[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMV9VUGs0gFB_D0JhM6EnKYjiEL_gnSHfFYvb-VJwHaY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},971,"Taivaallinen puuseppä","Järventaus, Arvi",1883,1939,"971-jarventaus-arvi-taivaallinen-puuseppa","971__Järventaus_Arvi__Taivaallinen_puuseppä",null,"romaani",[],[],"fi",1927,61200,376397,true,[],[],[],"Romaani kertoo Jaakob Dynnistä, joka varttuu isänsä ruumiskirstuverstaalla pienessä pohjoispohjalaisessa rannikkokaupungissa. Teos seuraa päähenkilön elämänpolkua lapsuuden erikoisista leikeistä kohti aikuisuuden valintoja ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä.","Arvi Järventauksen 'Taivaallinen puuseppä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 971. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAIVAALLINEN PUUSEPPÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1927.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nHänen nimensä oli Jaakob Dynn.\n\nIsällä oli ruumiskirstuliike pienessä Pohjois-Pohjanmaan kaupungissa.\nHän oli käynyt opin Ruijassa ja siellä oli suvun vanha Tynni nimi\nsaanut tuon hiukan omituisen muotonsa. Isä, joka oli syntynyt\nNorjassa ja tuonut nimen tullessaan sieltä, ei ollut halunnut sitä\nmuuttaa, vaikka häntä yleisesti kutsuttiinkin \"Tyrmin mestariksi\".\nLaskuihin hän kuittasi vanhanaikaisella, vapisevalla käsialalla\n\"Jakob Dynn\", jolloin J-kirjain silmukan asemesta sai monta\nsisäkkäistä koukeroa koristuksekseen.\n\nJaakob Dynnin isä oli niitä vanhan ajan mestareita, jotka pitivät\nammattinsa kunniassa. Hänen mielestään ei ruumiskirstujen valmistus\nollut sen huonompaa kuin mikään muukaan työ. Hänellä oli tavallisesti\nkisälli tai oppipoika, sillä kuolevaisuus tuossa pienessä\nrannikkokaupungissa oli siksi pieni, että he kahdessa hyvin pystyivät\ntyydyttämään kirstujen tarpeen. Ehtivätpä vielä välillä tehdä\nmuutakin puusepäntyötä.\n\nJakke-poikasen hauskimpia huvituksia oli leikkiä keskentekoisissa\nruumisarkuissa. Ne olivat hänen mielestään vuoroin laivoja,\nvuoroin rekiä. Kooten pienet kapistuksensa kirstuun hän leikki\nleikkejänsä aamusta iltaan. Aluksi isä vastusti tuollaista omituista\nleikkimätapaa: hän pelkäsi pojan turmelevan kirstut. Mutta kun Jakke\nvakuutti pitävänsä niitä siististi, hän viimein taipui. -- Varmaankin\nteki moneen asiakkaaseen jonkun verran omituisen vaikutuksen\nnähdä pörrötukkaisen pojan pään pistävän esiin ruumiskirstusta.\nMuistelipa Jakke kuulleensa yhden ja toisen siunailleen, kun astuivat\nsisään puusepänverstaaseen, neuvotellakseen isän kanssa jostakin\ntilauksesta. Varmaankin heihin teki piinallisen vaikutuksen se\nelämän ja kuoleman välinen ristiriita, jonka he tuossa yhtymässä\nhavaitsivat. Elävä lapsi ruumiskirstussa! Mutta itse ei Jakke\nkoskaan tuntenut tällaista ristiriitaa. Hän oli vielä lapsi ja\nsitäpaitsi -- hän oli tottunut ruumiskirstuihin niin varhaisesta kuin\nsuinkin jaksoi muistaa. Eikä hänen isänsäkään luultavasti sellaista\nhuomannut, sillä hän jutteli pojan kanssa iloisesti työnsä lomassa.\nSilloin hän tavallisesti tiedusteli, mihin poika kulloinkin oli\nmatkalla. Siihen oli sangen helppo vastata, sillä Jakella oli aina\nreitti selvänä, Milloin hän purjehti Amerikkaan, milloin Saksaan,\nmilloin taas retkeili reellä pitkin kaupungin katuja. Silloin hän\ntavallisesti valjasti puuhevosensa kirstun eteen, ajellen iloisena\nomia mielikuvitusmatkojaan.\n\nVälistä isä varoitteli häntä: \"Ole kauniisti siinä, sillä se tulee\nkauppias Kuokkasen pienelle pojalle, joka kuoli viime viikolla\" --\ntahi: \"Älä hypi siinä liian paljon, sillä siihen pannaan pormestarin\nrouva.\" Hetkisen viivähti silloin pojan ajatus näissä molemmissa\nvainajissa. Kauppias Kuokkasen poikaa hän ei ollut tuntenut,\njotavastoin pormestarin rouva oli hänelle hyvinkin tuttu. Vai tuli\ntämä kirstu sille. Ja nyt se oli hänellä maitorekenä, kun hän\nkuljetti maitoa kaupunkiin...\n\nJakke ajatteli pormestarin rouvaa, jonka oli usein nähnyt kadulla\nkävelemässä. Hänhän oli usein mennyt tästä heidän ohitsensakin\nniitylle... kesällä, kun pormestarin vainiolla tehtiin heinää.\nHän meni katsomaan, ettei niittyväki laiskottelisi, sillä hän oli\ntarkka ihminen -- tinki torilla luutamummojenkin kanssa. Vai oli\ntämä kirstu hänelle --. Nytpä se siis sopikin maitoreeksi, jolla\nmaanviljelijä Niirasen renki ajeli pitkin Laidan katuja, jaellen\nmaitoa työläisperheille. Niiranen oli niiden maitotingin antaja --\njotavastoin pormestarin keittiöstä ajettiin kaikki köyhät armotta\npois ... Leikki sai nyt uutta vauhtia. Jakke keräsi kahvikuppeja,\njuomalaseja ja mitä vain sattui käsiinsä saamaan, ja nytkös maidon\njakelu alkoi. \"Hei Konttiska ... täällä on pääräri! Se vuotaa hiukan\nylälaidasta ja se pitäisi tinata. Mutta ette te silti sen vähemmälle\njää. Minä annan täältä lisää...\" Ja Jakke kaasi juomalasista\nolematonta maitoa kahvikuppiin ja oli ojentavinaan sen Konttiskalle.\n\nMutta -- heti kun alkoi kirstujen verhoilu, piti Jaken lopettaa\nleikkinsä. Isä ei sallinut hänen kiivetä sellaisiin kirstuihin.\nEikä hänellä itselläänkään ollut halua. Sillä tuo musta verho,\njonka osa kirstuista lopuksi sai yllensä, teki häneen masentavan\nvaikutuksen. Kuolema otti kirstut haltuunsa. Niin kauan kuin ne\nvielä olivat verhoamatta, ne tuntuivat kuuluvan tähän maailmaan.\nJokainen oksankohta oli kuin silmä, joka katsoi ... milloin\nvakavasti, milloin leikillisesti -- useimmin leikillisesti. Jakesta\nne näyttivät toisinaan iskevän silmää ja juttelevan: \"Älä huoli\n... tämä on vain puuta, josta tehdään kehto tai keinutuoli ...\nmiten milloinkin ... ja toisinaan kirstu.\" Vahingossakaan ne eivät\npuhuneet _ruumis_kirstusta. Ja kuinka ne olisivat voineetkaan, kun\npuu monesti tuoksui pihkalle. Mutta -- heti kun musta verho vedettiin\nkirstujen ylle, ne lakkasivat kuulumasta tähän maailmaan. Ne eivät\nenää haastaneet, vaan lepäsivät mykkinä, ja niiden ympärillä leijaili\nkuoleman henki. Ja heti kun isä kiinnitti niihin hopealta hohtavat,\nristipäiset ruuvit ja leijonan käpäläjalat sekä viimeksi muistolevyn\narkun pääpuoleen, ei Jakella ollut muuta tehtävää kuin katsella,\ntahi korkeintaan tavata tuo aina toistuva lause \"Lepää rauhassa!\" ja\n\"Hvila i frid!\"\n\nMutta -- valkoiset arkut säilyttivät verhoilun jälkeenkin\njotakin alkuperäisestä tuoreudestaan. Ne eivät näyttäneet\nkuuluvan kuolemalle, vaan pikemminkin elämälle. Niissä oli saman\njuhlallisuuden sekaista elämän iloa kuin ristiäiskoltuissa, joita\näiti tilauksesta neuloi. Siitä kai johtui, ettei Jaken mielenkiinto\nvalkoisia arkkuja kohtaan lakannut verhoilun jälkeenkään. Hän olisi\nhalunnut edelleenkin leikkiä niissä. Mutta isä oli jyrkkä; hän ei\nsiihen suostunut -- sanoi koristeiden turmeltuvan. Vaikka Jakella\noli erikoinen suunnitelmakin sitä leikkiä varten. Hän olisi halunnut\najaa karnevaalivaunuja, jommoiset oli kuvalehdessä nähnyt. Niin\ntäynnä kukkia, että ihan silmää huikaisi! Arkun reunaan neulotut\nvaateruusukkeet muistuttivat niitä ihmeen paljon.\n\nNäin poika siis kasvoi ruumiskirstujen keskellä ja ne kertoivat\nhänelle vuoroin iloisia, vuoroin murheellisia tarinoita. Toisinaan\nhän piirusteli höylänlastukappaleisiin sanoja kankein, kömpelöin\nkirjaimin ja heitti liuskat arkkuihin. Hän lähetti terveisiä\nJumalalle. Isä huomasi ne ja otti salaa pois. Mutta pojalle hän\nei hiiskunut mitään. Jokin vaisto varoitti häntä rikkomasta pojan\nonnellista, kirkasta mielikuvitusmaailmaa.\n\nNäin kuluivat vuodet ja läheni se aika, jolloin Jaken oli lähdettävä\nkouluun. Kaupunkiin oli vasta perustettu kansakoulu ja mestari Dynn\n-- vaikka olikin mieleltään hiukan aristokraatti, päätti panna\npoikansa tähän uuteen oppilaitokseen. Jakke oli oppinut sujuvasti\nlukemaan ja jonkun verran myös kirjoittamaan. Hän voisi siis pyrkiä\nvalmistavan kansakoulun toiselle luokalle.\n\n\n\n\nII\n\n\nJakke muisti hyvin sen päivän, jolloin hänet ensi kertaa vietiin\nkouluun. Hän oli parastaikaa leikkimässä laivaa suuressa,\npuolivalmiissa ruumiskirstussa, kun isä astui verstaan ovelle ja\nsanoi:\n\n-- Nyt, Jakke, lähdetään!\n\nHän leikki \"Frekkeä\", höyrypurtta, joka välitti liikennettä kaupungin\nja ulkosataman välillä. Jakke oli jonkun kerran käynyt ongella\nkaupungin rannassa ja tunsi kaikki höyrypurret. Niistä kulkivat\n\"Frekke\" ja \"Alku\" säännöllisin vuoroin kaupungin ja Salmen väliä\nja laskivat samaan laituriin. \"Frekessä\" oli punapartainen Pyökkö\nperämiehenä.\n\nHän vilkaisi isäänsä, joka pitkätakki yllään seisoi ovella ja odotti.\n\n-- Heti paikalla, isä, kun saan \"Freken\" ensin möljään kiinni.\n\nHän vihelsi pitkän, tuksutti ja \"päästi höyryä\", niinkuin oli nähnyt\nhöyry pursien tekevän. \"Frekke\" teki komean kaarroksen, keikkui\nhetken itse nostattamillaan laineilla ja pani \"pakkia\" (Jakke kuvasi\nkaiken tämän ruumiinsa liikkeillä.) Hän tuksutti niin, että sylki\nsuusta pärskyi. Vielä viimeinen sihahdus ja hän oli valmis.\n\n-- Olisi vielä pitänyt sitoa kiinni pollariin, mutta jääköön, virkkoi\nhän totisena.\n\nIsä oli koko ajan kärsivällisesti odottanut. Hänellä oli tosin\nkiire; ei olisi mitenkään joutanut poikaa viemään. Oli useita arkun\ntilauksia. Tuokin tuossa, jossa poika oli äsken leikkinyt, piti saada\nylihuomiseksi valmiiksi. Ja äidilläkin oli työtä tavallista enemmän.\nOli tilattu kokonaista kuusi ristiäiskolttua ja kaikilla oli kiire.\n\nHän antoi muutamia neuvoja kisälli Nykäselle, joka parast'aikaa\nkiristi kiinni liimattuja lautoja, tarttui Jakkea kädestä ja riensi\nulos. Pitkän eteisen toisessa päässä odotteli äiti heitä neulomus\nkädessään.\n\n-- Älä nyt hämmästy, Jakke, vaan koeta kuunnella tarkasti, mitä\nopettaja kysyy. Ja vastaa sitten tyynesti ja hätäilemättä.\n\nIsä ja poika lähtivät. He kulkivat ns. \"Karjakujan\" kautta, joka\nyhdisti Laidan kaupungin eteläiseen osaan, Niittytulliin. Jakke oli\ntäällä monta kertaa kuljeskellut. Kujan suussa oli kaksi riihtä,\njoiden portailla hän oli leikkinyt kauppias Favorinia. Ne olivat\nsuola-aittoja, joihin ulkomaan laivat toivat suolaa...\n\nHe herättivät huomiota. Koulun piha oli täynnä lapsia. Jakke, joka\nei koskaan ollut koulua nähnyt, takertui epätoivossaan kiinni isänsä\npitkäntakin liepeisiin. Nauravat kasvot ympärillä peloittivat häntä.\nHän kuuli useamman kerran kuiskattavan: \"Kirstu-Tynni tuo Jaakoppiaan\nkouluun.\" Ja toiset äänet takana huusivat: \"Kirstu-Jaakoppi,\nKirstu-Jaakoppi!\" Jakke pelkäsi, että isä mahdollisesti kuulisi ja\nkatsahti huolestuneena tätä kasvoihin. Mutta isä tuntui olevan omissa\nmietteissään eikä kuullut mitään. Hän raivasi vain itselleen tietä\njohtajan huoneeseen eteisessä odottelevien vanhempain ja lasten\nlomitse.\n\nJakke pääsi alakansakoulun toiselle luokalle. Mutta -- jos\nsanomme, että alku oli hänelle helppoa, sanomme väärin. Ei hän\nollut muita jäljellä tiedoissa, mutta se, ettei hän ollut tullut\nkouluun säännöllistä tietä, vaan \"hypännyt\" yli yhden luokan,\naiheutti sen, että häneen suhtauduttiin kuin nousukkaaseen.\nJokainen katsoi etuoikeudekseen kiusata häntä. Isän ammatti oli\nalituisena aiheena pilkantekoon. Hänelle annettiin heti liikanimi:\n\"Kirstu-Jaakoppi\". Se ei suinkaan ollut Jakelle mitään uutta; hän\noli kyllä kuullut sen nimen ennenkin. Jok'ikinen päivä hänelle\nhuudettiin: \"Kirstu-Jaakoppi, ota minusta arkun mitta!\" Kun tämä\ntovereitten ilkeys lopulta kävi liiaksi hänen hermoilleen, hän\nraivostui ja löi erään pahimman kiusanhenkensä maahan. Hän ei ollut\nruumiinvoimiltaan mikään vahva, mutta viha antaa voimia. Ja niin\nJakkekin ylitsevuotavassa raivonpuuskassaan, joka muistutti enemmän\nhermokohtausta, heitti nurin toverinsa ja hakaten tätä kasvoihin\nhuusi kiukusta käheällä äänellä: \"Tuossa on sinulle arkunmittaa!\"\n\nSilloin juuri opettaja astui luokkaan. Asia oli selvä: Jakkea\nrangaistiin seisottamalla nurkassa. Siellä hän siis seisoi samaan\naikaan kuin tuo hänen kiusanhenkensä saarnaavalla äänellä teki\nselkoa Abramin kutsumisesta. \"Lähde maaltasi ja isäsi huoneesta\nsille maalle, jonka minä sinulle osoitan\" ... Totisesti -- sinä\nhetkenä Jakke ymmärsi Abramin! Hänkin olisi ollut valmis jättämään\nkotikaupunkinsa sen kovakouraisen kohtelun vuoksi, joka hänen\nosaksensa koulussa oli tullut.\n\nTunnin loputtua otti opettaja tarkemman selon tappelun syystä. Hän\npiti oikean ristikuulustelun. Mutta yksikään ei kertonut asiaa\noikein. Jokainen selitti Jaken hyökänneen toverin kimppuun ja\nhakanneen häntä.\n\nJaken sisu kiehui raivosta. Hän päätti, että jos tuo asianomainen\nkuolisi ennen häntä ja hänen kirstunsa tilattaisiin heiltä --\nja mistäpä muualta se voitaisiin tilata? -- hän löisi tusinan\nrautanauloja tuon kiusanhenkensä ruumiskirstun pohjaan, jotta tämä\nvielä kuolleenakin saisi tuntea hänen kostonsa koko julmuuden.\n\nNäistä mietteistä hänet herätti muuan heleä tytönääni: -- Ne ovat\nkoko ajan kiusanneet Jakkea, ja haukkuneet \"Kirstu-Jaakopiksi\" ja\nsiitä Jakke suuttui.\n\nJakke tunsi kiitollisuutta tuota puolustajatartaan kohtaan ja koetti\narvailla, kuka se mahtoi olla. Sitä hän ei osannut sanoa. Mutta kun\nopettaja kuulustelun kestäessä lausui tämän ristimänimen, selvisi\nJakelle, että se oli Forsbergin Martta.\n\nJakke kutsuttiin nyt pois nurkasta ja tappelutoveri sai vuorostaan\nruveta \"vahdinpitoon\". Jakke astui paikalleen kurjan ja onnettoman\nnäköisenä ja huomasi, kuinka Martta Forsberg katseli häntä\nosaaottavasti. Siitä hetkestä hän oli kiintynyt tyttöön koko\nsydämestään. Tuli välitunti ja sillä aikaa annettiin Jaken olla\nrauhassa. Hänen asiansa alkoi voittaa muitakin puolelleen --\nvarsinkin tyttöjä. Mutta Jakke ei välittänyt muista kuin Forsbergin\nMartasta.\n\nEnsimmäinen tyttö, johon Jaakob Dynn rakastui! Kuka ei olisi kokenut\ntuollaista puhdasta, viatonta lapsen kiintymystä, joka tuo mieleen\nrakkauden enkelien kesken.\n\nKoulun loputtua etsi Jakke Martta Forsbergin ja saatteli häntä\nkotiin. Pikku tyttö oli punainen, häntä hiukan hävetti. Vaikka\nheitä oli poikia ja tyttöjä samalla luokalla, eivät pojat koskaan\nsaatelleet viimeksimainituita. Molemmat kulkivat omia teitään ja\nmuodostivat välitunneillakin kaksi toisistaan jyrkästi erottautuvaa\nlaumaa, josta silloin tällöin joku poukautettiin toisen puolelle.\nMutta Jaken sydän oli täynnä kiitollisuutta, ja siksi hän saatteli\nMarttaa.\n\n-- Kun minä tulen isoksi, niin rakennan laivan ja sitten minä tulen\nhakemaan sinua! huudahti hän tytön kotiportilla.\n\nTyttö nauroi iloisesti ja pyörähti sisään kuin pääskynen pesäänsä.\nMutta Jakke jatkoi matkaansa Karjakujalle, sillä sen kautta oli lyhin\ntie kotiin.\n\nHän eli nyt ihmeellisiä aikoja. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut\ntullut kiinnittäneeksi huomiota kehenkään tyttöön. Hänellä itsellä\nei ollut sisarta. Naapuripihassa oli kyllä tyttöjä, mutta ne olivat\nkaikki sellaisia suurisuisia -- pahempia tappelijoita kuin pojat. Hän\noli ajatellut, että kaikki tytöt olivat samanlaisia.\n\nMutta nyt hän oli kohdannut tytön, joka oli aivan toisenlainen. Niin\nhento ja pieni, ettei olisi luullut sellaisen ymmärtävänkään mitään.\nMutta ymmärsipäs vain. Oli koulussa parhaita oppilaita ja ennen\nkaikkea -- oli puolustanut häntä.\n\nSankarillinen pikku tyttö!\n\nJakella oli aina ollut erikoinen taipumus turvautua johonkin. Kotona\nhän oli turvautunut äitiin, kertonut tälle kaikki -- sikäli kuin\näidillä oli aikaa kuunnella. Nyt hänellä oli kodin ulkopuolella\nolento, jolle saattoi uskoutua. Ja hän uskoutui.\n\nMutta -- tämä kiintymys -- niin suloinen ja lämmittävä kuin se\nolikin, opetti Jakelle, ettei tässä maailmassa ole täydellistä onnea.\nHän ei suinkaan pystynyt ajattelemaan näin; hän oli vielä liian\npieni. Mutta -- hän tunsi tuskan.\n\nMartta Forsberg osoittautui uskottomaksi.\n\nJakke kiipesi ullakolle ja itki siellä yksinäisyydessä tätä toisen\nuskottomuutta. Miksi piti Martan katsella toisia poikia, hymyillä ja\nnauraa heille? Ja vielä ottaa vastaan makeisia Kalle Petäjän kädestä\n-- se oli kiusanhengen nimi -- vaikka hän oli lahjoittanut Martalle\nkappaleen valkoista ruumiskirstukangasta.\n\nSitä ei Jakke voinut käsittää. Hän oli mustasukkainen, tavattoman\nmustasukkainen. Hän vakoili noita kahta jokaisella välitunnilla ja\ntunnillakin.\n\nMutta seuraavana päivänä oli kaikki taas hyvin. Martta antoi hänen\nsaattaa itseään kotiin, ja silloin he juttelivat kaikenmoista. Jakke\nvihki tytön ruumiskirstumaailman viehättäviin salaisuuksiin. Hän\nuskoi sen tekevän ihan verrattoman vaikutuksen. Hän oli mielestään\nkuin pieni taikuri, joka muutamalla noitatempulla parantaa\nepävakaisen sydämen.\n\nSaattoiko Martta kuvitella, että pormestarin rouvan suuri kirstu oli\nmaitoreki, jolla Niirasen kuski ajeli ympäri kaupunkia jakaessaan\nmaitotinkejä Laidan köyhille? Tyttö katsahti häneen peloissaan.\nRuumiskirstuko? Niin. Hui -- hän pelkäsi kaikkia ruumiskirstuja!\nJaken rohkeus kasvoi. Mitä tyhjiä! Heidän verstaassaan niitä oli\naina puolitusinaa ... pieniä ja suuria ... ja he saattaisivat vaikka\npurjehtia yhdessä.\n\nPurjehtia? Jakke nauroi. Tietysti hän tarkoitti vain mukamasten\npurjehtimista. Seppä Komulaisen kirstu oli purjevene ja he\nsaattaisivat lähteä sillä koska hyvänsä vesille. Tietysti mukamasten\nvain.\n\n-- Mukamasten! huudahti tyttö ja hänen pieni nykerönenänsä nyrpistyi\nsomasti. -- Sinä olet sellainen \"mukamasten\". En minä tykkää\nmukamastenpojista!\n\nSiinä oltiin taas. Tyttö sanoi sen aivan rauhallisesti, joskin hiukan\npunaisena kasvoiltaan.\n\n-- Etkö sinä tykkää minusta?\n\n-- Tykkää, tykkää! matki tyttö ja hänen siniset silmänsä iskivät nyt\nkipunoita. Sinä et osaa puhua muusta kuin tykkäämisestä! Emmekö me\nsaata olla vain?\n\nSellaista epämääräistä rakkautta ei Jakke puolestaan ymmärtänyt. Hän\nsanoi siis hyvästit ja läksi. Mutta tyttö huusi perään:\n\n-- Kyllä minä sentään tykkään sinusta, Jakke. Mutta nyt ei Jakke enää\ntyytynyt tähän hetkelliseen lupaukseen. Hän halusi tietää, tykkäisikö\ntyttö hänestä aina. Hän puolestaan vannoi.\n\n-- Aina? En minä tiedä. Mutta nyt minä tykkään.\n\nSe ei Jakkea tyydyttänyt. Hän oli viime päivinä kovasti kärsinyt\ntytön tähden. Kun siis tämä ei voinut sen varmemmin vastata, hän\nsanoi hyvästit toisen kerran ja nyt hän lisäsi siihen tuon paljon\npuhuvan sanan: \"iäksi!\"\n\nMutta sitä ennen, ennenkuin he lopullisesti erosivat, hän tahtoi\nsaada takaisin sen verkakappaleen, jonka oli tytölle lahjoittanut.\n\nMutta nyt joutui tyttö vaikeaan asemaan. Hän oli laittanut siitä\nnukellensa puvun ja se oli niin kaunis ... ihan kuin herrasneiti.\nHän mieli jo vastata tykkäävänsä Jakesta aina. Mutta silloin toinen\nehätti väliin:\n\n-- Tiedätkö, mitä vaatetta se on?\n\nMartta alkoi aavistaa. Hän katsoi kauhuissaan poikaan, joka seisoi\nkuin tuomari hänen edessään.\n\n-- Onko se -- ruumiskirstuvaatetta?\n\n-- On.\n\nJakke tunsi pientä tyydytystä. Olipa yksi keino, jolla hän hallitsi\ntuota tyttöä, vaikkei voinutkaan taivuttaa tätä tykkäämän hänestä.\n\n-- Silloin minä noudan sen heti!\n\nJa Martta pyörähti sisään.\n\nHetken päästä lensi kadulle pieni valkoinen nukenpuku.\n\nJakke otti sen ylös, puhdisti pölystä, sulloi taskuunsa ja lähti\nallapäin kulkemaan Karjakujaa kohti.\n\nHän pisti juoksuksi. Sydänalassa tuntui pahalta, niin tavattoman\npahalta, että ihan tahtoi tukehtua.\n\nPäästyään Karjakujalle hän purskahti haikeaan itkuun. Ottaen\nnukenpuvun taskustaan hän painoi sitä sydämelleen ja itki aitaa\nvasten nojaten. Ei koskaan maailmassa hän ollut tuntenut itseään niin\nonnettomaksi kuin tänä hetkenä. Nukenpuku tuoksui somasti; Martta oli\ntiputtanut siihen hajuvettä. Ja tuo nenää hivelevä tuoksu vain lisäsi\nhänen tuskaansa. Se kertoi hänelle onnesta, jota hän ei koskaan enää\nsaisi omistaa.\n\nMutta lopuksi hän tyyntyi. Sydän oli jäähtynyt. Hän katseli\nnukenpukua kädessään ja vannoi, ettei hän koskaan heittäisi\nkatsettakaan sellaisen olennon puoleen, jota sanotaan naiseksi ja\njoka kantoi tuollaisia vaatteita ... Hihatkin niin lyhyet, että\nihan nauratti! Ja pitsejäkin ... mukamasten! Pyh! Hän päätti tulla\noikeaksi naisten vihaajaksi. Se lohdutti häntä sanomattomasti. Kuinka\nsuloista olisi kylmästi torjua kaikki heidän lähentelemisyrityksensä\nja silmät kovina karjaista: \"Minä vihaan!\" Ja sitten kääntää selkänsä\n-- iäksi. Niin juuri -- iäksi! Hän oli oppinut rakastamaan tuota\npikku sanaa, jonka merkityksen hän nyt kipeässä sydämessään oli\naavistavinaan. Ja kuin tämän päätöksen vahvistukseksi hän viskasi\nnukenpuvun aidan yli pellolle.\n\nHän jatkoi matkaansa lohdutettuna, joskin vertavuotavin sydämin.\n\nTämän jälkeen hän ei ollut Martta Forsbergia näkevinäänkän.\nMutta sitä ei kestänyt kuin pari päivää. Jo kolmantena tyttö\nliittyi hänen seuraansa ja rupatteli kaikenmoista. Hän mieli\nsaada takaisin nukenpuvun. Mitäpä se haittasi, vaikka se olikin\nruumiskirstukangasta. Hänen äitinsä oli sanonut että siitä\nvalmistettiin ihmisillekin pukuja -- tavallista villakangasta. Mutta\nJakke eli jo viilentymiskauttaan. Tuo ensimmäinen rakkaus oli aikansa\nleimuttuaan sammunut ja kyti nyt vain hiljaa kuin hiillos tuhan alla.\nEikä hänellä enää ollut pukuakaan. Hän oli heittänyt sen menemään.\n\nSe ratkaisi asian lopullisesti. Martta Forsberg heitti Jakesta irti\nja he olivat tästä lähtien niinkuin ennenkin ts. he eivät välittäneet\ntoisistaan yhtään.\n\nKoulunkäynti jatkui entiseen tapaan. Mutta oikein turvalliseksi ei\nJakke tuntenut itseään koskaan. Hän oli henkisesti liian haurasta\ntekoa. Hän oli henkisesti liian haurasta tekoa. Hänellä ei ollut\nketään uskottua. Tyttöjen joukosta hän olisi voinut jonkun sellaisen\nsaada, mutta hän ei välittänyt etsiä. Hänen seurustelunsa Martta\nForsbergin kanssa oli jo hankkinut hänelle toisen liikanimen. Hän oli\n\"tyttöpoika\". Mutta siitä hän ei ollut lähimainkaan niin pahoillaan\nkuin \"Kirstu-Jaakopista\".\n\nHänen suurimpia huvejaan koulusta palatessa oli leikkiä laivaa.\nKaupungin satamassa oli silloin tällöin suuri siipilaiva \"Kullervo\",\njoka välitti liikennettä pohjoiseen päin. Jakke oli nähnyt sen\njoskus tulevan satamaan suuret siipirattaat valkoisen vaahtokehän\npeitossa. Juostessaan pitkin Karjakujaa hän kuvitteli olevansa\n\"Kullervo\", joka Väkevän virran poikki laski kaupungin rantaan. Se\ntuli kaukaa toisista kaupungeista ja siinä oli paljon matkustajia\n... kauppaneuvos Favorin ja paljon muita. Se oli matkalla tänne\n... tähän keltaiselta ja punaiselta paistavaan kaupunkiin, joka\nvilahteli tuolta kujan aidan raoista. Jakke juoksi ja tuksutti, ja\nriihien luona, Karjakujan suussa, hän aina laski höyryä. Ne olivat\nrantamakasiineja. Tuolla oli jo kaupungin laituri ihan lähellä.\nKotiportti näkyi jo. Jakke tuksutti ja veivasi käsivarsillaan. Se\noli siipiratas, joka syyti vettä taakseen niin että vaahto pärskyi.\nNyt hän ei enää välittänyt, vaikka joku olisi nähnytkin. Hän syöksyi\npihaan ja portaita ylös. Usein hän törmäsi kohti äitiä, joka oli\nlähtenyt häntä portille vastaan ja sai heittäytyä tämän syliin\n\"Sieltäkö se 'Kullervo' taas tulee?\" nauroi äiti herttaisesti, ja\nJakke tunsi itsensä ylen onnelliseksi sen johdosta, että äiti ymmärsi\nhänen leikkinsä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nJakke rakasti intohimoisesti merta.\n\nHarva se päivä hänet nähtiin pitkä rytivapa olalla ja pieni pärekori\nkädessä marssivan kaupungin rantaan. Hän oli matkalla Pitkänlaiturin\npäähän ongelle. Äiti oli varustanut hänet eväillä, sillä Jakke\nviipyi usein näillä retkillään kokonaisen vuorokaudenkin. Hän halusi\nolla mukana \"aamusyönnissä\", sillä onkiminen oli hänestä kaikkein\njännittävintä, mitä hän tiesi.\n\nPienempänä hän oli tyytynyt onkimaan sisäsatamassa,\nhöyryvenelaiturilta, johon \"Frekke\" ja \"Alku\" laskivat. Niistä\npurkautui aamuisin ulos työmiehiä ja kaupungin herroja, joilla\nviimemainituilla oli huvilansa ulkosataman liepeillä. Niiden joukossa\noli kauppaneuvos Favorinkin, pieni, pullea, punatukkainen herrasmies,\njolla oli tasapäinen olkihattu, ruudukkaat liivit ja paksut,\nkultaiset kellonvitjat. Höyrypursien perämiehet suhtautuivat häneen\nkunnioittavasti, sillä olihan hän rikas ja vaikutusvaltainen mies.\nHänellä oli omia laivojakin, jotka kulkivat vierailla mailla, tuoden\naina tullessaan suolalastin. Hänen puotinsa oli Pääkadulla ja usein\noli Jakke käynyt siellä ostoksilla.\n\nHän oli ongiskellut päiväkaudet, odotellen \"onnenkaloja\", joita\n\"Frekke\" ja \"Alku\" toivat tullessaan. Pikkupoikien kesken vallitsi\nsellainen usko, että se, joka höyrypurren tulon jälkeen ensimmäisenä\nsai kalan, tuli onnelliseksi. He yrittivät kilvan ja silloin tällöin\nkiskaistiin kuivalle pieni, uhkaavannäköinen kiiskenpoika. Se oli\nvain sormen pituinen, mutta nousi ilmaan jokainen piikki pystyssä\nja kituset levällään -- aivan kuin peloitellakseen noita viisi-,\nkuusivuotiaita pyytömiehiä, jotka ottivat sen vastaan jättiläisen\nnaurunhohotuksin. \"Kas, kirsmongaria! Erehdyitpä kerrankin! Vai\nFavorinin patruunaa olit saattelemassa. Se meni juuri konttoriinsa ja\nsille on Salmeen tullut 'Reku' täydessä suolalastissa.\"\n\nMutta -- saatuaan luvan tehdä retkiä Pitkänlaiturin päähän, oli\nJakke ruvennut halveksimaan noita \"kirsun\" narraajia. Hän oli\nlöytänyt paremmat kalavedet ja siellä -- Pitkänlaiturin päässä -- hän\nistuskeli kaiket päivät, enimmäkseen yksin, ja onki.\n\nVälistä hän pääsi mukaan isän ja levyseppä Laitisen kanssa.\nLaitisella oli vene ja silloin mentiin lauantai-iltana Salmen\nalasuuhun ja ongittiin koko yö. Isäkin innostui ja lähti matkaan,\nvaikkei hän mikään kalamies ollutkaan. Mutta hän nautti tuollaisesta\nvapaasta lauantai-illasta ulkona meren hengessä. Hänhän olikin kaiket\npäivät sisällä ja höyläsi. Istuen venheen perässä hiukan kumaraisena\nhän nosteli ahvenia kuin toisetkin. Mutta hän oli joka kerta aivan\nsen näköinen, kuin olisi ottanut vastaan lapsen ... noin hiukan\nhellästi ja jonkun verran arkaillen. \"Herranen aika! Semmoinen\nahvenanpoikanen!\" Hän sihautti somasti s-äänteen -- kuulosti aivan\nsiltä, kuin olisi se lähtenyt hänen höylästään. Hän oli tottunut\nnäkemään suuria kaloja, paltaita ja Ruijan ahvenia. Siksi hän kutsui\njokaista saamaansa kalaa poikaseksi. Mutta tanakasti hän puristi\nahvenen pään peukalon ja etusormen väliin ja tappoi sen sillä lailla.\nKoko ajan hän varoskeli vaatteitaan; hänessä oli siksi paljon\nherrasmiestä ja mestaria, että koko homma tuntui hänestä hiukan\noudolta.\n\nMutta levyseppä Laitinen onki reilusti, joka kerta sylkäisten\nsyöttiin, ennen kuin viskasi onkensa mereen. Näki, että hän oli\ntottunut pyytäjä. Ylähuuli hiukan pullollaan hän pani lieron koukkuun\nja katsoi tarkasti, ettei vain onki jäänyt näkyviin. Pää hiukan\ntakakenossa hän sitten heitti siiman menemään, niin että suuri\nlyijypaino polskahti kovasti. Ja hän nauroi leveästi, jos sai pienen\nsärjen pahasen. \"Ähä ... vai jo tulit sieltä. Sinuahan minä tässä\njuuri odottelin. Yy ... mh! Potkipas siellä.\" Ja Laitinen heitti\nkalan pärekoppaansa, viitsimättä sitä tappaa.\n\nJakke istui tavallisesti keulassa ja onki sieltä. Oli varhainen\nsunnuntaiaamu, tuossa kolmen, neljän tienoilla. Taivas oli pilvessä\nja mereltä käsin ajautui sumua. Se kääri vaippaansa venheen, joka\noli ankkuroitu lähelle Salmen suuta tukkilautan ja Pitkänlaiturin\nväliin. Sumukielekkeet purjehtivat venheen ohi. Lämmin tuulenleyhkä\najeli niitä salmea ylös, missä kävi vahvanlainen virta. Laiturin\nreunat erottautuivat epäselvästi sumuverhon läpi ja kauempana, salmen\nyläosassa, häämöitti suuri, kolmimastoinen laiva. Oli ihan hiljaista.\nEi minkäänlaista ääntä kuulunut. Saattoi hyvin kuvitella, että he\nolivat aivan yksin maailmassa ... istuen tuossa salmen suussa ja\nonkien kaloja, jotka oli luotu vain heitä varten. Laitinenkin oli\nherennyt äänettömäksi. Hän nosti kalan toisensa jälkeen. Seipi söi\nuutterasti. Noiden pitkänsuikeiden kalojen hento sätkinä oli ainoa\nääni, joka häiritsi hiljaisuutta.\n\nTuollaisena varhaisena sunnuntai-aamuna valtasi Jaken omituinen\ntunnelma. Oli kodikasta ja lämmintä ja jonkun verran juhlallista --\nhiukan niinkuin jouluaamuna, jolloin heräsi lämpimässä vuoteessa\nja mieleen johtuivat kaikki aattoillan hauskat elämykset. Vesi\nhohti vihertävänä, läpikuultavana ja virtasi hiljaa merta kohti.\nJokin näkymätön voima pani sen liikkeelle, sillä etempänä, laiturin\nkyljessä, se luultavasti seisoi hiljaa. Niin saattoi ainakin\nkuvitella, sillä sumun vuoksi ei sinne voinut nähdä. Vaahtopyörylät\nliukuivat venheen ohi hiljaa ... hiukan pysähdellen. Usvakielekkeet\nkääntelehtivät veden kalvossa. Ne näyttivät kohoavan sen pinnasta\nkuin höyry tulella olevasta padasta, ennen kuin vesi rupeaa\nkiehumaan. Vesi tuntuikin lämpimältä, jos siihen sormensa pisti.\nSeivetkin nousivat siivosti ... vain hiukan sätkytellen. Näytti, kuin\nne olisivat kesken unensa käyneet koukkuun eivätkä oikein tienneet,\nmistä oli kysymys. Ja vedestä ylöstultuaankin ne rapistelivat vain\nhiljaa ... aivan hiljaa. Ne eivät olleet vieläkään oikein hereillä.\n\nJaken mieleen johtui enkeli ... tuollainen valkopukuinen,\nhohtosiipinen enkeli, samanlainen kuin heillä oli joulukuusessa.\nSellainen uiskenteli tuolla kimaltelevan veden pohjalla, mutta\nsuurempi ... tietysti suurempi. Se asetteli kaloja koukkuun ... sillä\nomasta halustaan ne eivät näyttäneet tulevan. Muutoin ne olisivat\ntärppineet. Mutta -- nyt ei kuulunut minkäänlaista merkkiä. Piti\nvain laskea paino pohjaan ja odottaa hetken aikaa. Sitten sai ruveta\nhiljaa nostamaan. Ensin ei tuntunut mitään liikettä. Mutta sitten\ntärisi siima hiukan ja välkähtelevän vesisalin läpi kohosi seipi\nkattoon ... veden pinnalle, ja vasta siinä rupesi räpistelemään.\n\nSe oli omituista ... aivan kuin loihdittua. Samalla tavalla näyttivät\nnostelevan isä ja Laitinenkin. Viimeksimainittu virkahti puoliääneen:\n\"Tulisi ahvenparvi, niin syntyisi toinen leikki. Ne pitäisivät edes\nhiukan ääntä. Mutta seipi riepu tulee ihan tuppena.\" Isä vastasi\nsiihen jotakin ... kuin muista maailmoista. Mutta ahvenia ei\nkuulunut. Seipi yksin söi.\n\nJakke on taas matkalla ulkosatamaan. Hän istuu \"Freken\" keulassa,\nonkivapa pystyssä polvien välissä.\n\nMinkähän vuoksi tuollainen sunnuntai-aamu tuntui niin juhlalliselta?\nJa juuri täällä Salmessa? Täällähän arkina ryski ja kolisi ...\nainakin täällä sisempänä. Vintsit kiljuivat, nostokurjet rämisivät,\nkuului tulevien ja menevien laivojen huutoa. Salmen toiselta\npuolen kantautui korvaan sahan yksitoikkoinen, tiheästi hakkaava\nkäynti. Välistä kävivät kaikki raamit yht'aikaa ... aivan kuin\nkellot kellosepän puodissa. Sitten niiden käynti meni sekaisin ja\nkuului sirkkelin vihlova vinkuna. Sahan työmiehet juoksivat pitkin\ntukkilauttoja ja työntelivät tukkeja ränniin. Kuului, kuinka keksi\niski tukin niskaan ja sitten hoilattiin: \"Tulee, tulee taa-as!\"\nSitten laulettiin ja loilotettiin. Joku kirosi karkeasti ja sitä\nseurasi raaka naurunhohotus.\n\nMutta sunnuntai-aamuna oli kaikki hiljaista -- hiljaisempaa kuin\nkaupungissa, missä silloin tällöin joku yksinäinen ajuri täryytti\npitkin mukulakivistä katua -- yölläkin. Täällä ei kuulunut\nrisahdustakaan, vain veden hiljainen solina ja laineiden liplatus\nvenheen laitaa vasten. Se oli niin pehmoista ... niin suloisesti\nraukaisevaa, että pää pakkasi joskus nuokahtamaan. -- Mutta sitten\ntuoksahti nenään kalan haju. Se nousi venheen pohjalta pärekopista,\njoissa sätkytteli ja rapisi. Kädet olivat kalan suomuissa; tuo haju\ntuli niistäkin. Suuren säynävän pyrstö pongotti kopan ja sen kannen\nvälistä. Laitinen oli sen äsken saanut ja se oli hetkeksi katkaissut\nhiljaisuuden. Oli keskusteltu, paljonko tuollainen köriläs mahtoi\ntorilla maksaa. Nyt se makasi hiljaa kopassa ja pyrstöevässä kulki\nvain vienoja väreitä edestakaisin...\n\nNiin -- hiljaista täällä oli sunnuntai-aamuisin. Täältä käsin\noli silloin somaa ajatella kotia, tuota pientä, matalaa puutaloa\nkaupungin laidassa. Sekin nukkui ja sen pihalla tuntui väkevä\nnokkosten lemu. Verstas oli siistitty ja kirstut nostettu riviin\nperäseinälle. Osa niistä oli vasta maalattu.\n\nJakesta tuollainen tuoreen maalin tuoksun muistaminen oli\nvain lisännyt sitä pyhäistä tunnelmaa, joka hänen mielensä\nsunnuntai-aamuisin Salmessa täytti. Sitä saattoi muuten toisinaan\ntunteakin, sillä täällähän maalattiin laivojen kylkiä harva se päivä.\n\nMutta sunnuntaiaamu. Se oli Salmessa erikoinen. Joka täällä oli\nkerrankin istunut ... tuollaisessa pienessä harmaaksi maalatussa\nvenheessä ja nostellut seipiä viheriältä kuultavasta merestä, ei sitä\nhelposti unohtanut. Se oli niin toisenlainen kuin arkipäivä. Saha\nseisoi hiljaa. Sen pitkästä piipusta kohosi vain ohut savukiehkura.\nSen saattoi nähdä, kun sumu rupesi hälvenemään. Tukkilautat lepäsivät\nliikkumatta. Lähinnäolevan laidalle oli kasattu läjä paksua köyttä.\nSuuri tukkivenhe, jonka nokka oli maalattu punaiseksi, oli sidottu\nlauttaan kiinni. Toinen osa köyttä oli sen teljolla. Näytti siltä,\nkuin olisivat työmiehet paenneet ja heittäneet työnsä kesken...\n\nMutta -- venheen laidan vieressä virtasi vesi hiljalleen merta kohti.\nSen väri ei enää ollut vihertävää ... se oli muuttunut siniseksi.\nLaituri erottautui selvästi ja pienen matkan päässä näkyi laiturin\npää penkkeineen ja korkeine lipputankoineen. Niin kauas kuin silmä\nkantoi, hohti meri sinisenä vaaleten sitä mukaa, kuta kauemmas\nkatsoi. Taivas oli edelleenkin pilvessä, mutta nyt karsi kylmä hiukan\nselkäpiitä. Hetki sitä ennen oli tuntunut lämpöiseltä ja hyvältä ...\noli saattanut kuvitella kaikenmoista. Pieni kylmänväristyskin oli\nvain lisännyt hyvänolon tunnetta, sillä sitä seurasi tavallisesti\nsuloinen lämpimän tuntu, joka kulki pitkin ruumista, nivelien sitä\nkuin pehmoinen käsi. Nyt piti jo hiukan puistahuttaa itseään eikä\nkuvittelu enää sujunut. Mutta sittenkin oli hiljaista ja harrasta\nympärillä. Oli vain herätty kuin makeasta, suloisesta unesta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJakke seisoi ulkosataman laiturilla ja katseli, kuinka \"Frekke\"\nkaarsi salmen toiselle puolen. Se oli viimeistä edellinen laituri\nennen \"Freken\" määräpaikkaa. Tämä oli vielä kotoista maailmaa.\nHuvilat tiheiden kuusama- ja siperianhernepensasten takana\nmyhäilivät pienelle pojalle, joka seisoi yksin laiturilla onkivapa\nja pärekoppa kädessä. \"Frekke\" päästi pitkän vihellyksen. Se oli\nkuin yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen ilmaisu sen johdosta,\nettä maailma oli niin avara ja ihminen niin pieni. \"Frekke\" tuntui\npelkäävän merta. Se keinui vain omilla aalloillaan; se ei uskaltanut\ntuonne alas, missä meri kuin vatsallaan makaava jättiläinen puhalteli\nsalmensuusta sisään, nostattaen toisinaan vaahtopäälaineita. Nyt oli\nverrattain tyyntä. Jakke lähti astumaan Pitkänlaiturin päätä Kohti.\nTämä matka oli hänestä kuin kulkua erilaisten maiden ja maailmojen\nläpi. Siinä oli matkan varrella ensinnäkin pitkä, punaiseksi\nmaalattu puuvaja päittäin laituria vasten, korkeiden nokkospensaiden\npiirittämänä. Kaikenlaista raudan romua ja muuta törkyä oli heitetty\nsen ympärille. Se näytti olevan paikka, johon jokainen ulkomaan laiva\npurki perkkeensä kuin halveksumisen osoitukseksi kaupunkia kohtaan,\njoka oli tehnyt tyhmän kaupan.\n\nJakke oli kuullut siitä puhuttavan. Siitähän jutteli koko kaupunki\n... isä ja kisälli Nykänenkin. \"Ovat ne kaupungin herrat nyt saaneet\nkopistaa kokoon ruumiskirstun, sillä 'Framkongi' ei kuulemma\nkelpaakaan mihinkään.\" Se oli ruoppaaja, jolle oli annettu tuo\ntoivorikas nimi. Kaupunki oli tilannut sen ulkomailta -- muka\nulkosatamaa syventämään. Mutta laiva oli kokonaan epäonnistunut, ja\nnyt sen suojaksi oli rakennettu puuvaja, jossa se hiljaisuudessa\nhautoi häpeäänsä.\n\n\"Siihen oli pantu paljon rahoja. Saa nähdä, joutuuko Favorinin\npatruuna maksamaan. Silloin menevät myötäjäiset pikku Elisabetilta\",\noli isä lisännyt.\n\nTuon lautavajan luona Jakke tavallisesti pysähtyi. Hän kurkisti\nseinänraosta sisään. Siellä makasi suuri rautalaiva, paljon suurempi\nkuin \"Frekke\" ja \"Alku\". Mastot oli otettu pois, mutta komentosilta\nvalkoisine hytteineen oli jäljellä. Se paistoi vajan puolihämärästä\nkuin jokin pikkuinen huvihuone, ja Jakesta näytti, kuin olisi pieni\nharmaapukuinen tyttönen seisonut komentosillalla. Se oli vain\nvaaleanharmaa tavarapeite, jonka yksi syrjä riippui komentosiltaa\nympäröivän rautakaiteen yli.\n\nTuon vajan ääressä joutui Jakke joka kerta omituisen uteliaisuuden\nja pelon valtaan. Rautainen rumilus tuntui kätkevän itseensä jotakin\nsalaperäistä, samalla varoittavaa ja väkevästi houkuttelevaa. Olisi\ntehnyt mieli kiivetä sen kannelle ja tutkia laivan sisustaa. Mutta\nsuuri potkuri hänen yläpuolellaan peloitti. Tuollainen kun sattui\nihmisen päähän, niin henki oli kankaalla.\n\nJakkea ahdisti kummasti. Rautainen ruoppaaja oli kuin kummitus, joka\nuhkaavana tuli ihmistä kohti. Sen punainen pohjakin paistoi ilkeästi.\nNiin se oli kuin ihmisveressä uinut ... muserrettuaan ensin heidän\npäänsä tuolla kauhealla potkurillaan...\n\nJakke muisti yht'äkkiä, kuinka hän pimeänä talvi-iltana sydän pelosta\nvavisten seisoi pitkässä eteisessä ja tavattoman hädän vallassa\nhaparoi ovea. Hänestä tuntui, että vinninportaita alas laskeutui\nkummitus, joka kädet ojona haparoi ympärilleen pimeässä ottaakseen\nhänet kiinni. Seinän takaa kuului höylän suhahteleva ääni ja se\nherätti jonkinlaisen turvallisuuden tunteen. Piti vain pian päästä\nsisälle lämpimään verstaaseen.\n\nSamanlainen tahdikas, sihajava ääni kuului nytkin. Jakke katsahti\nympärilleen. Sieltä tulla tuksutti salmea ylös hinaaja hiljaista\nvauhtia. Sen kupeesta virtasi höyrysuihku säännöllisin väliajoin.\n\nSuloisesti vapauttavan tunteen vallassa lähti Jakke lautavajan luota.\nNokkospensaat tuoksuivat väkevästi. Piti vain katsoa, ettei polttanut\nkinttujaan. Rautainen kummitus jäi vajaansa uinailemaan. Tuntui\nhyvältä päästä sen läheisyydestä.\n\nTäällä oli toisenlainen maailma -- matalaa pensastoa kasvava\nsaarennokka, joka rajoittui laituriin. Se oli Leppäsaari, jonka\nhiekkainen törmä olisi vähitellen vierinyt salmeen, jollei laituri\nolisi sitä sitonut. Mutta jäät runtelivat vuorostaan sitä joka kevät.\nSen vuoksi sitä piti joka kesä korjata.\n\nNytkin oli miehiä naulaamassa lankkuja muutamaan rikkinäiseen\nkohtaan. Suuri rahtilaiva oli aivan laiturissa kiinni. Jakke luki sen\nperäpeilistä nimen \"Danzig\".\n\nTämä osa satamaa oli mielenkiintoisin, sillä täällä liikkui kuin\nulkomailla. Kaupunki epämiellyttävine ruoppaajineen oli jäänyt\njonnekin kauas. Täällä oli pitkä rivi eri maiden laivoja ... oli\nSaksasta, Ruotsista ja Tanskasta. Merimiehet kulkivat kannella,\npuuhaten mikä mitäkin. Joku huusi Jaken jälkeen jotakin vieraalla\nkielellä. Tämä kääntyi katsomaan ja arvasi puhujan eleistä, että hän\nhalusi ostaa kaloja. Jakke pudisti päätään. Ei hänellä ollut vielä\n... eikä hän myisi, vaikka saisikin...\n\nOmituisia nuo vieraan maan laivat. Nekin herättivät pelkoa ja\nuteliaisuutta samoin kuin ruoppaajakin. Teki mieli kiivetä niidenkin\nkannelle, mutta -- kukaties merimiehet eivät päästäisikään pois,\nvaan veisivät mukanaan. Ne tuntuivat nauravan tälle pienelle\nPohjois-Pohjanmaan kaupungille, jolla ei ollut edes kunnollista\nsatamaa. Suuremmat laivat saivat jäädä kauas redille. Siellä oli\nniitä nytkin kahdeksan kappaletta.\n\nLastaajat häärivät laivojen kupeilla. He purkivat puutavaraa\nroomuista ja lastasivat sen kahteen trossinsilmukkaan, jotka sitten\nvintsin vinkuessa kohosivat ylös, kiikuttaen lankkurykelmän kannelle\nyhtä keveästi, kuin olisi ollut kysymys vain päreistä.\n\nJakke jatkoi matkaansa. Hän kulki kaarrellen laivajonon ohi,\nvältellen pollareita ja sinkkiköysiä. Arkana hän pälyili ylöspäin\nkannelle ja luki tarkkaan laivojen nimet.\n\nNyt ne jäivät. Edessäpäin ei ollut enää yhtään laivaa. Laituri\nulottui pitkälle, pitkälle kauas mereen. Oli, kuin olisi kaupunki\nomaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen rakentanut sen noin pitkäksi.\n\nSiellä oli päässä korkea lipputanko ja yksinkertainen penkki.\nKaupungin porvarit istuskelivat täällä toisinaan kiikaroiden merelle.\nOlipa patruuna Favorinkin kerran tullut tänne istumaan ja silloin oli\nhänellä ollut muassaan pieni Elisabet-tyttärensä. Tällä oli punertava\ntukka, joka vivahti melkein kultaan.\n\nTyttö oli kysynyt, saiko hän kaloja.\n\nKyllä ... kyllähän niitä tuli.\n\nSaiko hän auttaa toista? Hän ei ollut koskaan onkinut.\n\nJakke oli ojentanut tytölle vapansa. Hetken kuluttua tämä oli saanut\nsärjen.\n\n\"Isä ... miksi särjillä on punaiset silmät? Ovatko ne itkeneet?\"\n\nFavorinin patruuna oli naurahtanut. Luultavasti.\n\n\"Varmasti kalatkin itkevät. Niilläkin on joskus ikävä...\"\n\nTuota Jakke nyt muisteli, istuessaan laiturin päässä. Aurinko paistoi\nlämpimästi ja tuuli ajeli pieniä laineita laiturin päätä kohti. Vesi\nlouskutti somasti. Oli kuin olisi laiturin sisällä ollut peto, joka\nlipoi kieltään...\n\nJakke nykäisi kalan toisensa perästä. Tuli ahvenia ja tuli särkiä,\njoukossa joku seipikin. Niin ... särjillä oli punaiset silmät. Ne\nmuistuttivat naapurin pikku tyttöä, joka aina itki. Sen silmät olivat\npyöreät ja ihan punaiset. Sen äiti sanoi, että veri pakkasi päähän...\n\nOlikohan kaloillakin ikävä? Mitäpä ne olisivat ikävöineet... Nehän\nsöivät onkea silloin kun niitä halutti ... tai olivat syömättä.\n\nMutta se oli kyllä totta, että meri toisinaan nyyhkytti. Sen saattoi\nerottaa, jos oikein tarkkaan kuunteli. Varsinkin, jos sulki silmänsä\nja heittäytyi laiturille pitkäkseen...\n\nMutta -- tällaisena päivänä se ei nyyhkyttänyt. Se lauloi tahi\nrupatteli vain. Aallot liplattivat laiturin tolppien ja lankkujen\nvälissä. Tai ... se pesi pyykkiä...\n\nJakke tirkisteli veden kalvoon. Siinä oli laiturin päässä sopiva\nrako, johon vavan saattoi painaa \"krapille\". Saattoi silloin paremmin\nkatsella.\n\nSiellä oli kirkasta ja kimaltelevaa. Laiturin alimmat lankut olivat\nviheriän meriliman peitossa. Siitä riippui pitkiä suikaleita ja ne\nnousivat ja laskivat sitä mukaa kuin laineet löivät laiturin päätä\nvasten.\n\nAhaa! Siinäpä oli ahvenparvi! Jakke irroitti vapansa ja pudotti\nonkensa ihan parven keskelle. Hän siirteli siimaa hiljaa edestakaisin\nja koetti houkutella. Mutta ahvenet eivät olleet syöntipäällä.\n\nHän kiinnitti vapansa uudelleen ja otti eväät esille. Silloin kun ei\nkala syönyt, söi pyytömies itse. Se oli vanha sääntö.\n\nJaken ajatukset kulkivat omia teitään. Ne viivähtivät hetken kotona.\nSiellä höylättiin parastaikaa kirstua räätäli Koistisen pienelle\npojalle. Se oli hukkunut viime viikolla ... uintimatkalla.\n\nMitäs menivät niin syvälle, että upposivat. Koistisen poikakaan\nei tietysti ollut osannut uida. Piti osata uida eikä silloinkaan\nsaanut vielä mennä kauas ... ei kauemmas kuin voimat riittivät. Hän\noli jo kerran uinut uimahuoneeseenkin rannalta käsin ... kiertänyt\nuimahuoneen punaisen aitauksen ja niin uinut meren puoleisesta\naukosta sisään isojen poikien joukkoon...\n\nMutta -- ne olivat hävyttömiä! Sanoivat, että hänestä tulisi pappi,\nkun hänellä oli musta --. Hän oli kerran sukeltanut uimahuoneen\nalimmalta portaalta ja silloin ne olivat ruvenneet huutamaan:\n\"Kirstu-Jaakopista tulee pappi!\" Hän oli perääntynyt uimahuoneen läpi\nkoko ajan selkä edellä ja vasta sillalle päästyään kääntynyt ympäri\nja pinkaissut juoksuun.\n\nHän oli viime sunnuntaina ollut kirkossa ja pastori Pärklunti oli\nsaarnannut \"elämän merestä\". Mikähän se mahtoi olla? Pastori oli\nsanonut, etteivät toiset koskaan päässeet rantaan. Niin ... kun\nmenivät liian kauaksi. Häneltäkin olivat tahtoneet voimat loppua,\nkun hän ensi kerran ui uimahuoneeseen isojen poikien joukkoon. Se\noli ollut riittävän pitkä matka hänenlaiselleen. Vain aikamiehet\nuivat kauemmas, mutta eivät nekään uskaltaneet Hiekkaan saakka. Vain\nGrönroosin Alpertti jaksoi uida Hiekkaan, mutta hän olikin entinen\nmerimies.\n\nEi Jakke oikein käsittänyt, mitä pastori oli tarkoittanut. Hän oli\nkysynyt isältä ja tämä oli selittänyt: \"Elämän meri ... se on tämä\nelämä, jossa me elämme. Siinä toiset joutuvat hunningolle.\"\n\nSilloin hän oli hiukan paremmin tajunnut. Haaviston Arviiti oli\njoutunut hunningolle, kun oli ruvennut juomaan ... oli lopuksi\njättänyt vaimonsa ja lapsensa sekä karannut merelle. Se oli tietysti\ntämä meri ... tämmöinen kuin tämä tässä, jota laivat kulkivat. Mutta\nmiksi elämää sanottiin \"mereksi\"?\n\n\"No -- katsopas ... se on sellainen vertaus.\"\n\nJakelle oli asia vähitellen kirkastunut. Vertaus? Niin -- siitähän\nkoulussakin ... uskontotunnilla puhuttiin. \"Taivaanvaltakunta on\nsinapin siemenen vertainen...\" Silloin oli ruoppaajakin vertaus.\n\nMutta mitä se mahtoi tarkoittaa? Jakke söi ja mietti, mutta se oli\nliian vaikea hänen pienelle päälleen. Hyvä, kun edes \"elämän meren\"\nymmärsi.\n\nVapahtajahan puhui vertauksilla ja pastori Pärklunti myös.\nKaikki papit puhuivat vertauksilla. Se kuului siis niille, jotka\nsaarnasivat. Jos hänestä tulisi pappi, hänkin puhuisi vertauksilla...\n\nKylläpä se olisikin somaa! Hän puhuisi ruoppaajasta ja ulkomaan\nlaivoista. \"Taivaan valtakunta on ulkomaan laivan kaltainen...\" Hän\nkertoisi huviloista tuon punaisen lautavajan takana. Mitä hän niistä\nsanoisi?\n\nOh, kylläpä hän tiesi! Huvilat hymyilivät -- mutta se, joka ei\nhymyillyt, oli punainen lautavaja. Se häpesi kuin piesty koira.\n\nKyllä hän nyt käsitti vertauksen. Uskontotunnilla tahtoi pää\ntoisinaan mennä pyörälle, kun opettaja selitti kaikenmoista. Niinkuin\nsiitä hyttysten kuurnitsemisestakin. Sitä oli ihan mahdotonta\nkäsittää. Entä skorppioonit? Opettaja oli sanonut, että ne pistivät.\nEi kai täällä missään vain ollut skorppiooneja --?\n\nTuskinpa vain. Täällä ei pistänyt muu kuin ahven ja kiiski ja siitä\najettui helposti sormen pää. Ja sitten käärmeet. Jakke oli kerran\nnähnyt käärmeen, elävän kyykäärmeen, se oli nostanut heinikosta\npäänsä. Hän oli valahtanut ihan valkeaksi. Sellainen juuri oli\nvietellyt kerran Eevan. Mutta -- mitenkähän se Eeva uskalsi ja kuinka\nse saattoi ymmärtää käärmeen sihinän? Sillä sihisemällähän se käärme\ntietysti puhui...\n\nOpettaja oli myös kertonut eräästä apostolista, jolla oli \"pistin\nlihassa\". Jakke ei nyt muistanut sen apostolin nimeä. Ei se ollut\nniiden kahdentoista joukossa; se oli myöhemmin tullut. Olikohan\nsillä ollut skorppiooni? Hän oli toisinaan astunut kantapäänsä tai\npäkiäisensä terävään kiveen. Jalkapohjaan ei tullut reikää, mutta\nsiihen pisti ... pisti tavattomasti. Äiti sanoi, että hän oli astunut\n\"umpikuljuun\". Mutta -- jospa se olikin sama kuin skorppiooni?\n\nJakke tarkasti onkeaan. Ei ollut mitään; syötin oli vain käynyt\npoikkipuraisemassa. Ei ollut enää syönnin aika. Hän asetti vapansa\nkrapille ja lähti juoksentelemaan saaren rantaa pitkin.\n\nTäällä voi helposti saada skorppioonin, astua umpikuljuun. Ranta\noli täynnä teräviä, pieniä kiviä. Mutta oli siellä muutakin. Oli\ntuulen tuivertamia mättäitä. Ne törröttivät siinä kuin pahankuristen\npoikien päät. Täällä oli joku kulkenut ja tukistanut. Oliko se tuuli\nvai meri --? Kumpikin yhdessä ... kumpikin yhdessä! Tuuli oli isä,\njoka tukisti, ja meri-äiti pesi silmät. Nytkin se oli parastaikaa\nsilmänpesupuuhissa, koskapa aallot loiskahtelivat mättäiden yli.\nOlipa pojilla märkänä pää...!\n\nJakke hyppeli mättäältä toiselle ja tuli hiekkaiselle\nrantakaistaleelle. Siinäpä oli koreata hiekkaa. Niin somissa\nkaarroksissa lepäsi hiekkainen ranta aivan kuin näkinkengän kuori,\njonka selkä oli hiukan ryhmyinen. Siinä oli koukeroita jos mihinkä\nsuuntaan. Meri ja tuuli olivat kirjoitelleet siihen. Silloin ne\nolivat olleet yksituumaisia ... ne opettivat lapsiaan.\n\nNiinhän isä ja äitikin kotona tekivät. Välistä kurittivat ja\ntoisin vuoroin opettivat yhdessä. Mutta siinäkin he olivat\nerimielisiä toisinaan. Jos äiti huomautti, että \"poikaa olisi hiukan\nopastettava\", tokaisi isä: \"Parempi, oppii ominpäin ajattelemaan...\"\nKun äiti sitten ryhtyi kuulustelemaan raamatunhistoriaa ja pani joka\nlauseen alulle, sekaantui isä siihen ja huomautti: \"Älä sinä sillä\ntavoin opeta! Anna pojan ensin miettiä kysymystä ja sitten vastata.\"\nSiitä syntyi pieni erimielisyys, joka tavallisesti päättyi siten,\nettä äiti otti neulomuksensa ja jätti hänet yksiksensä lukemaan.\n\nJakke hyppeli pitkin rantaa. \"Elämän meri, elämän meri!\" ajatteli\nhän. Se oli tämä tässä ... tämä kimalteleva, välkkyvä ulappa, jonka\nääriä ei erottanut. Kaukana hyvin kaukana yhtyi siihen taivas. Ne\nsulautuivat niin yhteen, että huomasi tuskin eron.\n\nAurinko vaipui yhä alemmas. Se oli jo aivan lähellä meren pintaa.\nKaupungista oli jo aikoja sitten kuulunut tehtaan pillin puhallus.\nOli jo myöhä. Meri lepäsi melkein rasvatyvenenä. Sen lämmin leyhkä\ntulvahteli vastaan joka puolelta. Jostakin niemen takaa kuului\nsoutua ja tytön ja pojan ääni juttelivat. Jakke istahti pajupensaan\njuurelle. Vene läheni hänen lymypaikkaansa.\n\nNyt se pujahti näkyviin niemen kärjen takaa. Poika souti ja tyttö\npiti perää.\n\n-- Mitä sinä sellaisesta välität? Sen isä tekee ruumisarkkuja.\n\nTyttö kohosi puolittain pystyyn ja kysyi:\n\n-- Onko se totta? Mutta -- se oli aivan tavallisen pojan näköinen ...\nkauniin pojan.\n\nJakke kuunteli ja hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti. Ne puhuivat\nhänestä ... Elisabet ja kauppias Hammarströmin poika. Tämän isä\nomisti tukkukaupan kaupungin rannassa ja asui kesäisin Salmessa\nkomeassa huvilassa. Kyllä Jakke sen tiesi. Tuo ensimmäinen huvila\ntuossa rantakoivikon takana oli Hammarströmin ja siinä vieressä,\nvasemmalla, toinen pienempi Favorinin. Nyt olivat naapurukset\nlähteneet soutelemaan.\n\n-- Mutta ... sen isä on tietysti mestari, huomautti tyttö.\n\n-- Onhan se -- kirstumestari. Kyllä me Tynnit tunnetaan.\n\n\"Älä nyt ole olevinasi!\" ajatteli Jakke. \"Ette te ole sen kummempia\nkuin mekään. Minun isäni on syntynyt Norjassa ja puhuu ruotsia\nparemmin kuin sinun isäsi, joka on tullut kaupungin tullista\nkerjuripoikana. Kyllä mekin 'Hammarströmit tunnetaan.\"\n\n-- Katsopas ... tuolla on sen vapa taas! huomautti tyttö osoittaen\nlaiturin päätä.\n\nPoika kääntyi taaksensa.\n\n-- Soudetaanpa katsomaan, onko se saanut. Heitetään sen kalat mereen.\n\nJakke lähti juoksemaan rantaa pitkin takaisin. Hän ei kuullut,\nmitä Elisabet vastasi. Mutta -- ehdittyään laiturille, hän kääntyi\ntaakseen. Siellä seisoi venhe entisellä paikallaan. Poika ja tyttö\nnäyttivät väittelevän keskenään. Tyttö koetti huovata, mutta poika\npani vastaan. Vihdoin tämä näkyi suostuvan, koskapa venhe lähti\nlipumaan laituria 'kohti.\n\nJakke istui ja onki eikä ollut huomaavinaan tulijoita. Hetken päästä\nhän kuuli venheen laskevan laiturin kylkeen ja soutajien kapuavan\nmaihin. Hän istui välinpitämättömän näköisenä, mutta kuunteli\nkuitenkin lähestyviä askelia.\n\n-- Hyvää iltaa, Kirstu-Tynnin poika! Sinä se vain ongit täällä...\n\nJakkea suututti. Millä oikeudella tulija nimitteli häntä? Hän ei\nvastannut mitään.\n\n-- Etkö osaa ihmistapoja, kun et vastaa?\n\nJakke oli vaiti, sylkäisi vain onkeensa ja heitti menemään.\n\n-- Kyllä minä opetan sinua! Kas tuossa!\n\nSamassa lensi hänen kalakoppansa mereen. Hammarströmin poika oli sen\npotkaissut.\n\nJakke nousi kalpeana ja vavisten. Hammarströmin poika oli häntä\nmelkein päätä pitempi ja tuijotti nyt uhkaavana, huulilla pilkallinen\nhymy. Mutta Elisabet oli tarttunut toveriaan kädestä ja katseli\nhätääntyneenä Jakkea, jonka kurkussa nyki jo itku.\n\n-- Knut, mitä sinä teit? Mene heti hakemaan kalat ylös!\n\n-- En mene! En minä ole mikään kalakauppias!\n\n-- Sinun pitää mennä!\n\n-- En!\n\n-- Sitten saat marssia tiehesi! Minä en huoli sinua soutajaksi!\n\nKnut katseli ihmeissään pikku tyttöä, joka polki jalkaa niin että\nlaituri kumisi. Hän yritti nauraa, mutta toinen kirkui punaisena,\nitku kurkussa:\n\n-- Mene tiehesi!\n\nKnut lähti vastahakoisesti talsimaan. Hän pujahti rantapensaikkoon.\n\n-- Tule minun venheeseeni! Mennään ottamaan kalat ylös.\n\nHän tarttui Jakkea kädestä. Tämä seurasi tahdottomana. Tytöllä oli\nsellainen merkillinen kyky saada toinen tottelemaan. Hänen äänessään\noli nyt ihmeellisen lempeä sointu. Jakke oli huomannut sen jo ensi\nkerralla. Mutta -- kun hän huusi, se muistutti lokin kirkunaa.\n\nHe työnsivät venheen vesille ja soutivat pärekopan kiinni. Voileivät\nolivat kastuneet ja osa oli uponnut. Kaloista oli suurin osa painunut\npohjaan. Vain muutamia särkiä ajelehti veden pinnalla vatsa ylöspäin.\n\nElisabet noukki ne venheeseen.\n\n-- Särki rievut, sanoi hän ja hänen silmissään kiilteli kosteaa.\n\nJakke ei ollut koko aikana puhunut sanaakaan. Kaikki oli tapahtunut\nniin äkkiä, että hän oli ollut kuin puolittain unessa. Mutta nyt hän\nheräsi:\n\n-- Saanko minä soutaa sinut kotiin?\n\n-- Saat. Minä en huoli Knutia soutajaksi enää koskaan! Hän on ilkeä\npoika.\n\nHe lähtivät soutamaan. Mutta äkkiä Elisabet huudahti:\n\n-- Otetaan sinun vapasi venheeseen. Knut voi sen särkeä sillä aikaa\nkun olet poissa. Hän on sellainen.\n\nÄänessä oli jälleen hiukan kimeää lokin kirkunaa. Hän kiihtyi\nuudelleen muistaessaan ilkityöntekijää.\n\nVapa noudettiin, samoin syöttiastia. Elisabet istui perään ja Jakke\nairoihin. Aurinko oli jo painunut horisontin taa. Sen viimeinen\npurppurainen punerrus viivähti hetken taivaalla ajelehtivan pilven\nalareunalla. Sitten sekin hävisi. Oli tullut Pohjolan hämyinen kesäyö.\n\nJakke souteli hiljaa. Tapaus oli hänestä merkillinen, kannattipa\ntosiaankin muutamien särkipahasten vuoksi päästä kauppaneuvos\nFavorinin tyttöä kotia soutamaan. Aamulla hän korvaisi vahingon.\nEi joka poika -- Laidan poika varsinkaan -- saattanut tällaisella\nkerskua.\n\n-- Mikä sinun nimesi on? kysyi tyttö, kun he olivat vaieten soutaneet\njonkun matkaa.\n\n-- Jaakko.\n\n-- Jakke sinä olet. Minä kutsun sinua tästä lähtien Jakeksi.\n\nEi pojalla ollut mitään sitä vastaan. Jakeksihan häntä kotonakin\nkutsuttiin.\n\nKuinkahan vanha tyttö mahtoi olla? Jakke itse oli kahdeksan. Tyttö\nsaattoi olla kuuden tai seitsemän.\n\n-- Kuinka vanha sinä olet?\n\n-- Seitsemän vuotta. Minä täytin viime lauantaina seitsemän ja minä\nosaan saksaakin.\n\nSe oli Jakesta ihmeellistä. Mutta hänkin halusi näyttää\netevämmyyttään ja kysyi:\n\n-- Tiedätkö sinä, mikä on elämän meri? Sitä ei tyttö tiennyt.\n\nSilloin laski Jakke airot ja osoitti ulappaa, jota kattoi vieno hämy.\n\n-- Se on tämä tässä ... tuonne kauas pookiin saakka ja sen taaksekin.\n\n-- Eikö tämä ole redin ranta?\n\n-- On ... mutta se on myös elämän meri.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\nJakke hämmästyi. Hän ei kehdannut tunnustaa, että oli kuvitellut\nniin. Olihan pastori Pärklunti verrannut elämää mereen. Miksei siis\nvoinut sanoa päinvastoin? Pojat koulussa kiusasivat häntä, kun hän\nvain kuvitteli jotakin. Sanoivat hänen näkevän \"Jaakopin unia\". Siksi\nhän vastasi:\n\n-- Pastori Pärklunti on sanonut.\n\n-- Berglund, oikaisi tyttö.\n\n-- Onko se saksaa?\n\n-- Ei ... se on ruotsia. Osaatko sinä ruotsia?\n\n-- En, mutta isä osaa.\n\n-- Minunpa isäni osaa engelskaakin.\n\nHiljaisuus.\n\n-- Kuule, onko se totta, että sinun isäsi tekee ruumisarkkuja?\n\nJakke tunsi päässeensä omalle alalleen. Hän heitti soudun.\n\n-- On! sanoi hän ja hänen silmänsä loistivat. -- Ja tiedätkö? Minä\nleikin niissä melkein joka päivä! Ne ovat laivoja, jotka kulkevat\nvieraisiin maihin.\n\n-- Minun isällänipä on oikeita laivoja!\n\nOh, kyllä hän sen tiesi. Hän oli purjehtinut niilläkin. Eikö \"Reku\"\nkäynyt Englannissa?\n\nKävi kyllä. Mutta -- oliko hän purjehtinut \"Rekulla\"?\n\nEi -- hän oli purjehtinut ruumiskirstussa. Se oli \"Reku\".\n\nNyt ei tyttö voinut enää häntä ymmärtää. Omituinen poika ... mutta\nsievä, hauskan näköinen poika. Sellainen tuuhea, kaunis tukkakin.\nKuinka sen silmät loistivat, kun se puhui kirstuistaan.\n\n-- Minä pelkään ruumiskirstuja.\n\nKaikki tytöt pelkäsivät ruumiskirstuja ... Forsbergin Marttakin.\n\n-- Ei niitä tarvitse peljätä. Ne ovat puuta, niinkuin tämä venekin.\n\n-- Mutta -- niihin pannaan ruumiita.\n\nNo ... entä sitten. Hänen äitinsä neuloi niille paidatkin.\n\nMutta nyt rupesi tyttö toden teolla pelkäämään.\n\n-- Et saa puhua sellaista! Mamma sanoo, ettei minulle saa kertoa\nkauheita juttuja.\n\n-- Kutsutko sinä äitiäsi \"mammaksi\"?\n\n-- Kyllä ... etkö sinä kutsu?\n\n-- En ... minä sanon \"äiti\". Isä sanoo, että ne ovat köyhiä, joilla\non \"mamma\".\n\n-- Mutta mepä emme ole köyhiä!\n\nNyt ei poika puolestaan ymmärtänyt. Mutta -- niin oli isä sanonut.\n\nVene laski rantaan. Siinä oli kauppaneuvoksen uimahuone ihan\nrannassa. Pitkät portaat johtivat siitä veteen.\n\n-- Osaatko sinä uida? kysyi Jakke.\n\n-- Osaan ... kädet pohjassa.\n\n-- Mutta minäpä osaan uida kyljelläni! Olen kerran uinut\nuimahuoneeseenkin kaupungin rannassa ... isojen poikien joukkoon.\n\nNyt oli poika tytön mielestä sankari.\n\n-- Knut ei osaa vielä ollenkaan, vaikka on kahta vuotta vanhempi.\nMutta -- hän onkin \"mamman poika\".\n\n-- Ruvetaan uimaan, minä opetan sinua! huudahti poika.\n\n-- Ruvetaan!\n\nMutta samassa Jakke punastui. Jospa Elisabetkin huomaisi, että\nhänestä tulisi pappi. Hän empi.\n\n-- Onkohan nyt vesi kylmää?\n\nMutta tyttö oli jo heittänyt kenkänsä ja seisoi nilkkoja myöten\nvedessä.\n\n-- Ei ole ... lämmintä on.\n\nJakkekin rupesi riisuutumaan. Hetkinen ja hän kahlasi jo kaukana\nrannasta. Mitäpä siitä, jos Elisabet huomaisikin ... ihmisiähän ne\nolivat papitkin. Mutta -- ei Elisabet huomannut mitään.\n\nJakke huusi tyttöä luokseen. Hän oli jo kainalovedellä. Tämä seisoi\nkuin pieni neiti, jalat hiukan sisäänpäin koukussa painaen ristissä\nolevia hentoja käsivarsiaan rintaa vasten.\n\n-- Fyi ... siellä on niin sy-y-vä!\n\nHän lähti kahlaamaan poikaa kohti. Mutta samassa huusi joku rannalta:\n\n-- Ä' Elisabet där?\n\n-- Juu.\n\n-- Kom fort bort! Vem ä' den pojken du ä' med?\n\n-- De' ä' Jakke!\n\nJaken teki mieli painua umpisokkeloon. Niin hän säikähti. Tyttö lähti\nkahlaamaan rantaa kohti. Valkeahuivinen nainen otti hänet siellä\nvastaan. Tämä tuntui toruvan. Mutta tyttö intti itsepintaisesti\nvastaan, selitti ja viittoili. Hän osoitti Jakkea, joka oli\nheittäytynyt kyljelleen ja porskutti niin, että vesi pärskyi\nkorkealle. Saisivat ainakin nähdä, että hän osasi uida.\n\nNainen ja tyttö seisoivat venheen vieressä. Tytöllä oli muuten\npäällään, paitsi että hame puuttui. Nainen oli kumartuneena\nvenheeseen ja nypläsi jotakin hermostuneesti ja tuskaillen. Elisabet\nhuusi:\n\n-- Sinun onkesi tarttui minun hameeseeni.\n\n-- Niin se tarttui ... mitä sinä kuljetkin kaikkien poikien kanssa.\n\nJakkea loukkasi tuo \"kaikkien poikien\". Oliko hän huonompi muita? Hän\nkahlasi hiukan lähemmäs ja seurasi sieltä toisten puuhaa. Hänelle\nrupesi jo tulemaan kylmä, mutta hän ei halunnut mennä rantaan. Hän\nhäpesi tuota aikaihmistä.\n\nOlikohan se Elisabetin äiti? Ei näyttänyt siltä, koskapa tyttö\nkomenteli häntä.\n\n-- Ei tätä saa pois ... se pitää katkaista, sanoi nainen.\n\n-- Jakke, saako katkaista siiman? Se ei lähde pois.\n\n-- Katkaise vain ... on minulla varaonki.\n\nHänen leukansa väkätti jo hyväsesti. Nyt lähtivät nainen ja Elisabet.\nEnsinmainittu kääntyi katsomaan Jakkea, joka hiljalleen kahlasi\nvenettä kohti.\n\n-- Ja tuollaisen ison pojan kanssa sinä kehtaat uida. Mutta\nElisabetin ääni kuului kirkkaana ja itsepintaisena:\n\nEi se ole iso. Se on pienempi Knutia.