[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1kYiOi0twdFACtWkb90JmOsWXHYrhCNtV-oqUwTzAhI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},974,"Kirkonlämmittäjä","Järventaus, Arvi",1883,1939,"974-jarventaus-arvi-kirkonlammittaja","974__Järventaus_Arvi__Kirkonlämmittäjä",null,"romaani",[],[],"fi",1919,67668,430470,false,48660,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Kirkonlämmittäjä: Romaani\" by Arvi Järventaus is a novel written in the early 20th century. The story centers around Janne Flykt, a boy from the outskirts of town who is affectionately nicknamed \"Kirkko-Janne.\" While Janne is not particularly pious, he frequents the cathedral with his grandmother and partakes in playful, mischievous activities with his friends, often involving games of chance against the church wall.  The opening of the novel introduces Janne Flykt and his friends as they engage in a game of \"seinäraha,\" hitting coins against the cathedral wall. This scene captures their carefree innocence and playful banter, exemplified by the boys' excitement and Janne's eventual encounter with the bishop, who surprisingly encourages their playful gambling. As a result, they feel a sense of empowerment, thinking they have divine approval for their activities. The beginning establishes a lighthearted tone combined with hints of deeper reflections on faith, community, and the nature of youth. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Romaani seuraa Janne Flyktin elämää lapsuuden leikeistä tuomiokirkon seinustalla aina aikuisuuteen ja hengelliseen etsintään. Teos kuvaa pikkukaupungin yhteisöä, säätyläisten ja työläisten kohtaamisia sekä kirkollisen elämän murrosta. Janne saa jo poikasena liikanimen Kirkko-Janne, mikä ennakoi hänen tulevaa elämäntehtäväänsä.","Arvi Järventauksen 'Kirkonlämmittäjä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 974. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KIRKONLÄMMITTÄJÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\nKirja, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nOikeastaan ei Janne Flykt ollut sen jumalisempi kuin muutkaan\nlaitakaupungin pojat, mutta siitä huolimatta kutsuttiin häntä\naivan yleisesti \"Kirkko-Janneksi\". Hän istui tosin joka sunnuntai\nisoäitinsä kanssa tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa, mutta sen ei\nolisi luullut yksistään tuota liikanimeä aiheuttaneen: siellähän kävi\nmonta muutakin naapurin poikaa. Ehkä siihen sittenkin oli lähimpänä\nsyynä se, että Janne oli keksinyt tuomiokirkon eteläpuoleisen\nnurkkauksen erinomaiseksi seinärahanlyöntipaikaksi. Vaikka olikin\nlaitakaupunkilainen, uskalsi hän siirtyä sinne tovereineen, kun\nyleisesti käytännössä olevat pelialueet kaupungin laidalla olivat\nliiaksi täynnä lanttien iskijöitä. Sillä tavallisesti kävi niin,\nettä kun Janne Flykt Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa\nsaapui Laitakadun nurkkaukseen ja huomasi Kallion Pikku-Matin talon\nseinustan viimeistä tuumaa myöten \"Laidan\" poikien valtaamaksi, sanoi\nhän ujostelemattomaan tapaansa tovereilleen:\n\n-- Pojat, tuomiokirkolle!\n\nJa niin he läksivät kilisyttäen penninrahoja housuntaskuissaan,\ntoisten huutaessa haukkumasanoja heidän jälkeensä.\n\nMikä erinomainen paikka tuo tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkaus!\nSiellä oli kerrassaan leuto olo, alla kaunis hietikko, yllä\nlämpimästi lekottava aurinko. Se olisi valanut suloisen raukeuden\njäseniin, jollei jännittävä peli olisi pitänyt mieliä vireissä. --\nJa se seinä! Semmoista ei ollut koko kaupungissa. Siitä ei tarvinnut\nhakea oksan paikkoja: se oli niin sopusuhtaisen kimmoisa, että siitä\noppi lyömään aivan yhtä tasaisesti joka kerran. Tuntui kuin olisivat\nvuosisataiset urkujen säveleet hioneet sen niin sopusuhtaiseksi:\npenninraha ei mistään kohti kimmonnut edeltäpäin aavistamattomasti.\nEikä siinä yksikään päässyt toistansa liiaksi kynimään. Sillä kun\nkäsi tottui lyömään suhteellisen kovasti, sai jokainen vuorostaan\ntappionsa takaisin. Vuoron perään he siis poimivat toistensa\nlantteja: aina ylti vaaksa, -- ja niin he lopettivat melkein yhtä\nrikkaina joka kerta. Sillä se että Lassilan Gideonilla oli pari\npenniä vähemmän kuin alkaessaan, -- tahi että nuo rahat helisivät\nJanne Flyktin taskussa, ei saanut riitaa aikaan toverusten kesken.\nTuomiokirkko puolusti paikkaansa rakkauden temppelinä yksin\nseinärahalla-olossakin.\n\nAinoastaan silloin kun Lassilan Gideon sanoi tavallisen \"saakelinsa\",\nnosti erimielisyys päätään. Silloin näet lakkasi penninrahojen kilinä\nKirkko-Jannen housuntaskussa, Hän osoitti juhlallisena tuomiokirkon\nkaari-ikkunaa:\n\n-- Pojat, tässä ei kirota!\n\nEikä Lassilan Gideon kironnut sen enempää. Hänkin ymmärsi, että tämä\npaikka oli sentään vähän toista kuin Kallion Pikku-Matin rakennuksen\nseinusta.\n\nIhanteellinen paikka! Täällä ei kukaan avannut ikkunaa ja ärjäissyt:\n\"Pojan veitikat! Pois minun seinustaltani!\" Sillä jos Isä-Jumala\nkatselikin tuomiokirkon ikkunasta, ei hän alentunut Kallion\nPikku-Matin osaa näyttelemään. Hän vain hymyili ja nyökäytteli\ntyytyväisenä päätään.\n\nJa niinhän hänen sopikin. Sillä eikös ollutkin Janne Flykt kerran\nselittänyt, että taivaassakin löivät pojat seinärahaa, oikein\nkultaisilla penneillä naksuttelivat. Ja Isä-Jumala hymyili ja katseli\npäältä.\n\nAurinko paistoi niin suloisen raukaisevasti, kirkkopuiston puut\nolivat kuin horroksiin vaipuneet, ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.\nTuomiokirkon kiviseinä hohti kuumuutta, mutta pojat eivät siitä\nvälittäneet, -- he löivät seinärahaa silmät loistaen. Mutta tänään\nei kirkonseinä ollutkaan yhtä puolueeton kuin ennen: sen kimmoisuus\ntuntui kasvavan hetki hetkeltä, ja Lassilan Gideon löi säännöllisesti\nliian kauas. Se oli hänelle luonnollisesti samaa kuin sula tappio,\nsillä heti hänen jälkeensä oli Janne Flyktin vuoro ja hän löi\ntietysti niskaan, ja -- penni meni. Gideon yritti uudestaan, mutta\nsamalla seurauksella. Tervon Kallen penni kiilteli hiekassa niin\nhoukuttelevana. Gideon löi, mutta hänen kätensä vapisi: -- penni\nlensi yli. Tuli taas Jannen vuoro. Hän silmäsi Tervolan Kallen\npenniä, ja hänen silmistään saattoi jo lukea: \"mennyttä\"; ja niin\nkävikin. Janne poimi pennin taskuunsa, ryhtyen itsetietoisen\nnäköisenä tavoittamaan etempänä kiiluvaa Gideonin penniä. Naks! Penni\nlensi melkein toisen viereen ja katosi Janne Flyktin taskuun.\n\nLassilan Gideonia rupesi hermostuttamaan. Hän otti uuden rahan ja\nyritti taas. Mutta kun sekin hävisi Janne Flyktin taskuun, ei hän\nenää muistanut paikan pyhyyttä, vaan napsautti tulemaan:\n\n-- Saakeli!\n\nMutta silloin muuttui Kirkko-Jannen hahmo. Häneen tuli jotakin\npapillista. Nostaen sormensa kaari-ikkunaa kohti hän lausui:\n\n-- Pojat, tässä ei kirota!\n\nEikä Lassilan Gideon kironnut toista kertaa.\n\nPeli jatkui. Gideoninkin käsi rupesi jo tottumaan, ja vaikka hän\nei saanutkaan tappioitaan takaisin, eivät ne ainakaan kasvaneet.\nJanne poimi edelleenkin molemmilta, mutta Lassilan Gideonkin poimi\nvuorostaan takaisin. Entinen sopu ja yksimielisyys palasi. Isä-Jumala\nkatseli taas niin lempeästi kaari-ikkunasta ja nyökytteli päätään.\n\nTuomiokirkko oli jälleen osoittanut olevansa rakkauden temppeli.\n\n-- Mutta kukas tuolta tulee?\n\nSe oli Tervon Kalle, joka sen suhautti tovereilleen juuri kun hän\nnappasi Janne Flyktin pennin taskuunsa.\n\nPojat kääntyivät katsomaan.\n\nKirkkopuiston käytävää asteli keski-ikäinen mies, ruskea huopahattu\npäässä, ruokokeppi kädessä. Pojat katselivat hattua, katselivat\nkeppiä ja sitten toisiaan: heidän katseensa ilmaisivat täydellistä\nyksimielisyyttä.\n\n-- Piispa!\n\nNiin, se oli piispa. Hän sieltä käveli ruskeassa huopahatussaan,\njonka koko kaupunki tunsi. Se oli sellainen hattu, jommoista ei ollut\nmuilla kuin pormestarilla; siinä oli nimittäin rivi pieniä ilmareikiä\nyläosassa ja nauhan liitos takana. Pormestarin hatusta sen erotti\nvärinsä puolesta, sillä hänen oli musta.\n\nPojat katselivat toisiaan ja heidän katseistaan saattoi lukea saman\najatuksen: pakoon! Mutta Janne Flyktin silmät räpähyttivät pari\nkertaa. Häneen tuli taas jotakin papillista, joka ihmeellisesti\nrauhoitti toisia. He jäivät paikoilleen.\n\nPiispa pysähtyi poikien kohdalle, jotka sukkelasti tempasivat lakit\npäästään. Heistä näytti, että piispa oli Isä Jumalan kanssa eri\nuskossa, mikäli se koski seinärahalla oloa.\n\n-- Päivää! Mitäs ne pojat tässä?\n\nGideon ja Kalle katsoivat Janneen. Heidän mielestään puhuminen kuului\nhänelle.\n\nJanne katseli piispaa silmiin ja kumarsi.\n\n-- Me olemme -- seinärahalla.\n\nTervon Kalle ja Lassilan Gideon hätääntyivät. He olivat nyt aivan\nvarmoja, ettei piispa ollut samassa uskossa kuin hänen taivaallinen\nesimiehensä.\n\n-- Seinärahalla?\n\nPojat eivät hiiskahtaneetkaan. Penninrahatkin olivat aivan hiljaa\nhousuntaskuissa.\n\nPiispa katseli poikia, hänen silmistään kurkisteli hyvätuuli,\nhyvätuuli hypähti kasvoille, värähdytti poskia ja pani suun\nmutruilemaan hymynväreissä.\n\n-- Vai seinärahalla! No kuka teistä voittaa?\n\nPojat huoahtivat helpoituksesta. Nyt eivät Gideon ja Kalle enää\nepäilleet, että taivaassakin oltiin seinärahalla. He vastasivat\nyhteen ääneen:\n\n-- Me voitamme kaikki!\n\n-- Vai kaikki. No sehän on hyvä. Pelatkaa sitten vain kauniisti.\n\n-- Joo, kauniisti me pelaammekin ... emme me riitele ... emmekä\nkiroile.\n\nPiispa meni. Pojat katselivat ihmeissään toisiaan. Tämähän oli\nkuin satua! Tuntui kuin olisi itse Isä-Jumala antanut heille\nsuusanallisen luvan seinärahanlyöntiin tuomiokirkon etelänpuoleisessa\nnurkkauksessa. Tulkoonpa nyt Krekula, se vääräsäärinen poliisi heitä\npois ajamaan! Heillä oli piispan lupa.\n\nJanne Flykt innostui. Hän tunsi ihmeellistä hengen voimaa.\nPapillisuus, joka silloin tällöin oli pilkahtanut esiin Gideonin\nkiroillessa, valtasi nyt hänet kokonaan.\n\n-- Pojat, sanoi hän vakuuttavasti ja kouraisi taskuaan niin että\npenninrahat kilisivät, -- me emme pelaa koskaan muualla kuin tässä.\nTämä on meidän pelipaikkamme. Meillä on piispan lupa!\n\n-- Emme koskaan!\n\nMutta yhtä seikkaa eivät pojat olleet ottaneet huomioon.\n\nPoliisi Krekula, joka oli kiertänyt pormestarin talon, oli ehtinyt\nparahiksi kuulemaan viimeisen innokkaan vakuutuksen. Hän pyyhkäisi\nhikeä otsaltaan ja harppasi poikia kohti niin paljon kuin hänen\nkäyrät säärensä sallivat. Pojat olivat niin innostuksensa vallassa,\netteivät huomanneet Krekulaa, ennenkuin tämä seisoi aivan heidän\ntakanaan.\n\n-- Vai niin, veitikat, te olette taas täällä!\n\nHän yritti tarttua lähinnä seisovaa Gideonia niskasta, mutta tämä\nväisti hypähtämällä pari askelta syrjään.\n\nPoliisi Krekula hämmästyi ensi kerran elämässään: Laidan pojat eivät\nlähteneet pakoon!\n\nHänellä oli hyvin väärät sääret eikä hän tavallisesti saanut ketään\nkiinni suoralla pelillä. Juopuneetkin tekivät hänelle alinomaista\nkiusaa, ja se tietysti kävi suuresti hänen kunnialleen. Hän oli\nkaupungin ainoa järjestyksenvalvoja ja hän tunsi arvonsa. Senpävuoksi\nlääkitsikin hän loukattua kunniantuntoaan hiipimällä Laidan poikien\npelipaikoille ja säikähdyttämällä nämä mahtavalla karjaisulla\nkarkuun. Hän nautti katsellessaan poikien koipien vilinää, ja hänen\nnautintonsa tuli kaksinkertaiseksi, jos hänen ei tarvinnut vaivata\nomiaan.\n\n-- Jaaha! Nytpä minä kerrankin sain teidät kiinni!\n\nKrekula teki uuden yrityksen, mutta pojat olivat varuillaan. Näkikö\nhän unta: Laidan pojat uskalsivat häntä ärsyttää!\n\nHän korjasi sapelinkanniketta. Se oli merkki, että hän oli hämillään.\nLempo soi! Hän näyttää poikaviikareille. Mutta silloin avasi Janne\nFlykt suunsa:\n\n-- Meillä on piispan lupa!\n\nKrekula ällistyi. Hänen pienet punaiset särjensilmänsä räpyttivät\ntiheään. Oliko poika hullu?\n\n-- Mitä sinä sanot?\n\n-- Meillä on piispan lupa, kertasi Janne Flykt, katsoen poliisiin\npuoleksi säälien puoleksi halveksien.\n\nNyt tuli Krekulakin tajuihinsa.\n\n-- Piispan lupa! hönkäisi hän. -- Valehtelet, heittiö!\n\nVäärät sääret lähtivät liikkeelle. Seuraavassa tuokiossa uhkasi\nJannea poliisin karvainen koura.\n\nMutta Janne Flykt ei ollutkaan hätäpoikia. Hän suoristihe ja katsoi\npoliisia tuimasti silmiin.\n\n-- Jos ei Krekula usko, niin tuollahan piispa menee, -- Kalle, juokse\npiispan jälkeen ja pyydä häntä palaamaan.\n\nKalle lähti. Krekula ei ollut koskaan ollut niin kiusallisessa\ntilanteessa, ei edes silloinkaan, kun muuan todistaja oikeudessa\noli kertonut nähneensä hänet kiipeämässä muutaman vanhanpiian\nikkunasta sisään, -- vanhanpiian, josta sittemmin tosin tuli hänen\nvaimonsa. Sillä kertaa oli tuntunut ilkeältä, kun pormestari oli\nsilmiään siristäen kysynyt: \"Mitä se Krekula siellä?\" Mutta tämä\noli vielä pahempaa, saada niskaansa piispa, joka oli pormestarin\nkanssa huonoissa väleissä sen jälkeen kuin tuomiokirkkoon oli\nmuutamana syysyönä murtauduttu. Piispa oli moittinut kaupungin\njärjestysvaltaa mitättömäksi, ja siitä oli luonnollisesti Krekula\nsaanut suurimman osan. Vaikka olisihan piispan pitänyt tietää, ettei\nhänellä, konstaapeli Krekulalla, ollut yöpassivuoroja muulloin kuin\nmarkkina-aikoina. Krekula ei olisi yhtään halunnut joutua tekemisiin\npiispan kanssa. Hän tunsi itsensä voitetuksi.\n\n-- Hei, kuule, älä mene! huusi hän Tervon Kallelle, joka jo oli hyvän\nmatkan päässä.\n\n-- Kuulkaahan, pojat, toimesi hän, kun Kalle Tervo oli palannut, --\nse on nyt sillä lailla, että jos lupaatte olla siivolla, niin saatte\npelata, mutta jos tappelette ja pidätte rähinää, niin -- minä puhun\npormestarille.\n\nKrekula korjasi sapelinkannikettaan. Asema oli pelastettu. Hän oli\nhyvillään.\n\n-- Siivolla ollaan, sanoi Janne Flykt, ja hänen sinisissä silmissään\nvälähti veitikka. Tämä päivä oli oikea voittojen päivä: piispa ja\npoliisi!\n\nKrekula lähti. Pojat katselivat iloisina toisiaan. Mutta heti kun\njärjestyksenvalvoja oli hävinnyt nurkan taakse, remahti tuomiokirkon\netelänpuoleisessa nurkkauksessa vallaton nauru. Koko kirkkopuisto\nnauroi, katu nauroi, vastakkaisella puolen oleva vanha puutalo\nnauroi, ja itse jykevä, harmaja tuomiokirkkokin muhoili.\n\n-- Hei, pojat, piispa ja poliisi! Se on enemmän kuin sadan napin\nkilpajuoksu! hihkaisi Janne Flykt.\n\n-- Siitä kannattaa kertoa Laidalla.\n\n-- Tuomiokirkko on meidän! Eläköön!\n\n-- Eläköön!\n\nPeli alkoi uudestaan. Ja sitä iloista pulinaa kelpasi kuunnella.\n\"Naks! naks!\" pani tuomiokirkon seinä. \"Se oli minun omaisuuttani!\"\nsanoi Janne Flykt. \"Takaisin vanha pesäraha!\" rehenteli Lassilan\nGideon, pistäen pennin taskuunsa. \"Ensimmäiset voitot ovat koiran\nvoittoja!\" kehuskeli Tervon Kalle. Hän venytti vaaksaansa, niin että\nsorminivelet rusahtelivat. \"Kil! kil!\" kilahteli housuntaskuissa.\nToverusten kiiltoreunaiset pennit vierailivat toistensa luona noin\npikapäiten vain. \"Kas niin, se on kaunista peliä!\" sanoi vanha\ntuomiokirkko. \"Rakkaudessa ja sovinnossa vain.\"\n\nKun aurinko aleni, ja kirkkopuiston puut heräsivät horroksistaan,\npalasi kolme toverusta tyytyväisinä Laidalle. Heitä nauratti, kun\nhe kulkivat Kallion Pikku-Matin rakennuksen ohi. Janne Flyktin\nolisi tehnyt mieli laskea, montako oksaa oli Matin talon kolmessa\nensimmäisessä kivijalkahirressä, mutta hän heitti sen toiseen kertaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nMeri-Kustu, tuomiokirkon suntio, kanteli puita kirkkoon kirkon\neteisessä olevasta pitkästä puuarkusta. Oli kiperä marraskuun\npakkanen, oikea häkäräilma, kostea ja pureva. Kustun henki huurusi,\nja hänen vanha tupakkayskänsä pani kivisen eteisen kajahtelemaan.\nTällainen ilma oli oikein ärsyttävä. Sai panna kaiken taitonsa\nliikkeelle estääkseen idänpuoleista ovensuukamiinia savustamasta.\nPiispalla oli arat silmät, ne eivät sietäneet niin savunhituistakaan.\nSen Meri-Kustu tiesi eikä hän halunnut, että tuomiorovasti olisi\ntullut taas \"juttelemaan\" jumalanpalveluksen päätyttyä. Se\n\"jutteleminen\" alkoi nimittäin aina samalla tavalla: \"Siellä on\nnyt taas sellainen häkäräpakkanen.\" \"Joo.\" (Hiilihanko kolahti\nkamiiniin.) \"Se on kumma, kun se juonittelee tällaisella ilmalla.\"\n\"Joo.\" (Kamiinin luukunsarana vingahti, ja hehkuva ahjo punasi\ntuomiorovastin lempeät kasvot.) \"Sillä on tuolla meidän piispalla\nvähän aranlaiset silmät.\" \"Joo.\" (Hiilihangon varsi rämisi luukun\nreunoja vasten, ja satoja tulikärpäsiä tanssi ympäri kamiinia\ntyöntäen liikoja, tiellä olevia tovereitaan avoimesta luukusta\nkirkkoon, -- jossa ne hätääntyneinä sammua tupsahtivat.) -- Niin se\nkävi aina. Se alkoi häkäräpakkasella ja päättyi piispan silmiin.\n\nKovin ne olivatkin heikot ne piispan silmät. Kummako se, kun oli\nlukenut niin paljon, koko Raamatun läpi ja vielä muuta lisäksi.\nMeri-Kustu ymmärsi sen varsin hyvin. Hän oli kerran Lontoossa laivan\nmaatessa telakassa paikattavana ryhtynyt lukemaan Raamattua läpi,\nmutta ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin Noakin viinimäkeen, kun jo oli\ntäytynyt lopettaa. Niin oli ruvennut silmiä pakottamaan. Jotakin oli\npitänyt yrittää ajan kuluksi, sillä Meri-Kustu ei ollut niitä miehiä,\njoiden aika kului maissa. Mutta sillä kertaa hän oli saanut päähänsä\nlähteä \"kaupunkia katselemaan\". Ja senhän arvasi, mihin siellä\njoutui: ensimmäinen merimieskapakka oli kyllin houkutteleva, ja hän\noli mennyt sisään ja tilannut ryypyn. Se oli maistunut hyvälle,\nja hän oli tilannut toisen. Olipa siinä samassa pöydässä istunut\nruotsalainen jungmanni, ja ennen pitkää heistä oli tullut ystävät. He\nolivat tilanneet vuoron perään ja kilistäneet, mutta ykskaks oli sopu\nloppunut. Oli syntynyt väittely, kummatko olivat parempia merimiehiä,\nsuomalaisetko vai ruotsalaiset. Jungmanni oli kehunut ruotsalaisia,\nMeri-Kustu suomalaisia, Siitä oli syntynyt tappelu, johon onneksi\npoliisi oli kerinnyt väliin. Meri-Kustu oli saanut viettää yönsä\npoliisiputkassa ja vasta aamulla päässyt laivalleen. -- Hän siis\ntiesi kokemuksesta, että paljosta lukemisesta saattoi helposti saada\nsilmänsä aroiksi.\n\nNoakin viinimäki oli tuottanut hänelle paljon pilkkaa toverien\ntaholta. Siitäkös oli riittänyt juttua, kun viiletettiin pasaatissa,\neikä miehillä ollut muuta työtä kuin laverrella aikansa kuluksi.\nMeri-Kustua se oli lopuksi ruvennut hermostuttamaan. Hän oli kerran\nValparaisossa mennyt metodistikappeliin, ja sielläkös oli pappi pahus\nsaarnannut Noakin viinimäestä! Aivan kuin hänelle! \"Himo viettelee\nviisaan ja hurskaankin.\" Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt. - Hän\noli lähtenyt kesken saarnan pois. Siitä alkaen hän ei ollut kirkkojen\novia avannut, vaikka ulkomaalaisissa kirkoissa käynti oli ennen ollut\nhänen mielityötään. Ei, hänestä ne olivat ruvenneet haiskahtamaan\npoliisiputkalle kaikki tyynni. Häneltä olisi jäänyt hakematta tämä\nsuntionvirkakin, jos ei tuomiorovasti olisi niin kovin yllyttänyt.\nMutta ennenkuin hän oli uskaltanut hakemuksensa jättää, oli hän\nottanut selvän, ettei yksikään saarnateksti vain puhunut Noakin\nviinimäestä. Ja sitä varten hänen oli täytynyt selata läpi koko\nevankeliumikirja.\n\nMeri-Kustu heitti puut kamiinin vieressä olevaan puuarkkuun ja\navasi varovasti kamiinin luukun. Siitä ryöpsähti savua sisään. Hän\nlupsautti luukun äkkiä kiinni. Tulisi se poika edes auttamaan puiden\nkantamisessa. Kustu palasi eteiseen ja ryhtyi latomaan puutaakkaa\nsyliinsä. Silloin kuului portailta jalankapsetta, ja nuorekas ääni\nhuusi:\n\n-- Huomenta, Meri-Kustu! Mitenkäs teillä lämpiää?\n\nSe oli Janne Flykt, joka seisoi siinä punoittavin poskin, silmät\nsäteilevinä.\n\n-- Huomenta! Jopa sinä tulit. Minä jo tässä kaipasin.\n\n-- Satuin nukahtamaan vähän pitempään.\n\nJanne latoi puusylyksen käsivarrelleen ja asteli Kustun perässä\nkirkkoon.\n\n-- Ohoh, onpa savustanut taas!\n\n-- Joo. Heti kun tulee häkäräpakkanen, niin se savustaa.\n\nKustu avasi kamiinin luukun, mutta savua tuprahti sisään valtavana\nryöppynä.\n\n-- Tässä saa ottaa taas tunnolleen piispan silmät, murisi hän lyöden\nluukun kiinni.\n\nJanne Flykt tunsi jutun ja riensi selittämään:\n\n-- Piispa on matkalla, meni eilen junalla. Satuin asemalle ja näin.\n\nJanne Flykt sai kiitollisen silmäyksen. Ei tarvinnutkaan pelätä, että\ntuomiorovasti tulisi \"juttelemaan\".\n\n-- Mutta kuulkaahan, Kustu. Pannaan ovi auki ja koetaan eikö kamiini\nrupea vetämään.\n\nJanne Flykt riensi ovelle ja avasi sen. Se oli oiva tuuma. Kamiini\nsai heti paremman vedon ja sieti hetken päästä avata luukkuakin\nmielin määrin.\n\n-- Se on vain tämä yksi junkkari, joka ei tahdo vetää häkäräilmalla,\nselitti Kustu hyvillään. -- Tulehan illalla meille, niin opetan\nsinulle, miten paavin pappi messuaa.\n\nJanne Flyktin silmät säteilivät. Hän rakasti laulua ja soittoa\nintohimoisesti. Varsinkin messut ja koraalit olivat hänen\nlempikappaleitaan. Ja Meri-Kustulla niitä oli lukematon joukko.\nHän oli kulkenut kaiken maailman kirkot, osasi engelskat, saksat\nja latinat, ja hänen mielityönään oli esittää Jannen-Flyktille\neri maiden veisuuta. Ja sitäkös oli hauska kuulla! Sanoja hän ei\ntietysti niinkään oppinut, mutta ne sävelet, -- ne tarttuivat\nkorvaan kertakuulolta, ja niihinkös oli hauska sovittaa omatekoisia\nvärssyjä. Isoäidin kamari kaikui aamusta iltaan pyhistä sävelistä.\n\"Tuues Peet-ruus\", messusi paavi, ja Lontoossa lauloi kirkkokööri:\n\"Je-ruu-salem, Je-ruusalem, sehooli silti jees\" ... -- Yksinpä\ntuollainen mitätön viisunpalakin muuttui kokonaan toiseksi\nsisällöltään, kun se sai hengellisen sävelen. Se muodostui aivan\nuudeksi lauluksi, joka loihti esiin outoja satumaailmoita,\nkuljetti ulkomaat, meret ja mantereet, johti sisälle juhlallisiin,\npuolihämäriin temppeleihin, paljon suurempiin ja kauniimpiin\nkuin kotikaupungin tuomiokirkko. Janne oli kerran istuskellut\nlaivalaiturilla ja katsellut, kuinka pieni \"Ilo\" tulla tuksutti\nulkosatamasta, vetäen perässään tervaveneitä. Auringonsäteet olivat\nkimallelleet sen messinkipeitteisestä höyrykattilasta. Siitä oli heti\nsyntynyt runo:\n\n    Ilo-laiva ihanasti\n    saapuu satamahan.\n    Höyrypannu kiiltävä\n    kuin kantti ristirahan.\n\nSe oli tuntunut vähän lapselliselta. Mutta annapa kun sille pantiin\nenglantilaisen hengellisen laulun sävel, niin sen sisältö oli\nmuuttunut: siitä oli tullut virsi! Tuo pieni höyryvene oli vaihtunut\nikuisuuden purreksi, joka tuksuttaa taivaalliseen satamaan. Se on\ntäynnä onnellisia ihmisiä, joiden kasvot säteilevät taivaallista\nmaallenousupaikkaa lähestyttäessä. Siellä on itse Isä-Jumala\nlaivalaiturilla vastassa, mukanaan joukko enkeleitä, joilla on\nkäsissä pienet kultaiset korit, täynnä mitä ihanimpia marjoja. \"Ilo\"\nlaskettaa rantaan, ja Jumala tulee tervehtimään koneenkäyttäjää.\n\"Onpa teillä puhdasta täällä! Ei rasvanpilkkua näy.\" Koneenkäyttäjä\nkuuntelee kirkkaus kasvoillaan ja sanoo: \"Niin, me käytämmekin\nparasta putspumaadaa.\" \"Se on oikein!\" sanoo Jumala ja sivelee\nhöyrypannun kylkeä. \"Paras laji on aina parasta, ja Nikkinenhän\ntietää, ettemme me täällä hyväksy mitään puolinaista.\" Niin tarttuu\nJumala koneenkäyttäjä Nikkistä käteen ja johtaa hänet maihin,\nsamoinkuin perämiehen ja matkustajat. Mutta enkelit sirkuttavat\nrannalla: \"Isä, pääsemmekö taas vähän ajelemaan?\" \"Näin puhdasta\nlaivaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan.\" \"Viimeisessä, joka\ntuli rantaan, rasvasimme siipemme!\" Jumala hymyilee lempeästi ja\nvirkkaa \"No, sama se. Nikkinen saa mennä ajeluttamaan, mutta älkää\nviipykö kauan.\" -- Ja niin he menevät, tyhjennettyään ensin koriensa\nsisällön onnellisten matkustajain syliin, -- menevät ja heiluttelevat\nkultaisia korejaan sekä huutelevat \"Me tuomme marjoja Kirkkauden\nsaaresta päivälliseksi!\"... Isä-Jumala hymyilee lempeästi ja\nsaattelee matkustajat kultaiseen kartanoon...\n\nJanne Flykt seisoi kuorissa ja katseli alttaritaulua. Se kuvasi\nKristuksen kirkastusta. Siellä seisoi Vapahtaja kirkastusvuorella\nvalkohohtoisena, rinnallaan Mooses ja Elias. Apostolit olivat\nlangenneet maahan ja varjostivat kädellä silmiään. Tuota\nalttaritaulua hän oli katsellut monen monta kertaa, aina siitä asti,\nkun hän ensi kerran oli isoäidin kanssa kirkossa käynyt. Se kertoi\nhänelle niin paljon, tuo alttaritaulu. Joka kerta aina jotakin\nuutta. -- Janne Flykt mietti, kuinka omituiselta mahtoi kerran\ntuntua saada noiden miesten polvella taivaassa kiikkua. Osasikohan\nMooses \"köröttää kirkkoon\", niinkuin Leinosen Konsta, jolla oli niin\ntavattoman vahvat sääret? Hän, Janne Flykt olisi silloin tietysti\nliian suuri sellaiseen leikkiin. Mutta pikku Jamua, velivainajaa,\nMooseksen kyllä sopisi köröttää. Hänellä olisi muuta tekemistä tuon\nvalkopartaisen miehen kanssa. Hän haluaisi ensinnäkin tietää, mistä\nkivestä Mooses oli valmistanut lakitaulunsa. Oliko hänellä ollut\noikeaa maalia, kun hän kirjoitti käskyt niihin? Ja sitten: eikö\nhäntä sentään ollut hiukan pelottanut, kun Jumala jylisi vuorella\nniin että se vapisi? Ja sitten vielä: olivatko Israelin lapset\nkoskaan seinärahalla? -- Kyllä oli kerran hauska kuulla heidän\nkertovan muistojaan! Sillä varmaan taivaassakin iltasilla juteltiin\nvanhoista asioista, niinkuin Leinosen pirtissä, Konstan kertoessa\nmerimatkoistaan. Eikä jutteleminen tietystikään menisi ilman pientä\nleikinvälkettä. Jumala haastelisi niistä ajoista, jolloin Mooses\noli hänen luonaan Siionin vuorella. Kaikki kuuntelisivat vakavina,\nkunnes Jumala äkkiä sanoisi: \"Mutta se minua nauratti, kun tuo Mooses\nlöi lakitaulut rikki! Ja sellainen työ kun sillä niissä oli ollut!\nAntaapa äijärievun rehkiä\", ajattelin minä. \"Se on hänelle kutiksi.\"\n\n-- Janne, käypä katsomassa sakariston kamiinia, huusi Meri-Kustu\nkirkon perältä.\n\nJanne havahtui unelmistaan. Hän oli taas unohtunut mielikuviinsa.\nAlttaritaulu oli ihmeellinen. Se antoi niin paljon ajattelemisen\naihetta. Hän riensi sakaristoon.\n\nKamiinilla ei ollut mitään hätää. Hän lisäsi puuta siihen ja rupesi\nkatselemaan ympärilleen.\n\nSiinä oli seinällä suuria ruskeita kaappeja. Perällä seisoi\npieni alttari hopeisine kynttiläjalkoineen. Kamiinin vieressä\noli kassakaappi ja keskellä lattiaa iso pöytä, ympärillä tukevia\nnahkaselkäisiä tuoleja. Janne istui suurimpaan niistä ja oli samassa\npastori Skarp, kaupungin kappalainen.\n\n\"Ai, ai, kuinka falskisti se Kandelin taas soittaa! Se nyt on ihme\nja kumma, ettei se opi tangentteja tuntemaan! Matti, annapa tänne\nvirsikirja.\" (Janne näki hengessään Matti-vahtimestarin ojentavan\nhänelle paksun kultasyrjäisen virsikirjan.) \"Mikä se nyt onkaan? Sata\nseitsemänkymmentäseitsemän. Mistä se Kandelin on tuon sävelen saanut?\nÄhhäh!\"\n\nVahtimestari avaa sakariston oven: tuomiorovasti on lähdössä\nalttarille. \"Dalin, kuule, kappa on vinossa! Mitenkä se Matti\ntaas noin huolimattomasti?\" (Matti rientää oikaisemaan kappaa, ja\nsakariston ovi on koko ajan auki.) Sisään tulvivat urkujen sävelet.\nTuomiorovasti astuu kirkkoon. Urkujen ääni vaikenee. Kappalainen\nSkarp naputtelee kynänvarrella pöytään. Mutta kun kirkosta kuuluu\ntuomiorovastin messu, lentää kynänvarsi hänen kädestään, ja taas\nalkaa entinen ähkiminen: \"Ähhäh! Ei ole äijäkään äänessä tänään! Mikä\nse kaikki pilaa? Tuo häkäräpakkanenko?\"\n\nJanne rupesi äkkiä nauramaan. -- Sai kai sakaristossa nauraa?\n\n-- Mikä se Jannea naurattaa?\n\nMeri-Kustu seisoi sakariston ovella ja muhoili ystävällisesti.\n\n-- Muistin Skarpin pastoria ja rupesi niin naurattamaan.\n\n-- Jaa, jaa. Tänään on pastori taas kärtyisellä päällä. kun on\ntällainen häkäräpakkanen. Kaikki on vinossa, kapasta urkuihin asti.\n\nJanne nauroi niin että sakaristo raikui.\n\n-- Minä muistin sen teidän kertomuksenne, kun Skarpin pastori\ntoruskelee Kandelinia huonosta soitosta.\n\n-- Meri-Kustu, saako sakaristossa nauraa? Janne oli käynyt yht'äkkiä\ntotiseksi.\n\nMeri-Kustu katsoi häneen kummissaan. Se oli sellainen omituinen,\nselittämätön poika tämä Janne Flykt. Aivan erilainen kuin toiset.\nSille pojalle ei voinut koskaan suuttua.\n\n-- Saapa sentään, vastasi hän ja siirsi mälliä poskessaan. -- Nauraa\nse välistä tuomiorovastikin ... Skarpin pastorille.\n\n-- Mutta kirkossa ei naureta?\n\n-- Ei, eipä tietysti.\n\nSe oli selvä. Vaikka eiköhän Jumalaa sentään toisinaan naurattanut,\nkun leipuri Luukela nukkui keskellä saarnaa. Tahi jos ei vielä\nsilloin, niin ainakin silloin, kun Matti-vahtimestari tönäsi häntä\nsivumennessään. Se oli tietysti vahinko, vaikka mestari Luukela\nei sitä sinä pitänyt. Hän heräsi ja kynsi korvallistaan, valmiina\nmörähtämään oppipojalle, jona hän unenpöpperöissään vahtimestaria\npiti. Mutta kun hän kuuli pastori Skarpin äänen saarnatuolista,\nselvisi hänelle tietysti heti, missä oli. Hän suoristausi ja rupesi\nkuuntelemaan, puhuiko pastori Skarp nyt leivästä. Sillä kun tämä otti\ntoisinaan esimerkkejä happamattomasta ja happamasta leivästä, oli\nmestari Luukela tullut siihen käsitykseen, ettei pastori Skarpista\nolisi ollut leipuriksi. Hän olisi sotkenut taikinat sekaisin. Juuri\nvarmaan!\n\nTuomiokirkon tornissa läppäsi pienempi kello yhdeksän perättäistä\nlyöntiä. Sitten se rupesi heilumaan ja vyörytti malmisen äänensä yli\nheräävän pienen piispankaupungin. Se oli ensimmäinen aamusoitto.\n\n-- Nyt minä lähden kotona käymään, Meri-Kustu, sanoi Janne Flykt. --\nEnnätän syödä ja pestä silmät, ja sitten isoäidin kanssa kirkkoon!\n\nJanne pyörähti sakaristosta ulos ja asteli reippaasti ovelle.\n\n\n\n\nIII\n\n\nJanne Flykt istui isoäitinsä kanssa kirkon eteläristillä, melkein\npuolivälissä ristikäytävää. Hän katseli kupoolin reunaan maalatulta\nenkeleitä, jotka näyttivät pyörivän piiriä. Joka toisella oli kasvot\nkäännetyt katsojaan päin ja ne hymyilivät niin suloisen lempeästi.\nAivankuin olisivat sanoneet: \"Näetkö, kuinka meillä on hauska?\"\nVarsinkin äärimmäisenä vasemmalla oleva, joka parahiksi sopi näkymään\nJannen istumapaikkaan, oli niin ihmeesti kauppias Roslundin pikku\nJohannan näköinen. Janne oli ristinytkin sen \"Johannaksi\". Hän\nkuvitteli, miltä kauppiaan tyttösestä tuntui, päästyään tuonne noin\nylös. -- Mutta jos joku olisi luullut Johannan siitä ylpistyneen,\nniin hän erehtyi suuresti. Ei, päinvastoin hän puhutteli Jannea yhtä\nystävällisesti kuin ennenkin. \"Oletko ollut mäkeä laskemassa, Janne?\"\n\"Olenpa niinkin.\" \"Tiedätkö, minulta repesi Laidan poikain mäessä\nhame viime sunnuntaina.\" \"No, sinua toruttiin?\" \"Eikö mitä, pappa\nnauroi vain ja sanoi, että sellaista se on, kun menee Laidan mäkeen\nomin lupinsa!\"\n\nJanne silmäsi kirkkoon. Siellä istui kauppias Roslund tavallisella\npaikallaan. Hän ei ollut yhtään vihaisen näköinen. Hänen päänsä oli\nvain hiukan etukumarassa: hän kuuteli papin rukousta alttarilta.\nJanne huomasi, että ihmisten päät olivat painuneet penkkiin ja hän\nseurasi esimerkkiä.\n\nTuomiorovasti luki epistolan, ja ihmiset istuivat paikoilleen.\nUrut rupesivat soittamaan saarnavirren alkusoittoa. Janne vaipui\nkuuntelemaan sitä silmät puoliummessa. Kandelin soitti sen ihanasti!\nSiinä oli yksi kohta, joka muistutti muuatta Meri-Kustun opettamaa\nenglantilaista merimieslaulua. Se oli aivan kuin: \"Oi, Lee-verpuul,\noi, Lee-verpuul, haminapaaik-ka paa-rahin!\" Ja sitten väreili sävel\nniin omituisen kiehtovasti. Se kiipeili ylös korkeuksiin, juoksi yhtä\nnopeasti alas, levisi tummana, tasaisena ääniaaltona läpi kirkon,\nväreili ja kiipeili taas. Yhtäkkiä yhtyi siihen suloisen pehmeä\nlapsen ääni, niin kaunis ja kirkas, että oikein sydäntä leikkasi\nkuunnellessa. \"Maat sekä taivaatkin riemuitsevat...\"\n\nLapsen ääni lauloi joulusta. Sitä oli suuresti odotettu muutamassa\nLaidan pikku asunnossa. Ainakin oli kahdeksanvuotias, sinisilmäinen,\nkiharatukkainen poika odottanut sitä hartaammin kuin muita jouluja:\nhän oli aikonut sinä jouluna tähtipojaksi. Tuo ajatus oli hurmannut\nhänet kokonaan. Se oli hänen mieltänsä ihmeellisesti lämmittänyt.\nKun hän oli istunut iltakirkossa viimeisenä adventtisunnuntaina,\njolloin eräs lähetyspappi oli saarnannut, oli hänen mielessään\nvain väikkynyt poltetun kahvipavun värinen kiiltopaperi. Sitä sai\nkymmenellä pennillä arkin Lindbladin kirjakaupasta. Laidan pojalla\noli ollut viisikolmatta penniä, ja sillä olisi saanut kaikki\nmurjaanien kuninkaan kruunuun tarvittavat paperit: puoli arkkia\nmustanruskeaa, saman verran punaista ja hopeanväristä lisäksi,\nsekä pienen joulukuusenpallon kruunuun riippumaan. Lähetyspappi\noli puhunut lämpimästi, kuvannut neekerilasten kurjuutta, mutta\nLaidan pojan mieli oli ollut murjaanien kuninkaassa. Hän oli\najatellut neekeripoikia paperikruunu päässä. Varsinkin hopeapaperi\nolisi erinomaisesti sopinut kruunun alareunan laitaan. -- Mutta\nsen adventtisunnuntai-illan jälkeen oli tullut pettymys: toverit,\njotka olivat luvanneet hänelle murjaanien kuninkaan paikan, olivat\nottaneetkin toisen hänen tilalleen -- pojan, jolla ei ollut ääntä\nenempää kuin variksella. Siitä oli tullut surullinen joulu.\nMurjaanien kuninkaan kruunu oli saanut seistä koskemattomana\npiirongilla. Illalla oli isoäiti lähettänyt pojan kermaa ostamaan.\nHänen tiensä oli käynyt kauppias Roslundin talon ohitse. Sieltä oli\nloistanut sytytetty joulukuusi, ja sulava tytön ääni oli laulanut:\n\"Terve, oi joulu, otamme armain!\" Tuolle tytölle oli Laidan poika\naikonut laulaa tähtipoikien laulun. Mutta toive oli rauennut. --\nhän oli kuunnellut tytön laulua, unohtunut katukäytävän syrjälle\nseisomaan. Kun hän vihdoin tuli kotiin, oli kerma jäätynyt pulloon.\n\n\"Se olin minä, Johanna\", lausui Janne Flykt ajatuksissaan nostaen\nkatseensa kupooliin. \"Se olin minä, joka kuuntelin teidän ikkunanne\nalla niin kauan, että kerma jäätyi pulloon. Olisin halunnut\nilahduttaa sinua tähtipoikien laululla, mutta en päässytkään\nmurjaanien kuninkaaksi. Mutta tänä jouluna minä tulen! Meitä on jo\nkolme: Tervon Kalle, Lassilan Gideon ja minä, ja Kukko-Nanten saamme\nmänkiksi. Meillä on jo tähtikin valmiina! Odota, odota vain, Johanna!\"\n\nSaarnavirren sävel vyöryi voimakkaana kirkon holveissa. Seurakunta\nveisasi hartaana:\n\n    \"O, Herra, kuule äänemme\n    ja anna Henkes pyhä.\"\n\nJannekin avasi virsikirjansa ja yhtyi veisuuseen.\n\nYksi ja toinen edessä-istuja katsahti taaksensa. Sieltä kuului niin\nheleä ja kirkas pojan ääni, että he eivät voineet olla vilkaisematta.\nKyllähän he arvasivat, kuka se oli, sillä tuo ääni kuului joka\nsunnuntai samalta paikalta. Mutta sittenkin he kääntyivät katsomaan.\nHeistä oli hauskaa varmistua ajatuksissaan. Aivan oikein: se oli\nJanne Flykt... Kirkko-Janne.\n\nJanne veisasi. 'Hänen äänensä yhtyi urkujen valtavaan sävelvirtaan\nkuin kirkas, helmeilevä puro. Hänen pitäisi saada olla Herodeksena.\nLassilan Gideon oli tosin varannut sen osan itselleen, mutta Jannen\nmielestä se olisi paremmin sopinut hänelle. Se meni paikoitellen koko\nkorkealle, ja Gideonin ääni oli matalanpuoleinen. Varsinkin \"siihen\naa-asti kun hän tuli murjaanein maalle\" kysyi kurkkua...\n\n    \"Suu avaa kaikkein paimenten\n    pelvotta puhumahan.\"\n\nKorkealla sekin kulki, mutta lähti silti helposti. Vaikka menihän\nmurjaanein kuninkaallakin korkealle. \"Yksi heer-ra ja kuningas\nmurjaanein maalta!\" Oli sitä siinäkin kiskomista! Se meni vielä\nkorkeammalle kuin \"suu avaa\".\n\nVirsi loppui. Saarnatuolissa seisoi pastori Skarp. Hän oli pitkä,\nlaiha, ankarannäköinen mies, tuossa vähän yli neljänkymmenen.\nHänestä sai kuulija sen käsityksen, että ainoa asia, jota hän\nkatui, oli ankaruuden puute. Hänen jumalansa oli kiivas ja totinen,\nse ei ymmärtänyt leikkiä. Janne oli varma, että jos pastori Skarp\npiispan asemasta olisi sattunut kulkemaan tuomiokirkon ohi silloin,\nkun he olivat seinärahalla etelänpuoleisessa nurkkauksessa, olisi\nheidät niellyt kadotus ihan siinä paikassa. Sillä kadotus ja siitä\nsaarnaaminen oli pastori Skarpin mieliaine.\n\nHänen esityksensä oli yleensä kuivaa. Mutta annapas kun hän pääsi\nkadotusta maalailemaan! Silloin tuli hänen käreään ääneensä väriä.\nHän innostui, muuttui kaunopuheiseksi, ja hänen äänensä jylisi\nlopulta kuin tuomiopäivän pasuuna. Kun Meri-Kustu lisäsi puita\nkamiineihin ja nämä rupesivat iloisesti rätisemään, saattoi kuulija\nhelposti kuvitella olevansa kadotuksen välittömässä läheisyydessä.\nSen liekit räiskivät! Oli onni, ettei tänä sunnuntaina ollut savua\nkirkossa, sillä seurakuntalaiset olisivat voineet luulla sitä\n\"vaivain savuksi, joka nousee iankaikkisesta iankaikkiseen\".\n\nPastori Skarpin saarna oli niin ankaraa ja tulikivellä kyllästettyä,\nettei Janne Flyktinkään mielikuvitus päässyt lentämään. Hän istui\npaikallaan hievahtamatta ja kuunteli.\n\n-- \"Voi maailmaa pahennusten tähden ja pahennukset kuitenkin\ntulevat!\" Tiedätkö suurta edesvastuutasi ystäväni? Tiedätkö sinä,\nettä suurin synti, minkä voit tehdä, on pahennus? Ja se on synti,\njota sinä joka päivä teet! Sinä leivot kauniita kakkuja, sirottelet\nnuhin manteleita ja sokeria, mutta et tiedä että siten houkuttelet\nperheesi jäsenet nautinnonhimojansa tyydyttämään. Leivän on\nJumala antanut, tavallisen leivän ilman ryytejä ja ripistyksiä!\nSokerileivoksista ja piparikakuista hän ei puhunut mitään! -- Sinä\nneulot pukua lapsellesi, mutta vieressäsi istuu paholainen, Hän\nviettelee sinut sommittelemaan siihen kaikenlaisia nauharuusukkeita\nja jos jonkinlaisia rimssuja ja ramssuja. Voi sinua, joka turmelet\nlapsesi lapsuuden keväässä ja johdatat hänet käymään tietä, joka vie\nalas kuoleman kammioihin!...\n\nMutta vaikka pastori Skarp olikin näin ankara, eivät kuulijat silti\npahastuneet häneen. Päinvastoin. Hän oli heidän mielestään oikea\npappi sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta siitä huolimatta\neivät hänen saarnansa näyttäneet hedelmää kantavan. Siellä\nistuivat pormestarin mamssellit, Linda ja Sofia, hatuissaan\nsuuri nauharuusuke. Oli kuin olisivat he tahallaan panneet sen\nhattuunsa, voidakseen helpommin tuntea olevansa papin saarnan\nesineinä. He halusivat hekumoida kadotuksen tunteessa, jonka\nankarat sanat synnyttivät. -- Mutta leipuri Luukela istui kylmänä.\nHänen kasvoistaan saattoi lukea varman päätöksen laittaa ensi\njouluksi oikein juhlallisen suuria joulupukkeja. Niillä piti olla\npeukalonpäänkokoiset rusinasilmät ja piparkakkutaikinasta korvat! Hän\noli kertakaikkiaan mies, joka halusi mennä eteenpäin alallansa.\n\nSaarna loppui. Urut rupesivat soittamaan, ja tuomiokirkkoon\ntuli taas elämää. Kupoolienkelit saivat entisen ilmeensä. Ne\nolivat tunteneetkin itsensä kovin tyrmistyneiksi pastori Skarpin\nsaarnatessa: heillähän oli jokaisella nauharuusuke olkapäällä! --\nVapahtajan kasvot kirkon perällä kirkastuivat. Hänkin oli kulmat\nrypyssä kuunnellut palvelijansa kiivailua. Ainoastaan Mooses oli\nnäyttänyt siitä nauttineen. Se kai muistutti niin suuresti hänen\nomia nuoruutensa päiviä. Mutta häntä lukuunottamatta hengähti vanha\ntuomiokirkko helpotuksesta, kun pastori Skarp laskeusi sakaristoon.\nVanhat kynttilälampetit hohtivat jälleen lempeästi. Niidenkin\npyöreillä, ulospäin kuperilla kasvoilla oli kuvastunut pingoittunut,\ntuskallinen jännitys äskeisen ankaruuden kaikuessa. Kamiineissa\nritisivät koivuhalot taas niin kodikkaasti. Seurakuntalaiset\ntunsivat tyydytystä sen kirkonkokouksen päätöksen johdosta, jolla\nlämmityslaitokset oli kirkkoon hankittu. Tuomiokirkko eli ja hengitti\njälleen. Se sulki äidilliseen syliinsä pormestarin mamsellit ja\nleipuri Luukelan. Se ei tuntunut ollenkaan panevan pahakseen\nedellisten hattukoristeita paremmin kuin jälkimmäisen hyviksi\nkiitetyitä leivoksiakaan.\n\nJanne Flyktillä oli virsikirja avoinna, mutta hän ei veisannut. Hän\najatteli tulevaisuutta, ja hänen pienessä päässään syntyi ihmeellinen\naatos: Tuolla ylhäällä saarnatuolissa seisoi pappi, joka kylvi\nkesää ja päivänpaistetta ympärilleen, pappi, joka ymmärsi vanhan\ntuomiokirkon hengen ja kupoolienkelien viattoman leikin. Ei tarvinnut\nniiden silloin keskeyttää karkeloaan.\n\nVanha tuomiokirkko kaipasi jotakin. Se kaipasi rakkautta ja\nymmärtämystä. Se oli kuin hyljätty vanhus, jonka vanhoja kertomuksia\nei kukaan tahtonut kuulla. Se kaipasi lasten riemua ja aikuisten\nlempeää myötätuntoa. Siksi se oli nyt niin toisenlainen kuin äsken.\nUrkujen sävelissä se löysi oman itsensä: kauneuden, lapsenuskon ja\npuhtauden maailman, jonka se tahtoi jättää perinnöksi lapsilleen.\nPiispa ymmärsi sitä. Siksipä hän oli antanutkin Jannelle luvan\nseinärahalla-oloon kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.\n\nJanne Flyktin mielessä väikkyi unelma. Miltähän tuntuisi, jos hän\nkerran seisoisi tuolla ylhäällä? Varmaa oli, että tuomiokirkko\nymmärtäisi häntä. He solmiaisivat ikuisen liiton, he kulkisivat käsi\nkädessä kuin kaksi vanhaa ystävää...\n\nNiin. Tuomiokirkko kaipasi lämpöä. Se nautti kyllä siitä, että\nMeri-Kustu piti kamiineista niin hyvän huolen, mutta se ikävöi\nsyvempää lämpöä, sisäistä lämpöä, ja siksi se joka kerta höristi\nkorviaan, kun tapulissa kellot soivat papiksivihkimis-juhlaan. Se oli\nmenettänyt uskonsa vanhoihin. Se odotti nousevalta polvelta uutta\nmiestä joka olisi kirkonlämmittäjä syvemmässä merkityksessä kuin\nvakava, uskollinen Meri-Kustu.\n\nMilloin hän tulisi?\n\n\n\n\nIV\n\n\nAurinko lekotti suloisen raukaisevasti heinikkoon. Sinikellot\nseisoivat hiljaa kuin tarkaten, mistä päin kuuluisi mehiläisen\nsurinaa. Heteiden päät riippuivat rehevinä terälehtien laitaa vasten.\nNe odottivat vain, että olisi tullut noutajia, jotka veisivät ympäri\nniiden hedelmöittävän, keltaisen pölyn.\n\nYli seudun kajahteli kirkonkellon ääni. Joku ihmislapsista oli\npäättänyt maisen matkansa ja kulki arkussaan hautuumaata kohti.\nSinikellot kuuntelivat: \"Elämä on lyhyt.\" \"Se päättyy niin\npian\", soivat kirkonkellot. \"Niin, niin\", sanoivat sinikellot ja\nnyökäyttivät päätään tuulenhenkäyksen lehahtaessa heinikon yli.\n\nHeinikosta kuului pörräävä ääni. Mehiläinen lenteli kukasta kukkaan.\nSitä ei häirinnyt kirkonkellojen kumahtelu. Se teki työtänsä.\nIstahtaen sinikellon kukalle se rupesi imemään mettä. Sen takaruumis\nvavahteli herkästi. Se tunsi olemisen iloa. \"Elämä on ihanaa!\"\npörräsi mehiläinen bassoäänellään ja lähti lentämään toiseen kukkaan,\nsääret keltaisina siitepölystä. \"Niin, niin\", nyökkäsi sinikello ja\ntaivutti hentoa varttaan.\n\nJanne Flykt makasi heinikossa katsellen kukkien huojuntaa. Ja hän\nsitten sai kukat puhumaan! \"Tuliko hyvä todistus, Janne?\" kysyi\npuna-apila. Se näytti niin ymmärtäväiseltä heilutellessaan pyöreää,\nturpeaa päätään puoleen ja toiseen. \"Tulipa niinkin! Ruotsissa ja\nlaulussa kymmenen, eikä juuri hullummin muissakaan.\" \"Niin, niin,\nsinä edistyt, Janne Flykt. Eikös rehtorikin sanonut niin?\" virkkoi\nsinikello. \"Sanoipa vain!\" \"Rehtorin pelto on tuo viereinen tuossa\",\nvikisi hiirenherne. \"Siellä on meikäläisten luvattu maa.\" Mutta\ntoiset kukat eivät halunneet puuttua hiirenherneen jaarituksiin.\nHeistä olivat koululaiset hauskempia. \"Tunnetko maisteri Dahlia,\nJanne?\" kysyi kurjenpolvi, jota toiset syyttivät itserakkaudesta.\n\"Tunnenpa niinkin! Häneltä sain kahdeksan.\" \"Hän on tuttu meille\nkaikille!\" huusivat kukat kuorossa. \"Joka syksy hän kulkee täällä\nristiin rastiin puhellen Ahvenanmaastansa, jossa kuuluu kasvavan niin\npaljon kauniita kukkia.\" \"Mutta hänellä vasta on huonot kengät!\" \"Hän\non visu.\" Hiirenherne koetti taas korottaa ääntään, mutta toiset\nvaiensivat hänet murhaavilla katseillaan. He vaikenivat. Hiirenherne\noli sotkenut heidän keskustelunsa. He olivat loukkaantuneet.\n\"Puhukoonpa nyt, kun kerran haluttanee!\" Mutta ei hiirenhernekään\nryhtynyt pitkiin puheisiin. \"Sinä olet nyt herraspoika, Janne\", sanoi\nse vain.\n\nVainion ohitse kulki maantie. Hautuumaa oli vähän etempänä. Nyt\nsiellä meni ruumissaatto ohitse. \"Kuka pappi siellä on?\" uteli\nhiirenherne. \"Skarp\", vastasi päivänkakkara. \"Kas kun Skarp kelpasi\nraatimies Blomille!\" Mutta päivänkakkara ei halunnut sekaantua sen\nenempi hiirenherneen lörpöttelyyn. Sillä oli oma alansa, jolla se\nliikkui. \"Skarp silityttää papinkauluksensa Pattisen Maijalla. Siksi\nne ovat niin epäonnistuneita. Tuomiorovasti ja piispa silityttävät\nLuttisella. Siellä tehdään hyvää työtä. Luttisen Artturihan on sinun\nluokkatoverisi, Janne?\" \"On, on.\"\n\nHautajaissaatto meni ohitse ja hävisi hautuumaan portista sisään.\n\nMutta kun päivänkakkara oli kerran päässyt puheen alkuun, ei se\nhalunnutkaan heittää mieliainettaan. \"Sinusta tulee myös pappi,\nJanne?\" \"Tulee varmasti!\" \"Silitytä sinäkin sitten papinkauluksesi\nLuttisella. Siellä tehdään hyvää työtä.\"\n\nMutta Janne Flykt ei kuullut sen enempää päivänkakkaran puheita.\nHän ei huomannut sitäkään, että se taivutti kukkaansa häneen päin,\nnäyttääkseen sileitä, kauniita terälehtiään. Hän oli heittäytynyt\nheinikkoon selälleen ja vetänyt lippalakin silmilleen.\n\nOhhoh! Olipa soma ja hauska! Koulu oli loppunut kesäloma alkanut!\nHän oli käynyt ensimmäisen luokan ja päässyt toiselle, toisena\nmiehenä. Luttisen Artturi oli priimus, mutta hän sitten olikin vasta\netevä poika, vaikka lukikin läksynsä huoneessa, missä puoli tusinaa\nsilittäjätyttöjä pajatti aamusta iltaan! Siinä olisi luullut menevän\nkaiken sekaisin, mutta Luttisen Artturilla vain ei mennyt. Jannesta\nainakin tuntui, että häneltä kyllä olisi mennyt. Hän ei olisi voinut\nmuistaa muuta kuin että \"piispan papinkaulukset ovat leveämmät kuin\ntuomiorovastin\", ja että \"raatimies Blom on ainoa, joka käyttää\nnumero neljääkymmentäkahdeksaa\". \"Hän saa vielä sydänhalvauksen.\nSiitä saatte olla varmoja, tytöt!\"\n\nHautuumaalta kuului veisuuta. Kanttori Kandelinin ääni kaikui\nkirkkaana. Eikö se ollut juuri raatimies Blom, jota haudattiin? Nyt\npääsi Artturin äiti alituisesta tinkimisestä Blomin rouvan kanssa,\n-- ainakin mitä kauluksiin tuli. \"Että hän kehtaakin tinkiä, vaikka\nei kukaan koko kaupungissa käytä niin suuria kauluksia kuin Blomin\npatruuna!\"\n\nOhhoh! Olipa soma ja hauska! Koko kesä vapaata! Kelpasi olla! Vaikka\nkesäluvan viehätys tuntuikin olevan siinä, että sai muistella\nkoulua... \"Prästen predikar.\" Se oli ollut vaikea lausua. Hapuojan\nAaro ei ollut tahtonut oppia sitä ollenkaan sanomaan. \"Prästen\nfredikar.\" Se oli ollut hauskaa! \"Tikka\" oli raivonnut, kun ei\nHapuojan Aaron kieli ollut taipunut. \"No, sano sinä, Janne Flykt!\"\n\"Prästen predikar...\" \"Kuulee heti, että Flyktistä tulee pappi!\"\n\nPappi? Niin, se hänestä tulisi. Tuntui somalta ajatella sitä aikaa,\njolloin hän kulkisi hautajaissaatossa ja seisoisi haudan partaalla\nhautauslapio kädessä ja kappa selässä. Siinä olisivat ympärillä\nvainajan vaimo ja lapset ja katselisivat häntä kyyneltensä läpi,\npelko ja vavistus sydämessä, olisiko hänellä pastori Skarpin malli.\nMutta siinäpä ne erehtyisivät, erehtyisivät suuresti! Ei mitään\nhelvetin tulta eikä kadotuksen kauhuja, vaan lempeää puhetta\ntaivaallisesta kukkaniitystä, jossa sinikellot huojuvat, mehiläiset\nsurisivat ja heinäsirkka siritti niin liikuttavan kauniisti, Jumalan\nkäyskellessä ympäri ja puhellessa: \"Kas niin, Hartikka! Lepää nyt\nvain! Paljon sinä olet rehkinytkin Laidan sepelimäessä.\" -- Ei, hän\nei saattaisi peloitella surevia, vaan hän lohduttaisi ja lämmittäisi.\nHän tahtoisi saada kalpeat, kyyneleiset kasvot hymyilemään jälleen.\n\nJanne muisti, kuinka heidän naapurinsa, työmies Laukkasen vaimo,\noli kerran itkenyt katketakseen, kun pappi haudalla oli viitannut\nsiihen mahdollisuuteen, että hänen miehensä, Taavetti Laukkanen,\nolisi joutunut pahaan paikkaan. \"Semmoisia ne ovat, papit, vaikka\nrakkaudesta saarnaavat! Minkä minä sille tein, ettei Taavetti käynyt\nkirkossa, vaan kuljeskeli metsissä ja ongella sunnuntaisin! Se oli\nhänen ainoa huvinsa. Eikä hän mennyt sinne yksin, vaan aina joku\nlapsista mukanaan. Olisipa Flyktiska nähnyt, kun he kököttivät\nongella yhdessä Eetu-vainajan kanssa Poukamassa! Minä sen näin,\nkun menin välistä toisten lasten kanssa heille rannalle kahvia\nkeittämään. Siellä kyykötti Eetu-vainaja veneenkeulassa ja onki.\nSe oli niin liikuttavaa, ja minä itkin monesti heidät nähdessäni.\nEi olisi viitsinyt moni mies lähteä kantamaan kahdennellatoista\nolevaa raajarikko-raukkaa läpi kaupungin venerantaan. Kotia olisivat\nheittäneet. Mutta Taavetti kantoi, sillä hän piti siitä pojasta niin\npaljon. Ja sellaisen miehen panee pappi kadotukseen! Minä uskon\nsentään, että Jumala on oikeamielisempi.\" Ei, hän ei saattaisi niin\ntehdä. Hän panisi sellaiset miehet taivaaseen! Ihan varmaan! Sillä\nsemmoisista miehistä kuin Taavetti Laukkanen oli ollut, täytyi\nJumalankin pitää. Hänhän ei koskaan pannut vastaan kenellekään.\nPahinta mitä hän sanoi oli \"voi rääpäle!\" Ja senkin vain silloin, kun\noli sattunut pääsemään oikein iso ahven. Pienemmille hän ei ollut\npuhunut mitään. Hän, Janne Flykt, oli istunut niin monta kertaa\nLaukkas-Taavetin kanssa ongella Poukamassa eikä ollut koskaan kuullut\nsen pahempaa sanaa. Eikä se vielä ollut sellainen synti että siitä\nolisi kadotukseen joutunut!\n\nToista oli Kallion Pikku-Matti, joka kävi Karstenin nahkatehtaassa\ntyössä. Kun hän avasi ikkunansa ja kiljui Laidan pojille, jotka\nolivat kokoontuneet seinärahalle hänen talonsa seinustalle, niin\nsilloin pani joka nurkka että \"kele! kele!\" Ja hyvällä tuulellaankin\nhän vain jeesusteli. Niin että Janne oli varma, että jos joku menisi\nkadotukseen, oli se Kallion Pikku-Matti, joka kaiket pyhäpäivät punoi\nruoskankieliä ja meni sitten illalla \"Pillinkiin\" -- piikatansseihin!\n\nMaantieltä kuului ajopelien ratinaa. Siellä palasi hautajaissaatto\nkaupunkiin. Mahtoikohan pastori Skarp mennä vielä surutaloon?\nArvatenkin. Sillä vaikka hän niin kovasti saarnasikin ylellisyyttä\nvastaan, kelpasivat hänelle erinomaisesti leivokset ja kermahyytelö.\nMikähän synti sekin oli? Eikö Skarp tiennyt, ettei taivaassa muuta\nsyötykään? Niin oli hänelle kertonut Hurskas-Liisa, joka asui\nköyhäintalolla ja kävi silloin tällöin isoäitiä tervehtimässä.\n-- Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä suhtautumaan siihenkin\nymmärtäväisemmin. Eikä hän tyytyisi vain siihen, vaan hän\nhuomauttaisi leipuri Luukelallekin, että oli suuri synti leipoa\nviiden pennin joulupukkeihin vain kaksi jalkaa, sen sijaan että niitä\nkymmenen pennin pukeissa oli neljä! Niinkuin ei sitä Laidan väki\nolisi huomannut! Ohoh! Kyllä vain! Sellainen oli petosta. Ja sen\nrankaisi aina Jumala.\n\nEntä sitten sellainen mies kuin kauppias Punkeri, joka pani\nkahvinpapuihin kiviä ja kasteli venäjänlehdet, jotta ne painaisivat\nenemmän! Sellaisten miesten ystävä hän ei tulisi olemaan! Hän\nsanoisi heille suoraan totuuden! -- Nyt puhutteli Skarpin pastorikin\nheitä \"rakkaiksi kristityiksi\", sen vuoksi että Punkerin rouva\nkulki suorassa röijyssä, vaikka olikin rikas ja muuten suurellinen.\n\"Johanna\" kirkon kupoolissa sai sitä vastoin joka sunnuntai kuulla\nnauharuusukkeestaan! Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä pitämään\nhuolen, ettei enkeleitä häirittäisi heidän leikeissään. \"Johannalla\"\nkirkon kupoolissa tullisi olemaan hyvä olla silloin kun hän seisoisi\nsaarnatuolissa. Mutta sen sijaan saisi Punkeri rouvineen kuulla\nkunniansa!\n\nNiin ... Johanna ... Roslundin Johanna. Hän oli valmistavassa\nkoulussa ensimmäisellä luokalla. Kuinka suloiselta ja herttaiselta\nhän näytti somassa talvimyssyssään! Janne oli viime talvena\nsaanut auttaa hänelle kerran luistimia jalkaan. \"Minäkin olen nyt\nlyseolainen.\" \"Niin.\" Pikku Johanna oli hymyillyt, ja hänen poskiinsa\noli tullut sellaisia somia ryppyjä. \"Mikä sinusta nyt tulee?\"\n\"Pappi.\" \"Mutta silloinhan sinä et enää voi ollakaan tähtipoikana,\nja minusta sinä olet paras Herodes koko kaupungissa.