[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyICzQNTkEw8DyJWJtpemVqM8zJIs4oGk7RiAVSY14G4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},972,"Carmen","Mérimée, Prosper",1803,1870,"972-merimee-prosper-carmen","972__Mérimée_Prosper__Carmen","Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1845,1907,17205,114487,false,48662,[24,25,26],"Carmen (Fictitious character) -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Spain -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction",[28,29],"French Literature","Novels","\"Carmen: Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina\" by Prosper Mérimée is a novella written in 1845. In the lonely hills of Andalusia, a traveler encounters a dangerous robber named Don José. Later, he meets Carmen, a captivating Romani woman with mysterious powers. When Don José faces execution, he reveals his story: how Carmen's irresistible allure led him from soldier to outlaw, through jealousy, violence, and obsession. A tale of passion, freedom, and fatal consequences. (This is an automatically generated summary.)",[],305,"Espanjaan sijoittuva kertomus kuvaa sotilas Don Josén ja omapäisen mustalaistytön Carmenin välistä intohimoista suhdetta. Kertomus käsittelee mustalaiskulttuuria, mustasukkaisuutta ja kohtaloa, joka johtaa väistämättömään tragediaan.","Prosper Mériméen 'Carmen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 972. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","CARMEN\n\nEspanjalaisen mustalaistytön elämäntarina\n\n\nKirj.\n\nPROSPER MÉRIMÉE\n\n\nRanskasta suomensi Kasimir Leino\n\n\nKansan Novellikirjasto 11.\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-osakeyhtiö Kansa 1907.\n\nHämeenlinnan Uusi kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nProsper Mérimée, jonka elämäkerrallisista vaiheista, kirjallisesta\ntuotannosta ja merkkiasemasta Ranskan suurten kirjailijain joukossa\nolemme tehneet selkoa hänen novellinsa Colomban esipuheessa (Kansan\nNovellikirjasto 5-6), kirjoitti Carmeninsa v. 1847 ollessaan 44\nvuotias.\n\nJo heinäkuun vallankumouksen jälkeen 1830 oli hänet nimitetty\nRanskan historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi eli\nvaltioarkeoloogiksi, jona hän pysyi parikymmentä vuotta. Tämä\ntoimi pakotti hänet matkustelemaan ympäri valtakuntaa; näiden\nvirkamatkojensa tulokset julkaisi hän jo 1830-luvulla, nim.\nMatka keski-Ranskassa 1835, länsi-Ranskassa 1836, Auvergnessa\nja Limousinissa 1838 j.n.e. Ulkopuolelle maan rajoja ei hänen\ntietystikään olisi tarvinnut näitä muinaistieteellisiä matkojansa\nulottaa. Mutta hänen muinaistieteelliset harrastuksensa eivät\nsupistuneet yksinomattain Ranskaan. Myöskin vanhan Rooman historia\noli häntä jo aikoja huvittanut ja erityisesti juuri Julius Caesarin\nsodat ja valtiollinen toiminta, joita hän oli antautunut tavallisella\nperinpohjaisuudellansa tutkimaan. Nämä tutkimukset vaativat hänen\nmielestänsä perehtymistä myöskin Caesarin johtaman Espanjanretken\nsotatieteelliseen topografiaan ja näin hän joutui, kertoo hän\nCarmenin alkuluvussa, jo syksyllä 1830 retkeilemään Espanjassa\nottaaksensa m.m. selkoa siitä, missä Caesarin aikuinen Mundan\nkaupunki oli sijainnut.\n\nMérimée ei kuitenkaan ole painosta julkaissut mitään omintakeista\ntutkimusta Caesarista. Ja kun kaikki asiantuntijat hyvin kyllä\ntietävät hänen leikillisen tapansa varustaa teoksensa vallan\nyksityiskohtiin menevillä, vieläpä oletettujen kertojain\nelämänvaiheita kuvaavilla esipuheilla, joilla hän koetti antaa -- ja\ntässä usein onnistuikin -- kertomuksillensa uskottavan todellisuuden\nleiman, niin voisi lukija syystä epäillä tämänkin muinaistieteellisen\nmatkan olevan pelkkää tieteellistaiteellista keikarimaisuutta.\n\nNiin ei kuitenkaan ole asian laita. Mériméen julkaistusta\nkirjeenvaihdosta näemme, kuten teoksessani \"Prosper Mérimée ja\nhänen elämäkertansa\" olen osoittanut, että hänellä tosiaankin oli\ntarkkoihin ja monivuotisiin tutkimuksiin perustuva teos Caesarista\npuolivalmiina. Mutta kun keisari Napoleon III, jonka perheessä\nMérimée läheisimpinä seurusteli lähes parikymmentä vuotta, oli\nryhtynyt saman sankarin historiaa tutkimaan, niin jätti kohtelias\nhovimies omat käsikirjoituksensa ja muistoonpanonsa kruunatun\ntieteilijän ja ystävänsä käytettäväksi. Näin jäi Mériméeltä\njulkaisematta myöskin nämä syksyllä 1830 tehdyt muistoonpanot,\njoita Napoleon III sen sijaan tietysti käytti tunnettua\nCaesar-tutkimustansa varten.\n\nVoimme siis jotenkin varmasti luottaa siihen, mitä hän\nEspanjanmatkansa tarkoituksesta Carmenin alussa kertoo. Varsin\nluonnolliselta tuntuu myöskin, että hän tällä retkellänsä katseli\nuseimmat kaupungit Espanjassa, jonka pääkaupungissa hän oleskeli\npitemmän aikaa ja näki niinikään sen vuotiset härkätaistelut.\nYksityisissä kirjeissänsä kertoo hän uteliaisuudesta seurustelleensa\nkuuluisimpien härkätaistelijain kanssa Madridissa.\n\nKun näitä härkätaisteluja tiettävästi on toimeenpantu vuosittain\nmuissakin Espanjan suuremmissa kaupungeissa, on varsin luultavaa,\nettä hän oli mukana sellaisissa myöskin Sevillassa, mihin tekijä on\nCarmenin tapahtumat pääasiallisesti sijoittanut.\n\nTämän verran totuutta on tähän saakka tiedetty tämän jännittävän\nkertomuksen pohjana olleen, jossa kuvataan Carmen nimisen\nmustalaistytön ja baskilaisen aatelismiehen, ratsuväen korpraalin don\nJosé Navarron surullisesti päättyvä rakkaudentarina.\n\nÄskettäin on kuitenkin parisilainen sanomalehti _Le Matin_ sisältänyt\nCarmenista kirjoituksen, jonka eräs täkäläinen lehti viime elokuun\nlopulla (27/8) julkaisi, ja jossa väitetään, että tämä mustalaistyttö\ntodellakin on elänyt Sevillassa Mériméen aikana, ollut suhteissa José\nNavarron kanssa ja saanut surmaniskunkin tämän tikarista.\n\nMainittu pariisilainen lehti julkaisee kirjoituksen\n\"Todenperäinen tarina Carmenista\", jonka tekijäksi se ilmoittaa\nsanomalehdentoimittaja Léon Roger'in vaimon rva Mintz Nadiushkan.\nTämä nuori rouva väittää olevansa Mériméen ja säveltäjä Bizet'in\nikuistaman Carmenin tyttärentyttären tytär. Hän sanoo vanhemmiltansa\nkuulleensa isoäitinsä elämäntarinan alusta loppuun.\n\nCarmenin mustalaisnimi olisi ollut Ar Mintz (kesyttämätön) Nadiushka;\nsuku oli muka kotoisin Gibraltarin seuduilta, missä se elätti itsensä\nm.m. salakuljetuksella. Myöskin Carmen oli jo nuoresta tytöstä alkaen\nollut mukana näillä vaarallisilla retkillä, joilla hän oli tutustunut\nmustalaiseen Yaleoon, jonka kanssa hän oli avioliitossa, kunnes Yaleo\n(Garcia le Borgne eli Silmäpuoli tässä Mériméen novellissa) sai\nsurmansa taistelussa santarmein kanssa eikä uuden rakastajansa don\nJosé Navarron kädestä, kuten novellissa.\n\nTämän niminen korpraali on Mintz Nadiushkan kirjoituksen mukaan\nollut Carmenin rakastaja; mutta mustalaiset kutsuivat häntä\nIssar Abgoaksi. Hän oli muka hyvästä navarralaisesta perheestä,\nopiskeli Pampelonassa ja aikoi ensin papiksi, mutta joutui rajun ja\nkevytmielisen luonteensa vuoksi sotaväkeen; kun Carmen oli vangittu\nsalakuljetuksesta ja viety Tarifan vankilaan, joutui tämä kauneudelle\naltis korpraali hänen vartijaksensa ja päästi hänet pakenemaan\nniinkuin Mériméen novellissakin kerrotaan. Tästä aiheutui rakkauden\nliitto, jonka johdosta don José pakeni mustalaisten luo ja liittyi\nheihin. Jonkun vuoden kuluttua luuli don José saaneensa kyllin\nmustasukkaisuuden aihetta Carmenia kohtaan (pikadorinko vuoksi kuten\nMériméen novellissa, sitä ei mainita) ja surmasi hänet.\n\nSitä ennen oli Carmen muka synnyttänyt tyttären, joka joutui\nnaimisiin erään Diarko nimisen vaeltavan soittelijan kanssa, jonka\ntytär Tekla rakastui rehelliseen englantilaiseen sotilaaseen\n(Gibraltarin linnaväkeä) nimeltä Harry Greshan; tästä avioliitosta,\njoka purkausi siten että Harry G. lähetettiin Intiaan ja sai siellä\nsurmansa, syntyi muka Mintz Nadiushka, Leon Roger'in puoliso, joka\näitinsä isältä Diarkolta oli saanut opetusta laulussa ja 20-vuotiaana\nkokeili Bizet'in säveltämässä \"Carmen\"-operassa. Sittemmin kertoo\nMintz Nadiushka esiintyneensä Amerikassa ja olleensa Valparaisossa\nmaanjäristyksen aikana (16/8 1906), minkä johdosta sanomalehdet\nilmoittivat hänen kuolleeksi, mutta sallimus pelastikin hänet\njulistamaan nämät totiset totuudet isoäidistänsä Ar Mintz _Carmen_\nNadiushkasta.\n\nNäin kertoo pariisilainen lehti, jonka laskuun tämä muuten hauska\ntarina saa puolestamme jäädä, kun meillä ei ole tilaisuutta sitä\nmillään tavalla tarkistaa.\n\nSemmoisenaan on Carmen jännittävä, voimakas kertomus, jota kaikki\narvostelijat ovat pitäneet etevän novellikirjailijan parhaimpina ja\njoka jo aikoja on tullut käännetyksi useimmille Euroopan kielille.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOlin aina epäillyt, etteivät maantieteilijät ole oikein tunteneet\nasiaa otaksuessaan Mundan taistelutantereen sijainneen Bastuli-Poenin\nseuduilla, nykyisen Mondan läheisyydessä eli, toisin sanoen, noin\nkaksi lieutä Marbellasta pohjoiseen päin.\n\nMikäli olin käsittänyt nimettömän historioitsijan kirjoittamaa\nBellum Hispanense (Espanjan sota) nimistä teosta ja Ossunan\nherttuan erinomaisesta kirjastosta saamiani lisätietoja, oli\ntämä historiallinen paikka haettava Montillan ikimuistettavilta\nseutuvilta, missä Caesar viimeisen kerran taisteli tasavallan\nsankarien kanssa tilinteosta tahi kaksinkertaisesta vallasta.\n\nAlussa syksyä v. 1830 oleskelin Andalusiassa ja tein pitkän matkan\npoistaakseni ne epäilykset, jotka minua tämän paikan määräyksen\nsuhteen yhäti kalvoivat. Lähimmässä tulevaisuudessa on aikomukseni\njulkaista kirjoitus, joka toivoakseni poistaa kaiken epävarmuuden\nasiassa ainakin kaikkien rehellisten muinaistutkijain mielestä.\n\nOdottaessani hetkeä, jolloin tutkimukseni vihdoinkin ratkaisee\nlopullisesti tämän koko Europan oppinutta maailmaa jännittävän\nkysymyksen, tahdon kertoa teille pienen tarinan, joka ei mitenkään\nvaikuta Mundan taistelutantereen sijaitsemista koskevan kysymyksen\nratkaisuun.\n\nCordovassa vuokrasin oppaan ja pari ratsuhevosta lähteäkseni\nmatkalle; tavaroita oli minulla mukanani ainoastaan Caesarin\nlisäselitykset ja pari paitaa. Väsyneenä, janoon nääntymäisilläni\nja paahtavan auringon polttamana vaelsin eräänä päivänä Cachenan\ntasaisella ylängöllä, toivoen hiiteen sekä Caesarin että Pompeijuksen\npojan, kun äkkiä huomasin melkoisen matkan päässä siltä polulta,\njota olin seurannut, saraheinää ja kaislaruokoa kasvavan, pienen\nniityn pälvän. Se todisti minulle, että niillä paikoin löytyi\njoku lähdesuoni. Niittyä lähestyessäni huomasin sen suo-nevaksi,\njohon eräs Sierra de Cobralta, kahden korkean louhen välisestä\nsolajyrkänteestä alas syöksevä vuorivirta laski vetensä.\n\nTuolla alhaalla täytyi siis löytyä kirkasta vettä, ilman iilimatoja\nja sammakkoja, ja luultavasti myöskin joku varjoisampi paikka\nkallioiden keskellä. Solalle tultua hirnahti ratsuni, jolle joku\ntoinen heti vastasi lähteeltä päin. Tuskin olimme kulkeneet\nsataa askelta eteenpäin, kun sola äkkiä laajeni ja eteeni aukeni\nympäröivien korkeiden kalliolouhien siimestämä luonnonympyriäinen\nkenttä. Hauskempaa lepopaikkaa oli matkailijan mahdoton löytää.\nJyrkkien louhien päältä syöksyi kohiseva vuoripuro pieneen\naltaaseen, jonka pohjalla paistoi lumivalkoinen hiekka. Viisi, kuusi\nkaunista rautatammea kasvoi sen tuulelta suojatuilla ja lähdeveden\nkostuttamilla reunoilla suoden varjoa tuuhean lehvistönsä alla.\n\nHieno, kiiltävä ruohisto altaan ympärillä taas tarjosi väsyneelle\nparemman vuoteen kuin mitä hän kymmenen lieun kehässä olisi voinut\nsaada missään hotellissa.\n\nMinulle ei kuitenkaan tullut kunnia tämän kauniin paikan\nkeksimisestä. Ruohistolla lepäsi näet jo eräs mies, joka minun\ntullessani nähtävästi nukkui. Hevosten hirnunnasta havahtuen nousi\nhän ylös ja riensi ratsunsa luo, joka isäntänsä nukkuessa oli käynyt\nhyvällä laitumella lähteen ympäristössä. Muuten oli hän nuori,\nreipas ja keskikokoinen, mutta tukeva ja katsannoltansa synkeän\nylväs mies. Hänen alkuansa ehkä kauniin hipiänsä oli päivän helle\npaahtanut ruskeaa tukkaa tummemmaksi. Toisella kädellä hän piti\nratsuansa suitsista, toisella kuparinväristä vallipyssyänsä. Täytyy\ntunnustaakseni, että tuo ase ja miehen metsistynyt ulkomuoto alussa\nhieman säikähdytti minua. Mutta rosvousta en peljännyt, sillä vaikka\nolinkin kuullut puhuttavan ryöväreistä, en sellaisia vielä ollut\nkoskaan tavannut. Sitä paitsi olin nähnyt lukuisain rehellisten\ntalollisten toripäiville lähtiessänsä aseestautuvan hampaihin\nsaakka, jonka vuoksi pyssy ei vielä suinkaan oikeuttanut epäilemään\ntuntemattoman kuntoa.\n\nJa mitäpä hän minun paidoillani ja elzevir-niteilläni olisikaan\ntehnyt? Sentähden tervehdin pyssymiestä tuttavallisella pään\nnyökähdyksellä ja kysyin hymyellen olinko keskeyttänyt hänen unensa.\nMitään vastaamatta hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja näytti\ntarkastukseensa tyytyväiseltä; samoin teki hän lähdettä lähestyvälle\noppaalleni, joka nähtävästi kalpeni ja pysähtyi huomattavasti\npeljästyneenä. Huono yhtymys, ajattelin minä. Mutta viisainta oli\nkuitenkin pysyä vallan levollisena. Hyppäsin alas ratsun seljästä ja\nkäskin oppaani riisua suitset hevosiltamme; kyykistyen lähteen luo\nhuuhdoin siinä kasvoni ja käteni, jonka jälkeen laskeusin vatsalleni\nja join hyvän kulauksen kuin Gideonin sotamiehet ennen muinoin.\n\nSamalla tarkastin opastani ja tuntematonta pyssymiestä. Edellinen\nlähestyi kovin vastahakoisesti; jälkimäisellä ei näyttänyt olevan\nmitään pahoja aikeita meitä kohtaan, koskapa hän oli laskenut\nhevosensa taas valloilleen ja suunnannut äsken vaakasuorassa\nasennossa olleen pyssynsä maata kohti.\n\nMielestäni ei minulla ollut mitään syytä pahastua, vaikka mies ei\nminusta sen enempää välittänytkään, joten heittäysin ruohikolle ja\nkysyin avosydämisesti tuntemattomalta, sattuiko hänellä olemaan\ntuluksia. Samalla vedin sikaarikoteloni esille. Mitään vastaamatta\nkopeloi mies taskujansa, löysi tulukset ja kiirehti iskemään minulle\ntulta. Nähtävästi alkoi hän ihmistyä, sillä tulta iskettyään\nhän istahti minua vastapäätä, luopumatta kuitenkaan aseestansa.\nSytytettyäni oman sikaarini valitsin parhaimman jäljelläolevista ja\nkysyin tupakoitsiko hän vai?\n\n\"Kyllä, senjor\", hän vastasi. Tämä oli hänen ensimäinen sanansa,\nmutta siitä tavasta millä hän äänsi s:n sanassa senjor (herra),\nhuomasi hänet kaukalaiseksi matkailijaksi niinkuin olin itsekin.[1]\n\n\"Tämän luulisin jotenkin hyväksi\", sanoin tarjotessani hänelle oikean\nhavanalaisen sikaarin.\n\nHän kiitti vähäisellä päännyökähdyksellä, sytytti sikaarinsa,\nnyökkäsi toisen kerran kiitokseksi ja alkoi poltella nähtävästi\nsangen suurella nautinnolla.\n\n\"Ah!\" hän huudahti puhaltaen ensimäiset savut suun ja sieramien\nkautta, \"onpas siitä aikoja, kun olen tupakoinut!\"\n\nJos espanjalainen tarjoo jollekulle sikaarin ja tämä ottaa sen\nvastaan, on sillä maassa sama ystävällinen merkitys kuin Venäjällä\nsuolan ja leivän tarjoomisella. Mies osoittausikin puheliaammaksi\nkuin koskaan rohkenin toivoakaan. Mutta vaikka hän sanoikin olevansa\nkotoisin Montillasta näytti hän tuntevan seudut verrattain huonosti.\nNiinpä ei hän tiennyt tämän ihanan laaksonkaan nimeä eikä voinut\nmainita nimeltä ainoatakaan kylää lähiseutuvilla. Sitten utelin\noliko hän nähnyt ympäristössä mitään muurin raunioita, laajempia\ntiilikasoja tai veistettyjä muistokiviä, mutta sellaisista ei\nhän ollut koskaan tullut välittäneeksi. Sen sijaan näyttäysi hän\ntaitavaksi hevosmieheksi, teki muistutuksia ratsuani vastaan, mikä\nei vaikea tehtävä ollutkaan, ja antoi selostuksen oman hevosensa\nsukujohdosta, todistaen sen olevan Cordovan hevossiitoslaitoksesta;\nse olikin jalo ja kestävä eläin, joka isäntänsä väitteen mukaan\noli kerran jaksanut kulkea 30 lieutä päivässä; laskipa laukkaa tai\nravia, oli se yhdentekevä. Keskellä kertomustaan pysähtyi mies äkkiä\nikäänkuin olisi peljännyt puhuneensa jo liiaksi avomielisesti.\n\n\"Minulla sattui nim. silloin olemaan kovin kiire Cordovaan\", lisäsi\nhän hieman hämillänsä. \"Se oli oikeusjuttu, jonka johdosta minun\ntäytyi puhutella tuomareja...\"\n\nSamassa katsahti hän oppaaseeni Antonioon, joka heti loi silmänsä\nmaahan.\n\nLähde ja sen varjoisa ympäristö viehättivät minua niin, että muistin\nne muutamat liikkiöviipaleet, jotka ystäväni Montillassa olivat\npistäneet oppaani haarapussiin. Pyysin hänen ottamaan ne esille ja\nkutsuin vieraan osalliseksi tähän äkkiä valmistettuun ateriaan. Jos\nmies ei liene tupakoinut pitkään aikaan, niin ei hän nähtävästi\nollut syönytkään pariin päivään, hän ahmi näet kuin nälkäinen susi.\nAloin luulla, että sallimus oli lähettänyt minut tuota poloista\nravitsemaan. Oppaani sitä vastoin söi aivan vähän, joi vielä\nvähemmän eikä puhunut juuri mitään, vaikka jo alussa matkaamme oli\nosoittautunut mitä suurimmaksi suupaltiksi. Vieraan läsnäolo näytti\nhäiritsevän häntä ja jonkunlainen epäluulo piti heidät loitolla\ntoisistansa, vaikka minun oli mahdoton aavistaa syytä siihen.\n\nViimeiset leipäkyrsät ja liikkiöleikkeleet olivat jo hävinneet ja\naterian jälkeen poltimme kumpikin toisen sikaarin; sitten käskin\noppaani suitsimaan hevoset ja aioin sanoa jäähyvästit uudelle\nystävälleni, kun tämä äkkiä kysyi \"missä tarkoitukseni oli viettää\nseuraava yö.\"\n\nEnnenkuin huomasinkaan oppaani tekevän kieltäviä merkkejä, ehdin\nvastata hänelle aikovani olla yötä Cuervon majatalossa.\n\n\"Huono talo teidän kaltaisellenne miehelle\", sanoi hän. \"Sinne olen\nminä aikonut ja jos sallitte minun saattaa teitä, niin matkustamme\nyhdessä\".\n\n\"Varsin mielelläni\", vastasin hänelle hypäten samalla ratsuni selkään.\n\nOppaaltani sain jälleen varoittavia silmäniskuja, mutta kohautin\nhänelle vain olkapäitäni vakuuttaakseni olevani täysin levollinen. Ja\nniin läksimme matkaan.