\n\nHe hävisivät lepikkoon. Jakke näki Elisabetin valkoisen alushameen\nvilahtavan pensaitten välistä.\n\nHän koppoi kiireesti kamppeensa ja juoksi lepikon suojaan\npukeutumaan. Sääsket inisivät hänen korvissaan. Hän pukeutui nopeasti\nja lähti sitten juoksemaan laituria kohti. Olipa se ollut koko\nsattuma! Häntä hävetti, että nainen oli sanonut häntä isoksi. Äänessä\noli ollut jotakin, joka vieläkin sai hänet punehtumaan. Nainen oli\nviitannut johonkin, joka nyt tuli hänen mieleensä. Mutta -- koko\naikana hän ei ollut sitä ajatellutkaan...\n\nKun hän saapui laiturille, hän tarkasteli varovasti ympärilleen,\nnäkyisikö Hammarströmin poikaa missään. Mutta ei näkynyt. Jos tällä\nehkä oli ollutkin joitakin aikeita, niin hän oli väsynyt odottamaan.\n\nJakke laittoi onkensa kuntoon ja istui odottamaan auringonnousua.\n\n\n\n\nIV\n\n\nToinen paikka, jossa Jakke mielellään oleskeli, oli hautausmaa. Se\nsijaitsi aivan kaupungin laidassa.\n\nTuo hiljainen kalmisto veti häntä puoleensa vastustamattomasti.\nHänellä oli sellainen omituinen halu hakea yksinäisiä paikkoja, missä\nsaattoi antautua mielikuviensa kuljetettavaksi. Jakke ei voinut sille\nmitään; hän oli syntynyt sellaiseksi.\n\nHautausmaa oli hiljainen. Varsinkaan talvella ei siellä ollut\nliikettä juuri ollenkaan. Kesällä se päinvastoin oli kaupunkilaisten\nmieluisa kävelypaikka. Mutta -- talvella siellä ei liikkunut juuri\nmuita kuin koukkuselkäinen haudankaivaja, vanha Kantola, ja hän ei\nhäirinnyt ketään.\n\nJakke astelee pitkin hautausmaan pääkäytävää. Hänellä on lupapäivä.\nToverit olivat lähteneet hiihtoretkelle. Mutta hän oli jäänyt pois.\nMitäpä hän siellä teki toisten kiusattavana. Hän kulki täällä ja\najatteli Elisabetia.\n\nMolemmin puolin käytävää seisoo kuuraisia puita. Siinä on kuusta ja\nkoivua, joukossa joku pihlajakin. Tilhillä oli herkulliset päivät,\nsillä täältä eivät kaupungin pojat uskaltaneet marjoja ottaa. He\npelkäsivät kalmaa. Muuten he kyllä kolusivat kaupungin puistot ja\nautioiksi jääneiden huviloiden puutarhat. Ulottivatpa he retkensä\nkaupungin pelloillekin. Missä vain pihlaja kasvoi, siellä olivat\npojat sen kimpussa. He söivät paleltuneita pihlajanmarjoja kuin\nolisivat ne olleet maailman parasta herkkua. Ja hyviähän ne olivatkin.\n\nMutta täällä he olivat jättäneet pihlajat rauhaan. Raskaat tertut\npainoivat oksia ja suuret tilhiparvet lentelivät puiden ympärillä.\nTuollainen lehdetön, marjoja täynnä oleva pihlaja oli kaunis.\n\nMutta kauniita olivat toisetkin puut. Kuura puki ne ihmeen somiksi.\nKaupungin puistonkin puut olivat kuurassa, mutta niiden kuura oli\ntoisenlaista. Se oli vain tuollaista lumiryöppyä vallattomien\npoikien päällä, jotka olivat huvikseen piehtaroineet. Ja pojat\nsuhtautuivatkin niihin kuin tovereihinsa. Samalla tavoin kuin\nhe pelmuuttivat toisiaan hangessa, he pelmuuttivat puitakin. He\nheiluttivat ja potkivat koivuja saadakseen kuuran satamaani alas.\nJa mies se, joka pystyi synnyttämään suurimman lumipyryn. Mutta --\nnäiden ... näiden hautuumaan puiden kuura oli harsoa, jota ei sopinut\nmennä koskettelemaan...\n\nKantola kaivoi hautaa pääkäytävän vieressä. Hän jyysti kangella\njäätynyttä maata ja saatuaan suurempia lohkareita irtaantumaan, loi\nne lapiolla syrjään. Vieressä oli valmis hauta, jota peittivät lankut.\n\nHaudankaivaja näytti viluiselta. Hänen kasvonsa olivat sinipunervat\nja silmät vetistivät. Tavantakaa hän pyyhkäisi kintaan seljällä\nnenäänsä. Mutta hän ei ollut viluinen ainoastaan talvella; hän näytti\nyhtä viluiselta kesälläkin. Johtuiko se siitä, että hän seurusteli\nkuolleiden kanssa?\n\nJakke pysähtyi haudan luo. Kantola luimisti häneen kulmainsa alta.\nSe ei tarkoittanut pahaa; hänellä oli vain sellainen tapa. Hän oli\npäinvastoin sangen pehmeä mies. Hänen äänensäkin oli kuin itkua.\n\n-- Vai sinä olet se Kirstu-Tynnin poika, vaikeroi hän. Tännehän\nne teidän arkut tuodaan. Sääli hienoja koristuksia, kun tällaiset\njäätyneet kokkareet paiskotaan päälle. Kesällä on toista. Silloin\npeittää arkun pehmoinen hieta.\n\nJakesta tuntui pahalle. Siihen vaikutti tuo itkua muistuttava ääni ja\nnuo vetiset silmät. Mutta samalla häntä säälitti kirstujen kohtalo.\nTodellakin ... nuo isän valmistamat kauniit arkut joutuivat kovin\nkurjaan asemaan. Niinhän se tuntui kuin olisi ihminen juhlapuvussaan\nheitetty makaamaan saviläjään. Kotona sitä ei tullut ajatelleeksi.\nMutta täällä se selveni. Kotona kirstut loistivat uutuuttaan ja\nnäyttivät syntyneen vain silmän iloksi. Mutta täällä niiden päälle\nheitettiin ihmisen pään kokoisia jäätyneitä multakokkareita.\nTodellakin ... kesällä oli toista...\n\nSaapui ruumissaatto. Mustaan virkapukuun puettu ruumiskuski istui\nkorkealla paikallaan ja ohjasi hevosta, joka alla päin, kuin puoleksi\ntorkkuen veti jalaksilla varustettuja ruumisvaunuja. Se oli Kaaveli\n-- Husgafvel, jolla oli Maria niminen tytär. Tämä kävi kansakoulua\nniinkuin Jakkekin, vaikka kuuluikin niittytullilaisiin. Niittytullin\npoikien ja tyttöjen kanssa eivät laitalaiset olleet missään\ntekemisissä. Niiden kanssa olivat välit melkein yhtä kireät kuin\n\"rottien\", lyseolaisten, kanssa.\n\nPitkä saattojoukko kerääntyi haudan ääreen. Kantola heitti kankensa\nja lapionsa ja rupesi nostelemaan lankkuja valmiin haudan päältä.\nHän kantoi ne syrjään ja heitti hirveällä ryskeellä maahan. Jakkea\npuistatti. Eikö hautuumaalla pitänyt liikkua hiljaa?\n\nPastori Berglund hääri edestakaisin haudan ääressä. Hän antoi käskyjä\nKantolalle, joka itkuäänellä vastaili. Kukapa se täällä kelloa\nseuraamaan -- kuolleitten valtakunnassa? Tavallisesti saattoväet aina\nmyöhästyivät. -- Mutta olisihan Kantola saattanut siirtää nuo lankut\njo ennemmin.\n\nNiinpä niin. Kantola vikisi jotakin, jota Jakke ei kuullut. Pastori\nnaureskeli ja jutteli saattoväen kanssa. Hänen kasvonsa olivat\nvuoroin iloiset, vuoroin vakavat. Näytti siltä, kuin hän ei olisi\njoka hetki muistanut, mikä toimitus hänellä nyt oli suoritettavana.\n\nOmaiset seisoivat jäykkinä. Jaken mielestä he näyttivät kuin toiseen\nmaailmaan kuuluvilta. Kun he ryhmittyivät haudan ympärille, näyttivät\nhe silloinkin liikkuvan kuin hengessään poissaolevina -- kuin ei\nheille, elämään tottuneille, kuuluisi tämä kuolleiden saatteleminen.\nHe tekivät sen enemmän velvollisuudentunnosta.\n\n-- Minun puolestani on valmis.\n\nKantola vetäytyi syrjään. Hänen piti tavallisesti toimittaa\nlukkarinvirkaa. Mutta -- hän oli havainnut, että, jos hän ilman muuta\nryhtyi veisaamaan, ei kukaan maksanut hänelle penniäkään. Niinkuin\nse olisi hänelle kuulunut -- tämä haudoilla veisaaminen. Sehän oli\nlukkarin tehtävä. Mutta tämä -- kaunis! -- ei tullut hautuumaalle\nkuin rumiksi ilmoiksi, vaan veisautti hänellä, Kantolalla, jolla\nkyllä oli yllin kyllin muutakin työtä. Ei, hän ei ruvennut millekään,\njollei pyydetty.\n\n-- Eikö Kantola veisaisi? kysyi pastori.\n\n-- Jos pyydetään...\n\nJa Kantolan vastarinta murtui heti. Hän kaivoi kuluneen virsikirjan\ntaskustaan ja vilkuili saattajiin, aivan kuin odottaen, että joku\nheistä nyökäyttäisi päätään aloittamisen merkiksi. Mutta kukaan ei\nollut tietävinäänkään. Pastori sen sijaan antoi merkin.\n\nJa Kantola veisasi. Tuo itkunsekainen ääni oli samalla kuin\nvastalause siihen, että hänet pakotettiin palkattomaan työhön. Mutta\nsamalla siinä soi nöyrä kohtaloon alistuminen. Minkäpä ihminen teki\n... kuoleman edessä. Siinä oli pakko taipua. Mutta -- jos olisi\njättänyt virsikirjan kotiin ja sanonut, ettei ollut kirjaa. No ... ne\nolisivat haettaneet sen kuitenkin ... eikä hän olisi uskaltanutkaan\nniin pitkälle mennä. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki nämä vainajat\nnousseet kysymään: \"No, miksi ei Kantola veisaa?\" Ne olivat niin\ntottuneet haudankaivajan itkunsekaiseen ääneen ja ne halusivat sen\nkuulla uudestaan ... yhä uudestaan. Siinä soi sellainen valitus, että\nse teki heille hyvää ... kaikkien niiden kärsimysten jälkeen, joita\nhe eläessään olivat kokeneet. He olivat tyytyväisiä Tynnin kirstuihin\nja Kantolan veisuuseen. Edellisissä oli hyvä levätä ... niin mukava\nja leppoisa. Ja Kantolan ääni värisi -- tosin vanhuuttaan ja vilusta\n-- mutta sitä eivät vainajat ajatelleet. Siinä soi ihmiskunnan\nikuinen itku, ja eikö tämä maailma ollutkin itkun laakso...?\n\nSiitähän pastori Berglundkin puhui, mutta hänellä ei ollut kylmä. Hän\noli nostanut turkinkauluksen pystyyn ja hänellä oli turkkinsa sisällä\nkovin hyvä olla. Samoinkuin saattoväelläkin. Hekin olivat puetut\nlämpöisesti. Ainoa, jolla oli vilu, oli Kantola. Mutta -- hänelle ei\nedes maksettu veisuupalkkaa.\n\nOmituisten tunteiden vallassa lähti Jakke kapittamaan haudalta pois.\nHänelläkin oli vilu. Pastori Berglund puhui niin pitkään \"itkun\nlaaksosta\", että hänelle tuli kylmä. Hyvähän Berglundin oli puhua,\nkun itsellä oli niin lämpimät turkit.\n\nOli tämä maailma kummallinen. Täällä oli toisilla niin hyvä\nolo... niinkuin kauppaneuvos Favorinillakin, ja toiset saivat\nkärsiä. Jakella ei nyt ollut ulkonaista puutetta, mutta hän oli\nkuitenkin onneton. Hän tykkäsi Elisabetista eikä ollut saanut häntä\npitkiin aikoihin nähdä. Tämä oli rikasten puoli, jossa hän nyt\nkulki. Tuo äskeinenkin vainaja oli kuulunut varakkaisiin, koskapa\nkerran haudattiin tänne. Jakesta oli täällä hauska käyskennellä.\nHän oli mielestään kuin lähempänä Elisabetia, puikkelehtiessaan\nnäiden suurten ja kauniiden hautapatsaiden välissä. Täällä oli\npolvistuvia enkeleitä ja itkeviä naisenpäitä. Tuntui hyvältä katsella\nniitä. Sai kuin kertoa omat huolensa ja pyytää niitä muistamaan\nhäntäkin rukouksissaan. Täällä ymmärrettiin häntä paremmin kuin\nkeskikaupungilla. Siellä olivat talot niin mahtavia ... Favorininkin\nsellainen pitkä rakennus, jossa oli kolmetoista ikkunaa yhdessä\nrivissä. Komeaa oli täälläkin ... kuvernöörin ja viskaalin patsaat\n... mutta kuitenkin kuolema ylläpiti jonkinlaista järjestystä. Täältä\nei ajettu pois niinkuin Favorinin pihalta.\n\nHän oli sinnekin joskus yrittänyt. Teki mieli päästä läheltä\nkatsomaan sitä paikkaa, jota Elisabetin jalat joka päivä polkivat.\nPiha oli heinänroskaa täynnä, sillä siellä oli aina maalaisten\nkuormia. Renkitupaan vielä saattoi mennä, mutta sielläkin kysyttiin\n-- jos sattui joku puukhollari paikalle, että mitä oli asiaa.\nPuhumattakaan, että olisi uskaltanut päärakennukseen, sillä mitäpä\nhän siellä olisi sanonut.\n\nPuodissa oli toista. Siellä saattoi sanoa että \"kaksi naulaa\nkahvia\" tahi \"naula sokeria\". Mutta -- ei sinnekään saattanut jäädä\ntoilailemaan. Piti olla asiaa. Hyvänen aika! Mitä asiaa hän olisi\nvoinut tehdä? Eivätkö nuo mamsellit ja kauppa-apulaiset käsittäneet,\nettä hän halusi nähdä Elisabetin? Mitä hän kahvista ja sokerista\nvälitti. Hän oli vain äidin asialla, mutta tärkeintä hänelle oli\nnähdä Elisabet ... Elisabet.\n\nÄiti ihmettelikin, että hänestä oli tullut niin ahkera\nasioidenjuoksija. Mistä se nyt sellainen into? Olihan Jakke kyllä\nennenkin käynyt asialla, mutta nyt hän kyseli tavantakaa: \"Eikö\nsokeri ole lopussa?\" -- tai, eikö isä tarvinnut liimaa. Molempia sai\nFavorinin puodista. Siellä oli kaikkea, mitä ihmisen mieli teki.\n\nJakke tunsi kiitollisuutta kauppaneuvos Favorinia kohtaan, että\ntämä piti kauppansa niin hyvin lajiteltuna. Siten oli hänelläkin\nvähänväliä sinne asiaa. Sai käydä edes talossa, jossa Elisabet asui.\n\nJoskus hän näkikin tytön. Toisinaan sattui Elisabet puotiin ja\nsilloin Jakke tunsi sydämensä voimakkaasti lyövän. Elisabet kinasi\npuotipalvelijoiden kanssa. Hän kiikkui joka paikkaan. Kun hän\nhuomasi Jaken, hän hyppäsi tiskin ääreen ja katseli sen yli kuin\nhuomauttaakseen: \"Katsopas, kuinka meillä on paljon tavaraa.\" Mutta\n-- sitä hän ei sanonut. Hän päinvastoin tiedusteli, mitä Jakke\npuuhasi, vieläkö hän leikki ruumiskirstuissa jne. Kyllä ... kyllä\nhän sitäkin teki toisinaan, mutta hänellä oli nyt muuta, joka hänen\najatuksiaan askarrutti. Oliko Elisabet nähnyt tällaista?\n\nHän oli ottanut taskustaan soikean esineen. Se oli toiselta puolen\nlitteä, toisella puolen oli korkokuva, naisen pää. Se oli jostakin\nmustasta aineesta ... nähtävästi joskus kuulunut rintasolkeen. Jakke\noli löytänyt sen kadulta.\n\n\"Katsopas, mikä minulla on.\" \"Mikä, mikä se on?\" Elisabet oli ottanut\nkuvan käteensä. \"Se olet sinä\", oli hän hiljaa kuiskannut tiskin\nyli. \"Katsopas sen toiselle puolen.\" Elisabet oli kääntänyt kuvan.\nSiihen oli jotakin kirjoitettu. \"Mitä siinä seisoo?\" \"Siinä seisoo\n'Elisabet'.\" Hän oli neulalla kaivertanut sen siihen. Elisabet oli\nhymyillyt kirkkaasti. \"Pidä vain sitä, mutta älä anna kenellekään.\nJos Knut tietäisi, hän ryöstäisi sen sinulta.\" Ja Elisabet oli\nantanut hänelle kourallisen rusinoita.\n\nJakke tuli kuvernöörin haudalle. Se oli laaja kumpu, vahvoilla\nrautaketjuilla ympäröity. Sen keskeltä kohosi korkea rautapatsas,\nneliskulmainen kuin kirkontorni. Sen jokaisessa neljässä nurkassa oli\nvielä pieni terävähuippuinen torni kussakin, risti päässä. Se oli\nkuin jokin pieni tuomiokirkko keskellä hiljaista kalmistoa.\n\nTämän hautapatsaan luona Jakke aina tunsi omituista pelkoa ja\nahdistusta. Favorinit olivat kuvernöörin tuttuja ja kävivät siellä\nsyntymä- ja nimipäivillä. Elisabet oli joskus kertonut niistä. Siellä\noli niin hienoa, niin hienoa, että ihan silmiä huikaisi. Tuntui\nmahdottomalta, että Elisabet saattaisi tykätä hänestä, kun kävi niin\nkorkeissa vieraissa. Tämän hautapatsaan ääressä se ajatus aina tuli\nmieleen.\n\nJakke heilutti rautaketjua. Se oli niin raskas, että juuri ja juuri\nliikkui, kun oikein ponnisti. Mutta poikki sitä olisi ollut mahdoton\nsaada. Siihen ei olisi riittänyt tuhannenkaan miehen voima.\n\nTyömiehiä kulki ohitse. He tulivat lähellä olevasta Karstenin\ntehtaasta ja riensivät päivällistunnille. He asuivat pienissä\nmökeissä hautuumaan takana ja heidän piti tehdä laaja kaarros\npäästäkseen pääkäytävälle. Kuvernöörin patsas oli kuin linnoitus,\njoka sulki heiltä suoran tien. He kiroilivat hengessään, että yksi\nmies kuolleenakin otti vielä niin paljon tilaa, että heidän lyhyt\nruokatuntinsa sen kautta vielä entisestään lyheni.\n\nJakke käsitti, että työmiehet olivat kiukuissaan. Muuten he eivät\nolisi kuvernöörin patsaan kohdalla panneet juoksuksi. He tahtoivat\nvoittaa menetetyt sekunnit. Jakke tunsi osanottoa heitä kohtaan sen\nvuoksi, että tuo patsas oli hänenkin tiellään. Se muistutti liian\nvoimakkaasti eroa, joka oli heidän ja Favorinien välillä.\n\nMutta -- minkäpä sille teki; täytyi alistua kohtaloonsa --\nhänen niinkuin työmiestenkin. Jakke poikkesi syrjään ja tuli\nvääränvalantekijän haudalle.\n\nSiinä oli yksinkertainen puuristi, johon oli maalattu keltaisilla\nkirjaimilla: \"Tässä lepää levottomuudessaan...\" Ja sitten oli alla\nvainajan nimi ja viittaus muutamaan virsikirjan värssyyn.\n\nJakke oli kuullut tapauksesta kerrottavan. Muuan rikas kauppias\noli joutunut syytteeseen ja hädissään pyytänyt kirjanpitäjäänsä\ntodistamaan hyväkseen. Tämä rakasti kauppiaan tytärtä ja tiesi kyllä\nasian oikean laidan. Mutta isäntänsä ja rakastettunsa rukousten\ntaivuttamana hän todisti, niin kuin oli pyydetty tekemään. Hän\nteki väärän valan. Jälkeenpäin hänen tuntonsa heräsi ja hän joutui\nkamaloihin omantunnontuskiin. Tunnonvaivat olivat niin hirmuiset,\nettä ne veivät häneltä järjen. Hänen luokseen oli tuotu pappi, mutta\ntämä ei ollut pystynyt lohduttamaan. \"Minä näen palavan helvetin!\"\noli hän huutanut ja repinyt epätoivoissaan tukkaansa. Jonkun ajan\nkuluttua hän oli järkiinsä tulematta kuollut.\n\nTämän hautaristin ääressä Jakke joutui pelon ja kauhun valtaan.\nVääränvalantekijä! Siinä oli jotakin kammottavaa, mutta samalla\njotakin, joka salaperäisyydellään vaikutti kiihoittavasti ja sai\nmielikuvituksen hurjana lentämään... Vääränvalantekijä tuli Jumalan\neteen kasvot tuskan vääristäminä ja kamalasti huutaen. Kaikki enkelit\nja taivaan pyhät säikähtivät ja syntyi hirmuinen sekasorto. \"Hullu\nmies! Hullu mies!\" huudettiin taivaan salissa. Mutta Jumala kysyi:\n\"Mikä on?\"\n\nTuli hiljaisuus. Hullu kirjanpitäjä katseli ympärilleen ja\nhuomasi, ettei hän ollutkaan helvetissä. Mutta -- pian hänet sinne\ntietysti heitettäisiin. Olihan hän tehnyt väärän valan. Hän ryömi\nnelinkontin Jumalan eteen ja kerjäsi armoa. Jumala katseli häntä\nsäälien, mutta sitten hänen kasvonsa synkistyivät. \"Mitä on tälle\nvääränvalantekijälle tehtävä? Mitä sanoo Jeesus?\" Silloin astui\nJeesus Jumalan eteen ja hänen päässään oli orjantappurakruunu.\nHän otti sen käteensä, ojensi isäänsä kohti ja lausui: \"Minä olen\nkantanut tätä orjantappurakruunua tämän vääränvalantekijänkin\npuolesta. Katso tuo piikki on hänen!\" Ja Jeesus osoitti pitkää,\nterävää piikkiä, josta vieläkin tippui veri. Silloin Jumala hymyili\nlempeästi ja kysyi kirjanpitäjältä: \"Sen mamsellin vuoksiko sinä sen\nteit?\" \"Niin, kun se pyysi ja rukoili.\" \"Rakastitko sinä häntä?\"\nkysyi Jumala edelleen. \"Rakastin.\" Silloin sanoi Jumala: \"Ei kai\nmeidän muu auta, kuin ottaa tämä puukhollari tänne.\" Kirjanpitäjä\nhypähti seisomaan; hänen kasvonsa loistivat ihastuksesta. Hän oli\nsilmänräpäyksessä selvinnyt. Jeesus otti häntä käsipuolesta ja\nvei syömään. Ja sillä aikaa kuin he Jeesuksen kanssa aterioivat,\nlauloivat enkelit niin ihanasti, että Jumalakin itki...\n\nJakke otti taskustaan \"Elisabetin\" ja katseli sitä miettivästi.\nOlikohan se puukhollarin morsian kaunis? Varmaankin, koskapa mies\nteki väärän valan. Mutta hän ei voinut olla kauniimpi kuin Elisabet,\njoka oli kuin enkeli. Oh, kyllä hänkin voisi tehdä väärän valan,\njos Favorinin patruuna vain pyytäisi ja lupaisi hänen sitten olla\nElisabetin kanssa aina. Mutta sitten hän tietysti tulisi hulluksi ja\nkuinka sitten kävisi?\n\nTällaisia ajatuksia tuli Jaken mieleen. Hän oli kovin murheellinen.\nKahteen kuukauteen hän ei ollut saanut Elisabetista nähdä\nvilahdustakaan. Hänen pientä sydäntään poltti rakkaus. Se oli vain\nlapsen lempeä, mutta silti yhtä todellista kuin aikuisenkin.\n\nHaudankaivaja tulla vaaputteli pensaiden välistä lapio kädessä ja\nrautakanki olalla. Jakke muisti äskeisen hautauksen. Hän pisti kuvan\ntaskuunsa ja käveli Kantolaa vastaan.\n\n-- Kuulkaa ... maksoivatko ne teille?\n\nKantola hymyili leveästi.\n\n-- Ihme kyllä ... kokonaisen markan vielä antoivatkin.\n\nOlipa hyvä. Ei tämä maailma näemmä niin paha ollutkaan, kuin mikä\näsken oli tuntunut. Oli täällä vielä oikeutta sentään. Kokonaisen\nmarkan...\n\nJakelle tuli hyvä olo. Kantolan onnesta pirskahti hänenkin poveensa\npieni pisara. Ehkäpä hän tapaisi Elisabetinkin pian. Saisi kertoa,\nettä hänellä yhä oli tämän kuva. Eikä hän hukkaisi sitä koskaan ...\nei koskaan.\n\nHän sanoi Kantolalle hyvästit ja lähti astumaan kotiin päin. Rupesi\njo hämärtämään. Siinä oli tien syrjässä iso, suorakaiteen muotoinen\nkivi. Hän ajatteli: \"Jos kierrän tuon kiven oikealta puolen, saan\nhuomenna nähdä Elisabetin ... jos vasemmalta, niin en.\" Hän kiersi\noikealta. Mutta ei hän siihen uskonut. Oli vain niin mukavaa ilmaista\ntoivomuksensa tuolla tavoin. Hänellä oli sellainen omituinen tapa\n\"panna merkille\" asioita, vaikkei niistä mitään tullutkaan. Se\nikäänkuin jollakin tavoin helpotti. Niin hän teki nytkin, kierteli\nhautapatsaita ja pensaita, mutta aina oikealta puolen. Vahingossakaan\nhän ei kulkenut vasemmalta puolen. Oli somaa antaa patsasten ja\npensastenkin todistaa hänen palavaa kaipuutaan.\n\nHän tuli hautuumaan portille. Siitä kulki ohitse maantie, joka johti\nylimaahan. Joku näkyi hiihtävän kaupunkiin päin. Se oli pieni tyttö,\njolla oli tupsulakki ja selässä suuri reppu. Valkoinen hiihtopusero\nloisti selvästi hämärässä.\n\nJaken mieleen jysähti, että se oli Elisabet. Aivan samankokoinen ja\nmuutenkin näytti herrastytöltä. Hän huusi:\n\n-- Elisabet!\n\nTyttö pysähtyi; joku oli huutanut häntä. Hänen toinen nimensä oli\nkyllä Elisabet, mutta häntä ei kutsuttu niin.\n\nJakke oli nyt ihan varma. Hän juoksi tytön luo puristaen taskussaan\nElisabetin kuvaa.\n\n-- Oletko se todellakin sinä?\n\nTunsihan hän Tynnin pojan, mutta ei ollut koskaan puhutellut tätä.\nHänhän oli niittytullilainen.\n\n-- Mitä tahdot?\n\nOh, kuinka Jakke ällistyi. Se ei ollutkaan Elisabet, vaan Kaavelin\nMaria, ruumiskuskin tytär. Hän sopersi hämmästyksissään:\n\n-- Minä erehdyin ... luulin toiseksi.\n\n-- Keneksi minua luulit?\n\nMitäpä hän sitä sanoisi. Eihän se kuulunut Kaavelin Marialle.\n\n-- Luulinpahan vain...\n\nTyttö nakkasi niskojaan. Nämä laitalaiset olivat kovin olevinaan.\nSelkään niille pitäisi antaa.\n\nHän oli kyllä sellainen tyttö, joka pystyi tappelemaankin, jos\nniikseen tuli. Mutta tässä ei ollut minkäänlaista syytä.\n\n-- Mistä sinä tulet?\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu?\n\nNiin ... mitäpä se kuului, paremmin kuin sekään, ettei Marian\ntarvinnut tietää, keneksi hän tätä oli luullut. Mutta -- tyttö oli\nkieltämättä hauskannäköinen. Posket punaiset kuin ruusut.\n\n-- Kylläpä minä tiedän ... sinä tulet Kantolasta. Olet ollut\nhakemassa ruumisliinoja pesuun.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No ... ei mitään. Saahan sanoa...\n\n-- Ja sinä tulet näkemästä \"Jaakopin unia\".\n\nKas, kas, kuinka se oli äkäinen. Mistähän se nyt oli suuttunut? Eihän\nhän ollut ennen edes puhutellutkaan tyttöä.\n\n-- Meillä tehdään kirstuja, sanoi hän kuin toista lepyttääkseen.\nMutta tämä tuiskahti:\n\n-- Mitä se minuun kuuluu, mitä teillä tehdään! Ja tyttö potkaisi\nmenemään, niin että reppu selässä heilahteli.\n\nOle sitten, lemppari soikoon! Olivatpa muutamat koppavia!\n\n\n\n\nV\n\n\nJakke ei ollut ennen tiennytkään, että Favorinin patruunakin osti\nluita. Nyt hän oli kuullut sen Laitisen Vilholta, levysepän pojalta.\nHän päätti ruveta keräämään.\n\nLuiden keräys oli tavallista Laidan poikien kesken. Joka kevät he\nlähtivät retkilleen pitkä sauva kädessä ja suuri säkki selässä.\nHe olivat kuin joitakin kerjäläismunkkeja, jotka lähtivät\ntavanmukaiselle kierrokselleen keräämään luostarilleen almuja --\npieni, risainen armeija, joka mennä touhusi katuja pitkin tahi\nparveili kaupungin pelloilla. \"Luuarmeijaksi\" sitä keskikaupungilla\nkutsuttiinkin. Mutta he eivät kolkutelleet ihmisten oville. He\njättivät nämä tyyten rauhaan. He olivat onnellisia saadessaan\ntarkastaa heidän tunkionsa.\n\nSe oli toisinaan siivotonta hommaa. Ei saanut olla kovin tarkka, jos\nmieli löytää saalista. Piti koluta jo jonkinnäköiset takapihat ja\nlikakaivot. Siinä oppi kuitenkin kaksi asiaa: miten talo eli ja oliko\nasukkailla koiraa.\n\nLaidan pojat vihasivat koiria. Ne veivät heidän ansionsa.\nLuu-Parkkinen maksoi luista neljä penniä naulalta. Mutta nyt maksoi\nFavorinin patruuna pennin enemmän ja se uhkasi viedä Parkkisen\nluukaupan ihan hunningolle.\n\nSyntyi oikea kilpailu. Ken vain kynnelle kykeni, lähti luita\nhakemaan. Koko Laidan nuori väki varustautui, kuin olisi ollut\nkysymys kultakentän löydöstä. Kuume tarttui Jakkeenkin, mutta\nsiihen ei ollut syynä niin paljon ansion toive kuin se, että\nFavorinin patruuna oli ruvennut ostamaan luita. Nyt tarjoutui uusia\ntilaisuuksia käydä tuossa mielenkiintoisessa talossa.\n\nHe lähtivät yhdessä Laitisen Vilhon kanssa. Heillä oli valmis\nsuunnitelmakin. Piti valloittaa Niittytulli väkirynnäköllä. Sillä --\nmikäli oli kuultu -- eivät Niittytullin pojat harrastaneet luiden\nkeräämistä.\n\nMutta sitä ennen he kolusivat kaupungin pellot. Oli varhainen\nkevät ja lumi juuri lähtenyt maasta. Talven jäljeltä oli pelloille\nvedätetty kaikenlaista törkyä. Siellä oli siis runsas saalis\nodottamassa.\n\nToiset. Laidan pojista olivat rynnänneet keski-kaupungille. Piti\nehtiä tutkia tunkiot, ennenkuin ne vedettäisiin pelloille. Sitten\nniitä oli vaikeampi löytää. Heillä oli siis aivan päinvastainen\nohjelma. Kumpikin puolue luotti menestykseensä ja Jakkea ja Vilhoa\npilkattiin, kun nämä lähtivät pelloille. Mutta he pitivät kiinni\npäätöksestään.\n\nOli paljon hauskempikin kulkea kahden kuin tuollaisessa suuressa\nmeluavassa joukossa. \"Luuarmeija\" ei ollut suosittu keskikaupungilla.\nHe jättivät jälkeensä sellaisen siivon, että se hermostutti talojen\nomistajia. Jokainen tunkio pantiin perusteellisesti nurin ja jokainen\nlikakaivo tutkittiin pohjaa myöten. Nuo pienet tunkioritarit\nhäiritsivät talojen hiljaista rauhaa ja heihin suhtauduttiin kuin\nmustalaisiin. Heitä hätisteltiin pois.\n\nMutta täällä -- pelloilla ei kukaan häirinnyt ja hätistellyt.\nTäällä olivat ainoina kilpailijoina vain harakat, jotka rähisten\nluovuttivat roskakasansa noiden kahden sauvaniekan tutkittaviksi.\nHeidän harrastuksensa eivät suinkaan käyneet ristiin; mitäpä harakat\nolisivat tehneet luilla. Mutta roskakasalle eivät molemmat sopineet\nyht'aikaa isännöimään. Siksi saivat harakat puiden oksilta katsella,\nkuinka nuo kaksi poikaa möyrivät heidän varastoillaan. Ne eivät\nvoineet muuta kuin pilkallisesti nauraa. Mutta siitä eivät pojat\nvälittäneet.\n\nHe löysivät luita joukoittain. Niitä oli tunkioissa ja peltojen\nojissa. Välistä niitä löytyi suoraan pelloiltakin. Missä vain vilahti\nvalkoista, sinne he oikopäätä kimpaisivat. Ja ken ensiksi sai\nsauvansa työnnetyksi epäilyttävään paikkaan, se piti saaliin.\n\nVälistä löytyi kokonaisia hevosen kallojakin, puhumattakaan\nleukaluista. Jakke oli epävarma, ostaisiko Favorinin patruuna\nsellaista tavaraa. Mutta Vilho, joka oli paremmin perehtynyt\nammattiin, vakuutti ostettavan.\n\n-- Kaikki luukauppiaat ostavat hevosenluita, mutta ihmisen luita ei\nosta kukaan.\n\nJakke tiedusteli, mihin tarkoitukseen niitä käytettiin.\n\n-- Ne jauhatetaan jauhoiksi ja syötetään eläimille.\n\nVai sillä lailla. No ... välipä sillä, mihin ne tulivat. Pääasia\nvain, että löytyisi paljon ja pääsisi mahdollisimman monta kertaa\nFavorinilla käymään.\n\n-- Milloin sinä viet ensi kerran? kysyi Vilho.\n\nJakke ei voinut sanoa. Hänellä oli oma suunnitelmansa. Hän oli\naikonut kuivattaa varastonsa huolellisesti ja viedä vasta syksyllä,\nkoulun alettua, vähissä erin. Silloinhan oli Elisabetkin kaupungissa.\nOli suotta viedä niitä nyt ... kesällä. Jokin renki ne vain ottaisi\nvastaan ja sillä hyvä. Mutta -- syksyllä kukaties olisi itse patruuna\npunnitsemassa ja silloin olisi ehkä Elisabetkin hänen mukanaan.\n\nMutta ei hän Vilholle tästä mitään virkkanut. Kukaties tämä olisi\nnauranut hänen tuumilleen. Mahtoiko Vilho tykätä kenestäkään?\n\n-- Tykkäätkö sinä kenestäkään tytöstä? tiedusteli Jakke varovaisesti.\n\nVilho katsahti häneen kummissaan. Kirstu-Tynnin poika oli hiukan\npehmeä, puhui tytöistä ja haki niiden seuraa. Kumma, kun se nyt oli\ninnostunut luita keräämään.\n\n-- En, vastasi hän varmasti. -- Ne ovat sellaisia märytoosia.\nTykkäätkö sinä sitten?\n\nJakke punastui. Hän punastui aina, kun kysyttiin tykkäämisestä. Olisi\ntehnyt mieli kertoa Vilholle ja näyttää kuvaakin. Mutta olisikohan\nVilho ymmärtänyt?\n\nHän oli kolmisen vuotta nuorempi, vasta seitsemän vanha. Mutta\nhän oli jo toista kevättä luita kokoamassa. Hän tunsi ammatin\nperinpohjaisesti, tiesi neuvoa, miten voisi helposti pukkauttaakin.\nLuu-Parkkinen oli vähänäköinen. Vilho oli kerran viime vuonna pannut\nsäkkiinsä suuren kiven ja tyhjentänyt sen vaa'alle. Se oli painanut\nainakin kolme naulaa. Eikä Parkkinen ollut huomannut mitään.\n\n-- Mutta se pitää panna päällimmäiseksi säkkiin. Silloin luut\npeittävät sen. Jos sen panee pohjalle, niin se jää näkyviin ja\nsilloin Luu-Parkkinen läpsii korville.\n\nJa Vilho oli valmis näyttämään, kuinka tuo temppu suoritettiin. Mutta\nJakke pani vastaan.\n\n-- Ei Favorinilla uskalla semmoista tehdä. Patruuna huomaa.\n\n-- Ei se ole itse siellä. Makasiinimies ne punnitsee ja se on vielä\nyksisilmäinen. Kyllä sille uskaltaa.\n\nKyllähän Jakke sen makasiinimiehen tunsi. Sen nimi oli Jussi.\nMutta -- vaikka se olikin yksisilmäinen, saattoi se silti huomata.\nSitäpaitsi se olisi ollut rikos Elisabetia kohtaan -- sitä tunnetta\nkohtaan, joka hänen sydämessään asui. Ei hän saattanut Favorinia\npettää. Päinvastoin hän antaisi kaupanpäällisiä ... heittäisi\ntuollaisen hevosenkallon vaa'alle ja sanoisi: \"Se saa olla\nkaupanpäällisiä!\"\n\nMutta tästä hän ei puhunut Vilholle mitään. Kukaties tämä olisi\nnauranut. Ei, tämä luunkeräys oli hänelle pyhää työtä, tuollaista\nhiljaista hartaudenharjoitusta, jolloin hän muisteli Elisabetia.\nMitähän se nyt mahtoi puuhata? Mitähän se sanoisi kuullessaan, että\nhän täällä kaiveli ihmisten roskaläjiä ja ajatteli häntä?\n\nHän oli lukenut kuvalehdestä spitaalisista ja näiden hoitajista.\nMuutamat niistä olivat koko elämänsä ajaksi uhrautuneet noiden\nonnettomien vaalimiseen. Heillä oli palava usko ja tässä uskoninnossa\nhe menivät joskus niin pitkälle, että suutelivat sairasten haavoja\nsaamatta itse tartuntaa.\n\nJakkea puistatti. Siinä oli muutaman riihen kupeella suuri tunkio,\njota aurinko parastaikaa hautoi. Iso hevosenkallo irvisteli sen\nkeskeltä. Se oli vain puolittain mädännyt ja matoja kihisi siinä\nniin, että oli vaikea katsoa. Tunkiosta nousi ilkeä löyhkä. Vilho\nkääntyi pois, mutta Jakke tarttui urhoollisesti kallon etuhampaisiin\nja lähti kiikuttamaan sitä lähelläolevaan ojaan.\n\n-- Aiotko ottaa sen? kysyi Vilho.\n\n-- Aion, vastasi Jakke. Häntä inhotti, mutta hän koetti muistella\nspitaalisten hoitajia. Vapahtajan tähden nämä eivät kammoneet mitään.\nElisabetin tähden hän kyllä puhdistaisi yhden hevosen kallon.\n\nHän haki tikun ja rupesi sillä raaputtamaan lihaa pois. Madot hän\npian huuhteli siitä. Mutta otsassa oli liha vielä niin lujassa,\nettei se lähtenyt raaputtamalla. Hän tarttui siihen molemmin käsin,\najatellen saavansa jonkin ilkeän tartunnan ... kaikkein vähintäin\nsyyliä. Mutta -- hän muisteli Elisabetia niinkuin nuo spitaalisten\nhoitajat Jumalan Poikaa. Ja hän uskoi rakkautensa varjelevan häntä.\n\nKallosta lähti ilkeä löyhkä. Jakkea tahtoi ylönannattaa. Vilho tukki\nnenänsä ja pakeni pois. Mutta Jakke kiskoi lihan kallosta irti ja\nheitti siekaleet menemään.\n\nHän huuhteli kallon ojassa ja asetti sen sitten ojan reunalle\nkuivamaan. Siinä se ammotti aurinkoa vasten! ja Jakesta näytti, että\nse nauroi.\n\n-- Tuossa minä annan sen olla muutamia päiviä. Se ei ole vielä\npuhdas. Mutta aurinko saa pitää lopusta huolen, puheli hän Vilholle,\njoka nyt oli uskaltanut tulla lähelle.\n\n-- Oletpa sinä koko koninnylkijä!\n\nJakke katsahti häneen kirkkain kasvoin huuhtoessaan parastaikaa\nkäsiänsä ojassa. Hän oli mielestään samannäköinen kuin nuo\nspitaalisten hoitajat, jotka tunsivat taivaallista hurmiota\ninhoittavan työnsä jälkeen. Hänen silmänsä loistivat innostuksesta.\n\n-- Arvaapa, kenen vuoksi minä sen tein? huudahti hän.\n\nMutta Vilhon oli mahdoton arvata. Ehkä rahan?\n\n-- En minä rahasta välitä! Minulla on muuta. Etkä sinä sitä\narvaisikaan.\n\nHe jatkoivat matkaansa. Parin tunnin kuluttua he palasivat\nkaupunkiin. Heillä oli säkit luita täynnä. Iloisesti jutellen he\nastuivat lehmikujaa pitkin. Sitä myöten kuljetettiin kaupungin karjaa\nlaitumelle. Tätä kujaa pitkin kulkivat Favorininkin lehmät.\n\nJakke muisti, kuinka hän muutamana iltana viime kesänä oli astellut\ntätä samaa kujaa tuonne Kyttösillalle päin, jonka yli he juuri olivat\ntulleet. Kaunis lehmikarja oli tullut häntä vastaan. Hauskannäköinen\npalvelustyttö oli ajanut sitä. \"Kenen lehmiä nämä ovat?\" \"Favorinin\n... Kauppaneuvos Favorinin.\" \"Mitkä niiden nimet ovat ovat?\" Tyttö\noli luetellut. \"Onko näistä yhtään Elisabetin nimikkoa?\" Tyttö oli\nkatsonut häntä hiukan kummissaan. \"Tunnetko sinä Elisabetin? Kenen\npoika sinä oikeastaan olet?\" Hän oli selittänyt. \"Vai niin ... joo\n... katsopas, tuo ruskea lehmä tuolla, jolla on leveät valkoiset\nlautumat molemmilla kupeilla, on Elisabetin nimikko. Sen nimi on\n'Tuusensöön'.\" Ja tyttö oli lähtenyt juoksemaan karjansa jälkeen.\n\n\"Tuusensöön\" ... se oli kaunis nimi. Sellainen tietysti piti olla\nElisabetin lehmän nimi ... \"Tuusensöön\" ... se oli kuin laulua...\n\nLuusäkki painoi. Jakke muutti sen vasemmalle olkapäälle. Sauva\nkädessä hän sitten tarpoi eteenpäin Vilhon seuratessa urhoollisesti\nperässä.\n\nKotia tultuaan hänet pantiin kaikkein ensimmäiseksi pesemään käsiä.\nJakke hiukan vastusteli. Hän sanoi jo pesseensä. Mutta äiti oli\nitsepäinen. Hän toi lysoolipullon, kuumaa vettä, saippuan sekä\nkynsiharjan. Jakesta se oli kuin Elisabetin halveksimista. Eivät kai\nne spitaalisten hoitajatkaan pesseet? Ne uskoivat vain.\n\nHänkin olisi tahtonut uskoa, että Elisabet varjelisi häntä. Olisi\nollut somaa pitää silmällä, kasvaisiko syyliä. Hän ei ollut ennen\nsaanut niitä, sillä äiti hourusi aina lysoolipullonsa ja pesuvetensä\nkanssa. Nytkin hän pakotti hänet puoliväkisin pesemään.\n\n-- Tiesi, mitä kaikkea olette Viljon kanssa taas tonkineet, torui hän.\n\nOlisipa äiti tiennyt! Jakkea oikein kutkutti. Hänen teki mieli\nkertoa kallon nylkemisestä. Mutta -- silloin ei äiti olisi laskenut\nenää toista kertaa. Hän siis vaikeni, sillä hän halusi kartuttaa\nluuvarastonsa mahdollisimman suureksi.\n\nLuiden keräystä jatkui koko kevään ja kappaleen alkukesää. He\nsamosivat Niittytullinkin ristiin rastiin ja joutuivat usein\ntappeluihin sikäläisten poikien kanssa. Nämä puolustivat tunkioitaan\nja roskaläjiään urhoollisesti. Monesti Jakke ja Vilho saivat\npahanpäiväisesti selkäänsä ja palasivat kotiin nilkuttaen juuri kuin\nkerjäläisteinit, jotka olivat joutuneet toisten apajille. Mutta --\njonkun kerran he puolustautuivatkin loistavasti. Kuten muinoinen\nSimson aasinleukaluu kädessä heilui Jakke kädessään lehmän lapaluu ja\njakeli iskuja niin että helisi. Usein noissa kahakoissa menetettiin\nsäkit ja sauvat. Mutta -- kunnia oli; pelastettu. Laidan puolesta oli\nverisesti kostettu. Ja siitä olivat Jakke ja Vilho tyytyväisiä.\n\nTuo \"luukevät\" oli sikäli merkillinen, että Jakke, joka tavallisissa\noloissa oli arka ja pelkuri, koveni ja karskiutui. Hän oli ennen\nvältellyt tappeluita, mutta nyt hänestä tuli oikea pukari. Hän oli\nhuomannut, että se, joka hyökkäsi häikäilemättä, peri tavallisesti\nvoiton, vaikka olisi ollut voimiltaan vähäväkisempikin. Mutta\nylivoiman tieltä oli tietysti viisainta väistyä. Sen he tekivätkin\nsäännöllisesti, juosten pitkin Karjakujaa, niin että luusäkit\nselässä kalisivat. Kujan päähän päästyään he tunsivat jo olevansa\nomalla alueellaan. Riihien suojassa saatto puolustautua suurempaakin\nylivoimaa vastaan. Ja sitä paitsi -- apuväki oli lähellä. Laidan\npojat -- huomattuaan, että riihien luona kävi taistelu -- riensivät\njoukolla apuun. Ja kun tuo \"luuarmeija\" syöksyi paikalle, oli\nniittytullilaisten lähdettävä käpälämäkeen. Siinä ei auttanut mikään.\n\nLehmän lapaluu sidottuna pitkän seipään nenään marssivat voittajat\nsitten Laidalle, huudellen: \"Eläköön Kirstu-Jaakoppi!\" Haukkumanimi\noli vaihtunut kunnianimeksi, joka annettiin sankarille. Halkovajan\nkatolla irvistelivät hevosten pääkallot. Niitä oli kevään kuluessa\nkerääntynyt sinne puolisen kymmentä. Ne makasivat siellä toisten\nluiden seassa todistamassa Jaken tavatonta uutteruutta.\n\nMutta -- eräänä heinäkuun yönä luut varastettiin, sillä aikaa kuin\nJakke oli Pitkänlaiturin päässä ongella. Kun hän aamulla meni\nvarastoaan katsomaan, oli kaikki viety. Vain yksi hevosen kallo oli\njätetty jäljelle. Se oli asetettu halkovajan harjalle kuin ilkkumaan\nhänelle. Jakke ei koskaan saanut tietää ilkityöntekijää. Hän masentui\nsiitä niin, ettei sen perästä enää luita kerännyt.\n\nÄiti lohdutteli häntä. Kyllä hän silti saisi joulurahat. Ei Jaken\npitänyt surra. Mutta ei Jakke surrut joulurahoja. Hänen surunsa oli\nsyvempi. Tuo luuvaraston menettäminen merkitsi hänelle enemmän. Oli,\nkuin olisi Elisabet varastettu häneltä.\n\nSitä hän suri.\n\n\n\n\nVI\n\n\nJakesta oli tullut lyseolainen.\n\nKansakoulukielessä se merkitsi petturia, joka siirtyy vihollisen\nleiriin. Vaikk'eivät säätyvastakohdat siihen aikaan vielä\nniin jyrkkiä olleetkaan, ei \"herraspoika\" ollut rakastettu\nkansakoululaisten keskuudessa. Hän oli \"rotta\", jota tavallisesti\nannettiin selkään.\n\nJakke kävi suomalaista lyseota. Hän oli keväällä päässyt toiselle\nluokalle. Hänelle ei siirtyminen vainoojien leiristä vainotuiden\npuolelle ollut tuottanut erikoista harmia. Hänhän oli tavallaan\naina kuulunut sorrettujen joukkoon, vaikka hän viime aikoina oli\nruvennutkin paremmin pitämään puoliaan. Pikemminkin hän iloitsi\nsiitä, että välit entisten tovereiden kanssa kerrankin olivat selvät.\n\nSiirtyminen lyseoon asetti hänet siis edullisempiin voimasuhteisiin.\nEnnen, kansakouluaikana, oli hänen ollut hoidettava puolustusrintamaa\nkolmelle taholle, sillä kansakoululaiset tappelivat sekä suomalaisten\nettä ruotsalaisten lyseolaisten kanssa. Heitä kutsuttiin yhteisellä\nnimellä \"rotiksi\". Mutta suomalaisen lyseon oppilaat kunnioittivat\ntuolla arvonimellä vain ruotsalaisia tovereitaan, jota vastoin\n\"katurakki\" oli heidän kansakoululaisista käyttämänsä yhteinen\nnimitys. Entisenä katurakkina otteli siis Jakkekin nyt toisinaan\nkansakoululaisten ja ruotsalaisten kanssa. Ja se tuotti hänelle\nsuurta tyydytystä, sillä hänellä oli vihollisia kummassakin leirissä.\n\nSiihen aikaan, jolloin Jakke kävi koulua, vietti tuo pieni\nPohjois-Pohjanmaan kaupunki keisarin nimipäiväiltoja suurenmoisilla\nilotulituksilla. Nämä \"ilmineerausillat\" pyhitti kaupungin\nkoulunuoriso tappelulle. Jo päiviä ennen valettiin lyijystä kuulia,\njotka sitten hienon rautalangan nenään ripustettuina muodostivat\nkauhean lyömäaseen. Sitä käytettiin häikäilemättä.\n\nTällaisella \"plätkällä\" varustettuna marssi Jakkekin muutamana\nAleksanterin päivän iltana kaupungille, ja kohtalo järjesti niin,\nettä hän sai koetella plätkänsä kestävyyttä niin hyvin Knut\nHammarströmin kuin Kalle Petäjänkin selkään. Viimeksimainittu\npoikahan oli ollut suurimpana syynä Martta Forsbergin kylmenemiseen.\nNäin hän kosti molemmille \"rivaaleilleen\", mutta -- se täytyy\ntunnustaa -- Knut Hammarström sai oikein olan takaa. Jakke mäikytti\nruotsalaista \"rottaa\" hiessä päin ja kysyi:\n\n-- Muistatko kalakoria, jonka potkaisit mereen? Tuossa on sinulle\nniiden särkien puolesta, jotka sillä kertaa menetin!\n\nSe oli ainoa tavallista suurempi tappelu, jossa Jakke oli mukana.\nSe ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ollut muita siivompi,\nvaan siitä, että hän yleensä vältti tappeluita. Hän oli sittenkin\npohjaltaan arka. Vain silloin, kun hänen kimppuunsa käytiin, hän\nsaattoi toisinaan hämmästyttävällä raivolla puolustaa itseään.\nMikä hänet tuona iltana sai noin tavattomasti riehumaan, on hiukan\nkäsittämätöntä. Mutta niin kuitenkin kävi, että hän palasi kotiin\nverissä päin ja sai isältään hyvin ansaitut nuhteet.\n\nLyseolaiset olivat rakentaneet kelkkamäen kaupungin laitaan meren\nrannalle ja siellä nähtiin Jakkekin silloin tällöin laskemassa.\nMutta hänellä oli huono onni tyttömaailmassa. Tuollaisen pienen\npojannaskalin kelkkaan ei juuri moni lähtenyt. Ja niitä, jotka taas\nolisivat mielellään tulleet, ei Jakke huolinut. Hän tapasi Kaavelin\nManankin ja sai tämän houkutelluksi kelkkaansa. Mutta kun hän\nmuutaman kerran \"tyyräsi\" tytön kinokseen ja ryvetti tämän lumessa\npahanpäiväisesti, sanoi Maria niskojaan nakaten hyvästit ja turvautui\nparempiin laskettajiin.\n\nHänellä olikin kavaljeereja useampiakin. Muuan viidesluokkalainen\nerikoisesti hääri hänen ympärillään. Jakke tunsi pojan. Se oli\nmaalari Moision Heikki, joka asui Laidalla kuten Jakkekin. Mutta --\nylpeä ja mahtava! se oli; ei päivääkään sanonut, vaikka kävi samaa\nkoulua! Jakkea hiukan harmitti. Mariakin oli tullut laitalaiseksi.\nHänen isänsä oli äskettäin muuttanut Niittytullista heidän puolelle.\nHe asuivat verrattain lähellä. Jaken olisi sopinut erinomaisen hyvin\nsaattaa tyttöä. Mutta tämä ilmeisesti väitteli häntä.\n\nOlkoon! Olisipa Elisabet ollut täällä, hän olisi näyttänyt, kuinka\ntyttöjä lasketettiin. Olisi Kaavelin Mariakin! saanut nähdä,\nminkälaisia tyttöjä hän sai kelkkaansa.\n\nJakke käveli pitkin radan reunaa kelkka perässä ja katseli, kuinka\ntoiset laskivat. Siinä oli vieressä ruotsalaisten mäki, ja hän mietti\njo, olisiko mennä yrittämään! onneaan sille puolen. Mäenlaskuiltoina\nvallitsi rauha vihollisleirien välillä, mutta muuten ei juuri\ntuppauduttu! toistensa alueelle. Suomalaiset pojat noutivat joskus\ntyttöjä toiselta puolen ja laskettivat näitä sitten koko illan.\nMutta -- se aiheutti tavallisesti tappelun, jossa yksi ja toinen sai\nsilmänsä mustaksi.\n\nJakke mietti. Tuolla toisessa mäessä oli varmaankin Elisabet. Hän\nkävi ruotsalaista tyttökoulua ja oli nyt! ensimmäisellä luokalla\nniinkuin Kaavelin Mariakin -- sillä erotuksella vain, että Maria kävi\nsuomalaista. Jakke suuntasi kulkunsa naapurimäkeen, jääden syrjästä\nseuraamaan sen ympärillä vallitsevaa liikettä.\n\nMiksi tämä mäki teki häneen juhlallisemman vaikutuksen kuin heidän\nomansa? Ne olivat aivan yhtä korkeita -- samojen miesten rakentamat.\nSamanlaisia piiroja ja lautoja oli käytetty kumpaankin. Mutta\nsittenkin oli ruotsalaisten mäki toisenlainen.\n\nJohtuiko se siitä, että koulunuoriso täällä oli hienompaa ... noista\nkeskikaupungin suurista taloista, joissa oli raskaat silkkiset\nikkunaverhot? Vai vaikuttiko rantamakasiinien läheisyys sen, että\ntämä mäki oli kuin virallisempi -- paremmin edustaen kaupungin\njohtavaa säätyluokkaa? Siinä oli porvarien suuria tavaramakasiineja\nihan mäen vieressä, joukossa Favorininkin. Nytkin, vaikka oli pimeä,\nsaattoi hämärästi erottaa niiden ovien päällä komeilevat korkeat\nvalkoiset kirjaimet. Niitä ei kyllä voinut lukea, mutta Jakke tiesi,\nmitä niissä seisoi: \"J. O. Favorin, Hufvud Gatan 21\".\n\nNiin se oli. Kaupungin isät suojelivat täälläkin lapsiaan. Heidän\n'tukeva, näkymätön olentonsa vartioksi täälläkin ja antoi kuin pontta\nmäenlaskullekin. Suomalaisten mäki seisoi tuolla aukealla ilman\nsuojaa ... kuin alttiina kaikille tuulille ja tuiskuille. Sen väki\noli enimmäkseen maalta tullutta ... pappien ja nimismiesten poikia ja\ntyttäriä, jotka suureksi osaksi kulkivat vielä kotikutoisissa. Mutta\ntäällä ... ruotsalaisten mäessä oli melkein joka pojalla ja tytöllä\nnauhakengät.\n\nJakke silmäsi saappaitaan. Ne olivat tavalliset pieksut, hyvin\ntervatut. Pakkasivat vain suljahtelemaan kovalla tanterella. Mutta ne\nolivat lämpimät ja hyvät; niihin mahtui syylinki ja paksu villasukka.\n\nAivan oikein -- siinähän kulki Elisabet pitkän pojan huiskaisen\nrinnalla. Tällä oli polvihousut niinkuin kaikilla ruotsalaisilla.\nSiitähän ne erotti heti kadullakin. Polvihousuisia ei ollut heidän\nkoulussaan kuin joku harva. Mutta ne osasivat ruotsia jok'ikinen...\n\nJakke tunsi Knut Hammarströmin -- hyvinkin. Mitähän tämä mahtoi\nviimeisestä selkäsaunastaan arvella? Sinne ei ollut hyvä mennä, sillä\nsiellä pian maksettaisiin vanhat kalavelat.\n\nHän kuuli nimeään mainittavan. Eivätköhän vain keskustelleet siitä\nilotulitusillasta? Hän odotti, että poika pääsi jonkun matkaa\nportaita ylöspäin ja pujahti sitten portaiden alle. Elisabet oli\nsiinä aivan hänen kohdallaan.\n\n-- Elisabet, äännähti Jakke ja sydän takoi ihan haljetakseen.\n\nTyttö kurkisti kaiteen yli hiukan hämmästyneenä.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Etkö tunne minua ... Jakkea? Minä olen Kirstu-Tynnin Jakke.\n\nSamassa tyttö huusi jotakin ylempänä menevälle toverilleen. Jakke\nymmärsi, että hän puhui jotakin sukkanauhasta. Hetkisen kuluttua oli\ntyttö hänen luonaan mäen alla.\n\n-- Sinäkö se olet? Minä luulin jo, etten saisi sinua enää koskaan\nnähdä.\n\nKuinka Jaken sydän takoi! Tiesikö Elisabet, että hän vieläkin kantoi\ntaskussaan hänen kuvaansa?\n\nElisabet muisti. Niin ... hänhän oli sen kerran puodissa nähnyt.\nOliko se se musta naisenpää?\n\nSe se oli. Eihän se nyt oikein ollut Elisabetin näköinen -- nenä oli\naivan toisenlainen -- mutta oli sillä kuitenkin kiharainen tukka.\n\n-- Niin ... minulla on sellainen.\n\n-- Kuule, Elisabet ..., sanoi Jakke, mutta tyttö keskeytti:\n\n-- Sano 'Elsbet', minua kutsutaan kotona niin. Se oli vielä kauniimpi\nkuin Elisabet. Samassa kuului mäen päältä:\n\n-- Elisabet, joudu jo! Tyttö hätääntyi.\n\n-- Se on Knut! Minä sanoin meneväni sukkanauhaa korjaamaan. (Hän iski\nveitikkamaisesti silmää.) Kuule ... se on hirveän vihainen sinulle.\nOletko sinä pieksänyt sitä?\n\n-- Olen ... ja jos tahdot, niin minä menen uudelleen ja annan sille\noikein!\n\n-- Elisabet, missä sinä olet? kuului uudelleen mäen päältä.\n\n-- Kuule ... mennään jonnekin, hätäili tyttö. -- Mennään teidän\nmäkeen. Sinne Knut ei uskalla tulla.\n\nHe lähtivät juosta kipittämään yli aukean, joka erotti mäet\ntoisistaan. Ylhäältä mäen päältä kuului huuto:\n\n-- Suomalaiset ryöstävät meidän tyttöjä!\n\nJakke pysähtyi. Ruotsalaisten mäen luona oli syntynyt vilkasta\nliikettä. Huudettiin ja hoilattiin. Jakke ymmärsi, että syntyisi\ntappelu, ja heidän olisi siis parasta laittautua ajoissa turvaan.\n\n-- Kuule, mennään Laidalle, siellä on turvallista. Ruotsalaiset\nhyökkäävät suomalaisten kimppuun, kun minä olen ryöstänyt sinut.\n\nPikku tyttö katseli voitonriemulla omaan leiriinsä päin. Hänen pieni\nsydämensä paisui ylpeydestä, että hän -- nainen -- oli tuon alkavan\nnujakan aiheuttaja. Hän silmäsi poikaa hyvillään. Tuo pieni, hento\npojan naskali oli antanut selkään Knut Hammarströmille. Ja sitä\npaitsi -- hän oli nylkenyt hevosen kallon.\n\nHän oli tavannut Jaken kesällä Pitkänlaiturin päässä. Jakke oli\nkertonut hänelle luunhakuretkistä. Sääli, että sen luut oli\nvarastettu. Mutta olihan kuitenkin ihanaa, että se hänen vuoksensa\noli nähnyt sellaisen vaivan.\n\nHe lähtivät juoksemaan yli aukean, joka erotti kaupungin\nmerenrannasta. Kadun nurkassa he pysähtyivät katsomaan. Ruotsalaiset\nhyökkäsivät pitkänä jonona suomalaisten mäkeä kohti. Silläkin puolen\noli jo huomattu uhkaava vaara, koskapa kuului huutoja: \"Hei ... rotat\ntulevat!\" Suomalaiset tytöt juoksivat pelästyneinä joka suunnalle.\nMutta ruotsalaiset tytöt seisoivat yhdessä ryhmässä oman mäkensä\nluona ylpeinä kuin muinaisskandinaavilaiset naiset, katsellen, kuinka\nheidän urhonsa löylyttäisivät vihollista.\n\nKuinka Elisabet nautti! Noinhan olivat vanhaan aikaankin kansat\nhyökänneet toisiaan vastaan ja sodan aiheena oli ollut nainen.\nHän oli lukenut historiasta sabinitarten ryöstöstä. Roomalaiset\nhyökkäsivät sabinilaisten maahan ja ryöstivät sieltä naisia. Siitä\nsyntyi sota molempien kansojen kesken. Ajatella, että hänkin\noli aiheuttanut mellakan, jossa lumitelit lentelivät ja nyrkit\npaukkuivat. Hän oli sabinitar, pikkuinen, terhakka sabinitar.\n\nMutta -- yht'äkkiä tappelu taukosi. Ruotsalaiset olivat etsineet\nFavorinin Elisabetia, mutta huomattuaan, ettei häntä näkynyt\nmissään, käyneet välittämään. Intettiin ja rähistiin hetken aikaa,\nmutta sitten tehtiin sovinto. Suomalaiset olivat olleet voiton\npuolella; heillä ei ollut mitään syytä jatkaa tappelua, johon joku\nopettaja saattoi yht'äkkiä sekaantua. He siis löivät sovinnon kättä\nja esittivät, että laskettaisiin yhdessä. Ruotsalaiset siirtyivät\nmiehissä suomalaisten mäkeen, ja hetken päästä kuului kelkkojen\nsurina ja laskijoitten riemuhuudot. Keskustelu oli muuttunut suomeksi.\n\nEnsi kertaa oli nainen myös aiheuttanut rauhan.\n\n-- Nyt mekin voisimme sinne mennä, huomautti Elisabet.\n\nMutta Jakke oli toista mieltä. Siellä oli Hammarströmin Knut ja\nheidän kohtauksensa ei ollut toivottava. Siitä olisi saattanut syntyä\nuusi tappelu, kun vielä Elisabet oli hänen seurassaan. Parasta lähteä\nLaidalle.\n\nHe lähtivät. Jakke esitti, että Elisabet istuisi hänen kelkkaansa,\nhän kyllä vetäisi. Mutta pikku neiti kiitti kohteliaasti. Oli\nhauskempi kävellä.\n\nHe tulivat Laidalle, ja siellä hiljaisilla kaduilla oli soma\nkäyskennellä. Siitähän oli pitkä aika, kun he olivat viimeksi\ntavanneet. Milloin se olikaan? Ei sen jälkeen kuin Pitkänlaiturin\npäässä. Elisabet oli käynyt siellä parikin kertaa jälkeenpäin, mutta\nkummallakin kerralla oli Jakke ollut poissa. Eikö hän enää kalastanut\nyhtä ahkerasti kuin ennen?\n\nKyllä, mutta oli muutakin tehtävää. Piti koota kasveja, esimerkiksi.\n\n-- Mutta Salmessahan on kaikkein harvinaisimmat kasvit. Etkö sitä\ntiedä?\n\nEi -- sitä ei Jakke ollut kuullut. Hän oli kerännytkin vasta lehtiä\nja sen semmoisia. Mutta -- oliko todellakin?\n\nKyllä. Isä oli kertonut, että ulkomaan mullassa, jota laivat toivat\npainolastina, kasvoi kaikenlaisia harvinaisia kukkia.\n\nSepä oli hauskaa. Nyt oli kaksinkertainen asia Salmeen ... ensi\nkesänä. Silloinhan he tapaisivat toisiaan harva se päivä. Mutta --\nkyllä he tapaisivat sitä ennenkin.\n\nTytöllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hänen äitinsä oli kyllä\nsanonut, ettei pitänyt seurustella suomalaisten poikien kanssa. Ne\nolivat niin raakoja ja sivistymättömiä. Hän, Elisabet, oli kerran\nkysynyt, eikö hän saisi olla sen pojan kanssa, jonka isä teki\nruumiskirstuja. Se oli niin kiltti ja hyvä poika. Osasi jutellakin\nniin hauskasti ... elämän merestä ja sen semmoisesta. Mutta äiti oli\nkieltänyt. Se on kuitenkin suomalainen ... sekin. Mutta silloin hän\noli polkaissut jalkaa ja sanonut, että suomalaiset olivat fiksumpia\nkuin ruotsalaiset. Knutkaan ei puhunut koskaan muusta kuin baaleista.\nEihän pojan sopinut sellaisesta puhua. Tytöt puhuivat baaleista,\nmutta pojat kallonnylkemisestä.\n\nMutta -- kyllä häntä oli valvottanut koko yön sen kertomuksen\njälkeen. Eikö Jakkea ollut yhtään peloittanut?\n\nEi -- ei häntä ollut peloittanut. Hän oli vain ajatellut Elisabetia\nja nylkenyt.\n\n-- Kuule, onko niitä semmoisia kuin spitaalisia?\n\n-- On ... on ainakin ulkomailla.\n\n-- Eikö täällä ole?\n\nEi ... tai kuka tiesi. Ei hän ainakaan ollut kuullut. Heillähän\ntavallisesti tiedettiin, mihin tautiin kukin oli kuollut. Mutta -- ei\nhän ollut kuullut spitaalista puhuttavan.\n\nHän, Elisabet, oli joskus jälkeenpäin pelännyt, kun tuli ajos sormeen\neikä mitenkään tahtonut parantua, että se oli spitaali. Mutta -- ei\nse ollut ollutkaan. Se oli parantunut sitten.\n\nNe olivat hiukan kammottavia asioita. Mutta oli niin hauska uskoutua\n... kertoa toiselle kaikki. Jos Knutille kertoi, niin tämä pilkkasi\nja nauroi. Ja se tuntui pahalta.\n\n-- Kuule ... miksi sinä aiot? kysyi Elisabet äkkiä.\n\n-- En minä tiedä. Isä sanoo, että minusta tulee pappi. Mutta itse\nminä haluaisin professoriksi.\n\n-- Äh ... pappi! huudahti Elisabet ja nyrpisti nenäänsä. -- Ne ovat\nsemmoisia kitupiikkejä. Berglundillekin ostavat vain puoli naulaa\nkahvia ja puoli naulaa sokeria ... aina vain puoli naulaa. Isä\nkutsuukin sitä 'puolen naulan papiksi'. Mutta -- jos sinusta tulisi\npiispa, niin se olisi toista!\n\nJakella ei ollut mitään sitä vastaan: Hän rupeaisi siis piispaksi,\nkoska Elisabet niin tahtoi. Yleensä hän saattoi ruveta miksi vain,\njos se olisi Elisabetista mieluista, Mutta -- miksi Elisabet\noikeastaan tahtoisi hänen rupean?\n\n-- Runoilijaksi! Runoilijat ovat niin suloisia. He kirjoittavat niin\nkauniisti.\n\nHyvä oli. Jakke rupeaisi siis runoilijaksi. Mutta -- oliko niillä\nhyvät palkat?\n\nSitä ei Elisabet tiennyt. Mutta -- tottakai, koskapa: niille kerran\npystytettiin muistopatsaitakin. Heidänkin kaupunkinsa kirkkopuistoon\noli äskettäin pystytetty muistopatsas runoilijalle.\n\n-- Ajattelepas, jos sinullekin pystytetään!\n\nSiitä ei Jakke ollut ihan varma. Mutta -- ei hän tahtonut vastaankaan\npanna. Kun pystyttävät, niin pystyttäkööt. Mutta hänelle ei ainakaan\nsaatu laittaa niin isoa päätä kuin kirkkopuistossa olevalle\nrunoilijalle.\n\nEi -- siitä oli Elisabet hänen kanssaan yhtä mieltä. Suuripäiset\neivät olleet kauniita.\n\nOh, heillä oli paljon juttelemista. Elisabet tiedusteli, aikoiko hän\nensi kesänä taas luita kerätä. Hänestä oli niin somaa ajatella, että\nJakke kulki pelloilla suuri sauva kädessä ja säkki seljässä hakien\nluita ja ajatellen joka kerta häntä, kun löysi. Mutta -- ei Jakke\nenää aikonut. Se oli niin roskaista hommaa.\n\nNiin se tietysti oli. Mamma oli ollut vastaan, kun isä oli perustanut\nluukaupan. \"Nythän sinulta puuttuu vain raudanromu.\" Isä oli\nkiusannut häntä, että hän vielä rupeaisi sitäkin ostamaan. Hän halusi\nrikastua. Mutta -- silloin oli mamma suuttunut -- oli aikonut ottaa\neron. Ajattelepas -- eron!\n\nElisabetin silmät säihkyivät. Se oli hänestä niin jännittävää.\nMihinkähän olisi pappa rukka silloin joutunut?\n\n-- Puhuvatko sinun vanhempasi koskaan erosta?\n\nEivät ... ei Jakke ollut koskaan kuullut.\n\nEi tietysti ... eihän hänenkään mammansa sanonut kuin leikillään ...\nmukamasten vain.\n\nHe tulivat Jaken kotiportille. Tämä ehdotti yht'äkkiä, että\nmentäisiin heille ... katsomaan kirstuja.\n\nElisabet säikähti. Uskaltaisiko hän?\n\n-- Kyllä sinä uskallat, minä tulen sinun kanssasi. Ja sitä paitsi\nsiellä on isä ja äiti ja kisälli Nykänen.\n\nElisabet empi, mutta lähti kuitenkin. Häntä peloitti pitkä, pimeä\neteinen. Mutta Jakke opasti hänet kamariin. Siellä riippui seinällä\npieniä harsokolttuja, toisissa punainen, toisissa sininen nauha\nvyötäröillä. Elisabet katseli niitä ihastuneena.\n\n-- Jakke, mitä nuo ovat?\n\n-- Ristiäiskolttuja.\n\nAh, kuinka ne olivat kauniita! Eikö saisi katsoa lähemmin yhtä? Kyllä\nvain. Jakke otti alas punanauhaisen koltun.\n\n-- Miksi toisissa on punainen ja toisissa sininen nauha?\n\n-- Katsopas ... punanauhaiset ovat tytöille ja siniset pojille.\n\nSehän oli somaa. Siis hänelläkin oli ollut punanauhainen...\n\nSamassa tuli Jaken äiti kamariin. Hän katsahti hiukan ihmeissään\nvierasta tyttöä. Mutta Jakke esitteli: Se on Favorinin Elisabet ...\nkauppaneuvoksen.\n\nElisabet niiasi somasti ja sanoi: \"Go' afton!\" Se meni\nvaistomaisesti; hän oli hiukan hämillään.\n\n-- Me olemme olleet kelkkamäessä, selitti Jakke. Rouva Dynn kyseli\nyhtä ja toista ... joko Elisabet kävi koulua, millä luokalla hän oli\njne. Tyttö vastasi täsmällisesti ja sanoi toisinaan: \"Juu, tant.\" Se\nkuulosti Jakesta somalta. Näki, että Elisabet oli hyvin kasvatettu.\n\nMutta tytön mielenkiinto oli ristiäiskoltuissa. Hän kysyi, minkä\nvuoksi pojilla oli erivärinen nauha ja miksi juuri sininen. Mutta --\nei rouva Dynn osannut sitä selittää.\n\n-- Katsopas ... se kun on sellainen tapa.\n\nMutta jännittävää se oli -- yhtä kaikki. Tuollainen hauskannäköinen\nkolttu ... ihan kuin jonkun pikku prinsessan morsiushuntu.\n\n-- Onko minullakin ollut tällainen? kysyi hän rouva Dynniltä.\n\n-- Kyllä ... minähän se olen Elisabetillekin ristiäiskoltun neulonut.\n\nAjatella, että tantti oli hänellekin neulonut! Elisabet katsahti\nJakkea ja hänestä tuntui poika läheisemmältä kuin ennen -- niin,\nmelkein omaiselta, veljeltä ... vieläkin paremmalta. Hän oli\nihmeissään, mutta samalla ylen onnellinen.\n\n-- Ja Elisabetille tehtiinkin oikein kaunis ... silkkinauhakin oli\nnoin leveää.\n\n-- Minä pyydän mammaa näyttämään sitä minulle heti, kun tulen kotiin,\nsanoi hän säikähtyvin silmin.\n\nHe lähtivät verstaaseen. Siellä oli vain kisälli Nykänen, joka makasi\nhöyläpenkillä ylisillään ja luki kattolampun valossa. Mikäs kirja\nsillä nyt oli? Kenoveeva näkyi olevan. Jakkekin oli lukenut sen\nmoneen kertaan; hän osasi sen miltei ulkoa.\n\nNykänen katsahti tulijoihin silmälasiensa yli. Minkäs tytön tyllykän\nse mestarin poika nyt oli saanut \"völjyynsä?\" Taisipa olla oikea\nherrasneiti, koska oli tuollainen hieno päällystakkikin. Nykänen\nsyventyi kirjaansa. Hän oli juuri siinä kohdassa, jossa kreivi Sigrid\nlöytää puolisonsa metsästä. Kertomus jännitti häntä tavattomasti. Hän\nunohti lapset, jotka kulkivat ympäri verstasta, katsellen kirstuja ja\ntyökaluja.\n\nKeskellä huonetta seisoi musta kirstu valmiiksi verhottuna. Elisabet\nkatseli sitä peloissaan. Hän ei ollut koskaan ollut näin lähellä\nruumisarkkua. Hänen pikku sydämensä löi kuuluvasti. Täällä oli\nniin salaperäistä ja kummallista. Keskentekoiset kirstut eivät\npeloittaneet niinkään; saattoi hyvin ymmärtää, että Jakke oli\nleikkinyt niissä. Mutta valmis, musta kirstu oli pelottava. Saattoi\nhyvin ajatella, että siinä oli ruumis. -- Älä pelkää ... ei siinä ole\nmitään. Se on tyhjä ... katsopas.\n\nJa Jakke rupesi nostamaan kantta.\n\nMutta Elisabet kävi ihan kalpeaksi. Peittäen kädellä silmiään hän\nrukoili:\n\n-- Älä, älä, Jakke ... minua niin peloittaa.\n\n-- Katsopas ... ei siinä ole mitään. Se on vain tyhjä kirstu, intti\npoika.\n\nJa hän nosti kantta niin ylös, että Elisabet näki. Niin ... ei siinä\nollut mitään ... tyhjä kirstu.\n\n-- Kuka siihen pannaan? kuiskasi hän yhä vieläkin kalpeana.\n\n-- Nykänen, kuka tähän pannaan? huusi Jakke kisällille.\n\nMutta Nykänen oli niin kertomuksessa kiinni, ettei heti tajunnut\nkysymystä. Hän kohosi istumaan, kynsi päätään kuin ajatuksiaan\nkootakseen ja vastasi sitten:\n\n-- Perämies Pyökkö.\n\nKuinka ei hän, Jakke, ollut sitä kuullut? Joo ... niin vain oli ...\noli kuollut toissapäivänä ja ylihuomenna haudattaisiin.\n\nElisabet oli sen kuullut, isä oli siitä maininnut. Hän tunsi hyvin\nPyökön. Tämä oli aina ollut kovin ystävällinen hänelle ... oli\nantanut istua vieressään \"Freken\" perässä ja selitellyt väyliä. Piti\nlaskea tuosta rannan puolelta ja hiukan kaartaa, sillä keskellä\noli iso kivi. Siihen jos ohjaisi, jouduttaisiin karille ... ja\nsilloin voisi vaikka hukkua. Pyökkö oli tuntenut Salmen ja kaupungin\nvälisen väylän niin hyvin, että tuntui melkein mahdottomalta tämän\njälkeen enää päästä Salmeen. Kuka nyt \"Frekkeä\" ohjaisi? Kulkihan\n\"Alkukin\" samoja reittejä, mutta sen kapteeni ei ollut hetikään niin\nmiellyttävä kuin Pyökkö, joka oli ollut vanha merimies. Isäkin oli\nsanonut, ettei entisistä ajureista ollut perämieheksi, niinkuin esim.\nKampmannista, \"Alun\" perämiehestä. He kulkivatkin aina \"Frekessä\"\n-- jos suinkin sopi, sillä Pyökkö oli ollut kuin itse kaupunki ...\nniin tukeva ja turvallinen ja samalla arvokas. Hänessä oli paljon\nherrasmiestä ... tuollaista tanakkaa, pyylevää porvaria, jommoisia\nkaupungin herrat olivat. Hän osasi ruotsiakin, vaikka puhuikin sitä\nhiukan leveästi. Ja nyt ... nyt hän oli kuollut.\n\nElisabetin maailmaan oli kuolema ensi kerran tehnyt aukon. Tuo\nidyllinen huvila Salmessa redin rannalla oli hänelle kaikki kaikessa.\nHän odotti aina jännityksellä kevättä, päästäkseen palvelijoitten\nkanssa laittamaan kesäasuntoa kuntoon. Oli hauskaa kulkea noissa\nvaloisissa huoneissa, joissa kaikki edellisen kesän muistot tuntuivat\nhiljaa nukkuneen ja nyt Elisabetin tultua näyttivät jälleen\nheräävän eloon. Ne tervehtivät häntä iloisesti, toivottaen hänet\ntervetulleeksi.\n\nTuohon maailmaan oli kuulunut vanha Pyökkökin. Silloin kun\nFavorinit muuttivat, teki \"Frekke\" aina matkan Salmen suuhun.\nPyökkö autteli arkkujen ja pakkilaatikoiden nostossa. Hän oli kuin\nuudelleen vironnut, päästyään jälleen meri-ilmaa hengittämään. Oli\nhauska jutella hänen kanssaan. Hän järjesti tavarat venheeseen,\njonka joku piikatytöistä oli käynyt hakemassa. \"Jos olisi aikaa,\najaisimme tuonne redille. Sieltä olisi lyhyempi matka soutaa...\"\npuheli hän laiturilla seisten ja tuulen heiluttaessa hänen pitkää,\npunaista partaansa. \"Mutta täytyy pitää tuureista kiinni, niin on\nsatamakonttori määrännyt. Mutta tämän verran me aina Favorinin\npatruunaa avitamme.\" Ja Pyökkö viittoi heille hyvästiä istuutuessaan\n\"Freken\" perään ja komentaessaan: \"Framåt!