\" Pikku Johanna\noli ruvennut nauramaan. Mutta Janne oli veikistellyt: \"Älä välitä,\nJohanna! Minä otan sinut rouvakseni. Ja silloin minä voin olla kotona\nHerodeksena niin usein kuin tahdot!\" Ja hänkin oli nauranut, katsonut\ntyttöä silmiin ja vetänyt luistinremmit tiukalle. Hyvä oli! He olivat\nluistelleet yhdessä, ja hän oli näyttänyt Johannalle, miten tehtiin\n\"amerikaanari\".\n\nMutta kaikista hauskinta oli sentään ollut viulunsoitto! Hän oli\nLassilan Gideonin, Tervon Kallen ja Kukko-Nanten kanssa ollut\npormestarilla laulamassa viime jouluna. Pormestarin rouva oli\nkiintynyt hänen lauluunsa; hänen oli täytynyt yksin esittää muutamia\njoululauluja. \"Sillä pojalla on hyvä ääni\", oli pormestarin rouva\nsanonut miehelleen. \"Hänen pitäisi saada oppia.\" -- Pormestarin\nrouva oli tullut hänen luoksensa, kiittänyt oikein kädestä ja\nkysynyt: \"Osaatko sinä soittaa mitään soittokonetta?\" \"En muuta\nkuin huuliharppua.\" \"Huuliharppua! Onko sinulla se mukanasi?\" Olihan\nse. \"No soitapas jotakin!\" Hän oli soittanut muutaman Meri-Kustun\nopettaman ulkomaalaisen sävelen. \"Mikä laulu se oli?\" \"Paavin papin\nmessu Rooman kirkossa.\" \"Ohoo, sellainen merkillinen sävel! Soitapas\njotakin tuttua!\" Hän oli soittanut \"Terve, oi joulu, iltamme armain!\"\n\"Se on Roslundin Johannan laulu!\" oli pormestarin pikku Kaarin\nhuudahtanut. \"Johanna laulaa sen pianon säestyksellä!\" Senhän hän\nkyllä tiesi; Johannalta hän sen oli kuullutkin. -- \"Ei, poikani,\nsinun pitää saada parempi soittokone\", oli pormestarin rouva sanonut\nja taputtanut ystävällisesti päähän, -- \"sinun pitää saada viulu!\nSitten sinusta soittaja tulee!\" -- He olivat lähteneet kierrostaan\njatkamaan saatuaan hyvän maksun ja makeisia taskut täyteen.\n\nMutta kun hän illalla oli tullut kotiin, olivat isoäidin silmät\nolleet pyöreinä. \"Janne, etpä arvaa, mitä täällä on sinulle?\" \"No\nmitä?\" Hän oli luullut, että siellä oli talvilakki. He olivat sitä\nyhdessä katselleet Roslundin kaupassa, ja hänen oli tehnyt sitä\nkovasti mieli. Hän oli arvannut, että isoäiti oli sen hänelle\nostanut. Ja aivan oikein! Siellä oli ollut talvilakki, sellainen\nkorvuksilla varustettu, soma talvilakki. -- Mutta siellä oli ollut\nmuutakin. Pöydällä oli komeillut oudonnäköinen paketti. Siihen oli\nlangan väliin ollut pistetty kirje. Hän oli temmannut paketin auki.\nMitä ihmettä? Viulu! Sellainen kaunis, ruskean kiiltävä viulu,\njousineen! \"Katsopas, mitä kirjeessä on!\" Hän oli avannut kirjeen ja\nlukenut: \"Tässä on viulu Hänen Majesteetilleen kuningas Herodekselle.\nHänen on opittava sitä soittamaan ja mentävä sitä varten kanttori\nKandelinin luo. Hän antaa ensi opetuksen. Maksusta pitää huolen\nTeidän Majesteettinne tämäniltainen kiitollinen kuulija Edla Vikdal,\npormestarin rouva.\"\n\nSe oli ollut kuin unta! Sellaista joulua hän ei ollut vielä koskaan\nviettänyt! Hän oli juossut Leinosen Konstan luo ja pyytänyt\ntätä virittämään viulun. Konsta oli virittänyt sekä opettanut\nnuottiasteikon. Sinä iltana hän oli jo vähän yritellyt \"Terve, oi\njoulu, iltamme armain!\"\n\nEnsi arkena hän oli rientänyt kanttorin luo. \"Vai viulunsoittaja\nsinusta pitäisi tehdä? No, koetetaanpas!\" Niin oli alkanut. \"Yksi,\nkaksi, kolme, neljä. Pidä jousi suorassa, poika! Ei se ollut gee!\nUudestaan!\" \"See ... aa fiss _fiss_!\" ... \"Kuulehan, poika, ei mitään\nkissannaukujaisia!\" ... \"See, aa, fis, kas niin!\" \"No jo! Sillä\ntavoin!\"\n\nNiin sitä oli hinkattu, viikko toisensa perästä. Skaaloja\nepätoivoinen määrä, niin että hän olisi jo lopulta vaihtanut\nKandelinin Leinosen Konstaan, joka välitti nuoteista viisi ja\nsoitteli korvakuulolta. Kevätlukukausi oli lentänyt kuin siivillä.\nHän ei ollut tajunnut, milloin lumi oli oikeastaan lähtenyt ja\nmuuttolinnut palanneet. Mutta kun hän tutkinnon jälkeen oli käynyt\nviime kerran kanttorin luona, oli tämä muhoillut tyytyväisenä, ja\nhänen pörröiset kulmakarvansa olivat kohonneet korkealle kaarelle.\n\"Kas niin, Janne, syksyllä taas! Soittaja sinusta tulee! Mutta älä\nhätiköi! Muista vain, ettei viulua opita koskaan läpi. Sen ovat\nsanoneet paremmat miehet kuin minä.\" Ja pörröiset kulmakarvat olivat\nkohonneet vielä ylemmäs.\n\nMutta mitäs ollakaan. Jopahan oli Kandelinkin muutamana päivänä\nsaanut kyliänsä skaaloista ja ottanut pienen laulun. Se oli \"Yksi\nruusu on kasvanut laaksossa\". Ensimmäinen kappale! -- Hän oli\nsoittanut sitä koko illan hartaasti, liikutuksella. Naapurivaimoja\noli kerääntynyt isoäidin tupaan kuuntelemaan, ja hän oli saanut\nheidän vanhat sydämensä sulamaan. \"Tietääkös Flyktiska, tuota\nsoitti Ville minulle kerran 'Aallon' keulakojussa, kun laiva lähti\nLänsi-Intiaan. Minä en ole koskaan itkenyt niin kuin sinä iltana,\nen edes silloinkaan, kun tuli tieto 'Aallon' haaksirikosta ja\nVillen kuolemasta. Se soittikin sen sinä iltana niin eri tavalla\nkuin muulloin. Siinä oli kuoleman aavistusta.\" Toppisen Kaisa oli\nkuivannut silmiään ristiraitaisella nenäliinallaan ja nyökytellyt\nruumistaan. Hän oli merimiehen leski, ja hänen poikansa Patrik oli\nkansimiehenä tullilaivalla.\n\nSellaista se oli ollut. \"Yksi ruusu\" oli mennyt hyvin Ja sitä oli\nseurannut laulu toisensa jälkeen.\n\n-- Janne! huusi vanhan naisen ääni Laidan nurkasta.\n\nJanne kohottautui. Siellä seisoi isoäiti paljain päin.\n\nHän nousi ja lähti astumaan.\n\n-- Meri-Kustu on meillä.\n\nMeri-Kustu! Sepä jotakin! Nyt sitä soitetaan ja lauletaan, niin että\nLaita raikuu!\n\nJanne lähti kävelemään isoäidin perässä miettien, millä kappaleella\nhän yllyttäisi vanhan ystävänsä. Ahaa! \"Engelska loordin polkka!\" Kas\nse! Siinä oli kiperiä paikkoja, Meri-Kustu saisi kuulla, että hän\nosasi sen!\n\n\n\n\nV\n\n\nPienen piispankaupungin asematalon edusta oli väkeä kirjavanaan.\nKaikkien katseet suuntautuivat Asemakadulle, josta odotettujen piti\ntulla. Mutta heitä ei vain näkynyt.\n\nKonstaapeli Krekula kuljeskeli väkijoukon laiteilla, pitäen yllä\njärjestystä. Sitä ei tosin kukaan häirinnyt, mutta olihan hän,\nKrekula, juuri sitä varten, ja tällaisina päivinä olletikin. Hän\noikaisi varttaan, vieden kätensä tuontuostakin lakinreunaan.\nTuttuja oli paljon. Joka puolelta sateli: \"Päivää, Krekula!\"\nOikeastaan olivat kaikki tuttuja, Laidan pahimmasta poikaviikarista\npormestariin ja piispaan saakka, mutta Krekula ei vaivautunut kaikkia\ntervehtimään. Hän olisi saanut silloin kulkea käsi lakinreunassa\nyhtämittaa.\n\nKrekula katsahti asematalon ikkunoihin. Siellä istuivat piispa ja\npormestari rouvineen toisen luokan odotushuoneessa. Pormestarilla\noli päässä sylinteri, mutta piispalla vain vanha ruskea hattunsa.\nSen hatun tunsi vieläkin koko kaupunki, sillä siinä oli ilmareikiä\nyläosassa, ja se oli ollut piispalla monta herran vuotta.\n\nIhmiset seisoivat ja odottivat. Hyvin monella oli kukkia. Niitä\nnäyteltiin naapureille ja niistä keskusteltiin vilkkaasti.\n\"Arvaattekos, minä hain ruusuja koko eilisen päivän, mutta en\nlöytänyt mistään! Sitten satuin Laidalle kuin vahingossa ja\narvaattekos: muutamassa ikkunassa mitä ihanimpia ruusuja! Minä\ntietysti suoraa päätä sisään ostamaan, maksoi mitä maksoi. Eivätkä\nne kalliita olleetkaan. Seitsemänkymmentäviisi penniä koko tämä\nkimppu!\" Se oli kauppias Punkerin rouva, joka siinä seisoi kaupassa,\nnäytellen ruusujaan leipuri Luukelan rouvalle. Krekula tiesi kyllä,\nmistä ruusut olivat. Hän oli Laidalla kävellessään nähnyt ne monta\nkertaa Laukkasen Karoliinan ikkunassa. Häntä harmitti, että Karoliina\noli ruusunsa niin helpolla antanut. Olisihan tuo rikas rouva joutanut\nenemmänkin maksamaan. Mutta mitä vielä! Hänhän oli tunnettu koko\nkaupungin itarimmaksi ihmiseksi. \"Flyktin Janne nämä saa\", kuuli\nKrekula kauppiaan rouvan puhelevan. \"No menevätpä edes oikealle\nmiehelle\", ajatteli Krekula.\n\nHänen mieleensä muistui muuan kesäpäivä tuomiokirkon läheisyydessä.\nFlyktin Janne oli pelannut seinärahaa Tervon Kallen ja Lassilan\nGideonin kanssa kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Hänen\nmielensä tuli hiukan apeaksi. Sillä kertaa hän oli loistavasti\nhävinnyt. Mutta katkeruus, jota hän oli tuntenut poikia kohtaan, oli\nvuosien kuluessa vaihtanut kohdettaan. Se oli kohdistunut piispaan,\njoka oli kerran moittinut häntä huonoksi järjestyksen valvojaksi. Hän\nsilmäsi asematalon ikkunaan. \"Itara pahus, ei raski uutta hattuakaan\nostaa! Pitää yhtä niin kauan, että sen tuntevat jo pormestarin\nlehmätkin!\" Toista oli pormestari. Se mies oli jo aikoja luopunut\nmustasta ilmareikähatustaan, joka nykyään komisti kaupungin rumpalin\nkaljua päätä.\n\n-- Nyt tulevat! huusi samassa joku väkijoukosta.\n\nSyntyi liikettä ja hälinää. Jokainen tyrkki toisiaan, haluten päästä\nparemmalle paikalle nähdäkseen ylioppilaskokelaat, jotka marssivat\nAsemakatua pitkin lippu etunenässä.\n\nJärjestys! kajahti Krekulan ääni. Hänen kuivettunut vartensa\njäykistyi virkainnosta. -- Käytävä auki että kandidaatit pääsevät\nkulkemaan!\n\nVäkijoukko rauhoittui ja vetäytyi hajalleen sen verran että välille\njäi parin, kolmen kyynärän levyinen käytävä. Kadulta kajahti\n\"Porilaisten marssi\". Nuoret äänet lauloivat täysin rinnoin. Krekula\nasettui seisomaan käytävän alapäähän. Kun toverikunnan lippu kulki\nohi, teki hän juhlallisena kunniaa, yhtä jäykkänä kuin maaherralle.\n\n    \"Voittoisa lippu meitä johtaa\n    muinaisaikain taisteluista ryysyinen!\n    Eespäin sa jalo vaate verinen!\n    Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten.\"\n\nKrekula seisoi kunnia-asennossa, kunnes koko joukko oli marssinut\nohi. Mutta se olikin hänen viimeinen virallinen toimituksensa sinä\npäivänä. Kun ylioppilaskokelaat olivat hävinneet asemarakennukseen,\nryntäsi väkijoukko sisään, läpi odotushuoneen junalaiturille, jossa\nosa kaupunkilaisia oli jo varannut itselleen varmat paikat.\n\nEi ollut puhettakaan järjestyksen pidosta, eikä Krekula sitä\nyrittänytkään. Hänestäkin oli tullut tavallinen ihminen. Hän ymmärsi,\nettei nyt kukaan välittänyt poliisista. Kuului vain iloinen puheen\nsorina ja kaikkialla väikkyi päivänpaisteisia kasvoja.\n\nYlioppilaskokelaat olivat asettuneet keskelle asemasiltaa. He\nvirittivät laulun:\n\n    \"Laula sa raittiilla mielellä vaan!\n    Riemua nauti sa nuorena viel'.\n    Uljaana astele ain' elon tiell'\n    vääryyttä vastaan taistelemaan.\n    Tullos, veikkonen!\n    Liittyös liittohon!\n    Työmme, toimemme\n    ja parhaat voimamme\n    sulle annamme, kallihin maa!\n    Sulle, kallihin syntymämaa!\n    Hurraa!\"\n\nJanne Flykt johti laulajia. Hänen nuoret kasvonsa olivat riemun\nkirkastamat, siniset silmät säteilivät lämpiminä, poskilla hehkui\ninnostuksen puna. Vaalea hiuskiehkura pisti esiin lakinreunan alta\nja kisaili iloisesti auringonsäteen kanssa, joka pani sen loistamaan\nkullankeltaiselta. Tuulenhenkäykselle se kävi vähän kateeksi. Sekin\nhalusi hyväillä Janne Flyktin hiuskiehkuraa näin tärkeänä päivänä.\nSe teki yrityksen ja leyhäytti sitä kevyesti. Auringonsäde hämääntyi\nvähän ja perääntyi. Mutta kun se huomasi, että tuulella oli täysi\ntosi, ei sekään antanut perään, vaan ryhtyi kiistaan. Vuoroin\nvälkähti nyt auringonsäde Janne Flyktin hiuskiehkurassa, vuoroin\nleyhäytti sitä tuuli. Pian sopivat kuitenkin riitaveljet keskenään,\nottaen kaikessa ystävyydessä hiuskiehkuran yhteisesti hyväiltäväkseen.\n\nLaulu loppui. Ylioppilaskokelaat kääntyivät katsomaan ympärilleen.\nOh, sitä väen paljoutta! Koko kaupunki oli kerääntynyt asemasillalle!\n\nNuorukaiset hajaantuivat etsimään tuttaviaan. Ja nyt alkoi nuorten\nisänmaan toivojen kukittaminen. Sitä iloista juttelua ja sorinaa!\n\"Voi, voi, Kalle, nyt sinä pääset!\" \"Jumala siunatkoon sinua,\npoikani!\" \"Kustaa, Kustaa!\" \"Täällä minä olen!\" \"Onnea nyt vain!\"\n\"Onpa hauskaa nähdä sinua valkolakki päässä!\" Tyttökoululaiset ja\njatko-opistolaiset etsivät tuttujaan. Löydettyään heidät ryhtyivät he\nhellin käsin kukittamaan sankariensa rintaa. Monta kaunista ajatusta\nsiinä juteltiin, monta lyhyttä, mutta suloista unelmaa uneksittiin\nhehkuvin silmin, vavahtelevin huulin. Siinä läikähti mielessä\nkotoisen onnen kuva. Siinä ehdittiin ajatella tuomarin rouvia ja\npappilan emäntiä. Siinä hörpäistiin hengessä kahvit Amalian päivänä,\njolloin koko kirkonkylän kerma oli kokoontunut metsänhoitajan\npuustelliin nimipäiville. Siinä käväistiin pappilan lehtokuja päästä\npäähän juhannusiltana valkolakkisen ylioppilaan rinnalla, tahi soutaa\nhurautettiin kuutamoinen järven selkä, jolloin oli \"niin kaunista,\nsuloista ja ihanteellista\". Viattomat, puhtaat tyttöajatukset\nliitelivät siunaavien suojelusenkelten lailla päivän sankarien\nympärillä.\n\nJanne Flykt seisoi lakki kourassa ja katseli ujostellen pormestarin\nrouvan punakoita kasvoja. Rouvan suupielessä oli hakaneula; huulet\npureskelivat sitä hermostuneesti hänen kiinnittäessään upeaa\nruusukimppua Janne Flyktin rintaan. Hakaneula siepattiin suupielestä\nja löysi paikkansa päällystakin rinnuksessa.\n\n-- Kas noin! Onnea nyt teille! On hauska nähdä teitä ylioppilaana!\nPormestarin rouva katsoi ystävällisesti Jannea silmiin. -- Mutta\nälkää unohtako viuluanne, lisäsi hän pudistaen veitikkamaisesti\nsormeaan.\n\n-- Kiitos! Janne Flykt kumarsi. Pormestarin rouva häipyi väkijoukkoon.\n\n-- Eihän sinua tahdo löytääkään, vaikka kuinka hakisi. Isoäiti\ntunkeusi Jannen luo. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa hohtivat\npäivänpaistetta. -- Ai, ai! Sinä olet jo saanut kukkia! Ja minä kun\nluulin saavani ensimmäisenä panna nämä sinun rintaasi!\n\nIsoäiti näytti kukkakimppua. Siinä oli pisarankukkia ja vuokkoja,\nympärillä hyväntuoksuisia minttuja. Vuokot hän oli käynyt aamulla\nostamassa puutarhuri Blomkvistilta, mutta pisarat olivat hänen omia\nkasvattamiaan.\n\nJanne heltyi. Isoäiti-rukka! Hänkin toi kukkasensa. Janne katseli\npisarankukkia ja hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. --\nOli sunnuntai. Isoäiti istui keinutuolissa lukien Raamattua: \"Ja\nHerra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja\nhyvät syödä ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän ja\npahan tiedon puun.\" Pieni huone oli täynnä auringonvaloa. Tarjottimen\nkannattimet sängyn yläpuolella hohtivat huikaisevan valkeina. Vanha\nkäkikello, jonka isoisä oli tuonut Englannista, oli kuin alppimaja\nauringon paisteessa. Pöydällä kasvoi iso pisara. Sitä oli isoäiti\njuuri kastellut. Se oli ihan täynnä valkopunaisia kukkia, joissa\nvesipisarat vielä kimaltelivat. Hän kuuntelee lukua, katsellen\npisaraa. Se kasvaa hänen mielikuvituksessaan suureksi puuksi. Se on\ntäynnä miljoonia valkopunaisia kukkia. Auringonsäteet kimaltelevat\nvesipisaroissa kukkien terälehdillä. Ne ovat kuin kalliita\nhohtokiviä, joita taivainen käsi on sirotellut paratiisin puihin.\nPisarapuu on ihmeen kaunis! Se huokuu elämää! Valkoista ja punaista,\nvalkoista ja punaista joka puolella, mutta enemmän sentään punaista!\nSe on elämänpuu keskellä Eedenin paratiisia...\n\n-- No nyt, Janne! Siihen minä sen panin. Ei se juuri näytä miltään\ntuon ruusukimpun rinnalla, mutta siinäpähän on.\n\nIsoäiti katseli häntä hellästi ja hänen leukansa vavahteli\nliikutuksesta. -- Jumala siunatkoon sinua, poikani, että terveenä\npalaisit!\n\nJanne Flykt kiersi kätensä vanhuksen kaulaan ja painoi hänen päänsä\nrintaansa vasten. Usean lähellä seisovan silmät kostuivat. Siinä oli\nnuoruus ja vanhuus, ja kumpikin niin kauniina.\n\n-- Isoäiti, rakas isoäiti!\n\nVanhus pyyhki kyyneleensä. Hymy valaisi hänen kasvonsa.\n\n-- Kuka olisi uskonut, että minun vanhat silmäni saavat vielä nähdä\nsinut näin pitkällä.\n\n-- Minä olen vasta alussa, isoäiti! Sano sitten, kun olen pappi ja\nsaarnaan ensi kerran vanhassa tuomiokirkossa!\n\nJanne Flykt nauroi, taputellen vanhusta olkapäälle.\n\n-- Hei, Kirkko-Janne! Sinä myöhästyt aivan! Tuolla on monta, jotka\nkyselevät sinua.\n\nTervon Kalle siinä marssi ohitse, rinta kokonaan kukkien peitossa.\n\n-- Suo anteeksi, isoäiti, minä pistäydyn vähän...\n\nJanne oli huomannut Roslundin Johannan, joka ujostellen tunkeusi\nväkijoukon läpi hänen luokseen.\n\n-- Minä kun olen sinua etsinyt! Täällä on niin hirmuisesti väkeä.\n\nJohannalla oli kädessä kaunis, punainen ruusu.\n\n-- En saanut muuta, vaikka hain koko kaupungin läpi. Tämä on kotoa ja\nse oli minun ainoa turvani. Kaikki olivat ehtineet ennen minua.\n\nJohanna hymyili. Hän kiinnitti ruusun Janne Flyktin rintaan. Käsi\nvapisi hiukan, mutta silmät säteilivät onnea. Janne Flykt katseli\nnoita silmiä. Hän muisti ne sitten matkalla monta kertaa.\n\n-- Kiitos, Johanna! Sinun ainoa ruususi on arvokkaampi kuin kaikki\nmuut yhteensä, isoäidin kukkia lukuunottamatta. Mutta muista ...\nmuista kukista se on minulle rakkain!\n\nJanne Flykt lausui viimeisen sanan kuiskaten. Hänen povessaan\nläikähti lämmin tunne. Kuinka suureksi Johanna olikaan kasvanut!\nHänhän oli kohta täysi nainen, vaikkei ollutkaan kuin viidentoista.\nMutta siitä huolimatta hänessä oli vielä paljon yhdennäköisyyttä\ntuomiokirkon kupoolienkelin kanssa...\n\nPunkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.\n\n-- Onnea nyt teille ja ... Jumalan siunausta!\n\nJanne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.\n\n-- Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein.\nTervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.\n\n-- Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän\nkatseen.\n\n-- Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!\n\nJanne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.\n\n-- Meri-Kustu! Tekin täällä!\n\nHän harppasi vanhan kirkonlämmittäjän luo ja puristi sydämellisesti\ntämän kättä.\n\n-- Mitenkä kamiinit jaksavat?\n\nHän tunsi olonsa niin keveäksi, ettei voinut olla vähän\nleikittelemättä vanhan merikarhun kanssa.\n\n-- Mikäpäs niillä ... kesällä. Meri-Kustu muhoili, pyöritellen mälliä\nposkessaan.\n\n-- Jaa, sinä se lähdet nyt?\n\n-- Niin, pääkaupunkiin, akatemian portteja kolkuttelemaan.\n\n-- Niin vain. Kolkuttelehan sinä vain, kyllä ne aukeavat.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- No, se on varma. Minä sanoin viime sunnuntaina Skarpille, että se\npoika avaa taivaan portit, jos tahtoo.\n\n-- Ohoh! Suuriapa luulette minusta, Meri-Kustu. Vanha merikarhu\nmuhoili tyytyväisenä.\n\n-- Pappi sinusta tulee?\n\n-- Niin. Siksi olen päättänyt ruveta. Janne Flykt kävi vähän\nvakavammaksi. Mutta sitten valaisi hänen kasvojaan taas onnellinen\nhymy.\n\n-- Sitten me lämmitämmekin yhdessä kirkkoa, Meri-Kustu.\n\n-- Niin, minä puilla ja sinä sanalla. Se passaa kyllä. Asemakello soi\nensimmäisen kerran. Janne Flykt heitti hyvästit Meri-Kustulle, joka\nsalaa pisti pienen paperikäärön hänen kouraansa.\n\n-- Minä en niistä kukista ... mutta tuon olen säästänyt sinulle. Jos\nniinkuin tarvitseisit matkalla...\n\n-- Voi, voi, teitä, Meri-Kustu! Te olette aina sama! Hän taputti\nvanhaa merimiestä olkapäälle ja kiitti sydämellisesti.\n\n-- Älä, älä ... sehän on vanhaa palkkaa ... lämmitysapulaiselle.\n\n-- Janne Flykt! huudettiin.\n\n-- Hyvästi nyt, Meri-Kustu! Pian minä palaan. Hän riensi pois. Häntä\nkaivattiin laulua johtamaan.\n\nHän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle.\nVaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet.\nJanne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.\n\n-- Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.\n\n-- Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen\nkerran!\n\nJohanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän\nkatseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti\nJanne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:\n\n    Käy tieni outoon maailmaan,\n    nyt kotikehto jää.\n    Vaan lapsuusaika muistoillaan\n    sydäntä lämmittää:\n    Tääll' leikin, lauloin laulujain\n    mä piennä poikana.\n    Nyt tunnen: kuulun sulle vain,\n    sa aika armaisa!\n\n-- \"Jäähyväiset lapsuudelle\", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. -- Se\non Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.\n\n-- Se on hieno, kuiskasi toinen. -- Hänellä on lahjoja.\n\nVaununsillalla lauloivat nuoret äänet:\n\n    Mut meitä kutsuu taisteluun\n    elämä, isäin maa.\n    Siis, veikot, katse kaivattuun\n    päämaaliin nostakaa!\n    Se sankari, ken tullessaan\n    tuo voitonseppeleen.\n    Soi hälle kiitos kansan, maan,\n    työn jälkeen päättyneen.\n\n-- Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen\ntakanaan. -- Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta ... parempaa.\n\nAsemakello soi kolmannen kerran. -- Juna vihelsi. Joku rupesi\nhuutamaan eläköötä, mutta voimakkaat \"hiljaa! hiljaa!\" keskeyttivät\nennenaikaisesti innostuneen.\n\nYlioppilaskokelaat paljastivat päänsä. Laulu kajahti voimakkaana,\nmutta väreili sitten vienona ja hillittynä:\n\n    Mun tieni taisteluun siis vie,\n    ei muuta valintaa.\n    Mut vaikk'ei lapsen satutie\n    mua enää nähdä saa:\n    sua muistan, aika kultainen,\n    en unhoittaa sua voi.\n    Sun laulus armas, herttainen,\n    minulle illoin soi...\n\nJuna oli jo hiljaa liikkeessä, kun laulu loppui. Ja nyt kajahtivat\neläköön-huudot nenäliinojen liehuessa.\n\n-- Eläköön!\n\n-- Eläköön! kajahti vaununsillalta vastaan.\n\nJohanna Roslund seisoi asemarakennuksen rappusilla huiskuttaen\nnenäliinaansa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä. Äskeinen,\nsurunvoittoinen laulu oli liikuttanut häntä syvästi. Hänen ohitsensa\nkulkivat entiset muistot. Ne nauroivat ja ilakoivat, mutta yhtäkaikki\ntunsi Johanna mielensä surulliseksi. Lapsuuden ihana aika oli mennyt.\nSiitä ei päässyt mihinkään. He olivat kumpikin sen jättäneet,\nniinhyvin Janne kuin hän itsekin...\n\nKaukaa kuului veturin jäähyväisvihellys ja junan synnyttämä kohina\nkantautui Johannan korviin kuin etäinen kosken pauhu. Siellä menivät\nylioppilaskokelaat kohti \"outoa maailmaa\". Siellä odotti heitä uusi\nelämä...\n\nJohanna Roslund astui kotiansa kohti. Hän käsitti nyt, että vanhalle,\nrakkaaksi käyneelle oli sanottava hyvästit. Sitä ei saisi omistaa\naina samassa muodossa.\n\nMutta muiston siitä sai pitää. Elämä oli rikas. Sillä oli aina\njotakin uutta annettavaa, kun vain ihmislapset tahtoivat ottaa sen\nlahjat vastaan...\n\nJohanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nJohanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain\nollut nukkunut sivu ajasta?\n\nKierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä.\nMitähän kello mahtoi olla?\n\nUunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä,\npaljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut.\nHän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi\nhuoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon\npuuhaa ennen kirkkoonmenoa!\n\nHän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä\ntuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä\nnousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä\nvielä hetkiseksi pitkäkseen.\n\nHän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä\nja lämmin aivankuin untuvissa!\n\nJanne... Janne Flykt...\n\nKuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! ... Se toi mieleen niin\npaljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät,\nvaloisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen\npuhuessaan \"aatteistaan\". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!\n\n\"Vapahtaja on ihminen, muista se, Johanna. Me saamme tulla hänen\nluoksensa vapaasti. Hän ymmärtää meitä. Ei kukaan käsitä niin hyvin\nkuin hän meidän surujamme ja ilojamme. Johanna, sinä saat näyttää\nhänelle sormuksesi ja sanoa: 'Herra, tämän minä olen saanut Janne\nFlyktiltä.' Ja Vapahtaja hymyilee: 'Niin, siltä haaveilijalta'.\"\n\nJohanna veti vasemman kätensä esiin peitteen alta ja katseli sen\nnimettömässä kimaltelevaa sormusta. Sen hän oli saanut Janne\nFlyktiltä. He olivat olleet kihloissa kohta vuoden. Hän irroitti\nsormuksen ja tarkasteli sitä. \"Johannalle\" oli kaiverrettu sen\nsisälaitaan. Hän oli kovin ihmetellyt noita lainausmerkkejä. Mitä\nvarten ne olivat siinä? Hän muisti Jannen veitikkamaisen katseen:\n\"Minulla on toinenkin Johanna.\" Oh! Hän oli käynyt hiukan hämilleen.\n\"Voi sinua, pikku tyttö! Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen. Se\ntoinen on kirkonkatossa ... kupoolissa!\" Ja hän oli saanut kuulla\nkertomuksen tuomiokirkon kupooliin maalatusta enkelinkuvasta, joka\nmukamas muistutti häntä ... pikkutyttönä. -- Sellaista se Janne Flykt\nkeksi! Se oli niin hänen tapaistaan.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli hänen jumalanpalveluksen aikana täytynyt\ntuontuostakin katsahtaa kupooliin. Siellä pyöri \"Johanna\" muiden\nenkelien kanssa, nauharuusuke olkapäällään. Ja sitä oli Janne\nkatsellut niin monen vuoden aikana ja ajatellut -- häntä! Se\nihmeellinen Janne Flykt!\n\nJohanna painoi molemmin käsin sormusta rintaansa vasten. Hän tunsi\nitsensä sanomattoman onnelliseksi. Sellainen aarre se Janne Flykt!\nNiin rikas sielultaan, niin kerrassaan ihmeellinen! Sillä sanalla\nhänet saattoi tulkita. Hän omisti kokonaisen satumaailman. Lumotun\nlinnan avain oli hänellä aina taskussaan. Ja hän avasi sen milloin\nvain halusi! Olipa kysymys vaikkapa vain kesästä: Janne Flykt\nsai kukat puhumaan. Taikka talvesta: Janne Flykt puki huurteiset\npuut mitä ihmeellisimpiin koristuksiin ja katso: siinä oli edessä\njoulukuusi-kuja, jossa lumi kahisi silkinhienona ja kiteet puiden\noksilla välkkyivät timantteina! Janne Flykt oli satuprinssi. Hänellä\noli halussaan taikamainen \"sesam\"-sana joka paikassa.\n\nMutta vasta Raamatun alalla pääsi hänen jumalainen taikavoimansa\noikein näkyviin. Hän rakensi Jerusalemin tuossa tuokiossa raatimies\nBlomin pellolle! Eikä siihen tarvittu muuta kuin että he jonakuna\nsunnuntai-iltana kävelivät Laidan syrjäkatua ja pysähtyivät Kallion\nPikku-Matin talon nurkkaan kadun päässä: Blomin vanha riihi muuttui\ntemppeliksi, jonka kultainen kupooli näkyi kauas Kidronin laaksoon --\nkaupungin ojalle, ratavallin toiselle puolen, -- sinne, mistä alkoi\nHakalaidun, pormestarin niitty. Ja kun he siinä seisoivat liidellen\nmielikuvituksen siivillä, tuli vanha Lamppu-Taavetti ja kävi\npistämässä tulen maantien varrella, Blomin riihen vieressä olevaan\nviimeiseen lyhtyyn. Ja katso: siinä seisoi korkea kynttiläjalka\ntemppelin pihalla lehtimajanjuhlassa! Siellä oli iloa ja elämää!\nHeidän ympärillään kukki itämaan ihana luonto. Juhlavirret soivat,\nja ihmiset kulkivat loistavin kasvoin. Ja vanha Lamppu-Taavetti,\nolkapäällä lyhyet tikapuunsa, oli mies, joka kantoi vuodettaan. Hän\nkulki ohi ja nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Tietysti! Hän\niloitsi siitä, että hänen reumatismin runtelema selkänsä oli nyt\naivan terve. -- Niitä merkillisiä iltoja Laidan syrjäkadulla! He\nsaivat siellä keskellä talvea kesän yhtäkkiä ympärilleen. Ei ollut\nsiis yhtään kumma, -- niin hassulta kuin se oli kuulustanutkin, --\nettä hän kerran tuollaiselta kävelyretkeltä palattuaan oli iloisesti\nvastannut äidille, kun oli tämä tiedustellut, missä he olivat olleet:\n\"Jerusalemissa, äiti! Ihan temppelin esikartanolla!\"\n\nSe suuri, ihmeellinen Janne Flykt!...\n\n\"Tiedätkö, mitä on sielujen soitto, Johanna?\"\n\nHe olivat seisoneet muutamalla sillalla kaukana kaupungin\nulkopuolella. Taivas oli kaareutunut korkeana heidän yläpuolellaan,\nja syvä hiljaisuus vallinnut ympäristössä. Oli ollut niin hiljaista,\nettä hän oli kuullut oman sydämensä lyönnit. \"Se on iloa ja\nkaipausta, Johanna. Iloa siksi, että sielut ovat löytäneet toisensa,\nrakastavat toisiaan ja kuiskaavat toisilleen hiljaa, sanattomasti:\n'niin niin!' Se on kaipausta siksi, etteivät rakastavat lelut koskaan\nsaa kylläänsä tuosta hiljaisesta kuiskailusta. Sellaista on sielujen\nsoitto, Johanna!\" He olivat seisoneet hetkisen kumpikin hiljaa, ja\nsitten oli kuulunut äkkiä Janne Flyktin soinnukas ääni: \"Tiedätkö,\nmitä meidän sielumme nyt soittavat, Johanna, nyt kun on tällainen\nsuuri hiljaisuus?\" Oh, sen hän kyllä oli tiennyt! \"Sanooko sinun\nsielusi 'niin', sanooko, Johanna?\" Hän ei ollut ehtinyt vastata, kun\noli jo levännyt Janne Flyktin sylissä. \"Sanoo, Johanna, minä tiedän,\nminä tiedän!\" -- Ja sitten? Niin, mitä sitten? Se oli niin suloista,\nettä siinä kohden ajatus pysähtyi. Maailma oli paennut kauas pois.\nSe oli häipynyt olemattomiin. He olivat kuulleet vain yhden äänen:\nse oli ollut heidän sydäntensä riemuisa sykintä. Ja sitten ... Tuo\nsuloinen oli vyörynyt hänen ylitsensä taas kuin lämmin, väreilevä\naalto. Tähdet olivat hävinneet, linnunrata lakannut olemasta. Hän\noli liidellyt autuaallisen huimaavassa korkeudessa, joka oli ihan\npyörryttänyt ja saanut silmät painumaan umpeen. Ja sitten ...\nyhtäkkiä: tähdet olivat tuikkineet taas, linnunrata palannut, ja\nhän nojannut huumautuneena sillan kaidepuuta vasten. Sielussa oli\nkohissut vain lämmin aalto: \"niin, niin!\" Tähti oli lentänyt poikki\ntaivaan. Sekin oli piirrellyt säihkyvin kirjaimin mustaan avaruuteen:\n\"niin, niin!\" Ja sitten? Mitä sitten? Hän oli nähnyt pimeässä vain\nkaksi tummaa, säihkyvää silmää, ja kuullut pehmeän äänen: \"Johanna,\ntiedätkö, mitä nyt on tapahtunut?\" Se herttainen, yksinkertainen\nJanne Flykt! \"Me olemme kihloissa, kihloissa, Johanna, sinä ja\nminä!\" Niin, niin. Kuinka omituista kaikki oli ollut! Noinko mentiin\nkihloihin? -- Niin, niin. Käsikoukussa he olivat palanneet hiljaista\ntietä takaisin kaupunkiin. Mutta se matka oli kulunut hitaasti, sillä\nmelkein jokaisen lennätinpylvään kohdalla oli kuulunut: \"Johanna,\nminä tahdon katsoa sinun silmiäsi!\" Oi, oi! Sellainen selittämätön,\nsuuri poika! Ja sitten ... Sitten oli jatkettu matkaa taas. -- Mutta\nkaupungin laidassa oli täytynyt heittää käsikoukusta irti ja kävellä\nniinkuin ennenkin, kunnes heidän porttikäytävässään oli kuiskannut\njälleen tuo pehmoinen ääni: \"Johanna! Armas!\" Ja sitten oli\nporttikäytävä hukkunut kokonaan, kunnes pihalta kalahtanut aisakello\noli tuonut sen jälleen paikoilleen. Maailma oli palannut, mutta hänen\npäästyään sisälle huoneeseensa se oli jälleen hävinnyt, ja sielu oli\nuinut onnen autuasta merta kauas, kauas pois, -- sinne missä oli\nollut vain yksinäinen silta ja suuri hiljaisuus ... ja ihminen, ainoa\nihminen, jolla oli lämmin, pehmoinen ääni ja säteilevät silmät...\n\nSe suuri, ihmeellinen Janne Flykt!\n\nJohanna havahtui unelmistaan. Oh, hänenhän oli mentävä kirkkoon,\nsillä tänäänhän vihittiin papiksi Janne Flykt!\n\nHän suuteli sormusta ja pisti sen takaisin sormeen. Oven takaa kuului\näidin ääni:\n\n-- Johanna! Etkö muistakaan, mikä päivä tänään on?\n\n-- Kyllä, kyllä! Minä olen pian valmis. Viereisessä huoneessa rupesi\nflyygeli soimaan. Siellä äiti soitteli. Mitä? Joululaulua!\n\nNiin ... nythän olikin oikeastaan joulu. Entinen, pikkuinen\ntähtipoika puettaisiin kauniiseen messukasukkaan.\n\nJohanna hyppäsi vuoteeltaan ja ryhtyi pukeutumaan Siinä oli pöydällä\npaperipalanen, johon oli jotakin kirjoitettu. Mitä ihmettä! \"Sielu\n... taivas ... Jumala...\" ja sitten pitkä rivi: \"Johanna ... Johanna\n... Johanna Roslund...\" Siihen oli Janne kirjoitellut eilen illalla\nheidän keskustellessaan. Hänellä oli sellainen, omituinen tapa.\nKumma, ettei hän illalla ollut sitä huomannut.\n\n-- Voi tyttö kulta! Mitä sinä oikein puuhaat? Vasta aamunutussa!\n\nÄiti tuli huoneeseen ja sulki Johannan syliinsä.\n\n-- Sinähän myöhästyt kirkosta! Minä olen jo aikoja noussut. Oletko\nnukkunut näin pitkään?\n\n-- En. Olen vain maannut ja haaveillut.\n\n-- Niin. Sen minä arvasinkin. Teitä on kaksi haaveilijaa Mitenkähän\nte tulette toimeen elämässä?\n\n-- Hyvin, äiti, hyvin! Minä keitän Jannelle niin ihmeen hyvää ruokaa,\nettä hänestä varmaankin ennen pitkää tulee aineenpalvelija, joka\nsaarnaa vain paistetusta riisipuurosta.\n\n-- Kyllä sinä osaat! Mutta jospa puuro palaakin pohjaan?\n\n-- Palakoon! Me kuvittelemme, että se on jotakin kallisarvoista\nruokalajia, jota vain harvoin, harvoin saadaan.\n\nTuomiokirkon tapulissa kumahti kello: \"Pom! Pom, pom!\" Se oli\nensimmäinen soitto kymmeneltä alkaviin papiksivihkiäisiin.\n\n-- Nyt soi jo! Ja minun pitää vielä ehtiä kukkakauppaan.\n\n-- Niin. Sellaista se on, kun haaveilee ... tällaisena aamuna.\nÄiti meni, ja Johanna jäi pukeutumaan. Tuokion kuluttua asteli hän\nreippaasti katua alaspäin rantaan, missä oli puutarhuri Blomkvistin\nkukkakauppa. Vastaantulevat tuttavat nyökäyttivät hänelle päätään,\nmutta eivät jääneet puhelemaan. He tiesivät, että tämä oli hänellekin\nmerkkipäivä.\n\nTuomiokirkon tapulissa soivat kellot. Niiden äänessä kumisi\njuhlatunnelma. Oli kuin olisivat ne riemuinneet jostakin. \"Hän on\n_tullut_\" \"Hän on _tullut_!\" soivat kellot. Nyt yhtyi soittoon kolmas\nkello, suurin ja syvä-äänisin. Ja yli kaupungin kumahteli niiden\nmalminen ääni: \"Kirkon-lämmit-_täjä!_ Kirkon-lämmit-_täjä!_\"\n\n\n\n\nII\n\n\nJanne Flykt seisoi alttarin edessä valkeaan messupaitaan puettuna,\nvyöllä punainen silkkivyö. Hän katseli alttaritaulua. Sen leveän,\nkullatun kehyksen alapuolella oli viisi rukoukseen painunutta päätä:\npiispa ja hänen apumiehensä. Urkujen ääni vyöryi halki kirkon, ja\nseurakunta veisasi hartaana. Janne Flykt tarkkasi Vapahtajan kasvoja.\nHänestä tuntui, että Vapahtaja katseli häntä vakavasti: \"Jaa, sinä\nseisot nyt tässä, Janne Flykt. Minä muistan sinut hyvin niiltä\najoilta, jolloin auttelit Meri-Kustua kirkonlämmityksessä. Tuleeko\nsinusta nyt todellinen kirkonlämmittäjä?\"\n\nJanne Flyktin kasvot olivat kalpeat. Hetken juhlallisuus painosti\nhäntä. Miksi oli Vapahtajakin niin ankaran näköinen?\n\n\"Tässä on seisonut niin moni ennen sinua, ja kaikki he ovat menneet\ntoimituksen päätyttyä viimeisinä sakaristoon, mutta ovat silti\ntahtoneet olla ensimmäisiä. Ja heille on käynyt huonosti järjestään.\nTässä on myös seisonut moni, jolla oli hyviä ajatuksia ja palava halu\ntehdä työtä. Mutta verraten pian he oppivat keinon, millä pääsisivät\nkaikkein vähimmällä. Ja siellä he nyt istuvat pappiloissaan selaillen\nkantokirjojaan. Mutta kirkko on kylmä, ja heidän oma sydämensä on\nkylmä. Miten on sinun laitasi, Janne Flykt?\"\n\n-- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Vanha piispa apumiehineen\noli kääntynyt seurakuntaan päin ja aloittanut toimituksen.\n\nJanne Flykt oikaisi varttaan ja katsoi piispaan. Tämän harmailla\nhiuksilla leikki päivänsäde, joka tunkeusi kirkkoon kuorin ikkunasta.\nPiispa teki lempeän, isällisen vaikutuksen.\n\n-- \"Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on\nJumalan.\"\n\nPiispa nosti katseensa kirjasta ja suuntasi sen seurakuntaan.\n\n-- Apostoli Paavali oli hyvä ihmistuntija. Hän tiesi vereksestä\nkokemuksesta, kuinka herkkiä ihmiset olivat kiintymään määrättyihin\nhenkilöihin ja asioihin. Korinton seurakunnassa oli syntynyt\neri puolueita, jotka nimittivät itseään Paavalin, Keefaksen ja\nApolloksen mukaan, taistellen keskenään siitä, kuka olisi oikeassa.\nNiin on ihmiselämässä vieläkin: taistellaan mielipiteistä ja\nmaailmankatsomuksista. Yksi rakastaa yhtä, toinen toista aatesuuntaa.\nOn jakaannuttu eri puolueihin sekä hengellisen että yleensä henkisen\nelämän alalla, -- puhumattakaan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta\nelämästä. Jokainen tarjoaa omaansa edellä muiden, pitäen omaa\naatesuuntaansa parhaimpana. Yhdellä papilla on julistuksessaan yksi\npuoli kristillisestä totuudesta etualalla, toisella toinen. Yksi\nsaarnaa kieltäytymistä kaikesta, toinen julistaa tämän maailman\nviljelemistä kristillisen vapauden hengessä. Molemmat pyrkivät edelle\ntoisiaan, mennen usein äärimmäisyyksiin ja poiketen siten totuudesta.\n\n-- Apostoli Paavali tahtoo kohottaa katseemme yli elämän moninaisen\nkirjavuuden, hengellisten ja maallisten puolueiden yli, yli\nmaailmankatsomusten, näkemään Kristusta, kaiken alkua ja loppua.\nSaavutettuamme tämän päämäärän hän antaa meille luvan ruveta\nuudestaan järjestämään suhteitamme ulkonaiseen, ajalliseen elämään.\nJa tällöin hän antaa meille harvinaisen syvämielisen elämänsäännön:\n\"Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan.\"\nEikö apostoli ole liian vapaamielinen? Saattaa alussa siltä näyttää,\nmutta sitä hän ei kuitenkaan ole. Hän jättää vain ajalliseen elämään\nsuhtautumisen jokaisen omantunnon asiaksi. Kaikki on teidän. Teidän\non elämä, sykkivä, kuohuva ihmiselämä eri ilmiöineen. Meille kuuluu\nsiis valtio ja yhteiskunta, meille kirjallisuus ja taide, meille\nkaikki \"kaunis ja hyvä\", -- niinkuin vanhat kreikkalaiset sanoivat.\nMutta jokaiselle heistä omantuntomme mukaan, aina muistaen, että \"me\nolemme Kristuksen ja Kristus on Jumalan\".\n\nJanne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänestä oli piispan puhe\ntämän tavallisesta julistuksesta poikkeavaa. Hän vainusi siinä\nvapaamielisyyttä.\n\nHän muisti yhtäkkiä päivän monta, monta vuotta sitten. Tuomiokirkon\netelänpuoleisessa nurkkauksessa löi kolme poikasta seinärahaa\nsilmät loistaen ja punoittavin poskin. Heidän pelinsä oli\nhuipussaan, kun paikalle äkkiarvaamatta saapui kutsumaton vieras,\npiispa, tämä sama piispa, joka nyt puhui tuolta alttarilta. Mutta\nsensijaan että tämä olisi yhdellä sanalla karkoittanut tiehensä nuo\n\"temppelinhäväisijät\", olikin hän suhtautunut heihin odottamattoman\nymmärtäväisesti. Oli aivan kuin olisi hän sanonut: \"Kaikki on teidän,\ntuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkauskin on teidän.\" Ja niinhän he\nolivat käsittäneetkin piispan tarkoituksen, vaikkei tämä ollut mitään\nsellaista sanonutkaan. Tämä harmaapäinen, ystävällinen piispa oli\nsama mies, joka antoi heille luvan seinärahalla-oloon tuomiokirkon\netelänpuoleisessa nurkkauksessa.\n\nPiispa puhui papin suhteesta kuulijoihinsa. Papin oli oltava kaikille\nkaikeksi, että \"hän muutamat autuaiksi saattaisi\". Juutalaiselle\ntuli hänen olla juutalainen, kreikkalaiselle kreikkalainen. Tässä\nsuhtautumisessa ihmisiin piti hänen aina muistaa, että kaikki oli\nhänen, mutta että hän, pappi, oli Kristuksen ja Kristus Jumalan. Tämä\napostolin sana oli hänen elämänsä tienviitta, jota hänen piti aina\ntarkata.\n\nJanne Flykt silmäsi alttaritaulua. Hänestä näytti, ettei\nMooses oikein hyväksynyt vanhan piispan puhetta. \"Se on sitä\nuudenaikaisuutta, sitä akatemiassa opittua! Minä olen seisonut\nSiinain vuorella ja tiedän, että siellä näyttäytyy köykäiseksi\nkaikki inhimillinen viisaus.\" Mutta profeetta Elias näytti\nhyväksyvän piispan puheen. Hänellä ei tuntunut olevan erikoista\nhuomautettavaa. \"Se puhe kreikkalaisten 'kauniista ja hyvästä' olisi\nnyt saanut jäädä, mutta ehkä se sentään menettelee.\" Vapahtaja ei\npuhunut mitään. Hän katseli vain Janne Flyktiä vakavasti silmiin.\n-- Mutta apostoli Pietari, joka oli aina valmis puhumaan, ei enää\nmalttanut varjostaa kädellä silmiään, vaan kuiskasi kämmenensä\nsuojasta vakavana ja hyvää tarkoittavana: \"On parasta, että kysyt\nvanhalta Skarpilta, miten sinun on meneteltävä. Sinun tuleva\nvirkasi on sentään vähän toista kuin tähänastinen elämäsi.\" Mutta\nnyt ei Vapahtaja malttanut enää vaieta, vaikka hän parasta aikaa\noli selittämässä Moosekselle ja Eliaalle Jerusalemiin menoaan. Hän\nkatsahti Pietaria lempeän surullisesti ja lausui totisena: \"Älä\nkuuntele, mitä Pietari sanoo, sillä viikko sitten hän neuvoi minua,\netten menisi Jerusalemiin. Ja sinne minun on kuitenkin mentävä,\nkaikesta huolimatta. Älä seuraa Skarpia äläkä ketään muuta. Seuraa\nvain minua ja lämmitä kirkkoa niinkuin sydämesi käskee. Silloin\nsinulla on minun siunaukseni aina ja iankaikkisesti. Amen!\"\n\n-- Amen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJanne Flykt säpsähti. Kumpi oli lausunut amenen, Vapahtajako vai\npiispa? Hän tunsi omituista sekaannusta päässään. Hänestä se oli\nollut aivan Vapahtajan ääni. Mutta ilmeisesti se oli ollut piispa,\npäättäen siitä, että tämä oli apumiehineen kääntynyt alttariin päin\nja ryhtynyt lukemaan rukousta.\n\nRukouksen aikana ei Janne Flykt voinut olla silmäämättä kuorin\nsakaristonpuoleiseen sivupenkkiin. Hän tunsi Johannan hatun toisten\npenkin laitaa vasten painautuneiden hattujen joukosta. Hän näki\nvalkoisen sulan, joka koristi Johannan hattua. \"Onko syntiä, Janne,\npitää sulkaa hatussa? Sopiiko se papin morsiamelle?\" Hän muisti\nJohannan huolestuneen ilmeen. \"Ei se ole syntiä, kun ei sydämesi ole\nsiinä kiinni.\" Johanna oli hymyillyt surunvoittoisesti. \"En tiedä,\nminusta tuntuu, että sydämeni on siinä kiinni. Sillä minä ajattelen,\nmiltä hattuni näyttäisi ilman sitä. Pormestarin Sofialle ei valkoinen\nsulka ollenkaan sovi...\"\n\nKumartuneet päät kohoutuivat, ja Johanna katsoi häneen. Hänen\nsilmänsä uivat kyynelissä.\n\n\"Suretko, Johanna? Suretko sitä, että minusta tulee pappi? Olisiko\nminun ollut parempi antautua musiikille kokonaan?\"\n\nJanne Flykt hätääntyi.\n\nMitä hän oli tekemässä?\n\nHän muisti erään illan pääkaupungissa, jolloin hän oli soittanut\nmuutamassa juhlassa yliopistossa. Esityksen jälkeen oli etupenkiltä\nnoussut vanha, harmaapäinen herra astunut hänen luokseen ja\nojentanut suljetun kirjeen. Kun hän sivuhuoneessa oli avannut\nkuoren, oli sieltä tullut esiin kaksi viidensadanmarkan seteliä.\nNiitä oli seurannut kirjelippu: \"Janne Flyktille, muusain\nsuosikille pieneksi kiitollisuuden osoitteeksi.\" Hän oli ollut\naivan hämillään ja katsellut rahoja, ymmärtämättä panna niitä edes\ntaskuunsa. \"Mitä te opiskelette, herra Flykt?\" Siinä oli seisonut\nhänen edessään kaupungin orkesterin johtaja Selàn. \"Minä olen\nteoloogi.\" \"Vahinko. Ettekö tahtoisi tulla minun orkesteriini?\nMeillä on ensiviulunsoittajan paikka vapaana.\" Hän ei ollut\nsaattanut antaa ratkaisevaa vastausta, vaan oli pyytänyt kahden\npäivän miettimisaikaa. Kuinka hän oli taistellut niinä päivinä! Sen\ntiesi vain Jumala. Nuo viidensadanmarkan setelit olivat poltelleet\nhänen käsiään joka kerta kun hän oli ottanut ne esille. \"Katsopas,\ntämmöisiä saat, jos annat myöntävän vastauksen herra Selànille.\"\nHän oli miettinyt miettimästä päästyään, ollut jo vähällä taipua.\nMutta silloin oli muistunut mieleen kotikaupungin tuomiokirkko:\nenkelit karkeloivat kupoolissa, Meri-Kustu lämmitti kamiineja, ja\nvanha Kandelin soitti alkusoittoa pastori Skarpin saarnavirteen:\n\"Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaikka paa-ra-hin!\" Se oli\nratkaissut asian. -- Seuraavana päivänä hän oli antanut kieltävän\nvastauksen. Tuomiokirkko oli voittanut. Hän oli tuntenut kuuluvansa\nsille, yksin sille...\n\n-- Jumalan seurakunta toivoo, että sinä vakuutettuna papinviran\ntärkeydestä jo itse olet tutkinut kutsumuksesi pyhiä velvoituksia\nja rukouksissa Jeesuksen nimeen anonut Jumalalta voimaa virkaasi\nuskollisesti toimittaaksesi. Tunnusta nyt siis Jumalan ja hänen\nseurakuntansa edessä uskosi!\n\nJanne Flykt oli ollut niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollut\nhuomannut, että apumiehet olivat jo lukeneet raamatunlauseensa. Hän\noli vain ollut näkevinään Skarpin ankaran muodon ja kuulevinaan\njotakin \"verestä, jonka Jumala vaatii paimenen kädestä\". Hänen\nhätänsä kasvoi. Hän tunsi horjuvansa. Hänelle tuli mieleen, että\nnyt pitäisi huutaa: \"Minä otan vastaan sen ensiviulunsoittajan\npaikan!\" Mutta kun hän silmäsi alttaritaulua, rauhoittui hän vähän.\nVapahtaja katseli häntä lempeästi, aivankuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Minä olen kokenut samaa, Janne Flykt. Minäkin olisin saanut maailman\nvaltakunnat ja niiden kunnian, mutta voitin kiusauksen.\"\n\nHän koetteli hihaansa. Olipa hyvä, että Matti-vahtimestari oli\npistänyt katekismuksen mukaan. Nyt hän ei olisi osannut mitään ilman\nsitä.\n\nHän luki uskontunnustuksen ja luki sen värähtelevällä äänellä. Hän\nhuomasi ihmisten kuorin molemmilla puolin pyyhkivän silmiään. No\nniin, pyyhkikööt! Hänen täytyi sanoa tämä.\n\nKun hän pääsi loppuun, rauhoittui hän. Olihan se hänen uskonsa. Oliko\ntodellakin?\n\n-- Tahdotko pyhän Kolmeyhteyden nimeen ruveta kalliiseen papinvirkaan?\n\nOlihan se hänen uskonsa tuo, mitä hän vasta oli lukenut. Ja\nkirkkoahan hän tahtoi lämmittää -- pappina. Niin juuri.\n\n-- Tahdon.\n\nTahtoiko hän? Kyllä. Mutta ei noiden toisten lailla, jotka\nsaarnasivat vanhaan tapaan, vaan omaa tietänsä kulkien, uskollisena\nomalle vakaumukselleen.\n\nVakaumus? Niin, tässä tuli kysymykseen vakaumus. Oliko hänellä\nsellaista? Olipa niinkin. \"Minä uskon, että Jeesus Kristus,\ntotinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja myös _totinen\nihminen_...\" Niin ... siihen hän uskoi. Vapahtaja oli totinen ihminen.\n\nVäärää oppia? Karttaa kaikkea väärää oppia. Piispa kysyi nyt häneltä,\ntahtoiko hän karttaa kaikkea väärää oppia. Tietysti hän tahtoi.\n\nTahdon, vastasi hän selvästi ja kuuluvasti.\n\nMikä oli väärää oppia? Oliko se väärää, että Jeesus ihmisenä oli\nhänelle niin rakas? Kielsikö hän Kristuksen jumaluuden? ... Ei, ei!\nVaikka Kristus jumalana oli hänelle kaukaisempi kuin ihmisenä...\n\nViimeiseen kysymykseen, joka koski papillista vaellusta, hän vastasi\ntyynesti ja rauhallisesti.\n\nPiispa kehoitti nyt häntä tekemään virkavalan. Notario astui esiin\nkuoripenkistä ja ryhtyi lukemaan valankaavaa. Vihittävä yhtyi siihen\nlausumalla alku- ja loppuosan siitä hänen perässään. Senjälkeen antoi\npiispa hänelle papinviran Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.\n\nUrut alkoivat soittaa vanhaa latinalaista virttä \"Veni, Sancte\nSpiritus\". Vanha tuomiokirkko oli kuullut niin monta monituista\nkertaa tuon sävelen, sillä olihan sen alttarin edessä vihitty\npappeja niin kauan kuin se jaksoi taaksepäin muistaa. Ja joka kerta\nse oli tuntenut juhlatunnelmaa. Mutta viime aikoina se oli saanut\nomituisen heikkouden: se kaipasi pappia, joka olisi herättänyt eloon\nsen muinoisen kodikkuuden. Vanhuksen hyväntahtoisuudella se oli\nantautunut virren säveltä seuraamaan. Sen kalkitut seinät olivat\nkertailleet: Veni, Sancte Spiritus! Se oli vaipunut muistoihinsa,\nniihin aikoihin, jolloin latina vielä kaikui sen alttarilta. Silloin\noli kirkossa ollut enemmän eloisuutta ja tunnelmaa. -- Mutta uusi\naika oli tuonut uudet tavat, ja vanha tuomiokirkko oli vähitellen\ntottunut uutta aikaa ymmärtään. Se käsitti varsin hyvin, että muodot\nvaihtelivat, mutta totuus pysyi. Mutta siitä huolimatta se muisteli\nnuoruutensa aikoja. Silloin oli kirkossa ollut enemmän lämpöä. Nyt\noli kaikki kylmää ja kolkkoa. Vanha tuomiokirkko kaipasi elämää, ei\nainoastaan iankaikkista, vaan myös ajallista, sillä olihan se itsekin\nrakennettu vain aikaa varten. Se ikävöi elämää, jossa olisi ollut\nenemmän todellista ihmisyyttä, jumalallista ihmisyyttä, samanlaista\nkuin Vapahtajassakin. Mutta sellaista pappia se ei ollut saanut,\njoka olisi sen kaipuuta ymmärtänyt. Se sai tulla toimeen enkeleineen\nniinkuin parhaiten taisi. Eikä se voinut muuta kuin kärsivällisesti\nlohduttaa, kun ne valittelivat kylmää. \"Odotetaan, odotetaan! Ehkäpä\nsaamme vielä papin, joka ei tuomitse teidän nauharuusukkeitanne eikä\npahastu viattomasta pyörimisestänne siellä ylhäällä kupoolissa.\"\n\n\"Veni, Sancte Spiritus -- tule, Pyhä Henki!\" soivat urut. -- Vanha\ntuomiokirkko veisasi mukana. Se oli jo tottunut siihen, että\ntuo vanha latinalainen virsi veisattiin suomeksi. Vanhat seinät\nkuuntelivat henkeä pidätellen. Kupoolienkelit olivat keskeyttäneet\nkarkelonsa. Vapahtajan kasvot loistivat lempeinä. Niistä säteili\nsuloinen rauha ja levollisuus. Oli kuin olisi hän kysynyt\nkupoolienkeleitä: \"Lapset, onko teillä mitään syötävää?\" Ja enkelit\nvastasivat: \"Ei ole!\" Silloin katsoi Vapahtaja alttarin edessä\nseisovaan nuoreen pappiin ja virkkoi: \"Anna sinä heille syötävää!\"\nNuori pappi liikahti ja loi katseensa Vapahtajaan: \"Kyllä, Herra.\" Ja\nVapahtaja nyökäytti tyytyväisenä päätään.\n\nNyt ymmärsi vanha tuomiokirkko, että jotakin oli tapahtunut. Noin\nei Vapahtaja ollut koskaan ennen käyttäytynyt papiksivihkiäisissä.\nJotakin oli tapahtunut.\n\nMutta mitä?\n\nKun virsi loppui, ja piispa apumiehineen pani kätensä vihittävän\npäälle, vallitsi kirkossa syvä hiljaisuus. Ja tuon hiljaisuuden\naikana selvisi vanhalle tuomiokirkolle, mitä oli tapahtunut: oli\nvihitty nuori pappi, jolla oli sydämessään kauneuden maailma\nsävelineen, nuori pappi, joka ei kammonnut luonnollista, viatonta\niloa, vaan rakasti sitä pyhästi. Tuolle papille oli _ihmis_elämä\nrakas ja hän oli sen löytänyt Vapahtajassa.\n\nToimitus loppui. Piispa apumiehineen palasi sakaristoon. Urut\nvirittivät virren. Ja nyt puhkesi tuomiokirkon ilo väkevänä esille.\nSen vanhat seinät ihan nyyhkyttivät. Katonrajasta, läheltä urkuparvea\nputosi lohkare kalkkirappausta lattiaan. Se ei voinut enää hillitä\nitseään, vaikka tunsikin käyttäytyvänsä sopimattomasti. Urkujen\npauhu vyöryi kirkossa kuin valtameren maininki. Ihmiset veisasivat\nniin kovasti, että itsekin sitä kummastelivat. Vanha tuomiokirkko\npakotti heidät siihen. Ja kun urkuri Kandelin virren loputtua rupesi\nsoittamaan marssia, hypähtivät kupoolienkelit iloiseen pyörintään,\n\"Johanna\" etunenässä. Siitä oli aikoja, kun niillä oli ollut hauskaa,\nja nyt ne nauttivat siitä kahta runsaammin. Yhtenä vilinänä panivat\nniiden pienet jalat nauharuusukkeiden liehuessa olkapäillä.\n\nSakaristossa riisui piispa messupukua yltään Matti-vahtimestarin\nhäntä auttaessa. Janne Flykt seisoi ovensuussa katsellen\nvirkaveljiensä puuhia. Tuomiorovasti harjasi tukkaansa peilin edessä,\nja toinen asessoreista tukki paperipalasta kalossinsa kärkeen.\n\n-- Ovatko liian suuret? kysyi tuomiorovasti kääntyen asessorin\npuoleen.\n\n-- Joo. Blomilta olivat kymmennumeroiset loppuneet ... piti ottaa\nyhtätoista.\n\n-- Paljonkos Blomin rouva nyt kiskoo kalosseista?\n\nPiispa oli vapautunut ornaatistaan ja hymyili veitikkamaisena\ntuomiorovastille.\n\n-- Kahdeksan markkaa.\n\n-- Arvasinhan minä! Ukko Blom olisi varmasti pannut seitsemällä ja\npuolella.\n\n-- Kyllähän Blomin rouva rahan tuntee. Asessori kopsautti jalkaansa\nlattiaan, saadakseen kalossin paremmin paikoilleen.\n\n-- Jaha, nuori veli, onnea nyt teille tähän kalliiseen, vakavaan\nvirkaan!\n\nPiispa oli astunut Janne Flyktin luo ja pudisti häntä kädestä.\n\n-- Tulette nyt toimimaan kotikaupunkinne kirkossa.\n\nApumiehet kättelivät vuorostaan vastavihittyä. Viimeisenä tuli vanha\nSkarp.\n\n-- Jos tahdot panna muistiisi paikan, jonka alttarilta luin, niin se\noli Hesekielin kolmaskymmeneskolmas luku, seitsemännestä yhdeksänteen\nvärssyyn. Se on vakava paikka, nuori mies. Tutki sitä ja paina\nsydämeesi Herran uhkaus.\n\nJanne Flykt sai ankaran katseen, ja hänen mielensä painahti hiukan.\nMutta samassa kuului oven raosta:\n\n-- Janne, Janne!\n\nHän silmäsi sinne, mistä ääni tuli ja näki ovenraossa kaksi suloista\ntytönsilmää. Se oli Johanna.\n\n-- Tule meille heti kun pääset. Tytön silmissä välähti lämmin kiilto.\nHän nyökäytti ystävällisesti päätään.\n\nJanne Flyktin mieli seestyi. Sinä suloinen tyttö! Sinä ymmärrät\nminut! Sinä olet minun maailmastani.\n\nHän katseli ympärilleen. Hän olisi tahtonut tavata Meri-Kustua. Mutta\ntämä hääri vielä kirkossa kamiineidensa kimpussa eikä hän halunnut\nnyt lähteä sinne. Ehtisipä hän toisellakin kertaa. Hehän tulivat\nnyt toimimaan yhdessä, kirkonlämmittäjinä kumpikin. Toisten pappien\nperästä hän astui sakaristosta ulos.\n\n\n\n\nIII\n\n\n-- Janne, Janne!\n\nJohanna Roslund juoksi salista eteiseen ja heittäytyi sulhasensa\nkaulaan. Hän painoi päätänsä tämän olkapäätä vasten, nosti sen äkkiä\nylös ja katsoi Jannea silmiin, itkien ja nauraen vuoron perään.\n\n-- Oi voi, katsopas nyt, Johanna! Minun liperini ... aivan rutussa!...\n\nJanne Flykt nauroi ja irtaantui morsiamensa syleilystä.\n\n-- Papinkaulus ... aivan nolattuna! Hahhahhaa. Katsopas, Johanna,\nse on tottunut vain juhlallisuuteen ja nostaa närkästyneenä nenänsä\npystyyn tuollaisen tyttölepakon läheisyydessä.