\n\nAntonion salaperäiset merkit, hänen levottomuutensa, muutamat\nvieraan lausumat varomattomat sanat, nuo 30 ratsastettua lieutä ja\nsitä koskevan selvityksen puutteellisuus olivat jo muodostaneet\nmielipiteeni uudesta matkatoveristani. Aloin olla varma siitä, että\nmies oli joko ryöväri tai kukaties ehkä rosvokin. Mutta mitä minä\nsiitä? Tunsinhan espanjalaisten luonteen jo kyllin hyvin ollakseni\naivan varma siitä, ett'ei minun tarvinnut peljätä mitään mieheltä,\njoka kerran oli syönyt ja tupakoinut kanssani. Hänen läsnäolonsa oli\npäinvastoin varmana suojeluksena kaikkia mahdollisia pahantekijöitä\nvastaan. Sitä paitse olin mielissäni siitä että kerrankin sain\ntutustua espanjalaiseen ryöväriin. Näitä ei joka päivä kohdata ja\nonpa oma viehätyksensäkin olla peljätyn olennon läheisyydessä, kun\ntietää hänet rauhalliseksi ja kesytetyksi.\n\nToivoin saavani vieraan vähitellen uskomaan minulle salaisuuksiansa\nja johdin sen vuoksi oppaani silmänräpytyksistä huolimatta puheen\nrosvoamisiin valtamaantiellä. Tietysti puhuin näistä kaikella\nkunnioituksella. Andalusiassa retkeili silloin kuuluisa ryöväri\nJosé-Maria, jonka ryöstöistä kaikki tiesivät tarinoita. Olisikohan\nminulla José-Maria ehkä vieruskumppalinani? arvelin itsekseni ja\nkerroin hänelle, mitä ylistäviä juttuja olin tästä sankarista\nkuullut ja julki lausuin omankin ihailuni hänen uljuutensa ja\nanteliaisuutensa johdosta.\n\n\"José-Maria on suuri lurjus\", sanoi vieras kylmästi.\n\n\"Noinko ankarasti mies itseänsä tuomitsee vai onko se olevinansa\nvaatimattomuutta hänen puoleltansa?\" kysyin itseltäni; sillä\nmitä enemmän kumppaliani tarkastin, sitä paremmin sopivat häneen\nkaikki ne tuntomerkit, jotka olin lukenut José-Mariasta useiden\nandalusialaisten kylien porteilla. Se on hän! Samat vaaleat hiukset,\nsiniset silmät, leveä suu, kauniit hampaat ja pienet kädet; pukuna\nhieno paita, hopeanapeilla varustetut samettiliivit ja valkoisesta\nnahasta tehdyt säärystimet, ratsu tummanruskea... Ei epäilemistäkään:\nse on hän. Mutta parasta, ett'ei ollut häntä tuntevinansa!\n\nNiin saavuimme majataloon. Se oli juuri sellainen, miksi se oli\nminulle kuvattukin s.o. kurjimpia mitä koskaan voi tavata. Yksi\nainoa tupa, joka samalla kertaa oli keittiönä, ruokasalina ja\nmakuuhuoneena. Tuli paloi keskellä lattiaa suurella laakakivellä ja\nsavu tunki ulos tuvan katossa olevasta räppänästä tahi oikeammin\njäi suurin osa savua väikkymään muutamia jalkoja maan pinnan\nyläpuolella. Permannolle oli seinän viereen levitetty viisi, kuusi\nmuulinvuotaa matkustajien vuoteiksi. Parinkymmenen askeleen päässä\ntalosta tahi oikeammin tästä ainoasta tuvasta oli jonkunlainen\nkatos, jota käytettiin tallina. Tässä mainiossa majatalossa ei\nainakaan tällä hetkellä ollut muita ihmisolentoja kuin vanha akka\nja pieni 10-12 vuotias tyttö, molemmat noen karvaisia ja kamalan\nhuonoissa pukimissa. Tuossa ovat siis ainoat jäännökset vanhasta\nMunda Boeticasta, ajattelin itsekseni. Oi Caesar! Oi Sextus\nPompejus! kuinka te hämmästyisittekään, jos tähän maailmaan takaisin\npalajaisitte!\n\nHuomatessansa matkatoverini huudahti vanha eukko hämmästyneenä:\n\n\"Kas, don José!\"\n\nDon José rypisti kulmiansa ja kohotti kätensä niin käskevästi,\nettä eukko heti paikalla vaikeni. Minä käännyin oppaani puoleen ja\nselitin hänelle salamerkeillä, ett'ei hänen tarvinnut antaa minulle\nminkäänlaisia tietoja miehestä, jonka kanssa aioin yöni viettää.\nIllallinen oli parempi kuin luulinkaan. Pienelle, jalan korkuiselle\npöydälle valmistettiin ateria, johon kuului vanha kukonpaisti\nriisipuuron ja espanjalaisen pippurin kanssa, sitten öljyssä viruvia\nruskaruohoja ja lopuksi jonkunlaista sallaatia nimeltä _gaspacho_.\nKolme näin höystettyä ruokalajia pakotti meidät ottamaan tiheitä\nkulauksia Montillan viinillä täytetystä leilistä, jonka sisällys\nosoittausi mainioksi. Huomattuani seinälle ripustetun mandolinin,\njoita Espanjassa näkee kaikkialla, kysyin illallisen jälkeen meitä\npalvelevalta tyttöseltä osasiko hän soittaa.\n\n\"En minä osaa\", vastasi tyttö, \"mutta don José soittaa ylen hyvin!\"\n\n\"Ettekö hyväntahtoisesti laulaisi minulle jotakin\", sanoin uuden\ntuttavani puoleen kääntyen; \"espanjalaista kansallismusiikkia\nrakastan intohimoisesti.\"\n\n\"Niin kunnon mieheltä kuin te olette, joka tarjoilette minulle\nhyviä sikaarejanne, en voi kieltää mitään\", vastasi don José\nhyväntuulisena, pyysi mandolinin ja alkoi laulaa säestäen itse\nlauluansa. Hänen äänensä oli kova, mutta kuitenkin miellyttävä, ja\nnuotti eriskummallisen alakuloinen; sanoja en ymmärtänyt vähääkään.\n\n\"Mikäli voin ymmärtää\", huomautin hänelle, \"ei tuo ole mikään\nespanjalainen laulu, vaan muistuttaa niitä _Zorzicos_-säveliä, joita\nolen kuullut laulettavan baskin kielellä rajamaakunnissa.\"[2]\n\n\"Aivan oikein\", vastasi don José synkkämielisesti. Sitten hän\nlaski mandolinin permannolle, risti kätensä rinnan yli ja jäi\ntuijottamaan valkeaan omituisen surullisen näköisenä. Pienelle\npöydälle asetetun lampun valossa muistuttivat hänen samalla jalot\nja hurjat kasvonsa Miltonin saatanaa. Niinkuin tämäkin mietti\ntoverini ehkä jättämäänsä kotiseutua ja sitä maanpakoa, johon hän\nrikoksensa takia oli joutunut. Yritin jälleen alottaa keskustelumme,\nmutta hän ei vastannut mitään, vaan istui yhäti murheellisiin\najatuksiinsa vaipuneena. Eukko oli jo nukahtanut tuvan nurkkaan\ntehdylle nahkavuoteelle. Tyttönen oli tehnyt hänelle seuraa samassa\nkauniimmalle sukupuolelle varatussa karsinassa. Oppaani nousi ylös,\npyytäen minua seuraamaan talliin. Mutta tämän kuullessansa havahtui\ndon José aivan äkkiä kysyen häneltä tuimasti, minne hän aikoi:\n\n\"Talliin,\" vastasi opas.\n\n\"Mitä sinulla siellä on tekemistä? Ovathan hevoset ruokitut. Nuku\nvain täällä ... herrasi sallii sen.\"\n\n\"Pelkään herran hevosen sairastuneen ja tahtoisin, että herra itse\ntulisi sitä katsomaan. Ehkä herra tietäisi, mitä sille on tehtävä.\"\n\nAntonio tahtoi nähtävästi puhua kanssani kahdenkesken; mutta minä\nen huolinut antaa epäilyksen aihetta don Josélle, koska mielestäni\noli nykyisessä tilassamme viisainta olla täydellisesti häneen\nluottavinansa. Vastasin siis Antoniolle, ett'en ymmärtänyt hevosten\ntauteja, vaan halusin saada nukkua rauhassa. Don José seurasi\nhäntä talliin ja palasi sieltä pian yksin takaisin. Hän selitti,\nett'ei hevoselta puuttunut mitään, vaan että oppaani piti sitä\nkallisarvoisena, että hän hieroi sitä takkinsa liepeellä saadaksensa\nsen hikoilemaan ja aikoi viettää yönsä tässä suloisessa puuhassa.\n\nSillä välin olin heittäytynyt muulin vuodalle lepäämään ja peitellyt\nitseni huolellisesti päällysnutullani. Pyydettyänsä minulta anteeksi,\nettä hän rohkeni levätä vierelläni, paneusi don José oven eteen maata\nuusittuansa sankkiruudin pyssyynsä jonka hän asetti päänalustana\nolevan haarapussinsa alle. Viisi minuuttia sen jälkeen kuin\ntoivotimme hyvää yötä toisillemme, nukahdimme molemmat syvään uneen.\n\nLuulin olevani kyllin väsynyt nukkuakseni yöni tällaisellakin\nvuoteella. Mutta jo tunnin kuluttua heräsin ensi unestani kovin\nikävien syyhelmien johdosta. Niin pian kuin olin saanut selville\nnäiden laadun nousin ylös siinä uskossa, että oli viisaampaa viettää\nloppuyö ulkona tähtikirkkaan taivaan alla kuin tässä tylyssä\nmajatuvassa. Varpaillani hiipien pääsin ovelle, harppasin yli don\nJosén, joka nukkui vanhurskaan unta ja menettelin niin viisaasti,\nettä pääsin ulos herättämättä ketään unestansa. Oven ulkopuolella\noli leveä lavitsa; sille heittäysin pitkäkseni ja valmistausin\nparhaimpani mukaan nukkumaan siinä. Aioin juuri sulkea silmäni\ntoistamiseen, kun olin näkeväni hevosta taluttavan miehen varjon\näänettömästi kulkevan ohitseni. Nousin istualleni ja olin tuntevinani\nAntonion. Hämmästyneenä siitä, että hän tähän aikaan oli lähtenyt\nliikkeelle tallista, nousin seisoalleni ja menin häntä vastaan. Minut\nhuomattuaan hän seisahtui heti paikalla.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Antonio hiljaa.\n\n\"Tuvassa ... hän nukkuu ... eikä näytä pelkäävän luteita. Mutta minne\nsinä tuota hevosta viet?\"\n\nSamassa huomasin Antonion huolella sitoneen hevosen jalat vanhoihin\nryysyihin, ett'ei kavioiden kopse kuuluisi tallista pihalle tultua.\n\n\"Puhukaa Jumalan nimessä hiljempää\", supatti Antonio. \"Ette tiedä,\nmillainen mies hän on! Se on Andalusian mainioin ryöväri José\nNavarro. Olenhan minä koko päivän antanut teille varoitus-merkkejä,\nmutta te vain ette ole tahtonut ymmärtää mitään.\"\n\n\"Vähät minä siitä, onko hän ryöväri tai ei\", sanoin minä; \"meitä\nhän ei ole ryövännyt ja lyönpä vetoa, ett'ei hänellä ole sellaisia\naikeitakaan.\"\n\n\"Mahdollista, mutta hänen kiinniottajansa saa 200 tukaattia\npalkintona. Puolentoista lieun päässä täältä on peitsimies-osasto\nmajoitettuna ja sieltä noudan ennen huomenen koittoa muutamia kelpo\npoikia vangitsemaan hänet. Olisin ottanut hänen ratsunsa, mutta se on\nniin vihainen, ett'ei sitä voi lähestyä muut kuin Navarro itse.\"\n\n\"Vieköön sinut hitto!\" huudahdin minä. \"Mitä pahaa on tuo\nmiespoloinen sinulle tehnyt, koska aiot ilmiantaa hänet? Ja oletkos\nedes varma siitä, että hän todella on tuo puheina oleva ryöväri?\"\n\n\"Olen, ihan varma. Äsken minua talliin seuratessansa sanoi hän: 'Sinä\nnäytät tuntevan minut. Mutta jos ilmaiset minut herrallesi, niin\nhalkaisen pääkallosi!...' Jääkää te hänen luoksensa, herra, jääkää.\nTeidän ei tarvitse peljätä mitään. Niin kauvan kuin hän tietää teidän\nolevan täällä, ei hän epäile mitään.\"\n\nNäin puhellen olimme loitonneet siksi kauvas tuvalta, ett'ei hevosen\nkenkien kopse enää voinut kuulua sinne. Silmänräpäyksessä irroitti\nAntonio rievut ratsunsa jaloista ja valmistausi hyppäämään sen\nselkään. Turhaan koetin pidättää häntä pyynnöillä ja uhkauksilla.\n\n\"Minä olen köyhä raukka\", intti hän; \"200 tukaattia on paljo rahaa,\nja sitä paitse on tässä kysymys seudun vapauttamisesta moisen\nsyöpäläisen kynsistä. Mutta olkaa varuillanne: jos Navarro havahtuu,\nniin hän tempaa pyssynsä ja tähtää teitä! Olen jo tullut liian kauvas\nkääntyäkseni enää takaisin. Toimikaa te kuin parhaiten voitte.\"\n\nVeitikka oli jo satulassa, kannusti ratsuansa ja hävisi pian hämärän\nhelmaan.\n\nOppaani menettely suututti minua kovin ja teki minut levottomaksi.\nHetken mietittyäni asiaa päätin palata tupaan takaisin. Don José\nnukkui yhä levähtäen nähtävästi monien valvottujen seikkailupäivien\nväsymyksestä. Olin pakotettu ravistamaan häntä tuimasti, saadakseni\nhänet hereille. En ikinä unhota hänen hurjistunutta katsettansa\nja sitä liikettä, millä hän heti tavoitti pyssyänsä, jonka\nvarovaisuudesta olin nostanut jonkun matkan päähän sängystä.\n\n\"Suokaa anteeksi, että herätin teidät,\" sanoin, \"mutta minun täytyy\ntehdä teille ikävä kysymys: ilahduttaisiko se teitä, jos tänne äkkiä\nilmestyisi puolitusinaa peitsimiehiä?\"\n\nHän hypähti ylös ja ärjäsi hirmuisella äänellä:\n\n\"Kuka teille sen on sanonut?\"\n\n\"Samapa se, kuka sen on sanonut, kunhan se totta on.\"\n\n\"Oppaanne on minut pettänyt... Mutta sen saa hän vielä maksaa. Missä\nhän on?\"\n\n\"En tiedä... Luultavasti tallissa ... mutta joku kuiskasi sen\nminulle...\"\n\n\"Kuka? kuka sen sanoi teille?... Eukko sitä ei ole voinut sanoa.\"\n\n\"Eräs outo mies... Mutta pitemmittä mutkitta, sanokaa, onko teillä\nsyytä livahtaa tiehenne ennen peitsimiesten tuloa vai ei?... Jos\nsyytä on, niin elkää menettäkö aikaa... Joll'ei ole, niin pyydän\nanteeksi, että herätin teidät kesken untanne... Ja toivotan uudelleen\nhyvää yötä!\"\n\n\"Ah, sitä opastanne, sitä opastanne! Alussa minä häntä epäilinkin,\nmutta ... hänen laskunsa on hyvä ... ja vaatii tilintekoa!... Hyvästi\nsiis, herra, Jumala palkitkoon teille velkani. En minä aivan niin\nkelvoton mies ole kuin luulette, niin, vielä minussa on jotakin, mikä\nansaitsee jalon miehen sääliä... Hyvästi, herra!... Valitan vain,\nett'en voi palkita teille hyvyyttänne.\"\n\n\"Mahdolliset pienet palvelukseni ovat palkitut, jos vain lupaatte,\ndon José, ett'ette epäile ketään ettekä mieti mitään kostoa. Kas,\ntuossa sikaareja matkallenne! Onnea matkalle!\" lisäsin ojentaessani\nhänelle käteni.\n\nHän puristi sitä mitään vastaamatta, otti pyssynsä ja haarapussinsa,\nsanoi jotakin emännälle murteella, jota en voinut ymmärtää, ja juoksi\ntalliin. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin hänen nelistävän pois\nsalolle päin.\n\nMinä heittäysin jälleen lavitsalle pitkäkseni, mutta en saanut\nunta. Mietin olinko tehnyt oikein pelastaessani virkavallan käsistä\nryövärin, ehkä vielä murhamiehen, ja tehdessäni sen ainoastaan siksi,\nettä olin syönyt hänen kanssaan liikkiötä ja valensialaiseen tapaan\nvalmistettua riisiä. Enkö minä vuorostani ollut pettänyt opastani,\njoka oikeastaan vain ylläpiti lain pyhyyttä? Enkö ollut saattanut\nhäntä rikoksentekijän koston alaiseksi? Mutta entäs vierasvaraisuuden\nvelvollisuudet!... Metsäläisten ennakkoluuloja vain! Minun\nniskoilleni joutuvat näin kaikki tuon pakoon päässeen ryövärin\nvastaiset rikokset. Mutta onko se vain ennakkoluuloa tuo omantunnon\nvaisto, joka pakottaa toimimaan ilman järkeilevää harkintaa? Tästä\narkaluontoisesta tilasta en ehkä voi pelastua ilman tunnonvaivoja ja\nkatumusta.\n\nHäilyin yhäti täydellisesti epävarmana menettelyni siveellisestä\nlaadusta, kun puoli tusinaa huovia äkkiä ilmestyi Antonion kanssa,\njoka viisaasti pysyttelihe heidän takanansa. Minä astuin heti\nheidän eteensä ja ilmoitin, että ryöväri oli pujahtanut pakoon jo\npari tuntia sitten. Santarmiosaston päämies kyseli asiaa myöskin\nemännältä, joka tunnusti tunteneensa hänet José Navarroksi, mutta\nyksin asuen ei hän ikinä olisi uskaltanut panna henkeänsä alttiiksi\nilmiantamalla häntä. Lopuksi lisäsi hän, että Navarron tapana oli\naina lähteä heiltä tiehensä jo puoliyön aikana.\n\nMinun taas täytyi tehdä retki lähimmän tuomarin luo, jolle passini\noli näytettävä ja selvitys asiasta annettava, ennen kuin pääsin\njatkamaan muinaistieteellisiä tutkimuksiani.\n\nAntonio näytti kantavan vihan kaunaa minua kohtaan ja epäilevän minun\nriistäneen häneltä nuo 200 tukaattia. Kuitenkin erosimme Cordovassa\nhyvinä ystävinä ja lähtiessäni annoin hänelle niin paljo juomarahaa\nkuin matkakassani suinkin vain myönsi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nCordovassa vietin sitten muutamia päiviä. Olin näette luullut,\nettä dominikaaniluostarin kirjasto sisältäisi hauskoja lisätietoja\nvanhasta Mundasta. Kunnon isät vastaanottivat minut sangen\nystävällisesti; päivät vietin siis luostarissa ja illoin käyskelin\nkaupungilla. Auringon laskun aikana keräytyy Cordovassa aina paljo\njoutilasta väkeä laiturikadulle, joka menee Guadalquivirin oikeaa\nrantaa. Siellä saatte hengittää hajua nahkuritehtaasta, jolla\nvieläkin on vanha maineensa maassa; mutta palkinnoksi voitte nähdä\nmitä hauskimman näytännön.\n\nHiukan ennen angelusta (iltarukousta) kokoutuu suuri joukko naisia\njoen rannalle, alilaiturille, jonka yläpuolella kohoo toinen\nverrattain korkea rantasilta. Niin pian kuin angelus on soinut,\nkatsotaan iltayö alkaneeksi. Kellon viime kertaa soidessa riisuutuvat\nkaikki naiset ja menevät virtaan kylpemään. Voi sitä huutoa ja\nnaurua ja hirmuista meteliä! Ylälaiturilla katselevat miehet harilla\nsilmin kylpijättäriä, voimatta kuitenkaan nähdä paljo mitään.\nKuitenkin saavat nuo valkoiset ja hämärät muodot, jotka kuvastuvat\nvirran tumman siniseen kalvoon, runollisten miesten mielikuvituksen\nheräämään ja helposti voikin kuvitella, että itse Diana kylpee siellä\nnymfiensä kanssa tarvitsematta peljätä Acteonin kohtaloa.\n\nEräänä päivänä olivat muutamat veitikat lahjoneet tuomiokirkon\nsoittajan, niin että tämä soitti angeluksen kaksikymmentä minuuttia\nennen määrättyä aikaa. Vaikka hämärä ei ollutkaan vielä alkanut\nkävivät impyset, jotka luottivat enemmän angelussoittoon kuin\naurinkoon, arvelematta veteen ja kylpivät kaikessa tunnonrauhassa\nja tavallisessa, ohuimmassa pukimessa. Cordovassa ollessani\ntäytti soittaja täsmällisesti velvollisuutensa ja hämärä oli niin\npimeä, että ainoastaan kissan silmät voivat eroittaa vanhimman\nhedelmäkauppiattaren Cordovan kauneimmasta ompelijatartytöstä.\n\nEräänä iltana, kun jo oli aivan hämärä, istuin tupakoiden ratasillan\nluona, käsipuihin nojautuen, kun eräs nainen nousi ylös alilaiturilta\ntulevia rappusia ja istahti viereeni. Tukassa hän kantoi suurta\njasmiinikimppusta, jonka kukkaset levittivät ympärillensä huumaavan\ntuoksun. Muuten hän oli puettu yksinkertaiseen, ehkäpä köyhään pukuun\nniinkuin useimmat ompelijatartyttöset illalla ovat. Säätyläisnaiset\nkäyttävät mustaa pukua ainoastaan aamulla, illalla pukeutuvat he aina\n_à la francesca_ (ranskalaisen kuosin mukaan).\n\nTultuansa luokseni pudotti nuori kylpijätär pään yli heitetyn\nmantiljansa olkapäille ja tähtöisten himmeässä tuikkeessa näin,\nettä hän oli pieni, nuori, sirovartaloinen ja sangen suurisilmäinen\ntyttö. Heti paikalla viskasin pois sikaarini. Hän ymmärsi tämän\naito ranskalaisen kohteliaisuuden ja sanoi kohta pitävänsä tupakan\nsavusta, vieläpä polttavansa joskus itsekin, jos sattui saamaan\nkyllin mietoja paperosseja. Onneksi sattui minulla olemaan muutamia\ntällaisia ja niinpä riensin ojentamaan hänelle koteloni. Hän\nsuvaitsikin ottaa siitä yhden ja sytytti sen palavan langan nenästä,\njonka eräs lapsi tarjosi käytettäväksemme muutamasta sou'sta\n(viisipennisestä).\n\nYhdessä tupakoiden tarinoimme siinä kotvan aikaa, kaunis kylpijätär\nja minä; rantakadulla ei näkynytkään paljo ketään muita. Luulin\nolevan vallan säädyllistä kysyä häneltä tahtoiko hän tulla kanssani\nlähimpään neveriaan (kahvilaan)[3] nauttimaan annoksen jäätelöä.\nHiukan esteltyänsä suostuikin hän ehdotukseeni, mutta tahtoi sitä\nennen tietää, paljoko kello jo oli. Annoin taskukelloni lyödä\ntunnit ... ja tämäkös näytti huvittavan häntä.