Maasta kuuhun
Jules Verne (1828–1905)
Vernen klassinen tieteisromaani kertoo Baltimoren Tykkikerhosta, joka päättää rakentaa jättimäisen tykin ampuakseen miehitetyn ammuksen kuuhun. Teos kuvaa suunnittelun vaiheita, teknisiä valmisteluja ja ihmiskunnan ensimmäistä yritystä valloittaa avaruus.
Jules Vernen 'Maasta kuuhun' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 973. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MAASTA KUUHUN
Kirj.
Jules Verne
Ranskankielinen alkuteos: De la Terre à la Lune
48. ranskankielisestä painoksesta suomentanut Edwin Hagfors
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1929.
SISÄLLYS:
Tykkikerho Barbicanen tiedonanto Barbicanen tiedonannon vaikutus Cambridgen tähtitornin vastaus Kuun romaani Mitä Yhdysvalloissa on mahdoton olla tietämättä Ammuksen ylistysvirsi Tykin historia Ruutikysymys Yksi vihollinen 25 miljoonaa ystävää kohti Florida ja Texas Urbi et orbi Stone's Hill Hakku ja muurarinlasta Valujuhla Kolumbiadi Eräs sähkösanoma "Atlantan" matkustaja Kansankokous Hyökkäys ja vastaisku Kuinka ranskalainen selvittää jutun Yhdysvaltain uusi kansalainen Matkustaja-ammus Kalliovuorten teleskooppi Viimeiset valmistelut Laukaus Pilvinen ilma Uusi taivaankappale
TYKKIKERHO
Pohjois-Amerikan sisällissodan aikana perustettiin Baltimoren kaupungissa Marylandin sydämessä uusi hyvin vaikutusvaltainen kerho. Tunnettuahan on, että sotilasvaistot puhkesivat voimakkaasti ilmi tässä laivanvarustaja-, kauppias- ja koneenrakentajakansassa. Yksinkertaiset kauppamiehet putkahtivat esiin myymäläpöytänsä takaa ja esiintyivät äkkiä valmiina kapteeneina, eversteinä, kenraaleina, vaikka eivät olleet käyneet West Pointin koulua; he olivat piankin vanhassa maailmassa toimivien virkaveljiensä vertaisia "sotataiteessa", ja niin kuin nämäkin he saavuttivat voittoja tuhlailemalla luoteja, miljoonia ja ihmisiä.
Ampuma-aseitten valmistustaidossa, siinä amerikkalaiset olivat kuitenkin eurooppalaisia tavattoman paljon etevämmät. Ei niin, että heidän aseensa olisivat olleet tekotavaltaan täydellisempiä, mutta ne olivat hyvin kookkaita ja kantoivat sen vuoksi ennen kuulumattomien matkojen päähän. Vaakasuorassa, kaarevassa tai jonkin taakse tähdätyssä ammunnassa, olkoonpa päämääränä piste, linja tai esine, ei englantilaisilla, ranskalaisilla, preussilaisilla ollut enää mitään opittavaa, mutta heidän tykkinsä, pomminheittäjänsä, haupitsinsa olivat vain pikkupistooleja amerikkalaisen tykistön hirvittävien koneitten rinnalla.
Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä. Maailman etevimmät koneenrakentajat, jenkit, ovat syntyperäisiä insinöörejä, niin kuin italialaiset ovat laulajia ja saksalaiset metafyysikkoja. Luonnollista siis oli, että heidän nähtiin osoittavan rohkeaa älykkyyttä asesuunnittelun alalla. Siten syntyivät jättiläistykit, jotka eivät olleet läheskään yhtä hyödyllisiä kuin ompelukoneet, mutta herättivät yhtä suurta hämmästystä ja vielä suurempaa ihailua. Tunnettujahan ovat tällä alalla Parrottin, Dahlgreenin, Rodmanin ihmeluomukset. Armstrongin, Palliserin ja Treuille de Beaulieun kaltaisten miesten ei auttanut enää muu kuin kumartaa merentakaisille kilpailijoilleen.
Niinpä pohjois- ja etelävaltioiden pelottavassa taistelussa tykinrakentajat olivat tärkeimmällä sijalla. Yhdysvaltain lehdistö ylisti innokkaasti heidän keksintöjään, eikä ollut niin mitätöntä pikkukauppiasta, niin yksinkertaista ihmistä, ettei hän olisi öin päivin vaivannut päätään suunnittelemalla mielettömiä ampumalaitteita.
Mutta kun amerikkalainen on saanut päähänsä jonkin aatteen, etsii hän toisen amerikkalaisen, joka sitä kannattaa. Jos heitä on kolme, niin he valitsevat puheenjohtajan ja kaksi sihteeriä. Jos neljä, niin he nimittävät arkistonhoitajan, ja johtokunta on toimintavalmis. Jos viisi, niin he kokoontuvat täysistuntoon, ja perustavat kerhon. Niin kävi Baltimoressakin. Ensimmäinen, joka keksi uuden tykin, liittyi yhteen ensimmäisen kanssa, joka sen valoi, ja ensimmäisen kanssa, joka sen porasi. Se oli Tykkikerhon kantajoukko. Kuukauden kuluttua sen perustamisesta siinä oli tuhatkahdeksansataakolmekymmentäkolme varsinaista ja kolmekymmentätuhattaviisisataaseitsemänkymmentäviisi kirjeenvaihtajajäsentä.
Yksi välttämätön ehto oli määrätty jokaiselle, joka tahtoi päästä yhdistyksen jäseneksi, nimittäin se, että hän oli keksinyt tykin tahi ainakin kehittänyt sitä täydellisemmäksi, tahi jollei tykkiä, niin minkä tahansa muun ampuma-aseen. Suoraan sanoen, viisitoistapiippuisten revolverien, taitettavien karabiinien tai miekkapistoolien keksijöitä ei kuitenkaan pidetty suuressakaan kunniassa. Tykkimestarit veivät heistä voiton joka suhteessa.
– Arvonanto, jonka he saavat osakseen, sanoi kerran eräs Tykkikerhon oppineimmista puhujista, – on verrannollinen heidän tykkinsä massaan ja heidän ammustensa saavuttamien etäisyyksien neliöön.
Se oli melkein Newtonin yleisen painovoimalain soveltamista toiselle alalle.
On helppo kuvitella, mitä amerikkalaisten keksijänero sai aikaan tällä alalla, kun Tykkikerho kerran oli perustettu. Sotakoneet kehittyivät jättiläiskokoisiksi, ja ammukset lentelivät luvallisten rajojen ulkopuolelle murskaamaan vaarattomia kävelijöitä. Kaikki nämä keksinnöt jättivät eurooppalaisen tykistön vaatimattomat kojeet kauas taakseen. Sen voi päätellä seuraavista luvuista.
"Vanhaan hyvään aikaan" kolmensadan jalan päästä ammuttu kolmenkymmenenkuuden naulan tykinluoti lävisti sivultapäin kolmekymmentäkuusi hevosta ja kuusikymmentäkahdeksan miestä. Se oli vielä "lapsuusaikaa". Sittemmin ammukset kehittyivät aika lailla. Rodman-tykki, joka kantoi puolen tonnin painoisen luodin seitsemän mailin päähän, olisi helposti kaatanut viisisataa hevosta ja kolmesataa miestä. Olipa Tykkikerhossa puhetta juhlallisen kokeenkin toimeenpanemisesta sen osoittamiseksi. Mutta jos hevoset suostuivatkin kokeeseen, niin miehiä ikävä kyllä ei tarjoutunut.
Oli miten oli, näiden tykkien teho oli sangen murhaava, ja joka laukauksella kaatui miehiä kuin olkia sirpin tieltä. Mitä merkitsikään tuollaisten ammusten rinnalla kuuluisa luoti, joka Coutrasin luona vuonna 1587 teki kaksikymmentäviisi miestä taisteluun kykenemättömiksi, ja toinen luoti, joka surmasi Zorndorffin luona vuonna 1758 neljäkymmentä jalkaväen sotilasta, ja itävaltalainen tykki, joka kaatoi Kesselsdorfin luona vuonna 1742 joka laukauksella seitsemänkymmentä vihollista? Liittovaltioiden sodassa oli nähty paljon kummempia. Gettysburgin taistelussa eräästä rihlatusta tykistä ammuttu kartionmuotoinen luoti lävisti sataseitsemänkymmentäkolme etelävaltiolaista ja Potomacjoen yli mentäessä Rodman-luoti lähetti kaksisataaviisitoista etelävaltiolaista toiseen, ilmeisesti parempaan maailmaan. Mainittava on myös Tykkikerhon huomatun jäsenen ja vakinaisen sihteerin J.T. Mastonin keksimä hirvittävä mörssäri, jonka saavuttama tulos oli vielä paljon murhaavampi, se kun koelaukausta ammuttaessa surmasi kolmesataakolmekymmentäseitsemän henkilöä – tosin kyllä se halkesi itse!
Mitäpä lisätä näihin sellaisinaan niin selvää kieltä puhuviin lukuihin? Ei mitään. Myönnettäneen myös kiistämättä oikeaksi seuraava tilastomies Pitcairnin laskelma: jakamalla luotien kaatamien uhrien lukumäärä Tykkikerhon jäsenten lukumäärällä hän sai selville, että kukin viimemainituista osaltaan oli surmannut kaksituhattakolmesataaseitsemänkymmentäviisi miestä ja vähän päälle.
Kun ottaa huomioon moisen luvun, on ilmeistä, että tämän oppineen seuran ainoana harrastuksena oli ihmiskunnan hävittäminen ihmisystävällisessä tarkoituksessa ja sivistysvälineiksi katsottujen sota-aseiden täydellisemmiksi kehittäminen.
Se oli kuolonenkelien yhdistys, vaikka he muutoin olivat mitä hyväntahtoisimpia miehiä.
On kuitenkin huomattava, että nämä taatusti urhoolliset jenkit eivät tyytyneet pelkkiin laskelmiin, vaan panivat oman itsensä alttiiksi. Heidän joukossaan oli kaikenarvoisia upseereja, luutnantteja tai kenraaleja, kaikenikäisiä sotilaita, vasta-alkajia sotilasuralla ja sellaisia, jotka alkoivat harmaantua tykkinsä lavetilla. Paljon heitä jäi taistelutantereelle, ja heidän nimensä lueteltiin Tykkikerhon kunniakirjassa, ja suurimmalla osalla eloonjääneistä oli merkit urhoollisuudestaan. Kainalosauvoja, puujalkoja, keinotekoisia käsivarsia, koukkukäsiä, kumileukoja, hopeakalloja, platinaneniä, mitään ei puuttunut kokoelmasta, ja yllämainittu Pitcairn oli laskenut myös, että Tykkikerhossa ei ollut ihan täyteen yhtä käsivartta neljää henkeä kohti, ja vain kaksi säärtä kuutta kohti.
Mutta nämä urheat tykkimiehet eivät pitäneet sillä niin suurta väliä, vaan olivat hyvällä syyllä ylpeitä, kun jossakin taisteluraportissa mainittiin uhrien paljous, joka oli kymmenen kertaa suurempi kuin käytettyjen ammusten luku.
Eräänä päivänä kuitenkin, surkeana ja valitettavana päivänä, sodassa eloonjääneet allekirjoittivat rauhan, laukaukset lakkasivat vähitellen, mörssärit vaikenivat, pitkiksi ajoiksi kuonokoppaan pannut pomminheittäjät ja tykit palasivat alla päin asevarikkoihin, kuulat ladottiin kasoihin, veriset muistot haihtuivat mielistä, puuvillapensaat versoivat muhkeasti runsaasti höystetyillä vainioilla, surupuvut kuluivat loppuun samoin kuin suruntunteetkin, ja Tykkikerho oli vaipunut syvään toimettomuuteen.
Eräät ahkerat ja itsepintaiset tosin vielä jäivät pohtimaan aserakentamisen pulmia. He haaveilivat yhä jättiläismäisistä pommeista ja vertojaan vailla olevista kranaateista. Mutta kun käytäntöä ei ollut, niin mitäpä moisista tyhjistä teorioista? Niinpä salit kävivät autioiksi, palvelijat nukkuivat odotushuoneissa, sanomalehdet homehtuivat pöydillä, pimeissä nurkissa kajahtelivat surulliset kuorsaukset, ja Tykkikerhon ennen äänekkäät jäsenet torkkuivat nyt kovan onnen rauhan vaiteliaisuuteen pakottamina uneksien platonisesta tykistöstä.
– Tämä on surullista, sanoi eräänä iltana urhea Tom Hunter lämmittäen puujalkojaan tupakkahuoneen uunin edessä. – Ei mitään tekemistä! Ei mitään toivomista! Kuinka tämä elämä onkaan ikävää! Missä ovat ne ajat, jolloin tykki herätti miehet joka aamu iloisella paukkeellaan?
– Ne ajat ovat olleet ja menneet, vastasi tarmokas Bilsby koettaen venytellä käsivarsiaan, joita hänellä ei ollut. – Silloin oli hauska elää! Keksi pomminheittäjänsä, ja tuskin se oli valettu, niin pääsi koettamaan sen tehoa viholliseen; sitten palasi leiriin saatuaan muutaman rohkaisevan sanan Shermanilta tai kädenpuristuksen MacClellanilta! Mutta nyt kenraalit ovat palanneet myymäläpöytänsä taakse, ja ammusten sijasta he lähettelevät vaarattomia pumpulipaaleja! Ah, kautta Pyhän Barbaran! Tykistön tulevaisuus on mennyttä Amerikassa!
– Niin, Bilsby, huudahti eversti Blomsberry. – Nämä ovat julmia pettymyksiä. Eräänä päivänä luopuu rauhallisista tavoistaan, harjaannuttaa itsensä aseitten käyttöön, lähtee Baltimoresta taistelutantereille, käyttäytyy sankarin tavoin, ja paria kolmea vuotta myöhemmin täytyy menettää niin monien vaivojen hedelmät, nukkua surkeaan joutilaisuuteen ja pistää kädet taskuunsa.
Sanoipa tuo urhea eversti mitä sanoi, hänen olisi ollut varsin vaikea antaa moista osoitusta toimettomuudestaan, vaikkei häneltä puuttunut taskuja.
– Eikä minkäänlaista sotaa tulossa! sanoi siihen kuuluisa J.T. Maston, kynsäisten rautakoukkusormellaan guttaperkkakalloaan. – Ei pilven hattaraakaan taivaanrannalla, vaikka tykistötieteen alalla on paljon tehtävää. Minä, joka teille puhun, olen tänä aamuna saanut valmiiksi piirustukset läpileikkauksineen ja kestävyyslaskelmineen mörssäriä varten, jonka on määrä muuttaa sodan lait!
– Oikeinko totta? virkkoi Tom Hunter ajatellen vastoin tahtoaankin arvoisan J.T. Mastonin viimeistä koetta.
– Ihan totta, kuului vastaus. – Mutta mitä hyötyä on niin monien tutkimusten hyvään päätökseen saamisesta, monien vaikeuksien voittamisesta? Eikö se ole ihan hukkaan mennyttä työtä? Uuden maailman kansat näyttävät sopineen siitä, että tulevat elämään rauhassa, ja sotaisa Tribune katsoo jo olevan syytä ennustaa lähestyviä, väestön häpeällisestä lisääntymisestä johtuvia suuria onnettomuuksia.
– Mutta, Maston, jatkoi eversti Blomsberry, – Euroopassa taistellaan yhä kansallisuusperiaatteen puolesta!
– Entä sitten?
– No niin! Siellä kannattaisi ehkä yrittää jotakin, ja jos otettaisiin vastaan tarjoamamme palvelukset...
– Mitä ajattelettekäan? huudahti Bilsby. – Rakentaako aseita toisten hyväksi!
– Se olisi parempi kuin olla kokonaan niitä rakentamatta, intti eversti.
– Epäilemättä, sanoi J.T. Maston, – se olisi parempi, mutta sitä keinoa ei saa ajatellakaan.
– Ja miksikä ei? kysyi eversti.
– Siksi, että ihmisillä vanhassa maailmassa on virkauralla ylenemisestä käsityksiä, jotka olisivat ristiriidassa kaiken kanssa, mihin me amerikkalaiset olemme tottuneet. Ne ihmiset eivät voi ajatellakaan, että voisi päästä kenraaliksi, ennen kuin on palvellut aliluutnanttina, mikä olisi samaa kuin jos sanoisi, ettei voi olla hyvä tähtääjä, ellei itse ole valanut tykkiä. Mutta sehän on yksinkertaisesti...
– Mieletöntä, täydensi Tom Hunter vuoleskellen nojatuolinsa käsinojia leveäteräisellä veitsellään, – ja koska kerran asiat ovat sillä kannalla, niin meillä ei ole enää muuta tekemistä kuin istuttaa tupakkaa tai tislata valaanrasvaöljyä!
– MitäJ huudahti Maston raikuvalla äänellä, – emmekö saa käyttää elämämme viimeisiä vuosia ampuma-aseitten kehittämiseksi täydellisemmiksi? Emmekö enää saa tilaisuutta kokeilla ammustemme lentomatkaa? Eikö tykkiemme salama enää välähdä ilmassa ympärillämme? Eikö synny mitään kansainvälistä selkkausta, joka tekisi meille mahdolliseksi julistaa sodan jollekin Atlantin takaiselle vallalle? Eivätkö ranskalaiset enää upota ainoatakaan höyrylaivaamme eivätkä englantilaiset, välittämättä kansainvälisestä oikeudesta, hirtä kolmea tai neljää kansalaistamme?
– Ei, Maston, vastasi eversti Blomsberry, – sitä onnea emme saa osaksemme. Ei, mitään sellaista ei tapahdu, ja vaikka tapahtuisikin, niin se ei meitä auttaisi. Amerikkalainen omanarvonanto häviää päivä päivältä, ja miehet kuolevat meiltä sukupuuttoon!
– Niin, me häpäisemme itsemme, virkkoi Bilsby.
– Ja meitä häväistään! tokaisi siihen Tom Hunter.
– Tuo kaikki on liiankin totta, vastasi Maston uudelleen kiivastuen. - - Ilmassa on tuhat syytä ryhtyä taisteluun, mutta taisteluun ei ryhdytä. Säästetään käsivarsia ja sääriä, ja niin tehdään ihmisten hyväksi, jotka eivät tiedä, mitä niillä tehdä. Mutta älkäähän huoliko. Ei tarvitse etsiä niin kaukaa sodan aihetta. Eikö Pohjois-Amerikka muinoin kuulunut englantilaisille?
– Kuului kyllä, vastasi Tom Hunter kohentaen raivostuneena tulta kainalosauvansa päällä.
– No niin, jatkoi Maston, – miksei Englanti vuorostaan saattaisi kuulua amerikkalaisille?
– Se olisi vain oikeus ja kohtuus, vastasi eversti Blomsberry. – Menkääpä ehdottamaan sitä Yhdysvaltain presidentille, huudahti Maston, – niin saatte nähdä, kuinka hän ottaa teidät vastaan!
– Hän ottaa meidät huonosti vastaan, murahti Bilsby neljän hampaan välistä, jotka hän oli saanut pelastetuiksi taistelusta.
– Totta totisesti! huudahti Maston, – ensi vaaleissa hän älköön luulko saavansa minun ääntäni!
– Eikä meidän muiden, vastasivat yhteen ääneen nämä sotaisat sotainvalidit.
– Sillä välin, jatkoi Maston, – ja lopuksi: jos minulle ei valmisteta tilaisuutta kokeilla uutta mörssäriäni oikealla taistelukentällä niin eroan Tykkikerhon jäsenyydestä ja hautaudun Arkansasin ruohoaavikoille!
– Me seuraamme teitä sinne, vastasivat uljaan J.T. Mastonin puhetoverit.
Sillä kannalla olivat asiat nyt, mielet olivat joutumassa yhä pahemmin kuohuksiin ja kerhoa uhkasi pian tapahtuva hajaannus, kun eräs odottamaton tapahtuma ehkäisi sellaisen valitettavan onnettomuuden.
Juuri tämän keskustelun jälkeisenä päivänä jokainen seuran jäsen sai seuraavaan sanamuotoon laaditun kiertokirjeen:
"Baltimore, 3. lokakuuta.
Tykkikerhon puheenjohtajalla on kunnia ilmoittaa seuraveljilleen,
että hän kuluvan kuun 5. päivän kokouksessa antaa heille tiedon,
joka on omansa herättämään vilkasta mielenkiintoa. Sen tähden hän
pyytää heitä liiketoimien päätyttyä noudattamaan heille tällä
kirjeellä lähetettyä kutsua.
Sydämellisin tervehdyksin
Impey Barbicane
Tykkikerhon puheenjohtaja."BARBICANEN TIEDONANTO
Lokakuuh 5. päivänä kello 20 tunkeili taaja miesjoukko Tykkikerhon saleissa, Union Squaren numerossa 21. Seuran kaikki Baltimoressa asuvat jäsenet olivat noudattaneet puheenjohtajansa kutsua. Pikajunat purkivat kirjeenvaihtajajäseniä sadoittain kaupungin kaduille, ja niin suuri kuin istuntosali olikin, ei tämä oppineitten maailma voinut mahtua siihen; niinpä se tulvikin viereisiin saleihin, käytävien perälle ja ulkopihojen puoleenväliin asti. Siellä se yhtyi sivullisiin, joita tungeskeli ovilla, jokaisen koettaessa päästä ensi riveihin, kaikkien halutessa kuulla puheenjohtaja Barbicanen tärkeän tiedonannon ja työntäessä, survoessa, ruhjoessa toisiaan niin luontevan vapaasti kuin itsehallintoon kasvatetuille väkijoukoille on ominaista.
Muukalainen, joka olisi sinä iltana käynyt Baltimoressa, ei olisi edes hyvin kalliistakaan hinnasta päässyt sisälle suureen saliin. Se oli varattu yksinomaan varsinaisille ja kirjeenvaihtajajäsenille, eikä kukaan muu voinut saacla siellä sijaa. Kaupungin merkkihenkilöiden, valtuuston jäsentenkin, oli täytynyt asettua väkijoukkoon saadakseen ohimennen kuulla sisältä tulevat uutiset.
Suunnattoman suuri halli tarjosi omituisen näyn. Avara huone oli ihmeellisen sopiva tarkoitukseensa. Paksuista mörssäreistä kootuille alustoille päällekkäin asetetuista tykeistä yhteenliitetyt korkeat pilarit kannattivat holvikaton hienoja raudoituksia, oikeita taltalla vasaroituja meltorautafiligraaneja. Hakapyssyistä, musketeista, kivääreistä, karabiineista, kaikenlaisista vanhan- ja uudenaikaisista ampuma-aseista sommiteltuja kokoelmia oli nelijakoisina kuvioina seinillä, silmääkiehtovasti toisiinsa liittyvinä. Kaasu loimusi ilmiliekissä tuhannesta revolverista, jotka oli ryhmitetty kynttiläkruunuiksi, pistooleista kyhättyjen, haarakynttilänjalkojen ja pyramideiksi yhteen kytketyistä kivääreistä koottujen lyhtypatsasten täydentäessä tätä loistavaa valaistusta. Tykkien pronssiset pienoismallit, luodinreikiä täyteen ammutut maalitaulut, tykkikerhon ammusten iskuista murtuneet metallilevyt, latauspuikko- ja tykinpuhdistinlajitelmat, rukousnauhamaiset pommisarjat, ammuksista punotut ketjut, kranaattiköynnökset, sanalla sanoen kaikki tykkimiehen tarvekalut yllättivät silmän hämmästyttävällä järjestelyllään ja panivat ajattelemaan, että niiden varsinainen tarkoitus oli pikemmin olla koristeina kuin surmata.
Kunniasijalla komean lasikuvun suojassa nähtiin palanen ruudin voimasta murtunutta ja käpristynyttä panssaria, se oli J.T. Mastonin tykin kallisarvoinen jäännös.
Salin päässä oli puheenjohtajalla, jota avusti neljä kirjuria, paikkansa leveällä korokkeella. Hänen istuimellaan, joka oli pantu korkealle puustaveistetylie tykinlavetille, oli kolmenkymmenenkahden tuuman haupitsin mahtava kokonaismuoto; sen alla oli navat, niin että puheenjohtaja saattoi panna sen, niin kuin kiikkutuolin, keinuvaan liikkeeseen, mikä olikin varsin miellyttävää kovassa kuumuudessa. Kirjoituspöydällä, jona oli kuuden kevyen tykin kannattama avara metallilaatta, näkyi erinomaisen aistikas, hienonhienoilla kohokuvilla kirjotusta hakapyssystä tehty mustetolppo ja pamahtava soittokello, joka tarvittaessa piti meteliä kuin revolveri. Kiivaiden keskustelujen aikana tämä uudenlaatuinen kello tuskin kuitenkaan riitti voittamaan kiihtyneiden tykkimiesten ääntä.
Kirjoituspöydän edessä ristiin rastiin sijaitsevat penkit, kuten linnoituksen piirivallit, esittivät vallinsarvia ja välivalleja, joilla Tykkikerhon kaikilla jäsenillä oli paikkansa, ja sinä iltana tosiaankin oli väkeä valleilla. Puheenjohtaja tunnettiin kyllin hyvin, jotta tiedettiin, ettei hän ilman mitä vakavinta aihetta olisi vaivannut tovereitaan.
Impey Barbicane oli neljänkymmenen ikäinen, tyyni, kylmäjärkinen, jäyhäluontoinen, harvinaisen vakava- ja umpimielinen, täsmällinen kuin kronometri, luotettava, järkkymättömän luja, ei juuri ritarillinen, kuitenkin seikkailunhaluinen, mutta hurjimmissakin yrityksissään käytännöllisiä aatteita ajava; Uuden Englannin mies jos kukaan, uudisasutusta edistävä pohjoisvaltiolainen, Stuarteille niin tuhoisien keropäiden jälkeläinen ja etelävaltioitten gentlemannien, muinaisen emämaan kavaljeerien, leppymätön vihollinen. Sanalla sanoen aito jenkki.
Barbicane oli hankkinut suuren omaisuuden puukaupoilla; kun hänet sodan aikana nimitettiin tykistön varusmestariksi, hän osoitti suurta kekseliäisyyttä. Rohkea-aatteisena miehenä hän edisti voimakkaasti tämän aselajin kehitystä ja auttoi kokeiluja pääsemään ripeään vauhtiin.
Hän oli keskikokoinen, ja harvinaisena poikkeuksena Tykkikerhossa hän oli säilyttänyt kaikki jäsenensä ehjinä. Hänen jyrkät kasvonpiirteensä näyttivät kulmamitalla ja viivottimella vedetyiltä, ja jos on totta, että arvatakseen miehen luontaiset ominaisuudet tulee katsella häntä sivulta päin, niin Barbicanessa siten katsottuna näkyivät mitä varmimmat tarmon, pelottomuuden ja kylmäverisyyden tunnusmerkit.
Sillä hetkellä hän istui liikkumattomana nojatuolissaan, mykkänä, ajatuksiinsa vaipuneena, katse sisäänpäin kääntyneenä, päässä korkea hattunsa, musta silkkisilinteri, joka on kuin kiinni ruuvattu amerikkalaisten kalloon.
Hänen kerhotoverinsa puhelivat meluten hänen ympärillään voimatta häiritä hänen ajatuksiaan, he kyselivät toisiltaan, arvailivat, tarkastelivat puheenjohtajaansa ja koettivat turhaan lukea salaisuuden hänen järkähtämättömän levollisista kasvoistaan.
Kun suuren salin välkkyvä seinäkello löi kahdeksan, Barbicane ponnahti äkkiä pystyyn; syntyi yleinen hiljaisuus, ja hiukan mahtipontisella äänensävyllä puhuja aloitti:
– Hyvät kerhotoverit! Jo liian kauan on hedelmätön rauha ollut painamassa Tykkikerhon jäseniä valitettavaan toimettomuuteen. Muutamia vuosia kestäneen tapauksista rikkaan ajanjakson elettyämme meidän on täytynyt lakkauttaa työmme ja pysähtyä kokonaan edistyksen tiellä. Pelkäämättä lausun julki, että jokainen sota, joka panisi aseet taas käsiimme, olisi tervetullut...
– Niin, sota! huudahti tulinen J.T. Maston.
– Kuulkaa, kuulkaa! vastattiin joka taholta.
– Mutta sota, sanoi Barbicane, – sota on mahdoton nykyoloissa, ja mitä arvoisa keskeyttäjäni toivoneekin, kuluu vielä pitkiä vuosia, ennen kuin tykkimme paukkuvat taistelukentällä. Täytyy siis alistua kohtaloon ja etsiä muualta mahdollisuuksia meissä palavalle toimintahalulle!
Kokous tunsi, että sen puheenjohtaja oli koskettamassa asian ydintä. Se kävi kahta tarkkaa vammaksi..
– Jo muutaman kuukauden ajan, hyvät kerhotoverit, jatkoi Barbicane, – olen mietiskellyt, emmekö voisi yhä pysyen erikoisalallamme yrittää jotakin suurenmoista, yhdeksännentoista vuosisadan arvoista koetta ja eivätkö ampuma-aseiden valmistustaidon edistysaskeleet tekisi meille mahdolliseksi sen viemistä hyvään päätökseen. Olen siis tutkinut, tehnyt työtä, laskenut, ja tutkimuksistani on ollut tuloksena vakaumus, että meiltä tulee onnistumaan yritys, joka mille muulle maalle tahansa näyttäisi mahdottomalta. Tämän suunnitelman, jota olen kauan valmistellut, tulen nyt esittämään teille. Se on teidän arvonne mukainen, Tykkikerhon arvoinen, eikä se voi olla nostamatta hälinää maailmassa!
– Paljon hälinääkö? huudahti eräs intohimoinen tykkimies.
– Paljon hälinää sanan varsinaisessa merkityksessä, vastasi Barbicane.
– Älkää keskeyttäkö! toistivat useat äänet.
– Pyydän teitä siis, hyvät kerhotoverit, jatkoi puheenjohtaja, – suomaan sanoilleni kaiken huomionne.
Koko kuulijakunta kohahti. Painettuaan nopealla liikkeellä hattunsa lujemmin päähänsä Barbicane jatkoi puhettaan levollisella äänellä:
– Joukossanne ei ole ketään, hyvät kerhotoverit, joka ei olisi nähnyt kuuta tai ainakin kuullut siitä puhuttavan. Älkää kummastelko sitä, että käsittelen edessänne yön tähteä. Meidän on kenties suotu olla sen tuntemattoman maailman Kolumbuksia. Ymmärtäkää minut, tukekaa minua kaikella mahdillanne; minä vien teidät valloittamaan sen, ja sen nimi liittyy niiden kolmenkymmenenkuuden valtion nimiin, joista tämä suuri liittovaltio on kokoonpantu.
– Eläköön kuu! huudahti Tykkikerho yhteen ääneen.
– Paljon on tutkittu kuuta, jatkoi Barbicane, – sen massa, tiiviys, paino, tilavuus, rakenne, liikkeet, etäisyys, tehtävä aurinkokunnassa on täysin määritelty; on laadittu kuuta kuvaavia karttoja, jotka tarkkuudessa vetävät vertoja maan kartoille, jolleivät vie niistä voittoakin. Valokuvaustaito on saanut aikaan verrattoman kauniita kuvia kiertolaisestamme. Sanalla sanoen: kuusta tiedetään kaikki, mitä matemaattiset tieteet, tähtitiede, geologia ja optiikka voivat saada siitä selville, mutta tähän saakka ei ole vielä koskaan saatu aikaan suoranaista yhteyttä sen kanssa.
Voimakas kiinnostuksen ja yllätyksen puuskahdus otti vastaan nämä sanat.
– Sallikaa minun, jatkoi Barbicane, – palauttaa muutamin sanoin muistiinne, kuinka eräät mielikuvituksella varustetut henkilöt käytyään haaveellisilla matkoilla, väittivät päässeensä saattolaisemme salaisuuksien perille. Seitsemännellätoista vuosisadalla eräs David Fabricius kehui nähneensä omin silmin kuun asukkaita. Vuonna 1649 eräs ranskalainen, Jean Baudoin, julkaisi kirjan nimeltä Dominique Gonzalesin, espanjalaisen seikkailijan, matka kuun maailmaan. Samaan aikaan ilmestyi kuuluisa Cyrano de Bergeracin matkakuvaus, jolla oli suuri menestys Ranskassa. Myöhemmin eräs toinen ranskalainen – he tutkiskelevat ahkerasti kuuta – nimeltä Fontenelle kirjoitti Maailman moninaisuus nimisen teoksen, joka aikoinaan oli mestarillinen, mutta tiede musertaa kehittyessään mestariteoksetkin. Noin vuonna 1835 eräs New York American nimisestä kirjasta käännetty pikkuteos kertoi, että sir John Herschel, joka oli lähetetty Hyväntoivonniemelle toimittamaan tähtitieteellisiä tutkimuksia, oli sisäpuolisella valaistuksella vahvennetun teleskoopin avulla siirtänyt kuun kahdeksankymmenen jaardin päähän. Silloin hän muka oli selvästi erottanut luolia, joissa oli virtahepoja, kultareunaisia vihantia vuoria, norsunluusarvilla varustettuja lampaita, valkeita kauriita ja asukkaita, joilla oli kasvomaiset siivet, kuten yököllä. Tällä lentokirjasella, jonka tekijä oli Locke-niminen amerikkalainen, oli sangen suuri menestys. Mutta pian huomattiin, että se oli tieteellistä narripeliä, ja ranskalaiset nauroivat sille ensimmäisinä.
– Nauraa amerikkalaiselle! huudahti J.T. Maston, – sehän on sodan aihe!
– Rauhoittukaa, arvoisa ystäväni! Ennen kuin ranskalaiset sille nauroivat, olivat he antaneet maanmiehemme täydellisesti huiputtaa itseään. Päättääkseni tämän pikaisen historiallisen katsauksen mainitsen lisäksi, että Hans Pfaal-niminen rotterdamilainen nousi ilmaan ilmapallolla, joka oli täytetty typestä saadulla, vetyä kolmekymmentäseitsemän kertaa keveämmällä kaasulla, ja pääsi kuuhun yhdeksäntoistapäiväisen matkan jälkeen. Tämä matka, kuten edellämainitutkin yritykset, tehtiin vain mielikuvituksessa, mutta se oli Amerikassa suositun kirjailijan, omituisen ja mietiskelevän neron teos. Tarpeetonta mainita, että hänen nimensä oli Poe.
– Eläköön Edgar Allan Poe! huudahti kokous puheenjohtajansa sanojen sähköistämänä.
– Olen luetellut näiden yritykset, jatkoi Barbicane, – joita sanon puhtaasti kirjallisiksi ja täysin riittämättömiksi saamaan toimeen todenperäistä yhteyttä kuuhun. Minun tulee kuitenkin lisätä, että eräät käytännölliset ihmiset koettivat asettua todelliseen yhteyteen kuun kanssa. Niinpä eräs saksalainen mittaustieteilijä muutama vuosi sitten ehdotti, että lähetettäisiin tiedemiesretkikunta Siperian aroille. Siellä, avarilla tasangoilla, piti laatia valtavan suuria mittausopillisia kuvioita, jotka piirrettäisiin valonheijastimien avulla, muun muassa hypotenuusan neliö, jota ranskalaiset jokapäiväisessä puheessa sanovat aasinsillaksi. "Jokainen älyllinen olento", sanoi näet mittaustieteilijä, "ymmärtänee tämän kuvion tieteellisen tarkoituksen. Kuun asukkaat, jos heitä on olemassa, vastaavat samanlaisella kuviolla, ja kun yhteys kerran on saatu aikaan, on helppo luoda kirjaimisto, jonka avulla voidaan keskustella kuun asukkaitten kanssa." Niin puhui saksalainen mittaustieteilijä, mutta hänen tuumaansa ei pantu toimeen, eikä tähän asti ole ollut mitään suoranaista yhdyssidettä maan ja sen saattolaisen välillä. Mutta tämä saavutus on varattu amerikkalaisten käytännölliselle nerokkuudelle. Keino päästä yhteyteen kuun kanssa, on yksinkertainen, helppo, varma ja pettämätön, ja sitä juuri tahdon nyt käsitellä.
Hälisevät, myrskyisät huudot ottivat vastaan nämä sanat. Ei ollut ainoatakaan läsnäolijoista, jota puhujan vakuutus ei olisi vallannut ja temmannut mukaansa.
– Kuulkaa, kuulkaa! Olkaahan hiljaa! huudettiin joka taholta.
Kun mieltenkuohu oli tyyntynyt, jatkoi Barbicane keskeytettyä puhettaan vakavammalla äänellä:
– Te tiedätte, hän sanoi, – kuinka suuresti aseiden valmistustaito on edistynyt muutamina viime vuosina ja minkä täydellisyyden nämä olisivat saavuttaneet, jos sotaa olisi jatkunut. Tiedätte myös, että ylimalkaan tykkien vastustuskyky ja ruudin laajenemisvoima ovat äärettömät. No niin, tästä perustotuudesta lähtien olen itsekseni ajatellut, eikö riittävän voimakkaan, määrätyn vastustuskykyiseksi rakennetun laitteen avulla olisi mahdollista lähettää luoti kuuhun.
Näiden sanojen jälkeen kuului hämmästyksen huudahdus tuhannesta rinnasta. Sitten syntyi hetken äänettömyys, niin kuin ukonilman edellä käyvä syvä hiljaisuus. Ja ukonilma todella puhkesikin jyrisemään, mutta kättentaputusten ja huudahdusten ukonilma, joka pani istuntosalin tärisemään. Puheenjohtaja halusi puhua, mutta ei voinut. Vasta kymmenen minuutin kuluttua hänen onnistui saada äänensä kuuluville.
– Sallikaa minun lopettaa, hän jatkoi kylmästi. – Olen tarkastellut kysymystä joka puolelta, käynyt siihen päättävästi käsiksi, ja epäämättömän oikeista laskuista on tuloksena, että jokainen ammus, jolla on kahdentoistatuhannen jardin alkunopeus sekunnissa ja joka suunnataan kuuta kohti, lentää ehdottomasti siihen saakka. Saan siis kunnian ehdottaa teille, hyvät kerhotoverit, että tehtäisiin tämä pieni koe!
BARBICANEN TIEDONANNON VAIKUTUS
On mahdotonta kuvailla puheenjohtajan viimeisten sanojen vaikutusta. Mitä huutoja, millaista pauhua! Mikä sarja mörähdyksiä, eläköön- ja hei-, hei-, hei-huutoja ja kaikkia niitä sanoja, joita amerikkalaisten kielessä on kosolti! Salissa oli sanoin kuvaamaton sekasorto ja hälinä. Suut huusivat, kädet paukuttivat, jalat tömistelivät lattiaa. Kaikki tämän tykistömuseon aseet, jos ne olisivat lauenneet yhtä aikaa, eivät olisi panneet ääniaaltoja voimakkaammin liikkeelle. Se ei ole kummastuttavaa. Onhan tykkimiehiä, jotka ovat melkein yhtä kovaäänisiä kuin heidän tykkinsä.
Barbicane pysyi levollisena näiden innostuksen huutojen keskellä. Hän tahtoi ehkä vielä lausua muutamia sanoja kerhotovereilleen, sillä hän vaati eleillään hiljaisuutta, ja hänen salamoiva soittokellonsa paukahteli tuon tuostakin kovaa. Mutta sitä ei kuultu. Pian hänet temmattiin istuimeltaan, häntä kannettiin riemusaatossa, ja uskollisten toveriensa käsistä siirtyi yhtä kiihtyneen ihmisjoukon kannettavaksi.
Mikään ei voi kummastuttaa amerikkalaista, jolle käsite "mahdoton" ei vähääkään kelpaa. Amerikassa kaikki on helppoa, kaikki yksinkertaista, ja mitä teknisiin vaikeuksiin tulee, niin ne ovat kuolleet ennen syntymistään. Barbicanen ehdotuksen ja sen toteuttamisen välillä ei yksikään oikea jenkki olisi kehdannut nähdä vaikeuksia. Sanottu ja tehty.
Puheenjohtajan riemusaattoa kesti myöhään iltaan asti. Se oli oikea soihtukulkue. Irlantilaiset, saksalaiset, ranskalaiset, skotlantilaiset, kaikki eri kansallisuudet, joita kuului Marylandin väestöön, huusivat kukin omalla äidinkielellään, ja eläköön-, hurraa- ja hyvä-huudot sekaantuivat toisiinsa sanomattoman innostuneina.
Ikään kuin kuu olisi ymmärtänyt, että asia koski sitä, se paistoi sinä iltana komean kirkkaasti himmentäen voimakkaalla valollaan ympäröivät valot. Kaikki jenkit suuntasivat katseensa sen säteilevään kehrään. Toiset tervehtivät sitä kädellään, toiset antoivat sille lempinimiä, toiset mittailivat sitä katseillaan, toiset uhkailivat sitä nyrkillään, kello kahdeksasta kello kahteentoista eräs Jones' Fall -kadun optikko rikastui myymällä kiikareita. Yön tähteä katseltiin uteliaasti kuin hienoston naista. Amerikkalaiset esiintyivät siinä kursailematta kuten omistajat ainakin. Näytti siltä kuin tuo vaalea Phoebe olisi näiden pelottomien valloittajien omaisuutta ja kuuluisi jo Yhdysvaltojen alueeseen. Ja kuitenkin oli vain aikomus lähettää sinne luoti, jotenkin epähieno, mutta sivistyneiden kansain usein käyttämä tapa ryhtyä suhteisiin vaikkapa vain saattolaisen kanssa.
Kello oli lyönyt kaksitoista, mutta innostus ei asettunut; se pysyi yhtä väkevänä kaikissa kansanluokissa; virkamiehet, tiedemiehet, liikemiehet, kauppiaat, rantajätkät, älykkäät ihmiset yhtä hyvin kuin tyhmätkin tunsivat, että oli kosketettu heidän herkintä hermoaan. Tässä oli kyseessä kansallinen yritys; niinpä koko kaupunki, Patapscon vesien huuhtelemat laiturit, altaisiinsa kytketyt alukset olivat tulvillaan iloa, katajanmarjaviinan ja viskin huumaamaa väkeä; jokainen puheli, saarnaili, keskusteli, väitteli, hyväksyi, kiitteli, ravintolan sohvalla rommiseoksensa edessä ylimielisenä vetelehtivistä herroista kadunlakaisijoihin, jotka päihdyttivät itseään korpirojulla Fells' Pointin hämärissä kapakoissa.
Kello kahden vaiheilla mieltenkohu vihdoin tyyntyi. Puheenjohtaja Barbicanen onnistui päästä takaisin kotiinsa lopen väsyneenä, murjottuna, pehmitettynä. Herkuleskaan ei olisi kestänyt moista innostusta. Väkijoukko poistui vähitellen toreilta ja kaduilta. Ohion, Susquehannan, Philadelphian ja Washingtonin neljä rataa, jotka yhtyivät Baltimoressa, hajoittivat ulkopaikkakunnilta saapuneen yleisön kaikille ilmansuunnille Yhdysvaltoihin, ja kaupunki pääsi levolle suhteellisen rauhallisena.
Olisi muuten erehdys luulla, että tänä muistettavana iltana ainoastaan Baltimore oli sellaisen kiihtymyksen vallassa. Liittovaltion suuret kaupungit, New York, Boston, Albany, Washington, Richmond, Crescent City, Charleston, Mobile, Texasista Massachusettsiin, Michiganista Floridaan saakka kaikki olivat mukana samassa hurmiossa. Tunsivathan Tykkikerhon kolmekymmentätuhatta kirjeenvaihtajaa puheenjohtajansa kirjeen ja odottivat kaikki yhtä malttamattomina lokakuun 5. päivän jännittävää tiedonantoa. Niinpä samana iltana, sitä mukaa kuin sanat kuuluivat puhujan huulilta, ne levisivät lennätinlankoja pitkin valtakunnan läpi eri tahoille niin nopeasti kuin sähkö kiitää. Saattoi siis sanoa, että samassa silmänräpäyksessä Amerikan Yhdysvallat päästi yhden ainoan hurraa-huudon ja että 25 miljoonaa ylpeyden paisuttamaa sydäntä sykki samassa tahdissa.
Seuraavana päivänä ryhtyi tuhatviisisataa joka päivä, kerran viikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvää lehteä pohtimaan tätä asiaa. Ne tarkastelivat sitä eri puolilta, luonnonopilliselta, ilmatieteelliseltä, taloudelliselta tai siveelliseltä kannalta, oliko sen merkitys etupäässä valtiollinen vai sivistyksellinen. Ne kysyivät itseltään, oliko kuu lopullisesti valmis maailma, eikö se enää ollut minkäänlaisen muuttumisen alainen. Oliko se samanlainen kuin maa siihen aikaan kun ilmakehää ei vielä ollut olemassa? Minkä näköinen oli sen maapallolle näkymätön puoli? Vaikka toistaiseksi oli puhetta vain ammuksen lähettämisestä kuuhun, niin kaikki näkivät siinä lähtökohdan kokonaiselle sarjalle kokeita. Kaikki toistivat, että Amerikka kerran pääsisi tämän salaperäisen kehrän viimeistenkin salaisuuksien perille, ja näyttivätpä eräät vielä pelkäävän, että sen valtaaminen häiritsisi huomattavasti tasapainoa Euroopassa.
Kun ehdotusta näin oli pohdittu, ei edes kukaan nainenkaan epäillyt sen toimeenpanemista. Tieteellisten, kirjallisten tai uskonnollisten seurojen julkaisut, kiertokyselyt, lentokirjaset, historiallinen seura, Albanyn Amerikkalainen tiede- ja taideseura, New Yorkin Maantieteellinen ja tilastollinen seura, Philadelphian Amerikkalainen filosofinen yhdistys ja Washingtonin Smithsonin tutkimuslaitos lähettivät lukemattomissa kirjeissä onnentoivotuksensa Tykkikerholle tarjoten heti palveluksiaan ja rahaa.
Voi myös sanoa, ettei mikään ehdotus ole saanut moista kannattajamäärää; epäröinnistä, epäilystä, pelosta ei ollut puhettakaan. Mitä tulee kokkapuheisiin, pilakuviin, lauluihin, joilla Euroopassa ja erityisesti Ranskassa olisi vastaanotettu ajatus lähettää ammus kuuhun, niin ne olisivat tehneet tekijälleen perin huonon palveluksen, kaikki taskuaseet olisivat olleet kykenemättömät varjelemaan häntä yleiseltä suuttumukselta. On asioita, joille uudessa maailmassa ei naureta. Impey Barbicanesta tuli siis siitä päivästä lähtien yksi Yhdysvaltain suurimmista kansalaisista, jonkinlainen tieteen Washington, ja yksi ainoa piirre useampien joukosta osoittakoon, kuinka pitkälle tämä kokonaisen kansan äkillinen liittyminen yhteen mieheen meni.
Muutamia päiviä Tykkikerhon kuuluisan kokouksen jälkeen ilmoitti erään englantilaisen teatteriseurueen johtaja Baltimoren teatterissa esitettäväksi Shakespearen huvinäytelmän Paljon melua tyhjästä. Mutta kaupungin väestö katsoi sitä nimeä loukkaavaksi viittaukseksi puheenjohtaja Barbicanen ehdotuksiin, hyökkäsi saliin, rikkoi katsojapenkit ja pakotti onnettoman johtajan muuttamaan ilmoituksensa. Älykkäänä miehenä tämä taipui yleisön tahtoon, vaihtoi kovan onnen komedian Miten haluatte nimiseen, ja korjasi usean viikon aikana kassaansa suunnattomat rahasummat.
CAMBRIDGEN TÄHTITORNIN VASTAUS
Sillä välin Barbicane ei menettänyt hukkaan hetkeäkään hänen osakseen koituneiden kunnianosoitusten keskellä. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli kutsua koolle seuratoverinsa Tykkikerhon toimistoon. Siellä keskusteltua päätettiin kysyä tähtitieteilijöiltä neuvoa yrityksen tähtitieteellisestä puolesta; kun heidän vastauksensa oli saatu, keskusteltaisiin konelaitteista, eikä mitään laiminlyötäisi tämän suurenmoisen kokeen menestyksen turvaamiseksi.
Laadittiin siis hyvin tarkkasanainen, erikoiskysymyksiä sisältävä kirjelmä, joka osoitettiin Cambridgen tähtitornille Massachusettsiin. Tämä kaupunki, johon perustettiin Yhdysvaltojen ensimmäinen yliopisto, on syystä kuulu tähtitieteellisestä laitoksestaan. Sinne on koottu mitä ansiokkaimpia tiedemiehiä, siellä toimi voimakas kaukoputki, joka teki mahdolliseksi Bondille Andromedan kierteissumun selvittämisen ja Clarkelle Siriuksen saattolaisen löytämisen. Tämä maineikas laitos ansaitsi siis kaikin puolin Tykkikerhon luottamuksen.
Kahden päivän kuluttua saapuikin malttamattomasti odotettu vastaus puheenjohtaja Barbicanen käsiin. Se kuului näin:
Baltiomoren Tykkikerhon Puheenjohtajalle.
Cambridge 7. lokakuuta.
Vastaanotettuaan arvoisan kirjelmänne, jonka tk. 5. päivänä
osoititte Baltimoren Tykkikerhon jäsenten nimessä Cambridgen
tähtitornille, toimistomme jäsenet kokoontuivat heti ja katsoivat
sopivaksi vastata seuraavasti:
Heille tehdyt kysymykset ovat nämä:
1. Onko mahdollista lähettää luoti kuuhun?
2. Kuinka pitkä tarkalleen on välimatka, joka erottaa maapallon
ja sen saattolaisen?
3. Kuinka kauan kestää ammuksen kulku, jos tälle on annettu
riittävä alkunopeus, ja niin muodoin, millä hetkellä se on
ammuttava, jotta se sattuisi määrättyyn kohtaan kuussa?
4. Millä hetkellä täsmälleen kuu on suotuisimmassa asennossa?
5. Mihin kohtaan taivasta on tähdättävä tykillä, jonka on määrä
lennättää tämä ammus?
6. Millä kohdalla taivasta kuu sillä hetkellä on, jolloin ammus
lähtee liikkeelle?
Ensimmäisen kysymyksen johdosta: – Onko mahdollista lähettää
luoti kuuhun?
Kyllä on mahdollista lähettää luoti kuuhun, jos voidaan antaa
luodille kahdentoistatuhannen jaardin alkunopeus sekunnissa.
Laskelma osoittaa, että se nopeus riittää. Sikäli kuin
etäännytään maasta, vähenee painovoiman vaikutus päinvastaisessa
suhteessa etäisyyksien neliöön, se on: kolme kertaa suuremman
matkan päässä vaikutus on yhdeksän kertaa heikompi. Niin ollen
luodin paino vähenee nopeasti ja häviää lopulta kokonaan,
kun kuun vetovoima on yhtä suuri kuin maan, se on: kun
neljäkymmentäseitsemän viideskymmeneskahdesosaa välimatkasta on
kuljettu. Sillä hetkellä luodilla ei ole enää painoa, ja jos
se sivuuttaa sen kohdan, niin se putoaa kuuhun pelkästään kuun
vetovoiman vaikutuksesta. Kokeen teoreettinen mahdollisuus on
siis ehdottomasti todistettu: mitä sen onnistumiseen tulee, niin
se riippuu yksinomaan käytetyn koneen voimasta.
Toisen kysymyksen johdosta: – Kuinka pitkä tarkalleen on
välimatka, joka erottaa maan ja sen saattolaisen?
Kuun rata ei ole ympyrä Maan ympärillä, vaan soikio, jonka
toisessa polttopisteessä maapallomme sijaitsee; siitä seuraa,
että kuu on milloin lähempänä maata, milloin kauempana siitä,
tai tähtitieteellisin sanoin, milloin apogeumissaan, milloin
perigeumissaan. Erotus suurimman ja pienimmän etäisyyden välillä
on siksi tuntuva avaruudessa, ettei sitä saa jättää huomioon
ottamatta. Kauimpana ollessaan kuu näet on 247.552:n, mutta
lähinnä ollessaan vain 218.657:n mailin päässä, joten erotus on
28.89$ mailia eli suurempi kuin yhdeksäs osa matkasta. Laskujen
perustukseksi on siis pantava kuun pienin etäisyys.
