nhevoset, muulit ja sarvikarja kuljeksivat itseksensä ympärinsä\nmielivalloin niinkuin karkuriraavaat.\n\nTämä viimeinen asianhaara olisi ollut jotakin tavatonta kaikille muille\npaitsi kojoteeroille, jotka hyvin tiesivät että heidän lähestymisensä\nsäikyttää valkoisten eläimiä, niin että katkovat kaiken, joka pitää\nniitä paikkaansa sidottuina. Miksi he kummeksuisivat jotain niin\ntavallista seikkaa. He tulivatkin siitä ainoastaan sitä varmemmin\nvakuutetuiksi etteivät erehtyneet, kun luulivat tavallisten ihmisten\nolevan leirin omistajia, sillä vastaisessa tapauksessa olisivat eläimet\nolleet paremmin totutetuita järjestykseen ja sotamiehet jo aseissa.\n\nEi ollut siis muuta tarvis kuin käydä vihollisen kimppuun.\n\nMerkin annettua jatkoivat punanahkaiset marssiaan. Heidän rivinsä\ntaajenivat sitä myöten kuin ympyränsä supistui, mutta he eivät vauhtiaan\nlisänneet enemmän kuin ennenkään, tarkoitus kun oli siten sulkea kaikki\neläimet piirinsä sisälle. Siinä oli liian kaunis saalis heidän päästää\nkäsistään.\n\nKäydä leirin kimppuun selkeällä päivällä, siitä ei voinut olla\npuhettakaan. Kalpeakasvoiset olivat jo aikoja sitten huomanneet heidät\nja odottivat heitä aivan varmaan vakavalla aikomuksella ryhtyä\nvastarintaan. Ei havaittu tosin jälkeäkään heistä, mutta oliko tämä niin\nkummallista. He kätkeytyivät vaunujen taakse ja eläinten juokseminen\nedes ja takaisin esti heitä näkymästä.\n\nTämä valkoihoisten asema osoitti heidän aijettansa puolustaa itseään.\nSiis syy muiden lisäksi, miksi piti edistyä hyvin varovasti. Oli ehkä\nparasta luopua koko varsinaisesta hyökkäyksestä! Pimeässä, yön\nhiljaisuudessa oli helpompi voittaa vihollinen, jonka lukua ei tunnettu.\n\nMutta kun indiaanit vielä olivat samonneet jonkun matkaa eteenpäin ja\nterävillä silmillään eivät onnistuneet havaitsemaan vihollisia ei\nvaunujen takana, eikä muualla leirissä, kävi tämä heille\nselittämättömäksi. Oliko heillä siis tekemistä näkymättömien vihollisten\nkanssa?\n\nNauchampa-Tepetlistä oli puhe useimmassakin indiaanein tarussa. Oliko\nkaikki vaan loihdittua?\n\nTuokion he näkyivät olevan valmiina peräytymään tämän hiljaisuuden\ntakia. Mutta päällikkö ei kauvan yhtynyt heidän pelkoonsa. Hän ei ollut\ntaikauskoinen, hän. Jos valkoisia ei näkynyt, niin tuli se siitä, että\njossain olivat väijyksissä ja sitä vastaan piti oltaman varoillaan.\n\nHän kokosi sotilaansa, puhui heille muutamia rohkaisevia sanoja, käski\nheidän astumaan muutamia askelia eteenpäin ja ampumaan yhden laukauksen\nleiriä vastaan. He tottelivat. Mutta ei laukaustakaan, ei ainoatakaan\nhuutoa! Ei vähintäkään ääntä he vastaukseksi saaneet.\n\nJa ikäänkuin pilalla vastasi vuoren seinien kaiku pamauksiin.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nKiihko-ajo.\n\n\nKojoteerot olisivat luulleet itseänsä puijatuiksi, elleivät vihdoinkin\nolisi tulleet ajatelleeksi, että kalpeakasvoiset, saatuansa jollain\nheille tuntemattomalla tavalla vihiä heidän tulostaan, olivat kiivenneet\nNauchampa-Tepetlin lakeudelle turviin. Muutamat indiaanit, jotka\ntunsivat paikan, huusivat heti, ettei se suinkaan ollut mahdotonta, että\nkalpeakasvoisten oli onnistunut kiivetä vuoren huipulle. Muulla tavalla\nei voinut tätä täydellistä katoamista selittää.\n\nLöydettyänsä ratkaisun tälle ongelmalle, joka oli heitä niin vaivannut,\nkäänsivät kojoteerot katseensa vuoren lakeutta kohden. Mutta eivät\nsittekään tulleet viisaammaksi. Siellä eivät nähneet ainoatakaan\nihmistä. Don Estevan oli kieltänyt kullankaivajia näyttäytymästä. El\nCascabel, joka oli liian viekas joutuakseen satimeen, pysyi sitä enemmän\nvaruillansa. Mitä olisikaan tointanut alkaa taistelua? Valkoiset, jotka\nolivat suljetut tuonne ylös, eivät voineet päästä hänen käsistään.\n\nKaikessa tapauksessa oli punaihoisten päällikkö kauneimmassa\nvihanvimmassa itseään kohtaan, omaa hitauttaan, tarpeetonta\nvarovaisuuttaan ja edellä kaikkea niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat\ntehneet hänen aikeensa mitättömiksi. Hänen piti panna toimeen piiritys,\nretkensä Horcasitaalle lykkäytyisi, ehkäpä piti hänen luopua koko\ntuumastaan. Mutta leirin ryöstö tarjosi hänelle runsaan korvauksen.\nMatkustajilla, joilla oli mukanaan kuusi suurta vaunua, _litera_, suuri\nteltta ja niin monta eläintä, piti arvatenkin oleman joukko\nkallisarvoistakin tavaraa!\n\nMutta Cascabel ei käskenyt anastamaan saalista, vaan toimi sitä vastoin\nyhä suuremmalla viisaudella ja maltilla. Hänellä ei ollut enää mitään\npelkäämistä, jos ryöstö lykkäytyikin tuonnemmaksi, ja liiallinen kiire\nvoisi olla vahingollinen, kun eläimetkin olivat ensin saatavat kiinni.\nNämä, jotka olivat vetäytyneet alueelle kahden kallion väliin ja olivat\nvalmiit lähtemään pakosalle ensimmäisen vaaran uhatessa, hirnuivat,\nmylvivät ja kirkuivat kilvan.\n\n\"Pitäkää ainoastaan lassonne!\" huusi El Cascabel sotilailleen.\n\nKojoteerot tottelivat tätä käskyä. Ne, joilla oli peitset, sysäsivät ne\nmaahan kiinni; ne, joilla oli pyssyt, panivat ne heinikkoon ja niin he\nirroittivat itsensä ja hevosensa kaikesta, joka oli heille esteeksi. Kun\njälleen istuivat satulassa, oli heillä ainoastaan vasemman käsivarren\nympärille kääritty nuora, jota käyttivät supunkina eli lämsänä. Peljäten\nylläkköä, jäi toinen puoli indiaaneja toistaiseksi vartioimaan\nriisuttuja aseita.\n\nToiset liittivät yhteen rivinsä, mutta hirveästi peläten töytäsi\nkullankaivajain kaikki eläimet yht'aikaa samaa suuntaa kohden ja kaiku\nkajahti ikäänkuin ukkosen jyrinänä satojen kavioiden ja sorkkien\ntöminästä. Punaihoisten hevoset säikähtivät puolestaan ja nousivat\npystyyn. Kiittäen tätä onnellista sattumaa syöksyi joukko ahdistetuita\neläimiä, Krusader etunenässä, indiaanein edelle ja pakenivat raivoisasti\nulos aavikolle.\n\nKojoteerot olivat jo huomanneet tämän komean hevosen. He heittivät sen\nperästä monta lämsää, mutta kaikki menivät ne harhaan ja Krusader, joka\nnäki edessään kentän vapaana, kiiti ulos preriille päästäen rajun\nhirnunnan voiton merkiksi. Pettyneitten toiveitten huudahtuksia seurasi\nsitä pakomatkalle.\n\nIndiaanein temput olivat kumminkin ainoastaan osaksi menneet myttyyn.\nHeidän onnistui vihdoin taivuttaa mustanginsa ja ottivat ilman vaikeutta\nkiinni ne eläimet, jotka olivat heidän piirinsä sisällä. Kun tämä oli\ntehty, ajoivat he toisia takaa ja koska ne jo olivat väsyneitä, ei vaiva\ntullut suureksi. Kaikki eläimet saatiin kiinni, paitsi yhtä --\nKrusaderia. Villit ajoivat sitä kauvan, mutta Henryn hevonen ennemmin\nlensi kuin nelisti, pää ylpeästi pystyssä, häntä ja harja tuulessa.\nJokainen sen hyppäys lisäsi matkaa, joka eroitti sen vihollisista ja\nKrusaderin herra, joka ei kadottanut hevostansa silmistään, alkoi jo\ntoivoa, että se pääsisi punaihoisten kynsistä.\n\nTuo jalo eläin ei kumminkaan vielä ollut voittanut tarkoitustaan.\nKojoteerot eivät millään muotoa tahtoneet luopua kauniista\narapialaisesta, joka niin selvästi osoitti kuntoansa. He kiirehtivät\nmustangiansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, potkivat niitä ja\npieksivät lassoilla, mutta turhaan. Krusaderia ei voitu saavuttaa, ja\nkohta häämöitti se ainoastaan mustana pilkkuna taivaan rannalla.\n\nVillit väsyivät toinen toisensa perästä tähän turhaan ajoon. El Cascabel\noli viimeinen, joka luopui koetuksesta ja teki täyden käännöksen harmi\nkuvattuna kasvoihinsa.\n\nHenry Tresillian, yhtä onnellinen kuin ylpeä tästä odottamattomasta\ntuloksesta, päästi riemuten ilohuudon.\n\n\"Voi kuin olen tyytyväinen!\" sanoi hän Pedrolle. \"Nyt on Krusaderia\naivan mahdoton saada kiinni. Minä en pyydäkään enempää, mitä ikinä\ntapahtuneekin. Oi, uljas Krusaderini, sinulla on enemmän älyä kuin\nkaikilla vainoojillasi!\"\n\n\"Se on uskomatonta!\" vastasi Gambusino, joka yhtyi nuoren englantilaisen\nihmettelyyn. \"Minä en ole elämässäni nähnyt moista. Krusader ei ole\nhevonen, vaan lintu, henki olento.\"\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nIndiaanit ottivat jälleen aseensa valloittaakseen leirin. Mikä pettymys!\nSe oli tyhjä kaikesta omaisuudesta, niinkuin asukkaistakin, läpeensä\nryöstetty! Puoleksi avatut laatikot, levälleen jätetyt vaatepankot ja\nkaikellaiset muut merkit osoittivat, että kaikki kallisarvoisin tavara\noli viety pois. Jälellä oli ainoastaan koneita, kaivostyöaseita ynnä\nmuita, jota he syvästi halveksivat.\n\nHe katuivat enemmän kuin koskaan onnetonta hitaisuuttaan ja vannoivat\nkostoa vihollisilleen. Heidän kostotuumansa uhkasi kumminkin lykkäytyä\ntuonnemmaksi, sillä tapa, jolla valkoiset olivat ryhtyneet\npelastusmatkallensa, osoitti että matka oli tehty tarkasti punniten ja\nettä he aikoivat urhokkaasti pysyä valloittamattomassa linnoituksessaan,\nmutta ne aarteet, joita tuonne ylös oli koottu, eivät voineet sieltä\nkadota, vaan oli niitten ennemmin tai myöhemmin joutuminen piirittäjien\nkäsiin.\n\nTällä lohduttavalla vakaumuksella asettuivat punaihoiset leiriin.\nHevoset, jotka olivat anastaneet, panivat he liekaan omiensa kanssa. He\nkokoilivat uutta sytykettä tuliin, jotka vielä hehkuivat ja laativat\nsanalla sanoen kaiken niin mukavasti kuin ihmiset ainakin, jotka olivat\npäättäneet sitkeästi jatkaa piiritystä, kestipä se kuinka kauvan\ntahansa.\n\nSinä päivänä he saivat härän lihaa iltaseksi, heille harvinaista\nherkkua, minkä heidän eläimellinen ahneutensa selvästi osoittikin.\nNuuskittuaan vaunuissa he löysivät ankkurin _chingaritaa_, jonkunlaista\nväkijuomaa, jota destiloidaan juuri niistä metskaleista, joihin he ovat\nniin mieltyneet. Väkijuoma-astia vyörytettiin nyt leirin keskelle, ja\nvillit rupesivat mitä kauheimmissa määrin viinaa nauttimaan.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nPedron Kosto.\n\n\nOli keski-yö. Paksu pilvi, joka ennusti myrskyä, tuli Kalifornian\npuolelta ja peitti kuun tumman harsonsa taakse. Oli pilkko pimeä yö\nvuorella ja aavikolla.\n\nIndiaanit lepäsivät tai olivat ainakin lopettaneet meluavan juominkinsa,\nsillä heidän epäsointuvia ääniään ei enää kuulunut. Kaikkialla vallitsi\nhiljaisuus, jota ainoastaan silloin tällöin lintujen siiven räpytykset,\nyölintujen viheltelyt ja kojootin eli preriikoiran ulvonta keskeytti.\nIlmoittivatpa myös kullankaivajien hevoset levottomasti kaviollaan\nkaapien tyytymättömyyttään uusiin naapureihinsa.\n\nKumminkaan eivät kaikki nukkuneet ei puna- eikä valkoihoisten leirissä.\n\nKymmenen kullankaivajaa valvoi rintavarustuksen luona ja jono punasia\nvahtimiehiä vartioi aluetta solatien aukon ulkopuolella. Heidän\nläheisyydessään, mutta lähempänä vuorta käveli kaksi miestä edestakaisin\npuhellen keskenään. Toinen oli El Cascabel, toinen hänen ensimmäinen\nluutnanttinsa, El Zopilote. Kumpainenkin oli ahkerassa toimessa\ntarkastaessaan aluetta siten tullakseen vakuutetuiksi siitä, etteivät\npiiritetyt pimeässä voisi astua alas ja yllättää heitä.\n\nEl Cascabel, joka kauvan oli tuumaillut, ei ollut ilman huolia. Ei\nsentähden, että olisi millään tavalla katunut, että tähän toimitukseen\noli ryhdytty; saalis, jonka odotti saavuttavansa Nauchampa-Tepetlillä,\nmaksaisi kyllä piirityksen vaivan. Leirin tarkastus saattoi hänet\nolettamaan, että karavaanissa oli noin sata henkeä, niitten joukossa\nvaimoja ja lapsia. Litera todisti, että mukana oli myös ylhäisempiä\nihmisiä. Mikä ääretön rikkaus löytyisikään tuolla ylhäällä! Ja mikä\nkosto! Kuolema miehille, vankeus naisille; siinä oli jotain, joka El\nCascabelia voi miellyttää!\n\n\"Mutta,\" ajattelivat vielä kojoteerot, \"olihan otaksuttava, että\nkullankaivajat olivat olleet niin varovaisia, että olivat lähettäneet\nsanansaattajat maahansa, ilmoittaneet että olivat joutuneet vaaraan,\nsekä ettei heillä ollut muuta keinoa kuin apua odottaessaan kestää\npiirityksen Salaperäisellä vuorella?\" Päättää jos sai kaikista heidän\nvalmistuksistaan, olivat he nähneet indiaanit jo joltisenkin matkan\npäästä ja oli heillä siis ollut hyvin runsaasti aikaa. Siinä tapauksessa\nvoisi apu meksikolaisista linnoituksista tulla ennenkuin El Cascabel oli\nvoinut kukistaa valkoiset. Jos he sitävastoin eivät olleet apua\npyytäneet, tulisi piiritys kestämään kauvan, sitä ei päällikkö\nhetkeäkään epäillyt.\n\nPäättää jos sai niistä vähäisistä elintarpeista, jotka vielä löytyivät\nleirissä, olivat kullankaivajat vieneet mukaansa runsaasti ruokavaroja\nylös vuoritasangolle. Lähde turvasi heidät vedenpuutetta vastaan ja\nriistaa oli runsaasti. Koko kysymys oli siis: olivatko lähettäneet\nsanansaattajan?\n\nMe tiedämme että kumma kyllä oli se unhotettu. Mutta El Cascabel ei sitä\ntietänyt.\n\nSillä välin kun nuo kaksi punaihoista keskustelivat tästä kysymyksestä,\nmuutettiin vartijoita heidän päittensä yläpuolella. Don Estevan, joka\nkokemuksesta tiesi, että indiaanit eivät hyökkää koskaan vihollistensa\nkimppuun ennenkuin keskellä yötä, oli säästänyt paraimmat miehensä tätä\nhetkeä varten. Ne, jotka nyt saapuivat, olivat Pedron ja Henryn\njohdannon alla.\n\nOli tuskin luultavaa, että indiaanit jo ensi öitten aikana tekisivät\nhyökkäystä.\n\n\"He eivät pidä sitä edullisena,\" sanoi gambusino. \"Käsityksensä mukaan\nolemme muka ikäänkuin hiiren pyydyksessä, ja he eivät ole sellaisia\nmiehiä, että heittäytyvät veteen kalaa saavuttaakseen, kun tietävät\nettei se voi heidän verkostansa päästä. Oi!\" jatkoi hän pannen kätensä\nsuuren kiven päälle, joka oli hänen edessään, \"olisipa aika halu nähdä\nheidän alkavan hyökkäyksen 'Kalkkalokäärme' etunenässä! Se antaisi\nminulle oivallisen tilaisuuden kostamiseen. Valitettavasti hän ei sitä\ntee! On tuskin luultavaa, että saan hänet niin lähelle että voisin\nhäneen osata.\"\n\n\"Tarkastakaamme, mitä heillä nyt on tekeillä,\" sanoi Henry.\n\n\"Olkoon, mutta me emme saa näyttäytyä. Jos kuu pilkistäisi, niin he\nampuisivat meitä. Emme tiedä kuinka tarkasti ja kuinka pitkälle heidän\npyssynsä kantavat, emmekä saa turhaan asettua heidän ampumamaalikseen.\"\n\nNuo kolme miestä laskeutuivat vatsallensa ja pistivät ainoastaan päänsä\nesille kallion reunasta. Ei eroitettu mitään, niin pilkkosen pimeä oli.\nEi ääntä, ei liikettä korralissa.\n\nGambusino otti esille paperossin, jonka sytytti. Hänen seuralaisensa\nteki samoin.\n\nMuutamia tuokioita myöhemmin nosti Pedro silmänsä sattumalta ylöspäin\nhavaiten jotain, jonka johdosta nakkasi paperossinsa pois huudahtaen\npuoliääneen:\n\n\"Kuu!\"\n\nHeti sen perästä siirtyi kuu näkyville pilvistä ja paistoi kaikessa\nloistossaan. Se tapahtui silmänräpäyksessä ja heti muutti kaikki muotoa,\nikäänkuin olisi ollut äkillinen näyttämön vaihdos teaatterissa.\nKullankaivajat voivat aivan selvästi eroittaa indiaanein vartijatkin.\n\nAinoastaan yksi seikka hämmästytti Pedroa; kaksi miestä hiipi syrjään\nsolatien aukolta aivan hänen allansa. Ihmisen pääkallo välähti aivan\nselkeästi valkeavärisenä toisen villin kuparinkarvaisella rinnalla.\n\n\"Mikä onni! El Cascabel!\" mutisi gambusino riemuiten.\n\nJa sen enempää ajattelematta asetti hän tuliluikun olkapäätänsä vastaan,\ntähtäsi kojoteerojen päällikköä kädellä, joka ei vapissut, jos kohta\nampuja olikin kiihoittuneessa mielen tilassa ja painoi liipasinta.\n\nSalama välähti ja pamaus kajahti vuoren huipulta. Tuskan ja raivon huuto\ntodisti, että Pedron luoti oli sattunut tarkoitettuun esineeseen. Hän ei\nollutkaan erehtynyt oivallisen aseensa kantomatkasta.\n\nPiiritetyt voivat nähdä El Cascabelin tekevän hyppäyksen taaksepäin ja\nsen perästä kaatuvan hengettömänä hämmästyneen kumppalinsa syliin. Mutta\nsiinä olikin kaikki. Kuu katosi uuden pilven taakse yhtä äkkiä kuin oli\nilmestynytkin ja pimeys voitti jälleen täydellisesti.\n\nDon Estevan miehineen riensi sinne suurimmassa kiireessä. He varoivat jo\nhyökkäystä.\n\n\"Uskotteko todellakin, että El Cascabel on kuollut?\" kysyi don Estevan,\nkun oli saanut tietää mitä oli tapahtunut.\n\n\"Se on ainakin hyvin luultavaa,\" vastasi Pedro rauhallisesti.\n\n\"Me näimme hänet kaatuvan. Luultavasti kuoli hän siihen paikkaansa,\"\nlisäsi Henry.\n\n\"Jos hänen kurja elämänsä ei ole lopussa,\" jatkoi Pedro, \"niin lienee\nmahdollista elää luoti rinnassa, sillä erehtyisin paljon, ellen olisi\nsaanut sattumaan keskelle tuota ilkeätä pääkalloa, joka oli parain\ntähtäyspaikka, minkä vaatia voi.\"\n\n\"Eikö siis ole millään ehdolla epäiltävä, ettei se ollutkaan El\nCascabel?\" sanoi don Estevan.\n\n\"Ellei se olisi ollut hän, en olisi ampunutkaan.\"\n\n\"Näyttää aivan varmalta, että olette saanut sattumaan häneen,\" jatkoi\ndon Estevan. \"Henry ja te ette ole voineet molemmat erehtyä. Mutta kuka\ntietää, oletteko saaneet hänet hengiltä? Kenties hän ainoastaan on\nkovasti haavoitettu?\"\n\n\"Teidän armonne,\" sanoi Pedro, \"minä uskallan panna sata yhtä vastaan,\nettä kalkkalokäärme nyt on kiemuroinut viimeisen kerran.\"\n\nJa ennenkuin kukaan oli saanut aikaa vastatakseen, jatkoi hän kiireesti:\n\"Älkää panko vetoa, teidän armonne, se on liian myöhään. Pedro Vicente\nei olekaan se mies, että panee veikan siitä minkä varmaan tietää.\"\n\nRaivon ja valituksen huutoja kuului leiristä. Punaihoiset valittivat\naivan varmaan päällikkönsä kuolemaa. Välistä kuului kimakoita parkaisuja\nja rajuja huutoja, joita kyyneleet keskeyttivät. Ne olivat apakien\nsotahuutoja.\n\nTätä hirmuista melua, jota kaiku enensi ja uudisti, kesti enemmän kuin\ntunnin ajan. Sitte seurasi onnettomuutta ennustava hiljaisuus.\n\nKullankaivajat kysyivät itseltänsä, eivätkö indiaanit raivon vimmassa\nuskaltaisi hyökätä?\n\nDon Estevan vei kumppalinsa Henryn ja Pedron erilleen muista.\n\n\"Jos El Cascabel on kuollut tai ainoastaan niinkin pahasti haavoitettu,\nettei voi joukkoansa johdattaa, niin on Pedron kepponen kaikessa\ntapauksessa mestarikepponen. Se jättää meille odottamattomia keinoja\npelastumiseen. Sellaista päällikköä kuin häntä ei saada sijaan ensi\ntuokiossa. Mihin toimiin meidän vihollisemme ryhtynevätkin, niin on nyt\nkumminkin olemassa yksi voima vähemmän. Raivo ei voi kokemusta korvata,\nmutta se voi antaa aihetta säännöttömiin hyökkäyksiin. Sentähden pitää\nollaksemme valppaampia kuin koskaan. -- Henry, aseta kolminkertaiset\nvartijat rintavarustukselle ja sano kaikille, että pysyvät valmiina\nmilloin hyvänsä.\"\n\nNiin merkillisen tapauksen perästä olivat kaikki valkoiset jalkeilla. He\nkuuntelivat niin hartaasti kuin voivat eivätkä rauhoittuneet vaikkeivät\nkuulleetkaan mitään epäilyn alaista. He tiesivät aivan hyvin, että\nindiaani voi juosta, käydä ja kiivetä yhtä hiljaa kuin kissa. Vihollinen\nvoi siis aivan äkkiä sukeltaa näkyviin täällä vuoren lakeudella. Ja\nvaikka Pedro vakuutti ettei ollut mitään pelkäämistä, että vuoren lakeus\noli luoksepääsemätöntä muualta paitsi tuolta huolellisesti vartioidulta\nahdetieltä, ajattelivat valkoiset, että heidän oli pysyminen valmiina\nvastustamaan kaikkia yrityksiä. He heittivät kivilohkareen\nrintavarustuksesta alas. Se törmäsi kaikkea vastaan tiellänsä, mutta ei\nsattunut mihinkään elävään olentoon. Don Estevanin käskystä uudistettiin\ntätä monta kertaa, mutta aivan samalla seurauksella.\n\nKun nämä varokeinot olivat toimitetut, lähetti Don Estevan osan\nmiehistään takaisin vartiotulelle, ettei heitä turhaan väsyttäisi. Itse\nhän vetäytyi takaisin telttaansa rauhoitettuaan naisia ja tehtyään\nheille selkoa asemasta.\n\nKun päivänkoiton ensimmäisessä valossa jotain voitiin eroittaa, eivät\nvalkoiset nähneet mitään muuta ahdetien pohjassa kuin nuo alas\nvyörytetyt kiviharkot. Tämä uudentapainen kanoonan pauke oli tietysti\npitänyt vihollisen koko yön aisoissaan.\n\nKauvempana tasangolla valvoivat kojoteerojen vahtimiehet yhä,\nliikkumattomina kuin pronssipatsaat, mutta korralissa ei löytynyt\nketään. El Cascabel oli kuollut. Hänen sotilaansa olivat kantaneet hänet\nkalpeakasvoisten telttaan. Ovi oli selko selällään. Kalkkalokäärmeen\nruumis makasi näytteillä kasvot käännettyinä nousevaa aurinkoa kohden,\nsuuren peitteen verhoomana. Luodin suuruinen pieni pilkku ja punanen\nympyrä, mustempi keskeltä kuin reunoilta, osoitti, että gambusino oli\ntavannut vanhaa kiusaajahenkeänsä keskelle sydäntä.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nKun aurinko näyttäytyi taivaan rannalla, alkoivat kojoteerot jälleen\nkuolonlauluansa, mutta säännöllisemmin kuin yön kuluessa.\n\nHe kokoontuivat leiriin. Rohdosmiehen johdannolla tarttuivat he\ntoisiansa käsistä ja toimittivat sen teltan ympärillä, jossa El Cascabel\nviimeistä untansa nukkui, salaperäisen tanssin verkallisilla ja tarkoin\npunnituilla askelilla kirkuen ja apua huutaen. Se oli _kuolleitten\ntanssi_.\n\nKun viimeinen näytelmä tässä pitkäveteisessä seremoniassa oli näytelty,\nkääntyivät he vuoren huippua kohden, nostivat käsivartensa ja uhkailivat\nnäkymättömiä vihollisiansa. Heidän huutonsa kuului selkeästi vuoren\nlakeudelle.\n\nKuinka turhamainen tämä temppu olikaan, teki se kumminkin syvän\nvaikutuksen niihin, joille se oli tarkoitettu. Sillä se osoitti, että\njos vaan jättivät vuorensa, olivat he armotta hukassa.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nKrusader ei ole hukassa\n\n\nSuuren apakilaismaan erämailla on eroitus kojoteerojen ja kojoteerojen\nvälillä. Toinen laji kuuluu ihmiskunnan halveksittavimpaan rupaan.\nToinen laji --, ihmisiä ylpeällä katseella ja kookaskasvuisia, täynnänsä\nurhoollisuutta ja voimaa, on indiaanilaisia sotureita. El Cascabelin\njoukko kuului näihin jälkimäisiin. Heidän usein uudistetut hyökkäyksensä\nlevittivät kauhua sivistyneitten heimojen kesken ja niihin\nmeksikolaisiin, jotka olivat asettuneet niihin seutuihin, eivätkä he\npeljänneet pitkää piiritystäkään, jos vaan saivat tyydyttää\nkostonhimoansa.\n\nJos kullankaivajat ennen kuolleitten tanssia olivat luulleet että El\nCascabelin kuolema muuttaisi jotain näiden aikeissa, niin hälveni heidän\nepäilyksensä tässä suhteessa punanahkaisten uhkaavan käytöksen kautta\ntämän kamalan seremonian aikana. Piiritys jatkuisi sitkeämmin kuin\nkoskaan, ja jo samana päivänä saivat kullankaivajat varman todisteen\nsiitä.\n\nKun kojoteerot olivat lopettaneet hautausjuhlallisuudet, kokosivat he\nkaikki muulit ja hevoset paitsi omat mustanginsa, panivat niille\nkuormaksi sen vähäisen saaliin, jonka leirissä olivat löytäneet ja\nsitoivat ne toisiinsa, niin että lauma oli helpompi ajaa. Joukko\naseellisia indiaaneja ratsain poistui siihen suuntaan, jossa heidän\nmaansa oli ja ajoi edessään tätä suurta eläimien joukkoa. Muista\neläimistä, jotka piirittäjät olivat ottaneet, pitivät he ainoastaan\nsarvikarjan. Luultavasti he arvelivat saavansa liian monta suuta\nelätettäväksi.\n\nNiin pian kuin don Estevan piti itsensä varmana siitä, ettei tarvinnut\npeljätä punaihoisten ryntäystä, ryhtyi hän järjestämään vahdinpitoa.\n\nPitkä piiritys oli kestettävä ja piti siis koettaa väsyttää\npiirittäjöitä, kun ei heitä voitu asevoimalla kukistaa.