[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgC-dip8UF5ovpwmQ6zSjI9C9h_W6XHKJiwFeh3YXoZ4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},973,"Maasta kuuhun","Verne, Jules",1828,1905,"973-verne-jules-maasta-kuuhun","973__Verne_Jules__Maasta_kuuhun",null,"romaani",[],[],"fi",1865,1929,39402,275402,true,[],[],[],"Vernen klassinen tieteisromaani kertoo Baltimoren Tykkikerhosta, joka päättää rakentaa jättimäisen tykin ampuakseen miehitetyn ammuksen kuuhun. Teos kuvaa suunnittelun vaiheita, teknisiä valmisteluja ja ihmiskunnan ensimmäistä yritystä valloittaa avaruus.","Jules Vernen 'Maasta kuuhun' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 973.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAASTA KUUHUN\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nRanskankielinen alkuteos: De la Terre à la Lune\n\n48. ranskankielisestä painoksesta suomentanut Edwin Hagfors\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Tykkikerho\n Barbicanen tiedonanto\n Barbicanen tiedonannon vaikutus\n Cambridgen tähtitornin vastaus\n Kuun romaani\n Mitä Yhdysvalloissa on mahdoton olla tietämättä\n Ammuksen ylistysvirsi\n Tykin historia\n Ruutikysymys\n Yksi vihollinen 25 miljoonaa ystävää kohti\n Florida ja Texas\n Urbi et orbi\n Stone's Hill\n Hakku ja muurarinlasta\n Valujuhla\n Kolumbiadi\n Eräs sähkösanoma\n \"Atlantan\" matkustaja\n Kansankokous\n Hyökkäys ja vastaisku\n Kuinka ranskalainen selvittää jutun\n Yhdysvaltain uusi kansalainen\n Matkustaja-ammus\n Kalliovuorten teleskooppi\n Viimeiset valmistelut\n Laukaus\n Pilvinen ilma\n Uusi taivaankappale\n\n\n\n\nTYKKIKERHO\n\n\nPohjois-Amerikan sisällissodan aikana perustettiin Baltimoren\nkaupungissa Marylandin sydämessä uusi hyvin vaikutusvaltainen\nkerho. Tunnettuahan on, että sotilasvaistot puhkesivat voimakkaasti\nilmi tässä laivanvarustaja-, kauppias- ja koneenrakentajakansassa.\nYksinkertaiset kauppamiehet putkahtivat esiin myymäläpöytänsä\ntakaa ja esiintyivät äkkiä valmiina kapteeneina, eversteinä,\nkenraaleina, vaikka eivät olleet käyneet West Pointin koulua; he\nolivat piankin vanhassa maailmassa toimivien virkaveljiensä vertaisia\n\"sotataiteessa\", ja niin kuin nämäkin he saavuttivat voittoja\ntuhlailemalla luoteja, miljoonia ja ihmisiä.\n\nAmpuma-aseitten valmistustaidossa, siinä amerikkalaiset olivat\nkuitenkin eurooppalaisia tavattoman paljon etevämmät. Ei niin, että\nheidän aseensa olisivat olleet tekotavaltaan täydellisempiä, mutta ne\nolivat hyvin kookkaita ja kantoivat sen vuoksi ennen kuulumattomien\nmatkojen päähän. Vaakasuorassa, kaarevassa tai jonkin taakse\ntähdätyssä ammunnassa, olkoonpa päämääränä piste, linja tai esine, ei\nenglantilaisilla, ranskalaisilla, preussilaisilla ollut enää mitään\nopittavaa, mutta heidän tykkinsä, pomminheittäjänsä, haupitsinsa\nolivat vain pikkupistooleja amerikkalaisen tykistön hirvittävien\nkoneitten rinnalla.\n\nSiinä ei ollut mitään ihmettelemistä. Maailman etevimmät\nkoneenrakentajat, jenkit, ovat syntyperäisiä insinöörejä, niin\nkuin italialaiset ovat laulajia ja saksalaiset metafyysikkoja.\nLuonnollista siis oli, että heidän nähtiin osoittavan rohkeaa\nälykkyyttä asesuunnittelun alalla. Siten syntyivät jättiläistykit,\njotka eivät olleet läheskään yhtä hyödyllisiä kuin ompelukoneet,\nmutta herättivät yhtä suurta hämmästystä ja vielä suurempaa ihailua.\nTunnettujahan ovat tällä alalla Parrottin, Dahlgreenin, Rodmanin\nihmeluomukset. Armstrongin, Palliserin ja Treuille de Beaulieun\nkaltaisten miesten ei auttanut enää muu kuin kumartaa merentakaisille\nkilpailijoilleen.\n\nNiinpä pohjois- ja etelävaltioiden pelottavassa taistelussa\ntykinrakentajat olivat tärkeimmällä sijalla. Yhdysvaltain lehdistö\nylisti innokkaasti heidän keksintöjään, eikä ollut niin mitätöntä\npikkukauppiasta, niin yksinkertaista ihmistä, ettei hän olisi öin\npäivin vaivannut päätään suunnittelemalla mielettömiä ampumalaitteita.\n\nMutta kun amerikkalainen on saanut päähänsä jonkin aatteen, etsii hän\ntoisen amerikkalaisen, joka sitä kannattaa. Jos heitä on kolme, niin\nhe valitsevat puheenjohtajan ja kaksi sihteeriä. Jos neljä, niin he\nnimittävät arkistonhoitajan, ja johtokunta on toimintavalmis. Jos\nviisi, niin he kokoontuvat täysistuntoon, ja perustavat kerhon. Niin\nkävi Baltimoressakin. Ensimmäinen, joka keksi uuden tykin, liittyi\nyhteen ensimmäisen kanssa, joka sen valoi, ja ensimmäisen kanssa,\njoka sen porasi. Se oli Tykkikerhon kantajoukko. Kuukauden kuluttua\nsen perustamisesta siinä oli tuhatkahdeksansataakolmekymmentäkolme\nvarsinaista ja kolmekymmentätuhattaviisisataaseitsemänkymmentäviisi\nkirjeenvaihtajajäsentä.\n\nYksi välttämätön ehto oli määrätty jokaiselle, joka tahtoi päästä\nyhdistyksen jäseneksi, nimittäin se, että hän oli keksinyt tykin\ntahi ainakin kehittänyt sitä täydellisemmäksi, tahi jollei\ntykkiä, niin minkä tahansa muun ampuma-aseen. Suoraan sanoen,\nviisitoistapiippuisten revolverien, taitettavien karabiinien tai\nmiekkapistoolien keksijöitä ei kuitenkaan pidetty suuressakaan\nkunniassa. Tykkimestarit veivät heistä voiton joka suhteessa.\n\n-- Arvonanto, jonka he saavat osakseen, sanoi kerran eräs Tykkikerhon\noppineimmista puhujista, -- on verrannollinen heidän tykkinsä massaan\nja heidän ammustensa saavuttamien etäisyyksien neliöön.\n\nSe oli melkein Newtonin yleisen painovoimalain soveltamista toiselle\nalalle.\n\nOn helppo kuvitella, mitä amerikkalaisten keksijänero sai aikaan\ntällä alalla, kun Tykkikerho kerran oli perustettu. Sotakoneet\nkehittyivät jättiläiskokoisiksi, ja ammukset lentelivät luvallisten\nrajojen ulkopuolelle murskaamaan vaarattomia kävelijöitä. Kaikki nämä\nkeksinnöt jättivät eurooppalaisen tykistön vaatimattomat kojeet kauas\ntaakseen. Sen voi päätellä seuraavista luvuista.\n\n\"Vanhaan hyvään aikaan\" kolmensadan jalan päästä ammuttu\nkolmenkymmenenkuuden naulan tykinluoti lävisti sivultapäin\nkolmekymmentäkuusi hevosta ja kuusikymmentäkahdeksan miestä. Se\noli vielä \"lapsuusaikaa\". Sittemmin ammukset kehittyivät aika\nlailla. Rodman-tykki, joka kantoi puolen tonnin painoisen luodin\nseitsemän mailin päähän, olisi helposti kaatanut viisisataa hevosta\nja kolmesataa miestä. Olipa Tykkikerhossa puhetta juhlallisen\nkokeenkin toimeenpanemisesta sen osoittamiseksi. Mutta jos hevoset\nsuostuivatkin kokeeseen, niin miehiä ikävä kyllä ei tarjoutunut.\n\nOli miten oli, näiden tykkien teho oli sangen murhaava, ja\njoka laukauksella kaatui miehiä kuin olkia sirpin tieltä. Mitä\nmerkitsikään tuollaisten ammusten rinnalla kuuluisa luoti, joka\nCoutrasin luona vuonna 1587 teki kaksikymmentäviisi miestä taisteluun\nkykenemättömiksi, ja toinen luoti, joka surmasi Zorndorffin luona\nvuonna 1758 neljäkymmentä jalkaväen sotilasta, ja itävaltalainen\ntykki, joka kaatoi Kesselsdorfin luona vuonna 1742 joka laukauksella\nseitsemänkymmentä vihollista? Liittovaltioiden sodassa oli nähty\npaljon kummempia. Gettysburgin taistelussa eräästä rihlatusta tykistä\nammuttu kartionmuotoinen luoti lävisti sataseitsemänkymmentäkolme\netelävaltiolaista ja Potomacjoen yli mentäessä Rodman-luoti lähetti\nkaksisataaviisitoista etelävaltiolaista toiseen, ilmeisesti parempaan\nmaailmaan. Mainittava on myös Tykkikerhon huomatun jäsenen ja\nvakinaisen sihteerin J.T. Mastonin keksimä hirvittävä mörssäri, jonka\nsaavuttama tulos oli vielä paljon murhaavampi, se kun koelaukausta\nammuttaessa surmasi kolmesataakolmekymmentäseitsemän henkilöä --\ntosin kyllä se halkesi itse!\n\nMitäpä lisätä näihin sellaisinaan niin selvää kieltä puhuviin\nlukuihin? Ei mitään. Myönnettäneen myös kiistämättä oikeaksi\nseuraava tilastomies Pitcairnin laskelma: jakamalla luotien\nkaatamien uhrien lukumäärä Tykkikerhon jäsenten lukumäärällä hän\nsai selville, että kukin viimemainituista osaltaan oli surmannut\nkaksituhattakolmesataaseitsemänkymmentäviisi miestä ja vähän päälle.\n\nKun ottaa huomioon moisen luvun, on ilmeistä, että tämän oppineen\nseuran ainoana harrastuksena oli ihmiskunnan hävittäminen\nihmisystävällisessä tarkoituksessa ja sivistysvälineiksi katsottujen\nsota-aseiden täydellisemmiksi kehittäminen.\n\nSe oli kuolonenkelien yhdistys, vaikka he muutoin olivat mitä\nhyväntahtoisimpia miehiä.\n\nOn kuitenkin huomattava, että nämä taatusti urhoolliset jenkit eivät\ntyytyneet pelkkiin laskelmiin, vaan panivat oman itsensä alttiiksi.\nHeidän joukossaan oli kaikenarvoisia upseereja, luutnantteja tai\nkenraaleja, kaikenikäisiä sotilaita, vasta-alkajia sotilasuralla ja\nsellaisia, jotka alkoivat harmaantua tykkinsä lavetilla. Paljon heitä\njäi taistelutantereelle, ja heidän nimensä lueteltiin Tykkikerhon\nkunniakirjassa, ja suurimmalla osalla eloonjääneistä oli merkit\nurhoollisuudestaan. Kainalosauvoja, puujalkoja, keinotekoisia\nkäsivarsia, koukkukäsiä, kumileukoja, hopeakalloja, platinaneniä,\nmitään ei puuttunut kokoelmasta, ja yllämainittu Pitcairn oli\nlaskenut myös, että Tykkikerhossa ei ollut ihan täyteen yhtä\nkäsivartta neljää henkeä kohti, ja vain kaksi säärtä kuutta kohti.\n\nMutta nämä urheat tykkimiehet eivät pitäneet sillä niin suurta väliä,\nvaan olivat hyvällä syyllä ylpeitä, kun jossakin taisteluraportissa\nmainittiin uhrien paljous, joka oli kymmenen kertaa suurempi kuin\nkäytettyjen ammusten luku.\n\nEräänä päivänä kuitenkin, surkeana ja valitettavana päivänä,\nsodassa eloonjääneet allekirjoittivat rauhan, laukaukset lakkasivat\nvähitellen, mörssärit vaikenivat, pitkiksi ajoiksi kuonokoppaan\npannut pomminheittäjät ja tykit palasivat alla päin asevarikkoihin,\nkuulat ladottiin kasoihin, veriset muistot haihtuivat mielistä,\npuuvillapensaat versoivat muhkeasti runsaasti höystetyillä\nvainioilla, surupuvut kuluivat loppuun samoin kuin suruntunteetkin,\nja Tykkikerho oli vaipunut syvään toimettomuuteen.\n\nEräät ahkerat ja itsepintaiset tosin vielä jäivät pohtimaan\naserakentamisen pulmia. He haaveilivat yhä jättiläismäisistä\npommeista ja vertojaan vailla olevista kranaateista. Mutta kun\nkäytäntöä ei ollut, niin mitäpä moisista tyhjistä teorioista? Niinpä\nsalit kävivät autioiksi, palvelijat nukkuivat odotushuoneissa,\nsanomalehdet homehtuivat pöydillä, pimeissä nurkissa kajahtelivat\nsurulliset kuorsaukset, ja Tykkikerhon ennen äänekkäät jäsenet\ntorkkuivat nyt kovan onnen rauhan vaiteliaisuuteen pakottamina\nuneksien platonisesta tykistöstä.\n\n-- Tämä on surullista, sanoi eräänä iltana urhea Tom Hunter\nlämmittäen puujalkojaan tupakkahuoneen uunin edessä. -- Ei mitään\ntekemistä! Ei mitään toivomista! Kuinka tämä elämä onkaan ikävää!\nMissä ovat ne ajat, jolloin tykki herätti miehet joka aamu iloisella\npaukkeellaan?\n\n-- Ne ajat ovat olleet ja menneet, vastasi tarmokas Bilsby koettaen\nvenytellä käsivarsiaan, joita hänellä ei ollut. -- Silloin oli\nhauska elää! Keksi pomminheittäjänsä, ja tuskin se oli valettu,\nniin pääsi koettamaan sen tehoa viholliseen; sitten palasi leiriin\nsaatuaan muutaman rohkaisevan sanan Shermanilta tai kädenpuristuksen\nMacClellanilta! Mutta nyt kenraalit ovat palanneet myymäläpöytänsä\ntaakse, ja ammusten sijasta he lähettelevät vaarattomia\npumpulipaaleja! Ah, kautta Pyhän Barbaran! Tykistön tulevaisuus on\nmennyttä Amerikassa!\n\n-- Niin, Bilsby, huudahti eversti Blomsberry. -- Nämä ovat julmia\npettymyksiä. Eräänä päivänä luopuu rauhallisista tavoistaan,\nharjaannuttaa itsensä aseitten käyttöön, lähtee Baltimoresta\ntaistelutantereille, käyttäytyy sankarin tavoin, ja paria kolmea\nvuotta myöhemmin täytyy menettää niin monien vaivojen hedelmät,\nnukkua surkeaan joutilaisuuteen ja pistää kädet taskuunsa.\n\nSanoipa tuo urhea eversti mitä sanoi, hänen olisi ollut varsin vaikea\nantaa moista osoitusta toimettomuudestaan, vaikkei häneltä puuttunut\ntaskuja.\n\n-- Eikä minkäänlaista sotaa tulossa! sanoi siihen kuuluisa J.T.\nMaston, kynsäisten rautakoukkusormellaan guttaperkkakalloaan. -- Ei\npilven hattaraakaan taivaanrannalla, vaikka tykistötieteen alalla on\npaljon tehtävää. Minä, joka teille puhun, olen tänä aamuna saanut\nvalmiiksi piirustukset läpileikkauksineen ja kestävyyslaskelmineen\nmörssäriä varten, jonka on määrä muuttaa sodan lait!\n\n-- Oikeinko totta? virkkoi Tom Hunter ajatellen vastoin tahtoaankin\narvoisan J.T. Mastonin viimeistä koetta.\n\n-- Ihan totta, kuului vastaus. -- Mutta mitä hyötyä on niin monien\ntutkimusten hyvään päätökseen saamisesta, monien vaikeuksien\nvoittamisesta? Eikö se ole ihan hukkaan mennyttä työtä? Uuden\nmaailman kansat näyttävät sopineen siitä, että tulevat elämään\nrauhassa, ja sotaisa _Tribune_ katsoo jo olevan syytä ennustaa\nlähestyviä, väestön häpeällisestä lisääntymisestä johtuvia suuria\nonnettomuuksia.\n\n-- Mutta, Maston, jatkoi eversti Blomsberry, -- Euroopassa\ntaistellaan yhä kansallisuusperiaatteen puolesta!\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No niin! Siellä kannattaisi ehkä yrittää jotakin, ja jos\notettaisiin vastaan tarjoamamme palvelukset...\n\n-- Mitä ajattelettekäan? huudahti Bilsby. -- Rakentaako aseita\ntoisten hyväksi!\n\n-- Se olisi parempi kuin olla kokonaan niitä rakentamatta, intti\neversti.\n\n-- Epäilemättä, sanoi J.T. Maston, -- se olisi parempi, mutta sitä\nkeinoa ei saa ajatellakaan.\n\n-- Ja miksikä ei? kysyi eversti.\n\n-- Siksi, että ihmisillä vanhassa maailmassa on virkauralla\nylenemisestä käsityksiä, jotka olisivat ristiriidassa kaiken kanssa,\nmihin me amerikkalaiset olemme tottuneet. Ne ihmiset eivät voi\najatellakaan, että voisi päästä kenraaliksi, ennen kuin on palvellut\naliluutnanttina, mikä olisi samaa kuin jos sanoisi, ettei voi\nolla hyvä tähtääjä, ellei itse ole valanut tykkiä. Mutta sehän on\nyksinkertaisesti...\n\n-- Mieletöntä, täydensi Tom Hunter vuoleskellen nojatuolinsa\nkäsinojia leveäteräisellä veitsellään, -- ja koska kerran asiat ovat\nsillä kannalla, niin meillä ei ole enää muuta tekemistä kuin istuttaa\ntupakkaa tai tislata valaanrasvaöljyä!\n\n-- MitäJ huudahti Maston raikuvalla äänellä, -- emmekö saa\nkäyttää elämämme viimeisiä vuosia ampuma-aseitten kehittämiseksi\ntäydellisemmiksi? Emmekö enää saa tilaisuutta kokeilla ammustemme\nlentomatkaa? Eikö tykkiemme salama enää välähdä ilmassa ympärillämme?\nEikö synny mitään kansainvälistä selkkausta, joka tekisi meille\nmahdolliseksi julistaa sodan jollekin Atlantin takaiselle vallalle?\nEivätkö ranskalaiset enää upota ainoatakaan höyrylaivaamme eivätkä\nenglantilaiset, välittämättä kansainvälisestä oikeudesta, hirtä\nkolmea tai neljää kansalaistamme?\n\n-- Ei, Maston, vastasi eversti Blomsberry, -- sitä onnea emme saa\nosaksemme. Ei, mitään sellaista ei tapahdu, ja vaikka tapahtuisikin,\nniin se ei meitä auttaisi. Amerikkalainen omanarvonanto häviää päivä\npäivältä, ja miehet kuolevat meiltä sukupuuttoon!\n\n-- Niin, me häpäisemme itsemme, virkkoi Bilsby.\n\n-- Ja meitä häväistään! tokaisi siihen Tom Hunter.\n\n-- Tuo kaikki on liiankin totta, vastasi Maston uudelleen kiivastuen.\n- - Ilmassa on tuhat syytä ryhtyä taisteluun, mutta taisteluun\nei ryhdytä. Säästetään käsivarsia ja sääriä, ja niin tehdään\nihmisten hyväksi, jotka eivät tiedä, mitä niillä tehdä. Mutta\nälkäähän huoliko. Ei tarvitse etsiä niin kaukaa sodan aihetta. Eikö\nPohjois-Amerikka muinoin kuulunut englantilaisille?\n\n-- Kuului kyllä, vastasi Tom Hunter kohentaen raivostuneena tulta\nkainalosauvansa päällä.\n\n-- No niin, jatkoi Maston, -- miksei Englanti vuorostaan saattaisi\nkuulua amerikkalaisille?\n\n-- Se olisi vain oikeus ja kohtuus, vastasi eversti Blomsberry.\n-- Menkääpä ehdottamaan sitä Yhdysvaltain presidentille, huudahti\nMaston, -- niin saatte nähdä, kuinka hän ottaa teidät vastaan!\n\n-- Hän ottaa meidät huonosti vastaan, murahti Bilsby neljän hampaan\nvälistä, jotka hän oli saanut pelastetuiksi taistelusta.\n\n-- Totta totisesti! huudahti Maston, -- ensi vaaleissa hän älköön\nluulko saavansa minun ääntäni!\n\n-- Eikä meidän muiden, vastasivat yhteen ääneen nämä sotaisat\nsotainvalidit.\n\n-- Sillä välin, jatkoi Maston, -- ja lopuksi: jos minulle ei\nvalmisteta tilaisuutta kokeilla uutta mörssäriäni oikealla\ntaistelukentällä niin eroan Tykkikerhon jäsenyydestä ja hautaudun\nArkansasin ruohoaavikoille!\n\n-- Me seuraamme teitä sinne, vastasivat uljaan J.T. Mastonin\npuhetoverit.\n\nSillä kannalla olivat asiat nyt, mielet olivat joutumassa yhä\npahemmin kuohuksiin ja kerhoa uhkasi pian tapahtuva hajaannus,\nkun eräs odottamaton tapahtuma ehkäisi sellaisen valitettavan\nonnettomuuden.\n\nJuuri tämän keskustelun jälkeisenä päivänä jokainen seuran jäsen sai\nseuraavaan sanamuotoon laaditun kiertokirjeen:\n\n    \"Baltimore, 3. lokakuuta.\n\n    Tykkikerhon puheenjohtajalla on kunnia ilmoittaa seuraveljilleen,\n    että hän kuluvan kuun 5. päivän kokouksessa antaa heille tiedon,\n    joka on omansa herättämään vilkasta mielenkiintoa. Sen tähden hän\n    pyytää heitä liiketoimien päätyttyä noudattamaan heille tällä\n    kirjeellä lähetettyä kutsua.\n\n                                        Sydämellisin tervehdyksin\n                                            _Impey Barbicane_\n                                        Tykkikerhon puheenjohtaja.\"\n\n\n\n\nBARBICANEN TIEDONANTO\n\n\nLokakuuh 5. päivänä kello 20 tunkeili taaja miesjoukko Tykkikerhon\nsaleissa, Union Squaren numerossa 21. Seuran kaikki Baltimoressa\nasuvat jäsenet olivat noudattaneet puheenjohtajansa kutsua. Pikajunat\npurkivat kirjeenvaihtajajäseniä sadoittain kaupungin kaduille, ja\nniin suuri kuin istuntosali olikin, ei tämä oppineitten maailma\nvoinut mahtua siihen; niinpä se tulvikin viereisiin saleihin,\nkäytävien perälle ja ulkopihojen puoleenväliin asti. Siellä se yhtyi\nsivullisiin, joita tungeskeli ovilla, jokaisen koettaessa päästä\nensi riveihin, kaikkien halutessa kuulla puheenjohtaja Barbicanen\ntärkeän tiedonannon ja työntäessä, survoessa, ruhjoessa toisiaan niin\nluontevan vapaasti kuin itsehallintoon kasvatetuille väkijoukoille on\nominaista.\n\nMuukalainen, joka olisi sinä iltana käynyt Baltimoressa, ei olisi\nedes hyvin kalliistakaan hinnasta päässyt sisälle suureen saliin. Se\noli varattu yksinomaan varsinaisille ja kirjeenvaihtajajäsenille,\neikä kukaan muu voinut saacla siellä sijaa. Kaupungin\nmerkkihenkilöiden, valtuuston jäsentenkin, oli täytynyt asettua\nväkijoukkoon saadakseen ohimennen kuulla sisältä tulevat uutiset.\n\nSuunnattoman suuri halli tarjosi omituisen näyn. Avara huone oli\nihmeellisen sopiva tarkoitukseensa. Paksuista mörssäreistä kootuille\nalustoille päällekkäin asetetuista tykeistä yhteenliitetyt korkeat\npilarit kannattivat holvikaton hienoja raudoituksia, oikeita taltalla\nvasaroituja meltorautafiligraaneja. Hakapyssyistä, musketeista,\nkivääreistä, karabiineista, kaikenlaisista vanhan- ja uudenaikaisista\nampuma-aseista sommiteltuja kokoelmia oli nelijakoisina kuvioina\nseinillä, silmääkiehtovasti toisiinsa liittyvinä. Kaasu loimusi\nilmiliekissä tuhannesta revolverista, jotka oli ryhmitetty\nkynttiläkruunuiksi, pistooleista kyhättyjen, haarakynttilänjalkojen\nja pyramideiksi yhteen kytketyistä kivääreistä koottujen\nlyhtypatsasten täydentäessä tätä loistavaa valaistusta. Tykkien\npronssiset pienoismallit, luodinreikiä täyteen ammutut maalitaulut,\ntykkikerhon ammusten iskuista murtuneet metallilevyt, latauspuikko-\nja tykinpuhdistinlajitelmat, rukousnauhamaiset pommisarjat,\nammuksista punotut ketjut, kranaattiköynnökset, sanalla sanoen\nkaikki tykkimiehen tarvekalut yllättivät silmän hämmästyttävällä\njärjestelyllään ja panivat ajattelemaan, että niiden varsinainen\ntarkoitus oli pikemmin olla koristeina kuin surmata.\n\nKunniasijalla komean lasikuvun suojassa nähtiin palanen ruudin\nvoimasta murtunutta ja käpristynyttä panssaria, se oli J.T. Mastonin\ntykin kallisarvoinen jäännös.\n\nSalin päässä oli puheenjohtajalla, jota avusti neljä kirjuria,\npaikkansa leveällä korokkeella. Hänen istuimellaan, joka oli pantu\nkorkealle puustaveistetylie tykinlavetille, oli kolmenkymmenenkahden\ntuuman haupitsin mahtava kokonaismuoto; sen alla oli navat, niin että\npuheenjohtaja saattoi panna sen, niin kuin kiikkutuolin, keinuvaan\nliikkeeseen, mikä olikin varsin miellyttävää kovassa kuumuudessa.\nKirjoituspöydällä, jona oli kuuden kevyen tykin kannattama avara\nmetallilaatta, näkyi erinomaisen aistikas, hienonhienoilla\nkohokuvilla kirjotusta hakapyssystä tehty mustetolppo ja pamahtava\nsoittokello, joka tarvittaessa piti meteliä kuin revolveri. Kiivaiden\nkeskustelujen aikana tämä uudenlaatuinen kello tuskin kuitenkaan\nriitti voittamaan kiihtyneiden tykkimiesten ääntä.\n\nKirjoituspöydän edessä ristiin rastiin sijaitsevat penkit, kuten\nlinnoituksen piirivallit, esittivät vallinsarvia ja välivalleja,\njoilla Tykkikerhon kaikilla jäsenillä oli paikkansa, ja sinä iltana\ntosiaankin oli väkeä valleilla. Puheenjohtaja tunnettiin kyllin\nhyvin, jotta tiedettiin, ettei hän ilman mitä vakavinta aihetta olisi\nvaivannut tovereitaan.\n\nImpey Barbicane oli neljänkymmenen ikäinen, tyyni, kylmäjärkinen,\njäyhäluontoinen, harvinaisen vakava- ja umpimielinen, täsmällinen\nkuin kronometri, luotettava, järkkymättömän luja, ei juuri\nritarillinen, kuitenkin seikkailunhaluinen, mutta hurjimmissakin\nyrityksissään käytännöllisiä aatteita ajava; Uuden Englannin mies jos\nkukaan, uudisasutusta edistävä pohjoisvaltiolainen, Stuarteille niin\ntuhoisien keropäiden jälkeläinen ja etelävaltioitten gentlemannien,\nmuinaisen emämaan kavaljeerien, leppymätön vihollinen. Sanalla sanoen\naito jenkki.\n\nBarbicane oli hankkinut suuren omaisuuden puukaupoilla; kun hänet\nsodan aikana nimitettiin tykistön varusmestariksi, hän osoitti suurta\nkekseliäisyyttä. Rohkea-aatteisena miehenä hän edisti voimakkaasti\ntämän aselajin kehitystä ja auttoi kokeiluja pääsemään ripeään\nvauhtiin.\n\nHän oli keskikokoinen, ja harvinaisena poikkeuksena Tykkikerhossa\nhän oli säilyttänyt kaikki jäsenensä ehjinä. Hänen jyrkät\nkasvonpiirteensä näyttivät kulmamitalla ja viivottimella vedetyiltä,\nja jos on totta, että arvatakseen miehen luontaiset ominaisuudet\ntulee katsella häntä sivulta päin, niin Barbicanessa siten katsottuna\nnäkyivät mitä varmimmat tarmon, pelottomuuden ja kylmäverisyyden\ntunnusmerkit.\n\nSillä hetkellä hän istui liikkumattomana nojatuolissaan, mykkänä,\najatuksiinsa vaipuneena, katse sisäänpäin kääntyneenä, päässä korkea\nhattunsa, musta silkkisilinteri, joka on kuin kiinni ruuvattu\namerikkalaisten kalloon.\n\nHänen kerhotoverinsa puhelivat meluten hänen ympärillään voimatta\nhäiritä hänen ajatuksiaan, he kyselivät toisiltaan, arvailivat,\ntarkastelivat puheenjohtajaansa ja koettivat turhaan lukea\nsalaisuuden hänen järkähtämättömän levollisista kasvoistaan.\n\nKun suuren salin välkkyvä seinäkello löi kahdeksan, Barbicane\nponnahti äkkiä pystyyn; syntyi yleinen hiljaisuus, ja hiukan\nmahtipontisella äänensävyllä puhuja aloitti:\n\n-- Hyvät kerhotoverit! Jo liian kauan on hedelmätön rauha ollut\npainamassa Tykkikerhon jäseniä valitettavaan toimettomuuteen.\nMuutamia vuosia kestäneen tapauksista rikkaan ajanjakson elettyämme\nmeidän on täytynyt lakkauttaa työmme ja pysähtyä kokonaan edistyksen\ntiellä. Pelkäämättä lausun julki, että jokainen sota, joka panisi\naseet taas käsiimme, olisi tervetullut...\n\n-- Niin, sota! huudahti tulinen J.T. Maston.\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa! vastattiin joka taholta.\n\n-- Mutta sota, sanoi Barbicane, -- sota on mahdoton nykyoloissa,\nja mitä arvoisa keskeyttäjäni toivoneekin, kuluu vielä pitkiä\nvuosia, ennen kuin tykkimme paukkuvat taistelukentällä. Täytyy siis\nalistua kohtaloon ja etsiä muualta mahdollisuuksia meissä palavalle\ntoimintahalulle!\n\nKokous tunsi, että sen puheenjohtaja oli koskettamassa asian ydintä.\nSe kävi kahta tarkkaa vammaksi..\n\n-- Jo muutaman kuukauden ajan, hyvät kerhotoverit, jatkoi Barbicane,\n-- olen mietiskellyt, emmekö voisi yhä pysyen erikoisalallamme\nyrittää jotakin suurenmoista, yhdeksännentoista vuosisadan arvoista\nkoetta ja eivätkö ampuma-aseiden valmistustaidon edistysaskeleet\ntekisi meille mahdolliseksi sen viemistä hyvään päätökseen. Olen\nsiis tutkinut, tehnyt työtä, laskenut, ja tutkimuksistani on ollut\ntuloksena vakaumus, että meiltä tulee onnistumaan yritys, joka mille\nmuulle maalle tahansa näyttäisi mahdottomalta. Tämän suunnitelman,\njota olen kauan valmistellut, tulen nyt esittämään teille. Se on\nteidän arvonne mukainen, Tykkikerhon arvoinen, eikä se voi olla\nnostamatta hälinää maailmassa!\n\n-- Paljon hälinääkö? huudahti eräs intohimoinen tykkimies.\n\n-- Paljon hälinää sanan varsinaisessa merkityksessä, vastasi\nBarbicane.\n\n-- Älkää keskeyttäkö! toistivat useat äänet.\n\n-- Pyydän teitä siis, hyvät kerhotoverit, jatkoi puheenjohtaja, --\nsuomaan sanoilleni kaiken huomionne.\n\nKoko kuulijakunta kohahti. Painettuaan nopealla liikkeellä hattunsa\nlujemmin päähänsä Barbicane jatkoi puhettaan levollisella äänellä:\n\n-- Joukossanne ei ole ketään, hyvät kerhotoverit, joka ei olisi\nnähnyt kuuta tai ainakin kuullut siitä puhuttavan. Älkää kummastelko\nsitä, että käsittelen edessänne yön tähteä. Meidän on kenties suotu\nolla sen tuntemattoman maailman Kolumbuksia. Ymmärtäkää minut,\ntukekaa minua kaikella mahdillanne; minä vien teidät valloittamaan\nsen, ja sen nimi liittyy niiden kolmenkymmenenkuuden valtion nimiin,\njoista tämä suuri liittovaltio on kokoonpantu.\n\n-- Eläköön kuu! huudahti Tykkikerho yhteen ääneen.\n\n-- Paljon on tutkittu kuuta, jatkoi Barbicane, -- sen massa, tiiviys,\npaino, tilavuus, rakenne, liikkeet, etäisyys, tehtävä aurinkokunnassa\non täysin määritelty; on laadittu kuuta kuvaavia karttoja, jotka\ntarkkuudessa vetävät vertoja maan kartoille, jolleivät vie niistä\nvoittoakin. Valokuvaustaito on saanut aikaan verrattoman kauniita\nkuvia kiertolaisestamme. Sanalla sanoen: kuusta tiedetään kaikki,\nmitä matemaattiset tieteet, tähtitiede, geologia ja optiikka voivat\nsaada siitä selville, mutta tähän saakka ei ole vielä koskaan saatu\naikaan suoranaista yhteyttä sen kanssa.\n\nVoimakas kiinnostuksen ja yllätyksen puuskahdus otti vastaan nämä\nsanat.\n\n-- Sallikaa minun, jatkoi Barbicane, -- palauttaa muutamin\nsanoin muistiinne, kuinka eräät mielikuvituksella varustetut\nhenkilöt käytyään haaveellisilla matkoilla, väittivät päässeensä\nsaattolaisemme salaisuuksien perille. Seitsemännellätoista\nvuosisadalla eräs David Fabricius kehui nähneensä omin silmin kuun\nasukkaita. Vuonna 1649 eräs ranskalainen, Jean Baudoin, julkaisi\nkirjan nimeltä _Dominique Gonzalesin, espanjalaisen seikkailijan,\nmatka kuun maailmaan_. Samaan aikaan ilmestyi kuuluisa Cyrano\nde Bergeracin matkakuvaus, jolla oli suuri menestys Ranskassa.\nMyöhemmin eräs toinen ranskalainen -- he tutkiskelevat ahkerasti\nkuuta -- nimeltä Fontenelle kirjoitti _Maailman moninaisuus_\nnimisen teoksen, joka aikoinaan oli mestarillinen, mutta tiede\nmusertaa kehittyessään mestariteoksetkin. Noin vuonna 1835 eräs\n_New York American_ nimisestä kirjasta käännetty pikkuteos kertoi,\nettä sir John Herschel, joka oli lähetetty Hyväntoivonniemelle\ntoimittamaan tähtitieteellisiä tutkimuksia, oli sisäpuolisella\nvalaistuksella vahvennetun teleskoopin avulla siirtänyt kuun\nkahdeksankymmenen jaardin päähän. Silloin hän muka oli selvästi\nerottanut luolia, joissa oli virtahepoja, kultareunaisia vihantia\nvuoria, norsunluusarvilla varustettuja lampaita, valkeita kauriita\nja asukkaita, joilla oli kasvomaiset siivet, kuten yököllä. Tällä\nlentokirjasella, jonka tekijä oli Locke-niminen amerikkalainen,\noli sangen suuri menestys. Mutta pian huomattiin, että se oli\ntieteellistä narripeliä, ja ranskalaiset nauroivat sille ensimmäisinä.\n\n-- Nauraa amerikkalaiselle! huudahti J.T. Maston, -- sehän on sodan\naihe!\n\n-- Rauhoittukaa, arvoisa ystäväni! Ennen kuin ranskalaiset sille\nnauroivat, olivat he antaneet maanmiehemme täydellisesti huiputtaa\nitseään. Päättääkseni tämän pikaisen historiallisen katsauksen\nmainitsen lisäksi, että Hans Pfaal-niminen rotterdamilainen nousi\nilmaan ilmapallolla, joka oli täytetty typestä saadulla, vetyä\nkolmekymmentäseitsemän kertaa keveämmällä kaasulla, ja pääsi\nkuuhun yhdeksäntoistapäiväisen matkan jälkeen. Tämä matka, kuten\nedellämainitutkin yritykset, tehtiin vain mielikuvituksessa, mutta se\noli Amerikassa suositun kirjailijan, omituisen ja mietiskelevän neron\nteos. Tarpeetonta mainita, että hänen nimensä oli Poe.\n\n-- Eläköön Edgar Allan Poe! huudahti kokous puheenjohtajansa sanojen\nsähköistämänä.\n\n-- Olen luetellut näiden yritykset, jatkoi Barbicane, -- joita sanon\npuhtaasti kirjallisiksi ja täysin riittämättömiksi saamaan toimeen\ntodenperäistä yhteyttä kuuhun. Minun tulee kuitenkin lisätä, että\neräät käytännölliset ihmiset koettivat asettua todelliseen yhteyteen\nkuun kanssa. Niinpä eräs saksalainen mittaustieteilijä muutama vuosi\nsitten ehdotti, että lähetettäisiin tiedemiesretkikunta Siperian\naroille. Siellä, avarilla tasangoilla, piti laatia valtavan suuria\nmittausopillisia kuvioita, jotka piirrettäisiin valonheijastimien\navulla, muun muassa hypotenuusan neliö, jota ranskalaiset\njokapäiväisessä puheessa sanovat aasinsillaksi. \"Jokainen älyllinen\nolento\", sanoi näet mittaustieteilijä, \"ymmärtänee tämän kuvion\ntieteellisen tarkoituksen. Kuun asukkaat, jos heitä on olemassa,\nvastaavat samanlaisella kuviolla, ja kun yhteys kerran on saatu\naikaan, on helppo luoda kirjaimisto, jonka avulla voidaan keskustella\nkuun asukkaitten kanssa.\" Niin puhui saksalainen mittaustieteilijä,\nmutta hänen tuumaansa ei pantu toimeen, eikä tähän asti ole ollut\nmitään suoranaista yhdyssidettä maan ja sen saattolaisen välillä.\nMutta tämä saavutus on varattu amerikkalaisten käytännölliselle\nnerokkuudelle. Keino päästä yhteyteen kuun kanssa, on yksinkertainen,\nhelppo, varma ja pettämätön, ja sitä juuri tahdon nyt käsitellä.\n\nHälisevät, myrskyisät huudot ottivat vastaan nämä sanat. Ei ollut\nainoatakaan läsnäolijoista, jota puhujan vakuutus ei olisi vallannut\nja temmannut mukaansa.\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa! Olkaahan hiljaa! huudettiin joka taholta.\n\nKun mieltenkuohu oli tyyntynyt, jatkoi Barbicane keskeytettyä\npuhettaan vakavammalla äänellä:\n\n-- Te tiedätte, hän sanoi, -- kuinka suuresti aseiden valmistustaito\non edistynyt muutamina viime vuosina ja minkä täydellisyyden nämä\nolisivat saavuttaneet, jos sotaa olisi jatkunut. Tiedätte myös, että\nylimalkaan tykkien vastustuskyky ja ruudin laajenemisvoima ovat\näärettömät. No niin, tästä perustotuudesta lähtien olen itsekseni\najatellut, eikö riittävän voimakkaan, määrätyn vastustuskykyiseksi\nrakennetun laitteen avulla olisi mahdollista lähettää luoti kuuhun.\n\nNäiden sanojen jälkeen kuului hämmästyksen huudahdus tuhannesta\nrinnasta. Sitten syntyi hetken äänettömyys, niin kuin ukonilman\nedellä käyvä syvä hiljaisuus. Ja ukonilma todella puhkesikin\njyrisemään, mutta kättentaputusten ja huudahdusten ukonilma, joka\npani istuntosalin tärisemään. Puheenjohtaja halusi puhua, mutta ei\nvoinut. Vasta kymmenen minuutin kuluttua hänen onnistui saada äänensä\nkuuluville.\n\n-- Sallikaa minun lopettaa, hän jatkoi kylmästi. -- Olen tarkastellut\nkysymystä joka puolelta, käynyt siihen päättävästi käsiksi, ja\nepäämättömän oikeista laskuista on tuloksena, että jokainen ammus,\njolla on kahdentoistatuhannen jardin alkunopeus sekunnissa ja joka\nsuunnataan kuuta kohti, lentää ehdottomasti siihen saakka. Saan siis\nkunnian ehdottaa teille, hyvät kerhotoverit, että tehtäisiin tämä\npieni koe!\n\n\n\n\nBARBICANEN TIEDONANNON VAIKUTUS\n\n\nOn mahdotonta kuvailla puheenjohtajan viimeisten sanojen vaikutusta.\nMitä huutoja, millaista pauhua! Mikä sarja mörähdyksiä, eläköön-\nja hei-, hei-, hei-huutoja ja kaikkia niitä sanoja, joita\namerikkalaisten kielessä on kosolti! Salissa oli sanoin kuvaamaton\nsekasorto ja hälinä. Suut huusivat, kädet paukuttivat, jalat\ntömistelivät lattiaa. Kaikki tämän tykistömuseon aseet, jos ne\nolisivat lauenneet yhtä aikaa, eivät olisi panneet ääniaaltoja\nvoimakkaammin liikkeelle. Se ei ole kummastuttavaa. Onhan\ntykkimiehiä, jotka ovat melkein yhtä kovaäänisiä kuin heidän tykkinsä.\n\nBarbicane pysyi levollisena näiden innostuksen huutojen keskellä. Hän\ntahtoi ehkä vielä lausua muutamia sanoja kerhotovereilleen, sillä\nhän vaati eleillään hiljaisuutta, ja hänen salamoiva soittokellonsa\npaukahteli tuon tuostakin kovaa. Mutta sitä ei kuultu. Pian hänet\ntemmattiin istuimeltaan, häntä kannettiin riemusaatossa, ja\nuskollisten toveriensa käsistä siirtyi yhtä kiihtyneen ihmisjoukon\nkannettavaksi.\n\nMikään ei voi kummastuttaa amerikkalaista, jolle käsite \"mahdoton\"\nei vähääkään kelpaa. Amerikassa kaikki on helppoa, kaikki\nyksinkertaista, ja mitä teknisiin vaikeuksiin tulee, niin ne\novat kuolleet ennen syntymistään. Barbicanen ehdotuksen ja sen\ntoteuttamisen välillä ei yksikään oikea jenkki olisi kehdannut nähdä\nvaikeuksia. Sanottu ja tehty.\n\nPuheenjohtajan riemusaattoa kesti myöhään iltaan asti. Se oli\noikea soihtukulkue. Irlantilaiset, saksalaiset, ranskalaiset,\nskotlantilaiset, kaikki eri kansallisuudet, joita kuului Marylandin\nväestöön, huusivat kukin omalla äidinkielellään, ja eläköön-, hurraa-\nja hyvä-huudot sekaantuivat toisiinsa sanomattoman innostuneina.\n\nIkään kuin kuu olisi ymmärtänyt, että asia koski sitä, se paistoi\nsinä iltana komean kirkkaasti himmentäen voimakkaalla valollaan\nympäröivät valot. Kaikki jenkit suuntasivat katseensa sen säteilevään\nkehrään. Toiset tervehtivät sitä kädellään, toiset antoivat\nsille lempinimiä, toiset mittailivat sitä katseillaan, toiset\nuhkailivat sitä nyrkillään, kello kahdeksasta kello kahteentoista\neräs Jones' Fall -kadun optikko rikastui myymällä kiikareita. Yön\ntähteä katseltiin uteliaasti kuin hienoston naista. Amerikkalaiset\nesiintyivät siinä kursailematta kuten omistajat ainakin. Näytti\nsiltä kuin tuo vaalea Phoebe olisi näiden pelottomien valloittajien\nomaisuutta ja kuuluisi jo Yhdysvaltojen alueeseen. Ja kuitenkin\noli vain aikomus lähettää sinne luoti, jotenkin epähieno, mutta\nsivistyneiden kansain usein käyttämä tapa ryhtyä suhteisiin vaikkapa\nvain saattolaisen kanssa.\n\nKello oli lyönyt kaksitoista, mutta innostus ei asettunut; se pysyi\nyhtä väkevänä kaikissa kansanluokissa; virkamiehet, tiedemiehet,\nliikemiehet, kauppiaat, rantajätkät, älykkäät ihmiset yhtä hyvin kuin\ntyhmätkin tunsivat, että oli kosketettu heidän herkintä hermoaan.\nTässä oli kyseessä kansallinen yritys; niinpä koko kaupunki,\nPatapscon vesien huuhtelemat laiturit, altaisiinsa kytketyt alukset\nolivat tulvillaan iloa, katajanmarjaviinan ja viskin huumaamaa väkeä;\njokainen puheli, saarnaili, keskusteli, väitteli, hyväksyi, kiitteli,\nravintolan sohvalla rommiseoksensa edessä ylimielisenä vetelehtivistä\nherroista kadunlakaisijoihin, jotka päihdyttivät itseään korpirojulla\nFells' Pointin hämärissä kapakoissa.\n\nKello kahden vaiheilla mieltenkohu vihdoin tyyntyi. Puheenjohtaja\nBarbicanen onnistui päästä takaisin kotiinsa lopen väsyneenä,\nmurjottuna, pehmitettynä. Herkuleskaan ei olisi kestänyt moista\ninnostusta. Väkijoukko poistui vähitellen toreilta ja kaduilta.\nOhion, Susquehannan, Philadelphian ja Washingtonin neljä rataa, jotka\nyhtyivät Baltimoressa, hajoittivat ulkopaikkakunnilta saapuneen\nyleisön kaikille ilmansuunnille Yhdysvaltoihin, ja kaupunki pääsi\nlevolle suhteellisen rauhallisena.\n\nOlisi muuten erehdys luulla, että tänä muistettavana iltana\nainoastaan Baltimore oli sellaisen kiihtymyksen vallassa.\nLiittovaltion suuret kaupungit, New York, Boston, Albany,\nWashington, Richmond, Crescent City, Charleston, Mobile, Texasista\nMassachusettsiin, Michiganista Floridaan saakka kaikki olivat mukana\nsamassa hurmiossa. Tunsivathan Tykkikerhon kolmekymmentätuhatta\nkirjeenvaihtajaa puheenjohtajansa kirjeen ja odottivat kaikki\nyhtä malttamattomina lokakuun 5. päivän jännittävää tiedonantoa.\nNiinpä samana iltana, sitä mukaa kuin sanat kuuluivat puhujan\nhuulilta, ne levisivät lennätinlankoja pitkin valtakunnan läpi eri\ntahoille niin nopeasti kuin sähkö kiitää. Saattoi siis sanoa, että\nsamassa silmänräpäyksessä Amerikan Yhdysvallat päästi yhden ainoan\nhurraa-huudon ja että 25 miljoonaa ylpeyden paisuttamaa sydäntä sykki\nsamassa tahdissa.\n\nSeuraavana päivänä ryhtyi tuhatviisisataa joka päivä, kerran\nviikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvää lehteä\npohtimaan tätä asiaa. Ne tarkastelivat sitä eri puolilta,\nluonnonopilliselta, ilmatieteelliseltä, taloudelliselta tai\nsiveelliseltä kannalta, oliko sen merkitys etupäässä valtiollinen\nvai sivistyksellinen. Ne kysyivät itseltään, oliko kuu lopullisesti\nvalmis maailma, eikö se enää ollut minkäänlaisen muuttumisen alainen.\nOliko se samanlainen kuin maa siihen aikaan kun ilmakehää ei vielä\nollut olemassa? Minkä näköinen oli sen maapallolle näkymätön puoli?\nVaikka toistaiseksi oli puhetta vain ammuksen lähettämisestä kuuhun,\nniin kaikki näkivät siinä lähtökohdan kokonaiselle sarjalle kokeita.\nKaikki toistivat, että Amerikka kerran pääsisi tämän salaperäisen\nkehrän viimeistenkin salaisuuksien perille, ja näyttivätpä eräät\nvielä pelkäävän, että sen valtaaminen häiritsisi huomattavasti\ntasapainoa Euroopassa.\n\nKun ehdotusta näin oli pohdittu, ei edes kukaan nainenkaan epäillyt\nsen toimeenpanemista. Tieteellisten, kirjallisten tai uskonnollisten\nseurojen julkaisut, kiertokyselyt, lentokirjaset, historiallinen\nseura, Albanyn Amerikkalainen tiede- ja taideseura, New Yorkin\nMaantieteellinen ja tilastollinen seura, Philadelphian Amerikkalainen\nfilosofinen yhdistys ja Washingtonin Smithsonin tutkimuslaitos\nlähettivät lukemattomissa kirjeissä onnentoivotuksensa Tykkikerholle\ntarjoten heti palveluksiaan ja rahaa.\n\nVoi myös sanoa, ettei mikään ehdotus ole saanut moista\nkannattajamäärää; epäröinnistä, epäilystä, pelosta ei ollut\npuhettakaan. Mitä tulee kokkapuheisiin, pilakuviin, lauluihin, joilla\nEuroopassa ja erityisesti Ranskassa olisi vastaanotettu ajatus\nlähettää ammus kuuhun, niin ne olisivat tehneet tekijälleen perin\nhuonon palveluksen, kaikki taskuaseet olisivat olleet kykenemättömät\nvarjelemaan häntä yleiseltä suuttumukselta. On asioita, joille\nuudessa maailmassa ei naureta. Impey Barbicanesta tuli siis siitä\npäivästä lähtien yksi Yhdysvaltain suurimmista kansalaisista,\njonkinlainen tieteen Washington, ja yksi ainoa piirre useampien\njoukosta osoittakoon, kuinka pitkälle tämä kokonaisen kansan\näkillinen liittyminen yhteen mieheen meni.\n\nMuutamia päiviä Tykkikerhon kuuluisan kokouksen jälkeen ilmoitti\nerään englantilaisen teatteriseurueen johtaja Baltimoren\nteatterissa esitettäväksi Shakespearen huvinäytelmän _Paljon melua\ntyhjästä_. Mutta kaupungin väestö katsoi sitä nimeä loukkaavaksi\nviittaukseksi puheenjohtaja Barbicanen ehdotuksiin, hyökkäsi saliin,\nrikkoi katsojapenkit ja pakotti onnettoman johtajan muuttamaan\nilmoituksensa. Älykkäänä miehenä tämä taipui yleisön tahtoon, vaihtoi\nkovan onnen komedian _Miten haluatte_ nimiseen, ja korjasi usean\nviikon aikana kassaansa suunnattomat rahasummat.\n\n\n\n\nCAMBRIDGEN TÄHTITORNIN VASTAUS\n\n\nSillä välin Barbicane ei menettänyt hukkaan hetkeäkään hänen\nosakseen koituneiden kunnianosoitusten keskellä. Hänen ensimmäinen\ntoimenpiteensä oli kutsua koolle seuratoverinsa Tykkikerhon\ntoimistoon. Siellä keskusteltua päätettiin kysyä tähtitieteilijöiltä\nneuvoa yrityksen tähtitieteellisestä puolesta; kun heidän\nvastauksensa oli saatu, keskusteltaisiin konelaitteista, eikä mitään\nlaiminlyötäisi tämän suurenmoisen kokeen menestyksen turvaamiseksi.\n\nLaadittiin siis hyvin tarkkasanainen, erikoiskysymyksiä sisältävä\nkirjelmä, joka osoitettiin Cambridgen tähtitornille Massachusettsiin.\nTämä kaupunki, johon perustettiin Yhdysvaltojen ensimmäinen\nyliopisto, on syystä kuulu tähtitieteellisestä laitoksestaan. Sinne\non koottu mitä ansiokkaimpia tiedemiehiä, siellä toimi voimakas\nkaukoputki, joka teki mahdolliseksi Bondille Andromedan kierteissumun\nselvittämisen ja Clarkelle Siriuksen saattolaisen löytämisen. Tämä\nmaineikas laitos ansaitsi siis kaikin puolin Tykkikerhon luottamuksen.\n\nKahden päivän kuluttua saapuikin malttamattomasti odotettu vastaus\npuheenjohtaja Barbicanen käsiin. Se kuului näin:\n\n    _Baltiomoren Tykkikerhon Puheenjohtajalle_.\n\n    Cambridge 7. lokakuuta.\n\n    Vastaanotettuaan arvoisan kirjelmänne, jonka tk. 5. päivänä\n    osoititte Baltimoren Tykkikerhon jäsenten nimessä Cambridgen\n    tähtitornille, toimistomme jäsenet kokoontuivat heti ja katsoivat\n    sopivaksi vastata seuraavasti:\n\n    Heille tehdyt kysymykset ovat nämä:\n\n    1. Onko mahdollista lähettää luoti kuuhun?\n\n    2. Kuinka pitkä tarkalleen on välimatka, joka erottaa maapallon\n    ja sen saattolaisen?\n\n    3. Kuinka kauan kestää ammuksen kulku, jos tälle on annettu\n    riittävä alkunopeus, ja niin muodoin, millä hetkellä se on\n    ammuttava, jotta se sattuisi määrättyyn kohtaan kuussa?\n\n    4. Millä hetkellä täsmälleen kuu on suotuisimmassa asennossa?\n\n    5. Mihin kohtaan taivasta on tähdättävä tykillä, jonka on määrä\n    lennättää tämä ammus?\n\n    6. Millä kohdalla taivasta kuu sillä hetkellä on, jolloin ammus\n    lähtee liikkeelle?\n\n    Ensimmäisen kysymyksen johdosta: -- Onko mahdollista lähettää\n    luoti kuuhun?\n\n    Kyllä on mahdollista lähettää luoti kuuhun, jos voidaan antaa\n    luodille kahdentoistatuhannen jaardin alkunopeus sekunnissa.\n    Laskelma osoittaa, että se nopeus riittää. Sikäli kuin\n    etäännytään maasta, vähenee painovoiman vaikutus päinvastaisessa\n    suhteessa etäisyyksien neliöön, se on: kolme kertaa suuremman\n    matkan päässä vaikutus on yhdeksän kertaa heikompi. Niin ollen\n    luodin paino vähenee nopeasti ja häviää lopulta kokonaan,\n    kun kuun vetovoima on yhtä suuri kuin maan, se on: kun\n    neljäkymmentäseitsemän viideskymmeneskahdesosaa välimatkasta on\n    kuljettu. Sillä hetkellä luodilla ei ole enää painoa, ja jos\n    se sivuuttaa sen kohdan, niin se putoaa kuuhun pelkästään kuun\n    vetovoiman vaikutuksesta. Kokeen teoreettinen mahdollisuus on\n    siis ehdottomasti todistettu: mitä sen onnistumiseen tulee, niin\n    se riippuu yksinomaan käytetyn koneen voimasta.\n\n    Toisen kysymyksen johdosta: -- Kuinka pitkä tarkalleen on\n    välimatka, joka erottaa maan ja sen saattolaisen?\n\n    Kuun rata ei ole ympyrä Maan ympärillä, vaan soikio, jonka\n    toisessa polttopisteessä maapallomme sijaitsee; siitä seuraa,\n    että kuu on milloin lähempänä maata, milloin kauempana siitä,\n    tai tähtitieteellisin sanoin, milloin apogeumissaan, milloin\n    perigeumissaan. Erotus suurimman ja pienimmän etäisyyden välillä\n    on siksi tuntuva avaruudessa, ettei sitä saa jättää huomioon\n    ottamatta. Kauimpana ollessaan kuu näet on 247.552:n, mutta\n    lähinnä ollessaan vain 218.657:n mailin päässä, joten erotus on\n    28.89$ mailia eli suurempi kuin yhdeksäs osa matkasta. Laskujen\n    perustukseksi on siis pantava kuun pienin etäisyys.\n\n    Kolmannen kysymyksen johdosta: -- Kuinka kauan kestää ammuksen\n    kulku, jos tälle on annettu riittävä alkunopeus, ja niin muodoin,\n    millä hetkellä se on ammuttava, jotta se sattuisi määrättyyn\n    kohtaan kuussa?\n\n    Jos luoti säilyttäisi rajattoman kauan sen kahdentoistatuhannen\n    jaardin alkunopeuden sekunnissa, joka sille on annettu\n    sen liikkeelle lähtiessä, niin siltä kuluisi vain noin\n    yhdeksän tuntia määräpaikkaansa pääsemiseen, mutta koska\n    tämä alkunopeus lakkaamatta vähenee, seuraa siitä, että\n    ammus tarvitsee, kaikki tarkkaan laskien, kolmesataatuhatta\n    sekuntia eli kahdeksankymmentäkolme tuntia ja kaksikymmentä\n    minuuttia päästäkseen siihen kohtaan, jossa maan ja\n    kuun vetovoimat ovat tasapainossa, ja tästä kohdasta se\n    putoaa kuuhun viidessäkymmenessätuhannessa sekunnissa eli\n    kolmessatoista tunnissa viidessäkymmenessäkolmessa minuutissa\n    ja kahdessakymmenessä sekunnissa. Se on siis ammuttava\n    yhdeksänkymmentäseitsemän tuntia kolmetoista minuuttia ja\n    kaksikymmentä sekuntia ennen kuun saapumista tähdättyyn\n    pisteeseen.\n\n    Neljännen kysymyksen johdosta: -- Millä hetkellä täsmälleen kuu\n    on suotuisimmassa asennossa?\n\n    Sen mukaan, mitä ylempänä on sanottu, tulee ensiksikin valita\n    aika, jolloin kuu on lähimmillään, ja samalla hetki, jolloin se\n    on taivaannavassa, mikä vielä vähentää kuljettavaa matkaa maan\n    säteen pituisella taipaleella, siis 3.919:llä maililla, niin\n    että lopullisesti kuljettava matka tulee olemaan 214.976 mailia.\n    Mutta vaikka kuu kerran kuukaudessa on lähinnä, se ei aina sillä\n    hetkellä ole taivaannavassa. Se esiintyy tässä kaksinaisessa\n    asennossa vain pitkien väliaikojen kuluttua. Täytyy siis odottaa,\n    kunnes se on samalla kertaa lähinnä ja taivaannavassa. Nyt sattuu\n    niin onnellisesti, että ensi vuoden joulukuun 4. päivänä kuu\n    täyttää nämä kaksi ehtoa: kello 12 yöllä se on perigeumissaan,\n    lähimpänä maata, ja samalla taivaannavassa.\n\n    Viidennen kysymyksen johdosta: -- Mihin kohtaan taivasta on\n    tähdättävä tykillä, jonka on määrä lennättää tämä ammus?\n\n    Jos edellä olevat huomautukset myönnetään oikeiksi, niin tykki\n    on suunnattava paikan taivaannapaan, ampumasuunnan pitää siis\n    olla kohtisuora taivaanrannan tasoa vasten, ja ammus poistuu\n    silloin nopeimmin maan vetovoiman vaikutuspiiristä. Mutta jotta\n    kuu nousisi jonkin paikan taivaannapaan, ei tämä paikka saa\n    olla korkeammalla leveysasteella kuin tämän taivaankappaleen\n    poikkeuma, toisin sanoen, sen tulee sijaita enintään 28 asteen\n    päässä päiväntasaajasta pohjoiseen tai etelään. Kaikkialla\n    muualla ampumasuunta tulisi ehdottomasti olemaan viisto, mikä\n    olisi haitallista kokeen onnistumiselle.\n\n    Kuudennen kysymyksen johdosta: -- Millä kohdalla taivasta kuu on\n    sillä hetkellä, jolloin ammus lähtee liikkeelle?\n\n    Sillä hetkellä, jolloin ammus lennätetään avaruuteen, kuu,\n    joka etenee joka päivä kolmetoista astetta kymmenen minuuttia\n    ja kolmekymmentäviisi sekuntia, on taivaannapapisteestä neljä\n    kertaa sen pituisen matkan, siis viidenkymmenenkahden asteen\n    neljänkymmenenkahden minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin päässä,\n    sillä sanottu etäisyys vastaa sitä matkaa, jonka se kulkee\n    ammuksen liikkeen kestäessä. Mutta koska tulee myös ottaa lukuun\n    maan kiertoliikkeen luodille tuottama syrjäytyminen ja koska\n    luoti saapuu kuuhun vasta syrjäydyttyään kuusitoista kertaa maan\n    säteen pituisen matkan, joka, laskettuna kuun radalla, tekee\n    noin yksitoista astetta, on lisättävä nämä yksitoista astetta\n    niihin, jotka ilmaisevat kuun jo mainitun asennon, niin että kuun\n    silloiseksi kohdaksi saadaan pyörein luvuin kuusikymmentäneljä\n    astetta. Niinpä ampumahetkellä kuuhun vedetty näkösäde tekee\n    paikalle pystytetyn kohtisuoran kanssa kuudenkymmenenneljän\n    asteen kulman.\n\n    Sellaiset ovat vastaukset Tykkikerhon jäsenten Cambridgen\n    tähtitornille tekemiin kysymyksiin.\n\n    Lyhyesti toistaaksemme:\n\n    1. Tykin tulee sijaita seudulla, joka on enintään 28 asteen\n    päässä päiväntasaajasta.\n\n    2. Sen tulee olla tähdättynä paikan taivaannapaan.\n\n    3. Ammukselle on annettava kahdentoista tuhannen jaardin\n    alkunopeus sekunnissa.\n\n    4. Se on lennätettävä ilmaan ensi vuoden joulukuun 1. päivänä\n    kellon ollessa kolmetoista minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia\n    vailla yksitoista.\n\n    5. Se tapaa kuun neljä päivää liikkeelle lähdettyään, 4.\n    joulukuuta, täsmälleen kello 12 yöllä, juuri kun kuu on\n    taivaannavassa.\n\n    Tykkikerhon jäsenten tulee siis viipymättä aloittaa yrityksen\n    vaatimat työt ja olla valmiit toimimaan määrähetkellä, sillä jos\n    he päästävät 4. päivän joulukuuta menemään ohi, niin he eivät\n    tapaa kuuta jälleen samoissa perigeumi- ja taivaannapasuhteissa\n    ennen kuin kahdeksantoista vuoden ja yhdentoista päivän kuluttua.\n\n    Cambridgen tähtitornin johtokunta tarjoutuu kokonaan heidän\n    käytettäväkseen teoreettisen tähtitieteen kysymyksissä ja liittää\n    tällä kirjelmällä koko Amerikan onnentoivotuksiin omansa.\n\n                                             _J. M. Belfast_\n                                      Cambridgen tähtitornin johtaja.\n\n\n\n\nKUUN ROMAANI\n\n\nÄärimmäisen terävällä näkökyvyllä varustettu tarkastelija ollessaan\nsiinä tuntemattomassa keskipisteessä, jonka ympärillä maailma\nkiertää, olisi nähnyt lukemattomien atomien täyttävän avaruuden\nmaailmankaikkeuden alkuaikana. Mutta vähitellen, vuosisatojen\nvieriessä, tapahtui muutos: ilmaantui vetovoiman laki, jota siihen\nasti harhailevat atomit tottelivat. Nämä atomit liittyivät yhteen\nkemiallisten sukulaisuussuhteittensa mukaan, niiltä tuli molekyylejä,\nja sitten kehittyi niitä utukasautumia, joita on avaruuden\nsyvyyksissä siroteltuina sinne tänne.\n\nNäissä kasautumissa syntyi heti keskipisteen ympäri kieppuva\nkiertoliike. Tämä häilyvien molekyylien keskipiste alkoi pyöriä\nitsensä ympäri, tiivistyen yhä lisää; sitä paitsi, mekaniikan\nmuuttumattomien lakien mukaan, mikäli sen tilavuus pieneni\ntiivistymisestä, sen kiertoliike kävi nopeammaksi, ja näiden kahden\nvaikutuksen pysyvästi jatkuessa oli tuloksena päätähti, utukasautuman\nkeskus.\n\nKatselemalla tarkoin olisi silloin nähnyt kasautuman muiden\nmolekyylien menettelevän samoin kuin keskustähti, tiivistyvän samoin\njatkuvasti kiihtyvän kiertoliikkeen vaikutuksesta ja kiertävän\npäätähden ympäri lukemattomien tähtien muodossa. Nebuloosa, jollaisia\ntähtitieteilijät laskevat olevan nykyään lähes viisituhatta, oli\nsiten valmis.\n\nNäiden viidentuhannen nebuloosan joukossa on yksi, jolle\nihmiset ovat antaneet nimen Linnunrata. Sen piiriin kuuluu\nkahdeksantoistamiljoonaa tähteä, joista kukin on tullut oman\naurinkokuntansa keskukseksi..\n\nJos sitten olisi erikoisesti tarkastellut näistä\nkahdeksastatoistamiljoonasta tähdestä yhtä vaatimattomimmista ja\nvähimmin loistavista, neljännen luokan tähteä, sitä jota nimitetään\nauringoksi, niin kaikki ne ilmiöt, joista maailmankaikkeuden\nkehittyminen riippuu, olisivat yhtenä sarjana näyttäytyneet silmien\nedessä.\n\nSilloin olisi huomannut, että tämä aurinko, joka oli vielä\nkaasumaisessa tilassa ja liikkuvista molekyyleistä kokoonpantu,\nkieppui akselinsa ympäri, suorittaakseen tiivistymistyönsä. Tämä\nliike olisi, totellen mekaniikan lakeja, kiihtynyt tilavuuden\npienetessä, ja kerran olisi tullut hetki, jolloin keskipakoisvoima\nolisi vienyt voiton keskihakuisvoimasta, joka pyrkii työntämään\nmolekyylit keskipistettä kohti.\n\nSilloin olisi toisenlainen ilmiö näyttäytynyt katselijoiden silmien\nedessä, ja päiväntasaajan kohdalla sijaitsevat molekyylit, lennähtäen\nirti kuten kivi lingosta, jonka nuora sattuu äkkiä katkeamaan,\nolisivat käyneet muodostamaan auringon ympärille useita samankeskisiä\nrenkaita, Saturnuksen renkaan kaltaisia. Nämä renkaat olisivat\nvuorostaan ruvenneet kieppumaan keskusmassan ympäri ja särkyneet ja\nhajonneet toisen asteen tähtiusviksi, kiertotähdiksi.\n\nJos tarkastelija sitten olisi keskittänyt kaiken huomionsa näihin\nkiertotähtiin, niin hän olisi nähnyt niiden menettelevän samoin kuin\nauringon synnyttävän yhden tai useampia kosmisia renkaita, jotka\nvuorostaan olivat alkuna alemman asteen tähdille, ns. saattolaisille.\n\nNäin siis, siirtymällä atomista molekyyliin, molekyylistä\nusvakasautumaan, siitä nebuloosaan, nebuloosasta päätähteen,\npäätähdestä aurinkoon, auringosta kiertotähteen ja kiertotähdestä\nsaattolaiseen, saadaan niiden muutosten täydellinen sarja, joiden\nalaisina taivaankappaleet ovat olleet maailman ensi päivistä alkaen.\n\nAurinko näyttää hukkuneen tähtimaailman äärettömyyksiin, ja\nkuitenkin se tieteen nykyisten teorioiden mukaan kuuluu Linnunradan\nnebuloosaan. Se on kokonaisen maailman keskus, ja niin pieneltä\nkuin se näyttääkin keskellä eetterin avaruuksia, se kuitenkin on\nsuunnattoman suuri, sillä se on neljätoistasataatuhatta kertaa\nmaan kokoinen. Sitä kiertää kahdeksan kiertotähteä, jotka luomisen\nalkuaikoina ovat lähteneet sen omasta kohdusta. Ne ovat, lähimmästä\netäisimpään lukien, Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus,\nUranus ja Neptunus. [Kiertotähti Pluto löytyi tämän teoksen\nkirjoittamisen jälkeen.] Sitä paitsi Marsin ja Jupiterin välillä\nkiertää säännöllisesti toisia, vähemmän huomattavia kappaleita,\nkenties harhailevia sirpaleita tähdestä, joka on särkynyt moniin\ntuhansiin palasiin. Näistä on teleskoopilla tähän päivään asti\nhuomattu yhdeksänkymmentäseitsemän. [Muutamat näistä ovat niin\npieniä, että ne voisi kiertää yhden ainoan päivän kuluessa, jos\nkävelisi juoksumarssia, ja niitä löytyy tuon tuosta uusia.]\n\nMuutamilla näistä palvelijoista, jotka aurinko pitää soikiomaisilla\nradoillaan suuren painolain avulla, on vuorostaan saattolaisia.\nUranuksella on niitä neljä, Saturnuksella kymmenen, Jupiterilla\nyksitoista, Neptunuksella yksi, maapallolla yksi; tämä viimeksi\nmainittu, yksi aurinkomaailman vähäpätöisin on kuu, jä sen nyt\namerikkalaiset luulivat voivansa valloittaa.\n\nSuhteellisen läheisyytensä ja eri vaiheittensa nopeasti toistuvien\nilmiöiden vuoksi kuu on rinnan auringon kanssa ollut alunperin maan\nasukasten huomion kohteena; mutta aurinkoa on rasittava katsella, ja\nsen häikäisevä valo pakottaa katselijat luomaan silmänsä maahan.\n\nVaalea Phoebe sitä vastoin, inhimillisempänä, sallii hyväntahtoisesti\nmeidän katsella vaatimatonta kauneuttaan. Se on suloinen silmälle\neikä komeile, mutta joskus se kuitenkin uskaltaa pimentää veljensä,\nsäteilevän Apollon, joka sitä vastoin ei koskaan pimennä sitä.\nMuhamettilaiset ymmärsivät, missä kiitollisuudenvelassa he olivat\ntälle maan uskolliselle ystävälle, ja järjestivät kuukautensa sen\nkiertokulun mukaan.\n\nAlkuaikojen kansat palvoivat erikoisin menoin tätä jumalatarta.\nEgyptiläiset antoivat sille nimen Isis, foinikialaiset sanoivat\nsitä Astarteksi, kreikkalaiset palvoivat sitä Phoebe-nimisenä,\nLatonan ja Zeuksen tyttärenä, ja selittivät sen pimenemiset Dianan\nsalaperäisiksi käynneiksi kauniin Endymionin luona. Jos uskoo\njumalaistarua, niin Nemeian leijona samoili kuun kenttiä ennen\nilmestymistään maan päälle, ja Plutarkhoksen mainitsema runoilija\nAgesianaks ylisteli runoissaan ihanan Selenen valoisia osia suloisina\nsilminä, kauniina nenänä ja herttaisena suuna.\n\nMutta jos muinaiskansat ymmärsivätkin hyvin kuun luonteen\nja mielenlaadun, sanalla sanoen sen henkiset ominaisuudet\njumalaistarulliselta kannalta, niin oppineimmatkin heidän\nkeskuudessaan pysyivät perin tietämättöminä kuusta tieteellisessä\nmielessä.\n\nUseat muinaisaikojen tähtitieteilijät kuitenkin huomasivat eräitä\nseikkoja, jotka nykyajan tiede on vahvistanut oikeiksi. Jos\narkadialaiset väittivät asuneensa maan päällä aikana, jolloin\nkuuta ei vielä ollut, jos Tatius katsoi sitä auringon kehrästä\nirti reväistyksi sirpaleeksi, jos Klearkhos, Aristoteleen oppilas,\nkuvitteli sen kiiltäväksi peiliksi, johon valtameren kuvat\nheijastuivat, jos vihdoin toiset eivät pitäneet sitä muuna kuin\nmaan huokumien huurujen kasautumana tai puoliksi tuli-, puoliksi\njääpallona, joka kieppui itsensä ympäri, niin kuitenkin muutamat\noppineet, vaikkei heillä ollutkaan optisia koneita, terävä-älyisten\nhavaintojen nojalla aavistivat useimmat kuuta hallitsevat lait.\n\nNiinpä miletolainen Thales 460 vuotta ennen Kristuksen syntymän\nlausui sen mielipiteen, että kuu saa valonsa auringosta.\nSamos-saarelta kotoisin oleva Aristarkhos antoi oikean selityksen sen\nvaiheista. Kleomenes opetti, että sen valo oli heijastunutta valoa.\nKaldealainen Berosios huomasi, että sen liike akselinsa ympäri kesti\nyhtä kauan kuin sen kiertokulku, ja selitti siten sen tosiasian,\nettä kuu aina kääntää meihin saman puolensa. Vihdoin Hipparkhos\nkaksi vuosisataa ennen kristillistä ajanlaskua huomasi eräitä\nepätasaisuuksia maan saattolaisen näennäisissä liikkeissä.\n\nNämä eri havainnot osoittautuivat sittemmin oikeiksi ja auttoivat\nuusia tähtitieteilijöitä. Ptolemaios toisella, arabialainen Abul Wefa\nkymmenennellä vuosisadalla täydensivät Hipparkhoksen huomiota niistä\nepätasaisuuksista, joita syntyy kuun liikkeissä sen kulkiessa ratansa\naaltomaista viivaa pitkin auringon vaikutuksen alaisena.\n\nSitten Kopernikus viidennellätoista ja Tycho Brahe kuudennellatoista\nvuosisadalla esittivät täydellisesti maailmanjärjestelmän ja sen\nmerkityksen, joka kuulla on taivaankappaleiden joukossa.\n\nSiihen aikaan sen liikkeet oli saatu kutakuinkin selville, mutta\nsen fysikaalisesta rakenteesta ei tiedetty paljon. Silloin Galilei\nselitti eräissä vaiheissa syntyvät valoilmiöt olettamalla kuussa\nolevan vuoria, jotka hän arvioi keskimäärin neljän tuhannen\nviidensadan sylen korkuisiksi.\n\nHänen jälkeensä eräs danzigilainen tähtitieteilijä Hevelius alensi\nsuurimmat korkeudet kahdeksi tuhanneksikuudeksisadaksi syleksi, mutta\nhänen ammattitoverinsa Riccioli korotti ne taas seitsemäksituhanneksi.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan lopulla Herschel, voimakkaalla\nkaukoputkella varustettuna, pienensi erittäin tuntuvasti\nyllämainittuja mittoja. Hän laski korkeimmat vuoret\ntuhannenyhdeksänsadan sylen korkuisiksi ja arvioi eri korkeuksien\nkeskimäärin ainoastaan neljäksisadaksi syleksi. Mutta vielä\nHerschelkin erehtyi, ja kysymyksen lopullista ratkaisua varten\ntarvittiin Schröterin, Louvillen, Halleyn, Nasmythin, Bianchinin,\nPastorfin, Lohrmanin, Gruithuysenin havainnot ja erittäinkin Beerin\nja Mödelerin kärsivälliset tutkimukset. Näiden tiedemiesten ansiosta\ntunnetaan nykyään täydellisesti kuun vuorten korkeus. Beer ja\nMödeler ovat mitanneet tuhatyhdeksänsataaviisi vuorta, joista kuusi\non yli kahdentuhannenkuudensadan sylen ja kaksikymmentäkaksi yli\nkahdentuhannenneljänsadan sylen korkuisia. Niiden korkein huippu\nnousee kolmentuhannenkahdeksansadanyhden sylen korkeuteen kuun pinnan\nyläpuolelle.\n\nSamaan aikaan opittiin yhä täydellisemmin tuntemaan kuuta. Tällä\ntaivaankappaleella näytti olevan tulivuorten aukkoja kuin seulassa\nreikiä, ja joka kerta kun sitä tarkasteltiin, vakaantui käsitys sen\nolennaisesti tuliperäisestä luonnosta. Sen peittämien kiertotähtien\nsäteissä huomatusta taittumisen puutteesta tehtiin se johtopäätös,\nettä siltä täytyi melkein täydellisesti puuttua ilmakehä. Tästä ilman\npuuttumisesta oli seurauksena veden puuttuminen.\n\nKävi siis selvästi ilmi, että kuun asukkailla, elääkseen sellaisissa\nolosuhteissa, täytyi olla oma erikoinen elimellinen rakenteensa ja\nheidän täytyi erota tavattoman suuresti maan asukkaista.\n\nViimein tarkasteltiin kuuta uusien menetelmien ja täydellisemmäksi\nkehitettyjen laitteiden avulla hellittämättä eikä jätetty\ntutkimatta ainoatakaan kohtaa sen pinnasta, vaikka se on\nkaksituhattasataviisikymmentä mailia läpimitaten. [Se on\nhiukan enemmän kuin neljäsosa maan säteestä], sen pinta-ala on\nkolmastoistaosa maapallon pinta-alasta [kolmekymmentäkahdeksan\nmiljoonaa neliökilometriä], sen tilavuus neljäskymmenesyhdeksäs osa\nmaapallon tilavuudesta. Mikään sen salaisuuksista ei voinut jäädä\ntähtitieteilijöiden silmiltä huomaamatta ja nämä taitavat oppineet\njatkoivat yhä ihmeellisiä havaintojaan.\n\nNiinpä he huomasivat, että täyden kuun aikana eräissä kehrän osissa\nnäkyi valkeita juovia ja vaiheiden aikana mustia juovia. Tarkemmin\ntutkimalla heidän onnistui saada tarkka selko näiden juovien\nlaadusta. Ne olivat pitkiä ja kapeita, yhdensuuntaisten reunojen\nväliin uurrettuja vakoja, jotka tavallisesti päättyivät tulivuoren\naukkojen ääriviivoihin; pituudeltaan ne olivat kymmenen ja sadan\nmailin välillä ja leveydeltään kahdeksansataa syltä. Tähtitieteilijät\nnimittivät niitä kouruiksi, mutta muuta he eivät osanneet tehdä\nkuin antaa niille tämän nimen. Mitä tulee kysymykseen, olivatko nuo\nkourut muinaisten virtojen kuivuneita uomia vai eivätkö, niin sitä\nhe eivät voineet täydellisesti ratkaista. Niinpä amerikkalaiset\ntoivoivatkin kerran saavansa määrätyksi tämän geologisen ilmiön. He\nvarasivat myös tehtäväkseen oppia tuntemaan sen yhdensuuntaisten\nvallitusten sarjan, jonka kuun pinnalla oli huomannut oppinut\nMünchenin professori Gruithuysen, joka piti niitä kuun insinöörien\nrakentamana linnoitusjärjestelmänä. Nämä kaksi vielä hämärää kohtaa\nja epäilemättä monta muutakin voitaisiin lopullisesti selvittää vasta\nkun oli saatu aikaan suoranainen yhteys kuun kanssa.\n\nMitä kuun valon voimakkuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei ollut\nenää mitään oppimista, tiedettiin, että se on kolmesataatuhatta\nkertaa auringon valoa heikompi ja että sen lämmöllä ei ole\nhuomattavaa vaikutusta lämpömittareihin; tuhanvärisen valon nimellä\ntunnettu ilmiö taas saa luonnollisen selityksensä maasta kuuhun\nheijastuneiden auringon säteiden vaikutuksesta, ne kun näyttävät\ntäydentävän kuun kehrän, kun tämä näyttäytyy ensimmäisessä ja\nviimeisessä vaiheessaan olevan uudenkuun muodossa.\n\nTällaisia olivat maan saattolaisesta saadut tiedot, joita Tykkikerho\naikoi täydentää joka suhteessa, kosmografisessa, geologisessa,\nvaltiollisessa ja moraalisessa.\n\n\n\n\nMITA YHDYSVALLOISSA ON MAHDOTON OLLA TIETÄMÄTTÄ\n\n\nBarbicanen ehdotuksesta oli ollut välittömänä seurauksena, että\nkaikki kuuta koskevat tähtitieteelliset seikat otettiin yleiseksi\npuheenaiheeksi. Jokainen alkoi tutkia kuuta uutterasti, ja tuntui\nsiltä kuin tämä taivaankappale olisi ensimmäistä kertaa näyttäytynyt\nihmissilmille. Se tuli nyt muotiin, ja kohosi \"tähtien\" arvoon,\nnäyttämättä silti ylpeämmältä. Sanomalehdet varastivat jälleen\nvanhat kaskut, joissa tämä \"susien aurinko\" näytteli jotakin osaa,\nne palauttivat muistiin, mitä vaikutuksia alkuaikoina tietämättömät\nihmiset arvelivat sillä olevan, ne lauloivat sen ylistystä kaikissa\näänilajeissa, vähällä piti, etteivät ne kertoneet sen muka lausumia\nsukkeluuksia. Koko Amerikan valtasi kuuhulluus.\n\nTieteelliset aikakauslehdet puolestaan käsittelivät erityisesti\nTykkikerhon yritystä koskevia kysymyksiä. Ne julkaisivat Cambridgen\ntähtitornin kirjeen, lausuivat siitä mietteitään ja hyväksyivät sen\ntinkimättä.\n\nLyhyesti sanoen, kenenkään ei ollut enää lupa olla tietämättä\nainoatakaan saattolaista koskavaa tosiasiaa eikä ahdasmielisimmänkään\nvanhan rouvan hyväksyä enää taikauskoisia harhaluuloja. Tiede\ntunkeutui esiin kaikissa muodoissa, oli mahdotonta olla tyhmä ...\ntähtitieteen alalla.\n\nSiihen saakka monet ihmiset eivät olleet tienneet, kuinka oli\nvoitu laskea etäisyys, joka erottaa kuun maasta. Nyt käytettiin\ntilaisuutta opettaa heille, että etäisyys saatiin mittaamalla\nkuun parallaksi. Jos sana parallaksi näytti heitä kummastuttavan,\nniin heille sanottiin että se oli maapallon säteen kummastakin\npäästä kuuhun asti vedettyjen kahden suoran viivan välinen kulma.\nJos he epäilivät tämän menetelmän tarkkuutta, niin heille heti\ntodistettiin, että tämä keskimääräinen etäisyys todella oli\nkaksisataakolmekymmentäneljätuhattakolmesataaneljäkymmentäseitsemän\nmailia, ja myös että tähtitieteilijät eivät erehtyneet\nseitsemääkymmentä mailia.\n\nNiille, jotka eivät olleet perehtyneet kuun liikkeisiin, sanomalehdet\nselittivät joka päivä, että sillä on kaksi eri liikettä, ensiksi\nniin sanottu pyöriminen akselinsa ympäri, toiseksi niin sanottu\nkiertokulku maan ympäri, joihin molempiin liikkeisiin menee yhtä\npitkä aika eli kaksikymmentäseitsemän ja kolmasosa päivää. [Niin\nkauan kestää, kunnes kuu palaa saman tähden kohdalle.]\n\nPyörimisliike akselin ympäri aikaansaa päivän ja yön kuun\npinnalla, mutta on vain yksi päivä ja yksi yö kuukaudessa, ja ne\nkestävät kumpikin kolmesataaviisikymmentäneljä ja kolmanneksen\ntuntia. Mutta onneksi sille sen maapalloon päin käännettyä puolta\nvalaisee maapallo yhtä suurella valovoimalla kuin neljätoista\nkuuta. Toisella, aina näkymättömällä puolella on luonnollisesti\nkolmesataaviisikymmentäneljä tuntia täydellistä yötä, jonka pimeyttä\nlieventää ainoastaan se valju valo, joka tulee tähdistä. Tämä\nilmiö johtuu yksinomaan siitä, että pyörimisliike akselin ympäri\nja kiertokulku tapahtuvat täsmälleen yhtä pitkän ajan kuluessa,\nja se ilmiö on Cassinin ja Herschelin mukaan yhteinen Jupiterin\nsaattolaisille ja hyvin todennäköisesti kaikille muillekin\nsaattolaisille.\n\nMuutamat hyvälahjaiset, mutta hiukan itsepäiset henkilöt eivät aluksi\nymmärtäneet, että jos kuu kääntää muuttumatta saman puolensa maahan\npäin kiertokulkunsa kestäessä, se saman ajan kuluessa kiertää kerran\nitsensä ympäri. Heille sanottiin: \"Menkää ruokasaliinne ja kiertäkää\npöydän ympäri niin, että aina katselette sen keskipisteeseen. Kun\nolette päättänyt kierroksenne, olette kiertänyt kerran itsenne\nympäri, koskapa silmänne on kohdannut peräkkäin kaikkia kohtia\nsalissa. No niin, sali on taivas, pöytä on maa, ja kuu olette itse!\"\n-- Ja he poistuivat ihastuneina vertauksesta.\n\nNiinpä siis kuu kääntää alati saman puolensa maahan päin, kuitenkin\ntäytyy täsmällisyyden vuoksi lisätä, että se eräänlaisen pohjoisesta\netelään ja lännestä itään päin tapahtuvan huojumisen, niin sanotun\nlibraation johdosta näyttää vähän enemmän kuin puolet kehrästään.\n\nKun tietämättömät tiesivät yhtä paljon kuin Cambridgen tähtitornin\njohtaja kuun pyörimisliikkeestä, kääntyi heidän levoton\nmielenkiintonsa sen kiertoliikkeeseen maan ympäri, ja parikymmentä\ntieteellistä aikakauskirjaa oli piankin antanut heille tarpeelliset\ntiedot. He saivat silloin tietää, että taivaanlakea lukemattomine\ntähtineen voi katsoa suureksi kellotauluksi, jolla kuu liikkuu ja\nnäyttää oikean ajan kaikille maan asukkaille. Näin liikkuessaan kuu\nnäyttää eri vaiheensa. Kuu on täysi ollessaan vastakkain auringon\nkanssa, kun kolme taivaankappaletta ovat samalla viivalla, maa\nkeskimmäisenä. Uusikuu on kuun ollessa konjunktiossa auringon\nkanssa, so. sen ja maan välissä ja vihdoin kuu on ensimmäisessä tai\nviimeisessä neljänneksessään tehdessään auringon ja maan kanssa\nsuoran kulman, jonka kärjessä se itse on.\n\nMuutamat jenkit tekivät siitä sen johtopäätöksen, että pimennykset\nvoivat tapahtua vain kuun ollessa vastakkain tai konjunktiossa\nauringon kanssa, ja he ajattelivat oikein. Jälkimmäisessä asennossa\nkuu voi pimentää auringon, vastakkaisasennossa taas maa voi pimentää\nkuun, ja se seikka, että nämä pimennykset eivät tapahdu kahdesti\nkuussa, johtuu siitä, että taso, jota pitkin kuu liikkuu, on\nkallellaan ekliptikaa eli sitä tasoa vastaan, jota pitkin maa liikkuu.\n\nKorkeudesta, johon kuu voi kohota taivaanrannan yläpuolelle,\nCambridgen tähtitornin kirje oli antanut kaikki tarpeelliset\ntiedot. Jokainen tiesi, että korkeus vaihtelee sen paikan\nleveysasteen mukaan, josta sitä tarkastetaan. Mutta ainoat maapallon\nvyöhykkeet, joissa kuu kohoaa taivaannapaan, siis asettuu suoraan\nkatselijoittensa pään yläpuolelle, sijaitsevat ehdottomasti 28.\nleveyspiirien ja päiväntasaajan välillä. Siitä johtui se tärkeä\nneuvo, että koe oli tehtävä jollakin kohdalla juuri tätä maapallon\nosaa, jotta ammus voitaisiin lennättää kohtisuoraan ja siten\nnopeammin toimittaa painovoiman vaikutuksen ulkopuolelle. Se oli\ntärkeä yrityksen onnistumisen ehto ja se kiinnosti suuresti yleisöä.\n\nMitä tulee viivaan, jota pitkin kuu kulkee kiertäessään maata, niin\nCambridgen tähtitorni oli riittävästi osoittanut tietämättömillekin\nkaikissa maissa, että se viiva on itseensä yhtyvä kaari, ei ympyrä,\nvaan soikio, jonka toisessa polttopisteessä maa sijaitsee: Sellaiset\nsoikiomaiset radat on kaikilla kiertotähdillä ja myös saattolaisilla,\nja järkiperäinen mekaniikka todistaa sitovasti, että toisin ei\nvoikaan olla asian laita. Tietysti kuu apogeumissaan on kauempana\nmaasta ja perigeumissaan lähempänä sitä.\n\nSiinä siis se, mitä jokainen amerikkalainen tiesi, tahtoen tai\ntahtomattaan, mitä ei kukaan säällinen ihminen voinut olla\ntietämättä. Mutta vaikka nämä oikeat perustotuudet levisivät nopeasti\nyleisöön, niin monia harhaluuloja ja eräitä joutavia pelkoja oli\nvaikeampi saada kokonaan häviämään.\n\nNiinpä esimerkiksi muutamat ihmiset väittivät, että kuu on entinen\npyrstötähti, joka kiertäessään pitkulaista rataansa auringon ympäri\nsattui kulkemaan läheltä maata ja jäi sen vetovoiman piiriin. Nämä\nsalonkitähtitieteilijät luulivat voivansa siten selittää kuun\nkärventyneen ulkomuodon, josta auttamattomasta onnettomuudesta\nhe syyttivät aurinkoa. Mutta kun heille huomautettiin, että\npyrstötähdillä on ilmakehä ja että kuulla sitä on vain vähän tai\nensinkään, niin heidän oli hyvin vaikea vastata mitään.\n\nToiset, jotka olivat arkalasta kotoisin, ilmaisivat eräitä kuuta\nkoskevia pelkoja. He olivat kuulleet sanottavan, että kalifien aikana\ntehdyistä havainnoista lähtien sen kiertoliikkeen nopeus kiihtyi\nmäärätyn asteikon mukaan. He tekivät siitä, hyvinkin järkevästi\nmuuten, sen johtopäätöksen, että liikkeen nopeuden kiihtymistä\ntietysti vastasi kahden taivaankappaleen välisen etäisyyden\npieneneminen ja että näiden molempien vaikutusten jatkuessa\nloppumattomiin, kuu lopulta putoaisi maahan. Heidän täytyi kumminkin\nrauhoittua ja lakata pelkäämästä tulevien sukupolvien puolesta, kun\nheille ilmoitettiin, että kuulun ranskalaisen matemaatikon Laplacen\nlaskujen mukaan tämä nopeuden kiihtyminen supistui perin ahtaisiin\nrajoihin ja että vastaava hidastuminen piankin seuraisi. Niinpä siis\ntasapaino aurinkomaailmassa ei voisi häiriintyä tulevina vuosisatoina.\n\nViimeisenä oli jäljellä tietämättömien taikauskoinen ryhmä, he\neivät tyytyneet olemaan tietämättömiä, heillä oli myös perättömiä\ntietoja, ja kuusta he tiesivät paljonkin. Toiset katsoivat sen kehrän\nkirkkaaksi peiliksi, jonka avulla saattoi nähdä toisensa maan eri\nkohdilta ja ilmaista toisilleen ajatuksensa. Toiset väittivät, että\ntuhannesta huomatusta uudesta kuusta yhdeksänsataaviisikymmentä\noli aikaansaanut merkittäviä muutoksia, kuten tulvasateita,\nvallankumouksia, maanjäristyksiä, vedenpaisumuksia ym. He uskoivat\nsen vuoksi, että kuulla oli salaperäinen vaikutus ihmiskohtaloihin,\nhe katsoivat sitä \"oikeaksi vastapainoksi\" tässä elämässä, he\narvelivat, että jokainen kuun asukas oli sidottu jokaiseen maan\nasukkaaseen myötätunnon siteillä. Tohtori Meadin kanssa he olivat\nsitä mieltä, että elämän järjestelmä on kokonaan riippuvainen siitä,\nja väittivät itsepintaisesti, että pojat syntyvät etupäässä uudenkuun\naikana, tytöt viimeisellä neljänneksellä jne. Mutta vihdoin täytyi\nluopua näistä törkeistä harhaluuloista, palata yksinomaan totuuteen,\nja jos kuu, kun siltä oli riistetty sen vaikutus, menettikin\nmuutamien mielestä arvonsa, jos muutamat käänsivätkin sille selkänsä,\nniin ääretön enemmistö julisti sitä puoltavansa. Jenkit eivät enää\ntunteneet muuta kunnianhimoa kuin saada valtaansa tämä uusi ilmojer>\nmanner ja nostaa sen korkeimmalle kukkulalle Amerikan Yhdysvaltain\ntähtilippu.\n\n\n\n\nAMMUKSEN YLISTYSVIRSI\n\n\nCambridgen tähtitorni oli muistettavassa kirjeessään lokakuun 7.\npäivältä käsitellyt asiaa tähtitieteellisesti, sen jälkeen se oli\nratkaistava tekniseltä kannalta. Käytännölliset vaikeudet olisivat\nsiinä mielessä näyttäneet voittamattomilta jokaisessa muussa maassa\nkuin Amerikassa. Siellä ne olivat vain leikkiä.\n\nPuheenjohtaja Barbicane oli viipymättä nimittänyt Tykkikerhon\nkeskuudesta toimeenpanevan komitean. Tämän tuli kolmessa istunnossa\nselvittää kolme suurta kysymystä tykistä, ammuksesta ja ruudista;\nsiinä oli neljä näissä asioissa hyvin oppinutta jäsentä: Barbicane,\njolla äänten jakautuessa tasan oli ratkaiseva ääni, kenraali Morgan,\nmajuri Elphiston ja vihdoin ainainen J.T. Maston, jolle uskottiin\nsihteerin ja esittelijän tehtävät.\n\nLokakuun 8. päivänä komitea kokoontui puheenjohtaja Barbicanen\nasunnossa Republican-katu 3:ssa. Koska oli tärkeätä, että vatsa ei\ntulisi huudoillaan häiritsemään niin vakavaa keskustelua, istuutuivat\nnuo neljä Tykkikerhon jäsentä pöydän ääreen, jolla oli maittavia\nvoileipiä ja teekannut. Heti sitten J.T. Maston ruuvasi kynän\nrautakoukkukäteensä, ja istunto alkoi.\n\nBarbicane ryhtyi puhumaan:\n\n-- Rakkaat kerhotoverit, hän sanoi, -- meidän on ratkaistava eräs\ntärkeimmistä ongelmista ballistiikan, sen tieteitten tieteen alalta,\njoka käsittelee ammusten, jonkin työntövoiman avulla avaruuteen\nlennätettyjen ja sitten omiin valtoihinsa jätettyjen kappaleiden\nliikettä.\n\n-- Ah, ballistiikka, ballistiikka! huudahti J.T. Maston\nhaltioituneesti.\n\n-- Olisi ehkä näyttänyt loogisemmalta, jatkoi Barbicane, -- käyttää\ntämä ensimmäinen istunto keskusteluun tykkikoneesta...\n\n-- Niinpä kyllä, vastasi kenraali Morgan.\n\n-- Tarkoin harkittuani, jatkoi Barbicane, -- näytti minusta kumminkin\nsiltä, että ammusta pitää käsitellä ennen tykkiä ja että jälkimmäisen\nmittasuhteiden täytyy riippua edellisen koosta.\n\n-- Pyydän puheenvuoroa! huudahti J.T. Maston.\n\nPuheenvuoro myönnettiin hänelle niin auliisti kuin hänen suurenmoinen\nmenneisyytensä ansaitsi.\n\n-- Urheat ystäväni, hän sanoi innostuneesti, -- puheenjohtajamme\non oikeassa pitäessään ammuskysymystä kaikkia muita tärkeämpänä!\nAmmus, jonka sinkautamme kuuhun, on meidän sanansaattajamme, meidän\nlähettiläämme, ja pyydän saada katsoa sitä puhtaasti moraaliselta\nkannalta.\n\nSellainen uusi ammuksen käsittämistapa kiihotti tavattomasti komitean\njäsenten uteliaisuutta. He kuuntelivat sen vuoksi mitä tarkkaavimmin\nJ.T. Mastonin sanoja.\n\n-- Rakkaat kerhotoverit, jatkoi tämä, -- en aio pitää pitkiä puheita;\njätän syrjään fyysisen luodin, sen joka tappaa, ja otan huomioon vain\nmatemaattisen ammuksen, moraalisen ammuksen. Ammus on käsittääkseni\nihmisen mahdin loistavin ilmennys; siinä se näyttäytyy täydellisenä\ntiivistyneessä muodossa; luodessaan sen ihminen on kohonnut\nlähemmäksi Luojaa!\n\n-- Aivan oikein! sanoi majuri Elphiston.\n\n-- Tosiaankin, huudahti puhuja, -- jos Jumala on luonut tähden\nja kiertotähdet, niin ihminen on luonut ammuksen, maallisten\nnopeuksien arvioimisperusteen, pienoiskuvan avaruudessa harhailevista\ntaivaankappaleista, jotka itse asiassa eivät muuta ole kuin ammuksia!\nJumalan asiana olkoon sähkön nopeus, valon nopeus, tähtien nopeus,\npyrstötähtien nopeus, kiertotähtien nopeus, saattolaisten nopeus,\näänen nopeus, tuulen nopeus! Mutta meidän asiamme on ammuksen nopeus,\nsata kertaa suurempi kuin junien ja nopeimpienkin hevosten!\n\nJ.T. Maston oli haltioissaan; hänen äänensä sai lyyrisen soinnun\nlaulaessaan tätä ammuksen pyhää ylistysvirttä.\n\n-- Jos haluatte numeroita, hän jatkoi, -- niin tästä\nsaatte sellaisia, jotka puhuvat selvää kieltä. Ottakaa\nyksinkertaisesti vaatimaton kahdenkymmenenneljän naulan ammus!\nJoskin se lentää kahdeksansataatuhatta kertaa hitaammin kuin\nsähkö, kuusisataaneljäkymmentä kertaa hitaammin kuin valo,\nseitsemänkymmentäkuusi kertaa hitaammin kuin maa kiertäessään\naurinkoa, niin se kuitenkin tykistä lähtiessään on nopeampi\nääntä, se kulkee kaksisataa syltä sekunnissa, kaksituhatta\nsyltä kymmenessä sekunnissa, neljätoista mailia minuutissa,\nkahdeksansataaneljäkymmentä mailia tunnissa, kaksikymmentätuhattasata\nmailia vuorokaudessa, se on päiväntasaajan pisteitten\nnopeus maapallon pyörimisliikkeessä, seitsemän miljoonaa\nkolmesataakolmekymmentäkuusituhattaviisisataa mailia vuodessa. Siltä\nmenisi siis yksitoista päivää lentääkseen kuuhun, kaksitoista vuotta\npäästäkseen aurinkoon, kolmesataakuusikymmentä vuotta saavuttaakseen\nNeptunuksen aurinkomaailman rajoilla. Sen tekisi tämä vaatimaton\nammus, meidän kättemme tuote. Miten sitten käy, kun me, lisäten tämän\nnopeuden kaksikymmenkertaiseksi, panemme sen kiitämään seitsemän\nmailin nopeudella sekunnissa? Ah, ihana ammus, loistava ammus!\nUskallan luulla, että sinut otetaan siellä ylhäällä vastaan maan\nlähettilään arvoisilla kunnianosoituksilla!\n\nTälle mahtavalle loppulauseelle hurrattiin, ja J.T. Maston istuutui\nliikuttuneena kerhotoverien onnitellessa häntä.\n\n-- Ja nyt, sanoi Barbicane, -- myönnettyämme runoudelle runsaan tilan\nkäykäämme suoraan käsiksi kysymykseen.\n\n-- Me olemme valmiit, vastasivat komitean jäsenet ahmaisten kukin\npuolisen tusinaa voileipiä.\n\n-- Te tiedätte, mikä ratkaistava ongelma on, jatkoi puheenjohtaja,\n-- on annettava ammukselle kahdentoistatuhannen jaardin nopeus\nsekunnissa. Minulla on syytä luulla, että se onnistuu meille. Mutta\ntarkastakaamme tähän saakka saavutettuja nopeuksia; kenraali Morgan\nvoinee antaa meille niistä tarkat tiedot.\n\n-- Sitä helpommin, vastasi kenraali, -- kun sodan aikana olin\nkokeilutoimikunnan jäsenenä. Voin siis sanoa teille, että Dahlgreenin\nsadan naulan tykit, jotka kantoivat kahdentuhannenviidensadan sylen\npäähän, antoivat ammukselleen viidensadan jaardin alkunopeuden\nsekunnissa.\n\n-- Hyvä. Entä Rodmanin kolumbiadi? kysyi puheenjohtaja.\n[Amerikkalaiset nimittivät näitä suunnattomia hävityskojeita\nkolumbiadeiksi.]\n\n-- Rodmanin kolumbiadi, jota kokeiltiin Hamiltonin linnoituksessa,\nlähellä New Yorkia, lennätti puolen tonnin painoisen luodin kuuden\nmailin päähän kahdeksansadan jaardin nopeudella sekunnissa. Sellaista\ntulosta eivät Armstrong ja Palliser koskaan ole saavuttaneet\nEnglannissa.\n\n-- Oh, englantilaiset! virkkoi J.T. Maston kääntäen pelottavan\nrautakoukkukätensä itäistä taivaanrantaa kohti.\n\n-- Niinpä siis, jatkoi Barbicane, -- ne kahdeksansataa jaardia ovat\nsuurin tähän saakka saavutettu nopeus.\n\n-- Niin, vastasi Morgan.\n\n-- Sanon kuitenkin, intti J.T. Maston, -- että jollei minun\nmörssärini olisi haljennut...\n\n-- Niin, mutta se halkesi, keskeytti Barbicane tehden hyväntahtoisen\nkädenliikkeen. -- Ottakaamme siis lähtökohdaksi tämä kahdeksansadan\njaardin nopeus. Se täytyy lisätä kaksikymmenkertaiseksi. Varaankin\ntoista istuntoa varten keskustelun niistä keinoista, joiden on\nmäärä aikaansaada moinen nopeus, ja kiinnitän huomionne, rakkaat\nkerhotoverit, mittasuhteisiin, jotka ammukselle on annettava.\nYmmärrättehän, että tässä ei ole enää puhe korkeintaan puoli tonnia\npainavista ammuksista!\n\n-- Miksei? kysyi majuri.\n\n-- Siksi, vastasi J.T. Maston vilkkaasti, -- että tämän ammuksen\ntulee olla niin iso, että se vetää puoleensa kuun asukasten huomion,\njos heitä nimittäin on olemassa.\n\n-- Niin, vastasi Barbicane, -- toisestakin, vielä tärkeämmästä syystä.\n\n-- Mitä tarkoitatte, Barbicane? kysyi majuri.\n\n-- Tarkoitan, ettei riitä, että lennätämme ammuksen menemään, emmekä\nsitten välitä siitä sen enempää; meidän täytyy seurata sitä sen\nmatkalla, kunnes se saavuttaa maalinsa.\n\n-- Mitä? tokaisivat kenraali ja majuri vähän hämmästyneinä tästä\nväitteestä.\n\n-- Niin juuri, jatkoi Barbicane varmana itsestään, -- muuten\nkokeestamme ei ole minkäänlaista hyötyä.\n\n-- Mutta, vastasi majuri, -- silloinhan teidän on tehtävä siitä\nammuksesta suunnattoman suurikokoinen!\n\n-- Ei. Suvaitkaapa kuunnella minua. Te tiedätte, että optiset\nkoneet on kehitetty varsin täydellisiksi. Eräillä teleskoopeilla\non jo onnistuttu saamaan kuusituhatkertaisia suurennoksia ja\nsiirtämään kuu noin neljänkymmenen mailin päähän. Ja esineet, joiden\nkylkimitta on kuusikymmentä jalkaa, näkyvät sellaisen matkan päästä\noikein hyvin. Se seikka, että teleskooppien näkökykyä ei ole saatu\nsuuremmaksi, johtuu siitä, että niillä on tämä kyky vain selvyytensä\nkustannuksella, eikä kuu, joka ei ole muuta kuin heijastava peili,\nlähetä kylliksi voimakasta valoa, jotta suurennokset voitaisiin saada\nnousemaan yli mainitun rajan.\n\n-- No niin, mitä siis aiotte tehdä? kysyi kenraali. -- Aiotteko tehdä\nammuksenne kuudenkymmenen jalan läpimittaiseksi?\n\n-- En.\n\n-- Otatteko lisätäksenne kuun valovoimaa?\n\n-- Otan kyllä.\n\n-- Sepä jotakin! huudahti J.T. Maston.\n\n-- Niin, se on perin yksinkertainen asia, vastasi Barbicane. -- Jos\nminun näet onnistuu ohentaa ilmakehää, jonka läpi kuun valo kulkee,\nniin enkö silloin ole lisännyt sen valon voimaa?\n\n-- Ilmeisesti.\n\n-- No, saavuttaakseni tämän tuloksen riittää, että sijoitan\nteleskoopin jollekin korkealle vuorelle. Niin me teemme.\n\n-- Myönnän, myönnän, vastasi majuri. -- Tepä osaatte tehdä asiat\nyksinkertaisiksi! Ja millaisen suurennoksen toivotte siten saavanne?\n\n-- Neljänkymmenenkahdeksanttuhannen kertaisen suurennoksen, joka\nsiirtää kuun ainoastaan viiden mailin päähän, ja näkyäkseen tarvitsee\nesineitten olla enää vain yhdeksän jalkaa läpimitaten.\n\n-- Oivallista! huudahti J.T. Maston. -- Meidän ammuksemme tulee siis\nolemaan yhdeksän jalkaa läpimitäten.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, jatkoi majuri Elphiston, --\nettä siitä tulee sittenkin niin painava, että...\n\n-- Ah, majuri, vastasi Barbicane, -- ennen kuin keskustelemme sen\npainosta, sallikaa minun sanoa teille, että esi-isämme tekivät\nihmeitä tällä alalla. Olkoon minusta kaukana se ajatus, että\nväittäisin, ettei ballistiikka ole edistynyt, mutta on hyvä tietää,\nettä jo keskiajalla saavutettiin hämmästyttäviä tuloksia, uskallanpa\nlisätä hämmästyttävämpiä kuin meidän.\n\n-- Esimerkiksi? kysyi Morgan.\n\n-- Näyttäkää toteen sananne! huudahti J.T. Maston vilkkaasti.\n\n-- Mikään ei ole helpompaa, vastasi Barbicane, -- minulla on\nesimerkkejä väitteeni tukemiseksi. Niinpä Muhamed II:n piirittäessä\nKonstantinopolia vuonna 1543 lennätettiin kiviluoteja, jotka\npainoivat tuhatyhdeksänsataa naulaa ja varmaankin olivat aika\nkookkaita.\n\n-- Ohoh! virkkoi majuri. -- Tuhatyhdeksänsataa naulaa, se on suuri\nluku!\n\n-- Maltassa, ritariajalla, eräs Saint-Elmer linnoituksen tykki\nlennätti ammuksia, jotka painoivat kaksituhattaviisisataa naulaa.\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Vihdoin, erään ranskalaisen historioitsijan mukaan, Ludvig\nXI:n aikana eräs mörssäri lennätti pommin, joka tosin painoi vain\nviisisataa naulaa, mutta tämä pommi lähti Bastiljista, jonne hullut\ntelkesivät viisaita, ja putosi Charentoniin, jonne viisaat telkesivät\nhulluja.\n\n-- Varsin hyvin sanottu, lausui J.T. Maston.\n\n-- Mitä me, lyhyesti sanoen, sittemmin olemme saaneet nähdä?\nArmstrongin tykkien lennättävän viidensadan naulan painoisia luoteja\nja Rodmanin kolumbiadien puolen tonnin painoisia ammuksia! Näyttää\nsiis siltä, että jos ammusten kantomatka on lisääntynyt, niin niiden\npaino on vähentynyt. Mutta jos nyt kohdistamme ponnistuksemme siihen\nsuuntaan, niin tieteen edistyttyä meidän täytyy onnistua lisäämään\nkymmenkertaiseksi Muhamed II:n ja Maltan ritarien luotien paino.\n\n-- Ilmeisesti, vastasi majuri, -- mutta mitä metallia aiotte käyttää\nsiihen ammukseen?\n\n-- Valurautaa, yksinkertaisesti, sanoi kenraali Morgan.\n\n-- Hyh, valurautaa! huudahti J.T. Maston, syvästi halveksien, -- se\non kovin jokapäiväistä ammukseen, jonka on määrä lentää kuuhun.\n\n-- Älkäämme liioitelko, arvoisa ystäväni, vastasi Morgan, --\nvalurauta on kylliksi hyvää.\n\n--- No niin, jatkoi majuri Elphiston, -- koska paino on suhteellinen\ntilavuuteen, niin valurautainen ammus, joka on yhdeksän jalkaa\nläpimitaten, on vielä hirvittävän raskas.\n\n-- On kyllä, jos se on täyteläinen, mutta ei, jos se on ontto, sanoi\nBarbicane.\n\n-- Ontto! Tuleeko siitä sitten pommi?\n\n-- Johon voidaan panna pikasanomia, vastasi J.T. Maston, -- ja\nnäytteitä tuotteistamme täältä maan päältä!\n\n-- Niin, pommi, myönsi Barbicane, -- se on välttämätöntä, täyteläinen\nsadankahdeksan tuuman luoti painaisi enemmän kuin kaksisataatuhatta\nnaulaa, mikä ilmeisesti olisi liian raskas paino, mutta koska\nkuitenkin täytyy pysyttää ammus jotakuinkin vakavana, niin ehdotan,\nettä se tehdään viiden tuhannen naulan painoiseksi.\n\n-- Kuinka paksut sen seinät silloin olisivat? kysyi majuri.\n\n-- Jos noudatamme ohjesäännön määräämää suhdetta, lisäsi Morgan, --\nniin sadankahdeksan tuuman läpimitta vaatii ainakin kahden jalan\npaksuisia seiniä.\n\n-- Se olisi liikaa, vastasi Barbicane, -- huomatkaa tarkoin, että\ntässä ei ole puhe luodista, jonka on määrä puhkaista rautalevyjä.\nRiittää siis, kun se saa niin paksut seinät, että ne voivat vastustaa\nruutikaasujen voimaa. Kysymys on siis tällainen: kuinka paksu tulee\nvalurautaisen pommin olla, painaakseen vain viisituhatta naulaa?\nTaitava laskijamme, Maston, ilmoittaa sen meille jo tässä istunnossa.\n\n-- Mikään ei ole helpompaa, vastasi komitean kunnianarvoisa sihteeri.\n\nJa sitten hän piirsi paperille muutamia algebran kaavoja, hänen\nkynästään näytti lähtevän n- ja x-merkkejä korotettuina toiseen\npotenssiin. Jopa hän näytti ottavan jonkin kuutiojuurenkin ja sanoi:\n\n-- Seinät tulevat tuskin kahden tuuman paksuiset.\n\n-- Riittääkö se? kysyi majuri epäilevän näköisenä.\n\n-- Ei, vastasi puheenjohtaja Barbicane, -- ilmeisesti ei.\n\n-- No, mitä sitten tehdään? jatkoi Elphiston näyttäen olevan jotenkin\nymmällä.\n\n-- Käytetään toista metallia eikä valurautaa.\n\n-- Kupariako? sanoi Morgan.\n\n-- Ei, sekin on liian raskasta ja minulla on parempaa teille\nehdotettavana.\n\n-- Mitä sitten? tiedusteli majuri.\n\n-- Alumiinia, vastasi Barbicane.\n\n-- Alumiiniako? huudahtivat kaikki muut.\n\n-- Juuri niin, ystäväni. Tiedättehän, että kuuluisan ranskalaisen\nkemistin Henri Sainte-Claire-Devillen onnistui vuonna 1854 saada\nalumiinia tiiviinä massana. Tämä kallisarvoinen metalli on valkeata\nkuin hopea, muuttumatonta kuin kulta, sitkeätä kuin rauta, sulavaa\nkuin kupari ja keveätä kuin lasi. Sitä on helppo muovailla, sitä on\ntavattomasti luonnossa, koskapa alumiini on perusaineina useimmissa\nmineraaleissa. Se on kolme kertaa keveämpää kuin rauta ja näyttää\nolevan kuin varta vasten luotu ammuksemme aineeksi.\n\n-- Eläköön alumiini! huudahti komitean sihteeri, joka aina piti hyvin\nsuurta ääntä innostuksen hetkinä.\n\n-- Mutta, rakas puheenjohtaja, sanoi majuri, -- eikö alumiinin hinta\nole tavattoman kallis?\n\n-- Se oli kallis, vastasi Barbicane, -- ensi aikoina sen löydön\njälkeen naula alumiinia maksoi kahdestasadastakuudestakymmenestä\nkahteensataankahdeksaankymmeneen dollariin, sitten se laski\nkahteenkymmeneenseitsemään dollariin, ja nykyään se vihdoin maksaa\nyhdeksän dollaria.\n\n-- Mutta yhdeksän dollaria naula, vastasi majuri, joka ei helposti\nantanut peräksi, -- on vielä huikea hinta.\n\n-- Epäilemättä, rakas majuri, mutta ei mahdoton.\n\n-- Mitä ammus sitten tulee painamaan? kysyi Morgan.\n\n-- Kas tässä laskujeni tulos, vastasi Barbicane, --\nsadankahdeksan tuuman läpimittainen ja kahdentoista tuuman\npaksuinen ammus painaisi, jos se olisi raudasta valettu,\nkuusikymmentäseitsemäntuhatianeljäsataaneljäkymmentä\nnaulaa, alumiinista valettuna sen paino vähenee\nyhdeksääntoistatuhanteenkahteensataanviiteenkymmeneen naulaan.\n\n-- Oivallista! huudahti Maston, -- sehän sopii meidän ohjelmaamme.\n\n-- Oivallista, oivallista! toisti majuri, -- mutta ettekö tiedä, että\nyhdeksän dollarin mukaan naulalta, ammus tulee maksamaan...\n\n-- Sataseitsemänkymmentäkolmetuhattakaksisataaviisikymmentä\ndollaria, sen tiedän hyvin, mutta älkää pelätkö, ystäväni, rahaa ei\nyrityksellämme puuhu, sen takaan teille.\n\n-- Sitä tulee kassoihimme satamalla, vakuutti J.T. Maston.\n\n-- No niin, mitä arvelette alumiinista? kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Hyväksytty, vastasivat komitean jäsenet.\n\n-- Mitä ammuksen muotoon tulee, jatkoi Barbicane, -- niin se ei juuri\nole tärkeä, koskapa ammus, läpäistyään kerran ilmakehän, on tyhjässä\navaruudessa, ehdotan siis pyöreätä ammusta, joka saa, jos tahtoo,\nkieppua itsensä ympäri ja tehdä niin kuin mieli tekee.\n\nSiihen päättyi komitean ensimmäinen istunto. Ammuskysymys oli\nlopullisesti ratkaistu, ja J.T. Maston oli hyvin iloissaan\najatellessaan, että kuun asukkaille lähetettäisiin alumiiniammus --\nsehän antaisi heille mainion käsityksen maan asukkaista.\n\n\n\n\nTYKIN HISTORIA\n\n\nTässä kokouksessa tehdyt päätökset tekivät voimakkaan vaikutuksen\nyleisöön. Eräitä arkaluontoisia henkilöitä hiukan pelotti se\najatus, että avaruuden halki lennätettäisiin kahdenkymmenentuhannen\nnaulan painoinen ammus. He kysyivät itseltään, voisiko mikään tykki\nmilloinkaan antaa moiselle massalle riittävän alkunopeuden. Komitean\ntoisen istunnon pöytäkirjan huoleksi jäi vastata voittoisasti näihin\nkysymyksiin.\n\nSeuraavana päivänä illalla samat neljä Tykkikerhon jäsentä\nistuutuivat pöytään uusien voileipävuorien ja valtavan teekannun\nääreen. Keskustelu lähti heti jälleen liikkeelle, ja tällä kertaa\nilman pitkiä esipuheita.\n\n-- Rakkaat kerhotoverit, sanoi Barbicane, -- neuvottelujemme\ntämänkertaisena kohteena on rakennettava tykki, sen pituus,\nmuoto, kokoonpano ja paino. Luultavasti joudumme antamaan sille\njättiläismäiset mittasuhteet, mutta olkootpa vaikeudet kuinka suuret\nhyvänsä, teollisuusmiestemme äly voittaa ne helposti. Suvaitkaa siis\nkuunnella minua älkääkä säästäkö minua iskeviltä vastaväitteiltä. En\npelkää niitä.\n\nHyväksyvä murahdus kuului vastaukseksi tähän lausuntoon.\n\n-- Älkäämme unohtako, jatkoi Barbicane, -- mihin kohtaan jouduimme\neilisellä keskustelullamme. Tehtävä on nyt edessämme tässä muodossa:\non annettava kahdentoistatuhannen jaardin alkunopeus sekunnissa\nsadankahdeksan tuuman läpimittaiselle ja kahdenkymmenentuhannen\nnaulan painoiselle ammukselle.\n\n-- Tehtävä on kyllä juuri se, myönsi majuri Elphiston.\n\n-- Menen eteenpäin, jatkoi Barbicane. -- Mitä tapahtuu, kun\nammus lennätetään avaruuteen? Siihen vaikuttaa kolme toisistaan\nriippumatonta voimaa: sitä ympäröivän aineen vastustusvoima,\nmaan vetovoima ja sen liikevoima, joka sitä ajaa eteenpäin.\nTarkastakaamme näitä kolmea voimaa. Ympäröivän aineen, se on\nilman, vastustusvoima on jotenkin vähäpätöinen. Maan ilmakehä näet\nulottuu vain neljänkymmenen mailin päähän. Niinpä ammus, kiitäen\nkahdentoista tuhannen jaardin nopeudella, on kulkenut sen läpi\nviidessä sekunnissa, ja se aika on siksi lyhyt, että ympäröivän\naineen vastustus voidaan katsoa merkityksettömäksi. Siirtykäämme siis\ntarkastamaan maan vetovoimaa, se on pommin painoa. Tiedämme, että\ntämä paino vähenee päinvastaisessa suhteessa etäisyyden neliöön.\nFysiikka näet opettaa meille seuraavaa: kun omiin valtoihinsa\njätetty kappale putoaa maan pinnalle, on sen putoamismatka\nviisitoista jalkaa ensimmäisessä sekunnissa, ja jos sama kappale\nsiirrettäisiin kahdensadanviidenkymmenenseitsemäntuhannen\nviidensadanneljänkymmenenkahden mailin päähän, toisin sanoen\nkuun etäisyydelle, niin sen putoamismatka supistuisi noin\nkahdeskymmenesneljäsosa tuumaan ensimmäisessä sekunnissa. Silloin\nse olisi melkein liikkumaton. On siis voitettava asteittain tämä\npainovoiman vaikutus. Miten se meille onnistuu? Liikevoiman avulla.\n\n-- Siinäpä juuri on vaikeus, vastasi majuri.\n\n-- Niin, siinäpä se juuri on, jatkoi puheenjohtaja, -- mutta me\nvoitamme sen, sillä liikevoima, jota tarvitsemme, on tuloksena\ntykin pituudesta ja käytetystä ruutimäärästä, tätä kun ei rajoita\nmuu kuin tykin lujuus. Pohtikaamme siis tänään tykille annettavia\nmittasuhteita. Selväähän on, että voimme rakentaa sen sellaiseksi,\nettä sen vastustuskyky on niin sanoakseni rajaton, koska ei ole\ntarkoitus sitä liikutella.\n\n-- Tuo kaikki on ilmeistä, vastasi kenraali.\n\n-- Tähän asti, sanoi Barbicane, -- pisimmät tykit, suunnattoman\nsuuret kolumbiadimme, eivät ole olleet kahtakyminentäviittä jalkaa\npitempiä. Monet ihmiset tulevat sen vuoksi hämmästymään niitä\nmittasuhteita, jotka meidän on pakko ottaa käytäntöön.\n\n-- Niin, epäilemättä, huudahti J.T. Maston. -- Minä puolestani vaadin\nvähintäin puolen mailin pituista tykkiä!\n\n-- Puolen mailin! huudahtivat majuri ja kenraali.\n\n-- Niin, puolen mailin, ja siitä tulee sittenkin puolta lyhyempii\nkuin pitäisi.\n\n-- No, no, Maston, vastasi Morgan, -- te liioittelette!\n\n-- En suinkaan, intti kuumaverinen sihteeri, -- enkä todellakaan\ntiedä, miksi syytätte minua liioittelemisesta.\n\n-- Siksi, että menette liian pitkälle!\n\n-- Tietäkääpä, hyvä herra, vastasi J.T. Maston mahtipontisesti, --\ntietäkääpä, että tykinrakentaja on kuin luoti: hän ei voi koskaan\nmennä liian pitkälle!\n\nKeskustelu alkoi siirtyä persoonallisuuksiin, mutta puheenjohtaja\ntuli väliin.\n\n-- Rauhoittukaa, ystäväni, ja olkaamme järkeviä! Tarvitaan ilmeisesti\npitkäputkinen tykki, koska sen pituus lisää ammuksen alle kasattujen\nkaasujen laajenemisvoimaa, mutta ei auta mennä yli tiettyjen rajojen.\n\n-- Aivan oikein, sanoi majuri.\n\n-- Mitä sääntöjä tavallisesti noudatetaan tällaisessa tapauksessa?\nTavallisesti tykki on kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi kertaa\nluodin läpimitan pituinen ja painaa kaksisataakolmekymmentäviisi tai\nkaksisataaneljäkymmentä kertaa luodin painon.\n\n-- Se ei riitä! huudahti J.T. Maston kiihkeästi.\n\n-- Myönnän sen, hyvä ystävä, niinpä jos noudatettaisiin\ntätä suhdetta, tulisi yhdeksän jalan laäjuisen ja\nkolmenkymmenentuhannen naulan painoisen ammuksen tykki olemaan vain\nkahdensadankahdenkymmenenviiden jalan pituinen ja seitsemän miljoonan\nkahdensadantuhannen naulan painoinen.\n\n-- Sehän on naurettavaa, ivasi J.T. Maston. -- Sama, jos ottaisin\npikku pistoolin!\n\n-- Sitä minäkin, vastasi Barbicane, -- ja siksipä aionkin lisätä\ntämän pituuden nelinkertaiseksi ja rakentaa yhdeksänsadan jalan\npituisen tykin.\n\nKenraali ja majuri väittivät jonkin verran vastaan, mutta tämä\nehdotus, jota Tykkikerhon sihteeri innokkaasti kannatti, hyväksyttiin\nkuitenkin lopulta.\n\n-- Kuinka paksuiksi sen seinät silloin on tehtävä? sanoi Elphiston.\n\n-- Kuuden jalan paksuisiksi, vastasi Barbicane.\n\n-- Ette kai aikone nostaa moista massaa lavetille? kysyi majuri.\n\n-- Se olisi kumminkin komeata! sanoi J.T. Maston.\n\n-- Mutta käytännössä mahdotonta, vastasi Barbicane. -- En, aion valaa\ntämän kojeen suorastaan maan sisään, vannehtia sen takorautaisilla\nrenkailla ja vihdoin ympäröidä sen paksulla, kivistä ja laastista\nmuuratulla perusmuurilla, niin että se saa hyväkseen ympäröivän\nmaa-alan koko vastustusvoiman. Kun tykki on saatu valetuksi, hiotaan\nsen putki huolellisesti sileäksi ja määrätyn laajuiseksi, niin ettei\nvoi syntyä mitään rakoa ammuksen ja putkenseinän välille, siten ei\nkaasua mene lainkaan hukkaan, ja ruudin koko laajenemisvoima tulee\nkäytetyksi ammuksen lennättämiseen.\n\n-- Hurraa, hurraa! huusi J.T. Maston, -- nyt meillä on tykkimme!\n\n-- Ei vielä! vastasi Barbicane rauhoittaen kädenliikkeellä\nmalttamatonta ystäväänsä.\n\n-- Miksikä ei?\n\n-- Siksi, ettemme vielä ole keskustelleet sen muodosta. Tuleeko siitä\ntavallinen tykki, kranaattitykki vai mörssäri?\n\n-- Tavallinen tykki, vastasi Morgan.\n\n-- Kranaattitykki, tokaisi majuri.\n\n-- Mörssäri, huudahti J.T. Maston.\n\nOli syntymässä kiivas väittely, jokainen kun kehuskeli omaa\nlempiasettaan, mutta puheenjohtaja keskeytti sen heti.\n\n-- Ystäväni, hän sanoi, --- lupaan järjestää niin, että kaikki voitte\nolla tyytyväisiä, uusi kolumbiadimme tulee muistuttamaan samalla\nkertaa kaikkia näitä kolmea tykkilajia. Se on tavallinen tykki, koska\nruutipesän läpimitta on sama kuin putken. Se on kranaattitykki, koska\nsillä ammutaan kranaatti. Vihdoin se on mörssäri, koska se asetetaan\nyhdeksänkymmenen asteen kulmaan, ja koska se, voimatta kimmahtaa\ntakaperin, järkkymättä kiinnitettynä maahan, antaa ammuksen hyväksi\nkaiken sen uumeniin kasatun työntövoiman.\n\n-- Hyvä, hyvä! vastasivat komitean jäsenet.\n\n-- Yksinkertainen huomautus vain, sanoi Elphiston, -- tuleeko tuo\nmonipuolinen vehje rihlattavaksi?\n\n-- Ei, vastasi Barbicane, -- ei, tarvitsemme tavattoman suurta\nalkunopeutta, ja te kyllä tiedätte, että luoti ei lähde niin nopeasti\nrihlatusta kuin siloputkisista tykeistä.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Nyt meillä se vihdoinkin on valmiina, väitti J.T. Maston.\n\n-- Ei ihan vielä, vastasi puheenjohtaja.\n\n-- Miksikä ei?\n\n-- Siksi, ettemme vielä tiedä, mistä metallista se on tehtävä.\n\n-- Päättäkäämme se viipymättä.\n\n-- Aioin juuri ehdottaa sitä teille.\n\nKomitean jäsenet nielivät kukin tusinan pikkuleipiä sekä aimo\nkupillisen teetä, ja keskustelu alkoi uudelleen.\n\n-- Uljaat kerhotoverit, sanoi Barbicane, -- meidän tykkimme täytyy\nolla hyvin kestävä, hyvin kova, sulamaton lämmössä, eikä happojen\nsyövyttävä vaikutus saa sitä hajoittaa eikä edes ruostuttaa.\n\n-- Siitä ei ole epäilystä, vastasi majuri, -- ja kun täytyy käyttää\nmelkoinen määrä metallia, ei meillä ole montakaan mahdollisuutta\nvalittavana.\n\n-- Niinpä niin, sanoi Morgan, -- ehdotan siis kolumbiadin valmistusta\nvarten parasta tähän saakka tunnettua metalliseosta, nimittäin\nsadasta osasta kuparia, kahdestatoista osasta tinaa ja kuudesta\nosasta messinkiä.\n\n-- Ystäväni, vastasi puheenjohtaja, -- myönnän, että sellainen seos\non antanut oivallisia tuloksia, mutta tässä erikoistapauksessa se\nolisi kovin kallista ja perin vaikeata käyttää. Arvelen sen vuoksi,\nettä täytyy ottaa käytäntöön oivallinen, mutta halpa aines, sellainen\nkuin valurauta. Ettekö ole samaa mieltä, majuri?\n\n-- Täydellisesti, vastasi Elphiston.\n\n-- Valurauta, jatkoi Barbicane, -- on näet kymmentä kertaa halvempaa\nkuin pronssi. Se on helppo sulattaa, sen voi valaa yksinkertaisesti\nhiekkamuotteihin, se on joutuisaa käsitellä, se säästää siis\nsekä rahaa että aikaa. Sitä paitsi se on erinomaista ainesta, ja\nmuistan, että sodassa, Atlantan piirityksessä, oli valurautatykkejä,\njotka ampuivat kukin tuhat laukausta joka kahdeskymmenes minuutti\nvioittumatta siitä.\n\n-- Valurauta on kumminkin hyvin haurasta, vastasi Morgan.\n\n-- Niin, mutta hyvin vastustuskykyistä myös, tykkimme muuten ei tule\nhalkeamaan, sen takaan.\n\n-- Tykkinsä voi halkaista ja kuitenkin olla kunnon mies, vastasi J.T.\nMaston juhlallisesti.\n\n-- Ilmeisesti, vastasi Barbicane. -- Pyydän siis arvoisaa\nsihteeriämme laskemaan, paljonko tulee painamaan valurautainen,\nyhdeksänsadan jalan pituinen tykki, jonka sisäläpimitta on yhdeksän\njalkaa ja seinät kuuden jalan paksuiset.\n\n-- Heti paikalla, vastasi J.T. Maston.\n\nJa samoin kuin edellisenä iltana hän ihmeteltävän helposti lateli\nperäkkäin kaavojaan ja sanoi hetken kuluttua:\n\n-- Tykki tulee painamaan kuusikymmentäkahdeksantuhattaneljäkymmentä\ntonnia (68.040.000 kiloa).\n\n-- Ja kahden sentin hinnan mukaan naulalta se tulee maksamaan...?\n\n-- Kaksi miljoonaa viisisataakymmenentuhattaseitsemänsataa ja yhden\ndollarin.\n\nJ.T. Maston, majuri ja kenraali katselivat Barbicanea levottoman\nnäköisinä.\n\n-- No niin, hyvät herrat, sanoi puheenjohtaja, -- toistan teille,\nmitä sanoin teille eilen, olkaa huoletta, miljoonista ei meiUä tule\nolemaan puutetta!\n\nPuheenjohtajansa näin vakuutettua komitea hajaantui lykättyään\nkolmannen istuntonsa seuraavan päivän iltaan.\n\n\n\n\nRUUTIKYSYMYS\n\n\nOli vielä jäljellä ruutikysymyksen pohtiminen. Yleisö odotti\nlevottomana tätä viimeistä päätöstä. Kun ammuksen suuruus ja tykin\npituus oli määrätty, millainen ruutimäärä tarvittaisiin työntövoiman\naikaansaamiseksi? Tämä pelottava aine, jonka vaikutukset ihminen\nkuitenkin on osannut pitää aisoissa, oli päästettävä tehoamaan\ntavattomissa mittasuhteissa.\n\nOn yleisesti tunnettua ja kuulee usein sanottavan, että ruudin keksi\nneljännellätoista vuosisadalla munkki Schwartz, joka sai hengellään\nmaksaa suuren keksintönsä. Mutta nyttemmin on melkein todistettu,\nettä tämä juttu on luettava keskiaikaisten tarujen joukkoon. Ruutia\nei ole keksinyt kukaan, se on suoraan peräisin ns. kreikkalaisesta\ntulesta, joka niin kuin sekin, oli rikin ja salpietarin sekoitusta.\nMutta nämä sekoitukset, jotka ensin olivat vain paisuvia, ovat sitten\nmuuttuneet räjähtäviksi.\n\nVaikka oppineet varsin hyvin tuntevat väärän kertomuksen ruudista,\nniin harvat ihmiset ovat selvillä sen mekaanisesta voimasta. Mutta\nsepä juuri täytyy tuntea ymmärtääkseen komitean ratkaistavaksi\njätetyn kysymyksen tärkeyden.\n\nNiinpä litra ruutia painaa noin kaksi naulaa, syttyessään\nse muodostaa neljäsataa litraa kaasuja, vapaina ja\nkahdentuhannenneljänsadan asteen lämpömäärän vaikutuksen alaisina\nnämä kaasut täyttävät neljäntuhannen litran tilan. Ruudin tilavuus\non siis sen palamisesta syntyneitten kaasujen tilavuuksiin samassa\nsuhteessa kuin yksi neljääntuhanteen. Päätettäköön siitä, mikä\nhirvittävä työntövoima näillä kaasuilla on, kun ne puserretaan\nneljätuhatta kertaa liian ahtaaseen tilaan.\n\nTämän tiesivät komitean jäsenet aivan hyvin aloittaessaan\nseuraavana päivänä istuntonsa. Barbicane antoi puheenvuoron\nmajuri Elphistonille, joka oli sodan aikana ollut ruutivarastojen\npäällikkönä.\n\n-- Rakkaat toverit, sanoi tämä etevä kemisti, -- mainitsen aluksi\njääväämättömiä numeroita, jotka voivat olla meillä pohjana.\nKahdenkymmenenneljän naulan luoti, josta meille arvoisa ystävämme\nJ.T. Maston puhui toissapäivänä niin runollisin sanoin, ei lähde\ntykistä vähemmällä kuin kuudellatoista naulalla ruutia.\n\n-- Oletteko varma siitä luvusta? kysyi Barbicane.\n\n-- Ehdottoman varma, vastasi majuri. -- Armstrong-tykki käyttää\nseitsemänkymmentäviisi naulaa ruutia kahdeksansadan naulan painoista\nammusta varten, ja Rodman-kolumbiadi kuluttaa vain satakuusikymmentä\nnaulaa ruutia lennättääkseen kuuden mailin päähän puolen tonnin\npainoisen luotinsa. Näitä tosiseikkoja ei voi epäillä, sillä olen\nitse poiminut ne Tykistökomitean pöytäkirjoista.\n\n-- Aivan oikein, vastasi kenraali.\n\n-- No niin, jatkoi majuri, -- näistä numeroista on tehtävä se\njohtopäätös, että ruutimäärä ei kasva luodin painon mukaan:\nitse asiassa, jos tarvittiin kuusitoista naulaa ruutia\nkahdenkymmenenneljän naulan painoista ammusta varten, toisin sanoen,\njos tavallisissa tykeissä käytetään ruutimäärää, joka painaa kaksi\nkolmannesta ammuksen painosta, niin tämä suhde ei ole pysyväinen.\nLaskekaa, niin saatte nähdä, että puolen tonnin painoinen luoti ei\ntarvitse kolmeasataakolmeakymmentäkolmea naulaa ruutia, vaan tämä\nmäärä on supistunut vain sataankuuteenkymmeneen naulaan.\n\n-- Mihin tulokseen tahdotte siitä päästä? kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Jos kehitätte teorianne äärimmilleen, rakas majuri, sanoi J.T.\nMaston, -- niin lopputuloksena on, että kun luotinne on saanut\nriittävän painon, ette käytä enää ruutia ollenkaan.\n\n-- Ystäväni Maston laskee leikkiä vakavissakin asioissa, vastasi\nmajuri, -- mutta hän rauhoittukoon. Ehdotan kohta ruutimääriä, jotka\ntyydyttävät hänen tykkimiehellisen käsitystapansa. Tahdon vain\ntodeta, että sodan aikana ja järeimpiä tykkejä varten ruudin paino\nkokeiden nojalla supistettiin kymmenenneksi osaksi ämmuksen painosta.\n\n-- Se on aivan oikein, sanoi Morgan. -- Mutta ennen kuin ratkaisemme\nkysymyksen ammuksen sinkauttamiseen tarvittavasta ruutimäärästä, on\nluullakseni hyvä sopia sen laadusta.\n\n-- Meidän on käytettävä karkearakeista ruutia, vastasi majuri, -- se\npalaa nopeammin kuin jauhoruuti.\n\n-- Niinpä niin, vastasi Morgan, -- mutta se on hyvin särkevää ja\nvahingoittaa lopultakin tykkien putkea.\n\n-- Ei tee mitään. Mikä haittaa tykkiä, jonka on määrä palvella pitkän\naikaa, se ei haittaa meidän kolumbiadiamme. Meidän ei tarvitse pelätä\nräjähtämisen vaaraa, ruudin täytyy syttyä silmänräpäyksessä, jotta\nsen mekaaninen vaikutus olisi täydellinen.\n\n-- Voisi porata useampia sankkireikiä, sanoi J.T. Maston, -- ja\nsytytys tapahtuisi useammissa kohdin yhtä aikaa.\n\n-- Epäilemättä, vastasi Elphiston, -- mutta se vaikeuttaisi\ntoimintaa. Palaan siis karkearakeiseen ruutiini, joka poistaa nämä\nvaikeudet.\n\n-- Olkoon menneeksi, vastasi kenraali.\n\n-- Ladatakseen kolumbiadinsa, jatkoi majuri, -- Rodman käytti\nruutia, jonka rakeet olivat kastanjain kokoisia ja joka oli tehty\nyksinkertaisesti valurautaisissa kattiloissa paahdetuista lehmuksen\nhiilistä. Se ruuti oli kovaa ja kiiltävää, ei jättänyt minkäänlaista\njälkeä käteen, sisälsi suuren pronsenttimäärän vetyä ja happea,\nsyttyi silmänräpäyksessä eikä, vaikka olikin hyvin särkevää,\nsanottavasti vahingoittanut tykkejä.\n\n--- No niin, minusta näyttää, vastasi J.T. Maston, -- että meidän ei\ntarvitse epäröidä ja että olemme jo valinneet.\n\n-- Jollette pidä kultaruutia parempana, virkkoi majuri nauraen ja\nsai vastaukseksi uhkaavan liikkeen, jonka hänen ystävänsä teki\nrautakoukkukädellään.\n\nSiihen saakka Barbicane ei ollut puuttunut keskusteluun. Hän antoi\ntoisen puhella ja kuunteli. Hänellä oli ilmeisesti oma ajatuksensa.\nNytkin hän tyytyi yksinkertaisesti sanomaan:\n\n-- Mitä ruutimäärää ehdotatte, ystäväni?\n\nTykkikerhon kolme jäsentä katseli hetkisen toisiaan.\n\n-- Kahtasataatuhatta naulaa, sanoi vihdoin Morgan.\n\n-- Viittäsataatuhatta, vastasi majuri.\n\n-- Kahdeksaasataatuhatta! huudahti J.T. Maston.\n\nTällä kertaa Elphiston ei uskaltanut syyttää kerhotovereitaan\nliioittelusta. Itse asiassa oli lennätettävä kuuhun asti\nkahdenkymmenentuhannen naulan painoinen ammus ja annettava sille\nkahdentoistatuhannen jaardin alkunopeus sekunnissa. Hetken\näänettömyys seurasi siis näitä kolmea ehdotusta.\n\nSen lopetti vihdoin puheenjohtaja Barbicane.\n\n-- Hyvät toverit, hän sanoi levollisella äänellä, --- lähden\nsiitä perusajatuksesta, että vaaditunlaiseksi rakennetun tykkimme\nvastustuskyky on rajaton. Arvoisa ystävämme J.T. Maston saanee siis\nhämmästyä, kun sanon hänelle, että hän on ollut arka laskuissaan, ja\nkun ehdotan, että hänen mainitsemansa kahdeksansadantuhannen naulan\nruutimäärä lisätään kaksinkertaiseksi.\n\n-- Miljoona kuusisataatuhatta naulaako? virkkoi J.T. Maston hypäten\ntuoliltaan.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Mutta silloinhan täytyy palata ehdottamaani puolen mailin\npituiseen tykkiini.\n\n-- Ilmeisesti, sanoi majuri.\n\n-- Kuusitoistasataatuhatta naulaa ruutia, toisti komitean sihteeri,\n-- täyttää noin kahdenkymmenenkahdentuhannen kuutiojalan tilan,\nmutta kun teidän tykissänne on tilaa vain viisikymmentäneljätuhatta\nkuutiojalkaa, tulee se puoliksi täyteen, eikä tykin putkea ole enää\nriittävän pitkältä, jotta kaasujen laajeneminen työntäisi ammusta\nkyllin kovasti.\n\nSiihen ei ollut mitään vastattavaa. J.T. Maston oli oikeassa. Kaikki\nkatsoivat Barbicaneen.\n\n-- Pidän sittenkin kiinni siitä ruutimäärästä, jatkoi puheenjohtaja.\n-- Miljoonasta kuudestasadastatuhannesta naulasta ruutia syntyy kuusi\nmiljardia litraa kaasua. Kuusi miljardia, kuulettehan?\n\n-- Mutta miten sitten menetellä? kysyi kenraali.\n\n-- Asia on hyvin yksinkertainen, täytyy supistaa tuon suunnattoman\nruutimäärän vaatimaa tilaa, mutta niin, että sillä kuitenkin pysyy\nsama mekaaninen voima.\n\n-- Hyvä, mutta millä keinoin?\n\n-- Sanon sen teille heti, vastasi Barbicane yksinkertaisesti.\n\nHänen puhetoverinsa ahmivat häntä silmillään.\n\n-- Itse asiassa ei mikään ole helpompaa, hän jatkoi, -- kuin supistaa\ntuo ruutimäärä neljä kertaa pienempään tilaan. Te tunnette kaikki\nsen omituisen aineen, josta kasvien alkeelliset kudokset ovat\nmuodostuneet ja jota sanotaan selluloosaksi.\n\n-- Ahaa! virkkoi majuri. -- Ymmärrän teidät, rakas Barbicane.\n\n-- Tätä ainetta saadaan, sanoi puheenjohtaja, -- täysin puhtaana\nerilaisista aineista, varsinkin puuvillasta, joka ei ole muuta\nkuin puuvillapensaan siementen haivenia. Yhtyneenä kylmässä\ntilassa olevaan salpietarihappoon puuvilla muuttuu erinomaisen\nliukenemattomaksi, perin helposti palavaksi, tavattoman räjähtäväksi\naineeksi. Muutama vuosikymmen sitten, vuonna 1832, eräs ranskalainen\nkemisti Braconnot keksi tämän aineen ja nimitti sen ksyloidiniksi.\nVuonna 1838 eräs toinen ranskalainen, Pelouze, tutki sen eri\nominaisuuksia, ja vihdoin, vuonna 1846, Schönbein, kemian\nprofessori Baselissa, ehdotti sitä sotaruudiksi. Tämä ruuti on\nsalpietarihappoista puuvillaa...\n\n-- Tai pyroksylia, vastasi Elphiston.\n\n-- Tai pumpuliruutia, jatkoi Morgan.\n\n-- Eikö siis ole ainoatakaan amerikkalaisen nimeä pantavana sen\nkeksinnön yhteyteen? kysyi J.T. Maston voimakkaan kansallisen\nitserakkauden kannustamana.\n\n-- Valitettavasti ei ole ainoatakaan, vastasi majuri.\n\n-- Voin kuitenkin, jatkoi puheenjohtaja, -- hyvittääkseni Mastonia,\nsanoa hänelle, että erään kansalaisemme työt voidaan mainita\nselluloosan tutkimisen yhteydessä, sillä kollodiumi, joka on\nvalokuvauksen tärkeimpiä aineita, on yksinkertaisesti eetteriin\nliuotettua, alkoholilla sekoitettua pyroksylia, ja sen keksi Maynard,\njoka siihen aikaan oli lääketieteen ylioppilas Bostonissa.\n\n[Tässä keskustelussa puheenjohtaja Barbicane vaatii eräälle\nmaanmiehelleen kollodiumin keksimisestä tulevaa kunniaa. Se on\nerehdys, suokoon kelpo J.T. Maston anteeksi, ja se johtuu kahden\nnimen samankaltaisuudesta.\n\nMaynard, lääketieteen ylioppilas Bostonissa, tosin tuli keksineeksi\nkollodiumin käytäntöön ottamisen haavojen hoidossa, mutta kollodiumi\ntunnettiin jo v. 1846. Kunnia tästä suuresta keksinnöstä tulee\neräälle ranskalaiselle, erinomaisen älykkäälle tiedemiehelle, joka\noli samalla kertaa maalari, runoilija, filosofi, hellenisti ja\nkemisti. Hänen nimensä oli Louis Menard. -- _J.V_.]\n\n-- No niin! Eläköön Maynard ja pumpuliruuti! huudahti Tykkikerhon\näänekäs sihteeri.\n\n-- Palaan pyroksyliin, jatkoi Barbicane. -- Te tunnette sen\nominaisuudet, jotka tekevät sen meille peräti arvokkaaksi. Sitä\non erittäin helppo valmistaa, pumpuli upotetaan neljännestunniksi\nsavuavaan salpietarihappoon, sitten se huuhdellaan runsaalla vedellä,\nsitten se kuivataan, ja siinä kaikki.\n\n-- Ei mikään todella ole yksinkertaisempaa, sanoi Morgan.\n\n-- Sitä paitsi pyroksylia ei vahingoita kosteus, ja se on meidän\nsilmissämme arvokas ominaisuus, koska tykin lataamiseen tarvitaan\nuseampia päiviä. Se syttyy sadanseitsemänkymmenen asteen kuumuudessa\neikä kahdensadanneljänkymmenen, ja se palaa niin äkkiä, että sen voi\nsytyttää tavallisen ruudin päällä, tämän ennättämättä syttyä.\n\n-- Oivallista, virkkoi majuri.\n\n-- Mutta se on kalliimpaa.\n\n-- Mitäpä se tekee, sanoi J.T. Maston.\n\n-- Lisäksi se antaa ammuksille neljä kertaa suuremman nopeuden kuin\nruuti. Voinpa vielä lisätä, että jos siihen sekoittaa kahdeksan\nkymmenesosaa sen painosta salpietaria, niin sen laajenemisvoima vielä\nkasvaa suuressa määrin.\n\n-- Käyköhän se tarpeelliseksi? kysyi majuri.\n\n-- Sitä en luule, vastasi Barbicane. -- Niinpä siis miljoonan\nkuudensadantuhannen naulan sijaan ruutia saamme vain\nneljäsataatuhatta naulaa pumpuliruutia, ja kun viisisataa naulaa\npuuvillaa vaaratta voidaan puristaa kokoon kahdenkymmenenseitsemän\nkuutiojalan tilaan, nousee tämä aine vain kolmekymmentä syltä\nkorkealle kolumbiadissa. Siten luodilla on enemmän kuin\nseitsemänsataa jalkaa tykinputkea kuljettavana kuuden miljardin\nkaasulitran työntämänä ennen kuin se lähtee lentämään kuuta kohti!\n\nTämän lauseen kuultuaan J.T. Maston ei voinut hillitä\nmielenliikutustaan, hän heittäytyi ystävänsä syliin rajusti\nkuin ammus, ja olisi puhkaissut hänet, jollei Barbicane olisi\nrakenteeltaan ollut pomminkestävä.\n\nTähän kohtaukseen päättyi komitean kolmas istunto. Barbicane ja hänen\nrohkeat seuratoverinsa olivat ratkaisseet monimutkaisen ammus-,\ntykki- ja ruutikysymyksen. Heidän suunnitelmansa oli valmis; nyt oli\njäljellä enää vain sen toimeenpano.\n\n-- Pelkkä yksityiskohta, pikku seikka, sanoi J.T. Maston.\n\n\n\n\nYKSI VIHOLLINEN KAHTAKYMMENTAVIITTA MILJOONAA YSTÄVÄÄ KOHTI\n\n\nTykkikerhon yrityksen pienimmätkin yksityisseikat kiinnostivat\nvoimakkaasti Amerikan suurta yleisöä. Se seurasi päivä päivältä\nkomitean keskusteluja. Se oli intohimoon asti innostunut tämän\nsuurenmoisen kokeen yksinkertaisimpiinkin valmisteluihin, sen\nnostamiin numerokysymyksiin, ratkaistaviin mekaanisiin vaikeuksiin,\nsanalla sanoen sen toimeenpanoon.\n\nEnemmän kuin vuosi kuluisi töiden alkamisesta niiden valmistumiseen,\nmutta se aika ei tulisi olemaan vailla jännittäviä kohtia:\nporaustyötä varten valittava paikka, valinkaavan rakentaminen,\nkolumbiadin valanta, sen sangen vaarallinen lataaminen, käs siinä\nyllin kyllin kiihoketta yleisön uteliaisuudelle. Kun ammus kerran\nolisi lennätetty liikkeelle, poistuisi se näkyvistä muutamassa\nsekunnin kymmenesosassa, miten sen sitten kävisi, miten se liikkuisi\navaruudessa, miten se saapuisi kuuhun, sen näkisivät omin silmin vain\nmuutamat harvat etuoikeutetut. Niinpä siis se, mikä siihen aikaan oli\ntodella mielenkiintoista, oli kokeen valmistelut, toimeenpanon tarkat\nyksityiskohdat.\n\nMutta yrityksen puhtaasti tieteellinen viehätysvoima kiihtyi äkkiä\näärimmilleen erään sattuman johdosta.\n\nOn jo kerrottu, kuinka lukuisat ihailija- ja ystäväparvet Barbicanen\nehdotus oli hankkinut tekijälleen. Mutta tämän enemmistön, niin\nkunnioitettava, niin harvinaisen suuri kuin se olikin, ei ollut\nsallittu olla samaa kuin täysin yksimielinen kannatus. Yksi ainoa\nmies, yksi ainoa koko Yhdysvalloissa, pani vastalauseen Tykkikerhon\nyritystä vastaan. Hän kävi sen kimppuun rajusti joka tilaisuudessa,\nja ihmisluonto on sellainen, että Barbicane oli herkkätuntoisempi\ntälle yhden ainoan vastustukselle kuin kaikkien muiden suosiolle.\n\nHän tiesi kuitenkin varsin hyvin syyn tähän vastenmielisyyteen, mistä\ntämä yksinäinen vihamielisyys johtui, miksi se oli henkilökohtainen\nja vanha, lyhyesti, mistä kilpailevasta itserakkaudesta se oli\nsyntyisin.\n\nTätä sitkeätä vihamiestä Tykkikerhon puheenjohtaja ei ollut koskaan\nnähnyt. Onneksi, sillä näiden kahden miehen yhteensattumisesta olisi\nvarmasti ollut ikäviä seurauksia. Tämä kilpailija oli tiedemies kuten\nBarbicanekin, ylpeä, uhkarohkea, luja luonne, aito jenkki. Häntä\nsanottiin kapteeni Nicholliksi. Hän asui Philadelphiassa.\n\nKaikki tuntevat omituisen taistelun, joka liittovaltioiden sodan\naikana syttyi ammuksen ja taistelulaivojen panssarin välillä:\nedellisen oli määrä puhkaista jälkimmäinen, jälkimmäinen oli\npäättänyt olla antamatta puhkaista itseänsä. Siitä seurasi\nperinpohjainen muutos molempien mannerten valtioiden laivastossa.\nLuoti ja metallilevy taistelivat ennen kuulumattoman kiihkeästi,\nlisäten toinen kokoaan, toinen paksuuttaan samassa suhteessa.\nPelottavilla tykeillä varustettuina laivat syöksyivät taisteluun\nhaavoittumattoman kuorensa suojaamina. _Merrimac, Monitor,\nRam-Tennessee, Weckansen_ lennättivät suunnattoman suuria ammuksia,\npanssaroituaan itsensä toisten ammuksia vastaan. Ne tekivät toisille,\nmitä eivät tahtoneet tehtävän itselleen, jollaiseen epämoraaliseen\nperiaatteeseen koko sotataito perustuu.\n\nJos Barbicane oli suuri ammusten valaja, niin Nicholl oli suuri\nmetallilevyjen takoja. Toinen valoi yöt päivät Baltimoressa, toinen\ntakoi yöt päivät Philadelphiassa. Molemmat noudattivat olennaisesti\npäinvastaista ajatussuuntaa.\n\nHeti kun Barbicane oli keksinyt uuden luodin, keksi Nicholl\nuuden levyn. Tykkikerhon puheenjohtaja kulutti elämänsä reikien\npuhkaisemiseen, kapteeni tehdäkseen hänen yrityksensä tyhjiksi. Niin\nvallitsi alinomainen kilpailu, joka alkoi koskea henkilöitäkin.\nNicholl näyttäytyi Barbicanen unissa läpitunkemattoman panssarin\nmuodossa, jota vastaan ei voinut muuta kuin murtua, ja Barbicane\nNichollin haaveissa ammuksena, joka lävisti hänet laidasta toiseen.\n\nVaikka nämä tiedemiehet kulkivatkin erisuuntaisia teitä, olisivat he\nlopulta kuitenkin sattuneet yhteen, kaikista geometrian selviöistä\nhuolimatta, mutta se olisi tapahtunut kaksintaistelukentällä.\nKaikeksi onneksi näille maalleen hyödyllisille kansalaisille erotti\nviiden-, kuudenkymmenen mailin välimatka heidät toisistaan, ja heidän\nystävänsä nostivat tielle sellaisia esteitä, etteivät he tavanneet\ntoisiaan koskaan.\n\nKumpi molemmista keksijöistä oli vienyt toisesta voiton, sitä ei\nniinkään varmasti tiedetty; saavutetut tulokset tekivät oikean\narvioinnin vaikeaksi. Näytti kuitenkin lopullisesti siltä, että\npanssarin olisi pakko viimein antaa perään luodille.\n\nAsiantuntijain kesken oltiin kuitenkin kahden vaiheilla. Viime\nkokeissa Barbicanen silinteri-kartiomaiset luodit tarttuivat kuin\nneulat Nichollin metallilaattoihin. Sinä päivänä philadelphialainen\ntakoja luuli itseään voittajaksi eikä tiennyt, kuinka kylliksi\nhalveksisi kilpailijaansa, mutta tämän myöhemmin vaihdettua\nkartiomaiset luodit yksinkertaisiin kuudensadan naulan pommeihin\nkapteenin täytyi lieventää kantaansa. Nämä ammukset näet, vaikka\nniillä oli vain keskinkertainen nopeus [käytetyn ruutimäärän paino\noli vain yksi kahdestoista osa pommin painosta], mursivat, lävistivät\nja lennättivät palasiksi parhaastakin metallista tehdyt levyt.\n\nTällä kannalla olivat nyt asiat, voitto näytti tulevan jäämään\nluodin omaksi, kun sota loppui juuri sinä päivänä, jolloin Nicholl\nsai valmiiksi uuden takoteräksestä valmistetun panssarin. Se oli\nmestariteos alallaan; se uhmasi kaikkia maailman ammuksia. Kapteeni\nkuljetti sen Washingtonin ampumakentälle, haastaen Tykkikerhon\npuheenjohtajan murtamaan sen. Koska rauha oli tehty, ei Barbicane\nhalunnut ryhtyä kokeeseen.\n\nSilloin Nicholl raivostuneena tarjoutui panemaan metallilevynsä\nuskomattomimpienkin luotien iskettäväksi, täyteläisten, onttojen,\npyöreiden tai kartiomaisten. Puheenjohtaja, joka ei millään mokomin\ntahtonut panna vaaraan viimeksi saavuttamaansa menestystä, kieltäytyi.\n\nÄärimmilleen ärtyneenä moisesta kuulumattomasta itsepäisyydestä\nNicholl tahtoi houkutella Barbicanea jättämällä hänelle kaikki voiton\nmahdollisuudet. Hän ehdotti, että hänen metallilevynsä pantaisiin\nkahdensadan jaardin päähän tykistä. Barbicane piti itsepintaisesti\nkiinni kielteisestä vastauksestaan. Entä jos se pantaisiin sadan\njaardin päähän? Ei, vaikka se olisi seitsemänkymmenenviiden jaardin\npäässä.\n\n-- Pantakoon levyni sitten viidenkymmenen, vaikkapa vain\nkahdenkymmenenviiden jaardin päähän, huudahti kapteeni\nsanomalehdissä, -- ja itse asetun sen taakse!\n\nBarbicane vastasi, että vaikka kapteeni Nicholl asettuisi sen eteen,\nniin hän ei sittenkään ampuisi.\n\nTästä vastauksesta Nicholl joutui suunniltaan, hän meni\npersoonallisuuksiin, hän vihjasi ilkeämielisesti, että pelkuruus on\njakamaton, että miehestä, joka kieltäytyy ampumasta tykinlaukausta,\nei ole pelko kaukana, että kun kaikki käy ympäri, mokomat\nuudenaikaiset tykkimiehet, jotka taistelevat kuuden mailin\npäässä toisistaan, ovat varovasti panneet matemaattiset kaavat\nhenkilökolitaisen urhoollisuuden sijalle ja että vielä päällisiksi on\nyhtä urheata odottaa tyynesti luotia metallilevyn takana kuin ampua\nse kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.\n\nNäihin letkauksiin Barbicane ei vastannut mitään. Hän ei ehkä\nniistä tiennytkään, sillä siihen aikaan hänen mielensä oli kokonaan\nkiintynyt uutta suurta yritystä valmisteleviin laskelmiin.\n\nKun hän Tykkikerhossa lausui julki kuuluisan tiedonantonsa, äityi\nkapteenin viha rajuimpaan puuskaansa. Siihen yhtyi äärimmäinen kateus\nja ehdoton voimattomuuden tunne. Miten voisi keksiä jotakin parempaa\nkuin tämä yhdeksänsadan jalan pituinen kolumbiadi oli! Mikä panssari\nkoskaan kykenisi vastustamaan kolmenkymmenentuhannen naulan painoista\nammusta! Nicholl oli aluksi masentuneena, lamassa ja murtuneena tästä\n\"tykinlaukauksesta\", sitten hän ponnisti jälleen pystyyn ja päätti\nmusertaa ehdotuksen todisteittensa painolla.\n\nHän hyökkäsi siis rajusti Tykkikerhon puuhien kimppuun. Hän julkaisi\nuseita kirjeitä, jotka sanomalehdissä mielihyvin julkaistiin. Hän\nkoetti tieteellisesti repiä maahan, mitä Barbicane oli rakentanut.\nKun sota kerran oli päässyt alkuun, hän otti avukseen kaikenlaisia\nja, totta puhuen, liiankin usein hämääviä ja pätemättömiä\ntodistusperusteita.\n\nEnsiksi ahdistettiin vimmatusti Barbicanen numeroita. Nicholl koetti\ntodistaa matemaattisen sitovasti hänen laskunsa vääriksi ja syytti\nhäntä ampuma-aseiden valmistustaidon alkeellisimpienkin perusteiden\ntuntemattomuudesta. Niinpä muun muassa oli erehdys ja hänen,\nNichollin, laskujen mukaan kerrassaan mahdotonta antaa millekään\nkappaleelle kahdentoistatuhannen jaardin nopeus sekunnissa. Hän\nväitti algebra kourassa, että niin painava ammus ei ikinä silläkään\nnopeudella lentäisi maan ilmakehän ulkopuolelle. Se ei pääsisi edes\nlähelle tätä rajaa. Eikä siinä vielä kaikki. Jos katsottaisiinkin\nnopeus saavutetuksi ja pidettäisiin se riittävänä, niin pommi ei\nvoisi kestää miljoonan kuudensadantuhannen ruutinaulan palamisesta\nsyntyneiden kaasujen ponnistusta, ja jos se kestäisikin, niin se\nei ainakaan kestäisi moista lämpömäärää, se sulaisi lähtiessään\nkolumbiadista ja putoaisi kiehuvana sateena takaisin varomattomien\nkatsojien niskaan.\n\nNäiden hyökkäysten johdosta Barbicane ei hiiskahtanut sanaakaan, vaan\njatkoi työtään.\n\nSilloin Nicholl ryhtyi tarkastelemaan asiaa toisilta näkökannoilta;\npuhumattakaan kokeen hyödyttömyydestä joka suhteessa, hän piti sitä\nsangen vaarallisena sekä niille kansalaisille, jotka läsnäolollaan\nhyväksyivät mokoman moitittavan näytelmän että tuon surkuteltavan\ntykin läheisyydessä oleville kaupungeille. Hän huomautti myös, että\njos ammus ei saavuttaisi maaliaan, mikä tulos olikin kerrassaan\nmahdoton, niin se ilmeisesti putoaisi takaisin maan päälle ja että\nmoisen, nopeutensa neliöllä kerrotun massan putoaminen kävisi\ntavattoman vaaralliseksi jollekin maapallon kohdalle. Siis asiain\nnäin ollen ja tahtomatta loukata vapaiden kansalaisten oikeuksia,\ntämä oli niitä tapauksia, joissa hallituksen sekaantuminen asiaan\nkävi välttämättömäksi, eikä sopisi panna kaikkien turvallisuutta\nvaaraan yhden yksilön mieliteon vuoksi.\n\nHelppo on huomata, millaiseen liioitteluun kapteeni Nicholl antoi\nhoukutella itsensä. Hän oli yksin ajamassa mielipidettään, eikä\nkukaan välittänyt hänen häijyistä ennustuksistaan. Annettiin hänen\nsiis huutaa vaikka läkähdyksiin asti, koska se häntä miellytti. Hän\nrupesi ajamaan jo ennakolta menetettyä asiaa, hänet kuultiin, mutta\nhäntä ei kuunneltu, eikä hän saanut riistetyksi ainoatakaan ihailijaa\nTykkikerhon puheenjohtajalta. Tämä muuten ei katsonut maksavan vaivaa\nedes solmia kilpailijaa hänen omiin sanoihinsa.\n\nPakotettuna peräytymään viimeisiin varustuksiinsa ja voimatta\nedes panna omaa persoonaansa alttiiksi asiansa puolesta Nicholl\npäätti maksaa rahalla. Hän ehdotti sen vuoksi julkisesti Richmondin\n_Enquirer_-lehdessä joukon vetoja, jotka oli laadittu seuraavaan\nsanamuotoon asteittain kasvavana sarjana.\n\nHän löi vetoa:\n\n1. siitä, että Tykkikerhon yritykseen tarvittavia varoja ei saataisi\nhankituksi: 1.000 dollaria.\n\n2. siitä, että yhdeksänsadan jalan pituisen tykin valaminen oli\nkäytännössä mahdotonta eikä tulisi onnistumaan: 2.000 dollaria.\n\n3. siitä, että olisi mahdotonta ladata kolumbiadi ja että pyroksyli\nsyttyisi itsestään ammuksen painon alla: 3.000 dollaria.\n\n4. siitä, että kolumbiadi räjähtäisi ensi laukauksella: 4.000\ndollaria.\n\n5. siitä, että luoti ei lentäisi edes kuuden mailin päähän ja\nputoaisi takaisin muutamia sekunteja sen jälkeen kun se oli\nlennätetty iikkeelle: 5.000 dollaria.\n\nKuten näkyy, kapteeni pani taipumattomassa itsepintaisuudessaan aimo\nsumman alttiiksi. Olihan tässä luvattu kokonaista viisitoistatuhatta\ndollaria. Sittenkin hän sai 19. päivänä lokakuuta vain lyhytsanaisen,\nsinetöidyn, näin kuuluvan kirjeen:\n\n    \"Baltimore, 18. lokakuuta.\n\n                              Suostun.\n\n                                       _Barbicane_.\"\n\n\n\n\nFLORIDA JA TEXAS\n\n\nYksi kysymys oli kuitenkin vielä ratkaistava: täytyi valita koetta\nvarten sopiva paikka. Cambridgen tähtitornin neuvon mukaan piti\nampumasuunnan olla kohtisuora taivaanrannan tasoa vasten, tykki oli\nsuunnattava taivaannapaa kohti; mutta kuu nousee taivaannapaan vain\npäiväntasaajan ja 28. leveysasteen välillä sijaitsevissa paikoissa,\ntoisin sanoen, sen poikkeuma on vain 28 astetta. Oli siis tarkalleen\nmäärättävä se maapallon kohta, johon suunnattoman suuri kolumbiadi\nvalettaisiin.\n\nLokakuun 20. päivänä Tykkikerhon kokoontuessa yleisistuntoon,\nBarbicane oli tuonut mukanaan komean, Z. Belltroppin laatiman\nYhdysvaltain kartan. Mutta antamatta hänelle aikaa levittää sitä auki\noli J.T. Maston, kiihkeänä kuten tavallisesti, pyytänyt puheenvuoroa\nja lausunut seuraavaan tapaan:\n\n-- Arvoisat kerhotoverit, kysymyksellä jota tänään tullaan\nkäsittelemään, on tärkeä, todella kansallinen merkitys, ja se antaa\nmeille tilaisuuden suorittaa suuren isänmaallisen teon.\n\nTykkikerhon jäsenet katselivat toisiaan ymmärtämättä, mihin puhuja\npyrki.\n\n-- Ei kukaan teistä, hän jatkoi, -- edes ajattelekaan tinkimistä,\nkun asia koskee hänen maansa kunniaa, ja jos Yhdysvallat voi vaatia\nitselleen jotakin oikeutta, niin ainakin sitä, että se saa sulkea\nhelmaansa Tykkikerhon pelottavan tykin. Mutta nykyoloissa...\n\n-- Hyvä Maston ... koetti puheenjohtaja keskeyttää.\n\n-- Sallikaa minun kehittää edelleen ajatustani, jatkoi puhuja. --\nNykyoloissa meidän on pakko valita paikka, joka on kylliksi lähellä\npäiväntasaajaa, jotta koe voitaisiin tehdä hyvillä edellytyksillä...\n\n-- Jos suvaitsette... sanoi Barbicane.\n\n-- Vaadin vapaata keskustelua mielipiteistä, vastasi kuumaverinen\nJ.T. Maston, -- ja väitän, että maa-alueen, jolta kunniakas\nammuksemme lähtee lentoon, tulee kuulua Yhdysvalloille.\n\n-- Epäilemättä! vastasivat muutamat jäsenet.\n\n-- No niin, koska rajamme eivät ulotu kylliksi laajalle, koska\nvaltameri etelässä panee tiellemme ylipääsemättömän esteen, koska\nmeidän täytyy etsiä Yhdysvaltain ulkopuolelta ja naapurimaasta tuota\n28. leveysastetta, niin se on laillinen sodan aihe, ja minä vaadin,\nettä julistetaan sota Meksikolle!\n\n-- Eihän suinkaan! huudettiin joka taholta.\n\n-- Vai ei! vastasi J.T. Maston. -- Sepä on sana, jonka kuuleminen\ntässä salissa minua kummastuttaa.\n\n-- Mutta kuulkaahan...\n\n-- En ikinä, en ikinä! pauhasi tulinen puhuja. -- Ennemmin tai\nmyöhemmin tämä sota tullaan käymään, ja minä vaadin, että se puhkeaa\njo tänään.\n\n-- Maston! sanoi Barbicane paukuttaen kovasti kelloaan, -- riistän\nteiltä puheenvuoron!\n\nMaston tahtoi vastata, mutta muutamien hänen kerhotoveriensa onnistui\nhillitä hänet.\n\n-- Myönnän, sanoi Barbicane, -- että koetta ei voi eikä sovi tehdä\nmuualla kuin Yhdysvaltain alueella, mutta jos malttamaton ystäväni\nolisi antanut minun puhua, jos hän olisi luonut silmäyksen kartalle,\nniin hän tietäisi, että on tarpeetonta julistaa sotaa naapureillemme,\nsillä eräät Yhdysvaltain rajat ulottuvat 28. leveysasteen tuolle\npuolen. Katsokaa, meillä on käytettävissämme koko eteläosa Texasia ja\nFloridaa.\n\nVälikohtauksesta ei ollut sen enempää seurauksia; kuitenkin vain\nvastenmielisesti J.T. Maston otti myöntyäkseen. Päätettiin siis, että\nkolumbiadi valettaisiin joko Texasin tai Floridan alueella. Mutta\ntämä päätös oli omansa herättämään ennen kuulumattoman kilpailun\nnäiden kahden valtion kaupunkien välillä.\n\nTavatessaan Amerikan rannikon 28. leveyspiiri kulkee Floridan\nniemimaan poikki jakaen sen kahteen melkein yhtä suureen osaan.\nSitten, heittäytyen Meksikon lahteen, se on jänteenä Alabaman,\nMississippin ja Louisianan rannikoiden muodostamalle kaarelle.\nNousten Texasiin, jonka yhden kulman se leikkaa, se jatkaa matkaansa\nedelleen Meksikon kautta, menee Sonoran poikki, vanhan Kalifornian\nyli ja häipyy Tyynen meren ulapoille. Ainoastaan tämän leveyspiirin\nalapuolella sijaitsevat osat Texasia ja Floridaa olivat siis\nleveysasteeltaan Cambridgen tähtitornin suositusten mukaiset.\n\nFloridan eteläosassa ei ole huomattavia kaupunkeja. Siinä kohoaa vain\njoukko kuljeksivia intiaaneja vastaan rakennettuja linnoituksia. Yksi\nainoa kaupunki, Tampa, saattoi suosittaa itseään asemansa nojalla ja\ntarjoutua ehdokkaaksi.\n\nTexasissa sitä vastoin kaupunkeja on enemmän, ja ne ovat\nhuomattavampia. Corpus-Christi, Nuecesin piirikunnassa, ja kaikki Rio\nBravon varrella sijaitsevat kaupungit, Laredo, Comalites, San Ignacio\nWebissä, Roma, Rio Grande City Starrissa, Edinburg Hidalgossa, Santa\nRita, El Panda, Brownsville Cameronissa olivat uhkeana rintamana\nFloridan vaatimuksia vastassa.\n\nTuskin olikaan päätös tullut tunnetuksi, kun Texasin ja Floridan\nedustajat saapuivat lyhintä tietä Baltimoreen. Siitä hetkestä alkaen\npuheenjohtaja Barbicanea ja Tykkikerhon vaikutusvaltaisia jäseniä\npommitettiin yöt päivät kiihkeillä anomuksilla. Jos seitsemän Kreikan\nkaupunkia kiisteli keskenään kunniasta olla Homeroksen syntymäsija,\nniin uhkasi kaksi kokonaista valtiota joutua käsikähmään tykin vuoksi.\n\nSilloin nähtiin näiden \"villien veljien\" kävelevän aseissa kaupungin\nkaduilla. Joka kerta kun he tapasivat toisensa, oli pelättävissä\njokin yhteentörmäys, josta olisi ollut tuhoisia seurauksia. Onneksi\npuheenjohtaja Barbicane sai varovaisuudellaan ja taitavuudellaan\ntorjutuksi sen vaaran. Henkilökohtaiset mielenpurkaukset saatiin\nhajaantumaan eri valtioiden sanomalehtiin. Niinpä _New York Herald_\nja _Tribune_ kannattivat Texasia, kun taas _Times_ ja _American\nReview_ asettuivat pitämään Floridan edustajain puolta. Tykkikerhon\njäsenet eivät enää tienneet ketä kuunnella.\n\nTexas tuli ylpeillen kahdellakymmenelläkuudella piirikunnallaan,\njotka se ikään kuin järjesti tykkiväen komppaniaksi, mutta Florida\nvastasi, että kaksitoista piirikuntaa merkitsi enemmän kuin\nkaksikymmentäkuusi, kun alue oli kuusi kertaa pienempi.\n\nTexas oli hyvin ylpeä kolmestasadastakolmestakymmenestätuhannesta\nasukkaastaan, mutta pienempi Florida kehui olevansa taajemmin asuttu,\nvaikkei sillä ollut kuin viisikymmentäkuusituhatta. Se syytti sitä\npaitsi Texasia siitä, että siellä oli erikoinen laji suokuumetta,\njoka vei siltä keskimäärin vuodessa useampia tuhansia asukkaita. Eikä\nFlorida ollut väärässä.\n\nTexas vuorostaan vastasi, että kuumeisiin nähden Floridan ei\ntarvinnut siltä mitään kadehtia ja että oli lievimmin sanoen\nvaromatonta haukkua toisia epäterveellisiksi maiksi, kun itsellä oli\nkunnia olla kroonisen \"vomito negro\"-taudin pesänä, ja Texas oli\noikeassa.\n\n-- Sitä paitsi, lisäsivät texasilaiset _New York Heraldissa_, --\ntulee osoittaa hienotunteisuutta valtiota kohtaan, jossa kasvaa koko\nAmerikan kaunein puuvilla ja josta saadaan parasta raudustammea\nlaivojen rakennuspuuksi, kun siellä lisäksi on erinomaista kivihiiltä\nja rautakaivoksia, jotka tuottavat viisikymmentä prosenttia puhdasta\nmalmia.\n\nSiihen _American Review_ vastasi, että Floridan maaperä tosin\nei ollut niin rikasta, mutta se tarjosi paremmat edellytykset\nkolumbiadin kaavailua ja valantaa varten, se kun oli hiekka- ja\nsavimaata.\n\n-- Mutta, jatkoivat texasilaiset, -- ennen kuin jossakin maassa\nvoi mitään valaa, täytyy päästä siihen maahan, nyt on kumminkin\nliikeyhteys Floridan kanssa vaikeaa, kun sitä vastoin Texasin\nrannikolla on tarjona Galvestonin lahti, joka on seitsemän\npeninkulmaa ympärimitaten ja johon mahtuvat koko maailman laivastot.\n\n-- Hyvä! hokivat floridalaismieliset sanomalehdet. -- Luuletteko\npetkuttavanne meidät Galvestonin lahdellanne, joka on 29.\nleveyspiirin yläpuolella. Eikö meillä ole Espiritu Santon lahti, joka\navautuu juuri 28. leveysasteella ja jonka kautta laivat pääsevät\nsuoraan Tampaan?\n\n-- Mokomakin lahti! vastasi Texas, -- sehän on puoliksi hiekan\nvallassa!\n\n-- Itse asiassa hiekan vallassa! huudahti Florida. -- Eikö haluttaisi\nhaukkua joksikin metsäläismaaksi?\n\n-- Totta tosiaan, seminolit juoksentelevat vielä ruohokentillänne!\n\n-- No niin, entä teidän apashinne ja comanchinne, ovatko ne sitten\nsivistyneitä ihmisiä?\n\nSotaa oli siten jatkunut muutamia päiviä, kun Florida koetti\nhoukutella vastustajansa toiselle taistelukentälle, ja eräänä\naamuna _Timesissä_ oli sellainen letkaus, että koska yritys oli\n\"olennaisesti amerikkalainen\", niin siihen voitiin ryhtyä vain\n\"olennaisesti amerikkalaisella alueella\".\n\nNämä saivat Texasin vimmastumaan. -- Amerikkalaisia! se huudahti, --\nemmekö me ole yhtä hyviä amerikkalaisia kuin tekin? Liitettiinhän\nTexas ja Florida kumpikin Yhdysvaltoihin vuonna 1845.\n\n-- Niinpä kyllä, vastasi _Times_, -- mutta me olemme kuuluneet\namerikkalaisille jo vuodesta 1820.\n\n-- Aivan niin, sanoi siihen _Tribune_, -- oltuanne espanjalaisia\ntai englantilaisia kaksisataa vuotta teidät myytiin Yhdysvalloille\nviidestä miljoonasta dollarista!\n\n-- Entäpä sitten! vastasivat floridalaiset. -- Eikö Louisianaa vuonna\n1803 ostettu Napoleonilta kuudellatoista miljoonalla dollarilla?\n\n-- Häpeällistä! huudahtivat silloin Texasin edustajat. -- Mokoma\nviheliäinen maatilkku kuin Florida uskaltaa verrata itseään Texasiin,\njoka ei ole myynyt itseään, vaan itse luonut riippumattomuutensa;\njoka karkotti meksikolaiset maaliskuun 2. päivänä 1836; joka\njulistautui liittotasavallaksi Samuel Houstonin voitettua San\nJacinton rannoilla Santa Annan joukot ja joka, lyhyesti sanoen, on\nvapaaehtoisesti liittynyt Amerikan Yhdysvaltoihin!\n\n-- Niin, siksi että se pelkäsi meksikolaisia! vastasi Florida.\n\nPelkäsi! Siitä päivästä, kun tuo todella liian voimakas sana\nlausuttiin, kävi asema sietämättömäksi. Saattoi odottaa molempien\npuolueiden välistä verilöylyä Baltimoren kaduilla. Oli pakko alati\npitää silmällä niiden edustajia.\n\nPuheenjohtaja Barbicane oli ymmällä. Kirjelmiä, asiakirjoja ja\nkiivaita uhkauskirjeitä sateli hänen taloonsa. Mitä hänen piti\npäättää? Maaperän soveliaisuuteen, liikenneyhteyden helppouteen,\nkulkuneuvojen nopeuteen nähden molemmilla valtioilla oli\ntodellisuudessa yhtä suuret oikeudet. Mitä taas mieskohtaisiin\npoliittisiin pyyteisiin tulee, niin niillä ei ollut mitään tekemistä\ntässä asiassa.\n\nEpäröimistä ja neuvottomuutta oli jo kestänyt kauan, kun Barbicane\npäätti tehdä siitä lopun. Hän kutsui kokoon kerhotoverinsa, ja se\nratkaisu, jota hän heille ehdotti, oli syvällisen viisas, kuten heti\nsaamme nähdä.\n\n-- Kun tarkoin ottaa huomioon, hän sanoi, -- mitä Floridan ja Texasin\nvälillä on tapahtunut, on ilmeistä, että samat rettelöt tulevat\ntoistumaan suositun valtion kaupunkien välillä. Kilpailu siirtyy vain\nlaajemmasta piiristä ahtaampaan, valtiosta kaupunkiin, siinä koko\nerotus. Nyt on Texasissa yksitoista vaadittuja edellytyksiä vastaavaa\nkaupunkia, jotka tulevat kiistelemään yrityksen tuottamasta kunniasta\nja aiheuttamaan meille uusia ikävyyksiä, kun Floridassa sitä vastoin\non vain yksi. Valittakoon siis Florida ja Tampa!\n\nTultuaan tunnetuksi tämä päätös lannisti täydellisesti texasilaiset.\nHeidät valtasi sanomaton raivo, ja he lähettivät suoranaisia\ntaisteluhaasteita erinäisille Tykkikerhon jäsenille. Baltimoren\nviranomaiset eivät enää voineet ryhtyä kuin yhteen toimenpiteeseen,\nja siihen ryhtyivätkin. Pantiin matkakuntoon ylimääräinen juna,\ntexasilaiset saatiin hyvällä tai pahalla nousemaan siihen, ja he\nlähtivät kaupungista kolmenkymmenen mailin nopeudella tunnissa.\n\nMutta niin nopeasti kuin heidät toimitettiinkin pois, oli heillä\nkuitenkin aikaa letkauttaa vastustajilleen viimeinen ja uhkaava\npistopuhe.\n\nViitaten Floridan kapeuteen, se kun on vain kahden meren väliin\npuserrettu niemeke, he väittivät, ettei se kestäisi tärähdystä, vaan\nsärkyisi ensimmäisellä tykin pamauksella.\n\n-- No, särkyköön! vastasivat floridalaiset lyhytsanaisesti kuin\nmuinaisaikojen lakedaimonilaiset.\n\n\n\n\nURBI ET ORBI\n\n\nKun vaikeat tähtitieteelliset, mekaaniset ja maantieteelliset\nkysymykset oli ratkaistu, tuli rahakysymyksen vuoro. Oli hankittava\nsuunnattoman suuri summa aikeen toteuttamiseksi. Ei kellään\nyksityisellä, eipä edes millään valtiolla olisi ollut käytettävissään\nsiihen tarvittavia miljoonia.\n\nPuheenjohtaja Barbicane päätti siis, vaikka yritys olikin\namerikkalainen, tehdä siitä yleismaailmallisesti tärkeän asian\nja pyytää jokaiselta kansalta rahallista myötävaikutusta. Koko\nmaapallolla oli sekä oikeus, että velvollisuus tulla mukaan, kun oli\npuhe sen saattolaisen asioista. Tätä tarkoitusta varten toimeenpantu\navustusten keräys ulotettiin Baltimoresta koko maailmaan, _urbi et\norbi_.\n\nTämä keräys onnistui paremmin kuin kukaan oli voinut toivoakaan.\nTosin tarvittiin rahoja lahjaksi eikä vain lainaksi. Tämä rahojen\nsijoitus oli tehtävä omaa etua katsomatta eikä tarjonnut mitään\nvoiton mahdollisuutta.\n\nMutta Barbicanen tiedonannon vaikutus ei ollut pysähtynyt\nYhdysvaltain rajoille. Se oli kulkenut Atlantin valtameren ja Tyynen\nvaltameren poikki vallaten samalla kertaa Aasian ja Euroopan, Afrikan\nja Australian. Yhdysvaltain tähtitornit asettuivat välittömään\nyhteyteen ulkomaiden vastaavien laitosten kanssa. Pariisin, Pietarin,\nKapkaupungin, Berliinin, Altonan, Tukholman, Varsovan, Hampurin,\nBudapestin, Bolognan, Maltan, Lissabonin, Benaresin, Madrasin ja\nPekingin tähtitornit lähettivät tervehdyksensä Tykkikerholle, toiset\npysyivät varovaisesti odottavalla kannalla.\n\nMitä tulee Greenwichin tähtitornin kantaan, jonka Englannin muut\nkaksikymmentäkaksi tähtitieteellistä laitosta hyväksyivät, niin\nse oli jyrkkä. Se kielsi häikäilemättä menestyksen mahdollisuuden\nja asettui kannattamaan kapteeni Nichollin teorioita. Niinpä kun\nerinäiset tieteelliset seurat lupasivat lähettää edustajia Tampaan,\nGreenwichin johtokunta sitä vastoin, kokoontuneena istuntoon, siirtyi\nBarbicanen ehdotuksen kuultuaan tylysti päiväjärjestykseen. Se oli\npelkkää ja puhdasta englantilaista kateutta. Ei muuta.\n\nYlimalkaan oli yrityksestä saatu vaikutelma erittäin suosiollinen\ntieteellisessä maailmassa, ja sieltä se siirtyi kansan suuriin\nkerroksiin, jotka osoittivat intohimoista harrastusta asiaan. Se oli\nvarsin tärkeä seikka, koska nämä kerrokset oli saatava merkitsemään\nmelkoinen rahamäärä.\n\nLokakuun 8. päivänä puheenjohtaja Barbicane oli laskenut liikkeelle\ninnostusta uhkuvan julistuksen, jossa hän \"vetosi kaikkiin hyvää\nharrastaviin ihmisiin maan päällä\". Tällä kirjelmällä, joka\nkäännettiin kaikille kielille, oli suuri menestys.\n\nAvustusten keräys pantiin toimeen Yhdysvaltain tärkeimmässä\nkaupungissa, ja sen keskustana oli Baltimoren pankki, Baltimorenkatu\n9:ssä, muuten ottivat avustuksia vastaan molempien mantereiden eri\nvaltioissa:\n\n  Wienissä S.M. von Rotschild\n  Pietarissa Stieglitz ja K:ni\n  Pariisissa Irtaimistopankki\n  Tukholmassa Tottie ja Arfwedsson\n  Lontoossa N.M. von Rotschild ja Poika\n  Torinossa Ardonin ja K:ni\n  Berliinissä Medelssohn\n  Genevessä Lombard, Odier ja K:ni\n  Konstantinopolissa Turkin Pankki\n  Brüsselissä S. Lambert\n  Madridissa Daniel Weissweller\n  Amsterdamissa Alankomaitten Pankki\n  Roomassa Torlonia ja K:ni\n  Lissabonissa Lecesne\n  Kööpenhaminassa Yksityispankki\n  Buenos-Airesissa Mauan pankki\n  Rio de Janeirossa sama pankki\n  Montevideossa sama pankki\n  Valparaisossa Thomas La Chambre ja K:ni\n  Meksikossa Martin Daran ja K:ni\n  Limassa Thomas La Chambre ja K:ni\n\nKolme päivää puheenjohtaja Barbicanen julistuksen ilmestyttyä oli\nneljä miljoonaa dollaria maksettu Yhdysvaltain eri kaupungeissa.\nMoisella määrällä Tykkikerho saattoi jo ryhtyä toimiin.\n\nMutta muutaman päivän kuluttua sähkösanomat kertoivat Amerikalle,\nettä ulkomaisia keräyslistoja täytettiin oikein innokkaasti. Eräät\nmaat kunnostautuivat anteliaisuudellaan, toiset eivät avanneet\nkukkaroaan aivan niin helposti, aina eri luonteenlaadun mukaan.\n\nNumerot muuten puhuvat selvempää kieltä kuin sanat, ja tässä seuraa\nvirallinen selonteko niistä summista, jotka keräyksen päätyttyä\nsuoritettiin Tykkikerholle.\n\nVenäjä suoritti suunnattoman,\nkolmensadankuudenkymmenenkahdeksantuhannenseitsemänsadan\nkolmenkymmenenkolmen ruplan suuruisen summan. Sitä ei kummastele\nkukaan, joka tuntee venäläisten kiinnostuksen tieteisiin ja tietää,\nkuinka suuresti he edistävät tähtitieteellisiä tutkimuksia lukuisilla\ntähtitorneillaan, joista tärkein on maksanut kaksi miljoonaa ruplaa.\n\nRanska aluksi nauroi amerikkalaisten itsevarmuudelle. Kuu\nantoi aiheen lukemattomiin sanasutkauksiin ja pariinkymmeneen\nlaulunäytelmään, joissa mauttomuus kilpaili tietämättömyyden\nkanssa. Mutta ranskalaiset maksoivat kuitenkin, kun ensin\nolivat nauraneet, ja heidän merkitsemänsä avustus teki miljoona\nkaksisataaviisikymmentäkolmetuhattayhdeksänsataakolmekymmentä\nfrangia. Siitä hinnasta heillä kyllä oli oikeus pitää hiukan iloakin.\n\nItävalta osoittautui riittävän anteliaaksi keskellä rahallisia\nvaikeuksiaan. Sen osuus nousi kahteensataankuuteentoistatuhanteen\nfloriniin, jotka olivat tervetulleet.\n\nViisikymmentäkaksituhatta riikintaaleria teki Ruotsin ja Norjan\nosuus. Summa oli melkoinen näiden maiden kokoon katsoen mutta\nse olisi varmasti ollut suurempi, jos keräys olisi tapahtunut\nKristianiassa samaan aikaan kuin Tukholmassa. Syystä tai toisesta\nnorjalaiset eivät kernaasti lähetä rahojaan Ruotsiin.\n\nPreussi osoitti täydellisen hyväksymisensä lähettämällä\nkaksisataaviisikymmentätuhatta taaleria. Sen eri tähtitornit\navustiv&t innokkaasti melkoisella summalla ja olivat innokkaimmat\nrohkaisemaan puheenjohtaja Barbicanea.\n\nTurkki osoitti anteliaisuutta, mutta sillä olikin\nomakohtaista kiinnostusta asiaan. Kuun mukaan näet\non säännöstelty sen vuosien kulku ja Ramadan-paasto.\nVähin, mitä se saattoi tehdä, oli antaa miljoona\nkolmesataaseitsemänkymmentäkaksituhattakuusisataaneljäkymmentä\npiasteria, ja sen antoi ne innolla, jossa kuitenkin paljastui jonkin\nverran painostusta Portin hallituksen taholta.\n\nBelgia kunnostautui kaikkien toisen luokan valtioiden joukossa\nlahjoittamalla viisisataakolmetoistatuhatta frangia, noin kaksitoista\nsenttiä asukasta kohti.\n\nHollanti siirtomaineen otti osaa tähän rahatoimeen\nsadallakymmenellätuhannella florinilla pyytäen vain, että sille\nmyönnettäisiin viiden prosentin alennus ennakkokorkona, koska se\nmaksoi käteisellä.\n\nTanska, vaikka olikin pienenlainen alueeltaan, antoi kuitenkin\nyhdeksäntuhatta kultatukaattia, mikä seikka osoittaa tanskalaisten\nrakkautta tieteellisiin tutkimusretkiin.\n\nSaksan valtioliitto lupasi suorittaa\nkolmekymmentäneljätuhattakaksisataakahdeksankymmentäviisi florinia,\nenempää siltä ei voinut vaatia, eikä se muuten enempää olisi\nantanutkaan.\n\nVaikka Italia olikin kovassa rahapulassa, löysi se kuitenkin\nkaksisataatuhatta liiraa lastensa taskuista, tosin vain kääntämällä\nne tarkoin nurin. Jos sillä olisi ollut Venetsia, niin se olisi\nsaanut kokoon enemmän, mutta minkäpä sille voi, että sillä ei ollut\nVenetsiaa.\n\nKirkkovaltiot eivät katsoneet voivansa lähettää vähempää kuin\nseitsemäntuhattaneljäkymmentä roomalaista hopearahaa, ja Portugali\nsai tieteellisen harrastuksensa nousemaan kolmeenkymmeneentuhanteen\ncruzadiin.\n\nMeksikolta puolestaan liikeni vain lesken ropo,\nkahdeksankymmentäkuusi kovaa piasteria, mutta perustamispuuhissaan\nvaltakunnat kärsivät aina pientä rahapulaa.\n\nKaksisataaviisikymmentäseitsemän frangia, sen suuruinen oli Sveitsin\nvaatimaton panos amerikkalaiseen yritykseen. On sanottava suoraan,\nettä Sveitsi ei nähnyt homman käytännöllistä puolta, se ei katsonut\nammuksen lähettämistä kuuhun soveliaaksi aikaansaamaan kauppayhteyttä\nyön auringon kanssa eikä pitänyt järkevänä sitoa pääomiansa niin\nepävarmaan yritykseen. Kaiken kaikkiaan Sveitsi oli kenties oikeassa.\n\nEspanjan taas oli mahdotonta saada kokoon enempää kuin satakymmenen\nrealia, koska muka piti suorittaa eräitä rautatietöitä.\nTodellisuudessa asian laita oli niin, ettei tiede ollut kovinkaan\nhyvissä kirjoissa siinä maassa. Se oli vielä vähän takapajulla.\nSitä paitsi eräillä espanjalaisilla, jotka eivät olleet\nsivistymättömämpiä, oli epäselvä käsitys ammuksen koosta verrattuna\nkuuhun; he pelkäsivät, että edellinen voisi panna jälkimmäisen\nradan epäkuntoon, häiritä sen saattolaistoimintaa ja aiheuttaa sen\nputoamisen maapallon pinnalle. Siinä tapauksessa oli parempi olla\nsekaantumatta asiaan. Eivätkä he paljon sekaantuneetkaan.\n\nJäljellä oli vielä Englanti. On jo kerrottu siitä halveksivasta\nvastenmielisyydestä, jolla se otti vastaan Barbicanen ehdotuksen.\nEnglantilaisilla on vain yksi ainoa ja sama sielu maan\nkahtakymmentäviittä miljoonaa asukasta varten. He selittivät\nTykkikerhon yrityksen olevan ristiriidassa sen periaatteen kanssa,\nettei toisen asioihin saa sekaantua, eivätkä merkinneet killinkiäkään\navustukseksi.\n\nSen kuultuaan Tykkikerho vain kohautti olkapäitään ja ryhtyi ajamaan\nsuurta asiaansa edelleen. Etelä-Amerikan, se on: Perun, Chilen,\nBrasilian, La Platan valtioiden ja Kolumbian suoritettua osuutenaan\nkolmesataatuhatta dollaria sillä oli hallussaan melkoinen pääoma,\njosta tässä on lopullinen tilitys:\n\n  Keräys Yhdysvalloissa 4.000.000 dollaria\n  Keräys ulkomailla     1.446.675    \"\n                  Summa 5.446.675 dollaria\n\nSumman suuruutta ei pidä ihmetellä. Valamis-, poraus- ja muuraustyöt,\ntyömiesten kuljetus ja asunnon valmistaminen heille melkein\nasumattomaan maahan, uunien ja rakennusten laittaminen, työkalujen\nhankinta tehtaisiin, ruuti, ammus ja sekalaiset menot tulivat\nkustannusarvioiden mukaan nielemään sen melkein kokonaan. Eräät\ntykinlaukaukset liittovaltain sodassa maksoivat tuhat dollaria,\npuheenjohtaja Barbicanen tykinlaukaus, ainutlaatuinen tykistö\naikakirjoissa, sai kyllä maksaa viisituhatta kertaa enemmän.\n\nLokakuun 20. päivänä tehtiin sopimus New Yorkin läheisyydessä olevan\nGoldspringin tehtaan kanssa, joka sodan aikana oli toimittanut\nParrottille hänen parhaat valetut tykkinsä. Goldspringin tehdas\nsitoutui kuljettamaan Etelä-Floridan Tampaan kolumbiadin valamista\nvarten tarpeelliset ainekset. Tämän työn tuli olla loppuun suoritettu\nviimeistään seuraavan lokakuun 15. päivänä, ja tykki oli jätettävä\ntilaajalle hyvässä kunnossa sadan dollarin sakon uhalla päivältä\nsiihen saakka, kun kuu näyttäytyisi samoissa olosuhteissa, se on:\nkahdeksantoista vuoden ja yhdentoista päivän kuluttua. Työväen\nhankinta, sen palkkojen maksaminen ja tarpeellisista laitteista\nhuolehtiminen jäivät Goldspring-yhtiön asiaksi.\n\nTämän sopimuksen, jota laadittiin kaksi oikeaksi todistettua\nkappaletta, allekirjoittivat Tykkikerhon puheenjohtaja I. Barbicane\nja Goldspringin tehtaan johtaja J. Murchison, jotka hyväksyivät\nasiakirjan puolin ja toisin.\n\n\n\n\nSTONE'S HILL\n\n\nTykkikerhon jäsenten ratkaistua vaalin Texasin vahingoksi piti\njokainen Amerikassa, missä kaikki osaavat lukea, velvollisuutenaan\ntutkia Floridan maantiedettä. Kirjakauppiaat eivät ikinä olleet\nmyyneet niin paljon Bartramin _Matkustus Floridassa_, Romanin _Itä-\nja Länsi- Floridan luonnonhistoria_, Williamin _Floriäan alue_ ja\nClelandin _Sokeriruo'on viljelyksestä Itä-Floridassa_ -nimisiä\nteoksia. Oli julkaistava vieläpä uusia painoksia.\n\nBarbicanella oli tärkeämpää tehtävää kuin lukeminen, hän tahtoi\nomin silmin nähdä kolumbiadin rakennuspaikan ja merkitä sen. Hän\njättikin hetkeäkään tuhlaamatta Cambridgen tähtitornin käytettäväksi\nkaukoputken rakentamista varten tarpeellisen rahamäärän ja sopi\nAlbanyssa toimivan Breadwill ja Corn liikkeen kanssa ammuksen\nvalmistamisesta alumiinista. Sitten hän lähti Baltinioresta mukanaan\nJ.T. Maston, majuri Elphiston ja Goldspringin tehtaan johtaja.\n\nSeuraavana päivähä nämä neljä matkatoveria saapuivat New Orleansiin.\nSiellä he heti astuivat Yhdysvaltain laivaston _Tampico_ nimiseen\nalukseen, jonka hallitus antoi heidän käytettäväkseen, ja kun oli\nsaatu täysi höyry koneeseen, katosivat Louisianan rannat piankin\nheidän silmistään.\n\nMatka ei kestänyt kauan. Kaksi päivää lähtönsä jälkeen ja kuljettuaan\nneljäsataakahdeksankymmentä mailia _Tampico_ sai Floridan rannikon\nnäkyviinsä. Päästyään lähemmäksi Barbicane näki edessään matalan,\ntasaisen, jokseenkin hedelmättömältä näyttävän maan. Sivuutettuaan\nsarjan osteri- ja hummeririkkaita poukamia _Tampico_ laski Espiritu\nSanton lahteen.\n\nTämä lahti jakautuu kahteen pitkähköön ulkosatamaan, Tampan ja\nHillisboron satamiin, joiden suun kautta laiva piankin kulki. Vähän\nsen jälkeen Brooken linnoituksen matalat patterit kohosivat esiin\naalloista, Tampan kaupunki tuli näkyviin, huolettomana lojuen\nHillisboron joen suulla, pienen, luonnollisen sataman perällä.\n\nSiihen _Tampico_ laski ankkurinsa lokakuun 22. päivänä kello 7\nillalla ja neljä matkamiestämme nousi heti maihin.\n\nPolkiessaan Floridan maaperää Barbicane tunsi sydämensä sykkivän\nrajusti, hän näytti tunnustelevan sitä jalallaan, niin kuin\narkkitehti tekee talossa, jonka kestävyyttä hän koettelee. J.T.\nMaston kaapi maata rautakoukku-kätensä sormilla.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi sitten Barbicane, -- me emme saa hukata aikaa,\nja jo huomenna nousemme ratsaille tutkiaksemme maata.\n\nBarbicanen astuessa maihin oli Tampan kaupungin kolmetuhatta\nasukasta lähtenyt häntä vastaanottamaan, osoittaen ansaittua kunniaa\nTykkikerhon puheenjohtajalle, joka oli suosinut heitä valinnallaan.\nHe tervehtivät häntä valtavilla suosionhuudoilla, mutta Barbicane\npiiloutui kaikilta kunnianosoituksilta, asettui erääseen hotelli\nFranklinin huoneeseen eikä tahtonut ottaa vastaan ketään. Kuuluisan\nmiehen osa ei todellakaan miellyttänyt häntä.\n\nSeuraavana päivänä, 23. lokakuuta hänen ikkunoittensa alla tepasteli\npieniä espanjalaisrotuisia, voimakkaita ja tulisia hevosia. Mutta\nniitä ei ollut neljä, vaan viisikymmentä, ja yhtä monta oli\nratsumiehiä. Barbicane seuralaisineen astui esille ja hämmästyi\naluksi huomatessaan olevansa moisen ratsumiesjoukkueen keskellä.\nHän pani sitä paitsi merkille, että joka ratsumiehellä oli karbiini\nhihnassa selässään ja pistooleja satulankoteloissa. Syyn moiseen\nvoimien liikkeellepanoon ilmoitti hänelle kohta nuori floridalainen,\njoka sanoi hänelle:\n\n-- Hyvä herra, siellä on seminoleja.\n\n-- Mitä ne seminolit ovat?\n\n-- Villejä, jotka samoilevat ruohoaavikoilla, ja olemme pitäneet\ntarpeellisena tulla mukaanne turvasaatoksi.\n\n-- Pyh! virkkoi J.T. Maston kiiveten ratsunsa selkään.\n\n-- Joka tapauksessa, jatkoi floridalainen, -- se on varminta.\n\n-- Hyvät herrat, vastasi Barbicane, -- kiitän teitä\nhuomaavaisuudestanne, ja nyt lähtekäämme!\n\nPieni joukkue lähti heti liikkeelle ja katosi tomupilveen. Kello oli\nviisi aamulla, aurinko paistoi ja lämpömittari näytti 28 astetta\nCelsiusta, mutta merituulen raikkaat henkäykset lievensivät tätä\nliiallista hellettä.\n\nBarbicane pyrki etelää kohti ja kulki pitkin rannikkoa, niin että\nhän joutui Alifia-joelle. Tämä pieni joki laskee Hillisboron lahteen\nkaksitoista mailia Tampan alapuolella. Barbicane saattojoukkoineen\nsamosi sitten pitkin sen oikeata rantaa nousten jälleen itää kohti.\nPian lahden vedet katosivat näkyvistä mäentöyryn taakse, ja Floridan\nmaaseutu oli silmäin edessä.\n\nFlorida jakautuu kahteen osaan: pohjoisessa, väkirikkaammassa,\nvähemmän autiossa on pääkaupunki Tallahassee ja Pensacola, joka on\nYhdysvaltain laivaston tärkeimpiä asemia, toinen Atlantin valtameren\nja Meksikon lahden väliin puserrettu, näiden vesien huuhtelema, on\nvain kaita, Golf-virran kalvama niemi, keskelle pientä saaristoa\npistävä maankieleke, jonka kärjitse alinomaa kulkevat Bahaman\nkanavan lukuisat laivat. Se on kovien myrskyjen lahden etuvartija.\nTämän valtion pinta-ala on 15.365.440 hehtaaria, joiden joukosta\npiti valita yksi, 28. leveyspiirin sisäpuolella sijaitseva ja\nyritystä varten sopiva alue. Ratsastaessaan Barbicane tarkastelikin\nhuolellisesti maan muodostusta ja sen erikoista jakautumista.\n\nFlorida, jonka Juan Pome de Leon löysi palmusunnuntaina vuonna 1512,\nsai ensin nimekseen Palmusunnuntai. Kuivilla ja auringon paahtamilla\nrantaseuduillaan se ei juuri ansainnut tätä viehättävää nimeä. Mutta\nmuutaman mailin päässä rannasta luonto vähitellen muuttui, ja maa\nosoittautui nimensä ansainneeksi, siellä täällä oli puroja, jokia,\nvirtoja, lampia ja pikkujärviä. Olisi luullut olevansa Hollannissa\ntai Guyanassa, mutta maa kohosi tuntuvasti ja näytti piankin\nviljavat tasankonsa, joilla menestyivät kaikki pohjoisen ja etelän\nkasviston tuotteet, äärettömät kenttänsä, joiden viljelyksestä\nkuuman ilmaston aurinko ja maaperän savessa säilyneet nesteet yksin\npitivät huolen, sitten vihdoin ananas-, tupakka-, riisi-, puuvilla-\nja sokeriruokoaavikkonsa, jotka ulottuivat silmänkantamattomiin ja\nlevittelivät huolettoman tuhlaavasti nähtäväksi rikkauksiaan.\n\nBarbicane näytti olevan varsin tyytyväinen todetessaan maan\nasteittain kohoavan, ja kun J.T. Maston kysyi häneltä syytä siihen\nvastasi hän:\n\n-- Arvoisa ystäväni, meille on erityisen edullista saada\nkolumbiadimme valetuksi korkeilla kohdilla.\n\n-- Ollaksemmeko lähempänä kuuta? huudahti Tykkikerhon sihteeri.\n\n-- Ei, vastasi Barbicane hymyillen. -- Mitäpä merkitsee muutama\nsyli enemmän tai vähemmän? Mutta korkeilla paikoilla työmme sujuvat\nhelpommin, meidän ei tarvitse taistella vesisuonia vastaan, ja siten\nvältämme pitkällisiä ja kalliita vesijohtotöitä, mikä kannattaa ottaa\nhuomioon, kun on kaivettava yhdeksänsadan jalan syvyinen kaivo.\n\n-- Olette oikeassa, sanoi siihen insinööri Murchison, -- täytyy\nmikäli mahdollista, välttää vesisuonia kaivaustyön kestäessä, mutta\njos tapaamme lähdesuonia, niin olkoon menneeksi, me ammennamme\nne tyhjiksi koneillamme tai johdamme ne syrjään. Tässä ei ole\nkaivettavana porakaivo, ahdas ja pimeä, jossa maakaira, putkipora,\nsanalla sanoen kaikki poraajan aseet työskentelevät sokeina. Ei, vaan\nme toimimme vapaassa ulkoilmassa, täydessä päivänvalossa, kuokka tai\nhakku kädessä, ja räjäyttämällä saamme työn joutumaan.\n\n-- Jos kumminkin, jatkoi Barbicane, -- maan korkea asema tai sen\nlaatu auttaa meitä välttämään taistelemista maanalaisten vesisuonien\nkanssa, niin työ käy nopeammin ja tulee parempaa. Koettakaamme\nsiis saada kaivomme avatuksi maahan, joka on muutamia satoja syliä\nmerenpinnan yläpuolella.\n\n-- Hyvä on, herra Barbicane, ja ellen erehdy, löydämme ennen pitkää\nsoveliaan työpaikan.\n\n-- Ah, tahtoisinpa olla läsnä ensimmäistä kuokan iskua lyötäessä,\nsanoi puheenjohtaja.\n\n-- Ja minä viimeistä! huudahti J.T. Maston.\n\n-- Saamme ne kyllä nähdä, hyvät herrat, vastasi insinööri, --\nja uskokaa minua, Goldspring-yhtiön ei tarvitse maksaa teille\nmyöhästymissakkoa.\n\n-- Kautta pyhän Barbaran, teillä onkin syytä varoa, vastasi J.T.\nMaston, -- sata dollaria päivässä, kunnes kuu jälleen näyttäytyy\nsamoissa oloissa, siis kahdeksantoista vuoden ja yhdentoista päivän\nkuluessa, tiedättekö, että se tekisi 658.100 dollaria?\n\n-- Emme, hyvä herra, sitä emme tiedä, vastasi insinööri, -- eikä\nmeidän tarvitse saada sitä tietää.\n\nKello kymmenen maissa aamulla pieni joukkue oli kulkenut tusinan\nmailin verran, hedelmällisiä maisemia seurasi silloin metsien seutu.\nSiellä kasvoivat trooppisen rehevinä mitä moninaisimmat puulajit.\nNämä melkein läpipääsemättömät metsät olivat granaatti-, oranssi-,\nsitruuna-, viikuna-, oliivi-, aprikoosi- ja banaanipuita sekä suuria\nviiniköynnöksiä, joiden hedelmät ja kukat kilpailivat keskenään\nväreillään ja tuoksuillaan. Komeiden puiden tuoksuvassa varjossa\nlenteli ja lauleli kokonainen maailma loistavanvärisiä lintuja, ja\nniiden joukossa herättivät erikoista huomiota äyriäissyöjät, joiden\npesä lienee ollut jalokivilipas ollakseen näiden höyhenpukuisten\njalokivikoristeiden arvoinen.\n\nJ.T. Maston ja majuri eivät voineet liikkua tässä uhkeassa\nluonnossa ihailematta sen loistavaa kauneutta. Mutta puheenjohtaja\nBarbicanella, joka ei ollut herkkä sellaisten ihmeiden vaikutukselle,\noli kiire päästä eteenpäin. Juuri hedelmällisyytensä vuoksi tämä\nhedelmällinen maa ei häntä miellyttänyt. Olematta juuri kaivonkatsoja\nhän tunsi vettä jalkojensa alla ja etsi, mutta turhaan, eittämättömän\nkuivuuden merkkejä.\n\nSitten mentiin taas, täytyi kahlata useampien jokien poikki, eikä se\nollut ihan vaaratonta, sillä niissä asusteli viiden-, kahdeksantoista\njalan pituisia raatelevia kaimaaneja. J.T. Maston uhkaili niitä\nrohkeasti pelottavalla rautakoukkukädellään, mutta hänen onnistui\nsäikähdyttää tieltään vain pelikaanit, tavisorsat ja kurpat, näiden\nrantojen villit asukkaat, suurten punaisten flamingojen katsellessa\nhäntä typerän näköisinä.\n\nVihdoin tällaiset kosteiden seutujen asukkaat vuorostaan katosivat\nnäkyvistä, puut hoikkenivat ja metsät harvenivat, muutamia irrallisia\npuuryhmiä pisti esille äärettömien lakeuksien keskeltä, joilla\nliikkui säikähtyneitä metsäkaurislaumoja.\n\n-- Vihdoinkin! huudahti Barbicane nousten seisomaan satulansa\njalustimille, -- nyt olemme mäntyjä kasvavalla seudulla!\n\n-- Ja villejä, vastasi majuri.\n\nMuutamia seminoleja tuli todellakin näkyviin taivaanrannalla.\nHe liikehtivät levottomasti, kiitivät edestakaisin heilutellen\npitkiä keihäitä tai ammuskellen pyssyillään, he tyytyivät muuten\nnäihin vihamielisyyden osoituksiin, jättäen Barbicanen ja hänen\nseuralaisensa rauhaan. Nämä olivat silloin keskellä kivikkoista\nkenttää, laajaa aukeamaa, jolle aurinko valoi polttavia säteitään.\nSe oli avara ylänne, jolla näytti olevan kaikki Tykkikerhon jäsenten\nvaatimat edellytykset sopiakseen kolumbiadin rakennuspaikaksi.\n\n-- Seis! komensi Barbicane ja pysähtyi. -- Onko tällä paikalla nimeä?\n\n-- Sen nimi on Stone's Hill, vastasi eräs floridalaisista.\n\nSanaakaan sanomatta Barbicane laskeutui maahan, otti esille kojeensa\nja alkoi mitä tarkimmin määritellä paikan asemaa. Pieni joukkue oli\njärjestynyt hänen ympärilleen ja tarkasteli häntä syvän hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nJuuri sillä hetkellä aurinko sivuutti puolipäiväpiirin. Muutaman\nhetken kuluttua Barbicane merkitsi nopeasti numeroilla havaintojensa\ntuloksen ja sanoi:\n\n-- Tämä paikka on kolmesataa syltä merenpinnan yläpuolella, 27°\n7' pohjoista leveyttä ja 5° 7' läntistä pituutta Washingtonin\nmeridianista, sillä näyttää kuivuutensa ja kivisyytensä vuoksi olevan\nkaikki edellytykset yrityksen onnistumista varten. Tälle tasangolle\nsiis tulevat kohoamaan varikkomme, työpajamme, sulatusuunimme,\ntyömiestemme majat ja tästä, juuri tästä, hän toisti polkien\njalallaan Stone's Hillin maaperää, -- ammuksemme lähtee lentämään\naurinkokunnan avaruuksia kohti!\n\n\n\n\nHAKKU JA MUURARIN LASTA\n\n\nSamana iltana Barbicane ja hänen seuralaisensa palasivat Tampan\nkaupunkiin, ja insinööri Murchison astui jälleen _Tampico_ laivaan\nlähteäkseen New Orleansiin. Hänen piti hankkia kokonainen armeija\ntyömiehiä ja toimittaa paikalle suurin osa rakennustarvikkeita.\nTykkikerhon jäsenet jäivät Tampaan järjestämään ensimmäisiä töitä\npaikkakunnalta hankkimansa työväen avulla.\n\nViikkoa myöhemmin _Tampico_ palasi Espiritu Santon lahteen mukanaan\npieni höyrylaivasto. Murchison oli saanut kerätyksi tuhatviisisataa\ntyömiestä. Orjuuden pahoina aikoina häneltä olisi mennyt aika ja\nvaivat hukkaan. Mutta siitä asti kun Amerikassa, vapauden maassa,\noli enää vain vapaita miehiä, nämä riensivät kaikkialle, minne heitä\nkutsui runsaspalkkainen työ. Tykkikerholta ei puuttunut rahoja,\nse tarjosi miehilleen hyvän palkan sekä melkoiset ja suhteelliset\nlahjapalkkiot. Floridaan palkattu työmies saattoi luottaa siihen,\nettä töiden valmistuttua oli hänen nimelleen Baltimoren pankkiin\ntalletettu jonkin verran pääomaa. Murchisonilla oli sen vuoksi\nrunsaasti valinnan varaa, ja hän saattoi asettaa ankaria vaatimuksia\ntyömiestensä älykkyydelle ja taitavuudelle. On täysi syy uskoa, että\nhän pestasi uutteraan legioonaansa valiojoukon konepajatyöläisiä,\nlämmittäjiä, valureita, kalkinpolttajia, kaivosmiehiä,\ntiilentekijöitä ja kaikenlaisia käsityöläisiä, mustia ja valkoisia,\nväriin katsomatta. Monet niistä toivat perheensä mukanaan. Se oli\noikein kansainvaellus.\n\nLokakuun 31. päivänä kello 10 aamulla tämä joukko astui laivoista\nTampan laitureille. On ymmärrettävää, millainen liike ja touhu\nvallitsi tässä pienessä kaupungissa, jonka väkiluku yhdessä päivässä\nkasvoi kaksinkertaiseksi. Tampa saikin todella suurta hyötyä tästä\nTykkikerhon aloitteesta, ei lukuisten työmiesten tähden, jotka heti\nvietiin Stone's Hiiliin, vaan niiden monien uteliaitten vuoksi, jotka\nmaapallon joka taholta vähitellen tulvivat Floridan niemimaalle.\n\nEnsimmäisten päivien kuluessa purettiin maihin laivueen mukanaan\ntuomat työkalut, koneet, elintarvikkeet sekä suuri joukko\naaltopeltitaloja, jotka oli tehty hajalleen otettavista ja\nnumeroiduista osista. Samalla Barbicane pisti maahan ensimmäiset\nlinjaseipäät viidentoista mailin pituisen rautatien rakentamista\nvarten. Sen oli määrä yhdistää Stone's Hill Tampan kaupunkiin.\n\nTunnettuahan on, millaiseksi rakennetaan amerikkalainen rautatie,\noikullisesti mutkitellen, rohkeasti laskien alamäkiä, halveksien\nsuojakaiteita ja taiteen sääntöjen mukaan suoritettuja rakennustöitä,\nkiipeillen mäkiä ylös, mennä huristaen alas laaksoihin rata kulkee\neteensä katsomatta, välittämättä suorasta linjasta. Se ei vaadi\nsuuria kustannuksia, se ei tuota suurta vaivaa, mutta siinä voi\nsuistua kiskoilta ja keikkua täysin vapaasti. Tampasta Stone's\nHiiliin rakennettava rautatie ei ollut mikään iso asia eikä sen\nrakentaminen kysynyt paljon aikaa tai rahaakaan.\n\nSitä paitsi Barbicane oli näiden hänen äänensä kokoonkutsumien\nihmisten sieluna. Hän elähdytti heitä, tartutti heihin innostuksensa\nja vakaumuksensa. Hän oli joka paikassa ja häntä seurasi aina J.T.\nMaston niin kuin suriseva paarma hevosta. Käytännöllisellä älyllään\nhän tuumiskeli tuhansia keksintöjä. Missä hän oli mukana, siinä ei\nollut esteitä, ei vaikeuksia, ei koskaan neuvottomuutta. Hän oli\nkaivosmies, muurari, koneenrakentaja yhtä paljon kuin tykkimies,\nhänellä oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja ratkaisu joka pulmaan.\nHän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa Tykkikerhon ja Goldspringin\ntehtaan kanssa, ja yöt päivät odotti _Tampico_ Hillisboron\nulkosatamassa hänen käskyjään, tulet palamassa pannujen alla ja höyry\nnostettuna.\n\nMarraskuun 1. päivänä Barbicane lähti Tampasta joukko työmiehiä\nmukanaan, ja jo seuraavana päivänä kohosi Stone's Hillin ympärille\nkoneistetuista taloista rakennettu kaupunki. Se ympäröitiin\npaaluaidoilla, ja tämän innokkaan toimeliaisuuden nähdessään olisi\nsitä piankin luullut joksikin Yhdysvaltain suurista kaupungeista.\nElämä siellä säännösteltiin kurinpidon vaatimusten mukaan, ja työt\nalkoivat oivallisessa järjestyksessä.\n\nHuolellisilla porauksilla oli saatu tutkituksi maaperän laatu, ja\nkaivaustöihin voitiin ryhtyä jo marraskuun 4. päivänä. Sinä päivänä\nBarbicane kutsui kokoon työnjohtajansa ja sanoi heille:\n\n-- Te tiedätte kaikki, ystäväni, mitä varten olen koonnut\nteidät tähän asumattomaan Floridan osaan. On valettava tykki,\njonka sisäläpimitta on yhdeksän jalkaa, seinien paksuus kuusi\njalkaa ja verhomuurin paksuus yhdeksäntoista ja puoli jalkaa. On\nsiis kaivettava kaikkiaan kuudenkymmenen jalan laajuinen kaivo\nyhdeksänsadan jalan syvyiseksi. Tämän melkoisen työn tulee olla\nvalmiina kahdeksan kuukauden kuluttua. Teidän on siis kaivettava\n2.543.400 kuutiojalkaa maata 255 päivässä tai pyörein luvuin 10.000\nkuutiojalkaa päivässä. Mikä ei tekisi mitään vaikeuksia tuhannelle\ntarpeeksi avarassa tilassa työskentelevälle työmiehelle, se käy\nvaikeammaksi suhteellisen rajoitetuissa tilasuhteissa. Mutta koska\ntämä työ kerran on tehtävä, niin se tehdään, ja minä luotan teidän\nrohkeuteenne yhtä paljon kuin taitavuuteenne.\n\nKello kahdeksan aamulla iskettiin hakku ensi kerran Floridan\nmaaperään, eikä siitä hetkestä alkaen tämä uljas työase jäänyt\nhetkeksikään joutilaaksi kaivosmiesten käsissä. Miehet suorittivat\nkuuden tunnin työvuoroja.\n\nNiin valtavan suuri kuin työ muuten olikin, se ei kuitenkaan mennyt\nyli ihmisvoimien rajojen. Kaukana siitä. Kuinka moni todellisuudessa\nvaikeampi työ, jossa oli suoranaisesti taisteltava alkuvoimia\nvastaan, onkaan viety onnelliseen päätökseen! Ja puhuaksemme vain\ntämänlaatuisista töistä riittää, kun mainitsemme _Isä Joosepin\nkaivon_, jonka sulttaani Saladin rakennutti lähelle Kairoa,\nvaikkeivät kansat silloin vielä olleet lisänneet ihmisen voimaa\nsatakertaiseksi. Sen syvyys oli 300 jalkaa, koska se ulottui Niilin\npinnan tasalle. Ja muistammehan toisen kaivon, jonka Badenin\nrajakreivi Juhana kaivatti Koblenzin luo 600 jalan syvyiseksi. No\nniin, mitä nyt oikeastaan oli tekeillä? Kaivon puhkaiseminen pari\nkolme kertaa syvemmälle, leveyden ollessa kymmenkertainen, mikä\ntietysti tekisi urakan helpommaksi. Niinpä ei ollutkaan ainoatakaan\ntyömestaria tai ainoatakaan työmiestä, joka olisi epäillyt yrityksen\nonnistumista.\n\nInsinööri Murchisonin yksissä neuvoin puheenjohtaja Barbicanen kanssa\ntekemä tärkeä päätös tuli vielä jouduttamaan työn kulkua. Muuan\nsopimuksen kohta sisälsi, että kolumbiadi piti ympäröidä kuumiltaan\npaikoilleen asetetuilla takorautarenkailla. Se oli ylellinen ja\ntarpeeton varokeino, sillä tykki saattoi ilmeisesti tulla toimeen\nilmankin sellaisia koossa pitäviä vanteita. Sen vuoksi luovuttiin\ntästä sopimuksen määräyksestä.\n\nSiten säästyi paljon aikaa, sillä nyt voitiin noudattaa uutta,\nkaivoja kaivettaessa nykyään käytäntöön otettua menetelmää, jonka\nmukaan muuraustyö tehdään samaan aikaan kuin kaivaus. Tätä sangen\nyksinkertaista tapaa käytettäessä ei enää tarvitse tukea maaseiniä\npönkillä. Muuri pitää ne paikoillaan horjumattoman tukevasti ja\npainuu itsestään alas omalla painollaan.\n\nTätä temppua ei kuitenkaan saanut käyttää ennen kuin hakku oli\ntavannut kovan maakerroksen.\n\nMarraskuun 4. päivänä alkoi viisikymmentä työmiestä kaivaa keskellä\naidattua aluetta, siis Stone's Hillin yläosassa, ympyränmuotoista\nkuudenkymmenen jalan laajuista kuoppaa.\n\nHakun eteen tuli ensiksi eräänlaista mustaa ruokamultaa kuuden\ntuuman paksuinen kerros, jonka se helposti läpäisi. Tätä multaa\nseurasi kahden jalan paksuinen kerros hienoa hietaa, joka korjattiin\nhuolellisesti talteen, sillä sitä piti käyttää sisäisen valumuotin\nvalmistamiseen.\n\nHiedan jälkeen tuli näkyviin jokseenkin tiivistä, valkoista savea,\nenglantilaisen höystösaven kaltaista, jota oli neljän jalan paksuinen\nkerros.\n\nSitten hakkujen terät tulta iskien kalskahtivat kovaan maakerrokseen,\neräänlaiseen kivettyneistä simpukoista muodostuneeseen kallioon, joka\noli hyvin kuivaa ja lujaa ja jota jatkui työn päättymiseen saakka.\nSillä kohtaa kuoppa oli kuusi ja puoli jalkaa syvä, ja muuraustyöt\naloitettiin.\n\nTämän kuopan pohjalle rakennettiin tammipuusta \"rukinpyörä\",\neräänlainen lujasti kokoonnaulattu ja ehdottoman kestävä kehrä. Sen\nkeskessä oli reikä, jonka läpimitta oli yhtä suuri kuin kolumbiadin\nulkoläpimitta. Tällä pyörällä lepäsivät muurin ensimmäiset\nkivikerrokset, joiden kivet vesisementti liitti vankasti yhteen.\nMuurattuaan ympyrän kehältä keskustaan päin, työmiehet olivat\nsuljettuina 21 jalan laajuiseen kaivoon.\n\nKun se työ oli valmis, tarttuivat kaivosmiehet taas kuokkiin ja\nlohkaisivat pala palalta pyörän alla olevaa kalliota, huolellisesti\ntukien pyörää mitä lujimmilla pukeilla sikäli kuin louhimistyö\nedistyi. Aina kun kuoppa oli saatu kahta jalkaa syvemmäksi, otettiin\npukit varovasti alta pois, pyörä painui vähitellen alemmaksi ja\nsen mukana koko renkaanmuotoinen muurattu seinämä, jonka ylintä\nkivikerrosta muurarit lakkaamatta muurasivat. He jättivät siihen\nilmareikiä, joiden kautta kaasujen piti valamistoimituksen kestäessä\npäästä ulos.\n\nTällainen työ vaati työmiehiltä mitä suurinta taitavuutta ja\nlakkaamatonta tarkkaavaisuutta. Louhiessaan pyörän alla moni sai\nkallionsirpaleista vaarallisen, jopa kuolettavankin haavan, Mutta\ninto ei laimennut hetkeksikään, ja vuorokaudet läpeensä, päivisin\nauringon valossa, joka valoi muutaman kuukauden kuluttua 40 asteen\nhellettä näille paahteisille tasangoille, öisin sähkövalon valkoisten\nsädevirtojen loisteessa, ympäröivät kuokkien kalske kalliota vasten,\nräjähdyslaukausten pauke, koneiden vinkuva ääni ja ilmaan tupruavat\nsavupilvet Stone's Hillin pelottavalla rajalla, jonka yli eivät\npiisonilaumat eivätkä seminolien joukot uskaltaneet astua.\n\nNäin työt edistyivät säännöllisesti, höyryvintturit jouduttivat\nkaivossoran nostamista, odottamattomista esteistä ei ollut paljon\npuhetta, vaan ainoastaan ennakolta huomioon otetuista vaikeuksista,\nja niistä suoriuduttiin taitavasti.\n\nEnsimmäisen kuukauden kuluttua kaivo oli saatu niin syväksi kuin\nsiinä ajassa oli määrä, siis 112 jalan syvyiseksi. Joulukuussa tämä\nsyvyys kasvoi kaksin-, tammikuussa kolminkertaiseksi. Helmikuun\nkuluessa työmiesten täytyi taistella maakuoren läpi esiin tunkevaa\nvesisuonta vastaan. Täytyi käyttää voimakkaita pumppuja ja paineilman\nvoimalla toimivia kojeita, jotta se saataisiin ammennetuksi kuiviin\nja lähteiden suut muuratuiksi umpeen betonilla niin kuin tukitaan\nvuoto laivassa. Vihdoin päästiin näistä kovan onnen hetteistä\nvoitolle. Mutta maaperän sortuvuuden johdosta osa rukinpyörää antoi\nperään, ja osa muuria romahti alas. Ajateltakoon tuon 65 sylen\nkorkuisen rengasmaisen muurin hirvittävää painoa! Se tapaturma maksoi\nuseiden työmiesten hengen.\n\nKolme viikkoa täytyi käyttää kivisen verhomuurin tukemiseen,\nsen korjaamiseen alhaaltapäin ja rukinpyörän laittamiseen yhtä\nvankaksi kuin se oli alkuaan ollut. Mutta insinöörin taitavuuden ja\nkäytettyjen koneiden voimakkuuden nojalla saatiin hetken vaarassa\nollut rakennus jälleen seisomaan vakavasti ja päästiin jatkamaan\nkaivamista.\n\nMikään uusi onnettomuus ei sen koommin pysähdyttänyt työn kulkua,\nja kesäkuun 10. päivänä, 20 päivää ennen kuin Barbicanen määräämä\naika oli kulunut umpeen, oli kaivo täydellisesti kiviseinänsä\nvehoamana saatu 900 jalan syvyiseksi. Pohjalla muuri lepäsi 30 jalan\npaksuisella jykevällä kuutiolla, kohoten taas ylhäällä maanpinnan\ntasalle.\n\nPuheenjohtaja Barbicane ja Tykkikerhon jäsenet onnittelivat\nlämpimästi insinööri Murchisonia. Hänen jättiläistyönsä oli\nsuoritettu tavattoman nopeasti.\n\nNäiden kahdeksan kuukauden kuluessa Barbicane ei hetkeksikään\npoistunut Stone's Hillistä, seuraten tarkasti kaivaustöitä hän piti\nlakkaamatta huolta työmiestensä hyvinvoinnista ja terveydestä, ja\nonnekseen hän sai vältetyksi kulkutaudit, joita tavallisesti ilmestyy\nsuuriin väkijoukkoihin ja jotka näillä kaikille kuuman vyöhykkeen\nvaikutuksille alttiilla maapallon seuduilla ovat perin tuhoisia.\n\nTosin monet työmiehet saivat hengellään maksaa tällaisiin\nvaarallisiin töihin erottamattomasti kuuluvat varomattomuudet, mutta\nsellaisia valitettavia onnettomuuksia on mahdoton välttää, ja ne\novat yksityisseikkoja, joihin amerikkalaiset panevat jokseenkin\nvähän huomiota. He huolehtivat enemmän ihmiskunnasta yleensä\nkuin yksilöstä. Barbicane oli kuitenkin omaksunut päinvastaiset\nperiaatteet ja sovitti ne käytäntöön joka tilanteessa. Niinpä\nhänen huolenpitonsa, älynsä, hyödyllinen väliintulonsa vaikeissa\ntapauksissa ja hänen ihmeellinen ja inhimillinen teräväjärkisyytensä\nsaavuttivat sen tuloksen, että tapaturmien keskimäärä ei noussut\nsuuremmaksi kuin ylenpalttisista varokeinoistaan hyvän maineen\nsaaneissa merentakaisissa maissa, muiden muassa Ranskassa, missä\nsiihen aikaan laskettiin noin yksi tapaturma 200.000 työstä maksettua\nfrangia kohti.\n\n\n\n\nVALUJUHLA\n\n\nKaivaustyöhön käytettyjen kahdeksan kuukauden kuluessa oli samalla\nmitä suurimmalla vauhdilla viety eteenpäin valamista valmistavia\ntöitä. Stone's Hiiliin saapuvaa muukalaista olisi suuresti\nhämmästyttänyt hänen silmäinsä eteen avautuva näky.\n\nKuudensadan jaardin päässä kaivosta, järjestettyinä ympyrän\nmuotoon tämän keskuksen ympärille, kohosi 1.200 masuunia, kukin 6\njalan pituinen, puolen sylen välimatkan päässä toisistaan. Näiden\n1.200 uunin linja oli kahdeksan mailin pituinen. Ne olivat kaikki\nrakennetut samaan malliin korkeine nelikulmaisine savupiippuineen\nja tekivät mitä omituisimman vaikutuksen. J.T. Mastonin mielestä\ntämä rakennustaiteellinen ryhmä oli suurenmoinen. Se muistutti hänen\nmieleensä Washingtonin muistopatsaat. Hänestä ei ollut olemassa\nmitään kauniimpaa, ei edes Kreikassa, missä hän muuten, kuten hän\nsanoi, ei ollut koskaan käynyt.\n\nMuistettaneen, että komitea kolmannessa istunnossaan päätti käyttää\nkolumbiadia varten valurautaa, tarkkaan sanoen harmaata valurautaa.\nSe onkin sitkeämpää, venyvämpää, joustavampaa, helppoa porata,\nomiaan kaikkiin valutöihin ja hiilellä käsiteltynä laadultaan\nerinomaista teoksiin, joilta vaaditaan suurta vastustuskykyä, kuten\ntykkeihin, höyrykoneitten silintereihin, hydraulisiin puristimiin\njne. Mutta jos valurauta on vain kerran sulatettu, niin se harvoin on\nkylliksi yhtenäistä, ja vasta toistamiseen sulattamalla se saadaan\npuhdistumaan ja hienostumaan, kun siitä näin poistetaan viimeiset\nmultamaiset ainekset.\n\nEnnen kuin rautamalmi lähetettiin Tampaan, se oli käsitelty\nGoldspringin sulatoissa, jolloin se tuli kosketukseen hyvin\ntuliseksi kuumennetun hiilen ja piiaineen kanssa, niin että se\noli käynyt hiilipitoiseksi ja muuttunut valuraudaksi. Tämän ensi\nkäsittelyn jälkeen metalli lähetettiin Stone's Hiiliin. Mutta\ntarvittiin 136 miljoonaa naulaa valurautaa, ja moisen määrän\nlähettäminen rautateitse olisi käynyt liian kalliiksi, kuljetusmaksu\nolisi nostanut aineen hinnan kaksinkertaiseksi. Näytti paremmalta\nvuokrata laivoja New Yorkista ja lastata niihin valurauta harkkoina;\ntarvittiin kokonaista 68 kappaletta tuhannen tonnin aluksia,\nkokonainen laivasto, joka toukokuun 3. päivänä solui ulos New Yorkin\nsalmista, suuntasi kulkunsa valtamerelle, purjehti pitkin Amerikan\nrannikkoa Bahama-salmeen, Floridan niemen kärjitse ja saman kuun 10.\npäivänä nousten Espiritu Santon lahteen ankkuroi Tampan satamaan.\n\nSiellä lastit purettiin Stone's Hillin radan vaunuihin, ja tammikuun\nkeskivaiheilla suunnaton metallimäärä oli saapunut määräpaikkaansa.\n\nOn helppo ymmärtää, että 1.200 uunia ei ollut liikaa, jos mieli\nsulattaa yhtaikaa 60.000 tonnia valurautaa. Kuhunkin näistä uuneista\nmahtui lähes 114.000 naulaa metallia. Ne oli rakennettu Rodman-tykin\nvalamiseen käytettyjen uunien mallin mukaan, ne olivat hyvin litteät.\nTulisija ja savutorvi olivat uunin molemmissa päissä, niin että tämä\nkoko laajuudessaan oli yhtä tasaisesti lämmön vaikutuksen alaisena.\nNäissä tulenkestävistä tiilistä rakennetuissa uuneissa oli ainoastaan\narina kivihiilen polttamista varten ja laatta, jolle valurautaharkot\npiti asettaa, tältä 25 asteen kulmaan kallelleen sovitetulta laatalta\nmetalli pääsi valumaan säiliöihin, joista se johdettiin 1.200 samaa\npistettä kohti suunnattua viemäriä pitkin keskuskaivoon.\n\nMuuraus- ja kaivaustyön päättymisen jälkeisenä päivänä Barbicane\nkäski ryhtyä sisäisen valinmuotin rakentamiseen. Keskelle kaivoa\noli saatava kohoamaan sen akselia myöten 900 jalan korkuinen ja\n9 jalan läpimittainen lieriö, joka tarkalleen täytti kolumbiadin\nputkelle määrätyn tilan. Tämä silinteri tehtiin savimaan ja hiekan\nsekoituksesta, johon oli lisätty heiniä ja olkia. Muotin ja\nmuuriseinän väliin jätetty tila piti täyttää sulalla metallilla, joka\nsitten jäähtyisi tykin kuuden jalan paksuisiksi seiniksi.\n\nJotta silinteri pysyisi pystyssä, täytyi sitä vahvistaa\nraudoituksilla ja saada se vakavaksi kiviseen verhomuuriin määrä\nvälimatkojen päähän kiinni juotetuilla poikkipienoilla. Valamisen\njälkeen näiden pienojen piti hävitä metallimassaan, eikä siitä olisi\nmitään haitallisia seurauksia.\n\nTämä työ päättyi heinäkuun 8. päivänä, ja valaminen määrättiin\nseuraavaksi päiväksi.\n\n-- Niistä tulee kaunis juhla, näistä valajaisista, sanoi J.T. Maston\nystävälleen Barbicanelle.\n\n-- Epäilemättä, vastasi Barbicane, -- mutta juhla ei tule olemaan\njulkinen!\n\n-- Mitä! Ettekö aio avata aitauksen portteja kaikille ihmisille?\n\n-- Sitä en suinkaan aio tehdä, Maston. Kolumbiadin valaminen on\narkaluontoinen, jotten sanoisi vaarallinen tehtävä, ja minusta on\nparempi, että se toimitetaan suljettujen ovien takana. Ammuksen\nlähtiessä liikkeelle juhlittakoon, jos tahdotaan, mutta sitä ennen ei.\n\nPuheenjohtaja oli oikeassa, valamistoimituksessa saattoi olla\nodottamattomia vaaroja. Ketään ei siis laskettu aitauksen sisään,\npaitsi Tykkikerhon jäsenten lähetystöä, joka matkusti Tampaan.\nSiinä nähtiin Bilsby, Tom Hunter, eversti Blomsberry, majuri\nElphiston, kenraali Morgan ja kaikki, joissa kolumbiadin valaminen\nherätti henkilökohtaista harrastusta. J.T. Maston oli määrätty\nheidän oppaakseen, hän ei jättänyt heille näyttämättä ainoatakaan\nyksityiskohtaa, hän vei heidät kaikkialle, varikkoihin, työpajoihin\nja koneiden keskelle ja pakotti heidät katselemaan kaikkia 1.200\nuunia, toista toisensa jälkeen. Viimeistä katsellessaan heitä jo\nvähän tympäisi.\n\nValamisen piti tapahtua täsmälleen kello 12 päivällä. Edellisenä\niltana oli jokaiseen uuniin pantu 114.000 naulaa metallia harkkoina,\njotka oli järjestetty ristiin pinoiksi, jotta kuuma ilma saattaisi\nkiertää vapaasti niiden välissä. Aamusta alkaen kaikki 1.200\nuunia syytivät ilmaan liekkiloimujaan, ja maa tömisi kumeista\ntärähdyksistä. Yhtä monta naulaa kuin oli metallia sulatettava oli\nmyös kivihiiliä poltettava. Siis 68.000 tonnia kivihiiliä tuprutti\nauringon kehrän eteen paksun väliverhon mustaa savua.\n\nKuumuus kävi piankin sietämättömäksi uunien lähellä, niiden hurina\noli kuin ukkosen jyrinää, voimakkaat ilmanvaihtolaitteet puhalsivat\nlakkaamatta yhtaikaa ja kyllästivät hapella kaikki hehkuvat pätsit.\n\nOnnistuakseen oli toimitus suoritettava nopeasti. Kun merkki\nannettiin tykinlaukauksella, piti joka uunin päästää sula metalli\nvalumaan pois ja tyhjetä kokonaan.\n\nTätä varten tarpeelliset valmistelut toimitettuaan työnjohtajat ja\ntyömiehet odottelivat määrähetkeä maltittomina ja jonkin verran\njännittyneinä. Ketään ei ollut enää aitauksen sisällä, ja kaikki\nvalurimestarit seisoivat paikoillaan laskureikien ääressä.\n\nBarbicane kerhotovereineen oli asettunut läheiselle kummulle\nseuratakseen toimitusta. Heidän edessään oli tykki, valmiina\nlaukeamaan, insinöörin annettua merkin.\n\nMuutamia minuutteja ennen kello kahtatoista alkoivat ensimmäiset\nmetallipisarat valua, säiliöt täyttyivät vähitellen, ja kun koko\nvalettava metallimäärä oli sulanut, pidettiin se jonkin hetken\nliikkumattomana, jotta vieraat ainekset helpommin erottuisivat siitä.\n\nKello löi kaksitoista. Äkkiä pamahti tykinlaukaus ja sinkautti\nkelmeän salamansa ilmaan. Yhtaikaa avautui 1.200 laskureikää, ja\n1.200 tulikäärmettä lähti matelemaan keskuskaivoa kohti purkaen\nesiin hehkuvat renkaansa. Siellä ne hirvittävällä ryskeellä\nsyöksyivät 900 jalan syvyyteen. Se oli jännittävä ja suurenmoinen\nnäky. Maa järisi, ja valurautatulva tuprutti taivaalle savupilviä,\nmuutti samalla kaasuksi muotissa olevan kosteuden ja työnsi sen\nkivisen verhomuurin ilmarei'istä ulos läpitunkemattoman tiheänä\nhöyrynä. Paksuina kierukkoina nämä keinotekoiset pilvet purkautuivat\nilmoille kohoten taivaanlakea kohti jopa 500 sylen korkeuteen. Joku\nnäköpiirin rajojen ulkopuolella kuljeskeleva metsäläinen olisi voinut\nluulla, että uusi tulivuori oli puhkaissut aukon Floridan povesta,\nkuitenkaan se ei ollut tulivuorenpurkaus, pilvenpatsas tai rajuilma\neikä alkuvoimien taistelu tai mikään sellainen pelottava ilmiö,\njollaisia luonto kykenee aikaansaamaan. Ihminen oli vain saanut\nsyntymään nuo rusottavat höyrypilvet, tulivuoren liekkien vertaiset\njättiläislieskat, jyrisevät, maanjäristyksen iskujen kaltaiset\ntärähdykset, hirmumyrskyjen ja rajutuulten kanssa kilpailevat\nulvahdukset, ja hänen kätensä kaatoi kaivamaansa kuiluun kokonaisen\nNiagaran sulaa metallia.\n\n\n\n\nKOLUMBIADI\n\n\nOliko valaminen onnistunut? Oli pakko tyytyä vain arvailuihin. Kaikki\nviittasi kuitenkin siihen, että oli onnistuttu, koskapa muotti oli\nniellyt kaiken uuneissa sulatetun metallimäärän. Oli miten oli, ei\nvielä pitkään aikaan voitu päästä suoranaiseen varmuuteen.\n\nKun majuri Rodman valoi 160.000 naulaa painavan tykkinsä, tarvittiin\nnäet sen jäähdyttämiseen kokonaista kaksi viikkoa. Kuinka kauan\nsitten tämä hirviömäinen kolumbiadi, höyrypilviensä kruunaamana\nja kovan kuumuutensa suojaamana pysyisikään salassa ihailijainsa\nkatseilta? Sitä oli vaikea laskea.\n\nTykkikerhon jäsenten kärsivällisyys pantiin sillä aikaa kovalle\nkoetukselle. Mutta sille ei mahtanut mitään. J.T. Maston oli vähällä\nkärventää itsensä uhrautuvaisuudessaan. Pari viikkoa valannan jälkeen\nkohosi vielä ääretön savupatsas taivaalle, ja maa poltti jalkoja 200\naskeleen alalla Stone's Hillin harjan ympärillä.\n\nPäivät kuluivat, viikko liittyi viikkoon. Mahdotonta saada\nsuunnattoman suuri silinteri jäähtymään. Mahdotonta lähestyä sitä.\nTäytyi odottaa, ja Tykkikerhon jäsenet saivat niellä harminsa.\n\n-- Meillä on nyt elokuun 10. päivä, sanoi J.T. Maston eräänä\naamuna. -- Joulukuun 1. päivään on vajaat 4 kuukautta. Sisämuotin\npoistaminen, tykin putken laajuuden määrääminen, kolumbiadin\nlataaminen, se kaikki on tekemättä. Me emme joudu valmiiksi. Ei edes\nvoi lähestyäkään tykkiä. Eikö se jäähdy koskaan? Sepä olisi julmaa\nivaa!\n\nMalttamatonta sihteeriä koetettiin tyynnyttää, mutta turhaan.\nBarbicane oli vaiti, mutta hänen vaitiolonsa alla piili tukahdutettua\nhermostumista. Huomata työnsä ehdottomasti keskeytetyksi esteen\nvuoksi, jonka aika yksin saattoi voittaa -- aika, pelottava\nvihollinen niissä oloissa -- ja olla kokonaan vihollisen vallassa, se\noli kovaa sotaan tottuneille miehille.\n\nJokapäiväisillä havainnoilla voitiin kuitenkin todeta maaperän\ntilan jossakin määrin muuttuvan. Elokuun 15. päivän vaiheilla oli\nilmaan kohoava höyry käynyt huomattavasti heikommaksi ja ohuemmaksi.\nMuutamaa päivää myöhemmin maasta nousi enää vain keveätä huurua,\nkiviarkkuunsa suljetun jättiläisen viimeinen henkäys. Vähitellen maan\nvavahtelut rauhoittuivat, ja lämmön piiri supistui, maltittomimmat\nkatselijat lähestyivät, eräänä päivänä voitettiin 2 syltä alaa,\nseuraavana 4, ja elokuun 22. päivänä Barbicane, hänen kerhotoverinsa\nja insinööri saattoivat asettua seisomaan valurautalevylle, joka\nkohosi Stone's Hillin harjalla maanpinnan tasalle, se oli varmasti\npaikka, jossa jalat eivät palelleet.\n\n-- Vihdoinkin! huudahti Tykkikerhon puheenjohtaja, huoahtaen\nvaltavasti tyytyväisyydestä.\n\nTyöt aloitettiin jälleen samana päivänä. Ryhdyttiin heti purkamaan\npois sisämuottia, jotta tykin putki saataisiin vapaaksi; hakut\nja maakairat olivat lakkaamatta toimessa, savi ja hiekka olivat\nkuumuudesta paahtuneet äärettömän koviksi, mutta koneiden avulla\nsaatiin muserretuksi tämä seos, joka siinä, missä se kosketti\nvalurautaista seinämää, vielä oli tulisen kuumaa. Ulos purettu sora\nkuljetettiin nopeasti pois höyryvoimalla liikkuvilla rattailla, ja\nniin ripeästi toimittiin, niin suuri oli työinto, niin kannustavasti\npuuttui Barbicane asiaan ja niin voimakkaasti hän esitti todisteensa\ndollarien muodossa, että syyskuun 3. päivänä muotista ei enää näkynyt\njälkeäkään.\n\nHeti aloitettiin putken silittäminen, koneet asetettiin viipymättä\npaikoilleen, ja ne liikuttelivat voimakkaita hiomisteriä, joiden\nterät jyrsivät pois valuraudan rosoiset kohdat. Muutamaa viikkoa\nmyöhemmin suunnattoman suuren putken sisäpinta oli täysin\nlieriömäinen ja tykin piipun sisäpuoli saatu ihan sileäksi.\n\nVihdoin, syyskuun 22. päivänä, vajaan vuoden kuluttua Barbicanen\ntiedonannosta, suunnattoman suuri koje, sitten kun sen reiän laajuus\noli ankaran täsmällisesti määrätty ja ehdoton kohtisuoruus herkkien\nkoneiden avulla tarkistettu, oli valmis toimimaan. Tarvitsi enää vain\nodottaa kuuta, mutta oltiin varmat siitä, ettei se jäisi saapumatta\nmääräaikana määräpaikkaan.\n\nJ.T. Mastonin ilolla ei ollut enää rajoja, ja upottaessaan kerran\nkatseensa 900 jalan syvyiseen putkeen hän oli vähällä pudota sinne\nitsekin. Ilman Blomsberryn oikeata käsivartta, joka tuolla kunnon\neverstillä onneksi oli tallella, Tykkikerhon sihteeri olisi, kuten\ntoinen Herostratos, saanut surmansa kolumbiadin syvyyksissä.\n\nTykki oli siis valmis, rakennustyön oivallista suoritusta ei voinut\nenää epäillä. Niinpä kapteeni Nicholl lokakuun 6. päivänä, vaikka\nse häntä sapetti, maksoi vetosummansa puheenjohtaja Barbicanelle,\nja tämä merkitsi tileihinsä tulojen sarakkeeseen 2.000 dollaria.\nOn syytä uskoa, että kapteenin suuttumus kiihtyi äärimmilleen ja\nettä siitä tuli hänelle tauti. Hänellä oli kuitenkin vielä kolme\nvetoa jäljellä, 3.000, 4.000 ja 5.000 dollarin, ja jos hän niistä\nvoitti kaksi, niin hän ei ollut tehnyt huonoa kauppaa, jos ei juuri\nerinomaistakaan.\n\nMutta rahaa hän ei ottanut lukuun, ja hänen kilpailijansa saavuttama\nmenestys sellaisen tykin valamisessa, jota eivät kymmenen sylenkään\npaksuiset metallilevyt olisi kyenneet vastustamaan, oli hänelle\nhirveä isku.\n\nSyyskuun 23. päivästä alkaen Stone's Hillin aitauksen portit olivat\nolleet selälleen avattuina yleisölle, ja millainen katsojain tulva\noli, se on helppo ymmärtää.\n\nLukemattomia uteliaita kaikilta Yhdysvaltain kulmilta kokoontui näet\nFloridaan. Tampan kaupunki oli suunnattomasti kasvanut sen yhden\nvuoden kuluessa, joka kokonaan oli omistettu Tykkikerhon töille,\nja sen asukasluku laskettiin silloin 150.000 hengeksi. Suljettuaan\nBrooken linnoituksen toisiaan risteilevien katujen verkkoon se nyt\nulottui sille maankielekkeelle asti, joka erottaa Espiritu Santon\nlahden molemmat satamat toisistaan, uusia kaupunginosia, uusia\ntoreja, kokonainen talometsä oli Amerikan auringon lämmössä kasvanut\nnäille äskettäin autioille hiekkarannoille. Yhtiöitä oli perustettu\nkirkkojen, koulujen ja yksityisasuntojen rakentamista varten, ja\nvajaassa vuodessa kasvoi kaupungin alue kymmenkertaiseksi.\n\nTunnettuahan on, että jenkit ovat synnynnäisiä liikemiehiä.\nKaikkialla minne kohtalo heidät heittää, jääkylmästä vyöhykkeestä\nkuumaan asti, täytyy heidän liikemiesvaistonsa hankkia itselleen\ntilaisuutta hyödylliseen toimintaan. Senpä vuoksi tavalliset uteliaat\nihmiset, jotka olivat tulleet Floridaan vain nähdäkseen Tykkikerhon\ntöitä, innostuivat ryhtymään liikeyrityksiin heti kun olivat\nasettuneet Tampaan. Rakennustarvikkeiden ja työmiesten kuljetukseen\nvuokratut laivat olivat tehneet liikenteen satamassa verrattoman\nvilkkaaksi. Piankin toiset, muodoltaan ja vetoisuudeltaan mitä\nerilaisimmat, elintarvikkeilla, muonavaroilla ja kauppatavaroilla\nlastatut alukset kyntivät lahtea ja molempia satamia. Suuria\nlaivanvarustamoja perustettiin kaupunkiin, ja _Shipping Gazettessa_\noli joka päivä tietoja uusista satamaan saapuneista laivoista.\n\nSillä välin kun yhä useampia maanteitä raivattiin kaupungin\nympäristöihin, liitettiin tämä tienoo väestönsä ja kauppansa\nsuunnattoman kasvamisen johdosta rautatiellä Yhdysvaltain\netelävaltioihin. Rautatie yhdisti jo silloin Mobilen ja Pensacolan,\netelän suuren laivastoaseman; tästä tärkeästä paikasta se sitten\nsuuntautui Tallahasseehen. Siellä oli jo olemassa lyhyt, 21 mailin\npituinen pätkä rautatietä, joka piti Tallahasseeta liikeyhteydessä\nmeren rannalla sijaitsevan Saint Marksin kanssa. Nyt tätä rataa\njatkettiin Tampaan saakka, ja se elähdytti ja herätti läpi\nkulkiessaan keskisen Floridan kuolleet tai nukkuneet osat. Tampa\nsaattoikin niiden teollisuuden ihmeiden vuoksi, joista saatiin\nkiittää yhden miehen aivoissa eräänä kauniina päivänä syntynyttä\naatetta, täydellä oikeudella omaksua suuren kaupungin eleet.\nSille oli annettu liikanimi Moon City, Kuun kaupunki, ja Floridan\npääkaupungin se pimitti täydellisesti, kuten saattoi havaita kaikilta\nmaailman kulmilta.\n\nJokainen ymmärtänee nyt, miksi kilpailu Texasin ja Floridan\nvälillä oli niin ankara, samoin kuin texasilaisten suuttumuksen\nheidän huomatessaan Tykkikerhon valinnallaan hylänneen heidän\nvaatimuksensa. Valppaina ja teräväjärkisinä he olivat ymmärtäneet,\nmitä maa voittaisi Barbicanen toimeenpanemasta yrityksestä ja mitä\netua olisi moisesta tykinlaukauksesta. Texas menetti siinä suuren\nkauppakeskuksen, rautateitä ja väestönsä melkoisen kasvamisen. Kaikki\nnämä edut joutuivat viheliäiselle Floridan niemekkeelle, joka sulun\ntavoin oli pistetty lahden laineiden ja Atlantin valtameren aaltojen\nväliin. Barbicane olikin Texasissa yhtä yleisen vastenmielisyyden\nkohteena kuin kenraali Santa Anna.\n\nTampan kaupungin uusi väestö, vaikka se olikin antautunut\nkauppakiihkonsa ja teollisuusintonsa valtaan, ei kuitenkaan unohtanut\nTykkikerhon mielenkiintoisia töitä. Se seurasi kiihkeän jännittyneenä\nyrityksen vähäpätöisimpiäkin yksityiskohtia, pienintäkin\nhakun iskua. Kaupungin ja Stone's Hillin välillä kuljettiin\nlakkaamatta edestakaisin kuin juhlakulkueessa tai paremmin sanoen\npyhiinvaellusretkellä.\n\nSaattoi jo ennakolta arvata, että kokeen suorituspäivänä voitaisiin\nlaskea katsojia miljoonittain, sillä niitä tuli jo tulvimalla\nkaikilta maan ääriltä kapealle niemekkeelle. Eurooppa muutti\nAmerikkaan.\n\nMutta toistaiseksi, se täytyy sanoa, oli näiden lukuisten tulokasten\nuteliaisuutta vain niukasti tyydytetty. Monet toivoivat saavansa\nnähdä valamistoimituksen, mutta eivät nähneet siitä muuta kuin\nsavut. Se oli kovin vähän ahneille silmille, mutta Barbicane ei\ntahtonut päästää ketään silloin katselemaan. Siitä syntyi pahaa\nmieltä, tyytymättömyyttä ja murinaa, puheenjohtajaa moitittiin, häntä\nsyytettiin omavaltaisuudesta, hänen menettelytapansa julistettiin\n\"epäamerikkalaiseksi\". Nousi melkein kapina Stone's Hillin aitausten\nympärillä. Barbicane, kuten on kerrottu, pysyi järkkymättömänä\npäätöksessään.\n\nMutta kun kolumbiadi oli saatu täysin valmiiksi, ei portteja enää\nvoitu pitää suljettuina, olisi muuten ollutkin epähienoa sulkea\novensa, jopa pahempaakin, varomatonta pahoittaa yleisön tunteita.\nBarbicane avasi siis aitauksensa kaikille, mutta käytännöllisen\nälynsä kannustamana hän päätti lyödä rahaa yleisön uteliaisuudesta.\n\nSaada katsella suunnattoman suurta kolumbiadia, se oli jo paljon,\nmutta laskeutua alas sen syvyyksiin, se vasta näytti amerikkalaisista\nsuurimmalta onnelta tässä maailmassa. Eipä ollutkaan sitä uteliasta,\njoka ei olisi tahtonut saada nauttia metallikuilun sisustan\nkatselemisesta. Höyryllä käyvään kelavintturiin ripustetut laitteet\ntekivät katsojille mahdolliseksi tyydyttää uteliaisuutensa. He olivat\nhaltioissaan. Vaimot, lapset, vanhukset, kaikki pitivät suorastaan\nvelvollisuutenaan tutkia jättiläistykin salaisuudet piipun pohjaan\nsaakka. Maksu sinne laskeutumisesta määrättiin viideksi dollariksi\nhengeltä, ja vaikka se oli kallis, oli katsojien tulva niin suuri,\nettä Tykkikerho kahtena koetta edeltävänä kuukautena saattoi kerätä\nkassaansa lähes 500.000 dollaria.\n\nLienee sanomattakin selvää, että Tykkikerhon jäsenet ensimmäisinä\nsaivat käydä katsomassa kolumbiadia. Se etuoikeus oli syystä varattu\nmainiolle seuralle. Tämä juhlallinen tilaisuus oli syyskuun 25.\npäivänä. Kunniakorissa laskeutuivat alas puheenjohtaja Barbicane,\nJ.T. Maston, majuri Elphiston, kenraali Morgan, eversti Blomsberry,\ninsinööri Murchison sekä muita kerhon huomatuimpia jäseniä,\nkaikkiaan kymmenkunta. Pitkän metalliputken pohjalla oli vielä aika\nlämmin, ilma oli jonkin verran tukahduttavaa. Mutta mikä ilo, mikä\nihastus valtasikaan mielet! Kolumbiadia valaisi sähkövalonheitin\nyhtä kirkkaasti kuin aurinko maailmaa, ja tykkiä kannattavalle\nalusmuurille oli katettu pöytä kymmenelle hengelle. Lukuisa joukko\nhienon hienoja ruokalajeja, jotka näyttivät laskeutuvan alas\ntaivaasta, tuli ja asettui toinen toisensa jälkeen vieraitten eteen,\nja parhaita Ranskan viinejä vuoti runsaasti tämän loistavan 900 jalan\nsyvyydessä maan alla tarjotun aterian aikana.\n\nJuhla-ateriaa syötäessä vallitsi sangen vilkas, jopa meluavakin\nmieliala; lukuisia maljoja esitettiin: juotiin maapallon, sen\nsaattolaisen, Tykkikerhon, Yhdysvaltojen, kuun Phoeben, Dianan,\nSelenan, yön auringon, \"taivaanlaen rauhallisen vaeltajan\" maljat.\nKaikki nämä hurraa-huudot kohosivat, suunnattoman suuren kuuloputken\nääniaaltojen kannattamina, kuin ukkosen jyrinä sen suulle, ja\nStone's Hillin ympärille kerääntynyt väkijoukko yhtyi innokkain\nhuudoin kymmeneen, jättiläismäiseen kolumbiadin pohjalle kätkettyyn\npöytäkumppaniin.\n\nJ.T. Maston oli ihan suunniltaan; huusiko hän enemmän kuin huitoi\nympärilleen käsillään, joiko hän enemmän kuin söi, sitä kysymystä on\nvaikea ratkaista. Joka tapauksessa hän ei olisi vaihtanut paikkaansa\nkeisarin kruunuun, ei vaikka tykki, ladattuna, sytytin valmiina\nja heti laueten, olisi sinkauttanut hänet palasina tähtimaailman\navaruuksiin.\n\n\n\n\nERÄS SÄHKÖSANOMA\n\n\nTykkikerhon toimeenpanemat suuret työt olivat, saattaa sanoa,\npäättyneet, ja kuitenkin kestäisi vielä kaksi kuukautta siihen\npäivään, jolloin ammus lähtisi kiitämään kuuta kohti. Kaksi\nkuukautta, jotka kaiketi tuntuivat pitkiltä kuin vuodet kaikista\nmalttamattomina odottavista ihmisissä. Siihen mennessä olivat\nsanomalehdet, joita luettiin ahnain ja innokkain silmin, tehneet\njoka päivä selkoa töiden pienimmistäkin yksityisseikoista, mutta oli\npelättävissä, että yleisölle jaettu \"mielenkiinnon osinko\" siitä\nlähtien suuresti pienenisi, ja jokaista kauhistutti ajatus, ettei hän\nenää saisi osuuttaan jokapäiväisestä mielenjännityksestä.\n\nMutta niin ei käynytkään, sattui mitä odottamattomin, tavattomin,\nuskomattomin ja epätodennäköisin asia, joka lietsoi mielten\nkuumeentapaisen innostuksen uuteen liekkiin ja saattoi koko maailman\njälleen polttavan kiihtymyksen valtaan.\n\nEräänä päivänä, 30. syyskuuta, kello 15.47 iltapäivällä, saapui\npuheenjohtaja Barbicanelle osoitettu, Valentian (Irlannissa),\nNewfoundlandin ja Amerikan rannikon välille upotetun lennätinkaapelin\nvälittämä sähkösanoma.\n\nBarbicane avasi kuoren, luki sanoman, ja niin hyvin kuin hän\nkykenikin hillitsemään itsensä, hänen huulensa kalpenivat ja maailma\nmusteni hänen silmissään, kun hän luki sen sisältämät parikymmentä\nsanaa.\n\nTämän nyt Tykkikerhon arkistossa säilytetyn sähkösanoman sanamuoto\noli seuraava:\n\n    \"Pariisi, 30. syyskuuta, kello 4 aamulla.\n\n    Vaihtakaa pallonmuotoinen pommi lieriömäiseen ammukseen.\n    Lähden sen sisässä. Saavun Atlanta-nimisellä höyrylaivalla.\n\n                                             _Michel Ardan_.\"\n\n\n\n\n\"ATLANTAN\" MATKUSTAJA\n\n\nJos tämä musertavan yllättävä uutinen ei olisi kiitänyt\nlennätinlankoja pitkin, vaan sen sijaan saapunut yksinkertaisesti\npostitse ja suljetussa kirjekuoressa, ja jos ei olisi\nollut ehdottoman varmaa, että ranskalaiset, irlantilaiset,\nnewfoundlandilaiset ja amerikkalaiset virkailijat tunsivat\nlennätinlaitoksen salaisuuden, niin Barbicane ei olisi epäröinyt\nhetkeäkään. Hän olisi vaiennut varovaisuussyistä, estääkseen työnsä\njoutumasta huonoon valoon. Tuo sähkösanoma saattoi olla pelkkää\npilantekoa, varsinkin kun se oli ranskalaisen lähettämä. Oliko\nmahdollista, että kukaan ihminen olisi niin hurjanrohkea, että hänen\npäähänsä edes pälkähtäisi moinen ajatus? Ja jos sellainen ihminen\noli olemassa, niin eikö hän ollut mielipuoli, joka oli suljettava\nhullujenhuoneen koppiin eikä tykinammukseen?\n\nMutta sähkösanoman sisällys tunnettiin, sillä lennätinkoneet eivät\nole vaiteliaita luonteeltaan, ja Michel Ardanin ehdotus kierteli\njo Yhdysvaltain eri valtioita. Niin ollen Barbicanella ei ollut\nenää mitään syytä olla vaiti. Hän kutsui siis Tampassa olevat\nkerhotoverinsa koolle ja ilmaisematta mielipidettään, ottamatta\npuheeksi sähkösanoman suurempaa tai pienempää uskottavuutta, hän luki\nkylmän tyynesti sen sanat.\n\n-- Mahdotonta! Se on uskomatonta! Pelkkää pilaa! Meistä on\ntehty pilkkaa! Naurettavaa! Mieletöntä! Koko sarja epäilyksen,\nuskomattomuuden, typeryyden ja mielettömyyden ilmaisemiseksi\nkäytettyjä sanontatapoja kajahteli muutaman minuutin kuluessa\ntilaisuudessa tavallisten eleiden säestäminä. Kukin hymyili, nauroi,\nkohautti olkapäitään tai purskahti nauramaan, aina mielialansa\nmukaan. Ainoastaan J.T. Maston lausui suurenmoisen sanan.\n\n-- Siinä on ajatusta, siinä! hän huudahti.\n\n-- Niin, vastasi majuri hänelle, -- mutta jos on joskus lupa\nsaada päähänsä moisia ajatuksia, niin vain sillä ehdolla, ettei\najattelekaan niiden toimeenpanemista.\n\n-- Miksikä ei? vastasi Tykkikerhon sihteeri vilkkaasti, valmiina\nväittelemään. Mutta häntä ei tahdottu yllyttää sen enempää.\n\nSillä välin Michel Ardanin nimi jo kierteli Tampan kaupungissa.\nMuukalaiset ja oman maan miehet katselivat toisiaan, kyselivät\ntoisiltaan ja laskivat leikkiä, ei tuosta eurooppalaisesta -- hän oli\nkuin tarua, epätodellinen olento -- vaan J.T. Mastonista, joka oli\nvoinut uskoa moisen tarumaisen henkilön olevan elossa. Kun Barbicane\nehdotti ammuksen lennättämistä kuuhun, piti jokainen yritystä\nluonnollisena, käytännössä mahdollisena, pelkkänä ampuma-aseiden\nrakennustaidon asiana. Mutta että järjellinen olento tarjoutui\nmatkustajaksi ammukseen, yrittämään sellaista uskomatonta matkaa, se\noli kummallinen ehdotus, leikinlaskua ja ilveilyä ja käyttääksemme\nsanaa, jonka on onnistunut päästä kansainväliseksi, se oli humpuukia.\n\nPilapuheita kesti katkeamatta iltaan asti, ja voimme vakuuttaa, että\nkoko Yhdysvallat valtasi hurja nauru, mikä ei juuri ole tavallista\nmaassa, jossa mahdottomat yritykset helposti saavat ylistelijöitä,\nharrastajia ja kannattajia.\n\nMutta Michel Ardanin aikomus niin kuin kaikki uudet aatteet, ei\nantanut rauhaa eräille henkilöille.\n\nAsiasta tuli piankin kuin pääsemätön painajainen, juuri outouden\nvuoksi. Sitä ajateltiin. Kuinka monen tänään mahdottomaksi väitetyn\nasian onkaan huominen päivä toteuttanut? Miksipä tuo matka ei voisi\njonakin päivänä toteutua? Mutta joka tapauksessa mies, joka halusi\nantautua moiseen vaaraan, oli kaiketi hullu, ja varmaan hän, koska\nhänen tuumaansa ei voitu ottaa vakavalta kannalta, olisi tehnyt\noikeammin, jos olisi pitänyt suunsa kiinni eikä häirinnyt kokonaisen\nväestön mielenrauhaa naurettavilla hullutuksillaan.\n\nMutta ennen kaikkea, oliko tuo mies todella edes olemassa? Nimi\n\"Michel Ardan\" ei ollut tuntematon Amerikassa. Sen omistaja oli\nhurjanrohkeista yrityksistään kuuluisa eurooppalainen. Sitä paitsi\nAtlantin syvyyksien alitse tullut sähkösanoma, nimenomaan mainittu\nlaiva, jolla ranskalainen sanoi lähteneensä matkalle, hänen piakkoin\ntapahtuvan saapumisensa määräpäivä, kaikki nämä seikat antoivat\nehdotukselle jonkinlaisen todennäköisyyden leiman. Siitä täytyi\npäästä varmuuteen. Yksityisistä henkilöistä tuli piankin ryhmiä,\nryhmät taajenivat uteliaisuuden vuoksi kuin atomit molekyylien\nvetovoiman vaikutuksesta, ja tuloksena oli sankka väkijoukko, joka\nsuuntasi kulkunsa puheenjohtaja Barbicanen asuntoa kohti.\n\nSähkösanoman saapumisesta saakka tämä ei ollut ilmaissut\nmielipidettään. Hän oli antanut J.T. Mastonin mielipiteen purkautua,\nlausumatta siitä hyväksymistä tai moitetta, hän pysytteli ääneti ja\naikoi odottaa, mitä tapahtuisi, mutta hän ei ollut ottanut lukuun\nyleisön malttamattomuutta eikä ollut kovinkaan hyvillään nähdessään\nTampan väestön kokoontuvan ikkunoittensa alle. Pian nurina ja huudot\npakottivat hänet näyttäytymään. Siitä näkyi, että hänellä oli\nkuuluisuuden kaikki velvollisuudet ja siis myös sen ikävyydet.\n\nHän näyttäytyi siis; syntyi äänettömyys, ja eräs kansalainen alkoi\npuhua tehden hänelle muitta mutkitta seuraavan kysymyksen: -- Onko\nsähkösanomassa Michel Ardan -nimisenä mainittu henkilö matkalla\nAmerikkaan vai eikö?...\n\n-- Hyvät herrat, vastasi Barbicane, -- sitä en tiedä enempää kuin\ntekään.\n\n-- Se pitää saada tietää, huudahtivat useat malttamattomat äänet.\n\n-- Aikanaan saamme sen kyllä tietää, vastasi puheenjohtaja kylmästi.\n\n-- Ajalla ei ole oikeutta pitää kokonaista maata epätietoisena,\njatkoi puhuja. -- Oletteko muuttanut ammusta koskevia suunnitelmia\nniin kuin sähkösanomassa pyydetään?\n\n-- En vielä, hyvät herrat, mutta te olette oikeassa, täytyy saada\ntietää, miten asian laita on. Sähkölennätin, joka on saanut aikaan\nkaiken tämän mielten jännityksen, suvainnee täydentää tiedonantojaan.\n\n-- Lennätintoimistoon, lennätintoimistoon! huusi väkijoukko.\n\nBarbicane astui ulos ja lähti liikkeelle lennätinlaitoksen toimistoon\npäin marssien kansanpaljouden etunenässä.\n\nMuutaman minuutin kuluttua lähetettiin sähkösanoma laivayhtiön\nasiamiehelle Liverpooliin. Pyydettiin vastausta seuraaviin\nkysymyksiin:\n\n\"Millainen on _Atlanta_-laiva? Milloin se on lähtenyt Euroopasta?\nOliko siinä matkustajana Michel Ardan -niminen ranskalainen?\"\n\nKahden tunnin kuluttua Barbicane sai niin tarkkoja tietoja, ettei\nenää ollut mitään epäilemistä.\n\n\"Liverpoolilainen höyrylaiva _Atlanta_ on lähtenyt merelle lokakuun\n2. päivänä, matkalla Tampaan, mukanaan eräs matkustajaluetteloon\nMichel Ardan -nimiseksi merkitty ranskalainen.\"\n\nKun ensimmäinen sähkösanoma näin vahvistettiin oikeaksi, iskivät\npuheenjohtajan silmät äkkiä tulta, hänen kätensä puristuivat rajusti\nnyrkkiin ja hänen kuultiin mutisevan:\n\n-- Se on siis totta. Se on siis mahdollista. Se ranskalainen oo\nolemassa, ja parin viikon kuluttua hän on täällä. Mutta hän on hullu,\nhaaveilija! En ikinä suostu!\n\nJa kuitenkin hän samana iltana kirjoitti toiminimi Breadwill & Co:lle\nja pyysi sitä lykkäämään toistaiseksi ammuksen valamisen.\n\nJos nyt olisi kerrottava, millainen mielten jännitys valtasi\nkoko Amerikan, kuinka tämän sanoman tekemä vaikutus oli kymmentä\nkertaa voimakkaampi kuin Barbicanen tiedonannon aikaansaama, mitä\nYhdysvaltain sanomalehdet sanoivat, millä tavoin ne ottivat vastaan\nuutisen ja mitä virttä ne vetivät tuon vanhan maailman sankarin\nsaapumisesta; jos olisi kuvattava se kuumeinen kiihtymys, jossa\nkaikki elivät, laskien tunnit, minuutit, sekunnit; jos olisi\nannettava vaikka vain heikkokin käsitys kaikkien aivoja riivaavan\nyhden ainoan ajatuksen rasittavasta painajaisvoimasta, näytettävä,\nkuinka kaikki toimet saivat väistyä yhden ainoan harrastuksen\ntieltä, kuinka työt keskeytettiin, kauppa pysähtyi, lähtövalmiit\nlaivat jäivät ankkuriin satamaan, jottei niiltä jäisi näkemättä\n_Atlantan_ saapuminen, junat saapuivat täysinä ja palasivat\ntyhjinä, Espiritu Santon lahtea kyntivät lakkaamatta kaikenkokoiset\nhöyryalukset, matkustajalaivat ja huvipurret; jos olisi lueteltava\nne tuhannet uteliaat, jotka parissa viikossa lisäsivät Tampan\nväkiluvun nelinkertaiseksi ja joiden täytyi leiriytyä telttoihin kuin\nsotaretkellä oleva armeija, niin se olisi tehtävä, johon ihmisvoimat\neivät riittäisi ja johon ei voisi ryhtyä muu kuin joku hurjapää.\n\nLokakuun 20. päivänä kello 9 aamulla Bahaman kanavan optiset\nlennättimet ilmoittivat paksua savua näkyvän taivaanrannalla.\nKahta tuntia myöhemmin eräs suuri höyrylaiva vaihtoi niiden kanssa\ntunnusmerkkejä, ja _Atlantan_ nimi ilmoitettiin Tampaan.\n\nKello 4 englantilainen laiva porhalsi Espiritu Santon ulkosatamaan;\nkello 5 se laski täyttä vauhtia Hillisboron ulkosataman salmien läpi;\nkello 6 se ankkuroi Tampan satamaan.\n\nAnkkuri ei ollut vielä tarttunut hietapohjaan, kun _Atlantan_\nympärille kerääntyi viisisataa alusta, ja höyrylaivaan rynnättiin\njoka taholta. Barbicane astui ensimmäisenä laskuportaita pitkin ja\nhuusi äänellä, jonka liikutusta hän turhaan koetti hillitä: -- Michel\nArdan!\n\n-- Täällä! vastasi mies, joka oli kiivennyt yläkannelle.\n\nKäsivarret ristissä rinnalla, tutkivin katsein, ääneti silmäili\nBarbicane kiinteästi _Atlantan_ matkustajaa.\n\nTämä oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, pitkä, mutta jo hiukan\nkumara niin kuin rakennusten ulkoparvekkeita hartioillaan kannattavat\nkaryatidit. Hänen vankka päänsä, oikea leijonanpää, ravisteli\nsilloin tällöin tulenkarvaista tukkaa, joka ympäröi sitä kuin harja.\nLyhyet, ohimoilta leveät kasvot, joita koristivat viikset, harallaan\nkuin kissan kuonokarvat, ja pienet, keskellä poskia kasvavat,\nkellertävät haiventöyhdöt, pyöreät, hiukan levottomasti pyörivät\nsilmät ja likinäköinen katse täydensivät tämän huomattavasti kissaa\nmuistuttavan ulkomuodon. Mutta nenä oli rohkeapiirteinen, suu\nerityisen lempeäsävyinen, otsa korkea, älykäs, ja vakojen uurtama\nkuin pelto, joka ei koskaan jää kesannoksi. Voimakkaasti kehittynyt\ntanakka vartalo, jäntevät käsivarret ja ryhdikäs käynti tekivät\ntästä eurooppalaisesta rotevannäköisen miehen, \"pikemmin taotun kuin\nvaletun\", lainataksemme metallurgialta yhden sen sanontatapoja.\n\nLavaterin tai Gratioletin oppilaat olisivat tuon henkilön pääkallosta\nja kasvoista helposti voineet lukea epäilemättömät merkit, jotka\nosoittavat taistelunhalua, rohkeutta vaarassa ja taipumusta voittaa\nesteet; samoin tunnusmerkit, jotka todistavat hyväntahtoisuutta\nja ihmeiden ihailua, sitä vaistoa, joka ajaa eräänlaiset luonteet\nintohimoisesti harrastamaan kaikkea yli-inhimillistä; mutta sen\nsijaan puuttuivat saaliinhimon ja omistamishalun tunnuksina olevat\npääkallon nystyrät tyyten.\n\nLuodaksemme täydellisen kuvan _Atlantan_ matkustajan ulkonaisesta\nolemuksesta on vielä huomautettava hänen väljistä mukavista\nvaatteistaan, housuistaan ja päällystakistaan, joissa oli niin\nrunsaasti kangasta, että Michel Ardan nimitti itseään liikanimellä\n\"kankaansurma\", hänen höllästi sidotusta kaulaliinastaan, hänen\nreilusti avonaisesta paidankauluksestaan, josta kohosi jykevä kaula,\nja hänen alati napittamattomista hihansuistaan, joista pistivät\nesille kuumeisen levottomat kädet. Heti näki, että kovimmallakaan\ntalvella sitä miestä ei vaivannut kylmä -- eikä pahimmassakaan\nvaarassa pelko.\n\nHän asteli edestakaisin laivan kannella väkijoukon keskellä,\npysymättä koskaan paikallaan, puskien sinne tänne ankkurissa\nollessaan kuten merimiehet sanoivat, elehtien, sinutellen kaikkia\nihmisiä ja pureskellen kynsiään hermostuneesti. Hän oli niitä\nomalaatuisia ihmisiä, joita Luoja tekaisee joskus oikullisella päällä\nollessaan ja joiden valinkaavan hän sitten heti särkee.\n\nMichel Ardanin olemus tarjosi erittelijälle todella runsaasti\ntilaisuutta havaintojen tekoon. Tämä hämmästyttävä mies oli\nalati taipuvainen liioitteluun eikä vielä ollut sivuuttanut\nsuperlatiivi-ikää; esineet kuvastuivat hänen silmänsä verkkokalvolla\nsuunnattoman suurikokoisina; siitä johtui jättiläismäisten ajatusten\nyhtyminen; hän näki kaikki suurikokoisena, paitsi vaikeudet ja\nihmiset.\n\nLuonto oli muuten varustanut hänet uhkuvan runsailla iahjoilla.\nHän oli vaistomaisesti taiteilija, älyniekka, joka ei lasketellut\nsukkeluuksiaan sarjoittain, vaan pamautteli niitä pikemmin\nyksinäisinä hajalaukauksina. Väittelyissä hän ei välittänyt\nlogiikasta eikä piitannut päättelystä, jota hän ei ikinä olisi\nkeksinyt, mutta hänellä oli omat valttinsa. Häikäilemättömänä\nhän sinkautteli vasten naamaa varmasti tepsiviä henkilökohtaisia\ntodisteita ja puolusti kernaasti kynsin hampain epätoivoisia asioita.\n\nHänellä oli piintyneenä tapana muun muassa julistaa olevansa\n\"suurenmoisen oppimaton mies\" niin kuin Shakespeare, ja hän halveksi\nkuin viran puolesta oppineita, sanoen niiden olevan \"ihmisiä, jotka\neivät tee muuta kuin merkitsevät pisteet, kun me pelaamme pelin\". Hän\noli lyhyesti sanoen ihmeiden maan kansalainen, seikkailijaluonne,\nmutta ei mikään onnenonkija, hänestä voi sanoa, että hän oli\nhuimapää, Phaeton, joka ajoi täyttä vauhtia auringonvaunuilla,\nvarasiivillä varustettu Ikaros. Eikä hän muuten itseään säästänyt, ei\nollenkaan; hän antautui pystyssä päin hurjiin yrityksiin, hän poltti\nlaivansa reippaammin kuin Agathokles, ja vaikka hän joka hetki oli\ntaittamaisillaan niskansa, niin hän lopulta aina putosi jaloilleen\nniin kuin sellaiset pienet seljapuun ytimestä tehdyt sätkynuket,\njoilla lapset leikittelevät.\n\nParilla sanalla sanoen, hänen mielilauseensa oli: _Kaikista\nvastuksista huolimatta_, ja rakkaus kaikkeen mahdottomaan oli hänessä\n_ruling passion_, hallitseva intohimo, kuten Pope sanoo erittäin\nkauniisti.\n\nMutta tässä uskaliaassa miehessä oli myös vikansa. Ken ei mitään\nuskalla, se ei mitään voita, sanotaan. Ardan uskalsi usein, mutta\nei ollut voittanut sen enempää. Hän oli rahanhaaskaaja, danaidien\nseula. Hän ei milloinkaan katsonut omaa etuaan, vaan noudatti yhtä\nusein sydämensä ääntä kuin huimia päähänpistojaan. Hän oli avulias,\nritarillinen, hän ei olisi allekirjoittanut pahimman vihamiehensäkään\nhirttotuomiota, hän olisi myynyt itsensä orjaksi lunastaakseen\nvapaaksi neekerin.\n\nRanskassa, Euroopassa, kaikki tunsivat tämän loistavan ja paljon\nhälinää herättävän henkilön. Panihan hän Maineen jumalattaren sata\nääntä, jotka huusivat itsensä käheiksi hänen palveluksessaan,\nalinomaa puhumaan juuri hänestä. Elihän hän kuin lasisessa talossa,\nottaen koko maailman sisimpien salaisuuksiensa uskotuksi. Mutta olipa\nhänellä sitten myös ihmeteltävä kokoelma vihamiehiä niiden joukossa,\njoita hän oli enemmän tai vähemmän loukannut, jotka hän oli armotta\ntyöntänyt kumoon käyttäessään kyynärpäitään raivatakseen itselleen\ntien väkijoukon läpi.\n\nYleensä hänestä kuitenkin pidettiin, ja häntä hemmoteltiin. Hän\noli niin kuin kansan kesken sanotaan, \"mies, johon voi mieltyä\ntai olla mieltymättä\", ja häneen enimmäkseen miellyttiin. Hänen\nrohkeat yrityksensä kiinnostivat jokaista, ja häntä pälyiltiin\nlevottomin katsein. Tiedettiin, että hän oli varomattoman uskalias.\nKun joku ystävä tahtoi pidättää häntä, ennustaen hänelle läheistä\nonnettomuutta, vastasi hän miellyttävästi hymyillen: \"Metsä palaa\nainoastaan omilla puillaan\", aavistamatta, että hän siinä toisti\nkaikista arabialaisista sananlaskuista kauneinta.\n\nSellainen oli tämä _Atlantan_ matkustaja, aina levottomassa\nliikkeessä, aina kuohuksissa sisäisen tulen vaikutuksesta, aina\njännittyneenä, ei siitä, mitä tekemään hän tuli Amerikkaan -- sitä\nhän ei edes ajatellutkaan -- vaan kiihkeän luonteensa vuoksi.\nRanskalainen Michel Ardan ja jenkki Barbicane olivat tosiaan niin\nyllättävän jyrkkiä vastakohtia toisilleen kuin kaksi yksilöä\nikinä voi olla, molemmat kuitenkin yritteliäitä, uskaliaita ja\nuhkarohkeita, kumpikin omalla tavallaan.\n\nTykkikerhon puheenjohtaja katseli mietteliäänä tätä kilpailijaa,\njoka tuli tänne syrjäyttämään hänet etualalta, mutta pian kajahtivat\nväkijoukon eläköönhuudot. Kävivätpä ne niin rajuiksi, ja innostus\npuhkesi niin henkilökohtaisiin muotoihin, että Michel Ardanin,\npuristettuaan tuhansia käsiä, joihin häneltä olivat vähällä jäädä\nhänen kaikki kymmenen sormeaan, piti paeta hyttinsä turviin.\n\nBarbicane, joka ei ollut lausunut sanaakaan, seurasi häntä.\n\n-- Olette kai Barbicane? kysyi häneltä Michel Ardan heti kun\nhe olivat jääneet kahden kesken, sellaisella äänensävyllä kuin\npuhuttelisi jo parikymmentä vuotta tuntemaansa henkilöä.\n\n-- Olen, vastasi Tykkikerhon puheenjohtaja.\n\n-- No päivää, Barbicane! Mitä kuuluu? Oikein hyvää kai? No sitä\nparempi, sitä parempi!\n\n-- Olette siis päättänyt lähteä? sanoi Barbicane pitemmittä\nesipuheitta.\n\n-- Ehdottoman lujasti päättänyt.\n\n-- Eikö teitä mikään saa estetyksi?\n\n-- Ei mikään. Oletteko muuttanut ammuksenne muotoa, niin kuin\nsähkösanomassani oli sanottu?\n\n-- Odotin, kunnes saapuisitte, mutta, kysyi Barbicane jälleen\npainokkaasti, -- oletteko tarkoin harkinnut asiaa?\n\n-- Harkinnut! Onko minulla siihen aikaa? Minulle tarjoutuu tilaisuus\nkäväistä kuussa. Käytän sitä, ja sen pituinen se. Minusta sitä ei\nkannata paljonkaan harkita.\n\nBarbicane ahmi katseillaan tuota miestä, joka puhui\nmatkasuunnitelmastaan noin täydellisen keveästi ja huolettomasti,\nehdottoman levollisesti.\n\n--- Mutta teillä on kai ainakin suunnitelma, hän sanoi, --\ntoimeenpanokeinoja?\n\n-- Oivallisia, rakas Barbicane. Mutta sallikaa minun huomauttaa\nteille eräästä seikasta: kertoisin mielelläni asiani kerta kaikkiaan,\nkaikille yhtaikaa. Älköön siitä sitten enää puhuttako. Siten pääsen\ntoistamasta yhtä ja samaa. Siis jos ei teillä ole parempaa neuvoa,\nniin kutsukaa kokoon ystävänne, kerhotoverinne, koko kaupunki,\nkoko Florida, koko Amerikka, jos tahdotte, ja huomenna olen valmis\ntekemään selkoa keinoistani ja vastaamaan mihin vastaväitteisiin\ntahansa. Olkaa huoletta, odotan niitä pelkäämättä. Sopiiko tämä\nteille?\n\n-- Sopii kyllä, vastasi Barbicane.\n\nSitten puheenjohtaja astui ulos hytistä ja ilmoitti väkijoukolle,\nmitä Michel Ardan oli ehdottanut. Ihmiset ottivat hänen sanansa\nvastaan tömistäen jalkojaan ja ulvoen ilosta. Se teki lopun kaikista\nvaikeuksista. Seuraavana päivänä saisi jokainen mielin määrin\nkatsella eurooppalaista sankaria. Eräät kaikkein itsepäisimmät\nkatselijat eivät kuitenkaan tahtoneet lähteä _Atlantan_ kannelta. He\nviettivät yön laivassa. Niinpä esimerkiksi J.T. Maston oli ruuvannut\nrautakoukkukätensä perähytin seinämään kiinni ja olisi tarvittu\nvintturia, jos mieli saada hänet siitä irti.\n\n-- Hän on sankari, sankari! hän huuteli kaikissa äänilajeissa, -- ja\nme olemme vain heikkoja naisia tuon eurooppalaisen rinnalla!\n\nPuheenjohtaja taas, kehotettuaan katsojia poistumaan, palasi\nmatkustajahyttiin eikä lähtenyt sieltä ennen kuin laivan kello löi\nneljänneksen vaille kaksitoista yöllä.\n\nMutta silloin molemmat yleisön suosiosta kilpailevat puristivat\nlämpimästi toistensa käsiä, ja Michel Ardan sinutteli puheenjohtaja\nBarbicanea.\n\n\n\n\nKANSANKOKOUS\n\n\nSeuraavana päivänä aurinko nousi malttamattoman yleisön mielestä\nkovin myöhään. Sitä ei olisi luullut niin laiskaksi, kun sen kerran\noli määrä valaista moista juhlaa. Peläten, että Michel Ardanille\ntehtäisiin tungettelevia kysymyksiä, Barbicane olisi tahtonut\nrajoittaa hänen kuulijakuntansa pieneksi joukoksi asiantuntijoita,\nesimerkiksi kerhotovereitaan. Mutta yhtä hyvin olisi voinut yrittää\npadota Niagaraa. Hänen täytyi siis luopua aikeestaan ja antaa uuden\nystävänsä koettaa onneaan yleisessä keskustelukokouksessa. Tampan\npörssin uusi sali huomattiin suunnattomasta koostaan huolimatta\nriittämättömäksi juhlatilaisuutta varten, sillä tilaisuus paisui\noikeaksi kansankokoukseksi.\n\nKokouspaikaksi valittiin avara kenttä kaupungin ulkopuolella.\nMuutamassa tunnissa onnistuttiin saamaan se suojatuksi auringon\nsäteiltä. Satamassa olevista laivoista, joissa oli runsaasti\npurjeita, takilatarvikkeita, varamastoja, raakapuita, saatiin\ntarpeelliset kojeet suunnattoman suuren teltan rakentamista varten.\nPian levisi valtavan laaja kangastaivas yli päivän paahtaman nurmikon\nja torjui auringon helteen. Sen alle mahtui kolmesataatuhatta henkeä,\nja nämä kestivät useamman tunnin ajan tukahduttavaa kuumuutta,\nodottaessaan ranskalaisen saapumista. Tästä katsojajoukosta yksi\nkolmannes saattoi nähdä ja kuulla, toinen kolmannes näki huonosti\neikä voinut kuulla, kolmas taas ei nähnyt mitään eikä kuullut sen\nenempää. Tämä ei kuitenkaan ollut vähimmin innokas tuhlaamaan\nkättentaputuksiaan.\n\nKello kolme Michel Ardan saapui paikalle Tykkikerhon huomattavimpien\njäsenten saattamana. Hänen oikea käsivartensa oli puheenjohtaja\nBarbicanen käsikynkässä, vasen J.T. Mastonin, joka säteili\nkirkkaammin kuin aurinko keskipäivällä ja hohti melkein yhtä\npunaisena. Ardan nousi korokkeelle, jolta hänen silmäinsä eteen\navautui kokonainen valtameri mustia hattuja. Hän ei näyttänyt olevan\nmitenkään hämillään eikä teeskentelevän, hän oli siinä kuin kotonaan,\niloisena, tuttavallisena ja rakastettavana. Hurraa-huutoihin hän\nvastasi viehättävästi tervehtien; sitten pyydettyään kädenliikkeellä\nhiljaisuutta, hän aloitti puheensa ja lausui varsin virheettömällä\nenglanninkielellä seuraavaan tapaan:\n\n-- Hyvät herrat! Vaikka onkin hyvin kuuma, aion tuhlata teidän\naikaanne antaakseni teille eräitä selityksiä suunnitelmista, jotka\nnäyttävät kiinnostaneen teitä. En ole puhuja enkä oppinut enkä\naikonut puhua julkisuudessa, mutta ystäväni Barbicane sanoi minulle,\nettä se huvittaisi teitä, ja minä uhrauduin. Kuunnelkaa siis minua\nkuudellasadallatuhannella korvallanne ja suokaa hyväntahtoisesti\nanteeksi puhujan virheet.\n\nTämä kursailematon alku miellytti suuresti läsnäolijoita, jotka\nilmaisivat tyytyväisyytensä valtavalla mielihyvän muminalla.\n\n-- Hyvät herrat, hän jatkoi, -- kaikki hyväksymisen tai paheksumisen\nilmaisut ovat sallitut. Kun tästä ollaan selvillä, sopii minun\naloittaa. Ja ennen kaikkea, älkää unohtako, että olette tekemisissä\ntietämättömän miehen kanssa, jonka tietämättömyys menee niin\npitkälle, ettei hän tiedä mitään vaikeuksistakaan. Hänestä näytti\nsen vuoksi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja helpolta ruveta\nmatkustajaksi ammukseen ja lähteä kuuhun. Se matka oli tehtävä\nennemmin tai myöhemmin, ja mitä valittuun kulkuneuvoon tulee, niin\nsiinä on yksinkertaisesti noudatettu edistyksen lakia. Aluksi ihminen\nmatkusti nelinkontin, sitten eräänä päivänä kahdella jalalla,\nsitten rattailla, sitten kyydillä, sitten postivaunuilla ja sitten\nrautatiellä. No niin, ammus on tulevaisuuden kulkuneuvo, ja totta\npuhuen kiertotähdet eivät ole muuta kuin ammuksia, yksinkertaisesti\nLuojan käden sinkauttamia tykinkuulia. Mutta palatkaamme\nkulkuneuvoomme. Muutamat teistä, hyvät herrat, ovat ehkä luulleet,\nettä sille annettava nopeus on liiallinen, mutta niin ei ole laita.\nKaikki taivaankappaleet liikkuvat nopeammin, ja maakin kiertäessään\naurinkoa, vie meidät mukanaan kolme kertaa nopeammin. Mainitsen tässä\nmuutamia esimerkkejä, mutta pyydän saada käyttää mittana ranskalaisia\npeninkulmia, sillä en ole kovinkaan perehtynyt amerikkalaisiin\nmittoihin ja pelkäisin sekaantuvani laskuissani.\n\nTämä pyyntö tuntui perin luonnolliselta eikä tuottanut mitään\nvaikeuksia. Puhuja jatkoi esitystään.\n\n-- Kuulkaa siis, hyvät herrat, millaisia ovat eri kiertotähden\nnopeudet. Minun täytyy myöntää, että tietämättömyydestäni\nhuolimatta tunnen hyvin tarkoin tämän tähtitieteellisen\npikku seikan, mutta parissa minuutissa tiedätte yhtä paljon\nkuin minä. Kuulkaa siis, että Neptunus kulkee viisituhatta\nRanskan peninkulmaa tunnissa, Uranus seitsemäntuhatta,\nSaturnus kahdeksantuhattakahdeksansataaviisikymmentäkahdeksan,\nJupiter yksitoistatuhattakuusisataaseitsemänkymmentäviisi,\nMars kaksikymmentäkaksituhattayksitoista, maapallo\nkaksikymmentäseitsemäntuhattaviisisataa, Venus\nkolmekymmentäkaksituhattasatayhdeksänkymmentä, Merkurius\nviisikymmentäkaksituhattaviisisataakaksikymmentä; eräät pyrstötähdet\nneljätoistasataatuhatta peninkulmaa periheliumissaan. Me taas,\nme olemme oikeita vetelehtijöitä, me emme pidä kiirettä, meidän\nnopeutemme ei nouse yli yhdeksäntuhannenyhdeksänsadan peninkulman,\nja se vähenee vähenemistään. Tahtoisinpa tietää, onko siinä mitään\nhaltioitumisen aihetta ja eikö ole ilmeistä, että kaiken tämän\njonakin päivänä sivuuttavat vielä suuremmat nopeudet, joiden\nmekaanisina liikevoimina tulevat olemaan valo tai sähkö!\n\nKukaan ei näyttänyt epäilevän tätä Michel Ardanin väitettä.\n\n-- Hyvät kuulijani, hän jatkoi, -- jos saa uskoa eräitä ahdasjärkisiä\nhenkilöitä -- sen mainesanan he ovat ansainneet --- niin ihmiskunta\nolisi muka suljettuna jonkinlaiseen Popiliuksen kehään, josta se ei\npääse pois, tuomittuna värjöttelemään täällä maapallolla, voimatta\nkoskaan kohota tähtimaailman avaruuksiin. Niin ei ole laita. Vastedes\nmatkustetaan kuuhun, samoin kiertotähtiin, jopa kiintotähtiin, niin\nkuin nykyään matkustetaan Liverpoolista New Yorkiin, helposti,\nnopeasti ja turvallisesti, ja piakkoin tunkeudutaan ilmakehän\nvaltameren niin kuin kuun valtamerienkin poikki. Etäisyys on vain\nsuhteellinen sana, ja lopulta se supistuu nollan arvoiseksi.\n\nLäsnäolijat, vaikka olivatkin hyvin suopeamieliset ranskalaiselle\nsankarille, jäivät vähän ällistyneiksi tästä rohkeasta teoriasta.\nMichel Ardan näytti käsittävän sen.\n\n-- En näy voineen saada teitä uskomaan, hyvät isäntäni, hän\njatkoi miellyttävästi hymyillen. -- No niin, haastelkaamme\nhiukan. Tiedättekö, paljonko aikaa pikajuna tarvitsisi\npäästäkseen kuuhun? Kolmesataa päivää. Ei sen enempää.\nKahdeksankymmenenkuudentuhannenneljänsadankymmenen Ranskan\npeninkulman matka, mitä se merkitsee? Ei edes yhdeksää kertaa\nmaan ympärimittaa, eikä ole sitä vähänkään liikkuvaa merimiestä\ntai matkustajaa, joka ei eläessään ole kulkenut pitempää matkaa.\nAjatelkaahan, että minä viivyn vain yhdeksänkymmentäseitsemän\ntuntia matkalla. Te ajattelette, että kuu on kaukana maasta\nja että täytyy katsoa eteensä kahteen kertaan ennen kuin\nuskaltaa antautua moiseen uhkapeliin! Mutta mitä sanoisitte\nsitten, jos olisi mentävä Neptunukseen, joka kiertää aurinkoa\nyhdentoistasadanneljänkymmenenseitsemän miljoonan peninkulman päässä!\nKas siinä matka, jonka harvat ihmiset voisivat tehdä, vaikkei se\nmaksaisi enempää kuin viisikolmatta centimeä kilometriltä. Paroni\nRotschildkaan, jolla lienee miljardi frangia, ei jaksaisi maksaa\nmatkalippuaan, vaan sadanneljänkymmenenseitsemän miljoonan puuttuessa\njäisi tielle!\n\nTämä todistelu tapa näytti suuresti miellyttävän kokoontuneita.\nMichel Ardan muuten, aineensa valtaamana, antautuikin siihen\nkokonaan, suurenmoisen vauhdikkaasti; hän tunsi, että häntä\nkuunneltiin halukkaasti, ja jatkoi ihmeteltävällä vakaumuksen\nvoimalla:\n\n-- No niin, ystäväni, tämä Neptunuksen etäisyys auringosta\nei ole vielä mitään, jos sitä verrataan tähtien etäisyyteen.\nArvioidakseen näiden taivaankappaleiden etäisyyttä täytyy näet\nruveta käyttämään sitä huimaavaa laskutapaa, jossa pieninkin luku\non yhdeksännumeroinen, ja ottaa miljardi yksiköksi. Kuulkaa ja\npäättäkää! Kentaurin Alfa on kahdeksantuhannen miljardin Ranskan\npeninkulman päässä, Vega viidenkymmenentuhannen miljardin, Sirius\nviidenkymmenentuhannen miljardin, Arcturus viidenkymmenenkahden\ntuhannen miljardin, Pohjantähti sadanseitsemäntoistatuhannen\nmiljardin, Vuohi sadanseitsemänkymmenentuhannen miljardin,\nmuut tähdet tuhansien ja miljoonien ja miljardien miljardien\npeninkulmien päässä. Kannattaako sitten puhua etäisyydestä, joka\nerottaa kiertotähdet auringosta? Väitetäänkö, että se on olemassa?\nErehdystä, väärää luuloa, aistiharhaa. Tiedättekö, mitä ajattelen\nsiitä maailmasta, joka alkaa auringosta ja päättyy Neptunukseen?\nTahdotteko tietää minun teoriani? Se on hyvin yksinkertainen. Minusta\naurinkokunta on kiinteä kappale, samaa ainetta; kiertotähdet, jotka\nsiihen kuuluvat, puristavat toisiaan, koskettavat toisiaan ja ovat\nkiinni toisissaan, ja niiden välinen tila ei ole muuta kuin se, joka\nerottaa mitä tiiviimmän metallin, hopean tai raudan, kullan tai\nplatinan molekyylit toisistaan. Olen siis oikeutettu väittämään ja\ntoistan vakaumuksen voimalla, joka läpitunkee teidät kaikki: Etäisyys\non tyhjä sana, etäisyyttä ei ole olemassa!\n\n-- Hyvin sanottu, hyvä, eläköön! huusivat kokoontuneet yhteen ääneen,\npuhujan eleiden, äänensävyn ja rohkeiden aatteiden sähköistäminä.\n\n-- Ei! huudahti J.T. Maston tarmokkaammin kuin muut, -- etäisyyttä ei\nole olemassa!\n\nJa rajusti liikehtiessään, heitellessään kehoaan, jota hänen oli\nvaikea hallita, hän oli putoamaisillaan korokkeelta maahan. Mutta hän\npääsi jälleen tasapainoon ja sai vältetyksi putoamisen, joka olisi\nkarkealla tavalla todistanut hänelle, ettei etäisyys ole tyhjä sana.\nSitten mukaansa tempaava puhuja taas jatkoi esitystään.\n\n-- Ystäväni, sanoi Michel Ardan, -- arvelen, että tämä kysymys nyt on\nratkaistu. Jos en ole saanut teitä kaikkia puolelleni, niin se johtuu\nsiitä, että olen ollut arka väitteissäni, heikko todisteluissani,\nja syynä siihen on tietopuolisten opintojeni riittämättömyys. Oli\nmiten oli, toistan teille, etäisyys maasta sen saattolaiseen on\ntodellisuudessa vähäpätöinen, eikä vakavan miehen kannata olla siitä\nhuolissaan. En siis luule meneväni liian pitkälle, kun sanon, että\nennen pitkää tullaan järjestämään ammuksista kokoonpantuja junia,\njoissa voi mukavasti tehdä matkan maasta kuuhun. Siinä ei tarvitse\npelätä yhteentörmäyksiä ei tärinää eikä kiskoilta suistumista, ja\nperille pääsee nopeasti, rasittumatta, suoraviivaisesti, mehiläisen\nreittiä, kuten metsämiehemme sanovat. Ennen kuin parikymmentä vuotta\non kulunut, on puolet maan asukkaista käynyt kuussa!\n\n-- Eläköön, eläköön Michel Ardan! huusivat vähimminkin uskovat\nläsnäolijat.\n\n-- Eläköön Barbicane! vastasi puhuja vaatimattomasti.\n\nTämä kiitollisuuden osoitus yrityksen alkuunpanijaa kohtaan otettiin\nvastaan yksimielisin kättentaputuksin.\n\n-- Nyt, ystäväni, jatkoi Michel Ardan, -- jos teillä on jokin\nkysymys minulle tehtävänä, niin voitte epäilemättä saattaa pulaan\nminunlaiseni miespoloisen, mutta tahdon kuitenkin koettaa vastata\nteille.\n\nTähän asti Tykkikerhon puheenjohtaja saattoi olla hyvin tyytyväinen\nsiihen suuntaan, johon keskustelu kulki. Se koski sellaisia\nmietiskelyn luomia teorioita, joissa Michel Ardan, vilkkaan\nmielikuvituksensa tenhoamana, osoittautui loistavan eteväksi. Täytyi\nsiis estää häntä poikkeamasta käytännöllisten kysymysten alalle,\njoista hän epäilemättä ei olisi niin hyvin suoriutunut. Barbicane\nkiiruhti käyttämään puheenvuoroa ja kysyi uudelta ystävältään,\narveliko hän, että kuussa tai kiertotähdissä oli asukkaita.\n\n-- Siinäpä panet käsiteltäväkseni suuren ongelman, arvoisa\npuheenjohtaja, vastasi puhuja hymyillen, -- mutta ellen erehdy,\nniin sangen älykkäät miehet, Plutarkhos, Swedenborg, Bernardin de\nSaint-Pierre ja monet muut ovat vastanneet myönteisesti. Asettuen\nluonnonfilosofian kannalle olisin taipuvainen ajattelemaan samoin\nkuin he; sanoisin, että tässä maailmassa ei ole olemassa mitään\nhyödytöntä ja, vastaten kysymykseesi toisella kysymyksellä,\nväittäisin, että jos maailmat ovat asuttavia, niin niissä joko on\nasukkaita tai on ollut tai tulee olemaan.\n\n-- Juuri niin! huusivat etummaiset katsojarivit, joiden mielipide oli\nlakina takimmaisille.\n\n-- Loogisempaa ja oikeampaa vastausta ei voi antaa, sanoi Tykkikerhon\npuheenjohtaja. -- Kysymys on siis seuraava: Ovatko maailmat\nasuttavia? Minä puolestani luulen niin olevan.\n\n-- Ja minä olen siitä varma, vastasi Michel Ardan.\n\n-- On kuitenkin olemassa todisteita maailmain asuttavuutta vastaan,\nväitti eräs läsnäolijoista. -- Useimmissa niistä täytyisi elämän\nperusehtojen ilmeisesti olla toisenlaiset kuin meillä. Niinpä\nesimerkiksi, puhuakseni ainoastaan kiertotähdistä, täytyy toisissa\nniistä olla polttavan kuuma, toisissa jäätävän kylmä, mikäli ne ovat\nlähempänä aurinkoa tai kauempana siitä.\n\n-- Valitan, vastasi Michel Ardan, -- etten tunne henkilökohtaisesti\narvoisaa vastaväittäjääni, sillä tahtoisin vastata hänelle. Hänen\nvastaväitteellään on arvonsa, mutta luulen sitä voitavan jotenkin\nhyvällä menestyksellä vastustaa, niin kuin kaikkia maailmain\nasuttavuutta vastaan lausuttuja väitteitä. Jos olisin fyysikko, niin\nsanoisin, että jos on vähemmän lämpöä liikkeessä aurinkoa lähellä\nolevissa kiertotähdissä ja kaukaisissa kiertotähdissä päinvastoin\nenemmän, niin tämä yksinkertainen ilmiö riittää tasoittamaan\nlämmön ja tekemään näiden maailmain lämpömäärän siedettäväksi\nmeidänlaisellamme elimistöllä varustetuille olennoille. Jos olisin\nluonnontutkija, niin sanoisin hänelle, että luonto tarjoaa meille\ntäällä maan päällä esimerkkejä eläimistä, jotka elävät perin\nerilaisissa asuttavuussuhteissa; että kalat pysyvät hengissä\nympäristössä, joka tuottaa kuoleman muille eläimille; että amfibiot\nviettävät jotenkin vaikeasti selitettävää kaksoiselämää, että eräät\nmerten asukkaat pysyvät elossa sangen syvissä kerroksissa ja kestävät\nsiellä musertumatta viiden-, kuudenkymmenen ilmakehan paineen, että\nmonia vesihyönteisiä, joilla ei ole lämpömäärän tuntoa, tavataan sekä\nkiehuvankuumissa vesilähteissä että napameren jäisillä ulapoilla;\nvihdoin, että täytyy tunnustaa, että luonnolla on toimintakeinojen\nmoninaisuus, joka usein on käsittämätön, mutta silti todellinen ja\nmenee niin pitkälle, että se on kaikkivoipa. Jos olisin kemisti, niin\nsanoisin hänelle, että meteorikilvissä, noissa ilmeisesti maapallon\nulkopuolelta tulleissa kappaleissa, on tutkittaessa huomattu\neittämättömiä hiiliaineen jälkiä; että se aine voi olla peräisin\nainoastaan elimellisistä olennoista ja että Reichenbachin tutkimusten\nmukaan sen on ehdottomasti täytynyt olla elävää. Vihdoin, jos olisin\njumaluusoppinut, niin sanoisin hänelle, että Jumalan lunastava armo\nPyhän Paavalin mukaan ei näytä kohdistuneen ainoastaan maahan, vaan\nkaikkiin taivaan maailmoihin. Mutta enpä ole jumaluusoppinut enkä\nkemisti enkä luonnontutkija enkä fyysikko. Niinpä, täydellisessä\ntietämättömyydessäni maailmankaikkeutta hallitsevista suurista\nlaeista, tyydyn vastaamaan: En tiedä, ovatko maailmat asuttuja, ja\nkoska en sitä tiedä, lähden katsomaan!\n\nUskalsiko Michel Ardanin teoriain vastustaja yrittää toisia\ntodisteluja? Sitä on mahdoton sanoa, sillä väkijoukon rajut huudot\nolisivat estäneet jokaisen mielipiteen julkilausumisen. Hiljaisuuden\njälleen palattua etäisimpiinkin ryhmiin voittoisa puhuja tyytyi\nlisäämään seuraavat mietelmät:\n\n-- Voitte hyvin käsittää, hyvät jenkit, että olen vain\npintapuolisesti kosketellut niin suurta kysymystä. En ole tullut\ntänne pitämään teille luentoa ja puolustamaan väitöskirjaa tästä\nlaajasta aineesta. On olemassa kokonainen sarja toisia todisteita\nmaailmain asuttavuudesta. Jätän sen syrjään. Sallikaa minun vain\npainottaa yhtä seikkaa. Niille, jotka väittävät, että kiertotähdet\neivät ole asuttuja, on vastattava: voitte olla oikeassa, jos on\ntodistettu, että maapallo on paras mahdollinen maailmoista, mutta\nniin ei ole laita, mitä Voltaire siitä lieneekin sanonut. Sillä on\nvain yksi saattolainen, kun Jupiterilla, Uranuksella, Saturnuksella\nja Neptunuksella on useampia palveluksessaan, mikä ei ole suinkaan\nhalveksittava etu. Mutta meidän maapallomme tekee varsin vähän\nmukavaksi varsinkin sen akselin kaltevuus ratansa suhteen.\nSiitä johtuu päivien ja öiden epätasaisuus, siitä vuodenaikojen\nepämiellyttävä erilaisuus. Meidän onnettomalla pallollamme on\naina liian kuuma tai liian kylmä; siellä paleltuu talvella ja\npalaa kesällä; se on yskän, nuhan ja keuhkokuumeen kiertotähti,\nkun sitä vastoin esimerkiksi Jupiterin pinnalla, jonka askeli on\nhyvin vähän kallellaan, asukkaat voisivat nauttia muuttumattomista\nlämpömääristä, siellä on ainaisen kevään, ainaisen kesän, ainaisen\nsyksyn ja ainaisen talven vyöhyke. Jokainen Jupiterin asukas\nvoi valita mieleisensä ilmaston ja asettua koko elämänsä ajaksi\nsuojaan lämpötilan vaihteluilta. Myöntänette helposti Jupiterin\ntässä suhteessa meidän kiertotähteämme paremmaksi, puhumattakaan\nsen vuosista, jotka kestävät kaksitoista vuotta kukin. Sitä paitsi\nminusta on ilmeistä, että näissä merkeissä ja ihmeellisissä\nolosuhteissa tuon onnellisen maailman asukkaat ovat korkeampia\nolentoja, että oppineet siellä ovat oppineempia, taiteilijat\ntaiteellisempia, häijyt vähemmän häijyjä ja hyvät parempia. Ah,\nmitä sitten puuttuu meidän palloltamme, jotta se voisi saavuttaa\ntuollaisen täydellisyyden? Ei paljon. Akseli, joka olisi vähemmän\nkallellaan radan tasoa vasten.\n\n-- No niin, huudahti kiivas ääni, -- ponnistakaamme yhteisvoimin,\nkeksikäämme koneita ja nostakaamme maan akseli pystyyn!\n\nJyrisevät kättentaputukset kajahtivat ilmoille tämän ehdotuksen\njohdosta, jonka tekijä oli J.T. Maston eikä voinutkaan olla kukaan\nmuu. Luultavasti oli tulinen sihteeri insinöörivaistojensa tenhoamana\nuskaltanut tehdä tuon rohkean ehdotuksen. Mutta, se täytyy sanoa,\nsillä se on totta, monet kannattivat sitä huudoillaan, ja jos\namerikkalaisilla olisi ollut Archimedeksen vaatima tukipiste niin\nhe epäilemättä olisivat rakentaneet vivun, joka olisi kyennyt\nkohottamaan maapalloa ja nostamaan sen akselin pystyyn. Mutta se\ntukipiste, sepä puuttui näiltä hurjan rohkeilta koneenrakentajilta.\n\nKuitenkin oli tällä huomattavan käytännöllisellä ajatuksella\nsuunnaton menestys; pääasian käsittely keskeytyi runsaasti\nneljännestunniksi, ja vielä kauan, hyvin kauan puhuttiin Amerikan\nYhdysvalloissa Tykkikerhon vakinaisen sihteerin pontevasti lausumasta\nehdotuksesta.\n\n\n\n\nHYÖKKÄYS JA VASTAISKU\n\n\n-- Hyvä herra, jatkoi ranskalainen, -- kaikki leikki sikseen;\nkunnioitan suuresti oppineita, jotka jotakin tietävät, mutta\nhalveksin syvästi oppineita, jotka eivät mitään tiedä.\n\n-- Tunnetteko tähän jälkimmäiseen luokkaan kuuluvia?\n\n-- Erikoisesti. Ranskassa on eräs, joka väittää, että matemaattiselta\nkannalta lintu ei voi lentää, ja toinen, jonka teoriat todistavat,\nettä kala ei ole luotu elämään vedessä.\n\n-- Sellaisista ei ole puhe, hyvä herra, ja voisin väitteeni tueksi\nmainita teille nimiä, joita ette voisi olla hyväksymättä.\n\n-- Silloin te, hyvä herra, panisitte pahasti ymmälle tietämättömän\nmiesparan, joka muuten ei parempaa pyydä kuin kartuttaa tietojaan.\n\n-- Miksi sitten ryhdytte esittämään tieteellisiä asioita, jos ette\nole niitä tutkinut? kysyi tuntematon jotenkin vähän hienotunteisesti.\n\n-- Miksikö? toisti Ardan. -- Siitä syystä, että se on aina urheilua,\njoka ei epäile olevan vaaraa. Minulla ei ole tietoja, se on kyllä\ntotta, mutta juuri heikkoudessani on minun voimani.\n\n-- Teidän heikkoutenne menee hulluuteen asti, huudahti tuntematon\näreällä äänellä.\n\n-- No, tokaisi ranskalainen vastaan, -- sitä parempi, jos hulluuteni\nvie minut kuuhun saakka!\n\nBarbicane ja hänen kerhotoverinsa katselivat tiukasti tungettelijaa,\njoka tuli ja asettui uskaliaasti poikkiteloin yrityksen tielle.\nKukaan ei tuntenut häntä, ja puheenjohtaja, vähän huolissaan\nnoin suorapuheisesti aloitetun keskustelun seurauksista, katseli\nuutta ystäväänsä hiukan peloissaan. Kuuntelijat olivat entistä\ntarkkaavampia ja oikein todella levottomia, sillä tuloksena\ntaistelusta oli, että se kohdisti heidän huomionsa retken vaaroihin\ntai vieläpä sen tosiasiallisiin mahdottomuuksiin.\n\n-- Hyvä Kerra, jatkoi Michel Ardanin vastustaja, -- syyt, jotka\ntodistavat, että kuun ympäriltä kokonaan puuttuu ilmakehä, ovat\nlukuisat ja eittämättömät. Vieläpä voin ennakolta otaksua, että\njos tätä ilmakehää koskaan on ollut olemassa, niin luultavasti maa\non sen vetänyt puoleensa. Mutta mieluummin vetoan teitä vastaan\nepäämättömiin tosiasioihin.\n\nTämä kohtaus näytti olevan omansa päättämään keskustelun. Siinä oli\nlausuttu sellaiset loppusanat, ettei parempia olisi voitu keksiä.\nMutta kun mieltenkuohu oli rauhoittunut, kuultiin seuraavat lujalla\nja ankaralla äänellä lausutut sanat:\n\n-- Nyt kun puhuja on suonut runsaasti sijaa mielikuvitukselle, hän\nsuvaitkoon palata aiheeseensa, rakennella vähemmän teorioita ja\npohtia retkensä käytännöllistä puolta.\n\nKaikkien katseet suuntautuivat niin puhuvaan henkilöön. Se oli\nlaiha, kuiva, tarmokkaan näköinen mies, leuan alla amerikkalaiseen\ntapaan leikattu tuuhea parta. Yleisön liikehtiessä levottomana hän\noli vähitellen päässyt katsojain eturiviin. Siinä hän, käsivarret\nristissä rinnalla, silmät kirkkaina ja rohkeina, tuijotti\njärkähtämättä kokouksen sankariin. Pyyntönsä lausuttuaan hän vaikeni\neikä näyttänyt välittävän tuhansista häneen kohdistetuista katseista\neikä sanojensa aikaansaamasta paheksuvasta murinasta. Kun vastausta\nei kuulunut, toisti hän pyyntönsä samalla jyrkällä ja täsmällisellä\näänensävyllä ja lisäsi sitten:\n\n-- Me olemme täällä keskustelemassa kuusta emmekä maasta.\n\n-- Olette oikeassa, hyvä herra, vastasi Michel Ardan, -- keskustelu\non syrjäytynyt aiheestaan. Palatkaamme puhumaan kuusta!\n\n-- Hyvä herra, jatkoi tuntematon, -- te väitätte, että saattolaisemme\non asuttu. Hyvä. Mutta jos on olemassa kuun asukkaita, niin he\nvarmastikin elävät hengittämättä, sillä -- sanon sen teidän omaksi\nhyväksenne -- kuun pinnalla ei ole pienintäkään molekyyliä ilmaa.\n\nTämän väitteen kuultuaan Ardan nosti pystyyn päänsä; hän ymmärsi,\nettä tuon miehen kanssa alkaisi taistelu itse ydinkysymyksestä. Hän\nkatseli puhujaa vuorostaan järkähtämättä ja sanoi:\n\n-- Vai niin, vai ei kuussa ole ilmaa! Ja kuka sen on sanonut, jos\nsaan luvan kysyä?\n\n-- Oppineet.\n\n-- Todellako?\n\n-- Ihan todella.\n\n-- Vedotkaa, hyvä herra, vastasi Michel Ardan ritarillisen\nkohteliaasti,-- vedotkaa niin paljon kuin mielenne tekee!\n\n-- Te tiedätte, sanoi tuntematon, -- että kun valon säteet kulkevat\nsellaisen aineen kuin ilman läpi, ne poikkeavat suorasta suunnastaan,\ntoisin sanoen, ne taittuvat. No niin, kun kuu pimentää tähtiä,\neivät niiden säteet, hipaistessaan kuun kehrän reunaa, koskaan ole\nvähintäkään poikenneet suorasta suunnastaan, eikä niissä ole näkynyt\npienintäkään taittumisen merkkiä. Siitä seuraa ilmeisesti, että kuun\nympärillä ei ole ilmakehää.\n\nKaikki katselivat ranskalaista, sillä jos huomautus kerran\nmyönnettiin oikeaksi, niin seuraukset siitä olivat välttämättömät.\n\n-- Siinä todella onkin teidän paras, jotten sanoisi ainoa\ntodistusperusteenne, vastasi Michel Ardan, -- ja tiedemiehen olisi\nehkä hankala siihen vastata, minä puolestani sanon teille vain, että\ntämä todiste ei ole ehdottoman sitova, sillä se edellyttää kuun\nkulmaläpimitan täydellisesti määrätyksi, kuten ei ole asian laita.\nMutta se sikseen, ja sanokaa minulle, hyvä herra, myönnättekö kuun\npinnalla olevan tulivuoria.\n\n-- Sammuneita kyllä; tulta syökseviä en.\n\n-- Sallikaa minun kuitenkin uskoa, menemättä logiikan rajojen\nulkopuolelle, että nuo tulivuoret jonakin ajanjaksona ovat toimineet!\n\n-- Se on varmaa, mutta kun ne itse saattoivat kehittää palamiseen\ntarvittavan happimäärän, ei niiden purkaus mitenkään todista kuun\nilmakehän olemassaoloa.\n\n-- Jatkakaamme sitten, vastasi Michel Ardan, -- ja jättäkäämme\nsyrjään tämänlaatuiset todisteet, siirtyäksemme suoranaisiin\nhavaintoihin. Mutta ilmoitan ennakolta, että aion vedota tunnettuihin\nnimiin.\n\n-- Vedotkaa.\n\n-- Minä vetoan. Vuonna 1715 tähtitieteilijät Louville ja Halley,\ntarkatessaan toukokuun kolmantena päivänä tapahtuvaa pimennystä,\nhuomasivat eräitä kummallisen luontoisia salamailmiöitä. Näiden\nnopeiden ja usein toistuvien valonvälähdysten he katsoivat johtuvan\nkuun ilmakehässä purkautuvista ukonilmoista.\n\n-- Vuonna 1715, vastasi tuntematon, -- tiedemiehet Louville ja\nHalley luulivat kuussa näkyviksi ilmiöiksi yksinomaan maapallollamme\ntapahtuvia ilmiöitä, sellaisia kuin tulennuolia tai muita, jotka\nnäyttäytyivät ilmakehässämme. Näin ovat tiedemiehet vastanneet, kun\nnämä seikat esitettiin, ja niin minäkin vastaan heidän kanssaan.\n\n-- Jatkakaamme vielä, vastasi Ardan joutumatta hämilleen\nvastaväitteistä. -- Huomasihan Herschel vuonna 1787 suuren joukon\nvalopilkkuja kuun pinnalla.\n\n-- Niin kyllä, mutta lausumatta mielipidettään näiden valopilkkujen\nalkuperästä. Herschel itse ei tehnyt niiden näyttäytymisestä sitä\njohtopäätöstä, että kuulla täytyisi olla ilmakehä.\n\n-- Hyvin vastattu, sanoi Michel Ardan mairitellen vastustajaansa,\n-- huomaan, että olette perin tarkoin perehtynyt kuuta koskevaan\ntieteeseen.\n\n-- Perin tarkoin, hyvä herra, ja voin lisätä, että taitavimmat\nhavaintojen tekijät, ne, jotka ovat parhaiten tutkineet yön aurinkoa,\nherrat Beer ja Mölder, ovat yhtä mieltä siitä, että sen pinnalta\nkokonaan puuttuu ilmaa.\n\nSyntyi levotonta liikehtimistä läsnäolijoissa, joihin tuon omituisen\nhenkilön todisteet näyttivät tekevän tuntuvan vaikutuksen.\n\n-- Jatkakaamme yhä, vastasi Michel Ardan mitä levollisimmin, -- ja\nsiirtykäämme nyt tärkeään tosiseikkaan. Eräs taitava ranskalainen\ntähtientutkija, herra Laussedat, totesi tarkatessaan heinäkuun 18.\npäivänä 1860 tapahtuvaa pimennystä, että auringon reunakaistaleen\nsakarat olivat pyöristetyt ja tylpät. Mutta sellainen ilmiö ei\nsaattanut johtua muusta kuin auringon säteiden taittumisesta niiden\nkulkiessa kuun ilmakehän läpi, ja sitä on mahdoton toisin selittää.\n\n-- Mutta onko asia varma? kysyi tuntematon kiivaasti.\n\n-- Ehdottoman varma.\n\nPäinvastainen liike siirsi kokoontuneet jälleen suositun sankarinsa\npuolelle, jonka vastustaja jäi sanattomaksi. Ardan otti taas\npuheenvuoron, ja kerskailematta viime voitostaan hän vain sanoi:\n\n-- Näette siis, hyvä herra, ettei sovi väittää mitään ehdottoman\nvarmasti ilmakehän olemassaoloa vastaan kuun pinnalla. Se ilmakehä ei\nole tiheä, vaan jokseenkin ohut, mutta nykyään olettaa tiede yleensä\nsen olevan olemassa.\n\n-- Ei vuorilla, luvallanne sanoen, intti tuntematon, joka ei tahtonut\nhellittää mielipiteestään.\n\n-- Ei, mutta laaksojen pohjalla eikä muutamaa sataa jalkaa\nkorkeammalla.\n\n-- Joka tapauksessa tekisitte viisaasti, jos ryhtyisitte\ntarpeellisiin varokeinoihin, sillä se ilma on perin ohutta.\n\n-- No, hyvä herra, kyllä sitä aina yhdelle ainoalle ihmiselle\nriittää, sitä paitsi kun kerran olen päässyt sinne ylös, koetan\nparhaani mukaan sitä säästellä ja hengittää vain juhlatilaisuuksissa.\n\nAnkara naurunremahdus kajahti salaperäisen väittelytoverin korviin.\nHän loi katseensa kokoontuneisiin, uhmaten heitä ylpeän näköisenä.\n\n-- Koska nyt siis olemme yksimieliset jonkinlaisen ilmakehän\nolemassaolosta, jatkoi Michel Ardan luontevasti, -- on meidän pakko\notaksua, että siellä on myös jonkin verran vettä. Se on seuraus,\njosta minä puolestani suuresti iloitsen. Sallikaa minun muuten, hyvä\nvastaväittäjäni, esittää teille vielä yksi huomautus. Me tunnemme\nvain toisen kuun kyljistä, ja jos meihin päin kääntyneellä pinnalla\nonkin vähän ilmaa, niin on mahdollista, että vastakkaisella pinnalla\nsitä on paljon.\n\n-- Ja mistä syystä?\n\n-- Siitä syystä, että kuu maan vetovoiman vaikutuksesta on käynyt\nmunan muotoiseksi, jonka näemme kapeamman pään puolelta. Siitä\nseuraa, kuten Hansenin laskelmista käy ilmi, että sen painopiste\nsijaitsee toisessa puoliskossa. Siitä voi tehdä sen johtopäätöksen,\nettä kaikkien ilma- ja vesijoukkojen on täytynyt kulkeutua\nsaattolaisemme toiselle kyljelle sen luomisen ensi päivinä.\n\n-- Pelkkää mielikuvitusta! huudahti tuntematon.\n\n-- Ei, vaan puhtaita teorioita, jotka nojautuvat mekaniikan lakeihin,\nja minusta tuntuu vaikealta todistaa niitä vääriksi. Vetoan siis\ntähän kokoukseen ja esitän äänestettäväksi kysymyksestä: onko elämä,\nsellaisena kuin se on olemassa maan päällä, mahdollinen myös kuun\npinnalla?\n\nKolmesataatuhatta kuulijaa taputti yhtaikaa käsiään tälle\nehdotukselle. Michel Ardanin vastustaja tahtoi vielä puhua, mutta hän\nei voinut enää saada ääntään kuulumaan. Huutoja, uhkauksia sateli\nhäntä vastaan kuin rakeita.\n\n-- Riittää, riittää! sanoivat toiset.\n\n-- Ajakaa se tungettelija tiehensä! hokivat toiset.\n\n-- Ulos, ulos! ulvoi ärtynyt väkijoukko.\n\nMutta lujana, tarrautuneena kiinni korokkeeseen hän pysyi\nliikahtamatta paikallaan ja antoi rajuilman mennä ohi. Tämä olisi\näitynyt pelottavaksi, jollei Michel Ardan olisi kädenliikkeellä\nsaanut sitä tyyntymään. Hän oli liian ritarillinen jättääkseen\nvastaväittäjänsä oman onnensa nojaan moisessa äärimmäisessä pulassa.\n\n-- Haluatte kai sanoa vielä muutaman sanan? hän kysyi mitä\nmiellyttävimmällä äänellä.\n\n-- Haluan sanoa sata, tuhatkin! vastasi tuntematon kiihkeästi. -- Tai\noikeammin en, vain yhden ainoan. Pysyäksenne lujana yrityksessänne\nteidän täytyy olla...\n\n-- Varomaton! Kuinka voitte sanoa minua sellaiseksi, minä kun olen\npyytänyt ystävältäni Barbicanelta lieriömäistä ammusta, jottei minun\nmatkalla tarvitsisi kieppua kuin orava?\n\n-- Mutta, te onneton, kauhea tärähdys musertaa teidät palasiksi\nliikkeelle lähtiessänne!\n\n-- Rakas vastaväittäjäni, olette osannut koskettaa todellista\nja ainoata vaikeutta, mutta minulla on kyllin hyvä käsitys\namerikkalaisten teollisesta nerokkuudesta voidakseni uskoa, että\nheidän onnistuu se voittaa.\n\n-- Entäs kuumuus, jonka ammuksen nopeus synnyttää sen kulkiessa\nilmakerrosten läpi?\n\n-- Oh, sen seinät ovat paksut, ja pääsen niin nopeasti ilmakehän läpi.\n\n-- Entä elintarvikkeet, vesi?\n\n-- Olen laskenut voivani viedä niitä mukanani vuodeksi, ja matkani\nkestää neljä päivää.\n\n-- Entä ilma hengittääksenne matkalla?\n\n-- Minä valmistan sitä kemiallisin keinoin?\n\n-- Mutta entä törmäyksenne kuuta vasten, jos koskaan sinne pääsette?\n\n-- Se on kuusi kertaa heikompi kuin putoaminen maata vasten, koska\npainovoima on kuusi kertaa pienempi kuun pinnalla.\n\n-- Mutta se on kuitenkin niin kova, että se musertaa teidät niin kuin\nolisitte lasia.\n\n-- No, mikä minua estää hiljentämästä putoamistani sopivasti\nsijoitettujen, sopivalla ajalla sytytettyjen rakettien avulla?\n\n-- Entä lopuksi, jos otaksutaankin, että kaikki vaikeudet voitetaan,\nettä kaikki esteet poistetaan, että onni teitä kaikin mahdollisin\ntavoin suosii, että pääsette ehjin nahoin kuuhun, niin kuinka tulette\ntakaisin?\n\n-- Minä en tulekaan takaisin.\n\nKuultuaan tämän vastauksen, joka yksinkertaisuudessaan oli\nsuurenmoinen, kokoontuneet pysyivät vaiti. Mutta heidän vaitiolonsa\noli kaunopuheisempi kuin heidän innostushuutonsa olisivat olleet.\nTuntematon käytti sitä hyväkseen pannakseen vielä viimeisen kerran\nvastalauseensa.\n\n-- Te surmaatte itsenne ehdottomasti! hän huudahti, -- eikä\nkuolemanne, joka on ollut vain mielettömän kuolema, edes hyödytä\ntiedettä!\n\n-- Jatkakaa, hyvä tuntematon, sillä toden totta, te lausutte hyvin\nmiellyttäviä ennustuksia.\n\n-- Ah, tämä on sentään liikaa! huudahti Michel Ardanin vastustaja, --\nenkä tiedä miksi jatkan niin turhanpäiväistä keskustelua. Jatkakaa\nrauhassa tätä hullua yritystä! Siitä ei saa syyttää teitä.\n\n-- Oh, tehkää niin hyvin vain!\n\n-- En, vaan teidän teoistanne saa vastata toinen.\n\n-- Kuka sitten, jos saan kysyä? sanoi Michel Ardan jyrkällä äänellä.\n\n-- Se hölmö, joka on pannut toimeen tämän yhtä mahdottoman kuin\nnaurettavan yrityksen.\n\nSe oli suoranainen hyökkäys. Siitä pitäen kun tuo tuntematon oli\npuuttunut keskusteluun, oli Barbicane ponnistellut ankarasti\nhillitäkseen itseään, mutta huomatessaan itsensä moisen häväistyksen\nesineeksi hän kavahti pystyyn ja aikoi astua vastustajansa luo,\njoka uhmaillen katseli häntä vasten silmiä, mutta äkkiä hän huomasi\njoutuneensa vieraasta erilleen.\n\nSadat rotevat käsivarret kohottivat näet korokkeen ilmaan, ja\nTykkikerhon puheenjohtaja sai yhdessä Michel Ardanin kanssa osakseen\nsen kunnianosoituksen, että häntä kannettiin riemusaatossa. Lava,\njolla he seisoivat, oli raskas, mutta kantajat vuorottelivat\nlakkaamatta, ja kaikki kilpailivat ja suorastaan taistelivat siitä,\nkuka saisi olkapäillään kannattaa tätä mielenosoitusta.\n\nSillä välin tuntematon ei ollut käyttänyt hyväkseen yleistä mylläkkää\npoistuakseen. Olisiko hän muuten voinutkaan niin tehdä keskellä\ntaajaa väkijoukkoa? Varmaankaan ei. Joka tapauksessa hän pysytteli\nensi rivissä, käsivarret ristissä rinnalla, ja katseli Barbicanea\ntarkasti.\n\nTämä taas ei hellittänyt silmiään hänestä, ja molempien miesten\nkatseet pysyivät kiinni toisissaan kuin kaksi väräjävää miekanterää.\n\nÄärettömän väkijoukon huudot kaikuivat kovimpina riemusaattomarssin\nkestäessä. Michel Ardan otti kunnianosoituksen vastaan ilmeisin\nmielihyvän tuntein. Hänen kasvonsa säteilivät. Joskus koroke\ntuntui kiikkuvan ja kallistelevan kuin aaltojen pieksämä laiva.\nMutta kokouksen molemmat sankarit olivat tottuneita merimiehiä, he\neivät kompastelleet, ja heidän laivansa saapui vaurioitta satamaan\nTampan kaupunkiin. Michel Ardanin onnistui riistäytyä irti rotevien\nihailijoittensa viimeisistä syleilyistä, hän pakeni hotelli\n_Frankliniin_, riensi huoneeseensa ja pujahti nopeasti vuoteeseensa\nsatatuhatmiehisen armeijan vartioidessa hänen ikkunainsa olla.\n\nMutta salaperäisellä henkilöllä ja Tykkikerhon puheenjohtajalla\noli lyhyt, ankara, ratkaiseva kohtaus. Vihdoin vapaaksi päästyään\nBarbicane oli näet mennyt suoraan vastustajansa luo.\n\n-- Tulkaa! sanoi hän lyhyesti.\n\nVieras seurasi häntä laiturille, ja pian molemmat miehet olivat erään\nJone's Falliin päin ulottuvan veistämön edessä.\n\nSiinä nämä vielä toisilleen tuntemattomat vihamiehet katselivat\ntoisiaan.\n\n-- Kuka te olette? kysyi Barbicane.\n\n-- Kapteeni Nicholl.\n\n-- Sitäpä arvelinkin. Tähän saakka sattuma ei koskaan ole vienyt\nteitä minun tielleni...\n\n-- Tulin ja asetuin siihen itse.\n\n-- Te olette herjannut minua.\n\n-- Julkisesti.\n\n-- Ja teidän on annettava minulle hyvitys siitä herjauksesta.\n\n-- Vaikka heti.\n\n-- Ei. Tahdon, että meidän välillämme kaikki tapahtuu salassa. Kolmen\nmailin päässä Tampasta on eräs metsä, Skersnawin metsä. Tunnetteko\nsen?\n\n-- Tunnen.\n\n-- Tahdotteko huomenna aamulla kello viisi tulla sinne toiselta\npuolelta?\n\n-- Kyllä, jos te samalla hetkellä tulette sinne toiselta.\n\n-- Ette kai unohda pyssyänne? sanoi Barbicane.\n\n-- En enempää kuin tekään omaanne, vastasi Nicholl.\n\nVaihdettuaan kylmäkiskoisesti nämä sanat kapteeni ja Tykkikerhon\npuheenjohtaja erosivat. Barbicane palasi asuntoonsa, mutta sen sijaan\nettä olisi nauttinut muutaman tunnin lepoa hän vietti yön etsimällä\nkeinoja ammuksen tärähdyksen välttämiseksi ja ratkaistakseen tämän\nvaikean pulman, jonka Michel Ardan kokouksen keskustelussa oli\nesittänyt.\n\n\n\n\nKUINKA RANSKALAINEN SELVITTÄÄ JUTUN\n\n\nPuheenjohtajan ja kapteenin keskustellessa kaksintaistelun ehdoista,\nhirveän ja hurjan kaksintaistelun, jossa molemmat vastapuolet\nmuuttuvat ihmismetsästäjiksi, Michel Ardan lepäsi riemusaaton\nrasituksista. \"Lepäsi\" on ilmeisesti väärä sana, sillä amerikkalaiset\nvuoteet voivat kovuudessa kilpailla marmori- tai graniittipöytien\nkanssa.\n\nArdan nukkui sen vuoksi koko lailla huonosti, käännähdellen\nedestakaisin niiden pyyhinliinojen välissä, jotka hänellä oli\nlakanoina, ja ajatteli, että hänen oli kyhättävä mukavampi vuode\nammukseensa, kun ankara jyske tempasi hänet näistä mietteistä.\nEpätasaiset kolkutukset tärisyttivät hänen huoneensa ovea. Kuulosti\nsiltä kuin sitä jyskytettäisiin jollakin rauta-aseella. Hirveitä\nhuutoja yhtyi tähän vähän liian varhaiseen meluun.\n\n-- Avaa! huudettiin. -- Herran nimessä, avaahan vihdoin!\n\nArdanilla ei ollut mitään syytä suostua niin meluavaan pyyntöön. Hän\nnousi kuitenkin ja avasi ovensa, juuri kun se oli särkymäisillään\nitsepäisen tulijan ponnistuksista. Tykkikerhon sihteeri ryntäsi\nhuoneeseen. Pommi ei olisi tullut sisään kursailemattomammin.\n\n-- Eilen illalla, huusi J.T. Maston muitta mutkitta, --\npuheenjohtajaamme häväistiin julkisesti kokouksessa. Hän on haastanut\nkaksintaisteluun vastustajansa, joka ei ole kukaan muu kuin kapteeni\nNicholl. He taistelevat tänä aamuna Skersnawin metsässä. Olen saanut\nkuulla kaikki Barbicanen omasta suusta. Jos hän saa surmansa,\nniin suunnitelmamme menevät myttyyn. Täytyy siis saada estetyksi\nkaksintaistelu. Mutta nyt voi vain yhdellä ainoalla miehellä\nmaailmassa olla niin paljon vaikutusvaltaa Barbicaneen, että juttu\njää sikseen, ja se mies on Michel Ardan!\n\nJ.T. Mastonin puhuessa näin Michel Ardan ei ollut tahtonut\nkeskeyttää häntä, vaan oli hypännyt väljiin housuihinsa, ja vajaan\nkahden minuutin kuluttua molemmat ystävykset olivat menossa Tampan\nesikaupunkeihin päin niin vinhasti kuin vain pääsivät.\n\nNopean marssin kestäessä Maston selvitti Ardanille, millä kannalla\nasiat olivat. Hän ilmoitti Barbicanen ja Nichollin vihamielisyyden\ntodelliset syyt, että tämä vihamielisyys oli jo vanhaa, vaikka\npuheenjohtaja ja kapteeni, yhteisten ystävien toimenpiteitten\njohdosta, eivät siihen asti koskaan olleet tavanneet toisiaan. Hän\nlisäsi, että kiista koski yksinomaan metallilevyn ja tykinluodin\nvälistä kilpailua, ja lopuksi, että kokouksessa sattunut kohtaus ei\nollut muuta kuin Nichollin kauan etsimä tilaisuus tyydyttää vanhaa\nvihankaunaansa.\n\nPeräti kauheita ovat Amerikalle ominaiset kaksintaistelut, joissa\nmolemmat vastapuolet etsivät toisiaan pitkin metsiköitä, väijyvät\ntoisiaan pensaikkojen nurkissa ja ampuvat toisiaan tiheiköissä\nkuin villipetoja. Silloin molemmat kaiketi kadehtivat ihmeellisiä,\nruohoaavikoiden intiaaneille aivan luonnollisia ominaisuuksia, heidän\nnopeaa älyään, heidän kekseliästä viekkauttaan, heidän kykyänsä\nhuomata jälkiä, heidän vihollisvainuansa. Erehdys, epäröinti,\nharha-askel voi tuottaa kuoleman. Sellaisiin kaksintaisteluihin\njenkit usein ottavat mukaan koiransa ja ollen samalla kertaa\nmetsästäjiä ja otuksia ajavat toisiaan tuntikausia.\n\n-- Kyllä te olette pirunmoisia ihmisiä! huudahti Michel Ardan hänen\ntoverinsa kuvattua hyvin voimakkaasti ja perinpohjin sellaisten\nasiain järjestelyn.\n\n-- Sellaisia me olemme, vastasi J.T. Maston vaatimattomasti, -- mutta\njoutukaamme!\n\nTurhaan kuitenkin Michel Ardan ja hän riensivät pitkin kasteesta\nvielä kosteata tasankoa, riisivainioiden ja purojen poikki, ja\noikaisivat suorinta tietä. He eivät voineet ehtiä Skersnawin metsään\nennen puolta kuutta. Barbicane oli varmaankin mennyt sinne jo puoli\ntuntia sitten.\n\nSiellä työskenteli vanha neekeri pilkkoen palasiksi kirveellään\nkaatamiaan puita. Maston juoksi hänen luokseen huutaen:\n\n-- Oletteko nähnyt metsään tulevan pyssyllä varustetun miehen,\nBarbicanen, puheenjohtajan ... parhaan ystäväni?\n\nTykkikerhon arvoisalla sihteerillä oli se lapsellinen käsitys, että\nkoko maailman täytyi tuntea hänen puheenjohtajansa. Mutta neekeri ei\nnäyttänyt ymmärtävän.\n\n-- Metsästäjän, sanoi silloin Ardan.\n\n-- Metsästäjänkö? Kyllä, vastasi neekeri.\n\n-- Joko siitä on kauan?\n\n-- Melkein tunti.\n\n-- Liian myöhäistä! huudahti Maston.\n\n-- Entä oletteko kuullut pyssynlaukauksia? kysyi Michel Ardan.\n\n-- En.\n\n-- Ettekö yhtään?\n\n-- En yhtään. Sillä metsästäjällä ei näytä olevan hyvää\nmetsästysonnea.\n\n-- Mitä tehdä? sanoi Maston.\n\n-- Mennään metsään, vaikkapa sitten saisimme nahkaamme luodin, joka\nei ole tarkoitettu meille.\n\n-- Ah! huudahti Maston äänensävyllä, jota ei voinut käsittää väärin,\n-- mieluummin kymmenen luotia minun päähäni kuin yksi Barbicanen\npäähän!\n\n-- Eteenpäin siis! jatkoi Ardan puristaen toverinsa kättä.\n\nMuutaman sekunnin kuluttua molemmat ystävykset katosivat metsikköön.\nSe oli hyvin taaja, jättiläissypressejä, sykomoreja, tulppaanipuita,\nöljypuita, tamarindeja, nuoria tammia ja magnolioita kasvava\ntiheikkö. Nämä erilaiset puut punoivat oksat toisiinsa sotkuiseksi\nverkoksi, joka esti näkemästä pitkälle. Michel Ardan ja Maston\nastuivat vierekkäin, ääneti korkeassa ruohikossa, raivaten itselleen\ntietä rehevien liaanien keskitse, luoden tutkivia katseita pensaisiin\ntai tummien, tiheiden lehvien peittämiin oksiin ja odottaen joka\naskeleella pyssyjen pelottavaa paukahdusta. Jälkiä, jotka Barbicane\nvarmaankin oli jättänyt kulkiessaan metsän läpi, heidän oli mahdoton\nhuomata, ja he astelivat sokkoina näitä tuskin raivattuja polkuja,\njoilla intiaani olisi askel askeleelta seurannut vastustajansa\netenemistä.\n\nTunnin turhaan etsittyään molemmat toverukset pysähtyivät. He kävivät\nyhä levottomammiksi.\n\n-- Kaikki kai on jo lopussa, sanoi Maston masentuneena, -- Sellainen\nmies kuin Barbicane ei ole viekastellut vihollisensa kanssa, ei\nvirittänyt hänelle ansaa eikä käyttänyt metkuja. Hän on liian\nvilpitön, liian urhea. Hän on mennyt eteenpäin, suoraa tietä vaaraan,\nluultavasti niin kauas neekeristä, että tuuli on vienyt mukanaan\nkuulumattomiin pyssynlaukauksen äänen.\n\n-- Mutta me, me! vastasi Michel Ardan. -- Olisimmehan me metsään\ntultuamme kuulleet...\n\n-- Entä jos olemme tulleet liian myöhään! valitti Maston\nepätoivoisella äänellä.\n\nMichel Ardan ei keksinyt sanaakaan vastaukseksi. Maston ja hän\nlähtivät jatkamaan keskeytynyttä taivallustaan. Silloin tällöin\nhe huusivat kovalla äänellä joko Barbicanea tai Nichollia, mutta\nkumpikaan ei vastannut heidän huutoonsa. Iloisia, melun herättämiä\nlintuparvia katosi oksien väliin ja muutamia säikähtyneitä\nkuusipeuroja pakeni metsikön läpi.\n\nEtsimistä jatkui vielä tunnin ajan. Suurin osa metsää oli tutkittu.\nTaistelijain siellä olosta ei näkynyt mitään merkkiä. Teki melkein\nmieli epäillä neekerin sanoja, ja Ardan oli jo luopumaisillaan\njatkamasta hyödytöntä vakoilua, kun Maston äkkiä pysähtyi.\n\n-- Hiljaa! hän sanoi. -- Tuolla on joku.\n\n-- Onko? kysyi Michel Ardan.\n\n-- On. Joku mies. Hän ei näy liikkuvan. Hänellä ei ole enää pyssyä\nkädessään. Mitähän hän tekee?\n\n-- Tunnetko hänet? kysyi Michel Ardan, jota hänen likinäköisyytensä\nhaittasi moisessa tilaisuudessa.\n\n-- Kyllä, kyllä. Hän kääntyy, vastasi Maston.\n\n-- Ja hän on...\n\n-- Kapteeni Nicholl.\n\n-- Nicholl! huudahti Michel Ardan tuntien ankaraa, sydäntäsärkevää\nsurua.\n\nNicholl aseettomana! eikö hänellä siis ollut enää mitään pelättävää\nvastustajaltaan?\n\n-- Menkäämme hänen luokseen, sanoi Michel Ardan, -- niin saamme\ntietää, kuin on asian laita.\n\nMutta hän ei ollut toverinsa kera astunut viittäkymmentä askelta\nennen kuin he pysähtyivät katselemaan tarkemmin kapteenia. He\nluulivat löytävänsä verenhimoisen ja kokonaan kostonhimonsa valtaaman\nmiehen. Nähdessään hänet he ällistyivät.\n\nKahden jättiläiskokoisen tulppaanipuun väliin oli viritetty\ntiheäsilmäiset verkot, ja niiden keskellä rimpuili pikku lintu,\nsiivet kiinni takertuneina ja huutaen surkeasti. Linnustaja, joka\noli kiinnittänyt nuo läpipääsemättömät verkot, ei ollut ihmisolento,\nvaan myrkyllinen, tälle seudulle erikoinen hämähäkki, kyyhkysen munan\nkokoinen ja suunnattoman rotevilla koivilla varustettu. Inhottavan\nhyönteisen oli, juuri hyökätessään saaliinsa kimppuun, täytynyt\nperääntyä ja etsiä suojaa tulppaanipuun korkeilta oksilta, sillä\npelättävä vihollinen tuli ja uhkasi vuorostaan sitä.\n\nKapteeni Nicholl näet, laskettuaan pyssynsä maahan ja unohtaen\nasemansa vaarat, oli paraikaa mahdollisimman varovasti päästämässä\nirti hirviömäisen hämähäkin verkkoihin takertunutta uhria. Sitten hän\npäästi lentoon pikku linnun, joka löi iloisesti siipiään ja katosi\nnäkyvistä.\n\nHeltyneenä Nicholl juuri katseli, kuinka lintu pakeni oksien välitse,\nkun hän kuuli seuraavat liikuttuneella äänellä lausutut sanat:\n\n-- Te olette kelpo mies, te.\n\nHän kääntyi. Michel Ardan seisoi hänen edessään, toistaen:\n\n-- Ja hyvä ihminen!\n\n-- Michel Ardan! huudahti kapteeni, -- mitä varten te tulette tänne?\n\n-- Puristamaan teidän kättänne, Nicholl, ja estämään teitä\nsurmaamasta Barbicanea tai joutumasta hänen surmattavakseen.\n\n-- Barbicane! huudahti kapteeni, -- jota olen etsinyt jo pari tuntia\nlöytämättä! Missä hän piileskelee?\n\n-- Nicholl, sanoi Michell Ardan, -- tämä ei ole kohteliasta. Tulee\naina kunnioittaa vastustajaansa. Olkaa huoletta! Jos Barbicane on\nelossa, niin me kyllä löydämme hänet, sitä helpommin, kun hänkin kai\netsii teitä, jos hän ei ole viivästynyt auttamaan sorrettuja lintuja\nniin kuin te. Mutta kun olemme hänet löytäneet, niin ei ole enää\npuhetta kaksintaistelusta teidän välillänne, sen sanoo teille Michel\nArdan.\n\n-- Puheenjohtaja Barbicanen ja minun välilläni, vastasi Nicholl\nvakavasti, -- on niin ankara kilpailu, että vain toisen kuolema...\n\n-- Kas niin, kas niin! keskeytti Michel Ardan. -- Teidänlaisenne\nkelpo miehet ovat voineet vihata toisiaan, mutta kunnioittavat\ntoisiaan myös. Te ette taistele tällä kertaa.\n\n-- Minä taistelen, hyvä herra!\n\n-- Ette.\n\n-- Kapteeni, sanoi silloin J.T. Maston hyvin miehekkäästi, --\nminä olen puheenjohtajan ystävä, hänen toisintonsa. Jos tahdotte\nehdottomasti surmata jonkun, niin ampukaa minut, se on ihan sama asia.\n\n-- Herra, sanoi Nicholl puristaen suonenvedontapaisesti pyssyä\nkourassaan, -- nämä leikkipuheet...\n\n-- Ystävämme Maston ei laske leikkiä, keskeytti taas Michel Ardan,\n-- ja minä ymmärrän hänen aikeensa antaa surmata itsensä sen miehen\npuolesta, jota hän rakastaa. Mutta ei hän eikä Barbicane kaadu\nkapteeni Nichollin luodin lävistämänä, sillä minulla on tehtävänä\nmolemmille kilpailijoille niin houkutteleva ehdotus, että he\nkiiruhtavat sen hyväksymään.\n\n-- Ja mikä se on? kysyi Nicholl ilmeisesti epäillen.\n\n-- Malttakaa, vastasi Ardan, -- minä en voi sitä ilmoittaa ennen kuin\nBarbicanen läsnäollessa.\n\n-- Etsikäämme häntä siis! huudahti kapteeni.\n\nHeti lähtivät kaikki kolme miestä liikkeelle. Otettuaan panoksen pois\npyssystään kapteeni heitti aseen olkapäälleen ja astui eteenpäin\nnytkähtelevin askelin sanaakaan sanomatta.\n\nVielä puolen tunnin verran etsittiin turhaan. Maston tunsi kauhean\naavistuksen heräävän mielessään. Hän piti ankarasti silmällä\nNichollia epäillen, että kapteeni olikin jo tyydyttänyt kostonhimonsa\nja että onneton Barbicane, luodin lävistämänä, virui hengettömänä\njonkin verisen tiheikön perukassa. Michel Ardanilla näytti olevan\nsama ajatus, ja molemmat katselivat jo kysyvin silmin kapteeni\nNichollia, kun Maston äkkiä pysähtyi.\n\nLiikkumaton, valtavan suuren catalpa-puun tyveen nojaava miehen\nvartalo tuli näkyviin parinkymmenen askeleen päässä, puoliksi\npeittyen ruohikkoon.\n\n-- Se on hän! lausui Maston.\n\nBarbicane ei liikahtanut. Ardan loi katseensa syvälle kapteenin\nsilmiin, mutta kun tämä ei hievahtanut, astui hän muutaman askeleen\neteenpäin huutaen: -- Barbicane, Barbicane!\n\nEi vastausta. Ardan kiiruhti ystäväänsä kohti, mutta ollessaan\njuuri tarttumassa hänen käsivarteensa pysähtyi äkkiä ja huudahti\nhämmästyksestä.\n\nLyijykynä kädessään Barbicane piirteli geometrisia kaavoja ja\nkuvioita vihkoseen. Hänen tyhjä pyssynsä lojui maassa. Syventyneenä\ntyöhönsä tiedemies oli vuorostaan unohtanut kaksintaistelunsa ja\nkostonsa eikä ollut mitään nähnyt, ei mitään kuullut. Mutta kun\nMichel Ardan laski kätensä hänen kädelleen, nosti hän päätään ja\nkatseli häiritsijää hämmästynein silmin.\n\n-- No, huudahti hän vihdoin, -- sinäkö täällä! Olen keksinyt,\nystäväni! Olen keksinyt!\n\n-- Mitä?\n\n-- Keinon.\n\n-- Minkä keinon?\n\n-- Keinon tehdä tyhjäksi tärähdyksen vaikutus ammuksen lähtiessä\nliikkeelle.\n\n-- Todellako? sanoi Michel Ardan katsahtaen salavihkaa kapteeniin.\n\n-- Kyllä. Vettä, ei muuta kuin vettä, joka vaikuttaa joustimen\nlailla... No, Maston, jatkoi Barbicane, -- tekin täällä!\n\n-- Hän juuri, vastasi Michel Ardan, -- ja salli minun samalla\nesitellä sinulle herra kapteeni Nicholl!\n\n-- Nicholl! huudahti Barbicane ja ponnahti silmänräpäyksessä\nseisaalle. -- Anteeksi, kapteeni, hän sanoi, -- olin unohtanut ...\nolen valmis.\n\nMichel Ardan meni väliin antamatta vihamiehille aikaa haastaa\ntoisiaan.\n\n-- Onpa totisesti onni, hän sanoi, -- että teidänlaisenne kelpo\nmiehet eivät ennemmin ole sattuneet yhteen! Me saisimme nyt itkeä\ntoisen tai toisen kuolemaa. Mutta, kiitos Jumalan, joka on puuttunut\nasiaan, ei ole enää mitään pelättävää. Kun miehet unohtavat vihansa\nsyventyen mekaniikan ongelmiin tai tehden kepposia hämähäkeille, ei\nse viha ole kellekään vaarallinen.\n\nja Michel Ardan kertoi puheenjohtajalle, mitä kapteeni oli tehnyt.\n\n-- Tahtoisinpa nyt tietää, hän sanoi lopettaessaan, -- onko kaksi\nteidänlaistanne hyvää olentoa luotu puhkaisemaan pään toisiltaan\nkiväärinlaukauksilla.\n\nTässä hieman naurettavassa tilanteessa oli jotakin niin\nodottamatonta, että Barbicane ja Nicholl eivät oikein tienneet, miten\nkohtelisivat toisiaan. Michel Ardan huomasi sen kyllä ja päätti panna\nsovinnonteon muitta mutkitta toimeen.\n\n-- Kunnon ystäväni, hän sanoi vetäen huulensa miellyttävimpään\nhymyynsä, -- teidän välillänne ei ole koskaan ollut muuta kuin\nväärinkäsitys. Ei muuta. No niin, todistaaksenne, että kaikki on\nvälillänne selvää, ja koska teissä kerran on miestä uskaltamaan\nhenkenne, niin suostukaa muitta mutkitta ehdotukseen, jonka aion\nteille tehdä.\n\n-- Puhukaa! sanoi Nicholl.\n\n-- Ystävämme Barbicane uskoo ammuksensa lentävän suoraa päätä kuuhun.\n\n-- Niin, ihan varmasti! vastasi puheenjohtaja.\n\n-- Ja ystävämme Nicholl on varma siitä, että se putoaa takaisin maan\npäälle.\n\n-- Siitä olen varma, huudahti kapteeni.\n\n-- Hyvä, jatkoi Michel Ardan. -- Minä en luule kykeneväni saamaan\nteitä yksimielisiksi, mutta sanon teille yksinkertaisesti: Lähtekää\nmukaani matkalle ja tulkaa katsomaan jäämmekö tielle.\n\n-- Mitä? huudahti J.T. Maston ällistyneenä.\n\nKuultuaan äkkiä tämän ehdotuksen molemmat kilpailijat olivat\nkohottaneet katseensa toisiaan kohti. He silmäilivät toisiaan\ntarkkaavaisesti! Barbicane odotti kapteenin vastausta. Nicholl\nkuulosteli puheenjohtajan sanoja.\n\n-- No? lausui Michel houkuttelevimmalla äänellään. -- Koska nyt\nkerran ei enää tarvitse pelätä mitään tärähdystä!\n\n-- Suostun! huudahti Barbicane.\n\nMutta niin nopeasti kuin hän olikin lausunut tuon sanan, oli myös\nNicholl sen sanonut samalla hetkellä.\n\n-- Hurraa! Hyvä! Hei, hei, hei! huudahti Michel Ardan ojentaen\nkätensä molemmille vastapuolille. -- Ja nyt, kun juttu on selvitetty,\nsallikaa minun menetellä kanssanne ranskalaiseen tapaan. Menkäämme\naamiaiselle!\n\n\n\n\nYHDYSVALTAIN UUSI KANSALAINEN\n\n\nSinä päivänä koko Amerikka yhtaikaa sai tiedon kapteeni Nichollin\nja puheenjohtaja Barbicanen kaksintaistelusta ja sen omituisesta\nratkaisusta. Ritarillisen eurooppalaisen tässä yhteenotossa esittämä\nosa, hänen odottamaton ehdotuksensa, joka sovitti riidan, molempien\nvastapuolten yhtaikainen suostumus, kuu-maailman valloitus, johon\nRanska ja Yhdysvallat olivat ryhtymässä yksissä neuvoin, kaikki nämä\nseikat yhdessä olivat omansa vieläkin kartuttamaan Michel Ardanin\nkansansuosiota.\n\nTunnettuahan on, kuinka rajua kiintymystä amerikkalaiset saattavat\ntuntea jotakin määrättyä henkilöä kohtaan. Helppo siis on päättää,\nmillaiset tunteet urhea ranskalainen nostatti maassa, jossa vakavat\nhallintovirkamiehet valjastavat itsensä tanssijattaren ajoneuvojen\neteen ja vetävät häntä riemusaatossa. Jos hänen hevosiaan ei\nriisuttu valjaista, niin siihen oli syynä että hänellä ei niitä\nollut, mutta kaikilla muilla tavoin osoitettiin hänelle innostusta\nylenpalttisesti. Ei ollut sitä kansalaista, joka ei olisi yhtynyt\nkannattamaan häntä kaikesta sielustaan ja sydämestään. _Ex pluribus\nunum_, useammista tulee yksi, Yhdysvaltain tunnuslauseen mukaan.\n\nSiitä päivästä lähtien Michel Ardanilla ei ollut enää hetkenkään\nlepoa. Kaikilta Yhdysvaltain kulmilta tuli lähetystöjä, jotka\nahdistivat häntä lakkaamatta. Hänen täytyi ottaa ne vastaan,\ntahtoipa tai ei. Hän puristi lukemattomia käsiä ja joi veljenmaljoja\nlukemattomien ihmisten kanssa. Hän oli piankin uuvuksissa, hänen\näänensä, käheänä lukemattomista maljapuheista, kuului hänen\nhuuliltaan enää vain käsittämättömänä muminana, ja hän oli vähällä\nsaada vatsakatarrin maljoista, joita hänen täytyi juoda Yhdysvaltain\nkaikkien piirikuntien onneksi. Moinen menestys olisi juovuttanut\njonkun toisen jo ensi päivänä, mutta hän osasi pysyä puolihumalassa,\njoka teki hänet henkeväpuheiseksi ja herttaiseksi.\n\nKaikenlaisten ahdistelevien lähetystöjen joukosta on mainittava se,\njoka edusti \"kuuhulluja\" eikä suinkaan unohtanut, mitä oltiin velkaa\nkuun tulevalle valloittajalle. Eräänä päivänä tuli muutamia näistä\nihmisparoista, joita Amerikassa on jokseenkin paljon, hänen luokseen\npyytämään, että he saisivat palata hänen mukanaan syntymämaahansa.\nEräät heistä väittivät puhuvansa \"kuunkieltä\" ja tahtoivat opettaa\nsitä Michel Ardanille. Tämä suostui kernaasti osalliseksi heidän\nviattomaan hulluuteensa ja otti toimittaakseen asioita heidän\nystävilleen, joita heillä muka oli kuussa.\n\n-- Omituista hulluutta, hän sanoi Barbicanelle hyvästeltyään\nheidät, -- ja hulluutta, johon usein joutuvat älykkäät ihmiset.\nEräs kuuluisimmista tiedemiehistämme, Arago, sanoi minulle, että\nmonet hyvin järkevät ja maltillisesti ajattelevat ihmiset joutuvat\nhaltioihinsa ja saavat uskomattoman kummallisia päähänpistoja\naina kun heillä on kuu mielessään. Sinä kai et usko kuulla olevan\nvaikutusta tauteihin?\n\n-- En juuri, vastasi Tykkikerhon puheenjohtaja.\n\n-- En minäkään, ja kuitenkin historia on merkinnyt muistiin\nlievimmin sanoen kummallisia asioita. Niinpä esimerkiksi vuonna\n1693, erään kulkutaudin raivotessa, ihmisiä kuoli enemmän 21.\npäivänä tammikuuta, jolloin sattui kuunpimennys. Kuuluisa Bacon\npyörtyi kuunpimennysten ajaksi eikä tullut jälleen tajuihinsa ennen\ntaivaankappaleen pujahtamista jälleen esiin varjosta. Kuningas\nKaarle VI tuli kuusi kertaa mielenvikaiseksi vuonna 1399 uuden tai\ntäysikuun aikana. Eräiden lääkärien mielestä kaatumatauti on niitä\ntauteja, jotka riippuvat kuun vaiheista. Hermotaudit ovat näyttäneet\nolevan sen vaikutuksen alaisia. Mead kertoo eräästä lapsesta, joka\nsai kouristuksia, kun kuu joutui vasta-asentoon. Gall oli huomannut,\nettä heikkojen ihmisten mielenkiihko kasvoi kahdesti kuussa,\nuuden ja täysikuun alkaessa. Sitten on vielä lukemattomia muita\ntämäntapaisia huomioita pyörtymisistä, pahanlaatuisista kuumeista,\nunissakäymisestä, jotka näyttävät osoittavan, että yön auringolla on\nsalaperäinen vaikutus tauteihin maan päällä.\n\n-- Mutta kuinka tai miksi? kysyi Barbicane.\n\n-- Miksikö? toisti Ardan. -- Annanpa sinulle saman vastauksen,\njonka Arago kertasi yhdeksäntoista vuosisataa Plutarkhoksen aikojen\njälkeen: Ehkä siksi, että se ei ole totta!\n\nMichel Ardanilta ei, keskellä voitonriemuaan, jäänyt kokematta\nyksikään niistä kiusoista, joista kuuluisa mies ei pääse.\nMerkillisyyksillä keinottelevat tahtoivat näytellä häntä. Barnum\ntarjosi hänelle miljoonan, jos saisi kuljettaa häntä kaupungista\ntoiseen kaikkialla Yhdysvalloissa ja näytellä häntä kuin\nihme-eläintä. Michel Ardan haukkui hänet pahanpäiväisesti ja käski\nhänen mennä hiiteen.\n\nMutta jos hän kieltäytyikin siten tyydyttämästä yleisön\nuteliaisuutta, niin ainakin hänen valokuvansa kiersivät koko maailmaa\nja olivat kunniasijalla albumeissa. Niitä otettiin kaikenkokoisia,\nluonnollisesta koosta postimerkkien pienoiskuviin asti. Jokainen voi\nsaada omakseen sankarinsa kaikissa mahdollisissa asennoissa, pää-,\nrinta- tai kokokuvan, suoraan edestäpäin, sivulta, takaviistosta tai\nselkäpuolelta otetun kuvan. Niitä otettiin yli puolitoistamiljoonaa,\nja hänellä olisi siinä ollut hyvä tilaisuus myydä itsensä vähittäin\npyhäinjäännöksiksi, mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen. Jos hän\nvain olisi myynyt hiuksensa dollarista kappaleelta, niin hänen ei\nedes olisi tarvinnut myydä niitä kaikkia rikastuakseen.\n\nSuoraan sanoen tämä kansansuosio ei ollut hänelle vastenmielinen:\npäinvastoin. Hän asettui yleisön käytettäväksi ja oli\nkirjeenvaihdossa koko maailman kanssa. Hänen sanasutkauksiaan\ntoisteltiin, ne kulkivat miehestä mieheen, varsinkin ne, joita hän ei\nsanonut. Niitä lasketeltiin hänen nimiinsä niin kuin on tavallista,\nsillä hän oli hyvin tuottelias sillä alalla.\n\nHän ei voittanut ainoastaan miesten suosiota, vaan myöskin naisten.\nMinkä äärettömän joukon hyviä naimiskauppoja hän olisikaan voinut\ntehdä, jos hänen vain olisi pistänyt päähänsä valita joukosta joku.\nVarsinkin vanhatpiiat, ne jotka olivat kuin nelisenkymmentä vuotta\npystyssä kuivaneet puut, haaveilivat yöt päivät hänen valokuviensa\nedessä.\n\nVarmaa on, että hän olisi saanut elinkumppaneita sadoittain, vaikka\nhän olisi pannut heille ehdoksi että heidän tuli seurata häntä\nyläilmoihin. Naiset eivät pelkää mitään silloin, kun he eivät pelkää\nkaikkea. Mutta hän ei aikonut ruveta kuussa uuden suvun kantaisäksi\neikä istuttaa sinne ranskalais-amerikkalaista sekarotua. Hän ei siis\nmennyt naimisiin.\n\n-- Menisinkö sinne, hän sanoi, -- näyttelemään Aatamia jonkun Eevan\ntyttären kanssa? Kiitoksia vain! Sattuisin vielä tapaamaan siellä\nkäärmeitä!\n\nHeti kun hän saattoi vihdoinkin irtautua voitonriemunsa liiankin\ntaajoista juhlista, hän meni ystäviensä saattamana katsomaan\nkolumbiadia. Sen hän kyllä olikin tälle kojeelle velkaa. Muuten hän\noli hyvin perehtynyt ampuma-aseitten rakennustaitoon siitä lähtien,\nkun hän eleli Barbicanen, J.T. Mastonin ja heidän ryhmänsä seurassa.\nHänen suurimpana huvinaan oli toistaa näille kunnon tykkimiehille,\nettä he olivat murhamiehiä, vaikkakin rakastettavia ja oppineita.\nHänellä riitti loppumattomiin leikkipuheita siitä. Sinä päivänä,\njolloin hän kävi katsomassa kolumbiadia, hän ihaili sitä suuresti ja\nlaskeutui jättiläiskokoisen mörssärin putken pohjaan, joka piankin\nlennättäisi hänet yön aurinkoa kohti.\n\nTässä on kerrottava eräs J.T. Mastonia koskeva ehdotus. Kuultuaan\nBarbicanen ja Nichollin suostuvan Michel Ardanin ehdotukseen\nTykkikerhon sihteeri päätti yhtyä heihin ja lähteä neljänneksi\nmieheksi matkalle. Eräänä päivänä hän pyysi päästä mukaan.\nBarbicane, kovin pahoillaan siitä, että hänen täytyi antaa kieltävä\nvastaus, selitti hänelle, että ammus ei voinut kantaa niin suurta\nmatkustajajoukkoa. Epätoivoissaan Maston meni puhuttelemaan Michel\nArdania, joka kehotti häntä nurkumatta tyytymään kohtaloonsa ja veti\nesille henkilökohtaisia todisteita.\n\n-- Näetkös, hyvä veli Maston, hän sanoi, -- älä käsitä sanojani\npahoin päin, mutta todellakin, tiedätkös, meidän kesken sanoen, sinä\nolet kovin vajavainen näyttäytyäksesi kuussa!\n\n-- Vajavainen! huudahti urhea raajarikko.\n\n-- Niin, hyvä ystäväni! Ajattelepas, jos tapaisimme asukkaita\nsiellä ylhäällä. Tahtoisitko silloin antaa heille niin surkean\nkäsityksen siitä, mitä täällä maan päällä tapahtuu, kertoa heille,\nmitä sota on, näyttää heille, että ihmiset käyttävät parhaan osan\najastaan raadellakseen toisiaan, syödäkseen toisiaan, taittaakseen\ntoisiltaan kädet ja jalat, ja että niin on laita pallolla, joku\nvoisi elättää satamiljardia asukasta ja jolla niitä on tuskin\ntuhatkaksisataamiljoonaa? Ethän toki, kelpo ystäväiseni, silloinhan\nmeidät ajettaisiin tiehemme.\n\n-- Mutta jos te perille päästessänne olette palasina, vastasi J.T.\nMaston, -- niin olette yhtä vajavaisia kuin minä!\n\n-- Niinpä kyllä, sanoi siihen Michel Ardan, -- mutta me emme ole\npalasina perillä.\n\nValmistava, lokakuun 18. päivänä toimeenpantu koe olikin todella\ntuottanut mitä suotuisimmat tulokset ja antanut aihetta toivoa\nparasta. Haluten päästä selville tärähdyksensä vaikutuksesta\nammuksen lähtiessä liikkeelle Barbicane oli Pensacolan asevarastosta\ntuottanut paikalle 32-tuuman mörssärin. Se sijoitettiin Hillisboron\nsataman rannalle, jotta pommi putoaisi mereen ja sen putoaminen\nsaataisiin lopussa hiljennetyksi. Tahdottiin tutkia vain tärähdystä\nlähtöhetkellä, ei töytäystä maaliin tullessa. Tätä merkillistä koetta\nvarten valmistettiin mitä huolellisimmin ontto ammus. Sen sisäseinät\nverhottiin paksulla vanukerroksella, jonka alla oli parhaalta\nteräksestä tehtyjen joustimien verkko. Se oli kuin huolellisesti\nvanulla sisustettu linnunpesä.\n\n-- Mikä vahinko, ettei siinä ole tilaa! sanoi J.T. Maston\npahoitellen, että hänen kokonsa teki hänelle mahdottomaksi koettaa\nonneaan.\n\nTähän ammukseen, jossa oli kiinniruuvattava kansi, pantiin sisälle\nensiksikin suuri kissa ja lisäksi orava, joka oli Tykkikerhon\nvakinaisen sihteerin oma ja josta hän piti erityisen paljon. Mutta\ntahdottiin koettaa, kuinka tämä pieni eläin, joka ei ollut herkkä\npyörtymään, kestäisi koematkan.\n\nMörssäri ladattiin sadallakuudellakymmenellä naulalla ruutia, ja\nammus pistettiin putkeen. Sitten laukaistiin.\n\nAmmus lensi kuin salama ylös, piirsi majesteettisesti\nparabeliviivansa, kohosi noin tuhannen jalan korkeuteen ja putosi\nkauniissa kaaressa aaltoihin.\n\nHetkeäkään hukkaamatta soudettiin veneellä siihen paikkaan, mihin\nse oli pudonnut. Taitavia sukeltajia hyppäsi veteen, ja he sitoivat\nköydet pommin kulmiin, joten se saatiin nopeasti hinatuksi veneeseen.\nEi ollut kulunut viittä minuuttia siitä hetkestä, jolloin eläimet\nsuljettiin pommiin, kun niiden vankilan kansi jo ruuvattiin auki.\n\nArdan, Barbicane, Maston ja Nicholl olivat veneessä ja tarkkasivat\ntoimitusta helposti ymmärrettävän uteliaina. Pommi oli tuskin avattu,\nkun kissa hyppäsi siitä ulos, se oli hiukan pörhistynyt, mutta täysin\nhengissä eikä näyttänyt siltä kuin olisi palannut yläilmoista. Mutta\noravaa ei näkynyt eikä kuulunut. Etsittiin: Ei jälkeäkään. Silloin\nälyttiin, kuinka asian laita oli. Kissa oli syönyt matkatoverinsa.\n\nJ.T. Maston oli hyvin suruissaan menetettyään oravaparkansa, ja\npäätti kirjoittaa sen nimen tieteen uhrien luetteloon. Oli miten oli,\nmutta tämän kokeen jälkeen katosi kaikki epävarmuus, kaikki pelko,\nsitä paitsi olivat Barbicanen suunnitelmat omiaan vielä kehittämään\npommia paremmaksi ja poistamaan tärähdyksen vaikutukset melkein\nkokonaan. Nyt ei siis enää ollut muuta tekemistä kuin lähteä retkelle.\n\nKaksi päivää sen jälkeen Michel Arden sai kirjeen Yhdysvaltain\npresidentiltä. Se oli kunnianosoitus, jolle hän pani erityisen suuren\narvon.\n\nSamoin kuin hänen ritarilliselle maanmiehelleen, markiisi\nLafayettelle, hallitus oli päättänyt antaa hänellekin Amerikan\nYhdysvaltain kansalaisen kunnianimen.\n\n\n\n\nMATKUSTAJA-AMMUS\n\n\nKuuluisan kolumbiadin valmistuttua yleisön kiinnostus heti kohdistui\nammukseen, uuteen kulkuneuvoon, jonka oli määrä kuljettaa avaruuden\nläpi kolme uskaliasta seikkailijaa. Kukaan ei ollut unohtanut, että\nMichel Ardan sähkösanomassaan 30. päivältä syyskuuta oli pyytänyt\nmuuttamaan toimikunnan jäsenten vahvistamia piirustuksia.\n\nPuheenjohtaja Barbicane arveli silloin syystä kyllä, että ammuksen\nmuoto ei ollut kovin tärkeä, sillä kuljettuaan muutamassa sekunnissa\nilmakehän läpi sen tuli suorittaa loppuosa matkaansa typötyhjässä\navaruudessa. Toimikunta oli sen vuoksi hyväksynyt pallomaisen muodon,\njotta ammus voisi kieppua akselinsa ympäri ja liikkua mielensä\nmukaan. Mutta kun se muutettiin kulkuneuvoksi, oli asia aivan toinen.\nMichel Ardan ei ollut halukas matkustamaan oravan tavalla. Hän\ntahtoi nousta kuuhun pää ylhäällä, jalat alhaalla, yhtä arvokkaasti\nkuin ilmapallon gondolissa, tietystikin nopeammin, mutta rupeamatta\nheittelemään arvolleen sopimattomia kuperkeikkoja.\n\nUudet piirustukset lähetettiin siis toiminimi Breadwill ja Co:lle\nAlbanyyn ja käskettiin viipymättä tekemään ammus niiden mukaan. Näin\nmuutettu ammus valettiin marraskuun 2. päivänä ja lähetettiin kohta\nStone's Hiiliin itärataa pitkin. Saman kuun 10. päivänä se saapui\nonnellisesti määräpaikkaansa. Michel Ardan, Barbicane ja Nicholl\nodottivat malttamattomina tätä kulkuneuvona käytettävää ammusta,\njohon heidän oli määrä asettua lentääkseen löytämään uuden maailman.\n\nTäytyy myöntää, että se oli komea kappale metallia, valimotyön tuote,\njoka oli mitä suurimmaksi kunniaksi amerikkalaisten teollisuudelle.\nEnsi kertaa oli saatu alumiinia niin suuri massa, ja sitä voitiin\nperustellusti pitää ihmeellisenä saavutuksena. Kallisarvoinen\nammus välkkyi auringon valossa. Kun näki sen valtavat piirteet\nja kartiomaisen huipun, olisi sitä helposti voinut pitää paksuna\npippurisirottimen muotoisena pikku tornina, jollaisia keskiajan\narkkitehdit kiinnittivät ritarilinnojen kulmiin. Siitä ei puuttunut\nmuuta kuin ampuma-aukot ja tuuliviiri.\n\n-- Odotan, että siitä astuu ulos sotamies, musketti olallaan ja\nteräksinen rintahaarniska yllään, huudahti Michel Ardan. -- Me\ntulemme sen sisässä olemaan kuin läänitysajan aatelisherrat, ja\nvähäisellä tykistöllä voisi siinä pitää puolensa kaikkia kuun\nasukkaitten armeijoja vastaan, jos näet kuussa niitä on.\n\n-- Tämä kulkuneuvo siis miellyttää sinua? kysyi Barbicane ystävältään.\n\n-- Kyllä, tietysti! vastasi Michel Ardan, katsellen sitä taiteilijan\nsilmällä. -- Valitan vain, että sen muodot eivät ole solakammat ja\nsen kartio sirompi. Sen huippuun olisi pitänyt panna kimppu toisiinsa\npunoutuvia metalliliuskoista tehtyjä koristeita, joka olisi kuvannut\nesimerkiksi leijonaa, lohikäärmettä tai salamanteria tulossa esille\ntulesta siivet levällään ja kita auki...\n\n-- Mitä varten? kysyi Barbicane, jonka proosallinen mieli ei ollut\nherkkä taiteen kauneudelle.\n\n-- Mitäkö varten, ystävä Barbicane? No, kun kysyt sitä, pelkään\ntodellakin, ettet koskaan opi sitä ymmärtämään!\n\n-- Sanohan kuitenkin, kelpo toverini.\n\n-- Minun mielestäni tulee aina vähän muistaa taiteellisuuden\nvaatimuksia kaikessa, mitä tekee. Tunnetko _Lapsenvaunut_-nimisen\nintialaisen näytelmän?\n\n-- En nimeltäkään, vastasi Barbicane.\n\n-- Sitä en kummastele, jatkoi Michel Ardan. -- Tiedä siis, että\nsiinä kappaleessa esiintyy varas, joka puhkaistessaan talon seinän\ntuumii itsekseen, pitäisikö siihen tehdä lyyran, kukan, linnun vai\nsaviruukun muotoinen reikä. Sanohan nyt, veli Barbicane, jos siihen\naikaan olisit ollut valamiehistön jäsenenä, niin olisitko julistanut\nsen varkaan syylliseksi?\n\n-- Arvelematta, vastasi Tykkikerhon puheenjohtaja, -- vieläpä se\nolisi murtovarkaus raskauttavien asianhaarojen vallitessa.\n\n-- Minä taas, veli Barbicane, olisin julistanut hänet syyttömäksi.\nJuuri siksi, näetkös, sinä et ikinä voi minua ymmärtää.\n\n-- En koetakaan, sinä urhea taiteilija.\n\n-- Mutta, jatkoi Michel Ardan, -- koska nyt kulkuneuvomme ja\nammuksemme ulkomuodossa on toivomisen varaa, sallittaneen minun\nainakin kalustaa se mieleni mukaan ja kaikin puolin niin ylellisesti\nkuin maan lähettiläiden arvo vaatii.\n\n-- Siinä suhteessa, kunnon veli Michel, vastasi Barbicane, -- saat\nmenetellä kuinka vain tahdot, ja me toiset hyväksymme kaikki.\n\nMutta ennen mukavuutta Tykkikerhon puheenjohtaja oli ajatellut\nhyötyä, ja hänen keksimänsä keinot tärähdyksen vaikutusten\nlieventämiseksi sovitettiin kerrassaan älykkäästi käytäntöön.\n\nBarbicane oli ihan oikein ajatellut, ettei mikään joustin olisi\nkyllin voimakas poistamaan tärähdystä, ja tunnetulla kävelyretkellään\nSkersnawin metsässä hän lopulta oli saanut ratkaistuksi tämän suuren\npulman älykkäällä tavalla. Vettä hän aikoi pyytää tekemään mainitun\npalveluksen, nimittäin seuraavalla tavalla.\n\nAmmus piti täytettämän kolmen jalan korkeuteen vesikerroksella.\nSen oli määrä kannattaa puusta tehtyä, ehdottoman vedenpitävää\nympyränmuotoista levyä, joka saattoi liukua pitkin ammuksen\nsisäseiniä, hangaten niitä. Tälle matkustajat asettuivat kuin\nlautalle. Vesimassa oli taas jaettu osiin vaakasuorilla väliseinillä,\njotka tärähdys lähtöhetkellä murtaisi perätysten. Silloin kukin\nohuempi vesikerros, alimmasta ylimpään saakka, purskahtaen sivuputkia\nmyöten ammuksen yläosaan päin, joutuisi vaikuttamaan joustimena, ja\nlevy, sekin varustettuna erinomaisen voimakkailla puskimilla, ei\nvoisi lyödä pohjaa vastaan ennen kuin kaikki väliseinät peräkkäin\nolivat murtuneet. Epäilemättä matkustajat vielä tuntisivat ankaran\ntärähdyksen, kun vesimassa oli kokonaan vuotanut pois, mutta\nensimmäinen tärähdys piti saataman melkein kokonaan poistetuksi tämän\nvoimakkaan joustimen avulla.\n\nKolmen jalan korkuinen vesikerros viidenkymmenenneljän neliöjalan\npinta-alalla painaisi tosin lähes yksitoistatuhatta viisisataa\nnaulaa, mutta kolumbiadiin kasautuneiden kaasujen laajenemisvoiman\npiti Barbicanen laskujen mukaan riittää voittamaan tämä painonlisäys,\nsitä paitsi tärähdys ajaisi vajaassa sekunnissa pois koko vesimäärän,\nja ammus saisi pian jälleen normaalipainonsa.\n\nNäin Tykkikerhon puheenjohtaja oli ajatellut ja uskoi ratkaisseensa\ntärkeän tärähdyskysymyksen. Muuten tämä työ, jonka toiminimi\nBreadwillin insinöörit olivat älykkäästi käsittäneet, suoriitettiin\nihmeen hyvin. Kun vesi kerran olisi tehnyt vaikutuksensa ja\npoistettu, voisivat matkustajat helposti vapautua särkyneistä\nväliseinistä ja purkaa liikkuvan levyn, joka heitä kannatti\nlähtöhetkellä.\n\nAmmuksen yläseiniä verhosi paksu, nahalla päällystetty vanukerros,\nkiinnitettynä parhaasta teräksestä tehtyihin kierukoihin, jotka\nolivat yhtä pehmeät kuin kellon joustimet. Johtoputket oli piilotettu\ntämän vanukerroksen alle, niin ettei voinut aavistaakaan niitä olevan\nolemassa.\n\nNiin oli siis ryhdytty kaikkiin ajateltaviin varokeinoihin\nensimmäisen tärähdyksen lieventämistä varten, ja Michel Ardanin\nsanojen mukaan olisi täytynyt olla \"hyvin huonosti kokoonkyhätty\"\nantaakseen musertaa itsensä.\n\nAmmus oli ulkomitoiltaan yhdeksän jalkaa leveä ja kaksitoista korkea.\nJottei se olisi käynyt määräpainoaan raskaammaksi, oli hiukan\nvähennetty seinien paksuutta ja vahvistettu alaosaa, jonka oli määrä\nkestää pumpuliruudin palamisesta kehittyneiden kaasujen koko voima.\nNiin on muuten laita silinteri-kartiomaisissa pommeissakin, että\nniiden peräpuoli aina on paksumpi.\n\nTähän metallitorniin pääsi sisälle kartion seiniin puhkaistusta\nkapeasta, höyrykattilan miesluukun näköisestä aukosta. Sen voi\nsulkea ilmanpitävästi alumiinilaatalla, jota sisältä päin pitivät\npaikoillaan voimakkaat kiristysruuvit. Matkustajat saattaisivat siis\nastua ulos liikkuvasta vankilastaan heti päästyään perille kuuhun.\n\nMutta ei riittänyt se, että päästiin eteenpäin, täytyi myös nähdä\nmatkalla. Mikään ei ollut sen helpompaa. Vanukerroksen alla näet\noli neljä hyvin paksusta mykiömäisestä lasista tehtyä valoaukkoa,\nkaksi ammuksen ympärysseinässä, kolmas sen pohjassa ja neljäs\nkartiomaisessa hatussa. Matkustajat voisivat siis matkansa kestäessä\nkatsella maata, jolta he poistuivat, kuuta, jota he lähestyivät,\nja taivaan tähtiavaruuksia. Mutta näitä valoreikiä suojelivat\nlähtöhetken tärähdyksiä vastaan lujasti sisään uurretut metallilevyt,\njotka helposti saattoi painaa ulos kiertämällä irti sisäpuoliset\nruuvit. Siten ammuksessa oleva ilma ei voinut päästä ulos, ja\nhavaintojen teko kävi mahdolliseksi.\n\nKaikki nämä koneistot, jotka olivat ihmeen taitavasti rakennetut,\ntoimivat mitä helpoimmin, ja insinöörit olivat osoittaneet\nyhtä suurta älykkyyttä matkustajavaununa käytettävän ammuksen\nsisustuslaitteiden järjestämisessä.\n\nLujasti paikoilleen kiinnitettyjen säiliöiden oli määrä sisältää\nkolmelle matkamiehelle välttämätön vesi- ja elintarvikevarasto;\nvoivatpa he hankkia itselleen lämpöä ja valoakin kaasun avulla, joka\nuseamman ilmakehän paineen alaisena oli suljettu erikoiseen säiliöön.\nEi tarvinnut muuta kuin kiertää hanaa, niin tämä kaasu tarjoutuisi\nkuuden päivän ajan valaisemaan ja lämmittämään mukavaa kulkuneuvoa.\nNäkee siis, ettei mitään puuttunut siitä, mikä on tärkeätä hengissä\npysymiselle, jopa hyvinvoinnillekin. Michel Ardanin harrastusten\ntakia tuli vielä huvikin hyötyyn lisäksi taide-esineiden muodossa.\nHän olisi tehnyt ammuksestaan kerrassaan taiteilijan työpajan, jos\nhäneltä ei olisi puuttunut tilaa. Olisi muuten erehdys luulla, että\nkolmen hengen oli vaikea mahtua metallitorniin. Se oli pinta-alaltaan\nlähes viisikymmentäneljä neliöjalkaa ja kymmenen jalkaa korkea, joten\nsen asukkaat saattoivat liikuskella jokseenkin vapaasti. Yhdysvaltain\nylellisimmässäkään rautatievaunussa heidän ei olisi ollut niin mukava\nolla.\n\nKun muona- ja valaistuskysymys oli ratkaistu, oli vielä jäljellä\npulma, kuinka saataisiin ilmaa. Ammuksen suljettu ilma ei tietenkään\nriittäisi neljäksi vuorokaudeksi matkamiesten hengitettäväksi.\nIhminen kuluttaa näet tunnissa melkein niin paljon happea kuin on\nsadassa litrassa ilmaa. Barbicane, hänen molemmat toverinsa ja kaksi\nkoiraa, jotka hän aikoi ottaa mukaansa, kuluttaisivat vuorokaudessa\nkaksituhatta neljäsataa litraa happea tai painon mukaan laskien lähes\nseitsemän naulaa.\n\nTäytyi siis uudistaa ammuksen ilma. Mutta kuinka? Hyvin\nyksinkertaisella, Reisetin ja Regnaultin keksimällä menettelytavalla,\njosta Michel Ardan teki selkoa kansakokouksen keskustelussa.\n\nIlma on, kuten tietty, kokoonpantu pääasiassa\nkahdestakymmenestäyhdestä osasta happea ja\nseitsemästäkymmenestäyhdeksästä osasta typpeä. Mitä tapahtuu\nhengitettäessä? Sangen yksinkertainen ilmiö. Ihminen imee itseensä\nilman hapen, joka ylläpitää elämää, ja päästää typen käyttämättömänä\njälleen ulos. Uloshengitetty ilma on menettänyt lähes viisi\nprosenttia hapestaan ja sisältää silloin lähes yhtä suuren tilavuuden\nhiilihappoa, joka on lopullinen tulos sisäänhengitetyn hapen\nvaikuttamasta veriainesten palamisesta. Suljetussa paikassa tapahtuu\nsiis määrätyn ajan kuluttua, että kaiken ilmassa olleen hapen sijalle\ntulee hiilihappoa, joka on terveydelle vahingollista kaasua.\n\nTehtävä tuli siis olemaan seuraava: Kun typpi on pysynyt\nkoskemattomana, pitää korvata ihmiseen imeytynyt happi ja hävittää\nuloshengitetty hiilihappo. Käyttämällä kaliumkloraattia ja\nkalilipeätä ei mikään ole sen helpompaa.\n\nKaliumkloraatti on valkeiden hileiden muodossa esiintyvä suola.\nKun se kuumennetaan neljääsataa astetta kuumemmaksi, se muuttuu\nkloorikaliumiksi, ja sen sisältämä happi vapautuu täydellisesti.\n\nKahdeksantoista naulaa kaliumkloraattia antaa seitsemän naulaa\nhappea, siis matkamiestemme vuorokaudessa tarvitseman määrän. Siten\nvoi siis saada korvatuksi hapen.\n\nKalilipeä taas on ilmassa olevaan hiilihappoon sangen herkästi\nyhtyvää ainetta, ja sitä tarvitsee vain liikutella, niin se imee\ntämän itseensä ja kehittää kaliumkarbonaattia. Näin poistetaan\nhiilihappo.\n\nYhdistämällä nämä molemmat keinot voitiin olla varmat siitä,\nettä pilaantunut ilma saisi jälleen kaikki elämälle tarpeelliset\nominaisuutensa. Sen olivat molemmat kemistit, Reiset ja Regnault,\nosoittaneet kokeillaan menestyksellisesti. Mutta, se täytyy\nsanoa, koe oli siihen asti tehty ainoastaan eläimillä. Olkoonpa\ntieteellisesti kuinka tarkka tahansa, ei ensinkään tiedetty miten\nihmiset sen kestäisivät.\n\nSiitä huomautettiin istunnossa, jossa tätä vakavaa asiaa pohdittiin.\nMichel Ardan ei tahtonut epäillä, että oli mahdollista elää\nsellaisella keinoteikoisella ilmalla, ja tarjoutui koettamaan ennen\nlähtöä.\n\nMutta J.T. Maston vaati tarmokkaasti itselleen kunniaa, että saisi\ntehdä tuon kokeen.\n\n-- Koska kerran en pääse lähtemään mukaan, lienee kohtuullista, että\nsaan asua ammuksessa viikon päivät, sanoi urhea tykkimies.\n\nOlisi ollut ikävää hylätä hänen pyyntönsä. Suostuttiin siis hänen\ntoivomukseensa. Riittävä määrä kaliumkloraattia ja kalilipeää sekä\nviikon elintarvikkeet annettiin hänen käytettäväkseen. Sitten hän\nmarraskuun 12. päivänä kello 6 aamulla puristettuaan ystäviensä kättä\nja nimenomaan pyydettyään, ettei hänen vankilaansa avattaisi ennen\nkuin 20. päivänä kello 6 illalla, painautui ammukseen, jonka luukku\nsuljettiin ilmanpitävästi.\n\nMitä siellä tapahtui sen viikon kuluessa? Sitä oli mahdotonta saada\ntietää. Ammuksen paksut seinät estivät kaiken äänen kuulumasta\nsisältä ulos.\n\nMarraskuun 20. päivänä täsmälleen kello 6 luukku avattiin. J.T.\nMastonin ystävät olivat sittenkin vähän huolissaan. Mutta he\nrauhoittuivat pian kuullessaan iloisen äänen päästävän hurjan\nhurraahuudon.\n\nKohta Tykkikerhon sihteeri näyttäytyi kartion huipussa\nvoitonriemuisena. Hän oli lihonutkin.\n\n\n\n\nKALLIOVUORTEN TELESKOOPPI\n\n\nEdellisen vuoden lokakuun 20. päivänä, avustusten keräyksen\npäätyttyä, Tykkikerhon puheenjohtaja oli luovuttanut Cambridgen\ntähtitornin haltuun suurenmoisen optisen koneen rakentamista varten\ntarpeellisen rahasumman. Sen koneen, kaukoputken tai teleskoopin,\ntuli olla niin voimakas, että sillä saattoi nähdä kuun pinnalla\nainakin yhdeksän jalan laajuisen esineen.\n\nKaukoputken ja teleskoopin välillä on tärkeä erotus, siitä on tässä\nhyvä huomauttaa. Kaukoputkeen kuuluu putki, jonka yläpäässä on mykiö,\nnimeltään objektiivi, ja alapäässä toinen mykiö, nimeltään okulaari,\ntämän taakse havaintojen tekijä sovittaa silmänsä. Valaistusta\nesineestä lähtevät valonsäteet kulkevat ensimmäisen mykiön läpi\nja muodostavat taituttuaan ylösalaisin käännetyn kuvan sen\npolttopisteessä. Sitä kuvaa katsellaan okulaarilla, joka suurentaa\nsen samoin kuin suurennuslasi. Objektiivi ja okulaari sulkevat siis\nkaukoputken molemmat päät.\n\nTeleskoopin putki sitä vastoin on yläpäästään auki. Tarkastellusta\nesineestä lähtevät valonsäteet pääsevät siihen vapaasti ja sattuvat\nkoveroon, samaa pistettä kohti suuntautuvaan metallipeiliin.\nHeijastuttuaan siitä säteet lankeavat pieneen peiliin, joka\nvuorostaan suuntaa ne okulaariin, tämä on sovitettu siten, että se\nsuurentaa syntyneen kuvan.\n\nNiinpä siis kaukoputkessa suorittaa päätehtävän valonsäteiden\ntaittuminen, teleskoopissa heijastuminen. Siksi onkin edelliselle\nannettu nimi taittaja, jälkimmäiselle heijastaja. Koko vaikeus näiden\noptisten koneiden rakentamisessa on objektiivien valmistamisessa,\nolkootpa ne sitten lasimykiöitä tai metallipeilejä.\n\nSiihen aikaan, jolloin Tykkikerho ryhtyi suureen yritykseensä,\nnämä koneet kuitenkin olivat erittäin täydellisiksi kehitetyt, ja\nniillä saatiin suurenmoisia tuloksia. Kaukana oli se aika, jolloin\nGalilei tarkasteli tähtiä enintään seitsemän kertaa suurentavalla\nkaukoputkipahasellaan. Kuudenneltatoista vuosisadalta alkaen optiset\nkoneet laajenivat ja pitenivät huomattavassa määrässä ja tekivät\nkatseelle mahdolliseksi tunkeutua ennen kuulumattoman syvälle\ntähtimaailman avaruuksiin. Siihen aikaan toimivien taittajakoneiden\njoukossa mainittiin venäläisen Pulkovan tähtitornin kaukoputki, jonka\nobjektiivi oli viisitoista tuumaa (38 cm) läpimitaten, ranskalaisen\nLerebours-nimisen optikon kaukoputki, varustettu yhtä suurella\nobjektiivilla kuin edellinen, ja vihdoin Cambridgen tähtitornin\nkaukoputki, jonka objektiivi oli yhdeksäntoista tuumaa (48 cm)\nläpimitaltaan.\n\nTeleskooppeja tunnettiin kaksi huomattavan voimakasta ja\njättiläiskokoista. Toinen, Herschelin rakentama, oli 36 jalkaa\npitkä, ja sen peili neljä ja puoli jalkaa läpimitaten, se suurensi\n6.000 kertaa. Toinen kohosi Irlannissa, Birrcastlessa, Parsonstowin\npuistossa, ja sen omisti lordi Rosse. Sen putki oli 48 jalkaa\npitkä, peilin läpimitta 6 jalkaa, se suurensi 6.400 kertaa. [Kuulee\nusein puhuttavan paljon pitemmistä kaukoputkista, esimerkiksi\neräästä, jonka objektiivin ja polttopisteen väli oli 300 jalkaa. Se\nrakennettiin Dominique Cassinin toimesta Pariisin tähtitorniin. Mutta\non huomattava, että näissä kaukosilmissä ei ollut putkea. Objektiivi\noli ripustettu ilmaan mastojen avulla, ja havaintojen tekijä,\nokulaari kädessään, tuli ja asettui objektiivin polttopisteeseen\nniin tarkalleen kuin mahdollista. On helppo käsittää, kuinka\nepämukavia nämä koneet olivat ja kuinka vaikea oli sovittaa kaksi\nnäin sijoitettua mykiötä oikealle välimatkalle.] Oli täytynyt\nrakentaa suunnattoman suuri kivimuuri 28.000 naulan painoisen koneen\nliikuttelemista varten tarpeellisten laitteiden sijoittamiseksi.\n\nMutta tästä jättiläiskoosta huolimatta niitä ei ollut saatu\nsuurentamaan enempää kuin pyörein luvuin 6.000 kertaa. Mutta\n6.000-kertainen suurennus ei siirrä kuuta lähemmäksi kuin 39 mailin\npäähän, ja sen avulla tulevat näkyviin vasta ne esineet, jotka ovat\n60 jalkaa läpimitaten, elleivät esineet ole hyvin pitkiä.\n\nMutta tässä tapauksessa oli puheena monta kertaa pienempi esine,\nnimittäin ammus, joka sinänsä kyllä oli tavaton, täytyi siis\nsaada kuu siirtymään ainakin 5 mailin päähän ja sitä varten kone\nsuurentamaan 48.000 kertaa.\n\nSellainen oli Cambridgen tähtitornin suoritettavaksi annettu tehtävä.\nRahalliset vaikeudet eivät saaneet olla esteenä, piti siis vain\nvoittaa itse tehtävän vaikeudet.\n\nEnsinnäkin oli päätettävä, valitaanko teleskooppi vai kaukoputki.\nKaukoputkilla on etuja teleskooppeihin verraten. Yhtä suurilla\nobjektiiveilla varustettuina ne suurentavat enemmän, koska mykiöiden\nläpi kulkevat säteet menettävät vähemmän voimaansa imeytymisessä kuin\nheijastumisessa teleskooppien metallipeilistä. Mutta mykiötä ei voi\ntehdä kuinka paksuksi tahansa, sillä jos se on liian paksu, niin se\nei enää päästäkään säteitä lävitsensä. Sitä paitsi sellaisten suurten\nmykiöiden valmistaminen on äärettömän vaikeata ja vaatii tuntuvasti\naikaa, vuosikausia.\n\nVaikka kuvat kaukoputkissa ovat paremmin valaistut, mikä on\narvaamaton etu, kun on tarkastettava kuuta, jonka valo on vain\nheijastunutta, päätettiin siis käyttää teleskooppia, jonka voi\nvalmistaa nopeammin. Mutta koska valonsäteet menettävät suuren\nosan voimastaan kulkiessaan ilmakehän läpi, päätti Tykkikerho\nrakentaa koneen jollekin Yhdysvaltain korkeimmista vuorista, jolloin\nilmakerrosten paksuus vähenisi.\n\nKuten olemme huomauttaneet, aikaansaa teleskoopeissa suurennuksen\nokulaari, havaintojen tekijän silmän eteen sovitettu suurennuslasi,\nja objektiivi, joka auttaa saamaan voimakkaimmat suurennokset, on\nse, jonka läpimitta on pisin ja polttopisteen etäisyys suurin.\nNeljäkymmentäkahdeksantuhat-kertaisen suurennoksen aikaansaamiseksi\ntäytyi valmistaa paljon suurempi objektiivi kuin Herschelin ja lordi\nRossen olivat. Siinä oli vaikeus, sillä sellaisten peilien valaminen\non perin arkaluontoinen toimitus.\n\nOnneksi Ranskan tiedeseuran jäsen, Leon Foucault, oli muutamia vuosia\nsitä ennen keksinyt keinon, jonka avulla objektiivien kiillottaminen\nkävi hyvin helpoksi ja nopeaksi siten, että metallipeilin asemesta\nkäytettiin hopeoituja peilejä. Ei tarvinnut muuta kuin valaa määrätyn\nkokoinen lasipalanen ja silata se sitten metallilevyllä käyttämällä\njotakin hopeasuolaa. Tätä menetelmää, jolla on saatu oivalliset\ntulokset, käytettiin objektiivin valmistamisessa.\n\nSitä paitsi se sijoitettiin Herschelin teleskooppejaan varten\nkeksimän menetelmän mukaisesti. Tähtientutkija Sloughin suuressa\nkoneessa esineiden kuva putken pohjalla kallellaan olevan peilin\nheijastamana muodostui toiseen päähän, johon okulaari oli sijoitettu.\nHavaintojen tekijän paikka siis ei ollut putken alapäässä, vaan hän\nnousi yläosaan, ja sieltä hän, suurennuslaseineen sukelsi katseillaan\nsuunnattoman suureen silinteriin. Tästä sovitelmasta oli se etu,\nettä se teki tarpeettomaksi pienen peilin, jonka oli määrä heijastaa\nkuva okulaariin. Kuva siis heijastui enää vain kerran eikä kahdesti.\nSiis pienempi määrä valonsäteitä sammui, eikä kuva ollut enää niin\nheikko. Ja näin ollen se saatiin selvemmäksi, mikä oli arvokas etu\nnyt tehtävässä havainnossa.\n\nKun nämä päätökset oli tehty, alkoivat työt. Cambridgen tähtitornin\nlaskujen mukaan piti uuden heijastimen putken olla 280 jalkaa\npitkä ja sen peilin 16 jalkaa läpimitaten. Niin suunnattoman suuri\nkuin moinen kone olikin, se ei ollut verrattavissakaan siihen\n10.000 jalkaa (kolme ja puoli metriä) pitkään teleskooppiin, jonka\ntähtientutkija Hooke muutama vuosi sitten ehdotti rakennettavaksi.\nKuitenkin oli moisen koneen rakentamisessa suuria vaikeuksia.\n\nMinne tuo vehje sijoitettaisiin, se oli pian ratkaistu. Oli valittava\njokin korkea vuori, mutta korkeita vuoria ei ole monta Yhdysvalloissa.\n\nVuoristojen lukumäärä tässä suuressa maassa supistuu näet kahteen\nkeskikorkuiseen jonoon. Niiden välissä virtaa suurenmoinen\nMissisippi, jota amerikkalaiset nimittäisivät \"virtojen kuninkaaksi\",\njos ylimalkaan suvaitsisivat mitään kuninkuutta.\n\nIdässä ovat Appalakin vuoret, joiden korkein huippu New Hampshiressä\nei kohoa 5.600 jalkaa korkeammalle, mikä on perin vaatimatonta.\n\nLännessä sitä vastoin tavataan Kalliovuoret, pitkä jono, joka alkaa\nMagalhaesin salmesta, seuraa Etelä-Amerikan länsirannikkoa Andien\ntai Kordillerien -nimisenä, kulkee Panaman kannaksen poikki ja\nPohjois-Amerikan läpi Jäämeren rantamille saakka.\n\nNämä vuoret eivät ole kovin korkeita, ja Alpit ja Himalaja\nkatselisivat niitä äärimmäisen halveksivasti suuruutensa huipuilta.\nNiiden korkein kukkula on näet vain 10.701 jalkaa korkea, kun sitä\nvastoin Montblanc kohoaa 14.439 ja Kintshindjinga, Himalajan korkein\nhuippu, 26.776 jalkaa merenpinnan yläpuolelle.\n\nMutta kun Tykkikerho piti tärkeänä, että teleskooppi samoin\nkuin kolumbiadi pystytettäisiin Yhdysvaltoihin, täytyi tyytyä\nKalliovuoriin, ja kaikki tarpeelliset ainekset kuljetettiin Long's\nPeakin kukkulalle, joka on Missourin alueella.\n\nEi kynä eikä kieli voisi kertoa niitä kaikenkaltaisia vaikeuksia,\njotka amerikkalaisilla insinööreillä oli voitettavina, niitä\nrohkeuden ja taitavuuden ihmeitä, joita he saivat aikaan. Se oli\nkerrassaan voimannäyte. Täytyi raahata ylös tavattoman isoja kiviä,\nraskaita taottuja esineitä, painavia kulmarautoja, putken avarat\nkappaleet, objektiivi, joka yksin painoi lähes 30.000 naulaa,\ntoiselle puolen ikuisen lumen rajan, yli 10.000 jalan korkeuteen.\nKun ne ensin oli kuljetettu pitkin autioita ruohoaavikoita,\nläpipääsemättömien metsien halki, hirvittävien koskien poikki,\nkauas asutuskeskuksista, keskelle korpia, joissa jokainen\ntoimeentulon pikku seikka tuotti melkein mahdottomia vastuksia.\nJa sittenkin amerikkalaisten nerokkuus voitti nämä lukemattomat\nesteet. Vajaan vuoden kuluttua siitä, kun työt oli aloitettu,\nsyyskuun viime päivinä, jättiläiskokoinen heijastin kohotti ilmoihin\n280 jalan pituisen putkensa. Se oli kiinnitetty suunnattoman\nsuureen rautakehikkoon. Nerokkaan laitteen avulla sitä saattoi\nhelposti käännellä joka pistettä kohti taivaalla ja siten seurata\ntaivaankappaleita mille suunnalle tahansa niiden kulkiessa avaruuden\nläpi.\n\nSe oli maksanut yli 400.000 dollaria. Kun se ensi kerran suunnattiin\nkuuta kohti, tunsivat havaintojen tekijät sekä uteliaisuutta että\nlevottomuutta. Mitä saataisiinkaan nähdä kokonaista 48.000 kertaa\nsuurentavan teleskoopin näköpiirissä? Kansakuntia, karjalaumoja\nkuussa, kaupunkeja, järviä, valtameriä? Ei mitään sellaista, mitä\ntiede ei olisi jo tuntenut, ja kuun kehrän joka kohdalla voitiin sen\ntuliperäinen luonto todeta ehdottoman tarkasti. Mutta ennen kuin\nKalliovuorten teleskooppi palveli Tykkikerhoa, se tuotti arvokasta\nhyötyä tähtitieteelle. Sen läpitunkevalla voimalla tutkittiin taivaan\nuumenet viimeisiä ääriään myöten, lukuisten tähtien silmämääräinen\nläpimitta voitiin määrätä täsmällisesti, ja herra Clarke, Cambridgen\njohtokunnan jäsen, sai eritellyksi osiinsa Härän tähtisikermässä\nolevan kravunmuotoisen kierteissumun, jota lordi Rossen heijastimella\nei ollut koskaan voitu hajoittaa yksilöihinsä.\n\n\n\n\nVIIMEISET VALMISTELUT\n\n\nOli marraskuun 22. päivä. Lopullinen lentoon lähtö tapahtuisi\nkymmenen päivän kuluttua. Yksi ainoa toimitus oli vielä saatava\nonnellisesti suoritetuksi, arkaluontoinen, vaarallinen asia, joka\nvaati suurta varovaisuutta ja jonka onnistumista vastaan kapteeni\nNicholl oli lyönyt kolmannen vetonsa. Oli näet ladattava kolumbiadi\nja työnnettävä sen sisään 400.000 naulaa pumpuliruutia. Nicholl oli\narvellut, ehkä syystä kyllä, että niin hirvittävän pumpuliruutimäärän\nkäsittelystä tulisi vakavia onnettomuuksia ja että tämä erinomaisen\nhelposti räjähtävä massa joka tapauksessa syttyisi itsestään ammuksen\nsitä puristaessa.\n\nSiinä oli vakavia vaaroja, joita vielä lisäsi amerikkalaisten\nhuolettomuus ja kevytmielisyys, he kun liittovaltioiden sodan aikana\nhäikäilemätiä latasivat pommejaan sikari hampaissa. Mutta Barbicane\ntahtoi kaikin mokomin onnistua, laskematta karille vielä satamassa\nollessaan. Hän valikoi siis parhaat työmiehensä, pani heidät\ntoimimaan silmäinsä edessä, jättämättä heitä hetkeksikään valvomatta\nkatseellaan ja osasi noudattamalla suurinta varovaisuutta saada\npuolelleen kaikki onnistumismahdollisuudet.\n\nJa ensinnäkin hän visusti varoi tuomasta koko panostansa yhtaikaa\nStone's Hillin aitauksen sisään. Hän kuljetti sen vähitellen,\ntäydellisesti suljetuissa vaunuissa. 400.000 naulaa pumpuliruutia\noli jaettu 500 naulan painoisiin myttyihin, mikä teki yhteensä 800\nsuurta tykinpanosta. Pensacolan taitavimmat ilotulitusmiehet olivat\nvalmistaneet ne huolellisesti. Kuhunkin vaunuun niitä mahtui 10,\nja vaunut saapuivat toinen toisensa jälkeen Tampan rataa myöten.\nSiten ei ollut koskaan enempää kuin 5.000 naulaa pumpuliruutia\nkerrallaan aitauksen sisällä. Heti kunkin vaunun saavuttua\npaljain jaloin kävelevät työmiehet purkivat lastin ja kukin panos\nkuljetettiin kolumbiadin suulle, josta se laskettiin alas käsivoimin\nkäytettyjen vipujen avulla. Mitään höyrykoneita ei käytetty, ja\npienimmätkin tulet oli sammutettu kahden mailin alalla yltympäri.\nSekin oli jo liikaa, että näitä pumpuliruutimääriä olisi täytynyt\nvarjella auringon paahteelta, vaikka nyt oli marraskuu. Niinpä\ntyöskenneltiinkin etupäässä yöllä, tyhjässä ilmassa aikaansaadussa\nvalaistuksessa, joka Ruhmkorffin laitteiden avulla loi keinotekoista\npäivänvaloa kolumbiadin pohjaan asti. Sinne järjestettiin panokset\ntäydellisen säännöllisesti ja yhdistettiin toisiinsa metallilangalla,\njonka oli määrä johtaa sähkökipinä jokaiseen niistä yhtaikaa.\n\nTämä pumpuliruutimäärä piti näet sytyttää sähköpatterin avulla.\nKaikki nämä eristävän aineen ympäröimät langat yhtyivät ahtaassa\nsankkireiässä, ja tämä oli valmistettu sille korkeudelle, jolla\nammuksen tulisi sijaita. Siinä ne kulkivat paksun valurautaisen\nseinän läpi ja kohosivat maanpinnalle saakka kiviseen verhomuuriin\nsitä varten varattua reikää pitkin. Kohottuaan Stone's Hillin\nhuipulle lanka, pylvästen kannattamana kahden mailin matkalla, päätyi\nvoimakkaaseen sähköparistoon, kulkien katkaisijan läpi. Ei siis\ntarvinnut muuta kuin painaa sormellaan laitteen nappulaa saadakseen\nsilmänräpäyksessä virran syntymään ja sytyttämään 400.000 naulaa\npumpuliruutia. Ei tarvinne sanoa, että paristo piti panna toimimaan\nvasta viime hetkessä.\n\nMarraskuun 28. päivänä oli 800 tykinpanosta järjestetty kolumbiadin\npohjalle. Se osa toimitusta oli onnistunut. Mutta kuinka paljon\nrettelöitä, levottomuutta ja taisteluja puheenjohtaja Barbicanella\nolikaan ollut! Turhaan hän oli kieltänyt pääsyn Stone's Hilliin.\nJoka päivä kiipeili uteliaita paaluaitojen yli, ja muutamat mennen\nvaromattomuudessa hulluuteen asti, tulivat ja tupakoivat keskellä\npumpuliruutimyttyjä. Barbicane joutui joka päivä raivoihinsa. J.T.\nMaston avusti häntä miten parhaiten taisi, ajaen tarmokkaasti\ntakaa sisääntunkeutuneita ja poimiskellen maasta vielä palavia\nsikarinpätkiä, joita jenkit heittelivät sinne tänne. Työläs tehtävä,\nsillä yli 300.000 henkeä tungeskeli paaluaitauksen ympärillä.\nMichel Ardan oli kyllä tarjoutunut olemaan myttyjen turvasaattona\nkolumbiadin suulle saakka, mutta tavattuaan hänet itsensä iso sikari\nsuussa ajamassa pois varomattomia, joille hän antoi sellaisen\nturmiollisen esimerkin, Tykkikerhon puheenjohtaja huomasi selvästi,\nettei hän voinut luottaa tähän pelottomaan tupakoitsijaan, ja hänen\noli pakko käskeä pitämään erityisesti silmällä kelpo ranskalaista.\n\nKoska Jumala suojelee tykkimiehiäkin, kävi niin hyvin, ettei\nräjähdystä tapahtunut. Lataaminen saatiin siis onnellisesti\nsuoritetuksi. Kapteeni Nichollin kolmas veto oli pahassa vaarassa.\nVielä oli laskettava ammus kolumbiadiin paksun pumpuliruutikerroksen\npäälle.\n\nMutta ennen kuin ryhdyttiin tähän toimitukseen, sijoitettiin matkalla\ntarpeelliset esineet huolellisesti ammukseen. Niitä olikin aika\nsuuri määrä, ja jos olisi annettu Michel Ardanin tehdä mielensä\nmukaan, niin ne piankin olisivat anastaneet kaiken matkustajille\nvaratun tilan. Ei voi kuvitellakaan, mitä kaikkea tämä rakastettava\nranskalainen tahtoi ottaa mukaansa kuuhun. Kokonaisen lajitelman\ntarpeettomia tavaroita. Mutta Barbicane tuli väliin, ja täytyi tyytyä\nsiihen, mikä oli ehdottomasti välttämätöntä.\n\nUseita lämpömittareita, ilmapuntareita ja kaukoputkia pantiin\nkonelaatikkoon.\n\nMatkustajat olivat uteliaat matkallaan tarkastelemaan kuuta ja\nhelpottaakseen tähän uuteen maailmaan tutustumista heidän teki mieli\nottaa mukaansa Beerin ja Mödlerin valmistama oivallinen _Mappa\nselenographica_, Kuun kartta, neljänä lehtenä julkaistu, jota\nhyvällä syyllä pidetään tarkan havaintokyvyn ja kärsivällisyyden\nmestarinäytteenä. Se kuvasi tunnontarkasti pienimmätkin\nyksityiskohdat maahan päin kääntyneessä taivaankappaleen osassa,\nvuoret, laaksot, rotkot, tulivuoren aukot, kukkulat ja uurteet\nnäkyivät siinä täsmällisine mittoineen, tarkkoine suuntineen,\nnimityksineen, Dörfelin ja Leibnitzin vuorista, joiden korkea\nhuippu kohoaa kehrän itäosassa, _Mare frigoris_ -nimiseen mereen\n(Pakkasmeri) asti, joka leviää pohjoisissa napaseuduissa.\n\nSe oli siis matkustajille arvokas julkaisu, koska he saattoivat\ntutkia seutua ennen kuin astuivat siihen jalallaan.\n\nHe ottivat myös mukaansa kolme pyssyä ja kolme makasiinilla\nvarustettua ja räjähtävillä kuulilla ampuvaa metsästyskivääriä; sitä\npaitsi ruutia ja lyijyä suuren määrän.\n\n-- Ei sitä tiedä, kenen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Michel Ardan.\n-- Ihmiset tai eläimet voivat panna pahakseen, että tulemme heidän\nluokseen vieraisille. Täytyy siis ryhtyä varokeinoihin.\n\nMuuten tuli puolustusaseiden lisäksi hakkuja, rautalapioita,\nkäsisahoja sekä muita välttämättömiä työkaluja, puhumattakaan\nkaikkiin lämpötiloihin, napaseutujen pakkasesta kuuman vyöhykkeen\nhelteeseen asti, soveltuvista vaatteista.\n\nMichel Ardan olisi tahtonut ottaa mukaan retkelle muutamia eläimiä,\nei paria kutakin lajia, sillä hän ei käsittänyt, miksi olisi\ntarpeellista toimittaa kuuhun käärmeitä, tiikereitä, alligaattoreita\nja muita raatelevia petoja.\n\n-- Ei, hän sanoi Barbicanelle, -- mutta muutamat vetojuhdat, härkä\ntai lehmä, aasi tai hevonen, tekisivät hyvän vaikutuksen maisemassa\nja olisivat meille myös hyödyllisiä.\n\n-- Myönnän sen, hyvä veli Ardan, vastasi Tykkikerhon puheenjohtaja,\n--- mutta meidän ammuksemme ei ole mikään Noan arkki. Sillä ei ole\narkin tilavuutta eikä tarkoitusta. Pysykäämme siis mahdollisen\nrajoissa!\n\nVihdoin sovittiin siitä, että matkustajat tyytyisivät ottamaan\nretkelle vain Nichollin omistaman oivallisen metsäkoiran ja väkevän\nnewfoundlandilaisen koiran. Monta laatikollista hyödyllisimpiä\nsiemeniä pantiin välttämättömien tavarain joukkoon. Jos Michel Ardan\nolisi saanut määrätä, niin hän olisi ottanut mukaan myös muutaman\nsäkin multaa, kylvääkseen siemenet, joka tapauksessa hän otti tusinan\nverran pensaita, jotka huolellisesti käärittiin olkikuoreen ja\npantiin erääseen ammuksen nurkkaan.\n\nOli sitten jäljellä tärkeä muonituskysymys, sillä täytyihän olla\nvalmiina sen tapauksen varalta, että jouduttaisiin kokonaan\nhedelmättömään kuun osaan. Barbicane toimi niin, että sai niitä\notetuksi mukaan yhdeksi vuodeksi riittävän määrän. Mutta jottei\ntämä ketään hämmästyttäisi, on lisättävä, että nämä elintarvikkeet\nolivat liha- ja vihannessäilykkeitä, jotka hydraulisen painimen\navulla oli puserrettu pienimpään tilavuuteen ja sisälsivät suuren\njoukon ravitsevia aineita. Niitä ei ollut hyvin monta eri lajia,\nmutta tällaisella retkellä ei saanutkaan olla nirso. Oli myös mukana\nvarasto viinaa, noin viisikymmentä gallonaa [noin 200 litraa],\nja vettä vain kahdeksi kuukaudeksi, tähtientutkijain viimeisten\nhavaintojen nojalla ei näet kukaan epäillyt sitä, että kuun pinnalla\non jonkin verran vettä. Mitä muuten elintarvikkeisiin tulee, niin\nolisi ollut mieletöntä luulla, että maan asukkaat eivät siellä\nylhäällä saisi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Michel Ardanilla ei\nollut mitään epäilyksiä siinä suhteessa. Jos hän olisi epäillyt, niin\nhän ei olisi päättänyt lähteä koko matkalle.\n\n-- Sitä paitsi, hän sanoi eräänä päivänä ystävilleen, -- me emme tule\nolemaan maan päällä elävien toveriemme kokonaan hylkäämiä, vaan he\npitävät huolen siitä, etteivät unohda meitä.\n\n-- Niinpä tietenkin, vastasi J.T. Maston.\n\n-- Kuinka tarkoitatte? kysyi Nicholl.\n\n-- Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, vastasi Ardan. -- Eikö\nkolumbiadi aina pysy tallella? Niinpä joka kerta, kun kuu näyttäytyy\nsuotuisissa olosuhteissa, ollen taivaannavassa, joskaan ei lähempänä\nmaata, siis melkein kerran vuodessa, voidaan luoksemme lähettää\nruokavaroilla täytettyjä pommeja, joita me odotamme määräpäivänä. Vai\nmitä arvelette?\n\n-- Hurraa, hurraa! huudahti Maston niin kuin mies, jolla oli oma\naatteensa. -- Sepä oli oikein puhuttu. Ihan varmaan, kelpo ystäväni,\nme emme teitä unohda!\n\n-- Minä luotan siihen. Siis, kuten näette, me saamme säännöllisesti\nuutisia maapallolta; omasta puolestamme olisimme aika kömpelöitä,\njos emme keksisi keinoa päästä yhteyteen maan päällä olevien hyvien\nystäviemme kanssa.\n\nNämä sanat uhkuivat sellaista luottamusta, että Michel Ardan varmalla\nilmeellään, komealla ryhdillään olisi temmannut koko tykkikerhon\nmukaansa. Mitä hän sanoi, se näytti yksinkertaiselta, alkeelliselta,\nhelpolta, taatusti onnistuvalta, ja olisi todellakin täytynyt riippua\nihan surkean kovasti kiinni tässä viheliäisessä maapallossa ollakseen\nseuraamatta kolmea matkamiestä heidän retkelleen kuuhun.\n\nKun eri tavarat oli järjestetty ammukseen, laskettiin vesi, jonka\noli määrä vaikuttaa joustimen tavalla, poikkiseiniensä väliin, ja\nvalokaasu painettiin säiliöönsä. Barbicane, peläten odottamattomia\nviivytyksiä matkalla, otti mukaan kaliumkloraattia ja kalilipeää\nniin suuren määrän, että se riitti hapen uudistamiseen ja hiilihapon\npoistamiseen kahden kuukauden aikana. Nerokkaasti rakennettu ja\nautomaattisesti toimiva kone piti huolen siitä, että ilma yhä\nuudelleen sai elämää ylläpitävät ominaisuutensa ja puhdistui\ntäydellisesti. Ammus oli siis valmis, eikä tarvinnut enää muuta kuin\nlaskea se alas kolumbiadiin. Mutta se toimitus oli täynnä vaikeuksia\nja vaaroja.\n\nValtavan kookas ammus tuotiin Stone's Hillin harjalle. Siellä\nvoimakkaat nostokurjet tarttuivat siihen ja pitivät sitä riipuksissa\nmetallikaivon yläpuolella.\n\nSe oli äärimmäisen jännittävä hetki. Jos ketjut olisivat sattuneet\nkatkeamaan suunnattoman painon alla, niin suuren massan putoaminen\nolisi varmasti saanut toimeen pumpuliruudin syttymisen.\n\nOnneksi ei käynyt niin, ja muutaman tunnin kuluttua oli ammus hiljaa\nlaskettu tykin putkeen ja lepäsi pumpuliruutivuoteellaan kuin\ntultatuiskivalla patjalla. Sen painolla ei ollut muuta vaikutusta\nkuin että se sulloi lujemmaksi kolumbiadin panoksen.\n\n-- Olen menettänyt vetoni, sanoi kapteeni jättäen puheenjohtaja\nBarbicanelle 3.000 dollarin rahasumman.\n\nBarbicane ei tahtonut ottaa vastaan tätä rahaa matkatoverilta, mutta\nhänen täytyi antaa myöten itsepäiselle Nichollille, joka kaikin\nmokomin tahtoi täyttää sitoumuksensa, ennen kuin lähti maan päältä.\n\n-- Nyt, sanoi Michel Ardan, -- minulla on enää vain yksi toivotus\nteille lausuttavana, kunnon veli kapteeni.\n\n-- Mikä sitten? kysyi Nicholl.\n\n-- Että menettäisitte molemmat muutkin vetonne. Siten saamme olla\nvarmat siitä, ettemme jää tielle.\n\n\n\n\nLAUKAUS\n\n\nJoulukuun 1. päivä oli tullut, ratkaiseva päivä, sillä jos ammus ei\nlähtenyt lentoon juuri sinä iltana 46 minuuttia ja 40 sekuntia kello\n22 jälkeen, niin kuluisi yli 18 vuotta, ennen kuin kuu näyttäytyisi\nsamoissa olosuhteissa, jolloin se olisi sekä taivaannavassa että\nlähimpänä maata.\n\nSää oli ihmeen kaunis, vaikka talvi oli tulossa, paistoi aurinko ja\nvaloi säteilevää valoaan maapallolle, jolta kolme sen asukkaista oli\nlähtemässä uuteen maailmaan.\n\nKuinka monet ihmiset nukkuivatkaan huonosti sen kiihkeästi odotetun\npäivän edellisenä yönä! Kuinka moni rinta olikaan odotuksen raskaan\ntaakan painama! Kaikkien sydämet sykkivät levottomina paitsi\nMichel Ardanin. Tämä järkähtämättömän levollinen mies liikuskeli\nedestakaisin hommissaan kuten tavallisesti, mutta ei mikään ilmaissut\nhänessä tavallista suurempaa mielenjännitystä. Hän oli nukkunut\nrauhallisesti, kuten Turenne ennen taistelua tykin lavetilla.\n\nAamusta alkaen peitti lukematon kansanjoukko ruohokentät, jotka\nStone's Hillin ympärillä leviävät silmänkantamattomiin. Joka\nneljännestunti toi Tampan rata uusia uteliaita, tämä kansainvaellus\npaisui piankin tarumaisen suureksi, ja _Tampa-Town Observerin_\nlaskujen mukaan tallasi tuona muistettavana päivänä viisi miljoonaa\nkatselijaa Floridan maata.\n\nSuurin osa tätä väkijoukkoa oli jo kuukauden ajan ollut leiriytyneenä\naitauksen ympärille ja laskenut perustuksen kaupungille, jota siitä\npitäen on sanottu Ardan's Towniksi. Valoja, mökkejä, kojuja ja\ntelttoja törrötti pystyssä tasangolla, ja näissä lyhytaikaisissa\nasumuksissa majaili niin lukuisa väestö, että Euroopan suurimmat\nkaupungit olisivat voineet sitä kadehtia.\n\nKaikki maanpiirin kansat olivat siinä edustettuina, kaikkia maailman\nkieliä puhuttiin siellä yhtaikaa. Sitä olisi luullut Babelin, tornin\nraamatunaikuiseksi kielten sekoitukseksi. Amerikkalaisen yhteiskunnan\neri kansanluokat sekaantuivat siellä toisiinsa täysin tasa-arvoisina.\nPankkiirit, maanviljelijät, merimiehet, asioitsijat, välittäjät,\npumpuli-istutusten omistajat, tukkukauppiaat, laivurit ja virkamiehet\ntuupiskelivat siellä toisiaan alkeellisen kursailemattomasti.\nLouisianan kreolit veljeilivät Indianan tilanomistajain kanssa,\nKentuckyn ja Tennesseen herrasmiehet, hienot ja kopeat virginialaiset\nväittelivät Järviseutujen puolivillien metsästäjien ja Cincinnatin\nkarjakauppiaitten kanssa. Päässään valkoisista majavankarvoista\ntehty leveälierinen huopahattu tai klassinen panamahattu, housut\nOpelousasin tehtaiden valmistamasta sinisestä pumpulikankaasta,\nyllään sirokuosinen pusero valkaisemattomasta palttinasta,\njalassa helakanväriset kengät, he komeilivat batistikankaisilla\npoimukauluksilla, ja heidän paidoissaan, kalvosimissaan,\nkaulaliinoissaan, sormissaan, vieläpä korvissaankin välkkyi\nkokonainen lajitelma sormuksia, rintaneuloja, hohtokiviä, ketjuja,\nrenkaita, helyjä, yhtä kallishintaisia kuin mauttomia. Vaimoja,\nlapsia, palvelijoita, yhtä uhkeissa puvuissa, liikuskeli näiden\naviomiesten, isien, isäntien seurassa, heidän jäljessään, heidän\nedessään, heidän ympärillään, he olivat kuin heimon päämiehiä\nkeskellä epälukuisia perheitään.\n\nAterian aikana kelpasi nähdä kaiken tämän väen hyökkäävän\netelävaltioille erikoisten ruokalajien kimppuun ja Floridan\nhuollolle vaarallisella ruokahalulla ahmivan eurooppalaisen vatsalle\nvastenmielistä syötävää, sellaista kuin viilokiksi laitettuja\nsammakoita, apinamuhennosta, sekakalamuhennosta, pussirotanpaistia,\nverestävää tai halstarilla käristettyä.\n\nMutta myös mikä kirjava sarja väkijuomia tulikaan moiselle vaikeasti\nsulavalle ravinnolle avuksi! Mitä kiihottavia huutoja, mitä\nkehottavia ääniä kaikuikaan ravintoloissa tai kapakoissa, jotka\nolivat koristetut laseilla, haarikoilla kummallisen muotoisilla\npulloilla, huhmarilla sokerin survomista varten ja olkipillikimpuilla!\n\n-- Tässä on mintunsekaista virvoitusjuomaa! huusi muuan kaupustelija\nraikuvalla äänellä.\n\n-- Tässä on jäävedensekaista bordeaux-viiniä! vastasi toinen kirkuen.\n\n-- Ja gin-slingiä! toisteli kolmas.\n\n-- Ja cocktailia, maustettua konjakkigrogia! huusi neljäs.\n\n-- Kuka tahtoo maistaa oikeata minttuvettä, viimeisen muodin\nmukaista? huutelivat toisaalla sukkelat myyjät, sujuttaen nopeasti\nkuin silmänkääntäjä lasista toiseen sokerin, sitruunan, vihreän\nmintun, survotun jään, veden, konjakin ja tuoreen ananaksen, joista\ntuo virvoitusjuoma sekoitetaan.\n\nNiinpä sellaiset maustimien polttavasta vaikutuksesta janoisille\nkurkuille osoitetut kehotukset tavallisesti toistuivatkin ja\nristeilivät ilmassa aikaansaaden huumaavan melun. Mutta sinä\npäivänä, joulukuun ensimmäisenä, näitä huutoja ei kuulunut monta.\nMyyjät olisivat turhaan huutaneet itsensä käheiksi kehotellessaan\nostajia. Kukaan ei ajatellut syömistä eikä juomista, ja kuinka\npaljon kiertelikään väkijoukossa katselijoita, jotka kello neljä\niltapäivällä eivät vielä olleet syöneet tavanmukaista aamiaistaan!\nVieläkin merkitsevämpi oire oli se, että mielenjännitys oli voittanut\namerikkalaisten rajun pelihimon. Nähdessään keilat makaamassa\nkyljellään, pelinopat nukkumassa kupeissaan, ruletin liikkumattomana,\ncribbage-pelin jätettynä oman onnensa nojaan, monenmoiset pelikortit\nsuljettuina koskemattomiin lippaisiinsa kuka tahansa ymmärsi, että\npäivän tapahtuma hukutti kaikki muut tarpeet eikä jättänyt sijaa\nminkäänlaisille huvikkeille.\n\nIltaan asti vallitsi tässä tuskaisena odottavassa väkijoukossa\ntukahdutettu, äänetön levottomuus, samantapainen kuin se, joka käy\nsuurten onnettomuuksien edellä. Sanoin selittämätön tukala tunne\nvallitsi mielissä, kiusallinen raukeus ja epämääräinen, sydäntä\nahdistava painostus. Jokainen olisi suonut, \"että kaikki olisi ohi\".\n\nKello seitsemän ajoissa tämä raskas äänettömyys kuitenkin lakkasi.\nKuu nousi taivaanrannalta. Monet miljoonat eläköönhuudot tervehtivät\nsen näyttäytymistä. Se tuli täsmällisesti määräpaikalle. Huudot\nkohosivat taivaalle, kättentaputukset puhkesivat kuuluviin joka\ntaholta kalvakan Phoeben loistaessa ihmeen kauniilta taivaalta ja\nhyväillessä haltioitunutta väkijoukkoa kaikkein herttaisimmilla\nsäteillään.\n\nSilloin tulivat näkyviin kolme pelotonta matkalle aikovaa.\nHeidän näyttäytyessään huudot kiihtyivät kahta kovemmiksi.\nYksimielisesti, silmänräpäyksessä Yhdysvaltain kansallislaulu\nkajahti kaikista levottomina huokuvista rinnoista, ja _Yankee\ndoodle_, viiden miljoonan esittäjän kuorossa virittämänä, kohosi\nsävelmyrskynä ilmakehän äärimmäisille rajoille saakka. Sitten, tämän\nvastustamattoman purkauksen jälkeen, laulu vaikeni, viimeiset soinnut\nraukesivat vähitellen, melu vaimeni ja hiljainen äänten solina\nliiteli syvästi liikuttuneen väkijoukon yllä.\n\nSillä välin ranskalainen ja molemmat amerikkalaiset olivat astuneet\nvarattuun aitaukseen, jonka ympärillä ääretön kansanpaljous\ntungeskeli. Heitä ympäröivät Tykkikerhon jäsenet ja eurooppalaisten\ntähtitornien lähettämät edustajat. Barbicane, kylmäverisenä\nja levollisena, antoi tyynesti viimeiset käskynsä. Nicholl,\nhuulet yhteen puristettuina, kädet ristissä selän takana, asteli\nlujin ja täsmällisin askelin. Michel Ardan, aina luontevana\nesiintymisessään, yllään moitteeton, avara, kastanjanruskea\nmatkapuku, jaloissa nahkasäärykset, sivulla matkalaukku ja suussaan\nsikari, jakeli ohikulkiessaan ruhtinaallisen tuhiailevasti lämpimiä\nkädenpuristuksia. Hän oli ehtymättömän pirteä ja hyväntuulinen,\nnaureskellen, laskien leikkiä, tehden vakavalle Mastonille kujeita\nkuin poikaviikari, sanalla sanoen \"ranskalainen\" ja, mikä pahempaa,\n\"pariisilainen\" viimeiseen sekuntiin saakka.\n\nKello löi kymmenen. Oli tullut aika asettua paikoilleen ammukseen,\nsillä alas laskeutumista varten tarpeelliset toimenpiteet, kuten\nkansilaatan kiinniruuvaaminen ja kolumbiadin suulla olevien\nnostoranojen ja telineiden poistaminen, vaativat jonkin verran aikaa.\n\nBarbicane oli tarkistanut kronometrinsä, niin että tuskin kymmenesosa\nsekuntia voi olla virhettä, insinööri Murchisonin kellon mukaan.\nInsinöörin piti sytyttää ruutipanos sähkökipinän avulla. Ammukseen\nsulkeutuneet matkamiehet saattaisivat siten silmillään seurata kellon\ntunteetonta osoitinta, joka täsmälleen näyttäisi heidän lähtönsä\nsilmänräpäyksen.\n\nOli siis tullut hyvästijätön hetki. Kohtaus oli liikuttava,\nhuolimatta kuumeentapaisesta iloisuudestaan Michel Ardan tunsi\nheltyvänsä. J.T. Maston oli löytänyt kuivien silmäluomiensa alta\nvanhan kyyneleen, jonka hän epäilemättä varasi tähän tilaisuuteen.\nHän vuodatti sen rakkaan ja urhean puheenjohtajansa otsalle.\n\n-- Jos lähtisin mukaan, hän virkkoi, -- olisi vielä aikaa!\n\n-- Mahdotonta, rakas veli Maston, vastasi Barbicane.\n\nMuutamaa hetkeä myöhemmin matkatoverukset olivat asettuneet\nammukseen, jonka kansilaatan he ruuvasivat kiinni sisältäpäin, ja\nkolumbiadin suu, kun kaikki esteet oli raivattu pois, avautui vapaana\ntaivasta kohti.\n\nNicholl, Barbicane ja Michel Ardan olivat lopullisesti muurattuina\nmetalliseen kulkuneuvoonsa.\n\nKuka voisi kuvata yleistä jännitystä, joka silloin kohosi huippuunsa?\n\nKuu eteni läpikuultavan kirkkaalla taivaankannella, sammuttaen\ntieltään tähtien tuikkivat valot. Se kulki silloin Kaksosten\ntähtisikermän kohdalla ja oli melkein puolitiessä taivaanrannan ja\ntaivaannavan välillä. Jokaisen piti siis helposti ymmärtää, että\ntähdättiin maalin eteen, niin kuin metsästäjä tähtää jäniksen eteen,\njohon hän tahtoo osua. Kaamea äänettömyys vallitsi kaikkialla. Ei\ntuulenhenkäystä maan päällä. Ei hengähdystäkään! Sydämet eivät enää\nuskaltaneet sykkiä. Kaikki katseet tuijottivat pelokkaina kolumbiadin\nammottavaan kitaan.\n\nMurchison seurasi silmillään kronometrinsä osoitinta. Puuttui tuskin\nneljääkymmentä sekuntia lähtöhetkeen, mutta jokainen niistä tuntui\nkestävän vuosisadan.\n\nKahdennenkymmenennen sekunnin kohdalla kaikki sydämet vavahtivat, ja\nväkijoukko tuli ajatelleeksi, että ammukseen sulkeutuneet uskaliaat\nmatkamiehet myös laskivat näitä hirvittäviä sekunteja. Sieltä täältä\nkuului huudettavan:\n\n-- 35 -- 36 -- 37 -- 38 -- 39 -- 40! Laukaiskaa!!!\n\nSilloin Murchison painoi sormellaan sähkölaitteen virrankatkaisijaa,\npani virran toimimaan ja lennätti sähkökipinän kolumbiadin pohjaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä tuli kauhistava, ennen kuulumaton,\nyliluonnollinen pamaus, josta ei mikään voi antaa käsitystä, ei\nukkosen jyrähdys eikä tulivuoren purkauksen pauhu. Äärettömän suuri\ntulipatsas singahti maan uumenista kuin tulivuoren aukosta. Maa\nvavahti, ja tuskin muutamat henkilöt saattoivat silmänräpäyksen ajan\nvilaukselta nähdä ammuksen halkovan voittoisasti ilmaa liekehtivien\nhöyrypilvien keskellä.\n\n\n\n\nPILVINEN ILMA\n\n\nHehkuvan tulipatsaan kohotessa taivasta kohti huimaavaan korkeuteen\nvalaisivat liekit koko Floridaa, ja lyhyen silmänräpäyksen ajaksi\nyö muuttui päiväksi melkoisella alalla maata. Suunnattoman suuri\ntulitöyhtö huomattiin sadan mailin päästä merellä yhtä hyvin Meksikon\nlahden kuin Atlantin puolella, ja enemmän kuin yksi laivankapteeni\nmerkitsi päiväkirjaansa jättiläiskokoisen meteorin näyttäytymisen.\n\nKolumbiadin pamauksen yhteydessä tuntui todellinen maanjäristys.\nFlorida tunsi vapisevansa uumeniaan myöten. Lämmön laajentamat\nruutikaasut puskivat verrattoman voimakkaasti ilmakerroksia, ja tämä\nkeinotekoinen rajutuuli, sata kertaa nopeampana kuin muu myrsky,\nkehitti pilvenpatsaan keskelle ilmaa.\n\nEi yksikään katsoja ollut jäänyt seisoalleen. Miehet, naiset, lapset,\nkaikki kaatuivat kuin oljenkorret rajuilmassa, siitä tuli sanoin\nkuvaamaton mylläkkä, suuri joukko ihmisiä loukkaantui pahasti, ja\nJ.T. Maston, joka mistään varovaisuudesta välittämättä seisoi liian\nkaukana edessä, huomasi paiskautuneensa parinkymmenen sylen päähän\ntaaksepäin ja lensi kuin tykinluoti kansalaistensa päiden ylitse.\nKolmesataatuhatta henkeä tuli hetkellisesti kuuroksi ja joutui kuin\nhuumaannuksiin.\n\nKaadettuaan parakit, paiskattuaan nurin mökit, temmattuaan juurineen\npuut maasta parinkymmenen mailin alalla, työnnettyään rautatien junat\nmenemään Tampaan asti ilmavirta syöksyi kaupunkiin kuin lumivyöry\nja hävitti satakunta taloa, muiden muassa Pyhän Marian kirkon ja\nuuden pörssirakennuksen, joka halkesi pitkin pituuttaan. Muutamat\nsatamassa olevista laivoista törmäsivät toisiaan vasten ja upposivat\nja kymmenkunta alusta, jotka olivat ankkurissa ulkosatamassa, ajautui\nrannikolle katkaistuaan ankkuriketjunsa kuin pumpulilangan.\n\nMutta hävityksen piiri ulottui vielä laajemmalle, jopa Yhdysvaltain\nrajojen ulkopuolellekin. Tärähdyksen vaikutus tuntui länsituulien\navustamana Atlantilla yli kolmensadan mailin päässä Amerikan\nrannoilta. Keinotekoinen myrsky, odottamaton myrsky, jota amiraali\nFitz-Roy ei ollut voinut ennakolta aavistaa, hyökkäsi laivojen\nkimppuun ennen kuulumattoman rajusti, useita aluksia, joihin nämä\nhirvittävät tuulenpyörteet tarttuivat ennen kuin ne ennättivät\nkorjata purjeensa, upposi purjeet levällään, muidenmuassa\nliverpoolilainen _Childe Harold_, joka valitettava onnettomuus antoi\naihetta mitä ankarimpiin syytöksiin Englannin taholta.\n\nLopuksi, mainitaksemme kaikki, vaikka asian todenperäisyydestä\nei ole muita takeita kuin muutamien alkuasukasten vakuutus, oli\nKorean ja Sierra Leonen asukkaita, jotka väittivät kuulleensa puoli\ntuntia ammuksen lentoon lähdettyä kumean räjähdyksen, ääniaaltojen\nviimeisen liikahduksen, kun ne kuljettuaan Atlantin poikki tulivat ja\nraukesivat tyhjiin Afrikan rannalle.\n\nMutta palatkaamme Floridaan. Ensimmäisen sekasorron hetken mentyä\nohi loukkaantuneet, kuurot, lyhyesti kaikki heräsivät jälleen,\nja raivokkaita huutoja: -- Eläköön Ardan! Eläköön Barbicane!\nEläköön Nicholl! kohosi taivaisiin asti. Monet miljoonat\nihmiset, nenä pystyssä, teleskoopeilla, kaukoputkilla tai pikku\nkiikareilla tähystelivät avaruuteen unohtaen ruhjevammansa ja\nmielenliikutuksensa, välittämättä muusta kuin ammuksesta. Mutta\nturhaan he sitä etsivät. Sitä ei voinut enää nähdä, ja täytyi\ntyytyä odottamaan Long's Peakista tulevia sähkösanomia. Cambridgen\ntähtitornin johtaja, herra Belfast, oli paikallaan Kalliovuorilla,\nja hänelle, taitavalle ja sitkeälle tähtitieteilijälle, oli uskottu\nhavaintojen tekeminen.\n\nMutta eräs ilmiö, jota ei ollut arvattu odottaa, vaikka se oli helppo\nedeltäpäin aavistaa, ja jolle ei mahdettu mitään, näyttäytyi pian ja\npani yleisön malttamattomuuden kovalle koetukselle.\n\nIlma, joka siihen asti oli ollut oikein kaunis, muuttui äkkiä,\ntaivas synkistyi ja peittyi pilviin. Saattoiko toisin käydäkään,\nkun ilmakerrokset olivat niin hirveästi järkähtäneet ja niihin oli\nlevinnyt 400.000 pumpuliruutinaulan palamisesta syntynyt suunnattoman\nsuuri määrä kaasuja? Koko luonnonjärjestys oli häiriytynyt. Sitä ei\nvoi kummastella, sillä meritaisteluissa on usein nähty ilmakehän\ntilan äkkiä muuttuvan tykistön laukausten vaikutuksesta.\n\nSeuraavana päivänä oli taivaanranta auringon noustessa paksujen\npilvien peitossa, raskas ja läpitunkematon verho oli vedetty taivaan\nja maan välille ja, ikävä kyllä, ulottui Kalliovuorten seuduille\nsaakka. Se oli kova onni. Yksimielisiä vastalauseita kuului joka\ntaholta maapalloa. Mutta luonto välitti niistä vähät ja totta kai\nihmisten, kun he kerran olivat laukauksellaan häirinneet ilmakehän\ntasapainoa, piti kärsiä sen seuraukset.\n\nTämän ensimmäisen päivän kuluessa kukin yritti tunkea\nläpikuultamattoman pilviharson läpi, mutta kaikki näkivät turhaa\nvaivaa, ja kaikki muuten myös erehtyivät suunnatessaan katseensa\ntaivaalle, sillä maapallon vuorokautisen pyörimisen johdosta ammus\ntietystikin kiiti silloin toisella puolella ikään kuin jalkaimme alla.\n\nOli miten oli, kun tuli yö kietoen vaippaansa maan, läpinäkymätön\nja synkkä yö, ja kun kuu oli jälleen noussut taivaanrannalta, ei\nsitä voitukaan nähdä. Olisi luullut, että se tahallaan piiloutui\nniiden hurjanrohkeiden katseilta, jotka olivat sitä ampuneet. Mikään\nhavaintojen teko ei siis ollut mahdollista, ja Long's Peakista\nsaapuneet sähkösanomat vahvistivat todeksi tämän harmillisen\nvastoinkäymisen.\n\nMutta jos koe oli onnistunut, piti matkamiesten, jotka olivat\nlähteneet joulukuun 1. päivänä 46 minuuttia ja 40 sekuntia yli 10\nillalla, saapua perille 4. päivänä kello 12 yöllä. Siihen asti\nsiis, ja kun joka tapauksessa olisi ollut hyvin vaikea näissä\noloissa huomata niin pienikokoista esinettä kuin ammus oli, ihmiset\nmalttoivat mielensä liikoja nurisematta.\n\nJoulukuun 4. päivänä kello 20:sta puoleen yöhön asti olisi ollut\nmahdollista seurata ammuksen jälkeä, sillä se oli näkynyt mustana\npisteenä kuun välkkyvää kehrää vasten. Mutta ilma pysyi säälimättä\npilvisenä, ja sai yleisön suuttumuksen taas kiihtymään huippuunsa.\nMentiin niin pitkälle, että ruvettiin herjaamaan kuuta, joka ei\nnäyttäytynyt.\n\nEpätoivoissaan J.T. Maston lähti Long's Peakiin. Hän tahtoi itse\ntehdä havaintoja. Hän ei epäillyt ystäväinsä saapumista perille.\nEi muuten myöskään ollut kuultu sanottavan, että ammus olisi\npudonnut takaisin millekään maan saarista tai mantereista, eikä\nMaston hetkeäkään otaksunut mahdolliseksi, että se olisi pudonnut\nvaltameriin, jotka peittävät kolme neljännestä maapallosta.\n\nViidentenä päivänä samanlainen ilma. Vanhan maailman suuret\nteleskoopit, Herschelin, Rossen, Foucaultin, olivat muuttumatta\nsuunnatut yön aurinkoa kohti, sillä ilma oli juuri silloin oivallinen\nEuroopassa, mutta näiden koneiden suhteellinen heikkous teki\nmahdottomaksi kaiken hyödyllisen havaintojen teon.\n\nKuudentena päivänä samanlainen sää. Kärsimätön odotus vallitsi\nkolmella neljänneksellä maapallosta. Mentiin niin pitkälle, että\nehdotettiin mitä mielettömimpiä keinoja ilmaan kasautuneiden pilvien\nhajoittamiseksi.\n\nSeitsemäntenä päivänä taivas näytti vähän muuttuvan. Alettiin toivoa,\nmutta sitä toivoa ei kestänyt kauan, ja illalla paksut pilvet\ntorjuivat tähtitaivaalta kaikki katseet.\n\nSilloin asia kävi arveluttavaksi. Yhdentenätoista päivänä\nkello 11 minuuttia yli 9 aamulla kuu näet siirtyisi viimeiseen\nneljännekseensä. Tuon määrähetken jälkeen se vähenisi yhä, ja\nvaikka taivas kirkastuisikin, niin havaintojen teon mahdollisuudet\npienenisivät tavattomasti. Kuu näet näyttäisi sitten enää vain yhä\npienenevän osan kehräänsä, ja lopulta tulisi uusikuu. Silloin kuu\nlaskisi ja nousisi yhtaikaa auringon kanssa, jonka säteet tekisivät\nsen kokonaan näkymättömäksi. Täytyisi siis odottaa, kunnes tulisi\ntammikuun 3. päivä, kello 12.44, koska kuu vasta silloin näkyisi taas\ntäytenä ja havaintojen teko voitaisiin aloittaa.\n\nSanomalehdet julkaisivat nämä mietteet tuhansin lisähuomautuksin\neivätkä suinkaan salanneet yleisöltä, että sen tuli varautua enkelien\nkärsivällisyydellä.\n\nKahdeksantena päivänä ei tapahtunut mitään. Yhdeksäntenä aurinko taas\nnäyttäytyi hetkisen kuin ilkkuakseen amerikkalaisia. Sille naurettiin\npilkallisesti, ja epäilemättä loukkaantuneena moisesta vastaanotosta\nse osoittautui hyvin kitsaaksi säteistään.\n\nKymmenentenä päivänä ei mitään muutosta. J.T. Maston oli vähällä\ntulla hulluksi, ja alettiin pelätä, kuinka kävisi tämän arvon\nmiehen aivojen, jotka siihen saakka olivat hyvin säilyneet hänen\nguttaperkkapääkallonsa suojassa.\n\nMutta yhdentenätoista päivänä puhkesi ilmameressä riehumaan muuan\nkääntöpiirien välisten seutujen hirvittäviä myrskyjä. Kovat itätuulet\nlakaisivat pois kauan kasautuneina olleet pilvet, ja illalla yön\nauringon kulunut puolikas kulki majesteettisena taivaan kirkkaiden\ntähtisikermäin keskitse.\n\n\n\n\nUUSI TAIVAANKAPPALE\n\n\nJuuri sinä yönä iski niin kiihkeästi odotettu, sydämiä hykähdyttävä\nuutinen kuin ukonnuoli Yhdysvaltoihin ja lähti sieltä singahtaen\nvaltameren poikki kiitämään maapallon kaikkia lennätinlankoja pitkin.\nAmmus oli huomattu Long's Peakin jättiläiskokoisen heijastimen avulla.\n\nTässä seuraa Cambridgen tähtitornin johtajan laatima tiedonanto. Se\nsisältää Tykkikerhon suuren yrityksen tieteellisen tuloksen.\n\n    \"Long's Peak, 11. joulukuuta.\n\n    _Herroille Cambridgen tähtitornin johtokunnan jäsenille_.\n\n    Herrat Belfast ja J.T. Maston ovat joulukuun 11. päivänä\n    kello 8.47 illalla, kuun siirryttyä viimeiseen neljännekseen,\n    huomanneet Stone's Hillin kolumbiadin lennättämän ammuksen.\n\n    Tämä ammus ei ole saapunut maaliinsa. Se on lentänyt ohi, mutta\n    siksi läheltä kuitenkin, että kuun vetovoima on pidättänyt sen\n    piirissään.\n\n    Siellä sen suoraviivainen liike on muuttunut huimaavan nopeaksi\n    kiertoliikkeeksi, ja se on joutunut kiitämään soikionmuotoista\n    rataa pitkin kuun ympäri, jonka todellinen saattolainen siitä on\n    tullut.\n\n    Tämän uuden taivaankappaleen tähtitieteellisiä määritelmiä ei\n    vielä ole saatu lasketuksi. Ei tunneta, kuinka nopeasti se kulkee\n    tai pyörii oman akselinsa ympäri. Välimatka, joka erottaa sen\n    kuun pinnasta, voidaan arvioida noin 2.833 mailiksi.\n\n    Kahden mahdollisuuden voidaan nyt olettaa esiintyvän ja\n    aikaansaavan muutoksen asiain tilaan:\n\n    Joko kuun vetovoima lopulta vie voiton, ja matkamiehet pääsevät\n    perille, tai ammus, pysyen muuttumatta samassa asemassa, jää\n    kiertämään kuun kehrän ympäri aikojen loppuun asti.\n\n    Kuinka siinä käy, sen saavat havainnot kerran osoittaa, mutta\n    toistaiseksi Tykkikerhon yrityksestä ei ole ollut muuta tulosta\n    kuin että aurinkokuntamme on saanut uuden taivaankappaleen.\n\n                                            _J. Belfast_.\"\n\nKuinka paljon kysymyksiä nostikaan vireille moinen odottamaton\nratkaisu! Minkä salaisuuksista rikkaan tilanteen tulevaisuus\nvarasikaan tieteen tutkittavaksi! Kolme miehen rohkeuden ja\nuhrautuvaisuuden takia oli tästä näennäisesti jokseenkin joutavasta\nyrityksestä lennättää luoti kuuhun ollut äärettömän suuriarvoinen\ntulos, jonka seuraukset olivat arvaamattomat. Joskaan uuteen\nsaattolaiseen suljetut matkamiehet eivät olleet saavuttaneet\npäämaaliaan, olivat he ainakin osana kuun maailmasta. He kiersivät\nyön auringon ympäri, ja ensi kerran saattoi silmä tunkea kaikkien\nsen salaisuuksien läpi. Nichollin, Barbicanen ja Michel Ardanin\nnimien tuli siis olla iäti maineikkaita tähtitieteen aikakirjoissa,\nsillä nämä uskaliaat tutkimusretkeilijät olivat, haluten\nlaajentaa inhimillisen tietämisen piiriä, rohkeasti lennättäneet\nitsensä avaruuden läpi ja panneet henkensä alttiiksi nykyaikojen\neriskummallisimmassa yrityksessä.\n\nOli miten oli, Long's Peakista saapuneen tiedonannon tultua\ntunnetuksi valtasi koko maailman hämmästyksen ja kauhun tunne. Oliko\nmahdollista päästä auttamaan noita pelottomia maan asukkaita? Ei\ntietenkään, sillä he olivat asettuneet ihmiskunnan ulkopuolelle\nja astuneet maallisille olennoille säädettyjen rajojen yli. He\nsaattoivat hankkia itselleen ilmaa kahden kuukauden ajaksi.\nHeillä oli elintarvikkeita vuodeksi. Mutta entä sitten?...\nTunteettomimmatkin sydämet vavahtivat tämän hirvittävän kysymyksen\ntehdessään.\n\nYksi ainoa mies ei tahtonut myöntää, että tilanne oli toivoton.\nYhdellä ainoalla oli luottavainen mieli, ja se oli heidän harras\nystävänsä, uskalias ja päättäväinen niin kuin he, urhea J.T. Maston.\n\nHän ei myöskään päästänyt heitä näkyvistään. Hänen asuntonsa\noli siitä pitäen Long's Peakin tähtitieteellinen asema, hänen\nnäköpiirinsä suunnattoman suuren heijastajan peili. Niin pian\nkuin kuu nousi taivaanrannalta, hän sovitti sen teleskoopin\ntähystyspiiriin kuin kehykseen. Hän ei hetkeksikään kääntänyt\nkatseitaan siitä pois, vaan seurasi sitä väsymättä sen kulkiessa\ntähtimaailman avaruuksien halki, hän tarkkasi aina yhtä\nkärsivällisesti ammuksen kulkua hopeakehrän päällitse, ja tosiaankin\ntuo arvon mies pysyi alituisessa yhteydessä kolmen ystävänsä kanssa\neikä lakannut toivomasta saavansa kerran nähdä heidät jälleen.\n\n-- Me vaihdamme tiedonantoja heidän kanssaan niin pian kuin\nolosuhteet tekevät sen mahdolliseksi, hän sanoi kaikille, jotka\ntahtoivat häntä kuulla. -- Me saamme tietoja heistä ja he meistä.\nSitä paitsi, minä tunnen heidät, he ovat kekseliäitä miehiä.\nHeillä kolmella on mukanaan avaruudessa kaikki taidon, tieteen ja\nteollisuuden apuneuvot. Niillä voi saada aikaan mitä tahtoo, ja\nsaattepa nähdä, että he selviytyvät pulastaan!\n\n_Kertomus jatkuu romaanissa \"Kuun ympäri\"_.\n\n\n\n"]