\" --\n\nJakkeenkin teki Pyökön kuolema melkein yhtäläisen vaikutuksen --\nsillä erotuksella vain, että vanha perämies oli aina suhtautunut\nhäneen suojelevasti. Favorineja hän oli palvellut; hänhän oli heidän\nkanssaan alituisessa kosketuksessa. Ja sitä paitsi he kuuluivat\n\"herskapiin\". Mutta pikkuinen onkimieskin oli saanut kokea hänen\nystävällisyyttään, joskin se pukeutui hiukan holhoavaan muotoon. \"Älä\nvielä hyppää, ennen kuin laskemme kiinni!\" tai: \"Älä pane sormia\npaatin reunalle ... litistyvät laiturin ja 'paatin väliin.\" Ja sitten\nhän oli huutanut jälkeen: \"Vedäpäs nyt sieltä oikein suuri säynävä\n... tulee äiti iloiseksi.\" Ja kumartuen kyyryyn purtensa perässä hän\noli katsellut kohti keulaa, kääntäen sitten komeassa kaaressa Salmen\ntoiselle puolen viimeiseen laituriin. Silloin hän oli kallistunut\naivan \"Freken\" vasemmalle laidalle, pitäen tukevasti ruorinvarresta\nkiinni.\n\nMutta -- kaikkein enin koski Jakkeen tämä kuolemantapaus sen vuoksi,\nettä Pyökkö oli tavallaan ollut jonkinlainen yhdysside hänen ja\nElisabetin välillä. Hän oli yksi niitä väliportaita, joita myöten\najatukset helposti ja vaivattomasti siirtyivät Elisabetiin ja tämän\nomaisiin. Pyökkö tapasi joka päivä Favorinin patruunan ja keskusteli\ntämän kanssa. Oli niin somaa ajatella, että sama mies jutteli\nsitten hänellekin suojelevaan, ystävälliseen tapaansa. Favorinin\npatruuna oli siksi mahtava mies, ettei hän alentunut edes silmäämään\nsellaista pahaista poikaressua kuin Jakke. Mutta Pyökön välityksellä\noli kuin saattanut lähettää tervehdyksen hänelle ja hänen kauttaan\nElisabetille. Vaikka tyttö seisoi nyt tuossa kirstun toisella puolen,\ntuntui Jakesta siltä, että juopa heidän välillään oli kasvanut. Se\ntäytti hänen mielensä apeudella, jota hän turhaan koetti salata. --\nSuretko sinä Pyökön kuolemaa? kysyi Elisabet.\n\n-- Suren, vastasi Jakke pyyhkäisten kyynelen silmästään.\n\n-- Suren minäkin, sanoi Elisabet ja huokasi. -- Hän oli niin hyvä\nmies.\n\nSiinä oli Elisabet oikeassa. Mutta surun syy oli heillä kummallakin\nhiukan toinen.\n\nMutta nyt tuli äiti verstaaseen. Hän oli huolissaan Elisabetin\nviipymisestä. Saattoivat vanhemmat kotona tulla levottomiksi.\n\nElisabet hätääntyi. Hyvänen aika, hän oli viipynytkin kauan. Mitä\nkello oli? Kohta kymmenen. Hän sanoi nopeasti hyvästit ja läksi.\n\nJakke lähti häntä saattamaan. Rouva Dynn jäi puuhailemaan\nverstaaseen. Mestari oli mennyt kaupungille eikä ollut vielä\npalannut. Nykänen, jonka olisi pitänyt siivota verstas, oli tapansa\nmukaan innostunut lukemaan ja jättänyt kaikki levälleen. Ei tietysti\nollut viitsinyt taas, kun oli saanut käteensä kirjan.\n\nKuin tuntien talon emännän karsain silmin katselevan hänen lukuaan,\nnousi Nykänen penkiltä ja laski kirjan syrjään. Jaha ... joko lapset\nolivat menneet? Kenen tyttö se oli ... se somannäköinen typykkä? Yhyy\n... vai itse kauppaneuvoksen! Mutta sitten hänen suunsa vetäytyi\nleveään hymyyn ja hän virkkoi:\n\n-- Taisipa Jakke tuoda miniän taloon...\n\nRouva Dynn ei vastannut mitään, vaan lakaistuaan hiukan höylänlastuja\nkokoon, läksi otsa rypyssä kamariinsa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJakke kulki \"tiernalla\".\n\nTuossa pienessä Pohjois-Pohjanmaan kaupungissa kukoistivat\nvielä vanhat perinnäistavat. Joka joulun edellä muodostui\ntähtipoikajoukkueita, jotka kiertelivät laulamassa pitkin kaupunkia,\nkäyden talosta toiseen. Jakke oli jo monta kertaa pyrkinyt sellaiseen\njoukkoon, milloin \"mänkiksi\", milloin \"murjaanien kuninkaaksi\", mutta\ntullut hyljätyksi pienuutensa vuoksi. \"Tiernapojat\" olivat useimmiten\nmelkein aikamiehiä, jotka ottivat tehtävänsä vakavalta kannalta,\nesittäen tuota ikivanhaa joululeikkiä täydellä antaumuksella. Oli\nperheitä niin Laidalla kuin Niittytullissakin, joissa oli monessa\npolvessa esitetty Herodesta, aivan kuin Kristuksen tahi jonkun\napostolin osaa. Oberammergaun kärsimysnäytelmissä. \"Tiernalla\" kulku\noli verissä. Sen on sitten myöhempi aika turmellut, niinkuin monen\nmuun vanhan, hauskan tavan -- niin että siihen nyt kelpaa mikä\npojannulikka tahansa.\n\nMutta siihen aikaan, jossa kertomuksemme liikkuu, seurattiin tarkasti\nperinnäistapaa niin pukuihin kuin esitykseenkin nähden. Ei ollut\nsuinkaan samantekevää, oliko murjaanien kuninkaalla yksi tai kaksi\nolkavyötä -- \"jihängiä\" -- tai saivatko muut kuin knihti laittaa\npahvipäähineensä pohjan. Herodekselle ja murjaanien kuninkaalle\nkuului kaksi olkavyötä, kun taas knihti sai tyytyä yhteen, mänkin\njäädessä kokonaan ilman. Niin oli myös knihdillä oikeus pitää\nlakissaan pohjaa, sillä se oli hän, joka esityksen päätyttyä keräsi\nrahat.\n\nJokaisella joukkueella oli suuri tähti, \"tierna\", jota kannettiin\ntukevan sauvan varassa. Tiernattomia joukkueita halveksittiin eikä\nheitä otettu keskikaupungilla edes vastaan. Samoin piti hankkia\npoliisikamarista lupa. Silloin sai esteettömästi kulkea.\n\nJakke oli kyllä Laitisen Vilhon kanssa käynyt tiernalla Laidalla\nparina, kolmena jouluna. Mutta he olivat rajoittaneet käyntinsä\nvain lähimpiin naapureihin sekä ryssän pappiin. Ryssän pappi,\njoka asui Laidalla, oli tunnettu siitä, että antoi runsaasti\nrahaa. Mutta yhtään kertaa heidän ei ollut onnistunut päästä\nhänen luokseen. Ihmekös se, kun ei ollut tiernaa, ja koko homma\nmuutenkin vaillinaista. Ei ollut edes säännönmukaisia pukuja.\nLakkikin oli laitettu kirjavasta kaulahuivista, joka turbaanin\ntapaan oli kierretty pään ympärille. Eihän ryssän pappi sellaisista\ntiernapojista välittänyt.\n\nMutta -- nyt saatettiin mennä ryssän papille ja keskikaupungille --\nvaikka itse kuvernöörin taloon. Oli sellaisia poikia, jotka olivat\nennenkin käyneet kuvernöörillä laulamassa. Katajakankaan Aaro oli\nyksi niistä ja hän oli Niittytullin roikassa Herodeksena.\n\nMutta -- Tapanilan Oskari, joka esitti Herodesta, oli jonkin verran\navuton. Hän oli kykyrä ja muutenkin hintelä eikä laulukaan suinkaan\nluistanut loistavasti. Mutta -- kun hänellä oli sapelit ja tähti, oli\nhän itseoikeutettu joukkueen johtaja ja sai siis kantaa \"kultaista\nkruunua hänen isiensä jälkeen.\"\n\nTapanilan pirtissä kokoonnuttiin. Siellä suoritettiin naamiointi.\nOskari oli taitava siinä hommassa. Hän tiesi, minkälaiset viikset\nkullekin kuuluivat. Kynttilänliekissä poltetulla korkilla maalattiin\nensin murjaanien kuningas ihan mustaksi. Siinä olivat kaikki\nmukana. Vain korvantaukset ja osa kaulaa jätettiin mustaamatta.\nKnihdille laitettiin pitkät, hiukan alaspäin kaartuvat viikset ja\n\"sysfongari\". Viiksien kärjet pyöristettiin penninrahan suuruisiksi;\nne muistuttivat siten luistimen nokkaa. Mänkki sai lyhyet viiksen\ntöpöt, sillä hän oli arvossa alin. Mutta itselleen laittoi Herodes\nsellaiset, jotka ulottuivat poskille, muodostaen monta sisäkkäistä\nkoukeroa. Ne olivat hänen arvonsa merkit. Hän oli hirveän näköinen\nirvistäessään.\n\nValkoiset paidat yllä, vyöllä kulta- ja hopeapapereilla päällystetyt\npahvivyöt, lähti joukkue liikkeelle illan suussa. Jakke oli päässyt\nknihdiksi. Murjaanien kuninkaana oli Laitisen Vilho ja mänkin\nala-arvoista, vaikk'ei silti vähemmän edesvastuullista virkaa, hoiti\nVilhon kymmenvuotias veli, Kalle.\n\nEnsin kierreltiin Laidan talot. Piti näin 'Maarata kurkut, jotta\nmyöhemmällä jaksettaisiin huikaista keskikaupungin hienoissa\nkauppiaskodeissa. Oskari näytteli Herodesta, mutta hänelle pakattiin\nnaureskelemaan. Kuului pilkka- ja pistopuheita: \"Minkäs rensselin se\nHerodes on selkäänsä ottanut? Sehän kuuluisi knihdin kannettavaksi\n... palvelijan -- jopa joo!\" Mutta Herodes ei välittänyt, vaan\nharmaat silmät hiukan ulospäin kierossa, kulki pystypäisenä ja\nlauleskeli ohuella äänellään:\n\n    -- Hee-e-roo-des hään se aa-joi\n    hee-voi-sii-illaa ja raa-at-suilla...\n\nKyllähän Oskari veti hiukan epäpuhtaasti, mutta ei siihen Laidalla\nsen suurempaa huomiota kiinnitetty. Perheiden isät olivat hiukan\nhyvällä tuulella -- näin joulun edellä, kernaasti sallien tuon pienen\npoikkeamisen oikeasta sävelestä. He löivät kädellä tahtia ja tekivät\näänekkäitä huomautuksia. Mutta siitä huolimatta suoritettiin ohjelma\nloppuun asiaankuuluvin menoin.\n\nEi ole kukaan profeetta omalla maallaan -- sen saivat Laidan pojat\nkokea. Tottahan kyllä oli, että Oskarissa oli suurin syy, mutta minkä\nhän sille mahtoi. Hän oli sellaiseksi syntynyt ja edelläkerrotuista\nsyistä hänelle Kuului Herodeksen osa. Hän oli sitä paitsi roikan\nvanhin jäsen, hyvän joukon yhdeksännellätoista.\n\nPojat lähtivät keskikaupungille. Heillä oli pitkä ohjelma. Piti\nkäydä Kandelinilla, Kumlinilla, Lackströmillä ja Favorinilla --\nsekä ennen kaikkea Böökin mamselleilla. Viimeksimainitut -- kaksi\nvanhaa neitiä, jotka omistivat piparkaakkukaupan -- olivat tunnetut\nhyväsydämisyydestään. He antoivat runsaasti rahaa, syöttivät\nja juottivat, mutta palkinnoksi piti jäädä kuuntelemaan, kun\nThyra-mamselli soitti hengellisen laulun ja Sussu-mamselli luki\nraamatusta. Se oli tietysti kaikki aivan paikallaan, mutta pojilta\nse varasti kallista aikaa. Sitä, mikä kului syömiseen ja juomiseen,\nei laskettu, mutta ylimääräinen! ajanhukka harmitti heitä. Siitä\nhuolimatta siellä käytiin, sillä -- kuten sanottu -- saalis oli\nhoukutteleva.\n\nEnsiksi mentiin Kandelinille. Patruuna itse, vanha merikapteeni,\njoka nyt harjoitti kauppaa, oli tunnettu oikulliseksi mieheksi.\nHän pani tähtipojat toisinaan laulamaan \"Lokin laulua\" ja silloin\nloppui rohkeus urheammiltakin. Hän oli ennen palvellut sen nimisessä\nlaivassa ja kohdellut merimiehiä tylysti ja ankarasti. Siitä oli\njoku entinen merimies tehnyt laulun, joka tunnettiin \"Lokin laulun\"\nnimellä.\n\nNyt oli patruuna hyvällä tuulella ja otti pojat ystävällisesti\nvastaan. Hän haki rouvansa ja palvelijan -- muuta väkeä ei talossa\nollutkaan -- ja pojat saivat aloittaa.\n\nHe suorittivat ohjelman mitään pahaa aavistamatta. Mutta esityksen\nloputtua patruuna komensi poikia laulamaan \"Lokin laulun\".\n\nNämä säikähtivät. He osasivat kyllä veisun, mutta oli arveluttavaa\nruveta sitä laulamaan. Tiesi, mikä ansa heille oli viritetty.\n\n-- Pappa, älä viitsi! pyyteli rouva.\n\nMutta patruuna oli saanut asian kerran päähänsä. Joko \"Lokin laulu\"\ntahi jäi palkka saamatta.\n\nRouva poistui ja viittasi palvelijan mukaansa. Patruuna jäi yksin\npoikien kanssa.\n\n-- Emme me taida osata, uskalsi Jakke huomauttaa.\n\n-- Älä valehtele! Kyllä te osaatte. Laulatte sitä muulloinkin.\nAntakaa tulla vain!\n\nMikäs siinä auttoi, kun patruuna kerran käski. Pojat asettuivat\noven suuhun ja rupesivat laulamaan -- tosin hiukan epävarmoina ja\njoka hetki valmiina hyvässä järjestyksessä perääntymään, jos myrsky\nnousisi.\n\n    -- Ja \"Lokki\" oli nimi sen laivan,\n    sen, jolla me seelattiin.\n    Piti alla nälän ja vaivan\n    meitä kapteeni Kanteliin,\n    koska Sin-, koska Sin-, koska Sinkapuriin\n    me kerran seelattiin.\n\nPatruuna Kandelinin suu vetäytyi ilkeään nauruun. Hän kohotti\npitkävartista piippuaan, joka hänellä oli kädessä. Pojat keskeyttivät\nja Laitisen Kalle ryntäsi jo ovelle. Mutta patruuna komensi:\n\n-- Jatkakaa!\n\nPojat vetelivät edelleen. Seuraava säkeistö ei ollutkaan paha. Sen\nsaattoi siis huoletta laulaa:\n\n    -- Ja täältä se \"Lokki\" lähti,\n    täältä Salmen rannasta,\n    Moni syttyi kirkas tähti\n    ja sammui matkalla\n    jopa en-, jopa en-, jopa ennenkuin\n    se Lontoon haminaan ui.\n\nPatruuna löi piipun varrella tahtia. Siitä pojat rohkaistuivat ja\nlauloivat täyttä päätä:\n\n    -- Ja siellä me viikon päivät\n    lossattiin, lastattiin.\n    Ja kun Englannin rannat jäivät,\n    me huikeesti hurrattiin.\n    Oli At-, oli At-, oli Atlannin\n    meri edessä, myrskyisin.\n\n    Ja kun tultiin Piskajan lahteen\n    niin jopahan törmin toi.\n    Merimiehet päivään kahteen\n    nipin syömään joutaa voi.\n    Piti rei-, piti rei-, piti reivata vaan,\n    ei joudettu huokaamaan.\n\nMutta -- nyt tuli paha säkeistö. Pojat katselivat toisiaan. Pitikö se\nlaulaa, vai jättää laulamatta? Mutta Tapanilan Oskari iski silmää ja\naloitti ohuella äänellään, johon toisetkin vähitellen yhtyivät:\n\n    -- Mut kylläpä palkan maksoi,\n    kun päästiin pasaatiin.\n    Sai nukkua minkä jaksoi\n    tai vaipua haaveisiin:\n    Oli tou-, oli tou-, oli toukiss' ohoi! --\n    liha laivan ja härskinä voi.\n\nPatruuna Kandelin rähähti nauramaan.\n\n-- Kuule, mamma, huusi hän rouvalleen toiseen huoneeseen. -- Kuule,\nmitä ne laulaulavat! 'Oli toukiss' ohoi! -- liha laivan ja härskinä\nvoi.' Peijakas sentään!\n\nPatruuna nauroi, yski ja nauroi. Pitkävartinen piippu heilui uhkaavan\nnäköisenä kädessä. Jokohan nyt oli parasta livistää?\n\n-- Jatkakaa! komensi hän, kun oli yskästään hiukan tointunut. --\nSe-hän on ollut oikea arkkirunoilija, joka sen on se-sepittänyt.\n\nJa pojat lauloivat:\n\n    -- Ja jos uskalsi muistutuksen\n    joku miehistä tehdä, niin\n    vihan valtaan, suuttumuksen\n    tuli kapteeni Kanteliin.\n    Hän pam-, hän pam-, hän pampulla löi;\n    itse lättyjä paistatti, söi.\n\n-- Kuule, mamma, kuule: Lättyjä! Eikö sylttiä ollutkaan? No ...\npeijakas! Antakaa nyt tulla loppukin!\n\n    -- Mut sepä oli riemun hetki,\n    kun päästiin Sinkapuriin.\n    Oli loppunut vaivan retki,\n    mätä voi, liha hyljättiin.\n    Suli vei, suli vei, suli reissun rei!\n    Surut poikia painanut ei!\n\n-- Se on tietty, kun pää-pääsivät juomaan! yski patruuna. -- No,\nentäs sitten?\n\nPoikia huvitti jo koko tämä komedia. Kandelinin patruuna oli\nlystikkään näköinen. Hän ilmeisesti nautti tästä pilkkalaulusta,\nkoskapa nauroi ja hykerteli käsiään. Piippukin oli nyt pöydällä.\nSitäkään ei tarvinnut pelätä. Nähtävästi vanhat merimuistot\nvirkistivät häntä.\n\n    -- Ja sitten me mentiin paattiin joka poika ja hurrattiin.\n    Ja tultiin konsulaattiin,\n    missä mies ulosmaksettiin.\n    Meni kum-, meni kum-, meni kummailuun\n    pari päivää ja -- hummailuun.\n\n-- Se on tietty! Ky-kyllä silloin merimiehen näl-nälkäkuuri unohtuu.\nKa se! -- Mutta sitten viimeinen värssy.\n\n    -- Eläköön siis laivamme \"Lokki\"\n    ja sen kapteeni Kanteliin!\n    Oli laivalla kehno kokki\n    ja kehnosti passattiin.\n    Joka mies, joka mies, meni karkuun siis:\n    \"Lokin\" korjata sai vaikka hiis'!\n\n-- Ka se! Niin ne oi-oikeat merimiehet tekevät! Ne karkaavat ja\njättävät kapteeninsa pulaan -- hah-haa! Ja ne olivat tämän kaupungin\npoikia jok'ikinen. -- Mutta te näytätte olevan eri sorttia. Te ette\npelkää. Tulkaahan tänne lähemmäksi.\n\nPojat lähenivät hiukan arkaillen. Kukaties se tarraisi piippuun ja\niskisi sillä päähän.\n\nMutta patruuna oli hyvällä tuulella. Hän kyseli poikien nimiä, mikä\nminkin isä oli, ja olivatko he jo kauan kiertäneet tiernalla.\n\n-- Tämä on ensimmäinen reissu, vastasi Herodes arvokkaana.\n\n-- Jaha ... ja uskalsitte jo ensi päivänä tulla tänne. Mitäpä he\npatruunasta pelkäsivät. Patruunahan oli hyvä mies.\n\n-- Niin minä olenkin! Tuo lauluntekijä valehtelee. En minä ole\nsellainen ollut.\n\nJa hän köpitti puotiinsa, koko ajan yskien, ja toi kullekin suuren\nkimpaleen rintasokeria.\n\n-- Ka ... ot-ottakaapa tästä rössokeria ... se klaaraa ääntä.\n\n-- Emmekö me muuta palkkaa saakaan?\n\n-- Kas, kas ... olettepa te vaateliaita. Nykypolvi kasvaa\nvaateliaaksi. No, paljonko te tahdotte?\n\n-- Kymmenen penniä miestä päälle on ollut taksa, vastasi Herodes.\n\n-- Vai kymmenen penniä! Kyllä viisikin piisaa. Ja Kandelinin patruuna\nmaksoi summan - tasan kaksikymmentä penniä.\n\nHyvä saalis oli sekin. Pojat puhkuivat ja naureskelivat, päästyään\nulos kadulle. Oli oltu itse leijonan luolassa -- lempsatti! Mutta\nhe olivat suorittaneet sankarin työn: -- he olivat laulaneet \"Lokin\nlaulun\"! Ja sitä ei monikaan roikka ollut uskaltanut tehdä.\n\nHyvillä mielin he samosivat talosta toiseen. Alku oli ollut\nlupaava. He kävivät Kumlinilla, Lackströmillä ja Favorinilla. Mutta\nviimeksimainitussa paikassa ei otettu vastaan. Elisabet oli sairas.\n\nJakke hätääntyi. Elisabetko sairas? Hänen teki mieli kysyä talon\nrouvalta, joka ystävällisesti työnteli heitä eteiseen, oliko Elisabet\npahastikin sairas, mutta ei uskaltanut. Hän ei ollut kuullut mitään.\nViikkoon hän ei tosin ollut tyttöä nähnyt, mutta ei hän ollut\naavistanutkaan, että tämä makasi sairaana.\n\n-- Tulkaa jouluaattona uudelleen, sanoi Favorinin rouva ja sulki oven.\n\nEipä sairaus tainnut kovin vaarallista laatua ollakaan. Mutta joka\ntapauksessa Jakke tunsi pettymystä. Hän oli jo edeltäkäsin nauttinut\najatuksesta päästä Favorinille laulamaan. Olisi saanut taas nähdä\nElisabetin ylimääräisen kerran. Olisi samalla saanut pilkistää\ntämän kotiin, jossa kuului olevan kovin hienoa ... tuolin selätkin\nkultamaalilla maalatut. Mutta -- nyt ei päästy, ja se oli suuri\nvahinko.\n\nHe kulkivat edelleen talosta toiseen. Toisissa paikoin otettiin\nvastaan, mutta toisista ajettiin tylysti pois. Jakke ja Laitisen\nVilho kävivät aina kysymässä. Se kuului knihdin ja murjaanien\nkuninkaan tehtäviin. Sillä aikaa odottelivat Herodes ja mänkki\npihalla.\n\nAlkoi jo nälkäkin vaivata. Oli oltu matkassa jo kohta kolmisen\ntuntia. Jakke ehdotti, että mentäisiin Böökin mamselleille.\n\n-- Mennään! Siellä pitää kyllä veisata. Mutta veisaakinhan sitä jo,\nkun on saanut jotakin suuhunsa.\n\nLähdettiin. Böökin mamsellit asuivat Koivuluodossa, pienessä\npuutalossa, jossa oli mahdottoman korkea kivijalka. Joku koiranleuka\noli veistellyt, että mamsellit halusivat olla lähempänä taivasta ja\nsen vuoksi olivat rakennuttaneet talonsa noin korkealle kivijalalle.\nMutta -- oli miten oli -- joka tapauksessa he eivät koskaan ajaneet\ntähtipoikia pois.\n\nKoivuluoto kuului tavallaan jo Niittytullin puolelle. Sen pään\npojat pitivät sitä omanaan, käyden siellä laulamassa. Mutta Laidan\npojat omistelivat sitä myös. Ainoastaan keskikaupunki muodosti\npuolueettoman alueen; siellä liikkuivat kaikki kuin omalla maallaan.\nNytkin tuli eräs Niittytullin sakki juuri porttikäytävässä vastaan.\n\nLaidan pojat pysähtyivät. Jopa nyt jouduttiin vastakkain. Sai nähdä,\nsyntyisikö tästä tappelua? Mutta -- joko Böökin mamsellien ansiosta\ntahi muuten olivat Niittytullin pojat rauhallisella päällä. He\nkaivelivat hampaitaan ja heidän Herodeksensa virkkoi:\n\n-- Menkää vain sisään. Saatte pohjaanpalanutta riisiryynipuuroa.\n\n-- Mitäs virsiä ne nyt laulattivat? kysyi Tapanilan Oskari.\n\nMajesteetit katsahtivat hymyillen toisiaan. Tuntui somalta noin\nrauhallisesti ja hiukan ylimielisessä äänilajissa arvostella Böökin\nmamsellien elämää.\n\n-- \"Mustaa Saaraa\", lausui Niittytyllin Herodes ja hymähti\nhalveksivasti.\n\nJoukot erosivat. Niittytullilaiset lähtivät keskikaupungille ja\nLaidan pojat kompuroivat Böökin mamsellien korkeita portaita ylös.\nKoko joukko rynnisti yhdellä kertaa, sillä vastaanotto oli varma.\n\nKeittiön eteisessä tuntui todellakin pohjaanpalaneen puuron käry.\nHerodes tempaisi oven auki jo joukko työntyi sisään.\n\nSussu-mamselli puuhaili hellan luona. Hän oli pitkä ja tavattoman\nlaiha. Lanteita ei näyttänyt juuri olevankaan. Mustassa puvussaan\nhän näytti vielä pitemmältä. Hänellä oli omituinen tapa kumartua ja\nkulmainsa alta katsoa ihmisiä.\n\nNiin hän nytkin kumartui ja katseli poikia hetken. Sitten hänen\nsuunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn. -- Hyvää iltaa! Vai uusia\ntähtipoikia! Thyra --, huusi hän kamariin -- meille tuli taas\ntähtipoikia.\n\nThyra-mamselli näyttäytyi kynnyksellä. Hän oli yhtä pitkä kuin\nsisarensakin, yhtä pitkä ja laiha. Hän piti kädessään lornjettia ja\ntarkasteli sen läpi uusia tulijoita.\n\n-- Mistä pojat ovat?\n\n-- Laidalta.\n\n-- Teilläpä onkin kaunis stjerna ... ai, ai. Katsopas, Susanna,\nnäillä pojilla on erittäin kaunis stjerna.\n\n-- Ai, ai! Todellakin ... todellakin...\n\n-- Ja kenenkäs poikia te olette?\n\nPojat tekivät selkoa suvustaan. Sen ja sen poikia.\n\n-- Vai mestari Dynnin! No ... kuinka sinun isäsi on laskenut sinut\nnäiden joukkoon?\n\nJakke punastui. Se kun hän vain oli pyytänyt. -- Mutta -- ettehän te\nole niin köyhiä? Ei hän köyhyyden vuoksi ollut lähtenytkään. Se kun\nvain muuten -- asian harrastuksesta. -- Vai asian harrastuksesta.\n\nJa Thyra mamselli naputti lornjetilla kämmeneensä. Jokohan eivät\nhänelle puuroa antaneetkaan? Mutta -- antoivat, antoivat kyllä.\nSussu-neiti kattoi pöydän, laittoi oikein siististi. Sitten\nistutettiin pojat syömään. Mutta -- ensiksi piti lukea ruokarukous.\n\nHänen Majesteettinsa katseli hiukan hämillään alamaisiaan. Hänen\nkotonaan ei luettu ruokarukousta. Samoin oli murjaanien kuninkaan\nlaita. Ja sitä paitsi: hänhän olikin _murjaanien_ kuningas. Pikku\nKalle olisi osannut, mutta häntä ujostutti.\n\n-- Lue sinä, knihti. Sinullehan se kuuluu, komensi Herodes.\n\nJa Jakke luki. Hän oli oppinut ruokarukouksen, vaikkei sitä hänenkään\nkodissaan säännöllisesti viljelty.\n\n-- Näkee, että sinä olet hyvin kasvatettu lapsi, virkkoi\nThyra-mamselli tyytyväisenä.\n\nSe oli kyllä loukkaus sellaista arvohenkilöä kohtaan kuin Tapanilan\nOskari, jonka kullalta kimalteleva kruunu oli sohvalla pöydän\nvieressä. Siinä riippui hopeanvärinen lasipallo -- samanlainen,\njommoisia käytettiin joulukuusessa. Mutta Oskari oli nyt tyyten\nluopunut majesteetin arvostaan ja pisteli puuroa kuin tukkimies.\n\nPiru, kun on pohjaanpalanutta! suhahti hän Jakelle, joka istui hänen\nvieressään.\n\nTämä katsahti säikähtyneenä ympärilleen. Mutta mamsellit olivat\njonkun verran huonokuuloisia. Eivät he olleet mitään huomanneet.\n\nPojat aterioivat hiljaa ... silloin tällöin vain hiukan naurahtaen\ntoisilleen. Jakkea vähän hävetti: hänhän oli lyseolainen ... hiukan\nniinkuin herrasväkeen kuuluva. Hän totesi, että taiteen polku\noli okainen. Se saattoi johtaa kulkijansa korkeimmilta kunnian\nkukkuloilta mitä syvimpään alennukseen ja häpeään.\n\nMutta -- hyvä kaikki. Tulipa nälkä tyydytetyksi, ja se oli pääasia.\nSaattoi käydä, että vanhemmat tämän kuultuaan eivät laskisi häntä\ntoista kertaa. Mutta -- välipä sillä; hauska, kun oli saanut edes\nkerrankin kulkea mukana oikeiden tähtipoikien kanssa.\n\nAterian jälkeen annettiin vielä kahviakin. Herodes röyhteli\nkuuluvasti.\n\n-- Fy, va' di kan vara obildade där på Laita, huokasi Thyra-mamselli\nsisarelleen.\n\nMutta -- mitäpä siitä. Asianomainen itse ei pitänyt siitä minään\nhäpeänä eikä se siis häpeä ollutkaan. Hän tiedusteli tyytyväisen\nnäköisenä, joko he saisivat ruveta laulamaan. Täydellä vatsalla\njaksoikin taas kiskaista.\n\nMutta -- neidit olivat jo kuulleet yhden esityksen tänä iltana. Se\nriitti heille. Sen vuoksi he eivät tähtipoikia vastaanottaneetkaan.\nHe halusivat vain harjoittaa rakkauden palvelusta muuten, syöttämällä\nja juottamalla köyhiä. Ja samalla he toivoivat pääsevänsä käsiksi\nnäiden sieluihin.\n\nThyra-mamselli siis esitti, että nyt laulettaisiin ruuan päälle\nhengellinen laulu. Jakke sai ensin pitää pöytärukouksen. Sitten\nsiirryttiin kamariin ja Thyra-mamselli istui harmoonion ääreen.\n\n-- Ehkä me laulamme tuon: \"Onpa taivaassa tarjona lapsillekin\",\nesitti hän.\n\nSussu-mamselli jakoi laulukirjat. Herodes katseli hiukan hymyillen\ntovereitaan. Hän oli jälleen majesteetti, joka vain kohteliaisuudesta\nalentui tällaiseen ämmien hommaan. Hänhän tupakoikin julkisesti\nja oli muutenkin mielestään mies, jolle eivät enää lasten laulut\nkuuluneet.\n\nMutta toiset sitä vastoin eläytyivät mukaan. Tosin Laitisen Vilho\npakkasi hiukan naureskelemaan, mutta nähdessään Juhon hartaana\nlaulavan, hänkin kävi vakavaksi ja lauloi mukana.\n\nSehän olikin ... tuo laulu vähän niinkuin heitä varten. Siinähän\npuhuttiin \"kultakruunuista\" ja \"valkeista vaatteista\". Tosin heillä\nei ollut harppuja, mutta heillä oli tähti, suuri, komea tähti,\njonka keskiosa oli päällystetty kuvapaperilla. Siinä olivat Itämaan\ntietäjät polvillaan Jeesuksen seimen ääressä. Tosin pyhä perhe meni\nympäri, kun tähteä pyöritettiin esityksen aikana. Mutta sehän ei\nasiaa muuttanut.\n\nJa heillä oli myös valkeat vaatteet -- Herodeksellakin, joka\nhypisteli kirjaa kädessään eikä ottanut osaa lauluun. Hänellä oli jo\nkruunu eikä hän muista kruunuista tällä kertaa välittänyt.\n\nMutta toisista tuntui laulu mukavalta. Murjaanien kuningaskin oli nyt\nmukana koko sydämestään. Valkeat hampaat loistivat; ne erottautuivat\ntavattoman selvästi noista noetuista kasvoista. Vain lakki oli otsan\nkohdalta hangannut hiukan nokea pois. Mutta muuten hän oli aivan\nmurjaanin näköinen.\n\nLaulun loputtua otti Sussu-mamselli raamatun ja rupesi lukemaan. Hän\nluki 103:nnen psalmin. Jaken mielestä sekin sopi ihmeen hyvin illan\nohjelmaan. Heillähän oli ollutkin hyvä päivä: rahaakin olivat saaneet\nenemmän kuin olivat osanneet toivoakaan. Ja sitten vielä syödä. Tosin\nhänellä oli ruokaa kotonakin paremmin ehkä kuin näillä toisilla,\nmutta sittenkin hänestä oli ollut hauskaa, vaikka alussa oli jonkun\nverran hävettänytkin. Se vain oli kovin ikävää, että Elisabet oli\nsairas, mutta sanottiinhan tuossa luvussa, että Jumala \"uudistaa\nihmisen nuoruuden niinkuin kotkan\". Tuntui turvalliselta ajatella,\nettä Elisabet paranisi pian, ja he saisivat taas olla yhdessä\nniinkuin ennenkin...\n\nNyt oli luku luettu, loppurukous pidetty ja loppulaulu laulettu.\nPojat olivat valmiit lähtemään.\n\nNiin ... pitäkää aina Jeesus sydämessänne. Silloin teistä tulee hyviä\nihmisiä, hyvästelivät Böökin mamsellit.\n\nHe kättelivät poikia. Herodeksen vaatteista lemusi tupakan haju, ja\nThyra-mamselli nyrpisti nenäänsä.\n\n-- Ai, ai ... tupakoitko sinä, lapsi riepu? Tapanilan Oskaria\nharmitti. Ei hän ollut mikään \"lapsi riepu\". Kaikki ihmiset\nsäälittelivät häntä hänen kyttyränsä vuoksi ... vieläkin, vaikka\nhän oli jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän oli niin pieni, niin\nonnettoman pieni.\n\n-- Tupakoin! vastasi hän hiukan yrmeästi.\n\n-- Ai, ai ... sinun pitää heittää pois. Ethän sinä pääse\nkasvamaankaan.\n\nLempsatti -- niinkuin se siitä riippuisi! Tohtorit olivat sanoneet,\nettä se johtuu engelskataudista eikä sillä ollut mitään tekemistä\ntupakan kanssa.\n\n-- Enkä heitä! sanoi hän työntyen ovesta ulos. Jakkea hermostutti.\nOskari olisi voinut käyttäytyä hiukan hillitymmin. Mutta menepäs\nsille sanomaan -- Herodekselle.\n\nPihalla Oskari teki \"rötkäleen\" ja leventeli:\n\n-- Lemppari soikoon! Mitä se Pöökin mamsellille kuuluu, poltanko minä\nvai en! Tuollaisten kissannaukujaisten jälkeen tekeekin jo mieli\npanna höniksi.\n\nYhtäkaikki täytyi Jaken ihailla Herodesta. Hän näytti niin mahtavalta\nseistessään pihalla toinen jalka etunojassa ja puhallellen paksuja\nsavuja ilmaan. Kruunu kainalossa hän teki sen vaikutuksen, kuin olisi\nhän yhden valtaistuimen menetettyään ollut valmis valloittamaan\ntoisen. Ja hän halusikin valloittaa sen.\n\n-- Pojat, nyt lähdetään kuvernöörille ja lauletaankin niin, että\nikkunat tärisevät ja karsta ja rapliinki tippuvat katosta alas!\nhuudahti hän heittäen rötkäleen pätkän maahan.\n\nSiihen suostuttiin. Olihan jo oltu \"leijonan luolassa\", miksei\nuskallettu siis karhun pesäänkin. Kuvernöörin ristimänimi oli Björn.\n\nHe lähtivät vaeltamaan kaupungin halki kirkolle päin. Kuvernööri\nasui kirkkopuiston takana vastapäätä \"Molloa\". \"Mollo\" oli vasta\npystytetty runoilijan muistopatsas.\n\nKirkkopuisto oli hiljainen. Sen puut olivat paksussa huurteessa.\nKatulyhtyjen valo pääsi vain vaivoin tunkeutumaan tuuheiden kuusten\nväliin. Sen keski-osassa vallitsi melkein pimeä.\n\nKirkon torni kohosi korkeuteen. Se oli kuvernöörin talosta oikealla,\nmyös puiston laidassa. Se näytti hukkuvan pimeään ja tuntui ulottuvan\ntaivaaseen saakka.\n\nTähti tuikki sen ristin nenässä. Tämä osa kaupunkia oli kaikkein\nhiljaisin näin illalla, jolloinka ei puiston vasemmalla laidalla\nolevan ruotsalaisen lyseon pihaltakaan kuulunut melua.\n\nSiinä oli runoilijan patsas keskellä puistoa, kasvot puiston\netelälaidalla sijaitsevaa kaksikerroksista taloa kohti. Tämä mies oli\nsyntynyt tuossa talossa. Sen isä oli ollut kauppias, rikas ja mahtava\nkuten Favorinkin. Se oli kouluttanut poikansa papiksi. Myöhemmin\ntästä -- muutettuaan Pohjanlahden toiselle puolen -- oli tullut\npiispa. Kuvassakin hänellä oli papinkaulus ja piispanristi.\n\nOskari valaisi tulitikulla patsasta. Runoilijapiispa näytti\nmietteissään hymyilevän. Tukka oli jakauksella keskellä päätä ja\nkasvoilla lempeä, mutta samalla arvokas ilme.\n\n-- Siinä se on äijä! huudahti Oskari. -- Katsokaapa pojat tuota\nnuppia. Siinä päässä on ollut muutakin kuin täitä.\n\nJakkea se loukkasi. Kovinpa se Oskari oli nyt mahtava.\n\n-- Ei saa sillä tavoin puhua!\n\n-- No mitäs se...? Eihän tässä nyt Jumalan edessä olla. Tuosta\nJakesta on tullut niin jumalinen. Huomasitteko, kuinka hartaana se\nveisasi Pöökin mamsellienkin luona.\n\nJakke ajatteli jo vastata äreästi. Mutta sitten hän tuumi, että jos\nnyt syntyisi riita, palaisi kuvernöörille meno pohjaan. Ja hänen\nteki kovin mieli päästä sinne kerran. Muulla tavoin se ei ollut\nmahdollista kuin Herodeksen palvelijana, knihtinä. Hän siis virkkoi:\n\n-- Mitäpä me riitelemme ... lähdetään.\n\nSiinä loistivatkin kuvernöörin ikkunat ihan vastapäätä.\n\nMutta -- voi ihmettä! Siellä seisoi portailla Niittytullin joukko.\nHerodes etunenässä se odotteli itsetietoisen näköisenä pääkäytävän\nedessä kuin kummastuneena, ettei heille tultu jo avaamaan. Herodes\nhuomautti tovereilleen toisesta joukkueesta, joka tähti etunenässä\nkahlasi kadun poikki.\n\n-- No ... tännekös tekin pyritte? kysyi hän koppavana.\n\n-- Tännepä näyttää teilläkin olevan asiaa.\n\n-- Meidät on tilattu!\n\nJopa nyt jotakin! Milloin sellainen ihme oli tapahtunut?\n\n-- Yritimme äsken ja käskettiin tulla tunnin päästä Samassa löi\ntornin kello kahdeksan. Niittytullilaisten Herodes veti soittokellon\ntangosta ja hetken kuluttua tuli palvelija avaamaan.\n\n-- Jaha ... käykää sisään.\n\nNiittytullilaiset astuivat portaita ylös, mänkki viimeisenä.\nKaikki ne kuvernöörille laulamaan! Tuollainen tiernakin! Mistä\nsanomalehtipaperista siinä oli tupsutkin. Heillä, Laidan pojilla,\nolivat tähden tupsut valkoisesta silkkipaperista.\n\nPalvelija piti ovea avoinna.\n\n-- Sisään, sisään joka sorkka! huusi hän.\n\n-- Emme me ... yritti Jakke sanoa, mutta Oskari tuuppasi häntä\nkylkeen. Hän harppasi portaita ylös ja viittasi toisia seuraamaan.\n\nJaken sydän takoi. Mitähän kuvernööri sanoisi? Nuo toiset oli\ntilattu, ja he tulivat Pyhtisen vuorolla. Hän ei joutanut kuitenkaan\nsen pitemmälle ajattelemaan, kun he jo seisoivat kuvernöörin\neteishallissa. Palvelija meni ilmoittamaan.\n\nNiittytullilaiset katselivat heitä ihmeissään. Millä kumman pelillä\noli Laidan sakki päässyt sisään? Mutta he eivät uskaltaneet ruveta\nväittelemään. Paikan juhlallisuus peloitti heitä. He asettelivat\npäähänsä lakkejaan ja laitalaiset seurasivat esimerkkiä. Kaksi\nkultakruunuista majesteettia seisoi siinä joukkoineen, odotellen oven\navaamista. Kynttilän valo välkehti heidän varustuksissaan.\n\nNyt aukeni ovi ja kuvernööri itse ilmaantui kynnykselle. Hän oli\npieni, laiha mies, kaljupäinen ja vikkelä. Mustat silmät olivat\nläpitunkevat, mutta suun ympärillä leikki hymy. Piti vain tarkata\nsuuta, niin ei peloittanut.\n\n-- Mitä mine näkke -- huudahti hän -- olemas kaksi majesteetti. No\nkumpi tule sisse?\n\n-- Meidät on tilattu, huomautti niittytullilaisten Herodes.\n\n-- Meidät käskettiin myös sisään, sanoi Oskari.\n\n-- Ahaa ... kaksi kilpaileva trubaduurijoukko. Hyve, hyve ... astuma\nsisse molempa.\n\nPojat marssivat saliin tähtineen. Siellä oli joukko vieraita, mm.\npatruunat Favorin ja Kandelinkin rouvineen. Kuvernööri selitti heille\njotakin ruotsiksi, nauraen samalla. Kandelinin patruuna tuli poikia\nlähemmin tarkastamaan. Hän tunsi äskeiset \"Lokin laulun\" laulajat.\n\n-- Nämä veitikat olivat jo minun luonani. Ne laulavat kuin husaarit.\n\nPäätettiin panna toimeen kilpailu. Kumpikin joukkue saisi puoli\nmarkkaa mieheen vaivoistaan, mutta se, joka osoittautuisi etevämmäksi\nlaulussa ja yleensä esittämisessä, saisi sitä paitsi kaksi markkaa\nylimääräisenä palkintona.\n\nJakke kuiskasi Oskarille: Anna minun olla Herodeksena, niin lyömme\nnuo laudalta!\n\nTapanilan Oskarikin oli huomannut, ettei hän pystyisi Kilpailemaan\nniittytullilaisten Herodeksen kanssa. Hän siis suostui. -- Mutta --\nminulla on vain yksi jihängi.\n\n-- Ei se haittaa! Vaihdetaan lakkeja vain.\n\nHe vaihtoivat, ja esitys alkoi.\n\nEnsin saivat niittytullilaiset esiintyä. He lauloivat yleensä\nmoitteettomasti, sillä he olivat vanhoja tiernalla kulkijoita. Esitys\nsujui tasaisesti, ilman kommelluksia loppuun asti. Näytteleminenkin\noli jokseenkin tyydyttävää.\n\nHe vetäytyivät syrjään ja nyt saivat Laidan pojat vuorostaan\nnäyttää taitoaan. Jakke oli hiukan levoton; hän pelkäsi Laitisen\nVilhon hätääntyvän. Mutta -- tämä lauloikin osansa hämmästyttävän\nreippaasti. Kuvernööriin sali kajahteli, kun hän kirkkaalla äänellä\nvetäisi:\n\n    ...yksi Heer -- ra ja kunin -- gas\n    mu -- ur -- jaanien maalta!\n\nMutta -- sitten tuli loistokohta. Jaken piti ruveta esittämään omaa\nsoolo-osaansa. Siinä oli käveltävä edestakaisin', juhlallisena,\nylhäisenä, pää hiukan takakenossa ja koko ajan heiluttaa miekkaa\nkädessään sekä laulaa.\n\nHän lähti astumaan. Suunta oli suoraan Favorinin patruunaa kohti,\njoka istui leveässä nojatuolissa. Tämä katseli häntä huvitettuna.\nPieni pojan naskali oli ylpeä kuin kukonpoikanen, astui arvokkaasti\n... hiukan päätään nakaten ... kuin olisi ollut yksin koko huoneessa.\nMutta -- miten se lauloi? Totisesti -- sillä pojalla oli ääntä.\n\n    ...siihen aa -- asti kuin hän tuu -- li\n    muu -- ur -- jaanien maalle!\n\nJakke pysähtyi Laitisen Vilhon eteen ja ärjäisi:\n\n-- Haa, kustas olet?\n\n-- Yksi herra ja kuningas murjaanien maalta!\n\n-- Vaikka sinä oletkin yksi herra ja kuningas murjaanien maalta,\npitää sinun lankeeman maahan ja rukoileman minua!\n\n-- Ei ... vaan knihti.\n\n-- Sinä itse taikka sinun henkesi\n\nLaitisen Vilho lankesi polvilleen, ja Jakke laski miekan lappeen\nhänen olkapäälleen. Vilkaisten Favorinin patruunaan, hän luikkasi\nniin että sali raikui:\n\n    -- Katsokaatte nyt tuota murjaanien\n                         kuningasta,\n    kuinka sen pitää rukoileman\n                         Herodesta\n    ja lankeeman hänen eteensä\n                         polvillensa.\n\nKuuliko Favoriinin patruuna? Ei hän niin huono mies ollut, ettei\nElisabet voinut hänen kanssaan seurustella...\n\nEsitys jatkui. Se meni loistavasti. Ja kun pojat pääsivät\n\"Aleksanterin lauluun\", he asettuivat yhteen riviin kuin komennosta\nja hihkaisivat täyttä kurkkua:\n\n    -- Keisari Aleksanteri,\n    Suomenmaan Suuriruhtinas!\n    Hän poisottavi orjuuden,\n    hän poisottavi tyrängin.\n    Hän kääntää, kaataa kaikki vihollisten maat\n    Siin kaikki kansat nyt riemuitkaa,\n    kun olette päässeet vaivoista!\n    Tain tähden,\n    tain tähden\n    siis taivahan ovet nyt avattiin,\n    ja kunnian kruunulle veisattiin,\n    ja terveille luoduille laulettiin,\n    ja lauma laitumelle laskettiin.\n\nSe oli laulu! Kuvernööri oli noussut seisomaan kuin kunnioituksesta\nHänen Keisarillista Majesteettiaan kohtaan, jonka halpa käskyläinen\nhän oli. Pojat heiluttelivat sapeleitaan uhkaavasti laulun kestäessä,\npyörähtäen sitten taas paikallaan ja jatkaen esitystään eri tahdissa,\nerilaisin lauluin ja vuoropuheluin, kunnes lopuksi kajahuttivat\nilmoille joululaulun:\n\n    -- Enkelit ne paimenille\n    ilmoittivat juur',\n    ett' tänä yönä syntynyt\n    on Vapahtaja suur',\n    Rakkaudest' Jumala\n    teki meille tämän vaan,\n    josta ompi ilo saatu\n    koko maailmalle.\n\nVilkkaat suosionosoitukset palkitsivat esitystä. Kuvernööri kääntyi\nvierastensa puoleen. Mitä herrasväki arveli? Kummalleko joukolle\nkuului kaksimarkkanen?\n\nEhdottomasti jälkimmäiselle ... ehdottomasti. Herodeshan oli\nsuurenmoinen.\n\nNiin hänenkin mielestään.\n\nHän otti liivintaskusta kaksimarkkasen ja astui Jaken luo.\n\n-- Hyvin tytyveinen teide Majesteetine esityksen ojenna mine teme\npien raha. Gratulerar.\n\nJakke pisti rahan taskuunsa. Hänen otsallaan helmeili hiki. Ponnistus\noli ollut kova, mutta jälleen oli Laidan kunnia pelastettu.\n\nKumpikin joukkue sai nyt erikseen heille luvatun palkkion, puoli\nmarkkaa mieheen. He asettuivat yhteen riviin, tähdet molempiin\npäihin, ja lauloivat kiitoslaulun\n\n    -- Kiitos olkohon, kiitos olkohon\n    teidän lahjainne edestä!\n    Teidän lahjanne\n    pitää oleman\n    julki Jumalan edessä.\n    Ja me toivotamme\n    ja me toivotamme\n    yhtä hyvää ja onnellista yötä!\n\nLaulajat kumarsivat kiepauttaen päätään, toiset oikealle, toiset\nvasemmalle. Herodekset, jotka seisoivat rinnakkain, kopsahuttivat\nkruununsa yhteen.\n\nHerra varjele! Vielä tässä tapahtuisi muutakin, kunhan kadulle\npäästäisiin...\n\nJa niin tapahtuikin.\n\nKun tiernajoukot olivat ehtineet ulos hiljaisen puiston eteen, syntyi\naluksi sanasota:\n\n-- Laidan luukonsulit!\n\n-- Niittytullin tunkionnuuskijat!\n\n-- Vieläkö isäsi hirressä riippuu?\n\n-- Vieläkö äitisi vosikkaa ajaa?\n\n-- Perkele!\n\n-- Saatana!\n\nJa sitten tapeltiin. Vetäydyttiin vähitellen puiston suojaan\nja siellä tuuheiden puiden reunustamilla käytävillä kävi hurja\ntiimellys. Siinä revittiin kruunut; nuo äskeiset ylpeät Herodekset\nolivat nyt vain vaivaisia olentoja, paidan selukset halki ja kasvot\nverinaarmuissa. Niittytullilaisten tähti murskattiin. Tapanilan\nOskari tempasi sen mänkiltä ja mäjäytti kuusen kylkeen kappaleiksi.\n\n-- Niittytullin tierna sammui! huusi hän.\n\nJo tappelun alussa oli Laitisen Kalle tiernoineen lähtenyt\nkipittämään pakoon. Hän aavisti, ettei hän taistelun temmellyksessä\nvoisi varjella kallisarvoista tähteä. Siksi hän lähti livistämään.\nJakke, Vilho ja Oskari huomasivat sen kyllä, mutta jokainen heistä\nhyväksyi hengessä tuon häpeälliseltä näyttävän perääntymisen. Kalle\noli viisas ... pelasti tiernan. Siitä olivat pojat hyvillään.\n\nNiittytullilaiset saivat auttamattomasti selkäänsä. Kun he\nlopuksi vetäytyivät kirkon edustalle, olivat he kurjan näköisiä.\nTappelutanner oli jäänyt Laidan poikien haltuun. Siinä oli revittyjä\nolkavyönkappaleka, tähden puitteita ja palasia, paidan siekaleita\nja yksi naapukkalakkikin. He korjasivat talteen kaiken muun, mutta\njättivät naapukan paikoilleen. Siitäpä käykööt itse hakemassa\nniittytullilaiset, jos tahtoivat...\n\nYlpeinä ja iloisina lähtivät Laidan pojat marssimaan omalle\npuolelleen. Kruunuttomia olivat niin Herodes kuin murjaanien\nkuningaskin. Jakella ei ollut muuta jäljellä kuin vyö. Jihängi\noli mennyt sen tiensä eikä paitakaan ollut ehyt. Sitäpaitsi häntä\noli lyöty silmään. Mutta -- se merkitsi vähän sen rinnalla, että\nNiittytulli oli voitettu niin hyvin laulussa kuin tappelussakin, ja\ntähti pelastettu.\n\nSiellä Laitisen portilla kyyhötteli Kalle tiernoineen Hän oli utelias\ntietämään tappelun tuloksesta.\n\n-- Lempsatti! Saivat rökkiinsä niin että korvat soivat!\n\nSilloin kohotti pikku Kalle tähden korkealle ja hihkaisi:\n\n-- Eläköön Laita!\n\n-- Eläköön!\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKaupungin koulunuorisolla oli lupapäivinä tapana tehdä retkiä\nOldenpuriin -- erääseen maakartanoon kaupungin ulkopuolella.\nSe sijaitsi kauniilla paikalla joen varrella, joka leveänä ja\nmahtavana laski kaupungin kohdalla mereen. Tuota valtaväylää pitkin\nlaskettelivat tervamiehet ylimaista, missä tervanpoltto vielä\nmuodosti huomattavan sivuelinkeinon. Kaupungin porvarit ostivat\ntervat ja kuljettivat ne omilla laivoillaan ulkomaille.\n\nJoenvarrelle oli aikojen kuluessa syntynyt mahtava asutus, joka\nulottui monta peninkulmaa jokivartta ylöspäin. Varsinkin joen\nalajuoksun varrella oli asutus tiheää, talot suuria ja pellot\nviljavia. Monet talollisista olivatkin vaurastuneet; heillä\noli viljaa omasta takaa koko vuodeksi. Sellainen monen polven\naikana rikastunut talo oli ollut Oldenpurikin, vaikka nykyisin jo\nrappiotilassa.\n\nMistä se oli tuon vierasmaalaisen nimen saanut, ei kukaan osannut\nvarmuudella sanoa. Jotkut arvelivat, että suuren sodan aikana\nolisi joku pakolainen tullut maahan Saksasta, Oldenburgista, ja\nperustanut talon tuohon joen äyräälle. Hän olisi kuuleman mukaan\nollut kreivillistä sukua. Jos se nyt piti paikkansa, niin toimekkaan\nmiehen hänen oli täytynyt olla. Oldenpurin viljelykset olivat\nsuurimmat näillä tienoin. Niitä oli monessa polvessa laajennettu.\nVanha päärakennus joen törmällä oli \"kreivin\" aikuinen. Se oli matala\nja pitkä, päittäin jokea vasten, mutta siinä oli mm. suuri sali,\noikein herrastapaan kalustettu, mikä oli harvinaista maalaisoloissa\ntäälläpäin. Oliko tämä ensimmäinen Oldenpurin kreivi\" todellakin\nollut aatelismies, sitä oli mahdoton ratkaista. Kirkonkirjoissa\nhän oli vain Johan Henrik Oldenburg eikä sanaakaan siitä, mistä\noli tullut. Mutta paitsi tarmokasta sitkeyttä hän oli jättänyt\njälkeläisilleen perinnöksi vahvasti herrastaipumuksia. Taipumukset\nolivat vielä entisten polvien aikana kulkeneet sopusointuisesta\nrinnakkain. Viikolla möyrittiin maita, mutta sunnuntaina ajettiin\nkaksivaljakolla kaupunkiin ja vierailtiin porvarisperheissä.\nVastavierailuja saatiin kaupunkilaisten taholta tuhkatiheään, ja\nsilloin oli Oldenpurin vanhassa päärakennuksessa käynyt iloinen elämä\nja hulina. Oli tanssittu ja laulettu. Herrat olivat maistelleet totia\nisännän, huoneessa ja pelanneet korttia, pakinoiden tervan ja suolan\nhinnoista. Tätä iloista elämää oli jatkunut Juhani Oldenburgin,\nnykyisen isännän, Kaaperin isän aikoihin asti, mutta sitten alkoikin\nalaspäinmeno.\n\nKaaperi ei ollut enää perinyt esi-isiensä työtarmoa. Hänessä olivat\nsuvun herrastaipumukset puhjenneet kukkaansa. Hän ei välittänyt\nmaanviljelyksestä. Rengit saivat tehdä, mitä tahtoivat -- tahi olla\ntekemättä. Ainoa poika, joka oli kerran perivä talon ja tavaran --\nmikäli sitä enää löytyi -- oli mielisairas. Kaaperi-isäntä juoda\ntinttaili hissukseen, ollen hienossa hiprakassa viikot läpeensä.\n\nMutta herrasmaisesti hän silti esiintyi. Puettuna arkinakin\npitkääntakkiin ja kaulukseen hän pasteeraili pihalla piiska\nkainalossa. Se oli vallan merkki, josta hän ei ollut luopunut, vaikka\nvaltaa hänellä ei ollut nimeksikään. Emäntä, naapuritalon tytär, oli\nkuollut pojan syntyessä eikä Kaaperi ollut mennyt uusiin naimisiin.\n\nHän oli pitkä, komea mies, kapeine kasvoineen ja kyömynenineen. Näki,\nettei hän ollut tavallista talonpoikaissukua. Kaikilla Oldenpureilla\noli ollut kyömynenä, ja juuri tuo seikka ynnä suvussa esiintyvät\nherrastaipumukset nimen ohella olivat antaneet aihetta olettamukseen\nsuvun ulkomaalaisesta alkuperästä.\n\n\"Oldenpurin kreivi\" -- niinkuin Kaaperia kutsuttiin -- oli suosittu\nkaupungin koululaisten keskuudessa. Hän luovutti talonsa näiden\nkäytettäväksi milloin vain. Veräjällä seisten, piiska kainalossa, hän\nkumarrellen otti vastaan heidän meluavan joukkonsa. Hän näki noissa\npuolikasvuisissa herraspojissa ja -tytöissä kaupungin vallassäädyn\nedustajat, joiden isät ja isoisät olivat aikoinaan kunnioittaneet\nhänen kotitaloansa käynneillään. Ne olivat Kumlineja ja Lackströmejä,\nFavorineja ja Kandelineja, ja se oli pääasia. Välipä sillä, etteivät\nne enää olleet itse patruuneja ja patrunessoja, mutta Oldenpurin\nKaaperille ne riittivät. Hän näki heissä isät ja äidit, ja sillä\nhyvä. Oldenpuri oli uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen.\n\nJakke oli nyt kuudennella luokalla. Hän oli jo jonkun kerran käynyt\nOldenpurissa, milloin perunaretkellä koko koulun kanssa, milloin\ntavallisella huvikävelyllä. Oldenpuriin tehtiin nim. joka syksy\nerityinen perunaretki. Koko koulu oli silloin liikkeellä opettajineen\nja oppilaineen. Marssittiin pitkässä jonossa, neljä miestä\nrinnakkain, edellä toverikunnan lippu ja laulukuoro. Kajautettiin\nilmoille laulu silloin tällöin, ja Oldenpurin veräjällä oli Kaaperi\nvastassa piiskoineen.\n\n\"Hyvää päivää, hyvää päivää, herrat rehtorit ja maisterit!\nTervetuloa, tervetuloa, herrat yläluokkalaiset ja alaluokkalaiset\n... vaikkeiväthän ne nämä naskalit vielä herroja ole, mutta kohta\ntulevat ... kohta tulevat. Maa tarvitsee virkamiehiä, herroja\nja talonpoikia. Minä edustan kumpiakin, hyvät herrat. Minä olen\nsellainen puuttuva lenkki ... sellainen _homo rusticus erectus_,\npystyssä käyvä peltomyyrä. Vassokuu, vassokuu! Tuota latinaakin\nvielä vähän osaa ... vanhalta muistilta. Perunoitako? Joo-o, herra\nrehtori ... _solanum tuberosum_ ... on tullut Oldenpurin pelloillekin\ntänä vuonna Jumalako heitä lie siunannut vai piru. No ... no ...\nJumalapa tietysti. Täällä on papin alkujakin tietysti ... anteeksi,\nanteeksi...\" Kaaperi oli ollut tapansa mukaan hyvällä tuulella ja\ntarjoillut nuuskaa opettajille ja yläluokkalaisille. \"Yks priisi, yks\npriisi, hyvät herrat. Nuuskaaminen jää pois muodista vähitellen ...\ntulevat sijaan papyrossit ja pikanellit. Mutta minä olen uskollinen\nvanhoille tavoille ... vanhoille tavoille ... hyvät herrat. Minä en\ntee työtä enkä kehrää...\"\n\nJa \"Oldenpurin kreivi\" oli heilunut mukana turisten ja aivastellen.\nHän oli puikkelehtinut vuoroin opettajain, vuoroin oppilasten\njoukossa ja kun kuoro oli laulanut, oli hän seisonut vieressä ja\nlyönyt piiskallaan tahtia.\n\n\"Jopa joo...\" 'laulu syömmen aukaisee'. -- \"Vaikka kyllä sen aukaisee\nmuukin ... hihhih!\" Hän oli iskenyt silmää konventin puheenjohtajalle.\n\nPojat tiesivät, mitä se merkitsi. \"Oldenpurin kreivi odotti\ntuliaisviinoja. Oli yleinen tapa, että ukolle vietiin tilkkanen.\nSe oli kyllä ankarasti kielletty, mutta siitäkö yläluokkalaiset\nvälittivät. Heillä oli yhdellä ja toisella pullo taskussa, ja ukko\nsai niin paljon, että kesti taas ryypätä kaksi viikkoa yhteen menoon.\n\n\"Viekää sinne ladon nurkkaan heinien alle. Pankaa riviin ... riviin\nkuin sotamiehet. Sielläpä sitten pidän 'katselmusta' kun tämä kuhina\nvähenee...\"\n\nOli paistettu perunoita suurissa maakuopissa, syöty ja leikitty. Oli\nlyöty palloa, juostu roirosilla, koluttu Oldenpurin tallit ja navetat\n... oltu kuin kotona. Ja iltapäivällä oli. \"Oldenpurin kreivi\"\nitkenyt päärakennuksen portailla, itkenyt ilosta, kun näki 'Suomen\nkukoistavan' tässä nousevassa polvessa.\n\nHän oli kovin isänmaallinen tällaisina päivinä, piti puheita ja\nhaasteli leveästi. Hänellä oli laaja käytös. Hän oli koulutoveri\nnykyisen rehtorin kanssa ja tarjosi tälle ynnä muille opettajille\niltapuoleen kamarissaan todit.\n\nNyt oli päätetty lähteä Oldenpuriin huviretkelle lauantaina.\nSilloin oli koulusta lupa ja suomalaisen lyseon sekä tyttökoulun\nkonventtiluokkien piti lähteä matkaan.\n\nHyvissä ajoin lauantai-aamuna kokoontuivat retkeläiset hautuumaan\nkohdalle. Se oli tavallinen lähtöpaikka. Joukossa oli mm. Kaavelin\nMaria. Elisabet Favorin oli ainoa ruotsalaisen tyttökoulun oppilas,\njoka oli erikoisesti kutsuttu. Se oli Jaken ansiota.\n\nRetkeläisten suureksi hämmästykseksi ilmaantui Hammarströmin Knutkin\njoukkoon. Hän pyysi lupaa saada seurata mukana. Hän oli ottanut\ntaskuunsa hiukan tuliaisia \"Oldenpurin kreiville\". Se saattoi olla\nhyvään tarpeeseen. Knutin pyyntöön suostuttiin. Hänen ja Jaken vanhat\nvihatkin olivat unohtuneet. Mikäpäs siinä - sopi tulla vain.\n\nJokainen valitsi parinsa, ja niin lähdettiin pitkässä jonossa kuin\nhautajaissaatto samoamaan kohti Oldenpuria. Sinne oli matkaa noin\nviisi virstaa. Retkeläisiä oli puolisensataa. Kaikille pojille ei\nriittänyt \"daameja\", mutta välipä sillä, he olivat lähteneetkin vain\nmuuten möykkäämään. Oldenpuri oli siksi mielenkiintoinen paikka, että\nse veti muitakin kuin tanssijoita.\n\nVeräjällä oli \"kreivi\" vastassa piiskoineen. Hän oli tapansa mukaan\nhyvästi humalassa, yllä vanha pitkätakkinsa ja tuhruinen kaulaliina.\nOlihan juhlapäivä, sillä kaupunki kunnioitti taas käynnillään\nOldenburgien vanhaa sukukartanoa.\n\nKartanon päärakennus täyttyi vieraista. Oli talvi, jotenka ei käynyt\npäinsä ulkosalla tanssiminen. Tapansa mukaan otti nuorisojoukko\nhakuunsa talon, koluten ja tutkien joka paikan, pirtistä isännän\nhuoneeseen asti.\n\nSiellä, viimeksimainitussa paikassa istui Hammarströmin Knut Kaaperin\nkanssa. Tuliaiset oli otettu esille. Joukko yläluokkalaisia tungeksi\npöydän ääressä. Hekin halusivat päästä osallisiksi tarjoilusta.\nKnut Hammarström oli jo hiukan hyvällä tuulella ja kehuskeli isänsä\nrikkauksilla.\n\nJakke seisoi oven suussa ja kuunteli. \"Oldenpurin Kreivi\" istui\netukumarassa, kädessään viinapikari, jonka sisältöä läikähteli hänen\nhousuilleen. Hän kuunteli ivanhymy huulilla Knutin kerskumista. Häntä\nsuututti. Luuliko tukkukauppiaan poika, että hän rupesi vaieten\nkuuntelemaan tuollaista hölynpölyä sen vuoksi, että tuliaisviinat\nolivat hänen?\n\n-- Jaa ... iski hän väliin, kun Knut piti pienen välipään -- tämä\nHammarström on suurta sukua niinkuin kuulemme, mutta muistan minä\nsenkin päivän, jolloin hänen isänsä pani meillä perunaa. Oli vasta\ntullut kaupunkiin ja köyhä kuin kirkon rotta. Älä nyrpistä nokkaasi,\nKnut, en minä sinun viinasi vuoksi rupea totuutta salaamaan. Minä\nvain sanon, ettei pitäisi ylpistyä niin kuin sinä ja sinun isäsi.\nMuistanpa vain, kuinka hän kerran tässä samassa huoneessa humalassa\nollessaan pani Jumalan Pojan pois viralta. 'Nu truur ja po ten täär\nKyyt ... men po ten täär -- Soonen ... ten kan ja ei truu poo: ...\nJa kuitenkin hän oli pannut perunaa meidän perunamaalla... Minä vain\nsanon, ettei pitäisi ylpistyä, vaikka hyvin käykin. Terve, pojat!\n\nJa \"Oldenpurin kreivi\" kilisti poikien kanssa.\n\nKnut nousi pöydän äärestä ja tuli Jaken luo. Hän oli jo melkoisesti\nhumalassa. Häntä harmitti, että Kaaperi matki hänen isänsä huonoa\nruotsinkielen taitoa.\n\n-- Uskotko sinä, mitä tuo vanha höperö haastelee, kysyi hän.\n\nMutta Kaaperi pyörähti ympäri ja huusi kiukkuisesti:\n\n-- Saa sen uskoa, saa sen varallakin uskoa! Minä olen sen usean\nkerran kuullut ja minä sanon, että jos ei rangaistus kohtaa isääsi,\nse kohtaa sinua ja jälkeläisiäsi.\n\n-- Älkää nyt viitsikö nostaa riitaa, setä, tyynnytteli joku joukosta.\n\n-- En minä riitele ... minä vain puhun totuutta. Minun virkaani\nkuuluu totuuden julistaminen, vaikka olenkin tällainen. Minä sanon:\nryypätkää, pojat, niin teidän ... teidän...\n\n-- ... hyvin käy, veisteli Knut.\n\n-- Älä ... älä, älä sinä viisastele! Ei -- vaan niinkuin minun, juuri\nniinkuin minun ... lopetti Kaaperi lauseensa lysähtäen tuolille.\n\nNyt pyrähti Elisabet huoneeseen.\n\n-- Voi kuinka ikävää, kun ei tanssita.\n\nSamassa hän huomasi Knutin.\n\n-- Hyi, sinä olot juonut! huudahti hän inhon ilme kasvoillaan.\n\nJa sitten hän kääntyi Jaken puoleen.\n\n-- Miksei tanssita? Tanssimaanhan me olemme tulleet. Jakke yritti\nvastata jotakin, mutta Kaaperi ehätti väliin.\n\n-- Tanssita? Joo ... tanssitaanpa tietysti ... tanssitaan oman\nhautamme ääressä ja sitten moksahdetaan sinne.\n\nJakkeen oli kohtaus tehnyt piinallisen vaikutuksen. \"Oldenpurin\nkreivin\" puheista uhkui sellainen tuhon aavistus ... kuin olisi hän\nollut näkymättömän maailman tulkki. Hän yritti tarttua Elisabetia\nkädestä viedäkseen tätä pois. Mutta samassa laskeutui Kaaperin käsi\nhänen olkapäälleen.\n\n-- Ke-kenenkä poika sinä olet? Jakke sanoi nimensä.\n\n-- Vai mestari Dynnin. Sinun isäsi teki arkun minun vaimolleni, mutta\nkaipa se ei ollut sopiva, koskapa se kulkee täällä ja moittii minua\nhuonosta talonpidosta...\n\nVanhus haristeli silmiään kuin jotakin muistellen. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Arkku pitäisi tehdä tilava, että mahtuu. Minulle pitää ainakin\ntehdä piiskan tila ... piiskan tila ... Mi-missä se nyt taas on?\n\nHän haparoi lattiaa löytämättä sitä.\n\nTäällä on sedän piiska, huomautti joku pojista, ottaen piiskan\npiirongilta ja ojentaen sen vanhukselle.\n\nNyt tanssimaan! hihkaisi Kaaperi saatuaan piiskan Kouraansa. Hän\nkohotti sen korkealle kuin jotakin lyödäkseen. Kamalasti eteensä\ntuijottaen hän heristi ruoskaa kädessänsä.\n\n-- Pois ... pois! huudahti hän itkun sekaisella äänellä. -- Ei se\nauta, Iida, me tanssimme täällä niinkauan kuin meissä henki pihisee\n... Joo ... talo menee, talo menee ... mutta se onkin _tuomittu_\nmenemään.\n\n-- Se näkee taas emäntävainajan, kuiskasi Elisabet kalpeana.\n\n-- Kuka siellä puhuu niin Favorinin patrunessan äänellä? Älä ole\nhuolissasi, Elisabet, en minä uloshae. Se paperi, joka tehtiin kerran\ntässä minun kamarissani sinun miehesi kanssa, on edelleenkin tuolla\nklahvissa... Kaksikymmentätuhatta markkaa ... haa! -- pikkurahoja...!\n\n-- Sehän houraa, kuiskasi Jakke ja veti Elisabetin kamarista pois.\n\nSuurin osa koululaisista ei tiennyt mitään kamarissa sattuneesta\nvälikohtauksesta. Se oli telminyt talossa suuna päänä. Oldenpuri oli\nerinomainen paikka. Siellä sai mellastaa mielin määrin. Ei kukaan\ntullut poisajamaan.\n\nNyt ruvettiin tanssimaan. Eräs lyseolaisista oli tuonut muassaan\nviulun. Hän viritti iloisen polkan.\n\nHuonekalut raivattiin syrjään. Siellä seisoi salin nurkassa\nemäntävainajan leveä, musta liinavaatekaappi. Kaaperi oli nostattanut\nsen sinne. Hän säilytti siinä viinojaan. Se seisoi siellä uhkaavan\nnäköisenä. Vanha könniläinen salin nurkassa käydä raksutteli\ntasaisesti. Kun se rupesi lyömään, kuului ensin pitkä, surraava ääni\nja sitten kilahti verkkaisessa, tasaisessa tahdissa vaivalloisesti\nja särkyneesti, kuin olisi kaappikellokin valittanut talon nopeaa\nrappeutumista.\n\nJakke tanssi Elisabetin kanssa. Tämä oli kalpea ja hämmästynyt.\nOdenpurin kreivin puheet olivat saattaneet hänen mielensä\nrauhattomaksi. Hän oli ruvennut aavistelemaan jotakin.\n\n-- Kuule, luuletko, että isä on sille velkaa? kuiskasi hän Jakelle\ntanssin kestäessä.\n\n-- Mitä tyhjiä ... viinapäissään vain höpsii...\n\n-- Mutta ... se puhui niin varmasti.\n\n-- Älä ole huolissasi, ei se mitään merkitse.\n\nHe tanssivat, ja soitto soi. Koko sali kävi yhtenä jytinänä.\nOldenpurin kreivikin oli ilmaantunut kamarinsa kynnykselle. Hän\nseisoi siellä piiska kourassa, heiluttaen sitä tanssin tahtiin.\nVastakkaisella ovella seisoi hänen mielisairas poikansa, seuraten\nsynkin katsein karkelon kulkua.\n\nJakkea vaivasi tuon mielipuolen pojan katse. Se oli niin toivottoman\nsynkkä, niin musta ja pohjaton kuin epätoivon kuilu. Siinä\nkuvastuivat menneiden sukupolvien kärsimykset, elämän ikuinen\ntoivottomuus. Mitä kannatti täällä taistella ja rehkiä, kun kerran\nkaikki päättyisi pimeään.\n\nKynttiläkruunu salin matalassa katossa nytkähteli tanssin tahdissa.\nSaattoi kuvitella, että tuolla ylhäällä vintiöllä polkivat jalkaa\nkaikki entiset Oldenpurit, joiden talolla ei enää ollut muuta virkaa\nkuin olla kaupungin koulunuorison huvittelupaikkana. Pellot tuolla\nulkona hangen alla nukkuivat. Ne eivät enää muistaneet viime kesää,\njolloin ne taas oli perusteellisesti laiminlyöty; ne olivat jo\ntottuneet siihen tämän nykyisen \"Oldenpurin kreivin\" aikana, joka ei\ntehnyt muuta kuin ryypiskeli aamusta iltaan. Mutta entiset omistajat\nmuistivat. Heidän edustajanaan seisoi tuossa salin ovella mielipuoli\npoika, Aappi, joka synkin katsein seurasi tanssivia pareja. Hänen\nkatseensa syytti.\n\nMutta \"Oldenpurin kreivi\", joka oli kutsuttu menettämään, mitä\nesi-isät tuskalla ja vaivalla olivat koonneet, kohotti piiskaansa ja\nkomensi:\n\n-- Valssi, armolliset neidit ja herrat, Oldenpurin valssi!\n\nSe oli vanha tanssikappale, jolle joku soittoniekka oli antanut tuon\nnimen. Sitä oli soitettu tässä samassa salissa monen Oldenpurin\naikana, tavallisimmin häissä. Se oli ollut kaikkien entisten isäntien\nhäävalssi, jonka aikana he olivat pyörähdelleet morsiantensa\nkanssa. Ainoastaan viimeinen emäntävainaja ei ollut tanssinut sitä\n-- niinkuin ei yleensä muutakaan. Hän oli ollut puhdasverisen\ntalonpoikaissuvun edustaja, joka vihasi kaikkia herraskonsteja.\nHän oli seisonut salin ovella ja seurannut synkin katsein, kun\nhänen sulhasensa tanssi kauppias Favorinin nuoren rouvan kanssa.\nOli yleisesti puhuttu siihen aikaan, että Gabriel Oldenburg oli\nkosiskellut Elisabet Lackströmiä, mutta saanut rukkaset. Oliko siihen\nsyynä suuri ikäero, vai oliko vanha kauppaneuvos muuten asettunut\ntuota liittoa vastaan -- sitä ei osattu sanoa. Pääasia vain, että\nElisabet Lackströmin nai Julius Caesar Favorin, ja Gabriel Oldenburg\notti kuin änskällä naapuritalon tyttären. Hän oli ollut kovasti\nviinaan menevä, mutta sen jälkeen hän vasta oli oikein ratkennut\njuomaan.\n\nNuoret pyörivät ja soitto soi. Jakke tanssi taas Elisabetin kanssa.\nHän oli jonkun kierroksen vienyt Kaavelin Mariaakin, mutta tämä\noli ollut kovin suljettu. Hänen kanssaan ei syntynyt minkäänlaista\nkeskustelua.\n\nYht'äkkiä Jakke kompastui ja meni nurin, vieden Elisabetin mukanaan.\nToiset pojat kompastuivat taas heihin, ja ennenkuin tanssi taukosi,\noli keskellä salin lattiaa rykelmä päällekkäin makaavia koulupoikia\nja -tyttöjä, joista toiset nauroivat, toiset parkuivat.\n\nElisabet nostettiin lattialta. Hän oli taittanut käsivartensa.\n\nSyntyi hälinää ja touhua. Joku itki, joku huusi jotakin lääkärille\nviemisestä. Asianomainen itse istui penkillä valjuna, kahden\nkoulutytön välissä, valittaen kuuluvasti. Knut Hammarström tunkeusi\njoukon läpi isännän luo ja komensi:\n\n-- Hevonen kiiruusti aisoihin!\n\nHän oli jo melkein selvä.\n\nSilloin -- yhtäkkiä kajahti salin ovelta nauru, kamala, julma nauru.\nMielipuoli poika siellä nauroi, nauroi pakahtuakseen. Hän löi\npalviinsa, kasvojen vääntelehtiessä, niinkuin olisi hänen pitänyt\nitkeä ja nauraa yhtaikaa. Mutta nauru vei voiton. Hohottaen täyttä\nkurkkua hän oli samalla hullunkurinen ja kamala katsella.\n\n-- Mitä se Aappi nauraa? huusi Kaaperi, tunkeutuen sallin läpi pojan\nluo.\n\n-- Favorinin tyttö kaatui ... meni nurin, hupperinkupperia! nauroi\npoika.\n\nSilloin tapahtui kamalaa. \"Oldenpurin kreivi\" kohotti ruoskansa ja\nlöi poikaa vasten kasvoja.\n\nUlvoen kuin haavoitettu eläin pakeni mielipuoli pirttiin mistä rupesi\nkuulumaan renkien kirouksia ja piikojen hätäisiä voivotuksia.\n\nJakke oli aivan tyrmistynyt. Elisabetia kohdannut tapaturma oli\njo vaikuttanut häneen järkyttävästi. Mutta nyt -- nähtyään kuinka\njuopunut isä löi poikaansa, hänen vihansa nousi. Syösten isännän luo,\njoka haristelevin silmin seisoi keskellä salin lattiaa kuin nähden\njotakin kamalaa näkyä, hän huusi raivosta punaisena:\n\n-- Mitä te teitte? Löitte mielipuolta tuolla tavoin!\n\nSamassa isäntä havahtui. Katsahtaen raivokkaasti poikaan, joka\nkiukusta punaisena polki jalkaa hänen edessään, hän kohotti ruoskansa\nja iski Jakkea.\n\n-- Tuosta saat, Kirstu-Tynnin poika! Tehkää suurempia arkkuja,\netteivät kuolleet lähde kulkemaan!\n\nTuskasta parkaisten oli Jakke vetäytynyt toveriensa luo. Isommat\nheistä ryntäsivät isännän luo ja riistivät ruoskan tämän kädestä.\nEnsimmäisen kerran elämässään oli Oldenpurin kreivi lyönyt. Kukaan ei\nollut koskaan nähnyt, että hän olisi edes uhannut. Hän oli ilmeisesti\nmenettänyt järkensä.\n\nKaaperi oli mennyt Elisabetin luo.\n\n-- Koskeeko, Elisabet? kysyi hän. -- Katso ... en minä sille mitään\nvoinut. Sinun isäsi sanoi: ei! -- ja mitäs minä siihen ... Minä\nväistyin ... minä väistyin...\n\nJa käsiään levitellen ja kumarrellen hän perääntyi keskelle huonetta,\ntirkistellen läsnäolijoita kuin aprikoiden, että ketäs nämä oikein\nolivat...\n\nNyt tultiin ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa, Elisabet\ntalutettiin varovasti rekeen. Katkenneeseen käsivarteen koski\nkovasti. Hän valitti joka askelella. Knut Hammarström tuki häntä\nkainaloista. Hän se myös lähti tyttöä saattamaan.