\n\nKymmenkunta huolella valittua miestä oli kylläksi pitämään vahtia\n\"valleilla\". Muut, jaettuina ruotuihin, menivät toimiinsa hehkuvalla\ninnolla. Kiire olikin tarpeen, sillä se paksu pilvi, joka peitti kuun\nedellisenä yönä, oli noussut ylemmäksi ja seisattui lepäämään vuoren\nylitse. Raudan harmaa sumu kokoontui taivaan rannalle, ja lyijynraskas\nilma ennusti lähestyvää myrskyä.\n\nMetsän-aukeama _Ojo de Agua_ tarjosi kohta maalattavaksi erittäin\nsopivan ulkonäön. Niitten telttojen ympärille, joita edellisenä päivänä\noli pystytetty, kohosi ikäänkuin taikaiskun kautta joukko majoja ja\nsuojuksia. Kullankaivajat tapasivat vuorelta kaikki tarpeelliset\nrakennusaineet, hirsistä aina kattamistarpeihin saakka. Jokainen teki\ntyötä voimiensa mukaan ja kohta kohosi kokonainen kylä siellä ylhäällä.\n\nMyrsky alkoi raivota seuraavana päivänä illemmalla. Ikäänkuin\nkorvataksensa pitkällistä poutaa, tuli nyt kokonainen vedenpaisumus.\nTaivas oli aivan täynnänsä mustia sakeita pilviä, joita jokaisessa\nsilmänräpäyksessä hirveät salamat halkasivat. Ukkonen jyrisi\nlakkaamatta, Välistä kumeasti kaukana, välistä hirveällä pauhinalla,\nikäänkuin tahtoen murskaksi murentaa vuoren. Leimauksien häikäisevässä\nvalossa näytti järvi maljalta sulatettua kultaa, ja raskaat sadepisarat\nkimmelsivät korkealla sen pinnan yläpuolella kullankarvaisessa\nvälkkeessä.\n\nPuro tasangolla muuttui melkein siinä hetkessään rajusti kohisevaksi\nvirraksi, joka murti kaikki esteet ja lakaisi pois kaiken tieltänsä.\nVesijuopa solassa vaihtui yhtämittaiseksi jonoksi toisiansa seuraavia\nvaahtoavia vesiputouksia.\n\nJa kaiken tämän kestäessä ei tuulenpuuskaakaan. Tämä oli onneksi\nkullankaivajille, jotka todella olisivat olleet vaarassa vuoren\nlakeudella, jos heitä olisi kohdannut joku niistä hirvittävistä\nhirmumyrskyistä, jotka niin usein raivoavat troopillisissa maissa.\n\nMyrskyn lähestyminen oli pakoittanut kojoteeroja pitämään vaunut luonaan\nsilloin kun kotia lähettivät useimmat eläimensä. He päättivät käyttää\nniitä samalla tavalla kuin kalpeakasvoiset olisivat käyttäneet kovan\nmyrskyn raivotessa, joka voi kestää monta päivää. He tunsivat jonkun\nverran levottomuutta siitä, mitä myrsky voi vaikuttaa heidän\nsaaliiseensa. Mutta heillä oli ollut omat erityiset syynsä sen matkalle\nlähettämiseen. Kun myrsky rämähti riehumaan aavikon yli, etsivät\npunanahkat turvaa vaunujen suurten purjevaatekattojen suojassa. He\nlikistyivät kokoon niin paljon kuin mahdollista ja täyttivät teltan\naivan suuta myöten onnistumatta kumminkaan kaikki saamaan katosta päänsä\npäälle. Moni heistä oli pakoitettu konttaamaan kalliolohkareitten alle\nulkona aavikolla.\n\nMitä kullankaivajiin tuli, ei heillä ollut minkäänlaista hätää. He\nolivat tottuneita kaikenlaiseen työhön, eivätkä tarvinneet pitkää aikaa\nvalmistaakseen itsellensä mukavia suojuksia. Ensimmäiset vesipisarat\ntapasivat heidät hyvin varustettuina uusissa kodeissaan. He olivat\nalkaneet rakentamalla vajoja säilyttääksensä omaisuuttaan ja\nelintarpeitansa, jotka olivat yhtä tärkeät kuin ampumavaratkin.\n\nToinen molemmista teltoista oli valaistu. Siellä oli paljon ihmisiä\nkoolla, Villanneva, hänen vaimonsa ja tyttärensä, Robert ja Henry\nTresillian, Pedro, talouden kaitsija sekä insinöörit ja päällysmiehet\nolivat siellä vilkkaassa keskustelussa. Don Estevan selitti toiveitaan.\nPedron kosto oli asettanut paraimmat edut heidän puolellensa.\nEpäilemättä oli El Cascabelin ensimmäinen luutnantti El Zopilote --\n\"Musta korppikotka\" -- oivallinen ja urhoollinen sotilas, jonka don\nEstevan tiesi persoonallisesta kokemuksestaan sotaretkiensä ajoilta,\nmutta hänellä ei ollut samaa vaikutusta miehiinsä kuin El Cascabelilla,\njoka niin usein oli johdattanut heitä voittoon ja saaliiseen.\n\nEilispäivän voimain ponnistusten ja mielenliikutusten perästä olikin\nlepo tarpeellinen kaikille, ja ajatuksien vaihtoa ei pitkitetty kauemmin\nkuin tarvis vaati.\n\nKohta, niin pian kuin myrsky oli tauonnut, unhotti jokainen\nrauhallisessa unessa päivän surkeuksien todellisuuden.\n\nVartijat yksin valvoivat niinkuin edellisenäkin yönä, ja vähimmin\nkokeneet kävivät vahdissa ensimmäisinä tuntina. _Serapeihinsa_\nkäärittyinä he kuljeksivat pitkillä askeleilla rintavarustuksen edessä\nsateen tulviessa.\n\nVuoren juurella olivat punaset vahtimiehet paikoillansa, hekin, mutta\nenemmän alttiina myrskyn raivolle. He pysyivät pitemmän matkan päässä\nvuoresta -- kolme tai neljä heistä oli jo myrsky murskannut.\n\nVasta aamupuolella hiljeni myrskyn raivo, ukkosen iskut kävivät\nharvemmiksi, ja sade lakkasi.\n\nHenry Tresillian oli itsepintaisesti vaatinut saadakseen olla\nvartijamiehenä samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, vaikkei\nollutkaan vuorossansa. Mutta hän oli ulkona llanolla luullut\nhavaitsevansa mustan pilkun, mikä hämärästi muistutti hevosta, joka\nmyrskyn alkaessa oli näyttäytynyt ja heti sen perästä kadonnut. Voiko se\nmahdollisesti olla Krusader? Henry tahtoi saada selvää asiasta. Pitkien\nvartiotuntien aikana piti hän kaukoputkensa kiinteästi ohjattuna sitä\npaikkaa kohden, jossa luuli nähneensä rakkaan hevosensa. Vasta viimeisen\nsalaman leimahtaessa huomasi hän, ettei ollut erehtynyt. Krusader ei\nollut joutunut vankeuteen eikä ollut kadotettu. Sillä oli ollut älyä\npalata järvelle, ja seisoi siellä liikkumattomana ja ulkopuolella\nindiaanein tavoitteluneuvojen kantomatkaa.\n\nHenry oli ainoastaan vilahdukselta nähnyt Krusaderin siinä tuokiossa\nkuin leimausta kesti. Mutta siinä hiljaisuudessa, joka seurasi\nJumalanilmaa, kuuli hän uudistunein kerroin hirnumisen, jonka kyllä\ntunsi, ja kun aamurusko koitti, näki hän järven rannalla vastapäätä\nindiaanein leiriä kauniin Krusaderinsa, joka pää käännettynä solaa\nkohden näytti sanovan \"hyvää huomenta\" isännällensä.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nOdottamaton vihollinen!\n\n\nHenry Tresillian päästi riemuhuudon kun auringon ensi valossa huomasi\nuskollisen eläimensä asennossa, joka ikäänkuin mieli sanoa: \"Näetkös,\nisäntä; en ole sinua jättänyt!\"\n\nHänen riemunsa ei kumminkaan ollut ilman levottomuuden sekoitusta.\nJokaisessa tuokiossa hän odotti että joukkio punasia ratsumiehiä lähtisi\nliikkeelle uudelle kiihko-ajolle Krusaderin perään. Tämäkin oli\nepäilemättä saman pelon alainen, kuin herransakin, sillä se näkyi olevan\nlevoton ja liikutettu sekä katseli epäilevillä katseilla vuoroin vuorta,\nvuoroin vaunuja, joihin indiaanit olivat sitoneet mustanginsa kiinni.\nEhkäpä se myös kummasteli itseksensä, minne kumppalinsa, matkueen muut\nhevoset, olivat viedyt? Kaikessa tapauksessa kielsi sitä sen vaisto\nlähestymästä korralia.\n\nKoko vasen ranta oli reunustettu ruohikolla ja tuuheilla pensailla,\njotka peittivät Krusaderin punaihoisten katseilta. Mutta niinpian kuin\nhe läksivät ulos juottamaan ja uittamaan hevosiaan, joutuisi se\nepäilemättä heidän huomioonsa. Mitä silloin tapahtuisi? Krusaderilla oli\nollut onni ensimmäisellä kerralla; pääsikö se voitolle myöskin toisella?\n\nHenry Tresilliania häiritsi äkkiä näissä mietteissä melu, joka kuului\nleiripaikan äärimäisestä päästä, juuri siltä taholta, missä naisten\nteltat olivat. Kuului miesten ääniä, jotka puhuivat yht'aikaa, ja vielä\nlisäksi naisten ja lasten ääniä. Tämä osoitti että jotain tavatonta oli\ntapahtunut.\n\nHenryn ja vartijoitten ensimmäinen ajatus oli, että indiaanit olivat\nonnistuneet kiipeämään vuorelle toiselta puolelta. Ainoastaan nämä\nvoivat sellaisen häiriön matkaansaattaa. Huudot osoittivat tavatonta\npelkoa. Tämän häiriön keskeltä luuli Henry kuulevansa äänen, Gertrudeen\näänen, joka huusi hänen apuansa:\n\n\"Henry! Henry!\"\n\nPedro ja hän kiirehtivät matkaan. Heti ennenkuin joutuivat _Ojo de\nAgualle_, huomasi gambusino että kullankaivajien lapset koettelivat\nkiivetä ylös puihin, ja hän sai kohta tietää syyn tähän voimisteluun.\n\n\"Siellä on harmaita karhuja!\" hän huusi Henrylle.\n\nHän ei erehtynytkään. Metsäaukon takaosalla istui kaksi jättiläisen\nkokoista karhua, toinen neljällä jalalla, toinen kahdella. Ne olivat\ntodellakin harmaita karhuja, Ameriikan enin peljätyitä eläimiä, _ursus\nferox_, _grizzly bear_, mitä lajia ei ole sekoitettava _ursus\namericanus_ nimiseen eli mustaan karhuun, joka enemmän haluaa hunajaa\nkuin ihmisen lihaa. Indian tiikerit ja Saharan jalopeurat eivät ole\nhirvittävämpiä kuin Amerikan harmaat karhut.\n\nNämä eläimet pelkäävät niin vähän vihollisiansa, että arastelematta\nkäyvät ihmisjoukkojen ja hevosien kimppuun. Ei ollut siis ihme että\nkullankaivajat olivat peloissaan.\n\nKummallista kyllä eivät karhut näkyneet aikovankaan tunkeutua\nmajapaikkaan ja hyökätä sen asukasten kimppuun. Niitä näytti huvittavan\nkatsella sitä häiriötä, jonka olivat matkaan saattaneet tulollaan, sekä\nnäyttivät tahtovan huvitella vastustajiansakin.\n\nUros, joka istui pystyssä takajaloillaan, huiskutti kämmenillänsä.\nNaaras nousi pystyyn ja laskeutui istualleen vuoron perään, ikäänkuin\nleikitelläkseen toisen kanssa. Tämä näytelmä olisi ollut lystillinen,\nellei sen pian olisi täytynyt väistyä surullisen tieltä.\n\nSennora Villanneva oli paennut telttaansa. Hän huusi tytärtänsä parkuen,\nmutta Gertrudes jäi urhokkaasti seisomaan oven ulkopuolelle isänsä ja\nRobert Tresillianin luo. Ja monen häntä vanhemman henkilön paetessa oli\nhän tuskin tavallista kalpeampi.\n\nHenry Tresillian syöksyi hänen eteensä puolustaaksensa häntä.\n\n\"Kätkeytykää, Gertrudes, minä rukoilen hartaasti\", sanoi hän.\n\nVastauksen asemesta näytti Gertrudes korsikalaista tikariansa, jota ei\nkoskaan jättänyt luotaan. Kumminkin onnistui Henryn pakoittaa hänet\nmenemään telttaan sekä lupaamaan ettei sieltä lähtisi.\n\nSillä välin olivat muutamat miehistä saaneet pyssyt käsiinsä.\n\n\"Älkää ampuko!\" sanoi gambusino, kun näki heidät valmiina laukaisemaan.\n\"Ne voivat..\"\n\nOli liika myöhään! Pedron viimeisiä sanoja esti pyssyn laukaus\nkuulumasta.\n\nUros, joka istui pystyssä, putosi neljälle jalalleen. Siihen oli\nsattunut, vaan se ei ollut vaarallisesti haavoitettu. Se käänsi päätänsä\nlevottomalla liikkeellä ja alkoi nuolla haavaa. Kun siten oli hoitanut\nitseään, asettui se entiseen asemaansa ja nyökyttäen päätänsä, mörisi se\ntuskasta ja raivosta.\n\nEi sinnepäinkään, että olisivat näyttäneet halua poistumaan, päinvastoin\njätti kumpainenkin karhu äkkiä ja yht'aikaa paikkansa sekä heittäytyi\nraivokkaasti keskelle majapaikkaa.\n\nTämä hyökkäys tapahtui niin rajusti, että eräs lapsi raukka, joka\nkauheassa säikähdyksessään oli pudonnut alas puusta, ei enää ehtinytkään\npäästä pakoon. Naaras lyödä läimähytti häntä kämmenellänsä niin että\npoika kuolleena makasi maassa. Onneksi ei karhu enää saanut aikaa\nlisätäkseen uhriensa lukua. Kullankaivajat, jotka olivat kuuroja\nkaikelle muulle paitsi raivollensa, kiersivät sen niin ahtaalle että\nheidän pyssynpiippunsa katosivat sen tuuheakarvaiseen turkkiinsa.\nKymmenkunta laukausta kajahti yht'aikaa ja naaras makasi kuolleena\nmaassa.\n\nToinen vihollisista oli voitettu, mutta vielä oli kaikkein kauhein\nhengiltä saamatta.\n\nSe meni suoraa tietä Sennora Villannevan telttaa kohti, jota don\nEstevan, Robert Tresillian, Henry ja gambusino puolustivat. Vaikka\nharvalukuiset, olivat nämä taistelijat pelotta, ja heillä oli, paitsi\npyssyjänsä, puukkoja ja pistoolejakin. He odottivat vihollista vankassa\nasennossa. Pedro huusi vilkkaasti:\n\n\"Antakaa minun ampua ensiksi, sennores, ja kun karhu kääntyy nuolemaan\nhaavaansa, täytyy teidän kaikkien tähdätä sen vasempaan lapaan\".\n\nGambusino notkisti toisen polvensa maata vasten ja asetti pyssyn\nolkapäänsä nojaan. Olipa jo aikakin. Tuo mahdottoman suuri eläin oli jo\nvähemmän kuin kymmenen askeleen päässä teltasta, kun Pedro laukasi.\nKuten hän ennakolta oli sanonut, kääntyi haavoitettu karhu, niinkuin\nedelliselläkin kerralla nuolemaan haavaansa, ja tämä liike jätti\nvasemman olkapään nähtäväksi. Neljä pyssyä lähetti nyt isku iskultaan\nkahdeksan luotiansa tuohon tavattomaan maalitauluun, eikä mikään niistä\nmennyt harhaan. Karhu heitti henkensä, ennenkuin kaiku oli ehtinyt\nvastata kaikkiin näihin pamauksiin.\n\nNyt kuvattu tapahtuma kehittyi lyhyemmässä ajassa, kuin on mennyt sen\nkertomiseen -- ainoastaan muutamissa minuuteissa. Tulos olisi voinut\nkäydä aivan toisenlaiseksi. Useimmat taistelut harmaan karhun kanssa\novat vähemmin onnellisia, ja luetellaan monta sellaista, jossa puolet\novat joutuneet uhriksi yhden ainoan sellaisen eläimen rajulle raivolle.\n\nKaikki kokoontuivat sen onnettoman lapsen ympärille, jonka naaras oli\ntappanut. Poika oli hirveästi runneltu.\n\n\"Se on Pablito Rojas,\" virkkoi naisääni.\n\nJa kaikki alkoivat säälitellen surkutella:\n\n\"_Pobre! Pobre Pablito!_\"\n\nÄidin toivottomuus oli sydäntä särkevä. Häntä ei voitu saada irtautumaan\npoikansa ruumiista, hän repi tukkansa irti, täytti ilman huudoillansa ja\nsoimaili naaraskarhua, ettei se ollut tappanut häntäkin samalla kertaa\nkuin hänen lastansa.\n\nTämän sattuman aikana ei ollut mitään uutta tapahtunut preriillä.\nIndiaanit olivat epäilemättä arvanneet syyt niihin laukauksiin, jotka he\ntietenkin kuulivat. Henry voi vakuuttaa, että Krusader yhä edelleen\nkulki laitumella samalla paikallaan. Siinä oli enemmän kuin hän uskalsi\ntoivoakaan. Epäilemättä punanahkaiset eivät vielä olleet huomanneet\nsitä. Mutta niin ei voinut kauvan kestää. Krusaderin hirnuminen\nonnettomalla hetkellä pani heidän korvansa pystyyn, eivätkä he nyt\nvitkastelleetkaan laittautuessaan valmiiksi. Henry sai kohta suruksensa\nnähdä viisikymmenisen punaisia ratsumiehiä jättävän leirinsä hyvässä\njärjestyksessä ja asettuvan ulkona llanolla indialaiseen jonoon\nkiertääkseen ympyrään tuon jalon eläimen.\n\nKrusader näki heidät hyvin hyvästi, mutta se jäi vaan syömään, ikäänkuin\nvaarasta huolimatta ja ainoastaan ahnehtien saadakseen korvausta monen\npäivän paastoamisen jälkeen. Muutamia askelia siitä oli puro. Ruohoa ja\nvettä -- mitä enempää voi se toivoakaan?\n\nKojoteerot lähenivät yhä lähemmäksi. Krusader ei liikahtanut paikaltaan.\nHenryn sydäntä kouristi.\n\n\"Tällä kerralla tulee nyt loppu,\" sanoi hän muutamalle\nvahtikumppanilleen.\n\n\"Kuka ties,\" sanoi Pedro, joka palasi majapaikasta. \"Minua suuresti\nkummastuttaisi, jos Krusader tarttuisi noin suurisilmäiseen verkkoon.\nKyllä se vielä puolestaan tekee punanahkoille kepposen... Odottakaa\nvaan!\"\n\nVillit, jotka eivät enää olleet kaukana purosta, huomasivat riemukseen,\nettä myrsky oli sen muuttanut kohisevaksi koskeksi.\n\nAhtaammalle supistettaessa piiriä olisi Krusader varmasti vangittuna\nheidän ja puron väliin. Vielä muutamia askelia vaan ja Krusader olisi\nheidän vallassaan. He olivat vakuutetut siitä, että mikä eläin hyvänsä,\njolla oli vähääkään vaistoa, ei koskaan voinut saada päähänsä uhkaellen\nheittäytyä virran kuohuviin laineisiin välttääksensä paljoa vähäisempää\nvaaraa, että joutuisi kiinni.\n\nMutta juuri siinä seikassa olivatkin he iskeneet kirveensä kiveen. Kun\nKrusader näki itsensä melkein sen indiaanin saavuttamaksi, joka johti\najoa, teki se uskaliaan hyppäyksen, syöksyi keskelle laineita, katosi\ntuokiossa vaahtoon ja sukelsi kohta sen perästä näkyviin toisella\nrannalla, missä seisattui tuokioksi pudistaakseen veden harjastaan,\njonka perästä se ohjasi matkansa suureen lähellä olevaan metsään, jonne\nvihdoinkin katosi.\n\n\"Mitäs minä sanoin,\" virkahti Pedro. \"Krusader on vetänyt heitä nenästä.\nTuo hevonen ei ole sen ala-arvoisempi kuin itse paholainen. Se ei olisi\nkoskaan seisahtunut sinne niin rauhallisena, ellei olisi tietänyt, että\npuro nyt sateen perästä oli mahdoton kulkea kaikille muille paitsi sille\nitselleen.\"\n\nHenry Tresillian ei ollut liikkunut paikaltaan. Sykkivin sydämmin ja\ntäynnänsä mielenliikutusta oli hän todistanut sen uuden voiton, minkä\nhänen hevosensa oli saavuttanut. Kun hän näki pettyneitten indiaanien\nsurkeilevin mielin kääntyvän takaisin leiriinsä, pääsi syvä huokaus\nhänen rinnastaan.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nElämä Salaperäisellä vuorella.\n\n\nNiitä tapahtumia, joita nyt olemme kertoneet, seurasi verrattain\nhiljainen ajanjakso, jonka kuluessa kummaltakin puolin ainoastaan\ntoisiansa täyhysteltiin.\n\nPiirittäjät eivät näyttäneet ajattelevankaan hyökkäystä, mutta eivät he\nsentään jääneet toimettomiksikaan. Lakeuden huipulta nähtiin heidän\ntulevan, menevän ja katoavan ilmestyäksensä jälleen uudelleen. Näytti\nsiltä kuin he vaan huviksensa tekisivät matkoja vuoren ympärillä.\nMissäpä tarkoituksessa? Juuri sitä piiritetyt koettivat saada selville.\n\nNämät edestakaisin vaeltamiset tapahtuivat pääasiallisesti ja\nlakkaamatta. Don Estevan ja hänen seuralaisensa pitivät silmällä vuoren\nhuipulta näitä hiljaisia temppuja niin usein kuin pimeys ei asettanut\nesteitä.\n\nIndiaanit tähystelivät vuorta kaikilta puolin omituisella huomiolla.\nEräänä iltana sanoi don Estevan:\n\n\"Ellemme olisi vakuutetut siitä, että linnamme on luoksepääsemätön\nkaikilta puolin, paitsi solasta, niin voisi uskoa että nuo herjat eivät\nole luopuneet toivostaan ottaa meidät kiinni itse pesässämme.\"\n\n\"Heidän tempuillansa vuoren ympärillä on kahtalainen tarkoitus,\" sanoi\ngambusino, \"saada tietää olisiko heille mahdollista, vaikka kyllä\nmahdottomalta näyttää, kiivetä tänne ylös, vai voisimmeko päästä täältä\npois pujahtamaan. Pitkän piirityksen mahdollisuus tekee heidätkin\nlevottomiksi; mutta kestäkööt vaan. Omasta puolestani en pyydä muuta\nparemman puutteessa kuin että joku herroista kojoteeroista\nonnettomuudekseen tulisi minun tuliluikkuni kantomatkalle.\"\n\n\"Se on tuskin luultavaa,\" sanoi Henry, \"päällikkönsä kuolema antoi\nheille hyvän läksyn.\"\n\n\"Kukapa tietää,\" vastasi gambusino hymyillen. \"Kun he näkevät meidät\nniin levollisina, voipi kyllä hyvinkin tapahtua, että jonakuna päivänä\ntai jonakin toisena rohkasevat itsensä ja uskaltavat lähemmäksi, ellei\nmuuta varten, niin ainakin sentähden, että paremmin voisimme kuulla\nheidän hävyttömiä puheitaan. Juuri sellainen hetki on valittava, jos\nmieli hävittää heistä muutamia kappaleita.\"\n\nIkäänkuin vahvistaaksensa Pedro Vicenten sanoja läheni juuri samana\nhetkenä pari kolme indiaania hölkkäjuoksussa, jonka perästä pysähtyivät\nsopivan matkan päähän vuoresta. Nähtävästi he eivät olleet sovussa, vaan\nkiistelivät vilkkaasti keskenään, sillä heidän äänensä kuului aina\nvuoren lakeudelle saakka.\n\nGambusino, joka tunsi kaikki erämaan kielet, kuunteli viitaten toisille\nolemaan ääneti. Muutamien hetkien perästä ilmoitti hän heille mistä\nkysymys oli:\n\n\"Nuo koirat tuolla tuntevat vuoren yhtä hyvin kuin teidän nöyrin\npalvelijanne, mutta arvelevat kumminkin, eikö löytyisi mitään muuta\ntietä tänne kuin veden uurtama solatie. Juuri sentähden ovatkin nämä\nviimeisinä päivinä meitä vakoilleet ja pitäneet silmällä niin sitkeästi.\nMutta katso, tuossa on meillä kaksi, jotka ovat niin kiivaasti\nkiintyneet keskusteluunsa, että näyttävät unhottaneen kaiken\nvarovaisuuden. Don Henry, tuopa on sopiva tilaisuus koettaa kuinka\netäälle pyssymme kantavat. Ottakaa te osallenne tuo oikeanpuolinen,\"\njatkoi hän, \"niin koettelen minä onneani tuohon vasemmanpuoliseen.\"\n\nKohta keskeytti kaksi pyssyn laukausta hiljaisuuden ja kaksi indiaania\nkeikahti alas hevosensa selästä. Sen perästä kuului pelästyneitten\nhevosien nelistäminen, jota seurasi samat huudot kuin päällikönkin\nkuolemaa.\n\n\"Ulvokaa vaan\", sanoi gambusino viisastellen, \"kojoteerojen ulvonta ei\nherätä jälleen kuolleista\".\n\nPedron selitys oli oikea. Pääasiallinen tarkoitus villien\ntarkastusretkillä vuoren ympärillä oli tulla varmuuteen siitä, ettei\npiiritetyillä ollut mitään muuta pakotietä ja että siis oli turhaa\nhajoittaa ja uuvuttaa niitä voimia, joita heillä itsellänsä oli.\n\nMuuten saatiin kohta todisteita tähän. Sitte kun indiaanit olivat\nvieneet pois noiden kahden ammutun kumppalinsa ruumiit, eivät he enää\nasettaneet muualle vahtimiehiä kuin vesikuurnan suuhun.\n\nSeuraavana aamuna, syötyänsä aamiaiseksi karhun paistia ja säilykkeitä,\npiti don Estevan sopivana tutkia koko lakeuden saadaksensa tietää,\nlöytyikö vielä useampia karhuja siellä ylhäällä ja oliko siis vielä\nkerran pelättävä yhtä vastenmielisiä vierailuja kuin edellisellä\nkerralla.\n\nEnsimmäisen insinöörin käskystä raivasivat meksikolaiset polkuja\ntiheimpien viidakkojen läpi kirveillä ja macheteilla ja tallasivat\njaloin paikkoja, joita ei vielä koskaan ihmisjalat olleet tallanneet.\n\nTuntemattomia lintuja pakeni pelästyneinä; kummallisia eläimiä läksi\nliaaneista ja kokoon kietoutuneilta oksilta. Ruoho ja sammal kätkivät\nenimmiten matelijoita, _armadillos_, kauhean suuria sisiliskoja,\nkummallisilla sarvilla varustettuja rupisammakolta -- niitten\ntieteellinen nimi on _agama cornuta_ -- ja melkoisen määrän\nkalkkalokäärmeitä.\n\nNämä viimeksi mainitut koettivat turhaan karttaa huomiota ja saada\nkalkkaloitansa vaikenemaan. Niitten kaliseminen ilmaisi ne ja\nkullankaivajat tappoivat niitä säälimättä. Pedro päästi pilansa niin\npitkälle, että heitteli tapetut käärmeet indiaanein leiriä kohden\nmuistuttaakseen villejä heidän entisestä päälliköstään ja hänen\nodottamattomasta kuolemastaan. Hän pahoitteli ainoastaan sitä, ettei\nvoinut viskata sinne niitä elävänä.\n\nEi ollut nelijalkaisistakaan puutetta. Kerta toisensa perästä\nmetsästäjät tuhosivat yleisen hyvän eduksi niin hyvin antiloopeja kuin\n_carnerojakin_, kaikkia jäniksiä ja kaniinia lukuunottamatta.\n\nSuuria susia ja niiden arkoja heimolaisiaan kojooteja löytyi myöskin\nsuurin määrin, ja tuskin tarvinnee lisätä, ettei heillekään armoa\nannettu. Siis saivat korppikotkat pitkiksi ajoiksi runsaita aterioita.\n\nMutta kuinka ahkeraan etsittiinkin, ei nähty yhtäkään karhua, ei mustaa\neikä harmaata, kömpivän esille luolastaan.\n\nOlivatko siis nuo kaksi hirviötä, jotka olivat ahdistaneet\nkullankaivajia, ainoat lajiaan koko vuorella?\n\nTämä etsiminen kesti, muutamien pienien seikkailujen keskeyttämänä,\nkokonaisen päivän. Aiottiinpa juuri palata leiripaikkaan ennen yötä, kun\nkaksinkertainen huuto gambusinon ja Henryn suusta, jotka kaiken aikaa\nolivat kulkeneet metsästäjien etunenässä, ilmaisi että jotain vakavata\noli tulossa.\n\nKaikki kiiruhtivat sille taholle, jossa nämät kaksi seisoivat, ja\npienessä metsän aukeamassa nähtiin taas pariskunta karhuja istuvan\ntakajaloillaan ja huitovan kämmenillään eriskummallisella tavalla.\n\nAlituiset pyssynlaukaukset olivat häirinneet niitä. Kumminkaan eivät ne\nosoittaneet minkäänlaisia vihamielisiä aikeita ja poistuivatpa tuskin\nluolansa suulta, johon voivat turvautua, jos tämä vaaraksi koituisi.\n\nAinakin oli se Pedro Vicenten ajatus, sillä hän pyysi don Estevania\nkieltämään väkeänsä ampumasta.