Kolmannen kysymyksen johdosta: – Kuinka kauan kestää ammuksen
kulku, jos tälle on annettu riittävä alkunopeus, ja niin muodoin,
millä hetkellä se on ammuttava, jotta se sattuisi määrättyyn
kohtaan kuussa?
Jos luoti säilyttäisi rajattoman kauan sen kahdentoistatuhannen
jaardin alkunopeuden sekunnissa, joka sille on annettu
sen liikkeelle lähtiessä, niin siltä kuluisi vain noin
yhdeksän tuntia määräpaikkaansa pääsemiseen, mutta koska
tämä alkunopeus lakkaamatta vähenee, seuraa siitä, että
ammus tarvitsee, kaikki tarkkaan laskien, kolmesataatuhatta
sekuntia eli kahdeksankymmentäkolme tuntia ja kaksikymmentä
minuuttia päästäkseen siihen kohtaan, jossa maan ja
kuun vetovoimat ovat tasapainossa, ja tästä kohdasta se
putoaa kuuhun viidessäkymmenessätuhannessa sekunnissa eli
kolmessatoista tunnissa viidessäkymmenessäkolmessa minuutissa
ja kahdessakymmenessä sekunnissa. Se on siis ammuttava
yhdeksänkymmentäseitsemän tuntia kolmetoista minuuttia ja
kaksikymmentä sekuntia ennen kuun saapumista tähdättyyn
pisteeseen.
Neljännen kysymyksen johdosta: – Millä hetkellä täsmälleen kuu
on suotuisimmassa asennossa?
Sen mukaan, mitä ylempänä on sanottu, tulee ensiksikin valita
aika, jolloin kuu on lähimmillään, ja samalla hetki, jolloin se
on taivaannavassa, mikä vielä vähentää kuljettavaa matkaa maan
säteen pituisella taipaleella, siis 3.919:llä maililla, niin
että lopullisesti kuljettava matka tulee olemaan 214.976 mailia.
Mutta vaikka kuu kerran kuukaudessa on lähinnä, se ei aina sillä
hetkellä ole taivaannavassa. Se esiintyy tässä kaksinaisessa
asennossa vain pitkien väliaikojen kuluttua. Täytyy siis odottaa,
kunnes se on samalla kertaa lähinnä ja taivaannavassa. Nyt sattuu
niin onnellisesti, että ensi vuoden joulukuun 4. päivänä kuu
täyttää nämä kaksi ehtoa: kello 12 yöllä se on perigeumissaan,
lähimpänä maata, ja samalla taivaannavassa.
Viidennen kysymyksen johdosta: – Mihin kohtaan taivasta on
tähdättävä tykillä, jonka on määrä lennättää tämä ammus?
Jos edellä olevat huomautukset myönnetään oikeiksi, niin tykki
on suunnattava paikan taivaannapaan, ampumasuunnan pitää siis
olla kohtisuora taivaanrannan tasoa vasten, ja ammus poistuu
silloin nopeimmin maan vetovoiman vaikutuspiiristä. Mutta jotta
kuu nousisi jonkin paikan taivaannapaan, ei tämä paikka saa
olla korkeammalla leveysasteella kuin tämän taivaankappaleen
poikkeuma, toisin sanoen, sen tulee sijaita enintään 28 asteen
päässä päiväntasaajasta pohjoiseen tai etelään. Kaikkialla
muualla ampumasuunta tulisi ehdottomasti olemaan viisto, mikä
olisi haitallista kokeen onnistumiselle.
Kuudennen kysymyksen johdosta: – Millä kohdalla taivasta kuu on
sillä hetkellä, jolloin ammus lähtee liikkeelle?
Sillä hetkellä, jolloin ammus lennätetään avaruuteen, kuu,
joka etenee joka päivä kolmetoista astetta kymmenen minuuttia
ja kolmekymmentäviisi sekuntia, on taivaannapapisteestä neljä
kertaa sen pituisen matkan, siis viidenkymmenenkahden asteen
neljänkymmenenkahden minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin päässä,
sillä sanottu etäisyys vastaa sitä matkaa, jonka se kulkee
ammuksen liikkeen kestäessä. Mutta koska tulee myös ottaa lukuun
maan kiertoliikkeen luodille tuottama syrjäytyminen ja koska
luoti saapuu kuuhun vasta syrjäydyttyään kuusitoista kertaa maan
säteen pituisen matkan, joka, laskettuna kuun radalla, tekee
noin yksitoista astetta, on lisättävä nämä yksitoista astetta
niihin, jotka ilmaisevat kuun jo mainitun asennon, niin että kuun
silloiseksi kohdaksi saadaan pyörein luvuin kuusikymmentäneljä
astetta. Niinpä ampumahetkellä kuuhun vedetty näkösäde tekee
paikalle pystytetyn kohtisuoran kanssa kuudenkymmenenneljän
asteen kulman.
Sellaiset ovat vastaukset Tykkikerhon jäsenten Cambridgen
tähtitornille tekemiin kysymyksiin.
Lyhyesti toistaaksemme:
1. Tykin tulee sijaita seudulla, joka on enintään 28 asteen
päässä päiväntasaajasta.
2. Sen tulee olla tähdättynä paikan taivaannapaan.
3. Ammukselle on annettava kahdentoista tuhannen jaardin
alkunopeus sekunnissa.
4. Se on lennätettävä ilmaan ensi vuoden joulukuun 1. päivänä
kellon ollessa kolmetoista minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia
vailla yksitoista.
5. Se tapaa kuun neljä päivää liikkeelle lähdettyään, 4.
joulukuuta, täsmälleen kello 12 yöllä, juuri kun kuu on
taivaannavassa.
Tykkikerhon jäsenten tulee siis viipymättä aloittaa yrityksen
vaatimat työt ja olla valmiit toimimaan määrähetkellä, sillä jos
he päästävät 4. päivän joulukuuta menemään ohi, niin he eivät
tapaa kuuta jälleen samoissa perigeumi- ja taivaannapasuhteissa
ennen kuin kahdeksantoista vuoden ja yhdentoista päivän kuluttua.
Cambridgen tähtitornin johtokunta tarjoutuu kokonaan heidän
käytettäväkseen teoreettisen tähtitieteen kysymyksissä ja liittää
tällä kirjelmällä koko Amerikan onnentoivotuksiin omansa.
J. M. Belfast
Cambridgen tähtitornin johtaja.KUUN ROMAANI
Äärimmäisen terävällä näkökyvyllä varustettu tarkastelija ollessaan siinä tuntemattomassa keskipisteessä, jonka ympärillä maailma kiertää, olisi nähnyt lukemattomien atomien täyttävän avaruuden maailmankaikkeuden alkuaikana. Mutta vähitellen, vuosisatojen vieriessä, tapahtui muutos: ilmaantui vetovoiman laki, jota siihen asti harhailevat atomit tottelivat. Nämä atomit liittyivät yhteen kemiallisten sukulaisuussuhteittensa mukaan, niiltä tuli molekyylejä, ja sitten kehittyi niitä utukasautumia, joita on avaruuden syvyyksissä siroteltuina sinne tänne.
Näissä kasautumissa syntyi heti keskipisteen ympäri kieppuva kiertoliike. Tämä häilyvien molekyylien keskipiste alkoi pyöriä itsensä ympäri, tiivistyen yhä lisää; sitä paitsi, mekaniikan muuttumattomien lakien mukaan, mikäli sen tilavuus pieneni tiivistymisestä, sen kiertoliike kävi nopeammaksi, ja näiden kahden vaikutuksen pysyvästi jatkuessa oli tuloksena päätähti, utukasautuman keskus.
Katselemalla tarkoin olisi silloin nähnyt kasautuman muiden molekyylien menettelevän samoin kuin keskustähti, tiivistyvän samoin jatkuvasti kiihtyvän kiertoliikkeen vaikutuksesta ja kiertävän päätähden ympäri lukemattomien tähtien muodossa. Nebuloosa, jollaisia tähtitieteilijät laskevat olevan nykyään lähes viisituhatta, oli siten valmis.
Näiden viidentuhannen nebuloosan joukossa on yksi, jolle ihmiset ovat antaneet nimen Linnunrata. Sen piiriin kuuluu kahdeksantoistamiljoonaa tähteä, joista kukin on tullut oman aurinkokuntansa keskukseksi..
Jos sitten olisi erikoisesti tarkastellut näistä kahdeksastatoistamiljoonasta tähdestä yhtä vaatimattomimmista ja vähimmin loistavista, neljännen luokan tähteä, sitä jota nimitetään auringoksi, niin kaikki ne ilmiöt, joista maailmankaikkeuden kehittyminen riippuu, olisivat yhtenä sarjana näyttäytyneet silmien edessä.
Silloin olisi huomannut, että tämä aurinko, joka oli vielä kaasumaisessa tilassa ja liikkuvista molekyyleistä kokoonpantu, kieppui akselinsa ympäri, suorittaakseen tiivistymistyönsä. Tämä liike olisi, totellen mekaniikan lakeja, kiihtynyt tilavuuden pienetessä, ja kerran olisi tullut hetki, jolloin keskipakoisvoima olisi vienyt voiton keskihakuisvoimasta, joka pyrkii työntämään molekyylit keskipistettä kohti.
Silloin olisi toisenlainen ilmiö näyttäytynyt katselijoiden silmien edessä, ja päiväntasaajan kohdalla sijaitsevat molekyylit, lennähtäen irti kuten kivi lingosta, jonka nuora sattuu äkkiä katkeamaan, olisivat käyneet muodostamaan auringon ympärille useita samankeskisiä renkaita, Saturnuksen renkaan kaltaisia. Nämä renkaat olisivat vuorostaan ruvenneet kieppumaan keskusmassan ympäri ja särkyneet ja hajonneet toisen asteen tähtiusviksi, kiertotähdiksi.
Jos tarkastelija sitten olisi keskittänyt kaiken huomionsa näihin kiertotähtiin, niin hän olisi nähnyt niiden menettelevän samoin kuin auringon synnyttävän yhden tai useampia kosmisia renkaita, jotka vuorostaan olivat alkuna alemman asteen tähdille, ns. saattolaisille.
Näin siis, siirtymällä atomista molekyyliin, molekyylistä usvakasautumaan, siitä nebuloosaan, nebuloosasta päätähteen, päätähdestä aurinkoon, auringosta kiertotähteen ja kiertotähdestä saattolaiseen, saadaan niiden muutosten täydellinen sarja, joiden alaisina taivaankappaleet ovat olleet maailman ensi päivistä alkaen.
Aurinko näyttää hukkuneen tähtimaailman äärettömyyksiin, ja
kuitenkin se tieteen nykyisten teorioiden mukaan kuuluu Linnunradan
nebuloosaan. Se on kokonaisen maailman keskus, ja niin pieneltä
kuin se näyttääkin keskellä eetterin avaruuksia, se kuitenkin on
suunnattoman suuri, sillä se on neljätoistasataatuhatta kertaa
maan kokoinen. Sitä kiertää kahdeksan kiertotähteä, jotka luomisen
alkuaikoina ovat lähteneet sen omasta kohdusta. Ne ovat, lähimmästä
etäisimpään lukien, Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus,
Uranus ja Neptunus. [Kiertotähti Pluto löytyi tämän teoksen
kirjoittamisen jälkeen.] Sitä paitsi Marsin ja Jupiterin välillä
kiertää säännöllisesti toisia, vähemmän huomattavia kappaleita,
kenties harhailevia sirpaleita tähdestä, joka on särkynyt moniin
tuhansiin palasiin. Näistä on teleskoopilla tähän päivään asti
huomattu yhdeksänkymmentäseitsemän. [Muutamat näistä ovat niin
pieniä, että ne voisi kiertää yhden ainoan päivän kuluessa, jos
kävelisi juoksumarssia, ja niitä löytyy tuon tuosta uusia.]Muutamilla näistä palvelijoista, jotka aurinko pitää soikiomaisilla radoillaan suuren painolain avulla, on vuorostaan saattolaisia. Uranuksella on niitä neljä, Saturnuksella kymmenen, Jupiterilla yksitoista, Neptunuksella yksi, maapallolla yksi; tämä viimeksi mainittu, yksi aurinkomaailman vähäpätöisin on kuu, jä sen nyt amerikkalaiset luulivat voivansa valloittaa.
Suhteellisen läheisyytensä ja eri vaiheittensa nopeasti toistuvien ilmiöiden vuoksi kuu on rinnan auringon kanssa ollut alunperin maan asukasten huomion kohteena; mutta aurinkoa on rasittava katsella, ja sen häikäisevä valo pakottaa katselijat luomaan silmänsä maahan.
Vaalea Phoebe sitä vastoin, inhimillisempänä, sallii hyväntahtoisesti meidän katsella vaatimatonta kauneuttaan. Se on suloinen silmälle eikä komeile, mutta joskus se kuitenkin uskaltaa pimentää veljensä, säteilevän Apollon, joka sitä vastoin ei koskaan pimennä sitä. Muhamettilaiset ymmärsivät, missä kiitollisuudenvelassa he olivat tälle maan uskolliselle ystävälle, ja järjestivät kuukautensa sen kiertokulun mukaan.
Alkuaikojen kansat palvoivat erikoisin menoin tätä jumalatarta. Egyptiläiset antoivat sille nimen Isis, foinikialaiset sanoivat sitä Astarteksi, kreikkalaiset palvoivat sitä Phoebe-nimisenä, Latonan ja Zeuksen tyttärenä, ja selittivät sen pimenemiset Dianan salaperäisiksi käynneiksi kauniin Endymionin luona. Jos uskoo jumalaistarua, niin Nemeian leijona samoili kuun kenttiä ennen ilmestymistään maan päälle, ja Plutarkhoksen mainitsema runoilija Agesianaks ylisteli runoissaan ihanan Selenen valoisia osia suloisina silminä, kauniina nenänä ja herttaisena suuna.
Mutta jos muinaiskansat ymmärsivätkin hyvin kuun luonteen ja mielenlaadun, sanalla sanoen sen henkiset ominaisuudet jumalaistarulliselta kannalta, niin oppineimmatkin heidän keskuudessaan pysyivät perin tietämättöminä kuusta tieteellisessä mielessä.
Useat muinaisaikojen tähtitieteilijät kuitenkin huomasivat eräitä seikkoja, jotka nykyajan tiede on vahvistanut oikeiksi. Jos arkadialaiset väittivät asuneensa maan päällä aikana, jolloin kuuta ei vielä ollut, jos Tatius katsoi sitä auringon kehrästä irti reväistyksi sirpaleeksi, jos Klearkhos, Aristoteleen oppilas, kuvitteli sen kiiltäväksi peiliksi, johon valtameren kuvat heijastuivat, jos vihdoin toiset eivät pitäneet sitä muuna kuin maan huokumien huurujen kasautumana tai puoliksi tuli-, puoliksi jääpallona, joka kieppui itsensä ympäri, niin kuitenkin muutamat oppineet, vaikkei heillä ollutkaan optisia koneita, terävä-älyisten havaintojen nojalla aavistivat useimmat kuuta hallitsevat lait.
Niinpä miletolainen Thales 460 vuotta ennen Kristuksen syntymän lausui sen mielipiteen, että kuu saa valonsa auringosta. Samos-saarelta kotoisin oleva Aristarkhos antoi oikean selityksen sen vaiheista. Kleomenes opetti, että sen valo oli heijastunutta valoa. Kaldealainen Berosios huomasi, että sen liike akselinsa ympäri kesti yhtä kauan kuin sen kiertokulku, ja selitti siten sen tosiasian, että kuu aina kääntää meihin saman puolensa. Vihdoin Hipparkhos kaksi vuosisataa ennen kristillistä ajanlaskua huomasi eräitä epätasaisuuksia maan saattolaisen näennäisissä liikkeissä.
Nämä eri havainnot osoittautuivat sittemmin oikeiksi ja auttoivat uusia tähtitieteilijöitä. Ptolemaios toisella, arabialainen Abul Wefa kymmenennellä vuosisadalla täydensivät Hipparkhoksen huomiota niistä epätasaisuuksista, joita syntyy kuun liikkeissä sen kulkiessa ratansa aaltomaista viivaa pitkin auringon vaikutuksen alaisena.
Sitten Kopernikus viidennellätoista ja Tycho Brahe kuudennellatoista vuosisadalla esittivät täydellisesti maailmanjärjestelmän ja sen merkityksen, joka kuulla on taivaankappaleiden joukossa.
Siihen aikaan sen liikkeet oli saatu kutakuinkin selville, mutta sen fysikaalisesta rakenteesta ei tiedetty paljon. Silloin Galilei selitti eräissä vaiheissa syntyvät valoilmiöt olettamalla kuussa olevan vuoria, jotka hän arvioi keskimäärin neljän tuhannen viidensadan sylen korkuisiksi.
Hänen jälkeensä eräs danzigilainen tähtitieteilijä Hevelius alensi suurimmat korkeudet kahdeksi tuhanneksikuudeksisadaksi syleksi, mutta hänen ammattitoverinsa Riccioli korotti ne taas seitsemäksituhanneksi.
Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla Herschel, voimakkaalla kaukoputkella varustettuna, pienensi erittäin tuntuvasti yllämainittuja mittoja. Hän laski korkeimmat vuoret tuhannenyhdeksänsadan sylen korkuisiksi ja arvioi eri korkeuksien keskimäärin ainoastaan neljäksisadaksi syleksi. Mutta vielä Herschelkin erehtyi, ja kysymyksen lopullista ratkaisua varten tarvittiin Schröterin, Louvillen, Halleyn, Nasmythin, Bianchinin, Pastorfin, Lohrmanin, Gruithuysenin havainnot ja erittäinkin Beerin ja Mödelerin kärsivälliset tutkimukset. Näiden tiedemiesten ansiosta tunnetaan nykyään täydellisesti kuun vuorten korkeus. Beer ja Mödeler ovat mitanneet tuhatyhdeksänsataaviisi vuorta, joista kuusi on yli kahdentuhannenkuudensadan sylen ja kaksikymmentäkaksi yli kahdentuhannenneljänsadan sylen korkuisia. Niiden korkein huippu nousee kolmentuhannenkahdeksansadanyhden sylen korkeuteen kuun pinnan yläpuolelle.
Samaan aikaan opittiin yhä täydellisemmin tuntemaan kuuta. Tällä taivaankappaleella näytti olevan tulivuorten aukkoja kuin seulassa reikiä, ja joka kerta kun sitä tarkasteltiin, vakaantui käsitys sen olennaisesti tuliperäisestä luonnosta. Sen peittämien kiertotähtien säteissä huomatusta taittumisen puutteesta tehtiin se johtopäätös, että siltä täytyi melkein täydellisesti puuttua ilmakehä. Tästä ilman puuttumisesta oli seurauksena veden puuttuminen.
Kävi siis selvästi ilmi, että kuun asukkailla, elääkseen sellaisissa olosuhteissa, täytyi olla oma erikoinen elimellinen rakenteensa ja heidän täytyi erota tavattoman suuresti maan asukkaista.
Viimein tarkasteltiin kuuta uusien menetelmien ja täydellisemmäksi kehitettyjen laitteiden avulla hellittämättä eikä jätetty tutkimatta ainoatakaan kohtaa sen pinnasta, vaikka se on kaksituhattasataviisikymmentä mailia läpimitaten. [Se on hiukan enemmän kuin neljäsosa maan säteestä], sen pinta-ala on kolmastoistaosa maapallon pinta-alasta [kolmekymmentäkahdeksan miljoonaa neliökilometriä], sen tilavuus neljäskymmenesyhdeksäs osa maapallon tilavuudesta. Mikään sen salaisuuksista ei voinut jäädä tähtitieteilijöiden silmiltä huomaamatta ja nämä taitavat oppineet jatkoivat yhä ihmeellisiä havaintojaan.
Niinpä he huomasivat, että täyden kuun aikana eräissä kehrän osissa näkyi valkeita juovia ja vaiheiden aikana mustia juovia. Tarkemmin tutkimalla heidän onnistui saada tarkka selko näiden juovien laadusta. Ne olivat pitkiä ja kapeita, yhdensuuntaisten reunojen väliin uurrettuja vakoja, jotka tavallisesti päättyivät tulivuoren aukkojen ääriviivoihin; pituudeltaan ne olivat kymmenen ja sadan mailin välillä ja leveydeltään kahdeksansataa syltä. Tähtitieteilijät nimittivät niitä kouruiksi, mutta muuta he eivät osanneet tehdä kuin antaa niille tämän nimen. Mitä tulee kysymykseen, olivatko nuo kourut muinaisten virtojen kuivuneita uomia vai eivätkö, niin sitä he eivät voineet täydellisesti ratkaista. Niinpä amerikkalaiset toivoivatkin kerran saavansa määrätyksi tämän geologisen ilmiön. He varasivat myös tehtäväkseen oppia tuntemaan sen yhdensuuntaisten vallitusten sarjan, jonka kuun pinnalla oli huomannut oppinut Münchenin professori Gruithuysen, joka piti niitä kuun insinöörien rakentamana linnoitusjärjestelmänä. Nämä kaksi vielä hämärää kohtaa ja epäilemättä monta muutakin voitaisiin lopullisesti selvittää vasta kun oli saatu aikaan suoranainen yhteys kuun kanssa.
Mitä kuun valon voimakkuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei ollut enää mitään oppimista, tiedettiin, että se on kolmesataatuhatta kertaa auringon valoa heikompi ja että sen lämmöllä ei ole huomattavaa vaikutusta lämpömittareihin; tuhanvärisen valon nimellä tunnettu ilmiö taas saa luonnollisen selityksensä maasta kuuhun heijastuneiden auringon säteiden vaikutuksesta, ne kun näyttävät täydentävän kuun kehrän, kun tämä näyttäytyy ensimmäisessä ja viimeisessä vaiheessaan olevan uudenkuun muodossa.
Tällaisia olivat maan saattolaisesta saadut tiedot, joita Tykkikerho aikoi täydentää joka suhteessa, kosmografisessa, geologisessa, valtiollisessa ja moraalisessa.
MITA YHDYSVALLOISSA ON MAHDOTON OLLA TIETÄMÄTTÄ
Barbicanen ehdotuksesta oli ollut välittömänä seurauksena, että kaikki kuuta koskevat tähtitieteelliset seikat otettiin yleiseksi puheenaiheeksi. Jokainen alkoi tutkia kuuta uutterasti, ja tuntui siltä kuin tämä taivaankappale olisi ensimmäistä kertaa näyttäytynyt ihmissilmille. Se tuli nyt muotiin, ja kohosi "tähtien" arvoon, näyttämättä silti ylpeämmältä. Sanomalehdet varastivat jälleen vanhat kaskut, joissa tämä "susien aurinko" näytteli jotakin osaa, ne palauttivat muistiin, mitä vaikutuksia alkuaikoina tietämättömät ihmiset arvelivat sillä olevan, ne lauloivat sen ylistystä kaikissa äänilajeissa, vähällä piti, etteivät ne kertoneet sen muka lausumia sukkeluuksia. Koko Amerikan valtasi kuuhulluus.
Tieteelliset aikakauslehdet puolestaan käsittelivät erityisesti Tykkikerhon yritystä koskevia kysymyksiä. Ne julkaisivat Cambridgen tähtitornin kirjeen, lausuivat siitä mietteitään ja hyväksyivät sen tinkimättä.
Lyhyesti sanoen, kenenkään ei ollut enää lupa olla tietämättä ainoatakaan saattolaista koskavaa tosiasiaa eikä ahdasmielisimmänkään vanhan rouvan hyväksyä enää taikauskoisia harhaluuloja. Tiede tunkeutui esiin kaikissa muodoissa, oli mahdotonta olla tyhmä ... tähtitieteen alalla.
Siihen saakka monet ihmiset eivät olleet tienneet, kuinka oli voitu laskea etäisyys, joka erottaa kuun maasta. Nyt käytettiin tilaisuutta opettaa heille, että etäisyys saatiin mittaamalla kuun parallaksi. Jos sana parallaksi näytti heitä kummastuttavan, niin heille sanottiin että se oli maapallon säteen kummastakin päästä kuuhun asti vedettyjen kahden suoran viivan välinen kulma. Jos he epäilivät tämän menetelmän tarkkuutta, niin heille heti todistettiin, että tämä keskimääräinen etäisyys todella oli kaksisataakolmekymmentäneljätuhattakolmesataaneljäkymmentäseitsemän mailia, ja myös että tähtitieteilijät eivät erehtyneet seitsemääkymmentä mailia.
Niille, jotka eivät olleet perehtyneet kuun liikkeisiin, sanomalehdet
selittivät joka päivä, että sillä on kaksi eri liikettä, ensiksi
niin sanottu pyöriminen akselinsa ympäri, toiseksi niin sanottu
kiertokulku maan ympäri, joihin molempiin liikkeisiin menee yhtä
pitkä aika eli kaksikymmentäseitsemän ja kolmasosa päivää. [Niin
kauan kestää, kunnes kuu palaa saman tähden kohdalle.]Pyörimisliike akselin ympäri aikaansaa päivän ja yön kuun pinnalla, mutta on vain yksi päivä ja yksi yö kuukaudessa, ja ne kestävät kumpikin kolmesataaviisikymmentäneljä ja kolmanneksen tuntia. Mutta onneksi sille sen maapalloon päin käännettyä puolta valaisee maapallo yhtä suurella valovoimalla kuin neljätoista kuuta. Toisella, aina näkymättömällä puolella on luonnollisesti kolmesataaviisikymmentäneljä tuntia täydellistä yötä, jonka pimeyttä lieventää ainoastaan se valju valo, joka tulee tähdistä. Tämä ilmiö johtuu yksinomaan siitä, että pyörimisliike akselin ympäri ja kiertokulku tapahtuvat täsmälleen yhtä pitkän ajan kuluessa, ja se ilmiö on Cassinin ja Herschelin mukaan yhteinen Jupiterin saattolaisille ja hyvin todennäköisesti kaikille muillekin saattolaisille.
Muutamat hyvälahjaiset, mutta hiukan itsepäiset henkilöt eivät aluksi ymmärtäneet, että jos kuu kääntää muuttumatta saman puolensa maahan päin kiertokulkunsa kestäessä, se saman ajan kuluessa kiertää kerran itsensä ympäri. Heille sanottiin: "Menkää ruokasaliinne ja kiertäkää pöydän ympäri niin, että aina katselette sen keskipisteeseen. Kun olette päättänyt kierroksenne, olette kiertänyt kerran itsenne ympäri, koskapa silmänne on kohdannut peräkkäin kaikkia kohtia salissa. No niin, sali on taivas, pöytä on maa, ja kuu olette itse!" – Ja he poistuivat ihastuneina vertauksesta.
Niinpä siis kuu kääntää alati saman puolensa maahan päin, kuitenkin täytyy täsmällisyyden vuoksi lisätä, että se eräänlaisen pohjoisesta etelään ja lännestä itään päin tapahtuvan huojumisen, niin sanotun libraation johdosta näyttää vähän enemmän kuin puolet kehrästään.
Kun tietämättömät tiesivät yhtä paljon kuin Cambridgen tähtitornin johtaja kuun pyörimisliikkeestä, kääntyi heidän levoton mielenkiintonsa sen kiertoliikkeeseen maan ympäri, ja parikymmentä tieteellistä aikakauskirjaa oli piankin antanut heille tarpeelliset tiedot. He saivat silloin tietää, että taivaanlakea lukemattomine tähtineen voi katsoa suureksi kellotauluksi, jolla kuu liikkuu ja näyttää oikean ajan kaikille maan asukkaille. Näin liikkuessaan kuu näyttää eri vaiheensa. Kuu on täysi ollessaan vastakkain auringon kanssa, kun kolme taivaankappaletta ovat samalla viivalla, maa keskimmäisenä. Uusikuu on kuun ollessa konjunktiossa auringon kanssa, so. sen ja maan välissä ja vihdoin kuu on ensimmäisessä tai viimeisessä neljänneksessään tehdessään auringon ja maan kanssa suoran kulman, jonka kärjessä se itse on.
Muutamat jenkit tekivät siitä sen johtopäätöksen, että pimennykset voivat tapahtua vain kuun ollessa vastakkain tai konjunktiossa auringon kanssa, ja he ajattelivat oikein. Jälkimmäisessä asennossa kuu voi pimentää auringon, vastakkaisasennossa taas maa voi pimentää kuun, ja se seikka, että nämä pimennykset eivät tapahdu kahdesti kuussa, johtuu siitä, että taso, jota pitkin kuu liikkuu, on kallellaan ekliptikaa eli sitä tasoa vastaan, jota pitkin maa liikkuu.
Korkeudesta, johon kuu voi kohota taivaanrannan yläpuolelle, Cambridgen tähtitornin kirje oli antanut kaikki tarpeelliset tiedot. Jokainen tiesi, että korkeus vaihtelee sen paikan leveysasteen mukaan, josta sitä tarkastetaan. Mutta ainoat maapallon vyöhykkeet, joissa kuu kohoaa taivaannapaan, siis asettuu suoraan katselijoittensa pään yläpuolelle, sijaitsevat ehdottomasti 28. leveyspiirien ja päiväntasaajan välillä. Siitä johtui se tärkeä neuvo, että koe oli tehtävä jollakin kohdalla juuri tätä maapallon osaa, jotta ammus voitaisiin lennättää kohtisuoraan ja siten nopeammin toimittaa painovoiman vaikutuksen ulkopuolelle. Se oli tärkeä yrityksen onnistumisen ehto ja se kiinnosti suuresti yleisöä.
Mitä tulee viivaan, jota pitkin kuu kulkee kiertäessään maata, niin Cambridgen tähtitorni oli riittävästi osoittanut tietämättömillekin kaikissa maissa, että se viiva on itseensä yhtyvä kaari, ei ympyrä, vaan soikio, jonka toisessa polttopisteessä maa sijaitsee: Sellaiset soikiomaiset radat on kaikilla kiertotähdillä ja myös saattolaisilla, ja järkiperäinen mekaniikka todistaa sitovasti, että toisin ei voikaan olla asian laita. Tietysti kuu apogeumissaan on kauempana maasta ja perigeumissaan lähempänä sitä.
Siinä siis se, mitä jokainen amerikkalainen tiesi, tahtoen tai tahtomattaan, mitä ei kukaan säällinen ihminen voinut olla tietämättä. Mutta vaikka nämä oikeat perustotuudet levisivät nopeasti yleisöön, niin monia harhaluuloja ja eräitä joutavia pelkoja oli vaikeampi saada kokonaan häviämään.
Niinpä esimerkiksi muutamat ihmiset väittivät, että kuu on entinen pyrstötähti, joka kiertäessään pitkulaista rataansa auringon ympäri sattui kulkemaan läheltä maata ja jäi sen vetovoiman piiriin. Nämä salonkitähtitieteilijät luulivat voivansa siten selittää kuun kärventyneen ulkomuodon, josta auttamattomasta onnettomuudesta he syyttivät aurinkoa. Mutta kun heille huomautettiin, että pyrstötähdillä on ilmakehä ja että kuulla sitä on vain vähän tai ensinkään, niin heidän oli hyvin vaikea vastata mitään.
Toiset, jotka olivat arkalasta kotoisin, ilmaisivat eräitä kuuta koskevia pelkoja. He olivat kuulleet sanottavan, että kalifien aikana tehdyistä havainnoista lähtien sen kiertoliikkeen nopeus kiihtyi määrätyn asteikon mukaan. He tekivät siitä, hyvinkin järkevästi muuten, sen johtopäätöksen, että liikkeen nopeuden kiihtymistä tietysti vastasi kahden taivaankappaleen välisen etäisyyden pieneneminen ja että näiden molempien vaikutusten jatkuessa loppumattomiin, kuu lopulta putoaisi maahan. Heidän täytyi kumminkin rauhoittua ja lakata pelkäämästä tulevien sukupolvien puolesta, kun heille ilmoitettiin, että kuulun ranskalaisen matemaatikon Laplacen laskujen mukaan tämä nopeuden kiihtyminen supistui perin ahtaisiin rajoihin ja että vastaava hidastuminen piankin seuraisi. Niinpä siis tasapaino aurinkomaailmassa ei voisi häiriintyä tulevina vuosisatoina.
Viimeisenä oli jäljellä tietämättömien taikauskoinen ryhmä, he eivät tyytyneet olemaan tietämättömiä, heillä oli myös perättömiä tietoja, ja kuusta he tiesivät paljonkin. Toiset katsoivat sen kehrän kirkkaaksi peiliksi, jonka avulla saattoi nähdä toisensa maan eri kohdilta ja ilmaista toisilleen ajatuksensa. Toiset väittivät, että tuhannesta huomatusta uudesta kuusta yhdeksänsataaviisikymmentä oli aikaansaanut merkittäviä muutoksia, kuten tulvasateita, vallankumouksia, maanjäristyksiä, vedenpaisumuksia ym. He uskoivat sen vuoksi, että kuulla oli salaperäinen vaikutus ihmiskohtaloihin, he katsoivat sitä "oikeaksi vastapainoksi" tässä elämässä, he arvelivat, että jokainen kuun asukas oli sidottu jokaiseen maan asukkaaseen myötätunnon siteillä. Tohtori Meadin kanssa he olivat sitä mieltä, että elämän järjestelmä on kokonaan riippuvainen siitä, ja väittivät itsepintaisesti, että pojat syntyvät etupäässä uudenkuun aikana, tytöt viimeisellä neljänneksellä jne. Mutta vihdoin täytyi luopua näistä törkeistä harhaluuloista, palata yksinomaan totuuteen, ja jos kuu, kun siltä oli riistetty sen vaikutus, menettikin muutamien mielestä arvonsa, jos muutamat käänsivätkin sille selkänsä, niin ääretön enemmistö julisti sitä puoltavansa. Jenkit eivät enää tunteneet muuta kunnianhimoa kuin saada valtaansa tämä uusi ilmojer> manner ja nostaa sen korkeimmalle kukkulalle Amerikan Yhdysvaltain tähtilippu.
AMMUKSEN YLISTYSVIRSI
Cambridgen tähtitorni oli muistettavassa kirjeessään lokakuun 7. päivältä käsitellyt asiaa tähtitieteellisesti, sen jälkeen se oli ratkaistava tekniseltä kannalta. Käytännölliset vaikeudet olisivat siinä mielessä näyttäneet voittamattomilta jokaisessa muussa maassa kuin Amerikassa. Siellä ne olivat vain leikkiä.
Puheenjohtaja Barbicane oli viipymättä nimittänyt Tykkikerhon keskuudesta toimeenpanevan komitean. Tämän tuli kolmessa istunnossa selvittää kolme suurta kysymystä tykistä, ammuksesta ja ruudista; siinä oli neljä näissä asioissa hyvin oppinutta jäsentä: Barbicane, jolla äänten jakautuessa tasan oli ratkaiseva ääni, kenraali Morgan, majuri Elphiston ja vihdoin ainainen J.T. Maston, jolle uskottiin sihteerin ja esittelijän tehtävät.
Lokakuun 8. päivänä komitea kokoontui puheenjohtaja Barbicanen asunnossa Republican-katu 3:ssa. Koska oli tärkeätä, että vatsa ei tulisi huudoillaan häiritsemään niin vakavaa keskustelua, istuutuivat nuo neljä Tykkikerhon jäsentä pöydän ääreen, jolla oli maittavia voileipiä ja teekannut. Heti sitten J.T. Maston ruuvasi kynän rautakoukkukäteensä, ja istunto alkoi.
Barbicane ryhtyi puhumaan:
– Rakkaat kerhotoverit, hän sanoi, – meidän on ratkaistava eräs tärkeimmistä ongelmista ballistiikan, sen tieteitten tieteen alalta, joka käsittelee ammusten, jonkin työntövoiman avulla avaruuteen lennätettyjen ja sitten omiin valtoihinsa jätettyjen kappaleiden liikettä.
– Ah, ballistiikka, ballistiikka! huudahti J.T. Maston haltioituneesti.
– Olisi ehkä näyttänyt loogisemmalta, jatkoi Barbicane, – käyttää tämä ensimmäinen istunto keskusteluun tykkikoneesta...
– Niinpä kyllä, vastasi kenraali Morgan.
– Tarkoin harkittuani, jatkoi Barbicane, – näytti minusta kumminkin siltä, että ammusta pitää käsitellä ennen tykkiä ja että jälkimmäisen mittasuhteiden täytyy riippua edellisen koosta.
– Pyydän puheenvuoroa! huudahti J.T. Maston.
Puheenvuoro myönnettiin hänelle niin auliisti kuin hänen suurenmoinen menneisyytensä ansaitsi.
– Urheat ystäväni, hän sanoi innostuneesti, – puheenjohtajamme on oikeassa pitäessään ammuskysymystä kaikkia muita tärkeämpänä! Ammus, jonka sinkautamme kuuhun, on meidän sanansaattajamme, meidän lähettiläämme, ja pyydän saada katsoa sitä puhtaasti moraaliselta kannalta.
Sellainen uusi ammuksen käsittämistapa kiihotti tavattomasti komitean jäsenten uteliaisuutta. He kuuntelivat sen vuoksi mitä tarkkaavimmin J.T. Mastonin sanoja.
– Rakkaat kerhotoverit, jatkoi tämä, – en aio pitää pitkiä puheita; jätän syrjään fyysisen luodin, sen joka tappaa, ja otan huomioon vain matemaattisen ammuksen, moraalisen ammuksen. Ammus on käsittääkseni ihmisen mahdin loistavin ilmennys; siinä se näyttäytyy täydellisenä tiivistyneessä muodossa; luodessaan sen ihminen on kohonnut lähemmäksi Luojaa!
– Aivan oikein! sanoi majuri Elphiston.
– Tosiaankin, huudahti puhuja, – jos Jumala on luonut tähden ja kiertotähdet, niin ihminen on luonut ammuksen, maallisten nopeuksien arvioimisperusteen, pienoiskuvan avaruudessa harhailevista taivaankappaleista, jotka itse asiassa eivät muuta ole kuin ammuksia! Jumalan asiana olkoon sähkön nopeus, valon nopeus, tähtien nopeus, pyrstötähtien nopeus, kiertotähtien nopeus, saattolaisten nopeus, äänen nopeus, tuulen nopeus! Mutta meidän asiamme on ammuksen nopeus, sata kertaa suurempi kuin junien ja nopeimpienkin hevosten!
J.T. Maston oli haltioissaan; hänen äänensä sai lyyrisen soinnun laulaessaan tätä ammuksen pyhää ylistysvirttä.
– Jos haluatte numeroita, hän jatkoi, – niin tästä saatte sellaisia, jotka puhuvat selvää kieltä. Ottakaa yksinkertaisesti vaatimaton kahdenkymmenenneljän naulan ammus! Joskin se lentää kahdeksansataatuhatta kertaa hitaammin kuin sähkö, kuusisataaneljäkymmentä kertaa hitaammin kuin valo, seitsemänkymmentäkuusi kertaa hitaammin kuin maa kiertäessään aurinkoa, niin se kuitenkin tykistä lähtiessään on nopeampi ääntä, se kulkee kaksisataa syltä sekunnissa, kaksituhatta syltä kymmenessä sekunnissa, neljätoista mailia minuutissa, kahdeksansataaneljäkymmentä mailia tunnissa, kaksikymmentätuhattasata mailia vuorokaudessa, se on päiväntasaajan pisteitten nopeus maapallon pyörimisliikkeessä, seitsemän miljoonaa kolmesataakolmekymmentäkuusituhattaviisisataa mailia vuodessa. Siltä menisi siis yksitoista päivää lentääkseen kuuhun, kaksitoista vuotta päästäkseen aurinkoon, kolmesataakuusikymmentä vuotta saavuttaakseen Neptunuksen aurinkomaailman rajoilla. Sen tekisi tämä vaatimaton ammus, meidän kättemme tuote. Miten sitten käy, kun me, lisäten tämän nopeuden kaksikymmenkertaiseksi, panemme sen kiitämään seitsemän mailin nopeudella sekunnissa? Ah, ihana ammus, loistava ammus! Uskallan luulla, että sinut otetaan siellä ylhäällä vastaan maan lähettilään arvoisilla kunnianosoituksilla!
Tälle mahtavalle loppulauseelle hurrattiin, ja J.T. Maston istuutui liikuttuneena kerhotoverien onnitellessa häntä.
– Ja nyt, sanoi Barbicane, – myönnettyämme runoudelle runsaan tilan käykäämme suoraan käsiksi kysymykseen.
– Me olemme valmiit, vastasivat komitean jäsenet ahmaisten kukin puolisen tusinaa voileipiä.
– Te tiedätte, mikä ratkaistava ongelma on, jatkoi puheenjohtaja, – on annettava ammukselle kahdentoistatuhannen jaardin nopeus sekunnissa. Minulla on syytä luulla, että se onnistuu meille. Mutta tarkastakaamme tähän saakka saavutettuja nopeuksia; kenraali Morgan voinee antaa meille niistä tarkat tiedot.
– Sitä helpommin, vastasi kenraali, – kun sodan aikana olin kokeilutoimikunnan jäsenenä. Voin siis sanoa teille, että Dahlgreenin sadan naulan tykit, jotka kantoivat kahdentuhannenviidensadan sylen päähän, antoivat ammukselleen viidensadan jaardin alkunopeuden sekunnissa.
– Hyvä. Entä Rodmanin kolumbiadi? kysyi puheenjohtaja.
[Amerikkalaiset nimittivät näitä suunnattomia hävityskojeita
kolumbiadeiksi.]– Rodmanin kolumbiadi, jota kokeiltiin Hamiltonin linnoituksessa, lähellä New Yorkia, lennätti puolen tonnin painoisen luodin kuuden mailin päähän kahdeksansadan jaardin nopeudella sekunnissa. Sellaista tulosta eivät Armstrong ja Palliser koskaan ole saavuttaneet Englannissa.
– Oh, englantilaiset! virkkoi J.T. Maston kääntäen pelottavan rautakoukkukätensä itäistä taivaanrantaa kohti.
– Niinpä siis, jatkoi Barbicane, – ne kahdeksansataa jaardia ovat suurin tähän saakka saavutettu nopeus.
– Niin, vastasi Morgan.
– Sanon kuitenkin, intti J.T. Maston, – että jollei minun mörssärini olisi haljennut...
– Niin, mutta se halkesi, keskeytti Barbicane tehden hyväntahtoisen kädenliikkeen. – Ottakaamme siis lähtökohdaksi tämä kahdeksansadan jaardin nopeus. Se täytyy lisätä kaksikymmenkertaiseksi. Varaankin toista istuntoa varten keskustelun niistä keinoista, joiden on määrä aikaansaada moinen nopeus, ja kiinnitän huomionne, rakkaat kerhotoverit, mittasuhteisiin, jotka ammukselle on annettava. Ymmärrättehän, että tässä ei ole enää puhe korkeintaan puoli tonnia painavista ammuksista!
– Miksei? kysyi majuri.
– Siksi, vastasi J.T. Maston vilkkaasti, – että tämän ammuksen tulee olla niin iso, että se vetää puoleensa kuun asukasten huomion, jos heitä nimittäin on olemassa.
– Niin, vastasi Barbicane, – toisestakin, vielä tärkeämmästä syystä.
– Mitä tarkoitatte, Barbicane? kysyi majuri.
– Tarkoitan, ettei riitä, että lennätämme ammuksen menemään, emmekä sitten välitä siitä sen enempää; meidän täytyy seurata sitä sen matkalla, kunnes se saavuttaa maalinsa.
– Mitä? tokaisivat kenraali ja majuri vähän hämmästyneinä tästä väitteestä.
– Niin juuri, jatkoi Barbicane varmana itsestään, – muuten kokeestamme ei ole minkäänlaista hyötyä.
– Mutta, vastasi majuri, – silloinhan teidän on tehtävä siitä ammuksesta suunnattoman suurikokoinen!
– Ei. Suvaitkaapa kuunnella minua. Te tiedätte, että optiset koneet on kehitetty varsin täydellisiksi. Eräillä teleskoopeilla on jo onnistuttu saamaan kuusituhatkertaisia suurennoksia ja siirtämään kuu noin neljänkymmenen mailin päähän. Ja esineet, joiden kylkimitta on kuusikymmentä jalkaa, näkyvät sellaisen matkan päästä oikein hyvin. Se seikka, että teleskooppien näkökykyä ei ole saatu suuremmaksi, johtuu siitä, että niillä on tämä kyky vain selvyytensä kustannuksella, eikä kuu, joka ei ole muuta kuin heijastava peili, lähetä kylliksi voimakasta valoa, jotta suurennokset voitaisiin saada nousemaan yli mainitun rajan.
– No niin, mitä siis aiotte tehdä? kysyi kenraali. – Aiotteko tehdä ammuksenne kuudenkymmenen jalan läpimittaiseksi?
– En.
– Otatteko lisätäksenne kuun valovoimaa?
– Otan kyllä.
– Sepä jotakin! huudahti J.T. Maston.
– Niin, se on perin yksinkertainen asia, vastasi Barbicane. – Jos minun näet onnistuu ohentaa ilmakehää, jonka läpi kuun valo kulkee, niin enkö silloin ole lisännyt sen valon voimaa?
– Ilmeisesti.
– No, saavuttaakseni tämän tuloksen riittää, että sijoitan teleskoopin jollekin korkealle vuorelle. Niin me teemme.
– Myönnän, myönnän, vastasi majuri. – Tepä osaatte tehdä asiat yksinkertaisiksi! Ja millaisen suurennoksen toivotte siten saavanne?
– Neljänkymmenenkahdeksanttuhannen kertaisen suurennoksen, joka siirtää kuun ainoastaan viiden mailin päähän, ja näkyäkseen tarvitsee esineitten olla enää vain yhdeksän jalkaa läpimitaten.
– Oivallista! huudahti J.T. Maston. – Meidän ammuksemme tulee siis olemaan yhdeksän jalkaa läpimitäten.
– Juuri niin.
– Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, jatkoi majuri Elphiston, – että siitä tulee sittenkin niin painava, että...
– Ah, majuri, vastasi Barbicane, – ennen kuin keskustelemme sen painosta, sallikaa minun sanoa teille, että esi-isämme tekivät ihmeitä tällä alalla. Olkoon minusta kaukana se ajatus, että väittäisin, ettei ballistiikka ole edistynyt, mutta on hyvä tietää, että jo keskiajalla saavutettiin hämmästyttäviä tuloksia, uskallanpa lisätä hämmästyttävämpiä kuin meidän.
– Esimerkiksi? kysyi Morgan.
– Näyttäkää toteen sananne! huudahti J.T. Maston vilkkaasti.
– Mikään ei ole helpompaa, vastasi Barbicane, – minulla on esimerkkejä väitteeni tukemiseksi. Niinpä Muhamed II:n piirittäessä Konstantinopolia vuonna 1543 lennätettiin kiviluoteja, jotka painoivat tuhatyhdeksänsataa naulaa ja varmaankin olivat aika kookkaita.
– Ohoh! virkkoi majuri. – Tuhatyhdeksänsataa naulaa, se on suuri luku!
– Maltassa, ritariajalla, eräs Saint-Elmer linnoituksen tykki lennätti ammuksia, jotka painoivat kaksituhattaviisisataa naulaa.
– Mahdotonta!
– Vihdoin, erään ranskalaisen historioitsijan mukaan, Ludvig XI:n aikana eräs mörssäri lennätti pommin, joka tosin painoi vain viisisataa naulaa, mutta tämä pommi lähti Bastiljista, jonne hullut telkesivät viisaita, ja putosi Charentoniin, jonne viisaat telkesivät hulluja.
– Varsin hyvin sanottu, lausui J.T. Maston.
– Mitä me, lyhyesti sanoen, sittemmin olemme saaneet nähdä? Armstrongin tykkien lennättävän viidensadan naulan painoisia luoteja ja Rodmanin kolumbiadien puolen tonnin painoisia ammuksia! Näyttää siis siltä, että jos ammusten kantomatka on lisääntynyt, niin niiden paino on vähentynyt. Mutta jos nyt kohdistamme ponnistuksemme siihen suuntaan, niin tieteen edistyttyä meidän täytyy onnistua lisäämään kymmenkertaiseksi Muhamed II:n ja Maltan ritarien luotien paino.
– Ilmeisesti, vastasi majuri, – mutta mitä metallia aiotte käyttää siihen ammukseen?
– Valurautaa, yksinkertaisesti, sanoi kenraali Morgan.
– Hyh, valurautaa! huudahti J.T. Maston, syvästi halveksien, – se on kovin jokapäiväistä ammukseen, jonka on määrä lentää kuuhun.
– Älkäämme liioitelko, arvoisa ystäväni, vastasi Morgan, – valurauta on kylliksi hyvää.
— No niin, jatkoi majuri Elphiston, – koska paino on suhteellinen tilavuuteen, niin valurautainen ammus, joka on yhdeksän jalkaa läpimitaten, on vielä hirvittävän raskas.
– On kyllä, jos se on täyteläinen, mutta ei, jos se on ontto, sanoi Barbicane.
– Ontto! Tuleeko siitä sitten pommi?
– Johon voidaan panna pikasanomia, vastasi J.T. Maston, – ja näytteitä tuotteistamme täältä maan päältä!
– Niin, pommi, myönsi Barbicane, – se on välttämätöntä, täyteläinen sadankahdeksan tuuman luoti painaisi enemmän kuin kaksisataatuhatta naulaa, mikä ilmeisesti olisi liian raskas paino, mutta koska kuitenkin täytyy pysyttää ammus jotakuinkin vakavana, niin ehdotan, että se tehdään viiden tuhannen naulan painoiseksi.
– Kuinka paksut sen seinät silloin olisivat? kysyi majuri.
– Jos noudatamme ohjesäännön määräämää suhdetta, lisäsi Morgan, – niin sadankahdeksan tuuman läpimitta vaatii ainakin kahden jalan paksuisia seiniä.
– Se olisi liikaa, vastasi Barbicane, – huomatkaa tarkoin, että tässä ei ole puhe luodista, jonka on määrä puhkaista rautalevyjä. Riittää siis, kun se saa niin paksut seinät, että ne voivat vastustaa ruutikaasujen voimaa. Kysymys on siis tällainen: kuinka paksu tulee valurautaisen pommin olla, painaakseen vain viisituhatta naulaa? Taitava laskijamme, Maston, ilmoittaa sen meille jo tässä istunnossa.
– Mikään ei ole helpompaa, vastasi komitean kunnianarvoisa sihteeri.
Ja sitten hän piirsi paperille muutamia algebran kaavoja, hänen kynästään näytti lähtevän n- ja x-merkkejä korotettuina toiseen potenssiin. Jopa hän näytti ottavan jonkin kuutiojuurenkin ja sanoi:
– Seinät tulevat tuskin kahden tuuman paksuiset.
– Riittääkö se? kysyi majuri epäilevän näköisenä.
– Ei, vastasi puheenjohtaja Barbicane, – ilmeisesti ei.
– No, mitä sitten tehdään? jatkoi Elphiston näyttäen olevan jotenkin ymmällä.
– Käytetään toista metallia eikä valurautaa.
– Kupariako? sanoi Morgan.
– Ei, sekin on liian raskasta ja minulla on parempaa teille ehdotettavana.
– Mitä sitten? tiedusteli majuri.
– Alumiinia, vastasi Barbicane.
– Alumiiniako? huudahtivat kaikki muut.