\n\nHeti sen jälkeen läksi koululaisjoukkokin paluumatkalle. Ilonpito oli\nsaanut äkkinäisen lopun. Kaaperi-isännän käytös oli tehnyt kaikkiin\nmasentavan vaikutuksen. Se oli ollut tavallisuudesta poikkeavaa.\nJakke oli joukon huomion esineenä. Häneen suhtauduttiin kuin\ntaistelusta palaavaan haavoittuneeseen sankariin.\n\nHänen kasvonsa olivat pahasti turvoksissa. Ruoskan siima oli sattunut\nviistoon niiden poikki. Kaavelin Maria saatteli häntä. Tytössä\noli herännyt ihailu poikaa kohtaan, joka niin urheasti oli pannut\nvastalauseensa talon isännän julmaa menettelyä vastaan.\n\nTaivaalla purjehti täysikuu. Se valoi kelmeää hohdettaan yli\nhiljaisen seudun. Luminen maantie kiemurteli kohti kaupunkia. Tien\nvarrella olevat riihet loivat mustat varjonsa kaupungin puoleisiin\npäihin. Jakesta tuntui, että ne ennustivat jonkin ihanan ja kauniin\nsadun loppua.\n\nHän saatteli Kaavelin Marian tämän kotiportille ja jatkoi sitten\nmatkaansa pitkin Laidan autioita katuja kotiinsa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKaunis satu oli loppunut -- auttamattomasti. Elisabet oli maannut\nvuoteen omana parisen kuukautta. Hän ei ollut päässyt konventin\nvuosijuhlaankaan. Se oli ollut Jakelle suuri pettymys. He olivat\nsiitä jo syksyllä sopineet. Mutta Oldenpurissa sattunut onnettomuus\noli tehnyt sen tyhjäksi -- samoin kuin koko vastaisen seurustelunkin.\n\nFavorinilla olivat olleet raivoissaan. Mitä pitikin Elisabetin\npakkautua sellaisille retkille ja vielä suomalaisten kanssa?\nOlihan häntä monta kertaa varoitettu seurustelemasta Kirstu-Tynnin\npojan kanssa. Ja tuo siitä nyt oli tullut! Sai maata käsivarsi\nlastoitettuna, sillä aikaa kun toiset kävivät koulua ja edistyivät.\nNyt jäi Elisabet auttamattomasti jälkeen.\n\nJakke eli surullisissa, alakuloisissa mietteissä. Konventin\nvuosijuhlaan hän oli vienyt Kaavelin Marian. Tässä oli tapahtunut\nmerkillinen muutos. Oldenpurista paluun jälkeen hän oli ruvennut\nosoittamaan huomaavaisuutta Kirstu-Tynnin pojalle. Hän seisoskeli\niltaisin portillaan, pitäen silmällä hiljaista katua, eikö Jakkea\nmissään näkyisi.\n\nMutta Jakke oli tyyten unohtanut ruumiskuskin tyttären. Hän istui\nkamarissaan ja kirjoitteli runoja. Hän halusi edes siten lähestyä\nElisabetia. Hän lähetti ne kirjeessä tytölle.\n\nMutta -- tälle surullisen ihanalle ajalle tuli äkkiloppu. Jakke oli\nkirjoittanut runon, jolle hän oli antanut nimeksi \"Sun silmäsi\".\nSiinä hän vertasi Elisabetin silmiä vuoroin viheriänä välkkyvään\nvaltamereen, vuoroin lammen pintaan. Se oli hänen mielestään loistava\nsaavutus ja hän riemuitsi hengessään. Eikö Elisabet ollut kerran\nkehoittanut häntä rupeamaan runoilijaksi. Ah, sellainen hyvä hengetär\nvierellään hän kohoaisi taivaan pilviin!\n\nMuutamana iltana toi kauppaneuvoksen palvelija hänelle kirjelipun,\njossa \"herra Dynniä\" kehoitettiin saapumaan patruunan luo.\n\nHän oli mennyt sydän hiukan vapisten. Oliko Elisabet taivuttanut\nisänsä kutsuttamaan hänet luokseen? Hän tietysti kovasti kaipasi\nystäväänsä. Jakke riemuitsi hengessään; hän ei aavistanut mitään\npahaa.\n\nMutta 'kauppaneuvoksien konttorissa hänet oli otettu lujille.\n\nHänkö oli kunnioittanut Elisabetia runoilla?\n\nJakke oli seisonut punaisena kuin kukko tuossa ylellisesti\nkalustetussa huoneessa. Oh, kyllä hän Favorinin patruunan tunsi!\nHänhän oli nähnyt tämän lukemattomia kertoja milloin \"Frekessä\",\nmilloin ulkosatamassa, milloin kaupungin kadulla. Hän oli viime\naikoina nostanut lakkiakin; hän oli ajatellut, että se kuului asiaan.\n\nMutta nyt hän oli seisonut siinä lakki kourassa ja tuo pieni,\npulleavatsainen mies oli ollut sen näköinen, kuin ei olisi koskaan\nennen häntä nähnyt.\n\nJaken uhmamieli oli herännyt ja hän oli vastannut ylhäisestä, niin\nettä oli itsekin ihmetellyt oman äänensä sointua:\n\n\"Kyllä, herra kauppaneuvos. Onko runoissa jotakin vikaa?\"\n\nTämä oli käännellyt kädessään olevaa paperia sennäköisenä, kuin olisi\nse ollut vekseli, jossa on heikot nimet.\n\n\"Minä en ole mikään runouden erikoistuntija -- ymmärrän paremmin\nliikeasioita. Mutta -- minusta tämä tuntuu hiukan liian äitelältä.\"\n\nJa Jaken suureksi harmiksi hän oli ruvennut lausumaan:\n\n\"Sun silmäisi sinessä kuvastuu kuin metsäisen lammen pinta. -- Kun\nniihin ma katson, niin rauhoittuu mun raukan rauhaton rinta.\"\n\nMitenkä hän sen oli lukenut! Vielä kauan jälkeenpäinkin Jakke sitä\nmuistellessaan punastui häpeästä. Kauppaneuvos oli profeneerannut\nhänen kauniin runonsa, joka hänestä silloin oli ollut maailman\nihaninta lyriikkaa. Sanalla sanoen: kauppaneuvos oli riisunut hänet\naseista täydellisesti.\n\n\"Minä toivon, että jätätte tyttäreni rauhaan. Te olette jo\naiheuttanut hänelle yhden tapaturman ja minä toivon, että se on\nensimmäinen ja viimeinen. Ymmärrättekö?\"\n\nKyllähän Jakke sen oli ymmärtänyt, mutta minkäänlaista lupausta hän\nei ollut antanut. Hän oli poistunut kiukun ja häpeän puna kasvoillaan\nja huomannut, kuinka puotilaiset olivat virnistelleet hänelle. Sillä\nhe olivat kyllä arvanneet, mistä oli kysymys. Olihan pääkirjanpitäjä\ntavannut heidät lukemattomat kerrat Favorinin porttikäytävässä.\nSeurustelua oli jatkunut vielä jonkun aikaa senkin jälkeen kun\nElisabet oli parantunut. Mutta entinen ihanteellinen mieliala oli\nkadonnut kummaltakin. He häpesivät. Heidät oli tavattu kuin pahasta\nteosta. Haukka oli vieraillut varpusen pesässä ja vienyt poikaset\nsaaliinaan. Elisabet olisi kyllä halunnut, että he edelleenkin\nolisivat tavanneet toisiaan -- vaikka salaa. Mutta Jakke oli niin\ntyrmistynyt kauppaneuvoksen puuttumisesta asiaan, ettei ollut\nuskaltanut. Hän oli pelännyt tämän vaikutusvaltaisen miehen tarttuvan\nasiaan vielä tiukemmin ja lausunut siis hellät, vaikka surulliset\njäähyväiset tytölle.\n\nKyllä hän sinä iltana yksinäisyydessä oli itkenyt. Sydän oli\nollut ihan pakahtumaisillaan. Äiti oli nähnyt hänen kyynelensä ja\ntiedustanut syytä. Mutta Jakke ei ollut voinut kertoa. Kuinkapa äiti\nsellaista olisi ymmärtänyt. Eikähän olisi ollut oikeinkaan omilla\nhuolillaan raskauttaa äidin mieltä. \"Ei se mitään ole ... pikkuinen\nasia vain, kyllä se siitä ohi menee\", oli hän koettanut rauhoittaa\näitiään.\n\nSeitsentoistavuotiaan sydän on vielä joustava. Jos se on saanutkin\npahan haavan, se ei siitä vielä kuole. Jakkekin unohti vähitellen\npahimman surunsa ja rupesi katselemaan uutta ystävää, joka hänen\nsydäntänsä lämmittäisi.\n\nJa se tulikin kuin tilauksesta -- Kaavelin Maria, Maria Husgafvel.\n\nHän oli uskollisesti vartioinut portillaan. Toisinaan; hänellä oli\nmuassaan kelkka, jonka hän työnsi portista ulos, vetäisten sen sitten\nnuorasta takaisin. Hän ikään kuin koetteli, eikö kukaan istuisi\nsiihen. Mutta katu pysyi hiljaisena. Ainoastaan joskus harvoin kulki\nJakke ohi, mutta aina toisella puolen katua. Marian teki mieli huutaa\nhänelle, mutta ei kehdannut. Eikä Jakke edes vilkaissut häneen.\n\nMutta eräänä päivänä hän tuli hiukan surullisen näköisenä, mutta\nkuitenkin hymyillen ja istui hänen kelkkaansa.\n\n-- Et jaksa vetää minua, Maria.\n\n-- Minäkö! huudahti tyttö ilosta loistavin kasvoin ja kiskoi pojan\npihaan yhdessä vilauksessa.\n\nSiitä se alkoi. Jaken puolelta oli tehty heikkoja yrityksiä ennenkin,\nmutta ne eivät olleet langenneet otolliseen maaperään. Yhtäältä oli\nElisabetin kuva ollut liian läheinen ja toisaalta oli Maria kovin\nsuljettu ja umpimielinen. Mutta -- tuon hiljaisen tytön sielussa oli\ntapahtunut muutos ja nyt löysi surullisen hahmon ritari Mariassa\nystävän, joka oli samalla kertaa kuin morsian ja äiti.\n\nMarialla oli kaunis lauluääni. Kun Jakke iltaisin istui hänen\nkatonaan, lauloi Maria hänelle. Tuo laulu toi mieleen rakkaita\nmuistoja, jotka olivat omiaan tekemään mielen alakuloiseksi. Mutta\ntuota muistojen siltaa pitkin, jonka Marian laulu rakensi, kulki\nJaken sydän laulajan luo. He ymmärsivät toisensa puhumattakin.\nJakesta tuntui hyvältä tämä tällainen äänetön seurustelu. Sai\nvain istua ja kuunnella sekä katsella Marian kaunista niskaa,\njoka hämärtyvässä huoneessa kuulsi valkeana kuin osa solakasta\nmarmoripilarista. Jakke oli onnellinen. Hän oli löytänyt lohdun\nsuruunsa.\n\nMaria oli keväällä lopettanut tyttökoulun eikä halunnut jatkaa.\nHänen mielestään naisen piti elämään valmistautua käytännöllisesti.\nHän oli nyt kutomakoulussa ja aikoi sen jälkeen suorittaa keitto-\nja puutarhakurssit. Välistä Jakke kiusoitteli häntä näillä monilla\nkursseilla. Mutta Maria puolustautui vakavana, huomauttaen, ettei\npelkällä soitolla ja laululla tultu elämässä toimeen. Nuorukainen\nymmärsi hänen olevan oikeassa. Sitä paitsi -- Mariahan soitti ja\nlauloi myös. Hän vastasi siis kaikinpuolin Jaken ihannetta.\n\nAsiat kehittyivät kaikessa hiljaisuudessa. Niitä auttoi se,\nettä Jakella oli Marian äidissä mahtava liittolainen. Tämä oli\nnuoruudessaan ollut komea ihminen, sen saattoi vielä nytkin huomata.\nJa uljaan ryhtinsä hän oli säilyttänyt yhä. Kuultuaan, että\narkkumestarin poika aikoi papiksi, hän asettui heti tämän aikeita\nkannattamaan.\n\nHusgafvel itse oli hiljainen, vähäpuheinen mies, josta Jakke ei\npäässyt selville, mitä mieltä hän oikeastaan oli. Kaikesta päättäen\nhän ei ollut vaarallinen vastustaja, sillä hän näytti kiltisti\nalistuvan vaimonsa komentoon. Jakke oli viimeisestä kokemuksestaan\ntullut niin araksi, että pelkäsi vanhempien tavalla tahi toisella\nsekaantuvan hänen ja Marian välisiin asioihin. Mutta -- sellaisesta\nei näkynyt merkkiäkään. Husgafvel ajeli ruumisvaunujaan tai puuhaili\ntallissa. Hän näytti elelevän omaa elämäänsä. Välistä hän kysäisi\njotakin Jaken isästä, mutta se ei tapahtunut usein. Hän istui pöydän\npäässä yllään musta virkapuku, jossa oli leveä, pyöreä kaulus.\nPöydällä kahvikuppien ja lautasten keskellä seistä törötti hänen\nsuruharsoon verhottu korkea hattunsa. Se tuntui puhelevan: \"Älkää\nhermostuko ... kohta me tästä lähdemme taas...\" Sellaisina hetkinä\nmuistutti Husgafvel katolista maalaispappia kaljuine päälakineen.\n\nNäiden ystävällisten, hiljaisten ihmisten kodissa kävi Jakke nyt\nusein ja tunsi viihtyvänsä mainiosti. Monesti kun Marian äiti oli\nasioillaan ja Husgafvel puuhaili tallissa, he saivat pitkät hetket\nistua kahden Marian kanssa. Elisabetin nimeä ei mainittu kertaakaan,\nvaikka Jakke kyllä huomasi Marian usein juuri tätä asiaa ajattelevan.\nOlikohan Jakke jaksanut hänet kokonaan unohtaa? Tämä ei koskaan\nviitannut siihen, edes puolella sanallakaan. Kuinka oli tuo vaitiolo\nymmärrettävä? Merkitsikö se sitä, että hän viihtyi hyvin täällä,\nhänen, Marian luona? Maria oli aikoja huomannut, että Jakella oli\nherkkä, hieno sielu, ja hän oli ennenkaikkea kiintynyt juuri tähän\nsieluun. He seurustelivat tavallisesti siten, että toinen puhui ja\ntoinen kuunteli. Useimmiten Maria se oli, joka puhui, ja silloin\nJakke koetti tunkeutua hänen sieluunsa. Oh, sinne oli verrattain\nhelppo päästä. Maria oli niin suora, niin avomielinen silloin kun hän\ninnostui puhumaan; hänellä ei ollut mitään salattavaa. Jakke kuunteli\nhänen äänensä sointua ja ajatteli: \"Se entinen on nyt lopussa.\" Ja\nkuin vahvistukseksi hänen ajatuksilleen helähdytti seinällä vanha\nskailettikello nopeat lyöntinsä.\n\nMarian isän virkapuku riippui naulassa. Se muistutti hänelle\nhänen kotinsa ruumisarkkuverstasta, missä mustia ja valkoisia\nvillakangaskappaleita ajelehti penkillä. He kuuluivat Marian kanssa\nsamaan säätyyn. Eikä se suinkaan ollut vähäksi arvattava asia.\n\nSilloin tällöin hän kohtasi Elisabet Favorinin. Tämä purjehti häntä\nvastaan kuin kuningatar, viimeisen muodin mukaan puettuna. Hän ei\nvoinut antaa anteeksi, että Jakke oli hänet jättänyt ja kiintynyt\ntoiseen. Hän ei voinut ymmärtää sellaista raukkamaisuutta. Sen vuoksi\nhän tekeytyi ylpeäksi ja hänen päänsä asento oli entistä kopeampi.\nHän ei ollut vasta kuin seitsemäntoistavuotias, mutta hän ymmärsi\nhallita tilanteen. Hän tervehti Jakkea jäykästi kuin vierasta,\njonka kanssa ollaan vain hyvänpäivän tuttuja. Jaken sydäntä hiukan\nkouristi, kun hän näki tytön. Tuntui mahdottomalta uskoa, että hän\noli joskus suudellut tuota uljasta, viehättävää olentoa, ja että\nheidän satunsa oli kestänyt niin monta vuotta.\n\nElisabetilla oli nyt taas uusi kavaljeeri -- tiesi kuinka mones\nsen jälkeen kun he olivat eronneet. Elisabet halusi näyttää, että\nhän kyllä sai, jos tahtoi. Eräs paikkakunnalle äsken muuttanut\ntelegrafisti oli nyt se onnellinen, joka jakoi illat Elisabet\nFavorinin kanssa. Jakke mittaili miestä arvostelevasti ja huomasi\ntämän tietävän, kuka hän oli. Mutta varmastikaan ei Elisabet ollut\nsiitä hänelle kertonut, sillä siksi ylpeä hän oli. Telegrafisti oli\npitkä ja solakka, verrattain pulskan näköinen nuorukainen. Mutta\nyhdessä suhteessa hän oli Jakesta jäljessä: hän ei ollut käynyt kuin\nviisi luokkaa. Jakke oli sen kuullut eräältä toveriltaan ja vielä\nsenkin, että ainekirjoitus oli ollut telegrafistille kova pähkinä.\nHän ei siis ainakaan pystynyt kirjoittamaan runoja. Ja Elisabet\nFavorin rakasti runoutta; sen hän oli useamman kuin yhden kerran\nJakelle tunnustanut.\n\nHe siis sivuuttivat toisensa kuin ventovieraat. Jaken ajatukset\nmajailivat Maria Husgafvelin luona. Hän oli iloinen siitä, etteivät\nrunottaret olleet häntä hyljänneet, vaikka runojen kohde olikin\nvaihtunut. Ja se hyvä puoli nykyisessä asiantilassa oli, että\nhän saattoi lähettää runonsa postissa ja muutenkin kirjoittaa\nMarialle vapaasti, tarvitsematta sen vuoksi peljätä joutuvansa\n\"kansliakuulusteluun.\"\n\nNäin kului kaksi vuotta. Ylioppilaskirjoitukset olivat olleet ja\ntieto pääkaupungista saatu. Jakke juhli tapausta Marian kotona.\nOlihan hän saanut kolme laudaturia ja yhden cum lauden. Kannatti\nsiis hiukan iloita. Iloon oli myös toinenkin syy. Tuona iltana\ntunnusti Jakke Marian vanhemmille, että he rakastivat toisiaan ja\nolivat päättäneet julkaista kihlauksensa heti, kun hän, Jakke,\nsaisi valkoisen lakkinsa. Vanhemmilla ei ollut mitään sitä vastaan.\nPäinvastoin he iloitsivat, että heidän ainoa tyttärensä saisi niin\nhyvän ja kelpo miehen.\n\nHe olivat siis salakihloissa. Näytti siltä, että Elisabetkin joutuisi\nsamaan kyytiin. Hän oli pitemmän ajan seurustellut erään maisterin\nkanssa, joka oli Jaken koulussa opettajana. Huhuttiin jo yleisesti\nheidän kihlautumisestaan ja odotettiin vain sen julkaisemista.\nKoko pikku kaupunki puhui siitä kuin itsestään selvästä asiasta.\nKadehdittiin maisteria, joka -- köyhä mies -- nyt saisi rikkaan\nvaimon. Mahtaisiko hän enää sen jälkeen viitsiä virkaansa pitää?\nMutta -- maisteri sai pitää virkansa ja oli siitä kiitollinenkin.\nSillä eräänä päivänä levisi kaupungille uutinen, että Elisabet\nFavorin oli matkustanut Ranskaan, ja kihlauksesta ei ollut tullutkaan\nmitään.\n\nPäivää jälkeenpäin olivat ylioppilaat matkustaneet Helsinkiin.\n\nMutta sitä ihmeteltiin yleisesti, että Elisabet Favorin oli\nlähettänyt Kirstu-Tynnin pojalle kukkia. Palvelijatar oli tuonut\nNiittytullin portille komean kukkakimpun -- kauniita punaisia\nruusuja. Se tieto levisi pikkukaupungissa yhtä nopeasti kuin\nkihlauksen myttyynmeno. Merkitsikö se jotakin?\n\nJakke olisi voinut sen jotenkin selittää, mutta hän ei puhunut\nmitään. Hän oli vain ottanut kukat, keveästi kumartaen. Sitten hän\noli katsahtanut Mariaan jonkin verran kiusaantuneen näköisenä ja\nnoussut rattaille. Sekin huomattiin, -- samoin kuin sekin, että\nruumiskuskin tytär oli hiukan kalvennut.\n\nJa sitten ... sitten oli pitkä hevosjono lähtenyt liikkeelle\nNiittytullin portilta. Lähtevä joukko oli kohottanut hurraa-huudon,\njohon saattamaan kerääntyneet kaupunkilaiset olivat joukolla\nyhtyneet. Oli huudettu äänet käheäksi, sillä tällainen juhlapäivä\nsattui vain kerran vuodessa.\n\nMaria oli seisonut tulliportilla niin kauan kuin menijöitä suinkin\nnäkyi. Muutamilta rattailta lehutettiin nenäliinaa silloin tällöin,\nkunnes iloiset ylioppilaskokelaat hävisivät tien käänteeseen.\n\n\n\n\nX\n\n\nKesä, joka seurasi Jaken ylioppilaaksituloa, oli kaikin puoliin\nonnellinen kesä. He olivat julkaisseet kihlauksensa Marian kanssa ja\nsaattoivat siis vapaasti liikkua kaikkialla. He istuivat yhdessä\nkirkossa, kävivät soutelemassa, ottivat osaa juhliin ja iltamiin.\nJa joka taholta sateli onnentoivotuksia. Jakke saattoi siis olla\ntyytyväinen.\n\nMutta -- hän oli tuntenut itsensä onnellisemmaksi salakihloissa\nollessaan. Mikä siinä mahtoi olla, mutta hän ei enää nauttinut\nsuudelmista yhtä paljon kuin ennen, jolloin ne piti puolittain\nvarastaa -- silloin kun ei kukaan ollut näkemässä. Nyt sitä vastoin\nhän sai suudella morsiantaan julkisesti eikä siinä ollut enää entistä\nviehätystä.\n\nMutta -- kuitenkin kaikitenkin hän tunsi itsensä onnelliseksi.\nOlihan Maria kaunis ja lahjakas. Hänen äänessään oli sydämellinen,\nmelkein äidillinen sävy. Hän oli vain vuotta nuorempi Jakkea,\ntoisinaan vieläkin hiukan jäykkä, mutta näytti ilmeisesti nauttivan\nsulhasensa tulisista hyväilyistä. Hän nimitti tätä \"rakkaaksi\nväkirynnäköitsijäkseen\".\n\nTuona kesänä sattui myös Jaken uskonnollinen herätys jos sitä nyt\nvoi sillä nimellä kutsua. Pikemminkin se oli herkän tunne-elämän\nhetkellinen myllerrys, vaikka Jakke antoi sille suuremman\nmerkityksen, kuin mitä se olisi ansainnut. Joka tapauksessa sattui\nsellainen ihme, että kaupungin seurakunta näki hänet muutamana\npäivänä nousevan paikaltaan kansakoulun juhlasalissa ja morsiamensa\nkanssa suuntaavan kulkunsa salin perälle, missä parvi miehiä ja\nnaisia seisoi tanakan, ruskeaksi paahtuneen lähetyssaarnaajan\nympärillä. Ja koko ajan Jakke itki, itki kuin pieni lapsi.\n\nTuo lähetyssaarnaaja oli vasta palannut Afrikasta, lähetysalueelta,\nja saarnannut kaupungissa kokonaisen viikon. Jakke ja Maria olivat\njoka ilta häntä kuuntelemassa. Aluksi Jakke nautti paljon enemmän\nMarian kauniista veisuusta kuin lähetyssaarnaajan käheällä äänellä\npitämistä puheista. Tietysti hän kuunteli, mutta pikemminkin\narvostellen. Hänen mielestään puhuja käytti liian paljon paatosta,\neikä se oikein tehonnut nuoreen ylioppilaaseen, jolla oli hyvä\nesteettinen maku. Maria istui hänen rinnallaan vakavana, seuraten\njokaista lähetyssaarnaajan pienintäkin liikettä. Jakke puolestaan\nkatseli Mariaa enemmän kuin puhujaa, ja se luonnollisesti herätti\nlähinnä-istujain huomiota.\n\nMutta viimeisen kokouspäivän iltana tuo lähetyssaarnaaja\npuhui niin, että se vaikutti Jakkeenkin. Hän puhui Vapahtajan\nylösnousemisesta. Kuvaten havainnollisesti haudan ulkopuolelle\nasetetun sotilasvartioston, hän alleviivasi erikoisesti roomalaisen\nsotilaan velvollisuudentuntoa, jotka nuo maailmanvalloittajat\nvaltansa vertauskuvina olivat vieneet kaukaisimpiinkin maihin. Jakke\noli näkevinään laajan tasangon ja sillä monituhatlukuisen sotajoukon,\njonka yläpuolella, laskevan auringon loisteessa välkkyivät kullatut\nkotkat, ja oli kuulevinaan mahtavan huudon, joka ukkosen jyrinän\nkaltaisena vyöryi! yli tasangon: \"Vae victis! -- voi voitetuita!\"\n\nHän joutui omituisen lumouksen valtaan. Tuo loistavaa säihkyvää\ninnoitusta säteilevä esitys tempasi hänet mukaansa. Runoilija hänen\nsydämessään heräsi. Tuo kuparinkarvainen lähetyssaarnaaja, jonka\nkasvot hehkuivat sisäisestä tulesta, oli hänen mielestään tuona\nhetkenä ilmetty roomalainen. Jakke ei olisi yhtään ihmetellyt, jos\nsaarnamies olisi kääntynyt kansakoulun kumaraselkäisen vahtimestarin\npuoleen ja komentanut: \"Tuo minulle kypärä, keihäs ja kilpi!\" Niin\nmukaansatempaavaa oli hänen esityksensä.\n\nMutta -- sitten hän tuli puheensa polttopisteeseen, -- siihen\nkohtaan, jolloin enkeli yliluonnollista kirkkautta säteillen astui\nalas taivaasta ja yhdellä miekkansa välähdyksellä tainnutti vartijat.\nOh, nämä, jotka eivät olleet säikkyneet Saharan erämaita eivätkä\nHyperborean kolkkoja seutuja, kaatuivat maahan pyörtyneinä, ja enkeli\nvieritti kiven haudan ovelta. Vapahtaja astui ulos päänsä ympärillä\nrauhan gloria kuin kuutamoloisteen vieno kimmellys, lähtien kulkemaan\nläpi aution puutarhan, missä palmut hiljaa leyhyttelivät lehviään\nkuin äänettömästi laulaen: \"Hoosianna Davidin pojalle!\"\n\nJakke oli seurannut esitystä melkein henkeä pidättäen. Salissa\nvallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus. Niin oli tuon ruskeapintaisen,\npalavasilmäisen lähetyssaarnaajan puhe lumonnut kuulijat. Mutta --\nkun hän sitten -- ääntänsä alentaen, siirtyi kuvaamaan Vapahtajan ja\nMarian kohtausta, sitä tuskaa ja epävarmuutta, mikä viimeksimainitun\npovessa asui, sitä hellyyttä ja arkuutta, joka huokui hänen\njokaisesta liikkeestään hänen hiipiessään tyhjälle haudalle, ja\nsitten sitä vihlovaa surua, kun hän havaitsi haudan tyhjäksi, --\nsilloin alkoi sieltä täältä kuulua hiljaista itkua, ja Jakke huomasi,\nkuinka Mariankin suloiset silmät vettyivät. Ja kun lähetyssaarnaaja\nlopuksi kuvasi Marian ja Vapahtajan välisen kohtauksen -- kuinka\nnoissa kahdessa sanassa \"Maria!\" -- \"rabbuni!\" väreili kokonainen\nmaailma iloa ja yltäkylläisen onnen varmuutta, -- silloin puhkesivat\nkuulijoiden pidätetyt tunteet valloilleen, ja voimakas itkun\nääni täytti salin, lähetyssaarnaaja levitti kätensä, kuin olisi\ntahtonut syleillä koko seurakuntaa, ja Jakesta tuntui, että samalla\nhetkellä lehahti hänen povestaan lentoon käiksi kyyhkystä, jotka nyt\nleijailivat noiden itkevien päiden päällä, kuherrellen: \"Maria!\" --\n\"rabbuni!\" --\n\nJakke taisteli aluksi vastaan kuin hukkuva, jonka väkevä virta tahtoo\nmukaansa tempaista. Mutta tuo voimakas tunne-aalto nieli hänetkin.\nHän vilkaisi hätääntyneenä Mariaan kuin apua pyytäen, mutta huomasi,\nettä; tämäkin taisteli itkua vastaan, koskapa istui nenäliina\nkasvoillaan. Siiloin murtuivat sulut, ja hillittömään itkuun\npurskahtaen Jakke vaipui polviaan vasten, puoleksi hervotonna.\n\nHän luuli, että Maria seurasi hänen esimerkkiään. Päässä vilahti\najatus, että he molemmat näin vaipuisivat Vapahtajan jalkain juureen,\npyytäen hänen siunaustaan liitolleen. Mutta Maria istui pystyssä,\nottaen sulhastaan hiljaa kädestä ja puristaen sitä äidillisen\nhellästi. Tämä kiihdytti Jaken kyyneleitä. Tunnelma vaihtui. Hänestä\ntuntui, kuin olisi hän ollut pieni poika, joka asialle lähetettynä on\npudottanut hopeamarkan ja nyt itkien rientää kotiin sitä kertomaan.\nMitä sanoisi äiti ... nuhtelisiko hän? Mutta äiti ei nuhdellut, vaan\nhiukan surullinen hymy huulillaan antoi hänelle toisen. Se ei ollut\nyhtä kirkas kuin entinen, mutta lohdutettuna hän lähti keskenjäänyttä\nasiaa toimittamaan... Elisabetin muisto oli kaunis ja kirkas ...\nmutta hän oli auttamattomasti mennyt. Sitä oli turha enää surra. Nyt\nistui hänen vieressään Maria, ruumiskuskin tytär, ja hän sai olla\ntyytyväinen ... hyvinkin tyytyväinen.\n\nJakke itki aikansa. Maria pusersi tavantakaa hänen kättään, ja\nkyynelten kera suli pois se hiljainen suru, jota hän sydämensä\npohjalla oli tuntenut Elisabetin menettämisen johdosta. Mutta --\nsamalla sisältyi itkuun iloa siitä, että hän nyt oli oikealla tiellä\n... valmistumassa papiksi, ja että hänen rinnallaan nyt istui Maria,\njoka oli kuin luotu papin puolisoksi. Jakke tunsi voimakkaasti\nkaipaavansa tukea ja tuon tuen hän saisi Mariasta. Tämän tavantakaa\ntoistuva, varma, äidillinen ote, jolla hän tarttui hänen käteensä,\noli takeena siitä. --\n\nJakke tyyntyi vähitellen ja hetken kuluttua hän kohotti päänsä ja\nkatsahti Mariaan paksun kyynelharson läpi. Tämä hymyili hänelle\nrakkaasti, pusertaen vielä kerran hänen kättään. Silloin Jakke\nnousi ja kulki Marian saattamana juhlasalin perälle, pysähtyen\nlähetyssaarnaajan eteen. Tämä mieshän oli Vapahtajan ilmetty edustaja\ntässä huoneessa. Hän siis antakoon siunauksensa heidän liitolleen.\n\nMutta lähetyssaarnaaja oli astunut ulos niistä juhlallisista\nkehyksistä, joissa hän äsken seurakunnan edessä oli esiintynyt.\nHän oli nyt pieni, avuttomasti hymyilevä ukko, jonka katse tuntui\nkysyvän: \"Mitäs _sinulla_ on asiaa?\" Pieni ryhmä ihastuneita\nkuulijoita ympäröi häntä; he lausuivat kilpaa kiitossanoja etevän\nesityksen johdosta. Jakkekin tahtoi luonnollisesti kiittää, mutta\nsamalla kuulla jonkun lohduttavan sanan. Maria, joka entuudestaan\ntunsi lähetyssaarnaajan, asetti hänet tämän eteen, kuin olisi\ntahtonut sanoa: \"Tässä tämä nyt on ... tämä suuri poikalapsi. Sanokaa\nnyt hänelle pari ystävällistä sanaa, jotta hän rauhoittuisi ja me\npääsisimme lähtemään kotiin...\" Kuin ymmärtäen Marian tarkoituksen,\ntarttui lähetyssaarnaaja Jakkea kädestä, puristi sitä ja lausui:\n\"Jumala siunatkoon teitä, nuori mies!\" Ja samalla hän kuin muistaen\njotakin tarttui myös Mariaa kädestä, liitti sen Jaken käteen\nja lausui: \"Niin ... tehän olette kihloissa. Jumala siunatkoon\nliittonne ja antakoon teille rauhansa!\" Viimeksimainitut sanat\naiheuttivat uuden kyyneltulvan, mutta suurella voimainponnistuksella\nJakke sentään esti sen pahemmin valtaanpääsemästä ja palasi Marian\ntaluttamana takaisin paikalleen. Hän oli rauhoittunut: itse Jumala\noli nyt antanut vahvistuksen heidän kihlaukselleen ja siitä oli Jakke\niloinen.\n\nHe istuivat vielä loppuvirren ajan ja lähtivät sitten kotiin.\n\nMutta tämä tapaus vaikutti sen, että Jakkea uskovaisten piirissä\nnyt yleensä ruvettiin pitämään herätykseen tulleena ja papiksi\nsopivana. Vanhat mummot rupesivat häntä piirittämään, ja hän\noli lopulta ihan pääsemättömissä. Itsekin hän uskoi vakavasti\nherätykseen. Hän ei tiennyt, että vanha rakkaus oli tällä tavalla\nvielä kerran purkautunut ilmoille. Hän rupesi esiintymään puhujana.\nKesälomalla olevat kaupungin papit olivat tyytyväisiä löydettyään\nhenkilön, jolle saattoivat työntää saarnavuorojaan. Jakke paukutti\nkirkossa tavan takaa sinä kesänä, halveksien julkisesti \"maailman\nlapsia\", jommoisina piti hummailevia ylioppilastovereita, joita asui\npuolikymmentä samassa kaupungissa.\n\nTästä \"herätyksestä\" oli ainakin se hyvä seuraus, että Elisabet\nFavorinin kuva hiljaa häipyi hänen mielestään. Ainakin aluksi. Jakke\nmuisteli häntä joskus syntisenä maailman naisena, jolle tanssi\nja miesten liehittely oli pääasia, ja jolla ei ollut vakavampaa\nelämänpohjaa. Oh, hän olisi nyt saattanut kohdata Elisabetin aivan\ntyynesti ja sanoa: \"Tee parannus, sinä tuhlaajatytär, ja pukeudu\nsäkkiin ja tuhkaan!\" Oikein hän ihmetteli, kuinka hän oli saattanut\nrakastaa sellaista pintapuolista, kevytmielistä olentoa, ja katui\nsyvästi, että kihlausaikanaan oli silloin tällöin häntä muistellut.\nNyt hän kirosi hänet hengessään, toivoen hartaasti, etteivät heidän\ntiensä koskaan yhtyisi.\n\nKesken näitä parannuksen ajatuksia toi posti hänelle kirjekortin.\nSe oli Elisabet Favorinilta ja lähetetty Pariisista; se kuvasi\njotakin suihkukaivoa. Siinä olivat vain seuraavat sanat: \"Onnea!\nToivottavasti olet nyt tyytyväinen.\" Ja sitten nimi alla. Hieno\nhajuveden tuoksu lehahti siitä häntä vastaan, ja Jakke menetti\nhetkeksi pohjan jalkainsa alta.\n\nTuo hajuveden tuoksu toi mieleen kaikki ihanat hetket, jotka he\nolivat yhdessä viettäneet. Ei kukaan osannut lausua nimeä \"Jakke\"\nniin suloisesti kuin Elisabet. Jaken korva oli siinä suhteessa\nkehittynyt äärimmäisen herkäksi. Mariallakin oli kaunis ääni, mutta\nhän kutsui sulhastaan \"Jaakoksi\". Sitä paitsi ei \"Jakke\" olisi häntä\npukenut. Maria oli liian vakava.\n\nJakke taisteli hetken itsekseen, ajatellen salata kortin. Verstaan\nuunissa paloi parastaikaa tuli, ja hänestä näytti, että lieskat\nnauroivat hänelle. Mutta kuta kauemmin hän niitä katseli, sitä\nenemmän ne muuttivat muotoaan, ja hetken päästä liiteli niiden\nkeskellä notkea, tanssiva vartalo, joka toi mieleen Elisabetin. Noin\nhänkin oli toisinaan pyörähdellyt ja silloin oli hänen kasvoillaan\nasunut ilme, kuin olisi hän katsellut kauas tuntemattomaan\ntulevaisuuteen...\n\nSamassa pisti Maria päänsä verstaan ovesta sisään. Hän hymyili\nherttaisesti, toivottaen hyvää huomenta. Salamannopeasti viskasi\nJakke kirjekortin uuniin ja kääntyi tyyneyttä teeskennellen\nmorsiamensa puoleen.\n\n-- Minkä sinä poltit?\n\nMarian ääni kuulosti hiukan hätääntyneeltä.\n\n-- Se oli vain vanha, pilalle mennyt osoitelippu muutamasta\nruumiskirstulähetyksestä, valehteli Jakke silmää räpäyttämättä.\n\nMaria meni uunin eteen ja koetti katsoa sinne. Mutta onneksi olivat\nliekit ehtineet jo hävittää kortin. Sen käpristynyt tuhka oli enää\njäljellä.\n\n-- Ai, ai ... minä ajattelin, että se oli joltakin sinun vanhalta\nihailijaltasi. Maria ei juuri koskaan maininnut Elisabetin nimeä.\n\n-- Älä ole huolissasi! Ei minulla ole muuta kuin sinä! huudahti\nJakke, sulkien Marian syliinsä.\n\nHän oli tullut hakemaan Jakkea kävelylle. He lähtivät. Jakkea kiusasi\naluksi hänen valheensa. Miksi hän ei ollut voinut näyttää korttia\nMarialle? Se olisi ollut rehellistä. Nyt hän oli käyttäytynyt\nhalpamaisesti ja heidän välillään oli valhe.\n\nMutta pian hän rauhoittui. Maria näytti unohtaneen koko jutun, ja\nhe kävelivät metsään kauas kaupungin ulkopuolelle. Täällä näkyi jo\nsyksyn merkkejä. Koivujen lehdet olivat jo osaksi kellastuneet ja\ntuuli ajeli niitä heidän edellään pitkin metsäpolkua. Ilma muuttui\npilviseksi ja idän suunnalla näytti satavan.\n\n-- Tänä vuonna tulee syksy varhain, sanoi Maria.\n\n-- Niin tulee, huokasi Jakke äskeisen tapauksen sukeltaessa uudelleen\nmieleen.\n\n-- Miksi sinä huokaat?\n\nMaria pysähtyi keskelle tietä ja katsoi sulhastaan silmiin.\n\n-- Onhan se selvää, että syksyllä meidän on erottava pitemmäksi\naikaa, virkkoi Jakke tyynesti.\n\n-- Niin ... se on totta, sanoi Maria ja huokasi itsekin. -- Mutta\nmehän kirjoitamme toisillemme joka päivä?\n\n-- Tietysti.\n\nHe kääntyivät kotiin päin, keskustellen tulevaisuudesta. Naimisiin\nhe eivät menisi, ennen kuin Jakke olisi valmis. Siinä kohden Maria\noli tinkimätön. Moni ylioppilas oli lukuaikana ottanut vaimon, mutta\nluvut olivatkin viivästyneet. He eivät tekisi tyhmyyttä; he kyllä\njaksaisivat odottaa.\n\n-- Montako vuotta pappistutkinto vetää?\n\n-- No ... sanokaamme neljä.\n\n-- Ei, kyllä sinun pitää lukea kolmessa.\n\n-- Katsopas nyt ... siinä se on, siinäpä se on! kiusoitteli Jakke.\n\n-- No ... olkoon menneeksi neljä, virkahti Maria vakavammin.\n\nHänellä oli sellainen voimakas halu päästä omaan elämään, laittaa\nkoti, oikein lämmin ja hauska koti. Jokin ääni hänen sisässään\nkehotti kiirehtimään. Tuntui kuin kuluisi elämä niin nopeaan, niin\ntavattoman nopeaan, ettei sen jäljessä ehtinyt tulla...\n\nHän puhui siitä Jakelle. Mutta tämä kulki jälleen alakuloisissa\nmietteissä. Päivä oli ollut hupainen ja kuitenkin tuntui, että\njostakin uhkasi pilvi, synkkä, musta pilvi, jonka alta piti kiiruhtaa\npois, Niinkuin tuo pilvi tuolla: idän taivaalla, joka nopeasti nousi\npäälle.\n\nHe kiiruhtivat kulkuaan, mutta ennen kuin he ehtivät kaupunkiin,\nsatoi, satoi ihan kaatamalla...\n\n\n\n\nXI\n\n\nSyyslukukausi oli alkanut. Jakke oli nyt Helsingissä.\n\nHän oli matkustanut Favorinin \"Rekulla\", joka vei tervoja Englantiin.\nSe oli poikennut matkalla Poriin. Sieltä käsin hän oli ajanut\nkievarikyydillä Hämeenlinnaan, jonne nyt oli rautatie, ja niin\npääkaupunkiin.\n\nEro Mariasta oli ollut haikea. Hänen oli aina ollut vaikea lähteä.\nJäähyväisten sanominen tuotti suurta tuskaa jo päiviä aikaisemmin.\nHänestä oli tuntunut siltä, kuin hän näkisi Marian viimeisen kerran.\n\nTämä oli hiukan sairastellut heidän retkensä jälkeen, jolloin sade\nheidät yllätti. Marialla oli taipumusta kuumeeseen pienimmästäkin\nvilustumisesta. Hän oli jo kerran sairastanut keuhkokuumeen ja\nlääkäri oli kehoittanut varovaisuuteen. Hiukan kalpea oli Maria\nollut, mutta muuten iloinen ja reipas.\n\nElämä pääkaupungissa tuntui aluksi yksinäiseltä. Jakkea vaivasi\ntavaton koti-ikävä. Hän kirjoitti Marialle joka päivä. Vasta sitten,\nkun hän sai asuntotoverin, alkoi aika luistaa hiukan paremmin.\n\nToveri oli eräs filologi, nimeltä Teodor Korander, joka oli kihloissa\nniinkuin hänkin. Illalla, kun he olivat kotiutuneet kaupungilta,\nhe lukivat toisilleen morsiantensa kirjeitä ja heistä tuntui, kuin\nolisivat nuo herttaiset olennot näkymättöminä vierailleet heidän\npienessä huoneessaan. He uskoivat toisilleen salaisuutensa ja\ntunsivat erinomaisen hyvin sopeutuvansa yhteen. Teodorin morsiamen\nnimi oli Kerttu, Hän oli köyhän virkamiehen tytär Sisä-Suomesta.\nTämä kirjoitteli toisinaan kaksikymmentä arkkiakin pitkiä kirjeitä\nohuenohuelle paperille. Niissä hän kertoi kotikaupunkiinsa\ntapahtumat niin tarkkaan, että Jakke -- vaikk'ei ollut koskaan\ntuossa kaupungissa käynyt -- olisi aivan hyvin osannut eteläiseltä\ntulliportilta! \"täti Cantellin kahville\". Ne olivat herttaisia\niltoja, jolloin ei toisinaan maatamenosta tahtonut tulla mitään.\n\nOli vain kaksi seikkaa, joissa heidän mielipiteensä jyrkästi\nerosivat. Toinen koski iltarukouksen pitoa, toinen kapakassa käyntiä.\nJakke oli nim. luvannut morsiamelleen lukea joka ilta iltarukouksensa\npolvistuneena vuoteensa viereen. Mariasta se oli kaunis tapa ja hän\noli itse luvannut tehdä samoin. He olivat sopineet ajastakin. Kello\nyhdeksän illalla piti tuon hartaushetken tapahtua, ja silloin he\nmuistelisivat toisiaan rukouksessa. Väliin kävi niin, että Jaken\noli kesken keskustelun riennettävä vuoteensa luo toimittamaan tuo\nlemmenpalvelus, sillä sitä se kuitenkin oli enemmän kuin todellista\nhartaudenharjotusta. Theodor kiusasi häntä silloin: \"Ota housut pois\njalasta ... Sillä ettekö sopineet, että sinä olet kaliiseillasi?\"\nJakke suuttui toisinaan, mutta leppyi kuitenkin pian, ja seurustelu\njatkui entiseen tapaan. Teodor rustaili iltaisin runoja, lähetellen\nniitä morsiamelleen. Hän luki ne kuitenkin ensin Jakelle, sillä\nhän oli saanut sen käsityksien, että toveri oli jonkin verran\nenemmän muusain suosiossa kuin hän. Miten tuo nyt lie ollut --\njoka tapauksessa heistä oli hauskaa tuo runon työssä ahertaminen.\nHe panivat toisinaan määräksi kirjoittaa runon joksikin määrätyksi\npäiväksi. He hikoilivat ankarasti, mutta sovitun illan tullen olivat\nrunot valmiit, ja he lukivat ne toisilleen. Se oli juhlallinen\nhetki, jolloin loppusoinnut sinkoilivat hiljaisessa huoneessa kuin\nnäkymättömät serpentiinit. Teodorin:\n\n    \"On katu kuollut, kuutamossa käyn,\n    Sun luokses, armas, aatokseni lentää...\"\n\nsai silloin toverikseen esim. tällaisen säeparin:\n\n    \"Kun sua muistan, sydän seisahtaa\n    ja sitten lyö, ah, lyö niin riemuisasti...\"\n\nHe innostuivat, lämpenivät, ja lopulta, seisten kumpikin pöytäänsä\npäin, he juhlallisin kädenliikkein lausuivat runoaan morsiantensa\nkuville. Se oli jonkinlaista madonnanpalvelusta, ja heidän\ninnostuksensa oli sitä suurempi, kun tiesivät \"madonnainsa\" olevan\nlihaa ja verta. Teodor aikoi vuoden, parin päästä julkaista vihkosen\nsonaatteja, joissa keskushenkilönä keikkuisi hänen sinisilmäinen\nKerttunsa. Jakella oli samansuuntaisia suunnitelmia: hän aikoi kyllä\npapiksi, mutta runottaretkin saisivat hänen sydämessään pienoisen\nnurkan asunnokseen. Toverukset kävivät luennoilla ahkerasti. He\nolivat kumpikin köyhiä; heillä ei ollut varoja venyä Helsingissä\nvuosikausia. Mutta ravintoloiden ovilla heidän tiensä erkani. Teodor\npoikkesi toisinaan ottamaan pienen \"napauksen\" -- niinkuin hän sanoi.\nHän ei ollut mikään juoppo, mutta piti kuitenkin Jaken ehdotonta\nkantaa naurettavana. Tämä ei voinut sitä puolustaa muulla kuin sillä,\nettä oli antanut lupauksen Marialle ja tahtoi sen pitää.\n\nMarialta saapui kirjeitä kolme, neljäkin yhtäaikaa. Ne olivat usein\nkolmenkin viikon vanhoja, sillä posti kulki hitaasti. Ne uhkuivat\nhellää rakkautta, joka omituisesti liikutti Jaken mieltä. Hänestä\ntuntui, kuin olisi Maria ollut kirjeissään herttaisempi kuin muuten.\nNiitä ei hämmentänyt tuo syntyperäinen jäykkyys, joka Marialla oli\nperintönä äidin puolelta. Tämä piirre vei hänet lähemmäs Jakkea, ja\ntämä oli siitä iloinen.\n\nHän vastasi intohimoisesti ja hänen kirjeensä uhkuivat runollisia\nlemmenpurkauksia. Mutta ne syntyivät sittenkin enemmän halusta\npukea ajatukset tuollaiseen muotoon, kuin tosivilpittömästä sydämen\ntunteesta. Hän tunsi tästä aiheutuvan ristiriidan. Hän ei sittenkään\nrakastanut Mariaa niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin olisi itsekin\nsuonut. Tuo hellyys, joka hänet toisinaan valtasi, oli kuin sielun\npakoa jonnekin, jossa oli turvaa peloittavaa tyhjyyden tunnetta\nvastaan. Hän rakasti vieläkin Elisabetia. Sen hän tunsi nyt ollessaan\nerossa Mariasta.\n\nOli kulunut syyskuu, ja oltiin jo lokakuun puolivälissä. Jakke alkoi\njo tuttua pääkaupunkiin. Ensi alussa vaivannut koti-ikävä oli jo\nmelkein tyyten hävinnyt.\n\nHän istuskeli kamarissaan muutamana lauantai-iltana, lueskellen\nheprean kielioppia, kun ovikello soi, ja taloa rouva meni avaamaan.\nHän kuuli, että joku tuli eteiseen, mutta arveli sen olevan talonväen\nvieraan. Teodor oli mennyt kaupungille; hän istui luultavasti\nravintolassa. Naputettiin ovelle, ja talon rouvan pää ilmestyi oven\naukeamaan hävitäkseen heti sen perästä.\n\n-- Kyllä herra Dynn on kotona, kuuli hän rouvan sanovan.\n\nJakke nousi. Kukahan siellä nyt mahtoi olla? Heillä ei juuri käynyt\nvieraita, sillä he asuivat kaukana Töölönlahden takana. Ovi aukeni,\nja ulkomaalaiselta vaikuttava neiti astui huoneeseen.\n\n-- Hyvää iltaa, Jakke!\n\nJakke pysähtyi vaistomaisesti ja ääni salpautui kurkkuun.\n\n-- Älä nyt toki noin säikähdä! Halusin tulla tervehtimään, kun\nkuulin, että olit kaupungissa.\n\n-- En osannut aavistaa, Elisabet ... änkytti Jakke, ojentaen\nvieraalle kätensä. -- Mistä päin tulet?\n\n-- Suoraan Kööpenhaminasta. Meidän \"Balthasar\" lähti sieltä viikko\nsitten ja toi minut tänne ynnä kokonaisen lastin suolaa. Niin etten\nsuinkaan ole pilaantunut.\n\nJakke pyysi vierastaan istumaan.\n\n-- Sinä olet entisen näköinen. Nuo otsakurtutkin ovat jäljellä. Vain\nhiukan miehistynyt sinä olet. Entäs minä?\n\nOh, Elisabet saattoi olla tyytyväinen! Hän oli entisestään\nkaunistunut. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias, nuori nainen. Näytti,\nkuin olisivat ulkomailla vietetyt kuukaudet kehittäneet häntä\nruumiillisestikin tavallista enemmän.\n\nJakke tarkasteli häntä kauan. Kuinka hirveän pitkä aika siitä tuntui\nolevan, kun hän oli Elisabetin viimeksi nähnyt. Eikä siitä kuitenkaan\nollut enempää kuin neljä ja puoli kuukautta. Kaikki hänessä oli\nennallaan: suu, silmät ja nenä, tuo pieni, rohkea nenä, joka näytti\nuljaasti tunnustelevan kaikkia tämän maailman tuulia. Se nenä ei\nkoskaan näyttänyt masentuvan. Mutta sittenkin hänessä oli jotakin\nvierasta. Vaikuttiko sen puku, hiukan oudonkuosinen puku?\n\n-- No, Jakke, mitä nyt oikein kuuluu? Elisabet istutti hänet\nviereensä sohvaan.\n\nKuulumiset oli pian kerrottu. Elisabethan tiesi ne sitä paitsi --\nainakin pääpiirteissään. Hän oli kihloissa ja aikoi papiksi.\n\n-- Niin ... Maria Husgafvel, se onnellinen!\n\nTyttö heitti häneen pikaisen, hyväilevän katseen ja hypähtäen ylös\nmeni kirjoituspöydän luo ja otti käteensä Marian valokuvan. Jakke oli\nasettanut sen tummanpunaisiin kehyksiin.\n\nHän tarkasteli kuvaa kauan ja tutkivasti. Sohvassa istuva Jakke\npani merkille hetkellisen, haikean ilmeen. Se häivähti vain noilla\nsuloisilla kasvoilla. Sitten Elisabet hiukan niskojaan nakaten ja\nsuutaan suipistaen asetti kuvan paikoilleen.\n\n-- Oikeastaan minä hiukan kadehdin häntä, Jakke. Tarkoittiko Elisabet\ntotta? Jaken oli vaikea uskoa. Miksei hän ennemmin ... silloin kuin\nhänen ja Marian suhde oli vielä alussa, ollut antanut minkäänlaista\nmerkkiä? Ei ... Elisabet oli oppinut teeskentelemään. Tulihan hän\nsuoraan Pariisista.\n\n-- Suo anteeksi, Elsbet, mutta minun on vaikea uskoa.\n\nTytön silmät revähtivät suuremmiksi, mutta sekunniksi vain. Sitten ne\npienenivät, ja hän katseli Jakkea kuin ohuen harson takaa. Tuo ilme\noli pojalle tuttu entisiltä ajoilta. Siinä oli keimailua, sanatonta\nhyväilyä ja antaumusta, ja se herätti nuorukaisessa joka kerta\nsuuren, sisällisen riemun.\n\n-- Sanoitko 'Elsbet'? Kuule, Jakke ... ei kukaan osaa lausua sitä\nniin kuin sinä...\n\nHän oli jälleen istahtanut sohvaan, ja ennenkuin Jakke ehti\naavistaakaan, oli hän painanut päänsä hänen olkapäätään vasten ja\nkeinutteli yläruumistaan hitaassa tahdissa.\n\nKuinka monta kertaa he olivat istuneet näin ... ennen kouluaikana,\nmilloin joen rannalla jonkin suojaavan koivun katveessa, milloin\nvenheessä kaukana kaupungin ulkopuolella, missä heidän yllänsä oli\nvain sininen taivas ja liitävät lokkiparvet. Oh, he olivat varhain\noppineet rakastamaan. Jakke unohti nykyisyyden, unohti Marian ...\nmuisti vain nuo onnelliset päivät ja hänen sydämessään ailahteli\nsanoin kuvaamaton riemu.\n\n-- Elsbet ... miksi me erosimme? Miksemme voineet kuulua toisillemme?\nNiin ... minä tiedän ... minä olin pelkuri.\n\nTyttö naurahti. Hän muisti \"kansliakuulustelun\".\n\n-- Niin ... sinä säikähdit liian vähästä. Mutta -- olimmehan lapsia\nsilloin.\n\nNiin -- se oli totta. Lapsia he olivat olleet, Elisabet kuudentoista\nja hän itse seitsemäntoista. Mutta -- olivatko he nytkään paljon\nvanhempia? Siitähän oli kulunut vain kolme vuotta.\n\n-- Minä ainakin olen kuulunut sinulle ... tunnen sen nyt, sanoi\nJakke. -- Sinusta en tiedä.\n\n-- Etkö todellakaan tiedä, Jakke?\n\n-- Jos totta puhun ... tiedän; sinä rakastit silloin minua, Elsbet...\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Minähän sanoin jo! Tyttö irtaantui pojasta ja katseli tätä\nhellästi silmiin.\n\n-- Entä nyt ... Jakke? Nuorukainen taisteli kuin hukkuva. Hänen\nmieleensä muistui Maria, jolle hän oli sanansa antanut. Eikö hän\nnyt pettänyt tätä? -- Hän nojautui sohvan selkää vasten tuijottaen\neteensä, voimatta sanoa sanaakaan.\n\n-- Entä nyt ... Jakke?\n\nÄäni oli entistä hellempi ja Jakke tunsi, kuinka tuo pieni, uljas\nnenä hyväili hänen korvaansa, ja pehmeät huulet sipaisivat poskea.\n\nSilloin hän päätti ruveta hyökkäämään. Elisabet oli tähän saakka\nahdistanut häntä, ja hän oli koko ajan ollut vain puolustuskannalla.\nNyt hän päätti hyökätä.\n\n-- Sanopas itse, Elsbet, miltä itsestäsi tuntuu. Sitten vastaan minä.\n\n-- Kyllä sinä tiedät, Jakke...\n\n-- Hyvin mahdollista ... mutta se tieto on sinulle ehkä vähemmän\nmairitteleva.\n\n-- Sanopas, mitä tiedät. Ääni oli jo kiusoitteleva.\n\n-- Sano itse. On sinun asiasi sanoa...\n\n-- Et siis olekaan varma?\n\nElisabet laski hyväillen kätensä pojan harteille.\n\n-- Totta puhuen -- en.\n\n-- Oletko nyt varma?\n\nHän pujotti kätensä pojan kaulaan ja veti tämän päätä puoleensa.\n\n-- En!\n\n-- Etkö nytkään?\n\nEnnenkuin Jakke ehti vastata, oli Elisabet suudellut häntä. Hän\npäätti jatkaa hyökkäystä. Yhtäältä hän ajatteli, että -- jos vastaisi\nmyöntävästi, se olisi samaa kuin antautuminen ilman ehtoja. Ja hän\noli kihloissa ... se hänen oli muistettava. Toisaalta taas hänen\nepäilyksensä mahdollisesti jäähdyttäisi tyttöä ja hän voisi kokonaan\nvälttää vaarallisen karin. Sen vuoksi hän vastasi:\n\n-- En ... en uskalla olla varma.\n\nMutta se oli samaa kuin perääntyminen pitkin linjaa. Elisabet naisen\nvaistolla tajusi sen. Siksi hän kysyi: Etkö vieläkään?\n\nJa hän suuteli poikaa uudelleen, mutta paljon tulisemmin.\n\nSilloin oli mitta täysi. Jakke tempaisi tytön syliinsä painoi\nrintaansa vasten ja oli tukehduttaa tämän suudelmillaan.\n\n-- Kyllä, Elsbet, kyllä olen taas varma! Enkä välitä nyt mistään\nmuusta kuin siitä, että saan sinua rakastaa, rakastitpa sinä minua\ntahi et...!\n\nJa uudelleen hän hukutti tytön suudelmiinsa.\n\nElisabet lepäsi hänen sylissään hervotonna. Jakke tunsi ohuen puseron\nläpi hänen ihonsa tuoksun. Tuo tuoksu huumasi hänet niin, että hän\nsyleili Elisabetia hulluna mielettömänä.\n\nTämä avasi silmänsä ja katseli Jakkea, kuin olisi herännyt kauniista,\nsuloisesta unesta.\n\n-- Jakke ... ei kukaan osaa suudella niinkuin sinä. Tiedätkö ...\nRanskassa joskus tuli toisinaan niin ikävä sinun suudelmiasi, että\nolin melkein sairas.\n\n-- Voi sinua, hekkumoitsija! Kuinka moni mies onkaan sinua jo\nsuudellut!\n\n-- Ei, niin kovinkaan moni. -- Elisabet nousi ja istahti sohvaan. --\nKolme, neljä korkeintaan. Älä sinä luule, että minä niin vain lennän\njokaisen kaulaan.\n\n-- Onko näiden neljän joukossa maisteri Kockström?\n\n-- Tietysti ... mutta miksi sitä kysyt? Oh, hyvänen aika ... hän\nluuli minua varmaan postimerkiksi, jonka olisi tahtonut liimata\nkirjeensä päälle!\n\nElisabet nauroi hillittömästi. Tuo samainen maisteri oli kiusannut\nJakkea monta vuotta matematiikkatunneilla. Tämä tunsi nyt\nvahingoniloa, että oli yhdessä asiassa etevämpi häntä.\n\nElisabet tarkasteli huonetta. Hän pysähtyi Teodorin työpöydän ääreen\nja katseli tämän morsiamen kuvaa.\n\n-- Kuka sinun toverisi on? Jakke mainitsi nimen.\n\n-- Onko hän miellyttävä?\n\nJakke tunsi povessansa piston. Sellainenko, Elisabet olikin, että\nyhden syleilystä päästyään riensi heti tiedustamaan, oliko toinen\nmiellyttävä. Hän salasi kuitenkin apeutensa ja vastasi kiusoitellen:\n\n-- On! Hän se vasta on gentlemanni! Näkisitpä vain hänet, niin heti\nrakastuisit.\n\n-- Missä hän nyt on?\n\n-- Jossakin ... kaupungilla. Ehkä odotamme, kunnes hän tulee kotiin,\nniin saat tutustua häneen.\n\n-- Ätsh! Luuletko minua niin uteliaaksi! -- Hän keikautti ylpeästi\npäätään. -- Ei -- nyt me lähdemme! Sinä viet minut johonkin\nravintolaan ... saamme siellä rauhassa jutella.\n\nRauhassa? Missä heillä olisi ollut parempi rauha kuin täällä, tässä\nhuoneessa?\n\nJakke ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan, vaan valmistautui\nseuraamaan.\n\nSiitä illasta muodostui aivan erikoinen. He istuivat eräässä\nparhaimmista ravintoloista ja olivat yleisen huomion esineinä.\nMoni utelias katse suuntautui heidän pöytäänsä. Elisabet oli\nkaunis ja hieno kuin kuningatar. Hänestä oli tyyten hävinnyt se\npikkukaupunkilaisneitonen, jommoisena Jakke oli oppinut hänet\ntuntemaan. He söivät illallista ja joivat viiniä. Sen verran salli\nJakkekin itselleen vapauksia tuona iltana. Kertaakaan ei mainittu\nMarian nimeä. Jakke oli joutunut entisen tunteensa valtaan. Hän\nrakasti Elisabetia, rakasti enemmän, kuin saattoi käsittää.\nTämä viipyisi kaupungissa vain viikon päivät. Kun \"Balthasar\"\noli purkanut lastinsa, aikoi se purjehtia Poriin ja jäädä sinne\ntalveksi. Sen määrä oli kyllä ollut pyrkiä kotikaupunkiin, mutta\nmyöhäinen vuodenaika todennäköisesti esti sen pääsemästä sinne asti.\nSe oli harjoittanut liian kauan rahtausta Atlantilla, purjehtien\n\"pitspainpelkkoja\" Meksikosta. Sen jälkeen se oli laskettanut\nAlicanteen ja ottanut sieltä suolalastin tarkoituksella viedä se\nkotiin. Mutta myöhäisen vuodenajan vuoksi se oli myynyt lastinsa\nHelsinkiin.\n\n-- Isä on varmaankin tyytymätön, kun Boström viivytteli liian kauan\npitspainpelkkojen rahtauksessa, puheli Elisabet. -- Minä pelkään,\nettä keväällä tulee suolan puute.\n\nTuntui niin somalta, kun tuo ylhäinen Elisabet puheli kotikaupungin\nasioista. Hänessä oli sittenkin pohjalla entinen porvaristytär, jolle\nisän liikeasiat merkitsivät enemmän, kuin päältäpäin saattoi luulla.\nJakke kyseli Hammarströmin Knutista. - Niin ... Knut, hän on ollut\n\"pränttispoikana\" meidän \"Elisabetilla\" ja on kai jo kotona.\n\nJakke muisti, että Knut oli lopettanut koulunsa seitsemänneltä\nluokalta. Sitä seuraavana kesänä hän oli lähtenyt merille\npränttispoikana Favorinin \"Elisabetilla\". Hän oli juopotellut kovasti\nviimeaikoina koulussa ollessaan, ja se oli nostanut opintien pystyyn.\nNyt hänen piti ryhtyä osakkaaksi isänsä liikkeeseen. Hän oli sen\nverran tasoittunut.\n\n-- Ja sitten sinä menet naimisiin hänen kanssaan, sanoi Jakke äkkiä.\n\nElisabet säikähti. Oliko Jakke jotakin kuullut? Se oli kyllä isän\nja äidin tahto. Isä oli kirjoittanut Pariisiin että hän oli nyt\njärjestänyt Elisabetin tulevaisuuden. Tämä menisi naimisiin Knut\nHammarströmin kanssa. He olivat siitä sopineet setä Hammarströmin\nkanssa jo ennen, kuin nuoret lähtivät maailmalle. \"Kunhan nyt Knut\nhiukan miehistyy\" ... Elisabet ei ollut vastannut siihen mitään.\nHän oli silloin elänyt kokonaan Pariisin lumoissa. Samapa se, kenen\nkanssa meni naimisiin, kunhan ensin sai hiukan nauttia elämästä.\nMutta -- nyt ... tämän illan jälkeen tuntui vaikealta ajatella Knut\nHammarströmiä.\n\nHän ei kuitenkaan tuonut ilmi ajatuksiaan, vaan virkkoi huolettomasti:\n\n-- Ole huoletta ... kyllä minä käännän isän mielen.\n\nÄäni kuulosti hiukan epävarmalta.\n\n-- Mutta ... mitenkä sinun kihlauksesi käy?\n\n-- Minä puran sen ... luonnollisesti. Sehän on selvää ... tämän\njälkeen.\n\nElisabet kuuli, ettei Jaken ääni ollut varma. Hän vainusi siinä\nentistä pelkuruutta.\n\nHe sopivat kuitenkin siitä, että tapaisivat joka päivä. Ja sitten\nElisabetin mentyä kirjoittaisivat toisilleen. Jakkehan ei päässyt\nkotiin jouluksi, matka oli liian pitkä ja vaivalloinen ja --\nsitäpaitsi kalliskin. He olisivat siis yhteydessä kirjeellisesti.\n\nHiukan alakuloisena asteli Jakke asuntoonsa sinä iltana. Favorinin\npatruunan tukeva hahmo oli jälleen asettunut hänen onnensa tielle.\nAntaisiko tuo ylpeä kauppaneuvos suostumustaan? Jakke epäili sitä\nvahvasti. Ja olisiko Elisabetilla siinä tapauksessa rohkeutta seistä\nyksin ... sukuansa vastaan, kaikkia vanhoja perhetraditsiooneja\nvastaan? Sillä milloinkaan ei ollut tapahtunut, että kukaan\nkotikaupungin porvareista olisi nainut köyhän. Ja hän oli\nauttamattomasti köyhä...\n\nHän karkoitti kuitenkin nämä alakuloiset mietteet. Olihan Elisabet\njälleen palannut hänen luokseen. Hän viipyisi kaupungissa kokonaisen\nviikon. Joka päivä hän saisi tämän nähdä.\n\nSinä iltana ei Jakke polvistunut vuoteensa ääreen. Sovittu aika oli\nmennyt ohi; hän oli sen kokonaan unohtanut. Asuntoonsa tultuaan\nhän ei vilkaissutkaan pöydälle, missä tiesi Marian kuvan olevan,\nvaan heittäytyi vuoteelleen yhdenkään soimaavan omantunnon äänen\nhäiritsemättä. Hänen viimeinen ajatuksensa oli Elsbet ... rakastettu,\njumaloitu Elsbet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun lopulla tullessaan eräänä iltana kaupungilta, löysi Jakke\npöydältään kolme kirjettä.\n\nYksi oli Favorinin patruunalta. Siinä ylpeä kauppaneuvos kirjoitti\nsuuttuneeseen sävyyn, että \"herra Dynn entisistä lupauksistaan\nhuolimatta oli jälleen ryhtynyt häiritsemään hänen kotinsa rauhaa.\"\nEikö hän muistanut, että hän kerran jo oli kieltänyt heidän\nseurustelunsa? Millä oikeudella hän siis uudelleen oli asettunut\nyhteyteen Elisabetin kanssa? Hän ei koskaan antaisi suostumustaan\nsellaiseen mesallianssiin. Eikö hän hävennyt, kihloissa oleva mies,\njonka morsian vielä sairasti heikkona, vuoteen omana?\n\nKirje putosi Jaken kädestä. Hän ei ollut kuukauteen kirjoittanut\nMarialle riviäkään. Pari viikkoa sitten oli Marian äidiltä\ntullut kirje, jossa kautta rantojen oli tiedusteltu, kuinka hän\njaksoi, ja oliko siinä perää, mistä kaupunki puhui, että hän oli\nkirjeenvaihdossa Elisabet Favorinin kanssa. Hän oli aikonut siihen\nheti vastata mutta se oli jostakin syystä jäänyt. Samassa kirjeessä\noli sivumennen mainittu, ettei Maria ollut oikein terve, oli taas\nvilustuttanut itsensä. Siihenkään hän ei ollut sen vakavampaa\nhuomiota kiinnittänyt. Hän oli jo niin tottunut siihen, koska\nMaria viime aikoina oli tavantakaa sairastellut. Hänen ajatuksensa\nolivat koko ajan majailleet Elisabetin luona, jonka kanssa hän oli\nollut säännöllisessä kirjeenvaihdossa siitä saakka, kuin he olivat\nlokakuussa eronneet.\n\nJakke tarttui toiseen kirjeeseen. Se oli Marian äidiltä. Siinä\nilmoitettiin lyhyesti, että Maria oli loppiaisaattona kuollut\nkeuhkokuumeeseen. Viimeiseen saakka hän oli houraillut Jakesta ja\nkysynyt, \"eikö kirjettä kuulunut?\"\n\nJakke lysähti tuolille. Huone pyöri hänen silmissään. Mitä? ... mitä?\n... Mariako kuollut? Se tuntui mahdottomalta.\n\nHän oli aivan turtunut. Jostakin omantunnon sopesta kuului kuiskaus:\n\"Sinä petit hänet ... sinä tapoit hänet. Hän olisi ehkä tälliäkin\nkertaa kestänyt, jos hänellä vain oli sinut. Mutta sinä kuuluit\ntoiselle... Se on sinun syysi ... sinun syysi...!\"\n\nVuolaat vedet vierivät Jaken poskia pitkin. Näinkö kaikki loppui?\nEnsin Maria ja sitten Elisabet ... sillä tuossa kolmannessa kirjeessä\nElisabet tietysti ilmoittaisi, että heidän piti lopettaa...\n\nHän tempaisi käteensä kolmannen kirjeen. Se oli päivätty joulukuun\nviimeisenä päivänä. Ja aivan oikein! Siinä Elisabet hiukan haikeaan\ntyyliin kirjoitti, että isä oli julmistunut, saatuaan käsiinsä\nyhden Jaken kirjeistä. Hän oli ollut ihan raivoissaan ja uhannut\ntehdä tyttärensä perinnöttömäksi, jos tämä vielä jatkaisi. Hän oli\nsellainen kauhea isä eikä hänen auttanut muuta kuin taipua.\n\n    \"Mutta -- minä tulen koko elämäni ajan kantamaan sinun kuvaasi\n    sydämessäni, rakas Jakke. Minun täytyy mennä naimisiin toisen\n    kanssa, mutta sinua en silti unohda koskaan. On kirottua, että\n    olen kasvanut tällaisissa oloissa, tullut niin riippuvaiseksi\n    rikkaudesta, etten uskalla ajatella tulevaisuutta ilman sitä.\n    Knut Hammarström on rikas, ja minä menen hänelle; se on jo aikoja\n    sitten päätetty asia, vaikka minä viimeiseen asti toivoin, että\n    isä antaisi perään. Mamma on itkenyt kokonaisen viikon tätä\n    surkeutta, ja arvaat, etteivät minunkaan silmiäni ole kuivina\n    olleet. Mutta ei auta, rakas Jakke, kohtalonsa alle täytyy\n    ihmisen alistua. Meidän kihlauksemme julkaistaan huomenna,\n    uudenvuodenpäivänä, ja tänne tulee puoli kaupunkia. Mutta kalpean\n    ja murheellisen morsiamen he saavat nähdä, ja se on pieni\n    lohdutukseni.\n\n    Jää hyvästi, Jakke, oma ystäväni!\n\n    Sinua aina rakkaudella muisteleva Elisabet.\"\n\nJakke oli maannut koko yön valveilla. Hän oli itkenyt sydämensä\nturraksi. Hän oli maannut kuin kuollut, tuijottaen yhteen paikkaan,\nja hänestä oli tuntunut jonkun verran turvalliselta, että häntä oli\nympäröinyt pimeys. Teodor oli matkustanut jouluksi kotiin; hän oli\nsiis yksin.\n\nMutta aamulla palasi tuska takaisin. Se oli vain odottanut päivän\nvalkenemista päästäkseen uudelleen hänen kimppuunsa. Sitä mukaa\nkuin hämy huoneesta hälveni, alkoi tuskakin liikkua. Se tuli\nhänen vuoteensa luo ja kamalasti hymyillen puisti hänet melkein\ntainnuksiin. Nyt hän ei enää tiennyt, oliko hän elävä vai kuollut.\nToisin vuoroin hänestä tuntui, että kuollut oli jokin toinen, ja että\nhän käyskenteli huoneessa, missä tuo kuollut lepäsi. Se oli välistä\nniinkuin Elisabet, välistä niinkuin Maria, välistä niinkuin hän itse.\nSellaisina hetkinä hän tuijotti seinään, sängyn pään yli, ja hänestä\ntuntui, kuin olisi joukko ihmisiä kulkenut huoneesta toiseen jonkun\npaksun herran opastamana, joka oli niinkuin Favorinin patruuna, mutta\nei kuitenkaan ollut hän. Paksu herra puheli seuralaisilleen: \"Ja\nsitten meillä on tämä ... mutta kuten herrasväki näkee ... tämä on\nsurkeasti remontin tarpeessa.\" Ja paksu herra kohautti olkapäitään\nja leväytti avuttoman näköisenä käsiään. Ja katsojat kallistelivat\npäätänsä, kuiskivat jotakin toisilleen ja hiipivät varpaillaan ulos.\nHyvä herrasväki! Tarpeetonta kulkea varpaillaan; ei täällä kukaan\nherää...\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nOn kulunut viisi vuotta.\n\nJakke istuu Favorinin konttorissa edessään suuri tilikirja. Hän on\npäässyt konttoristiksi kauppaneuvoksen liikkeeseen. Se on Elisabetin\nansiota kaikkityyni.\n\nHän on suuresti muuttunut. Entinen, tuuhea, hiukan aaltoileva\ntukka on hävinnyt ja jäljelle jäänyt kiiltelevä kalju. Kasvoilla\non väsähtänyt ilme. Otsakurtut ovat entisestään syventyneet, ja\nsilmien alle muodostuneet pussit julistavat selvästi, että mies on\nviettänyt epäsäännöllistä elämää. Hän on joutunutkin rappiolle. Sen\non aikaansaanut rakkaus, jota on mahdoton unohtaa.\n\nYliopistoluvut olivat katkenneet parin vuoden perästä -- pakostakin,\nkun mies joi kuin hullu. Kolme viimeistä lukukautta oli kulunut\nyhdessä ainoassa hummauksessa. Hän oli koettanut upottaa väkijuomiin\nrakkautensa. Se oli onnistunut hetkeksi, mutta sitten olivat vanhat\nmuistot uudelleen nostaneet päätään ja kuin ilkkuen kuljettaneet\nhänet jälleen kapakkaan. Se oli Elisabetin tahto, ja kaikki, mitä\nElisabet tahtoi, oli toteutettava, -- vaikkapa siinä sitten olisi\nmennyt henki tai pantu alttiiksi sielun autuus.\n\nHänestä oli tullut juominkien kuningas, -- hänestä, entisestä\nraittiusmiehestä. Nuo iloiset veikkoset, jotka pääkaupungissa\nkuluttivat isäinsä rahoja, hakivat hänet kynsiinsä vaikka maan alta.\nIlman häntä jäi tunnelma juomaseurassa muka vaillinaiseksi. Hänen\nläsnäolonsa taas ikäänkuin pyhitti Bakkuksen palvonnan. Hänhän\ntoi mukanaan suuren pettymyksensä, elämänsä raskaan tragedian.\nSen valossa oli itsekunkin hyvä kuvitella kärsineensä jotakin ja\nsaaneensa siis elämältä oikeuden juoda. Useimmista se kuitenkin oli\nvain tuollainen hauska käänne, joka erinomaisen hyvin sopi heidän\nikäohjelmaansa. Sillä mitäpä pettymyksiä nuo iloiset veikkoset\nolisivat kokeneet. Syvin sitä lajia johtui siitä, että isän rahakirje\ntoisinaan viipyi, ja piti elää muutamia viikkoja \"vippaamalla\". Tämän\nvuoksi he sopivan hetken tullen saattoivat heittää murheellisen\nhahmon ritarin näyttelemisen ja pitää Jakkea pilkkanaan. Mutta\ntämä ei siitä välittänyt. Hänelle riitti vain se, että ympärillä\noli kiitollisia kuuntelijoita, jotka eivät koskaan väsyneet hänen\n\"tarinaansa\".\n\nVälistä oli Jakke koettanut pakoillakin, mutta aina hänet löydettiin.\nJa sitten lähdettiin joukolla milloin mihinkin juomapaikkaan. Jakke\ntavallisesti vastusteli, kasvoillaan avuton, surkea hymynsä. Juuri\ntuo hymy yllytti tovereita kujeilemaan hänen kanssaan. Siinä oli\njonkin verran samanlaista nautintoa kuin ennen poikasena, jolloin\njotakin yksinkertaista saateltiin \"hirnakan munien\" ostoon --\nsillä erotuksella vain, että silloin jäätiin kaupan ulkopuolelle\nodottamaan, asianomaisen astuessa sisään. Nyt mentiin kaikki joukolla\nja touhuttiin innostuneina. Pahusko tässä rupesi mököttämään, kun\nmaailma oli korea kuin karuselli! Mennään ottamaan naukut! Ja mitä\nElisabetin häihin tuli, niin niitähän kannatti juoda pitempäänkin.\n\nSilloin Jakkekin oli innostunut ja huudahtanut: \"Todellakin!\nKerrankos se konista karva lähtee!\" Ja niin oli menty ja juotu koko\nyö, välistä seuraava päiväkin.\n\nJakelle eivät nuo kekkerit maksaneet mitään. Hänen piti vain pitää\npuhe hyvin tunnetusta aiheesta. Ja Jakke piti. Hän puhui joka kerta,\nkuin olisi se ollut ensimmäinen. Tiesivätkö veljet, mitä rakkaus oli?\nSe oli kuin korkki, pullon korkki, joka aina pysyi pinnalla. Koetapas\npainaa sitä alas. Se onnistuu murto-osa sekunniksi, mutta sitten\nse taas pullahtaa pinnalle etkä pääse alkua pitemmälle. Pitäisi\nolla sormia, lukematon joukko sormia ... niin pitkälti kuin on\nmeren selkää, jotta, joka kerta, kuin korkki yrittää pujahtaa ylös,\nuusi sormi heti painahuttaisi sen pinnan alle. Se oli jonkinlaista\nklaveerin soittoa ilman ääniä ... sydämessä vain sellainen kalvava\ntuska ... klaveerin soittoa, jossa aina vain mentiin ylöspäin ...\ndiskanttia kohti ... tahi palattiin takaisin alarekisteriin ... c,\nh, a, g, ... hst! ... ei ääniä, ei yhtään ääniä. Meren selkä oli\nlaaja, ja siinä piti miehen painella tuota pullon korkkia pinnan\nalle. Epätoivoista hommaa. Ajatelkaa ... soittopöytänä meren selkä,\nnäppäimenä pullonkorkki, ja miehellä vain kymmenen sormea. Soitapas\nsitten...\n\nMutta -- täällä sydämessä se tuntui ... kaikki nuo kipeät sävelet,\njotka vuoroin kumahtelivat kolkosti kuin hautajaiskellot ... vuoroin\nvalittivat kimeästi kuin itkevien lasten äänet. Se oli traagillista.