\n\nJohanna oikoili nauraen käpristyneitä lipereitä ja tanssitti sulhasen\nsaliin...\n\n-- Äiti! Saan luvan esittää: herra pastori Janne Flykt, sulhaseni.\n\nRouva Roslund nousi nojatuolista ja astui tulevaa vävyänsä vastaan.\n\n-- Onnea ja Jumalan siunausta, Janne, sanoi hän suudellen häntä\nposkelle. -- Saatpa sinä todella vähän työtä Johannasta. Hänestä on\ntullut sellainen hupakko viime aikoina.\n\n-- Hän on minun kasvattamani, täti. Minäpä siis seurauksetkin kannan.\n\n-- Niinpä vain. Sinä oletkin vallannut hänet kokonaan.\n\nKauppias Roslund, tukeva harmaapartainen mies, astui sisään\nviereisestä huoneesta, iso merenvahapiippu kädessä.\n\n-- Kas niin, poika! Täällä sinä olet jo. Onnea ja Jumalan siunausta\nvain! Olipa se juhlallinen toimitus, juhlallisempi kuin moneen aikaan.\n\n-- Kandelin olikin erinomaisella soittopäällä.\n\n-- Ja piispa puhui kovin kauniista ja liikuttavasti. Hän on vanhennut\npaljon.\n\n-- Setä, paljonko sinun puodissasi kalossit maksavat? kysyi Janne\nFlykt äkkiä.\n\nKauppias Roslund joutui vähän hämilleen. Hän oli juuri vetämässä\nhenkisavua, mutta tuprauttikin äkkiä aimo tuhkapilven piipustaan.\n\n-- Miksi sitä kysyt?\n\n-- No kun asessori Haglund moitiskeli sakaristossa omiaan liian\nkalliiksi. Janne kertoi kohtauksen, ja Johanna taputti käsiään.\n\n-- Se piispa se on mainio!\n\n-- Seitsemällä meillä on myyty. Olisi tullut meille, niin olisi\nsaanut sopivat.\n\n-- Jos olisin sen tiennyt, en olisi malttanut olla huomauttamatta.\n\nJanne Flyktin heleä nauru kajahteli tilavassa huoneessa.\n\n-- Papitkin ovat ihmisiä, puolusteli kauppiaan rouva.\n\n-- Niin, mutta se tuntui niin hassulta -- proosalliselta, tahtoisin\nsanoa -- heti toimituksen jälkeen.\n\nOvikello kilahti, ja Johanna riensi avaamaan.\n\n-- Se olikin auki, isoäiti, soi hänen helähtelevä äänensä eteisessä.\nja sitten seurasi taputuksia ja hyväilyjä loppumattomiin.\n\n-- Saa jo ajatella vanhoja jalkojaan, kun Laidalta tänne saakka\nlähtee. Ja sitten ottaa tyttö viimeisenkin hengen...\n\nFlyktin matami astui sisään päässä vanha pitsimyssy, jonka hänen\nmiehensä oli aikoinaan tuonut Kööpenhaminasta. Hän tervehti\ntalonväkeä ja kääntyi sitten Jannen puoleen.\n\n-- No, Janne, mitä minä sanoisin? En muuta kuin että Jumala\nsiunatkoon sinua, poikani! Olipa se juhlapäivä minulle.\n\nJanne syleili lämpimästi vanhusta, joka silmiään kuivaten istui\nnojatuoliin.\n\n-- Kyllä minä monesti ajattelin, kun Janne piti kirkkoa tuvan\nnurkassa ja veisasi \"Leeverpuulista\", että saa nähdä, tuleeko pojasta\nvielä pappi kerran maailmassa.\n\nRouva Roslund tuli ruokasalista. Hänen muhkea olentonsa huokui päivän\npaistetta.\n\n-- Olkaa hyvä! Kahvi on pöydässä. Mentiin ruokasaliin.\n\nKahvipöytä oli upeasti katettu. Suuri, koruompeluksilla koristettu\nliina venetsialaiseen tyyliin teki juhlallisen vaikutuksen. Keskellä\npöytää komeili ryhmä kauniita päivänkakkaroita fajanssimaljakossa.\n\n-- Oi, oi!\n\nJanne Flykt katsahti Johannaan, joka hymyili hänelle.\n\n-- Se on Johannan keksintöä. Minä toruin häntä alussa, mutta tyttö\nvakuutti niiden olevan ainoita, jotka tällaisessa tilaisuudessa\nvoivat tulla kysymykseen. Minä olisin tahtonut hyasintteja taikka\nnarsisseja, mutta Johanna piti päänsä.\n\n-- Papinkukkia! Nehän sopivat mainiosti! Saahan Janne niistä ainakin\nmallia, millaisia liperien tulee olla.\n\nJanne Flykt nauroi onnellisena. Hän muisti kesäisen päivän,\njolloin hän poikasena makasi aaltoilevassa heinikossa katsellen\nkukkien huojuntaa. Jo silloin oli päivänkakkara puhellut hänelle\npapinkauluksista: \"Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella.\"\n\nKäytiin käsiksi kahviin. Huoneen täytti vilkas puheensorina.\nVarsinkin Johanna jutteli lakkaamatta. Hänen poskensa hehkuivat, ja\nsilmissä oli kostea kiilto.\n\n-- Janne, sinun ensimmäinen kirkkokahvisi! Johanna katsoi häneen\nveitikkamaisesti ja hymyili.\n\n-- Niin, tämä on todellakin ensimmäinen varsinainen kirkkokahvi\nJannelle, yhtyi puheeseen rouva Roslund.\n\n-- Jaa-a! Se oli hauska, että määräsivät sinut tänne. Minä jo\npelkäsin, että lähettävät sinutkin vanhalle Äspärille Vaajoseen.\nSiellä ei ole yksikään apulaispappi pysynyt kahta kuukautta kauemmin.\n\n-- Niin. Olisihan siellä ainakin oppinut rysiä tekemään, nauroi Janne\nFlykt, suu täynnä kahvileipää. -- Sen taidon se äijä kuulemma osaa.\n\n-- Osaa kyllä, mutta muutapa hän ei taida osatakaan. Papiksi\nhänestä ei ainakaan ole, -- paitsi silloin kun tekstinä on Pietarin\nkalansaalis, -- jolloin hän pääsee puhumaan mieliaineestaan: suurista\nmerirysistä.\n\nNaurettiin joukolla, sillä Vaajosen vanha rovasti Äspäri oli hyvä\ntuttu kaikille kaupunkilaisille. Hänen saariseurakuntansa oli\nmuutaman peninkulman päässä kaupungista. Se muodosti kokonaan oman\nvaltakuntansa. Kaupunkilaiset tekivät sinne toisinaan laivaretkiä,\njoiden hauskimmiksi muistoiksi jäivät käynnit Vaajosen pienessä\nkirkossa. Niistä riitti juttua kotia palatessa ja vielä kotonakin.\n\"Saarnasiko Vaajosen Äspäri nyt rysistään?\" oli tavallinen kysymys,\njoka kaupungissa tehtiin sellaisten matkojen jälkeen.\n\nKauppias Roslund muisti monta hauskaa kertomusta Vaajosen papista,\nsillä niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, oli tämän ainoana\nharrastuksena ollut merikalastus. Siinä olikin ukko kehittynyt\nkerrassaan taitavaksi. Puolet kesää hän oleili kaukana ulkokareilla\nkalastelemassa. Apulainen sai hoitaa papin tehtävät kotisaarella.\nKun hän syksyllä palasi, alkoi pyynti omilla vesillä, ja niin sitä\njatkui eri muodoissa läpi talven. Pimeänä aikana korjailtiin pappilan\npirtissä rysiä ja verkkoja sekä tehtiin uusia. Rovastilla oli\nvakituinen rysäntekijä merimaasta, etelämpää. Hän oli ammattimies\nalallaan ja valmisti muuten kaikki pappilan pyydykset. Mutta\napulaispapista renkiin saakka piti kaikkien olla mukana tässä työssä.\nUkkorovasti kulki ympäri tarkastellen ja pitäen silmällä töiden\nkulkua, pitkä merenvahapiippu hampaissa.\n\n-- Pastori Paldanius palasi sieltä muuanna vuonna kevätkorvalla. Hän\noli mennyt tammikuussa ja taisi tulla takaisin jo maaliskuussa. \"No\nmitäs Vaajoseen kuuluu?\" kysäisin häneltä, kun hän pistäysi puodissa.\n\"Mitäpä sieltä. Minusta tuli melkoinen rysäntekijä\", sanoi hän\nnauraen. \"Mutta pappina en päässyt kehittymään lainkaan!\" -- Hän osti\nmeiltä rysälankaa. Sanoi uudessa paikassaan olevan hyvän kalaveden ja\naikoi koetella Vaajosen rovastin neuvoja käytännössä.\n\nKauppias sytytti piippunsa ja jatkoi nauraen:\n\n-- Mutta on hänestä sentään jotakin hyötyäkin, -- jos ei\nseurakuntalaisilleen niin meille kaupunkilaisille ainakin:\nvaajolaiset pitävät kalansa kohtuhinnoissa. Sillä jos heidän tekee\nmieli kiskoa, pitää rovasti huolen, ettei sellainen menesty. Hän\npudottaa heti hinnan, ja niin täytyy toisten myydä samalla.\n\n-- Jokaisella on erikoisharrastuksensa: yhdellä yksi, toisella\ntoinen, virkkoi kauppiaan rouva.\n\n-- Äspärillä ei yleensä ole muita harrastuksia. Rouva Roslund täytti\nkupit ja kehoitti ottamaan.\n\n-- On hyvä, että Janne määrättiin tänne. Täällä oppii nuori pappi\nsentään vähän yhtä ja toista. Täällä on monta perhettä, joista ei\nkäydä koskaan kirkossa. Siinä on työalaa nuorelle papille: voittaa\nkylmenneet takaisin kirkolle. Minä toivon, että sinä, Janne, voitat\nheidät.\n\nKapellimestari Borellin ja mamselli Såltinin. Heitäkö täti tarkoittaa?\n\n-- No vaikkapa. Borell palvelee jumalaansa kestikievarissa joka ilta\nyhdeksästä yhteentoista, ja mamsellilla taas ei ole muuta taivasta\nkuin isänmaa, jonka hyväksi hän puuhaa juhlia ja iltamia toisensa\njälkeen.\n\n-- Siinäkin on sentään jotakin vakaumusta.\n\nJanne Flykt oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuijotti eteensä.\n\n-- Vakaumusta? Mitä sinä nyt puhut, poika?\n\nRoslund kopisti piippuaan ja katseli kulmat rypyssä tulevaa vävyänsä.\nIsoäiti silmäili säikähtyneenä ympärilleen. Hän tunsi Jannen, kun\ntämä tuli tuolle päälle.\n\n-- Tarkoitatko, että juoppous on vakaumusta?\n\n-- No, en juuri sitä, mutta ajattelin vain syitä tuollaiseen kirkosta\nvieraantumiseen, niin hyvin Borellissa kuin mamselli Såltinissakin.\n\n-- Minkä luulet sitten olevan syynä? Eiköhän ensinmainitulla ainakin\nhimo, himo väkeviin?\n\n-- Tavallaan, mutta syyt ovat kai sentään syvemmällä.\n\nJohanna oli siirtynyt sohvaan istumaan. Hän halusi sivustapäin\ntarkata Jannea. Tämän päänasento oli aina niin varma, kun hän\nväitteli jonkun kanssa.\n\n-- Syvemmällä? Niin on ... sydämessä, joka on himon vallassa.\n\nJanne heilautti päätään ja heitti kädellä tukkaansa taaksepäin.\n\n-- Syyt ovat syvemmällä ... kirkossa, kirkossa itsessään!\n\nIsoäiti sai yskänkohtauksen, ja rouva Roslundilta unohtui kahvin\ntarjoaminen.\n\n-- Kirkossa? -- Minä en nyt oikein ymmärrä sinua.\n\n-- Niin, katsokaahan, setä. Kirkko vieroo musiikkia, ainakin\nmaallista, ja se on Borellille kaikki kaikessa. Hän ei halua tulla\nkuuntelemaan saarnaa, jossa paholainen pannaan soittamaan hänen\nklarinettiaan. -- Kirkko vieroo isänmaata. Se ei tahdo ottaa osaa sen\nelämään eikä toimintaan. Se pitää syntinä iltamaa, jossa lauletaan\n\"Suomen laulu\" tahi puhutaan \"kansallisesta hengestä\". Kirkko tuntee\nvain yhden hengen, pyhän Hengen, ja kaikki muu \"henki\" on sille\nvierasta. Mamselli Såltinille taas on isänmaa rakas, eikä hän voi\ntulla kirkkoon kuuntelemaan puuhiensa epäkristillisyyttä. Hän pysyy\nmieluummin poissa.\n\nJohannan posket hehkuivat. Hän ymmärsi Jannen niin hyvin. He olivat\nmonta kertaa keskustelleet näistä kysymyksistä.\n\n-- Minä olen Jannen kanssa samaa mieltä! lausui hän loistavin silmin.\n\n-- Niin, sinä, tyttöseni! Sen minä kyllä arvaan. Rouva Roslund\nhuomasi kahvikupit pöydällä. Hän koetti johtaa keskustelevien huomion\nkotoisempiin asioihin.\n\n-- Kahvi jäähtyy. Kas niin, pappa, heitetään pois tämä ja juodaan\nkirkkokahvia, kehoitti hän lempeästi. -- Isoäiti on hyvä ja ottaa.\n\nIsoäiti nousi. Hän huokasi helpoituksesta. Hänestä oli hyvä, että\npäästiin noista sekavista kysymyksistä. Hän tunsi kyllä Jannensa\nvilpittömyyden, mutta sittenkin hänestä oli ikävää, että asiasta\npuhuttiin täällä, missä ei ehkä ymmärretty Jannea oikein.\n\n-- Onhan hyvä olla vapaamielinen, lausui kauppias Roslund, mutta\nminusta on aina ollut viisaampaa ostaa vanhaa Köningsbergin merkkiä\nkuin tilata jonkun etelävenäläisen kauppahuoneen outoa leimaa. Voisin\nsaada yhtä hyvin maissia rukiin asemasta.\n\n-- Maissia! No, mikä maississa on vikana? Sitähän syövät turkkilaiset\nja tataarit aivan yleisesti.\n\n-- Niin kyllä, mutta sitä ei syö suomalainen. Ja samaa minä arvelen\nmyös Borellin klarinetista. Se ei ole kirkossa käytetty soittokone\n... taikka ... sitä ei pidä kirkkokansa kristityn soittokoneena.\n\n-- No mutta, pappa! Entäs flyygeli, mamman flyygeli! Eihän sitäkään\nole kirkossa.\n\nJohanna taputti käsiään ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.\n\n-- Mamma ei ole pappi.\n\n-- No mutta hyvänen! Mamma on kuitenkin kristitty? Etkös olekin?\n\n-- Tahtoisinhan olla.\n\n-- Kas siinä! Ja entäs Jannen viulu ja sello? Mihin ne pannaan?\n\nKauppias hymyili vähän hämillään. Hän oli ilmeisesti ajanut\numpikujaan.\n\n-- Ehkä se ei riipukaan niin paljon soittokoneesta kuin siitä, mitä\nsillä soitetaan.\n\nJanne Flyktin kasvoja valaisi iloinen hymy. Hänen hampaansa\nloistivat, kun hän nauroi.\n\n-- Nyt sinä olet kiinni, setä! \"Bostonin valssi!\" Mitä sanot siitä?\nSehän on sedän lempikappaleita.\n\n-- No niin, kyllähän te aina ... kaksi yhtä vastaan. Kauppias nauroi\nja rupesi täyttämään piippuaan.\n\n-- Ei, minä soitan viulua ja selloa, sanoi Janne Flykt ottaen\nkuppinsa. -- Niiden äänessä on jumalallinen maku ... aivan kuin\nnäissä tädin piparkakuissa.\n\n-- Kyllä kuulee, mitä mieltä olet. Sellaista siellä yliopistossa\noppii! Minä vain pahoin pelkään, ettet pääse yksille pastori Skarpin\nkanssa.\n\n-- No ainakin mitä piparkakkuihin tulee! Sillä erotuksella vain, että\nvanha Skarp soimaa niitä, mutta syö kuitenkin. Minä taas syön ja\nkiitän.\n\nSamassa ilmestyi palvelustyttö ruokasalin ovelle.\n\n-- Täällä olisi eräs mies, jolla olisi asiaa... pastorille.\n\nJanne Flykt nousi ja meni keittiöön. Hetken kuluttua hän palasi\nkasvot loistaen.\n\n-- Ensimmäinen toimitus, isoäiti, ja arvaapas missä?\n\n-- Eihän vain Lassilassa?\n\n-- Mistä isoäiti arvasi? Aivan juuri! Lassilan Gideonilla on poika,\nja minun pitää mennä sinne iltapäivällä ristiäisiin.\n\n-- Minulle sanoi henki.\n\nJanne meni istumaan sohvaan Johannan viereen.\n\n-- Sinä saat antaa minulle uuden kauluksen, sanoi hän nipistäen\nJohannaa käsivarresta. Isoäiti katseli nuoria ja nyökäytteli\nonnellisena päätään.\n\n-- Aamulla kun lakaisin portaita ennen kirkkoon menoa, poikkesi\nLassilan vanha emäntä pihaan ja kysyi Jannea. Olisi ristiäiset. He\ntarvitsisivat pappia. Hän oli menossa poikansa luo. \"Mutta Jannehan\nei ole vielä pappi!\" nauroin minä. \"Vasta tänään vihitään.\" \"Niinpä\nniin ... ristiäiset ovatkin iltapäivällä.\" En saattanut pyytää häntä\nsisäänkään, sillä \"pappi\" oli vielä sängyssä.\n\n-- Ja sitä ei isoäiti sanonut minulle aamulla.\n\n-- En. Lassilan emäntä lupasi panna Gideonin hakemaan.\n\n-- Kuka tämä Gideon on? kysyi kauppias.\n\n-- No etkö sinä Gideonia muista? Lassilan Kaaperi-vainajan poika.\n\nRouva Roslund oli ottanut käsityönsä. Hän ei yleensä saattanut istua\nyhdessä kohden ilman sitä.\n\n-- Niin, se, joka on \"Ilossa\" koneenkäyttäjänä. Kylläpä muistankin.\n\n-- Me olemme vanhoja kasvinkumppaneja. Yhdessä on juostu Laidalla\npoikasena.\n\n-- Ja oltu seinärahalla tuomiokirkon luona.\n\n-- Niin on oltu. Oli sekin aikaa...\n\nSiirryttiin saliin istumaan. Kauppiaan piti mennä makasiiniin\nkatsomaan, että vastasaapuneet nisujauhosäkit pantiin oikeaan\npaikkaan.\n\n-- Soita nyt, Johanna, vähän, pyysi Janne Flykt.\n\nJohanna meni flyygelin luo ja avasi kannen.\n\n-- Mitä minä soittaisin? Ei sinullakaan ollut viulu täällä. Olisi\nsoitettu Ole Bullia.\n\n-- Soita nyt jotakin yksin.\n\nJohanna selaili nuotteja, mutta ei löytänyt sopivaa. Lopuksi hän\nistui flyygelin ääreen ja rupesi soittamaan ulkoa.\n\n    \"Terve, oi joulu, iltamme armain!\n    Terve, te kynttilät loistelevat...\"\n\nJanne Flykt nojasi tuolin selkämystään ja painoi silmänsä kiinni.\nLapsuudenaika kulki hänen ohitsensa muistoineen... Pieni poika\nposket punoittaen pakkasesta tulee arkana ja ujona kauppiaan\neteiseen kuningas Herodeksen kultakruunu käsivarrella. Mutta noella\nmaalatuista kuninkaallisista viiksistä huolimatta häntä peloittaa\nkovasti. Käsi vapisee hänen painaessaan ovikelloa... Sisältä kuuluu\nsoittoa, ja joulukuusen valot kajastavat sisäeteisen himmeäruutuisen\nikkunan läpi. Ystävällinen rouva avaa oven, ja Hänen Majesteettinsa\nastuu sisään. \"Kas, tähtipoikia! No hyvää iltaa! Kenenkäs miehiä sinä\nolet?\" \"Flyktin.\" \"Kas vaan! Janne Flykt! En olisi tuntenutkaan tuon\nparran vuoksi.\" Ystävällinen rouva menee sisään, Herodeksen jäädessä\nseisomaan sisäeteiseen. Siinä on rikkaan kauppiaan sali. Peräseinällä\non suuri, kullattu peili. Se ulottuu melkein katosta lattiaan. Sieltä\nkatselee Herodesta nokinaamainen, valkopartainen poika, jolla on\nleveä, punaisella kiiltopaperilla päällystetty pahvivyö vyöllä ja\nolkapäillä kultaiset olkaremmit. Mutta saappaat eivät ole oikein\nmajesteetin arvon mukaiset. Ne ovat isoäidin vanhat huopatossut\nja näyttävät niin suhteettoman suurilta. Vasemmalla, lähellä ovea\nistuu tyttö soittokoneen ääressä. Tyttö laulaa: \"Terve, oi joulu,\niltamme armain!\" Pikku tyttö ei huomaa kuningas Herodesta eteisessä,\nvaan laulaa mitään aavistamatta. Yht'äkkiä hän kääntää päätään ja\nhuomaa pojan. Tämä hymyilee hänelle rauhoittavasti. Tyttö keskeyttää\nlaulunsa ja hypähtää lattialle. \"Äiti, tähtipoikia! Annamme niiden\nlaulaa. Se on Kirkko-Janne! Minä tunsin hänet noista suurista\nhuopatossuista.\" Hän saa luvan kutsua toverinsa sisään, jotka\nodottelevat pihalla. He saapuvat tömistellen, asettuvat keskelle\nsalia ja aloittavat vakavanjuhlallisina: \"Hyyvää ii-iltaa, hyyvää\nii-iltaa, itsekullekin säädylle!\" Laulu kaikuu avarassa huoneessa.\nKuningas Herodes seisoo miekkaansa nojaten, katsellen kultasiipistä\nenkeliä joulukuusessa. Hän muistaa enkelit kirkon kupoolissa ja\najattelee niitä. Varsinkin ajattelee hän yhtä, joka on niin ihmeesti\ntalon pikku tyttösen näköinen. Hän ei huomaa, että laulu loppuu,\nja toverit katsovat häneen odottavina. Kunnes murjaanein kuningas\nyht'äkkiä työntää häntä käsivarteen ja äännähtää hämillään: \"Janne!\"\nSilloin hän havahtuu, nostaa miekkansa pystyyn, aivan kuin haluaisi\nrangaista rauhanhäiritsijää ja kysyy tiukasti: \"Haa, kustas olet?\"\n\"Yksi herra ja kuningas murjaanein maalta!\" Näytelmä jatkuu. Nyt osaa\nHerodeskin pitää ajatuksensa koossa. Kaikki menee loppuun saakka,\nja päättäjäisiksi he laulavat Herodeksen itsensä sepittämän laulun\nmuutamalla Meri-Kustun opettamalla sävelellä:\n\n    \"Betlehemin kenturalla lammaslaumojaan\n    vartioivat paimenet ja ovat murheissaan.\n    Mutt' taivahasta enkeli\n    heidän luokseen lenteli\n    ja puhui:' 'Mulla teille ompi sanoma nyt suur':\n    Teill' syntynyt on Vapahtaja tänä yönä juur'.'\n    Näin kertoeli enkeli,\n    Taas taivaasehen lenteli:\n    Hält' kysyttiin: 'No, miltäs näytti Betlehemin muur'?'\"\n\nSitä laulua hän oli miettinyt monta päivää, ennen \"tiernalle\" lähtöä.\nHeidän roikallansa piti myös olla loppulaulu. Tietysti. Mutta hän\nei ollut tyytynyt valitsemaan siksi jotakin tavallista, ennestään\ntunnettua. Nehän osasi jokainen. Ei, hän oli halunnut tehdä sen\nitse. Mutta se olikin ottanut lujille, varsinkin ensimmäisen värssyn\nviimeinen säe. Siihen ei ollut tahtonut löytyä sopivaa hakemallakaan.\n\nKunnes hänelle äkkiä oli iskenyt päähän, että toiset enkelit tietysti\nutelivat, miltä Betlehemin muuri näytti, -- aivan samalla tavalla\nkuin hän itse kerran oli kysytyt Meri-Kustulta, minkä näköinen mies\npaavi oli. -- Niin oli syntynyt viimeinen säe, ja seuraava värssy oli\ntullut kuin itsestään:\n\n    \"On muuri siellä pimeä ja sammaloitunut.\n    Ei loista yhtään valoa, on lyhty sammunut.\n    Nyt puhui Isä Jumala:\n    'Tuokaapas tänne lamppuja.'\n    Ja lamput kätehensä sai nyt enkeljoukko suur'.\n    Ja taivahasta lensivät tuoss' tuokiossa juur':\n    Istuivat pilven reunoilla\n    ja valaisivat lampuilla:\n    Ja hohtehessa kirkkaassa ui Betlehemin muur'.\"\n\nNäin he olivat laulaneet, ja kauppiaan pikku tyttö oli ihmetellyt,\nettei hän ollut koskaan sellaista laulua kuullut.\n\n    \"Jumalalle kunnia nyt korkeudessa...\"\n\nJohanna lauloi. Janne Flykt avasi silmänsä. Suureksi oli nyt\nkasvanut entinen pieni kauppiaan tyttö, ja pitkä oli kulunut aika\ntuosta jouluillasta, jolloin tähtipojat olivat esittäneet kuningas\nHerodeksen sepittämän laulun.\n\nJohanna nousi flyygelin äärestä ja tuli Jannen luo,\n\n-- Minä luulin, että sinä nukuit tuoliin.\n\n-- Oh, minä vain muuten kuuntelin ummessa silmin.\n\n-- Aivanhan te elätte jo joulussa, lapset, lausui kauppiaan rouva.\n-- Mitäs te sitten jouluna laulatte, kun nyt jo menette kaikki\njoululaulut läpi.\n\n-- Me laulamme kuningas Herodeksen tekemän joululaulun.\n\nJanne hyräili ensimmäistä värssyä.\n\n-- Voi, minä muistan niin hyvin sen illan! Sinä olit pieni\npojannaskali, isoäiden huopatossut jalassa.\n\n-- Minun huopatossuni!\n\nIsoäiti teki kauhistuneen liikkeen.\n\n-- Niin; niin. Etkö muista, isoäiti? Sinä sait olla lipposissa\nkoko jouluaattoillan, kun kuningas Herodes tarvitsi huopatossut\nkaupungille.\n\nJanne Flykt nauroi ja matki pientä poikaa, joka laahustaa suurissa\nkengissä.\n\n-- Se minua on monesti jälkeenpäin huvittanut sinun laulussasi, se\npaikka, jossa enkeliltä kysyttiin: \"No miltäs näytti Betlehemin\nmuur'?\"\n\n-- Jaa, jaa. Se oli oikein ajateltu. Minä luulen, että ainakin pikku\nenkelit taivaassa ovat hiukan uteliaita. Mihinkäs he siitä pääsisivät.\n\n-- Voi, sinua, Janne, mitä sinä puhut! Aiotko tuollaista esittää\nsaarnatuolista?\n\nJanne Flykt pysähtyi tulevan anoppinsa eteen. Hän oli olevinaan hyvin\nvakava.\n\n-- Miksi en? Ja enkeli Johanna sanoi enkeli Kustaavalle: \"Näytäpäs\nminulle sormustasi, en sano kenellekään!\" Mutta kun enkeli Johanna\noli näyttänyt sormuksensa enkeli Kustaavalle, meni tämä enkeli\nKaroliinan luo ja kuiskutteli: \"Tiedätkös, enkeli Johanna on saanut\nsormuksen muutamalta maailman pojalta. Ajattelepas!\"\n\n-- Voi, voi Janne! Sinä ihan tapat minut!\n\nJohanna nauroi ja tyrski kieritellen itseään sohvan nurkassa.\n\n-- Kyllä sinä olet koko pappi! Rouva Roslund pudisti varoittaen\nsormeaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat naurua täynnä.\n\n-- Katso vain, ettet saa uskovaisia vaimoja kimppuusi, kun olet noin\nylimielinen.\n\n-- Enhän minä ole ylimielinen. Se kun vain leikilläni...\n\n-- Leikilläkin on rajansa.\n\n-- No voi, mamma rakas, emme me nyt saa olla niin ahdasmielisiä.\nJumala suo meille mielellään pienen ilohetken.\n\n-- No niin, istuhan nyt tuohon, niin jutellaan.\n\nJanne Flykt istui nojatuoliin. Hänen ja kauppiaan rouvan kesken\nsyntyi vilkas keskustelu papin kutsumuksesta. Ja ne hyväksyvät,\nlämpimät katseet, joita nuori pappi sai tuon tuostakin osakseen\npuhetoverinsa taholta, osoittivat, ettei tämä suinkaan pitänyt häntä\nniin \"ylimielisenä\" kuin oli äsken moittinut. Rouva Roslund ihaili\nvävypoikansa lennokkaita ajatuksia. Niissä oli tulta ja voimaa. Ja\nne lausuttiin sellaisella syvällä vakaumuksella. Mutta keskustelun\nlopussa hän ei voinut olla huomauttamatta:\n\n-- Niin, niin, Janne. Sinä lennät korkealle. Mutta koeta myös katsoa,\nettei sinua kukaan ammu siipeen. Maailma on kylmä ja kova. Siinä on\nrakkautta niin peräti vähän.\n\n\n\n\nIV\n\n\nHiljainen ristiäistunnelma vähää ennen papin tuloa.\n\nPieni kamari oli pessyt silmänsä. Pöytä, jolla seisoi puolillaan\nvettä oleva porsliinikulho, naapureinaan kastelippu ja värikäs\nsikarilaatikko, oli saanut uuden liinan yllensä. Kaikki oli vähän\ntoisenlaista kuin muulloin. Siksipä kulki keskustelukin vakavampana\nkuin tavallisesti.\n\nMeri-Kustu istui sohvalla, yllään vanhanaikainen pitkätakki\nkantattuine reunoineen, kaksi suurta, juhlallista nappia takana.\nValkea, alaskäännetty, pehmeä kaulus, jonka ympärille oli solmittu\nmuinoin meriltä ostettu kirjava silkkiliina, nyt jo vanhuuttaan\nhaalistunut, oli päässyt kyläilemään omistajansa kera. Vanhan\nmerimiesarkun pohjalla se oli ehtinytkin hautoa jos mitä, ja nyt\npäästyään päivänvaloon se ei voinut tarpeeksi selittää, kuinka hyvin\nse sopi omistajansa uurteisiin kasvoihin, ja kuinka kerrassaan\ntutunomaisesti leuan alta riippuva harmahtava partavihko lepäsi sen\nsilitetyllä pinnalla. Oh, hyvät ihmiset! Sehän olisi voinut useammin\ntehdä virkaansa, vaikka joka sunnuntai, sillä olihan sen omistaja\nkirkon palvelija ja vielä päällepäätteeksi tuomiokirkon...\n\nMeri-Kustu poltteli harvakseen Lassilan Gideonin tarjoamaa sikaria ja\ntyönsi vähä-väliä kädellään savua syrjään kuin estääkseen vanhojen\nmerimiesmuistojen rakentamaa siltaa särkymästä itsensä ja puhetoverin\nväliltä. Siihen olikin syytä, sillä Gideon oli palvellut pääasiassa\nhöyryissä, suurten, kolisevien vintsikoneiden ääressä, kun taas\nMeri-Kustu oli kaiken aikansa purjehtinut \"seelareissa\". Ne olivatkin\nkovin erilaisia nuo molemmat maailmat vaikka niille olikin yhteistä\nmeri ja piskettileivät. Täytyi sen vuoksi keskustella varovaisesti,\nettei syntynyt erimielisyyttä, sillä vanhan kansan ihmiset eivät\nristiäisissä mielellään väittele. Meri-Kustu ja Gideon keskustelivat\nsiis rauhallisesti, vältellen kareja. Niistä oli vaarallisimpia\njuuri tuo yhteinen merimieskokemus, eri aloilta hankittu, mutta\nniin itsenäinen ja varma molemmilla, että kumpikin uskoi omansa\netevämmyyteen. Heti siis kun erimielisyyden henkeä tuntui ilmassa,\nkiinnittivät keskustelijat huomionsa korissa makaavaan uuteen\ntulokkaaseen, jonka äiti oli pukenut ristiäiskolttuun. \"Kas niin,\nisän poju! Kohta pappi tulee nimeä antamaan.\" \"Sip, sip, merimies\nsiitä tulee, saat nähdä! Sillä on jo sellainen vankka yläruumis.\"\nÄiti hymyili. Hänkin oli pannut päälleen parhaan hameensa, tuollaisen\nvälkähtelevän alpakkahameen. Siihen oli Gideon kerran ostanut kankaan\nBlomilta mereltä palattuaan. Hän oli aikonut ostaa sen New-Yorkista,\nmutta oli unohtanut ja ostanutkin Blomilta. Ei siitäkään nyt\nväitelty, niinkuin joskus muulloin, kun Gideonin Kustaava oli\nkärsimättömällä päällä eikä löytänyt parempaa torumisen aihetta.\nHän oli nimittäin toivonut Amerikan lahjaa ja tuntenut melkoista\npettymystä, kun tuliaiset olivat olleetkin lähempää kotoisin. Mutta\nnyt hän silitteli hamettaan ihastuneena ja sirkutteli pojalleen.\nKukapa enää välitti siitä, mistä hamekangas oli ostettu, kun oli\ntuollainen pullea ja terve poika. \"Hellan telttu! Nälkäkö sillä on?\nÄiti ottaa pojunsa ja antaa sille ruokaa.\"\n\nKustaava nosti lapsen syliinsä ja meni keittiöön.\n\n-- Joo ... niinhän se on, sanoi Gideon tyytyväisenä ja heilutteli\njalkaansa.\n\n-- Joo, huokasi Meri-Kustukin. Hänestä oli Gideonin sikari hyvä.\n\n-- Mistä sinä näitä olet ostanut?\n\n-- Blomilta.\n\n-- Nämä ovat hyviä.\n\n-- Joo, minä näin kerran aivan samoja sikareja Pensacolassa,\nmuutamassa kaupassa. En olisi ehkä muuten ostanutkaan, vaan näyttivät\nniin tutuilta. Niitä sai ennen Pensacolassa puolella sentillä\nkappaleen.\n\n-- Senhän arvaa. Täällä niillä on tietysti toinen hinta.\n\n-- No joo...\n\n-- Pastori tulee!\n\nLassilan vanha emäntä viittasi pojalleen keittiöön ovelta.\n\nTämä lähti ottamaan pappia vastaan. Meri-Kustu kuuli jo kamariin,\nkuinka Janne Flykt nauroi iloisesti eteisessä:\n\n-- ...niin ne ajat muuttuvat... Hyvää päivää! Janne Flykt heitti\nreippaasti päällystakkinsa ja tervehti.\n\n-- Isoäiti ei puhunut minulle aamulla mitään, että täällä olisi\nristiäiset.\n\n-- Vai ei puhunut.\n\n-- Ei. Päivää, Meri-Kustu. Täälläpä olette jo tekin.\n\n-- Joo ... täällähän sitä ... terve, terve!\n\n-- Tuossa se olisi papin paikka. Lassilan emäntä siirsi keinutuolia\nkeskemmäs lattiaa, mutta Janne Flykt istui sohvaan Meri-Kustun\nviereen.\n\nLassilan Gideon tarjosi tupakkaa.\n\n-- Polttaako pastori?\n\n-- Vai \"pastori\"? Kuule, sano sinä vain minua entisellä nimelläni.\nOlemmehan siksi paljon yhdessä rehkineet ennen vanhaan.\n\n-- No mitenkä vain. Onhan sitä taittu olla yksissäkin.\n\n-- Onpa kyllä. Muistatko, kun Krekula tuli ajamaan meitä pois\ntuomiokirkon luota muutamana kesäpäivänä? Gideon naurahti hiukan\nhämillään:\n\n-- Niin ... me taittiin olla luvattomissa...\n\n-- Eikö mitä. Me oltiin aivan luvallisessa työssä ... seinärahalla.\n\nJanne Flykt nauroi niin, että kamari kajahteli ja hänen hilpeä\niloisuutensa tarttui toisiinkin.\n\n-- Nyt minä muistan. Se oli se kerta, jolloin piispa antoi meille\nluvan seinärahalla-oloon kirkon nurkkauksessa.\n\n-- Se juuri! Oli sekin aikaa! Janne Flykt kääntyi Meri-Kustun puoleen:\n\n-- Olisin halunnut tavata teitä vihkimisen jälkeen, mutta te näyitte\npuuhailevan siellä kamineittenne ääressä, enkä viitsinyt tulla\nhäiritsemään.\n\n-- No, no...\n\nMeri-Kustu karisti tuhkaa sikaristaan. -- Se olikin juhlallinen\ntoimitus. Enpä muista pitkiin aikoihin piispan puhuneen niin\nlämpimästi.\n\n-- Olihan se. Janne Flykt kävi vakavaksi ja tuijotti eteensä lattiaan.\n\n-- Kyllä minä ajattelin, että on sillä pojalla siellä nyt vähän\ntarkimmat paikat edessä kuin silloin, kun kanteli minulle puita\nkirkkoon ja autteli lämmityksessä.\n\n-- Olihan se vähän vakavampaa. Minäkin ajattelin tulevaa\nlämmitystyötäni, sitä, miten voisin toimia teidän kanssanne rinnan\nniinkuin ennenkin.\n\nMeri-Kustu katseli häntä sen näköisenä, kuin ei olisi oikein\nymmärtänyt toisen tarkoitusta.\n\n-- Mitä sinä oikein ... meinaat?\n\n-- No sitä, että lämmittäisimme nytkin yhdessä kirkkoa ... te puilla\nja minä sanalla.\n\n-- Niin.\n\nMeri-Kustun jäykät kasvot ilmaisivat täyttä ymmärtämystä.\n\n-- Lämmitystä se kaipaisikin. Kovin se meneekin yhteen ja samaan\nmalliin, varsinkin Skarpilla.\n\nLassilan vanha emäntä toi kahvia.\n\n-- Ensimmäiset ristiäiset! Pastorin pitää nyt ottaa joka lajia.\n\n-- Mutta eihän minulla ole vielä, ketä varten näitä kokoaisin.\n\nJanne latoi kahvileipiä päällekkäin pöydälle.\n\n-- No kyllä sekin aika vielä tulee. Skarpin pastorilla on oikein\niso nenäliina ristiäisissä ja hautajaisissa ja siihen hän kokoaa\nuskollisesti kaikki kotiin vietävät.\n\n-- Hänellä onkin lapsia.\n\n-- Pastorin pitää viedä isoäidille. Kävin minä kutsumassa häntäkin,\nmutta valitti väsymystä.\n\n-- Vanhuus tulee jo isoäidille, eikä kumma, kun on jo kohta\nkahdeksankymmentä hartioilla.\n\nJuotiin kahvia, ja sillä aikaa hiipi muutamia naapurin vaimoja\nkeittiöstä kamariin. Siinä oli Laukkasen Karoliina ja merimies\nToppisen leski ristiruutuisine nenäliinoineen.\n\n-- Ei sitä olisi uskonut tuota Janne, että se pappina vielä\nkerran... Minä muistan aina, kuinka se poikasena haki onkilieroja\nTaavetti-vainajalle, kun ei tämä joutanut työltänsä.\n\nJa Laukkasen Karoliina rupesi kertomaan Toppisen Kaisalle, kuinka\nJanne ja Taavetti olivat käyneet yhdessä ongella Poukamassa.\n\n-- Mutta pyhäaamuna sille aina tuli kiire. Silloin piti\nTaavetti-vainajan laskea jo seitsemältä rannalle, ja sieltä käveli\npoika kaupunkiin tuoden tullessaan meillekin paistinkalaa. Kirkkoon\noli kiire.\n\nLaukkasen Karoliina katseli hyväntahtoisesti Jannea, joka ryypiskeli\nkahviaan. Hänen silmänsä kostuivat aina, kun hän muisteli\nTaavetti-vainajaa.\n\n-- Se oli hyvä mies, mutta piti nuorena kuolla.\n\n-- Niin. Muistossa ovat minullakin ne ajat hyvin. Taavetti olikin\nharvinainen onkimies. En ole kenenkään nähnyt sellaisella hartaudella\nnostavan ahventa veneeseen kuin millä hän sen teki. Hän otti sen\nystävällisen muhoilevana syliinsä, aivan kuin olisi anteeksi pyytänyt\nettä oli pakoitettu pitämään sen saaliinaan. Ja kun hän istua kökötti\ntarkaten vain kärkeä, oli hänellä oikea kirkkoilme.\n\n-- Se olikin Taavetin kirkko ... se Poukama. Oikeaan kirkkoon sen\nvain harvoin sai.\n\nLaukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään.\n\n-- Ei Laukkaskan tarvitse sitä surra. Jumala on kaikkialla. Minä\npuolestani uskon, että Hän saarnasi Taavetille yhtä paljon luonnossa\nkuin jollekin toiselle kirkossa.\n\n-- Kuka tuon tiennee. Mutta sen minä vain muistan, että se oli\nkalasta tultuaan aina niin hilpeä ja iloinen, vaikka muuten olikin\njuro ja vähäpuheinen. Autteli minua perkauksessa ja perunoiden\nkuorimisessa, vaikka oli valvonut koko yön.\n\nLassilan vanha emäntä toi kastettavan sisään, ja Janne Flykt\nryhtyi toimitukseen. Hän tunsi omituista liikutusta katsellessaan\nristimäpuvussa olevaa pientä lasta, joka hänen nyt tuli ottaa\nkristillisen seurakunnan yhteyteen pyhän kasteen kautta. Lapsi\nnukkui rauhallisesti, ja sen nenänpäässä helmeili iso hikiherne. Se\nnäytti melkein välinpitämättömältä nyrkkiin puristettuine käsineen\nja liikutteli mehevästi suutaan aivan kuin merimies, joka kovassa\naallokossa saatuaan mällin poskeensa sanoo: \"Annahan tuuleskella.\nKyllä täällä kestetään!\"\n\nJanne Flykt aloitti toimituksen, ja hänen äänensä vavahteli hiukan\nalussa, mutta tasaantui pian. Hän pani sanoihin painoa ja tunnetta.\nHän tunsi vaistomaisesti, että kastekaava oli sangen oikullinen ja\njuonikas sekä tulisi tuottamaan hänelle vuosien varrella paljon\nkiusaa. Se oli tottunut siihen, että pappi luki sen yksitoikkoisesti\naivan kuin huutokaupanpitäjä, joka toistelee hintoja. Siksi se aina\nrynnisti vastaan, kun joku nuorempi tahtoi saada siitä jotakin\nulos. Se oli kuin laiska renki, jota isäntä ei tahdo millään saada\nripeämmin liikkumaan, ja joka tekee verukkeita jokaisessa sopivassa\nsilmänräpäyksessä. Niin hangoitteli kastekaavakin vastaan, mutta\nJanne Flykt pani sen puhumaan vastoin sen tahtoa. Hän oli päättänyt\nvoittaa sen uppiniskaisuuden. Se ei tulisi saamaan virkatottumusta\nliittolaisekseen.\n\n-- \"He toivat Jeesuksen tykö lapsia, että hän panisi kätensä heidän\npäällensä.\" Janne Flykt luki sanat hartaana ja hänen mieleensä\nsukelsi kuva kansakouluajalta: Pieni poika kertoo uskontotunnilla\nLintulammesta, jonka rannalle Vapahtaja on istunut levähtämään,\nVapahtaja istuu kanervamättäällä, sillä hän on väsynyt pitkästä\nmatkasta. Lammen rannalla heittelevät kaupungin pojat voileipiä,\nja heistä on tuo mättäällä istuva mies niin tutunnäköinen. \"Se on\nJeesus\", sanoo muuan pojista, joka tuntee hänet opettajan näyttämästä\nkuvasta. Pojat rientävät kaupunkiin kertomaan, että Lintulammen\nrannalla on Vapahtaja levähtämässä. Kaupungin vaimot kiiruhtavat\nsilloin sinne lapsinensa. Ja aivan oikein: siellähän istuu Vapahtaja\nkanervamättäällä! Vaimot pyytävät häntä siunaamaan heidän lapsiaan.\nVapahtaja ottaa heidät syliinsä yksitellen ja siunaa. Viimein\ntulee Laukkasen Karoliina kantaen pikku Pekkaa käsivarrellaan.\n\"No, kenenkäs tämä pikku mies on?\" kysyy Vapahtaja, ottaen pojan\nsyliinsä. \"Sillä on sellaiset sirkeät silmät.\" \"Laukkasen Taavetin,\ntuolta Laidalta.\" \"Vai Laukkasen Taavetin! Mikäs tämän nimi on?\"\n\"Pekka.\" \"Vai Pekka. No, tuleekohan sinusta seinärahalla-olijaa?\nAi, ai, pieni on vaaksa vielä!\" -- Vanha Rapp, kansakoulunopettaja,\non innostuksissaan. \"Se oli oivallista! Niin, sitä voi Raamatun\nkertomuksia siirtää omaan maahan! Lintulampi, todellakin! Mistä se\nJanne sen hoksasi?\" \"Se kun tuli mieleen!\" \"Niin, niin.\"\n\nJanne silmäsi kastelippua. \"Giteon\" oli siihen kirjoitettu. \"Se\n'd'-hän se tahtoo olla vielä niin vieras suomalaiselle. Eikähän\ntuo niin suuri vahinko, kun ei vain pane 't'-tä sijalle.\" --\nVanha Rapp kävelee ympäri luokkaa, tukka pörröisenä ja katselee\nLassilan Gideonin kirjoitusvihkoa. \"Gideon oli Herran sankari.\nVai 'g'-tä Kiipula on ruvennut käyttämään 'k'-n sijasta! Kovinpa\non hienostunut.\" -- Vanha Rapp kävelee paikalleen ja rupeaa\nvuoleskelemaan kynsiään...\n\n-- Minä kastan sinut, Gideon, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.\n\nPikku mies äimisti pahasti, kun pappi valeli päätä kylmällä vedellä.\nHikiherne vierähti nenältä ylähuulelle ja huojui siinä edestakaisin.\nJanne Flykt luki rukouksen ja siunauksen, lausui kehoitussanat\nkummeille ja oli valmis.\n\nLassilan vanha emäntä niiasi syvään ja kantoi lapsen keittiöön. Janne\nFlykt merkitsi kastelippuun kastepäivän ja nimensä, pisti lipun\nkäsikirjansa väliin ja istui entiselle paikalleen.\n\n-- Onneksi olkoon, Gideon! lausui hän hymyillen. -- Siitähän tuli\nisän kaima.\n\nLassilan Gideon istui etukumarassa, naputellen peukalonpäitä\ntoisiinsa.\n\n-- Kiitos vain! Isän kaimahan siitä vanhimmasta pojasta. Se on ollut\nmeidän suvussamme tapana monessa polvessa.\n\nKustaava tuli kamariin ja katseli hiukan hämillään vuoroin pappia,\nvuoroin miestänsä.\n\nMiehet nousivat siirtyäkseen keittiöön, ja Lassilan vanha emäntä,\njakkara toisessa kädessä kuiskutteli jotakin Janne Flyktin korvaan.\n\n-- Jaa, jaa ... mutta...\n\nJanne Flykt nousi ja tarttui käsikirjaansa.\n\n-- Mihinkäs miehet menevät? Gideon pysähtyi vähän neuvottomana\nkynnykselle.\n\n-- Se olisi vaimo ... kirkoteltava.\n\n-- Mitäs te sitä pakoon menette? Olkaa tässä vain. Ei tässä mitään\nsalaperäistä tapahdu.\n\nJanne Flykt hymyili valoisaa hymyään, ja miehet pysähtyivät ovisuuhun\nhiukan epävarmoina. Lassilan vanha emäntä asetti jakkaran lattialle.\nOvelta kurkisteli keittiöön tulleita naapurinvaimoja uteliaina.\n\n-- Viekää se jakkara pois! Ei sitä tarvita! Janne Flyktin valoisa\nhymy katosi yht'äkkiä, ja äänessä oli jotakin äkäistä.\n\nLassilan vanha emäntä joutui hämilleen. Hän silmäsi neuvottomana\npappia kuin selitystä pyytäen ja katsahti sitten poikaansa kuin apua\nanoen.\n\n-- No mutta ... niinhän se on vanha tapa ... änkytti hän puoliääneen\nja siirsi jakkaran syrjään.\n\nJanne Flykt luki tavanmukaisen kiitosrukouksen ja laski nuoren äidin\nmenemään. Tämä oli joutunut aivan ymmälle pienestä välikohtauksesta.\nHän kiiruhti keittiöön kuin häpeissään.\n\n-- Se on vanhaa taikauskoa kaikki tuo salaperäisyys tällaisessa\ntoimituksessa, lausui Janne Flykt Lassilan vanhalle emännälle, joka\noli pysähtynyt ovensuuhun.\n\n-- Teillä uusilla papeilla näkyy olevan uudet tavat, vastasi tämä\ntoinnuttuaan hämmästyksestään. -- Vanha Skarp ei rupea millekään\nilman jakkaraa.\n\n-- Sen voi kyllä vanha Skarp tehdä, mutta minä aion sen tavan\nhävittää.\n\nJanne Flykt hymyili jälleen valoisaa hymyään.\n\n-- Sitä paitsi se ei ole ... terveellistäkään.\n\nLaukkasen leski nyökäytti merkitsevästi päätään Lassilan vanhalle\nemännälle.\n\n-- Kyllä sitten pastori saa tekemistä täällä, jos aikoo kaikki vanhat\ntavat hävittää.\n\n-- Siihen mikä on oikein, en kajoa, mutta kaikki turha pois!\n\nHän sytytti sikarin ja selitti kirkkoonottamisen tarkoituksen. Hänen\nvaloisa hymynsä vaikutti kuin lämmin päivänpaiste, joka säteilee\nhuoneeseen ja tekee sen kodikkaaksi ja hauskaksi. Läsnäolijat\nkuuntelivat mielenkiinnolla. Ainoa, jota asia ei näyttänyt yhtään\nliikuttavan, oli vanha Meri-Kustu.\n\n-- Eiväthän ne yksinkertaiset ihmiset ole tulleet sitä ajatelleeksi.\n\n-- Ei, ei, mutta minä aionkin sen tästälähtien selittää. Kirkkoon on\nsaatava enemmän lämpöä ja valoa. Kaikki salaperäisyys on pimeää, joka\nvaikuttaa aristuttavasti ihmismieleen.\n\nPari naapurivaimoa oli hiljaa siirtynyt keittiöstä kamariin ja\nistuneet ovensuuhun.\n\n-- Ettekö ole huomanneet, että tuomiokirkosta puuttuu jotakin? Sen\nvanhat seinät ja alttari kaipaavat jotakin, jota siellä varmaankin\nennen on ollut, mutta jota ne eivät ole vuosisatoihin nähneet.\n\nKun ei kukaan vastannut, jatkoi Janne Flykt:\n\n-- Varsinkin alttari näyttää kovin hyljätyltä ja orvolta. On kuin se\nvalittaisi: \"Minun on kylmä ja ikävä!\" Olen aina sitä säälinyt ja\nihmetellyt, mikseivät ihmiset anna sille sitä, mitä se kaipaa.\n\n-- Mitähän tuo kaipaisi?\n\nSe oli Meri-Kustu, joka tämän kysymyksen teki.\n\nJanne Flykt kääntyi hänen puoleensa, ja hänen liikkeessään oli\njotakin isällistä. Laskien kätensä Meri-Kustun olkapäälle ja viitaten\ntoisella ikkunalaudalla kasvavaan palsamiin hän lausui:\n\n-- Se kaipaa noita ... kukkia! Niitä sieltä puuttuu, ja siksi on\nalttari kuollut ja alaston.\n\nMeri-Kustu naurahti.\n\n-- Mutta mitähän Skarpin pastori sanoisi, jos sinä rupeaisit\nkoristamaan alttaria kukilla?\n\n-- Sen minä kyllä arvaan. Hän pitäisi sitä \"maailmallisuutena\" ja\n\"syntinä\", mutta minä aion sen synnin tehdä!\n\n-- Ai, ai, sitä pastoria!\n\nJanne Flykt kääntyi Lassilan vanhan emännän puoleen:\n\n-- Mitä pahaa siinä olisi? Me kaunistamme kotejamme, mutta kirkon\njätämme alastomaksi.\n\n-- Mutta kirkkoon... Toista on sentään kaunistaa kotiaan.\n\n-- Mitä? Eikö koti ole kristityn jokapäiväinen kirkko, jossa hän\njumalanpalvelustaan toimittaa? Siitä Lassilan emäntä kyllä pitää\nhuolen, mutta temppelin jättää oman onnensa nojaan.\n\nJanne Flykt oli innostunut, kun pääsi puhumaan mieliaiheestaan. Hänen\nposkensa hehkuivat, ja silmissä oli lämmin kiilto.\n\n-- Ei, minä olen varma, että Vapahtajan kasvot alttaritaulussa\nrupeavat hymyilemään, kunhan minä asetan ruusuja ja pisarankukkia\nalttarille. Alttari on elämän paikka! Siellä pitää myös olla elämää!\n\nJanne Flykt nousi lähteäkseen.\n\n-- Joko se niin kiire? Tässä oli tarkoitus vielä kahvia tarjota.\nLassilan emäntä riensi keittiöön.\n\n-- Ei kiitos! Olen juonut tarpeeksi.\n\nMutta Lassilan vanhalla emännällä oli jo tarjotin kädessä, ja papin\ntäytyi ottaa.\n\n-- Ei sitä niin saa lähteä. Muuten voisimme luulla, että pastori on\nmeihin pahastunut.\n\n-- Pahastunut? Minäkö? Päinvastoin voisin ajatella, että te olisitte\npahastuneet minuun ja minun mielipiteisiini.\n\n-- Mitäpä niistä. Kyllä nekin muuttuvat, kun mies vanhenee.\n\nLassilan emäntä istahti, tarjotin polvellaan, ja katseli hymyillen\nnuorta pappia.\n\n-- Eivät muutu! Siitä saa emäntä olla varma! Meitä on kaksi, jotka\ntaistelemme uuden maailmamme puolesta, morsiameni ja minä, ja me emme\ntaivu.\n\n-- Niin ... Pastorihan on kihloissa. En muistanutkaan. Onneksi vain!\n\n-- Kiitos!\n\nLaukkasen Karoliinakin tuli kättelemään:\n\n-- Pitää oikein kädestä pitäen onnitella. Onnea vain ja ... Jumalan\nsiunausta.\n\nLaukkasen Karoliina pyyhki silmänurkkaansa ja istahti entiselle\npaikalleen.\n\n-- Ei sitä olisi uskonut, että se Janne vielä Ruusluntin röökynän\nsaa, sellaisen hienon ja rikkaan. Toinen köyhä ja pahanen poikaressu,\nja toinen varakkaasta, komeasta kodista.\n\nLaukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään ja katseli Jannea kyyneltensä\nläpi.\n\n-- Sainhan minä, lausui tämä leikkisänä ja hänen kasvojaan valaisi\njälleen tuo loistava hymy, joka sopi niihin niin erikoisesti. -- Minä\nkun olen onnen poika!\n\nHän iski silmää Lassilan Gideonille.\n\n-- Niin tosiaan, niin tosiaan, huokaili Laukkasen Karoliina. -- Minä\njo monesti Taavetti-vainajalle sanoin, että saa nähdä, sillä pojalla\non vielä onni matkassaan maailmassa. Ja niinpä on ollut.\n\nJanne Flyktin hymy hävisi. Laukkasen leski otti asian liian\nvakavasti. Hän nousi lähteäkseen.\n\n-- Kaikki on Jumalan lahjaa ihmiselle, morsiankin. Mutta niin minä\nvain luulen, että mahtoi siellä taivaassa olla pieni neuvottelu,\nennen kuin Roslundin Johanna minulle annettiin.\n\nValoisa hymy leikki jälleen nuoren papin kasvoilla, ja hänen\npojansilmänsä nauroivat.\n\n-- Voi, voi, sitä pastoria!\n\nLassilan vanha emäntä löi kämmenellä polveensa ja nauroi niin, että\nlihava ruumis hytki.\n\n-- No, hyvästi nyt!\n\nJanne Flykt kätteli ristiäisvieraat ja painui ovelle. Siellä kääntyi\nhän vielä kerran ympäri ja virkkoi Meri-Kustulle:\n\n-- Ensi pyhänä me siis aloitamme ... kirkkoa lämmittämään.\n\n-- Aloitetaan vain, mutta saadaanpa nähdä, kummastako lämpimästä\nSkarpin pastori paremmin pitää.\n\nMeri-Kustu nauraa röhähti lyhyeen tapaansa, ja hänen vanhat silmänsä\nmuhoilivat ystävällisinä.\n\nNo, se saadaan sitten nähdä. Hyvästi nyt!\n\nJanne Flykt lähti. Lassilan Gideon saatteli häntä eteiseen.\n\nHetken kuluttua hän palasi nauraen:\n\n-- Minä tarjosin ristimärahaa, mutta pastori ei huolinut. Sanoi\nvoittaneensa minulta niin paljon seinärahalla ennen poikasena, että\nantoi sen jäädä vanhaan tiliin.\n\nVieraat nauroivat.\n\n-- On se Jannea! Aina yhtä iloinen ja leikkisä. Minä luulen, että\nihmiset tulevat pitämään hänestä paljon.\n\nLassilan vanha emäntä kääntyi Meri-Kustun puoleen:\n\n-- Saattaa niin olla. Mutta vastustajia hän tulee myös saamaan. Minä\nen ole turhaan syntynyt tässä kaupungissa.\n\n\n\n\nV\n\n\nPastori Skarp istui harteitaan myöten vajonneena sakariston leveään\nnahkaselkäiseen nojatuoliin ja hieroskeli laihoja, ryppyisiä käsiään.\nHänellä oli alituinen vilu vaikka sakaristossa oli melkein tavallisen\nhuoneen lämmin.\n\n-- Ähhäh! ryiskeli hän hieroen käsiään. -- Tämä talvi on merkillisen\nkylmä. Vai mitä sinä arvelet, Matti?\n\nMatti-vahtimestari, jonka jokapäiväisenä ammattina oli räätälintyö,\nharjaili ovensuussa papinkappoja. Hän kääntyi puoleksi pastorin\npuoleen:\n\n-- Liekö tuo pakkasempi kuin muutkaan, mutta meille tulee vanhuus.\n\nVanha Skarp veti suunsa nauruun ja köhi harvan partansa takaa:\n\n-- Vai vanhuus. Aina sinä sillä vanhuudella... En minä vielä niin\nikäloppu ole. Mutta täällä on kylmä!\n\nVanha Skarp ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin vanhaksi. Hän\nolisi tahtonut olla nuori, sillä hän muisti hyvin, millaisella\nvoimalla hän silloin oli saarnannut. Nyt pakkasi ääni kärisemään ja\nkatkesi säännöllisesi ratkaisevimmassa kohdassa. Eikä se tehnyt hyvää\nvaikutusta.\n\n-- Kylmäkö? Matti-vahtimestari heitti kapat ja hyökkäsi lämpömittarin\nluo, joka riippui peräseinällä. -- Kuusitoista ja puoli pykälää\ntäsmälleen ja kahdeksantoista on korkein. Ei pitäisi olla kylmä,\nmutta meille tulee vanhuus, pastori, juuri niinkuin sanoin.\n\nVanha Skarp ryki, niin että sakaristo kajahteli.\n\n-- Mitä sinä itsestäsi joukkoon luet? änkytti hän ryintänsä lomasta.\n-- Minuahan tässä vain palelee.\n\n-- Minä pidän alla vaajoslaista. Siinä syy.\n\nVahtimestari meni pastorin luo ja näytti tälle villapaidanreunusta,\njoka pisti näkyviin liivin liepeen alta.\n\n-- Näitä saa narikasta kymmenellä markalla. Mutta pastori on visu!\n\nMatti-vahtimestari nauroi kuivaa nauruaan, joka muistutti kahden\npuupalasen takomista toisiansa vasten. Hän oli pitkän palveluksensa\nvuoksi saanut oikeuden lausua mielipiteensä vapaasti.\n\n-- Vai visu! Hyvä sinun on puhua, joka ansaitset housuparilla enemmän\nkuin minä yhdellä saarnalla.\n\n-- Kak, kak, hak, hak! Pastorinkin pitäisi ruveta räätäliksi.\n\nMatti vilkutti silmäänsä ovensuusta, veitikka suupielessä. Hän oli\njälleen kappojen kimpussa.\n\n-- Ei, ei. Pappina minä kuolen, vaikka ei olekaan Flyktin Jannen\nlahjoja.\n\nViimeinen sana lausuttiin hiukan ivansekaisesti. Siinä soinnahti\nkateuden soraääni'.\n\n-- Sillä pojalla onkin lahjoja! Taivas sentään sitä kauneutta,\njonka se saa saarnaansa! On aivan kuin katselisi englantilaisia\npukumallikirjoja. Sellaisia hienoja käänteitä, aivan kuin\nlontoolaisessa kävelytakissa! Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen...\nVanha Skarp sai uuden yskänkohtauksen ja vajosi yhä syvemmälle\ntuoliinsa.\n\nOnko pastori huomannut, että kapellimestari Borell ja neiti Såltin\novat ruvenneet käymään kirkossa?\n\nSkarp nousi sylkemään.\n\n-- En. En ole nähnyt heitä kirkossa moneen vuoteen.\n\n-- Ne eivät käy pastoria kuuntelemassa.\n\nTaas vilkutti silmä ovensuusta, ja uusi kappa oli siirtynyt\nnaulakosta vahtimestarin käsiin.\n\n-- Ei. Eivät ne juopot ja rentut kestä kuunnella minua, paremmin kuin\nturhamaiset mamssellitkaan, puheli Skarp siirtyen tuoliinsa. -- Minä\nheilutan niille Moosesta niin että tuntuu!\n\n-- Mutta sanotaan Borellin heittäneen juonnin pois, Ei ole pariin\nkuukauteen nähty kestikievarissa, jossa hänellä aina oli kuuma toti\nvarattuna, tulipa yöllä tai päivällä.\n\nSe oli pastori Skarpille uutta. Hän silmäsi hämmästyneenä\noviloukkoon, josta kuului harjan sihajava ääni.\n\n-- Saattaa se perkelekin parannuksen tehdä ... pariksi kuukaudeksi,\nkun sille päälle sattuu. Mutta sen erottaa aina uskovaisen ihmisen\nparannuksesta. Hän alistuu Jumalan sanan vasaran alaiseksi eikä pyri\nsiitä rimpuilemaan pois ennen aikojaan. -- Mutta keinotekoisesti\nsaattaa ihminen tehdä parannuksen milloin tahansa ja kuinka pitkäksi\naikaa tahansa, ja siitä se piru tykkää!\n\nSkarpin ääni oli kolea. Hänen terävät, harmaat silmänsä tuikkivat\nkylminä.\n\n-- Saattaapa niin ... mutta ihmetellyt oli kievarin Sandra-rouvakin,\nkun Borell oli äkkiä lopettanut käyntinsä. Joka oli niin\nsäännöllinen, että Sandra-rouva sai laittaa totiveden valmiiksi häntä\nvarten.\n\nOvi aukeni, ja pakkasilma syöksähti lämpimään sakaristoon. Janne\nFlykt astui sisään punaposkisena ja reippaana. Hän pysähtyi\nvaatenaulakon viereen ja taivutti päänsä rukoukseen, vieden hienon\nkarvalakin silmilleen. Matti-vahtimestari ripusti harjatun kapan\nnaulaan ja pisti harjan pöytälaatikkoon.\n\n-- Hyvää huomenta! Kas, setä on jo paikoillaan! Setä on tainnut tulla\naikaisin?\n\nJanne Flykt loi ystävällisen katseen vanhaan virkatoveriinsa ja\ntervehti tätä sydämellisesti.\n\n-- Huomenta! Olenhan minä ollut jo kappaleen aikaa.\n\nJanne Flykt ripusti vaatenaulakkoon palttoonsa. Sen jäävuorista\nloisti hieno, hopealla neulottu nimimerkki. Hän tervehti\nvahtimestaria.\n\n-- Hyvää huomenta! Vahtimestari se pitää huolen kapoista, että ovat\npuhtaat. Se on oikein! Tomu kuuluu kuolleitten valtakuntaan, mutta\nkirkko on elämän temppeli.\n\nVanha Skarp silmäili nuorta virkaveljeään. Se oli totta, että Janne\nFlyktissä oli jotakin puoleensa vetävää. Ei hänkään voinut sitä\nkieltää. Jotakin kirkasta ja puhdasta säteili hänen olennostaan,\njotakin sellaista, joka herätti huomiota. Oliko se silmissä vai\nliikannossa, sitä ei Skarp saanut itselleen selväksi. Mutta jotakin\nerikoista se oli... Vai oliko se nuorekkaassa, sointuvassa äänessä?\nSiinä se mahtoi olla. Hänen oma äänensä oli jo käheä ja yskäinen...\nJanne Flyktin olento vaikutti kuitenkin vastustamattomasti kaikkiin,\njotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Matti-vahtimestarinkin\nkasvoilta oli kadonnut veitikkamainen ilme, jonka Skarp oli niillä\nvuosikausia havainnut. Hän oli vakava ja juhlallinen auttaessaan\nkappaa nuoren papin ylle, ja hän tarkasteli asiantuntemuksella,\nolivatko laskokset suorassa. Sitä hän ei tavallisesti tehnyt toisille\npapeille. Se kun vain nosti kapan harteille ja pidätti sitä niin\nkauan, että toinen sai nauhat kiinni, mutta heti sen jälkeen hän oli\nmuissa puuhissa, milloin kohentamassa kamiinia, milloin järjestämässä\nkassakaapin sisältöä.\n\n-- Kiitos! sanoi Janne Flykt ja veti kapan nauhat solmuun. Tuossa\nliikkeessä oli jotakin miehekästä ja iloisen varmaa. Siitä saattoi\npäättää hänen olevan jälleen mielityössään, päästessään suorittamaan\ntehtäväänsä rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa.\n\nMeri-Kustu ilmaantui sakariston ovelle. Hän oli tullut katsomaan\nkamiinia.\n\nJaa-a. Sinäkö se olet alttarilla tänään?\n\n-- Minä.\n\nMeri-Kustu vilkaisi Skarpia ja suihkasi:\n\n-- Siellä istuu ja Purelli penkinkorvassa. Paljon hänen täytyy pitää\nsinun messustasi, kun on tullut kirkkoon tänään.\n\nMeri-Kustu pani painoa viimeiselle sanalle ja silmäsi nojatuoliin\nvaipunutta kappalaista.\n\nJanne Flykt hymyili ja taputti kirkonlämmittäjää olalle:\n\n-- No, älkäähän nyt. Katsokaahan vain, että kamiinit toimivat hyvin.\n\nMeri-Kustu kyökkäsi kirkkoon johtavalle ovelle, jossa tuli\nvastatuksin kanttorin kanssa.\n\nKanttori Kandelin oli jo vanha mies, alulla seitsemääkymmentä, mutta\nsilti vielä vilkas ja pirteä. Päälaki oli kalju ja sitä reunustivat\nharvat, hopean kirkkaat hapset. Alahuuli oli venynyt tavallista\npitemmälle, mikä johtui siitä, että hän piti nuuskaa huulessa.\n\n-- Huomenta, huomenta! sanoi hän joutuisaan tapaansa ja kätteli\npappeja. -- Tuota, kumpi se on tänään alttarilla?\n\n-- Pastori Flykt.\n\n-- Jaa, jaa. Minä vain sen vuoksi, kun olin viime pyhänä poissa.\n\nHän kääntyi Janne Flyktin puoleen ja muhoili ystävällisesti:\n\n-- Jaa, jaa. Vai Janne. No sitten ei tule hätää. C-duurista me\ntietysti otamme?\n\n-- Niin.\n\nKandelin sai virret ja lähti. Hetken kuluttua rupesivat urut soimaan.\nTuomiokirkon avara holvi helisi niiden sävelistä. Oli kuin olisi\nvanhan urkurinkin vallannut nuoruuden reippaus, saatuaan tietää, kuka\ntoimittaisi alttaripalveluksen. Skarpkin huomasi erotuksen.\n\n-- Kuulehan Kandelinia kun soittaa hyvin!\n\n-- Niin, kyllä hän vielä osaa, kun tahtoo.\n\nJanne Flykt valmistausi lähtemään alttarille. Matti-vahtimestarin\npitäessä ovea avoinna, astui hän pystynä ja solakkana kirkkoon.\n\nUrut soivat, ja seurakunta veisasi. Oli kuin olisi seurakuntakin\nkäsittänyt urkurin muuttuneen soittotavan. Äänet kajahtivat hartaina.\nJa jossakin kirkon perällä veisasi jykevä basso:\n\n    \"Rukoilkaamme Herraa taivaan ja maan\n    Täss' ajassa muuttelevassa,\n    Niin voimaa saamme me tottelemaan\n    Myös käskyssä vaikeimmassa,\n    Ja työmmekin toimella toimittamaan,\n    Niin kauan kun päivämme kestää.\"\n\nSe oli kapellimestari Borell, joka siellä veisasi. Janne Flykt tunsi\nsyvää liikutusta. Se mies ei ollut vuosikymmeniin veisannut muuta\nkuin \"Hör, I Orphei drängar!\" ja \"Drick ut ditt glas!\"\n\nVirsi loppui, urut vaikenivat. Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin.\n\nTuomiokirkko näytti oudolta alttarilta katsottuna. Pääovi tuntui\nolevan äärettömän kaukana. Ensi alussa oli tämä häntä häirinnyt.\nHän ei ollut tahtonut tuntea kirkkoa samaksi. Pikkupojasta alkaen\nhän oli tottunut näkemään pitkän pääkäytävän, sen keskikohdalla\nkorkean kupoolin enkeleineen, ja perällä valkean alttarin kullattuine\npilareineen, välissä Vapahtaja kirkastusvuorella.