– Juuri niin, ystäväni. Tiedättehän, että kuuluisan ranskalaisen kemistin Henri Sainte-Claire-Devillen onnistui vuonna 1854 saada alumiinia tiiviinä massana. Tämä kallisarvoinen metalli on valkeata kuin hopea, muuttumatonta kuin kulta, sitkeätä kuin rauta, sulavaa kuin kupari ja keveätä kuin lasi. Sitä on helppo muovailla, sitä on tavattomasti luonnossa, koskapa alumiini on perusaineina useimmissa mineraaleissa. Se on kolme kertaa keveämpää kuin rauta ja näyttää olevan kuin varta vasten luotu ammuksemme aineeksi.
– Eläköön alumiini! huudahti komitean sihteeri, joka aina piti hyvin suurta ääntä innostuksen hetkinä.
– Mutta, rakas puheenjohtaja, sanoi majuri, – eikö alumiinin hinta ole tavattoman kallis?
– Se oli kallis, vastasi Barbicane, – ensi aikoina sen löydön jälkeen naula alumiinia maksoi kahdestasadastakuudestakymmenestä kahteensataankahdeksaankymmeneen dollariin, sitten se laski kahteenkymmeneenseitsemään dollariin, ja nykyään se vihdoin maksaa yhdeksän dollaria.
– Mutta yhdeksän dollaria naula, vastasi majuri, joka ei helposti antanut peräksi, – on vielä huikea hinta.
– Epäilemättä, rakas majuri, mutta ei mahdoton.
– Mitä ammus sitten tulee painamaan? kysyi Morgan.
– Kas tässä laskujeni tulos, vastasi Barbicane, – sadankahdeksan tuuman läpimittainen ja kahdentoista tuuman paksuinen ammus painaisi, jos se olisi raudasta valettu, kuusikymmentäseitsemäntuhatianeljäsataaneljäkymmentä naulaa, alumiinista valettuna sen paino vähenee yhdeksääntoistatuhanteenkahteensataanviiteenkymmeneen naulaan.
– Oivallista! huudahti Maston, – sehän sopii meidän ohjelmaamme.
– Oivallista, oivallista! toisti majuri, – mutta ettekö tiedä, että yhdeksän dollarin mukaan naulalta, ammus tulee maksamaan...
– Sataseitsemänkymmentäkolmetuhattakaksisataaviisikymmentä dollaria, sen tiedän hyvin, mutta älkää pelätkö, ystäväni, rahaa ei yrityksellämme puuhu, sen takaan teille.
– Sitä tulee kassoihimme satamalla, vakuutti J.T. Maston.
– No niin, mitä arvelette alumiinista? kysyi puheenjohtaja.
– Hyväksytty, vastasivat komitean jäsenet.
– Mitä ammuksen muotoon tulee, jatkoi Barbicane, – niin se ei juuri ole tärkeä, koskapa ammus, läpäistyään kerran ilmakehän, on tyhjässä avaruudessa, ehdotan siis pyöreätä ammusta, joka saa, jos tahtoo, kieppua itsensä ympäri ja tehdä niin kuin mieli tekee.
Siihen päättyi komitean ensimmäinen istunto. Ammuskysymys oli lopullisesti ratkaistu, ja J.T. Maston oli hyvin iloissaan ajatellessaan, että kuun asukkaille lähetettäisiin alumiiniammus – sehän antaisi heille mainion käsityksen maan asukkaista.
TYKIN HISTORIA
Tässä kokouksessa tehdyt päätökset tekivät voimakkaan vaikutuksen yleisöön. Eräitä arkaluontoisia henkilöitä hiukan pelotti se ajatus, että avaruuden halki lennätettäisiin kahdenkymmenentuhannen naulan painoinen ammus. He kysyivät itseltään, voisiko mikään tykki milloinkaan antaa moiselle massalle riittävän alkunopeuden. Komitean toisen istunnon pöytäkirjan huoleksi jäi vastata voittoisasti näihin kysymyksiin.
Seuraavana päivänä illalla samat neljä Tykkikerhon jäsentä istuutuivat pöytään uusien voileipävuorien ja valtavan teekannun ääreen. Keskustelu lähti heti jälleen liikkeelle, ja tällä kertaa ilman pitkiä esipuheita.
– Rakkaat kerhotoverit, sanoi Barbicane, – neuvottelujemme tämänkertaisena kohteena on rakennettava tykki, sen pituus, muoto, kokoonpano ja paino. Luultavasti joudumme antamaan sille jättiläismäiset mittasuhteet, mutta olkootpa vaikeudet kuinka suuret hyvänsä, teollisuusmiestemme äly voittaa ne helposti. Suvaitkaa siis kuunnella minua älkääkä säästäkö minua iskeviltä vastaväitteiltä. En pelkää niitä.
Hyväksyvä murahdus kuului vastaukseksi tähän lausuntoon.
– Älkäämme unohtako, jatkoi Barbicane, – mihin kohtaan jouduimme eilisellä keskustelullamme. Tehtävä on nyt edessämme tässä muodossa: on annettava kahdentoistatuhannen jaardin alkunopeus sekunnissa sadankahdeksan tuuman läpimittaiselle ja kahdenkymmenentuhannen naulan painoiselle ammukselle.
– Tehtävä on kyllä juuri se, myönsi majuri Elphiston.
– Menen eteenpäin, jatkoi Barbicane. – Mitä tapahtuu, kun ammus lennätetään avaruuteen? Siihen vaikuttaa kolme toisistaan riippumatonta voimaa: sitä ympäröivän aineen vastustusvoima, maan vetovoima ja sen liikevoima, joka sitä ajaa eteenpäin. Tarkastakaamme näitä kolmea voimaa. Ympäröivän aineen, se on ilman, vastustusvoima on jotenkin vähäpätöinen. Maan ilmakehä näet ulottuu vain neljänkymmenen mailin päähän. Niinpä ammus, kiitäen kahdentoista tuhannen jaardin nopeudella, on kulkenut sen läpi viidessä sekunnissa, ja se aika on siksi lyhyt, että ympäröivän aineen vastustus voidaan katsoa merkityksettömäksi. Siirtykäämme siis tarkastamaan maan vetovoimaa, se on pommin painoa. Tiedämme, että tämä paino vähenee päinvastaisessa suhteessa etäisyyden neliöön. Fysiikka näet opettaa meille seuraavaa: kun omiin valtoihinsa jätetty kappale putoaa maan pinnalle, on sen putoamismatka viisitoista jalkaa ensimmäisessä sekunnissa, ja jos sama kappale siirrettäisiin kahdensadanviidenkymmenenseitsemäntuhannen viidensadanneljänkymmenenkahden mailin päähän, toisin sanoen kuun etäisyydelle, niin sen putoamismatka supistuisi noin kahdeskymmenesneljäsosa tuumaan ensimmäisessä sekunnissa. Silloin se olisi melkein liikkumaton. On siis voitettava asteittain tämä painovoiman vaikutus. Miten se meille onnistuu? Liikevoiman avulla.
– Siinäpä juuri on vaikeus, vastasi majuri.
– Niin, siinäpä se juuri on, jatkoi puheenjohtaja, – mutta me voitamme sen, sillä liikevoima, jota tarvitsemme, on tuloksena tykin pituudesta ja käytetystä ruutimäärästä, tätä kun ei rajoita muu kuin tykin lujuus. Pohtikaamme siis tänään tykille annettavia mittasuhteita. Selväähän on, että voimme rakentaa sen sellaiseksi, että sen vastustuskyky on niin sanoakseni rajaton, koska ei ole tarkoitus sitä liikutella.
– Tuo kaikki on ilmeistä, vastasi kenraali.
– Tähän asti, sanoi Barbicane, – pisimmät tykit, suunnattoman suuret kolumbiadimme, eivät ole olleet kahtakyminentäviittä jalkaa pitempiä. Monet ihmiset tulevat sen vuoksi hämmästymään niitä mittasuhteita, jotka meidän on pakko ottaa käytäntöön.
– Niin, epäilemättä, huudahti J.T. Maston. – Minä puolestani vaadin vähintäin puolen mailin pituista tykkiä!
– Puolen mailin! huudahtivat majuri ja kenraali.
– Niin, puolen mailin, ja siitä tulee sittenkin puolta lyhyempii kuin pitäisi.
– No, no, Maston, vastasi Morgan, – te liioittelette!
– En suinkaan, intti kuumaverinen sihteeri, – enkä todellakaan tiedä, miksi syytätte minua liioittelemisesta.
– Siksi, että menette liian pitkälle!
– Tietäkääpä, hyvä herra, vastasi J.T. Maston mahtipontisesti, – tietäkääpä, että tykinrakentaja on kuin luoti: hän ei voi koskaan mennä liian pitkälle!
Keskustelu alkoi siirtyä persoonallisuuksiin, mutta puheenjohtaja tuli väliin.
– Rauhoittukaa, ystäväni, ja olkaamme järkeviä! Tarvitaan ilmeisesti pitkäputkinen tykki, koska sen pituus lisää ammuksen alle kasattujen kaasujen laajenemisvoimaa, mutta ei auta mennä yli tiettyjen rajojen.
– Aivan oikein, sanoi majuri.
– Mitä sääntöjä tavallisesti noudatetaan tällaisessa tapauksessa? Tavallisesti tykki on kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi kertaa luodin läpimitan pituinen ja painaa kaksisataakolmekymmentäviisi tai kaksisataaneljäkymmentä kertaa luodin painon.
– Se ei riitä! huudahti J.T. Maston kiihkeästi.
– Myönnän sen, hyvä ystävä, niinpä jos noudatettaisiin tätä suhdetta, tulisi yhdeksän jalan laäjuisen ja kolmenkymmenentuhannen naulan painoisen ammuksen tykki olemaan vain kahdensadankahdenkymmenenviiden jalan pituinen ja seitsemän miljoonan kahdensadantuhannen naulan painoinen.
– Sehän on naurettavaa, ivasi J.T. Maston. – Sama, jos ottaisin pikku pistoolin!
– Sitä minäkin, vastasi Barbicane, – ja siksipä aionkin lisätä tämän pituuden nelinkertaiseksi ja rakentaa yhdeksänsadan jalan pituisen tykin.
Kenraali ja majuri väittivät jonkin verran vastaan, mutta tämä ehdotus, jota Tykkikerhon sihteeri innokkaasti kannatti, hyväksyttiin kuitenkin lopulta.
– Kuinka paksuiksi sen seinät silloin on tehtävä? sanoi Elphiston.
– Kuuden jalan paksuisiksi, vastasi Barbicane.
– Ette kai aikone nostaa moista massaa lavetille? kysyi majuri.
– Se olisi kumminkin komeata! sanoi J.T. Maston.
– Mutta käytännössä mahdotonta, vastasi Barbicane. – En, aion valaa tämän kojeen suorastaan maan sisään, vannehtia sen takorautaisilla renkailla ja vihdoin ympäröidä sen paksulla, kivistä ja laastista muuratulla perusmuurilla, niin että se saa hyväkseen ympäröivän maa-alan koko vastustusvoiman. Kun tykki on saatu valetuksi, hiotaan sen putki huolellisesti sileäksi ja määrätyn laajuiseksi, niin ettei voi syntyä mitään rakoa ammuksen ja putkenseinän välille, siten ei kaasua mene lainkaan hukkaan, ja ruudin koko laajenemisvoima tulee käytetyksi ammuksen lennättämiseen.
– Hurraa, hurraa! huusi J.T. Maston, – nyt meillä on tykkimme!
– Ei vielä! vastasi Barbicane rauhoittaen kädenliikkeellä malttamatonta ystäväänsä.
– Miksikä ei?
– Siksi, ettemme vielä ole keskustelleet sen muodosta. Tuleeko siitä tavallinen tykki, kranaattitykki vai mörssäri?
– Tavallinen tykki, vastasi Morgan.
– Kranaattitykki, tokaisi majuri.
– Mörssäri, huudahti J.T. Maston.
Oli syntymässä kiivas väittely, jokainen kun kehuskeli omaa lempiasettaan, mutta puheenjohtaja keskeytti sen heti.
– Ystäväni, hän sanoi, — lupaan järjestää niin, että kaikki voitte olla tyytyväisiä, uusi kolumbiadimme tulee muistuttamaan samalla kertaa kaikkia näitä kolmea tykkilajia. Se on tavallinen tykki, koska ruutipesän läpimitta on sama kuin putken. Se on kranaattitykki, koska sillä ammutaan kranaatti. Vihdoin se on mörssäri, koska se asetetaan yhdeksänkymmenen asteen kulmaan, ja koska se, voimatta kimmahtaa takaperin, järkkymättä kiinnitettynä maahan, antaa ammuksen hyväksi kaiken sen uumeniin kasatun työntövoiman.
– Hyvä, hyvä! vastasivat komitean jäsenet.
– Yksinkertainen huomautus vain, sanoi Elphiston, – tuleeko tuo monipuolinen vehje rihlattavaksi?
– Ei, vastasi Barbicane, – ei, tarvitsemme tavattoman suurta alkunopeutta, ja te kyllä tiedätte, että luoti ei lähde niin nopeasti rihlatusta kuin siloputkisista tykeistä.
– Aivan oikein.
– Nyt meillä se vihdoinkin on valmiina, väitti J.T. Maston.
– Ei ihan vielä, vastasi puheenjohtaja.
– Miksikä ei?
– Siksi, ettemme vielä tiedä, mistä metallista se on tehtävä.
– Päättäkäämme se viipymättä.
– Aioin juuri ehdottaa sitä teille.
Komitean jäsenet nielivät kukin tusinan pikkuleipiä sekä aimo kupillisen teetä, ja keskustelu alkoi uudelleen.
– Uljaat kerhotoverit, sanoi Barbicane, – meidän tykkimme täytyy olla hyvin kestävä, hyvin kova, sulamaton lämmössä, eikä happojen syövyttävä vaikutus saa sitä hajoittaa eikä edes ruostuttaa.
– Siitä ei ole epäilystä, vastasi majuri, – ja kun täytyy käyttää melkoinen määrä metallia, ei meillä ole montakaan mahdollisuutta valittavana.
– Niinpä niin, sanoi Morgan, – ehdotan siis kolumbiadin valmistusta varten parasta tähän saakka tunnettua metalliseosta, nimittäin sadasta osasta kuparia, kahdestatoista osasta tinaa ja kuudesta osasta messinkiä.
– Ystäväni, vastasi puheenjohtaja, – myönnän, että sellainen seos on antanut oivallisia tuloksia, mutta tässä erikoistapauksessa se olisi kovin kallista ja perin vaikeata käyttää. Arvelen sen vuoksi, että täytyy ottaa käytäntöön oivallinen, mutta halpa aines, sellainen kuin valurauta. Ettekö ole samaa mieltä, majuri?
– Täydellisesti, vastasi Elphiston.
– Valurauta, jatkoi Barbicane, – on näet kymmentä kertaa halvempaa kuin pronssi. Se on helppo sulattaa, sen voi valaa yksinkertaisesti hiekkamuotteihin, se on joutuisaa käsitellä, se säästää siis sekä rahaa että aikaa. Sitä paitsi se on erinomaista ainesta, ja muistan, että sodassa, Atlantan piirityksessä, oli valurautatykkejä, jotka ampuivat kukin tuhat laukausta joka kahdeskymmenes minuutti vioittumatta siitä.
– Valurauta on kumminkin hyvin haurasta, vastasi Morgan.
– Niin, mutta hyvin vastustuskykyistä myös, tykkimme muuten ei tule halkeamaan, sen takaan.
– Tykkinsä voi halkaista ja kuitenkin olla kunnon mies, vastasi J.T. Maston juhlallisesti.
– Ilmeisesti, vastasi Barbicane. – Pyydän siis arvoisaa sihteeriämme laskemaan, paljonko tulee painamaan valurautainen, yhdeksänsadan jalan pituinen tykki, jonka sisäläpimitta on yhdeksän jalkaa ja seinät kuuden jalan paksuiset.
– Heti paikalla, vastasi J.T. Maston.
Ja samoin kuin edellisenä iltana hän ihmeteltävän helposti lateli peräkkäin kaavojaan ja sanoi hetken kuluttua:
– Tykki tulee painamaan kuusikymmentäkahdeksantuhattaneljäkymmentä tonnia (68.040.000 kiloa).
– Ja kahden sentin hinnan mukaan naulalta se tulee maksamaan...?
– Kaksi miljoonaa viisisataakymmenentuhattaseitsemänsataa ja yhden dollarin.
J.T. Maston, majuri ja kenraali katselivat Barbicanea levottoman näköisinä.
– No niin, hyvät herrat, sanoi puheenjohtaja, – toistan teille, mitä sanoin teille eilen, olkaa huoletta, miljoonista ei meiUä tule olemaan puutetta!
Puheenjohtajansa näin vakuutettua komitea hajaantui lykättyään kolmannen istuntonsa seuraavan päivän iltaan.
RUUTIKYSYMYS
Oli vielä jäljellä ruutikysymyksen pohtiminen. Yleisö odotti levottomana tätä viimeistä päätöstä. Kun ammuksen suuruus ja tykin pituus oli määrätty, millainen ruutimäärä tarvittaisiin työntövoiman aikaansaamiseksi? Tämä pelottava aine, jonka vaikutukset ihminen kuitenkin on osannut pitää aisoissa, oli päästettävä tehoamaan tavattomissa mittasuhteissa.
On yleisesti tunnettua ja kuulee usein sanottavan, että ruudin keksi neljännellätoista vuosisadalla munkki Schwartz, joka sai hengellään maksaa suuren keksintönsä. Mutta nyttemmin on melkein todistettu, että tämä juttu on luettava keskiaikaisten tarujen joukkoon. Ruutia ei ole keksinyt kukaan, se on suoraan peräisin ns. kreikkalaisesta tulesta, joka niin kuin sekin, oli rikin ja salpietarin sekoitusta. Mutta nämä sekoitukset, jotka ensin olivat vain paisuvia, ovat sitten muuttuneet räjähtäviksi.
Vaikka oppineet varsin hyvin tuntevat väärän kertomuksen ruudista, niin harvat ihmiset ovat selvillä sen mekaanisesta voimasta. Mutta sepä juuri täytyy tuntea ymmärtääkseen komitean ratkaistavaksi jätetyn kysymyksen tärkeyden.
Niinpä litra ruutia painaa noin kaksi naulaa, syttyessään se muodostaa neljäsataa litraa kaasuja, vapaina ja kahdentuhannenneljänsadan asteen lämpömäärän vaikutuksen alaisina nämä kaasut täyttävät neljäntuhannen litran tilan. Ruudin tilavuus on siis sen palamisesta syntyneitten kaasujen tilavuuksiin samassa suhteessa kuin yksi neljääntuhanteen. Päätettäköön siitä, mikä hirvittävä työntövoima näillä kaasuilla on, kun ne puserretaan neljätuhatta kertaa liian ahtaaseen tilaan.
Tämän tiesivät komitean jäsenet aivan hyvin aloittaessaan seuraavana päivänä istuntonsa. Barbicane antoi puheenvuoron majuri Elphistonille, joka oli sodan aikana ollut ruutivarastojen päällikkönä.
– Rakkaat toverit, sanoi tämä etevä kemisti, – mainitsen aluksi jääväämättömiä numeroita, jotka voivat olla meillä pohjana. Kahdenkymmenenneljän naulan luoti, josta meille arvoisa ystävämme J.T. Maston puhui toissapäivänä niin runollisin sanoin, ei lähde tykistä vähemmällä kuin kuudellatoista naulalla ruutia.
– Oletteko varma siitä luvusta? kysyi Barbicane.
– Ehdottoman varma, vastasi majuri. – Armstrong-tykki käyttää seitsemänkymmentäviisi naulaa ruutia kahdeksansadan naulan painoista ammusta varten, ja Rodman-kolumbiadi kuluttaa vain satakuusikymmentä naulaa ruutia lennättääkseen kuuden mailin päähän puolen tonnin painoisen luotinsa. Näitä tosiseikkoja ei voi epäillä, sillä olen itse poiminut ne Tykistökomitean pöytäkirjoista.
– Aivan oikein, vastasi kenraali.
– No niin, jatkoi majuri, – näistä numeroista on tehtävä se johtopäätös, että ruutimäärä ei kasva luodin painon mukaan: itse asiassa, jos tarvittiin kuusitoista naulaa ruutia kahdenkymmenenneljän naulan painoista ammusta varten, toisin sanoen, jos tavallisissa tykeissä käytetään ruutimäärää, joka painaa kaksi kolmannesta ammuksen painosta, niin tämä suhde ei ole pysyväinen. Laskekaa, niin saatte nähdä, että puolen tonnin painoinen luoti ei tarvitse kolmeasataakolmeakymmentäkolmea naulaa ruutia, vaan tämä määrä on supistunut vain sataankuuteenkymmeneen naulaan.
– Mihin tulokseen tahdotte siitä päästä? kysyi puheenjohtaja.
– Jos kehitätte teorianne äärimmilleen, rakas majuri, sanoi J.T. Maston, – niin lopputuloksena on, että kun luotinne on saanut riittävän painon, ette käytä enää ruutia ollenkaan.
– Ystäväni Maston laskee leikkiä vakavissakin asioissa, vastasi majuri, – mutta hän rauhoittukoon. Ehdotan kohta ruutimääriä, jotka tyydyttävät hänen tykkimiehellisen käsitystapansa. Tahdon vain todeta, että sodan aikana ja järeimpiä tykkejä varten ruudin paino kokeiden nojalla supistettiin kymmenenneksi osaksi ämmuksen painosta.
– Se on aivan oikein, sanoi Morgan. – Mutta ennen kuin ratkaisemme kysymyksen ammuksen sinkauttamiseen tarvittavasta ruutimäärästä, on luullakseni hyvä sopia sen laadusta.
– Meidän on käytettävä karkearakeista ruutia, vastasi majuri, – se palaa nopeammin kuin jauhoruuti.
– Niinpä niin, vastasi Morgan, – mutta se on hyvin särkevää ja vahingoittaa lopultakin tykkien putkea.
– Ei tee mitään. Mikä haittaa tykkiä, jonka on määrä palvella pitkän aikaa, se ei haittaa meidän kolumbiadiamme. Meidän ei tarvitse pelätä räjähtämisen vaaraa, ruudin täytyy syttyä silmänräpäyksessä, jotta sen mekaaninen vaikutus olisi täydellinen.
– Voisi porata useampia sankkireikiä, sanoi J.T. Maston, – ja sytytys tapahtuisi useammissa kohdin yhtä aikaa.
– Epäilemättä, vastasi Elphiston, – mutta se vaikeuttaisi toimintaa. Palaan siis karkearakeiseen ruutiini, joka poistaa nämä vaikeudet.
– Olkoon menneeksi, vastasi kenraali.
– Ladatakseen kolumbiadinsa, jatkoi majuri, – Rodman käytti ruutia, jonka rakeet olivat kastanjain kokoisia ja joka oli tehty yksinkertaisesti valurautaisissa kattiloissa paahdetuista lehmuksen hiilistä. Se ruuti oli kovaa ja kiiltävää, ei jättänyt minkäänlaista jälkeä käteen, sisälsi suuren pronsenttimäärän vetyä ja happea, syttyi silmänräpäyksessä eikä, vaikka olikin hyvin särkevää, sanottavasti vahingoittanut tykkejä.
— No niin, minusta näyttää, vastasi J.T. Maston, – että meidän ei tarvitse epäröidä ja että olemme jo valinneet.
– Jollette pidä kultaruutia parempana, virkkoi majuri nauraen ja sai vastaukseksi uhkaavan liikkeen, jonka hänen ystävänsä teki rautakoukkukädellään.
Siihen saakka Barbicane ei ollut puuttunut keskusteluun. Hän antoi toisen puhella ja kuunteli. Hänellä oli ilmeisesti oma ajatuksensa. Nytkin hän tyytyi yksinkertaisesti sanomaan:
– Mitä ruutimäärää ehdotatte, ystäväni?
Tykkikerhon kolme jäsentä katseli hetkisen toisiaan.
– Kahtasataatuhatta naulaa, sanoi vihdoin Morgan.
– Viittäsataatuhatta, vastasi majuri.
– Kahdeksaasataatuhatta! huudahti J.T. Maston.
Tällä kertaa Elphiston ei uskaltanut syyttää kerhotovereitaan liioittelusta. Itse asiassa oli lennätettävä kuuhun asti kahdenkymmenentuhannen naulan painoinen ammus ja annettava sille kahdentoistatuhannen jaardin alkunopeus sekunnissa. Hetken äänettömyys seurasi siis näitä kolmea ehdotusta.
Sen lopetti vihdoin puheenjohtaja Barbicane.
– Hyvät toverit, hän sanoi levollisella äänellä, — lähden siitä perusajatuksesta, että vaaditunlaiseksi rakennetun tykkimme vastustuskyky on rajaton. Arvoisa ystävämme J.T. Maston saanee siis hämmästyä, kun sanon hänelle, että hän on ollut arka laskuissaan, ja kun ehdotan, että hänen mainitsemansa kahdeksansadantuhannen naulan ruutimäärä lisätään kaksinkertaiseksi.
– Miljoona kuusisataatuhatta naulaako? virkkoi J.T. Maston hypäten tuoliltaan.
– Juuri niin.
– Mutta silloinhan täytyy palata ehdottamaani puolen mailin pituiseen tykkiini.
– Ilmeisesti, sanoi majuri.
– Kuusitoistasataatuhatta naulaa ruutia, toisti komitean sihteeri, – täyttää noin kahdenkymmenenkahdentuhannen kuutiojalan tilan, mutta kun teidän tykissänne on tilaa vain viisikymmentäneljätuhatta kuutiojalkaa, tulee se puoliksi täyteen, eikä tykin putkea ole enää riittävän pitkältä, jotta kaasujen laajeneminen työntäisi ammusta kyllin kovasti.
Siihen ei ollut mitään vastattavaa. J.T. Maston oli oikeassa. Kaikki katsoivat Barbicaneen.
– Pidän sittenkin kiinni siitä ruutimäärästä, jatkoi puheenjohtaja. – Miljoonasta kuudestasadastatuhannesta naulasta ruutia syntyy kuusi miljardia litraa kaasua. Kuusi miljardia, kuulettehan?
– Mutta miten sitten menetellä? kysyi kenraali.
– Asia on hyvin yksinkertainen, täytyy supistaa tuon suunnattoman ruutimäärän vaatimaa tilaa, mutta niin, että sillä kuitenkin pysyy sama mekaaninen voima.
– Hyvä, mutta millä keinoin?
– Sanon sen teille heti, vastasi Barbicane yksinkertaisesti.
Hänen puhetoverinsa ahmivat häntä silmillään.
– Itse asiassa ei mikään ole helpompaa, hän jatkoi, – kuin supistaa tuo ruutimäärä neljä kertaa pienempään tilaan. Te tunnette kaikki sen omituisen aineen, josta kasvien alkeelliset kudokset ovat muodostuneet ja jota sanotaan selluloosaksi.
– Ahaa! virkkoi majuri. – Ymmärrän teidät, rakas Barbicane.
– Tätä ainetta saadaan, sanoi puheenjohtaja, – täysin puhtaana erilaisista aineista, varsinkin puuvillasta, joka ei ole muuta kuin puuvillapensaan siementen haivenia. Yhtyneenä kylmässä tilassa olevaan salpietarihappoon puuvilla muuttuu erinomaisen liukenemattomaksi, perin helposti palavaksi, tavattoman räjähtäväksi aineeksi. Muutama vuosikymmen sitten, vuonna 1832, eräs ranskalainen kemisti Braconnot keksi tämän aineen ja nimitti sen ksyloidiniksi. Vuonna 1838 eräs toinen ranskalainen, Pelouze, tutki sen eri ominaisuuksia, ja vihdoin, vuonna 1846, Schönbein, kemian professori Baselissa, ehdotti sitä sotaruudiksi. Tämä ruuti on salpietarihappoista puuvillaa...
– Tai pyroksylia, vastasi Elphiston.
– Tai pumpuliruutia, jatkoi Morgan.
– Eikö siis ole ainoatakaan amerikkalaisen nimeä pantavana sen keksinnön yhteyteen? kysyi J.T. Maston voimakkaan kansallisen itserakkauden kannustamana.
– Valitettavasti ei ole ainoatakaan, vastasi majuri.
– Voin kuitenkin, jatkoi puheenjohtaja, – hyvittääkseni Mastonia, sanoa hänelle, että erään kansalaisemme työt voidaan mainita selluloosan tutkimisen yhteydessä, sillä kollodiumi, joka on valokuvauksen tärkeimpiä aineita, on yksinkertaisesti eetteriin liuotettua, alkoholilla sekoitettua pyroksylia, ja sen keksi Maynard, joka siihen aikaan oli lääketieteen ylioppilas Bostonissa.
[Tässä keskustelussa puheenjohtaja Barbicane vaatii eräälle maanmiehelleen kollodiumin keksimisestä tulevaa kunniaa. Se on erehdys, suokoon kelpo J.T. Maston anteeksi, ja se johtuu kahden nimen samankaltaisuudesta.
Maynard, lääketieteen ylioppilas Bostonissa, tosin tuli keksineeksi kollodiumin käytäntöön ottamisen haavojen hoidossa, mutta kollodiumi tunnettiin jo v. 1846. Kunnia tästä suuresta keksinnöstä tulee eräälle ranskalaiselle, erinomaisen älykkäälle tiedemiehelle, joka oli samalla kertaa maalari, runoilija, filosofi, hellenisti ja kemisti. Hänen nimensä oli Louis Menard. – J.V.]
– No niin! Eläköön Maynard ja pumpuliruuti! huudahti Tykkikerhon äänekäs sihteeri.
– Palaan pyroksyliin, jatkoi Barbicane. – Te tunnette sen ominaisuudet, jotka tekevät sen meille peräti arvokkaaksi. Sitä on erittäin helppo valmistaa, pumpuli upotetaan neljännestunniksi savuavaan salpietarihappoon, sitten se huuhdellaan runsaalla vedellä, sitten se kuivataan, ja siinä kaikki.
– Ei mikään todella ole yksinkertaisempaa, sanoi Morgan.
– Sitä paitsi pyroksylia ei vahingoita kosteus, ja se on meidän silmissämme arvokas ominaisuus, koska tykin lataamiseen tarvitaan useampia päiviä. Se syttyy sadanseitsemänkymmenen asteen kuumuudessa eikä kahdensadanneljänkymmenen, ja se palaa niin äkkiä, että sen voi sytyttää tavallisen ruudin päällä, tämän ennättämättä syttyä.
– Oivallista, virkkoi majuri.
– Mutta se on kalliimpaa.
– Mitäpä se tekee, sanoi J.T. Maston.
– Lisäksi se antaa ammuksille neljä kertaa suuremman nopeuden kuin ruuti. Voinpa vielä lisätä, että jos siihen sekoittaa kahdeksan kymmenesosaa sen painosta salpietaria, niin sen laajenemisvoima vielä kasvaa suuressa määrin.
– Käyköhän se tarpeelliseksi? kysyi majuri.
– Sitä en luule, vastasi Barbicane. – Niinpä siis miljoonan kuudensadantuhannen naulan sijaan ruutia saamme vain neljäsataatuhatta naulaa pumpuliruutia, ja kun viisisataa naulaa puuvillaa vaaratta voidaan puristaa kokoon kahdenkymmenenseitsemän kuutiojalan tilaan, nousee tämä aine vain kolmekymmentä syltä korkealle kolumbiadissa. Siten luodilla on enemmän kuin seitsemänsataa jalkaa tykinputkea kuljettavana kuuden miljardin kaasulitran työntämänä ennen kuin se lähtee lentämään kuuta kohti!
Tämän lauseen kuultuaan J.T. Maston ei voinut hillitä mielenliikutustaan, hän heittäytyi ystävänsä syliin rajusti kuin ammus, ja olisi puhkaissut hänet, jollei Barbicane olisi rakenteeltaan ollut pomminkestävä.
Tähän kohtaukseen päättyi komitean kolmas istunto. Barbicane ja hänen rohkeat seuratoverinsa olivat ratkaisseet monimutkaisen ammus-, tykki- ja ruutikysymyksen. Heidän suunnitelmansa oli valmis; nyt oli jäljellä enää vain sen toimeenpano.
– Pelkkä yksityiskohta, pikku seikka, sanoi J.T. Maston.
YKSI VIHOLLINEN KAHTAKYMMENTAVIITTA MILJOONAA YSTÄVÄÄ KOHTI
Tykkikerhon yrityksen pienimmätkin yksityisseikat kiinnostivat voimakkaasti Amerikan suurta yleisöä. Se seurasi päivä päivältä komitean keskusteluja. Se oli intohimoon asti innostunut tämän suurenmoisen kokeen yksinkertaisimpiinkin valmisteluihin, sen nostamiin numerokysymyksiin, ratkaistaviin mekaanisiin vaikeuksiin, sanalla sanoen sen toimeenpanoon.
Enemmän kuin vuosi kuluisi töiden alkamisesta niiden valmistumiseen, mutta se aika ei tulisi olemaan vailla jännittäviä kohtia: poraustyötä varten valittava paikka, valinkaavan rakentaminen, kolumbiadin valanta, sen sangen vaarallinen lataaminen, käs siinä yllin kyllin kiihoketta yleisön uteliaisuudelle. Kun ammus kerran olisi lennätetty liikkeelle, poistuisi se näkyvistä muutamassa sekunnin kymmenesosassa, miten sen sitten kävisi, miten se liikkuisi avaruudessa, miten se saapuisi kuuhun, sen näkisivät omin silmin vain muutamat harvat etuoikeutetut. Niinpä siis se, mikä siihen aikaan oli todella mielenkiintoista, oli kokeen valmistelut, toimeenpanon tarkat yksityiskohdat.
Mutta yrityksen puhtaasti tieteellinen viehätysvoima kiihtyi äkkiä äärimmilleen erään sattuman johdosta.
On jo kerrottu, kuinka lukuisat ihailija- ja ystäväparvet Barbicanen ehdotus oli hankkinut tekijälleen. Mutta tämän enemmistön, niin kunnioitettava, niin harvinaisen suuri kuin se olikin, ei ollut sallittu olla samaa kuin täysin yksimielinen kannatus. Yksi ainoa mies, yksi ainoa koko Yhdysvalloissa, pani vastalauseen Tykkikerhon yritystä vastaan. Hän kävi sen kimppuun rajusti joka tilaisuudessa, ja ihmisluonto on sellainen, että Barbicane oli herkkätuntoisempi tälle yhden ainoan vastustukselle kuin kaikkien muiden suosiolle.
Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin syyn tähän vastenmielisyyteen, mistä tämä yksinäinen vihamielisyys johtui, miksi se oli henkilökohtainen ja vanha, lyhyesti, mistä kilpailevasta itserakkaudesta se oli syntyisin.
Tätä sitkeätä vihamiestä Tykkikerhon puheenjohtaja ei ollut koskaan nähnyt. Onneksi, sillä näiden kahden miehen yhteensattumisesta olisi varmasti ollut ikäviä seurauksia. Tämä kilpailija oli tiedemies kuten Barbicanekin, ylpeä, uhkarohkea, luja luonne, aito jenkki. Häntä sanottiin kapteeni Nicholliksi. Hän asui Philadelphiassa.
Kaikki tuntevat omituisen taistelun, joka liittovaltioiden sodan aikana syttyi ammuksen ja taistelulaivojen panssarin välillä: edellisen oli määrä puhkaista jälkimmäinen, jälkimmäinen oli päättänyt olla antamatta puhkaista itseänsä. Siitä seurasi perinpohjainen muutos molempien mannerten valtioiden laivastossa. Luoti ja metallilevy taistelivat ennen kuulumattoman kiihkeästi, lisäten toinen kokoaan, toinen paksuuttaan samassa suhteessa. Pelottavilla tykeillä varustettuina laivat syöksyivät taisteluun haavoittumattoman kuorensa suojaamina. Merrimac, Monitor, Ram-Tennessee, Weckansen lennättivät suunnattoman suuria ammuksia, panssaroituaan itsensä toisten ammuksia vastaan. Ne tekivät toisille, mitä eivät tahtoneet tehtävän itselleen, jollaiseen epämoraaliseen periaatteeseen koko sotataito perustuu.
Jos Barbicane oli suuri ammusten valaja, niin Nicholl oli suuri metallilevyjen takoja. Toinen valoi yöt päivät Baltimoressa, toinen takoi yöt päivät Philadelphiassa. Molemmat noudattivat olennaisesti päinvastaista ajatussuuntaa.
Heti kun Barbicane oli keksinyt uuden luodin, keksi Nicholl uuden levyn. Tykkikerhon puheenjohtaja kulutti elämänsä reikien puhkaisemiseen, kapteeni tehdäkseen hänen yrityksensä tyhjiksi. Niin vallitsi alinomainen kilpailu, joka alkoi koskea henkilöitäkin. Nicholl näyttäytyi Barbicanen unissa läpitunkemattoman panssarin muodossa, jota vastaan ei voinut muuta kuin murtua, ja Barbicane Nichollin haaveissa ammuksena, joka lävisti hänet laidasta toiseen.
Vaikka nämä tiedemiehet kulkivatkin erisuuntaisia teitä, olisivat he lopulta kuitenkin sattuneet yhteen, kaikista geometrian selviöistä huolimatta, mutta se olisi tapahtunut kaksintaistelukentällä. Kaikeksi onneksi näille maalleen hyödyllisille kansalaisille erotti viiden-, kuudenkymmenen mailin välimatka heidät toisistaan, ja heidän ystävänsä nostivat tielle sellaisia esteitä, etteivät he tavanneet toisiaan koskaan.
Kumpi molemmista keksijöistä oli vienyt toisesta voiton, sitä ei niinkään varmasti tiedetty; saavutetut tulokset tekivät oikean arvioinnin vaikeaksi. Näytti kuitenkin lopullisesti siltä, että panssarin olisi pakko viimein antaa perään luodille.
Asiantuntijain kesken oltiin kuitenkin kahden vaiheilla. Viime
kokeissa Barbicanen silinteri-kartiomaiset luodit tarttuivat kuin
neulat Nichollin metallilaattoihin. Sinä päivänä philadelphialainen
takoja luuli itseään voittajaksi eikä tiennyt, kuinka kylliksi
halveksisi kilpailijaansa, mutta tämän myöhemmin vaihdettua
kartiomaiset luodit yksinkertaisiin kuudensadan naulan pommeihin
kapteenin täytyi lieventää kantaansa. Nämä ammukset näet, vaikka
niillä oli vain keskinkertainen nopeus [käytetyn ruutimäärän paino
oli vain yksi kahdestoista osa pommin painosta], mursivat, lävistivät
ja lennättivät palasiksi parhaastakin metallista tehdyt levyt.Tällä kannalla olivat nyt asiat, voitto näytti tulevan jäämään luodin omaksi, kun sota loppui juuri sinä päivänä, jolloin Nicholl sai valmiiksi uuden takoteräksestä valmistetun panssarin. Se oli mestariteos alallaan; se uhmasi kaikkia maailman ammuksia. Kapteeni kuljetti sen Washingtonin ampumakentälle, haastaen Tykkikerhon puheenjohtajan murtamaan sen. Koska rauha oli tehty, ei Barbicane halunnut ryhtyä kokeeseen.
Silloin Nicholl raivostuneena tarjoutui panemaan metallilevynsä uskomattomimpienkin luotien iskettäväksi, täyteläisten, onttojen, pyöreiden tai kartiomaisten. Puheenjohtaja, joka ei millään mokomin tahtonut panna vaaraan viimeksi saavuttamaansa menestystä, kieltäytyi.
Äärimmilleen ärtyneenä moisesta kuulumattomasta itsepäisyydestä Nicholl tahtoi houkutella Barbicanea jättämällä hänelle kaikki voiton mahdollisuudet. Hän ehdotti, että hänen metallilevynsä pantaisiin kahdensadan jaardin päähän tykistä. Barbicane piti itsepintaisesti kiinni kielteisestä vastauksestaan. Entä jos se pantaisiin sadan jaardin päähän? Ei, vaikka se olisi seitsemänkymmenenviiden jaardin päässä.
– Pantakoon levyni sitten viidenkymmenen, vaikkapa vain kahdenkymmenenviiden jaardin päähän, huudahti kapteeni sanomalehdissä, – ja itse asetun sen taakse!
Barbicane vastasi, että vaikka kapteeni Nicholl asettuisi sen eteen, niin hän ei sittenkään ampuisi.
Tästä vastauksesta Nicholl joutui suunniltaan, hän meni persoonallisuuksiin, hän vihjasi ilkeämielisesti, että pelkuruus on jakamaton, että miehestä, joka kieltäytyy ampumasta tykinlaukausta, ei ole pelko kaukana, että kun kaikki käy ympäri, mokomat uudenaikaiset tykkimiehet, jotka taistelevat kuuden mailin päässä toisistaan, ovat varovasti panneet matemaattiset kaavat henkilökolitaisen urhoollisuuden sijalle ja että vielä päällisiksi on yhtä urheata odottaa tyynesti luotia metallilevyn takana kuin ampua se kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
Näihin letkauksiin Barbicane ei vastannut mitään. Hän ei ehkä niistä tiennytkään, sillä siihen aikaan hänen mielensä oli kokonaan kiintynyt uutta suurta yritystä valmisteleviin laskelmiin.
Kun hän Tykkikerhossa lausui julki kuuluisan tiedonantonsa, äityi kapteenin viha rajuimpaan puuskaansa. Siihen yhtyi äärimmäinen kateus ja ehdoton voimattomuuden tunne. Miten voisi keksiä jotakin parempaa kuin tämä yhdeksänsadan jalan pituinen kolumbiadi oli! Mikä panssari koskaan kykenisi vastustamaan kolmenkymmenentuhannen naulan painoista ammusta! Nicholl oli aluksi masentuneena, lamassa ja murtuneena tästä "tykinlaukauksesta", sitten hän ponnisti jälleen pystyyn ja päätti musertaa ehdotuksen todisteittensa painolla.
Hän hyökkäsi siis rajusti Tykkikerhon puuhien kimppuun. Hän julkaisi useita kirjeitä, jotka sanomalehdissä mielihyvin julkaistiin. Hän koetti tieteellisesti repiä maahan, mitä Barbicane oli rakentanut. Kun sota kerran oli päässyt alkuun, hän otti avukseen kaikenlaisia ja, totta puhuen, liiankin usein hämääviä ja pätemättömiä todistusperusteita.
Ensiksi ahdistettiin vimmatusti Barbicanen numeroita. Nicholl koetti todistaa matemaattisen sitovasti hänen laskunsa vääriksi ja syytti häntä ampuma-aseiden valmistustaidon alkeellisimpienkin perusteiden tuntemattomuudesta. Niinpä muun muassa oli erehdys ja hänen, Nichollin, laskujen mukaan kerrassaan mahdotonta antaa millekään kappaleelle kahdentoistatuhannen jaardin nopeus sekunnissa. Hän väitti algebra kourassa, että niin painava ammus ei ikinä silläkään nopeudella lentäisi maan ilmakehän ulkopuolelle. Se ei pääsisi edes lähelle tätä rajaa. Eikä siinä vielä kaikki. Jos katsottaisiinkin nopeus saavutetuksi ja pidettäisiin se riittävänä, niin pommi ei voisi kestää miljoonan kuudensadantuhannen ruutinaulan palamisesta syntyneiden kaasujen ponnistusta, ja jos se kestäisikin, niin se ei ainakaan kestäisi moista lämpömäärää, se sulaisi lähtiessään kolumbiadista ja putoaisi kiehuvana sateena takaisin varomattomien katsojien niskaan.
Näiden hyökkäysten johdosta Barbicane ei hiiskahtanut sanaakaan, vaan jatkoi työtään.
Silloin Nicholl ryhtyi tarkastelemaan asiaa toisilta näkökannoilta; puhumattakaan kokeen hyödyttömyydestä joka suhteessa, hän piti sitä sangen vaarallisena sekä niille kansalaisille, jotka läsnäolollaan hyväksyivät mokoman moitittavan näytelmän että tuon surkuteltavan tykin läheisyydessä oleville kaupungeille. Hän huomautti myös, että jos ammus ei saavuttaisi maaliaan, mikä tulos olikin kerrassaan mahdoton, niin se ilmeisesti putoaisi takaisin maan päälle ja että moisen, nopeutensa neliöllä kerrotun massan putoaminen kävisi tavattoman vaaralliseksi jollekin maapallon kohdalle. Siis asiain näin ollen ja tahtomatta loukata vapaiden kansalaisten oikeuksia, tämä oli niitä tapauksia, joissa hallituksen sekaantuminen asiaan kävi välttämättömäksi, eikä sopisi panna kaikkien turvallisuutta vaaraan yhden yksilön mieliteon vuoksi.
Helppo on huomata, millaiseen liioitteluun kapteeni Nicholl antoi houkutella itsensä. Hän oli yksin ajamassa mielipidettään, eikä kukaan välittänyt hänen häijyistä ennustuksistaan. Annettiin hänen siis huutaa vaikka läkähdyksiin asti, koska se häntä miellytti. Hän rupesi ajamaan jo ennakolta menetettyä asiaa, hänet kuultiin, mutta häntä ei kuunneltu, eikä hän saanut riistetyksi ainoatakaan ihailijaa Tykkikerhon puheenjohtajalta. Tämä muuten ei katsonut maksavan vaivaa edes solmia kilpailijaa hänen omiin sanoihinsa.
Pakotettuna peräytymään viimeisiin varustuksiinsa ja voimatta edes panna omaa persoonaansa alttiiksi asiansa puolesta Nicholl päätti maksaa rahalla. Hän ehdotti sen vuoksi julkisesti Richmondin Enquirer-lehdessä joukon vetoja, jotka oli laadittu seuraavaan sanamuotoon asteittain kasvavana sarjana.
Hän löi vetoa:
1. siitä, että Tykkikerhon yritykseen tarvittavia varoja ei saataisi
hankituksi: 1.000 dollaria.
2. siitä, että yhdeksänsadan jalan pituisen tykin valaminen oli
käytännössä mahdotonta eikä tulisi onnistumaan: 2.000 dollaria.
3. siitä, että olisi mahdotonta ladata kolumbiadi ja että pyroksyli
syttyisi itsestään ammuksen painon alla: 3.000 dollaria.
4. siitä, että kolumbiadi räjähtäisi ensi laukauksella: 4.000
dollaria.
5. siitä, että luoti ei lentäisi edes kuuden mailin päähän ja
putoaisi takaisin muutamia sekunteja sen jälkeen kun se oli lennätetty iikkeelle: 5.000 dollaria.
Kuten näkyy, kapteeni pani taipumattomassa itsepintaisuudessaan aimo summan alttiiksi. Olihan tässä luvattu kokonaista viisitoistatuhatta dollaria. Sittenkin hän sai 19. päivänä lokakuuta vain lyhytsanaisen, sinetöidyn, näin kuuluvan kirjeen:
"Baltimore, 18. lokakuuta.
Suostun.
Barbicane."FLORIDA JA TEXAS
Yksi kysymys oli kuitenkin vielä ratkaistava: täytyi valita koetta varten sopiva paikka. Cambridgen tähtitornin neuvon mukaan piti ampumasuunnan olla kohtisuora taivaanrannan tasoa vasten, tykki oli suunnattava taivaannapaa kohti; mutta kuu nousee taivaannapaan vain päiväntasaajan ja 28. leveysasteen välillä sijaitsevissa paikoissa, toisin sanoen, sen poikkeuma on vain 28 astetta. Oli siis tarkalleen määrättävä se maapallon kohta, johon suunnattoman suuri kolumbiadi valettaisiin.
Lokakuun 20. päivänä Tykkikerhon kokoontuessa yleisistuntoon, Barbicane oli tuonut mukanaan komean, Z. Belltroppin laatiman Yhdysvaltain kartan. Mutta antamatta hänelle aikaa levittää sitä auki oli J.T. Maston, kiihkeänä kuten tavallisesti, pyytänyt puheenvuoroa ja lausunut seuraavaan tapaan:
– Arvoisat kerhotoverit, kysymyksellä jota tänään tullaan käsittelemään, on tärkeä, todella kansallinen merkitys, ja se antaa meille tilaisuuden suorittaa suuren isänmaallisen teon.
Tykkikerhon jäsenet katselivat toisiaan ymmärtämättä, mihin puhuja pyrki.
– Ei kukaan teistä, hän jatkoi, – edes ajattelekaan tinkimistä, kun asia koskee hänen maansa kunniaa, ja jos Yhdysvallat voi vaatia itselleen jotakin oikeutta, niin ainakin sitä, että se saa sulkea helmaansa Tykkikerhon pelottavan tykin. Mutta nykyoloissa...
– Hyvä Maston ... koetti puheenjohtaja keskeyttää.
– Sallikaa minun kehittää edelleen ajatustani, jatkoi puhuja. – Nykyoloissa meidän on pakko valita paikka, joka on kylliksi lähellä päiväntasaajaa, jotta koe voitaisiin tehdä hyvillä edellytyksillä...
– Jos suvaitsette... sanoi Barbicane.
– Vaadin vapaata keskustelua mielipiteistä, vastasi kuumaverinen J.T. Maston, – ja väitän, että maa-alueen, jolta kunniakas ammuksemme lähtee lentoon, tulee kuulua Yhdysvalloille.
– Epäilemättä! vastasivat muutamat jäsenet.
– No niin, koska rajamme eivät ulotu kylliksi laajalle, koska valtameri etelässä panee tiellemme ylipääsemättömän esteen, koska meidän täytyy etsiä Yhdysvaltain ulkopuolelta ja naapurimaasta tuota 28. leveysastetta, niin se on laillinen sodan aihe, ja minä vaadin, että julistetaan sota Meksikolle!
– Eihän suinkaan! huudettiin joka taholta.
– Vai ei! vastasi J.T. Maston. – Sepä on sana, jonka kuuleminen tässä salissa minua kummastuttaa.
– Mutta kuulkaahan...
– En ikinä, en ikinä! pauhasi tulinen puhuja. – Ennemmin tai myöhemmin tämä sota tullaan käymään, ja minä vaadin, että se puhkeaa jo tänään.
– Maston! sanoi Barbicane paukuttaen kovasti kelloaan, – riistän teiltä puheenvuoron!
Maston tahtoi vastata, mutta muutamien hänen kerhotoveriensa onnistui hillitä hänet.
– Myönnän, sanoi Barbicane, – että koetta ei voi eikä sovi tehdä muualla kuin Yhdysvaltain alueella, mutta jos malttamaton ystäväni olisi antanut minun puhua, jos hän olisi luonut silmäyksen kartalle, niin hän tietäisi, että on tarpeetonta julistaa sotaa naapureillemme, sillä eräät Yhdysvaltain rajat ulottuvat 28. leveysasteen tuolle puolen. Katsokaa, meillä on käytettävissämme koko eteläosa Texasia ja Floridaa.
Välikohtauksesta ei ollut sen enempää seurauksia; kuitenkin vain vastenmielisesti J.T. Maston otti myöntyäkseen. Päätettiin siis, että kolumbiadi valettaisiin joko Texasin tai Floridan alueella. Mutta tämä päätös oli omansa herättämään ennen kuulumattoman kilpailun näiden kahden valtion kaupunkien välillä.
Tavatessaan Amerikan rannikon 28. leveyspiiri kulkee Floridan niemimaan poikki jakaen sen kahteen melkein yhtä suureen osaan. Sitten, heittäytyen Meksikon lahteen, se on jänteenä Alabaman, Mississippin ja Louisianan rannikoiden muodostamalle kaarelle. Nousten Texasiin, jonka yhden kulman se leikkaa, se jatkaa matkaansa edelleen Meksikon kautta, menee Sonoran poikki, vanhan Kalifornian yli ja häipyy Tyynen meren ulapoille. Ainoastaan tämän leveyspiirin alapuolella sijaitsevat osat Texasia ja Floridaa olivat siis leveysasteeltaan Cambridgen tähtitornin suositusten mukaiset.
Floridan eteläosassa ei ole huomattavia kaupunkeja. Siinä kohoaa vain joukko kuljeksivia intiaaneja vastaan rakennettuja linnoituksia. Yksi ainoa kaupunki, Tampa, saattoi suosittaa itseään asemansa nojalla ja tarjoutua ehdokkaaksi.
Texasissa sitä vastoin kaupunkeja on enemmän, ja ne ovat huomattavampia. Corpus-Christi, Nuecesin piirikunnassa, ja kaikki Rio Bravon varrella sijaitsevat kaupungit, Laredo, Comalites, San Ignacio Webissä, Roma, Rio Grande City Starrissa, Edinburg Hidalgossa, Santa Rita, El Panda, Brownsville Cameronissa olivat uhkeana rintamana Floridan vaatimuksia vastassa.
Tuskin olikaan päätös tullut tunnetuksi, kun Texasin ja Floridan edustajat saapuivat lyhintä tietä Baltimoreen. Siitä hetkestä alkaen puheenjohtaja Barbicanea ja Tykkikerhon vaikutusvaltaisia jäseniä pommitettiin yöt päivät kiihkeillä anomuksilla. Jos seitsemän Kreikan kaupunkia kiisteli keskenään kunniasta olla Homeroksen syntymäsija, niin uhkasi kaksi kokonaista valtiota joutua käsikähmään tykin vuoksi.
Silloin nähtiin näiden "villien veljien" kävelevän aseissa kaupungin kaduilla. Joka kerta kun he tapasivat toisensa, oli pelättävissä jokin yhteentörmäys, josta olisi ollut tuhoisia seurauksia. Onneksi puheenjohtaja Barbicane sai varovaisuudellaan ja taitavuudellaan torjutuksi sen vaaran. Henkilökohtaiset mielenpurkaukset saatiin hajaantumaan eri valtioiden sanomalehtiin. Niinpä New York Herald ja Tribune kannattivat Texasia, kun taas Times ja American Review asettuivat pitämään Floridan edustajain puolta. Tykkikerhon jäsenet eivät enää tienneet ketä kuunnella.
Texas tuli ylpeillen kahdellakymmenelläkuudella piirikunnallaan, jotka se ikään kuin järjesti tykkiväen komppaniaksi, mutta Florida vastasi, että kaksitoista piirikuntaa merkitsi enemmän kuin kaksikymmentäkuusi, kun alue oli kuusi kertaa pienempi.
Texas oli hyvin ylpeä kolmestasadastakolmestakymmenestätuhannesta asukkaastaan, mutta pienempi Florida kehui olevansa taajemmin asuttu, vaikkei sillä ollut kuin viisikymmentäkuusituhatta. Se syytti sitä paitsi Texasia siitä, että siellä oli erikoinen laji suokuumetta, joka vei siltä keskimäärin vuodessa useampia tuhansia asukkaita. Eikä Florida ollut väärässä.
Texas vuorostaan vastasi, että kuumeisiin nähden Floridan ei tarvinnut siltä mitään kadehtia ja että oli lievimmin sanoen varomatonta haukkua toisia epäterveellisiksi maiksi, kun itsellä oli kunnia olla kroonisen "vomito negro"-taudin pesänä, ja Texas oli oikeassa.
– Sitä paitsi, lisäsivät texasilaiset New York Heraldissa, – tulee osoittaa hienotunteisuutta valtiota kohtaan, jossa kasvaa koko Amerikan kaunein puuvilla ja josta saadaan parasta raudustammea laivojen rakennuspuuksi, kun siellä lisäksi on erinomaista kivihiiltä ja rautakaivoksia, jotka tuottavat viisikymmentä prosenttia puhdasta malmia.
Siihen American Review vastasi, että Floridan maaperä tosin ei ollut niin rikasta, mutta se tarjosi paremmat edellytykset kolumbiadin kaavailua ja valantaa varten, se kun oli hiekka- ja savimaata.
– Mutta, jatkoivat texasilaiset, – ennen kuin jossakin maassa voi mitään valaa, täytyy päästä siihen maahan, nyt on kumminkin liikeyhteys Floridan kanssa vaikeaa, kun sitä vastoin Texasin rannikolla on tarjona Galvestonin lahti, joka on seitsemän peninkulmaa ympärimitaten ja johon mahtuvat koko maailman laivastot.
– Hyvä! hokivat floridalaismieliset sanomalehdet. – Luuletteko petkuttavanne meidät Galvestonin lahdellanne, joka on 29. leveyspiirin yläpuolella. Eikö meillä ole Espiritu Santon lahti, joka avautuu juuri 28. leveysasteella ja jonka kautta laivat pääsevät suoraan Tampaan?
– Mokomakin lahti! vastasi Texas, – sehän on puoliksi hiekan vallassa!
– Itse asiassa hiekan vallassa! huudahti Florida. – Eikö haluttaisi haukkua joksikin metsäläismaaksi?
– Totta tosiaan, seminolit juoksentelevat vielä ruohokentillänne!
– No niin, entä teidän apashinne ja comanchinne, ovatko ne sitten sivistyneitä ihmisiä?
Sotaa oli siten jatkunut muutamia päiviä, kun Florida koetti houkutella vastustajansa toiselle taistelukentälle, ja eräänä aamuna Timesissä oli sellainen letkaus, että koska yritys oli "olennaisesti amerikkalainen", niin siihen voitiin ryhtyä vain "olennaisesti amerikkalaisella alueella".
Nämä saivat Texasin vimmastumaan. – Amerikkalaisia! se huudahti, – emmekö me ole yhtä hyviä amerikkalaisia kuin tekin? Liitettiinhän Texas ja Florida kumpikin Yhdysvaltoihin vuonna 1845.
– Niinpä kyllä, vastasi Times, – mutta me olemme kuuluneet amerikkalaisille jo vuodesta 1820.
– Aivan niin, sanoi siihen Tribune, – oltuanne espanjalaisia tai englantilaisia kaksisataa vuotta teidät myytiin Yhdysvalloille viidestä miljoonasta dollarista!
– Entäpä sitten! vastasivat floridalaiset. – Eikö Louisianaa vuonna 1803 ostettu Napoleonilta kuudellatoista miljoonalla dollarilla?
– Häpeällistä! huudahtivat silloin Texasin edustajat. – Mokoma viheliäinen maatilkku kuin Florida uskaltaa verrata itseään Texasiin, joka ei ole myynyt itseään, vaan itse luonut riippumattomuutensa; joka karkotti meksikolaiset maaliskuun 2. päivänä 1836; joka julistautui liittotasavallaksi Samuel Houstonin voitettua San Jacinton rannoilla Santa Annan joukot ja joka, lyhyesti sanoen, on vapaaehtoisesti liittynyt Amerikan Yhdysvaltoihin!
– Niin, siksi että se pelkäsi meksikolaisia! vastasi Florida.
Pelkäsi! Siitä päivästä, kun tuo todella liian voimakas sana lausuttiin, kävi asema sietämättömäksi. Saattoi odottaa molempien puolueiden välistä verilöylyä Baltimoren kaduilla. Oli pakko alati pitää silmällä niiden edustajia.
Puheenjohtaja Barbicane oli ymmällä. Kirjelmiä, asiakirjoja ja kiivaita uhkauskirjeitä sateli hänen taloonsa. Mitä hänen piti päättää? Maaperän soveliaisuuteen, liikenneyhteyden helppouteen, kulkuneuvojen nopeuteen nähden molemmilla valtioilla oli todellisuudessa yhtä suuret oikeudet. Mitä taas mieskohtaisiin poliittisiin pyyteisiin tulee, niin niillä ei ollut mitään tekemistä tässä asiassa.
Epäröimistä ja neuvottomuutta oli jo kestänyt kauan, kun Barbicane päätti tehdä siitä lopun. Hän kutsui kokoon kerhotoverinsa, ja se ratkaisu, jota hän heille ehdotti, oli syvällisen viisas, kuten heti saamme nähdä.
– Kun tarkoin ottaa huomioon, hän sanoi, – mitä Floridan ja Texasin välillä on tapahtunut, on ilmeistä, että samat rettelöt tulevat toistumaan suositun valtion kaupunkien välillä. Kilpailu siirtyy vain laajemmasta piiristä ahtaampaan, valtiosta kaupunkiin, siinä koko erotus. Nyt on Texasissa yksitoista vaadittuja edellytyksiä vastaavaa kaupunkia, jotka tulevat kiistelemään yrityksen tuottamasta kunniasta ja aiheuttamaan meille uusia ikävyyksiä, kun Floridassa sitä vastoin on vain yksi. Valittakoon siis Florida ja Tampa!
Tultuaan tunnetuksi tämä päätös lannisti täydellisesti texasilaiset. Heidät valtasi sanomaton raivo, ja he lähettivät suoranaisia taisteluhaasteita erinäisille Tykkikerhon jäsenille. Baltimoren viranomaiset eivät enää voineet ryhtyä kuin yhteen toimenpiteeseen, ja siihen ryhtyivätkin. Pantiin matkakuntoon ylimääräinen juna, texasilaiset saatiin hyvällä tai pahalla nousemaan siihen, ja he lähtivät kaupungista kolmenkymmenen mailin nopeudella tunnissa.
Mutta niin nopeasti kuin heidät toimitettiinkin pois, oli heillä kuitenkin aikaa letkauttaa vastustajilleen viimeinen ja uhkaava pistopuhe.
Viitaten Floridan kapeuteen, se kun on vain kahden meren väliin puserrettu niemeke, he väittivät, ettei se kestäisi tärähdystä, vaan särkyisi ensimmäisellä tykin pamauksella.
– No, särkyköön! vastasivat floridalaiset lyhytsanaisesti kuin muinaisaikojen lakedaimonilaiset.
URBI ET ORBI
Kun vaikeat tähtitieteelliset, mekaaniset ja maantieteelliset kysymykset oli ratkaistu, tuli rahakysymyksen vuoro. Oli hankittava suunnattoman suuri summa aikeen toteuttamiseksi. Ei kellään yksityisellä, eipä edes millään valtiolla olisi ollut käytettävissään siihen tarvittavia miljoonia.
Puheenjohtaja Barbicane päätti siis, vaikka yritys olikin amerikkalainen, tehdä siitä yleismaailmallisesti tärkeän asian ja pyytää jokaiselta kansalta rahallista myötävaikutusta. Koko maapallolla oli sekä oikeus, että velvollisuus tulla mukaan, kun oli puhe sen saattolaisen asioista. Tätä tarkoitusta varten toimeenpantu avustusten keräys ulotettiin Baltimoresta koko maailmaan, urbi et orbi.
Tämä keräys onnistui paremmin kuin kukaan oli voinut toivoakaan. Tosin tarvittiin rahoja lahjaksi eikä vain lainaksi. Tämä rahojen sijoitus oli tehtävä omaa etua katsomatta eikä tarjonnut mitään voiton mahdollisuutta.
Mutta Barbicanen tiedonannon vaikutus ei ollut pysähtynyt Yhdysvaltain rajoille. Se oli kulkenut Atlantin valtameren ja Tyynen valtameren poikki vallaten samalla kertaa Aasian ja Euroopan, Afrikan ja Australian. Yhdysvaltain tähtitornit asettuivat välittömään yhteyteen ulkomaiden vastaavien laitosten kanssa. Pariisin, Pietarin, Kapkaupungin, Berliinin, Altonan, Tukholman, Varsovan, Hampurin, Budapestin, Bolognan, Maltan, Lissabonin, Benaresin, Madrasin ja Pekingin tähtitornit lähettivät tervehdyksensä Tykkikerholle, toiset pysyivät varovaisesti odottavalla kannalla.
Mitä tulee Greenwichin tähtitornin kantaan, jonka Englannin muut kaksikymmentäkaksi tähtitieteellistä laitosta hyväksyivät, niin se oli jyrkkä. Se kielsi häikäilemättä menestyksen mahdollisuuden ja asettui kannattamaan kapteeni Nichollin teorioita. Niinpä kun erinäiset tieteelliset seurat lupasivat lähettää edustajia Tampaan, Greenwichin johtokunta sitä vastoin, kokoontuneena istuntoon, siirtyi Barbicanen ehdotuksen kuultuaan tylysti päiväjärjestykseen. Se oli pelkkää ja puhdasta englantilaista kateutta. Ei muuta.
Ylimalkaan oli yrityksestä saatu vaikutelma erittäin suosiollinen tieteellisessä maailmassa, ja sieltä se siirtyi kansan suuriin kerroksiin, jotka osoittivat intohimoista harrastusta asiaan. Se oli varsin tärkeä seikka, koska nämä kerrokset oli saatava merkitsemään melkoinen rahamäärä.
Lokakuun 8. päivänä puheenjohtaja Barbicane oli laskenut liikkeelle innostusta uhkuvan julistuksen, jossa hän "vetosi kaikkiin hyvää harrastaviin ihmisiin maan päällä". Tällä kirjelmällä, joka käännettiin kaikille kielille, oli suuri menestys.
Avustusten keräys pantiin toimeen Yhdysvaltain tärkeimmässä kaupungissa, ja sen keskustana oli Baltimoren pankki, Baltimorenkatu 9:ssä, muuten ottivat avustuksia vastaan molempien mantereiden eri valtioissa:
Wienissä S.M. von Rotschild Pietarissa Stieglitz ja K:ni Pariisissa Irtaimistopankki Tukholmassa Tottie ja Arfwedsson Lontoossa N.M. von Rotschild ja Poika Torinossa Ardonin ja K:ni Berliinissä Medelssohn Genevessä Lombard, Odier ja K:ni Konstantinopolissa Turkin Pankki Brüsselissä S. Lambert Madridissa Daniel Weissweller Amsterdamissa Alankomaitten Pankki Roomassa Torlonia ja K:ni Lissabonissa Lecesne Kööpenhaminassa Yksityispankki Buenos-Airesissa Mauan pankki Rio de Janeirossa sama pankki Montevideossa sama pankki Valparaisossa Thomas La Chambre ja K:ni Meksikossa Martin Daran ja K:ni Limassa Thomas La Chambre ja K:ni
Kolme päivää puheenjohtaja Barbicanen julistuksen ilmestyttyä oli neljä miljoonaa dollaria maksettu Yhdysvaltain eri kaupungeissa. Moisella määrällä Tykkikerho saattoi jo ryhtyä toimiin.
Mutta muutaman päivän kuluttua sähkösanomat kertoivat Amerikalle, että ulkomaisia keräyslistoja täytettiin oikein innokkaasti. Eräät maat kunnostautuivat anteliaisuudellaan, toiset eivät avanneet kukkaroaan aivan niin helposti, aina eri luonteenlaadun mukaan.
Numerot muuten puhuvat selvempää kieltä kuin sanat, ja tässä seuraa virallinen selonteko niistä summista, jotka keräyksen päätyttyä suoritettiin Tykkikerholle.
Venäjä suoritti suunnattoman, kolmensadankuudenkymmenenkahdeksantuhannenseitsemänsadan kolmenkymmenenkolmen ruplan suuruisen summan. Sitä ei kummastele kukaan, joka tuntee venäläisten kiinnostuksen tieteisiin ja tietää, kuinka suuresti he edistävät tähtitieteellisiä tutkimuksia lukuisilla tähtitorneillaan, joista tärkein on maksanut kaksi miljoonaa ruplaa.
Ranska aluksi nauroi amerikkalaisten itsevarmuudelle. Kuu antoi aiheen lukemattomiin sanasutkauksiin ja pariinkymmeneen laulunäytelmään, joissa mauttomuus kilpaili tietämättömyyden kanssa. Mutta ranskalaiset maksoivat kuitenkin, kun ensin olivat nauraneet, ja heidän merkitsemänsä avustus teki miljoona kaksisataaviisikymmentäkolmetuhattayhdeksänsataakolmekymmentä frangia. Siitä hinnasta heillä kyllä oli oikeus pitää hiukan iloakin.
Itävalta osoittautui riittävän anteliaaksi keskellä rahallisia vaikeuksiaan. Sen osuus nousi kahteensataankuuteentoistatuhanteen floriniin, jotka olivat tervetulleet.
Viisikymmentäkaksituhatta riikintaaleria teki Ruotsin ja Norjan osuus. Summa oli melkoinen näiden maiden kokoon katsoen mutta se olisi varmasti ollut suurempi, jos keräys olisi tapahtunut Kristianiassa samaan aikaan kuin Tukholmassa. Syystä tai toisesta norjalaiset eivät kernaasti lähetä rahojaan Ruotsiin.
Preussi osoitti täydellisen hyväksymisensä lähettämällä kaksisataaviisikymmentätuhatta taaleria. Sen eri tähtitornit avustiv&t innokkaasti melkoisella summalla ja olivat innokkaimmat rohkaisemaan puheenjohtaja Barbicanea.
Turkki osoitti anteliaisuutta, mutta sillä olikin omakohtaista kiinnostusta asiaan. Kuun mukaan näet on säännöstelty sen vuosien kulku ja Ramadan-paasto. Vähin, mitä se saattoi tehdä, oli antaa miljoona kolmesataaseitsemänkymmentäkaksituhattakuusisataaneljäkymmentä piasteria, ja sen antoi ne innolla, jossa kuitenkin paljastui jonkin verran painostusta Portin hallituksen taholta.
Belgia kunnostautui kaikkien toisen luokan valtioiden joukossa lahjoittamalla viisisataakolmetoistatuhatta frangia, noin kaksitoista senttiä asukasta kohti.
Hollanti siirtomaineen otti osaa tähän rahatoimeen sadallakymmenellätuhannella florinilla pyytäen vain, että sille myönnettäisiin viiden prosentin alennus ennakkokorkona, koska se maksoi käteisellä.
Tanska, vaikka olikin pienenlainen alueeltaan, antoi kuitenkin yhdeksäntuhatta kultatukaattia, mikä seikka osoittaa tanskalaisten rakkautta tieteellisiin tutkimusretkiin.
Saksan valtioliitto lupasi suorittaa kolmekymmentäneljätuhattakaksisataakahdeksankymmentäviisi florinia, enempää siltä ei voinut vaatia, eikä se muuten enempää olisi antanutkaan.
Vaikka Italia olikin kovassa rahapulassa, löysi se kuitenkin kaksisataatuhatta liiraa lastensa taskuista, tosin vain kääntämällä ne tarkoin nurin. Jos sillä olisi ollut Venetsia, niin se olisi saanut kokoon enemmän, mutta minkäpä sille voi, että sillä ei ollut Venetsiaa.
Kirkkovaltiot eivät katsoneet voivansa lähettää vähempää kuin seitsemäntuhattaneljäkymmentä roomalaista hopearahaa, ja Portugali sai tieteellisen harrastuksensa nousemaan kolmeenkymmeneentuhanteen cruzadiin.
Meksikolta puolestaan liikeni vain lesken ropo, kahdeksankymmentäkuusi kovaa piasteria, mutta perustamispuuhissaan valtakunnat kärsivät aina pientä rahapulaa.
Kaksisataaviisikymmentäseitsemän frangia, sen suuruinen oli Sveitsin vaatimaton panos amerikkalaiseen yritykseen. On sanottava suoraan, että Sveitsi ei nähnyt homman käytännöllistä puolta, se ei katsonut ammuksen lähettämistä kuuhun soveliaaksi aikaansaamaan kauppayhteyttä yön auringon kanssa eikä pitänyt järkevänä sitoa pääomiansa niin epävarmaan yritykseen. Kaiken kaikkiaan Sveitsi oli kenties oikeassa.
Espanjan taas oli mahdotonta saada kokoon enempää kuin satakymmenen realia, koska muka piti suorittaa eräitä rautatietöitä. Todellisuudessa asian laita oli niin, ettei tiede ollut kovinkaan hyvissä kirjoissa siinä maassa. Se oli vielä vähän takapajulla. Sitä paitsi eräillä espanjalaisilla, jotka eivät olleet sivistymättömämpiä, oli epäselvä käsitys ammuksen koosta verrattuna kuuhun; he pelkäsivät, että edellinen voisi panna jälkimmäisen radan epäkuntoon, häiritä sen saattolaistoimintaa ja aiheuttaa sen putoamisen maapallon pinnalle. Siinä tapauksessa oli parempi olla sekaantumatta asiaan. Eivätkä he paljon sekaantuneetkaan.
Jäljellä oli vielä Englanti. On jo kerrottu siitä halveksivasta vastenmielisyydestä, jolla se otti vastaan Barbicanen ehdotuksen. Englantilaisilla on vain yksi ainoa ja sama sielu maan kahtakymmentäviittä miljoonaa asukasta varten. He selittivät Tykkikerhon yrityksen olevan ristiriidassa sen periaatteen kanssa, ettei toisen asioihin saa sekaantua, eivätkä merkinneet killinkiäkään avustukseksi.
Sen kuultuaan Tykkikerho vain kohautti olkapäitään ja ryhtyi ajamaan suurta asiaansa edelleen. Etelä-Amerikan, se on: Perun, Chilen, Brasilian, La Platan valtioiden ja Kolumbian suoritettua osuutenaan kolmesataatuhatta dollaria sillä oli hallussaan melkoinen pääoma, josta tässä on lopullinen tilitys:
Keräys Yhdysvalloissa 4.000.000 dollaria
Keräys ulkomailla 1.446.675 "
Summa 5.446.675 dollariaSumman suuruutta ei pidä ihmetellä. Valamis-, poraus- ja muuraustyöt, työmiesten kuljetus ja asunnon valmistaminen heille melkein asumattomaan maahan, uunien ja rakennusten laittaminen, työkalujen hankinta tehtaisiin, ruuti, ammus ja sekalaiset menot tulivat kustannusarvioiden mukaan nielemään sen melkein kokonaan. Eräät tykinlaukaukset liittovaltain sodassa maksoivat tuhat dollaria, puheenjohtaja Barbicanen tykinlaukaus, ainutlaatuinen tykistö aikakirjoissa, sai kyllä maksaa viisituhatta kertaa enemmän.
Lokakuun 20. päivänä tehtiin sopimus New Yorkin läheisyydessä olevan Goldspringin tehtaan kanssa, joka sodan aikana oli toimittanut Parrottille hänen parhaat valetut tykkinsä. Goldspringin tehdas sitoutui kuljettamaan Etelä-Floridan Tampaan kolumbiadin valamista varten tarpeelliset ainekset. Tämän työn tuli olla loppuun suoritettu viimeistään seuraavan lokakuun 15. päivänä, ja tykki oli jätettävä tilaajalle hyvässä kunnossa sadan dollarin sakon uhalla päivältä siihen saakka, kun kuu näyttäytyisi samoissa olosuhteissa, se on: kahdeksantoista vuoden ja yhdentoista päivän kuluttua. Työväen hankinta, sen palkkojen maksaminen ja tarpeellisista laitteista huolehtiminen jäivät Goldspring-yhtiön asiaksi.
Tämän sopimuksen, jota laadittiin kaksi oikeaksi todistettua kappaletta, allekirjoittivat Tykkikerhon puheenjohtaja I. Barbicane ja Goldspringin tehtaan johtaja J. Murchison, jotka hyväksyivät asiakirjan puolin ja toisin.
STONE'S HILL
Tykkikerhon jäsenten ratkaistua vaalin Texasin vahingoksi piti jokainen Amerikassa, missä kaikki osaavat lukea, velvollisuutenaan tutkia Floridan maantiedettä. Kirjakauppiaat eivät ikinä olleet myyneet niin paljon Bartramin Matkustus Floridassa, Romanin Itä- ja Länsi- Floridan luonnonhistoria, Williamin Floriäan alue ja Clelandin Sokeriruo'on viljelyksestä Itä-Floridassa -nimisiä teoksia. Oli julkaistava vieläpä uusia painoksia.
Barbicanella oli tärkeämpää tehtävää kuin lukeminen, hän tahtoi omin silmin nähdä kolumbiadin rakennuspaikan ja merkitä sen. Hän jättikin hetkeäkään tuhlaamatta Cambridgen tähtitornin käytettäväksi kaukoputken rakentamista varten tarpeellisen rahamäärän ja sopi Albanyssa toimivan Breadwill ja Corn liikkeen kanssa ammuksen valmistamisesta alumiinista. Sitten hän lähti Baltinioresta mukanaan J.T. Maston, majuri Elphiston ja Goldspringin tehtaan johtaja.
Seuraavana päivähä nämä neljä matkatoveria saapuivat New Orleansiin. Siellä he heti astuivat Yhdysvaltain laivaston Tampico nimiseen alukseen, jonka hallitus antoi heidän käytettäväkseen, ja kun oli saatu täysi höyry koneeseen, katosivat Louisianan rannat piankin heidän silmistään.
Matka ei kestänyt kauan. Kaksi päivää lähtönsä jälkeen ja kuljettuaan neljäsataakahdeksankymmentä mailia Tampico sai Floridan rannikon näkyviinsä. Päästyään lähemmäksi Barbicane näki edessään matalan, tasaisen, jokseenkin hedelmättömältä näyttävän maan. Sivuutettuaan sarjan osteri- ja hummeririkkaita poukamia Tampico laski Espiritu Santon lahteen.
Tämä lahti jakautuu kahteen pitkähköön ulkosatamaan, Tampan ja Hillisboron satamiin, joiden suun kautta laiva piankin kulki. Vähän sen jälkeen Brooken linnoituksen matalat patterit kohosivat esiin aalloista, Tampan kaupunki tuli näkyviin, huolettomana lojuen Hillisboron joen suulla, pienen, luonnollisen sataman perällä.
Siihen Tampico laski ankkurinsa lokakuun 22. päivänä kello 7 illalla ja neljä matkamiestämme nousi heti maihin.
Polkiessaan Floridan maaperää Barbicane tunsi sydämensä sykkivän rajusti, hän näytti tunnustelevan sitä jalallaan, niin kuin arkkitehti tekee talossa, jonka kestävyyttä hän koettelee. J.T. Maston kaapi maata rautakoukku-kätensä sormilla.
– Hyvät herrat, sanoi sitten Barbicane, – me emme saa hukata aikaa, ja jo huomenna nousemme ratsaille tutkiaksemme maata.
Barbicanen astuessa maihin oli Tampan kaupungin kolmetuhatta asukasta lähtenyt häntä vastaanottamaan, osoittaen ansaittua kunniaa Tykkikerhon puheenjohtajalle, joka oli suosinut heitä valinnallaan. He tervehtivät häntä valtavilla suosionhuudoilla, mutta Barbicane piiloutui kaikilta kunnianosoituksilta, asettui erääseen hotelli Franklinin huoneeseen eikä tahtonut ottaa vastaan ketään. Kuuluisan miehen osa ei todellakaan miellyttänyt häntä.
Seuraavana päivänä, 23. lokakuuta hänen ikkunoittensa alla tepasteli pieniä espanjalaisrotuisia, voimakkaita ja tulisia hevosia. Mutta niitä ei ollut neljä, vaan viisikymmentä, ja yhtä monta oli ratsumiehiä. Barbicane seuralaisineen astui esille ja hämmästyi aluksi huomatessaan olevansa moisen ratsumiesjoukkueen keskellä. Hän pani sitä paitsi merkille, että joka ratsumiehellä oli karbiini hihnassa selässään ja pistooleja satulankoteloissa. Syyn moiseen voimien liikkeellepanoon ilmoitti hänelle kohta nuori floridalainen, joka sanoi hänelle:
– Hyvä herra, siellä on seminoleja.
– Mitä ne seminolit ovat?
– Villejä, jotka samoilevat ruohoaavikoilla, ja olemme pitäneet tarpeellisena tulla mukaanne turvasaatoksi.
– Pyh! virkkoi J.T. Maston kiiveten ratsunsa selkään.
– Joka tapauksessa, jatkoi floridalainen, – se on varminta.
– Hyvät herrat, vastasi Barbicane, – kiitän teitä huomaavaisuudestanne, ja nyt lähtekäämme!
Pieni joukkue lähti heti liikkeelle ja katosi tomupilveen. Kello oli viisi aamulla, aurinko paistoi ja lämpömittari näytti 28 astetta Celsiusta, mutta merituulen raikkaat henkäykset lievensivät tätä liiallista hellettä.
Barbicane pyrki etelää kohti ja kulki pitkin rannikkoa, niin että hän joutui Alifia-joelle. Tämä pieni joki laskee Hillisboron lahteen kaksitoista mailia Tampan alapuolella. Barbicane saattojoukkoineen samosi sitten pitkin sen oikeata rantaa nousten jälleen itää kohti. Pian lahden vedet katosivat näkyvistä mäentöyryn taakse, ja Floridan maaseutu oli silmäin edessä.
Florida jakautuu kahteen osaan: pohjoisessa, väkirikkaammassa, vähemmän autiossa on pääkaupunki Tallahassee ja Pensacola, joka on Yhdysvaltain laivaston tärkeimpiä asemia, toinen Atlantin valtameren ja Meksikon lahden väliin puserrettu, näiden vesien huuhtelema, on vain kaita, Golf-virran kalvama niemi, keskelle pientä saaristoa pistävä maankieleke, jonka kärjitse alinomaa kulkevat Bahaman kanavan lukuisat laivat. Se on kovien myrskyjen lahden etuvartija. Tämän valtion pinta-ala on 15.365.440 hehtaaria, joiden joukosta piti valita yksi, 28. leveyspiirin sisäpuolella sijaitseva ja yritystä varten sopiva alue. Ratsastaessaan Barbicane tarkastelikin huolellisesti maan muodostusta ja sen erikoista jakautumista.
Florida, jonka Juan Pome de Leon löysi palmusunnuntaina vuonna 1512, sai ensin nimekseen Palmusunnuntai. Kuivilla ja auringon paahtamilla rantaseuduillaan se ei juuri ansainnut tätä viehättävää nimeä. Mutta muutaman mailin päässä rannasta luonto vähitellen muuttui, ja maa osoittautui nimensä ansainneeksi, siellä täällä oli puroja, jokia, virtoja, lampia ja pikkujärviä. Olisi luullut olevansa Hollannissa tai Guyanassa, mutta maa kohosi tuntuvasti ja näytti piankin viljavat tasankonsa, joilla menestyivät kaikki pohjoisen ja etelän kasviston tuotteet, äärettömät kenttänsä, joiden viljelyksestä kuuman ilmaston aurinko ja maaperän savessa säilyneet nesteet yksin pitivät huolen, sitten vihdoin ananas-, tupakka-, riisi-, puuvilla- ja sokeriruokoaavikkonsa, jotka ulottuivat silmänkantamattomiin ja levittelivät huolettoman tuhlaavasti nähtäväksi rikkauksiaan.
Barbicane näytti olevan varsin tyytyväinen todetessaan maan asteittain kohoavan, ja kun J.T. Maston kysyi häneltä syytä siihen vastasi hän:
– Arvoisa ystäväni, meille on erityisen edullista saada kolumbiadimme valetuksi korkeilla kohdilla.
– Ollaksemmeko lähempänä kuuta? huudahti Tykkikerhon sihteeri.
– Ei, vastasi Barbicane hymyillen. – Mitäpä merkitsee muutama syli enemmän tai vähemmän? Mutta korkeilla paikoilla työmme sujuvat helpommin, meidän ei tarvitse taistella vesisuonia vastaan, ja siten vältämme pitkällisiä ja kalliita vesijohtotöitä, mikä kannattaa ottaa huomioon, kun on kaivettava yhdeksänsadan jalan syvyinen kaivo.
– Olette oikeassa, sanoi siihen insinööri Murchison, – täytyy mikäli mahdollista, välttää vesisuonia kaivaustyön kestäessä, mutta jos tapaamme lähdesuonia, niin olkoon menneeksi, me ammennamme ne tyhjiksi koneillamme tai johdamme ne syrjään. Tässä ei ole kaivettavana porakaivo, ahdas ja pimeä, jossa maakaira, putkipora, sanalla sanoen kaikki poraajan aseet työskentelevät sokeina. Ei, vaan me toimimme vapaassa ulkoilmassa, täydessä päivänvalossa, kuokka tai hakku kädessä, ja räjäyttämällä saamme työn joutumaan.
– Jos kumminkin, jatkoi Barbicane, – maan korkea asema tai sen laatu auttaa meitä välttämään taistelemista maanalaisten vesisuonien kanssa, niin työ käy nopeammin ja tulee parempaa. Koettakaamme siis saada kaivomme avatuksi maahan, joka on muutamia satoja syliä merenpinnan yläpuolella.
– Hyvä on, herra Barbicane, ja ellen erehdy, löydämme ennen pitkää soveliaan työpaikan.
– Ah, tahtoisinpa olla läsnä ensimmäistä kuokan iskua lyötäessä, sanoi puheenjohtaja.
– Ja minä viimeistä! huudahti J.T. Maston.
– Saamme ne kyllä nähdä, hyvät herrat, vastasi insinööri, – ja uskokaa minua, Goldspring-yhtiön ei tarvitse maksaa teille myöhästymissakkoa.
– Kautta pyhän Barbaran, teillä onkin syytä varoa, vastasi J.T. Maston, – sata dollaria päivässä, kunnes kuu jälleen näyttäytyy samoissa oloissa, siis kahdeksantoista vuoden ja yhdentoista päivän kuluessa, tiedättekö, että se tekisi 658.100 dollaria?
– Emme, hyvä herra, sitä emme tiedä, vastasi insinööri, – eikä meidän tarvitse saada sitä tietää.
Kello kymmenen maissa aamulla pieni joukkue oli kulkenut tusinan mailin verran, hedelmällisiä maisemia seurasi silloin metsien seutu. Siellä kasvoivat trooppisen rehevinä mitä moninaisimmat puulajit. Nämä melkein läpipääsemättömät metsät olivat granaatti-, oranssi-, sitruuna-, viikuna-, oliivi-, aprikoosi- ja banaanipuita sekä suuria viiniköynnöksiä, joiden hedelmät ja kukat kilpailivat keskenään väreillään ja tuoksuillaan. Komeiden puiden tuoksuvassa varjossa lenteli ja lauleli kokonainen maailma loistavanvärisiä lintuja, ja niiden joukossa herättivät erikoista huomiota äyriäissyöjät, joiden pesä lienee ollut jalokivilipas ollakseen näiden höyhenpukuisten jalokivikoristeiden arvoinen.
J.T. Maston ja majuri eivät voineet liikkua tässä uhkeassa luonnossa ihailematta sen loistavaa kauneutta. Mutta puheenjohtaja Barbicanella, joka ei ollut herkkä sellaisten ihmeiden vaikutukselle, oli kiire päästä eteenpäin. Juuri hedelmällisyytensä vuoksi tämä hedelmällinen maa ei häntä miellyttänyt. Olematta juuri kaivonkatsoja hän tunsi vettä jalkojensa alla ja etsi, mutta turhaan, eittämättömän kuivuuden merkkejä.
Sitten mentiin taas, täytyi kahlata useampien jokien poikki, eikä se ollut ihan vaaratonta, sillä niissä asusteli viiden-, kahdeksantoista jalan pituisia raatelevia kaimaaneja. J.T. Maston uhkaili niitä rohkeasti pelottavalla rautakoukkukädellään, mutta hänen onnistui säikähdyttää tieltään vain pelikaanit, tavisorsat ja kurpat, näiden rantojen villit asukkaat, suurten punaisten flamingojen katsellessa häntä typerän näköisinä.
Vihdoin tällaiset kosteiden seutujen asukkaat vuorostaan katosivat näkyvistä, puut hoikkenivat ja metsät harvenivat, muutamia irrallisia puuryhmiä pisti esille äärettömien lakeuksien keskeltä, joilla liikkui säikähtyneitä metsäkaurislaumoja.
– Vihdoinkin! huudahti Barbicane nousten seisomaan satulansa jalustimille, – nyt olemme mäntyjä kasvavalla seudulla!
– Ja villejä, vastasi majuri.
Muutamia seminoleja tuli todellakin näkyviin taivaanrannalla. He liikehtivät levottomasti, kiitivät edestakaisin heilutellen pitkiä keihäitä tai ammuskellen pyssyillään, he tyytyivät muuten näihin vihamielisyyden osoituksiin, jättäen Barbicanen ja hänen seuralaisensa rauhaan. Nämä olivat silloin keskellä kivikkoista kenttää, laajaa aukeamaa, jolle aurinko valoi polttavia säteitään. Se oli avara ylänne, jolla näytti olevan kaikki Tykkikerhon jäsenten vaatimat edellytykset sopiakseen kolumbiadin rakennuspaikaksi.
– Seis! komensi Barbicane ja pysähtyi. – Onko tällä paikalla nimeä?
– Sen nimi on Stone's Hill, vastasi eräs floridalaisista.
Sanaakaan sanomatta Barbicane laskeutui maahan, otti esille kojeensa ja alkoi mitä tarkimmin määritellä paikan asemaa. Pieni joukkue oli järjestynyt hänen ympärilleen ja tarkasteli häntä syvän hiljaisuuden vallitessa.
Juuri sillä hetkellä aurinko sivuutti puolipäiväpiirin. Muutaman hetken kuluttua Barbicane merkitsi nopeasti numeroilla havaintojensa tuloksen ja sanoi:
– Tämä paikka on kolmesataa syltä merenpinnan yläpuolella, 27° 7' pohjoista leveyttä ja 5° 7' läntistä pituutta Washingtonin meridianista, sillä näyttää kuivuutensa ja kivisyytensä vuoksi olevan kaikki edellytykset yrityksen onnistumista varten. Tälle tasangolle siis tulevat kohoamaan varikkomme, työpajamme, sulatusuunimme, työmiestemme majat ja tästä, juuri tästä, hän toisti polkien jalallaan Stone's Hillin maaperää, – ammuksemme lähtee lentämään aurinkokunnan avaruuksia kohti!
HAKKU JA MUURARIN LASTA
Samana iltana Barbicane ja hänen seuralaisensa palasivat Tampan kaupunkiin, ja insinööri Murchison astui jälleen Tampico laivaan lähteäkseen New Orleansiin. Hänen piti hankkia kokonainen armeija työmiehiä ja toimittaa paikalle suurin osa rakennustarvikkeita. Tykkikerhon jäsenet jäivät Tampaan järjestämään ensimmäisiä töitä paikkakunnalta hankkimansa työväen avulla.
Viikkoa myöhemmin Tampico palasi Espiritu Santon lahteen mukanaan pieni höyrylaivasto. Murchison oli saanut kerätyksi tuhatviisisataa työmiestä. Orjuuden pahoina aikoina häneltä olisi mennyt aika ja vaivat hukkaan. Mutta siitä asti kun Amerikassa, vapauden maassa, oli enää vain vapaita miehiä, nämä riensivät kaikkialle, minne heitä kutsui runsaspalkkainen työ. Tykkikerholta ei puuttunut rahoja, se tarjosi miehilleen hyvän palkan sekä melkoiset ja suhteelliset lahjapalkkiot. Floridaan palkattu työmies saattoi luottaa siihen, että töiden valmistuttua oli hänen nimelleen Baltimoren pankkiin talletettu jonkin verran pääomaa. Murchisonilla oli sen vuoksi runsaasti valinnan varaa, ja hän saattoi asettaa ankaria vaatimuksia työmiestensä älykkyydelle ja taitavuudelle. On täysi syy uskoa, että hän pestasi uutteraan legioonaansa valiojoukon konepajatyöläisiä, lämmittäjiä, valureita, kalkinpolttajia, kaivosmiehiä, tiilentekijöitä ja kaikenlaisia käsityöläisiä, mustia ja valkoisia, väriin katsomatta. Monet niistä toivat perheensä mukanaan. Se oli oikein kansainvaellus.
Lokakuun 31. päivänä kello 10 aamulla tämä joukko astui laivoista Tampan laitureille. On ymmärrettävää, millainen liike ja touhu vallitsi tässä pienessä kaupungissa, jonka väkiluku yhdessä päivässä kasvoi kaksinkertaiseksi. Tampa saikin todella suurta hyötyä tästä Tykkikerhon aloitteesta, ei lukuisten työmiesten tähden, jotka heti vietiin Stone's Hiiliin, vaan niiden monien uteliaitten vuoksi, jotka maapallon joka taholta vähitellen tulvivat Floridan niemimaalle.
Ensimmäisten päivien kuluessa purettiin maihin laivueen mukanaan tuomat työkalut, koneet, elintarvikkeet sekä suuri joukko aaltopeltitaloja, jotka oli tehty hajalleen otettavista ja numeroiduista osista. Samalla Barbicane pisti maahan ensimmäiset linjaseipäät viidentoista mailin pituisen rautatien rakentamista varten. Sen oli määrä yhdistää Stone's Hill Tampan kaupunkiin.
Tunnettuahan on, millaiseksi rakennetaan amerikkalainen rautatie, oikullisesti mutkitellen, rohkeasti laskien alamäkiä, halveksien suojakaiteita ja taiteen sääntöjen mukaan suoritettuja rakennustöitä, kiipeillen mäkiä ylös, mennä huristaen alas laaksoihin rata kulkee eteensä katsomatta, välittämättä suorasta linjasta. Se ei vaadi suuria kustannuksia, se ei tuota suurta vaivaa, mutta siinä voi suistua kiskoilta ja keikkua täysin vapaasti. Tampasta Stone's Hiiliin rakennettava rautatie ei ollut mikään iso asia eikä sen rakentaminen kysynyt paljon aikaa tai rahaakaan.
Sitä paitsi Barbicane oli näiden hänen äänensä kokoonkutsumien ihmisten sieluna. Hän elähdytti heitä, tartutti heihin innostuksensa ja vakaumuksensa. Hän oli joka paikassa ja häntä seurasi aina J.T. Maston niin kuin suriseva paarma hevosta. Käytännöllisellä älyllään hän tuumiskeli tuhansia keksintöjä. Missä hän oli mukana, siinä ei ollut esteitä, ei vaikeuksia, ei koskaan neuvottomuutta. Hän oli kaivosmies, muurari, koneenrakentaja yhtä paljon kuin tykkimies, hänellä oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja ratkaisu joka pulmaan. Hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa Tykkikerhon ja Goldspringin tehtaan kanssa, ja yöt päivät odotti Tampico Hillisboron ulkosatamassa hänen käskyjään, tulet palamassa pannujen alla ja höyry nostettuna.
Marraskuun 1. päivänä Barbicane lähti Tampasta joukko työmiehiä mukanaan, ja jo seuraavana päivänä kohosi Stone's Hillin ympärille koneistetuista taloista rakennettu kaupunki. Se ympäröitiin paaluaidoilla, ja tämän innokkaan toimeliaisuuden nähdessään olisi sitä piankin luullut joksikin Yhdysvaltain suurista kaupungeista. Elämä siellä säännösteltiin kurinpidon vaatimusten mukaan, ja työt alkoivat oivallisessa järjestyksessä.
Huolellisilla porauksilla oli saatu tutkituksi maaperän laatu, ja kaivaustöihin voitiin ryhtyä jo marraskuun 4. päivänä. Sinä päivänä Barbicane kutsui kokoon työnjohtajansa ja sanoi heille:
– Te tiedätte kaikki, ystäväni, mitä varten olen koonnut teidät tähän asumattomaan Floridan osaan. On valettava tykki, jonka sisäläpimitta on yhdeksän jalkaa, seinien paksuus kuusi jalkaa ja verhomuurin paksuus yhdeksäntoista ja puoli jalkaa. On siis kaivettava kaikkiaan kuudenkymmenen jalan laajuinen kaivo yhdeksänsadan jalan syvyiseksi. Tämän melkoisen työn tulee olla valmiina kahdeksan kuukauden kuluttua. Teidän on siis kaivettava 2.543.400 kuutiojalkaa maata 255 päivässä tai pyörein luvuin 10.000 kuutiojalkaa päivässä. Mikä ei tekisi mitään vaikeuksia tuhannelle tarpeeksi avarassa tilassa työskentelevälle työmiehelle, se käy vaikeammaksi suhteellisen rajoitetuissa tilasuhteissa. Mutta koska tämä työ kerran on tehtävä, niin se tehdään, ja minä luotan teidän rohkeuteenne yhtä paljon kuin taitavuuteenne.
Kello kahdeksan aamulla iskettiin hakku ensi kerran Floridan maaperään, eikä siitä hetkestä alkaen tämä uljas työase jäänyt hetkeksikään joutilaaksi kaivosmiesten käsissä. Miehet suorittivat kuuden tunnin työvuoroja.
Niin valtavan suuri kuin työ muuten olikin, se ei kuitenkaan mennyt yli ihmisvoimien rajojen. Kaukana siitä. Kuinka moni todellisuudessa vaikeampi työ, jossa oli suoranaisesti taisteltava alkuvoimia vastaan, onkaan viety onnelliseen päätökseen! Ja puhuaksemme vain tämänlaatuisista töistä riittää, kun mainitsemme Isä Joosepin kaivon, jonka sulttaani Saladin rakennutti lähelle Kairoa, vaikkeivät kansat silloin vielä olleet lisänneet ihmisen voimaa satakertaiseksi. Sen syvyys oli 300 jalkaa, koska se ulottui Niilin pinnan tasalle. Ja muistammehan toisen kaivon, jonka Badenin rajakreivi Juhana kaivatti Koblenzin luo 600 jalan syvyiseksi. No niin, mitä nyt oikeastaan oli tekeillä? Kaivon puhkaiseminen pari kolme kertaa syvemmälle, leveyden ollessa kymmenkertainen, mikä tietysti tekisi urakan helpommaksi. Niinpä ei ollutkaan ainoatakaan työmestaria tai ainoatakaan työmiestä, joka olisi epäillyt yrityksen onnistumista.
Insinööri Murchisonin yksissä neuvoin puheenjohtaja Barbicanen kanssa tekemä tärkeä päätös tuli vielä jouduttamaan työn kulkua. Muuan sopimuksen kohta sisälsi, että kolumbiadi piti ympäröidä kuumiltaan paikoilleen asetetuilla takorautarenkailla. Se oli ylellinen ja tarpeeton varokeino, sillä tykki saattoi ilmeisesti tulla toimeen ilmankin sellaisia koossa pitäviä vanteita. Sen vuoksi luovuttiin tästä sopimuksen määräyksestä.
Siten säästyi paljon aikaa, sillä nyt voitiin noudattaa uutta, kaivoja kaivettaessa nykyään käytäntöön otettua menetelmää, jonka mukaan muuraustyö tehdään samaan aikaan kuin kaivaus. Tätä sangen yksinkertaista tapaa käytettäessä ei enää tarvitse tukea maaseiniä pönkillä. Muuri pitää ne paikoillaan horjumattoman tukevasti ja painuu itsestään alas omalla painollaan.
Tätä temppua ei kuitenkaan saanut käyttää ennen kuin hakku oli tavannut kovan maakerroksen.
Marraskuun 4. päivänä alkoi viisikymmentä työmiestä kaivaa keskellä aidattua aluetta, siis Stone's Hillin yläosassa, ympyränmuotoista kuudenkymmenen jalan laajuista kuoppaa.
Hakun eteen tuli ensiksi eräänlaista mustaa ruokamultaa kuuden tuuman paksuinen kerros, jonka se helposti läpäisi. Tätä multaa seurasi kahden jalan paksuinen kerros hienoa hietaa, joka korjattiin huolellisesti talteen, sillä sitä piti käyttää sisäisen valumuotin valmistamiseen.
Hiedan jälkeen tuli näkyviin jokseenkin tiivistä, valkoista savea, englantilaisen höystösaven kaltaista, jota oli neljän jalan paksuinen kerros.
Sitten hakkujen terät tulta iskien kalskahtivat kovaan maakerrokseen, eräänlaiseen kivettyneistä simpukoista muodostuneeseen kallioon, joka oli hyvin kuivaa ja lujaa ja jota jatkui työn päättymiseen saakka. Sillä kohtaa kuoppa oli kuusi ja puoli jalkaa syvä, ja muuraustyöt aloitettiin.
Tämän kuopan pohjalle rakennettiin tammipuusta "rukinpyörä", eräänlainen lujasti kokoonnaulattu ja ehdottoman kestävä kehrä. Sen keskessä oli reikä, jonka läpimitta oli yhtä suuri kuin kolumbiadin ulkoläpimitta. Tällä pyörällä lepäsivät muurin ensimmäiset kivikerrokset, joiden kivet vesisementti liitti vankasti yhteen. Muurattuaan ympyrän kehältä keskustaan päin, työmiehet olivat suljettuina 21 jalan laajuiseen kaivoon.
Kun se työ oli valmis, tarttuivat kaivosmiehet taas kuokkiin ja lohkaisivat pala palalta pyörän alla olevaa kalliota, huolellisesti tukien pyörää mitä lujimmilla pukeilla sikäli kuin louhimistyö edistyi. Aina kun kuoppa oli saatu kahta jalkaa syvemmäksi, otettiin pukit varovasti alta pois, pyörä painui vähitellen alemmaksi ja sen mukana koko renkaanmuotoinen muurattu seinämä, jonka ylintä kivikerrosta muurarit lakkaamatta muurasivat. He jättivät siihen ilmareikiä, joiden kautta kaasujen piti valamistoimituksen kestäessä päästä ulos.
Tällainen työ vaati työmiehiltä mitä suurinta taitavuutta ja lakkaamatonta tarkkaavaisuutta. Louhiessaan pyörän alla moni sai kallionsirpaleista vaarallisen, jopa kuolettavankin haavan, Mutta into ei laimennut hetkeksikään, ja vuorokaudet läpeensä, päivisin auringon valossa, joka valoi muutaman kuukauden kuluttua 40 asteen hellettä näille paahteisille tasangoille, öisin sähkövalon valkoisten sädevirtojen loisteessa, ympäröivät kuokkien kalske kalliota vasten, räjähdyslaukausten pauke, koneiden vinkuva ääni ja ilmaan tupruavat savupilvet Stone's Hillin pelottavalla rajalla, jonka yli eivät piisonilaumat eivätkä seminolien joukot uskaltaneet astua.
Näin työt edistyivät säännöllisesti, höyryvintturit jouduttivat kaivossoran nostamista, odottamattomista esteistä ei ollut paljon puhetta, vaan ainoastaan ennakolta huomioon otetuista vaikeuksista, ja niistä suoriuduttiin taitavasti.
Ensimmäisen kuukauden kuluttua kaivo oli saatu niin syväksi kuin siinä ajassa oli määrä, siis 112 jalan syvyiseksi. Joulukuussa tämä syvyys kasvoi kaksin-, tammikuussa kolminkertaiseksi. Helmikuun kuluessa työmiesten täytyi taistella maakuoren läpi esiin tunkevaa vesisuonta vastaan. Täytyi käyttää voimakkaita pumppuja ja paineilman voimalla toimivia kojeita, jotta se saataisiin ammennetuksi kuiviin ja lähteiden suut muuratuiksi umpeen betonilla niin kuin tukitaan vuoto laivassa. Vihdoin päästiin näistä kovan onnen hetteistä voitolle. Mutta maaperän sortuvuuden johdosta osa rukinpyörää antoi perään, ja osa muuria romahti alas. Ajateltakoon tuon 65 sylen korkuisen rengasmaisen muurin hirvittävää painoa! Se tapaturma maksoi useiden työmiesten hengen.
Kolme viikkoa täytyi käyttää kivisen verhomuurin tukemiseen, sen korjaamiseen alhaaltapäin ja rukinpyörän laittamiseen yhtä vankaksi kuin se oli alkuaan ollut. Mutta insinöörin taitavuuden ja käytettyjen koneiden voimakkuuden nojalla saatiin hetken vaarassa ollut rakennus jälleen seisomaan vakavasti ja päästiin jatkamaan kaivamista.
Mikään uusi onnettomuus ei sen koommin pysähdyttänyt työn kulkua, ja kesäkuun 10. päivänä, 20 päivää ennen kuin Barbicanen määräämä aika oli kulunut umpeen, oli kaivo täydellisesti kiviseinänsä vehoamana saatu 900 jalan syvyiseksi. Pohjalla muuri lepäsi 30 jalan paksuisella jykevällä kuutiolla, kohoten taas ylhäällä maanpinnan tasalle.
Puheenjohtaja Barbicane ja Tykkikerhon jäsenet onnittelivat lämpimästi insinööri Murchisonia. Hänen jättiläistyönsä oli suoritettu tavattoman nopeasti.
Näiden kahdeksan kuukauden kuluessa Barbicane ei hetkeksikään poistunut Stone's Hillistä, seuraten tarkasti kaivaustöitä hän piti lakkaamatta huolta työmiestensä hyvinvoinnista ja terveydestä, ja onnekseen hän sai vältetyksi kulkutaudit, joita tavallisesti ilmestyy suuriin väkijoukkoihin ja jotka näillä kaikille kuuman vyöhykkeen vaikutuksille alttiilla maapallon seuduilla ovat perin tuhoisia.
Tosin monet työmiehet saivat hengellään maksaa tällaisiin vaarallisiin töihin erottamattomasti kuuluvat varomattomuudet, mutta sellaisia valitettavia onnettomuuksia on mahdoton välttää, ja ne ovat yksityisseikkoja, joihin amerikkalaiset panevat jokseenkin vähän huomiota. He huolehtivat enemmän ihmiskunnasta yleensä kuin yksilöstä. Barbicane oli kuitenkin omaksunut päinvastaiset periaatteet ja sovitti ne käytäntöön joka tilanteessa. Niinpä hänen huolenpitonsa, älynsä, hyödyllinen väliintulonsa vaikeissa tapauksissa ja hänen ihmeellinen ja inhimillinen teräväjärkisyytensä saavuttivat sen tuloksen, että tapaturmien keskimäärä ei noussut suuremmaksi kuin ylenpalttisista varokeinoistaan hyvän maineen saaneissa merentakaisissa maissa, muiden muassa Ranskassa, missä siihen aikaan laskettiin noin yksi tapaturma 200.000 työstä maksettua frangia kohti.
VALUJUHLA
Kaivaustyöhön käytettyjen kahdeksan kuukauden kuluessa oli samalla mitä suurimmalla vauhdilla viety eteenpäin valamista valmistavia töitä. Stone's Hiiliin saapuvaa muukalaista olisi suuresti hämmästyttänyt hänen silmäinsä eteen avautuva näky.
Kuudensadan jaardin päässä kaivosta, järjestettyinä ympyrän muotoon tämän keskuksen ympärille, kohosi 1.200 masuunia, kukin 6 jalan pituinen, puolen sylen välimatkan päässä toisistaan. Näiden 1.200 uunin linja oli kahdeksan mailin pituinen. Ne olivat kaikki rakennetut samaan malliin korkeine nelikulmaisine savupiippuineen ja tekivät mitä omituisimman vaikutuksen. J.T. Mastonin mielestä tämä rakennustaiteellinen ryhmä oli suurenmoinen. Se muistutti hänen mieleensä Washingtonin muistopatsaat. Hänestä ei ollut olemassa mitään kauniimpaa, ei edes Kreikassa, missä hän muuten, kuten hän sanoi, ei ollut koskaan käynyt.
Muistettaneen, että komitea kolmannessa istunnossaan päätti käyttää kolumbiadia varten valurautaa, tarkkaan sanoen harmaata valurautaa. Se onkin sitkeämpää, venyvämpää, joustavampaa, helppoa porata, omiaan kaikkiin valutöihin ja hiilellä käsiteltynä laadultaan erinomaista teoksiin, joilta vaaditaan suurta vastustuskykyä, kuten tykkeihin, höyrykoneitten silintereihin, hydraulisiin puristimiin jne. Mutta jos valurauta on vain kerran sulatettu, niin se harvoin on kylliksi yhtenäistä, ja vasta toistamiseen sulattamalla se saadaan puhdistumaan ja hienostumaan, kun siitä näin poistetaan viimeiset multamaiset ainekset.
Ennen kuin rautamalmi lähetettiin Tampaan, se oli käsitelty Goldspringin sulatoissa, jolloin se tuli kosketukseen hyvin tuliseksi kuumennetun hiilen ja piiaineen kanssa, niin että se oli käynyt hiilipitoiseksi ja muuttunut valuraudaksi. Tämän ensi käsittelyn jälkeen metalli lähetettiin Stone's Hiiliin. Mutta tarvittiin 136 miljoonaa naulaa valurautaa, ja moisen määrän lähettäminen rautateitse olisi käynyt liian kalliiksi, kuljetusmaksu olisi nostanut aineen hinnan kaksinkertaiseksi. Näytti paremmalta vuokrata laivoja New Yorkista ja lastata niihin valurauta harkkoina; tarvittiin kokonaista 68 kappaletta tuhannen tonnin aluksia, kokonainen laivasto, joka toukokuun 3. päivänä solui ulos New Yorkin salmista, suuntasi kulkunsa valtamerelle, purjehti pitkin Amerikan rannikkoa Bahama-salmeen, Floridan niemen kärjitse ja saman kuun 10. päivänä nousten Espiritu Santon lahteen ankkuroi Tampan satamaan.
Siellä lastit purettiin Stone's Hillin radan vaunuihin, ja tammikuun keskivaiheilla suunnaton metallimäärä oli saapunut määräpaikkaansa.
On helppo ymmärtää, että 1.200 uunia ei ollut liikaa, jos mieli sulattaa yhtaikaa 60.000 tonnia valurautaa. Kuhunkin näistä uuneista mahtui lähes 114.000 naulaa metallia. Ne oli rakennettu Rodman-tykin valamiseen käytettyjen uunien mallin mukaan, ne olivat hyvin litteät. Tulisija ja savutorvi olivat uunin molemmissa päissä, niin että tämä koko laajuudessaan oli yhtä tasaisesti lämmön vaikutuksen alaisena. Näissä tulenkestävistä tiilistä rakennetuissa uuneissa oli ainoastaan arina kivihiilen polttamista varten ja laatta, jolle valurautaharkot piti asettaa, tältä 25 asteen kulmaan kallelleen sovitetulta laatalta metalli pääsi valumaan säiliöihin, joista se johdettiin 1.200 samaa pistettä kohti suunnattua viemäriä pitkin keskuskaivoon.
Muuraus- ja kaivaustyön päättymisen jälkeisenä päivänä Barbicane käski ryhtyä sisäisen valinmuotin rakentamiseen. Keskelle kaivoa oli saatava kohoamaan sen akselia myöten 900 jalan korkuinen ja 9 jalan läpimittainen lieriö, joka tarkalleen täytti kolumbiadin putkelle määrätyn tilan. Tämä silinteri tehtiin savimaan ja hiekan sekoituksesta, johon oli lisätty heiniä ja olkia. Muotin ja muuriseinän väliin jätetty tila piti täyttää sulalla metallilla, joka sitten jäähtyisi tykin kuuden jalan paksuisiksi seiniksi.
Jotta silinteri pysyisi pystyssä, täytyi sitä vahvistaa raudoituksilla ja saada se vakavaksi kiviseen verhomuuriin määrä välimatkojen päähän kiinni juotetuilla poikkipienoilla. Valamisen jälkeen näiden pienojen piti hävitä metallimassaan, eikä siitä olisi mitään haitallisia seurauksia.
Tämä työ päättyi heinäkuun 8. päivänä, ja valaminen määrättiin seuraavaksi päiväksi.
– Niistä tulee kaunis juhla, näistä valajaisista, sanoi J.T. Maston ystävälleen Barbicanelle.
– Epäilemättä, vastasi Barbicane, – mutta juhla ei tule olemaan julkinen!
– Mitä! Ettekö aio avata aitauksen portteja kaikille ihmisille?
– Sitä en suinkaan aio tehdä, Maston. Kolumbiadin valaminen on arkaluontoinen, jotten sanoisi vaarallinen tehtävä, ja minusta on parempi, että se toimitetaan suljettujen ovien takana. Ammuksen lähtiessä liikkeelle juhlittakoon, jos tahdotaan, mutta sitä ennen ei.
Puheenjohtaja oli oikeassa, valamistoimituksessa saattoi olla odottamattomia vaaroja. Ketään ei siis laskettu aitauksen sisään, paitsi Tykkikerhon jäsenten lähetystöä, joka matkusti Tampaan. Siinä nähtiin Bilsby, Tom Hunter, eversti Blomsberry, majuri Elphiston, kenraali Morgan ja kaikki, joissa kolumbiadin valaminen herätti henkilökohtaista harrastusta. J.T. Maston oli määrätty heidän oppaakseen, hän ei jättänyt heille näyttämättä ainoatakaan yksityiskohtaa, hän vei heidät kaikkialle, varikkoihin, työpajoihin ja koneiden keskelle ja pakotti heidät katselemaan kaikkia 1.200 uunia, toista toisensa jälkeen. Viimeistä katsellessaan heitä jo vähän tympäisi.
Valamisen piti tapahtua täsmälleen kello 12 päivällä. Edellisenä iltana oli jokaiseen uuniin pantu 114.000 naulaa metallia harkkoina, jotka oli järjestetty ristiin pinoiksi, jotta kuuma ilma saattaisi kiertää vapaasti niiden välissä. Aamusta alkaen kaikki 1.200 uunia syytivät ilmaan liekkiloimujaan, ja maa tömisi kumeista tärähdyksistä. Yhtä monta naulaa kuin oli metallia sulatettava oli myös kivihiiliä poltettava. Siis 68.000 tonnia kivihiiliä tuprutti auringon kehrän eteen paksun väliverhon mustaa savua.
Kuumuus kävi piankin sietämättömäksi uunien lähellä, niiden hurina oli kuin ukkosen jyrinää, voimakkaat ilmanvaihtolaitteet puhalsivat lakkaamatta yhtaikaa ja kyllästivät hapella kaikki hehkuvat pätsit.
Onnistuakseen oli toimitus suoritettava nopeasti. Kun merkki annettiin tykinlaukauksella, piti joka uunin päästää sula metalli valumaan pois ja tyhjetä kokonaan.
Tätä varten tarpeelliset valmistelut toimitettuaan työnjohtajat ja työmiehet odottelivat määrähetkeä maltittomina ja jonkin verran jännittyneinä. Ketään ei ollut enää aitauksen sisällä, ja kaikki valurimestarit seisoivat paikoillaan laskureikien ääressä.
Barbicane kerhotovereineen oli asettunut läheiselle kummulle seuratakseen toimitusta. Heidän edessään oli tykki, valmiina laukeamaan, insinöörin annettua merkin.
Muutamia minuutteja ennen kello kahtatoista alkoivat ensimmäiset metallipisarat valua, säiliöt täyttyivät vähitellen, ja kun koko valettava metallimäärä oli sulanut, pidettiin se jonkin hetken liikkumattomana, jotta vieraat ainekset helpommin erottuisivat siitä.
Kello löi kaksitoista. Äkkiä pamahti tykinlaukaus ja sinkautti kelmeän salamansa ilmaan. Yhtaikaa avautui 1.200 laskureikää, ja 1.200 tulikäärmettä lähti matelemaan keskuskaivoa kohti purkaen esiin hehkuvat renkaansa. Siellä ne hirvittävällä ryskeellä syöksyivät 900 jalan syvyyteen. Se oli jännittävä ja suurenmoinen näky. Maa järisi, ja valurautatulva tuprutti taivaalle savupilviä, muutti samalla kaasuksi muotissa olevan kosteuden ja työnsi sen kivisen verhomuurin ilmarei'istä ulos läpitunkemattoman tiheänä höyrynä. Paksuina kierukkoina nämä keinotekoiset pilvet purkautuivat ilmoille kohoten taivaanlakea kohti jopa 500 sylen korkeuteen. Joku näköpiirin rajojen ulkopuolella kuljeskeleva metsäläinen olisi voinut luulla, että uusi tulivuori oli puhkaissut aukon Floridan povesta, kuitenkaan se ei ollut tulivuorenpurkaus, pilvenpatsas tai rajuilma eikä alkuvoimien taistelu tai mikään sellainen pelottava ilmiö, jollaisia luonto kykenee aikaansaamaan. Ihminen oli vain saanut syntymään nuo rusottavat höyrypilvet, tulivuoren liekkien vertaiset jättiläislieskat, jyrisevät, maanjäristyksen iskujen kaltaiset tärähdykset, hirmumyrskyjen ja rajutuulten kanssa kilpailevat ulvahdukset, ja hänen kätensä kaatoi kaivamaansa kuiluun kokonaisen Niagaran sulaa metallia.
KOLUMBIADI
Oliko valaminen onnistunut? Oli pakko tyytyä vain arvailuihin. Kaikki viittasi kuitenkin siihen, että oli onnistuttu, koskapa muotti oli niellyt kaiken uuneissa sulatetun metallimäärän. Oli miten oli, ei vielä pitkään aikaan voitu päästä suoranaiseen varmuuteen.
Kun majuri Rodman valoi 160.000 naulaa painavan tykkinsä, tarvittiin näet sen jäähdyttämiseen kokonaista kaksi viikkoa. Kuinka kauan sitten tämä hirviömäinen kolumbiadi, höyrypilviensä kruunaamana ja kovan kuumuutensa suojaamana pysyisikään salassa ihailijainsa katseilta? Sitä oli vaikea laskea.
Tykkikerhon jäsenten kärsivällisyys pantiin sillä aikaa kovalle koetukselle. Mutta sille ei mahtanut mitään. J.T. Maston oli vähällä kärventää itsensä uhrautuvaisuudessaan. Pari viikkoa valannan jälkeen kohosi vielä ääretön savupatsas taivaalle, ja maa poltti jalkoja 200 askeleen alalla Stone's Hillin harjan ympärillä.
Päivät kuluivat, viikko liittyi viikkoon. Mahdotonta saada suunnattoman suuri silinteri jäähtymään. Mahdotonta lähestyä sitä. Täytyi odottaa, ja Tykkikerhon jäsenet saivat niellä harminsa.
– Meillä on nyt elokuun 10. päivä, sanoi J.T. Maston eräänä aamuna. – Joulukuun 1. päivään on vajaat 4 kuukautta. Sisämuotin poistaminen, tykin putken laajuuden määrääminen, kolumbiadin lataaminen, se kaikki on tekemättä. Me emme joudu valmiiksi. Ei edes voi lähestyäkään tykkiä. Eikö se jäähdy koskaan? Sepä olisi julmaa ivaa!
Malttamatonta sihteeriä koetettiin tyynnyttää, mutta turhaan. Barbicane oli vaiti, mutta hänen vaitiolonsa alla piili tukahdutettua hermostumista. Huomata työnsä ehdottomasti keskeytetyksi esteen vuoksi, jonka aika yksin saattoi voittaa – aika, pelottava vihollinen niissä oloissa – ja olla kokonaan vihollisen vallassa, se oli kovaa sotaan tottuneille miehille.
Jokapäiväisillä havainnoilla voitiin kuitenkin todeta maaperän tilan jossakin määrin muuttuvan. Elokuun 15. päivän vaiheilla oli ilmaan kohoava höyry käynyt huomattavasti heikommaksi ja ohuemmaksi. Muutamaa päivää myöhemmin maasta nousi enää vain keveätä huurua, kiviarkkuunsa suljetun jättiläisen viimeinen henkäys. Vähitellen maan vavahtelut rauhoittuivat, ja lämmön piiri supistui, maltittomimmat katselijat lähestyivät, eräänä päivänä voitettiin 2 syltä alaa, seuraavana 4, ja elokuun 22. päivänä Barbicane, hänen kerhotoverinsa ja insinööri saattoivat asettua seisomaan valurautalevylle, joka kohosi Stone's Hillin harjalla maanpinnan tasalle, se oli varmasti paikka, jossa jalat eivät palelleet.
– Vihdoinkin! huudahti Tykkikerhon puheenjohtaja, huoahtaen valtavasti tyytyväisyydestä.
Työt aloitettiin jälleen samana päivänä. Ryhdyttiin heti purkamaan pois sisämuottia, jotta tykin putki saataisiin vapaaksi; hakut ja maakairat olivat lakkaamatta toimessa, savi ja hiekka olivat kuumuudesta paahtuneet äärettömän koviksi, mutta koneiden avulla saatiin muserretuksi tämä seos, joka siinä, missä se kosketti valurautaista seinämää, vielä oli tulisen kuumaa. Ulos purettu sora kuljetettiin nopeasti pois höyryvoimalla liikkuvilla rattailla, ja niin ripeästi toimittiin, niin suuri oli työinto, niin kannustavasti puuttui Barbicane asiaan ja niin voimakkaasti hän esitti todisteensa dollarien muodossa, että syyskuun 3. päivänä muotista ei enää näkynyt jälkeäkään.
Heti aloitettiin putken silittäminen, koneet asetettiin viipymättä paikoilleen, ja ne liikuttelivat voimakkaita hiomisteriä, joiden terät jyrsivät pois valuraudan rosoiset kohdat. Muutamaa viikkoa myöhemmin suunnattoman suuren putken sisäpinta oli täysin lieriömäinen ja tykin piipun sisäpuoli saatu ihan sileäksi.
Vihdoin, syyskuun 22. päivänä, vajaan vuoden kuluttua Barbicanen tiedonannosta, suunnattoman suuri koje, sitten kun sen reiän laajuus oli ankaran täsmällisesti määrätty ja ehdoton kohtisuoruus herkkien koneiden avulla tarkistettu, oli valmis toimimaan. Tarvitsi enää vain odottaa kuuta, mutta oltiin varmat siitä, ettei se jäisi saapumatta määräaikana määräpaikkaan.
J.T. Mastonin ilolla ei ollut enää rajoja, ja upottaessaan kerran katseensa 900 jalan syvyiseen putkeen hän oli vähällä pudota sinne itsekin. Ilman Blomsberryn oikeata käsivartta, joka tuolla kunnon everstillä onneksi oli tallella, Tykkikerhon sihteeri olisi, kuten toinen Herostratos, saanut surmansa kolumbiadin syvyyksissä.
Tykki oli siis valmis, rakennustyön oivallista suoritusta ei voinut enää epäillä. Niinpä kapteeni Nicholl lokakuun 6. päivänä, vaikka se häntä sapetti, maksoi vetosummansa puheenjohtaja Barbicanelle, ja tämä merkitsi tileihinsä tulojen sarakkeeseen 2.000 dollaria. On syytä uskoa, että kapteenin suuttumus kiihtyi äärimmilleen ja että siitä tuli hänelle tauti. Hänellä oli kuitenkin vielä kolme vetoa jäljellä, 3.000, 4.000 ja 5.000 dollarin, ja jos hän niistä voitti kaksi, niin hän ei ollut tehnyt huonoa kauppaa, jos ei juuri erinomaistakaan.
Mutta rahaa hän ei ottanut lukuun, ja hänen kilpailijansa saavuttama menestys sellaisen tykin valamisessa, jota eivät kymmenen sylenkään paksuiset metallilevyt olisi kyenneet vastustamaan, oli hänelle hirveä isku.
Syyskuun 23. päivästä alkaen Stone's Hillin aitauksen portit olivat olleet selälleen avattuina yleisölle, ja millainen katsojain tulva oli, se on helppo ymmärtää.
Lukemattomia uteliaita kaikilta Yhdysvaltain kulmilta kokoontui näet Floridaan. Tampan kaupunki oli suunnattomasti kasvanut sen yhden vuoden kuluessa, joka kokonaan oli omistettu Tykkikerhon töille, ja sen asukasluku laskettiin silloin 150.000 hengeksi. Suljettuaan Brooken linnoituksen toisiaan risteilevien katujen verkkoon se nyt ulottui sille maankielekkeelle asti, joka erottaa Espiritu Santon lahden molemmat satamat toisistaan, uusia kaupunginosia, uusia toreja, kokonainen talometsä oli Amerikan auringon lämmössä kasvanut näille äskettäin autioille hiekkarannoille. Yhtiöitä oli perustettu kirkkojen, koulujen ja yksityisasuntojen rakentamista varten, ja vajaassa vuodessa kasvoi kaupungin alue kymmenkertaiseksi.
Tunnettuahan on, että jenkit ovat synnynnäisiä liikemiehiä. Kaikkialla minne kohtalo heidät heittää, jääkylmästä vyöhykkeestä kuumaan asti, täytyy heidän liikemiesvaistonsa hankkia itselleen tilaisuutta hyödylliseen toimintaan. Senpä vuoksi tavalliset uteliaat ihmiset, jotka olivat tulleet Floridaan vain nähdäkseen Tykkikerhon töitä, innostuivat ryhtymään liikeyrityksiin heti kun olivat asettuneet Tampaan. Rakennustarvikkeiden ja työmiesten kuljetukseen vuokratut laivat olivat tehneet liikenteen satamassa verrattoman vilkkaaksi. Piankin toiset, muodoltaan ja vetoisuudeltaan mitä erilaisimmat, elintarvikkeilla, muonavaroilla ja kauppatavaroilla lastatut alukset kyntivät lahtea ja molempia satamia. Suuria laivanvarustamoja perustettiin kaupunkiin, ja Shipping Gazettessa oli joka päivä tietoja uusista satamaan saapuneista laivoista.
Sillä välin kun yhä useampia maanteitä raivattiin kaupungin ympäristöihin, liitettiin tämä tienoo väestönsä ja kauppansa suunnattoman kasvamisen johdosta rautatiellä Yhdysvaltain etelävaltioihin. Rautatie yhdisti jo silloin Mobilen ja Pensacolan, etelän suuren laivastoaseman; tästä tärkeästä paikasta se sitten suuntautui Tallahasseehen. Siellä oli jo olemassa lyhyt, 21 mailin pituinen pätkä rautatietä, joka piti Tallahasseeta liikeyhteydessä meren rannalla sijaitsevan Saint Marksin kanssa. Nyt tätä rataa jatkettiin Tampaan saakka, ja se elähdytti ja herätti läpi kulkiessaan keskisen Floridan kuolleet tai nukkuneet osat. Tampa saattoikin niiden teollisuuden ihmeiden vuoksi, joista saatiin kiittää yhden miehen aivoissa eräänä kauniina päivänä syntynyttä aatetta, täydellä oikeudella omaksua suuren kaupungin eleet. Sille oli annettu liikanimi Moon City, Kuun kaupunki, ja Floridan pääkaupungin se pimitti täydellisesti, kuten saattoi havaita kaikilta maailman kulmilta.
Jokainen ymmärtänee nyt, miksi kilpailu Texasin ja Floridan välillä oli niin ankara, samoin kuin texasilaisten suuttumuksen heidän huomatessaan Tykkikerhon valinnallaan hylänneen heidän vaatimuksensa. Valppaina ja teräväjärkisinä he olivat ymmärtäneet, mitä maa voittaisi Barbicanen toimeenpanemasta yrityksestä ja mitä etua olisi moisesta tykinlaukauksesta. Texas menetti siinä suuren kauppakeskuksen, rautateitä ja väestönsä melkoisen kasvamisen. Kaikki nämä edut joutuivat viheliäiselle Floridan niemekkeelle, joka sulun tavoin oli pistetty lahden laineiden ja Atlantin valtameren aaltojen väliin. Barbicane olikin Texasissa yhtä yleisen vastenmielisyyden kohteena kuin kenraali Santa Anna.
Tampan kaupungin uusi väestö, vaikka se olikin antautunut kauppakiihkonsa ja teollisuusintonsa valtaan, ei kuitenkaan unohtanut Tykkikerhon mielenkiintoisia töitä. Se seurasi kiihkeän jännittyneenä yrityksen vähäpätöisimpiäkin yksityiskohtia, pienintäkin hakun iskua. Kaupungin ja Stone's Hillin välillä kuljettiin lakkaamatta edestakaisin kuin juhlakulkueessa tai paremmin sanoen pyhiinvaellusretkellä.
Saattoi jo ennakolta arvata, että kokeen suorituspäivänä voitaisiin laskea katsojia miljoonittain, sillä niitä tuli jo tulvimalla kaikilta maan ääriltä kapealle niemekkeelle. Eurooppa muutti Amerikkaan.
Mutta toistaiseksi, se täytyy sanoa, oli näiden lukuisten tulokasten uteliaisuutta vain niukasti tyydytetty. Monet toivoivat saavansa nähdä valamistoimituksen, mutta eivät nähneet siitä muuta kuin savut. Se oli kovin vähän ahneille silmille, mutta Barbicane ei tahtonut päästää ketään silloin katselemaan. Siitä syntyi pahaa mieltä, tyytymättömyyttä ja murinaa, puheenjohtajaa moitittiin, häntä syytettiin omavaltaisuudesta, hänen menettelytapansa julistettiin "epäamerikkalaiseksi". Nousi melkein kapina Stone's Hillin aitausten ympärillä. Barbicane, kuten on kerrottu, pysyi järkkymättömänä päätöksessään.
Mutta kun kolumbiadi oli saatu täysin valmiiksi, ei portteja enää voitu pitää suljettuina, olisi muuten ollutkin epähienoa sulkea ovensa, jopa pahempaakin, varomatonta pahoittaa yleisön tunteita. Barbicane avasi siis aitauksensa kaikille, mutta käytännöllisen älynsä kannustamana hän päätti lyödä rahaa yleisön uteliaisuudesta.
Saada katsella suunnattoman suurta kolumbiadia, se oli jo paljon, mutta laskeutua alas sen syvyyksiin, se vasta näytti amerikkalaisista suurimmalta onnelta tässä maailmassa. Eipä ollutkaan sitä uteliasta, joka ei olisi tahtonut saada nauttia metallikuilun sisustan katselemisesta. Höyryllä käyvään kelavintturiin ripustetut laitteet tekivät katsojille mahdolliseksi tyydyttää uteliaisuutensa. He olivat haltioissaan. Vaimot, lapset, vanhukset, kaikki pitivät suorastaan velvollisuutenaan tutkia jättiläistykin salaisuudet piipun pohjaan saakka. Maksu sinne laskeutumisesta määrättiin viideksi dollariksi hengeltä, ja vaikka se oli kallis, oli katsojien tulva niin suuri, että Tykkikerho kahtena koetta edeltävänä kuukautena saattoi kerätä kassaansa lähes 500.000 dollaria.
Lienee sanomattakin selvää, että Tykkikerhon jäsenet ensimmäisinä saivat käydä katsomassa kolumbiadia. Se etuoikeus oli syystä varattu mainiolle seuralle. Tämä juhlallinen tilaisuus oli syyskuun 25. päivänä. Kunniakorissa laskeutuivat alas puheenjohtaja Barbicane, J.T. Maston, majuri Elphiston, kenraali Morgan, eversti Blomsberry, insinööri Murchison sekä muita kerhon huomatuimpia jäseniä, kaikkiaan kymmenkunta. Pitkän metalliputken pohjalla oli vielä aika lämmin, ilma oli jonkin verran tukahduttavaa. Mutta mikä ilo, mikä ihastus valtasikaan mielet! Kolumbiadia valaisi sähkövalonheitin yhtä kirkkaasti kuin aurinko maailmaa, ja tykkiä kannattavalle alusmuurille oli katettu pöytä kymmenelle hengelle. Lukuisa joukko hienon hienoja ruokalajeja, jotka näyttivät laskeutuvan alas taivaasta, tuli ja asettui toinen toisensa jälkeen vieraitten eteen, ja parhaita Ranskan viinejä vuoti runsaasti tämän loistavan 900 jalan syvyydessä maan alla tarjotun aterian aikana.
Juhla-ateriaa syötäessä vallitsi sangen vilkas, jopa meluavakin mieliala; lukuisia maljoja esitettiin: juotiin maapallon, sen saattolaisen, Tykkikerhon, Yhdysvaltojen, kuun Phoeben, Dianan, Selenan, yön auringon, "taivaanlaen rauhallisen vaeltajan" maljat. Kaikki nämä hurraa-huudot kohosivat, suunnattoman suuren kuuloputken ääniaaltojen kannattamina, kuin ukkosen jyrinä sen suulle, ja Stone's Hillin ympärille kerääntynyt väkijoukko yhtyi innokkain huudoin kymmeneen, jättiläismäiseen kolumbiadin pohjalle kätkettyyn pöytäkumppaniin.
J.T. Maston oli ihan suunniltaan; huusiko hän enemmän kuin huitoi ympärilleen käsillään, joiko hän enemmän kuin söi, sitä kysymystä on vaikea ratkaista. Joka tapauksessa hän ei olisi vaihtanut paikkaansa keisarin kruunuun, ei vaikka tykki, ladattuna, sytytin valmiina ja heti laueten, olisi sinkauttanut hänet palasina tähtimaailman avaruuksiin.
ERÄS SÄHKÖSANOMA
Tykkikerhon toimeenpanemat suuret työt olivat, saattaa sanoa, päättyneet, ja kuitenkin kestäisi vielä kaksi kuukautta siihen päivään, jolloin ammus lähtisi kiitämään kuuta kohti. Kaksi kuukautta, jotka kaiketi tuntuivat pitkiltä kuin vuodet kaikista malttamattomina odottavista ihmisissä. Siihen mennessä olivat sanomalehdet, joita luettiin ahnain ja innokkain silmin, tehneet joka päivä selkoa töiden pienimmistäkin yksityisseikoista, mutta oli pelättävissä, että yleisölle jaettu "mielenkiinnon osinko" siitä lähtien suuresti pienenisi, ja jokaista kauhistutti ajatus, ettei hän enää saisi osuuttaan jokapäiväisestä mielenjännityksestä.
Mutta niin ei käynytkään, sattui mitä odottamattomin, tavattomin, uskomattomin ja epätodennäköisin asia, joka lietsoi mielten kuumeentapaisen innostuksen uuteen liekkiin ja saattoi koko maailman jälleen polttavan kiihtymyksen valtaan.
Eräänä päivänä, 30. syyskuuta, kello 15.47 iltapäivällä, saapui puheenjohtaja Barbicanelle osoitettu, Valentian (Irlannissa), Newfoundlandin ja Amerikan rannikon välille upotetun lennätinkaapelin välittämä sähkösanoma.
Barbicane avasi kuoren, luki sanoman, ja niin hyvin kuin hän kykenikin hillitsemään itsensä, hänen huulensa kalpenivat ja maailma musteni hänen silmissään, kun hän luki sen sisältämät parikymmentä sanaa.
Tämän nyt Tykkikerhon arkistossa säilytetyn sähkösanoman sanamuoto oli seuraava:
"Pariisi, 30. syyskuuta, kello 4 aamulla.
Vaihtakaa pallonmuotoinen pommi lieriömäiseen ammukseen.
Lähden sen sisässä. Saavun Atlanta-nimisellä höyrylaivalla.
Michel Ardan.""ATLANTAN" MATKUSTAJA
Jos tämä musertavan yllättävä uutinen ei olisi kiitänyt lennätinlankoja pitkin, vaan sen sijaan saapunut yksinkertaisesti postitse ja suljetussa kirjekuoressa, ja jos ei olisi ollut ehdottoman varmaa, että ranskalaiset, irlantilaiset, newfoundlandilaiset ja amerikkalaiset virkailijat tunsivat lennätinlaitoksen salaisuuden, niin Barbicane ei olisi epäröinyt hetkeäkään. Hän olisi vaiennut varovaisuussyistä, estääkseen työnsä joutumasta huonoon valoon. Tuo sähkösanoma saattoi olla pelkkää pilantekoa, varsinkin kun se oli ranskalaisen lähettämä. Oliko mahdollista, että kukaan ihminen olisi niin hurjanrohkea, että hänen päähänsä edes pälkähtäisi moinen ajatus? Ja jos sellainen ihminen oli olemassa, niin eikö hän ollut mielipuoli, joka oli suljettava hullujenhuoneen koppiin eikä tykinammukseen?
Mutta sähkösanoman sisällys tunnettiin, sillä lennätinkoneet eivät ole vaiteliaita luonteeltaan, ja Michel Ardanin ehdotus kierteli jo Yhdysvaltain eri valtioita. Niin ollen Barbicanella ei ollut enää mitään syytä olla vaiti. Hän kutsui siis Tampassa olevat kerhotoverinsa koolle ja ilmaisematta mielipidettään, ottamatta puheeksi sähkösanoman suurempaa tai pienempää uskottavuutta, hän luki kylmän tyynesti sen sanat.
– Mahdotonta! Se on uskomatonta! Pelkkää pilaa! Meistä on tehty pilkkaa! Naurettavaa! Mieletöntä! Koko sarja epäilyksen, uskomattomuuden, typeryyden ja mielettömyyden ilmaisemiseksi käytettyjä sanontatapoja kajahteli muutaman minuutin kuluessa tilaisuudessa tavallisten eleiden säestäminä. Kukin hymyili, nauroi, kohautti olkapäitään tai purskahti nauramaan, aina mielialansa mukaan. Ainoastaan J.T. Maston lausui suurenmoisen sanan.
– Siinä on ajatusta, siinä! hän huudahti.
– Niin, vastasi majuri hänelle, – mutta jos on joskus lupa saada päähänsä moisia ajatuksia, niin vain sillä ehdolla, ettei ajattelekaan niiden toimeenpanemista.
– Miksikä ei? vastasi Tykkikerhon sihteeri vilkkaasti, valmiina väittelemään. Mutta häntä ei tahdottu yllyttää sen enempää.
Sillä välin Michel Ardanin nimi jo kierteli Tampan kaupungissa. Muukalaiset ja oman maan miehet katselivat toisiaan, kyselivät toisiltaan ja laskivat leikkiä, ei tuosta eurooppalaisesta – hän oli kuin tarua, epätodellinen olento – vaan J.T. Mastonista, joka oli voinut uskoa moisen tarumaisen henkilön olevan elossa. Kun Barbicane ehdotti ammuksen lennättämistä kuuhun, piti jokainen yritystä luonnollisena, käytännössä mahdollisena, pelkkänä ampuma-aseiden rakennustaidon asiana. Mutta että järjellinen olento tarjoutui matkustajaksi ammukseen, yrittämään sellaista uskomatonta matkaa, se oli kummallinen ehdotus, leikinlaskua ja ilveilyä ja käyttääksemme sanaa, jonka on onnistunut päästä kansainväliseksi, se oli humpuukia.
Pilapuheita kesti katkeamatta iltaan asti, ja voimme vakuuttaa, että koko Yhdysvallat valtasi hurja nauru, mikä ei juuri ole tavallista maassa, jossa mahdottomat yritykset helposti saavat ylistelijöitä, harrastajia ja kannattajia.
Mutta Michel Ardanin aikomus niin kuin kaikki uudet aatteet, ei antanut rauhaa eräille henkilöille.
Asiasta tuli piankin kuin pääsemätön painajainen, juuri outouden vuoksi. Sitä ajateltiin. Kuinka monen tänään mahdottomaksi väitetyn asian onkaan huominen päivä toteuttanut? Miksipä tuo matka ei voisi jonakin päivänä toteutua? Mutta joka tapauksessa mies, joka halusi antautua moiseen vaaraan, oli kaiketi hullu, ja varmaan hän, koska hänen tuumaansa ei voitu ottaa vakavalta kannalta, olisi tehnyt oikeammin, jos olisi pitänyt suunsa kiinni eikä häirinnyt kokonaisen väestön mielenrauhaa naurettavilla hullutuksillaan.
Mutta ennen kaikkea, oliko tuo mies todella edes olemassa? Nimi "Michel Ardan" ei ollut tuntematon Amerikassa. Sen omistaja oli hurjanrohkeista yrityksistään kuuluisa eurooppalainen. Sitä paitsi Atlantin syvyyksien alitse tullut sähkösanoma, nimenomaan mainittu laiva, jolla ranskalainen sanoi lähteneensä matkalle, hänen piakkoin tapahtuvan saapumisensa määräpäivä, kaikki nämä seikat antoivat ehdotukselle jonkinlaisen todennäköisyyden leiman. Siitä täytyi päästä varmuuteen. Yksityisistä henkilöistä tuli piankin ryhmiä, ryhmät taajenivat uteliaisuuden vuoksi kuin atomit molekyylien vetovoiman vaikutuksesta, ja tuloksena oli sankka väkijoukko, joka suuntasi kulkunsa puheenjohtaja Barbicanen asuntoa kohti.
Sähkösanoman saapumisesta saakka tämä ei ollut ilmaissut mielipidettään. Hän oli antanut J.T. Mastonin mielipiteen purkautua, lausumatta siitä hyväksymistä tai moitetta, hän pysytteli ääneti ja aikoi odottaa, mitä tapahtuisi, mutta hän ei ollut ottanut lukuun yleisön malttamattomuutta eikä ollut kovinkaan hyvillään nähdessään Tampan väestön kokoontuvan ikkunoittensa alle. Pian nurina ja huudot pakottivat hänet näyttäytymään. Siitä näkyi, että hänellä oli kuuluisuuden kaikki velvollisuudet ja siis myös sen ikävyydet.
Hän näyttäytyi siis; syntyi äänettömyys, ja eräs kansalainen alkoi puhua tehden hänelle muitta mutkitta seuraavan kysymyksen: – Onko sähkösanomassa Michel Ardan -nimisenä mainittu henkilö matkalla Amerikkaan vai eikö?...
– Hyvät herrat, vastasi Barbicane, – sitä en tiedä enempää kuin tekään.
– Se pitää saada tietää, huudahtivat useat malttamattomat äänet.
– Aikanaan saamme sen kyllä tietää, vastasi puheenjohtaja kylmästi.
– Ajalla ei ole oikeutta pitää kokonaista maata epätietoisena, jatkoi puhuja. – Oletteko muuttanut ammusta koskevia suunnitelmia niin kuin sähkösanomassa pyydetään?
– En vielä, hyvät herrat, mutta te olette oikeassa, täytyy saada tietää, miten asian laita on. Sähkölennätin, joka on saanut aikaan kaiken tämän mielten jännityksen, suvainnee täydentää tiedonantojaan.
– Lennätintoimistoon, lennätintoimistoon! huusi väkijoukko.
Barbicane astui ulos ja lähti liikkeelle lennätinlaitoksen toimistoon päin marssien kansanpaljouden etunenässä.
Muutaman minuutin kuluttua lähetettiin sähkösanoma laivayhtiön asiamiehelle Liverpooliin. Pyydettiin vastausta seuraaviin kysymyksiin:
"Millainen on Atlanta-laiva? Milloin se on lähtenyt Euroopasta? Oliko siinä matkustajana Michel Ardan -niminen ranskalainen?"
Kahden tunnin kuluttua Barbicane sai niin tarkkoja tietoja, ettei enää ollut mitään epäilemistä.
"Liverpoolilainen höyrylaiva Atlanta on lähtenyt merelle lokakuun 2. päivänä, matkalla Tampaan, mukanaan eräs matkustajaluetteloon Michel Ardan -nimiseksi merkitty ranskalainen."
Kun ensimmäinen sähkösanoma näin vahvistettiin oikeaksi, iskivät puheenjohtajan silmät äkkiä tulta, hänen kätensä puristuivat rajusti nyrkkiin ja hänen kuultiin mutisevan:
– Se on siis totta. Se on siis mahdollista. Se ranskalainen oo olemassa, ja parin viikon kuluttua hän on täällä. Mutta hän on hullu, haaveilija! En ikinä suostu!
Ja kuitenkin hän samana iltana kirjoitti toiminimi Breadwill & Co:lle ja pyysi sitä lykkäämään toistaiseksi ammuksen valamisen.
Jos nyt olisi kerrottava, millainen mielten jännitys valtasi koko Amerikan, kuinka tämän sanoman tekemä vaikutus oli kymmentä kertaa voimakkaampi kuin Barbicanen tiedonannon aikaansaama, mitä Yhdysvaltain sanomalehdet sanoivat, millä tavoin ne ottivat vastaan uutisen ja mitä virttä ne vetivät tuon vanhan maailman sankarin saapumisesta; jos olisi kuvattava se kuumeinen kiihtymys, jossa kaikki elivät, laskien tunnit, minuutit, sekunnit; jos olisi annettava vaikka vain heikkokin käsitys kaikkien aivoja riivaavan yhden ainoan ajatuksen rasittavasta painajaisvoimasta, näytettävä, kuinka kaikki toimet saivat väistyä yhden ainoan harrastuksen tieltä, kuinka työt keskeytettiin, kauppa pysähtyi, lähtövalmiit laivat jäivät ankkuriin satamaan, jottei niiltä jäisi näkemättä Atlantan saapuminen, junat saapuivat täysinä ja palasivat tyhjinä, Espiritu Santon lahtea kyntivät lakkaamatta kaikenkokoiset höyryalukset, matkustajalaivat ja huvipurret; jos olisi lueteltava ne tuhannet uteliaat, jotka parissa viikossa lisäsivät Tampan väkiluvun nelinkertaiseksi ja joiden täytyi leiriytyä telttoihin kuin sotaretkellä oleva armeija, niin se olisi tehtävä, johon ihmisvoimat eivät riittäisi ja johon ei voisi ryhtyä muu kuin joku hurjapää.
Lokakuun 20. päivänä kello 9 aamulla Bahaman kanavan optiset lennättimet ilmoittivat paksua savua näkyvän taivaanrannalla. Kahta tuntia myöhemmin eräs suuri höyrylaiva vaihtoi niiden kanssa tunnusmerkkejä, ja Atlantan nimi ilmoitettiin Tampaan.
Kello 4 englantilainen laiva porhalsi Espiritu Santon ulkosatamaan; kello 5 se laski täyttä vauhtia Hillisboron ulkosataman salmien läpi; kello 6 se ankkuroi Tampan satamaan.
Ankkuri ei ollut vielä tarttunut hietapohjaan, kun Atlantan ympärille kerääntyi viisisataa alusta, ja höyrylaivaan rynnättiin joka taholta. Barbicane astui ensimmäisenä laskuportaita pitkin ja huusi äänellä, jonka liikutusta hän turhaan koetti hillitä: – Michel Ardan!
– Täällä! vastasi mies, joka oli kiivennyt yläkannelle.
Käsivarret ristissä rinnalla, tutkivin katsein, ääneti silmäili Barbicane kiinteästi Atlantan matkustajaa.
Tämä oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, pitkä, mutta jo hiukan kumara niin kuin rakennusten ulkoparvekkeita hartioillaan kannattavat karyatidit. Hänen vankka päänsä, oikea leijonanpää, ravisteli silloin tällöin tulenkarvaista tukkaa, joka ympäröi sitä kuin harja. Lyhyet, ohimoilta leveät kasvot, joita koristivat viikset, harallaan kuin kissan kuonokarvat, ja pienet, keskellä poskia kasvavat, kellertävät haiventöyhdöt, pyöreät, hiukan levottomasti pyörivät silmät ja likinäköinen katse täydensivät tämän huomattavasti kissaa muistuttavan ulkomuodon. Mutta nenä oli rohkeapiirteinen, suu erityisen lempeäsävyinen, otsa korkea, älykäs, ja vakojen uurtama kuin pelto, joka ei koskaan jää kesannoksi. Voimakkaasti kehittynyt tanakka vartalo, jäntevät käsivarret ja ryhdikäs käynti tekivät tästä eurooppalaisesta rotevannäköisen miehen, "pikemmin taotun kuin valetun", lainataksemme metallurgialta yhden sen sanontatapoja.
Lavaterin tai Gratioletin oppilaat olisivat tuon henkilön pääkallosta ja kasvoista helposti voineet lukea epäilemättömät merkit, jotka osoittavat taistelunhalua, rohkeutta vaarassa ja taipumusta voittaa esteet; samoin tunnusmerkit, jotka todistavat hyväntahtoisuutta ja ihmeiden ihailua, sitä vaistoa, joka ajaa eräänlaiset luonteet intohimoisesti harrastamaan kaikkea yli-inhimillistä; mutta sen sijaan puuttuivat saaliinhimon ja omistamishalun tunnuksina olevat pääkallon nystyrät tyyten.
Luodaksemme täydellisen kuvan Atlantan matkustajan ulkonaisesta olemuksesta on vielä huomautettava hänen väljistä mukavista vaatteistaan, housuistaan ja päällystakistaan, joissa oli niin runsaasti kangasta, että Michel Ardan nimitti itseään liikanimellä "kankaansurma", hänen höllästi sidotusta kaulaliinastaan, hänen reilusti avonaisesta paidankauluksestaan, josta kohosi jykevä kaula, ja hänen alati napittamattomista hihansuistaan, joista pistivät esille kuumeisen levottomat kädet. Heti näki, että kovimmallakaan talvella sitä miestä ei vaivannut kylmä – eikä pahimmassakaan vaarassa pelko.
Hän asteli edestakaisin laivan kannella väkijoukon keskellä, pysymättä koskaan paikallaan, puskien sinne tänne ankkurissa ollessaan kuten merimiehet sanoivat, elehtien, sinutellen kaikkia ihmisiä ja pureskellen kynsiään hermostuneesti. Hän oli niitä omalaatuisia ihmisiä, joita Luoja tekaisee joskus oikullisella päällä ollessaan ja joiden valinkaavan hän sitten heti särkee.
Michel Ardanin olemus tarjosi erittelijälle todella runsaasti tilaisuutta havaintojen tekoon. Tämä hämmästyttävä mies oli alati taipuvainen liioitteluun eikä vielä ollut sivuuttanut superlatiivi-ikää; esineet kuvastuivat hänen silmänsä verkkokalvolla suunnattoman suurikokoisina; siitä johtui jättiläismäisten ajatusten yhtyminen; hän näki kaikki suurikokoisena, paitsi vaikeudet ja ihmiset.
Luonto oli muuten varustanut hänet uhkuvan runsailla iahjoilla. Hän oli vaistomaisesti taiteilija, älyniekka, joka ei lasketellut sukkeluuksiaan sarjoittain, vaan pamautteli niitä pikemmin yksinäisinä hajalaukauksina. Väittelyissä hän ei välittänyt logiikasta eikä piitannut päättelystä, jota hän ei ikinä olisi keksinyt, mutta hänellä oli omat valttinsa. Häikäilemättömänä hän sinkautteli vasten naamaa varmasti tepsiviä henkilökohtaisia todisteita ja puolusti kernaasti kynsin hampain epätoivoisia asioita.
Hänellä oli piintyneenä tapana muun muassa julistaa olevansa "suurenmoisen oppimaton mies" niin kuin Shakespeare, ja hän halveksi kuin viran puolesta oppineita, sanoen niiden olevan "ihmisiä, jotka eivät tee muuta kuin merkitsevät pisteet, kun me pelaamme pelin". Hän oli lyhyesti sanoen ihmeiden maan kansalainen, seikkailijaluonne, mutta ei mikään onnenonkija, hänestä voi sanoa, että hän oli huimapää, Phaeton, joka ajoi täyttä vauhtia auringonvaunuilla, varasiivillä varustettu Ikaros. Eikä hän muuten itseään säästänyt, ei ollenkaan; hän antautui pystyssä päin hurjiin yrityksiin, hän poltti laivansa reippaammin kuin Agathokles, ja vaikka hän joka hetki oli taittamaisillaan niskansa, niin hän lopulta aina putosi jaloilleen niin kuin sellaiset pienet seljapuun ytimestä tehdyt sätkynuket, joilla lapset leikittelevät.
Parilla sanalla sanoen, hänen mielilauseensa oli: Kaikista vastuksista huolimatta, ja rakkaus kaikkeen mahdottomaan oli hänessä ruling passion, hallitseva intohimo, kuten Pope sanoo erittäin kauniisti.
Mutta tässä uskaliaassa miehessä oli myös vikansa. Ken ei mitään uskalla, se ei mitään voita, sanotaan. Ardan uskalsi usein, mutta ei ollut voittanut sen enempää. Hän oli rahanhaaskaaja, danaidien seula. Hän ei milloinkaan katsonut omaa etuaan, vaan noudatti yhtä usein sydämensä ääntä kuin huimia päähänpistojaan. Hän oli avulias, ritarillinen, hän ei olisi allekirjoittanut pahimman vihamiehensäkään hirttotuomiota, hän olisi myynyt itsensä orjaksi lunastaakseen vapaaksi neekerin.
Ranskassa, Euroopassa, kaikki tunsivat tämän loistavan ja paljon hälinää herättävän henkilön. Panihan hän Maineen jumalattaren sata ääntä, jotka huusivat itsensä käheiksi hänen palveluksessaan, alinomaa puhumaan juuri hänestä. Elihän hän kuin lasisessa talossa, ottaen koko maailman sisimpien salaisuuksiensa uskotuksi. Mutta olipa hänellä sitten myös ihmeteltävä kokoelma vihamiehiä niiden joukossa, joita hän oli enemmän tai vähemmän loukannut, jotka hän oli armotta työntänyt kumoon käyttäessään kyynärpäitään raivatakseen itselleen tien väkijoukon läpi.
Yleensä hänestä kuitenkin pidettiin, ja häntä hemmoteltiin. Hän oli niin kuin kansan kesken sanotaan, "mies, johon voi mieltyä tai olla mieltymättä", ja häneen enimmäkseen miellyttiin. Hänen rohkeat yrityksensä kiinnostivat jokaista, ja häntä pälyiltiin levottomin katsein. Tiedettiin, että hän oli varomattoman uskalias. Kun joku ystävä tahtoi pidättää häntä, ennustaen hänelle läheistä onnettomuutta, vastasi hän miellyttävästi hymyillen: "Metsä palaa ainoastaan omilla puillaan", aavistamatta, että hän siinä toisti kaikista arabialaisista sananlaskuista kauneinta.
Sellainen oli tämä Atlantan matkustaja, aina levottomassa liikkeessä, aina kuohuksissa sisäisen tulen vaikutuksesta, aina jännittyneenä, ei siitä, mitä tekemään hän tuli Amerikkaan – sitä hän ei edes ajatellutkaan – vaan kiihkeän luonteensa vuoksi. Ranskalainen Michel Ardan ja jenkki Barbicane olivat tosiaan niin yllättävän jyrkkiä vastakohtia toisilleen kuin kaksi yksilöä ikinä voi olla, molemmat kuitenkin yritteliäitä, uskaliaita ja uhkarohkeita, kumpikin omalla tavallaan.
Tykkikerhon puheenjohtaja katseli mietteliäänä tätä kilpailijaa, joka tuli tänne syrjäyttämään hänet etualalta, mutta pian kajahtivat väkijoukon eläköönhuudot. Kävivätpä ne niin rajuiksi, ja innostus puhkesi niin henkilökohtaisiin muotoihin, että Michel Ardanin, puristettuaan tuhansia käsiä, joihin häneltä olivat vähällä jäädä hänen kaikki kymmenen sormeaan, piti paeta hyttinsä turviin.
Barbicane, joka ei ollut lausunut sanaakaan, seurasi häntä.
– Olette kai Barbicane? kysyi häneltä Michel Ardan heti kun he olivat jääneet kahden kesken, sellaisella äänensävyllä kuin puhuttelisi jo parikymmentä vuotta tuntemaansa henkilöä.
– Olen, vastasi Tykkikerhon puheenjohtaja.
– No päivää, Barbicane! Mitä kuuluu? Oikein hyvää kai? No sitä parempi, sitä parempi!
– Olette siis päättänyt lähteä? sanoi Barbicane pitemmittä esipuheitta.
– Ehdottoman lujasti päättänyt.
– Eikö teitä mikään saa estetyksi?
– Ei mikään. Oletteko muuttanut ammuksenne muotoa, niin kuin sähkösanomassani oli sanottu?
– Odotin, kunnes saapuisitte, mutta, kysyi Barbicane jälleen painokkaasti, – oletteko tarkoin harkinnut asiaa?
– Harkinnut! Onko minulla siihen aikaa? Minulle tarjoutuu tilaisuus käväistä kuussa. Käytän sitä, ja sen pituinen se. Minusta sitä ei kannata paljonkaan harkita.
Barbicane ahmi katseillaan tuota miestä, joka puhui matkasuunnitelmastaan noin täydellisen keveästi ja huolettomasti, ehdottoman levollisesti.
— Mutta teillä on kai ainakin suunnitelma, hän sanoi, – toimeenpanokeinoja?
– Oivallisia, rakas Barbicane. Mutta sallikaa minun huomauttaa teille eräästä seikasta: kertoisin mielelläni asiani kerta kaikkiaan, kaikille yhtaikaa. Älköön siitä sitten enää puhuttako. Siten pääsen toistamasta yhtä ja samaa. Siis jos ei teillä ole parempaa neuvoa, niin kutsukaa kokoon ystävänne, kerhotoverinne, koko kaupunki, koko Florida, koko Amerikka, jos tahdotte, ja huomenna olen valmis tekemään selkoa keinoistani ja vastaamaan mihin vastaväitteisiin tahansa. Olkaa huoletta, odotan niitä pelkäämättä. Sopiiko tämä teille?
– Sopii kyllä, vastasi Barbicane.
Sitten puheenjohtaja astui ulos hytistä ja ilmoitti väkijoukolle, mitä Michel Ardan oli ehdottanut. Ihmiset ottivat hänen sanansa vastaan tömistäen jalkojaan ja ulvoen ilosta. Se teki lopun kaikista vaikeuksista. Seuraavana päivänä saisi jokainen mielin määrin katsella eurooppalaista sankaria. Eräät kaikkein itsepäisimmät katselijat eivät kuitenkaan tahtoneet lähteä Atlantan kannelta. He viettivät yön laivassa. Niinpä esimerkiksi J.T. Maston oli ruuvannut rautakoukkukätensä perähytin seinämään kiinni ja olisi tarvittu vintturia, jos mieli saada hänet siitä irti.
– Hän on sankari, sankari! hän huuteli kaikissa äänilajeissa, – ja me olemme vain heikkoja naisia tuon eurooppalaisen rinnalla!
Puheenjohtaja taas, kehotettuaan katsojia poistumaan, palasi matkustajahyttiin eikä lähtenyt sieltä ennen kuin laivan kello löi neljänneksen vaille kaksitoista yöllä.
Mutta silloin molemmat yleisön suosiosta kilpailevat puristivat lämpimästi toistensa käsiä, ja Michel Ardan sinutteli puheenjohtaja Barbicanea.
KANSANKOKOUS
Seuraavana päivänä aurinko nousi malttamattoman yleisön mielestä kovin myöhään. Sitä ei olisi luullut niin laiskaksi, kun sen kerran oli määrä valaista moista juhlaa. Peläten, että Michel Ardanille tehtäisiin tungettelevia kysymyksiä, Barbicane olisi tahtonut rajoittaa hänen kuulijakuntansa pieneksi joukoksi asiantuntijoita, esimerkiksi kerhotovereitaan. Mutta yhtä hyvin olisi voinut yrittää padota Niagaraa. Hänen täytyi siis luopua aikeestaan ja antaa uuden ystävänsä koettaa onneaan yleisessä keskustelukokouksessa. Tampan pörssin uusi sali huomattiin suunnattomasta koostaan huolimatta riittämättömäksi juhlatilaisuutta varten, sillä tilaisuus paisui oikeaksi kansankokoukseksi.
Kokouspaikaksi valittiin avara kenttä kaupungin ulkopuolella. Muutamassa tunnissa onnistuttiin saamaan se suojatuksi auringon säteiltä. Satamassa olevista laivoista, joissa oli runsaasti purjeita, takilatarvikkeita, varamastoja, raakapuita, saatiin tarpeelliset kojeet suunnattoman suuren teltan rakentamista varten. Pian levisi valtavan laaja kangastaivas yli päivän paahtaman nurmikon ja torjui auringon helteen. Sen alle mahtui kolmesataatuhatta henkeä, ja nämä kestivät useamman tunnin ajan tukahduttavaa kuumuutta, odottaessaan ranskalaisen saapumista. Tästä katsojajoukosta yksi kolmannes saattoi nähdä ja kuulla, toinen kolmannes näki huonosti eikä voinut kuulla, kolmas taas ei nähnyt mitään eikä kuullut sen enempää. Tämä ei kuitenkaan ollut vähimmin innokas tuhlaamaan kättentaputuksiaan.
Kello kolme Michel Ardan saapui paikalle Tykkikerhon huomattavimpien jäsenten saattamana. Hänen oikea käsivartensa oli puheenjohtaja Barbicanen käsikynkässä, vasen J.T. Mastonin, joka säteili kirkkaammin kuin aurinko keskipäivällä ja hohti melkein yhtä punaisena. Ardan nousi korokkeelle, jolta hänen silmäinsä eteen avautui kokonainen valtameri mustia hattuja. Hän ei näyttänyt olevan mitenkään hämillään eikä teeskentelevän, hän oli siinä kuin kotonaan, iloisena, tuttavallisena ja rakastettavana. Hurraa-huutoihin hän vastasi viehättävästi tervehtien; sitten pyydettyään kädenliikkeellä hiljaisuutta, hän aloitti puheensa ja lausui varsin virheettömällä englanninkielellä seuraavaan tapaan:
– Hyvät herrat! Vaikka onkin hyvin kuuma, aion tuhlata teidän aikaanne antaakseni teille eräitä selityksiä suunnitelmista, jotka näyttävät kiinnostaneen teitä. En ole puhuja enkä oppinut enkä aikonut puhua julkisuudessa, mutta ystäväni Barbicane sanoi minulle, että se huvittaisi teitä, ja minä uhrauduin. Kuunnelkaa siis minua kuudellasadallatuhannella korvallanne ja suokaa hyväntahtoisesti anteeksi puhujan virheet.
Tämä kursailematon alku miellytti suuresti läsnäolijoita, jotka ilmaisivat tyytyväisyytensä valtavalla mielihyvän muminalla.
– Hyvät herrat, hän jatkoi, – kaikki hyväksymisen tai paheksumisen ilmaisut ovat sallitut. Kun tästä ollaan selvillä, sopii minun aloittaa. Ja ennen kaikkea, älkää unohtako, että olette tekemisissä tietämättömän miehen kanssa, jonka tietämättömyys menee niin pitkälle, ettei hän tiedä mitään vaikeuksistakaan. Hänestä näytti sen vuoksi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja helpolta ruveta matkustajaksi ammukseen ja lähteä kuuhun. Se matka oli tehtävä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä valittuun kulkuneuvoon tulee, niin siinä on yksinkertaisesti noudatettu edistyksen lakia. Aluksi ihminen matkusti nelinkontin, sitten eräänä päivänä kahdella jalalla, sitten rattailla, sitten kyydillä, sitten postivaunuilla ja sitten rautatiellä. No niin, ammus on tulevaisuuden kulkuneuvo, ja totta puhuen kiertotähdet eivät ole muuta kuin ammuksia, yksinkertaisesti Luojan käden sinkauttamia tykinkuulia. Mutta palatkaamme kulkuneuvoomme. Muutamat teistä, hyvät herrat, ovat ehkä luulleet, että sille annettava nopeus on liiallinen, mutta niin ei ole laita. Kaikki taivaankappaleet liikkuvat nopeammin, ja maakin kiertäessään aurinkoa, vie meidät mukanaan kolme kertaa nopeammin. Mainitsen tässä muutamia esimerkkejä, mutta pyydän saada käyttää mittana ranskalaisia peninkulmia, sillä en ole kovinkaan perehtynyt amerikkalaisiin mittoihin ja pelkäisin sekaantuvani laskuissani.
Tämä pyyntö tuntui perin luonnolliselta eikä tuottanut mitään vaikeuksia. Puhuja jatkoi esitystään.
– Kuulkaa siis, hyvät herrat, millaisia ovat eri kiertotähden nopeudet. Minun täytyy myöntää, että tietämättömyydestäni huolimatta tunnen hyvin tarkoin tämän tähtitieteellisen pikku seikan, mutta parissa minuutissa tiedätte yhtä paljon kuin minä. Kuulkaa siis, että Neptunus kulkee viisituhatta Ranskan peninkulmaa tunnissa, Uranus seitsemäntuhatta, Saturnus kahdeksantuhattakahdeksansataaviisikymmentäkahdeksan, Jupiter yksitoistatuhattakuusisataaseitsemänkymmentäviisi, Mars kaksikymmentäkaksituhattayksitoista, maapallo kaksikymmentäseitsemäntuhattaviisisataa, Venus kolmekymmentäkaksituhattasatayhdeksänkymmentä, Merkurius viisikymmentäkaksituhattaviisisataakaksikymmentä; eräät pyrstötähdet neljätoistasataatuhatta peninkulmaa periheliumissaan. Me taas, me olemme oikeita vetelehtijöitä, me emme pidä kiirettä, meidän nopeutemme ei nouse yli yhdeksäntuhannenyhdeksänsadan peninkulman, ja se vähenee vähenemistään. Tahtoisinpa tietää, onko siinä mitään haltioitumisen aihetta ja eikö ole ilmeistä, että kaiken tämän jonakin päivänä sivuuttavat vielä suuremmat nopeudet, joiden mekaanisina liikevoimina tulevat olemaan valo tai sähkö!
Kukaan ei näyttänyt epäilevän tätä Michel Ardanin väitettä.
– Hyvät kuulijani, hän jatkoi, – jos saa uskoa eräitä ahdasjärkisiä henkilöitä – sen mainesanan he ovat ansainneet — niin ihmiskunta olisi muka suljettuna jonkinlaiseen Popiliuksen kehään, josta se ei pääse pois, tuomittuna värjöttelemään täällä maapallolla, voimatta koskaan kohota tähtimaailman avaruuksiin. Niin ei ole laita. Vastedes matkustetaan kuuhun, samoin kiertotähtiin, jopa kiintotähtiin, niin kuin nykyään matkustetaan Liverpoolista New Yorkiin, helposti, nopeasti ja turvallisesti, ja piakkoin tunkeudutaan ilmakehän valtameren niin kuin kuun valtamerienkin poikki. Etäisyys on vain suhteellinen sana, ja lopulta se supistuu nollan arvoiseksi.
Läsnäolijat, vaikka olivatkin hyvin suopeamieliset ranskalaiselle sankarille, jäivät vähän ällistyneiksi tästä rohkeasta teoriasta. Michel Ardan näytti käsittävän sen.
– En näy voineen saada teitä uskomaan, hyvät isäntäni, hän jatkoi miellyttävästi hymyillen. – No niin, haastelkaamme hiukan. Tiedättekö, paljonko aikaa pikajuna tarvitsisi päästäkseen kuuhun? Kolmesataa päivää. Ei sen enempää. Kahdeksankymmenenkuudentuhannenneljänsadankymmenen Ranskan peninkulman matka, mitä se merkitsee? Ei edes yhdeksää kertaa maan ympärimittaa, eikä ole sitä vähänkään liikkuvaa merimiestä tai matkustajaa, joka ei eläessään ole kulkenut pitempää matkaa. Ajatelkaahan, että minä viivyn vain yhdeksänkymmentäseitsemän tuntia matkalla. Te ajattelette, että kuu on kaukana maasta ja että täytyy katsoa eteensä kahteen kertaan ennen kuin uskaltaa antautua moiseen uhkapeliin! Mutta mitä sanoisitte sitten, jos olisi mentävä Neptunukseen, joka kiertää aurinkoa yhdentoistasadanneljänkymmenenseitsemän miljoonan peninkulman päässä! Kas siinä matka, jonka harvat ihmiset voisivat tehdä, vaikkei se maksaisi enempää kuin viisikolmatta centimeä kilometriltä. Paroni Rotschildkaan, jolla lienee miljardi frangia, ei jaksaisi maksaa matkalippuaan, vaan sadanneljänkymmenenseitsemän miljoonan puuttuessa jäisi tielle!
Tämä todistelu tapa näytti suuresti miellyttävän kokoontuneita. Michel Ardan muuten, aineensa valtaamana, antautuikin siihen kokonaan, suurenmoisen vauhdikkaasti; hän tunsi, että häntä kuunneltiin halukkaasti, ja jatkoi ihmeteltävällä vakaumuksen voimalla:
– No niin, ystäväni, tämä Neptunuksen etäisyys auringosta ei ole vielä mitään, jos sitä verrataan tähtien etäisyyteen. Arvioidakseen näiden taivaankappaleiden etäisyyttä täytyy näet ruveta käyttämään sitä huimaavaa laskutapaa, jossa pieninkin luku on yhdeksännumeroinen, ja ottaa miljardi yksiköksi. Kuulkaa ja päättäkää! Kentaurin Alfa on kahdeksantuhannen miljardin Ranskan peninkulman päässä, Vega viidenkymmenentuhannen miljardin, Sirius viidenkymmenentuhannen miljardin, Arcturus viidenkymmenenkahden tuhannen miljardin, Pohjantähti sadanseitsemäntoistatuhannen miljardin, Vuohi sadanseitsemänkymmenentuhannen miljardin, muut tähdet tuhansien ja miljoonien ja miljardien miljardien peninkulmien päässä. Kannattaako sitten puhua etäisyydestä, joka erottaa kiertotähdet auringosta? Väitetäänkö, että se on olemassa? Erehdystä, väärää luuloa, aistiharhaa. Tiedättekö, mitä ajattelen siitä maailmasta, joka alkaa auringosta ja päättyy Neptunukseen? Tahdotteko tietää minun teoriani? Se on hyvin yksinkertainen. Minusta aurinkokunta on kiinteä kappale, samaa ainetta; kiertotähdet, jotka siihen kuuluvat, puristavat toisiaan, koskettavat toisiaan ja ovat kiinni toisissaan, ja niiden välinen tila ei ole muuta kuin se, joka erottaa mitä tiiviimmän metallin, hopean tai raudan, kullan tai platinan molekyylit toisistaan. Olen siis oikeutettu väittämään ja toistan vakaumuksen voimalla, joka läpitunkee teidät kaikki: Etäisyys on tyhjä sana, etäisyyttä ei ole olemassa!
– Hyvin sanottu, hyvä, eläköön! huusivat kokoontuneet yhteen ääneen, puhujan eleiden, äänensävyn ja rohkeiden aatteiden sähköistäminä.
– Ei! huudahti J.T. Maston tarmokkaammin kuin muut, – etäisyyttä ei ole olemassa!
Ja rajusti liikehtiessään, heitellessään kehoaan, jota hänen oli vaikea hallita, hän oli putoamaisillaan korokkeelta maahan. Mutta hän pääsi jälleen tasapainoon ja sai vältetyksi putoamisen, joka olisi karkealla tavalla todistanut hänelle, ettei etäisyys ole tyhjä sana. Sitten mukaansa tempaava puhuja taas jatkoi esitystään.
– Ystäväni, sanoi Michel Ardan, – arvelen, että tämä kysymys nyt on ratkaistu. Jos en ole saanut teitä kaikkia puolelleni, niin se johtuu siitä, että olen ollut arka väitteissäni, heikko todisteluissani, ja syynä siihen on tietopuolisten opintojeni riittämättömyys. Oli miten oli, toistan teille, etäisyys maasta sen saattolaiseen on todellisuudessa vähäpätöinen, eikä vakavan miehen kannata olla siitä huolissaan. En siis luule meneväni liian pitkälle, kun sanon, että ennen pitkää tullaan järjestämään ammuksista kokoonpantuja junia, joissa voi mukavasti tehdä matkan maasta kuuhun. Siinä ei tarvitse pelätä yhteentörmäyksiä ei tärinää eikä kiskoilta suistumista, ja perille pääsee nopeasti, rasittumatta, suoraviivaisesti, mehiläisen reittiä, kuten metsämiehemme sanovat. Ennen kuin parikymmentä vuotta on kulunut, on puolet maan asukkaista käynyt kuussa!
– Eläköön, eläköön Michel Ardan! huusivat vähimminkin uskovat läsnäolijat.
– Eläköön Barbicane! vastasi puhuja vaatimattomasti.
Tämä kiitollisuuden osoitus yrityksen alkuunpanijaa kohtaan otettiin vastaan yksimielisin kättentaputuksin.
– Nyt, ystäväni, jatkoi Michel Ardan, – jos teillä on jokin kysymys minulle tehtävänä, niin voitte epäilemättä saattaa pulaan minunlaiseni miespoloisen, mutta tahdon kuitenkin koettaa vastata teille.
Tähän asti Tykkikerhon puheenjohtaja saattoi olla hyvin tyytyväinen siihen suuntaan, johon keskustelu kulki. Se koski sellaisia mietiskelyn luomia teorioita, joissa Michel Ardan, vilkkaan mielikuvituksensa tenhoamana, osoittautui loistavan eteväksi. Täytyi siis estää häntä poikkeamasta käytännöllisten kysymysten alalle, joista hän epäilemättä ei olisi niin hyvin suoriutunut. Barbicane kiiruhti käyttämään puheenvuoroa ja kysyi uudelta ystävältään, arveliko hän, että kuussa tai kiertotähdissä oli asukkaita.
– Siinäpä panet käsiteltäväkseni suuren ongelman, arvoisa puheenjohtaja, vastasi puhuja hymyillen, – mutta ellen erehdy, niin sangen älykkäät miehet, Plutarkhos, Swedenborg, Bernardin de Saint-Pierre ja monet muut ovat vastanneet myönteisesti. Asettuen luonnonfilosofian kannalle olisin taipuvainen ajattelemaan samoin kuin he; sanoisin, että tässä maailmassa ei ole olemassa mitään hyödytöntä ja, vastaten kysymykseesi toisella kysymyksellä, väittäisin, että jos maailmat ovat asuttavia, niin niissä joko on asukkaita tai on ollut tai tulee olemaan.
– Juuri niin! huusivat etummaiset katsojarivit, joiden mielipide oli lakina takimmaisille.
– Loogisempaa ja oikeampaa vastausta ei voi antaa, sanoi Tykkikerhon puheenjohtaja. – Kysymys on siis seuraava: Ovatko maailmat asuttavia? Minä puolestani luulen niin olevan.
– Ja minä olen siitä varma, vastasi Michel Ardan.
– On kuitenkin olemassa todisteita maailmain asuttavuutta vastaan, väitti eräs läsnäolijoista. – Useimmissa niistä täytyisi elämän perusehtojen ilmeisesti olla toisenlaiset kuin meillä. Niinpä esimerkiksi, puhuakseni ainoastaan kiertotähdistä, täytyy toisissa niistä olla polttavan kuuma, toisissa jäätävän kylmä, mikäli ne ovat lähempänä aurinkoa tai kauempana siitä.
– Valitan, vastasi Michel Ardan, – etten tunne henkilökohtaisesti arvoisaa vastaväittäjääni, sillä tahtoisin vastata hänelle. Hänen vastaväitteellään on arvonsa, mutta luulen sitä voitavan jotenkin hyvällä menestyksellä vastustaa, niin kuin kaikkia maailmain asuttavuutta vastaan lausuttuja väitteitä. Jos olisin fyysikko, niin sanoisin, että jos on vähemmän lämpöä liikkeessä aurinkoa lähellä olevissa kiertotähdissä ja kaukaisissa kiertotähdissä päinvastoin enemmän, niin tämä yksinkertainen ilmiö riittää tasoittamaan lämmön ja tekemään näiden maailmain lämpömäärän siedettäväksi meidänlaisellamme elimistöllä varustetuille olennoille. Jos olisin luonnontutkija, niin sanoisin hänelle, että luonto tarjoaa meille täällä maan päällä esimerkkejä eläimistä, jotka elävät perin erilaisissa asuttavuussuhteissa; että kalat pysyvät hengissä ympäristössä, joka tuottaa kuoleman muille eläimille; että amfibiot viettävät jotenkin vaikeasti selitettävää kaksoiselämää, että eräät merten asukkaat pysyvät elossa sangen syvissä kerroksissa ja kestävät siellä musertumatta viiden-, kuudenkymmenen ilmakehan paineen, että monia vesihyönteisiä, joilla ei ole lämpömäärän tuntoa, tavataan sekä kiehuvankuumissa vesilähteissä että napameren jäisillä ulapoilla; vihdoin, että täytyy tunnustaa, että luonnolla on toimintakeinojen moninaisuus, joka usein on käsittämätön, mutta silti todellinen ja menee niin pitkälle, että se on kaikkivoipa. Jos olisin kemisti, niin sanoisin hänelle, että meteorikilvissä, noissa ilmeisesti maapallon ulkopuolelta tulleissa kappaleissa, on tutkittaessa huomattu eittämättömiä hiiliaineen jälkiä; että se aine voi olla peräisin ainoastaan elimellisistä olennoista ja että Reichenbachin tutkimusten mukaan sen on ehdottomasti täytynyt olla elävää. Vihdoin, jos olisin jumaluusoppinut, niin sanoisin hänelle, että Jumalan lunastava armo Pyhän Paavalin mukaan ei näytä kohdistuneen ainoastaan maahan, vaan kaikkiin taivaan maailmoihin. Mutta enpä ole jumaluusoppinut enkä kemisti enkä luonnontutkija enkä fyysikko. Niinpä, täydellisessä tietämättömyydessäni maailmankaikkeutta hallitsevista suurista laeista, tyydyn vastaamaan: En tiedä, ovatko maailmat asuttuja, ja koska en sitä tiedä, lähden katsomaan!
Uskalsiko Michel Ardanin teoriain vastustaja yrittää toisia todisteluja? Sitä on mahdoton sanoa, sillä väkijoukon rajut huudot olisivat estäneet jokaisen mielipiteen julkilausumisen. Hiljaisuuden jälleen palattua etäisimpiinkin ryhmiin voittoisa puhuja tyytyi lisäämään seuraavat mietelmät:
– Voitte hyvin käsittää, hyvät jenkit, että olen vain pintapuolisesti kosketellut niin suurta kysymystä. En ole tullut tänne pitämään teille luentoa ja puolustamaan väitöskirjaa tästä laajasta aineesta. On olemassa kokonainen sarja toisia todisteita maailmain asuttavuudesta. Jätän sen syrjään. Sallikaa minun vain painottaa yhtä seikkaa. Niille, jotka väittävät, että kiertotähdet eivät ole asuttuja, on vastattava: voitte olla oikeassa, jos on todistettu, että maapallo on paras mahdollinen maailmoista, mutta niin ei ole laita, mitä Voltaire siitä lieneekin sanonut. Sillä on vain yksi saattolainen, kun Jupiterilla, Uranuksella, Saturnuksella ja Neptunuksella on useampia palveluksessaan, mikä ei ole suinkaan halveksittava etu. Mutta meidän maapallomme tekee varsin vähän mukavaksi varsinkin sen akselin kaltevuus ratansa suhteen. Siitä johtuu päivien ja öiden epätasaisuus, siitä vuodenaikojen epämiellyttävä erilaisuus. Meidän onnettomalla pallollamme on aina liian kuuma tai liian kylmä; siellä paleltuu talvella ja palaa kesällä; se on yskän, nuhan ja keuhkokuumeen kiertotähti, kun sitä vastoin esimerkiksi Jupiterin pinnalla, jonka askeli on hyvin vähän kallellaan, asukkaat voisivat nauttia muuttumattomista lämpömääristä, siellä on ainaisen kevään, ainaisen kesän, ainaisen syksyn ja ainaisen talven vyöhyke. Jokainen Jupiterin asukas voi valita mieleisensä ilmaston ja asettua koko elämänsä ajaksi suojaan lämpötilan vaihteluilta. Myöntänette helposti Jupiterin tässä suhteessa meidän kiertotähteämme paremmaksi, puhumattakaan sen vuosista, jotka kestävät kaksitoista vuotta kukin. Sitä paitsi minusta on ilmeistä, että näissä merkeissä ja ihmeellisissä olosuhteissa tuon onnellisen maailman asukkaat ovat korkeampia olentoja, että oppineet siellä ovat oppineempia, taiteilijat taiteellisempia, häijyt vähemmän häijyjä ja hyvät parempia. Ah, mitä sitten puuttuu meidän palloltamme, jotta se voisi saavuttaa tuollaisen täydellisyyden? Ei paljon. Akseli, joka olisi vähemmän kallellaan radan tasoa vasten.
– No niin, huudahti kiivas ääni, – ponnistakaamme yhteisvoimin, keksikäämme koneita ja nostakaamme maan akseli pystyyn!
Jyrisevät kättentaputukset kajahtivat ilmoille tämän ehdotuksen johdosta, jonka tekijä oli J.T. Maston eikä voinutkaan olla kukaan muu. Luultavasti oli tulinen sihteeri insinöörivaistojensa tenhoamana uskaltanut tehdä tuon rohkean ehdotuksen. Mutta, se täytyy sanoa, sillä se on totta, monet kannattivat sitä huudoillaan, ja jos amerikkalaisilla olisi ollut Archimedeksen vaatima tukipiste niin he epäilemättä olisivat rakentaneet vivun, joka olisi kyennyt kohottamaan maapalloa ja nostamaan sen akselin pystyyn. Mutta se tukipiste, sepä puuttui näiltä hurjan rohkeilta koneenrakentajilta.
Kuitenkin oli tällä huomattavan käytännöllisellä ajatuksella suunnaton menestys; pääasian käsittely keskeytyi runsaasti neljännestunniksi, ja vielä kauan, hyvin kauan puhuttiin Amerikan Yhdysvalloissa Tykkikerhon vakinaisen sihteerin pontevasti lausumasta ehdotuksesta.
HYÖKKÄYS JA VASTAISKU
– Hyvä herra, jatkoi ranskalainen, – kaikki leikki sikseen; kunnioitan suuresti oppineita, jotka jotakin tietävät, mutta halveksin syvästi oppineita, jotka eivät mitään tiedä.
– Tunnetteko tähän jälkimmäiseen luokkaan kuuluvia?
– Erikoisesti. Ranskassa on eräs, joka väittää, että matemaattiselta kannalta lintu ei voi lentää, ja toinen, jonka teoriat todistavat, että kala ei ole luotu elämään vedessä.
– Sellaisista ei ole puhe, hyvä herra, ja voisin väitteeni tueksi mainita teille nimiä, joita ette voisi olla hyväksymättä.
– Silloin te, hyvä herra, panisitte pahasti ymmälle tietämättömän miesparan, joka muuten ei parempaa pyydä kuin kartuttaa tietojaan.
– Miksi sitten ryhdytte esittämään tieteellisiä asioita, jos ette ole niitä tutkinut? kysyi tuntematon jotenkin vähän hienotunteisesti.
– Miksikö? toisti Ardan. – Siitä syystä, että se on aina urheilua, joka ei epäile olevan vaaraa. Minulla ei ole tietoja, se on kyllä totta, mutta juuri heikkoudessani on minun voimani.
– Teidän heikkoutenne menee hulluuteen asti, huudahti tuntematon äreällä äänellä.
– No, tokaisi ranskalainen vastaan, – sitä parempi, jos hulluuteni vie minut kuuhun saakka!
Barbicane ja hänen kerhotoverinsa katselivat tiukasti tungettelijaa, joka tuli ja asettui uskaliaasti poikkiteloin yrityksen tielle. Kukaan ei tuntenut häntä, ja puheenjohtaja, vähän huolissaan noin suorapuheisesti aloitetun keskustelun seurauksista, katseli uutta ystäväänsä hiukan peloissaan. Kuuntelijat olivat entistä tarkkaavampia ja oikein todella levottomia, sillä tuloksena taistelusta oli, että se kohdisti heidän huomionsa retken vaaroihin tai vieläpä sen tosiasiallisiin mahdottomuuksiin.
– Hyvä Kerra, jatkoi Michel Ardanin vastustaja, – syyt, jotka todistavat, että kuun ympäriltä kokonaan puuttuu ilmakehä, ovat lukuisat ja eittämättömät. Vieläpä voin ennakolta otaksua, että jos tätä ilmakehää koskaan on ollut olemassa, niin luultavasti maa on sen vetänyt puoleensa. Mutta mieluummin vetoan teitä vastaan epäämättömiin tosiasioihin.
Tämä kohtaus näytti olevan omansa päättämään keskustelun. Siinä oli lausuttu sellaiset loppusanat, ettei parempia olisi voitu keksiä. Mutta kun mieltenkuohu oli rauhoittunut, kuultiin seuraavat lujalla ja ankaralla äänellä lausutut sanat:
– Nyt kun puhuja on suonut runsaasti sijaa mielikuvitukselle, hän suvaitkoon palata aiheeseensa, rakennella vähemmän teorioita ja pohtia retkensä käytännöllistä puolta.
Kaikkien katseet suuntautuivat niin puhuvaan henkilöön. Se oli laiha, kuiva, tarmokkaan näköinen mies, leuan alla amerikkalaiseen tapaan leikattu tuuhea parta. Yleisön liikehtiessä levottomana hän oli vähitellen päässyt katsojain eturiviin. Siinä hän, käsivarret ristissä rinnalla, silmät kirkkaina ja rohkeina, tuijotti järkähtämättä kokouksen sankariin. Pyyntönsä lausuttuaan hän vaikeni eikä näyttänyt välittävän tuhansista häneen kohdistetuista katseista eikä sanojensa aikaansaamasta paheksuvasta murinasta. Kun vastausta ei kuulunut, toisti hän pyyntönsä samalla jyrkällä ja täsmällisellä äänensävyllä ja lisäsi sitten:
– Me olemme täällä keskustelemassa kuusta emmekä maasta.
– Olette oikeassa, hyvä herra, vastasi Michel Ardan, – keskustelu on syrjäytynyt aiheestaan. Palatkaamme puhumaan kuusta!
– Hyvä herra, jatkoi tuntematon, – te väitätte, että saattolaisemme on asuttu. Hyvä. Mutta jos on olemassa kuun asukkaita, niin he varmastikin elävät hengittämättä, sillä – sanon sen teidän omaksi hyväksenne – kuun pinnalla ei ole pienintäkään molekyyliä ilmaa.
Tämän väitteen kuultuaan Ardan nosti pystyyn päänsä; hän ymmärsi, että tuon miehen kanssa alkaisi taistelu itse ydinkysymyksestä. Hän katseli puhujaa vuorostaan järkähtämättä ja sanoi:
– Vai niin, vai ei kuussa ole ilmaa! Ja kuka sen on sanonut, jos saan luvan kysyä?
– Oppineet.
– Todellako?
– Ihan todella.
– Vedotkaa, hyvä herra, vastasi Michel Ardan ritarillisen kohteliaasti,– vedotkaa niin paljon kuin mielenne tekee!
– Te tiedätte, sanoi tuntematon, – että kun valon säteet kulkevat sellaisen aineen kuin ilman läpi, ne poikkeavat suorasta suunnastaan, toisin sanoen, ne taittuvat. No niin, kun kuu pimentää tähtiä, eivät niiden säteet, hipaistessaan kuun kehrän reunaa, koskaan ole vähintäkään poikenneet suorasta suunnastaan, eikä niissä ole näkynyt pienintäkään taittumisen merkkiä. Siitä seuraa ilmeisesti, että kuun ympärillä ei ole ilmakehää.
Kaikki katselivat ranskalaista, sillä jos huomautus kerran myönnettiin oikeaksi, niin seuraukset siitä olivat välttämättömät.
– Siinä todella onkin teidän paras, jotten sanoisi ainoa todistusperusteenne, vastasi Michel Ardan, – ja tiedemiehen olisi ehkä hankala siihen vastata, minä puolestani sanon teille vain, että tämä todiste ei ole ehdottoman sitova, sillä se edellyttää kuun kulmaläpimitan täydellisesti määrätyksi, kuten ei ole asian laita. Mutta se sikseen, ja sanokaa minulle, hyvä herra, myönnättekö kuun pinnalla olevan tulivuoria.
– Sammuneita kyllä; tulta syökseviä en.
– Sallikaa minun kuitenkin uskoa, menemättä logiikan rajojen ulkopuolelle, että nuo tulivuoret jonakin ajanjaksona ovat toimineet!
– Se on varmaa, mutta kun ne itse saattoivat kehittää palamiseen tarvittavan happimäärän, ei niiden purkaus mitenkään todista kuun ilmakehän olemassaoloa.
– Jatkakaamme sitten, vastasi Michel Ardan, – ja jättäkäämme syrjään tämänlaatuiset todisteet, siirtyäksemme suoranaisiin havaintoihin. Mutta ilmoitan ennakolta, että aion vedota tunnettuihin nimiin.
– Vedotkaa.
– Minä vetoan. Vuonna 1715 tähtitieteilijät Louville ja Halley, tarkatessaan toukokuun kolmantena päivänä tapahtuvaa pimennystä, huomasivat eräitä kummallisen luontoisia salamailmiöitä. Näiden nopeiden ja usein toistuvien valonvälähdysten he katsoivat johtuvan kuun ilmakehässä purkautuvista ukonilmoista.
– Vuonna 1715, vastasi tuntematon, – tiedemiehet Louville ja Halley luulivat kuussa näkyviksi ilmiöiksi yksinomaan maapallollamme tapahtuvia ilmiöitä, sellaisia kuin tulennuolia tai muita, jotka näyttäytyivät ilmakehässämme. Näin ovat tiedemiehet vastanneet, kun nämä seikat esitettiin, ja niin minäkin vastaan heidän kanssaan.
– Jatkakaamme vielä, vastasi Ardan joutumatta hämilleen vastaväitteistä. – Huomasihan Herschel vuonna 1787 suuren joukon valopilkkuja kuun pinnalla.
– Niin kyllä, mutta lausumatta mielipidettään näiden valopilkkujen alkuperästä. Herschel itse ei tehnyt niiden näyttäytymisestä sitä johtopäätöstä, että kuulla täytyisi olla ilmakehä.
– Hyvin vastattu, sanoi Michel Ardan mairitellen vastustajaansa, – huomaan, että olette perin tarkoin perehtynyt kuuta koskevaan tieteeseen.
– Perin tarkoin, hyvä herra, ja voin lisätä, että taitavimmat havaintojen tekijät, ne, jotka ovat parhaiten tutkineet yön aurinkoa, herrat Beer ja Mölder, ovat yhtä mieltä siitä, että sen pinnalta kokonaan puuttuu ilmaa.
Syntyi levotonta liikehtimistä läsnäolijoissa, joihin tuon omituisen henkilön todisteet näyttivät tekevän tuntuvan vaikutuksen.
– Jatkakaamme yhä, vastasi Michel Ardan mitä levollisimmin, – ja siirtykäämme nyt tärkeään tosiseikkaan. Eräs taitava ranskalainen tähtientutkija, herra Laussedat, totesi tarkatessaan heinäkuun 18. päivänä 1860 tapahtuvaa pimennystä, että auringon reunakaistaleen sakarat olivat pyöristetyt ja tylpät. Mutta sellainen ilmiö ei saattanut johtua muusta kuin auringon säteiden taittumisesta niiden kulkiessa kuun ilmakehän läpi, ja sitä on mahdoton toisin selittää.
– Mutta onko asia varma? kysyi tuntematon kiivaasti.
– Ehdottoman varma.
Päinvastainen liike siirsi kokoontuneet jälleen suositun sankarinsa puolelle, jonka vastustaja jäi sanattomaksi. Ardan otti taas puheenvuoron, ja kerskailematta viime voitostaan hän vain sanoi:
– Näette siis, hyvä herra, ettei sovi väittää mitään ehdottoman varmasti ilmakehän olemassaoloa vastaan kuun pinnalla. Se ilmakehä ei ole tiheä, vaan jokseenkin ohut, mutta nykyään olettaa tiede yleensä sen olevan olemassa.
– Ei vuorilla, luvallanne sanoen, intti tuntematon, joka ei tahtonut hellittää mielipiteestään.
– Ei, mutta laaksojen pohjalla eikä muutamaa sataa jalkaa korkeammalla.
– Joka tapauksessa tekisitte viisaasti, jos ryhtyisitte tarpeellisiin varokeinoihin, sillä se ilma on perin ohutta.
– No, hyvä herra, kyllä sitä aina yhdelle ainoalle ihmiselle riittää, sitä paitsi kun kerran olen päässyt sinne ylös, koetan parhaani mukaan sitä säästellä ja hengittää vain juhlatilaisuuksissa.
Ankara naurunremahdus kajahti salaperäisen väittelytoverin korviin. Hän loi katseensa kokoontuneisiin, uhmaten heitä ylpeän näköisenä.
– Koska nyt siis olemme yksimieliset jonkinlaisen ilmakehän olemassaolosta, jatkoi Michel Ardan luontevasti, – on meidän pakko otaksua, että siellä on myös jonkin verran vettä. Se on seuraus, josta minä puolestani suuresti iloitsen. Sallikaa minun muuten, hyvä vastaväittäjäni, esittää teille vielä yksi huomautus. Me tunnemme vain toisen kuun kyljistä, ja jos meihin päin kääntyneellä pinnalla onkin vähän ilmaa, niin on mahdollista, että vastakkaisella pinnalla sitä on paljon.
– Ja mistä syystä?
– Siitä syystä, että kuu maan vetovoiman vaikutuksesta on käynyt munan muotoiseksi, jonka näemme kapeamman pään puolelta. Siitä seuraa, kuten Hansenin laskelmista käy ilmi, että sen painopiste sijaitsee toisessa puoliskossa. Siitä voi tehdä sen johtopäätöksen, että kaikkien ilma- ja vesijoukkojen on täytynyt kulkeutua saattolaisemme toiselle kyljelle sen luomisen ensi päivinä.
– Pelkkää mielikuvitusta! huudahti tuntematon.
– Ei, vaan puhtaita teorioita, jotka nojautuvat mekaniikan lakeihin, ja minusta tuntuu vaikealta todistaa niitä vääriksi. Vetoan siis tähän kokoukseen ja esitän äänestettäväksi kysymyksestä: onko elämä, sellaisena kuin se on olemassa maan päällä, mahdollinen myös kuun pinnalla?
Kolmesataatuhatta kuulijaa taputti yhtaikaa käsiään tälle ehdotukselle. Michel Ardanin vastustaja tahtoi vielä puhua, mutta hän ei voinut enää saada ääntään kuulumaan. Huutoja, uhkauksia sateli häntä vastaan kuin rakeita.
– Riittää, riittää! sanoivat toiset.
– Ajakaa se tungettelija tiehensä! hokivat toiset.
– Ulos, ulos! ulvoi ärtynyt väkijoukko.
Mutta lujana, tarrautuneena kiinni korokkeeseen hän pysyi liikahtamatta paikallaan ja antoi rajuilman mennä ohi. Tämä olisi äitynyt pelottavaksi, jollei Michel Ardan olisi kädenliikkeellä saanut sitä tyyntymään. Hän oli liian ritarillinen jättääkseen vastaväittäjänsä oman onnensa nojaan moisessa äärimmäisessä pulassa.
– Haluatte kai sanoa vielä muutaman sanan? hän kysyi mitä miellyttävimmällä äänellä.
– Haluan sanoa sata, tuhatkin! vastasi tuntematon kiihkeästi. – Tai oikeammin en, vain yhden ainoan. Pysyäksenne lujana yrityksessänne teidän täytyy olla...
– Varomaton! Kuinka voitte sanoa minua sellaiseksi, minä kun olen pyytänyt ystävältäni Barbicanelta lieriömäistä ammusta, jottei minun matkalla tarvitsisi kieppua kuin orava?
– Mutta, te onneton, kauhea tärähdys musertaa teidät palasiksi liikkeelle lähtiessänne!
– Rakas vastaväittäjäni, olette osannut koskettaa todellista ja ainoata vaikeutta, mutta minulla on kyllin hyvä käsitys amerikkalaisten teollisesta nerokkuudesta voidakseni uskoa, että heidän onnistuu se voittaa.
– Entäs kuumuus, jonka ammuksen nopeus synnyttää sen kulkiessa ilmakerrosten läpi?
– Oh, sen seinät ovat paksut, ja pääsen niin nopeasti ilmakehän läpi.
– Entä elintarvikkeet, vesi?
– Olen laskenut voivani viedä niitä mukanani vuodeksi, ja matkani kestää neljä päivää.
– Entä ilma hengittääksenne matkalla?
– Minä valmistan sitä kemiallisin keinoin?
– Mutta entä törmäyksenne kuuta vasten, jos koskaan sinne pääsette?
– Se on kuusi kertaa heikompi kuin putoaminen maata vasten, koska painovoima on kuusi kertaa pienempi kuun pinnalla.
– Mutta se on kuitenkin niin kova, että se musertaa teidät niin kuin olisitte lasia.
– No, mikä minua estää hiljentämästä putoamistani sopivasti sijoitettujen, sopivalla ajalla sytytettyjen rakettien avulla?
– Entä lopuksi, jos otaksutaankin, että kaikki vaikeudet voitetaan, että kaikki esteet poistetaan, että onni teitä kaikin mahdollisin tavoin suosii, että pääsette ehjin nahoin kuuhun, niin kuinka tulette takaisin?
– Minä en tulekaan takaisin.
Kuultuaan tämän vastauksen, joka yksinkertaisuudessaan oli suurenmoinen, kokoontuneet pysyivät vaiti. Mutta heidän vaitiolonsa oli kaunopuheisempi kuin heidän innostushuutonsa olisivat olleet. Tuntematon käytti sitä hyväkseen pannakseen vielä viimeisen kerran vastalauseensa.
– Te surmaatte itsenne ehdottomasti! hän huudahti, – eikä kuolemanne, joka on ollut vain mielettömän kuolema, edes hyödytä tiedettä!
– Jatkakaa, hyvä tuntematon, sillä toden totta, te lausutte hyvin miellyttäviä ennustuksia.
– Ah, tämä on sentään liikaa! huudahti Michel Ardanin vastustaja, – enkä tiedä miksi jatkan niin turhanpäiväistä keskustelua. Jatkakaa rauhassa tätä hullua yritystä! Siitä ei saa syyttää teitä.
– Oh, tehkää niin hyvin vain!
– En, vaan teidän teoistanne saa vastata toinen.
– Kuka sitten, jos saan kysyä? sanoi Michel Ardan jyrkällä äänellä.
– Se hölmö, joka on pannut toimeen tämän yhtä mahdottoman kuin naurettavan yrityksen.
Se oli suoranainen hyökkäys. Siitä pitäen kun tuo tuntematon oli puuttunut keskusteluun, oli Barbicane ponnistellut ankarasti hillitäkseen itseään, mutta huomatessaan itsensä moisen häväistyksen esineeksi hän kavahti pystyyn ja aikoi astua vastustajansa luo, joka uhmaillen katseli häntä vasten silmiä, mutta äkkiä hän huomasi joutuneensa vieraasta erilleen.
Sadat rotevat käsivarret kohottivat näet korokkeen ilmaan, ja Tykkikerhon puheenjohtaja sai yhdessä Michel Ardanin kanssa osakseen sen kunnianosoituksen, että häntä kannettiin riemusaatossa. Lava, jolla he seisoivat, oli raskas, mutta kantajat vuorottelivat lakkaamatta, ja kaikki kilpailivat ja suorastaan taistelivat siitä, kuka saisi olkapäillään kannattaa tätä mielenosoitusta.
Sillä välin tuntematon ei ollut käyttänyt hyväkseen yleistä mylläkkää poistuakseen. Olisiko hän muuten voinutkaan niin tehdä keskellä taajaa väkijoukkoa? Varmaankaan ei. Joka tapauksessa hän pysytteli ensi rivissä, käsivarret ristissä rinnalla, ja katseli Barbicanea tarkasti.
Tämä taas ei hellittänyt silmiään hänestä, ja molempien miesten katseet pysyivät kiinni toisissaan kuin kaksi väräjävää miekanterää.
Äärettömän väkijoukon huudot kaikuivat kovimpina riemusaattomarssin kestäessä. Michel Ardan otti kunnianosoituksen vastaan ilmeisin mielihyvän tuntein. Hänen kasvonsa säteilivät. Joskus koroke tuntui kiikkuvan ja kallistelevan kuin aaltojen pieksämä laiva. Mutta kokouksen molemmat sankarit olivat tottuneita merimiehiä, he eivät kompastelleet, ja heidän laivansa saapui vaurioitta satamaan Tampan kaupunkiin. Michel Ardanin onnistui riistäytyä irti rotevien ihailijoittensa viimeisistä syleilyistä, hän pakeni hotelli Frankliniin, riensi huoneeseensa ja pujahti nopeasti vuoteeseensa satatuhatmiehisen armeijan vartioidessa hänen ikkunainsa olla.
Mutta salaperäisellä henkilöllä ja Tykkikerhon puheenjohtajalla oli lyhyt, ankara, ratkaiseva kohtaus. Vihdoin vapaaksi päästyään Barbicane oli näet mennyt suoraan vastustajansa luo.
– Tulkaa! sanoi hän lyhyesti.
Vieras seurasi häntä laiturille, ja pian molemmat miehet olivat erään Jone's Falliin päin ulottuvan veistämön edessä.
Siinä nämä vielä toisilleen tuntemattomat vihamiehet katselivat toisiaan.
– Kuka te olette? kysyi Barbicane.
– Kapteeni Nicholl.
– Sitäpä arvelinkin. Tähän saakka sattuma ei koskaan ole vienyt teitä minun tielleni...
– Tulin ja asetuin siihen itse.
– Te olette herjannut minua.
– Julkisesti.
– Ja teidän on annettava minulle hyvitys siitä herjauksesta.
– Vaikka heti.
– Ei. Tahdon, että meidän välillämme kaikki tapahtuu salassa. Kolmen mailin päässä Tampasta on eräs metsä, Skersnawin metsä. Tunnetteko sen?
– Tunnen.
– Tahdotteko huomenna aamulla kello viisi tulla sinne toiselta puolelta?
– Kyllä, jos te samalla hetkellä tulette sinne toiselta.
– Ette kai unohda pyssyänne? sanoi Barbicane.
– En enempää kuin tekään omaanne, vastasi Nicholl.
Vaihdettuaan kylmäkiskoisesti nämä sanat kapteeni ja Tykkikerhon puheenjohtaja erosivat. Barbicane palasi asuntoonsa, mutta sen sijaan että olisi nauttinut muutaman tunnin lepoa hän vietti yön etsimällä keinoja ammuksen tärähdyksen välttämiseksi ja ratkaistakseen tämän vaikean pulman, jonka Michel Ardan kokouksen keskustelussa oli esittänyt.
KUINKA RANSKALAINEN SELVITTÄÄ JUTUN
Puheenjohtajan ja kapteenin keskustellessa kaksintaistelun ehdoista, hirveän ja hurjan kaksintaistelun, jossa molemmat vastapuolet muuttuvat ihmismetsästäjiksi, Michel Ardan lepäsi riemusaaton rasituksista. "Lepäsi" on ilmeisesti väärä sana, sillä amerikkalaiset vuoteet voivat kovuudessa kilpailla marmori- tai graniittipöytien kanssa.
Ardan nukkui sen vuoksi koko lailla huonosti, käännähdellen edestakaisin niiden pyyhinliinojen välissä, jotka hänellä oli lakanoina, ja ajatteli, että hänen oli kyhättävä mukavampi vuode ammukseensa, kun ankara jyske tempasi hänet näistä mietteistä. Epätasaiset kolkutukset tärisyttivät hänen huoneensa ovea. Kuulosti siltä kuin sitä jyskytettäisiin jollakin rauta-aseella. Hirveitä huutoja yhtyi tähän vähän liian varhaiseen meluun.
– Avaa! huudettiin. – Herran nimessä, avaahan vihdoin!
Ardanilla ei ollut mitään syytä suostua niin meluavaan pyyntöön. Hän nousi kuitenkin ja avasi ovensa, juuri kun se oli särkymäisillään itsepäisen tulijan ponnistuksista. Tykkikerhon sihteeri ryntäsi huoneeseen. Pommi ei olisi tullut sisään kursailemattomammin.
– Eilen illalla, huusi J.T. Maston muitta mutkitta, – puheenjohtajaamme häväistiin julkisesti kokouksessa. Hän on haastanut kaksintaisteluun vastustajansa, joka ei ole kukaan muu kuin kapteeni Nicholl. He taistelevat tänä aamuna Skersnawin metsässä. Olen saanut kuulla kaikki Barbicanen omasta suusta. Jos hän saa surmansa, niin suunnitelmamme menevät myttyyn. Täytyy siis saada estetyksi kaksintaistelu. Mutta nyt voi vain yhdellä ainoalla miehellä maailmassa olla niin paljon vaikutusvaltaa Barbicaneen, että juttu jää sikseen, ja se mies on Michel Ardan!
J.T. Mastonin puhuessa näin Michel Ardan ei ollut tahtonut keskeyttää häntä, vaan oli hypännyt väljiin housuihinsa, ja vajaan kahden minuutin kuluttua molemmat ystävykset olivat menossa Tampan esikaupunkeihin päin niin vinhasti kuin vain pääsivät.
Nopean marssin kestäessä Maston selvitti Ardanille, millä kannalla asiat olivat. Hän ilmoitti Barbicanen ja Nichollin vihamielisyyden todelliset syyt, että tämä vihamielisyys oli jo vanhaa, vaikka puheenjohtaja ja kapteeni, yhteisten ystävien toimenpiteitten johdosta, eivät siihen asti koskaan olleet tavanneet toisiaan. Hän lisäsi, että kiista koski yksinomaan metallilevyn ja tykinluodin välistä kilpailua, ja lopuksi, että kokouksessa sattunut kohtaus ei ollut muuta kuin Nichollin kauan etsimä tilaisuus tyydyttää vanhaa vihankaunaansa.
Peräti kauheita ovat Amerikalle ominaiset kaksintaistelut, joissa molemmat vastapuolet etsivät toisiaan pitkin metsiköitä, väijyvät toisiaan pensaikkojen nurkissa ja ampuvat toisiaan tiheiköissä kuin villipetoja. Silloin molemmat kaiketi kadehtivat ihmeellisiä, ruohoaavikoiden intiaaneille aivan luonnollisia ominaisuuksia, heidän nopeaa älyään, heidän kekseliästä viekkauttaan, heidän kykyänsä huomata jälkiä, heidän vihollisvainuansa. Erehdys, epäröinti, harha-askel voi tuottaa kuoleman. Sellaisiin kaksintaisteluihin jenkit usein ottavat mukaan koiransa ja ollen samalla kertaa metsästäjiä ja otuksia ajavat toisiaan tuntikausia.
– Kyllä te olette pirunmoisia ihmisiä! huudahti Michel Ardan hänen toverinsa kuvattua hyvin voimakkaasti ja perinpohjin sellaisten asiain järjestelyn.
– Sellaisia me olemme, vastasi J.T. Maston vaatimattomasti, – mutta joutukaamme!
Turhaan kuitenkin Michel Ardan ja hän riensivät pitkin kasteesta vielä kosteata tasankoa, riisivainioiden ja purojen poikki, ja oikaisivat suorinta tietä. He eivät voineet ehtiä Skersnawin metsään ennen puolta kuutta. Barbicane oli varmaankin mennyt sinne jo puoli tuntia sitten.
Siellä työskenteli vanha neekeri pilkkoen palasiksi kirveellään kaatamiaan puita. Maston juoksi hänen luokseen huutaen:
– Oletteko nähnyt metsään tulevan pyssyllä varustetun miehen, Barbicanen, puheenjohtajan ... parhaan ystäväni?
Tykkikerhon arvoisalla sihteerillä oli se lapsellinen käsitys, että koko maailman täytyi tuntea hänen puheenjohtajansa. Mutta neekeri ei näyttänyt ymmärtävän.
– Metsästäjän, sanoi silloin Ardan.
– Metsästäjänkö? Kyllä, vastasi neekeri.
– Joko siitä on kauan?
– Melkein tunti.
– Liian myöhäistä! huudahti Maston.
– Entä oletteko kuullut pyssynlaukauksia? kysyi Michel Ardan.
– En.
– Ettekö yhtään?
– En yhtään. Sillä metsästäjällä ei näytä olevan hyvää metsästysonnea.
– Mitä tehdä? sanoi Maston.
– Mennään metsään, vaikkapa sitten saisimme nahkaamme luodin, joka ei ole tarkoitettu meille.
– Ah! huudahti Maston äänensävyllä, jota ei voinut käsittää väärin, – mieluummin kymmenen luotia minun päähäni kuin yksi Barbicanen päähän!
– Eteenpäin siis! jatkoi Ardan puristaen toverinsa kättä.
Muutaman sekunnin kuluttua molemmat ystävykset katosivat metsikköön. Se oli hyvin taaja, jättiläissypressejä, sykomoreja, tulppaanipuita, öljypuita, tamarindeja, nuoria tammia ja magnolioita kasvava tiheikkö. Nämä erilaiset puut punoivat oksat toisiinsa sotkuiseksi verkoksi, joka esti näkemästä pitkälle. Michel Ardan ja Maston astuivat vierekkäin, ääneti korkeassa ruohikossa, raivaten itselleen tietä rehevien liaanien keskitse, luoden tutkivia katseita pensaisiin tai tummien, tiheiden lehvien peittämiin oksiin ja odottaen joka askeleella pyssyjen pelottavaa paukahdusta. Jälkiä, jotka Barbicane varmaankin oli jättänyt kulkiessaan metsän läpi, heidän oli mahdoton huomata, ja he astelivat sokkoina näitä tuskin raivattuja polkuja, joilla intiaani olisi askel askeleelta seurannut vastustajansa etenemistä.
Tunnin turhaan etsittyään molemmat toverukset pysähtyivät. He kävivät yhä levottomammiksi.
– Kaikki kai on jo lopussa, sanoi Maston masentuneena, – Sellainen mies kuin Barbicane ei ole viekastellut vihollisensa kanssa, ei virittänyt hänelle ansaa eikä käyttänyt metkuja. Hän on liian vilpitön, liian urhea. Hän on mennyt eteenpäin, suoraa tietä vaaraan, luultavasti niin kauas neekeristä, että tuuli on vienyt mukanaan kuulumattomiin pyssynlaukauksen äänen.
– Mutta me, me! vastasi Michel Ardan. – Olisimmehan me metsään tultuamme kuulleet...
– Entä jos olemme tulleet liian myöhään! valitti Maston epätoivoisella äänellä.
Michel Ardan ei keksinyt sanaakaan vastaukseksi. Maston ja hän lähtivät jatkamaan keskeytynyttä taivallustaan. Silloin tällöin he huusivat kovalla äänellä joko Barbicanea tai Nichollia, mutta kumpikaan ei vastannut heidän huutoonsa. Iloisia, melun herättämiä lintuparvia katosi oksien väliin ja muutamia säikähtyneitä kuusipeuroja pakeni metsikön läpi.
Etsimistä jatkui vielä tunnin ajan. Suurin osa metsää oli tutkittu. Taistelijain siellä olosta ei näkynyt mitään merkkiä. Teki melkein mieli epäillä neekerin sanoja, ja Ardan oli jo luopumaisillaan jatkamasta hyödytöntä vakoilua, kun Maston äkkiä pysähtyi.
– Hiljaa! hän sanoi. – Tuolla on joku.
– Onko? kysyi Michel Ardan.
– On. Joku mies. Hän ei näy liikkuvan. Hänellä ei ole enää pyssyä kädessään. Mitähän hän tekee?
– Tunnetko hänet? kysyi Michel Ardan, jota hänen likinäköisyytensä haittasi moisessa tilaisuudessa.
– Kyllä, kyllä. Hän kääntyy, vastasi Maston.
– Ja hän on...
– Kapteeni Nicholl.
– Nicholl! huudahti Michel Ardan tuntien ankaraa, sydäntäsärkevää surua.
Nicholl aseettomana! eikö hänellä siis ollut enää mitään pelättävää vastustajaltaan?
– Menkäämme hänen luokseen, sanoi Michel Ardan, – niin saamme tietää, kuin on asian laita.
Mutta hän ei ollut toverinsa kera astunut viittäkymmentä askelta ennen kuin he pysähtyivät katselemaan tarkemmin kapteenia. He luulivat löytävänsä verenhimoisen ja kokonaan kostonhimonsa valtaaman miehen. Nähdessään hänet he ällistyivät.
Kahden jättiläiskokoisen tulppaanipuun väliin oli viritetty tiheäsilmäiset verkot, ja niiden keskellä rimpuili pikku lintu, siivet kiinni takertuneina ja huutaen surkeasti. Linnustaja, joka oli kiinnittänyt nuo läpipääsemättömät verkot, ei ollut ihmisolento, vaan myrkyllinen, tälle seudulle erikoinen hämähäkki, kyyhkysen munan kokoinen ja suunnattoman rotevilla koivilla varustettu. Inhottavan hyönteisen oli, juuri hyökätessään saaliinsa kimppuun, täytynyt perääntyä ja etsiä suojaa tulppaanipuun korkeilta oksilta, sillä pelättävä vihollinen tuli ja uhkasi vuorostaan sitä.
Kapteeni Nicholl näet, laskettuaan pyssynsä maahan ja unohtaen asemansa vaarat, oli paraikaa mahdollisimman varovasti päästämässä irti hirviömäisen hämähäkin verkkoihin takertunutta uhria. Sitten hän päästi lentoon pikku linnun, joka löi iloisesti siipiään ja katosi näkyvistä.
Heltyneenä Nicholl juuri katseli, kuinka lintu pakeni oksien välitse, kun hän kuuli seuraavat liikuttuneella äänellä lausutut sanat:
– Te olette kelpo mies, te.
Hän kääntyi. Michel Ardan seisoi hänen edessään, toistaen:
– Ja hyvä ihminen!
– Michel Ardan! huudahti kapteeni, – mitä varten te tulette tänne?
– Puristamaan teidän kättänne, Nicholl, ja estämään teitä surmaamasta Barbicanea tai joutumasta hänen surmattavakseen.
– Barbicane! huudahti kapteeni, – jota olen etsinyt jo pari tuntia löytämättä! Missä hän piileskelee?
– Nicholl, sanoi Michell Ardan, – tämä ei ole kohteliasta. Tulee aina kunnioittaa vastustajaansa. Olkaa huoletta! Jos Barbicane on elossa, niin me kyllä löydämme hänet, sitä helpommin, kun hänkin kai etsii teitä, jos hän ei ole viivästynyt auttamaan sorrettuja lintuja niin kuin te. Mutta kun olemme hänet löytäneet, niin ei ole enää puhetta kaksintaistelusta teidän välillänne, sen sanoo teille Michel Ardan.
– Puheenjohtaja Barbicanen ja minun välilläni, vastasi Nicholl vakavasti, – on niin ankara kilpailu, että vain toisen kuolema...
– Kas niin, kas niin! keskeytti Michel Ardan. – Teidänlaisenne kelpo miehet ovat voineet vihata toisiaan, mutta kunnioittavat toisiaan myös. Te ette taistele tällä kertaa.
– Minä taistelen, hyvä herra!
– Ette.
– Kapteeni, sanoi silloin J.T. Maston hyvin miehekkäästi, – minä olen puheenjohtajan ystävä, hänen toisintonsa. Jos tahdotte ehdottomasti surmata jonkun, niin ampukaa minut, se on ihan sama asia.
– Herra, sanoi Nicholl puristaen suonenvedontapaisesti pyssyä kourassaan, – nämä leikkipuheet...
– Ystävämme Maston ei laske leikkiä, keskeytti taas Michel Ardan, – ja minä ymmärrän hänen aikeensa antaa surmata itsensä sen miehen puolesta, jota hän rakastaa. Mutta ei hän eikä Barbicane kaadu kapteeni Nichollin luodin lävistämänä, sillä minulla on tehtävänä molemmille kilpailijoille niin houkutteleva ehdotus, että he kiiruhtavat sen hyväksymään.
– Ja mikä se on? kysyi Nicholl ilmeisesti epäillen.
– Malttakaa, vastasi Ardan, – minä en voi sitä ilmoittaa ennen kuin Barbicanen läsnäollessa.
– Etsikäämme häntä siis! huudahti kapteeni.
Heti lähtivät kaikki kolme miestä liikkeelle. Otettuaan panoksen pois pyssystään kapteeni heitti aseen olkapäälleen ja astui eteenpäin nytkähtelevin askelin sanaakaan sanomatta.
Vielä puolen tunnin verran etsittiin turhaan. Maston tunsi kauhean aavistuksen heräävän mielessään. Hän piti ankarasti silmällä Nichollia epäillen, että kapteeni olikin jo tyydyttänyt kostonhimonsa ja että onneton Barbicane, luodin lävistämänä, virui hengettömänä jonkin verisen tiheikön perukassa. Michel Ardanilla näytti olevan sama ajatus, ja molemmat katselivat jo kysyvin silmin kapteeni Nichollia, kun Maston äkkiä pysähtyi.
Liikkumaton, valtavan suuren catalpa-puun tyveen nojaava miehen vartalo tuli näkyviin parinkymmenen askeleen päässä, puoliksi peittyen ruohikkoon.
– Se on hän! lausui Maston.
Barbicane ei liikahtanut. Ardan loi katseensa syvälle kapteenin silmiin, mutta kun tämä ei hievahtanut, astui hän muutaman askeleen eteenpäin huutaen: – Barbicane, Barbicane!
Ei vastausta. Ardan kiiruhti ystäväänsä kohti, mutta ollessaan juuri tarttumassa hänen käsivarteensa pysähtyi äkkiä ja huudahti hämmästyksestä.
Lyijykynä kädessään Barbicane piirteli geometrisia kaavoja ja kuvioita vihkoseen. Hänen tyhjä pyssynsä lojui maassa. Syventyneenä työhönsä tiedemies oli vuorostaan unohtanut kaksintaistelunsa ja kostonsa eikä ollut mitään nähnyt, ei mitään kuullut. Mutta kun Michel Ardan laski kätensä hänen kädelleen, nosti hän päätään ja katseli häiritsijää hämmästynein silmin.
– No, huudahti hän vihdoin, – sinäkö täällä! Olen keksinyt, ystäväni! Olen keksinyt!
– Mitä?
– Keinon.
– Minkä keinon?
– Keinon tehdä tyhjäksi tärähdyksen vaikutus ammuksen lähtiessä liikkeelle.
– Todellako? sanoi Michel Ardan katsahtaen salavihkaa kapteeniin.
– Kyllä. Vettä, ei muuta kuin vettä, joka vaikuttaa joustimen lailla... No, Maston, jatkoi Barbicane, – tekin täällä!
– Hän juuri, vastasi Michel Ardan, – ja salli minun samalla esitellä sinulle herra kapteeni Nicholl!
– Nicholl! huudahti Barbicane ja ponnahti silmänräpäyksessä seisaalle. – Anteeksi, kapteeni, hän sanoi, – olin unohtanut ... olen valmis.
Michel Ardan meni väliin antamatta vihamiehille aikaa haastaa toisiaan.
– Onpa totisesti onni, hän sanoi, – että teidänlaisenne kelpo miehet eivät ennemmin ole sattuneet yhteen! Me saisimme nyt itkeä toisen tai toisen kuolemaa. Mutta, kiitos Jumalan, joka on puuttunut asiaan, ei ole enää mitään pelättävää. Kun miehet unohtavat vihansa syventyen mekaniikan ongelmiin tai tehden kepposia hämähäkeille, ei se viha ole kellekään vaarallinen.
ja Michel Ardan kertoi puheenjohtajalle, mitä kapteeni oli tehnyt.
– Tahtoisinpa nyt tietää, hän sanoi lopettaessaan, – onko kaksi teidänlaistanne hyvää olentoa luotu puhkaisemaan pään toisiltaan kiväärinlaukauksilla.
Tässä hieman naurettavassa tilanteessa oli jotakin niin odottamatonta, että Barbicane ja Nicholl eivät oikein tienneet, miten kohtelisivat toisiaan. Michel Ardan huomasi sen kyllä ja päätti panna sovinnonteon muitta mutkitta toimeen.
– Kunnon ystäväni, hän sanoi vetäen huulensa miellyttävimpään hymyynsä, – teidän välillänne ei ole koskaan ollut muuta kuin väärinkäsitys. Ei muuta. No niin, todistaaksenne, että kaikki on välillänne selvää, ja koska teissä kerran on miestä uskaltamaan henkenne, niin suostukaa muitta mutkitta ehdotukseen, jonka aion teille tehdä.
– Puhukaa! sanoi Nicholl.
– Ystävämme Barbicane uskoo ammuksensa lentävän suoraa päätä kuuhun.
– Niin, ihan varmasti! vastasi puheenjohtaja.
– Ja ystävämme Nicholl on varma siitä, että se putoaa takaisin maan päälle.
– Siitä olen varma, huudahti kapteeni.
– Hyvä, jatkoi Michel Ardan. – Minä en luule kykeneväni saamaan teitä yksimielisiksi, mutta sanon teille yksinkertaisesti: Lähtekää mukaani matkalle ja tulkaa katsomaan jäämmekö tielle.
– Mitä? huudahti J.T. Maston ällistyneenä.
Kuultuaan äkkiä tämän ehdotuksen molemmat kilpailijat olivat kohottaneet katseensa toisiaan kohti. He silmäilivät toisiaan tarkkaavaisesti! Barbicane odotti kapteenin vastausta. Nicholl kuulosteli puheenjohtajan sanoja.
– No? lausui Michel houkuttelevimmalla äänellään. – Koska nyt kerran ei enää tarvitse pelätä mitään tärähdystä!
– Suostun! huudahti Barbicane.
Mutta niin nopeasti kuin hän olikin lausunut tuon sanan, oli myös Nicholl sen sanonut samalla hetkellä.
– Hurraa! Hyvä! Hei, hei, hei! huudahti Michel Ardan ojentaen kätensä molemmille vastapuolille. – Ja nyt, kun juttu on selvitetty, sallikaa minun menetellä kanssanne ranskalaiseen tapaan. Menkäämme aamiaiselle!
YHDYSVALTAIN UUSI KANSALAINEN
Sinä päivänä koko Amerikka yhtaikaa sai tiedon kapteeni Nichollin ja puheenjohtaja Barbicanen kaksintaistelusta ja sen omituisesta ratkaisusta. Ritarillisen eurooppalaisen tässä yhteenotossa esittämä osa, hänen odottamaton ehdotuksensa, joka sovitti riidan, molempien vastapuolten yhtaikainen suostumus, kuu-maailman valloitus, johon Ranska ja Yhdysvallat olivat ryhtymässä yksissä neuvoin, kaikki nämä seikat yhdessä olivat omansa vieläkin kartuttamaan Michel Ardanin kansansuosiota.
Tunnettuahan on, kuinka rajua kiintymystä amerikkalaiset saattavat tuntea jotakin määrättyä henkilöä kohtaan. Helppo siis on päättää, millaiset tunteet urhea ranskalainen nostatti maassa, jossa vakavat hallintovirkamiehet valjastavat itsensä tanssijattaren ajoneuvojen eteen ja vetävät häntä riemusaatossa. Jos hänen hevosiaan ei riisuttu valjaista, niin siihen oli syynä että hänellä ei niitä ollut, mutta kaikilla muilla tavoin osoitettiin hänelle innostusta ylenpalttisesti. Ei ollut sitä kansalaista, joka ei olisi yhtynyt kannattamaan häntä kaikesta sielustaan ja sydämestään. Ex pluribus unum, useammista tulee yksi, Yhdysvaltain tunnuslauseen mukaan.
Siitä päivästä lähtien Michel Ardanilla ei ollut enää hetkenkään lepoa. Kaikilta Yhdysvaltain kulmilta tuli lähetystöjä, jotka ahdistivat häntä lakkaamatta. Hänen täytyi ottaa ne vastaan, tahtoipa tai ei. Hän puristi lukemattomia käsiä ja joi veljenmaljoja lukemattomien ihmisten kanssa. Hän oli piankin uuvuksissa, hänen äänensä, käheänä lukemattomista maljapuheista, kuului hänen huuliltaan enää vain käsittämättömänä muminana, ja hän oli vähällä saada vatsakatarrin maljoista, joita hänen täytyi juoda Yhdysvaltain kaikkien piirikuntien onneksi. Moinen menestys olisi juovuttanut jonkun toisen jo ensi päivänä, mutta hän osasi pysyä puolihumalassa, joka teki hänet henkeväpuheiseksi ja herttaiseksi.
Kaikenlaisten ahdistelevien lähetystöjen joukosta on mainittava se, joka edusti "kuuhulluja" eikä suinkaan unohtanut, mitä oltiin velkaa kuun tulevalle valloittajalle. Eräänä päivänä tuli muutamia näistä ihmisparoista, joita Amerikassa on jokseenkin paljon, hänen luokseen pyytämään, että he saisivat palata hänen mukanaan syntymämaahansa. Eräät heistä väittivät puhuvansa "kuunkieltä" ja tahtoivat opettaa sitä Michel Ardanille. Tämä suostui kernaasti osalliseksi heidän viattomaan hulluuteensa ja otti toimittaakseen asioita heidän ystävilleen, joita heillä muka oli kuussa.
– Omituista hulluutta, hän sanoi Barbicanelle hyvästeltyään heidät, – ja hulluutta, johon usein joutuvat älykkäät ihmiset. Eräs kuuluisimmista tiedemiehistämme, Arago, sanoi minulle, että monet hyvin järkevät ja maltillisesti ajattelevat ihmiset joutuvat haltioihinsa ja saavat uskomattoman kummallisia päähänpistoja aina kun heillä on kuu mielessään. Sinä kai et usko kuulla olevan vaikutusta tauteihin?
– En juuri, vastasi Tykkikerhon puheenjohtaja.
– En minäkään, ja kuitenkin historia on merkinnyt muistiin lievimmin sanoen kummallisia asioita. Niinpä esimerkiksi vuonna 1693, erään kulkutaudin raivotessa, ihmisiä kuoli enemmän 21. päivänä tammikuuta, jolloin sattui kuunpimennys. Kuuluisa Bacon pyörtyi kuunpimennysten ajaksi eikä tullut jälleen tajuihinsa ennen taivaankappaleen pujahtamista jälleen esiin varjosta. Kuningas Kaarle VI tuli kuusi kertaa mielenvikaiseksi vuonna 1399 uuden tai täysikuun aikana. Eräiden lääkärien mielestä kaatumatauti on niitä tauteja, jotka riippuvat kuun vaiheista. Hermotaudit ovat näyttäneet olevan sen vaikutuksen alaisia. Mead kertoo eräästä lapsesta, joka sai kouristuksia, kun kuu joutui vasta-asentoon. Gall oli huomannut, että heikkojen ihmisten mielenkiihko kasvoi kahdesti kuussa, uuden ja täysikuun alkaessa. Sitten on vielä lukemattomia muita tämäntapaisia huomioita pyörtymisistä, pahanlaatuisista kuumeista, unissakäymisestä, jotka näyttävät osoittavan, että yön auringolla on salaperäinen vaikutus tauteihin maan päällä.
– Mutta kuinka tai miksi? kysyi Barbicane.
– Miksikö? toisti Ardan. – Annanpa sinulle saman vastauksen, jonka Arago kertasi yhdeksäntoista vuosisataa Plutarkhoksen aikojen jälkeen: Ehkä siksi, että se ei ole totta!
Michel Ardanilta ei, keskellä voitonriemuaan, jäänyt kokematta yksikään niistä kiusoista, joista kuuluisa mies ei pääse. Merkillisyyksillä keinottelevat tahtoivat näytellä häntä. Barnum tarjosi hänelle miljoonan, jos saisi kuljettaa häntä kaupungista toiseen kaikkialla Yhdysvalloissa ja näytellä häntä kuin ihme-eläintä. Michel Ardan haukkui hänet pahanpäiväisesti ja käski hänen mennä hiiteen.
Mutta jos hän kieltäytyikin siten tyydyttämästä yleisön uteliaisuutta, niin ainakin hänen valokuvansa kiersivät koko maailmaa ja olivat kunniasijalla albumeissa. Niitä otettiin kaikenkokoisia, luonnollisesta koosta postimerkkien pienoiskuviin asti. Jokainen voi saada omakseen sankarinsa kaikissa mahdollisissa asennoissa, pää-, rinta- tai kokokuvan, suoraan edestäpäin, sivulta, takaviistosta tai selkäpuolelta otetun kuvan. Niitä otettiin yli puolitoistamiljoonaa, ja hänellä olisi siinä ollut hyvä tilaisuus myydä itsensä vähittäin pyhäinjäännöksiksi, mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen. Jos hän vain olisi myynyt hiuksensa dollarista kappaleelta, niin hänen ei edes olisi tarvinnut myydä niitä kaikkia rikastuakseen.
Suoraan sanoen tämä kansansuosio ei ollut hänelle vastenmielinen: päinvastoin. Hän asettui yleisön käytettäväksi ja oli kirjeenvaihdossa koko maailman kanssa. Hänen sanasutkauksiaan toisteltiin, ne kulkivat miehestä mieheen, varsinkin ne, joita hän ei sanonut. Niitä lasketeltiin hänen nimiinsä niin kuin on tavallista, sillä hän oli hyvin tuottelias sillä alalla.
Hän ei voittanut ainoastaan miesten suosiota, vaan myöskin naisten. Minkä äärettömän joukon hyviä naimiskauppoja hän olisikaan voinut tehdä, jos hänen vain olisi pistänyt päähänsä valita joukosta joku. Varsinkin vanhatpiiat, ne jotka olivat kuin nelisenkymmentä vuotta pystyssä kuivaneet puut, haaveilivat yöt päivät hänen valokuviensa edessä.
Varmaa on, että hän olisi saanut elinkumppaneita sadoittain, vaikka hän olisi pannut heille ehdoksi että heidän tuli seurata häntä yläilmoihin. Naiset eivät pelkää mitään silloin, kun he eivät pelkää kaikkea. Mutta hän ei aikonut ruveta kuussa uuden suvun kantaisäksi eikä istuttaa sinne ranskalais-amerikkalaista sekarotua. Hän ei siis mennyt naimisiin.
– Menisinkö sinne, hän sanoi, – näyttelemään Aatamia jonkun Eevan tyttären kanssa? Kiitoksia vain! Sattuisin vielä tapaamaan siellä käärmeitä!
Heti kun hän saattoi vihdoinkin irtautua voitonriemunsa liiankin taajoista juhlista, hän meni ystäviensä saattamana katsomaan kolumbiadia. Sen hän kyllä olikin tälle kojeelle velkaa. Muuten hän oli hyvin perehtynyt ampuma-aseitten rakennustaitoon siitä lähtien, kun hän eleli Barbicanen, J.T. Mastonin ja heidän ryhmänsä seurassa. Hänen suurimpana huvinaan oli toistaa näille kunnon tykkimiehille, että he olivat murhamiehiä, vaikkakin rakastettavia ja oppineita. Hänellä riitti loppumattomiin leikkipuheita siitä. Sinä päivänä, jolloin hän kävi katsomassa kolumbiadia, hän ihaili sitä suuresti ja laskeutui jättiläiskokoisen mörssärin putken pohjaan, joka piankin lennättäisi hänet yön aurinkoa kohti.
Tässä on kerrottava eräs J.T. Mastonia koskeva ehdotus. Kuultuaan Barbicanen ja Nichollin suostuvan Michel Ardanin ehdotukseen Tykkikerhon sihteeri päätti yhtyä heihin ja lähteä neljänneksi mieheksi matkalle. Eräänä päivänä hän pyysi päästä mukaan. Barbicane, kovin pahoillaan siitä, että hänen täytyi antaa kieltävä vastaus, selitti hänelle, että ammus ei voinut kantaa niin suurta matkustajajoukkoa. Epätoivoissaan Maston meni puhuttelemaan Michel Ardania, joka kehotti häntä nurkumatta tyytymään kohtaloonsa ja veti esille henkilökohtaisia todisteita.
– Näetkös, hyvä veli Maston, hän sanoi, – älä käsitä sanojani pahoin päin, mutta todellakin, tiedätkös, meidän kesken sanoen, sinä olet kovin vajavainen näyttäytyäksesi kuussa!
– Vajavainen! huudahti urhea raajarikko.
– Niin, hyvä ystäväni! Ajattelepas, jos tapaisimme asukkaita siellä ylhäällä. Tahtoisitko silloin antaa heille niin surkean käsityksen siitä, mitä täällä maan päällä tapahtuu, kertoa heille, mitä sota on, näyttää heille, että ihmiset käyttävät parhaan osan ajastaan raadellakseen toisiaan, syödäkseen toisiaan, taittaakseen toisiltaan kädet ja jalat, ja että niin on laita pallolla, joku voisi elättää satamiljardia asukasta ja jolla niitä on tuskin tuhatkaksisataamiljoonaa? Ethän toki, kelpo ystäväiseni, silloinhan meidät ajettaisiin tiehemme.
– Mutta jos te perille päästessänne olette palasina, vastasi J.T. Maston, – niin olette yhtä vajavaisia kuin minä!
– Niinpä kyllä, sanoi siihen Michel Ardan, – mutta me emme ole palasina perillä.
Valmistava, lokakuun 18. päivänä toimeenpantu koe olikin todella tuottanut mitä suotuisimmat tulokset ja antanut aihetta toivoa parasta. Haluten päästä selville tärähdyksensä vaikutuksesta ammuksen lähtiessä liikkeelle Barbicane oli Pensacolan asevarastosta tuottanut paikalle 32-tuuman mörssärin. Se sijoitettiin Hillisboron sataman rannalle, jotta pommi putoaisi mereen ja sen putoaminen saataisiin lopussa hiljennetyksi. Tahdottiin tutkia vain tärähdystä lähtöhetkellä, ei töytäystä maaliin tullessa. Tätä merkillistä koetta varten valmistettiin mitä huolellisimmin ontto ammus. Sen sisäseinät verhottiin paksulla vanukerroksella, jonka alla oli parhaalta teräksestä tehtyjen joustimien verkko. Se oli kuin huolellisesti vanulla sisustettu linnunpesä.
– Mikä vahinko, ettei siinä ole tilaa! sanoi J.T. Maston pahoitellen, että hänen kokonsa teki hänelle mahdottomaksi koettaa onneaan.
Tähän ammukseen, jossa oli kiinniruuvattava kansi, pantiin sisälle ensiksikin suuri kissa ja lisäksi orava, joka oli Tykkikerhon vakinaisen sihteerin oma ja josta hän piti erityisen paljon. Mutta tahdottiin koettaa, kuinka tämä pieni eläin, joka ei ollut herkkä pyörtymään, kestäisi koematkan.
Mörssäri ladattiin sadallakuudellakymmenellä naulalla ruutia, ja ammus pistettiin putkeen. Sitten laukaistiin.
Ammus lensi kuin salama ylös, piirsi majesteettisesti parabeliviivansa, kohosi noin tuhannen jalan korkeuteen ja putosi kauniissa kaaressa aaltoihin.
Hetkeäkään hukkaamatta soudettiin veneellä siihen paikkaan, mihin se oli pudonnut. Taitavia sukeltajia hyppäsi veteen, ja he sitoivat köydet pommin kulmiin, joten se saatiin nopeasti hinatuksi veneeseen. Ei ollut kulunut viittä minuuttia siitä hetkestä, jolloin eläimet suljettiin pommiin, kun niiden vankilan kansi jo ruuvattiin auki.
Ardan, Barbicane, Maston ja Nicholl olivat veneessä ja tarkkasivat toimitusta helposti ymmärrettävän uteliaina. Pommi oli tuskin avattu, kun kissa hyppäsi siitä ulos, se oli hiukan pörhistynyt, mutta täysin hengissä eikä näyttänyt siltä kuin olisi palannut yläilmoista. Mutta oravaa ei näkynyt eikä kuulunut. Etsittiin: Ei jälkeäkään. Silloin älyttiin, kuinka asian laita oli. Kissa oli syönyt matkatoverinsa.
J.T. Maston oli hyvin suruissaan menetettyään oravaparkansa, ja päätti kirjoittaa sen nimen tieteen uhrien luetteloon. Oli miten oli, mutta tämän kokeen jälkeen katosi kaikki epävarmuus, kaikki pelko, sitä paitsi olivat Barbicanen suunnitelmat omiaan vielä kehittämään pommia paremmaksi ja poistamaan tärähdyksen vaikutukset melkein kokonaan. Nyt ei siis enää ollut muuta tekemistä kuin lähteä retkelle.
Kaksi päivää sen jälkeen Michel Arden sai kirjeen Yhdysvaltain presidentiltä. Se oli kunnianosoitus, jolle hän pani erityisen suuren arvon.
Samoin kuin hänen ritarilliselle maanmiehelleen, markiisi Lafayettelle, hallitus oli päättänyt antaa hänellekin Amerikan Yhdysvaltain kansalaisen kunnianimen.
MATKUSTAJA-AMMUS
Kuuluisan kolumbiadin valmistuttua yleisön kiinnostus heti kohdistui ammukseen, uuteen kulkuneuvoon, jonka oli määrä kuljettaa avaruuden läpi kolme uskaliasta seikkailijaa. Kukaan ei ollut unohtanut, että Michel Ardan sähkösanomassaan 30. päivältä syyskuuta oli pyytänyt muuttamaan toimikunnan jäsenten vahvistamia piirustuksia.
Puheenjohtaja Barbicane arveli silloin syystä kyllä, että ammuksen muoto ei ollut kovin tärkeä, sillä kuljettuaan muutamassa sekunnissa ilmakehän läpi sen tuli suorittaa loppuosa matkaansa typötyhjässä avaruudessa. Toimikunta oli sen vuoksi hyväksynyt pallomaisen muodon, jotta ammus voisi kieppua akselinsa ympäri ja liikkua mielensä mukaan. Mutta kun se muutettiin kulkuneuvoksi, oli asia aivan toinen. Michel Ardan ei ollut halukas matkustamaan oravan tavalla. Hän tahtoi nousta kuuhun pää ylhäällä, jalat alhaalla, yhtä arvokkaasti kuin ilmapallon gondolissa, tietystikin nopeammin, mutta rupeamatta heittelemään arvolleen sopimattomia kuperkeikkoja.
Uudet piirustukset lähetettiin siis toiminimi Breadwill ja Co:lle Albanyyn ja käskettiin viipymättä tekemään ammus niiden mukaan. Näin muutettu ammus valettiin marraskuun 2. päivänä ja lähetettiin kohta Stone's Hiiliin itärataa pitkin. Saman kuun 10. päivänä se saapui onnellisesti määräpaikkaansa. Michel Ardan, Barbicane ja Nicholl odottivat malttamattomina tätä kulkuneuvona käytettävää ammusta, johon heidän oli määrä asettua lentääkseen löytämään uuden maailman.
Täytyy myöntää, että se oli komea kappale metallia, valimotyön tuote, joka oli mitä suurimmaksi kunniaksi amerikkalaisten teollisuudelle. Ensi kertaa oli saatu alumiinia niin suuri massa, ja sitä voitiin perustellusti pitää ihmeellisenä saavutuksena. Kallisarvoinen ammus välkkyi auringon valossa. Kun näki sen valtavat piirteet ja kartiomaisen huipun, olisi sitä helposti voinut pitää paksuna pippurisirottimen muotoisena pikku tornina, jollaisia keskiajan arkkitehdit kiinnittivät ritarilinnojen kulmiin. Siitä ei puuttunut muuta kuin ampuma-aukot ja tuuliviiri.
– Odotan, että siitä astuu ulos sotamies, musketti olallaan ja teräksinen rintahaarniska yllään, huudahti Michel Ardan. – Me tulemme sen sisässä olemaan kuin läänitysajan aatelisherrat, ja vähäisellä tykistöllä voisi siinä pitää puolensa kaikkia kuun asukkaitten armeijoja vastaan, jos näet kuussa niitä on.
– Tämä kulkuneuvo siis miellyttää sinua? kysyi Barbicane ystävältään.
– Kyllä, tietysti! vastasi Michel Ardan, katsellen sitä taiteilijan silmällä. – Valitan vain, että sen muodot eivät ole solakammat ja sen kartio sirompi. Sen huippuun olisi pitänyt panna kimppu toisiinsa punoutuvia metalliliuskoista tehtyjä koristeita, joka olisi kuvannut esimerkiksi leijonaa, lohikäärmettä tai salamanteria tulossa esille tulesta siivet levällään ja kita auki...
– Mitä varten? kysyi Barbicane, jonka proosallinen mieli ei ollut herkkä taiteen kauneudelle.
– Mitäkö varten, ystävä Barbicane? No, kun kysyt sitä, pelkään todellakin, ettet koskaan opi sitä ymmärtämään!
– Sanohan kuitenkin, kelpo toverini.
– Minun mielestäni tulee aina vähän muistaa taiteellisuuden vaatimuksia kaikessa, mitä tekee. Tunnetko Lapsenvaunut-nimisen intialaisen näytelmän?
– En nimeltäkään, vastasi Barbicane.
– Sitä en kummastele, jatkoi Michel Ardan. – Tiedä siis, että siinä kappaleessa esiintyy varas, joka puhkaistessaan talon seinän tuumii itsekseen, pitäisikö siihen tehdä lyyran, kukan, linnun vai saviruukun muotoinen reikä. Sanohan nyt, veli Barbicane, jos siihen aikaan olisit ollut valamiehistön jäsenenä, niin olisitko julistanut sen varkaan syylliseksi?
– Arvelematta, vastasi Tykkikerhon puheenjohtaja, – vieläpä se olisi murtovarkaus raskauttavien asianhaarojen vallitessa.
– Minä taas, veli Barbicane, olisin julistanut hänet syyttömäksi. Juuri siksi, näetkös, sinä et ikinä voi minua ymmärtää.
– En koetakaan, sinä urhea taiteilija.
– Mutta, jatkoi Michel Ardan, – koska nyt kulkuneuvomme ja ammuksemme ulkomuodossa on toivomisen varaa, sallittaneen minun ainakin kalustaa se mieleni mukaan ja kaikin puolin niin ylellisesti kuin maan lähettiläiden arvo vaatii.
– Siinä suhteessa, kunnon veli Michel, vastasi Barbicane, – saat menetellä kuinka vain tahdot, ja me toiset hyväksymme kaikki.
Mutta ennen mukavuutta Tykkikerhon puheenjohtaja oli ajatellut hyötyä, ja hänen keksimänsä keinot tärähdyksen vaikutusten lieventämiseksi sovitettiin kerrassaan älykkäästi käytäntöön.
Barbicane oli ihan oikein ajatellut, ettei mikään joustin olisi kyllin voimakas poistamaan tärähdystä, ja tunnetulla kävelyretkellään Skersnawin metsässä hän lopulta oli saanut ratkaistuksi tämän suuren pulman älykkäällä tavalla. Vettä hän aikoi pyytää tekemään mainitun palveluksen, nimittäin seuraavalla tavalla.
Ammus piti täytettämän kolmen jalan korkeuteen vesikerroksella. Sen oli määrä kannattaa puusta tehtyä, ehdottoman vedenpitävää ympyränmuotoista levyä, joka saattoi liukua pitkin ammuksen sisäseiniä, hangaten niitä. Tälle matkustajat asettuivat kuin lautalle. Vesimassa oli taas jaettu osiin vaakasuorilla väliseinillä, jotka tärähdys lähtöhetkellä murtaisi perätysten. Silloin kukin ohuempi vesikerros, alimmasta ylimpään saakka, purskahtaen sivuputkia myöten ammuksen yläosaan päin, joutuisi vaikuttamaan joustimena, ja levy, sekin varustettuna erinomaisen voimakkailla puskimilla, ei voisi lyödä pohjaa vastaan ennen kuin kaikki väliseinät peräkkäin olivat murtuneet. Epäilemättä matkustajat vielä tuntisivat ankaran tärähdyksen, kun vesimassa oli kokonaan vuotanut pois, mutta ensimmäinen tärähdys piti saataman melkein kokonaan poistetuksi tämän voimakkaan joustimen avulla.
Kolmen jalan korkuinen vesikerros viidenkymmenenneljän neliöjalan pinta-alalla painaisi tosin lähes yksitoistatuhatta viisisataa naulaa, mutta kolumbiadiin kasautuneiden kaasujen laajenemisvoiman piti Barbicanen laskujen mukaan riittää voittamaan tämä painonlisäys, sitä paitsi tärähdys ajaisi vajaassa sekunnissa pois koko vesimäärän, ja ammus saisi pian jälleen normaalipainonsa.
Näin Tykkikerhon puheenjohtaja oli ajatellut ja uskoi ratkaisseensa tärkeän tärähdyskysymyksen. Muuten tämä työ, jonka toiminimi Breadwillin insinöörit olivat älykkäästi käsittäneet, suoriitettiin ihmeen hyvin. Kun vesi kerran olisi tehnyt vaikutuksensa ja poistettu, voisivat matkustajat helposti vapautua särkyneistä väliseinistä ja purkaa liikkuvan levyn, joka heitä kannatti lähtöhetkellä.
Ammuksen yläseiniä verhosi paksu, nahalla päällystetty vanukerros, kiinnitettynä parhaasta teräksestä tehtyihin kierukoihin, jotka olivat yhtä pehmeät kuin kellon joustimet. Johtoputket oli piilotettu tämän vanukerroksen alle, niin ettei voinut aavistaakaan niitä olevan olemassa.
Niin oli siis ryhdytty kaikkiin ajateltaviin varokeinoihin ensimmäisen tärähdyksen lieventämistä varten, ja Michel Ardanin sanojen mukaan olisi täytynyt olla "hyvin huonosti kokoonkyhätty" antaakseen musertaa itsensä.
Ammus oli ulkomitoiltaan yhdeksän jalkaa leveä ja kaksitoista korkea. Jottei se olisi käynyt määräpainoaan raskaammaksi, oli hiukan vähennetty seinien paksuutta ja vahvistettu alaosaa, jonka oli määrä kestää pumpuliruudin palamisesta kehittyneiden kaasujen koko voima. Niin on muuten laita silinteri-kartiomaisissa pommeissakin, että niiden peräpuoli aina on paksumpi.
Tähän metallitorniin pääsi sisälle kartion seiniin puhkaistusta kapeasta, höyrykattilan miesluukun näköisestä aukosta. Sen voi sulkea ilmanpitävästi alumiinilaatalla, jota sisältä päin pitivät paikoillaan voimakkaat kiristysruuvit. Matkustajat saattaisivat siis astua ulos liikkuvasta vankilastaan heti päästyään perille kuuhun.
Mutta ei riittänyt se, että päästiin eteenpäin, täytyi myös nähdä matkalla. Mikään ei ollut sen helpompaa. Vanukerroksen alla näet oli neljä hyvin paksusta mykiömäisestä lasista tehtyä valoaukkoa, kaksi ammuksen ympärysseinässä, kolmas sen pohjassa ja neljäs kartiomaisessa hatussa. Matkustajat voisivat siis matkansa kestäessä katsella maata, jolta he poistuivat, kuuta, jota he lähestyivät, ja taivaan tähtiavaruuksia. Mutta näitä valoreikiä suojelivat lähtöhetken tärähdyksiä vastaan lujasti sisään uurretut metallilevyt, jotka helposti saattoi painaa ulos kiertämällä irti sisäpuoliset ruuvit. Siten ammuksessa oleva ilma ei voinut päästä ulos, ja havaintojen teko kävi mahdolliseksi.
Kaikki nämä koneistot, jotka olivat ihmeen taitavasti rakennetut, toimivat mitä helpoimmin, ja insinöörit olivat osoittaneet yhtä suurta älykkyyttä matkustajavaununa käytettävän ammuksen sisustuslaitteiden järjestämisessä.
Lujasti paikoilleen kiinnitettyjen säiliöiden oli määrä sisältää kolmelle matkamiehelle välttämätön vesi- ja elintarvikevarasto; voivatpa he hankkia itselleen lämpöä ja valoakin kaasun avulla, joka useamman ilmakehän paineen alaisena oli suljettu erikoiseen säiliöön. Ei tarvinnut muuta kuin kiertää hanaa, niin tämä kaasu tarjoutuisi kuuden päivän ajan valaisemaan ja lämmittämään mukavaa kulkuneuvoa. Näkee siis, ettei mitään puuttunut siitä, mikä on tärkeätä hengissä pysymiselle, jopa hyvinvoinnillekin. Michel Ardanin harrastusten takia tuli vielä huvikin hyötyyn lisäksi taide-esineiden muodossa. Hän olisi tehnyt ammuksestaan kerrassaan taiteilijan työpajan, jos häneltä ei olisi puuttunut tilaa. Olisi muuten erehdys luulla, että kolmen hengen oli vaikea mahtua metallitorniin. Se oli pinta-alaltaan lähes viisikymmentäneljä neliöjalkaa ja kymmenen jalkaa korkea, joten sen asukkaat saattoivat liikuskella jokseenkin vapaasti. Yhdysvaltain ylellisimmässäkään rautatievaunussa heidän ei olisi ollut niin mukava olla.
Kun muona- ja valaistuskysymys oli ratkaistu, oli vielä jäljellä pulma, kuinka saataisiin ilmaa. Ammuksen suljettu ilma ei tietenkään riittäisi neljäksi vuorokaudeksi matkamiesten hengitettäväksi. Ihminen kuluttaa näet tunnissa melkein niin paljon happea kuin on sadassa litrassa ilmaa. Barbicane, hänen molemmat toverinsa ja kaksi koiraa, jotka hän aikoi ottaa mukaansa, kuluttaisivat vuorokaudessa kaksituhatta neljäsataa litraa happea tai painon mukaan laskien lähes seitsemän naulaa.
Täytyi siis uudistaa ammuksen ilma. Mutta kuinka? Hyvin yksinkertaisella, Reisetin ja Regnaultin keksimällä menettelytavalla, josta Michel Ardan teki selkoa kansakokouksen keskustelussa.
Ilma on, kuten tietty, kokoonpantu pääasiassa kahdestakymmenestäyhdestä osasta happea ja seitsemästäkymmenestäyhdeksästä osasta typpeä. Mitä tapahtuu hengitettäessä? Sangen yksinkertainen ilmiö. Ihminen imee itseensä ilman hapen, joka ylläpitää elämää, ja päästää typen käyttämättömänä jälleen ulos. Uloshengitetty ilma on menettänyt lähes viisi prosenttia hapestaan ja sisältää silloin lähes yhtä suuren tilavuuden hiilihappoa, joka on lopullinen tulos sisäänhengitetyn hapen vaikuttamasta veriainesten palamisesta. Suljetussa paikassa tapahtuu siis määrätyn ajan kuluttua, että kaiken ilmassa olleen hapen sijalle tulee hiilihappoa, joka on terveydelle vahingollista kaasua.
Tehtävä tuli siis olemaan seuraava: Kun typpi on pysynyt koskemattomana, pitää korvata ihmiseen imeytynyt happi ja hävittää uloshengitetty hiilihappo. Käyttämällä kaliumkloraattia ja kalilipeätä ei mikään ole sen helpompaa.
Kaliumkloraatti on valkeiden hileiden muodossa esiintyvä suola. Kun se kuumennetaan neljääsataa astetta kuumemmaksi, se muuttuu kloorikaliumiksi, ja sen sisältämä happi vapautuu täydellisesti.
Kahdeksantoista naulaa kaliumkloraattia antaa seitsemän naulaa happea, siis matkamiestemme vuorokaudessa tarvitseman määrän. Siten voi siis saada korvatuksi hapen.
Kalilipeä taas on ilmassa olevaan hiilihappoon sangen herkästi yhtyvää ainetta, ja sitä tarvitsee vain liikutella, niin se imee tämän itseensä ja kehittää kaliumkarbonaattia. Näin poistetaan hiilihappo.
Yhdistämällä nämä molemmat keinot voitiin olla varmat siitä, että pilaantunut ilma saisi jälleen kaikki elämälle tarpeelliset ominaisuutensa. Sen olivat molemmat kemistit, Reiset ja Regnault, osoittaneet kokeillaan menestyksellisesti. Mutta, se täytyy sanoa, koe oli siihen asti tehty ainoastaan eläimillä. Olkoonpa tieteellisesti kuinka tarkka tahansa, ei ensinkään tiedetty miten ihmiset sen kestäisivät.
Siitä huomautettiin istunnossa, jossa tätä vakavaa asiaa pohdittiin. Michel Ardan ei tahtonut epäillä, että oli mahdollista elää sellaisella keinoteikoisella ilmalla, ja tarjoutui koettamaan ennen lähtöä.
Mutta J.T. Maston vaati tarmokkaasti itselleen kunniaa, että saisi tehdä tuon kokeen.
– Koska kerran en pääse lähtemään mukaan, lienee kohtuullista, että saan asua ammuksessa viikon päivät, sanoi urhea tykkimies.
Olisi ollut ikävää hylätä hänen pyyntönsä. Suostuttiin siis hänen toivomukseensa. Riittävä määrä kaliumkloraattia ja kalilipeää sekä viikon elintarvikkeet annettiin hänen käytettäväkseen. Sitten hän marraskuun 12. päivänä kello 6 aamulla puristettuaan ystäviensä kättä ja nimenomaan pyydettyään, ettei hänen vankilaansa avattaisi ennen kuin 20. päivänä kello 6 illalla, painautui ammukseen, jonka luukku suljettiin ilmanpitävästi.
Mitä siellä tapahtui sen viikon kuluessa? Sitä oli mahdotonta saada tietää. Ammuksen paksut seinät estivät kaiken äänen kuulumasta sisältä ulos.
Marraskuun 20. päivänä täsmälleen kello 6 luukku avattiin. J.T. Mastonin ystävät olivat sittenkin vähän huolissaan. Mutta he rauhoittuivat pian kuullessaan iloisen äänen päästävän hurjan hurraahuudon.
Kohta Tykkikerhon sihteeri näyttäytyi kartion huipussa voitonriemuisena. Hän oli lihonutkin.
KALLIOVUORTEN TELESKOOPPI
Edellisen vuoden lokakuun 20. päivänä, avustusten keräyksen päätyttyä, Tykkikerhon puheenjohtaja oli luovuttanut Cambridgen tähtitornin haltuun suurenmoisen optisen koneen rakentamista varten tarpeellisen rahasumman. Sen koneen, kaukoputken tai teleskoopin, tuli olla niin voimakas, että sillä saattoi nähdä kuun pinnalla ainakin yhdeksän jalan laajuisen esineen.
Kaukoputken ja teleskoopin välillä on tärkeä erotus, siitä on tässä hyvä huomauttaa. Kaukoputkeen kuuluu putki, jonka yläpäässä on mykiö, nimeltään objektiivi, ja alapäässä toinen mykiö, nimeltään okulaari, tämän taakse havaintojen tekijä sovittaa silmänsä. Valaistusta esineestä lähtevät valonsäteet kulkevat ensimmäisen mykiön läpi ja muodostavat taituttuaan ylösalaisin käännetyn kuvan sen polttopisteessä. Sitä kuvaa katsellaan okulaarilla, joka suurentaa sen samoin kuin suurennuslasi. Objektiivi ja okulaari sulkevat siis kaukoputken molemmat päät.
Teleskoopin putki sitä vastoin on yläpäästään auki. Tarkastellusta esineestä lähtevät valonsäteet pääsevät siihen vapaasti ja sattuvat koveroon, samaa pistettä kohti suuntautuvaan metallipeiliin. Heijastuttuaan siitä säteet lankeavat pieneen peiliin, joka vuorostaan suuntaa ne okulaariin, tämä on sovitettu siten, että se suurentaa syntyneen kuvan.
Niinpä siis kaukoputkessa suorittaa päätehtävän valonsäteiden taittuminen, teleskoopissa heijastuminen. Siksi onkin edelliselle annettu nimi taittaja, jälkimmäiselle heijastaja. Koko vaikeus näiden optisten koneiden rakentamisessa on objektiivien valmistamisessa, olkootpa ne sitten lasimykiöitä tai metallipeilejä.
Siihen aikaan, jolloin Tykkikerho ryhtyi suureen yritykseensä, nämä koneet kuitenkin olivat erittäin täydellisiksi kehitetyt, ja niillä saatiin suurenmoisia tuloksia. Kaukana oli se aika, jolloin Galilei tarkasteli tähtiä enintään seitsemän kertaa suurentavalla kaukoputkipahasellaan. Kuudenneltatoista vuosisadalta alkaen optiset koneet laajenivat ja pitenivät huomattavassa määrässä ja tekivät katseelle mahdolliseksi tunkeutua ennen kuulumattoman syvälle tähtimaailman avaruuksiin. Siihen aikaan toimivien taittajakoneiden joukossa mainittiin venäläisen Pulkovan tähtitornin kaukoputki, jonka objektiivi oli viisitoista tuumaa (38 cm) läpimitaten, ranskalaisen Lerebours-nimisen optikon kaukoputki, varustettu yhtä suurella objektiivilla kuin edellinen, ja vihdoin Cambridgen tähtitornin kaukoputki, jonka objektiivi oli yhdeksäntoista tuumaa (48 cm) läpimitaltaan.
Teleskooppeja tunnettiin kaksi huomattavan voimakasta ja jättiläiskokoista. Toinen, Herschelin rakentama, oli 36 jalkaa pitkä, ja sen peili neljä ja puoli jalkaa läpimitaten, se suurensi 6.000 kertaa. Toinen kohosi Irlannissa, Birrcastlessa, Parsonstowin puistossa, ja sen omisti lordi Rosse. Sen putki oli 48 jalkaa pitkä, peilin läpimitta 6 jalkaa, se suurensi 6.400 kertaa. [Kuulee usein puhuttavan paljon pitemmistä kaukoputkista, esimerkiksi eräästä, jonka objektiivin ja polttopisteen väli oli 300 jalkaa. Se rakennettiin Dominique Cassinin toimesta Pariisin tähtitorniin. Mutta on huomattava, että näissä kaukosilmissä ei ollut putkea. Objektiivi oli ripustettu ilmaan mastojen avulla, ja havaintojen tekijä, okulaari kädessään, tuli ja asettui objektiivin polttopisteeseen niin tarkalleen kuin mahdollista. On helppo käsittää, kuinka epämukavia nämä koneet olivat ja kuinka vaikea oli sovittaa kaksi näin sijoitettua mykiötä oikealle välimatkalle.] Oli täytynyt rakentaa suunnattoman suuri kivimuuri 28.000 naulan painoisen koneen liikuttelemista varten tarpeellisten laitteiden sijoittamiseksi.
Mutta tästä jättiläiskoosta huolimatta niitä ei ollut saatu suurentamaan enempää kuin pyörein luvuin 6.000 kertaa. Mutta 6.000-kertainen suurennus ei siirrä kuuta lähemmäksi kuin 39 mailin päähän, ja sen avulla tulevat näkyviin vasta ne esineet, jotka ovat 60 jalkaa läpimitaten, elleivät esineet ole hyvin pitkiä.
Mutta tässä tapauksessa oli puheena monta kertaa pienempi esine, nimittäin ammus, joka sinänsä kyllä oli tavaton, täytyi siis saada kuu siirtymään ainakin 5 mailin päähän ja sitä varten kone suurentamaan 48.000 kertaa.
Sellainen oli Cambridgen tähtitornin suoritettavaksi annettu tehtävä. Rahalliset vaikeudet eivät saaneet olla esteenä, piti siis vain voittaa itse tehtävän vaikeudet.
Ensinnäkin oli päätettävä, valitaanko teleskooppi vai kaukoputki. Kaukoputkilla on etuja teleskooppeihin verraten. Yhtä suurilla objektiiveilla varustettuina ne suurentavat enemmän, koska mykiöiden läpi kulkevat säteet menettävät vähemmän voimaansa imeytymisessä kuin heijastumisessa teleskooppien metallipeilistä. Mutta mykiötä ei voi tehdä kuinka paksuksi tahansa, sillä jos se on liian paksu, niin se ei enää päästäkään säteitä lävitsensä. Sitä paitsi sellaisten suurten mykiöiden valmistaminen on äärettömän vaikeata ja vaatii tuntuvasti aikaa, vuosikausia.
Vaikka kuvat kaukoputkissa ovat paremmin valaistut, mikä on arvaamaton etu, kun on tarkastettava kuuta, jonka valo on vain heijastunutta, päätettiin siis käyttää teleskooppia, jonka voi valmistaa nopeammin. Mutta koska valonsäteet menettävät suuren osan voimastaan kulkiessaan ilmakehän läpi, päätti Tykkikerho rakentaa koneen jollekin Yhdysvaltain korkeimmista vuorista, jolloin ilmakerrosten paksuus vähenisi.
Kuten olemme huomauttaneet, aikaansaa teleskoopeissa suurennuksen okulaari, havaintojen tekijän silmän eteen sovitettu suurennuslasi, ja objektiivi, joka auttaa saamaan voimakkaimmat suurennokset, on se, jonka läpimitta on pisin ja polttopisteen etäisyys suurin. Neljäkymmentäkahdeksantuhat-kertaisen suurennoksen aikaansaamiseksi täytyi valmistaa paljon suurempi objektiivi kuin Herschelin ja lordi Rossen olivat. Siinä oli vaikeus, sillä sellaisten peilien valaminen on perin arkaluontoinen toimitus.
Onneksi Ranskan tiedeseuran jäsen, Leon Foucault, oli muutamia vuosia sitä ennen keksinyt keinon, jonka avulla objektiivien kiillottaminen kävi hyvin helpoksi ja nopeaksi siten, että metallipeilin asemesta käytettiin hopeoituja peilejä. Ei tarvinnut muuta kuin valaa määrätyn kokoinen lasipalanen ja silata se sitten metallilevyllä käyttämällä jotakin hopeasuolaa. Tätä menetelmää, jolla on saatu oivalliset tulokset, käytettiin objektiivin valmistamisessa.
Sitä paitsi se sijoitettiin Herschelin teleskooppejaan varten keksimän menetelmän mukaisesti. Tähtientutkija Sloughin suuressa koneessa esineiden kuva putken pohjalla kallellaan olevan peilin heijastamana muodostui toiseen päähän, johon okulaari oli sijoitettu. Havaintojen tekijän paikka siis ei ollut putken alapäässä, vaan hän nousi yläosaan, ja sieltä hän, suurennuslaseineen sukelsi katseillaan suunnattoman suureen silinteriin. Tästä sovitelmasta oli se etu, että se teki tarpeettomaksi pienen peilin, jonka oli määrä heijastaa kuva okulaariin. Kuva siis heijastui enää vain kerran eikä kahdesti. Siis pienempi määrä valonsäteitä sammui, eikä kuva ollut enää niin heikko. Ja näin ollen se saatiin selvemmäksi, mikä oli arvokas etu nyt tehtävässä havainnossa.
Kun nämä päätökset oli tehty, alkoivat työt. Cambridgen tähtitornin laskujen mukaan piti uuden heijastimen putken olla 280 jalkaa pitkä ja sen peilin 16 jalkaa läpimitaten. Niin suunnattoman suuri kuin moinen kone olikin, se ei ollut verrattavissakaan siihen 10.000 jalkaa (kolme ja puoli metriä) pitkään teleskooppiin, jonka tähtientutkija Hooke muutama vuosi sitten ehdotti rakennettavaksi. Kuitenkin oli moisen koneen rakentamisessa suuria vaikeuksia.
Minne tuo vehje sijoitettaisiin, se oli pian ratkaistu. Oli valittava jokin korkea vuori, mutta korkeita vuoria ei ole monta Yhdysvalloissa.
Vuoristojen lukumäärä tässä suuressa maassa supistuu näet kahteen keskikorkuiseen jonoon. Niiden välissä virtaa suurenmoinen Missisippi, jota amerikkalaiset nimittäisivät "virtojen kuninkaaksi", jos ylimalkaan suvaitsisivat mitään kuninkuutta.
Idässä ovat Appalakin vuoret, joiden korkein huippu New Hampshiressä ei kohoa 5.600 jalkaa korkeammalle, mikä on perin vaatimatonta.
Lännessä sitä vastoin tavataan Kalliovuoret, pitkä jono, joka alkaa Magalhaesin salmesta, seuraa Etelä-Amerikan länsirannikkoa Andien tai Kordillerien -nimisenä, kulkee Panaman kannaksen poikki ja Pohjois-Amerikan läpi Jäämeren rantamille saakka.
Nämä vuoret eivät ole kovin korkeita, ja Alpit ja Himalaja katselisivat niitä äärimmäisen halveksivasti suuruutensa huipuilta. Niiden korkein kukkula on näet vain 10.701 jalkaa korkea, kun sitä vastoin Montblanc kohoaa 14.439 ja Kintshindjinga, Himalajan korkein huippu, 26.776 jalkaa merenpinnan yläpuolelle.
Mutta kun Tykkikerho piti tärkeänä, että teleskooppi samoin kuin kolumbiadi pystytettäisiin Yhdysvaltoihin, täytyi tyytyä Kalliovuoriin, ja kaikki tarpeelliset ainekset kuljetettiin Long's Peakin kukkulalle, joka on Missourin alueella.
Ei kynä eikä kieli voisi kertoa niitä kaikenkaltaisia vaikeuksia, jotka amerikkalaisilla insinööreillä oli voitettavina, niitä rohkeuden ja taitavuuden ihmeitä, joita he saivat aikaan. Se oli kerrassaan voimannäyte. Täytyi raahata ylös tavattoman isoja kiviä, raskaita taottuja esineitä, painavia kulmarautoja, putken avarat kappaleet, objektiivi, joka yksin painoi lähes 30.000 naulaa, toiselle puolen ikuisen lumen rajan, yli 10.000 jalan korkeuteen. Kun ne ensin oli kuljetettu pitkin autioita ruohoaavikoita, läpipääsemättömien metsien halki, hirvittävien koskien poikki, kauas asutuskeskuksista, keskelle korpia, joissa jokainen toimeentulon pikku seikka tuotti melkein mahdottomia vastuksia. Ja sittenkin amerikkalaisten nerokkuus voitti nämä lukemattomat esteet. Vajaan vuoden kuluttua siitä, kun työt oli aloitettu, syyskuun viime päivinä, jättiläiskokoinen heijastin kohotti ilmoihin 280 jalan pituisen putkensa. Se oli kiinnitetty suunnattoman suureen rautakehikkoon. Nerokkaan laitteen avulla sitä saattoi helposti käännellä joka pistettä kohti taivaalla ja siten seurata taivaankappaleita mille suunnalle tahansa niiden kulkiessa avaruuden läpi.
Se oli maksanut yli 400.000 dollaria. Kun se ensi kerran suunnattiin kuuta kohti, tunsivat havaintojen tekijät sekä uteliaisuutta että levottomuutta. Mitä saataisiinkaan nähdä kokonaista 48.000 kertaa suurentavan teleskoopin näköpiirissä? Kansakuntia, karjalaumoja kuussa, kaupunkeja, järviä, valtameriä? Ei mitään sellaista, mitä tiede ei olisi jo tuntenut, ja kuun kehrän joka kohdalla voitiin sen tuliperäinen luonto todeta ehdottoman tarkasti. Mutta ennen kuin Kalliovuorten teleskooppi palveli Tykkikerhoa, se tuotti arvokasta hyötyä tähtitieteelle. Sen läpitunkevalla voimalla tutkittiin taivaan uumenet viimeisiä ääriään myöten, lukuisten tähtien silmämääräinen läpimitta voitiin määrätä täsmällisesti, ja herra Clarke, Cambridgen johtokunnan jäsen, sai eritellyksi osiinsa Härän tähtisikermässä olevan kravunmuotoisen kierteissumun, jota lordi Rossen heijastimella ei ollut koskaan voitu hajoittaa yksilöihinsä.
VIIMEISET VALMISTELUT
Oli marraskuun 22. päivä. Lopullinen lentoon lähtö tapahtuisi kymmenen päivän kuluttua. Yksi ainoa toimitus oli vielä saatava onnellisesti suoritetuksi, arkaluontoinen, vaarallinen asia, joka vaati suurta varovaisuutta ja jonka onnistumista vastaan kapteeni Nicholl oli lyönyt kolmannen vetonsa. Oli näet ladattava kolumbiadi ja työnnettävä sen sisään 400.000 naulaa pumpuliruutia. Nicholl oli arvellut, ehkä syystä kyllä, että niin hirvittävän pumpuliruutimäärän käsittelystä tulisi vakavia onnettomuuksia ja että tämä erinomaisen helposti räjähtävä massa joka tapauksessa syttyisi itsestään ammuksen sitä puristaessa.
Siinä oli vakavia vaaroja, joita vielä lisäsi amerikkalaisten huolettomuus ja kevytmielisyys, he kun liittovaltioiden sodan aikana häikäilemätiä latasivat pommejaan sikari hampaissa. Mutta Barbicane tahtoi kaikin mokomin onnistua, laskematta karille vielä satamassa ollessaan. Hän valikoi siis parhaat työmiehensä, pani heidät toimimaan silmäinsä edessä, jättämättä heitä hetkeksikään valvomatta katseellaan ja osasi noudattamalla suurinta varovaisuutta saada puolelleen kaikki onnistumismahdollisuudet.
Ja ensinnäkin hän visusti varoi tuomasta koko panostansa yhtaikaa Stone's Hillin aitauksen sisään. Hän kuljetti sen vähitellen, täydellisesti suljetuissa vaunuissa. 400.000 naulaa pumpuliruutia oli jaettu 500 naulan painoisiin myttyihin, mikä teki yhteensä 800 suurta tykinpanosta. Pensacolan taitavimmat ilotulitusmiehet olivat valmistaneet ne huolellisesti. Kuhunkin vaunuun niitä mahtui 10, ja vaunut saapuivat toinen toisensa jälkeen Tampan rataa myöten. Siten ei ollut koskaan enempää kuin 5.000 naulaa pumpuliruutia kerrallaan aitauksen sisällä. Heti kunkin vaunun saavuttua paljain jaloin kävelevät työmiehet purkivat lastin ja kukin panos kuljetettiin kolumbiadin suulle, josta se laskettiin alas käsivoimin käytettyjen vipujen avulla. Mitään höyrykoneita ei käytetty, ja pienimmätkin tulet oli sammutettu kahden mailin alalla yltympäri. Sekin oli jo liikaa, että näitä pumpuliruutimääriä olisi täytynyt varjella auringon paahteelta, vaikka nyt oli marraskuu. Niinpä työskenneltiinkin etupäässä yöllä, tyhjässä ilmassa aikaansaadussa valaistuksessa, joka Ruhmkorffin laitteiden avulla loi keinotekoista päivänvaloa kolumbiadin pohjaan asti. Sinne järjestettiin panokset täydellisen säännöllisesti ja yhdistettiin toisiinsa metallilangalla, jonka oli määrä johtaa sähkökipinä jokaiseen niistä yhtaikaa.
Tämä pumpuliruutimäärä piti näet sytyttää sähköpatterin avulla. Kaikki nämä eristävän aineen ympäröimät langat yhtyivät ahtaassa sankkireiässä, ja tämä oli valmistettu sille korkeudelle, jolla ammuksen tulisi sijaita. Siinä ne kulkivat paksun valurautaisen seinän läpi ja kohosivat maanpinnalle saakka kiviseen verhomuuriin sitä varten varattua reikää pitkin. Kohottuaan Stone's Hillin huipulle lanka, pylvästen kannattamana kahden mailin matkalla, päätyi voimakkaaseen sähköparistoon, kulkien katkaisijan läpi. Ei siis tarvinnut muuta kuin painaa sormellaan laitteen nappulaa saadakseen silmänräpäyksessä virran syntymään ja sytyttämään 400.000 naulaa pumpuliruutia. Ei tarvinne sanoa, että paristo piti panna toimimaan vasta viime hetkessä.
Marraskuun 28. päivänä oli 800 tykinpanosta järjestetty kolumbiadin pohjalle. Se osa toimitusta oli onnistunut. Mutta kuinka paljon rettelöitä, levottomuutta ja taisteluja puheenjohtaja Barbicanella olikaan ollut! Turhaan hän oli kieltänyt pääsyn Stone's Hilliin. Joka päivä kiipeili uteliaita paaluaitojen yli, ja muutamat mennen varomattomuudessa hulluuteen asti, tulivat ja tupakoivat keskellä pumpuliruutimyttyjä. Barbicane joutui joka päivä raivoihinsa. J.T. Maston avusti häntä miten parhaiten taisi, ajaen tarmokkaasti takaa sisääntunkeutuneita ja poimiskellen maasta vielä palavia sikarinpätkiä, joita jenkit heittelivät sinne tänne. Työläs tehtävä, sillä yli 300.000 henkeä tungeskeli paaluaitauksen ympärillä. Michel Ardan oli kyllä tarjoutunut olemaan myttyjen turvasaattona kolumbiadin suulle saakka, mutta tavattuaan hänet itsensä iso sikari suussa ajamassa pois varomattomia, joille hän antoi sellaisen turmiollisen esimerkin, Tykkikerhon puheenjohtaja huomasi selvästi, ettei hän voinut luottaa tähän pelottomaan tupakoitsijaan, ja hänen oli pakko käskeä pitämään erityisesti silmällä kelpo ranskalaista.
Koska Jumala suojelee tykkimiehiäkin, kävi niin hyvin, ettei räjähdystä tapahtunut. Lataaminen saatiin siis onnellisesti suoritetuksi. Kapteeni Nichollin kolmas veto oli pahassa vaarassa. Vielä oli laskettava ammus kolumbiadiin paksun pumpuliruutikerroksen päälle.
Mutta ennen kuin ryhdyttiin tähän toimitukseen, sijoitettiin matkalla tarpeelliset esineet huolellisesti ammukseen. Niitä olikin aika suuri määrä, ja jos olisi annettu Michel Ardanin tehdä mielensä mukaan, niin ne piankin olisivat anastaneet kaiken matkustajille varatun tilan. Ei voi kuvitellakaan, mitä kaikkea tämä rakastettava ranskalainen tahtoi ottaa mukaansa kuuhun. Kokonaisen lajitelman tarpeettomia tavaroita. Mutta Barbicane tuli väliin, ja täytyi tyytyä siihen, mikä oli ehdottomasti välttämätöntä.
Useita lämpömittareita, ilmapuntareita ja kaukoputkia pantiin konelaatikkoon.
Matkustajat olivat uteliaat matkallaan tarkastelemaan kuuta ja helpottaakseen tähän uuteen maailmaan tutustumista heidän teki mieli ottaa mukaansa Beerin ja Mödlerin valmistama oivallinen Mappa selenographica, Kuun kartta, neljänä lehtenä julkaistu, jota hyvällä syyllä pidetään tarkan havaintokyvyn ja kärsivällisyyden mestarinäytteenä. Se kuvasi tunnontarkasti pienimmätkin yksityiskohdat maahan päin kääntyneessä taivaankappaleen osassa, vuoret, laaksot, rotkot, tulivuoren aukot, kukkulat ja uurteet näkyivät siinä täsmällisine mittoineen, tarkkoine suuntineen, nimityksineen, Dörfelin ja Leibnitzin vuorista, joiden korkea huippu kohoaa kehrän itäosassa, Mare frigoris -nimiseen mereen (Pakkasmeri) asti, joka leviää pohjoisissa napaseuduissa.
Se oli siis matkustajille arvokas julkaisu, koska he saattoivat tutkia seutua ennen kuin astuivat siihen jalallaan.
He ottivat myös mukaansa kolme pyssyä ja kolme makasiinilla varustettua ja räjähtävillä kuulilla ampuvaa metsästyskivääriä; sitä paitsi ruutia ja lyijyä suuren määrän.
– Ei sitä tiedä, kenen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Michel Ardan. – Ihmiset tai eläimet voivat panna pahakseen, että tulemme heidän luokseen vieraisille. Täytyy siis ryhtyä varokeinoihin.
Muuten tuli puolustusaseiden lisäksi hakkuja, rautalapioita, käsisahoja sekä muita välttämättömiä työkaluja, puhumattakaan kaikkiin lämpötiloihin, napaseutujen pakkasesta kuuman vyöhykkeen helteeseen asti, soveltuvista vaatteista.
Michel Ardan olisi tahtonut ottaa mukaan retkelle muutamia eläimiä, ei paria kutakin lajia, sillä hän ei käsittänyt, miksi olisi tarpeellista toimittaa kuuhun käärmeitä, tiikereitä, alligaattoreita ja muita raatelevia petoja.
– Ei, hän sanoi Barbicanelle, – mutta muutamat vetojuhdat, härkä tai lehmä, aasi tai hevonen, tekisivät hyvän vaikutuksen maisemassa ja olisivat meille myös hyödyllisiä.
– Myönnän sen, hyvä veli Ardan, vastasi Tykkikerhon puheenjohtaja, — mutta meidän ammuksemme ei ole mikään Noan arkki. Sillä ei ole arkin tilavuutta eikä tarkoitusta. Pysykäämme siis mahdollisen rajoissa!
Vihdoin sovittiin siitä, että matkustajat tyytyisivät ottamaan retkelle vain Nichollin omistaman oivallisen metsäkoiran ja väkevän newfoundlandilaisen koiran. Monta laatikollista hyödyllisimpiä siemeniä pantiin välttämättömien tavarain joukkoon. Jos Michel Ardan olisi saanut määrätä, niin hän olisi ottanut mukaan myös muutaman säkin multaa, kylvääkseen siemenet, joka tapauksessa hän otti tusinan verran pensaita, jotka huolellisesti käärittiin olkikuoreen ja pantiin erääseen ammuksen nurkkaan.
Oli sitten jäljellä tärkeä muonituskysymys, sillä täytyihän olla
valmiina sen tapauksen varalta, että jouduttaisiin kokonaan
hedelmättömään kuun osaan. Barbicane toimi niin, että sai niitä
otetuksi mukaan yhdeksi vuodeksi riittävän määrän. Mutta jottei
tämä ketään hämmästyttäisi, on lisättävä, että nämä elintarvikkeet
olivat liha- ja vihannessäilykkeitä, jotka hydraulisen painimen
avulla oli puserrettu pienimpään tilavuuteen ja sisälsivät suuren
joukon ravitsevia aineita. Niitä ei ollut hyvin monta eri lajia,
mutta tällaisella retkellä ei saanutkaan olla nirso. Oli myös mukana
varasto viinaa, noin viisikymmentä gallonaa [noin 200 litraa],
ja vettä vain kahdeksi kuukaudeksi, tähtientutkijain viimeisten
havaintojen nojalla ei näet kukaan epäillyt sitä, että kuun pinnalla
on jonkin verran vettä. Mitä muuten elintarvikkeisiin tulee, niin
olisi ollut mieletöntä luulla, että maan asukkaat eivät siellä
ylhäällä saisi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Michel Ardanilla ei
ollut mitään epäilyksiä siinä suhteessa. Jos hän olisi epäillyt, niin
hän ei olisi päättänyt lähteä koko matkalle.– Sitä paitsi, hän sanoi eräänä päivänä ystävilleen, – me emme tule olemaan maan päällä elävien toveriemme kokonaan hylkäämiä, vaan he pitävät huolen siitä, etteivät unohda meitä.
– Niinpä tietenkin, vastasi J.T. Maston.
– Kuinka tarkoitatte? kysyi Nicholl.
– Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, vastasi Ardan. – Eikö kolumbiadi aina pysy tallella? Niinpä joka kerta, kun kuu näyttäytyy suotuisissa olosuhteissa, ollen taivaannavassa, joskaan ei lähempänä maata, siis melkein kerran vuodessa, voidaan luoksemme lähettää ruokavaroilla täytettyjä pommeja, joita me odotamme määräpäivänä. Vai mitä arvelette?
– Hurraa, hurraa! huudahti Maston niin kuin mies, jolla oli oma aatteensa. – Sepä oli oikein puhuttu. Ihan varmaan, kelpo ystäväni, me emme teitä unohda!
– Minä luotan siihen. Siis, kuten näette, me saamme säännöllisesti uutisia maapallolta; omasta puolestamme olisimme aika kömpelöitä, jos emme keksisi keinoa päästä yhteyteen maan päällä olevien hyvien ystäviemme kanssa.
Nämä sanat uhkuivat sellaista luottamusta, että Michel Ardan varmalla ilmeellään, komealla ryhdillään olisi temmannut koko tykkikerhon mukaansa. Mitä hän sanoi, se näytti yksinkertaiselta, alkeelliselta, helpolta, taatusti onnistuvalta, ja olisi todellakin täytynyt riippua ihan surkean kovasti kiinni tässä viheliäisessä maapallossa ollakseen seuraamatta kolmea matkamiestä heidän retkelleen kuuhun.
Kun eri tavarat oli järjestetty ammukseen, laskettiin vesi, jonka oli määrä vaikuttaa joustimen tavalla, poikkiseiniensä väliin, ja valokaasu painettiin säiliöönsä. Barbicane, peläten odottamattomia viivytyksiä matkalla, otti mukaan kaliumkloraattia ja kalilipeää niin suuren määrän, että se riitti hapen uudistamiseen ja hiilihapon poistamiseen kahden kuukauden aikana. Nerokkaasti rakennettu ja automaattisesti toimiva kone piti huolen siitä, että ilma yhä uudelleen sai elämää ylläpitävät ominaisuutensa ja puhdistui täydellisesti. Ammus oli siis valmis, eikä tarvinnut enää muuta kuin laskea se alas kolumbiadiin. Mutta se toimitus oli täynnä vaikeuksia ja vaaroja.
Valtavan kookas ammus tuotiin Stone's Hillin harjalle. Siellä voimakkaat nostokurjet tarttuivat siihen ja pitivät sitä riipuksissa metallikaivon yläpuolella.
Se oli äärimmäisen jännittävä hetki. Jos ketjut olisivat sattuneet katkeamaan suunnattoman painon alla, niin suuren massan putoaminen olisi varmasti saanut toimeen pumpuliruudin syttymisen.
Onneksi ei käynyt niin, ja muutaman tunnin kuluttua oli ammus hiljaa laskettu tykin putkeen ja lepäsi pumpuliruutivuoteellaan kuin tultatuiskivalla patjalla. Sen painolla ei ollut muuta vaikutusta kuin että se sulloi lujemmaksi kolumbiadin panoksen.
– Olen menettänyt vetoni, sanoi kapteeni jättäen puheenjohtaja Barbicanelle 3.000 dollarin rahasumman.
Barbicane ei tahtonut ottaa vastaan tätä rahaa matkatoverilta, mutta hänen täytyi antaa myöten itsepäiselle Nichollille, joka kaikin mokomin tahtoi täyttää sitoumuksensa, ennen kuin lähti maan päältä.
– Nyt, sanoi Michel Ardan, – minulla on enää vain yksi toivotus teille lausuttavana, kunnon veli kapteeni.
– Mikä sitten? kysyi Nicholl.
– Että menettäisitte molemmat muutkin vetonne. Siten saamme olla varmat siitä, ettemme jää tielle.
LAUKAUS
Joulukuun 1. päivä oli tullut, ratkaiseva päivä, sillä jos ammus ei lähtenyt lentoon juuri sinä iltana 46 minuuttia ja 40 sekuntia kello 22 jälkeen, niin kuluisi yli 18 vuotta, ennen kuin kuu näyttäytyisi samoissa olosuhteissa, jolloin se olisi sekä taivaannavassa että lähimpänä maata.
Sää oli ihmeen kaunis, vaikka talvi oli tulossa, paistoi aurinko ja valoi säteilevää valoaan maapallolle, jolta kolme sen asukkaista oli lähtemässä uuteen maailmaan.
Kuinka monet ihmiset nukkuivatkaan huonosti sen kiihkeästi odotetun päivän edellisenä yönä! Kuinka moni rinta olikaan odotuksen raskaan taakan painama! Kaikkien sydämet sykkivät levottomina paitsi Michel Ardanin. Tämä järkähtämättömän levollinen mies liikuskeli edestakaisin hommissaan kuten tavallisesti, mutta ei mikään ilmaissut hänessä tavallista suurempaa mielenjännitystä. Hän oli nukkunut rauhallisesti, kuten Turenne ennen taistelua tykin lavetilla.
Aamusta alkaen peitti lukematon kansanjoukko ruohokentät, jotka Stone's Hillin ympärillä leviävät silmänkantamattomiin. Joka neljännestunti toi Tampan rata uusia uteliaita, tämä kansainvaellus paisui piankin tarumaisen suureksi, ja Tampa-Town Observerin laskujen mukaan tallasi tuona muistettavana päivänä viisi miljoonaa katselijaa Floridan maata.
Suurin osa tätä väkijoukkoa oli jo kuukauden ajan ollut leiriytyneenä aitauksen ympärille ja laskenut perustuksen kaupungille, jota siitä pitäen on sanottu Ardan's Towniksi. Valoja, mökkejä, kojuja ja telttoja törrötti pystyssä tasangolla, ja näissä lyhytaikaisissa asumuksissa majaili niin lukuisa väestö, että Euroopan suurimmat kaupungit olisivat voineet sitä kadehtia.
Kaikki maanpiirin kansat olivat siinä edustettuina, kaikkia maailman kieliä puhuttiin siellä yhtaikaa. Sitä olisi luullut Babelin, tornin raamatunaikuiseksi kielten sekoitukseksi. Amerikkalaisen yhteiskunnan eri kansanluokat sekaantuivat siellä toisiinsa täysin tasa-arvoisina. Pankkiirit, maanviljelijät, merimiehet, asioitsijat, välittäjät, pumpuli-istutusten omistajat, tukkukauppiaat, laivurit ja virkamiehet tuupiskelivat siellä toisiaan alkeellisen kursailemattomasti. Louisianan kreolit veljeilivät Indianan tilanomistajain kanssa, Kentuckyn ja Tennesseen herrasmiehet, hienot ja kopeat virginialaiset väittelivät Järviseutujen puolivillien metsästäjien ja Cincinnatin karjakauppiaitten kanssa. Päässään valkoisista majavankarvoista tehty leveälierinen huopahattu tai klassinen panamahattu, housut Opelousasin tehtaiden valmistamasta sinisestä pumpulikankaasta, yllään sirokuosinen pusero valkaisemattomasta palttinasta, jalassa helakanväriset kengät, he komeilivat batistikankaisilla poimukauluksilla, ja heidän paidoissaan, kalvosimissaan, kaulaliinoissaan, sormissaan, vieläpä korvissaankin välkkyi kokonainen lajitelma sormuksia, rintaneuloja, hohtokiviä, ketjuja, renkaita, helyjä, yhtä kallishintaisia kuin mauttomia. Vaimoja, lapsia, palvelijoita, yhtä uhkeissa puvuissa, liikuskeli näiden aviomiesten, isien, isäntien seurassa, heidän jäljessään, heidän edessään, heidän ympärillään, he olivat kuin heimon päämiehiä keskellä epälukuisia perheitään.
Aterian aikana kelpasi nähdä kaiken tämän väen hyökkäävän etelävaltioille erikoisten ruokalajien kimppuun ja Floridan huollolle vaarallisella ruokahalulla ahmivan eurooppalaisen vatsalle vastenmielistä syötävää, sellaista kuin viilokiksi laitettuja sammakoita, apinamuhennosta, sekakalamuhennosta, pussirotanpaistia, verestävää tai halstarilla käristettyä.
Mutta myös mikä kirjava sarja väkijuomia tulikaan moiselle vaikeasti sulavalle ravinnolle avuksi! Mitä kiihottavia huutoja, mitä kehottavia ääniä kaikuikaan ravintoloissa tai kapakoissa, jotka olivat koristetut laseilla, haarikoilla kummallisen muotoisilla pulloilla, huhmarilla sokerin survomista varten ja olkipillikimpuilla!
– Tässä on mintunsekaista virvoitusjuomaa! huusi muuan kaupustelija raikuvalla äänellä.
– Tässä on jäävedensekaista bordeaux-viiniä! vastasi toinen kirkuen.
– Ja gin-slingiä! toisteli kolmas.
– Ja cocktailia, maustettua konjakkigrogia! huusi neljäs.
– Kuka tahtoo maistaa oikeata minttuvettä, viimeisen muodin mukaista? huutelivat toisaalla sukkelat myyjät, sujuttaen nopeasti kuin silmänkääntäjä lasista toiseen sokerin, sitruunan, vihreän mintun, survotun jään, veden, konjakin ja tuoreen ananaksen, joista tuo virvoitusjuoma sekoitetaan.
Niinpä sellaiset maustimien polttavasta vaikutuksesta janoisille kurkuille osoitetut kehotukset tavallisesti toistuivatkin ja risteilivät ilmassa aikaansaaden huumaavan melun. Mutta sinä päivänä, joulukuun ensimmäisenä, näitä huutoja ei kuulunut monta. Myyjät olisivat turhaan huutaneet itsensä käheiksi kehotellessaan ostajia. Kukaan ei ajatellut syömistä eikä juomista, ja kuinka paljon kiertelikään väkijoukossa katselijoita, jotka kello neljä iltapäivällä eivät vielä olleet syöneet tavanmukaista aamiaistaan! Vieläkin merkitsevämpi oire oli se, että mielenjännitys oli voittanut amerikkalaisten rajun pelihimon. Nähdessään keilat makaamassa kyljellään, pelinopat nukkumassa kupeissaan, ruletin liikkumattomana, cribbage-pelin jätettynä oman onnensa nojaan, monenmoiset pelikortit suljettuina koskemattomiin lippaisiinsa kuka tahansa ymmärsi, että päivän tapahtuma hukutti kaikki muut tarpeet eikä jättänyt sijaa minkäänlaisille huvikkeille.
Iltaan asti vallitsi tässä tuskaisena odottavassa väkijoukossa tukahdutettu, äänetön levottomuus, samantapainen kuin se, joka käy suurten onnettomuuksien edellä. Sanoin selittämätön tukala tunne vallitsi mielissä, kiusallinen raukeus ja epämääräinen, sydäntä ahdistava painostus. Jokainen olisi suonut, "että kaikki olisi ohi".
Kello seitsemän ajoissa tämä raskas äänettömyys kuitenkin lakkasi. Kuu nousi taivaanrannalta. Monet miljoonat eläköönhuudot tervehtivät sen näyttäytymistä. Se tuli täsmällisesti määräpaikalle. Huudot kohosivat taivaalle, kättentaputukset puhkesivat kuuluviin joka taholta kalvakan Phoeben loistaessa ihmeen kauniilta taivaalta ja hyväillessä haltioitunutta väkijoukkoa kaikkein herttaisimmilla säteillään.
Silloin tulivat näkyviin kolme pelotonta matkalle aikovaa. Heidän näyttäytyessään huudot kiihtyivät kahta kovemmiksi. Yksimielisesti, silmänräpäyksessä Yhdysvaltain kansallislaulu kajahti kaikista levottomina huokuvista rinnoista, ja Yankee doodle, viiden miljoonan esittäjän kuorossa virittämänä, kohosi sävelmyrskynä ilmakehän äärimmäisille rajoille saakka. Sitten, tämän vastustamattoman purkauksen jälkeen, laulu vaikeni, viimeiset soinnut raukesivat vähitellen, melu vaimeni ja hiljainen äänten solina liiteli syvästi liikuttuneen väkijoukon yllä.
Sillä välin ranskalainen ja molemmat amerikkalaiset olivat astuneet varattuun aitaukseen, jonka ympärillä ääretön kansanpaljous tungeskeli. Heitä ympäröivät Tykkikerhon jäsenet ja eurooppalaisten tähtitornien lähettämät edustajat. Barbicane, kylmäverisenä ja levollisena, antoi tyynesti viimeiset käskynsä. Nicholl, huulet yhteen puristettuina, kädet ristissä selän takana, asteli lujin ja täsmällisin askelin. Michel Ardan, aina luontevana esiintymisessään, yllään moitteeton, avara, kastanjanruskea matkapuku, jaloissa nahkasäärykset, sivulla matkalaukku ja suussaan sikari, jakeli ohikulkiessaan ruhtinaallisen tuhiailevasti lämpimiä kädenpuristuksia. Hän oli ehtymättömän pirteä ja hyväntuulinen, naureskellen, laskien leikkiä, tehden vakavalle Mastonille kujeita kuin poikaviikari, sanalla sanoen "ranskalainen" ja, mikä pahempaa, "pariisilainen" viimeiseen sekuntiin saakka.
Kello löi kymmenen. Oli tullut aika asettua paikoilleen ammukseen, sillä alas laskeutumista varten tarpeelliset toimenpiteet, kuten kansilaatan kiinniruuvaaminen ja kolumbiadin suulla olevien nostoranojen ja telineiden poistaminen, vaativat jonkin verran aikaa.
Barbicane oli tarkistanut kronometrinsä, niin että tuskin kymmenesosa sekuntia voi olla virhettä, insinööri Murchisonin kellon mukaan. Insinöörin piti sytyttää ruutipanos sähkökipinän avulla. Ammukseen sulkeutuneet matkamiehet saattaisivat siten silmillään seurata kellon tunteetonta osoitinta, joka täsmälleen näyttäisi heidän lähtönsä silmänräpäyksen.
Oli siis tullut hyvästijätön hetki. Kohtaus oli liikuttava, huolimatta kuumeentapaisesta iloisuudestaan Michel Ardan tunsi heltyvänsä. J.T. Maston oli löytänyt kuivien silmäluomiensa alta vanhan kyyneleen, jonka hän epäilemättä varasi tähän tilaisuuteen. Hän vuodatti sen rakkaan ja urhean puheenjohtajansa otsalle.
– Jos lähtisin mukaan, hän virkkoi, – olisi vielä aikaa!
– Mahdotonta, rakas veli Maston, vastasi Barbicane.
Muutamaa hetkeä myöhemmin matkatoverukset olivat asettuneet ammukseen, jonka kansilaatan he ruuvasivat kiinni sisältäpäin, ja kolumbiadin suu, kun kaikki esteet oli raivattu pois, avautui vapaana taivasta kohti.
Nicholl, Barbicane ja Michel Ardan olivat lopullisesti muurattuina metalliseen kulkuneuvoonsa.
Kuka voisi kuvata yleistä jännitystä, joka silloin kohosi huippuunsa?
Kuu eteni läpikuultavan kirkkaalla taivaankannella, sammuttaen tieltään tähtien tuikkivat valot. Se kulki silloin Kaksosten tähtisikermän kohdalla ja oli melkein puolitiessä taivaanrannan ja taivaannavan välillä. Jokaisen piti siis helposti ymmärtää, että tähdättiin maalin eteen, niin kuin metsästäjä tähtää jäniksen eteen, johon hän tahtoo osua. Kaamea äänettömyys vallitsi kaikkialla. Ei tuulenhenkäystä maan päällä. Ei hengähdystäkään! Sydämet eivät enää uskaltaneet sykkiä. Kaikki katseet tuijottivat pelokkaina kolumbiadin ammottavaan kitaan.
Murchison seurasi silmillään kronometrinsä osoitinta. Puuttui tuskin neljääkymmentä sekuntia lähtöhetkeen, mutta jokainen niistä tuntui kestävän vuosisadan.
Kahdennenkymmenennen sekunnin kohdalla kaikki sydämet vavahtivat, ja väkijoukko tuli ajatelleeksi, että ammukseen sulkeutuneet uskaliaat matkamiehet myös laskivat näitä hirvittäviä sekunteja. Sieltä täältä kuului huudettavan:
– 35 – 36 – 37 – 38 – 39 – 40! Laukaiskaa!!!
Silloin Murchison painoi sormellaan sähkölaitteen virrankatkaisijaa, pani virran toimimaan ja lennätti sähkökipinän kolumbiadin pohjaan.
Samassa silmänräpäyksessä tuli kauhistava, ennen kuulumaton, yliluonnollinen pamaus, josta ei mikään voi antaa käsitystä, ei ukkosen jyrähdys eikä tulivuoren purkauksen pauhu. Äärettömän suuri tulipatsas singahti maan uumenista kuin tulivuoren aukosta. Maa vavahti, ja tuskin muutamat henkilöt saattoivat silmänräpäyksen ajan vilaukselta nähdä ammuksen halkovan voittoisasti ilmaa liekehtivien höyrypilvien keskellä.
PILVINEN ILMA
Hehkuvan tulipatsaan kohotessa taivasta kohti huimaavaan korkeuteen valaisivat liekit koko Floridaa, ja lyhyen silmänräpäyksen ajaksi yö muuttui päiväksi melkoisella alalla maata. Suunnattoman suuri tulitöyhtö huomattiin sadan mailin päästä merellä yhtä hyvin Meksikon lahden kuin Atlantin puolella, ja enemmän kuin yksi laivankapteeni merkitsi päiväkirjaansa jättiläiskokoisen meteorin näyttäytymisen.
Kolumbiadin pamauksen yhteydessä tuntui todellinen maanjäristys. Florida tunsi vapisevansa uumeniaan myöten. Lämmön laajentamat ruutikaasut puskivat verrattoman voimakkaasti ilmakerroksia, ja tämä keinotekoinen rajutuuli, sata kertaa nopeampana kuin muu myrsky, kehitti pilvenpatsaan keskelle ilmaa.
Ei yksikään katsoja ollut jäänyt seisoalleen. Miehet, naiset, lapset, kaikki kaatuivat kuin oljenkorret rajuilmassa, siitä tuli sanoin kuvaamaton mylläkkä, suuri joukko ihmisiä loukkaantui pahasti, ja J.T. Maston, joka mistään varovaisuudesta välittämättä seisoi liian kaukana edessä, huomasi paiskautuneensa parinkymmenen sylen päähän taaksepäin ja lensi kuin tykinluoti kansalaistensa päiden ylitse. Kolmesataatuhatta henkeä tuli hetkellisesti kuuroksi ja joutui kuin huumaannuksiin.
Kaadettuaan parakit, paiskattuaan nurin mökit, temmattuaan juurineen puut maasta parinkymmenen mailin alalla, työnnettyään rautatien junat menemään Tampaan asti ilmavirta syöksyi kaupunkiin kuin lumivyöry ja hävitti satakunta taloa, muiden muassa Pyhän Marian kirkon ja uuden pörssirakennuksen, joka halkesi pitkin pituuttaan. Muutamat satamassa olevista laivoista törmäsivät toisiaan vasten ja upposivat ja kymmenkunta alusta, jotka olivat ankkurissa ulkosatamassa, ajautui rannikolle katkaistuaan ankkuriketjunsa kuin pumpulilangan.
Mutta hävityksen piiri ulottui vielä laajemmalle, jopa Yhdysvaltain rajojen ulkopuolellekin. Tärähdyksen vaikutus tuntui länsituulien avustamana Atlantilla yli kolmensadan mailin päässä Amerikan rannoilta. Keinotekoinen myrsky, odottamaton myrsky, jota amiraali Fitz-Roy ei ollut voinut ennakolta aavistaa, hyökkäsi laivojen kimppuun ennen kuulumattoman rajusti, useita aluksia, joihin nämä hirvittävät tuulenpyörteet tarttuivat ennen kuin ne ennättivät korjata purjeensa, upposi purjeet levällään, muidenmuassa liverpoolilainen Childe Harold, joka valitettava onnettomuus antoi aihetta mitä ankarimpiin syytöksiin Englannin taholta.
Lopuksi, mainitaksemme kaikki, vaikka asian todenperäisyydestä ei ole muita takeita kuin muutamien alkuasukasten vakuutus, oli Korean ja Sierra Leonen asukkaita, jotka väittivät kuulleensa puoli tuntia ammuksen lentoon lähdettyä kumean räjähdyksen, ääniaaltojen viimeisen liikahduksen, kun ne kuljettuaan Atlantin poikki tulivat ja raukesivat tyhjiin Afrikan rannalle.
Mutta palatkaamme Floridaan. Ensimmäisen sekasorron hetken mentyä ohi loukkaantuneet, kuurot, lyhyesti kaikki heräsivät jälleen, ja raivokkaita huutoja: – Eläköön Ardan! Eläköön Barbicane! Eläköön Nicholl! kohosi taivaisiin asti. Monet miljoonat ihmiset, nenä pystyssä, teleskoopeilla, kaukoputkilla tai pikku kiikareilla tähystelivät avaruuteen unohtaen ruhjevammansa ja mielenliikutuksensa, välittämättä muusta kuin ammuksesta. Mutta turhaan he sitä etsivät. Sitä ei voinut enää nähdä, ja täytyi tyytyä odottamaan Long's Peakista tulevia sähkösanomia. Cambridgen tähtitornin johtaja, herra Belfast, oli paikallaan Kalliovuorilla, ja hänelle, taitavalle ja sitkeälle tähtitieteilijälle, oli uskottu havaintojen tekeminen.
Mutta eräs ilmiö, jota ei ollut arvattu odottaa, vaikka se oli helppo edeltäpäin aavistaa, ja jolle ei mahdettu mitään, näyttäytyi pian ja pani yleisön malttamattomuuden kovalle koetukselle.
Ilma, joka siihen asti oli ollut oikein kaunis, muuttui äkkiä, taivas synkistyi ja peittyi pilviin. Saattoiko toisin käydäkään, kun ilmakerrokset olivat niin hirveästi järkähtäneet ja niihin oli levinnyt 400.000 pumpuliruutinaulan palamisesta syntynyt suunnattoman suuri määrä kaasuja? Koko luonnonjärjestys oli häiriytynyt. Sitä ei voi kummastella, sillä meritaisteluissa on usein nähty ilmakehän tilan äkkiä muuttuvan tykistön laukausten vaikutuksesta.
Seuraavana päivänä oli taivaanranta auringon noustessa paksujen pilvien peitossa, raskas ja läpitunkematon verho oli vedetty taivaan ja maan välille ja, ikävä kyllä, ulottui Kalliovuorten seuduille saakka. Se oli kova onni. Yksimielisiä vastalauseita kuului joka taholta maapalloa. Mutta luonto välitti niistä vähät ja totta kai ihmisten, kun he kerran olivat laukauksellaan häirinneet ilmakehän tasapainoa, piti kärsiä sen seuraukset.
Tämän ensimmäisen päivän kuluessa kukin yritti tunkea läpikuultamattoman pilviharson läpi, mutta kaikki näkivät turhaa vaivaa, ja kaikki muuten myös erehtyivät suunnatessaan katseensa taivaalle, sillä maapallon vuorokautisen pyörimisen johdosta ammus tietystikin kiiti silloin toisella puolella ikään kuin jalkaimme alla.
Oli miten oli, kun tuli yö kietoen vaippaansa maan, läpinäkymätön ja synkkä yö, ja kun kuu oli jälleen noussut taivaanrannalta, ei sitä voitukaan nähdä. Olisi luullut, että se tahallaan piiloutui niiden hurjanrohkeiden katseilta, jotka olivat sitä ampuneet. Mikään havaintojen teko ei siis ollut mahdollista, ja Long's Peakista saapuneet sähkösanomat vahvistivat todeksi tämän harmillisen vastoinkäymisen.
Mutta jos koe oli onnistunut, piti matkamiesten, jotka olivat lähteneet joulukuun 1. päivänä 46 minuuttia ja 40 sekuntia yli 10 illalla, saapua perille 4. päivänä kello 12 yöllä. Siihen asti siis, ja kun joka tapauksessa olisi ollut hyvin vaikea näissä oloissa huomata niin pienikokoista esinettä kuin ammus oli, ihmiset malttoivat mielensä liikoja nurisematta.
Joulukuun 4. päivänä kello 20:sta puoleen yöhön asti olisi ollut mahdollista seurata ammuksen jälkeä, sillä se oli näkynyt mustana pisteenä kuun välkkyvää kehrää vasten. Mutta ilma pysyi säälimättä pilvisenä, ja sai yleisön suuttumuksen taas kiihtymään huippuunsa. Mentiin niin pitkälle, että ruvettiin herjaamaan kuuta, joka ei näyttäytynyt.
Epätoivoissaan J.T. Maston lähti Long's Peakiin. Hän tahtoi itse tehdä havaintoja. Hän ei epäillyt ystäväinsä saapumista perille. Ei muuten myöskään ollut kuultu sanottavan, että ammus olisi pudonnut takaisin millekään maan saarista tai mantereista, eikä Maston hetkeäkään otaksunut mahdolliseksi, että se olisi pudonnut valtameriin, jotka peittävät kolme neljännestä maapallosta.
Viidentenä päivänä samanlainen ilma. Vanhan maailman suuret teleskoopit, Herschelin, Rossen, Foucaultin, olivat muuttumatta suunnatut yön aurinkoa kohti, sillä ilma oli juuri silloin oivallinen Euroopassa, mutta näiden koneiden suhteellinen heikkous teki mahdottomaksi kaiken hyödyllisen havaintojen teon.
Kuudentena päivänä samanlainen sää. Kärsimätön odotus vallitsi kolmella neljänneksellä maapallosta. Mentiin niin pitkälle, että ehdotettiin mitä mielettömimpiä keinoja ilmaan kasautuneiden pilvien hajoittamiseksi.
Seitsemäntenä päivänä taivas näytti vähän muuttuvan. Alettiin toivoa, mutta sitä toivoa ei kestänyt kauan, ja illalla paksut pilvet torjuivat tähtitaivaalta kaikki katseet.
Silloin asia kävi arveluttavaksi. Yhdentenätoista päivänä kello 11 minuuttia yli 9 aamulla kuu näet siirtyisi viimeiseen neljännekseensä. Tuon määrähetken jälkeen se vähenisi yhä, ja vaikka taivas kirkastuisikin, niin havaintojen teon mahdollisuudet pienenisivät tavattomasti. Kuu näet näyttäisi sitten enää vain yhä pienenevän osan kehräänsä, ja lopulta tulisi uusikuu. Silloin kuu laskisi ja nousisi yhtaikaa auringon kanssa, jonka säteet tekisivät sen kokonaan näkymättömäksi. Täytyisi siis odottaa, kunnes tulisi tammikuun 3. päivä, kello 12.44, koska kuu vasta silloin näkyisi taas täytenä ja havaintojen teko voitaisiin aloittaa.
Sanomalehdet julkaisivat nämä mietteet tuhansin lisähuomautuksin eivätkä suinkaan salanneet yleisöltä, että sen tuli varautua enkelien kärsivällisyydellä.
Kahdeksantena päivänä ei tapahtunut mitään. Yhdeksäntenä aurinko taas näyttäytyi hetkisen kuin ilkkuakseen amerikkalaisia. Sille naurettiin pilkallisesti, ja epäilemättä loukkaantuneena moisesta vastaanotosta se osoittautui hyvin kitsaaksi säteistään.
Kymmenentenä päivänä ei mitään muutosta. J.T. Maston oli vähällä tulla hulluksi, ja alettiin pelätä, kuinka kävisi tämän arvon miehen aivojen, jotka siihen saakka olivat hyvin säilyneet hänen guttaperkkapääkallonsa suojassa.
Mutta yhdentenätoista päivänä puhkesi ilmameressä riehumaan muuan kääntöpiirien välisten seutujen hirvittäviä myrskyjä. Kovat itätuulet lakaisivat pois kauan kasautuneina olleet pilvet, ja illalla yön auringon kulunut puolikas kulki majesteettisena taivaan kirkkaiden tähtisikermäin keskitse.
UUSI TAIVAANKAPPALE
Juuri sinä yönä iski niin kiihkeästi odotettu, sydämiä hykähdyttävä uutinen kuin ukonnuoli Yhdysvaltoihin ja lähti sieltä singahtaen valtameren poikki kiitämään maapallon kaikkia lennätinlankoja pitkin. Ammus oli huomattu Long's Peakin jättiläiskokoisen heijastimen avulla.
Tässä seuraa Cambridgen tähtitornin johtajan laatima tiedonanto. Se sisältää Tykkikerhon suuren yrityksen tieteellisen tuloksen.
"Long's Peak, 11. joulukuuta.
Herroille Cambridgen tähtitornin johtokunnan jäsenille.
Herrat Belfast ja J.T. Maston ovat joulukuun 11. päivänä
kello 8.47 illalla, kuun siirryttyä viimeiseen neljännekseen,
huomanneet Stone's Hillin kolumbiadin lennättämän ammuksen.
Tämä ammus ei ole saapunut maaliinsa. Se on lentänyt ohi, mutta
siksi läheltä kuitenkin, että kuun vetovoima on pidättänyt sen
piirissään.
Siellä sen suoraviivainen liike on muuttunut huimaavan nopeaksi
kiertoliikkeeksi, ja se on joutunut kiitämään soikionmuotoista
rataa pitkin kuun ympäri, jonka todellinen saattolainen siitä on
tullut.
Tämän uuden taivaankappaleen tähtitieteellisiä määritelmiä ei
vielä ole saatu lasketuksi. Ei tunneta, kuinka nopeasti se kulkee
tai pyörii oman akselinsa ympäri. Välimatka, joka erottaa sen
kuun pinnasta, voidaan arvioida noin 2.833 mailiksi.
Kahden mahdollisuuden voidaan nyt olettaa esiintyvän ja
aikaansaavan muutoksen asiain tilaan:
Joko kuun vetovoima lopulta vie voiton, ja matkamiehet pääsevät
perille, tai ammus, pysyen muuttumatta samassa asemassa, jää
kiertämään kuun kehrän ympäri aikojen loppuun asti.
Kuinka siinä käy, sen saavat havainnot kerran osoittaa, mutta
toistaiseksi Tykkikerhon yrityksestä ei ole ollut muuta tulosta
kuin että aurinkokuntamme on saanut uuden taivaankappaleen.
J. Belfast."Kuinka paljon kysymyksiä nostikaan vireille moinen odottamaton ratkaisu! Minkä salaisuuksista rikkaan tilanteen tulevaisuus varasikaan tieteen tutkittavaksi! Kolme miehen rohkeuden ja uhrautuvaisuuden takia oli tästä näennäisesti jokseenkin joutavasta yrityksestä lennättää luoti kuuhun ollut äärettömän suuriarvoinen tulos, jonka seuraukset olivat arvaamattomat. Joskaan uuteen saattolaiseen suljetut matkamiehet eivät olleet saavuttaneet päämaaliaan, olivat he ainakin osana kuun maailmasta. He kiersivät yön auringon ympäri, ja ensi kerran saattoi silmä tunkea kaikkien sen salaisuuksien läpi. Nichollin, Barbicanen ja Michel Ardanin nimien tuli siis olla iäti maineikkaita tähtitieteen aikakirjoissa, sillä nämä uskaliaat tutkimusretkeilijät olivat, haluten laajentaa inhimillisen tietämisen piiriä, rohkeasti lennättäneet itsensä avaruuden läpi ja panneet henkensä alttiiksi nykyaikojen eriskummallisimmassa yrityksessä.
Oli miten oli, Long's Peakista saapuneen tiedonannon tultua tunnetuksi valtasi koko maailman hämmästyksen ja kauhun tunne. Oliko mahdollista päästä auttamaan noita pelottomia maan asukkaita? Ei tietenkään, sillä he olivat asettuneet ihmiskunnan ulkopuolelle ja astuneet maallisille olennoille säädettyjen rajojen yli. He saattoivat hankkia itselleen ilmaa kahden kuukauden ajaksi. Heillä oli elintarvikkeita vuodeksi. Mutta entä sitten?... Tunteettomimmatkin sydämet vavahtivat tämän hirvittävän kysymyksen tehdessään.
Yksi ainoa mies ei tahtonut myöntää, että tilanne oli toivoton. Yhdellä ainoalla oli luottavainen mieli, ja se oli heidän harras ystävänsä, uskalias ja päättäväinen niin kuin he, urhea J.T. Maston.
Hän ei myöskään päästänyt heitä näkyvistään. Hänen asuntonsa oli siitä pitäen Long's Peakin tähtitieteellinen asema, hänen näköpiirinsä suunnattoman suuren heijastajan peili. Niin pian kuin kuu nousi taivaanrannalta, hän sovitti sen teleskoopin tähystyspiiriin kuin kehykseen. Hän ei hetkeksikään kääntänyt katseitaan siitä pois, vaan seurasi sitä väsymättä sen kulkiessa tähtimaailman avaruuksien halki, hän tarkkasi aina yhtä kärsivällisesti ammuksen kulkua hopeakehrän päällitse, ja tosiaankin tuo arvon mies pysyi alituisessa yhteydessä kolmen ystävänsä kanssa eikä lakannut toivomasta saavansa kerran nähdä heidät jälleen.
– Me vaihdamme tiedonantoja heidän kanssaan niin pian kuin olosuhteet tekevät sen mahdolliseksi, hän sanoi kaikille, jotka tahtoivat häntä kuulla. – Me saamme tietoja heistä ja he meistä. Sitä paitsi, minä tunnen heidät, he ovat kekseliäitä miehiä. Heillä kolmella on mukanaan avaruudessa kaikki taidon, tieteen ja teollisuuden apuneuvot. Niillä voi saada aikaan mitä tahtoo, ja saattepa nähdä, että he selviytyvät pulastaan!
Kertomus jatkuu romaanissa "Kuun ympäri".