\n\nToverit kuuntelivat pää riipuksissa. Jakke-poika osasi puhua. Oli\nvaikea sanoa, oliko tuo ironiaa, vai oliko mies todella noin hassusti\nonneton. Mutta -- välipä siliä. Rakkaus oli kuin pullon korkki. Yksi\nja toinen huomasi hetken tulleen, jolloin tämän seremonian sopi\ntaitavasti lopettaa. He painelivat pöydän syrjää, kuin olisi siinä\nollut tuo Jaken kuvaama korkki. Todellakin ... se ei pysynyt pinnan\nalla. Sitä piti aina vain painaa ... painaa epätoivoisesti, ja sormia\nolisi pitänyt olla paljon ... hirvittävän paljon.\n\nJakke seisoi kyynelet silmissä, kädessä viinapikari. No niin ...\nhän oli pitänyt puheensa, purkanut sydämensä, ja nyt sai ilo hänen\npuolestaan alkaa.\n\nJa se oli alkanutkin. Jaken vertausta, jota äsken oli kuunneltu\nvakavina -- tai oltu kuuntelevinaan -- oli nyt käsitelty kuin\npotkupalloa. Joo ... pullonkorkki! Sattuva vertaus. Ei enkelikään\nolisi pystynyt pidättämään sitä pinnan alla, vaikka tällä sitten\nolisi ollut apunaan koko taivaallinen sotajoukko. Niitä olisi saanut\nolla niin paljon, että siipien havina olisi täyttänyt ilman, niiden\nleijaillessa meren yllä. Sittenkin olisi korkkipahus jostakin raosta\nvarastautunut pinnalle. Mutta kun Favorinin patruuna oli sen painanut\npullon _suulle_, niin se pysyi eikä sitä kiskonut siitä pois itse\npirukaan. Pfiuu! Pihisepäs sitten ja puhise. Se pysyi, mikä pysyi.\n\nJa näin livuttiin hiljalleen asian käytännöllistä puolta katselemaan.\nHe olivat porvarispoikia ja koska he olivat hiukan humalassa, he\nhalusivat sanoa muutamia totuuksia. _In vino veritas_ -- sehän oli\nvanha sana.\n\nNiin surkuteltavaa kuin olikin, että Tynnin Jakke oli polttanut\nsiipensä, ei sen vuoksi saanut ruveta yhteiskuntaa mullistamaan.\nSe oli selvää, että rikas nai rikkaan eikä siinä ollut\nköyhällä kurkistelemista. Liikemaailmassa otettiin rakkauskin\nkäytännöllisesti. Se arvioitiin laivaosakkeissa ja rahoissa ... niin\nja niin monta lästiä jauhoja, ja niin ja niin monta suolaleiviskää.\nFavorinin patruuna oli menetellyt aivan oikein. Jokainen\nläsnäolijoista, jos olisi joutunut naittamaan sisartaan, olisi\nehdottomasti sivuuttanut Tynnin Jaken. Anteeksi ... ei miehen vuoksi\n-- sillä mies oli mainio -- vaan traditsioonien vuoksi. Ei ollut\nkoskaan tapahtunut, että keskikaupungin porvaristyttö meni naimisiin\nsäätynsä ulkopuolelle. Ja mitä Elisabetiin tuli, ei kannattanut häntä\nsurra. Hän oli onnellinen Knut Hammarströmin kanssa.\n\nKyllähän Jakke sen uskoi. Ei hän ollut Elisabetin rakkautta niin\ntäydestä ottanutkaan. Hän oli puhunut vain itsestään. Ei mitään ...\nei mitään. Veljet puhukoot vain; hehän hänen laskunsakin maksoivat.\nMutta kyllä hän silti olisi toivonut, että seurassa olisi saanut\nrunoilla ... näpäytellä hiukan sydämen kieliä.\n\nHänelle oli huudettu ja viittilöity. Stop! Jakke käsitti väärin.\nSiltä kannalta ei pitänyt heidän puhettaan ottaa. Persoonallinen,\npersoonallinen vapaus -- saakuri soikoon! Ja mitä runoiluun tuli,\nniin se oli paikallaan. Runoilla sai vaikka mistä, vaikkapa\nonnettomasta rakkaudestakin. Sellaisena lemmen runoilijana oli Jaakob\nDynn kotikaupunkinsa ensimmäinen mies ja jälkeentulevat polvet\nsaattoivat aivan hyvin pystyttää hänelle muistopatsaan. Heillä ei\nollut mitään sitä vastaan. Mutta liikeasiat erikseen. Siitä he\nolivat tahtoneet huomauttaa. Sillä Elisabet Favorininikin juttu oli\nvain liikeasia, ja sellaisiin heidän säätynsä naiset tottuivat niin\nherttaisen pian.\n\nSellaista se oli ollut. Lukukaudet olivat kuluneet iloisessa\nhulinassa. Oli juotu niin paljon kuin nahka sieti. Kesillä hän oli\nollut kotiopettajana milloin missäkin, mutta juoppous oli tehnyt\nhaittaa siinäkin työssä. Viimein hän oli uskonut, ettei hänestä ikinä\ntulisi pappia. Ja niin hän oli lyönyt heprean kieliopin lopullisesti\nkiinni ja palannut kotiin.\n\nSiellä oli tapahtunut suuria muutoksia. Isä oli kuollut, ja äiti\nottanut liikkeen johdon käsiinsä. Hän sai nyt hoidella asioita\noikealle ja vasemmalle -- ristiäiskoltut ja ruumiskirstut. Jakke\nolisi ehkä voinut auttaa häntä, ottaa ruumisikirstupuolen huolekseen.\nMutta äiti ajatteli poikansa ajan menevän siten aivan hukkaan. Eihän\nJaken sentään sopinut höyläämään ruveta. Ei -- hänen piti koettaa\nsaada paikka kaupungilta.\n\nMutta -- sitä ei ollut niinkään helppo saada. Tynnin Jaken surullinen\nepäonnistuminen tunnettiin kaikkialla. Kunnes Elisabet muutamana\nsunnuntai-iltana oli tullut heille ja ilmoittanut, että hänen isänsä\nkonttorissa oli paikka Jakelle.\n\nJakke muisti sen kuin eilisen päivän. Hän oli hiukkasta ennen\nkätkenyt Elisabetin kirjeet muutaman ruumiskirstun päähän, päälaudan\nja verhovaatteen väliin. Hän oli siten päättänyt haudata ne ja\nsamalla koko entisyytensä. Hänellä oli ollut hyvää aikaa puuhata\nyksikseen, sillä Nykänen oli mennyt kaupungille ja äiti iltakirkkoon.\nTuo kirstu oli seissyt verstaassa samalla paikalla kuin ennen\nperämies Pyökön arkku, ja kohtalo oli järjestänyt niin, että he\nnytkin olivat joutuneet keskustelemaan kirstun yli.\n\nElisabet oli seisonut kirstun oven puoleisella ja hän\nverstaanpuoleisella sivulla. Saattoi selvästi huomata, missä tilassa\nElisabet oli; hän odotti silloin toista lastaan. Hän, Jakke,\noli katsellut nuorta rouvaa kauan, ja mieleen olivat muistuneet\nentiset ajat. Oliko tuo sama Elisabet, joka kerran oli levännyt\nhänen sylissään ... se hento ja solakka ... silloin kuin hän ensi\nlukukautta opiskeli pääkaupungissa? Tuo nuori, hiukan kalpea rouva,\njonka keskiruumis niin piinallisesti muistutti hänen tilastaan,\ntuntui vieraalta. Ja kuitenkin se oli entinen Elisabet, sillä ääni\noli sama kuin ennenkin, yhtä sointuva, yhtä korvaa hyväilevä, ja\nsamalla pehmeällä tavalla hän lausui hänen nimensä.\n\nOli hyvä, että kirjeet oli haudattu kirstun päähän. Entinen Elisabet\noli sittenkin toinen. Tuo raskaana oleva rouva oli Elisabet\nHammarström. Entinen Elisabet, hento ja solakka, lepäsi tuossa\nvalkeaksi verhotussa kirstussa, ja he seisoivat kumpikin arkun\nääressä sanomassa hänelle jäähyväisiä.\n\n\"Jakke ... minä suren sinun puolestasi.\"\n\nOh, se oli turhaa ... hän pikemminkin olisi voinut sanoa samaa.\n\n\"Sinä olet aina ollut minun ylpeyteni ja nyt sinä olet vaipunut näin\nalas.\"\n\nHyvähän Elisabetin oli niin sanoa. Oli helppo sääliä toista, kun itse\nistui turvassa ja omisti lämpimän kodin. Hän puolestaan oli aina\nkaivannut tukea, mutta se, jonka puolelta hän kerran oli kuvitellut\nsellaista saavansa, oli toisen oma ... ja se, joka siksi olisi\nsydämen halusta tullut, oli kuollut.\n\n\"Mutta juuri sen vuoksi minä nyt olen täällä.\"\n\nEikö hän hävennyt? Tulla tänne, hänen kotiinsa, tuossa tilassa ... ja\nsitten puhua tukemisesta ja auttamisesta. Niin alas hän, Jakke, ei\nvielä ollut vaipunut.\n\nElisabet oli puhjennut itkuun.\n\n\"Enhän minä sille mitään mahda. Sinä tiedät, että vanhempani\npakoittivat minut...\"\n\n\"Mutta itse olit myös heikko. Olisit seisonut lujana ja antanut isäsi\ntehdä sinut perinnöttömäksi, jos hän olisi uskaltanut.\"\n\nNiin ... niin olisi pitänyt tehdä. Mutta ihminen huomasi monen asian\nvasta sitten, kun oli myöhäistä. Ja sitäpaitsi: hän oli halunnut\nantaa Marialle edes sen lohdutuksen, että tämä hänen puolestaan saisi\nsulhasensa pitää.\n\nHän oli vaipunut syviin mietteisiin. Sitä puolta hän ei ollut koskaan\ntullut ajatelleeksi. Elisabet oli jalompi, kuin hän oli osannut\naavistaakaan. Maria, jonka hän oli laiminlyönyt, oli viime hetkinään\nsaanut tiedon Elisabetin kihlauksesta ja oli siis saattanut ummistaa\nsilmänsä siinä tiedossa, ettei tämän puolelta olisi ollut estettä\nhänen onnelleen. Elisabet oli siis tahtonut tällä tavoin korvata\nMarialle tekemänsä vääryyden.\n\n\"Etköhän ole pannut aivan liian suurta painoa asian sille puolelle?\nSe korvaus tuli kuitenkin hiukan liian myöhään.\"\n\nElisabet oli katsonut häntä kuin armoa pyytäen, mutta hän ei ollut\nhellittänyt.\n\n\"Olkoon asia miten tahansa. Mutta mikä on antanut sinulle oikeuden\ntulla tänne nyt ... tarjoamaan huolenpitoasi? Se olisi hauska tietää.\"\n\n\"Minähän sanoin jo, että isä on luvannut antaa sinulle paikan\nkonttorissaan.\"\n\nJa kuitenkin! tuo isä oli ennen työntänyt hänet luotansa. Kuinka tämä\nmuutos oli ymmärrettävä?\n\n\"Minä olen rukoillut häntä. Olen sanonut: 'Tee edes tämä minun\nvuokseni ... tyttäresi vuoksi!' Ja hän taipui.\"\n\nElisabetin katse oli rukoillut. Eikö hän nyt tahtonut lopettaa tätä?\n\nMutta hän oli tehnyt vielä yhden kysymyksen:\n\n\"Minkävuoksi sen teit? Säälistäkö? Minun täytyy tietää syy. Vaikka\nolenkin köyhä, en aio ottaa armopaloja -- sinulta.\"\n\nHeidän välillään oli ollut ruumiskirstu, valkeaksi verhottu\nruumiskirstu. Mutta se, mitä Elisabet silloin oli sanonut oli\nkantanut tuon kuoleman symbolin yli kuin elämän henkäys:\n\n\"Ei ole kysymys armopaloista, vaan pienestä hyvityksestä. Älä katso\nminua noin! Sinä tahdot tietää syyn. Sinä pakoitat minut sanomaan\nsen, jota en toisen miehen vaimona saisi sanoa. Minä rakastan sinua,\nJakke, enkä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Sen sanon nyt tässä,\nvaikka tuo kirstu tuossa joutuisi viimeiseksi asunnokseni!\"\n\nSilloin hän oli murtunut. Väkijuomain turmelema hermosto ei kestänyt\npaljon. Hän oli puhjennut itkuun ja, ojentaen kätensä Elisabetille\nkirstun yli, sopertanut:\n\n\"Minä suostun, Elisabet ... minä suostun, sillä minäkin rakastan\nsinua vielä ... rakastan enemmän kuin koskaan ennen. Se on minun\nonneni ja onnettomuuteni.\"\n\n\"Toivokaamme, että se tästä lähtien kääntyy enemmän onneksi. Katsopas\n... minä saan nähdä sinut nyt joka päivä, kun käyn kotona. Mikään ei\nnyt estä minua siitä. Ja minä toivon voivani auttaa sinua nousemaan.\"\n\nJa kyyneliään kuivaten oli Elisabet Hammarström lähtenyt.\n\nSilloin hän oli uudelleen ratkonut auki kirstunpään. Ei ... näitä\nei haudattaisikaan vielä. Ne säilytettäisiin muistoina, kalliina\nmuistoina. Ne eivät olleet määrätyt kuolemaan, vaan elämään, vaikka\nkellastuisikin paperi, ja muste vaalenisi. Niissä eli rakkaus ...\ntosin toivoton ja pannaan julistettu -- mutta sittenkin rakkaus, joka\njuuri tuon toivottomuutensa vuoksi oli niin elinvoimainen ja iäti\ntuoreelta tuoksuva...\n\nJa tässä hän nyt istui kauppaneuvos Favorinin konttorissa, oli\nistunut jo kolmatta vuotta. Tuolla hänen seinänsä takana oli puoti,\njossa sama palveluskunta puuhaili niinkuin hänen lapsuutensa päivinä.\nFavorinilla ei mikään näyttänyt muuttuvan. Vanhennuttiin hiukan ...\nharmaannuttiin, niinkuin esim. Liise-neitsytkin, jonka ohimoilla jo\nkiilteli hopea. Mutta samalla tavalla olivat hyllyt tavaraa täynnä\nkuten ennenkin, ja avonaisesta ovesta, kirjoituspulpetin oikealta\npuolen, näkyi korkea lasikaappi, jossa oli kaikenlaista rihkamaa\nkuten hajusaippuoita, pieniä peilejä ja porsliinisia nukenpäitä.\nNiitä hän oli jo poikasena katsellut ja toivonut olevansa tyttö,\nsaadakseen omakseen tuollaisen soman nukenpään.\n\nKonttorihuoneen seinällä raksutti vanha skailetti. Se oli samaa\ntyyliä kuin Marian kotonakin, mutta suurempi ja muutenkin\njuhlallisempaa tekoa. Puodin ovikello seinän takana kilahti\nvähäväliä. Ostajia tuli ja meni.\n\nJakke silmäsi puotiin.\n\nLasikaapin edessä seisoi pieni, paljasjalkainen pojanressu, ihaillen\nkaapin kirjavaa sisältöä. Elisabetin vanhin tytär Kaarin, vilkas,\nnelivuotias lapsi, kiipeili pitkin hyllyjä ja koetti tavoitella\npientä, kultasyrjäistä porsliinimukia. Jakke seurasi tytön notkeita\nliikkeitä. Noin oli äitikin ennen kiipeillyt, ja hän oli tiskin takaa\npitänyt tätä silmällä. Nyt kurkoitti tyttö kätensä hyllyn reunalle,\nyritti tarttua mukiin, mutta pudottikin sen samassa lattialle.\n\nLiise-neitsyt pyörähti ympäri, ja lasikaapin edessä seisova poika\nsäpsähti. Ei kai hän vain ollut mitään rikkonut?\n\n-- Kuinka Kaarin on niin tottelematon! Katso nyt ... siellä on\nkaunis, kultalaitainen muki pirstaleina.\n\nTyttönen oli kumartunut poimimaan porsliininsiruja. Kuului\nheikkoa ähkimistä, ja sitten kurkoitti kiharatukkainen pellavapää\ntiskin reunan yli. Pieni, pullea käsi laski myymäläpöydälle kasan\nporsliininkappaleita.\n\n-- Minä annan ne tinulle.\n\nPoika katseli hämillään edessään olevaa aarretta. Sellaisia\nkauniita ruusinpalasia. Niillähän sopi olla vaikka potalla paremman\npuutteessa, ja pikkutytöille niitä saattoi antaa murkröönäruuseiksi.\nSaiko hän ottaa ne?\n\n-- Ota vain, kun pikku mamselli kerran antaa, kehoitti Liise-neitsyt.\n\nPoika koppasi käteensä porsliininkappaleet, sai ostoksensa ja\nhyppeli iloisena portaita alas. Ovikello kilahdutti hänen viimeisen\nkiitoksensa.\n\nJakke silmäsi kadulle. Siellä mennä vilisti poika, kääntyen\nlähimmästä kadunkulmasta Laidalle päin.\n\nKeskikaupunki ja Laita! Niitä oli mahdoton yhdistää. Ainoat\nvälikappaleet, joilla keskikaupunki lähestyi Laitaa, olivat\nporsliininkappaleet ja rusinat. Hän oli kerran saanut kourallisen\nviimeksimainituita. Tuon pienen pellavapään äiti oli ne hänelle\nojentanut...\n\nJakke huokaa ja ryhtyy selailemaan kirjaansa. Siinä on eri laivojen\ntilit, paljonko kukin on ottanut lastia ym. asiaankuuluvaa.\nHän oli vienyt kirjoihin konossementtien sisällön. \"Reku\" ja\n\"Balthasar\" maattuaan talven telakassa olivat heti vesien auettua\nlähteneet täydessä puutavaralastissa Englantiin. Siinä oli niiden\nsertteparttiat, rahtikontrahdit. Kolmatta laivaa, \"Elisabetia\",\nodotettiin joka päivä Espanjasta. Se oli viipynyt merillä kokonaisen\nvuoden, purjehtien pitspainpelkkoja Meksikosta. Se oli kaupungin\nlaivojen tavallista talvirahtausta. Tuota kovasyistä puuta tuotiin\nmilloin Ranskaan, milloin Hollantiin, Belgiaan tai Irlantiin, ja\nsiitä rakennettiin laivalaitureilta. Samanlaisella matkalla oli\n\"Balthasar\" viipynyt silloin, kun se toi Elisabetin Helsinkiin.\n\nJakke vei kirjoihin asioita minkä ennätti. Hän oli jo täysin\nperehtynyt ammattiinsa. Oli somaa seurata noita vierailla mailla\nkulkevia kotikaupungin laivoja. Ne kietoutuivat omituisella tavalla\nhänen murheelliseen elämäänsä. Jos ei niitä olisi ollut ... noita\n\"Rekuja\", \"Balthasareja\", \"Elisabeteja\" ja \"Kristiinoita\", olisi\nhänenkin kohtalonsa muodostunut ehkä toisenlaiseksi. Mutta ne toivat\nFavorinin kauppahuoneelle rikkauksia ja estivät hänet Elisabetia\nsaamasta. Kirottu rikkaus!\n\nJakke heitti hanhenkynän pulpetille ja sytytti paperossin. Liike oli\nhiukan kiivas ja herätti työtoverien huomiota.\n\n-- Tuliko pukki? kysyi pääkirjanpitäjä Haverinen, vanha, harmaapäinen\nmies.\n\n-- Tuli ... kirjoitin kakkosen, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa\nviitonen.\n\n-- Korjaa päälle, mutta ei saa raaputtaa. Haverinen oli tarkka\nja täsmällinen. Hän oli talonpojan poika ylimaasta, mutta täysin\nkaupunkilaistunut. Käytyään kolme luokkaa lyseota hän oli mennyt\nkauppakouluun ja palvellut jo nelisenkymmentä vuotta Favorinilla.\nOllen syvästi uskonnollinen hän istui joka sunnuntai kirkossa\nmäärätyllä paikallaan ja pudotti säännöllisesti kolehtihaaviin\nuuden kaksimarkkasen. Sitä yleisesti ihmeteltiin, kuinka köyhän\nkirjanpitäjän kannatti uhrata noin paljon. Mutta kun hän oli\npoikamies, eli säännöllisesti ja säästäväisesti, ei tuo uhraus\ntuntunut niinkään suurelta. Se oli hänen ainoa intohimonsa, ja se oli\nmuuttunut sananparreksi: \"Kaksi markkaa niinkuin Haverisen kolehti.\"\n\nHän oli vähäpuheinen, ahkera mies, isännälleen korvaamaton.\nKauppaneuvos uskoikin hänelle aina tärkeimmät asiat. Hän oli\nvastaanottamassa laivoja, silloin kuin patruuna itse ei joutanut; hän\nmaksoi palkat lastaustyömiehille. Yleensä hän oli Favorinin oikea\nkäsi ja senvuoksi häntä suuresti kunnioitettiin.\n\nTänä päivänä hän oli tavallista puheliaampi. Jaken tekemä \"pukki\"\nhuvitti häntä. Kakkosesta saattoi helposti sorvata viitosen, kunhan\nvain piti huolta, että viitosen niska peitti kakkosen pään. Siihen\njäi kyllä poikkiviiva, joka kulki kärjestä viistoon yli avonaisen\npaikan. Mutta kun veti viitosen kärjen kakkosen alamutkan kohdalle,\nse menetteli koko lailla. Tulihan siitä tuollainen jalaksilla soutava\nviitonen.\n\n-- Paltte-patruuna ei tykännyt jalaksilla soutavista viitosista ...\nsanoi niitten kuuluvan lastenkamariin. Konttorissa piti numeroiden\nolla vakavia kuin aikamiesten. \"Tuollaiset jalaksilla soutelevat\nviitoset vievät kauppahuoneen konkurssiin\", oli hänellä tapana sanoa.\nSe oli samaa, kuin olisi lapsi pantu laivan peräsimeen.\n\nJakke naurahti. Niin -- Paltte-patruuna, nykyisen patruunan isä oli\nollut ankara herra.\n\n-- Mitenkä se sanoi sinulle, Wahlman, kun tulit paikkaa hakemaan?\nAsianomainen, tumma, mustatukkainen mies pyörähti äkäisenä\ntuolillaan. Se oli ainoa kohta, jossa hänen itsevarmuutensa horjui,\nkun muistutettiin tuosta tapauksesta!\n\nHän oli hakenut paikkaa Favorinilta, ja Paltte-patruuna oli\nkysäissyt: \"Osaatko radeerata?\" \"Siinä minä; olen kerrassaan\ntaitava\", oli hän vastannut, sillä hän ei ollut silloin tiennyt, mitä\n\"radeeraus\" tarkoitti. Hän ei ollut käynyt mitään koulua, opiskellut\nvain ominpäin. Mutta hän oli päättänyt pyrkiä herraksi ja siinä\ntarkoituksessa mennyt suoraa päätä kysymään konttoristin paikkaa\nFavorinilta.\n\n\"Eiköhän ole parasta, että aloitat makasiinista\", oli Paltte-patruuna\nsanonut, sillä häntä oli miellyttänyt nuorukaisen varma esiintyminen\nja tarmokkaan näköinen ulkomuoto.\n\n-- Sellaista voi sattua kenelle tahansa ... niinkuin sellaistakin,\nettä lähdettiin lukemaan papiksi eikä päästy! alkua pitemmälle.\n\nHän ei voinut antaa anteeksi Jakelle, että tämä oli kouluja käynyt.\nOmasta mielestään hän oli yhtä pystyvä ammatissaan ... pystyvämpikin.\nKaikki armoilla-istujat ne tässä rupesivat häntä nakkelemaan.\n\n-- No ... älähän nyt leikistä suutu, koetti Jakke tyynnyttää.\n\nWahlmania kiukutti joka kerta, kun joku vain viittasi tuohan\nvanhaan juttuun. Hän oli itserakas ja arka arvostaan. Ryhtyköönpä\nTynnin \"herrassöötinki\" hänen asioihinsa, niin saatiin nähdä, mitä\nniistä tuli. Ei olisi pystynyt yhtään ainoaa ulkomaille menevää\nkauppakirjettä kirjoittamaan, vaikka oli lukenutkin latinat, kreikat\nja hepreat. Hän, Wahlman, oli kolmikymmenvuotisella opiskelulla\nhankkinut itselleen sellaisen kielitaidon, että pystyi hoitamaan\nkauppahuoneen laajan ulkomaisen kirjeenvaihdon. Eikä hän ollut\npainanut päivääkään koulun penkkiä.\n\nNäiden kahden miehen kanssa työskenteli nyt Jakke. He suhtautuivat\nhäneen eri tavoin. Haverinen kunnioitti hänen akateemista\nsivistystään ja erikoisesti sitä, että hän kerran oli ollut\nvalmistautumassa papin pyhään ja korkeaan kutsumukseen. Wahlman\ntaas halveksi häntä ja hänen oppiaan. Hänen mielestään olisi Dynnin\nedellytyksillä pitänyt päästä vaikka piispaksi. Hän ei suinkaan\nollut raittiusmies niinkuin Haverinen, mutta hän ei voinut käsittää,\nettä mies _joi_ tulevaisuutensa. Sitä ei olisi saatu häntä tekemään\nhinnalla millään.\n\n-- Missähän \"Kristiina\" viipyy? kysäisi Haverinen kuin siten\ntasoittaakseen äskeisen leikinlaskun aiheuttamaa närkästystä.\n\n\"Kristiina\" oli Favorinin neljäs laiva, jota kuljetti kapteeni Heikki\nHellberg -- tavallisesti \"Sota-Heikiksi\" kutsuttu. Tuon liikanimen\nhän oli saanut tavattomasta ankaruudestaan, millä hän merimiehiä\nkohteli.\n\n-- On tietysti taas joutunut miehittä makaamaan johonkin satamaan.\nSen laivassahan ei pysy kukaan.\n\nJakke tarttui kynäänsä ja ryhtyi jälleen työtänsä jatkamaan.\n\n-- Kyllä sillä tällä kertaa on miehistö, mutta se pakana on joutunut\nkuukauden päivät makaamaan piissä Kap Hoornin luona.\n\nWahlman heitti kirjeen Haveriselle. Hän nautti siitä, että tiesi\ntällä kertaa talon asioista enemmän kuin tämä. Kirje oli sattumalta\njoutunut hänen pulpetilleen. Patruuna oli sen aamulla siihen\nunohtanut.\n\n-- Niinpä näkyy, tuumi Haverinen.\n\n-- Heinäkuun lopulla aikoo olla täällä. Kirje on päivätty Buenos\nAireksessa viime lokakuussa. Onpa se viipynyt.\n\nHaverinen hymähti itsekseen ja laski kirjeen syrjään.\n\n-- Siinä kysytään taitoa ... noin vain pysytellä paikoillaan ...\npanna keulamaston purjeet pakkaamaan, huomautti Jakke.\n\n-- Sitä taitoa tarvitsisivat muutamat elämässäkin. Mutta sen sijaan,\nettä pysyttelisivät paikoillaan, ajautuvatkin vain taaksepäin.\n\nJakkea nauratti. Wahlman oli pitkävihainen, ei hän niinkään vain\nleppynyt. Heistä ei ikinä tulisi ystäviä.\n\nHän yritti sanoa jotakin lystikästä, mutta samassa astui patruuna\nkonttoriin.\n\nHän oli samannäköinen kuin ennenkin, yhtä paksu ja pullea. Pyöreän\nvatsan päällä riippuivat kultaiset kellonperät. Hän näytti hiukan\nhermostuneelta.\n\n-- Kaupungilla huhutaan, että \"Elisabet\" olisi tullut. Kuulin sen\nLackströmin rengiltä. Mutta se saattaa olla vanha keino, jolla tuo\narvon naapuri koettaa meitä narrata päästäkseen sitten nauramaan.\n\nKonttorihenkilökunta tunsi asian. Lackström oli Favorinin pahin\nkilpailija. He kilpailivat varsinkin tervalla. Lackström polki tervan\nhinnat mahdollisimman alas, siten pakoittaen Favorinin seuraamaan\nesimerkkiä. Se merkitsi tuhansien tappiota vuodessa.\n\nLackströmin patruuna oli jonkun kerran huiputtanut kauppaneuvosta\nlaskemalla liikkeelle huhun, että joku Favorinin suolalaivoista\noli muka tullut. Pari kertaa oli kauppaneuvos tuollaisen huhun\nperusteella rientänyt Salmeen ottamiaan vastaan laivaansa. Mutta\nensimmäisellä kerralla ei siellä ollut näkynyt mitään ja toisella\nkertaa oli satamassa maannut Lackströmin \"Mammutti\". Patruuna itse\noli häärinyt laiturilla ylisillään ja kumaraniskaisena, huudellen\nja käskyjä jaellen. Huomattuaan kilpailijansa hän oli virnistellyt:\n\"Kranni on erehtynyt, tämä on minun laivani, ja ensi viikolla me\nrupeamme myymään suolaa niin vimmatusti.\" Ja selvähän se oli:\nLackström määräsi suolan hinnan muutamiksi viikoiksi, hyötyen\nsuuresti, kunnes \"Reku\" oli saapunut samanlaisessa lastissa ja\nkauppaneuvoskin oli päässyt kilpailemaan.\n\nNyt määräsi patruuna Jaken lähtemään Salmeen ottamaan selvää huhun\ntodenperäisyydestä. Hän menköön noin vain muina miehinä, ettei\nherättäisi huomiota.\n\n-- Mutta kyllä tästä lähtien kapteenien täytyy lähettää joku miehistä\nilmoittamaan, jotta säästymme turhilta juoksuilta.\n\nJa patruuna painui puotiin.\n\nHetken päästä hän palasi sieltä, taluttaen kädestä pikku Kaarinia.\n\n-- Voit samalla viedä lapsen kotiinsa. Tekee täällä vain vahingoita\nkuten tänäänkin, huomautti hän hajamielisenä.\n\nJakke lähti. Sydän löi kuuluvasti. Nyt hän sai taas pistäytyä\nElisabetin kodissa. Hän oli käynyt siellä joskus ennenkin patruunan\nasioilla. Aluksi tämä oli suhtautunut asiaan hiukan varovaisesti.\nSaattoiko tuota laihaa konttoristia noin vain lähettää entisen\nmielitiettynsä luo? Kukaties siitä olisi vaaralliset seuraukset.\nMutta sitten hän oli rauhoittunut. Olihan Elisabet naimisissa, ja\nJakke taloon kuuluva ... kuin yksi numero sen inventaariosta. Mitäpä\nvaaraa siitä olisi.\n\nMutta jos patruuna Favorin olisi pystynyt katsahtamaan konttoristinsa\npoveen, hän ehkä olisi käyttänyt muita asiamiehiä. Jaken sydämessä\noli tosin paljon raunioita, mutta yksi alttari seisoi siellä vielä\npystyssä. Se oli se, jonka rakkaus Elisabetiin oli rakentanut. Sen\nalttarin ääressä harjoitti Jakke hartauttaan. -- Ehkäpä kauppaneuvos\nsen huomasikin, mutta katsoi, ettei sillä asiain nykyisellä kannalla\nollessa ollut enää merkitystä. Jakke talutti tyttöstä ja jutteli\ntämän kanssa. Kenestä se pikku Kaarin tykkäsi?\n\nTyttönen katsahti häneen kirkkain lapsen silmin.\n\n-- Papatta ja äitittä ... ja Jumalatta ja Jeetuktetta ja Juttitta,\njoka on luumakatiinitta. Tiellä on kauhean tuulia hevotenkalloja.\n\nJakke hymyili. Niin ... hänkin oli kerran koonnut luita tämän pikku\ntyttären äidin vuoksi, ja hevosen kallot olivat olleet hänenkin\nvarastonsa parhaat kaunistukset. Siitä oli jo pitkä aika.\n\n-- Mutta äiti tanoo, ettei niihin taa kotkea. Ne taattaa olla likatia.\n\nSanotko sinä mammaa äidiksi?\n\n-- Tanon. Pappa olit tahtonu, että minä tanotin mammakti, mutta äiti\ntano, että köyhillä laptilla vain on mamma. Ja me oomme likkaita.\n\nOi, noita lapsuudenajan rakkaita muistoja! Hän oli kerran soutanut\nerästä pikku tyttöä Salmen redillä, ja silloin oli puhuttu juuri\ntästä samasta asiasta. Kumpikaan heistä ei silloin ollut ymmärtänyt\nasian oikeaa laitaa ... paremmin kuin tämä pikku tyttökään. Mutta\nrakkaudella oli syvät juuret.\n\nSiinä oli jo Hammarströmin portti Satamakadun suussa. Lahti\nmakasiinien ja laiturin välissä oli vielä jäässä, Mutta ulompana,\nLeppäsaaren nokan toisella puolen, välkehti jo avoin meri.\nTervasaaren rannalta kuului vasaran kalke. Siellä pantiin venheitä\nkuntoon. Höyrypurret Salmen ja kaupungin välillä olivat jo\naloittaneet kulkuvuoronsa. Koski, joka höyryvenelaiturin yläpuolella\nlaski mereen, piti huolta siitä, että tämä osa sisäsatamaa vapautui\njäistä aikaisemmin.\n\nJakke seisoi Hammarströmin eteisessä. Vasemmalla oli talon\nherran työhuone ja suoraan edessä ovi saliin. Aurinko heloitti\nsalin ikkunoista sisään, leikkien taulujen kehyksissä ja tuolien\nkiiltävissä selkänojissa. Suuri palmu seisoi nurkassa loitolla,\nmelkein keskellä huonetta. Sen viuhkamaiset lehvät kaareutuivat kuin\nsiunaten sohvan ja soikean pöydän yli. Pöydällä oli neulomalipas ja\nerivärisiä lankarullia.\n\nJakke vilkaisi isännän työhuoneeseen. Se oli tyhjä. Missähän Knut\nmahtoi olla?\n\nPikku Karin oli juossut sisään, ja hetken kuluttua tuli Elisabet.\n\nHän oli ihastuksissaan.\n\n-- Sepä hauskaa, että toit pikku Kaarinin kotiin. Tule sisään ...\nminulla on sinulle jotakin näyttämistä.\n\nJakke riisui päällystakkinsa ja astui saliin.\n\n-- Eikö Knut ole kotona?\n\n-- Ei -- Elisabet puhui kuiskaten, melkein salaperäisellä äänellä. --\nHän lähti aamulla jokivarteen. Siellä on muuan huvila myytävänä, ja\nKnut aikoo ostaa sen. Sinä tiedät ... Oldenpurin yläpuolella. Siksipä\nminä saatankin askarrella tällaisissa.\n\nHän näytti Jakelle helmikoristeista kirjanmerkkiä, johon\nheleänpunaisilla helmillä oli neulottu hänen nimikirjaimensa.\n\n-- Tämä on joululahja, mutta saat nähdä sen jo ennemmin. Minun täytyy\npiiloittaa tätä, jottei Knut löytäisi, ja neuloa vain silloin, kun\nhän ei ole kotona.\n\nHän punastui hiukan, ja silmät säteilivät.\n\nJakke oli istahtanut sohvaan. Hänet valtasi omituinen heikkous. Hän\noli taas viime aikoina valvonut, kun uni ei ottanut tullakseen. Mutta\nsiihen vaikutti enemmän se, mitä Elisabet sanoi ... tuo loistava\nkatse ja pehmeästi sointuva ääni.\n\n-- Ei kai se ole syntiä, Jakke?\n\nOh, eiköpähän Jumala taivaassaan ymmärtäisi sitä. Olihan hän sielujen\ntuntija.\n\n-- Niin ... on niin suloista neuloa tätä ja joka neulanpistolla\najatella sinua. Katsopas ... jokainen helmi on ajatus, joka kuuluu\nvain sinulle ... kaikki nämä viheriät, keltaiset ja punaiset. Minä\nen voi sille mitään. Minä kiinnitän ne tähän ja ajattelen: \"Se on\nJaken.\" Eikö se ole somaa?\n\n-- Elisabet ... sinä olet liian hyvä. Kuinka voit enää välittää\nsellaisesta kuin minusta, joka olen näin sortunut?\n\nJakke puhui tukahtuneella äänellä. Hänen rintaansa ahdisti.\n\n-- Minä rakastan sinun sieluasi, sinun kaunista, puhdasta sieluasi.\nSitä eivät edes väkijuomat ole pystyneet turmelemaan.\n\nHän kokosi käsityönsä pois.\n\n-- Mutta lupaathan minulle, Jakke, että heität pois juonnin?\n\nJakke pudisti päätään. Kyllähän hän mielellään lupaisi, jos voisi\nsuinkin sen pitää. Mutta hän oli niin heikko.\n\n-- Minun vuokseni, pyyteli Elisabet kostein silmin.\n\nSaattaisihan hän koettaa, vaikka ei siitä varmaankaan mitään tulisi.\nHän oli jo niin tottunut viinaan. Mutta -- ehkäpä tuo \"amuletti\"\npystyisi häntä auttamaan? Hänellähän oli kerran ennenkin ollut\nsellainen ... muistiko Elisabet ... musta naisen pää?\n\nOh, kyllä hän sen muisti. Oliko se vielä tallessa?\n\nEi, se oli hukkunut ... ja välipä sillä. Sehän oli ollut vain lapsen\nhaaveilua. Mutta tuo kirjanmerkki oli toista: se oli Elisabetin\nomasta kädestä. Ehkäpä se pystyisi innostamaan häntä hyvään.\n\nMutta nyt hänen piti lähteä. Hän oli luvannut patruunalle käydä\nSalmessa ottamassa selvää \"Elisabetin\"! tulosta.\n\n-- Ajattelepas ... eikö se ole somaa, että menen katsomaan, onko\n\"Elisabet\" tullut. Se on kuin menisin vastaan omaa unelmaani, joka ei\nkoskaan toteudu.\n\n-- Mutta, Jakke ... jospa se toteutuisi vielä! Elisabet seisoi hänen\nedessään hehkuvin poskin ja aaltoilevin povin.\n\n-- Ei ... emme ajattele sitä. Näin on hyvä ... niin ihmeen hyvä. En\nminä toivo enää muuta. Emme kuvittele turhia. -- Mutta nyt minun\ntäytyy mennä.\n\nHän jätti hyvästit ja astui eteiseen. Ovi isännän huoneeseen oli\npuoleksi auki, synkkä, ikävännäköinen huone, ikkunat pihalle käsin.\nNurkassa seisoi vanha kokohaarniska kuin jokin muinaisaikain\nedustaja. Knut oli sen ostanut muutamasta pakkohuutokaupasta. Se\nnäytti isännän poissaollessa vartioivan talon turvallisuutta. Kypärän\nsilmikon sivuraot tekivät sen vaikutuksen, kuin olisi se nauranut\nivallisesti.\n\nMutta -- ei Jakke nyt siitä välittänyt. Hän asteli portaita alas,\ntuntien itsensä taas pitkästä aikaa onnelliseksi. Hänen sieluunsa\npaistoi päivä. Se tulvehti siellä niinkuin aurinko täällä ulkona\nmukulakivisellä kadulla Sekin läikkyi ja kisaili pitkin seinänvieriä\niloissaan siitä, että oli pitkän talven jälkeen taas päässyt\nvalloilleen. Ja olipa se jo muutamissa paikoin houkutellut esiin\npienen ruohonnokan, vaaleanviheriän ja hennon. _Se_ näytti uskaltavan\nesille pienuudestaan huolimatta.\n\nUskaltaisiko toivoa sellaista --?\n\nKukaties ... kukaties ... elämähän oli yllätyksiä täynnä ... ja\nElisabet oli näyttänyt niin varmalta.\n\nIlmassa helisi linnunlaulu. Mitä ... peipponen! Joko nyt ... joko\nnyt? Hyvä Jumala! Tämä elämä oli sentään suloista näin keväällä ...\nkeväällä olletikin.\n\nJakke kulki reippain askelin höyryvenelaituria kohti.\n\n\n\n\nII\n\n\n\"Frekke\" teki ensimmäisiä vuorojaan. Reitti Salmeen oli jo jäistä\nvapaa. Mutta tulva oli vielä korkealla. Laiturin alimmat portaat\nolivat syvällä veden alla. Ilmassa kohisi kevät.\n\nJakke nousi viimeistä edelliselle laiturille ennen \"Freken\"\nmääräpaikkaa. Hän jäi katselemaan, kuinka höyrypursi kaarsi\nvastakkaiselle rannalle. Se oli niin tuttua lapsuuden ajalta. Nyt\npäästi se pitkän vihellyksen, perämies kallistui vasemmalle niin\nkauas kuin saattoi, painaen ruorin-vartta reittänsä vasten. Se oli\nuusi mies, vasta virkaan tullut. Mutta hänessä ei ollut vanhan\nPyökön hartautta. Ja niin puhuikin jokapäiväisesti: \"Sinne on nyt\ntullut suoloja.\" Ei, Pyökkö oli toisenlainen, hän oli suhtautunut\n\"Frekkeenkin\" kuin elävään, sielulla varustettuun olentoon.\n\nKaikki muuttui, kaikki muuttui ... täällä Salmessakin. Täälläkin\nnäytti nyt kaikki toisenlaiselta kuin ennen. Huvilat tuossa lähellä\nseisoivat kuolleina, ikkunat luukkujen peitossa. Kuusama- ja\nsiperianhernepensaat olivat alastomat; tuuli heilutti niiden paljaita\noksia. Vai johtuiko se siitä, että oli vasta kevät? Kaupunkilaiset\neivät vielä olleet siirtyneet maalle.\n\nMutta \"Framgångin\" lautasuojus oli samannäköinen kuin ennenkin, vain\nhiukan haalistunut. Nyt kun nokkospensaat eivät vielä peittäneet\nsen seinänvieriä, se näytti vain hyljätymmältä. Sen ympärillä\nolevat roskakasat olivat entisestään kasvaneet. Jakke ei malttanut\nolla vilkaisematta sen sisään. Samassa asennossa kuin ennenkin\nveteli hyljätty ruoppaaja uniaan. Pohjasta vain oli irtaantunut\nsuuria maalinkappaleita. Mutta yhä riippui harmaa suojuspeite sen\nkomentosillan kaiteella. Se oli vain enemmän ilman syömä. Tuuli\nhumisi lautavajan läpi, liikuttaen peitteen reunaa. Keväällä kaikki\nherää ... vanhat ... vanhat muistotkin.\n\nJakke jatkoi matkaansa. Siinä, missä kerran oli maannut danzigilainen\nalus, oli nyt \"Elisabet\" laituriin kytkettynä. Sen kupeella hääri\njoukko miehiä, ahavoituneita, reippaita meripoikia, sinisissä\nmerimiespaidoissaan. Jokaisen rinnassa oli tummanpunaisella langalla\nneulottu laivan nimi.\n\nKapteeni seisoi reelinkiä vasten nojaten, jaellen miehille käskyjä.\nHän huomasi Jaken ja nosti kohteliaasti lakkiaan.\n\n-- Hyvää päivää ja terveisiä meidän matkoilta!\n\n-- Päivää, päivää ja tervetuloa! Se oli siis ainakin oikea uutinen.\n\n-- Joko täällä rupeavat suolat loppumaan?\n\n-- Vähissä ovat.\n\n-- No ... nyt kyllä taas se puute pakenee.\n\nLaiva oli Favorinin komein, kolmimastoinen parkki. Sen keulakuva\nkuvasi naista, joka vasemmalla kädellä silmiään varjostaen tähyili\neteensä. Pitkät, kullatut lonkerot, jotka koristivat laivan keulaa,\nnäyttivät kuuluvan sen hulmuavaan pukuun. Lonkeroiden välissä komeili\nmessinkikirjaimilla: \"Elisabet.\"\n\nJakke nousi kannelle ja kapteeni vei hänet hyttiinsä. Soma laivanhaju\ntuoksahti häntä vastaan. Pöydällä oli karttoja ja kompasseja. Iso\nkiikari riippui naulassa öljytakin päällä.\n\nKapteeni otti seinäkaapista pullon ja kaksi lasia, asettaen ne\npöydälle.\n\n-- No, mitäs teille oikein kuuluu?\n\n-- Hyvää kuuluu. Koko viime syksy ja talvi on rahdattu pelkkoja\nRanskaan ja olisi rahdattu kauemminkin, mutta pelkäsimme suolojen\nloppuvan ja niin lasketimme helmikuun lopussa Alicanteen ja otimme\nlastin. Sitä paitsi laiva kaipaa korjausta. Kapteeni täytti lasit.\n\n-- Tämä on ehta malagaa.\n\nJakke muisti keskustelun Elisabetin kanssa. Hänhän oli luvannut\nkoettaa. Mutta tarjous oli liian houkutteleva. Hän tarttui lasiin,\nkohottaen sen huulilleen. Kapteeni katseli häntä hyväntuulisena\nsilmiin.\n\n-- \"Elisabetin\" malja!\n\nJakke punastui. Hän ymmärsi kyllä, mitä kapteeni tarkoitti, mutta\nsittenkin läikähti hänen povessaan. Hän lausui juhlallisesti:\n\n-- Elisabetin malja!\n\nHäntä huvitti tämä väärinkäsitys.\n\n-- No ... mitäs tänne sitten oikein kuuluu? Kapteeni viittasi Jakkea\nistumaan, istui itsekin ja tarjosi tupakkaa.\n\nPianhan ne kuulumiset oli kerrottu. Vanha kilpailu Lackströmin ja\nFavorinin kesken, kummankin koettaessa lyödä toisensa laudalta.\n\n-- Joo ... siellä se on nytkin \"Mammutti\" meidän perässämme. Taitaa\nolla parin viikon päästä täällä. Sai jäädä klareeraamaan muuatta\nkonjakki juttua Raumalle.\n\nJakke oli paljaana korvana. Kummiapas nyt kuului.\n\nJoo ... kapteeni oli kuljettanut muassaan isomman määrän konjakeita,\nyrittäen salaa viedä ne maihin. Mutta joku tulliopsynsmanni oli\nsaanut kiinni, ja laiva tarkastettiin. Ruumasta oli löytynyt suuri\nkonjakkivarasto, joka tietysti heti oli takavarikoitu. Ei ollut\nmerkitty konossementtiin.\n\nOlivatpa ne uutisia! Niistähän kannatti kertoa. Kylläpä Favorinin\npatruuna nyt tuli hyvilleen. Vai takavarikoitiin...\n\n-- Tietysti ne nyt sakottavat, ja Lackström saa maksaa?\n\nKapteeni puhalsi paksun savupilven.\n\n-- Se on selvä. Ja kuriksi se onkin. Minua on monta vuotta\nharmittanut tuo häikäilemätön tullinvarkaus. Kyllähän sitä nyt\nitsekukin vähän ... mutta sellaisia määriä. Vuodeksi juomista Rauman\nherroille.\n\nSehän oli vanhastaan tunnettu asia.\n\n-- Mutta miten siinä käy laivan?\n\n-- Kapteeni ottaa tietysti kaikki omaan laskuunsa.\n\nSe se olisi ollutkin täräys, jos olisi vielä laiva ja lastikin\nmennyt. Mutta -- eihän se nyt vielä sellaisesta...\n\nJakke heitti hyvästit ja läksi. Piti rientää kaupunkiin kertomaan\nhyviä uutisia.\n\nVäkevä viini kierteli kulmissa. Merimiehet iskivät toisilleen silmää.\nOlipa Tynnin herrassöötinki saanut hyvät tuliaisryypyt. Jakke nosti\nlakkiaan ja laskeutui laiturille.\n\nMutta hän ei lähtenytkään vielä paluumatkalle. Teki mieli pistäytyä\nlaiturin päässä.\n\nMereltä puhalsi raikas tuuli. Jakke napitti päällystakkinsa.\nSiinä hänen vasemmalla puolellaan levittäysi Leppäsaaren matala,\npajupensaikkoa ja lepikkoa kasvava ranta. Se teki nyt -- tällaisena\niltapäivänä alakuloisen vaikutuksen. Tulva oli ulottunut korkealle.\nSe oli möyrinyt täällä pensaikossa, raastaen kuorta leppien kyljistä.\nYksinäisiä jääkappaleita makasi siellä täällä pehikkojen juurella.\nMutta pensaat olivat kestäneet. Ne olivat vain taivuttaneet\nlatvojaan, antaen tulvaveden jäälauttoineen huljahdella yli. Ollapa\nsellainen elämäntarmo.\n\nMutta -- ihmislapsella ei ollut sitä sitkeyttä. Hän murtui elämän\nkovassa kamppailussa -- niinkuin tuo nuori koivu, joka makasi\nlaiturin vieressä latva taittuneena. Se puhkeaisi ehkä vielä\nkerran silmuihin, mutta ei jaksaisi tehdä täyttä lehteä. Sellainen\noli ihmisenkin kohtalo. Hänkin silmikoi vielä ratkaisevan iskun\njälkeen, mutta täyteen lehteen hän ei kyennyt enää puhkeamaan. Hänen\nviimeinen keväänsä oli vain niin toivottoman pitkä ... koko loppuosa\nelämää, jolloin piti laahautua mukana, vaikk'ei elämällä enää ollut\nminkäänlaista arvoa.\n\nKuinka kauan siitä jo oli, kun hän pikku poikasena oli kuljeskellut\ntäällä, onkivapa olalla ja pärekoppa kädessä, matkalla Pitkänlaiturin\npäähän? Siitä tuntui kuluneen kokonainen ihmisikä. Silloin oli\nelämä vielä ollut valoisa -- niin, sitä ei ollut vielä oikein\naloitettukaan. Oli vain eletty lapsen kuvitteluissa. Huvila tuolla\nniemen kainalossa oli ollut onnen palatsi, johon ajatus aina oli\nmatkalla. Se ei saanut koskaan kylläänsä. Se hiiviskeli tuon\nvalkoisen rakennuksen ympärillä kuin varas, koettaen tunkeutua\nsen seinien sisäpuolelle. Minkälaista siellä oli? Miltä näytti se\nhuone, jossa Elisabet nukkui? -- Hän oli istunut Pitkänlaiturin\npäässä lämpimän kesäyön leyhytellessä ympärillä. Se toi tullessaan\nmonenlaisia tuoksuja ... väkeviä ... huumaavia ... ja puolet niistä\noli kotoisin tuon valkoisen huvilan puutarhasta. Etelätuuli sipaisi\nne ohikulkiessaan mukaansa, sekoittaen niihin sitten mintun ja\nlehdokin tuoksua, jota se sai tuolta kivien välistä pitkin laiturin\nkuvetta, ja toi tuon kaiken hänelle ... pienelle pojannaskalille,\njoka istui laiturin päässä ja uneksi. Siinä tuoksussa oli Elisabetin\ntervehdys, pienen nukkuvan tytön, joka päivällä oli istunut hänen\nluonaan täällä ja jutellut kirkkaalla lapsen äänellään...\n\nSiinä oli penkki ja lipputanko, täynnä nimikirjaimia. Kaupungin\nnuoriso oli ne aikoinaan kaivertanut ... sama nuoriso, joka nyt oli\nhajonnut ympäri maailman. Kerran ne käyskentelivät täällä ja olivat\nrakastuneita. Mutta sitten erosivat tiet. Vain harvat heistä olivat\n\"saaneet toisensa\" niinkuin esim. Kumlinin Ossi ja Kandelinin Ingrid.\nMutta he olivat olleetkin aina yhdessä ja heistä oli koko kaupunki\nennustanut paria. Siinä olivat heidän nimikirjaimensa sydämen kuvan\nkeskellä.\n\nJakke tarkasteli lipputangon tukevaa runkoa. Tuohon ... lippunuoraa\nvasten lyödyn pulikan alapuolelle oli hänkin kerran leikannut\n_heidän_ nimikirjaimensa. Siinä ne olivat: E. F. ja J. D., nyt\nharmaat ja ilman syömät. Mutta silloin ne olivat loistaneet\nkirkkauttaan, ja he olivat Elisabetin kanssa niitä yhdessä ihailleet.\nLipputangon pyöreyden vuoksi ne olivat joutuneet hiukan toisistaan\nerilleen. Elisabetin etelän ja hänen pohjoisen puolelle. Mutta siitä\nhuolimatta ne tähystelivät toisiaan kuin piilosilla ollen. Näytti,\nkuin olisi ojentanut koukeroaan F:n yläsakaralle, että \"ota kiinni,\nmuuten minä pyörähdän tästä vastakkaiselle puolelle emmekä enää näe\ntoisiamme koskaan.\"\n\nNiinpä niin -- vastakkaiselle puolelle. Niinhän oli käynytkin.\nHe olivat joutuneet vastakkaisille puolille -- ainakin\nyhteiskunnallisesti: toinen päivänpaisteeseen, toinen varjoon.\nMutta se oli kuitenkin toisarvoinen asia. Sisimmässään he kumpikin\nkuuluivat varjossa istujain luokkaan -- tai päinvastoin -- miten\nsen nyt otti. Sillä yhdistihän heitä vieläkin rakkaus, vaikka\ntoivottomuuteen tuomittu.\n\nMutta -- merkitsikö se niinikään suuria? Eikö tällainen omituinen,\nhiukan harvinainen suhde, joka nyt heidän välillään vallitsi, ollut\nsittenkin enemmän, kuin mitä ensi katsomalla saattoi päätellä? He\ntapasivat toisiaan, saattoivat vaihtaa ajatuksia; hengessään he\nasustivat alituisesti toistensa luona. Elisabet oli kertonut, että\nensimmäinen ajatus hänen aamulla herätessään oli hän, mitä hän mietti\n... oliko iloisella vai masentuneella mielellä, oliko rauhallinen.\nElisabet pelkäsi erästä mielialaa, joka hänet, Jaken, toisinaan\nvaltasi. Se tapahtui silloin, kun hän oli maistanut. Sellaisina\nhetkinä hän saattoi ruveta hulluttelemaan. Sitä oli kyllä kuulemma\nkovin suloista ja sydäntä sykähdyttävää seurata, mutta se teki\nElisabetin levottomaksi. Hän saattoi esim. jäädä moneksi tunniksi\nmakasiinin portaille Elisabetin ikkunoita vastapäätä, seuratakseen\nhänen liikettään noissa rannan puoleisissa huoneissa. Hän tahtoi\nnähdä Elisabetin kulkevan ja heiluttavan kättänsä ikkunassa, silloin\nkun ei kukaan sisältä nähnyt.\n\nSe oli kyllä hupaista, ja Elisabet oli tehnyt niin muutahan kerran.\nMutta se oli vaarallista. Knut saattaisi huomata, tai joku rannassa\nkulkijoista. Eihän hän, Elisabet tiennyt, milloin ulkona oli \"selvä\".\nJoku tapaisi hänet sitten makasiinin portailta, ja siitäkös juttuja\nsyntyisi.\n\nHän oli nauranut. Oli niin somaa kuvitella, että Elisabet viittoi\nhäntä sisään, lämpimään. Siihen ajatukseen saattoi tuudittautua\nja se teki sydämen niin omituisen helläksi. Saattoi melkein itkeä\nja nauraa samalla kertaa. Mutta kun ikkunaverhot sitten vedettiin\nalas, oli se merkkinä, että satu oli lopussa, ja edessä kylmä\ntodellisuus! Elisabet kuului toiselle. Tuo rikas tukkukauppias, joka\nhuolehti afääreistään, omisti hänet. Se saattoi sydämeni autioksi\nmuutamaksi hetkeksi; sieltä ei kuulunut elonmerkkiä lainkaan. Mutta\ntuokion tunne viehätti häntä. Se oli yksi laji rakkauden hekumaa, ja\nhumalassa ollessa siitä saattoi nauttia kuten fakiiri, joka veitsellä\nviiltelee ruumistaan, tuntien sitä tehdessään yliluonnollista\nhurmiota.\n\n\"Minä olin taas levoton sinun puolestasi\", sanoi Elisabet, kun he\nseuraavan kerran tapasivat toisensa. \"Sinun pitää olla tyyni, muuten\nannamme itsemme ilmi.\"\n\nJakke istui penkillä, nojaten päätään lipputankoa vasten. Niin ...\nElisabet oli oikeassa. Piti olla tyyni. Mutta -- kyllä se toisinaan\noli vaikeaa ... varsinkin silloin! kun Elisabet oltuaan vanhempainsa\nluona käymässä, sanoi, että piti lähteä \"kotiin\".\n\nKotiin ... se olisi kuulunut vain heille -- heille kahdelle. Välistä\nhän oli ollut huudahtamaisillaan: \"Niin lähdetään! Minä lähden\nmyös!\" Hänen oli pitänyt purra huultaan ja olla kirjoittavinaan.\nKauppaneuvoksetar oli käynyt sulkemassa oven, mutta tehden jotakin\nasiaa puotiin oli Elisabet kulkenut läpi konttorin ja palatessaan\njättänyt oven uudelleen auki. Se oli tehnyt sydämelle hyvää.\nHänelle, vain yksin hänelle oli aiottu tuo tyhjänpäiväinen rupattelu\näidin kanssa. Mitäpä hän välitti sanoista; ne olivat sivuasia. Hän\nantoi niille uuden merkityksen. Kaikki nuo puheet suursiivouksista\nja koko illan kestäneistä neulomahetkistä hän tulkitsi omalla\ntavallaan. Kauppaneuvoksetar torui tosinaan: \"Sinä rasitat itseäsi\nliikaa!\" johon Elisabet iloisesti naurahtaen huomautti: \"En, mamma.\nNeulominen on kaikkein hauskinta työtä.\" \"Etpäs sinä ennen ollut\nsiitä huvitettu.\" \"Niin -- mutta minä en ollut silloin naimisissa ja\nsitäpaitsi ... minä olen päässyt sen salaisuuden perille.\" Ja kun\nElisabet toisinaan huudahti: \"Mitäpä muutakaan tekisin, kun Knut on\nniin paljon poissa! Minä neulon ja ajattelen häntä.\" -- niin lensi\nhänen kynänsä pitkin tilikirjan sivuja uudella vauhdilla. Oh, kyllä\nhän käsitti, mitä Elisabet tarkoitti. Nuo viimeksimainitut sanathan\nolivat kuin suoranainen rakkaudentunnustus Haverisen ja Wahlmanin\nkuullen. Ja kun kauppaneuvoksetar hiljaa huomautti, että ovi pitäisi\nsulkea, saattoi Elisabet ihan ääneen huudahtaa: \"Hvarför? De ä' ju\neget folk!\" Ja silloin kumartuivat Wahlman ja Haverinen pulpettiensa\nääreen kuin osoittaakseen, kuinka kiitollisia he olivat rouva\nHammarströmille tuosta luottamuksesta.\n\nSellaista se oli. Favorinilla suhtauduttiin konttorihenkilökuntaan\nkuin omaan väkeen. Kutsuttiinpa heidät toisinaan herrasväen\npöytäänkin, varsinkin juhla-aikoina. Silloin hän sai istua Elisabetia\nvastapäätä ja kuvitella, että se oli heidän pöytänsä, jossa nuo\ntoiset istuivat vieraina.\n\nJaken rupesi olemaan vilu. Hänellä oli yllään vain ohut\nkesäpäällystakki. Hän nousi ja lähti astumaan takaisin. Siellähän\nFavorinin patruuna odotti tietoja \"Elisabetista\", ja hän oli\nunohtunut tänne istumaan moneksi tunniksi. Hän vilkaisi kelloa. Jo\nviisi! Hän oli viipynyt poissa neljä tuntia.\n\nHän ehti parahiksi \"Frekkeen\", joka juuri tulla puhalsi Salmen\ntoiselta puolen. Hän meni höyrykattilaa vasten nojaamaan, sillä hänen\noli todella tullut vilu. Purressa oli vain pari työmiestä, jotka\nkeulassa istuen juttelivat vastatulleesta \"Elisabetista\".\n\nToinen heistä tuli Jaken luo ja kysyi:\n\n-- Luuleeko herrassöötinki, että kohta päästään suolan lossaukseen?\n\n-- Huomenna pääsette. Ei muuta kuin ilmoittautukaa kapteeni Noroselle.\n\n-- Montako miestä tarvitaan?\n\n-- No, ainakin kymmenen.\n\n-- Hyvä on. Minä hankin toiset.\n\nSe oli kyllä hiukan omavaltaista hommaa. Mutta kauppaneuvos oli\nkerran sanonut, että pitäisi voittaa yleinen mielipide puolelleen\nmm. siten, että toisinaan käytettäisiin yksinomaan satamatyöläisiä.\nLackström lastautti ja lossautti aina omilla miehillään, ja se\nolikin yleinen tapa. Varsinkaan ulkomaan, satamissa ei siitä tehty\nkoskaan poikkeusta. Mutta kotona oli Favorin viime aikoina ruvennut\nkäyttämään lossaukseen vierasta väkeä. Pääsiväthän merimiehet siten\npikemmin kotiinsa. Kauppaneuvos halusi kaikin tavoin voittaa hyvän\nnimen itselleen, ja se merkitsi paljon hänen ja Lackströmin välisessä\nkilpailussa. -- Jakke oli aivan varma, että patruuna tällä kertaa\nilomielin hyväksyisi hänen aloitteensa. Ja niin kävikin.\n\nKun hän tuli konttoriin, oli kauppaneuvos ensimmäisenä häntä vastassa.\n\n-- No, mitä kuuluu?\n\n-- Hyvää kuuluu. Siellä on \"Elisabet\", ja laivalla kaikki _all right_.\n\n-- No sehän on erinomaista! Mutta \"Mammutti\" on kai kohta\nkintereillä, vai kuinka?\n\n-- Ei kahteen viikkoon. Noronen kertoi, että \"Mammutti\" on pidätetty\nRaumalla. On saatu kiinni salakuljetuksesta.\n\nKynät pysähtyivät. Kaikki katsoivat toisiinsa.\n\n-- No sepä sattui! Kerrankin sattui! Kauppaneuvos vihelsi pitkään.\nJakke sai kertoa koko historian.\n\n-- No sitä se on tehnytkin monta herran vuotta. Koko rannikko on\njuonut Lackströmin konjakeita ja whiskyjä. Mutta jopas nyt tuli toppi!\n\nPatruuna kulki edestakaisin, naureskellen ja hykerrellen käsiään.\n\n-- Huomenna ruvetaan lossaamaan! huudahti hän sitten. -- Pian lasti\nselväksi, jotta päästään suolaa myymään.\n\n-- Minä pestasin jo kymmenen miestä lastin purkuun, ilmoitti Jakke\nhiukan arkaillen.\n\nHaverinen ja Wahlman katselivat häntä ihmeissään. Oliko mies hullu?\nKymmenen miestä! Omalla väellä olisi tultu mainiosti toimeen.\nKorkeintaan viisi vierasta olisi riittänyt. Nyt tuli kummat.\n\nMutta kauppaneuvos löi Jakkea olalle ja huudahti loistavin silmin:\n\n-- Se oli oikein! Me näytämme niille kerrankin, ettei meillä napilla\npelata!\n\nJa hän kiiruhti kertomaan rouvalleen merkillisiä uutisia.\n\nMutta Haverinen pudisteli päätään.\n\n\"Ei tämä hyvään lopu, kun näin leveästi eletään. Kymmenen miestä!\nViisikin olisi riittänyt ... varallakin, varallakin...\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nKinnusen kapakka Laidalla oli tavallinen kokoontumispaikka, jossa\nkonttoristit, pikkukauppiaat ja työmiehet kohtasivat toisensa. Siellä\nistuivat myös merimiehet, joukossa perämiehiä ja kapteenejakin,\nsillä Kauppaklubi, suurporvarien kokoontumispaikka oli heiltä\nsuljettu samoin kuin jokaiselta, joka ei kuulunut varsinaiseen\nkauppiassäätyyn. Tuo Pohjois-Pohjanmaan kaupunki piti tarkasti\nkiinni säätyrajoista eikä sitä kukaan ihmetellyt. Päinvastoin olisi\nherättänyt suurta kummastusta, jos esim. sellainen mies kuin Wahlman\nolisi saanut kunnian istua samassa pöydässä kauppaneuvosten kanssa.\nEi -- se ei tullut kysymykseenkään.\n\nKapakkaa piti merimies Kinnus-vainajan leski. Hänen miehensä oli\npalvellut Favorinin laivoilla ja kuollut keripukkiin. Jokainen\nvanhempi merimies muisti sen ajan. Se oli tapahtunut sinä kesänä,\njolloin puolet \"Balthasarin\" miehistöä ikenet verta vuotaen vain\nkonttasi pitkin kantta. Mutta henkensä he pelastivat jok'ikinen\npaitsi Kinnus-Matti, joka sortui.\n\nKirjava valikoima mitä erilaatuisimpia yksilöitä kokoontui illalla\nseitsemän jälkeen Kinnusen kapakkaan. Siellä nähtiin Röökin Ulrikki,\nkeski-ikäinen, rappiolle joutunut kirjuri, jonka keltaisenruskean\npäällystakin tunsi jokainen Laidan poikakin. Hän oli entinen\nylioppilas ja elätteli itseään asianajolla. Hänen vaimonsa omisti\nsaunan kaupungin ulkopuolella, pellolla, ja Röökin muori oli tunnettu\nankaruudestaan. Hän ei antanut miehelleen penniäkään sellaiseen kuin\nBakkuksen palvelemiseen ja saattoi usein ilmestyä Kinnusen kapakkaan\nhakemaan \"ukkokultaansa\" pois. Ulrikki, joka tavallisesti esiintyi\nrehennellen ja itseään kehuen, seurasi kiltisti vaimoaan, ja jokainen\nKinnusen kantavieraista tiesi, minkälaisen \"saunan\" Ulrikki parka\njälkeenpäin sai.\n\nSiellä istui \"Kulta-Kiite\", Lackströmin kauppahuoneen rappeutunut\njälkeläinen, jonka viina oli vienyt hunningolle. Hän toimi\njonkinlaisena kaupunginlähettinä, \"staspuuna\", juosten kaupungin\nherrain asioita muutamasta kuparilantista -- entinen ylioppilas\nhänkin, nukkavieru, nuutunut olio. He istuivat tavallisesti Ulrikin\nkanssa yhdessä ja heillä oli oma pöytänsä kapakan peränurkassa.\nSieltä käsin he ohjailivat keskustelua oman mielensä mukaan, kuuluen\nkumpikin Favorinin kannattajiin. Kulta-Kiite oli sitä jo senkin\nvuoksi, koska katsoi kärsineensä vääryyttä. Hänen veljensä Lorenz,\nnykyinen kauppahuoneen pää, oli Kiiten väitteen mukaan pidättänyt\npuolet hänen perinnöstään. Kaksikymmentätuhatta hän oli saanut ja\nsen hän oli juonut muutamassa vuodessa. Vain pienen eläkkeen maksoi\nkauppaneuvos veljelleen, ja sen vuoksi hän saattoikin lukeutua\nKinnusen kantavieraiden joukkoon.\n\nRöökin Ulrikin kanta oli hiukan häilyväinen. Hänen mielestään miehen,\njoka edusti Justitiaa -- Oikeutta, piti saada säilyttää vapautensa.\nHän jakoi sitä puolueettomasti oikealle ja vasemmalle. Mutta enemmän\nhänkin kallistui Favorinin puolelle, koskapa tämä oli hänen paras\ntyönantajansa. Hän haeskeli ulos kauppahuoneen pikku saatavia\nLaidalta eikä ollut sen vuoksi mikään suosittu vieras Laidan taloissa.\n\n\"Elisabetin\" tulopäivän iltana istuivat toverukset taas Kinnusella\nolutlasi edessään. Oli levinnyt tännekin huhu Lackströmin \"Mammutin\"\npidättämisestä.\n\n-- Se oli oikein sille saiturille! huudahti Kulta-Kiite. Konjakkia\nrahtaa ja antaa kunnianarvoisan veljensä tyytyä tavalliseen olueen.\n\n-- No, no ... älähän nyt ... kyllähän sinulla on varaa ottaa\nkonjakkaratkin, eläkkeellä oleva pösö, röhisi Röökin Ulrikki. Hän oli\nvahvanlaisesti humalassa.\n\n-- Millä minä otan? vinkui Kulta-Kiite. -- Hyvä, että vaatteissa\npysyn.\n\nUlrikki nauroi. Olivatkin Kiiten vaatteet sen näköiset, että niiden\n\"ylöspitoon\" suuriakin meni.\n\n-- Puhu pukille! Tuonkin sortuukin olet saanut veljeltäsi. Kyllä minä\nsen tunnen.\n\nSamassa astui parvi merimiehiä kapakkaan. Ne olivat \"Elisabetin\"\nväkeä. Kulkien pöytien välissä haaralla jaloin kuin olisivat\ntaaperrelleet laivan kannella he valtasivat paikan keskeltä huonetta\nja istahtivat rentoina tuoleilleen.\n\n-- Olutta pöytään! huusivat he mahtavasti. Näki, että tässä talossa\ntänä iltana piti komentoa J. C. Favorin.\n\nMutta istuipahan siellä nurkassaan Lackströmin vanha konttoristi,\nkäyränenäinen Gustafsson. Hän pälyili varovasti ympärilleen, huulilla\nainainen filosofinhymynsä. Kovinpa Favorin olikin nyt edustettuna.\nEi näkynyt; heikäläisiä ollenkaan. Mutta olipa hänellä sentään yksi\nvaltti pöytään lyötäväksi, jos tarve vaati. Siitä oli \"Lorenzin\"\nkapteeni kirjoittanut, ja se oli varma asia. Eivät tainneet\nFavorinilla vielä tietääkään.\n\nMelu yltyi sitä mukaa kuin uutta väkeä karttui. Oli tullut\ntehtaantyömiehiä, mustapintaisia, nahalta haisevia äijiä. Ne\nolivat Karstenin nahkatehtaan työläisiä, joista yksi ja toinen oli\naikoinaan purjehtinut merilläkin. He tilasivat tavallisen annoksen,\n\"lihapottua\" ja ryypyn.\n\nNäkyipä siellä muutamia lastaustyömiehiäkin. Jakke joka istui yksin\nlähellä Kiiten ja Ulrikin pöytää, tunsi iltapäivällä pestaamansa\nmiehet. He olivat tulleet ottamaan ryypyn siitä ilosta, että huomenna\npääsisivät \"Elisabetin\" lastia purkamaan. Heidän piti vain saada\nlisää väkeä ja sen vuoksi he nyt katselivat ympärilleen oliko täällä\nhalukkaita.\n\n-- Hei, huomenna alkaa suolan lossaus! Favorinin patruuna on luvannut\nottaa kymmenen miestä töihin, Kaksi tarvitaan vielä. Onko halukkaita?\npitkä, luiseva mies kurkisteli ympärilleen.\n\n-- Tääll' on yksi! huusi Kulta-Kiite, kohottaen olutlasiaan.\n\nSeurasi yleinen nauru.\n\n-- Otetaanko Kulta-Kiite?\n\n-- Mitäpä tyhjiä! Kuka Lackströmille sitten nuuskaa hakisi?\n\nKiite hypähti pystyyn.\n\n-- Kuka puhuu Lackströmin nuuskasta? kärisi hän. -- Vuoteen en ole\nsen talon ovea avannut enkä avaa!\n\n-- Pidäpä nyt pienempää suuta! Eläkkeesi käyt joka kuukausi\nhakemassa, huusi Gustafsson.\n\nKulta-Kiite häkeltyi. Oliko täällä Lackströminkin miehiä? Peijakas!\n-- hän ei ollut huomannutkaan tuota käyränokkaista konttoristia.\nSehän se vei kirjoihin hänen eläkkeensäkin.\n\nHän tuijotti nurkkaan, missä konttoristi istui, ja hänen\nsappensa rupesi vähitellen kiehumaan, Gustafsson oli hänen\nylioppilastoverinsa, köyhä Laidan poika, jonka takin hän oli useamman\nkerran pantista pelastanut.\n\n-- Vai Gustafsson siellä ... terve! Kuulehan, älä sinä mahtaile!\nYksitoista kuukautta minäkin olen akatemiassa opiskellut eikä jäänyt\ntakki panttiin, niinkuin muutamalta Laidan pojalta.\n\n-- Niin ... isäsi rahoilla, röhähti Röökin Ulrikki. -- Sitta neer!\n\nJa Ulrikki nykäisi Kiiten istumaan.\n\nJakke huokasi. Oli tämä joukkoa. Entisiä ylioppilaita samassa\nseurassa jätkien ja tehtaalaisten kanssa. Mutta mihinkäpä muuallekaan\nolisi mennyt, kun illat olivat niin toivottoman pitkät.\n\nHän katseli Kulta-Kiiten pöhöttyneitä kasvoja. Oli vaikea kuvitella,\nettä tuo mies oli Elisabetin eno.\n\nUlrikki ja Kiite tuntuivat joutuneen väittelyyn.\n\n-- Kyllä sillä rahaa on, mutta se on vain niin nuuka.\n\nPthyi! -- kyllä minä tiedän ... vakuuttaa laivansakin\nenglantilaisissa yhtiöissä.\n\n-- Kaikki ne vakuuttavat, penäsi Ulrikki. -- Kandelin yksin ei ole\nvakuuttanut. Mutta sillä nyt ei olekaan muita kuin se madonsyömä\n\"Albatrossi\", jolle nyt; on samantekevä, oliko tuo pinnalla tai\npohjassa.\n\n-- Ei ole Favorinillakaan vakuutuksessa.\n\n-- No sääkeristi.\n\n-- Ei ole ... kyllä minä tiedän. Kysytään Kirstu-Jaakopilta.\n\nRöökin Ulrikki kääntyi Jaken puoleen.\n\n-- Kuule ... eikö Favorin vakuuta laivojaan?\n\n-- Mistä minä tiedän ... en ole kysynyt.\n\n-- Sinäpä puukhollari olet! Fööräät kirjoja etkä sellaisia tiedä.\nMinä tiedän kuvernöörin hopealusikatkin.\n\nJakke kohautti olkapäitään. Niin -- kuvernööri oli kuollut ... sama,\njonka luona he kerran poikasina olivat käyneet laulamassa. Röökin\nUlrikki oli ollut kaupungin voudin kanssa pesänkirjoitusta pitämässä.\nKylläpä hän siis tiesi.\n\n-- Siinä se olisi naitava leski, nauraa röhötti Ulrikki. -- Peto, jos\nei minulla olisi tuota akkaa, yrittäisin. Vielä minä osaan ranskaakin.\n\n-- Silvuplee, sanoi Kulta-Kiite, kaataen Ulrikin lasin täyteen.\n\n-- Märssi pokkuu... Mutta -- sinunhan, Kiite, passaisi yrittää.\n\n-- Ei taitaisi kuvernöörskä huolia. Vaikka -- herskapia sitä olen\nminäkin.\n\n-- Herskapiapa tietysti, vaikka hiukan uloskulunutta.\n\n-- Mutta ... minulla on veli kauppaneuvos ... ja sisar naimisissa\ntoisen kauppaneuvoksen kanssa. Ja minä olen Elisabet Hammarströmin\nmurpruuri... Ää-ä ... älä sinä luulekaan, että minä niin huono mies\nolen.\n\nKulta-Kiite alkoi jo olla päissään.\n\n-- Enhän minä luulekaan. Kyllä sinä vaivaistaloon kelpaat.\n\nKiite katsahti Ulrikkia tuikeasti kulmainsa alta, mutta räjähti\nsitten nauruun.\n\n-- Ei siellä hullumpi ole olla ... pullakahvit joka kerta, kun joku\nhöökäri kuolee. Niinkuin nytkin, kun kuoli kuvernööri. Sinäpä sen\ntiedät, Ulrikki...\n\n-- Joo ... komeat pullakahvit saivatkin. Tiesivät juoneensa\nkuvernöörin peijaita.\n\nUlrikki tukahdutti röyhtäyksen ja katsoa moljotti Jaken pöytään.\n\n-- Kuule, Kirstu-Jaakoppi, mitä sinä siellä yksinäsi mökötät? Tule\ntänne, toisten akateemikkojen seuraan.\n\nJakke siirtyi, vaikka vastenmielisesti. Röökin Ulrikki oli paha\nsuustaan eikä häntä ollut hyvä loukata. Humalassa ollessaan hän oli\nylpeä arvostaan. Jakke tiesi sen entuudestaan.\n\n-- Yhäkö sinä sitä Favorinin tyttöä murehdit? Jakkea suututti. Millä\noikeudella Ulrikki sekaantui hänen yksityisasioihinsa?\n\n-- No, no ... älä nyt suutu. Minä vain ... ettei naisväen vuoksi\nkannata elämäänsä hukata.\n\n-- Paraskin puhumassa! hihkui Kiite. -- Vapaampi mies olisit sinäkin,\njollet olisi sitä saunaa nainut. Minä toki olen siltä paulasta itseni\nvarjellut.\n\n-- Joo, Kiite, ei se niin ole. Katso ... meidän välillämme vallitsee\nvain platooninen rakkaus. Välistä --\n\n-- ... selkään ja välistä ei.\n\n-- Älähän nyt viisastele. Oletpa sinä nyt peijakkaan olevinasi!\nVälistä minä nauran partaani, kun saan ämmää säikähdyttää. Toissa\naamunakin ripustin takkini ja housuni pellinnuoraan, ikään kuin\nolisin hirttäytynyt. Laitoin vaatteista pään ja painoin hatun\nsyvään korville. Sitten kiinnitin selkään paperilipun, johon olin\nkirjoittanut: 'O, kvinna, det var för din skull!' Olisittepa kuulleet\nLeenan parkaisua. Niin mölähti pahasti kuin vihainen lehmä. Minä\nmakasin sängyn alla ja nauroin, nauroin katketakseni.\n\nUlrikki nauraa röhötti, niin että koko kapakkayleisön huomio kiintyi\nhäneen.\n\n-- Mutta sitten saitkin tuntea eläväsi taas.\n\n-- No ... mitäpä niistä.\n\nJa Ulrikki huitaisi kädellään, kuin torjuakseen pois epämiellyttävän\nmuiston.\n\nSamassa aukeni ovi, ja tukeva nainen ilmestyi kynnykselle. Kädet\npuuskassa hän tarkasteli tupakan savun täyttämää huonetta. Sorina\nhiljeni tuokiossa.\n\n-- Onkos minun ukkokultani täällä?\n\n-- Siinä se piru taas on, ähki Ulrikki, kömpien pystyyn.\n\n-- Täällä ollaan. Mikä nyt hätänä ... onko saunan kiuas rikki?\n\n-- Niinkuin sinusta olisi sen korjaajaksi.\n\nAviopuolison ääni kuulosti jo synkältä.\n\n-- Ehyt on kiuas, Ulrikki. Käy vain saunaan, huutelivat merimiehet\npöydästään.\n\n-- Senkin laivatäit! Eukko pitäisi olla teitäkin komentamassa, kun\ntuhlaatte tienestinne täällä. Petäjän Kallen akallakaan ei ole\nhametta päällään, ja ukko istuu tillikassa aamusta iltaan.\n\n-- Älä huolehdi! Uuden alpakkahameen toin nytkin tuliaisiksi.\n\nMutta Leena ei enää kuunnellut kokkapuheita, joita sateli hänen\nympärillään, vaan tarttuen miestään kainalosta lähti taluttamaan tätä\nulos.\n\n-- Täynnä kuin sika! sähisi hän.\n\n-- Vesilastissa! huusivat merimiehet.\n\nJa eläköön-huutojen kaikuessa purjehti Röökin Ulrikki vaimonsa\nkäsipuolessa ulos.\n\nMutta nyt nousi jytäkkä. Joku Karstenin tehtaan työmiehistä oli\nuskaltanut väittää, että Lackströmin laivat olivat parempia\npurjehtijoita kuin Favorinin. Siitä \"Elisabetin\" miehet raivostuivat.\nHe raastoivat taisteluun haastajan omaan pöytäänsä, vaatien tätä\nperuuttamaan sanansa.\n\n-- En peruuta! Minä olen purjehtinut \"Lorenzilla\" ja tiedän, mihin se\npystyy. Me jätimme kerran Favorinin \"Kristiinan\" nurustipasaatissa\njälkeemme. Niin lasketimme ohi, että vilisi vain.\n\n-- Sen sinä valehtelet! Milloin sinä olet merellä ollut? Et ole\ntainnut käydä etempänä kuin Vaajosen takana p--kalla!\n\n-- Kyllä Kreivilä on seelannut, vakuutettiin Karstenin miesten\npöydästä.