\n\nMutta pappina hän sai tottua katselemaan tuomiokirkkoa alttarilta\nkäsin. Ja tottuihan siihen vähitellen. Se vain oli ikävää, ettei\nkupooli-Johanna sopinut näkymään. Siihen hän ei tahtonut tottua.\nEnkelinkuva oli paremmin kuorin puoleisessa osassa kupoolia ja näkyi\nparhaiten etelänpuoleiselle ristikäytävälle, sinne, missä isoäiti\ntavallisesti istui.\n\nNiin, siellä istui isoäiti nytkin entisellä paikallaan ja hänen\nrinnallaan Johanna.\n\nJanne Flyktin povessa läikähteli lämmin tunne. Näkikö Johanna hänet?\n\nNäki, näki kyllä. Hänen kapeat, suloiset kasvonsa olivat eteenpäin\nkumartuneet ja kääntyneet vinosti alttaria kohti.\n\n-- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!\n\nHän säpsähti. Eikö sanoissa ollut vähän liiaksi iloa; Lausuiko hän ne\noikealla hartaudella?\n\nHän kokosi ajatuksensa ja rupesi lausumaan alkutervehdystä. Ja nyt\nhän sai sanoihin oikean sävyn.\n\nNe pulppusivat vuolaina ja rehevinä hänen huuliltaan. Hän tahtoi\nvuodattaa niihin elämää ja valoa, ja hän tunsi onnistuvansa.\n\nSeurakunta painoi päänsä penkkiin, ja hiiskahtamattoman hiljaisuuden\nvallitessa kaikui kirkossa nuoren papin sointuva ääni:\n\n    \"Herra, jos Sinä soimaat syntiä, niin kuka siis pysyy?\n    Mutta Sinullahan on anteeksiantamus,\n    että Sinua peljättäisiin.\"\n\nSynnintunnustus loppui, pappi nousi polvistuneesta asennostaan, ja\nurut rupesivat soittamaan \"Herra, armahda!\" Seurakunta yhtyi siihen,\nja nyt sai Janne Flykt jälleen kiinni vanhasta kirkkotunnelmasta\nlapsuuden ajalta.\n\nHän seisoi alttariin päin kääntyneenä, ja Vapahtaja oli siinä --\naivan hänen edessään. Hän nosti silmänsä tauluun. Vapahtaja katseli\nhäntä ja hymyili. \"Oletko onnellinen nyt, Janne Flykt?\" \"Olen,\nHerra!\" \"Kadutko, että rupesit papiksi, Janne Flykt?\" \"En, Herra.\"\nVapahtajan kasvoihin suuntautui kirkas, palava katse, Ja kaksi\nnuorta, voimakasta kättä liittyi lujasti ristiin.\n\nJanne Flykt kääntyi jälleen seurakuntaan päin ja hänen nuori äänensä\nsoi täyteläisenä ja voimakkaana, kun hän julisti synninpäästön. Hän\ntahtoi avata kuulijoilleen oven kirkkaaseen, valoisaan maailmaan,\njossa seisoi vastassa hymyilevä Kristus ja puhui: \"Voi, lapset! Miksi\nkristillisyys on teille taakka? Olkaa vapaat ja olkaa iloiset! Katso,\nminähän olen tullut, että teillä elämä olisi ja yltäkyllin olisi.\"\n\n-- Amen! vastasivat urut kolmikertaisesti, ja heti sen jälkeen kaikui\nkirkossa \"Gloria\", \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!\"\n\nJanne Flykt messusi kuin keruubi. Hän oli ottanut pääkaupungissa\nlaulutunteja ja hän lauloi erinomaisesti. Eivät muistaneet ihmiset\nkoskaan kuulleensa sellaista messua. Se oli mahtavaa, mutta samalla\nhienoa. Siinä soivat yhdessä taivas ja maa.\n\nOli kuin olisi pilvinen talvipäiväkin ulkona ymmärtänyt, että nuori\npappi alttarin ääressä lauloi valosta. Se valkeni yht'äkkiä, ja\nlasimaalauksilla koristetusta kuorinikkunasta pilkisti alttarille\nauringonsäde. Värehtien vuoroin rubiininpunaisena, vuoroin\nsafiirinkeltaisena, se loi säteilevän kehän nuoren papin pään\nympärille.\n\nJa taas yhtyivät urut juhlaa pitämään. Kolminaisuusvirsi kaikui\nkirkon holveissa ja kupoolissa, jossa enkelit yhtyivät virteen\nVapahtajan pään yläpuolelta, alttaritaulusta katselevien enkelien\nkanssa:\n\n    \"Maan pääll' on rauha riemuisa,\n    Meill' ystäväks' tul' Jumala,\n    Siit' aina iloitsemme.\"\n\nVanha tuomiokirkko yhtyi iloon. Sen harmaat seinät saivat vaaleamman\nvärin, ja vuosiluku sakariston oven yläpuolella eli, auringonsäteiden\nsitä kirkastaessa. Tuntui kuin se olisi sanonut: \"Aika on iloa ja\nelämää varten!\" Urkuparvekkeelta alkaen alttarille asti huokui vanha\nkirkko elämää. Se näki taas selvästi entisen ajan, jolloin sen\nkukilla koristetun aiturin ääressä seisoi valkopukuinen pappi, ja\nsävelrikkaat hymnit kaikuivat holveissa...\n\nNiin. Alttarilla oli kukkia, joita vanha tuomiokirkko ei ollut\nsatoihin vuosiin nähnyt. Huolimatta kevättalven pakkasesta ulkona,\nkukki siellä sahrami ja hyasintti. Ne käyttivät kasvavan aivan sen\nvuoren rinteellä, jolla Vapahtaja seisoi. Alttari teki kauniin ja\nkodikkaan vaikutuksen, ja nekin seurakuntalaisista, jotka aluksi\nolivat pitäneet suurta ääntä kirkon \"maailmalla saastuttamisesta\",\ntunnustivat hiljaa itselleen, että kukat pukivat alttaria\nerinomaisesti.\n\nAlttaritoimitus loppui, ja Janne Flykt palasi sakaristoon. Siellä\nkäveli pastori Skarp edestakaisin rykien ja köhien. Oli hänen\nsaarnavuoronsa.\n\nSaarnavirrenkin aikana jatkui kirkossa sama valoisa tunnelma, jonka\nalttaritoimitus oli synnyttänyt. Vanha tuomiokirkko oli saanut\nentisistä nuoruusvuosistaan kiinni eikä halunnut niitä päästää. Mutta\nse ei tiennyt, että sen ilo oli loppuva lyhyeen.\n\nPastori Skarp nousi saarnatuoliin, ja se katse, jonka hän kirkkoon\nloi, sai vanhan temppelin järkiinsä. Vai iloa! Varjele meitä! Ilo\nviepi kuolemaan ja kadotukseen, jotavastoin oikea synninsuru johtaa\nelämään!\n\nJo heti alkusanat tyrehdyttivät sen syvän tunnelman, joka kirkossa\noli ehtinyt muodostua:\n\n-- \"Voi sitä päivää! Sillä lähellä on Herran päivä ja se tulee\nniinkuin kadotus Kaikkivaltiaalta!\"...\n\nVanha tuomiokirkko tyrmistyi. Sen seinät vaipuivat entiseen\nharmauteensa, ja enkeliparvi kupoolissa keskeytti leikkinsä.\nKauhistunein katsein tuijottivat ne laihaan, harvapartaiseen pappiin,\njoka sylki suustaan tulta ja tulikiveä. Ne olisivat tahtoneet heittää\nyllensä jonkun vaipan, sillä olkapäällä oleva nauharuusuke kiusasi\nniitä tavattomasti. Mutta mitään vaippaa ei ollut saatavissa, ja\nniiden täytyi alastomina kuunnella papin ankaraa tuomiosaarnaa.\n\n-- \"Katso, minä tulen niinkuin varas. Autuas on se, joka valvoo\nja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen\nhäpeätänsä nähtäisi.\"\n\nVoi, voi! Kupoolienkelit olivat aivan onnettomia. Pastori Skarp oli\nheitä aina vihannut, mutta nyt ei hänen vihallansa tuntunut olevan\nollenkaan rajoja. Ne silmäilivät avuttomina toisiaan, mutta jokaisen\nkatseesta kuvastui sama toivottomuus. Alttaritaulun enkelit olivat\npaljon onnellisemmassa asemassa. Ne olivat ensinnäkin jonkin verran\nsyrjässä ja sitten -- nehän kurkistelivatkin vain pilvenreunan takaa\nja saattoivat siis hätätilassa pujahtaa sen taakse piiloon.\n\nSeurakunta odotti jännityksellä, mitä tuleman piti. Oli aivan selvää,\nettä pastori oli jostakin äärimmilleen ärtynyt. Hänellä tuntui olevan\nselvittämättömiä välejä melkein kaikkien kanssa.\n\nMutta se, joka ensimmäisenä sai ryöpyn niskaansa, oli kapellimestari\nBorell, joka onnettomuudeksi istui ihan saarnatuolia vastapäätä.\nHänen punakat, lihavat, hiukan veltot kasvonsa vaikuttivat\nkiihtyneeseen pappiin kuin härkään punainen vaate.\n\n-- Voi aikaa, mikä maailmassa on! Kun kaikki juomarit ja\nkortinpelurit tulevat kirkkoon rauhallisina istumaan, kuin olisi se\nmikäkin kivijalkakapakka! Luulevatko he täällä olevan totia tarjolla,\ntahi saavansa viidestäkolmatta pennistä vuokrata likaisia kortteja,\nkun omat ovat sattuneet kotiin unohtumaan? Ei totisesti! Tämä ei\nole mikään kapakka, vaan täällä asuu Herra Sebaot, joka jylisee\nkorkeudestaan: Juomarin ei pidä perimän taivaanvaltakuntaa!\n\nKapellimestari Borellin veltot kasvot jännittyivät, ja hänen\nposkilleen kohosi puna. Ähkäisten hermostuneesti hän silmäsi\nsalavihkaa naapuripenkkiin. Niin, aivan oikein! Kaikki katsoivat\nhäneen, toiset säälien, toiset hymyillen ivansekaisesti. Ja tuolla,\nmelkein hänen kohdallaan, istui kestikievarin lihava Sandra-rouva,\njonka katse tuntui sanovan: \"Kas niin, Borell! Eikö olisi ollut\nparempi käydä juomassa totilasi rauhassa, kuin tulla tänne\nhaukuttavaksi?\"\n\nBorell myönsi hengessään, että niin olisi ollut. Hän katsahti\ntuskaisena saarnatuoliin kuin armoa anoen. Mutta vanha Skarp ei\ntuntenut sääliä. Hän oikein ruoski. Kapellimestari istui kuin\ntulisilla hiilillä, toivoen papin lapultakin tulevan järkiinsä. Mutta\nkun Skarp rupesi äkkiä puhumaan \"muutamista herrasmiehistä, joille\ntotilasi on henki ja elämä\", ei hän enää kestänyt, vaan otti lakkinsa\nja lähti.\n\nHän ilmaisi ainakin täten kuuluvansa herrasmiehiin.\n\nSe herätti yleistä huomiota. Ihmiset kääntyivät katsomaan. He\nymmärsivät tapauksen, vaikka suhtautuivatkin siihen eri tavoin.\nSiellä täällä taipui kaksi päätä yhteen ja kuului hiljaista supatusta.\n\nHeti Borellin perästä lupsahti toinenkin penkin ovi; mamselli Såltin\noli seurannut kapellimestarin esimerkkiä.\n\nPastori Skarpkin hämmästyi. Hän ei ollut sentään tätä odottanut.\nLähteä pois kesken jumalanpalveluksen! Olihan se samalla kertaa\nloukkaus sekä kirkkoa että häntä, sen palvelijaa, kohtaan. Hänen\nsaarnansa meni sekaisin, ja hetkisen ryittyään hän rupesi matalalla\näänellä selittämään, ettei se, joka ei kestä sanan tuomiota kuulla,\nvoi olla \"hurskaasti herännyt\".\n\nMutta sitä eivät kapellimestari Borell paremmin kuin mamselli\nSåltinkaan enää olleet kuulemassa. Edellinen kulki äkäisesti\ntuomiokirkolta rantaan johtavaa katua alaspäin, mamselli Såltinin\nviilettäessä päinvastaiseen suuntaan. Edellinen ähki, kiroillen\n\"taitamattomia pappeja\", jälkimmäinen kulki suu supussa miettien,\nmiten voisi vastedes tulla pastori Flyktiä kuulemaan, tarvitsematta\nsamalla kertaa joutua kirkkoskandaalin todistajaksi.\n\nVanha tuomiokirkko suri. Sen harmajat seinät seisoivat synkkinä. Jos\nne olisivat osanneet puhua, olisivat ne huutaneet saarnatuolissa\nseisovalle papille: \"Vaikene ja lopeta! Sinä saastutat pyhän paikan\nlihallisuudella!\"\n\nVanha tuomiokirkko tiesi näet sangen hyvin, mitä lihallisuus oli.\nSitä ei oltu sille turhaan opetettu niin pitkien aikojen kuluessa.\nOh, se tiesi sen sangen hyvin! Mutta samalla ei siltä ollut jäänyt\nhuomaamatta, että useimmiten juuri ne papit, jotka lihallisuutta\nvastaan saarnasivat, olivat arkielämässään yhtä \"lihallisia\" kuin\nmuutkin ihmiset. Ja se sitä harmitti.\n\nVanha Skarp jutteli vielä jotakin \"niistä, jotka pitävät vatsaansa\njumalanansa\" ja lopetti, lausuttuaan joukon hurskaita toivomuksia.\nHän oli vihoissaan mamselli Såltinille, sentähden että tämä oli\nlähtenyt pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saarnansa toiseen osaan.\nHän olisi halunnut näyttää tuolle ylpeälle vanhalle neidille, minkä\narvoisiksi Jumala mittasi hänen juhlansa \"köyhien ylioppilasten\"\nhyväksi, -- ylioppilasten, jotka sitten pääkaupungissa elivät\nylellisesti kuin pohatat.\n\nHänen oma poikansa, joka oli ylioppilas ja luki teologiaa oli\nkertonut niistä isälleen, ja pastori Skarp oli ne kätkenyt visusti\nmieleensä. Hänen mielestään ei ollut oikein, että joku Kyösti\nKekäläinen söi Lindströmin pihviä Catanissa, samaan aikaan kuin hänen\näitinsä, Maria Liisa Kekäläinen, oli pastorska Skarpilla pyykissä ja\nsöi lämmitettyjä edellisen päivän perunoita. Kaikki tämä hänen oli\ntäytynyt jättää sanomatta, kun mamselli Såltin teki itsensä syypääksi\nsiihen ennen kuulumattomaan röyhkeyteen, että lähti kesken saarnan\npois.\n\nPastori Skarp astui sakaristoon ja tapasi Matti-vahtimestarin\nauttamassa kappaa Janne Flyktin ylle. Taas oli tällä tuo sama\njuhlallinen ilme, joka häntä, Skarpia, niin kovasti kiusasi.\nJanne Flykt oli kiihtyneen näköinen, ja Skarp tuijotti häneen\nhämmästyneenä. Aikoiko poika ruveta protesteeraamaan?\n\nHän oli arvannut oikein, sillä heti kun Janne Flykt oli saanut\nkapannauhat vetosolmuun, astui hän virkaveljensä eteen ja kysyi\nhehkuvin silmin:\n\n-- Kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla, Jumalanko vai\nperkeleen?\n\nPastori Skarp aivan kivettyi. Tuollainen kukonpoikanen uskalsi tulla\nhänelle, vanhalle Herran palvelijalle, tekemään moisen kysymyksen!\nHän sai ankaran yskäkohtauksen ja ryki katketakseen.\n\n-- Mi-mi-mitä sinä puhut?\n\n-- Minä vain kysyn, kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla,\nJumalanko vai perkeleen?\n\nÄäni oli yhtä tiukka, ja katse yhtä läpitunkeva. Oliko tämä Flyktin\nJanne Laidalta, sama Flyktin Janne, jolle kaupungin rouvat olivat\nlahjoitelleet poikainsa käytetyitä kenkiä?\n\n-- Tiedä huutia, poika! Minä vastaan jokaisesta sanastani, mutta sitä\net voine sinä tehdä! Minä valitan tuomiorovastille! Kaikki tässä\ntulevat neuvomaan ja \"kysymyksiä\" tekemään! On juuri saanut kapan\nselkäänsä Ja liperit kaulaansa, niin rupeaa jo hyppimään vanhempansa\nsilmille! Katso vain, ettei kappasi joudu vielä naudan!\n\nPastori Skarp ryki ja sylki, pyyhki partaansa ja sylki. Hän oli niin\nkiivastunut, että heitti kirjansa paukahtaen pöytään.\n\n-- Semmoisen miehen ei pidä puhua mitään, joka ei tiedä herätyksestä\nenemmän kuin sika kuusta! Kyllä minä tiedän, joka olen puoliväliin\nneljättäkymmentä vuotta ihmisille autuuden tietä neuvonut! Mutta mitä\nolet sinä? Viulua vinguttanut ja pianoa linkuttanut. Se ei ole paljon\n-- papille!\n\nJanne Flykt huomasi, ettei raivostuneelle virkaveljet maksanut vaivaa\nvastata. Hän oli liiaksi kiihtynyt voidakseen tajuta järjen ääntä.\nEi muistanut Matti-vahtimestarikaan nähneensä Skarpin pastoria\nsellaisena -- edes häkäräpakkasellakaan.\n\nJanne Flykt lähti kirkkoon, jättäen vanhemman virkaveljen rykimään\nja puhkimaan sakaristoon. Aurinko oli mennyt pilveen, ja kirkko oli\nmelkein hämärä.\n\nIhmiset istuivat levottomina paikoillaan. Monen heistä olisi tehnyt\nmieli lähteä pois, kertomaan mieltäkiinnittävästä kirkkouutisesta,\nmutta loppualttaritoimitus sitoi heidät paikoilleen. He halusivat\nkuulla Janne Flyktin messua kaiken sen tulikivenkatkun päälle, joka\nkirkossa leijaili. Oli kuitenkin yksi, joka ei malttanut jäädä loppua\nkuulemaan. Se oli kestikievarin Sandra-rouva. Hänellä oli kiire\nkatsomaan, oliko Borell vanhalla paikallaan kievarin peräkamarissa.\n\nVirsi loppui, ja Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin. Hänen\nsilmänsä sattuivat kaikkein ensiksi penkinkorvaan saarnatuolia\nvastapäätä. Borellin paikka oli tyhjä!\n\nHänen sydäntään vihloi. Mies, joka ei vuosikymmeniin ollut kirkonovea\navannut, mutta joka viime kuukausina oli istunut melkein joka\nsunnuntai samassa penkinkorvassa, oli ajettu häpeällisesti pois.\nHänestä näytti, että kupoolienkelitkin itkivät.\n\n-- Herra olkoon teidän kanssanne!\n\nSe tuli väkinäisesti kuin painon alta, ja yhtä väkinäiseltä kuului\nseurakunnan vastauskin.\n\nMutta kun hän kääntyi lukemaan rukousta, kirkastui hänen synkkä\nmielensä. Hän vilkaisi lukiessaan Vapahtajan kuvaan ja hänestä\ntuntui, kuin olisi Vapahtaja kuiskannut: \"Älä murehdi! Katso, minä\nuudistan kaikki!\" Se valoi lohtua hänen kipeään sydämeensä, ja luoden\nsilmänsä kukkivaan hyasinttiin hän lausui loppusanat kirkkaasti ja\nselvästi:\n\n-- ... että kulkisimme alttiisti totuutesi tietä ja palvelisimme\nSinua, emme orjamaisesti, vaan rakkaudesta Sinuun, joka tähtemme\nkuolit. Kuule rukouksemme laupeutesi tähden!\n\n-- Amen! soittivat urut kolmikertaisesti, ja kirkkoon läikähti taas\nvaloa kuin avatusta ikkunasta.\n\nJanne Flykt messusi \"Benedicamuksen\", \"Kiittäkäämme ja\nkunnioittakaamme Herraa!\"\n\nJa ihmeellistä! Tuntui kuin olisi tuomiokirkko jälleen herännyt\nniistä synkistä mietteistä, joihin se saarnan aikana oli vaipunut.\nHarmajat seinät saivat eloa taas, ja juhlallisena vyöryi urkujen\nsävel korkeissa holveissa.\n\n-- Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!\n\nSiihen vanha tuomiokirkkokin yhtyi. Jumala oli suuri, ihmiset\npieniä ja vähäpätöisiä. Jumala oli rakkaus, ihmiset tuomitsevia\nja itsekkäitä. Jumalan syli oli aina avoinna. Hänen luonaan oli\nvaloa ja elämää. Mitäpä kannatti surra, jos joku hänen vanhoista\npalvelijoistaan puhui herrastaan väärin eikä ymmärtänyt hänen suruaan\nsen johdosta, että ihmisiä peljätettiin Vapahtajan luota liiallisella\nankaruudella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Janne Flykt hetkistä myöhemmin astui kotiansa kohti tuli\nhäntä muutamassa kadunkulmassa vastaan lihavahko herrasmies, joka\nsyljeskeli kadulle ja puheli itsekseen.\n\nSe oli kapellimestari Borell.\n\nHän oli koko lailla juovuksissa ja lauleskeli:\n\n    \"_Auch ich bin in Arkadien gewesen_...\"\n    [Minäkin olen ollut Arkadiassa.]\n\nHän pysähtyi, tunnettuaan Janne Flyktin ja nosti kohteliaasti\nhattuaan.\n\nHerr pastor! Får jag lov att presentera mej? [Herra pastori! Saanko\nluvan esittää itseni?] -- Borell.\n\nKapellimestari Borell puhui aina ruotsia, kun oli jonkin verran\nhumalassa. Janne Flykt sanoi nimensä ja jäi odottamaan.\n\n-- Herr pastor... Minä olin kirkossa tänään, mutta tulin ajetuksi\npois...\n\nJanne Flykt katseli ystävällisesti juopunutta ja hänen äänensä oli\nsurullinen:\n\n-- Minä voin vakuuttaa, ettei kukaan ole siitä enemmän pahoillaan\nkuin minä.\n\nBorellin punoittavat kasvot osoittivat hämmästystä.\n\n-- Te ... herr pastor? Minä en voi ymmärtää.\n\n-- Minä en hyväksy pastori Skarpin menettelyä. Janne Flyktin ääni oli\nvakava.\n\n-- Niin ... vanha Skarp on ... korppi! Minä en pidä korpin laulusta.\nMinä olen musiikkimies ... herr pastor...\n\nJanne Flykt nyökkäsi vakavana, vaikka häntä vähän huvittikin Borellin\nsattuva vertaus.\n\n-- Minä pidän ... laululinnuista, mutta en korpeista ... enkä\nvariksista... Fy fan! [Hyi piru!] Minä olen musiikkimies, herr pastor.\n\n-- Minä olen hyvin pahoillani, herra Borell.\n\n-- Ja' tackar! [Minä kiitän!] Mutta vanha Skarp tuotti minulle\nkahdeksan markan vahingon. Minä join ko-konjakkia, vaikka rouva\nSandra ... rouva Lind olikin laittanut todin valmiiksi.\n\n-- Se oli ikävää, kovin ikävää.\n\n-- Se oli ikävää! Minä olen ollut kaksi kuukautta maistamatta.\nUskooko herr pastor sen?\n\n-- Minä tiedän sen. Olen ilokseni kuullut. Borellin veltot kasvot\nosoittivat jonkinlaista liikutusta.\n\n-- Herr pastor on ollut iloinen! Ja' tackar ... Herr pastor on kovin\nystävällinen... Ja' tackar!\n\nHän tuijotteli katuun hetken aikaa ja sanoi sitten:\n\n-- Herr pastor laulaa kovin kauniisti. Kenen edessä herr pastor on\nottanut tunteja?\n\nJanne Flykt mainitsi nimen.\n\n-- Minä tunnen Beckerin. Hyvä musiikkimies ... hyvä opettaja.\n\nBorell teki liikkeen kädellään, kuin olisi vetänyt viulunjousta\nedestakaisin.\n\n-- Herr pastor soittaa viulua?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Minä soitan klarinettia ... b-klarinettia. Se on minun\nsoittokoneeni.\n\n-- Minä tiedän.\n\n-- Herr pastor tietää! Borell tuijotteli taas katuun ja virkkoi\nsitten yhtäkkiä:\n\n-- Me rupeamme soittamaan yhdessä. Suostuuko herr pastor?\n\n-- Miksi en. Ruvetaan vain.\n\n-- Ja' tackar! Herr pastor laulaa kovin ihanasti. Janne Flykt hymyili\nja ojensi kätensä.\n\n-- Täytyy mennä. On ristiäiset... Hyvästi! Me voimme sopia vastedes,\nmilloin alamme.\n\n-- Ja' tackar. Herr pastor on kovin ystävällinen. Herr pastor ei ole\nSkarp ... korppi.\n\nBorell ojensi lihavan kätensä ja jätti hyvästit.\n\n-- Minä ka-kannatan mu-musiikkia. Minä olen mu-musiikkimies...\n\nHän lähti, hoippuen katua eteenpäin ja pysähtyi ensimmäiseen\nkadunkulmaan huutamaan ajuria.\n\nJanne Flykt jatkoi matkaansa. Hänen mieltänsä kirveli. Hän ei voinut\nantaa anteeksi Skarpille. Tuo mies olisi nyt selvä ja istuisi\nkotonaan, jos ei pastori Skarp olisi pauhannut \"juomareista ja\nrentuista\". Että pitikin papin olla niin taitamaton!...\n\nHän jatkoi matkaansa pudistellen ajatuksissaan päätään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSeuraavana päivänä seisoi Janne Flykt kapellimestari Borellin oven\ntakana, viululaatikko kainalossa. Hän oli tullut sinne Johannan\nkanssa, ja portilla he olivat eronneet. Borell asui rannalla,\nmuutamassa matalassa puurakennuksessa, joka oli laudoitettu\npystylaudoituksella ja näytti nähneen monen miespolven ajat.\n\nJanne Flykt tarkasteli ovea hämärässä eteisessä. Aivan oikein. Siinä\noli tuhraantunut nimilippu: \"Henrik Borell, kapellimestari.\"\n\nHän painoi ovikelloa, ja kalpea, pitkä naishenkilö tuli avaamaan.\n\n-- Hyvää päivää! Onko kapellimestari tavattavissa?\n\n-- Kyllä ... olkaa hyvä ... taikka minä katson... Kalpea nainen\nhävisi huoneeseen vasemmalle ja ilmestyi hetken päästä takaisin.\n\n-- Pastori on hyvä ja astuu tänne odottamaan. Veljeni tulee heti.\n\nJanne Flykt esitti itsensä.\n\n-- Kyllä tunnen. Olen nähnyt pastorin monta kertaa. Täällähän\ntuntevat kaikki toisensa.\n\nKalpean neidin kasvoja kirkasti heikko hymy. Hän ohjasi Janne Flyktin\nsisään.\n\nHuone oli jonkinlainen vieras- ja ruokahuone samalla kertaa.\nHaalistuneet seinäpaperit olivat paikoitellen pullistuneet, ja oven\nyläpuolella ammotti suuri repeämä.\n\nJanne Flykt istuutui ja laski viululaatikon tuolille uunin viereen.\n\nHuone teki köyhän vaikutuksen. Huonekalut olivat kuluneet.\nSohvanpäällinen riippui selustalla muutaman nuppineulan varassa\nrikkinäisyyttään vaikeroiden. Vastakkaisella seinällä oli pari\ntaulua. Toinen kuvasi kuuroa Beethovenia säveltämässä, toinen\noli valokuva muutamasta kesäjuhlasta kaupungin laidassa olevilla\nLeposaarilla.\n\nOikealla oleva ovi aukeni, ja kapellimestari Borell astui sisään.\nHän oli selvä ja nähtävästi nukkunut pitkään. Kaikesta päättäen oli\neilinen päivä tullut hänelle maksamaan enemmän kuin kahdeksan markkaa.\n\n-- Hyvää päivää! tervehti hän kohteliaasti ja ojensi Janne Flyktille\nkätensä. -- Mikä saattaa minulle tämän kunnian?\n\nKapellimestari Borell käytti mielellään kohteliaita lausetapoja. Hän\nei yhtään muistanut eilistä sopimusta.\n\n-- Minä lähdin aloittamaan yhteissoittoa, virkkoi Janne Flykt\nhymyillen. -- Meillähän oli eilen puhe?\n\nBorell kävi hiukan hämilleen ja löi otsaansa.\n\n-- Eilen --? Niin ... nyt muistan. Minä taisin puhua hiukan sekaisin.\nMinä pyysin pastoria tänne soittamaan yhdessä? Hän hymyili kuin\nanteeksi pyytäen ja jatkoi:\n\n-- Pastori on hyvä ja antaa anteeksi! Minä en ollut oikein selvä.\nJanne Flykt hymyili loistavinta hymyään, jolla hän ihmiset vangitsi.\n\n-- Ei mitään, Herra Borell. Minä päinvastoin otin asian todeksi. Hän\nviittasi viululaatikkoonsa.\n\n-- No sehän on sitten erinomaista! Kun pastori on kunnioittanut minua\nkäynnillään, pyydän pastoria ottamaan tupakkaa.\n\nHän oli nostanut savukelaatikon pöydälle.\n\nJanne Flykt otti.\n\n-- Minä en tavallisesti polta, mutta voinhan näin erikoistapauksessa\nottaa.\n\nHän sytytti savukkeen.\n\nKapellimestari oli istunut vierastaan vastapäätä ja pannut myös\npalamaan.\n\nNo eihän ole hyvä polttaa ainakaan paljoa, jos haluaa säilyttää\näänensä. Pastori onkin paljon kouluuttanut ääntään.\n\n-- No vähän...\n\n-- Se on hauskaa! Ei niinkään vähän. Te laulatte erinomaisesti.\nSuokaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ole imarrella. Sanon vain\nsenvuoksi, että pappien keskuudessa harvoin saa kuulla taiteellista\nlaulua.\n\n-- Se johtuu kai suureksi osaksi siitä, että yliopistossa omistetaan\nasialle liian vähän huomiota.\n\n-- Varmasti. Mutta eiköhän suurin syy ole -- papeissa itsessään?\n\nJanne Flykt puhalsi savurenkaan.\n\n-- Epäilemättä. Papit eivät myöskään omista asialle tarpeeksi\nhuomiota. Se on heidän mielestään \"maallista\" ja siksi se ei saa\nheidän kannatustaan.\n\n-- Niin juuri... sitä tarkoitin. Kirkko, luterilainen kirkko,\nsuhtautuu kylmästi taiteeseen. Se panee kyllä arvon kauniille\nalttaritaululle ja hyvälle urkujen soitolle, mutta pappiensa ...\nkuinka sanoisin ... yksityistä suhtautumista taiteeseen se ei vaali.\nHe saavat mielensä mukaan hosua ympärilleen niinkuin tahtovat, ja\npastori kyllä tietää, miten käy. \"Syntiä, syntiä, maailmallista,\nmaailmallista!\" Se on heidän suhteensa taiteeseen yleensä.\n\nJanne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänen mielenkiintonsa oli\nherännyt. Hän oli löytänyt aatetoverin.\n\n-- Minä olen täydellisesti yhtä mieltä herra Borellin kanssa. Kirkko\non aikojen kuluessa liiaksi sulkeutunut kuoreensa ja asettunut\nvihamieliselle kannalle ympärillään pulppuavan elämän eri ilmiöihin\nnähden ... varsinkin sivistyselämän. Se on tullut vanhoilliseksi,\nahdasmieliseksi. Mutta se ei ole oikeastaan kirkon syy. Se on sen\npalvelijoiden syy.\n\n-- Aivan. Syy on papeissa itsessään, niinkuin jo sanoin, ja sitä\nsaa kirkko kiittää, että sen kannattajat harvenevat vuosi vuodelta.\nEivät nykyajan ihmiset viitsi enää kuulla vanhaa märehtimistä ja\naikoja sitten loppuun kuluneita fraaseja. Se kaipaa uutta, tuoretta\nelämänymmärtämystä. Mutta sitä saa kirkosta turhaan etsiä.\n\nKapellimestari Borell oli innostunut. Hän oli nähtävästi miettinyt\npaljon näitä asioita.\n\n-- Minä kävisin mielelläni kirkossa, -- jos en muun vuoksi niin\nainakin kuullakseni urkujen ääntä silloin tällöin -- minä nimittäin\nrakastan musiikkia, -- mutta minun on sinne mahdoton tulla --\nsaarnojen vuoksi.\n\nTänne Flykt punastui. Hän oli jännityksellä odottanut, milloin herra\nBorell kajoaisi eiliseen tapaukseen.\n\n-- Minä olin eilen kirkossa ja tunnustan suoraan, että\nalttaripalvelus miellytti minua suuresti, mutta saarna --! Pastori\ntietää itse, millaista se oli.\n\n-- Kyllä, kyllä. Minun täytyy myös sanoa, että pappina minä häpesin.\nMeillä tuli siitä jälkeenpäin puhe pastori Skarpin kanssa, mutta\nvalitettavasti johti se vain siihen, että minulla tänään on hänessä\nleppymätön vihamies.\n\nHerra Borell sytytti uuden savukkeen.\n\n-- Eikö saa olla? Pastori tekee hyvin. Nämä ovat mietoja. Janne Flykt\notti, ja herra Borell tarjosi hänelle tulta pöydän yli.\n\n-- Tjaah! Mitä se Skarp'iin kuuluu, juonko minä tahi olen juomatta.\nHänen asiansa olisi vain selittää minulle ja muille minun\nkaltaisilleni, mistä me Jumalan löytäisimme, -- jos niinkuin meillä\nolisi halua siihen. Tahi ainakin herättää meissä halua, intressiä\nasiaan, joka kieltämättä on syvin ihmiselämässä. Mutta siihen ei\nvanha Skarp pysty. Hän kykenee vain purkamaan sisuaan, ja se ei tee\nhyvää vaikutusta.\n\n-- Aivan niin. Minä olen herra Borellin kanssa yhtä mieltä. Ja minä\ntoivon, ettei herra Borell silti hylkää Kirkkoa yhden Skarpin vuoksi.\nMinä olen täällä tänään tavallani anteeksipyynnöllä, -- kirkon\npuolesta, -- Vaikka minulla ei kyllä ole minkäänlaista valtuutusta.\nMutta minä katsoin pappina olevani siihen velvoitettu ja tulin ...\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun oli puhe ruveta yhdessä soittamaan.\n\nJanne Flykt karisti savukkeestaan tuhkaa ja katsoi kapellimestaria\nrehellisesti silmiin.\n\n-- Minä olen hyvin kiitollinen. Pastori saa olla varma, että panen\npastorin käynnille hyvin suuren arvon. Minä voin tämän jälkeen\nmielihyvällä todeta, etteivät kaikki papitkaan ole samanlaisia, jota\nen kyllä ole tähän saakka havainnut. Mutta nythän sen tiedän --\nomasta kokemuksestani. Olen hyvin kiitollinen.\n\nHerra Borell nousi, ja hänen veltoilla kasvoillaan väreili hieno\nliikutus. Hän meni huoneen nurkassa olevan hyllyn luo ja otti sen\ntakaa mustan kotelon, josta veti esille klarinetin.\n\n-- Tässä tämä olisi. Se on vanha palvelija. Ostin sen nuoruusvuosina\nkerran pääkaupungista. Kuuluin silloin orkesteriin. Sillä on monta\nsooloa soitettu.\n\nHän ojensi soittokoneen Janne Flyktille, joka tarkasti sitä\nasiantuntemuksella.\n\n-- Hieno kapine, lausui tämä, ojentaen klarinetin takaisin. -- Näkee\nkyllä, että sitä on käytetty.\n\nHän avasi viululaatikkonsa ja otti esiin viulunsa. Herra Borellin\nhuomio kiintyi siihen heti, ja hän tarkasti sitä huolekkaasti.\n\n-- Se on cremonalainen. Tunnen tämän mallin hyvin. Minullakin on\nnimittäin samanlainen. Se maksaa nykyisin paljon.\n\n-- Se on lahja apeltani.\n\nJanne Flykt asetti viulun leukansa alle ja viritti soittokoneen.\n\n-- Tjaah! Mitäs me soittaisimme? Minulla on täällä kyllä nuotteja,\nmutta en ole varma, onko yhtään viululle ja klarinetille.\n\nHerra Borell selaili nuottivihkojaan, joita oli suuri kasa pöydällä,\nhuoneen perällä.\n\n-- No tämä! Tätä voimme koettaa.\n\nSe oli jakso muutamasta orkesterikappaleesta. Janne Flykt asettui\nherra Borellin viereen ja esitys alkoi.\n\nNäki heti, että molemmat olivat musiikkimiehiä. Sukkelat,\nnopeatahtiset juoksutukset menivät luistaen. Viulu karkeloi ja\niloitsi, klarinetin säestäessä sitä. Pieni huone oli täynnä säveliä.\nNäytti siltä, kuin olisi Beethovenkin seinällä keskeyttänyt\nsävellystyönsä ja kuuroudestaan huolimatta jäänyt kuuntelemaan.\n\n-- Mainiota! huudahti herra Borell innostuksissaan. -- Te soitatte\nerinomaisesti!\n\nJanne Flykt punastui hiukan.\n\n-- No ... menihän se.\n\n-- Meni, meni ... hyvin! En muista sitä paremmin soitetun\norkesterissakaan.\n\nOtettiin uusi kappale. Se oli vanha ballaadi, jossa klarinetti\ntulkitsi kuljeksivan trubaduurin osaa. Viulun tehtävänä oli vain\nsäestää. Taas helähtivät säveleet, väliin kaihoisan kaipaavina,\nväliin intohimoisen riemukkaina... Yksinäinen trubaduuri näppäilee\nluuttuaan ritarilinnan ikkunan alla. Tuon ikkunan takana istuu hänen\nkaivattunsa, jonka tapaaminen on häneltä kielletty. Niin, hän on\nköyhä, mutta jalon nimen omistaja, ritari niinkuin linnanneidin\nisäkin. Ratsunsa selässä ajaen, ritarihaarniskassaan häntä ei lasketa\nlinnaan. Hän hankkii sinne silloin pääsyn valepukuisena laulajana.\nRatsunsa hän on jättänyt majataloon. Se on valmiiksi satuloitu\nseuraavaa aamua varten... Ilmituloa peljäten ei trubaduuri uskalla\nmennä linnaan sisälle, vaan pyytää saada kunnioittaa linnanneitiä\nsoittamalla tämän ikkunan alla. Linnanneiti on kauneudestaan kuulu\nyli koko maan. Ei siis ihme, että kuljeksiva trubaduurikin haluaa\npalvoa häntä.\n\nMutta -- linnanneidin isä, ankara ritari, on tuntenut hänet hänen\nvalepuvustaan huolimatta. Kun nyt neitsytkammion ikkuna avautuu, jää\nhän salaa kuuntelemaan trubaduurin laulua:\n\n    \"Kun en mä päivällä palvomaan\n    sua tulla saa, Margot,\n    siks' illan ilmoihin luuttuaan\n    nyt soittaa Jean de Vaud.\n    Siis kuule: kunhan vain puoliyö\n    nyt koittaisi, Margot!\n    Vapautesi hetki se silloin lyö!\n    Sen vannoo Jean de Vaud.\"\n\nLinnanneiti tuntee sulhasensa äänen. Hän ymmärtää, että vapautuksen\nhetki lähenee, ja merkiksi hiljaisesta suostumuksestaan hän viskaa\nruusun laulajan jalkoihin.\n\nMutta tarinalla on surullinen loppu. Siitä kertoo ballaadin laulaja:\n\n    \"Lie ollut kohtalon säädös kai,\n    kun hetkellä puolen yön --\n    näin kuulin -- surmansa sulho sai,\n    ja särkyi neidon syön.\"\n\n-- Se on vanha laulu, mutta siinä on kaunis sävel.\n\nHerra Borell laski klarinetin pöydälle ja pyyhki hikeä otsaltaan.\nHänen oli tullut lämmin.\n\n-- Niin on. Merkillinen sävel. En muista sitä ennen kuulleeni. Siinä\non tunnelmaa.\n\n-- Kyllä. Luulin sen olevan teille tutun. Te säestitte erinomaisesti.\n\nHerra Borell oli lämmennyt. Janne Flykt katseli häntä ihmeissään.\nSaattoiko tuollaisen nuutuneen pinnan alta vielä löytyä nuoruuden\ninnostusta?\n\n-- Vahinko, herra pastori, ettette ole antautunut musiikille\nkokonaan. Teillä olisi ollut lahjoja.\n\nJanne Flykt laski viulun viereensä sohvalle. Hän oli näppäillyt\nballaadin säveltä.\n\n-- Minulle tarjottiin kerran paikkaa orkesterissa, mutta kieltäydyin.\n\n-- Ai, ai, se oli tuhmasti!\n\n-- En voinut luopua tuomiokirkosta.\n\nKapellimestari loi yht'äkkiä vieraaseensa omituisen katseen. Oli kuin\nolisi se kysynyt: \"Oletteko tekin niitä?\" Hän kävi äkkiä surulliseksi.\n\n-- Niin ... meillä on kullakin kohtalomme, josta emme pääse ...\nteillä tuomiokirkko, ja minulla musiikki...\n\nTänne Flykt katsahti häntä hämmästyneenä. Mitä Borell tarkoitti?\n\n-- Minä olen menettänyt kerran musiikin tähden jalon ihmisen ...\nmorsiameni, josta olisi tullut elämäni onni ja päivänpaiste.\n\nHerra Borell tuijotti eteensä kuin muistoihinsa vaipuneena.\n\n-- Niin. Olen harvoin sydäntäni avannut -- hänen silmissään väreili\nhieno liikutus -- mutta te, herra pastori, olette niin toisenlainen\nkuin muut. Teille saatan kertoa. Ja herra Borell ryhtyi kertomaan:\n\n-- Minusta piti tulla liikemies, mutta rakkaus musiikkiin teki ne\naikeet tyhjiksi. Morsiameni isä -- suuren kauppahuoneen omistaja\n-- oli minut jo määrännyt liikkeensä johtajaksi. Hän aikoi itse\nvetäytyä lepoon. Meidän piti viettää häämme muutaman viikon kuluttua.\nKaikki oli tilattu ja laitettu häitä varten. Niistä piti tulla\nkomeat, komeimmat, mitä vanha merenrantakaupunki oli koskaan nähnyt.\nMutta silloin, juuri niihin aikoihin kuin minun piti ottaa liikkeen\njohto haltuuni, saapui kaupunkiin muuan etevä viulutaiteilija\nkonserttia antamaan. Minä, joka musiikkimiehenä olin aina etunenässä\nsellaiset tilaisuudet järjestänyt, toimin nytkin konsertinantajan\nimpressariona. -- Mitenkä lie ollut, istuessani konsertissa ja\nkuunnellessani mestarillista esitystä, valtasi minut selittämätön,\nkumma tunne. Minusta tuntui, kuin olisi konsertinantaja soittanut\nminulle jäähyväisiä siitä maailmasta, jota kerran olin omanani\najatellut. Olin nimittäin ennemmin aikonut antautua musiikkialalle\nkokonaan, sillä minulla oli taipumuksia ja olin suorittanut\nmusiikkipistossa korkeimman kurssin viulunsoitossa. Olin asiasta\nmonesti puhunut tulevan appeni kanssa, mutta hän oli aina pannut\njyrkästi vastaan. Musiikkimies oli hänen mielestään kerjäläinen,\njoka ei tulisi elättämään itseään eikä vaimoaan. -- Tuona iltana\nkonserttisalissa tunsin elävästi, että olin myymäisilläni elämäni\nesikoisoikeuden, kuten Esau muinoin oli tehnyt. Tein päätökseni:\nminusta ei pitänyt koskaan tulla kauppiasta, vaan soittotaiteilija.\nMenin morsiameni isän luo ja kerroin päätökseni. Hän raivostui,\nuhkasi, itki. Ja kun minä pysyin päätöksessäni, lausui hän lopuksi:\n\"Hyvä on! Tee niinkuin tahdot mutta Iisaa et tule koskaan saamaan!\"\n(Se oli morsiameni nimi.) \"Minä en anna tytärtäni kerjäläiselle!\"\nOlin niin kiivastunut, etten tuota edes pahakseni pannut. Ajattelin,\nettä parin vuoden päästä hänet kuitenkin saisin, kun morsiameni\ntulisi täysi-ikäiseksi. Mutta toisin kävi. Iisa-raukkani otti niin\nsydämelleen kihlauksemme purkautumisen, ettei liitostamme tullut\nkoskaan totta.\n\nHerra Borell pyyhki silmiään. Hän oli syvästi liikutettu. Janne\nFlyktkin tunsi poskillaan kosteaa. Kertomus oli häntäkin järkyttänyt.\n\n-- Sellainen on minun elämäni tarina, lausui herra Borell, ääni\nvieläkin vavahdellen. -- Meillä on kaikilla kohtalomme. -- Mutta\nsurullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme\nkiintyneet, tulee meidän kohtalomme. Niinkuin minulle musiikista.\n\nHerra Borell huokasi raskaasti. Janne Flyktistä tuntui pieni huone\nyht'äkkiä kovin kolkolta. Hän ymmärsi nyt, minkävuoksi sohvanpeite\noli rikkinäinen ja seinäpaperit hajalla: huoneen asukas ei välittänyt\nenää ulkonaisesta. Senhän näki hänen huolettomasta asustaankin. Hänet\noli murhe tehnyt tunnottomaksi siinä suhteessa. Neiti Borell toi\nkahvia. Sitä juotaessa virkkoi kapellimestari:\n\n-- Surulliset nuoruuteni muistot vaikuttivat sen, että viulu jäi.\nMinä valitsin toisen soittokoneen ja minusta tuli vain tavallinen\nb-klarinetin puhaltaja orkesterissa. Mutta sehän on pääajatukseen\nnähden samantekevä. Soittokone kuin soittokone. Musiikista tuli\nkuitenkin elämäni kohtalo.\n\nJanne Flykt ei vastannut. Hänen silmissään oli herra Borell saanut\nuuden merkityksen. Hän ajatteli vain: \"Ja tämän miehen on vanha Skarp\nkarkoittanut kirkosta, miehen joka tuli sinne lohdutusta hakemaan\nsuureen suruunsa!\"\n\nLähtiessään hän puristi lämpimästi herra Borellin kättä:\n\n-- Ihmiselämä on traagillisuuksia täynnä, mutta traagillisuudetkin\nsovittaa se mies, jonka oma elämänkohtalo on ollut kaikkein\ntraagillisin: Vapahtaja.\n\n-- Niin, niin. Niin sitä joutuu ajattelemaan monesti, sangen monesti.\n-- Hyvästi, herra pastori, ja kiitos, että muistitte minua, vanhaa,\nyksinäistä miestä. Olen hyvin kiitollinen ... hyvin kiitollinen...\n\nJanne Flykt asteli kotia kohti, mieli surullisia ajatuksia täynnä.\nKäynti Borellin luona oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Varsinkin\nyksi lause oli jäänyt soimaan hänen mielessään:\n\n\"... ja surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme\nolemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme...\"\n\nOliko tuomiokirkosta tuleva hänen kohtalonsa --?\n\n\n\n\nVII\n\n\nKesäinen sunnuntai. Aurinko huuhtelee pienen piispankaupungin\nkatuja lämpöaalloillaan, jotka se vienon tuulenhengen avulla panee\nliikkeelle. Peipposet laulavat pihakoivuissa ja puiston pihlajissa.\nTalojen seinustoilla surisevat kärpäset. Ne ovat kuin vartavasten\nasettuneet juuri keittiöiden ikkunoiden alle. Sillä heti kun jossakin\ntalossa avataan keittiönikkuna, leijailee kärpäsparvi ylös. Sitä\nhoukuttelee voimakas ruuanhaju, joka lehahtaa kadullakulkijankin\nnenään. Sitten kärpäset, jotka koko aamukauden ovat pörränneet\nkeittiöissä ja hieroneet verraten siedettävät välit pitsimyssyisten\nkyökkipiikain kanssa, lähtevät kylläisinä sunnuntailennolleen,\njättäen paikkansa ulkona kadulla suriseville, nälkäisille\nheimolaisilleen.\n\n-- Surrr!\n\nIso lohikärpänen lensi ujostelematta kauppias Roslundin\nkeittiönikkunasta sisälle. Se asettui aluksi istumaan hellakopurin\nreunalle, mutta keittäjättären pää liikkui arveluttavan likellä\nsitä. Se kiipesi hiukan ylemmäs ja otti mukavan asennon pyöreäpäisen\nniittinaulan nokassa, Sieltä oli muuten parempi näköalakin.\nLohikärpänen rupesi havaintoja tekemään.\n\nLiina, keittäjätär, oli käyttänyt käherryssaksia. Ohimokiharat eivät\nmitenkään saattaneet olla luonnollisia, Lohikärpänen oli tottunut\nkeittiöhavaintoihin. Se oli käynyt aamulla varhain piispan keittiössä\nja pannut merkille, että piispan keittäjätär oli vielä turhamaisempi,\nHänellä oli ollut pää täynnä pieniä paperitötteröitä? -- Sieltä\nse oli surrannut leipuri Luukelan keittiöön. Siellä säilytettiin\ntavallisesti paistinpeltejä uuninnurkkauksessa, ja niiden ääressä\noli lohikärpänen ennen pitänyt oikeita kestejä! Mutta nyt olivat\npellit olleet poissa, eikä lohikärpänen ollut vielä saanut oikeaa\nsunnuntaiaamiaista.\n\nTäällä tuntui pääsevän ruokaan käsiksi. Lohikärpänen tunsi suloisen\nhajun paistetusta riisipuurosta, jota Liina parastaikaa käänteli\npannussa. Lohikärpänen silmäili ympärilleen. Ah! Pöydällä oli\npaistettua puuroa jo vadissa! Lohikärpänen levitti siipensä ja\nsurrasi kuin kutsuvieras suoraan vadin reunalle.\n\nMutta se ei tiennyt, että puuro oli aiottu pastori Flyktille. (Muuten\nvälitti lohikärpänen viisi siitä, kenelle mikin kuului.) Mutta Liina,\nkeittäjätär, välitti. Hän pyörähti ympäri ja huitaisi kämmenellään\nvadin yli.\n\n-- Vai siihen! Pastorin puuroa sotkemaan!\n\nLohikärpänen sai lähteä lentämään. Hyvä, että oli henkensä\nsäilyttänyt! Se surrasi ulos ikkunasta ja huusi ohitseen lentävälle\npikku kärpäselle: \"Siellä on paistettua riisipuuroa, mutta se kuuluu\npastori Flyktille!\"\n\nLohikärpänen oli kuullut oikein. Paistettu riisipuuro oli pastori\nFlyktille, joka nykyään asui pappilassa, apulaisen puolella, mutta\nkävi syömässä tulevien appivanhempainsa luona.\n\nLiina kantoi puuron ruokahuoneeseen. Siellä oli jo kaikki muu\nvalmiina. Riisipuuro vain puuttui. Kauppiaan rouva oli nimenomaan\nvaroittanut Liinaa, että jos puuroa oli jäänyt lauantailta, oli se\npaistettava pastorille aamiaiseksi. Ja olihan sitä sen verran jäänyt.\nJa nyt se oli pöydässä.\n\nKauppias Roslundin perhe kerääntyi aamiaispöytään. Siinä oli kauppias\nitse kesäpuvussa, kauppiaan rouva ja Johanna. Viimemainittu oli\npuettu avokaulaiseen pumpulileninkiin, joka teki hänet tyttömäisen\nnäköiseksi, mutta muuten sopi hänelle erinomaisesti.\n\n-- Missä Janne on? kysyi rouva Roslund huomattuaan riisipuurovadin\npöydällä. -- Häneltä jäähtyy puuro kokonaan. Liina saisi sen pitää\nhellalla niin kauan, kunnes sitä tarvitaan.\n\nJohanna riensi hakemaan sulhastaan. Hetken kuluttua tuli tämä\nreippaana ja hymyilevänä. Johanna riippui hänen käsikoukussaan.\n\n-- Etpä tiedä, mitä on pöydässä? Johanna peitti käsillään sulhasensa\nsilmät, kun tämä yritti heittää yleissilmäystä pöydälle.\n\n-- Et saa katsoa!\n\n-- Johanna, älähän nyt! Puuro jäähtyy.\n\n-- Niin. Se on äitiä, kun sanoo!\n\n-- Vai puuroa! Sitten se ei voi olla muuta kuin riisipuuroa. Johanna\noli olevinansa pettynyt.\n\n-- Et sinä olisi arvannut, jollei äiti olisi sanonut.\n\n-- Kyllä varmaan!\n\n-- Kas niin, lapset, nyt istumme syömään, että joudumme sitten\nkirkkoon, huomautti rouva Roslund.\n\nIstuttiin pöytään. Rouva Roslund antoi leipäkorin kiertää.\n\n-- Kyllä sinä saat, Janne, paljon kasvattaa Johannaa, ennen kuin\nhänestä oikea papinemäntä tulee, lausui hän.\n\n-- En minä pysty kasvattamaan. Elämä itse kasvattaa.\n\nJanne Flykt puri näkkileipää täyttä päätä, vilkaisten leikillisesti\nmorsiameensa.\n\n-- Muuten minä luulen, että Johanna on täysin oppinut.\n\n-- Kuulepas, äiti, mitä Janne sanoo! Eikö sinulla ole mainio tytär?\n\nJohannan heleä nauru kaikui avarassa ruokahuoneessa,\n\n-- Mutta yhtä taitoa Johanna ei osaa. Hän ei osaa silittää. Ja sitä\ntarvitaan maalla.\n\nKauppias Roslund katsahti vävypoikaansa kuin huomauttaen, että \"pane\nmuistiisi!\"\n\n-- Voinhan minä mennä silitysoppiin. Vaikka emmehän me muutakaan\nmaalle, Janne, emmehän?\n\n-- Emme ainakaan ensi hätään.\n\n-- Sinähän et voisi tulla toimeen ilman tuomiokirkkoa?\n\n-- Vaikeaapa siitä olisi luopua. -- Vaikka kyllä kai sitä tottuisi\ntoiseenkin kirkkoon.\n\n-- Kyllä minä luulen, että Jannen olisi vaikea asua maalla. Eihän\nsiellä olisi \"kupooli-Johannaakaan\".\n\n-- No, täytyisi tyytyä tavalliseen Johannaan. Janne Flykt pisteli\nriisipuuroa. Hän näytti hiukan hajamieliseltä.\n\n-- Vai täytyisi? Tässäpä ollaan kohta kuin hätävarana!\n\nJohanna pudisti päätään sulhaselleen, joka otti toista lautasellista.\n\n-- Mutta hyvänen aika! Eihän tästä muille jääkään! Janne Flykt\noli ajatuksissaan ollut isoäidin luona. Paistettu riisipuuro oli\nyht'äkkiä vienyt ajatukset vanhaan kotiin. Siksi hän ei huomannut\npuuron loppumista.\n\n-- Ei tarvitse jäädäkään, sanoi rouva Roslund. -- Syö vain! Meillä on\ntäällä muuta. Puuro olikin yksinomaan sinua varten.\n\nJanne Flykt söi hiukan hämillään. Tulevan anopin ystävällinen selitys\nei oikein häntä vapauttanut. Hän koetti lyödä tapauksen leikiksi:\n\n-- No jos teitä tyydyttää vain se tieto, millaista puuro oli\nniin voin vakuuttaa, että se oli erinomaista, yläpuolella kaiken\narvostelun.\n\nHän nauroi iloisesti ja sai jälleen itsensä tasapainoon.\n\n-- Sehän on hauskaa kuulla.\n\nAterian loppupuolella kääntyi puhe kirkkoonmenoon. Kauppias, joka oli\nottanut oikein periaatteekseen istua tyttärensä sulhasen jokaista\nsaarnaa kuuntelemassa, kysäisi, pyyhkien ruokaliinalla suutaan:\n\n-- Mikä sinulla on tänään aiheena?\n\n-- \"Yksinäinen Vapahtaja\".\n\nJohanna kohotti päätänsä ja katsahti sulhaseensa veitikka suupielessä.\n\n-- Siinä on taas kaupungin mummoille aihetta päänpudistukseen ja\nhurskaaseen mutinaan. Viime kerralla, kun Janne selitti, että meidän\ntulee pitää Vapahtajan käskyt, oli Liinan vanha täti valitellut,\nettei Jannen saarna ole puhdasoppista. Kuka syntinen nyt voisi pitää\nkäskyjä!\n\nJanne Flykt nauroi huolettoman iloisesti.\n\n-- Siinäpä se juuri on, ettei kukaan halua ottaa Vapahtajan sanoja\ntäydestä, silloin kun ne vain hiukankin velvoittavat meitä. Ihmisten\non vaikea luopua vanhoista käsityksistään, joihin ovat lapsuudesta\nasti juurtuneet. Eikä kumma, sillä niinhän on opetettukin. Tulee vain\nkoettaa, mutta jos huomaa tehtävän liian vaikeaksi, saa se jäädä.\n\"Ihminen on heikko, syntinen.\"\n\n-- No mutta eikö se niin olekin?\n\nRouva Roslund painoi pöytäkelloa ja katseli vakavana olevaa vävyään.\n\n-- Kyllä, mutta me unohdamme, että \"Jumala on heikoissa väkevä\".\nJumalan avulla se käy!\n\n-- No niin ... kyllä ... mutta... Rouva Roslund pudisteli päätään.\n\n-- Kovinhan se Jumala olisi heikko, jollei hän voisi ihmisestä tehdä\nparempaa kapinetta kuin mitä tämä luonnostaan on.\n\nLiina tuli ruokahuoneeseen.\n\n-- Liina saa nyt korjata pöydän ja laittaa kahvin kello\nkahdeksitoista. Me menemme kaikki kirkkoon.\n\n-- Kyllä, rouva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin kuluttua katseli rouva Roslund saarnatuoliin, johon hänen\ntuleva vävypoikansa juuri oli noussut.\n\nJanne Flykt silmäili ympärilleen kuin nuori sotapäällikkö, joka\ntuntee joukkonsa. Hän huomasi tuttuja kasvoja siellä täällä.\nKapellimestari Borell ja neiti Såltin olivat kumpikin läsnä.\nPormestarin neidit istuivat saamalla paikalla, jossa hän oli nähnyt\nheidät niin kauan kuin muisti. Mutta suuresti he olivat muuttuneet.\nVanhemmalla, Linda-neidillä, oli jo harmahtava tukka, vaikkei hän\nollut vielä täyttä neljääkymmentä. Mutta siitä huolimatta se oli\nkammattu viimeisen muodin mukaan, ja nauharuusukkeet hatussa olivat\nmelkein yhtä suuret kuin nuoruuden päivinä. Ei ollut tavallaan ihme\nollenkaan, että pastori Skarp iski niihin niin hanakasti. Janne\nFlykt hymyili ajatellessaan, kuinka monta saarnaa tuomiokirkon\nsaarnatuolista oli noiden nauharuusukkeiden ja pitsiröyhelöiden\nvuoksi pidetty. Hän oli päättänyt heti alussa jättää ne rauhaan.\nHänellä oli paljon tärkeämpiä asioita.\n\nHän lausui apostolisen tervehdyksen, ja hänen äänensä sai\ntuon täyteläisen, metallisen soinnun, joka vaikutti niin\nmukaansatempaavasti. Sitten hän ryhtyi lukemaan tekstiä, joka oli\nLuukkaan envankeliumin yhdeksännestä luvusta.\n\nTeksti luettiin erinomaisesti, luonnollisella, selvällä äänellä.\nSiinä ei ollut vähääkään nuottia. Ja sitten alkoi saarna.\n\nPieni Samarian kylä mataline, tasakattoisine taloineen. Pienistä\nikkunoista päättäen siellä olisi luullut asuvan köyhää ja\nystävällistä kansaa. Tosin kylän asukkaat olivat köyhiä, mutta\nystävällisiä eivät, sillä Vapahtajalle ei avattu siellä yösijaa.\n\"Onhan kylässä majatalo. Menköön sinne.\" -- (Heillä ei ollut mitään\ntekemistä kiihkomielisten Jerusalemiin menijöiden kanssa. Heillä\noli oma temppeli Garitsimin vuorella. -- Vanhat ihmiset olivat näet\nkertoneet, että sen syntymisen oli aiheuttanut juuri ahdasmielisten\njuutalaisten kateus, nämä kun eivät olleet sallineet samarialaisten\nottaa osaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.) -- Ei siis ihme, että\nsanansaattajat tulivat oikeutettua suuttumusta täyteen. He olisivat\nhalunneet yhdellä iskulla tuhota tuon kylmähenkisen kylän. Mutta\nsiihen he eivät saaneet Vapahtajalta lupaa. Hänellä ei ollut raskaita\npäiviä ja hän oli syvästi masentunut. Hänestä oli opetuslasten\nmielenpurkaus niin kevyttä ja itsekästä, että se mitä suurimmassa\nmäärin kiusasi häntä. Samoinkuin tuo muukalainen mies, joka tyrkytti\nhänelle palveluksiaan, tarjoutuen hänen seuralaisekseen, mutta olisi\nennen ratkaisevaa hetkeä halunnut käydä vielä kerran kotitalossaan\nantamassa määräyksiä sen hoidosta ja erittäinkin ulkoniittypalstan\nvartioimisesta. Sille ei saanut laskea naapuritalon väkeä, sillä\nhänellä oli selvä omistusoikeus siihen. Muutaman vuoden perästä hän\nsaattaisi palata, ja silloin hän halusi rakentaa talon juuri tuolle\nriidanalaiselle palstalle, viettääkseen siellä vanhuutensa päivät,\nmuistellen kunniakkaita matkoja natsarealaisen opettajan seurassa.\nSillä tämän seuraan hän nyt aikoi liittyä. Veljet voisivat vain\nlainata hänelle pari viittaa hänen omiensa lisäksi. Hän tulisi kyllä\npitämään huolen, ettei niitä varastettaisi; hän aikoi nimittäin\nmajapaikoissa aina vuokrata itselleen erityisen huoneen, jossa\nhänen matkatavaransa säilyisivät. -- Mutta tuo herkästi innostuva\nmies sai Vapahtajalta kylmän vastauksen: \"Ketuilla on luolansa ja\ntaivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin\npäänsä kallistaisi.\" Muukalaiselle se oli kuin kylmää vettä niskaan.\nAnteeksi! Hän oli erehtynyt. Hän oli luullut Vapahtajalla olevan\ntapana yöpyä majataloihin, joissa tavallisesti oli kaksi, jopa\nkolmekin vierashuonetta. Hän ei siis voisikaan liittyä matkaan.\nHän oli muuten hyvin toimeentulevana miehenä tottunut matkustamaan\nsäätynsä mukaisesti. -- Vapahtaja oli kiitollinen päästessään hänestä\neroon. Mutta tuon toisen, miellyttävännäköisen nuoren miehen,\njolla oli vastaostettu villainen ihokas ja kallisarvoinen vyö,\nhän olisi mielellään halunnut liittää seuralaisiinsa. Eikä tällä\nollutkaan mitään sitä vastaan. Hän olisi vain tahtonut käväistä\nkotona hautaamassa vanhan isänsä, joka äskettäin oli kuollut,\nsekä ottaakseen samalla selvän, kuinka suuren osan omaisuudestaan\nisävainaja oli hänelle testamentannut. \"Anna kuolleiden haudata\nkuolleitansa!\" Niinpä kyllä. Mutta hänen serkkunsa, joiden myös\npiti tulla hautajaisiin, varmaankin kovin ihmetteleisivät, jollei\nhän olisi mukana. Ja sitä paitsi hän oli luvannut Raakelille,\nnaapuritalon tyttärelle, tulla. Hän ei siis voinut lähteä matkaan\nnoin vain. -- Vapahtaja kävi yhä alakuloisemmaksi. Sellaisia olivat\nihmiset, turhamaisia, näkyväiseen kiintyneitä, muodollisuuksien ja\n\"velvollisuuksiensa\" taa lymyileviä! Ei! Hän ei halunnut sellaisia\nmatkaansa. Todennäköisesti oli tuo kolmaskin samaa lajia. Siltä\nhän ainakin näytti. Niin, tietysti! Hän halusi käydä jäähyväisillä\nkotona. Voi! \"Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo\ntaaksensa ole sovelias Jumalan valtakuntaan!\"\n\nSehän kuulosti kuin joltakin sadulta! Sillä tavalla ei saarnannut\nkukaan muu. Kuulijat eivät tienneet, pitikö iloita vai surra. Heistä\ntuntui kirkossaolo oudolta.\n\n-- Olemmeko koskaan ajatelleet, miltä Vapahtajasta mahtoi tuntua,\ntullessaan alinomaa väärinkäsitetyksi?\n\nVäärinkäsitetyksi? No niin, olkoon menneeksi! Janne Flykthän oli nyt\nkertakaikkiaan uudenaikainen.\n\n-- Sellaisina hetkinä hän tunsi elämänsä suuren yksinäisyyden ja hän\nkärsi.\n\nKärsi? Janne Flykt puhui kärsimisestä peräti omituisesti Eikö se\nkuulunut ristille? Niin sitä oli kuitenkin ennen selitetty...\n\n-- Onko kukaan teistä koskaan ottanut syventyäkseen yksinäisen\nihmisen kärsimyksiin?\n\nNo niin. Entä sitten?\n\n-- Sinä, jolla on koti, et luultavasti tiedä niistä mitään, sillä\nkodissa on tavallisesti joku, joka meitä ymmärtää. Samoin kuin et\nsinäkään, jolla on ystäviä, niiden joukossa oikea henkiystävä,\njonka kanssa saat toisinaan tuntikaudet vaihtaa ajatuksia. Minä\nen puhu mitään sinusta, jolla on morsian ja nautit kihlausajan\nonnea. Sinun yksinäisyytesi hetket ovat äärettömän kaukana. On\nepätietoista, tuletko koskaan niitä kokemaan. -- Mutta minä puhun\nihmisestä, jonka ajatusmaailma on ympäristölle sulettu, sen vuoksi\nettei ympäristö pysty sitä ymmärtämään, -- Ihmisestä, joka saa\ntuntikausia käyskennellä pitkin kaupungin katuja ja havaita kaikki\nvastaantulijat ventovieraiksi, -- siitä huolimatta, että joukossa on\npaljon tuttujakin kasvoja. Minä puhun ihmisestä, jonka sydämessä asuu\nkalvava yksinäisyyden tunne, yksinäisyyden, joka on hänen ensimmäinen\nvieraansa aamulla ja viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä, --\nsellaisesta ihmisestä, kuin oli esimerkiksi Beethoven.\n\nBeethoven? Peet ... peet...?\n\nOli varmaa, ettei yksikään kuulijoista nukkunut. Pormestarin\nLinda-neiti, joka soitti Beethovenin sonaatteja, hämmästyi,\nkuullessaan ihailemansa sävelmestarin nimen saarnatuolista! Hän ihan\nsäikähti, mutta tunsi samalla omituista mielihyvää: hän oli muihin\nkuulijoihin nähden jonkin verran etuoikeutetummassa asemassa, kun\nsoitti Beethovenia. Sitähän ei koko kaupungissa pystynyt tekemään\nkukaan muu kuin maaherran Louise, eikä hänkään ollut tällä kertaa\nkirkossa. Pormestarin Linda tuli siitä vakuutetuksi katsahtamalla\ntaakseen. Leipuri Luukela, joka istui entisellä paikallaan\npenkinkorvassa, saarnatuolia vastapäätä, ei muistanut löytäneensä\nsellaista nimeä paremmin Vanhasta kuin Uudesta Testamentistakaan. Ja\nmummoista, joita oli kirjava joukko aivan saarnatuolin alla, ei se\nainakaan voinut olla mikään apostoli. Vai tarkoittiko pastori ehkä\n\"Peetan Venneä\", Beeda Markkasen vähämielistä poikaa, joka eleli\nvaivaistalossa, ja jonka koko kaupunki tunsi? Mutta häntä nyt ei\nainakaan saattanut sanoa yksinäiseksi, sillä hänhän pelasi pikku\npoikien kanssa nappikuoppaa kaiket kesät, ja mölysi ihastuksissaan,\nniin että kuului monen ristin päähän!