\n\n\"Kaikenlaisia keksintöjä teillä ulkolaisilla onkin! Mistä maasta\nolette te kotoisin? Luultavasti Englannista?\"[4]\n\n\"En, ranskalainen minä olen ja muuten nöyrin palvelijanne. Te olette\ntietystikin cordovalaisia, neiti, vai pitääkö minun ehkä kutsua teitä\nrouvaksi?\"\n\n\"En, en ole cordovalaisia.\"\n\n\"Mutta ainakin andalusialaisia. Olen kuulevinani sen pehmeästä\npuhetavastanne.\"\n\n\"Jos te niin hyvin arvaatte ihmiset jo puhetavasta, niin arvannette\nkai myöskin, kuka minä olen.\"\n\n\"Arvelen teidän olevan Jeesuksen maasta, pari askelta paratiisista.\"\n\n(Tämän kuvannollisen kohteliaisuuden, jolla tarkoitetaan Andalusiaa,\nolin kuullut tunnetulta picadorilta, ystävältäni Francisco\nSevillalta.)\n\n\"Ah ... paratiisista!... Täkäläiset ihmiset väittävät, ett'ei\nparatiisi ole meitä varten.\"\n\n\"Olisitteko siis ehkä maurilainen, tahi...\" (tämän lausuin empien,\nuskallanko sitä sanoakaan) \"juutalaista rotua.\"\n\n\"En, en! Näettehän, että olen mustalaisia. Tahdotteko, niin ennustan\nteille _la baji_. Ettekö ole kuullut puhuttavan Carmencitasta? Minä\nse olen.\"\n\nSiihen aikaan -- siitä on nyt jo viisitoista vuotta -- olin\nvielä sellainen vääräuskolainen, ett'en pelosta väistynyt\nnoidan tieltä. Oivallista, ajattelin vain; viime viikolla söin\nillallista maantieryövärin seurassa ja nyt syön jäätelöä paholaisen\npalvelijattaren kanssa. Matkustaessa pitää kokea kaikkea. Sitä paitse\noli minulla erityinen syyni ylläpitää tuttavuuttani Carmencitan\nkanssa. Koulusta päästyäni olin, häpeä sanoa, menettänyt jonkun aikaa\nsalaisten tieteiden tutkimiseen ja olinpa useita kertoja koettanut\nloihtia esille henkiäkin pimeydestä. Tosin olin jo aikoja sitten\nsaanut kylläkseni tällaisista tutkimuksista, mutta kuitenkin säilyi\nminussa jonkunlainen uteliaisuus kaikkea taikauskoa kohtaan; sen\nvuoksi kuvittelin heti erittäin hauskaksi saada tietää, mihin saakka\ntaikausko oli kehittynyt mustalaisten keskuudessa.\n\nYhäti keskustellen saavuimme _neveriaan_ ja istuimme pian pienen\npöydän ääressä, jota valaisi lasipulloon pistetty kynttilä. Nyt voin\nkaikessa rauhassa tarkastella gitana- (mustalais) tyttöäni, ell'en\nvälittänyt muutamista kunniallisista ihmisistä, jotka jäätelöä\nsyödessään näyttivät kummeksivan nähdessänsä minut niin hyvässä\nseurassa.\n\nEpäilen kovin oliko neiti Carmen puhdasrotuinen mustalainen; ainakin\noli hän sanomattoman paljo kauniimpi kuin kaikki ne mustalaiset,\njoita ikinä olen tavannut. Jos nainen mieli olla kaunis, tulee\nhänen espanjalaisten mielestä yhdistää kolmekymmentä hyvää\nominaisuutta taikka, jos niin tahdotaan, pitää hänet voida kuvata\nkymmenellä laatusanalla, joista jokainen soveltuu kolmeen osaan\nhänen olennossaan. Hänellä tulee esim. olla kolmet tummat: silmät,\nsilmäterät ja kulmakarvat; samoin kolmet hienot: sormet, huulet ja\nsuortuvat j.n.e. Lopusta saatte tiedot Brantômen kronikasta.\n\nCarmenilla ei ollut niin monta täydellisyyttä. Hänen yksivärinen\nihonsa oli kovin vaskenkarvainen. Silmät olivat vinot ja ihmeteltävän\nläpitunkevat; huulet hieman paksut, mutta kaunispiirteiset, ja\nnäiden takaa välkkyivät mantelinvalkoiset hampaat. Hiukset olivat\nhiukan karheat, mutta pitkät ja kiiltävän mustat eli oikeammin\nvälkkyivät ne sinertävän mustilta kuin korpin siivet. Ett'en\nväsyttäisi lukijaa liian monisanaisella selityksellä, mainitsen vain\nlyhyesti, että jokaisen vajavaisuuden täydellisenä vastapainona oli\nhänessä joku hyvä avu. Hän oli omituinen ja vielä kaunotar, joka\nalussa hämmästytti, mutta jota ei koskaan voinut unhottaa. Silmien\nilme oli samalla kiihkoinen ja niin villi, ett'en ole sen jälkeen\ntoista samanlaista tavannut. Mustalaisen silmä on hukan silmä, sanoo\nespanjalainen sananlasku, joka todistaakin tarkkaa havaintokykyä.\nEll'ei teillä ole tilaisuutta käydä Eläintarhassa katsomassa hukan\nsilmiä, niin katsokaa kissaanne, kun se väijyy varpusta.\n\nTietysti olisi ollut naurettavaa vaatia häntä ennustamaan täällä\nkahvilassa. Senpä vuoksi pyysinkin lupaa saattaa kauniin noita-impeni\nkotiinsa. Tähän hän verrattain helposti suostuikin; halusi vain\nsitä ennen saada tietää, kuinka myöhäinen nyt oli ja pyysi minun\nlyöttämään taskukelloani.\n\n\"Onko tämä todellakin kultakello?\" hän kysyi katsellen sitä\ntavattoman tarkkaavasti.\n\nOli jo täysi yö, kun lähdimme taivaltamaan hänen asuntoansa kohti.\nMyymälät olivat jo suljetut ja kadut melkein autiot. Mentyämme\nyli Guadalquivir-joen sillan suuntasimme kulkumme etäisimpään\netukaupunkiin ja pysähdyimme erään talon edustalle, joka ei suinkaan\npalatsilta näyttänyt. Kolkutettuamme tuli eräs lapsi avaamaan ovea.\nCarmencita lausui hänelle muutamia sanoja minulle oudolla kielellä,\njoka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli Espanjan mustalaisten murretta\nja käy nimillä _rommani_ eli _chipe calli_.\n\nLapsi hävisi hetipaikalla tiehensä jättäen meidät kahdenkesken\nsuureen asuinsuojaan, jonka kalustona oli pieni pöytä, pari tuolia\nja joku kirstu. Näiden lisäksi mainittakoon vielä vesiruukku, kasa\nappelsiineja ja kimppunen sipulia.\n\nNiin pian kuin olimme jääneet kahdenkesken otti mustalaistyttö\nkirstustansa kuluneen korttipakan, mainettineulan, kuivaneen\nkameleontti-sisiliskon ja muutamia muita ennustaessa välttämättömiä\nesineitä. Sitten pyysi hän minua tekemään jollakin rahalla\nristinmerkin vasempaan käteeni, jonka jälkeen taikatemput alkoivat.\nLienee tarpeetonta tehdä selkoa hänen ennustuksistansa; muuten näkyi\njo hänen menettelytavastansa selvään, että hän oli täysin oppinut\nammatissa.\n\nKauvan emme, sen pahempi, saaneet olla häiriytymättä. Äkkiä\ntemmattiin näet ovi auki ja sisään astui ruskeaan kauhtanaan puettu\nmies, joka kovin kiivaasti puhutteli mustalaistyttöä. Tosin en\nymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta äänestä kuulin selvään, että hän oli\nhuonolla tuulella.\n\nCarmen ei näyttänyt hämmästyvän eikä suuttuvan hänen tulostansa, vaan\njuoksi häntä vastaan ja puhui hänelle sangen nopeasti käyttäen samaa\nsalaperäistä kieltä, jolla äsken oli lasta puhutellut. Hän käytti\nusein nimitystä _payllo_, ainoa sana, minkä tuosta sanatulvasta\nymmärsin ja jonka tiesin mustalaiskielellä merkitsevän ulkomaalaista.\nArvasin, että kysymys oli minusta ja valmistausin jo antamaan\nsopivan selvityksen läsnäolostani; sitäpaitse haparoin salaa tuolin\njalkaa harkitessani parasta hetkeä, jolloin voisin viskata sillä\ntungettelijaa vasten kalloa. Mies tyrkkäsi tuimasti tytön sivulle ja\nastui minua kohti, mutta peräysi pian askeleen ta'apäin ja huudahti:\n\n\"Kas! Tekö se olette!\"\n\nTarkastelin häntä vuorostani ja tunsin häntä tuonoiseksi ystäväkseni\nDon Joséksi. Tällä hetkellä kaduin hiukan, ett'en sallinut oppaani\ntoimittaa häntä hirteen.\n\n\"Ahaa, tekö, kunnon ystäväni!\" huusin nauraen ja kellastuen niin\nvähän kuin suinkin. \"Te keskeytitte neidin juuri, kun hän ennusti\nminulle mitä hauskimpia asioita.\"\n\n\"Aina sama, mutta siitä tulee kerran loppu!\" murahti hän hampaittensa\nvälistä ja heitti tyttöön hurjan silmäyksen.\n\nCarmen puhui yhäti hänelle mustalaiskielellä ja kiivastuen vähitellen\nhänkin. Hänen silmänsä punersivat verta ja kävivät kauhean näköisiksi\nsamalla kun hänen kasvonsa vetäysivät kokoon ja hän polkaisi jalkaa.\nMielestäni näytti hän kiivaasti vaativan miestä tekemään jotakin,\nmitä tämä empi tehdäksensä. Luulin ymmärtäväni asian liiankin hyvin\nhuomatessani hänen vievän kätensä leukansa alle ja tekevän erityisiä\nliikkeitä. Aloin uskoa, että tarkoitus oli vääntää joltakin niskat\nnurin, ja epäilin että kysymys oli juuri minun niskastani.\n\nTytön sanatulvaan vastasi don José ainoastaan parilla kolmella,\nkäskevästi lausutulla sanalla. Tyttö heitti vuorostansa häneen\nsyvästi halveksivan katseen, jonka jälkeen vetäysi nurkkaan, istuutui\nturkkilaiseen tapaan, valitsi appelsiinin, kuori sen ja alkoi syödä\nsitä.\n\nDon José tarttui käsivarteeni, avasi oven ja saattoi minut ulos\nkadulle. Pari sataa askelta kävelimme aivan äänettöminä. Sitten hän\nojensi kätensä jäähyväisiksi sanoen:\n\n\"Menkää vain suoraan eteenpäin, niin tulette sillalle.\"\n\nKääntäen minulle selkänsä palasi hän nopeasti takaisin. Hieman nolona\nja pahalla tuulella saavuin hotelliin. Pahinta kaikesta oli se, että\nriisuutuessani huomasin menettäneeni kultakelloni.\n\nErityiset syyt estivät minua seuraavana päivänä tiedustelemasta sitä\nmustalaistytön luota ja jättämästä asiaa kaupungin poliisikonttorin\nhuoleksi.\n\nRyhdyin lopettamaan kirjoitustani dominikaaniluostarin\nkäsikirjoituskokoelmasta ja matkustin sitten Sevillaan. Useita\nkuukausia Andalusiassa retkeiltyäni päätin palata Madridiin;\npaluumatkalla täytyi minun kulkea Cordovan kautta. Tarkoituksenani\nei ollut viipyä siellä kauvan, sillä tuosta kauniista kaupungista\nja sen ihanista kylpijättäristä olin oikeastaan saanut kylläkseni.\nVähintäin kolme neljä päivää täytyi minun kuitenkin pysähtyä tässä\nmuhamettilaisten ruhtinaiden vanhassa pääkaupungissa tavatakseni\nmuutamia tuttaviani ja toimittaakseni eräitä asioita.\n\nNiin pian kuin näyttäysin dominikaanien luostarissa missä minun\ntutkimuksiani vanhan Mundan asemasijoista aina oli seurattu suurella\nosanotolla, tuli eräs munkeista avosylin vastaani huudahtaen:\n\n\"Kiitetty olkoon Herran nimi! Olkaa tervetullut rakas ystävä!\nLuulimme teidän jo kuolleen ja minä luin jo sielunne autuudeksi monet\n_pater noster'it_ ja _ave Mariat_, joita en kadu nytkään. Murhattu te\nsiis ette ole, mutta varkaat teidät puhdistivat, sen hyvin tiedämme.\"\n\n\"Varkaat! Mitä tarkoitatte?\" kysyin hämmästyneenä.\n\n\"Tarkoitan tietysti sitä kaunista taskukelloa, jota kirjastossamme\nusein lyötitte, kun ilmotimme teille kuoroajan olevan käsissä. No\nniin, kellonne on löydetty ja sen voitte pian saada takaisin.\"\n\n\"Toisin sanoen,\" keskeytin minä hänet hieman nolostuen, \"minä\nhukkasin sen todellakin...\"\n\n\"Konna istuu nyt telkimien takana ja kun hän tiettävästi oli\nmies ampumaan kuoliaaksi kristityn ihmisen riistääksensä häneltä\nvähäpätöisenkin esineen otaksuimme peljästyneinä hänen murhanneen\nteidät. Minä tulen kanssanne kaupungin tuomarin luo, jolta\nsaatte kauniin kellonne takaisin. Mutta sitten kertonette kai\nkotimaassannekin, että espanjalainen poliisi suorittaa hyvin\ntehtävänsä.\"\n\n\"Tunnustan suoraan\", sanoin hänelle, \"että mieluummin olisin\nmenettänyt kelloni kuin nähnyt tuon kurjan raukan ehkä joutuvan\nhirteen, olletikin koska ... koska...\"\n\n\"Oh, elkää käykö levottomaksi, sillä hän on hyvissä kirjoissa ja\nkahta kertaa häntä ei voi hirttää. Mutta anteeksi, hirttää häntä ei\nvoikaan. Kellonvaras on näette hidalgo eli aatelismies. Hän tulee\nsiis ylihuomenna armotta köysin sidottavaksi.[5] Muudan rosvous\nenemmän tahi vähemmän ei ensinkään muuta rangaistusta, kuten näette.\nJoll'ei hän olisikaan tehnyt muita rikoksia kuin rosvouksia! Mutta\nhän on sitä paitse tehnyt useita murhia, joista toinen on toistansa\nkauheampi.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Näillä seuduin on hän tunnettu nimellä José Navarro. Mutta sitä\npaitse on hänellä baskilainen nimi, jota me kumpikaan emme ikinä\noppisi oikein ääntämään. Kaikissa tapauksissa on hän nähtävä mies\neikä teidän, joka haluatte tutustua maamme merkillisyyksiin,\nsuinkaan pidä laiminlyödä tilaisuutta nähdä, miten konnat Espanjassa\npassitetaan toiseen maailmaan. Mies istuu nyt kappelissa, minne isä\nMartinez teidät kyllä saattaa.\"\n\nYstäväni vaati minua niin tiukasti ottamaan selkoa tästä \"sievoisesta\nhirttotilaisuudesta,\" että minun täytyi suostua siihen. Aluksi läksin\nkatsomaan vankia varustauduttuani sikaaripaketilla, jolla toivoin\nvoivani lahjoa hänet antamaan anteeksi uteliaisuuteni.\n\nDon José oli juuri aterialla, kun astuin hänen kammioonsa. Hän\ntervehti minua jokseenkin kylmästi päätänsä nyökäyttäen, mutta\nsikaareista hän kohteliaasti kiitti. Luettuansa montako näitä\npaketissa oli, valitsi hän niistä määrätyn summan ja ojensi loput\nminulle sanoen, ett'ei hän sen useampia tarvitse.\n\nKysyin sitten voisinko mitenkään lieventää hänen kohtaloansa sillä\nrahasummalla mikä minulla itselläni sattui olemaan mukana tahi\nminkä ystävieni avulla ehkä voisin hankkia. Alussa kohautti hän\nolkapäitänsä ja hymyili surullisesti; pian muutti hän mielensä ja\npyysi minun luettamaan messun hänen sielunsa autuudeksi.\n\n\"Ja tahtoisitteko ehkä\", kysyi hän arasti, \"tahtoisitteko ehkä\nluettaa toisen erään henkilön hyväksi, joka on loukannut teitä?\"\n\n\"Tietysti, ystäväni\", vastasin hänelle, \"vaikka kukaan tässä maassa\nei tietääkseni ole loukannut minua.\"\n\nHän tarttui käteeni ja puristi sitä vakavan näköisenä. Hetken\näänettömyyden jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Uskaltaisinkohan pyytää teiltä erään palveluksen?... Kotimaahanne\npalaatte te ehkä Navarran kautta; ainakin täytyy teidän matkustaa\nVittorian kautta, joka ei ole kaukana Navarrasta.\"\n\n\"Aivan oikein, Vittorian kautta vie todellakin tieni eikä ole\nensinkään mahdotonta, että poikkean myöskin Pampelunaan, jonka mutkan\ntekisin teidän vuoksenne varsin mielelläni.\"\n\n\"No niin, jos poikkeatte Pampelunaan, saatte siellä nähdä\nkaikellaista hauskaa... Pampeluna on kaunis kaupunki...\" (Sitten otti\nhän kaulastansa pienen hopeamitalin jatkaen:) \"Tämän mitalin annan\nteille ... sen voisitte kääriä paperiin ja jättää sen...\" (tässä\noli hän jonkun aikaa ääneti, kunnes voitti liikutuksensa) \"niin, te\nvoisitte jättää tahi toimittaa sen eräälle vanhalle vaimolle, jonka\nosoitteen minä hankin teille. Sanokaa hänelle, että ... että minä\nolen kuollut, mutta elkää mainitko, millaisen kuoleman olen saanut.\"\n\nLupasin toimittaa hänen asiansa. Seuraavana päivänä palasin jälleen\nhäntä tervehtimään ja vietin osan päivästä hänen kanssansa.\n\nHäneltä olen kuullut sen surullisen tarinan, jota nyt käyn kertomaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOlen syntynyt Elizondossa Baztanin vuorilaaksossa. Nimeni on don José\nLizarrabengoa; te osaatte kyllin hyvin espanjan kieltä ymmärtääksenne\njo siitä, että olen kristillistä baskilaista sukua. Jos nimeni edellä\naatelismiesten lailla käytän arvonimeä _don_ (herra), niin on minulla\nsiihen täysi oikeus, ja jos olisimme Elizondossa, voisin näyttää\nteille pergamentille kirjoitetun sukuluetteloni.\n\nVanhempani tahtoivat minut hengelliseen säätyyn ja panivat minut\noppikouluun, mutta opetusta en kauvan nauttinut. Pidin liiaksi\npallopelistä ja tämä mielihalu minut onkin perikatoon vienyt.\nPallosilla oltaessa unhotamme me navarralaiset kaiken muun. Kun minä\nkerran täydellisesti voitin erään Alavasta kotoisin olevan pojan,\nalkoi tämä haastaa riitaa kanssani; riidasta kehittyi sauvaottelu,\njosta minä niinikään suoriusin voittajana, mutta juttu päättyi\nniin onnettomasti, että minun täytyi paeta pois paikkakunnalta.\nSattumalta tutustuin eräiden rakuunain kanssa ja rupesin sotilaaksi,\nAlmanzan ratsuväen rykmenttiin. Me vuoristolaiset totumme ylipäänsä\nhelposti sotilas-ammattiin. Pian ylenin korpraaliksi ja jopa oli\nmajoitusmestarinkin paikka luvassa, kun onnettomuudeksi jouduin\nvartijasotilaana Sevillan tupakkatehtaalle. Jos te olette käynyt\nSevillassa, huomasitte epäilemättä myöskin sen suuren rakennuksen\nGuadalquivirin rannalla, vallien ulkopuolella. Muistan vieläkin\nselvästi tuon tehtaan portin ja vahtikojun portinpielessä.\n\nVahdissa ollessansa lyövät espanjalaiset sotilaat korttia taikka\nnukkuvat; tosi-navarralaisena koetin minä aina keksiä itselleni\njotakin toimitusta. Sillä kerta olin juuri tekemässä messinkilangasta\nrintaneulan ketjua, kun toverit äkkiä huusivat: \"kello löi juuri\nja nyt palaavat tytöt tehtaalle ... päivällislomansa jälkeen.\"\nMainitussa tupakkatehtaassa työskentelee näet 400-500 naista, jotka\nkierittelevät sikaareja tehtaan suuressa salissa. Tähän voi miesväki\npäästä ainoastaan n.k. neljänkolmatta luvalla, sillä helteen vuoksi\ntyöskentelevät tytöt ja olletikin nuoret aivan ohuissa puvuissa.\nKun tytöt päivällisensä jälkeen palaavat työhönsä, on portilla aina\nsuuri joukko nuoria miehiä katsomassa ja puhuttelemassa heitä. Harvat\nnäistä neitosista kieltäytyvät vastaanottamasta esim. tarjottua\nsilkkimantiljaa eikä tällaisten kalastusharrastajain tarvitse muuta\nkuin kumartua ottamaan kala ongesta.\n\nMuiden katsellessa näitä kaunokaisia, istuin minä rauhassa\nvahtipenkilläni ... portin pielessä. Silloin olin vielä nuori\nmies, mutta mietin aina kaiholla kotipuoltani, sillä muut\nneitoset eivät mielestäni olleet kauniita kuin ne, jotka kävivät\nsinisissä hameissa[6] ja joiden olkapäillä häilyi paksut palmikot.\nAndalusialaisia tyttöjä minä melkein pelkäsin, sillä heidän keveään\nkäytökseensä en ollut vielä tottunut: aina vain pilkkapuhetta,\neikä vakavaa sanaa koskaan. Puuhasin siis kaikessa rauhassa\nmessinkiketjuni kimpussa, kun kuulin miesten huudahtavan: \"kas,\ntuossa tulee se mustalaistyttö!\" Uteliaana kohotin silmäni työstä ja\nnäin hänet. Se oli perjantaipäivä enkä sitä ikinä unhota. Silloin\nnäin ensi kerran saman Carmenin, jonka te tunnette ja jonka luona\nteidät muutamia kuukausia sitten tapasin.\n\nHänellä oli yllänsä sangen lyhyt punainen hame, jonka alta näkyi\nvalkoiset, hajanaiset silkkisukat ja sievät sahviaanikengät,\ntulipunaisilla nauhoilla solmitut. Hän oli avannut mantiljansa,\nniin että näkyi osa hänen paljaita olkapäitänsä ja suuri, tuoksuava\nakaasiakimppunen paidan alta. Sitä paitse oli hänellä akaasian\nkukkanen huultensa välissä, kun hän lähestyi tuolta lanteitansa\nkeikutellen kuin joku kevytkäyntinen tammavarsa Cordovan\nsiitoslaitoksesta. Tuolla tavoin pukeutuneen naikkosen lähestyessä\nolisivat ihmiset kotiseudullani jo siunanneet itsensä. Sevillassa sai\nhän jokaiselta jonkun hilpeän kohteliaisuuden ryhdistänsä; kaikille\noli hänellä heti vastaus valmiina ja kaikkialle vilkuili hän, käsi\nlanteilla ja julkeana katsannoltansa kuin tosi-mustalaistyttö, mikä\nhän myöskin oli. Alussa hän ei minua miellyttänyt ja minä ryhdyinkin\nheti jatkamaan työtäni. Mutta hänpä teki kuin naisten ja kissojen\ntapana on; nim. lähestyä kutsumatta ja olla tulematta silloin kun\nkutsutaan; pysähtyen eteeni sanoi hän:\n\n\"Kuules, ystäväni,\" sanoi hän andalusialaisten tapaan, \"etkö antaisi\nminulle tuota ketjua kirstuni avainkimppua varten?