\n\n-- Unissaan! Vai että \"Lorenz\" jätti \"Kristiinan\"! Se on hitonmoinen\nvale!'\n\nTilanne näytti uhkaavalta. Kinnusen leski rupesi jo hätäilemään. Joku\npuhui poliisista. Mutta \"Elisabetin\" miehet olivat siksi kiihtyneet,\netteivät välittäneet mistään. He möykyttivät Kreivilää minkä\njaksoivat.\n\nKarstenin miehetkin sylkivät jo kouriinsa. Näytti olevan syntymässä\nyleinen tappelu.\n\n-- Hei, pojat, näytetäänpä laivakorpun jyrsijöille, mitä muksu\nmaksaa! Ulos joka sorkka!\n\nSilloin nousi Jakke seisomaan. Hän oli vahvanlaisesti humalassa,\nmutta aivot toimivat vielä selvästi. Tässä oli kysymyksessä\nkauppahuone Favorinin hyvä maine. \"Elisabetin\" miehet eivät saaneet\ntehdä skandaalia.\n\n-- Hoi, miehet! Minä edustan tällä Favorinin kauppahuonetta ja minä\nkiellän kaikennäköisen vallattomuuden! Päästäkää mies irti!\n\nHänen sanansa vaikuttivat. Tynnin herrassöötinki oli siksi huomattava\nmies, että häntä täytyi totella.\n\nMutta Petäjän Kalle ei antanut perään. Hän piteli kauluksesta\nKreivilää, jonka nenästä vuoti verta. Hän huusi:\n\n-- Kyllähän herrassöötinkikin tietää, ettei \"Kristiinaa\"\npurjehduksessa voita kukaan. Sota-Heikki ei ole niitä miehiä, että\nantaisi perään.\n\nSitä ei Jakke ruvennut ratkaisemaan. Hänestä oli vain pääasia, että\ntappelu saatiin vältetyksi.\n\nMutta nyt sekaantui Lackströmin konttoristi Gustafsson keskusteluun.\nHän oli vain odottanut tätä hetkeä. Hän edusti Lorenz Lackströmiä ja\nhän halusi nyt iskeä valttinsa pöytään.\n\nSiinä seisoivat vastatusten molempien kilpailevien kauppahuoneiden\nedustajat, Gustafsson pitkänä ja laihana, yllä sortuutti ja kaulassa\ntahrainen valkoinen liina. Hän tunsi edustavansa voimaa, ja siksi\nkaikuikin hänen äänensä mahtavana yli huoneen:\n\n-- On turhaa väitellä, onko \"Kristiina\" parempi purjehtija kuin\nmeidän \"Lorenz\". Sillä tahdon huomauttaa! -- \"Kristiina\" ei enää\npurjehdi -- ylimalkaan. Se on tehnyt haaksirikon Atlantilla ja\nuponnut miehineen päivineen.\n\nSyntyi hiiskahtamaton hiljaisuus. Gustafsson asteli ulos, nauttien\naikaansaamastaan vaikutuksesta. Merimiehet katselivat ällistyneinä\ntoisiaan. Uutinen oli niin yllättävä, ettei sitä aluksi tahdottu\nuskoa. Mistä oli Lackströmin konttoristi sellaisen tiedon saanut?\n\nMutta Gustafsson ei ollut enää vastaamassa. Syntyi tavaton melu.\nKilistettiin laseja ja taottiin pulloilla pöytään. Jokainen vaati\npuheenvuoroa, kunnes Petäjän Kalle hyppäsi pöydälle olutpullo kädessä\nja huusi hurjistuneena:\n\n-- Se on h--tin vale, että \"Kristiina\" on uponnut! Sota-Heikki ei\nikinä tee sellaista virhettä, että förliisaisi! Ja sille, joka\nväittää vastaan, minä upotan tämän pullon kalloon!\n\nKenelläkään ei ollut halua siihen. Petäjän Kalle oli sen näköinen,\nettä hän panisi uhkauksensa täytäntöön. Kapakka rupesi vähitellen\ntyhjentymään. Jokainen halusi mahdollisimman pian rientää kaupungille\ntapauksesta kertomaan.\n\nJakke seisoi aivan tyrmistyneenä. Hän muisti Röökin Ulrikin ja\nKulta-Kiiten keskustelun laivavakuutuksista. Hän tiesi, ettei\nyksikään Favorinin laivoista ollut vakuutettu. \"Laivat purjehtivat\nomalla onnellaan\", oli kauppaneuvos sanonut, kun tästä asiasta oli\njoskus keskusteltu.\n\nHän kääntyi Kulta-Kiiten puoleen, joka sormellaan tahtia lyöden\nhyräili jotakin laulunpätkää.\n\n-- Mitä arvelet, Kiite, onko jutussa perää? Kiite nyökytteli päätään.\n\n-- \"Sota-Heikistä\" on tullut \"Rauhan-Heikki\", lausui hän yksikantaan.\n\nJa sitten hän rupesi hyräilemään:\n\n    -- 'Sota-Heikki' seisoi kannella\n    ja pestasi poikia puuriin:\n    '\"Eikö miehet mielis palvella\n    siihen vanhaan hyvään tuuriin?\n    'Sota-Heikki' on kuollut ja kuopattu,\n    nyt 'Rauhan-Heikki' ohjaa.\"\n    Priki pitsipainpelkoilla lastattu\n    meni sillä reissulla pohjaan...\n\n-- Katsopas, Jakke ... kun sitä on yksitoista kuukautta painanut\nakatemian penkkejä, sitä pystyy hiukan runottariakin palvelemaan...\n\nJa käsipuolesta toisiaan taluttaen astuivat nämä entiset ylioppilaat\nkapakasta pimeälle kadulle.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSen tiesi jo koko kaupunki: -- \"Kristiina\" tehnyt haaksirikon\nAtlantilla! Siinä meni taaskin yksi komeimpia laivoja ja kuului vielä\nolleen vakuuttamatta.\n\nAamusta alkaen oli Favorinilla juossut Laidan muijia tiedustelemassa\ntapahtumasta. Heidän miehensä palvelivat \"Kristiinalla\". Oliko tullut\ntietoa miehistön kohtalosta? Hyvä isä sentään, kun oli niin ja niin\nmonta lasta, ja nyt jäivät isättömiksi. Kuka niistä nyt huolta piti?\nSiinä oli itketty ja voivoteltu eikä Favorinin patruuna ollut osannut\nantaa minkäänlaisia neuvoja. Hän oli itsekin ihan pyörällä. Kunhan ei\nkoko juttu vain ollut Lackströmin keksintöä.\n\nKapteeni Heikki Hellbergin rouva istui Favorinin konttorissa ja itki.\nPatruuna käveli hermostuneena edestakaisin. Tämä nyt oli sotkua!\n\n-- Mutta emmehän me vielä varmuudella tiedä mitään. Englantilainen\nmeripelastusyhtiö, joka tällaisista tapauksista ilmoittaa, ei ole\nlähettänyt minkäänlaista tietoa. Kapteeni itse kirjoitti viimeksi\nBuenos Aireksesta. Aikoi olla heinäkuun lopulla täällä.\n\n-- Kyllä ... kyllä se on totta. Minä näin toisella viikolla unen,\nettä Henrik tuli luokseni vettä valuen, ihan kalpeana kasvoiltaan.\nHänellä oli kädessä plattinkipätkä, jota hän näytti minulle ja\nsanoi: \"Tätä saan kiittää, että kävi hullusti, mutta pelastuivatpa\noman kaupungin miehet, paitsi vanha 'konsti' Mattila, joka seurasi\nsyvyyteen.\" Sellaisen unen näin, ja mitäs patruuna luulee sen\nmerkitsevän?\n\nÄh, akkain unia! Vielä niitä piti tässä ruveta selittelemään.\n\nKauppaneuvos lähti Lackströmille.\n\nSe oli raskas matka. Hän ei ollut sitä tehnyt moneen vuoteen --\nsen jälkeen kuin heistä tuli vihamiehet. He olivat koulutovereita,\nistuneet samalla penkillä monta vuotta, mutta kilpailua oli heidän\nvälillään ollut jo silloin. Lackströmin Lorenz oli etevämpi kielissä\nja muutenkin lahjakkaampi. Hänen piti katkerin mielin havaita, kuinka\ntoveri löi hänet laudalta vähäväliä. Ja kerran ... heidän konventista\npalatessaan oli Lorenz huudahtanut: \"Se olen minä, joka tässä\nkaupungissa vielä komennan!\"\n\nOh, Favorinin patruuna muisti tuon illan. Tuolla kirkkopuiston\nnurkassa he olivat eronneet, ja hän oli jatkanut matkaansa katua\nalas, kotiinpäin. Mitäpä se se häntä liikutti, kuka täällä komensi.\nHänen isänsä Balthasar Favorin -- \"Paltte-patruuna\" -- niinkuin häntä\ntavallisesti kutsuttiin -- istui sillä kertaa kaupungin ohjaksissa.\nHän oli kauppakamarin puheenjohtaja ja muutenkin ensimmäinen mies\nkaupungissa. Ja niin oli ollut hänen isoisänsä Reguel aikoinaan. Ei\nhän ollut sillä asialla sen enempää päätänsä vaivannut.\n\nMutta tultuaan itse kauppahuoneen pääksi hän oli arvostellut\ntilannetta toisin. Favorinit olivat olleet kaupungin johdossa monta\nmiespolvea, ja hänen oli luonnollisesti astuttava samoja jälkiä. Mitä\noli isä sanonut kuolinvuoteellaan: \"Älä anna Lackströmeille valtaa;\nhe ovat nousukkaita. Jos he kerran saavat yliotteen, he pitävät sen.\"\nJa oikeassa oli isä ollut.\n\nHän oli luullut sitovansa Lackströmin naimalla hänen sisarensa. Siten\nhän oli ajatellut voivansa kuljettaa Lorenzia vanavedessään. Tämä ei\nkehtaisi ruveta riitelemään lankonsa kanssa ensimmäisestä sijasta.\nMutta hän on surkeasti pettynyt. Lorenz ei pannut sille seikalle\nmitään arvoa. \"Joka menee Favorinille, on Favorin; hän on lakannut\nolemasta Lackström.\"\n\nKauppaneuvoksen täytyikin tunnustaa, että hänen vaimonsa oli\nuskollisesti seisonut hänen rinnallaan -- vastoinkäymisen päivinäkin.\nJa lujuutta siinä oli kysyttykin, sillä viime aikoina oli kamppailu\nkäynyt kiihkeäksi.\n\nEnsiksi hänet oli syrjäytetty kaupungin hallinnosta. Kauppakamarin\npuheenjohtajan virka oli mennyt, samoin rahatoimikamarin esimiehen\npaikka. Se kirottu \"Framgångin\" juttu oli sen aiheuttanut.\n\nHän oli ollut innokkaimpia ruoppaajan kannattajia -- koko puuhan\nsielu. Sisäsatama oli matala. Suurimpien laivojen ei ollut\nyrittämistäkään sinne. Samoin oli Salmen laita. Tosin se oli hiukan\nsyvempi sisäsatamaa, mutta ei sinnekään uinut isompi alus. Hänen\npäässään oli syntynyt ajatus ruoppauksesta. Ulkomailla syvennettiin\nsatamia siten; hän oli siitä lukenut ja itsekin Saksassa käydessään\nnähnyt. Erityisillä laitteilla varustettu laiva imi mudan pohjasta ja\nsillä tavoin syvensi väyliä. Hän oli siis esittänyt sellaisen laivan\ntilaamista kaupungin laskuun.\n\nLorenz Lackström oli ollut hänen pahin vastustajansa Oliko varmaa,\nettä imuruoppaaja kelpaisi täällä, missä pohja oli kova? Mitä --\nkova? Eihän se nyt sentään kalliota ollut. Kyllä sillä voimamäärällä,\nmikä ruoppaajissa oli, imettiin suuremmat kivetkin. Hän oli ottanut\nasioista tarkan selon.\n\nPitkän väittelyn jälkeen oli asia saatu päätökseen Ruoppaaja\ntilattiin. Se saapui suoraan Ranskasta, ja hän muisti vieläkin ne\njuhlapäivälliset, jotka sen johdosta pidettiin. Nimestäkin oli\nrahatoimikamarissa kauan väitelty. Hän oli esittänyt \"Framgångia\",\nmutta Lackström oli ivallisesti huomauttanut, että \"Undergång\" sopisi\nparemmin. Veden allahan se pääasiallisesti työskenteli. Sen oli\njokainen tajunnut pilkaksi, ja sillä oli asia ratkaistu. Ruoppaaja\noli ristitty \"Framgångiksi\".\n\nMutta -- kohtalo oli säätänyt toisin. Ruoppaaja osoittautuikin\nkäyttökelvottomaksi. Se ei kyennyt kehittämään sellaista voimamäärää,\nettä olisi pystynyt imemällä satamaa syventämään. Se todettiin nyt\nvasta, mutta liian myöhään.\n\n\"'Undergångiksihan' se olisi pitänyt ristiä niinkuin minä sanoin\",\noli Lackström huomauttanut seuraavassa rahatoimikamarin istunnossa.\n\"Sillä ainakin ne kymmenentuhatta markkaa, jotka siihen paiskattiin,\nmenivät kaivoon.\"\n\nSe oli ollut tappioiden alkua. Seuraavana vuonna häntä ei enää\nvalittu rahatoimikamarin puheenjohtajaksi, ja samoin kävi\nkauppakamarissakin. Lackström istui hänen paikalleen. Mutta ei hän\nsiitä vielä masentunut. Välipä sillä, kuka kaupungin asioita johti,\nkunhan sai pitää ensimmäisen sijan kauppamaailmassa. Ja se hänellä\nvielä, Jumalan kiitos, oli.\n\nMutta viime vuosina oli Lackström ruvennut silläkin alalla\nkilpailemaan. Hän rakennutti laivoja ja pyrki muutenkin laajentamaan\nliikettään. Varsinkin tervamarkkinoilla hän oli osoittautunut\nvaaralliseksi kilpailijaksi. Puutavaranviennissä piti hän,\nFavorin, vielä puoliaan, koska hänellä oli useampia aluksia.\nMutta tervanvienti oli viime aikoina siirtynyt melkein yksinomaan\nLackströmille.\n\nJoka alalla tämä rynnisti, ollen ensimmäinen polkemaan hintoja.\nYksin ulkomaillakin hän teki kiusaa sukulaiselleen ja vanhalle\nkoulutoverilleen. Lackström oli laajassa kirjeenvaihdossa\nbelgialaisten, hollantilaisten ja englantilaisten kauppahuoneiden\nkanssa, tehden rahtaussopimuksia. Sillä tavalla hän oli parina viime\nvuonna polkenut pitspainpelkkojen purjehdustakin huomattavasti\nentisestä. Ja hänen oli tietysti ollut pakko seurata esimerkkiä\n-- jollei siirtynyt muille markkinoille. Onneksi ei Lackströmillä\nvielä ollut kuin kaksi laivaa; hän ei siis kyennyt kovin suuria\naikaansaamaan. Mutta kiukutti se kuitenkin, kun tuollainen kärpänen\noli alituisesti niskassa. Viime vuonna olivat hänen laivansa\npurjehtineet pelkkoja etupäässä Ranskaan, ja sieltä olivat vanhat\nrahtipalkat vielä voimassa.\n\nKuten sanottu -- eihän se kummia tehnyt. Mutta ulkoiset kauppahuoneet\nolivat ruvenneet vetoamaan siihen, että suomalaiset laivat rahtaavat\nsillä ja sillä hinnalla. Niinkuin heidän olisi kannattanut heilua\nhalvemmalla kuin muidenkaan. Mutta -- kauppahuoneet käyttivät\nhyväkseen Lackströmin väliintuloa, ja se harmitti tavattomasti.\n\nNyt lyötti Lackström parast'aikaa kolmatta laivaa. Siitä piti tulla\nkomea, kolmimastoinen parkki. Heillä oli siis kohta yhtä monta.\nMuutaman vuoden perästä hän olisi kukaties jäänyt jälkeen. Ja silloin\nolisi Lorenz Lackström ensimmäinen kauppamarkkinoillakin.\n\nSiinä oli Lackströmin talo kirkkopuistoa vastapäätä, Favorin sivuutti\nportin, joka oli Pääkadun puolella, ja pysähtyi leveän näyteikkunan\neteen. Hävetti vähän jäädä noin katselemaan kuin mikäkin maalainen,\nmutta teki mieli vilkaista, mitä lankomies möi.\n\nOh, hedelmiä ... omenia ja appelsiineja ... ja viinirypäleitä!\nKovinpa se mahtavasti... Kuka niitä nyt täällä osti? Omenat vielä\nmenettelivät, samoin appelsiinit ... mutta viinirypäleet! Siinä oli\nLackström tehnyt laskuvirheen.\n\nMitä -- ulkolaisia hattuja! Aijai ... siinäkin mies ampui yli maalin\ntai -- kukaties... Koreilunhalu oli helposti tarttuvaa. Mutta sopiko\nkauppiaan herättää ihmisissä asuvaa taipumusta pahaan? Hän oli myynyt\nvain Wecksellin hattuja, kotimaisia, ja ne kyllä kelpasivat.\n\nNyt kurkisti joku ikkunaan. Ätsh -- pitkä Gustafsson! Pitikin nyt\nnähdä hänet tässä ... kuin jonkin tervahannun, joka töllistelee\npuotien ikkunoita. Niin -- olkoon! ... mutta tervahannun lakki, jonka\nlippaa koristi punainen, sahalaitainen nauha, meni vielä kaupaksi\nvarmemmin kuin tuollainen pariisilainen muotihattu. Sitä osti ylimaa\n... samoinkuin jauhoja ja suoloja. Ja ylimaa se oli, joka määräsi,\nkuka täällä oli ensimmäinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFavorinin patruuna istui Lackströmin konttorissa lähellä ovensuuta.\nHäntä sapetti. Pitikin kököttää tässä kuin jokin velanhakija, sillä\naikaa kuin kauppaneuvosta oltiin käskemässä. Pitkä Gustafsson\nkatsahti häntä toisinaan silmälasiensa ylitse. Hän nautti tuon\nmahtavan miehen hämillään-olosta, jota tämä turhaan koetti salata.\nHän oli lähtenyt nöyryytyksen tielle.\n\nMutta -- eipä ollut Lackström vielä ottanut toista konttoristia.\nEi ollut varoja ... siinä se oli. Kyllä se olisi silläkin tavalla\npröystäillyt, jos olisi kannattanut. Hänen teki mieli kysyä asiaa\nGustafssonilta, mutta ei alentunut.\n\nSamassa astui kauppaneuvos konttoriin. Hän oli pitkä, leveäharteinen\nmies ja kulki hiukan kumarassa. Kasvot olivat karkeat, nenä lyhyt ja\nleveä, leuka oli harvinaisen tukeva. Kun hän avasi suunsa, paljastui\nrivi mitä tukevimpia, terveitä hampaita. Hänessä oli jotakin\ngorillamaista.\n\n-- Kuinka ei Gustafsson ymmärrä käskeä herra kauppaneuvosta sisään?\närjäisi hän.\n\nKonttoristi hätääntyi. Hän oli itsekin miettinyt samaa, mutta ei\nollut uskaltanut. Tässä talossa piti olla varovainen; parempi liian\nvähän kuin liian paljon. Vai sieltäpäin nyt tuuli puhalsi. Gustafsson\noli rehellinen luonne. Hän muisti, millä äänensävyllä tässä samassa\nkonttorihuoneessa tavallisesti puhuttiin Favorinista. Hän oli\nmenetellyt sen mukaan.\n\n-- Anteeksi ... en tullut ajatelleeksi. Olin niin työhöni kiintynyt.\n\n-- Tomppeli! sähisi Lackström hampaidensa välistä. -- Veli tekee\nhyvin ja astuu sisään. Millä voin veljeä palvella?\n\nOli totta, että Lackströmissä oli jotakin nousukasta. Tuo jättiläinen\noli nyt nöyrä kuin koulupoika rehtorinsa edessä. Äänikin kuin\nhunajaa, vaikka se muuten olikin käheä.\n\nFavorinin patruuna puri huultaan. Häpeän tunne tahtoi väkistenkin\nsaada vallan. Mutta asia oli tärkeä; oli kysymys \"Kristiinasta\",\nhänen suurimmasta laivastaan. Hän selitti asiansa.\n\n181\n\n\n-- Niin - valitan ... kyllä siinä jutussa taitaa olla perää. --\nGustafsson! --\n\nKonttoristi ilmestyi kynnykselle.\n\n-- Gustafsson tuo tänne kapteeni Loukkolan kirjeen ... sen, jossa\nkerrotaan \"Kristiinan\" haaksirikosta.\n\nLackström sai kirjeen ja yritti ojentaa sen Favorinille, mutta\nmalttoikin mielensä. Se oli kirjoitettu hiukan ilkkuvaan sävyyn eikä\nhän saattanut sitä näyttää.\n\n-- Tässä se on ... hm... 'Sitten minulla on kerrottavana, että\nFavorinin \"Kristiina\" on förliisannut matkalla Pensacolasta\nBrestiin. Täkäläinen meripelastusyhtiö on siitä tehnyt ilmoituksen.\nVain yksi suomalainen -- lukuunottamatta \"Sota\" -- ... hm ...\nkapteeni Hellbergiä on hukkunut, vanha konsti Mattila. Muu väki\noli ulkolaista, ja haaksirikosta on pelastunut vain kaksi miestä,\nnorjalainen ja irlantilainen, jotka muuan höllänlainen laiva oli\npärjännyt. Siinä meni...' no niin -- tämä ei enää kuulu asiaan. Kirje\non päivätty Rotterdamissa viime kuussa. Veli voi katsoa itse.\n\nLackström ojensi langolleen kirjekuoren.\n\nSe oli siis totta. Favorinin patruunan leuka painahti rinnalle, ja\nsyvä huokaus pusertautui hänen povestaan.\n\n-- Ne ovat ikäviä tapauksia, joihin me liikemiehet; saamme aina olla\nvarustautuneita. Otan sydämestäni osaa veljen onnettomuuteen. Saako\nolla nuuskaa?\n\nLackström ojensi helmiäiskuorista nuuskarasiaansa, mutta Favorinin\npatruuna kiitti. Eipä hän nyt tällä kertaa.\n\n-- Miksi ei veli vakuuta laivojaan?\n\nHm! Hyvähän oli nyt puhua vakuutuksesta, kun yksi oli jo pohjassa.\n\n-- Mutta veljellä on vielä kolme jäljellä. Kannattaa harkita asiaa.\n\n-- Eiköhän se ole niin, että jos on onni matkassa, ne tulevat kyllä\nkotiin -- vakuuttamattakin. Meri on oikullinen, se antaa jos ottaakin.\n\n-- Hmjaa ... mutta ei sille pidä vapaaehtoisesti antaa. Minä en enää\nusko Neptunuksen loukkaantumiseen.\n\n-- Mutta minä uskon! Se nyt voi olla taikauskoa, mutta minulla on\nsellainen käsitys, että merellä on omat tapansa. Esi-isäni ovat\nneljässä, viidessä polvessa harjoittaneet meriliikettä, mutta yhtään\nlaivaa he eivät vakuuttaneet. Niitä meni kyllä joskus, mutta toisia\ntuli sijaan. Ja tulee nytkin!\n\nFavorinin patruuna oli noussut. Hänen kasvonsa hehkuivat. Hän tunsi\ntällä hetkellä edustavansa merta, tuota läikkyvää, oikullista, mutta\njohon hän siitä huolimatta uskoi. Hän taipui meren edessä, kuin olisi\nse ollut jumaluus, joka toisinaan vaati uhrin. Siinä kohden hän oli\ntaikauskoinen -- niin valistunut kuin hän muuten olikin. Jokaisen\nlaivansa hän varusti keulakuvalla. Se oli hänen mielestään kuin\njonkinlaisen suojelushengen symboli, jonka tehtävänä oli lepyttää\nmerta. Lackström lyötti laivan ilman keulakuvaa. Se oli Favorinin\npatruunan mielestä vaarallista ratsionalismia. Se oli Jumalan\nkiusaamista, samoinkuin sekin, että vakuutti laivansa.\n\n-- Mutta ... onhan veli vakuuttanut makasiininsa. Eikö se ole myös\nJumalan kiusaamista?\n\nFavorin säpsähti. Mistä Lackström sen tiesi? Hän oli koettanut pitää\nasiaa salassa.\n\nHän joutui ymmälle. Tavallaan ... tavallaan kyllä. Hän oli nyt\nottanut vakuutuksen vain kuin kokeeksi, kun ne niitä niin kovin\ntyrkyttivät. Mutta hän ei aikonut sitä kauan pitää.\n\n-- Minä taas en ole vakuuttanut makasiinejani, vaan laivani kyllä. Ne\novat sentään alituiselle vaaralle alttiina.\n\nNiin ... kuka sen nyt osasi sanoa? Favorinin patruuna oli hiukan\npyörällä. Hän sanoi hyvästit ja läksi.\n\nKiusallinen tilanne ... sangen kiusallinen. Kun tietäisi aina, mistä\npäin vaara uhkasi. Mutta kukapa sen tiesi ... kukapa sen tiesi...\n\nVai oli siis \"Kristiina\" tehnyt haaksirikon. Hyvä isä sentään! Se löi\nison loven hänen omaisuuteensa. Hänen asiansa eivät olleet oikein\nhyvällä kannalla. Se Oldenpurin velkakin ... Kumma, kun äijä ei\nhakenut sitä ulos. Se rakkaus ... se rakkaus.\n\nNiin -- välistä oli hyvä ottaa sekin huomioon, välistä ei. Oldenpurin\nKaaperin jutussa se oli merkinnyt tulopuolta ... tavallaan, Jaken\njutussa taas menopuolta. Parempi oli, että tyttö joutui Knutille.\nMillä Kirstu-Tynnin poika olisi vaimonsa elättänyt?\n\nNo niin ... tavallaan, tavallaan kyllä. Elisabet olisi nyt\npapinrouvana jossakin -- _jos_ Jakesta olisi tullut pappi. Ei --\nparempi oli, että joutui Knutille, jolla oli varoja ja hyvä liike. Se\ntuki nyt häntäkin tällaisten onnettomuuksien sattuessa...\n\nElisabet olikin kotona käymässä. Hän juoksi isäänsä vastaan, painoi\npäänsä tämän rinnalle ja purskahti itkuun. He seisoivat keskellä\nkonttorihuonetta.\n\n-- Se on totta, pappa! Äsken tuli rotterdamilaisen meripelastusyhtiön\nkirje. \"Kristiina\" on mennyt.\n\nHän itki isänsä rintaa vasten. Tuntui suloiselta itkeä noin... Jaken\nnähden. Ei hän niin paljon surrut laivan kohtaloa kuin omaansa.\nViimeinen vuorokausi oli taas ollut ikävä. Aina kun Jakke kävi hänen\nkodissaan, tuntui jälkeenpäin raskaalta. Miksei _heillä_ voinut olla\nyhteistä kotia... heillä, jotka rakastivat toisiaan? Jakke kävi kuin\nkatsomassa omaansa, kuin hänelle kuuluvaa, jonka omisti toinen...\n\nHän itki nyt tuossa isänsä rinnalla. Wahlman ja Haverinen --\nsamoinkuin kauppaneuvoskin -- luulivat kyyneleiden tarkoittavan\n\"Kristiinaa\", mutta Jakke tajusi, että suurin osa niistä kuului\nhänelle. Hän istui vakavana pulpettinsa ääressä ja kirjoitti.\n\nOli hyvä, etteivät he yhtaikaa joutuneet toivottomuuden valtaan.\nSilloin kuin hän oli surullinen, koetti Elisabet rohkaista häntä.\n\"Älä ole murheissasi, meidän rakkautemme ei koskaan lopu.\" Ja taas\nkun Elisabet joutui sairastamaan \"sydämen hellyyttä\" -- niinkuin hän\ntavallisesti kostein silmin sanoi -- saattoi hän, Jakke, auttaa ja\ntukea häntä.\n\nNytkin hän istui tuossa ja kirjoitti. Hanhenkynä juoksi varmana\nrivejä pitkin. Eikö Elisabet nähnyt, että hän vei kirjoihin\nkauppahuone J. C. Favorin & Co:n voittoja -- tappioiden uhallakin?\n\"Kristiina\" oli mennyt, mutta vielä kyntivät meriä \"Balthasar\",\n\"Reku\" ja \"Elisabet\". Ne pitäisivät huolen, että puute pysyi loitolla\nElisabetin ovelta. Mikäli hän, Jakke, pystyi sitä torjumaan, hän\ntekisi voitavansa.\n\n-- Älä itke, Elisabet ... meidän täytyy tämä kestää, sanoi patruuna\nja talutti tyttärensä saliin.\n\nNiin -- heidän täytyi se kestää ... hänen ja Jaken. Tehtyä ei saanut\ntekemättömäksi. Miten harmaata ja toivotonta elämä sentään oli!\n\nKuin olisi onnettomuus jollakin tavoin purkanut säätyrajoja,\npyydettiin konttorihenkilökunta kauppaneuvoksen pöytään\npäivälliselle. Olivathan he joskus ennenkin aterioineet isäntäväkensä\nkanssa -- suurina juhlina, kuten jouluna ja pääsiäisenä, -- mutta\nse oli johtunut enemmän alentuvaisuudesta kuin todellisesta\nystävällisyydestä. Nyt liitti yhteinen onnettomuus heidät yhteen,\ntalonväen ja palvelijat.\n\nElisabet oli myös jäänyt päivälliselle. Haverinen istui\nnöyrästi kumartuneena lautasensa yli. Keskustelu liikkui\nonnettomuustapauksessa. Hän oli monesti todennut, että kapteenit\nkäyttäytyivät kovin raa'asti miehistöä kohtaan, mutta ei ollut\nuskaltanut siitä huomauttaa. Nyt hän katsoi hetken sopivaksi ottaa\nasian puheeksi.\n\n-- Eiköhän pitäisi huomauttaa kapteeneille, että kohtelisivat\nystävällisesti miehistöä?\n\n-- Ei niitä minun mielestäni nyt niin pahasti kohdella. \"Sota-Heikki\"\noli kyllä sellainen, mutta toiset ... en minä ainakaan ole kuullut\nvalituksia.\n\n-- Eivät ne patruunalle uskalla tulla valittamaan, mutta kyllä minä\nolen kuullut. \"Balthasarin\" Bomankin kuuluu toisinaan lyövän.\n\nHaverisen huomautus teki kiusallisen vaikutuksen.\n\n-- Ei merimies muuten tottele. Joukossa on aina joku uppiniskainen.\nSiinä ei auta muu kuin koveneminen.\n\nWahlman asettui kauppaneuvoksen puolelle. Kyllä merimies toisinaan\ntarvitsi plattinkia, kun ei muu auttanut.\n\nNyt puuttui Elisabet puheeseen:\n\n-- Ei kovuudella koskaan pitkälle päästä. Sillä voidaan kyllä pitää\nulkonaista kuria yllä, mutta sydämiä sillä ei voiteta.\n\nSyntyi yleinen väittely. Jakke asettui kannattamaan Elisabetia.\nMielet kiihtyivät. Haettiin jo esimerkkejä historiasta. Viha ei\npystynyt muuhun kuin tuhoamiseen, rakkaus yksin rakensi.\n\nWahlman hymyili pilkallisesti. Jakke hermostui. Hän ei voinut\nsietää Wahlmanin hymyä. Mustine pujopartoineen ja oliivinkarvaisine\nkasvoineen hän muistutti silloin paholaista.\n\n-- Eiköhän vihallakin sentään vaikuteta. Veli Dynn viittasi\nhistoriaan. Minäkin otan yhden esimerkin: muhamettilaiset. Eiköhän\nheidän vihansa vääräuskoisia kohtaan ollut juuri se voima, jolla he\nvoittivat. \"Jumala on yksi ja Muhammed hänen profeettansa!\" Siinä oli\nvihaa.\n\n-- Ei ... se oli rakkaus omaan oppiin, rakkaus, joka ulospäin ilmeni\nvihana. Siinä oli juuri vika heidän maailmankatsomuksessaan, että\nsiihen mahtui vihakin.\n\nJaken kalpeat posket hehkuivat.\n\n-- Hyvä on, sanoi Wahlman suu täynnä jälkiruokaa. -- Se sopii merelle\n... rakkaus, joka ulospäin ilmenee vihana ... korvapuusteina ja\npotkuina takalistoon. Se on meren oppia. Niinhän se itsekin tekee\n-- vihaa ja rakastaa. Tyynellä säällä se hymyilee, mutta myrskyn\ntullen se voi lyödä akterspeilit sisään. Merikapteeni seuraa siis sen\nesimerkkiä. -- Muuten -- \"Sota-Heikissä\" oli paljon hyviäkin puolia.\nNiin oikeudentuntoista miestä olen harvoin tavannut.\n\nSamaa mieltä oli kauppaneuvoskin. Hän ei jaksanut uskoa, että\nkapteenin kovuus olisi vaikuttanut laivan onnettomuuteen. Tottahan\nkyllä oli, ettei kovaluontoiseksi tunnettu kapteeni aina saanut\nparasta miehistöä, mutta mahtoiko sillä olla niin suurta merkitystä\ntällaisissa tapauksissa. Hukkuivat ne jumalisten kapteenienkin\nlaivat. -- Hukkuvat kyllä ... minä en ole sitä väittänytkään, intoili\nJakke. -- Olen vain tahtonut todistaa, että rakkaudella voitetaan\nenemmän kuin kovuudella ja ankaruudella.\n\nKauppaneuvos katseli konttoristiaan terävästi. Tahtoiko tämä kautta\nrantain moittia häntä? Oliko tuossa Kirstu-Jaakopin puheessa jotakin\nsiitä entisestä, joka kerran oli uhannut tämän talon rauhaa ja\nkauppahuonetta ensimmäisellä onnettomuudella? Sillä onnettomuus se\nolisi joka tapauksessa ollut. Nyt olivat vävypojan rahat hyvään\ntarpeeseen. Siitä saattoi edes iloita tällaisena surullisena aikana.\n\n-- Pyydä Knutia tulemaan illalla tänne, sanoi hän Elisabetin puoleen\nkääntyen. -- Haluan neuvotella hänen kanssaan.\n\nNoustiin pöydästä. Konttoristit vetäytyivät töihinsä. Jakke oli\nkiihoittunut. Aterioida noin samassa pöydässä rakastettunsa kanssa ja\ntietää tämän kuuluvan toiselle, kuohutti mieltä. Elisabet oli uhrattu\nrikkauden himoille, tuolle Molokille, jota kaupungin porvarit olivat\npalvelleet monessa miespolvessa. Se oli kurjaa, alhaista! Se oli\nsaastaisista saastaisin teko!\n\nHäntä harmitti, että oli ollenkaan sekaantunut keskusteluun. Mitäpä\nhäntä liikutti Favorinin laivojen kohtalo. Kun menivät pohjaan, niin\nmenkööt! Pikemmin täyttyi jumalallinen vanhurskaus.\n\nHyvä Jumala! Mitä hän nyt ajatteli? Ketä se sitten liikutti jollei\nhäntä? Sehän koski Elisabetia, rakasta, suloista Elisabetia. Miten\nhänen kävisi, jos kauppahuone köyhtyisi. Nähdä Elisabet puutteessa\n... ei, niin kauan kuin hän saattaisi sen estää, hän estäisi --\nsielunsa autuuden uhallakin!\n\nSielunsa autuuden --? Mitä hän taas ajatteli? Mielessä välähti\nvääränvalantekijän hautaristi. Niin pitkälle eivät asiat\ntoivottavasti koskaan kehittyisi.\n\nMutta -- entäpä jos kehittyisivät? Entäpä jos Favorinin patruuna\ntarvitsisi hänen apuaan samalla tavoin kuin entinen kauppias, joka\nhädissään turvautui kirjanpitäjäänsä? Mitä hän silloin tekisi?\nUskaltaisiko hän myydä sielunsa rakkauden vuoksi?\n\nMistä tällaiset ajatukset tulivat? Olivatko ne rappeutuneen hermoston\nilmiöitä, vai saatanako ne hänen korvaansa kuiskutteli? Hän oli\ntaas eilen illalla juonut, juonut aivan liikaa. Kädet pakkasivat\nvapisemaan, ja otsalla, kihoili kylmä hiki. Mitä ... mitä hän\noikeastaan ajatteli?\n\nHänen huomaamattaan oli Wahlman hiipinyt hänen pulpettinsa ääreen.\nKonttoristin huulilla leikki pirullinen hymy. Hän muistutti Mefistoa.\n\n-- Ethän sinä vain vieläkin rakasta tuota Elisabet-rouvaa?\n\nJakke katsahti ylös. Siinä hänen vieressään seisoi ilmetty piru ...\naivan kuin olisi tullut hakemaan hänen allekirjoitustaan ... ostamaan\nhänen sieluaan.\n\n-- Mene pois, saatana! Mitä sanot? Se on h--vetin, h--vetin vale!\n\nJakke löi nyrkkiä pulpettiin, niin että mustepullo hypähteli. Wahlman\nvetäytyi säikähtyneenä syrjään. Olipa se nyt ... ihan kuin hullu. Se\nkoira älähti, johon kalikka sattui. Peijakas! Sehän kaatoi kohta koko\npulpetin.\n\nFavorinin patruuna seisoi ovella. Hänen olkansa takaa kurkistelivat\nElisabetin peljästyneet kasvot. Patruuna näytti ankaralta. Hänen\nsilmistään leimusi suuttumus. Mitä \"gästrolleja\" Kirstu-Jaakoppi nyt\nantoi?\n\n-- Mikä meteli täällä on?\n\nJakke seisoi keskellä huonetta kalpeana ja huohottaen.\n\n-- Minä haluan kysyä herra patruunalta, onko työtovereillani oikeutta\nherjata minua entisyydelläni, sillä, että minä kerran...\n\nFavorinin patruuna huitaisi kädellään. Ei tarvinnut lopettaa\nlausetta. Hän kyllä ymmärsi. Vai niin olivat sittenkin asiat. Kuinka\nsokea hän oli ollut! Tietysti tuo laiha, kalpea olento edelleenkin\nrakasti hänen tytärtään. Hän työnsi Elisabetin saliin ja sulki oven.\n\n-- Kuka sellaista on puhunut? Jakke osoitti Wahlmania.\n\n-- Se oli leikkiä, herra patruuna, koetti Wahlman puolustautua.\n\n-- Olkoon, mutta minä en kärsi sellaista leikkiäkään! Jollei minulle\ntaata työrauhaa, saa tämä minun puolestani jäädä!\n\nFavorinin patruuna myönsi hengessään, että se olisi ollut kaikkein\nparas ratkaisu. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä se ei mitenkään\nkäynyt päinsä. Se olisi heti tulkittu köyhtymisen merkiksi. \"Vähentää\nväkeään, huonosti ovat asiat.\"\n\nHän sanoi pari sanaa Wahlmanille, pari lempeää, ystävällistä sanaa.\nSitten hän astui Jaken luo, laski kätensä tämän olkapäälle ja lausui\nhymyillen:\n\n-- Et sinä mihinkään lähde. Sinun paikkasi on tuossa. (Hän viittasi\npulpettia.) Nyt jos koskaan minä tarvitsen kaikkien miesteni työn\nja tarmon. Me korjaamme tappiot, ja Favorinin kauppahuone pysyy\nentisessä mahtavuudessaan.\n\nKauppaneuvos lähti. Jakke palasi paikalleen. \"Elisabetin vuoksi\",\najatteli hän.\n\nHetken päästä kuului konttorista vain hanhenkynien rauhallinen rapina.\n\n\n\n\nV\n\n\nEi pysynyt, alaspäin meni. Favorinin asiat olivat hullummin kuin\nkoskaan ennen.\n\nKaikki ponnistukset osoittautuivat turhiksi. Ei mikään auttanut.\nIsku toistansa raskaampi sattui tuohon ennen niin mahtavaan\nkauppahuoneeseen, järkyttäen sitä perustuksia myöten.\n\n\"Kristiinan\" sijaan oli lyöty uusi laiva. Se oli laskettu vesille\nedellisenä keväänä, vuosi sitten. Suurin juhlallisuuksin se\noli vihitty, ja sen keulakuva kuvasi enkeliä, valkopukuista,\nkultasiipistä enkeliä. Laivan nimeksi oli pantu \"Providentia\", ja\nvihkiäispuheessaan oli patruuna uskonut sen kaitselmuksen suojaan.\nSenvuoksi hän oli antanut sille tuon juhlallisen nimen. Hän tahtoi\nsiten osoittaa luottavansa kaitselmukseen.\n\nMutta kaupungissa humisi ja kohisi. Kovinpa ylpeäksi oli Favorinin\npatruuna käynyt, kun uskalsi jo uhmata itse Jumalaakin. Antaa nyt\nlaivalleen tuollainen nimi! Latinan opettaja koulussa käännätti\nsen oppilaillaan. \"Niin ... 'Kaitselmus', se on Favorinin uuden\nlaivan nimi.\" Ja hän hymyili sitten merkillisellä tavalla. Oppilaat\nkertoivat siitä kodeissaan, ja kaikkialla pudistettiin päätä ja\nennustettiin onnettomuuksia. Ja niitä tuli.\n\nEnsiksi sattui se Oldenpurin juttu. Vanha Kaaperi kuoli, ja perikunta\notti pesän haltuunsa. Heikkomielisen pojan holhooja pani kaikkein\nensiksi uloshakuun vanhan velan. Hänellä ei ollut mitään syytä pitää\npyhänä Kaaperin rakkautta. Hullu mies, joka oli antanut rikkaan\nkauppahuoneen pitää velkana tuollaista summaa ja vielä ilman korkoja.\nSe oli käsittämätöntä.\n\nKaupungille levisi kaikenlaisia huhuja. Tiedettiinkö, että Oldenpurin\nKaaperi oli aikoinaan kosinut Lackströmin tytärtä, nykyisen\nkauppaneuvoksen sisarta ja Favorinin rouvaa? Oh, kyllä se tiedettiin.\nMutta tiedettiinkö sitä, että tuo rakastunut hupsu oli lainannut\nsellaisen summan mielitiettynsä miehelle? Mitä? Se oli aivan uutta.\nSe iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olihan Kaaperi-vainaja\nsiltä joskus päissään puhunut, mutta sitä ei kukaan ollut ottanut\nvakavalta kannalta. Vai kaksikymmentä tuhatta! No sitten oli selvä.\n\nMillä Favorinin patruuna sen nyt maksaisi? Samaa mietti kauppaneuvos\nitsekin. Oldenpurin Kaaperin kuolema oli sattunut sangen\nsopimattomaan aikaan. Hän hermostui ja kiukutteli jo vaimolleenkin.\nSe oli hänen syynsä, että tuo velka oli tehty. Jollei hänellä ja\nKaaperi-vainajalla olisi ollut vispilän kauppoja keskenään, hän,\npatruuna, olisi säästynyt tuosta onnettomuudesta. Ei hän ollut\nsilloin niin kipeästi rahoja tarvinnut, että olisi ollut pakko\nlainata. Mutta kun laivaa parastaikaa lyötiin, ja ukko tyrkytti\nrahojaan, hän oli ottanut. \"Ei ole maksulla kiirettä ... maksat,\nkun jaksat. Mutta yhden ehdon asetan: että laiva on ristittävä\n'Elisabetiksi'.\"\n\nOh, hän olisi kyllä voinut maksaa velan jo aikaisemmin, mutta\nei ollut tullut. Hän oli melkein toivonut, että se unohtuisi.\nJa tavallaan se oli unohtunutkin; vuosikausiin ei Kaaperi ollut\nhiiskunut siitä halaistua sanaa. Mutta -- jopahan löytyi paperi, kun\näijästä aika jätti löytyi kuin löytyikin.\n\nJa kun hän juuri nyt olisi välttämättömästi tarvinnut rahoja. Nyt\nolisi Kaaperi saanut tulla tarjoamaan, nyt olisi ollut oikea hetki.\nMutta sensijaan velkoi perikunta saatavaansa takaisin.\n\nHän oli esittänyt holhoojalle, että saisi pitää velkaa vielä jonkin\naikaa. Hän maksaisi nyt koron. Mutta perikunta oli kylmästi torjunut\nehdotuksen.\n\nFavorinin patruuna käveli hermostuneena edestakaisin. Kylläpä\nonnen pyörä oli tehnyt koko keikauksen. Tappio tappion jälkeen.\nKuluneena kesänä oli kaksi laivaa tehnyt haaksirikon, \"Balthasar\" ja\n\"Providentia\". Edellinen oli mennyt pohjaan Intian valtamerellä. Hän\noli lähettänyt sen Bombayhin noutamaan puuvillaa. Hän oli tahtonut\nsiten näyttää, että heidän kannatti käydä perillä, jos niiksi tuli.\nPaluumatkalla oli \"Balthasar\" tehnyt haaksirikon.\n\nJa sillä aikaa Lackström vain hyötyi. Hänellä oli nyt neljä\nlaivaa. Samalla kertaa kuin \"Providentia\" laskettiin vesille, oli\nLackström laskenut telakaltaan \"Toivon\". Se oli kantavuudeltaan yhtä\nsuuri kuin \"Providentiakin\" ja koko viime vuoden se oli yhdessä\n\"Mammutin\" kanssa purjehtinut pelkkoja Meksikosta. Samoilla asioilla\noli liikkunut \"Providentiakin\", kunnes se keväällä oli ajanut\nmatalikoille lähellä Hollannin rannikkoa ja joutunut hylyksi.\n\nNyt oli siis Lackströmillä neljä laivaa, ja hänellä vain kaksi.\n\"Reku\" ja \"Elisabet\" kyntivät vielä valtameriä.\n\nMutta hän oli jäänyt auttamattomasti jälkeen. Lackström oli\nensimmäinen kauppamaailmassakin.\n\nSenkin olisi vielä saattanut jotenkuten sulattaa, jollei olisi\njoutunut maksettavaksi tuo Oldenpurin Kaaperin velka. Kuinka hän\nolikaan ollut niin huolimaton, ettei ollut sitä ajoissa suorittanut?\nSe nyt ei olisi ollut mitään vaikeaa, silloin kuin asiat vielä olivat\nkunnossa. Mutta nyt ... nyt se tuotti voittamattomia vaikeuksia.\n\nHän oli äskettäin tilannut ulkomailta runsaasti tavaraa ja maksanut\nne käteisellä. Kuusi isoa makasiinia kattoon saakka täynnä seisoi\nrannassa Lackströmin makasiinien vieressä. Isät olivat vielä eläneet\nsovussa ja rakentaneet rinnatusten, mutta pojat olisivat toivoneet\ntuon naapuruuden olemattomaksi. Mutta -- minkäs mahtoi, vain kapea\nsola erotti kilpailijoitten makasiinit toisistaan. Yhtäkkiä Favorinin\npatruuna pysähtyi. Hänen päähänsä iski ajatus, joka outoudellaan\nmelkein huimasi häntä. Hyvä Jumala! Olisiko sellainen mahdollista?\n\nHän ihan hengästyi. Sydän oli viime aikoina ruvennut juonittelemaan.\nLääkäri sanoi, että hänellä oli läppävika. Tiesi vain ... mutta\noudosti otti toisinaan, niinkuin nytkin, kun _se_ ajatus johtui\nmieleen.\n\nHänen piti istua. Kumartuen eteenpäin hän kurkoitti pöydältä sikarin\nja tulitikkulaatikon. Silmät siristyivät pieniksi, ja huulet imivät\nahnaasti. Sikari ei tahtonut syttyä.\n\nMahtaisivatko _ne_ syttyä?\n\nVoi hyvä Jumala! Kaikenlaista pitikin ajatella... Mutta minkäs\najatuksilleen mahtoi? Se oli iskenyt mieleen äkkiä kuin salama.\n\nMutta ajatella kai sai ... kun ei vain ryhtynyt tekoon. Ajatuksista\noli vielä pitkä matka itse työhön. Eikä hän sellaista tekisikään.\nOlipahan vain somaa tuollaisellakin tyynnyttää kiusaantuneita\naivojaan.\n\nKävisikö se ylimalkaan päinsä?\n\nHän oli aivan äskettäin korottanut makasiinien vakuutusta.\nViidestäkymmenestä tuhannesta ne olivat nyt vakuutetut. Se nousi\njonkin verran yli todellisen arvon, mutta ei paljon. Sillä tavalla ne\näkkiä muutettaisiin rahaksi ... rahaksi, jota hän nyt niin kipeästi\ntarvitsi.\n\nHän muisti käyntinsä Lackströmin luona kolme vuotta sitten. Mitä\nhe olivatkaan keskustelleet? Lackström oli kehoittanut häntä\nvakuuttamaan laivansa. Niin hän, Lackström, teki. Nyt tänä syksynä\nhän oli seurannut esimerkkiä. Makasiinit olivat olleet vakuutuksessa\njo kolme vuotta.\n\nMutta -- mitä oli Lackström sanonutkaan? Hänen makasiininsa olivat\nvakuuttamatta.\n\nOliko tämä sormen viittaus? Merkillistä, ettei hän aikaisemmin\nollut tullut sitä ajatelleeksi. Kannattiko tässä maailmassa niin\nrehellisesti elää? Hän oli näihin saakka seurannut rehellisyyden\nperiaatetta, mutta mitä se hyödytti? Hänen vihamiehensä vain\nvaurastui, sillä aikaa kuin hän köyhtyi. Lackströmille näytti\nkasvavan maatessakin. Eikö hänellä siis ollut oikeutta taistella\nolemassaolonsa puolesta tavalla millä tahansa? Mitä oli liike-elämä\nmuuta kuin suurta peliä, jossa pantiin alttiiksi kaikki ... kunnia ja\nomatuntokin. Ainakin nykyaikaisessa liike-elämässä. Toista oli ennen\nesi-isien aikaan...\n\nKylmä hiki kohosi kauppaneuvoksen otsalle. Seinällä häntä vastapäätä\nriippuivat esivanhempain kuvat kultaisissa kehyksissään. Siinä\noli suvun kantaisä, Daniel, joka nuorena poikana oli muuttanut\nRuotsista ja pannut alun Favorinien rikkauksille. Hän oli palvellut\njuoksupoikana muutamalla silloisella kauppiaalla, kohonnut\nmakasiinimieheksi, lopulta konttoristiksi ja nainut isäntänsä\ntyttären sekä perinyt vihdoin liikkeen. Se oli siihen aikaan ollut\nvain tavallinen sekatavarakauppa, jossa myytiin; sokerileivoksia\nsamalla kertaa kuin saippuaa ja suolaa. Tuo kapeakasvoinen, hieno\nrouva Daniel Favorinin vieressä oli hänen puolisonsa, kaunis Elisabet\nSamuelsson. Hänestä oikealla oli heidän poikansa Patrick, joka oli\nlaajentanut liikettä ja rakennuttanut ensimmäisen laivan. Sen nimi\noli ollut \"Daniel\" ja se oli melkein yhden miespolven ajan hankkinut\nrikkauksia Favorineille, purjehtien kaikki maailman meret, kunnes\nse lopulta löysi hautansa Pohjanmeren aalloissa, samalla kertaa\nkuin hänen isoisänsä, Reguel, toi nuorta rouvaansa Irlannista.\nKolme vuorokautta he olivat ajelehtineet aavalla merellä pienessä\nvenheessä, kunnes eräs ruotsalainen parkki oli pelastanut heidät.\nSen perästä ei isoäitiä enää oltu saatu laivaan, vaan oli isoisän\ntäytynyt matkustaa maitse Pohjanlahden ympäri kotiin.\n\nTuo harmaasilmäinen, pyöreäkasvoinen nainen, jonka rinnalla riippui\nhopearisti, oli hänen isoäitinsä, ja tältä olivat seuraavat\nFavorinit perineet punertavan tukkansa, joka suvun naispuolisilla\njäsenillä vivahti melkein kultaan. Isoäiti oli ollut katolinen,\nja Favorinin patruuna oli kuullut, minkälainen perheriita oli\nsyntynyt siitä, että poika äidin vastustuksesta huolimatta oli\nkastettu luterilaiseksi, vastoin sopimusta, jonka isoisä naimisiin\nmennessään oli allekirjoittanut. Se oli isoäidin mielestä ollut\nrikos, josta suku vielä saisi kärsiä. Mutta isoisä oli puolustanut\ntekoaan sillä, ettei hän ruvennut Irlannista pappia tilaamaan, kun\nkerran omassa kaupungissa oli sellainen kunnon pappi kuin vanha\nrovasti Berglund, tämän nykyisen isä. Eikä siitä ollut sen kummempia\nseurannut. Isoäitikin oli vähitellen tyyntynyt ja tasoittunut.\nHänen kohdallaan kirkonkirjoissa oli tosin aina merkintä, että\nhän kuului roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta vanhemmalla iällä\nhän oli jo aivan mukautunut luterilaisen kirkon menoihin, käyden\njumalanpalveluksissa kuten muutkin ja säännöllisesti Herran\nehtoollisella. Vain sen tavan hän oli säilyttänyt, että luki joka\naamu ja ilta \"Ave Marian\". Mitäpä hän muutakaan voi, jouduttuaan\ntänne kauas omista uskonheimolaisistaan. Mutta virallisesti hän oli\npysynyt kirkossaan kuolemaansa asti, vaikka hänestä oli tehtykin\nkiitos kaupungin kirkossa ja haudattu luterilaiseen tapaan.\n\nSiinä he riippuivat kaikki nuo kunnianarvoisat porvarit, neljän\nsukupolven edustajat. Siinä oli \"Paltte-patruuna\", hänen isänsä, joka\naikoinaan oli omistanut kuusi laivaa. Hänen elämänsä loppupuolella\noli niiden luku vähentynyt neljään ja neljässä se oli pysynyt\nvuosikymmeniä, kunnes viimeiset onnettomuudet olivat vähentäneet\nluvun puoleen.\n\nFavorinin patruuna tarkasteli esi-isiensä muotokuvia, etsien niiden\nkasvoilta jonkinlaista hyväksymisen merkkiä. Mutta ne katselivat\nhäntä vakavasti, melkein jäykästi, ja jokainen niistä näytti\nmoittivan häntä. Varsinkin olivat hänen isänsä kasvot ankarat. Niistä\nei voinut lukea minkäänlaista suostumusta pojan rikollisille aikeille.\n\nHyvä Jumala ... niinkuin hänellä olisi ollut vähintäkään halua ryhtyä\nrikokseen, jos ei hätä olisi pakottanut. Mutta -- minkä hän mahtoi?\nSaattoiko hän lähteä lamaamaan ja keneltä? Lackström oli ainoa, joka\nolisi voinut auttaa. Mutta ennemmin hän kuolisi kuin pyytäisi apua\nsiltä taholta.\n\nHän oli yrittänyt pankkiin, mutta siellä oli suhtauduttu häneen\nkylmästi. Pankinjohtaja, vanha koulutoveri, oli pudistellut päätään.\nEi käynyt päinsä ... ajat olivat epävarmat ... ja sitä paitsi Knut\nHammarström, hänen vävynsä, oli yhteisissä liikeyrityksissä appensa\nkanssa. Eikö Favorinin firma ollut äskettäin muutettu \"Favorin &\nCo:ksi\"? Tuo \"Co\" oli nyt paha juttu. Se merkitsi sitä, ettei Knutin\nnimi nyt kelvannut samaan paperiin -- varsinkin kun oli kysymyksessä\nkaksikymmentätuhatta markkaa.\n\nOvi aukeni, ja Elisabetin tytär Kaarin juoksi sisään. Hän oli\nnyt seitsemän vanha ja kävi valmistavaa koulua. Nytkin hän oli\npaluumatkalla koulusta. Kirjalaukku kädessä ja päällystakki yllä hän\nryntäsi huoneeseen.\n\n-- Muffa, eihän ole totta, että me olemme köyhiä? kysyi hän,\nkatsellen äidinisäänsä silmät kyynelissä.\n\nPatruuna karisti tuhkan sikaristaan.\n\n-- Kuka sellaista sanoo?\n\n-- Lackströmin Inga. Hän sanoi, että me teemme konkurssin, kun\nmeidän laivat menevät kaikki merenpohjaan, ja oldenpurilaiset\novat meiltä saamassa. Muffa, onko se totta, että sinä olet velkaa\nOldenpurilaisille viisikymmentä tuhatta markkaa?\n\nPatruuna hämmästyi. Inga oli Lorenzin pojan, Rafaelin tytär ja siis\nKaarinin pikkuserkku. Vai jo lapsetkin sen tietävät. Tietysti ...\nLackströmillä ei muusta puhuttukaan kuin heidän veloistaan.\n\n-- Ei se ole totta. Lackströmin Inga on narrannut. Me olemme yhtä\nvarakkaita kuin hekin.\n\n-- Mutta meillä ei ole kuin kaksi laivaa, ja Lackströmillä on neljä.\n\nPikku Kaarin itki katkerasti.\n\n-- Niin -- mutta muffa rakentaa sijalle uusia. Kysypäs vain papalta,\nniin ensi talvena lyödään taas laivoja, niin että paikat paukkuvat.\n\nTyttönen kuivasi silmiään. Hänellä näytti vieläkin olevan jotakin\nsydämellään.\n\n-- Ja sitten Inga sanoi, että meillä on näin huonot vaatteetkin, kun\nolemme niin köyhiä. Muffa, ovatko nämä niin huonot?\n\n-- Ei, lapseni, ei ... ne ovat oikein sievät ja hyvät vaatteet. Inga\non tuhma, kun sellaista puhuu. Mutta menehän nyt puotiin. Siellä\nLiise antaa sinulle makeisia.\n\nTyttönen läksi. Nyt hän jo nauroi juostessaan salin ja\nkonttorihuoneen läpi puotiin. Patruunan piti jatkaa keskeytyneitä\nmietteitään, kun samassa hänen rouvansa tuli huoneeseen.\n\n-- Julius, et arvaa, mitä Lorenz esitti minulle kadulla! Hän rupeaisi\nmuka vekseliin kuultuaan, että olit saanut pankista kieltävän\nvastauksen. Mutta ... \"minä teen sen vain sinun vuoksesi, koska olet\nsisareni. Sinun miehestäsi minä välitän viisi!\" Voitko käsittää\nsellaista?\n\nJa kauppaneuvoksetar vaipui tuoliin, kätkien kasvonsa nenäliinaan.\n\n-- Ajatella, että oma veli _saattaa_ olla niin julma!\n\nHän nyyhkytti sydäntä särkevästi.\n\nFavorinin patruuna oli noussut kävelemään. Hänen sisässään kuohui.\nVai kehtasi se roisto tulla vielä sellaista esittämään, kun ensin oli\nkiduttanut häntä monta pitkää vuotta. Ensin pantiin lapset kadulla\nhaukkumaan ja sitten vielä... Ei, tätä hän ei enää vainut antaa\nanteeksi. Tämän hän kostaisi ... kostaisi verisesti.\n\n-- Ja mitä vastasit hänelle?\n\n-- Sanoin, ettei Julius koskaan suostu sellaiseen.\n\n-- Mitä hän siihen?\n\n-- Sanoi, että: \"Taistellaan sitten loppuun asti. Ennen pitkää minä\nkuitenkin annan hänelle kuoliniskun.\"\n\nVai kuoliniskun! Syvyys ja kadotus! Katsotaanpa, kuka tässä antaa\nkuoliniskun! Vai uskalsi Lorenz uhata sellaisella. No hyvä! Nyt ei\nhänenkään tarvinnut enää sääliä.\n\n-- Oletko keksinyt mitään keinoa? kysyi rouva hetken kuluttua.\n\n-- Luulenpa keksineeni, murahti kauppaneuvos hampaidensa välistä ja\nriensi konttoriin.\n\nSiellä istui pikku Kaarin Jaken polvella. Tällä oli tapana kertoa\nlapselle satuja. Nytkin hän parastaikaa jutteli jotakin omaa\nsepittämäänsä juttua. Hän säpsähti patruunan tullessa ja yritti\nlaskea tyttösen alas. Mutta kauppaneuvos hymyili lempeästi ja virkkoi:\n\n-- Satujako se Jakke-setä Kaarinille kertoo?\n\n-- Niin -- huudahti tyttö hehkuvin poskin -- prinssistä, joka koetti\npelastaa prinsessan palavasta linnasta, mutta paloikin itse, saatuaan\nprinsessan pelastetuksi.\n\nOlipa se historia. Todennäköisesti se ei ollut aivan terveellistä\nlapsen kuultavaksi, mutta patruuna ei nyt halunnut siihen sekaantua.\nHän ryhtyi selailemaan pääkirjaa, kuunnellen toisella korvalla tytön\nja Jaken keskustelua.\n\n-- Tuutattiinko siellä kovasti?\n\n-- Tuutattiin ... Torninvartija puhalsi niin kovaa, että hänen\nposkensa pullistuivat -- näin.\n\nJakke pullisti laihoja poskiaan niin paljon kuin jaksoi.\n\n-- No, mitenkä sitten kävi?\n\n-- Torninvartijan posket poukahtivat halki -- poks! Tyttönen nauroi\nkyyneleet silmissä. Jakke-setä osasi kertoa niin hauskoja satuja.\nToiset olivat kyllä peloittavia niinkuin tämäkin, mutta ne loppuivat\naina hauskasti.\n\n-- Minusta on hauskaa, kun tuutataan, puheli lapsi. -- Ensin\npeloittaa, mutta sitten on hauska kuunnella. Tuut ... tuut!\n\nFavorinin patruunaa värisytti. Hyvä Jumala! Johan se kukkui ihan\nlapsen suusta. Hänen teki mieli keskeyttää, mutta ei saattanut. Piti\nvain kuunnella kuin oman tuhonsa ennustusta.\n\n-- Eiköstään meille tule tulipaloa? kysäisi tyttö hetken kuluttua.\n\n-- Ei ... Jumala varjelee.\n\n-- Mutta Lackströmejäpä ei varjele, kun ovat niin pahoja.\n\n-- No, no ... ei puhuta sellaista. Jumala varjelee kaikkia ihmisiä,\nkoetti Jakke tasoittaa.\n\n-- Varjeleeko pahojakin?\n\n-- Varjelee.\n\n-- Sitten minä en tykkääkään semmoisesta Jumalasta.\n\nJa Kaarin hypähti äkkiä lattialle.\n\n-- Kaarin, menepäs nyt kotiin. Siellä äiti odottaa sinua. Pyydä\nLiiseltä hiukan namusia mukaasi ja vie pikku veikollekin.\n\nTyttö pujahti puotiin, ja työ jatkui taas häiriintymättä.\nKauppaneuvos selaili pääkirjaa. Kuta kauemmin hän katseli noita\ntäyteenkirjoitettuja sivuja, sitä mustemmaksi painui hänen mielensä.\nTilanne oli toivoton.\n\n-- Haverinen, meidän täytyy lopettaa velaksianto. Se ei lyö leiville.\n\nKonttoristi kohotti harmaan päänsä kirjasta.\n\n-- Mutta ylimaalaiset menevät sitten naapuriin, ja mitäs me silloin\nteemme? Lackström antaa velkaa niinkuin mekin ja saa kesällä tervoja.\nVain monikymmenvuotisesta tottumuksesta tekevät vielä useat kauppaa\nmeillä. Mutta -- jos nyt lopetetaan velaksianto, niin --\n\nHaverinen katsoi neuvottomana patruunaan.\n\n-- Häätyy kai sitten antaa, mutta vaikeaa se on.\n\nHaverinen painui jälleen tilikirjaansa.\n\nHetken päästä hän nosti taas päätänsä ja kysyi:\n\n-- Mitäs sanotaan timpereille, jotka juoksevat kyselemässä työtä?\n\n-- Että nyt ei ole ... mutta että ensi syksynä tarvitaan niin monta\nkuin tästä kaupungista suinkin löytyy.\n\nSe kuulosti joltakin. Haverinen oli jo murheella ajatellut vanhan\nkauppahuoneen kohtaloa. Mutta turhaan hän oli murehtinut. Patruunalla\noli \"riitingit\" valmiina uusia yrityksiä varten, koskapa noin\nvarmasti puhui. Hän huokasi helpotuksesta ja kumartui jatkamaan\ntyötään.\n\nHyvä Jumala, kuinka kurjalla kannalla olivat asiat! Peräti kurjalla.\nSelvä vararikko edessä, jos ei jostakin apua ilmestyisi.\n\nFavorinin patruuna huokasi ja löi kirjan kiinni. Hän seurasi hetken\nkonttoristiensa työtä, varsinkin Jaken, joka kirjoitti nopeasti. Se\noli taitava mies tuo Kirstu-Tynnin poika. Niin täytti miehen paikan\njoka suhteessa. Mahtaisikohan hänestä olla...?\n\nKauppaneuvos ei ajatellut ajatusta loppuun, vaan jäi katselemaan\nJaken kumaraisia hartioita. Ne olivat hennot ja kapeat. Nuo hartiat\nolivat tottuneet taipumaani Niissä oli jotakin nöyrää ja alistuvaa,\nsamoin kuin kasvojen alaosassakin. Kurttuinen otsa vain oli hämärä.\nSiitä ei saanut selvää, mitä sen takana piili.\n\n-- Tulisiko Dynn hiukan tänne. Minulla olisi vähän puhumista.\n\nJakke nousi hämmästyneenä. Mitä hän nyt oli tehnyt? Ilmeisesti\nkauppaneuvos halusi nuhdella häntä jostakin ... ehkä siitä, että hän\noli hypittänyt Kaarinia polvellaan. Mutta -- itsehän hän oli äsken\nsen sallinut.\n\nSydän hiukan pampahdellen hän seurasi kauppaneuvosta salin läpi tämän\ntyöhuoneeseen.\n\n-- Minä toivoisin, että menisit tyttäreni, rouva Hammarströmin luo\nauttamaan häntä seinäpaperien valinnassa. Siellähän tapiseerataan\nsalia niinkuin ehkä tiedät ... ja sinullahan on jonkin verran\ntaiteellista silmää. Ymmärrätkö? Sano, että minä lähetin sinut.\n\nJakke oli aivan ymmällä. Mitä, mitä ... mitä tämä oikein merkitsi?\n\nHän yritti sanoa jotakin, mutta kauppaneuvos keskeytti hänet.\n\n-- Ja tule sitten illalla kello kahdeksan luokseni. Minulla on hiukan\nmuutakin puhuttavaa. Mutta -- lupaa kunniasanallasi, ettet hiisku\ntästä kenellekään.\n\n-- Kyllä ... mutta minä en oikein ymmärrä...\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan vielä ymmärtää. Saat sitten illalla kuulla\ntarkemmin. Mutta -- sinun on luvattava, ettet puhu kerneilläkään\nmitään...\n\n-- Kyllähän sen saatan luvata.\n\n-- Kunniasanallasi?\n\n-- Kunniasanallani.\n\n-- Saat sitten lähteä heti. Voit syödä päivällistä tyttäreni luona.\n-- Knut ei nyt ole kotona, lisäsi hän hymyillen.\n\nKauppaneuvos viittasi, että hän saisi mennä.\n\nJakke poistui. Hän ei ymmärtänyt koko jutusta tuon taivaallista. Mikä\näijän päähän nyt oli mennyt? Pani pukin kaalimaan vartijaksi ...\nheh! Mutta kyllä hän tietysti meni, kun kerran käskettiin. Mihinkäpä\nhän sen mieluummin menisi kuin Elisabetin luo, suloisen, rakkaan\nElisabetin luo...\n\nMutta Jakke ei nähnyt kauppaneuvoksen kasvoja, kun ovi oli\nsulkeutunut hänen jälkeensä.\n\nNe olivat kaamean näköiset.\n\n\n\n\nVI\n\n\nElisabet tuli Jakkea vastaan portaissa, menossa kaupungille. Hän\nhämmästyi ja ihastui samalla kertaa.\n\n-- Ka, sepä sattui! Tervetuloa, tervetuloa, Jakke! Jakke selitti\nlyhyesti, mistä oli kysymys. Kauppaneuvos oli lähettänyt hänet tänne.\n\nElisabet oli aivan ymmällä. Pappa ... lähettänyt? Sitä oli mahdoton\nkäsittää.\n\n-- Sanoiko hän todellakin niin?\n\n-- Sanoi, ihan kirjaimellisesti. Elisabet suipisti suutaan, aivan\nkuin olisi aikonut viheltää. Hänellä oli sellainen soma tapa. Jakke\nmuisti sen hyvin entisiltä ajoilta.\n\n-- Nyt minä ymmärrän! Se on seuraus viimeisestä keskustelustamme.\nPappa otti minut kahdenkesken ja kysyi oliko meidän välillämme\njotakin. Sanoin samaa kuin kihlausaattoiltanakin. \"Rakastan Jakkea\nenkä ole ketään muuta koskaan rakastanut.\" \"Rakastaako hänkin sinua\nvielä?\" \"Rakastaa ... Jakke ei voi koskaan minua unohtaa.\" Hän\nvaipui mietteisiinsä ja kysäisi hetken päästä: \"Muistatteko aina\nkunniallisuuden vaatimukset?\" Silloin minä suutuin. Sanoin, ettei\nhänen tarvinnut koskaan sellaista epäillä. \"No, hyvä on\", sanoi hän\nsiihen, ja minä läksin. Katsopas ... hän on nyt muuttanut mielensä.\nHän sallii meidän vapaasti tavata toisiamme.\n\n-- Mutta -- hän ei ole ottanut huomioon Knutia.\n\n-- Oh, Knut ... hän ei ole utelias. Hän ei kysele, ketä täällä käy,\ntai kenen kanssa kulloinkin sanan vaihdan. Kuinka ihanaa! Pappa on\nlähettänyt sinut tänne.\n\nVoi sitä kultaista, hyvää isää! Hän on nähnyt tyttärensä surun.\n\nElisabetin silmät uivat kyynelissä.\n\n-- Tule nyt sisään. Minä olin juuri lähdössä sinne. Oli taas\nniin tavattoman ikävä. Teki mieleni nähdä sinua ... nähdä vaikka\nvilahdukselta. Sekin tekee sydämelle hyvää. Tule nyt sisään.\n\nElisabet liverteli kuin leivonen. Hän oli onnellinen, tavattoman\nonnellinen. Juosten edestakaisin hän kurkisti vuoroin saliin, vuoroin\nmiehensä työhuoneeseen, auttoi Jakelta päällystakkia yltä, silitti\nhänen hattuaan ja katseli sitä kallella päin. Hän vuoroin nauroi,\nvuoroin itki. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään kuin helmet.\n\n-- Tiedätkö, Jakke ... minun tekisi mieli ottaa sinua kaulasta ja\nsuudella kerran ... suudella oikein pitkään, mutta minä en saa. Minä\nolen toisen miehen vaimo.\n\nNiin, niin. Jakke ymmärsi sen eikä hän kehoittanut toista. Hänen\nsilmänsä saivat vain kostean kiillon. Tuntui niin hyvältä tuollainen\npuhe. Elisabet oli niin herttainen, niin suloinen ja lapsellisen\navomielinen. Entinen tyttöaikuinen ylpeys oli tyyten hävinnyt. Elämän\nmurheet olivat kehittäneet häntä, jalostaneet hänen sielunsa.\n\n-- Niin ... meillä paperoidaan salia. Se jäi hiukan myöhäiseksi.\nMaalari tulee huomenna, ja minulla on tapeettimallit täällä.\n\nHe menivät sisään. Elisabet pyysi Jakkea omaan huoneeseensa. Salin\nkalusto oli siirretty keskelle lattiaa. Siinä ne seisoivat kuin\npeljästynyt lammaslauma suuren viuhkapalmun ympärillä.\n\nJakke istui ja sytytti savukkeen. Olipa tämä nyt kummaa. Olihan hän\nennenkin käynyt tässä talossa, välistä luvalla, välistä varkain,\nmutta aina oli hänellä ollut sellainen tunne, että piti lähteä\nmahdollisimman pian. Joka nurkassa tuntui väijyvän vaara. Mutta nyt\nei tarvinnut peljätä. Itse patruuna oli hänet tänne lähettänyt,\nvartavasten auttamaan Elisabetia seinäpaperien valinnassa. Siltä\ntaholta ei siis uhannut mikään.\n\n-- Missä Knut on?\n\n-- Hän matkusti eilen maalle ja viipyy ainakin viikon. -- Elisabet\nnäytti huolestuneelta. -- Hän meni asioidensa vuoksi.\n\nSamassa hän pyörähti ovelle.\n\n-- Minä menen antamaan määräyksen kahvin keitosta, sanoi hän ja\nhävisi.\n\nJakke istui ja poltteli. Tämä oli siis Elisabetin huone. Ennemmin\nhän ei ollut käynyt täällä saakka. Siinä oli pöydällä kirja, jonka\nhän oli äsken Elisabetille lahjoittanut. Se kertoi suunnilleen\nsamanlaisesta elämänkohtalosta kuin oli tämä heidänkin. Hän oli\nantanut sen Elisabetille toivossa, että tämä saisi siitä tukea\ntaistelussaan. Hän näytti lukeneen sitä jo yli puolivälin.\n\nJakke oli viime aikoina ruvennut ajattelemaan, että heidän oli ehkä\nparas välttää toisiaan. Tuntui kovin raskaalta aina tällaisten\ntapaamisten jälkeen. Hänen tiensä johti melko varmasti kapakkaan.\nPiti jollakin keinoin haihduttaa ikäväänsä.\n\nSiinä tarkoituksessa hän oli tuon kirjankin antanut ja viitannut\nsamalla, mihin hän pyrki. Elisabet oli ottanut kirjan, mutta -- mitä\ntapaamisiin tuli -- niistä hän ei ollut aikonut koskaan luopua. Hän\noli jyrkästi kieltäytynyt.\n\n\"Minä tahdon sinua nähdä! En aio koskaan luopua siitä.\"\n\nJa nyt oli ukko itse aukaissut solmun, jota hän viime aikoina oli\nkoettanut vetää umpeen. Omituista.\n\nElisabet palasi.\n\n-- Minusta tuntuu kuin unennäöltä, että pappa todellakin on\nlähettänyt sinut. Piti melkein juosta salin läpi päästäkseni\nkatsomaan, että se todellakin olet sinä. Sinähän et ole ollut täällä\nkahteen vuoteen.\n\nKauanhan siitä oli. Ei Jakke itsekään oikein tarkalleen muistanut,\nmilloin hän oli täällä viimeksi käynyt. Tuskinpa sen jälkeen kuin\nkerran Salmeen mennessään -- silloin kun hän oli tuonut pikku\nKaarinan kotiin, ja Elisabet oli näyttänyt hänelle kirjanmerkkiä.\n\n-- Siitä on melkein kolme vuotta.\n\n-- Onko siitä jo niin kauan. Minä muistelin kahdeksi. Katsopas ...\nsinun käynnistäsi jää tänne aina jotakin ... jokin osa itsestäsi,\nleijailemaan näihin huoneisiin. Se sekoittaa minulta ajan. Minä\nseurustelen aina sinun kanssasi.\n\nElisabet istahti hänen viereensä.\n\n-- Minua vain niin huolettaa papan kohtalo. Mitenkä hänen mahtanee\nkäydä? Luuletko hänen selviytyvän?\n\n-- Eiköpähän selviytyne. Kerrankos se sattuu, että liikemiestä\nvastustaa.\n\n-- Voi, voi, sinä et tiedä kaikkea! Jos kerron sinulle alastoman\ntotuuden, kauhistut.\n\nJakke katsahti Elisabetia hämmästyneenä.\n\n-- Mitä se on, jota minä en tietäisi? Minähän hoidan kirjoja.\n\n-- Ei ... sinä et tiedä. Se koskee Knutia. Hänellä on samanlainen\nvelka niskassa kuin papallakin ... tosin pienempi. Hän on nyt sitä\njärjestämässä. Mutta pahinta on se, ettei hän ole puhunut siitä\npapalle mitään.\n\n-- Kuinka se on mahdollista?\n\nElisabet huokasi. Hän näytti onnettomalta.\n\n-- Mitä, mitä se on, Elsbet? Kerro minulle.\n\nJa Elisabet kertoi.\n\nKnut oli velkaa muutamalle rikkaalle talonpojalle isonpuoleisen\nsumman. Hän oli lainannut sen silloin, kun lähti merelle,\nkoulunkäynnin lopetettuaan. Knutin isä, joka oli kuollut pari vuotta\nsitten, ei ollut siitä mitään tiennyt. Knut ei ollut pitänyt kiirettä\nmaksamisella, kun toinen ei ollut asiasta puhunut. Nyt näiden\nonnettomuuksien alkaessa oli talonpoika muistuttanut saatavastaan.\nKnut oli nyt matkustanut sitä järjestämään.\n\n-- Eikä sinun isäsi tiedä tästä mitään?\n\n-- Ei mitään. Knut salasi asian, silloin kun liikkeet yhdistettiin.\nHän aikoi voitto-osingostaan maksaa velan pois, mutta viimeaikaiset\nvastoinkäymiset ovat nielleet niin suunnattomasti rahaa, ettei ole\nliiennyt.\n\n-- Eikä Knutin isäkään tiennyt asiasta?\n\n-- Ei. Knut oli lainannut rahat omin päin ja antanut velkakirjan. Hän\nvoisi kieltää velan, kun se on annettu alaikäiselle, mutta eihän Knut\ntietysti sitä halua tehdä.\n\n-- Mihin hän nuo rahat käytti?\n\n-- Tuhlasi merellä. Äänettömyys.\n\n-- Onko summa suurikin?\n\n-- Siinä se on kahdeksan tuhannen korvilla korkoineen.\n\nJakke vihelsi. Oli sekin isäntä. Mutta sellaisia olivat talonpojat;\nhe luottivat porvariin. Se oli paljon rahaa asioiden nykyisellä\nkannalla ollessa. Oldenpurin saatavan kanssa se teki kaksikymmentä\nkahdeksantuhatta markkaa.\n\n-- Se on isku patruunalle, kun hän sen saa kuulla. Elisabet hätääntyi.\n\n-- Älä nyt puhu siitä mitään. Ehkäpä Knut saa velan järjestetyksi.\n\nJaken mieli painui. Surullisella kannalla olivat kauppahuone J. C.\nFavorin & Co:n asiat. Liike näytti kulkevan perikatoansa kohti.\n\nMutta se ei saanut tapahtua! Niin kauan kuin hän pystyi sormeaankaan\nliikuttamaan, hän estäisi sen. Hän taisteli Favorinin kauppahuoneen\npuolesta viimeiseen saakka. Se merkitsi samaa kuin taistella\nElisabetin ja hänen onnensa puolesta. Elisabetin ei pitänyt joutua\npuutteeseen. Se olisi huutava vääryys.\n\nAh, kunpa hänellä olisi rahoja! Hän laskisi ne tuohon pöydälle\nElisabetin eteen ja sanoisi: \"Kas tässä ... ota nämä rakkautemme\nvuoksi. Minä aina tulen toimeen; minähän olen olemassa vain sinua\nvarten. Ja jos minun pitää sortua sinua auttaessani, niin sorrun.\"\n\nMutta hänellä ei ollut, hän oli köyhä. Hän ei omistanut muuta kuin\nkaksi tyhjää kättä, lämpimän sydämen ja terävän pään. Mutta mitä ne\nauttoivat? Ehkä Favorinin patruuna sentään keksisi keinon.\n\nHän lohdutti Elisabetia. Vielä kynti merta kaksi uljasta laivaa.\nSiellä oli hänen, Elisabetin, kaimakin. Se ainakin oli onnen laiva.\n\n-- Ei minulla ole onnea, rakas Jakke. Olen ihmetellyt, että\n\"Elisabet\" vielä purjehtii.\n\nPalvelustyttö toi kahvin sisään. Hän hymyili omituisesti nähdessään,\nminkälainen vieras rouvalla oli. Kummakos se, kun talon herra kerran\noli poissa.\n\nElisabet kaatoi kahvia kuppeihin.\n\n-- Montako sokeripalaa, Jakke? Katso ... minusta on niin hauska\npalvella sinua.\n\n-- Kolme, sehän on minun tavallinen määräni.