\n\nTuon yhden ainoan maallisen nimen mainitseminen oli vaikuttanut\nkuin sähköisku koko seurakuntaan. Janne Flykt huomasi sen kyllä,\nmutta ei pannut sitä pahakseen. Päinvastoin hän oli hyvillään, että\nkuulijoiden tarkkaavaisuus oli herännyt. Sillä nyt hän siirtyi\nsaarnansa pääkohtaan:\n\n-- Jos siis tavallinen syntinen ja kuolevainen jo voi kärsiä\nymmärtämyksen puutetta ja siitä johtuvaa yksinäisyydentunnetta,\nniinkuin äsken mainitsemamme suuri säveltaiteilija, kuinka paljon\nenemmän sitten itse Vapahtaja, jolla oli vielä herkempi sydän kuin\ntavallisella ihmisellä, -- Vapahtaja, joka oli täydellinen ihminen.\n\nTuo haiskahti jo harhaopilta sangen suuressa määrässä. Ainakin oli\nmummojen parvi siitä vahvasti vakuutettu. He olivatkin pitkin vuotta\nvikoneet, ettei pastori Flykt milloinkaan puhunut \"Jumalan Pojasta\",\nvaan yksinomaan \"Vapahtajasta, joka oli ihminen\". Niinkuin nytkin.\n\nHe kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Useat siirsivät\nhuivinlaidan pois korvan päältä paremmin kuullakseen. Heidän\noikeaoppisessa sydämessään oli herännyt väärän opin vainu, ja he\npäättivät olla varuillaan.\n\nMutta ylhäällä saarnatuolissa seisoi Janne Flykt ja puhui loistavin\nsilmin. Häntä eivät häirinneet epäluuloiset katseet eikä saarnatuolin\njuurelta kuuluva sipinä. Hän oli lempiaineessaan: kirkastamassa\nkuulijoilleen _ihmistä_, Jeesusta Kristusta.\n\nHän puhui Vapahtajan yksinäisyydestä, ja kokonainen murheen maailma\nsanattomine kärsimyksineen vyöryi hänen kaunopuheisilta huuliltaan.\nVäliin hän alensi äänensä kuiskaukseksi, joka kuitenkin kuului\nselvästi yli avaran kirkon. Hän raotti ovea Vapahtajan yksinäiseen\nsydämeen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: \"Katso ihminen! Tällaisia\nhenkisiä kärsimyksiä on sinun Herrasi kestänyt taistellessaan\njättiläistaisteluaan sinun puolestasi!\"\n\nOlihan hänellä koti? Oli kyllä. Mutta hänen oli täytynyt luopua\nsiitä suuren elämäntehtävänsä vuoksi. Viimeiset vuodet elämästään\nhän eli täydellisesti koditonna. Mutta olihan hänellä ystäviä,\njotka häntä rakastivat? Oli kyllä. Mutta nämä ystävätkään, niinkuin\nolemme nähneet, eivät aina jaksaneet häntä ymmärtää. Ajattele, mitä\nsieluntuskia Vapahtajalle tuotti, kun hänen eräänkin kerran täytyi\ntyöntää luotansa pois vilpittömin ja uskollisin heistä: Pietari,\njoka rakasti häntä koko sydämestään, mutta väärässä viisaudessaan\nosoittautui hänen aatteidensa suurimmaksi viholliseksi. Ja sittenkin\nhän kesti siinä, missä ei yksikään toinen olisi kestänyt!\n\nSe oli suurta! Se oli jumalallista hänessä! Hänen uskollisuutensa\nsaamme me nyt lukea pelastukseksemme, samalla tavoin kuin saamme\nnauttia hedelmiä jonkun suurmiehemme hengentyöstä.\n\n-- Sillä Vapahtajan yksinäisyydestäkin me saamme siunauksen.\n\n-- Yksinäisyytemme hetkinä, jolloin meitä ei kukaan ymmärrä, on\nmeillä hänessä lohduttaja. \"Älä pelkää! Minäkin olen tuntenut\nyksinäisyyden tuskat. Minä tiedän ne. Ne voivat masentaa ja\npeloittaa, mutta niiden läpi kajastaa uskolliselle sielulle ikuisen\nymmärtämyksen autuus.\"\n\n\"Niinkuin Isä ymmärsi minut, niin ymmärrän minä sinut.\"\n\nTässä me saamme pohjan jalkaimme alle, pohjan, joka kestää: Vapahtaja\nymmärtää meidät!\n\n-- Mutta Vapahtajan yksinäisyys ei ainoastaan lohduta ja auta meitä.\nSe myös velvoittaa meitä.\n\n-- Maailma on täynnä yksinäisiä sieluja. Niitä oli rikkaiden\npalatseissa yhtä hyvin kuin köyhäin matalissa majoissa. Niitä kohtaat\nsinä elämän taipaleella, ken hyvänsä lienetkin. Pysähdy silloin ja\nojenna heille kätesi! Se voi olla heistä paljon suuriarvoisempaa kuin\nrahalahja, joka huojentaa puutteiden alle nääntyvän elämää.\n\n-- Apostoli sanoo: \"Lukekaa Kristuksen pitkämielisyys autuudeksenne.\"\nMe voimme sovittaa tuota sanaa myös toisin: \"Te yksinäiset sielut!\nLukekaa Kristuksen yksinäisyys autuudeksenne.\"\n\n-- Silloin olemme löytäneet hänestä taas jotakin: uuden inhimillisen\npuolen, joka tuo hänet lähemmäs meitä. Amen.\n\nSaarna oli lopussa. Janne Flykt ryhtyi lukemaan yleistä\nkirkkorukousta. Kuulijoiden päät painuivat penkkeihin, ja\nkirkkorukouksen juhlalliset sanat häiritsivät saarnaa arvostelevan\najatuksen kulkua. Mutta epäluulon siemen oli kertakaikkiaan kylvetty:\npastori Flykt ei ollut puhdasoppinen.\n\nKun kansa jumalanpalveluksen jälkeen hajaantui koteihinsa, levisi\npieneen piispankaupunkiin omituinen uutinen:\n\nPastori Flykt kieltää Kristuksen jumaluuden! Hän on vääräoppinen.\n\nTämä uutinen levisi niiden kautta, joilla tavallisesti ei ollut\nmitään kirkosta kotiin vietävää. Jos he joskus jotakin saivat,\njättivät he sen kirkkoon. Sitä ei tarvinnut eikä aina saattanutkaan\nottaa mukaansa. Se olisi häirinnyt arkielämän kulkua. Mutta tämä\nuutinen ei häirinnyt: se päinvastoin vilkastutti sitä. Sillä\ntulisihan se muodostamaan mielenkiintoisen puheenaiheen pienen\npiispankaupungin perheissä.\n\nNe taas, jotka ennen eivät olleet kirkosta saaneet senkään vertaa\nkuin edelliset, kulkivat nyt koteihinsa kuin unissaan. He eivät\nhuomanneet sitä salaperäistä kuisketta, joka vieri pitkin kaupungin\nkatuja. Heillä oli niin paljon ajattelemista omasta itsestään,\nsamoin kuin tuosta ihmeellisestä Vapahtajasta, jonka kuva oli\nkirkastunut heille aivan uudella tavalla. Ja viikonkaan kuluessa he\neivät havainneet mitään erikoisempaa pienessä piispankaupungissa.\nSe oli heidän mielestään aivan entisensä kaltainen. Siinä ei ollut\ntapahtunut mitään muutoksia. Heidän omassa elämässään päinvastoin\noli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: -- Heille oli selvinnyt\nihmiselämän arvoitus 'Syvemmässä merkityksessä kuin ennen: he olivat\nlöytäneet Vapahtajan.\n\nNäin oli käynyt muiden muassa kapellimestari Henrik Borellin ja neiti\nSåltinin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJanne Flyktiä oli pyydetty pitämään esitelmää kaupungin\nlähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.\n\nPyytäjä kalpea, kärsineennäköinen postimestarin rouva, oli käynyt\npersoonallisesti hänen luonaan esittämässä asian. Pastori Skarp\noli luvannut pitää hengellisen puheen, ja esitelmänpitäjäksi oli\nalussa ajateltu tuomiorovastia taikka piispaa. Mutta kun piispa oli\nsattumalta kaupungista poissa eikä tuomiorovastikaan ollut monien\ntöidensä vuoksi joutanut, olivat johtokunnan jäsenet ajatelleet\npastori Janne Flyktiä.\n\n-- Miltä alalta pitäisi esitelmän olla? oli Janne Flykt tiedustanut.\n\nPostimestarin rouva oli ollut hyvin ystävällinen.\n\n-- Pastori saa luonnollisesti itse valita aiheen. Pääasia tietysti\non, että se käsittelee jotakin uskonnollista kysymystä. Eiväthän muut\nalat tietysti voi tulla kysymykseenkään.\n\nJanne Flykt oli hymyillyt valoisinta hymyään. Ei luonnollisesti, kun\noli kerran kysymys lähetysyhdistyksen vuosijuhlasta. Olihan hän tosin\npitänyt esitelmän palokunnan kesäjuhlissa ja nuorisoseuran iltamissa\neri aloilta -- niinkuin kaikki tiesivät -- mutta lähetysyhdistyksen\nvuosijuhlahan oli jotakin aivan toista. Hän kyllä käsitti sen.\n\nPostimestarin kalpea rouva oli jättänyt hyvästit ja lausunut vielä\novessa:\n\n-- Me saamme siis luottaa pastoriin?\n\nTietysti. Sehän oli selvää.\n\nJanne Flykt oli mietiskellyt aihetta useana päivänä, mutta ei ollut\nlöytänyt sopivaa. Hän oli ajatellut \"pakanalähetystyön merkitystä\nseurakuntaelämälle\", mutta melkein samanlaisesta aiheesta oli\ntuomiokapitulin asessori Haglund viime vuosijuhlassa pitänyt erittäin\nvalaisevan esitelmän. Hän ei siis saattanut ryhtyä siihen. Yleensä\noli lähetyskysymystä pohdittu kaikilta mahdollisilta puolilta,\njotenka se ala oli jokseenkin tyhjennetty. Kaupungissa vierailleet\nlähetyssaarnaajat olivat pitäneet siitä huolen.\n\nHänen oli siis käännyttävä muille aloille. Olihan kristinuskon\nmaailma siksi rikas, että sieltä kyllä sopiva aihe löytyisi.\n\nHän oli kauan aikaa miettinyt kysymystä kirkon suhteesta taiteeseen.\nTuo aihe oli jo pitemmän aikaa kiinnittänyt erikoisesti hänen\nmieltänsä. Se oli ensinnäkin uusi. Siitä hän ei muistanut pikku\npiispankaupungissa kenenkään ennen puhuneen. Se oli tuntematon maa --\nterra incognita --, jossa saattoi tehdä mielenkiintoisia löytöretkiä.\n\nYliopistossakaan ei kysymykselle oltu huomiota omistettu. Jossakin\nkurssikirjassa oli siitä sivumennen mainittu, luennoilla ei\nsanaakaan. Sen sijaan oli kirkollisesta taiteesta pidetty kokonainen\nluentosarja, mutta se ei ollut Janne Flyktiä tyydyttänyt. Hän oli\ntoivonut, että professori olisi joskus puhunut myös sellosta, jonka\nhän oli ostanut erään kuolleen musiikkimiehen huutokaupasta, ja\njoka oli sulostuttanut hänen yksinäisiä talvi-iltojaan koleassa\nvinttikamarissa Katajanokalla. Taikka viulusta. Mutta niihin ei\nprofessori ollut kajonnut. Hän oli rajoittanut esityksensä vain\nurkuihin ja kirkkomusiikkiin yleensä. Papin elämästä oli myös puhuttu\nhyvinkin laajalti, vieläpä sellaisista yksityisseikoista kuin hänen\npuvustaan ja virkahuoneensa kalustuksesta, mutta muista pappilan\nhuoneista ei oltu mainittu sanaakaan. Ehkäpä sellokin sai löytyä\njossakin muussa huoneessa. Kirkkomaalauksista ja alttaritauluista\noli myös annettu hyvinkin asiallisia selostuksia. Olipa\nprofessorin persoonallisella johdolla käyty pääkaupungin kirkkojen\nalttaritauluihin tutustumassakin. Mutta siitä, missä suhteessa\npapin tuli olla ns. \"maalliseen taiteeseen\", kuten kirjallisuuteen,\nmusiikkiin ja näyttämötaiteeseen, ei oltu hiiskuttu mitään.\nJumaluusopin ylioppilaat kävivät teatterissa ja konserteissa kuten\nmuutkin kuolevaiset -- puhumattakaan siitä, että monet heistä olivat\nvakinaisia vieraita pääkaupungin huomatuimmissa kapakoissa. -- Mutta\ntätä \"suhdettaan\" maailmaan he eivät koskaan viitsineet lähemmin\nmääritellä. Pääsääntönä useimmilla tuntui olevan, että niinkauan\nkuin ei vielä tarvinnut kappaa eikä kaulusta kantaa, oli kaikki\nluvallista. Papiksivihkimisen jälkeen sulkeutui kaunis, houkutteleva\nmaailma heidän takanaan kuin taika-ovi \"Tuhannen ja yhden yön\"\nsaduissa, ja nuo entiset ylioppilaat muuttuivat ahdasmielisiksi,\ntuomitseviksi papeiksi. Sen jälkeen oli viaton naurukin heistä\nmelkein syntiä. Useimmat väittivät tehneensä \"parannuksen\",\nmutta mikäli Janne Flykt heitä tunsi, juonti parannuksenteko\nalkunsa papiksivihkimispäivältä. Siis vannaa paavia kaikki! ...\nSillä eikö roomalaiskatolinen kirkko juuri opettanut, että pappi\nvihkimistilaisuudessa sai \"häviämättömän luonteen\" -- character\nindelibilis, joka teki hänestä oikean papin. Sellaisen uuden luonteen\nluuli moni luterilainenkin pappi saaneensa papiksivihkimisessä.\n\nTuo oli hullutusta kaikki tyyni! Papiksivihkiminen pantiin rajaksi\nmaailman ja Jumalan välille! Kappa ja kaulus estivät noita entisiä\npääkaupungin iloisia eläjiä käymästä konserteissa ja teattereissa.\nPoikkeuksen muodostivat vain koulujen opettajat. Hekin olivat\nmelkein poikkeuksetta papiksivihittyjä. Heitä ei yleinen mielipide\narvostellut lähimainkaan yhtä ankarasti kuin kirkon pappeja.\nSe johtui kai siitä, että heidän kappansa enimmäkseen nautti\nvirkavapautta, samoin kuin kaulukset, joita ei tarvinnut silityttää\nkuin joka toinen tahi kolmas vuosi.\n\nJanne Flykt oli muodostanut itselleen oman maailmansa, eikä\nhän ollut hakenut siihen lupaa paremmin tuomiokapitulilta kuin\nyksityisiltä uskovaisiltakaan. Siihen maailmaan kuului ensinnäkin\nhänen työnsä pappina, rakkaaksi käynyt tuomiokirkko alttareineen ja\nkupoolienkeleinean, sello ja viulu kotona, joiden ääressä iltahetki\nluisui niin huomaamattomasti käsistä, isoäiti, appivanhemmat ja\nJohanna ... niin ... rakas, armas Johanna! Oikeastaan hän ei tiennyt,\nmihin kohtaan hän Johannan olisi asettanut. Hän sopi välistä melkein\nmihin hyvänsä. Yksi paikka vain ei ollut häntä varten, ja se oli\nse, jossa Vapahtaja seisoi hymyilevänä ja lempeänä hänen kotoisen\nmaailmansa keskellä ja puheli: \"Kas niin, Janne Flykt! Kaikki on\nsinun, mutta sinä olet minun ja minä olen Jumalan!\"\n\nJa kun hän illalla soitti viulullaan Schubertin \"Ständcheniä\",\nsaattoi hän kuvitella Vapahtajan istuvan vastapäätä, pöydän toisella\npuolen ja katselevan häntä ihmeellisen syvillä silmillään, joissa\nkuvastui koko ihmiselämän rikkaus ja ikuinen kaipaus. Ja kappaleen\npäätyttyä Vapahtaja puheli: \"Soitto ja laulu ovat Jumalasta,\nannetut meille virkistykseksi maisella matkallamme. Minä tiedän sen\nomasta kokemuksestani, sillä ei milloinkaan ole minua laulu niin\nvirkistänyt, kuin viime kertaa käydessäni Jerusalemin temppelissä, --\nsilloin kun lapset lauloivat minulle siellä. Eivätkä he kaikki edes\nosanneet oikein lausua 'hoosiannaakaan!'\"\n\nVapahtaja hymyili surunvoittoisesti vanhoille muistoilleen, ja hän,\nJanne Flykt, rupesi hyvin hiljaa soittamaan \"Hoosiannaa\".\n\nSellaista se oli. Hän oli siis onnellinen omassa maailmassaan.\nMitä hän välitti siitä, että kaupungilla kuiskailtiin hänen\nharhaoppisuudestaan. Ei kerrassaan mitään! Niin kauan kuin ei kukaan\nollut selitystä vaatimassa, istui hän rauhassa soittokoneidensa\nääressä ja sävelteli pieniä lauluja, taikka tutki Renanin\n\"Vapahtajan elämää\". Se viehätti häntä varsinkin niiden kauniiden\nluonnonkuvausten vuoksi, joita ranskalainen mestari loihti\nesiin Genetsaretin reheviltä rannoilta ja Galilean idyllisistä\nvuorilaaksoista.\n\nEsitelmän valmistaminen tuotti hänelle paljon huolta. Aihe, jonka hän\noli valinnut, ei taipunutkaan niin helposti hänen käsissään kuin hän\naluksi oli luullut. Mutta hän muokkasi sitä kerta toisensa jälkeen ja\nlopuksi se antoi perään.\n\nLopputulos teki hänet kuitenkin surulliseksi: se ei ollut rohkaiseva.\nPäinvastoin se masensi mieltä. Parhaalla tahdollakaan hän ei tässä\nkysymyksessä voinut sanoa hyvää \"kirkkoäidistä\". Hän mietti,\npunnitsi, ja katseli asiaa sen eri puolilta, mutta tulos oli sama:\nkirkkoäiti suhtautui käytännössä kylmästi taiteeseen. Sille ei voinut\nmitään.\n\nVai oliko kirkon käytännöllistä elämää arvosteltava sen palvelijain\nja jäsenten mukaan? Epäilemättä. Heidän kanssaanhan maailma joutui\nkosketuksiin jokapäiväisessä elämässä.\n\nPiispasta hän ei paljon tiennyt, -- eikä hän halunnut ruvetakaan\nyksityisiä henkilöitä arvostelemaan; hänellä ei ollut siihen\noikeutta. Ainoa kuva, joka elävimmin oli jäänyt hänen mieleensä\nhiippakunnan päästä, liittyi läheisesti muutamaan seinärahalla-oloon\ntuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa monta, monta vuotta\nsitten. Siihen oli piispa suhtautunut sangen vapaamielisesti. Mutta\nseinärahanlyöntihän ei nyt ollut mitään taidetta kertakaikkiaan. Entä\npastori Skarp? Niin, hänen käsityksensä asioista antoi kyllä paljon\nvalaistusta esilläolevaan kysymykseen, Janne Flykt muisti hänen\nsanansa \"viulun vingutuksesta ja pianon linkutuksesta\". Nyt olisi\nollut sopiva tilaisuus \"selittää\". Mutta kun hän tarkemmin asiaa\najatteli, sai vanha Skarpkin jäädä.\n\nEi! Esitelmä oli otettava yleispiirtein. Siihen ei saanut tulla\n\"sarvia eikä hampaita\". \"Taide taiteen vuoksi.\" Se sana oli tässä\npaikallaan.\n\nKuinka tämän esitelmän valmistaminen tuottikaan hänelle tuskaa!\nHän mietti jo hyljätä sen ja ruveta valmistamaan uutta, mutta\nlähetysyhdistyksen vuosijuhla oli jo parin päivän päästä eikä uuden\nvalmistamiseen ollut enää aikaa.\n\nAskel oli otettava, vaikka hän aavistikin vastarinnan, joka sen\njohdosta nousisi. Mutta parempi sanoa kerran suoraan kuin aina aikoa.\n\nSaarnoissa hänellä ei olisi niinkään hyvää tilaisuutta julistaa\nuskoaan juuri tässä kysymyksessä. Ja jos olisikin, olisi kuitenkin\nparempi valmistaa maaperää ensin muualla.\n\nHän päätti pitää esitelmänsä ja jäi odottamaan vähän levottomana\nvuosijuhlan iltaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähetysyhdistyksen vuosijuhla pidettiin kaupungin pienellä\nrukoushuoneella. Jo hyvän aikaa ennen juhlan alkamista oli\nrukoushuone täyttynyt lehtereitään myöten. Siellä olivat edustettuina\nkaikki pienen piispankaupungin eri piirit ja säädyt, piispanrouvasta\nalkaen Moilasen Matleenaan saakka, jonka viimeksimainitun\nerikoisoikeuksiin kuului pyykinpesu maaherralle, pormestarille ja\ntuomiorovastille.\n\nSivuhuoneessa kävi vilkas liike. Keittiössä kiehuivat kahvipannut.\nPormestarin iso pannukin oli saanut alentua korkealta hyllyltään\ntänne toisten hämäräperäisten kahvipannujen rinnalle. Varsinkin\nhermostutti sitä Matleena Moilasen pannu. Sen kylki oli kuhmuja\ntäynnä, ja se porahteli aivan pormestarin kahvipannun vieressä,\nilmeisesti ylpeillen sillä, että sen omistaja kuului vakituisiin\nrukoushuoneella kävijöihin.\n\nSitä ei pormestarin pannu voinut sanoa omasta emännästään. Hänen\niltansa kuluivat tavallisesti joko insinööri Lundilla taikka asessori\nHaglundilla. Tänä iltana hän oli kuitenkin saapunut juhlaan, sillä se\nkuului piispankaupungin hienoston tapoihin.\n\nPormestarin rouva tuli viereisestä huoneesta ja varoitteli hellan\nääressä puuhailevaa kauppias Blomin puotineitiä pitämään silmällä\nhänen kahvipannuaan. Sitä oli varottava kolahduksilta.\n\n-- Se on vanha perhekapine enkä sallisi sen turmeltuvan, lausui hän,\nluoden yleissilmäyksen hellalle, jolla porisi yhtä aikaa neljä pannua.\n\n-- Kenenkä tuo kuhmuinen kahvipannu on? kysyi hän osoittaen oman\npannunsa lyttynokkaista naapuria.\n\n-- Se on Moilasen Matleenan. Hän tuopi sen aina lainaan, kun on\nisompi juhla.\n\n-- Kylläpä on saanut kolahduksia!\n\nPormestarin rouva liiteli viereiseen huoneeseen. Siellä istui pastori\nSkarp, joukko rouvia ympärillään.\n\nVanha Skarp oli erityisesti kaupungin rouvien suosiossa, huolimatta\nsiitä, että hän toisinaan antoi saarnoissaan heillekin osansa. Mutta\nsehän kuului hänen virkavelvollisuuksiinsa, ja sitä paitsi hän\ntavallisessa seurassa oli siivo, hyväntahtoinen mies.\n\n-- Meidän mammalla on ollut monet huolet näinä päivinä, puheli\npastori Skarp, sivellän harvaa partaansa.\n\n-- No mitä huolia pastorskalla nyt on ollut?\n\nPormestarin rouva oli istunut vapaaksi jääneelle tuolille ja teki\npastorille tämän osaaottavan kysymyksen.\n\n-- No ensinnäkin siitä uudesta lampusta, joka ostettu viime viikolla.\nSe savuaa vallan mahdottomasti!\n\nLeskirouva Blom, joka itse oli lampun pastorska Skarpille myynyt,\npunastui hiukan ja sanoi kuin itseään puolustellen:\n\n-- Ehk'ei pastorska osaa sitä hoitaa? Ne ovat vähän konstikkaita.\n\n-- Mahdollisesti. Mutta kyllä minä ennen käytän Isältä perimääni\npöytälamppua. Siinä on pieni valo, mutta se ei rettelöi.\n\nPastori Skarp kynsäisi korvallistaan ja jatkoi:\n\n-- Uudenajan keksinnöt saattavat kyllä olla mukavia, mutta parempi\nminun mielestäni on pysyä vanhassa. Esimerkiksi nuo paistinuunit\nhellakamiineissa ovat vallan mahdottomat.\n\nRouvakuoro oli yhtenä äänenä.\n\n-- Mikä niissä on vikana? Nyt pastori horisee!\n\nPastori Skarp ei tiennyt, kenelle vastata.\n\n-- No katsokaahan! Meillä on sellainen paistinuuni, joka tekee aina\nkepposet. Toisinaan se ei paista ollenkaan ja toisinaan polttaa jo\nennen, kuin mamma on ehtinyt selkänsä kääntää. Tänään se poltti\nviimeksi pannukakun paljaaksi karreksi.\n\n-- Voi, voi, sitä pastoria! Pelleissä se on asia, miten niitä\nhoidetaan! Meillä on sellainen paistinuuni, ettei polta koskaan! Nuo\nvehnä-palmikot tuolla pöydällä ovat paistetut meillä. Katsokaahan,\npastori, eivätkö ole kauniita! Luukela ei saisi niitä paremmin\npaistumaan! Eikö totta, pastori?\n\nTiesi kuinka kauan rouvat olisivat keskustelleet paistinuuneistaan,\njollei kanttori Kandelin olisi tullut virsiä kysymään.\n\nPastori Skarp otti virsikirjan pöydältä ja selaili sitä.\n\n-- Niin ... pelleissä se on vika. Niitä kun on nykyajan uuneissa\npuolen tusinaa. Tuota ... jaa virsiä. Otetaan 282.\n\nKandelin lähti. Hetken kuluttua alkoi harmooni soida. Juhlayleisö\nyhtyi virteen, ja rouvat hajaantuivat, keskenään sipisten ja nauraen.\n\nJanne Flykt, joka oli saapunut vasta virren aikana, seurasi hiukan\nhermostuneena sen kulkua. Hän pahoitteli ettei ollut saapunut\naikaisemmin. Hän olisi valinnut toisen virren.\n\nVaikka sopihan tämäkin. Ainakin hänelle itselleen.\n\n    \"Ilolla otan vastaan\n    Sen kalkin, minkäs tuot...\"\n\nTodellakin, hänen oli nyt otettava kalkkinsa ja tyhjennettävä se\npohjaan saakka. Mutta tekikö hän sen ilolla, siitä hän ei ollut\noikein selvillä.\n\nHän heräsi kuin unesta huomatessaan seisovansa saarnatuolissa\nrukoushuoneen perällä. Virsi loppui, ja odottava hiljaisuus levisi\nyli täpötäyteisen huoneen.\n\nTuntui vähän omituiselta aloittaa, kun muisti mistä oli puhuttava.\nTulisivatko kuulijat ymmärtämään?\n\nHän oli lausunut alkutervehdyksen ja pitänyt lyhyen rukouksen. Siinä\nhän oli rukoillut siunausta juhlalle. Nyt hänen tuli alkaa.\n\n-- Minua on pyydetty tänä iltana pitämään täällä esitelmä ja olen\nsaanut vapaat kädet sen valitsemiseen. Älköön kukaan sen vuoksi\nhämmästykö, jos sen aihe onkin hiukan outo: \"Kirkko ja taide.\"\n\nSalissa syntyi hiukan levotonta liikettä ja sivuhuoneen avonaisesta\novesta kuului selvään kahvipannun kuohuminen kyökissä. Se oli kuin\nvaroittava ennemerkki siitä mieltenkuohusta, jonka outo aihe ehkä\ntulisi kuulijoissa herättämään.\n\nJanne Flykt tarkkasi seurakuntaansa. Keitä täällä oikeastaan oli?\n\nHän näki paljon tuttuja kasvoja, näki piispan ja pormestarin\nrouvat, leipuri Luukelan, kauppias Punkerin, ja Pormestarin neidit.\nSeurakunta oli siksi sekalainen, että se teki hänet vain entistä\nneuvottomammaksi.\n\nTuntui aivan kuin olisi pitänyt käyttää kieltä, jota vain osa\nkuulijoista ymmärsi.\n\nVarsinkin, Moilasen Matleena, joka istui aivan etupenkissä ja oli\nkaikkien pappien itseoikeutettu arvostelija, hermostutti häntä kovin.\n\nMutta keskellä rukoushuonetta, aivan penkin päässä istui lihavahko,\nvanhanpuoleinen herrasmies kirjava kaulaliina kaulassa. Hänen\nnäkemisensä rauhoitti Janne Flyktin kokonaan.\n\nSe oli kapellimestari Borell.\n\nJanne Flykt oli varma, että hän ainakin ymmärtäisi. Tämän ainoan\nhenkilön läsnäolo herätti hänessä samanlaisien turvallisuuden tunteen\nkuin lapsessa oman isän näkeminen keskellä outoa ihmisjoukkoa.\nHän aloitti rohkeana ja varmana. Aluksi hän muutamilla sanoilla\nkosketteli kirkon asemaa Suomessa katolisena aikana. Se oli\nsiedettävämpi kuin monessa muussa maassa. Rooma, \"pyhän isän\"\nkaupunki, oli siksi kaukana, että tuolla pitkällä matkalla \"ikuisesta\nkaupungista\" Suomen lahden rannoille ehti moni paavillinen toimenpide\nmelkolailla väljähtyä, jotenka ne eivät järin suuria aikaansaaneet.\nKatolisen kirkon vaikutus jäi niin ollen pintapuoliseksi. Se ei\njättänyt syvempää jälkeä kansan elämään.\n\nMutta tuonakin aikana piti kirkko tavallansa huolen ihmisten\ntaidetarpeista. Lukuunottamatta kirkkomusiikkia, jota se verraten\nrunsaasti tarjosi, toimeenpani kirkko näytelmiä rahvaan keskuudessa\nuskonnollisista aiheista. Markkina- ja suurempina väenkokousaikoina\nsaatiin näitä näytelmiä nähdä teinien ja ylioppilaiden esittäminä, ja\nmoni uskonnollinen ajatus piirrettiin niiden kautta kansan muistiin.\n\nMutta vasta uskonpuhdistuksen vaikutuksesta syntynyt luterilainen\nkirkko oli päässyt muodostumaan todelliseksi tekijäksi kansan\nelämässä.\n\nEttä se oli ollut sivistystekijä, nähtiin Suomen kirkon historiasta.\n\nLuterilainen kirkko oli ollut koulun isä. Se oli opettanut kansamme\nlukemaan, joka taito oli harvinainen katolisella ajalla. Se oli\nlyhyesti sanoen antanut kansamme käteen ne aseet, joilla se oli\nitsestään sivistyskansan kasvattanut.\n\nVarhaisempi luterilainen kirkko kantoi sydämellään kaikkia\nkansamme elämää koskevia asioita. Eivät esimerkiksi maanviljelys\nja karjanhoito olleet sille vieraita. Välillisesti se tuli\nedistämään niitäkin kirkollisten virkatalojensa kautta, joiden\nhaltijoiden, pappien ja lukkarien palkkauksen ne muodostivat. Ei\nmyöskään valtioelämä ollut sille vierasta. Moni sangen huomattava\nvaltiopäivä-aloite noilta ajoilta oli Suomen kirkon miesten\nherättämiä, vieläpä sellainenkin siihen aikaan harvinainen ja monelle\nouto asia kuin uskonnonvapaus.\n\nKuulijat liikahtivat levottomina. Mihin pastori Flykt oikeastaan\npyrki? \"Kirkko ja taide.\" Siitähän ei näkynyt jälkeäkään!\n\nMutta Janne Flykt oli katsonut tämän alkusoiton välttämättömäksi.\nHän ei ollut tahtonut iskeä suoraan asian ytimeen. Se olisi\ntyrmistyttänyt kuulijat siihen paikkaan. \"Alkusoiton\" tarkoituksena\noli ollut näyttää, kuinka laajalle kirkon harrastus vanhoina aikoina\noli ulottunut.\n\nNyt oli aika antaa orkesterille merkki.\n\nJa hän antoi sen.\n\n-- Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole historiallisesti käydä läpi\nkirkkomme eri vaiheita eikä selostaa sen suhtautumista eri aikoihin.\nSiihen kävisi aika liian lyhyeksi, eikä se ole tämän esitelmän\ntarkoituskaan. Olemme vain lyhyesti muutamia merkitsevimpiä kohtia\nMainitsemalla tyytyneet osoittamaan, mikä tärkeä sivistystekijä\nkirkko on maallemme ollut. Se on vaalinut nousevaa sivistystä ja\nsuhtautunut ymmärtämyksellä sen ilmiöihin, -- ainakin niin kauan,\nkuin koulu oli sen hoidossa, ja kirkonmiehet koulumiehinä joutuivat\nsuoranaisemmin tekemisiin kansamme sivistyselämän eri ilmiöiden\nkanssa. Se oli ihanteellista aikaa, jolloin sellaisessa miehessä\nkuin Runebergissa yhtyi runoilija ja pappi sadassa persoonassa, --\nelävä esimerkki siitä, että kristinusko aina viihtyy jalon ja puhtaan\ntaiteen kanssa eikä suinkaan suhtaudu siihen vihamielisesti, niinkuin\narkielämän käytäntö monesti myöhemmin on osoittanut.\n\nIskusana oli lausuttu, ja orkesteri puhalsi täyteen vauhtiin.\n\n-- Tämä viimeksimainittu seikka antaa meille aiheen siirtyä\nkatselemaan kirkkomme suhtautumista kansana sivistyselämään\nnykypäivinä, Ja sanottakoon heti, että senjälkeen kuin kirkko vanhan\näidin lailla laski täysikasvuisen tyttärensä, koulun, maailmalle\n-- tyttären omasta halusta -- on se vanhuksen tavoin vetäytynyt\nyksinäisyyteen sekä osoittanut vieraantumista niille sivistyselämän\ntekijöille, joiden kanssa koulu -- tämä täysikasvuinen tytär -- on\nsolminut lujan ystävyysliiton. Kirkko on käynyt kylmäksi nuoruutensa\nihanteille, se on: se ei ole luonnollisesti luopunut päätehtävästään,\nkansan uskonnollisen elämän vaalimisesta, vaan on se niin sanoaksemme\n-- siirtynyt syrjään \"uuden ajan\" tieltä, -- ajan, joka suomalaisen\nkirjallisuuden ja taiteen merkeissä on koittanut kansallemme.\n\nJanne Flykt piti pienen välipään, tarkaten kuulijoitansa. Moilasen\nMatleena nousi etupenkistä ja lähti niskaansa heilauttaen astumaan\novelle. Pari muuta vaimoa seurasi esimerkkiä, mutta muut istuivat\npaikoillaan kuin naulittuina.\n\n-- Kirkon helmassa viihtyivät lapsuutensa aikana kirjallisuus ja\ntaide, niin hyvin näyttämötaide kuin musiikkikin, jatkoi Janne Flykt.\n-- Näitä hoivasi kirkko kuin kasvaneitaan ainakin. Mutta nyt ovat\nkasvatit tulleet isoiksi ja lähteneet maailmalle.\n\n-- Miten on kirkko myöhemmin niihin suhtautunut?\n\n-- Kylmästi, ja usein syystä kyllä.\n\nJanne Flykt ryhtyi selittämään syitä kirkon oikeutettuun kylmyyteen.\nKirjallisuus ja taide eivät olleet aina esiintyneet arvonsa\nmukaisesti. Ne olivat riehaantuneet maailman markkinatorilla ja\nherättäneet pahennusta! Näyttämö oli usein palvellut suorastaan\nepäsiveellisiä aiheita, musiikin kilvan ylistäessä niitä.\nKirjallisuus oli innostunut ihmiselämän varjopuolia kuvaamaan,\nhävittäen lopuksi kaikki ihmiselämän siveelliset arvot seuraamalla\npintaisesti tunnussanaansa \"taide taiteen vuoksi\". Näin oli usein\npaheesta tehty hyve sekä kruunattu valhe siveettömyys totuuden ja\npuhtauden kultaisella kuningaskruunulla. Oli itsestään selvää, ettei\nkirkkoäiti voinut kasvateitaan omikseen tunnustaa kapakoiden ja\nporttoloiden vieraina.\n\nMutta usein olivat kirkkoäidin kasvatit, kuin olisivat\nkasvatusäitiään muistaneet, katuneet hurjaa elämäänsä sekä\nryhtyneet parantamaan tapojansa. Niistä oli tullut siivoja, hyvää\nharrastavia kansalaisia, joille aate oli jälleen ollut pyhä.\nNäyttämö oli palvellut kansallista sivistyselämää esittämällä\nisänmaallisia, historiallisia ja kansanelämää kuvaavia kappaleita.\nKirjallisuuskin oli muuttanut sävyään. Entisten vapaanvallatonta\ntaiteilija- ja ylioppilaselämää kuvaavien teosten rinnalle oli\nruvennut syntymään mm. vakavahenkisiä aateromaaneja, joista\nhuvitteluhaluinen, kevytmielinen ihmislapsi sai voimakkaan\nkehoituksen tarttua tarmokkaasti työhön käsiksi hyvän ja kauniin\npuolesta. Musiikki oli ruvennut muistelemaan lapsuutensa kultaisia\npäiviä, jolloin se nuorena, kirkassilmäisenä tyttönä istui äitinsä\nkanssa kotikirkossa ja helein äänin veisasi vanhasta, kuluneesta\nvirsikirjasta. Oli tullut aika vanhojen mestarien, sellaisten kuin\nHändelin ja Bachin teosten ymmärtämiselle. -- Tällöin olisivat\nkirkon entiset kasvatit odottaneet, että kirkkoäiti, muistaen\nmuinoisia aikoja, olisi antanut niille siunauksensa. Mutta niin\nei ollut tapahtunut. Kirkkoäiti oli kärsimättömyydessään lukenut\nne siinäkin mielentilassa maailman syntisten lasten joukkoon. Ne\neivät muka olleet tehneet \"oikeaa parannusta\" luopumalla kokonaan\nmaailmasta ja sen himoista. Niiden parannuksenako oli teeskentelyä,\nhetkellisten omantunnon soimausten aikaansaamaa. Kirkkoäiti esiintyi\njyrkkänä. Sen kanta kuului: \"joko -- tahi, kaikki tai ei mitään\".\nSille ei riittänyt, että kasvattipoika oli heittänyt juonnin pois.\nSe vaati häntä luopumaan kaikesta maallisesta ja antautumaan uskon\npalvelukseen. Mutta kun kasvattipoika ei voinut siihen suostua, ei\nkasvatusäitikään peruuttanut pannatuomiotaan, vaan jäi entiseen\ntuomitsevaan mielialaansa. Tätä mielialaansa oli kirkko osoittanut\njäsentensä kautta, jotka empimättä tuomitsivat synniksi kaiken\nmusiikin ja taiteen harrastamisen. Kirkko ei halunnut selittää, mitä\n\"maailma\" oli ja mitä se ei ollut. Se tyytyi vain ylimalkaan puhumaan\n\"maailmasta\" ja käytti mielellään lausetta \"älkää maailmaa rakastako\"\naseena kaikkea inhimillistä vastaan.\n\nTosin tätä selittämistä ei kaikilla aloilla tarvittukaan Asia oli\nselittämättäkin selvä. Jokainen ymmärsi, ettei esimerkiksi lattian\nlakaisu, maallisissa kokouksissa käynti ja sanomalehtien lukeminen\nollut \"maailmaa\" eikä \"syntiä\". Nehän kuuluivat jokapäiväiseen\nelämään. Mutta eikö silloin voitu yhtä hyvällä syyllä väittää, että\nhyvien näytelmäkappaleiden esittäminen ja katseleminen oli myös\njokapäiväiseen elämään kuuluvaa, kuten sanomalehtien luku ja lattian\nlakaisu, -- niin vieläpä jokapäiväistä leipää monelle kristityllekin,\njonka poveen Jumala oli istuttanut kauniin kaipuun? Voiko esimerkiksi\nAleksis Kiven \"Nummisuutarien\" katsominen teatterissa olla pahempaa\nkuin saman näytelmäkappaleen lukeminen? Ei suinkaan! Se ei voinut\nolla pahempaa eikä yleensä pahaa. Jos asetuttiin sille kannalle, että\nse oli syntiä, silloin oli lyhyesti sanoen kaikki ajallinen, -- siis\nmyöskin kaikki taide syntiä, ja niin ollen lähtöisin perkeleestä\neikä Jumalasta. Mutta niinhän ei luonnollisesti voinut olla. Eikö\nkaikki kaunis ollut Jumalasta? Totta kai! Jos ei nuo ollut, silloin\nteimme syntiä kaunistaessamme kotejanne ja vielä enemmän syntiä\nkoristaessamme Jumalan temppeleitä.\n\n-- Silloin ei tuo maalauskaan tuossa seinällä olisi oikeassa\npaikassa, (Janne Flykt viittasi takanaan olevaan tauluun, joka\nesitti Vapahtajaa kulkemassa viljavainioiden läpi), vaan se kuuluisi\njonnekin muualle. Mutta siitä me kaikki olemme yksimielisiä, että\nsen paikka on juuri täällä, -- ei yksinomaan raamatullisen aiheensa\nvuoksi, vaan myös sentähden, että se on taideteos. \"Kaikki on teidän,\nmutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan.\" Se on kristityn\nkanta hänen suhtautuessaan tähän näkyväiseen maailmaan.\n\nTaas seurasi pysähdys, jonka kestäessä muutamia kuulijoita poistui.\nMutta Janne Flykt ei siitä välittänyt. Hänellä oli aineensa lujassa\notteessa ja hän valmistautui vetämään loppupäätelmää:\n\n-- Mille kannalle tulisi siis kirkon asettua tässä kysymyksessä?\nKaikkein vähintään sellaiselle, ettei se ainakaan tuomitseisi niitä\njäseniään, jotka haluavat poimia taiteenkin kukkasia, silloinkuin\ntoiset välinpitämättöminä kulkivat niiden ohitse. Kirkon pitäisi\ntulla suvaitsevaiseksi, suvaitsevaiseksi hyvässä, ei pahassa. Kirkko\nei saisi asettaa korkeampaa siveysoppia papille kuin maallikollekaan,\nsillä silloin se perääntyisi takaisin roomalaiskatoliselle\nkatsantokannalle.\n\n-- Me olemme, rakkaat ystävät, paljon menettäneet. Suuret joukot\nkansastamme ovat vetäytyneet kirkon vaikutuksen ulkopuolelle.\nNiihin nähden ei voida paljoakaan puhua \"kirkon merkityksestä\".\nSillä jos kirkon vaikutus rajoittuu ainoastaan vihkiraamatun\nantamiseen parikunnalle taikka pari, kolme viikkoa kestävään\nrippikouluopetukseen, ei se totisesti ole paljoa koko elämään\nnähden! -- Tarvitaan siis muutoksia. Vanha, kaavoihinsa kangistunut\nkirkko ei kelpaa enää! Me tarvitsemme uuden kirkon, joka on nuori\nja elinvoimainen, -- kirkon, joka suhtautuu ymmärtäväisesti\nelämään. Me tarvitsemme kirkon, joka osaa kiittää Jumalaa kaikesta\nmaallisestakin hyvästä. -- Nuortukoon siis kirkko jälleen! Pankoon\nse pois tuomarinkasvot ja hymyilköön kaikille lapsilleen lempeän,\nrakastavan äidin lailla! Julistakoon se jälleen, kuten ennen suuren\nuskonpuhdistajan aikana, että kristitty on vapaa! Silloin se on\njälleen meidän rakas kirkko, äitimme!\n\nJanne Flykt esitti laulun ja astui alas saarnatuolista Hän oli kalpea\nvoimakkaasta mielenliikutuksesta. Punaiset läikät paloivat hänen\nposkillaan, ja hänen silmissään oli kuumeinen hehku.\n\nMutta siitä huolimatta hän oli iloinen. Lumous oli murtunut, ja hän\noli jälleen päässyt omille jaloilleen. Hän tunsi pohjan kestävän. Nyt\nei kenenkään seurakuntalaisista tarvinnut olla epätietoinen hänen\nkannastaan. Se oli kertakaikkiaan lausuttu selvästi julki.\n\nPostimestarin rouva astui hänen luokseen. Hän oli vielä kalpeamman ja\nkärsineemmän näköinen kuin tavallisesti. Janne Flykt luuli, että oli\nkysymyksessä ensimmäinen \"selityksen anto\". Mutta siinä hän erehtyi.\nPostimestarin rouva pyysi häntä vain kahville.\n\nHän meni tarjoilupöydän luo ja otti kupin. Mutta juodessaan hän teki\nsen havainnon, että hänen ja kuulijoiden välille oli muodostunut\njyrkkä, ylipääsemätön väliseinä. Yksin pormestarin Linda-neitikin,\njoka soitti Beethovenin sonaatteja, nyökkäsi vain vieraasti eikä\ntullut puhuttelemaan.\n\nHän kai ei pitänyt siitä, että musiikista puhuttiin näin julkisesti.\n\nMutta toinen sisar, Sofia, tuli suoraan hänen luoksensa. Hän hymyili\nystävällisesti ja tarttui Janne Flyktiä käteen.\n\n-- Kiitoksia, herra pastori! Se oli hyvin hauskaa! Te olitte\ntodellakin rohkea. Minä ihan pelkäsin teidän puolestanne.\n\nJanne Flykt oli iloinen, että oli edes yksi, joka uskalsi antaa\nhänelle tunnustusta. Hän kiitti lämpimästi.\n\n-- Mutta oliko se oikein? Tässä tilaisuudessa?\n\nPormestarin Sofia katseli häntä vakavasti silmiin.\n\n-- Minun vierustoverini, neiti Luukela, kuiskasi minulle esitelmän\nkestäessä: \"Mitä meidän pitää tehdä?\" Siihen vastasin minä: \"Meidän\npitää paljon rukoilla.\"\n\nJanne Flykt hymyili valoisinta hymyään.\n\n-- Niinkö todellakin? Ei, neiti rakas, siinä suhteessa minä en\nesirukouksia tarvitse.\n\nPormestarin Sofia punastui hiukan, ojensi kätensä ja vetäytyi saliin,\njossa oli ruvettu veisaamaan. Mutta heidän äitinsä, pormestarin\nrouva, oli toista mieltä. Hän lähestyi Janne Flyktiä ystävällisenä,\nja hänen kasvoillaan oli samanlainen ilme kuin kerran monta vuotta\nsitten, jolloin hän oli luvannut pienelle tähtipojalle viulun:\n\n-- Kas niin, pastori! Se oli suoraa puhetta! Siitä minä pidän. Ei\npidä kaivaa maahan Jumalan antamia leivisköitä. Joka on saanut\nsoittolahjan se soittaa; joka on huvitettu teatterista, se käy\nsiellä. Mutta -- hän taivutti päätään veitikkamaisesti eteenpäin --\neiväthän ne mummot semmoista ymmärrä. Niille pitää olla virsiä ja\nnekin vanhasta virsikirjasta vielä!\n\nPormestarin rouva nyökäytti päätään ja virkkoi mennessään:\n\n-- Pastori tulisi joskus meillekin. Voisimme soittaa yhdessä. Minä\nolen kyllä vanha, mutta mielelläni minä vielä säestelen. Janne Flykt\nkiitti, ja pormestarin rouva liiteli pois ylhäisenä ja arvokkaana.\n\nHetken kuluttua tuli Johanna hänen luoksensa. Hänen poskensa\nhohtivat, mutta silmät olivat surulliset:\n\n-- Voi, Janne rakas! Ne puhuvat kaikki sinusta ja uhkaavat tehdä\nkanteen piispalle, sopotti hän hätääntyneenä.\n\n-- Älä pelkää, ystäväni! Ei siitä mitään tule. Häntä rupesi yht'äkkiä\näkkiä kyllästyttämään koko juhlayleisö. Hän halusi päästä pois.\n\n-- Johanna, me lähdemme!\n\n-- Nytkö jo? Etkö halua kuulla pastori Skarpia?\n\n-- En.\n\nSe tuli jyrkästi, melkein tylysti.\n\nHe lähtivät. Kukaan ei kiinnittänyt heihin pienintäkään huomiota.\n\nPihalle tultua näkivät he pastori Skarpin saarnatuolissa Hän oli ihan\npunainen kasvoiltaan ja huusi jotakin suurella äänellä, viittoen ja\nhuitoen käsillään.\n\n-- Vastahyökkäys, lausui Janne Flykt katkerasti. -- Ja se tulee\ntietysti onnistumaan!\n\nMutta yht'äkkiä äkkiä valtasi hänet poikamainen ilo. Mitä hän välitti\nvanhojen varisten vaakunnasta! Se ei liikuttanut häntä laisinkaan!\nSaarnatkoot, pauhatkoot! Hän kulki omaa tietänsä, uskollisena omalle\nitselleen. Hänen edessänsä oli elämä!\n\nRukoushuoneen porttikäytävässä Janne Flykt sulki Johannan syliinsä.\n\n-- Johanna, rakastatko minua?\n\nTämä oli aivan tukehtua hänen puserrukseensa ja hätäili:\n\n-- Voi ... Janne ... joku voi nähdä!...\n\n-- Älä puhu turhia! Rakastatko minua?\n\n-- Rakastan.\n\nVanhan Skarpin pauhaava ääni häipyi kaukaiseksi kohinaksi, joka\ntuuditti heidät kauas iäisyyden partaalle. Sitten se äkkiä kajahti\nlähempää, selvempänä kuin äsken.\n\nJoku oli avannut rukoushuoneen oven, joku, joka meni pois.\n\nJanne Flykt astui morsiamensa kanssa kadulle. Sen kohdalta, melkein\nmaan rajasta kohotti täysikuu suuret, pyöreät kasvonsa, pannen\nlumipeitteisen kadun välkehtimään hopeassa.\n\n-- Johanna, katso! Siinä on meidän tiemme elämään! virkkoi Janne\nFlykt, viitaten kuun valaisemaa, autiota katua ylöspäin.\n\nHe lähtivät astumaan katua ylös ja poikkesivat ensi kulmauksesta\ntuomiokirkolle päin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nPieni piispankaupunki, jossa tavallisen hengenravinnon muodostivat\nkaupungin rouvien keskeiset juorut ja uskovaisten oppiriidat, oli\nyht'äkkiä saanut uuden, ihan vereksen puheenaiheen. Se koski pastori\nJanne Flyktin harhaoppisuutta. Sen sijaan, että nuo tavalliset\nkinastelut kaupungin eri uskonsuuntain kesken eivät olleet paljoakaan\nhäirinneet herrasperheiden rauhaa, tuli tästä uudesta kysymyksestä\nsiksi mielenkiintoinen, että sen mainingit tuntuivat kaikkialla,\nerityisesti juuri kaupungin hienoston keskuudessa, jonka muodostivat\npiispan, tuomiorovastin, maaherran, pormestarin ja postimestarin\nperheet. Piispa, joka oli paljon matkoilla, ei juuri kallistanut\nkorviaan koko jutulle. Hän oli seuraa kartteleva, yksinäisyyttä\nrakastava vanhus, joka antoi ihmisten elää rauhassa. Niin kauan\nkuin hänen ei korkean virkansa puolesta tarvinnut ruveta jotakin\nojentamaan, sai asianomainen olla ja elää miten tahtoi. Hän tunsi\nvastenmielisyyttä kaikkia kurinpitotoimenpiteitä kohtaan, jotka\njohtuivat enemmän ihmisten juonittelu- ja riidanhaluista kuin\ntotuudenrakkaudesta. Eikä niitä hänen hiippakuntahallituksensa\naikana ollut esiintynytkään kuin yksi ainoa, ja sekin Vaajosen\nÄspäriä vastaan \"liian innokkaasta kalastuksesta\". Oppiin ei ollut\nkukaan kajonnut, ja se olikin, mikäli piispa hiippakuntaansa\ntunsi, kaikkialla oikea ja luterilainen, -- lukuunottamatta Pesiön\nkirkkoherraa, jota virkaveljet väittivät järkeisoppiseksi. Mitä\nlajia tuo \"järkeisoppisuus\" oli, siitä ei piispa ollut viitsinyt\nottaa selvää. Tarkastuksilla Pesiön pappilassa oli juteltu vain\nvuodentulosta, kalastuksesta ja metsästyksestä, ja Pesiön Boman oli\ntavallisesti kertonut, kuinka monta jänistä hän edellisenä syksynä\noli ampunut. Ja niitä oli paljon, sillä Pesiön Boman oli suuri\nkerskuri ja tunnettu valehtelija. Hänen saarnansa olivat olleet\ntavallisia, vanhaan tyyliin pidettyjä esitelmiä, joissa kuitenkin\naina määrätyllä kohdalla itkettiin. Niistä ei siis ollut mitään\nerikoisempaa sanottavaa.\n\nPiispa ainakin oli toistaiseksi päättänyt olla jyrkästi puolueeton\npastori Janne Flyktiin nähden.\n\nToista oli tuomiorovastin laita. Hän, joka tuomiokapitulin\nvarapuheenjohtajana joutui säännöllisesti olemaan kotona, tuli paljon\nenemmän kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa kuin hänen korkea\nesimiehensä. Siihen velvoitti häntä jo seurakunnan esipapin virkakin.\nTuomiorovastin keittiö oli uskovaisten vaimojen kokoontumispaikka.\nMatleena Moilanen, joka pesi talon pyykit, esiintyi siellä\nitseoikeutettuna puheenjohtajana. Ja hänellä oli Raamattu yhtä\nselvänä kuin tuomiorovastin monipuolinen liinavaatevarasto.\n\nRuustinna, vanha ja kivuloinen ihminen, mutta luonteeltaan\nkiihkeä ja suvaitsematon, sai kyökissä kuulla koko harhaoppijutun\nalusta loppuun. -- Siitä oli luonnollisesti seurauksena, ettei\ntuomiorovastin päivällispöydässä puhuttu muusta kuin Janne Flyktistä\nja hänen vapaista mielipiteistään.\n\nEttei keskustelun tulos ollut Janne Flyktille suotuisa, saattoi\npäättää siitä hermostuneisuudesta, jolla tuomiorovasti aina näiden\npuheiden jälkeen nousi pöydästä ja virkkoi:\n\n-- Ai, ai, sitä poikaa! Hän tekee tässä pian skandaalin!\n\nMaaherra von Tollin perheessä ei asialle omistettu kovin suurta\nhuomiota. Maaherra itse, vanha turkinsodanaikuinen, pikkuinen ja\npuhelias eversti, ei ollut yleensä pappien ystävä. Hän viihtyi\nparhaiten shakkipöydän ja totilasiin ääressä, jolloin pelitoveri sai\nlainata korviaan senkin seitsemään kertaan kuullulle jutulle, kuinka\nhän, silloinen kapteeni von Toll, oli saanut kunnian ottaa vastaan\nsapelin Osman pashan kädestä Plewnan antautuessa. Yleisesti tunnettua\njuttua ei kuitenkaan uskottu -- siitä yksinkertaisesta syystä, että\nmaaherra kertoi turkinsotaretkeltään aivan mahdottomia.\n\nMaaherra ei siis välittänyt, oliko joku pappi enemmän taikka\nvähemmän vääräoppinen. Hänestä ne olivat vääräoppisia kaikki, kun\npitivät kiroilemisesta niin tavatonta melua. Olisivatpa itse olleet\nTurkinmaalla, niin tietäisivät, minkälaisia helvetin hirtehisiä ne\nroimahousut todella olivat!\n\nMaaherran rouva sitävastoin ei ollut jutulle kylmä. Sehän koski\nhäntä jo lähetysyhdistyksen johtokunnan jäsenenä. Hän oli kuitenkin\npian ratkaissut kantansa: huolimatta pastori Flyktiin viimeisestä\nesitelmästä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa, piti hän hänestä sangen\npaljon, sillä hänen taiteellista makuaan hiveli suuresti, että pappi\npuhui saarnoissaan Beethovenista ja Rembrandtista.\n\nPormestarin perhe taas oli jakautunut kahteen leiriin: yhdellä\npuolen tytöt, toisella vanhemmat, -- jos nyt pormestaria itseään\nvoitiin ottaa lukuun, sillä hän alistui tavallisesti aina rouvansa\nmielipiteisiin. Tytöt tuomitsivat kovasti Janne Flyktiä, --\nminkävuoksi, sitä he eivät osanneet oikein selittää. Hän soitti\nviulua. Kyllä. He soittivat pianoa. Mutta hän puhui siitä liian\n\"julkisesti\". Ehkä. Mitäs pahaa siinä sitten oli?\n\n-- Siinä ei ole kerrassaan mitään pahaa, että pappi koskettelee\nsaarnoissaan jokapäiväistä elämää sen eri muodoissa, julisti\npormestarin rouva.\n\nTyttäret eivät voineet sitä juuri vastustaakaan.\n\n-- No entä nuo palokunnan juhlissa ja nuorisoseuran iltamissa\nsoittelemiset?\n\nPormestarin rouva nirpisti hiukan nenäänsä.\n\n-- Niin, ne nyt saisivat olla poissa, sillä ne ovat niin kovin\nvulgäärejä, -- mutta jos hän nyt niissäkin esiintyy taiteilijana,\nniin -- kantänka!\n\n-- Mutta eikö papin pitäisi aina esiintyä pappina?\n\n-- Tietysti! ... Mutta mikä tekee hänet papiksi? Kappa ja kaulusko?\n-- Silloin on Vaajosen Äspärikin pappi.\n\nTytöt joutuivat hämilleen. Äidin mielipiteitä ei ollut helppo kumota.\n\n-- Ei luonnollisesti, vaan papin elämä, hänen käytöksensä, hänen\nsuhtautumisensa elämään, huomautti Linda-neiti.\n\n-- Aivan oikein! Siinä suhteessa pastori Flykt kestää koetuksen, jota\ntaas Äspäri ei tee. On olemassa suuri ero heidän välillään: toinen\nesiintyy silloin tällöin -- huomatkaa: minä sanon _silloin tällöin_\n-- jossakin vakavahenkisessä juhlassa esittämässä taiteellista\nviulun- tahi sellonsoittoa, toinen kalastaa kaiket kesät ja tekee\ntalvet rysiä. -- Siinä on eroa!\n\nTyttärien täytyi myöntää, että siinä oli eroa.\n\n-- Mutta hänhän kieltää Kristuksen jumaluuden, uskalsi Sofia\nmuistuttaa.\n\nSilloin pormestarin rouva suuttui.\n\n-- Kuka sitä on sanonut, muut kuin vanhat, puolihöperöt muijat? Ja\nkuka sen asian tutkii, sinäkö vai minä?\n\nTytärten täytyi myöntää joutuneensa alakynteen. Äidin kanssa ei\nkannattanut väitellä. Hän piti oman päänsä. Sofia otti käsityönsä,\nkeskitekoisen seinäryijyn, jota hän valmisteli lähetysyhdistyksen\nmyyjäisiin, ja Linda meni soittelemaan Beethovenia.\n\nPostimestari Lentz rouvineen oli aivan päinvastaista mieltä.\nPostimestari itse, jonka isä oli aikoinaan muuttanut Saksasta\nSuomeen, kallistui hernhutilaisuuteen, rouva taas oli paremmin\nvapaakirkollinen, vaikka kuuluikin lähetysyhdistyksen johtokuntaan.\nHeidän luonaan olivat lähetyssaarnaajat tavallisesti majaa, sillä\nvarsinkin postimestari oli innokas lähetystyön kannattaja. Pastori\nFlykt oli tämän perheen mielestä kuiva ja sisällyksetön saarnamies,\njonka puhe muistutti \"helisevää vaskea ja kilisevää kulkusta\", mutta\njosta puuttui rakkaus, se rakkaus, jonka lähteenä oli Kristuksen\nverinen sovinto ja hänen viisi haavaansa. Niistä olisi postimestari\nLentzin mielestä papin tullut saarnata, ja yksinomaan niistä, --\nsillä niihin perustui ihmisen autuaaksitulo.\n\nPieni piispankaupunki ali siis käymistilassa ja siihen tilaan sen\nolivat saattaneet pastori Flyktin saarnat, varsinkin hänen viimeinen\nesitelmänsä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.\n\nUskovaisten piireissä oltiin hänestä aivan yhtä mieltä. Sieltä ei\nkuulunut: soraääniä lainkaan. Vaikka he muuten riitelivätkin paljon\nja kiivaasti, olivat he pastori Flyktin \"asiassa\" -- niinkuin he sitä\nkutsuivat -- aivan samaa mieltä.\n\nPastori Flykt oli kokonaan sopimaton papiksi. Hän oli uskoton,\ntäydellisesti vailla pyhää Henkeä ja sitäpaitsi Kristuksen kieltäjä.\nKiihkeimmät nimittivät häntä suorastaan jumalankieltäjäksi ja\nAntikristuksen pojaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJanne Flykt astui kiivaasti pääkatua alas. Oli ilta, ja ilma oli\nkolea. Pohjoistuuli, joka pääsi puhaltamaan pääkatua pitkin koko\nvoimallaan, meni läpi luiden ja ytimien. Katu oli melkein autio. Joku\nyksinäinen kulkija etempänä kadun toisella puolen ponnisti tuulta\nvasten, niinkuin hänkin. Tuuli tanssitti lunta katukäytäviä pitkin ja\nnosti poikkikatujen kohdalla kokonaisia pyörteitä ilmaan.\n\nJanne Flykt nosti päällystakin kauluksen pystyyn ja kiiruhti\naskeleitaan. Hän palasi kaupungilta ja hänen mielensä oli alakuloinen.\n\n\"On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!\"\n\nNämä sanat soivat vieläkin hänen korvissaan.\n\nHän oli ollut kastamassa lasta erään räätälin luona. Räätälin hän oli\ntuntenut monta monituista vuotta. Siivo, hiljainen mies, joka teki\ntyötänsä yhden kisällin ja parin oppipojan kanssa. Hän oli ollut aina\nuskonnollinen ja käynyt kirkossa säännöllisesti. Hän, Janne Flykt,\nmuisti nähneensä hänet siellä jo silloin, kun hän itse oli pieni\npoika. Aina samassa paikassa, yhtä uskollisesti joka sunnuntai.\n\nMutta nyt hän vasta oli tullut herätykseen. Kaupungissa äskettäin\nvieraillut herätyssaarnaaja Suvinen oli ollut välikappaleena hänen\nkääntymisessään. Hänestä oli tullut kiihkeä, fanaattinen mies, jonka\ntyöpöytä oli muuttunut saarnatuoliksi. Jokainen henkilö, joka tuli\nhänen työhuoneeseensa, sai pöydällä istuvalta mestarilta kuulla\nparannuksen välttämättömyydestä ja viimeisen tuomion hirmuisuudesta.\nKolme kisälliä oli jo lähtenyt pois hänen työstään. He eivät olleet\njaksaneet kuulla mestarinsa yhtämittaista saarnaa. No niin. He\nolivat saaneet mennä. Nykyinen kisälli oli hiljainen nahjus, josta\noli samantekevää, mitä mestari puhui. Hän myönteli kaikkeen: \"Niin\nvain.\" Hän oli kotoisin Perä-Pohjolan puolesta ja jo lapsuudesta asti\ntottunut saarnamiehiin. Niiden parissa hän oli tehnyt sen havainnon,\nettä hiljainen myöntelemimen auttoi kaikkein parhaiten.\n\nTämän, räätäli Tarkkasen luona oli hänellä ollut kastetoimitus ja\nhänen täytyi myöntää, että se oli ollut tukala tehtävä.\n\nRäätäli Tarkkanen oli alussa esiintynyt hiukan ujona. Ennen\ntoimitusta hän ei ollut lausunut juuri montakaan sanaa. Mutta kun\nlapsi oli kastettu ja oltiin toista kahvikuppia juomassa, oli hänen\nkielensä lauennut. Ja silloin oli pappi saanut kuulla, mikä hän oli\nmiehiään.\n\nSuruton, auttamattomasti suruton mies, joka johdatti ihmisiä\nkadotukseen kuin karjalaumaa!\n\nHän oli hämmästynyt. Hän ei ollut vielä tottunut siihen, että hänen\nkimppuunsa hyökättiin tuolla tavoin. Hän oli tiedustellut syytä\ntuomioonsa.\n\n-- Pastorihan kieltää Jumalankin! oli räätäli huudahtanut, ja hänen\nkasvoillaan oli kuvastunut hillitön kiihko.\n\n-- Kuinka te sellaista voitte väittää?\n\n-- Kuinkako? Että pastori vielä viitsii kysyä?! Sellaista\nteeskentelyä minä en sentään ollut pastorilta odottanut!\n\nJa hän oli saanut selityksen.\n\nEi ollut vielä tässä kaupungissa sellaista pappia ollut, joka\nolisi julkisesti saarnatuolista uskaltanut puhua Kristuksesta vain\nihmisenä, tosin vähän parempana muita, mutta silti ainoastaan\nihmisenä. Jumalan pojaksi olivat muut papit hänet saarnanneet,\nja niinhän Raamattukin opetti. Mutta pastori Flykt oli puhunut\nvain Vapahtajasta, joka oli ihminen, ja selittänyt kaikki\nRaamatun totuudet oman pimitetyn järkensä mukaan. Niinkuin\nihminen voisi ketään vapahtaa! -- Ja entä viimeinen villitys?\nMissä raamatunpaikassa oli kirjoitettuna, että ihmisen autuaaksi\ntullakseen piti ruveta käymään teattereissa, konserteissa ja\ntanssisalongeissa? Miksi ei pastori ollut jo suoraan maininnut\nkapakoita taivaanporstuoiksi? Hän ei olisi uskonut, jos joku toinen\nolisi kertonut, mutta nyt hän oli omin korvin kuullut.\n\nHän oli yrittänyt selittää, mutta se oli osoittautunut aivan\nturhaksi. Räätäli Tarkkanen ei ollut antanut suunvuoroa ensinkään.\nHän oli pauhannut kuin tuomiopäivän pasuuna, ja hänen kiihkoa ja\nhengellistä raivoa uhkuva puheensa oli loppunut huudahduksella:\n\n-- On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!\n\nHän oli noussut ja heittänyt hyvästit. Hän oli ollut kiivastuksissaan\nkelpo lailla.\n\nMutta kadulle päästyään hän oli nauranut. Hullu räätäli, jolta oli\nmennyt kaikki sekaisin.\n\nMutta kun hän nyt käveli kotiansa kohti muistellen räätäli Tarkkasen\nsanoja, ei häntä enää naurattanut. Hän käsitti, että oli tapahtunut\nhirvittävä väärinkäsitys, ja se nosti epätoivoisen tuskan hänen\nrintaansa.\n\nNiinkö yksinkertaisia ihmiset olivat? Niinkö sokeita ja\nahdasmielisiä? Vai oliko se ilkeyttä ja panetteluhalua?\n\nNäihin kysymyksiin hän ei löytänyt vastausta.\n\nHän oli luullut tekevänsä siunattua työtä kirkastaessaan\nkuulijoilleen Kristuksen ihmisyyttä. Hänestä se oli tuntunut\nvälttämättömältä jo senkin vuoksi, että Kristuksen jumaluus\noli anastanut saarnoissa kaiken tilan. Ja hän oli varma siitä,\nettä juuri tuo yksipuolinen sananjulistus oli siihen määrin\nturruttanut kuulijat, etteivät he enää pystyneet saamaan uskonnosta\nmieskohtaisesti kiinni, -- harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.\nIhmiset kyllä istuivat ja kuuntelivat, mutta useimmassa tapauksessa\nkohosi saarna heidän päittensä yläpuolitse, synnyttäen korkeintaan\nmukavan kirkkotunnelman, johon saattoi tuudittautua aivan kuin kosken\nlauluun. Sellainen uskonnollisuus ei ollut mistään kotoisin. Siinä\nei ainakaan ollut mitään mieskohtaista suhdetta, joka oli pääasia\nuskonnossa.