\n\nHe laskivat jo ojennetut pyssyt olkapäiltänsä ja kaikki katselivat\ngambusinoa ikäänkuin vaatiaksensa selitystä.\n\n\"Nuo ovat vaarallisia naapureja, jotka olisivat hävitettävät mitä\npikemmin,\" sanoi don Estevan. \"Tieto, että näitä löytyy\nläheisyydessämme, ei turvallisuuttamme lisää, ja ellemme nyt heti\npaikalla saata niitä päiviltä, seisomme kahden vaaran keskellä. Ettekö\ntodellakin arvele, Pedro, että laukaus...\"\n\n\"Se voisi kyllä onnistuakin,\" keskeytti gambusino, mutta otaksukaa,\nsennor, ettei se tuota mitään kuolettavaa haavaa, joka kyllä on\nmahdollista, kun niillä on niin läpitunkeumattomat turkit -- kuka\nsilloin voi taata, ettei ainakin toinen heistä karkaa suoraa päätä\nmajapaikkaamme, jossa ei sellaista vierailua odoteta?\"\n\n\"Te olette oikeassa,\" sanoi don Estevan, \"mutta me emme voi missään\ntapauksessa poistua täältä tietäessämme, että nuo molemmat yhä\nedelleenkin ovat elossa.\"\n\n\"Emmepä tietenkään,\" vastasi Pedro. \"Kyllä ne ovat päiviltä\npäästettävät, mutta vähimmällä vaaralla ja vaivalla. Teidän luvallanne\ntahdon tällä kertaa saada yksin hoitaa asiata. Kaikki, minkä pyydän, on,\nettä jokainen kiipeää ylös puuhun. Kun tämä on tehty, ei kukaan teistä\nsaa päästää hiiskahdustakaan, vaan antaa minun toimia.\"\n\nSe paikka vuoren lakeudella, jossa nyt oltiin, oli tuskin enemmän kuin\nneljän sadan metrin päässä suoraa tietä siitä vuoren reunasta, joka oli\nlähinnä apakilaisten leiriä. Vuori oli täällä alas lakeudelle asti\nhiukan kalteapintainen ja sileä kuin metallilaatta. Vuoren seinä\nylhäältä alas oli melkein tasaista, kallio ilman vähintäkään halkeamaa.\n\nAinoastaan yläreunassa, jossa vähän multaa oli kokoontunut syvennykseen,\nkasvoi puu, joka ojensi itsensä reunasta ulospäin. Suurin oksa, kuusi\njalkaa pitkä, oli siksi vahva, että se hyvin hyvästi voi kannattaa\ntäysikasvuisen ihmisen.\n\nKun kaikki metsästäjät olivat saadut korjuuseen karhujen tavoteltavista\nja levottomina istuivat ylhäällä puissa, lähestyi gambusino, joka oli\nladannut pyssynsä kumpaisenkin piipun, tasaisilla askelilla noita\nkauheita hirviöitä.\n\nHyvästi voi kyllä mielessänsä kuvitella miten kaikkien silmät olivat\nkiinnitetyt tuohon rohkeaan metsästäjään, joka silminnähtävästi uskalsi\nhenkensä toimittaakseen urostyön, jonka laadusta ei ollut\naavistustakaan.\n\nNuo kaksi karhua, jotka yhä istuivat takajaloillaan, näyttivät itsekin\nhämmästyneiltä niin suuresta uskaliaisuudesta ja astuivat lyhyillä\naskelilla taaksepäin, möristen kumeasti vihasina sekä yhä enemmän\npaljastaen armottomia kynsiään.\n\nPedro Vicente kulki eteenpäin yhä tyynenä ja tarkoin punnituilla\naskelilla. Kun oli noin viidenkymmenen askeleen päässä karhuista, alkoi\nhän pilkata niitä herjaussanoilla, joihin karhut vastasivat vielä\nselvemmin uhkaavalla mörinällä.\n\nPedro tuli vielä lähemmäksi ja huvitti itseään heittämällä kiviä petojen\npäälle.\n\nSe oli liikaa. Vimmastuneet hirviöt asettuivat kömpelösti neljälle\njalalle ja paisuttivat sieramiaan muutamia sekuntia, jonka perästä\ngambusinon ärsyttämä takaa-ajo alkoi, niin että roikkui.\n\nVaikka hän juoksi kaikin voimin, ennättivät kumminkin nämä ulkomuodosta\npäättäen niin kömpelöt eläimet alituiseen hänen kintereilleen, ja mikä\nenimmin sai puihin kiivenneet meksikolaiset levottomiksi, oli se seikka,\nettä Pedro ajattelemattakaan hakeakseen tilaisuutta pakenemiseen, ohjasi\njuoksunsa suoraan jyrkännettä kohti.\n\nJuosten miten kintuista kerkesi, riisui hän samalla vähitellen päältänsä\nvaatekappaleen toisensa perästä, jotka heitti taaksensa siten antaakseen\nkarhuille tehtävää, ja pääsi sillä tavalla aina kulloinkin vähän matkaa\nedelle. Pedot seisattuivat aina muutamia sekuntia nuuskiakseen esineitä,\nläksivät sen perästä matkaan kiihtyneellä vauhdilla ja mörisivät yhä\nraivokkaammin.\n\nKun Pedro Vicente oli ennättänyt viiden tai kuuden metrin päähän\nlakeuden äyräästä, pysähtyi hän, kääntyi, pani pyssyn olkapäätänsä\nvasten ja ampui kaksi laukausta perätysten.\n\nKaksinkertainen tuskan kiljunta vastasi näihin kahteen laukaukseen.\n\nPedot, jotka kumpikin olivat haavoittuneet, syöksyivät häntä vastaan\nkauhealla raivolla, ja meksikolaiset näkivät tuossa tuokiossa, lyhyessä\nkuin salaman välähdys, gambusinon heittävän luotaan pyssynsä ja klovnin\nketteryydellä hyppäävän ylös suurelle oksalle tuossa yllämainitussa\npuussa, joka ojensi oksansa ilmaan jyrkänteen reunan yli. Hän iski\noksaan kiinni apinan notkeudella ja istui siellä ylhäällä kaksin reisin,\nsillä välin kuin nuo kaksi karhua kiihkostansa raivostuneina katosivat\nhänen allensa vuoren seinän jyrkännettä myöten.\n\nInnostunut riemuhuuto kaikui. Tuokiossa oli Pedro taas laskeutunut\nmaahan ja kumartui alas ottaakseen ylös pyssynsä.\n\nHetkeä myöhemmin makasivat kaikki meksikolaiset ynnä gambusino eteenpäin\nkyyristyneinä vuoren seinämän reunan yli ja tirkistelivät alaspäin.\n\nHeidän kummastukseksensa olivat nuo kaksi petoa, vaikka kumpikin\ngambusinon pyssyn haavoittamina, ainoastaan pyörtyneet hirvittävästä\nhyppäyksestään. Ne pudistelivat nahkaansa tuolla alhaalla kuin kastuneet\nkoirat. Heti kadotettuaan jalansijan olivat ne pää etukoipien välissä\nikäänkuin kaksi mahdottoman suurta palloa ja melkein vahingoittumatta\nvyöryneet vuoren jyrkännettä alas. Tultuansa maahan seisoivat ne taas\njaloillaan pää pystyssä ylöspäin ikäänkuin heillä olisi ollut aikomus\nalkaa takaperin sama kuperkeikka, jonka he äsken olivat tahtomattansa\ntehneet.\n\nMeksikolaiset olivat hämmästyksestä tyrmistyä. Don Estevan puristi\nvoimakkaasti gambusinon kättä ja lausui pilkallisesti vihastuneella\näänellä, kääntyen llanoa kohden:\n\n\"Odottakaa vähän, tämä on vasta leikin alkua, eikä ole pimeämpi kuin\nettä voimme nähdä näytelmän lopunkin. Tuhat tulimaista,\" jatkoi hän ja\nosoitti hirviöitä, -- \"nuo pojat ovat jo niin paljon tointuneet\nputoamisensa perästä, että ne tuntevat tuoreen lihan hajua! Näyttää\nsiltä kuin tahtoisivat päästä laitumelle kojoteerojen metsästysmailla!\"\n\nDon Estevan oli oikeassa. Nuo kaksi karhua, jotka olivat vihan vimmassa,\nsaivat näköpiiriinsä indiaanein leirin, läksivät sinnepäin kauheilla\nharppauksilla ja melkein tuokiossa oli matka tehty.\n\nAurinko, joka nopeasti vaipui taivaanrantaa kohti, katosi heti sen\nperästä troopillismaiden yöhön, jonka edellä ei koskaan hämärää käy.\n\nSiis eivät piiritetyt enää saaneet nähdä muuta kuin alun sille\nnäytelmälle, joka nyt seurasi. Ainoastaan taajojen pyssynlaukauksien\nkautta, joihin sekoittui kauhistuksen huudahduksia, tuskan kirkumisia ja\nhirveätä kiljuntaa, voivat he saada käsityksen siitä näytöksestä, jota\nvuoren juurella näyteltiin.\n\nKun hiljaisuus jälleen vallitsi, palasivat meksikolaiset leiriin, jossa\ngambusinon urostyö tuli yön ainoaksi keskusteluaineeksi.\n\nDon Estevan tarkasti tavallisuuden mukaan vahtipaikat, ja muutamia\nminuuttia myöhemmin ei olisi kukaan voinut sanoa, että tässä erämaassa\nlepäsi ihmisiä, jotka olivat valmiit tappamaan toisensa ensimmäisellä\nviittauksella.\n\nKun Pedro Vicente nukkui, ajatteli hän, että karhut luultavasti olivat\ntehneet hyvän päivätyön ja että, jos kohta niiden uhrit ainoastaan\nolivatkin puolen tusinaa, kumminkin teki siinä tapauksessa, että\ntaistelu vielä tulisi niskoille, punanahkaisten luvun yhtä monta\nlurjusta pienemmäksi.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nKeitä?\n\n\nSeuraavana aamuna hyvissä ajoin lähdettiin taas matkalle päättämään\nalkuun pantua tutkimusta. Oli ensiksikin saatava varmuutta siihen, oliko\nvuoren lakeus tästä lähtien vapaa kaikista vaarallisista asukkaista ja\ntoiseksi oli saatava selkoa kaikista niistä apulähteistä, joita se\ntarjoaisi sitä tapausta varten, että tulisi pakko kauvemmin oleskella\nsiellä ylhäällä.\n\nJoukon etunenässä kulkivat tavallisuuden mukaan don Estevan, Henry ja\ngambusino.\n\nTämä viimeksi mainittu, joka ulkokäytökseltään näytti huolettomalta,\nmutta toden teolla pani tarkoin silmälle pienimmätkin pikku seikat, ei\nkoettanutkaan rauhoittaa don Estevania, joka oli kaikelle pelolle\nmahdoton, mutta koetteli sen sijaan kasvattaa hänessä uusia toiveita.\n\nTavallisella älynsä terävyydellä oli hän huomannut, että kullankaivajien\ntunnustettu päällikkö, joka nyt johti piiritettyjä sotamiehiä, kerta\ntoisensa perästä heitti toivottomia katseita sitä telttaa kohden, jossa\nhänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat.\n\nOmasta puolestaan tämä ei pelännyt mitään, vaan oli varustaunut kaikkea\nvastaan. Kumminkin kadotti Estevan de Villanneva kaiken tavallisen\nkylmäverisyytensä, kun ajatteli vaimoa ja lasta ja sitä kauheata\nkohtaloa, joka ehkä odotti heitä ei niinkään kaukaisessa\ntulevaisuudessa, ellei onnistunut pakoittaa piirittäjiä luopumaan\naikeistaan.\n\nGambusino koetteli nyt rauhoittaa häntä osoittamalla vuoren kaikkia\napulähteitä, jotka panisivat heidät tilaisuuteen oleskelemaan siellä\nkauvemman aikaa.\n\nVuorella ei puuttunut vielä metsän riistaa eikä ravintoaineita\nkasvikunnasta, -- näitten viime mainittujen seassa indiaanein jo\nmainittua metskalia, jonka ominaisuudet Pedro tunsi, sekä erään havupuun\npähkinöitä, jotka eivät ole halveksittavia, kun niitä hiilillä\npaistetaan.\n\nMitä hedelmiin tulee, löytyi vuoren lakeudella monta kaktuslajia,\nmuitten muassa pitahaya, jonka päärynän muotoiset hedelmät makunsa\npuolesta muistuttavat europalaisia päärynöitä.\n\nHenry Tresillian poimi ohitse kulkiessaan muutamia sellaisia, voidakseen\ntarjota jotain harvinaista sennora Villannevalle ja hänen ihastuttavalle\ntyttärelleen.\n\nDon Estevan, joka ei voinut karkoittaa huoliansa, oli siinä yhtä mieltä\nkuin gambusino, että oli kyllä mahdollista kestää pitkääkin piiritystä.\nMutta mitä väkensä puolesta pelkäsi, niin pelkäsi toimettomuutta.\n\nEi ole niinkään harvinaista, että työmiehet, jotka ovat tottuneet\nliikkuvaan elämään ja rutosti suljetaan ahtaaseen tilaan ilman\nmahdollisuutta pääsemään sieltä, äkkiä tulevat mielen vikaan. Tämä pelko\nahdisti don Estevania, joka, kun taas tultiin majapaikkaa lähemmäksi,\nlausui ilmi sen mikä hänen sydäntänsä raskautti.\n\n\"Ylipäänsä,\" sanoi hän, \"ei ole hyvä antautua petollisten toiveitten\nvaltaan, ja minä luovun mielelläni aivan empimättä kaikesta avun\nmahdollisuudesta ulkoapäin, ainoa mistä voisi olla jotain hyötyä. Siinä\nasemassa, jossa me nyt olemme, voipi apu saapua ainoastaan sattumalta,\nja sattuma ei saa toimenpiteisiimme vaikuttaa. Ettekö ole samaa mieltä,\nPedro Vicente? Me teimme itsemme syypäiksi mitä suurimpaan erehdykseen,\nkun emme samalla, kun apakilaiset yllättivät meidät, lähettäneet\nmuutamia miehistämme Arispeen ilmoittamaan virastoille siitä asemasta,\njoka uhkasi meitä.\"\n\n\"Sennor,\" vastasi gambusino vilkkaasti, \"älkää puhuko minulle siitä\nerehdyksestä. Emme olleet vielä kahtakaan tuntia suljettuina tälle\nvuoritasangolle, ennenkuin älysin sekä erehdyksemme, että kaikki sen\nseuraukset, joita emme voi korjata. Siitä on minulla hirmuinen\nomantunnon vaiva, joka alituisesti minua ahdistaa. Minulle on\nkäsittämätöntä, ettemme etusijassa ajatelleet niin yksinkertaista ja\nvälttämätöntä toimenpidettä. Minä olen jo parikymmentä kertaa ollut\nvalmis sanomaan teille sen minkä äsken itse lausuitte. Etten ole sanonut\nsitä, tulee ainoastaan siitä, etten ole löytänyt keinoa, millä parantaa\nanteeksi antamatonta laiminlyöntiämme. Kaikessa tapauksessa ei\ntodellakaan ole mahdotonta, että ihmiset Arispessa itse rupeavat\nhankkimaan tietoja meistä. Teillä on siellä hyödyn ja ystävyyden\nsuhteita, jotka vihdoinkin tulevat heräämään uudelleen. Vuori sijaitsee\nkieltämättä hyvin pois kadonneena erämaahan. Mutta jos kohta onnellinen\nsattuma onkin jätettävä laskuistamme pois, niin olisi väärin, ettemme\nainakin koettelisi auttaa sen syntymistä esimerkiksi nostamalla Meksikon\nlipun liehumaan vuorilakeuden korkeimmalta paikalta. Niinkuin äsken\nsanoin, voipi olla mahdollista, että kaupungissa herättää huomiota se\nseikka, etteivät asukkaat ole saaneet mitään tietoja meistä ja silloin\ntulevat he vihdoinkin uteliaiksi saadakseen tietää missä oleskelemme.\nMyönnän, että tämä olettelu on hyvinkin uskallettu, sillä eihän\nlähtiessämme kukaan voinut aavistaakaan mitä meille voisi tapahtua.\nMutta jos kansallislippumme liehuisi täällä ylhäällä, herättäisi se\nhuomiota Arispen varustusväen tiedustelijoissa, _jos_ sattumalta se\najatus pääsisi vallalle, että olemme vaarassa.\"\n\n\"Olette oikeassa, Pedro,\" sanoi don Estevan. \"Meidän lippumme pitää\nliehuman, kun tulemme takaisin leiripaikallemme. Mutta eikö ole\nhäpeällistä, että uskaliasten miesten täytyy jäädä toimettomuuteen\nnäitten vaskenkarvaisten roistojen edessä?\"\n\n\"Te ette kumminkaan voi ajatellakaan toimimista, sennor. Jos vain\nolisimme miehiä täällä ylhäällä, niin sanoisin: koetelkaamme! Mutta minä\nolen varma, että seikka jäisikin vaan koettelemiseen. Konnat tuolla\nalhaalla ovat yhtä hyvissä aseissa kuin mekin, ja ovat yhtä hyviä\nampujia kuin useammat meidänkin miehistä. Sen lisäksi ja sepä vasta\nheidän etunsa onkin, ovat he ratsain, toisin sanoin tilaisuudessa\njokaisessa tuokiossa pääsemään ampumamatkamme ulkopuolelle. Jos me solan\nsuussa voisimme löytää viisikään kymmentä hevoista, sellaista kuin\nKrusader, tai vielä paremmin, hevosen kutakin miestä kohden, niin olisin\nensimmäinen kehoittamaan hyökkäykseen ja uskaltaisin sata yhtä vastaan,\nettä tekisimme aukon näitten lurjuksien riveissä. Mutta juuri hevosia\nmeiltä puuttuu ja siitä kaikki riippuu. Te olette tehnyt sotaretkiä\napakeja vastaan, don Estevan, ja muutenkin tiedätte, että eräaavikossa\nmies hevoseton on hukassa.\"\n\n\"Luulin,\" keskeytti Henry nuoruutensa koko innolla, \"että rohkea\nvalkonen vastaa kymmentä noita parkittuja koiria.\"\n\n\"Ennen maailmassa kyllä,\" sanoi gambusino, \"mutta ei tätä nykyä. Meidän\nonnettomuudeksemme ja meidän esimerkistämme he ovat tottuneet sotaan ja\nmelkein saavuttaneet sotaisen järjestyksen. Olkaa kumminkin\nrauhoitettuna, don Henry, kuinka itsepintaisia he lienevätkin, kyllä me\nannamme heille monta kovaa koeteltavaksi.\"\n\n\"Uskotteko, että he viimeinkin luopuvat piirityksestä?\" kysäsi don\nEstevan.\n\n\"Siihen en uskalla luottaa,\" vastasi gambusino. \"Kojoteerot ovat\nkärsivällisiä kuin korppikotkat. He kuolevat nälkään odottaessaan\nsaaliinsa viimeistä hengenvetoa.\"\n\n\"Jos oikein teitä käsittänen, Pedro Vicente, ei olisi meillä siis mitään\nmuuta jälellä kuin alistua kuoleman alle, tosin niin myöhäisen kuoleman\nkuin mahdollista, mutta kuoleman alle kumminkin.\"\n\n\"Ei toki,\" vastasi gambusino vilkkaasti, \"ja varokaa ettette anna\naavistaa, että haudotte sellaisia ajatuksia. Te seisotte urhoollisten\nmiesten etunenässä, don Estevan, he uskovat että te päästätte heidät\ntästä pälkähästä. He eivät tuokioksikaan saa lakata sitä uskomasta, ja\nolkoot he vihdoinkin oikeassa siinä, että ovat luottaneet teihin!\"\n\n\"Mutta mitä on minun tehtävä pitääkseni yllä tätä luottamusta ja sitä\ntoteuttaakseni,\" väitti don Estevan vastaan.\n\n\"Niin,\" virkkoi tähän gambusino ja löi otsaansa, \"juuri sitähän minä\nmietiskelen, enkä vieläkään ole löytänyt. Mutta minun _täytyy_ löytää,\nsennor, minun aivojeni pitää selvittää tämän ongelman. Ainahan voipi\njotain tapahtua, mikä antaa meille sellaisen aatteen, joka vihdoinkin\njohtaa pelastukseen.\"\n\nTultuansa tämän keskustelun kestäessä leiripaikallensa, oli heidän\nensimmäinen tehtävänsä nostaa pystyyn Meksikon lippu, jonka keskellä oli\nkaktuskasvin päällä istuva kotka.\n\nTästä lähtien piti jokaisen etelästä päin tulevan matkalaisen huomata\ntämän lipputangon ja siitä havaita, että jotain tavatonta oli tekeillä\nvuoritasangolla.\n\nAivan varmaan olisivat piiritetyt olleet väärässä toivoessaan pikaista\napua, mutta yhtä vähän tahtoivat he jättäytyä epätoivoonkaan. Sillä\nvälin ja kun vihollinen ei voinut raivata itsellensä tietä heidän\nluokseen muuten kuin veden uurtaman kautta, voi ainakin olla mahdollista\näkkiarvaamatta hyökätä heidän vartijainsa kimppuun ja koettaa toisen tai\ntoisen uskaliaan kepposen avulla ajaa taikauskoista säikähdystä villien\njoukkoon.\n\nDon Estevan, joka pelkäsi pitkällisen piirityksen vaikutusta väkensä\najatuksen juoksuun, tuumaili epäilemättä täydellä syyllä, että oli hyvä\njos tämän linnoitetun aseman puolustajat eivät jättäisi piirittäjille\ntuokionkaan rauhaa.\n\nMutta pitkä on matka ajatuksesta toimintaan ja tuumista niiden\ntoteuttamiseen. Kun tahdottiin harventaa vihollisten lukua, eiköhän sen\nsijaan harvennettaisi omaa ja ilman vähintäkään hyötyä?\n\nHenry Tresillian, joka oli nuori ja tulinen, olisi mielellään\nuudistettujen hyökkäyksien kautta ja toisella onnellisella kepposella\ntoisensa perästä tahtonut uuvuttaa vihollisia ja saada heidät\naikeissansa horjumaan.\n\nMutta näitä ehdotuksia tehtäessä pudisti Pedro Vicente aina päätänsä.\n\n\"Te unhotatte,\" virkkoi hän uudestaan, \"että me kerran tultuamme\naavikolle ilman armoa olemme alttiina vihollisille, sekä että täällä\nlöytyy naisia ja lapsia, jotka eivät voi seurata meitä ja joita ette\ntahtoisi jättää. Te unhotatte vielä -- antakaa anteeksi että palajan\nsiihen, mitä olen sanonut -- että kojoteerot ovat ratsain, ja jos\notaksuttaisiin, että meidän hyökkäyksemme osittain onnistuisikin, niin\novat vastustajamme aina niin monilukuiset, että voivat asettua niiden\nväliin meikäläisistä, jotka ovat tehneet hyökkäyksen ja niitten, jotka\novat jääneet solaa vartioimaan. Ja tultuamme tällä tavoin eroitetuiksi,\nkuinka paljoa etemmäksi olisimme silloinkaan ehtineet?\"\n\nDon Estevan, joka kaikkien todellisesti urhoollisten miesten tavoin oli\nvarovainen luonteeltaan, tunnusti nämät sanat järkeviksi.\n\n\"Te olette, valitettavasti kyllä, oikeassa, sennor Vicente.\"\n\nTuokion äänettömyyden perästä hän lisäsi:\n\n\"Kaikki, jotka ovat minulle kalleimmat maailmassa, täällä tällä\npääsemättömällä ylängöllä, jossa me teidän avullanne olemme verrattain\nonnellisina löytäneet turvapaikan. Mutta vaikka minä välistä kärsin\nhirmuisia tuskia ajatellessani vaimoani ja lastani apakien vallassa, ei\nkumminkaan voi koskaan juolahtaa mieleeni unhottaa näitä uskollisia\nihmisiä, jotka ovat seuranneet meitä ja jotka sen sijaan, että meidän\nkauttamme olisivat löytäneet rikkautta, tästä lähtien ovat vaarassa\njoutua hirmuisimpaan kuolemaan. Omatuntoni huutaa minulle, että olemme\njohdattaneet heidät tänne ja että meidän velvollisuutemme on auttaa\nheidät täältä. Ettekö ajattele samalla tavalla, Tresillian?\"\n\n\"Kyllä minä ajattelen niinkuin tekin, sennor, että tämä on meidän\nvälttämätön velvollisuutemme. Heidän pelastuksensa ensi sijaan ja sitte\nvasta meidän omamme, jos mahdollista\".\n\nTodellisena englantilaisena ajatteli hän vielä vasten tahtoansa tuota\noivallista yritystä, joka nyt näkyi hukkaan menneeltä ja lisäsi\nhalveksivalla kädenliikkeellä kojoteerojen leiriä kohden:\n\n\"Meidän ja varman rikkauden välillä ei tätä nykyä ole mitään muuta kuin\ntuo apakilainen syöpäläisjoukko. Olkoon se suurempi tai pienempi, sen\ntäytyy ainakin osaksi kadota. Ei kukaan tarvitse sanoa, sennor Vicente,\nettä ne kultasuonet, jotka olette löytäneet, ovat kuolleita rikkauksia\nainoastaan sentähden, että sallimus on suvainnut ärsyttää nämä Sonoran\nsudet meitä vastaan.\"\n\nEi mikään voinut kiivastuttaa gambusinoa suuremmassa määrässä kuin\nsellaiset sanat. Viittaus hänen tuuleen lentäneistä rikkauksistaan pani\nhänet raivoon ja kiivaasti lausui hän ojentaen nyrkkinsä kohden apakien\nleiriä:\n\n\"Oi, jos löytyisi ainoastaan kaksikymmentä mahdollisuutta sadasta\nraivata itselleen tietä noitten petojen ruumisten yli ja hävittää heidät\nviimeiseen asti, niin olisi Pedro Vicente ensimmäinen, joka vaatisi\ntaistelukäskyä. Mutta minä en näe ainoatakaan, sennor, ja se on\ntodellakin liian vähän. Meidän täytyy keksiä jotain muuta, joka tuottaa\nmeille tien pelastukseen. Taivaan kautta, etsikäämme sitä!\"\n\n\"Ei tässä vankilassa onnellinen pelastuksen tie tule tarjolle,\" huudahti\nHenry. \"Mutta tultuamme kerran tuonne alhaalle, kuka ties tulee? Onni\nvälistä auttaa rohkeata...\"\n\n\"Kuinka suuri kunnioitus minulla onkaan teidän urhoollisuuttanne\nkohtaan, sennor,\" keskeytti gambusino, \"täytyy teidän sallia minun\nuudistaa sanojani, että hyökkäyksillä vihollista vastaan, joka on\nvoimallisempi meitä, ei ole minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta,\nellei niitä tue ulkoapäin tuleva apu, joka saapuu juuri oikealla\nhetkellä tai elleivät hyökkäykset ole aivan odottamattomia\npiirittäjille. Mutta miten voisimme äkkiarvaamatta hyökätä ihmisten\nkimppuun, jotka ovat varuillansa, joita voimme ahdistaa ainoastaan\nyhdeltä puolen ja jotka tietävät mistäpäin tulemme?\"\n\n\"Siis,\" lausui Henry jälleen kiivaasti, vieläkin kiinteästi juurtuneen\najatuksensa vallassa, \"meillä ei ole teidän mielipiteenne mukaan muuta\ntehtävää kuin istua täällä ristissä käsin, kunnes varamme ovat lopussa\nja odottaa, milloin kojoteerot raukkamaisuudestamme rohkaistuina\nhyökkäävät päällemme kuin olemme uuvutettuina ja niin nääntyneinä,\nettemme enää jaksa edes kalliisti henkeämme myydä!\"\n\n\"Minä en ensinkään tätä sano, sennor, ja minä, joka saarnaan teille\nkärsivällisyyttä, juuri minä tunnen raivon kuohuvan syvimmässä sydämmeni\npohjukassa, kun täältä näen noitten tunnottomien koirien irvistelevän\nulkopuolella pyssyjemme kantomatkaa ikäänkuin vakuutettuina siitä, että\nkyllä meidät kerran kynsiinsä saavat. Mutta kyllä peijakas vielä on\naikaa tehdä hullutuksia! On verrattain viisaampaa odottaa, kunnes\nhullutus on välttämätön. Meidän vihollisemme -- eivätkö he näytä meille\njärjen esimerkkiä? Ja uskotteko, että he huviksensa kävelevät tuolla\nalhaalla tyhjäntoimittajina, sillä aikaa kuin me samoin täällä\nylhäällä?\"\n\nSillä välin kului päivä toisensa perästä, eikä näistä turhista ajatuksen\nvaihdoista tullut sen enempää. Kerta toisensa perästä syöstiin kyllä,\ngambusinon älyllisyyden ja nuoren Tresillianin rohkeuden kautta muutamia\nuskaliaita vahtimiehiä verisin päin takaisin rotkelmaan. Mutta\nsurmattujen sijaan tuli kohta uusia sotilaita.\n\nMuutamia poikkeuksia lukuunottamatta asetti Zopilote, kokemuksesta\nviisastuneena, erinomaisella taidolla vahtimiehensä pyssynkannon\nulkopuolelle kirkkaina öinä, vaan pimeinä aina lähemmäksi solaa.\n\nSen toimettomuuden kestäessä, johon villien vartioiminen heidät\npakoitti, olivat meksikolaiset keksineet jotain, jota ennemmin olisi\nvoinut kutsua ajanvietteeksi kuin toimeksi. He työskentelivät insinöörin\njohdolla ja valmistivat -- arvatkaas mitä! Niin, kahta _kanuunaa_!\n\nAikaisemmin kävellessään oli insinööri melkein maan pinnassa löytänyt\nmetallisuonia, jotka olivat runsaita ja joita helposti voitiin panna\ntyön alaiseksi.\n\nTaitavalla johdolla ei ole vaikeata tehdä kaivostyömiehistä valureja,\nvieläpä seppiäkin. Ja onnistumisen toiveessa antautui jokainen työhön\nsydämmensä kaikella innolla.\n\nTässä oli, totta puhuen, ainoastaan ajanviete, jonka insinööri oli\nkeksinyt näille oivallisille miehille, että saisivat kulumaan\npiirityksen kärsimättömän pitkäveteiset hetket, mutta muutamille työssä\nolijoille oli tämä ajanviete pelastuksen varmuus.\n\nEnin innostuneet näkivät jo hengessä kohtauksen, joka ehkä tekisi lopun\nheidän vastuksistaan. Valaessaan kanuunan putkia ja heiluttaessaan\nmoukaria olivat he jo edeltäkäsin kuulevinaan noitten kahden tykin\npauketta, seurasivat tykin luoteja niiden nopeassa juoksussa, näkivät\nniiden putoavan odottamatta alas indiaanein leiriin ja sytyttävän sen\ntuleen, sillä välin kuin kuularuisku joka paikassa levitti kuolemaa ja\nkauhua.\n\nPedro Vicente myönsi kyllä, että tykit sopivassa tilaisuudessa voivat\ntäyttää tehokkaankin työn, mutta kiiruhti supistamaan tämän vaikutuksen\nsoveliaihin rajoihin.\n\nKumminkaan ei ollut mitään syytä lakata alotetusta työstä, ja olihan\nsyytä olettaa, että muutamat hyvästi ohjatut laukaukset kuularuiskusta\nvoivat tehdä montakin kojoteeroa kykenemättömäksi olemaan läsnä\nloppusuorituksessa, joka näiden oman toivomuksen mukaan oli tuleva\nheille edulliseksi.\n\nEräänä aamuna herättivät äkkiä, eivätkä suinkaan suloisella tavalla\npiiritettyjen huomiota riemuhuudot, jotka kaikuivat alhaalta aavikolta.\n\nJoukko indiaaneja, enemmän kuin kaksi sataa miestä, oli liittynyt\nZopiloten parveen. Siinä oli sekä ne sotilaat, jotka tämän kertomuksen\nalussa saivat toimekseen saattaa kyliinsä ryöstetyn sarvikarjan ja\nhevoset, että myöskin uutta väkeä lisäjoukkona.\n\nZopilotella ei voinut olla vähintäkään aikomusta keskeyttää piiritystä,\nkoskapahan oli hankkinut tämän lisäyksen, joka oli yleisen keskustelun\naineena ylhäällä vuoriylängöllä.\n\nDon Estevanin majan ulkopuolella, jossa Tresillian, insinööri, talouden\nkaitsija ja Pedro Vicente olivat yhtyneet, synkistytti tämä lisäys\nvihollisten voimissa kaikkien katseet, ja tulevaisuus, joka tähänkin\nsaakka oli ollut niin epäiltävä, näyttihe yhä pimeämpänä.\n\nGambusino selitti kumminkin, ettei tätä tapausta, joka näytti niin\narveluttavalta, saanut pitää minäkään pahana enteenä.\n\n\"Sennor,\" sanoi hän ja kääntyi erittäin don Estevanin puoleen, \"olkaa\nvakuutettuna siitä, että tämä toinen joukkue roistoja ainoastaan\nnäyttäytyy ja häviää ja ehkäpä jo huomenna on meidän asemamme sama kuin\neilen, ei pahempi eikä parempi.\"\n\nNäitä sanoja kuullessaan kohotti itsekukin päätänsä, vieläpä Henry\nTresillian ja Gedrudeskin, jotka majan äärimmäisessä sopessa\nkeskustelivat aivan toisista asioista kuin apakeista.\n\n\"Ja mistä, sennor gambusino, tulisi tämä onni?\" kysäsi don Estevan.\n\n\"Varmaankaan ei El Cascabelin seurue alussa etsinyt meitä,\" vastasi\nPedro Vicente. \"Kun ryövärit ohjasivat matkansa näiden autioiden\nseutujen kautta, oli heillä epäilemättä tarkoituksena panna puhtaaksi\njonkun valkoisten uudisasutuksen Horcasitas-joen rannoilla. Paremman\nsaaliin toivossa poikkesivat nuo hiiden heittiöt alkuperäiseltä\nreitiltään piirittääksensä meitä täällä. Mutta kojoteerot ovat\nitsepäisiä kuin muulit. Viimeksi tulleet, siitä voitte olla\nvakuutettuna, lähtevät saatuansa ohjeita uudelta päälliköltään niille\nilkitöille, joita toistaiseksi olemme estäneet, eikä mitään kohdassamme\nmuutu. Kun nuo sudet lähtevät ryöstöretkelle, ovat he varmoja\nsaaliistansa. Ja vaikka asemamme ei ole kovinkaan hauska, on meillä ehkä\nparempi olla kuin niillä ihmisraukoilla, jotka saavat jättää päänahkansa\nnoille verikoirille.\"\n\nVaikka ihminen olisi kuinka lähellä hyvänsä kuolemaa tai hyvinkin\nvakavan vaaran edessä, jääpi kumminkin jälelle ihmissydämmen pohjalle\nsääli toisia kohtaan. Estevan ja hänen ystävänsä ajattelivat suru\nsydämmessä uhatuita heimolaisiansa, joiden eduksi eivät voineet tehdä\nenempää kuin omakseenkaan.\n\nKeskellä sitä äänettömyyttä, jonka Pedro Vicenten melkein todenperäinen\nolettaminen oli aikaan saanut, alkoi don Estevan taas ensiksi puhua:\n\n\"On kamala kohta, jota miehemme eivät vielä tunne, mutta jonka täytymys\npian pakoittaa meidän heille ilmaisemaan. Metsästys antaa meille enää\ntuskin mitään tuotteita, ja ruokavaramme alkavat vähetä. Meidän täytyy\nruveta vähentämään ruoka-annoksia.\"\n\n\"Käske heti vähentämään,\" sanoi Robert Tresillian, \"ja jokainen tulee\nsiihen tyytymään nurkumatta. Eikö ole meidän asiamme käydä etunenässä\nhyvällä esimerkillä?\"\n\n\"Te olette oikeassa, ystäväni, mutta on asia, jota te enkä minäkään voi\nestää ja se on se, että väestömme tämän vähennyksen takana aavistaa\nnälänhätää ja että kuolema siis yhä lähenee.\"\n\n\"Ennen sitä,\" muistutti insinööri, \"olemme aina tilaisuudessa tekemään\njonkun toivottoman yrityksen. On parempi kuolla syösten eteenpäin pää\npystyssä kuin tulla kidutetuksi ja marttiirapaaluun sidotuksi muistoksi\nnoilta vimmatuilta elukoilta.\"\n\n\"Sitä vastaan ei voi väittää,\" sanoi gambusino, \"mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\" huusivat kaikki vuorotellen ja järjestyksessään.\n\nPedro Vicente antoi rauhallisena ja silmänluomiansa räpäyttämättä heidän\nahdistaa itseänsä kysymyksillä ja lausui kaikkien vaiettua:\n\n\"Yksi seikka minua kummastuttaa, nimittäin se, että nämä pirulaiset,\njoita sanotaan niin taitaviksi kaikissa konnankoukuissa, eivät ole\nnäyttäneet vähintäkään halua poistumaan ja kätkeytymään öiseen aikaan,\nsiten tuudittaakseen meitä luottamukseen ja sen perästä, sitten kun\nkerran olisimme jättäneet linnoituksemme, tehdäkseen päällemme\nratsuhyökkäyksen. Ja kuka tietää, eikö tämä sotajuoni, kun sitä olisivat\nkäyttäneet viikkokauden läpeensä, olisi vihdoinkin pettänyt meidät!\nTässä suhteessa en heitä entisiksi tunne, ja me olemme puolestamme\npakoitetut antamaan heille siinä opetusta. Siinä asemassa, missä nyt\nolemme, nälänhätä tulevaisuuden toiveena, olisi ehkä suurin hulluus\nviisautta. No niin, don Estevan! Nyt on aika koetella tuotakin\nhulluutta!\"\n\n\"Bravo!\" huusivat kaikki muut.\n\nGambusino odotti kunnes kaikki taas oli hiljaa, jonka perästä hän\nkuuluvalla äänellä verkalleen lausui seuraavaa:\n\n\"Meillä on ainoastaan yksi neuvo hyvittääksemme sitä kauheata virhettä,\njonka kaikki teimme kun unhotimme lähettää sanansaattajia Arispeen.\nYhden meistä pitää muutamana pimeänä yönä koettaa pujahtaa pakoon ja\nehtiä Arispeen apua tuomaan, ainoasta paikasta maailmassa, josta voimme\nsitä odottaa. Sen pitää tapahtuman. Yhdelle meistä täytyy onnistua\nhiipiä apakien vahtimiesten ohitse, kussa silmä heiltä välttää ja siten\ntunkeutua sola-aukon läpitse. Sillä joka koetuksen tekee, on\nyhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta joutua pahaan pulmaan. Tahdon\nlisätä, että minulla, joka tunnen maan ja indiaanein kielet, on oikeus\nvaatia itselleni tätä tehtävätä ja etten minä luovuta kenellekään siitä\nkoituvaa kunniaa, jos don Estevan hyväksyy ehdotukseni\".\n\nTämä nousi ja sitte kun vakavasti oli hyljännyt gambusinon tarjouksen,\njonka poistuminen tai kova onni olisi ollut kaikille vahingollinen,\nlisäsi hän, että yritys kaikissa tapauksissa viipymättä oli täytäntöön\npantava.\n\n\"Sennores,\" sanoi hän, \"minun lankoni, eversti Requennes, niinkuin\ntiedätte, on Zacatecaan lansieerirykmentin päällikkö Arispessa ja Pedro\nVicente on aivan oikeassa. Yhden meistä tai vielä paremmin kahden täytyy\nantautua alttiiksi koettaakseen saattaa tietoa everstille ja johdattaa\nhäntä tänne ratsujoukkoineen.\"\n\nHenry Tresillian syöksyi keskelle piiriä ja sanoi päättävällä äänellä:\n\n\"Minä olen valmis lähtemään matkaan!\"\n\nNäitä sanoja lausuttaessa lensi hehkuva puna Gertrudeen herttaisille\nkasvoille. Oliko se Henry Tresillianin rohkeuden ihailua vai pelkoa,\nettä hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin. Epäilemättä kumpaistakin\ntunnetta.\n\nDon Estevan hylkäsi nuorukaisen tarjouksen, niinkuin gambusinonkin,\nmutta toisista syistä. Henry oli sotilas, niinkuin toisetkin ja hänellä\nei ollut enempää kuin muillakaan etuoikeutta siihen, mihin sitä\nitsellensä vaatii.\n\nÄlykkäämpi ajatus oli kypsynyt päällikön aivoissa. Hän kääntyi kaikkiin\nkuulijoihin, mutta erittäinkin Pedro Vicenten puoleen:\n\n\"Voitteko sanoa kuinka monta meikäläisistä osaa Arispeen eksymättä\ntieltä?\"\n\n\"Minun arveluni mukaan voimme laskea heitä vähintään viisitoista. Ei\nlöydy meidän joukossamme ainoatakaan _arrieros_'ta tahi _vaqueros_'ta,\njoka ei osaisi Arispeen, jos hän onnistuisi pääsemään aavikolle apakien\nhuomaamatta.\"\n\n\"Jos niin on asianlaita,\" virkkoi don Estevan, \"niin voipi ainoastaan\narpa ratkaista. Mitä te ajattelette, Tresillian?\"\n\n\"Minä arvelen, Villanneva, että arvan määräämät miehet, jos ovat\nrohkeita, jota en laisinkaan epäile, voivat uskaltaa yritykseen. Jos\nonnistuvat, olemme pelastetut, jos joutuvat hukkaan, ei kohtalomme enää\nole epäilyksen alainen. He vaan tulevat kuolemaan vähää ennen meitä.\nMeidän täytyy kaikkien nostaa arpaa, minun ja poikani niinkuin kaikkien\nmuidenkin kumppaliemme, paitsi niitä, kumminkaan tällä kertaa, jotka\novat naimisissa.\"\n\nNiin vähän tarvittiin toivon kipinän virittämiseksi suurimpaan\nepätoivoon vaipuneissa olennoissa. Kaikkien kasvot kirkastuivat heti.\n\nNuori Tresillian vaati koko nuoruutensa innolla, että arvannosto nyt\nheti toimitettaisiin.\n\nMutta don Estevan piti vallan tarpeellisena valmistaa niitä miehiä,\njoita pidettiin soveliaina ottamaan osaa näihin arpomisiin elämästä ja\nkuolemasta, ja nyt suostuttiin, että arvanheitto tapahtuisi seuraavana\npäivänä.\n\nRyhdyttiin siis tiedustelemaan kuinka monta miestä voisi löytää tien\nArispeen ja millaiset ruumiin voimat heillä oli. Seuraavana päivänä\nkutsuttiin heidät kokoon, että saisivat muutamilla sanoilla tietää, mitä\nheiltä vaadittiin.\n\nEi kukaan tehnyt vastaväitteitä eikä koettanut päästä tästä\nvaarallisesta toimesta.\n\nKun näkivät Robert Tresillianin ja hänen poikansa valmiina kohtaamaan\nsamaa kohtaloa kuin kaikki muutkin, olisi moni vapaaehtoisesti tehnyt\nsamoin kuin gambusino ja pyytänyt suosionosoitukseksi sen mikä heille\nnyt annettiin arvanheiton kautta.\n\nArvoiksi näissä arvannostajaisissa valittiin erään kaktuskasvin\npähkinöitä luvultaan yhtä monta kuin niitä, jotka ottivat osaa tähän\nkauheaan peliin. Kaksi pähkinää mustattiin hienoksi jauhetulla hiilellä\nja kaikki heitettiin sen perästä _sombreroon_ (huopahattuun).\n\nJa nyt oli arvan vuoro puhua. Nuo kaksi mustattua pähkinää olivat\nvoittoina tässä omituisessa _tombola_'ssa. Miehet asettuivat piiriin don\nEstevanin ympärille ja jokainen astui vuorossansa sidotuin silmin esiin\nkun hänen nimeänsä huudettiin ja pisti kätensä sombreroon, jota\npäällikkö piti reunoista kiinni.\n\nToimitus oli jännittävä. Jymeät huudot tervehtivät kutakin nostettua\narpaa. Mutta kauvan ei tarvittu odottaa; tuskin olivat puolet miehistä\nvaeltaneet tämän uudenaikaisen arpa-astian ohitse, ennenkuin nuo kaksi\nkamalata pähkinätä jo oli noussut.\n\nNiistä kahdesta, jotka arpa oli määrännyt, oli toinen muulinajaja ja\ntoinen häränpaimen, kumpikin niin rohkeita kuin kukaan muu tässä\nseikkailijalaumassa.\n\nTottuneina erämaan kaikkiin odottamattomiin seikkoihin olivat he\nedeltäkäsin uskaltaneet henkensä jo silloin, kun astuivat jalkansa\naavikolle. Yö, joka seurasi tätä päivää, tulisi ratkaisemaan heidän\nkohtalonsa. Ilmoittakaamme kumminkin, että ennen tätä yötä oli muutama\ngambusinon ennustus käynyt toteen.\n\nNe indiaanit, joitten odottamaton tulo oli tehnyt niin masentavan\nvaikutuksen tuolla ylhäällä vuoritasangolla, jatkoivat matkaansa\nHorcasitas-joelle päin, eivätkä piiritetyt ilman mielenrauhoitusta\nseuranneet silmäyksillään heidän pitkää jonoansa, kunnes se katosi\ntaivaanrannalta.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nUrhojen kohtalo.\n\n\n\"Eipä näytä siltä, että molemmat reippaat poikamme pääsisivät jättämään\nmeidät tänä yönä,\" sanoi don Estevan gambusinolle.\n\n\"Ehkäpä, sennor,\" vastasi Pedro Vicente. \"Aavikko on niinkuin valtameri,\nrikas vaiheista. Kun näkee tämän rajattoman pinnan, jota polttava\naurinko valaisee, tämän pilvettömän taivaan, voipi odottaa kaunista\nyötä, liiankin kaunista meidän aikeillemme. Mutta Benito Anguaz ja\nJacopo Barral ovat valmiina ja vakavina päätöksessään, jos sumu\nkohoaakin llanon yli, joka ei ole tavatonta tähän vuoden aikaan, niin\ntuntevathan kumppalimme tien ja päästyänsä selville tuosta vaarallisesta\nkohdasta apakien leirin ohitse, ei heillä ole muuta kuin marssia suoraa\ntietä eteenpäin. Niinkuin tiedätte, sennor, on sumu kaikkien pakolaisten\nystävä.\"\n\n\"Jumala antakoon meille anteeksi,\" puhkesi don Estevan puhumaan, \"mutta\nkäytämme väärin hänen hyvyyttään koettelemalla tätä uhkapeliä. Minä en\nvoi sitä auttaa, mutta omatuntoni ei saa rauhaa, sillä usko on poissa.\nTuhat kertaa mieluummin tahtoisin itse olla Anguaz'in ja Barralin\nsijassa.\"\n\n\"Nykyhetkellä,\" sanoi gambusino, \"olisi melkein rikos ajatella muuta\nkuin meidän kaikkein pelastusta.\"\n\nJa hän lisäsi lyhyesti:\n\n\"Arpa on puhunut.\"\n\nJonkun matkan päässä leiripaikasta olivat nuo kaksi arvan määräämää\nmiestä ahkerasti matkavalmistuksiensa toimissa. Kumppaliensa ympäröiminä\njättivät he rohkean rauhallisina jäähyväiset heille ja odottivat lähdön\nhetkeä ihmeteltävällä välinpitämättömyydellä.\n\n\"Kaikki mitä minä voin luvata teille,\" sanoi Barral, \"on ettemme jätä\nnahkaamme kojoteeroille ilmaiseksi.\"\n\nAnguaz puolestaan näytti revolveriansa ja virkkoi:\n\n\"Tässä revolverissa löytyy jotain, joka voi pakoittaa kuusi apakia\nhypähtämään ilmaan. Ellemme pääse läpi, niin ei vika ole meidän, mutta\nälkää unhottako laskea laukauksia.\"\n\n\"Kuusi minulle ja kuusi sinulle, se on kaksitoista, tasan tusina. Sen\nperästä voimme kuolla vuorostamme, jos niin pitää tapahtua.\"\n\nPäivä kului sitä tehden kuin piiritetyt ajatuksilla, jotka vaihtelivat\nlevottomuuden ja toivon välillä, katselivat taivasta.\n\nEpäilemättä ei tuo polttava aurinko ennustanut mitään mieluista. Sillä\nvälin kokoontui utua, joka pimitti taivaan rannan. Se herätti toiveita,\nettä myrskyinen ja pimeä yö oli tulossa.\n\nIltapäivän kuluessa yhtyivät pilvet äkkiä ja purkivat sisältönsä vuoren\nyli oikeana veden tulvana, joka sammutti hiilet niissä uuneissa, joiden\nympärillä oltiin työssä.\n\nSademyrsky meni kumminkin nopeasti ohitse ja taivas siinti jälleen\nalituisessa kirkkaudessaan.\n\nKun aurinko laskikse taivaanrannan taakse nuolen nopeudella, tulivat\neteläisen taivaan tähtisikeröt näkyviin toinen toisensa perästä ja\nvaikka yö oli ilman kuutamoa, salli näitten yöllisten valojen loiste\npiiritettyjen eroittaa indiaanein vahtimiehet, jotka seisoivat\nliikkumattomina tavallisilla paikoillaan ja punoutuivat ikäänkuin\nelävänä köytenä solan pohjan ja Zopiloten leirin välille.\n\nPiiritettyjen asemassa ei neljänkolmatta tunnin viivytyksellä ollut\nmitään merkitystä, mutta heidän levottomuutensa ei sallinut mitään\nvitkailua. Ellei vapautustyötä pantaisi alkuun sinä yönä, oli se heidän\nsilmissään rauennut turhiin. Päätös, joka heidät tuomitsi, oli\njulistettu. Miksipä juuri ensi yö tulisi lempeämmäksi ja\nsuosiollisemmaksi -- se tietää pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi?\n\nSiitä huolimatta olivat kaikki jalkeilla. Muutamista merkeistä päätti\ngambusino ilman muuttuneen. Tämä sadekuuro oli kastellut maan läpeensä\nmäräksi ja tarvittiin ainoastaan tavallinen yökylmä, että kosteus\nvaikuttaisi tiheän sumun. Taivaan ulkomuoto ei siis tarvinnut herättää\nepätoivoa.\n\nJärvi, jonka pinta aina keskiyöhön saakka oli ollut jokseenkin levoton,\ntuli nyt tyveneksi kuin öljykerros ja höyryjä kohosi siitä hiljakseen,\nikäänkuin savu nousee tulivuoren aukosta, jonka pohja on\njäähtymäisillään.\n\nVähitellen laajeni usvahuntu, siirtyi rantareunojen yli toiselle puolen,\nlevisi yli aavikon, peitti vihdoin punaihoisten leirin, hiipi ylös\nvuoren sivuja myöten ja ulottui vuori-ylängölle saakka, jossa\nmeksikolaiset valvoivat kivisen rintavarustuksensa takana.\n\nKaikki olivat siellä, miehet, vaimot ja lapset odottamassa tuota\njuhlallista hetkeä, sumun kahleissa ja voitiinpa melkein sanoa:\nhiljaisuuden.\n\nDon Estevan pyysi Benito Anguazin ja Jacopo Barralin tulemaan\nlähemmäksi, jonka perästä hän otti kumpaisenkin miehen kädet omiinsa.\n\n\"Lähdön hetki on tullut,\" sanoi hän, \"ja mahdotonta on ajatella\nsopivampaa tilaisuutta. Sellaisena yönä kuin tämä, näyttää kyllä\nmahdolliselta päästä leirin ohitse. Varjelkoon ja johtakoon teitä\nJumala, ystäväni.\"\n\nMolemmat miehet sanoivat ainoastaan jäähyväisensä ja vaihdettuaan\nmuutamia kädenlyöntiä taajassa ihmislaumassa ympärillään, selittivät he\nolevansa valmiit astumaan veden uurtamaan.\n\nKumpainenkin kantoi hartioillaan evässäkin ja suuren viinalla sekoitetun\nvesileilin, vyössä revolveri ja machete. He eivät olleet tahtoneet muita\naseita, koska heidän piti saada liikkua vapaasti.\n\nIlman äänen hiiskausta he kiipesivät yli rintavarustuksen ja pujahtivat\nsumuun. Piiritetyt koettelivat seurata heitä silmillään, ja ellei don\nEstevan olisi käskenyt ankarinta hiljaisuutta, olisi heitä seurannut\nmeluavia onnentoivotuksia.\n\nEi mikään häirinnyt hiljaisuutta tässä sumuisessa yössä.\n\nAnguaz ja Barral kulkivat niin varovasti, etteivät saaneet jalkojensa\nalla pienintäkään kiveä liikahtamaan.\n\nVankeutensa aikana vuorella olivat piiritetyt eläneet monta hiljaista\nyötä, mutta tähän saakka ei vielä yhtäkään näin juhlallista.\n\nNeljännestunnin olivat jo Anguaz ja Barral olleet poissa.\n\nMikä onni ja mikä toivo jos aamulla auringon noustessa ei olisi\nkuulunutkaan vuoren juurelta vielä avunhuutoa tai vähintäkään tuskan\nkirkunaa.\n\nDon Estevan, käsi Robert Tresillianin kädessä ja sydän kuohuvien\ntunteitten täyttämänä, ehkäpä toivonkin, lausui matalalla äänellä\nmuutamia kiitollisuuden sanoja niille, jotka nyt luuli olevan\npelastuneina ja eheinä ulkona aavikon yksinäisyydessä.\n\nPedro Vicente, joka ojensi eteenpäin puolet ruumistaan rintavarustuksen\nulkopuolelle, tahtoi ikäänkuin lukea halki utuisen usvan.\n\nVähitellen ja sen mukaan kuin aika kului, helpottui tuskan kauhea paino.\nKullankaivajat hengittivät vapaammasti. Jo olivat he näkevinänsä Arispen\npuolella kaksi miestä, jotka kohta astuisivat jälleen heidän silmiensä\neteen, eversti Requennesin lansieerien seurassa -- kun melu, alassa\nkumeana, äkkiä kaikui tasangolta ylös vuorelle. Kohta seurasi huutoja,\nuudistuneita pyssynlaukauksia, sen perästä hurjaa kiljuntaa, johon\nsekoittui hevosien hirnuntaa ja villien kurkkuääniä. He olettivat, että\ntässä oli olemassa päällekarkaus ja he kokosivat koko laumansa\nvesikuurnan aukolle.\n\nKeskellä tätä hirmuista melua kuuluivat revolverien äkilliset ja nopeat\nlaukaukset melkein keskeytymättömässä jonossa. Gambusino voi ne\ntarkoilleen lukea.\n\nEi ollut mitään aihetta epäilyyn. Benito Anguaz ja Jacopo Barral olivat\näkkiarvaamatta tavoitetut ja puolustivat nyt itseänsä urhojen\nsitkeydellä.\n\nVuoren juurella hyökkäsi joukko kojoteeroja näitä urhoja vastaan, eikä\nmitään, oi, ei mitään voitu tehdä heidän edukseen!\n\nPiiritetyt eivät koskaan ennen niin hyvin olleet havainneet asemansa\nkauheutta. Villien raivoisa kiljunta kajahteli heidän korvissansa kuin\nhautajaiskellot ja kamaluuden täytteeksi kuulivat he yhä pitemmän matkan\npäästä toveriparkojensa jäähyväiset.\n\nItsessään muuten vähemmin tuntehikas gambusino ei voinut pidättää\nvihastuksen huutoa:\n\n\"Nuo kirotut konnat! He näkevät pimeässäkin kuin tiikerikissat ja\nhurjinta hulluutta olisi uudistaa koetusta samanlaisten olojen\nvallitessa.\"\n\nAikaan saamansa hankkeen huono menestys masensi hänen mielensä kokonaan.\n\nEhdotuksen ja sen täytäntöön panemisen välillä oli neljäkolmatta tuntia\nkulunut ja nyt ei ollut siitä muuta jälellä kuin oloihin tyytyminen.\n\nKaikki koettivat nukkua vuorella, väsymyksen tai oikeammin\nmielenliikutuksen rääkkääminä, mutta näytelmä, joka päivän koittaessa\ntarjoutui piiritettyjen silmien eteen, herätti uuteen eloon raivon\nheidän sydämmessään.\n\nSamalle paikalle, jossa apakit olivat toimittaneet kuolemantanssinsa\nKalkkalokäärmeen ruumiin ympärillä, pystyttivät kojoteerot nyt\nmarttiirapaalun.\n\nKohta sitoivat he siihen miehen, jossa kullankaivajat tunsivat Benito\nAnguazin.\n\nHe olivat raastaneet onnettoman päältä vaatteet ja hänen rinnallensa\nleimanneet tuon hirmuisen kuolon kallon, heimonsa leimasimen, kahden\nristiin asetetun sääriluun väliin.\n\nKalvoimista pään ylitse sidotuin käsin, yhteen köytetyin jaloin ja verta\nvuotavin sivuin käänsi muulinajaja kasvonsa vuorta kohden, ikäänkuin\nsieltä olisi odottanut apua ja pelastusta.\n\nNyt siirtyivät villit tuonnemmaksi; toinen toisensa perästä ottivat he\nampumataulukseen vangin rinnan ja jatkoivat ampumistaan, kunnes rinta\noli aivan lävistetty ja pääkallo kadonnut veriaukkoon.\n\nKuolema oli jo aikoja sitte tullut poloiselle muulinajajalle\npelastajaksi, mutta nuo pedot ampuivat vaan alituiseen, verestä ja\nraivosta juovuksissa.\n\nJa sitte, uudistaaksensa murhenäytelmää kiihtyneellä raivolla,\nripustivat he Jacopo Barralin tämän toverin ruumiin päälle ja alkoivat\nuudelleen ampumaharjoituksiansa samalla taidolla ja samalla ulvomisella.\nSen perästä kaksi heistä skalpeerasi uhrit ja huiskutellen verisiä\npääkallonahkoja ilmassa, lähenivät he vuorta niin paljon kuin uskalsivat\nsekä heiluttivat noita hirveitä voitonmerkkiään voimattomien\nkullankaivajain silmäin alla.\n\nVähää ennen auringon laskua saivat piiritetyt jonkun lohdutuksen.\nAnguaz ja Barral olivat pitäneet sanansa. Ei yksikään heidän\nrevolveriluodistansa ollut turhaan hukattu ja vieläpä olivat heidän\nmachetensakin tulleet käytäntöön. Indiaanit saivat viettää\n_viidentoista_ heikäläisen hautausjuhlaa. Molemmankin uhrin henki oli\nkalliisti lunastettu.\n\nTämän komean kuolinjuhlan näkeminen teki kumpaisenkin uroon kuoleman\nkaksinkerroin surulliseksi.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nVallan kummallinen hyppäys.\n\n\nKaiken aikaa vallitsi kauhu vuoren lakeudella.\n\nTuo melkein tuokiollinen vaihdos toivosta epätoivoon masensi\nvoimakkaimmatkin. Nythän ei voinut mitään tehdä -- sitä sanoivat he yhä\nuudelleen toisilleen. Ja loppupäätöksenä kaikelle tälle: nälänhätä ja\nkuolema -- Barralin ja Anguazin kuolema!\n\nDon Estevan ymmärsi, että nämä häilyväiset ja rohkeutta masentavat\najatukset, jotka hän pelkäsi tarttuvan yhä laajemmalle, olivat\nhajoitettavat.\n\nJos kohta Benito Anguazin ja Jacopo Barralin martiirakuolema olikin\nnäiden muistolle kunniakas, niin herätti se kumminkin synkkiä ajatuksia\nja juuri tätä ajatussuuntaa piti kaiken mokomin vastustaa.\n\nEhdottaa uutta pakoyritystä olisi ollut turhaa. Muuten olisivatkin\nkojoteerot nyt varuillansa, eivätkä laiminlöisi enentää vartioimisen\nhuolellisuutta. Siinä suhteessa oli nyt toivo turha. Moista ei saanut\nenää ajatellakaan.\n\nMutta sen ihmisen, joka on hukkumaisillaan, kuolema varmana silmiensä\nedessä, on taisteleminen loppuun saakka, vaikka hän olisikin keskellä\nvaltamerta.\n\nVihdoinkin oli don Estevan keksinyt tuuman, joka oli teroitettava\nalakuloisien kullankaivajien mieliin.\n\nEsimerkki, jonka Anguaz ja Barral olivat antaneet, nuo miehet, joita\napakit eivät olleet valtaansa saaneet ennenkuin viisitoista heidän\nmiehiään oli kaatunut -- eikö se ollut loistava esimerkki?\n\nKaatua, mutta vihollisten ruumiskasoille -- se olisi äärimmäinen keino,\njota ei kukaan voinut heiltä riistää.\n\nTässä suhteessa gambusino auttoi päällikköä tarmollansa, joka toisetkin\nvei muassaan.\n\n\"Sennor,\" sanoi hän tälle mainittuaan miten majapaikalla kilvoin\nkuvaeltiin äsken tapahtuneita kauhuja, \"meillä on ainoastaan yksi\ntehtävä: suoraan ilmoittaa väellemme, ettei kukaan heistä joudu\nalttiiksi näin kauhealle kuolemalle.\"\n\n\"Ja mitä te tekisitte, Pedro, vakuuttaaksenne heitä siitä?\"\n\n\"Mitäkö minä tekisin? Kutsuisin heidät mitä pikemmin kokoon ja\njulistaisin, että me, kun hetki on tullut, keksimme keinon kuolla kaikki\nyhdessä jättämättä ainoatakaan päätä indiaanilaisten verikoirain\nskalpeerausveitsille.\"\n\nDon Estevan katseli gambusinoa hämmästyneenä. Mitähän tällä oli\nmielessä?\n\n\"Minä en ole niin hullu kuin näytte uskovan, sennor. Laiva ei koskaan\njoudu vihollisen mielivallan alaiseksi niin kauvan kuin ruutia löytyy\nsäiliössä. Kun kaikki toivo on lopussa, käskee katteini sytyttämään\nluntun ja räjähdyttämään laivan ilmaan.\"\n\n\"Mutta emmehän ole missään laivassa?\"\n\n\"Sama se. Ruutia ei tule puuttumaan. Jos viimeisessä tuokiossa emme\nvielä ole keksineet uutta keinoa lähettääksemme sanansaattajaa Arispeen,\nei mikään ole helpompaa kuin valmistaa ruutimiina uurteen\nrintavarustuksen alle ja vuoritasangon suulle. Kun alue kerran on saatu\nmuokatuksi, ei ole muuta kun sinne viekoitella vihollinen. Se voipi\ntapahtua hyökkäyksen kautta, jonka ainoa tarkoitus olisi antaa heidän\nahdistaa askel askeleelta ylöspäin uurrosta myöten, jonne vetäytyisimme\ntakaisin. Kun apakit näin olisivat ehtineet ylös lakeudelle,\nräjähdyttäisimme heidät ilmaan itsemme kanssa. Meidän täytyy mihin\nhintaan hyvänsä saada kumppaliparkojemme kuoleman kamppauksen\nvaikutuksen häviämään.\"\n\nTämä gambusinon kuvaama kuoleman mahdollisuus ja samalla vihollisen\nhautaamisen mahdollisuus juuri siinä hetkessä kuin tämä voittoa odotti,\nkohotti jälleen rohkeuden masentuneissa.\n\nNautittiin yhä enemmän siitä mielikuvituksesta, että naisten ja lasten\nhenkiä ei kauvemmin annettaisi alttiiksi raakalaisille, ja että he, kun\nviimeinen hetki oli lyönyt, menisivät käsikkäin toiseen maailmaan,\nvuoteena kojoteerojen ruumiita.\n\nEteensä katsovana miehenä piti don Estevan parhaana, että tämä\nsuosiollinen mieliala tulisi oitis käytetyksi heidän hyödykseen ja\nselitti, että asema ei suinkaan vielä ollut toivoton, että vuoren varat\neivät kenties olleet niinkään tyhjennetyt, kuin luultiin, sekä että jos\nmentäisiin yleiselle huutoajolle, varmaankin löytyisi riistaa ja siis\nvoitettaisiin aikaa jatkamaan vastustusta.\n\nTämä metsästys määrättiin seuraavaksi päiväksi auringon noustua.\n\nVarmuus, ettei heidän ollut pakko joutua kojoteerojen raivon esineiksi,\noli jälleen tuottanut jonkunlaista iloisuutta piiritettyjen joukkoon.\nTotutaan ajatukseen, että on kuoltava, niinkuin totutaan mihin muuhun\najatukseen tahansa, ja kun ajatus kerran on vakaantunut, koettaa ihminen\nluopua sitä mielessään hautomasta.\n\nSeuraavana aamuna päivän koittaessa lähdettiin matkaan, paitsi ne\nmiehet, joiden tuli vartioida solaa, ja metsästys alkoi.\n\nNiinkuin don Estevan oli ennustanut, ei se ollut turhaa. Tapettiin\nriistaa osaksi huonomakuistakin lajia, vieläpä susia ja kojootejakin,\nmutta ei saanutkaan enää olla herkuttelija.\n\nLähellä puolta päivää, kun don Estevan, molemmat Tresillianit, insinööri\nja gambusino astuivat etunenässä, kuului äkkiä outo ääni metsässä ja\nnähtiin komea karnero rientävän ohitse suurimmalla nopeudella.\n\nMikä onni, jos olisi mahdollista tappaa se! Se oli epäilemättä viimeinen\notus sitä parvea, jonka Pedro Vicente ja Henry Tresillian olivat\nkohdanneet piirityksen alussa ja joka päivä päivältä oli tullut yhä\ntärkeämmäksi ruuan lisäksi piiritetyille.\n\nKaikissa tapauksissa oli se oikein vallaton vasikka, nuori ja uljas\noinas oivallisilla jäntereillä ja pitkillä, taaksepäin kaarevilla\nsarvilla. Se ei voinut päästä metsästäjien kynsistä, sillä se juoksi\nsuoraa tietä harjanteen äärimmäistä reunaa kohden sille puolelle, joka\noli poispäin indiaanein leiristä -- niin sanoaksemme kohti avaruutta.\nSinne kerran tultuansa oli se varmaan saavutettavana kiertämällä.\n\nMetsästäjillä, joita palava halu kiihoitti päästäkseen tämän saaliin\nherroiksi, ei ollut edes malttia odottaa. Puoli tusinaa laukauksia\nkajahti, mutta sattumatta karneroon, joka, kun oli ehtinyt vuoren\njyrkänteelle, äkkiä seisahtui polvistetuin jaloin ja pää kyyristyneenä\njyrkänteen yli.\n\nTuossa paikassa hypähti se ilmaan etujalat kaksin kerroin ja katosi\nmetsästäjien hämmästyneitten katseitten edestä.\n\nMikä hyppäys!\n\nVarmaankin oli eläin epätoivossaan tietämättänsä heittäytynyt rotkoon ja\nmakasi nyt tietenkin kallion juurella hengetönnä, musertuneena ja rikki\nrevittynä särkynein säärin ja värisevin lihoin.\n\nKummallisella uteliaisuuden tunteella ja pettyneellä toiveella\nlähestyivät metsästäjät vuoren reunaa.\n\nGambusino hyökkäsi etunenässä niin nopeasti kuin kintut kannattivat.\n\nOmasta puolestaan näki hän tässä sattumassa ongelman, joka oli\nratkaistava. Karneron levähtäminen rotkon äärimmäisellä reunalla antoi\nhänelle kaikenlaista ajatuksen aihetta. Ennenkuin eläin oli syössyt\nalas, oli se mietiskellyt. Aivan varmaan oli se toiminut miettimällä.\nEpätoivoinen eläin voi säikähdyksen valtaamana heittäytyä rotkoon, mutta\npysähtymättä, ottamatta aikaa miettiäkseen _mihin_ se syöksyy. Mutta\nkarnero oli epäillyt, huolimatta niistä luodeista, jotka vinkuivat sen\nkorvissa, ja se oli tehnyt hyppäyksensä ikäänkuin laskettuansa korkeuden\nja hyppäysmatkan.\n\nKun gambusino oli tullut vuoren reunalle, laskeutui hän vatsallensa ja\ntirkisteli alas. Metsästäjät seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kallioilla,\njotka pistivät ulos vuoren seinästä, ei näkynyt mitään. Tuolla\nalhaallakaan ei löytynyt mitään, ellei karnero mahdollisesti ollut\npehkojen peitteessä. Mutta ei! Olisihan ainakin näkynyt veripilkkuja\nkivillä.\n\nPedro, joka antoi katseensa kiitää yli aavikon, ei voinut pidättää\nhuudahdusta. Hän nousi yhdellä harppauksella pystyyn ja ojensi\nkäsivartensa taivaan rantaa kohden. Kaikki seurasivat hänen liikettänsä\nja näkivät karneron, joka pakeni etäällä, nopeana kuin nuoli.\n\nMitä tuo tiesi?\n\nOliko mahdollista, että eläin lihasta ja luusta voi harpata tuolla\ntavalla sellaisen putoamisen perästä, -- viiden sadan jalan hyppäyksen\nperästä.\n\nGambusinon kasvot säteilivät. Aate oli sukeltanut esille hänen\naivoissansa, jotka alituisesti etsivät pelastuksen keinoja.\n\nMutta kun hän ajatteli, että uusi erehtyminen voisi tulla\nparantumattomaksi pahaksi, antoi hän hämmästyneitten seuralaistensa\npoistua eli oikeammin oli näitä saattavinansa. Mutta niin pian kuin\nluuli voivansa kääntyä takaisin muitten näkemättä, lähestyi hän reunaa,\ntutki suuremmalla tarkkuudella vuoren seinää, mittasi kallion reunan sen\nkoko korkeudelle ja laajuudelle, laskeutui alas ja tutki pienemmätkin\nepätasaiset kohdat, vieläpä rosotkin kallioissa. Tämän tarkan ja\npitkällisen tutkiskelun perästä palasi hän majapaikkaan päin, ilo\nkatseessaan ja mutisi:\n\n\"Kuulkaapas! Me emme ole ehkä niinkään auttamattomasti hukassa!\"\n\nHän oli nyt päässyt selville karneron hyppäyksestä.\n\nKun hän saapui majapaikalle, oli jo yö alkanut ja hän hämmästyi\nsuuresti, kun don Estevanin teltan ulkopuolella kuuli erittäin vilkkaan\najatusten vaihdon sisältä.\n\nGambusino astui sisään ja häntä kehoitettiin tavan mukaan ottamaan osaa\nneuvotteluun.\n\nSilloin juuri Henry Tresillian puhui ja selitti, että tämä toimettomuus\noli kuolemata kamalampi, erittäinkin kun johdatti mieleensä noita kahta\nkumppalia, jotka ennenkuin sortuivat, tappoivat viisitoista vastustajaa.\n\nPedro Vicenten tulo teki keskustelun raskaammaksi. Kaikki tiesivät, että\nhän oli sellaisien yrityksien ankara vastustaja.\n\nHän asetti pyssynsä nurkkaan, asettui tavalliselle paikallensa, kuunteli\ntavallisella kunnioituksella don Estevanin selitystä ja virkkoi, kun\nhäntä pyydettiin lausumaan ajatuksensa:\n\n\"Kaikki tuo on hyvää, sennores, mutta minä luulen tätä nykyä voivani\ntarjota jotain parempaa.\"\n\n\"Selittäkää!\" huudettiin. \"Mitä uutta teillä on ilmoitettavana?\"\n\nGambusino vastasi aivan yksinkertaisesti:\n\n\"_Ehkäpä pelastusta_.\"\n\n\"Voitteko ehkä tehdä ihmeitä, sennor gambusino. Kuulkaa, lausukaa siis\nmitä on sydämmellä,\" sanoi insinööri.\n\n\"Keino on niin yksinkertainen,\" vastasi Pedro Vicente, \"etten käsitä\nmiten olemme voineet olla ajattelematta tätä ennen. Koska nuo roistot\nkieltävät meitä lähettämästä sanansaattajaa Arispeen suuren portin\nkautta, niin täytyy hänen lähteä matkalle vuoren vastakkaiselta\npuolelta.\"\n\nLäsnäolijat luulivat, että Pedro Vicente houraili.\n\n\"Ystäväni,\" sanoi don Estevan, \"te ette muista, että sieltä on\nviidensadan jalan hyppäys.\"\n\n\"Te ehdotatte, että meidän tulee tehdä samalla tavalla kuin karneron,\"\nvirkkoi monta ääntä yhtä haavaa.\n\n\"Aivan niin,\" vastasi Pedro. \"Tehdä samalla tavalla kuin karnero teki,\nse on ainoa keino.\"\n\nJa hän lisäsi:\n\n\"Jos tahdotte tehdä minulle seuraa, sennores, huomisaamuna päivän\nvaletessa, niin tahdon lähemmin selittää mitä olen tuuminut tehdä ja te\nsaatte nähdä että jos minun ehdotukseni onkin täynnänsä vaikeuksia, on\nse kumminkin mahdollinen, jos meissä on vähääkään taitoa ja tarmoa.\nMuuten mielin sanoa, että itse tällä kertaa uskallan yrityksen. Kaikki\nminkä pyydän teiltä, herra insinööri, on viisisataa jalkaa köyttä, jos\nvoitte sen minulle hankkia.\"\n\nInsinööri selitti, että hänellä ainakin oli neljäsataa. Puuttui siis\nvielä sata jalkaa, mutta mitenkä ne sitte hankittaisiin?\n\nEhdotettiin, että sidottaisiin toisiinsa muutamia suopunkia, mutta ei\nsekään pitkälle riittäisi. Joku tuumaili, että piti leikata liuskoiksi\ntelttakangas ja punoa liuskat köysiksi. Ehkä sillä tavalla saataisiin\nmitä tarvis vaati? Kaikessa tapauksessa täytyi koettaa.\n\nSillä välin kuin jokainen näin esitti ajatuksensa, antoi gambusino\nmerkin, että hänellä oli jotakin sanottavaa.\n\n\"Teette itsellenne turhaa vaivaa. Aineksia köyden punontaan ei puutu,\nemmekä tarvitse muuta kuin kumartua maahan poimiaksemme niitä.\"\n\n\"Mitä sitte? Mistä aiotte valmistaa köysiä?\" huusivat kaikki.\n\n\"Juuri näistä,\" vastasi gambusino, potkaisten syrjään muutamia kuivia\nlehtiä, joitten päällä hän istui.\n\nNe olivat metskalin lehtiä, joitten kuituvista, niinkuin hampunkin, voi\nvalmistaa mitä vahvinta köysitavaraa.\n\nTämä puu, joka jo oli antanut meksikolaisille monta ateriaa, voi siis\nsen lisäksi valmistaa heille mahdollisuuden tuottamaan pelastajia\nArispesta. Ja vuorella löytyi niin monta puuta, ettei tarvinnut puutosta\npeljätä.\n\nJos kiivaasti käytiin työhön käsiksi, voitiin se saada valmiiksi\nseuraavan päivän ehtooseen, ja suostuttiin, että sillä ajalla kuin\nleiripaikassa punottiin köysiä, piti don Estevanin ja hänen ystävänsä\naamun valetessa seurata gambusinoa, joka pakopaikalla itsellään aikoi\nheille selittää miten aikoi paeta.\n\nVarhain aamulla olivat kaikki työssä. Naiset poimivat metskalin lehtiä,\njotka olivat varisseet muutamia päiviä sitte. Tuoreita ei sovi heti\nkäyttää. Jokainen leiripaikkaan jäänyt sai osansa tässä kummallisessa\nköyden punonnassa ja muuten hitaammatkin tekivät työtä halulla ja\nilolla, sillä toivo oli palannut ja samalla myöskin rohkeus.\n\nSillä välin kuin jokainen teki parastansa, tarkastivat don Estevan,\nmolemman Tresillianin, insinöörin ja gambusinon kanssa sitä vuoren\nkuvetta, joka edellisenä päivänä oli vetänyt puoleensa Pedro Vicenten\nhuomion karneron syöksähdyksen kautta.\n\nEi puuttunut jännitystä mielissä, kun sinne askeleet ohjattiin.\n\nNyt niinkuin edellisessäkin epäonnistuneessa yrityksessä nähtiin\nhengessä apuarmeija, eversti Requennesin lansieerirykmentti.\n\nGambusino oli puhunut totta. Hän selitti selvään karneron hyppäyksen ja\nosoitti, että jos seurattaisiin älykkään eläimen esimerkkiä,\nlaskeutuminen alas, jos kohta vallan vaikeakin, ei kumminkaan olisi\nmahdoton ihmisellekään. Ojentaen itseänsä jyrkänteen yli sellaisen\nihmisen koko rohkeudella, joka toivoo ja jolla ei ole aikaa ajatella\npyörtyvänsä, tarkastelivat don Estevan ja hänen seuralaisensa\nvuoriseinän kaikki pienimmätkin erityiskohdat ja seurasivat Pedro\nVicenten huomautuksia. Tämä toimitti näyttelemistänsä ihmeteltävällä\nselvyydellä niinkuin mies, joka on varma asiastaan.\n\nToisesta pisteestä toiseen, alkaen noin kolmenkymmenen jalan päässä\nyläreunasta, oli tämä vuoren seinä jono pieniä ja hyvin kapeita kallion\nsärmiä, joitten pitäisi olla aivan näkymättömiä alangolta päin, mutta\njättäisivät tarpeeksi tilaa ihmiselle pysyäksensä pystyssä niitten\npäällä. Köyden avulla pitäisi voida laskeutua alas toiselta särmältä\ntoiselle. Viimeiseltä särmältä, noin sata viisikymmentä jalkaa ylempänä\nmaan pinnasta, laskeutui tuo paljas ja aivan sileä kallio hiukan\nviettämällä alas llanoon asti, ja tätä viettoa myöten oli kiihko-ajosta\npeljästynyt karnero hyvin hyvästi voinut soluttautua, ehkäpä pyöriäkin.\n\nTämän viimeisen matkan palasen korkeus ansaitsi epäilemättä tulla\nhuomioon otetuksi. Mutta solmunuoralla, joka oli hyvästi kiinnitetty ja\njota viimeisellä kallion särmällä pitivät kiinni ne kaksi miestä, jotka\nolivat auttaneet häntä sinne pääsemään, piti yksinäisen, taitavan ja\nkylmäverisen miehen hyvästi voida suoriutua. Kokonaisuudessaan oli\nlaskeutuminen tosin vaarallinen, -- mutta joka ei mitään uskalla, ei se\nmitään voitakaan!\n\nDon Estevan ja hänen seuralaisensa hämmästyivät nähdessään gambusinon\nerinomaisen älyn ottamaan opetusta pakenevasta eläimestä.\n\nKatseet hurmaantuneina ja taivaan rantaan uponneina ei siinä tuokiossa\nkukaan ajatellut tämän laskeutumisen vaikeuksia, laskeutumisen, jossa\noli viisisataa jalkaa alaspäin mentävä ja joka oli tehtävä, ennenkuin\nvoitiin lähteä marssimaan ulos aavikolle.\n\nHetken hurmauksessa olisi jokainen heistä tahtonut lähteä matkalle\nminuuttiakaan viipymättä, selvällä päivällä ja ajattelemattakaan\nindiaanein tutkivia silmäyksiä.\n\nKatsellessa aavikon avaruutta pysähtyi Pedron silmä mustaan, liikkuvaan\nesineeseen, jota osoitti seuralaisilleen ja joka näytti yhä kasvavan\nsuuruudessa sekä lähenevän vuorta.\n\nHenry Tresillian tunsi ensi silmän luonnilla Krusaderin.\n\n\"Se se on,\" hän huudahti. \"Eikö todellakin näytä siltä, kuin se\nsellaisina hetkinä kuin tämä vielä kerran mielisi sanoa: Sinä tiedät,\nettä jos minua tarvitset, niin olen täällä!\"\n\nHenry oli useammin kuin yhden kerran vaelluksillansa havainnut hevosensa\nsamoilla tienoilla ja siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että hänen\nKrusaderinsa tällä puolella varmaankin oli löytänyt rauhallisemman\nturvapaikan ja syöttömaan halunsa mukaisemman, sekä että se oli valinnut\nvarsinaisen pääkortteerinsa näissä seuduissa.\n\nHämmästymättä hän siis näki sen jälleen, mutta tämä seikka herätti\nhänessä nopean päätöksen.\n\n\"Tällä kertaa,\" sanoi hän, \"on arvanheitto tarpeeton, sillä nyt minä\nlähden matkalle. Nyt se koskee kaikkien etua.\"\n\nNämä odottamattomat sanat tuottivat tuokion ajaksi hämmästystä.\n\n\"Te,\" sanoi don Estevan, \"miksi juuri te, nuori ystäväni, ennemmin kuin\njokin muu, kuin Pedro Vicente, joka juuri äsken on vaatinut tämän\nkunnian itselleen.\"\n\n\"Sinä, lapseni?\" puhkesi sanoiksi Robert Tresillian.\n\n\"Juuri minä, sennor, juuri minä, isäni,\" sanoi rohkea nuorukainen, \"ja\nsiitä vakavasta syystä, ettei kenelläkään ole niin suuria toiveita\nonnistua. Niin pian kuin kerran olen tullut tuonne alas, tulee minulle\nheti Krusader avukseni annettuani merkin, jonka se kyllä tuntee. Kuten\ntiedätte, ei yksikään apakien villeistä hevosista voi tavoittaa\nKrusaderia, ja koska arvelette, sennor, että täytyy olla kaksi, jotka\nlähetetään Arispeen, niin onhan asia selvä. Ne kaksi ovat löydetyt:\nKrusader ja minä! Ellei mitkään mahdit yhdy liittoon meitä vastaan, niin\nei löydy ketään muita kuin me, jotka niin varmasti voivat ehtiä\nArispeen.\"\n\nLiikutettuna tästä rohkeasta puheesta astui gambusino nuoren miehen luo\nja puristi voimakkaasti hänen käsiänsä.\n\n\"Antakaa ainakin minun seurata teitä, Henry. Minä olen varma voivani\nviedä teidät suoraa tietä Arispeen, jota vastoin te...\"\n\nHenry Tresillian ei antanut hänelle aikaa jatkamiseen.\n\n\"Älkää olko levoton,\" hän sanoi, \"vaan antakaa minun toimia. Jos olisi\npakko matkustaa jalkaisin, en uskaltaisi kilpailla kanssanne, vaan\nlähtisimme mieluummin yhdessä. Mutta te tiedätte, että Krusader ei anna\nkenenkään muun ratsastaa selässänsä kuin minun.\"\n\n\"Vaan jos te ette tapaa sitä vuoren juurella?\"\n\n\"Minun _täytyy_ tavata se. Mutta jos minä vasten kaikkea arvelua en\ntapaisi sitä,\" sanoi Henry Tresillian, \"silloin, sennor Pedro, odotan\nminä teitä tuolla alhaalla ja silloin lähdemme matkalle yhdessä.\"\n\nVavistus, ikäänkuin sähkön synnyttämä, virtasi läpi kaikkien.\n\nJokainen tunnusti itsekseen, että nuori mies oli oikeassa. Voisiko\nKrusaderia parempata toveria löytää, jos mieli rientää Arispea kohti?\n\nRobert Tresillian, joka tunsi itsensä ylpeäksi pojastaan, sulki hänet\nsyliinsä. Mitä don Estevaniin tulee, niin myönsi tämä, että nuori mies\noli oikeassa, mutta ajatteli tytärtänsä Gertrudesta, jonka mieli\njoutuisi kauheasti kuohuksiin sellaisesta uutisesta.\n\nAinoastaan insinööri teki äänettömiä väitteitä mielessään. Hän mietti\nitsekseen, että oli ainoastaan kaitselmuksen sallimus, jollei niin\nvaikeassa yrityksessä köysi katkeaisi, hankautuisi poikki tai\nleikkautuisi melkein välttämättömästä hankautumisesta jotakin kallion\nsärmää vastaan. Mutta oliko hänellä edes oikeutta esittää epäilyksiänsä,\nkun hänellä ei ollut parempaakaan ehdotusta?\n\nSuostuttiin, että lähtö tapahtuisi jo samana yönä ja niin palattiin\nmajapaikalle.\n\nPieni joukkue oli tuskin ehtinyt sinne, ennenkuin eräs kullankaivaja\ntuli juosten hengästyneenä.\n\nHän kertoi, että kun hänen ja muutaman hänen toverinsa piti muuttaa\nerästä kivilohkaretta, joka makasi käytävän tiellä, mitä heidän oli\nkäsketty tasoittamaan vuoritasangon toisessa päässä, hän\nhämmästykseksensä oli nähnyt tämän lohkareen äkkiä vajoovan maan sisään\nja katoovan kauhealla pauhinalla -- ikäänkuin kokonaisena jonona\npamahduksia, jotka uudelleen kaikuivat syvyydestä.\n\nAlussa oli hän miltei peljästynyt, mutta kohta jälleen rohkaissut\nmieltänsä ja paljastanut aukon suun kumppalinsa ja muutamien\nkullankaivajien avulla, jotka oli sinne kutsunut.\n\nHe olivat sillä tavalla löytäneet suun maanalaiseen kaivoon, joka taisi\nolla hyvinkin syvä siitä ajasta päättäen, minkä sinne heitetyt kivet\ntarvitsivat ehtiäksensä pohjaan.\n\nKumppalinsa, jotka olivat jääneet tämän ammottavan aukon suulle, olivat\nlähettäneet hänet insinöörin luokse ilmoittamaan löytöä.\n\nLuola ei ole mitään tavatonta vuorissa. Mutta siinä mielen tilassa,\njossa meksikolaiset nyt olivat, kasvoivat pienimmätkin vähäpätöiset\nseikat niin suuriksi tapahtumiksi. Kaikissa tapauksissa piti\ntarkastettaman, miten asianlaita oli.\n\nInsinööri oli vilkkaalla uteliaisuudella kuunnellut työmiehensä\nkertomusta. Hän kokosi heti kaikki taitavimmat miehensä\nkullankaivajajoukkueessaan käskien heidän tuomaan mukanaan kaikkea mitä\ntarvittiin laskeutuessa alas kaivosaukkoon: köysiä, ketjuja, koria,\nlyhtyjä, sähkövalaistuskoneita y.m., joita oli saatu hinatuksi ylös\nlakeudelle, kun kojoteerot ilmestyivät, ja läksi väkinensä oitis\nlöytöpaikalle, missä heti pani toimeen kaikki temput, jotka olivat\ntarpeen laskeutuessa alas aukkoon.\n\nMuutamien metrien päähän aukon suusta antoi hän ajaa maahan paalun,\njonka ympärille kääritytti kaiken mitä löytyi kaabeleja ja ketjuja.\nKaabelin päähän antoi hän lujasti kiinnittää korin, johon mahtui, paitsi\nhäntä, neljä henkeä, sekä astui itse siihen työnjohtajan ja kolmen\ntyömiehen kanssa, jotka toivat mukanaan kaivoskuokkia ja rautakankia.\n\nLamput sytytettiin ja laskeuduttiin varovasti, ilman kiirettä ja mitään\nvastusta kohtaamatta.\n\n\"Kaivo\" oli syvä. Jokaiselta viidenkymmenen jalan matkalta merkitsi\ninsinööri nähtävällä tyytyväisyydellä syvyyden. Hetken kuluttua tavoitti\nkori pohjan.\n\nInsinööri ja hänen toverinsa olivat nyt jonkunlaisessa hyvin avarassa\nholvissa, muodoltansa pitkulaisessa, mutta kaikilta puolin lujien\nkallioseinien ympäröimänä. Ei mitään aukkoa! Ainakin luuli insinööri\nniin ensimmäisen tarkastuksensa perästä.\n\nHän antoi kumminkin käskyn tarkastaa seiniä rautakangilla ja teki itse\nsamoin kaivoskuokkansa hamarapuolella.\n\nÄkkiä säpsähti hän. Hänestä tuntui ikäänkuin rauta, tärähtäessään\nkalliota vastaan, antoi selvemmän äänen. Olikohan tuo erehdystä.\nInsinööri käski olemaan hiljaa. Kaikki rautakanget lakkasivat\njymähtelemästä seiniä vastaan. Insinööri yksin kalkutteli\nkaivoskuokallaan kalliota ja jokainen havaitsi todellakin, että lyönti\nkumahti pitkällisellä soinnulla. Koetta uudistettiin kolme kertaa\nperätysten samalla seurauksella. Ei voitu enää epäillä ontelo arvattiin\nlöytyvän tämän seinän takana.\n\nKalliota jyskytettiin kangilla, ensin hiljaa, sen perästä kestävällä\nsitkeydellä ja siinä määrin kuin sitä koverrettiin, tuli ääni yhä\nselvemmäksi.\n\nTyötä tehdessänsä insinööri mietiskeli. Hänen aivoissansa kiehui.\nAjatelkaas, jos se mitä hän aavisti, toteutuisi!\n\nÄkkiä hänen paljansa ei enää tavannutkaan seinää esteenä, vaan upposi\naukkoon ja vajosi sinne. Ainoastaan vaivalla hän veti sen takaisin. Ja\nasettaessaan kaivoslyhtynsä lähemmäksi, näki hän että kallio oli\nlävistetty.\n\nAukon laajentamisessa ei ollut mitään vaikeutta. Jokainen kävi työhön\nkiinni. Siinä määrässä kuin läpi tuli laajemmaksi, olivat he tuntevinaan\nraittiin ilman läheisyydessään ja vihdoinkin oli reikä niin suuri, että\nihminen voi mahtua läpi.\n\nInsinööri astui ensiksi sen sisään ja muut seurasivat perässä.\n\nOnteloa ulottui vaakasuoraan kallioseinän läpi. Ei ollut edessä mikään\nunelma -- raitis ilma virtasi sisällä. He tunsivat sen hikisillä\nkasvoillansa ja insinööri, joka kulki etunenässä, luuli vielä näkevänsä\nvalon kajastuksenkin.\n\nNäköala tuli vähitellen laajemmaksi, kohta näkyi leveämpi aukko\nkalliossa, ja kun insinööri oli ehtinyt siihen, ei hän voinut pidättää\nriemuhuutoa nähdessään aavikon koko rajoittamattomassa avaruudessaan.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nTaivaan ja maan välillä.\n\n\nGambusinon tuuma oli kummallisella tavalla tehty yksinkertaisemmaksi.\nKaivon ja ontelon löytö oli tasannut kaiken.\n\nVarsinainen laskeutuminen llanolle, joka nyt oli vähentynyt korkeintaan\nsataan viiteenkymmeneen jalkaan, ei nyt tosi teossa enää ollut\nvaarallinen. Nythän ei mitään ollut pelättävää Henryn suhteen, ellei\napakien huomio miten kuten ulottuisi sille puolen vuorta.\n\nKun nyt seuraava yö oli sellainen toivottu yö, joka ei ollut liian pimeä\neikä kokonansa selkeä, oli se todellakin edullinen pakoyritykselle.\nInsinööri, don Estevan, Robert Tresillian, hänen poikansa Henry,\ngambusino ja muutamia valituita kullankaivajia läksivät aukolle,\nlaskeutuivat kaivon pohjaan ja kulkivat ontelon äärimäiseen päähän,\njossa vapaa ilma tuli vastaan.\n\nVaikka kaikki meni mielen mukaan, oli mielen liikutus suuri.\n\nGambusino etsi hämärässä Henry Tresillianin käsiä ja puristi niitä niin\nvoimakkaasti kuin jaksoi.\n\n\"Sennor,\" sanoi hän, \"vielä on aikaa, antakaa minun lähteä, yö on\nsuotuisa ja jos teidän hevosenne ei vastaakaan minun huutooni, on\nminulla kumminkin niin monta tuntia yötä edessäni, että päivän tultua jo\nolen kaukana kojoteerojen näkyvistä.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset, sennor Vicente,\" vastasi nuorukainen, \"mutta ei\nkukaan muu kuin minä itse voi varmasti tavoittaa oivaa Krusaderiani\ntuolla alhaalla. Se ei vastaa kenellekään muille kuin minulle ja kun\npäivä leviää aavikon yli, olen minä hevoseni avulla ehtinyt paljoa\nkauvemmaksi matkalla Arispeen kuin jalkamies, jos kohta se mies olisikin\nte itse.\"\n\nGambusino huomasi nyt, että oli turha vaiva inttää vastaan.\n\nEron hetki oli tullut. Henry heittäytyi isänsä syliin ja sen perästä don\nEstevanin.\n\nHän ei tahtonut lausua Gertrudeen nimeä Tällä ratkaisevalla hetkellä ei\nmikään saanut masentaa hänen rohkeuttaan. Eikö kaikkien pelastus\nriippunut hänen kylmäverisyydestään ja kestäväisyydestään?\n\nSitten kun hyvästi oli tullut alas, ilmoittaisi hän varovaisella\nvihellyksellä niille, jotka seisoivat ontelon aukolla, että kaikki oli\nselvää, sekä että hänellä oli aavikon manner jalkainsa alla; _kaksi_\nvihellystä sitä vastoin tietäisi, että hän oli vaarassa sekä että heidän\nviipymättä piti hinata hänet ylös.\n\nLaskeutuminen alkoi. Suurimmalla varovaisuudella antoivat miehet köyden\nsolua; liian hitaasti kiihkeän nuoren miehen mielestä, liian nopeasti\nheidän, jotka tunsivat, että hän lähti ulos tuntemattomaan seutuun ja\nettä jokainen köyden lasku lähenti häntä vaaraan, ehkäpä kuolemaan.\n\nVihdoinkin koski Henry Tresillianin jalat mantereeseen.\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli kuunnella. Sen tähditetyn taivaan\nalla, joka levisi tämän osan yli Sonoran aavikkoa, oli hiljaisuus\njuhlallinen.\n\nHenry Tresillian antoi kuulua vihellyksen, joka osoitti, että\nlaskeutuminen oli lopussa, ja lähti sitte liikkeelle suoraa tietä sitä\nkohden, jossa oli nähnyt Krusaderin.\n\nNyt oli hänellä tarpeen saada käsiinsä hevonen, antaa tuon älykkään\neläimen tietää, että hän oli läheisyydessä ja etsi sitä\nyksinäisyydessään.\n\nKun hän kerran oli päässyt sen selkään, tekisi hän kierroksen\nvälttääkseen indiaanein leiriä ja katoaisi salaman tavoin Arispeen päin.\n\nHenryn näin poistuessa selitti insinööri, että hän, jos niin tarvittiin,\nvoisi valaista tasangon, jossa Henry vaelsi, kokonaisen peninkulman\nlaajuudelta.\n\nGambusino pani äkkiä kätensä hänen käsivarrellensa.\n\n\"Varokaa kaiken mokomin sitä. Tuo odottamaton valo voisi pikemmin\nilmaista kuin auttaa häntä nykyhetkenä. Älkäämme tehkö mitään, joka\nvoisi herättää apakien valppautta, ennenkuin Henry on niin kaukana,\netteivät nämä häntä voisi tavoittaa.\"\n\nKaikki nämä rohkeat miehet pidättivät hengitystään voidakseen paremmin\nkuunnella, mutta ei mitään ääntä tavoittanut heidän korvansa.\n\n\"Sennores,\" sanoi gambusino, \"tämä hiljaisuus todistaa, ettei don Henry\ntällä hetkellä ole missään vaarassa.\"\n\nVihellys, vieno kuin hengähdys, mutta Henryn omituisella tavalla\nvärähdytelty, tapasi juuri siinä tuokiossa heidän korviansa.\n\n\"Joko erehdyn suuresti,\" sanoi Pedro, \"tahi on nuori mies antanut merkin\nKrusaderille.\"\n\nLlanolla ohjasi Henry Tresillian askeleensa länteen. Pohjantähti oli\nhänen oppaansa.\n\nEhdittyään noin neljänsadan metrin päähän, oli nuori englantilainen\najatellut, että oli aika tiedon antoon Krusaderille, niinkuin tapansa\nennenkin oli ollut.\n\nJos hevonen hänen merkkiinsä ei vastaisi, oli suostuttu, että Henry\nTresillian kolmen turhan koetuksen perästä palaisi takaisin, tarttuisi\nsolmuilla varustettuun nuoraan ja pääsisi ylös vuoren onkaloon niitten\navulla, jotka häntä odottivat.\n\nMikä onni! Ensimmäisen merkin perästä kuului hänen korviinsa nopeasti\njuoksevan hevosen kavioitten kopse.\n\nKrusader oli kuullut ja tuntenut vihellyksen, sitä ei voinut epäillä.\n\nEi niin varovasti kuin ensi kerralla antoi Henry Tresillian kuulua uuden\nvihellyksen ja muutamien sekuntien perästä tunsi hän Krusaderin\nläähättävän hengityksen kasvojansa vastaan.\n\nRiemuun remahtaen tavattuansa jälleen herransa pani jalo eläin päänsä\nhänen olkapäällensä ja nuori mies, joka tuokioksi unhotti, että aika on\nkallis, tarttui eläimen päähän molemmin käsin ja suuteli sitä.\n\nKumpaisetkin tunsivat toisensa. Hevonen ja ratsastaja, molemmat varmoja\ntoisistansa, olivat valmiit. Henry pisti Krusaderin suuhun suitset,\njotka Pedro, varovasti kyllä, ynnä viltin oli antanut Henryn mukaan, kun\ntämä oli alkamassa laskeutumista. Yhdellä hyppäyksellä oli hän jalon\neläimensä selässä, joka lensi kuin nuoli eteenpäin. Kyyristyneenä\nKrusaderin kaulan ylitse tunsi Henry riemastuksella, miten se häntä\nkiidätteli hurjassa vauhdissa, Hänen paisunut rintansa hengitti ilmaa\nkeuhkojen täydeltä.\n\nHänen isänsä ja ystävänsä, jotka ojensivat ruumistansa ontelon reunan\nylitse, kuuntelivat alituiseen ja kyselivät aavikon vienoimpiakin ääniä,\nvieläpä sittenkin kun gambusino oli luopunut epäilemästä seikkailun\nmenestystä.\n\n\"Teidän poikanne on jo hevosen selässä, sennor,\" sanoi hän Robert\nTresillianille. \"Sen minä voisin vannoa. Kuulkaa, Krusader hirnui ja sen\nhirnuminen oli iloinen. Se on merkki siitä, että se on jälleen löytänyt\nherransa.\"\n\nRobert Tresillian, joka oli liian liikutettu käsittääksensä tätä,\nkoetteli vielä, vaikka turhaan, katseillansa tunkea läpi sen pilkko\npimeän, joka leveni llanon yli.\n\nTässä tuokiossa kuiskasi gambusino pari sanaa insinöörille.\n\nJa niin äkkiä kuin ruutiräjähdys, valaisi sähkövalovirta parin sekunnin\najan kokonaisen kolmikulman tasankoa.\n\nSopivampaa hetkeä ei olisi voinut valita.\n\nHenry näyttäytyi äkkiä isälle ja ystäville ikäänkuin tulen leimauksessa.\nKrusaderin selässä lensi hän matkalla Arispeen.\n\nSe valon säde, joka oli heitetty aavikon yli, kesti, niinkuin olemme\nsanoneet, ainoastaan pari sekuntia. Sen perästä oli kaikki taas pimeyden\npeitossa.\n\nJos indiaanit olisivatkin huomanneet jotain, niin ei heillä olisi ollut\naikaa ottamaan selvää siitä, kun valo heidän mielestään ei voinut olla\nmuuta kuin selittämätön luonnon ilmiö. Ja niinkuin muuten tiedämme, oli\nsähkövalo ohjattukin vuoren siltä puolelta, joka ei ollut heidän\nleiriinsä päin.\n\nMutta tämä säde oli ollut kylläksi rauhoittamaan ratsastajan isää ja\nystäviä.\n\n\"Pelastunut! Henry on pelastunut!\" sanoi gambusino. \"Tällä kertaa on\nhänellä kaikki valtit kädessään ja siispä meilläkin.\"\n\nSinä yönä ei nukuttu vuorella. Jokainen piiritetyistä rupesi tekemään\nkaikenmoisia arveluita.\n\nOli puolinainen varmuus vaan, pelastuisiko Henry Tresillian. Varmuus ei\nvielä ollut täydellinen.\n\nHän oli tosin lähtenyt -- saapuisiko myös yhtä onnellisesti Arispeen?\n\nNäitä kysymyksiä tehtiin vuorella sellaisella sitkeydellä näkemään\nkaiken synkkänä, joka on omituista epätoivon partaalla oleville\nihmisille.\n\nVankeuden tai pelastuksen mahdollisuudesta keskusteltiin myös\npäälliköiden kesken.\n\nDon Estevan tuli vasten tahtoansa hämilleen Gertrudeen kyynelistä.\nHenryn lähtö oli kokonaan tehnyt lopun tytön rohkeudesta.\n\nRobert Tresillian koetteli suurella vaivalla näyttää levolliselta, mutta\noli hirveimmän tuskan vallassa, vaikka ulkomuodoltaan näyttikin niin\nkylmältä.\n\nGambusino oli ainoa, joka piti selvän ihmisjärjen puolta.\n\n\"Sennores,\" sanoi hän, \"meillä on täysi syy toivoa enemmän kuin koskaan\nennen. Don Henry rientää Arispea kohden, hän ei tapaa tiellänsä niitä\nvillejä, jotka ovat ohjanneet matkansa Horcasitaalle. Siis ei hänellä\nole mitään pelkäämistä ihmisistä. Pelkäisikö nälkää tai janoa? Eikö\nhänellä ole ruokaa ja vettä viideksi päiväksi? Kuulkaa! Kun hän tulee\nArispeen, tapaa hän siellä eversti Requennesin. Seitsemän päivän perästä\non eversti oleva täällä rykmenttinsä kanssa. On siis vaan kahdentoista\npäivän kärsivällisyys tarpeen. Ja sitte,\" lisäsi hän asettaen sanansa\nenemmän Robert Tresillianille, \"emme ole kuulleet vähintäkään ääntä,\njoka voisi tehdä meidät levottomiksi, ja niinkuin tiedätte, eivät\nkojoteerot koskaan vangitse ulvomatta kauheata ulvontaansa. Minä\nvakuutan, että kaikki hyvät enteet ovat meidän puolellamme.\"\n\n\"Te uskotte siis, että Henry on pelastunut,\" mutisi Gertrudes.\n\n\"Sennorita,\" vastasi gambusino, \"minä en ainoastaan sitä usko, minä\nvoisin sen vannoa.\"\n\nIhmisiltä, joita kohtalo on koetellut, ei koskaan puutu vastaväitteitä.\nJos Henry pääsisikin tuoreena ja terveenä Arispeen, kuka voisi vastata\nhänen lähetyksensä menestymisestä?\n\nVoisihan eversti Requennes olla Arispesta poikessa. Niin, kuka voi niin\nvarmaan tietää, eikö hän, saatuaan vihiä indiaanein tuumista\nHorcasitasta vastaan, juuri nyt ollut retkellä ehkäistäkseen näiden\naikeita?\n\n\"Ja jos niinkin olisi,\" intti gambusino, joka ei koskaan jäänyt\nvastauksen velkaan, \"ei kaupunkia jätetä niinkään ilman varustusväkeä,\nkun se sijaitsee aavikon rajalla. Minä tiedän hyvin hyvästi, että\nArispessa meidän lähtiessämme puhuttiin Yakvis-indiaanein kapinasta\nGayamassa. Mitäs sitte? Jos kohta eversti Requennes on alkanutkin\nsotaretken heitä vastaan, niin onhan meillä Arispen asukkaat ja\n_peonit_ [karjanpaimenet] ympäristössä olevissa hasiendoissa [maatila].\nEnkö ole itse omilla korvillani kuullut sanottavan, että don Romero,\nsennora Villannevan veli, voi asettaa kolmesataa peonia ja puolustaa\nitseään hasiendassaan indiaanein mahdollisia hyökkäyksiä vastaan?\"\n\n\"Aivan oikein, sennor Vicente, mutta peonit eivät ole sotamiehiä.\"\n\n\"Mitä te sillä tarkoitatte?\" vastasi gambusino. \"Hyvä, otaksukaamme\npahinta, ja se olisi teidän kannaltanne katsoen, että eversti ja hänen\nzacatecaslansieerinsa olisivat poissa. Omasta puolestani minä pidän\nepäilemättömänä, että don Romero peoniensa etunenässä rientää ulos\naavikolle ja juuri silloin voimme mekin suorittaa jonkun tehtävän kun\nmeitä auttaa oivalliset ratsumiehet, jotka ovat vähintäin yhtä hyvissä\naseissa kuin apakitkin. Kun se hetki on tullut, minä vannon, saatte\nnähdä etten kieltäydy astumasta alas koettaakseni hävittää niin monta\nroistoa, kuin ruuti ja luodit vaan voivat yllättää.\"\n\nOli mahdotonta, ettei sellainen luottamus olisi rauhoittanut,\nerittäinkin kun se mies, joka sitä osoitti, tähän saakka oli näyttänyt\nniin paljon viisautta ja älyä.\n\nMutta siinä määrässä kuin aika kului, kadotti Pedro Vicenten rohkaisu\nvähitellen arvoaan. Toivottomuus palasi ja kietoi pauloihinsa ihmiset,\njoissa nälkä alkoi vähentää, ellei juuri rohkeutta, niin ainakin\nsitkeyttä ja siveellistä voimaa.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nEversti Requennes.\n\n\nAivan niinkuin gambusino oli olettanut, oli retkikunta yleisenä\npuheenaineena Arispessa, missä jo ruvettiin epäilyksiä lausumaan, kun ei\nmitään uutisia ollut siitä saapunut.\n\nMatkueen lähtö don Estevanin ja hänen kumppalinsa Robert Tresillianin\njohdannon alla oli herättänyt paljon myötätuntoisuutta, vieläpä\nlevottomuuttakin. Mutta kun Pedro Vicente oli mukana ja apuna, -- mies,\njonka horjumaton rohkeus ja syvät tiedot erä-aavikosta olivat kuuluksi\ntulleet koko maakunnassa, -- olivat suurimmatkin epäilijät\nrauhoittuneet.\n\nVihdoin rupesi tämä uutisen puute tuntumaan epäilyttävältä.\n\nDon Estevan oli varmuudella luvannut lähettää sanansaattajan niin pian\nkuin oli ehtinyt sille aarniolle, jonka olemassa olon gambusino yksin\ntunsi.\n\nUutisia oli odotettu kokonainen kuukausi, mutta niitä ei ollut saapunut.\nKuolon hiljaisuus vallitsi kullankaivajien kohtalossa.\n\nKuriirit ja ratsumiehet, joita eversti Requennes oli lähettänyt kolmen,\nneljän päivämatkan päähän Arispesta, mutta joille ei voitu jättää\ntietoja don Estevanin retkikunnan tuntemattomasta tarkoituksesta, olivat\ntoinen toisensa perästä tulleet takaisin ei ainoastaan ilman uutisia --\nhe eivät olleet edes saaneet vähintäkään vihiä siitä suunnasta, jolle\nkullankaivajat olivat lähteneet.\n\nLansieerien eversti tiesi, että indiaanilaisia ryövärijoukkoja oli\nliikkeellä Sonorassa. Hänen vakoilijansa olivat lähettäneet tietojakin,\nettä muutamia uudisasuntoja Horcasitas-virran seuduilla, muiden joukossa\nsuuri kylä Nakomori, oli hävitetty tai hävityksellä uhattu. Mutta hän\ntiesi myös, ettei saisi vaaranalaiseksi jättää päällikkyytensä alaiseksi\nuskottuja sotajoukkoja suojellakseen yksityisiä, seikkailijoitten\ntoimeenpanemia yrityksiä, seikkailijoitten, jotka omaksi edukseen\nsuuremmalla rohkeudella kuin viisaudella olivat uskaltaneet lähteä aivan\nintiaaniheimojen sydänmaihin saakka.\n\nDon Estevanin kokemus oli hänelle tunnettu ja gambusinon älyn terävyys\noli kauvan rauhoittanut häntä retkikunnan kohtalosta.\n\nMutta kun hänellä ainoastaan oli arveluita, ei uskaltanut omalla\nedesvastuullaan antaa komentoonsa uskotuille joukoille käskyä lähtemään\nmarssille ilman tiettyä tarkoitusta äärettömän suureen aavikkoon.\n\nTämän selitti hän eräänä aamuna don Juliano Romerolle, eräälle rikkaalle\nmaatilanomistajalle Arispen läheisyydestä, donna Villannevan omalle\nveljelle, joka levottomana siitä, ettei saanut mitään tietoja, oli\ntullut saamaan niitä varustusväen päälliköltä Arispessa.\n\n\"Ah! Tekö don Juliano!\" huudahti eversti Requennes, kun hänen\nadjutanttinsa ilmoitti ja kuljetti huoneeseen rikkaan maatilan\nomistajan. \"Vaikka teitä harvoin näkee Arispessa, sennor, en uskalla\nsanoa mikä onnen tähti on teidät tänne saattanut, sillä aavistan syyn\nteidän käyntiinne.\"\n\n\"Te olette arvanneet oikein, eversti,\" sanoi don Juliano, \"ja minä en\nsalaa, että ajatus lankoni kohtalosta on tehnyt minut suuressa määrin\nlevottomaksi. Joku onnettomuus on varmaankin tapahtunut. Minä itse en\nsiinä suhteessa epäile ensinkään ja joka päivä, joka kuluu, lisää minun\ntuskiani. Sanon teille kunniasanallani, että sinä päivänä, joka nyt on,\nennemmin tahtoisin kuulla jonkun pulmallisen asian, josta ainakin\nvoitaisiin selviytyä, kuin olla ainoastaan arvelujen varassa. Ja te\nitse, tiedättekö jotain? Puhukaa, minä pyydän teitä hartaasti!\"\n\n\"Minä en tiedä enempää kuin tekään,\" vastasi eversti Requennes. \"ja\ntänään alan minä olla toivoton. Jonkun aikaa olen jo ajatuksissani\nluetellut kaikkia niitä esteitä, jotka olisivat voineet kohdata\nEstevania ja hänen miehiänsä matkalla. Minä olen sanonut itselleni, että\nnälkä, jano, ehkäpä sairaus ovat voineet viivytellä heidän\nretkikuntaansa ja pakoittanut sitä poikkeamalla suunnaltansa etsimään\nvettä ja ruokavaroja. Mutta sellaisia vastuksia voitetaan sillä tarmolla\nja erä-aavikon perinpohjaisella tuntemisella, jonka Pedro Vicente omaa.\nTe olette mies, don Juliano! Suokaa minulle lupa sanoa, että pelkään\njotain, joka on vielä pahempaa kuin kaikki tämä.\"\n\n\"Mitä sitte?\"\n\n\"Indiaaneja!\"\n\n\"Indiaaneja!\" vastasi don Juliano. \"Niitä voipi tosin kohdata parvittain\nSonorassa, mutta ei ole syytä pelätä, että he uskaltaisivat hyökätä\nlukuisan ja hyvillä aseilla varustetun matkueen kimppuun.\"\n\n\"Siinä te erehdytte, ystäväni. Suuri kiihko vallitsee apakilaisheimojen\nkesken katteini Gil Perezin älyttömän ja julman väkivallan perästä ja\nindiaanit tulevat nyt suurilla sotajoukoilla, joilla ei ole muuta\ntarkoitusta kuin kosto. Minä en väitä, että don Estevan väkineen on\nlangennut näiden käsiin, mutta minä epäilen suoraan sanoen, että heitä\npiiritetään ja he ovat antautuneet tai tulevat antautumaan.\"\n\n\"Ajatteletteko todellakin, mitä sanotte, eversti?\" kysyi don Juliano\nlevottomampana kuin koskaan. \"Minun sisareni, minun sisarentyttäreni\nnoitten armottomien roistojen vallassa.\"\n\n\"Ehkäpä ei kaikki vielä ole kadotettua\", vastasi eversti Requennes.\n\"Minä tunnen Villannevan ja tiedän, että hän, jos hänen kimppuunsa\näkkiarvaamatta hyökätäänkin, ymmärtää puolustaa itseänsä. Jos kaikki\nvaan olisi minun vallassani, olisin jo monta päivää sitte lähtenyt\njoukkoineni erämaahan. Mutta minä ainoastaan kysyn, onko minulla\noikeutta paljastaa Arispea ja käyttää hallituksen sotajoukkoja\nviedäkseni apua pitkän matkan päähän yksityisten eduksi edes tietämättä\novatko ja missä nämä edut ovat vaarassa?\"\n\n\"Don Estevanin yrityksellä,\" väitti don Juliano vastaan, \"on hyvin suuri\nmerkitys ja se voipi tuottaa koko maalle suurta onnea. Eversti, te ette\ntarvitse jättää Arispea ilman puolustusta. Minun peonini, aseilla\nvarustettuina ja ratsain, asetan teidän käytettäväksenne. Kaikki\nvalmistukset ovat jo toimitetut ja voivat he jo olla täällä tänään.\"\n\n\"Kun annetaan lähtökäsky sotajoukolle, niin täytyy tietää _mihin_ heitä\nkäsketään,\" vastasi eversti. \"Ja juuri sitä minä en tiedä. Te\nmuistanette, että don Estevan itsekin, kun hän läksi matkalle, ei\nläheskään tuntenut sen paikan todellista asemaa, jonne gambusino aikoi\nhäntä johdattaa. Ei ollut tällekään helppoa antaa hänelle aivan tarkkoja\ntietoja; Sonoran kartta on vielä piirustamatta. Sonora on miltei ääretön\nja minä en ole saanut mitään tietää vakoilijoitteni kautta. Omasta\npuolestani en epäile, että don Estevan ja hänen väkensä ovat indiaanein\npiirittämiä. Mutta missä? Sanokaa se, sennor, ja minä annan heti\npaikalla käskyn satuloimaan hevoset, vaikken ensinkään tiedä,\nhyväksyisikö hallitus toimenpidettäni erittäinkin siinä tapauksessa,\nettä se ei onnistuisi.\"\n\nDon Juliano jäi muutamiksi hetkiksi ääneti ja nousi sen perästä\npäättävällä ryhdillä.\n\n\"Eversti,\" sanoi hän, \"minä ymmärrän teidän epäilyksenne. Te olette\nvastuunalainen hallitukselle niistä sotajoukoista, jotka ovat teidän\nkomentonne alaisia. Mutta minua eivät kauvemmin enää mitkään epäilykset\nvoi pidättää ja aamulla kun aurinko nousee, lähden minä liikkeelle\nväkineni, joka on hyvästi aseilla varustettua ja ratsain. Kaikkea muuta\nkärsin mieluummin kuin tätä epävarmuutta, joka minua vaivaa.\"\n\n\"Te olette oikeassa, don Juliano,\" sanoi eversti. \"Ja jos minä itse en\nvoikaan heittää koko rykmenttiäni tähän seikkailuun, niin on minun\noikeuteni vieläpä velvollisuutenikin lähettää pari, kolme eskatroonaa.\nCecilio,\" lisäsi hän kääntyen ordonnansiupseerinsa puoleen, \"tehkää\nhyvin ja sanokaa majori Garcialle, että minun nyt heti pitää puhutella\nhäntä.\"\n\nNuori upseeri meni, mutta tuli melkein tuokiossa takaisin.\n\nNyt juuri kuului eversti Requennesin asuntoon asti tavaton melu torilta.\n\n\"Huomatkaa,\" sanoi nuori upseeri, \"te odotitte sanansaattajaa, herra\neversti, ja minä luulen, että tuolla ulkona on sanansaattaja, jota\nväkijoukko tuopi tänne.\"\n\nEversti ja don Juliano syöksyivät ikkunaan.\n\nArispen suurella torilla lähestyi nuori ratsumies, kalpea, raukeilla\nkasvonpiirteillä, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun peittämänä.\n\nMutta ratsastaja, joka epäilemättä tunsi, että voimat olisivat lopussa\nniin pian kuin asettaisi jalkansa maahan, teki kädellänsä liikkeen sitä\ntaloa kohden, jossa Arispen kaupungin päällikkö asui.\n\nTehdäkseen tämän liikkeen selvemmäksi kohotti hän päätänsä.\n\nEversti tunsi hänet ja puristi kuumeentapaisesti don Julianon kättä.\n\n\"Taivaan tähden!\" huudahti hän. \"Ellen näe väärin, niin ratsastaja ei\nole kukaan muu kuin nuori Tresillian!\"\n\nSe oli todellakin hän, jonka viiden päivän ja viiden yön hurjan\nratsastuksen perästä oli onnistunut päästä Arispeen.\n\nNuoren miehen voimat olivat lopussa.\n\nNeljäkolmatta tuntia sitte oli hänen vesileilinsä tyhjentynyt ja hänen\nruokavaransa loppuneet eikä hän sen koommin ollut syönyt eikä juonut.\n\nKun hän havaitsi everstin, ei hän jaksanut muuta kuin ottaa esille\nkirjeen, jonka Estevan de Villanneva oli hänelle uskonut ja näyttää sen\nliikkeellä, joka ilmaisi enemmän kuin kaikki sanat.\n\nEversti, itse yhtä liikutettuna kuin don Juliano, avasi sylinsä häntä\nvastaan.\n\nMitä uutisia toi Henry mukanaan? Oliko matkue suotuisimmassa\nhyvinvoimisessa? Taikka oliko _hän_ ainoa elossa oleva täydellisen\ntappion perästä?\n\nHenry, jota väkijoukko yhä edelleenkin ympäröi, ehti talolle, hyppäsi\nalas hevosensa selästä ja heitti rahustimet lansieerin käsiin, jonka\neversti oli lähettänyt häntä vastaan.\n\n\"Voinko luottaa siihen, että hoidatte jaloa eläintäni?\" sanoi hän.\n\n\"Niinkuin itseenne, sennor,\" vastasi sotamies. \"Hevonen aina ennen\nratsastajaa, se on niinkuin olla pitää.\"\n\nHenry pisti lansieerin kouraan jotain, joka piti olla hänelle\nlisäkehoitukseksi ja astui taloon.\n\nEversti ja don Juliano riensivät häntä vastaan.\n\n\"Te tuotte mukananne epäilemättä huonoja uutisia,\" kysyi\nmaatilanomistaja.\n\n\"Ne ovat kaukana hyvistä,\" vastasi Henry. \"Mutta te saatte paremman\nselon asiasta, kun herra eversti lukee tämän don Estevanin kirjeen.\"\n\nEversti otti kirjeen, avasi sen nopeasti ja luki ääneen:\n\n      \"Rakas veli!\n\nJos Jumala sallii, että sinä kerran saat lukea näitä riviä, niin on hän\nmeille ollut armollinen. Me olemme mitä tukalimmassa asemassa, joka\npäivä päivältä tulee yhä huonommaksi: kaikkein julmimman\napakilaisheimon, kojoteerojen piirittäminä keskellä erämaata. Rohkea\nnuori mies, joka jättää sinulle tämän kirjeen, on kertova kaikki\nyksityiskohdat asemassamme, joka luonnollisesti vielä on pahentunut\nsillä aikaa, mikä on kulunut hänen lähtönsä perästä. Minä sanon\nainoastaan, että henkemme riippuu yksistään sinusta ja ettei meille,\nellet apuun lähde, mitään muuta jää jälelle kuin kuolema.\n\n      Estevan.\"\n\n\"Kaiken kautta, joka on minulle rakkahinta maailmassa, meidän täytyy\npelastaa heidät!\" lausui rajusti eversti. \"Kunhan vaan vielä olisi\naikaa. Nuori mies, oletteko valmis palvelemaan meitä oppaana?\"\n\nHän huomasi nyt, että sanansaattaja, vaivojen ja puutteiden väsyttämänä\nmelkein hengetönnä oli vaipunut alas tuolille riippuvin käsivarsin ja\npää leväten toista olkapäätä vasten.\n\nHän käski ordonansinsa niin pian kuin mahdollista valmistamaan\nravitsevan aterian sekä antoi nuorelle Tresillianille niellä muutamia\ntippoja konjakkia. Tämä virkistyi vähitellen.\n\n\"Antakaa anteeksi, sennor,\" sanoi eversti, \"mutta kauhea uutinen, jonka\ntoitte mukananne, saattoi meidät unhottamaan sen surkean tilan, jossa te\nitse olette. Minä pyydän, älkää sanoko sanaakaan ennenkuin olette\ntointunut täydellisesti.\"\n\nSiinä tuokiossa tuli palvelija, joka kantoi tarjottimella kylmää lihaa,\nhedelmiä ja pullon hyvää viiniä.\n\nHenry alkoi ahmia, mutta kun oli tyydyttänyt ensi nälkänsä, ajatteli\nhän, että tuolla kaukana vuorella mahtoi nälkä osoittautua vielä\nuhkaavampana ja taipumattomampana. Hän kääntyi eversti Requennesin\npuoleen ja lausui:\n\n\"Herra eversti, te olette lukeneet don Estevanin kirjeen. No niin, jos\ntahdotte pelastaa hänet ja ne, jotka ovat hänen seurassaan, kiiruhtaa\naika jo lähtemään matkaan. Suokaa anteeksi, että niin kauan olen ollut\nlausumatta näitä sanoja.\"\n\nEversti rauhoitti häntä sotilaallisella hyvänsävyisyydellä:\n\n\"Syökää nuori mies! Sillä aikaa voitte vähitellen antaa meidän tietää\nmitä tarvitsemme. Muuten on minun ryhdyttävä tarpeellisiin\nvalmistuksiin, emmekä voi lähteä matkalle ennenkuin aamulla päivän\nkoittaessa.\"\n\n\"Ennen kaikkea,\" keskeytti don Juliano, \"missä ovat meidän ystävämme?\"\n\n\"Verrattain hyvässä turvassa,\" sanoi Henry, \"jos heillä vaan olisi\nruokavaroja, mutta tätä nykyä taitavat heidän varansa olla tyhjennetyt.\nTuntevatko herrat paikan aavikossa, jota kutsutaan Salaperäiseksi\nvuoreksi?\"\n\n\"Ensi kertaa en kuule sitä nimeä,\" sanoi eversti.\n\n\"Minä puolestani olen nähnyt sen,\" sanoi don Juliano. \"Vai niin, oliko\nse tuo salaperäinen tarkoitus, jonne gambusino teidät vei?\"\n\nHenry Tresillian kertoi nyt mitä oli tapahtunut, hän puhui janosta, joka\noli vaivannut sekä ihmisiä että eläimiä sekä siitä onnesta, joka\nmatkueella oli ollut, kun se ajoissa ennätti järvelle ja vuorelle, ja\ngambusinon valppauden kautta oli voinut löytää turvapaikan tuolla\nylhäällä samassa tuokiossa, kuin luvultaan paljoa monilukuisempien\nindiaanein tulo ilmoitettiin.\n\n\"Kuinka paljon on kojoteeroja?\" kysyi eversti.\n\n\"Noin viisisataa, mutta heidän lisäkseen on luultavasti tullut toinen\njoukko, jossa on noin kaksisataa miestä ja joka, Pedro Vicenten arvelun\nmukaan, on tehnyt rosvoretken Horcasitas-joen rannalle ryöstämään\nmuutamaa huonosti puolustettua uudisasutusta.\"\n\n\"Se on valitettavasti kyllä aivan totta,\" sanoi eversti. \"He ovat jo\nmuutamia aikoja tehneet hyökkäyksiä liian rohkeita uudisasukkaita\nvastaan, jotka eivät ole tahtoneet noudattaa meidän neuvojamme. Kaikissa\ntapauksissa tulemme viipymättä lähettämään heille apua. Mitä don\nEstevaniin ja hänen väkeensä tulee,\" lisäsi hän, \"niin huomaan, että\nasema vaatii retkeä kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan ja että teidän\napujoukkonne eivät ole liiaksi, don Juliano. Oletteko varma, sennor\nTresillian, että voitte saattaa meitä lyhintä tietä? Me emme saa\nhetkeäkään kadottaa!\"\n\nNuori englantilainen hymyili.\n\n\"Herra eversti! Minä tarvitsin viisi vuorokautta tullakseni suorinta\ntietä esteiden poikki, jotka olisivat voittamattomia sotajoukolle, mutta\nmeidän tulee ne välttää. Ellemme seitsemän päivän kuluessa näe\nmeksikolaista lippua liehuvan vuoren huipulta, niin olen minä siitä\nedesvastauksessa.\"\n\n\"Hyvä,\" sanoi eversti, \"minä kiitän teitä. Teidän isänne saa ylpeillä\nsellaisesta pojasta. Ja nyt,\" jatkoi hän kääntyen don Julianon puoleen,\n\"kootkaa kaksi sataa uljaimpia miehiänne ja liittykää meihin päivän\nvaletessa Arispen ulkopuolella.\"\n\n\"Luottakaa minuun,\" sanoi don Juliano Romero.\n\nHän poistui nopeilla askelilla.\n\nHänen maatilansa sijaitsi melkoisen matkan päässä kaupungista ja\nehtiäksensä koota väkensä määrättyyn aikaan, oli hänen pitäminen\nkiirettä.\n\nTilanhaltijan mentyä antoi eversti kutsua kaartinupseerin ja antoi\nhänelle käskyn niin pian kuin mahdollista kokoomaan lansieerirykmentin\nZacastecaan rykmenttiupseerit.\n\nSe ei vaatinut paljoa aikaa.\n\nHuhu nuoren englantilaisen tulosta oli kohta levinnyt kaupunkiin ja oli\nyleisenä puheluaineena.\n\nNuoren miehen ilmestyminen puoleksi väsyksiin ajetulla hevosella oli\npannut kuvitusvoiman liikkeelle ja niinkuin usein tapahtuu, oli arvattu\nmelkein oikein. Vieläpä oli Salaperäisen vuoren nimeä lausuttu\nihmisjoukossa ja salaman nopeudella oli se uutinen levinnyt, että\nVillannevan ja Tresillianin matkue oli joutumaisillaan villien käsiin,\nellei jo ollut joutunutkin.\n\nHuuto \"Los indios! Los indios!\" kaikui läpi koko kaupungin ja kun\nZacatecas-lansieerien torvi toitotti jokaisessa kadun kulmassa, tiesivät\nkaikki, että rykmentin piti lähteä ulos aavikolle.\n\nMuutamat kuvittelivat jo, että apakit uhkailivat kaupunkia.\n\nSinä yönä ei kukaan nukkunut Arispessa ja kun päivän ensi koitossa\nlansieerit asettuivat suurelle torille nuori Tresillian etunenässä\neverstin rinnalla, tervehdittiin heitä huudoilla, jotka eivät koskaan\ntahtoneet vaieta.\n\nKaikki eskadroonat oivallisilla aseilla varustettuna ja ratsain,\nkulkivat päällikkönsä ohitse, ennenkuin alkoivat tuon pitkän\nratsastuksen ulos erämaahan. Sen perästä seurasi kuormasto vaunuja,\nkuormana ruokavaroja, vettä ja rehuja sekä ambulanssivaunuja\nhaavoitettuja varten.\n\nVähän matkaa Arispen ulkopuolella yhtyi don Juliano Romero ja hänen\nkaksi sataa peoniansa säännölliseen ratsujoukkoon, jonka keskellä\nkuljetettiin muutamia tykkejä.\n\nTilanomistaja ratsasti koko joukon etunenässä ynnä eversti Requennes ja\nHenry Tresillian, joka koko yön hyvästi levättyänsä näkyi täydellisesti\nvoimistuneelta vaivoistaan, ja koko ratsastajajoukko ohjasi tahdikkaassa\njuoksussa matkaansa Salaperäistä vuorta kohden.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nViimeinen urotyö.\n\n\nKymmenen päivää sanansaattajan lähdön perästä saivat Salaperäisen vuoren\nnälistyneet ja epätoivoiset asukkaat todistaa näytelmän, joka suuressa\nmäärin oli omiaan lisäämään heidän tuskiansa.\n\nJälkeen puolen päivän näkivät he taivaan rannalla pitkän jonon\nratsastajia, jotka heti tunsivat villeiksi.\n\nNe olivat kojoteeroja, jotka palasivat retkeltään Horcasitaan rannoilta.\n\nSiinä määrässä kun he verkkaan lähenivät -- jokaisella ratsastajalla oli\nraskas kuorma saalista -- enenivät meksikolaisten tuskat.\n\nNiin kauvan kuin piiritetyn kaupungin asukkailla on tarpeeksi mistä\nelää, eivät he koskaan ajattele onnetonta loppupäätöstä. Pommitus ei\nläheskään peloita heitä niin paljon kuin elintarpeiden puute. Mutta kun\nnälänhätä alkaa -- hyvästi silloin tarmo.\n\nKojoteerot, jotka kyllä tunsivat piiritettyjen tilan, ohjasivat matkansa\nllanolla niin, että tulivat niin lähelle vuorta kuin mahdollista, pysyen\nkumminkin ulkopuolella piiritettyjen ampuma-aseitten kantomatkaa.\n\nVähitellen esiintyi heidän rivinsä yhä selkeämmin llanolla, ja heidän\nhuutonsa kaikui meksikolaisten korvissa -- kerskailevia, riemastuneita\nhuutoja.\n\nKahden ratsastajarivin välissä kulkivat miehiset valkoiset vangit\nsidottuina parittain, vaatteet repaleiksi revittyinä ja verta vuotavin\njaloin. Useimmat ratsastajista kulettivat naista, joka makasi\npoikkipuolin hevosen selässä.\n\nTakana seurasi ryöstettyä karjaa, heidän sotasaaliinsa, jota\narmottomasti ajoivat villit ratsumiehet, jotka molemmin puolin\nseurasivat laumaa.\n\nJa mikä ylhäällä vuorella enin herätti alakuloista mielialaa siinä\nmäärin kuin joukko sitä läheni, oli vangittujen valitukset, jotka\nvälistä kaikuivat voimakkaammin kuin juopuneitten kojoteerojen ulvonta.\n\nRyöstäessään uudisasuntoa, jonka olivat polttaneet ja hävittäneet,\nolivat he löytäneet monta ankkuria paloviinaa, jota ahkerasti olivat\nkäyttäneet pitkin matkaa sillä seurauksella, että piiritetyt olivat nyt\nnäkevinänsä joukon pahoja henkiä.\n\nMielentilassa, jossa meksikolaiset nyt olivat, piti tämän näytelmän\ntehdä heihin kauhean vaikutuksen.\n\nKymmenen päivää oli kulunut ja odotetun avun asemesta saivat he nähdä\nrääkätyitä vankeja, jotka kohta päättäisivät kärsimyksensä\nmarttiirapaalussa.\n\nPedro Vicente, joka kumminkin oli enemmän tottunut vastoinkäymisiin kuin\nkullankaivajat, ei jaksanut hillitä itseänsä. Seisten vuoriylängön\nreunalla hän viskeli herjaussanoja ohitse ratsastavia apakeja vastaan,\njotka ylpeinä antoivat hevostensa tehdä pyörähdyksiä piiritettyjen\nsilmien edessä.\n\nSennora Villanneva ja hänen tyttärensä Gertrudes eivät enää jättäneet\ntelttaansa. Huolimatta heidän palavista rukouksistaan ei mitään näkynyt\neteläisellä taivaan rannalla, ei vähintäkään merkkiä. Vielä enemmän\ntaipuvaisia kuin miehet selittämään kaikkea pahimpaan päin, he\najattelivat, että Henry Tresillian ei ollut jaksanut taivaltaa matkaa\nvuorelta Arispeen ja että hän, vaikkei olisi joutunutkaan apakien\nkäsiin, oli sortunut jonkun vaaran alle -- niistä vaaroista, joita\naavikko alituisesti tarjoaa monin tuhansin.\n\nTurhaan koetti gambusino selittää heille, että aseellinen sotajoukko\nkaikkine varustuksineen ei samoa aavikon läpi yhtä nopeasti kuin\nyksinäinen ratsastaja väsymättömällä hevosella, joten ei aikaa vielä\nyhtään ole kadotettu. Kojoteerojen kamalat kujeet piiritettävien\nnäkyvissä ajoivat näiden epätoivon ja arkamielisyyden äärimmäisiin asti.\n\nKaikkien tarmo oli, niinkuin sanottu, häviämäisillään, eikä kauvemmin\nenää sanottu: \"mitä on tehtävä?\" vaan: \"kuinka kauvan tätä kestää,\nennenkuin kaikki on lopussa?\"\n\nRintavarustuksen takana ja ylätasangolla olivat sillä välin ruutimiinat\nkaivetut. Gambusino itse oli ottanut sytyttääkseen ne määrättynä\nhetkenä, kun teeskennellyn hyökkäyksen perästä oli onnistuttu\nviekoittelemaan apakit ylös veden uurtamaan.\n\nItse don Estevan, joka oli ollut niin tyynellä mielellä ja rohkea aina\ntähän saakka, alkoi epäillä ja näytti Pedro Vicentelle sitä\nsytytyslankaa, joka oli toisen ruutimiinan kanssa yhteydessä:\n\n\"Tuossa näemme viimeisen turvamme. Ja mitä ennemmin, sitä parempi.\"\n\n\"Don Estevan,\" vastasi gambusino äkäisesti, \"minä en enää tunnekaan\nteitä.\"\n\nHän kääntyi sen perästä Tresillianin puoleen:\n\n\"Uskotteko tekin, että epätoivon hetki on tullut?\"\n\n\"Minä olen valmis uskomaan kaikkea,\" vastasi englantilainen, \"mutta\nennenkuin kuolemme, pitää meidän saada loistavasti kostaa!\"\n\n\"Me tulemme kostamaan, eikä mitään saa puuttua tältä juhlallisuudelta,\"\nsanoi gambusino. \"Kaikki on järjestetty ja me olemme heidän henkensä\nherroja yhtä varmasti kuin omammekin.\"\n\nKun äsken tullut indiaanijoukko niin hitaasti kuin mahdollista oli\nkulkenut kapeissa joukoissa meksikolaisten ohitse, ohjasi se tiensä\nZopiloten leiriin, jossa sitä tervehdittiin koko illan hurmaantuneella\nriemastuksella.\n\nYön tullen sytyttivät kojoteerot suuria tulia ja aavikon hiljaisuutta\nhäiritsivät ainoastaan vahtimiesten kurkkuäänet.\n\nUseimmat nukkuivat vuorella. Ainoastaan päälliköt valvoivat sekä tusina\ntarmokkaita miehiä, joitten luottamus Henry Tresillianiin ei ollut\nloppunut ja joitten mielestä oli kestettävä niin kauvan kuin suinkin,\nennenkuin tartuttiin hätäkeinoihin.\n\nKaksi heistä oli edellisenä yönä toimittaneet yhden niistä uskomattoman\nuskaliaita urotöitä, jotka melkein menevät edemmäksi kuin mitä\ninhimilliseksi rohkeudeksi voipi kutsua.\n\nHe olivat kaksi Anguazin ja Barralin ystävää, niitten kahden onnettoman\nuhrin, josta jo olemme puhuneet.\n\nHe olivat havainneet, että indiaanein vahtimiehet olivat ositetut\nkaksittain vissin välimatkan päähän toisistaan vuoren juurella ja että\nnuo kaksi viimeistä, jotka olivat kauvempana, voitiin yllättää, jos\nlaskeuduttiin alas samaa tietä kuin Henry oli mennyt. He olivat\npäättäneet, että nämä kaksi vahtimiestä, niin pian kuin oli tullut yö,\nsaisivat maksaa molemman marttiiran kuoleman.\n\nTässä tarkoituksessa olivat he suostuneet kolmen kullankaivajan kanssa,\njoita oli salaisuuteen otettu, että nämä hinaisivat heidät alas\nllanolle, niinkuin ennen nuoren Tresillianin. Kun he kerran olisivat\nsiellä alhaalla, oli heidän aikomuksensa tehdä kierroksen vuoren ympäri\naivan vuoren seinää myöten veitsi hampaitten välissä ja\nsilmänräpäystäkään kadottamatta lähettää nämä vahtimiehet, kumpainenkin\nmiehensä, toiseen maailmaan. Menestyminen oli riippuva heidän\nliikkeittensä nopeudesta.\n\nHeillä oli kyllä mahdollisuus joutua kiinni ja löytää varman kuoleman\ntässä seikkailussa. Mutta silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja eikö\nheillä ollut täysi vapaus ampua luoti otsaansa, jos ei seikka heille\nluonnistuisi?\n\nKaikki meni niinkuin oli päätetty. Verrattomalla ketteryydellä olivat he\nupottaneet puukkonsa juurta myöten lähimpänä seisovien vahtimiesten\nrintaan, ennenkuin nämä olivat ennättäneet päästää ääntäkään ja sen\nperästä palanneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin sekä antaneet\nhinata itsensä ylös vuorelle.\n\nPäivän ensi koitossa näkivät piiritetyt nuo kaksi vahtimiestä\nliikkumattomina makaavan selällään sekä villijoukon ympäröimänä, joka\noli samalla raivossaan ja hämmästyneenä tästä selittämättömästä\ntapauksesta.\n\nVillien huudosta huomasi don Estevan kohta, mitä oli tapahtunut, mutta\nhäneltä puuttui uskallusta käydä rankaisemaan tätä liian rohkeata\nrikosta sotakuria vastaan. Hän, niinkuin muutkin päälliköt, ei ollut\nasiasta tietävinäänkään, mutta olisi mielellään tahtonut puristaa\nuskalikkojen käsiä. Hän pyysi gambusinoa estämään, ettei sellaista enää\nuudistettaisi ja antoi asianomaisille viittauksia, että heidän urotyönsä\nvoisi johtaa siihen, että apakit löytäisivät tien, jota nämä olivat\nkulkeneet.\n\nAnguaz ja Barral olivat kostetut, mutta asema ei ollut muuttunut. Löytyi\nkaksi indiaania vähemmän, siinä koko asia. Vielä löytyi tarpeeksi monta\nkorvaamaan näitä ja vähentämään linnoituksen puolustajien lukua, ellei\napua tulisi.\n\nYhdestoista päivä alkoi samalla yksitoikkoisuudella ja vielä suuremmalla\ntuskalla kuin edellinen.\n\nMitä lähemmäksi tultiin sitä aikaa, joksi avuntuonti oli laskettu, sitä\nkärsimättömimmiksi tulivat nuo kumpaisetkin vaihtoehdot: toiveet ja\npettyneet toiveet.\n\nRobert Tresillianin epävarmuus poikansa kohtalosta, ne synkät\naavistukset, joilla tämä epävarmuus täytti hänen ja hänen kumppaliensa\nsielun, ajoi heidän kärsimättömyytensä ja vihansa vimmaan saakka ja\njokainen ehdotti mitä mahdottomimpia tuumia.\n\nGambusino yksin pysyi järkähtämättömän kylmäverisenä ja piti lujasti\npuoliansa kaikkia muita vastaan.\n\n\"Toivottomuuden, tuskaantumisen ja hajaumuksen hetki ei ole vielä\ntullut,\" sanoi hän. \"Kukapa tietää, eikö apu ja vapautus jo ole lähellä.\nPitää antaa tapauksille aikaa kehittyä. Jos pelastajat ovat matkalla,\nseikka, jota minä en epäilekään, niin ovat he voineet kohdata\naavistamattomia esteitä ja rykmentti ei kulje yhtä nopeasti kuin\nyksinäinen ratsastaja. Ellei neljäntoista päivän perästä apua ole tullut\nArispesta, no silloin, mutta vasta silloin on hetki tullut lentää ilmaan\nvihollistemme kanssa. Ajatelkaas, jos ainoa kiitos, jonka Henrylle\nantaisimme, olisi se, että takaisin tultuaan saisi nähdä kuolleet\nruumiimme hujan hajan voittajiemme ruumisten kanssa? Sennores, jos\nkärsivällisyys on vaikein kaikesta urhoollisuudesta, niin on sen\nomaaminen meidän asemassamme myös välttämättömintä.\"\n\nGambusinon sanat olivat kullan arvoisia, eivätkä nekään, joille hän ne\nlausui, olisi niitä epäilleet, jos olisivat voineet nähdä mitä tapahtui\naavikolla noin kahdenkymmenen peninkulman päässä vuoresta, sekä jos\nolisivat kuulleet, mitä siellä lausuttiin.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nViimeisen päivän ilta\n\n\n\"Tuo kalliokasa, tuo graniittilinna, jonka näemme tuolla kaukana,\nolisiko se Salaperäinen vuori?\" kysäsi eversti Requennes kääntyen\nsamalla Henry Tresillianin puoleen.\n\n\"Aivan niin, herra eversti,\" vastasi nuori englantilainen, joka ratsasti\neverstin rinnalla ja oli oppaana Zacatecas-lansieereille.\n\n\"Vihdoinkin!\" sanoi eversti helpoituksen huokauksella. \"Tiedättekö mitä,\nnuori mies, minä aloin jo joutua epätoivoon. Mutta sanokaa minulle te,\njoka jo olette matkustaneet tätä tietä, kuinka pitkä on teidän\nmielipiteenne mukaan se matka, joka eroittaa meidät siitä? Minä\ntahtoisin panna vetoa, että sinne on noin parikymmentä peninkulmaa.\"\n\n\"Silloin te voittaisitte, herra eversti. Kun me matkustimme tästä ohitse\n-- minä tunnen tämän vaivaispalmun, johon Pedro Vicente on leikannut\nnimensä -- muistan hänen sanoneen, että vielä kahdenkymmenen peninkulman\nmatka eroittaa meidät vuoresta.\"\n\nNäitten kahden takana, jotka keskenänsä puhelivat, ratsasti\nlansieerirykmentti hyvässä järjestyksessä. Vähän loitompana nähtiin don\nJuliano Romeron peonit vähemmin järjestetyssä joukossa, mutta miehet\nolivat voimakkaita, täydellisiä ratsumiehiä ja miehuullisin into loisti\nheidän kasvoiltansa.\n\nKepeä tykistö seurasi perässä; voimakasten hevosten vetämänä pyöri se\nilman räminää hiekassa.\n\nViimeiseksi tuli vielä eskadroona lansieereja, jotka muodostivat\njälkijoukon.\n\nHuolimatta niistä esteistä tai oikeammin sanoen vaikeuksista, jotka\nkohtasivat lukuisan sotajoukko-osaston marssia, eivät eversti\nRequennesin pojat olleet aikaa hukanneet.\n\nMutta tokko he ehtisivät ajoissa perille? Tämän kysymyksen tekivät\neversti ja Henry kumpikin itsellensä.\n\nSalaperäinen vuori näkyi taivaan rannalla, mutta matka oli vielä liian\npitkä, että pieni armeija olisi voinut nähdä indiaanein leirin.\n\n\"Nuori mies,\" sanoi eversti kääntyen Henry Tresillianiin, \"me olemme\nmelkein retkemme päässä ja teitä me saamme kiittää siitä. Mutta aina\nsiitä hetkestä saakka kuin läksimme Arispesta, ei sydämmeni ole ollut\nniin ahdistettuna kuin nyt.\"\n\n\"Mutta mitä te ajattelette, eversti?\" sanoi don Juliano, joka samassa\ntuokiossa liittyi heihin. \"Emmekö juuri lähesty pelastumisen hetkeä?\"\n\n\"Kuka ties,\" sanoi eversti surullisella katseella. \"Oletteko aivan varma\nsiitä, että he ovat vuorella? Voitteko varmaan vakuuttaa, etteivät he\nvielä ole antautuneet?\"\n\n\"Sen teen minä, sennor,\" keskeytti Henry Tresillian vilkkaasti.\n\n\"Te väitätte sitä, nuori ystäväni,\" sanoi eversti leppeästi, \"mutta\nmiten voitte tietää siitä? Yksitoista päivää on kulunut siitä, kuin\nteidän onnistui pujahtaa pakoon ja te olette itse sanonut meille, että\nasema silloin oli toivoton.\"\n\n\"Antakaa anteeksi, herra eversti,\" sanoi Henry Tresillian, \"suokaa\nlainata kaukoputkeanne tuokioksi.\"\n\n\"Mielelläni,\" vastasi eversti, \"mutta välimatka on liian pitkä\nvoidaksenne nähdä piiritettyjä, jos kohta vielä olisivatkin vuorella.\"\n\n\"Se on yhdentekevä,\" sanoi Henry, \"en minä heitä tahdo katsoakaan.\"\n\n\"Mitä sitte?\" kysyivät eversti ja don Juliano yht'aikaa.\n\nHenry Tresillian, joka asetti kiikarin silmiensä eteen, ei vastannut.\n\nHän tarkasteli taivaan rantaa suurimmalla levottomuudella.\n\nÄkkiä päästi hän riemuhuudon ja lausui jättäen kiikarin eversti\nRequenneelle:\n\n\"Jumala olkoon kiitetty! He ovat vielä siellä!!!\"\n\n\"Mitenkä te sen tiedätte?\" kysyi eversti.\n\n\"Katsokaa oikealle, herra eversti. Ettekö huomaa vuoren korkeimmalla\nhuipulla juovaa, joka muodostuu taivasta kohden. No niin, se on Meksikon\nlippu, jonka don Estevan on antanut nostaa vuoritasangon korkeimmalle\npaikalle. Ei kukaan muu voisi panna huomiota juovaan, mutta minulle se\non merkki, että vielä pitävät puoliansa tuolla ylhäällä. Me olemme\nsopineet, ettei lippu lakkaa liehumasta, ennenkuin kaikki on lopussa.\"\n\n\"Taivaan tähden, te puhutte totta, nuori mies! Ja minä en tiedä onko\nsiinä näköhäiriötä, mutta luulen eroittavani kotkan, joka täältä nähden\non kuin pilkku 'i':n päällä. Ooh! Me emme siis ole tulleet liian myöhään\npelastaaksemme ystäviämme ja vihdoin olemme myös tilaisuudessa\nkurittamaan aavikon piraatteja.\"\n\nUutinen jatkui tuokiossa jälkijoukkoon ja kuormastoon asti ja innostus\ntuli yleiseksi.\n\nEi oltu siis aivan turhaan matkustettu tätä pitkää tietä erämaassa\narmottomasti polttavan auringon alla.\n\nMatkustamisen nopeus oli vaistomaisesti kasvanut.\n\nSotainen värähdys virtasi kaikkien rivien läpi. Jokainen tarkasteli\naseitansa, katseli luotivarastoa revolvereissaan, antoi väkipuukon\njuosta tupessaan ja sapelin huotrassaan.\n\nTämä tapahtui yhdennentoista päivän melkein keskivaiheilla, kun tuska\nvuorella oli noussut korkeimmilleen.\n\nEversti Requennesta, joka oli mies suurella kokemuksella, ei myöskään\nvoitu syyttää kevytmielisyydestä. Hän ratsasti eskadroonasta\neskadroonaan ja tarkastaen väkeänsä kysyi hän ylemmiltä upseereilta,\njotka olivat hänen päällikkyytensä alla, mitä valmistavia toimia olivat\ntehneet.\n\nNeuvoteltuaan yksitellen jokaisen kanssa antoi hän käskyn seisattumiseen\nja kysyi koottuansa heidät kaikki, eikö heidän mielestään ollut parasta,\nniin pian kuin oli päästy kanuunain ampumamatkalle, alkaa\ntykistöhyökkäyksellä.\n\nKaikki myönsivät niin vilkkaasti, että varovainen eversti jo rupesi\nepäilemään. Kaikki paitsi vanhaa majoria, joka ei vielä ollut virkkanut\nsanaakaan. Eversti pyysi häntä lausumaan ajatuksensa.\n\nMajori, vanha sotauros, joka virkapuvussaan oli harmaantunut ja\nkolmenkymmenen vuoden kokemuksen kautta tullut tutustumaan tällaiseen\nsodankäyntiin, ei viivytellyt vastaustansa, kun häneltä suoraan\nkysyttiin:\n\n\"Eversti,\" sanoi hän, \"älkää unhottako, että nämä apakit eivät tiedä\nmitään siitä, että olemme läheisyydessä ja että meidän, hävittääksemme\nheidät kokonaan yhdellä iskulla ja toimiaksemme vähimmällä mahdollisella\ntappiolla ennemmin pitää äkkiarvaamatta hyökätä heidän kimppuunsa kuin\ntykinlaukauksilla ilmoittaa, että ovat meidän vallassamme. Minä pidän\nviisaampana, ettemme käy hyökkäämään, ennenkuin suurimmassa\nhiljaisuudessa olemme kiertäneet heidät ja katkaisseet heiltä kaiken\nmahdollisuuden pääsemään peräytymään.\"\n\n\"Hyvät herrat,\" sanoi eversti Requennes kääntyen upseeriensa puoleen,\n\"kun minä paremmin asiata ajattelen, niin pitää meidän hyväksyä majorin\nmielipide. Siinä on ainoastaan yksi epäkohta, nimittäin se, että meidän\nhyökkäyksemme tulee lykkäytymään muutamia tuntia. Mutta mitä se\nmerkitsee, kun viivytys tulee turvaamaan tulosta?\"\n\n\"Eversti on aivan oikein ymmärtänyt minut,\" sanoi tuo vanha ruutiukko,\n\"minulla on yhtä kiire kuin kaikilla muillakin, mutta me toimimme, se on\ntietty, paremmin yön tultua. Parasta olisi, jos me, tutustuessamme\nasemaamme päivän aikana, jakaisimme väkemme osastoihin puoliympyrän\nmuotoon, jonka äärimmäiset päät liittyisivät vuoreen. Sitte kun sillä\ntavalla olemme kiertäneet apakit, niin olisipa senkin seitsemän satoja\ntuhansia miljooneja miljaardeja säihkyviä granaatteja, ellemme sulkisi\nheitä ikäänkuin hiiren loukkuun!!!\"\n\nKaikki taputtivat käsiään majorin lyhyille ja loppupuolella niin\nponteville sanoille, ja eversti, joka oli innoissaan siitä, että oli\nvoittanut sen tarkoitusperän, jota hiljaisuudessa oli tarkoittanut,\nantoi loppukäskynsä.\n\n\"Pääasia on tätä nykyä, ettemme ota askeltakaan eteenpäin. Muutamien\ntuntien lepo on sitä paitsi kaksin kerroin virkistävä sekä miesten että\nhevosten kestävyyttä.\"\n\nItse Henrykin, joka oli kiihkeämpi kuin kukaan muu, väistyi sellaisia\njärkeviä syitä kuullessaan.\n\nEverstinsä käskystä ryhmittyivät upseerit heti joukkojensa etunenään.\nJokainen eskadroonan päällikkö otti vastaan asianomaisia käskyjä ja\nlansieerirykmentti Zacatecas hajosi puoliympyrään, jonka laajuus tuli\nsupistumaan sitä myöten mikäli tultiin vuorta lähemmäksi.\n\nToiminnan piti alkaa yön tullen.\n\nEversti Requennes oli, niinkuin tiedämme, kuulustellut Henry\nTresilliania kojoteerojen luvusta ja tämä oli arvostellut nämät noin\nviideksi sadaksi. Siinä tapauksessa, että Horcasitas-joen\nuudisasutuksiin lähtenyt retkikunta oli ennättänyt palata, löytyi vuoren\njuurella noin kuusi tai seitsemän sataa apakia.\n\nSamoilla voimilla molemmin puolin oli voitto varma, erittäinkin jos\nvuoren asukkaat ottivat osaa taisteluun ja ylhäältä päin levittivät\nhäviötä villien joukkoon, jonka lansieerit ja peonit kohta sulkivat\nrautakehään ja sapelia ja peitsiä käyttäen ajaisivat solan suuhun.\n\nMeksikolaiset sotamiehet ja don Julianon väki odottivat\nkuumeentapaisella jännityksellä yön lähestymistä.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\nTaistelu ja pelastus.\n\n\nTämän päivän loppupuolella ja melkein samaan aikaan kuin eversti\nneuvotteli rykmenttinsä upseerien kanssa, heittäytyivät vuoren asukkaat\nsurullisten ajatusten valtaan.\n\nUseimmissa ei enää vallinnut minkäänlaisia epäilyksiä. Rohkea\nsanansaattaja oli sortunut erämaahan ja Arispen varustusväellä, joka oli\ntietämättömyydessä erämaan kauheasta salaisuudesta, ei ollut tietojen\npuutteessa vähintäkään ajatusta rientää hätääntyneitten maanmiestensä\navuksi.\n\nSiitä huolimatta eivät don Estevan de Villanneva, Robert Tresillian,\ninsinööri ja gambusino lakanneet tutkistelemasta eteläistä taivaan\nrantaa.\n\nSieltä oli apu tuleva ja sieltä he sitä odottivat, vaikka yhä\nheikkenevillä toiveilla.\n\n\"Aurinko on maillensa menemäisillään,\" sanoi don Estevan, \"ja jos meidän\nystävämme eivät saavu tänään, ei meille jää muuta jälelle kuin kalliisti\nmyydä henkemme, sillä asemaamme emme enää voi kestää. Jälellä on vaan\npuoli ruoka-annosta, jolla tuskin päivääkään voimme pidentää tuskiamme;\nmuuten ovat ruokavarat aivan lopussa, ja kohta saamme nähdä miten\nvaimo- ja lapsiraukkamme kuolevat nälkään.\"\n\n\"Me olemme haudanneet kolme tänään,\" sanoi Robert Tresillian\nsurunvoittoisesti, \"ja he eivät suinkaan kuolleet ylensyömiseen.\"\n\nJa hän lisäsi:\n\n\"Minä en heitä surkuttele. Se on heille parempi kuin tulla korppikotkien\nja kojootien ahmittaviksi, niinkuin ehkä me itse...\"\n\nGambusino, vaikka hänkin oli puutteen näännyttämä, värisi näitä sanoja\nsanottaessa ja lausui melkein vihastuneena:\n\n\"Ei! Sata kertaa ei! Meillä ei vielä ole mitään oikeutta sanoa, että se,\nmitä pelkäätte, on oven edessä. Henry ei ole joutunut hukkaan, ei mikään\nanna meille aihetta epäillä hänen yrityksensä menestymistä. Minä olen\nnyt kokonaista kymmenen päivää kaikin voimin koettanut vakuuttaa teitä\nsiitä, mutta ei kukaan tahdo ymmärtää minua.\"\n\n\"Mitä te tahdotte, että ymmärtäisin,\" lausui uudelleen Robert\nTresillian. \"Tämän synkän ja äänettömän erämaan edessä, jossa minun\npoikani...\"\n\nJa hän osoitti käden liikkeellä eteläistä taivaan rantaa.\n\n\"Tämän erämaan kamala hiljaisuus tappaa minut, sennor Vicente,\" lisäsi\nhän, \"ja huolimatta siitä, mitä äsken sanoitte, pitää meidän, jos don\nEstevanillakin on sama ajatus kuin minulla, laskeutua alas ja epätoivon\nrohkeudella syöksyä Zopiloten leiriin.\"\n\nDon Estevan lausui päättävällä äänellä seuraavat sanat:\n\n\"Tresillian on oikeassa. Minä pelkään, että te uneksitte, Pedro Vicente.\nJos aikomuksemme on, ettemme säästä vähintäkään voimaa käsivarsiimme,\nniin tulevat nuo roistot ja tappavat meitä kuin viattomia lapsia. Omasta\npuolestani julistan minä: ennemmin mitä hyvänsä kuin tätä toivotonta\ntilaa.\"\n\nGambusino polki kalliota vastaamatta. Kaikista piiritetyistä olivat\nainoastaan hän ja insinööri, jotka eivät vielä olleet luopuneet\ntoivomasta.\n\nHänen laskunsa oli seuraava: viisi päivää Henrylle päästäkseen Arispeen,\nseitsemän päivää eversti Requenneen sotajoukoille vastakkaisessa\nsuunnassa matkustaakseen saman tien. Sen lisäksi vielä yksi päivä\narvaamattomia tapauksia varten -- yksi päivä vähintäänkin.\n\nMutta odotuksen kuumeessa ei kukaan tahtonut edellyttää sellaista\nviivytystä, joka kumminkin oli niin luonnollinen. Ja yhdestoista päivä\noli tuskin loppuun kulunut, ennenkuin rohkeimmatkin pitivät kaiken\nkadotettuna.\n\nGambusino, joka havaitsi, että kehoitukset eivät mitään auttaneet,\nesitti välitysehdotuksen:\n\n\"Don Estevan! Jos emme huomenna samalla kellon lyönnillä ole havainneet\nmitään tuolla kaukana\" -- hän ojensi käsivartensa etelää kohden --\n\"käskekää silloin ja minä tulen tottelemaan teidän käskyjänne, mutta,\narmosta, suokaa minulle tämä aika!\"\n\n\"Huomenna,\" mutisi Robert Tresillian, \"aina sanotte: huomenna! Mutta\nhuomenna meidän työmiehemme ovat voimattomia käyttämään aseita, ehkäpä\nliikkumaan paikastakin. Tiedättekö, mitä sanoivat pari tuntia sitte nuo\nkaksi pelkäämätöntä poikaa, jotka omalla hengenvaarallaan kostivat\nAnguazin ja Barralin kuoleman: 'Ellei mitään uutta kuulu huomenna, niin\nuudistamme kepposemme, mutta tällä kertaa hankkiaksemme tuolla alhaalla\njotain syötävää. Uskokaa minua Villanneva, niin pian kuin yö on käsissä,\npitää teidän käskeä insinööriä avaamaan tykkitulen villien leiriä\nvastaan. Se tulee olemaan merkki meille kuolemaan, mutta kuolemaan\nainakin urhoollisina miehinä ase kädessä.'\"\n\n\"Minä jätän vielä Pedro Vicentelle kaksi tuntia, ei minuuttiakaan\nenempää. Kun nämä tunnit ovat kuluneet, olen valmis,\" sanoi don Estevan\näänellä, joka ei sallinut vastustusta.\n\nGambusino vaikeni.\n\nSiinä tuokiossa koski aurinko melkein taivaan rantaa kaukana\näärettömällä aavikolla.\n\nGambusino oli noussut eräälle rintavarustuksen korkeista ja leveistä\nkalliolohkareista, jota välistä käytettiin tähystelypaikkana.\n\nKeskeltä taivaan rannan hehkua tuntui hänestä, että kaukana etäisyydestä\nnäkyi metallin heijastuksia välkkyvän. Hän asetti kaukoputken silmiensä\neteen, seisoi liikkumattomana ja jäykkänä kuin puun runko ja jäi siihen\nasentoonsa muutamiksi sekunteiksi päästämättä huutoa tai lausumatta\nsanaakaan. Hän kyyristyi sitte alas ja ojensi kaukoputken don\nEstevanille, joka näki kaksi suurta kyyneltä pyörivän alas gambusinon\npronssin karvaisia poskia myöten.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, Pedro Vicente? Miksi nämä kyyneleet?\"\n\nGambusino pyyhkäsi kädellään silmänluomiansa ja viittauksella osoittaen\nauringon jo vaipunutta kehää, sanoi hän puoleksi tukahtuneella, äänellä:\n\n\"Tällä kertaa te ette sano, että minä uneksin... Tuolla kaukana he\novat!\"\n\n\"Ketkä? Mitä kuvailette näkevänne tuolla kaukana, sennor gambusino?\"\n\n\"Minä näen aseita, jotka välkkyvät auringon viimeisessä hohteessa,\"\nsanoi hän syvästi liikutetulla äänellä. \"Ja kenenkä ne muuten\nolisivatkaan, elleivät eversti Requennesin lansieerien!\"\n\nJännitys oli korkeimmillaan. Kaikki olivat asettuneet gambusinon\nviereen. Kaukoputki kulki muutamien tuokioitten perästä don Estevanin\nkäsistä kaikkien muitten käsiin. Ja kun aurinko sukelsi alas taivaan\nrantaan, ikäänkuin syvyyteen, ei enää löytynyt ketään, joka olisi\nepäillyt ylhäällä vuoritasangolla: meksikolaiset sotajoukot olivat\ntuolla muutamien peninkulmien päässä valmiina hyökkäämään kojoteerojen\nrosvojoukon kimppuun.\n\nRobert Tresillian koetteli katseillaan tunkea yön varjojen läpi, jotka\näkkiä taajenivat, ja gambusino, joka älysi hänen ajatuksensa juoksun,\nsanoi:\n\n\"Ellei Henryä olisi siellä, ei ketään muitakaan olisi siellä. Oivallinen\nnuori mies! Teidän täytynee myöntää minun olleen oikeassa, sennor, kun\nen hetkeäkään epäillyt häntä.\"\n\nYlätasangolla, ikäänkuin haaksirikkoon joutuneen laivan kannella, jossa\ntoivo on jälleen eloon herännyt kaukana siintävän purjeen nähtyä,\nsyleilivät kullankaivajat toisiaan.\n\nKurjuuden päivät unhottuivat. Nälän tuskat unhotettiin -- eikö apu ollut\nnäkyvissä?\n\nHeti pidettiin neuvottelu: annettaisiinko merkki tuleville, joita apakit\neivät tietenkään vielä voineet nähdä, koska he kullankaivajillekin\ntuolla ylhäällä viiden sadan jalan korkeudessa sulivat taivaan rantaan?\n\nRobert Tresillianin mielestä oli nyt oikea hetki käyttää sähkövaloa ja\nympäröidä koko Zopiloten leiri häikäisevään valoon, että selvästi\nnäytettäisiin sitä eversti Requenneen sotajoukolle. Varmaan kai Henry\nlienee selittänyt, miten kullankaivajat insinöörin katsannon alla olivat\nviettäneet aikaansa ja miten he olivat opetelleet käyttämään\nsähkövalaistusainetta, jota insinöörin neuvolla olivat valmistaneet.\n\nJo olivat he vähällä hyväksyä tämän ehdotuksen eikä insinööri\npuhunutkaan sen vähemmästä kuin että mieli panna toimimaan molemmat\ntykkinsä, joita halusi näyttää mihin ne kelpaisivat, kun onneksi\ngambusino, joka aina oli älykäs mies, todisti päälliköille, ettei\nkaikella tällä olisi muita seurauksia kuin että siten vastustettaisiin\neversti Requenneen tuumia, sillä tämän ajatus oli arvatenkin\näkkiarvaamatta hyökätä indiaanein kimppuun. Epäilemättä piti pysyä\nvalmiina, mutta odottaa siksi kunnes eversti ja hänen väkensä alkaisivat\nvalmistetun toimintansa. Silloin, mutta vasta silloin, olisivat nuo\nkaksi tykkiä ohjattavat Zopiloten leiriä kohden, johon luonnollisesti\nuseammat yllätetyistä villeistä tulisivat sulloutumaan. Ja kun ne vaan\nhyvästi olivat ohjatut, tekivät ne ihmeitä. Silloin vasta tulisi llanon\nilovalaistus oikeaan aikaansa. Vielä kerran sai gambusinon järkevyys\nvoiton.\n\nHiljaisuus oli juhlallinen ja sitä häiritsi ainoastaan väliaikojen\nperästä ne kojoottiulvonnat, joilla indiaanit toisillensa tahtoivat\nosoittaa, että hyvästi vartioivat.\n\nKullankaivajat, jotka pitkin pituuttaan makasivat ylätasangolla korva\nmaata vastaan, luulivat, toivon synnyttämän tenhon vaikutuksesta heidän\nmielikuvitukseensa, kuulevansa meksikolaisen ratsujoukon juoksun\nllanolla.\n\nYön ensi hetkiä vietettiin kuumeentapaisessa levottomuudessa, joka piti\nvalveilla enin heikontuneitakin kullankaivajia, vieläpä vaimoja ja\nlapsiakin.\n\nTulitikku kädessä seisoi Pedro Vicente ryhmän keskellä, jossa oli don\nEstevan, Robert Tresillian, insinööri ja monta työnjohtajaa. Hän uudisti\njokaiselle, ettei ollut ylätasangon varustusväen asia alkaa toimintaa.\nEversti Requennes ja Henry eivät päivän kuluessa voineet olla\nhuomaamatta Meksikon lippua vuoren huipulla. Taitavana sotilaana oli\neversti luultavasti ajatellut yhteistä toimintaa omien joukkojensa ja\npiiritettyjen puolelta, mutta myöskin otaksunut, että nämä viimemainitut\njättäisivät hänelle täyden toimintavapauden ja antaisivat hänen alkaa.\nSenhän lapsikin voi käsittää.\n\nSillä tavalla kului kaksi kuolettavan pitkää tuntia minkään\nhäiritsemättä yön äänettömyyttä.\n\nKäsittämätön jännitys pani kaikkien sydämmet palpattamaan ääneen ja\nheikommatkin tunsivat jäntereissään yli-inhimillisen voiman.\n\n\"Kärsivällisyyttä,\" sanoi Pedro. \"Antakaamme everstin panna toimeen\ntuumansa, niin että indiaanit, yllätetyt keskellä untansa, eivät voi\npakoa ajatellakaan. Muutamia minuuttia vielä vaan ja sitte on meidän\nvuoromme. Eikö olisi loistavata omiin verkkoihinsa pyytää nuo kurjat\nroistot, jotka nyt monta viikkoa ovat silmäilleet meitä varmana\nsaaliinaan, mahdottomana kenenkään riistää heiltä...\"\n\nGambusinon vielä puhuessa herätti kauhea laukaus tasangon kaikki kaiut\nja melkein yht'aikaa kajahtivat vielä korkeammalle eversti Requenneen\nkanuunat.\n\nKauhun huudahdukset tuskan ulvonnalla sekoitettuina kohosivat heti\nkojoteerojen leiristä todistaen, että everstin väki oli hyvästi\ntähdännyt.\n\nTämä jyrisevä hyökkäys, joka tuli taholta, jolta eivät uskoneet\ntarvitsevansa pelätä vähintäkään ja jonne eivät koskaan olleet\nasettaneet vahtimiehiä, teki villit raivosta hurjistuneiksi.\n\nJa vielä kurjemmaksi kävi tila kun insinöörin sähkövalo valaisi heidän\nleiriänsä ja armottomasti näytti sitä väsymättömille ahdistajoille,\njoitten insinööri oli antanut jäädä pimeyden peittoon.\n\nNiinkuin gambusino edeltäpäin oli arvannut, kokoontuivat urhoollisimmat\nheti Zopiloten teltan ympärille.\n\nKauvan odotettu hetki käyttämään kumpaistakin tykkiänsä oli vihdoinkin\ntullut don Estevanille ja tykit syytivät äärettömiä määriä raehaulia\nepätoivoon joutuneitten indiaanein joukkoon.\n\nUskaliaimmat kirkuivat kauheasti raivoissansa. Olivatko valkoiset\ntodellakin tehneet liiton korkeimpien voimien kanssa, koska voivat\nmuuttaa yön päiväksi ja sytyttää tämän auringon, joka valaisi leiriä?\n\nZopilote, joka jo istui hevosen selässä, oli ainoa, jossa vielä pysyi\nkipinä kylmäverisyyttä. Huolimatta epäjärjestyksestä villien joukossa\nkoetteli hän koota heitä, mutta toisena hetkenä toisensa perästä teki\nRequenneen ja ylätasangon tykit uusia hävityksiä heidän parvessansa.\n\nÄkkiä kirkasi hän hirveästi raivostuneena.\n\nSiinä valokartiossa, jonka sähkövalo muodosti, huipun lähtökohtana\nvuori, oli hän huomannut meksikolaisia sotamiesosastoja, jotka\nkohtisuoraan lähenivät vuorta.\n\nNähtyään nämä viholliset, joita nyt tiedettiin voitavan tavoittaa,\nnäytti uskallus jälleen palanneen näihin miehiin, jotka tähän saakka\nolivat olleet melkein taikauskoisen pelästyksen valtaamina.\n\nTuokiossa olivat ne hevosen selässä ja yhtäaikaa kiljuen kauhistuttavaa\nsotahuutoansa, aikoivat he hyökätä Requenneen eskadroonan kimppuun, kun\nepätoivoa osoittava viittaus Zopiloten puolesta pysähdytti heidät.\n\nNäkyvinä kolmessa uudessa sähkövalovirtauksessa oikealta, vasemmalta ja\ntakaa päin, lähestyi kolme muuta lansieeriosastoa ja muodosti vähitellen\nsäännöllisen ympyrän.\n\nVielä lisäksi seisoivat don Julianon peonit taisteluun järjestettyinä\njärven rannalla ja sulkivat sieltä indiaanein viimeisenkin pakotien.\n\nEnsimmäisellä silmäyksellä näki Zopilote, että leikki ei ollut\ntasavoimainen ja että hänen piti välttämättömästi joutua hukkaan\nkaikkine joukkoinensa, jos yhä edelleen pysyisi kahden tulen välissä.\n\nHän teki äkkiä päätöksensä ja käskien puolet väestään muodostamaan\njälkijoukon, jonka tuli jatkaa taistelua alhaalla lakeudella, syöksyi\nhän itse toisen puolen kanssa solaa kohden.\n\nJälkijoukon tehtävä oli suojella hyökkäystä ylätasankoa vastaan, jonka\nhän oivalsi olevan ainoana ja viimeisenä pelastuskeinonaan.\n\nJos hänen onnistuisi karkoittaa kullankaivajat väkisin tunkeutumalla\nsolaan ja valloittamalla ylängön, tulisi hän oltuaan piirittäjä itse\npiiritetyksi. Hänen asemassaan kannatti sellainen yritys kyllä\nkoettamisen vaivan. Tuokiossa oli hänen väkensä solan edessä.\n\nEi mikään liikkunut ylhäällä vuorella eikä siinä ahtaassa ahteessa,\njonka kautta päästiin tuonne ylös.\n\nPuristettuina toinen toistaan vastaan, sillä välin kuin kiväärituli\njatkui alangolla raivokkaammin kuin koskaan, kiipesivät Zopiloten miehet\nylöspäin kiihoittaen toisiaan sokeassa raivossa.\n\nPiiritetyt pysyivät liikkumattomina, antoivat heidän lähestyä ja täyttää\nsolan.\n\nMutta niin pian kuin ensimmäiset heistä olivat koskettaneet\nrintavarustuksen kiviä, halkesi manner heidän päänsä päällä ja heidän\njalkojensa alla aina vuoren huipulta sen juureen saakka.\nKalliolohkareita ja kiviä vyöryi vyörykkeen tavoin alas tähän ahtaaseen\nkuurnaan ja musersi hyökkääjät painonsa alle. Onnettomat indiaanit eivät\nvoineet päästä ylöspäin eivätkä alaspäin, vaan olivat kuin naulattuina,\nmihin olivat jääneet.\n\nKiviartilleriaa seurasi kohta hyvin tähdättyjä kiväärin laukauksia. Ei\nyksikään laukaus mennyt hukkaan tässä taajaan sullotussa joukossa, jossa\nluoti ei voinut tavatakaan tyhjää tilaa.\n\nKojoteerojen kuolleet ruumiit, jotka olivat kokoon litistyneet tähän\nahtaaseen käytävään, seisoivat yhä pystyssä ja tukivat toisiaan, ja\nvasta muutamien hetkien kuluttua sanomatonta sekasortoa, onnistuivat\nmuutamat vielä eloon jääneet, niiden joukossa Zopilote, laskeutumaan\nalas alangolle, sen rautaympyrän keskeen, jonka eversti Requenneen\nvoittoisat laumat muodostivat.\n\nKun Zopilote, joka oli pahasti kiviliuskan haavoittamana oikeaan\nkäsivarteensa, nyt näki, että kaikki vastarinta oli mahdotonta,\nheittivät hän ja ne miehet, jotka hänellä vielä olivat jälellä, aseet\nluotansa. Liikkumattomina ja pää rintaa vasten painuneena, odottivat he\nkaikki, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin.\n\nSiinä tuokiossa nousi aurinko ja valaisi loistollansa tämän verisen\nteurastuksen näyttämön.\n\nTasangolla vuoren ja meksikolaisten välissä, jossa eskadroonat jälleen\nolivat liittyneet yhteen ja muodostivat läpitunkeutumattoman\npuoliympyrän, makasivat monilukuiset kojoteerojen ruumiit pitkin\ntannerta ja kauvempana osoitti heidän tykistön hävittämä leirinsä\nsurkean näyn.\n\nTätä aamuruskoa tervehtivät rajuilla riemuhuudoilla sekä ylängön\nasukkaat että Zopiloten vangit, jotka eversti Requenneen ratsumiehet\nonneksi jo ajoissa olivat tunteneet ja kuljettaneet leirin taakse.\n\nZopiloten seitsemästä sadasta sotilaasta oli tuskin kahtasataa\nviittäkymmentä, jotka taistelussa olivat jääneet eloon. Voittajat\nottivat heidät vangiksi, sitoivat parittain kädet selän taakse ja\njättivät peonien vartioitavaksi.\n\nKun tämä oli toimitettu ja sola puhdistettu sinne kasaantuneista\nruumiista, laskeutuivat piiritetyt alas.\n\nNe tapahtumat, jotka nyt seurasivat, erittäinkin kohtaus Robert\nTresillianin ja hänen poikansa välillä sekä sen perästä tämän ja\nGertrudeen välillä olivat niin liikuttavia, ettei niitä voi sanoilla\nselittää. Nuoren tytön sielun tuskasta ja ruumiillisesta puutteesta\nkalvenneet kasvot säteilivät onnea tässä monipäiväisen toivottomuuden\njälkeisessä riemun tuokiossa.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\nSanta-Gertrtides.\n\n\nKun kullankaivajat laskeusivat vuorelta jo aikoja jättämäänsä leiriin,\ntulivat he iloisesti hämilleen tavatessaan siellä melkein kaiken hyvässä\nkunnossa.\n\nVaunut, koneet ja työkalut -- miltei kaikki oli ennallaan. Kojoteerot\neivät olleet edes huolineet hävittää näitä heille arvottomia kapineita.\nTämä tavaton määrä kaivostyötarpeita, joiden arvoa kojoteerot\nvarmaankaan eivät olleet oivaltaneet, oli odottamaton rikkaus.\n\nHevosia ja muuleja löytyi kyllältä, vaikkei saatukaan takaisin samoja,\njotka olivat ryöstetyt.\n\nKahden päivän kuluttua pelastuksesta oli osapuilleen kaikki selvitettyä.\nKuolleet olivat saaneet viimeisen leposijansa ja everstin ynnä hänen\njoukkonsa palatessa vankiensa kanssa Arispeen saattoi don Juliano\napakien ottamat vangit Nacomoriin, näiden kotiseudulle.\n\nTurvallisuus oli nyt täydellinen. Kenties ei olisi sekään edes\nmahdotointa, että saataisiin Zopilotesta liittolainen! Hänen oikeaa\nkättänsä oli pitänyt leikata niin, että toivoa kyllä voi, että hän tästä\nlähtien olisi sävyisämpi.\n\nOlkoon tämä kohta miten tahansa. Totta on joka tapauksessa, että\nSalaperäinen vuori tänään, kolmea vuotta mainittuja seikkoja myöhemmin\non tosin nuori, mutta jo kukoistuksessaan oleva kaupunki linnoituksen\nsuojaamana, joka on vahvempi kuin mikään ihmiskäsien rakentama.\n\nLoitolta voidaan eroittaa lukuisia tehtaan savutorvia, joista savu\npaksuissa pilvissä tupruaa kohti taivasta. Ympäristön alueella ei ole\nenää entistä viljelemätöntä leimaa. Mehevät karjanlaitumet ulottuvat\nniin pitkältä kuin silmä kantaa ja uudisasukasten karja on lukematon.\nRautatie yhdistää joku aika sitte uuden kaupungin Arispeen.\n\nKaivoksen menestys on ollut yhtä erinomainen, kuin nopeakin. Toinen\nveres kultasuoni toisensa perästä tulee ilmi ja Salaperäisestä vuoresta\non tullut _Kultainen vuori_.\n\nNeljän asioimistoverin rikkaus on jommoinenkin. _Neljänkö?_ kysyt nuori\nystäväni. Neljänpä tietenkin. Ei näet oltu pidetty kuin aivan oikeana,\nettä sallittiin urhoollisen gambusinonkin yhtyä yhtiöön. Eikö gambusinon\näly ollutkin juuri tuottanut pelastuksen kaikille?\n\nJokaisella kullankaivajalla on oma, soma talonsa, joka todistaa\nisäntänsä varallisuutta. Muistoa säilyttävällä kiitollisuudella ovat he\npystyttäneet komean muistopatsaan kumpaisellekin ystävällensä Benito\nAnguazille ja Jacopo Barralille, jotka heidän edestänsä kävivät\nkuolemaan.\n\nVuoren tasangolla kohoaa uhkea linna, jonka harjoilta meksikolainen\nlippu liehuu -- palatsi samalla haavaa kuin linnoitus, jonka pitkälle\nkantavat kanuunat voivat niin tarvittaessa pyyhkiä tasankoa kaikille\nsuunnille.\n\nPuoteja ja tavarahuoneita löytyy kosolta säännöllisien katujen varsilla\nja kirjapainosta annetaan sanomalehteäkin. Kaikesta päättäen on\n_Santa-Gertrudes_ kaupungin tulevaisuus oleva onnellinen.\n\nNyt on Santa-Gertrudeessa juhla ummelleen kolme vuotta kullankaivajien\npelastumisesta lukien.\n\nTorilla vilisee lukuisa ihmisjoukko, jonka seassa näkyy olevan muutamia\napakejakin monivärisiin serapeihin puettuina. Rancherot ja vaquerot\nläheisistä maakunnista -- kaikki ovat he puettuina juhlapukuun. Kaikkien\nnäiden eri vaateparsien välistä näkee joskus vilahdukselta\nZacatecas-lansieerien sotilaspukuja. Rykmentti majailee jonkun matkaa\nkaupungista viimeisen ja tehokkaan retken perästä vihamielisiä\nindiaaniheimoja vastaan.\n\nTänään kastetaan Henry Tresillianin ja Gertrudes de Villannevan\nesikoista ja tapahtumaa vietetään innostuksella kaupungissa, joka on\nsaanut nimensä nuoren äidin muistoksi. Hänen nimeään huudetaan\nmyrskyisällä riemulla.\n\nKirkossa kantavat lasta kastettavaksi eversti Requennes ja sennora\nVillanneva. Heidän jälessään kulkevat don Estevan, Robert Tresillian,\ninsinööri ja Pedro Vicente, joka säteilevänä tarjoo nuorelle isälle\nkäsivarttansa. Eikö nuoren ystävänsä onni ole osaksi hänenkin omansa?\n\nIltasella ovat kilparatsastukset ja muita huvituksia ja entinen\ngambusino tulee luonnollisesti saamaan ensimmäisen palkinnon\nKrusaderilla, josta on tullut hänen erityinen ystävänsä. Ja ihmisjoukko,\njoka pitää muistissaan uskollisen eläimen palveluksia, tulee\nkiihkoisasti hurmaantuneena huutamaan: _Eläköön Krusader!_\n\nJa siihen huutoon toivon, että nuoret lukijanikin yhtyvät.\n\n\n\n"]