\n\nElisabet ojensi hänelle kupin ja tarjosi leivoksia. Ah, tuo suloinen,\nherttainen Elisabet! Olisipa vain heillä ollut yhteinen koti, ei\nheidän onnellaan olisi ollut rajoja.\n\nKuin arvaten Jaken ajatukset rupesi Elisabet puhumaan vanhasta\nlempiaineestaan. Vielä he kerran olisivat naimisissa, hän ja Jakke.\nSiitä ajatuksesta hän ei voinut luopua. Se oli tullut hänelle niin\nrakkaaksi, että se palasi mieleen uudelleen ja aina uudelleen. Eikö\nJakke uskonut sitä?\n\nJakke pudisti surullisena päätään. Ei ... hänen oli mahdoton sitä\nuskoa. Eikä hän sitä toivonutkaan.\n\nElisabet kalpeni.\n\n-- Mikset toivoisi?\n\n-- Siksi, että näin on parempi. Kukaties emme olisikaan näin\nonnellisia, eläessämme aina yhdessä. Tässä meidän onnessamme on\npaljon kuvittelua, ja tuota kuvittelua ruokkivat vain meidän\najoittaiset tapaamisemme. Mutta -- jos emme voisi enää kuvitella,\npelkään, että onni särkyisi.\n\n-- En jaksa oikein ymmärtää sinua.\n\n-- Katsopas ... olen lukenut jostakin, että onnellisena olemiseen\nvaaditaan paljon enemmän voimia kuin onnettomina olemiseen. Ja se on\ntosi. Pelkään, etteivät minun: voimani enää riittäisi onneen.\n\nElisabet katseli häntä hellästi. Hänen rakas Jakkensa oli sellainen\nfilosofi, filosofeerasi kaikilla asioilla. Mutta soma sitä oli\nkuunnella.\n\n-- Kyllä me olisimme onnellisia.\n\n-- No niin ... pidetään siitä ajatuksesta kiinni. Asiain nykyisellä\nkannalla ollen se on ainoa mahdollinen ajatus.\n\nHeillä oli paljon puhumista. Piti kertoa kaikki toisilleen,\npienimmät, vähäpätöisimmät seikatkin. Se tuntui kovin suloiselta. Nuo\npikku jutut jokapäiväisistä tapahtumista olivat rakkauden siivekkäitä\nsanansaattajia, jotka lentelivät heidän välillään. Ei mikään asia\nollut heidän mielestään halpa. Jakke huomautti leikillisesti, että\nhänen kyntensäkin oli murhe merkinnyt mustilla reunuksilla. Elisabet\nhymähti siihen myötämielisesti ja virkkoi:\n\n-- Konttorityö on sellaista, Jakke. Siinä joudutaan alituisesti\ntekemisiin musteen kanssa.\n\n-- Ei se siitä johdu. Se tulee käsien taskussa pitämisestä. Taskujen\npohjalla on nuuhaa ja se iskeytyy kynsien alle. Pitäisi joka aamu\nkääntää taskut nurin ja puhdistaa.\n\n-- Niin, sanoi Elisabet ja huoahti onnellisena.\n\nOli taas pitkästä aikaa oikein sisältörikas päivä. Mitäpä hänen,\nElisabetin, päivissä juuri sisältöä olikaan. Samaa harmautta aamusta\niltaan. Jaken muisteleminen oli ainoa lohdutus ja ilon lähde. Mutta\nsiihenkin lähteeseen muodostui myrkkyä, kun piti pitempi aika elää\ntoisiaan tapaamatta.\n\n-- Kyllähän sinä voit käydä kotonasi vaikka joka; päivä. Toista on\nminun. Minä en voi tulla tänne kuin aniharvoin. Katso, Knut...\n\n-- Niin ... siinäpä se on ... Knut. Miksi pitää olla \"knut\" ja vielä\nsellainen \"hård knut?\" [Knut = solmu; hård knut = umpisolmu.]\n\nVälistä minä haudon ihan syntisinä ajatuksia. Kuule, Jakke, onko se\noikein, kun toisinaan rukoilen, että Jumala antaisi meille yhteisen\nkodin?\n\n-- Ei ... ei se voi olla oikein.\n\n-- Niin ... ei se tietysti ole oikein, mutta niin minä teen ...\nusein, hyvin usein ... tänä aamuna viimeksi.\n\nElisabet katseli häntä kostein silmin.\n\n-- Sinun pitää vain rukoilla, että Jumala johtaisi elämäämme.\n\n-- Niin kai pitäisi. Mutta tässä kuolettavassa ikävässä tulee mieleen\njos jotakin.\n\nHe istuivat kauan ääneti. Elisabet oli ottanut esille käsityönsä.\nAjatukset kulkivat kauas menneeseen aikaan. Elisabet ajatteli,\nettä hänen olisi pitänyt olla lujempi silloin, seisoa kannallaan\nja puolustaa rakkauttaan. Mutta hän oli ollut niin kokematon. Hän\noli peljännyt, että isä panisi täytäntöön uhkauksensa: -- tekisi\nhänet perinnöttömäksi. Ja hän oli aina kammonut köyhyyttä. Nytkin se\nkauhistutti häntä, mutta rakkautensa valossa hän sentään näki asiat\nnyt toisin. Jaken kanssa hän olisi nyt kestänyt köyhyydenkin. Sitä\npaitsi oli heidän välillään silloin ollut Maria. Mutta -- kuitenkin\n-- jollei häntä olisi kasvatettu siinä uskossa, että tottelemattomuus\nisää ja äitiä vastaan niissäkin asioissa oli sekä maallisen että\ntaivaallisen järjestyksen uhmaamista, hän todennäköisesti olisi\nnoudattanut sydämensä ääntä -- köyhyyden uhallakin.\n\nOh, hän oli luullut, että sydäntä saattoi komentaa, mutta se oli\nsurkea erehdys. Sydän, joka kerran oli lujasti kiintynyt toiseen, ei\nantanut taivuttaa itseään.\n\nJakke taas mietti omaa kohtaloansa. Tuntui käsittämättömältä, että\ntuo kaunis, suloinen olento rakasti häntä mm suuresti, -- häntä,\nrappiolle joutunutta miestä. Mitä hänessä oikeastaan oli rakastamisen\narvoista? Ei ainakaan ulkomuodossa. Mutta Elisabet oli kiintynytkin\nsydämeen, ja se ratkaisi asian.\n\nKuka ymmärsi rakkauden olemuksen?\n\n-- Kuule, minulla on sinulle pieni lahja, jonka olen aikonut\njouluksi. Muitta enhän minä jaksa koskaan niin kauan odottaa. Minä\nolen kutonut sitä yksinäisinä iltoina, kun Knut on ollut poissa.\nHuomasin, ettei sinulla ole kaulahuivia. Kuten sanottu -- olin\naikonut säästää sen jouluksi, mutta annankin sen heti. Saat sen, kun\nlähdet.\n\nNiin -- tuollaisia pikkulahjoja oli Elisabet antanut hänelle useita.\nHänellä oli kirjanmerkki, muutama pari sukkia ja kaunis sohvatyyny,\nkaikki Elisabetin rakkaiden käsien valmistamia. Ja nyt hän saisi\nkaulaliinan.\n\n-- Sinä olet liian hyvä, Elsbet...\n\n-- En, Jakke ... sinulle ei koskaan voi olla liian hyvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jakke vähää ennen kahdeksaa valmistautui lähtemään, toi Elisabet\nkaulahuivin. Se oli ruskea, leveillä valkoisilla raidoilla\nkoristettu. Hän ojensi sen Jakelle ja kuiskasi:\n\n-- Olen lukenut jostakin, että ruskea on katumuksen väri. Olen aina\nrakastanut ruskeaa ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tietämättäni\nvalmistautunut katumukseen, jonka nyt niin selvästi tunnen. Jakke,\nkun käytät tätä, tuntukoon sinusta, että sinun katuva Elisabetisi\nkiertää käsivartensa kaulasi ympärille ja rukoilee anteeksi jotakin,\njonka soisi tapahtumattomaksi...\n\n-- Elsbet, Elsbet...!\n\nHämärässä eteisessä, jota valaisi keltainen amppeli, syleili kaksi\nonnellista ja onnetonta ihmistä toisiaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJakke horjui kadulle kuin juopunut. Sydän löi kiivaasti. Hän eli yhä\ntuon autuaan hetkisen lumoissa. Elisabet oli ottanut häntä kaulasta\nja suudellut. Saattoiko siinä kukaan vastustaa, varsinkaan sellainen\nheikko raukka kuin hän. Omatunto soimasi hiukan; tuntui, kuin hän\nolisi varastanut joltakin. Niin -- Knutilta. Mutta -- välittäisiköhän\nKnut sellaisesta? Sehän oli kuitenkin aivan viatonta...\n\nHän harppasi katua ylös keskikaupungille päin. Kävi ankaranpuoleinen\ntuuli. Katulyhtyjen valot lepattelivat rauhattomina; ne näyttivät\nkuin varoittavan jostakin. Mitähän asiaa patruunalla mahtoi olla?\n\nMutta Jakke tunsi itsensä nyt harvinaisen vahvaksi, vahvaksi ja\nonnelliseksi. Elämä oli sentään suloista, vaikkapa sitä eli näin\nyksinäisenäkin. Omistihan hän avaimet raikkauden ihmeelliseen\nmaailmaan, josta palattiin todellisuuteen vain hiukan huumaantuneena,\njonkinlaisessa juopumustilassa, jolloin korvissa humisi, ja sydän löi\nkuuluvasti.\n\nMukulakivistä katua on helppo astua taas ja vanhojen talojen\nseinistä kajahtelevien askelten ääni saatteli häntä turvallisesti\nkuin näkymätön vartiosto, noin sopivan välimatkan päässä. Se oli\ntoisenlaista kulkua kuin tavallisesti, jolloin askelten äänessä\nkumahteli hänen sielunsa kolkko ikävä. Ei -- hänellä oli taas pohja\njalkaansa alla -- pohja, joka kesti.\n\nSiinä oli Favorinin portti. Jakke yritti puodin kautta.\n\nMutta Liise-neitsyt sulki parastaikaa ovea. Hän pyrähti siis pihalle\nja soitti hetken päästä ovikelloa.\n\nPalvelustyttö tuli avaamaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Ilmeisesti\nhänellä ei ollut asiasta tietoa.\n\nJakke seisoi tuokion neuvotonna. Mitä tämä oikeastaan merkitsi?\nOlisiko hänen kumminkin pitänyt mennä puodin kautta? Mutta yhtä\nhyvinhän hänet silloin olisi nähty. Mitä ihmeen kummaa nyt oli\ntekeillä? Tässä piili jotakin selittämätöntä.\n\nPatruuna ilmestyi kamarin ovelle.\n\n-- Ai, tämän kauttako sinä tulitkin? No samapa se ... käyhän sisään.\n\nJakke änkytti jotakin puodin sulkemisesta ja astui kamariin. Patruuna\nlukitsi oven. Jakesta se tuntui kovia omituiselta. Hän tunsi itsensä\nlevottomaksi. Patruuna oli niin kumman näköinen ... oikeastaan\nystävällisen ... hyvinkin ystävällisen. Mutta sittenkin oli hänessä\njotakin, outoa, joka hämmästytti.\n\nHän pyysi Jakkea istumaan. Tämä totteli hiukan hämillään ja\narkaillen. Mutta patruuna puheli lakkaamatta! Hän oli tavallista\nvilkkaampi, ja se tuntui Jakesta oudolta. Hän kyseli Elisabetista ja\nhänen voinnistaan. Oliko Elisabet ollut surullinen? Häntä, patruunaa,\noli viime aikoina ruvennut huolettamaan tyttärensä kohtalo. Hän oli\nsaanut silmänsä auki. Ikävä vain, että ihminen liian myöhään heräsi\nhuomaamaan erehdyksensä. Ei pitäisi ketään pakottaa. Pitäisi antaa\nitsekunkin seurata sydämensä ääntä.\n\nMitä Favorinin patruuna oikein tarkoitti? Mihin hän pyrki? Jakesta\noli tämä kaikki kuin unennäköä.\n\nPatruuna avasi klahvipiirongin ja otti esille viinipullon ja kaksi\nlasia. Hän kaatoi ne täyteen ja kehoitti Jakkea ottamaan.\n\n-- Minä olen kauan aikaa aikonut puhua kanssasi, mutta ei ole tullut.\nOn ollut kuin sydämen vaiva. Nyt päätin, että kerrankin puhutaan\nasiat selviksi.\n\nJakke ryyppäsi. Viini oli väkevää. Tuollaista ei tarvinnut nakata\nkuin pari, kolme lasillista, niin kertoi mies vuodentulonsa. Olipa\nFavorinin patruuna nyt kohtelias. Patruuna istui vastapäätä ja\ntarkasteli Jakkea tutkivasta. Aralta näytti. Hänen piti rohkaista\nmiestä. Tänä iltana sen piti tapahtua.\n\n-- Katsopas, virkkoi hän, olen verisesti katunut, etten silloin\nsuostunut Elisabetin toivomukseen. Hän rakasti sinua ja toivoi\npääsevänsä naimisiin sinun kanssasi. Mutta minä olin itsekäs enkä\nkuullut hänen rukouksiaan.\n\nJakke ei ollut uskoa korviaan. Oliko se todellakin Favorinin\npatruuna, joka noin puhui ... sama mies, joka kerran oli lukenut\nhänen runonsa ja pyytänyt jättämään tyttärensä rauhaan?\n\n-- Ja minä olen myös syypää sinun onnettomuuteesi. Sinä olisit voinut\nsaavuttaa paremman tulevaisuuden, jollen minä olisi ollut niin\njyrkkä. Minä tiedän, että Elisabet rakastaa sinua vieläkin.\n\nJakke heltyi. Ei patruunan tarvinnut soimata itseään. Hänen oli hyvä\njuuri näin. Ja mitä Elisabetin rakkauteen tuli, niin siitähän hänellä\noli aivan verekset kokemukset.\n\nViimeksimainittua ajatusta hän ei kuitenkaan lausunut ääneen.\nPatruuna kehoitti maistamaan, ja he maistoivat. Ähhäh! Eipä hän,\nJakke, ollut pitkään aikaan saanut näin hyvää tavaraa. Viini rupesi\nsuloisesti kiertelemään aivoissa. Jakke tuli puheliaaksi ja paljasti\nsydämensä. Niin oli kuin patruuna sanoi, että Knut Hammarström\nomisti tukkukaupan-, mutta hän, köyhä konttoristi, omisti Elisabetin\nrakkauden.\n\n-- Kyllä minä olen sen aikoja huomannut. Rakkautta ei voi peittää.\nOlen huomannut sen ja surrut kohtaloasi. Surrut? Nyt patruuna käytti\nväärää sanaa. Ei siinä ollut suremista. Onnellisempaa miestä sai\netsiä auringon alta. Mitä merkitsi köyhyys ja rappiolle joutunut\nelämä, kun omisti sellaisen olennon kuin Elisabetin rakkauden. Hänhän\noli enkeli.\n\nJakke kyyneltyi. Tuntui kovin suloiselta puhella Elisabetista ja\nvielä tämän oman isän kanssa. Jakke oli monta kertaa ajatellut, että\nmahtoiko patruuna tietää, minkälainen tytär hänellä oli. Mutta kyllä\nnäytti tietävän. Herttaisempaa olentoa ei löytynyt.\n\nPatruuna täytti lasit. Jakke oli jo hyvällä alulla. Viini kirvoitti\nniin kummasti kielen kantimet. Teki mieli jutella patruunalle kaikki\n... kaulaliinastakin. Mutta jokin vaisto varoitti häntä. Parempi oli\nsentään olla varovainen.\n\nFavorinin patruunan silmät loistivat omituisesti. Välistä ne\npienenivät yhdeksi viivaksi, aueten sitten yht'äkkiä jälleen. Silloin\nhän räpäytti niitä muutamia kertoja, aivan kuin koettaen saada kiinni\njonkin ajatuksen, joka juuri oli syntynyt, mutta livahtanutkin\nkynsistä ja piiloutunut alitajunnan sokkeloihin.\n\nHe juttelivat, ja tunnit kuluivat. Kauppaneuvos siirsi keskustelun\nvarovaisesti liikeasioihin. Jakke ei ehkä tiennytkään, kuinka\nsurkealla kannalla ne olivat. Tosinhan hän hoiti kirjoja, mutta\nniistä ei saanut täydellistä kuvaa kauppahuoneen tilasta. Hän\noli kärsinyt tappion toisensa jälkeen. Kolme laivaa oli tehnyt\nhaaksirikon kolmen vuoden kuluessa, ja Oldenpurin Kaaperin perikunta\noli sanonut saatavansa irti. Olihan tosin vastaavaakin, mutta\nkuluisi aikaa, ennen kuin se olisi rahaksi muutettu. Hän oli ollut\nvaromaton tilatessaan niin paljon tavaraa ja vielä varomattomampi\nmaksaessaan ne yhdellä kertaa. Varsinkin englantilaisissa kankaissa\noli suuri pääoma kiinni, ja menisi aikaa, ennen kuin ne olisi myyty.\nSitä paitsi hänellä oli muitakin velkoja, joista ei tiennyt edes\nhänen vaimonsakaan. Hän oli senkin vuoksi pyytänyt Jaken luokseen,\nsaadakseen edes keskustella jonkun kanssa. Wahlman ja Haverinen\nolivat vain sellaisia numeromiehiä, joille ei saattanut uskoutua.\nKuka oli sen vuoksi sopivampi kuuntelemaan häntä kuin Jakke, jonka\nelämänkohtalo tavallaan liittyi kauppahuoneen kohtaloon, ja jolle\nhän, patruuna, oli niin paljosta kiitollisuuden velassa.\n\nJaken sydän pehmeni täydellisesti. Todellakin ... siinä oli patruuna\nihan oikeassa ... rikulleen. Kukapa sen paremmin ymmärtäisi kuin hän.\nPatruuna voi huoleti puhua. Kukaan ei ollut niin uskollinen hänen\netujensa valvoja kuin hän, Jaakob Dynn ... vaikk'ei hän ollutkaan\nmuuta kuin entinen ylioppilas ... köyhä ja rappiolle joutunut...\n\n-- Ei se merkitse vähääkään tässä, rakas Jakke, ... onko joku\nrappiolle joutunut vai ei. Se on sydän, joka ratkaisee. Ja minä\ntiedän, että sinulla on sydäntä -- päästä puhumattakaan.\n\nSiinä oli Favorinin patruuna jälleen oikeassa. Jos hän nyt\nrehellisesti sanoi, niin hänellä oli päätä enemmän kuin jollakin\ntoisella. Lackströmin Gustafssoninkin täytyi se myöntää, kun he\ntoisinaan Kinnusella filosofeerasivat. Ja mitä sydämeen tuli, saattoi\nhän -- olematta yhtään itserakas -- sanoa, että sitäkin hänellä oli\nenemmän kuin jollakin toisella. Ei Elisabet olisi muuten häneen niin\nsyvästi kiintynyt.\n\nUlkona oli ruvennut kovemmin tuulemaan. Kuului selvästi huoneeseen,\nkuinka tuuli tohahteli kadulla. Nyt oli syksy ja syysmyrskyjen aika,\nja moni laiva meni taas pohjaan mäillä ilmoilla.\n\nMutta sitä Jakke vain ihmetteli, että Lackströmillä oli sellainen\nonni matkassaan. Lyötti laivoja ja hyötyi yhtenään. Minkä vuoksi\ntoisten tässä elämässä kävi hyvin ja toisten huonosti? Niinkuin\nheidänkin. Ei ollut enää jäljellä kuin kaksi laivaa.\n\n-- Senkin voisi vielä kestää, mutta väkistenkin tahtoo mieli\nmasentua, kun kuulee vielä vihollisensa pilkkaavan.\n\nJa Favorinin patruuna kertoi, mitä Lackström oli päivällä sanonut\nhänen vaimolleen.\n\nSe lurjus, se heittiö! Eikö nyt löydy mitään keinoa sen herjan\nrankaisemiseksi?\n\nKauppaneuvos pudisti päätään. Ei hän sellaista ajatellut. Kävi vain\nniin sääliksi kauppahuoneen kohtalo ... ennen kaikkea Elisabet.\nJollei hän ennen pitkää saisi rahoja, olki kaikki lopussa. Ei\nauttaisi muu kuin tehdä vararikko.\n\n-- Se on mahdotonta! Sitä ei Favorin kauppahuone tee koskaan!\n\nJakke läimäytti kämmenellään pöytään, niin että lasit helähtivät.\n\n-- Mikäs auttaa, hyvä ystävä? Minä olen miettinyt pääni ympäri, mutta\nmitään keinoa en keksi.\n\nSe oli totta. Jos kauppahuoneella oli niin paljon velkaa kuin\npatruuna oli äsken kertonut, oli perikato varma, jollei ihmettä\ntapahtuisi. Ei -- taivaan jumalat! Tässä täytyi löytää jokin\npääsytie. Näin ei saattanut jatkua. Tuuli oli yltynyt myrskyksi. Se\nvihelsi kattoränneissä ja paukutteli puodin ikkunaluukkuja. Jaken\nhumaltuneissa aivoissa vilahti ajatus, että myrsky antoi merkkejä.\nSe halusi jotakin ilmaista, sekaantua tähän keskusteluun. Siksi se\nvihelsi niin merkitsevästi.\n\nJopahan Jakke ymmärsi. _Sitä_ se tarkoitti. Kumma, kun se ei heti\nollut mieleen tullut. Hän oli ajatellut tulipaloa. Tällaisena\nmyrskyisenä iltana se johtui itsestään mieleen. Mutta -- että sen\nvoisi panna toimeen ... vartavasten järjestää, se iski hänen päähänsä\nvasta nyt. Se oli tulos kauppaneuvoksen taitavasta valmistelusta.\nPatruuna oli koko keskustelullaan tähdännyt juuri siihen, mitä hän\nkoko iltapäivän oli hautonut. Hän oli ensin aikonut esittää asian\nsuoraan. Mutta nähdessään, kuinka Jakke taipui hänen kädessään\nkuin vaha, hän oli muuttanut menettelytapaa. Mies piti itse saada\najattelemaan juuri samaa. Ja tässä auttoi häntä ulkona riehuva\nrajuilma.\n\n-- Siellä tuli myrsky, sanoi patruuna hetken kuluttua, kun he\nkumpikin olivat tuokion kuunnelleet tuulen ulvontaa. -- Jos nyt\npääsisi tuli irti, ei sitä sammuttaisi mikään.\n\nJakke nauroi omituista puolijuopuneen naurua. Patruunapa sen sanoi:\n-- sitä ei sammuttaisi mikään. Uskaltaisikohan hänelle esittää asian?\n\n-- Patruuna! sanoi hän hetken kuluttua. -- Tietäisin minä yhden\nkeinon, millä rahoja saataisiin, mutta se olisi hiukan ... kuinka\nsanoisin -- epärehellistä peliä.\n\nPatruuna ei ollut ymmärtävinään.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\nJakke kumartui hänen puoleensa ja sopotti:\n\n-- Eivätkö makasiinit ole vakuutuksessa?\n\n-- Ovat. Entä sitten?\n\nFavorinin patruunan sydän ihan vapisi. Kala oli tarttunut koukkuun ja\ntempoi jo sen päässä. Piti vain odottaa sopivaa hetkeä, jotta voisi\nsen sitten maalle kiskaista.\n\n-- Eikö patruuna kuule, minkälainen jumalanilma siellä raivoaa?\n\nJakke iski silmää. Pitäisipä patruunan ymmärtää, kun itse juuri\näsken... Mutta patruuna ei ollut käsittävinään.\n\nSilloin Jakke rohkaisi mielensä ja kuiskasi:\n\n-- Nyt ... jos pistäisi tulen nurkan alle, niin ... Hän teki\nmerkitsevän liikkeen kädellään ja vihelsi hiljaa. Se oli kuin vastaus\ntuulen vihellykseen.\n\n-- Tarkoitatko, että jos makasiinit palaisivat? Jakke iski yhä\nsilmää. Eikö patruuna nyt käsittänyt?\n\nHataraa se oli toisinaan näiden kauppaneuvosten järjenjuoksu.\n\n-- En ... vaan että ne _pantaisiin_ palamaan. Tuossa tuokiossa olisi\nkaikki selvää.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No, helkkarissa! Saataisiin vakuutusrahat, ja liike olisi\npelastettu.\n\n-- Mutta -- siinä ovat Lackströmin makasiinit ihan vieressä, vain\nkapea sola välissä.\n\n-- Sen parempi!\n\nJaken ääni oli terävän kuiskaava.\n\n-- Höyrähtäisivät ilmaan saman tien. Ja lempo vie! -- nehän ovat\nvielä vakuuttamatta.\n\nSiinä se oli! Juuri sama tuuma kuin hänelläkin. Ja niin mainiosti\njärjestetty!\n\nKauppaneuvos huokasi syvään ja vilkaisi esi-isiensä muotokuviin. Mitä\nnuo arvelivat? Olivatko muuttaneet mielipidettään? Ei -- yhtä kylmän\narvokkaina ne katselivat häntä, ja patruunasta näytti, kuin olisi\nkantaisä Danielin kasvoilla leikkinyt halveksiva hymy.\n\nEi ... nuo eivät hyväksyneet sitä keinoa. Mutta hän oli pakotettu\nsiihen. Hän ei saanut ottaa huomioon esi-isiensä tapoja. Jokaisella\najalla oli omat keinonsa. Ja tämä oli hänen aikansa keino.\n\n-- Totta puhuen ... olen minäkin joskus ajatellut sitä. Mutta --\nkuka sen ottaisi tehdäkseen? Siihen pitää olla mies ... sellaiseen\nhommaan, Eikä minusta ole siihen.\n\nVoi, kuinka Jakke tällä hetkellä nautti, Hän oli keksinyt keinon,\njoka auttaisi. Tosin se oli rikos ... mutta oliko se suurempi rikos\nkuin Lackströmin tullivarkauskaan? Se mies oli rahdannut konjakeita\nmonen kymmenen tuhannen edestä ja yhtä kaikki käveli kunniallisen\nmiehen housuissa. Ja sitä paitsi: -- kukapa sen saisi tietää?\nMahdotonta. Tuli tapaturma ... tulipalo ... kerrankos niitä sattui\ntässä tulipalojen kaupungissa. Saisihan tornin palovartija taas\npitkästä aikaa puhaltaa torveensa.\n\nJakke oli siksi humalassa, että ei yhtään vaivannut mieltään asian\nrikollisella puolella. Hänen päässään kierteli viini, ja sydäntä\npoltteli rakkaus. Elisabetin vuoksi kannatti sekin tehdä. Eikähän\ntässä ollut vielä kysymys sielun autuudesta ... afäärivedosta vain.\n\n-- Miestäkö? Niinkö patruuna luulee, ettei siihen löydy miestä?\n\nJakke nousi seisomaan.\n\n-- Tässä on mies, joka sen ottaa tehdäkseen! Ja vaikka tänä yönä.\n\nUlkona vinkui ja ulvoi. Jakke kuunteli myrskyn ääntä. Niin se soi\nsamalla tavalla kuin ennen hänen poikasena ollessaan. Hän oli\nistunut Pitkänlaiturin päässä ongella ja katsellut, kuinka meri kävi\nvaahtopäänä. Myrsky yltyi yltymistään. Hän oli käärinyt vapansa\nkokoon ja ruvennut painimaan myrskyn kanssa. Seisoalleen nousten hän\noli antautunut myrskytuulen paiskeltavaksi. Mutta hän oli pitänyt\nvaransa ja tarttunut oikealla hetkellä lipputangosta kiinni, Hiuu!\nSiinä olisi helposti voinut tipahtaa mereenkin. Mutta eipä hän ollut\ntipahtanut. Lakki lujasti korville vedettynä hän oli kontannut\nlaiturin päähän ja uudistanut saman tempun lukemattomia kertoja.\nKunnes lopulta oli väsyneenä heittäytynyt laiturille pitkäkseen ja\nantanut tuulen vilvoitella hiestynyttä ruumistaan.\n\nSamanlaista nautintoa hän tunsi nytkin. Hän, entinen kansakoulupoika,\nseisoi nyt tässä kauppaneuvos Favorinin kamarissa ja tarjoutui\npainimaan myrskyn kanssa. Se myrsky oli kyllä toisenlainen,\nmutta silti yhtä houkutteleva. Ja hän uskoi kestävänsä.\nHän aikoi höyräyttää ilmaan muutamia makasiineja, jos vain\npatruuna antaisi luvan. Hän oli jo ottanut huomioon kaikki\nvarovaisuustoimenpiteetkin. Häntä ei saataisi ilmi; hän toimisi\nsiksi taitavasti. Nyt hän henkeä pidättäen odotti, mitä patruuna\nsanoisi.\n\nTämä taisteli itsensä kanssa. Päästyään tarkoituksensa perille,\nhän oli vielä kerran ruvennut horjumaan. Hyvä Jumala! Hänhän teki\nkaksinkertaisen synnin. Ensiksikin hän petti paloapuyhtiötä ja sitten\nhoukutteli viattoman ihmisen rikoskumppanikseen. Mutta hän oli liian\nkauan kysymystä pohtinut. Se oli jo niin syöpynyt hänen aivoihinsa,\nettei hän enää voinut siitä luopua. Sitä paitsi se oli _ainoa_ keino,\nainoa keino...\n\n-- Hyvä on, Jakke ... minä suostun. Mikään muu ei auta. Mutta -- minä\ntahdon palkita sinut.\n\nJakke huitaisi kädellään.\n\n-- En minä palkinnoista! Elisabetin vuoksi yksin...\n\nElisabetin vuoksi...\n\n-- Niin ... Elisabetin vuoksi. Hän, raukka, joutuu muuten\nmaantielle...\n\nSe ei saanut tapahtua! Niin kauan kuin hän, Jakke, eli, se ei saanut\ntapahtua! Kuuliko Favorinin patruuna?\n\nPatruuna rauhoitti häntä. Ei pitänyt huutaa, ettei kukaan kuulisi.\nPiti olla hyvin varovainen ... hyvin varovainen. He lähtivät\npelaamaan korkeata peliä ja olisivat molemmat hukassa, jos asia\ntulisi ilmi.\n\nHe neuvottelivat vielä kauan yksityiskohdista. Jaken piti katsoa,\nettei vain kukaan häntä näkisi. Pisaraakaan hän ei saisi maistaa\nenää. Sellaisessa hommassa piti olla hermojensa herra. Luuliko hän\npystyvänsä?\n\n-- Minä näytän, sopotti Jakke, -- minä näytän. Parin tunnin perästä\ntuutataan, niin että taivas halkeaa! Helkkari sentään! Minä olen\ntoinen Hierostratos. Ensimmäinen poltti Dianan temppelin -- minä\nmuutamia tavaramakasiineja. Mutta siten minä rakennan Dianalle uuden\n... uuden temppelin. Ymmärrättekö, patruuna?\n\n-- Hst, hst! tyynnytteli tämä. -- Älä huuda, Jumalan nimessä!\nAjattelepas, jos joku kuulisi.\n\nJakke säpsähti. Hst, hst! ... sitä ei saanut syrjäinen kuulla.\n\n-- Milloin se pannaan toimeen?\n\n-- Puolen yön aikaan. Kello kaksitoista on paras. Silloin kaupunki\nnukkuu sikeimmillään.\n\nHyvä Jumala! Jos se pitäisi kumminkin jättää. Siinä menisivät\nLackströmin makasiinit samoin kuin hänenkin.\n\nMutta Jakke seisoi kello kourassa hiukan horjahdellen. Hän oli\npäättäväisen näköinen.\n\n-- Hyvä on! Kello kaksitoista siis.\n\nSamassa hän oli jo ulkoportailla. Kauppaneuvos katsahti ulos. Siellä\nraivosi ankara myrsky. Heinänkorret tanssivat ympäri pihaa. Eteisestä\nvirtaavassa valossa se näytti kamalalta. Niin ne menivät ympäri kuin\nhornan henkien ajamina. Palokeksien vitjat helisivät.\n\nSamassa lähti kauppaneuvos juoksemaan yli pihan portille käsin.\n\n-- Jakke, Jakke! huusi hän, mutta suistui samassa siimalleen, jääden\nliikkumattomana makaamaan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJakke makasi valveilla ja odotti. Hän oli juuri hiipinyt sisään ja\npaneutunut maata. Koko ruumis vapisi jännityksestä ja pelosta. Mitä\n... mitä hän olikaan tehnyt --?\n\nHumala oli jo ruvennut haihtumaan. Hän tunsi itsensä sanomattoman\nkurjaksi.\n\nHänelle selkeni vähitellen koko juoni: -- patruuna oli taitavasti\nhoukutellut hänet ansaan.\n\nOh, kuinka kavalasti kaikki oli järjestetty! Oli käytetty hyväksi\nhänen rakkauttaan ja himoaan viinaan. Hyvä Jumala ... hyvä Jumala!\n\nViereisessä huoneessa liikahti joku. Ei kai äiti ollut kuullut hänen\ntuloaan --?\n\nJakke kertasi mielessään kaikki yön tapahtumat, sen jälkeen kuin hän\noli Favorinin patruunasta eronnut.\n\nHän oli tullut kotiin puoli yksitoista. Talo oli ollut hiljainen.\nÄiti ja kisälli Nykänen olivat jo olleet nukkumassa. Hänellä oli\nollut avain omaan huoneeseensa. Odotettuaan hetken aikaa hän oli\nryhtynyt toimeen.\n\nHän oli hakenut vinniltä vanhoja rättejä ja tukkinut povensa niitä\ntäyteen. Sitten hän oli noutanut verstaasta lamppuöljypullon,\nkaatanut siitä toiseen pienempään, painanut päähänsä isä-vainajan\nvanhan työlakin ja lähtenyt. Kadut olivat olleet autiot.\nPalovartijoita vältellen hän oli piileksinyt porttikäytävissä ja\nmonia kiertoteitä lopuiksi päätynyt rantaan. Perille päästyään hän\noli kuullut torninkellon lyövän kahtatoista.\n\nSe oli käynyt nopeammin, kuin hän itsekään oli osannut aavistaa.\nRannassa ei ollut näkynyt ketään. Hän oli hiipinyt makasiinien\nväliseen solaan ja kerännyt sieltä kuivia lastunkappaleita. Oli ollut\nonni, että Lackström oli kesällä laitattanut muutamaan makasiiniinsa\nuudet portaat, ja että työmiehet olivat heittäneet osan lastuista\nsolaan. Se oli kyllä varomatonta, mutta siten hän oli saanut syttöjä\nenemmän kuin tarpeeksi.\n\nItse sytyttäminen ei ollut vienyt suurta aikaa. Valeltuaan rätit ja\nlastunkappaleet lamppuöljyllä hän oli työntänyt ne makasiinin nurkan\nalle ja iskenyt tulta. Kivijalka oli sillä kohtaa ollut vain vaaksan\nkorkuinen. Tuuli oli yhtäkkiä pyyhkäissyt tulen pitkin lattiapalkkien\nalustaa. Se oli ollut vielä öljymakasiini päälle päätteeksi. Siksi\nhyvin hän oli suunnitelmansa tehnyt, öljyttyneet lattiapalkit olivat\nhulmahtaneet tuleen silmänräpäyksessä.\n\nKiireen vilkkaa hän oli lähtenyt paluumatkalle. Hän oli juossut\nyli aukean, joka erotti makasiinit Rantakadun taloista. Muutamassa\nkadunkulmassa hän oli ollut törmätä pahki mieheen, joka nurkan ympäri\noli pyörähtänyt häntä vastaan. Oh, Wahlman tuli Niittytullin tyttöjä\nmetsästämästä.\n\nMutta Wahlman ei ollut tuntenut häntä. Hän oli tosin huutanut jotakin\nhänen jälkeensä, mutta hän ei ollut jäänyt kuuntelemaan. Laidan\nkatuja puikkelehtien hän oli viimein päässyt kotipihaan, hiipinyt\nhuoneeseensa ja riisuutunut nopeasti. Ja nyt hän makasi tässä sydän\nvimmatusti takoen ja kuunteli ääniä yöstä.\n\nHyvä Jumala! Hän oli tehnyt kurjan teon ... vaikka tarkoitus oli\nollutkin hyvä. Hänhän oli halunnut auttaa ... auttaa Elisabetia.\nMutta -- mitähän Elisabet sanoisi, jos saisi tietää? Tietysti\nhalveksisi. Se oli kauheaa ... kauheaa...\n\nJakke heittelehti vuoteellaan. Hänet valtasi kamala tuska. Ruumis\nvalahti vuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Hampaat pakkasivat\nkalisemaan. Ja sydän ... se takoi ihan haljetakseen.\n\nMitä, jos olisi juosta takaisin ... sammuttamaan?\n\nJakke kohosi istumaan sängyn reunalle ja nojasi päätä käsiinsä. Otsa\noli kuuma, ja ohimoissa jyskytti ankarasti. Siellä ... pään sisässä\noli ääniä jos minkälaisia, mutta ulkoa ei kuulunut muuta kuin tuulen\ntohina, ja jostakin rakennuksen päästä irtaantuneen vuorilaudan\npärinä. Tuuli kiskoi sitä irti, ja se pärräsi vähäväliä kuin\nhätärumpu.\n\nEntäpä jos tuli olisi itsestään sammunut?\n\nJakke lankesi polvilleen lattialle ja rupesi rukoilemaan. Hän rukoili\nhartaasti, miltei voihkien. Eikö Jumala ollut kaikkivaltias? Hänhän\nvoisi estää onnettomuuden.\n\nJokin varoittava ääni kuiskasi hänelle, että äiti saattaisi kuulla\nja tulla katsomaan, koskapa kuului kääntelehtivän vuoteessaan. Mutta\nJakke oli nyt sellaisessa sielunhädässä, ettei hän kiinnittänyt\nhuomiota siihen mahdollisuuteen. Kaikki ajatukset kohdistuivat vain\nyhteen ainoaan asiaan: -- Jumala, estä onnettomuus! Anna liekkien\nsammua!\n\nMutta -- silloin, yhtäkkiä katkaisi myrskyn äänen pitkä, valittava\npuhallus, joka halkoi ilmaa kuin tuomiopäivän pasuuna. Se oli\npalotorvi. Torninvartija oli vihdoinkin herännyt ja ruvennut\nhälyttämään. Palotorven ääni longahteli kuin kappaleina, katketen\nhetkeksi myrskyn pauhuun, mutta räjähtäen sitten äkkiä soimaan\nkaksinkertaisella voimalla. Sillä tuntui olevan hätä, suunnaton hätä.\nSe kajahteli kuin hukkuvan avunhuuto pimeältä, myrskyävältä mereltä.\n\nJakke meni ihan kylmäksi. Hän kavahti seisoalleen, ja nyt toimi järki\nsalamannopeasti. Se oli tullut ... se hirmuinen hetki, jolloin piti\nastua elävän Jumalan kasvojen eteen!\n\nHän heittäytyi takaisin sänkyyn ja veti peitteen korvilleen. Hänellä\noli vain yksi ajatus: -- piti piiloutua, visusti piiloutua. Kukaties\nhäntä ei löydettäisikään. Mutta palotorven kammottava ääni tunkeutui\npeitteen läpikin. Hän puri lakanankulmaa kuin mielipuoli, kuunnellen\nsamalla jokaista pienintäkin ääntä.\n\nJo kuului laketta verstaasta. Nykänen oli herännyt ja kolisteli\nparastaikaa pimeässä. Nyt koputettiin äidin kamarin ovelle.\n\n-- Kuka siellä? Mitä nyt...?\n\nNykänen sanoi jotakin, jota Jakke ei erottanut. Mutta sitten kuului\näidin valittava voihkaisu:\n\n-- Oih ... Herra Jeesus!\n\nSe viilsi Jaken sydäntä kuin veitsi.\n\nNyt kuului äiti liikkuvan. Seuraava toimenpide olisi tietysti hänen\nherättäminen. Jakke veti peitettä korvilleen ja oli nukkuvinaan.\n\nNyt aukeni ovi, ja äiti seisoi kynnyksellä kynttilä kädessä. Jakke\nraoitti hiukan silmäluomiaan. Äiti oli kalpea ja hätääntynyt.\n\n-- Jakke, Jakke ... kuuletko ... tuli on irti! Voi, kuinka sikeästi\nse nukkuu!\n\nVasta pitemmän pudistelun perästä avasi Jakke silmänsä ja kavahti\nistumaan.\n\n-- Mikä hätänä?\n\n-- Etkö kuule, hyvä lapsi, että tuli on irti? Tuutataan kahdella\ntorvella.\n\nAivan oikein ... nyt puhallettiin jo kahdella torvella.\n\nUlkoa kadulta kuului ihmisääniä ja kiireisiä askeleita. Palovartija\nhuusi jossakin lähellä: \"Sammuttamaan!\" Ja sitten lyötiin nyrkillä\nseinään. Jakke rupesi nopeasti pukeutumaan.\n\nÄiti kulki huoneessa edestakaisin sydänalaansa pidellen ja\nvoivotellen.\n\n-- Kenenkähän onnettoman talo siellä taas palaa? Ja tällainen Jumalan\nilma!\n\nJaken piti ponnistaa viimeiset voimansa näytelläkseen tietämättömän\nosaa. Äiti katseli häntä levottomana. Jakesta tuntui, kuin olisi\ntämä epäillyt jotakin. Mutta se johtui vain tulipalon aiheuttamasta\nlevottomuudesta.\n\nJakke astui pihalle. Se oli valoisa kuin päivällä. Taivas romotti\npunaisena. Näytti siltä, kuin olisi siellä ylhäällä heilutettu\nvaltavan suurta punaista patjaa ylös alas ... ylös alas. Palokello\nläppäsi hätäisesti Niittytullin puolessa. Tuntui, kuin olisi tullut\nmaailman loppu.\n\nNykänen seisoi katolla hajasäärin, ylisillään ja avojaloin.\nTulenloimo valaisi kurttuiset kasvot, ja tuuli hulmutti hänen harvoja\nhapsiaan.\n\nHän kynsi päätään ja irvisteli omituiseen tapaansa, kannattaen\ntoisella kädellä housujaan.\n\n-- Se on suuri palo ... rannassa, joku rantataloista tai\nmakasiineista. Kun ei vain olisi Favorinin.\n\nKyllähän Jakke sen tiesi, mutta ei ollut tietävinään. Hän huusi:\n\n-- Tule alas ... meidän on lähdettävä pärjäämään!\n\nHetken päästä he olivat kadulla. Porttikäytävissä seisoskeli\npuolipukeisia muijia siunaillen ja päivitellen. Kaskipäisiä miehiä\njuoksi katua eteenpäin. Jossakin itki lapsi. Poikasia sukelsi\nporteista kadulle, huutaen kimakasti. Koko Laita oli liikkeellä.\n\n-- Tynnin herrassöötinki! Se on Favorinilla! huudettiin Jaken jälkeen.\n\nJakke ja Nykänen panivat juoksuksi. Yleinen levottomuus hälvensi\njonkun verran Jaken omaa hätää. Ei tuntunut enää yhtä kamalalta kuin\näsken. Hän oli päässyt tuollaiseen tulipalotunnelmaan, jolloin mieltä\nyhtäältä vapisuttaa pelko, mutta toisaalta jännittää uteliaisuus\nja jonkinlainen nautinnontuntu, näiden viimeksimainittujen ollessa\npelkoa moninverroin voimakkaammat. Aivoilla oli taas muutakin\ntekemistä kuin kehrätä kiduttavia ajatuksia, joiden uhrina hän oli\npari viimeistä tuntia virunut.\n\nKuta kauemmaksi keskikaupungille he ehtivät, sitä sankemmiksi\nkasvoivat väkijoukot. Pikkukaupunki sai taas tyydyttää\nnautinnonhaluaan. Oli hauska, että paloi, kunhan ei vain oma talo\npalanut. Ihmiset riensivät rantaa kohti. Favorinin ikkunat olivat\nkirkkaasti valaistut. \"Siellä patruuna juhlii\", ajatteli Jakke\n-- \"niin viettää kuin joulua.\" Hevonen porhalsi portista ulos\nvesitynnöri rattailla. Samanlaisia vesikuormia ajaa täryytteli\nmuualtakin päin, kaikki matkalla rantaa kohti. Oli kilpailu siitä,\nkuka ehtisi ensimmäisenä perille, sillä kaupunki maksoi siitä\npalkinnon.\n\n-- Favorinin makasiinit palavat! huudettiin kaduilla. -- Hei, miehet,\npärjäämään!\n\nJakke ja Nykänen kiiruhtivat katua alas, rantaa kohti. Koko\nsatama-alue loisti kirkkaana kuin päivällä. Tuo punertava,\ntulenkarvainen hohde vaappui katujen yllä kuin ohut telttakatos --\nmilloin ylempänä milloin alempana, riippuen siitä, kuinka korkeita\ntalot olivat. Seinämillä häilähteli sinertävä hämy, mutta keskellä\nkatua oli jokseenkin valoisaa. Katujen risteyksissä oli vieläkin\nvaloisampaa. Siellä valoi taivaalla hulmuava romotus kaameannäköistä\nhohdettaan pitkin pääkatuja, mistä tuo tuomiopäivän loimu sitten kuin\njokin laavavirta levisi poikkikaduille, laajeten porttikäytävien\nkohdalla kuin kevättulviva virta, jolle joen äyräät ovat liian\nkapeat. Mutta Satamakadun suussa oli romotus kaikkein kirkkain. Se\ntanssi Hammarströmin kaksikerroksisen talon päätyikkunoissa, niin\nettä ikkunaruudut näyttivät sulalta lasilta.\n\nJaken sydän miltei pysähtyi. Seuraavassa tuokiossa hän oli astuva\ntuohon tulipunaiseen, verenkarvaiseen valokehään. Mutta kadun suuhun\nahtautunut väkijoukko esti pääsyn.\n\nHän huomasi Elisabetin Hammarströmin portilla ja meni tätä\npuhuttelemaan.\n\n-- Voi, Jakke ... meidän makasiinit ovat tulessa! Nyt ei meitä auta\nenää mikään!\n\nJakkea pyörrytti. Siinä seisoi Elisabet pontilla ja itki. Nuo kauniit\nkasvot oli kauhu kalventanut.\n\nJakke kehoitti häntä menemään sisään.\n\nMutta Elisabet oli taipumaton. Silmät pelosta jäykkinä hän vaikeroi:\n\n-- Eikä Knutkaan ole kotona... Monenkaltaisia ajatuksia risteili\nJaken päässä. Niin ... hädän hetkellä vaimo turvautui mieheensä.\nRakastaja unohtui silloin. Elisabet ei ollut pyytänyt häntä jäämään.\n\nHän kääntyi ympäri.\n\nOh, oh! Sellainen räiskyvä tulimeri! Sellainen hornan kokko, jonka\nliekit näyttivät ulottuvan ihan taivaaseen. Nenään tunkeutui palaneen\nnahan käry. Kauheaa ... kauheaa!\n\n-- Siellä menevät Favorinin ja Lackströmin kengäsnahat ilmaan, kuuli\nJakke jonkun sanovan. Ja sitten joku toinen nauroi.\n\n-- Välipä Favorinilla. Hänen makasiininsa ovat vakuutetut. Mutta\nLackströmin kuuluvat olevan vakuuttamatta.\n\nJaken selkäpiitä karmi. Hän eli kuin puolittain unessa. Välistä hän\nhäipyi kuin jonnekin kauas, ja väkijoukon sorina kantautui silloin\netäisen kohinan tavoin hänen korviinsa. Kunnes jokin huomautus\ntempasi hänet irti tuosta puolittain turtuneesta mielialasta, ja hän\nkatseli säikähtyneenä ympärilleen, kuin olisi joutunut kiinni itse\ntyössä.\n\nHän koetti tunkeutua väkijoukon läpi, mutta se näytti turhalta.\n\nSamassa huusi joku:\n\n-- Pois tieltä, että vesikärryt pääsevät ajamaan!\n\nSe oli poliisi, joka turhaan koetti raivata tietä väkijoukon halki.\n\n-- Parempi, kun ajat kärrysi takaisin, huudettiin ajomiehelle. --\nMistä te aamulla kahvia keitätte, kun ei ole kuin kourallinen vettä,\nja senkin tormuutat pois?\n\nRattailla oli kaksi pyykkisaavia, jotka kiivaasta ajosta olivat\nläikkyneet puolilleen.\n\nMutta ajomies, nuori, terhakka renkipoika, ei välittänyt väkijoukon\npilkkapuheista, vaan ajaa karautteli täyttä laukkaa palopaikkaa kohti.\n\nJakke oli eksynyt Nykäsestä ja raivasi yksinään tietä väkijoukon\nhalki. Pari makasiinia oli jo tuhkana, ja muut kymmenen paloivat\ntäyttä päätä. Ilman täytti rätinä ja pelastusmiesten huudot.\n\n-- Ei siellä taida jäädä kirjoihin viemistä, huomautti joku\npilkallisesti Jaken jälkeen.\n\nKävi huumaava kohina ja korvia särkevä räiske. Suuria, palavia\nkekäleitä lenteli ilmassa ja putoili sähisten laiturin reunustamaan\nlahdelmaan, missä kaupunkilaiset säilyttivät venheitään. Muuan kekäle\noli lentänyt purjevenheeseen, ja joukko miehiä hääri laiturilla sen\npelastuspuuhissa. Kirkkaassa valaistuksessa tummaa yön taustaa vasten\nhe näyttivät hullunkurisilta, hyppiessään vesisanko kädessä pitkin\nlaituria. Sillä aikaa venhe paloi täydessä rauhassa. Kunnes yksi\nmiehistä huomasi laskeutua naapurivenheeseen ja sieltä käsin ryhtyä\nsammuttamaan tulta.\n\nMutta nyt tuprahti erään makasiinin ovesta paksu savupatsas, jonka\ntuuli heti lakaisi tiehensä. Väkijoukkoon levisi ilkeä, ellottava\nkäry.\n\n-- Jauhot palavat! huudettiin ympärillä.\n\nNiin ... siellä oli jauhoja ja siellä oli kankaita. Käry oli\ninhoittava. \"Eivätköhän ne pikemminkin ole kangaspakkoja\", ajatteli\nJakke.\n\nSuuri joukko miehiä hääri palavien makasiinien ympärillä, koettaen\npalokekseillä repiä seiniä alas. Mutta keksit osoittautuivat liian\nlyhyiksi. Tavattoman kuumuuden vuoksi ei sietänyt mennä tarpeeksi\nlikelle.\n\nJakke seisoi palopaikkaa vastapäätä. Hän nojasi pumppukaivon seinään\nja katseli kamalaa näkyä.\n\nHevosmiehiä hääri kaivon ympärillä, yrittäen pumputa vettä. Mutta\nkaivo oli jo tyhjä.\n\n-- Siihen pitäisi holvata koko Atlantin valtameri, jotta hiukankin\nheitättäisi, tuumi punapartainen ajuri, raappien niskaansa.\n\n-- Miksette ota merestä? kysyttiin väkijoukosta.\n\n-- Piruko sinne pääsee! Siellä on kärryjä ja tynnöreitä ranta täynnä\n... enemmän kuin mahtuukaan, huomautti ajuri.\n\n-- No, sittenhän ei vedestä ole puutetta.\n\n-- Ei ... kun olisivat pruutat paremmat. Mutta niillä ei meinata\nmitään. Sama, jos mies --.\n\nViimeinen sana hukkui kauhistuttavaan räiskeeseen. Yksi Favorinin\nmakasiineista sortui.\n\nMutta vielä komeili yhden oven päällä \"J. C. Favorin\". Tulen\nkielekkeet nuoleskelivat sitä, mutta -- aivan kuin säikähtäen ne\nvetäytyivät pois -- kuin eivät olisi uskaltaneet käydä käsiksi noihin\njuhlallisiin kirjaimiin.\n\nMutta silloin ryntäsi paikalle muita mahtavampi lieska. Se iski\nnimikilven päähän, joka hiljaa käpristyi. Hetken kuluttua putosi koko\noven yläosa alas, ja viimeinen \"J. C. Favorin\" hautautui liekkeihin.\n\nOh, oh! Tämä oli kuin Rooman palo pienoiskoossa. Ja se Nero,\njoka sitä katseli, oli hän, Jaakob Dynn... Mutta Nero seisoi\nvesijohtokaarella ja lauloi runosäkeitä, jotka kuvasivat Troijan\nhäviötä. Hän, Jakke, olisi saattanut laulaa oman elämänsä tuhoa, jos\nolisi tahtonut.\n\nHän oli niin voimaton, että piti molemmin käsin hakea tukea pumpun\nseinästä, ettei olisi kaatunut. Taivaan vallat! Siinä roihusi\nhänen rakkautensa rovio! Tuollaista se oli ... kaikkinielevää,\nkaikkihävittävää. Siinä meni menneisyys ja tulevaisuus ... kaikki ...\nkaikki. Ja jäljelle jäi vain horjuva raukka ... moraaliton mies ...\nmurhapolttaja.\n\nNiin -- murhapolttaja hän oli. Hän oli polttaen murhannut sielunsa,\ntuhonnut sen luvattoman rakkauden tulessa. Eikö hän ollut rakastanut\ntoisen miehen vaimoa ja kuvitellut olevansa henkisessä avioliitossa\ntämän kanssa?\n\nHaa! -- henkisessä avioliitossa! Oliko se henkistä avioliittoa, kun\nhän oli heittäytynyt Elisabetin kaulaan, suudellut ja syleillyt tätä,\nniin että oli ollut tukehtua. Pikku asia, kumpi otti aloitteen.\nHänestä oli hehkunut sellainen himo, että Elisabet oli langennut\nkiusaukseen. _Ruumista_ hän oli rakastanut ... ei sielua.\n\nJa tuossa oli nyt tulos: -- tulipalo ... kauheampi kuin pitkään\naikaan tässä kaupungissa. Jos hän olisi rakastanut oikealla tavalla,\nhän olisi taistellut itsensä ja Elisabetin puolesta. Puhdas rakkaus\nkieltäytyi. Mutta hän oli sytyttänyt ... sytyttänyt ... ja nyt --\npaloi.\n\nKaksinkertainen murhapolttaja!\n\nHän ei ollut tuhonnut ainoastaan omaa, vaan myös Elisabetin sielun.\nEikö Elisabet ollut tuntenut sitä äsken, koskapa ei ollut pyytänyt\nhäntä jäämään? Hän oli kauhistunut tulipaloa, mutta tuo kauhistus\noli samalla kohdistunut toiseenkin paloon -- siihen, mikä hänen\nsydämessään riehui. \"Nyt ei auta enää mikään!\" Eikö se ollut hänen\nsielunsa hätähuuto?\n\n-- Vettä ... lisää vettä! huusi miesjoukko kuorossa.\n\nHaa! -- sai nyt huutaa vettä, kun oli myöhäistä. Helvetin tulta ei\nsammuteta millään, kun se on kerta valloilleen laskettu!\n\n-- Antaa palaa vain! Ei siinä auta mikään, kuuli Jakke ohikulkijoiden\nsanovan.\n\nHäneltä pääsi nauru, pirullinen, ilkeä nauru. Jotkut katsoivat häntä\nkummissaan ja kääntyivät sitten supattamaan naapurinsa korvaan. Kyllä\nhän arvasi, mitä he supattelivat. Favorinin konttoristi nauroi,\nnähdessään isäntänsä omaisuuden muuttuvan tuhkaksi. Olihan hän\nrakastanut tyttöä ja heitetty syrjään. Toinen oli sen saanut. Ja nyt\nhän oli tietysti odottanut tätä hetkeä ... vartonut vuosikausia,\nistuessaan kumarassa tilikirjojansa ääressä. Kun piru palaisi edes!\nJa nyt paloi, paloi niini että enkelien siivet taivaassa kärventyivät!\n\n-- Voi katsokaa ... katsokaa! Eikö ole komeaa?\n\nKomeaa oli. Makasiinirykelmä riehui yhtenä tulimerenä. Liekit\ntaistelivat toisiaan vastaan. Nekin näyttivät kuuluvan puolueisiin.\nKumpi voitti ... Favoriniko vai Lackström? Tässä ei säästetty\ntoisiaan! Jos toinen sortui, sortui toinenkin...\n\nJakke katseli liekkien kamppailua, ja hänestä näytti, kuin olisi\nkaksi tulista ratsua hulmuavin harjoin karannut toisiaan vastaan.\nKummankin seljässä istui ratsumies, kypärän töyhtönä pitkä\nsavukieleke. Tuo oikeanpuoleinen oli Favorin ja vasemmanpuoleinen\nLackström. Ratsut iskivät kavionsa toistensa rintaan, ja säkenöivät\nsäilät halkoivat ilmaa. Hetkeksi sekaantuivat taistelevat toisiinsa.\nNäkyi vain tuliharjojen hulmunta, ja kuului miekkojen räiske.\nMutta ... nyt erosivat ne toisistaan, perääntyivät ja karkasivat\nuudelleen toistensa kimppuun. Uusi sähäys ja räiske ... kunnes --\nyhtäkkiä: kratsh! Favorin vaipui, ja ilmoille kohosi vain tuhatmäärin\ntulikipunoita kuin hänen kiihkeän vihansa viimeisinä ilmauksina...\n\nLaitimmaisesta Lackströmin makasiinista oli katto pudonnut sisään.\n\nSe oli viimeinen. Kaksitoista makasiinia oli palanut vajaassa\nkolmessa tunnissa. Koko ajan oli kirkontornista annettu palomerkkejä,\nenimmän aikaa kahdella torvella. Nyt lakkasi toinen. Toinen puhalteli\nvielä hetken aikaa, kunnes senkin ääni sammui. Alkoi jo olla selvää.\n\nVäkijoukosta sukelsi esiin tumma miehen hahmo. Raukenevan\ntulenhohteen valossa ei Jakke häntä heti tuntenut, kun mies oli\nnoessa yltäpäältä. Kulmakarvat olivat kärventyneet, ja parta pahoin\npalanut. Mutta tuossa pukinparrassa oli jotakin tuttua. Se oli\nWahlman.\n\n-- Taitaa olla jo valmista, virkkoi hän. Valmista oli -- hänen,\nJaken, puolesta ainakin.\n\n-- Eiköhän lähdetä?\n\nJakesta tuntui, että itse paholainen oli saapunut häntä noutamaan.\nHän ei puhunut mitään, vaan lähti alistuvaisen näköisenä seuraamaan\nWahlmania.\n\n-- Kylläpä oli roihu, huokasi viimeksimainittu hetken päästä. --\nKukahan onneton tuon sytytti?\n\n\"Minä!\" ajatteli Jakke huutaa, mutta malttoi mielensä. \"Eikö se\nollut juuri Wahlman, jonka hän yöllä oli kohdannut muutamassa\nkadunkulmassa?\"\n\n-- Sytytti? Luuletko, että se on murhapoltto?\n\nWahlman tarkasteli toveriaan tiukasti.\n\n-- Olen siitä melko varma.\n\nOho! Olikohan miehellä epäilyksiä?\n\n-- Kuulehan ... olitko se sinä, joka yhden tienoissa tulit minua\nvastaan Uuden- ja Pikkukadun kulmassa?\n\nJakke säpsähti. Aikoiko Wahlman pitää kuulustelua hänen kanssaan?\n\n-- Tarkoitatko, että minä olisin sytyttänyt tuon? Hän viittasi\npäällään taaksepäin.\n\nWahlman teki torjuvan liikkeen.\n\n-- En suinkaan! Mutta mies, jonka kohtasin, oli koko paljon sinun\nnäköisesi. Vain lakki oli toisemmallinen.\n\n-- Minun tuskin tarvinnee sanoa, että heräsin palomerkkien antoon ja\nläksin kisälli Nykäsen kanssa suoraan palopaikalle.\n\nJaken ääni oli tyly.\n\n-- Se oli siis joku toinen.\n\n-- Mutta, kysäisi Wahlman hetken päästä, -- mitäs luulet tästä\ntulevan?\n\n-- Konkurssi siitä tulee.\n\n-- Mahdollista ... mutta ensiksi tulee oikeudenkäynti.\n\nOikeudenkäynti? Sitä ei Jakke ollut koko aikana lainkaan ajatellut.\nOikeudenkäynti! Mistä Wahlman sen päätti?\n\n-- Kaupungilla huhutaan, että kysymyksessä olisi murhapoltto.\nPalovartija Puumi on nähnyt miehen juoksevan makasiinien välistä\nvähän jälkeen kahdentoista.\n\nVai oli sittenkin ollut näkijöitä. Hyvä Jumala ... mitä tästä lopulta\ntulisikaan?\n\n-- Vai niin arvelet.\n\n-- Olen siitä aivan varma. Oikeudenkäynti tulee, ja Röökin Ulrikki\nsaa taas niin hitonmoisesti työtä.\n\nHm! Jakke ei puhunut mitään, Vai oli Wahlman sitä mieltä, että\noikeudenkäynti... Silloin hän kukaties joutuisi valalle...?\n\nHe erosivat. Jakke lähti astumaan Laidalle. Hän oli syvästi\njärkytetty. Vai oikeudenkäynti... Olisiko se mahdollista...? Miks'ei\nse voinut mennä vahingon laskuun?\n\nHänen mieleensä vilahti kuva eräästä hautarististä, jonka\nääressä hän pikkupoikana oli monta kertaa seissyt. \"Tässä lepää\nlevottomuudessaan...\" Hyvä Jumala! Ei kai hänen tiensä johtanut\nsinne...?\n\nEi -- niin surkeasti ei ainakaan voinut käydä. Se oli mahdotonta ...\nmahdotonta...\n\nJakke kulki keskellä katua. Siellä oli parempi kävellä. Häntä\npelottivat sivukäytävät. Talojen seinät tuntuivat uhkaavilta. Oli,\nkuin ne olisivat kuiskineet: murhapolttaja ... murhapolttaja...!\n\n\n\n\nIX\n\n\nRaastuvanoikeuden istuntosali oli täynnä kansaa. Oli jälleen esillä\nsuurta huomiota herättänyt juttu Favorinin konttoristia Jaakob Dynniä\nvastaan murhapoltosta.\n\nHeti tulipalon jälkeen oli ruvennut leviämään huhuja, ettei\nmakasiinien tuhoutuminen ollutkaan aivan niin luonnollinen,\nkuin miltä oli näyttänyt, vaan että kysymyksessä oli tahallinen\nilkityö. Siitä oli jo kuiskailtu paloyönä, mutta vasta jälkeenpäin\noli huhu saanut sellaisen vauhdin, että viranomaiset katsoivat\nvelvollisuudekseen puuttua asiaan.\n\nSe, joka ennen muita oli tämän huhun kannattajia ja levittäjiä, oli\nkauppaneuvos Lackström. Hän oli ollut ihan suunniltaan raivosta.\nHän oli heti kirjoittanut englantilaiselle paloapuyhtiölle ja\nvarmana vakaumuksenaan ilmaissut, että Favorin oli itse polttanut\nmakasiininsa, sekä kehoittanut yhtiötä valvomaan etujaan. Hän\npuolestaan aikoi nostaa oikeusjutun. Favorinien ei pitänyt noin vain\npäästä käsiksi vakuutussummaan huonoja raha-asioitaan paikatakseen.\n\nJakke oli vangittu. Ensimmäisessä oikeudenistunnossa ei ollut\nilmennyt mitään erikoista. Tulihan vain mainituksi, että Favorinin\nasiat olivat rempallaan ja lausutuksi julki vakava epäilys, että\nasiain tällä kannalla ollen hän mahdollisesti olisi voinut ryhtyä\ntuollaiseen epätoivoiseen tekoon.\n\nSamoin kävi myös jutun toista kertaa ollessa esillä; ei siinäkään\npäästy alkua pitemmälle. Kuulusteltiin todistajina Haverista ja\nWahlmania. Nämä lausuivat mielipiteenään, etteivät liikkeen tappiot\noikeuttaneet epäilemään heidän isäntäänsä, joka aina oli noudattanut\nrehellisyyden periaatetta kaikissa asioissa.\n\nMutta nyt oli kaupunginviskaali haastattanut koko Favorinin\npalveluskunnan, Haverisen ja Wahlmanin uudestaan, sekä muutamia\nhenkilöitä Laidalta, niiden joukossa kisälli Nykäsenkin.\n\nFavorinin patruuna ei ollut tässä oikeuden istunnossa paremmin\nkuin edellisissäkään. Hän oli paloyönä kuollut sydänhalvaukseen ja\nhaudattu kuukausi sitten.\n\nJutun käsittely alkoi. Syytetty tuotiin sisään raudoissa ja\nvanginpuvussa. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen. Jakke oli\nlaihtunut ja käynyt entistään kalpeammaksi. Näki, että hän oli\nviettänyt unettomia öitä.\n\nOikeussali oli ääriään myöten täynnä kansaa. Siellä nähtiin\nkauppaneuvoksetar Favorin ja hänen tyttärensä, Elisabet Hammarström,\nmolemmat surupuvussa. Elisabet istui miehensä rinnalla, ja tämän\nvieressä taas nuori varatuomari, joka Favorinin perillisten\npuolesta valvoi heidän asiaansa. Sillä kauppaneuvos Lackström oli\nvaatinut perikunnalta korvausta, väittäen, että Jakke isäntänsä\nyllytyksestä oli tihutyön tehnyt. Samalla esiintyi varatuomari Jaken\noikeudenkäyntiapulaisena.\n\nKun edelliset oikeudenkäyntipöytäkirjat oli luettu, pyysi\nkaupunginviskaali puheenvuoroa. Laajassa lausunnossaan hän kertasi,\nmitä jo oli aikaisemmin esilletuonut, mm., kuinka kauppahuone J.\nC. Favorin & Co oli viime vuosina kärsinyt suuria tappioita, ja\nkuinka erään äsken kuolleen maanviljelijän perikunta oli sanonut\nirti suuremman saatavan, täten lisäten vain sitä kiristystä, jonka\nalaisena kauppahuone J. C. Favorin & Co oli jo pitemmän aikaa\nollut. Ja kun otettiin huomioon, että mainitun kauppahuoneen äsken\nkuollut johtaja oli vakuuttanut makasiininsa korkeasta, ja että\nhänellä oli ollut palveluksessaan henkilö, joka aikaisemmin oli ollut\nsuhteissa useinmainitun kauppahuoneen erääseen nyt naimisissaolevaan\nnaispuoliseen jäseneen, oli täysi syy otaksua jne.\n\nSe oli kaikki vanhastaan tuttua. Vain lausunnon loppuosa -- viittaus\nElisabetin ja Jaken entiseen suhteeseen -- oli uutta. Ja se kiihoitti\nkuulijoiden tarkkaavaisuuden äärimmilleen.\n\nVirallisen syyttäjän puhuessa oli Favorinin asianajaja useamman\nkerran pyytänyt puheenvuoroa, jonka hän nyt sai.\n\nHän oli tulipunainen kiukusta ja syvästi loukkaantunut\npatruuna-vainajaa kohdanneesta solvauksesta.\n\n-- Minä olen jo aikaisemmin huomauttanut, ettei kantajalla ole\nminkäänlaista oikeutta solvata henkilöä, joka nyt seisoo korkeamman\ntuomioistuimen edessä kuin tämä, ja teen sen vielä kerta. Sen lisäksi\non ennenkuulumatonta, että tällaisen jutun yhteydessä vedetään esille\nperheen yksityisasioita, niinkuin virallinen syyttäjä on tehnyt.\nPäämiesteni puolesta panen jyrkän vastalauseen tällaista menettelyä\nvastaan.\n\nIlma oikeussalissa oli kiihoittunut ja sähköinen. Kuulijat olivat\nnousseet seisomaan ja kurkistelivat toistensa olkapäitten yli\näärimmäisen jännittyneinä.\n\n-- Minä olen samaa mieltä herra varatuomarin kanssa, lausui oikeuden\npuheenjohtaja. -- Kantajan on pysyttävä asiassa.\n\n-- Hyvä on! huudahti viskaali kasvoillaan punaisia ja valkeita\ntäpliä. -- Minä menen asiaan. Minä uudistan kanteeni konttoristi\nJaakob Dynniä vastaan ja syytän häntä siitä, että hän viime syyskuun\n12. ja 13. päivän välisenä yönä on pannut tuleen isännälleen kuuluvat\nkuusi rantamakasiinia, jossa tulipalossa myös tuhoutui kuusi\nkauppaneuvos Lackströmin omistamaa makasiinia, ja vaadin hänelle\nedesvastuuta murhapoltosta.\n\n-- Minä yhdyn kanteeseen! kuului Röökin Ulrikin rämisevä ääni.\n\nSeurasi yleinen nauru. Röökin Ulrikki oli saanut toimekseen valvoa\nenglantilaisen paloapuyhtiön etuja ja hän oli enemmän kuin ylpeä\ntästä tehtävästä.\n\n-- Niin ... minä tarkoitan, että syytetty polttaessaan päämieheni\nyhtiössä vakuutetut makasiinit, on tehnyt itsensä syypääksi\nrikokseen, ja että yhtiö kieltäytyy maksamasta vakuutussummaa.\n\nHuudettiin esiin todistajat. He saivat vannoa valansa.\n\nEnsimmäisenä kuulusteltiin Haverista. Kantaja tiedusteli tältä,\ntiesikö hän, että kauppaneuvos paloiltana oli kutsunut syytetyn\nhuoneeseensa, ja että he siellä olivat yhdessä neuvotelleet.\n\n-- Kyllä ... se ei ole mitään tavatonta suuressa liikkeessä.\nKauppahuoneen johtajalla on asioita alaistensa konttoristienkin\nkanssa.\n\n-- Mistä asiasta syytetty keskusteli isäntänsä kanssa?\n\nJakke kohotti päätään. Hän oli uupunut kahleiden painosta ja\nkasvoiltaan valkea kuin lumi. Jokainen veripisara oli niiltä paennut.\nHän silmäsi rukoilevasti Elisabetia.\n\n-- Kauppaneuvos pyysi minua menemään tyttärensä, rouva Hammarströmin,\nluo auttamaan tätä seinäpaperien valinnassa, kun hänen miehensä ei\nollut kotona.\n\nKuului sipinää ja hiljaista naurua.\n\n-- Hiljaa siellä! karjaisi oikeuden puheenjohtaja.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Minä tein niinkuin isäntäni käski. -- Pitääkö tämä paikkansa,\nrouva Hammarström?\n\n-- Pitää ... tarkalleen. Haverinen sai paistua, ja Wahlman huudettiin\nsisään.\n\n-- Mitä todistaja tietää?\n\n-- Mitäpäs minä ... kuin että paloi se. Puheenjohtaja iski vasaralla\npöytään.\n\n-- Tämä ei ole mikään leikinlaskupaikka!\n\n-- Ei, ei ... minä ymmärrän. Mutta en minä tiedä sen enempää. Vai\nluuleeko herra puheenjohtaja, että minun tietoni kasvavat sikäli kuin\naikaa kuluu? Minä puhun valallani!\n\n-- On kerrottu todistajan kohdanneen syytetyn kaupungilla ...\npaloyönä? lausui kantaja.\n\n-- Silloin on valehdeltu. Minä kohtasin kyllä miehen, joka suuresta\nmuistutti syytettyä. Mutta kenellekään en ole kertonut, että se olisi\nollut juuri hän.\n\n-- Todistaja ei siis tuntenut miestä?\n\n-- En.\n\n-- Missä todistaja niin myöhällä liikkui? kysyi kantaja.\n\n-- Tarkoitatteko, että minä mahdollisesti olisin syyllinen?\n\n-- En suinkaan.\n\n-- No, älkää sitten tehkö sopimattomia kysymyksiä.\n\n-- Mitä todistaja muuta tietää?\n\n-- En mitään.\n\n-- Saatte mennä.\n\n-- Pyydän kulujani, irvisti Wahlman lähtiessään.\n\nSeuraava todistaja oli Liise-neitsyt. Hän kertoi vapisevin äänin,\nettä konttoristi Dynn oli palloiltana yrittänyt sisään puodin kautta,\njuuri kun hän oli ollut sulkemassa puodin ovea, mutta mennytkin\nsitten pihan kautta. Muuta hän ei tiennyt, kuin että oli herännyt\ntuutaukseen ja ollut säikähdyksestä puolikuolleena kuultuaan, että\nmakasiinit paloivat.\n\n-- Mitä tekemistä syytetyllä oli vielä niin myöhään isäntänsä luona?\n\n-- Siihen kysymykseen minä en voi vastata.\n\n-- Eipä tietenkään! huudahti kantaja.\n\n-- Miksi ei syytetty voi vastata?\n\n-- Se koskee isäntävainajani ja minun keskinäisiä asioita.\n\n-- Tietysti!\n\n-- Huomaako syytetty, että tämä viimeinen vastauksenne asettaa teidät\nepäedulliseen valoon?\n\n-- Kyllä ... mutta en voi sille mitään.\n\nLiise-neitsyt sai poistua. Hän niiasi syvään ja astui silmiään\nkuivaten salin läpi ovelle, josta poliisikonstaapeli laski todistajia\nulos ja sisään.\n\nFavorinin sisäkkö ei tiennyt kertoa muuta, kuin että hän oli laskenut\nJaken sisään. Milloin tämä oli poistunut, sitä hän ei osannut\nsanoa, sillä hän oli mennyt aikaisin nukkumaan. Hän oli herännyt\nvasta siihen, kun talossa oli kaikunut kauppaneuvoksettaren huuto.\nPatruuna oli vähää ennen löydetty pihalta kuolleena. Heti sen jälkeen\noli palotorvi ruvennut soimaan ja se oli vain lisännyt sekasortoa.\nSen hän oli pannut merkille, että kauppaneuvoksen työhuoneessa oli\nryypiskelty. Mutta keitä siellä oli ollut, sitä hän ei tiennyt.\n\nViimeisinä kuulusteltiin palovartija Puumia ja kisälli Nykästä.\nEdellinen ei voinut ottaa valalleen, että mies, jonka hän paloyönä\noli nähnyt, oli syytetty. Jälkimmäinen taas kertoi heränneensä\nsiihen, että joku oli kolistellut verstaassa juuri paloyönä, ja\nettä hän oli tuntenut mestarivainajan pojan. Tämä oli hakenut\nlamppuöljypulloa.\n\n-- Mihin aikaan se oli?\n\n-- Taisi olla siinä puoli yhden tienoissa.\n\n-- Mitä syytetty teki lamppuöljyllä?\n\n-- Kaasin lamppuuni, kun siitä oli loppunut öljy. Minulla on tapana\nlukea öisin, kun en saa unta.\n\nKun todistajat oli kuulusteltu, pyysi Jaken oikeudenkäyntiapulainen\npuheenvuoroa. Hän huomautti ensiksi, että kauppahuoneiden välinen\nkilpailu oli yllyttänyt Lackströmin käyttämään kaikkia keinoja,\nsaadakseen jutun näkymään siinä valossa, että syytetty olisi\nsyyllinen. Mutta -- miks'ei kauppaneuvos Lackström ollut vakuuttanut\nmakasiinejaan? Kauppaneuvos Favorin oli siinä kohden osoittautunut\nkilpailijaansa kaukonäköisemmäksi.\n\n-- Ei tämä ole Lackströmin asia, vaan virallisen syyttäjän, huomautti\noikeuden puheenjohtaja.\n\n-- Olkoon vain ... mutta kauppaneuvos Lackström on antanut asialle\nvissiä väriä. Minä viittaan vain siihen tosiasiaan, että hän on\nilmoittanut englantilaiselle paloapuyhtiölle kaupungilla liikkuvista\nhuhuista.\n\n-- Kuka sen on sanonut? huusi Lackström kiukusta punaisena.\n\n-- Minä tiedän sen. Kauppaneuvos ei kai tahtone sitä kieltää?\n\nLackström puri huultaan ja muisti jotakin \"nenäkkäistä tuomarin\nklopeista\". Mistä juuttaasta se oli päässyt urkkimaan hänen asioitaan?\n\n-- Ja mitä sitten tulee itse syytteeseen, katson oikeusviranomaisten\nmenetelleen kovin malttamattomasti vangitessaan miehen, joka\nyleisesti on osoittautunut kunnialliseksi ja ahkeraksi ihmiseksi.\nSe, että hän palvelee isäntänsä luona, ei vielä oikeuta epäilemään\nhäntä murhapolttajaksi, vaikka isäntää onnettomuus kohtaakin. Ja\nmitä tulee siihen, että kauppaneuvos Lackströmin makasiinit paloivat\nsamalla kertaa, se johtui siitä, että ne oli rakennettu vieretysten\nja aikana, jolloin tässä kaupungissa kauppiaat vielä kilpailivat\nkaikessa sovinnossa. Minä vaadin siis syytteen kumoamista ja\nsyytetyn laskemista vapaalle jalalle. On itsestään selvää, että\nkorvausvaatimus, joka täällä on esitetty, näin raukeaa.\n\nAsialliset saivat poistua, ja oikeus ryhtyi päätöstä antamaan.\nSivuhuoneessa joutui Jakke yhteen Röökin Ulrikin kanissa, joka\ntarjosi hänelle olutta.\n\n-- Täällä me saatamme veljeillä, vaikka tuolla sisällä kuulummekin\neri leireihin. Ryyppää pois tuosta kurkkusi kostukkeeksi. Ei siellä\nvankilassa taideta olutta tarjota.\n\nJakkea kiusasi Ulrikin rämisevä ääni. Hän katseli Elisabetia, joka\näitinsä kanssa istui sohvalla, uunin ja oven välissä. Elisabetin\nsilmät olivat itkusta punaiset. Hetkeksi heidän katseensa yhtyivät,\nja Jakke luki Elisabetin silmistä sääliä ja hellää osanottoa.\n\nNiin, niin ... tällainen minä olen ... näin alas vaipunut,\nvanginpuvussa ja kahleet jaloissa. Mutta sinun vuoksesi minä kannan\nnäitä ... ja vaikea on sanoa, kummatko ovat raskaammat ... nämäkö vai\nne näkymättömät raudat, joihin kytkettynä olen elänyt suurimman osan\nelämääni.\n\nHän havahtui Ulrikin puheeseen.\n\n-- Valalle sinä joudut, mutta mitäpä siitä. Viaton mies vannoo\nitsensä puhtaaksi.\n\nMitä ... valalleko? Luuliko Ulrikki todella, että ne varmasti\nmääräisivät hänet valalle?\n\n-- Varmasti ... siksi paljon on näytteitä. Mutta mitäs sinä siitä.\nSinullehan ei tarvitse peltejä avata.\n\nJakke yritti vastata, mutta samassa huudettiin asialliset sisään.\nHän ryyppäsi olutlasinsa pohjaan ja lähti vanginvartijan saattamana\noikeussaliin.\n\n-- Raastuvanoikeus on tämän asian tutkinut, mutta ei katso niin\npaljoa tulleen toteennäytetyksi, että sen perusteella voitaisiin\ntuomiota langettaa. Mutta koska syytettyyn nähden on olemassa\nvahva epäluulo, on oikeus harkinnut kohtuulliseksi, että syytetty\npuhdistautuu valalla, jos pitää itsensä syyttömänä. Syytetty Jaakob\nDynn, käykää valalle.\n\nKaikkien katseet seurasivat nyt tuota hintelää, laihaa miestä,\njoka horjuvin askelin, kahleiden kalistessa, astui tuomarin pöydän\nääreen. Muutamien mielestä hän muistutti kuolemaantuomittua, joka\nkulkee mestauslavalle. Mutta -- saattoihan se johtua väsymyksestä ja\noikeudenkäynnin aiheuttamasta tuskallisesta jännityksestä.\n\nNiin tuntui Jakesta itsestäänkin. Hän vain tiesi, mistä se johtui.\nHän oli mielestään jo kerran seisonut vanhurskaan Jumalan kasvojen\nedessä, silloin kun hän katseli raivoavaa paloa. Mutta -- silloin oli\ntoki huudettu ja meluttu. Liekit olivat räiskyneet ja hevosmiesten\nrattaat rämisseet, ja nuo äänet olivat siksi paljon huumanneet häntä,\nettei hän ollut joka hetki tuntenut polttavan sielunsa kipeitä\nsyytöksiä. Mutta -- nyt oli aivan hiljaista ympärillä ... kuoleman\nhiljaista, ja nyt täytyi pakostakin kuunnella Vanhurskauden puhetta.\nNyt piti kuulla tuomio, lopullinen, peruuttamaton...\n\nHänen kätensä vapisi, kun hän laski kaksi sormea raamatulle. Paperin\n'kosketus sävähdytti häntä. Hän kohotti hetkeksi sormensa kirjasta,\nmutta painoi ne sitten takaisin melkein hammasta purren. Tuomari\nkatseli häntä vakavasti silmiin, ja Jakesta näytti, että ne olivat\nJumalan silmät, jotka tarkkasivat häntä pöydän toiselta puolen.\n\nHänen päässään humisi. Hän oli mielestään kuin pieni poika, joka\nsaa ensi kertaa luvan nostaa raskasta rautapunttia ... sellaista,\njolla aikamiehet urheilevat. Se ora nostettava kahdella sormella,\netu- ja keskisormella. Muita sormia ei saanut käyttää. Hän ponnistaa\nvoimiaan, mutta puntti pysyy maassa. \"Ei nouse...\", sanovat\naikamiehet ... \"lapsi on vielä\". Mutta hän ponnistaa voimainsa takaa,\nja jopahan liikahtaa puntti ... liikahtaa vähän. \"Kas ... sillä on\nvaikkua kynnen alla ... mies sinusta tulee.\"\n\nJotakin samankaltaista tunsi nyt Jakke, seisoessaan tuomarin pöydän\nääressä kaksi sormea raamatulla. Omituinen mielihyvän ja hurmion\ntunne valtasi hänet ... tunne, jossa on enemmän itkua ja tuskaa,\nmutta joka kuitenkin oli miellyttävä ja omituisesti huumaava. Hänhän\noli tässä menossa ... vapaaehtoisesti ... luopumassa sielunsa\nautuudesta ja rauhasta. Mitäpä siitä ... eihän hänellä ollut rauhaa\nollutkaan, ja autuuden hän oli aavistanut vain kaukaa. Se välkähti\nnyt hänen silmissään viimeisen kerran kuin laskevan päivän rusko, ja\nsitten tuli yö ... ikuinen yö...\n\nMutta -- kuka siellä nyyhkytti?\n\nJakke katsahti sivulle ja huomasi Elisabetin painautuneen äitinsä\nrintaa vasten. Hän nyyhkytti kuuluvasti.\n\n\"Älä ... älä, Elisabet ... kyllä minä ... kyllä minä... Minähän\nvain sanon tässä hyvästiä päivälle ennen yön tuloa. Kyllä minä\n_rohkenen_ ... ei minulta uskallusta puutu. Sinun vuoksesi astun\nkadotukseenkin...\"\n\nHän aloitti hiljaisella, nöyrällä äänellä. Se oli merkillisen tyyni.\nSiitä sai sen vaikutuksen, kuin puhuisi hän nyt viimeisen kerran ja\nsitten vaikenisi iäksi...\n\n-- Minä, Jaakob Dynn, vannon ... Jumalan ja hänen pyhän\nevankeliumiinsa kautta ... -- ... Jumalan ja hänen pyhän\nevankeliuminsa kautta...\n\n-- ... että olen viaton siihen rikokseen...\n\n-- ... viaton siihen rikokseen\n\n-- ... josta minua täällä on syytetty...\n\nNiin, niin ... pyövelin rengit vain häntä kiirehtivät, tuuppien ja\nkehoittavasti sopottaen...\n\n-- ... josta minua täällä on syytetty.\n\n-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta.\n\nNo niin ... kohta putoaa ... kohta putoaa. Hänen päänsä on jo\npölkyllä. Nämä viimeiset sekunnit vain olivat niin tuskallisen\npitkiä. Niihin sisältyi _koko_ elämä ... koko elämä.\n\n-- ... ruumiin ja hengen puolesta.\n\nNyt putosi. Helähdys ja lämmin verisuihku. Ei, ei ... hän oli vain\nliikauttanut jalkaansa, ja veri pakkasi kaulaan ja päähän.\n\nJakke laskee kätensä alas. Tuomari siirtyy jonnekin äärettömän kauas,\nja Jakke erottaa hänen äänensä kuin kosken pauhun läpi:\n\n-- Syytetty on puhdistautunut valalla. Syyte raukeaa.\n\nMelua ja hälinää, ja koko huone kuin savua täynnä. Röökin Ulrikin\nääni rämisee jossakin lähellä: \"Sinähän vannoit kuin poika! On taittu\nerehtyä tässä oikein joukolla.\" Sitten tuupitaan ja käsiä ojennetaan\nonnittelemaan. Siinä on kauppaneuvoksetar, Knut Hammarström ja\nElisabet. Viimeksimainittu koettaa hymyillä, mutta suuret kyyneleet\nvierivät vain poskia pitkin. \"Kiitos, kiitos!\" Mistä ne onnittelivat\nhäntä? Siitäkö että hän vapaaehtoisesti oli luopunut sielunsa\nautuudesta? Oh ... se oli liikaa.\n\nJakke lähtee kävelemään vanginvartijan taluttamana. Portailla Wahlman\nhuutaa hänelle jotakin... Miksi ne kaikki huusivat? Vai oliko hänen\nkuulossaan vika?\n\nJakke istuu vankilan rekeen. Kahleet kalisevat ilkeästi kun hänen\npitää sovittautua siihen. Hänestä tuntuu, että hän lähtee viimeiselle\nmatkalleen.\n\nSiinä on kirkko ja kuvernöörin talo. Siellä oli kerran käyty\nlaulamassa ... kauan, kauan siten, ja he olivat voittaneet. Kummatko\noikeastaan olivat voittaneet? Heidän tiernansako lyötiin rikki vai\nniittytullilaisten? \"Niittytullin tierna sammui!\" Niinkö se oli?\n\nEi ... Jakesta tuntuu, että se oli Laidan... Laidan tierna oli\nsammunut ... ikipäiviksi.\n\n\n\n\nX\n\n\nJakke kävelee silloilla, jotka joen kolmen suuhaaran yli kulkien\nyhdistävät kaupungin Kairan puoleiseen mökkiyhdyskuntaan. Kaira on\njonkinlainen esikaupunki, jossa asuu työväkeä ja muita pien-eläjiä.\n\nSillat olivat varsinkin keväisin kaupunkilaisten mieluisimpia\nkävelypaikkoja. Sieltä oli laaja näköala yli jokisuitten ja kaupungin\nsataman. Molemmissa päissä oli vahtitupa, missä kannettiin siltarahaa.\n\nJakke on muuttunut omituiseksi näiden kahden vuoden aikana, jotka\novat kuluneet tuosta onnettomasta paloyöstä. Hän elelee omassa\nmaailmassaan, missä kaikki on hiukan poissa paikoiltaan, mutta sen\nverran vain, ettei se vielä estä häntä työskentelemästä. Hän palvelee\nedelleenkin Favorinilla. Kauppahuone on vielä pystyssä, vaikk'eivät\nsen asiat olekaan enää entisellä kannalla. Sillä kertaa se oli\nkuitenkin vararikon välttänyt -- kaksi vuotta sitten. Englantilaisen\nvakuutusyhtiön oli ollut pakko maksaa rahat.\n\nJakkeen suhtaudutaan kuin hassahtavaan, joka toisissa herättää\nsääliä, toisissa, etenkin koulunuorisossa -- kiusanteonhalua.\nHänelle ei tarvitse sanoa kuin pari sanaa: \"Jakke, tuutataan!\" niin\nheti hän käy rauhattomaksi, nostaa palttoonkauluksen pystyyn ja\nlähtee vinhasti astujaan, koulupoikien juostessa hänen perässään ja\nmatkiessa palotorven ääntä. Kunnes hänelle selviää, että kysymyksessä\non vain kuje, ja hän kääntyy raivokkaasti kiroten vainoojiansa kohti,\njolloin nämä pujahtavat piiloon lähimpiin pihoihin.\n\nNyt on kevät ja jäänlähdön aika, -- se aika, jolloin hän on\ntavallista levottomampi. Hän kulkee silloilla edestakaisin,\nnaureskellen ja itsekseen puhellen. Ei hän välitä vastaantulijoista\nparemmin kuin siltavahdistakaan, joka karhuaa häneltä siltarahaa.\n\"Lähettäkää lasku Favorinille!\" huutaa hän tälle ja sikavahti nauraa\nhänen jälkeensä.\n\nSillat houkuttelivat häntä näin keväisin. Täällä kohisi koski, ja\nse yhtyi niin mukavasti hänen päässään kuului vaan kohinaan. Se oli\ntullut niin kummalliseksi ... tuo hänen päänsä. Siellä humisi ja\ntakoi yhtenään -- varsinkin näin keväisin.\n\nJoukko koulupoikia tuli vastaan, isoäänisesti jutellen. He nostivat\nlakkia juhlallisen näköisinä ja purskahtivat sitten nauruun.\nPäästyään jonkun matkan päähän he pysähtyivät, ja yksi heistä huusi:\n\n-- Jakke, tulipalo! Tuutataan!\n\nJakke pysähtyi ja katsahti taaksensa. Todellakin! Merikoulun ikkunat\nromottivat punaisina, aivan kuin olisi tuli raivonnut rakennuksen\nsisällä. Mutta savua ei näkynyt yhtään. Tuutaus kuului kyllä, mutta\nse ei lähtenyt kirkontornista.\n\nSamassa Jakke käsitti. Koulupojat taas huiputtivat häntä.\n\n-- Perkeleen viskaalit, ruotsalaiset rotat ja hampuusit! huusi hän\nnyrkkiänsä puiden. -- Kyllä minä näytän teille tulipaloa!\n\nPojat lähtivät juoksuun, mutta Jakke ei viitsinyt ryhtyä\ntakaa-ajoon. Hän jatkoi matkaansa töpehtien ja kiroillen. Niin --\nmaailma oli häntä aina kohdellut pahoin, jo lapsesta saakka. Kun hän\npoikasena ensi kertaa meni kouluun, hän oli jo silloin saanut kokea\nsen tuottamaa tuskaa. Niin, niin ... kaikki ne olivat liittoutuneet\nhäntä vastaan ... yksin aurinkokin. Se romotti toisinaan johonkin\nikkunaan aivan kuin ilkkuakseen hänelle. Niinkuin äskenkin merikoulun\nikkunoihin...\n\nNiin, niin ... kaikki ne tiesivät sen ... koski ja aurinkokin. Ne\npuhelivat vain siitä yhdestä ja samasta ... tulipaloyöstä. Silloin\ntuuli kovasti ... oli oikea myrsky, ja, yö oli musta kuin vesi, joka\nvirtasi tuosta sillan alitse. Noin se oli vetänyt häntäkin ... se\nmustanpuhuva kurimus ... ei siinä ollut auttanut vastaanponnistelu.\nOli täytynyt mennä vain ... niinkuin noiden jäälohkareiden, jotka\npauhaten syöksyivät sillan arkkujen välistä ja murtuivat kosken\nkiviin. Ja tuolla alhaalla kaupungin rannassa vesi vain nousi ...\nkuin kohtalo, joka vastustamattomasti kohoo ihmistä vastaan ja vyöryy\nsitten hänen ylitseen...\n\nJakke seisoi ensimmäisellä sillalla ja katseli jääröykkiöiden\ntemmellystä. Noin ne huilasivat eteenpäin ... Lähdettyään kerran\nylimaan tyvenistä suvantovesistä ne eivät aavistaneet, mikä kohtalo\nniitä täällä odotti. Ne murtuivat kosken kallioihin ja niiden matka\noli lopussa. Samanlaista oli ihmisen elämäkin. Sekin lähti matkaan\njostakin lapsuuden tyvenestä, hiljaisesta suvannosta ja sivuutti\nmonta vaarallista karia, kunnes sitten murskautui lopullisesti.\nSielu hajosi pieniin palasiin ja yhtyi alkusieluun ... johonkin\nsuureen, muodottomaan ja pelottavaan, jota piti vavisten kuunnella.\nSäännöllisin väliajoin kuului sieltä, suuren tyhjyyden keskeltä, vain\nyksi ääni, joka toisti sanottavansa yhtä järkähtämättömästi kuin\nöinen palovartija kaupungin kadulla: \"Kello kaksitoista lyöö-nyt!\"\nSiinä oli tuomiopäivän tuntua, jonka pelolla ja vavistuksella\nvaistosi.\n\nMutta häntä ei oltu vielä kutsuttu sitä päivää kohtaamaan. Hänen\nsallittiin vielä kuljeskella täällä ja odotella. Hän sai vain\nkuulla kellonlyönnit. Illalla pimeän tullen ne tuntuivat kokoilta,\nkunnes aamupuolella yötä jonkin verran helpotti ja saattoi hetkisen\nnukahtaa. Aamulla hän nousi raskain päin ja lähti toimeensa.\nMutta katuja pitkin hän asteli kuin kuollut ... kuin se, joka on\nitseltään hukassa. Hän ei ollut enää sama kuin ennen. Kaikki, koko\nelämä ja ympäristö, oli saanut toiset suhteet. Päivällä, konttorin\nhiljaisuudessa, menetteli kutakuinkin, mutta sielläkin oli hänellä\nse tunne, ettei se ollut hänen kätensä, joka kirjoitti. Se oli sen\nentisen Jaakob Dynnin; hänen laitansa oli vähän niin ja näin. Ja\nhanhenkynän rapinakin juoruili yhtä ja toista, jota onneksi eivät\nymmärtäneet muut kuin hän.\n\nKunnes iltapuoleen taas, pimeän tehdessä tuloaan, tuo entinen\nkauhu valtasi hänet. Hän näki näkyjä valvovin silmin. Kauppaneuvos\ntuli hänen luokseen hymyilevänä, makeana, ja vei huoneeseensa.\nSiellä he maistelivat viiniä, ja hän tarjoutui sytyttämään\nmakasiinit. Jok'ikinen ilta hän ne sytytti ... aina yhtä varmasti ja\nhäikäilemättömästi, Ja kotona, istuessaan pimeässä kamarissaan, hän\nnäki niiden palavan. Ne paloivat joka ilta -- varsinkin talvella.\nKesällä se ei sattunut koskaan.\n\nVälistä ne olivat niin pieniä kuin tulitikkulaatikot, ja lieskat\nympäröivät niitä joka puolelta. Ihmiset, kymmenesosa tuuman\nkorkuiset, häärivät niiden ympärillä pelastuspuuhissa. Mutta --\nvaikka ne olivat niin pieniä ... makasiinit ja ihmiset, oli liekkien\nräiske kuitenkin huumaava, ja ihmisten äänet kajahtelivat raivoisina\nkuin jättiläisten huudot.\n\nSitä oli ollut mahdoton karistaa pois päältään. Ei auttanut mikään\n... ei sekään, että sytytti lampun. Lasikuvun sisälläkin uusiutui tuo\nsama näytelmä, ja hänen piti vain katsoa sitä. Taikka, jos kääntyi\npoispäin, oli uusi näky edessä. Se tuntui aluksi olevan pään sisässä,\nmutta siirtyi sieltä vähitellen ja sijoittui nurkkaan ... oikeussali\ntuomareineen, asianajajineen ja yleisöineen, mutta taas niin pienenä,\nettä sen olisi pitänyt kahdella kämmenellään. Mutta niin selvää, niin\nhämmästyttävän selvää. Hän erotti jokaisen pienimmänkin piirteen.\nRöökin Ulrikkikin oli aivan samannäköinen kuin puolen tuuman pituinen\npirun poikanen, jota säkkipillin soittaja hypitti pullossa. Mutta\nsen ääni rämisi silti suurena, niin että pahaa teki: \"Ei kai sinulle\ntarvitse peltejä aukaista?\"\n\nSellaista se oli ollut usein, hyvin usein. Mutta nyt, viimeisten\nkolmen viikon aikana, oli ollut aivan rauhallista. Ei mitään näkyjä\neikä kauhukuvia. Ja se oli kaikki Elisabetin ansiota. Tämä oli\nrukoillut Jumalalta armoa hänelle, ja siellä, taivaassa, oli kuultu\nhänen rukouksensa.\n\nVain nämä täällä ... koski ja aurinko vielä vainosivat häntä, mutta\nhän ei niistä enää välittänyt. Sai kohista ja houkutella, ja aurinko\ntehdä silmänkääntäjätemppujaan ... hän ei enää niitä kuunnellut.\nSillat kaidepuineen varjelivat häntä. Hän kuljetti kättään pitkin\nkaidepuun piippuja ja seurasi niiden juttelua. \"Ei ... se ... mene\n... mihin-kään ... ei se mene mihin-kään.\" Niin -- ei mennytkään.\nHän nauroi koskelle, joka turhaan houkutteli häntä. Kyllä hän sen\njo tunsi. Ennen se oli ollut paljon vaarallisempi ... lämpiminä\nsyysöinä, jolloin hän oli kuljeskellut tuolla, pitkin Poikkitörmää,\npiru kintereillään, ja kuunnellut tämän kuiskintaa: \"Laskemme\nPokkitörmää alas ... laskemme koskeen!\" Mutta ei hän ollut sentään\nsen kelkkaan istunut, vaikka mieli oli tehnyt.\n\nMitä se siltavahti vakoili häntä? Ei häntä tarvinnut vakoilla. Ei\nhän tästä mihinkään enää menisi. Hän katseli vain jäänlähtöä. Totta\nhänkin sai katsella jäänlähtöä ... nyt kun omasta rinnastakin oli\nlähtenyt jää, ja saattoi taas olla iloinen ja nauraa. Rahaako se\ntahtoi? Johan hän oli sanonut, että lähettäköön laskun Favorinille.\nSiellä maksettiin aina sellaiset pikkuvelat. Kyllä hän sai täällä\nkulkea... Nämä olivat Jumalan sillat ... ja tuolla etempänä, toisen\nvahtituvan luona, aukeni portti paratiisiin. Siellä oli pormestarin\nkesäasunto komean puiston ympäröimänä. Jo pikkupoikanakin hän oli\nsitä ihaillut. Hän halusi nytkin mennä katsomaan, oliko paratiisin\nportti auki.\n\nJakke lähti kolmannelle sillalle. Hän oli poikasena kulkenut tätä\ntietä pyhäkouluun yhden talven ja kesän. Eräs vanha merimies oli\npitänyt sunnuntaikoulua pienessä mökissä viinapolttimon takana.\nSiellä oli laulettu:\n\n    \"Käy tiemme taivaan kartanoon\n    yli sillan valkoisen...\"\n\nja hänestä oli silloin tuntunut, että tämä kolmas silta valkoiseksi\nmaalattuine käsipuineen, tämä muita pitempi ja korkeampi, oli juuri\n_se_ silta. Punainen vahtitupa sillan Kairan puoleisessa päässä oli\ntaivaallisen portinvartijan asunto, missä pyhä Pietari tarkasti\npääsyliput. Hänellä oli ollut pieni lippukirja, josta siltavahti joka\nkerta oli irroittanut sinisen lehden.\n\nSiinä se oli, pieni, ristinmuotoinen, pyörivä rautaportti. Jakke\nastui luukuille ja nosti kohteliaasti lakkiaan.\n\n-- Hyvää päivää, herrassöötinki! Mihinkäs nyt on matka?\n\n-- Kuljen vain täällä taivaan tiellä... Ja teillä on portti auki.\n\n-- Onhan meillä portti auki, eikä kaupungista käsin tullessa tarvitse\nmitään maksaa.\n\nNo, se oli paikallaan ... juuri niinkuin taivaassakin.\n\n-- Mitenkäs herrassöötinki nyt oikein jaksaa?\n\n-- Hyvin minä jaksan, kun lähtevät jäät.\n\n-- Niin -- se tulee taas kevät.\n\n-- Tulee, tulee ... ja taivaan tiellä on taas kuppasijoita.\n\nJakke hymyili valoisasti, ja siltavahti nyökytteli päätään. Sekaisin\noli taas ... äijäriepu. Kummakos se ... näin keväällä.\n\n-- Yhäkö se herrassöötinki on Favorinilla?\n\n-- Siellähän minä vasta olenkin! Minä olen ottanut liikkeen johdon\nkäsiini.\n\nVai oli herrassöötinki ottanut liikkeen johdon.\n\n-- Joo... eikä me tästä lähtien myydä muuta kuin hunajaa ja mannaa.\nSikurit ja inkiväärit heitetään pois.\n\nVai niin, vai niin. Sekaisin oli, raukka.\n\nSamassa rupesivat kirkonkellot soimaan.\n\nSiltavahti kallisti päätään kuin paremmin kuullakseen.\n\n-- Ketä nyt haudataan?\n\nJakke hymyili alentuvasti.\n\n-- Elisabetia ... Favorinin Elisabetia. Minun täytyykin rientää\nhautuumaalle.\n\nHän nosti kohteliaasti lakkiaan ja lähti puolijuoksua harppaamaan\nkaupunkiin päin. Ai, ai ... hän oli ollut vähällä unohtaa...\nElisabethan haudattiin tänään. Siksihän heilläkin oli vapaapäivä.\n\nHänen piti hankkia kukkia. Toki hän nyt sen verran Elisabetille,\nettä muutaman kukan... Hän oli aamupäivällä pannut merkille kukkivan\nruusun muutamassa Laidan ikkunassa. Se oli Jurvan neitsyen, kätilön.\nHän kasvatti kauniita ruusuja. Siltä hän ostaisi yhden.\n\nHän kiirehti askeleitaan. Sinne oli Elisabet nyt mennyt. Hän oli\nkäynyt häntä katsomassa, kauppaneuvoksettaren kanssa olivat yhdessä\nmenneet. Elisabet oli levännyt kalpeana, mutta olipa hän tuntenut\nJaken.\n\n\"Jakke ... minä kuolen kohta.\" Niin ... niin ... Elisabet rakasti\nhäntä niin suuresti, että kuoli ... halusi mennä Jumalan luo\nvalmistamaan hänelle tietä. \"Puhu minunkin puolestani ja sano, että\nhyvää minä tarkoitin. Sano Jumalalle terveisiä, ettei olisi vihainen,\nkun minulla on aina ollut niin vaikea täällä ... Ja Jeesukselle\nmyös. Kysypäs, eikö siinä ole yhtä piikkiä minuakin varten ... siinä\norjantappurakruunussa. Minua on toisinaan niin huolettanut, että\njos minun piikkini olisi katkennut ... ne kun ovat toisinaan niin\nhauraita. Mutta kyllä kai siinä sentään on. Ja sano, että pitävät\nvarovasti sitä kruunua, että pysyy eheänä...\"\n\nElisabet oli itkenyt ja kauppaneuvoksetar myös, mutta hänen\nsydämessään oli vallinnut suuri rauha ja ilo. Elisabet tietysti itki,\nkun piti lähteä pois, ja hän vielä jäi. Mutta pian hänkin täältä\ntulisi, ei hän kauan viipyisi. Kunhan saisi ensin Favorinin tilit\nkuntoon...\n\nSiinä oli Jurvan neitsyen talo nurkassa, lähellä Jaken kotia. Hän\nnaputti varovaisesti ovelle. -- Sisään! Jakke astui sisään hymyillen\nja kumarrellen. Kai neitsyt möisi hänelle yhden ruusun, tuon punaisen\nja suurimman? Hän veisi sen Elisabetin haudalle muistoksi pieneksi\nrakkauden muistoksi.\n\nNeitsyt leikkasi ruusun, kääri varren ympärille hiukan paperia ja\nojensi Jakelle.\n\n-- Kiitos! Lähettäkää lasku Favorinille.\n\nJurvan neitsyt hymyili. Hän tunsi Tynnin herrassötingin ja tämän\nsurullisen kohtalon. Ei se maksanut mitään.\n\nJakke halusi lausua jotakin ystävällistä. Samassa hän muisti, että\nJurvan neitsyt oli ollut kätilönä, silloin kun hän oli syntynyt. Niin\noli hänen äitinsä kertonut.\n\n-- Ja neitsythän se on minutkin tähän maailmaan auttanut. Tahdon\nkiittää erikoisesti.\n\nJurvan neitsyt sai kyyneleet silmiinsä. Montahan hän oli maailmaan\nauttanut ... varsinkin täällä Laidalla Mutta ei ollut tainnut monelle\nniin huonosti käydä kuin Tynnin herrassöötingille.\n\nHän nyökäytti päätään ystävällisesti, ja Jakke lähti. Ihmisiä virtasi\nhautuumaalle, ja kadun pohjoispäässä seisoi väkeä katukäytävillä\ntiheät joukot. Jakke kulki hattua nostellen ja omituisesti hymyillen,\nruusu vasemmassa kädessään. Ihmiset supattelivat keskenään, ja jotkut\nnauroivat. Pojat heittelivät pikkukiviä hänen jälkeensä, huudellen:\n\"Kirstu-Jaakoppi! Kirstu-Jaakoppi!\"\n\nMutta Jakke ei siitä välittänyt. Hänen oli nyt niin ihmeen\nhyvä olla. Kolmeen viikkoon ei tyhjyydestä oltu huudettu edes\nkellonlyöntejäkään. Oli tullut aivan hiljaista. Elisabet oli puhunut\nJumalalle, ja Jumala oli kuullut hänen rukouksensa.\n\n-- Se on sitä menoa nyt, lausui Jakke käytävällä seisoskeleville ja\nnosti lakkiaan.\n\n-- Niinpä näkyy olevan.\n\nJoo ... hän muisti, kuinka hän pikkupoikana oli kerran päässyt\nisän kanssa maalle erään äidin sukulaisen taloon. Hevosella olivat\najaneet. Eräs tuttava oli tullut kadulla vastaan, ja tälle hän oli\nhuutanut: \"Se on sitä menoa nyt!\" Hän oli tahtonut siten huomauttaa\ntuosta elämänsä tärkeästä tapahtumasta.\n\nSamoin hän teki nytkin. Nyt oli Elisabet menossa, ja se matka tuotti\nhänelle onnea. Hän tiesi sen jo. Elisabet oli toimittanut asian hyvin\nja yhä enemmän hän tietysti puhuisi. Hänet otettaisiin yhtä rakkaasti\nvastaan kuin silloin äidin sukulaisen talossa...\n\n-- Se on sitä menoa nyt.\n\nJakke katsahti taakseen. Sieltähän ruumissaatto vasta tulikin.\nKaaveli istui kuskipukilla mustassa virkapuvussaan ja korkea\nhattu päässä. Jakke nosti kohteliaasti lakkiaan. Niin ... Marian\nisä. Siellä oli Mariakin ... ja nyt meni Elisabet. Tuossa hän\nlepäsi valkeassa kirstussaan. Se oli tehty heillä; kisälli Nykänen\noli sen valmistanut, ja hän, Jakke, oli pannut päänalaseen oman\nkaulahuiviinsa pehmikkeeksi. Elisabet löytäisi sen sieltä ja\nnäyttäisi Jumalalle. \"Tällaisen minä kerran sille neuloin ... eihän\nsiis kumma, että se, raukka, teki sellaisen tekosen...\" Ah ... olipa\nkukkia paljon!\n\nJakke lähti astumaan ruumisvaunujen rinnalla, ruusu kädessä. Hän oli\nomituisen näköinen. Suu avuttomassa hymyssä hän tuijotti eteensä,\nnäkemättä yhtään, mitä ympärillä tapahtui. Hän saattoi Elisabetia\nhautaan.\n\nHautuumaan portilla oli vanha Kantola vastassa. Jakke nosti lakkiaan\nja sanoi lempeästi hymyillen:\n\n-- Tässä me nyt tullaan.\n\nKantola nyökäytti päätään ja lähti opastamaan ruumisvaunuja haudalle.\nSe oli lähellä sitä paikkaa, missä Jakke kerran poikasena oli seissyt\nja seurannut pastori Berglundin toimittamaa ruumiinsiunausta.\n\nBerglund oli nytkin mukana, vaikka harmaana ja kumaraan painuneena.\nMutta hänellä oli tuo entinen omituinen tapansa unohtaa, mikä\ntoimitus hänellä kulloinkin oli edessään. Nytkin hän jutteli liian\näänekkäästi ja naurahteli pari kertaa. Jakke katsoi tarpeelliseksi\nystävällisesti huomauttaa hänelle siitä.\n\n-- Meillä on nyt hautajaiset, pastori.\n\nPastori Berglund myhähti, mutta ei vastannut mitään. Läsnäolijat\nhymyilivät. Jakke meni Kantolan luo.\n\n-- Kyllä kai Kantola nyt veisaa? Minä maksan.\n\n-- Niillä näkyy olevan lukkari mukana.\n\nKa niin ... näkyi olevan. Mutta kyllä kai Kantola silti saattoi\nveisata?\n\n-- Ne veisaavat tietysti ruotsia, enkä minä osaa.\n\n-- Jassoo ... no sitten Kantola nostaa vain nämä lankut pois.\n\nJakke hääri haudan ympärillä aivan kuin ei ketään muita olisi ollut\nläsnä. Hän omisti Elisabetin itselleen, sillä olihan Elisabet hänen.\n\nHaudansiunaus alkoi. Jakke seisoi lukkarin vieressä ja veisasi\nmukana. Toki hän nyt sen verran Elisabetille, että veisasi. Mutta\nlukkaria näytti hermostuttavan. Jaken korva ei ollut enää oikein\ntarkka.\n\nPastori Berglund puhui kauniisti, keväästä ja elämästä ja\nylösnousemuksen aamusta. Jakke kuunteli hartaana. Niin ... silloin\nhe yhtyisivät täällä ... täällä hautuumaalla. Kaipa Elisabet silloin\ntiesi, missä hänen hautansa oli -- tahi jos ei tiennyt, niin hän\nainakin tiesi Elisabetin haudan ... tässä, vanhan pormestarin hautaa\nvastapäätä, tuota, jossa oli köynnöksillä koristettu ruukku patsaan\nnenässä. Hän tulisi tänne ja ottaisi Elisabetia kädestä, ja sitten he\nyhdessä kohoaisivat tuonne ylös, siniseen ilmaan, Jumalaa ja hänen\nenkeleitään vastaan.\n\nJakke katseli taivaalle. Se oli kirkas ja pilvetön. Yksinäinen varis\nlensi raakkuen yli hautuumaan.\n\nJakke kohotti kätensä ja rupesi kiivaasti viittoilemaan. Pois, pois\nhäiritsemästä!\n\nJoku tuli hänen luokseen ja vei syrjään. Piti olla hiljaa. Jos\nherrassöötinki tahtoisi seisoa täällä syrjempänä ja täältä käsin\nseurata toimituksen menoa. Jakke tyyntyi.\n\nAlkoi haudan umpeenluonti. Kumeasti kumahtelivat multakokkareet arkun\nkantta vasten. Kauppaneuvoksetar pyysi luomaan varovasti. Jakkekin\ntarttui lapioon ja loi aivan kuin anteeksi pyydellen, että hänen\ntäytyi. Koko ajan hänen suunsa oli omituisessa hymyssä.\n\nSeppeleitä oli paljon. Niistä muodostui valtava kumpu. Kun viimeinen\nniistä oli laskettu, astui Jakke kummun ääreen. Usean läsnäolijan\nkasvoilla häivähti levottomuus. Kunhan ei vain tuo hullu konttoristi\npilaisi koko toimitusta? Hän oli niin kummallisen näköinen, huulilla\nhymy, tylsä, mitään sanomaton hymy. Pitäisikö hänet kutsua pois?\n\nMutta -- ei Jakke pilannut toimitusta. Hän paljasti vain päänsä,\nasetti ruusunsa seppelkummun huipulle ja lausui kirkkaalla äänellä:\n\n-- Elisabetille ... kiitos!\n\nSitten hän kumarsi kummulle ja astui syrjään.\n\nNiin -- siinä nukkui nyt Elisabet, tuon kukkaiskummun alla. Oh,\nne luulivat niin, mutta ne erehtyivät. Elisabethan seisoi tuossa\nkummun takana ja viittoi häntä luokseen. Mitä hän halusi? Vai niin\n... että hautuumaata näyttämään. Hän, Jakke tunsi joka sopen tästä\nhautuumaasta. Niin monta kertaa hän oli poikasena täällä kuljeskellut.\n\nKauppaneuvoksetar pyysi häntä surutaloon kahville, mutta Jakke kiitti\nkohteliaasti. Hän halusi käyskennellä Elisabetin kanssa jonkun aikaa.\n\nHän läksi ja katseli hellästi rinnallaan astelevaa Elisabetia, jolla\noli niin tavattoman ohut puku ... vain pitkä, nilkkoihin saakka\nulottuva paita, jossa oli punainen nauharuusuke rinnan kohdalla. Ja\nyllä hänellä oli morsiushuntunsa.\n\n\"Katsopas ... minä pyysin tämän mukaan, sillä minä tahdoin\nviettää häitä sinun kanssasi, Jakke. Olen itse ollut apuna tämän\nvalmistamisessa. Kuvittelin sen tulevan meidän häihimme. Mutta --\neihän se haittaa, että olen sitä kerran käyttänyt ... vihillä Knutin\nrinnalla, eihän, Jakke?\" Oi, kuinka Jakesta oli hauskaa kuulla tuota\nääntä, sointuvaa ja hopeankirkasta. Se oli väki muuttunut entistä\nkirkkaammaksi nyt kuoleman jälkeen.\n\n\"Ei yhtään ... ei se haittaa. Sehän on ihan uusi, kimaltelevan\nuusi...\"\n\n\"Niin ... minä olen säilyttänyt sitä hyvin piirongin laatikossa.\nMonta kertaa halusin näyttää sinulle, mutta sitten ajattelin: ...\n'Kyllä vielä kerjätään'.\"\n\nNiin -- nythän hän sai sen nähdä. Mutta nämä paikat ... niitähän\nElisabet halusi katsella?\n\n\"Niin ... on hyvä tuntea naapurinsa, kun täällä on kerran asuttava.\"\n\nJakke hymyili ja selitteli hautaristejä. Niissä oli monta\nElisabetille tuttua nimeä, vaikka hän ei eläessään ollut niitä\nmerkille pannut. Omituista, kuinka monta tuttavaa hän täällä tapasi...\n\nSiinä oli kuvernöörin patsas. Jakke tarttui rautaketjuihin ja\nheilutti niitä kovasti. Ne olivat kerran estäneet häntä Elisabetin\nluota, mutta eivät estäisi enää.\n\n\"Katsopas ... ne menivät poikki!\" kuiskasi Elisabet.\n\nKummakos se, kun ihmisten valta oli lakannut.\n\nKantola kulki ohi lapio olalla. Hän pysähtyi Jaken viereen.\n\n-- Niin ... ne ovat katkenneet juuresta ... mikä lie ruoste syönyt,\nvaikersi hän. -- Ei tässä maailmassa kestä mikään.\n\nJakke hymyili. Saattoipa Kantola olla oikeassa, mutta hän tiesi\nparemman selityksen. Rautaketjut menivät poikki nyt, koska Jumala oli\nyhdistänyt heidät...\n\nJakke lähti jatkamaan matkaansa. Hän ei ollut enää oikein varma,\nseurasiko Elisabet häntä vai ei. Ehkä hän ei halunnut tulla tänne\nköyhäin puolelle ... pelkäsi tietysti joutuvansa liian kauas\nhaudastaan. No ... menköön. Hänpä kyllä palatessaan tapaisi hänet.\n\nYht'äkkiä Jakke hätkähtää ja jää kauhistuneena tuijottamaan\nvaatimattomaan ristiin, joka kohoaa hänen edessään.\n\nVääränvalantekijän hauta!\n\nHän vapisi koko ruumiiltaan, ja suupielet nykivät hermostuneesti.\nSiinä se oli!\n\n-- Vai niin! Luuletko sinä todellakin pääseväsi taivaaseen?\nhuusi hän raivoissaan, niin että hautuumaa kaikui. -- Ei sinne\nvääränvalantekijöitä lasketa! Niillä pitää olla puhtaat vaatteet\nniinkuin Elisabetilla ... ja sinulla on takki jauhonpölyssä! Haa!\nHelvettiin sinut paiskataan säkki päässä ja nilkat hamppuköydellä\nkurrattuina! Siellä on puute puukhollareista, kun on niin tavattoman\npaljon kirjaanviemistä. Siinä se on reskontra, helvetin reskontra!\n\nHän pui nyrkkiä hautaristille suu vaahdossa ja kasvot kauhun\nvääristäminä. Yht'äkkiä hän tempaisi maasta suuren kiven ja heittää\nrämäytti sen ristiä vasten.\n\nHänen huutonsa oli houkutellut paikalle muutamia hautojen korjaajia.\nNämä siunailivat ja päivittelivät.\n\n-- Se on tullut ihan raivoksi! Kantola tulla touhusi hengästyneenä.\n\n-- Mitäs Tynnin herrassöötinki täällä nyt? huohotti hän. -- Mikä on\nhätänä?\n\nJakke kääntyi haudankaivajan puoleen. Hän oli avopäin. Lakki makasi\nmaassa.\n\n-- Kantola ... maksoivatko ne teille veisuusta? Kyllä minä maksan\nKantolalle... Kantolan ei tarvitse ilmaiseksi veisata Elisabetin\nhaudalla. Minä maksan. Mutta noille helvetin vääränvalantekijöille ei\ntarvitse veisata kenenkään!\n\nHän kaivoi taskustaan kaksimarkkasen ja ojensi Kantolalle.\n\n-- Enhän minä ... yritti haudankaivaja panna vastaan, mutta Jakke\nkeskeytti hänet:\n\n-- Meillä ei napilla pelata! Me maksamme aina hautausveisuun. Minähän\nolen nyt Favorinin kauppahuoneen pää.\n\n-- Vai herrassöötinki se nyt onkin, uikutti Kantola itkunsekaisella\näänellään. -- Taitaa pitää ruveta patruunaksi karahteeraamaan.\n\n-- Sano vaikka miksi, mutta vääränvalantekijäksi älä sano! Muuten\nlyön sinut mäsäksi!\n\n-- Enhän minä ... Jumala varjelkoon! ... kuka nyt herrassöötinkiä\nsellaiseksi... Mutta -- emmeköhän lähde meille kahville? Siellä on\njuuri pannu kuumana.\n\n-- Ka se! ... sinä, Kantola, olet kunnon mies. Minä tykkään sinusta.\nMutta noista toisista, jotka nauravat, minä en välitä vähääkään.\nLähdetään!\n\nJa Kantolan käsipuolessa lähti Jakke hoippumaan haudankaivajan mökkiä\nkohti.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKöyhäintalon pihamaalla, päärakennuksen seinustalla olevan pöydän\nääressä, istuu kaksi miestä, pelaten \"myllymattia\". Molemmat ovat\nharmaapäisiä, kumaraanpainuneita ukkoja. Ne ovat Röökin Ulrikki ja\nKulta-Kiite.\n\nOn lämmin kesäpäivä, ja siellä täällä nurmikolla loikoo talon\nasukkaita, nuorempia ja vanhempia. Siellä on joukossa entisiä\nmerimiehiä, jotka leinin syöminä ovat joutuneet tänne elämänsä\nloppupäiviä viettämän, siellä on mielivikaisia, jotka oleilevat\ntäällä mikä minkinlaisissa kuvitelmissa. Heidän joukossaan on\nkuninkaita ja keisareita, ikiliikkujan keksijöitä ja muita oppineita,\nenimmäkseen hiljaisia hulluja, joita ei tarvitse pitää silmällä.\nPahimmat säilytetään erityisissä kopeissa, mistä silloin tällöin\nkuuluu laulua ja loilotusta.\n\nUlrikki ja Kiite pelaavat. Ulrikki on saanut rakennetuksi myllyn ja\nsyö Kiiteltä nappulan toisensa jälkeen. Tämä koettaa myös laittaa\nitselleen myllyä, mutta joka kerta on Ulrikki nokkelampi ja estää\nKiiten yritykset. Peli päättyy Kiiten tappioon.\n\n-- Se oli viides kerta tänä päivänä, nauraa röhöttää Ulrikki. -- Nyt\nsinä olet minulle puoli naulaa ryssänlehtiä velkaa.\n\n-- Jaa, kynsii Kiite päätään. -- Mistäs minä nyt ne otan? Saat\nodottaa, kunnes tienaan.\n\n-- Eiköhän sinulle nyt lohkene Lackströmin pesästä jotakin, kun\nkauppaneuvos on kuollut? Voisit käydä tiedustelemassa.\n\n-- Kissa! Mitä sieltä minulle lohkenisi? Kyllä Lorenz on laittanut\nkirjansa sellaisiksi, ettei niistä minun nimeäni löydy.\n\n-- Mitä jos nostaisimme oikeusjutun ja vaatisimme sinun perintösi\nloppua. Paljonko luulet olevasi saamassa?\n\n-- No ainakin kymmenentuhatta. Ulrikki vihelsi.\n\n-- Se on huikea summa.\n\n-- On, mutta sinne se jää, kun on kerran jäänyt. Lorenz väitti kyllä,\nettä olisin syönyt sen eläkkeessäni, mutta ei se siihen mahdu.\n\n-- Etkö ole itse laskenut?\n\n-- Ei ole tullut lasketuksi.\n\n-- Ja sen kaksikymmentätuhatta panit kurkusta alas. Pahuksen juoppo\nsinä olet ollut.\n\n-- No ... pata kattilaa soimaa. On tainnut mennä sinunkin kurkustasi\njokin määrä.\n\n-- Joo, rämisi Ulrikki, -- mutta katsopas -- minä tienasin itse, sinä\nperit.\n\n-- Helposti saatu, helposti menetetty.\n\n-- Mutta, jos yritettäisiin karhuta perikuntaa?\n\n-- Ei sinulla ole enää advokaattioikeutta, kaupungin vaivainen,\nnauroi Kiite.\n\nUlrikin pää painahti rinnoille. Se oli totta. Ei hän saanut enää\nasioita ajaa; hän ei ollut enää oma herransa. Hän ei vain jaksanut\naina muistaa sitä.\n\nNiin -- täällä he nyt olivat, entiset mahtimiehet ja kaupungin\n\"höökärit\", kuten Kiite ja hänkin. Hänen vaimonsa oli kuollut\nkymmenkunta vuotta sitten, ja hän oli perinyt saunan. Mutta parissa\nvuodessa se oli menetetty. Hän oli juonut sen kirjaimellisesti, ja\nsauna oli myyty pakkohuutokaupalla. Kas, kun ei Kiite nyt nakannut\nhäntä sillä.\n\n-- Niin ... mikäs täällä on hätänä, kaupungin leivissä, virkkoi\nUlrikki. -- Pian saadaan taas komeat pullakahvit. Juodaan Lackströmin\npeijaita.\n\nMonen mahtihenkilön hautajaisia he olivat jo ehtineet juodakin\ntäällä-olonsa aikana. Oli kuollut Favorinin rouva ja Hammarströmin\nKnut. Favorinin kauppahuone oli tehnyt vararikon, mutta olipa pesästä\nsentään liiennyt pullakahvit köyhäintalon asukkaille.\n\nNurmikon poikki käveli heitä kohti hintelä, kaljupäinen mies,\nheilutellen käsiään ja laulellen:\n\n    -- Elisabet se uuden kirstun saa,\n    niin puhtaan, valkoisen.\n    On siinä hänen hyvä uinahtaa\n    perästä murheiden.\n\n-- Jakke! huusi Röökin Ulrikki. -- Nyt saatkin höylätä leveän\nruumiskirstun, kun Lackströmin patruuna on kuollut.\n\nSe oli Jakke. Hänkin oli joutunut tänne. Sen illan jälkeen, jolloin\nhän hautuumaalla oli saanut raivohullukohtauksen, ei hän ollut enää\npystynyt toimeensa, vaan oli toimitettu köyhäintaloon. Siitä oli nyt\nkulunut kaksikymmentä vuotta.\n\nHän oli ruvennut höyläämään ruumiskirstuja. Aluksi hän tyydytti\nvain köyhäintalon oman tarpeen. Mutta kun esimies oli huomannut,\nettä hänellä oli taipumuksia ammattiin, hän oli ruvennut Jakkea\nyllyttämään. Hänestähän tulisi vielä oikea mestari! Käyttäen\nhyväkseen Jaken mielikuvia hän oli saanut tämän valmistamaan yhä\nhienompia kirstuja, ja nyt oli köyhäintalosta viimeisten kymmenen\nvuoden kuluessa säännöllisesti myyty ruumisarkkuja kaupungille. Niitä\nosti työväki ja keskisääty, välistä joku hienompikin perhe. Jaken\näidin kuoleman jälkeen oli eräs hänen työmiehistään perustanut oman\nruumiskirstuliikkeen. Hän oli kyllä taitava ammatissaan, mutta\nhänen kirstunsa olivat suhteellisesti kalliita. Hän eleli nyt\nmestarimiehenä ja harmitteli vain sitä, että köyhäintalo kilpaili\nhänen kanssaan. Mutta minkäpä hän sille mahtoi: Jakke, hänen entisen\nemäntänsä poika, oli yhtä etevä käsistään kuin hänkin. Ja -- kuten\nsanottu -- työväki ja keskisääty osti arkkunsa köyhäintalosta.\nAinoastaan varakkaammat tilasivat kirstunsa kaupungista.\n\nJakke tuli pöydän luo. Hän oli hienosti puettu muihin talon\nasukkaisiin verrattuna, yllä vanha papinkauhtana, jonka pastori\nBerglund-vainajan leski oli hänelle aikoinaan lahjoittanut. Sen\nrinnassa riippui hakaneulalla kiinnitettynä pitkä, monivärinen\nkirjanmerkki, joka nyt oli pahasti nuhraantunut. Osa helmistä oli\nvarissut pois, mutta vielä kimalteli keskellä hänen nimikirjaimensa,\njotka Elisabet kerran oli siihen neulonut. Jakke kantoi sitä aina\neikä sallinut kenenkään siihen koskea.\n\n-- Mitä Röökin Ulrikki rämisee? Kuka on kuollut?\n\n-- Lackströmin patruuna, ja sinä saat ruveta kirstua höyläämään.\n\nJaken kasvot vääntyivät hullunkuriseen irvistykseen. Se oli kuin\nitkua ja naurua yhtä aikaa.\n\n-- Minä en höylää muille kuin Marialle ja Elisabetille ja Favorinin\npatrunessalle. Lackströmin patruunalle minä en höylää!\n\nHän näytti kiihtyvän. Silmäten kirjanmerkkiä rinnassaan hän sipaisi\nsitä kämmenellään muutaman kerran, kuin hyvitellen sitä.\n\n-- Ja aina sinulla on tuo ritarimerkki päällä. Entä jos pudottaisit\nsen?\n\nJakke katsahti kauhistuneena Ulrikkiin. Ei, ei ... se ei saanut\npudota ... Elisabetin antama lahja!\n\nHän koetteli hakaneulaa.\n\nEi se putoa. Elisabet itkisi taivaassa, jos sen hukkaisin.\n\nUlrikki nauraa röhähti. Oli se kummaa tämä elämä.\n\n-- Oletko nyt käynyt kaupungilla?\n\n-- Joo-o. Minä olen käynyt luita hakemassa. Jumala käski ruveta luita\nkeräämään, kun Favorinin patruuna on taivaassa avannut luukaupan.\nTaivaan lehmillä on häntätauti, ja siksi pitää niille syöttää\nluujauhoja.\n\nMiten sinä ne sinne lähetät?\n\n-- Hoh! Enkelit noutavat tulisilla vaunuilla, kun minä vain annan\nsanan. Ei tarvitse muuta kuin uuniin huutaa. Viime viikollakin\nnoutivat, mutta pudottivat pari hevosen kalloa. Minä korjasin ne\ntieltä ja toin tänne. Katsokaahan, tuolla!\n\nJakke osoitti liiterin katolle. Siellä oli tosiaankin kaksi hevosen\nkalloa, hampaat irvillään.\n\nMutta Jakke ei tiennyt, että köyhäintalon esimies korjasi hänen\nluuvarastonsa ja heitti tunkiolle.\n\nHänellä oli tapana, varsinkin keväisin, kuljeskella kaupungin\npelloilla. Säkki kainalossa ja sauva kädessä hän samosi ympäri,\netsien luita. -- Jos hän tapasi jonkun luunhakuretkikunnan, hän\ntavallisesti rupesi häätelemään sitä pois. Mutta poikaset osasivat\nsuhtautua häneen. He sanoivat hakevansa luita Favorinin patruunalle,\nja silloin Jakke luovutti heille varastonsa mielihyvällä. Mutta\ntoisinaan hän ei suostunut antamaan, vaan kantoi löytönsä\nköyhäintaloon. Ja silloin niille kävi, kuten edellä mainittiin.\n\nJoskus -- talvella hän taas retkeili pitkin kaupungin katuja ja\najeli koulutyttöjä takaa. Kädet levällään hän juoksi näiden perässä,\nhuutaen: \"hoo, hoo!\" Tytöt pakenivat kiljuen hänen tieltään. Jakke\nnautti tästä näytelmästä. Hän kosti siten naissuvulle kaikki sen\ntaholta osakseen tulleet kärsimykset.\n\nMutta tätä ei tapahtunut usein. Tavallisesti hän antoi ihmisille\nrauhan. Hän nosti lakkia kaikille vastaantulijoille, varsinkin\nnaisille. Silloin hän oli mielestään oikein hieno ja rakastettava.\n\nToisinaan, joulunaikaan, hän innostui kulkemaan tiernapoikien perässä\ntalosta toiseen. Hän meni sisään, asettui seisomaan mänkin rinnalle\nja laulaa lojautteli joukkoon. Mutta kun hän kerran muutamassa Laidan\ntalossa oli keskenkaiken ottanut viran pois Herodekselta ja ruvennut\nitse tämän osaa esittämään, olivat pojat sen jälkeen varuillaan ja\nkoettivat eksyttää häntä.\n\nMutta -- näitä vapaapäiviä ei vuoden pitkään sattunut monta. Ja\nsilloinkin piti pyytää köyhäintalon esimieheltä lupa. \"No, mihinkäs\nJakke nyt lähtee?\" \"Luita hakemaan. Favorinin patruunalta ovat\nloppuneet luut; hän sähkötti äskettäin.\" Taikka: \"Tiernalle ...\non pyydetty kuvernöörille laulamaan, eivätkä Laidan pojat uskalla\nlähteä ilman minua.\" Näiltä retkiltään hän sitten palasi, kertoen\nihmeellisiä juttuja. Milloin oli Favorinin patruuna sähköttänyt\ntaivaasta, että häntätauti oli loppunut, ja ettei siis tarvinnutkaan\nluita lähettää -- milloin taas, että kuvernööri oli antanut hänelle\nsata markkaa, kun hän oli laulanut niin tavattoman komeasti. Ja\nJakke _oli_ näyttänyt pientä satamarkkasen näköistä lappusta, jonka\njoku poikanen oli lahjoittanut hänelle. Se oli vain tavallinen\nkaramellipaperi.\n\n-- Mutta ensi jouluksi pitää laittaa oikea roikka ja lähteä\nkaupungille laulamaan. Kiite saa ruveta knihdiksi ja Ulrikki\nmurjaanien kuninkaaksi. Mutta mistä saadaan mänkki?\n\nJakke kulki edestakaisin, kädet seljän takana, tehden piukkoja\nkäänteitä.\n\n-- Pyydä tuota Petäjän Kallea. Sehän on pyörittänyt ruoriratasta,\nkyllä kai se tiernaakin pyörittää, kehoitti Ulrikki.\n\nJakke lähti Petäjän Kallen luo. Nämä entiset kansakoulu- ja\ntappelutoverit olivat lopuksi päätyneet tänne. Kalle, joka aikoinaan\noli palvellut Favorinin laivoissa, oli tullut mielipuoleksi ja\njoutunut vaivaistaloon. Hänen vaimonsa oli kuollut, eikä hänellä\nollut yhtään lasta.\n\nMutta -- ennen kuin Jakke ehti asiaansa toimittaa, huudettiin häntä\ntakaisin. Outo herrasmies oli tullut häntä tapaamaan.\n\nJakke palasi. Kukahan se mahtoi olla?\n\nHän tarkasteli kauan vierasta, joka surumielisesti hymyillen\npuolestaan katseli häntä.\n\n-- Ei Jakke taida tuntea minua?\n\nTämä pudisteli päätään ja vetääntyi arkana taaksepäin.\n\n-- En tunne. Kuka vieras on?\n\n-- Teodor ... etkö muista Teodor Koranderia?\n\nSe oli todellakin Teodor Korander, Jaken entinen asuintoveri. Hänet\noli nimitetty kaupungin lyseoon opettajaksi, ja hän oli tullut\npikimmältään katsomaan uutta asuinpaikkaansa. Sattumalta hän oli\nkuullut Jakesta ja tullut tätä tervehtimään.\n\nJaken päässä risteili hämäriä muistoja. Hän muisti pienen kamarin\nTöölönlahden takana. Siinä asui kerran kaksi ylioppilasta ja heillä\noli ollut tapana kirjoitella runoja sekä lukea niitä toisilleen. Nyt\nhän luuli Teodorin tulleen vaatimaan häntä kilpasille.\n\nHän pisti kätensä kauhtanan taskuun ja kuin hakien jotakin.\n\n-- Joko sinun on valmis? Olet tullut liian aikaisin. Minun runoni\non vielä keskeneräinen. Siinä ei ole kuin ensimmäinen värssy vasta.\nMutta kyllä minä sen kohta kirjoitan loppuun. Ja Jakke rupesi\nlaulamaan:\n\n    -- Elisabet se uuden kirstun saa,\n    niin puhtaan, valkoisen.\n    On siinä hänen hyvä uinahtaa\n    perästä murheiden.\n\nHän venytti viimeisiä tavuja. Se kuulosti haikealta ja valittavalta.\nSiinä soi hänen särkyneen sielunsa rajaton ikävä.\n\nVieras pyyhki silmiään. Oli vaikea tuntea entistä iloista\nasuintoveria tuossa henkisesti murtuneessa, onnettomassa miehessä.\n\nHän tarjosi Jakelle tupakkaa. Totta oli, ettei hänenkään \"runonsa\"\nollut valmis, mutta se oli kuitenkin paljon pitemmällä ja eheämpi\nkuin Jaken. Hän oli onnellinen perheenisä, saanut vasta paremman\nviran, oli terve ja täysijärkinen. Hän tunsi syvää sääliä vanhaa\ntoveriaan kohtaan.\n\n-- Tarjoa tuollekin, osoitti Jakke Ulrikkia. -- Se koettaa\nmyllymatilla tienata tupakkaa, mutta vastapelaajilla ei ole mistä\nantaa.\n\nVähitellen keräytyivät kaikki pihalla loikoilleet mielipuolet\nTeodorin ja Jaken ympärille. Kalpeita, kuihtuneita kasvoja, mutta\nsilmissä paloi tuli, joka melkein peloitta. Teodorin tupakkalaatikko\ntyhjeni tuossa tuokiossa.\n\nPitkä, luiseva mies, jonka toinen silmäluomi riippui alempana toista,\ntuli aivan Teodorin eteen, tuijotti häntä kasvoihin ja kysyi käheällä\näänellä:\n\n-- Oletteko te insinööri? Teodor pudisti päätään.\n\n-- Se on ikiliikkujan keksijä, nauroi Jakke. Hän piti itseään\nviisaana ja noita toisia hulluina.\n\n-- Minä olen sen keksinyt, mutta minun pitäisi saada patentti. Ettekö\nte rupeaisi hakemaan patenttia?\n\nTeodor tuli levottomaksi. Hän silmäsi portille. Sinne oli matkaa.\nJopa hän oli tainnut joutua joukkoon.\n\n-- Ei näitä tarvitse peljätä. Nämä ovat kaikki rauhallisia, virkkoi\nKulta-Kiite. Hän oli myös saanut paperossin.\n\n-- Joo ... ei meitä tarvitse peljätä. Me olemme Brasilian keisari. Me\nkohtelemme kauniisti kaikkia alamaisiamme.\n\nPaksu, lihava mies, jolla oli hassun juhlallinen ilme, taputti\nTeodoria olalle.\n\n-- Ja tässä on meidän hovirunoilijamme. Hän osoitti Jakkea.\n\n-- Mutta se ei vain tahdo saada kruunausrunoa valmiiksi. Sillä on\nniin paljon arkun tekoa, virkkoi kolmas.\n\nJakke heitti paperossinpätkän menemään.\n\n-- Jaa-a. Minun pitää lähteä taas höyläämään. Elisabet odottaa uutta\nkirstuaan.\n\nHän kääntyi sanomaan hyvästiä Teodorille, kun samassa kirkonkellot\nrupesivat soimaan. Oli hartaus.\n\nJakke heitti Teodorin kädestä irti ja pyörähti kirkontornia kohti.\nAlkoi omituinen meno. Kädet ristissä rinnalla seisoi Jakke joukon\nkeskellä kumarrellen ja samalla veisaten yksitoikkoisella äänellä:\n\n    -- O, Jesu, lainaa viisautt',\n    ett' välttää pirun kavaluutt'\n    tääll' murheen laaksoss' voisin.\n\nSe oli hänen virtensä. Sitä hän veisasi joka kerta, kun joku\nlaitoksen asukkaista kuoli, ja hän oli saattamassa tätä hautaan.\nJakke oli saanut tehtäväkseen haudalla veisaamisen. Olihan hän\nentinen teologi; siis puolittain pappi. Hän veisasi siis köyhäintalon\nkuolleille ja aina tätä yhtä ja samaa virttä.\n\nHänestä tuntui, että jokin ääni hänen povessaan vaati veisaamaan\njuuri tätä virttä. Vaivaistalon esimies oli toisinaan kehoittanut\nvalitsemaan jonkun toisen virren. Mutta Jakke oli vastannut: \"Tätä\nvirttä on käsketty veisata.\" Kuka oli käskenyt? Pappiko? Ei -- vaan\nenkeli. Hän tiesi, että jos hän ottaisi jonkun toisen virren, alkaisi\njälleen kuulua ääniä pimeydestä kellonlyönteineen, ja palovartija\nhuutaisi: \"Kello kaksitoista lyöö-nyt!\" Mutta tämä virsi, jota hän\nkäytti, ikään kuin suojasi pahaa vastaan. Siinä hänen sairas sielunsa\nvetosi Jumalan ikuiseen armahtavaisuuteen. Veisaamalla sitä hän\nauttoi samalla Elisabetia, joka taivaassa rukoili hänen puolestaan.\n\nMutta -- vääränvalantekijän haudan läheisyyteen hän ei suostunut\nmenemään. Jos jonkun köyhäinhoitolaisen hauta oli hänen mielestään\nliian lähellä tuota onnettomuuden paikkaa, hän kieltäytyi veisaamasta\nja lähti juoksujalkaa takaisin. Kerran hän oli joutunut raivon\nvaltaan juuri sen vuoksi. Kaikki pahat henget olivat päässeet irti ja\najaneet häntä takaa. \"Vääränvalantekijä, vääränvalantekijä!\" olivat\nne huutaneet. Hänet oli pistetty pakkopaitaan ja suljettu koppiin.\n\nSinne hän ei tahtonut joutua, siellä oli paha olla. Hän oli pyytänyt\npäästä pois ja luvannut käyttäytyä siivosti. Ja niin hänet oli\nlaskettu ulos. Mutta kahteen viikkoon häntä ei oltu päästetty\npuusepänverstaaseen, ja koko ajan olivat Elisabet ja Maria rukoilleet\nhäneltä uutta kirstua.\n\nKirkonkellojen ääni teki hänet aina levottomaksi. Se muistutti\nkuolemasta. Mutta tuon levottomuuden hälvensi virren sävel. \"O, Jesu,\nlainaa viisautt'\". Piti vain panna käsivarret ristiin rinnalle ja\nkumarrella ahkeraan. Silloin ei kellojen ääni tehnyt pahaa.\n\nVähitellen yhtyivät veisuuseen toisetkin mielipuolet. Se oli\nomituista kuulla. Röökin Ulrikki iski Teodorille silmää. Oliko vieras\nennen tällaista konserttia kuullut? Äänet eivät sulaneet yhteen. Ne\nlonkoilivat eri suunnille kuin valittaen etsien jotakin, palasivat\nhetkeksi samaan säveleeseen kuin lähtökohtaansa ja haaraantuivat\ntaas kukin taholleen, uudelleen etsimään ja hakemiaan. Se oli yössä\nharhailevien sielujen surullinen valitusvirsi, joka teki kolkon\nvaikutuksen.\n\nVirren loputtua rupesi yksi sairaista puhumaan. Se oli Petäjän Kalle.\n\n-- Sielut harhaavat pimeällä merellä, missä ei pookia näy. Mutta\nsinä, Herra, johdat ne kerran satamaan, taivaan ihanaan Liverpuliin,\nmissä haminalaulu suloisena soi:\n\n    Ohii, ohei, ohii ohei!\n    Meitä synnin mato enää vaivaa ei.\n\nNiin se on, rakkaat veljet, että haminaan sitä kerran tullaan, vaikka\ntäällä eletäänkin kaupungin armoilla. Minä olen vanha merimies, minä\ntunnen kurssin.\n\nHän kääntyi Jaken puoleen, joka yhä kumarteli kädet ristissä\nrinnalla, ja läimäytti tätä kämmenellä selkään.\n\n-- Älä sinä ilimineeraa siinä, ryssän pappi! Petäjän Kalle muisti\nerään Aleksanterin päivän illan ja nauraen makeasti hän läimäytti\nJakkea toisen kerran.\n\nSamassa vihelsi veturi, mennä kolisten köyhäintalon ohi satamaan\npäin. Kaupunki oli saanut rautatien.\n\n-- Poliisi! huudahti Jakke ja läksi juoksemaan Kallen jälkeen, joka\nkoetti paeta hänen edellään. Hetken kuluttua hän sai Kallen kiinni.\n\nMutta nyt rupesi ruokakello soimaan. Jakke heitti otteensa ja huusi:\n\n-- Vellikello soi! Ei se ole palokello!\n\nMutta joku hulluista, joka tiesi Jaken päähänpiston, rupesi ulvomaan:\n\n-- Palokello soi, palokello soi! Tuut, tuut, turot!\n\nJakke jäi kauhistuneena seisomaan keskelle pihaa, toisten rientäessä\npäärakennuksen portaita kohti. Mutta Ulrikki tarttui häntä\nkäsipuolesta ja tyynnytteli:\n\n-- Älä välitä hullujen höpinästä. Lähdetään syömään. Jakke katsahti\nhäneen kirkkain kasvoin. Niin ... Ulrikki oli oikeassa. Kaikkea hän\nhourasikin ... hullujen puheita!\n\nHän lähti Ulrikin käsipuolessa astumaan päärakennusta kohti. Hän oli\nkokonaan unohtanut Teodorin. Röökin Ulrikki viittasi tälle hyvästiä\nJaken puolesta.\n\nTeodor Korander astui porttia kohti, allapäin kyynelet silmissä.\nPortinvartijan virkaa toimittava köyhäinhoitolainen katsoi häntä\nosaaottavasti hymyillen, kuin lohduttaen.\n\n\n\n\nXII\n\n\nJakke työskentelee köyhäintalon puusepänverstaassa ja höylää. Hänellä\non yllään papinkauhtanansa ja rinnassa Elisabetin lahjoittama\nkirjanmerkki. Siitä hän ei luovu milloinkaan.\n\nHänellä on tavattoman kiire. Piti taas saada uusi arkku valmiiksi,\nsillä nyt oli Favorinin patruuna tullut kirstua pyytämään. Tähän\nsaakka hän ei ollut kertaakaan ennen käynyt. Mutta nyt oli entinen\narkku tullut epämukavaksi. Oh, kyllä hän laittaisi ja laittaisikin\noikein hyvän ... toppaisi sisältä ja pikeeraisi kauniisti niinkuin\nElisabetillekin. Elisabet rakasti kauniisti pikeerattuja kirstuja.\n\"Jakke ... ne ovat kuin ruusuja ... nuo; vaatekoristukset...\"\n\nKun hän illalla laskeutuu levolle olkivuoteelleen, on Elisabet\nsiinä heti ja puhelee: \"Jakke, tee minulle uusi arkku.\" \"Eikö se\nollut hyvä, Elisabet...? Minä koetin kyllä parastani, mutta olin\nniin murheissani, että kirstusta taisi tulla huono. Murehdin sitä,\netten ehkä pääsisikään taivaaseen. Keilasin kirstun kannen liian\nkömpelösti. Katsopas ... minun käteni vapisivat, ja minulla oli\nsellainen outo pakotus päässä ja sydämessä. Mutta ... huomenna minä\nteen uuden. Katsopas ... simpsihöyläkin on jälleen terässä...\"\n\nJa hän oli jutellut Elisabetin kanssa myöhäiseen yöhön.\n\nEikä sillä hyvä, että Elisabet oli ainoa, joka halusi uutta arkkua.\nKaikki ne halusivat... Maria, isä, äiti, Favorinin patrunessa ja nyt\nviimeiseksi itse patruuna.\n\nAinoastaan Hammarströmin Knut oli tyytyväinen. Hän ei ollut\nkertaakaan tullut. Favorinin patruunalle piti olla oikein hyvin\npröyssätty kirstu, sillä hän oli lihava mies. Hänen oli vaikea maata\nsiinä, joka tilattiin heiltä. Se oli liian kapea. Ja siitä paitsi:\nsiihen oli lyöty naula niin varomattomasti, että se pisti häntä\nkylkeen. Kuinka Nykänen oli ollutkin niin huolimaton? Tietysti kun\nhän, Jakke, ei ollut ollut sitä neuvomassa. Hänhän oli kasvanut\nruumisarkkujen parissa. Patrunessa on huolissaan ja voivottelee:\n\"Kuinka se Nykänen nyt tuolla lailla ... papparukan kylki melkein\npuhki!\" Mutta Favorinin patruuna lohduttelee: \"Älä huolehdi,\nElisabet, kyllä Jakke tekee uuden; hän on ammattimies...\"\n\nJakke hymyilee omituisesti ja höylää. Kyllä hän tämän suorittaa ...\nhyvänen aika. Toki hän nyt sen palveluksen vanhalle isännälleen ...\njoo-o. -- Hyvin pröyssätty kirstu ... hyvänen aika. Ja naulattu\nniin huolellisesti, ettei yksikään naulan kärki pistä esiin. Jakke\nhymyilee ja höylää hiessäpäin.\n\nHäneen suhtaudutaan ymmärtämyksellä laitoksen johdon taholta.\nEnsi alussa oli esimies epäröinyt, kun Jakke sai ensimmäisen\nraivokohtauksensa. Uskalsiko sellaiselle miehelle antaa työaseita?\nMutta kaupungin lääkäri, joka silloin tällöin käy laitoksessa, oli\nvakuuttanut, ettei hän ollut vaarallinen. Piti vain varoa, ettei\nmikään päässyt muistuttamaan hänelle hänen rikoksestaan.\n\n-- Ei ole mitään vaaraa. Antakaa hänen vain pitää mielikuvansa ja\npäähänpistonsa ... nuo \"Elisabetin kirstut\" ja \"Marian kirstut\", niin\nhän on aivan tyytyväinen. Ei mitään pelkäämistä ... ei yhtään mitään.\nMinä tunnen tuontapaiset. Ne ovat vaarattomia, ja jos sattuvat\nraivostumaan, helposti rauhoitettavia.\n\nJa köyhäintalon esimies oli tyyntynyt. Olisikin ollut suuri vahinko\nvaivaishoidolle, jollei Jakkea olisi voitu käyttää kirstunteossa.\nNiin nopeaa työtä ei ollut kukaan tässä talossa tehnyt. Tavallisesti\nriitti neljännes standarttia lautoja yhdelle miehelle kuukaudeksi.\nSen oli esimies kaupungin kirstuntekijältä kuullut. Mutta Jakke\nkulutti toisinaan kolme kahdeksatta osaa.\n\nJakke hymyilee ja höylää. Vähän väliä hän pysähtyy pyyhkimään hikeä\notsaltaan. Otsa on kurttuinen. Eikö joku ollut kerran ihaillut hänen\notsansa kurttuja? Niin -- Elisabet. Mutta -- hän oli kuollut. Ei --\nei hän ollut kuollut; hän kulki tuossa kirstujen keskellä ja katseli\nympärilleen. Joko hän taas...? Eikö hän ollutkaan tyytyväinen? No\n... ei hätää, kun hän tämän saisi ... tämän patruunan arkun, hän\nvalmistaisi Elisabetille uuden...\n\nPuusepänverstaassa on lämmin. Täytyi pitää työhuone lämpimänä,\njotta liimaukset kuivuisivat mahdollisimman pian. Köyhäintalossa on\nkirstujen kysyntä suuri.\n\nEsimies tulee Jaken luo ja laskee kätensä tämän olkapäälle.\n\n-- Jakke, tuo \"Marian kirstu\" tuolla kaipaisi verhoilua. Sillä on\nkiire.\n\nJakke laskee höylänsä ja seuraa esimiestä. \"Marian kirstut\" ovat\nmustalla verhoiltavat, ja tämä tulee hänelle, hänen entiselle\nmorsiamelleen. Sellainen oli valmistunut viime viikollakin ... hieno,\nmustalla päällystetty arkku, joka oli sisältä silkillä topattu.\nSen oli tilannut muuan työnjohtaja vaimolleen. Mutta Jakke oli\nvalmistanut sen Marialle. Tämä oli käynyt valittamassa kirstunsa\nsopimattomuutta. \"Huomenna, rakkaani ... oikein soma ja mukava arkku\n... silkillä topattu. Siinä sinun on hyvä uinahtaa kaikkien murheiden\njälkeen.\"\n\nJa taas oli Maria käynyt pyytämässä, mutta ... tällä kertaa\nesimieheltä.\n\nKöyhäintalon johtaja tietää, että silloin kun Jakke valmistaa\nkirstua Marialle, hän tekee kaikkein parhainta työtä. Niin kauniisti\npikeerattua arkkua sai hakea. Työnjohtajakin oli ollut hyvin\ntyytyväinen. Hänen vaimonsa oli ollutkin erittäin hyvä ihminen.\n\nJakke ryhtyy verhoiluun. Hän valmistaa sinä päivänä yhden \"Marian\"\nja yhden \"Elisabetin kirstun\". Viimeksimainitut olivat valkeita,\nvalkoisella villa- tai puuvillakankaalla päällystettyjä. Jakke\nhymyilee. Nämä tulivat taas hänen rakkailleen. Jokainen lauta oli\nhänen kädestään. Hän oli ne valmistanut ja silittänyt \"putshöylällä\".\nMutta sitten ne olivatkin oikein siroja. Niissä oli hyvä hänen\nrakkaittensa levätä...\n\nOli sentään siunattu asia, että hän oli täällä köyhäintalolla\nhuolehtimassa omistaan. Henget eivät olleet sidotut aikaan eivätkä\npaikkaan. Ne tulivat hautuumaalta ... piipahtivat yli rautatien\nylikäytävän köyhäintalon portista sisään ja niin tänne verstaaseen.\nNe katselivat kysyvinä ympärilleen. Missä ... missä, joko kirstu\noli valmis? Tuli isävainajakin hiukan kumaraisena ja hartiakkaana,\nja hänen peukalonsa kynnet olivat ihan ruskeat paljosta pulituurin\nkäytöstä. Jakke seisoi höyläpenkkinsä ääressä ja katseli hymyillen,\nkuinka isä tutki arkkuja ja tarkasteli niitä asiantuntijan ilmein.\nNiin ... se kirstu oli isälle. Siinä oli höylänlastulle kirjoitettu\nosoite. Mielipuoli kumartui jälleen työhönsä ja höyläsi hiessä päin...\n\nJakke on polvillaan arkun ääressä ja liisteröi kiinni kangasta sen\nkanteen. Kolot ovat hyvin täytetyt. Niin -- kyllä hän tämän työn\nosaa ... alusta loppuun saakka. Hän kohottaa päätään ja hymyilee\nvaloisasti. Siinä on isä jälleen hänen työtänsä tarkastamassa. \"Niin,\nJakke ... ruumiskirstujen valmistus ei ole yhtään hullumpaa. Siinä\ntyössä lennähtää ajatus helposti iäisyyteen. Se johdattaa mieleen\nkuoleman ja kaiken katoavaisuuden. Minäkin saan kiittää ammattiani,\nettä vähitellen valmistuin taivasta varten...\"\n\nJakke nyökäyttää päätään. Niin, niin ... siinä oli isä oikeassa.\nEhkäpä hänkin tämän pitkän työpäivän jälkeen, joka on kulunut\narkkujen teossa, pääsisi sinne, isän, Elisabetin ja Marian luo. Isä\njuttelee toisinaan niin syvämielisesti, mutta kyllä hän sen käsittää,\nvälistä erinomaisen hyvin ... niinkuin nytkin.\n\nKöyhäintalon esimies tulee tarkastamaan Jaken työtä. Erinomaista ...\nparempia kirstuja ei syntynyt missään.\n\n-- Kyllä kai Jakke sitten valmistaa tuon patruunan arkun?\n\n-- Joo-o ... huomiseksi olen sen luvannut.\n\nEsimies jää verstaaseen höyläämään. Hänellä on pöydän teos keskissä.\n\nJopa hän nyt toki patruunan kirstun, kun tämä oli ensi kertaa häneltä\nsellaista pyytämässä. Johan Elisabetkin ihmettelisi, jollei hän\nsitä tekisi. Tulevat sitten yhdessä hänen luokseen niinkuin kerran\nPitkänlaiturin päässä, kun hän onki.\n\nMitä se Elisabet oli silloin kysynytkään? Niin, että oliko särjillä\nsurua, kun ne olivat niin itkeneen näköisiä.\n\nKyllä ... kyllä, Elsbet. Koko luomakunta huokaa ja ahdistaa. Hänpä\nsen tuntee täällä povessaan, jossa on koko maailma tuskineen ja\nkärsimyksineen. Mutta ei Elsbetin tarvitse sen vuoksi itkeä.\n\nJakke hymyilee, niellen kyyneleitään. Elisabet kulkee tuossa ja\npyyhkii silmiään. Mitä ... onnetonko? Ei hän ollut yhtään onneton.\nMistä Elsbet oli sellaisen luulon saanut? Hänhän oli niin tottunut\ntähän tuskaan.\n\n\"Ei ... Elsbet, siinä olet aivan väärässä. Silloin ehkä, jollei\nminulla olisi tätä itkun ja naurun sekaista oloa. Tämä on niin tuttua\nminulle. Joskus vain, kun muistan jotakin entisyydestä, niinkuin tuon\nsärjen surun esimerkiksi, pakkaavat kyynelet voitolle...\"\n\nJakke saa verhoilutyön valmiiksi ja siirtyy takaisin höyläpenkkiinsä\nääreen. Siellä on nyt valkoinen ja musta kirstu vierekkäin. Toinen\non Marian ja toinen Elisabetin ... Kas nyt he ovat siinä taas ja\ntarkastelevat toisiaan.\n\nJakke nojaa höyläänsä ja katselee. Niin ... älkää riidelkö ...\nmusta on Marian. Miksi Maria haluaa valkoiseen arkkuun? Hänhän on\naina ennen tyytynyt mustaan. Ja kas ... Elsbet sanoo, että hänelle\nkyllä kelpaa mustakin. He seisovat vielä hetken ja keskustelevat\n... juttelevat niin ihmeen rauhallisesti. Eivät ole enää vihaisen\nnäköisiä, vaan puhelevat kuin hyvät ystävät ja ojentavat toisilleen\nkätensä. He katselevat häntäkin niin ihmeen rakkaasti ja sanovat:\n\"Tule mukaan, Jakke ... menemme rauhan maahan. Siellä on niin ihana\nja hyvä olla, ja sinähän voit olla puuseppänä siellä...\"\n\nJakke ottaa höylänlastukappaleen ja ryhtyy kirjoittamaan \"osoitetta\".\nSe on tavattoman tärkeä ja huolta vaativa toimitus. Hänen kasvonsa\novat juhlalliset ja vakavat; tänä hetkenä hänessä on jotakin\npapillista, jota kuvaa kauhtana vain täydentää. Hän piirtää\nlastunkappaleihin rakkaittensa nimet.\n\nHän nostaa kantta ja heittää lastun-kappaleen arkkuun, samoin\ntoiseen. Mutta sitten hän kirjoittaa vielä kolmannen osoitteen ja\npudottaa sen tavalliseen mustaksi maalattuun kirstuun ja palaa taas\ntakaisin höyläpenkin ääreen. Köyhäintalon esimies hymyilee itsekseen.\nVai niin ... arkut saivat taas osoitteensa. Mutta kenellekähän tuo\nkolmas kirstu määrättiin? Se olisi hauska tietää. Hulluilla oli\nhullujen päähänpistot.\n\nJakke pyytää lupaa saada jäädä työskentelemään vielä työajan\npäätyttyä. Hän haluaa höylätä valmiiksi patruunan arkun. Johtaja\nsuostuu hänen pyyntöönsä. Jakke ei ole ensi kertaa sitä pyyntöä\nesittämässä.\n\nMutta hän päättää silloin tällöin käydä miestä katsastamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun köyhäintalon esimies parin tunnin päästä pistäytyy verstaaseen,\non siellä ihmeen hiljaista. Hän kummastelee itsekseen. Mikäs Jakkea\nnyt vaivasi?\n\nHän lähestyy höyläpenkkiä, joka on hiukan pimennossa, sillä\nkattolampusta on öljy loppunut. Ainoastaan pieni liekki viipottaa\nsiinä vielä. Verstas on täynnä lampunkatkua. Hän kumartuu tarkemmin\nnähdäkseen ja säpsähtää. Mitä ... mitä...?\n\nHöyläpenkin viereen, kirstulautojen väliin, on Jakke vaipunut\npitkäkseen. Oikea käsi puristaa simpsihöylää, mutta muuten näyttää\nruumis aivan hervottomalta.\n\nEsimies koettelee kättä; se on kylmä. Hän kuuntelee sydämen kohtaa;\nei kuulu mitään. Jakke on kuollut.\n\nRistiriitaisten tunteitten vallassa menee johtaja äsken verhottujen\nkirstujen luo. Hän kohottaa valkoisen arkun kantta. Siellä on\ntavallinen höylänlastukappale. Esimies katsahtaa siihen. \"Marialle\",\nseisoo siinä suurilla, kauniilla kirjaimilla.\n\nHän ihmettelee. Oliko Jakelle tullut erehdys? Hän avaa toisen\narkun. Siellä on samanlainen lastunkappale. Mutta siinä seisoo:\n\"Elisabetille.\"\n\nYhä hämmästyneempänä lähestyy johtaja kolmatta kirstua. Eikö Jakke\nollut siihenkin jotakin viskannut?\n\nAivan oikein. Siellä oli myös höylänlastukappale, Jaken tavallinen\n\"osoite\", joka ulkona, arkkuja noudettaessa tahi makasiiniin\nvietäessä, tavallisesti otettiin pois. Mitähän siinä mahtoi olla?\n\nEsimies ottaa liuskan käteensä omituisin aavistuksin.\n\n\"Jaakob Dynn, taivaallinen puuseppä\", seisoi siinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä arkussa Jakke kolme päivää myöhemmin haudattiin. Kuusi\nköyhäintalon asukasta oli häntä kantamassa, niiden joukossa Röökin\nUlrikki ja Kulta-Kiite. Petäjän Kalle, joka nyt oli perinyt laitoksen\nlukkarinviran, veisasi haudalla:\n\n    -- O, Jesu, lainaa viisautt',\n    ett' välttää pirun kavaluutt'\n    tääll' murheen laaksoss' voisin.\n    Ja tuloos aina muistaisin,\n    synnistä itsen' suistaisin,\n    kaikille hyvää soisin.\n    Kosk' kuolema rintaan' kolkuttaa,\n    sydäntän' taudill' poukuttaa.\n    O, Jesu, ota huomaas!\n    Ruumiin' ja sielun' suojaas! Amen.\n\n\n\n"]