\"\n\n\"Minä tarvitsen tämän neulakoteloa varten,\" vastasin hänelle.\n\n\"Neulakoteloa varten!\" huudahti tyttö nauraen. \"Ohoh! Hra korpraali\nkutoo siis pitsiä, koska hän neuloja tarvitsee.\" Kaikki rähähtivät\nnauramaan ja minä tunsin punastuvani enkä voinut keksiä hänelle\nmitään vastausta. -- \"Kuules, sydänkäpyseni,\" jatkoi hän sitten,\n\"kudopas minulle seitsemän kyynärää mustaa pitsiä mantiljaani varten,\nsinä sieluni neulaseppä!\"\n\nNäin sanoessansa hän otti akaasian kukkasen suupielestänsä ja viskasi\nsen peukalonsa varasta juuri silmieni väliin. Se vaikutti minuun kuin\nammuttu kuula ... en tiennyt mihin kätkeytyä, ja jäin sen vuoksi\nliikkumattomana paikoilleni kuin pölkky. Hän poistui tehtaalle\nja hetken kuluttua huomasin maahan, jalkojeni väliin, pudonneen\nkukkasen. En tiedä, mikä höperyys minut lieneekin valloittanut,\nmutta maasta minä sen kumppalieni näkemättä korjasin ja kätkin\nhuolellisesti liivini alle. Tämä oli ensimäinen tyhmyyteni!\n\nVielä pari kolme tuntia myöhemmin mietin samaa kohtausta, kun tehtaan\novenvartija hengästyneenä juoksi vahtikojulle kovin hämmentyneen\nnäköisenä. Kertoen, että eräs nainen oli murhattu tehtaan suuressa\nsalissa, vaati hän vahtiosastoa heti sinne. Majoitusmestari käski\nminun ottaa pari sotilasta mukaani ja rientää katsomaan. Valitsin\nmiehet ja riensin paikalle.\n\nKuvitelkaahan, että minä saliin astuessani näin noin 300 tyttöä\nmelkein paitasillansa huutaen, meluten, huitoen ja rähisten niin että\ntuskin olisi kuullut taivaan ukkosen jylinää. Toisessa päässä salia\nmakasi eräs nainen verissänsä permannolla kaikki neljä raajaa ilmassa\nja kasvoillansa x:n merkki, jonka hän oli saanut parista puukon\nvihlaisusta. Vastapäätä haavoitettua, jota parhaat joukkokunnasta\npar'aikaa hoitelivat, näin Carmenin seisovan viiden, kuuden kumppalin\npitämänä. \"Ehtoollista! ehtoollista! minä kuolen!\" huusi haavoitettu\nvaikeroiden. Carmen seisoi äänetönnä purren hammasta ja mulkoillen\nsilmillänsä kuin kameleontti.\n\n\"Mitä se on?\" kysyin minä, ja kestipä kotvan aikaa ennenkuin pääsin\nselville asiasta, sillä kaikki naiset huusivat yhtäaikaa. Vihdoin\nselvisi juttu minulle: haavoitettu nainen oli kehunut hänellä olevan\ntaskussansa niin paljo rahaa, että hän voi ostaa aasin Trianon\nmarkkinoilta vaikka paikalla. -- \"Vai niin\", sanoi aina kielevä\nCarmen, \"eikö sinulle siis luuta riitäkään?\" -- Tästä loukkaantuneena\nvastasi toinen, ett'ei hän ollut mikään luutien tuntija eikä\nhänellä ollut kunnia olla enemmän mustalainen kuin paholaisenkaan\nristitytär, mutta neiti Carmencita saisi kohta tilaisuuden nähdä\nhänen aasinsa, sillä kaupungin tuomari aikoi piakkoin kävelyttää\nsitä katuja pitkin kahden palvelijan vartioimana, joiden tehtävänä\noli karkoittaa kärpäset sen ympäriltä. -- \"Vai niin, mutta minäpä\nteen kärpästen juottopaikan poskellesi ja maalaan siihen tammipelin\nruudut.\"[7] Samassa silmänräpäyksessä veti Carmen veitsellä, jota hän\nkäytti sikaareja poikki leikatessansa, pyhän Antrean ristinmerkin\nkumppalinsa kasvoihin.\n\nTeko oli silminnähtävä totuus, jonka vuoksi minä tartuin häntä\nkäsivarteen ja sanoin kohteliaasti:\n\n\"Siskoni, nyt on sinun seurattava minua!\"\n\nTyttö heitti minuun silmäyksen, josta huomasin hänen tuntevan minut,\nja sanoi alistuvaisena:\n\n\"No, menkäämme! Mutta missä onkaan mantiljani?\"\n\nSen heitti hän sitten yllensä niin, että ainoastaan toinen suurista\nsilmistä näkyi, ja seurasi meitä lauhana kuin lammas. Päävahtiin\ntultua selitti majoitusmestari, että tällainen rikoksentekijä oli\nvietävä vankilaan. Minun tehtäväkseni jäi saattaa hänet sinne.\nAsetin hänet kahden rakuunan väliin ja astuin itse jäljessä niinkuin\nkorpraalin tällaisissa tapauksissa onkin tehtävä. Läksimme siis\nastumaan kaupunkia kohti. Alussa kulki tyttö äänetönnä eteenpäin,\nmutta Käärmekadulle tultuamme, joka polveilevien mutkiensa vuoksi\nteidänkin mielestänne vastannee nimeänsä, antoi hän mantiljansa\npudota kauneilta olkapäiltänsä näyttääkseen minulle viehättävät\nkasvonsa ja kääntyi minuun päin:\n\n\"Mihin te viette minut, hyvä upseeri?\" kysyi hän.\n\n\"Vankilaan, poloinen lapsukaiseni!\" vastasin hänelle niin lempeästi\nkuin voin ja niinkuin mielestäni kelpo sotilaan tuleekin puhutella\nvankia, olletikin naisvankia.\n\n\"Voi, voi, kuinka minun siellä käynee? Säälikää minua, hra upseeri.\nTe näytätte niin kovin nuorelta ja kohteliaalta!\" (Hiljaa kuiskasi\nhän sitten:) \"Antakaa minun paeta tieheni, niin lahjoitan minä teille\nerään taikakalun _(bar lachi)_, jolla voitatte kaikkien naisten\nrakkauden.\"\n\n_Bar lachi_ on tai'ottu lemmenkivi, jolla mustalaiset väittävät\nvoitavan tehdä paljo taikoja, jos vain osaa sitä oikein käyttää.\nJos siitä vain sirusenkaan tipauttaa lasilliseen valkoista viiniä\nja juottaa sen naiselle, niin ei hän voi teitä vastustaa, sanotaan.\nMahdollisimman vakavana vastasin hänelle:\n\n\"Tämä ei ole sopiva hetki jaaritella joutavia; meidän on käskyn\nmukaan kiiruhtaminen vankilaan, siinä ei auta mikään.\"\n\nMe baskilaiset puhumme murretta, jonka jo ääntämistavasta helposti\nerottaa espanjankielestä; mutta eivätpä espanjalaisetkaan ikinä opi\noikein ääntämään sellaisia sanoja kuin: _baí, jaona!_ (kyllä, herra!)\nTietysti kuuli siis Carmenkin heti, että olin syntyisin baskilaisista\nmaakunnista. Mustilaiset taas, joilla ei mitään kotimaata ole,\nmatkustelevat alinomaan ja puhuvat kaikkia kieliä, mutta enin osa\nnäistä tuntee olevansa parhaiten kotonansa Portugalissa, Ranskassa,\nbaskilaisissa maakunnissa, Kataloniassa y.m.; myöskin maurilaisten\nja englantilaisten kanssa tulevat he hyvin toimeen. Carmen osasi\njotenkin hyvin baskin kieltä.\n\n\"_Laguna ene bihotsarena_, sydämeni, oma ystäväiseni,\" sanoi hän\näkkiä, \"oletteko te kotoisin kotipuolestani?\"\n\nBaskien kieli on, tietäkääs herra, meistä niin kaunis kieli, että me\noikein vavahdamme kuullessamme sitä muualla puhuttavan; \"baskilaisen\nripittäjän minä haluaisin,\" lisäsi don José hiljaa. Lyhyen vaitiolon\njälkeen jatkoi hän kertomustansa Carmenista:\n\n\"Elizondosta minä olen\", vastasin baskien kielellä tuntien itseni\nsangen liikutetuksi, kun kuulin hänen käyttävän kotipuoleni kieltä.\n\n\"Minä taas olen syntynyt Etchalarissa,\" selitti hän, \"joka on noin\nneljän tunnin matkan päässä täältä. Mustalaisten mukana tulin\nSevillaan. Tupakkatehtaan työhön menin ansaitakseni matkarahat\nNavarraan, sillä tarkoitukseni oli palata takaisin poloisen äitini\nluo, jolla ei ole muuta vanhuuden turvaa ja joka omistaa pienen\n_barratcean_ (puutarhan), missä kasvaa parikymmentä omenapuuta.\nOi, jospa olisin jo kotikylässäni, tuon valkoisen vuoren juurella!\nTäällä on minua alinomaan loukattu sen vuoksi, ett'en ole tämän\npuolen väkeä, joka on vain roistoja ja mätäappelsiinien kauppiaita.\nKaikki nämä vaivaiset ovat asettuneet minua vastaan vain siksi, että\njoskus olen sanonut heille, etteivät kaikki Sevillan kerskaavat\npuukkojunkkarit peljättäisi yhtä ainoaa kotipuoleni poikaa, jolla on\nmaquilansa ja sininen barettinsa. Toverini ja ystäväni, ettekö voi\ntehdä mitään kotipuolelaisenne hyväksi?\"\n\nHän valhetteli silloin ja on aina vain valhetellut minulle. En tiedä,\nonko tuo tyttö koskaan totta sanaa puhunut. Mutta silloin minä\nhäntä vielä uskoin ja juuri valheensa kautta hän minut voitti. Hän\nmelskasi baskien kieltä ja minä tolvana uskoin hänen olevan kotoisin\nNavarrasta, vaikka jo hänen silmänsä, suunsa ja ihovärinsä todistivat\nhänet mustalaiseksi. Minä olin hullu, joka en enää välittänyt\nmistään. Ajattelin, että jos espanjalaiset olisivat minun kuullen\npuhuneet pahaa kotipuolestani, niin olisin silpaissut heille ristin\nkasvoihin niinkuin Carmen juuri oli eräälle toverillensa tehnyt.\nSanalla sanoen, olin kuin juopunut mies ja aloin puhua typeryyksiä\neikä paljoa puuttunut, ett'en jo tehnyt tuhmuuksia.\n\n\"Jos minä tyrkkäisin teitä ja te kaatuisitte maahan, ystäväni,\"\nsanoi tyttö baskien kielellä, \"niin eivät nuo kaksi pahanpäiväistä\nkastilialaista ainakaan kykenisi estämään pakoani...\"\n\nMinä unhotin esimieheni käskyn ja kaikki, hitto vie, ja sanoin\nhänelle:\n\n\"No, koettakaa sitten paeta, ystävättäreni ja kotiseutulaiseni, ja\nauttakoon teitä Vuoriston pyhä Neitsyt yrityksessänne.\"\n\nOlimme tulleet juuri erään kapean salakadun suulle, joita löytyy\nSevillassa kovin monta, kuten tiedätte. Äkkiä käännähti Carmen\nminuun päin ja tyrkkäsi nyrkillään rintaani. Minä olin kaatuvinani\nseljälleni, hän hyppäsi samassa ylitseni ja alkoi juosta pakoon\npaljastaen pari sellaista säärtä, että...! Puhutaan usein\nbaskilaisista sääristä, ... ja näiden veroiset hänen joustavan\nkauniit ja nopsat säärensä hyvin kyllä olivatkin. Minä aloin heti\nkömpiä ylös, mutta asetin peitseni poikkipäin niin taitavasti, että\nainakin aluksi estin vahtitoverini pääsemästä hänen jälkeensä. Sitten\nläksin itse juoksemaan hänen jälkeensä ja kumppalit perässäni. Mutta\nkun kannukset, miekat ja peitset estivät juoksuamme, oli meidän\nmahdoton saavuttaa pakolaista. Muutamassa minuutissa oli hän hävinnyt\nnäkyvistämme. Sitä paitse pitivät kaikki korttelin ämmät pakolaisen\npuolta ivaten intoamme ja neuvoen meitä vallan väärille teille.\nKotvan aikaa edes takaisin juostuamme olimme pakotetut palaamaan\npäävahtiin ilman vankilanjohtajan vastaanottolippua.\n\nPäästäksensä rangaistuksesta kertoivat mukanani olleet vahtisotilaat\nesimiehelleni, että Carmen ja minä olimme keskustelleet hiljaa\nbaskien kielellä eikä se, totta puhuen, näyttänytkään erittäin\nuskottavalta, että tuollainen tyttönen olisi noin vain voinut\ntyrkätä maahan minunlaiseni miehen. Koko tapahtuma näytti siis kovin\narveluttavalta tahi oikeammin näkyi tahallisuus jotenkin selvään.\nVahdista päästyäni alennettiin minut tavalliseksi sotilaaksi ja sitä\npaitse sain kuukauden vankeutta. Tämä oli ensimäinen rangaistukseni\nsen jälkeen kuin olin astunut sotapalvelukseen. Hyvästi siis\nmajoitusmestarin olkanauhat, jotka jo luulin saavani!\n\nEnsimäiset päiväni vankeudessa olivat kovin surulliset.\nSotapalvelukseen mennessäni olin otaksunut voivani yletä ainakin\nluutnantiksi. Olivathan maamieheni Longa ja Mina kohonneet\nkapteeneiksi ja Chapalangorra, joka on mustaihoisia hänkin ja\nmyöhemmin pakeni Ranskaan samoin kuin minäkin, yleni everstiksi;\nChapalangorran veljen kanssa, joka on köyhä poloinen niinkuin\nminäkin, olin kymmeniä kertoja ollut pallosilla. Ajattelin itsekseni,\nettä nyt on mennyt hukkaan koko nuhteeton palvelukseni. Olen\njoutunut huonoihin kirjoihin ja esimiesteni luottamuksen voittaminen\nvaatii nyt kymmenen vertaa suurempia ponnistuksia kuin sotamieheksi\nruvetessani. Ja minkä vuoksi olinkaan rangaistu? Joutavan\nmustalaisheitaleen vuoksi, joka piti minua pilkkanansa ja joka tällä\nhetkelläkin varastelee jossakin kolkassa kaupunkia. Kuitenkaan en\nvoinut olla häntä ajattelematta. Ja uskotteko kummaa, että nuo\nsamat reikäiset silkkisukat, jotka hän näytti pakoon juostessansa,\nnäin alituisesti edessäni. Usein katselin raudoitetun ikkunan läpi\nulos kadulle eikä ainoakaan ohikulkevista naisista näyttänyt tuon\ntyttöheitaleen veroiselta. Ja sitä paitse tunsin usein vastoin\ntahtoanikin sen akaasian kukkasen tuoksun poveltani, jonka hän oli\nviskannut minulle ja joka säilytti hyvän lemunsa vielä kuivanakin...\nJos taikureja ollenkaan on olemassa, niin oli tuo tyttönen yksi niitä!\n\nEräänä päivänä astui vanginvartija luokseni ja antoi minulle\nAlcala-leivän sanoen:\n\n\"Kas tässä leipä, jonka serkkunne lähettää teille.\"\n\nKummastuneena otin lahjan vastaan, sillä orpanoita ei minulla\ntietääkseni ollut Sevillassa. Se mahtaa olla joku erehdys, arvelin\nlahjaleipää katsellen; mutta kun se oli niin maukkaan näköinen ja\ntuli niin hyvälle, niin päätin syödä sen suuhuni välittämättä siitä,\nkuka sen oli lähettänyt ja kenelle se oli osoitettu. Ai'oin leikata\nsiitä palasen, mutta puukkoni sattui jotakin kovaa esinettä vastaan.\nKatselin tarkemmin ja huomasin, että leipään oli jo leivottaessa\npistetty pieni englantilainen viila. Sitä paitse löysin leivän\nsisästä kahden piasterin kultarahan.\n\nLahjan lähettäjä oli siis epäilemättä Carmen.\n\nMustalaisille on vapaus kaikki ja he olisivat valmiita sytyttämään\ntuleen kokonaisen kaupungin päästäksensä vankilasta päivää ennen\nmääräaikaa. Keksintö oli kaikissa tapauksissa hyvä ja tuon leivän\navulla voi vanginvartijaa vetää nenästä. Tunnissa olisin tuolla\npienellä viilalla sahannut paksuimmankin akkunaraudan poikki ja\nkahden piasterin kultarahalla olisin lähimmän vaatekauppiaan luona\nvoinut vaihtaa univormuni tavalliseen porvaripukuun. Myöskin voitte\narvata, ett'ei miehen, joka monet kerrat oli kiipeillyt puhdistamaan\nvuoristomme jyrkänteillä olevia kotkanpesiä, olisi ollut vaikea\nlaskeutua kadulle kolmenkymmenen jalan korkeudessa olevasta vankilan\nakkunasta. Mutta minä en tahtonut paeta. Siitä pidätti minua vielä\nsotilaskunniani, jonka mukaan pako olisi ollut suuri rikos. Mutta\ntämä huomaavaisuus Carmenin puolelta liikutti minua. Vankilassa\nollessa on kovin mieluista ajatella, että joku ystävä vankilan\nulkopuolella ottaa osaa kohtaloonne. Kultarahan lähetys minua ensin\nhieman harmitti ja sen olisin heti paikalla tahtonut toimittaa\ntakaisin. Mutta mistä oli lähettäjä löydettävissä? Sitä ei siis ollut\nniinkään helppo tehdä.\n\nSen jälkeen kuin kerran olin alennettu virka-arvossani, ei minulla\nmielestäni voinut olla mitään pahempia kärsimyksiä. Mutta eräs\nnöyryytys oli minun sittenkin vielä kestettävä. Vankilasta päästyäni\nkomennettiin minut jälleen palvelukseen ja määrättiin vahdinpitoon\ntavallisena sotilaana. Ette voi aavistaa, mitä mies voi joutua\nkärsimään tuollaisessa tilaisuudessa. Olisinpa mieluummin melkein\ntoivonut tulevani ammutuksi, sillä silloin saa ainakin marssia yksin\nplutoonansa etunenässä ja tuntee olevansa jotakin, kun koko maailma\nteitä tarkastelee.\n\nMinut komennettiin vahdinpitoon everstin portille. Tämä oli nuori,\nrikas ja hyvänluontoinen mies, joka mielellänsä huvittelihe. Kaikki\nnuoret upseerit, joukko porvaristoa, myöskin naisia, ja useita\nnäyttelijättäriä oli kerrankin hänen luonansa vieraisilla, kuten\nkerrottiin. Minun mielestäni oli koko kaupunki keräytynyt hänen\nluoksensa katsomaan minua. Kas, nyt saapuivat everstin vaunut, joiden\najolaudalla istui hänen kamaripalvelijansa. Ja arvatkaas, kenen\nminä näin astuvan alas vaunuista? Carmencitan. Tällä kertaa oli hän\npukeutunut komeaan ja siroon metsästyspukuun, joka kiilteli kultaa\nja koreita nauhoja. Yllänsä oli hänellä paljeteilla koristettu hame,\njaloissa siniset paljetteja välkkyvät sukat ja ylt'yleensä oli hän\nkukkasilla ynnä kultanauhoilla koristeltu. Kädessä oli hänellä pieni\nbaskilainen rumpu. Mukanansa oli hänellä pari muuta mustalaisnaista,\nnimittäin nuori tyttö ja vanha akka. Mustalaisseuruetta johtamassa on\nmuuten aina, kuten tiedätte, joku vanha eukko ja häntä paitse vanha\nmies kitaran kanssa, joka soittaa ja pitää huolta tanssimusiikista.\nHienompaa maailmaa usein huvittaa kutsua tällaisia pieniä\nmustalaisseurueita luoksensa tanssimaan joko _romalista_, joka on\nheidän varsinainen tanssinsa, tahi jotakin muuta.\n\nCarmen tunsi minut ja ohimennen vaihdoimme silmäyksiä. Sillä hetkellä\nolisin tahtonut olla sata jalkaa syvällä maassa.\n\n\"_Agur, laguna_!\" (hyvää iltaa, toveri!), sanoi hän. \"Sinähän seisot\nvahdissa kuin mikäkin rekryytti, arvoisa upseeri!\"\n\nEnnen kuin keksin mitään vastausta oli hän kadonnut sisään.\n\nKoko iltaseura oli kokoontunut sisäpihaan[9] ja väkijoukosta\nhuolimatta näin rautaportin läpi melkein kaikki, mitä siellä\ntapahtui. Kuulin kastanjetit, tamburinin, vieraiden naurut ja\nhyvähuudot; joskus näin vilahdukselta myöskin hänen päänsä, kun hän\nkeveänä tanssi tamburininsa säestyksellä. Kuulin myöskin kuinka\nnuoret upseerit sanoivat hänelle kohteliaisuuksia, jotka saivat\nposkeni punastumaan. Hänen vastauksiansa en kuullut. Sinä iltana minä\nhäneen oikein rakastuin ja vilahtipa jo pari kolme kertaa päässäni\najatus astua sisäpihaan ja antaa miekanpistot vatsaan kaikille noille\ntolvanoille, jotka siellä hänelle lavertelivat korupuheitansa. Tätä\nkidutustilaa kesti runsaan tunnin. Sitten tulivat mustalaiset ulos ja\najoivat everstin vaunuissa pois. Ohimennessänsä loi Carmen minuun nuo\nsilmänsä, jotka tekin tunnette, ja sanoi minulle aivan hiljaa:\n\n\"Ihmiset, jotka tahtovat syödä hyvin paistettua pannukalaa, menevät\nLillas Pastian luo Trianaan, ettäs tiedät, kumppani...\"\n\nKeveänä kuin vuohenkaritsainen juoksi hän vaunuihin, ajuri löi\nruoskalla hevoisparia ja pian oli iloinen mustalaisjoukko hävinnyt,\nminne sitten lieneekin saatettu.\n\nVoitte arvata, että vahtivuorolta päästyäni kiiruhdin Trianaan;\nmutta sitä ennen ajatin partani ja harjasin itseni ja vaatteeni kuin\nparaatia varten. Lillas Pastia oli vanha kalakauppias, rodultansa\nmustalainen ja ihoväriltänsä musta kuin maurilainen, jonka luona\nkävi paljo porvaristoa syömässä paistettua kalaa; olletikin luulen\nheidän alkaneen käydä Pastian luona sitten, kun Carmen oli ruvennut\nesiintymään siellä. Minun tullessani istui tämä jo siellä.\n\n\"Lillas\", sanoi hän ravintoloitsijalle, \"tänään en viitsi enää\nesiintyä. Onhan huomennakin päivä![8] Kas niin, kumppani, menkäämme\nkävelemään.