\n\nJanne Flykt oli koettanut päästä käsiksi juuri tuohon mieskohtaiseen.\nHänestä oli ensinnäkin ollut tärkeää herättää kuulijoissa\nmielenkiintoa uskontoon. Sillä uskonto _oli_ mielenkiintoista. Siitä\nhän oli oman kokemuksensa perusteella täysin vakuutettu. Tämän vuoksi\nhän oli esittänyt Vapahtajan tavallaan kuin uudessa valossa. Hän\noli tuonut hänet kuulijoiden eteen ihmisenä, pyhänä, täydellisenä\nihmisenä, jonka sydämellä oli kaikki veljeinsä ilot ja surut,\nymmärtäväisenä, osaaottavana Vapahtajana, joka oli itse kokenut\nkaikki, tiesi kaikki ja tunsi kaikki, ja jossa ainoassa todellinen\nihmiselämä oli löydettävissä.\n\nHäntä itseään ei ollut milloinkaan oikein miellyttänyt tuo\ntaivaallisella valta-istuimella istuva kruunattu Kristus. Jo pikku\npoikana hän oli tuntenut pelkoa sellaista Vapahtajaa kohtaan. Pastori\nSkarpin saarnoja kuunnellessaan hän oli monesti kuvitellut, että\nKristuksen valtaistuimelle johtivat leveät ja korkeat kultaportaat,\njoille Laidan pikku poikien likaiset jalat eivät saaneet astua.\nHeti oli siinä joku Pietari taikka Jaakob torumassa, aivan samalla\ntavalla kuin mamselli Hård, joka ikkunastaan piti silmällä, etteivät\nLaidan pojat päässeet hänen ryytimaahansa. Hän ei suvainnut sitäkään,\nettä joku pojista pysähtyi edes ryytimaan kohdalle ihailemaan sen\nkomeita herneenpalkoja ja porkkananvarsia. Heti hän oli ikkunassaan\nhuutamassa: \"Vai niin, viikarit! Pois minun ryytimaastani!\" --\nSellaista komentoa hän oli ajatellut Pietarinkin pitävän Kristuksen\nvaltaistuimen kultaportaitten ääressä. Häntä oli miellyttänyt paljon\nenemmän tuo kirkastusvuorella seisova Kristus. Vaikka Vapahtaja\nolikin siellä niin juhlallisen näköinen, saattoi aivan hyvin\nkuvitella, ettei hän olisi ajanut pois jotakuta Laidan pojista, jos\ntämä olisi sattunut jonkin kalliolohkareen takaa tirkistelemään, mitä\nvuorella tapahtui...\n\nJanne Flykt hymyili lapsuutensa muistoille. Sellaiseksi hän oli\nVapahtajan kuvitellut, niin ystävälliseksi ja isällisen lempeäksi.\nMutta kirkon Kristus oli kaukainen ja vieras, kruunattu taivaan\nhallitsija, jota lähestyessä piti turvautua välittäjään. Eivät\nroomalaiskatoliset niin väärässä olleetkaan, asettaessaan neitsyt\nMarian välittäjäksi ihmisen ja Vapahtajan välille. Sillä sellainen\nankara Kristus kovine tuomari-kasvoineen vaati taivaan kuningattaren\nväliintuloa.\n\nLuterilainen kirkko esitti Kristuksen melkein roomalaiskatoliseen\ntapaan. Sillä oli vain se puute, ettei se voinut osoittaa ketään\nvälittäjäksi. Neitsyt Maria oli sen opin mukaan vain syntinen\nihminen, eikä apostoleillekaan kuulunut taivaallisen lähettilään\ntoimi. Ei ollut siis ihme, etteivät ihmiset saaneet Kristuksesta\nmieskohtaisesti kiinni.\n\nHän, Janne Flykt, oli tahtonut tuoda Kristuksen ihmisten keskuuteen,\nvetää hänet uudelleen taivaasta maan päälle kulkemaan kaupunkien\nkatuja ja tekemään vieraskäyntejä köyhien majoissa. Hän rakasti\nsitä Vapahtajaa, joka maallisen elämänsä aikana oli kulkenut ympäri\nkylästä kylään, istahtanut väsyneenä tien varrelle lepäämään,\npoikennut Betanian sisarusten luo ja keskustellut yksinkertaisten\nkalastajien kanssa. Jeesus Natsarealainen, Galilean profeetta, oli\nhänen Vapahtajansa. Tätä Vapahtajaa hän oli tahtonut kirkastaa\nkuulijoilleen, kuvata hänet inhimillisillä tunteilla varustettuna,\njuuri niinkuin evankeliumi opetti, -- sellaisena, jollaisena hänet\nolivat nähneet hänen omat aikalaisensa: jumalallisen suurena, mutta\nkuitenkin ihmisenä, kansanmiehenä kansanmiesten keskuudessa.\n\nNäin hän oli uskonut saavuttavansa päämääränsä. Mutta hän oli\nsurkeasti pettynyt.\n\nIhmiset viskasivat lokaa hänen kasvoilleen, syyttivät häntä\njumalanpilkkaamisesta, vieläpä jumalankieltämisestä.\n\nSe oli kauhea todellisuus.\n\nJanne Flyktin sydäntä kirveli, ja otsaa poltti. Kylmän pohjatuulen\nhyväilyt tuottivat hänelle huojennusta.\n\nSellainenko oli tämä kaupunki!\n\nHän pysähtyi pappilan portille, vaipuen mietteisiinsä. Ne olivat\nsynkkiä, surullisia ... niin peräti alakuloisia. Ja kahden päivän\npäästä olivat hänen häänsä...\n\nHän hymähti katkerasti.\n\nKuinka toisenlaiseksi hän oli kuvitellut nämä viimeiset päivänsä\npoikamiehenä! Päiviksi täynnä iloa, onnea ja tyytyväisyyttä, niinkuin\naamulla herätessä, jolloin aurinko paistoi ikkunaan ja kultasi\nhuonekalut. Ja sitten täysi päivä, täynnä tarmoa ja uskoa elämään\n... käsi kädessä työhön sydämenystävän ja elämänkumppanin kanssa ...\nkirkasta, valoisaa tulevaisuutta kohti!\n\nNyt vallitsi hänen ympärillänsä yö. Janne Flykt havahtui siitä, että\nkello tuomiokirkon tornissa löi kahdeksaa. Hän tunsi kylmänväreitä\nruumiissaan ja riensi sisään.\n\nHuoneesta tulvahti vastaan lämmin ilma ja suloinen ruusun tuoksu.\n\nHänen sydämensä rauhoittui. \"Kotini on minun linnani\", ajatteli hän\nja raapaisi tulta.\n\nSiinä kukki pöydällä Johannan tuoma ruusu. Se levitti miellyttävää\ntuoksua pieneen kamariin, jonka huonekaluston muodostivat vanha\nleposohva, piironki, kirjoituspöytä, pesukaappi ja pari, kolme\ntuolia. Seinällä, sohvan yläpuolella riippui viulu, ja nurkassa\nkirjahyllyn ja ikkunan välissä oli sello saanut paikkansa.\n\nJanne Flykt istahti sohvaan ja otti esiin sellonsa. Hänen katseensa\nosui vastapäisellä seinällä olevaan tauluun, joka esitti Napoleonia\nFontainebleaussa. Murtunut, valtakuntansa menettänyt mies...\n\nOliko hänkin sellainen?\n\nEi ei? Hänen Fontainebleaunsa oli vielä kaukana. Jos sitä ollenkaan\ntulisikaan...\n\nMutta sittenkään hän ei saanut katsettaan irroitetuksi kuvasta.\n\nHän laski sellon paikalleen ja rupesi katselemaan taulua. Siinä oli\njotakin suurenmoisen traagillista. Majesteetti, jonka edessä äsken\nvielä Eurooppa oli vavissut. Ja nyt: kaikkien hylkäämä mies ... tukka\nepäjärjestyksessä ... vyöltä irroitettu sapeli pöydälle heitettynä\n... ja katse ... synkkä kuin yö.\n\nJanne Flykt pyyhkäisi otsaansa kuin karkoittaakseen synkän,\nahdistavan ajatuksen, joka väkisten pyrki esiin. Hän nousi ja meni\nkirjoituspöydän luo.\n\nPostinkantaja oli käynyt hänen kaupungilla ollessaan ja tuonut\nkirjeen.\n\nHän tarkasteli sitä tutkivasti. Aivan outo käsiala. Kaikesta päättäen\noli kirjoittaja jonkinverran kouluakäynyt. \"Herra pastori Janne\nFlykt\", seisoi siinä.\n\nMikä merkillinen kirje se oli?\n\nHän repäisi kuoren auki. Pitkän aikaa tuijotti hän outoa käsialaa,\nennenkuin rupesi lukemaan.\n\nHän ei päässyt pitkälle, ennenkuin hänen otsallaan suonet\npullistuivat. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen.\n\nTämä oli ennen kuulumatonta! Kirje oli nimetön soimauskirje hänen\nlähetysyhdistyksen vuosijuhlassa pitämän esitelmänsä johdosta ja\nkuului sanasta sanaan:\n\n    \"Herra pastori!\n\n    Esitelmänne johdosta, jonka piditte meidän rakkaassa\n    rukoushuoneessamme ja jossa ilmoititte hämmästyttävät\n    mielipiteenne kristityn eli oikeammin uskovaisen vapaudesta\n    taidenautintoon nähden, ei voi olla vastalausetta panematta\n    sille uskolle, että tosi herännyt, synteinsä tähden murtunut ja\n    Kristuksen veren voiman kautta rauhaan ja uskoon päässyt enää\n    voisi kulkea samaa tietä kuin ne jotka silkissä ja sametissa\n    rientävät täyttämään teatterisalongit. Ei, ei viihdy _tosi_\n    kristitty siinä seurassa, missä pilkkaajat istuvat. Ja sangen\n    surullista on, jos _sielunpaimenen_ taidenautinnon halu on niin\n    suuri, että hän siellä löytää tyydytystä. Ja kaikkein surkeinta\n    on se, että hän julkeaa pyhältä paikalta viitoittaa nuorille\n    heränneille sellaisia teitä. Onhan heillä muutenkin, jos totiset\n    ovat, taisteluita syntiä ja himoja vastaan. Koettavathan he\n    synnin teiltä palattuaan juuri välttää tällaisia paikkoja ja\n    kääntää selkänsä entisille huveille.\n\n    Te kyllä kai tarkoitatte, ettei kristityn tarvitse olla\n    niin _ahdasmielinen_ (niinkuin se kuuluu), ettei saisi\n    kaunoaistiaankin noudattaa. Saahan hän kyllä nauttia\n    kauneudestakin, mutta sekin muuttuneessa mielessä saa toisen\n    muodon. Harrastihan kyllä Lutherkin kodissaan hengellistä (sana\n    \"hengellistä\" oli jälkeenpäin lisätty) laulua ja musiikkia\n    ja ihaili ehkä (sana \"ehkä\" oli jälkeenpäin lisätty) suurten\n    mestarien taideteoksiakin, joita kyllä kristittykin voi ihailla,\n    sillä ne ovat aivan eriaiheiset kuin nykyajan taide. Eihän\n    niin ahdasmielinen tarvitse olla, ettei kodissaan voisi sallia\n    siisteyttä ja kauneutta, jotta siinä viihtyisi. -- Mutta ennen\n    kaikkea jakaa kuulijoiden janoaviin sieluihin \"elävää vettä\". Ei\n    kuivia ja hengettömiä jaarituksia, joissa tuskin Jeesuksen nimi\n    tulee mainituksi. Pois haaveilu, teeskentely ja \"nummisuutarit\",\n    tahi jättää _ahdas kirkko_ ja antautua sille uralle, joka\n    paremmin miellyttää!\n\n    Kyllä kirkkomme ääriään myöten täyttyy, kun vain _elävää_\n    sanaa, Jumalan kaksiteräistä miekkaa _voimalla_ heilutetaan,\n    ja äänellä, joka _kuuluu_ joka loukkoon! Sitä toivovat janoovat\n    sielut.\"\n\nJanne Flykt ei loppuun päästessään tiennyt, pitikö hänen itkeä vai\nnauraa. Kirje oli traagillisuudessaan koomillinen taikka päinvastoin.\n\nHän heitti sen pöydälle ja vaipui mietteisiinsä.\n\nKirjoittaja oli kaikesta päättäen sekä tekopyhä että raukka.\nTekopyhyyttä todistivat hänen käyttämänsä monet attribuutit\nja raukkamaisuutta hänen nimettömyytensä. Miksi hän ei tullut\nmieskohtaisesti keskustelemaan hänen kanssaan? Miksi verhoutua\nnimettömyyden raukkamaisen manttelin taa? Hän olisi saanut asiaa\nlähemmin selittää.\n\nVai olisiko se auttanut?\n\nTuskin.\n\nTekopyhyys oli aina osoittautunut sellaiseksi voimaksi maailmassa,\nettä sitä vastaan särkyivät rehellisimmätkin aseet, varsinkin jos se\ntoimi pimeässä. Sellaistahan oli ollut jesuiittain työ, ja historia\nosoitti, mitä jälkiä se oli jättänyt: pimittänyt ja kahlehtinut\nomiatuntoja, tehnyt aurinkoisesta, ikkunoilla varustetusta huoneesta\nummehtuneen ja löyhkäävän kammion.\n\nJanne Flykt sammutti lampun. Hänestä tuntui hyvältä istua pimeässä.\nOli parempi siten koota ajatuksiaan ja miettiä.\n\nVoittaisiko hän vai tulisi häviämään?\n\nSitä kysymystä hän mietti.\n\nHän silmäsi ulos pimeälle pihalle. Etelän taivaalla, puuvajan katon\nyläpuolella, loisti tähti. Se vilkutti niin ystävällisesti, aivan\nkuin olisi tahtonut sanoa: \"Älä murehdi! Toivo vain!\"\n\nToivon tähti! Niin, hän ymmärsi sen tarkoituksen: se tahtoi rohkaista\nhäntä. Taivas sen ympärillä oli musta ja pohjaton kuin epätoivon ja\ntuskan meri. Mutta keskellä mustaa autiutta vilkutti yksinäinen tähti\nkuin Majakka rannattomalla merenaavalla.\n\nÄlä murehdi! Toivo vain!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna sai Johanna Roslund kirjeen. Se oli hänen\nsulhaseltaan ja sisälsi ainoastaan runon. Alla oli vain pienellä,\nsirolla käsialalla: \"Janne.\" Johanna suuteli nimeä. Runosta huokui\nalakuloisuuden ohella horjumaton vakaumus ja voitonvarmuus. Jannea\noli odotettu illalliselle, mutta häntä ei ollut kuulunut. Johanna oli\nlähtenyt kävelemään ja kulkenut Jannen asunnon ohi Ikkuna oli ollut\npimeä. \"Joku sairaskäynti\", oli hän ajatellut ja heittänyt kaipaavan\nkatseen ikkunaan sekä jatkanut matkaansa. Mutta Johanna ei tiennyt,\nettä juuri silloin oli hänen sulhasensa istunut kirjoituspöytänsä\nääressä pihanpuoleisen ikkunan edessä ja katsellut \"toivon tähteä\".\nHän oli arvannut oikein se oli ollut \"sairaskäynti\", mutta sillä\nkertaa oli sairaskäynnin suorittanut -- pieni, tuikkiva tähti.\n\n\n\n\nX\n\n\nOli vierähtänyt kolme vuotta viimeksi kerrotusta. Janne Flykt\nhoiti edelleenkin papinvirkaansa piispankaupungin kirkkoherran\nvirallisena apulaisena. Monta vaikeutta siinä oli ollut voitettavana.\nPastoraalitutkinto oli kerran jo uhannut nostaa tien pystyyn. Hänen\nväitöskirjansa, joka oli koskenut \"Renanin käsitystä Jeesuksesta\",\noli muitta mutkitta hylätty. Tuomiokapitulin pöytäkirjanote oli\nlyhyesti ilmoittanut, että \"huolimatta kirjoituksen lennokkaasta\nesityksestä, oli aine siksi vaarallinen, ettei katsottu nuorelle,\nkokemattomalle papille terveelliseksi sellaisten harha-oppisten\nteoloogien teoksiin tutustumista, koska ne helposti saattaisivat\neksyttää ja johdattaa mielipiteiden sekaannuksiin asioissa, joista\nluterilaisella kirkolla oli selvä ja raamatunmukainen käsitys.\" --\nMistään harhaopista ei väitöskirjantekijää oltu kuitenkaan tahdottu\nsyyttää. Hänhän oli pääasiallisesti vain selitellyt ranskalaisen\nteoloogin mielipiteitä; Hylkääminen olikin katsottava ainoastaan\n\"isälliseksi varoitukseksi\", niinkuin tuomiorovasti jälkeenpäin oli\nselittänyt.\n\nJanne Flyktin oli siis ollut valittava uusi väitöskirjanaihe ja\nhän oli siksi valinnut \"rippikouluopetuksen yleensä\". Siinä ei\nhänen mielestään olisi pitänyt jäädä sijaa hammastelulle. Mutta\nniin ei ollut käynyt. Sekään ei ollut löytänyt täydellistä armoa\ntuomiokapitulin pitkän viheriän pöydän ääressä. Hänen käsityksensä\n\"kristityn vapaudesta\" oli leimattu liian \"vapaaksi\" ja hänellä oli\nollut luja yhteenotto herra asessori Haglundin kanssa, joka oli\nistunut hänen vastaväittäjänään. Piispan hyväntahtoinen väliintulo\noli ratkaissut asian Janne Flyktille suotuisaan suuntaan siten,\nettä piispa oli katsonut keskustelun riittäväksi ja koristanut\nloppulausuntonsa muutamilla valituilla sanoilla vanhempien\nvirkaveljien mielipiteiden kunnioittamisesta, \"koska heillä oli\nsuurempi kokemus ja syvempi perehtymys asioihin.\" Siihen se oli\njäänyt, ja Janne Flykt oli suorittanut pastoraalinsa sekä tullut\n\"kiitoksella hyväksytyksi\".\n\nMutta nämä vastoinkäymiset eivät olleet häntä masentaneet.\nPäinvastoin: hän oli vain vahvistunut vakaumuksessaan. Ei pitänyt\nuskaltaa päämiehiin. Ratkaisevalla hetkellä he eivät voineet eivätkä\ntahtoneetkaan auttaa, Hänen oli kuljettava omaa tietänsä.\n\nJa sitä hän oli kulkenut, uskollisena omalle itselleen ja\nvakaumukselleen. Hän oli hoitanut saarnavuoronsa nuhteettomasti,\n-- omasta mielestään ainakin. Hänen julistuksensa keskuksen oli\nedelleenkin muodostanut tuo ihmisystävällinen Kristus, joka tahtoi\nvoittaa kaikki. Tästä mieliaineestaan hän ei ollut luopunut, vaikka\npastori Skarp oli käynytkin yhä suljetummaksi, ja uskovaisten\nvaimojen ryhmä saarnatuolin juurella yhä harvemmaksi.\n\nMutta sijaan oli tullut uusia kuulijoita, jotka -- vaikka eivät\nistuneetkaan aivan saarnatuolin juurella -- syvällä hartaudella\nkuuntelivat nuoren papin elävää esitystä. Kapellimestari Borellista\nja neiti Såltinista oli tullut innokkaita kirkossakävijöitä,\nja heihin oli liittynyt pormestarin sekä maaherran rouvat. He\nmuodostivat kantajoukon, mutta heidän ympärilleen oli kerääntynyt\npaljon muita, kaupungin ylioppilasnuorisosta vakaviin, itseopiskelua\nja valistuspyrinnöitä harrastaviin työmiehiin saakka.\n\nSe uhkaava pilvi, joka kolme vuotta takaperin lähetysyhdistyksen\nvuosijuhlassa pidetyn esitelmän johdosta oli kohonnut kirkolliselle\ntaivaalle, oli vähitellen hajaantunut. Ettei se ollut täydellisesti\nhävinnyt, sen saattoi päättää niistä jälkimainingeista, joita\nkaupungilta säännöllisesti kuului Janne Flyktin saarnojen jälkeen.\nPuhe harhaoppisuudesta ei suinkaan ollut loppunut. Päinvastoin\nse kyti kuin tuli kuuman tukan alla, herättäen epäluuloa ja\nhiljaista, vaikka sitkeää vastarintaa. Tätä epäluuloa havaitsi\nJanne Flykt toimituspaikoissa kaupungilla, niin ristiäis- kuin\nhautajaistilaisuuksissakin. Se loisti ihmisten silmistä ja kuvastui\nheidän kasvoiltaan: Ja siellä missä pastori Skarp oli viimeksi\nvieraillut, se poltteli pahimmin. Kun hän oli kastanut lapsen\njossakin porvariperheessä, saattoi hän toimituksen loputtua lukea\ntämän kysymyksen läsnäolijoiden kasvoista: \"Mihin uskoon pastori nyt\nkastoi lapsen, omaansako vai kirkon?\" Ja hautajaisissa puhelivat\nsaattovieraiden surupuvut: \"Hohoo! Kaikki loppuu aikanaan, ihmisten\nomatekoiset oppirakennukset yhtä hyvin kuin tukkukauppa kaloilla\ntai viisikymmenvuotinen hevosenajo 'Veljekset Karstenilla!' Kukaan\nei suorastaan puhunut hänelle mitään, mutta tuo äänetön epäluulo\nhiipi hänen kantapäillään niin hyvin sakariston rappusissa kuin\nLaidan pimeissä porttikäytävissäkin. 'Janne Flykt, Kirkko-Janne!'\n'Vääräoppinen ja Kristuksen kieltäjä.' 'Sen siitä nyt sai vanha\nFlyktiska! Ei ollut kyllin ankara pojalle pienenä, vaan antoi\nsoitella kaiken maailman pelit ja rallatukset.' 'Ei niitä pappeja\njoka Laidan nurkassa kasva! Kanniaisen Iikka oli kyllä Laidan poikia,\nmutta hänellä olikin katkismus povessa. Ja rovastintyttären nai ja\nrovastina kuoli!'\"\n\nNäin juteltiin Laidalla, kun Janne Flyktin solakka vartalo varjosti\nmatalain talopahaisten ikkunoita. Pienen piispankaupungin yleinen\nmielipide löysi aina vastakaikua Laidalta, sillä sen vaimot kävivät\nsäännöllisesti kaupungin porvarisperheissä töissä. Konttisen\nKustaava, joka oli leipuri Luukelan perheessä vakituisena apurina,\npesi pyykit ja siivoten leivintuvan sekä saaden säännöllisesti\nkorpunreunukset lapsilleen vietäviksi, kertoi illalla miehelleen,\nmitä Luukelan rouva oli haastellut. Ja miehelle olivat nämä uutiset\nvereksenä virkistyksenä iltahetkinä työn päätyttyä. Eipä sillä, että\nKaaperi Konttinen olisi välittänyt kaikista vaimonsa jaarituksista,\nmutta saihan niistä aina jotakin tietää, mitä kaupungilla\ntapahtui. -- Mutta toista mieltä oli Ollakan Riika, joka taas oli\npormestarirouvan vakituinen apulainen. Hän ei kärsinyt kuullakaan,\nettä naapurin eukko sätti Flyktin Jannea. Oh, vai jo että! ...\nFlyktin Janne, joka oli maailman paras pappi ja messusi kuin Herran\nenkeli! Vai luuliko ehkä Konttisien Kustaava, että pastori Skarp\nmessusi paremmin? Joo, kaunis kunnia! Niinkuin vanha varis hän\nlauloi. Hänellä ei ollut enemmän nuottia kuin Punikki-vainajalla!\n\"Herra olkoon teidän kaanssaannee.\" Herra varjele! Johan sitä\nharakatkin kirkonkatolla kauhistuivat! Toista oli Flyktin Janne!\nHän se oli oikea \"Kirkko-Janne\"! Sopivan ne olivat sille pojalle\nnimen antaneetkin. Häntä kelpasi kuunnella! Ei siinä ryitty eikä\nköhitty, kun se poika saarnasi! Niin tuli kuin vettä vain! Vai vielä\nKanniaisen Iikka! Ohoh, jopa nyt kummia! Joka ei saanut vakinaista\npaikkaakaan kuin vasta vanhana miehenä! Ja siihenkin menestykseen\nsanottiin hänen rouvallaan olleen hyvänpuoleisesti ansiota,\ntämä kun oli tyttönä ollessaan toiminut samassa seurakunnassa\nkansakoulunopettajattarena.\n\nNäin vaihtelivat mielipiteet ja arvostelut Janne Flyktistä pienessä\npiispankaupungissa. Yksi kiitti, toinen laittoi, kolmas kuunteli muka\npuolueettomana, vaikka rauhan vuoksi säestikin milloin mitäkin puolta.\n\nMutta mielipiteiden sekavasta vuolteesta pakkasi aina pinnalle tämä:\nJanne Flykt on harhaoppinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä yleinen huomion esine eleli vain omaa elämäänsä. Hän oli\nkaksi vuotta taaksepäin mennyt naimisiin, ja häät olivat olleet\nkomeat. Ei muistanut piispankaupunki pitkiin aikoihin nähneensä\nsellaisia pitoja. Jos nyt ei otettu lukuun maaherran vanhimman pojan\nTorste-luutnantin häitä. Mutta niissähän oli ollutkin morsiamena\netelän aateliskartanon rikas ja ylhäinen neiti.\n\nMutta porvarispiireissä vietetyistä häistä veivät Roslundin patruunan\ntyttärelleen toimeenpanemat kerrassaan voiton. Sitä ruokien ja\njuomien paljoutta ja häävieraiden tulvaa. Joukossa oli ollut itse\npiispakin rouvine vaikka vihkimisen oli toimittanutkin tuomiorovasti.\nOlihan Janne Flykt hänen apulaisensa. -- Pastori Skarp oli ollut\nmukana -- mielipiteistään huolimatta. Mutta hyvällä ruokahalulla oli\nhänkin silti syönyt ja juonut. Roslundin patruunahan oli leikillään\nsanonutkin, etteivät hänen tyttärensä häitä saaneet oppiriidat\nhäiritä.\n\nEivätkä ne olleet häirinneetkään.\n\nOli puheltu muista asioista, valtuusmiesvaaleista ja tekeillä\nolevista rautateistä. Vanha piispa oli selitellyt viimeisten\narkistotutkimustensa tuloksia varalääninsihteerille. Ne kuuluivat\nnimittäin piispan erikoisalaan. Sulhanen oli soittanut kauniin\nkappaleen sellollaan, ja neiti Såltin oli lausunut hääparille\nomistamansa runon. Hänellä oli näet vähän niitäkin taipumuksia.\nTanssittu vain ei oltu. Sitä ei Roslundin patruuna ollut ottanut\nohjelmaan. Hänen mielestään piti papin häiden sentään jossakin\nsuhteessa erota tavallisista \"pelimannihäistä\".\n\nPuolitoista vuotta häiden jälkeen oli pappilassa, apulaisen\npuolella, vietetty ristiäisiä. Roslundin rouva itse oli kantanut\ntyttärensä pojan kasteelle, ja kummeina oli ollut Laidan väkeä. Isä\noli arvellut, että kun hänen sukunsa kerran juonti sieltä, saivat\nhänen pojalleenkin kelvata tavalliset työläiskummit: Lassilan Gideon\nja Leinosen Konsta vaimoineen. Meri-Kustu, vanhapoika, oli saanut\nparikseen neiti Såltinin, joka viimeksimainittu kapellimestari\nBorellin kanssa oli edustanut kaupungin hienompaa säätyä.\n\nJanne Flyktin onnellista perhe-elämää ei siis häirinnyt mikään. Hän\noli reipas ja iloinen, ja hänen suloinen vaimonsa oikea kodin emäntä.\nKirkosta tullessaan hän tapasi pikku Penttinsä jokeltamassa kehdossa\nja leikkimässä vempeleeseen kiinnitetyllä avainkimpulla. Ja hänestä\noli suurimpia nautintoja puhella lapselle, joka tapaili kiinni hänen\npapinkauluksestaan, uhaten kiskoa sen irti.\n\nMutta nyt oli hänen taivaallaan ukkospilvi jälleen nousemassa.\n\nPiispankaupunkiin oli vuosi takaperin muuttanut kuparisepänkisälli\nKamula. Hän oli saanut työtä kupariseppä Lackströmillä eikä\nhänestä alussa tiedetty muuta, kuin että hän oli ruskeapartainen,\nvähän synkkä vanhapoika, joka viime markkinain aikana oli seissyt\nLackströmin kauppakojussa itse vanhan patruunan tilalla. Se oli\nherättänyt kaupunkilaisten huomiota, sillä vuosikymmenien aikana\nhe olivat tottuneet näkemään patruunan itsensä kahvipannujensa\nja kattiloidensa keskellä, kasvoiltaan samanvärisenä kuin hänen\nvalmistamansa kuparituotteetkin. He olivat jo niin tottuneet\ntinkimään vanhan patruunan kanssa, että heitä oli oudostuttanut tämä\nruskeapartainen, synkkä mies, joka ei ryhtynyt pitkiin selittelyihin,\nvaan nosti kysymyksessäolevan kahvipannun ostajan eteen kuin\nmies, joka halveksii maailman turhuutta. Ilmeisesti olivat hänen\najatuksensa muualla koko kirjavan markkinaelämän aikana.\n\nTämä synkkäkatseinen kuparisepänsälli hautoi suuria ajatuksia. Hän\noli lukenut kristikunnan suurista miehistä ja ruvennut ajattelemaan\nolevansa kutsuttu johonkin suureen ja tärkeään tehtävään. Niinkuin\nDwight L. Moodylle muutaman kenkäkaupan tiskin takana Bostonissa oli\nselvinnyt, että maailma hukkui jumalattomuuteen, oli Kamulallekin\nkirkastunut Lackströmin kahvipannujen keskellä, että pienoinen\npiispankaupunki huolimatta tuomiokirkosta ja tuomiokapitulista eli\nsurutonta elämää. Hän liittyi kaupungin uskovaisten joukkoon, jotka\nheti tunsivat hänessä itseoikeutetun johtajan. Eikä kulunut Montakaan\nkuukautta, ennen kuin koko kaupunki puhui vain Kamulasta, tuosta\nruskeapartaisesta kuparisepänsällistä, joka saarnasi kuin Vanhan\nTestamentin profeetta.\n\nPitkää aikaa ei Kamula tarvinnut, ennen kuin hän sotapäällikön tavoin\noli saanut yleissilmäyksen taistelutantereesta. Hän käsitti paikalla,\nmissä oli vika kaupungin jumalattomuuteen: Katso, itse Antikristus\nasui sen keskellä!\n\nJa se Antikristus oli -- pastori Janne Flykt. Kummako, että\nsuruttomuus sai vallan, kun papit palvelivat Baalia ja uhrasivat\nMoolokille! Kummako, että jumalankieltämys kasvoi, kun Kristuksen\npalvelijat viettivät iltansa teattereissa ja tanssisalongeissa,\nvinguttivat viulua ja viheltelivät, maailman kunniaa pokkuroivat\nja pyhän virkansa porttoudeksi muuttivat! Voi maailmaa pahennusten\ntähden!\n\nTuli oli sytytetty, ja kansa riemuitsi. \"Suuri profeetta on noussut\nkeskuuteemme\", profeetta maailman viisaudesta vapaa, mutta pyhän\nHengen täyttämä kiireestä kantapäähän! Se odotti vain merkkiä\nryhtyäkseen rynnäkköön.\n\nJa merkki annettiin:\n\nPastori Flykt oli pantava viralta!\n\nNiin, tietysti! Kumma, ettei sitä oltu jo ennemmin hoksattu! Eikö\ntotta? Oh, olipa kyllä, mutta oli säälitty köyhää miestä, oman\nkaupungin kasvattia! Eikö oltu? Pyh kaikkia! Olivathan sen jo\nlausuneet Moilasen Matleena ja räätäli Tarkkanen senkin seitsemät\nkerrat, mutta se kun oli vain annettu asian jäädä. Parannusta oli\nodotettu kärsivällisesti, Mutta nyt oli kärsivällisyys loppunut!\nKirves oli pantu puun juurelle.\n\nPois rienaaja kirkosta! Alas Kristuksen häpäisijä saarnatuolista!\n\nKaupunki oli kuin tulessa. Vakavammat ihmiset pudistelivat päätään,\nmutta eivät panneet tikkua ristiin. Heistä oli hauskaa seurata\ntapausten kehittymistä.\n\nJa ne kehittyivät -- huimaavan nopeasti.\n\nAluksi elettiin jonkinverran epätietoisuudessa. Kaikenlaisia\nhuhuja liikkui kaupungilla, toinen toistaan kummempia. Kerrottiin,\nettä pastori Flykt oli jo erotettu. Piispa itse oli riistänyt\npapinkauluksen hänen kaulastaan ja lausunut: \"Näin riistää Jumala\nsinulta viimeisenä päivänä taivaallisen autuutesi osan!\" Tuomiokirkon\nvanha Matti-vahtimestari oli kutsuttu tuomiokapituliin ja hän oli\nsaanut määräyksen nostaa kaikki ne kapat ja messukasukat, joita Janne\noli käyttänyt, sakariston ulkopuolelle tuultumaan, jotta ne sitten\nvoitaisiin uudelleen vihkiä pyhään tarkoitukseensa. Saarnatuoli ja\nalttarin sisäpuoli oli määrätty pestäväksi lysoolivedellä, koskapa\nvääräoppi oli tarttuvaa kuin rutto ja leviäisi joka paikkaan, jollei\nsitä ajoissa tukahdutettaisi. Pesijänä mainittiin jo Matleena\nMoilasta, ja Matleenan naapurit olivat jo tietävinään, paljostako hän\nsen työn oli ottanut. Sataviisikymmentä markkaa! Sillä sellaiseen\nhommaan ei ruvennut mielellään kukaan -- uskovainen ihminen\nolletikaan. Mutta näiden huhujen aiheuttama jännitys herpaantui\nvähän, kun Ollakan Riika oli käynyt vartavasten toteamassa, ettei\nsakariston edustalla ollut mitään kappoja eikä kasukoita näkynyt.\nJa kun Janne Flykt saarnasi seuraavana pyhänä, laukesi viimeinenkin\njännitys, ja ihmiset joutuivat aivan ymmälle.\n\nMitä tämä oli? Paljaita valheitako oli levitettykin ympäri kaupunkia?\nKuka hävytön sen oli tehnyt?\n\nPiispankaupungin asukkaat olivat arkoja kunniastaan. Heitä ei saanut\nniinkään vain nenästä vetää!\n\nRuvettiin jo kyselemään huhujen alkuunpanijaa. Yksi syytti yhtä,\ntoinen toista. Pantiin oikea ajojahti toimeen, mutta syyllistä ei\nilmaantunut. Tämä epäonnistuminen tuli tavallaan Janne Flyktin\nhyväksi. Väkevä myötätunnon laine vierähti hänen ylitsensä. Että\nihmiset kehtasivatkin olla niin hävyttömiä! Viralta pois! Hm! Ei\nsitä niin virkaa otettu kuin sanottiin! \"Johan minä Manniskalle\nsanoin, että älä sinä lörpötä! Ei se nyt pappi sentään ole mikään\npuukhollari, jonka saattaa potkaista pois milloin haluttaa! Mutta kun\nsitä ruvetaan jotakin hölyämään niin sitä hölytään! Kaikkea! Sanokaa\nte muuta!\"\n\nJanne Flykt sai taas osakseen ystävällisiä katseita. Ja yksi ja\ntoinen pistäysi katsomassa, mitenkä \"pasturska uudessa kodissa\njaksoi\".\n\nMutta tämä kaikki oli vain tyyntä ukonilman edellä kuin kaunista\nkajastusta ennen auringon laskua. Janne Flyktin harvat ystävät\niloitsivat, että mokomasta häväistyshistoriasta vihdoinkin oli\npäästy, kunnes he eräänä marraskuun aamuna heräsivät hirvittävään\ntodellisuuteen: kolmenkymmenviiden kaupunkilaisen allekirjoittama\nvalituskirjelmä oli jätetty tuomiokapituliin. Siinä syytettiin\npastori Flyktiä harhaopista ja vaadittiin erotettavaksi papinvirasta.\nTuomiokapitulin asessori Haglund oli virallisen juhlallisena ottanut\nvalituskirjelmän vastaan, ja asiamiehenä oli ollut kuparisepänsälli\nEsaias Kamula.\n\n\n\n\nXI\n\n\nTuomiokapitulin ylimääräinen istunto oli määrätty maanantai-illaksi\nkello 6.\n\nJo hyvän aikaa ennen istunnon alkamista saapuivat tuomiokapitulin\njäsenet yksi toisensa jälkeen. Pappispuvuissa, aivan kuin\nvalmistautuneina joihinkin papiksivihkiäisiin tekivät he juhlallisen,\narvokkaan vaikutuksen. Mutta tällä kertaa ei heidän kasvoillaan\ntavattu tuota jokapäiväistä, rauhallista ilmettä, joka niillä\ntavallisissa oloissa asui kuin merkkinä siitä, etteivät säännölliset\npappistehtävät pitkän virkatottumuksen vuoksi enää heidän mieltään\nerikoisesti kiinnittäneet. Ei, tämä toimitus oli siksi epätavallinen,\nettä sen näki jo itse herra asessori Tallborginkin kasvoilta, joilla\ntavallisesti leikki hyväntuulen veitikka. Sen huomasi selvääkin\nselvemmästi vahtimestarikin, joka pari vuosikymmentä oli autellut\ntuomiokapitulin herroille päällystakkia ylle.\n\nNyt olivat hänenkin kuihtuneet kasvonsa vakavuuden kirkastamat hänen\nottaessaan vastaan herra asessori Tallborgin supinnahkaista turkkia.\n\nAsessori Tallborg veti esiin nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan.\nHän oli lihava, keskikokoinen mies ja hiostui helposti.\n\n-- Onko piispa jo saapunut? kysyi hän, tukkien nenäliinaa kauhtanansa\ntakataskuun.\n\n-- Ei ole, herra asessori. Ainoastaan herra tuomiorovasti ja herra\nasessori Haglund, vastasi vahtimestari nöyrästi.\n\nAsessori Tallborg astui istuntohuoneeseen, jossa tuomiorovasti ja\nasessori Haglund istuivat pitkän, viheriällä veralla päällystetyn\npöydän ääressä.\n\n-- Hyvää iltaa! tervehti Tallborg. -- No, mitäs veljet arvelevat\ntästä?\n\nMitäpä siitä oli arvelemista. Tuomiorovasti pudisti päätään, ja\nasessori Haglund teki samoin.\n\n-- Ikävä juttu. Asessori Tallborg istahti virkaveljiään vastapäätä ja\ntarkkasi heidän huolestuneita kasvojaan.\n\n-- Ikävä juttu, perin ikävä, virkkoi hänkin. Tuomiorovasti korjasi\nsilmälasejaan ja vertasi kelloaan ikkunoiden välissä riippuvaan\nseinäkelloon.\n\n-- Se on merkillistä, kuinka tuo on ruvennut jätättämään. Viime\ntorstaina panin omani sen kanssa yhteen ja nyt se on taas viisi\nminuuttia jälessä.\n\n-- Mutta jos omasi menee edelle?\n\n-- Ei pitäisi. Se on kuukausi sitten ollut kellosepässä eikä sen\npitäisi mennä. Tuomiorovasti pisti kellon taskuunsa ja otti pöydältä\nasiakirjavihkon. Siinä oli syytöskirja pastori Flyktiä vastaan sekä\nhänen antamansa kirjallinen selitys.\n\nTuomiorovasti katseli sitä ja puistautti vähä-väliä Päätään.\nInnostusta, innostusta ... ja kaunista kieltä, mutta oppi ... se\noppi...\n\n-- Jaa-a. Ikävä juttu, kerrassaan ikävä juttu, virkkoi hän ääneen.\n-- Minä olen koettanut sille pojalle takoa järkeä päähän, mutta\nei. Hän on itsepäinen, harvinaisen itsepäinen. -- Hän katseli\nvirkaveljiään huolestunein ilmein ja jatkoi lukemistaan. -- Miksi ei,\n-- murahteli hän. -- Saattaa sitä kai noinkin sanoa ... \"Kristuksen\njumalallinen ihmisyys\" ... mutta tarvitseeko nyt julistaa\nsaarnatuolista kaikkea mitä ajattelee. Hm! -- Hän silmäsi asessori\nTallborgia kuin lukeakseen tämän kasvoista, mitä virkaveli ajatteli\nasiasta. Mutta Tallborg istui kuin itseensä vajonneena ja leikki\nkultaisilla kellonperillään. -- Tätä minä olen koettanut hänelle\niskeä päähän, mutta ei. Hän on järkkymätön. Vakaumus? ... niin no\n... vakaumus kyllä, mutta sen sovelluttaminen käytäntöön ... niin\n... sovelluttaminen ... taikka ... no niin, miksi emme voi sanoa:\nsovelluttaminen. Eihän sitä nyt tarvitse maailmalle huutaa kaikkea,\nmitä ajattelee.\n\nTuomiorovasti otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä, viitaten\npäännyökkäyksellä asiapapereihin. Hänen mielestään juttu oli\nauttamaton.\n\n-- Siinä on hänen kirjallinen selityksensä, lausui hän.\n\nAsessori Tallborg otti paperin ja rupesi lukemaan. Hänen lihava\nleukansa venähti rinnalle ja poskilla värähti tuontuostakin\nhermostunut nykähdys.\n\n-- En minä nyt voi sanoa, että hän suorastaan kieltäisi Kristuksen\njumaluuden, mutta onhan se vähän hämärästi esitetty ... lausui hän\nleveään tapaansa... \"Sellainen täydellisyys, sellainen tinkimättömän\nläheinen suhde Jumalaan, josta hän ei heitä irti kärsimyksen\nratkaisevimmalla hetkelläkään, vaikka hänen omassa sielussaan\nkaikki on pimeää kuin yö, sellainen horjumaton uskollisuus omaa\nelämänkutsumustansa kohtaan, oikeuttaa meidät sanomaan, että hän on\n'jumalallinen', vieläpä enemmänkin: hän on 'Jumala'... Jaa ... hm!\nhiukan modernia, mutta melko oikein, melko oikein.\"\n\nAsessori Tallborg heitti asiakirjavihkon pöydälle ja vaipui\nsyvemmälle nojatuoliinsa.\n\n-- Nuo lainausmerkit ovat minusta vaarallisia. Niihin on hienosti\nkätketty koko kielteinen kanta, virkkoi asessori Haglund, joka\npelkäsi Tallborgin ryhtyvän syytettyä puoltamaan.\n\n-- Minusta ne ovat paikallaan. Käsite \"Jumala\" on nyt kerta\nkaikkiaan kiistanalaisena, ja ystävämme Janne Flykt osoittaa sen\nyksinkertaisesti lainausmerkeillä. Ne eivät sano sen enempää ...\neivätkä vähempää.\n\nEteisestä kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Piispa,\ntuomiokapitulin sihteerin seuraamana astui sisään.\n\n-- Hyvää iltaa, hyvät veljet! Tjaa-ah! Meillä on raskas ilta.\n\nPiispa tervehti tuomiorovastia ja asessoreita ja kävi istumaan pöydän\npäähän korkeaselustaiseen, puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin.\nHän näytti avuttomalta tuossa mahtavassa tuolissa, jonka selusta\nulottui hyvän joukon yläpuolelle hänen harmaan päänsä. Hermostuneena\nrupesi hän kuivaamaan silmälasejaan, räpytellen pieniä, likinäköisiä\nsilmiään.\n\n-- Ei ... syytetty ole vielä tullut?\n\n-- Ei ole vielä.\n\nTuomiorovasti vertasi taas kelloaan seinäkelloon. Se osoitti nyt\nseitsemää minuuttia vailla 6.\n\n-- Jaa-ah. En minä ole tämmöistäkään iltaa vielä elänyt. Jumala\nauttakoon meitä tekemään oikean päätöksen.\n\n-- Asia on melko selvä.\n\nAsessori Haglund lausui sen melkein koleasti.\n\n-- Tarkoitatko...?\n\nPiispa ei hirvennyt jatkaa loppuun.\n\n-- Tarkoitan. Kirkkolaki ei anna mahdollisuuksia muuhun\nmielipiteeseen.\n\n-- Asia on melko vaikea, huomautti asessori Tallborg, ja hänen\nkasvoilleen ilmestyi tuo niille niin tutunomainen poikamainen hymy.\nMeidän on kuljettava Skyllan ja Kharybdiksen välistä.\n\nMikä sinun mielestäsi tässä tapauksessa on Skylla?\n\n-- No ... pastori Flyktin mielipiteet.\n\n-- Ja Kharybdis?\n\n-- Kirkkolaki. Minä omasta puolestani välttäisin Kharybdista ja\nkulkisin lähempää Skyllaa ... tässä tapauksessa.\n\n-- Siis hyväksyisit harhaopin?\n\n-- En, vaan koettaisin ymmärtää ja kääntää asian parhainpäin, jotta\npoikariepu saisi pitää virkansa.\n\n-- \"_Incidit in Scyllam, qui vult evitare Charybdin_.\" [Se joutuu\nSkyllaan, joka haluaa välttää Kharybdista.] Taikka ... päinvastoin,\nlausui järkähtämätön asessori Haglund.\n\n-- Niinpä niin. Minä vain arvelen, että tuomiokapituli voisi\nhelpommin selvitä Skyllasta kuin pastori Flykt Kharybdiksesta.\n\nTuomiokapitulin kello löi 6, ja vahtimestari tuli ilmoittamaan, että\npastori Flykt oli saapunut.\n\n-- Käsketään sisään.\n\nJanne Flykt astui huoneeseen ja kumarsi. Hän oli kalpea, mutta\nhänen tiukasti yhteen puserretut huulensa osoittivat, että hän\noli valmistautunut ottamaan vastaan pahimmankin, jos asiat niin\nvaatisivat.\n\nPiispa sormeili hermostuneena rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä.\nAsessorit istuivat jäykkinä, liikkumattomina. Laiha Tallborg'kin oli\nvakava. Ainoastaan poskilla värähtelevät nykähdykset ilmaisivat hänen\nkäyvän sisäistä taistelua. Sihteeri kirjoitti nopeasti, korjaten\nsilloin tällöin nenäkakkuloitaan.\n\nPiispa rykäisi pari kertaa kuivasti ja vaivautuneesti. Hän loi\npienet, harmajat silmiänsä ovensuussa seisovaan nuoreen pappiin,\nja hänen vanhaa sydäntään kaihersi sääli. Millä elättäisi poloinen\npoikaparka perheensä, jos laki nyt hänet tuomitsisi?\n\n-- Pastori Flykt, astukaa hiukan lähemmäs.\n\nJanne Flykt otti pari askelta viheriää pöytää kohti.\n\n-- Niinkuin edellisellä kerralla kävi selville -- alkoi piispa ja\nhänen värähtelevää puhettaan keskeytti vähäväliä kuiva yskintä\n-- on kuparisepänkisälli Esaias Kamula jättänyt tuomiokapituliin\nkolmenkymmenenviiden seurakuntalaisen allekirjoittaman\nsyytöskirjelmän, jossa teitä syytetään harhaopista, erikoisesti\nsiitä, että kiellätte Kristuksen jumaluuden. Tuomiokapituli antoi\nteille viime kerralla alkaa vastata syytökseen kirjallisesti, jotta\nsaisitte asiaa harkita ja mahdollisesti peruuttaa väitteenne. --\nPyydän asessori Haglundin lukemaan syytetyn vastauskirjelmän.\n\nAsessori Haglund korjasi silmälasejaan ja nousi. Hänen kuiva vartensa\noli jäykkä kuin seiväs ja hänen äänensä terävä ja läpitunkeva.\n\nVastauskirjelmä oli pitkä. Siinä selitti pastori Flykt, ettei hän\nsuinkaan kieltänyt Kristuksen jumaluutta, vaikka hän käsittikin sen\nhiukan toisin kuin evankelisluterilainen kirkko. Hänen mielestään\nKristus oli ennen kaikkea ihminen, täydellinen, jumalallinen ja\nsynnitön ihminen. Sellaisena häntä voitiin hyvällä syyllä sanoa\n\"Jumalan pojaksi\", siksi ainoaksi, joka tämän nimen täysin ansaitsi\nja siis myöskin \"Jumalaksi\". Mutta siinä mielessä Jumalaksi kuin\nkirkko opetti, nimittäin että Vapahtaja olisi yhtä kuin Isä, ja\nIsä yhtä kuin Poika, -- siis ottanut esimerkiksi osaa maailman\nluomiseen, niinkuin kirkon katekismuksessa sanottiin, -- ei hän\nvoinut Vapahtajaa nimittää, jonka vuoksi kolminaisuusoppi olikin\nhänelle epäselvä, -- ei niin ymmärrettynä, että hän tahtoisi sen\nkieltää, vaan niin, ettei hän ollut päässyt siltä vielä rehelliseen\nvakaumukseen. Tästä oli johtunut, ettei hän ollut voinut siitä\nsaarnoissakaan puhua, niinkuin toiset papit, vaan oli tyytynyt\nmelkein yksinomaan julistamaan jumalallista Kristusta ihmisenä,\nkoskapa hänen mielestään Vapahtaja sellaisena tuli ihmistä paljoni\nlähemmäs kuin taivaallisena hallitsijana ja kuninkaana, joksi hänkin,\nJanne Flykt, Vapahtajan uskoi, koskapa Raamattukin opetti, että\n\"Jumala on hänet _korottanut_\".\n\nTämä oli lyhyesti hänen vakaumuksensa, josta hän rehellisenä miehenä\nja kristittyinä ei voinut luopua, koskapa -- niinkuin jo oppi-isä\nLutherkin sanoi -- \"ei kenenkään ole hyvä tehdä missään omaatuntoaan\nvastaan\".\n\nAsessori istuutui ja laski vastauskirjelmän pöydälle, Hän katsahti\npiispaan kuin olisi tahtonut sanoa: \"Ei hiukkaakaan perääntynyt,\npikemmin päinvastoin.\"\n\nPiispa oli lukemisen aikana vaipunut kokoon tuolissaan. Oli kuin\nolisi vuori laskettu hänen kapeille hartioilleen.\n\nAvarassa huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kuului vain\nkellon yksitoikkoinen käynti. Tuntui kuin olisi sokin sanonut: \"Ei\nvain! ei vain! ... turha toivo! turha toivo!\"...\n\nPiispa nosti kumaraan painuneen päänsä. Näkyi, että hänen oli vaikea\npuhua.\n\n-- Pastori Flykt ei ole ollenkaan perääntynyt mielipiteistään.\nSyytöskirjelmän pääponsi on niin muodoin oikein?\n\n-- Se riippuu siitä, miten asia käsitetään.\n\nJanne Flykt nojasi korkeaan kaappiin. Hän tunsi tarvitsevansa tukea.\n\n-- Jaa. Sitä on vaikea käsittää muuten kuin että pastori todella\nkieltää Kristuksen jumaluuden.\n\n-- En, herra piispa, minä ymmärrän sen vain hiukan toisin kuin kirkko.\n\n-- Jaa, mutta teillä ei ole lupa ymmärtää sitä toisin! Te olette\ntehnyt pappisvalan ja luvannut käsi Raamatulla pysyvänne kirkon\nopissa. Teillä ei ole oikeutta rikkoa valaanne!\n\nPiispan hinterä varsi oikeni, ja hänen harmaissa silmissään välähti.\n\n-- Siihen minä en voi mitään, herra piispa. Olen jo huomannut, ettei\nole hyvä tehdä missään asiassa omaatuntoaan vastaan.\n\n-- Omatuntokin muodostuu sellaiseksi, millaiseksi sen kasvatamme. Te\nolette kasvattanut sen harhaoppiseksi.\n\n-- Eikö omatunto ole Jumalan ääni?\n\nJanne Flykt irtautui kaapista ja seisoi suorana.\n\n-- Kyllä, mutta siihen voivat paljon vaikuttaa ulkonaiset olosuhteet,\nlueskeleminen, mietiskely jne. Te olette kasvattanut omantuntonne\nkirkolle vieraassa ilmapiirissä. Siitä johtuu vakaumuksenne.\n\nJanne Flykt ei vastannut. Tuli taas hiljaisuus, jonka aikana\nseinäkello takoi: \"Ei vain! ei vain! ... parantumaton! parantumaton!\"\n\n-- Millä kannalla pastori on muihin kirkonoppeihin nähden?\n\nJanne Flykt mietti ennen kuin vastasi.\n\n-- Minua ei ole syytettykään muusta kuin Kristuksen jumaluuden\nkieltämisestä. Katson, etten ole velvollinen vastaamaan herra piispan\nkysymykseen.\n\nPieni, hinterä piispa korkeassa selkämys-tuolissaan kasvoi. Hänen\nlaihat kasvonsa jännittyivät, ja käsi tarttui kultaiseen ristiin\nlujin ottein. Hän oli nyt piispa, jolla oli valta käskeä.\n\n-- Te _olette_ velvollinen vastaamaan kysymykseeni, kun minä teidän\nesimiehenänne sen teille asetan! lausui hän ankarasti.\n\nJanne Flykt silmäsi asessori Tallborgia, joka näytti vaivaantuneelta.\nHänestä tuntui, että asessori antoi hänelle ystävällisen merkin\nperääntymiseen.\n\n-- Minä hyväksyn ne ... yleensä, vastasi hän hiljaa.\n\n-- Yleensä ... jaa, mutta ette täydelleen?\n\n-- Kyllä...\n\n-- Esimerkiksi yliluonnollisen syntymän?\n\n-- Tavallaan, vaikka minulla ei ole siltä mitään vakaumusta. Minä en\nymmärrä sitä enkä voi siis oikein kysymykseenkään vastata.\n\n-- Ylösnousemuksen?\n\n-- Ehdottomasti. Olen sitä mieltä, että kuka hyvänsä meistä\ntäydellisesti kristuksenkaltaisessa jumalasuhteessa eläen voisi tehdä\nsaman.\n\nVärähdys kävi läpi pöydän ympärillä istuvien vanhojen herrojen. He\nkatsoivat kummissaan nuorta pappia.\n\n-- Mitä pastori tarkoittaa?\n\n-- Tarkoitan sitä, että jos ken hyvänsä meistä olisi sisäiseltä\nolemukseltaan yhtä ehyt ja vapaa, niin Jumalan voiman kantama kuin\nVapahtaja, hän uhmaisi kuolemaakin. Hän olisi silloin elämän herra,\ntäydellisesti tuttu elämän kanssa, eikä kuolema voisi hänelle mitään.\n\nTuli taas hiljaisuus, jonka kestäessä tuomiokapitulin jäsenet\nnäyttävät syventyneen miettimään nuoren papin sanoja. Hetken kuluttua\nlausui piispa:\n\n-- Onko se pastorin ehdoton kanta, jonka olette vastauskirjeessänne\nesittänyt ja jota nyt olette täällä puolustanut?\n\n-- On.\n\nJanne Flykt kuuli kyllä, mitä seinäkello takoi, mutta siitä\nhuolimatta hän vastasi varmasti.\n\n-- Tiedättekö, mikä seuraus siitä teille on?\n\n-- Jos käsitykseni selitetään Kristuksen jumaluuden kieltämiseksi --\njota se minun mielestäni ei ole -- on siinä seurauksena viran menetys.\n\n-- Jaa, te tiedätte siis sen. -- Tuomiokapituli siirtyy\nneuvottelemaan ja päätöstä tekemään. Pyydän pastoria istumaan ja\nodottamaan sen aikaa.\n\nPiispa osoitti tuolia ovensuussa.\n\nHerrat poistuivat viereiseen huoneeseen, lihava Tallborg viimeisenä,\nja Janne Flykt jäi yksin.\n\nHäntä väsytti ja hän istui osoitetulle paikalle. Omituinen tunteiden\nsekoitus velloi hänen sydämessään. Mitä? Nytkö ratkaistaisiin hänen\nelämänsä kohtalo tuossa viereisessä huoneessa?\n\nHänen sydäntään ahdisti. Miten hän tulisi toimeen, jos virka\nvietäisiin?\n\nHän nojasi päätä käsiinsä ja vaipui synkkiin mietteisiin.\n\nNiin valoisana, lupaavana oli elämä auennut hänelle, ja nyt tuntui\nsiltä, kuin loppuisi kaikki pimeyteen. Isku näytti seuraavan\ntoistansa: pari viikkoa sitten oli hänen appensa, rikas kauppias\nRoslund tehnyt vararikon. Se oli tuntunut aivan käsittämättömältä.\nHän oli luullut appensa seisovan vakavalla pohjalla: olihan\nkauppahuone siksi vanha ja monet kovat kestänyt. Mutta viimeinen\nsuuri jauhojen tukkuosto kotimaisilta kauppiailta oli antanut\nvanhukselle loppuiskun. Hän oli luottanut hinnan nousuun ja se\nolikin alennut -- ulkomaisten odottamattoman hyvien satojen vuoksi.\nKolme ja puoli markkaa säkkiä kohti! Se teki lähes puoli miljoonaa\nmarkkaa rahtien kanssa. Sitä ei vanhus enää ollut kestänyt, vaan oli\nmurtuneena jättänyt vararikkohakemuksen. Siihen hupenivat hänenkin\nmyötäjäisensä, joista kaupungilla oli niin suurta ääntä pidetty.\n\nJanne Flykt hymyili katkerasti. Johannan flyygeli jäi hänelle\nmyötäjäisiksi. Ja sillä tulisi virkaheittopapin elättää itsensä ja\nperheensä.\n\nMahdotonta.\n\nHän oli kyllä musiikkimies, mutta konsertteja hän ei pystyisi\nantamaan, -- paremmin viululla kuin sellollakaan, pianosta\npuhumattakaan. Ne vaativat suurempaa koulutusta kuin esiintyminen\npalokunnan vuosijuhlissa.\n\nHän nosti päätään ja silmäili avuttomana ympärilleen. Seiniltä\nkatselivat häntä entisten piispojen kuvat.\n\nNiin, siinä ne olivat rivissä kaikki, ensimmäisestä alkaen.\nVakavia, juhlallisia miehiä, vanhanaikaisissa korkeakauluksissa\nkauhtanoissaan, piispanristit rinnalla. Ne tutkivat häntä,\nharhaoppista, ja niiden tuomio oli yksimielinen.\n\nPois kappa ja kaulus vääräoppiselta!\n\nAinoastaan runoilija-piispa näytti olevan eri mieltä. Hänen lempeät,\nklassilliset piirteensä tuntuivat puhuvan toista kieltä. Hän vastusti\nvirkaveljiään. \"Hävetkää!\" Puhui hän. \"Vanhat miehet ja tuomitsette\nnuorta sen vuoksi, että hänen taiteellinen sielunsa haluaa luoda\nuusia muotoja vanhoille totuuksille. Minäkin ajattelin vapaammin ja\npysyin kuitenkin piispana kuolemaani asti. Mutta te tahdotte ottaa\nviran apulaiselta, jolla ei ole mitään turvaa. Älä murehdi! Taide on\nJumalasta.\"\n\nNiin, niin ... se oli totta. Hänen taiteensa rajoittui\nparemmanpuoleiseen viulun- ja sellonsoittoon... Mutta ansaitsisiko\nsillä vielä leipäänsä?\n\nSe näytti mahdottomalta.\n\nViereisestä huoneesta kuului puhetta. Hän erotti asessori Tallborgin\näänen. Hän varmasti asettuisi puolustavalle kannalle.\n\nAsessorin ääni oli kiihkeä. Oli selvää, että viereisessä huoneessa\nkäytiin kiivasta taistelua apulaispapin tulevasta kohtalosta.\n\nÄkkiä tunsi Janne Flykt väkevän turvallisuudentunteen täyttävän\nrintansa.\n\nEhkäpä häntä ei erotetakaan! Ehkäpä ne eivät pysty siihen! Tahi eivät\nuskalla! Se olisi sentään huomiota herättävä tapaus. Eivät tohdi\nottaa sellaista edesvastuuta hartioilleen!\n\nJa hänen ajatuksensa lensivät äkkiä tuomiokirkkoon. Ei, hänen\noli mahdotonta luopua siltä! Ne eivät saaneet vetää häntä alas\nsaarnatuolista! Se oli hänen paikkansa. Tuomiokirkko ymmärsi häntä ja\nhän sitä. Kuinka hän voisi elää iltaan sen kukitettua alttaria, jonka\nääressä hän oli jo kolme vuotta seissyt? Vapahtaja ei sitä sallisi.\nHän astuisi varmaan tänne, noiden herrojen luo ja sanoisi: \"Joka ei\nole minua vastaan, se on minun kanssani!\"\n\nSamassa narahti ovi, ja Janne Flykt säpsähti. Tuliko Vapahtaja häntä\npuolustamaan --?\n\nEi... Se oli vain vahtimestari, joka raotti ovea ja tirkisti\neteisestä huoneeseen. Nähdessään Janne Flyktin, hän painoi oven\nvarovasti kiinni ja hiipi pois.\n\nViereisessä huoneessa keskusteltiin yhä. Hän tarkkasi. Nyt puhui\npiispa. Hänen äänensä värähteli niin kummallisesti, mutta siinä ei\nollut sitä sointua, jota hän olisi kaivannut.\n\nErottavat ne. Ihan varmaan! Asessori Tallborg ei saisi heitä\nvakuutetuiksi.\n\nJa entä sitten?\n\nKotona istui Johanna ja odotteli häntä, pelko ja epätoivo sydämessä.\nPikku Pentti taapersi lattialla ja jokelteli: \"Itä on pappi, itä on\npappi!\"\n\nNiin, tällä hetkellä vielä. Mutta huomenna?\n\nHän muisti elävästi sen päivän, jolloin hän vastavihittynä pappina\nseisoi tässä samassa huoneessa. Hän nojasi juuri tuota samaa kaappia\nvasten, johon äskenkin, piispa astui hänen luoksensa ja lausui\nystävällisesti: \"Pastori on hyvä ja tulee illalla klo 7 meille.\"\n-- Siellä oli ollut illalliset vanhaan tapaan. Kaikki kaupungin\nhuomatuimmat henkilöt olivat olleet läsnä, maaherra von Toll'kin.\n-- \"Pastorihan kuuluu olevan musiikkimies?\" \"Kyllä vähän.\" \"Minun\nvaimoni harrastaa musiikkia.\" \"Vai niin.\" \"Kyllä! Schubert ja\nBeethoven ovat hänen mielisäveltäjiään. Minä en pidä Schubertista.\nHän on liian lempeä. Mutta Beethoven, ah, famos!\" Ja maaherra oli\ntassutellut pormestarin luo ja ruvennut kertomaan, mitenkä vietettiin\nensimmäistä iltaa Plewnan antautumisen jälkeen. Oli tanssittu ja\nsoitettu. Ja Osman pasha, joka oli ollut läsnä, oli toistellut,\nkuunnellessaan Beethovenin C-molli-sinfoniaa: \"Ah, famos!\" Hän oli\nvälittänyt viisi linnoituksien antautumisesta...\n\nSeinäkello löi puolta kahdeksaa.\n\nKauan se kesti! Eivät päässeet yksimielisyyteen. Ehkäpä Tallborg\nsaisi heidät vakuutetuiksi.\n\nMutta ei... Nyt puhui tuomiorovasti: \"Minä yhdyn herra piispaan.\"\n\nEikö hän sanonut niin? Vai kuuliko hän oikein?\n\nViran ne vievät ... ihan varmaan!...\n\nJa taas valtasi hänen musertava ahdistus. Mitä? Jospa hän menisi\ntuonne sisään ja peruuttaisi? Hän ei voisi nähdä Johannan tuskan\nrepimiä kasvoja. Hän kuolisi.\n\nJanne Flykt nousi ylös ja otti pari askelta ovea kohti. Tuskan hiki\nkihoili hänen otsaltaan. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä\nrunoilija-piispan kuvaan. Oli kuin olisi tämä kieltänyt: \"Älä luovu\nvakaumuksestasi! Ne vievät sinulta musiikinkin, jos taivut. Minä\ntunnen heidät.\"\n\nHän pysähtyi ja palasi paikalleen. \"Ei ole hyvä tehdä missään asiassa\nomaatuntoaan vastaan...\"\n\nKuului kolinaa, kun tuoleja siirreltiin. Varmaankin päätös oli valmis.\n\nJanne Flykt tunsi kalpenevansa. Hän oli kuin kuolemantuomiota\nodottava vanki.\n\nViereisen huoneen ovi avautui, ja piispa seurueineen astui sisään.\nHeidän kasvonsa olivat juhlalliset ja totiset. Tuntui kuin olisivat\nhe tulleet taivaasta itse Isä-Jumalan luota. Nytkin kulki asessori\nTallborg viimeisenä, mutta hänen käyntinsä oli velttoa, laahustavaa.\nNäki, että hän oli jäänyt vähemmistöön.\n\nTuomiokapitulin jäsenet istuivat paikoilleen. Ja heidän läsnäolonsa\nsai taas seinäkellon hokemaan: \"Olisit ... peruuttanut! Olisit ...\nperuuttanut!\" takoi se.\n\nSihteeri ojensi piispalle paperiarkin. Tämä silmäili sitä hetken ja\nalkoi vavahtelevin äänin, jota hän turhaan koetti tukea:\n\n-- Koska pastori Janne Flykt, tuomiokirkkoseurakunnan virallinen\napulainen, on täällä tehdyn kirjallisen syytöksen mukaisesti\nhavaittu omaavan evankelisluterilaisen kirkon opista jyrkästi\npoikkeavan käsityksen, koskeva Herramme ja Vapahtajamme\njumaluutta, joka on kirkon pohja ja perustus, eikä hän, pastori\nJanne Flykt, ole varoituksista huolimatta taipunut peruuttamaan\nharhakäsitystänsä, vaan pysyy siinä edelleenkin lujana, on\nTuomiokapituli voimassa-olevan Kirkkolain 122 §:n perustuksella ollut\npakoitettu tuomitsemaan hänet, virallisen apulaisen Janne Flyktin,\npappisvirkansa menettäneeksi, ja vaatii häneltä takaisin hänen\npappeuskirjansa sekä kieltää häntä laillisen edesvastauksen uhalla\ntästä lähtien papillisia toimituksia tekemästä sekä pappispuvun\nmerkkejä kantamasta.\n\nTuokion vallitsi suuressa huoneessa haudan hiljaisuus. Tuntui kuin\nolisivat kynttilätkin käsittäneet, mistä oli kysymys, sillä niiden\nliekit paloivat värähtämättä. Seinäkello vain takoi kuuluvasti:\n\"Tuomittu! tuomittu!\"\n\n-- Tämän päätöksen on tuomiokapituli tehnyt kolmella äänellä yhtä\nvastaan ja on entisellä pastori Flyktillä oikeus hakea siihen\nmuutosta laillisessa järjestyksessä.\n\n\"Entisellä pastori Flyktillä.\" Se vihlaisi kuin veitsen pistos.\n\nKonsistoriumi nousi, ja Janne Flykt hoippui eteiseen.\n\nAsessori Tallborg riensi hänen jälkeensä ja puristi osaaottavaisesti\nhänen kättään.\n\n-- Minä koetin tehdä kaikkeni, mutta turhaan. Hänen äänensä värähteli\nliikutuksesta.\n\n-- Kiitos! vastasi Janne Flykt tuskin kuuluvasti.\n\n-- Millä te nyt tulette toimeen? Sillä minä pelkään, että hovissa\novat samaa mieltä.\n\n-- Jumala auttaa. Janne Flykt tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Hän\npainoi lakin päähänsä ja astui ovelle.\n\n-- Hyvästi, herra asessori, ja kiitos siltä, mitä olette minun\nhyväkseni tehnyt! Hän läähätti kuin hukkuva.\n\nAsessori Tallborgin kasvot kävivät aivan avuttomiksi.\n\nJanne Flykt tunsi kuumat kyyneleet poskillaan. Hän hyökkäsi ulos.\nPimeys löi häntä vasten kasvoja ja hän oli langeta liukkaille\nporraskiville.\n\nKello tuomiokirkon tornissa löi juuri kahdeksaa. Sen ääni kiiri yli\npienen, talvivaippaansa kääriytyneen kaupungin.\n\nJanne Flykt hoippui katua alaspäin kuin juopunut. Hän ei nähnyt\nvastaantulijoita, jotka pudistaen päätään katselivat hänen jälkeensä.\n\nHänen sydämessään velloi tuska ja epätoivo. Se saarsi hänet kuin\nrannaton meri. Jostakin etäisyydestä katseli häntä vain kaksi\nsäikähtynyttä silmää, ja pienen pojan ääni jokelsi: \"Itä on pappi,\nitä on pappi!\"...\n\n\n\n\nXII\n\n\nJanne Flykt harhaili kaupungilla ilman päämäärää, Hän ei ajatellut\nyhtään missä kulki, astui vain eteenpäin katua ylös, toista alas. Oli\nruvennut tuiskuttamaan, ja kaduilla puhalsi kylmä viima.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tullut portille.\n\nPitkän, matalan puurakennuksen yhdestä ikkunasta tuikki valo. Hän\ntiesi, kenen huone se oli. Siellä istui appivaari papereidensa yli\nkumartuneena ja laski laskemistaan, löytämättä kuitenkaan mistään\npelastuksen reikää.\n\nJanne Flykt siirtyi keskelle katua paremmin nähdäkseen. Aivan oikein.\nAppivaari istui kumartuneena kirjoituspöytänsä yli. Kuinka hän oli\nvanhentunut viime viikkoina! Nahka riippui irrallaan hänen ennen niin\npyöreillä kasvoillaan, ja tukka oli epäilyttävästä harmaantunut.\n\nHän mietti jo mennä sisälle auttamaan appivaaria hänen työssään.\nMutta samassa hän muisti oman surkean kohtalonsa.\n\nKaksi haaksirikkoutunutta: appi ja vävypoika! Molemmat ajelehtimassa\ntyhjän laudankappaleen varassa elämän myrskyisellä merellä.\n\n-- Pois tieltä! Peijakas, mikä tollo siinä seisoo keskellä katua!\n\nJanne Flykt hypähti kiireesti syrjään. Korskuva hevonen, sieraimet\nrenkaina, oli ollut polkea hänet alleen. Kuskipenkillä istui paksu,\najurinturkkiin puettu mies ja sivalsi häntä ruoskalla selkään.\n\nPiispan kuski!\n\nJanne Flyktin poskia poltteli. Siinä ajoi piispa tuomiokapitulin\nistunnosta lämpimään kotiinsa, ja hänen kuskinsa oli sivaltanut häntä\nruoskalla! Hän oli kerran kastanut tuon kuskin lapsen, ja tuolla\nsamalla hevosella oli häntä kyyditty kotiin...\n\nNiin saattoivat ajat muuttua...\n\nJanne Flykt nojautui portinpielustaan. Muistorikas paikka! Tässä\nhe olivat Johannan kanssa yhdessä seisoneet ja haastelleet\ntulevaisuudesta. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkenut tuon ihanan\ntytön syliinsä tässä samassa porttikäytävässä! Oi, ne olivat suloisia\nmuistoja, mutta nyt niistä tuntui olevan niin hirveän pitkä aika...\n\nPihalla kulki joku pimeässä. Aisakello kalahti. Appivaarin renki\npuuhaili reen ääressä. Pian kai sekin myytäisiin ... kahdella\npienellä messinkipuitteisella lasi-ikkunalla varustettu kuomureki. He\nolivat ajaneet sillä kerran Johannan kanssa ulkosatamasta, ja heistä\noli ollut hauskaa pienestä kuomunikkunasta katsella kuun valaisemaa,\nlumipeitteistä merenselkää. Se oli ollut kuin lämpöisten haaveiden\nkukittama satumaa... Renki kolisteli pihalla, ja Janne Flykt lähti\nastumaan katua ylöspäin.\n\nMinne hän menisi? Kotiin? Sinne oli hänen velvollisuutensa mennä,\nmutta vielä hän ei voinut sitä tehdä. Hänen piti saada vähän pohjaa\njalkainsa alle. Nyt ajelehti hän vielä kuin haaksirikkoutunut meren\nulapalla...\n\nHän suuntasi kulkunsa tuomiokirkolle. Kello löi juuri yhdeksää, mutta\nkirkon ikkunoista loistivat valot. Urkujen ääni kantautui pehmeänä ja\nkaukaisena ulos autiolle kadulle. Mikä toimitus siellä oli? Hän ei\najatellut sitä enempää, vaan lähti kiertämään kirkkoa...\n\nTuossa he olivat monta vuotta sitten olleet seinärahalla, Lassilan\nGideon, Tervon Kalle ja hän. Oi, siitä oli pitkä aika! Eikös silloin\npiispa ollut sekaantunut heidän leikkiinsä?...\n\nJanne Flykt painoi kädellä polttavaa otsaansa. Hän kuisti kyllä tuon\naurinkoisen kesäpäivän.\n\nMutta oliko se sama piispa, joka tänä iltana oli häneltä riistänyt\nviran?\n\nHänestä tuntui mahdottomalta, että se oli sama piispa. Silloin niin\nlempeä ja nyt ankara kuin Isä-Jumala itse.\n\nMutta oliko Isä Jumala ankara?...\n\nJanne Flykt katseli taivaalle. Sieltä tuikkivat lempeät ystävälliset\ntähdet.\n\nEihän Jumala voinut olla ankara. Se oli vain kuumeinen mielikuva,\njoka ahdisti häntä: lumivalkeakasvoinen, mustapartainen mies,\nsäkenöivän mustine silmineen, paavin tiaara päässä...\n\nSehän oli muutamassa kirjassa, erään keskiaikaisen maalarin maalaus.\n\nJumalahan oli rakkaus...\n\nOliko todellakin?\n\nEivätkö tähdet näyttäneet nyt vierailta ja kaukaisilta?...\n\nJa kirkon kiviseinä oli kylmä kuin jää... Hän painoi päänsä\nkirkonseinää vasten ja tunsi, kuinka urkujen ääni väreili muurien\nsisäpuolella.\n\n    \"Ain' Jeesus rakkahin,\n    Sinussa riipun kiinn\"...\n\nHän erotti sanat aivan selvästi.\n\nKirkosta kuuluvat sävelet tuudittivat hänet lapsuuden valoisaan\nmaailmaan... Hän istui isoäidin rinnalla ja veisasi. Virsikirjan\nmessinkinen haka oli irtautunut nahkaisesta alustastaan, muodostaen\nmelkein pikkusormen mentävän reiän... Meri-Kustu kulki varpaillaan\nkäytäviä pitkin. Hän piti silmällä länsiristeyksen etelänpuoleista\nkamiinia. Sehän se oli ainaisena kiusankappaleena... Ei, se ei\nsavunnutkaan tänään! Hän näki selvästi, kuinka sen luukun yläpuoli\nhehkui punaisena...\n\nMutta silti paleli häntä niin kovin.\n\nHän havahtui mietteistään. Kylmä puistatti hänen ruumistaan.\n\nMissä hän oli? Mitenkä hän oli tähän joutunut? Ah! Nyt hän muisti.\nHänhän oli pappi ja aikamies. Tuosta äskeisestä oli kulunut jo monta\nvuotta...\n\nMutta...\n\nHän tunsi, kuinka päätä poltti, ja ajatukset riensivät hurjassa\ntanssissa ympäri. Ne ajoivat takaa toisiaan kuin villiytyneet henget.\n\n\"... kieltää ... pappispuvun merkkejä kantamasta...\"\n\nKuka oli kieltänyt? Kuka --?\n\nHän koetteli kaulaansa. Hänellähän oli liperit kaulassa ja kauhtana\nyllä.\n\nMistä hän oikeastaan tuli ja mihin oli matkalla? Oliko hän sairas,\nvai myöhästynyt...?\n\nNyt hän sen muisti!\n\nPiispahan se oli kieltänyt äsken ... tuomiokapitulissa.\n\nHänet oli erotettu virasta!\n\nHänet vakasi uuvuttava raukeus. Rinta tuntui tyhjältä ja ontolta.\nSe painuisi kokoon ihan tuossa tuokiossa. Oh, oh! ... Hän vei kädet\nniskaan ja rupesi irrottamaan liperien nauhoja. \"Saahan nämä ottaa!\"\nhoki hän itsekseen. \"Miksi ne eivät jo ottaneet näitä?\" Mitä varten\nne jättivät tämän hänen tehtäväkseen? ... Olisihan tuomiorovasti...\nJaa, jaa... Kyllä hän saattoi itsekin, vaikka hän tunsi, että veri\npakeni sydämen äärimmäiseen soppeen. Hän oli kuin mies, joka ennen\nmestauslavalle polvistumistaan viimeisen kerran riisuu takkinsa...\n\nOh! ... tuossa ne olivat, vielä ihan rypistymättömät ... juuri vasta\nsilitetyt ... Luttisella... Niin, niin... \"Silitytä sinäkin, Janne,\nliperisi Luttisella...\" Niin, niin ei tarvinnut enää ... ei... Hän\nnojasi kirkonseinää vasten kuin kuoleva. Tuuli heilutteli lipereitä\nhänen kädessään.\n\nHetkisen kuluttua hän lähti hoippumaan, liperit kädessä. Hänellä oli\nvain se tunto, ettei hän saanut niitä enää kaulaansa sitoa...\n\nHän havahtui siltä, että kirkas valo löi häntä vastaan. Hänen\npiti oikein siristää silmiään nähdäkseen. Kas noin!... Mikä hänen\nsilmissään oli?\n\nHuoneessa kuhisi valkopukuisia tyttöjä. Ne pysähtyivät yht'äkkiä,\nkatsellen häntä säikähtyneinä.\n\nMihin hän oli tullut?\n\nAa ... hänelle selveni: tämähän oli sakaristo! Tuolla seisoi\nMatti-vahtimestari ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Miksikä hän\nniin tuijotti? Eikö hän tuntenut pastori Janne Flyktiä?\n\nVanha Skarp tuli kirkosta ja jäi seisomaan kuin naulattuna. Kaikki\nkatsoivat häntä...\n\nHän yritti ruveta selittämään Skarpille jotakin siihen suuntaan, että\n\"nyt se oli valmis\", kun hän samassa tunsi jonkun tarttuvan itseään\nkäsipuolesta ja taluttavan hiljaa ulos.\n\nSe oli Matti-vahtimestari.\n\n-- Onko pastori sairas?\n\nHän tuijotti eteensä vastaamatta mitään.\n\n-- Aa, nyt minä ymmärrän! Herra Jumala! Kylläpä olivat!\n\nJa vanhan vahtimestarin silmistä virtasivat kuumat kyyneleet.\n\nNuo kyyneleet saivat Janne Flyktin tajuihinsa. Hän ei saattanut\nmilloinkaan nähdä toisen itkevän. Sellaisissa tapauksissa hän tunsi\nkasvavansa suuremmaksi, voimakkaammaksi. Hänen virkansahan oli\nlohduttaminen.\n\n-- Älähän itke, Matti! puheli hän ja taputteli vahtimestaria olalle.\n-- Kyllä minä vielä... Ei kaikki tähän lopu.\n\nVahtimestari kuivasi kyyneleensä. Hattupäisiä koulutyttöjä kulki\nheidän ohitsensa, katsellen kummissaan sakariston portailla seisovia\nmiehiä: toinen avopäin, kyynelsilmin, ja toinen kalpeana kuin\npalttina, papinkaulus kädessä ... huulilla rohkaiseva hymy. Se\nvaikutti peräti omituiselta.\n\nYht'äkkiä heillekin selvisi. Päät yhteen painautuneina he astuivat\nportaita alas, sipisten keskenään.\n\n-- Minä lähden saattamaan pastoria, sanoi vahtimestari.\n\n-- Ei, kiitos! Kyllä minä tästä kotiin osaan.\n\nHän huomasi pastori Skarpin hahmon sakariston ovessa. Se sai hänet\ntäyteen tajuntaan.\n\n-- Hyvästi, Matti, ja kiitos kaikesta!\n\nHän pisti papinkauluksen taskuunsa ja riensi portaita alas.\n\n-- Flykt, kuule! huudettiin hänen jälkeensä.\n\nSe oli Skarp.\n\nMutta Janne Flykt ei halunnut jäädä hänen seuraansa, Se olisi voinut\nsaattaa hänet raivoon.\n\nHän puristi huulet tiukasti yhteen ja astui kirkkopuiston halki\nkadulle.\n\nHän silmäsi kelloa tuomiokirkon tornissa. Mitä? Puoli kymmenen jo!\nKauan se Skarp viipyikin konfirmatsiooneissa...\n\nYht'äkkiä muistui hänen mieleensä koti ja Johanna. Hyvä Jumala! Hän\noli harhaillut tuntikausia ympäri kaupunkia, ja sillä aikaa oli\nJohanna odottanut häntä sydän kurkussa! Hän astui katua eteenpäin\npitkin, rivakoin askelin.\n\nNyt hänellä oli kiire. Tuomiorovastin katukäytävästä loisti tuli.\nSiellä oli varmaan vieraita.\n\nPortille hän pysähtyi. Mitä hän sanoisi Johannalle?...\n\nHän lähti hiipimään porttikäytävää pitkin ja pysähtyi keittiön\nikkunan alle. Hän oli kuin varas omalla pihallaan.\n\n-- Kuka siellä hiipii?\n\nTumma hahmo läheni häntä uhkaavana, varsiluuta kädessä.\n\n-- Kas! Pastoriko se on? Minä jo halonvarkaaksi epäilin. Eivät anna\ntuomiorovastin halkopinon olla rauhassa. Pakkaavat viemään ihan\nväkisin...\n\nTalonmies naurahti ja hävisi pimeälle pihalle.\n\nEi tainnut Mikkonen vielä tietää...\n\nHän astui portaille ja nousi raskain askelin ylös. Mutta ihmeellistä:\njoka askeleella kasvoi hänen tyyneytensä. Muutaman viikon päästä\nnäitä portaita nousisi toinen pappi. Millähän mielellä hän astuisi?\nHengellisiä lauluja hyräillen, palatessaan lähetysyhdistyksen\nompeluseurasta. Hän ei nyt saattanut hyräillä eikä hän halunnutkaan.\nMutta siitä huolimatta nousi hän lujin askelin. Hän tahtoi nousta ...\nelämän korkeita portaita vielä kerran ylös.\n\nHän avasi oven ja astui eteiseen. Suloinen lämpö huokui häntä vastaan.\n\nKodin lämpö! Voi!...\n\nNyt hän tunsi, että rintaa poltti taas.\n\nValoa virtasi eteiseen. Ovessa seisoi Johanna.\n\n-- Janne! Rakas Janne!\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna hänen rinnoillaan ja\nitki katketakseen. Hän aavisti, miten oli käynyt.\n\n-- Voi, voi! Millä me nyt tulemme toimeen? Hyvä Jumala, voi hyvä\nJumala! Isä, isäkin...!\n\nNuoren vaimon itku oli sydäntä särkevää, mutta se mursi Janne Flyktin\nvain hetkeksi. Aivan kuin äsken sakariston portailla hän tunsi nytkin\nkasvavansa. Hänen virkansahan oli lohduttaminen.\n\n-- Älä, älä, Johanna, rakas Johanna! Oma armas, kuule, älähän nyt!\nPikku Pentti herää ... kuule ... kuulehan!...\n\nMutta Johannan itku ei laannut.\n\n-- Älä, Johanna, älä...! Mennään sisään, minä kerron. Hän talutti\nvaimonsa huoneeseen, asetti hänet sohvaan ja riisui päällystakin\nyltään.\n\nPöydällä paloi lamppu, luoden valoaan kodikkaaseen, hauskaan\nhuoneeseen. Nurkassa seisoi sello niin itsetyytyväisenä ja muhkeana,\naivan kuin olisi tahtonut sanoa: \"Älä huoli! Olenhan minä vielä.\"\n\nMutta Janne Flykt ei välittänyt siitä nyt. Hänen ajatuksensa olivat\nJohannassa.\n\n-- Älä itke, Johanna. Jos ihmiset ovat kuolleet, niin Jumala elää.\nEmme me vielä ole hukassa sentään.\n\nJohanna tuijotti eteensä avuttomana. Hän muistutti ruumiillistunutta\nepätoivoa.\n\n-- Kyllä se on vaikeaa. Isäkin niin avuttomassa tilassa. Hän puhkesi\nuudelleen kyyneleihin.\n\nJanne Flykt istui hänen viereensä.\n\n-- Emme me saa epätoivoon joutua, puheli hän tyynnyttäen. -- Nyt jos\nkoskaan kysytään, uskallammeko me kaksi lähteä elämän tuntemattomia\nteitä kulkemaan. Hyvähän on elää, kun on turvattu tulevaisuus, mutta\ntyhjin käsin, Johanna, tyhjin käsin, siinä kysytään uskoa ... ja\nrohkeutta. Se on mies, joka uskaltaa lähteä tyhjin käsin! Ja minä\ntunnen, Johanna, että minä uskallan. Tänä hetkenä tunnen sen. -- Ne\nveivät minulta tuomiokirkon, mutta Jumala jäi.\n\nHän sulki nuoren vaimonsa syliinsä.\n\n-- Katsopas, ne ottivat pois nämä -- hän osoitti tyhjää\npapinkauluksen sijaa -- mutta Jumala jäi ... ja sinä ... Johanna, ja\npikku Pentti. Minähän olen rikas vielä.\n\nJohanna tyyntyi vähitellen: Janne oli aina ollut niin ihmeellinen.\n\n-- Kyllähän täytyy ... mutta kun isku seuraa toistaan ... ensin isä\nja sitten sinä ... mutta -- silmiin nousivat taas kyyneleet -- täytyy\nkai ... täytyy.\n\n-- Se on oikea sana, Johanna.\n\nJanne Flykt suuteli kyyneleitä vaimonsa silmistä.\n\n-- Me olemme nuoria ... ja terveitä. Me jaksamme vielä. Ajattelepa,\njos olisimme vanhoja... Meille kuuluu elämä ... kaiken uhallakin.\n\nJanne Flykt nousi ja otti esiin sellonsa. Nyt hän soittaisi, vaikka\nsydän verta vuotaisi, soittaisi Johannalle.\n\n    \"Niin musta taivas kauttaaltaan.\n    Yks tähtönen vain loistaa.\n    Se tuikkii mulle ikkunaan\n    ja valaa sieluun lohtuaan:\n    Sun uskos esteet poistaa!...\"\n\nSe oli säkeistö runosta, jonka hän oli kerran Johanille lähettänyt --\ntilapäistuote vain, mutta hän oli säveltänyt sen, koska Johanna oli\npyytänyt sitä. Tämän mielestä oli sanoissa niiden alakuloisuudesta\nhuolimatta niin ehdoton varmuus.\n\nJa niin olikin.\n\nSävel ainakin tulkitsi niin. Varsinkin kahdessa viimeisessä säkeessä.\nNiistä huokui horjumaton uskallus elämään, uskallus, joka kiipesi yli\nkaikkien esteiden, kaikista suruista ja pettymyksistä huolimatta.\n\n    \"Se tuikkii mulle ikkunaan\n    ja valaa sieluun lohtuaan:\n    Sun _uskos_ esteet poistaa!...\"\n\n-- Sinä aavistit sen, Janne, silloin ... tuona iltana...?\n\n-- Niin kai...\n\n-- Ja nyt on aavistuksesi käynyt toteen.\n\n-- Niin. Jumala kai lähettää aavistuksetkin, että voisimme\nvarustautua pahan päivän varalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomiokirkon tornissa löi kello kahtatoista. Ne olivat kuin\njäähyväislyöntejä nuorelle papille, joka oli pyytänyt tuoda elämää\nsen vanhojen muurien sisälle. Tuntui, kuin olisi tuomiokirkkokin\nkäsittänyt, mitä oli tapahtunut. \"Jää hyväst'! Jää hyväst'!\" soitti\nkello, ja sen äänessä väreili kokonainen maailma kaipausta.\n\nJanne Flykt istui pöytänsä ääressä ja kuunteli. Hän ymmärsi kellon\nvalituksen. Syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan.\n\nKaikki oli lopussa...\n\nHän silmäsi ympärilleen hiljaisessa huoneessa.\n\nKolme onnellista vuotta hän oli näiden seinien sisällä viettänyt. Ja\nnyt tänne muuttaisi toinen ... vieras.\n\nTuntui kuin olisivat seinätkin nousseet vastarintaan sen vääryyden\njohdosta, joka hänelle oli tapahtunut.\n\nMutta se ei ollut unta, vaan kolkkoa todellisuutta: hänen täytyi\nmuuttaa.\n\nViereisessä huoneessa valitti Johanna unissaan. Raukka oli mennyt\nlevolle lohdutettuna kuin pieni tyttö, jolle särkyneen nuken sijasta\noli luvattu uusi.\n\nJanne Flyktin silmiin kohosivat kyyneleet. Nyt saivat vapaina\nvirrata, kun näkijänä oli vain hiljainen yö...\n\nHän istui kauan. Kello tuomiokirkon tornissa löi yhtä, mutta hän\nistui yhä vain.\n\nHän havahtui siitä, että lamppu rupesi himmenemään. Siitä oli öljy\nloppunut.\n\nJaa, jaa ... Elämä uhkasi loppua, mutta se ei _saanut_ loppua! Hän,\nJanne Flykt, pitäisi siitä kiinni henkensä uhallakin.\n\nHän kääntyi tuolissaan ja hänen silmänsä sattuivat Napoleonin kuvaan\nflyygelin yläpuolella.\n\nNapoleon Fontainebleaussa!\n\nSiinä istui hyljätty keisari valtakuntansa menettäneenä. Hänkin oli\nmenettänyt valtakuntansa: virkansa ... tuomiokirkon ... rakkaaksi\nkäyneen sananjulistustyönsä.\n\nKantimesta irroitettu sapeli pöydällä ... ja katse niin epätoivoisen\nsynkkä...\n\nMutta vielä kerran ripustettaisiin sapeli vyölle! Vielä kerran se\nheiluisi sankarin kädessä kirkkaana ... välkähtelevänä!...\n\nSatapäiväinen 'keisarikunta!\n\nJanne Flyktin pää painui rinnalle.\n\nNiinkö hänenkin kävisi! Lyhyt, hetken menestys vielä ja sitten...\nOliko tämä lopun alkua?\n\nEi! Hän tahtoi voittaa valtakuntansa takaisin. Joskaan hän ei saisi\nsitä enää samassa muodossa kuin ennen, tahtoi hän sen voittaa\nsittenkin: elämän, itse _elämän..._ sykkivän, lämpimän elämän!\n\nHän tunsi, että kamppailu tulisi olemaan raskas.\n\nKestäisikö hän?... Niin ... kestäisikö hän todella?\n\nJumala sen tiesi.\n\nMutta yrittää hän ainakin tahtoi.\n\nKun Janne Flykt hetkistä myöhemmin riisui kauhtanan yltään, tuntui\nhänestä, että yksi osa hänen elämästään oli päättynyt.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nPienen piispankaupungin asemalta lähti juna nytkyttelemään etelää\nkohti.\n\nKolmannen luokan vaunun portailla seisoi nuori, kalpea mies,\nkainalossa harmaja hurstipussi, josta pisti esiin viulunkaula ja\njousi. Kulunut takki oli lyhyt ja ahdas, Hädintuskin sopi se kiinni\nrinnan kohdalta. Housut olivat vähän liian lyhyet, paljastaen\nparsittujen sukkien peittämät ohuet nilkat. Hän pudisti kättään\nasemasillalla seisovalle nuorelle naiselle, joka piteli kädestä\npientä, viisivuotiasta poikaa. Vapaalla kädellä tämä heilautti\ntuontuostakin nenäliinaa, vieden sen välillä kasvoilleen kuivatakseen\nkyyneleitään.\n\n-- Hyvästi!\n\nNuori, kalpea mies lausui sen hiljaa. Junan jyskytyksestäkään\nhuolimatta se ei olisi enää kuulunut.\n\nNyt hävisi asemarakennus, ja juna huristi tavaramakasiinien ohi.\nJauhoisia työmiehiä hääri makasiinin laiturilla jauhovaunuja purkaen.\n\nJanne Flykt puristi viulua kainaloonsa ja katseli ohitsekiitäviä\ntaloja.\n\nLaita!\n\nPienten talojen edustalla löivät poikaset seinärahaa. Kallion\nPikku-Matin talon seinustalla niitä kihisi kuin muurahaisia. Siinähän\nolivatkin kimmoisimmat hirret. Hän tiesi sen kokemuksesta... Mutta\nLeinosen Konstan rakennuttama kaksikerroksinen uusi talo, jossa\nalakerros oli tiilistä, vaikutti kuin ilmestys Laidan matalain\nmökkien keskellä. Konsta oli varoittunut viime vuosina. Hänestä oli\ntullut työnjohtaja ja ensimmäiseksi merkiksi muuttuneesta asemastaan\nhän oli rakennuttanut uuden talon vanhan ränstyneen tilalle.\n\nTuolla jäi isoäidin talo! Hän erotti vielä ikkunan, jonka alla oli\nturvepenkki...\n\nNyt asui siinä toinen, sillä isoäiti oli kuollut viime talvena.\n\nTuomiokirkon valkoinen torni näkyi kauas. Se kohosi korkeana ja\nmajesteetillisena matalain taloryhmäin keskeltä. Se viittoi hänelle\njäähyväisiä, hänelle, entiselle papilleen...\n\nNyt jäi sekin. Viimeinen merkki pienestä piispankaupungista hävisi.\n\nJanne Flykt painoi hatun syvemmälle ja astui vaunuun. Se oli täynnä\ntupakansavua ja kaupungista palailevia lähiseudun maalaisia.\n\nHän nosti viulun hyllylle ja istahti kapealle ovisuupenkille.\n\nMaalaiset juttelivat isolla äänellä. Eräs heistä oli avannut\neväslaukkunsa ja ruvennut syömään.\n\n-- Mistä ostit lankoja? kysyi leveäharteinen, punakkakasvoinen\nisäntä, osoittaen naapurin eväslaukusta näkyviä lankavyyhtiä.\n\n-- Lummilta... Meni se Ruusluntikin konkurssiin... Siellä oli ennen\nhyvät langat.\n\nJanne Flykt teroitti kuuloaan. Ukot juttelivat hänen apestaan.\n\n-- Ei sitä olisi uskonut, -- virkkoi aterioiva, suu täynnä ruokaa --\nettä sellaiset kauppahuoneet kaatuisivat. Mutta näkyvät kaatuvan...\n\n-- Joo. Ei niiden kaupungin porvarien varallisuutta tiedä. Isoisesti\nelävät ... komeasti ja ylellisesti, kunnes tulevat vasaramarkkinat ja\ntekevät lopun kaikesta.\n\n-- Joo, niinhän se...\n\n-- Senkö vävypojan ne erottivat papinvirasta? yhtyi puheeseen kolmas,\nJanne Flyktiin selin istuva mies.\n\n-- Sen... Kuului olleen hyvä pappi, mutta maailmaan liiaksi\ntaipuvainen.\n\n-- Mitenkä se niin ... pappi?\n\n-- Tiesi hänet... Tansseissa kuuluu soitelleen ... pelimannina ... ja\nsitä ei konsistoriumi hyväksynyt.\n\n-- Eihän se sellaista...\n\nJanne Flykt ei halunnut kuulla enempää. Häntä hävetti ja suututti.\nHän painautui nurkkaukseensa ja oli nukkuvinaan.\n\nPunakkakasvoinen isäntä katseli häntä, muitta ei näyttänyt tuntevan.\n\nMistäpä hän kaikki kuljeksivat soittoniekat tuntisi...\n\nNiin ... hän oli nyt matkalla maailmalle, kierrelläkseen siellä\nympäri kuljeksivana soittoniekkana ja ansaitakseen edes siten jonkin\nsuupalan kotiin jääneille rakkaille raukoilleen.\n\nKaksi vuotta oli kulunut hänen virasta erottamisestaan. Ja kirjavaa\noli elämä ollut tuona aikana. Muutettuaan pappilasta hän oli aluksi\nkoettanut elättää perhettään soittotuntien antamisella. Mutta siitä\noli ollut luovuttava. Se vei vain aikaa, tuottamatta silti riittävää\ntoimeentuloa. Huonekaluja oli jo täytynyt ruveta myymään.\n\nSitäkään ei ollut sentään saattanut loppumattomiin tehdä. Hän\nnäki, että koti hävisi hiljalleen mutta varmasti. Silloin -- juuri\nmustimman epätoivon aikana -- oli tullut pelastus: hän oli saanut\npaikan Veljekset Karstenin konttorissa. Työ siellä oli ensin\nluonnistanut hyvin, vaikk'ei hänellä alussa ollut kirjanpidosta\naavistustakaan. Nopeasti hän oli siihen kuitenkin perehtynyt, ja\ntulevaisuus oli hymyillyt jälleen.\n\nMutta sitten oli tapahtunut onnettomuus. Muutamana päivänä, jolloin\noli suoritettu tilinpäätöstä ja koko konttorihenkilökunta tehnyt\nkuumeentapaista työtä, se oli sattunut. Hänellä oli ollut suuri\ntilikirja avoinna edessään ja siinä laskiessaan olivat ajatukset\nlähteneet omille retkilleen. Eräs sävel, jota hän koko aamupäivän\noli koettanut vangita, oli yht'äkkiä sukeltanut ilmielävänä\nmieleen. Se oli ollut nuorisoseura \"Taimen\" vuosijuhlaan tilattu\nsekakuorosävellys, jota hän koko aamupäivän oli miettinyt kiireisen\ntyön lomassa. Hän ei halunnut päästää säveltä karkuun, vaan\npäätti siepata sen suoraan lennosta. Ajatuksissaan ja iloisena\nonnistumisesta hän ei ollut yhtään muistanut edessäolevaa työtänsä,\nvaan oli piirtänyt nuottiasteikon tilikirjan reunaan ja merkinnyt\nsävelen siihen. Onnettomuudeksi oli konttoripäällikkö sattunut juuri\nsillä hetkellä kurkistamaan hänen olkapäänsä yli ja kohtaus oli\nollut valmis. \"Mitä te teette? Sotkette tilikirjan tuolla tavoin!\"\n-- Hän oli ollut kuin pilvistä pudonnut ja huomannut liian myöhään\najattelemattomuutensa. \"Semmoisia konttoristeja me emme tarvitse!\"\nSeuraavana päivänä hänet oli sanottu irti, ja paikka oli mennyt.\n\nSilloin hänen oli täytynyt polttaa kaikki sillat takanaan. Mitäpä hän\nenää olisi ruvennut tapailemaan käytännöllisestä elämästä kiinni, kun\nse ei kuitenkaan pysynyt hänen otteessaan. Ei, hänen oli täytynyt\nheittää irti, sillä hän oli huomannut tulleensa siihen kokonaan\nmahdottomaksi. Hän oli ollut kuin autiolle saarelle jätetty mies,\njoka katselee, kuinka viimeinen laiva poistuu hänen luotansa. Ja\nhänet oli vallannut synkkä epätoivo.\n\nMutta hänelle oli käynyt kuin Vapahtajalle Getsemanessa: kun tuska\noli suurin ja epätoivo mustin, tuli enkeli taivaasta ja lohdutti\nhäntä: \"Mitä suret ja makaat tuskissasi? Katso sydämeesi! Siellä soi\nsävelten maailma! Nouse ja lähde, sillä sinulla on monta veljeä,\njotka kaipaavat lohdutusta.\"\n\nSilloin oli hänelle kirkastunut elämä uudessa valossa. Hän oli saanut\nvoimaa arvioida uudelleen kaikki sen arvot. Kaikki ei ollut vielä\nmenetetty, kun oli jälellä musiikki. Ja ihmislasten joukossa oli\nmonta, jotka kaipasivat lohdutusta.\n\nHän oli nähnyt tien avoimena edessään: kuljeksivan soittoniekan\nkutsumuksen. Siinä oli hänen mielestään jotakin apostolista ja pyhää.\nHänen ihanteekseen oli tullut pappi, joka saarnasi viulullaan...\n\nIhmiset sanoivat, että hän oli tullut omituiseksi. Mutta mitäpä\nsiitä. Hän oli vain iloinen, nähdessään uuden salaperäisen maan\nkaukaa häämöittävän. Hän tunsi sydämessään väkevän halun lähteä sinne\n-- purjehtia yli suuren, myrskyäväni meren. Kerran hän saisi laskea\njalkansa uuden maan rantaan ja herätä näkemään ympärillään oudon,\nihmeellisen maailman, jolle ihmisrinnassa asuva luova voima oli\nsanonut: \"Tulkoon valkeus!\"...\n\nJanne Flyktin kalpeita kasvoja valaisi hymy. Häntä ei häirinnyt junan\nsynnyttämä jyrinä eikä matkatovereiden korkeaääninen puhelu.\n\nSäveltäjä! Niin, se hänestä piti tulla! Ja hän tunsi, että hänestä\nse tulisi. Hänen sielunsa oli kirkastettu kärsimysten ahjossa. Nyt\nhän panisi sen soimaan heleänä, kirkkaana, vapauttavana... Ja maailma\nkuuntelisi...\n\nHänellä oli jo pitemmän aikaa väikkynyt mielessä suurenmoinen\nsinfonia-aihe. Hän tahtoi pukea tuomiokirkon kaipauksen säveliin. Hän\ntahtoi paljastaa maailmalle vanhan temppelin sydämen, joka kaipasi\nlämpöä ja elämää...\n\nMutta toistaiseksi hän ei ollut vielä pystynyt siihen. Hänen tarvitsi\nkoota voimiaan. Hänen piti itse saada kokea eron katkeruutta ja\nkaipauksen epätoivoista tuskaa. Sitten ... sitten hän virittäisi\nharppunsa ja laulaisi! Ja maailma kuuntelisi...\n\nVain pari kertaa konttoristinpaikan menettämisen jälkeen hän oli\nvielä hairahtunut hakemaan jotakin tointa. Hän oli ajatellut\nkansakoulunopettajan virkaa. \"Tottakai nyt papilla pitää olla\nmahdollisuuksia elättää itsensä ja perheensä muullakin alalla kuin\npappina!\" oli eräs rouva kerran lausunut Johannalle. \"Onhan niitä\nkansakoulunopettajan virkoja ja sen semmoisia!\"\n\nHän oli mennyt johtokunnan puheenjohtajan, postimestari Lentzin\nluo. \"Kuinka te voitte toimia kansakoulunopettajana, te, jonka\ntuomiokapituli on erottanut virasta harhaoppisuuden vuoksi? Eikä\nmeillä ole tuntiopettajan paikkoja.\"\n\nSe oli selvää. Hän oli katunut, että oli antanut ystävällisen rouvan\nhuomautuksen liiaksi vaikuttaa itseensä. Saamattomuutta! ... Se oli\nniin helppo sanoa...\n\nToisen kerran hän oli astellut lääninhallitukseen, maaherran puheille.\n\n\"Onko pastorilla ehkä jokin juriidinen tutkinto?\" \"Ei, ikävä\nkyllä.\" \"No sitten te ette voi saada nimismiehenvirkoja. Meillä\non kameraalitutkinnon suorittaneita enemmän kuin tarpeeksi?\" \"No,\nmutta kirjanpitäjän apulaiseksi?\" \"Tjaah!\" Maaherra von Toll\noli kohautellut hartioitaan. Hänen epäonnistumisensa Veljekset\nKarstenilla oli yleisesti tunnettu.\n\n\"Ei Kirkko-Jannesta ole muuksi kuin papiksi, mutta sitäkään virkaa\nhän ei osannut pitää!\"\n\nNäin kuului pienen piispankaupungin kylmä tuomio.\n\nMutta -- hänpä näyttäisi maailmalle ja ennenkaikkea pienelle\npiispankaupungille, että hänestä oli muuksikin. Tulisi vielä päivä,\njolloin \"Kirkko-Jannen\" nimi olisi kaikkien huulilla. Hän tuottaisi\nsyntymäkaupungilleen vielä kunniaa! Köyhä, kiertävä viulunsoittaja\nolisi kerran palaava voittajana. Ja silloin ymmärtäisivät ihmiset,\nettä hänen juuri olisi pitänyt saada kappaa ja kaulusta kantaa...\n\nTuomiokirkko!... Kuinka hän tulisi sitä kaipaamaan! Tällä hetkellä\nhän tunsi, että vanha temppeli oli hänen sydämensä aarre. Hän ei\nvoinut selittää itselleen, kuinka se sellaiseksi oli tullut, eikä\nhän sitä halunnutkaan. Hän tyytyi vain siihen, että sai ajatella\nsitä, muistella sitä, seisoa hengessä sen saarnatuolissa Vapahtajaa\nkirkastajassa, taikka messuta \"Gloriaa\" sen kukitetun alttarin\nääressä...\n\nTuomiokirkon menetys oli ollut hänelle raskain isku. Hän oli\najatellut sitä melkein enemmän kuin virasta erottamistaan. Hän oli\nollut kuin mies, jonka oli täytynyt iäksi erota rakastamastaan\nnaisesta. Eikä ihme, sillä olihan hän rakastanut tuomiokirkkoa\npikkupoikasesta saakka. Suloisimmat lapsuudenmuistot liittyivät\nsiihen Hän oli kasvanut sen pyhässä ilmapiirissä. Hänelle oli\nollut rakasta jo tuon vanhan temppelin omituisesti ummehtunut,\nliikkumaton ilma, jonka urkujen sävelet panivat niin ihmeellisesti\nväreilemään. Se oli kuin täynnä satoja vuosia sitten kuihtuneiden\nkukkien lemua, johon sekaantui katolisena aikana kirkossa leijailleen\npyhänsavun tuoksu. Siinä ilmassa oli jotakin vanhaa, mutta samalla\nniin tuoretta ja virkistävää. Poikasena hän oli kuvitellutkin, että\ntaivaan sali tuoksui juuri samanlaiselta, ja se oli herättänyt hänen\nlapsenmielessään omituisen, pyhän hartauden: hän oli tuntenut Jumalan\nläheisyyden...\n\nJa nyt ... nyt täytyi hänen pois...\n\nVirasta erottamisien jälkeenkin hän oli käynyt tuomiokirkossa melkein\njoka sunnuntai. Hän ei ollut välittänyt ihmisten arvostelevista\nkatseista. Hän oli istunut paikallaan ja antautunut urkujen sävelten\nvietäväksi...\n\nNyt ... nyt hän tunsi eron katkeruuden.\n\nMutta -- mitäpä siitä. Vaikka hän oli menettänytkin tuomiokirkon\njouduttuaan papinvirasta pois, aikoi hän voittaa sen itselleen\ntakaisin -- sävelten avulla. Hän rakentaisi sillan itsensä ja\nrakkaaksi käyneen temppelin välille, ja sitä siltaa myöten kulkisivat\nhänen kaipaavat ajatuksensa maailmalta vanhan tuomiokirkon luo.\nHänestä tulisi temppelin tulkki, sen vuossataisten, mykkien ajatusten\nselittäjä. Hän kirvoittaisi vanhan tuomiokirkon kauan kestäneestä\nlumouksesta, kuten ritari kuninkaantyttären \"Prinsessa Ruususen\"\nsadussa.\n\nJa sen hän tekisi sävelillään...\n\nÄskeinen maalainen oli lopettanut syöntinsä ja siirtynyt tupakoimaan\nJanne Flyktiä vastapäätä olevalle penkille.\n\nHänellä oli nähtävästi halu ruveta juttelemaan aito maalaiseen tapaan\nvastapäätä istujan kanssa. Janne Flykt huomasi sen ja sulkeutui\nkuoreensa. Hänellä ei ollut nyt halua ruveta puheille kenenkään\nkanssa.\n\nMaalaisisännällä oli pulskat pieksusaappaat ja kotikutoinen puku.\nJanne Flykt ajatteli omia mataloita kenkiään. Niillä oli vaikea tulla\ntoimeen talvella, ja nyt oli jo syyskesä.\n\nMaalaisisäntä veteli savuja. Vastapäätä istujan kädet olivat kovin\nvalkoiset. Niillä ei oltu paljon työtä tehty. No niin, soittoniekka,\njoka elätteli itseään mukavammin kuin muut... Mikä lienee ...\nmuukalainen.\n\n-- Oletteko suomalainen? kysäisi hän äkkiä.\n\nJanne Flykt ei vastannut. Häntä häiritsi vieraan tunkeilevaisuus.\n\n-- Kan te taala venska?\n\nIsäntä pani ainoan ruotsinsa, mutta sai vastaukseksi surullisen\npäänpudistuksen.\n\nMikä lienee ... saksalainen...\n\nHän jätti toverinsa rauhaan, ja tämä huokasi helpotuksesta.\n\nLähestyttiin asemaa. Juna hiljensi vauhtia. Hetken kuluttua se\npysähtyi pienelle Pesiön asemalle.\n\nMaalaisisäntä tuprutteli piippuaan, katsellen asemalla liikkuvaa\nväkeä. Yht'äkkiä hän virkahti:\n\n-- Täälläpä näkyy olevan piispakin...\n\nJanne Flykt säpsähti. Hän kumartui huolettoman näköisenä eteenpäin ja\nsilmäsi ulos.\n\nSiinä seisoi piispa ja jutteli Pesiön kirkkoherran kanssa. Piispa\nnäytti olevan hyvällä tuulella, koskapa Boman nauroi niin, että\nmadonsyömät hampaat näkyivät.\n\n-- Mitähän se piispa nyt täällä?\n\nToisetkin maalaiset olivat siirtyneet ikkunaan tekemään huomioitaan.\n\n-- Eikö liene tarkastus...\n\n-- Vanhaksi on äijä jo käynyt...\n\n-- Vanhaksi...\n\n-- Virka painaa.\n\n-- No ei tuon nyt luulisi...\n\n-- Tiesi hänet...\n\nPesiön Boman otti piispan kapsäkin ja lähti kantamaan sitä\nasemahuoneeseen. Notario seurasi perässä, kiikuttaen toista kapsäkkiä.\n\nJuna vihelsi, ja sinne jäi piispa notarioineen. Maalaiset siirtyivät\nomalle penkilleen, ja Janne Flykt sai häiritsemättä kehrätä\najatuksiaan.\n\nKun Jumala nyt auttaisi häntä saamaan jotakin kokoon. Kuljeksivan\nsoittoniekan asema ei ollut sentään kehuttava. Joku viskasi armosta\nlantin, jos sattui. Useasti sai kai lähteä ilman, vieläpä pois\najettuna.\n\nMaailma oli kova ja kylmä.\n\nJuna takoi ja ryski. Vaunu heilahteli käänteissä kelpo lailla.\n\nMissä oli nyt Vapahtaja?\n\nTässä kulki yksi hänen palvelijoistaan köyhänä, melkein\nkeppikerjäläisenä anelemaan leipäänsä vierasten ovilta. Mutta\nvälittikö Vapahtaja siitä?\n\nJanne Flyktistä tuntui, että Vapahtaja oli siellä, missä ihmiset\nelivät huolettomissa oloissa. Varmaankin hän nyt istui piispan ja\nkirkkoherra Bomanin seurassa Pesiön pappilan hienossa ruokapöydässä...\n\nMutta Vapahtajahan oli itse ollut köyhä ja halveksittu. Eikä hän\nollut kertaakaan lausunut köyhästä kovaa sanaa. Pikemminkin rikkaista\nja kylläisistä.\n\nJanne Flykt muisti, kuinka juuri tuo piirre evankeliumeissa oli\nerikoisemmin liikuttanut häntä.\n\nVapahtaja oli häntä tukeva ja auttava. Vapahtaja ymmärsi hänen\ntilansa.\n\nJanne Flykt tunsi omituista liikutusta. Hän oli viime aikoina ollut\nvähällä menettää uskonsa. Elämän traagillinen todellisuus kiskaisi\nhänet kaikesta huolimatta toisinaan alas kuvittelun ihmeellisestä\nmaailmasta. Ja silloin hän heräsi aina kolkkoon todellisuuteen:\nköyhä, virkaheitto pappi, jonka kaikki olivat hylänneet! -- Mutta\nsellaisina hetkinä oli hän hukkuvan lailla ponnistellut aina\nVapahtajan luo, pelko ja vavistus sydämessä, että Vapahtaja olisi\nmuuttunut muodoltaan, tullut lempeästä, ihmisystävällisestä miehestä\ntaivaan ankarakatseiseksi tuomariksi. Mutta -- kuinka suuri oli\nhänen ilonsa ollut, kun hän oli tavannut Vapahtajan muuttumattomana:\nsama ääni ... sama ystävällinen kädenpuristus ... samat tuskaa\nja kaipausta täynnä olevat silmät ... sama surunvoittoinen hymy\nhuulilla... \"Älä pelkää! Sinä olet minun!\" Oi, hän oli saanut\nuudelleen lohtua raadeltuun sieluunsa ja päässyt takaisin kuvittelun\nihanaan maailmaan, Vapahtajan lempeä, kirkas kuva mukanaan... Niin\n... Vapahtaja ei hylkäisi \"kiertävää saarnaajaa\", joka kuljeskelisi\npihalta toiselle ja soittaisi, soittaisi oman elämänsä suruja ...\nmutta samalla sitä rauhaa ja iloa, jonka synnytti usko tuohon ainoaan\ntodelliseen. Ihmiseen ... ihanimpaan ihmisten lasten keskuudessa...\n\nTuli taas asema. Maalaiset nousivat junasta. Janne Flykt jäi yksin\nvaununosastoon mietteineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä nousi muutamalta Etelä-Pohjanmaan asemalta junaan kaksi\npappia, lihavia, harmaapäisiä miehiä. Jo ulkomuodosta heidät tunsi\nhengellisen viran haltijoiksi. He istuivat toiselle puolen käytävää,\njotenka Janne Flykt saattoi helposti seurata heidän keskusteluaan.\n\n-- Jaa. Sinutkin tapaa yht'äkkiä. Miksi et pappilassa käynyt?\n\n-- Ei ollut aikaa, veli hyvä. Kävin tervehtimässä muuatta vaimoni\nsukulaista. Meillä on perintöriita.\n\n-- Aa! Kyllä tiedän ... Kaapela! ... Siinä on isot summat kyseessä.\n\n-- Viisikymmentätuhatta markkaa.\n\nJa sinun vaimosi on perillinen?\n\n-- Ainoa ... lain mukaan.\n\nSisarpuoli, joka on hoitanut vanhuksen taloutta, on eri isää.\n\n-- Niin ... Kaapela oli vanhapoika...\n\nPapit panivat tupakaksi. Junan jyrinän vuoksi ei Janne Flykt\nerottanut heidän keskusteluaan, joka kaikesta päättäen yhä koski\nperintöasiaa.\n\nJunan jyrinä heikkeni hiukan, ja Janne Flykt saattoi jälleen seurata\nkeskustelua.\n\n-- Kuka sinulla on apulaisena?\n\n-- Pastori... Janne Flykt ei erottanut nimeä.\n\n-- Minkälainen on miehekseen?\n\n-- Mikäpäs siinä... Vähän uudenaikainen. Pakkoa moitiskelemaan\nkirkkoa ahdasmielisyydestä.\n\n-- Uusi Janne Flykt!\n\n-- Melkein. Puuttuu vain viulunsoitto, niin olisi valmis pelimanni\nnuorisoseuran tanssi-iltamiin.\n\nToveri nauroi, tuollaista vanhan miehen hyväntahtoista, velttoa\nnaurua.\n\n-- Se on kummaa, kun ne nuoret papit ovat semmoisia. Ei minun\nnuoruuteni aikana saanut arvostella edes piispaa taikka\ntuomiokapitulia. Korvilleen siitä sai!\n\n-- Joo. Se oli eri aikaa. Laittomuus ... _anomia_ ... katsohan, veli,\nsiitähän Raamattukin puhuu.\n\nJuna huristi rautasillan yli, jonka aikana virkaveljet vaikenivat.\nToinen nousi ja otti kapsäkkinsä.\n\n-- Jaa ... sinä jäät tähän?\n\n-- Joo. Pitää käydä vanhaa Strömiä tervehtimässä...\n\n-- Vieläkö Ström tarjoaa totia vierailleen?\n\n-- Vielä toki! Siinä pappilassa seurataan vielä vanhoja hyviä\ntraditsiooneja.\n\n-- Heh, heh! Sano terveisiä!\n\n-- Kiitos, kiitos!\n\nToverukset erosivat, ja perinnönsaaja jäi yksin.\n\nJanne Flykt vaipui mietteisiinsä. Hän oli tunnettu kautta\nmaan. Vieläkin, kahden vuoden kuluttua, puhuttiin hänestä\nkuin pahantekijästä. Siitä syystä vain, että hän oli pysynyt\nvakaumukselleen uskollisena.\n\nOlisi surullista, jos hänet tunnettaisiin. Hänen passissaankin oli\nhänen oikea nimensä. Luonnollisesti. Mutta ikävä olisi, jos ei\nentisyys pysyisi salassa.\n\nMitä tekemistä oli maailmalla hänen entisyytensä kanssa? Millä\noikeudella sitä tahdottiin penkoa? Niinkuin se olisi paha. Ei, kyllä\nse kestäisi päivänvalon. Mutta ihmiset olivat nyt kerta kaikkiaan\nsellaisia...\n\nJuna vihelsi. Saavuttiin päivämatkan päähän. Janne Flykt otti\nviulunsa ja siirtyi vaunun toiseen päähän, ollakseen lähempänä asemaa.\n\nMuutamia työmiehiä istui korttia pelaamassa. He kiroilivat junaa,\njonka matka loppui liian aikaiseen. Se olisi heidän mielestään saanut\najaa vähän hitaammin. Olisivathan he silloin kerinneet pelinsä\nloppuun.\n\n-- Hei, mies, myy viulusi! kehoitti muuan pelitovereista tukkiessaan\nkortteja taskuunsa.\n\nJanne Flykt ei vastannut.\n\n-- Saat kymmenen markkaa.\n\nKymmenen markkaa! Hänen cremonalaisestaan, joka oli maksanut hyvän\njoukon toistatuhatta!\n\nSamassa juna pysähtyi.\n\nMiehet rähisivät ja kiroilivat, kokoillen kapistuksiaan. Heitä\nharmitti vieläkin keskeytynyt peli.\n\nSyntyi pieni tungos. Janne Flykt koetti varoa viuluaan, mutta\nsattuikin vahingossa tölmäisemään sillä äskeistä kortinlyöjää leukaan.\n\n-- Pirun hurstipussi!\n\nMies loi häneen murhaavan katseen.\n\n-- Anteeksi! ... sopersi Janne Flykt hämillään.\n\n-- Paina menemään! Näethän, että on jo rakoa... Kortinpelaaja työnsi\nhäntä selkään, niin että hän oli suistua silmälleen asemasillalle.\n\n\n\n\nII\n\n\nMuhkean kivimuurin ahtaalla pihalla soitti Janne Flykt hartaana,\nantaumuksella, niinkuin soittaa ainoastaan tosi taiteilija. Hänen\nsuurten silmäinsä katse oli kääntynyt sisäänpäin tavalla, joka\nmuistutti mietteisiinsä vajonnutta tutkijaa. Itse asiassa Janne Flykt\ntutkistelikin soittaessaan, tutkisteli omaa elämäänsä sellaisena kuin\nhän sen näki takanaan ja edessäpäin. Sävelet kuljettivat häntä ympäri\nsisäisen näkemyksen maailmassa. Ne auttoivat vaikeiden paikkojen yli,\nsovittivat ristiriitoja, loivat aurinkoisen valon hänen elämänsä\nautioon yksinäisyyteen. Ne saivat kukkia kasvamaan hiekka-aavikonkin,\njohon kulkijan jalka upposi nilkkaa myöten, ja varjoisista lehdoista\nne loivat Eedenin puutarhoja, joissa rakkaat muistot viihtyivät.\n\nHän oli laihtunut. Nenä oli käynyt ohuemmaksi ja silmät vajonneet\nsyvempään. Hieno täysparta, joka leuan päässä jakautui somasti\nkahtia, oli suuresti muuttanut hänen ulkomuotoaan. Mutta hänen\nkasvonsa olivat papillisen vakavat. Ne antoivat ahtaalle täkille ja\nvanhoille housuille melkein pyhäpuvun leiman. Ainoastaan kuluneet\npuolikengät muistuttivat kiertelevää soittoniekkaa. Niiden kantoja\nolivat liian monet epäystävälliset katukivet kuluttaneet.\n\nKiertävä saarnaaja, jonka saarnatuolin muodostivat talojen pihat.\n\nPappeudestaan ei Janne Flykt ollut luopunut, vaikka kappa ja kaulus\neivät enää palvelleetkaan sen ulkonaisina tunnusmerkkeinä. Omasta\nmielestään hän oli edelleenkin pappi. Hän saarnasi viulullaan.\n\nAinoastaan kirkko vaihtui muutamia kymmeniä kertoja päivässä.\nLaitakaupungin pienet, likaiset pihat olivat \"kappeleita\",\nkeskikaupungin asfalttipeitteiset taas \"tuomiokirkkoja\". Kuulijoista\nriippui, kummatko muodostuivat hauskemmiksi, kappelitko vai\ntuomiokirkot. Tavallisesti vallitsi hartaampi kirkkotunnelma\nedellisissä. Niiden asukkaat olivat herkempiä, vastaanottavaisempia;\nHeidän maailmankatsomuksensa oli usein valoisampi kuin kivimuurien\nelämään kyllästyneiden ihmisten. Mutta oli poikkeuksiakin. Välistä\nsaattoi \"tuomiokirkosta\" muodostua kerrassaan suurenmoinen, jos talo\noli siisti ja ihmiset ymmärtäväisiä. Silloin oli kuulijoita melkein\njoka ikkunassa, ja ystävällisten päännyökkäysten saattamina lenteli\nrahoja hänen ympärilleen. Antajain hymyilevät kasvot sekoittivat\nomituisesti sen kirvelevän tunteen, jonka rahojen poimiminen\nkappaleen loputtua synnytti. Eihän hän voinut vaatia, että ihmiset\nyläkerroksista olisivat vaivautuneet hänen luoksensa alas pihalle.\n\nHänen ohjelmistonsa oli läpeensä vakava. Tanssikappaleita hän ei\nsoittanut kuin pyynnöstä. Minkäpä vuoksi hän olisi niitä soittanut?\nHänen omassa elämässään oli surullisia muistoja liian runsaasti.\nHän ei saattanut teeskennellä turhanpäiväistä iloa. Hän tahtoi\npäinvastoin opettaa kuulijansakin vakavasti ajattelemaan.\n\nSenpä vuoksi hänen apostoleitaan olivatkin Händel, Bach ja Beethoven.\nTämän pyhän kolminaisuuden hän lähetti saarnamatkoille, ja se\ntäyttikin uskollisesti tehtävänsä.\n\nHän aloitti tavallisesti Händelin \"Largolla\". Se muodosti juhlallisen\nalkusoiton, jonka aikana kuulijat saivat valmistautua varsinaiseen\njumalanpalvelukseen. Sen muodostivat Bachin sävellykset.\n\nJanne Flykt soitteli sekaisin preluudeja ja fuugia, pisti väliin osan\njostakin kirkkokantaatista ja helähdytti ykskaks ilmoille kappaleen\nitse pääsiäisjuhlaoratooriosta. Musiikintuntija saattoi kyllä\ntodeta, ettei viulu ollut paikallaan Bachin esittämisessä. Se olisi\nvaatinut urkuja. Mutta soitossa oli sellainen sydämellinen tenho, se\nsuoritettiin sellaisella antaumuksella, että arvostelu unohtui. Ja\nkun lopuksi kajahti ilmoille joku Beethovenin viulukonsertti, oli\n\"jumalanpalveluksen\" yleisvaikutus kerrassaan suurenmoinen.\n\nJanne Flykt soitti kappaleen loppuun. Se oli eräs Beethovenin\nkauniimmista sonaateista. Hän silmäsi kolkannen kerroksen ikkunalla\nistuvia koulutyttöjä, jotka ihastuksissaan taputtivat käsiään.\n\n-- _Da capo, da capo!_ [Alusta!] huusivat he.\n\nJanne Flykt soitti sonaatin loppuosan uudelleen. Tytöt kuuntelivat\nhenkeään pidätellen. Tämä ei ollut mikään tavallinen kulkurisoittaja,\nvaan taiteilija Jumalan armosta.\n\nUudet, äskeistä innokkaammat kättentaputukset kajahtivat pihassa\nJanne Flyktin lopetettua.\n\nKeski-ikäinen, ystävällisennäköinen rouva oli ilmestynyt ikkunaan\nsoiton kestäessä. Tytöt supattivat hänelle jotakin innoissaan. He\nnäyttivät pyytelevän häneltä jotakin hartaasti ja innokkaasti.\n\nJanne Flykt tunsi asemansa noloksi: tytöt pyytelivät äidiltään rahaa,\nmutta tämä ei tahtonut antaa.\n\nHän rupesi soittamaan \"Caro mio ben'iä\". Se oli tavallisesti\nkoulutyttöjen lempilaulu. Hän soitti, pitäen silmällä ikkunalla\nistuvia tyttöjä. Väittely oli loppunut, ja ystävällinen rouva\nnyökäytti päätään.\n\n-- Äiti pyytää teitä tulemaan sisään, huudettiin ikkunasta ruotsiksi.\n\nJanne Flykt hämmästyi. Mitä nyt? Sisään? Mitä niillä nyt olisi?\n\nHän nosti kohteliaasti hattuaan ja lähti kiipeämään. Sydän jyskytti\nkovasti. Tavallisesti hän oli saanut häiritsemättä poistua, saatuaan\njonkin roposen. Mutta nyt? -- Hän ei kuitenkaan saanut halveksia\nystävällistä kutsua.\n\nRouva seisoi ovella, tyttöset takanaan. Hän nyökäytti ystävällisesti\npäätään ja lausui ruotsiksi:\n\n-- Tyttäreni ovat niin ihastuneet teidän soittoonne, että halusivat\nkutsua teidät juomaan kupin kahvia.\n\nJanne Flykt tapaili sanoja, mutta ei saanut esiin muuta kuin\nepäselvää mutinaa. Hän oli aivan ymmällä. Tällaista ystävällisyyttä\nei hänelle ollut osoittanut vielä kukaan.\n\nRouva piti ovea avoinna, ja Janne Flykt astui eteiseen.\n\n-- Puhutteko ruotsia?\n\nRouva tarkkasi tutkivasti hänen kasvojaan.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Sepä hauskaa. Tyttäreni arvelivat teidän osaavan vain saksaa.\n\nJanne Flykt hymyili. Häntä pidettiin tavallisesti ulkomaalaisena.\nNiiden joukostahan löytyivät useimmat hänen ammattiveljensä.\n\nYstävällinen rouva johdatti hänet mukavasti sisustettuun ruokasaliin.\nTyttäret seurasivat uteliaina perässä.\n\n-- Teillä onkin kylmä. Kätenne ovat aivan siniset. Rouva pyysi häntä\nistumaan, ja Janne Flykt istahti ovensuuhun.\n\nPeräseinällä oli kaksi suurennettua valokuvaa: talon rouva nuorempana\nja hienopiirteinen pappi, jolla oli tuuhea tukka ja avonainen, vakava\nkatse. Kuva näytti Janne Flyktistä tutulta, mutta hän ei muistanut,\nmissä oli ennen miehen nähnyt.\n\nHän päätti tunnustella maaperää. Ilmitulemisen pelko kiusasi häntä\nalinomaa.\n\n-- Saanko luvan kysyä, onko tuo rouvan mies?\n\n-- Kyllä. Se on minun miesvainajani. Hän oli pappina Helsingissä,\nmutta on nyt jo ollut kuolleena kolme vuotta.\n\nJanne Flyktille valkeni. Hänhän oli nähnyt nuo kasvot monta kertaa\nVanhan kirkon saarnatuolissa.\n\n-- Minä tunnenkin, -- pääsi häneltä tahtomattaan -- pastori Seger.\n\nRouva, joka parhaillaan järjesteli kahvitarjotinta, oli pudottaa\nkerma-astian lattialle.\n\n-- Mitä? huudahti hän hämmästyneenä. -- Te tunnette miesvainajani?\n\nJanne Flykt oli karahtanut tulipunaiseksi. Hän oli ollut peräti\nvaromaton. Rouva laski kerma-astian pöydälle ja katseli häntä\nomituisen tutkivasti.\n\n-- Oletteko te suomalainen? Janne Flykt myönsi.\n\n-- Missä olette miesvainajaani tutustunut? Janne Flykt huomasi\nperääntymisen myöhäiseksi.\n\n-- Olen kuullut hänen saarnaavan Helsingin Vanhassa kirkossa.\n\n-- Niin oikein ... luonnollisesti.\n\nRouva Seger rauhoittui. Hän oli ollut kovin hämmästynyt.\n\n-- Helsingissähän me asuimme monta vuotta ... siihen saakka kunnes\nmieheni kuoli. Silloin muutimme tänne.\n\nHän pyysi Janne Flyktiä ottamaan kahvia. Tämä nousi. Hän tunsi\nkätensä vapisevan. Hän pelkäsi vain, että rouva Seger kysyisi hänen\nnimeään.\n\n-- Vanhin tyttäreni soittaa viulua. Hän on innokas\nmusiikinharrastaja. Hän piti teidän soittoanne aivan erinomaisena.\n\nTyttö, arviolta noin neljäntoistavuotias, hymyili hiukan ujona. Hän\noli isänsä näköinen. Ainoastaan somat hymykuopat poskissa olivat\näidin perintöä.\n\n-- Ehkä tyttäreni saa katsoa teidän viuluanne? -- Anteeksi, minä en\nkysynyt teidän nimeänne.\n\nJanne Flykt istui kuin tulisilla hiilillä. Hän katui, että oli\nottanut vastaan rouva Segerin ystävällisen kutsun.\n\n-- Flykt.\n\nSe tuli hiljaa, kuin arastellen.\n\n-- Flykt? Minusta tuntuu nimi tutulta. Muistelen lukeneeni jonkin\nasian yhteydessä. Niin -- hän levitti auki silmänsä -- sehän oli eräs\nsenniminen pappi, joka erotettiin virasta.\n\nJanne Flykt olisi halunnut mennä. Mutta se ei käynyt päinsä. Vanhin\ntytär näppäili hänen viuluaan ja näytti syventyneen siihen kokonaan.\n\n-- Äiti! Tämä on cremonalainen! Minä tunnen sen. Opettajalla on\nsamanlainen.\n\n-- Niin, Janne Flykt, pastori Janne Flykt, jatkoi rouva Seger\nkuulematta tyttärensä sanoja. -- Hän oli pappina jossakin siellä\npohjoisessa, mutta menetti virkansa ... raukka. -- Ehkä herra Flykt\ntuntee hänet?\n\n-- Kyllä. Me olemme kotoisin samasta kaupungista.\n\n-- No sitten! -- Anteeksi, minä olen ehkä kovin tunkeilevainen, mutta\nte olette ehkä samaa sukua, kun on sama nimi?\n\n-- Kyllä.\n\n-- No sitten te tiedätte selittää syyn hänen eroonsa. Se herätti niin\nsuurta huomiota meidän pienissä oloissamme.\n\nJanne Flyktillä oli paha olo. Häntä ei tuomiokapitulin tutkintokaan\nollut näin piinannut.\n\n-- Ne sanovat hänen kieltäneen Kristuksen jumaluuden, vastasi hän\nniin rauhallisesti kuin saattoi.\n\n-- Sanovat ... niin. Mutta kieltääkö hän sen sitten?\n\n-- Mikäli minä häntä tunnen, niin ei. Hän ymmärtää sen vain hiukan\ntoisin kuin kirkko.\n\nRouva Segerillä oli toinen kuppi tarjottimella.\n\n-- Herra Flykt on hyvä! -- Niin, pastori raukka! Maailma on niin\ntäynnä väärinkäsityksiä... Millä hän nyt tulee toimeen?\n\nJanne Flykt olisi toivonut, että tyttö olisi luovuttanut hänelle\nviulun, jotta hän olisi päässyt menemään.\n\n-- Niin ... en tiedä oikein... Minä luulen, että hän ... soittelee\nviulua...\n\nRouva Segeriltä jäi kahvinjuonti kesken. Tytär näppäili viulua\nhiljaa, ja sisaret olivat kerääntyneet hänen ympärilleen.\n\n-- Soittelee viulua --? No mutta ... hyvä Jumala ... suokaa anteeksi,\nherra Flykt ... minusta tuntuu...\n\nRouva Seger oli aivan hätääntynyt. Hän katseli Janne Flyktiä silmät\nmielenliikutuksesta kosteina.\n\n--... minusta tuntuu, että ... te olette pastori Flykt? Suuret\nhikikarpalot kihoilivat Janne Flyktin otsalla.\n\n-- Ky-kyllä...\n\n-- Hyvä Jumala! Ann-Sofi, pane viulu pois! ... Hyvä Jumala! Älkää nyt\npitäkö pahana, pastori! Se tuli vain yht'äkkiä mieleeni.\n\nRouva Seger pyyhki silmiään. Tyttäret katselivat säikähtyneinä\nvuoroin äitiään, vuoroin tuolilla ovensuussa istuvaa soittajaa.\n\nJanne Flykt sai kertoa surullisen elämäntarinansa. Se oli pian\nkerrottu, mutta siitä huolimatta virtasivat rouva Segerin silmistä\nvuolaat vedet.\n\n-- Kyllä on ihmiselämä kirjava, puheli hän pyyhkien silmiään. -- Sitä\nei uskoisi näin tavallisissa oloissa elävä. Hyvä Jumala!\n\nHänet vakasi äidillinen hellyys kova-osaista soittoniekkaa kohtaan.\nPääkaupungissa asuessaan hän oli ollut tunnettu kaikkien köyhien\nystävänä.\n\nJanne Flykt nousi lähteäkseen. Vanhin tytär ojensi hänelle hämillään\nviulun. Hän tunsi ujoutta, melkein pelkoa tuota huonostipuettua\nvierasta kohtaan, jolla oli ollut sama virka kuin isälläkin. Hän\nniiasi kunnioittavan arasti.\n\n-- Nytkö te jo lähdette? Tuota ... minä olisin niin mielelläni\npidättänyt päivälliselle. Minä, uskon, että Jumala johti teidät\nminun tielleni... Mutta minä ymmärrän, teillä on kiire. -- Hän etsi\njotakin piirongin laatikosta. -- Jos ette pidä pahana, niin ... minä\nniin mielelläni ... niin sydämestäni ... teidän vaimonne ja pikku\npoikanne vuoksi! Älkää kiittäkö ... älkää ... minä pyydän! ... Te\nvain lisäätte mielipahaani...\n\n-- -- -- Seuraavana hetkenä seisoi Janne Flykt eteisessä. Hän avasi\nkouransa: sadan markan seteli!\n\nHänen päätänsä pyörrytti. Ensimmäinen selvä ajatus, joka nousi\ntajuntaan, sanoi, että hänen oli vietävä raha takaisin. Hänellä ei\nollut oikeutta ottaa sitä köyhältä papinleskeltä. -- Mutta se oli\nannettu lämpimästä sydämestä, pyytämällä pyydetty vastaanottamaan ...\nJohannan vuoksi... Niin, hänen vuoksensa ... Johannan vuoksi, joka\nvalvoi ja neuloi kotona ja rukoili hänen puolestaan.\n\nJanne Flykt hoippui portaita alas siunaten ystävällistä antajaa.\n\nKadulle tultuaan hän pysähtyi. Kohtaus oli ollut niin merkillinen,\nettä hänen piti saada aikaa tointuakseen.\n\nHän käveli puistoon ja istahti penkille. Ihmisiä riensi ohitse,\nherrasmiehiä salkku kainalossa, hienosti puettuja rouvia ja neitosia.\nPalvelustytöt työnsivät vaunuissa herrasväkiensä lapsia. Mutta\nyksikään ei kiinnittänyt huomiotaan huonosti puettuun soittajaan.\n\nEikä Janne Flykt heidän huomiotaan kaivannutkaan. Hän oli vaipunut\najatuksiinsa ja eli uudelleen tuon harvinaisen hetken ystävällisen\npapinlesken kodissa. Hänen mielensä heltyi. Jumala, joka ruokki\ntaivaan linnutkin, oli ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta hänestä.\n\nKuinka iloiseksi Johanna tulisi! Sata markkaa! Se kasvaisi hänen\nsäästöjensä kanssa sadaksikahdeksaksikymmeneksiviideksi markaksi.\nSitä paitsi hänellä oli jo matkaraha varattuna naapurikaupunkiin.\nTuolla summalla Johanna eläisi pari kuukautta aivan huolettomana.\nHänen apulaisen palkkansakaan ei ollut tehnyt kuin sata markkaa\nkuussa ja silloin hän oli elänyt komeasti kuin kreivi. Tosin hänellä\noli ollut vapaa asunto, mutta -- yhtä kaikki: hän tuli toimeen nytkin.\n\nHän tunsi olonsa keveäksi ja onnelliseksi. Melkein olisi tehnyt mieli\nmennä puhuttelemaan tuota pientä pojan tenavaa noissa keltaisissa\nvaunuissa. Ottaa se syliinsä ja suudella. Pikku Pentti! Niin, hänen\npikku poikansa oli kotona ja kerran hänestä kasvaisi mies, jolla\nolisi parempi menestys maailmassa kuin isällään.\n\nHän nousi, lähtien astumaan kaupungin laidalla olevaan\nmajapaikkaansa. Tänään hän ei enää soittaisi. Hänelläkin oli kerran\njuhlapäivä ja hän tahtoi nauttia siitä majatalon vaatimattomassa\nsopessa.\n\nKadulla kävi vilkas liike. Kuormahevosia meni ja tuli. Ihmiset\nriensivät toistensa ohitse katsahtamattakaan vastaantulijaa.\n\nMutta Janne Flyktiä se ei nyt häirinnyt. Hänen ajatuksensa olivat\nkotona, pienen piispankaupungin syrjäkadun varrella. Siellä istui\nJohanna ja neuloi. Kuinka iloiseksi hän tulisi!\n\nMajatalon emäntä, tukeva puusepänleski, joka piti \"matkustavaisia\"\n-- niinkuin hän itse sanoi -- oli pihalla mattoja piiskaamassa\npalvelustyttönsä kanssa.\n\n-- Aikaisinpa se Plykti tulee tänään. Eikö ole luonnistanut?\n\n-- Kyllä. Päätin vain vähän pitää lomaa -- minäkin, Ehkäpä Leskisen\nmatami keittäisi kahvia.\n\n-- Ohoh! Kovinpa nyt herroiksi! On tainnut olla hyväkin päivä.\n\nJanne Flykt ei vastannut, vaan puitti huoneeseen. Leskisen matami oli\ntuttavallisissa väleissä kaikkien matkustavaisten kanssa. Tälläkin\nkertaa hänellä oli kolme posetiivaria, yksi kuparisepänsälli ja\nviuluniekka.\n\nMutta Plykti oli niistä kaikista siivoin.\n\nKuparisepänsälli Kuhlberg tinaili kattilaa uunin edessä. Hän virnisti\nhyväntuulisesti asuintoverilleen.\n\n-- Morjens, morjens! Aikaisinpa tulet. Taisit käydä \"Tiikerissä\"?\n\n\"Tiikeri\" oli muuan laitakaupungin kivijalkakapakka, jossa Leskisen\nmatamin matkustavaiset pistäytyivät silloin tällöin ottamassa pienen\nryypyn.\n\n-- Enpä käynyt. Sen kun vain muuten lopetin ... vähän aikaisemmin.\n\nLeskisen matamin matkustavaiset olivat kaikki lähemmin tuttuja\nkeskenään, ja Janne Flykt oli helposti mukautunut tähän toveruuteen.\n\nKuhlbergilla oli jalkainsa juuressa kasa erilaatuisia kattiloita\nja kahvipannuja. Hän keräili niitä kaupungilta, ja \"vierastuvassa\"\ntinattiin kattiloita posetiivin säestyksellä, varsinkin silloin kun\n\"Verri\" sattui hyvälle päälle.\n\nFerri, italialainen, oli vielä kaupungilla samoin kuin toisetkin\nposetiivinsoittajat. Hänen päivänpolttama päällystakkiinsa riippui\nseinällä ovensuussa.\n\n-- Peevelin huonoiksi ne herraskaiset pitävät kattilansa! Tuossa on\npapin kattila, mutta paljaalle kuparille paistaa pohja kauttaaltaan!\nKumma, ettei ole myrkyttänyt itseään.\n\nKuhlberg oli vannoutunut pappien vihaaja. Hän väitti nuorena\nsyöneensä muutamassa Etelä-Suomen pappilassa vain paljaita\nsilakanpäitä.\n\n-- Eivät ne taida niin vähästä kuolla. Ovat sitkeähenkisempiä kuin\nmuut.\n\n-- Verenimijät! mutisi Kuhlberg sylkien hyppysiinsä.\n\nLeskisen matami toi kahvia.\n\n-- Kas tässä! Plykti on tainnut pitää hyvät päiväpalkat, kun oikein\nkahvia tilaa.\n\n-- Mikäs siinä. Herroja sitä olemme mekin, vastasi Kuhlberg Janne\nFlyktin puolesta.\n\n-- Herroja! Pyh kaikkia! Sinä nyt et ole herran näköinenkään! Plyktiä\nsaattaisi paremminkin luulla herrasmieheksi.\n\n-- Eikö mitä?\n\nJanne Flykt hörppi kahvia ja hymyili emännälleen.\n\n-- Minä olen monta kertaa sanonut Liinulle, että tuota Plyktiä voisi\nluulla herrasmieheksi, jos sillä vain olisi paremmat vaatteet,\nsaarnasi Leskisen matami. -- Kukaties teillä on ollutkin jokin virka?\n\n-- On sillä, mutta on juonut virkansa.\n\n-- Ole sinä vaiti! En minä nyt puhu sinulle! Tinaahan sinä vain\npäniköitäsi!\n\n-- Sitähän minä juuri teen, niin että kynnet ovat karrella.\n\nLeskisen matami kääntyi Janne Flyktin puoleen ja jatkoi:\n\n-- Vaikka on meillä ollut sisällä -- hän käytti aina sanaa \"sisällä\"\npuhuessaan matkustavaisistaan -- sellaisiakin, jotka ennen ovat\neläneet herraspäiviä, mutta ovat kulkeneet paljaissa kalosseissa.\nNiinkuin se Röömannikin, joka oli ennen ollut koulumaisterina ja\nkauppaili nappeja. Oli silläkin ollut kirjavat päivät!\n\n-- Mitenkä siitä nappikauppias tuli?\n\n-- No joi ja erotettiin...\n\n-- No sitähän minäkin tarkoitin. -- Ole vaiti! Plyktistä näkee jo\npäältäpäinkin, ettei hän ole lasia kallistellut.\n\nVai ei ole! Äsken juuri tuli \"Tiikeristä\". -- Valehtelet, pakana!\n\"Tiikerissä\" eivät istu muut kuin sinä ja Verri. Ja minä sanon,\nettä jos te istutte siellä liian usein, niin saatte hakea huonomman\nkortteerin.\n\nSe oli Leskisen matamin tavallinen loppuponsi. Hän otti tarjottimen\nja purjehti pois, suu uhkaavissa rypyissä.\n\n-- Älä sinä kujeile matamin kanssa, varoitti Janne Flykt.\n\n-- Ei haittaa! Viimeksi hän minut pois ajaa. Se on rahantunteva muori.\n\nEteisestä kuului laulun hyräilyä. Ovi aukeni, ja ruskeapintainen\nposetiivinsoittaja kompuroi huoneeseen. Hän oli hienossa hiprakassa\nja hyräili \"Santa Luciaa\".\n\n-- Aften! tervehti hän ja asetti soittokoneensa nurkkaan. -- Flykt\nhemma redan?\n\n-- Niin on.\n\n    -- _Venite all'agile\n    Barchetta mia\n    Santa Lucia_...\n\n    [Tulkaa joutuisaan venheeseeni.]\n\nhyräili Ferri ja istahti penkille, pyyhkien hikeä kuparinväriseltä\notsaltaan.\n\n-- Kuhlberg ... han fliti'... [hän on ahkera.] Ferri nauroi niin,\nettä valkoiset hampaat loistivat. -- Inte sitta \"Tiger\" [ei istu\n\"Tiger\"], hahhah!\n\n-- Älähän huoli! Kyllä sinne vielä ehditään.\n\nKuhlberg vaihtoi rättiä ja käänteli kupari-kattilaa uunissa.\n\n-- Ekti ... ja ... fru Tiger stänger [rouva Tiger sulkee], hahhah!\n\n-- Eikö mitä. Kellohan on vasta neljä.\n\nItalialainen kaivoi laukustaan leivänpuolikkaan ja rupesi syömään.\n\n-- Hungri'! Inte äta hela dan! [Ei syödä koko päivänä!] Hän näytti\nvalkeita hampaitaan ja lisäsi pudistaen päätään:\n\n-- Dåli', dåli' dag ... [Huono, huono päivä.] vehe...\n\n-- Ja nekin juot.\n\n-- Mite? Jaa ... super! Ja' alla dag super lite'! [Juon? Minä kaikki\npäivä juon vähän!] Kallt ... Finland... [Kylmä ... Suomi...]\n\nHän nauroi, iskien silmää Janne Flyktille.\n\nVähitellen saapuivat muutkin matami Leskisen \"matkustavaiset\",\nposetiivinsoittajat Carboni ja Porra. Viimeksimainitulla oli\npunaiseen mekkoon puettu marakatti, joka sisälle päästyään hyppäsi\nuuninreunustalle. Eläinparalla oli kylmä.\n\n-- Fidelio ... kallt, kallt [kylmä, kylmä], puheli Ferri ja ojensi\nelukalle leipäpalasen, jota se ahnaasti ryhtyi syömään.\n\nMaamiehet juttelivat äidinkielellään. He olivat kaikki kotoisin\nNapolista. Porra ja Ferri olivat lapsuuden tovereita ja olivat\nsattumalta kohdanneet toisensa tässä kaukaisessa Pohjolan\nkaupungissa. Heidän poikamainen naurunsa kaikui rattoisana.\n\n-- Flycht, selitti Ferri, me yhdessä varastama klosteri' buutarha ...\n_le arancie_ ... appelsin... Porra ... bra varastama' ... _piccolo_\npoika... Abbot otta' kii', mutt' Porra pakenes ... jalga veli.\n\nFerri nauroi, näyttäen kädellään, miten pako oli tapahtunut.\n\n-- _Santa Maria! L'occasione fa il ladro!_ [Tilaisuus tekee\nvarkaaksi.]\n\nJa Ferri nauroi kyyneleet silmissä.\n\n-- Ja, ja, de' trevli' tid! [Se hauska aika!]\n\nPorrakin haki eväänsä esille ja ryhtyi syömään.\n\n-- Kuhlberg, lopeta jo ... nelge ... puheli Ferri kisällille, joka\nhääri papin kattilan kimpussa.\n\n-- Kyllä vain, kun saan tämän tinatuksi. Kiire kuului olevan... Pthyi\nsaakeli! Kyllä tässä kynnet ovat leikissä! Ei ollut pihtejäkään.\n\nJa Kuhlberg käänteli kuparikattilaa, levitellen tinaa sen laitoja\npitkin.\n\nTuokion kuluttua oli kattila valmis. Kuhlberg nosti sen ulos\njäähtymään.\n\n-- Kelpaa sillä papin taas keittää, murisi hän ja istui penkille\ntupakoimaan.\n\n-- Aa ... _il prete_ ... pappi ... baha ... _molto_ [hyvin]. Ajama\npois soittaja.\n\nJa Ferri rupesi kertomaan hauskalla siansaksallaan kuinka kaupungin\nkirkkoherra oli ajanut hänet päivällä pois pihaltaan.\n\n-- Minä soitta \"Santa Lucia\" ja laula ... mutta se pappi kieltä:\nbois, bois!\n\nFerri huokasi surullisesti ja otti apinan syliinsä.\n\n-- Fidelio ... _caro, caro_ [rakas], puheli hän lempeästi ja hyväili\neläintä, joka kyyristyi häntä vasten, räpytellen kirkkaita, pyöreitä\nsilmiään. -- Suomi ... kylmä, kallt... Italia ... lemmin ... varmt,\n_molto calida_ [hyvin lämmin].\n\nHän laski eläimen lattialle. Se hyppeli ympäriinsä, nuuskien\nKuhlbergin kattiloita. Pahasti irvistäen juoksi se isäntänsä laukulle\nja rupesi kaivelemaan sen sisältöä.\n\nPorra antoi sille leipää. Tyytyväisenä hyppäsi eläin uunin\nreunustalle ja rupesi syömään.\n\nIlta kului haastellessa ja tupakoidessa. Kuhlberg pistäysi Carbonin\nkanssa \"Tiikerissä\" iltaryypyillä. Takaisin tullessaan he olivat\nhyvällä tuulella molemmat, ja Kuhlberg kehui paikan jaloutta.\n\n-- On se hyvä, että työmiehelläkin on hotelli, mihin pistäytyä\nottamaan pikku tuikun silloin tällöin. Samanmielistä seuraa ... ei\nherroja eikä narreja ... rehellisiä työläisiä ja ... taiteilijoita.\n\nHän irvisti veitikkamaisesti.\n\n-- Ei se Karponi tykkää Suomen viinasta! Hienommat pitäisi olla\nsortit.\n\nItalialainen äimisti.\n\n-- Pthui! Vekeve ... _molto_... Aa viini ... _buono_, hyvä! puheli\nhän, sukien tuuheita viiksiään.\n\n-- Saisit sinäkin, Flykti, kerran käydä katsomassa \"Tiikeriä\". Siellä\non hyvää tavaraa.\n\nJanne Flykt oli istunut mietteissään. Hän muisteli Johannaa ja pientä\nkotiaan kaukaisessa piispankaupungissa. Kuhlbergin huomautus veti\nhänet vastenmielisellä tavalla todellisuuteen.\n\n-- En minä välitä.\n\nKuhlberg jätti hänet rauhaan ja rupesi kujeilemaan marakatin kanssa.\n\n-- Vitelio, päivää! ... Anna tassu! Ka ... sano setälle päivää!\n\nMutta apina ei välittänyt \"sedästä\", vaan käänsi vähemmän kohteliaan\nruumiinosansa Kuhlbergille ja irvisti.\n\n-- Fidelio, fy! Porra kavahti apinan kimppuun ja tukisti sitä korvan\ntakaa.\n\nNiin naurettava kuin sen temppu olikin, ei Porra sitä suvainnut,\nsillä Fidelio saattoi sen tehdä kaupungillakin, herrasväkien\nhienoissa pihoissa. Niinkuin oli kerran tapahtunutkin: posetiivin\npäällä seisten se oli tehnyt tuon saman tempun muutamalle vanhalle\nneidille, joka pihaltaan oli karkoittanut hänen isäntänsä.\n\nKuhlberg nauraa röhötti Porran kertomukselle.\n\n-- Se oli oikein sille vanhalle mankolle! Mitäs ajoi sinut pois ...\nkunniallisen miehen.\n\n-- Ei passa'! Fidelio olla kohtelias ... kaikille. Porra suhtautui\nmarakattinsa kasvatukseen sangen vakavasti.\n\nTuli maatapanon aika. Italialaiset tekivät vuoteensa lattialle,\nhakien päänsä alle minkä mitäkin. Fideliolta riisuttiin sen punainen\nvirkapuku ja tyytyväisenä pujahti se isäntänsä poveen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ennen maatamenoa veti Carboni takin povitaskusta likaisen\nrukouskirjan ja tankkasi siitä iltarukouksen toverien hartaina\nkuunnellessa ja tehdessä ristinmerkkejä. Carboni pisti kirjan\ntaskuun, risti silmänsä ja heittäytyi lattialle pitkäkseen.\n\n-- _Bona notte!_ toivotti hän tovereilleen. -- Go' natt!\n\n-- God natt! vastasi Janne Flykt. Hän oli paneutunut pitkälleen\nikkunan alla olevalle penkille käärittyään takin päänsä alle.\nKuhlberg oli oikaissut uunin kupeelle ja veti jo unia niin että huone\ntärisi.\n\nPian olivat posetiivinsoittajatkin unen helmoissa. Ainoastaan Janne\nFlykt valvoi. Hän ei saanut unta. Päivällinen tapahtuma ei mennyt\nhänen mielestään. Ystävällisen papinlesken kuva väikkyi ajatuksissa.\nHän tunsi itsensä onnelliseksi kuin kerjäläinen, joka on saanut\nkurkistaa sisälle kuninkaan saliin. Niin valoisaa ja puhdasta kaikki\n... ja niin lämmintä ja ystävällistä. Hän oli näiden kahden vuoden\nkuluessa saanut kokea niin paljon kylmyyttä ja kovuutta ihmisten\npuolelta, että yksi ainoakin ystävällinen sana valoi hänen sydämensä\ntäyteen onnea ja tyytyväisyyttä. Hän oli kuin pikkuinen poika,\njolle joulupukki on tuonut lahjaksi juuri sen puukon, jota tämä\nkauppapuodin ikkunassa on päiväkaudet ihaillut. Kova penkki hänen\nallaan tuntui pehmeältä kuin höyhenpatja. Ja takin povitaskussa hänen\nkorvansa alla olivat rahat, jotka Johanna pian saisi...\n\nHän seurasi mietteidensä kulkua. Niin ... Siinä nukkuivat hänen\n\"taiteilijatoverinsa\" makeasti kuin lapset. Tämän matalan katon\nalla, kaupungin laidalla, uneksittiin etelästä ja pohjolasta,\nvaloisan kesäyökaupungin ruohopeitteisistä laitakaduista ja Napolin\nsuihkukaivotoreista, joilla makarooninkauppiaat huutelivat tavaraansa\nja ihmiset kulkivat nauraen ja laulaen. Poukama ja Vesuvius, entinen\npappi ja kolme koditonta maailmankiertäjää, kaikki mahtuivat\nsopuisasti saman katon alle. Sellaista oli elämän kiertokulku.\n\nIhmiselämä, mikä kirjava moninaisuus, täynnä vastakohtia! Häikäisevä\nloisto ja alaston kurjuus, häikäilemätön petos ja hurskas viattomuus,\nomanvoitonpyynti ja altis uhrautuvaisuus, kaikki rinnatusten ...\npimeys ja valo.\n\nMutta tällä hetkellä näki Janne Flykt ainoastaan valon elämän\nkirkkaan, auringonpaisteisen puolen. Kaikki muu tuntui väistyneen\nkauas pois, jonnekin epämääräisen välimatkan päähän.\n\nValo lähti hänestä, joka kerran oli sanonut: \"Minä olen maailman\nvalo\", -- hänestä, jonka elämä oli ollut niin seesteisen kirkasta\nkauttaaltaan...\n\nEikö tuon miehen, Vapahtajan, olento ollut äskettäin valaissut\nlikaista huoneenlattiaa Carbonin lukiessa rukouskirjaansa ja Ferrin\nja Porran tehdessä hartaina ristinmerkkejään...\n\nJa eikö tuo sama Vapahtaja istunut nyt hänen penkkinsä päässä\nlohduttamassa häntä, yksinäistä kulkuria, jota maailma oli niin kovin\nkourin pidellyt.\n\nNiin ... Vapahtaja oli kaikkialla, missä hänen nimeään vilpittömästi\nmainittiin. _Gesù_ -- Jeesus... Sama millä kielellä ... hän\ntuli, sillä hän ei katsonut ihmisten muotoa ... eikä sitä, mihin\nkirkkokuntaan tämä kuului. Hän siunasi kodittomat maailmankiertäjät\npunamekkoisine apinoineen. Hän tuli palvelijansa, entisen papin luo,\nhuolimatta siitä, ettei tällä enää ollut ulkonaisia virkamerkkejä,\nkappaa ja kaulusta. Hän ei työntänyt luotaan, niinkuin kirkko oli\ntehnyt. Vapahtaja katseli elämää syvemmälti ... iankaikkisuuden\nvalossa.\n\nNiin. Elämän arvo ja sisällyshän riippuivat siitä, millä mielellä\nihminen sen eli. Ei siinä merkinnyt ulkonainen asema yhtään mitään,\nMutta ihmiset eivät lyhytnäköisyydessään nähneet pintaa syvemmälle.\nHeistä oli pääasia olla huomattu, hyvässä yhteiskunnallisessa\nasemassa, suurten tulojen omistajana. Elämän sisältö, sen henkinen\npuoli jäi sivuasiaksi. Ihmiset tekivät jyrkän eron esimerkiksi\npastori Skarpin ja viulunsoittaja Janne Flyktin välillä. Minkä\nvuoksi? Sen vuoksi, että edellinen oli pappi, kantoi kappaa ja\nkaulusta, jälkimmäinen vain kuljeksiva soittoniekka, jonka takki\noli liian ahdas, housut liian lyhyet ja kengänkannat arveluttavasti\nkuluneet. Ihmiset katsoivat yksinomaan ulkokuorta. Yksin niinkin\nharvinainen ihminen kuin pastorska Seger oli tässä suhteessa\nympäristönsä kaltainen. Hänen käytöksensä oli muuttunut, kun hän oli\nsaanut kuulla köyhän soittoniekan olleen kerran pappina. Mitä se\nitse pääasiaan kuului? Hänellä oli yhtä suuri arvo ihmisenä nyt kuin\nennen pappinakin. Niin, vielä suurempikin, sillä nyt hän oli päässyt\nVapahtajaa lähemmäs kuin koskaan ennen.\n\nTässä juuri muodosti Vapahtaja niin suuren poikkeuksen kaikista\nmuista. Tässä hän kohosi niin paljon korkeammalle muita ihmisiä.\nTämän vuoksi hän oli keskushenkilö, sillä hän ei tarkistanut\nmielipiteitään sen mukaan seisoiko hänen edessään yleistä\nkunnioitusta nauttiva fariseus, vai halveksittu publikaani. Hän\noli yläpuolella ns. \"yleisen mielipiteen\". \"Tämä meni kotiansa\nhurskaampana kuin se toinen.\" Sillä arvostelulla hän ilmaisi henkisen\nylevämmyytensä. Jo senkin vuoksi hän oli enempi kuin ihminen,\njumalallinen, Jumala.\n\nSillä sellainen mies, joka ei sekunniksikaan taipunut yleisen\nmielipiteen hallittavaksi, vaan kulki omaa ylhäistä tietänsä, oli\nyläpuolella kaikkien muiden. Hän oli Jumala ihmisten keskellä.\n\nMarakatti pisti päänsä isäntänsä povesta. Huoneen hämärässä\nerotti Janne Flykt, että se katseli häntä. Se valvoi ja sillä oli\nvaistomainen tunne, että joku toinenkin valvoi. Se tunsi halua mennä\ntuon toisen luo, sillä sitä peloitti tuo omituinen, jyrisevä ääni,\njoka kuului toiselta puolen huonetta. Se kaipasi turvaa. Nukkuva ei\nvoinut sitä sille tarjota.\n\n-- Fidelio! kuiskasi Janne Flykt, ja yhdellä hyppäyksellä oli apina\nhänen luonaan. Se kietoi karvaiset kätensä hänen kaulaansa ja\npainoi pienen päänsä hänen rinnalleen. Se oli niin onnellinen ja\ntyytyväinen. Sen ei tarvinnut enää pelätä. Sen seurana oli valvova\nihminen.\n\nJanne Flykt silitti selkää ja hyväili sen pientä, pyöreää päätä.\nKarvaiset kädet puristautuivat lujemmin hänen kaulaansa. Pikku\neläinparka ihan värisi onnesta. Pikku raukka! Porra oli kyllä hyvä\nisäntä, mutta hän aina muistanut, että hänen pieni suojattinsa\nkaipasi enemmän osanottoa ja hyväilyjä.\n\nHetken kuluttua irtaantuivat karvaiset kädet Janne Flyktin kaulasta\nja Fidelio nukkui tyytyväisenä hänen käsivarrellaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nPienen syrjäkadun varrella, matalassa puurakennuksessa, jonka\nlaudoitus oli ikkunain alapuolelta pahasti pullistunut ulospäin, asui\nportinpieleisessä huoneessa Johanna Flykt pienen poikansa kanssa.\n\nHuone oli matala, seinäpaperit rikkinäiset ja katto mustunut, mutta\nkuitenkin teki se kodikkaan vaikutuksen. Johanna oli saanut sen\nhauskannäköiseksi, vaikka köyhyys oli painanutkin siihen leimansa.\nHuonekalut olivat vaatimattomat: pari, kolme yksinkertaista\ntuolia, vanha, huutokaupasta huudettu pöytä, pakkilaatikoista\nkokoonpantu leposohva, jota värikkään ruudukaspäällisensä vuoksi\nolisi luullut arvokkaammaksikin, jollei toisesta päästä olisi\nnäkynyt tavaramerkillä leimattu laatikon syrjä. Sen oli Janne Flykt\nvalmistanut vähää ennen matkalle lähtöään. -- Ainoana muistona\nentisiltä ajoilta oli Johannan flyygeli. Se vei melkein puolet\nhuoneen pinta-alasta, mutta sen alla olikin pikku Pentillä hauska\nleikkiä. Se teki vuoroin tavaramakasiinin, vuoroin veturitallin\nvirkaa. Sen tavaramakasiinina ollessa istui Pentti sen alla\nleikkikalujensa takana, jotka hän oli kerännyt yhteen kasaan.\nJa sittenkös alkoi tavarain lajittelu! \"Riisiryyniä yksi säkki,\nB-merkkistä, mannaryyniä kaksi säkkiä, saippuaa kolme laatikkoa ja\nköyttä viisi kimppua. Mutta missä se manilla nyt viipyy? Tämähän\non paljasta hamppua!\" Ja hieman äkeissään kuin kauppias Blomin\nmakasiinimies, Paksu-Iisakki, heitti Pentti kerälle kierretyt\nkäärenuoranpätkät flyygelin takajalan juurelle.\n\nMutta kun soitto-koneen alusta muutettiin veturitalliksi, kävi\nsiellä kerrassaan toinen leikki! Äidin kaulauslauta jakoi sen\nsilloin kahteen osaan, ja vuoron perään lähti ja tuli vetureita.\n\"Satayksitoista ajaa sisään, pii-ii-i!\" Pentti konttasi toiseen\npilttuuseen ja puhki siinä kuin ainakin höyryveturi, sihisten ja\nsuhisten. Hetkenkuluttua ajoi satayksitoista ulos. Se oli määrätty\npostijunaa viemään. Mahtavasti puhkuen se kulki kääntöpöydälle.\nKäännös suoritettiin -- säännöllisesti aina ovensuuta kohti,\nkoska sinnepäin oli enemmän tilaa,-- ja kimakasti kiljahtaen ajoi\nsatayksitoista asemalla odottavien vaunujen eteen. Muutaman hetken\npäästä se palasi matkakaan hirveän raskaasti kolisten. Sitä olivat\nkohdanneet monet vaikeudet, joista pahin oli ollut tavattoman ankara\nlumimyrsky. Suuret kinokset törröttivät vieläkin sen keulalla.\n\nPentti oli ottanut hampaisiinsa sanomalehden puolikkaan. Se oli\nolevinaan lunta.\n\n-- Äiti, katsopas, tämä on lunta! huusi hän innostuneena ja konttasi\n\"talliin\", takoen polvia lattiaan.\n\nJohanna istui ompelukoneen ääressä ja neuloi. Lassilan Gideonin pojan\npuvulla oli kiire, ja hän oli luvannut sen valmistaa täksi päiväksi.\n\nHän silmäsi hymähtäen: poikaa, joka seisoi nelin kontin pilttuussaan\nja heilutteli huultensa välissä sanomalehden kappaletta.\n\n-- Täällä se sulaa, kun on lämmin, puheli Pentti itsekseen ja pudotti\nsanomalehtikappaleen suustansa.\n\nJohanna huokasi. Poika eli mielikuvitusmaailmassaan. Hän ei tuntenut\nvielä kodin kovaa kohtaloa. Olihan se edes hauska. Vaikka isompana\nhän sen luonnollisesti saisi sietää. Olihan nyt jo naapurin poika\nkiusannut Penttiä pihalla \"virkaheitoksi\". Pentti oli tullut\nhämillään sisään ja kysellyt, mitä se tarkoitti. Äidin oli ollut\nsangen vaikeaa selittää, ettei se tarkoittanut mitään.\n\n\"Mutta Kalle nauroi!\" oli poikanen vakuuttanut. \"Niin ... Kalle kun\non sellainen iloinen poika.\"\n\nPentti saattoi välistä vajota mietteisiinsä. Oli kuin olisi hänen\nmielikuvituksessaan häämöttänyt joku tuntematon, musta onnettomuus,\njota hän ei jaksanut käsittää.\n\n\"Äiti, miksi isä ei enää saarnaa?\" oli Pentti kysynyt eräänä päivänä.\nSiinä oli ollut uusi pulma. \"Isällä on nyt muuta tekemistä.\" \"Mutta\nisähän on pappi!\" Poika oli osoittanut seinällä riippuvaa valokuvaa,\njoka kuvasi Jannea vastavihittynä pappina. \"Niin, niin, mutta isällä\non nyt muuta tekemistä.\" Poika oli vaipunut mietteisiinsä. \"Minusta\non paljon hauskempi saarnata kuin soittaa viulua\", oli hän lausunut\nvakavana.\n\nNiin. Hauskempi kai se olisi Jannestakin, mutta kun täytyi...\n\nJohannan kädet vaipuivat hetkeksi alas ja hän tuijotti alakuloisena\neteensä. Siellä vaelteli hänen rakas raukkansa ympäri kolkkoa\nmaailmaa, ainoana toverina isävainajan lahjoittama viulu. Hyvä\nJumala! Kyllä oli elämä sentään kummallista!\n\nHän ryhtyi jälleen neulomaan. Takissa oli vielä paljon työtä, ja\nkello kävi jo kolmea. Lassilan Kustaava saattoi minä hetkenä hyvänsä\ntulla pukua hakemaan.\n\nPentti oli kyllästynyt veturina-oloon. Hänellä oli toiset tuumat. Hän\nhalusi leikkiä pappia.\n\n-- Äiti, isän liivit! Minä rupean papiksi taas.\n\nJohannan piti kesken kiireensä hakea käsille Jannen kauhtanaliivit.\nNe olivat jääneet myymättä ja olivat yksin jälellä Jannen\npapinpuvusta.\n\n-- Tuossa on. Pidä kauniisti.\n\nMutta poika ei ollut vielä tyytyväinen. Hän halusi liperit myös.\n\nJohannan täytyi hakea nekin.\n\n-- Kas tässä! Tulehan nyt tänne, niin äiti sitoo kaulaan. -- Kas noin!\n\nPappi oli valmis, mutta vielä puuttui kirja. Johanna ojensi hänelle\nalmanakan pöydän syrjältä.\n\nJa nytkös kelpasi! Tuoli keskelle lattiaa ja pappi sille seisomaan.\nSe oli sekä alttari että saarnatuoli.\n\n-- Herra olkoon teidän kanssanne, messusi Pentti almanakka nurinpäin\nkädessä.\n\nJohannan täytyi nauraa. Poika oli niin vakavan näköinen kuin\npappi konsanaan. Mutta siitä ei \"pastori\" pitänyt. Hän keskeytti\ntoimituksen ja sanoi nuhtelevasti:\n\n-- Ei saa nauraa kirkossa! Johanna hymyili.\n\n-- No, ei, ei. Ei äiti naura.\n\n-- Herra olkoon teidän kanssanne! Pentti pyörähti ympäri tuolilla ja\noli nyt saarnatuolissa.\n\n-- Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on\nluonut maan. Hän on luonut metsän eläimet ja kedon kukkaiset. Hän on\nluonut meren kalaset, nuo pienet sirkkaset. Hän on luonut myöskin\nihmisen. Häntä kiittäkäämme! Amen.\n\nSe oli Pentin saarna, jonka Janne oli hänelle opettanut. Sitä\nsaarnasi hän väsymättä monta monituista kertaa perätysten.\n\nIhmeellistä, kuinka Janne saattoikin olla niin iloinen, vaikka virka\noli mennyt. Leikki ja hassutteli Pentin kanssa kuin mies, jolle\njuoksee säännöllinen palkka. Mutta se kai häntä yllä pitikin. Hän oli\nkerta kaikkiaan sellainen ... ihmeellinen.\n\nJohannan sydän lämpeni. Hän tunsi rakastavansa miestään paljon\nenemmän kuin ennen. Janne oli niin suuri vastoinkäymisissä. Pyyhkäisi\nne menemään noin vain. \"Älä huoli, Johanna! Vielä nousee päivä\nmeillekin!\"\n\nJostakin toisesta olisi tällainen ehkä tuntunut\nanteeksiantamattomalta huolettomuudelta. Mutta Johanna tiesi, mistä\nse johtui. Se tuli Jannen rikkaasta, lämpöisestä sydämestä, jossa oli\nniin paljon päivänpaistetta, ettei se synkimmänkään murheen aikana\nkokonaan loppunut.\n\n\"Vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä. Minä säälin niitä, joilla ei\nole koskaan vastoinkäymisiä. Ne ovat köyhiä, säälittävän köyhiä! Ne\nmuistuttavat kauniiksi maalattuja laivoja, jotka palaavat tyhjinä\nkotimaan satamaan. Vain vesi- taikka hiekkalastissa! Me purjehdimme\nrikkinäisin purjein, mutta meillä on kallisarvoinen lasti: kaikki\neletyt vuodet muistoineen, kaikki vastoinkäymiset, suuret ja pienet.\nSiellä ne ovat ... laivaruumassa suuren suojuspeitteen alla.\nTiedätkö, mikä se peite on?\" Mistäpä hän sen olisi tiennyt. \"Se on\ntoivo, Johanna, _toivo,_ aina päällimmäisenä!\"\n\nSe suuri, ihmeellinen Janne Flykt!\n\nParantumaton idealisti paikkahousuistaan huolimatta!\n\nAjatuksiinsa vaipuneena oli Johannalta jäänyt huomaamatta, että pikku\nPentin saarna oli äkkiä katkennut. Poika seisoi tuolilla ja silitteli\nhämillään papinkaulustansa. Outo mies, jolla oli suuri nahkalaukku\nkaulassa, katseli häntä hymyillen. Se oli posteljooni.\n\n-- Hyvää päivää! Täällä olisi kirje.\n\nJohanna hypähti ihastuneena ompelukoneen äärestä.\n\n-- Se on Jannelta! Kiitos, kiitos! Ja se on kuitattava. Hän kuittasi\nkirjeen vapisevin käsin. Hänen kalpeille poskilleen oli kohonnut\nheleä puna.\n\n-- Pappiko se tästä miehestä tulee? Posteljooni taputti Penttiä\npäälaelle.\n\n-- Niin ... saarnaa sinä vain, että pääset isän virkaan, jonka\nihmiset häneltä vääryydellä riistivät.\n\nPosteljooni Kemppainen oli ollut Janne Flyktin kannattajia. Hän\noli entinen pataljoonan torvensoittaja ja nykyään palokunnantalon\nvahtimestarina. Palokunnan vuosijuhlissa hän oli usein joutunut\ntekemisiin pastori Flyktin kanssa, jolle hän musiikkimiehenä antoi\nsuuren arvon.\n\nJohanna ojensi takaisin kuittauskirjan.\n\n-- Ei taida Pentti rukasta koskaan pappia tulla. Milläpä isä nyt\nhäntä kouluttaa.\n\nMutta siitä ei Pentti pitänyt. Äiti puhui hänen mielestään ihan\ntyperiä. Hän silitteli yhä lipereitä rinnallaan Ja lausui hyvin\ntotisena:\n\n-- Pappi minusta tulee. On paljon hauskempi saarnata kuin olla\nPaksuna-Iisakkana.\n\nPosteljooni nauroi sydämellisesti.\n\n-- Onpa tietenkin! Ei se Paksu-Iisakka mitään papin rinnalla! Hahhah!\nSe on sukkela poika.\n\nPosteljooni Kemppainen lähti.\n\n-- Hyvästi nyt, rouva! Hyvästi, pikku pastori!\n\nHän tarjosi kättä pojalle, mutta tämä työnsi sen luotaan.\n\n-- Ei sitä saa saarnatuoliin tulla hyvästiä sanomaan.\n\n-- Eipä vainkaan, hahhah! Poika on oikeassa.\n\nJäätyään yksin avasi Johanna kirjeen. Hänen hämmästyksensä oli suuri,\nkun se sisälsi rahaa: kokonaista satakahdeksankymmentäviisi markkaa!\n\nHyvä Jumala! Sellainen apu ja niin soveliaaseen aikaan. Juuri kun\nhänellä oli vuokran maksu ja puiden osto. Jumala siunatkoon Jannea ja\nantakoon hänelle menestystä eteenkinpäin!\n\nHän oli niin iloinen, että teki mieli tanssia. Kyyneleet silmissä\nsyöksähti hän Pentin luo ja sulki pojan syliinsä.\n\n-- Voi, pikku Pentti! Nyt meillä on hauskaa.\n\nHän painoi poikaa rajusti rintaansa vasten, mutta tämä oli jälleen\nkirkonmenoissaan kiinni eikä pitänyt yhtään odottamattomasta\nkeskeytyksestä.\n\n-- Äiti on tuhma! kivahti hän ja polkaisi pientä jalkaansa. -- Koko\nseurakunta nauraa!\n\nJohanna sieppasi potkivan pojan syliinsä ja nosti hänet korkealle\nilmaan.\n\n-- Nyt saa seurakunta nauraakin! Meillä on niin hauskaa, niin hauskaa!\n\nPikku \"pastori\" unohti vakavat tehtävänsä ja katseli äitiään\nhämillään. Mikä nyt tuli, kun äiti oli noin iloinen? Hän ei muistanut\npitkiin aikoihin nähneensä häntä tuollaisena.\n\n-- Tuleeko isä kotiin? kysyi hän, kun Johanna oli laskenut hänet\nlattialle.\n\n-- Ei vielä, mutta kohta. -- Isä on lähettänyt meille rahaa!\n\nSen ymmärsi Penttikin. Hän oli tavallisesti saanut rahanpyyntöihinsä\nsurullisen vastauksen: \"Ei äidillä nyt ole.\"\n\n-- Nyt saa Penttikin viisi penniä! Ja Pentti menee seinärahalle\nKallen kanssa ja voittaa markan, koko markan, puheli hän ja tepasteli\ntoimessaan edestakaisin. Ovi kävi, ja ystävällinen vanhan miehen ääni\nlausui:\n\n-- Vai seinärahalle? Joko sinä olet niin pitkällä?\n\n-- Voi, Meri-Kustu, päivää, päivää! Käykää istumaan! Tulittekin\noikeaan aikaan. Me olemme täällä Pentin kanssa niin iloisia, että\nmelkein lennämme.\n\nMeri-Kustu pyyhki harmaata partaansa, ja hänen silmänsä säteilivät.\n\n-- No mikäs ilo se nyt on, kun siivistä on suurin suru?\n\n-- Janne on lähettänyt rahaa! Satakahdeksankymmentäviisi markkaa! Ja\nkirjeen, kaksi arkkia pitkän kirjeen!\n\nJohanna meni hellan luo ja asetti kahvipannun tulelle.\n\n-- Nyt me pidämme pikku kekkerit, Meri-Kustu. Onhan meillä syytä, vai\nmitä?\n\nMeri-Kustu muhoili.\n\n-- Kyllä näkee, ettei Roslundin patruunan tyttärestä ole kaikki\nkomeilemisen halu vielä loppunut.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- No kun heti tuhlaamaan, rahoihin käsiksi päästyään.\n\n-- Vai tuhlaamaan! Onpas tämäkin nyt tuhlausta! -- En ole kahteen\npäivään raskinut kahvia keittää, kun on pitänyt puita säästää, mutta\nnyt keitän.\n\nHän puuhaili onnellisena hellan ääressä.\n\nPentti istui Meri-Kustun polvella ja ratsasti \"vanhaa ukkoa ja akkaa\".\n\n-- Kumppisi, kumppisi, kumppisi ... kas niin! Sillä tavalla ne vanhat\nukot ratsastavat. Ja vanhat akat: Hei Ptruu, hai ptruu, hei ptruu,\nhai ptruu! Meri-Kustu heilutti säärtään edestakaisin, ja Pentti\nkiljui riemusta.\n\n-- Ja pikku tytöt ja pojat!\n\n-- Kas näin: så nätt, o' tätt, så nätt, o' tätt! -- Polvi keinui\ntasaisessa, joustavassa tahdissa. -- Ja pikku pojat, hop! hop! hop!\nhop! Tahti muuttui terävämmäksi, ja poika keinui tukka liehuen.\n\n-- Sisso, sillä lailla! Niin se menee. Jokainen vähän eri mallilla,\nniinkuin sopiikin. Mutta kerropa nyt kummi-isälle, miten sinä olet\njaksanut.\n\nPentti hypisteli Meri-Kustun partaa.\n\n-- Minä olen ollut pappina ja saarnannut, mutta äiti tuli\nsaarnatuoliin ja rupesi siinä hassuttelemaan.\n\n-- Ohhoh, vai sillä lailla! No mitäs se äiti teki?\n\n-- Otti syliin ja seurakunta nauroi.\n\n-- Vai, vai, no ... hehheh ... vai nauroi seurakunta. Nauraahan se\nsemmoiselle. Kun tulee pappia hyväilemään keskellä saarnaa!\n\nMeri-Kustu silitteli pojan päätä. Hän oli aina ollut epätietoinen,\nkumpaanko tämä oikeastaan tuli, isäänkö vai äitiin. Mutta nyt hän sen\nvasta ensi kerran huomasi: poika tuli ilmeisesti isäänsä. Tuollainen\nomituinen, omassa maailmassaan elävä oli Jannekin poikasena ollut.\n\nMeri-Kustu huokasi. Hän muisti niin hyvin sen ajan, jolloin Janne\noli auttanut häntä kirkonlämmityksessä. Siitä oli jo pitkä aika. Nyt\nhän olisi paremminkin apua tarvinnut, sillä seitsemäskymmen oli jo\nloppupuolessa.\n\n-- Oli se sentään sekin ... hyvänen aika, puheli hän ja pudisteli\nharmaata päätään, kun erottivat miehen ilman syytä ... ihan ilkoisen\nilman. Minä en ole voinut Skarpin pastorille leppyä sen jälkeen.\nSillä hänessä se suurin syy oli.\n\nJohanna laitteli kahvikuppeja kuntoon.\n\n-- Mitäpä niistä ... vanhoista, surullisista asioista, huokasi hän\nhiljaa.\n\n-- Niin vain, mutta minä en voi sille mitään, että sydäntäni vieläkin\nkääntää, nähdessäni pastori Kallion hääräilevän Jannen virassa.\nOn se nyt tuurissa, mutta niin on minusta kuin pahanen priki\nnelimastoisen fregatin rinnalla. -- Sydämellä se näkyy sentään olevan\ntuomiorovastillakin. Kyselemään pakkaa, miten Janne nyt jaksaa.\nViime sunnuntainakin jumalanpalveluksen loputtua tiedusti, mitä hän\nnyt puuhaa. \"Soittelee maailmalla ja tienailee komeasti. Kyllä se\npoika perheensä elättää virattakin, mutta ei taitaisi Skarpista olla\nsuutariksikaan, jos kappa naulaan ripustettaisiin.\"\n\n-- Sanoitteko juuri niin?\n\n-- Sanoin! Suututti vähän tuommoinen osaaottava kysely, joka on\npaljasta poleerinkia alusta loppuun. -- Lättmatruuseja ne ovat kaikki\nJannen rinnalla, niin tuomiorovasti kuin Skarp ja Kalliokin.\n\n-- Kyllä te olette...\n\n-- Olen mitä olen ... mutta en minä ole turhaan kolmeakymmentä vuotta\nsaarnoja kuunnellut. Vanhaa laputusta kaikki tyynni. Ei mitään\nuutta... Toista oli kun Janne saarnasi. Se oli kuin pasaatissa\npurjehtimista, niin kirkasta ja selkeää, että tuli oikein hyvä olo.\nMutta nämä luovivat ja manöveeraavat ja tulevat kuitenkin ahteri\nedellä satamaan.\n\nJohannan täytyi nauraa. Meri-Kustu oli hupainen, kun pääsi puhumaan\nmerimieskieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kas nyt, Meri-Kustu, nyt me juomme kahvia! Johannalla oli kahvi\ntarjottimella.\n\n-- Juodaanpas vain. Jumala siunatkoon vain sitä poikaa ... siellä\nmaailmalla.\n\n-- Kyllä kai Jumalan siunaus on sama ulkonaisista olosuhteista\nhuolimatta.\n\n-- No niin täytyy uskoa, hohhoo!\n\nKahvinjuonnin aikana kääntyi puhe pikkukaupungin kuulumisiin.\n\n-- Minä en ole joutunut missään pistäytymään, kun on ollut niin\npaljon neulomista. -- Vai on Kandelin niin huonona. Taitaa olla\nkuolinvuode jo hänelle.\n\n-- Tiesi hänet, mutta kuukauteen ei häntä ole kirkossa näkynyt.\nOpettaja Kuitunen on soittanut.\n\n-- Minä en ole käynyt kirkossakaan pitkiin aikoihin. Kiusaa niin\nihmisten huomio, etten ole saanut lähdetyiksi.\n\n-- Mitäs rouva siitä välittää. Katsokoot ja töllistelkööt! Sepähän\nnäkevät.\n\n-- On se niin vaikeaa...\n\n-- Mitä vielä! Jos rouva asettuu tuolle kannalle, niin elämä muuttuu\npian synkäksi.\n\n-- Sitähän se Jannekin kirjoittaa, että käydä pitäisi.\n\n-- No niin! Se on oikein. -- Janne ei kyllä välitä maailman\nkohinoista.\n\nYstävykset keskustelivat ja kevensivät sydäntään. Johannasta oli aina\nhauskaa, kun Meri-Kustu tuli käymään, Hän oli yksi niitä harvoja,\njoka ei ollut heitä hylännyt. Monet entisistä tuttavista olivat\nkäyneet ventovieraiksi. Hädintuskin tervehtivät kadulla vastaan\ntullessaan.\n\nMeri-Kustu nousi.\n\n-- Pitää lähteä. On paljon puunsahuuta. Pitäisi saada talveksi vähän\nvarastoon, ettei ottaisi niin lujille.\n\n-- Joutuisipa tuo Pentti kummia auttamaan, niinkuin isä ennen\npikkupoikana.\n\n-- Ei ole Pentistä vielä. Mutta parin kolmen vuoden päästä.\n\nPentti pullisti rintaansa ja oli oikein miehekäs.\n\n-- Sitten minä kannan niin paljon puita, että tulee koko kirkko\ntäyteen!\n\n-- Sillä lailla! Kyllä se silloin lämminnä pysyy. Joo, joo ...\nkyllä me vielä Pentin kanssa... Kas niin ... no hyvästi nyt. Ole\nnyt kilttinä, niin ratsastetaan taas ensi kerralla \"vanhaa ukkoa ja\nakkaa\".\n\nMeri-Kustu lähti.\n\n-- Käykäähän nyt siellä minunkin kajuutassani, sanoi hän ovessa,\nnyökäyttäen ystävällisesti päätään.\n\n-- Kiitos, kiitos! Kyllä me, kun päästään pahimmista kiireistä.\n\nMeri-Kustun lähdettyä otti Johanna Jannen kirjeen ja syventyi sitä\nlukemaan. Hän ei malttanut olla varastamatta itselleen muutamaa\nhetkeä vaikka töillä olikin kiire.\n\nJanne kirjoitti niin rohkaisevasti:\n\n\"Minua on suosinut onni, niinkuin näet, ja se antaa minulle vahvan\nuskon tulevaisuuteen. Maailmassa on sentään ystävällisiäkin\nihmisiä, jotka eivät työnnä pois luotaan kuljeksivaa soittajaakaan.\nNiinkuin esim. pastorska Seger. Sellaisen henkilön muisto lämmittää\nmieltä yksinäisinä iltoina, jolloin ainoana seurana on kolme\nposetiivinsoittajaa punamekkoisine apinoineen ja maailman rantoja\nkierrellyt, vähän viinaan menevä kuparisepänsälli. Mutta en minä\nnuru. Carboni, Ferri ja Porra ovat kerrassaan kelpo tovereita, suuria\nhyväsydämisiä lapsia, joiden viatonta ilonpitoa on hupainen katsella.\nJa marakatti, pikku Fidelio, on kerrassaan suloinen, viisaine,\nvilkkaine silmineen. Sekin on joutunut niin kauas kotimaastaan,\nomasta varsinaisesta elämästään, ja me kaksi kovan onnen lasta\nymmärrämme toisemme täydellisesti.\"\n\nKirjeensä lopussa ilmoitti Janne matkustavansa pian Helsinkiin. Hänen\nentisyytensä ilmitulo kiusasi häntä ja hän oli varma, että muutaman\npäivän perästä koko kaupunki sen tietäisi. Mutta hän ei halunnut\nnähdä ihmisten sääliviä katseita paremmin kuin kuulla Leskisen\nmatamin ihmetteleviä huudahduksiakaan.\n\n\"Sääli on sentään yleensä niin halpahintaista tavaraa, että katsoisin\nsen avulla ansaitsemani rahatkin varastetuiksi. Mitä soitollani saan,\nsen otan ilolla vastaan, kiitollisella mielellä, mutta säälistä en.\nJollen olisi ollut niin vakuutettu pastorska Segerin vilpittömästä\nystävällisyydestä, olisin epäilemättä hylännyt hänen lahjansa, niin\ntervetullut kuin se teille onkin, mutta näin hänen rehellisistä\nkasvoistaan, että vaikka hän tunsikin sääliä kohtaloni johdosta, hän\nei tahtonut sitä minulle näyttää. Hienotunteisuudessaan hän pyysi\nminua ottamaan lahjansa sinun ja pikku Pentin vuoksi. Se ilahdutti\nminua suuresti, jonkavuoksi kiitollisena puristinkin hänen kättään.\"\n\n\"Mutta usein tunnen katkeruutta, kun minun täytyy Poimia maasta\nikkunoista viskattuja lantteja. Katkeruus kai johtuu entisten aikojen\nmuistoista. Minä saan kuitenkin niellä sen kiltisti alas, sillä siinä\non sentään lohdutuksena tieto, että nuo rahat eivät tule säälistä,\nvaan maksuksi soitostani -- sillä säälivä ei tavallisesti anna vähää\n-- ja silloinhan voin poimia ne ilolla siinä varmassa tietoisuudessa,\nettä soittoni on aina muutaman lantin arvoinen.\"\n\n\"Älä siis huolehdi, oma ystäväni! Minua ei maailma ole vielä päässyt\npuremaan. Ja jos se joskus puraisisikin lupaan sen kestää kuin mies.\"\n\nJohanna suuteli kirjettä. Hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Usein\nhän oli miettinyt, kuinka Jannen hieno luonne mahtoi kärsiä noiden\nkaikkien hänelle viskattujen lanttien vuoksi. Mutta nyt hän iloitsi,\nettä Janne osasikin tehdä jyrkän eron todellisen ansionsa ja säälin\nperusteella saatujen rahojen välillä.\n\nHän ryhtyi jälleen työhönsä. Kuinka iloisesti ompelukone surrasikaan!\nSekin tuntui ottavan osaa haltijattarensa iloon. Se lauloi ja\nriemuitsi. Ja Johannasta tuntui, kuin olisi suuri oksan sijakin sen\nkoivuisen pöydän pinnassa muhoillut ylen tyytyväisenä.\n\nPuku valmistui parhaaksi Lassilan Kustaavan tuloon.\n\nHän oli iloinen ja toimekas, hyvästielävän koneenkäyttäjän vaimon\nperikuva. Päällystakki oli rehellistä, mustaa tohvelia, ja\nvastasilitetty hame tuoksui tuoreuttaan. Avonaiset, haalakat silmät\nlensivät tutkien joka soppeen, ei arvostellen, vaan osaaottavasti\netsien, missä nurkassa köyhyys nyt kyyhöttäisi.\n\nKustaava tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka vaikeaa oli ollut\nkarkoittaa köyhyyden painajaista työmiehen ahtaasta asunnosta.\nVielä senkin jälkeen, kun Gideon oli ruvennut ansaitsemaan parempia\npalkkoja, leijaili se näkymättömän pilven lailla huoneessa ja\nkyyristyi johonkin nurkkaan sikin sokin viskattujen vaatteiden kanssa\nkuin puolustamaan valtakuntaansa. Se ei säikähtänyt parantuneita\nruokiaan, vaan nautti lihapullien ja lettujen hajusta kuin ryysyinen\nkerjäläinen. Vasta sitten, kun palvelustytön avulla pantiin\nlattiaharja ja silitysrauta oikein heilumaan, se muutti tapojaan.\nSe herrastui, heittäen kiusaamasta, ja lopuksi se kyllästyneenä\nalituiseen siistimiseen ja lihapullien hajuun laputti tiehensä.\n\nKustaava oli tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin. Täällä asui\nköyhyys, mutta Flyktin pastorska piti sen kutakuinkin hyvästi\npuettuna. Leposohvan ruudukasta peitettä se vieroi, mutta vilkutti\npeitteen reunan alta näkyvää tavaramerkkiä kuin ilkkuen: \"Tämä on\nBlomin pihalta, vanhasta pakkilaatikkokasasta!\"\n\nAinoastaan tukeva flyygeli varjeli kodin rauhaa köyhyyden liian\nnenäkkäiltä tunkeiluilta. Se oli kuin Leinosen Konstan uusi talo\nLaidan mökkien keskellä. Sitä vastaan se rynnisti turhaan. Ja kun\nJohanna joskus Kustaavan huviksi oli soittanut pienen kappaleen,\nsai köyhyyskin samanlaisen lähdön kuin poikaviikarit neiti Hårdin\nryytimaasta.\n\n-- Ja pastorskalla on puku jo valmiina. Sehän hauska! Pikku Kiite\nsaakin uuden puvun, sillä isä on luvannut ottaa hänet Luulajaan\n\"Vartijan\" mukana ensi sunnuntaina.\n\nJa toimekas Kustaava rupesi juttelemaan Vartijasta. Tullilaiva tekisi\nvain pienen huvimatkan. Pormestari, tullinhoitaja ja pakkahuoneen\ninspehtori lähtisivät ensi sunnuntaina käymään Ruotsin puolella,\nja Vartijan kapteeni oli luvannut ottaa pikku Kiiten mukaan. Poika\noli niin toimessaan, ettei puhunutkaan muusta kuin Vartijasta ja\nLuulajasta.\n\n-- Sitä minä vain pelkään, etteivät vilustuttaisi poikaa, kun on\njo näin myöhäinen syksy ja ilma raakaa ja kylmää. Olen varoittanut\nGideonia, että pitää pojan konehuoneessa. Siellä on lämmin ja hyvä\nolla.\n\nLassilan Kustaava oli hyvin tyytyinen elämäänsä.\n\n-- Mikäs se nyt hätänä, kun Gideon pääsi Vartijaan. Kovin olikin\npalkka pieni noissa pikkupaateissa. Pieni palkka ja pitkä päivä.\nOnhan se nyt toista Vartijassa.\n\n-- Onpa tietysti, myönteli Johanna, ja hänen sydäntään nipisti hieno\nkateus Kustaavan hyvän toimeentulon vuoksi.\n\nMutta se ei saanut aikaa itämään. Hän häpesi, että oli saattanut\nsellaista ajatellakaan.\n\nRiiputtaen pukua sormissaan hän silmäili ystävällisenä Kustaavaa.\n\n-- Nyt tämä on valmis.\n\nKustaava oli hyvin tyytyväinen pukuun. Hän kysyi tekopalkkaa.\n\n-- Kyllähän siitä kuusi markkaa pitäisi saada. Johanna hymyili kuin\nanteeksipyytäen.\n\n-- Hyvänen aika! Sehän nyt ei ole paljoa. Hän kaivoi kukkarostaan\nkymmenmarkkasen.\n\n-- Pastorska on hyvä ja pitää sen kokonaan. Se on nyt kuusi markkaa\n-- aivan pilamaksu.\n\nJohanna empi.\n\n-- En minä ota tätä. Miinusta kuusi markkaa on aivan kyllin.\n\n-- No mutta hyvänen! ... Emme nyt rupea tässä riitelemään. Minä\ntiedän, että te tarvitsette nyt kun pastorikin... Hän säpsähti\nomituista ilmettä Johannan kasvoissa.\n\n-- Se nyt ei riipu siitä...\n\n-- Eipä vainkaan ... kyllähän minä... Mutta Gideonkin ansaitsee\nnyt niin hyvin ... melkein parisataa kuussa ... että älkää nyt,\npastorska...\n\nJohanna piti setelin, mutta tunsi mielensä masentuneeksi. Hän ymmärsi\nniin hyvin Jannen. Säälistä annetulta rahoja oli vaikea vastaanottaa.\n\n-- Kiitoksia vain! Minä pidän sen sitten. Lassilan Kustaava oli\nvähän hämillään. Ne olivat niin omituisia nämä herrassukuiset. Muut\nompelijat ottivat loistavin silmin eivätkä tienneet, millä olisivat\nkiitollisuuttaan osoittaneet.\n\nLassilan Kustaava lähti. Vastasilitetty hame kahisi komeasti. Ovessa\nhän pysähtyi.\n\n-- Hyvänen aika! Minä en muistanutkaan kysyä mitään pastorista.\nMitenkä hän nyt?...\n\n-- Kiitoksia, kyllä hän hyvin jaksaa. Lähetti meille tänään rahaakin.\nJohanna yritti sanoa summan, mutta hillitsi itsensä, muistaessaan\nLassilan Gideonin kuukausipalkan.\n\n-- No sepä hauskaa! Gideon pyysi sanomaan hänelle terveisiä, kun\npastorska kirjoittaa. Hän on vieläkin suutuksissaan siitä pastorin\nasiasta. Sanoi, että jos hänen vallassaan olisi, hän ajaisi kalkki\npiispat ja Skarpit niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän silmäsi\nsohvalla nukkuvaa poikaa ja lisäsi: -- Kummipoika nukkuu makeasti.\nHyvänen aika, pikku raukka!\n\nViimeinkin hän lähti, ja Johanna huokasi helpotuksesta. Niin\nvilpitöntä kuin Lassilan Kustaavan käytös olikin, piinasi se häntä\ntoisinaan aivan tavattomasti. Hän ei voinut sille mitään. Kustaava\nnäytti säälinsä niin ujostelemattoman selvästi. Se häntä toisinaan\nloukkasi. Mutta minkäpä Kustaavakaan sille voi. Oli päivän selvää,\nettä hän maailman silmissä oli hyvin säälittävä olento.\n\nPäivä meni pilveen taas. Meri-Kustun käynti oli ollut\nauringonpaistetta. Mutta nyt... Hämärä laskeutui hänen sieluunsa. --\nKyllä oli elämä sentään kovaa. Tuollaiset kuin Lassilan Kustaavakin\neivät siitä paljon tienneet.\n\nHän otti esille Jannen kirjeen ja rupesi sitä uudelleen lukemaan. Se\nrauhoitti häntä. Pilvenraosta pilkisti jälleen päivänsäde. \"Ja jos se\njoskus puraisisikin, aion minä kestää sen kuin mies.\"\n\nJanne, uskollinen, kestävä Janne!...\n\nNo niin. Se nyt oli heidän osansa kerran. He olivat määrätyt yhdessä\nhalkomaan elämän vastuksellista merta, rikkinäisin purjein, mutta\nkallisarvoisella lastilla.\n\nOliko se lasti niin kallisarvoinen?\n\nEhkä?\n\nJohannasta tuntui, että siinä usein oli kovin paljon karvasta ja\nkatkeraa ..\n\n\n\n\nIV\n\n\nKivijalkakahvilassa Erottajan kulmassa istui Janne Flykt ja\nryypiskeli kahvia.\n\nKumma, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut.\n\nHän katsoi kelloa. Jo puoli viisi, ja neljän aikana oli hänen ollut\npuhe tulla. Silloin olisi pitänyt tehdä lopullinen päätös hänen\nliittymisestään Kaupunginkellarin orkesteriin.\n\nHän oli jo kohta kolmisen kuukautta kierrellyt pääkaupunkia. Ja\nverraten hyvillä tuloksilla. Täällä osattiin antaa musiikille arvoa.\nSen hän oli kokenut. Hän oli muutamassa viikossa lyönyt laudalta\nkaikki säkkipillin- ja posetiivinsoittajat. Kiertelevä viuluniekka\noli täälläkin vielä harvinaisuus. Kulkihan yksi ja toinen saksalainen\nsoittaja silloin tällöin kaupungissa, mutta se tapahtui verraten\nharvoin. Ja tavallisesti he olivat hyvin keskinkertaisia kykyjä.\nParemmat soittajat hankkivat itsellensä vakinaisen paikan. Hän oli\nsiis saanut hallita alaansa aivan yksin, sillä italialaiset eivät\ntehneet kiusaa, heidän vahvin puolensa kun oli posetiivi.\n\nOmituiselta oli tuntunut tämä pääkaupungissa olo. Niin paljon\nvanhoja muistoja joka askeleella! Hytkähdytti kummasti nähdä\nvanhan professori Ekelundin tulevan yliopistosta täsmälleen kello\nyhdentoista lyönnillä ja sytyttävän sikarinsa heti ulkoportaille\npäästyään. Samannäköinen vanha ukko, laihoine, pitkulaisine\nkasvoineen. Olisi tehnyt melkein mieli kysäistä, kävivätkö pojat\nsäännöllisesti katekisatsiooniharjoituksissa. Kerran hän oli jo ollut\nhattua nostamaisillaan, kun professori oli odotellut ajuria hänen\nsiitä sivukulkiessaan viuluineen, mutta se olisi varmaankin johtanut\nkiusalliseen tapaamiseen, jolloin hän olisi uudelleen saanut kuulla\ntuon vanhan esityksen \"luterilaisen modernismin vaaroista\". Sillä\nsellaista muistia ei ollut monella kuin professori Ekelundilla, joka\ntunsi entiset oppilaansa vielä vuosien perästäkin. -- Hän oli siis\npainanut päänsä alas ja marssinut ohitse.\n\nEntä Aleksanterinkadun pää ja Katajanokalle johtava silta. Se oli\nollut hänelle \"via dolorosa\", tuskien tie. Hän muisti, kuinka\nhän kahdeksan vuotta takaperin oli kulkenut tuota katua, ohi\nRitarihuoneen ja niin yli sillan, ohi rakenteilla olevan venäläisen\nkatedraalin Katajanokalle, yksinäiseen vinttikammariinsa. Siihen\nkatuun liittyi paljon muistoja, huolimatta siitä, että se tekikin\nhieman kolkon vaikutuksen. Sen varrella oli nimittäin vanhanaikuinen,\nyksikerroksinen kivirakennus, jossa oli vanhojen vaatteiden\nkauppa keskellä ja nurkassa antikvariaatti. Ne sopivat hyvin\ntuohon vanhanaikaiseen rakennukseen. Yliopistosta palatessaan hän\ntavallisesti oli seisahtunut katselemaan molempien näyteikkunoita.\nAntikvariaatin vanhat kirjat olivat herättäneet hänen mielenkiintoaan\nyhtä suuressa määrässä kuin viereisessä ikkunassa riippunut\nkäytetty housupari tai melkein käyttämätön hännystakki. Varsinkin\nviimeksimainittua katsellessa oli sielun silmien editse kulkenut\nkuvasarja toisensa jälkeen.\n\n...Kaunis toukokuinen päivä kesälämpimine aurinkoineen,\nvaloisakatseinen nuorukainen maisteriseppeleineen, valkopukuinen,\nhymyilevä tyttö ja vanha köyhä äiti, joka juhlatilaisuutta varten\noli ottanut esiin vuosikausia säästämänsä mustan silkkihuivin...\nJa sitten: yksinkertainen, koruton hautajaissaatto, nuori tyttö\nsurupukuisena vanhan, murheen murtaman äidin rinnalla, pappi,\nja joitakin entisiä tovereita, jotka lauloivat \"Tiet kaikki\nyhtyy täällä\", papin heitettyä kolme lapiollista multaa ja\nlausuttua muutamia ylimalkaisia sanoja \"nuoresta, toivorikkaasta,\nnuorukaisesta, joka tähtäsi korkealle, mutta jonka tähti sammui\nkirkkaimmin loistaessaan\"... Ja sitten: tunkeileva juutalaismuija,\njonka tehtävänä kauppojen väliajoilla oli viikon aikana\nkuolleiden osoitteiden muistiin merkitseminen, laulamassa vanhaa\nvariksensäveltään: \"Finns de' gamla kläder ti' salu?\" Ja sitten:\nmelkein käyttämätön hännystakki vanhojen vaatteiden myymälän\nikkunassa riippumassa, tökerösti leikattu hintalippu rinnassa,\njuuri samalla kohtaa, mihin hermostuneet tyttösormet kerran\nkiinnittivät uhkean punaisen ruusun, -- mykkänä arvoituksena kaikille\nohikulkijoille... Pitkä, surullinen elämäntarina, jota oli saattanut\najatella ihan loppumattomiin, kunnes kellonlyönti Nikolainkirkon\ntornista oli herättänyt hänet todellisuuteen.\n\nJa sitten: vinhaa vauhtia Katajanokalle, mielessä kaikki pienen\npiispankaupungin muistot ja nuoren, kiharatukkaisen kauppiaantytön\nkuva, joka herätti omituisen läikkyvän tunteen iloa ja kaipausta,\n-- kunnes kuva kolkossa vinttikamarissa sai ruumiin ja sielun\nviulunsävelissä. Sellaisina iltoina hän oli loihtinut ympärilleen\nkauppiaan salin upeine joulukuusineen, pikku tyttösen pianon ääreen,\nsäikähtyneenä katselemaan mustaksi noettua kuningas Herodesta\n... taikka luistinradan, missä varjoisan kuusen siimeksessä ujo\nkoulupoika sai auttaa ylös pitkäpalmikkoista koulutyttöä, katsoa\nhänen pimeässäkin loistaviin silmiinsä ja kuulla nauravasta\ntytönsuusta: \"Kiitos, Janne!\" ... taikka pienen piispankaupungin\naseman ylioppilaskokelaiden lähtiessä, jolloin soi laulu\nsynnyinseudulle, ja asemasillalla seisoi solakka impi liikutuksen\nkyyneleet silmissä...\n\n\"Via dolorosa\", tuskien tie. Sellainen oli hänelle ollut tuo katu\nja silta, missä jokainen kivi ja rakennuksen pääty muistutti\nentistä onnellista aikaa. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt, jos hänen\npapinkauhtanansa olisi riippunut myymälän ikkunassa tökerötekoinen\nhintalippu rinnassa. Ehkäpä olisi joku haaveileva ylioppilas\nrunoillut siitä samanlaisen surullisen tarinan kuin hän itse\nennen hännystakista: viralta pantu pappi ... lahjakas ... täynnä\ntulevaisuuden toiveita ... mutta liian moderni ... uudenaikainen,\nsaarnasi kirkon tyhjäksi kristushaaveillaan, jotka harmaiden mummojen\nmielestä muistuttivat enemmän satukirjan kertomuksia kuin pyhän\nRaamatun selvää totuutta... Tuomiokapitulin istunto juhlallisine\nkynttilöineen ... sielua raateleva odotus ovensuutuolilla, ja vihdoin\nkaksoisovien kautta kulkeva saattue kuin Isä-Jumalan luota palaava\nlähetystö, kuolonvakavana, kädessä taivaassa kirjoitettu erotuomio,\nmistä muste ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Ja sitten: tuskaa ja\nepätoivoa ... alituista kamppailua köyhyyden kanssa ... soittotunteja\nja tuloksettomia lentoyrityksiä puoleen ja toiseen niinkuin\nsiipisatohanhella, jota metsästäjän koira ajaa. Kunnes viimein tuli\npelastus: vieraan kaupungin kiehuva pyörre, johon vainottu sukelsi,\nhengityspaikkana joku \"matkustajakoti\" taikka kivijalkakahvilan\npuolipimeä soppi. Ja Raamatun asemasta viulu ... tietysti ... taikka\nposetiivi ... ja kauhtanan sijasta vähän liian ahdas, kulunut\ntakki... Niin -- se olisi ollut jokseenkin oikeaan osattu!\n\nJanne Flykt hymyili katkerasti. Sellaiseksi oli elämä hänen\nkohdalleen muodostunut. Mutta mitäpä siitä: siipisatohanhi sai luvan\nuida ja sukeltaa, kun ei kerran päässyt lentämään.\n\nHän silmäsi kelloaan: viisi jo, eikä kapellimestari Svahnia kuulunut.\nMikäpäs muu kuin entinen kurssi eteen: pihalta toiselle, vanhaan,\ntuttuun tapaan lantteja noukkimaan.\n\nOli kiusallista, että hän oli jo tuudittautunut noihin\norkesteriunelmiin. Mielessä oli jo väikkynyt parempi toimeentulo ja\nvaloisampi tulevaisuus.\n\nHän tilasi toisen kupin kahvia. Mihinkäpä tässä enää lähti, kun oli\njo iltakin käsissä.\n\nHän silmäsi hämärälle kadulle, jossa kaasuvalot syttyivät, yksi\ntoisensa jälkeen. Tuossa meni tutunnäköinen mies ohitse. Ketä se\nmuistutti? Nyt se pysähtyi lyhtytolpan juurelle ja rupesi juttelemaan\nvastaantulijan kanssa. Mitä? Näkikö hän oikein? Eikö se ollut\ntuomiorovasti? Ihan varmaan!...\n\nJanne Flyktin valtasi äkkiä halu lähteä ulos ja mennä noiden\nkeskustelevien herrojen luo ... pyytämään viittäkymmentä penniä...\nSehän häneltä nyt ainakin oli mennyt Svahnia odotellessa. Ehkäpä\ntuomiorovasti antaisi, entiselle apulaiselleen...\n\nHän naurahti ääneensä ja havahtui siitä, että kaksi viereisessä\npöydässä istua nuorta miestä katseli häntä virnistellen. Ne luulivat\nhäntä varmaankin mielipuoleksi.\n\nMiehet katselivat häntä ja kuiskivat keskenään. Toinen naputti\nsormella merkitsevästi otsaansa ja molemmat purskahtivat nauramaan.\n\nJanne Flyktiä suututti. Mokomatkin kauppa-apulaiset luulivat kai\nmielestään olevansa suuriakin herroja!\n\nHän heitti tuimia silmäyksiä viereiseen pöytään. Toinen nuorista\nmiehistä joutui hetkeksi hämilleen ja sytytti paperossin kuin\npäästäkseen helpommin näyttelemään välinpitämättömän osaa. Toinen otti\nsanomalehden ja syventyi siitä tutkimaan.\n\nMerkillistä, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut! Ja hän oli niin\nvarmasti luvannut tulla.\n\nMeni siis sekin mahdollisuus. Siitä olisi ehkä tullut jotakin.\nOlisihan ollut toista soittaa vakinaisessa orkesterissa kuin\nkierrellä ihmisten pihoja.\n\nKädetkin siinä kohmettuivat, ja kappaleet juoksivat paksuina kuin\nkylmettynyt terva.\n\nMitähän Johanna puuhasi? Viime kirjeessä hän oli kertonut Kandelinin\nkuolemasta. Vanhus oli sairastanut pitkän aikaa, kunnes lopuksi\noli tullut kuolema. