Taivaallinen puuseppä

TAIVAALLINEN PUUSEPPÄ

Romaani

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

WSOY, Porvoo, 1927.

ENSIMMÄINEN OSA

I.

Hänen nimensä oli Jaakob Dynn.

Isällä oli ruumiskirstuliike pienessä Pohjois-Pohjanmaan kaupungissa. Hän oli käynyt opin Ruijassa ja siellä oli suvun vanha Tynni nimi saanut tuon hiukan omituisen muotonsa. Isä, joka oli syntynyt Norjassa ja tuonut nimen tullessaan sieltä, ei ollut halunnut sitä muuttaa, vaikka häntä yleisesti kutsuttiinkin "Tyrmin mestariksi". Laskuihin hän kuittasi vanhanaikaisella, vapisevalla käsialalla "Jakob Dynn", jolloin J-kirjain silmukan asemesta sai monta sisäkkäistä koukeroa koristuksekseen.

Jaakob Dynnin isä oli niitä vanhan ajan mestareita, jotka pitivät ammattinsa kunniassa. Hänen mielestään ei ruumiskirstujen valmistus ollut sen huonompaa kuin mikään muukaan työ. Hänellä oli tavallisesti kisälli tai oppipoika, sillä kuolevaisuus tuossa pienessä rannikkokaupungissa oli siksi pieni, että he kahdessa hyvin pystyivät tyydyttämään kirstujen tarpeen. Ehtivätpä vielä välillä tehdä muutakin puusepäntyötä.

Jakke-poikasen hauskimpia huvituksia oli leikkiä keskentekoisissa ruumisarkuissa. Ne olivat hänen mielestään vuoroin laivoja, vuoroin rekiä. Kooten pienet kapistuksensa kirstuun hän leikki leikkejänsä aamusta iltaan. Aluksi isä vastusti tuollaista omituista leikkimätapaa: hän pelkäsi pojan turmelevan kirstut. Mutta kun Jakke vakuutti pitävänsä niitä siististi, hän viimein taipui. – Varmaankin teki moneen asiakkaaseen jonkun verran omituisen vaikutuksen nähdä pörrötukkaisen pojan pään pistävän esiin ruumiskirstusta. Muistelipa Jakke kuulleensa yhden ja toisen siunailleen, kun astuivat sisään puusepänverstaaseen, neuvotellakseen isän kanssa jostakin tilauksesta. Varmaankin heihin teki piinallisen vaikutuksen se elämän ja kuoleman välinen ristiriita, jonka he tuossa yhtymässä havaitsivat. Elävä lapsi ruumiskirstussa! Mutta itse ei Jakke koskaan tuntenut tällaista ristiriitaa. Hän oli vielä lapsi ja sitäpaitsi – hän oli tottunut ruumiskirstuihin niin varhaisesta kuin suinkin jaksoi muistaa. Eikä hänen isänsäkään luultavasti sellaista huomannut, sillä hän jutteli pojan kanssa iloisesti työnsä lomassa. Silloin hän tavallisesti tiedusteli, mihin poika kulloinkin oli matkalla. Siihen oli sangen helppo vastata, sillä Jakella oli aina reitti selvänä, Milloin hän purjehti Amerikkaan, milloin Saksaan, milloin taas retkeili reellä pitkin kaupungin katuja. Silloin hän tavallisesti valjasti puuhevosensa kirstun eteen, ajellen iloisena omia mielikuvitusmatkojaan.

Välistä isä varoitteli häntä: "Ole kauniisti siinä, sillä se tulee kauppias Kuokkasen pienelle pojalle, joka kuoli viime viikolla" – tahi: "Älä hypi siinä liian paljon, sillä siihen pannaan pormestarin rouva." Hetkisen viivähti silloin pojan ajatus näissä molemmissa vainajissa. Kauppias Kuokkasen poikaa hän ei ollut tuntenut, jotavastoin pormestarin rouva oli hänelle hyvinkin tuttu. Vai tuli tämä kirstu sille. Ja nyt se oli hänellä maitorekenä, kun hän kuljetti maitoa kaupunkiin...

Jakke ajatteli pormestarin rouvaa, jonka oli usein nähnyt kadulla kävelemässä. Hänhän oli usein mennyt tästä heidän ohitsensakin niitylle... kesällä, kun pormestarin vainiolla tehtiin heinää. Hän meni katsomaan, ettei niittyväki laiskottelisi, sillä hän oli tarkka ihminen – tinki torilla luutamummojenkin kanssa. Vai oli tämä kirstu hänelle –. Nytpä se siis sopikin maitoreeksi, jolla maanviljelijä Niirasen renki ajeli pitkin Laidan katuja, jaellen maitoa työläisperheille. Niiranen oli niiden maitotingin antaja – jotavastoin pormestarin keittiöstä ajettiin kaikki köyhät armotta pois ... Leikki sai nyt uutta vauhtia. Jakke keräsi kahvikuppeja, juomalaseja ja mitä vain sattui käsiinsä saamaan, ja nytkös maidon jakelu alkoi. "Hei Konttiska ... täällä on pääräri! Se vuotaa hiukan ylälaidasta ja se pitäisi tinata. Mutta ette te silti sen vähemmälle jää. Minä annan täältä lisää..." Ja Jakke kaasi juomalasista olematonta maitoa kahvikuppiin ja oli ojentavinaan sen Konttiskalle.

Mutta – heti kun alkoi kirstujen verhoilu, piti Jaken lopettaa leikkinsä. Isä ei sallinut hänen kiivetä sellaisiin kirstuihin. Eikä hänellä itselläänkään ollut halua. Sillä tuo musta verho, jonka osa kirstuista lopuksi sai yllensä, teki häneen masentavan vaikutuksen. Kuolema otti kirstut haltuunsa. Niin kauan kuin ne vielä olivat verhoamatta, ne tuntuivat kuuluvan tähän maailmaan. Jokainen oksankohta oli kuin silmä, joka katsoi ... milloin vakavasti, milloin leikillisesti – useimmin leikillisesti. Jakesta ne näyttivät toisinaan iskevän silmää ja juttelevan: "Älä huoli ... tämä on vain puuta, josta tehdään kehto tai keinutuoli ... miten milloinkin ... ja toisinaan kirstu." Vahingossakaan ne eivät puhuneet ruumiskirstusta. Ja kuinka ne olisivat voineetkaan, kun puu monesti tuoksui pihkalle. Mutta – heti kun musta verho vedettiin kirstujen ylle, ne lakkasivat kuulumasta tähän maailmaan. Ne eivät enää haastaneet, vaan lepäsivät mykkinä, ja niiden ympärillä leijaili kuoleman henki. Ja heti kun isä kiinnitti niihin hopealta hohtavat, ristipäiset ruuvit ja leijonan käpäläjalat sekä viimeksi muistolevyn arkun pääpuoleen, ei Jakella ollut muuta tehtävää kuin katsella, tahi korkeintaan tavata tuo aina toistuva lause "Lepää rauhassa!" ja "Hvila i frid!"

Mutta – valkoiset arkut säilyttivät verhoilun jälkeenkin jotakin alkuperäisestä tuoreudestaan. Ne eivät näyttäneet kuuluvan kuolemalle, vaan pikemminkin elämälle. Niissä oli saman juhlallisuuden sekaista elämän iloa kuin ristiäiskoltuissa, joita äiti tilauksesta neuloi. Siitä kai johtui, ettei Jaken mielenkiinto valkoisia arkkuja kohtaan lakannut verhoilun jälkeenkään. Hän olisi halunnut edelleenkin leikkiä niissä. Mutta isä oli jyrkkä; hän ei siihen suostunut – sanoi koristeiden turmeltuvan. Vaikka Jakella oli erikoinen suunnitelmakin sitä leikkiä varten. Hän olisi halunnut ajaa karnevaalivaunuja, jommoiset oli kuvalehdessä nähnyt. Niin täynnä kukkia, että ihan silmää huikaisi! Arkun reunaan neulotut vaateruusukkeet muistuttivat niitä ihmeen paljon.

Näin poika siis kasvoi ruumiskirstujen keskellä ja ne kertoivat hänelle vuoroin iloisia, vuoroin murheellisia tarinoita. Toisinaan hän piirusteli höylänlastukappaleisiin sanoja kankein, kömpelöin kirjaimin ja heitti liuskat arkkuihin. Hän lähetti terveisiä Jumalalle. Isä huomasi ne ja otti salaa pois. Mutta pojalle hän ei hiiskunut mitään. Jokin vaisto varoitti häntä rikkomasta pojan onnellista, kirkasta mielikuvitusmaailmaa.

Näin kuluivat vuodet ja läheni se aika, jolloin Jaken oli lähdettävä kouluun. Kaupunkiin oli vasta perustettu kansakoulu ja mestari Dynn – vaikka olikin mieleltään hiukan aristokraatti, päätti panna poikansa tähän uuteen oppilaitokseen. Jakke oli oppinut sujuvasti lukemaan ja jonkun verran myös kirjoittamaan. Hän voisi siis pyrkiä valmistavan kansakoulun toiselle luokalle.

II

Jakke muisti hyvin sen päivän, jolloin hänet ensi kertaa vietiin kouluun. Hän oli parastaikaa leikkimässä laivaa suuressa, puolivalmiissa ruumiskirstussa, kun isä astui verstaan ovelle ja sanoi:

– Nyt, Jakke, lähdetään!

Hän leikki "Frekkeä", höyrypurtta, joka välitti liikennettä kaupungin ja ulkosataman välillä. Jakke oli jonkun kerran käynyt ongella kaupungin rannassa ja tunsi kaikki höyrypurret. Niistä kulkivat "Frekke" ja "Alku" säännöllisin vuoroin kaupungin ja Salmen väliä ja laskivat samaan laituriin. "Frekessä" oli punapartainen Pyökkö perämiehenä.

Hän vilkaisi isäänsä, joka pitkätakki yllään seisoi ovella ja odotti.

– Heti paikalla, isä, kun saan "Freken" ensin möljään kiinni.

Hän vihelsi pitkän, tuksutti ja "päästi höyryä", niinkuin oli nähnyt höyry pursien tekevän. "Frekke" teki komean kaarroksen, keikkui hetken itse nostattamillaan laineilla ja pani "pakkia" (Jakke kuvasi kaiken tämän ruumiinsa liikkeillä.) Hän tuksutti niin, että sylki suusta pärskyi. Vielä viimeinen sihahdus ja hän oli valmis.

– Olisi vielä pitänyt sitoa kiinni pollariin, mutta jääköön, virkkoi hän totisena.

Isä oli koko ajan kärsivällisesti odottanut. Hänellä oli tosin kiire; ei olisi mitenkään joutanut poikaa viemään. Oli useita arkun tilauksia. Tuokin tuossa, jossa poika oli äsken leikkinyt, piti saada ylihuomiseksi valmiiksi. Ja äidilläkin oli työtä tavallista enemmän. Oli tilattu kokonaista kuusi ristiäiskolttua ja kaikilla oli kiire.

Hän antoi muutamia neuvoja kisälli Nykäselle, joka parast'aikaa kiristi kiinni liimattuja lautoja, tarttui Jakkea kädestä ja riensi ulos. Pitkän eteisen toisessa päässä odotteli äiti heitä neulomus kädessään.

– Älä nyt hämmästy, Jakke, vaan koeta kuunnella tarkasti, mitä opettaja kysyy. Ja vastaa sitten tyynesti ja hätäilemättä.

Isä ja poika lähtivät. He kulkivat ns. "Karjakujan" kautta, joka yhdisti Laidan kaupungin eteläiseen osaan, Niittytulliin. Jakke oli täällä monta kertaa kuljeskellut. Kujan suussa oli kaksi riihtä, joiden portailla hän oli leikkinyt kauppias Favorinia. Ne olivat suola-aittoja, joihin ulkomaan laivat toivat suolaa...

He herättivät huomiota. Koulun piha oli täynnä lapsia. Jakke, joka ei koskaan ollut koulua nähnyt, takertui epätoivossaan kiinni isänsä pitkäntakin liepeisiin. Nauravat kasvot ympärillä peloittivat häntä. Hän kuuli useamman kerran kuiskattavan: "Kirstu-Tynni tuo Jaakoppiaan kouluun." Ja toiset äänet takana huusivat: "Kirstu-Jaakoppi, Kirstu-Jaakoppi!" Jakke pelkäsi, että isä mahdollisesti kuulisi ja katsahti huolestuneena tätä kasvoihin. Mutta isä tuntui olevan omissa mietteissään eikä kuullut mitään. Hän raivasi vain itselleen tietä johtajan huoneeseen eteisessä odottelevien vanhempain ja lasten lomitse.

Jakke pääsi alakansakoulun toiselle luokalle. Mutta – jos sanomme, että alku oli hänelle helppoa, sanomme väärin. Ei hän ollut muita jäljellä tiedoissa, mutta se, ettei hän ollut tullut kouluun säännöllistä tietä, vaan "hypännyt" yli yhden luokan, aiheutti sen, että häneen suhtauduttiin kuin nousukkaaseen. Jokainen katsoi etuoikeudekseen kiusata häntä. Isän ammatti oli alituisena aiheena pilkantekoon. Hänelle annettiin heti liikanimi: "Kirstu-Jaakoppi". Se ei suinkaan ollut Jakelle mitään uutta; hän oli kyllä kuullut sen nimen ennenkin. Jok'ikinen päivä hänelle huudettiin: "Kirstu-Jaakoppi, ota minusta arkun mitta!" Kun tämä tovereitten ilkeys lopulta kävi liiaksi hänen hermoilleen, hän raivostui ja löi erään pahimman kiusanhenkensä maahan. Hän ei ollut ruumiinvoimiltaan mikään vahva, mutta viha antaa voimia. Ja niin Jakkekin ylitsevuotavassa raivonpuuskassaan, joka muistutti enemmän hermokohtausta, heitti nurin toverinsa ja hakaten tätä kasvoihin huusi kiukusta käheällä äänellä: "Tuossa on sinulle arkunmittaa!"

Silloin juuri opettaja astui luokkaan. Asia oli selvä: Jakkea rangaistiin seisottamalla nurkassa. Siellä hän siis seisoi samaan aikaan kuin tuo hänen kiusanhenkensä saarnaavalla äänellä teki selkoa Abramin kutsumisesta. "Lähde maaltasi ja isäsi huoneesta sille maalle, jonka minä sinulle osoitan" ... Totisesti – sinä hetkenä Jakke ymmärsi Abramin! Hänkin olisi ollut valmis jättämään kotikaupunkinsa sen kovakouraisen kohtelun vuoksi, joka hänen osaksensa koulussa oli tullut.

Tunnin loputtua otti opettaja tarkemman selon tappelun syystä. Hän piti oikean ristikuulustelun. Mutta yksikään ei kertonut asiaa oikein. Jokainen selitti Jaken hyökänneen toverin kimppuun ja hakanneen häntä.

Jaken sisu kiehui raivosta. Hän päätti, että jos tuo asianomainen kuolisi ennen häntä ja hänen kirstunsa tilattaisiin heiltä – ja mistäpä muualta se voitaisiin tilata? – hän löisi tusinan rautanauloja tuon kiusanhenkensä ruumiskirstun pohjaan, jotta tämä vielä kuolleenakin saisi tuntea hänen kostonsa koko julmuuden.

Näistä mietteistä hänet herätti muuan heleä tytönääni: – Ne ovat koko ajan kiusanneet Jakkea, ja haukkuneet "Kirstu-Jaakopiksi" ja siitä Jakke suuttui.

Jakke tunsi kiitollisuutta tuota puolustajatartaan kohtaan ja koetti arvailla, kuka se mahtoi olla. Sitä hän ei osannut sanoa. Mutta kun opettaja kuulustelun kestäessä lausui tämän ristimänimen, selvisi Jakelle, että se oli Forsbergin Martta.

Jakke kutsuttiin nyt pois nurkasta ja tappelutoveri sai vuorostaan ruveta "vahdinpitoon". Jakke astui paikalleen kurjan ja onnettoman näköisenä ja huomasi, kuinka Martta Forsberg katseli häntä osaaottavasti. Siitä hetkestä hän oli kiintynyt tyttöön koko sydämestään. Tuli välitunti ja sillä aikaa annettiin Jaken olla rauhassa. Hänen asiansa alkoi voittaa muitakin puolelleen – varsinkin tyttöjä. Mutta Jakke ei välittänyt muista kuin Forsbergin Martasta.

Ensimmäinen tyttö, johon Jaakob Dynn rakastui! Kuka ei olisi kokenut tuollaista puhdasta, viatonta lapsen kiintymystä, joka tuo mieleen rakkauden enkelien kesken.

Koulun loputtua etsi Jakke Martta Forsbergin ja saatteli häntä kotiin. Pikku tyttö oli punainen, häntä hiukan hävetti. Vaikka heitä oli poikia ja tyttöjä samalla luokalla, eivät pojat koskaan saatelleet viimeksimainituita. Molemmat kulkivat omia teitään ja muodostivat välitunneillakin kaksi toisistaan jyrkästi erottautuvaa laumaa, josta silloin tällöin joku poukautettiin toisen puolelle. Mutta Jaken sydän oli täynnä kiitollisuutta, ja siksi hän saatteli Marttaa.

– Kun minä tulen isoksi, niin rakennan laivan ja sitten minä tulen hakemaan sinua! huudahti hän tytön kotiportilla.

Tyttö nauroi iloisesti ja pyörähti sisään kuin pääskynen pesäänsä. Mutta Jakke jatkoi matkaansa Karjakujalle, sillä sen kautta oli lyhin tie kotiin.

Hän eli nyt ihmeellisiä aikoja. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota kehenkään tyttöön. Hänellä itsellä ei ollut sisarta. Naapuripihassa oli kyllä tyttöjä, mutta ne olivat kaikki sellaisia suurisuisia – pahempia tappelijoita kuin pojat. Hän oli ajatellut, että kaikki tytöt olivat samanlaisia.

Mutta nyt hän oli kohdannut tytön, joka oli aivan toisenlainen. Niin hento ja pieni, ettei olisi luullut sellaisen ymmärtävänkään mitään. Mutta ymmärsipäs vain. Oli koulussa parhaita oppilaita ja ennen kaikkea – oli puolustanut häntä.

Sankarillinen pikku tyttö!

Jakella oli aina ollut erikoinen taipumus turvautua johonkin. Kotona hän oli turvautunut äitiin, kertonut tälle kaikki – sikäli kuin äidillä oli aikaa kuunnella. Nyt hänellä oli kodin ulkopuolella olento, jolle saattoi uskoutua. Ja hän uskoutui.

Mutta – tämä kiintymys – niin suloinen ja lämmittävä kuin se olikin, opetti Jakelle, ettei tässä maailmassa ole täydellistä onnea. Hän ei suinkaan pystynyt ajattelemaan näin; hän oli vielä liian pieni. Mutta – hän tunsi tuskan.

Martta Forsberg osoittautui uskottomaksi.

Jakke kiipesi ullakolle ja itki siellä yksinäisyydessä tätä toisen uskottomuutta. Miksi piti Martan katsella toisia poikia, hymyillä ja nauraa heille? Ja vielä ottaa vastaan makeisia Kalle Petäjän kädestä – se oli kiusanhengen nimi – vaikka hän oli lahjoittanut Martalle kappaleen valkoista ruumiskirstukangasta.

Sitä ei Jakke voinut käsittää. Hän oli mustasukkainen, tavattoman mustasukkainen. Hän vakoili noita kahta jokaisella välitunnilla ja tunnillakin.

Mutta seuraavana päivänä oli kaikki taas hyvin. Martta antoi hänen saattaa itseään kotiin, ja silloin he juttelivat kaikenmoista. Jakke vihki tytön ruumiskirstumaailman viehättäviin salaisuuksiin. Hän uskoi sen tekevän ihan verrattoman vaikutuksen. Hän oli mielestään kuin pieni taikuri, joka muutamalla noitatempulla parantaa epävakaisen sydämen.

Saattoiko Martta kuvitella, että pormestarin rouvan suuri kirstu oli maitoreki, jolla Niirasen kuski ajeli ympäri kaupunkia jakaessaan maitotinkejä Laidan köyhille? Tyttö katsahti häneen peloissaan. Ruumiskirstuko? Niin. Hui – hän pelkäsi kaikkia ruumiskirstuja! Jaken rohkeus kasvoi. Mitä tyhjiä! Heidän verstaassaan niitä oli aina puolitusinaa ... pieniä ja suuria ... ja he saattaisivat vaikka purjehtia yhdessä.

Purjehtia? Jakke nauroi. Tietysti hän tarkoitti vain mukamasten purjehtimista. Seppä Komulaisen kirstu oli purjevene ja he saattaisivat lähteä sillä koska hyvänsä vesille. Tietysti mukamasten vain.

– Mukamasten! huudahti tyttö ja hänen pieni nykerönenänsä nyrpistyi somasti. – Sinä olet sellainen "mukamasten". En minä tykkää mukamastenpojista!

Siinä oltiin taas. Tyttö sanoi sen aivan rauhallisesti, joskin hiukan punaisena kasvoiltaan.

– Etkö sinä tykkää minusta?

– Tykkää, tykkää! matki tyttö ja hänen siniset silmänsä iskivät nyt kipunoita. Sinä et osaa puhua muusta kuin tykkäämisestä! Emmekö me saata olla vain?

Sellaista epämääräistä rakkautta ei Jakke puolestaan ymmärtänyt. Hän sanoi siis hyvästit ja läksi. Mutta tyttö huusi perään:

– Kyllä minä sentään tykkään sinusta, Jakke. Mutta nyt ei Jakke enää tyytynyt tähän hetkelliseen lupaukseen. Hän halusi tietää, tykkäisikö tyttö hänestä aina. Hän puolestaan vannoi.

– Aina? En minä tiedä. Mutta nyt minä tykkään.

Se ei Jakkea tyydyttänyt. Hän oli viime päivinä kovasti kärsinyt tytön tähden. Kun siis tämä ei voinut sen varmemmin vastata, hän sanoi hyvästit toisen kerran ja nyt hän lisäsi siihen tuon paljon puhuvan sanan: "iäksi!"

Mutta sitä ennen, ennenkuin he lopullisesti erosivat, hän tahtoi saada takaisin sen verkakappaleen, jonka oli tytölle lahjoittanut.

Mutta nyt joutui tyttö vaikeaan asemaan. Hän oli laittanut siitä nukellensa puvun ja se oli niin kaunis ... ihan kuin herrasneiti. Hän mieli jo vastata tykkäävänsä Jakesta aina. Mutta silloin toinen ehätti väliin:

– Tiedätkö, mitä vaatetta se on?

Martta alkoi aavistaa. Hän katsoi kauhuissaan poikaan, joka seisoi kuin tuomari hänen edessään.

– Onko se – ruumiskirstuvaatetta?

– On.

Jakke tunsi pientä tyydytystä. Olipa yksi keino, jolla hän hallitsi tuota tyttöä, vaikkei voinutkaan taivuttaa tätä tykkäämän hänestä.

– Silloin minä noudan sen heti!

Ja Martta pyörähti sisään.

Hetken päästä lensi kadulle pieni valkoinen nukenpuku.

Jakke otti sen ylös, puhdisti pölystä, sulloi taskuunsa ja lähti allapäin kulkemaan Karjakujaa kohti.

Hän pisti juoksuksi. Sydänalassa tuntui pahalta, niin tavattoman pahalta, että ihan tahtoi tukehtua.

Päästyään Karjakujalle hän purskahti haikeaan itkuun. Ottaen nukenpuvun taskustaan hän painoi sitä sydämelleen ja itki aitaa vasten nojaten. Ei koskaan maailmassa hän ollut tuntenut itseään niin onnettomaksi kuin tänä hetkenä. Nukenpuku tuoksui somasti; Martta oli tiputtanut siihen hajuvettä. Ja tuo nenää hivelevä tuoksu vain lisäsi hänen tuskaansa. Se kertoi hänelle onnesta, jota hän ei koskaan enää saisi omistaa.

Mutta lopuksi hän tyyntyi. Sydän oli jäähtynyt. Hän katseli nukenpukua kädessään ja vannoi, ettei hän koskaan heittäisi katsettakaan sellaisen olennon puoleen, jota sanotaan naiseksi ja joka kantoi tuollaisia vaatteita ... Hihatkin niin lyhyet, että ihan nauratti! Ja pitsejäkin ... mukamasten! Pyh! Hän päätti tulla oikeaksi naisten vihaajaksi. Se lohdutti häntä sanomattomasti. Kuinka suloista olisi kylmästi torjua kaikki heidän lähentelemisyrityksensä ja silmät kovina karjaista: "Minä vihaan!" Ja sitten kääntää selkänsä – iäksi. Niin juuri – iäksi! Hän oli oppinut rakastamaan tuota pikku sanaa, jonka merkityksen hän nyt kipeässä sydämessään oli aavistavinaan. Ja kuin tämän päätöksen vahvistukseksi hän viskasi nukenpuvun aidan yli pellolle.

Hän jatkoi matkaansa lohdutettuna, joskin vertavuotavin sydämin.

Tämän jälkeen hän ei ollut Martta Forsbergia näkevinäänkän. Mutta sitä ei kestänyt kuin pari päivää. Jo kolmantena tyttö liittyi hänen seuraansa ja rupatteli kaikenmoista. Hän mieli saada takaisin nukenpuvun. Mitäpä se haittasi, vaikka se olikin ruumiskirstukangasta. Hänen äitinsä oli sanonut että siitä valmistettiin ihmisillekin pukuja – tavallista villakangasta. Mutta Jakke eli jo viilentymiskauttaan. Tuo ensimmäinen rakkaus oli aikansa leimuttuaan sammunut ja kyti nyt vain hiljaa kuin hiillos tuhan alla. Eikä hänellä enää ollut pukuakaan. Hän oli heittänyt sen menemään.

Se ratkaisi asian lopullisesti. Martta Forsberg heitti Jakesta irti ja he olivat tästä lähtien niinkuin ennenkin ts. he eivät välittäneet toisistaan yhtään.

Koulunkäynti jatkui entiseen tapaan. Mutta oikein turvalliseksi ei Jakke tuntenut itseään koskaan. Hän oli henkisesti liian haurasta tekoa. Hän oli henkisesti liian haurasta tekoa. Hänellä ei ollut ketään uskottua. Tyttöjen joukosta hän olisi voinut jonkun sellaisen saada, mutta hän ei välittänyt etsiä. Hänen seurustelunsa Martta Forsbergin kanssa oli jo hankkinut hänelle toisen liikanimen. Hän oli "tyttöpoika". Mutta siitä hän ei ollut lähimainkaan niin pahoillaan kuin "Kirstu-Jaakopista".

Hänen suurimpia huvejaan koulusta palatessa oli leikkiä laivaa. Kaupungin satamassa oli silloin tällöin suuri siipilaiva "Kullervo", joka välitti liikennettä pohjoiseen päin. Jakke oli nähnyt sen joskus tulevan satamaan suuret siipirattaat valkoisen vaahtokehän peitossa. Juostessaan pitkin Karjakujaa hän kuvitteli olevansa "Kullervo", joka Väkevän virran poikki laski kaupungin rantaan. Se tuli kaukaa toisista kaupungeista ja siinä oli paljon matkustajia ... kauppaneuvos Favorin ja paljon muita. Se oli matkalla tänne ... tähän keltaiselta ja punaiselta paistavaan kaupunkiin, joka vilahteli tuolta kujan aidan raoista. Jakke juoksi ja tuksutti, ja riihien luona, Karjakujan suussa, hän aina laski höyryä. Ne olivat rantamakasiineja. Tuolla oli jo kaupungin laituri ihan lähellä. Kotiportti näkyi jo. Jakke tuksutti ja veivasi käsivarsillaan. Se oli siipiratas, joka syyti vettä taakseen niin että vaahto pärskyi. Nyt hän ei enää välittänyt, vaikka joku olisi nähnytkin. Hän syöksyi pihaan ja portaita ylös. Usein hän törmäsi kohti äitiä, joka oli lähtenyt häntä portille vastaan ja sai heittäytyä tämän syliin "Sieltäkö se 'Kullervo' taas tulee?" nauroi äiti herttaisesti, ja Jakke tunsi itsensä ylen onnelliseksi sen johdosta, että äiti ymmärsi hänen leikkinsä.

III

Jakke rakasti intohimoisesti merta.

Harva se päivä hänet nähtiin pitkä rytivapa olalla ja pieni pärekori kädessä marssivan kaupungin rantaan. Hän oli matkalla Pitkänlaiturin päähän ongelle. Äiti oli varustanut hänet eväillä, sillä Jakke viipyi usein näillä retkillään kokonaisen vuorokaudenkin. Hän halusi olla mukana "aamusyönnissä", sillä onkiminen oli hänestä kaikkein jännittävintä, mitä hän tiesi.

Pienempänä hän oli tyytynyt onkimaan sisäsatamassa, höyryvenelaiturilta, johon "Frekke" ja "Alku" laskivat. Niistä purkautui aamuisin ulos työmiehiä ja kaupungin herroja, joilla viimemainituilla oli huvilansa ulkosataman liepeillä. Niiden joukossa oli kauppaneuvos Favorinkin, pieni, pullea, punatukkainen herrasmies, jolla oli tasapäinen olkihattu, ruudukkaat liivit ja paksut, kultaiset kellonvitjat. Höyrypursien perämiehet suhtautuivat häneen kunnioittavasti, sillä olihan hän rikas ja vaikutusvaltainen mies. Hänellä oli omia laivojakin, jotka kulkivat vierailla mailla, tuoden aina tullessaan suolalastin. Hänen puotinsa oli Pääkadulla ja usein oli Jakke käynyt siellä ostoksilla.

Hän oli ongiskellut päiväkaudet, odotellen "onnenkaloja", joita "Frekke" ja "Alku" toivat tullessaan. Pikkupoikien kesken vallitsi sellainen usko, että se, joka höyrypurren tulon jälkeen ensimmäisenä sai kalan, tuli onnelliseksi. He yrittivät kilvan ja silloin tällöin kiskaistiin kuivalle pieni, uhkaavannäköinen kiiskenpoika. Se oli vain sormen pituinen, mutta nousi ilmaan jokainen piikki pystyssä ja kituset levällään – aivan kuin peloitellakseen noita viisi-, kuusivuotiaita pyytömiehiä, jotka ottivat sen vastaan jättiläisen naurunhohotuksin. "Kas, kirsmongaria! Erehdyitpä kerrankin! Vai Favorinin patruunaa olit saattelemassa. Se meni juuri konttoriinsa ja sille on Salmeen tullut 'Reku' täydessä suolalastissa."

Mutta – saatuaan luvan tehdä retkiä Pitkänlaiturin päähän, oli Jakke ruvennut halveksimaan noita "kirsun" narraajia. Hän oli löytänyt paremmat kalavedet ja siellä – Pitkänlaiturin päässä – hän istuskeli kaiket päivät, enimmäkseen yksin, ja onki.

Välistä hän pääsi mukaan isän ja levyseppä Laitisen kanssa. Laitisella oli vene ja silloin mentiin lauantai-iltana Salmen alasuuhun ja ongittiin koko yö. Isäkin innostui ja lähti matkaan, vaikkei hän mikään kalamies ollutkaan. Mutta hän nautti tuollaisesta vapaasta lauantai-illasta ulkona meren hengessä. Hänhän olikin kaiket päivät sisällä ja höyläsi. Istuen venheen perässä hiukan kumaraisena hän nosteli ahvenia kuin toisetkin. Mutta hän oli joka kerta aivan sen näköinen, kuin olisi ottanut vastaan lapsen ... noin hiukan hellästi ja jonkun verran arkaillen. "Herranen aika! Semmoinen ahvenanpoikanen!" Hän sihautti somasti s-äänteen – kuulosti aivan siltä, kuin olisi se lähtenyt hänen höylästään. Hän oli tottunut näkemään suuria kaloja, paltaita ja Ruijan ahvenia. Siksi hän kutsui jokaista saamaansa kalaa poikaseksi. Mutta tanakasti hän puristi ahvenen pään peukalon ja etusormen väliin ja tappoi sen sillä lailla. Koko ajan hän varoskeli vaatteitaan; hänessä oli siksi paljon herrasmiestä ja mestaria, että koko homma tuntui hänestä hiukan oudolta.

Mutta levyseppä Laitinen onki reilusti, joka kerta sylkäisten syöttiin, ennen kuin viskasi onkensa mereen. Näki, että hän oli tottunut pyytäjä. Ylähuuli hiukan pullollaan hän pani lieron koukkuun ja katsoi tarkasti, ettei vain onki jäänyt näkyviin. Pää hiukan takakenossa hän sitten heitti siiman menemään, niin että suuri lyijypaino polskahti kovasti. Ja hän nauroi leveästi, jos sai pienen särjen pahasen. "Ähä ... vai jo tulit sieltä. Sinuahan minä tässä juuri odottelin. Yy ... mh! Potkipas siellä." Ja Laitinen heitti kalan pärekoppaansa, viitsimättä sitä tappaa.

Jakke istui tavallisesti keulassa ja onki sieltä. Oli varhainen sunnuntaiaamu, tuossa kolmen, neljän tienoilla. Taivas oli pilvessä ja mereltä käsin ajautui sumua. Se kääri vaippaansa venheen, joka oli ankkuroitu lähelle Salmen suuta tukkilautan ja Pitkänlaiturin väliin. Sumukielekkeet purjehtivat venheen ohi. Lämmin tuulenleyhkä ajeli niitä salmea ylös, missä kävi vahvanlainen virta. Laiturin reunat erottautuivat epäselvästi sumuverhon läpi ja kauempana, salmen yläosassa, häämöitti suuri, kolmimastoinen laiva. Oli ihan hiljaista. Ei minkäänlaista ääntä kuulunut. Saattoi hyvin kuvitella, että he olivat aivan yksin maailmassa ... istuen tuossa salmen suussa ja onkien kaloja, jotka oli luotu vain heitä varten. Laitinenkin oli herennyt äänettömäksi. Hän nosti kalan toisensa jälkeen. Seipi söi uutterasti. Noiden pitkänsuikeiden kalojen hento sätkinä oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta.

Tuollaisena varhaisena sunnuntai-aamuna valtasi Jaken omituinen tunnelma. Oli kodikasta ja lämmintä ja jonkun verran juhlallista – hiukan niinkuin jouluaamuna, jolloin heräsi lämpimässä vuoteessa ja mieleen johtuivat kaikki aattoillan hauskat elämykset. Vesi hohti vihertävänä, läpikuultavana ja virtasi hiljaa merta kohti. Jokin näkymätön voima pani sen liikkeelle, sillä etempänä, laiturin kyljessä, se luultavasti seisoi hiljaa. Niin saattoi ainakin kuvitella, sillä sumun vuoksi ei sinne voinut nähdä. Vaahtopyörylät liukuivat venheen ohi hiljaa ... hiukan pysähdellen. Usvakielekkeet kääntelehtivät veden kalvossa. Ne näyttivät kohoavan sen pinnasta kuin höyry tulella olevasta padasta, ennen kuin vesi rupeaa kiehumaan. Vesi tuntuikin lämpimältä, jos siihen sormensa pisti. Seivetkin nousivat siivosti ... vain hiukan sätkytellen. Näytti, kuin ne olisivat kesken unensa käyneet koukkuun eivätkä oikein tienneet, mistä oli kysymys. Ja vedestä ylöstultuaankin ne rapistelivat vain hiljaa ... aivan hiljaa. Ne eivät olleet vieläkään oikein hereillä.

Jaken mieleen johtui enkeli ... tuollainen valkopukuinen, hohtosiipinen enkeli, samanlainen kuin heillä oli joulukuusessa. Sellainen uiskenteli tuolla kimaltelevan veden pohjalla, mutta suurempi ... tietysti suurempi. Se asetteli kaloja koukkuun ... sillä omasta halustaan ne eivät näyttäneet tulevan. Muutoin ne olisivat tärppineet. Mutta – nyt ei kuulunut minkäänlaista merkkiä. Piti vain laskea paino pohjaan ja odottaa hetken aikaa. Sitten sai ruveta hiljaa nostamaan. Ensin ei tuntunut mitään liikettä. Mutta sitten tärisi siima hiukan ja välkähtelevän vesisalin läpi kohosi seipi kattoon ... veden pinnalle, ja vasta siinä rupesi räpistelemään.

Se oli omituista ... aivan kuin loihdittua. Samalla tavalla näyttivät nostelevan isä ja Laitinenkin. Viimeksimainittu virkahti puoliääneen: "Tulisi ahvenparvi, niin syntyisi toinen leikki. Ne pitäisivät edes hiukan ääntä. Mutta seipi riepu tulee ihan tuppena." Isä vastasi siihen jotakin ... kuin muista maailmoista. Mutta ahvenia ei kuulunut. Seipi yksin söi.

Jakke on taas matkalla ulkosatamaan. Hän istuu "Freken" keulassa, onkivapa pystyssä polvien välissä.

Minkähän vuoksi tuollainen sunnuntai-aamu tuntui niin juhlalliselta? Ja juuri täällä Salmessa? Täällähän arkina ryski ja kolisi ... ainakin täällä sisempänä. Vintsit kiljuivat, nostokurjet rämisivät, kuului tulevien ja menevien laivojen huutoa. Salmen toiselta puolen kantautui korvaan sahan yksitoikkoinen, tiheästi hakkaava käynti. Välistä kävivät kaikki raamit yht'aikaa ... aivan kuin kellot kellosepän puodissa. Sitten niiden käynti meni sekaisin ja kuului sirkkelin vihlova vinkuna. Sahan työmiehet juoksivat pitkin tukkilauttoja ja työntelivät tukkeja ränniin. Kuului, kuinka keksi iski tukin niskaan ja sitten hoilattiin: "Tulee, tulee taa-as!" Sitten laulettiin ja loilotettiin. Joku kirosi karkeasti ja sitä seurasi raaka naurunhohotus.

Mutta sunnuntai-aamuna oli kaikki hiljaista – hiljaisempaa kuin kaupungissa, missä silloin tällöin joku yksinäinen ajuri täryytti pitkin mukulakivistä katua – yölläkin. Täällä ei kuulunut risahdustakaan, vain veden hiljainen solina ja laineiden liplatus venheen laitaa vasten. Se oli niin pehmoista ... niin suloisesti raukaisevaa, että pää pakkasi joskus nuokahtamaan. – Mutta sitten tuoksahti nenään kalan haju. Se nousi venheen pohjalta pärekopista, joissa sätkytteli ja rapisi. Kädet olivat kalan suomuissa; tuo haju tuli niistäkin. Suuren säynävän pyrstö pongotti kopan ja sen kannen välistä. Laitinen oli sen äsken saanut ja se oli hetkeksi katkaissut hiljaisuuden. Oli keskusteltu, paljonko tuollainen köriläs mahtoi torilla maksaa. Nyt se makasi hiljaa kopassa ja pyrstöevässä kulki vain vienoja väreitä edestakaisin...

Niin – hiljaista täällä oli sunnuntai-aamuisin. Täältä käsin oli silloin somaa ajatella kotia, tuota pientä, matalaa puutaloa kaupungin laidassa. Sekin nukkui ja sen pihalla tuntui väkevä nokkosten lemu. Verstas oli siistitty ja kirstut nostettu riviin peräseinälle. Osa niistä oli vasta maalattu.

Jakesta tuollainen tuoreen maalin tuoksun muistaminen oli vain lisännyt sitä pyhäistä tunnelmaa, joka hänen mielensä sunnuntai-aamuisin Salmessa täytti. Sitä saattoi muuten toisinaan tunteakin, sillä täällähän maalattiin laivojen kylkiä harva se päivä.

Mutta sunnuntaiaamu. Se oli Salmessa erikoinen. Joka täällä oli kerrankin istunut ... tuollaisessa pienessä harmaaksi maalatussa venheessä ja nostellut seipiä viheriältä kuultavasta merestä, ei sitä helposti unohtanut. Se oli niin toisenlainen kuin arkipäivä. Saha seisoi hiljaa. Sen pitkästä piipusta kohosi vain ohut savukiehkura. Sen saattoi nähdä, kun sumu rupesi hälvenemään. Tukkilautat lepäsivät liikkumatta. Lähinnäolevan laidalle oli kasattu läjä paksua köyttä. Suuri tukkivenhe, jonka nokka oli maalattu punaiseksi, oli sidottu lauttaan kiinni. Toinen osa köyttä oli sen teljolla. Näytti siltä, kuin olisivat työmiehet paenneet ja heittäneet työnsä kesken...

Mutta – venheen laidan vieressä virtasi vesi hiljalleen merta kohti. Sen väri ei enää ollut vihertävää ... se oli muuttunut siniseksi. Laituri erottautui selvästi ja pienen matkan päässä näkyi laiturin pää penkkeineen ja korkeine lipputankoineen. Niin kauas kuin silmä kantoi, hohti meri sinisenä vaaleten sitä mukaa, kuta kauemmas katsoi. Taivas oli edelleenkin pilvessä, mutta nyt karsi kylmä hiukan selkäpiitä. Hetki sitä ennen oli tuntunut lämpöiseltä ja hyvältä ... oli saattanut kuvitella kaikenmoista. Pieni kylmänväristyskin oli vain lisännyt hyvänolon tunnetta, sillä sitä seurasi tavallisesti suloinen lämpimän tuntu, joka kulki pitkin ruumista, nivelien sitä kuin pehmoinen käsi. Nyt piti jo hiukan puistahuttaa itseään eikä kuvittelu enää sujunut. Mutta sittenkin oli hiljaista ja harrasta ympärillä. Oli vain herätty kuin makeasta, suloisesta unesta...

Jakke seisoi ulkosataman laiturilla ja katseli, kuinka "Frekke" kaarsi salmen toiselle puolen. Se oli viimeistä edellinen laituri ennen "Freken" määräpaikkaa. Tämä oli vielä kotoista maailmaa. Huvilat tiheiden kuusama- ja siperianhernepensasten takana myhäilivät pienelle pojalle, joka seisoi yksin laiturilla onkivapa ja pärekoppa kädessä. "Frekke" päästi pitkän vihellyksen. Se oli kuin yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen ilmaisu sen johdosta, että maailma oli niin avara ja ihminen niin pieni. "Frekke" tuntui pelkäävän merta. Se keinui vain omilla aalloillaan; se ei uskaltanut tuonne alas, missä meri kuin vatsallaan makaava jättiläinen puhalteli salmensuusta sisään, nostattaen toisinaan vaahtopäälaineita. Nyt oli verrattain tyyntä. Jakke lähti astumaan Pitkänlaiturin päätä Kohti. Tämä matka oli hänestä kuin kulkua erilaisten maiden ja maailmojen läpi. Siinä oli matkan varrella ensinnäkin pitkä, punaiseksi maalattu puuvaja päittäin laituria vasten, korkeiden nokkospensaiden piirittämänä. Kaikenlaista raudan romua ja muuta törkyä oli heitetty sen ympärille. Se näytti olevan paikka, johon jokainen ulkomaan laiva purki perkkeensä kuin halveksumisen osoitukseksi kaupunkia kohtaan, joka oli tehnyt tyhmän kaupan.

Jakke oli kuullut siitä puhuttavan. Siitähän jutteli koko kaupunki ... isä ja kisälli Nykänenkin. "Ovat ne kaupungin herrat nyt saaneet kopistaa kokoon ruumiskirstun, sillä 'Framkongi' ei kuulemma kelpaakaan mihinkään." Se oli ruoppaaja, jolle oli annettu tuo toivorikas nimi. Kaupunki oli tilannut sen ulkomailta – muka ulkosatamaa syventämään. Mutta laiva oli kokonaan epäonnistunut, ja nyt sen suojaksi oli rakennettu puuvaja, jossa se hiljaisuudessa hautoi häpeäänsä.

"Siihen oli pantu paljon rahoja. Saa nähdä, joutuuko Favorinin patruuna maksamaan. Silloin menevät myötäjäiset pikku Elisabetilta", oli isä lisännyt.

Tuon lautavajan luona Jakke tavallisesti pysähtyi. Hän kurkisti seinänraosta sisään. Siellä makasi suuri rautalaiva, paljon suurempi kuin "Frekke" ja "Alku". Mastot oli otettu pois, mutta komentosilta valkoisine hytteineen oli jäljellä. Se paistoi vajan puolihämärästä kuin jokin pikkuinen huvihuone, ja Jakesta näytti, kuin olisi pieni harmaapukuinen tyttönen seisonut komentosillalla. Se oli vain vaaleanharmaa tavarapeite, jonka yksi syrjä riippui komentosiltaa ympäröivän rautakaiteen yli.

Tuon vajan ääressä joutui Jakke joka kerta omituisen uteliaisuuden ja pelon valtaan. Rautainen rumilus tuntui kätkevän itseensä jotakin salaperäistä, samalla varoittavaa ja väkevästi houkuttelevaa. Olisi tehnyt mieli kiivetä sen kannelle ja tutkia laivan sisustaa. Mutta suuri potkuri hänen yläpuolellaan peloitti. Tuollainen kun sattui ihmisen päähän, niin henki oli kankaalla.

Jakkea ahdisti kummasti. Rautainen ruoppaaja oli kuin kummitus, joka uhkaavana tuli ihmistä kohti. Sen punainen pohjakin paistoi ilkeästi. Niin se oli kuin ihmisveressä uinut ... muserrettuaan ensin heidän päänsä tuolla kauhealla potkurillaan...

Jakke muisti yht'äkkiä, kuinka hän pimeänä talvi-iltana sydän pelosta vavisten seisoi pitkässä eteisessä ja tavattoman hädän vallassa haparoi ovea. Hänestä tuntui, että vinninportaita alas laskeutui kummitus, joka kädet ojona haparoi ympärilleen pimeässä ottaakseen hänet kiinni. Seinän takaa kuului höylän suhahteleva ääni ja se herätti jonkinlaisen turvallisuuden tunteen. Piti vain pian päästä sisälle lämpimään verstaaseen.

Samanlainen tahdikas, sihajava ääni kuului nytkin. Jakke katsahti ympärilleen. Sieltä tulla tuksutti salmea ylös hinaaja hiljaista vauhtia. Sen kupeesta virtasi höyrysuihku säännöllisin väliajoin.

Suloisesti vapauttavan tunteen vallassa lähti Jakke lautavajan luota. Nokkospensaat tuoksuivat väkevästi. Piti vain katsoa, ettei polttanut kinttujaan. Rautainen kummitus jäi vajaansa uinailemaan. Tuntui hyvältä päästä sen läheisyydestä.

Täällä oli toisenlainen maailma – matalaa pensastoa kasvava saarennokka, joka rajoittui laituriin. Se oli Leppäsaari, jonka hiekkainen törmä olisi vähitellen vierinyt salmeen, jollei laituri olisi sitä sitonut. Mutta jäät runtelivat vuorostaan sitä joka kevät. Sen vuoksi sitä piti joka kesä korjata.

Nytkin oli miehiä naulaamassa lankkuja muutamaan rikkinäiseen kohtaan. Suuri rahtilaiva oli aivan laiturissa kiinni. Jakke luki sen peräpeilistä nimen "Danzig".

Tämä osa satamaa oli mielenkiintoisin, sillä täällä liikkui kuin ulkomailla. Kaupunki epämiellyttävine ruoppaajineen oli jäänyt jonnekin kauas. Täällä oli pitkä rivi eri maiden laivoja ... oli Saksasta, Ruotsista ja Tanskasta. Merimiehet kulkivat kannella, puuhaten mikä mitäkin. Joku huusi Jaken jälkeen jotakin vieraalla kielellä. Tämä kääntyi katsomaan ja arvasi puhujan eleistä, että hän halusi ostaa kaloja. Jakke pudisti päätään. Ei hänellä ollut vielä ... eikä hän myisi, vaikka saisikin...

Omituisia nuo vieraan maan laivat. Nekin herättivät pelkoa ja uteliaisuutta samoin kuin ruoppaajakin. Teki mieli kiivetä niidenkin kannelle, mutta – kukaties merimiehet eivät päästäisikään pois, vaan veisivät mukanaan. Ne tuntuivat nauravan tälle pienelle Pohjois-Pohjanmaan kaupungille, jolla ei ollut edes kunnollista satamaa. Suuremmat laivat saivat jäädä kauas redille. Siellä oli niitä nytkin kahdeksan kappaletta.

Lastaajat häärivät laivojen kupeilla. He purkivat puutavaraa roomuista ja lastasivat sen kahteen trossinsilmukkaan, jotka sitten vintsin vinkuessa kohosivat ylös, kiikuttaen lankkurykelmän kannelle yhtä keveästi, kuin olisi ollut kysymys vain päreistä.

Jakke jatkoi matkaansa. Hän kulki kaarrellen laivajonon ohi, vältellen pollareita ja sinkkiköysiä. Arkana hän pälyili ylöspäin kannelle ja luki tarkkaan laivojen nimet.

Nyt ne jäivät. Edessäpäin ei ollut enää yhtään laivaa. Laituri ulottui pitkälle, pitkälle kauas mereen. Oli, kuin olisi kaupunki omaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen rakentanut sen noin pitkäksi.

Siellä oli päässä korkea lipputanko ja yksinkertainen penkki. Kaupungin porvarit istuskelivat täällä toisinaan kiikaroiden merelle. Olipa patruuna Favorinkin kerran tullut tänne istumaan ja silloin oli hänellä ollut muassaan pieni Elisabet-tyttärensä. Tällä oli punertava tukka, joka vivahti melkein kultaan.

Tyttö oli kysynyt, saiko hän kaloja.

Kyllä ... kyllähän niitä tuli.

Saiko hän auttaa toista? Hän ei ollut koskaan onkinut.

Jakke oli ojentanut tytölle vapansa. Hetken kuluttua tämä oli saanut särjen.

"Isä ... miksi särjillä on punaiset silmät? Ovatko ne itkeneet?"

Favorinin patruuna oli naurahtanut. Luultavasti.

"Varmasti kalatkin itkevät. Niilläkin on joskus ikävä..."

Tuota Jakke nyt muisteli, istuessaan laiturin päässä. Aurinko paistoi lämpimästi ja tuuli ajeli pieniä laineita laiturin päätä kohti. Vesi louskutti somasti. Oli kuin olisi laiturin sisällä ollut peto, joka lipoi kieltään...

Jakke nykäisi kalan toisensa perästä. Tuli ahvenia ja tuli särkiä, joukossa joku seipikin. Niin ... särjillä oli punaiset silmät. Ne muistuttivat naapurin pikku tyttöä, joka aina itki. Sen silmät olivat pyöreät ja ihan punaiset. Sen äiti sanoi, että veri pakkasi päähän...

Olikohan kaloillakin ikävä? Mitäpä ne olisivat ikävöineet... Nehän söivät onkea silloin kun niitä halutti ... tai olivat syömättä.

Mutta se oli kyllä totta, että meri toisinaan nyyhkytti. Sen saattoi erottaa, jos oikein tarkkaan kuunteli. Varsinkin, jos sulki silmänsä ja heittäytyi laiturille pitkäkseen...

Mutta – tällaisena päivänä se ei nyyhkyttänyt. Se lauloi tahi rupatteli vain. Aallot liplattivat laiturin tolppien ja lankkujen välissä. Tai ... se pesi pyykkiä...

Jakke tirkisteli veden kalvoon. Siinä oli laiturin päässä sopiva rako, johon vavan saattoi painaa "krapille". Saattoi silloin paremmin katsella.

Siellä oli kirkasta ja kimaltelevaa. Laiturin alimmat lankut olivat viheriän meriliman peitossa. Siitä riippui pitkiä suikaleita ja ne nousivat ja laskivat sitä mukaa kuin laineet löivät laiturin päätä vasten.

Ahaa! Siinäpä oli ahvenparvi! Jakke irroitti vapansa ja pudotti onkensa ihan parven keskelle. Hän siirteli siimaa hiljaa edestakaisin ja koetti houkutella. Mutta ahvenet eivät olleet syöntipäällä.

Hän kiinnitti vapansa uudelleen ja otti eväät esille. Silloin kun ei kala syönyt, söi pyytömies itse. Se oli vanha sääntö.

Jaken ajatukset kulkivat omia teitään. Ne viivähtivät hetken kotona. Siellä höylättiin parastaikaa kirstua räätäli Koistisen pienelle pojalle. Se oli hukkunut viime viikolla ... uintimatkalla.

Mitäs menivät niin syvälle, että upposivat. Koistisen poikakaan ei tietysti ollut osannut uida. Piti osata uida eikä silloinkaan saanut vielä mennä kauas ... ei kauemmas kuin voimat riittivät. Hän oli jo kerran uinut uimahuoneeseenkin rannalta käsin ... kiertänyt uimahuoneen punaisen aitauksen ja niin uinut meren puoleisesta aukosta sisään isojen poikien joukkoon...

Mutta – ne olivat hävyttömiä! Sanoivat, että hänestä tulisi pappi, kun hänellä oli musta –. Hän oli kerran sukeltanut uimahuoneen alimmalta portaalta ja silloin ne olivat ruvenneet huutamaan: "Kirstu-Jaakopista tulee pappi!" Hän oli perääntynyt uimahuoneen läpi koko ajan selkä edellä ja vasta sillalle päästyään kääntynyt ympäri ja pinkaissut juoksuun.

Hän oli viime sunnuntaina ollut kirkossa ja pastori Pärklunti oli saarnannut "elämän merestä". Mikähän se mahtoi olla? Pastori oli sanonut, etteivät toiset koskaan päässeet rantaan. Niin ... kun menivät liian kauaksi. Häneltäkin olivat tahtoneet voimat loppua, kun hän ensi kerran ui uimahuoneeseen isojen poikien joukkoon. Se oli ollut riittävän pitkä matka hänenlaiselleen. Vain aikamiehet uivat kauemmas, mutta eivät nekään uskaltaneet Hiekkaan saakka. Vain Grönroosin Alpertti jaksoi uida Hiekkaan, mutta hän olikin entinen merimies.

Ei Jakke oikein käsittänyt, mitä pastori oli tarkoittanut. Hän oli kysynyt isältä ja tämä oli selittänyt: "Elämän meri ... se on tämä elämä, jossa me elämme. Siinä toiset joutuvat hunningolle."

Silloin hän oli hiukan paremmin tajunnut. Haaviston Arviiti oli joutunut hunningolle, kun oli ruvennut juomaan ... oli lopuksi jättänyt vaimonsa ja lapsensa sekä karannut merelle. Se oli tietysti tämä meri ... tämmöinen kuin tämä tässä, jota laivat kulkivat. Mutta miksi elämää sanottiin "mereksi"?

"No – katsopas ... se on sellainen vertaus."

Jakelle oli asia vähitellen kirkastunut. Vertaus? Niin – siitähän koulussakin ... uskontotunnilla puhuttiin. "Taivaanvaltakunta on sinapin siemenen vertainen..." Silloin oli ruoppaajakin vertaus.

Mutta mitä se mahtoi tarkoittaa? Jakke söi ja mietti, mutta se oli liian vaikea hänen pienelle päälleen. Hyvä, kun edes "elämän meren" ymmärsi.

Vapahtajahan puhui vertauksilla ja pastori Pärklunti myös. Kaikki papit puhuivat vertauksilla. Se kuului siis niille, jotka saarnasivat. Jos hänestä tulisi pappi, hänkin puhuisi vertauksilla...

Kylläpä se olisikin somaa! Hän puhuisi ruoppaajasta ja ulkomaan laivoista. "Taivaan valtakunta on ulkomaan laivan kaltainen..." Hän kertoisi huviloista tuon punaisen lautavajan takana. Mitä hän niistä sanoisi?

Oh, kylläpä hän tiesi! Huvilat hymyilivät – mutta se, joka ei hymyillyt, oli punainen lautavaja. Se häpesi kuin piesty koira.

Kyllä hän nyt käsitti vertauksen. Uskontotunnilla tahtoi pää toisinaan mennä pyörälle, kun opettaja selitti kaikenmoista. Niinkuin siitä hyttysten kuurnitsemisestakin. Sitä oli ihan mahdotonta käsittää. Entä skorppioonit? Opettaja oli sanonut, että ne pistivät. Ei kai täällä missään vain ollut skorppiooneja –?

Tuskinpa vain. Täällä ei pistänyt muu kuin ahven ja kiiski ja siitä ajettui helposti sormen pää. Ja sitten käärmeet. Jakke oli kerran nähnyt käärmeen, elävän kyykäärmeen, se oli nostanut heinikosta päänsä. Hän oli valahtanut ihan valkeaksi. Sellainen juuri oli vietellyt kerran Eevan. Mutta – mitenkähän se Eeva uskalsi ja kuinka se saattoi ymmärtää käärmeen sihinän? Sillä sihisemällähän se käärme tietysti puhui...

Opettaja oli myös kertonut eräästä apostolista, jolla oli "pistin lihassa". Jakke ei nyt muistanut sen apostolin nimeä. Ei se ollut niiden kahdentoista joukossa; se oli myöhemmin tullut. Olikohan sillä ollut skorppiooni? Hän oli toisinaan astunut kantapäänsä tai päkiäisensä terävään kiveen. Jalkapohjaan ei tullut reikää, mutta siihen pisti ... pisti tavattomasti. Äiti sanoi, että hän oli astunut "umpikuljuun". Mutta – jospa se olikin sama kuin skorppiooni?

Jakke tarkasti onkeaan. Ei ollut mitään; syötin oli vain käynyt poikkipuraisemassa. Ei ollut enää syönnin aika. Hän asetti vapansa krapille ja lähti juoksentelemaan saaren rantaa pitkin.

Täällä voi helposti saada skorppioonin, astua umpikuljuun. Ranta oli täynnä teräviä, pieniä kiviä. Mutta oli siellä muutakin. Oli tuulen tuivertamia mättäitä. Ne törröttivät siinä kuin pahankuristen poikien päät. Täällä oli joku kulkenut ja tukistanut. Oliko se tuuli vai meri –? Kumpikin yhdessä ... kumpikin yhdessä! Tuuli oli isä, joka tukisti, ja meri-äiti pesi silmät. Nytkin se oli parastaikaa silmänpesupuuhissa, koskapa aallot loiskahtelivat mättäiden yli. Olipa pojilla märkänä pää...!

Jakke hyppeli mättäältä toiselle ja tuli hiekkaiselle rantakaistaleelle. Siinäpä oli koreata hiekkaa. Niin somissa kaarroksissa lepäsi hiekkainen ranta aivan kuin näkinkengän kuori, jonka selkä oli hiukan ryhmyinen. Siinä oli koukeroita jos mihinkä suuntaan. Meri ja tuuli olivat kirjoitelleet siihen. Silloin ne olivat olleet yksituumaisia ... ne opettivat lapsiaan.

Niinhän isä ja äitikin kotona tekivät. Välistä kurittivat ja toisin vuoroin opettivat yhdessä. Mutta siinäkin he olivat erimielisiä toisinaan. Jos äiti huomautti, että "poikaa olisi hiukan opastettava", tokaisi isä: "Parempi, oppii ominpäin ajattelemaan..." Kun äiti sitten ryhtyi kuulustelemaan raamatunhistoriaa ja pani joka lauseen alulle, sekaantui isä siihen ja huomautti: "Älä sinä sillä tavoin opeta! Anna pojan ensin miettiä kysymystä ja sitten vastata." Siitä syntyi pieni erimielisyys, joka tavallisesti päättyi siten, että äiti otti neulomuksensa ja jätti hänet yksiksensä lukemaan.

Jakke hyppeli pitkin rantaa. "Elämän meri, elämän meri!" ajatteli hän. Se oli tämä tässä ... tämä kimalteleva, välkkyvä ulappa, jonka ääriä ei erottanut. Kaukana hyvin kaukana yhtyi siihen taivas. Ne sulautuivat niin yhteen, että huomasi tuskin eron.

Aurinko vaipui yhä alemmas. Se oli jo aivan lähellä meren pintaa. Kaupungista oli jo aikoja sitten kuulunut tehtaan pillin puhallus. Oli jo myöhä. Meri lepäsi melkein rasvatyvenenä. Sen lämmin leyhkä tulvahteli vastaan joka puolelta. Jostakin niemen takaa kuului soutua ja tytön ja pojan ääni juttelivat. Jakke istahti pajupensaan juurelle. Vene läheni hänen lymypaikkaansa.

Nyt se pujahti näkyviin niemen kärjen takaa. Poika souti ja tyttö piti perää.

– Mitä sinä sellaisesta välität? Sen isä tekee ruumisarkkuja.

Tyttö kohosi puolittain pystyyn ja kysyi:

– Onko se totta? Mutta – se oli aivan tavallisen pojan näköinen ... kauniin pojan.

Jakke kuunteli ja hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti. Ne puhuivat hänestä ... Elisabet ja kauppias Hammarströmin poika. Tämän isä omisti tukkukaupan kaupungin rannassa ja asui kesäisin Salmessa komeassa huvilassa. Kyllä Jakke sen tiesi. Tuo ensimmäinen huvila tuossa rantakoivikon takana oli Hammarströmin ja siinä vieressä, vasemmalla, toinen pienempi Favorinin. Nyt olivat naapurukset lähteneet soutelemaan.

– Mutta ... sen isä on tietysti mestari, huomautti tyttö.

– Onhan se – kirstumestari. Kyllä me Tynnit tunnetaan.

"Älä nyt ole olevinasi!" ajatteli Jakke. "Ette te ole sen kummempia kuin mekään. Minun isäni on syntynyt Norjassa ja puhuu ruotsia paremmin kuin sinun isäsi, joka on tullut kaupungin tullista kerjuripoikana. Kyllä mekin 'Hammarströmit tunnetaan."

– Katsopas ... tuolla on sen vapa taas! huomautti tyttö osoittaen laiturin päätä.

Poika kääntyi taaksensa.

– Soudetaanpa katsomaan, onko se saanut. Heitetään sen kalat mereen.

Jakke lähti juoksemaan rantaa pitkin takaisin. Hän ei kuullut, mitä Elisabet vastasi. Mutta – ehdittyään laiturille, hän kääntyi taakseen. Siellä seisoi venhe entisellä paikallaan. Poika ja tyttö näyttivät väittelevän keskenään. Tyttö koetti huovata, mutta poika pani vastaan. Vihdoin tämä näkyi suostuvan, koskapa venhe lähti lipumaan laituria 'kohti.

Jakke istui ja onki eikä ollut huomaavinaan tulijoita. Hetken päästä hän kuuli venheen laskevan laiturin kylkeen ja soutajien kapuavan maihin. Hän istui välinpitämättömän näköisenä, mutta kuunteli kuitenkin lähestyviä askelia.

– Hyvää iltaa, Kirstu-Tynnin poika! Sinä se vain ongit täällä...

Jakkea suututti. Millä oikeudella tulija nimitteli häntä? Hän ei vastannut mitään.

– Etkö osaa ihmistapoja, kun et vastaa?

Jakke oli vaiti, sylkäisi vain onkeensa ja heitti menemään.

– Kyllä minä opetan sinua! Kas tuossa!

Samassa lensi hänen kalakoppansa mereen. Hammarströmin poika oli sen potkaissut.

Jakke nousi kalpeana ja vavisten. Hammarströmin poika oli häntä melkein päätä pitempi ja tuijotti nyt uhkaavana, huulilla pilkallinen hymy. Mutta Elisabet oli tarttunut toveriaan kädestä ja katseli hätääntyneenä Jakkea, jonka kurkussa nyki jo itku.

– Knut, mitä sinä teit? Mene heti hakemaan kalat ylös!

– En mene! En minä ole mikään kalakauppias!

– Sinun pitää mennä!

– En!

– Sitten saat marssia tiehesi! Minä en huoli sinua soutajaksi!

Knut katseli ihmeissään pikku tyttöä, joka polki jalkaa niin että laituri kumisi. Hän yritti nauraa, mutta toinen kirkui punaisena, itku kurkussa:

– Mene tiehesi!

Knut lähti vastahakoisesti talsimaan. Hän pujahti rantapensaikkoon.

– Tule minun venheeseeni! Mennään ottamaan kalat ylös.

Hän tarttui Jakkea kädestä. Tämä seurasi tahdottomana. Tytöllä oli sellainen merkillinen kyky saada toinen tottelemaan. Hänen äänessään oli nyt ihmeellisen lempeä sointu. Jakke oli huomannut sen jo ensi kerralla. Mutta – kun hän huusi, se muistutti lokin kirkunaa.

He työnsivät venheen vesille ja soutivat pärekopan kiinni. Voileivät olivat kastuneet ja osa oli uponnut. Kaloista oli suurin osa painunut pohjaan. Vain muutamia särkiä ajelehti veden pinnalla vatsa ylöspäin.

Elisabet noukki ne venheeseen.

– Särki rievut, sanoi hän ja hänen silmissään kiilteli kosteaa.

Jakke ei ollut koko aikana puhunut sanaakaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että hän oli ollut kuin puolittain unessa. Mutta nyt hän heräsi:

– Saanko minä soutaa sinut kotiin?

– Saat. Minä en huoli Knutia soutajaksi enää koskaan! Hän on ilkeä poika.

He lähtivät soutamaan. Mutta äkkiä Elisabet huudahti:

– Otetaan sinun vapasi venheeseen. Knut voi sen särkeä sillä aikaa kun olet poissa. Hän on sellainen.

Äänessä oli jälleen hiukan kimeää lokin kirkunaa. Hän kiihtyi uudelleen muistaessaan ilkityöntekijää.

Vapa noudettiin, samoin syöttiastia. Elisabet istui perään ja Jakke airoihin. Aurinko oli jo painunut horisontin taa. Sen viimeinen purppurainen punerrus viivähti hetken taivaalla ajelehtivan pilven alareunalla. Sitten sekin hävisi. Oli tullut Pohjolan hämyinen kesäyö.

Jakke souteli hiljaa. Tapaus oli hänestä merkillinen, kannattipa tosiaankin muutamien särkipahasten vuoksi päästä kauppaneuvos Favorinin tyttöä kotia soutamaan. Aamulla hän korvaisi vahingon. Ei joka poika – Laidan poika varsinkaan – saattanut tällaisella kerskua.

– Mikä sinun nimesi on? kysyi tyttö, kun he olivat vaieten soutaneet jonkun matkaa.

– Jaakko.

– Jakke sinä olet. Minä kutsun sinua tästä lähtien Jakeksi.

Ei pojalla ollut mitään sitä vastaan. Jakeksihan häntä kotonakin kutsuttiin.

Kuinkahan vanha tyttö mahtoi olla? Jakke itse oli kahdeksan. Tyttö saattoi olla kuuden tai seitsemän.

– Kuinka vanha sinä olet?

– Seitsemän vuotta. Minä täytin viime lauantaina seitsemän ja minä osaan saksaakin.

Se oli Jakesta ihmeellistä. Mutta hänkin halusi näyttää etevämmyyttään ja kysyi:

– Tiedätkö sinä, mikä on elämän meri? Sitä ei tyttö tiennyt.

Silloin laski Jakke airot ja osoitti ulappaa, jota kattoi vieno hämy.

– Se on tämä tässä ... tuonne kauas pookiin saakka ja sen taaksekin.

– Eikö tämä ole redin ranta?

– On ... mutta se on myös elämän meri.

– Mistä sinä sen tiedät?

Jakke hämmästyi. Hän ei kehdannut tunnustaa, että oli kuvitellut niin. Olihan pastori Pärklunti verrannut elämää mereen. Miksei siis voinut sanoa päinvastoin? Pojat koulussa kiusasivat häntä, kun hän vain kuvitteli jotakin. Sanoivat hänen näkevän "Jaakopin unia". Siksi hän vastasi:

– Pastori Pärklunti on sanonut.

– Berglund, oikaisi tyttö.

– Onko se saksaa?

– Ei ... se on ruotsia. Osaatko sinä ruotsia?

– En, mutta isä osaa.

– Minunpa isäni osaa engelskaakin.

Hiljaisuus.

– Kuule, onko se totta, että sinun isäsi tekee ruumisarkkuja?

Jakke tunsi päässeensä omalle alalleen. Hän heitti soudun.

– On! sanoi hän ja hänen silmänsä loistivat. – Ja tiedätkö? Minä leikin niissä melkein joka päivä! Ne ovat laivoja, jotka kulkevat vieraisiin maihin.

– Minun isällänipä on oikeita laivoja!

Oh, kyllä hän sen tiesi. Hän oli purjehtinut niilläkin. Eikö "Reku" käynyt Englannissa?

Kävi kyllä. Mutta – oliko hän purjehtinut "Rekulla"?

Ei – hän oli purjehtinut ruumiskirstussa. Se oli "Reku".

Nyt ei tyttö voinut enää häntä ymmärtää. Omituinen poika ... mutta sievä, hauskan näköinen poika. Sellainen tuuhea, kaunis tukkakin. Kuinka sen silmät loistivat, kun se puhui kirstuistaan.

– Minä pelkään ruumiskirstuja.

Kaikki tytöt pelkäsivät ruumiskirstuja ... Forsbergin Marttakin.

– Ei niitä tarvitse peljätä. Ne ovat puuta, niinkuin tämä venekin.

– Mutta – niihin pannaan ruumiita.

No ... entä sitten. Hänen äitinsä neuloi niille paidatkin.

Mutta nyt rupesi tyttö toden teolla pelkäämään.

– Et saa puhua sellaista! Mamma sanoo, ettei minulle saa kertoa kauheita juttuja.

– Kutsutko sinä äitiäsi "mammaksi"?

– Kyllä ... etkö sinä kutsu?

– En ... minä sanon "äiti". Isä sanoo, että ne ovat köyhiä, joilla on "mamma".

– Mutta mepä emme ole köyhiä!

Nyt ei poika puolestaan ymmärtänyt. Mutta – niin oli isä sanonut.

Vene laski rantaan. Siinä oli kauppaneuvoksen uimahuone ihan rannassa. Pitkät portaat johtivat siitä veteen.

– Osaatko sinä uida? kysyi Jakke.

– Osaan ... kädet pohjassa.

– Mutta minäpä osaan uida kyljelläni! Olen kerran uinut uimahuoneeseenkin kaupungin rannassa ... isojen poikien joukkoon.

Nyt oli poika tytön mielestä sankari.

– Knut ei osaa vielä ollenkaan, vaikka on kahta vuotta vanhempi. Mutta – hän onkin "mamman poika".

– Ruvetaan uimaan, minä opetan sinua! huudahti poika.

– Ruvetaan!

Mutta samassa Jakke punastui. Jospa Elisabetkin huomaisi, että hänestä tulisi pappi. Hän empi.

– Onkohan nyt vesi kylmää?

Mutta tyttö oli jo heittänyt kenkänsä ja seisoi nilkkoja myöten vedessä.

– Ei ole ... lämmintä on.

Jakkekin rupesi riisuutumaan. Hetkinen ja hän kahlasi jo kaukana rannasta. Mitäpä siitä, jos Elisabet huomaisikin ... ihmisiähän ne olivat papitkin. Mutta – ei Elisabet huomannut mitään.

Jakke huusi tyttöä luokseen. Hän oli jo kainalovedellä. Tämä seisoi kuin pieni neiti, jalat hiukan sisäänpäin koukussa painaen ristissä olevia hentoja käsivarsiaan rintaa vasten.

– Fyi ... siellä on niin sy-y-vä!

Hän lähti kahlaamaan poikaa kohti. Mutta samassa huusi joku rannalta:

– Ä' Elisabet där?

– Juu.

– Kom fort bort! Vem ä' den pojken du ä' med?

– De' ä' Jakke!

Jaken teki mieli painua umpisokkeloon. Niin hän säikähti. Tyttö lähti kahlaamaan rantaa kohti. Valkeahuivinen nainen otti hänet siellä vastaan. Tämä tuntui toruvan. Mutta tyttö intti itsepintaisesti vastaan, selitti ja viittoili. Hän osoitti Jakkea, joka oli heittäytynyt kyljelleen ja porskutti niin, että vesi pärskyi korkealle. Saisivat ainakin nähdä, että hän osasi uida.

Nainen ja tyttö seisoivat venheen vieressä. Tytöllä oli muuten päällään, paitsi että hame puuttui. Nainen oli kumartuneena venheeseen ja nypläsi jotakin hermostuneesti ja tuskaillen. Elisabet huusi:

– Sinun onkesi tarttui minun hameeseeni.

– Niin se tarttui ... mitä sinä kuljetkin kaikkien poikien kanssa.

Jakkea loukkasi tuo "kaikkien poikien". Oliko hän huonompi muita? Hän kahlasi hiukan lähemmäs ja seurasi sieltä toisten puuhaa. Hänelle rupesi jo tulemaan kylmä, mutta hän ei halunnut mennä rantaan. Hän häpesi tuota aikaihmistä.

Olikohan se Elisabetin äiti? Ei näyttänyt siltä, koskapa tyttö komenteli häntä.

– Ei tätä saa pois ... se pitää katkaista, sanoi nainen.

– Jakke, saako katkaista siiman? Se ei lähde pois.

– Katkaise vain ... on minulla varaonki.

Hänen leukansa väkätti jo hyväsesti. Nyt lähtivät nainen ja Elisabet. Ensinmainittu kääntyi katsomaan Jakkea, joka hiljalleen kahlasi venettä kohti.

– Ja tuollaisen ison pojan kanssa sinä kehtaat uida. Mutta Elisabetin ääni kuului kirkkaana ja itsepintaisena:

Ei se ole iso. Se on pienempi Knutia.

He hävisivät lepikkoon. Jakke näki Elisabetin valkoisen alushameen vilahtavan pensaitten välistä.

Hän koppoi kiireesti kamppeensa ja juoksi lepikon suojaan pukeutumaan. Sääsket inisivät hänen korvissaan. Hän pukeutui nopeasti ja lähti sitten juoksemaan laituria kohti. Olipa se ollut koko sattuma! Häntä hävetti, että nainen oli sanonut häntä isoksi. Äänessä oli ollut jotakin, joka vieläkin sai hänet punehtumaan. Nainen oli viitannut johonkin, joka nyt tuli hänen mieleensä. Mutta – koko aikana hän ei ollut sitä ajatellutkaan...

Kun hän saapui laiturille, hän tarkasteli varovasti ympärilleen, näkyisikö Hammarströmin poikaa missään. Mutta ei näkynyt. Jos tällä ehkä oli ollutkin joitakin aikeita, niin hän oli väsynyt odottamaan.

Jakke laittoi onkensa kuntoon ja istui odottamaan auringonnousua.

IV

Toinen paikka, jossa Jakke mielellään oleskeli, oli hautausmaa. Se sijaitsi aivan kaupungin laidassa.

Tuo hiljainen kalmisto veti häntä puoleensa vastustamattomasti. Hänellä oli sellainen omituinen halu hakea yksinäisiä paikkoja, missä saattoi antautua mielikuviensa kuljetettavaksi. Jakke ei voinut sille mitään; hän oli syntynyt sellaiseksi.

Hautausmaa oli hiljainen. Varsinkaan talvella ei siellä ollut liikettä juuri ollenkaan. Kesällä se päinvastoin oli kaupunkilaisten mieluisa kävelypaikka. Mutta – talvella siellä ei liikkunut juuri muita kuin koukkuselkäinen haudankaivaja, vanha Kantola, ja hän ei häirinnyt ketään.

Jakke astelee pitkin hautausmaan pääkäytävää. Hänellä on lupapäivä. Toverit olivat lähteneet hiihtoretkelle. Mutta hän oli jäänyt pois. Mitäpä hän siellä teki toisten kiusattavana. Hän kulki täällä ja ajatteli Elisabetia.

Molemmin puolin käytävää seisoo kuuraisia puita. Siinä on kuusta ja koivua, joukossa joku pihlajakin. Tilhillä oli herkulliset päivät, sillä täältä eivät kaupungin pojat uskaltaneet marjoja ottaa. He pelkäsivät kalmaa. Muuten he kyllä kolusivat kaupungin puistot ja autioiksi jääneiden huviloiden puutarhat. Ulottivatpa he retkensä kaupungin pelloillekin. Missä vain pihlaja kasvoi, siellä olivat pojat sen kimpussa. He söivät paleltuneita pihlajanmarjoja kuin olisivat ne olleet maailman parasta herkkua. Ja hyviähän ne olivatkin.

Mutta täällä he olivat jättäneet pihlajat rauhaan. Raskaat tertut painoivat oksia ja suuret tilhiparvet lentelivät puiden ympärillä. Tuollainen lehdetön, marjoja täynnä oleva pihlaja oli kaunis.

Mutta kauniita olivat toisetkin puut. Kuura puki ne ihmeen somiksi. Kaupungin puistonkin puut olivat kuurassa, mutta niiden kuura oli toisenlaista. Se oli vain tuollaista lumiryöppyä vallattomien poikien päällä, jotka olivat huvikseen piehtaroineet. Ja pojat suhtautuivatkin niihin kuin tovereihinsa. Samalla tavoin kuin he pelmuuttivat toisiaan hangessa, he pelmuuttivat puitakin. He heiluttivat ja potkivat koivuja saadakseen kuuran satamaani alas. Ja mies se, joka pystyi synnyttämään suurimman lumipyryn. Mutta – näiden ... näiden hautuumaan puiden kuura oli harsoa, jota ei sopinut mennä koskettelemaan...

Kantola kaivoi hautaa pääkäytävän vieressä. Hän jyysti kangella jäätynyttä maata ja saatuaan suurempia lohkareita irtaantumaan, loi ne lapiolla syrjään. Vieressä oli valmis hauta, jota peittivät lankut.

Haudankaivaja näytti viluiselta. Hänen kasvonsa olivat sinipunervat ja silmät vetistivät. Tavantakaa hän pyyhkäisi kintaan seljällä nenäänsä. Mutta hän ei ollut viluinen ainoastaan talvella; hän näytti yhtä viluiselta kesälläkin. Johtuiko se siitä, että hän seurusteli kuolleiden kanssa?

Jakke pysähtyi haudan luo. Kantola luimisti häneen kulmainsa alta. Se ei tarkoittanut pahaa; hänellä oli vain sellainen tapa. Hän oli päinvastoin sangen pehmeä mies. Hänen äänensäkin oli kuin itkua.

– Vai sinä olet se Kirstu-Tynnin poika, vaikeroi hän. Tännehän ne teidän arkut tuodaan. Sääli hienoja koristuksia, kun tällaiset jäätyneet kokkareet paiskotaan päälle. Kesällä on toista. Silloin peittää arkun pehmoinen hieta.

Jakesta tuntui pahalle. Siihen vaikutti tuo itkua muistuttava ääni ja nuo vetiset silmät. Mutta samalla häntä säälitti kirstujen kohtalo. Todellakin ... nuo isän valmistamat kauniit arkut joutuivat kovin kurjaan asemaan. Niinhän se tuntui kuin olisi ihminen juhlapuvussaan heitetty makaamaan saviläjään. Kotona sitä ei tullut ajatelleeksi. Mutta täällä se selveni. Kotona kirstut loistivat uutuuttaan ja näyttivät syntyneen vain silmän iloksi. Mutta täällä niiden päälle heitettiin ihmisen pään kokoisia jäätyneitä multakokkareita. Todellakin ... kesällä oli toista...

Saapui ruumissaatto. Mustaan virkapukuun puettu ruumiskuski istui korkealla paikallaan ja ohjasi hevosta, joka alla päin, kuin puoleksi torkkuen veti jalaksilla varustettuja ruumisvaunuja. Se oli Kaaveli – Husgafvel, jolla oli Maria niminen tytär. Tämä kävi kansakoulua niinkuin Jakkekin, vaikka kuuluikin niittytullilaisiin. Niittytullin poikien ja tyttöjen kanssa eivät laitalaiset olleet missään tekemisissä. Niiden kanssa olivat välit melkein yhtä kireät kuin "rottien", lyseolaisten, kanssa.

Pitkä saattojoukko kerääntyi haudan ääreen. Kantola heitti kankensa ja lapionsa ja rupesi nostelemaan lankkuja valmiin haudan päältä. Hän kantoi ne syrjään ja heitti hirveällä ryskeellä maahan. Jakkea puistatti. Eikö hautuumaalla pitänyt liikkua hiljaa?

Pastori Berglund hääri edestakaisin haudan ääressä. Hän antoi käskyjä Kantolalle, joka itkuäänellä vastaili. Kukapa se täällä kelloa seuraamaan – kuolleitten valtakunnassa? Tavallisesti saattoväet aina myöhästyivät. – Mutta olisihan Kantola saattanut siirtää nuo lankut jo ennemmin.

Niinpä niin. Kantola vikisi jotakin, jota Jakke ei kuullut. Pastori naureskeli ja jutteli saattoväen kanssa. Hänen kasvonsa olivat vuoroin iloiset, vuoroin vakavat. Näytti siltä, kuin hän ei olisi joka hetki muistanut, mikä toimitus hänellä nyt oli suoritettavana.

Omaiset seisoivat jäykkinä. Jaken mielestä he näyttivät kuin toiseen maailmaan kuuluvilta. Kun he ryhmittyivät haudan ympärille, näyttivät he silloinkin liikkuvan kuin hengessään poissaolevina – kuin ei heille, elämään tottuneille, kuuluisi tämä kuolleiden saatteleminen. He tekivät sen enemmän velvollisuudentunnosta.

– Minun puolestani on valmis.

Kantola vetäytyi syrjään. Hänen piti tavallisesti toimittaa lukkarinvirkaa. Mutta – hän oli havainnut, että, jos hän ilman muuta ryhtyi veisaamaan, ei kukaan maksanut hänelle penniäkään. Niinkuin se olisi hänelle kuulunut – tämä haudoilla veisaaminen. Sehän oli lukkarin tehtävä. Mutta tämä – kaunis! – ei tullut hautuumaalle kuin rumiksi ilmoiksi, vaan veisautti hänellä, Kantolalla, jolla kyllä oli yllin kyllin muutakin työtä. Ei, hän ei ruvennut millekään, jollei pyydetty.

– Eikö Kantola veisaisi? kysyi pastori.

– Jos pyydetään...

Ja Kantolan vastarinta murtui heti. Hän kaivoi kuluneen virsikirjan taskustaan ja vilkuili saattajiin, aivan kuin odottaen, että joku heistä nyökäyttäisi päätään aloittamisen merkiksi. Mutta kukaan ei ollut tietävinäänkään. Pastori sen sijaan antoi merkin.

Ja Kantola veisasi. Tuo itkunsekainen ääni oli samalla kuin vastalause siihen, että hänet pakotettiin palkattomaan työhön. Mutta samalla siinä soi nöyrä kohtaloon alistuminen. Minkäpä ihminen teki ... kuoleman edessä. Siinä oli pakko taipua. Mutta – jos olisi jättänyt virsikirjan kotiin ja sanonut, ettei ollut kirjaa. No ... ne olisivat haettaneet sen kuitenkin ... eikä hän olisi uskaltanutkaan niin pitkälle mennä. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki nämä vainajat nousseet kysymään: "No, miksi ei Kantola veisaa?" Ne olivat niin tottuneet haudankaivajan itkunsekaiseen ääneen ja ne halusivat sen kuulla uudestaan ... yhä uudestaan. Siinä soi sellainen valitus, että se teki heille hyvää ... kaikkien niiden kärsimysten jälkeen, joita he eläessään olivat kokeneet. He olivat tyytyväisiä Tynnin kirstuihin ja Kantolan veisuuseen. Edellisissä oli hyvä levätä ... niin mukava ja leppoisa. Ja Kantolan ääni värisi – tosin vanhuuttaan ja vilusta – mutta sitä eivät vainajat ajatelleet. Siinä soi ihmiskunnan ikuinen itku, ja eikö tämä maailma ollutkin itkun laakso...?

Siitähän pastori Berglundkin puhui, mutta hänellä ei ollut kylmä. Hän oli nostanut turkinkauluksen pystyyn ja hänellä oli turkkinsa sisällä kovin hyvä olla. Samoinkuin saattoväelläkin. Hekin olivat puetut lämpöisesti. Ainoa, jolla oli vilu, oli Kantola. Mutta – hänelle ei edes maksettu veisuupalkkaa.

Omituisten tunteiden vallassa lähti Jakke kapittamaan haudalta pois. Hänelläkin oli vilu. Pastori Berglund puhui niin pitkään "itkun laaksosta", että hänelle tuli kylmä. Hyvähän Berglundin oli puhua, kun itsellä oli niin lämpimät turkit.

Oli tämä maailma kummallinen. Täällä oli toisilla niin hyvä olo... niinkuin kauppaneuvos Favorinillakin, ja toiset saivat kärsiä. Jakella ei nyt ollut ulkonaista puutetta, mutta hän oli kuitenkin onneton. Hän tykkäsi Elisabetista eikä ollut saanut häntä pitkiin aikoihin nähdä. Tämä oli rikasten puoli, jossa hän nyt kulki. Tuo äskeinenkin vainaja oli kuulunut varakkaisiin, koskapa kerran haudattiin tänne. Jakesta oli täällä hauska käyskennellä. Hän oli mielestään kuin lähempänä Elisabetia, puikkelehtiessaan näiden suurten ja kauniiden hautapatsaiden välissä. Täällä oli polvistuvia enkeleitä ja itkeviä naisenpäitä. Tuntui hyvältä katsella niitä. Sai kuin kertoa omat huolensa ja pyytää niitä muistamaan häntäkin rukouksissaan. Täällä ymmärrettiin häntä paremmin kuin keskikaupungilla. Siellä olivat talot niin mahtavia ... Favorininkin sellainen pitkä rakennus, jossa oli kolmetoista ikkunaa yhdessä rivissä. Komeaa oli täälläkin ... kuvernöörin ja viskaalin patsaat ... mutta kuitenkin kuolema ylläpiti jonkinlaista järjestystä. Täältä ei ajettu pois niinkuin Favorinin pihalta.

Hän oli sinnekin joskus yrittänyt. Teki mieli päästä läheltä katsomaan sitä paikkaa, jota Elisabetin jalat joka päivä polkivat. Piha oli heinänroskaa täynnä, sillä siellä oli aina maalaisten kuormia. Renkitupaan vielä saattoi mennä, mutta sielläkin kysyttiin – jos sattui joku puukhollari paikalle, että mitä oli asiaa. Puhumattakaan, että olisi uskaltanut päärakennukseen, sillä mitäpä hän siellä olisi sanonut.

Puodissa oli toista. Siellä saattoi sanoa että "kaksi naulaa kahvia" tahi "naula sokeria". Mutta – ei sinnekään saattanut jäädä toilailemaan. Piti olla asiaa. Hyvänen aika! Mitä asiaa hän olisi voinut tehdä? Eivätkö nuo mamsellit ja kauppa-apulaiset käsittäneet, että hän halusi nähdä Elisabetin? Mitä hän kahvista ja sokerista välitti. Hän oli vain äidin asialla, mutta tärkeintä hänelle oli nähdä Elisabet ... Elisabet.

Äiti ihmettelikin, että hänestä oli tullut niin ahkera asioidenjuoksija. Mistä se nyt sellainen into? Olihan Jakke kyllä ennenkin käynyt asialla, mutta nyt hän kyseli tavantakaa: "Eikö sokeri ole lopussa?" – tai, eikö isä tarvinnut liimaa. Molempia sai Favorinin puodista. Siellä oli kaikkea, mitä ihmisen mieli teki.

Jakke tunsi kiitollisuutta kauppaneuvos Favorinia kohtaan, että tämä piti kauppansa niin hyvin lajiteltuna. Siten oli hänelläkin vähänväliä sinne asiaa. Sai käydä edes talossa, jossa Elisabet asui.

Joskus hän näkikin tytön. Toisinaan sattui Elisabet puotiin ja silloin Jakke tunsi sydämensä voimakkaasti lyövän. Elisabet kinasi puotipalvelijoiden kanssa. Hän kiikkui joka paikkaan. Kun hän huomasi Jaken, hän hyppäsi tiskin ääreen ja katseli sen yli kuin huomauttaakseen: "Katsopas, kuinka meillä on paljon tavaraa." Mutta – sitä hän ei sanonut. Hän päinvastoin tiedusteli, mitä Jakke puuhasi, vieläkö hän leikki ruumiskirstuissa jne. Kyllä ... kyllä hän sitäkin teki toisinaan, mutta hänellä oli nyt muuta, joka hänen ajatuksiaan askarrutti. Oliko Elisabet nähnyt tällaista?

Hän oli ottanut taskustaan soikean esineen. Se oli toiselta puolen litteä, toisella puolen oli korkokuva, naisen pää. Se oli jostakin mustasta aineesta ... nähtävästi joskus kuulunut rintasolkeen. Jakke oli löytänyt sen kadulta.

"Katsopas, mikä minulla on." "Mikä, mikä se on?" Elisabet oli ottanut kuvan käteensä. "Se olet sinä", oli hän hiljaa kuiskannut tiskin yli. "Katsopas sen toiselle puolen." Elisabet oli kääntänyt kuvan. Siihen oli jotakin kirjoitettu. "Mitä siinä seisoo?" "Siinä seisoo 'Elisabet'." Hän oli neulalla kaivertanut sen siihen. Elisabet oli hymyillyt kirkkaasti. "Pidä vain sitä, mutta älä anna kenellekään. Jos Knut tietäisi, hän ryöstäisi sen sinulta." Ja Elisabet oli antanut hänelle kourallisen rusinoita.

Jakke tuli kuvernöörin haudalle. Se oli laaja kumpu, vahvoilla rautaketjuilla ympäröity. Sen keskeltä kohosi korkea rautapatsas, neliskulmainen kuin kirkontorni. Sen jokaisessa neljässä nurkassa oli vielä pieni terävähuippuinen torni kussakin, risti päässä. Se oli kuin jokin pieni tuomiokirkko keskellä hiljaista kalmistoa.

Tämän hautapatsaan luona Jakke aina tunsi omituista pelkoa ja ahdistusta. Favorinit olivat kuvernöörin tuttuja ja kävivät siellä syntymä- ja nimipäivillä. Elisabet oli joskus kertonut niistä. Siellä oli niin hienoa, niin hienoa, että ihan silmiä huikaisi. Tuntui mahdottomalta, että Elisabet saattaisi tykätä hänestä, kun kävi niin korkeissa vieraissa. Tämän hautapatsaan ääressä se ajatus aina tuli mieleen.

Jakke heilutti rautaketjua. Se oli niin raskas, että juuri ja juuri liikkui, kun oikein ponnisti. Mutta poikki sitä olisi ollut mahdoton saada. Siihen ei olisi riittänyt tuhannenkaan miehen voima.

Työmiehiä kulki ohitse. He tulivat lähellä olevasta Karstenin tehtaasta ja riensivät päivällistunnille. He asuivat pienissä mökeissä hautuumaan takana ja heidän piti tehdä laaja kaarros päästäkseen pääkäytävälle. Kuvernöörin patsas oli kuin linnoitus, joka sulki heiltä suoran tien. He kiroilivat hengessään, että yksi mies kuolleenakin otti vielä niin paljon tilaa, että heidän lyhyt ruokatuntinsa sen kautta vielä entisestään lyheni.

Jakke käsitti, että työmiehet olivat kiukuissaan. Muuten he eivät olisi kuvernöörin patsaan kohdalla panneet juoksuksi. He tahtoivat voittaa menetetyt sekunnit. Jakke tunsi osanottoa heitä kohtaan sen vuoksi, että tuo patsas oli hänenkin tiellään. Se muistutti liian voimakkaasti eroa, joka oli heidän ja Favorinien välillä.

Mutta – minkäpä sille teki; täytyi alistua kohtaloonsa – hänen niinkuin työmiestenkin. Jakke poikkesi syrjään ja tuli vääränvalantekijän haudalle.

Siinä oli yksinkertainen puuristi, johon oli maalattu keltaisilla kirjaimilla: "Tässä lepää levottomuudessaan..." Ja sitten oli alla vainajan nimi ja viittaus muutamaan virsikirjan värssyyn.

Jakke oli kuullut tapauksesta kerrottavan. Muuan rikas kauppias oli joutunut syytteeseen ja hädissään pyytänyt kirjanpitäjäänsä todistamaan hyväkseen. Tämä rakasti kauppiaan tytärtä ja tiesi kyllä asian oikean laidan. Mutta isäntänsä ja rakastettunsa rukousten taivuttamana hän todisti, niin kuin oli pyydetty tekemään. Hän teki väärän valan. Jälkeenpäin hänen tuntonsa heräsi ja hän joutui kamaloihin omantunnontuskiin. Tunnonvaivat olivat niin hirmuiset, että ne veivät häneltä järjen. Hänen luokseen oli tuotu pappi, mutta tämä ei ollut pystynyt lohduttamaan. "Minä näen palavan helvetin!" oli hän huutanut ja repinyt epätoivoissaan tukkaansa. Jonkun ajan kuluttua hän oli järkiinsä tulematta kuollut.

Tämän hautaristin ääressä Jakke joutui pelon ja kauhun valtaan. Vääränvalantekijä! Siinä oli jotakin kammottavaa, mutta samalla jotakin, joka salaperäisyydellään vaikutti kiihoittavasti ja sai mielikuvituksen hurjana lentämään... Vääränvalantekijä tuli Jumalan eteen kasvot tuskan vääristäminä ja kamalasti huutaen. Kaikki enkelit ja taivaan pyhät säikähtivät ja syntyi hirmuinen sekasorto. "Hullu mies! Hullu mies!" huudettiin taivaan salissa. Mutta Jumala kysyi: "Mikä on?"

Tuli hiljaisuus. Hullu kirjanpitäjä katseli ympärilleen ja huomasi, ettei hän ollutkaan helvetissä. Mutta – pian hänet sinne tietysti heitettäisiin. Olihan hän tehnyt väärän valan. Hän ryömi nelinkontin Jumalan eteen ja kerjäsi armoa. Jumala katseli häntä säälien, mutta sitten hänen kasvonsa synkistyivät. "Mitä on tälle vääränvalantekijälle tehtävä? Mitä sanoo Jeesus?" Silloin astui Jeesus Jumalan eteen ja hänen päässään oli orjantappurakruunu. Hän otti sen käteensä, ojensi isäänsä kohti ja lausui: "Minä olen kantanut tätä orjantappurakruunua tämän vääränvalantekijänkin puolesta. Katso tuo piikki on hänen!" Ja Jeesus osoitti pitkää, terävää piikkiä, josta vieläkin tippui veri. Silloin Jumala hymyili lempeästi ja kysyi kirjanpitäjältä: "Sen mamsellin vuoksiko sinä sen teit?" "Niin, kun se pyysi ja rukoili." "Rakastitko sinä häntä?" kysyi Jumala edelleen. "Rakastin." Silloin sanoi Jumala: "Ei kai meidän muu auta, kuin ottaa tämä puukhollari tänne." Kirjanpitäjä hypähti seisomaan; hänen kasvonsa loistivat ihastuksesta. Hän oli silmänräpäyksessä selvinnyt. Jeesus otti häntä käsipuolesta ja vei syömään. Ja sillä aikaa kuin he Jeesuksen kanssa aterioivat, lauloivat enkelit niin ihanasti, että Jumalakin itki...

Jakke otti taskustaan "Elisabetin" ja katseli sitä miettivästi. Olikohan se puukhollarin morsian kaunis? Varmaankin, koskapa mies teki väärän valan. Mutta hän ei voinut olla kauniimpi kuin Elisabet, joka oli kuin enkeli. Oh, kyllä hänkin voisi tehdä väärän valan, jos Favorinin patruuna vain pyytäisi ja lupaisi hänen sitten olla Elisabetin kanssa aina. Mutta sitten hän tietysti tulisi hulluksi ja kuinka sitten kävisi?

Tällaisia ajatuksia tuli Jaken mieleen. Hän oli kovin murheellinen. Kahteen kuukauteen hän ei ollut saanut Elisabetista nähdä vilahdustakaan. Hänen pientä sydäntään poltti rakkaus. Se oli vain lapsen lempeä, mutta silti yhtä todellista kuin aikuisenkin.

Haudankaivaja tulla vaaputteli pensaiden välistä lapio kädessä ja rautakanki olalla. Jakke muisti äskeisen hautauksen. Hän pisti kuvan taskuunsa ja käveli Kantolaa vastaan.

– Kuulkaa ... maksoivatko ne teille?

Kantola hymyili leveästi.

– Ihme kyllä ... kokonaisen markan vielä antoivatkin.

Olipa hyvä. Ei tämä maailma näemmä niin paha ollutkaan, kuin mikä äsken oli tuntunut. Oli täällä vielä oikeutta sentään. Kokonaisen markan...

Jakelle tuli hyvä olo. Kantolan onnesta pirskahti hänenkin poveensa pieni pisara. Ehkäpä hän tapaisi Elisabetinkin pian. Saisi kertoa, että hänellä yhä oli tämän kuva. Eikä hän hukkaisi sitä koskaan ... ei koskaan.

Hän sanoi Kantolalle hyvästit ja lähti astumaan kotiin päin. Rupesi jo hämärtämään. Siinä oli tien syrjässä iso, suorakaiteen muotoinen kivi. Hän ajatteli: "Jos kierrän tuon kiven oikealta puolen, saan huomenna nähdä Elisabetin ... jos vasemmalta, niin en." Hän kiersi oikealta. Mutta ei hän siihen uskonut. Oli vain niin mukavaa ilmaista toivomuksensa tuolla tavoin. Hänellä oli sellainen omituinen tapa "panna merkille" asioita, vaikkei niistä mitään tullutkaan. Se ikäänkuin jollakin tavoin helpotti. Niin hän teki nytkin, kierteli hautapatsaita ja pensaita, mutta aina oikealta puolen. Vahingossakaan hän ei kulkenut vasemmalta puolen. Oli somaa antaa patsasten ja pensastenkin todistaa hänen palavaa kaipuutaan.

Hän tuli hautuumaan portille. Siitä kulki ohitse maantie, joka johti ylimaahan. Joku näkyi hiihtävän kaupunkiin päin. Se oli pieni tyttö, jolla oli tupsulakki ja selässä suuri reppu. Valkoinen hiihtopusero loisti selvästi hämärässä.

Jaken mieleen jysähti, että se oli Elisabet. Aivan samankokoinen ja muutenkin näytti herrastytöltä. Hän huusi:

– Elisabet!

Tyttö pysähtyi; joku oli huutanut häntä. Hänen toinen nimensä oli kyllä Elisabet, mutta häntä ei kutsuttu niin.

Jakke oli nyt ihan varma. Hän juoksi tytön luo puristaen taskussaan Elisabetin kuvaa.

– Oletko se todellakin sinä?

Tunsihan hän Tynnin pojan, mutta ei ollut koskaan puhutellut tätä. Hänhän oli niittytullilainen.

– Mitä tahdot?

Oh, kuinka Jakke ällistyi. Se ei ollutkaan Elisabet, vaan Kaavelin Maria, ruumiskuskin tytär. Hän sopersi hämmästyksissään:

– Minä erehdyin ... luulin toiseksi.

– Keneksi minua luulit?

Mitäpä hän sitä sanoisi. Eihän se kuulunut Kaavelin Marialle.

– Luulinpahan vain...

Tyttö nakkasi niskojaan. Nämä laitalaiset olivat kovin olevinaan. Selkään niille pitäisi antaa.

Hän oli kyllä sellainen tyttö, joka pystyi tappelemaankin, jos niikseen tuli. Mutta tässä ei ollut minkäänlaista syytä.

– Mistä sinä tulet?

– Mitä se sinuun kuuluu?

Niin ... mitäpä se kuului, paremmin kuin sekään, ettei Marian tarvinnut tietää, keneksi hän tätä oli luullut. Mutta – tyttö oli kieltämättä hauskannäköinen. Posket punaiset kuin ruusut.

– Kylläpä minä tiedän ... sinä tulet Kantolasta. Olet ollut hakemassa ruumisliinoja pesuun.

– Entä sitten?

– No ... ei mitään. Saahan sanoa...

– Ja sinä tulet näkemästä "Jaakopin unia".

Kas, kas, kuinka se oli äkäinen. Mistähän se nyt oli suuttunut? Eihän hän ollut ennen edes puhutellutkaan tyttöä.

– Meillä tehdään kirstuja, sanoi hän kuin toista lepyttääkseen. Mutta tämä tuiskahti:

– Mitä se minuun kuuluu, mitä teillä tehdään! Ja tyttö potkaisi menemään, niin että reppu selässä heilahteli.

Ole sitten, lemppari soikoon! Olivatpa muutamat koppavia!

V

Jakke ei ollut ennen tiennytkään, että Favorinin patruunakin osti luita. Nyt hän oli kuullut sen Laitisen Vilholta, levysepän pojalta. Hän päätti ruveta keräämään.

Luiden keräys oli tavallista Laidan poikien kesken. Joka kevät he lähtivät retkilleen pitkä sauva kädessä ja suuri säkki selässä. He olivat kuin joitakin kerjäläismunkkeja, jotka lähtivät tavanmukaiselle kierrokselleen keräämään luostarilleen almuja – pieni, risainen armeija, joka mennä touhusi katuja pitkin tahi parveili kaupungin pelloilla. "Luuarmeijaksi" sitä keskikaupungilla kutsuttiinkin. Mutta he eivät kolkutelleet ihmisten oville. He jättivät nämä tyyten rauhaan. He olivat onnellisia saadessaan tarkastaa heidän tunkionsa.

Se oli toisinaan siivotonta hommaa. Ei saanut olla kovin tarkka, jos mieli löytää saalista. Piti koluta jo jonkinnäköiset takapihat ja likakaivot. Siinä oppi kuitenkin kaksi asiaa: miten talo eli ja oliko asukkailla koiraa.

Laidan pojat vihasivat koiria. Ne veivät heidän ansionsa. Luu-Parkkinen maksoi luista neljä penniä naulalta. Mutta nyt maksoi Favorinin patruuna pennin enemmän ja se uhkasi viedä Parkkisen luukaupan ihan hunningolle.

Syntyi oikea kilpailu. Ken vain kynnelle kykeni, lähti luita hakemaan. Koko Laidan nuori väki varustautui, kuin olisi ollut kysymys kultakentän löydöstä. Kuume tarttui Jakkeenkin, mutta siihen ei ollut syynä niin paljon ansion toive kuin se, että Favorinin patruuna oli ruvennut ostamaan luita. Nyt tarjoutui uusia tilaisuuksia käydä tuossa mielenkiintoisessa talossa.

He lähtivät yhdessä Laitisen Vilhon kanssa. Heillä oli valmis suunnitelmakin. Piti valloittaa Niittytulli väkirynnäköllä. Sillä – mikäli oli kuultu – eivät Niittytullin pojat harrastaneet luiden keräämistä.

Mutta sitä ennen he kolusivat kaupungin pellot. Oli varhainen kevät ja lumi juuri lähtenyt maasta. Talven jäljeltä oli pelloille vedätetty kaikenlaista törkyä. Siellä oli siis runsas saalis odottamassa.

Toiset. Laidan pojista olivat rynnänneet keski-kaupungille. Piti ehtiä tutkia tunkiot, ennenkuin ne vedettäisiin pelloille. Sitten niitä oli vaikeampi löytää. Heillä oli siis aivan päinvastainen ohjelma. Kumpikin puolue luotti menestykseensä ja Jakkea ja Vilhoa pilkattiin, kun nämä lähtivät pelloille. Mutta he pitivät kiinni päätöksestään.

Oli paljon hauskempikin kulkea kahden kuin tuollaisessa suuressa meluavassa joukossa. "Luuarmeija" ei ollut suosittu keskikaupungilla. He jättivät jälkeensä sellaisen siivon, että se hermostutti talojen omistajia. Jokainen tunkio pantiin perusteellisesti nurin ja jokainen likakaivo tutkittiin pohjaa myöten. Nuo pienet tunkioritarit häiritsivät talojen hiljaista rauhaa ja heihin suhtauduttiin kuin mustalaisiin. Heitä hätisteltiin pois.

Mutta täällä – pelloilla ei kukaan häirinnyt ja hätistellyt. Täällä olivat ainoina kilpailijoina vain harakat, jotka rähisten luovuttivat roskakasansa noiden kahden sauvaniekan tutkittaviksi. Heidän harrastuksensa eivät suinkaan käyneet ristiin; mitäpä harakat olisivat tehneet luilla. Mutta roskakasalle eivät molemmat sopineet yht'aikaa isännöimään. Siksi saivat harakat puiden oksilta katsella, kuinka nuo kaksi poikaa möyrivät heidän varastoillaan. Ne eivät voineet muuta kuin pilkallisesti nauraa. Mutta siitä eivät pojat välittäneet.

He löysivät luita joukoittain. Niitä oli tunkioissa ja peltojen ojissa. Välistä niitä löytyi suoraan pelloiltakin. Missä vain vilahti valkoista, sinne he oikopäätä kimpaisivat. Ja ken ensiksi sai sauvansa työnnetyksi epäilyttävään paikkaan, se piti saaliin.

Välistä löytyi kokonaisia hevosen kallojakin, puhumattakaan leukaluista. Jakke oli epävarma, ostaisiko Favorinin patruuna sellaista tavaraa. Mutta Vilho, joka oli paremmin perehtynyt ammattiin, vakuutti ostettavan.

– Kaikki luukauppiaat ostavat hevosenluita, mutta ihmisen luita ei osta kukaan.

Jakke tiedusteli, mihin tarkoitukseen niitä käytettiin.

– Ne jauhatetaan jauhoiksi ja syötetään eläimille.

Vai sillä lailla. No ... välipä sillä, mihin ne tulivat. Pääasia vain, että löytyisi paljon ja pääsisi mahdollisimman monta kertaa Favorinilla käymään.

– Milloin sinä viet ensi kerran? kysyi Vilho.

Jakke ei voinut sanoa. Hänellä oli oma suunnitelmansa. Hän oli aikonut kuivattaa varastonsa huolellisesti ja viedä vasta syksyllä, koulun alettua, vähissä erin. Silloinhan oli Elisabetkin kaupungissa. Oli suotta viedä niitä nyt ... kesällä. Jokin renki ne vain ottaisi vastaan ja sillä hyvä. Mutta – syksyllä kukaties olisi itse patruuna punnitsemassa ja silloin olisi ehkä Elisabetkin hänen mukanaan.

Mutta ei hän Vilholle tästä mitään virkkanut. Kukaties tämä olisi nauranut hänen tuumilleen. Mahtoiko Vilho tykätä kenestäkään?

– Tykkäätkö sinä kenestäkään tytöstä? tiedusteli Jakke varovaisesti.

Vilho katsahti häneen kummissaan. Kirstu-Tynnin poika oli hiukan pehmeä, puhui tytöistä ja haki niiden seuraa. Kumma, kun se nyt oli innostunut luita keräämään.

– En, vastasi hän varmasti. – Ne ovat sellaisia märytoosia. Tykkäätkö sinä sitten?

Jakke punastui. Hän punastui aina, kun kysyttiin tykkäämisestä. Olisi tehnyt mieli kertoa Vilholle ja näyttää kuvaakin. Mutta olisikohan Vilho ymmärtänyt?

Hän oli kolmisen vuotta nuorempi, vasta seitsemän vanha. Mutta hän oli jo toista kevättä luita kokoamassa. Hän tunsi ammatin perinpohjaisesti, tiesi neuvoa, miten voisi helposti pukkauttaakin. Luu-Parkkinen oli vähänäköinen. Vilho oli kerran viime vuonna pannut säkkiinsä suuren kiven ja tyhjentänyt sen vaa'alle. Se oli painanut ainakin kolme naulaa. Eikä Parkkinen ollut huomannut mitään.

– Mutta se pitää panna päällimmäiseksi säkkiin. Silloin luut peittävät sen. Jos sen panee pohjalle, niin se jää näkyviin ja silloin Luu-Parkkinen läpsii korville.

Ja Vilho oli valmis näyttämään, kuinka tuo temppu suoritettiin. Mutta Jakke pani vastaan.

– Ei Favorinilla uskalla semmoista tehdä. Patruuna huomaa.

– Ei se ole itse siellä. Makasiinimies ne punnitsee ja se on vielä yksisilmäinen. Kyllä sille uskaltaa.

Kyllähän Jakke sen makasiinimiehen tunsi. Sen nimi oli Jussi. Mutta – vaikka se olikin yksisilmäinen, saattoi se silti huomata. Sitäpaitsi se olisi ollut rikos Elisabetia kohtaan – sitä tunnetta kohtaan, joka hänen sydämessään asui. Ei hän saattanut Favorinia pettää. Päinvastoin hän antaisi kaupanpäällisiä ... heittäisi tuollaisen hevosenkallon vaa'alle ja sanoisi: "Se saa olla kaupanpäällisiä!"

Mutta tästä hän ei puhunut Vilholle mitään. Kukaties tämä olisi nauranut. Ei, tämä luunkeräys oli hänelle pyhää työtä, tuollaista hiljaista hartaudenharjoitusta, jolloin hän muisteli Elisabetia. Mitähän se nyt mahtoi puuhata? Mitähän se sanoisi kuullessaan, että hän täällä kaiveli ihmisten roskaläjiä ja ajatteli häntä?

Hän oli lukenut kuvalehdestä spitaalisista ja näiden hoitajista. Muutamat niistä olivat koko elämänsä ajaksi uhrautuneet noiden onnettomien vaalimiseen. Heillä oli palava usko ja tässä uskoninnossa he menivät joskus niin pitkälle, että suutelivat sairasten haavoja saamatta itse tartuntaa.

Jakkea puistatti. Siinä oli muutaman riihen kupeella suuri tunkio, jota aurinko parastaikaa hautoi. Iso hevosenkallo irvisteli sen keskeltä. Se oli vain puolittain mädännyt ja matoja kihisi siinä niin, että oli vaikea katsoa. Tunkiosta nousi ilkeä löyhkä. Vilho kääntyi pois, mutta Jakke tarttui urhoollisesti kallon etuhampaisiin ja lähti kiikuttamaan sitä lähelläolevaan ojaan.

– Aiotko ottaa sen? kysyi Vilho.

– Aion, vastasi Jakke. Häntä inhotti, mutta hän koetti muistella spitaalisten hoitajia. Vapahtajan tähden nämä eivät kammoneet mitään. Elisabetin tähden hän kyllä puhdistaisi yhden hevosen kallon.

Hän haki tikun ja rupesi sillä raaputtamaan lihaa pois. Madot hän pian huuhteli siitä. Mutta otsassa oli liha vielä niin lujassa, ettei se lähtenyt raaputtamalla. Hän tarttui siihen molemmin käsin, ajatellen saavansa jonkin ilkeän tartunnan ... kaikkein vähintäin syyliä. Mutta – hän muisteli Elisabetia niinkuin nuo spitaalisten hoitajat Jumalan Poikaa. Ja hän uskoi rakkautensa varjelevan häntä.

Kallosta lähti ilkeä löyhkä. Jakkea tahtoi ylönannattaa. Vilho tukki nenänsä ja pakeni pois. Mutta Jakke kiskoi lihan kallosta irti ja heitti siekaleet menemään.

Hän huuhteli kallon ojassa ja asetti sen sitten ojan reunalle kuivamaan. Siinä se ammotti aurinkoa vasten! ja Jakesta näytti, että se nauroi.

– Tuossa minä annan sen olla muutamia päiviä. Se ei ole vielä puhdas. Mutta aurinko saa pitää lopusta huolen, puheli hän Vilholle, joka nyt oli uskaltanut tulla lähelle.

– Oletpa sinä koko koninnylkijä!

Jakke katsahti häneen kirkkain kasvoin huuhtoessaan parastaikaa käsiänsä ojassa. Hän oli mielestään samannäköinen kuin nuo spitaalisten hoitajat, jotka tunsivat taivaallista hurmiota inhoittavan työnsä jälkeen. Hänen silmänsä loistivat innostuksesta.

– Arvaapa, kenen vuoksi minä sen tein? huudahti hän.

Mutta Vilhon oli mahdoton arvata. Ehkä rahan?

– En minä rahasta välitä! Minulla on muuta. Etkä sinä sitä arvaisikaan.

He jatkoivat matkaansa. Parin tunnin kuluttua he palasivat kaupunkiin. Heillä oli säkit luita täynnä. Iloisesti jutellen he astuivat lehmikujaa pitkin. Sitä myöten kuljetettiin kaupungin karjaa laitumelle. Tätä kujaa pitkin kulkivat Favorininkin lehmät.

Jakke muisti, kuinka hän muutamana iltana viime kesänä oli astellut tätä samaa kujaa tuonne Kyttösillalle päin, jonka yli he juuri olivat tulleet. Kaunis lehmikarja oli tullut häntä vastaan. Hauskannäköinen palvelustyttö oli ajanut sitä. "Kenen lehmiä nämä ovat?" "Favorinin ... Kauppaneuvos Favorinin." "Mitkä niiden nimet ovat ovat?" Tyttö oli luetellut. "Onko näistä yhtään Elisabetin nimikkoa?" Tyttö oli katsonut häntä hiukan kummissaan. "Tunnetko sinä Elisabetin? Kenen poika sinä oikeastaan olet?" Hän oli selittänyt. "Vai niin ... joo ... katsopas, tuo ruskea lehmä tuolla, jolla on leveät valkoiset lautumat molemmilla kupeilla, on Elisabetin nimikko. Sen nimi on 'Tuusensöön'." Ja tyttö oli lähtenyt juoksemaan karjansa jälkeen.

"Tuusensöön" ... se oli kaunis nimi. Sellainen tietysti piti olla Elisabetin lehmän nimi ... "Tuusensöön" ... se oli kuin laulua...

Luusäkki painoi. Jakke muutti sen vasemmalle olkapäälle. Sauva kädessä hän sitten tarpoi eteenpäin Vilhon seuratessa urhoollisesti perässä.

Kotia tultuaan hänet pantiin kaikkein ensimmäiseksi pesemään käsiä. Jakke hiukan vastusteli. Hän sanoi jo pesseensä. Mutta äiti oli itsepäinen. Hän toi lysoolipullon, kuumaa vettä, saippuan sekä kynsiharjan. Jakesta se oli kuin Elisabetin halveksimista. Eivät kai ne spitaalisten hoitajatkaan pesseet? Ne uskoivat vain.

Hänkin olisi tahtonut uskoa, että Elisabet varjelisi häntä. Olisi ollut somaa pitää silmällä, kasvaisiko syyliä. Hän ei ollut ennen saanut niitä, sillä äiti hourusi aina lysoolipullonsa ja pesuvetensä kanssa. Nytkin hän pakotti hänet puoliväkisin pesemään.

– Tiesi, mitä kaikkea olette Viljon kanssa taas tonkineet, torui hän.

Olisipa äiti tiennyt! Jakkea oikein kutkutti. Hänen teki mieli kertoa kallon nylkemisestä. Mutta – silloin ei äiti olisi laskenut enää toista kertaa. Hän siis vaikeni, sillä hän halusi kartuttaa luuvarastonsa mahdollisimman suureksi.

Luiden keräystä jatkui koko kevään ja kappaleen alkukesää. He samosivat Niittytullinkin ristiin rastiin ja joutuivat usein tappeluihin sikäläisten poikien kanssa. Nämä puolustivat tunkioitaan ja roskaläjiään urhoollisesti. Monesti Jakke ja Vilho saivat pahanpäiväisesti selkäänsä ja palasivat kotiin nilkuttaen juuri kuin kerjäläisteinit, jotka olivat joutuneet toisten apajille. Mutta – jonkun kerran he puolustautuivatkin loistavasti. Kuten muinoinen Simson aasinleukaluu kädessä heilui Jakke kädessään lehmän lapaluu ja jakeli iskuja niin että helisi. Usein noissa kahakoissa menetettiin säkit ja sauvat. Mutta – kunnia oli; pelastettu. Laidan puolesta oli verisesti kostettu. Ja siitä olivat Jakke ja Vilho tyytyväisiä.

Tuo "luukevät" oli sikäli merkillinen, että Jakke, joka tavallisissa oloissa oli arka ja pelkuri, koveni ja karskiutui. Hän oli ennen vältellyt tappeluita, mutta nyt hänestä tuli oikea pukari. Hän oli huomannut, että se, joka hyökkäsi häikäilemättä, peri tavallisesti voiton, vaikka olisi ollut voimiltaan vähäväkisempikin. Mutta ylivoiman tieltä oli tietysti viisainta väistyä. Sen he tekivätkin säännöllisesti, juosten pitkin Karjakujaa, niin että luusäkit selässä kalisivat. Kujan päähän päästyään he tunsivat jo olevansa omalla alueellaan. Riihien suojassa saatto puolustautua suurempaakin ylivoimaa vastaan. Ja sitä paitsi – apuväki oli lähellä. Laidan pojat – huomattuaan, että riihien luona kävi taistelu – riensivät joukolla apuun. Ja kun tuo "luuarmeija" syöksyi paikalle, oli niittytullilaisten lähdettävä käpälämäkeen. Siinä ei auttanut mikään.

Lehmän lapaluu sidottuna pitkän seipään nenään marssivat voittajat sitten Laidalle, huudellen: "Eläköön Kirstu-Jaakoppi!" Haukkumanimi oli vaihtunut kunnianimeksi, joka annettiin sankarille. Halkovajan katolla irvistelivät hevosten pääkallot. Niitä oli kevään kuluessa kerääntynyt sinne puolisen kymmentä. Ne makasivat siellä toisten luiden seassa todistamassa Jaken tavatonta uutteruutta.

Mutta – eräänä heinäkuun yönä luut varastettiin, sillä aikaa kuin Jakke oli Pitkänlaiturin päässä ongella. Kun hän aamulla meni varastoaan katsomaan, oli kaikki viety. Vain yksi hevosen kallo oli jätetty jäljelle. Se oli asetettu halkovajan harjalle kuin ilkkumaan hänelle. Jakke ei koskaan saanut tietää ilkityöntekijää. Hän masentui siitä niin, ettei sen perästä enää luita kerännyt.

Äiti lohdutteli häntä. Kyllä hän silti saisi joulurahat. Ei Jaken pitänyt surra. Mutta ei Jakke surrut joulurahoja. Hänen surunsa oli syvempi. Tuo luuvaraston menettäminen merkitsi hänelle enemmän. Oli, kuin olisi Elisabet varastettu häneltä.

Sitä hän suri.

VI

Jakesta oli tullut lyseolainen.

Kansakoulukielessä se merkitsi petturia, joka siirtyy vihollisen leiriin. Vaikk'eivät säätyvastakohdat siihen aikaan vielä niin jyrkkiä olleetkaan, ei "herraspoika" ollut rakastettu kansakoululaisten keskuudessa. Hän oli "rotta", jota tavallisesti annettiin selkään.

Jakke kävi suomalaista lyseota. Hän oli keväällä päässyt toiselle luokalle. Hänelle ei siirtyminen vainoojien leiristä vainotuiden puolelle ollut tuottanut erikoista harmia. Hänhän oli tavallaan aina kuulunut sorrettujen joukkoon, vaikka hän viime aikoina oli ruvennutkin paremmin pitämään puoliaan. Pikemminkin hän iloitsi siitä, että välit entisten tovereiden kanssa kerrankin olivat selvät.

Siirtyminen lyseoon asetti hänet siis edullisempiin voimasuhteisiin. Ennen, kansakouluaikana, oli hänen ollut hoidettava puolustusrintamaa kolmelle taholle, sillä kansakoululaiset tappelivat sekä suomalaisten että ruotsalaisten lyseolaisten kanssa. Heitä kutsuttiin yhteisellä nimellä "rotiksi". Mutta suomalaisen lyseon oppilaat kunnioittivat tuolla arvonimellä vain ruotsalaisia tovereitaan, jota vastoin "katurakki" oli heidän kansakoululaisista käyttämänsä yhteinen nimitys. Entisenä katurakkina otteli siis Jakkekin nyt toisinaan kansakoululaisten ja ruotsalaisten kanssa. Ja se tuotti hänelle suurta tyydytystä, sillä hänellä oli vihollisia kummassakin leirissä.

Siihen aikaan, jolloin Jakke kävi koulua, vietti tuo pieni Pohjois-Pohjanmaan kaupunki keisarin nimipäiväiltoja suurenmoisilla ilotulituksilla. Nämä "ilmineerausillat" pyhitti kaupungin koulunuoriso tappelulle. Jo päiviä ennen valettiin lyijystä kuulia, jotka sitten hienon rautalangan nenään ripustettuina muodostivat kauhean lyömäaseen. Sitä käytettiin häikäilemättä.

Tällaisella "plätkällä" varustettuna marssi Jakkekin muutamana Aleksanterin päivän iltana kaupungille, ja kohtalo järjesti niin, että hän sai koetella plätkänsä kestävyyttä niin hyvin Knut Hammarströmin kuin Kalle Petäjänkin selkään. Viimeksimainittu poikahan oli ollut suurimpana syynä Martta Forsbergin kylmenemiseen. Näin hän kosti molemmille "rivaaleilleen", mutta – se täytyy tunnustaa – Knut Hammarström sai oikein olan takaa. Jakke mäikytti ruotsalaista "rottaa" hiessä päin ja kysyi:

– Muistatko kalakoria, jonka potkaisit mereen? Tuossa on sinulle niiden särkien puolesta, jotka sillä kertaa menetin!

Se oli ainoa tavallista suurempi tappelu, jossa Jakke oli mukana. Se ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ollut muita siivompi, vaan siitä, että hän yleensä vältti tappeluita. Hän oli sittenkin pohjaltaan arka. Vain silloin, kun hänen kimppuunsa käytiin, hän saattoi toisinaan hämmästyttävällä raivolla puolustaa itseään. Mikä hänet tuona iltana sai noin tavattomasti riehumaan, on hiukan käsittämätöntä. Mutta niin kuitenkin kävi, että hän palasi kotiin verissä päin ja sai isältään hyvin ansaitut nuhteet.

Lyseolaiset olivat rakentaneet kelkkamäen kaupungin laitaan meren rannalle ja siellä nähtiin Jakkekin silloin tällöin laskemassa. Mutta hänellä oli huono onni tyttömaailmassa. Tuollaisen pienen pojannaskalin kelkkaan ei juuri moni lähtenyt. Ja niitä, jotka taas olisivat mielellään tulleet, ei Jakke huolinut. Hän tapasi Kaavelin Manankin ja sai tämän houkutelluksi kelkkaansa. Mutta kun hän muutaman kerran "tyyräsi" tytön kinokseen ja ryvetti tämän lumessa pahanpäiväisesti, sanoi Maria niskojaan nakaten hyvästit ja turvautui parempiin laskettajiin.

Hänellä olikin kavaljeereja useampiakin. Muuan viidesluokkalainen erikoisesti hääri hänen ympärillään. Jakke tunsi pojan. Se oli maalari Moision Heikki, joka asui Laidalla kuten Jakkekin. Mutta – ylpeä ja mahtava! se oli; ei päivääkään sanonut, vaikka kävi samaa koulua! Jakkea hiukan harmitti. Mariakin oli tullut laitalaiseksi. Hänen isänsä oli äskettäin muuttanut Niittytullista heidän puolelle. He asuivat verrattain lähellä. Jaken olisi sopinut erinomaisen hyvin saattaa tyttöä. Mutta tämä ilmeisesti väitteli häntä.

Olkoon! Olisipa Elisabet ollut täällä, hän olisi näyttänyt, kuinka tyttöjä lasketettiin. Olisi Kaavelin Mariakin! saanut nähdä, minkälaisia tyttöjä hän sai kelkkaansa.

Jakke käveli pitkin radan reunaa kelkka perässä ja katseli, kuinka toiset laskivat. Siinä oli vieressä ruotsalaisten mäki, ja hän mietti jo, olisiko mennä yrittämään! onneaan sille puolen. Mäenlaskuiltoina vallitsi rauha vihollisleirien välillä, mutta muuten ei juuri tuppauduttu! toistensa alueelle. Suomalaiset pojat noutivat joskus tyttöjä toiselta puolen ja laskettivat näitä sitten koko illan. Mutta – se aiheutti tavallisesti tappelun, jossa yksi ja toinen sai silmänsä mustaksi.

Jakke mietti. Tuolla toisessa mäessä oli varmaankin Elisabet. Hän kävi ruotsalaista tyttökoulua ja oli nyt! ensimmäisellä luokalla niinkuin Kaavelin Mariakin – sillä erotuksella vain, että Maria kävi suomalaista. Jakke suuntasi kulkunsa naapurimäkeen, jääden syrjästä seuraamaan sen ympärillä vallitsevaa liikettä.

Miksi tämä mäki teki häneen juhlallisemman vaikutuksen kuin heidän omansa? Ne olivat aivan yhtä korkeita – samojen miesten rakentamat. Samanlaisia piiroja ja lautoja oli käytetty kumpaankin. Mutta sittenkin oli ruotsalaisten mäki toisenlainen.

Johtuiko se siitä, että koulunuoriso täällä oli hienompaa ... noista keskikaupungin suurista taloista, joissa oli raskaat silkkiset ikkunaverhot? Vai vaikuttiko rantamakasiinien läheisyys sen, että tämä mäki oli kuin virallisempi – paremmin edustaen kaupungin johtavaa säätyluokkaa? Siinä oli porvarien suuria tavaramakasiineja ihan mäen vieressä, joukossa Favorininkin. Nytkin, vaikka oli pimeä, saattoi hämärästi erottaa niiden ovien päällä komeilevat korkeat valkoiset kirjaimet. Niitä ei kyllä voinut lukea, mutta Jakke tiesi, mitä niissä seisoi: "J. O. Favorin, Hufvud Gatan 21".

Niin se oli. Kaupungin isät suojelivat täälläkin lapsiaan. Heidän 'tukeva, näkymätön olentonsa vartioksi täälläkin ja antoi kuin pontta mäenlaskullekin. Suomalaisten mäki seisoi tuolla aukealla ilman suojaa ... kuin alttiina kaikille tuulille ja tuiskuille. Sen väki oli enimmäkseen maalta tullutta ... pappien ja nimismiesten poikia ja tyttäriä, jotka suureksi osaksi kulkivat vielä kotikutoisissa. Mutta täällä ... ruotsalaisten mäessä oli melkein joka pojalla ja tytöllä nauhakengät.

Jakke silmäsi saappaitaan. Ne olivat tavalliset pieksut, hyvin tervatut. Pakkasivat vain suljahtelemaan kovalla tanterella. Mutta ne olivat lämpimät ja hyvät; niihin mahtui syylinki ja paksu villasukka.

Aivan oikein – siinähän kulki Elisabet pitkän pojan huiskaisen rinnalla. Tällä oli polvihousut niinkuin kaikilla ruotsalaisilla. Siitähän ne erotti heti kadullakin. Polvihousuisia ei ollut heidän koulussaan kuin joku harva. Mutta ne osasivat ruotsia jok'ikinen...

Jakke tunsi Knut Hammarströmin – hyvinkin. Mitähän tämä mahtoi viimeisestä selkäsaunastaan arvella? Sinne ei ollut hyvä mennä, sillä siellä pian maksettaisiin vanhat kalavelat.

Hän kuuli nimeään mainittavan. Eivätköhän vain keskustelleet siitä ilotulitusillasta? Hän odotti, että poika pääsi jonkun matkaa portaita ylöspäin ja pujahti sitten portaiden alle. Elisabet oli siinä aivan hänen kohdallaan.

– Elisabet, äännähti Jakke ja sydän takoi ihan haljetakseen.

Tyttö kurkisti kaiteen yli hiukan hämmästyneenä.

– Kuka se on?

– Etkö tunne minua ... Jakkea? Minä olen Kirstu-Tynnin Jakke.

Samassa tyttö huusi jotakin ylempänä menevälle toverilleen. Jakke ymmärsi, että hän puhui jotakin sukkanauhasta. Hetkisen kuluttua oli tyttö hänen luonaan mäen alla.

– Sinäkö se olet? Minä luulin jo, etten saisi sinua enää koskaan nähdä.

Kuinka Jaken sydän takoi! Tiesikö Elisabet, että hän vieläkin kantoi taskussaan hänen kuvaansa?

Elisabet muisti. Niin ... hänhän oli sen kerran puodissa nähnyt. Oliko se se musta naisenpää?

Se se oli. Eihän se nyt oikein ollut Elisabetin näköinen – nenä oli aivan toisenlainen – mutta oli sillä kuitenkin kiharainen tukka.

– Niin ... minulla on sellainen.

– Kuule, Elisabet ..., sanoi Jakke, mutta tyttö keskeytti:

– Sano 'Elsbet', minua kutsutaan kotona niin. Se oli vielä kauniimpi kuin Elisabet. Samassa kuului mäen päältä:

– Elisabet, joudu jo! Tyttö hätääntyi.

– Se on Knut! Minä sanoin meneväni sukkanauhaa korjaamaan. (Hän iski veitikkamaisesti silmää.) Kuule ... se on hirveän vihainen sinulle. Oletko sinä pieksänyt sitä?

– Olen ... ja jos tahdot, niin minä menen uudelleen ja annan sille oikein!

– Elisabet, missä sinä olet? kuului uudelleen mäen päältä.

– Kuule ... mennään jonnekin, hätäili tyttö. – Mennään teidän mäkeen. Sinne Knut ei uskalla tulla.

He lähtivät juosta kipittämään yli aukean, joka erotti mäet toisistaan. Ylhäältä mäen päältä kuului huuto:

– Suomalaiset ryöstävät meidän tyttöjä!

Jakke pysähtyi. Ruotsalaisten mäen luona oli syntynyt vilkasta liikettä. Huudettiin ja hoilattiin. Jakke ymmärsi, että syntyisi tappelu, ja heidän olisi siis parasta laittautua ajoissa turvaan.

– Kuule, mennään Laidalle, siellä on turvallista. Ruotsalaiset hyökkäävät suomalaisten kimppuun, kun minä olen ryöstänyt sinut.

Pikku tyttö katseli voitonriemulla omaan leiriinsä päin. Hänen pieni sydämensä paisui ylpeydestä, että hän – nainen – oli tuon alkavan nujakan aiheuttaja. Hän silmäsi poikaa hyvillään. Tuo pieni, hento pojan naskali oli antanut selkään Knut Hammarströmille. Ja sitä paitsi – hän oli nylkenyt hevosen kallon.

Hän oli tavannut Jaken kesällä Pitkänlaiturin päässä. Jakke oli kertonut hänelle luunhakuretkistä. Sääli, että sen luut oli varastettu. Mutta olihan kuitenkin ihanaa, että se hänen vuoksensa oli nähnyt sellaisen vaivan.

He lähtivät juoksemaan yli aukean, joka erotti kaupungin merenrannasta. Kadun nurkassa he pysähtyivät katsomaan. Ruotsalaiset hyökkäsivät pitkänä jonona suomalaisten mäkeä kohti. Silläkin puolen oli jo huomattu uhkaava vaara, koskapa kuului huutoja: "Hei ... rotat tulevat!" Suomalaiset tytöt juoksivat pelästyneinä joka suunnalle. Mutta ruotsalaiset tytöt seisoivat yhdessä ryhmässä oman mäkensä luona ylpeinä kuin muinaisskandinaavilaiset naiset, katsellen, kuinka heidän urhonsa löylyttäisivät vihollista.

Kuinka Elisabet nautti! Noinhan olivat vanhaan aikaankin kansat hyökänneet toisiaan vastaan ja sodan aiheena oli ollut nainen. Hän oli lukenut historiasta sabinitarten ryöstöstä. Roomalaiset hyökkäsivät sabinilaisten maahan ja ryöstivät sieltä naisia. Siitä syntyi sota molempien kansojen kesken. Ajatella, että hänkin oli aiheuttanut mellakan, jossa lumitelit lentelivät ja nyrkit paukkuivat. Hän oli sabinitar, pikkuinen, terhakka sabinitar.

Mutta – yht'äkkiä tappelu taukosi. Ruotsalaiset olivat etsineet Favorinin Elisabetia, mutta huomattuaan, ettei häntä näkynyt missään, käyneet välittämään. Intettiin ja rähistiin hetken aikaa, mutta sitten tehtiin sovinto. Suomalaiset olivat olleet voiton puolella; heillä ei ollut mitään syytä jatkaa tappelua, johon joku opettaja saattoi yht'äkkiä sekaantua. He siis löivät sovinnon kättä ja esittivät, että laskettaisiin yhdessä. Ruotsalaiset siirtyivät miehissä suomalaisten mäkeen, ja hetken päästä kuului kelkkojen surina ja laskijoitten riemuhuudot. Keskustelu oli muuttunut suomeksi.

Ensi kertaa oli nainen myös aiheuttanut rauhan.

– Nyt mekin voisimme sinne mennä, huomautti Elisabet.

Mutta Jakke oli toista mieltä. Siellä oli Hammarströmin Knut ja heidän kohtauksensa ei ollut toivottava. Siitä olisi saattanut syntyä uusi tappelu, kun vielä Elisabet oli hänen seurassaan. Parasta lähteä Laidalle.

He lähtivät. Jakke esitti, että Elisabet istuisi hänen kelkkaansa, hän kyllä vetäisi. Mutta pikku neiti kiitti kohteliaasti. Oli hauskempi kävellä.

He tulivat Laidalle, ja siellä hiljaisilla kaduilla oli soma käyskennellä. Siitähän oli pitkä aika, kun he olivat viimeksi tavanneet. Milloin se olikaan? Ei sen jälkeen kuin Pitkänlaiturin päässä. Elisabet oli käynyt siellä parikin kertaa jälkeenpäin, mutta kummallakin kerralla oli Jakke ollut poissa. Eikö hän enää kalastanut yhtä ahkerasti kuin ennen?

Kyllä, mutta oli muutakin tehtävää. Piti koota kasveja, esimerkiksi.

– Mutta Salmessahan on kaikkein harvinaisimmat kasvit. Etkö sitä tiedä?

Ei – sitä ei Jakke ollut kuullut. Hän oli kerännytkin vasta lehtiä ja sen semmoisia. Mutta – oliko todellakin?

Kyllä. Isä oli kertonut, että ulkomaan mullassa, jota laivat toivat painolastina, kasvoi kaikenlaisia harvinaisia kukkia.

Sepä oli hauskaa. Nyt oli kaksinkertainen asia Salmeen ... ensi kesänä. Silloinhan he tapaisivat toisiaan harva se päivä. Mutta – kyllä he tapaisivat sitä ennenkin.

Tytöllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hänen äitinsä oli kyllä sanonut, ettei pitänyt seurustella suomalaisten poikien kanssa. Ne olivat niin raakoja ja sivistymättömiä. Hän, Elisabet, oli kerran kysynyt, eikö hän saisi olla sen pojan kanssa, jonka isä teki ruumiskirstuja. Se oli niin kiltti ja hyvä poika. Osasi jutellakin niin hauskasti ... elämän merestä ja sen semmoisesta. Mutta äiti oli kieltänyt. Se on kuitenkin suomalainen ... sekin. Mutta silloin hän oli polkaissut jalkaa ja sanonut, että suomalaiset olivat fiksumpia kuin ruotsalaiset. Knutkaan ei puhunut koskaan muusta kuin baaleista. Eihän pojan sopinut sellaisesta puhua. Tytöt puhuivat baaleista, mutta pojat kallonnylkemisestä.

Mutta – kyllä häntä oli valvottanut koko yön sen kertomuksen jälkeen. Eikö Jakkea ollut yhtään peloittanut?

Ei – ei häntä ollut peloittanut. Hän oli vain ajatellut Elisabetia ja nylkenyt.

– Kuule, onko niitä semmoisia kuin spitaalisia?

– On ... on ainakin ulkomailla.

– Eikö täällä ole?

Ei ... tai kuka tiesi. Ei hän ainakaan ollut kuullut. Heillähän tavallisesti tiedettiin, mihin tautiin kukin oli kuollut. Mutta – ei hän ollut kuullut spitaalista puhuttavan.

Hän, Elisabet, oli joskus jälkeenpäin pelännyt, kun tuli ajos sormeen eikä mitenkään tahtonut parantua, että se oli spitaali. Mutta – ei se ollut ollutkaan. Se oli parantunut sitten.

Ne olivat hiukan kammottavia asioita. Mutta oli niin hauska uskoutua ... kertoa toiselle kaikki. Jos Knutille kertoi, niin tämä pilkkasi ja nauroi. Ja se tuntui pahalta.

– Kuule ... miksi sinä aiot? kysyi Elisabet äkkiä.

– En minä tiedä. Isä sanoo, että minusta tulee pappi. Mutta itse minä haluaisin professoriksi.

– Äh ... pappi! huudahti Elisabet ja nyrpisti nenäänsä. – Ne ovat semmoisia kitupiikkejä. Berglundillekin ostavat vain puoli naulaa kahvia ja puoli naulaa sokeria ... aina vain puoli naulaa. Isä kutsuukin sitä 'puolen naulan papiksi'. Mutta – jos sinusta tulisi piispa, niin se olisi toista!

Jakella ei ollut mitään sitä vastaan: Hän rupeaisi siis piispaksi, koska Elisabet niin tahtoi. Yleensä hän saattoi ruveta miksi vain, jos se olisi Elisabetista mieluista, Mutta – miksi Elisabet oikeastaan tahtoisi hänen rupean?

– Runoilijaksi! Runoilijat ovat niin suloisia. He kirjoittavat niin kauniisti.

Hyvä oli. Jakke rupeaisi siis runoilijaksi. Mutta – oliko niillä hyvät palkat?

Sitä ei Elisabet tiennyt. Mutta – tottakai, koskapa: niille kerran pystytettiin muistopatsaitakin. Heidänkin kaupunkinsa kirkkopuistoon oli äskettäin pystytetty muistopatsas runoilijalle.

– Ajattelepas, jos sinullekin pystytetään!

Siitä ei Jakke ollut ihan varma. Mutta – ei hän tahtonut vastaankaan panna. Kun pystyttävät, niin pystyttäkööt. Mutta hänelle ei ainakaan saatu laittaa niin isoa päätä kuin kirkkopuistossa olevalle runoilijalle.

Ei – siitä oli Elisabet hänen kanssaan yhtä mieltä. Suuripäiset eivät olleet kauniita.

Oh, heillä oli paljon juttelemista. Elisabet tiedusteli, aikoiko hän ensi kesänä taas luita kerätä. Hänestä oli niin somaa ajatella, että Jakke kulki pelloilla suuri sauva kädessä ja säkki seljässä hakien luita ja ajatellen joka kerta häntä, kun löysi. Mutta – ei Jakke enää aikonut. Se oli niin roskaista hommaa.

Niin se tietysti oli. Mamma oli ollut vastaan, kun isä oli perustanut luukaupan. "Nythän sinulta puuttuu vain raudanromu." Isä oli kiusannut häntä, että hän vielä rupeaisi sitäkin ostamaan. Hän halusi rikastua. Mutta – silloin oli mamma suuttunut – oli aikonut ottaa eron. Ajattelepas – eron!

Elisabetin silmät säihkyivät. Se oli hänestä niin jännittävää. Mihinkähän olisi pappa rukka silloin joutunut?

– Puhuvatko sinun vanhempasi koskaan erosta?

Eivät ... ei Jakke ollut koskaan kuullut.

Ei tietysti ... eihän hänenkään mammansa sanonut kuin leikillään ... mukamasten vain.

He tulivat Jaken kotiportille. Tämä ehdotti yht'äkkiä, että mentäisiin heille ... katsomaan kirstuja.

Elisabet säikähti. Uskaltaisiko hän?

– Kyllä sinä uskallat, minä tulen sinun kanssasi. Ja sitä paitsi siellä on isä ja äiti ja kisälli Nykänen.

Elisabet empi, mutta lähti kuitenkin. Häntä peloitti pitkä, pimeä eteinen. Mutta Jakke opasti hänet kamariin. Siellä riippui seinällä pieniä harsokolttuja, toisissa punainen, toisissa sininen nauha vyötäröillä. Elisabet katseli niitä ihastuneena.

– Jakke, mitä nuo ovat?

– Ristiäiskolttuja.

Ah, kuinka ne olivat kauniita! Eikö saisi katsoa lähemmin yhtä? Kyllä vain. Jakke otti alas punanauhaisen koltun.

– Miksi toisissa on punainen ja toisissa sininen nauha?

– Katsopas ... punanauhaiset ovat tytöille ja siniset pojille.

Sehän oli somaa. Siis hänelläkin oli ollut punanauhainen...

Samassa tuli Jaken äiti kamariin. Hän katsahti hiukan ihmeissään vierasta tyttöä. Mutta Jakke esitteli: Se on Favorinin Elisabet ... kauppaneuvoksen.

Elisabet niiasi somasti ja sanoi: "Go' afton!" Se meni vaistomaisesti; hän oli hiukan hämillään.

– Me olemme olleet kelkkamäessä, selitti Jakke. Rouva Dynn kyseli yhtä ja toista ... joko Elisabet kävi koulua, millä luokalla hän oli jne. Tyttö vastasi täsmällisesti ja sanoi toisinaan: "Juu, tant." Se kuulosti Jakesta somalta. Näki, että Elisabet oli hyvin kasvatettu.

Mutta tytön mielenkiinto oli ristiäiskoltuissa. Hän kysyi, minkä vuoksi pojilla oli erivärinen nauha ja miksi juuri sininen. Mutta – ei rouva Dynn osannut sitä selittää.

– Katsopas ... se kun on sellainen tapa.

Mutta jännittävää se oli – yhtä kaikki. Tuollainen hauskannäköinen kolttu ... ihan kuin jonkun pikku prinsessan morsiushuntu.

– Onko minullakin ollut tällainen? kysyi hän rouva Dynniltä.

– Kyllä ... minähän se olen Elisabetillekin ristiäiskoltun neulonut.

Ajatella, että tantti oli hänellekin neulonut! Elisabet katsahti Jakkea ja hänestä tuntui poika läheisemmältä kuin ennen – niin, melkein omaiselta, veljeltä ... vieläkin paremmalta. Hän oli ihmeissään, mutta samalla ylen onnellinen.

– Ja Elisabetille tehtiinkin oikein kaunis ... silkkinauhakin oli noin leveää.

– Minä pyydän mammaa näyttämään sitä minulle heti, kun tulen kotiin, sanoi hän säikähtyvin silmin.

He lähtivät verstaaseen. Siellä oli vain kisälli Nykänen, joka makasi höyläpenkillä ylisillään ja luki kattolampun valossa. Mikäs kirja sillä nyt oli? Kenoveeva näkyi olevan. Jakkekin oli lukenut sen moneen kertaan; hän osasi sen miltei ulkoa.

Nykänen katsahti tulijoihin silmälasiensa yli. Minkäs tytön tyllykän se mestarin poika nyt oli saanut "völjyynsä?" Taisipa olla oikea herrasneiti, koska oli tuollainen hieno päällystakkikin. Nykänen syventyi kirjaansa. Hän oli juuri siinä kohdassa, jossa kreivi Sigrid löytää puolisonsa metsästä. Kertomus jännitti häntä tavattomasti. Hän unohti lapset, jotka kulkivat ympäri verstasta, katsellen kirstuja ja työkaluja.

Keskellä huonetta seisoi musta kirstu valmiiksi verhottuna. Elisabet katseli sitä peloissaan. Hän ei ollut koskaan ollut näin lähellä ruumisarkkua. Hänen pikku sydämensä löi kuuluvasti. Täällä oli niin salaperäistä ja kummallista. Keskentekoiset kirstut eivät peloittaneet niinkään; saattoi hyvin ymmärtää, että Jakke oli leikkinyt niissä. Mutta valmis, musta kirstu oli pelottava. Saattoi hyvin ajatella, että siinä oli ruumis. – Älä pelkää ... ei siinä ole mitään. Se on tyhjä ... katsopas.

Ja Jakke rupesi nostamaan kantta.

Mutta Elisabet kävi ihan kalpeaksi. Peittäen kädellä silmiään hän rukoili:

– Älä, älä, Jakke ... minua niin peloittaa.

– Katsopas ... ei siinä ole mitään. Se on vain tyhjä kirstu, intti poika.

Ja hän nosti kantta niin ylös, että Elisabet näki. Niin ... ei siinä ollut mitään ... tyhjä kirstu.

– Kuka siihen pannaan? kuiskasi hän yhä vieläkin kalpeana.

– Nykänen, kuka tähän pannaan? huusi Jakke kisällille.

Mutta Nykänen oli niin kertomuksessa kiinni, ettei heti tajunnut kysymystä. Hän kohosi istumaan, kynsi päätään kuin ajatuksiaan kootakseen ja vastasi sitten:

– Perämies Pyökkö.

Kuinka ei hän, Jakke, ollut sitä kuullut? Joo ... niin vain oli ... oli kuollut toissapäivänä ja ylihuomenna haudattaisiin.

Elisabet oli sen kuullut, isä oli siitä maininnut. Hän tunsi hyvin Pyökön. Tämä oli aina ollut kovin ystävällinen hänelle ... oli antanut istua vieressään "Freken" perässä ja selitellyt väyliä. Piti laskea tuosta rannan puolelta ja hiukan kaartaa, sillä keskellä oli iso kivi. Siihen jos ohjaisi, jouduttaisiin karille ... ja silloin voisi vaikka hukkua. Pyökkö oli tuntenut Salmen ja kaupungin välisen väylän niin hyvin, että tuntui melkein mahdottomalta tämän jälkeen enää päästä Salmeen. Kuka nyt "Frekkeä" ohjaisi? Kulkihan "Alkukin" samoja reittejä, mutta sen kapteeni ei ollut hetikään niin miellyttävä kuin Pyökkö, joka oli ollut vanha merimies. Isäkin oli sanonut, ettei entisistä ajureista ollut perämieheksi, niinkuin esim. Kampmannista, "Alun" perämiehestä. He kulkivatkin aina "Frekessä" – jos suinkin sopi, sillä Pyökkö oli ollut kuin itse kaupunki ... niin tukeva ja turvallinen ja samalla arvokas. Hänessä oli paljon herrasmiestä ... tuollaista tanakkaa, pyylevää porvaria, jommoisia kaupungin herrat olivat. Hän osasi ruotsiakin, vaikka puhuikin sitä hiukan leveästi. Ja nyt ... nyt hän oli kuollut.

Elisabetin maailmaan oli kuolema ensi kerran tehnyt aukon. Tuo idyllinen huvila Salmessa redin rannalla oli hänelle kaikki kaikessa. Hän odotti aina jännityksellä kevättä, päästäkseen palvelijoitten kanssa laittamaan kesäasuntoa kuntoon. Oli hauskaa kulkea noissa valoisissa huoneissa, joissa kaikki edellisen kesän muistot tuntuivat hiljaa nukkuneen ja nyt Elisabetin tultua näyttivät jälleen heräävän eloon. Ne tervehtivät häntä iloisesti, toivottaen hänet tervetulleeksi.

Tuohon maailmaan oli kuulunut vanha Pyökkökin. Silloin kun Favorinit muuttivat, teki "Frekke" aina matkan Salmen suuhun. Pyökkö autteli arkkujen ja pakkilaatikoiden nostossa. Hän oli kuin uudelleen vironnut, päästyään jälleen meri-ilmaa hengittämään. Oli hauska jutella hänen kanssaan. Hän järjesti tavarat venheeseen, jonka joku piikatytöistä oli käynyt hakemassa. "Jos olisi aikaa, ajaisimme tuonne redille. Sieltä olisi lyhyempi matka soutaa..." puheli hän laiturilla seisten ja tuulen heiluttaessa hänen pitkää, punaista partaansa. "Mutta täytyy pitää tuureista kiinni, niin on satamakonttori määrännyt. Mutta tämän verran me aina Favorinin patruunaa avitamme." Ja Pyökkö viittoi heille hyvästiä istuutuessaan "Freken" perään ja komentaessaan: "Framåt!" –

Jakkeenkin teki Pyökön kuolema melkein yhtäläisen vaikutuksen – sillä erotuksella vain, että vanha perämies oli aina suhtautunut häneen suojelevasti. Favorineja hän oli palvellut; hänhän oli heidän kanssaan alituisessa kosketuksessa. Ja sitä paitsi he kuuluivat "herskapiin". Mutta pikkuinen onkimieskin oli saanut kokea hänen ystävällisyyttään, joskin se pukeutui hiukan holhoavaan muotoon. "Älä vielä hyppää, ennen kuin laskemme kiinni!" tai: "Älä pane sormia paatin reunalle ... litistyvät laiturin ja 'paatin väliin." Ja sitten hän oli huutanut jälkeen: "Vedäpäs nyt sieltä oikein suuri säynävä ... tulee äiti iloiseksi." Ja kumartuen kyyryyn purtensa perässä hän oli katsellut kohti keulaa, kääntäen sitten komeassa kaaressa Salmen toiselle puolen viimeiseen laituriin. Silloin hän oli kallistunut aivan "Freken" vasemmalle laidalle, pitäen tukevasti ruorinvarresta kiinni.

Mutta – kaikkein enin koski Jakkeen tämä kuolemantapaus sen vuoksi, että Pyökkö oli tavallaan ollut jonkinlainen yhdysside hänen ja Elisabetin välillä. Hän oli yksi niitä väliportaita, joita myöten ajatukset helposti ja vaivattomasti siirtyivät Elisabetiin ja tämän omaisiin. Pyökkö tapasi joka päivä Favorinin patruunan ja keskusteli tämän kanssa. Oli niin somaa ajatella, että sama mies jutteli sitten hänellekin suojelevaan, ystävälliseen tapaansa. Favorinin patruuna oli siksi mahtava mies, ettei hän alentunut edes silmäämään sellaista pahaista poikaressua kuin Jakke. Mutta Pyökön välityksellä oli kuin saattanut lähettää tervehdyksen hänelle ja hänen kauttaan Elisabetille. Vaikka tyttö seisoi nyt tuossa kirstun toisella puolen, tuntui Jakesta siltä, että juopa heidän välillään oli kasvanut. Se täytti hänen mielensä apeudella, jota hän turhaan koetti salata. – Suretko sinä Pyökön kuolemaa? kysyi Elisabet.

– Suren, vastasi Jakke pyyhkäisten kyynelen silmästään.

– Suren minäkin, sanoi Elisabet ja huokasi. – Hän oli niin hyvä mies.

Siinä oli Elisabet oikeassa. Mutta surun syy oli heillä kummallakin hiukan toinen.

Mutta nyt tuli äiti verstaaseen. Hän oli huolissaan Elisabetin viipymisestä. Saattoivat vanhemmat kotona tulla levottomiksi.

Elisabet hätääntyi. Hyvänen aika, hän oli viipynytkin kauan. Mitä kello oli? Kohta kymmenen. Hän sanoi nopeasti hyvästit ja läksi.

Jakke lähti häntä saattamaan. Rouva Dynn jäi puuhailemaan verstaaseen. Mestari oli mennyt kaupungille eikä ollut vielä palannut. Nykänen, jonka olisi pitänyt siivota verstas, oli tapansa mukaan innostunut lukemaan ja jättänyt kaikki levälleen. Ei tietysti ollut viitsinyt taas, kun oli saanut käteensä kirjan.

Kuin tuntien talon emännän karsain silmin katselevan hänen lukuaan, nousi Nykänen penkiltä ja laski kirjan syrjään. Jaha ... joko lapset olivat menneet? Kenen tyttö se oli ... se somannäköinen typykkä? Yhyy ... vai itse kauppaneuvoksen! Mutta sitten hänen suunsa vetäytyi leveään hymyyn ja hän virkkoi:

– Taisipa Jakke tuoda miniän taloon...

Rouva Dynn ei vastannut mitään, vaan lakaistuaan hiukan höylänlastuja kokoon, läksi otsa rypyssä kamariinsa.

VII

Jakke kulki "tiernalla".

Tuossa pienessä Pohjois-Pohjanmaan kaupungissa kukoistivat vielä vanhat perinnäistavat. Joka joulun edellä muodostui tähtipoikajoukkueita, jotka kiertelivät laulamassa pitkin kaupunkia, käyden talosta toiseen. Jakke oli jo monta kertaa pyrkinyt sellaiseen joukkoon, milloin "mänkiksi", milloin "murjaanien kuninkaaksi", mutta tullut hyljätyksi pienuutensa vuoksi. "Tiernapojat" olivat useimmiten melkein aikamiehiä, jotka ottivat tehtävänsä vakavalta kannalta, esittäen tuota ikivanhaa joululeikkiä täydellä antaumuksella. Oli perheitä niin Laidalla kuin Niittytullissakin, joissa oli monessa polvessa esitetty Herodesta, aivan kuin Kristuksen tahi jonkun apostolin osaa. Oberammergaun kärsimysnäytelmissä. "Tiernalla" kulku oli verissä. Sen on sitten myöhempi aika turmellut, niinkuin monen muun vanhan, hauskan tavan – niin että siihen nyt kelpaa mikä pojannulikka tahansa.

Mutta siihen aikaan, jossa kertomuksemme liikkuu, seurattiin tarkasti perinnäistapaa niin pukuihin kuin esitykseenkin nähden. Ei ollut suinkaan samantekevää, oliko murjaanien kuninkaalla yksi tai kaksi olkavyötä – "jihängiä" – tai saivatko muut kuin knihti laittaa pahvipäähineensä pohjan. Herodekselle ja murjaanien kuninkaalle kuului kaksi olkavyötä, kun taas knihti sai tyytyä yhteen, mänkin jäädessä kokonaan ilman. Niin oli myös knihdillä oikeus pitää lakissaan pohjaa, sillä se oli hän, joka esityksen päätyttyä keräsi rahat.

Jokaisella joukkueella oli suuri tähti, "tierna", jota kannettiin tukevan sauvan varassa. Tiernattomia joukkueita halveksittiin eikä heitä otettu keskikaupungilla edes vastaan. Samoin piti hankkia poliisikamarista lupa. Silloin sai esteettömästi kulkea.

Jakke oli kyllä Laitisen Vilhon kanssa käynyt tiernalla Laidalla parina, kolmena jouluna. Mutta he olivat rajoittaneet käyntinsä vain lähimpiin naapureihin sekä ryssän pappiin. Ryssän pappi, joka asui Laidalla, oli tunnettu siitä, että antoi runsaasti rahaa. Mutta yhtään kertaa heidän ei ollut onnistunut päästä hänen luokseen. Ihmekös se, kun ei ollut tiernaa, ja koko homma muutenkin vaillinaista. Ei ollut edes säännönmukaisia pukuja. Lakkikin oli laitettu kirjavasta kaulahuivista, joka turbaanin tapaan oli kierretty pään ympärille. Eihän ryssän pappi sellaisista tiernapojista välittänyt.

Mutta – nyt saatettiin mennä ryssän papille ja keskikaupungille – vaikka itse kuvernöörin taloon. Oli sellaisia poikia, jotka olivat ennenkin käyneet kuvernöörillä laulamassa. Katajakankaan Aaro oli yksi niistä ja hän oli Niittytullin roikassa Herodeksena.

Mutta – Tapanilan Oskari, joka esitti Herodesta, oli jonkin verran avuton. Hän oli kykyrä ja muutenkin hintelä eikä laulukaan suinkaan luistanut loistavasti. Mutta – kun hänellä oli sapelit ja tähti, oli hän itseoikeutettu joukkueen johtaja ja sai siis kantaa "kultaista kruunua hänen isiensä jälkeen."

Tapanilan pirtissä kokoonnuttiin. Siellä suoritettiin naamiointi. Oskari oli taitava siinä hommassa. Hän tiesi, minkälaiset viikset kullekin kuuluivat. Kynttilänliekissä poltetulla korkilla maalattiin ensin murjaanien kuningas ihan mustaksi. Siinä olivat kaikki mukana. Vain korvantaukset ja osa kaulaa jätettiin mustaamatta. Knihdille laitettiin pitkät, hiukan alaspäin kaartuvat viikset ja "sysfongari". Viiksien kärjet pyöristettiin penninrahan suuruisiksi; ne muistuttivat siten luistimen nokkaa. Mänkki sai lyhyet viiksen töpöt, sillä hän oli arvossa alin. Mutta itselleen laittoi Herodes sellaiset, jotka ulottuivat poskille, muodostaen monta sisäkkäistä koukeroa. Ne olivat hänen arvonsa merkit. Hän oli hirveän näköinen irvistäessään.

Valkoiset paidat yllä, vyöllä kulta- ja hopeapapereilla päällystetyt pahvivyöt, lähti joukkue liikkeelle illan suussa. Jakke oli päässyt knihdiksi. Murjaanien kuninkaana oli Laitisen Vilho ja mänkin ala-arvoista, vaikk'ei silti vähemmän edesvastuullista virkaa, hoiti Vilhon kymmenvuotias veli, Kalle.

Ensin kierreltiin Laidan talot. Piti näin 'Maarata kurkut, jotta myöhemmällä jaksettaisiin huikaista keskikaupungin hienoissa kauppiaskodeissa. Oskari näytteli Herodesta, mutta hänelle pakattiin naureskelemaan. Kuului pilkka- ja pistopuheita: "Minkäs rensselin se Herodes on selkäänsä ottanut? Sehän kuuluisi knihdin kannettavaksi ... palvelijan – jopa joo!" Mutta Herodes ei välittänyt, vaan harmaat silmät hiukan ulospäin kierossa, kulki pystypäisenä ja lauleskeli ohuella äänellään:

    – Hee-e-roo-des hään se aa-joi
    hee-voi-sii-illaa ja raa-at-suilla...

Kyllähän Oskari veti hiukan epäpuhtaasti, mutta ei siihen Laidalla sen suurempaa huomiota kiinnitetty. Perheiden isät olivat hiukan hyvällä tuulella – näin joulun edellä, kernaasti sallien tuon pienen poikkeamisen oikeasta sävelestä. He löivät kädellä tahtia ja tekivät äänekkäitä huomautuksia. Mutta siitä huolimatta suoritettiin ohjelma loppuun asiaankuuluvin menoin.

Ei ole kukaan profeetta omalla maallaan – sen saivat Laidan pojat kokea. Tottahan kyllä oli, että Oskarissa oli suurin syy, mutta minkä hän sille mahtoi. Hän oli sellaiseksi syntynyt ja edelläkerrotuista syistä hänelle Kuului Herodeksen osa. Hän oli sitä paitsi roikan vanhin jäsen, hyvän joukon yhdeksännellätoista.

Pojat lähtivät keskikaupungille. Heillä oli pitkä ohjelma. Piti käydä Kandelinilla, Kumlinilla, Lackströmillä ja Favorinilla – sekä ennen kaikkea Böökin mamselleilla. Viimeksimainitut – kaksi vanhaa neitiä, jotka omistivat piparkaakkukaupan – olivat tunnetut hyväsydämisyydestään. He antoivat runsaasti rahaa, syöttivät ja juottivat, mutta palkinnoksi piti jäädä kuuntelemaan, kun Thyra-mamselli soitti hengellisen laulun ja Sussu-mamselli luki raamatusta. Se oli tietysti kaikki aivan paikallaan, mutta pojilta se varasti kallista aikaa. Sitä, mikä kului syömiseen ja juomiseen, ei laskettu, mutta ylimääräinen! ajanhukka harmitti heitä. Siitä huolimatta siellä käytiin, sillä – kuten sanottu – saalis oli houkutteleva.

Ensiksi mentiin Kandelinille. Patruuna itse, vanha merikapteeni, joka nyt harjoitti kauppaa, oli tunnettu oikulliseksi mieheksi. Hän pani tähtipojat toisinaan laulamaan "Lokin laulua" ja silloin loppui rohkeus urheammiltakin. Hän oli ennen palvellut sen nimisessä laivassa ja kohdellut merimiehiä tylysti ja ankarasti. Siitä oli joku entinen merimies tehnyt laulun, joka tunnettiin "Lokin laulun" nimellä.

Nyt oli patruuna hyvällä tuulella ja otti pojat ystävällisesti vastaan. Hän haki rouvansa ja palvelijan – muuta väkeä ei talossa ollutkaan – ja pojat saivat aloittaa.

He suorittivat ohjelman mitään pahaa aavistamatta. Mutta esityksen loputtua patruuna komensi poikia laulamaan "Lokin laulun".

Nämä säikähtivät. He osasivat kyllä veisun, mutta oli arveluttavaa ruveta sitä laulamaan. Tiesi, mikä ansa heille oli viritetty.

– Pappa, älä viitsi! pyyteli rouva.

Mutta patruuna oli saanut asian kerran päähänsä. Joko "Lokin laulu" tahi jäi palkka saamatta.

Rouva poistui ja viittasi palvelijan mukaansa. Patruuna jäi yksin poikien kanssa.

– Emme me taida osata, uskalsi Jakke huomauttaa.

– Älä valehtele! Kyllä te osaatte. Laulatte sitä muulloinkin. Antakaa tulla vain!

Mikäs siinä auttoi, kun patruuna kerran käski. Pojat asettuivat oven suuhun ja rupesivat laulamaan – tosin hiukan epävarmoina ja joka hetki valmiina hyvässä järjestyksessä perääntymään, jos myrsky nousisi.

    – Ja "Lokki" oli nimi sen laivan,
    sen, jolla me seelattiin.
    Piti alla nälän ja vaivan
    meitä kapteeni Kanteliin,
    koska Sin-, koska Sin-, koska Sinkapuriin
    me kerran seelattiin.

Patruuna Kandelinin suu vetäytyi ilkeään nauruun. Hän kohotti pitkävartista piippuaan, joka hänellä oli kädessä. Pojat keskeyttivät ja Laitisen Kalle ryntäsi jo ovelle. Mutta patruuna komensi:

– Jatkakaa!

Pojat vetelivät edelleen. Seuraava säkeistö ei ollutkaan paha. Sen saattoi siis huoletta laulaa:

    – Ja täältä se "Lokki" lähti,
    täältä Salmen rannasta,
    Moni syttyi kirkas tähti
    ja sammui matkalla
    jopa en-, jopa en-, jopa ennenkuin
    se Lontoon haminaan ui.

Patruuna löi piipun varrella tahtia. Siitä pojat rohkaistuivat ja lauloivat täyttä päätä:

    – Ja siellä me viikon päivät
    lossattiin, lastattiin.
    Ja kun Englannin rannat jäivät,
    me huikeesti hurrattiin.
    Oli At-, oli At-, oli Atlannin
    meri edessä, myrskyisin.

    Ja kun tultiin Piskajan lahteen
    niin jopahan törmin toi.
    Merimiehet päivään kahteen
    nipin syömään joutaa voi.
    Piti rei-, piti rei-, piti reivata vaan,
    ei joudettu huokaamaan.

Mutta – nyt tuli paha säkeistö. Pojat katselivat toisiaan. Pitikö se laulaa, vai jättää laulamatta? Mutta Tapanilan Oskari iski silmää ja aloitti ohuella äänellään, johon toisetkin vähitellen yhtyivät:

    – Mut kylläpä palkan maksoi,
    kun päästiin pasaatiin.
    Sai nukkua minkä jaksoi
    tai vaipua haaveisiin:
    Oli tou-, oli tou-, oli toukiss' ohoi! –
    liha laivan ja härskinä voi.

Patruuna Kandelin rähähti nauramaan.

– Kuule, mamma, huusi hän rouvalleen toiseen huoneeseen. – Kuule, mitä ne laulaulavat! 'Oli toukiss' ohoi! – liha laivan ja härskinä voi.' Peijakas sentään!

Patruuna nauroi, yski ja nauroi. Pitkävartinen piippu heilui uhkaavan näköisenä kädessä. Jokohan nyt oli parasta livistää?

– Jatkakaa! komensi hän, kun oli yskästään hiukan tointunut. – Se-hän on ollut oikea arkkirunoilija, joka sen on se-sepittänyt.

Ja pojat lauloivat:

    – Ja jos uskalsi muistutuksen
    joku miehistä tehdä, niin
    vihan valtaan, suuttumuksen
    tuli kapteeni Kanteliin.
    Hän pam-, hän pam-, hän pampulla löi;
    itse lättyjä paistatti, söi.

– Kuule, mamma, kuule: Lättyjä! Eikö sylttiä ollutkaan? No ... peijakas! Antakaa nyt tulla loppukin!

    – Mut sepä oli riemun hetki,
    kun päästiin Sinkapuriin.
    Oli loppunut vaivan retki,
    mätä voi, liha hyljättiin.
    Suli vei, suli vei, suli reissun rei!
    Surut poikia painanut ei!

– Se on tietty, kun pää-pääsivät juomaan! yski patruuna. – No, entäs sitten?

Poikia huvitti jo koko tämä komedia. Kandelinin patruuna oli lystikkään näköinen. Hän ilmeisesti nautti tästä pilkkalaulusta, koskapa nauroi ja hykerteli käsiään. Piippukin oli nyt pöydällä. Sitäkään ei tarvinnut pelätä. Nähtävästi vanhat merimuistot virkistivät häntä.

    – Ja sitten me mentiin paattiin joka poika ja hurrattiin.
    Ja tultiin konsulaattiin,
    missä mies ulosmaksettiin.
    Meni kum-, meni kum-, meni kummailuun
    pari päivää ja – hummailuun.

– Se on tietty! Ky-kyllä silloin merimiehen näl-nälkäkuuri unohtuu. Ka se! – Mutta sitten viimeinen värssy.

    – Eläköön siis laivamme "Lokki"
    ja sen kapteeni Kanteliin!
    Oli laivalla kehno kokki
    ja kehnosti passattiin.
    Joka mies, joka mies, meni karkuun siis:
    "Lokin" korjata sai vaikka hiis'!

– Ka se! Niin ne oi-oikeat merimiehet tekevät! Ne karkaavat ja jättävät kapteeninsa pulaan – hah-haa! Ja ne olivat tämän kaupungin poikia jok'ikinen. – Mutta te näytätte olevan eri sorttia. Te ette pelkää. Tulkaahan tänne lähemmäksi.

Pojat lähenivät hiukan arkaillen. Kukaties se tarraisi piippuun ja iskisi sillä päähän.

Mutta patruuna oli hyvällä tuulella. Hän kyseli poikien nimiä, mikä minkin isä oli, ja olivatko he jo kauan kiertäneet tiernalla.

– Tämä on ensimmäinen reissu, vastasi Herodes arvokkaana.

– Jaha ... ja uskalsitte jo ensi päivänä tulla tänne. Mitäpä he patruunasta pelkäsivät. Patruunahan oli hyvä mies.

– Niin minä olenkin! Tuo lauluntekijä valehtelee. En minä ole sellainen ollut.

Ja hän köpitti puotiinsa, koko ajan yskien, ja toi kullekin suuren kimpaleen rintasokeria.

– Ka ... ot-ottakaapa tästä rössokeria ... se klaaraa ääntä.

– Emmekö me muuta palkkaa saakaan?

– Kas, kas ... olettepa te vaateliaita. Nykypolvi kasvaa vaateliaaksi. No, paljonko te tahdotte?

– Kymmenen penniä miestä päälle on ollut taksa, vastasi Herodes.

– Vai kymmenen penniä! Kyllä viisikin piisaa. Ja Kandelinin patruuna maksoi summan - tasan kaksikymmentä penniä.

Hyvä saalis oli sekin. Pojat puhkuivat ja naureskelivat, päästyään ulos kadulle. Oli oltu itse leijonan luolassa – lempsatti! Mutta he olivat suorittaneet sankarin työn: – he olivat laulaneet "Lokin laulun"! Ja sitä ei monikaan roikka ollut uskaltanut tehdä.

Hyvillä mielin he samosivat talosta toiseen. Alku oli ollut lupaava. He kävivät Kumlinilla, Lackströmillä ja Favorinilla. Mutta viimeksimainitussa paikassa ei otettu vastaan. Elisabet oli sairas.

Jakke hätääntyi. Elisabetko sairas? Hänen teki mieli kysyä talon rouvalta, joka ystävällisesti työnteli heitä eteiseen, oliko Elisabet pahastikin sairas, mutta ei uskaltanut. Hän ei ollut kuullut mitään. Viikkoon hän ei tosin ollut tyttöä nähnyt, mutta ei hän ollut aavistanutkaan, että tämä makasi sairaana.

– Tulkaa jouluaattona uudelleen, sanoi Favorinin rouva ja sulki oven.

Eipä sairaus tainnut kovin vaarallista laatua ollakaan. Mutta joka tapauksessa Jakke tunsi pettymystä. Hän oli jo edeltäkäsin nauttinut ajatuksesta päästä Favorinille laulamaan. Olisi saanut taas nähdä Elisabetin ylimääräisen kerran. Olisi samalla saanut pilkistää tämän kotiin, jossa kuului olevan kovin hienoa ... tuolin selätkin kultamaalilla maalatut. Mutta – nyt ei päästy, ja se oli suuri vahinko.

He kulkivat edelleen talosta toiseen. Toisissa paikoin otettiin vastaan, mutta toisista ajettiin tylysti pois. Jakke ja Laitisen Vilho kävivät aina kysymässä. Se kuului knihdin ja murjaanien kuninkaan tehtäviin. Sillä aikaa odottelivat Herodes ja mänkki pihalla.

Alkoi jo nälkäkin vaivata. Oli oltu matkassa jo kohta kolmisen tuntia. Jakke ehdotti, että mentäisiin Böökin mamselleille.

– Mennään! Siellä pitää kyllä veisata. Mutta veisaakinhan sitä jo, kun on saanut jotakin suuhunsa.

Lähdettiin. Böökin mamsellit asuivat Koivuluodossa, pienessä puutalossa, jossa oli mahdottoman korkea kivijalka. Joku koiranleuka oli veistellyt, että mamsellit halusivat olla lähempänä taivasta ja sen vuoksi olivat rakennuttaneet talonsa noin korkealle kivijalalle. Mutta – oli miten oli – joka tapauksessa he eivät koskaan ajaneet tähtipoikia pois.

Koivuluoto kuului tavallaan jo Niittytullin puolelle. Sen pään pojat pitivät sitä omanaan, käyden siellä laulamassa. Mutta Laidan pojat omistelivat sitä myös. Ainoastaan keskikaupunki muodosti puolueettoman alueen; siellä liikkuivat kaikki kuin omalla maallaan. Nytkin tuli eräs Niittytullin sakki juuri porttikäytävässä vastaan.

Laidan pojat pysähtyivät. Jopa nyt jouduttiin vastakkain. Sai nähdä, syntyisikö tästä tappelua? Mutta – joko Böökin mamsellien ansiosta tahi muuten olivat Niittytullin pojat rauhallisella päällä. He kaivelivat hampaitaan ja heidän Herodeksensa virkkoi:

– Menkää vain sisään. Saatte pohjaanpalanutta riisiryynipuuroa.

– Mitäs virsiä ne nyt laulattivat? kysyi Tapanilan Oskari.

Majesteetit katsahtivat hymyillen toisiaan. Tuntui somalta noin rauhallisesti ja hiukan ylimielisessä äänilajissa arvostella Böökin mamsellien elämää.

– "Mustaa Saaraa", lausui Niittytyllin Herodes ja hymähti halveksivasti.

Joukot erosivat. Niittytullilaiset lähtivät keskikaupungille ja Laidan pojat kompuroivat Böökin mamsellien korkeita portaita ylös. Koko joukko rynnisti yhdellä kertaa, sillä vastaanotto oli varma.

Keittiön eteisessä tuntui todellakin pohjaanpalaneen puuron käry. Herodes tempaisi oven auki jo joukko työntyi sisään.

Sussu-mamselli puuhaili hellan luona. Hän oli pitkä ja tavattoman laiha. Lanteita ei näyttänyt juuri olevankaan. Mustassa puvussaan hän näytti vielä pitemmältä. Hänellä oli omituinen tapa kumartua ja kulmainsa alta katsoa ihmisiä.

Niin hän nytkin kumartui ja katseli poikia hetken. Sitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn. – Hyvää iltaa! Vai uusia tähtipoikia! Thyra –, huusi hän kamariin – meille tuli taas tähtipoikia.

Thyra-mamselli näyttäytyi kynnyksellä. Hän oli yhtä pitkä kuin sisarensakin, yhtä pitkä ja laiha. Hän piti kädessään lornjettia ja tarkasteli sen läpi uusia tulijoita.

– Mistä pojat ovat?

– Laidalta.

– Teilläpä onkin kaunis stjerna ... ai, ai. Katsopas, Susanna, näillä pojilla on erittäin kaunis stjerna.

– Ai, ai! Todellakin ... todellakin...

– Ja kenenkäs poikia te olette?

Pojat tekivät selkoa suvustaan. Sen ja sen poikia.

– Vai mestari Dynnin! No ... kuinka sinun isäsi on laskenut sinut näiden joukkoon?

Jakke punastui. Se kun hän vain oli pyytänyt. – Mutta – ettehän te ole niin köyhiä? Ei hän köyhyyden vuoksi ollut lähtenytkään. Se kun vain muuten – asian harrastuksesta. – Vai asian harrastuksesta.

Ja Thyra mamselli naputti lornjetilla kämmeneensä. Jokohan eivät hänelle puuroa antaneetkaan? Mutta – antoivat, antoivat kyllä. Sussu-neiti kattoi pöydän, laittoi oikein siististi. Sitten istutettiin pojat syömään. Mutta – ensiksi piti lukea ruokarukous.

Hänen Majesteettinsa katseli hiukan hämillään alamaisiaan. Hänen kotonaan ei luettu ruokarukousta. Samoin oli murjaanien kuninkaan laita. Ja sitä paitsi: hänhän olikin murjaanien kuningas. Pikku Kalle olisi osannut, mutta häntä ujostutti.

– Lue sinä, knihti. Sinullehan se kuuluu, komensi Herodes.

Ja Jakke luki. Hän oli oppinut ruokarukouksen, vaikkei sitä hänenkään kodissaan säännöllisesti viljelty.

– Näkee, että sinä olet hyvin kasvatettu lapsi, virkkoi Thyra-mamselli tyytyväisenä.

Se oli kyllä loukkaus sellaista arvohenkilöä kohtaan kuin Tapanilan Oskari, jonka kullalta kimalteleva kruunu oli sohvalla pöydän vieressä. Siinä riippui hopeanvärinen lasipallo – samanlainen, jommoisia käytettiin joulukuusessa. Mutta Oskari oli nyt tyyten luopunut majesteetin arvostaan ja pisteli puuroa kuin tukkimies.

Piru, kun on pohjaanpalanutta! suhahti hän Jakelle, joka istui hänen vieressään.

Tämä katsahti säikähtyneenä ympärilleen. Mutta mamsellit olivat jonkun verran huonokuuloisia. Eivät he olleet mitään huomanneet.

Pojat aterioivat hiljaa ... silloin tällöin vain hiukan naurahtaen toisilleen. Jakkea vähän hävetti: hänhän oli lyseolainen ... hiukan niinkuin herrasväkeen kuuluva. Hän totesi, että taiteen polku oli okainen. Se saattoi johtaa kulkijansa korkeimmilta kunnian kukkuloilta mitä syvimpään alennukseen ja häpeään.

Mutta – hyvä kaikki. Tulipa nälkä tyydytetyksi, ja se oli pääasia. Saattoi käydä, että vanhemmat tämän kuultuaan eivät laskisi häntä toista kertaa. Mutta – välipä sillä; hauska, kun oli saanut edes kerrankin kulkea mukana oikeiden tähtipoikien kanssa.

Aterian jälkeen annettiin vielä kahviakin. Herodes röyhteli kuuluvasti.

– Fy, va' di kan vara obildade där på Laita, huokasi Thyra-mamselli sisarelleen.

Mutta – mitäpä siitä. Asianomainen itse ei pitänyt siitä minään häpeänä eikä se siis häpeä ollutkaan. Hän tiedusteli tyytyväisen näköisenä, joko he saisivat ruveta laulamaan. Täydellä vatsalla jaksoikin taas kiskaista.

Mutta – neidit olivat jo kuulleet yhden esityksen tänä iltana. Se riitti heille. Sen vuoksi he eivät tähtipoikia vastaanottaneetkaan. He halusivat vain harjoittaa rakkauden palvelusta muuten, syöttämällä ja juottamalla köyhiä. Ja samalla he toivoivat pääsevänsä käsiksi näiden sieluihin.

Thyra-mamselli siis esitti, että nyt laulettaisiin ruuan päälle hengellinen laulu. Jakke sai ensin pitää pöytärukouksen. Sitten siirryttiin kamariin ja Thyra-mamselli istui harmoonion ääreen.

– Ehkä me laulamme tuon: "Onpa taivaassa tarjona lapsillekin", esitti hän.

Sussu-mamselli jakoi laulukirjat. Herodes katseli hiukan hymyillen tovereitaan. Hän oli jälleen majesteetti, joka vain kohteliaisuudesta alentui tällaiseen ämmien hommaan. Hänhän tupakoikin julkisesti ja oli muutenkin mielestään mies, jolle eivät enää lasten laulut kuuluneet.

Mutta toiset sitä vastoin eläytyivät mukaan. Tosin Laitisen Vilho pakkasi hiukan naureskelemaan, mutta nähdessään Juhon hartaana laulavan, hänkin kävi vakavaksi ja lauloi mukana.

Sehän olikin ... tuo laulu vähän niinkuin heitä varten. Siinähän puhuttiin "kultakruunuista" ja "valkeista vaatteista". Tosin heillä ei ollut harppuja, mutta heillä oli tähti, suuri, komea tähti, jonka keskiosa oli päällystetty kuvapaperilla. Siinä olivat Itämaan tietäjät polvillaan Jeesuksen seimen ääressä. Tosin pyhä perhe meni ympäri, kun tähteä pyöritettiin esityksen aikana. Mutta sehän ei asiaa muuttanut.

Ja heillä oli myös valkeat vaatteet – Herodeksellakin, joka hypisteli kirjaa kädessään eikä ottanut osaa lauluun. Hänellä oli jo kruunu eikä hän muista kruunuista tällä kertaa välittänyt.

Mutta toisista tuntui laulu mukavalta. Murjaanien kuningaskin oli nyt mukana koko sydämestään. Valkeat hampaat loistivat; ne erottautuivat tavattoman selvästi noista noetuista kasvoista. Vain lakki oli otsan kohdalta hangannut hiukan nokea pois. Mutta muuten hän oli aivan murjaanin näköinen.

Laulun loputtua otti Sussu-mamselli raamatun ja rupesi lukemaan. Hän luki 103:nnen psalmin. Jaken mielestä sekin sopi ihmeen hyvin illan ohjelmaan. Heillähän oli ollutkin hyvä päivä: rahaakin olivat saaneet enemmän kuin olivat osanneet toivoakaan. Ja sitten vielä syödä. Tosin hänellä oli ruokaa kotonakin paremmin ehkä kuin näillä toisilla, mutta sittenkin hänestä oli ollut hauskaa, vaikka alussa oli jonkun verran hävettänytkin. Se vain oli kovin ikävää, että Elisabet oli sairas, mutta sanottiinhan tuossa luvussa, että Jumala "uudistaa ihmisen nuoruuden niinkuin kotkan". Tuntui turvalliselta ajatella, että Elisabet paranisi pian, ja he saisivat taas olla yhdessä niinkuin ennenkin...

Nyt oli luku luettu, loppurukous pidetty ja loppulaulu laulettu. Pojat olivat valmiit lähtemään.

Niin ... pitäkää aina Jeesus sydämessänne. Silloin teistä tulee hyviä ihmisiä, hyvästelivät Böökin mamsellit.

He kättelivät poikia. Herodeksen vaatteista lemusi tupakan haju, ja Thyra-mamselli nyrpisti nenäänsä.

– Ai, ai ... tupakoitko sinä, lapsi riepu? Tapanilan Oskaria harmitti. Ei hän ollut mikään "lapsi riepu". Kaikki ihmiset säälittelivät häntä hänen kyttyränsä vuoksi ... vieläkin, vaikka hän oli jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän oli niin pieni, niin onnettoman pieni.

– Tupakoin! vastasi hän hiukan yrmeästi.

– Ai, ai ... sinun pitää heittää pois. Ethän sinä pääse kasvamaankaan.

Lempsatti – niinkuin se siitä riippuisi! Tohtorit olivat sanoneet, että se johtuu engelskataudista eikä sillä ollut mitään tekemistä tupakan kanssa.

– Enkä heitä! sanoi hän työntyen ovesta ulos. Jakkea hermostutti. Oskari olisi voinut käyttäytyä hiukan hillitymmin. Mutta menepäs sille sanomaan – Herodekselle.

Pihalla Oskari teki "rötkäleen" ja leventeli:

– Lemppari soikoon! Mitä se Pöökin mamsellille kuuluu, poltanko minä vai en! Tuollaisten kissannaukujaisten jälkeen tekeekin jo mieli panna höniksi.

Yhtäkaikki täytyi Jaken ihailla Herodesta. Hän näytti niin mahtavalta seistessään pihalla toinen jalka etunojassa ja puhallellen paksuja savuja ilmaan. Kruunu kainalossa hän teki sen vaikutuksen, kuin olisi hän yhden valtaistuimen menetettyään ollut valmis valloittamaan toisen. Ja hän halusikin valloittaa sen.

– Pojat, nyt lähdetään kuvernöörille ja lauletaankin niin, että ikkunat tärisevät ja karsta ja rapliinki tippuvat katosta alas! huudahti hän heittäen rötkäleen pätkän maahan.

Siihen suostuttiin. Olihan jo oltu "leijonan luolassa", miksei uskallettu siis karhun pesäänkin. Kuvernöörin ristimänimi oli Björn.

He lähtivät vaeltamaan kaupungin halki kirkolle päin. Kuvernööri asui kirkkopuiston takana vastapäätä "Molloa". "Mollo" oli vasta pystytetty runoilijan muistopatsas.

Kirkkopuisto oli hiljainen. Sen puut olivat paksussa huurteessa. Katulyhtyjen valo pääsi vain vaivoin tunkeutumaan tuuheiden kuusten väliin. Sen keski-osassa vallitsi melkein pimeä.

Kirkon torni kohosi korkeuteen. Se oli kuvernöörin talosta oikealla, myös puiston laidassa. Se näytti hukkuvan pimeään ja tuntui ulottuvan taivaaseen saakka.

Tähti tuikki sen ristin nenässä. Tämä osa kaupunkia oli kaikkein hiljaisin näin illalla, jolloinka ei puiston vasemmalla laidalla olevan ruotsalaisen lyseon pihaltakaan kuulunut melua.

Siinä oli runoilijan patsas keskellä puistoa, kasvot puiston etelälaidalla sijaitsevaa kaksikerroksista taloa kohti. Tämä mies oli syntynyt tuossa talossa. Sen isä oli ollut kauppias, rikas ja mahtava kuten Favorinkin. Se oli kouluttanut poikansa papiksi. Myöhemmin tästä – muutettuaan Pohjanlahden toiselle puolen – oli tullut piispa. Kuvassakin hänellä oli papinkaulus ja piispanristi.

Oskari valaisi tulitikulla patsasta. Runoilijapiispa näytti mietteissään hymyilevän. Tukka oli jakauksella keskellä päätä ja kasvoilla lempeä, mutta samalla arvokas ilme.

– Siinä se on äijä! huudahti Oskari. – Katsokaapa pojat tuota nuppia. Siinä päässä on ollut muutakin kuin täitä.

Jakkea se loukkasi. Kovinpa se Oskari oli nyt mahtava.

– Ei saa sillä tavoin puhua!

– No mitäs se...? Eihän tässä nyt Jumalan edessä olla. Tuosta Jakesta on tullut niin jumalinen. Huomasitteko, kuinka hartaana se veisasi Pöökin mamsellienkin luona.

Jakke ajatteli jo vastata äreästi. Mutta sitten hän tuumi, että jos nyt syntyisi riita, palaisi kuvernöörille meno pohjaan. Ja hänen teki kovin mieli päästä sinne kerran. Muulla tavoin se ei ollut mahdollista kuin Herodeksen palvelijana, knihtinä. Hän siis virkkoi:

– Mitäpä me riitelemme ... lähdetään.

Siinä loistivatkin kuvernöörin ikkunat ihan vastapäätä.

Mutta – voi ihmettä! Siellä seisoi portailla Niittytullin joukko. Herodes etunenässä se odotteli itsetietoisen näköisenä pääkäytävän edessä kuin kummastuneena, ettei heille tultu jo avaamaan. Herodes huomautti tovereilleen toisesta joukkueesta, joka tähti etunenässä kahlasi kadun poikki.

– No ... tännekös tekin pyritte? kysyi hän koppavana.

– Tännepä näyttää teilläkin olevan asiaa.

– Meidät on tilattu!

Jopa nyt jotakin! Milloin sellainen ihme oli tapahtunut?

– Yritimme äsken ja käskettiin tulla tunnin päästä Samassa löi tornin kello kahdeksan. Niittytullilaisten Herodes veti soittokellon tangosta ja hetken kuluttua tuli palvelija avaamaan.

– Jaha ... käykää sisään.

Niittytullilaiset astuivat portaita ylös, mänkki viimeisenä. Kaikki ne kuvernöörille laulamaan! Tuollainen tiernakin! Mistä sanomalehtipaperista siinä oli tupsutkin. Heillä, Laidan pojilla, olivat tähden tupsut valkoisesta silkkipaperista.

Palvelija piti ovea avoinna.

– Sisään, sisään joka sorkka! huusi hän.

– Emme me ... yritti Jakke sanoa, mutta Oskari tuuppasi häntä kylkeen. Hän harppasi portaita ylös ja viittasi toisia seuraamaan.

Jaken sydän takoi. Mitähän kuvernööri sanoisi? Nuo toiset oli tilattu, ja he tulivat Pyhtisen vuorolla. Hän ei joutanut kuitenkaan sen pitemmälle ajattelemaan, kun he jo seisoivat kuvernöörin eteishallissa. Palvelija meni ilmoittamaan.

Niittytullilaiset katselivat heitä ihmeissään. Millä kumman pelillä oli Laidan sakki päässyt sisään? Mutta he eivät uskaltaneet ruveta väittelemään. Paikan juhlallisuus peloitti heitä. He asettelivat päähänsä lakkejaan ja laitalaiset seurasivat esimerkkiä. Kaksi kultakruunuista majesteettia seisoi siinä joukkoineen, odotellen oven avaamista. Kynttilän valo välkehti heidän varustuksissaan.

Nyt aukeni ovi ja kuvernööri itse ilmaantui kynnykselle. Hän oli pieni, laiha mies, kaljupäinen ja vikkelä. Mustat silmät olivat läpitunkevat, mutta suun ympärillä leikki hymy. Piti vain tarkata suuta, niin ei peloittanut.

– Mitä mine näkke – huudahti hän – olemas kaksi majesteetti. No kumpi tule sisse?

– Meidät on tilattu, huomautti niittytullilaisten Herodes.

– Meidät käskettiin myös sisään, sanoi Oskari.

– Ahaa ... kaksi kilpaileva trubaduurijoukko. Hyve, hyve ... astuma sisse molempa.

Pojat marssivat saliin tähtineen. Siellä oli joukko vieraita, mm. patruunat Favorin ja Kandelinkin rouvineen. Kuvernööri selitti heille jotakin ruotsiksi, nauraen samalla. Kandelinin patruuna tuli poikia lähemmin tarkastamaan. Hän tunsi äskeiset "Lokin laulun" laulajat.

– Nämä veitikat olivat jo minun luonani. Ne laulavat kuin husaarit.

Päätettiin panna toimeen kilpailu. Kumpikin joukkue saisi puoli markkaa mieheen vaivoistaan, mutta se, joka osoittautuisi etevämmäksi laulussa ja yleensä esittämisessä, saisi sitä paitsi kaksi markkaa ylimääräisenä palkintona.

Jakke kuiskasi Oskarille: Anna minun olla Herodeksena, niin lyömme nuo laudalta!

Tapanilan Oskarikin oli huomannut, ettei hän pystyisi Kilpailemaan niittytullilaisten Herodeksen kanssa. Hän siis suostui. – Mutta – minulla on vain yksi jihängi.

– Ei se haittaa! Vaihdetaan lakkeja vain.

He vaihtoivat, ja esitys alkoi.

Ensin saivat niittytullilaiset esiintyä. He lauloivat yleensä moitteettomasti, sillä he olivat vanhoja tiernalla kulkijoita. Esitys sujui tasaisesti, ilman kommelluksia loppuun asti. Näytteleminenkin oli jokseenkin tyydyttävää.

He vetäytyivät syrjään ja nyt saivat Laidan pojat vuorostaan näyttää taitoaan. Jakke oli hiukan levoton; hän pelkäsi Laitisen Vilhon hätääntyvän. Mutta – tämä lauloikin osansa hämmästyttävän reippaasti. Kuvernööriin sali kajahteli, kun hän kirkkaalla äänellä vetäisi:

    ...yksi Heer – ra ja kunin – gas
    mu – ur – jaanien maalta!

Mutta – sitten tuli loistokohta. Jaken piti ruveta esittämään omaa soolo-osaansa. Siinä oli käveltävä edestakaisin', juhlallisena, ylhäisenä, pää hiukan takakenossa ja koko ajan heiluttaa miekkaa kädessään sekä laulaa.

Hän lähti astumaan. Suunta oli suoraan Favorinin patruunaa kohti, joka istui leveässä nojatuolissa. Tämä katseli häntä huvitettuna. Pieni pojan naskali oli ylpeä kuin kukonpoikanen, astui arvokkaasti ... hiukan päätään nakaten ... kuin olisi ollut yksin koko huoneessa. Mutta – miten se lauloi? Totisesti – sillä pojalla oli ääntä.

    ...siihen aa – asti kuin hän tuu – li
    muu – ur – jaanien maalle!

Jakke pysähtyi Laitisen Vilhon eteen ja ärjäisi:

– Haa, kustas olet?

– Yksi herra ja kuningas murjaanien maalta!

– Vaikka sinä oletkin yksi herra ja kuningas murjaanien maalta, pitää sinun lankeeman maahan ja rukoileman minua!

– Ei ... vaan knihti.

– Sinä itse taikka sinun henkesi

Laitisen Vilho lankesi polvilleen, ja Jakke laski miekan lappeen hänen olkapäälleen. Vilkaisten Favorinin patruunaan, hän luikkasi niin että sali raikui:

    – Katsokaatte nyt tuota murjaanien
                         kuningasta,
    kuinka sen pitää rukoileman
                         Herodesta
    ja lankeeman hänen eteensä
                         polvillensa.

Kuuliko Favoriinin patruuna? Ei hän niin huono mies ollut, ettei Elisabet voinut hänen kanssaan seurustella...

Esitys jatkui. Se meni loistavasti. Ja kun pojat pääsivät "Aleksanterin lauluun", he asettuivat yhteen riviin kuin komennosta ja hihkaisivat täyttä kurkkua:

    – Keisari Aleksanteri,
    Suomenmaan Suuriruhtinas!
    Hän poisottavi orjuuden,
    hän poisottavi tyrängin.
    Hän kääntää, kaataa kaikki vihollisten maat
    Siin kaikki kansat nyt riemuitkaa,
    kun olette päässeet vaivoista!
    Tain tähden,
    tain tähden
    siis taivahan ovet nyt avattiin,
    ja kunnian kruunulle veisattiin,
    ja terveille luoduille laulettiin,
    ja lauma laitumelle laskettiin.

Se oli laulu! Kuvernööri oli noussut seisomaan kuin kunnioituksesta Hänen Keisarillista Majesteettiaan kohtaan, jonka halpa käskyläinen hän oli. Pojat heiluttelivat sapeleitaan uhkaavasti laulun kestäessä, pyörähtäen sitten taas paikallaan ja jatkaen esitystään eri tahdissa, erilaisin lauluin ja vuoropuheluin, kunnes lopuksi kajahuttivat ilmoille joululaulun:

    – Enkelit ne paimenille
    ilmoittivat juur',
    ett' tänä yönä syntynyt
    on Vapahtaja suur',
    Rakkaudest' Jumala
    teki meille tämän vaan,
    josta ompi ilo saatu
    koko maailmalle.

Vilkkaat suosionosoitukset palkitsivat esitystä. Kuvernööri kääntyi vierastensa puoleen. Mitä herrasväki arveli? Kummalleko joukolle kuului kaksimarkkanen?

Ehdottomasti jälkimmäiselle ... ehdottomasti. Herodeshan oli suurenmoinen.

Niin hänenkin mielestään.

Hän otti liivintaskusta kaksimarkkasen ja astui Jaken luo.

– Hyvin tytyveinen teide Majesteetine esityksen ojenna mine teme pien raha. Gratulerar.

Jakke pisti rahan taskuunsa. Hänen otsallaan helmeili hiki. Ponnistus oli ollut kova, mutta jälleen oli Laidan kunnia pelastettu.

Kumpikin joukkue sai nyt erikseen heille luvatun palkkion, puoli markkaa mieheen. He asettuivat yhteen riviin, tähdet molempiin päihin, ja lauloivat kiitoslaulun

    – Kiitos olkohon, kiitos olkohon
    teidän lahjainne edestä!
    Teidän lahjanne
    pitää oleman
    julki Jumalan edessä.
    Ja me toivotamme
    ja me toivotamme
    yhtä hyvää ja onnellista yötä!

Laulajat kumarsivat kiepauttaen päätään, toiset oikealle, toiset vasemmalle. Herodekset, jotka seisoivat rinnakkain, kopsahuttivat kruununsa yhteen.

Herra varjele! Vielä tässä tapahtuisi muutakin, kunhan kadulle päästäisiin...

Ja niin tapahtuikin.

Kun tiernajoukot olivat ehtineet ulos hiljaisen puiston eteen, syntyi aluksi sanasota:

– Laidan luukonsulit!

– Niittytullin tunkionnuuskijat!

– Vieläkö isäsi hirressä riippuu?

– Vieläkö äitisi vosikkaa ajaa?

– Perkele!

– Saatana!

Ja sitten tapeltiin. Vetäydyttiin vähitellen puiston suojaan ja siellä tuuheiden puiden reunustamilla käytävillä kävi hurja tiimellys. Siinä revittiin kruunut; nuo äskeiset ylpeät Herodekset olivat nyt vain vaivaisia olentoja, paidan selukset halki ja kasvot verinaarmuissa. Niittytullilaisten tähti murskattiin. Tapanilan Oskari tempasi sen mänkiltä ja mäjäytti kuusen kylkeen kappaleiksi.

– Niittytullin tierna sammui! huusi hän.

Jo tappelun alussa oli Laitisen Kalle tiernoineen lähtenyt kipittämään pakoon. Hän aavisti, ettei hän taistelun temmellyksessä voisi varjella kallisarvoista tähteä. Siksi hän lähti livistämään. Jakke, Vilho ja Oskari huomasivat sen kyllä, mutta jokainen heistä hyväksyi hengessä tuon häpeälliseltä näyttävän perääntymisen. Kalle oli viisas ... pelasti tiernan. Siitä olivat pojat hyvillään.

Niittytullilaiset saivat auttamattomasti selkäänsä. Kun he lopuksi vetäytyivät kirkon edustalle, olivat he kurjan näköisiä. Tappelutanner oli jäänyt Laidan poikien haltuun. Siinä oli revittyjä olkavyönkappaleka, tähden puitteita ja palasia, paidan siekaleita ja yksi naapukkalakkikin. He korjasivat talteen kaiken muun, mutta jättivät naapukan paikoilleen. Siitäpä käykööt itse hakemassa niittytullilaiset, jos tahtoivat...

Ylpeinä ja iloisina lähtivät Laidan pojat marssimaan omalle puolelleen. Kruunuttomia olivat niin Herodes kuin murjaanien kuningaskin. Jakella ei ollut muuta jäljellä kuin vyö. Jihängi oli mennyt sen tiensä eikä paitakaan ollut ehyt. Sitäpaitsi häntä oli lyöty silmään. Mutta – se merkitsi vähän sen rinnalla, että Niittytulli oli voitettu niin hyvin laulussa kuin tappelussakin, ja tähti pelastettu.

Siellä Laitisen portilla kyyhötteli Kalle tiernoineen Hän oli utelias tietämään tappelun tuloksesta.

– Lempsatti! Saivat rökkiinsä niin että korvat soivat!

Silloin kohotti pikku Kalle tähden korkealle ja hihkaisi:

– Eläköön Laita!

– Eläköön!

VIII

Kaupungin koulunuorisolla oli lupapäivinä tapana tehdä retkiä Oldenpuriin – erääseen maakartanoon kaupungin ulkopuolella. Se sijaitsi kauniilla paikalla joen varrella, joka leveänä ja mahtavana laski kaupungin kohdalla mereen. Tuota valtaväylää pitkin laskettelivat tervamiehet ylimaista, missä tervanpoltto vielä muodosti huomattavan sivuelinkeinon. Kaupungin porvarit ostivat tervat ja kuljettivat ne omilla laivoillaan ulkomaille.

Joenvarrelle oli aikojen kuluessa syntynyt mahtava asutus, joka ulottui monta peninkulmaa jokivartta ylöspäin. Varsinkin joen alajuoksun varrella oli asutus tiheää, talot suuria ja pellot viljavia. Monet talollisista olivatkin vaurastuneet; heillä oli viljaa omasta takaa koko vuodeksi. Sellainen monen polven aikana rikastunut talo oli ollut Oldenpurikin, vaikka nykyisin jo rappiotilassa.

Mistä se oli tuon vierasmaalaisen nimen saanut, ei kukaan osannut varmuudella sanoa. Jotkut arvelivat, että suuren sodan aikana olisi joku pakolainen tullut maahan Saksasta, Oldenburgista, ja perustanut talon tuohon joen äyräälle. Hän olisi kuuleman mukaan ollut kreivillistä sukua. Jos se nyt piti paikkansa, niin toimekkaan miehen hänen oli täytynyt olla. Oldenpurin viljelykset olivat suurimmat näillä tienoin. Niitä oli monessa polvessa laajennettu. Vanha päärakennus joen törmällä oli "kreivin" aikuinen. Se oli matala ja pitkä, päittäin jokea vasten, mutta siinä oli mm. suuri sali, oikein herrastapaan kalustettu, mikä oli harvinaista maalaisoloissa täälläpäin. Oliko tämä ensimmäinen Oldenpurin kreivi" todellakin ollut aatelismies, sitä oli mahdoton ratkaista. Kirkonkirjoissa hän oli vain Johan Henrik Oldenburg eikä sanaakaan siitä, mistä oli tullut. Mutta paitsi tarmokasta sitkeyttä hän oli jättänyt jälkeläisilleen perinnöksi vahvasti herrastaipumuksia. Taipumukset olivat vielä entisten polvien aikana kulkeneet sopusointuisesta rinnakkain. Viikolla möyrittiin maita, mutta sunnuntaina ajettiin kaksivaljakolla kaupunkiin ja vierailtiin porvarisperheissä. Vastavierailuja saatiin kaupunkilaisten taholta tuhkatiheään, ja silloin oli Oldenpurin vanhassa päärakennuksessa käynyt iloinen elämä ja hulina. Oli tanssittu ja laulettu. Herrat olivat maistelleet totia isännän, huoneessa ja pelanneet korttia, pakinoiden tervan ja suolan hinnoista. Tätä iloista elämää oli jatkunut Juhani Oldenburgin, nykyisen isännän, Kaaperin isän aikoihin asti, mutta sitten alkoikin alaspäinmeno.

Kaaperi ei ollut enää perinyt esi-isiensä työtarmoa. Hänessä olivat suvun herrastaipumukset puhjenneet kukkaansa. Hän ei välittänyt maanviljelyksestä. Rengit saivat tehdä, mitä tahtoivat – tahi olla tekemättä. Ainoa poika, joka oli kerran perivä talon ja tavaran – mikäli sitä enää löytyi – oli mielisairas. Kaaperi-isäntä juoda tinttaili hissukseen, ollen hienossa hiprakassa viikot läpeensä.

Mutta herrasmaisesti hän silti esiintyi. Puettuna arkinakin pitkääntakkiin ja kaulukseen hän pasteeraili pihalla piiska kainalossa. Se oli vallan merkki, josta hän ei ollut luopunut, vaikka valtaa hänellä ei ollut nimeksikään. Emäntä, naapuritalon tytär, oli kuollut pojan syntyessä eikä Kaaperi ollut mennyt uusiin naimisiin.

Hän oli pitkä, komea mies, kapeine kasvoineen ja kyömynenineen. Näki, ettei hän ollut tavallista talonpoikaissukua. Kaikilla Oldenpureilla oli ollut kyömynenä, ja juuri tuo seikka ynnä suvussa esiintyvät herrastaipumukset nimen ohella olivat antaneet aihetta olettamukseen suvun ulkomaalaisesta alkuperästä.

"Oldenpurin kreivi" – niinkuin Kaaperia kutsuttiin – oli suosittu kaupungin koululaisten keskuudessa. Hän luovutti talonsa näiden käytettäväksi milloin vain. Veräjällä seisten, piiska kainalossa, hän kumarrellen otti vastaan heidän meluavan joukkonsa. Hän näki noissa puolikasvuisissa herraspojissa ja -tytöissä kaupungin vallassäädyn edustajat, joiden isät ja isoisät olivat aikoinaan kunnioittaneet hänen kotitaloansa käynneillään. Ne olivat Kumlineja ja Lackströmejä, Favorineja ja Kandelineja, ja se oli pääasia. Välipä sillä, etteivät ne enää olleet itse patruuneja ja patrunessoja, mutta Oldenpurin Kaaperille ne riittivät. Hän näki heissä isät ja äidit, ja sillä hyvä. Oldenpuri oli uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen.

Jakke oli nyt kuudennella luokalla. Hän oli jo jonkun kerran käynyt Oldenpurissa, milloin perunaretkellä koko koulun kanssa, milloin tavallisella huvikävelyllä. Oldenpuriin tehtiin nim. joka syksy erityinen perunaretki. Koko koulu oli silloin liikkeellä opettajineen ja oppilaineen. Marssittiin pitkässä jonossa, neljä miestä rinnakkain, edellä toverikunnan lippu ja laulukuoro. Kajautettiin ilmoille laulu silloin tällöin, ja Oldenpurin veräjällä oli Kaaperi vastassa piiskoineen.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, herrat rehtorit ja maisterit! Tervetuloa, tervetuloa, herrat yläluokkalaiset ja alaluokkalaiset ... vaikkeiväthän ne nämä naskalit vielä herroja ole, mutta kohta tulevat ... kohta tulevat. Maa tarvitsee virkamiehiä, herroja ja talonpoikia. Minä edustan kumpiakin, hyvät herrat. Minä olen sellainen puuttuva lenkki ... sellainen homo rusticus erectus, pystyssä käyvä peltomyyrä. Vassokuu, vassokuu! Tuota latinaakin vielä vähän osaa ... vanhalta muistilta. Perunoitako? Joo-o, herra rehtori ... solanum tuberosum ... on tullut Oldenpurin pelloillekin tänä vuonna Jumalako heitä lie siunannut vai piru. No ... no ... Jumalapa tietysti. Täällä on papin alkujakin tietysti ... anteeksi, anteeksi..." Kaaperi oli ollut tapansa mukaan hyvällä tuulella ja tarjoillut nuuskaa opettajille ja yläluokkalaisille. "Yks priisi, yks priisi, hyvät herrat. Nuuskaaminen jää pois muodista vähitellen ... tulevat sijaan papyrossit ja pikanellit. Mutta minä olen uskollinen vanhoille tavoille ... vanhoille tavoille ... hyvät herrat. Minä en tee työtä enkä kehrää..."

Ja "Oldenpurin kreivi" oli heilunut mukana turisten ja aivastellen. Hän oli puikkelehtinut vuoroin opettajain, vuoroin oppilasten joukossa ja kun kuoro oli laulanut, oli hän seisonut vieressä ja lyönyt piiskallaan tahtia.

"Jopa joo..." 'laulu syömmen aukaisee'. – "Vaikka kyllä sen aukaisee muukin ... hihhih!" Hän oli iskenyt silmää konventin puheenjohtajalle.

Pojat tiesivät, mitä se merkitsi. "Oldenpurin kreivi odotti tuliaisviinoja. Oli yleinen tapa, että ukolle vietiin tilkkanen. Se oli kyllä ankarasti kielletty, mutta siitäkö yläluokkalaiset välittivät. Heillä oli yhdellä ja toisella pullo taskussa, ja ukko sai niin paljon, että kesti taas ryypätä kaksi viikkoa yhteen menoon.

"Viekää sinne ladon nurkkaan heinien alle. Pankaa riviin ... riviin kuin sotamiehet. Sielläpä sitten pidän 'katselmusta' kun tämä kuhina vähenee..."

Oli paistettu perunoita suurissa maakuopissa, syöty ja leikitty. Oli lyöty palloa, juostu roirosilla, koluttu Oldenpurin tallit ja navetat ... oltu kuin kotona. Ja iltapäivällä oli. "Oldenpurin kreivi" itkenyt päärakennuksen portailla, itkenyt ilosta, kun näki 'Suomen kukoistavan' tässä nousevassa polvessa.

Hän oli kovin isänmaallinen tällaisina päivinä, piti puheita ja haasteli leveästi. Hänellä oli laaja käytös. Hän oli koulutoveri nykyisen rehtorin kanssa ja tarjosi tälle ynnä muille opettajille iltapuoleen kamarissaan todit.

Nyt oli päätetty lähteä Oldenpuriin huviretkelle lauantaina. Silloin oli koulusta lupa ja suomalaisen lyseon sekä tyttökoulun konventtiluokkien piti lähteä matkaan.

Hyvissä ajoin lauantai-aamuna kokoontuivat retkeläiset hautuumaan kohdalle. Se oli tavallinen lähtöpaikka. Joukossa oli mm. Kaavelin Maria. Elisabet Favorin oli ainoa ruotsalaisen tyttökoulun oppilas, joka oli erikoisesti kutsuttu. Se oli Jaken ansiota.

Retkeläisten suureksi hämmästykseksi ilmaantui Hammarströmin Knutkin joukkoon. Hän pyysi lupaa saada seurata mukana. Hän oli ottanut taskuunsa hiukan tuliaisia "Oldenpurin kreiville". Se saattoi olla hyvään tarpeeseen. Knutin pyyntöön suostuttiin. Hänen ja Jaken vanhat vihatkin olivat unohtuneet. Mikäpäs siinä - sopi tulla vain.

Jokainen valitsi parinsa, ja niin lähdettiin pitkässä jonossa kuin hautajaissaatto samoamaan kohti Oldenpuria. Sinne oli matkaa noin viisi virstaa. Retkeläisiä oli puolisensataa. Kaikille pojille ei riittänyt "daameja", mutta välipä sillä, he olivat lähteneetkin vain muuten möykkäämään. Oldenpuri oli siksi mielenkiintoinen paikka, että se veti muitakin kuin tanssijoita.

Veräjällä oli "kreivi" vastassa piiskoineen. Hän oli tapansa mukaan hyvästi humalassa, yllä vanha pitkätakkinsa ja tuhruinen kaulaliina. Olihan juhlapäivä, sillä kaupunki kunnioitti taas käynnillään Oldenburgien vanhaa sukukartanoa.

Kartanon päärakennus täyttyi vieraista. Oli talvi, jotenka ei käynyt päinsä ulkosalla tanssiminen. Tapansa mukaan otti nuorisojoukko hakuunsa talon, koluten ja tutkien joka paikan, pirtistä isännän huoneeseen asti.

Siellä, viimeksimainitussa paikassa istui Hammarströmin Knut Kaaperin kanssa. Tuliaiset oli otettu esille. Joukko yläluokkalaisia tungeksi pöydän ääressä. Hekin halusivat päästä osallisiksi tarjoilusta. Knut Hammarström oli jo hiukan hyvällä tuulella ja kehuskeli isänsä rikkauksilla.

Jakke seisoi oven suussa ja kuunteli. "Oldenpurin Kreivi" istui etukumarassa, kädessään viinapikari, jonka sisältöä läikähteli hänen housuilleen. Hän kuunteli ivanhymy huulilla Knutin kerskumista. Häntä suututti. Luuliko tukkukauppiaan poika, että hän rupesi vaieten kuuntelemaan tuollaista hölynpölyä sen vuoksi, että tuliaisviinat olivat hänen?

– Jaa ... iski hän väliin, kun Knut piti pienen välipään – tämä Hammarström on suurta sukua niinkuin kuulemme, mutta muistan minä senkin päivän, jolloin hänen isänsä pani meillä perunaa. Oli vasta tullut kaupunkiin ja köyhä kuin kirkon rotta. Älä nyrpistä nokkaasi, Knut, en minä sinun viinasi vuoksi rupea totuutta salaamaan. Minä vain sanon, ettei pitäisi ylpistyä niin kuin sinä ja sinun isäsi. Muistanpa vain, kuinka hän kerran tässä samassa huoneessa humalassa ollessaan pani Jumalan Pojan pois viralta. 'Nu truur ja po ten täär Kyyt ... men po ten täär – Soonen ... ten kan ja ei truu poo: ... Ja kuitenkin hän oli pannut perunaa meidän perunamaalla... Minä vain sanon, ettei pitäisi ylpistyä, vaikka hyvin käykin. Terve, pojat!

Ja "Oldenpurin kreivi" kilisti poikien kanssa.

Knut nousi pöydän äärestä ja tuli Jaken luo. Hän oli jo melkoisesti humalassa. Häntä harmitti, että Kaaperi matki hänen isänsä huonoa ruotsinkielen taitoa.

– Uskotko sinä, mitä tuo vanha höperö haastelee, kysyi hän.

Mutta Kaaperi pyörähti ympäri ja huusi kiukkuisesti:

– Saa sen uskoa, saa sen varallakin uskoa! Minä olen sen usean kerran kuullut ja minä sanon, että jos ei rangaistus kohtaa isääsi, se kohtaa sinua ja jälkeläisiäsi.

– Älkää nyt viitsikö nostaa riitaa, setä, tyynnytteli joku joukosta.

– En minä riitele ... minä vain puhun totuutta. Minun virkaani kuuluu totuuden julistaminen, vaikka olenkin tällainen. Minä sanon: ryypätkää, pojat, niin teidän ... teidän...

– ... hyvin käy, veisteli Knut.

– Älä ... älä, älä sinä viisastele! Ei – vaan niinkuin minun, juuri niinkuin minun ... lopetti Kaaperi lauseensa lysähtäen tuolille.

Nyt pyrähti Elisabet huoneeseen.

– Voi kuinka ikävää, kun ei tanssita.

Samassa hän huomasi Knutin.

– Hyi, sinä olot juonut! huudahti hän inhon ilme kasvoillaan.

Ja sitten hän kääntyi Jaken puoleen.

– Miksei tanssita? Tanssimaanhan me olemme tulleet. Jakke yritti vastata jotakin, mutta Kaaperi ehätti väliin.

– Tanssita? Joo ... tanssitaanpa tietysti ... tanssitaan oman hautamme ääressä ja sitten moksahdetaan sinne.

Jakkeen oli kohtaus tehnyt piinallisen vaikutuksen. "Oldenpurin kreivin" puheista uhkui sellainen tuhon aavistus ... kuin olisi hän ollut näkymättömän maailman tulkki. Hän yritti tarttua Elisabetia kädestä viedäkseen tätä pois. Mutta samassa laskeutui Kaaperin käsi hänen olkapäälleen.

– Ke-kenenkä poika sinä olet? Jakke sanoi nimensä.

– Vai mestari Dynnin. Sinun isäsi teki arkun minun vaimolleni, mutta kaipa se ei ollut sopiva, koskapa se kulkee täällä ja moittii minua huonosta talonpidosta...

Vanhus haristeli silmiään kuin jotakin muistellen. Sitten hän virkkoi:

– Arkku pitäisi tehdä tilava, että mahtuu. Minulle pitää ainakin tehdä piiskan tila ... piiskan tila ... Mi-missä se nyt taas on?

Hän haparoi lattiaa löytämättä sitä.

Täällä on sedän piiska, huomautti joku pojista, ottaen piiskan piirongilta ja ojentaen sen vanhukselle.

Nyt tanssimaan! hihkaisi Kaaperi saatuaan piiskan Kouraansa. Hän kohotti sen korkealle kuin jotakin lyödäkseen. Kamalasti eteensä tuijottaen hän heristi ruoskaa kädessänsä.

– Pois ... pois! huudahti hän itkun sekaisella äänellä. – Ei se auta, Iida, me tanssimme täällä niinkauan kuin meissä henki pihisee ... Joo ... talo menee, talo menee ... mutta se onkin tuomittu menemään.

– Se näkee taas emäntävainajan, kuiskasi Elisabet kalpeana.

– Kuka siellä puhuu niin Favorinin patrunessan äänellä? Älä ole huolissasi, Elisabet, en minä uloshae. Se paperi, joka tehtiin kerran tässä minun kamarissani sinun miehesi kanssa, on edelleenkin tuolla klahvissa... Kaksikymmentätuhatta markkaa ... haa! – pikkurahoja...!

– Sehän houraa, kuiskasi Jakke ja veti Elisabetin kamarista pois.

Suurin osa koululaisista ei tiennyt mitään kamarissa sattuneesta välikohtauksesta. Se oli telminyt talossa suuna päänä. Oldenpuri oli erinomainen paikka. Siellä sai mellastaa mielin määrin. Ei kukaan tullut poisajamaan.

Nyt ruvettiin tanssimaan. Eräs lyseolaisista oli tuonut muassaan viulun. Hän viritti iloisen polkan.

Huonekalut raivattiin syrjään. Siellä seisoi salin nurkassa emäntävainajan leveä, musta liinavaatekaappi. Kaaperi oli nostattanut sen sinne. Hän säilytti siinä viinojaan. Se seisoi siellä uhkaavan näköisenä. Vanha könniläinen salin nurkassa käydä raksutteli tasaisesti. Kun se rupesi lyömään, kuului ensin pitkä, surraava ääni ja sitten kilahti verkkaisessa, tasaisessa tahdissa vaivalloisesti ja särkyneesti, kuin olisi kaappikellokin valittanut talon nopeaa rappeutumista.

Jakke tanssi Elisabetin kanssa. Tämä oli kalpea ja hämmästynyt. Odenpurin kreivin puheet olivat saattaneet hänen mielensä rauhattomaksi. Hän oli ruvennut aavistelemaan jotakin.

– Kuule, luuletko, että isä on sille velkaa? kuiskasi hän Jakelle tanssin kestäessä.

– Mitä tyhjiä ... viinapäissään vain höpsii...

– Mutta ... se puhui niin varmasti.

– Älä ole huolissasi, ei se mitään merkitse.

He tanssivat, ja soitto soi. Koko sali kävi yhtenä jytinänä. Oldenpurin kreivikin oli ilmaantunut kamarinsa kynnykselle. Hän seisoi siellä piiska kourassa, heiluttaen sitä tanssin tahtiin. Vastakkaisella ovella seisoi hänen mielisairas poikansa, seuraten synkin katsein karkelon kulkua.

Jakkea vaivasi tuon mielipuolen pojan katse. Se oli niin toivottoman synkkä, niin musta ja pohjaton kuin epätoivon kuilu. Siinä kuvastuivat menneiden sukupolvien kärsimykset, elämän ikuinen toivottomuus. Mitä kannatti täällä taistella ja rehkiä, kun kerran kaikki päättyisi pimeään.

Kynttiläkruunu salin matalassa katossa nytkähteli tanssin tahdissa. Saattoi kuvitella, että tuolla ylhäällä vintiöllä polkivat jalkaa kaikki entiset Oldenpurit, joiden talolla ei enää ollut muuta virkaa kuin olla kaupungin koulunuorison huvittelupaikkana. Pellot tuolla ulkona hangen alla nukkuivat. Ne eivät enää muistaneet viime kesää, jolloin ne taas oli perusteellisesti laiminlyöty; ne olivat jo tottuneet siihen tämän nykyisen "Oldenpurin kreivin" aikana, joka ei tehnyt muuta kuin ryypiskeli aamusta iltaan. Mutta entiset omistajat muistivat. Heidän edustajanaan seisoi tuossa salin ovella mielipuoli poika, Aappi, joka synkin katsein seurasi tanssivia pareja. Hänen katseensa syytti.

Mutta "Oldenpurin kreivi", joka oli kutsuttu menettämään, mitä esi-isät tuskalla ja vaivalla olivat koonneet, kohotti piiskaansa ja komensi:

– Valssi, armolliset neidit ja herrat, Oldenpurin valssi!

Se oli vanha tanssikappale, jolle joku soittoniekka oli antanut tuon nimen. Sitä oli soitettu tässä samassa salissa monen Oldenpurin aikana, tavallisimmin häissä. Se oli ollut kaikkien entisten isäntien häävalssi, jonka aikana he olivat pyörähdelleet morsiantensa kanssa. Ainoastaan viimeinen emäntävainaja ei ollut tanssinut sitä – niinkuin ei yleensä muutakaan. Hän oli ollut puhdasverisen talonpoikaissuvun edustaja, joka vihasi kaikkia herraskonsteja. Hän oli seisonut salin ovella ja seurannut synkin katsein, kun hänen sulhasensa tanssi kauppias Favorinin nuoren rouvan kanssa. Oli yleisesti puhuttu siihen aikaan, että Gabriel Oldenburg oli kosiskellut Elisabet Lackströmiä, mutta saanut rukkaset. Oliko siihen syynä suuri ikäero, vai oliko vanha kauppaneuvos muuten asettunut tuota liittoa vastaan – sitä ei osattu sanoa. Pääasia vain, että Elisabet Lackströmin nai Julius Caesar Favorin, ja Gabriel Oldenburg otti kuin änskällä naapuritalon tyttären. Hän oli ollut kovasti viinaan menevä, mutta sen jälkeen hän vasta oli oikein ratkennut juomaan.

Nuoret pyörivät ja soitto soi. Jakke tanssi taas Elisabetin kanssa. Hän oli jonkun kierroksen vienyt Kaavelin Mariaakin, mutta tämä oli ollut kovin suljettu. Hänen kanssaan ei syntynyt minkäänlaista keskustelua.

Yht'äkkiä Jakke kompastui ja meni nurin, vieden Elisabetin mukanaan. Toiset pojat kompastuivat taas heihin, ja ennenkuin tanssi taukosi, oli keskellä salin lattiaa rykelmä päällekkäin makaavia koulupoikia ja -tyttöjä, joista toiset nauroivat, toiset parkuivat.

Elisabet nostettiin lattialta. Hän oli taittanut käsivartensa.

Syntyi hälinää ja touhua. Joku itki, joku huusi jotakin lääkärille viemisestä. Asianomainen itse istui penkillä valjuna, kahden koulutytön välissä, valittaen kuuluvasti. Knut Hammarström tunkeusi joukon läpi isännän luo ja komensi:

– Hevonen kiiruusti aisoihin!

Hän oli jo melkein selvä.

Silloin – yhtäkkiä kajahti salin ovelta nauru, kamala, julma nauru. Mielipuoli poika siellä nauroi, nauroi pakahtuakseen. Hän löi palviinsa, kasvojen vääntelehtiessä, niinkuin olisi hänen pitänyt itkeä ja nauraa yhtaikaa. Mutta nauru vei voiton. Hohottaen täyttä kurkkua hän oli samalla hullunkurinen ja kamala katsella.

– Mitä se Aappi nauraa? huusi Kaaperi, tunkeutuen sallin läpi pojan luo.

– Favorinin tyttö kaatui ... meni nurin, hupperinkupperia! nauroi poika.

Silloin tapahtui kamalaa. "Oldenpurin kreivi" kohotti ruoskansa ja löi poikaa vasten kasvoja.

Ulvoen kuin haavoitettu eläin pakeni mielipuoli pirttiin mistä rupesi kuulumaan renkien kirouksia ja piikojen hätäisiä voivotuksia.

Jakke oli aivan tyrmistynyt. Elisabetia kohdannut tapaturma oli jo vaikuttanut häneen järkyttävästi. Mutta nyt – nähtyään kuinka juopunut isä löi poikaansa, hänen vihansa nousi. Syösten isännän luo, joka haristelevin silmin seisoi keskellä salin lattiaa kuin nähden jotakin kamalaa näkyä, hän huusi raivosta punaisena:

– Mitä te teitte? Löitte mielipuolta tuolla tavoin!

Samassa isäntä havahtui. Katsahtaen raivokkaasti poikaan, joka kiukusta punaisena polki jalkaa hänen edessään, hän kohotti ruoskansa ja iski Jakkea.

– Tuosta saat, Kirstu-Tynnin poika! Tehkää suurempia arkkuja, etteivät kuolleet lähde kulkemaan!

Tuskasta parkaisten oli Jakke vetäytynyt toveriensa luo. Isommat heistä ryntäsivät isännän luo ja riistivät ruoskan tämän kädestä. Ensimmäisen kerran elämässään oli Oldenpurin kreivi lyönyt. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt, että hän olisi edes uhannut. Hän oli ilmeisesti menettänyt järkensä.

Kaaperi oli mennyt Elisabetin luo.

– Koskeeko, Elisabet? kysyi hän. – Katso ... en minä sille mitään voinut. Sinun isäsi sanoi: ei! – ja mitäs minä siihen ... Minä väistyin ... minä väistyin...

Ja käsiään levitellen ja kumarrellen hän perääntyi keskelle huonetta, tirkistellen läsnäolijoita kuin aprikoiden, että ketäs nämä oikein olivat...

Nyt tultiin ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa, Elisabet talutettiin varovasti rekeen. Katkenneeseen käsivarteen koski kovasti. Hän valitti joka askelella. Knut Hammarström tuki häntä kainaloista. Hän se myös lähti tyttöä saattamaan.

Heti sen jälkeen läksi koululaisjoukkokin paluumatkalle. Ilonpito oli saanut äkkinäisen lopun. Kaaperi-isännän käytös oli tehnyt kaikkiin masentavan vaikutuksen. Se oli ollut tavallisuudesta poikkeavaa. Jakke oli joukon huomion esineenä. Häneen suhtauduttiin kuin taistelusta palaavaan haavoittuneeseen sankariin.

Hänen kasvonsa olivat pahasti turvoksissa. Ruoskan siima oli sattunut viistoon niiden poikki. Kaavelin Maria saatteli häntä. Tytössä oli herännyt ihailu poikaa kohtaan, joka niin urheasti oli pannut vastalauseensa talon isännän julmaa menettelyä vastaan.

Taivaalla purjehti täysikuu. Se valoi kelmeää hohdettaan yli hiljaisen seudun. Luminen maantie kiemurteli kohti kaupunkia. Tien varrella olevat riihet loivat mustat varjonsa kaupungin puoleisiin päihin. Jakesta tuntui, että ne ennustivat jonkin ihanan ja kauniin sadun loppua.

Hän saatteli Kaavelin Marian tämän kotiportille ja jatkoi sitten matkaansa pitkin Laidan autioita katuja kotiinsa.

IX

Kaunis satu oli loppunut – auttamattomasti. Elisabet oli maannut vuoteen omana parisen kuukautta. Hän ei ollut päässyt konventin vuosijuhlaankaan. Se oli ollut Jakelle suuri pettymys. He olivat siitä jo syksyllä sopineet. Mutta Oldenpurissa sattunut onnettomuus oli tehnyt sen tyhjäksi – samoin kuin koko vastaisen seurustelunkin.

Favorinilla olivat olleet raivoissaan. Mitä pitikin Elisabetin pakkautua sellaisille retkille ja vielä suomalaisten kanssa? Olihan häntä monta kertaa varoitettu seurustelemasta Kirstu-Tynnin pojan kanssa. Ja tuo siitä nyt oli tullut! Sai maata käsivarsi lastoitettuna, sillä aikaa kun toiset kävivät koulua ja edistyivät. Nyt jäi Elisabet auttamattomasti jälkeen.

Jakke eli surullisissa, alakuloisissa mietteissä. Konventin vuosijuhlaan hän oli vienyt Kaavelin Marian. Tässä oli tapahtunut merkillinen muutos. Oldenpurista paluun jälkeen hän oli ruvennut osoittamaan huomaavaisuutta Kirstu-Tynnin pojalle. Hän seisoskeli iltaisin portillaan, pitäen silmällä hiljaista katua, eikö Jakkea missään näkyisi.

Mutta Jakke oli tyyten unohtanut ruumiskuskin tyttären. Hän istui kamarissaan ja kirjoitteli runoja. Hän halusi edes siten lähestyä Elisabetia. Hän lähetti ne kirjeessä tytölle.

Mutta – tälle surullisen ihanalle ajalle tuli äkkiloppu. Jakke oli kirjoittanut runon, jolle hän oli antanut nimeksi "Sun silmäsi". Siinä hän vertasi Elisabetin silmiä vuoroin viheriänä välkkyvään valtamereen, vuoroin lammen pintaan. Se oli hänen mielestään loistava saavutus ja hän riemuitsi hengessään. Eikö Elisabet ollut kerran kehoittanut häntä rupeamaan runoilijaksi. Ah, sellainen hyvä hengetär vierellään hän kohoaisi taivaan pilviin!

Muutamana iltana toi kauppaneuvoksen palvelija hänelle kirjelipun, jossa "herra Dynniä" kehoitettiin saapumaan patruunan luo.

Hän oli mennyt sydän hiukan vapisten. Oliko Elisabet taivuttanut isänsä kutsuttamaan hänet luokseen? Hän tietysti kovasti kaipasi ystäväänsä. Jakke riemuitsi hengessään; hän ei aavistanut mitään pahaa.

Mutta 'kauppaneuvoksien konttorissa hänet oli otettu lujille.

Hänkö oli kunnioittanut Elisabetia runoilla?

Jakke oli seisonut punaisena kuin kukko tuossa ylellisesti kalustetussa huoneessa. Oh, kyllä hän Favorinin patruunan tunsi! Hänhän oli nähnyt tämän lukemattomia kertoja milloin "Frekessä", milloin ulkosatamassa, milloin kaupungin kadulla. Hän oli viime aikoina nostanut lakkiakin; hän oli ajatellut, että se kuului asiaan.

Mutta nyt hän oli seisonut siinä lakki kourassa ja tuo pieni, pulleavatsainen mies oli ollut sen näköinen, kuin ei olisi koskaan ennen häntä nähnyt.

Jaken uhmamieli oli herännyt ja hän oli vastannut ylhäisestä, niin että oli itsekin ihmetellyt oman äänensä sointua:

"Kyllä, herra kauppaneuvos. Onko runoissa jotakin vikaa?"

Tämä oli käännellyt kädessään olevaa paperia sennäköisenä, kuin olisi se ollut vekseli, jossa on heikot nimet.

"Minä en ole mikään runouden erikoistuntija – ymmärrän paremmin liikeasioita. Mutta – minusta tämä tuntuu hiukan liian äitelältä."

Ja Jaken suureksi harmiksi hän oli ruvennut lausumaan:

"Sun silmäisi sinessä kuvastuu kuin metsäisen lammen pinta. – Kun niihin ma katson, niin rauhoittuu mun raukan rauhaton rinta."

Mitenkä hän sen oli lukenut! Vielä kauan jälkeenpäinkin Jakke sitä muistellessaan punastui häpeästä. Kauppaneuvos oli profeneerannut hänen kauniin runonsa, joka hänestä silloin oli ollut maailman ihaninta lyriikkaa. Sanalla sanoen: kauppaneuvos oli riisunut hänet aseista täydellisesti.

"Minä toivon, että jätätte tyttäreni rauhaan. Te olette jo aiheuttanut hänelle yhden tapaturman ja minä toivon, että se on ensimmäinen ja viimeinen. Ymmärrättekö?"

Kyllähän Jakke sen oli ymmärtänyt, mutta minkäänlaista lupausta hän ei ollut antanut. Hän oli poistunut kiukun ja häpeän puna kasvoillaan ja huomannut, kuinka puotilaiset olivat virnistelleet hänelle. Sillä he olivat kyllä arvanneet, mistä oli kysymys. Olihan pääkirjanpitäjä tavannut heidät lukemattomat kerrat Favorinin porttikäytävässä. Seurustelua oli jatkunut vielä jonkun aikaa senkin jälkeen kun Elisabet oli parantunut. Mutta entinen ihanteellinen mieliala oli kadonnut kummaltakin. He häpesivät. Heidät oli tavattu kuin pahasta teosta. Haukka oli vieraillut varpusen pesässä ja vienyt poikaset saaliinaan. Elisabet olisi kyllä halunnut, että he edelleenkin olisivat tavanneet toisiaan – vaikka salaa. Mutta Jakke oli niin tyrmistynyt kauppaneuvoksen puuttumisesta asiaan, ettei ollut uskaltanut. Hän oli pelännyt tämän vaikutusvaltaisen miehen tarttuvan asiaan vielä tiukemmin ja lausunut siis hellät, vaikka surulliset jäähyväiset tytölle.

Kyllä hän sinä iltana yksinäisyydessä oli itkenyt. Sydän oli ollut ihan pakahtumaisillaan. Äiti oli nähnyt hänen kyynelensä ja tiedustanut syytä. Mutta Jakke ei ollut voinut kertoa. Kuinkapa äiti sellaista olisi ymmärtänyt. Eikähän olisi ollut oikeinkaan omilla huolillaan raskauttaa äidin mieltä. "Ei se mitään ole ... pikkuinen asia vain, kyllä se siitä ohi menee", oli hän koettanut rauhoittaa äitiään.

Seitsentoistavuotiaan sydän on vielä joustava. Jos se on saanutkin pahan haavan, se ei siitä vielä kuole. Jakkekin unohti vähitellen pahimman surunsa ja rupesi katselemaan uutta ystävää, joka hänen sydäntänsä lämmittäisi.

Ja se tulikin kuin tilauksesta – Kaavelin Maria, Maria Husgafvel.

Hän oli uskollisesti vartioinut portillaan. Toisinaan; hänellä oli muassaan kelkka, jonka hän työnsi portista ulos, vetäisten sen sitten nuorasta takaisin. Hän ikään kuin koetteli, eikö kukaan istuisi siihen. Mutta katu pysyi hiljaisena. Ainoastaan joskus harvoin kulki Jakke ohi, mutta aina toisella puolen katua. Marian teki mieli huutaa hänelle, mutta ei kehdannut. Eikä Jakke edes vilkaissut häneen.

Mutta eräänä päivänä hän tuli hiukan surullisen näköisenä, mutta kuitenkin hymyillen ja istui hänen kelkkaansa.

– Et jaksa vetää minua, Maria.

– Minäkö! huudahti tyttö ilosta loistavin kasvoin ja kiskoi pojan pihaan yhdessä vilauksessa.

Siitä se alkoi. Jaken puolelta oli tehty heikkoja yrityksiä ennenkin, mutta ne eivät olleet langenneet otolliseen maaperään. Yhtäältä oli Elisabetin kuva ollut liian läheinen ja toisaalta oli Maria kovin suljettu ja umpimielinen. Mutta – tuon hiljaisen tytön sielussa oli tapahtunut muutos ja nyt löysi surullisen hahmon ritari Mariassa ystävän, joka oli samalla kertaa kuin morsian ja äiti.

Marialla oli kaunis lauluääni. Kun Jakke iltaisin istui hänen katonaan, lauloi Maria hänelle. Tuo laulu toi mieleen rakkaita muistoja, jotka olivat omiaan tekemään mielen alakuloiseksi. Mutta tuota muistojen siltaa pitkin, jonka Marian laulu rakensi, kulki Jaken sydän laulajan luo. He ymmärsivät toisensa puhumattakin. Jakesta tuntui hyvältä tämä tällainen äänetön seurustelu. Sai vain istua ja kuunnella sekä katsella Marian kaunista niskaa, joka hämärtyvässä huoneessa kuulsi valkeana kuin osa solakasta marmoripilarista. Jakke oli onnellinen. Hän oli löytänyt lohdun suruunsa.

Maria oli keväällä lopettanut tyttökoulun eikä halunnut jatkaa. Hänen mielestään naisen piti elämään valmistautua käytännöllisesti. Hän oli nyt kutomakoulussa ja aikoi sen jälkeen suorittaa keitto- ja puutarhakurssit. Välistä Jakke kiusoitteli häntä näillä monilla kursseilla. Mutta Maria puolustautui vakavana, huomauttaen, ettei pelkällä soitolla ja laululla tultu elämässä toimeen. Nuorukainen ymmärsi hänen olevan oikeassa. Sitä paitsi – Mariahan soitti ja lauloi myös. Hän vastasi siis kaikinpuolin Jaken ihannetta.

Asiat kehittyivät kaikessa hiljaisuudessa. Niitä auttoi se, että Jakella oli Marian äidissä mahtava liittolainen. Tämä oli nuoruudessaan ollut komea ihminen, sen saattoi vielä nytkin huomata. Ja uljaan ryhtinsä hän oli säilyttänyt yhä. Kuultuaan, että arkkumestarin poika aikoi papiksi, hän asettui heti tämän aikeita kannattamaan.

Husgafvel itse oli hiljainen, vähäpuheinen mies, josta Jakke ei päässyt selville, mitä mieltä hän oikeastaan oli. Kaikesta päättäen hän ei ollut vaarallinen vastustaja, sillä hän näytti kiltisti alistuvan vaimonsa komentoon. Jakke oli viimeisestä kokemuksestaan tullut niin araksi, että pelkäsi vanhempien tavalla tahi toisella sekaantuvan hänen ja Marian välisiin asioihin. Mutta – sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään. Husgafvel ajeli ruumisvaunujaan tai puuhaili tallissa. Hän näytti elelevän omaa elämäänsä. Välistä hän kysäisi jotakin Jaken isästä, mutta se ei tapahtunut usein. Hän istui pöydän päässä yllään musta virkapuku, jossa oli leveä, pyöreä kaulus. Pöydällä kahvikuppien ja lautasten keskellä seistä törötti hänen suruharsoon verhottu korkea hattunsa. Se tuntui puhelevan: "Älkää hermostuko ... kohta me tästä lähdemme taas..." Sellaisina hetkinä muistutti Husgafvel katolista maalaispappia kaljuine päälakineen.

Näiden ystävällisten, hiljaisten ihmisten kodissa kävi Jakke nyt usein ja tunsi viihtyvänsä mainiosti. Monesti kun Marian äiti oli asioillaan ja Husgafvel puuhaili tallissa, he saivat pitkät hetket istua kahden Marian kanssa. Elisabetin nimeä ei mainittu kertaakaan, vaikka Jakke kyllä huomasi Marian usein juuri tätä asiaa ajattelevan. Olikohan Jakke jaksanut hänet kokonaan unohtaa? Tämä ei koskaan viitannut siihen, edes puolella sanallakaan. Kuinka oli tuo vaitiolo ymmärrettävä? Merkitsikö se sitä, että hän viihtyi hyvin täällä, hänen, Marian luona? Maria oli aikoja huomannut, että Jakella oli herkkä, hieno sielu, ja hän oli ennenkaikkea kiintynyt juuri tähän sieluun. He seurustelivat tavallisesti siten, että toinen puhui ja toinen kuunteli. Useimmiten Maria se oli, joka puhui, ja silloin Jakke koetti tunkeutua hänen sieluunsa. Oh, sinne oli verrattain helppo päästä. Maria oli niin suora, niin avomielinen silloin kun hän innostui puhumaan; hänellä ei ollut mitään salattavaa. Jakke kuunteli hänen äänensä sointua ja ajatteli: "Se entinen on nyt lopussa." Ja kuin vahvistukseksi hänen ajatuksilleen helähdytti seinällä vanha skailettikello nopeat lyöntinsä.

Marian isän virkapuku riippui naulassa. Se muistutti hänelle hänen kotinsa ruumisarkkuverstasta, missä mustia ja valkoisia villakangaskappaleita ajelehti penkillä. He kuuluivat Marian kanssa samaan säätyyn. Eikä se suinkaan ollut vähäksi arvattava asia.

Silloin tällöin hän kohtasi Elisabet Favorinin. Tämä purjehti häntä vastaan kuin kuningatar, viimeisen muodin mukaan puettuna. Hän ei voinut antaa anteeksi, että Jakke oli hänet jättänyt ja kiintynyt toiseen. Hän ei voinut ymmärtää sellaista raukkamaisuutta. Sen vuoksi hän tekeytyi ylpeäksi ja hänen päänsä asento oli entistä kopeampi. Hän ei ollut vasta kuin seitsemäntoistavuotias, mutta hän ymmärsi hallita tilanteen. Hän tervehti Jakkea jäykästi kuin vierasta, jonka kanssa ollaan vain hyvänpäivän tuttuja. Jaken sydäntä hiukan kouristi, kun hän näki tytön. Tuntui mahdottomalta uskoa, että hän oli joskus suudellut tuota uljasta, viehättävää olentoa, ja että heidän satunsa oli kestänyt niin monta vuotta.

Elisabetilla oli nyt taas uusi kavaljeeri – tiesi kuinka mones sen jälkeen kun he olivat eronneet. Elisabet halusi näyttää, että hän kyllä sai, jos tahtoi. Eräs paikkakunnalle äsken muuttanut telegrafisti oli nyt se onnellinen, joka jakoi illat Elisabet Favorinin kanssa. Jakke mittaili miestä arvostelevasti ja huomasi tämän tietävän, kuka hän oli. Mutta varmastikaan ei Elisabet ollut siitä hänelle kertonut, sillä siksi ylpeä hän oli. Telegrafisti oli pitkä ja solakka, verrattain pulskan näköinen nuorukainen. Mutta yhdessä suhteessa hän oli Jakesta jäljessä: hän ei ollut käynyt kuin viisi luokkaa. Jakke oli sen kuullut eräältä toveriltaan ja vielä senkin, että ainekirjoitus oli ollut telegrafistille kova pähkinä. Hän ei siis ainakaan pystynyt kirjoittamaan runoja. Ja Elisabet Favorin rakasti runoutta; sen hän oli useamman kuin yhden kerran Jakelle tunnustanut.

He siis sivuuttivat toisensa kuin ventovieraat. Jaken ajatukset majailivat Maria Husgafvelin luona. Hän oli iloinen siitä, etteivät runottaret olleet häntä hyljänneet, vaikka runojen kohde olikin vaihtunut. Ja se hyvä puoli nykyisessä asiantilassa oli, että hän saattoi lähettää runonsa postissa ja muutenkin kirjoittaa Marialle vapaasti, tarvitsematta sen vuoksi peljätä joutuvansa "kansliakuulusteluun."

Näin kului kaksi vuotta. Ylioppilaskirjoitukset olivat olleet ja tieto pääkaupungista saatu. Jakke juhli tapausta Marian kotona. Olihan hän saanut kolme laudaturia ja yhden cum lauden. Kannatti siis hiukan iloita. Iloon oli myös toinenkin syy. Tuona iltana tunnusti Jakke Marian vanhemmille, että he rakastivat toisiaan ja olivat päättäneet julkaista kihlauksensa heti, kun hän, Jakke, saisi valkoisen lakkinsa. Vanhemmilla ei ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin he iloitsivat, että heidän ainoa tyttärensä saisi niin hyvän ja kelpo miehen.

He olivat siis salakihloissa. Näytti siltä, että Elisabetkin joutuisi samaan kyytiin. Hän oli pitemmän ajan seurustellut erään maisterin kanssa, joka oli Jaken koulussa opettajana. Huhuttiin jo yleisesti heidän kihlautumisestaan ja odotettiin vain sen julkaisemista. Koko pikku kaupunki puhui siitä kuin itsestään selvästä asiasta. Kadehdittiin maisteria, joka – köyhä mies – nyt saisi rikkaan vaimon. Mahtaisiko hän enää sen jälkeen viitsiä virkaansa pitää? Mutta – maisteri sai pitää virkansa ja oli siitä kiitollinenkin. Sillä eräänä päivänä levisi kaupungille uutinen, että Elisabet Favorin oli matkustanut Ranskaan, ja kihlauksesta ei ollut tullutkaan mitään.

Päivää jälkeenpäin olivat ylioppilaat matkustaneet Helsinkiin.

Mutta sitä ihmeteltiin yleisesti, että Elisabet Favorin oli lähettänyt Kirstu-Tynnin pojalle kukkia. Palvelijatar oli tuonut Niittytullin portille komean kukkakimpun – kauniita punaisia ruusuja. Se tieto levisi pikkukaupungissa yhtä nopeasti kuin kihlauksen myttyynmeno. Merkitsikö se jotakin?

Jakke olisi voinut sen jotenkin selittää, mutta hän ei puhunut mitään. Hän oli vain ottanut kukat, keveästi kumartaen. Sitten hän oli katsahtanut Mariaan jonkin verran kiusaantuneen näköisenä ja noussut rattaille. Sekin huomattiin, – samoin kuin sekin, että ruumiskuskin tytär oli hiukan kalvennut.

Ja sitten ... sitten oli pitkä hevosjono lähtenyt liikkeelle Niittytullin portilta. Lähtevä joukko oli kohottanut hurraa-huudon, johon saattamaan kerääntyneet kaupunkilaiset olivat joukolla yhtyneet. Oli huudettu äänet käheäksi, sillä tällainen juhlapäivä sattui vain kerran vuodessa.

Maria oli seisonut tulliportilla niin kauan kuin menijöitä suinkin näkyi. Muutamilta rattailta lehutettiin nenäliinaa silloin tällöin, kunnes iloiset ylioppilaskokelaat hävisivät tien käänteeseen.

X

Kesä, joka seurasi Jaken ylioppilaaksituloa, oli kaikin puoliin onnellinen kesä. He olivat julkaisseet kihlauksensa Marian kanssa ja saattoivat siis vapaasti liikkua kaikkialla. He istuivat yhdessä kirkossa, kävivät soutelemassa, ottivat osaa juhliin ja iltamiin. Ja joka taholta sateli onnentoivotuksia. Jakke saattoi siis olla tyytyväinen.

Mutta – hän oli tuntenut itsensä onnellisemmaksi salakihloissa ollessaan. Mikä siinä mahtoi olla, mutta hän ei enää nauttinut suudelmista yhtä paljon kuin ennen, jolloin ne piti puolittain varastaa – silloin kun ei kukaan ollut näkemässä. Nyt sitä vastoin hän sai suudella morsiantaan julkisesti eikä siinä ollut enää entistä viehätystä.

Mutta – kuitenkin kaikitenkin hän tunsi itsensä onnelliseksi. Olihan Maria kaunis ja lahjakas. Hänen äänessään oli sydämellinen, melkein äidillinen sävy. Hän oli vain vuotta nuorempi Jakkea, toisinaan vieläkin hiukan jäykkä, mutta näytti ilmeisesti nauttivan sulhasensa tulisista hyväilyistä. Hän nimitti tätä "rakkaaksi väkirynnäköitsijäkseen".

Tuona kesänä sattui myös Jaken uskonnollinen herätys jos sitä nyt voi sillä nimellä kutsua. Pikemminkin se oli herkän tunne-elämän hetkellinen myllerrys, vaikka Jakke antoi sille suuremman merkityksen, kuin mitä se olisi ansainnut. Joka tapauksessa sattui sellainen ihme, että kaupungin seurakunta näki hänet muutamana päivänä nousevan paikaltaan kansakoulun juhlasalissa ja morsiamensa kanssa suuntaavan kulkunsa salin perälle, missä parvi miehiä ja naisia seisoi tanakan, ruskeaksi paahtuneen lähetyssaarnaajan ympärillä. Ja koko ajan Jakke itki, itki kuin pieni lapsi.

Tuo lähetyssaarnaaja oli vasta palannut Afrikasta, lähetysalueelta, ja saarnannut kaupungissa kokonaisen viikon. Jakke ja Maria olivat joka ilta häntä kuuntelemassa. Aluksi Jakke nautti paljon enemmän Marian kauniista veisuusta kuin lähetyssaarnaajan käheällä äänellä pitämistä puheista. Tietysti hän kuunteli, mutta pikemminkin arvostellen. Hänen mielestään puhuja käytti liian paljon paatosta, eikä se oikein tehonnut nuoreen ylioppilaaseen, jolla oli hyvä esteettinen maku. Maria istui hänen rinnallaan vakavana, seuraten jokaista lähetyssaarnaajan pienintäkin liikettä. Jakke puolestaan katseli Mariaa enemmän kuin puhujaa, ja se luonnollisesti herätti lähinnä-istujain huomiota.

Mutta viimeisen kokouspäivän iltana tuo lähetyssaarnaaja puhui niin, että se vaikutti Jakkeenkin. Hän puhui Vapahtajan ylösnousemisesta. Kuvaten havainnollisesti haudan ulkopuolelle asetetun sotilasvartioston, hän alleviivasi erikoisesti roomalaisen sotilaan velvollisuudentuntoa, jotka nuo maailmanvalloittajat valtansa vertauskuvina olivat vieneet kaukaisimpiinkin maihin. Jakke oli näkevinään laajan tasangon ja sillä monituhatlukuisen sotajoukon, jonka yläpuolella, laskevan auringon loisteessa välkkyivät kullatut kotkat, ja oli kuulevinaan mahtavan huudon, joka ukkosen jyrinän kaltaisena vyöryi! yli tasangon: "Vae victis! – voi voitetuita!"

Hän joutui omituisen lumouksen valtaan. Tuo loistavaa säihkyvää innoitusta säteilevä esitys tempasi hänet mukaansa. Runoilija hänen sydämessään heräsi. Tuo kuparinkarvainen lähetyssaarnaaja, jonka kasvot hehkuivat sisäisestä tulesta, oli hänen mielestään tuona hetkenä ilmetty roomalainen. Jakke ei olisi yhtään ihmetellyt, jos saarnamies olisi kääntynyt kansakoulun kumaraselkäisen vahtimestarin puoleen ja komentanut: "Tuo minulle kypärä, keihäs ja kilpi!" Niin mukaansatempaavaa oli hänen esityksensä.

Mutta – sitten hän tuli puheensa polttopisteeseen, – siihen kohtaan, jolloin enkeli yliluonnollista kirkkautta säteillen astui alas taivaasta ja yhdellä miekkansa välähdyksellä tainnutti vartijat. Oh, nämä, jotka eivät olleet säikkyneet Saharan erämaita eivätkä Hyperborean kolkkoja seutuja, kaatuivat maahan pyörtyneinä, ja enkeli vieritti kiven haudan ovelta. Vapahtaja astui ulos päänsä ympärillä rauhan gloria kuin kuutamoloisteen vieno kimmellys, lähtien kulkemaan läpi aution puutarhan, missä palmut hiljaa leyhyttelivät lehviään kuin äänettömästi laulaen: "Hoosianna Davidin pojalle!"

Jakke oli seurannut esitystä melkein henkeä pidättäen. Salissa vallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus. Niin oli tuon ruskeapintaisen, palavasilmäisen lähetyssaarnaajan puhe lumonnut kuulijat. Mutta – kun hän sitten – ääntänsä alentaen, siirtyi kuvaamaan Vapahtajan ja Marian kohtausta, sitä tuskaa ja epävarmuutta, mikä viimeksimainitun povessa asui, sitä hellyyttä ja arkuutta, joka huokui hänen jokaisesta liikkeestään hänen hiipiessään tyhjälle haudalle, ja sitten sitä vihlovaa surua, kun hän havaitsi haudan tyhjäksi, – silloin alkoi sieltä täältä kuulua hiljaista itkua, ja Jakke huomasi, kuinka Mariankin suloiset silmät vettyivät. Ja kun lähetyssaarnaaja lopuksi kuvasi Marian ja Vapahtajan välisen kohtauksen – kuinka noissa kahdessa sanassa "Maria!" – "rabbuni!" väreili kokonainen maailma iloa ja yltäkylläisen onnen varmuutta, – silloin puhkesivat kuulijoiden pidätetyt tunteet valloilleen, ja voimakas itkun ääni täytti salin, lähetyssaarnaaja levitti kätensä, kuin olisi tahtonut syleillä koko seurakuntaa, ja Jakesta tuntui, että samalla hetkellä lehahti hänen povestaan lentoon käiksi kyyhkystä, jotka nyt leijailivat noiden itkevien päiden päällä, kuherrellen: "Maria!" – "rabbuni!" –

Jakke taisteli aluksi vastaan kuin hukkuva, jonka väkevä virta tahtoo mukaansa tempaista. Mutta tuo voimakas tunne-aalto nieli hänetkin. Hän vilkaisi hätääntyneenä Mariaan kuin apua pyytäen, mutta huomasi, että; tämäkin taisteli itkua vastaan, koskapa istui nenäliina kasvoillaan. Siiloin murtuivat sulut, ja hillittömään itkuun purskahtaen Jakke vaipui polviaan vasten, puoleksi hervotonna.

Hän luuli, että Maria seurasi hänen esimerkkiään. Päässä vilahti ajatus, että he molemmat näin vaipuisivat Vapahtajan jalkain juureen, pyytäen hänen siunaustaan liitolleen. Mutta Maria istui pystyssä, ottaen sulhastaan hiljaa kädestä ja puristaen sitä äidillisen hellästi. Tämä kiihdytti Jaken kyyneleitä. Tunnelma vaihtui. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut pieni poika, joka asialle lähetettynä on pudottanut hopeamarkan ja nyt itkien rientää kotiin sitä kertomaan. Mitä sanoisi äiti ... nuhtelisiko hän? Mutta äiti ei nuhdellut, vaan hiukan surullinen hymy huulillaan antoi hänelle toisen. Se ei ollut yhtä kirkas kuin entinen, mutta lohdutettuna hän lähti keskenjäänyttä asiaa toimittamaan... Elisabetin muisto oli kaunis ja kirkas ... mutta hän oli auttamattomasti mennyt. Sitä oli turha enää surra. Nyt istui hänen vieressään Maria, ruumiskuskin tytär, ja hän sai olla tyytyväinen ... hyvinkin tyytyväinen.

Jakke itki aikansa. Maria pusersi tavantakaa hänen kättään, ja kyynelten kera suli pois se hiljainen suru, jota hän sydämensä pohjalla oli tuntenut Elisabetin menettämisen johdosta. Mutta – samalla sisältyi itkuun iloa siitä, että hän nyt oli oikealla tiellä ... valmistumassa papiksi, ja että hänen rinnallaan nyt istui Maria, joka oli kuin luotu papin puolisoksi. Jakke tunsi voimakkaasti kaipaavansa tukea ja tuon tuen hän saisi Mariasta. Tämän tavantakaa toistuva, varma, äidillinen ote, jolla hän tarttui hänen käteensä, oli takeena siitä. –

Jakke tyyntyi vähitellen ja hetken kuluttua hän kohotti päänsä ja katsahti Mariaan paksun kyynelharson läpi. Tämä hymyili hänelle rakkaasti, pusertaen vielä kerran hänen kättään. Silloin Jakke nousi ja kulki Marian saattamana juhlasalin perälle, pysähtyen lähetyssaarnaajan eteen. Tämä mieshän oli Vapahtajan ilmetty edustaja tässä huoneessa. Hän siis antakoon siunauksensa heidän liitolleen.

Mutta lähetyssaarnaaja oli astunut ulos niistä juhlallisista kehyksistä, joissa hän äsken seurakunnan edessä oli esiintynyt. Hän oli nyt pieni, avuttomasti hymyilevä ukko, jonka katse tuntui kysyvän: "Mitäs sinulla on asiaa?" Pieni ryhmä ihastuneita kuulijoita ympäröi häntä; he lausuivat kilpaa kiitossanoja etevän esityksen johdosta. Jakkekin tahtoi luonnollisesti kiittää, mutta samalla kuulla jonkun lohduttavan sanan. Maria, joka entuudestaan tunsi lähetyssaarnaajan, asetti hänet tämän eteen, kuin olisi tahtonut sanoa: "Tässä tämä nyt on ... tämä suuri poikalapsi. Sanokaa nyt hänelle pari ystävällistä sanaa, jotta hän rauhoittuisi ja me pääsisimme lähtemään kotiin..." Kuin ymmärtäen Marian tarkoituksen, tarttui lähetyssaarnaaja Jakkea kädestä, puristi sitä ja lausui: "Jumala siunatkoon teitä, nuori mies!" Ja samalla hän kuin muistaen jotakin tarttui myös Mariaa kädestä, liitti sen Jaken käteen ja lausui: "Niin ... tehän olette kihloissa. Jumala siunatkoon liittonne ja antakoon teille rauhansa!" Viimeksimainitut sanat aiheuttivat uuden kyyneltulvan, mutta suurella voimainponnistuksella Jakke sentään esti sen pahemmin valtaanpääsemästä ja palasi Marian taluttamana takaisin paikalleen. Hän oli rauhoittunut: itse Jumala oli nyt antanut vahvistuksen heidän kihlaukselleen ja siitä oli Jakke iloinen.

He istuivat vielä loppuvirren ajan ja lähtivät sitten kotiin.

Mutta tämä tapaus vaikutti sen, että Jakkea uskovaisten piirissä nyt yleensä ruvettiin pitämään herätykseen tulleena ja papiksi sopivana. Vanhat mummot rupesivat häntä piirittämään, ja hän oli lopulta ihan pääsemättömissä. Itsekin hän uskoi vakavasti herätykseen. Hän ei tiennyt, että vanha rakkaus oli tällä tavalla vielä kerran purkautunut ilmoille. Hän rupesi esiintymään puhujana. Kesälomalla olevat kaupungin papit olivat tyytyväisiä löydettyään henkilön, jolle saattoivat työntää saarnavuorojaan. Jakke paukutti kirkossa tavan takaa sinä kesänä, halveksien julkisesti "maailman lapsia", jommoisina piti hummailevia ylioppilastovereita, joita asui puolikymmentä samassa kaupungissa.

Tästä "herätyksestä" oli ainakin se hyvä seuraus, että Elisabet Favorinin kuva hiljaa häipyi hänen mielestään. Ainakin aluksi. Jakke muisteli häntä joskus syntisenä maailman naisena, jolle tanssi ja miesten liehittely oli pääasia, ja jolla ei ollut vakavampaa elämänpohjaa. Oh, hän olisi nyt saattanut kohdata Elisabetin aivan tyynesti ja sanoa: "Tee parannus, sinä tuhlaajatytär, ja pukeudu säkkiin ja tuhkaan!" Oikein hän ihmetteli, kuinka hän oli saattanut rakastaa sellaista pintapuolista, kevytmielistä olentoa, ja katui syvästi, että kihlausaikanaan oli silloin tällöin häntä muistellut. Nyt hän kirosi hänet hengessään, toivoen hartaasti, etteivät heidän tiensä koskaan yhtyisi.

Kesken näitä parannuksen ajatuksia toi posti hänelle kirjekortin. Se oli Elisabet Favorinilta ja lähetetty Pariisista; se kuvasi jotakin suihkukaivoa. Siinä olivat vain seuraavat sanat: "Onnea! Toivottavasti olet nyt tyytyväinen." Ja sitten nimi alla. Hieno hajuveden tuoksu lehahti siitä häntä vastaan, ja Jakke menetti hetkeksi pohjan jalkainsa alta.

Tuo hajuveden tuoksu toi mieleen kaikki ihanat hetket, jotka he olivat yhdessä viettäneet. Ei kukaan osannut lausua nimeä "Jakke" niin suloisesti kuin Elisabet. Jaken korva oli siinä suhteessa kehittynyt äärimmäisen herkäksi. Mariallakin oli kaunis ääni, mutta hän kutsui sulhastaan "Jaakoksi". Sitä paitsi ei "Jakke" olisi häntä pukenut. Maria oli liian vakava.

Jakke taisteli hetken itsekseen, ajatellen salata kortin. Verstaan uunissa paloi parastaikaa tuli, ja hänestä näytti, että lieskat nauroivat hänelle. Mutta kuta kauemmin hän niitä katseli, sitä enemmän ne muuttivat muotoaan, ja hetken päästä liiteli niiden keskellä notkea, tanssiva vartalo, joka toi mieleen Elisabetin. Noin hänkin oli toisinaan pyörähdellyt ja silloin oli hänen kasvoillaan asunut ilme, kuin olisi hän katsellut kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen...

Samassa pisti Maria päänsä verstaan ovesta sisään. Hän hymyili herttaisesti, toivottaen hyvää huomenta. Salamannopeasti viskasi Jakke kirjekortin uuniin ja kääntyi tyyneyttä teeskennellen morsiamensa puoleen.

– Minkä sinä poltit?

Marian ääni kuulosti hiukan hätääntyneeltä.

– Se oli vain vanha, pilalle mennyt osoitelippu muutamasta ruumiskirstulähetyksestä, valehteli Jakke silmää räpäyttämättä.

Maria meni uunin eteen ja koetti katsoa sinne. Mutta onneksi olivat liekit ehtineet jo hävittää kortin. Sen käpristynyt tuhka oli enää jäljellä.

– Ai, ai ... minä ajattelin, että se oli joltakin sinun vanhalta ihailijaltasi. Maria ei juuri koskaan maininnut Elisabetin nimeä.

– Älä ole huolissasi! Ei minulla ole muuta kuin sinä! huudahti Jakke, sulkien Marian syliinsä.

Hän oli tullut hakemaan Jakkea kävelylle. He lähtivät. Jakkea kiusasi aluksi hänen valheensa. Miksi hän ei ollut voinut näyttää korttia Marialle? Se olisi ollut rehellistä. Nyt hän oli käyttäytynyt halpamaisesti ja heidän välillään oli valhe.

Mutta pian hän rauhoittui. Maria näytti unohtaneen koko jutun, ja he kävelivät metsään kauas kaupungin ulkopuolelle. Täällä näkyi jo syksyn merkkejä. Koivujen lehdet olivat jo osaksi kellastuneet ja tuuli ajeli niitä heidän edellään pitkin metsäpolkua. Ilma muuttui pilviseksi ja idän suunnalla näytti satavan.

– Tänä vuonna tulee syksy varhain, sanoi Maria.

– Niin tulee, huokasi Jakke äskeisen tapauksen sukeltaessa uudelleen mieleen.

– Miksi sinä huokaat?

Maria pysähtyi keskelle tietä ja katsoi sulhastaan silmiin.

– Onhan se selvää, että syksyllä meidän on erottava pitemmäksi aikaa, virkkoi Jakke tyynesti.

– Niin ... se on totta, sanoi Maria ja huokasi itsekin. – Mutta mehän kirjoitamme toisillemme joka päivä?

– Tietysti.

He kääntyivät kotiin päin, keskustellen tulevaisuudesta. Naimisiin he eivät menisi, ennen kuin Jakke olisi valmis. Siinä kohden Maria oli tinkimätön. Moni ylioppilas oli lukuaikana ottanut vaimon, mutta luvut olivatkin viivästyneet. He eivät tekisi tyhmyyttä; he kyllä jaksaisivat odottaa.

– Montako vuotta pappistutkinto vetää?

– No ... sanokaamme neljä.

– Ei, kyllä sinun pitää lukea kolmessa.

– Katsopas nyt ... siinä se on, siinäpä se on! kiusoitteli Jakke.

– No ... olkoon menneeksi neljä, virkahti Maria vakavammin.

Hänellä oli sellainen voimakas halu päästä omaan elämään, laittaa koti, oikein lämmin ja hauska koti. Jokin ääni hänen sisässään kehotti kiirehtimään. Tuntui kuin kuluisi elämä niin nopeaan, niin tavattoman nopeaan, ettei sen jäljessä ehtinyt tulla...

Hän puhui siitä Jakelle. Mutta tämä kulki jälleen alakuloisissa mietteissä. Päivä oli ollut hupainen ja kuitenkin tuntui, että jostakin uhkasi pilvi, synkkä, musta pilvi, jonka alta piti kiiruhtaa pois, Niinkuin tuo pilvi tuolla: idän taivaalla, joka nopeasti nousi päälle.

He kiiruhtivat kulkuaan, mutta ennen kuin he ehtivät kaupunkiin, satoi, satoi ihan kaatamalla...

XI

Syyslukukausi oli alkanut. Jakke oli nyt Helsingissä.

Hän oli matkustanut Favorinin "Rekulla", joka vei tervoja Englantiin. Se oli poikennut matkalla Poriin. Sieltä käsin hän oli ajanut kievarikyydillä Hämeenlinnaan, jonne nyt oli rautatie, ja niin pääkaupunkiin.

Ero Mariasta oli ollut haikea. Hänen oli aina ollut vaikea lähteä. Jäähyväisten sanominen tuotti suurta tuskaa jo päiviä aikaisemmin. Hänestä oli tuntunut siltä, kuin hän näkisi Marian viimeisen kerran.

Tämä oli hiukan sairastellut heidän retkensä jälkeen, jolloin sade heidät yllätti. Marialla oli taipumusta kuumeeseen pienimmästäkin vilustumisesta. Hän oli jo kerran sairastanut keuhkokuumeen ja lääkäri oli kehoittanut varovaisuuteen. Hiukan kalpea oli Maria ollut, mutta muuten iloinen ja reipas.

Elämä pääkaupungissa tuntui aluksi yksinäiseltä. Jakkea vaivasi tavaton koti-ikävä. Hän kirjoitti Marialle joka päivä. Vasta sitten, kun hän sai asuntotoverin, alkoi aika luistaa hiukan paremmin.

Toveri oli eräs filologi, nimeltä Teodor Korander, joka oli kihloissa niinkuin hänkin. Illalla, kun he olivat kotiutuneet kaupungilta, he lukivat toisilleen morsiantensa kirjeitä ja heistä tuntui, kuin olisivat nuo herttaiset olennot näkymättöminä vierailleet heidän pienessä huoneessaan. He uskoivat toisilleen salaisuutensa ja tunsivat erinomaisen hyvin sopeutuvansa yhteen. Teodorin morsiamen nimi oli Kerttu, Hän oli köyhän virkamiehen tytär Sisä-Suomesta. Tämä kirjoitteli toisinaan kaksikymmentä arkkiakin pitkiä kirjeitä ohuenohuelle paperille. Niissä hän kertoi kotikaupunkiinsa tapahtumat niin tarkkaan, että Jakke – vaikk'ei ollut koskaan tuossa kaupungissa käynyt – olisi aivan hyvin osannut eteläiseltä tulliportilta! "täti Cantellin kahville". Ne olivat herttaisia iltoja, jolloin ei toisinaan maatamenosta tahtonut tulla mitään.

Oli vain kaksi seikkaa, joissa heidän mielipiteensä jyrkästi erosivat. Toinen koski iltarukouksen pitoa, toinen kapakassa käyntiä. Jakke oli nim. luvannut morsiamelleen lukea joka ilta iltarukouksensa polvistuneena vuoteensa viereen. Mariasta se oli kaunis tapa ja hän oli itse luvannut tehdä samoin. He olivat sopineet ajastakin. Kello yhdeksän illalla piti tuon hartaushetken tapahtua, ja silloin he muistelisivat toisiaan rukouksessa. Väliin kävi niin, että Jaken oli kesken keskustelun riennettävä vuoteensa luo toimittamaan tuo lemmenpalvelus, sillä sitä se kuitenkin oli enemmän kuin todellista hartaudenharjotusta. Theodor kiusasi häntä silloin: "Ota housut pois jalasta ... Sillä ettekö sopineet, että sinä olet kaliiseillasi?" Jakke suuttui toisinaan, mutta leppyi kuitenkin pian, ja seurustelu jatkui entiseen tapaan. Teodor rustaili iltaisin runoja, lähetellen niitä morsiamelleen. Hän luki ne kuitenkin ensin Jakelle, sillä hän oli saanut sen käsityksien, että toveri oli jonkin verran enemmän muusain suosiossa kuin hän. Miten tuo nyt lie ollut – joka tapauksessa heistä oli hauskaa tuo runon työssä ahertaminen. He panivat toisinaan määräksi kirjoittaa runon joksikin määrätyksi päiväksi. He hikoilivat ankarasti, mutta sovitun illan tullen olivat runot valmiit, ja he lukivat ne toisilleen. Se oli juhlallinen hetki, jolloin loppusoinnut sinkoilivat hiljaisessa huoneessa kuin näkymättömät serpentiinit. Teodorin:

    "On katu kuollut, kuutamossa käyn,
    Sun luokses, armas, aatokseni lentää..."

sai silloin toverikseen esim. tällaisen säeparin:

    "Kun sua muistan, sydän seisahtaa
    ja sitten lyö, ah, lyö niin riemuisasti..."

He innostuivat, lämpenivät, ja lopulta, seisten kumpikin pöytäänsä päin, he juhlallisin kädenliikkein lausuivat runoaan morsiantensa kuville. Se oli jonkinlaista madonnanpalvelusta, ja heidän innostuksensa oli sitä suurempi, kun tiesivät "madonnainsa" olevan lihaa ja verta. Teodor aikoi vuoden, parin päästä julkaista vihkosen sonaatteja, joissa keskushenkilönä keikkuisi hänen sinisilmäinen Kerttunsa. Jakella oli samansuuntaisia suunnitelmia: hän aikoi kyllä papiksi, mutta runottaretkin saisivat hänen sydämessään pienoisen nurkan asunnokseen. Toverukset kävivät luennoilla ahkerasti. He olivat kumpikin köyhiä; heillä ei ollut varoja venyä Helsingissä vuosikausia. Mutta ravintoloiden ovilla heidän tiensä erkani. Teodor poikkesi toisinaan ottamaan pienen "napauksen" – niinkuin hän sanoi. Hän ei ollut mikään juoppo, mutta piti kuitenkin Jaken ehdotonta kantaa naurettavana. Tämä ei voinut sitä puolustaa muulla kuin sillä, että oli antanut lupauksen Marialle ja tahtoi sen pitää.

Marialta saapui kirjeitä kolme, neljäkin yhtäaikaa. Ne olivat usein kolmenkin viikon vanhoja, sillä posti kulki hitaasti. Ne uhkuivat hellää rakkautta, joka omituisesti liikutti Jaken mieltä. Hänestä tuntui, kuin olisi Maria ollut kirjeissään herttaisempi kuin muuten. Niitä ei hämmentänyt tuo syntyperäinen jäykkyys, joka Marialla oli perintönä äidin puolelta. Tämä piirre vei hänet lähemmäs Jakkea, ja tämä oli siitä iloinen.

Hän vastasi intohimoisesti ja hänen kirjeensä uhkuivat runollisia lemmenpurkauksia. Mutta ne syntyivät sittenkin enemmän halusta pukea ajatukset tuollaiseen muotoon, kuin tosivilpittömästä sydämen tunteesta. Hän tunsi tästä aiheutuvan ristiriidan. Hän ei sittenkään rakastanut Mariaa niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin olisi itsekin suonut. Tuo hellyys, joka hänet toisinaan valtasi, oli kuin sielun pakoa jonnekin, jossa oli turvaa peloittavaa tyhjyyden tunnetta vastaan. Hän rakasti vieläkin Elisabetia. Sen hän tunsi nyt ollessaan erossa Mariasta.

Oli kulunut syyskuu, ja oltiin jo lokakuun puolivälissä. Jakke alkoi jo tuttua pääkaupunkiin. Ensi alussa vaivannut koti-ikävä oli jo melkein tyyten hävinnyt.

Hän istuskeli kamarissaan muutamana lauantai-iltana, lueskellen heprean kielioppia, kun ovikello soi, ja taloa rouva meni avaamaan. Hän kuuli, että joku tuli eteiseen, mutta arveli sen olevan talonväen vieraan. Teodor oli mennyt kaupungille; hän istui luultavasti ravintolassa. Naputettiin ovelle, ja talon rouvan pää ilmestyi oven aukeamaan hävitäkseen heti sen perästä.

– Kyllä herra Dynn on kotona, kuuli hän rouvan sanovan.

Jakke nousi. Kukahan siellä nyt mahtoi olla? Heillä ei juuri käynyt vieraita, sillä he asuivat kaukana Töölönlahden takana. Ovi aukeni, ja ulkomaalaiselta vaikuttava neiti astui huoneeseen.

– Hyvää iltaa, Jakke!

Jakke pysähtyi vaistomaisesti ja ääni salpautui kurkkuun.

– Älä nyt toki noin säikähdä! Halusin tulla tervehtimään, kun kuulin, että olit kaupungissa.

– En osannut aavistaa, Elisabet ... änkytti Jakke, ojentaen vieraalle kätensä. – Mistä päin tulet?

– Suoraan Kööpenhaminasta. Meidän "Balthasar" lähti sieltä viikko sitten ja toi minut tänne ynnä kokonaisen lastin suolaa. Niin etten suinkaan ole pilaantunut.

Jakke pyysi vierastaan istumaan.

– Sinä olet entisen näköinen. Nuo otsakurtutkin ovat jäljellä. Vain hiukan miehistynyt sinä olet. Entäs minä?

Oh, Elisabet saattoi olla tyytyväinen! Hän oli entisestään kaunistunut. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias, nuori nainen. Näytti, kuin olisivat ulkomailla vietetyt kuukaudet kehittäneet häntä ruumiillisestikin tavallista enemmän.

Jakke tarkasteli häntä kauan. Kuinka hirveän pitkä aika siitä tuntui olevan, kun hän oli Elisabetin viimeksi nähnyt. Eikä siitä kuitenkaan ollut enempää kuin neljä ja puoli kuukautta. Kaikki hänessä oli ennallaan: suu, silmät ja nenä, tuo pieni, rohkea nenä, joka näytti uljaasti tunnustelevan kaikkia tämän maailman tuulia. Se nenä ei koskaan näyttänyt masentuvan. Mutta sittenkin hänessä oli jotakin vierasta. Vaikuttiko sen puku, hiukan oudonkuosinen puku?

– No, Jakke, mitä nyt oikein kuuluu? Elisabet istutti hänet viereensä sohvaan.

Kuulumiset oli pian kerrottu. Elisabethan tiesi ne sitä paitsi – ainakin pääpiirteissään. Hän oli kihloissa ja aikoi papiksi.

– Niin ... Maria Husgafvel, se onnellinen!

Tyttö heitti häneen pikaisen, hyväilevän katseen ja hypähtäen ylös meni kirjoituspöydän luo ja otti käteensä Marian valokuvan. Jakke oli asettanut sen tummanpunaisiin kehyksiin.

Hän tarkasteli kuvaa kauan ja tutkivasti. Sohvassa istuva Jakke pani merkille hetkellisen, haikean ilmeen. Se häivähti vain noilla suloisilla kasvoilla. Sitten Elisabet hiukan niskojaan nakaten ja suutaan suipistaen asetti kuvan paikoilleen.

– Oikeastaan minä hiukan kadehdin häntä, Jakke. Tarkoittiko Elisabet totta? Jaken oli vaikea uskoa. Miksei hän ennemmin ... silloin kuin hänen ja Marian suhde oli vielä alussa, ollut antanut minkäänlaista merkkiä? Ei ... Elisabet oli oppinut teeskentelemään. Tulihan hän suoraan Pariisista.

– Suo anteeksi, Elsbet, mutta minun on vaikea uskoa.

Tytön silmät revähtivät suuremmiksi, mutta sekunniksi vain. Sitten ne pienenivät, ja hän katseli Jakkea kuin ohuen harson takaa. Tuo ilme oli pojalle tuttu entisiltä ajoilta. Siinä oli keimailua, sanatonta hyväilyä ja antaumusta, ja se herätti nuorukaisessa joka kerta suuren, sisällisen riemun.

– Sanoitko 'Elsbet'? Kuule, Jakke ... ei kukaan osaa lausua sitä niin kuin sinä...

Hän oli jälleen istahtanut sohvaan, ja ennenkuin Jakke ehti aavistaakaan, oli hän painanut päänsä hänen olkapäätään vasten ja keinutteli yläruumistaan hitaassa tahdissa.

Kuinka monta kertaa he olivat istuneet näin ... ennen kouluaikana, milloin joen rannalla jonkin suojaavan koivun katveessa, milloin venheessä kaukana kaupungin ulkopuolella, missä heidän yllänsä oli vain sininen taivas ja liitävät lokkiparvet. Oh, he olivat varhain oppineet rakastamaan. Jakke unohti nykyisyyden, unohti Marian ... muisti vain nuo onnelliset päivät ja hänen sydämessään ailahteli sanoin kuvaamaton riemu.

– Elsbet ... miksi me erosimme? Miksemme voineet kuulua toisillemme? Niin ... minä tiedän ... minä olin pelkuri.

Tyttö naurahti. Hän muisti "kansliakuulustelun".

– Niin ... sinä säikähdit liian vähästä. Mutta – olimmehan lapsia silloin.

Niin – se oli totta. Lapsia he olivat olleet, Elisabet kuudentoista ja hän itse seitsemäntoista. Mutta – olivatko he nytkään paljon vanhempia? Siitähän oli kulunut vain kolme vuotta.

– Minä ainakin olen kuulunut sinulle ... tunnen sen nyt, sanoi Jakke. – Sinusta en tiedä.

– Etkö todellakaan tiedä, Jakke?

– Jos totta puhun ... tiedän; sinä rakastit silloin minua, Elsbet...

– Entä sinä?

– Minähän sanoin jo! Tyttö irtaantui pojasta ja katseli tätä hellästi silmiin.

– Entä nyt ... Jakke? Nuorukainen taisteli kuin hukkuva. Hänen mieleensä muistui Maria, jolle hän oli sanansa antanut. Eikö hän nyt pettänyt tätä? – Hän nojautui sohvan selkää vasten tuijottaen eteensä, voimatta sanoa sanaakaan.

– Entä nyt ... Jakke?

Ääni oli entistä hellempi ja Jakke tunsi, kuinka tuo pieni, uljas nenä hyväili hänen korvaansa, ja pehmeät huulet sipaisivat poskea.

Silloin hän päätti ruveta hyökkäämään. Elisabet oli tähän saakka ahdistanut häntä, ja hän oli koko ajan ollut vain puolustuskannalla. Nyt hän päätti hyökätä.

– Sanopas itse, Elsbet, miltä itsestäsi tuntuu. Sitten vastaan minä.

– Kyllä sinä tiedät, Jakke...

– Hyvin mahdollista ... mutta se tieto on sinulle ehkä vähemmän mairitteleva.

– Sanopas, mitä tiedät. Ääni oli jo kiusoitteleva.

– Sano itse. On sinun asiasi sanoa...

– Et siis olekaan varma?

Elisabet laski hyväillen kätensä pojan harteille.

– Totta puhuen – en.

– Oletko nyt varma?

Hän pujotti kätensä pojan kaulaan ja veti tämän päätä puoleensa.

– En!

– Etkö nytkään?

Ennenkuin Jakke ehti vastata, oli Elisabet suudellut häntä. Hän päätti jatkaa hyökkäystä. Yhtäältä hän ajatteli, että – jos vastaisi myöntävästi, se olisi samaa kuin antautuminen ilman ehtoja. Ja hän oli kihloissa ... se hänen oli muistettava. Toisaalta taas hänen epäilyksensä mahdollisesti jäähdyttäisi tyttöä ja hän voisi kokonaan välttää vaarallisen karin. Sen vuoksi hän vastasi:

– En ... en uskalla olla varma.

Mutta se oli samaa kuin perääntyminen pitkin linjaa. Elisabet naisen vaistolla tajusi sen. Siksi hän kysyi: Etkö vieläkään?

Ja hän suuteli poikaa uudelleen, mutta paljon tulisemmin.

Silloin oli mitta täysi. Jakke tempaisi tytön syliinsä painoi rintaansa vasten ja oli tukehduttaa tämän suudelmillaan.

– Kyllä, Elsbet, kyllä olen taas varma! Enkä välitä nyt mistään muusta kuin siitä, että saan sinua rakastaa, rakastitpa sinä minua tahi et...!

Ja uudelleen hän hukutti tytön suudelmiinsa.

Elisabet lepäsi hänen sylissään hervotonna. Jakke tunsi ohuen puseron läpi hänen ihonsa tuoksun. Tuo tuoksu huumasi hänet niin, että hän syleili Elisabetia hulluna mielettömänä.

Tämä avasi silmänsä ja katseli Jakkea, kuin olisi herännyt kauniista, suloisesta unesta.

– Jakke ... ei kukaan osaa suudella niinkuin sinä. Tiedätkö ... Ranskassa joskus tuli toisinaan niin ikävä sinun suudelmiasi, että olin melkein sairas.

– Voi sinua, hekkumoitsija! Kuinka moni mies onkaan sinua jo suudellut!

– Ei, niin kovinkaan moni. – Elisabet nousi ja istahti sohvaan. – Kolme, neljä korkeintaan. Älä sinä luule, että minä niin vain lennän jokaisen kaulaan.

– Onko näiden neljän joukossa maisteri Kockström?

– Tietysti ... mutta miksi sitä kysyt? Oh, hyvänen aika ... hän luuli minua varmaan postimerkiksi, jonka olisi tahtonut liimata kirjeensä päälle!

Elisabet nauroi hillittömästi. Tuo samainen maisteri oli kiusannut Jakkea monta vuotta matematiikkatunneilla. Tämä tunsi nyt vahingoniloa, että oli yhdessä asiassa etevämpi häntä.

Elisabet tarkasteli huonetta. Hän pysähtyi Teodorin työpöydän ääreen ja katseli tämän morsiamen kuvaa.

– Kuka sinun toverisi on? Jakke mainitsi nimen.

– Onko hän miellyttävä?

Jakke tunsi povessansa piston. Sellainenko, Elisabet olikin, että yhden syleilystä päästyään riensi heti tiedustamaan, oliko toinen miellyttävä. Hän salasi kuitenkin apeutensa ja vastasi kiusoitellen:

– On! Hän se vasta on gentlemanni! Näkisitpä vain hänet, niin heti rakastuisit.

– Missä hän nyt on?

– Jossakin ... kaupungilla. Ehkä odotamme, kunnes hän tulee kotiin, niin saat tutustua häneen.

– Ätsh! Luuletko minua niin uteliaaksi! – Hän keikautti ylpeästi päätään. – Ei – nyt me lähdemme! Sinä viet minut johonkin ravintolaan ... saamme siellä rauhassa jutella.

Rauhassa? Missä heillä olisi ollut parempi rauha kuin täällä, tässä huoneessa?

Jakke ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan, vaan valmistautui seuraamaan.

Siitä illasta muodostui aivan erikoinen. He istuivat eräässä parhaimmista ravintoloista ja olivat yleisen huomion esineinä. Moni utelias katse suuntautui heidän pöytäänsä. Elisabet oli kaunis ja hieno kuin kuningatar. Hänestä oli tyyten hävinnyt se pikkukaupunkilaisneitonen, jommoisena Jakke oli oppinut hänet tuntemaan. He söivät illallista ja joivat viiniä. Sen verran salli Jakkekin itselleen vapauksia tuona iltana. Kertaakaan ei mainittu Marian nimeä. Jakke oli joutunut entisen tunteensa valtaan. Hän rakasti Elisabetia, rakasti enemmän, kuin saattoi käsittää. Tämä viipyisi kaupungissa vain viikon päivät. Kun "Balthasar" oli purkanut lastinsa, aikoi se purjehtia Poriin ja jäädä sinne talveksi. Sen määrä oli kyllä ollut pyrkiä kotikaupunkiin, mutta myöhäinen vuodenaika todennäköisesti esti sen pääsemästä sinne asti. Se oli harjoittanut liian kauan rahtausta Atlantilla, purjehtien "pitspainpelkkoja" Meksikosta. Sen jälkeen se oli laskettanut Alicanteen ja ottanut sieltä suolalastin tarkoituksella viedä se kotiin. Mutta myöhäisen vuodenajan vuoksi se oli myynyt lastinsa Helsinkiin.

– Isä on varmaankin tyytymätön, kun Boström viivytteli liian kauan pitspainpelkkojen rahtauksessa, puheli Elisabet. – Minä pelkään, että keväällä tulee suolan puute.

Tuntui niin somalta, kun tuo ylhäinen Elisabet puheli kotikaupungin asioista. Hänessä oli sittenkin pohjalla entinen porvaristytär, jolle isän liikeasiat merkitsivät enemmän, kuin päältäpäin saattoi luulla. Jakke kyseli Hammarströmin Knutista. - Niin ... Knut, hän on ollut "pränttispoikana" meidän "Elisabetilla" ja on kai jo kotona.

Jakke muisti, että Knut oli lopettanut koulunsa seitsemänneltä luokalta. Sitä seuraavana kesänä hän oli lähtenyt merille pränttispoikana Favorinin "Elisabetilla". Hän oli juopotellut kovasti viimeaikoina koulussa ollessaan, ja se oli nostanut opintien pystyyn. Nyt hänen piti ryhtyä osakkaaksi isänsä liikkeeseen. Hän oli sen verran tasoittunut.

– Ja sitten sinä menet naimisiin hänen kanssaan, sanoi Jakke äkkiä.

Elisabet säikähti. Oliko Jakke jotakin kuullut? Se oli kyllä isän ja äidin tahto. Isä oli kirjoittanut Pariisiin että hän oli nyt järjestänyt Elisabetin tulevaisuuden. Tämä menisi naimisiin Knut Hammarströmin kanssa. He olivat siitä sopineet setä Hammarströmin kanssa jo ennen, kuin nuoret lähtivät maailmalle. "Kunhan nyt Knut hiukan miehistyy" ... Elisabet ei ollut vastannut siihen mitään. Hän oli silloin elänyt kokonaan Pariisin lumoissa. Samapa se, kenen kanssa meni naimisiin, kunhan ensin sai hiukan nauttia elämästä. Mutta – nyt ... tämän illan jälkeen tuntui vaikealta ajatella Knut Hammarströmiä.

Hän ei kuitenkaan tuonut ilmi ajatuksiaan, vaan virkkoi huolettomasti:

– Ole huoletta ... kyllä minä käännän isän mielen.

Ääni kuulosti hiukan epävarmalta.

– Mutta ... mitenkä sinun kihlauksesi käy?

– Minä puran sen ... luonnollisesti. Sehän on selvää ... tämän jälkeen.

Elisabet kuuli, ettei Jaken ääni ollut varma. Hän vainusi siinä entistä pelkuruutta.

He sopivat kuitenkin siitä, että tapaisivat joka päivä. Ja sitten Elisabetin mentyä kirjoittaisivat toisilleen. Jakkehan ei päässyt kotiin jouluksi, matka oli liian pitkä ja vaivalloinen ja – sitäpaitsi kalliskin. He olisivat siis yhteydessä kirjeellisesti.

Hiukan alakuloisena asteli Jakke asuntoonsa sinä iltana. Favorinin patruunan tukeva hahmo oli jälleen asettunut hänen onnensa tielle. Antaisiko tuo ylpeä kauppaneuvos suostumustaan? Jakke epäili sitä vahvasti. Ja olisiko Elisabetilla siinä tapauksessa rohkeutta seistä yksin ... sukuansa vastaan, kaikkia vanhoja perhetraditsiooneja vastaan? Sillä milloinkaan ei ollut tapahtunut, että kukaan kotikaupungin porvareista olisi nainut köyhän. Ja hän oli auttamattomasti köyhä...

Hän karkoitti kuitenkin nämä alakuloiset mietteet. Olihan Elisabet jälleen palannut hänen luokseen. Hän viipyisi kaupungissa kokonaisen viikon. Joka päivä hän saisi tämän nähdä.

Sinä iltana ei Jakke polvistunut vuoteensa ääreen. Sovittu aika oli mennyt ohi; hän oli sen kokonaan unohtanut. Asuntoonsa tultuaan hän ei vilkaissutkaan pöydälle, missä tiesi Marian kuvan olevan, vaan heittäytyi vuoteelleen yhdenkään soimaavan omantunnon äänen häiritsemättä. Hänen viimeinen ajatuksensa oli Elsbet ... rakastettu, jumaloitu Elsbet.

Tammikuun lopulla tullessaan eräänä iltana kaupungilta, löysi Jakke pöydältään kolme kirjettä.

Yksi oli Favorinin patruunalta. Siinä ylpeä kauppaneuvos kirjoitti suuttuneeseen sävyyn, että "herra Dynn entisistä lupauksistaan huolimatta oli jälleen ryhtynyt häiritsemään hänen kotinsa rauhaa." Eikö hän muistanut, että hän kerran jo oli kieltänyt heidän seurustelunsa? Millä oikeudella hän siis uudelleen oli asettunut yhteyteen Elisabetin kanssa? Hän ei koskaan antaisi suostumustaan sellaiseen mesallianssiin. Eikö hän hävennyt, kihloissa oleva mies, jonka morsian vielä sairasti heikkona, vuoteen omana?

Kirje putosi Jaken kädestä. Hän ei ollut kuukauteen kirjoittanut Marialle riviäkään. Pari viikkoa sitten oli Marian äidiltä tullut kirje, jossa kautta rantojen oli tiedusteltu, kuinka hän jaksoi, ja oliko siinä perää, mistä kaupunki puhui, että hän oli kirjeenvaihdossa Elisabet Favorinin kanssa. Hän oli aikonut siihen heti vastata mutta se oli jostakin syystä jäänyt. Samassa kirjeessä oli sivumennen mainittu, ettei Maria ollut oikein terve, oli taas vilustuttanut itsensä. Siihenkään hän ei ollut sen vakavampaa huomiota kiinnittänyt. Hän oli jo niin tottunut siihen, koska Maria viime aikoina oli tavantakaa sairastellut. Hänen ajatuksensa olivat koko ajan majailleet Elisabetin luona, jonka kanssa hän oli ollut säännöllisessä kirjeenvaihdossa siitä saakka, kuin he olivat lokakuussa eronneet.

Jakke tarttui toiseen kirjeeseen. Se oli Marian äidiltä. Siinä ilmoitettiin lyhyesti, että Maria oli loppiaisaattona kuollut keuhkokuumeeseen. Viimeiseen saakka hän oli houraillut Jakesta ja kysynyt, "eikö kirjettä kuulunut?"

Jakke lysähti tuolille. Huone pyöri hänen silmissään. Mitä? ... mitä? ... Mariako kuollut? Se tuntui mahdottomalta.

Hän oli aivan turtunut. Jostakin omantunnon sopesta kuului kuiskaus: "Sinä petit hänet ... sinä tapoit hänet. Hän olisi ehkä tälliäkin kertaa kestänyt, jos hänellä vain oli sinut. Mutta sinä kuuluit toiselle... Se on sinun syysi ... sinun syysi...!"

Vuolaat vedet vierivät Jaken poskia pitkin. Näinkö kaikki loppui? Ensin Maria ja sitten Elisabet ... sillä tuossa kolmannessa kirjeessä Elisabet tietysti ilmoittaisi, että heidän piti lopettaa...

Hän tempaisi käteensä kolmannen kirjeen. Se oli päivätty joulukuun viimeisenä päivänä. Ja aivan oikein! Siinä Elisabet hiukan haikeaan tyyliin kirjoitti, että isä oli julmistunut, saatuaan käsiinsä yhden Jaken kirjeistä. Hän oli ollut ihan raivoissaan ja uhannut tehdä tyttärensä perinnöttömäksi, jos tämä vielä jatkaisi. Hän oli sellainen kauhea isä eikä hänen auttanut muuta kuin taipua.

    "Mutta – minä tulen koko elämäni ajan kantamaan sinun kuvaasi
    sydämessäni, rakas Jakke. Minun täytyy mennä naimisiin toisen
    kanssa, mutta sinua en silti unohda koskaan. On kirottua, että
    olen kasvanut tällaisissa oloissa, tullut niin riippuvaiseksi
    rikkaudesta, etten uskalla ajatella tulevaisuutta ilman sitä.
    Knut Hammarström on rikas, ja minä menen hänelle; se on jo aikoja
    sitten päätetty asia, vaikka minä viimeiseen asti toivoin, että
    isä antaisi perään. Mamma on itkenyt kokonaisen viikon tätä
    surkeutta, ja arvaat, etteivät minunkaan silmiäni ole kuivina
    olleet. Mutta ei auta, rakas Jakke, kohtalonsa alle täytyy
    ihmisen alistua. Meidän kihlauksemme julkaistaan huomenna,
    uudenvuodenpäivänä, ja tänne tulee puoli kaupunkia. Mutta kalpean
    ja murheellisen morsiamen he saavat nähdä, ja se on pieni
    lohdutukseni.

    Jää hyvästi, Jakke, oma ystäväni!

    Sinua aina rakkaudella muisteleva Elisabet."

Jakke oli maannut koko yön valveilla. Hän oli itkenyt sydämensä turraksi. Hän oli maannut kuin kuollut, tuijottaen yhteen paikkaan, ja hänestä oli tuntunut jonkun verran turvalliselta, että häntä oli ympäröinyt pimeys. Teodor oli matkustanut jouluksi kotiin; hän oli siis yksin.

Mutta aamulla palasi tuska takaisin. Se oli vain odottanut päivän valkenemista päästäkseen uudelleen hänen kimppuunsa. Sitä mukaa kuin hämy huoneesta hälveni, alkoi tuskakin liikkua. Se tuli hänen vuoteensa luo ja kamalasti hymyillen puisti hänet melkein tainnuksiin. Nyt hän ei enää tiennyt, oliko hän elävä vai kuollut. Toisin vuoroin hänestä tuntui, että kuollut oli jokin toinen, ja että hän käyskenteli huoneessa, missä tuo kuollut lepäsi. Se oli välistä niinkuin Elisabet, välistä niinkuin Maria, välistä niinkuin hän itse. Sellaisina hetkinä hän tuijotti seinään, sängyn pään yli, ja hänestä tuntui, kuin olisi joukko ihmisiä kulkenut huoneesta toiseen jonkun paksun herran opastamana, joka oli niinkuin Favorinin patruuna, mutta ei kuitenkaan ollut hän. Paksu herra puheli seuralaisilleen: "Ja sitten meillä on tämä ... mutta kuten herrasväki näkee ... tämä on surkeasti remontin tarpeessa." Ja paksu herra kohautti olkapäitään ja leväytti avuttoman näköisenä käsiään. Ja katsojat kallistelivat päätänsä, kuiskivat jotakin toisilleen ja hiipivät varpaillaan ulos. Hyvä herrasväki! Tarpeetonta kulkea varpaillaan; ei täällä kukaan herää...

TOINEN OSA

I

On kulunut viisi vuotta.

Jakke istuu Favorinin konttorissa edessään suuri tilikirja. Hän on päässyt konttoristiksi kauppaneuvoksen liikkeeseen. Se on Elisabetin ansiota kaikkityyni.

Hän on suuresti muuttunut. Entinen, tuuhea, hiukan aaltoileva tukka on hävinnyt ja jäljelle jäänyt kiiltelevä kalju. Kasvoilla on väsähtänyt ilme. Otsakurtut ovat entisestään syventyneet, ja silmien alle muodostuneet pussit julistavat selvästi, että mies on viettänyt epäsäännöllistä elämää. Hän on joutunutkin rappiolle. Sen on aikaansaanut rakkaus, jota on mahdoton unohtaa.

Yliopistoluvut olivat katkenneet parin vuoden perästä – pakostakin, kun mies joi kuin hullu. Kolme viimeistä lukukautta oli kulunut yhdessä ainoassa hummauksessa. Hän oli koettanut upottaa väkijuomiin rakkautensa. Se oli onnistunut hetkeksi, mutta sitten olivat vanhat muistot uudelleen nostaneet päätään ja kuin ilkkuen kuljettaneet hänet jälleen kapakkaan. Se oli Elisabetin tahto, ja kaikki, mitä Elisabet tahtoi, oli toteutettava, – vaikkapa siinä sitten olisi mennyt henki tai pantu alttiiksi sielun autuus.

Hänestä oli tullut juominkien kuningas, – hänestä, entisestä raittiusmiehestä. Nuo iloiset veikkoset, jotka pääkaupungissa kuluttivat isäinsä rahoja, hakivat hänet kynsiinsä vaikka maan alta. Ilman häntä jäi tunnelma juomaseurassa muka vaillinaiseksi. Hänen läsnäolonsa taas ikäänkuin pyhitti Bakkuksen palvonnan. Hänhän toi mukanaan suuren pettymyksensä, elämänsä raskaan tragedian. Sen valossa oli itsekunkin hyvä kuvitella kärsineensä jotakin ja saaneensa siis elämältä oikeuden juoda. Useimmista se kuitenkin oli vain tuollainen hauska käänne, joka erinomaisen hyvin sopi heidän ikäohjelmaansa. Sillä mitäpä pettymyksiä nuo iloiset veikkoset olisivat kokeneet. Syvin sitä lajia johtui siitä, että isän rahakirje toisinaan viipyi, ja piti elää muutamia viikkoja "vippaamalla". Tämän vuoksi he sopivan hetken tullen saattoivat heittää murheellisen hahmon ritarin näyttelemisen ja pitää Jakkea pilkkanaan. Mutta tämä ei siitä välittänyt. Hänelle riitti vain se, että ympärillä oli kiitollisia kuuntelijoita, jotka eivät koskaan väsyneet hänen "tarinaansa".

Välistä oli Jakke koettanut pakoillakin, mutta aina hänet löydettiin. Ja sitten lähdettiin joukolla milloin mihinkin juomapaikkaan. Jakke tavallisesti vastusteli, kasvoillaan avuton, surkea hymynsä. Juuri tuo hymy yllytti tovereita kujeilemaan hänen kanssaan. Siinä oli jonkin verran samanlaista nautintoa kuin ennen poikasena, jolloin jotakin yksinkertaista saateltiin "hirnakan munien" ostoon – sillä erotuksella vain, että silloin jäätiin kaupan ulkopuolelle odottamaan, asianomaisen astuessa sisään. Nyt mentiin kaikki joukolla ja touhuttiin innostuneina. Pahusko tässä rupesi mököttämään, kun maailma oli korea kuin karuselli! Mennään ottamaan naukut! Ja mitä Elisabetin häihin tuli, niin niitähän kannatti juoda pitempäänkin.

Silloin Jakkekin oli innostunut ja huudahtanut: "Todellakin! Kerrankos se konista karva lähtee!" Ja niin oli menty ja juotu koko yö, välistä seuraava päiväkin.

Jakelle eivät nuo kekkerit maksaneet mitään. Hänen piti vain pitää puhe hyvin tunnetusta aiheesta. Ja Jakke piti. Hän puhui joka kerta, kuin olisi se ollut ensimmäinen. Tiesivätkö veljet, mitä rakkaus oli? Se oli kuin korkki, pullon korkki, joka aina pysyi pinnalla. Koetapas painaa sitä alas. Se onnistuu murto-osa sekunniksi, mutta sitten se taas pullahtaa pinnalle etkä pääse alkua pitemmälle. Pitäisi olla sormia, lukematon joukko sormia ... niin pitkälti kuin on meren selkää, jotta, joka kerta, kuin korkki yrittää pujahtaa ylös, uusi sormi heti painahuttaisi sen pinnan alle. Se oli jonkinlaista klaveerin soittoa ilman ääniä ... sydämessä vain sellainen kalvava tuska ... klaveerin soittoa, jossa aina vain mentiin ylöspäin ... diskanttia kohti ... tahi palattiin takaisin alarekisteriin ... c, h, a, g, ... hst! ... ei ääniä, ei yhtään ääniä. Meren selkä oli laaja, ja siinä piti miehen painella tuota pullon korkkia pinnan alle. Epätoivoista hommaa. Ajatelkaa ... soittopöytänä meren selkä, näppäimenä pullonkorkki, ja miehellä vain kymmenen sormea. Soitapas sitten...

Mutta – täällä sydämessä se tuntui ... kaikki nuo kipeät sävelet, jotka vuoroin kumahtelivat kolkosti kuin hautajaiskellot ... vuoroin valittivat kimeästi kuin itkevien lasten äänet. Se oli traagillista.

Toverit kuuntelivat pää riipuksissa. Jakke-poika osasi puhua. Oli vaikea sanoa, oliko tuo ironiaa, vai oliko mies todella noin hassusti onneton. Mutta – välipä siliä. Rakkaus oli kuin pullon korkki. Yksi ja toinen huomasi hetken tulleen, jolloin tämän seremonian sopi taitavasti lopettaa. He painelivat pöydän syrjää, kuin olisi siinä ollut tuo Jaken kuvaama korkki. Todellakin ... se ei pysynyt pinnan alla. Sitä piti aina vain painaa ... painaa epätoivoisesti, ja sormia olisi pitänyt olla paljon ... hirvittävän paljon.

Jakke seisoi kyynelet silmissä, kädessä viinapikari. No niin ... hän oli pitänyt puheensa, purkanut sydämensä, ja nyt sai ilo hänen puolestaan alkaa.

Ja se oli alkanutkin. Jaken vertausta, jota äsken oli kuunneltu vakavina – tai oltu kuuntelevinaan – oli nyt käsitelty kuin potkupalloa. Joo ... pullonkorkki! Sattuva vertaus. Ei enkelikään olisi pystynyt pidättämään sitä pinnan alla, vaikka tällä sitten olisi ollut apunaan koko taivaallinen sotajoukko. Niitä olisi saanut olla niin paljon, että siipien havina olisi täyttänyt ilman, niiden leijaillessa meren yllä. Sittenkin olisi korkkipahus jostakin raosta varastautunut pinnalle. Mutta kun Favorinin patruuna oli sen painanut pullon suulle, niin se pysyi eikä sitä kiskonut siitä pois itse pirukaan. Pfiuu! Pihisepäs sitten ja puhise. Se pysyi, mikä pysyi.

Ja näin livuttiin hiljalleen asian käytännöllistä puolta katselemaan. He olivat porvarispoikia ja koska he olivat hiukan humalassa, he halusivat sanoa muutamia totuuksia. In vino veritas – sehän oli vanha sana.

Niin surkuteltavaa kuin olikin, että Tynnin Jakke oli polttanut siipensä, ei sen vuoksi saanut ruveta yhteiskuntaa mullistamaan. Se oli selvää, että rikas nai rikkaan eikä siinä ollut köyhällä kurkistelemista. Liikemaailmassa otettiin rakkauskin käytännöllisesti. Se arvioitiin laivaosakkeissa ja rahoissa ... niin ja niin monta lästiä jauhoja, ja niin ja niin monta suolaleiviskää. Favorinin patruuna oli menetellyt aivan oikein. Jokainen läsnäolijoista, jos olisi joutunut naittamaan sisartaan, olisi ehdottomasti sivuuttanut Tynnin Jaken. Anteeksi ... ei miehen vuoksi – sillä mies oli mainio – vaan traditsioonien vuoksi. Ei ollut koskaan tapahtunut, että keskikaupungin porvaristyttö meni naimisiin säätynsä ulkopuolelle. Ja mitä Elisabetiin tuli, ei kannattanut häntä surra. Hän oli onnellinen Knut Hammarströmin kanssa.

Kyllähän Jakke sen uskoi. Ei hän ollut Elisabetin rakkautta niin täydestä ottanutkaan. Hän oli puhunut vain itsestään. Ei mitään ... ei mitään. Veljet puhukoot vain; hehän hänen laskunsakin maksoivat. Mutta kyllä hän silti olisi toivonut, että seurassa olisi saanut runoilla ... näpäytellä hiukan sydämen kieliä.

Hänelle oli huudettu ja viittilöity. Stop! Jakke käsitti väärin. Siltä kannalta ei pitänyt heidän puhettaan ottaa. Persoonallinen, persoonallinen vapaus – saakuri soikoon! Ja mitä runoiluun tuli, niin se oli paikallaan. Runoilla sai vaikka mistä, vaikkapa onnettomasta rakkaudestakin. Sellaisena lemmen runoilijana oli Jaakob Dynn kotikaupunkinsa ensimmäinen mies ja jälkeentulevat polvet saattoivat aivan hyvin pystyttää hänelle muistopatsaan. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta liikeasiat erikseen. Siitä he olivat tahtoneet huomauttaa. Sillä Elisabet Favorininikin juttu oli vain liikeasia, ja sellaisiin heidän säätynsä naiset tottuivat niin herttaisen pian.

Sellaista se oli ollut. Lukukaudet olivat kuluneet iloisessa hulinassa. Oli juotu niin paljon kuin nahka sieti. Kesillä hän oli ollut kotiopettajana milloin missäkin, mutta juoppous oli tehnyt haittaa siinäkin työssä. Viimein hän oli uskonut, ettei hänestä ikinä tulisi pappia. Ja niin hän oli lyönyt heprean kieliopin lopullisesti kiinni ja palannut kotiin.

Siellä oli tapahtunut suuria muutoksia. Isä oli kuollut, ja äiti ottanut liikkeen johdon käsiinsä. Hän sai nyt hoidella asioita oikealle ja vasemmalle – ristiäiskoltut ja ruumiskirstut. Jakke olisi ehkä voinut auttaa häntä, ottaa ruumisikirstupuolen huolekseen. Mutta äiti ajatteli poikansa ajan menevän siten aivan hukkaan. Eihän Jaken sentään sopinut höyläämään ruveta. Ei – hänen piti koettaa saada paikka kaupungilta.

Mutta – sitä ei ollut niinkään helppo saada. Tynnin Jaken surullinen epäonnistuminen tunnettiin kaikkialla. Kunnes Elisabet muutamana sunnuntai-iltana oli tullut heille ja ilmoittanut, että hänen isänsä konttorissa oli paikka Jakelle.

Jakke muisti sen kuin eilisen päivän. Hän oli hiukkasta ennen kätkenyt Elisabetin kirjeet muutaman ruumiskirstun päähän, päälaudan ja verhovaatteen väliin. Hän oli siten päättänyt haudata ne ja samalla koko entisyytensä. Hänellä oli ollut hyvää aikaa puuhata yksikseen, sillä Nykänen oli mennyt kaupungille ja äiti iltakirkkoon. Tuo kirstu oli seissyt verstaassa samalla paikalla kuin ennen perämies Pyökön arkku, ja kohtalo oli järjestänyt niin, että he nytkin olivat joutuneet keskustelemaan kirstun yli.

Elisabet oli seisonut kirstun oven puoleisella ja hän verstaanpuoleisella sivulla. Saattoi selvästi huomata, missä tilassa Elisabet oli; hän odotti silloin toista lastaan. Hän, Jakke, oli katsellut nuorta rouvaa kauan, ja mieleen olivat muistuneet entiset ajat. Oliko tuo sama Elisabet, joka kerran oli levännyt hänen sylissään ... se hento ja solakka ... silloin kuin hän ensi lukukautta opiskeli pääkaupungissa? Tuo nuori, hiukan kalpea rouva, jonka keskiruumis niin piinallisesti muistutti hänen tilastaan, tuntui vieraalta. Ja kuitenkin se oli entinen Elisabet, sillä ääni oli sama kuin ennenkin, yhtä sointuva, yhtä korvaa hyväilevä, ja samalla pehmeällä tavalla hän lausui hänen nimensä.

Oli hyvä, että kirjeet oli haudattu kirstun päähän. Entinen Elisabet oli sittenkin toinen. Tuo raskaana oleva rouva oli Elisabet Hammarström. Entinen Elisabet, hento ja solakka, lepäsi tuossa valkeaksi verhotussa kirstussa, ja he seisoivat kumpikin arkun ääressä sanomassa hänelle jäähyväisiä.

"Jakke ... minä suren sinun puolestasi."

Oh, se oli turhaa ... hän pikemminkin olisi voinut sanoa samaa.

"Sinä olet aina ollut minun ylpeyteni ja nyt sinä olet vaipunut näin alas."

Hyvähän Elisabetin oli niin sanoa. Oli helppo sääliä toista, kun itse istui turvassa ja omisti lämpimän kodin. Hän puolestaan oli aina kaivannut tukea, mutta se, jonka puolelta hän kerran oli kuvitellut sellaista saavansa, oli toisen oma ... ja se, joka siksi olisi sydämen halusta tullut, oli kuollut.

"Mutta juuri sen vuoksi minä nyt olen täällä."

Eikö hän hävennyt? Tulla tänne, hänen kotiinsa, tuossa tilassa ... ja sitten puhua tukemisesta ja auttamisesta. Niin alas hän, Jakke, ei vielä ollut vaipunut.

Elisabet oli puhjennut itkuun.

"Enhän minä sille mitään mahda. Sinä tiedät, että vanhempani pakoittivat minut..."

"Mutta itse olit myös heikko. Olisit seisonut lujana ja antanut isäsi tehdä sinut perinnöttömäksi, jos hän olisi uskaltanut."

Niin ... niin olisi pitänyt tehdä. Mutta ihminen huomasi monen asian vasta sitten, kun oli myöhäistä. Ja sitäpaitsi: hän oli halunnut antaa Marialle edes sen lohdutuksen, että tämä hänen puolestaan saisi sulhasensa pitää.

Hän oli vaipunut syviin mietteisiin. Sitä puolta hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Elisabet oli jalompi, kuin hän oli osannut aavistaakaan. Maria, jonka hän oli laiminlyönyt, oli viime hetkinään saanut tiedon Elisabetin kihlauksesta ja oli siis saattanut ummistaa silmänsä siinä tiedossa, ettei tämän puolelta olisi ollut estettä hänen onnelleen. Elisabet oli siis tahtonut tällä tavoin korvata Marialle tekemänsä vääryyden.

"Etköhän ole pannut aivan liian suurta painoa asian sille puolelle? Se korvaus tuli kuitenkin hiukan liian myöhään."

Elisabet oli katsonut häntä kuin armoa pyytäen, mutta hän ei ollut hellittänyt.

"Olkoon asia miten tahansa. Mutta mikä on antanut sinulle oikeuden tulla tänne nyt ... tarjoamaan huolenpitoasi? Se olisi hauska tietää."

"Minähän sanoin jo, että isä on luvannut antaa sinulle paikan konttorissaan."

Ja kuitenkin! tuo isä oli ennen työntänyt hänet luotansa. Kuinka tämä muutos oli ymmärrettävä?

"Minä olen rukoillut häntä. Olen sanonut: 'Tee edes tämä minun vuokseni ... tyttäresi vuoksi!' Ja hän taipui."

Elisabetin katse oli rukoillut. Eikö hän nyt tahtonut lopettaa tätä?

Mutta hän oli tehnyt vielä yhden kysymyksen:

"Minkävuoksi sen teit? Säälistäkö? Minun täytyy tietää syy. Vaikka olenkin köyhä, en aio ottaa armopaloja – sinulta."

Heidän välillään oli ollut ruumiskirstu, valkeaksi verhottu ruumiskirstu. Mutta se, mitä Elisabet silloin oli sanonut oli kantanut tuon kuoleman symbolin yli kuin elämän henkäys:

"Ei ole kysymys armopaloista, vaan pienestä hyvityksestä. Älä katso minua noin! Sinä tahdot tietää syyn. Sinä pakoitat minut sanomaan sen, jota en toisen miehen vaimona saisi sanoa. Minä rakastan sinua, Jakke, enkä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Sen sanon nyt tässä, vaikka tuo kirstu tuossa joutuisi viimeiseksi asunnokseni!"

Silloin hän oli murtunut. Väkijuomain turmelema hermosto ei kestänyt paljon. Hän oli puhjennut itkuun ja, ojentaen kätensä Elisabetille kirstun yli, sopertanut:

"Minä suostun, Elisabet ... minä suostun, sillä minäkin rakastan sinua vielä ... rakastan enemmän kuin koskaan ennen. Se on minun onneni ja onnettomuuteni."

"Toivokaamme, että se tästä lähtien kääntyy enemmän onneksi. Katsopas ... minä saan nähdä sinut nyt joka päivä, kun käyn kotona. Mikään ei nyt estä minua siitä. Ja minä toivon voivani auttaa sinua nousemaan."

Ja kyyneliään kuivaten oli Elisabet Hammarström lähtenyt.

Silloin hän oli uudelleen ratkonut auki kirstunpään. Ei ... näitä ei haudattaisikaan vielä. Ne säilytettäisiin muistoina, kalliina muistoina. Ne eivät olleet määrätyt kuolemaan, vaan elämään, vaikka kellastuisikin paperi, ja muste vaalenisi. Niissä eli rakkaus ... tosin toivoton ja pannaan julistettu – mutta sittenkin rakkaus, joka juuri tuon toivottomuutensa vuoksi oli niin elinvoimainen ja iäti tuoreelta tuoksuva...

Ja tässä hän nyt istui kauppaneuvos Favorinin konttorissa, oli istunut jo kolmatta vuotta. Tuolla hänen seinänsä takana oli puoti, jossa sama palveluskunta puuhaili niinkuin hänen lapsuutensa päivinä. Favorinilla ei mikään näyttänyt muuttuvan. Vanhennuttiin hiukan ... harmaannuttiin, niinkuin esim. Liise-neitsytkin, jonka ohimoilla jo kiilteli hopea. Mutta samalla tavalla olivat hyllyt tavaraa täynnä kuten ennenkin, ja avonaisesta ovesta, kirjoituspulpetin oikealta puolen, näkyi korkea lasikaappi, jossa oli kaikenlaista rihkamaa kuten hajusaippuoita, pieniä peilejä ja porsliinisia nukenpäitä. Niitä hän oli jo poikasena katsellut ja toivonut olevansa tyttö, saadakseen omakseen tuollaisen soman nukenpään.

Konttorihuoneen seinällä raksutti vanha skailetti. Se oli samaa tyyliä kuin Marian kotonakin, mutta suurempi ja muutenkin juhlallisempaa tekoa. Puodin ovikello seinän takana kilahti vähäväliä. Ostajia tuli ja meni.

Jakke silmäsi puotiin.

Lasikaapin edessä seisoi pieni, paljasjalkainen pojanressu, ihaillen kaapin kirjavaa sisältöä. Elisabetin vanhin tytär Kaarin, vilkas, nelivuotias lapsi, kiipeili pitkin hyllyjä ja koetti tavoitella pientä, kultasyrjäistä porsliinimukia. Jakke seurasi tytön notkeita liikkeitä. Noin oli äitikin ennen kiipeillyt, ja hän oli tiskin takaa pitänyt tätä silmällä. Nyt kurkoitti tyttö kätensä hyllyn reunalle, yritti tarttua mukiin, mutta pudottikin sen samassa lattialle.

Liise-neitsyt pyörähti ympäri, ja lasikaapin edessä seisova poika säpsähti. Ei kai hän vain ollut mitään rikkonut?

– Kuinka Kaarin on niin tottelematon! Katso nyt ... siellä on kaunis, kultalaitainen muki pirstaleina.

Tyttönen oli kumartunut poimimaan porsliininsiruja. Kuului heikkoa ähkimistä, ja sitten kurkoitti kiharatukkainen pellavapää tiskin reunan yli. Pieni, pullea käsi laski myymäläpöydälle kasan porsliininkappaleita.

– Minä annan ne tinulle.

Poika katseli hämillään edessään olevaa aarretta. Sellaisia kauniita ruusinpalasia. Niillähän sopi olla vaikka potalla paremman puutteessa, ja pikkutytöille niitä saattoi antaa murkröönäruuseiksi. Saiko hän ottaa ne?

– Ota vain, kun pikku mamselli kerran antaa, kehoitti Liise-neitsyt.

Poika koppasi käteensä porsliininkappaleet, sai ostoksensa ja hyppeli iloisena portaita alas. Ovikello kilahdutti hänen viimeisen kiitoksensa.

Jakke silmäsi kadulle. Siellä mennä vilisti poika, kääntyen lähimmästä kadunkulmasta Laidalle päin.

Keskikaupunki ja Laita! Niitä oli mahdoton yhdistää. Ainoat välikappaleet, joilla keskikaupunki lähestyi Laitaa, olivat porsliininkappaleet ja rusinat. Hän oli kerran saanut kourallisen viimeksimainituita. Tuon pienen pellavapään äiti oli ne hänelle ojentanut...

Jakke huokaa ja ryhtyy selailemaan kirjaansa. Siinä on eri laivojen tilit, paljonko kukin on ottanut lastia ym. asiaankuuluvaa. Hän oli vienyt kirjoihin konossementtien sisällön. "Reku" ja "Balthasar" maattuaan talven telakassa olivat heti vesien auettua lähteneet täydessä puutavaralastissa Englantiin. Siinä oli niiden sertteparttiat, rahtikontrahdit. Kolmatta laivaa, "Elisabetia", odotettiin joka päivä Espanjasta. Se oli viipynyt merillä kokonaisen vuoden, purjehtien pitspainpelkkoja Meksikosta. Se oli kaupungin laivojen tavallista talvirahtausta. Tuota kovasyistä puuta tuotiin milloin Ranskaan, milloin Hollantiin, Belgiaan tai Irlantiin, ja siitä rakennettiin laivalaitureilta. Samanlaisella matkalla oli "Balthasar" viipynyt silloin, kun se toi Elisabetin Helsinkiin.

Jakke vei kirjoihin asioita minkä ennätti. Hän oli jo täysin perehtynyt ammattiinsa. Oli somaa seurata noita vierailla mailla kulkevia kotikaupungin laivoja. Ne kietoutuivat omituisella tavalla hänen murheelliseen elämäänsä. Jos ei niitä olisi ollut ... noita "Rekuja", "Balthasareja", "Elisabeteja" ja "Kristiinoita", olisi hänenkin kohtalonsa muodostunut ehkä toisenlaiseksi. Mutta ne toivat Favorinin kauppahuoneelle rikkauksia ja estivät hänet Elisabetia saamasta. Kirottu rikkaus!

Jakke heitti hanhenkynän pulpetille ja sytytti paperossin. Liike oli hiukan kiivas ja herätti työtoverien huomiota.

– Tuliko pukki? kysyi pääkirjanpitäjä Haverinen, vanha, harmaapäinen mies.

– Tuli ... kirjoitin kakkosen, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa viitonen.

– Korjaa päälle, mutta ei saa raaputtaa. Haverinen oli tarkka ja täsmällinen. Hän oli talonpojan poika ylimaasta, mutta täysin kaupunkilaistunut. Käytyään kolme luokkaa lyseota hän oli mennyt kauppakouluun ja palvellut jo nelisenkymmentä vuotta Favorinilla. Ollen syvästi uskonnollinen hän istui joka sunnuntai kirkossa määrätyllä paikallaan ja pudotti säännöllisesti kolehtihaaviin uuden kaksimarkkasen. Sitä yleisesti ihmeteltiin, kuinka köyhän kirjanpitäjän kannatti uhrata noin paljon. Mutta kun hän oli poikamies, eli säännöllisesti ja säästäväisesti, ei tuo uhraus tuntunut niinkään suurelta. Se oli hänen ainoa intohimonsa, ja se oli muuttunut sananparreksi: "Kaksi markkaa niinkuin Haverisen kolehti."

Hän oli vähäpuheinen, ahkera mies, isännälleen korvaamaton. Kauppaneuvos uskoikin hänelle aina tärkeimmät asiat. Hän oli vastaanottamassa laivoja, silloin kuin patruuna itse ei joutanut; hän maksoi palkat lastaustyömiehille. Yleensä hän oli Favorinin oikea käsi ja senvuoksi häntä suuresti kunnioitettiin.

Tänä päivänä hän oli tavallista puheliaampi. Jaken tekemä "pukki" huvitti häntä. Kakkosesta saattoi helposti sorvata viitosen, kunhan vain piti huolta, että viitosen niska peitti kakkosen pään. Siihen jäi kyllä poikkiviiva, joka kulki kärjestä viistoon yli avonaisen paikan. Mutta kun veti viitosen kärjen kakkosen alamutkan kohdalle, se menetteli koko lailla. Tulihan siitä tuollainen jalaksilla soutava viitonen.

– Paltte-patruuna ei tykännyt jalaksilla soutavista viitosista ... sanoi niitten kuuluvan lastenkamariin. Konttorissa piti numeroiden olla vakavia kuin aikamiesten. "Tuollaiset jalaksilla soutelevat viitoset vievät kauppahuoneen konkurssiin", oli hänellä tapana sanoa. Se oli samaa, kuin olisi lapsi pantu laivan peräsimeen.

Jakke naurahti. Niin – Paltte-patruuna, nykyisen patruunan isä oli ollut ankara herra.

– Mitenkä se sanoi sinulle, Wahlman, kun tulit paikkaa hakemaan? Asianomainen, tumma, mustatukkainen mies pyörähti äkäisenä tuolillaan. Se oli ainoa kohta, jossa hänen itsevarmuutensa horjui, kun muistutettiin tuosta tapauksesta!

Hän oli hakenut paikkaa Favorinilta, ja Paltte-patruuna oli kysäissyt: "Osaatko radeerata?" "Siinä minä; olen kerrassaan taitava", oli hän vastannut, sillä hän ei ollut silloin tiennyt, mitä "radeeraus" tarkoitti. Hän ei ollut käynyt mitään koulua, opiskellut vain ominpäin. Mutta hän oli päättänyt pyrkiä herraksi ja siinä tarkoituksessa mennyt suoraa päätä kysymään konttoristin paikkaa Favorinilta.

"Eiköhän ole parasta, että aloitat makasiinista", oli Paltte-patruuna sanonut, sillä häntä oli miellyttänyt nuorukaisen varma esiintyminen ja tarmokkaan näköinen ulkomuoto.

– Sellaista voi sattua kenelle tahansa ... niinkuin sellaistakin, että lähdettiin lukemaan papiksi eikä päästy! alkua pitemmälle.

Hän ei voinut antaa anteeksi Jakelle, että tämä oli kouluja käynyt. Omasta mielestään hän oli yhtä pystyvä ammatissaan ... pystyvämpikin. Kaikki armoilla-istujat ne tässä rupesivat häntä nakkelemaan.

– No ... älähän nyt leikistä suutu, koetti Jakke tyynnyttää.

Wahlmania kiukutti joka kerta, kun joku vain viittasi tuohan vanhaan juttuun. Hän oli itserakas ja arka arvostaan. Ryhtyköönpä Tynnin "herrassöötinki" hänen asioihinsa, niin saatiin nähdä, mitä niistä tuli. Ei olisi pystynyt yhtään ainoaa ulkomaille menevää kauppakirjettä kirjoittamaan, vaikka oli lukenutkin latinat, kreikat ja hepreat. Hän, Wahlman, oli kolmikymmenvuotisella opiskelulla hankkinut itselleen sellaisen kielitaidon, että pystyi hoitamaan kauppahuoneen laajan ulkomaisen kirjeenvaihdon. Eikä hän ollut painanut päivääkään koulun penkkiä.

Näiden kahden miehen kanssa työskenteli nyt Jakke. He suhtautuivat häneen eri tavoin. Haverinen kunnioitti hänen akateemista sivistystään ja erikoisesti sitä, että hän kerran oli ollut valmistautumassa papin pyhään ja korkeaan kutsumukseen. Wahlman taas halveksi häntä ja hänen oppiaan. Hänen mielestään olisi Dynnin edellytyksillä pitänyt päästä vaikka piispaksi. Hän ei suinkaan ollut raittiusmies niinkuin Haverinen, mutta hän ei voinut käsittää, että mies joi tulevaisuutensa. Sitä ei olisi saatu häntä tekemään hinnalla millään.

– Missähän "Kristiina" viipyy? kysäisi Haverinen kuin siten tasoittaakseen äskeisen leikinlaskun aiheuttamaa närkästystä.

"Kristiina" oli Favorinin neljäs laiva, jota kuljetti kapteeni Heikki Hellberg – tavallisesti "Sota-Heikiksi" kutsuttu. Tuon liikanimen hän oli saanut tavattomasta ankaruudestaan, millä hän merimiehiä kohteli.

– On tietysti taas joutunut miehittä makaamaan johonkin satamaan. Sen laivassahan ei pysy kukaan.

Jakke tarttui kynäänsä ja ryhtyi jälleen työtänsä jatkamaan.

– Kyllä sillä tällä kertaa on miehistö, mutta se pakana on joutunut kuukauden päivät makaamaan piissä Kap Hoornin luona.

Wahlman heitti kirjeen Haveriselle. Hän nautti siitä, että tiesi tällä kertaa talon asioista enemmän kuin tämä. Kirje oli sattumalta joutunut hänen pulpetilleen. Patruuna oli sen aamulla siihen unohtanut.

– Niinpä näkyy, tuumi Haverinen.

– Heinäkuun lopulla aikoo olla täällä. Kirje on päivätty Buenos Aireksessa viime lokakuussa. Onpa se viipynyt.

Haverinen hymähti itsekseen ja laski kirjeen syrjään.

– Siinä kysytään taitoa ... noin vain pysytellä paikoillaan ... panna keulamaston purjeet pakkaamaan, huomautti Jakke.

– Sitä taitoa tarvitsisivat muutamat elämässäkin. Mutta sen sijaan, että pysyttelisivät paikoillaan, ajautuvatkin vain taaksepäin.

Jakkea nauratti. Wahlman oli pitkävihainen, ei hän niinkään vain leppynyt. Heistä ei ikinä tulisi ystäviä.

Hän yritti sanoa jotakin lystikästä, mutta samassa astui patruuna konttoriin.

Hän oli samannäköinen kuin ennenkin, yhtä paksu ja pullea. Pyöreän vatsan päällä riippuivat kultaiset kellonperät. Hän näytti hiukan hermostuneelta.

– Kaupungilla huhutaan, että "Elisabet" olisi tullut. Kuulin sen Lackströmin rengiltä. Mutta se saattaa olla vanha keino, jolla tuo arvon naapuri koettaa meitä narrata päästäkseen sitten nauramaan.

Konttorihenkilökunta tunsi asian. Lackström oli Favorinin pahin kilpailija. He kilpailivat varsinkin tervalla. Lackström polki tervan hinnat mahdollisimman alas, siten pakoittaen Favorinin seuraamaan esimerkkiä. Se merkitsi tuhansien tappiota vuodessa.

Lackströmin patruuna oli jonkun kerran huiputtanut kauppaneuvosta laskemalla liikkeelle huhun, että joku Favorinin suolalaivoista oli muka tullut. Pari kertaa oli kauppaneuvos tuollaisen huhun perusteella rientänyt Salmeen ottamiaan vastaan laivaansa. Mutta ensimmäisellä kerralla ei siellä ollut näkynyt mitään ja toisella kertaa oli satamassa maannut Lackströmin "Mammutti". Patruuna itse oli häärinyt laiturilla ylisillään ja kumaraniskaisena, huudellen ja käskyjä jaellen. Huomattuaan kilpailijansa hän oli virnistellyt: "Kranni on erehtynyt, tämä on minun laivani, ja ensi viikolla me rupeamme myymään suolaa niin vimmatusti." Ja selvähän se oli: Lackström määräsi suolan hinnan muutamiksi viikoiksi, hyötyen suuresti, kunnes "Reku" oli saapunut samanlaisessa lastissa ja kauppaneuvoskin oli päässyt kilpailemaan.

Nyt määräsi patruuna Jaken lähtemään Salmeen ottamaan selvää huhun todenperäisyydestä. Hän menköön noin vain muina miehinä, ettei herättäisi huomiota.

– Mutta kyllä tästä lähtien kapteenien täytyy lähettää joku miehistä ilmoittamaan, jotta säästymme turhilta juoksuilta.

Ja patruuna painui puotiin.

Hetken päästä hän palasi sieltä, taluttaen kädestä pikku Kaarinia.

– Voit samalla viedä lapsen kotiinsa. Tekee täällä vain vahingoita kuten tänäänkin, huomautti hän hajamielisenä.

Jakke lähti. Sydän löi kuuluvasti. Nyt hän sai taas pistäytyä Elisabetin kodissa. Hän oli käynyt siellä joskus ennenkin patruunan asioilla. Aluksi tämä oli suhtautunut asiaan hiukan varovaisesti. Saattoiko tuota laihaa konttoristia noin vain lähettää entisen mielitiettynsä luo? Kukaties siitä olisi vaaralliset seuraukset. Mutta sitten hän oli rauhoittunut. Olihan Elisabet naimisissa, ja Jakke taloon kuuluva ... kuin yksi numero sen inventaariosta. Mitäpä vaaraa siitä olisi.

Mutta jos patruuna Favorin olisi pystynyt katsahtamaan konttoristinsa poveen, hän ehkä olisi käyttänyt muita asiamiehiä. Jaken sydämessä oli tosin paljon raunioita, mutta yksi alttari seisoi siellä vielä pystyssä. Se oli se, jonka rakkaus Elisabetiin oli rakentanut. Sen alttarin ääressä harjoitti Jakke hartauttaan. – Ehkäpä kauppaneuvos sen huomasikin, mutta katsoi, ettei sillä asiain nykyisellä kannalla ollessa ollut enää merkitystä. Jakke talutti tyttöstä ja jutteli tämän kanssa. Kenestä se pikku Kaarin tykkäsi?

Tyttönen katsahti häneen kirkkain lapsen silmin.

– Papatta ja äitittä ... ja Jumalatta ja Jeetuktetta ja Juttitta, joka on luumakatiinitta. Tiellä on kauhean tuulia hevotenkalloja.

Jakke hymyili. Niin ... hänkin oli kerran koonnut luita tämän pikku tyttären äidin vuoksi, ja hevosen kallot olivat olleet hänenkin varastonsa parhaat kaunistukset. Siitä oli jo pitkä aika.

– Mutta äiti tanoo, ettei niihin taa kotkea. Ne taattaa olla likatia.

Sanotko sinä mammaa äidiksi?

– Tanon. Pappa olit tahtonu, että minä tanotin mammakti, mutta äiti tano, että köyhillä laptilla vain on mamma. Ja me oomme likkaita.

Oi, noita lapsuudenajan rakkaita muistoja! Hän oli kerran soutanut erästä pikku tyttöä Salmen redillä, ja silloin oli puhuttu juuri tästä samasta asiasta. Kumpikaan heistä ei silloin ollut ymmärtänyt asian oikeaa laitaa ... paremmin kuin tämä pikku tyttökään. Mutta rakkaudella oli syvät juuret.

Siinä oli jo Hammarströmin portti Satamakadun suussa. Lahti makasiinien ja laiturin välissä oli vielä jäässä, Mutta ulompana, Leppäsaaren nokan toisella puolen, välkehti jo avoin meri. Tervasaaren rannalta kuului vasaran kalke. Siellä pantiin venheitä kuntoon. Höyrypurret Salmen ja kaupungin välillä olivat jo aloittaneet kulkuvuoronsa. Koski, joka höyryvenelaiturin yläpuolella laski mereen, piti huolta siitä, että tämä osa sisäsatamaa vapautui jäistä aikaisemmin.

Jakke seisoi Hammarströmin eteisessä. Vasemmalla oli talon herran työhuone ja suoraan edessä ovi saliin. Aurinko heloitti salin ikkunoista sisään, leikkien taulujen kehyksissä ja tuolien kiiltävissä selkänojissa. Suuri palmu seisoi nurkassa loitolla, melkein keskellä huonetta. Sen viuhkamaiset lehvät kaareutuivat kuin siunaten sohvan ja soikean pöydän yli. Pöydällä oli neulomalipas ja erivärisiä lankarullia.

Jakke vilkaisi isännän työhuoneeseen. Se oli tyhjä. Missähän Knut mahtoi olla?

Pikku Karin oli juossut sisään, ja hetken kuluttua tuli Elisabet.

Hän oli ihastuksissaan.

– Sepä hauskaa, että toit pikku Kaarinin kotiin. Tule sisään ... minulla on sinulle jotakin näyttämistä.

Jakke riisui päällystakkinsa ja astui saliin.

– Eikö Knut ole kotona?

– Ei – Elisabet puhui kuiskaten, melkein salaperäisellä äänellä. – Hän lähti aamulla jokivarteen. Siellä on muuan huvila myytävänä, ja Knut aikoo ostaa sen. Sinä tiedät ... Oldenpurin yläpuolella. Siksipä minä saatankin askarrella tällaisissa.

Hän näytti Jakelle helmikoristeista kirjanmerkkiä, johon heleänpunaisilla helmillä oli neulottu hänen nimikirjaimensa.

– Tämä on joululahja, mutta saat nähdä sen jo ennemmin. Minun täytyy piiloittaa tätä, jottei Knut löytäisi, ja neuloa vain silloin, kun hän ei ole kotona.

Hän punastui hiukan, ja silmät säteilivät.

Jakke oli istahtanut sohvaan. Hänet valtasi omituinen heikkous. Hän oli taas viime aikoina valvonut, kun uni ei ottanut tullakseen. Mutta siihen vaikutti enemmän se, mitä Elisabet sanoi ... tuo loistava katse ja pehmeästi sointuva ääni.

– Ei kai se ole syntiä, Jakke?

Oh, eiköpähän Jumala taivaassaan ymmärtäisi sitä. Olihan hän sielujen tuntija.

– Niin ... on niin suloista neuloa tätä ja joka neulanpistolla ajatella sinua. Katsopas ... jokainen helmi on ajatus, joka kuuluu vain sinulle ... kaikki nämä viheriät, keltaiset ja punaiset. Minä en voi sille mitään. Minä kiinnitän ne tähän ja ajattelen: "Se on Jaken." Eikö se ole somaa?

– Elisabet ... sinä olet liian hyvä. Kuinka voit enää välittää sellaisesta kuin minusta, joka olen näin sortunut?

Jakke puhui tukahtuneella äänellä. Hänen rintaansa ahdisti.

– Minä rakastan sinun sieluasi, sinun kaunista, puhdasta sieluasi. Sitä eivät edes väkijuomat ole pystyneet turmelemaan.

Hän kokosi käsityönsä pois.

– Mutta lupaathan minulle, Jakke, että heität pois juonnin?

Jakke pudisti päätään. Kyllähän hän mielellään lupaisi, jos voisi suinkin sen pitää. Mutta hän oli niin heikko.

– Minun vuokseni, pyyteli Elisabet kostein silmin.

Saattaisihan hän koettaa, vaikka ei siitä varmaankaan mitään tulisi. Hän oli jo niin tottunut viinaan. Mutta – ehkäpä tuo "amuletti" pystyisi häntä auttamaan? Hänellähän oli kerran ennenkin ollut sellainen ... muistiko Elisabet ... musta naisen pää?

Oh, kyllä hän sen muisti. Oliko se vielä tallessa?

Ei, se oli hukkunut ... ja välipä sillä. Sehän oli ollut vain lapsen haaveilua. Mutta tuo kirjanmerkki oli toista: se oli Elisabetin omasta kädestä. Ehkäpä se pystyisi innostamaan häntä hyvään.

Mutta nyt hänen piti lähteä. Hän oli luvannut patruunalle käydä Salmessa ottamassa selvää "Elisabetin"! tulosta.

– Ajattelepas ... eikö se ole somaa, että menen katsomaan, onko "Elisabet" tullut. Se on kuin menisin vastaan omaa unelmaani, joka ei koskaan toteudu.

– Mutta, Jakke ... jospa se toteutuisi vielä! Elisabet seisoi hänen edessään hehkuvin poskin ja aaltoilevin povin.

– Ei ... emme ajattele sitä. Näin on hyvä ... niin ihmeen hyvä. En minä toivo enää muuta. Emme kuvittele turhia. – Mutta nyt minun täytyy mennä.

Hän jätti hyvästit ja astui eteiseen. Ovi isännän huoneeseen oli puoleksi auki, synkkä, ikävännäköinen huone, ikkunat pihalle käsin. Nurkassa seisoi vanha kokohaarniska kuin jokin muinaisaikain edustaja. Knut oli sen ostanut muutamasta pakkohuutokaupasta. Se näytti isännän poissaollessa vartioivan talon turvallisuutta. Kypärän silmikon sivuraot tekivät sen vaikutuksen, kuin olisi se nauranut ivallisesti.

Mutta – ei Jakke nyt siitä välittänyt. Hän asteli portaita alas, tuntien itsensä taas pitkästä aikaa onnelliseksi. Hänen sieluunsa paistoi päivä. Se tulvehti siellä niinkuin aurinko täällä ulkona mukulakivisellä kadulla Sekin läikkyi ja kisaili pitkin seinänvieriä iloissaan siitä, että oli pitkän talven jälkeen taas päässyt valloilleen. Ja olipa se jo muutamissa paikoin houkutellut esiin pienen ruohonnokan, vaaleanviheriän ja hennon. Se näytti uskaltavan esille pienuudestaan huolimatta.

Uskaltaisiko toivoa sellaista –?

Kukaties ... kukaties ... elämähän oli yllätyksiä täynnä ... ja Elisabet oli näyttänyt niin varmalta.

Ilmassa helisi linnunlaulu. Mitä ... peipponen! Joko nyt ... joko nyt? Hyvä Jumala! Tämä elämä oli sentään suloista näin keväällä ... keväällä olletikin.

Jakke kulki reippain askelin höyryvenelaituria kohti.

II

"Frekke" teki ensimmäisiä vuorojaan. Reitti Salmeen oli jo jäistä vapaa. Mutta tulva oli vielä korkealla. Laiturin alimmat portaat olivat syvällä veden alla. Ilmassa kohisi kevät.

Jakke nousi viimeistä edelliselle laiturille ennen "Freken" määräpaikkaa. Hän jäi katselemaan, kuinka höyrypursi kaarsi vastakkaiselle rannalle. Se oli niin tuttua lapsuuden ajalta. Nyt päästi se pitkän vihellyksen, perämies kallistui vasemmalle niin kauas kuin saattoi, painaen ruorin-vartta reittänsä vasten. Se oli uusi mies, vasta virkaan tullut. Mutta hänessä ei ollut vanhan Pyökön hartautta. Ja niin puhuikin jokapäiväisesti: "Sinne on nyt tullut suoloja." Ei, Pyökkö oli toisenlainen, hän oli suhtautunut "Frekkeenkin" kuin elävään, sielulla varustettuun olentoon.

Kaikki muuttui, kaikki muuttui ... täällä Salmessakin. Täälläkin näytti nyt kaikki toisenlaiselta kuin ennen. Huvilat tuossa lähellä seisoivat kuolleina, ikkunat luukkujen peitossa. Kuusama- ja siperianhernepensaat olivat alastomat; tuuli heilutti niiden paljaita oksia. Vai johtuiko se siitä, että oli vasta kevät? Kaupunkilaiset eivät vielä olleet siirtyneet maalle.

Mutta "Framgångin" lautasuojus oli samannäköinen kuin ennenkin, vain hiukan haalistunut. Nyt kun nokkospensaat eivät vielä peittäneet sen seinänvieriä, se näytti vain hyljätymmältä. Sen ympärillä olevat roskakasat olivat entisestään kasvaneet. Jakke ei malttanut olla vilkaisematta sen sisään. Samassa asennossa kuin ennenkin veteli hyljätty ruoppaaja uniaan. Pohjasta vain oli irtaantunut suuria maalinkappaleita. Mutta yhä riippui harmaa suojuspeite sen komentosillan kaiteella. Se oli vain enemmän ilman syömä. Tuuli humisi lautavajan läpi, liikuttaen peitteen reunaa. Keväällä kaikki herää ... vanhat ... vanhat muistotkin.

Jakke jatkoi matkaansa. Siinä, missä kerran oli maannut danzigilainen alus, oli nyt "Elisabet" laituriin kytkettynä. Sen kupeella hääri joukko miehiä, ahavoituneita, reippaita meripoikia, sinisissä merimiespaidoissaan. Jokaisen rinnassa oli tummanpunaisella langalla neulottu laivan nimi.

Kapteeni seisoi reelinkiä vasten nojaten, jaellen miehille käskyjä. Hän huomasi Jaken ja nosti kohteliaasti lakkiaan.

– Hyvää päivää ja terveisiä meidän matkoilta!

– Päivää, päivää ja tervetuloa! Se oli siis ainakin oikea uutinen.

– Joko täällä rupeavat suolat loppumaan?

– Vähissä ovat.

– No ... nyt kyllä taas se puute pakenee.

Laiva oli Favorinin komein, kolmimastoinen parkki. Sen keulakuva kuvasi naista, joka vasemmalla kädellä silmiään varjostaen tähyili eteensä. Pitkät, kullatut lonkerot, jotka koristivat laivan keulaa, näyttivät kuuluvan sen hulmuavaan pukuun. Lonkeroiden välissä komeili messinkikirjaimilla: "Elisabet."

Jakke nousi kannelle ja kapteeni vei hänet hyttiinsä. Soma laivanhaju tuoksahti häntä vastaan. Pöydällä oli karttoja ja kompasseja. Iso kiikari riippui naulassa öljytakin päällä.

Kapteeni otti seinäkaapista pullon ja kaksi lasia, asettaen ne pöydälle.

– No, mitäs teille oikein kuuluu?

– Hyvää kuuluu. Koko viime syksy ja talvi on rahdattu pelkkoja Ranskaan ja olisi rahdattu kauemminkin, mutta pelkäsimme suolojen loppuvan ja niin lasketimme helmikuun lopussa Alicanteen ja otimme lastin. Sitä paitsi laiva kaipaa korjausta. Kapteeni täytti lasit.

– Tämä on ehta malagaa.

Jakke muisti keskustelun Elisabetin kanssa. Hänhän oli luvannut koettaa. Mutta tarjous oli liian houkutteleva. Hän tarttui lasiin, kohottaen sen huulilleen. Kapteeni katseli häntä hyväntuulisena silmiin.

– "Elisabetin" malja!

Jakke punastui. Hän ymmärsi kyllä, mitä kapteeni tarkoitti, mutta sittenkin läikähti hänen povessaan. Hän lausui juhlallisesti:

– Elisabetin malja!

Häntä huvitti tämä väärinkäsitys.

– No ... mitäs tänne sitten oikein kuuluu? Kapteeni viittasi Jakkea istumaan, istui itsekin ja tarjosi tupakkaa.

Pianhan ne kuulumiset oli kerrottu. Vanha kilpailu Lackströmin ja Favorinin kesken, kummankin koettaessa lyödä toisensa laudalta.

– Joo ... siellä se on nytkin "Mammutti" meidän perässämme. Taitaa olla parin viikon päästä täällä. Sai jäädä klareeraamaan muuatta konjakki juttua Raumalle.

Jakke oli paljaana korvana. Kummiapas nyt kuului.

Joo ... kapteeni oli kuljettanut muassaan isomman määrän konjakeita, yrittäen salaa viedä ne maihin. Mutta joku tulliopsynsmanni oli saanut kiinni, ja laiva tarkastettiin. Ruumasta oli löytynyt suuri konjakkivarasto, joka tietysti heti oli takavarikoitu. Ei ollut merkitty konossementtiin.

Olivatpa ne uutisia! Niistähän kannatti kertoa. Kylläpä Favorinin patruuna nyt tuli hyvilleen. Vai takavarikoitiin...

– Tietysti ne nyt sakottavat, ja Lackström saa maksaa?

Kapteeni puhalsi paksun savupilven.

– Se on selvä. Ja kuriksi se onkin. Minua on monta vuotta harmittanut tuo häikäilemätön tullinvarkaus. Kyllähän sitä nyt itsekukin vähän ... mutta sellaisia määriä. Vuodeksi juomista Rauman herroille.

Sehän oli vanhastaan tunnettu asia.

– Mutta miten siinä käy laivan?

– Kapteeni ottaa tietysti kaikki omaan laskuunsa.

Se se olisi ollutkin täräys, jos olisi vielä laiva ja lastikin mennyt. Mutta – eihän se nyt vielä sellaisesta...

Jakke heitti hyvästit ja läksi. Piti rientää kaupunkiin kertomaan hyviä uutisia.

Väkevä viini kierteli kulmissa. Merimiehet iskivät toisilleen silmää. Olipa Tynnin herrassöötinki saanut hyvät tuliaisryypyt. Jakke nosti lakkiaan ja laskeutui laiturille.

Mutta hän ei lähtenytkään vielä paluumatkalle. Teki mieli pistäytyä laiturin päässä.

Mereltä puhalsi raikas tuuli. Jakke napitti päällystakkinsa. Siinä hänen vasemmalla puolellaan levittäysi Leppäsaaren matala, pajupensaikkoa ja lepikkoa kasvava ranta. Se teki nyt – tällaisena iltapäivänä alakuloisen vaikutuksen. Tulva oli ulottunut korkealle. Se oli möyrinyt täällä pensaikossa, raastaen kuorta leppien kyljistä. Yksinäisiä jääkappaleita makasi siellä täällä pehikkojen juurella. Mutta pensaat olivat kestäneet. Ne olivat vain taivuttaneet latvojaan, antaen tulvaveden jäälauttoineen huljahdella yli. Ollapa sellainen elämäntarmo.

Mutta – ihmislapsella ei ollut sitä sitkeyttä. Hän murtui elämän kovassa kamppailussa – niinkuin tuo nuori koivu, joka makasi laiturin vieressä latva taittuneena. Se puhkeaisi ehkä vielä kerran silmuihin, mutta ei jaksaisi tehdä täyttä lehteä. Sellainen oli ihmisenkin kohtalo. Hänkin silmikoi vielä ratkaisevan iskun jälkeen, mutta täyteen lehteen hän ei kyennyt enää puhkeamaan. Hänen viimeinen keväänsä oli vain niin toivottoman pitkä ... koko loppuosa elämää, jolloin piti laahautua mukana, vaikk'ei elämällä enää ollut minkäänlaista arvoa.

Kuinka kauan siitä jo oli, kun hän pikku poikasena oli kuljeskellut täällä, onkivapa olalla ja pärekoppa kädessä, matkalla Pitkänlaiturin päähän? Siitä tuntui kuluneen kokonainen ihmisikä. Silloin oli elämä vielä ollut valoisa – niin, sitä ei ollut vielä oikein aloitettukaan. Oli vain eletty lapsen kuvitteluissa. Huvila tuolla niemen kainalossa oli ollut onnen palatsi, johon ajatus aina oli matkalla. Se ei saanut koskaan kylläänsä. Se hiiviskeli tuon valkoisen rakennuksen ympärillä kuin varas, koettaen tunkeutua sen seinien sisäpuolelle. Minkälaista siellä oli? Miltä näytti se huone, jossa Elisabet nukkui? – Hän oli istunut Pitkänlaiturin päässä lämpimän kesäyön leyhytellessä ympärillä. Se toi tullessaan monenlaisia tuoksuja ... väkeviä ... huumaavia ... ja puolet niistä oli kotoisin tuon valkoisen huvilan puutarhasta. Etelätuuli sipaisi ne ohikulkiessaan mukaansa, sekoittaen niihin sitten mintun ja lehdokin tuoksua, jota se sai tuolta kivien välistä pitkin laiturin kuvetta, ja toi tuon kaiken hänelle ... pienelle pojannaskalille, joka istui laiturin päässä ja uneksi. Siinä tuoksussa oli Elisabetin tervehdys, pienen nukkuvan tytön, joka päivällä oli istunut hänen luonaan täällä ja jutellut kirkkaalla lapsen äänellään...

Siinä oli penkki ja lipputanko, täynnä nimikirjaimia. Kaupungin nuoriso oli ne aikoinaan kaivertanut ... sama nuoriso, joka nyt oli hajonnut ympäri maailman. Kerran ne käyskentelivät täällä ja olivat rakastuneita. Mutta sitten erosivat tiet. Vain harvat heistä olivat "saaneet toisensa" niinkuin esim. Kumlinin Ossi ja Kandelinin Ingrid. Mutta he olivat olleetkin aina yhdessä ja heistä oli koko kaupunki ennustanut paria. Siinä olivat heidän nimikirjaimensa sydämen kuvan keskellä.

Jakke tarkasteli lipputangon tukevaa runkoa. Tuohon ... lippunuoraa vasten lyödyn pulikan alapuolelle oli hänkin kerran leikannut heidän nimikirjaimensa. Siinä ne olivat: E. F. ja J. D., nyt harmaat ja ilman syömät. Mutta silloin ne olivat loistaneet kirkkauttaan, ja he olivat Elisabetin kanssa niitä yhdessä ihailleet. Lipputangon pyöreyden vuoksi ne olivat joutuneet hiukan toisistaan erilleen. Elisabetin etelän ja hänen pohjoisen puolelle. Mutta siitä huolimatta ne tähystelivät toisiaan kuin piilosilla ollen. Näytti, kuin olisi ojentanut koukeroaan F:n yläsakaralle, että "ota kiinni, muuten minä pyörähdän tästä vastakkaiselle puolelle emmekä enää näe toisiamme koskaan."

Niinpä niin – vastakkaiselle puolelle. Niinhän oli käynytkin. He olivat joutuneet vastakkaisille puolille – ainakin yhteiskunnallisesti: toinen päivänpaisteeseen, toinen varjoon. Mutta se oli kuitenkin toisarvoinen asia. Sisimmässään he kumpikin kuuluivat varjossa istujain luokkaan – tai päinvastoin – miten sen nyt otti. Sillä yhdistihän heitä vieläkin rakkaus, vaikka toivottomuuteen tuomittu.

Mutta – merkitsikö se niinikään suuria? Eikö tällainen omituinen, hiukan harvinainen suhde, joka nyt heidän välillään vallitsi, ollut sittenkin enemmän, kuin mitä ensi katsomalla saattoi päätellä? He tapasivat toisiaan, saattoivat vaihtaa ajatuksia; hengessään he asustivat alituisesti toistensa luona. Elisabet oli kertonut, että ensimmäinen ajatus hänen aamulla herätessään oli hän, mitä hän mietti ... oliko iloisella vai masentuneella mielellä, oliko rauhallinen. Elisabet pelkäsi erästä mielialaa, joka hänet, Jaken, toisinaan valtasi. Se tapahtui silloin, kun hän oli maistanut. Sellaisina hetkinä hän saattoi ruveta hulluttelemaan. Sitä oli kyllä kuulemma kovin suloista ja sydäntä sykähdyttävää seurata, mutta se teki Elisabetin levottomaksi. Hän saattoi esim. jäädä moneksi tunniksi makasiinin portaille Elisabetin ikkunoita vastapäätä, seuratakseen hänen liikettään noissa rannan puoleisissa huoneissa. Hän tahtoi nähdä Elisabetin kulkevan ja heiluttavan kättänsä ikkunassa, silloin kun ei kukaan sisältä nähnyt.

Se oli kyllä hupaista, ja Elisabet oli tehnyt niin muutahan kerran. Mutta se oli vaarallista. Knut saattaisi huomata, tai joku rannassa kulkijoista. Eihän hän, Elisabet tiennyt, milloin ulkona oli "selvä". Joku tapaisi hänet sitten makasiinin portailta, ja siitäkös juttuja syntyisi.

Hän oli nauranut. Oli niin somaa kuvitella, että Elisabet viittoi häntä sisään, lämpimään. Siihen ajatukseen saattoi tuudittautua ja se teki sydämen niin omituisen helläksi. Saattoi melkein itkeä ja nauraa samalla kertaa. Mutta kun ikkunaverhot sitten vedettiin alas, oli se merkkinä, että satu oli lopussa, ja edessä kylmä todellisuus! Elisabet kuului toiselle. Tuo rikas tukkukauppias, joka huolehti afääreistään, omisti hänet. Se saattoi sydämeni autioksi muutamaksi hetkeksi; sieltä ei kuulunut elonmerkkiä lainkaan. Mutta tuokion tunne viehätti häntä. Se oli yksi laji rakkauden hekumaa, ja humalassa ollessa siitä saattoi nauttia kuten fakiiri, joka veitsellä viiltelee ruumistaan, tuntien sitä tehdessään yliluonnollista hurmiota.

"Minä olin taas levoton sinun puolestasi", sanoi Elisabet, kun he seuraavan kerran tapasivat toisensa. "Sinun pitää olla tyyni, muuten annamme itsemme ilmi."

Jakke istui penkillä, nojaten päätään lipputankoa vasten. Niin ... Elisabet oli oikeassa. Piti olla tyyni. Mutta – kyllä se toisinaan oli vaikeaa ... varsinkin silloin! kun Elisabet oltuaan vanhempainsa luona käymässä, sanoi, että piti lähteä "kotiin".

Kotiin ... se olisi kuulunut vain heille – heille kahdelle. Välistä hän oli ollut huudahtamaisillaan: "Niin lähdetään! Minä lähden myös!" Hänen oli pitänyt purra huultaan ja olla kirjoittavinaan. Kauppaneuvoksetar oli käynyt sulkemassa oven, mutta tehden jotakin asiaa puotiin oli Elisabet kulkenut läpi konttorin ja palatessaan jättänyt oven uudelleen auki. Se oli tehnyt sydämelle hyvää. Hänelle, vain yksin hänelle oli aiottu tuo tyhjänpäiväinen rupattelu äidin kanssa. Mitäpä hän välitti sanoista; ne olivat sivuasia. Hän antoi niille uuden merkityksen. Kaikki nuo puheet suursiivouksista ja koko illan kestäneistä neulomahetkistä hän tulkitsi omalla tavallaan. Kauppaneuvoksetar torui tosinaan: "Sinä rasitat itseäsi liikaa!" johon Elisabet iloisesti naurahtaen huomautti: "En, mamma. Neulominen on kaikkein hauskinta työtä." "Etpäs sinä ennen ollut siitä huvitettu." "Niin – mutta minä en ollut silloin naimisissa ja sitäpaitsi ... minä olen päässyt sen salaisuuden perille." Ja kun Elisabet toisinaan huudahti: "Mitäpä muutakaan tekisin, kun Knut on niin paljon poissa! Minä neulon ja ajattelen häntä." – niin lensi hänen kynänsä pitkin tilikirjan sivuja uudella vauhdilla. Oh, kyllä hän käsitti, mitä Elisabet tarkoitti. Nuo viimeksimainitut sanathan olivat kuin suoranainen rakkaudentunnustus Haverisen ja Wahlmanin kuullen. Ja kun kauppaneuvoksetar hiljaa huomautti, että ovi pitäisi sulkea, saattoi Elisabet ihan ääneen huudahtaa: "Hvarför? De ä' ju eget folk!" Ja silloin kumartuivat Wahlman ja Haverinen pulpettiensa ääreen kuin osoittaakseen, kuinka kiitollisia he olivat rouva Hammarströmille tuosta luottamuksesta.

Sellaista se oli. Favorinilla suhtauduttiin konttorihenkilökuntaan kuin omaan väkeen. Kutsuttiinpa heidät toisinaan herrasväen pöytäänkin, varsinkin juhla-aikoina. Silloin hän sai istua Elisabetia vastapäätä ja kuvitella, että se oli heidän pöytänsä, jossa nuo toiset istuivat vieraina.

Jaken rupesi olemaan vilu. Hänellä oli yllään vain ohut kesäpäällystakki. Hän nousi ja lähti astumaan takaisin. Siellähän Favorinin patruuna odotti tietoja "Elisabetista", ja hän oli unohtunut tänne istumaan moneksi tunniksi. Hän vilkaisi kelloa. Jo viisi! Hän oli viipynyt poissa neljä tuntia.

Hän ehti parahiksi "Frekkeen", joka juuri tulla puhalsi Salmen toiselta puolen. Hän meni höyrykattilaa vasten nojaamaan, sillä hänen oli todella tullut vilu. Purressa oli vain pari työmiestä, jotka keulassa istuen juttelivat vastatulleesta "Elisabetista".

Toinen heistä tuli Jaken luo ja kysyi:

– Luuleeko herrassöötinki, että kohta päästään suolan lossaukseen?

– Huomenna pääsette. Ei muuta kuin ilmoittautukaa kapteeni Noroselle.

– Montako miestä tarvitaan?

– No, ainakin kymmenen.

– Hyvä on. Minä hankin toiset.

Se oli kyllä hiukan omavaltaista hommaa. Mutta kauppaneuvos oli kerran sanonut, että pitäisi voittaa yleinen mielipide puolelleen mm. siten, että toisinaan käytettäisiin yksinomaan satamatyöläisiä. Lackström lastautti ja lossautti aina omilla miehillään, ja se olikin yleinen tapa. Varsinkaan ulkomaan, satamissa ei siitä tehty koskaan poikkeusta. Mutta kotona oli Favorin viime aikoina ruvennut käyttämään lossaukseen vierasta väkeä. Pääsiväthän merimiehet siten pikemmin kotiinsa. Kauppaneuvos halusi kaikin tavoin voittaa hyvän nimen itselleen, ja se merkitsi paljon hänen ja Lackströmin välisessä kilpailussa. – Jakke oli aivan varma, että patruuna tällä kertaa ilomielin hyväksyisi hänen aloitteensa. Ja niin kävikin.

Kun hän tuli konttoriin, oli kauppaneuvos ensimmäisenä häntä vastassa.

– No, mitä kuuluu?

– Hyvää kuuluu. Siellä on "Elisabet", ja laivalla kaikki all right.

– No sehän on erinomaista! Mutta "Mammutti" on kai kohta kintereillä, vai kuinka?

– Ei kahteen viikkoon. Noronen kertoi, että "Mammutti" on pidätetty Raumalla. On saatu kiinni salakuljetuksesta.

Kynät pysähtyivät. Kaikki katsoivat toisiinsa.

– No sepä sattui! Kerrankin sattui! Kauppaneuvos vihelsi pitkään. Jakke sai kertoa koko historian.

– No sitä se on tehnytkin monta herran vuotta. Koko rannikko on juonut Lackströmin konjakeita ja whiskyjä. Mutta jopas nyt tuli toppi!

Patruuna kulki edestakaisin, naureskellen ja hykerrellen käsiään.

– Huomenna ruvetaan lossaamaan! huudahti hän sitten. – Pian lasti selväksi, jotta päästään suolaa myymään.

– Minä pestasin jo kymmenen miestä lastin purkuun, ilmoitti Jakke hiukan arkaillen.

Haverinen ja Wahlman katselivat häntä ihmeissään. Oliko mies hullu? Kymmenen miestä! Omalla väellä olisi tultu mainiosti toimeen. Korkeintaan viisi vierasta olisi riittänyt. Nyt tuli kummat.

Mutta kauppaneuvos löi Jakkea olalle ja huudahti loistavin silmin:

– Se oli oikein! Me näytämme niille kerrankin, ettei meillä napilla pelata!

Ja hän kiiruhti kertomaan rouvalleen merkillisiä uutisia.

Mutta Haverinen pudisteli päätään.

"Ei tämä hyvään lopu, kun näin leveästi eletään. Kymmenen miestä! Viisikin olisi riittänyt ... varallakin, varallakin..."

III

Kinnusen kapakka Laidalla oli tavallinen kokoontumispaikka, jossa konttoristit, pikkukauppiaat ja työmiehet kohtasivat toisensa. Siellä istuivat myös merimiehet, joukossa perämiehiä ja kapteenejakin, sillä Kauppaklubi, suurporvarien kokoontumispaikka oli heiltä suljettu samoin kuin jokaiselta, joka ei kuulunut varsinaiseen kauppiassäätyyn. Tuo Pohjois-Pohjanmaan kaupunki piti tarkasti kiinni säätyrajoista eikä sitä kukaan ihmetellyt. Päinvastoin olisi herättänyt suurta kummastusta, jos esim. sellainen mies kuin Wahlman olisi saanut kunnian istua samassa pöydässä kauppaneuvosten kanssa. Ei – se ei tullut kysymykseenkään.

Kapakkaa piti merimies Kinnus-vainajan leski. Hänen miehensä oli palvellut Favorinin laivoilla ja kuollut keripukkiin. Jokainen vanhempi merimies muisti sen ajan. Se oli tapahtunut sinä kesänä, jolloin puolet "Balthasarin" miehistöä ikenet verta vuotaen vain konttasi pitkin kantta. Mutta henkensä he pelastivat jok'ikinen paitsi Kinnus-Matti, joka sortui.

Kirjava valikoima mitä erilaatuisimpia yksilöitä kokoontui illalla seitsemän jälkeen Kinnusen kapakkaan. Siellä nähtiin Röökin Ulrikki, keski-ikäinen, rappiolle joutunut kirjuri, jonka keltaisenruskean päällystakin tunsi jokainen Laidan poikakin. Hän oli entinen ylioppilas ja elätteli itseään asianajolla. Hänen vaimonsa omisti saunan kaupungin ulkopuolella, pellolla, ja Röökin muori oli tunnettu ankaruudestaan. Hän ei antanut miehelleen penniäkään sellaiseen kuin Bakkuksen palvelemiseen ja saattoi usein ilmestyä Kinnusen kapakkaan hakemaan "ukkokultaansa" pois. Ulrikki, joka tavallisesti esiintyi rehennellen ja itseään kehuen, seurasi kiltisti vaimoaan, ja jokainen Kinnusen kantavieraista tiesi, minkälaisen "saunan" Ulrikki parka jälkeenpäin sai.

Siellä istui "Kulta-Kiite", Lackströmin kauppahuoneen rappeutunut jälkeläinen, jonka viina oli vienyt hunningolle. Hän toimi jonkinlaisena kaupunginlähettinä, "staspuuna", juosten kaupungin herrain asioita muutamasta kuparilantista – entinen ylioppilas hänkin, nukkavieru, nuutunut olio. He istuivat tavallisesti Ulrikin kanssa yhdessä ja heillä oli oma pöytänsä kapakan peränurkassa. Sieltä käsin he ohjailivat keskustelua oman mielensä mukaan, kuuluen kumpikin Favorinin kannattajiin. Kulta-Kiite oli sitä jo senkin vuoksi, koska katsoi kärsineensä vääryyttä. Hänen veljensä Lorenz, nykyinen kauppahuoneen pää, oli Kiiten väitteen mukaan pidättänyt puolet hänen perinnöstään. Kaksikymmentätuhatta hän oli saanut ja sen hän oli juonut muutamassa vuodessa. Vain pienen eläkkeen maksoi kauppaneuvos veljelleen, ja sen vuoksi hän saattoikin lukeutua Kinnusen kantavieraiden joukkoon.

Röökin Ulrikin kanta oli hiukan häilyväinen. Hänen mielestään miehen, joka edusti Justitiaa – Oikeutta, piti saada säilyttää vapautensa. Hän jakoi sitä puolueettomasti oikealle ja vasemmalle. Mutta enemmän hänkin kallistui Favorinin puolelle, koskapa tämä oli hänen paras työnantajansa. Hän haeskeli ulos kauppahuoneen pikku saatavia Laidalta eikä ollut sen vuoksi mikään suosittu vieras Laidan taloissa.

"Elisabetin" tulopäivän iltana istuivat toverukset taas Kinnusella olutlasi edessään. Oli levinnyt tännekin huhu Lackströmin "Mammutin" pidättämisestä.

– Se oli oikein sille saiturille! huudahti Kulta-Kiite. Konjakkia rahtaa ja antaa kunnianarvoisan veljensä tyytyä tavalliseen olueen.

– No, no ... älähän nyt ... kyllähän sinulla on varaa ottaa konjakkaratkin, eläkkeellä oleva pösö, röhisi Röökin Ulrikki. Hän oli vahvanlaisesti humalassa.

– Millä minä otan? vinkui Kulta-Kiite. – Hyvä, että vaatteissa pysyn.

Ulrikki nauroi. Olivatkin Kiiten vaatteet sen näköiset, että niiden "ylöspitoon" suuriakin meni.

– Puhu pukille! Tuonkin sortuukin olet saanut veljeltäsi. Kyllä minä sen tunnen.

Samassa astui parvi merimiehiä kapakkaan. Ne olivat "Elisabetin" väkeä. Kulkien pöytien välissä haaralla jaloin kuin olisivat taaperrelleet laivan kannella he valtasivat paikan keskeltä huonetta ja istahtivat rentoina tuoleilleen.

– Olutta pöytään! huusivat he mahtavasti. Näki, että tässä talossa tänä iltana piti komentoa J. C. Favorin.

Mutta istuipahan siellä nurkassaan Lackströmin vanha konttoristi, käyränenäinen Gustafsson. Hän pälyili varovasti ympärilleen, huulilla ainainen filosofinhymynsä. Kovinpa Favorin olikin nyt edustettuna. Ei näkynyt; heikäläisiä ollenkaan. Mutta olipa hänellä sentään yksi valtti pöytään lyötäväksi, jos tarve vaati. Siitä oli "Lorenzin" kapteeni kirjoittanut, ja se oli varma asia. Eivät tainneet Favorinilla vielä tietääkään.

Melu yltyi sitä mukaa kuin uutta väkeä karttui. Oli tullut tehtaantyömiehiä, mustapintaisia, nahalta haisevia äijiä. Ne olivat Karstenin nahkatehtaan työläisiä, joista yksi ja toinen oli aikoinaan purjehtinut merilläkin. He tilasivat tavallisen annoksen, "lihapottua" ja ryypyn.

Näkyipä siellä muutamia lastaustyömiehiäkin. Jakke joka istui yksin lähellä Kiiten ja Ulrikin pöytää, tunsi iltapäivällä pestaamansa miehet. He olivat tulleet ottamaan ryypyn siitä ilosta, että huomenna pääsisivät "Elisabetin" lastia purkamaan. Heidän piti vain saada lisää väkeä ja sen vuoksi he nyt katselivat ympärilleen oliko täällä halukkaita.

– Hei, huomenna alkaa suolan lossaus! Favorinin patruuna on luvannut ottaa kymmenen miestä töihin, Kaksi tarvitaan vielä. Onko halukkaita? pitkä, luiseva mies kurkisteli ympärilleen.

– Tääll' on yksi! huusi Kulta-Kiite, kohottaen olutlasiaan.

Seurasi yleinen nauru.

– Otetaanko Kulta-Kiite?

– Mitäpä tyhjiä! Kuka Lackströmille sitten nuuskaa hakisi?

Kiite hypähti pystyyn.

– Kuka puhuu Lackströmin nuuskasta? kärisi hän. – Vuoteen en ole sen talon ovea avannut enkä avaa!

– Pidäpä nyt pienempää suuta! Eläkkeesi käyt joka kuukausi hakemassa, huusi Gustafsson.

Kulta-Kiite häkeltyi. Oliko täällä Lackströminkin miehiä? Peijakas! – hän ei ollut huomannutkaan tuota käyränokkaista konttoristia. Sehän se vei kirjoihin hänen eläkkeensäkin.

Hän tuijotti nurkkaan, missä konttoristi istui, ja hänen sappensa rupesi vähitellen kiehumaan, Gustafsson oli hänen ylioppilastoverinsa, köyhä Laidan poika, jonka takin hän oli useamman kerran pantista pelastanut.

– Vai Gustafsson siellä ... terve! Kuulehan, älä sinä mahtaile! Yksitoista kuukautta minäkin olen akatemiassa opiskellut eikä jäänyt takki panttiin, niinkuin muutamalta Laidan pojalta.

– Niin ... isäsi rahoilla, röhähti Röökin Ulrikki. – Sitta neer!

Ja Ulrikki nykäisi Kiiten istumaan.

Jakke huokasi. Oli tämä joukkoa. Entisiä ylioppilaita samassa seurassa jätkien ja tehtaalaisten kanssa. Mutta mihinkäpä muuallekaan olisi mennyt, kun illat olivat niin toivottoman pitkät.

Hän katseli Kulta-Kiiten pöhöttyneitä kasvoja. Oli vaikea kuvitella, että tuo mies oli Elisabetin eno.

Ulrikki ja Kiite tuntuivat joutuneen väittelyyn.

– Kyllä sillä rahaa on, mutta se on vain niin nuuka.

Pthyi! – kyllä minä tiedän ... vakuuttaa laivansakin englantilaisissa yhtiöissä.

– Kaikki ne vakuuttavat, penäsi Ulrikki. – Kandelin yksin ei ole vakuuttanut. Mutta sillä nyt ei olekaan muita kuin se madonsyömä "Albatrossi", jolle nyt; on samantekevä, oliko tuo pinnalla tai pohjassa.

– Ei ole Favorinillakaan vakuutuksessa.

– No sääkeristi.

– Ei ole ... kyllä minä tiedän. Kysytään Kirstu-Jaakopilta.

Röökin Ulrikki kääntyi Jaken puoleen.

– Kuule ... eikö Favorin vakuuta laivojaan?

– Mistä minä tiedän ... en ole kysynyt.

– Sinäpä puukhollari olet! Fööräät kirjoja etkä sellaisia tiedä. Minä tiedän kuvernöörin hopealusikatkin.

Jakke kohautti olkapäitään. Niin – kuvernööri oli kuollut ... sama, jonka luona he kerran poikasina olivat käyneet laulamassa. Röökin Ulrikki oli ollut kaupungin voudin kanssa pesänkirjoitusta pitämässä. Kylläpä hän siis tiesi.

– Siinä se olisi naitava leski, nauraa röhötti Ulrikki. – Peto, jos ei minulla olisi tuota akkaa, yrittäisin. Vielä minä osaan ranskaakin.

– Silvuplee, sanoi Kulta-Kiite, kaataen Ulrikin lasin täyteen.

– Märssi pokkuu... Mutta – sinunhan, Kiite, passaisi yrittää.

– Ei taitaisi kuvernöörskä huolia. Vaikka – herskapia sitä olen minäkin.

– Herskapiapa tietysti, vaikka hiukan uloskulunutta.

– Mutta ... minulla on veli kauppaneuvos ... ja sisar naimisissa toisen kauppaneuvoksen kanssa. Ja minä olen Elisabet Hammarströmin murpruuri... Ää-ä ... älä sinä luulekaan, että minä niin huono mies olen.

Kulta-Kiite alkoi jo olla päissään.

– Enhän minä luulekaan. Kyllä sinä vaivaistaloon kelpaat.

Kiite katsahti Ulrikkia tuikeasti kulmainsa alta, mutta räjähti sitten nauruun.

– Ei siellä hullumpi ole olla ... pullakahvit joka kerta, kun joku höökäri kuolee. Niinkuin nytkin, kun kuoli kuvernööri. Sinäpä sen tiedät, Ulrikki...

– Joo ... komeat pullakahvit saivatkin. Tiesivät juoneensa kuvernöörin peijaita.

Ulrikki tukahdutti röyhtäyksen ja katsoa moljotti Jaken pöytään.

– Kuule, Kirstu-Jaakoppi, mitä sinä siellä yksinäsi mökötät? Tule tänne, toisten akateemikkojen seuraan.

Jakke siirtyi, vaikka vastenmielisesti. Röökin Ulrikki oli paha suustaan eikä häntä ollut hyvä loukata. Humalassa ollessaan hän oli ylpeä arvostaan. Jakke tiesi sen entuudestaan.

– Yhäkö sinä sitä Favorinin tyttöä murehdit? Jakkea suututti. Millä oikeudella Ulrikki sekaantui hänen yksityisasioihinsa?

– No, no ... älä nyt suutu. Minä vain ... ettei naisväen vuoksi kannata elämäänsä hukata.

– Paraskin puhumassa! hihkui Kiite. – Vapaampi mies olisit sinäkin, jollet olisi sitä saunaa nainut. Minä toki olen siltä paulasta itseni varjellut.

– Joo, Kiite, ei se niin ole. Katso ... meidän välillämme vallitsee vain platooninen rakkaus. Välistä –

– ... selkään ja välistä ei.

– Älähän nyt viisastele. Oletpa sinä nyt peijakkaan olevinasi! Välistä minä nauran partaani, kun saan ämmää säikähdyttää. Toissa aamunakin ripustin takkini ja housuni pellinnuoraan, ikään kuin olisin hirttäytynyt. Laitoin vaatteista pään ja painoin hatun syvään korville. Sitten kiinnitin selkään paperilipun, johon olin kirjoittanut: 'O, kvinna, det var för din skull!' Olisittepa kuulleet Leenan parkaisua. Niin mölähti pahasti kuin vihainen lehmä. Minä makasin sängyn alla ja nauroin, nauroin katketakseni.

Ulrikki nauraa röhötti, niin että koko kapakkayleisön huomio kiintyi häneen.

– Mutta sitten saitkin tuntea eläväsi taas.

– No ... mitäpä niistä.

Ja Ulrikki huitaisi kädellään, kuin torjuakseen pois epämiellyttävän muiston.

Samassa aukeni ovi, ja tukeva nainen ilmestyi kynnykselle. Kädet puuskassa hän tarkasteli tupakan savun täyttämää huonetta. Sorina hiljeni tuokiossa.

– Onkos minun ukkokultani täällä?

– Siinä se piru taas on, ähki Ulrikki, kömpien pystyyn.

– Täällä ollaan. Mikä nyt hätänä ... onko saunan kiuas rikki?

– Niinkuin sinusta olisi sen korjaajaksi.

Aviopuolison ääni kuulosti jo synkältä.

– Ehyt on kiuas, Ulrikki. Käy vain saunaan, huutelivat merimiehet pöydästään.

– Senkin laivatäit! Eukko pitäisi olla teitäkin komentamassa, kun tuhlaatte tienestinne täällä. Petäjän Kallen akallakaan ei ole hametta päällään, ja ukko istuu tillikassa aamusta iltaan.

– Älä huolehdi! Uuden alpakkahameen toin nytkin tuliaisiksi.

Mutta Leena ei enää kuunnellut kokkapuheita, joita sateli hänen ympärillään, vaan tarttuen miestään kainalosta lähti taluttamaan tätä ulos.

– Täynnä kuin sika! sähisi hän.

– Vesilastissa! huusivat merimiehet.

Ja eläköön-huutojen kaikuessa purjehti Röökin Ulrikki vaimonsa käsipuolessa ulos.

Mutta nyt nousi jytäkkä. Joku Karstenin tehtaan työmiehistä oli uskaltanut väittää, että Lackströmin laivat olivat parempia purjehtijoita kuin Favorinin. Siitä "Elisabetin" miehet raivostuivat. He raastoivat taisteluun haastajan omaan pöytäänsä, vaatien tätä peruuttamaan sanansa.

– En peruuta! Minä olen purjehtinut "Lorenzilla" ja tiedän, mihin se pystyy. Me jätimme kerran Favorinin "Kristiinan" nurustipasaatissa jälkeemme. Niin lasketimme ohi, että vilisi vain.

– Sen sinä valehtelet! Milloin sinä olet merellä ollut? Et ole tainnut käydä etempänä kuin Vaajosen takana p–kalla!

– Kyllä Kreivilä on seelannut, vakuutettiin Karstenin miesten pöydästä.

– Unissaan! Vai että "Lorenz" jätti "Kristiinan"! Se on hitonmoinen vale!'

Tilanne näytti uhkaavalta. Kinnusen leski rupesi jo hätäilemään. Joku puhui poliisista. Mutta "Elisabetin" miehet olivat siksi kiihtyneet, etteivät välittäneet mistään. He möykyttivät Kreivilää minkä jaksoivat.

Karstenin miehetkin sylkivät jo kouriinsa. Näytti olevan syntymässä yleinen tappelu.

– Hei, pojat, näytetäänpä laivakorpun jyrsijöille, mitä muksu maksaa! Ulos joka sorkka!

Silloin nousi Jakke seisomaan. Hän oli vahvanlaisesti humalassa, mutta aivot toimivat vielä selvästi. Tässä oli kysymyksessä kauppahuone Favorinin hyvä maine. "Elisabetin" miehet eivät saaneet tehdä skandaalia.

– Hoi, miehet! Minä edustan tällä Favorinin kauppahuonetta ja minä kiellän kaikennäköisen vallattomuuden! Päästäkää mies irti!

Hänen sanansa vaikuttivat. Tynnin herrassöötinki oli siksi huomattava mies, että häntä täytyi totella.

Mutta Petäjän Kalle ei antanut perään. Hän piteli kauluksesta Kreivilää, jonka nenästä vuoti verta. Hän huusi:

– Kyllähän herrassöötinkikin tietää, ettei "Kristiinaa" purjehduksessa voita kukaan. Sota-Heikki ei ole niitä miehiä, että antaisi perään.

Sitä ei Jakke ruvennut ratkaisemaan. Hänestä oli vain pääasia, että tappelu saatiin vältetyksi.

Mutta nyt sekaantui Lackströmin konttoristi Gustafsson keskusteluun. Hän oli vain odottanut tätä hetkeä. Hän edusti Lorenz Lackströmiä ja hän halusi nyt iskeä valttinsa pöytään.

Siinä seisoivat vastatusten molempien kilpailevien kauppahuoneiden edustajat, Gustafsson pitkänä ja laihana, yllä sortuutti ja kaulassa tahrainen valkoinen liina. Hän tunsi edustavansa voimaa, ja siksi kaikuikin hänen äänensä mahtavana yli huoneen:

– On turhaa väitellä, onko "Kristiina" parempi purjehtija kuin meidän "Lorenz". Sillä tahdon huomauttaa! – "Kristiina" ei enää purjehdi – ylimalkaan. Se on tehnyt haaksirikon Atlantilla ja uponnut miehineen päivineen.

Syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus. Gustafsson asteli ulos, nauttien aikaansaamastaan vaikutuksesta. Merimiehet katselivat ällistyneinä toisiaan. Uutinen oli niin yllättävä, ettei sitä aluksi tahdottu uskoa. Mistä oli Lackströmin konttoristi sellaisen tiedon saanut?

Mutta Gustafsson ei ollut enää vastaamassa. Syntyi tavaton melu. Kilistettiin laseja ja taottiin pulloilla pöytään. Jokainen vaati puheenvuoroa, kunnes Petäjän Kalle hyppäsi pöydälle olutpullo kädessä ja huusi hurjistuneena:

– Se on h–tin vale, että "Kristiina" on uponnut! Sota-Heikki ei ikinä tee sellaista virhettä, että förliisaisi! Ja sille, joka väittää vastaan, minä upotan tämän pullon kalloon!

Kenelläkään ei ollut halua siihen. Petäjän Kalle oli sen näköinen, että hän panisi uhkauksensa täytäntöön. Kapakka rupesi vähitellen tyhjentymään. Jokainen halusi mahdollisimman pian rientää kaupungille tapauksesta kertomaan.

Jakke seisoi aivan tyrmistyneenä. Hän muisti Röökin Ulrikin ja Kulta-Kiiten keskustelun laivavakuutuksista. Hän tiesi, ettei yksikään Favorinin laivoista ollut vakuutettu. "Laivat purjehtivat omalla onnellaan", oli kauppaneuvos sanonut, kun tästä asiasta oli joskus keskusteltu.

Hän kääntyi Kulta-Kiiten puoleen, joka sormellaan tahtia lyöden hyräili jotakin laulunpätkää.

– Mitä arvelet, Kiite, onko jutussa perää? Kiite nyökytteli päätään.

– "Sota-Heikistä" on tullut "Rauhan-Heikki", lausui hän yksikantaan.

Ja sitten hän rupesi hyräilemään:

    – 'Sota-Heikki' seisoi kannella
    ja pestasi poikia puuriin:
    '"Eikö miehet mielis palvella
    siihen vanhaan hyvään tuuriin?
    'Sota-Heikki' on kuollut ja kuopattu,
    nyt 'Rauhan-Heikki' ohjaa."
    Priki pitsipainpelkoilla lastattu
    meni sillä reissulla pohjaan...

– Katsopas, Jakke ... kun sitä on yksitoista kuukautta painanut akatemian penkkejä, sitä pystyy hiukan runottariakin palvelemaan...

Ja käsipuolesta toisiaan taluttaen astuivat nämä entiset ylioppilaat kapakasta pimeälle kadulle.

IV

Sen tiesi jo koko kaupunki: – "Kristiina" tehnyt haaksirikon Atlantilla! Siinä meni taaskin yksi komeimpia laivoja ja kuului vielä olleen vakuuttamatta.

Aamusta alkaen oli Favorinilla juossut Laidan muijia tiedustelemassa tapahtumasta. Heidän miehensä palvelivat "Kristiinalla". Oliko tullut tietoa miehistön kohtalosta? Hyvä isä sentään, kun oli niin ja niin monta lasta, ja nyt jäivät isättömiksi. Kuka niistä nyt huolta piti? Siinä oli itketty ja voivoteltu eikä Favorinin patruuna ollut osannut antaa minkäänlaisia neuvoja. Hän oli itsekin ihan pyörällä. Kunhan ei koko juttu vain ollut Lackströmin keksintöä.

Kapteeni Heikki Hellbergin rouva istui Favorinin konttorissa ja itki. Patruuna käveli hermostuneena edestakaisin. Tämä nyt oli sotkua!

– Mutta emmehän me vielä varmuudella tiedä mitään. Englantilainen meripelastusyhtiö, joka tällaisista tapauksista ilmoittaa, ei ole lähettänyt minkäänlaista tietoa. Kapteeni itse kirjoitti viimeksi Buenos Aireksesta. Aikoi olla heinäkuun lopulla täällä.

– Kyllä ... kyllä se on totta. Minä näin toisella viikolla unen, että Henrik tuli luokseni vettä valuen, ihan kalpeana kasvoiltaan. Hänellä oli kädessä plattinkipätkä, jota hän näytti minulle ja sanoi: "Tätä saan kiittää, että kävi hullusti, mutta pelastuivatpa oman kaupungin miehet, paitsi vanha 'konsti' Mattila, joka seurasi syvyyteen." Sellaisen unen näin, ja mitäs patruuna luulee sen merkitsevän?

Äh, akkain unia! Vielä niitä piti tässä ruveta selittelemään.

Kauppaneuvos lähti Lackströmille.

Se oli raskas matka. Hän ei ollut sitä tehnyt moneen vuoteen – sen jälkeen kuin heistä tuli vihamiehet. He olivat koulutovereita, istuneet samalla penkillä monta vuotta, mutta kilpailua oli heidän välillään ollut jo silloin. Lackströmin Lorenz oli etevämpi kielissä ja muutenkin lahjakkaampi. Hänen piti katkerin mielin havaita, kuinka toveri löi hänet laudalta vähäväliä. Ja kerran ... heidän konventista palatessaan oli Lorenz huudahtanut: "Se olen minä, joka tässä kaupungissa vielä komennan!"

Oh, Favorinin patruuna muisti tuon illan. Tuolla kirkkopuiston nurkassa he olivat eronneet, ja hän oli jatkanut matkaansa katua alas, kotiinpäin. Mitäpä se se häntä liikutti, kuka täällä komensi. Hänen isänsä Balthasar Favorin – "Paltte-patruuna" – niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin – istui sillä kertaa kaupungin ohjaksissa. Hän oli kauppakamarin puheenjohtaja ja muutenkin ensimmäinen mies kaupungissa. Ja niin oli ollut hänen isoisänsä Reguel aikoinaan. Ei hän ollut sillä asialla sen enempää päätänsä vaivannut.

Mutta tultuaan itse kauppahuoneen pääksi hän oli arvostellut tilannetta toisin. Favorinit olivat olleet kaupungin johdossa monta miespolvea, ja hänen oli luonnollisesti astuttava samoja jälkiä. Mitä oli isä sanonut kuolinvuoteellaan: "Älä anna Lackströmeille valtaa; he ovat nousukkaita. Jos he kerran saavat yliotteen, he pitävät sen." Ja oikeassa oli isä ollut.

Hän oli luullut sitovansa Lackströmin naimalla hänen sisarensa. Siten hän oli ajatellut voivansa kuljettaa Lorenzia vanavedessään. Tämä ei kehtaisi ruveta riitelemään lankonsa kanssa ensimmäisestä sijasta. Mutta hän on surkeasti pettynyt. Lorenz ei pannut sille seikalle mitään arvoa. "Joka menee Favorinille, on Favorin; hän on lakannut olemasta Lackström."

Kauppaneuvoksen täytyikin tunnustaa, että hänen vaimonsa oli uskollisesti seisonut hänen rinnallaan – vastoinkäymisen päivinäkin. Ja lujuutta siinä oli kysyttykin, sillä viime aikoina oli kamppailu käynyt kiihkeäksi.

Ensiksi hänet oli syrjäytetty kaupungin hallinnosta. Kauppakamarin puheenjohtajan virka oli mennyt, samoin rahatoimikamarin esimiehen paikka. Se kirottu "Framgångin" juttu oli sen aiheuttanut.

Hän oli ollut innokkaimpia ruoppaajan kannattajia – koko puuhan sielu. Sisäsatama oli matala. Suurimpien laivojen ei ollut yrittämistäkään sinne. Samoin oli Salmen laita. Tosin se oli hiukan syvempi sisäsatamaa, mutta ei sinnekään uinut isompi alus. Hänen päässään oli syntynyt ajatus ruoppauksesta. Ulkomailla syvennettiin satamia siten; hän oli siitä lukenut ja itsekin Saksassa käydessään nähnyt. Erityisillä laitteilla varustettu laiva imi mudan pohjasta ja sillä tavoin syvensi väyliä. Hän oli siis esittänyt sellaisen laivan tilaamista kaupungin laskuun.

Lorenz Lackström oli ollut hänen pahin vastustajansa Oliko varmaa, että imuruoppaaja kelpaisi täällä, missä pohja oli kova? Mitä – kova? Eihän se nyt sentään kalliota ollut. Kyllä sillä voimamäärällä, mikä ruoppaajissa oli, imettiin suuremmat kivetkin. Hän oli ottanut asioista tarkan selon.

Pitkän väittelyn jälkeen oli asia saatu päätökseen Ruoppaaja tilattiin. Se saapui suoraan Ranskasta, ja hän muisti vieläkin ne juhlapäivälliset, jotka sen johdosta pidettiin. Nimestäkin oli rahatoimikamarissa kauan väitelty. Hän oli esittänyt "Framgångia", mutta Lackström oli ivallisesti huomauttanut, että "Undergång" sopisi paremmin. Veden allahan se pääasiallisesti työskenteli. Sen oli jokainen tajunnut pilkaksi, ja sillä oli asia ratkaistu. Ruoppaaja oli ristitty "Framgångiksi".

Mutta – kohtalo oli säätänyt toisin. Ruoppaaja osoittautuikin käyttökelvottomaksi. Se ei kyennyt kehittämään sellaista voimamäärää, että olisi pystynyt imemällä satamaa syventämään. Se todettiin nyt vasta, mutta liian myöhään.

"'Undergångiksihan' se olisi pitänyt ristiä niinkuin minä sanoin", oli Lackström huomauttanut seuraavassa rahatoimikamarin istunnossa. "Sillä ainakin ne kymmenentuhatta markkaa, jotka siihen paiskattiin, menivät kaivoon."

Se oli ollut tappioiden alkua. Seuraavana vuonna häntä ei enää valittu rahatoimikamarin puheenjohtajaksi, ja samoin kävi kauppakamarissakin. Lackström istui hänen paikalleen. Mutta ei hän siitä vielä masentunut. Välipä sillä, kuka kaupungin asioita johti, kunhan sai pitää ensimmäisen sijan kauppamaailmassa. Ja se hänellä vielä, Jumalan kiitos, oli.

Mutta viime vuosina oli Lackström ruvennut silläkin alalla kilpailemaan. Hän rakennutti laivoja ja pyrki muutenkin laajentamaan liikettään. Varsinkin tervamarkkinoilla hän oli osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi. Puutavaranviennissä piti hän, Favorin, vielä puoliaan, koska hänellä oli useampia aluksia. Mutta tervanvienti oli viime aikoina siirtynyt melkein yksinomaan Lackströmille.

Joka alalla tämä rynnisti, ollen ensimmäinen polkemaan hintoja. Yksin ulkomaillakin hän teki kiusaa sukulaiselleen ja vanhalle koulutoverilleen. Lackström oli laajassa kirjeenvaihdossa belgialaisten, hollantilaisten ja englantilaisten kauppahuoneiden kanssa, tehden rahtaussopimuksia. Sillä tavalla hän oli parina viime vuonna polkenut pitspainpelkkojen purjehdustakin huomattavasti entisestä. Ja hänen oli tietysti ollut pakko seurata esimerkkiä – jollei siirtynyt muille markkinoille. Onneksi ei Lackströmillä vielä ollut kuin kaksi laivaa; hän ei siis kyennyt kovin suuria aikaansaamaan. Mutta kiukutti se kuitenkin, kun tuollainen kärpänen oli alituisesti niskassa. Viime vuonna olivat hänen laivansa purjehtineet pelkkoja etupäässä Ranskaan, ja sieltä olivat vanhat rahtipalkat vielä voimassa.

Kuten sanottu – eihän se kummia tehnyt. Mutta ulkoiset kauppahuoneet olivat ruvenneet vetoamaan siihen, että suomalaiset laivat rahtaavat sillä ja sillä hinnalla. Niinkuin heidän olisi kannattanut heilua halvemmalla kuin muidenkaan. Mutta – kauppahuoneet käyttivät hyväkseen Lackströmin väliintuloa, ja se harmitti tavattomasti.

Nyt lyötti Lackström parast'aikaa kolmatta laivaa. Siitä piti tulla komea, kolmimastoinen parkki. Heillä oli siis kohta yhtä monta. Muutaman vuoden perästä hän olisi kukaties jäänyt jälkeen. Ja silloin olisi Lorenz Lackström ensimmäinen kauppamarkkinoillakin.

Siinä oli Lackströmin talo kirkkopuistoa vastapäätä, Favorin sivuutti portin, joka oli Pääkadun puolella, ja pysähtyi leveän näyteikkunan eteen. Hävetti vähän jäädä noin katselemaan kuin mikäkin maalainen, mutta teki mieli vilkaista, mitä lankomies möi.

Oh, hedelmiä ... omenia ja appelsiineja ... ja viinirypäleitä! Kovinpa se mahtavasti... Kuka niitä nyt täällä osti? Omenat vielä menettelivät, samoin appelsiinit ... mutta viinirypäleet! Siinä oli Lackström tehnyt laskuvirheen.

Mitä – ulkolaisia hattuja! Aijai ... siinäkin mies ampui yli maalin tai – kukaties... Koreilunhalu oli helposti tarttuvaa. Mutta sopiko kauppiaan herättää ihmisissä asuvaa taipumusta pahaan? Hän oli myynyt vain Wecksellin hattuja, kotimaisia, ja ne kyllä kelpasivat.

Nyt kurkisti joku ikkunaan. Ätsh – pitkä Gustafsson! Pitikin nyt nähdä hänet tässä ... kuin jonkin tervahannun, joka töllistelee puotien ikkunoita. Niin – olkoon! ... mutta tervahannun lakki, jonka lippaa koristi punainen, sahalaitainen nauha, meni vielä kaupaksi varmemmin kuin tuollainen pariisilainen muotihattu. Sitä osti ylimaa ... samoinkuin jauhoja ja suoloja. Ja ylimaa se oli, joka määräsi, kuka täällä oli ensimmäinen.

Favorinin patruuna istui Lackströmin konttorissa lähellä ovensuuta. Häntä sapetti. Pitikin kököttää tässä kuin jokin velanhakija, sillä aikaa kuin kauppaneuvosta oltiin käskemässä. Pitkä Gustafsson katsahti häntä toisinaan silmälasiensa ylitse. Hän nautti tuon mahtavan miehen hämillään-olosta, jota tämä turhaan koetti salata. Hän oli lähtenyt nöyryytyksen tielle.

Mutta – eipä ollut Lackström vielä ottanut toista konttoristia. Ei ollut varoja ... siinä se oli. Kyllä se olisi silläkin tavalla pröystäillyt, jos olisi kannattanut. Hänen teki mieli kysyä asiaa Gustafssonilta, mutta ei alentunut.

Samassa astui kauppaneuvos konttoriin. Hän oli pitkä, leveäharteinen mies ja kulki hiukan kumarassa. Kasvot olivat karkeat, nenä lyhyt ja leveä, leuka oli harvinaisen tukeva. Kun hän avasi suunsa, paljastui rivi mitä tukevimpia, terveitä hampaita. Hänessä oli jotakin gorillamaista.

– Kuinka ei Gustafsson ymmärrä käskeä herra kauppaneuvosta sisään? ärjäisi hän.

Konttoristi hätääntyi. Hän oli itsekin miettinyt samaa, mutta ei ollut uskaltanut. Tässä talossa piti olla varovainen; parempi liian vähän kuin liian paljon. Vai sieltäpäin nyt tuuli puhalsi. Gustafsson oli rehellinen luonne. Hän muisti, millä äänensävyllä tässä samassa konttorihuoneessa tavallisesti puhuttiin Favorinista. Hän oli menetellyt sen mukaan.

– Anteeksi ... en tullut ajatelleeksi. Olin niin työhöni kiintynyt.

– Tomppeli! sähisi Lackström hampaidensa välistä. – Veli tekee hyvin ja astuu sisään. Millä voin veljeä palvella?

Oli totta, että Lackströmissä oli jotakin nousukasta. Tuo jättiläinen oli nyt nöyrä kuin koulupoika rehtorinsa edessä. Äänikin kuin hunajaa, vaikka se muuten olikin käheä.

Favorinin patruuna puri huultaan. Häpeän tunne tahtoi väkistenkin saada vallan. Mutta asia oli tärkeä; oli kysymys "Kristiinasta", hänen suurimmasta laivastaan. Hän selitti asiansa.

181

– Niin - valitan ... kyllä siinä jutussa taitaa olla perää. – Gustafsson! –

Konttoristi ilmestyi kynnykselle.

– Gustafsson tuo tänne kapteeni Loukkolan kirjeen ... sen, jossa kerrotaan "Kristiinan" haaksirikosta.

Lackström sai kirjeen ja yritti ojentaa sen Favorinille, mutta malttoikin mielensä. Se oli kirjoitettu hiukan ilkkuvaan sävyyn eikä hän saattanut sitä näyttää.

– Tässä se on ... hm... 'Sitten minulla on kerrottavana, että Favorinin "Kristiina" on förliisannut matkalla Pensacolasta Brestiin. Täkäläinen meripelastusyhtiö on siitä tehnyt ilmoituksen. Vain yksi suomalainen – lukuunottamatta "Sota" – ... hm ... kapteeni Hellbergiä on hukkunut, vanha konsti Mattila. Muu väki oli ulkolaista, ja haaksirikosta on pelastunut vain kaksi miestä, norjalainen ja irlantilainen, jotka muuan höllänlainen laiva oli pärjännyt. Siinä meni...' no niin – tämä ei enää kuulu asiaan. Kirje on päivätty Rotterdamissa viime kuussa. Veli voi katsoa itse.

Lackström ojensi langolleen kirjekuoren.

Se oli siis totta. Favorinin patruunan leuka painahti rinnalle, ja syvä huokaus pusertautui hänen povestaan.

– Ne ovat ikäviä tapauksia, joihin me liikemiehet; saamme aina olla varustautuneita. Otan sydämestäni osaa veljen onnettomuuteen. Saako olla nuuskaa?

Lackström ojensi helmiäiskuorista nuuskarasiaansa, mutta Favorinin patruuna kiitti. Eipä hän nyt tällä kertaa.

– Miksi ei veli vakuuta laivojaan?

Hm! Hyvähän oli nyt puhua vakuutuksesta, kun yksi oli jo pohjassa.

– Mutta veljellä on vielä kolme jäljellä. Kannattaa harkita asiaa.

– Eiköhän se ole niin, että jos on onni matkassa, ne tulevat kyllä kotiin – vakuuttamattakin. Meri on oikullinen, se antaa jos ottaakin.

– Hmjaa ... mutta ei sille pidä vapaaehtoisesti antaa. Minä en enää usko Neptunuksen loukkaantumiseen.

– Mutta minä uskon! Se nyt voi olla taikauskoa, mutta minulla on sellainen käsitys, että merellä on omat tapansa. Esi-isäni ovat neljässä, viidessä polvessa harjoittaneet meriliikettä, mutta yhtään laivaa he eivät vakuuttaneet. Niitä meni kyllä joskus, mutta toisia tuli sijaan. Ja tulee nytkin!

Favorinin patruuna oli noussut. Hänen kasvonsa hehkuivat. Hän tunsi tällä hetkellä edustavansa merta, tuota läikkyvää, oikullista, mutta johon hän siitä huolimatta uskoi. Hän taipui meren edessä, kuin olisi se ollut jumaluus, joka toisinaan vaati uhrin. Siinä kohden hän oli taikauskoinen – niin valistunut kuin hän muuten olikin. Jokaisen laivansa hän varusti keulakuvalla. Se oli hänen mielestään kuin jonkinlaisen suojelushengen symboli, jonka tehtävänä oli lepyttää merta. Lackström lyötti laivan ilman keulakuvaa. Se oli Favorinin patruunan mielestä vaarallista ratsionalismia. Se oli Jumalan kiusaamista, samoinkuin sekin, että vakuutti laivansa.

– Mutta ... onhan veli vakuuttanut makasiininsa. Eikö se ole myös Jumalan kiusaamista?

Favorin säpsähti. Mistä Lackström sen tiesi? Hän oli koettanut pitää asiaa salassa.

Hän joutui ymmälle. Tavallaan ... tavallaan kyllä. Hän oli nyt ottanut vakuutuksen vain kuin kokeeksi, kun ne niitä niin kovin tyrkyttivät. Mutta hän ei aikonut sitä kauan pitää.

– Minä taas en ole vakuuttanut makasiinejani, vaan laivani kyllä. Ne ovat sentään alituiselle vaaralle alttiina.

Niin ... kuka sen nyt osasi sanoa? Favorinin patruuna oli hiukan pyörällä. Hän sanoi hyvästit ja läksi.

Kiusallinen tilanne ... sangen kiusallinen. Kun tietäisi aina, mistä päin vaara uhkasi. Mutta kukapa sen tiesi ... kukapa sen tiesi...

Vai oli siis "Kristiina" tehnyt haaksirikon. Hyvä isä sentään! Se löi ison loven hänen omaisuuteensa. Hänen asiansa eivät olleet oikein hyvällä kannalla. Se Oldenpurin velkakin ... Kumma, kun äijä ei hakenut sitä ulos. Se rakkaus ... se rakkaus.

Niin – välistä oli hyvä ottaa sekin huomioon, välistä ei. Oldenpurin Kaaperin jutussa se oli merkinnyt tulopuolta ... tavallaan, Jaken jutussa taas menopuolta. Parempi oli, että tyttö joutui Knutille. Millä Kirstu-Tynnin poika olisi vaimonsa elättänyt?

No niin ... tavallaan, tavallaan kyllä. Elisabet olisi nyt papinrouvana jossakin – jos Jakesta olisi tullut pappi. Ei – parempi oli, että joutui Knutille, jolla oli varoja ja hyvä liike. Se tuki nyt häntäkin tällaisten onnettomuuksien sattuessa...

Elisabet olikin kotona käymässä. Hän juoksi isäänsä vastaan, painoi päänsä tämän rinnalle ja purskahti itkuun. He seisoivat keskellä konttorihuonetta.

– Se on totta, pappa! Äsken tuli rotterdamilaisen meripelastusyhtiön kirje. "Kristiina" on mennyt.

Hän itki isänsä rintaa vasten. Tuntui suloiselta itkeä noin... Jaken nähden. Ei hän niin paljon surrut laivan kohtaloa kuin omaansa. Viimeinen vuorokausi oli taas ollut ikävä. Aina kun Jakke kävi hänen kodissaan, tuntui jälkeenpäin raskaalta. Miksei heillä voinut olla yhteistä kotia... heillä, jotka rakastivat toisiaan? Jakke kävi kuin katsomassa omaansa, kuin hänelle kuuluvaa, jonka omisti toinen...

Hän itki nyt tuossa isänsä rinnalla. Wahlman ja Haverinen – samoinkuin kauppaneuvoskin – luulivat kyyneleiden tarkoittavan "Kristiinaa", mutta Jakke tajusi, että suurin osa niistä kuului hänelle. Hän istui vakavana pulpettinsa ääressä ja kirjoitti.

Oli hyvä, etteivät he yhtaikaa joutuneet toivottomuuden valtaan. Silloin kuin hän oli surullinen, koetti Elisabet rohkaista häntä. "Älä ole murheissasi, meidän rakkautemme ei koskaan lopu." Ja taas kun Elisabet joutui sairastamaan "sydämen hellyyttä" – niinkuin hän tavallisesti kostein silmin sanoi – saattoi hän, Jakke, auttaa ja tukea häntä.

Nytkin hän istui tuossa ja kirjoitti. Hanhenkynä juoksi varmana rivejä pitkin. Eikö Elisabet nähnyt, että hän vei kirjoihin kauppahuone J. C. Favorin & Co:n voittoja – tappioiden uhallakin? "Kristiina" oli mennyt, mutta vielä kyntivät meriä "Balthasar", "Reku" ja "Elisabet". Ne pitäisivät huolen, että puute pysyi loitolla Elisabetin ovelta. Mikäli hän, Jakke, pystyi sitä torjumaan, hän tekisi voitavansa.

– Älä itke, Elisabet ... meidän täytyy tämä kestää, sanoi patruuna ja talutti tyttärensä saliin.

Niin – heidän täytyi se kestää ... hänen ja Jaken. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Miten harmaata ja toivotonta elämä sentään oli!

Kuin olisi onnettomuus jollakin tavoin purkanut säätyrajoja, pyydettiin konttorihenkilökunta kauppaneuvoksen pöytään päivälliselle. Olivathan he joskus ennenkin aterioineet isäntäväkensä kanssa – suurina juhlina, kuten jouluna ja pääsiäisenä, – mutta se oli johtunut enemmän alentuvaisuudesta kuin todellisesta ystävällisyydestä. Nyt liitti yhteinen onnettomuus heidät yhteen, talonväen ja palvelijat.

Elisabet oli myös jäänyt päivälliselle. Haverinen istui nöyrästi kumartuneena lautasensa yli. Keskustelu liikkui onnettomuustapauksessa. Hän oli monesti todennut, että kapteenit käyttäytyivät kovin raa'asti miehistöä kohtaan, mutta ei ollut uskaltanut siitä huomauttaa. Nyt hän katsoi hetken sopivaksi ottaa asian puheeksi.

– Eiköhän pitäisi huomauttaa kapteeneille, että kohtelisivat ystävällisesti miehistöä?

– Ei niitä minun mielestäni nyt niin pahasti kohdella. "Sota-Heikki" oli kyllä sellainen, mutta toiset ... en minä ainakaan ole kuullut valituksia.

– Eivät ne patruunalle uskalla tulla valittamaan, mutta kyllä minä olen kuullut. "Balthasarin" Bomankin kuuluu toisinaan lyövän.

Haverisen huomautus teki kiusallisen vaikutuksen.

– Ei merimies muuten tottele. Joukossa on aina joku uppiniskainen. Siinä ei auta muu kuin koveneminen.

Wahlman asettui kauppaneuvoksen puolelle. Kyllä merimies toisinaan tarvitsi plattinkia, kun ei muu auttanut.

Nyt puuttui Elisabet puheeseen:

– Ei kovuudella koskaan pitkälle päästä. Sillä voidaan kyllä pitää ulkonaista kuria yllä, mutta sydämiä sillä ei voiteta.

Syntyi yleinen väittely. Jakke asettui kannattamaan Elisabetia. Mielet kiihtyivät. Haettiin jo esimerkkejä historiasta. Viha ei pystynyt muuhun kuin tuhoamiseen, rakkaus yksin rakensi.

Wahlman hymyili pilkallisesti. Jakke hermostui. Hän ei voinut sietää Wahlmanin hymyä. Mustine pujopartoineen ja oliivinkarvaisine kasvoineen hän muistutti silloin paholaista.

– Eiköhän vihallakin sentään vaikuteta. Veli Dynn viittasi historiaan. Minäkin otan yhden esimerkin: muhamettilaiset. Eiköhän heidän vihansa vääräuskoisia kohtaan ollut juuri se voima, jolla he voittivat. "Jumala on yksi ja Muhammed hänen profeettansa!" Siinä oli vihaa.

– Ei ... se oli rakkaus omaan oppiin, rakkaus, joka ulospäin ilmeni vihana. Siinä oli juuri vika heidän maailmankatsomuksessaan, että siihen mahtui vihakin.

Jaken kalpeat posket hehkuivat.

– Hyvä on, sanoi Wahlman suu täynnä jälkiruokaa. – Se sopii merelle ... rakkaus, joka ulospäin ilmenee vihana ... korvapuusteina ja potkuina takalistoon. Se on meren oppia. Niinhän se itsekin tekee – vihaa ja rakastaa. Tyynellä säällä se hymyilee, mutta myrskyn tullen se voi lyödä akterspeilit sisään. Merikapteeni seuraa siis sen esimerkkiä. – Muuten – "Sota-Heikissä" oli paljon hyviäkin puolia. Niin oikeudentuntoista miestä olen harvoin tavannut.

Samaa mieltä oli kauppaneuvoskin. Hän ei jaksanut uskoa, että kapteenin kovuus olisi vaikuttanut laivan onnettomuuteen. Tottahan kyllä oli, ettei kovaluontoiseksi tunnettu kapteeni aina saanut parasta miehistöä, mutta mahtoiko sillä olla niin suurta merkitystä tällaisissa tapauksissa. Hukkuivat ne jumalisten kapteenienkin laivat. – Hukkuvat kyllä ... minä en ole sitä väittänytkään, intoili Jakke. – Olen vain tahtonut todistaa, että rakkaudella voitetaan enemmän kuin kovuudella ja ankaruudella.

Kauppaneuvos katseli konttoristiaan terävästi. Tahtoiko tämä kautta rantain moittia häntä? Oliko tuossa Kirstu-Jaakopin puheessa jotakin siitä entisestä, joka kerran oli uhannut tämän talon rauhaa ja kauppahuonetta ensimmäisellä onnettomuudella? Sillä onnettomuus se olisi joka tapauksessa ollut. Nyt olivat vävypojan rahat hyvään tarpeeseen. Siitä saattoi edes iloita tällaisena surullisena aikana.

– Pyydä Knutia tulemaan illalla tänne, sanoi hän Elisabetin puoleen kääntyen. – Haluan neuvotella hänen kanssaan.

Noustiin pöydästä. Konttoristit vetäytyivät töihinsä. Jakke oli kiihoittunut. Aterioida noin samassa pöydässä rakastettunsa kanssa ja tietää tämän kuuluvan toiselle, kuohutti mieltä. Elisabet oli uhrattu rikkauden himoille, tuolle Molokille, jota kaupungin porvarit olivat palvelleet monessa miespolvessa. Se oli kurjaa, alhaista! Se oli saastaisista saastaisin teko!

Häntä harmitti, että oli ollenkaan sekaantunut keskusteluun. Mitäpä häntä liikutti Favorinin laivojen kohtalo. Kun menivät pohjaan, niin menkööt! Pikemmin täyttyi jumalallinen vanhurskaus.

Hyvä Jumala! Mitä hän nyt ajatteli? Ketä se sitten liikutti jollei häntä? Sehän koski Elisabetia, rakasta, suloista Elisabetia. Miten hänen kävisi, jos kauppahuone köyhtyisi. Nähdä Elisabet puutteessa ... ei, niin kauan kuin hän saattaisi sen estää, hän estäisi – sielunsa autuuden uhallakin!

Sielunsa autuuden –? Mitä hän taas ajatteli? Mielessä välähti vääränvalantekijän hautaristi. Niin pitkälle eivät asiat toivottavasti koskaan kehittyisi.

Mutta – entäpä jos kehittyisivät? Entäpä jos Favorinin patruuna tarvitsisi hänen apuaan samalla tavoin kuin entinen kauppias, joka hädissään turvautui kirjanpitäjäänsä? Mitä hän silloin tekisi? Uskaltaisiko hän myydä sielunsa rakkauden vuoksi?

Mistä tällaiset ajatukset tulivat? Olivatko ne rappeutuneen hermoston ilmiöitä, vai saatanako ne hänen korvaansa kuiskutteli? Hän oli taas eilen illalla juonut, juonut aivan liikaa. Kädet pakkasivat vapisemaan, ja otsalla, kihoili kylmä hiki. Mitä ... mitä hän oikeastaan ajatteli?

Hänen huomaamattaan oli Wahlman hiipinyt hänen pulpettinsa ääreen. Konttoristin huulilla leikki pirullinen hymy. Hän muistutti Mefistoa.

– Ethän sinä vain vieläkin rakasta tuota Elisabet-rouvaa?

Jakke katsahti ylös. Siinä hänen vieressään seisoi ilmetty piru ... aivan kuin olisi tullut hakemaan hänen allekirjoitustaan ... ostamaan hänen sieluaan.

– Mene pois, saatana! Mitä sanot? Se on h–vetin, h–vetin vale!

Jakke löi nyrkkiä pulpettiin, niin että mustepullo hypähteli. Wahlman vetäytyi säikähtyneenä syrjään. Olipa se nyt ... ihan kuin hullu. Se koira älähti, johon kalikka sattui. Peijakas! Sehän kaatoi kohta koko pulpetin.

Favorinin patruuna seisoi ovella. Hänen olkansa takaa kurkistelivat Elisabetin peljästyneet kasvot. Patruuna näytti ankaralta. Hänen silmistään leimusi suuttumus. Mitä "gästrolleja" Kirstu-Jaakoppi nyt antoi?

– Mikä meteli täällä on?

Jakke seisoi keskellä huonetta kalpeana ja huohottaen.

– Minä haluan kysyä herra patruunalta, onko työtovereillani oikeutta herjata minua entisyydelläni, sillä, että minä kerran...

Favorinin patruuna huitaisi kädellään. Ei tarvinnut lopettaa lausetta. Hän kyllä ymmärsi. Vai niin olivat sittenkin asiat. Kuinka sokea hän oli ollut! Tietysti tuo laiha, kalpea olento edelleenkin rakasti hänen tytärtään. Hän työnsi Elisabetin saliin ja sulki oven.

– Kuka sellaista on puhunut? Jakke osoitti Wahlmania.

– Se oli leikkiä, herra patruuna, koetti Wahlman puolustautua.

– Olkoon, mutta minä en kärsi sellaista leikkiäkään! Jollei minulle taata työrauhaa, saa tämä minun puolestani jäädä!

Favorinin patruuna myönsi hengessään, että se olisi ollut kaikkein paras ratkaisu. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä se ei mitenkään käynyt päinsä. Se olisi heti tulkittu köyhtymisen merkiksi. "Vähentää väkeään, huonosti ovat asiat."

Hän sanoi pari sanaa Wahlmanille, pari lempeää, ystävällistä sanaa. Sitten hän astui Jaken luo, laski kätensä tämän olkapäälle ja lausui hymyillen:

– Et sinä mihinkään lähde. Sinun paikkasi on tuossa. (Hän viittasi pulpettia.) Nyt jos koskaan minä tarvitsen kaikkien miesteni työn ja tarmon. Me korjaamme tappiot, ja Favorinin kauppahuone pysyy entisessä mahtavuudessaan.

Kauppaneuvos lähti. Jakke palasi paikalleen. "Elisabetin vuoksi", ajatteli hän.

Hetken päästä kuului konttorista vain hanhenkynien rauhallinen rapina.

V

Ei pysynyt, alaspäin meni. Favorinin asiat olivat hullummin kuin koskaan ennen.

Kaikki ponnistukset osoittautuivat turhiksi. Ei mikään auttanut. Isku toistansa raskaampi sattui tuohon ennen niin mahtavaan kauppahuoneeseen, järkyttäen sitä perustuksia myöten.

"Kristiinan" sijaan oli lyöty uusi laiva. Se oli laskettu vesille edellisenä keväänä, vuosi sitten. Suurin juhlallisuuksin se oli vihitty, ja sen keulakuva kuvasi enkeliä, valkopukuista, kultasiipistä enkeliä. Laivan nimeksi oli pantu "Providentia", ja vihkiäispuheessaan oli patruuna uskonut sen kaitselmuksen suojaan. Senvuoksi hän oli antanut sille tuon juhlallisen nimen. Hän tahtoi siten osoittaa luottavansa kaitselmukseen.

Mutta kaupungissa humisi ja kohisi. Kovinpa ylpeäksi oli Favorinin patruuna käynyt, kun uskalsi jo uhmata itse Jumalaakin. Antaa nyt laivalleen tuollainen nimi! Latinan opettaja koulussa käännätti sen oppilaillaan. "Niin ... 'Kaitselmus', se on Favorinin uuden laivan nimi." Ja hän hymyili sitten merkillisellä tavalla. Oppilaat kertoivat siitä kodeissaan, ja kaikkialla pudistettiin päätä ja ennustettiin onnettomuuksia. Ja niitä tuli.

Ensiksi sattui se Oldenpurin juttu. Vanha Kaaperi kuoli, ja perikunta otti pesän haltuunsa. Heikkomielisen pojan holhooja pani kaikkein ensiksi uloshakuun vanhan velan. Hänellä ei ollut mitään syytä pitää pyhänä Kaaperin rakkautta. Hullu mies, joka oli antanut rikkaan kauppahuoneen pitää velkana tuollaista summaa ja vielä ilman korkoja. Se oli käsittämätöntä.

Kaupungille levisi kaikenlaisia huhuja. Tiedettiinkö, että Oldenpurin Kaaperi oli aikoinaan kosinut Lackströmin tytärtä, nykyisen kauppaneuvoksen sisarta ja Favorinin rouvaa? Oh, kyllä se tiedettiin. Mutta tiedettiinkö sitä, että tuo rakastunut hupsu oli lainannut sellaisen summan mielitiettynsä miehelle? Mitä? Se oli aivan uutta. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olihan Kaaperi-vainaja siltä joskus päissään puhunut, mutta sitä ei kukaan ollut ottanut vakavalta kannalta. Vai kaksikymmentä tuhatta! No sitten oli selvä.

Millä Favorinin patruuna sen nyt maksaisi? Samaa mietti kauppaneuvos itsekin. Oldenpurin Kaaperin kuolema oli sattunut sangen sopimattomaan aikaan. Hän hermostui ja kiukutteli jo vaimolleenkin. Se oli hänen syynsä, että tuo velka oli tehty. Jollei hänellä ja Kaaperi-vainajalla olisi ollut vispilän kauppoja keskenään, hän, patruuna, olisi säästynyt tuosta onnettomuudesta. Ei hän ollut silloin niin kipeästi rahoja tarvinnut, että olisi ollut pakko lainata. Mutta kun laivaa parastaikaa lyötiin, ja ukko tyrkytti rahojaan, hän oli ottanut. "Ei ole maksulla kiirettä ... maksat, kun jaksat. Mutta yhden ehdon asetan: että laiva on ristittävä 'Elisabetiksi'."

Oh, hän olisi kyllä voinut maksaa velan jo aikaisemmin, mutta ei ollut tullut. Hän oli melkein toivonut, että se unohtuisi. Ja tavallaan se oli unohtunutkin; vuosikausiin ei Kaaperi ollut hiiskunut siitä halaistua sanaa. Mutta – jopahan löytyi paperi, kun äijästä aika jätti löytyi kuin löytyikin.

Ja kun hän juuri nyt olisi välttämättömästi tarvinnut rahoja. Nyt olisi Kaaperi saanut tulla tarjoamaan, nyt olisi ollut oikea hetki. Mutta sensijaan velkoi perikunta saatavaansa takaisin.

Hän oli esittänyt holhoojalle, että saisi pitää velkaa vielä jonkin aikaa. Hän maksaisi nyt koron. Mutta perikunta oli kylmästi torjunut ehdotuksen.

Favorinin patruuna käveli hermostuneena edestakaisin. Kylläpä onnen pyörä oli tehnyt koko keikauksen. Tappio tappion jälkeen. Kuluneena kesänä oli kaksi laivaa tehnyt haaksirikon, "Balthasar" ja "Providentia". Edellinen oli mennyt pohjaan Intian valtamerellä. Hän oli lähettänyt sen Bombayhin noutamaan puuvillaa. Hän oli tahtonut siten näyttää, että heidän kannatti käydä perillä, jos niiksi tuli. Paluumatkalla oli "Balthasar" tehnyt haaksirikon.

Ja sillä aikaa Lackström vain hyötyi. Hänellä oli nyt neljä laivaa. Samalla kertaa kuin "Providentia" laskettiin vesille, oli Lackström laskenut telakaltaan "Toivon". Se oli kantavuudeltaan yhtä suuri kuin "Providentiakin" ja koko viime vuoden se oli yhdessä "Mammutin" kanssa purjehtinut pelkkoja Meksikosta. Samoilla asioilla oli liikkunut "Providentiakin", kunnes se keväällä oli ajanut matalikoille lähellä Hollannin rannikkoa ja joutunut hylyksi.

Nyt oli siis Lackströmillä neljä laivaa, ja hänellä vain kaksi. "Reku" ja "Elisabet" kyntivät vielä valtameriä.

Mutta hän oli jäänyt auttamattomasti jälkeen. Lackström oli ensimmäinen kauppamaailmassakin.

Senkin olisi vielä saattanut jotenkuten sulattaa, jollei olisi joutunut maksettavaksi tuo Oldenpurin Kaaperin velka. Kuinka hän olikaan ollut niin huolimaton, ettei ollut sitä ajoissa suorittanut? Se nyt ei olisi ollut mitään vaikeaa, silloin kuin asiat vielä olivat kunnossa. Mutta nyt ... nyt se tuotti voittamattomia vaikeuksia.

Hän oli äskettäin tilannut ulkomailta runsaasti tavaraa ja maksanut ne käteisellä. Kuusi isoa makasiinia kattoon saakka täynnä seisoi rannassa Lackströmin makasiinien vieressä. Isät olivat vielä eläneet sovussa ja rakentaneet rinnatusten, mutta pojat olisivat toivoneet tuon naapuruuden olemattomaksi. Mutta – minkäs mahtoi, vain kapea sola erotti kilpailijoitten makasiinit toisistaan. Yhtäkkiä Favorinin patruuna pysähtyi. Hänen päähänsä iski ajatus, joka outoudellaan melkein huimasi häntä. Hyvä Jumala! Olisiko sellainen mahdollista?

Hän ihan hengästyi. Sydän oli viime aikoina ruvennut juonittelemaan. Lääkäri sanoi, että hänellä oli läppävika. Tiesi vain ... mutta oudosti otti toisinaan, niinkuin nytkin, kun se ajatus johtui mieleen.

Hänen piti istua. Kumartuen eteenpäin hän kurkoitti pöydältä sikarin ja tulitikkulaatikon. Silmät siristyivät pieniksi, ja huulet imivät ahnaasti. Sikari ei tahtonut syttyä.

Mahtaisivatko ne syttyä?

Voi hyvä Jumala! Kaikenlaista pitikin ajatella... Mutta minkäs ajatuksilleen mahtoi? Se oli iskenyt mieleen äkkiä kuin salama.

Mutta ajatella kai sai ... kun ei vain ryhtynyt tekoon. Ajatuksista oli vielä pitkä matka itse työhön. Eikä hän sellaista tekisikään. Olipahan vain somaa tuollaisellakin tyynnyttää kiusaantuneita aivojaan.

Kävisikö se ylimalkaan päinsä?

Hän oli aivan äskettäin korottanut makasiinien vakuutusta. Viidestäkymmenestä tuhannesta ne olivat nyt vakuutetut. Se nousi jonkin verran yli todellisen arvon, mutta ei paljon. Sillä tavalla ne äkkiä muutettaisiin rahaksi ... rahaksi, jota hän nyt niin kipeästi tarvitsi.

Hän muisti käyntinsä Lackströmin luona kolme vuotta sitten. Mitä he olivatkaan keskustelleet? Lackström oli kehoittanut häntä vakuuttamaan laivansa. Niin hän, Lackström, teki. Nyt tänä syksynä hän oli seurannut esimerkkiä. Makasiinit olivat olleet vakuutuksessa jo kolme vuotta.

Mutta – mitä oli Lackström sanonutkaan? Hänen makasiininsa olivat vakuuttamatta.

Oliko tämä sormen viittaus? Merkillistä, ettei hän aikaisemmin ollut tullut sitä ajatelleeksi. Kannattiko tässä maailmassa niin rehellisesti elää? Hän oli näihin saakka seurannut rehellisyyden periaatetta, mutta mitä se hyödytti? Hänen vihamiehensä vain vaurastui, sillä aikaa kuin hän köyhtyi. Lackströmille näytti kasvavan maatessakin. Eikö hänellä siis ollut oikeutta taistella olemassaolonsa puolesta tavalla millä tahansa? Mitä oli liike-elämä muuta kuin suurta peliä, jossa pantiin alttiiksi kaikki ... kunnia ja omatuntokin. Ainakin nykyaikaisessa liike-elämässä. Toista oli ennen esi-isien aikaan...

Kylmä hiki kohosi kauppaneuvoksen otsalle. Seinällä häntä vastapäätä riippuivat esivanhempain kuvat kultaisissa kehyksissään. Siinä oli suvun kantaisä, Daniel, joka nuorena poikana oli muuttanut Ruotsista ja pannut alun Favorinien rikkauksille. Hän oli palvellut juoksupoikana muutamalla silloisella kauppiaalla, kohonnut makasiinimieheksi, lopulta konttoristiksi ja nainut isäntänsä tyttären sekä perinyt vihdoin liikkeen. Se oli siihen aikaan ollut vain tavallinen sekatavarakauppa, jossa myytiin; sokerileivoksia samalla kertaa kuin saippuaa ja suolaa. Tuo kapeakasvoinen, hieno rouva Daniel Favorinin vieressä oli hänen puolisonsa, kaunis Elisabet Samuelsson. Hänestä oikealla oli heidän poikansa Patrick, joka oli laajentanut liikettä ja rakennuttanut ensimmäisen laivan. Sen nimi oli ollut "Daniel" ja se oli melkein yhden miespolven ajan hankkinut rikkauksia Favorineille, purjehtien kaikki maailman meret, kunnes se lopulta löysi hautansa Pohjanmeren aalloissa, samalla kertaa kuin hänen isoisänsä, Reguel, toi nuorta rouvaansa Irlannista. Kolme vuorokautta he olivat ajelehtineet aavalla merellä pienessä venheessä, kunnes eräs ruotsalainen parkki oli pelastanut heidät. Sen perästä ei isoäitiä enää oltu saatu laivaan, vaan oli isoisän täytynyt matkustaa maitse Pohjanlahden ympäri kotiin.

Tuo harmaasilmäinen, pyöreäkasvoinen nainen, jonka rinnalla riippui hopearisti, oli hänen isoäitinsä, ja tältä olivat seuraavat Favorinit perineet punertavan tukkansa, joka suvun naispuolisilla jäsenillä vivahti melkein kultaan. Isoäiti oli ollut katolinen, ja Favorinin patruuna oli kuullut, minkälainen perheriita oli syntynyt siitä, että poika äidin vastustuksesta huolimatta oli kastettu luterilaiseksi, vastoin sopimusta, jonka isoisä naimisiin mennessään oli allekirjoittanut. Se oli isoäidin mielestä ollut rikos, josta suku vielä saisi kärsiä. Mutta isoisä oli puolustanut tekoaan sillä, ettei hän ruvennut Irlannista pappia tilaamaan, kun kerran omassa kaupungissa oli sellainen kunnon pappi kuin vanha rovasti Berglund, tämän nykyisen isä. Eikä siitä ollut sen kummempia seurannut. Isoäitikin oli vähitellen tyyntynyt ja tasoittunut. Hänen kohdallaan kirkonkirjoissa oli tosin aina merkintä, että hän kuului roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta vanhemmalla iällä hän oli jo aivan mukautunut luterilaisen kirkon menoihin, käyden jumalanpalveluksissa kuten muutkin ja säännöllisesti Herran ehtoollisella. Vain sen tavan hän oli säilyttänyt, että luki joka aamu ja ilta "Ave Marian". Mitäpä hän muutakaan voi, jouduttuaan tänne kauas omista uskonheimolaisistaan. Mutta virallisesti hän oli pysynyt kirkossaan kuolemaansa asti, vaikka hänestä oli tehtykin kiitos kaupungin kirkossa ja haudattu luterilaiseen tapaan.

Siinä he riippuivat kaikki nuo kunnianarvoisat porvarit, neljän sukupolven edustajat. Siinä oli "Paltte-patruuna", hänen isänsä, joka aikoinaan oli omistanut kuusi laivaa. Hänen elämänsä loppupuolella oli niiden luku vähentynyt neljään ja neljässä se oli pysynyt vuosikymmeniä, kunnes viimeiset onnettomuudet olivat vähentäneet luvun puoleen.

Favorinin patruuna tarkasteli esi-isiensä muotokuvia, etsien niiden kasvoilta jonkinlaista hyväksymisen merkkiä. Mutta ne katselivat häntä vakavasti, melkein jäykästi, ja jokainen niistä näytti moittivan häntä. Varsinkin olivat hänen isänsä kasvot ankarat. Niistä ei voinut lukea minkäänlaista suostumusta pojan rikollisille aikeille.

Hyvä Jumala ... niinkuin hänellä olisi ollut vähintäkään halua ryhtyä rikokseen, jos ei hätä olisi pakottanut. Mutta – minkä hän mahtoi? Saattoiko hän lähteä lamaamaan ja keneltä? Lackström oli ainoa, joka olisi voinut auttaa. Mutta ennemmin hän kuolisi kuin pyytäisi apua siltä taholta.

Hän oli yrittänyt pankkiin, mutta siellä oli suhtauduttu häneen kylmästi. Pankinjohtaja, vanha koulutoveri, oli pudistellut päätään. Ei käynyt päinsä ... ajat olivat epävarmat ... ja sitä paitsi Knut Hammarström, hänen vävynsä, oli yhteisissä liikeyrityksissä appensa kanssa. Eikö Favorinin firma ollut äskettäin muutettu "Favorin & Co:ksi"? Tuo "Co" oli nyt paha juttu. Se merkitsi sitä, ettei Knutin nimi nyt kelvannut samaan paperiin – varsinkin kun oli kysymyksessä kaksikymmentätuhatta markkaa.

Ovi aukeni, ja Elisabetin tytär Kaarin juoksi sisään. Hän oli nyt seitsemän vanha ja kävi valmistavaa koulua. Nytkin hän oli paluumatkalla koulusta. Kirjalaukku kädessä ja päällystakki yllä hän ryntäsi huoneeseen.

– Muffa, eihän ole totta, että me olemme köyhiä? kysyi hän, katsellen äidinisäänsä silmät kyynelissä.

Patruuna karisti tuhkan sikaristaan.

– Kuka sellaista sanoo?

– Lackströmin Inga. Hän sanoi, että me teemme konkurssin, kun meidän laivat menevät kaikki merenpohjaan, ja oldenpurilaiset ovat meiltä saamassa. Muffa, onko se totta, että sinä olet velkaa Oldenpurilaisille viisikymmentä tuhatta markkaa?

Patruuna hämmästyi. Inga oli Lorenzin pojan, Rafaelin tytär ja siis Kaarinin pikkuserkku. Vai jo lapsetkin sen tietävät. Tietysti ... Lackströmillä ei muusta puhuttukaan kuin heidän veloistaan.

– Ei se ole totta. Lackströmin Inga on narrannut. Me olemme yhtä varakkaita kuin hekin.

– Mutta meillä ei ole kuin kaksi laivaa, ja Lackströmillä on neljä.

Pikku Kaarin itki katkerasti.

– Niin – mutta muffa rakentaa sijalle uusia. Kysypäs vain papalta, niin ensi talvena lyödään taas laivoja, niin että paikat paukkuvat.

Tyttönen kuivasi silmiään. Hänellä näytti vieläkin olevan jotakin sydämellään.

– Ja sitten Inga sanoi, että meillä on näin huonot vaatteetkin, kun olemme niin köyhiä. Muffa, ovatko nämä niin huonot?

– Ei, lapseni, ei ... ne ovat oikein sievät ja hyvät vaatteet. Inga on tuhma, kun sellaista puhuu. Mutta menehän nyt puotiin. Siellä Liise antaa sinulle makeisia.

Tyttönen läksi. Nyt hän jo nauroi juostessaan salin ja konttorihuoneen läpi puotiin. Patruunan piti jatkaa keskeytyneitä mietteitään, kun samassa hänen rouvansa tuli huoneeseen.

– Julius, et arvaa, mitä Lorenz esitti minulle kadulla! Hän rupeaisi muka vekseliin kuultuaan, että olit saanut pankista kieltävän vastauksen. Mutta ... "minä teen sen vain sinun vuoksesi, koska olet sisareni. Sinun miehestäsi minä välitän viisi!" Voitko käsittää sellaista?

Ja kauppaneuvoksetar vaipui tuoliin, kätkien kasvonsa nenäliinaan.

– Ajatella, että oma veli saattaa olla niin julma!

Hän nyyhkytti sydäntä särkevästi.

Favorinin patruuna oli noussut kävelemään. Hänen sisässään kuohui. Vai kehtasi se roisto tulla vielä sellaista esittämään, kun ensin oli kiduttanut häntä monta pitkää vuotta. Ensin pantiin lapset kadulla haukkumaan ja sitten vielä... Ei, tätä hän ei enää vainut antaa anteeksi. Tämän hän kostaisi ... kostaisi verisesti.

– Ja mitä vastasit hänelle?

– Sanoin, ettei Julius koskaan suostu sellaiseen.

– Mitä hän siihen?

– Sanoi, että: "Taistellaan sitten loppuun asti. Ennen pitkää minä kuitenkin annan hänelle kuoliniskun."

Vai kuoliniskun! Syvyys ja kadotus! Katsotaanpa, kuka tässä antaa kuoliniskun! Vai uskalsi Lorenz uhata sellaisella. No hyvä! Nyt ei hänenkään tarvinnut enää sääliä.

– Oletko keksinyt mitään keinoa? kysyi rouva hetken kuluttua.

– Luulenpa keksineeni, murahti kauppaneuvos hampaidensa välistä ja riensi konttoriin.

Siellä istui pikku Kaarin Jaken polvella. Tällä oli tapana kertoa lapselle satuja. Nytkin hän parastaikaa jutteli jotakin omaa sepittämäänsä juttua. Hän säpsähti patruunan tullessa ja yritti laskea tyttösen alas. Mutta kauppaneuvos hymyili lempeästi ja virkkoi:

– Satujako se Jakke-setä Kaarinille kertoo?

– Niin – huudahti tyttö hehkuvin poskin – prinssistä, joka koetti pelastaa prinsessan palavasta linnasta, mutta paloikin itse, saatuaan prinsessan pelastetuksi.

Olipa se historia. Todennäköisesti se ei ollut aivan terveellistä lapsen kuultavaksi, mutta patruuna ei nyt halunnut siihen sekaantua. Hän ryhtyi selailemaan pääkirjaa, kuunnellen toisella korvalla tytön ja Jaken keskustelua.

– Tuutattiinko siellä kovasti?

– Tuutattiin ... Torninvartija puhalsi niin kovaa, että hänen poskensa pullistuivat – näin.

Jakke pullisti laihoja poskiaan niin paljon kuin jaksoi.

– No, mitenkä sitten kävi?

– Torninvartijan posket poukahtivat halki – poks! Tyttönen nauroi kyyneleet silmissä. Jakke-setä osasi kertoa niin hauskoja satuja. Toiset olivat kyllä peloittavia niinkuin tämäkin, mutta ne loppuivat aina hauskasti.

– Minusta on hauskaa, kun tuutataan, puheli lapsi. – Ensin peloittaa, mutta sitten on hauska kuunnella. Tuut ... tuut!

Favorinin patruunaa värisytti. Hyvä Jumala! Johan se kukkui ihan lapsen suusta. Hänen teki mieli keskeyttää, mutta ei saattanut. Piti vain kuunnella kuin oman tuhonsa ennustusta.

– Eiköstään meille tule tulipaloa? kysäisi tyttö hetken kuluttua.

– Ei ... Jumala varjelee.

– Mutta Lackströmejäpä ei varjele, kun ovat niin pahoja.

– No, no ... ei puhuta sellaista. Jumala varjelee kaikkia ihmisiä, koetti Jakke tasoittaa.

– Varjeleeko pahojakin?

– Varjelee.

– Sitten minä en tykkääkään semmoisesta Jumalasta.

Ja Kaarin hypähti äkkiä lattialle.

– Kaarin, menepäs nyt kotiin. Siellä äiti odottaa sinua. Pyydä Liiseltä hiukan namusia mukaasi ja vie pikku veikollekin.

Tyttö pujahti puotiin, ja työ jatkui taas häiriintymättä. Kauppaneuvos selaili pääkirjaa. Kuta kauemmin hän katseli noita täyteenkirjoitettuja sivuja, sitä mustemmaksi painui hänen mielensä. Tilanne oli toivoton.

– Haverinen, meidän täytyy lopettaa velaksianto. Se ei lyö leiville.

Konttoristi kohotti harmaan päänsä kirjasta.

– Mutta ylimaalaiset menevät sitten naapuriin, ja mitäs me silloin teemme? Lackström antaa velkaa niinkuin mekin ja saa kesällä tervoja. Vain monikymmenvuotisesta tottumuksesta tekevät vielä useat kauppaa meillä. Mutta – jos nyt lopetetaan velaksianto, niin –

Haverinen katsoi neuvottomana patruunaan.

– Häätyy kai sitten antaa, mutta vaikeaa se on.

Haverinen painui jälleen tilikirjaansa.

Hetken päästä hän nosti taas päätänsä ja kysyi:

– Mitäs sanotaan timpereille, jotka juoksevat kyselemässä työtä?

– Että nyt ei ole ... mutta että ensi syksynä tarvitaan niin monta kuin tästä kaupungista suinkin löytyy.

Se kuulosti joltakin. Haverinen oli jo murheella ajatellut vanhan kauppahuoneen kohtaloa. Mutta turhaan hän oli murehtinut. Patruunalla oli "riitingit" valmiina uusia yrityksiä varten, koskapa noin varmasti puhui. Hän huokasi helpotuksesta ja kumartui jatkamaan työtään.

Hyvä Jumala, kuinka kurjalla kannalla olivat asiat! Peräti kurjalla. Selvä vararikko edessä, jos ei jostakin apua ilmestyisi.

Favorinin patruuna huokasi ja löi kirjan kiinni. Hän seurasi hetken konttoristiensa työtä, varsinkin Jaken, joka kirjoitti nopeasti. Se oli taitava mies tuo Kirstu-Tynnin poika. Niin täytti miehen paikan joka suhteessa. Mahtaisikohan hänestä olla...?

Kauppaneuvos ei ajatellut ajatusta loppuun, vaan jäi katselemaan Jaken kumaraisia hartioita. Ne olivat hennot ja kapeat. Nuo hartiat olivat tottuneet taipumaani Niissä oli jotakin nöyrää ja alistuvaa, samoin kuin kasvojen alaosassakin. Kurttuinen otsa vain oli hämärä. Siitä ei saanut selvää, mitä sen takana piili.

– Tulisiko Dynn hiukan tänne. Minulla olisi vähän puhumista.

Jakke nousi hämmästyneenä. Mitä hän nyt oli tehnyt? Ilmeisesti kauppaneuvos halusi nuhdella häntä jostakin ... ehkä siitä, että hän oli hypittänyt Kaarinia polvellaan. Mutta – itsehän hän oli äsken sen sallinut.

Sydän hiukan pampahdellen hän seurasi kauppaneuvosta salin läpi tämän työhuoneeseen.

– Minä toivoisin, että menisit tyttäreni, rouva Hammarströmin luo auttamaan häntä seinäpaperien valinnassa. Siellähän tapiseerataan salia niinkuin ehkä tiedät ... ja sinullahan on jonkin verran taiteellista silmää. Ymmärrätkö? Sano, että minä lähetin sinut.

Jakke oli aivan ymmällä. Mitä, mitä ... mitä tämä oikein merkitsi?

Hän yritti sanoa jotakin, mutta kauppaneuvos keskeytti hänet.

– Ja tule sitten illalla kello kahdeksan luokseni. Minulla on hiukan muutakin puhuttavaa. Mutta – lupaa kunniasanallasi, ettet hiisku tästä kenellekään.

– Kyllä ... mutta minä en oikein ymmärrä...

– Ei sinun tarvitsekaan vielä ymmärtää. Saat sitten illalla kuulla tarkemmin. Mutta – sinun on luvattava, ettet puhu kerneilläkään mitään...

– Kyllähän sen saatan luvata.

– Kunniasanallasi?

– Kunniasanallani.

– Saat sitten lähteä heti. Voit syödä päivällistä tyttäreni luona. – Knut ei nyt ole kotona, lisäsi hän hymyillen.

Kauppaneuvos viittasi, että hän saisi mennä.

Jakke poistui. Hän ei ymmärtänyt koko jutusta tuon taivaallista. Mikä äijän päähän nyt oli mennyt? Pani pukin kaalimaan vartijaksi ... heh! Mutta kyllä hän tietysti meni, kun kerran käskettiin. Mihinkäpä hän sen mieluummin menisi kuin Elisabetin luo, suloisen, rakkaan Elisabetin luo...

Mutta Jakke ei nähnyt kauppaneuvoksen kasvoja, kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä.

Ne olivat kaamean näköiset.

VI

Elisabet tuli Jakkea vastaan portaissa, menossa kaupungille. Hän hämmästyi ja ihastui samalla kertaa.

– Ka, sepä sattui! Tervetuloa, tervetuloa, Jakke! Jakke selitti lyhyesti, mistä oli kysymys. Kauppaneuvos oli lähettänyt hänet tänne.

Elisabet oli aivan ymmällä. Pappa ... lähettänyt? Sitä oli mahdoton käsittää.

– Sanoiko hän todellakin niin?

– Sanoi, ihan kirjaimellisesti. Elisabet suipisti suutaan, aivan kuin olisi aikonut viheltää. Hänellä oli sellainen soma tapa. Jakke muisti sen hyvin entisiltä ajoilta.

– Nyt minä ymmärrän! Se on seuraus viimeisestä keskustelustamme. Pappa otti minut kahdenkesken ja kysyi oliko meidän välillämme jotakin. Sanoin samaa kuin kihlausaattoiltanakin. "Rakastan Jakkea enkä ole ketään muuta koskaan rakastanut." "Rakastaako hänkin sinua vielä?" "Rakastaa ... Jakke ei voi koskaan minua unohtaa." Hän vaipui mietteisiinsä ja kysäisi hetken päästä: "Muistatteko aina kunniallisuuden vaatimukset?" Silloin minä suutuin. Sanoin, ettei hänen tarvinnut koskaan sellaista epäillä. "No, hyvä on", sanoi hän siihen, ja minä läksin. Katsopas ... hän on nyt muuttanut mielensä. Hän sallii meidän vapaasti tavata toisiamme.

– Mutta – hän ei ole ottanut huomioon Knutia.

– Oh, Knut ... hän ei ole utelias. Hän ei kysele, ketä täällä käy, tai kenen kanssa kulloinkin sanan vaihdan. Kuinka ihanaa! Pappa on lähettänyt sinut tänne.

Voi sitä kultaista, hyvää isää! Hän on nähnyt tyttärensä surun.

Elisabetin silmät uivat kyynelissä.

– Tule nyt sisään. Minä olin juuri lähdössä sinne. Oli taas niin tavattoman ikävä. Teki mieleni nähdä sinua ... nähdä vaikka vilahdukselta. Sekin tekee sydämelle hyvää. Tule nyt sisään.

Elisabet liverteli kuin leivonen. Hän oli onnellinen, tavattoman onnellinen. Juosten edestakaisin hän kurkisti vuoroin saliin, vuoroin miehensä työhuoneeseen, auttoi Jakelta päällystakkia yltä, silitti hänen hattuaan ja katseli sitä kallella päin. Hän vuoroin nauroi, vuoroin itki. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään kuin helmet.

– Tiedätkö, Jakke ... minun tekisi mieli ottaa sinua kaulasta ja suudella kerran ... suudella oikein pitkään, mutta minä en saa. Minä olen toisen miehen vaimo.

Niin, niin. Jakke ymmärsi sen eikä hän kehoittanut toista. Hänen silmänsä saivat vain kostean kiillon. Tuntui niin hyvältä tuollainen puhe. Elisabet oli niin herttainen, niin suloinen ja lapsellisen avomielinen. Entinen tyttöaikuinen ylpeys oli tyyten hävinnyt. Elämän murheet olivat kehittäneet häntä, jalostaneet hänen sielunsa.

– Niin ... meillä paperoidaan salia. Se jäi hiukan myöhäiseksi. Maalari tulee huomenna, ja minulla on tapeettimallit täällä.

He menivät sisään. Elisabet pyysi Jakkea omaan huoneeseensa. Salin kalusto oli siirretty keskelle lattiaa. Siinä ne seisoivat kuin peljästynyt lammaslauma suuren viuhkapalmun ympärillä.

Jakke istui ja sytytti savukkeen. Olipa tämä nyt kummaa. Olihan hän ennenkin käynyt tässä talossa, välistä luvalla, välistä varkain, mutta aina oli hänellä ollut sellainen tunne, että piti lähteä mahdollisimman pian. Joka nurkassa tuntui väijyvän vaara. Mutta nyt ei tarvinnut peljätä. Itse patruuna oli hänet tänne lähettänyt, vartavasten auttamaan Elisabetia seinäpaperien valinnassa. Siltä taholta ei siis uhannut mikään.

– Missä Knut on?

– Hän matkusti eilen maalle ja viipyy ainakin viikon. – Elisabet näytti huolestuneelta. – Hän meni asioidensa vuoksi.

Samassa hän pyörähti ovelle.

– Minä menen antamaan määräyksen kahvin keitosta, sanoi hän ja hävisi.

Jakke istui ja poltteli. Tämä oli siis Elisabetin huone. Ennemmin hän ei ollut käynyt täällä saakka. Siinä oli pöydällä kirja, jonka hän oli äsken Elisabetille lahjoittanut. Se kertoi suunnilleen samanlaisesta elämänkohtalosta kuin oli tämä heidänkin. Hän oli antanut sen Elisabetille toivossa, että tämä saisi siitä tukea taistelussaan. Hän näytti lukeneen sitä jo yli puolivälin.

Jakke oli viime aikoina ruvennut ajattelemaan, että heidän oli ehkä paras välttää toisiaan. Tuntui kovin raskaalta aina tällaisten tapaamisten jälkeen. Hänen tiensä johti melko varmasti kapakkaan. Piti jollakin keinoin haihduttaa ikäväänsä.

Siinä tarkoituksessa hän oli tuon kirjankin antanut ja viitannut samalla, mihin hän pyrki. Elisabet oli ottanut kirjan, mutta – mitä tapaamisiin tuli – niistä hän ei ollut aikonut koskaan luopua. Hän oli jyrkästi kieltäytynyt.

"Minä tahdon sinua nähdä! En aio koskaan luopua siitä."

Ja nyt oli ukko itse aukaissut solmun, jota hän viime aikoina oli koettanut vetää umpeen. Omituista.

Elisabet palasi.

– Minusta tuntuu kuin unennäöltä, että pappa todellakin on lähettänyt sinut. Piti melkein juosta salin läpi päästäkseni katsomaan, että se todellakin olet sinä. Sinähän et ole ollut täällä kahteen vuoteen.

Kauanhan siitä oli. Ei Jakke itsekään oikein tarkalleen muistanut, milloin hän oli täällä viimeksi käynyt. Tuskinpa sen jälkeen kuin kerran Salmeen mennessään – silloin kun hän oli tuonut pikku Kaarinan kotiin, ja Elisabet oli näyttänyt hänelle kirjanmerkkiä.

– Siitä on melkein kolme vuotta.

– Onko siitä jo niin kauan. Minä muistelin kahdeksi. Katsopas ... sinun käynnistäsi jää tänne aina jotakin ... jokin osa itsestäsi, leijailemaan näihin huoneisiin. Se sekoittaa minulta ajan. Minä seurustelen aina sinun kanssasi.

Elisabet istahti hänen viereensä.

– Minua vain niin huolettaa papan kohtalo. Mitenkä hänen mahtanee käydä? Luuletko hänen selviytyvän?

– Eiköpähän selviytyne. Kerrankos se sattuu, että liikemiestä vastustaa.

– Voi, voi, sinä et tiedä kaikkea! Jos kerron sinulle alastoman totuuden, kauhistut.

Jakke katsahti Elisabetia hämmästyneenä.

– Mitä se on, jota minä en tietäisi? Minähän hoidan kirjoja.

– Ei ... sinä et tiedä. Se koskee Knutia. Hänellä on samanlainen velka niskassa kuin papallakin ... tosin pienempi. Hän on nyt sitä järjestämässä. Mutta pahinta on se, ettei hän ole puhunut siitä papalle mitään.

– Kuinka se on mahdollista?

Elisabet huokasi. Hän näytti onnettomalta.

– Mitä, mitä se on, Elsbet? Kerro minulle.

Ja Elisabet kertoi.

Knut oli velkaa muutamalle rikkaalle talonpojalle isonpuoleisen summan. Hän oli lainannut sen silloin, kun lähti merelle, koulunkäynnin lopetettuaan. Knutin isä, joka oli kuollut pari vuotta sitten, ei ollut siitä mitään tiennyt. Knut ei ollut pitänyt kiirettä maksamisella, kun toinen ei ollut asiasta puhunut. Nyt näiden onnettomuuksien alkaessa oli talonpoika muistuttanut saatavastaan. Knut oli nyt matkustanut sitä järjestämään.

– Eikä sinun isäsi tiedä tästä mitään?

– Ei mitään. Knut salasi asian, silloin kun liikkeet yhdistettiin. Hän aikoi voitto-osingostaan maksaa velan pois, mutta viimeaikaiset vastoinkäymiset ovat nielleet niin suunnattomasti rahaa, ettei ole liiennyt.

– Eikä Knutin isäkään tiennyt asiasta?

– Ei. Knut oli lainannut rahat omin päin ja antanut velkakirjan. Hän voisi kieltää velan, kun se on annettu alaikäiselle, mutta eihän Knut tietysti sitä halua tehdä.

– Mihin hän nuo rahat käytti?

– Tuhlasi merellä. Äänettömyys.

– Onko summa suurikin?

– Siinä se on kahdeksan tuhannen korvilla korkoineen.

Jakke vihelsi. Oli sekin isäntä. Mutta sellaisia olivat talonpojat; he luottivat porvariin. Se oli paljon rahaa asioiden nykyisellä kannalla ollessa. Oldenpurin saatavan kanssa se teki kaksikymmentä kahdeksantuhatta markkaa.

– Se on isku patruunalle, kun hän sen saa kuulla. Elisabet hätääntyi.

– Älä nyt puhu siitä mitään. Ehkäpä Knut saa velan järjestetyksi.

Jaken mieli painui. Surullisella kannalla olivat kauppahuone J. C. Favorin & Co:n asiat. Liike näytti kulkevan perikatoansa kohti.

Mutta se ei saanut tapahtua! Niin kauan kuin hän pystyi sormeaankaan liikuttamaan, hän estäisi sen. Hän taisteli Favorinin kauppahuoneen puolesta viimeiseen saakka. Se merkitsi samaa kuin taistella Elisabetin ja hänen onnensa puolesta. Elisabetin ei pitänyt joutua puutteeseen. Se olisi huutava vääryys.

Ah, kunpa hänellä olisi rahoja! Hän laskisi ne tuohon pöydälle Elisabetin eteen ja sanoisi: "Kas tässä ... ota nämä rakkautemme vuoksi. Minä aina tulen toimeen; minähän olen olemassa vain sinua varten. Ja jos minun pitää sortua sinua auttaessani, niin sorrun."

Mutta hänellä ei ollut, hän oli köyhä. Hän ei omistanut muuta kuin kaksi tyhjää kättä, lämpimän sydämen ja terävän pään. Mutta mitä ne auttoivat? Ehkä Favorinin patruuna sentään keksisi keinon.

Hän lohdutti Elisabetia. Vielä kynti merta kaksi uljasta laivaa. Siellä oli hänen, Elisabetin, kaimakin. Se ainakin oli onnen laiva.

– Ei minulla ole onnea, rakas Jakke. Olen ihmetellyt, että "Elisabet" vielä purjehtii.

Palvelustyttö toi kahvin sisään. Hän hymyili omituisesti nähdessään, minkälainen vieras rouvalla oli. Kummakos se, kun talon herra kerran oli poissa.

Elisabet kaatoi kahvia kuppeihin.

– Montako sokeripalaa, Jakke? Katso ... minusta on niin hauska palvella sinua.

– Kolme, sehän on minun tavallinen määräni.

Elisabet ojensi hänelle kupin ja tarjosi leivoksia. Ah, tuo suloinen, herttainen Elisabet! Olisipa vain heillä ollut yhteinen koti, ei heidän onnellaan olisi ollut rajoja.

Kuin arvaten Jaken ajatukset rupesi Elisabet puhumaan vanhasta lempiaineestaan. Vielä he kerran olisivat naimisissa, hän ja Jakke. Siitä ajatuksesta hän ei voinut luopua. Se oli tullut hänelle niin rakkaaksi, että se palasi mieleen uudelleen ja aina uudelleen. Eikö Jakke uskonut sitä?

Jakke pudisti surullisena päätään. Ei ... hänen oli mahdoton sitä uskoa. Eikä hän sitä toivonutkaan.

Elisabet kalpeni.

– Mikset toivoisi?

– Siksi, että näin on parempi. Kukaties emme olisikaan näin onnellisia, eläessämme aina yhdessä. Tässä meidän onnessamme on paljon kuvittelua, ja tuota kuvittelua ruokkivat vain meidän ajoittaiset tapaamisemme. Mutta – jos emme voisi enää kuvitella, pelkään, että onni särkyisi.

– En jaksa oikein ymmärtää sinua.

– Katsopas ... olen lukenut jostakin, että onnellisena olemiseen vaaditaan paljon enemmän voimia kuin onnettomina olemiseen. Ja se on tosi. Pelkään, etteivät minun: voimani enää riittäisi onneen.

Elisabet katseli häntä hellästi. Hänen rakas Jakkensa oli sellainen filosofi, filosofeerasi kaikilla asioilla. Mutta soma sitä oli kuunnella.

– Kyllä me olisimme onnellisia.

– No niin ... pidetään siitä ajatuksesta kiinni. Asiain nykyisellä kannalla ollen se on ainoa mahdollinen ajatus.

Heillä oli paljon puhumista. Piti kertoa kaikki toisilleen, pienimmät, vähäpätöisimmät seikatkin. Se tuntui kovin suloiselta. Nuo pikku jutut jokapäiväisistä tapahtumista olivat rakkauden siivekkäitä sanansaattajia, jotka lentelivät heidän välillään. Ei mikään asia ollut heidän mielestään halpa. Jakke huomautti leikillisesti, että hänen kyntensäkin oli murhe merkinnyt mustilla reunuksilla. Elisabet hymähti siihen myötämielisesti ja virkkoi:

– Konttorityö on sellaista, Jakke. Siinä joudutaan alituisesti tekemisiin musteen kanssa.

– Ei se siitä johdu. Se tulee käsien taskussa pitämisestä. Taskujen pohjalla on nuuhaa ja se iskeytyy kynsien alle. Pitäisi joka aamu kääntää taskut nurin ja puhdistaa.

– Niin, sanoi Elisabet ja huoahti onnellisena.

Oli taas pitkästä aikaa oikein sisältörikas päivä. Mitäpä hänen, Elisabetin, päivissä juuri sisältöä olikaan. Samaa harmautta aamusta iltaan. Jaken muisteleminen oli ainoa lohdutus ja ilon lähde. Mutta siihenkin lähteeseen muodostui myrkkyä, kun piti pitempi aika elää toisiaan tapaamatta.

– Kyllähän sinä voit käydä kotonasi vaikka joka; päivä. Toista on minun. Minä en voi tulla tänne kuin aniharvoin. Katso, Knut...

– Niin ... siinäpä se on ... Knut. Miksi pitää olla "knut" ja vielä sellainen "hård knut?" [Knut = solmu; hård knut = umpisolmu.]

Välistä minä haudon ihan syntisinä ajatuksia. Kuule, Jakke, onko se oikein, kun toisinaan rukoilen, että Jumala antaisi meille yhteisen kodin?

– Ei ... ei se voi olla oikein.

– Niin ... ei se tietysti ole oikein, mutta niin minä teen ... usein, hyvin usein ... tänä aamuna viimeksi.

Elisabet katseli häntä kostein silmin.

– Sinun pitää vain rukoilla, että Jumala johtaisi elämäämme.

– Niin kai pitäisi. Mutta tässä kuolettavassa ikävässä tulee mieleen jos jotakin.

He istuivat kauan ääneti. Elisabet oli ottanut esille käsityönsä. Ajatukset kulkivat kauas menneeseen aikaan. Elisabet ajatteli, että hänen olisi pitänyt olla lujempi silloin, seisoa kannallaan ja puolustaa rakkauttaan. Mutta hän oli ollut niin kokematon. Hän oli peljännyt, että isä panisi täytäntöön uhkauksensa: – tekisi hänet perinnöttömäksi. Ja hän oli aina kammonut köyhyyttä. Nytkin se kauhistutti häntä, mutta rakkautensa valossa hän sentään näki asiat nyt toisin. Jaken kanssa hän olisi nyt kestänyt köyhyydenkin. Sitä paitsi oli heidän välillään silloin ollut Maria. Mutta – kuitenkin – jollei häntä olisi kasvatettu siinä uskossa, että tottelemattomuus isää ja äitiä vastaan niissäkin asioissa oli sekä maallisen että taivaallisen järjestyksen uhmaamista, hän todennäköisesti olisi noudattanut sydämensä ääntä – köyhyyden uhallakin.

Oh, hän oli luullut, että sydäntä saattoi komentaa, mutta se oli surkea erehdys. Sydän, joka kerran oli lujasti kiintynyt toiseen, ei antanut taivuttaa itseään.

Jakke taas mietti omaa kohtaloansa. Tuntui käsittämättömältä, että tuo kaunis, suloinen olento rakasti häntä mm suuresti, – häntä, rappiolle joutunutta miestä. Mitä hänessä oikeastaan oli rakastamisen arvoista? Ei ainakaan ulkomuodossa. Mutta Elisabet oli kiintynytkin sydämeen, ja se ratkaisi asian.

Kuka ymmärsi rakkauden olemuksen?

– Kuule, minulla on sinulle pieni lahja, jonka olen aikonut jouluksi. Muitta enhän minä jaksa koskaan niin kauan odottaa. Minä olen kutonut sitä yksinäisinä iltoina, kun Knut on ollut poissa. Huomasin, ettei sinulla ole kaulahuivia. Kuten sanottu – olin aikonut säästää sen jouluksi, mutta annankin sen heti. Saat sen, kun lähdet.

Niin – tuollaisia pikkulahjoja oli Elisabet antanut hänelle useita. Hänellä oli kirjanmerkki, muutama pari sukkia ja kaunis sohvatyyny, kaikki Elisabetin rakkaiden käsien valmistamia. Ja nyt hän saisi kaulaliinan.

– Sinä olet liian hyvä, Elsbet...

– En, Jakke ... sinulle ei koskaan voi olla liian hyvä.

Kun Jakke vähää ennen kahdeksaa valmistautui lähtemään, toi Elisabet kaulahuivin. Se oli ruskea, leveillä valkoisilla raidoilla koristettu. Hän ojensi sen Jakelle ja kuiskasi:

– Olen lukenut jostakin, että ruskea on katumuksen väri. Olen aina rakastanut ruskeaa ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tietämättäni valmistautunut katumukseen, jonka nyt niin selvästi tunnen. Jakke, kun käytät tätä, tuntukoon sinusta, että sinun katuva Elisabetisi kiertää käsivartensa kaulasi ympärille ja rukoilee anteeksi jotakin, jonka soisi tapahtumattomaksi...

– Elsbet, Elsbet...!

Hämärässä eteisessä, jota valaisi keltainen amppeli, syleili kaksi onnellista ja onnetonta ihmistä toisiaan.

VII

Jakke horjui kadulle kuin juopunut. Sydän löi kiivaasti. Hän eli yhä tuon autuaan hetkisen lumoissa. Elisabet oli ottanut häntä kaulasta ja suudellut. Saattoiko siinä kukaan vastustaa, varsinkaan sellainen heikko raukka kuin hän. Omatunto soimasi hiukan; tuntui, kuin hän olisi varastanut joltakin. Niin – Knutilta. Mutta – välittäisiköhän Knut sellaisesta? Sehän oli kuitenkin aivan viatonta...

Hän harppasi katua ylös keskikaupungille päin. Kävi ankaranpuoleinen tuuli. Katulyhtyjen valot lepattelivat rauhattomina; ne näyttivät kuin varoittavan jostakin. Mitähän asiaa patruunalla mahtoi olla?

Mutta Jakke tunsi itsensä nyt harvinaisen vahvaksi, vahvaksi ja onnelliseksi. Elämä oli sentään suloista, vaikkapa sitä eli näin yksinäisenäkin. Omistihan hän avaimet raikkauden ihmeelliseen maailmaan, josta palattiin todellisuuteen vain hiukan huumaantuneena, jonkinlaisessa juopumustilassa, jolloin korvissa humisi, ja sydän löi kuuluvasti.

Mukulakivistä katua on helppo astua taas ja vanhojen talojen seinistä kajahtelevien askelten ääni saatteli häntä turvallisesti kuin näkymätön vartiosto, noin sopivan välimatkan päässä. Se oli toisenlaista kulkua kuin tavallisesti, jolloin askelten äänessä kumahteli hänen sielunsa kolkko ikävä. Ei – hänellä oli taas pohja jalkaansa alla – pohja, joka kesti.

Siinä oli Favorinin portti. Jakke yritti puodin kautta.

Mutta Liise-neitsyt sulki parastaikaa ovea. Hän pyrähti siis pihalle ja soitti hetken päästä ovikelloa.

Palvelustyttö tuli avaamaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Ilmeisesti hänellä ei ollut asiasta tietoa.

Jakke seisoi tuokion neuvotonna. Mitä tämä oikeastaan merkitsi? Olisiko hänen kumminkin pitänyt mennä puodin kautta? Mutta yhtä hyvinhän hänet silloin olisi nähty. Mitä ihmeen kummaa nyt oli tekeillä? Tässä piili jotakin selittämätöntä.

Patruuna ilmestyi kamarin ovelle.

– Ai, tämän kauttako sinä tulitkin? No samapa se ... käyhän sisään.

Jakke änkytti jotakin puodin sulkemisesta ja astui kamariin. Patruuna lukitsi oven. Jakesta se tuntui kovia omituiselta. Hän tunsi itsensä levottomaksi. Patruuna oli niin kumman näköinen ... oikeastaan ystävällisen ... hyvinkin ystävällisen. Mutta sittenkin oli hänessä jotakin, outoa, joka hämmästytti.

Hän pyysi Jakkea istumaan. Tämä totteli hiukan hämillään ja arkaillen. Mutta patruuna puheli lakkaamatta! Hän oli tavallista vilkkaampi, ja se tuntui Jakesta oudolta. Hän kyseli Elisabetista ja hänen voinnistaan. Oliko Elisabet ollut surullinen? Häntä, patruunaa, oli viime aikoina ruvennut huolettamaan tyttärensä kohtalo. Hän oli saanut silmänsä auki. Ikävä vain, että ihminen liian myöhään heräsi huomaamaan erehdyksensä. Ei pitäisi ketään pakottaa. Pitäisi antaa itsekunkin seurata sydämensä ääntä.

Mitä Favorinin patruuna oikein tarkoitti? Mihin hän pyrki? Jakesta oli tämä kaikki kuin unennäköä.

Patruuna avasi klahvipiirongin ja otti esille viinipullon ja kaksi lasia. Hän kaatoi ne täyteen ja kehoitti Jakkea ottamaan.

– Minä olen kauan aikaa aikonut puhua kanssasi, mutta ei ole tullut. On ollut kuin sydämen vaiva. Nyt päätin, että kerrankin puhutaan asiat selviksi.

Jakke ryyppäsi. Viini oli väkevää. Tuollaista ei tarvinnut nakata kuin pari, kolme lasillista, niin kertoi mies vuodentulonsa. Olipa Favorinin patruuna nyt kohtelias. Patruuna istui vastapäätä ja tarkasteli Jakkea tutkivasta. Aralta näytti. Hänen piti rohkaista miestä. Tänä iltana sen piti tapahtua.

– Katsopas, virkkoi hän, olen verisesti katunut, etten silloin suostunut Elisabetin toivomukseen. Hän rakasti sinua ja toivoi pääsevänsä naimisiin sinun kanssasi. Mutta minä olin itsekäs enkä kuullut hänen rukouksiaan.

Jakke ei ollut uskoa korviaan. Oliko se todellakin Favorinin patruuna, joka noin puhui ... sama mies, joka kerran oli lukenut hänen runonsa ja pyytänyt jättämään tyttärensä rauhaan?

– Ja minä olen myös syypää sinun onnettomuuteesi. Sinä olisit voinut saavuttaa paremman tulevaisuuden, jollen minä olisi ollut niin jyrkkä. Minä tiedän, että Elisabet rakastaa sinua vieläkin.

Jakke heltyi. Ei patruunan tarvinnut soimata itseään. Hänen oli hyvä juuri näin. Ja mitä Elisabetin rakkauteen tuli, niin siitähän hänellä oli aivan verekset kokemukset.

Viimeksimainittua ajatusta hän ei kuitenkaan lausunut ääneen. Patruuna kehoitti maistamaan, ja he maistoivat. Ähhäh! Eipä hän, Jakke, ollut pitkään aikaan saanut näin hyvää tavaraa. Viini rupesi suloisesti kiertelemään aivoissa. Jakke tuli puheliaaksi ja paljasti sydämensä. Niin oli kuin patruuna sanoi, että Knut Hammarström omisti tukkukaupan-, mutta hän, köyhä konttoristi, omisti Elisabetin rakkauden.

– Kyllä minä olen sen aikoja huomannut. Rakkautta ei voi peittää. Olen huomannut sen ja surrut kohtaloasi. Surrut? Nyt patruuna käytti väärää sanaa. Ei siinä ollut suremista. Onnellisempaa miestä sai etsiä auringon alta. Mitä merkitsi köyhyys ja rappiolle joutunut elämä, kun omisti sellaisen olennon kuin Elisabetin rakkauden. Hänhän oli enkeli.

Jakke kyyneltyi. Tuntui kovin suloiselta puhella Elisabetista ja vielä tämän oman isän kanssa. Jakke oli monta kertaa ajatellut, että mahtoiko patruuna tietää, minkälainen tytär hänellä oli. Mutta kyllä näytti tietävän. Herttaisempaa olentoa ei löytynyt.

Patruuna täytti lasit. Jakke oli jo hyvällä alulla. Viini kirvoitti niin kummasti kielen kantimet. Teki mieli jutella patruunalle kaikki ... kaulaliinastakin. Mutta jokin vaisto varoitti häntä. Parempi oli sentään olla varovainen.

Favorinin patruunan silmät loistivat omituisesti. Välistä ne pienenivät yhdeksi viivaksi, aueten sitten yht'äkkiä jälleen. Silloin hän räpäytti niitä muutamia kertoja, aivan kuin koettaen saada kiinni jonkin ajatuksen, joka juuri oli syntynyt, mutta livahtanutkin kynsistä ja piiloutunut alitajunnan sokkeloihin.

He juttelivat, ja tunnit kuluivat. Kauppaneuvos siirsi keskustelun varovaisesti liikeasioihin. Jakke ei ehkä tiennytkään, kuinka surkealla kannalla ne olivat. Tosinhan hän hoiti kirjoja, mutta niistä ei saanut täydellistä kuvaa kauppahuoneen tilasta. Hän oli kärsinyt tappion toisensa jälkeen. Kolme laivaa oli tehnyt haaksirikon kolmen vuoden kuluessa, ja Oldenpurin Kaaperin perikunta oli sanonut saatavansa irti. Olihan tosin vastaavaakin, mutta kuluisi aikaa, ennen kuin se olisi rahaksi muutettu. Hän oli ollut varomaton tilatessaan niin paljon tavaraa ja vielä varomattomampi maksaessaan ne yhdellä kertaa. Varsinkin englantilaisissa kankaissa oli suuri pääoma kiinni, ja menisi aikaa, ennen kuin ne olisi myyty. Sitä paitsi hänellä oli muitakin velkoja, joista ei tiennyt edes hänen vaimonsakaan. Hän oli senkin vuoksi pyytänyt Jaken luokseen, saadakseen edes keskustella jonkun kanssa. Wahlman ja Haverinen olivat vain sellaisia numeromiehiä, joille ei saattanut uskoutua. Kuka oli sen vuoksi sopivampi kuuntelemaan häntä kuin Jakke, jonka elämänkohtalo tavallaan liittyi kauppahuoneen kohtaloon, ja jolle hän, patruuna, oli niin paljosta kiitollisuuden velassa.

Jaken sydän pehmeni täydellisesti. Todellakin ... siinä oli patruuna ihan oikeassa ... rikulleen. Kukapa sen paremmin ymmärtäisi kuin hän. Patruuna voi huoleti puhua. Kukaan ei ollut niin uskollinen hänen etujensa valvoja kuin hän, Jaakob Dynn ... vaikk'ei hän ollutkaan muuta kuin entinen ylioppilas ... köyhä ja rappiolle joutunut...

– Ei se merkitse vähääkään tässä, rakas Jakke, ... onko joku rappiolle joutunut vai ei. Se on sydän, joka ratkaisee. Ja minä tiedän, että sinulla on sydäntä – päästä puhumattakaan.

Siinä oli Favorinin patruuna jälleen oikeassa. Jos hän nyt rehellisesti sanoi, niin hänellä oli päätä enemmän kuin jollakin toisella. Lackströmin Gustafssoninkin täytyi se myöntää, kun he toisinaan Kinnusella filosofeerasivat. Ja mitä sydämeen tuli, saattoi hän – olematta yhtään itserakas – sanoa, että sitäkin hänellä oli enemmän kuin jollakin toisella. Ei Elisabet olisi muuten häneen niin syvästi kiintynyt.

Ulkona oli ruvennut kovemmin tuulemaan. Kuului selvästi huoneeseen, kuinka tuuli tohahteli kadulla. Nyt oli syksy ja syysmyrskyjen aika, ja moni laiva meni taas pohjaan mäillä ilmoilla.

Mutta sitä Jakke vain ihmetteli, että Lackströmillä oli sellainen onni matkassaan. Lyötti laivoja ja hyötyi yhtenään. Minkä vuoksi toisten tässä elämässä kävi hyvin ja toisten huonosti? Niinkuin heidänkin. Ei ollut enää jäljellä kuin kaksi laivaa.

– Senkin voisi vielä kestää, mutta väkistenkin tahtoo mieli masentua, kun kuulee vielä vihollisensa pilkkaavan.

Ja Favorinin patruuna kertoi, mitä Lackström oli päivällä sanonut hänen vaimolleen.

Se lurjus, se heittiö! Eikö nyt löydy mitään keinoa sen herjan rankaisemiseksi?

Kauppaneuvos pudisti päätään. Ei hän sellaista ajatellut. Kävi vain niin sääliksi kauppahuoneen kohtalo ... ennen kaikkea Elisabet. Jollei hän ennen pitkää saisi rahoja, olki kaikki lopussa. Ei auttaisi muu kuin tehdä vararikko.

– Se on mahdotonta! Sitä ei Favorin kauppahuone tee koskaan!

Jakke läimäytti kämmenellään pöytään, niin että lasit helähtivät.

– Mikäs auttaa, hyvä ystävä? Minä olen miettinyt pääni ympäri, mutta mitään keinoa en keksi.

Se oli totta. Jos kauppahuoneella oli niin paljon velkaa kuin patruuna oli äsken kertonut, oli perikato varma, jollei ihmettä tapahtuisi. Ei – taivaan jumalat! Tässä täytyi löytää jokin pääsytie. Näin ei saattanut jatkua. Tuuli oli yltynyt myrskyksi. Se vihelsi kattoränneissä ja paukutteli puodin ikkunaluukkuja. Jaken humaltuneissa aivoissa vilahti ajatus, että myrsky antoi merkkejä. Se halusi jotakin ilmaista, sekaantua tähän keskusteluun. Siksi se vihelsi niin merkitsevästi.

Jopahan Jakke ymmärsi. Sitä se tarkoitti. Kumma, kun se ei heti ollut mieleen tullut. Hän oli ajatellut tulipaloa. Tällaisena myrskyisenä iltana se johtui itsestään mieleen. Mutta – että sen voisi panna toimeen ... vartavasten järjestää, se iski hänen päähänsä vasta nyt. Se oli tulos kauppaneuvoksen taitavasta valmistelusta. Patruuna oli koko keskustelullaan tähdännyt juuri siihen, mitä hän koko iltapäivän oli hautonut. Hän oli ensin aikonut esittää asian suoraan. Mutta nähdessään, kuinka Jakke taipui hänen kädessään kuin vaha, hän oli muuttanut menettelytapaa. Mies piti itse saada ajattelemaan juuri samaa. Ja tässä auttoi häntä ulkona riehuva rajuilma.

– Siellä tuli myrsky, sanoi patruuna hetken kuluttua, kun he kumpikin olivat tuokion kuunnelleet tuulen ulvontaa. – Jos nyt pääsisi tuli irti, ei sitä sammuttaisi mikään.

Jakke nauroi omituista puolijuopuneen naurua. Patruunapa sen sanoi: – sitä ei sammuttaisi mikään. Uskaltaisikohan hänelle esittää asian?

– Patruuna! sanoi hän hetken kuluttua. – Tietäisin minä yhden keinon, millä rahoja saataisiin, mutta se olisi hiukan ... kuinka sanoisin – epärehellistä peliä.

Patruuna ei ollut ymmärtävinään.

– Mitä tarkoitat?

Jakke kumartui hänen puoleensa ja sopotti:

– Eivätkö makasiinit ole vakuutuksessa?

– Ovat. Entä sitten?

Favorinin patruunan sydän ihan vapisi. Kala oli tarttunut koukkuun ja tempoi jo sen päässä. Piti vain odottaa sopivaa hetkeä, jotta voisi sen sitten maalle kiskaista.

– Eikö patruuna kuule, minkälainen jumalanilma siellä raivoaa?

Jakke iski silmää. Pitäisipä patruunan ymmärtää, kun itse juuri äsken... Mutta patruuna ei ollut käsittävinään.

Silloin Jakke rohkaisi mielensä ja kuiskasi:

– Nyt ... jos pistäisi tulen nurkan alle, niin ... Hän teki merkitsevän liikkeen kädellään ja vihelsi hiljaa. Se oli kuin vastaus tuulen vihellykseen.

– Tarkoitatko, että jos makasiinit palaisivat? Jakke iski yhä silmää. Eikö patruuna nyt käsittänyt?

Hataraa se oli toisinaan näiden kauppaneuvosten järjenjuoksu.

– En ... vaan että ne pantaisiin palamaan. Tuossa tuokiossa olisi kaikki selvää.

– Entä sitten?

– No, helkkarissa! Saataisiin vakuutusrahat, ja liike olisi pelastettu.

– Mutta – siinä ovat Lackströmin makasiinit ihan vieressä, vain kapea sola välissä.

– Sen parempi!

Jaken ääni oli terävän kuiskaava.

– Höyrähtäisivät ilmaan saman tien. Ja lempo vie! – nehän ovat vielä vakuuttamatta.

Siinä se oli! Juuri sama tuuma kuin hänelläkin. Ja niin mainiosti järjestetty!

Kauppaneuvos huokasi syvään ja vilkaisi esi-isiensä muotokuviin. Mitä nuo arvelivat? Olivatko muuttaneet mielipidettään? Ei – yhtä kylmän arvokkaina ne katselivat häntä, ja patruunasta näytti, kuin olisi kantaisä Danielin kasvoilla leikkinyt halveksiva hymy.

Ei ... nuo eivät hyväksyneet sitä keinoa. Mutta hän oli pakotettu siihen. Hän ei saanut ottaa huomioon esi-isiensä tapoja. Jokaisella ajalla oli omat keinonsa. Ja tämä oli hänen aikansa keino.

– Totta puhuen ... olen minäkin joskus ajatellut sitä. Mutta – kuka sen ottaisi tehdäkseen? Siihen pitää olla mies ... sellaiseen hommaan, Eikä minusta ole siihen.

Voi, kuinka Jakke tällä hetkellä nautti, Hän oli keksinyt keinon, joka auttaisi. Tosin se oli rikos ... mutta oliko se suurempi rikos kuin Lackströmin tullivarkauskaan? Se mies oli rahdannut konjakeita monen kymmenen tuhannen edestä ja yhtä kaikki käveli kunniallisen miehen housuissa. Ja sitä paitsi: – kukapa sen saisi tietää? Mahdotonta. Tuli tapaturma ... tulipalo ... kerrankos niitä sattui tässä tulipalojen kaupungissa. Saisihan tornin palovartija taas pitkästä aikaa puhaltaa torveensa.

Jakke oli siksi humalassa, että ei yhtään vaivannut mieltään asian rikollisella puolella. Hänen päässään kierteli viini, ja sydäntä poltteli rakkaus. Elisabetin vuoksi kannatti sekin tehdä. Eikähän tässä ollut vielä kysymys sielun autuudesta ... afäärivedosta vain.

– Miestäkö? Niinkö patruuna luulee, ettei siihen löydy miestä?

Jakke nousi seisomaan.

– Tässä on mies, joka sen ottaa tehdäkseen! Ja vaikka tänä yönä.

Ulkona vinkui ja ulvoi. Jakke kuunteli myrskyn ääntä. Niin se soi samalla tavalla kuin ennen hänen poikasena ollessaan. Hän oli istunut Pitkänlaiturin päässä ongella ja katsellut, kuinka meri kävi vaahtopäänä. Myrsky yltyi yltymistään. Hän oli käärinyt vapansa kokoon ja ruvennut painimaan myrskyn kanssa. Seisoalleen nousten hän oli antautunut myrskytuulen paiskeltavaksi. Mutta hän oli pitänyt varansa ja tarttunut oikealla hetkellä lipputangosta kiinni, Hiuu! Siinä olisi helposti voinut tipahtaa mereenkin. Mutta eipä hän ollut tipahtanut. Lakki lujasti korville vedettynä hän oli kontannut laiturin päähän ja uudistanut saman tempun lukemattomia kertoja. Kunnes lopulta oli väsyneenä heittäytynyt laiturille pitkäkseen ja antanut tuulen vilvoitella hiestynyttä ruumistaan.

Samanlaista nautintoa hän tunsi nytkin. Hän, entinen kansakoulupoika, seisoi nyt tässä kauppaneuvos Favorinin kamarissa ja tarjoutui painimaan myrskyn kanssa. Se myrsky oli kyllä toisenlainen, mutta silti yhtä houkutteleva. Ja hän uskoi kestävänsä. Hän aikoi höyräyttää ilmaan muutamia makasiineja, jos vain patruuna antaisi luvan. Hän oli jo ottanut huomioon kaikki varovaisuustoimenpiteetkin. Häntä ei saataisi ilmi; hän toimisi siksi taitavasti. Nyt hän henkeä pidättäen odotti, mitä patruuna sanoisi.

Tämä taisteli itsensä kanssa. Päästyään tarkoituksensa perille, hän oli vielä kerran ruvennut horjumaan. Hyvä Jumala! Hänhän teki kaksinkertaisen synnin. Ensiksikin hän petti paloapuyhtiötä ja sitten houkutteli viattoman ihmisen rikoskumppanikseen. Mutta hän oli liian kauan kysymystä pohtinut. Se oli jo niin syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei hän enää voinut siitä luopua. Sitä paitsi se oli ainoa keino, ainoa keino...

– Hyvä on, Jakke ... minä suostun. Mikään muu ei auta. Mutta – minä tahdon palkita sinut.

Jakke huitaisi kädellään.

– En minä palkinnoista! Elisabetin vuoksi yksin...

Elisabetin vuoksi...

– Niin ... Elisabetin vuoksi. Hän, raukka, joutuu muuten maantielle...

Se ei saanut tapahtua! Niin kauan kuin hän, Jakke, eli, se ei saanut tapahtua! Kuuliko Favorinin patruuna?

Patruuna rauhoitti häntä. Ei pitänyt huutaa, ettei kukaan kuulisi. Piti olla hyvin varovainen ... hyvin varovainen. He lähtivät pelaamaan korkeata peliä ja olisivat molemmat hukassa, jos asia tulisi ilmi.

He neuvottelivat vielä kauan yksityiskohdista. Jaken piti katsoa, ettei vain kukaan häntä näkisi. Pisaraakaan hän ei saisi maistaa enää. Sellaisessa hommassa piti olla hermojensa herra. Luuliko hän pystyvänsä?

– Minä näytän, sopotti Jakke, – minä näytän. Parin tunnin perästä tuutataan, niin että taivas halkeaa! Helkkari sentään! Minä olen toinen Hierostratos. Ensimmäinen poltti Dianan temppelin – minä muutamia tavaramakasiineja. Mutta siten minä rakennan Dianalle uuden ... uuden temppelin. Ymmärrättekö, patruuna?

– Hst, hst! tyynnytteli tämä. – Älä huuda, Jumalan nimessä! Ajattelepas, jos joku kuulisi.

Jakke säpsähti. Hst, hst! ... sitä ei saanut syrjäinen kuulla.

– Milloin se pannaan toimeen?

– Puolen yön aikaan. Kello kaksitoista on paras. Silloin kaupunki nukkuu sikeimmillään.

Hyvä Jumala! Jos se pitäisi kumminkin jättää. Siinä menisivät Lackströmin makasiinit samoin kuin hänenkin.

Mutta Jakke seisoi kello kourassa hiukan horjahdellen. Hän oli päättäväisen näköinen.

– Hyvä on! Kello kaksitoista siis.

Samassa hän oli jo ulkoportailla. Kauppaneuvos katsahti ulos. Siellä raivosi ankara myrsky. Heinänkorret tanssivat ympäri pihaa. Eteisestä virtaavassa valossa se näytti kamalalta. Niin ne menivät ympäri kuin hornan henkien ajamina. Palokeksien vitjat helisivät.

Samassa lähti kauppaneuvos juoksemaan yli pihan portille käsin.

– Jakke, Jakke! huusi hän, mutta suistui samassa siimalleen, jääden liikkumattomana makaamaan.

VIII

Jakke makasi valveilla ja odotti. Hän oli juuri hiipinyt sisään ja paneutunut maata. Koko ruumis vapisi jännityksestä ja pelosta. Mitä ... mitä hän olikaan tehnyt –?

Humala oli jo ruvennut haihtumaan. Hän tunsi itsensä sanomattoman kurjaksi.

Hänelle selkeni vähitellen koko juoni: – patruuna oli taitavasti houkutellut hänet ansaan.

Oh, kuinka kavalasti kaikki oli järjestetty! Oli käytetty hyväksi hänen rakkauttaan ja himoaan viinaan. Hyvä Jumala ... hyvä Jumala!

Viereisessä huoneessa liikahti joku. Ei kai äiti ollut kuullut hänen tuloaan –?

Jakke kertasi mielessään kaikki yön tapahtumat, sen jälkeen kuin hän oli Favorinin patruunasta eronnut.

Hän oli tullut kotiin puoli yksitoista. Talo oli ollut hiljainen. Äiti ja kisälli Nykänen olivat jo olleet nukkumassa. Hänellä oli ollut avain omaan huoneeseensa. Odotettuaan hetken aikaa hän oli ryhtynyt toimeen.

Hän oli hakenut vinniltä vanhoja rättejä ja tukkinut povensa niitä täyteen. Sitten hän oli noutanut verstaasta lamppuöljypullon, kaatanut siitä toiseen pienempään, painanut päähänsä isä-vainajan vanhan työlakin ja lähtenyt. Kadut olivat olleet autiot. Palovartijoita vältellen hän oli piileksinyt porttikäytävissä ja monia kiertoteitä lopuiksi päätynyt rantaan. Perille päästyään hän oli kuullut torninkellon lyövän kahtatoista.

Se oli käynyt nopeammin, kuin hän itsekään oli osannut aavistaa. Rannassa ei ollut näkynyt ketään. Hän oli hiipinyt makasiinien väliseen solaan ja kerännyt sieltä kuivia lastunkappaleita. Oli ollut onni, että Lackström oli kesällä laitattanut muutamaan makasiiniinsa uudet portaat, ja että työmiehet olivat heittäneet osan lastuista solaan. Se oli kyllä varomatonta, mutta siten hän oli saanut syttöjä enemmän kuin tarpeeksi.

Itse sytyttäminen ei ollut vienyt suurta aikaa. Valeltuaan rätit ja lastunkappaleet lamppuöljyllä hän oli työntänyt ne makasiinin nurkan alle ja iskenyt tulta. Kivijalka oli sillä kohtaa ollut vain vaaksan korkuinen. Tuuli oli yhtäkkiä pyyhkäissyt tulen pitkin lattiapalkkien alustaa. Se oli ollut vielä öljymakasiini päälle päätteeksi. Siksi hyvin hän oli suunnitelmansa tehnyt, öljyttyneet lattiapalkit olivat hulmahtaneet tuleen silmänräpäyksessä.

Kiireen vilkkaa hän oli lähtenyt paluumatkalle. Hän oli juossut yli aukean, joka erotti makasiinit Rantakadun taloista. Muutamassa kadunkulmassa hän oli ollut törmätä pahki mieheen, joka nurkan ympäri oli pyörähtänyt häntä vastaan. Oh, Wahlman tuli Niittytullin tyttöjä metsästämästä.

Mutta Wahlman ei ollut tuntenut häntä. Hän oli tosin huutanut jotakin hänen jälkeensä, mutta hän ei ollut jäänyt kuuntelemaan. Laidan katuja puikkelehtien hän oli viimein päässyt kotipihaan, hiipinyt huoneeseensa ja riisuutunut nopeasti. Ja nyt hän makasi tässä sydän vimmatusti takoen ja kuunteli ääniä yöstä.

Hyvä Jumala! Hän oli tehnyt kurjan teon ... vaikka tarkoitus oli ollutkin hyvä. Hänhän oli halunnut auttaa ... auttaa Elisabetia. Mutta – mitähän Elisabet sanoisi, jos saisi tietää? Tietysti halveksisi. Se oli kauheaa ... kauheaa...

Jakke heittelehti vuoteellaan. Hänet valtasi kamala tuska. Ruumis valahti vuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Hampaat pakkasivat kalisemaan. Ja sydän ... se takoi ihan haljetakseen.

Mitä, jos olisi juosta takaisin ... sammuttamaan?

Jakke kohosi istumaan sängyn reunalle ja nojasi päätä käsiinsä. Otsa oli kuuma, ja ohimoissa jyskytti ankarasti. Siellä ... pään sisässä oli ääniä jos minkälaisia, mutta ulkoa ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, ja jostakin rakennuksen päästä irtaantuneen vuorilaudan pärinä. Tuuli kiskoi sitä irti, ja se pärräsi vähäväliä kuin hätärumpu.

Entäpä jos tuli olisi itsestään sammunut?

Jakke lankesi polvilleen lattialle ja rupesi rukoilemaan. Hän rukoili hartaasti, miltei voihkien. Eikö Jumala ollut kaikkivaltias? Hänhän voisi estää onnettomuuden.

Jokin varoittava ääni kuiskasi hänelle, että äiti saattaisi kuulla ja tulla katsomaan, koskapa kuului kääntelehtivän vuoteessaan. Mutta Jakke oli nyt sellaisessa sielunhädässä, ettei hän kiinnittänyt huomiota siihen mahdollisuuteen. Kaikki ajatukset kohdistuivat vain yhteen ainoaan asiaan: – Jumala, estä onnettomuus! Anna liekkien sammua!

Mutta – silloin, yhtäkkiä katkaisi myrskyn äänen pitkä, valittava puhallus, joka halkoi ilmaa kuin tuomiopäivän pasuuna. Se oli palotorvi. Torninvartija oli vihdoinkin herännyt ja ruvennut hälyttämään. Palotorven ääni longahteli kuin kappaleina, katketen hetkeksi myrskyn pauhuun, mutta räjähtäen sitten äkkiä soimaan kaksinkertaisella voimalla. Sillä tuntui olevan hätä, suunnaton hätä. Se kajahteli kuin hukkuvan avunhuuto pimeältä, myrskyävältä mereltä.

Jakke meni ihan kylmäksi. Hän kavahti seisoalleen, ja nyt toimi järki salamannopeasti. Se oli tullut ... se hirmuinen hetki, jolloin piti astua elävän Jumalan kasvojen eteen!

Hän heittäytyi takaisin sänkyyn ja veti peitteen korvilleen. Hänellä oli vain yksi ajatus: – piti piiloutua, visusti piiloutua. Kukaties häntä ei löydettäisikään. Mutta palotorven kammottava ääni tunkeutui peitteen läpikin. Hän puri lakanankulmaa kuin mielipuoli, kuunnellen samalla jokaista pienintäkin ääntä.

Jo kuului laketta verstaasta. Nykänen oli herännyt ja kolisteli parastaikaa pimeässä. Nyt koputettiin äidin kamarin ovelle.

– Kuka siellä? Mitä nyt...?

Nykänen sanoi jotakin, jota Jakke ei erottanut. Mutta sitten kuului äidin valittava voihkaisu:

– Oih ... Herra Jeesus!

Se viilsi Jaken sydäntä kuin veitsi.

Nyt kuului äiti liikkuvan. Seuraava toimenpide olisi tietysti hänen herättäminen. Jakke veti peitettä korvilleen ja oli nukkuvinaan.

Nyt aukeni ovi, ja äiti seisoi kynnyksellä kynttilä kädessä. Jakke raoitti hiukan silmäluomiaan. Äiti oli kalpea ja hätääntynyt.

– Jakke, Jakke ... kuuletko ... tuli on irti! Voi, kuinka sikeästi se nukkuu!

Vasta pitemmän pudistelun perästä avasi Jakke silmänsä ja kavahti istumaan.

– Mikä hätänä?

– Etkö kuule, hyvä lapsi, että tuli on irti? Tuutataan kahdella torvella.

Aivan oikein ... nyt puhallettiin jo kahdella torvella.

Ulkoa kadulta kuului ihmisääniä ja kiireisiä askeleita. Palovartija huusi jossakin lähellä: "Sammuttamaan!" Ja sitten lyötiin nyrkillä seinään. Jakke rupesi nopeasti pukeutumaan.

Äiti kulki huoneessa edestakaisin sydänalaansa pidellen ja voivotellen.

– Kenenkähän onnettoman talo siellä taas palaa? Ja tällainen Jumalan ilma!

Jaken piti ponnistaa viimeiset voimansa näytelläkseen tietämättömän osaa. Äiti katseli häntä levottomana. Jakesta tuntui, kuin olisi tämä epäillyt jotakin. Mutta se johtui vain tulipalon aiheuttamasta levottomuudesta.

Jakke astui pihalle. Se oli valoisa kuin päivällä. Taivas romotti punaisena. Näytti siltä, kuin olisi siellä ylhäällä heilutettu valtavan suurta punaista patjaa ylös alas ... ylös alas. Palokello läppäsi hätäisesti Niittytullin puolessa. Tuntui, kuin olisi tullut maailman loppu.

Nykänen seisoi katolla hajasäärin, ylisillään ja avojaloin. Tulenloimo valaisi kurttuiset kasvot, ja tuuli hulmutti hänen harvoja hapsiaan.

Hän kynsi päätään ja irvisteli omituiseen tapaansa, kannattaen toisella kädellä housujaan.

– Se on suuri palo ... rannassa, joku rantataloista tai makasiineista. Kun ei vain olisi Favorinin.

Kyllähän Jakke sen tiesi, mutta ei ollut tietävinään. Hän huusi:

– Tule alas ... meidän on lähdettävä pärjäämään!

Hetken päästä he olivat kadulla. Porttikäytävissä seisoskeli puolipukeisia muijia siunaillen ja päivitellen. Kaskipäisiä miehiä juoksi katua eteenpäin. Jossakin itki lapsi. Poikasia sukelsi porteista kadulle, huutaen kimakasti. Koko Laita oli liikkeellä.

– Tynnin herrassöötinki! Se on Favorinilla! huudettiin Jaken jälkeen.

Jakke ja Nykänen panivat juoksuksi. Yleinen levottomuus hälvensi jonkun verran Jaken omaa hätää. Ei tuntunut enää yhtä kamalalta kuin äsken. Hän oli päässyt tuollaiseen tulipalotunnelmaan, jolloin mieltä yhtäältä vapisuttaa pelko, mutta toisaalta jännittää uteliaisuus ja jonkinlainen nautinnontuntu, näiden viimeksimainittujen ollessa pelkoa moninverroin voimakkaammat. Aivoilla oli taas muutakin tekemistä kuin kehrätä kiduttavia ajatuksia, joiden uhrina hän oli pari viimeistä tuntia virunut.

Kuta kauemmaksi keskikaupungille he ehtivät, sitä sankemmiksi kasvoivat väkijoukot. Pikkukaupunki sai taas tyydyttää nautinnonhaluaan. Oli hauska, että paloi, kunhan ei vain oma talo palanut. Ihmiset riensivät rantaa kohti. Favorinin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut. "Siellä patruuna juhlii", ajatteli Jakke – "niin viettää kuin joulua." Hevonen porhalsi portista ulos vesitynnöri rattailla. Samanlaisia vesikuormia ajaa täryytteli muualtakin päin, kaikki matkalla rantaa kohti. Oli kilpailu siitä, kuka ehtisi ensimmäisenä perille, sillä kaupunki maksoi siitä palkinnon.

– Favorinin makasiinit palavat! huudettiin kaduilla. – Hei, miehet, pärjäämään!

Jakke ja Nykänen kiiruhtivat katua alas, rantaa kohti. Koko satama-alue loisti kirkkaana kuin päivällä. Tuo punertava, tulenkarvainen hohde vaappui katujen yllä kuin ohut telttakatos – milloin ylempänä milloin alempana, riippuen siitä, kuinka korkeita talot olivat. Seinämillä häilähteli sinertävä hämy, mutta keskellä katua oli jokseenkin valoisaa. Katujen risteyksissä oli vieläkin valoisampaa. Siellä valoi taivaalla hulmuava romotus kaameannäköistä hohdettaan pitkin pääkatuja, mistä tuo tuomiopäivän loimu sitten kuin jokin laavavirta levisi poikkikaduille, laajeten porttikäytävien kohdalla kuin kevättulviva virta, jolle joen äyräät ovat liian kapeat. Mutta Satamakadun suussa oli romotus kaikkein kirkkain. Se tanssi Hammarströmin kaksikerroksisen talon päätyikkunoissa, niin että ikkunaruudut näyttivät sulalta lasilta.

Jaken sydän miltei pysähtyi. Seuraavassa tuokiossa hän oli astuva tuohon tulipunaiseen, verenkarvaiseen valokehään. Mutta kadun suuhun ahtautunut väkijoukko esti pääsyn.

Hän huomasi Elisabetin Hammarströmin portilla ja meni tätä puhuttelemaan.

– Voi, Jakke ... meidän makasiinit ovat tulessa! Nyt ei meitä auta enää mikään!

Jakkea pyörrytti. Siinä seisoi Elisabet pontilla ja itki. Nuo kauniit kasvot oli kauhu kalventanut.

Jakke kehoitti häntä menemään sisään.

Mutta Elisabet oli taipumaton. Silmät pelosta jäykkinä hän vaikeroi:

– Eikä Knutkaan ole kotona... Monenkaltaisia ajatuksia risteili Jaken päässä. Niin ... hädän hetkellä vaimo turvautui mieheensä. Rakastaja unohtui silloin. Elisabet ei ollut pyytänyt häntä jäämään.

Hän kääntyi ympäri.

Oh, oh! Sellainen räiskyvä tulimeri! Sellainen hornan kokko, jonka liekit näyttivät ulottuvan ihan taivaaseen. Nenään tunkeutui palaneen nahan käry. Kauheaa ... kauheaa!

– Siellä menevät Favorinin ja Lackströmin kengäsnahat ilmaan, kuuli Jakke jonkun sanovan. Ja sitten joku toinen nauroi.

– Välipä Favorinilla. Hänen makasiininsa ovat vakuutetut. Mutta Lackströmin kuuluvat olevan vakuuttamatta.

Jaken selkäpiitä karmi. Hän eli kuin puolittain unessa. Välistä hän häipyi kuin jonnekin kauas, ja väkijoukon sorina kantautui silloin etäisen kohinan tavoin hänen korviinsa. Kunnes jokin huomautus tempasi hänet irti tuosta puolittain turtuneesta mielialasta, ja hän katseli säikähtyneenä ympärilleen, kuin olisi joutunut kiinni itse työssä.

Hän koetti tunkeutua väkijoukon läpi, mutta se näytti turhalta.

Samassa huusi joku:

– Pois tieltä, että vesikärryt pääsevät ajamaan!

Se oli poliisi, joka turhaan koetti raivata tietä väkijoukon halki.

– Parempi, kun ajat kärrysi takaisin, huudettiin ajomiehelle. – Mistä te aamulla kahvia keitätte, kun ei ole kuin kourallinen vettä, ja senkin tormuutat pois?

Rattailla oli kaksi pyykkisaavia, jotka kiivaasta ajosta olivat läikkyneet puolilleen.

Mutta ajomies, nuori, terhakka renkipoika, ei välittänyt väkijoukon pilkkapuheista, vaan ajaa karautteli täyttä laukkaa palopaikkaa kohti.

Jakke oli eksynyt Nykäsestä ja raivasi yksinään tietä väkijoukon halki. Pari makasiinia oli jo tuhkana, ja muut kymmenen paloivat täyttä päätä. Ilman täytti rätinä ja pelastusmiesten huudot.

– Ei siellä taida jäädä kirjoihin viemistä, huomautti joku pilkallisesti Jaken jälkeen.

Kävi huumaava kohina ja korvia särkevä räiske. Suuria, palavia kekäleitä lenteli ilmassa ja putoili sähisten laiturin reunustamaan lahdelmaan, missä kaupunkilaiset säilyttivät venheitään. Muuan kekäle oli lentänyt purjevenheeseen, ja joukko miehiä hääri laiturilla sen pelastuspuuhissa. Kirkkaassa valaistuksessa tummaa yön taustaa vasten he näyttivät hullunkurisilta, hyppiessään vesisanko kädessä pitkin laituria. Sillä aikaa venhe paloi täydessä rauhassa. Kunnes yksi miehistä huomasi laskeutua naapurivenheeseen ja sieltä käsin ryhtyä sammuttamaan tulta.

Mutta nyt tuprahti erään makasiinin ovesta paksu savupatsas, jonka tuuli heti lakaisi tiehensä. Väkijoukkoon levisi ilkeä, ellottava käry.

– Jauhot palavat! huudettiin ympärillä.

Niin ... siellä oli jauhoja ja siellä oli kankaita. Käry oli inhoittava. "Eivätköhän ne pikemminkin ole kangaspakkoja", ajatteli Jakke.

Suuri joukko miehiä hääri palavien makasiinien ympärillä, koettaen palokekseillä repiä seiniä alas. Mutta keksit osoittautuivat liian lyhyiksi. Tavattoman kuumuuden vuoksi ei sietänyt mennä tarpeeksi likelle.

Jakke seisoi palopaikkaa vastapäätä. Hän nojasi pumppukaivon seinään ja katseli kamalaa näkyä.

Hevosmiehiä hääri kaivon ympärillä, yrittäen pumputa vettä. Mutta kaivo oli jo tyhjä.

– Siihen pitäisi holvata koko Atlantin valtameri, jotta hiukankin heitättäisi, tuumi punapartainen ajuri, raappien niskaansa.

– Miksette ota merestä? kysyttiin väkijoukosta.

– Piruko sinne pääsee! Siellä on kärryjä ja tynnöreitä ranta täynnä ... enemmän kuin mahtuukaan, huomautti ajuri.

– No, sittenhän ei vedestä ole puutetta.

– Ei ... kun olisivat pruutat paremmat. Mutta niillä ei meinata mitään. Sama, jos mies –.

Viimeinen sana hukkui kauhistuttavaan räiskeeseen. Yksi Favorinin makasiineista sortui.

Mutta vielä komeili yhden oven päällä "J. C. Favorin". Tulen kielekkeet nuoleskelivat sitä, mutta – aivan kuin säikähtäen ne vetäytyivät pois – kuin eivät olisi uskaltaneet käydä käsiksi noihin juhlallisiin kirjaimiin.

Mutta silloin ryntäsi paikalle muita mahtavampi lieska. Se iski nimikilven päähän, joka hiljaa käpristyi. Hetken kuluttua putosi koko oven yläosa alas, ja viimeinen "J. C. Favorin" hautautui liekkeihin.

Oh, oh! Tämä oli kuin Rooman palo pienoiskoossa. Ja se Nero, joka sitä katseli, oli hän, Jaakob Dynn... Mutta Nero seisoi vesijohtokaarella ja lauloi runosäkeitä, jotka kuvasivat Troijan häviötä. Hän, Jakke, olisi saattanut laulaa oman elämänsä tuhoa, jos olisi tahtonut.

Hän oli niin voimaton, että piti molemmin käsin hakea tukea pumpun seinästä, ettei olisi kaatunut. Taivaan vallat! Siinä roihusi hänen rakkautensa rovio! Tuollaista se oli ... kaikkinielevää, kaikkihävittävää. Siinä meni menneisyys ja tulevaisuus ... kaikki ... kaikki. Ja jäljelle jäi vain horjuva raukka ... moraaliton mies ... murhapolttaja.

Niin – murhapolttaja hän oli. Hän oli polttaen murhannut sielunsa, tuhonnut sen luvattoman rakkauden tulessa. Eikö hän ollut rakastanut toisen miehen vaimoa ja kuvitellut olevansa henkisessä avioliitossa tämän kanssa?

Haa! – henkisessä avioliitossa! Oliko se henkistä avioliittoa, kun hän oli heittäytynyt Elisabetin kaulaan, suudellut ja syleillyt tätä, niin että oli ollut tukehtua. Pikku asia, kumpi otti aloitteen. Hänestä oli hehkunut sellainen himo, että Elisabet oli langennut kiusaukseen. Ruumista hän oli rakastanut ... ei sielua.

Ja tuossa oli nyt tulos: – tulipalo ... kauheampi kuin pitkään aikaan tässä kaupungissa. Jos hän olisi rakastanut oikealla tavalla, hän olisi taistellut itsensä ja Elisabetin puolesta. Puhdas rakkaus kieltäytyi. Mutta hän oli sytyttänyt ... sytyttänyt ... ja nyt – paloi.

Kaksinkertainen murhapolttaja!

Hän ei ollut tuhonnut ainoastaan omaa, vaan myös Elisabetin sielun. Eikö Elisabet ollut tuntenut sitä äsken, koskapa ei ollut pyytänyt häntä jäämään? Hän oli kauhistunut tulipaloa, mutta tuo kauhistus oli samalla kohdistunut toiseenkin paloon – siihen, mikä hänen sydämessään riehui. "Nyt ei auta enää mikään!" Eikö se ollut hänen sielunsa hätähuuto?

– Vettä ... lisää vettä! huusi miesjoukko kuorossa.

Haa! – sai nyt huutaa vettä, kun oli myöhäistä. Helvetin tulta ei sammuteta millään, kun se on kerta valloilleen laskettu!

– Antaa palaa vain! Ei siinä auta mikään, kuuli Jakke ohikulkijoiden sanovan.

Häneltä pääsi nauru, pirullinen, ilkeä nauru. Jotkut katsoivat häntä kummissaan ja kääntyivät sitten supattamaan naapurinsa korvaan. Kyllä hän arvasi, mitä he supattelivat. Favorinin konttoristi nauroi, nähdessään isäntänsä omaisuuden muuttuvan tuhkaksi. Olihan hän rakastanut tyttöä ja heitetty syrjään. Toinen oli sen saanut. Ja nyt hän oli tietysti odottanut tätä hetkeä ... vartonut vuosikausia, istuessaan kumarassa tilikirjojansa ääressä. Kun piru palaisi edes! Ja nyt paloi, paloi niini että enkelien siivet taivaassa kärventyivät!

– Voi katsokaa ... katsokaa! Eikö ole komeaa?

Komeaa oli. Makasiinirykelmä riehui yhtenä tulimerenä. Liekit taistelivat toisiaan vastaan. Nekin näyttivät kuuluvan puolueisiin. Kumpi voitti ... Favoriniko vai Lackström? Tässä ei säästetty toisiaan! Jos toinen sortui, sortui toinenkin...

Jakke katseli liekkien kamppailua, ja hänestä näytti, kuin olisi kaksi tulista ratsua hulmuavin harjoin karannut toisiaan vastaan. Kummankin seljässä istui ratsumies, kypärän töyhtönä pitkä savukieleke. Tuo oikeanpuoleinen oli Favorin ja vasemmanpuoleinen Lackström. Ratsut iskivät kavionsa toistensa rintaan, ja säkenöivät säilät halkoivat ilmaa. Hetkeksi sekaantuivat taistelevat toisiinsa. Näkyi vain tuliharjojen hulmunta, ja kuului miekkojen räiske. Mutta ... nyt erosivat ne toisistaan, perääntyivät ja karkasivat uudelleen toistensa kimppuun. Uusi sähäys ja räiske ... kunnes – yhtäkkiä: kratsh! Favorin vaipui, ja ilmoille kohosi vain tuhatmäärin tulikipunoita kuin hänen kiihkeän vihansa viimeisinä ilmauksina...

Laitimmaisesta Lackströmin makasiinista oli katto pudonnut sisään.

Se oli viimeinen. Kaksitoista makasiinia oli palanut vajaassa kolmessa tunnissa. Koko ajan oli kirkontornista annettu palomerkkejä, enimmän aikaa kahdella torvella. Nyt lakkasi toinen. Toinen puhalteli vielä hetken aikaa, kunnes senkin ääni sammui. Alkoi jo olla selvää.

Väkijoukosta sukelsi esiin tumma miehen hahmo. Raukenevan tulenhohteen valossa ei Jakke häntä heti tuntenut, kun mies oli noessa yltäpäältä. Kulmakarvat olivat kärventyneet, ja parta pahoin palanut. Mutta tuossa pukinparrassa oli jotakin tuttua. Se oli Wahlman.

– Taitaa olla jo valmista, virkkoi hän. Valmista oli – hänen, Jaken, puolesta ainakin.

– Eiköhän lähdetä?

Jakesta tuntui, että itse paholainen oli saapunut häntä noutamaan. Hän ei puhunut mitään, vaan lähti alistuvaisen näköisenä seuraamaan Wahlmania.

– Kylläpä oli roihu, huokasi viimeksimainittu hetken päästä. – Kukahan onneton tuon sytytti?

"Minä!" ajatteli Jakke huutaa, mutta malttoi mielensä. "Eikö se ollut juuri Wahlman, jonka hän yöllä oli kohdannut muutamassa kadunkulmassa?"

– Sytytti? Luuletko, että se on murhapoltto?

Wahlman tarkasteli toveriaan tiukasti.

– Olen siitä melko varma.

Oho! Olikohan miehellä epäilyksiä?

– Kuulehan ... olitko se sinä, joka yhden tienoissa tulit minua vastaan Uuden- ja Pikkukadun kulmassa?

Jakke säpsähti. Aikoiko Wahlman pitää kuulustelua hänen kanssaan?

– Tarkoitatko, että minä olisin sytyttänyt tuon? Hän viittasi päällään taaksepäin.

Wahlman teki torjuvan liikkeen.

– En suinkaan! Mutta mies, jonka kohtasin, oli koko paljon sinun näköisesi. Vain lakki oli toisemmallinen.

– Minun tuskin tarvinnee sanoa, että heräsin palomerkkien antoon ja läksin kisälli Nykäsen kanssa suoraan palopaikalle.

Jaken ääni oli tyly.

– Se oli siis joku toinen.

– Mutta, kysäisi Wahlman hetken päästä, – mitäs luulet tästä tulevan?

– Konkurssi siitä tulee.

– Mahdollista ... mutta ensiksi tulee oikeudenkäynti.

Oikeudenkäynti? Sitä ei Jakke ollut koko aikana lainkaan ajatellut. Oikeudenkäynti! Mistä Wahlman sen päätti?

– Kaupungilla huhutaan, että kysymyksessä olisi murhapoltto. Palovartija Puumi on nähnyt miehen juoksevan makasiinien välistä vähän jälkeen kahdentoista.

Vai oli sittenkin ollut näkijöitä. Hyvä Jumala ... mitä tästä lopulta tulisikaan?

– Vai niin arvelet.

– Olen siitä aivan varma. Oikeudenkäynti tulee, ja Röökin Ulrikki saa taas niin hitonmoisesti työtä.

Hm! Jakke ei puhunut mitään, Vai oli Wahlman sitä mieltä, että oikeudenkäynti... Silloin hän kukaties joutuisi valalle...?

He erosivat. Jakke lähti astumaan Laidalle. Hän oli syvästi järkytetty. Vai oikeudenkäynti... Olisiko se mahdollista...? Miks'ei se voinut mennä vahingon laskuun?

Hänen mieleensä vilahti kuva eräästä hautarististä, jonka ääressä hän pikkupoikana oli monta kertaa seissyt. "Tässä lepää levottomuudessaan..." Hyvä Jumala! Ei kai hänen tiensä johtanut sinne...?

Ei – niin surkeasti ei ainakaan voinut käydä. Se oli mahdotonta ... mahdotonta...

Jakke kulki keskellä katua. Siellä oli parempi kävellä. Häntä pelottivat sivukäytävät. Talojen seinät tuntuivat uhkaavilta. Oli, kuin ne olisivat kuiskineet: murhapolttaja ... murhapolttaja...!

IX

Raastuvanoikeuden istuntosali oli täynnä kansaa. Oli jälleen esillä suurta huomiota herättänyt juttu Favorinin konttoristia Jaakob Dynniä vastaan murhapoltosta.

Heti tulipalon jälkeen oli ruvennut leviämään huhuja, ettei makasiinien tuhoutuminen ollutkaan aivan niin luonnollinen, kuin miltä oli näyttänyt, vaan että kysymyksessä oli tahallinen ilkityö. Siitä oli jo kuiskailtu paloyönä, mutta vasta jälkeenpäin oli huhu saanut sellaisen vauhdin, että viranomaiset katsoivat velvollisuudekseen puuttua asiaan.

Se, joka ennen muita oli tämän huhun kannattajia ja levittäjiä, oli kauppaneuvos Lackström. Hän oli ollut ihan suunniltaan raivosta. Hän oli heti kirjoittanut englantilaiselle paloapuyhtiölle ja varmana vakaumuksenaan ilmaissut, että Favorin oli itse polttanut makasiininsa, sekä kehoittanut yhtiötä valvomaan etujaan. Hän puolestaan aikoi nostaa oikeusjutun. Favorinien ei pitänyt noin vain päästä käsiksi vakuutussummaan huonoja raha-asioitaan paikatakseen.

Jakke oli vangittu. Ensimmäisessä oikeudenistunnossa ei ollut ilmennyt mitään erikoista. Tulihan vain mainituksi, että Favorinin asiat olivat rempallaan ja lausutuksi julki vakava epäilys, että asiain tällä kannalla ollen hän mahdollisesti olisi voinut ryhtyä tuollaiseen epätoivoiseen tekoon.

Samoin kävi myös jutun toista kertaa ollessa esillä; ei siinäkään päästy alkua pitemmälle. Kuulusteltiin todistajina Haverista ja Wahlmania. Nämä lausuivat mielipiteenään, etteivät liikkeen tappiot oikeuttaneet epäilemään heidän isäntäänsä, joka aina oli noudattanut rehellisyyden periaatetta kaikissa asioissa.

Mutta nyt oli kaupunginviskaali haastattanut koko Favorinin palveluskunnan, Haverisen ja Wahlmanin uudestaan, sekä muutamia henkilöitä Laidalta, niiden joukossa kisälli Nykäsenkin.

Favorinin patruuna ei ollut tässä oikeuden istunnossa paremmin kuin edellisissäkään. Hän oli paloyönä kuollut sydänhalvaukseen ja haudattu kuukausi sitten.

Jutun käsittely alkoi. Syytetty tuotiin sisään raudoissa ja vanginpuvussa. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen. Jakke oli laihtunut ja käynyt entistään kalpeammaksi. Näki, että hän oli viettänyt unettomia öitä.

Oikeussali oli ääriään myöten täynnä kansaa. Siellä nähtiin kauppaneuvoksetar Favorin ja hänen tyttärensä, Elisabet Hammarström, molemmat surupuvussa. Elisabet istui miehensä rinnalla, ja tämän vieressä taas nuori varatuomari, joka Favorinin perillisten puolesta valvoi heidän asiaansa. Sillä kauppaneuvos Lackström oli vaatinut perikunnalta korvausta, väittäen, että Jakke isäntänsä yllytyksestä oli tihutyön tehnyt. Samalla esiintyi varatuomari Jaken oikeudenkäyntiapulaisena.

Kun edelliset oikeudenkäyntipöytäkirjat oli luettu, pyysi kaupunginviskaali puheenvuoroa. Laajassa lausunnossaan hän kertasi, mitä jo oli aikaisemmin esilletuonut, mm., kuinka kauppahuone J. C. Favorin & Co oli viime vuosina kärsinyt suuria tappioita, ja kuinka erään äsken kuolleen maanviljelijän perikunta oli sanonut irti suuremman saatavan, täten lisäten vain sitä kiristystä, jonka alaisena kauppahuone J. C. Favorin & Co oli jo pitemmän aikaa ollut. Ja kun otettiin huomioon, että mainitun kauppahuoneen äsken kuollut johtaja oli vakuuttanut makasiininsa korkeasta, ja että hänellä oli ollut palveluksessaan henkilö, joka aikaisemmin oli ollut suhteissa useinmainitun kauppahuoneen erääseen nyt naimisissaolevaan naispuoliseen jäseneen, oli täysi syy otaksua jne.

Se oli kaikki vanhastaan tuttua. Vain lausunnon loppuosa – viittaus Elisabetin ja Jaken entiseen suhteeseen – oli uutta. Ja se kiihoitti kuulijoiden tarkkaavaisuuden äärimmilleen.

Virallisen syyttäjän puhuessa oli Favorinin asianajaja useamman kerran pyytänyt puheenvuoroa, jonka hän nyt sai.

Hän oli tulipunainen kiukusta ja syvästi loukkaantunut patruuna-vainajaa kohdanneesta solvauksesta.

– Minä olen jo aikaisemmin huomauttanut, ettei kantajalla ole minkäänlaista oikeutta solvata henkilöä, joka nyt seisoo korkeamman tuomioistuimen edessä kuin tämä, ja teen sen vielä kerta. Sen lisäksi on ennenkuulumatonta, että tällaisen jutun yhteydessä vedetään esille perheen yksityisasioita, niinkuin virallinen syyttäjä on tehnyt. Päämiesteni puolesta panen jyrkän vastalauseen tällaista menettelyä vastaan.

Ilma oikeussalissa oli kiihoittunut ja sähköinen. Kuulijat olivat nousseet seisomaan ja kurkistelivat toistensa olkapäitten yli äärimmäisen jännittyneinä.

– Minä olen samaa mieltä herra varatuomarin kanssa, lausui oikeuden puheenjohtaja. – Kantajan on pysyttävä asiassa.

– Hyvä on! huudahti viskaali kasvoillaan punaisia ja valkeita täpliä. – Minä menen asiaan. Minä uudistan kanteeni konttoristi Jaakob Dynniä vastaan ja syytän häntä siitä, että hän viime syyskuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä on pannut tuleen isännälleen kuuluvat kuusi rantamakasiinia, jossa tulipalossa myös tuhoutui kuusi kauppaneuvos Lackströmin omistamaa makasiinia, ja vaadin hänelle edesvastuuta murhapoltosta.

– Minä yhdyn kanteeseen! kuului Röökin Ulrikin rämisevä ääni.

Seurasi yleinen nauru. Röökin Ulrikki oli saanut toimekseen valvoa englantilaisen paloapuyhtiön etuja ja hän oli enemmän kuin ylpeä tästä tehtävästä.

– Niin ... minä tarkoitan, että syytetty polttaessaan päämieheni yhtiössä vakuutetut makasiinit, on tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, ja että yhtiö kieltäytyy maksamasta vakuutussummaa.

Huudettiin esiin todistajat. He saivat vannoa valansa.

Ensimmäisenä kuulusteltiin Haverista. Kantaja tiedusteli tältä, tiesikö hän, että kauppaneuvos paloiltana oli kutsunut syytetyn huoneeseensa, ja että he siellä olivat yhdessä neuvotelleet.

– Kyllä ... se ei ole mitään tavatonta suuressa liikkeessä. Kauppahuoneen johtajalla on asioita alaistensa konttoristienkin kanssa.

– Mistä asiasta syytetty keskusteli isäntänsä kanssa?

Jakke kohotti päätään. Hän oli uupunut kahleiden painosta ja kasvoiltaan valkea kuin lumi. Jokainen veripisara oli niiltä paennut. Hän silmäsi rukoilevasti Elisabetia.

– Kauppaneuvos pyysi minua menemään tyttärensä, rouva Hammarströmin, luo auttamaan tätä seinäpaperien valinnassa, kun hänen miehensä ei ollut kotona.

Kuului sipinää ja hiljaista naurua.

– Hiljaa siellä! karjaisi oikeuden puheenjohtaja.

– Entä sitten?

– Minä tein niinkuin isäntäni käski. – Pitääkö tämä paikkansa, rouva Hammarström?

– Pitää ... tarkalleen. Haverinen sai paistua, ja Wahlman huudettiin sisään.

– Mitä todistaja tietää?

– Mitäpäs minä ... kuin että paloi se. Puheenjohtaja iski vasaralla pöytään.

– Tämä ei ole mikään leikinlaskupaikka!

– Ei, ei ... minä ymmärrän. Mutta en minä tiedä sen enempää. Vai luuleeko herra puheenjohtaja, että minun tietoni kasvavat sikäli kuin aikaa kuluu? Minä puhun valallani!

– On kerrottu todistajan kohdanneen syytetyn kaupungilla ... paloyönä? lausui kantaja.

– Silloin on valehdeltu. Minä kohtasin kyllä miehen, joka suuresta muistutti syytettyä. Mutta kenellekään en ole kertonut, että se olisi ollut juuri hän.

– Todistaja ei siis tuntenut miestä?

– En.

– Missä todistaja niin myöhällä liikkui? kysyi kantaja.

– Tarkoitatteko, että minä mahdollisesti olisin syyllinen?

– En suinkaan.

– No, älkää sitten tehkö sopimattomia kysymyksiä.

– Mitä todistaja muuta tietää?

– En mitään.

– Saatte mennä.

– Pyydän kulujani, irvisti Wahlman lähtiessään.

Seuraava todistaja oli Liise-neitsyt. Hän kertoi vapisevin äänin, että konttoristi Dynn oli palloiltana yrittänyt sisään puodin kautta, juuri kun hän oli ollut sulkemassa puodin ovea, mutta mennytkin sitten pihan kautta. Muuta hän ei tiennyt, kuin että oli herännyt tuutaukseen ja ollut säikähdyksestä puolikuolleena kuultuaan, että makasiinit paloivat.

– Mitä tekemistä syytetyllä oli vielä niin myöhään isäntänsä luona?

– Siihen kysymykseen minä en voi vastata.

– Eipä tietenkään! huudahti kantaja.

– Miksi ei syytetty voi vastata?

– Se koskee isäntävainajani ja minun keskinäisiä asioita.

– Tietysti!

– Huomaako syytetty, että tämä viimeinen vastauksenne asettaa teidät epäedulliseen valoon?

– Kyllä ... mutta en voi sille mitään.

Liise-neitsyt sai poistua. Hän niiasi syvään ja astui silmiään kuivaten salin läpi ovelle, josta poliisikonstaapeli laski todistajia ulos ja sisään.

Favorinin sisäkkö ei tiennyt kertoa muuta, kuin että hän oli laskenut Jaken sisään. Milloin tämä oli poistunut, sitä hän ei osannut sanoa, sillä hän oli mennyt aikaisin nukkumaan. Hän oli herännyt vasta siihen, kun talossa oli kaikunut kauppaneuvoksettaren huuto. Patruuna oli vähää ennen löydetty pihalta kuolleena. Heti sen jälkeen oli palotorvi ruvennut soimaan ja se oli vain lisännyt sekasortoa. Sen hän oli pannut merkille, että kauppaneuvoksen työhuoneessa oli ryypiskelty. Mutta keitä siellä oli ollut, sitä hän ei tiennyt.

Viimeisinä kuulusteltiin palovartija Puumia ja kisälli Nykästä. Edellinen ei voinut ottaa valalleen, että mies, jonka hän paloyönä oli nähnyt, oli syytetty. Jälkimmäinen taas kertoi heränneensä siihen, että joku oli kolistellut verstaassa juuri paloyönä, ja että hän oli tuntenut mestarivainajan pojan. Tämä oli hakenut lamppuöljypulloa.

– Mihin aikaan se oli?

– Taisi olla siinä puoli yhden tienoissa.

– Mitä syytetty teki lamppuöljyllä?

– Kaasin lamppuuni, kun siitä oli loppunut öljy. Minulla on tapana lukea öisin, kun en saa unta.

Kun todistajat oli kuulusteltu, pyysi Jaken oikeudenkäyntiapulainen puheenvuoroa. Hän huomautti ensiksi, että kauppahuoneiden välinen kilpailu oli yllyttänyt Lackströmin käyttämään kaikkia keinoja, saadakseen jutun näkymään siinä valossa, että syytetty olisi syyllinen. Mutta – miks'ei kauppaneuvos Lackström ollut vakuuttanut makasiinejaan? Kauppaneuvos Favorin oli siinä kohden osoittautunut kilpailijaansa kaukonäköisemmäksi.

– Ei tämä ole Lackströmin asia, vaan virallisen syyttäjän, huomautti oikeuden puheenjohtaja.

– Olkoon vain ... mutta kauppaneuvos Lackström on antanut asialle vissiä väriä. Minä viittaan vain siihen tosiasiaan, että hän on ilmoittanut englantilaiselle paloapuyhtiölle kaupungilla liikkuvista huhuista.

– Kuka sen on sanonut? huusi Lackström kiukusta punaisena.

– Minä tiedän sen. Kauppaneuvos ei kai tahtone sitä kieltää?

Lackström puri huultaan ja muisti jotakin "nenäkkäistä tuomarin klopeista". Mistä juuttaasta se oli päässyt urkkimaan hänen asioitaan?

– Ja mitä sitten tulee itse syytteeseen, katson oikeusviranomaisten menetelleen kovin malttamattomasti vangitessaan miehen, joka yleisesti on osoittautunut kunnialliseksi ja ahkeraksi ihmiseksi. Se, että hän palvelee isäntänsä luona, ei vielä oikeuta epäilemään häntä murhapolttajaksi, vaikka isäntää onnettomuus kohtaakin. Ja mitä tulee siihen, että kauppaneuvos Lackströmin makasiinit paloivat samalla kertaa, se johtui siitä, että ne oli rakennettu vieretysten ja aikana, jolloin tässä kaupungissa kauppiaat vielä kilpailivat kaikessa sovinnossa. Minä vaadin siis syytteen kumoamista ja syytetyn laskemista vapaalle jalalle. On itsestään selvää, että korvausvaatimus, joka täällä on esitetty, näin raukeaa.

Asialliset saivat poistua, ja oikeus ryhtyi päätöstä antamaan. Sivuhuoneessa joutui Jakke yhteen Röökin Ulrikin kanissa, joka tarjosi hänelle olutta.

– Täällä me saatamme veljeillä, vaikka tuolla sisällä kuulummekin eri leireihin. Ryyppää pois tuosta kurkkusi kostukkeeksi. Ei siellä vankilassa taideta olutta tarjota.

Jakkea kiusasi Ulrikin rämisevä ääni. Hän katseli Elisabetia, joka äitinsä kanssa istui sohvalla, uunin ja oven välissä. Elisabetin silmät olivat itkusta punaiset. Hetkeksi heidän katseensa yhtyivät, ja Jakke luki Elisabetin silmistä sääliä ja hellää osanottoa.

Niin, niin ... tällainen minä olen ... näin alas vaipunut, vanginpuvussa ja kahleet jaloissa. Mutta sinun vuoksesi minä kannan näitä ... ja vaikea on sanoa, kummatko ovat raskaammat ... nämäkö vai ne näkymättömät raudat, joihin kytkettynä olen elänyt suurimman osan elämääni.

Hän havahtui Ulrikin puheeseen.

– Valalle sinä joudut, mutta mitäpä siitä. Viaton mies vannoo itsensä puhtaaksi.

Mitä ... valalleko? Luuliko Ulrikki todella, että ne varmasti määräisivät hänet valalle?

– Varmasti ... siksi paljon on näytteitä. Mutta mitäs sinä siitä. Sinullehan ei tarvitse peltejä avata.

Jakke yritti vastata, mutta samassa huudettiin asialliset sisään. Hän ryyppäsi olutlasinsa pohjaan ja lähti vanginvartijan saattamana oikeussaliin.

– Raastuvanoikeus on tämän asian tutkinut, mutta ei katso niin paljoa tulleen toteennäytetyksi, että sen perusteella voitaisiin tuomiota langettaa. Mutta koska syytettyyn nähden on olemassa vahva epäluulo, on oikeus harkinnut kohtuulliseksi, että syytetty puhdistautuu valalla, jos pitää itsensä syyttömänä. Syytetty Jaakob Dynn, käykää valalle.

Kaikkien katseet seurasivat nyt tuota hintelää, laihaa miestä, joka horjuvin askelin, kahleiden kalistessa, astui tuomarin pöydän ääreen. Muutamien mielestä hän muistutti kuolemaantuomittua, joka kulkee mestauslavalle. Mutta – saattoihan se johtua väsymyksestä ja oikeudenkäynnin aiheuttamasta tuskallisesta jännityksestä.

Niin tuntui Jakesta itsestäänkin. Hän vain tiesi, mistä se johtui. Hän oli mielestään jo kerran seisonut vanhurskaan Jumalan kasvojen edessä, silloin kun hän katseli raivoavaa paloa. Mutta – silloin oli toki huudettu ja meluttu. Liekit olivat räiskyneet ja hevosmiesten rattaat rämisseet, ja nuo äänet olivat siksi paljon huumanneet häntä, ettei hän ollut joka hetki tuntenut polttavan sielunsa kipeitä syytöksiä. Mutta – nyt oli aivan hiljaista ympärillä ... kuoleman hiljaista, ja nyt täytyi pakostakin kuunnella Vanhurskauden puhetta. Nyt piti kuulla tuomio, lopullinen, peruuttamaton...

Hänen kätensä vapisi, kun hän laski kaksi sormea raamatulle. Paperin 'kosketus sävähdytti häntä. Hän kohotti hetkeksi sormensa kirjasta, mutta painoi ne sitten takaisin melkein hammasta purren. Tuomari katseli häntä vakavasti silmiin, ja Jakesta näytti, että ne olivat Jumalan silmät, jotka tarkkasivat häntä pöydän toiselta puolen.

Hänen päässään humisi. Hän oli mielestään kuin pieni poika, joka saa ensi kertaa luvan nostaa raskasta rautapunttia ... sellaista, jolla aikamiehet urheilevat. Se ora nostettava kahdella sormella, etu- ja keskisormella. Muita sormia ei saanut käyttää. Hän ponnistaa voimiaan, mutta puntti pysyy maassa. "Ei nouse...", sanovat aikamiehet ... "lapsi on vielä". Mutta hän ponnistaa voimainsa takaa, ja jopahan liikahtaa puntti ... liikahtaa vähän. "Kas ... sillä on vaikkua kynnen alla ... mies sinusta tulee."

Jotakin samankaltaista tunsi nyt Jakke, seisoessaan tuomarin pöydän ääressä kaksi sormea raamatulla. Omituinen mielihyvän ja hurmion tunne valtasi hänet ... tunne, jossa on enemmän itkua ja tuskaa, mutta joka kuitenkin oli miellyttävä ja omituisesti huumaava. Hänhän oli tässä menossa ... vapaaehtoisesti ... luopumassa sielunsa autuudesta ja rauhasta. Mitäpä siitä ... eihän hänellä ollut rauhaa ollutkaan, ja autuuden hän oli aavistanut vain kaukaa. Se välkähti nyt hänen silmissään viimeisen kerran kuin laskevan päivän rusko, ja sitten tuli yö ... ikuinen yö...

Mutta – kuka siellä nyyhkytti?

Jakke katsahti sivulle ja huomasi Elisabetin painautuneen äitinsä rintaa vasten. Hän nyyhkytti kuuluvasti.

"Älä ... älä, Elisabet ... kyllä minä ... kyllä minä... Minähän vain sanon tässä hyvästiä päivälle ennen yön tuloa. Kyllä minä rohkenen ... ei minulta uskallusta puutu. Sinun vuoksesi astun kadotukseenkin..."

Hän aloitti hiljaisella, nöyrällä äänellä. Se oli merkillisen tyyni. Siitä sai sen vaikutuksen, kuin puhuisi hän nyt viimeisen kerran ja sitten vaikenisi iäksi...

– Minä, Jaakob Dynn, vannon ... Jumalan ja hänen pyhän evankeliumiinsa kautta ... – ... Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...

– ... että olen viaton siihen rikokseen...

– ... viaton siihen rikokseen

– ... josta minua täällä on syytetty...

Niin, niin ... pyövelin rengit vain häntä kiirehtivät, tuuppien ja kehoittavasti sopottaen...

– ... josta minua täällä on syytetty.

– Niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta.

No niin ... kohta putoaa ... kohta putoaa. Hänen päänsä on jo pölkyllä. Nämä viimeiset sekunnit vain olivat niin tuskallisen pitkiä. Niihin sisältyi koko elämä ... koko elämä.

– ... ruumiin ja hengen puolesta.

Nyt putosi. Helähdys ja lämmin verisuihku. Ei, ei ... hän oli vain liikauttanut jalkaansa, ja veri pakkasi kaulaan ja päähän.

Jakke laskee kätensä alas. Tuomari siirtyy jonnekin äärettömän kauas, ja Jakke erottaa hänen äänensä kuin kosken pauhun läpi:

– Syytetty on puhdistautunut valalla. Syyte raukeaa.

Melua ja hälinää, ja koko huone kuin savua täynnä. Röökin Ulrikin ääni rämisee jossakin lähellä: "Sinähän vannoit kuin poika! On taittu erehtyä tässä oikein joukolla." Sitten tuupitaan ja käsiä ojennetaan onnittelemaan. Siinä on kauppaneuvoksetar, Knut Hammarström ja Elisabet. Viimeksimainittu koettaa hymyillä, mutta suuret kyyneleet vierivät vain poskia pitkin. "Kiitos, kiitos!" Mistä ne onnittelivat häntä? Siitäkö että hän vapaaehtoisesti oli luopunut sielunsa autuudesta? Oh ... se oli liikaa.

Jakke lähtee kävelemään vanginvartijan taluttamana. Portailla Wahlman huutaa hänelle jotakin... Miksi ne kaikki huusivat? Vai oliko hänen kuulossaan vika?

Jakke istuu vankilan rekeen. Kahleet kalisevat ilkeästi kun hänen pitää sovittautua siihen. Hänestä tuntuu, että hän lähtee viimeiselle matkalleen.

Siinä on kirkko ja kuvernöörin talo. Siellä oli kerran käyty laulamassa ... kauan, kauan siten, ja he olivat voittaneet. Kummatko oikeastaan olivat voittaneet? Heidän tiernansako lyötiin rikki vai niittytullilaisten? "Niittytullin tierna sammui!" Niinkö se oli?

Ei ... Jakesta tuntuu, että se oli Laidan... Laidan tierna oli sammunut ... ikipäiviksi.

X

Jakke kävelee silloilla, jotka joen kolmen suuhaaran yli kulkien yhdistävät kaupungin Kairan puoleiseen mökkiyhdyskuntaan. Kaira on jonkinlainen esikaupunki, jossa asuu työväkeä ja muita pien-eläjiä.

Sillat olivat varsinkin keväisin kaupunkilaisten mieluisimpia kävelypaikkoja. Sieltä oli laaja näköala yli jokisuitten ja kaupungin sataman. Molemmissa päissä oli vahtitupa, missä kannettiin siltarahaa.

Jakke on muuttunut omituiseksi näiden kahden vuoden aikana, jotka ovat kuluneet tuosta onnettomasta paloyöstä. Hän elelee omassa maailmassaan, missä kaikki on hiukan poissa paikoiltaan, mutta sen verran vain, ettei se vielä estä häntä työskentelemästä. Hän palvelee edelleenkin Favorinilla. Kauppahuone on vielä pystyssä, vaikk'eivät sen asiat olekaan enää entisellä kannalla. Sillä kertaa se oli kuitenkin vararikon välttänyt – kaksi vuotta sitten. Englantilaisen vakuutusyhtiön oli ollut pakko maksaa rahat.

Jakkeen suhtaudutaan kuin hassahtavaan, joka toisissa herättää sääliä, toisissa, etenkin koulunuorisossa – kiusanteonhalua. Hänelle ei tarvitse sanoa kuin pari sanaa: "Jakke, tuutataan!" niin heti hän käy rauhattomaksi, nostaa palttoonkauluksen pystyyn ja lähtee vinhasti astujaan, koulupoikien juostessa hänen perässään ja matkiessa palotorven ääntä. Kunnes hänelle selviää, että kysymyksessä on vain kuje, ja hän kääntyy raivokkaasti kiroten vainoojiansa kohti, jolloin nämä pujahtavat piiloon lähimpiin pihoihin.

Nyt on kevät ja jäänlähdön aika, – se aika, jolloin hän on tavallista levottomampi. Hän kulkee silloilla edestakaisin, naureskellen ja itsekseen puhellen. Ei hän välitä vastaantulijoista paremmin kuin siltavahdistakaan, joka karhuaa häneltä siltarahaa. "Lähettäkää lasku Favorinille!" huutaa hän tälle ja sikavahti nauraa hänen jälkeensä.

Sillat houkuttelivat häntä näin keväisin. Täällä kohisi koski, ja se yhtyi niin mukavasti hänen päässään kuului vaan kohinaan. Se oli tullut niin kummalliseksi ... tuo hänen päänsä. Siellä humisi ja takoi yhtenään – varsinkin näin keväisin.

Joukko koulupoikia tuli vastaan, isoäänisesti jutellen. He nostivat lakkia juhlallisen näköisinä ja purskahtivat sitten nauruun. Päästyään jonkun matkan päähän he pysähtyivät, ja yksi heistä huusi:

– Jakke, tulipalo! Tuutataan!

Jakke pysähtyi ja katsahti taaksensa. Todellakin! Merikoulun ikkunat romottivat punaisina, aivan kuin olisi tuli raivonnut rakennuksen sisällä. Mutta savua ei näkynyt yhtään. Tuutaus kuului kyllä, mutta se ei lähtenyt kirkontornista.

Samassa Jakke käsitti. Koulupojat taas huiputtivat häntä.

– Perkeleen viskaalit, ruotsalaiset rotat ja hampuusit! huusi hän nyrkkiänsä puiden. – Kyllä minä näytän teille tulipaloa!

Pojat lähtivät juoksuun, mutta Jakke ei viitsinyt ryhtyä takaa-ajoon. Hän jatkoi matkaansa töpehtien ja kiroillen. Niin – maailma oli häntä aina kohdellut pahoin, jo lapsesta saakka. Kun hän poikasena ensi kertaa meni kouluun, hän oli jo silloin saanut kokea sen tuottamaa tuskaa. Niin, niin ... kaikki ne olivat liittoutuneet häntä vastaan ... yksin aurinkokin. Se romotti toisinaan johonkin ikkunaan aivan kuin ilkkuakseen hänelle. Niinkuin äskenkin merikoulun ikkunoihin...

Niin, niin ... kaikki ne tiesivät sen ... koski ja aurinkokin. Ne puhelivat vain siitä yhdestä ja samasta ... tulipaloyöstä. Silloin tuuli kovasti ... oli oikea myrsky, ja, yö oli musta kuin vesi, joka virtasi tuosta sillan alitse. Noin se oli vetänyt häntäkin ... se mustanpuhuva kurimus ... ei siinä ollut auttanut vastaanponnistelu. Oli täytynyt mennä vain ... niinkuin noiden jäälohkareiden, jotka pauhaten syöksyivät sillan arkkujen välistä ja murtuivat kosken kiviin. Ja tuolla alhaalla kaupungin rannassa vesi vain nousi ... kuin kohtalo, joka vastustamattomasti kohoo ihmistä vastaan ja vyöryy sitten hänen ylitseen...

Jakke seisoi ensimmäisellä sillalla ja katseli jääröykkiöiden temmellystä. Noin ne huilasivat eteenpäin ... Lähdettyään kerran ylimaan tyvenistä suvantovesistä ne eivät aavistaneet, mikä kohtalo niitä täällä odotti. Ne murtuivat kosken kallioihin ja niiden matka oli lopussa. Samanlaista oli ihmisen elämäkin. Sekin lähti matkaan jostakin lapsuuden tyvenestä, hiljaisesta suvannosta ja sivuutti monta vaarallista karia, kunnes sitten murskautui lopullisesti. Sielu hajosi pieniin palasiin ja yhtyi alkusieluun ... johonkin suureen, muodottomaan ja pelottavaan, jota piti vavisten kuunnella. Säännöllisin väliajoin kuului sieltä, suuren tyhjyyden keskeltä, vain yksi ääni, joka toisti sanottavansa yhtä järkähtämättömästi kuin öinen palovartija kaupungin kadulla: "Kello kaksitoista lyöö-nyt!" Siinä oli tuomiopäivän tuntua, jonka pelolla ja vavistuksella vaistosi.

Mutta häntä ei oltu vielä kutsuttu sitä päivää kohtaamaan. Hänen sallittiin vielä kuljeskella täällä ja odotella. Hän sai vain kuulla kellonlyönnit. Illalla pimeän tullen ne tuntuivat kokoilta, kunnes aamupuolella yötä jonkin verran helpotti ja saattoi hetkisen nukahtaa. Aamulla hän nousi raskain päin ja lähti toimeensa. Mutta katuja pitkin hän asteli kuin kuollut ... kuin se, joka on itseltään hukassa. Hän ei ollut enää sama kuin ennen. Kaikki, koko elämä ja ympäristö, oli saanut toiset suhteet. Päivällä, konttorin hiljaisuudessa, menetteli kutakuinkin, mutta sielläkin oli hänellä se tunne, ettei se ollut hänen kätensä, joka kirjoitti. Se oli sen entisen Jaakob Dynnin; hänen laitansa oli vähän niin ja näin. Ja hanhenkynän rapinakin juoruili yhtä ja toista, jota onneksi eivät ymmärtäneet muut kuin hän.

Kunnes iltapuoleen taas, pimeän tehdessä tuloaan, tuo entinen kauhu valtasi hänet. Hän näki näkyjä valvovin silmin. Kauppaneuvos tuli hänen luokseen hymyilevänä, makeana, ja vei huoneeseensa. Siellä he maistelivat viiniä, ja hän tarjoutui sytyttämään makasiinit. Jok'ikinen ilta hän ne sytytti ... aina yhtä varmasti ja häikäilemättömästi, Ja kotona, istuessaan pimeässä kamarissaan, hän näki niiden palavan. Ne paloivat joka ilta – varsinkin talvella. Kesällä se ei sattunut koskaan.

Välistä ne olivat niin pieniä kuin tulitikkulaatikot, ja lieskat ympäröivät niitä joka puolelta. Ihmiset, kymmenesosa tuuman korkuiset, häärivät niiden ympärillä pelastuspuuhissa. Mutta – vaikka ne olivat niin pieniä ... makasiinit ja ihmiset, oli liekkien räiske kuitenkin huumaava, ja ihmisten äänet kajahtelivat raivoisina kuin jättiläisten huudot.

Sitä oli ollut mahdoton karistaa pois päältään. Ei auttanut mikään ... ei sekään, että sytytti lampun. Lasikuvun sisälläkin uusiutui tuo sama näytelmä, ja hänen piti vain katsoa sitä. Taikka, jos kääntyi poispäin, oli uusi näky edessä. Se tuntui aluksi olevan pään sisässä, mutta siirtyi sieltä vähitellen ja sijoittui nurkkaan ... oikeussali tuomareineen, asianajajineen ja yleisöineen, mutta taas niin pienenä, että sen olisi pitänyt kahdella kämmenellään. Mutta niin selvää, niin hämmästyttävän selvää. Hän erotti jokaisen pienimmänkin piirteen. Röökin Ulrikkikin oli aivan samannäköinen kuin puolen tuuman pituinen pirun poikanen, jota säkkipillin soittaja hypitti pullossa. Mutta sen ääni rämisi silti suurena, niin että pahaa teki: "Ei kai sinulle tarvitse peltejä aukaista?"

Sellaista se oli ollut usein, hyvin usein. Mutta nyt, viimeisten kolmen viikon aikana, oli ollut aivan rauhallista. Ei mitään näkyjä eikä kauhukuvia. Ja se oli kaikki Elisabetin ansiota. Tämä oli rukoillut Jumalalta armoa hänelle, ja siellä, taivaassa, oli kuultu hänen rukouksensa.

Vain nämä täällä ... koski ja aurinko vielä vainosivat häntä, mutta hän ei niistä enää välittänyt. Sai kohista ja houkutella, ja aurinko tehdä silmänkääntäjätemppujaan ... hän ei enää niitä kuunnellut. Sillat kaidepuineen varjelivat häntä. Hän kuljetti kättään pitkin kaidepuun piippuja ja seurasi niiden juttelua. "Ei ... se ... mene ... mihin-kään ... ei se mene mihin-kään." Niin – ei mennytkään. Hän nauroi koskelle, joka turhaan houkutteli häntä. Kyllä hän sen jo tunsi. Ennen se oli ollut paljon vaarallisempi ... lämpiminä syysöinä, jolloin hän oli kuljeskellut tuolla, pitkin Poikkitörmää, piru kintereillään, ja kuunnellut tämän kuiskintaa: "Laskemme Pokkitörmää alas ... laskemme koskeen!" Mutta ei hän ollut sentään sen kelkkaan istunut, vaikka mieli oli tehnyt.

Mitä se siltavahti vakoili häntä? Ei häntä tarvinnut vakoilla. Ei hän tästä mihinkään enää menisi. Hän katseli vain jäänlähtöä. Totta hänkin sai katsella jäänlähtöä ... nyt kun omasta rinnastakin oli lähtenyt jää, ja saattoi taas olla iloinen ja nauraa. Rahaako se tahtoi? Johan hän oli sanonut, että lähettäköön laskun Favorinille. Siellä maksettiin aina sellaiset pikkuvelat. Kyllä hän sai täällä kulkea... Nämä olivat Jumalan sillat ... ja tuolla etempänä, toisen vahtituvan luona, aukeni portti paratiisiin. Siellä oli pormestarin kesäasunto komean puiston ympäröimänä. Jo pikkupoikanakin hän oli sitä ihaillut. Hän halusi nytkin mennä katsomaan, oliko paratiisin portti auki.

Jakke lähti kolmannelle sillalle. Hän oli poikasena kulkenut tätä tietä pyhäkouluun yhden talven ja kesän. Eräs vanha merimies oli pitänyt sunnuntaikoulua pienessä mökissä viinapolttimon takana. Siellä oli laulettu:

    "Käy tiemme taivaan kartanoon
    yli sillan valkoisen..."

ja hänestä oli silloin tuntunut, että tämä kolmas silta valkoiseksi maalattuine käsipuineen, tämä muita pitempi ja korkeampi, oli juuri se silta. Punainen vahtitupa sillan Kairan puoleisessa päässä oli taivaallisen portinvartijan asunto, missä pyhä Pietari tarkasti pääsyliput. Hänellä oli ollut pieni lippukirja, josta siltavahti joka kerta oli irroittanut sinisen lehden.

Siinä se oli, pieni, ristinmuotoinen, pyörivä rautaportti. Jakke astui luukuille ja nosti kohteliaasti lakkiaan.

– Hyvää päivää, herrassöötinki! Mihinkäs nyt on matka?

– Kuljen vain täällä taivaan tiellä... Ja teillä on portti auki.

– Onhan meillä portti auki, eikä kaupungista käsin tullessa tarvitse mitään maksaa.

No, se oli paikallaan ... juuri niinkuin taivaassakin.

– Mitenkäs herrassöötinki nyt oikein jaksaa?

– Hyvin minä jaksan, kun lähtevät jäät.

– Niin – se tulee taas kevät.

– Tulee, tulee ... ja taivaan tiellä on taas kuppasijoita.

Jakke hymyili valoisasti, ja siltavahti nyökytteli päätään. Sekaisin oli taas ... äijäriepu. Kummakos se ... näin keväällä.

– Yhäkö se herrassöötinki on Favorinilla?

– Siellähän minä vasta olenkin! Minä olen ottanut liikkeen johdon käsiini.

Vai oli herrassöötinki ottanut liikkeen johdon.

– Joo... eikä me tästä lähtien myydä muuta kuin hunajaa ja mannaa. Sikurit ja inkiväärit heitetään pois.

Vai niin, vai niin. Sekaisin oli, raukka.

Samassa rupesivat kirkonkellot soimaan.

Siltavahti kallisti päätään kuin paremmin kuullakseen.

– Ketä nyt haudataan?

Jakke hymyili alentuvasti.

– Elisabetia ... Favorinin Elisabetia. Minun täytyykin rientää hautuumaalle.

Hän nosti kohteliaasti lakkiaan ja lähti puolijuoksua harppaamaan kaupunkiin päin. Ai, ai ... hän oli ollut vähällä unohtaa... Elisabethan haudattiin tänään. Siksihän heilläkin oli vapaapäivä.

Hänen piti hankkia kukkia. Toki hän nyt sen verran Elisabetille, että muutaman kukan... Hän oli aamupäivällä pannut merkille kukkivan ruusun muutamassa Laidan ikkunassa. Se oli Jurvan neitsyen, kätilön. Hän kasvatti kauniita ruusuja. Siltä hän ostaisi yhden.

Hän kiirehti askeleitaan. Sinne oli Elisabet nyt mennyt. Hän oli käynyt häntä katsomassa, kauppaneuvoksettaren kanssa olivat yhdessä menneet. Elisabet oli levännyt kalpeana, mutta olipa hän tuntenut Jaken.

"Jakke ... minä kuolen kohta." Niin ... niin ... Elisabet rakasti häntä niin suuresti, että kuoli ... halusi mennä Jumalan luo valmistamaan hänelle tietä. "Puhu minunkin puolestani ja sano, että hyvää minä tarkoitin. Sano Jumalalle terveisiä, ettei olisi vihainen, kun minulla on aina ollut niin vaikea täällä ... Ja Jeesukselle myös. Kysypäs, eikö siinä ole yhtä piikkiä minuakin varten ... siinä orjantappurakruunussa. Minua on toisinaan niin huolettanut, että jos minun piikkini olisi katkennut ... ne kun ovat toisinaan niin hauraita. Mutta kyllä kai siinä sentään on. Ja sano, että pitävät varovasti sitä kruunua, että pysyy eheänä..."

Elisabet oli itkenyt ja kauppaneuvoksetar myös, mutta hänen sydämessään oli vallinnut suuri rauha ja ilo. Elisabet tietysti itki, kun piti lähteä pois, ja hän vielä jäi. Mutta pian hänkin täältä tulisi, ei hän kauan viipyisi. Kunhan saisi ensin Favorinin tilit kuntoon...

Siinä oli Jurvan neitsyen talo nurkassa, lähellä Jaken kotia. Hän naputti varovaisesti ovelle. – Sisään! Jakke astui sisään hymyillen ja kumarrellen. Kai neitsyt möisi hänelle yhden ruusun, tuon punaisen ja suurimman? Hän veisi sen Elisabetin haudalle muistoksi pieneksi rakkauden muistoksi.

Neitsyt leikkasi ruusun, kääri varren ympärille hiukan paperia ja ojensi Jakelle.

– Kiitos! Lähettäkää lasku Favorinille.

Jurvan neitsyt hymyili. Hän tunsi Tynnin herrassötingin ja tämän surullisen kohtalon. Ei se maksanut mitään.

Jakke halusi lausua jotakin ystävällistä. Samassa hän muisti, että Jurvan neitsyt oli ollut kätilönä, silloin kun hän oli syntynyt. Niin oli hänen äitinsä kertonut.

– Ja neitsythän se on minutkin tähän maailmaan auttanut. Tahdon kiittää erikoisesti.

Jurvan neitsyt sai kyyneleet silmiinsä. Montahan hän oli maailmaan auttanut ... varsinkin täällä Laidalla Mutta ei ollut tainnut monelle niin huonosti käydä kuin Tynnin herrassöötingille.

Hän nyökäytti päätään ystävällisesti, ja Jakke lähti. Ihmisiä virtasi hautuumaalle, ja kadun pohjoispäässä seisoi väkeä katukäytävillä tiheät joukot. Jakke kulki hattua nostellen ja omituisesti hymyillen, ruusu vasemmassa kädessään. Ihmiset supattelivat keskenään, ja jotkut nauroivat. Pojat heittelivät pikkukiviä hänen jälkeensä, huudellen: "Kirstu-Jaakoppi! Kirstu-Jaakoppi!"

Mutta Jakke ei siitä välittänyt. Hänen oli nyt niin ihmeen hyvä olla. Kolmeen viikkoon ei tyhjyydestä oltu huudettu edes kellonlyöntejäkään. Oli tullut aivan hiljaista. Elisabet oli puhunut Jumalalle, ja Jumala oli kuullut hänen rukouksensa.

– Se on sitä menoa nyt, lausui Jakke käytävällä seisoskeleville ja nosti lakkiaan.

– Niinpä näkyy olevan.

Joo ... hän muisti, kuinka hän pikkupoikana oli kerran päässyt isän kanssa maalle erään äidin sukulaisen taloon. Hevosella olivat ajaneet. Eräs tuttava oli tullut kadulla vastaan, ja tälle hän oli huutanut: "Se on sitä menoa nyt!" Hän oli tahtonut siten huomauttaa tuosta elämänsä tärkeästä tapahtumasta.

Samoin hän teki nytkin. Nyt oli Elisabet menossa, ja se matka tuotti hänelle onnea. Hän tiesi sen jo. Elisabet oli toimittanut asian hyvin ja yhä enemmän hän tietysti puhuisi. Hänet otettaisiin yhtä rakkaasti vastaan kuin silloin äidin sukulaisen talossa...

– Se on sitä menoa nyt.

Jakke katsahti taakseen. Sieltähän ruumissaatto vasta tulikin. Kaaveli istui kuskipukilla mustassa virkapuvussaan ja korkea hattu päässä. Jakke nosti kohteliaasti lakkiaan. Niin ... Marian isä. Siellä oli Mariakin ... ja nyt meni Elisabet. Tuossa hän lepäsi valkeassa kirstussaan. Se oli tehty heillä; kisälli Nykänen oli sen valmistanut, ja hän, Jakke, oli pannut päänalaseen oman kaulahuiviinsa pehmikkeeksi. Elisabet löytäisi sen sieltä ja näyttäisi Jumalalle. "Tällaisen minä kerran sille neuloin ... eihän siis kumma, että se, raukka, teki sellaisen tekosen..." Ah ... olipa kukkia paljon!

Jakke lähti astumaan ruumisvaunujen rinnalla, ruusu kädessä. Hän oli omituisen näköinen. Suu avuttomassa hymyssä hän tuijotti eteensä, näkemättä yhtään, mitä ympärillä tapahtui. Hän saattoi Elisabetia hautaan.

Hautuumaan portilla oli vanha Kantola vastassa. Jakke nosti lakkiaan ja sanoi lempeästi hymyillen:

– Tässä me nyt tullaan.

Kantola nyökäytti päätään ja lähti opastamaan ruumisvaunuja haudalle. Se oli lähellä sitä paikkaa, missä Jakke kerran poikasena oli seissyt ja seurannut pastori Berglundin toimittamaa ruumiinsiunausta.

Berglund oli nytkin mukana, vaikka harmaana ja kumaraan painuneena. Mutta hänellä oli tuo entinen omituinen tapansa unohtaa, mikä toimitus hänellä kulloinkin oli edessään. Nytkin hän jutteli liian äänekkäästi ja naurahteli pari kertaa. Jakke katsoi tarpeelliseksi ystävällisesti huomauttaa hänelle siitä.

– Meillä on nyt hautajaiset, pastori.

Pastori Berglund myhähti, mutta ei vastannut mitään. Läsnäolijat hymyilivät. Jakke meni Kantolan luo.

– Kyllä kai Kantola nyt veisaa? Minä maksan.

– Niillä näkyy olevan lukkari mukana.

Ka niin ... näkyi olevan. Mutta kyllä kai Kantola silti saattoi veisata?

– Ne veisaavat tietysti ruotsia, enkä minä osaa.

– Jassoo ... no sitten Kantola nostaa vain nämä lankut pois.

Jakke hääri haudan ympärillä aivan kuin ei ketään muita olisi ollut läsnä. Hän omisti Elisabetin itselleen, sillä olihan Elisabet hänen.

Haudansiunaus alkoi. Jakke seisoi lukkarin vieressä ja veisasi mukana. Toki hän nyt sen verran Elisabetille, että veisasi. Mutta lukkaria näytti hermostuttavan. Jaken korva ei ollut enää oikein tarkka.

Pastori Berglund puhui kauniisti, keväästä ja elämästä ja ylösnousemuksen aamusta. Jakke kuunteli hartaana. Niin ... silloin he yhtyisivät täällä ... täällä hautuumaalla. Kaipa Elisabet silloin tiesi, missä hänen hautansa oli – tahi jos ei tiennyt, niin hän ainakin tiesi Elisabetin haudan ... tässä, vanhan pormestarin hautaa vastapäätä, tuota, jossa oli köynnöksillä koristettu ruukku patsaan nenässä. Hän tulisi tänne ja ottaisi Elisabetia kädestä, ja sitten he yhdessä kohoaisivat tuonne ylös, siniseen ilmaan, Jumalaa ja hänen enkeleitään vastaan.

Jakke katseli taivaalle. Se oli kirkas ja pilvetön. Yksinäinen varis lensi raakkuen yli hautuumaan.

Jakke kohotti kätensä ja rupesi kiivaasti viittoilemaan. Pois, pois häiritsemästä!

Joku tuli hänen luokseen ja vei syrjään. Piti olla hiljaa. Jos herrassöötinki tahtoisi seisoa täällä syrjempänä ja täältä käsin seurata toimituksen menoa. Jakke tyyntyi.

Alkoi haudan umpeenluonti. Kumeasti kumahtelivat multakokkareet arkun kantta vasten. Kauppaneuvoksetar pyysi luomaan varovasti. Jakkekin tarttui lapioon ja loi aivan kuin anteeksi pyydellen, että hänen täytyi. Koko ajan hänen suunsa oli omituisessa hymyssä.

Seppeleitä oli paljon. Niistä muodostui valtava kumpu. Kun viimeinen niistä oli laskettu, astui Jakke kummun ääreen. Usean läsnäolijan kasvoilla häivähti levottomuus. Kunhan ei vain tuo hullu konttoristi pilaisi koko toimitusta? Hän oli niin kummallisen näköinen, huulilla hymy, tylsä, mitään sanomaton hymy. Pitäisikö hänet kutsua pois?

Mutta – ei Jakke pilannut toimitusta. Hän paljasti vain päänsä, asetti ruusunsa seppelkummun huipulle ja lausui kirkkaalla äänellä:

– Elisabetille ... kiitos!

Sitten hän kumarsi kummulle ja astui syrjään.

Niin – siinä nukkui nyt Elisabet, tuon kukkaiskummun alla. Oh, ne luulivat niin, mutta ne erehtyivät. Elisabethan seisoi tuossa kummun takana ja viittoi häntä luokseen. Mitä hän halusi? Vai niin ... että hautuumaata näyttämään. Hän, Jakke tunsi joka sopen tästä hautuumaasta. Niin monta kertaa hän oli poikasena täällä kuljeskellut.

Kauppaneuvoksetar pyysi häntä surutaloon kahville, mutta Jakke kiitti kohteliaasti. Hän halusi käyskennellä Elisabetin kanssa jonkun aikaa.

Hän läksi ja katseli hellästi rinnallaan astelevaa Elisabetia, jolla oli niin tavattoman ohut puku ... vain pitkä, nilkkoihin saakka ulottuva paita, jossa oli punainen nauharuusuke rinnan kohdalla. Ja yllä hänellä oli morsiushuntunsa.

"Katsopas ... minä pyysin tämän mukaan, sillä minä tahdoin viettää häitä sinun kanssasi, Jakke. Olen itse ollut apuna tämän valmistamisessa. Kuvittelin sen tulevan meidän häihimme. Mutta – eihän se haittaa, että olen sitä kerran käyttänyt ... vihillä Knutin rinnalla, eihän, Jakke?" Oi, kuinka Jakesta oli hauskaa kuulla tuota ääntä, sointuvaa ja hopeankirkasta. Se oli väki muuttunut entistä kirkkaammaksi nyt kuoleman jälkeen.

"Ei yhtään ... ei se haittaa. Sehän on ihan uusi, kimaltelevan uusi..."

"Niin ... minä olen säilyttänyt sitä hyvin piirongin laatikossa. Monta kertaa halusin näyttää sinulle, mutta sitten ajattelin: ... 'Kyllä vielä kerjätään'."

Niin – nythän hän sai sen nähdä. Mutta nämä paikat ... niitähän Elisabet halusi katsella?

"Niin ... on hyvä tuntea naapurinsa, kun täällä on kerran asuttava."

Jakke hymyili ja selitteli hautaristejä. Niissä oli monta Elisabetille tuttua nimeä, vaikka hän ei eläessään ollut niitä merkille pannut. Omituista, kuinka monta tuttavaa hän täällä tapasi...

Siinä oli kuvernöörin patsas. Jakke tarttui rautaketjuihin ja heilutti niitä kovasti. Ne olivat kerran estäneet häntä Elisabetin luota, mutta eivät estäisi enää.

"Katsopas ... ne menivät poikki!" kuiskasi Elisabet.

Kummakos se, kun ihmisten valta oli lakannut.

Kantola kulki ohi lapio olalla. Hän pysähtyi Jaken viereen.

– Niin ... ne ovat katkenneet juuresta ... mikä lie ruoste syönyt, vaikersi hän. – Ei tässä maailmassa kestä mikään.

Jakke hymyili. Saattoipa Kantola olla oikeassa, mutta hän tiesi paremman selityksen. Rautaketjut menivät poikki nyt, koska Jumala oli yhdistänyt heidät...

Jakke lähti jatkamaan matkaansa. Hän ei ollut enää oikein varma, seurasiko Elisabet häntä vai ei. Ehkä hän ei halunnut tulla tänne köyhäin puolelle ... pelkäsi tietysti joutuvansa liian kauas haudastaan. No ... menköön. Hänpä kyllä palatessaan tapaisi hänet.

Yht'äkkiä Jakke hätkähtää ja jää kauhistuneena tuijottamaan vaatimattomaan ristiin, joka kohoaa hänen edessään.

Vääränvalantekijän hauta!

Hän vapisi koko ruumiiltaan, ja suupielet nykivät hermostuneesti. Siinä se oli!

– Vai niin! Luuletko sinä todellakin pääseväsi taivaaseen? huusi hän raivoissaan, niin että hautuumaa kaikui. – Ei sinne vääränvalantekijöitä lasketa! Niillä pitää olla puhtaat vaatteet niinkuin Elisabetilla ... ja sinulla on takki jauhonpölyssä! Haa! Helvettiin sinut paiskataan säkki päässä ja nilkat hamppuköydellä kurrattuina! Siellä on puute puukhollareista, kun on niin tavattoman paljon kirjaanviemistä. Siinä se on reskontra, helvetin reskontra!

Hän pui nyrkkiä hautaristille suu vaahdossa ja kasvot kauhun vääristäminä. Yht'äkkiä hän tempaisi maasta suuren kiven ja heittää rämäytti sen ristiä vasten.

Hänen huutonsa oli houkutellut paikalle muutamia hautojen korjaajia. Nämä siunailivat ja päivittelivät.

– Se on tullut ihan raivoksi! Kantola tulla touhusi hengästyneenä.

– Mitäs Tynnin herrassöötinki täällä nyt? huohotti hän. – Mikä on hätänä?

Jakke kääntyi haudankaivajan puoleen. Hän oli avopäin. Lakki makasi maassa.

– Kantola ... maksoivatko ne teille veisuusta? Kyllä minä maksan Kantolalle... Kantolan ei tarvitse ilmaiseksi veisata Elisabetin haudalla. Minä maksan. Mutta noille helvetin vääränvalantekijöille ei tarvitse veisata kenenkään!

Hän kaivoi taskustaan kaksimarkkasen ja ojensi Kantolalle.

– Enhän minä ... yritti haudankaivaja panna vastaan, mutta Jakke keskeytti hänet:

– Meillä ei napilla pelata! Me maksamme aina hautausveisuun. Minähän olen nyt Favorinin kauppahuoneen pää.

– Vai herrassöötinki se nyt onkin, uikutti Kantola itkunsekaisella äänellään. – Taitaa pitää ruveta patruunaksi karahteeraamaan.

– Sano vaikka miksi, mutta vääränvalantekijäksi älä sano! Muuten lyön sinut mäsäksi!

– Enhän minä ... Jumala varjelkoon! ... kuka nyt herrassöötinkiä sellaiseksi... Mutta – emmeköhän lähde meille kahville? Siellä on juuri pannu kuumana.

– Ka se! ... sinä, Kantola, olet kunnon mies. Minä tykkään sinusta. Mutta noista toisista, jotka nauravat, minä en välitä vähääkään. Lähdetään!

Ja Kantolan käsipuolessa lähti Jakke hoippumaan haudankaivajan mökkiä kohti.

XI

Köyhäintalon pihamaalla, päärakennuksen seinustalla olevan pöydän ääressä, istuu kaksi miestä, pelaten "myllymattia". Molemmat ovat harmaapäisiä, kumaraanpainuneita ukkoja. Ne ovat Röökin Ulrikki ja Kulta-Kiite.

On lämmin kesäpäivä, ja siellä täällä nurmikolla loikoo talon asukkaita, nuorempia ja vanhempia. Siellä on joukossa entisiä merimiehiä, jotka leinin syöminä ovat joutuneet tänne elämänsä loppupäiviä viettämän, siellä on mielivikaisia, jotka oleilevat täällä mikä minkinlaisissa kuvitelmissa. Heidän joukossaan on kuninkaita ja keisareita, ikiliikkujan keksijöitä ja muita oppineita, enimmäkseen hiljaisia hulluja, joita ei tarvitse pitää silmällä. Pahimmat säilytetään erityisissä kopeissa, mistä silloin tällöin kuuluu laulua ja loilotusta.

Ulrikki ja Kiite pelaavat. Ulrikki on saanut rakennetuksi myllyn ja syö Kiiteltä nappulan toisensa jälkeen. Tämä koettaa myös laittaa itselleen myllyä, mutta joka kerta on Ulrikki nokkelampi ja estää Kiiten yritykset. Peli päättyy Kiiten tappioon.

– Se oli viides kerta tänä päivänä, nauraa röhöttää Ulrikki. – Nyt sinä olet minulle puoli naulaa ryssänlehtiä velkaa.

– Jaa, kynsii Kiite päätään. – Mistäs minä nyt ne otan? Saat odottaa, kunnes tienaan.

– Eiköhän sinulle nyt lohkene Lackströmin pesästä jotakin, kun kauppaneuvos on kuollut? Voisit käydä tiedustelemassa.

– Kissa! Mitä sieltä minulle lohkenisi? Kyllä Lorenz on laittanut kirjansa sellaisiksi, ettei niistä minun nimeäni löydy.

– Mitä jos nostaisimme oikeusjutun ja vaatisimme sinun perintösi loppua. Paljonko luulet olevasi saamassa?

– No ainakin kymmenentuhatta. Ulrikki vihelsi.

– Se on huikea summa.

– On, mutta sinne se jää, kun on kerran jäänyt. Lorenz väitti kyllä, että olisin syönyt sen eläkkeessäni, mutta ei se siihen mahdu.

– Etkö ole itse laskenut?

– Ei ole tullut lasketuksi.

– Ja sen kaksikymmentätuhatta panit kurkusta alas. Pahuksen juoppo sinä olet ollut.

– No ... pata kattilaa soimaa. On tainnut mennä sinunkin kurkustasi jokin määrä.

– Joo, rämisi Ulrikki, – mutta katsopas – minä tienasin itse, sinä perit.

– Helposti saatu, helposti menetetty.

– Mutta, jos yritettäisiin karhuta perikuntaa?

– Ei sinulla ole enää advokaattioikeutta, kaupungin vaivainen, nauroi Kiite.

Ulrikin pää painahti rinnoille. Se oli totta. Ei hän saanut enää asioita ajaa; hän ei ollut enää oma herransa. Hän ei vain jaksanut aina muistaa sitä.

Niin – täällä he nyt olivat, entiset mahtimiehet ja kaupungin "höökärit", kuten Kiite ja hänkin. Hänen vaimonsa oli kuollut kymmenkunta vuotta sitten, ja hän oli perinyt saunan. Mutta parissa vuodessa se oli menetetty. Hän oli juonut sen kirjaimellisesti, ja sauna oli myyty pakkohuutokaupalla. Kas, kun ei Kiite nyt nakannut häntä sillä.

– Niin ... mikäs täällä on hätänä, kaupungin leivissä, virkkoi Ulrikki. – Pian saadaan taas komeat pullakahvit. Juodaan Lackströmin peijaita.

Monen mahtihenkilön hautajaisia he olivat jo ehtineet juodakin täällä-olonsa aikana. Oli kuollut Favorinin rouva ja Hammarströmin Knut. Favorinin kauppahuone oli tehnyt vararikon, mutta olipa pesästä sentään liiennyt pullakahvit köyhäintalon asukkaille.

Nurmikon poikki käveli heitä kohti hintelä, kaljupäinen mies, heilutellen käsiään ja laulellen:

    – Elisabet se uuden kirstun saa,
    niin puhtaan, valkoisen.
    On siinä hänen hyvä uinahtaa
    perästä murheiden.

– Jakke! huusi Röökin Ulrikki. – Nyt saatkin höylätä leveän ruumiskirstun, kun Lackströmin patruuna on kuollut.

Se oli Jakke. Hänkin oli joutunut tänne. Sen illan jälkeen, jolloin hän hautuumaalla oli saanut raivohullukohtauksen, ei hän ollut enää pystynyt toimeensa, vaan oli toimitettu köyhäintaloon. Siitä oli nyt kulunut kaksikymmentä vuotta.

Hän oli ruvennut höyläämään ruumiskirstuja. Aluksi hän tyydytti vain köyhäintalon oman tarpeen. Mutta kun esimies oli huomannut, että hänellä oli taipumuksia ammattiin, hän oli ruvennut Jakkea yllyttämään. Hänestähän tulisi vielä oikea mestari! Käyttäen hyväkseen Jaken mielikuvia hän oli saanut tämän valmistamaan yhä hienompia kirstuja, ja nyt oli köyhäintalosta viimeisten kymmenen vuoden kuluessa säännöllisesti myyty ruumisarkkuja kaupungille. Niitä osti työväki ja keskisääty, välistä joku hienompikin perhe. Jaken äidin kuoleman jälkeen oli eräs hänen työmiehistään perustanut oman ruumiskirstuliikkeen. Hän oli kyllä taitava ammatissaan, mutta hänen kirstunsa olivat suhteellisesti kalliita. Hän eleli nyt mestarimiehenä ja harmitteli vain sitä, että köyhäintalo kilpaili hänen kanssaan. Mutta minkäpä hän sille mahtoi: Jakke, hänen entisen emäntänsä poika, oli yhtä etevä käsistään kuin hänkin. Ja – kuten sanottu – työväki ja keskisääty osti arkkunsa köyhäintalosta. Ainoastaan varakkaammat tilasivat kirstunsa kaupungista.

Jakke tuli pöydän luo. Hän oli hienosti puettu muihin talon asukkaisiin verrattuna, yllä vanha papinkauhtana, jonka pastori Berglund-vainajan leski oli hänelle aikoinaan lahjoittanut. Sen rinnassa riippui hakaneulalla kiinnitettynä pitkä, monivärinen kirjanmerkki, joka nyt oli pahasti nuhraantunut. Osa helmistä oli varissut pois, mutta vielä kimalteli keskellä hänen nimikirjaimensa, jotka Elisabet kerran oli siihen neulonut. Jakke kantoi sitä aina eikä sallinut kenenkään siihen koskea.

– Mitä Röökin Ulrikki rämisee? Kuka on kuollut?

– Lackströmin patruuna, ja sinä saat ruveta kirstua höyläämään.

Jaken kasvot vääntyivät hullunkuriseen irvistykseen. Se oli kuin itkua ja naurua yhtä aikaa.

– Minä en höylää muille kuin Marialle ja Elisabetille ja Favorinin patrunessalle. Lackströmin patruunalle minä en höylää!

Hän näytti kiihtyvän. Silmäten kirjanmerkkiä rinnassaan hän sipaisi sitä kämmenellään muutaman kerran, kuin hyvitellen sitä.

– Ja aina sinulla on tuo ritarimerkki päällä. Entä jos pudottaisit sen?

Jakke katsahti kauhistuneena Ulrikkiin. Ei, ei ... se ei saanut pudota ... Elisabetin antama lahja!

Hän koetteli hakaneulaa.

Ei se putoa. Elisabet itkisi taivaassa, jos sen hukkaisin.

Ulrikki nauraa röhähti. Oli se kummaa tämä elämä.

– Oletko nyt käynyt kaupungilla?

– Joo-o. Minä olen käynyt luita hakemassa. Jumala käski ruveta luita keräämään, kun Favorinin patruuna on taivaassa avannut luukaupan. Taivaan lehmillä on häntätauti, ja siksi pitää niille syöttää luujauhoja.

Miten sinä ne sinne lähetät?

– Hoh! Enkelit noutavat tulisilla vaunuilla, kun minä vain annan sanan. Ei tarvitse muuta kuin uuniin huutaa. Viime viikollakin noutivat, mutta pudottivat pari hevosen kalloa. Minä korjasin ne tieltä ja toin tänne. Katsokaahan, tuolla!

Jakke osoitti liiterin katolle. Siellä oli tosiaankin kaksi hevosen kalloa, hampaat irvillään.

Mutta Jakke ei tiennyt, että köyhäintalon esimies korjasi hänen luuvarastonsa ja heitti tunkiolle.

Hänellä oli tapana, varsinkin keväisin, kuljeskella kaupungin pelloilla. Säkki kainalossa ja sauva kädessä hän samosi ympäri, etsien luita. – Jos hän tapasi jonkun luunhakuretkikunnan, hän tavallisesti rupesi häätelemään sitä pois. Mutta poikaset osasivat suhtautua häneen. He sanoivat hakevansa luita Favorinin patruunalle, ja silloin Jakke luovutti heille varastonsa mielihyvällä. Mutta toisinaan hän ei suostunut antamaan, vaan kantoi löytönsä köyhäintaloon. Ja silloin niille kävi, kuten edellä mainittiin.

Joskus – talvella hän taas retkeili pitkin kaupungin katuja ja ajeli koulutyttöjä takaa. Kädet levällään hän juoksi näiden perässä, huutaen: "hoo, hoo!" Tytöt pakenivat kiljuen hänen tieltään. Jakke nautti tästä näytelmästä. Hän kosti siten naissuvulle kaikki sen taholta osakseen tulleet kärsimykset.

Mutta tätä ei tapahtunut usein. Tavallisesti hän antoi ihmisille rauhan. Hän nosti lakkia kaikille vastaantulijoille, varsinkin naisille. Silloin hän oli mielestään oikein hieno ja rakastettava.

Toisinaan, joulunaikaan, hän innostui kulkemaan tiernapoikien perässä talosta toiseen. Hän meni sisään, asettui seisomaan mänkin rinnalle ja laulaa lojautteli joukkoon. Mutta kun hän kerran muutamassa Laidan talossa oli keskenkaiken ottanut viran pois Herodekselta ja ruvennut itse tämän osaa esittämään, olivat pojat sen jälkeen varuillaan ja koettivat eksyttää häntä.

Mutta – näitä vapaapäiviä ei vuoden pitkään sattunut monta. Ja silloinkin piti pyytää köyhäintalon esimieheltä lupa. "No, mihinkäs Jakke nyt lähtee?" "Luita hakemaan. Favorinin patruunalta ovat loppuneet luut; hän sähkötti äskettäin." Taikka: "Tiernalle ... on pyydetty kuvernöörille laulamaan, eivätkä Laidan pojat uskalla lähteä ilman minua." Näiltä retkiltään hän sitten palasi, kertoen ihmeellisiä juttuja. Milloin oli Favorinin patruuna sähköttänyt taivaasta, että häntätauti oli loppunut, ja ettei siis tarvinnutkaan luita lähettää – milloin taas, että kuvernööri oli antanut hänelle sata markkaa, kun hän oli laulanut niin tavattoman komeasti. Ja Jakke oli näyttänyt pientä satamarkkasen näköistä lappusta, jonka joku poikanen oli lahjoittanut hänelle. Se oli vain tavallinen karamellipaperi.

– Mutta ensi jouluksi pitää laittaa oikea roikka ja lähteä kaupungille laulamaan. Kiite saa ruveta knihdiksi ja Ulrikki murjaanien kuninkaaksi. Mutta mistä saadaan mänkki?

Jakke kulki edestakaisin, kädet seljän takana, tehden piukkoja käänteitä.

– Pyydä tuota Petäjän Kallea. Sehän on pyörittänyt ruoriratasta, kyllä kai se tiernaakin pyörittää, kehoitti Ulrikki.

Jakke lähti Petäjän Kallen luo. Nämä entiset kansakoulu- ja tappelutoverit olivat lopuksi päätyneet tänne. Kalle, joka aikoinaan oli palvellut Favorinin laivoissa, oli tullut mielipuoleksi ja joutunut vaivaistaloon. Hänen vaimonsa oli kuollut, eikä hänellä ollut yhtään lasta.

Mutta – ennen kuin Jakke ehti asiaansa toimittaa, huudettiin häntä takaisin. Outo herrasmies oli tullut häntä tapaamaan.

Jakke palasi. Kukahan se mahtoi olla?

Hän tarkasteli kauan vierasta, joka surumielisesti hymyillen puolestaan katseli häntä.

– Ei Jakke taida tuntea minua?

Tämä pudisteli päätään ja vetääntyi arkana taaksepäin.

– En tunne. Kuka vieras on?

– Teodor ... etkö muista Teodor Koranderia?

Se oli todellakin Teodor Korander, Jaken entinen asuintoveri. Hänet oli nimitetty kaupungin lyseoon opettajaksi, ja hän oli tullut pikimmältään katsomaan uutta asuinpaikkaansa. Sattumalta hän oli kuullut Jakesta ja tullut tätä tervehtimään.

Jaken päässä risteili hämäriä muistoja. Hän muisti pienen kamarin Töölönlahden takana. Siinä asui kerran kaksi ylioppilasta ja heillä oli ollut tapana kirjoitella runoja sekä lukea niitä toisilleen. Nyt hän luuli Teodorin tulleen vaatimaan häntä kilpasille.

Hän pisti kätensä kauhtanan taskuun ja kuin hakien jotakin.

– Joko sinun on valmis? Olet tullut liian aikaisin. Minun runoni on vielä keskeneräinen. Siinä ei ole kuin ensimmäinen värssy vasta. Mutta kyllä minä sen kohta kirjoitan loppuun. Ja Jakke rupesi laulamaan:

    – Elisabet se uuden kirstun saa,
    niin puhtaan, valkoisen.
    On siinä hänen hyvä uinahtaa
    perästä murheiden.

Hän venytti viimeisiä tavuja. Se kuulosti haikealta ja valittavalta. Siinä soi hänen särkyneen sielunsa rajaton ikävä.

Vieras pyyhki silmiään. Oli vaikea tuntea entistä iloista asuintoveria tuossa henkisesti murtuneessa, onnettomassa miehessä.

Hän tarjosi Jakelle tupakkaa. Totta oli, ettei hänenkään "runonsa" ollut valmis, mutta se oli kuitenkin paljon pitemmällä ja eheämpi kuin Jaken. Hän oli onnellinen perheenisä, saanut vasta paremman viran, oli terve ja täysijärkinen. Hän tunsi syvää sääliä vanhaa toveriaan kohtaan.

– Tarjoa tuollekin, osoitti Jakke Ulrikkia. – Se koettaa myllymatilla tienata tupakkaa, mutta vastapelaajilla ei ole mistä antaa.

Vähitellen keräytyivät kaikki pihalla loikoilleet mielipuolet Teodorin ja Jaken ympärille. Kalpeita, kuihtuneita kasvoja, mutta silmissä paloi tuli, joka melkein peloitta. Teodorin tupakkalaatikko tyhjeni tuossa tuokiossa.

Pitkä, luiseva mies, jonka toinen silmäluomi riippui alempana toista, tuli aivan Teodorin eteen, tuijotti häntä kasvoihin ja kysyi käheällä äänellä:

– Oletteko te insinööri? Teodor pudisti päätään.

– Se on ikiliikkujan keksijä, nauroi Jakke. Hän piti itseään viisaana ja noita toisia hulluina.

– Minä olen sen keksinyt, mutta minun pitäisi saada patentti. Ettekö te rupeaisi hakemaan patenttia?

Teodor tuli levottomaksi. Hän silmäsi portille. Sinne oli matkaa. Jopa hän oli tainnut joutua joukkoon.

– Ei näitä tarvitse peljätä. Nämä ovat kaikki rauhallisia, virkkoi Kulta-Kiite. Hän oli myös saanut paperossin.

– Joo ... ei meitä tarvitse peljätä. Me olemme Brasilian keisari. Me kohtelemme kauniisti kaikkia alamaisiamme.

Paksu, lihava mies, jolla oli hassun juhlallinen ilme, taputti Teodoria olalle.

– Ja tässä on meidän hovirunoilijamme. Hän osoitti Jakkea.

– Mutta se ei vain tahdo saada kruunausrunoa valmiiksi. Sillä on niin paljon arkun tekoa, virkkoi kolmas.

Jakke heitti paperossinpätkän menemään.

– Jaa-a. Minun pitää lähteä taas höyläämään. Elisabet odottaa uutta kirstuaan.

Hän kääntyi sanomaan hyvästiä Teodorille, kun samassa kirkonkellot rupesivat soimaan. Oli hartaus.

Jakke heitti Teodorin kädestä irti ja pyörähti kirkontornia kohti. Alkoi omituinen meno. Kädet ristissä rinnalla seisoi Jakke joukon keskellä kumarrellen ja samalla veisaten yksitoikkoisella äänellä:

    – O, Jesu, lainaa viisautt',
    ett' välttää pirun kavaluutt'
    tääll' murheen laaksoss' voisin.

Se oli hänen virtensä. Sitä hän veisasi joka kerta, kun joku laitoksen asukkaista kuoli, ja hän oli saattamassa tätä hautaan. Jakke oli saanut tehtäväkseen haudalla veisaamisen. Olihan hän entinen teologi; siis puolittain pappi. Hän veisasi siis köyhäintalon kuolleille ja aina tätä yhtä ja samaa virttä.

Hänestä tuntui, että jokin ääni hänen povessaan vaati veisaamaan juuri tätä virttä. Vaivaistalon esimies oli toisinaan kehoittanut valitsemaan jonkun toisen virren. Mutta Jakke oli vastannut: "Tätä virttä on käsketty veisata." Kuka oli käskenyt? Pappiko? Ei – vaan enkeli. Hän tiesi, että jos hän ottaisi jonkun toisen virren, alkaisi jälleen kuulua ääniä pimeydestä kellonlyönteineen, ja palovartija huutaisi: "Kello kaksitoista lyöö-nyt!" Mutta tämä virsi, jota hän käytti, ikään kuin suojasi pahaa vastaan. Siinä hänen sairas sielunsa vetosi Jumalan ikuiseen armahtavaisuuteen. Veisaamalla sitä hän auttoi samalla Elisabetia, joka taivaassa rukoili hänen puolestaan.

Mutta – vääränvalantekijän haudan läheisyyteen hän ei suostunut menemään. Jos jonkun köyhäinhoitolaisen hauta oli hänen mielestään liian lähellä tuota onnettomuuden paikkaa, hän kieltäytyi veisaamasta ja lähti juoksujalkaa takaisin. Kerran hän oli joutunut raivon valtaan juuri sen vuoksi. Kaikki pahat henget olivat päässeet irti ja ajaneet häntä takaa. "Vääränvalantekijä, vääränvalantekijä!" olivat ne huutaneet. Hänet oli pistetty pakkopaitaan ja suljettu koppiin.

Sinne hän ei tahtonut joutua, siellä oli paha olla. Hän oli pyytänyt päästä pois ja luvannut käyttäytyä siivosti. Ja niin hänet oli laskettu ulos. Mutta kahteen viikkoon häntä ei oltu päästetty puusepänverstaaseen, ja koko ajan olivat Elisabet ja Maria rukoilleet häneltä uutta kirstua.

Kirkonkellojen ääni teki hänet aina levottomaksi. Se muistutti kuolemasta. Mutta tuon levottomuuden hälvensi virren sävel. "O, Jesu, lainaa viisautt'". Piti vain panna käsivarret ristiin rinnalle ja kumarrella ahkeraan. Silloin ei kellojen ääni tehnyt pahaa.

Vähitellen yhtyivät veisuuseen toisetkin mielipuolet. Se oli omituista kuulla. Röökin Ulrikki iski Teodorille silmää. Oliko vieras ennen tällaista konserttia kuullut? Äänet eivät sulaneet yhteen. Ne lonkoilivat eri suunnille kuin valittaen etsien jotakin, palasivat hetkeksi samaan säveleeseen kuin lähtökohtaansa ja haaraantuivat taas kukin taholleen, uudelleen etsimään ja hakemiaan. Se oli yössä harhailevien sielujen surullinen valitusvirsi, joka teki kolkon vaikutuksen.

Virren loputtua rupesi yksi sairaista puhumaan. Se oli Petäjän Kalle.

– Sielut harhaavat pimeällä merellä, missä ei pookia näy. Mutta sinä, Herra, johdat ne kerran satamaan, taivaan ihanaan Liverpuliin, missä haminalaulu suloisena soi:

    Ohii, ohei, ohii ohei!
    Meitä synnin mato enää vaivaa ei.

Niin se on, rakkaat veljet, että haminaan sitä kerran tullaan, vaikka täällä eletäänkin kaupungin armoilla. Minä olen vanha merimies, minä tunnen kurssin.

Hän kääntyi Jaken puoleen, joka yhä kumarteli kädet ristissä rinnalla, ja läimäytti tätä kämmenellä selkään.

– Älä sinä ilimineeraa siinä, ryssän pappi! Petäjän Kalle muisti erään Aleksanterin päivän illan ja nauraen makeasti hän läimäytti Jakkea toisen kerran.

Samassa vihelsi veturi, mennä kolisten köyhäintalon ohi satamaan päin. Kaupunki oli saanut rautatien.

– Poliisi! huudahti Jakke ja läksi juoksemaan Kallen jälkeen, joka koetti paeta hänen edellään. Hetken kuluttua hän sai Kallen kiinni.

Mutta nyt rupesi ruokakello soimaan. Jakke heitti otteensa ja huusi:

– Vellikello soi! Ei se ole palokello!

Mutta joku hulluista, joka tiesi Jaken päähänpiston, rupesi ulvomaan:

– Palokello soi, palokello soi! Tuut, tuut, turot!

Jakke jäi kauhistuneena seisomaan keskelle pihaa, toisten rientäessä päärakennuksen portaita kohti. Mutta Ulrikki tarttui häntä käsipuolesta ja tyynnytteli:

– Älä välitä hullujen höpinästä. Lähdetään syömään. Jakke katsahti häneen kirkkain kasvoin. Niin ... Ulrikki oli oikeassa. Kaikkea hän hourasikin ... hullujen puheita!

Hän lähti Ulrikin käsipuolessa astumaan päärakennusta kohti. Hän oli kokonaan unohtanut Teodorin. Röökin Ulrikki viittasi tälle hyvästiä Jaken puolesta.

Teodor Korander astui porttia kohti, allapäin kyynelet silmissä. Portinvartijan virkaa toimittava köyhäinhoitolainen katsoi häntä osaaottavasti hymyillen, kuin lohduttaen.

XII

Jakke työskentelee köyhäintalon puusepänverstaassa ja höylää. Hänellä on yllään papinkauhtanansa ja rinnassa Elisabetin lahjoittama kirjanmerkki. Siitä hän ei luovu milloinkaan.

Hänellä on tavattoman kiire. Piti taas saada uusi arkku valmiiksi, sillä nyt oli Favorinin patruuna tullut kirstua pyytämään. Tähän saakka hän ei ollut kertaakaan ennen käynyt. Mutta nyt oli entinen arkku tullut epämukavaksi. Oh, kyllä hän laittaisi ja laittaisikin oikein hyvän ... toppaisi sisältä ja pikeeraisi kauniisti niinkuin Elisabetillekin. Elisabet rakasti kauniisti pikeerattuja kirstuja. "Jakke ... ne ovat kuin ruusuja ... nuo; vaatekoristukset..."

Kun hän illalla laskeutuu levolle olkivuoteelleen, on Elisabet siinä heti ja puhelee: "Jakke, tee minulle uusi arkku." "Eikö se ollut hyvä, Elisabet...? Minä koetin kyllä parastani, mutta olin niin murheissani, että kirstusta taisi tulla huono. Murehdin sitä, etten ehkä pääsisikään taivaaseen. Keilasin kirstun kannen liian kömpelösti. Katsopas ... minun käteni vapisivat, ja minulla oli sellainen outo pakotus päässä ja sydämessä. Mutta ... huomenna minä teen uuden. Katsopas ... simpsihöyläkin on jälleen terässä..."

Ja hän oli jutellut Elisabetin kanssa myöhäiseen yöhön.

Eikä sillä hyvä, että Elisabet oli ainoa, joka halusi uutta arkkua. Kaikki ne halusivat... Maria, isä, äiti, Favorinin patrunessa ja nyt viimeiseksi itse patruuna.

Ainoastaan Hammarströmin Knut oli tyytyväinen. Hän ei ollut kertaakaan tullut. Favorinin patruunalle piti olla oikein hyvin pröyssätty kirstu, sillä hän oli lihava mies. Hänen oli vaikea maata siinä, joka tilattiin heiltä. Se oli liian kapea. Ja siitä paitsi: siihen oli lyöty naula niin varomattomasti, että se pisti häntä kylkeen. Kuinka Nykänen oli ollutkin niin huolimaton? Tietysti kun hän, Jakke, ei ollut ollut sitä neuvomassa. Hänhän oli kasvanut ruumisarkkujen parissa. Patrunessa on huolissaan ja voivottelee: "Kuinka se Nykänen nyt tuolla lailla ... papparukan kylki melkein puhki!" Mutta Favorinin patruuna lohduttelee: "Älä huolehdi, Elisabet, kyllä Jakke tekee uuden; hän on ammattimies..."

Jakke hymyilee omituisesti ja höylää. Kyllä hän tämän suorittaa ... hyvänen aika. Toki hän nyt sen palveluksen vanhalle isännälleen ... joo-o. – Hyvin pröyssätty kirstu ... hyvänen aika. Ja naulattu niin huolellisesti, ettei yksikään naulan kärki pistä esiin. Jakke hymyilee ja höylää hiessäpäin.

Häneen suhtaudutaan ymmärtämyksellä laitoksen johdon taholta. Ensi alussa oli esimies epäröinyt, kun Jakke sai ensimmäisen raivokohtauksensa. Uskalsiko sellaiselle miehelle antaa työaseita? Mutta kaupungin lääkäri, joka silloin tällöin käy laitoksessa, oli vakuuttanut, ettei hän ollut vaarallinen. Piti vain varoa, ettei mikään päässyt muistuttamaan hänelle hänen rikoksestaan.

– Ei ole mitään vaaraa. Antakaa hänen vain pitää mielikuvansa ja päähänpistonsa ... nuo "Elisabetin kirstut" ja "Marian kirstut", niin hän on aivan tyytyväinen. Ei mitään pelkäämistä ... ei yhtään mitään. Minä tunnen tuontapaiset. Ne ovat vaarattomia, ja jos sattuvat raivostumaan, helposti rauhoitettavia.

Ja köyhäintalon esimies oli tyyntynyt. Olisikin ollut suuri vahinko vaivaishoidolle, jollei Jakkea olisi voitu käyttää kirstunteossa. Niin nopeaa työtä ei ollut kukaan tässä talossa tehnyt. Tavallisesti riitti neljännes standarttia lautoja yhdelle miehelle kuukaudeksi. Sen oli esimies kaupungin kirstuntekijältä kuullut. Mutta Jakke kulutti toisinaan kolme kahdeksatta osaa.

Jakke hymyilee ja höylää. Vähän väliä hän pysähtyy pyyhkimään hikeä otsaltaan. Otsa on kurttuinen. Eikö joku ollut kerran ihaillut hänen otsansa kurttuja? Niin – Elisabet. Mutta – hän oli kuollut. Ei – ei hän ollut kuollut; hän kulki tuossa kirstujen keskellä ja katseli ympärilleen. Joko hän taas...? Eikö hän ollutkaan tyytyväinen? No ... ei hätää, kun hän tämän saisi ... tämän patruunan arkun, hän valmistaisi Elisabetille uuden...

Puusepänverstaassa on lämmin. Täytyi pitää työhuone lämpimänä, jotta liimaukset kuivuisivat mahdollisimman pian. Köyhäintalossa on kirstujen kysyntä suuri.

Esimies tulee Jaken luo ja laskee kätensä tämän olkapäälle.

– Jakke, tuo "Marian kirstu" tuolla kaipaisi verhoilua. Sillä on kiire.

Jakke laskee höylänsä ja seuraa esimiestä. "Marian kirstut" ovat mustalla verhoiltavat, ja tämä tulee hänelle, hänen entiselle morsiamelleen. Sellainen oli valmistunut viime viikollakin ... hieno, mustalla päällystetty arkku, joka oli sisältä silkillä topattu. Sen oli tilannut muuan työnjohtaja vaimolleen. Mutta Jakke oli valmistanut sen Marialle. Tämä oli käynyt valittamassa kirstunsa sopimattomuutta. "Huomenna, rakkaani ... oikein soma ja mukava arkku ... silkillä topattu. Siinä sinun on hyvä uinahtaa kaikkien murheiden jälkeen."

Ja taas oli Maria käynyt pyytämässä, mutta ... tällä kertaa esimieheltä.

Köyhäintalon johtaja tietää, että silloin kun Jakke valmistaa kirstua Marialle, hän tekee kaikkein parhainta työtä. Niin kauniisti pikeerattua arkkua sai hakea. Työnjohtajakin oli ollut hyvin tyytyväinen. Hänen vaimonsa oli ollutkin erittäin hyvä ihminen.

Jakke ryhtyy verhoiluun. Hän valmistaa sinä päivänä yhden "Marian" ja yhden "Elisabetin kirstun". Viimeksimainitut olivat valkeita, valkoisella villa- tai puuvillakankaalla päällystettyjä. Jakke hymyilee. Nämä tulivat taas hänen rakkailleen. Jokainen lauta oli hänen kädestään. Hän oli ne valmistanut ja silittänyt "putshöylällä". Mutta sitten ne olivatkin oikein siroja. Niissä oli hyvä hänen rakkaittensa levätä...

Oli sentään siunattu asia, että hän oli täällä köyhäintalolla huolehtimassa omistaan. Henget eivät olleet sidotut aikaan eivätkä paikkaan. Ne tulivat hautuumaalta ... piipahtivat yli rautatien ylikäytävän köyhäintalon portista sisään ja niin tänne verstaaseen. Ne katselivat kysyvinä ympärilleen. Missä ... missä, joko kirstu oli valmis? Tuli isävainajakin hiukan kumaraisena ja hartiakkaana, ja hänen peukalonsa kynnet olivat ihan ruskeat paljosta pulituurin käytöstä. Jakke seisoi höyläpenkkinsä ääressä ja katseli hymyillen, kuinka isä tutki arkkuja ja tarkasteli niitä asiantuntijan ilmein. Niin ... se kirstu oli isälle. Siinä oli höylänlastulle kirjoitettu osoite. Mielipuoli kumartui jälleen työhönsä ja höyläsi hiessä päin...

Jakke on polvillaan arkun ääressä ja liisteröi kiinni kangasta sen kanteen. Kolot ovat hyvin täytetyt. Niin – kyllä hän tämän työn osaa ... alusta loppuun saakka. Hän kohottaa päätään ja hymyilee valoisasti. Siinä on isä jälleen hänen työtänsä tarkastamassa. "Niin, Jakke ... ruumiskirstujen valmistus ei ole yhtään hullumpaa. Siinä työssä lennähtää ajatus helposti iäisyyteen. Se johdattaa mieleen kuoleman ja kaiken katoavaisuuden. Minäkin saan kiittää ammattiani, että vähitellen valmistuin taivasta varten..."

Jakke nyökäyttää päätään. Niin, niin ... siinä oli isä oikeassa. Ehkäpä hänkin tämän pitkän työpäivän jälkeen, joka on kulunut arkkujen teossa, pääsisi sinne, isän, Elisabetin ja Marian luo. Isä juttelee toisinaan niin syvämielisesti, mutta kyllä hän sen käsittää, välistä erinomaisen hyvin ... niinkuin nytkin.

Köyhäintalon esimies tulee tarkastamaan Jaken työtä. Erinomaista ... parempia kirstuja ei syntynyt missään.

– Kyllä kai Jakke sitten valmistaa tuon patruunan arkun?

– Joo-o ... huomiseksi olen sen luvannut.

Esimies jää verstaaseen höyläämään. Hänellä on pöydän teos keskissä.

Jopa hän nyt toki patruunan kirstun, kun tämä oli ensi kertaa häneltä sellaista pyytämässä. Johan Elisabetkin ihmettelisi, jollei hän sitä tekisi. Tulevat sitten yhdessä hänen luokseen niinkuin kerran Pitkänlaiturin päässä, kun hän onki.

Mitä se Elisabet oli silloin kysynytkään? Niin, että oliko särjillä surua, kun ne olivat niin itkeneen näköisiä.

Kyllä ... kyllä, Elsbet. Koko luomakunta huokaa ja ahdistaa. Hänpä sen tuntee täällä povessaan, jossa on koko maailma tuskineen ja kärsimyksineen. Mutta ei Elsbetin tarvitse sen vuoksi itkeä.

Jakke hymyilee, niellen kyyneleitään. Elisabet kulkee tuossa ja pyyhkii silmiään. Mitä ... onnetonko? Ei hän ollut yhtään onneton. Mistä Elsbet oli sellaisen luulon saanut? Hänhän oli niin tottunut tähän tuskaan.

"Ei ... Elsbet, siinä olet aivan väärässä. Silloin ehkä, jollei minulla olisi tätä itkun ja naurun sekaista oloa. Tämä on niin tuttua minulle. Joskus vain, kun muistan jotakin entisyydestä, niinkuin tuon särjen surun esimerkiksi, pakkaavat kyynelet voitolle..."

Jakke saa verhoilutyön valmiiksi ja siirtyy takaisin höyläpenkkiinsä ääreen. Siellä on nyt valkoinen ja musta kirstu vierekkäin. Toinen on Marian ja toinen Elisabetin ... Kas nyt he ovat siinä taas ja tarkastelevat toisiaan.

Jakke nojaa höyläänsä ja katselee. Niin ... älkää riidelkö ... musta on Marian. Miksi Maria haluaa valkoiseen arkkuun? Hänhän on aina ennen tyytynyt mustaan. Ja kas ... Elsbet sanoo, että hänelle kyllä kelpaa mustakin. He seisovat vielä hetken ja keskustelevat ... juttelevat niin ihmeen rauhallisesti. Eivät ole enää vihaisen näköisiä, vaan puhelevat kuin hyvät ystävät ja ojentavat toisilleen kätensä. He katselevat häntäkin niin ihmeen rakkaasti ja sanovat: "Tule mukaan, Jakke ... menemme rauhan maahan. Siellä on niin ihana ja hyvä olla, ja sinähän voit olla puuseppänä siellä..."

Jakke ottaa höylänlastukappaleen ja ryhtyy kirjoittamaan "osoitetta". Se on tavattoman tärkeä ja huolta vaativa toimitus. Hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja vakavat; tänä hetkenä hänessä on jotakin papillista, jota kuvaa kauhtana vain täydentää. Hän piirtää lastunkappaleihin rakkaittensa nimet.

Hän nostaa kantta ja heittää lastun-kappaleen arkkuun, samoin toiseen. Mutta sitten hän kirjoittaa vielä kolmannen osoitteen ja pudottaa sen tavalliseen mustaksi maalattuun kirstuun ja palaa taas takaisin höyläpenkin ääreen. Köyhäintalon esimies hymyilee itsekseen. Vai niin ... arkut saivat taas osoitteensa. Mutta kenellekähän tuo kolmas kirstu määrättiin? Se olisi hauska tietää. Hulluilla oli hullujen päähänpistot.

Jakke pyytää lupaa saada jäädä työskentelemään vielä työajan päätyttyä. Hän haluaa höylätä valmiiksi patruunan arkun. Johtaja suostuu hänen pyyntöönsä. Jakke ei ole ensi kertaa sitä pyyntöä esittämässä.

Mutta hän päättää silloin tällöin käydä miestä katsastamassa.

Kun köyhäintalon esimies parin tunnin päästä pistäytyy verstaaseen, on siellä ihmeen hiljaista. Hän kummastelee itsekseen. Mikäs Jakkea nyt vaivasi?

Hän lähestyy höyläpenkkiä, joka on hiukan pimennossa, sillä kattolampusta on öljy loppunut. Ainoastaan pieni liekki viipottaa siinä vielä. Verstas on täynnä lampunkatkua. Hän kumartuu tarkemmin nähdäkseen ja säpsähtää. Mitä ... mitä...?

Höyläpenkin viereen, kirstulautojen väliin, on Jakke vaipunut pitkäkseen. Oikea käsi puristaa simpsihöylää, mutta muuten näyttää ruumis aivan hervottomalta.

Esimies koettelee kättä; se on kylmä. Hän kuuntelee sydämen kohtaa; ei kuulu mitään. Jakke on kuollut.

Ristiriitaisten tunteitten vallassa menee johtaja äsken verhottujen kirstujen luo. Hän kohottaa valkoisen arkun kantta. Siellä on tavallinen höylänlastukappale. Esimies katsahtaa siihen. "Marialle", seisoo siinä suurilla, kauniilla kirjaimilla.

Hän ihmettelee. Oliko Jakelle tullut erehdys? Hän avaa toisen arkun. Siellä on samanlainen lastunkappale. Mutta siinä seisoo: "Elisabetille."

Yhä hämmästyneempänä lähestyy johtaja kolmatta kirstua. Eikö Jakke ollut siihenkin jotakin viskannut?

Aivan oikein. Siellä oli myös höylänlastukappale, Jaken tavallinen "osoite", joka ulkona, arkkuja noudettaessa tahi makasiiniin vietäessä, tavallisesti otettiin pois. Mitähän siinä mahtoi olla?

Esimies ottaa liuskan käteensä omituisin aavistuksin.

"Jaakob Dynn, taivaallinen puuseppä", seisoi siinä.

Siinä arkussa Jakke kolme päivää myöhemmin haudattiin. Kuusi köyhäintalon asukasta oli häntä kantamassa, niiden joukossa Röökin Ulrikki ja Kulta-Kiite. Petäjän Kalle, joka nyt oli perinyt laitoksen lukkarinviran, veisasi haudalla:

    – O, Jesu, lainaa viisautt',
    ett' välttää pirun kavaluutt'
    tääll' murheen laaksoss' voisin.
    Ja tuloos aina muistaisin,
    synnistä itsen' suistaisin,
    kaikille hyvää soisin.
    Kosk' kuolema rintaan' kolkuttaa,
    sydäntän' taudill' poukuttaa.
    O, Jesu, ota huomaas!
    Ruumiin' ja sielun' suojaas! Amen.