\"\n\nHän heitti mantiljan yllensä ja niin olimme ulkona kadulla tietämättä\nminne mennä.\n\n\"Luullakseni on minun kiittäminen teitä eräästä lahjasta, jonka sain\nvankilassa ollessani\", sanoin hänelle. \"Leivän minä söin, viilan\ntarvitsen peistäni teroittaessani ja säilytän sen muutenkin muistona\nteistä. Mutta leipään kätketyn kultarahan annan takaisin, kas tässä!\"\n\n\"Todellakin! Hän on säästänyt rahat\", huudahti Carmen nauraen. \"Sitä\nparempi, sillä tällä kertaa olenkin aivan ilman. Mutta vähät siitä:\naina liikkuva koira luun löytää. Syökäämme ja menettäkäämme kaikki\nyhdessä. Sinä saat kestitä minua.\"\n\nOlimme tulleet Sevillan viertotietä ja saavuimme juuri Käärmekadulle.\nSiinä osti hän tusinan appelsiineja, jotka minun täytyi sitoa\nnenäliinastani tehtyyn nyyttiin. Hiukan edempänä hän osti leipää,\nmakkaraa ja pullon manzanilla-viiniä. Vihdoin hän poikkesi\nsokerileipomoon. Sisään tultuamme hän heitti tiskille kultarahan,\njonka olin antanut takaisin, ja sitten kaikki mitä hänellä\ntaskussansa sattui olemaan pientä hopearahaa. Lopuksi pyysi hän\ntietää, oliko minulla itselläni ollenkaan rahaa. Annoin piasterin\nja muutamia vaskilantteja häveten kovin, ett'ei minulla enempää\nollut. Näytti siltä kuin olisi hän aikonut tyhjentää koko myymälän.\nMutta ainoastaan parhaat ja kalleimmat leivokset kelpasivat, kuten\nsokeroidut munakeltuaiset (_yemas_), maukkaimmat mantelikakut\n_(turon)_, sokeroidut hedelmät j.n.e. mikäli vain rahat riittivät.\nKaikki nämä ostokset pantiin paperipusseihin, jotka hän jätti minun\nkannettavakseni. Tunnette kai Candilejo (Lamppu-) kadun, jolle\non pystytetty se don Pedro Oikeamielisen rintakuva.[10] Erään\nCandilejokadun varrella olevan vanhan talon portin edustalle hän\npysähtyi, astui puistokäytävän poikki ja koputti alakerran ovelle.\nVanha mustalaisakka, oikea pahanhengen orjatar, tuli avaamaan\nmeille. Carmen sanoi hänelle muutamia sanoja romani-kielellä. Alussa\nhangoitteli vanhus vastaan. Mutta kun Carmen antoi hänelle pari\nappelsiinia, kourallisen konvehtia ja kulauksen viiniä, niin heltyi\nhän. Carmen heitti mantiljansa hänen yllensä, ämmä saattoi meidät\nerään huoneen ovelle, joka sitten suljettiin puutelkimellä. Yksin\njäätyämme alkoi hän tanssia ja nauraa kuin hullu laulaen: sa olet\npuolisoin, ma vaimosi![11]\n\nMinä seisoin keskellä lattiaa kaikkien ostosten kanssa tietämättä,\nminne ne laskisin. Hän heitti ne äkkiä ympäri permantoa, hyppäsi\nkaulaani ja huudahti: \"minä maksan velkojani, minä maksan velkojani!\nSellainen on _calli_-laki! (mustalaisten laki!)[12] Oi, toverini,\ntoverini, tuota päivää, tuota onnetonta päivää muistellessani unhotan\nminä huomisen päivän.\"\n\nRyöväri vaikeni hetkeksi, sytytti sikaarinsa ja jatkoi kertomustansa:\n\nKoko päivän vietimme sitten yhdessä syöden, juoden j.n.e. Syötyänsä\nkonvehtia kuin 10-vuotias lapsi, mätti hän niitä kourallisittain\nämmän vesiruukkuun. -- \"Siitä saa hän sorbettia,\" nauroi hän.\nSokeroituja munia särki hän heittämällä seinää vasten ja sanoi,\nettä nyt antavat kärpäset meille paremman rauhan. Eikä ollut sitä\ntuhmuutta, mikä olisi jäänyt häneltä tekemättä. Tulin maininneeksi,\nettä halusin nähdä hänen tanssivan. Mutta kuinka voisi hän tanssia\nilman kastanjetteja?\n\nÄkkiä keksi hän ämmän ainoan pienen lautasen, löi sen palasiksi ja\nalkoi romalistanssinsa kalistellen porsliinipalasia vallan yhtä\nhyvin kuin olisi hänellä ollut ebenholtsista tai norsunluusta tehdyt\nkastanjetit käsissä. Sen tytön kanssa ei tosiaankaan ollut ikävä, sen\nvoin teille vakuuttaa!\n\nNiin tuli ilta ja pian kuulin rummutuksen, joka oli kokoontumismerkki\nkaupungilla oleville sotilaille.\n\n\"Nyt täytyy minun rientää kasarmille iltahuutoon,\" sanoin minä.\n\n\"Kasarmille? Oletkos sinä mikään neekeri-orja, jonka on toteltava\nrumpukapuloita? Sinä olet tosiaankin oikea kanarialintu sekä\nluonteeltasi että keltaiseen pukuusi nähden.[13] Mene sitten, senkin\njänissielu!\"\n\nMinä jäin ja päätin jo ennakolta alistua arestirangaistukseen.\n\nMutta seuraavana aamuna alkoi hän ensimäisenä puhua erosta.\n\n\"Kuules, Joseito,\" sanoi hän, \"olenhan maksanut sinulle velkani?\nMeidän mustalaisten lain mukaan ei minun olisi tarvinnut maksaa\nsinulle mitään, koska sinä olet _payllo_ (toista rotua); mutta sinä\nolet kaunis poika ja miellytit minua. Sen vuoksi ... vaan nyt olemme\nme kuitit. Hyvästi siis!\"\n\nKysyin häneltä, milloin taas tapaisimme toisemme.\n\n\"Sitten kun sinä olet vähemmän tuhma,\" vastasi hän nauraen,\nmutta lisäsi vakavammin: \"Mutta tiedätkös, José, että minä\nluulen rakastavani sinua ... hiukan verran. Mutta se ei voi olla\npysyvämpää tunnetta. Villakoira ja susi eivät sovellu yhteen. Ehkä\nvoisin tulla vaimoksesi jos alistuisit Egyptin lain alaiseksi.\nMutta nyt lörpöttelen minä jo tuhmuuksia: ei se käy laatuun. Usko\nminua, poikaseni, että toistaiseksi olet päässyt helpolla. Tapasit\npaholaisen, niin, juuri paholaisen, jonka ei tarvitse aina olla\nmustan ... niskojasi ei piru katkaise. Tosin käyn minä villaisissa,\nmutta lammas minä en ole. Vie kynttilä _majarillesi_ (pyhälle\nNeitsyellesi); sen on hän hyvin ansainnut. Kas niin, hyvästi siis\nvielä kerran! Eläkä mieti sen koommin Carmencitaa, muuten naittaa hän\nsinulle puujaloilla käyvän lesken.\"\n\nNäin puhuessansa nosti hän telkimen pois ovelta ja niin poistuimme\ntalosta. Kadulle tultuamme kietoi hän itsensä mantiljaansa ja hävisi\ntiehensä.\n\nTällä kertaa puhui hän totta. Viisaasti olisin tehnyt, jos en olisi\nhäntä sen koommin ajatellut. Mutta tuon hauskan päivän jälkeen\nCandilejokadun varrella en voinut enää muuta ajatella. Kuljeskelin\npäiväkaudet ympäri kaupunkia toivoen, että tapaisin hänet. Kyselin\nhäntä tuolta vanhalta ämmältä ja kalakauppias Pastialta. Kumpikin\nkertoivat hänen matkustaneen Laloroon (punaiseen maahan), millä\nnimellä mustalaiset tarkoittavat Portugalia. Arvatenkin oli Carmen\npyytänyt heitä antamaan minulle tämän vastauksen, mutta ymmärsin\nkohta, että he valhettelivat.\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin olin vahdinpidossa kaupungin\ntulliportilla. Vähän matkan päässä portilta oli kehysmuuriin tullut\naukko eli repeämä, jota juuri korjattiin, yöksi määrättiin vahti\nestämään mahdollisia salakuljettajia. Päivän aikana näin Lillas\nPastian kävelevän pari kertaa päävahdin ohitse ja juttelevan eräiden\ntoverieni kanssa, jotka kaikki tunsivat hänen kalansa ja vielä\nparemmin hänen omenakakkunsa. Sitten lähestyi hän minua ja kysyi,\nolinko kuullut uutisia Carmenista.\n\n\"En ole,\" vastasin.\n\n\"No, pian saatte kuulla hänestä.\"\n\nHän olikin oikeassa. Minut määrättiin yöksi vartioimaan mainittua\nkaupungin muurin aukkoa. Niin pian kuin korpraali oli poistunut, näin\nerään naisen tulevan vastaani. Sydämeni sanoi heti, että se oli hän,\nCarmen. Kuitenkin huusin hänelle vastaan:\n\n\"Pois! Tästä ei pääse kukaan!\"\n\n\"Elkäähän tekeytykö häijyksi,\" sanoi hän nostaen huntuansa.\n\n\"Mitä? Sinäkö Carmen?\"\n\n\"Minä, ystäväni. Mutta lyhyet puheet ovat parhaat: tahdotko ansaita\ndouron (kolikon)? Tiedän väkeä olevan tulossa tänne salatavarain\nkanssa; anna heidän pujahtaa tästä kaupunkiin.\"\n\n\"En,\" vastasin minä. \"Käskyn mukaan on minun juuri se estettävä.\"\n\n\"Käsky! Käsky! Etpäs sinä käskyistä välittänyt Candilejokadulla.\"\n\n\"Ah!\" huudahdin vallan hämmästyneenä tuota muistellessani, \"se\npäivä kannattikin unhottaa kaikki käskyt! Mutta salakuljettajain\nsyntirahoista minä en huoli.\"\n\n\"No, jos et välitä rahasta, niin voimmehan syödä päivällistä vanhan\nDorotean luona eikö totta?\"\n\n\"Ei,\" sanoin minä, vaikka olin vähällä kuristua tästä ponnistuksesta.\n\"Minä en voi.\"\n\n\"Vai niin. Mutta jos sinä olet mahdoton, niin voinhan minä kääntyä\nmuidenkin puoleen. Ehdotan luutnantillesi, että hän tulisi kanssani\nDorotean luo. Hän näyttää hauskalta mieheltä ja hän voi määrätä tähän\ntoisen vartijan, joka ei huomaa sitä, mitä hänen ei tarvitse huomata.\nHyvästi siis, kanarialintu! Nauranpa sangen makeasti, jos joskus saan\nkuulla käskyn olleen viedä sinut hirteen.\"\n\nOlin kyllin heikko kutsuakseni hänet takaisin. Lupasin tarvittaessa\nlaskea mustalaiset tästä kaupunkiin, jos hän puolestansa lupaisi\npalkita minut niinkuin viimeksi. Heti vannoi hän täyttävänsä\nlupauksensa jo seuraavana päivänä ja riensi sitten ilmoittamaan\nasiasta vähän matkan päässä oleville tovereillensa. Näitä oli viisi\nja näiden joukossa myöskin Pastia; kaikilla oli heillä kantamuksensa\nenglantilaista kauppatavaraa. Carmen astui edellä jonkunlaisena\netuvartijana. Kastanjeteilla oli hänen määrä ilmoittaa, jos patrulli\nsattui lähelle. Mutta tätä merkkiä ei hänen lainkaan tarvinnut antaa.\nSalakuljettajat olivat hetken kuluessa päässeet vaaratta ohitse.\n\nSeuraavana päivänä menin Candilejon kadulle. Sain odottaa kotvan,\nennenkuin Carmen saapui. Hän oli jotenkin huonolla tuulella.\n\n\"En pidä ihmisistä, joita täytyy rukoilla\", sanoi hän. \"Edellisellä\nkerralla teit sinä minulle paljo suuremman palveluksen tietämättä,\nhyötyisitkö siitä ensinkään. Eilen tingit kanssani kauppiaan lailla.\nEn tiedä, miksi ollenkaan tulin tänne, sillä sinua en enää rakasta.\nKas tuossa, ota douro vaivoistasi!\"\n\nEi paljo puuttunut, ett'en viskannut tarjottua rahaa hänelle vasten\nkasvoja ja oikein olin pakotettu ponnistamaan kaikki voimani, ett'en\nlöisi häntä. Tunnin aikaa riideltyämme, poistuin talosta vimmoissani.\nHarhailin jonkun aikaa kaupungilla kuljeskellen sinne tänne kuin\nhöperö. Vihdoin menin sisälle erääseen kirkkoon, etsin pimeimmän\nkolkan ja itkin kuumia kyyneliä.\n\nÄkkiä kuulin jonkun lausuvan:\n\n\"Rakuunan kyyneliä! Niistä tahdon minä valmistaa lemmenjuoman!\"\n\nNostin silmäni ylös ja näin Carmenin edessäni.\n\n\"Kuules, kotipuolen mies, vieläkö sinä minusta välität?\" kysyi hän.\n\"Minun täytyy kuitenkin rakastaa sinua yhä ... vastoin tahtoani,\nsillä kun sinä olit poistunut, en tiennyt, mikä minua vaivasi. Kas\nniin, nyt rukoilen minä sinua lähtemään kanssani Candilejokadulle.\"\n\nPian teimme taas sovinnon, mutta oikukas hän oli kuin ovat säät\nvuoristossa. Päivän kauneimmin paistaessa on myrsky lähellä\nvuoristossamme. Hän lupasi tulla toisenkin kerran kanssani Dorotean\nluo, vaan ei tullutkaan. Vanha Dorotea kertoi minulle kohteliaimmalla\ntavalla että hän oli matkustanut Laloroon -- Egyptin asioissa.\n\nTietäen tällaiset puheet jo ennakolta valheiksi, etsin minä häntä\nkaikkialta, missä hän mahdollisesti voi olla, ja kävelin parikymmentä\nkertaa päivässä pitkin Candilejokatua. Istuin eräänä iltana Dorotean\nluona, jonka olin melkein kesyttänyt maksamalla silloin tällöin hänen\npuolestansa lasin anisettia, kun Carmen äkkiä astui sisään, mukanansa\neräs nuori luutnantti meidän rykmentistämme.\n\n\"Mene pian tiehesi,\" sanoi hän minulle baskin kielellä.\n\nTunsin sydämeni vihasta kouristuvan enkä liikahtanut mihinkään.\n\n\"Mitä sinä täällä teet?\" kysyi luutnantti. \"Joudu ulos täältä!\"\n\nEn voinut hievahtaakaan paikaltani. Olin aivan kuin tuoliini naulittu.\n\nHuomattuansa, ett'en aikonut poistua enkä edes ottanut päästäni\nleirilakkiani, tarttui upseeri vihastuneena kurkkuuni ja ravisti\nminua rajusti. En muista, mitä lienen sanonut hänelle. Mutta\nluutnantti paljasti miekkansa ja minäkin vedin aseeni huotrasta.\nÄmmä tarttui käsivarteeni ja samassa sain upseeriltani tämän merkin\notsaani, jota yhäti kannan. Peräysin askeleen ja tyrkkäsin ämmän\nkumoon; ja kun luutnantti taas aikoi ahdistaa minua, pistin miekkani\ntutkaimen hänen eteensä sillä seurauksella, että hän lävisti itsensä\nsiihen.\n\nSamassa sammutti Carmen lampun ja kehoitti ämmää pakenemaan tiehensä.\nMinäkin livahdin ulos kadulle ja aloin juosta minkä jaksoin. Koko\najan tuntui minusta kuin olisi joku seurannut minua. Tultuani taas\ntajuuni, huomasin, ett'ei Carmen ollut minua hyljännyt.\n\n\"Sinä suuri, tuhma kanarialintu!\" sanoi hän. \"Ethän sinä voi tehdä\nmuuta kuin tuhmuuksia. Ja sanoinhan sinulle, että minä tuotan sinulle\nvain onnettomuutta. Mutta hyvä mustalaisystävä voi keksiä keinon\nkaikkeen. Sido ensiksikin tämän nenäliina otsahaavallesi ja viskaa\nminulle miekkavyösi. Varro minua sitten tässä puistokäytävässä.\nPalaan parin minuutin kuluttua takaisin.\"\n\nHän hävisi ja toi minulle kohta sen jälkeen juovikkaan, hihattoman\nkauhtanan, mistä lieneekin sen noutanut. Sitten sai hän minut\nriisumaan univormun ja pukemaan kauhtanan ylleni. Tällaisessa\npuvussa, nenäliina sidottuna otsahaavani ylitse, muistutin suuresti\nvalencialaisia talonpoikia, jotka saapuvat Sevillaan myymään\n_chufas_-juomaa eli mantelimaitoa.\n\nSitten vei hän minut erääseen pieneen taloon, joka oli melkein\nsamanlainen kuin vanhan Darotean asunto ja sijaitsi pienen solakadun\npäässä. Saatuansa erään mustalais-akan avuksensa pesi hän minut,\nsitoi haavani paremmin kuin mikään sotilaslääkäri olisi voinut sen\ntehdä ja juotti minulle jotakin outoa juomaa. Vihdoin saattoi hän\nminut vuoteelle ... ja siinä pian nukahdin.\n\nLuultavasti olivat nuo naiset sekottaneet juomaan joitakin nukuttavia\nrohdoksia, joiden valmistaminen on heidän salaisuuksiansa, sillä\nminä heräsin seuraavana aamuna vasta sangen myöhään. Tarvitsin\nkotvan aikaa, ennenkuin muistin edellisen illan kauhean kohtauksen.\nCarmen ja hänen ystävättärensä, jotka molemmat istuivat kyykyllänsä\nvuoteeni ylitse kumartuvina, sitoivat haavani uudelleen ja\nvaihtoivat muutamia sanoja omalla calli-kielellänsä, jonka selitin\njonkunlaiseksi lääketieteelliseksi neuvotteluksi. Sitten vakuuttivat\nminulle kumpikin, että kyllä pian paranisin, mutta Sevillasta oli\nminun jouduttava pois niin pian kuin mahdollista; sillä jos minut\ntavattaisiin siellä, ammuttaisiin minut armotta.\n\n\"Ystävä,\" sanoi Carmen, \"sinun täytyy keksiä itsellesi jotakin\ntehtävää. Nyt kun kuningas ei enää syötä sinua riisillä ja kasarmin\nvellillä, täytyy sinun elättää itsesi jollakin tavoin. Viisaasti\nvarastamaan olet sinä liian tuhma. Mutta sinä olet norja ja voimakas\nmies. Jos sinulla on rohkeutta, niin matkusta rannikolle ja rupea\nsalakuljettajaksi. Olenhan luvannut saattaa sinut hirteen. Se on\nparempi kuin tulla ammutuksi, ja jos vain muuten osaat menetellä\nälykkäästi, elät sinä kuin ruhtinas yhtä kauvan kunhan huovit tai\nrannikkovartijat vain eivät saa sinua kuristaaksensa.\"\n\nTällä houkuttelevalla tavalla kuvasi tämä paholaistyttö minulle\nsen uuden elämänurani, jonka hän oli minulle miettinyt; ja totta\npuhuen näyttikin tämä olevan ainoa mahdollinen sitten, kun näin olin\ntehnyt itseni syypääksi kuoleman rangaistukseen. Ja tunnustaisinko\nsuoraan teille, arvoisa herra, että hän sai minut tästä vakuutetuksi\nverrattain helposti. Minusta näytti kuin tulisin häntä niin paljo\nlähemmäksi antautuessani tähän uppiniskaisten vaaranalaiseen\nseikkailija-elämään. Näin luulin vastaisuudessa voivani olla\nvakuutettu hänen rakkaudestansa.\n\nOlin usein kuullut puhuttavan salakuljettajista, jotka kuljeskelivat\nAndalusiassa ratsastaen hyvien hevosten seljässä, pyssy kädessä ja\nrakastajatar tarakassa takana. Hengessä ratsastin jo vuorten ja\nlaaksojen halki pitäen kaunista mustalaistyttöä takanani. Mutta\nkun rohkenin puhua hänelle tästä, nauroi hän kylkiänsä pidellen\nja vakuutti minulle, ettei mikään ollut ihanampaa kuin öitsiminen\nmetsänuotiolla, olletikin sitten, kun kukin aviomies vetäytyy\nvaimonsa kanssa kolmesta tynnyrivanteesta ja kankaasta tehtyyn\npieneen telttaansa.\n\n\"Jos minä saan sinut vuoristoon,\" sanoin hänelle, \"niin olenkin varma\nsinusta! Sillä siellä eivät luutnantit ole jakamassa kanssani.\"\n\n\"Ah! sinä olet mustasukkainen,\" vastasi hän. \"Sitä pahempi sinulle.\nKuinka voit sinä olla niin tuhma? Vai etkö näe jo siitä, että\nrakastan sinua, kun en ole koskaan pyytänyt sinulta rahaa?\"\n\nHänen näin puhuessansa syntyi minussa erityinen halu kuristaa hänet\nkuoliaaksi.\n\nMutta lyhyesti sanoen hankki Carmen minulle sivilipuvun, jossa\npääsin pujahtamaan Sevillasta aivan tuntemattomana. Vaelsin Jereziin\nja vein Pastialta saamani suosituskirjeen eräälle sikäläiselle\nanisettikauppiaalle, jonka luona salakuljettajat tavallisesti\nkokoontuivat. Siellä esitettiin minut näille ja Dancaire-niminen\nsalakuljettajain päämies otti minut joukkoonsa. Jerezistä matkasimme\nGauciniin, missä tapasin Carmenin, joka siis piti lupauksensa.\nRetkillä oltaessa oli hän meidän vakoilijamme eikä parempaa\nvoinutkaan löytyä.\n\nTällä kertaa saapui hän Gibraltarista, missä oli sopinut erään\nlaivurin kanssa niiden englantilaisten kauppatavarain lähettämisestä,\njotka meidän oli vastaanotettava Espanjan rannikolla. Siirryimme\nEsteponaan odottamaan niitä ja piilotimme sitten osan niistä\nvuoristoon; lopun kanssa läksimme kulkemaan Rondaan. Sielläkin oli\nCarmen valmistanut tulomme. Hän se näet ilmoitti meille, milloin oli\notollinen päästä kaupunkiin kenenkään huomaamatta.\n\nTämä ja muutamat seuraavat matkat onnistuivatkin hyvin.\nSalakuljettajain elämä miellytti minua jo enemmän kuin sotilaan.\nMinä voin jo antaa lahjojakin Carmenille. Nyt oli minulla rahaa ja\nrakastajatar. Eikä minua omatuntokaan vaivannut: hyvä syhy ei tunnu\nkutkulta, sanovat mustalaiset. Kaikkialla otettiin meidät hyvin\nvastaan. Kumppalini kohtelivat minua niinikään hyvin, osoittivatpa\nvielä erityistä hienotunteisuuttakin minua kohtaan. Syynä tähän oli\ntekemäni murha, sillä heidän joukossansa ei ollut ketään, joka olisi\nsuorittanut sellaisen sankarityön.\n\nMutta enin miellytti minua tässä uudessa elämässäni se, että\nusein sain tilaisuuden tavata Carmenin. Hän oli minua kohtaan\nystävällisempi kuin koskaan ennen. Mutta toverieni läsnäollessa\nei hän myöntänyt olevansa rakastajattareni. Vieläpä pakotti hän\nminun lupaamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, ett'en suinkaan\nkertoisi heille mitään suhteestamme. Ja minä olin niin heikko tämän\nnartun edessä, että taivuin kaikkiin hänen oikkuihinsa. Muuten oli\ntämä ensi kerta, kun hän esiytyi minua kohtaan kunniallisen naisen\nsäädyllisellä, kainoudella. Minä taas olin kyllin typerä ja uskoin,\nettä hän todella oli korjautunut entisistä käytöstavoistansa.\n\nMeidän joukkomme, johon kuului 8-10 miestä, yhtyi ainoastaan\ntärkeimpinä hetkinä; tavallisesti liikuimme kaupungeissa ja kylissä\nkaksi ja kolme miestä yhdessä. Jokaisella meistä oli olevinaan\nammattinsa: kuka oli vaskiseppä, kuka hevoiskauppias j.n.e. Minä\nolin rihkamakauppias, mutta en tuon Sevillassa tekemäni kamalan teon\njälkeen uskaltanut esiytyä suuremmissa kaupungeissa. Eräänä päivänä\ntai oikeammin yönä olimme sopineet yhtyä Végerin juurella. Dancaire\nja minä saavuimme sinne ennen muita. Dancaire oli erittäin iloisella\ntuulella.\n\n\"Pian saamme uuden toverin,\" sanoi hän. \"Carmen on taas tehnyt oikean\nmestarikaappauksen. Hän on saanut puolisonsa (= rom'insa), joka oli\npäämiehenä Tarifassa, pakenemaan meidän turviimme.\"\n\nMinä aloin jo ymmärtää mustalaisten kieltä, jota melkein kaikki\nkumppalini puhuivat, ja sana \"puoliso\" sai minut säpsähtämään.\n\n\"Kuinka? Puolisonsako? Onko hän siis naimisissa?\" kysyin iloiselta\npäämieheltä.\n\n\"On,\" vastasi hän, \"mustalaisessa Garcia Borgnessa (= Silmäpuoli)\nlöysi hän yhtä oikullisen aviomiehen kuin hän itsekin on. Viimeksi\noli hän tuomittu kaleeriorjuuteen. Mutta Carmen peijasi erään\nsotalääkärin ja sai hänen antamallansa todistuksella miehensä\nvapaaksi...Ah, se tyttö vastaa painonsa kultaa! Pari vuotta on hän\njo työskennellyt saadaksensa miehensä vapauteen. Mutta ei vain\nonnistunut, ennenkuin paikkakunnalla tapahtui lääkärin vaihdos. Uuden\nlääkärin hän näkyy saaneen pian taipumaan tahtoonsa.\"\n\nVoitte arvata, minkä nautinnon tämä uutinen minulle tuotti! Pian sain\nnähdä Garcian. Hän oli inhottavin hirviö, minkä mustalaisakka koskaan\non imettänyt: musta iholtansa ja vielä mustempi sielultansa ja sitä\npaitse julkein rikoksentekijä, mitä elämässäni olen tavannut.\n\nCarmen saapui hänen kanssansa. Kannatti nähdä, millä katseilla\nhän säesti puheensa, kun hän minun läsnäollessani kutsui häntä\npuolisoksensa, taikka hänen virnistelynsä niin pian kuin mies kääntyi\npois päin. Minua tuollainen käytös kovin inhoitti. Koko yökautena\nen puhunut hänelle sanaakaan. Seuraavana aamuna sidoimme kukin\ntavarapakkamme ja lähdimme taivaltamaan, kun äkkiä huomasimme tusinan\nratsumiehiä kintereillämme. Andalusialaiset kerskurit, jotka alinomaa\nlörpöttelivät joukkotapoista, kävivät kohta surkeiksi hahmoltansa.\nPelastautukoon, ken voi, huusivat he. Mutta Dancaire, Garcia, eräs\npulska poika Eoijasta nimeltä Remendado ja Carmen eivät menettäneet\nmalttiansa.\n\nMuut olivat jo jättäneet muulinsa ja hypänneet viereiseen rotkoon,\nminne ratsumiehet eivät voineet seurata heitä. Elukoita emme mekään\nkatsoneet voivamme pelastaa, joten irroitimme kalliimmat tavarat\nmuulien seljästä, sälytimme ne selkäämme ja koetimme pelastua\nsyöksymällä jyrkimpiä vierteitä alas laaksolouhikkoa kohti.\nVierteissä heitimme tavarasäkit vierimään edellämme ja livuimme alas\nkuin olisimme mäkeä laskeneet.\n\nSillä välin ampuivat ratsumiehet peräämme alinomaa. Ensi kerran\nkuulin silloin luotien vinkuvan korvissani. Mutta en minä siitä\npaljoakaan peljästynyt. Ja kun naisia vielä on mukana, niin ei\npelkoansa toki viitsisi näyttääkään. Me pääsimmekin pakoon kaikki\nmuut, paitse poloinen Remendado, joka sai luodin munuaisiinsa.\nNähdessäni hänen kaatuvan, viskasin myttyni pois ja yritin ottamaan\nhänet mukaani.\n\n\"Tuhannen pöllö!\" huusi Garcia minulle, \"mitä me tuolla raadolla\nteemme? Lopeta hänet eläkä hukkaa tavaroitasi.\"\n\n\"Heitä alas hänet!\" huusi myöskin Carmen.\n\nVäsymys pakottikin minut laskemaan hänet hetkeksi erään kallion\njuurelle. Samassa lähestyi Garcia haavoitettua ja laukaisi hänelle\nluodin päähän.\n\n\"Pitää sen olla jo aika mestarin, joka nyt tuntee hänet,\" sanoi hän,\n\"sillä 12 haulia on hänen säpäleisissä kasvoissansa!\"\n\n\"Sellaista kaunista elämää minä olen saanut elää,\" sanoi don José\nhuo'ahtaen ja jatkoi taas:\n\nIllaksi pääsimme erään hallikauppiaan luo aivan väsyneinä ja\nnälkäisinä.\n\nMutta muulimme menetimme ikipäiviksi. Pirullinen Garcia ei ollut\nmillänsäkään, veti kortit taskustansa ja aloitti pelin Dancairen\nkanssa pahanpäiväisen kynttilän valossa. Sillä välin laskeusin minä\nlepäämään taivas-alle, katselin tähtösiä ja muistelin Remendadoa:\nmietin että olisipa tainnut olla parasta kuolla hänen sijastansa.\n\nCarmen oli kyykähtänyt minun läheisyyteeni, päräytteli silloin\ntällöin kastanjettejansa ja hyräili jotakin. Sitten lähestyi hän\nminua ikäänkuin olisi tahtonut kuiskata jotakin korvaani ja suuteli\nminua pari, kolme kertaa melkein vastoin tahtoani.\n\n\"Sinä olet pahahenki,\" sanoin hänelle.\n\n\"Niin olenkin,\" myönsi hän.\n\nMuutamia tunteja levättyänsä riensi hän Gauciniin ja seuraavan päivän\naamulla toi eräs nuori vuohipaimen meille leipää. Päivän vietimme\nvielä entisillä sijoillamme, mutta yön aikana läksimme liikkeelle\nGaucinia kohti. Vartosimme tietoja Carmenista. Mutta turhaan. Päivän\nsarastaessa näimme erään muuliajurin tulevan vastaamme hyvin puetun\nja päivänvarjostimella varustetun naisen kanssa; mukanansa oli tällä\npieni tyttönen, joka näytti olevan naisen palvelustyttö.\n\n\"Kas, tuossa lähettää pyhä Nikolaus meille kaksi muulia ja pari\nnaista,\" sanoi Garcia; \"oikeastaan olisimme tarvinneet neljä, mutta\nsama se, nuo minä kaappaan.\"\n\nHän otti pyssynsä ja lähti astumaan metsäpolkua myöten piileksien\npensastossa, ett'eivät tulijat vain häntä huomaisi. Dancairen kanssa\nseurasimme me häntä vähän matkan päässä. Tultuamme pyssynkantaman\npäähän, astuimme esille ja huusimme muulimiehelle: seis! Meidät\nhuomatessansa ei nainen suinkaan kauhistunut, vaikka jo pukumme olisi\npitänyt riittää peljättämään häntä, vaan purskahti äänekkääseen\nnauruun.\n\n\"Voi teitä pöllöjä, jotka pidätte minua säätyläisnaisena!\" huusi hän.\n\nSe oli Carmen.\n\nMutta hän oli osannut pukeutua niin säädyllisesti, että jos hän olisi\nvastannut toisella tapaa, en ikinä olisi häntä tuntenut. Hän hyppäsi\nalas muulin seljästä, puheli hetkisen hiljaa Dancairen ja Garcian\nkanssa ja kääntyi sitten minuun.\n\n\"Kanarialintuseni, kaiketipa me vielä tapaamme toisemme ennen\nkuin sinä hirteen joudut. Nyt matkustan minä Gibraltariin Egyptin\nasioissa. Pian saatte kuulla minusta!\"\n\nSitten erosi hän meistä mainittuansa erään tyyssijan, missä voimme\npiileksiä muutamia päiviä. Carmen oli meidän kaitselmuksemme. Ennen\npitkää lähetti hän meille hiukan rahaa ja tiedon, joka oli rahaakin\nparempi: sinä ja sinä päivänä piti kahden englantilaisen lordin\ntuleman Gibraltarista Granadaan vievää tietä myöden. Johon koskee, se\nälähtäköön. Lordeilla oli tietysti kaunis summa matkarahoina.\n\nGarcia tahtoi, että murhaisimme molemmat, mutta Dancaire ja minä\npanimme vastaan. Muuta emme heiltä riistäisi kuin rahat, kellot ja\npaidat, joita kipeästi kaipasimme.\n\nNiin, arvoisa herra, voi miehestä tulla roisto melkeinpä huomaamatta!\nKaunis tyttö saa päänne pyörälle, te joudutte tappeluun hänen\nvuoksensa, onneton teko on tehty, pako vuoristoon välttämätön, teistä\ntulee salakuljettaja ja salakuljettajasta huomaamattansa -- rosvo!\n\nTämän lordiryöstön jälkeen pidimme viisaimpana hävitä pois\nGibraltarin seutuvilta ja pakenimme Rondan vuoristoon.\n\nMuistan teidän kerran maininneen José-Marian nimen. Juuri siellä\nminä häneen tutustuin. Hänellä oli rakastajattarensa aina mukana\nryöstöretkillä. Tämä oli viisas, vaatimaton, käytökseltänsä\nsäädyllinen ja kaunis tyttö: ei koskaan yhtään sopimatonta sanaa\nja aina uskollinen kuin kulta! Mutta José-Maria teki hänet kovin\nonnettomaksi. Hän juoksi alinomaa tyttöjen perässä, kohteli häntä\nusein pahoin ja tekeysi joskus mustasukkaiseksi. Kerran vihlasi hän\ntyttöparkaa puukollansakin. Mutta siitä huolimatta rakasti tämä\nmiestä entistä enemmän.\n\nSellaisia ne naiset ovat, olletikin täällä Andalusiassa! Tyttö oli\npäinvastoin ylpeä tuosta haavasta käsivarressansa ja näytteli sitä\nmeille kuin rakkainta muistoa. Muuten oli José-Maria huono toveri.\nKun hän erään kerran oli mukanamme järjesti hän asiat niin, että sai\nitse kaiken hyödyn ja me vain iskut ja ikävyydet.\n\nMutta palaan jälleen kertomukseeni. Carmenista emme sen koommin\nolleet kuulleet mitään.\n\n\"Jonkun meistä täytyy matkustaa Gibraltariin,\" sanoi Dancaire,\n\"tiedustelemaan häntä. Kaiketipa hän on valmistellut siellä jonkun\nkaappauksen. Minä lähtisin kyllä sinne itse, mutta Gibraltarissa\ntuntevat ihmiset minut aivan liian hyvin.\"\n\n\"Samoin tuntevat he minutkin,\" arveli Garcia, \"ja olenhan tehnytkin\nsiellä englantilaisille monet kepposet. Sitä paitse on minun vaikea\npeittäytyä valhepukuun, ykssilmäinen kun olen.\"\n\n\"Minunko sinne siis on lähdettävä?\" kysyin vuorostani iloiten jo\npelkästä ajatuksesta saada tavata siellä Carmenia; \"mutta mitä siellä\non tehtävä?\"\n\n\"Toimi niin, että pääset laivaan S:t Rocissa, ja kun olet purjehtinut\nmeritse Gibraltariin, niin kysy satamassa, missä eräs Rollona niminen\nsuklaatikauppias asuu; jos löydät hänet, saat häneltä tietää, kuinka\nCarmenin laita on.\"\n\nSovittiin, että matkaisimme kaikki kolme Sierra Gauciniin, jonne\nkumppalini aikoivat jäädä. Minun sitä vastoin oli sieltä pyrittävä\nGibraltariin muka hedelmäkauppiaana. Rondassa oli eräs meille\nsuosiollinen henkilö hankkinut minulle passin. Gaucinista sain aasin,\njonka kuormaksi lastasin appelsiineja ja melooneja. Sitten läksin\nmatkalle. Gibraltariin tultuani huomasin ihmisten hyvin tunteneen\nRoIIonan nimen, mutta hän oli jo joko kuollut taikka joutunut toisiin\nmaan-ääriin. Tässä oli mielestäni selitys siihen, ett'emme olleet\nsaaneet mitään tietoja Carmenista.\n\nVein aasin erääseen talliin ja läksin kaupungille hedelmäkorieni\nkanssa ikäänkuin olisin tullut niitä kaupustelemaan, vaikka itse\nteossa katsastelin eikö näkyisi ainoatakaan tuttua ihmistä.\nGibraltarissa tapaatte paljo lurjuksia kaikista maailman\nvaltakunnista, sillä se on oikea Baabelin torni koko linnoitus:\nkymmenellä askeleella saatte jo kuulla puhuttavan kymmentä eri\nkieltä. Useita egyptiläisiäkin näin, mutta en uskaltanut luottaa\nkehenkään: lähestymiseni jäi molemminpuoliseksi tunnusteluksi.\nMolemmat huomasimme kyllä olevamme aika veijareja; mutta olimmeko\nsamaa joukkuetta, siitä emme päässeet selville.\n\nPari päivää harhailin kaupungissa vallan turhaan. Rollonasta ja\nCarmenista en ollut saanut mitään tietoja. Arvelin jo palata takaisin\ntoverieni luo, tehtyäni ensin muutamia ostoksia; kuljeskelin sentään\nvielä illalla, päivän laskun aikana, katuja pitkin, kun äkkiä kuulin\nnaisen äänen huutavan ylläni:\n\n\"Halloo, hedelmäkauppias!\"\n\nNostin silmäni ja näin parvekkeella Carmenin ja hänen vieressänsä\nylhäisen upseerin, tukka hienosti käherrettynä ja kultaiset olkalaput\npunaisessa univormutakissansa. Carmen itse oli erinomaisen hyvin\npuettu: silkkinen puku, hartioilla kaunis shaali ja päässä kullalta\nvälkkyvä kampa. Ja tuo aina yhtä iloinen veitikka nauroi minulle\nsivujansa pidellen.\n\nMelskaten espanjan kieltä huusi englantilainen upseeri minulle:\n\n\"Tule ylös! Rouva tahtoisi ostaa appelsiineja!\"\n\n\"Niin, tule vain, mutta elä kummeksu mitään,\" lisäsi Carmen baskin\nkielellä.\n\nHänen suhteensa en enään kummeksinutkaan ollenkaan mitään. En tiedä\ntuottiko hänen tapaamisensa minulle enemmän iloa vai surua. Portille\nilmestyi samassa pitkä englantilainen palvelija, joka saattoi minut\nylös sangen komeaan saliin.\n\nCarmen tuli vastaani sanoen baskin kielellä:\n\n\"Muista, ett'et sinä tunne minua etkä ymmärrä espanjaa...\" Sitten\nkääntyi hän englantilaiseen upseeriin sanoen:\n\n\"Sanoinhan teille, että tunsin hänet kohta baskilaiseksi. Saattepas\nkuulla, kuinka hullunkuriselta baskin kieli kuuluu. Ja kuinka tuhman\nnäköistä kansaa eikö totta? Mieshän näyttää kissalta, joka on päässyt\npujahtamaan ruokasaliin ... vai mitä?\"\n\n\"Entäs sinä sitten,\" sanoin omaa kieltäni käyttäen, \"olethan sinä\nhävyttömimmän nartun näköinen, jolta tekisi mieleni merkitä naama...\njuuri tässä rakastajasi läsnäollessa.\"\n\n\"Rakastajani! Sen olet sinä yksin keksinyt. Ja keksihän vielä tulla\nmustasukkaiseksi tuon tuhman tolvanan tähden. Sinä olet siis vielä\nyhtä tuhma kuin kohtaustemme aikana Candilejokadulla Sevillassa.\nEtkö sinä höperö huomaa, että minä juuri tällä hetkellä olen saanut\negyptiläiset asiamme mitä loistavimmin järjestetyiksi. Tämä talo\nkuuluu minulle ja tuon englantilaisen kravun rahat ovat minulla pian\nmyöskin. Nenästä minä vedän heidät kaikki ja saatan miehen sellaiseen\nmutkaan, mistä ei enään palata.\"\n\n\"Mutta jos sinä tällä tavoin ajat egyptiläisiä asioitamme, niin pidän\nminä huolen siitä, ett'et sinä sitä toista kertaa tee. Muista se!\"\n\n\"Mitä? Oletko sinä muka puolisoni, koska rupeat minua käskemään?\nGarcian mielestä käy tämä tapa laatuun eikä sinulla ole siihen mitään\nsanottavaa. Päinvastoin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että olet\nminun ainoa _minchorroni_ (= rakastajani eli sanan mukaan: oikkuni).\"\n\n\"Mitä hän sanoo?\" kysyi englantilainen.\n\n\"Hän valittaa, että hänen on jano ... ja pyytäisi hieman juotavaa,\"\nvastasi Carmen ja heittäysi sohvalle nauraen makeasti tälle\nkäännöksellensä.\n\nJa tiedättekös, että kun hän oikein ratkesi nauramaan, niin oli\nmuiden mahdoton pysyä vakavina. Kaikki läsnäolijat sai hän nauramaan\nmukana. Pitkä englantilainen tolvana yhtyi hänen nauruunsa ja käski\npalvelijan tuoda minulle juotavaa.\n\n\"Näetkös tuon sormuksen, joka hänellä on sormessansa?\" kysyi Carmen\nminun maistaessani palvelijan tuomaa juomaa. \"Jos haluat, niin annan\nsen sinulle?\"\n\n\"Minäpä antaisin peukaloni jos tuo lordisi olisi vuoristossa ... ja\nme seisoisimme maquila kädessä vastakkain,\" tiuskaisin hänelle.\n\n\"Maquila, maquila, mitä se merkitsee?\" kysyi englantilainen.\n\n\"Maquila,\" selitti Carmen nauraen, \"merkitsee appelsiinia. Eikö\nolekin omituinen nimitys appelsiinille? Mies sanoo, että hän\nmielellänsä syöttäisi teillekin maquilan.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi englantilainen, \"no, tuopas meille vielä\nhuomennakin appelsiineja.\"\n\nNäin puhuessamme astui palvelija sisään ja ilmoitti että pöytä oli\nkatettu herrasväelle. Englantilainen nousi ylös, antoi minulle\npiasterin ja tarjosi käsivartensa Carmenille, ikäänkuin tuo letukka\nei olisi voinut yksin kävellä. Nauraen sanoi Carmen minulle:\n\n\"Ystäväni, ruokapöytään en voi sinua kutsua. Mutta niin pian kuin\nhuomenna kuulet rummutettavan paraatiin, tule tänne uudelleen\nappelsiinien kanssa. Täällä saat nähdä hieman paremmin kalustetun\nmakuukamarin kuin Candilejokadulla... Sitten voit sanoa, olenko\nvielä sama Carmencita kuin silloin olin. Ja lopuksi voimme puhella\negyptiläisistä asioistamme.\"\n\nMinä en vastannut mitään ... ja olin jo kadulla, kun englantilainen\nhuusi jälkeeni:\n\n\"Muista tuoda maquilaa huomenna!\"\n\nSamalla kuulin Carmenin äänekästä naurua.\n\nMinä menin tieheni aivan hämmennyksissäni enkä saanut unta\njuuri ensinkään. Seuraavana aamuna olin niin harmissani tuolle\nkavaltaja-letukalle, että päätin jo jättää koko Gibraltarin\ntapaamatta häntä toistamiseen. Mutta kun paraatirumpu alkoi käydä,\nolivat hyvät aikeeni kuin poispyyhityt. Otin appelsiinikorini ja\nriensin Carmenin luo. Varjostimet hänen kamarinsa akkunassa olivat\npuoliavoinna ja niiden ra'osta näin hänen suuren tumman silmänsä\nväijyvän kadulle. Puuteroitu palvelija vei minut heti sisään. Carmen\nlähetti hänet asialle ja niin pian kuin olimme jääneet kahden kesken\nratkesi hän krokotiilinauruun, heittäytyen kaulaani.\n\nNiin kauniina kuin nyt en ollut häntä ikinä nähnyt. Suortuvansa oli\nhän kammannut madonnan tapaan ... ja tuoksusi hyvältä ... ympärilläni\nsilkillä päällystetyt huonekalut ... läpiommellut uutimet ja... Ja\nminä keskellä tätä komeutta ja viehkeyttä kuin mikäkin varas!\n\n\"Minchorroni!\" huudahti Carmen, \"mieleni tekisi rikkoa täällä kaikki,\npolttaa koko talo ja paeta kanssasi vuoristoon.\"\n\nJa voi niitä helliä hyväilyjä!... Voi sitä iloista naurua! Ja sitten\nhän tanssi, repi hamereunuksensa j.n.e. Apina ei ikinä ole tehnyt\nparempia ilveilyhyppyjä, virnistelyjä ja koiruuksia. Käytyänsä\njälleen vakavammaksi sanoi hän:\n\n\"Kuules, kysymys on siis Egyptistä. Minä tahdon että hän vie minut\nRondaan, missä tunnen erään uskovaisen sisaren...\" (Tässä hän taas\nratkesi nauramaan)... \"Sinne mennessä matkustamme erään paikkakunnan\nhalki, josta annan sinulle vasta tarkemmat tiedot. Te hyökkäätte\nkimppuumme ja ryöstätte hänet puhtaaksi. Oikeastaan haluaisin,\nettä te hänet nitistäisitte, mutta...\" (ja tässä hymyili hän tuota\nhornamaista hymyänsä, joka toisinaan näkyi hänen huulillansa ja\njota ei kukaan olisi tahtonut eikä voinut jäljitellä) ... \"mutta\ntiedätkös, miten teidän olisi meneteltävä? Kaikissa tapauksissa\ntulkoon Garcia ensimäisenä. Pysykää te toiset hiukan ta'ampana. Tuo\nvanha krapu on rohkea ja käsittelee taitavasti hyviä pistoolejansa...\nYmmärrätkö?...\"\n\nJa sitten hän keskeytti puheensa ratketen jälleen nauramaan.\n\n\"En ymmärrä,\" sanoin minä, \"tosin vihaan minä Garciaa, mutta hän\non toverini. Ehkäpä minä vielä kerran vapautan sinut hänestä,\nmutta välimme selvitämme me oman maamme tapaan. Egyptiläinen olen\nminä ainoastaan sattumalta. Ja eräissä asioissa pysyn minä aina\nsuoranaisena navarralaisena, kuten sananparsikin sanoo: _navarro\nfino_.\"\n\n\"Sinä olet siis tuhma tolvana ja oikea _payllo_, sinä. Aivan kuin\nkääpiö, joka luulee itseänsä jättiläiseksi, jos vain voi sylkeä\nkauvas. Mene siis tiehesi, sinä et minua rakasta.\"\n\nMutta aina kun hän käski minun mennä tieheni, oli minun mahdoton\nvapautua hänestä. Pian lupasin minä lähteä paluumatkalle toverieni\nluo ja vartoa englantilaista määräpaikassa. Hän puolestansa lupasi\nsairastella, kunnes he voivat jättää Gibraltarin ja lähteä Rondaan.\nGibraltarissa viivyin vielä pari päivää. Valhepukuun puettuna uskalsi\nhän tulla tapaamaan minua majapaikkaanikin.\n\nSitten lähdin matkalle, mutta omat aikeeni minullakin oli. Palasin\nsovittuun yhtymäpaikkaan, josta olin saanut tarkan ilmoituksen,\nniinikään tiesin ajan tunnillensa, milloin englantilainen Carmenin\nkanssa siitä oli ohi matkustava. Dancairen ja Garcian, jotka\nuskollisesti olivat varronneet minua, tapasin myöskin ajoissa.\n\nYön vietimme metsässä männynkävyistä tekemämme nuotion ääressä,\njoka paloikin oikein mainiosti. Ehdotin Garcialle, että löisimme\nkorttia. Hän suostui tuumaan. Toista peliä pelatessamme haukuin\nhäntä väärinpelaajaksi. Hän uskalsi nauraa minulle. Silloin viskasin\nhänelle kortit vasten kasvoja. Mies tavoitti pyssyänsä maasta, mutta\nminä astuin sen päälle ja sanoin:\n\n\"Olen kuullut kehuttavan sinua yhtä taitavaksi puukkotaistelijaksi\nkuin Malagan parhaimmat junkkarit. Tahdotkos yrittää minun kanssani?\"\n\nDancaire koetti erottaa meitä. Mutta Garcia, jolle jo olin antanut\npari kolme korvapuustia, oli jo käynyt kovin rohkeaksi ja paljasti\npuukkonsa. Samoin tein minä. Molemmat sanoimme Dancairelle, että hän\njättäisi meidät rauhaan ja antaisi rehellisen taistelun ratkaista\nriitamme. Hän huomasikin, ett'ei hän voinut estää meitä ja väistyi\ntieltämme.\n\nGarcia oli jo kyyristynyt kokoon kuin kissa ennen kuin se hyökkää\nhiiren kimppuun. Hattu vasemmassa kädessä iskun torjumiseksi,\nkouristi hän puukon oikeaan, eteensä koukistettuun käteen, kuten\nandalusialaisten hyökkäys-asento on. Minä taas asetuin hänen eteensä\nnavarralaisten puolustusasentoon: vasen käsi kohotettuna, vasen\njalka eteenpäin koukistettuna ja puukko pitkin oikeaa kylkeä.\nTunsin itseni jättiläistäkin voimakkaammaksi. Hän ampasi kimppuuni\nkuin heittokeihäs. Mutta samassa pyörähdin minä ympäri vasemmalla\nkantapäälläni, ettei hän kohdannut minua, ja iskin häntä vuorostani,\njotta veri käsivarren paksuisena virtana syöksähti esille.\n\nMies kaatui nenällensä jäykkänä kuin seiväs.\n\n\"Mitä sinä nyt teit?\" huusi Dancaire.\n\n\"Me emme voineet sopia keskenämme,\" vastasin minä. \"Minä rakastan\nCarmenia ja tahdon omistaa hänet yksinäni. Garcia oli konna ja\nmuistanpa vielä, miten hän Remendado poloisen lopetti. Nyt meitä\nei enää ole kuin kaksi, mutta me olemmekin kelpo poikia. Kuules,\nhyväksytkö sinä minut ystäväksesi elämässä ja kuolemassa?\"\n\nDancaire, joka oli noin 50-vuotias mies, ojensi minulle kätensä\nhuudahtaen:\n\n\"Hiiteen rakkausjutut! Jos olisit pyytänyt häneltä omistusoikeuden\nCarmeniin, olisi hän myynyt sen yhdestä piasterista. Niin, nyt on\nmeitä ainoastaan kaksi. Kuinkas me huomenna tulemme toimeen?\"\n\n\"Anna minun toimia yksin,\" vastasin hänelle. \"Nyt en, hitto vie,\npelkää ketään koko maailmassa\".\n\nSitten hautasimme Garcian ja muutimme leiripaikkamme pari sataa\naskelta edemmäs.\n\nSeuraavana päivänä näimme Carmenin tulevan englantilaisen upseerinsa,\nkahden muulinajajan ja erään palvelijan seurassa.\n\n\"Minä pidän huolen englantilaisesta,\" sanoin Dancairelle; \"peloita\nsinä toiset karkuun, he ovat nimittäin aseettomia.\"\n\nEnglantilainen osoittausi rohkeaksi mieheksi. Ell'ei Carmen olisi\ntyrkännyt häntä käsivarteen, olisi hän tehnyt lopun minusta.\nLyhyesti, sinä päivänä voitin minä Carmenin takaisin ja ilmoitin\nensi sanakseni, että hän oli nyt leski. Kuultuansa, kuinka tämä oli\ntapahtunut sanoi hän:\n\n\"Sinä olet siis ijankaikkinen hölmö! Garcian olisi pitänyt murhata\nsinut. Sinun navarralainen taistelutapasi on tuhma... Garcia on\nmurhannut jo monta taitavampaa puukkomiestä kuin sinä olet. Mutta\nhänen aikansa oli siis tullut. Samoin on sinun tuleva.\"\n\n\"Entäs sinä? Ehkä lyö sinunkin viime hetkesi, ell'et ymmärrä olla\noikea vaimo minulle.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" sanoi hän, \"vaikka olenkin monta kertaa nähnyt\nkahvista ennustaessani, että meidän olisi lopetettava suhteemme. Vaan\nsama se: tottahan tulee joku, joka istuttaa!\"\n\nJa sitten hän taas päryytteli kastanjettejansa niinkuin hän aina\nteki, kun tahtoi karkoittaa ikävät ajatuksensa.\n\nMutta anteeksi: kaikki nämä pikkuseikat omasta elämästäni\nikävystyttävät teitä tietysti. Pian olenkin kertomukseni lopussa.\nYhteiselämäämme kesti melkoisen kauvan. Dancaire ja minä hankimme\nmuutamia tovereja, jotka olivat luotettavampia kuin edelliset\nkumppanimme, ja harjoitimme edelleen salakuljetusta. Tosin täytyy\nminun myöntää, että joskus väijyimme matkustajia valtateilläkin,\nmutta ainoastaan suurimmassa ahdingossa. Muuten emme heitä juuri\npahoin pidelleet, tyydyimme vain siihen, että kiristimme heiltä rahat\npois.\n\nMuutaman kuukauden ajan olin Carmeniin vallan tyytyväinen. Hän\noli edelleen hyödyllinen meille puuhissamme ilmoittamalla meille\nhyviä kauppamahdollisuuksia. Milloin liikkui hän Malagassa, milloin\nCordovassa, milloin Granadassa; mutta jos minä vain äännähdinkään\njätti hän heti kaikki ja saapui luokseni, kutsuinpa minä hänet sitten\njohonkin erillään olevaan mökkiin tai yönuotiolle.\n\nKerran kävin sentään levottomaksi hänen vuoksensa. Hän oli silloin\nMalagassa. Tiesin hänen iskeneen silmänsä erääseen sangen rikkaaseen\nkauppiaaseen, jolle hän luultavasti oli päättänyt tehdä samat\nkepposet kuin englantilaiselle Gibraltarissa. Huolimatta kaikista\nDancairen kielloista, päätin etsiä hänet käsiini ja saavuin Malagaan\nkeskellä päivää. Minä löysinkin hänet ja otin hänet mukaani. Sen\njälkeen seurasi välillämme vakava selvitys.\n\n\"Tiedätkös, José,\" sanoi hän, \"etten minä, vaimoksesi tultuani, enää\nvoi rakastaa sinua yhtä paljo kuin silloin, kun olit vain minchorroni\n(rakastajani)? Minä en tahdo tulla häirityksi enkä varsinkaan kärsi,\nettä minua komennellaan. Vapaa tahdon minä olla ja noudattaa omia\nmielihalujani. Elä siis saata minua äärimmäisyyteen. Jos sinä syyttä\nikävystytät minua, niin löydän minä kyllä jonkun, joka tekee sinulle\nsamoin kuin sinä teit Garcialle.\"\n\nDancaire rakensi jälleen sovinnon välillämme. Mutta kaikissa\ntapauksissa olimme sanoneet toisillemme yhtä ja toista, joka jäi\nkalvamaan mieliämme, emmekä siis olleet enää aivan entisellämme.\n\nHiukan myöhemmin kohtasi meitä eräs onnettomuus. Santarmit pääsivät\nkimppuumme. Dancaire ja kaksi muuta tovereistani saivat surmansa ja\npari miestä joutui vangiksi. Minäkin sain pahanlaisen haavan ja ilman\noivallista ratsuani olisin epäilemättä joutunut sotilaiden käsiin.\nLuoti ruumiissani ja aivan väsyksissä pääsin ainoan jäljelle jääneen\nseuralaiseni kanssa pakoon metsän peittoon. Ratsun seljästä noustuani\nmenin tainnoksiin ja luulin kuolevani viidakkoon kuin ammuttu jänis.\nKumppanini kantoi minut erääseen tuttuun vuoriluolaan ja läksi sitten\nviemään viestiä Carmenille.\n\nHän oli tähän aikaan Granadassa ja riensi sieltä heti paikalla\nluokseni. Eikä hän ummistanut silmäänsäkään, vaan hoiti minua\nsellaisella huolella ja osanotolla, ett'ei vaimo voi rakkaintakaan\nmiestä paremmin hoitaa. Niin pian kuin jaksoin nousta jaloilleni,\nvei hän minut vallan salaa Granadaan. Mustalaisilla on kaikkialla\nluotettavat lymypaikkansa ja niinpä vietin minäkin kuusi viikkoa\neräässä talossa, joka oli melkein etsivän poliisipäällikön talon\nvieressä. Monta kertaa näin akuttimien ra'osta hänen menevän ohitse.\n\nVihdoinkin paranin. Mutta sairasvuoteella levätessäni olin\nehtinyt miettiä paljo asioita ja päätin vaihtaa elintapojani.\nKerroin Carmenille aikeestani jättää Espanja ja siirtyä Amerikaan\naloittaakseni siellä uutta kunniallista elämää.\n\nHän nauroi minulle.\n\n\"Me emme ole luotuja istuttamaan kaalinpäitä, me,\" sanoi hän; \"meidän\nkohtalomme on elää _payllojen_ (muukalaisten) kustannuksella. Kuules,\nminä olen pannut alulle erään kauppajutun Natan ben Josefin kanssa,\njoka asuu Gibraltarissa. Hänellä on pumpulikankaita, jotka vartovat\nsalakuljettajia. Sinun tietää hän olevan vielä hengissä. Sinua hän\nvartoo. Ja mitäs sanoisivatkaan asiamiehemme Gibraltarissa, joll'et\npitäisi sanaasi?\"\n\nHän sai minut taivutetuksi ja minä ryhdyin jälleen harjoittamaan\ninhottavaa kauppaani.\n\nPiileskellessäni Granadassa toimeenpantiin siellä härkätaisteluja,\njoita Carmenkin meni katsomaan. Sieltä palattuansa puhui hän paljo\neräästä sangen notkeasta ja taitavasta härkätaistelijasta nimeltä\nLucas. Hän tiesi mikä tämän hevosen nimi oli ja paljoko hänen\nkirjailtu liivinsä maksoi. Tästä en vielä välittänyt mitään. Mutta\nmuutamia päiviä myöhemmin kertoi ainoa eloon jäänyt toverini Juanito\nnähneensä Carmenin yhdessä tuon härkätaistelijan kanssa eräässä\nkahvilassa. Asia alkoi jo harmittaa minua. Kysyin Carmenilta, kuinka\nja miksi hän oli tehnyt tuttavuutta tuon miehen kanssa.\n\n\"Hän on mies, jonka kanssa voi olla asioissa,\" sanoi hän.\n\"Lorisevassa virrassa on aina vettä ja limsiökiviä, sanoo mustalainen\nsananlasku. Näissä härkätaisteluissa voitti hän 1200 realea. Kahdesta\nmahdollisuudesta täytyy toisen tapahtua: joko on häneltä riistettävä\nnuo rahat pois taikka on hän saatava seuraamme, sillä hän on hyvä\nratsuri ja rohkea poika. Entisistä tovereistasi ovat useat kuolleet\npois; sinä tarvitset uusia miehiä heidän sijaansa. Ota hänet mukaasi.\"\n\n\"Minä en välitä hänestä enkä hänen rahoistansa,\" vastasin hänelle,\n\"ja minä kiellän sinua seurustelemasta hänen kanssansa.\"\n\n\"Ole varuillasi, José! Jos sinä epäilet minun tekevän luvatonta, niin\nminä sen pian teenkin!\" sanoi hän uhkaillen.\n\nOnneksi matkusti härkätaistelija Malagaan ja minä hommausin\nkuljettamaan juutalaisen pumpulikankaita. Tuon jutun vuoksi oli\nminulla paljo vaivaa ja samoin Carmenillakin. Niin unhotin koko\nhärkätaistelijan eikä luullakseni Carmenkaan enää häntä muistellut.\n\nJuuri näinä aikoina tapasin minä teidät, herra M., ensiksi lähellä\nMontillaa ja toisen kerran Cordovassa. Viimeistä yhtymystämme en\nviitsi muistella. Siitä tiedätte ehkä enemmän kuin minä. Carmen\nvarasti teiltä kellonne. Myöskin rahanne aikoi hän viedä ... ja tuon\nsormuksen, jonka näen sormessanne ja joka hänen mielestänsä oli\nerityisesti kallisarvoinen ja hänelle tärkeä taikasormus.\n\nTämän johdosta syntyi riita välillämme. Suuttuneena löinkin minä\nhäntä jo kerran. Hän kalpeni ja alkoi Itkeä. Ensi kerran näin minä\nhänen itkevän. Se teki minuun hirmuisen vaikutuksen. Pyysin häneltä\nanteeksi, mutta hän oli minulle nyrpeissänsä kokonaisen päivän ja kun\nminä läksin Montillaan, ei hän tahtonut syleillä minua.\n\nMinä olin jo vallan pahoillani, mutta kolme päivää myöhemmin tuli\nhän tapaamaan minua nauraen ja iloisena kuin peipponen. Kaikki oli\nunhotettu ja pari päivää olimme me rakastuneita kuin vasta naineet.\nErotessa sanoi hän:\n\n\"Pian on Cordovassa eräs juhla. Minä riennän katsomaan sitä, hankin\ntiedot henkilöistä, jotka palaavat sieltä rahojen kanssa, ja ilmoitan\nsiitä sinulle.\"\n\nAnnoin hänen mennä. Yksin jäätyäni mietin tätä juhlaa ja Carmenin\nvaihtelevaa luonnetta. Hän oli siis jo antanut minulle anteeksi,\nkoska hän ensiksi tuli minua tapaamaan. Eräs talonpoika kertoi, että\nCordovassa taas oli härkätaistelu. Vereni kiehahti uudelleen: tuossa\npaikassa läksin minä kaupunkiin ja riensin taistelukentälle. Ihmiset\nnäyttivät minulle, kuka oli härkätaistelija Lucas; Carmen istui\npenkillä aitausta vastaan nojautuneena.\n\nMinun tarvitsi tarkastaa häntä vain minuutin aikaa ollakseni varma\nasiasta. Niinkuin otaksuin, suoriusi Lucas ensimäisestä härästä\nkaikella kunnialla. Hän riisui nauharusetin härän otsalta ja antoi\nsen Carmenille, joka heti paikalla ripusti sen rinnallensa.[14]\nSeuraava härkä näytti aikovan kostaa hänelle minun puolestani. Lucas\nsuistui hevosinensa maahan ja härkä kaatui heidän molempien päälle.\nMinä vilkasin Carmeniin. Hän ei ollut enää paikoillaan. Minun oli\nmahdoton päästä paikaltani mihinkään, vaan täytyi vartoa, kunnes\nhärkätaistelu oli lopussa. Sitten läksin astumaan pois ja menin\nsiihen taloon, jonka tekin tunnette, ja vartosin siellä koko illan ja\nosan yötäkin. Vasta noin klo 2 aamulla saapui Carmen sinne ja näytti\nhieman hämmästyvän nähdessään minut.\n\n\"Tule kanssani,\" sanoin minä.\n\n\"Voinhan tulla,\" vastasi hän.\n\nNoudin hevoseni, nostin hänet taakseni ja niin ajoimme lopun yötä\nsanaakaan toisillemme virkkamatta. Päivän sarastaessa pysähdyimme\nerääseen etäiseen majataloon, pienen erakkomajan läheisyydessä. Sinne\ntultuamme sanoin Carmenille:\n\n\"Kuules, minä unhotan kaikki enkä moiti sinua mistään, jos ...\njos sinä vannot, että seuraat minua Amerikaan ja pysyt siellä\nrauhallisena ihmisenä.\"\n\n\"Sitä en tee,\" sanoi hän nyreänä, \"sillä Amerikaan minun ei haluta\nlähteä. Minä viihdyn hyvin täällä.\"\n\n\"Senkö vuoksi, että olet täällä Lucasta lähellä? Mutta muista se,\nettä jos hän paranee, niin ei hän vanhoista luista enää välitä. Vaan\nmiksikä vihoittelisin hänelle? Murhaamaan kaikki rakastajasi olen\nminä jo kyllästynyt. Viisainta on murhata sinut.\"\n\nCarmen loi minuun hurjat silmänsä ja sanoi:\n\n\"Olen aina ajatellut, että sinä kerran murhaat minut. Sillä kun\nsinut ensi kerran näin, tuli kotiportilla pappi vastaani. Ja etkös\nhuomannut mitään omituista sinä yönä, jolloin läksin Cordovasta?\nJänis juoksi poikki tien sinun hevosesi jalkojen välistä. Se on\nkirjoitettu.\"\n\n\"Carmencita, etkö sinä enää rakasta minua?\"\n\nHän ei vastannut mitään. Istui jalat ristissä olkimatolla ja\nkuopusteli maata sormellansa.\n\n\"Carmen, vaihtakaamme elintapoja,\" sanoin hänelle rukoilevasti.\n\"Muuttakaamme asumaan jonnekin, missä mikään ei meitä erota.\nTiedäthän, että minulla on ... tässä lähellä ... tammen alla ... 120\noncea kätkettynä. Sitä paitse on minulla saatavia juutalaisen Ben\nJosefin luona.\"\n\nTähän hän vain hymyili sanoen:\n\n\"Ensin minä, sitten sinä. Tiedän varsin hyvin, että niin se käy.\"\n\n\"Mietihän asiaa vielä, Carmencita; minä olen jo menettänyt\nkärsivällisyyteni ja miehuuteni. Tee päätöksesi taikka täytyy minun\ntoteuttaa omani.\"\n\nSen sanottuani jätin hänet ja läksin kävelemään erakon asunnolle\npäin. Tämä oli juuri rukoilemassa. Odotin siksi, kunnes toimitus oli\nohitse. Olisin mielelläni rukoillut itsekin, vaan en voinut; kun\nerakko nousi ylös, astuin hänen luoksensa.\n\n\"Hurskas isä, tahdotteko rukoilla erään puolesta joka on suuren\nvaaran alaisena?\" kysyin häneltä.\n\n\"Minä rukoilen kaikkien murheellisten puolesta.\"\n\n\"Voitteko lukea messun erään puolesta, joka ehkä pian astuu\nvanhurskaan jumalan eteen?\"\n\n\"Kyllä,\" vastasi hän katsoen minuun tutkivasti. Ja kun olennossani\nehkä oli jotakin omituista, lisäsi hän:\n\n\"Minusta näyttää kuin olisin nähnyt teidät joskus ennenkin?\"\n\n\"Milloin luette te tuon messun?\" kysyin laskien piasterin hänen\npenkillensä.\n\n\"Puolen tunnin kuluttua. Majatalon poika tulee avukseni. Sanokaa,\nnuori mies, onko teillä jotakin omallatunnollanne? Tahdotteko ehkä\nneuvoja kristityltä ihmiseltä?\"\n\nTunsin, että olin vähällä ruveta itkemään. Lupasin palata takaisin\nja menin tieheni. Heittäysin nurmikolle lepäämään, kunnes kuulin\nmessukellon soivan. Lähestyin jälleen erakon pientä kappelia, vaan\njäin seisomaan sen ulkopuolelle. Kun messu oli päättynyt, palasin\nmajataloon takaisin.\n\nToivoin jo, että Carmen oli paennut tiehensä. Olisihan hän\nvoinut ottaa hevoseni ja pelastaa itsensä... Mutta hän ei ollut\nhievahtanutkaan. Hän ei tahtonut, että kukaan olisi voinut sanoa\nhänen peljänneen minua. Poissaollessani oli hän ratkonut lyijyt\npois hameensa reunapalteesta. Sisään tullessani istui hän pöydän\nääressä katsellen vesiastiaan, johon hän oli heittänyt sulattamansa\nlyijypalaset. Ja niin huvitettu oli hän tästä taikomisestansa, ett'ei\nhän alussa huomannutkaan tuloani. Milloin otti hän lyijypalasen ja\nkäänteli sitä surullisena eri tahoille, milloin hyräili hän jotakin\nniistä taikalauluista, jotka on kyhännyt Maria Padilla, kuningas\ndon Pedron rakastajatar, jonka kerrotaan olleen mustalaisten\n\"kuningattaren.\"[15]\n\n\"Carmen,\" sanoin hänelle, \"tahdotko seurata minua?\"\n\nHän nousi ylös, jätti vesiastian ja viskasi mantiljan yllensä ollen\nvalmiina seuraamaan minua. Suitsin ratsuni, hän nousi taakseni ja\nsitten poistuimme majatalosta.\n\n\"Siis tahdot sinä seurata minua tien päähän saakka, Carmen?\"\n\n\"Hamaan kuolemaan, mutta elää en sinun kanssasi voi.\"\n\nOlimme saapuneet yksinäiselle vuorisolalle. Minä pysäytin hevoseni.\n\n\"Tässäkö siis?\" kysyi hän hypäten maahan. Riisuen mantiljansa heitti\nhän sen jalkoihinsa ja seisoi hievahtamatta paikoillansa tuijottaen\nminuun, käsi lanteilla. -- \"Sinä aiot tappaa minut, sen minä huomaan.\nSe on niin kirjoitettu, ... mutta antautumaan sinä et minua saa.\"\n\n\"Ole järkevä, Carmen, minä pyydän. Kuule, minä unhotan kaiken\nentisyytesi. Vaikka sinä juuri olet minut turmioon saattanut, kuten\ntiedät. Sinun vuoksesi on minusta tullut sekä rosvo että murhamies.\nCarmen, Carmen, salli minun pelastaa sinut ja samalla myöskin itseni.\"\n\n\"José, sinä vaadit mahdottomia. Minä en sinua enää rakasta. Sinä\ntaas vakuutat rakastavasi vielä minua ja tahdot sen vuoksi tappaa\nminut. Minä voisin pettää sinut vielä kerran ... ja valhetella! mutta\nminä en viitsi enää nähdä sitä vaivaa. Kaikki meidän välillämme on\nlopussa. Puolisonani on sinulla oikeus murhata minut. Mutta Carmen\npysyy aina vapaana. _Callina_ hän syntyi, _callina_ hän kuolla voi.\"\n\n\"Sinä rakastat siis Lucasta?\"\n\n\"Rakastin ... hetken, niinkuin sinuakin ... vaikka en ehkä niin paljo\nkuin sinua. Nyt en rakasta enää ketään ... ja suorastaan vihaan\nitseäni, että koskaan olen sinua rakastanut.\"\n\nHeittäysin hänen jalkoihinsa, tartuin hänen käsiinsä ja kostutin\nne kyynelilläni. Muistutin hänelle kaikista niistä onnellisista\nhetkistä, joita olimme yhdessä viettäneet. Tarjousin jatkamaan vielä\nryöväriammattiakin ... ainoastaan tehdäkseni hänelle mieliksi.\nKaikki, kaikki ... minä tein ... ja lupasin, jos hän vain tahtoisi\nrakastaa minua vielä.\n\nMutta hän vastasi välinpitämättömästi:\n\n\"Sinua rakastaa on minun jo mahdotonta. Elää kanssasi en halua.\"\n\nVimmastus valtasi minut. Paljastin puukkoni. Toivoin hänen\npeljästyvän ja anovan armoa, mutta tuo nainen oli itse daimooni.\n\n\"Viimeisen kerran kysyn sinulta, etkö suostu elämään kanssani?\"\nhuusin hänelle.\n\n\"En, en, en!\" sanoi hän polkien jalkaansa, veti sormestansa\nsormuksen, jonka olin hänelle lahjoittanut, ja viskasi sen pensastoon.\n\nIskin häntä kaksi kertaa ... Garcia Borgnen puukolla, jota käytin\nrikottuani oman veitseni. Toisella iskulla vaipui hän maahan ääntä\npäästämättä. Olen vieläkin näkevinäni hänen suuren, tumman silmänsä\ntuijottavan minuun. Sitten hämmentyi se ja sulkeutui.\n\nKokonaisen tunnin istuin kerrassaan masentuneena hänen ruumiinsa\nääressä. Sitten muistin, että Carmen oli usein sanonut haluavansa\ntulla haudatuksi metsään. Puukollani loin hänelle haudan ja laskin\nhänet siihen. Kauvan sain etsiä ennen kuin löysin pensastoon viskatun\nsormuksen. Sen laskin hautaan hänen viereensä samoin kuin pienen\nristin, jota olin kantanut.\n\nEhkä erehdyin siinä. Sitten hyppäsin ratsuni selkään ja ratsastin\nCordovaan ilmoittautuakseni viranomaisille. Tunnustin murhanneeni\nCarmenin. Mutta hänen lepopaikkaansa en tahtonut ilmaista.\n\nErakko oli pyhä mies. Hän rukoili Carmenin puolesta. Myöskin messun\nluki hän tämän autuudeksi... Tyttö raukka! Mustalaisten kasvatus oli\ntehnyt hänet tällaiseksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEspanjassa löytyy vielä nykyään sangen paljo tätä yli Europan\nlevinnyttä kulkurikansaa, joka käy nimillä boheemit, gitanos,\ngypsies, mustalaiset j.n.e. Useimmat heistä asuvat tahi oikeammin\nvaeltavat eteläisissä ja läntisissä maakunnissa, Andalusiassa ja\nEstremadurassa eli entisessä Murcian kuningaskunnassa; myöskin\nKataloniassa löytyy heitä kosolta.\n\nViime mainitut kuljeskelevat usein Ranskaan. Heitä tapaa kaikilla\nmarkkinoilla Etelä-Ranskassa. Tavallisesti toimivat miehet joko\nhevoskauppiaina ja eläinpuoskareina tai muulinleikkaajina. Sen\nlisäksi harjoittavat he jotakin käsityöläisen ammattia korjaten\npannuja, tinaten vaskikattiloita j.n.e. Salakuljetusta ja muita\nluvattomia elinkeinoja he niinikään vielä harjoittavat. Naiset taas\nesiytyvät ennustajina, kerjäilevät ja myyvät kaikellaisia enemmän tai\nvähemmän viattomia rohdoksia.\n\nMustalaisten ulkonaiset tunnusmerkit ovat helpommat huomata kuin\nselittää ja jos kerran olette nähneet ainoankaan tähän rotuun\nkuuluvan henkilön, niin tunnette muutkin vaikka tuhanten joukosta.\nUlkonäkö ja ilme juuri erottavat heidät muista samassa valtakunnassa\nasuvista kansallisuuksista. Mustalaisten ihoväri on tummanruskea ja\naina tummempi kuin toisten ympärillä elävien kansojen. Siitä nimi\n_calé_ (mustat) jota nimeä he usein käyttävät itsestänsä.[16] Heidän\nsilmänsä näyttävät hieman vinoilta, sangen teräviltä ja mustilta;\nsilmäripset taas ovat pitkät ja paksut. Katsetta voi tuskin verrata\nmuuhun kuin kauriiden katseeseen. Rohkeus ja arkuus loistaa siitä\nyht'aikaa: siinä suhteessa ilmaisevat heidän silmänsä viekasta\nja rohkeaa rotua, joka kuitenkin Panurgon lailla tietysti pelkää\nselkäsaunaa. Suurin osa mustalaisista on soreavartaloista, hoikkaa\nja vilkasta väkeä; ainakaan en muista nähneeni ainoatakaan lihavaa.\nSaksalaiset mustalaiset ovat usein varsin kauniita, mutta Espanjassa\nvaeltavien gitanasheimojen keskuudessa ovat kaunottaret kovin\nharvinaisia. Aivan nuorina ollessansa näyttävät nämä rumatkin vielä\nverrattain miellyttäviltä; mutta äideiksi tultuansa muuttuu heidän\nhahmonsa melkein vastenmieliseksi.\n\nMolempain sukupuolten likaisuus on arvaamaton. Ken ei ole nähnyt\nvanhemman mustalaisnaisen tukkaa, voi sitä vaivoin kuvitella, vaikka\najattelisikin karkeimpia, rasvaisimpia ja tomuisimpia hiuksia.\nEräissä Andalusian suuremmissa kaupungeissa huomaa sentään nuoria\ntyttöjä, jotka meitä hieman miellyttävät jo senkin vuoksi, että he\npitävät itsensä siistimpinä. Nämät esiytyvät myöskin tanssijattarina\nja muistuttavat heidän karkelonsa melkoisesti niitä, joita ei sallita\njulkisissa laskiaishuveissamme esittää.\n\nEnglantilainen lähetyssaarnaaja hra Borrow on Pipliaseuran\nkustannuksella julkaissut pari erittäin hauskaa teosta Espanjan\nmustalaisista, joita hän oli koettanut taivuttaa kristinoppiin;\nnäissä teoksissansa vakuuttaa hän, ettei löydy ainoatakaan esimerkkiä\nsiitä, että joku nuori gitana-tyttö olisi rakastunut toiseen\nrotuun kuuluvaan mieheen. Mielestäni ylistelee hän aivan liiaksi\nmustalaistyttöjen siveyttä. Ensistäänkin ovat useimmat samassa\nasemassa kuin Ovidion ruma nainen: _casta quam nemo rogavit_. Mitä\ntaas kauniimpiin tulee, ovat nämä muiden espanjattarien kaltaisia\nsiinä, että he rakastajiensa vaalissa ovat tuiki vaativia. Näiden\ntulee miellyttää näitä ja olla lemmittynsä arvollisia.[17]\n\nNaimisissa olevat mustalaisnaiset taas ovat aviomiehillensä ihan\nharvinaisen uskollisia. Eikä löydy sitä vaaraa tahi kurjuutta,\njota he säikkyisivät, jos on kysymys heidän auttamisestansa\nhädässä. Mustalaiset nimittävät itseänsä myöskin nimellä _romé_ eli\npuolisot, nimitys, joka mielestäni todistaa heidän kunnioitustansa\navioliittoa kohtaan. Ylipäänsä voinee espanjalaisten mustalaisten\npäähyveinä pitää isänmaallisuutta, jos tätä nimeä voimme käyttää\nsiitä luotettavaisuudesta, jota he osoittavat ollessansa tekemisissä\nsamanrotuisten kanssa ja siitä auliudesta, millä he auttavat\ntoisiansa; hälväisevissä asioissa osaavat he niinikään säilyttää\nsalaisuuden pyhänä.\n\nMuutamia kuukausia sitten kävin tervehtimässä Vosges'issa majailevaa\nmustalaisseuruetta. Erään vanhan mustalaisakan luona tapasin akan\nperheelle vieraan mustalaisen sairastamassa kuoleman tautia. Mies\noli jättänyt sairaalan, jossa häntä tietysti hoidettiin hyvin,\npalataksensa oman rotunsa luo kuolemaan. Nykyisen isäntäväen\nluona oli hän maannut vuoteen omana jo 13 viikkoa ja häntä\nkohdeltiin täällä paljo paremmin kuin talossa asuvia omia lapsia\nja vävypoikia. Hänellä oli hyvä oljista ja sammaleista tehty vuode\nvalkeiden uutimien kanssa, mutta talon muu väki -- yhteensä 11\nhenkilöä -- nukkui kolmen jalan pituisilla penkeillä. Tämä olkoon\ntodistuksena heidän vieraanvaraisuudestansa. Sama akka, joka vierasta\nheimolaistansa niin hyvin hoiti, sanoi minulle sairaan vuoteen\nääressä: pian, aivan pian täytyy hänen kuolla! Noiden poloisten elämä\non siis niin kurja, ettei kuoleman lähestyminen ole heistä ensinkään\nkauhistava.\n\nHuomattava piirre mustalaisten luonteessa on heidän\nvälinpitämättömyytensä uskonnon asioissa. Voimakkaita tai epäileviä\nluonteita he tosin eivät ole. Jumalankieltäjiä eivät he myöskään\nole koskaan olleet. Päinvastoin omistavat he sen maan uskonnon,\nmissä kerran asuvat. Mutta muuttaessansa toiseen maahan muuttavat\nhe myöskin uskontonsa uuden isänmaansa mukaan. Ne taikauskot,\njotka villeillä kansoilla vastaavat uskonnollisia tunteita, ovat\nmustalaisille niinikään vieraita. Kuitenkaan ei taikausko ole\nheille outo, mutta sitä käyttävät he tahtoessaan hyötyä toisten\nherkkäuskoisuudesta. Espanjan mustalaisissa olen sentään huomannut\nerityisen pelon ruumiin koskettamista kohtaan. Harvat heistä\nsuostuisivat maksuakaan vastaan kantamaan ruumista hautaan.\n\nMainitsin jo, että useimmat mustalaiset harjoittavat \"povausta\" eli\nennustusta. Tästä suoriutuvatkin he varsin hyvin. Mutta suorastaan\nhyvänä tulolähteenä harjoittavat he velhouksien ja lemmenjuomien\nmyyntiä. Huikentelevain sydämiä ovat he hallitsevinansa kravun\nkynsillä ja rakkauden tulta ovat he kylmäkiskoisissa herättävinänsä\nlemmenkiven jauhoilla. Tarvittaessa tekevät he valtavia valoja\nvelvoittaaksensa pahanhengen heitä auttamaan.\n\nViime vuonna kertoi eräs espanjatar minulle seuraavan tarinan:\n\nHän käveli eräänä päivänä Alcalan kadulla kovin suruisena ja\nhuolissansa, kun muudan katukäytävälle lyykistynyt mustalaisnainen\nhuusi äkkiä hänelle:\n\n\"Kaunis rouva, rakastajanne on varmaankin jättänyt teidät.\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Tahdotteko, että toimitan hänet takaisin?\" kysyi hän.\n\nTiedättehän, kuinka iloisena murheellinen nainen hyväksyi hänen\nehdotuksensa, joka herätti hänessä sitä suurempaa luottamusta, kun\nmustalais-akka ensi silmäyksellä oli voinut arvata hänen sydämensä\nsalaisuuden. Mutta kun taikoihin turvautuminen olisi käynyt vaikeaksi\nMadridin vilkkaimmalla kadulla, sovittiin missä seuraavana päivänä\nyhtyisivät.\n\n\"Ei mikään ole helpompaa kuin saattaa tuo uskoton jälleen jalkojenne\njuureen,\" sanoi akka. \"Sattuuko teillä olemaan hänen lahjoittamaansa\nnenäliinaa, vyötä taikka mantiljaa?\"\n\nHän sai silkkisen hunnun.\n\n\"Ommelkaa nyt punaisella silkillä piasteri yhteen hunnun nurkkaan;\ntoiseen ompelette puolen piasteria; tähän 1/4 piasteria ja tuohon 2\nrealea. Lopuksi on teidän ommeltava keskeen pieni kultaraha. Suurempi\nkultaraha olisi vieläkin tehoisampi. Niin, teidän on ommeltava tuo\nkultaraha ja kaikki. Kas niin,\" sano hän kun olin täyttänyt hänen\npyyntönsä, \"antakaa se nyt tänne, niin vien minä sen hautausmaalle\ntäsmälleen kello 12 yöllä. Voitte tulla kanssani, jos tahdotte nähdä\nlemmon kauniin leikin. Minä lupaan teille, että te jo huomenna saatte\ntavata rakastajanne.\"\n\nMustalaisakka meni yksin hautausmaalle, sillä toista pelotti kovin\nkaikki pahat elkeet. Voitte miettiä itse saiko hyljätty poloinen\nkoskaan nähdä nenäliinaansa ja uskotonta rakastajaansa.\n\nHuolimatta köyhyydestänsä ja siitä vastenmielisestä vaikutuksesta,\njonka he useissa herättävät, on mustalaisilla ollut jonkunlainen\nmenestys vähemmän valistuneen kansanluokan keskuudessa. Ja tästä\novatkin he sangen turhamaisia. Älyn puolesta tuntevat he olevansa\nylempää rotua ja halveksivat sydämestänsä kansakuntaa, joka heille\nsuo vieraanvaraisuutta.\n\n\"Jalot ovat täällä niin tuhmia,\" sanoi minulle eräs mustalaisnainen\nVosges'ista, \"ett'ei heidän pelaamisensa ole mistään arvosta.\nTuonottain kutsui taas eräs talonpoikaisvaimo minut kadulta\nluoksensa. Hänen uuninsa savusi ja minun olisi pitänyt keksiä taika\nsitä vastaan. Käskin hänen ensiksi tuoda palasen sianlihaa. Sitten\nmutisin muutamia sanoja romaninkielellä: sinä olet tuhma, olet\nsyntynyt tuhmaksi ja kuoletkin tuhmana... Ovelle päästyäni sanoin\nselvällä saksankielellä: varmin keino uunisi savuamista vastaan, on\nse, ett'et tee siihen ensinkään tulta. Sanoin ja livahdin tieheni.\"\n\nMustalaisten historia on vieläkin arvoitus. Kuten tiedämme\nilmestyivät ensimäiset mustalaisjoukkueet verrattain vähälukuisina\nLänsi-Eurooppaan 1500-luvun alulla. Mutta mistä nämä tulivat ja miksi\nhe tänne tulivat ei ole voitu saada selville. Ihmeteltävintä on,\nkuinka nämä ovat vähässä ajassa voineet lisääntyä niin huomattavassa\nmäärässä ja niin monissa toisistansa kaukana olevissa valtakunnissa.\nMustalaiset itse eivät ole säilyttäneet ainoatakaan tarinaa\nalkuperästänsä; kun useimmat heistä puhuvat Egyptistä alkuperäisenä\nkotimaanansa, niin ovat he tässä suhteessa oikeastaan vain omistaneet\njo sangen varhain heistä levitetyn huhun.\n\nSuurin osa itämaalaisten kielten tutkijoita, jotka ovat tutkineet\nmyöskin mustalaisten kieltä, luulevat heidän olevan kotoisin\nIntiasta. Itse teossa näyttääkin useilla romaninkielessä tavattavilla\njuurisanoilla ja kieliopillisilla muodoilla olevan vastaavaisuutensa\nsanskritista johdettavista kielistä. Pitkällisten vaellustensa aikana\novat mustalaiset luultavasti omistaneet paljo lainasanoja. Kaikissa\nromanikielen murteissa tavataan paljo kreikkalaisia sanoja.\n\nNykyään löytyy mustalaismurteita melkein yhtä monta kuin toisistansa\nerillänsä eläviä mustalaisjoukkoja. Kaikkialla puhuvat he sitä\npaitse varsin hyvin sen maan kieltä, missä asuvat, eivätkä usein\nkäytäkään omaansa muulloin kuin tahtoessansa vieraiden edessä puhua\nkaikessa vapaudessa. Jos vertaa Saksan mustalaisten kieltä espanjan\nromani-murteisiin, niin huomaa, että nämä vuosisatoja vallan\nerillään käytetyt kielet sisältävät sangen paljo yhtäläisiä sanoja.\nMutta alkuperäinen romanikieli on niiden sivistyneempien kielten\nvaikutuksesta, joita näiden kulkuriheimojen on täytynyt käyttää,\nkaikkialla huomattavasti muuttunut, vaikka eri maissa eri määrässä.\n\nToisaalta on saksan-, toisaalta espanjan-kieli muodostellut\nromani-kielen niin, ett'ei Schwartzwaldin mustalainen voisi tulla\ntoimeen andalusialaisen rotukumppaninsa kanssa, vaikkakin jo\nmuutamista lauseista huomaa heidän puhuvan samasta alkukielestä\njohtuvia murteita. Eräät paljon käytetyt sanat ovat luullakseni\nyhteisiä kaikille mustalaismurteille, kuten esim. _pani_ = vesi,\n_mamo_ = leipä, _mäs_ = liha, _lon_ = suola j.n.e.\n\nSamoin ovat lukusanat kaikkialla jokseenkin samat.[18]\n\nTämä riittänee antamaan Carmenin lukijoille edullisen ajatuksen\nmustalaistutkimuksistani. Päätän teokseni eräällä sananlaskulla, joka\nsattumalta johtuu mieleeni: _en retudi panda nasti abela macha_, s.o.\nsuljettuun suuhun ei kärpänen lennä.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Andalusialaisten s on vieno, c:n ja z:n välillä, jonka viime\nmainitun espanjalaiset ääntävät samoin kuin englantilaiset th:n.\nSenjor-sanan ääntämistavasta erottaa heti andalusialaisen.\n\n[2] Nämä etuoikeutetut \"maakunnat\", joilla oli omat lakinsa, (?)\nfueros, käsittivät Alavan, Biskaijan Guipuzcoan ja osan Navarraa,\njoissa kaikissa väestö puhuu baskin kieltä.\n\n[3] Neveria on kahvila eli etupäässä espanjalainen jäätelöravintola;\ntällaisia neverioita löytyy melkein jokaisessa espanjalaisessa\nkylässä.\n\n[4] Kaikki muukalaiset, jotka vain eivät matkusta silkki- ja\nkarttuuni-näytteiden kanssa, käyvät Espanjassa englantilaisista,\ninglesitos. Sama on laita myöskin itämailla, esim. Kolkiissa y.m.\n\n[5] V. 1830 oli aatelistolla vielä tämä etuoikeutena. Mutta\nperustuslaillisen hallituksen aikana saavutti myöskin porvaristo ja\nalhaiso oikeuden tähän ylimykselliseen rangaistustapaan.\n\n[6] Sininen hamonen kuuluu Navarrassa ja baskilaisissa maakunnissa\ntalonpoikaisnaisten kansallispukuun.\n\n[7] Pintar on javeque = maalata espanjalainen purjealus joiden kyljet\nenimmäkseen ovat punaisilla ja valkoisilla rannuilla maalatut.\n\n[8] \"_Manjana serà otro dia_\" on espanjalainen sananlasku.\n\n[9] Useimmissa Sevillan taloissa löytyy porttiholvien ympäröimä\nsisäpiha, joka on katettu kangaskatolla: päiviksi vedetään se\npihan ylitse, illoiksi taas poistetaan se. Kadulle vievä portti on\nmelkein aina avoinna ja pihojen välisen portin suulla on sangen\nhienotekoisella rautaportilla suljettava solakäytävä.\n\n[10] Kuningas don Pedro, joka tavallisesti käy liikanimellä julma,\nvaikka kuningatar Isabella Katoolilainen aina nimitti häntä\nOikeamieliseksi, käveli mielellänsä illoin Sevillan katuja etsien\nseikkailuja, kuten kaliffi Harun-al-Rashid aikoinansa. Eräänä iltana\njoutui hän autiolla kadulla riitaan serenadia laulavan nuoren miehen\nkanssa. Riidasta kehittyi kaksintaistelu ja kuningas surmasi tuon\nlemmentulta palavan aatelismiehen. Miekkain kalskeeseen herännyt\nämmä pisti päänsä ulos akkunasta valaisten kohtausta pienellä\nlampulla eli candilejolla. Naksuvista polvista tunsi akka toisen\ntaistelijoista kuninkaaksi, joka muuten oli voimakas ja norja\nmies. Seuraavana päivänä ilmoitti kaupungin yhteisneuvosto asian\nkuninkaalle. -- \"Oletteko saanut murhaajan kiinni?\" kysyi kuningatar.\n-- \"Olemme, sire.\" -- \"No, miksi ei häntä ole vielä rangaistu?\" --\n\"Odotamme kuninkaan käskyä\", vastattiin. -- \"Toimikaa lain mukaan\",\nkäski kuningas, joka juuri oli allekirjoittanut määräyksen, että\njokainen ken tavataan kaksintaistelussa on mestattava ja hänen päänsä\ntaistelupaikalle asetettava. Neuvosto keksi sellaisen keinon, että\nveistätti kivestä kuninkaan rintakuvan ja asetti sen murhapaikan\nluona olevan kivimuurin seinäkomeroon. Keksintö oli kuninkaasta ja\nSevillan asukkaiden mielestä hyvä. Katu sai nimensä ämmän, ainoan\ntodistajan lampusta, kertoo kansantarina; Zunjiga kertoo jutun hiukan\neriävästi (Annales de Sevilla II p. 136). Candilejo-katu löytyy\nSevillassa yhä vielä samoin kuin tuo pieni rintakuvakin, vaikka tämä\nkuitenkin on uusittu. Entinen oli jo 17-sataluvulla pahasti kulunut\nja sen vuoksi teetti kaupungin neuvosto uuden samanlaisen.\n\n[11] Puoliso mustalaiskielellä rom; vaimo romi.\n\n[12] _Calo_, fem. _calli_, monikkom. _cales_ merkitsee sanan mukaan\nmusta ja siitä mustalainen.\n\n[13] Espanjalaisilla rakuunoilla on nim. keltainen univormu.\n\n[14] Nauharusetin -- la divison -- väri ilmaisee, miltä laitumelta\nhärkä on tuotu. Härän nahkaan on se kiinnitetty pienellä koukulla;\nEspanjassa pidetään sitä suurimpana kohteliaisuutena, jos\nhärkätaistelija (picador) irroittaa rusetin vielä elossa olevan härän\nniskasta ja tarjoaa sen jollekin naiselle.\n\n[15] Maria Padillaa on syytetty kuningas don Pedron noitumisesta.\nEräs kansan tarina tietää että hän on lahjoittanut kuningatar Blanca\nde Bourbonille kultaisen vyön, joka näytti kuninkaasta elävältä\nkäärmeeltä. Sen vuoksi ei kuningas tätä onnetonta prinsessaa sietänyt\nnähdä.\n\n[16] Saksan mustalaiset, jotka tosin tuntevat nimityksen _calé_,\neivät kuitenkaan omista mielellänsä tätä nimeä, vaan kutsuvat\nitseänsä nimellä _romane tchavé_.\n\n[17] Erään esimerkin, jonka tekijä lainaa Borrowin teoksesta, olen\njättänyt pois. Suomentaja.\n\n[18] Tästä on jätetty pois pari sivua pitkä kappale, joka koskettelee\neräitä Saksan ja Ranskan mustalaisten kielimuotoja. Suomentaja.\n\n\n\n"]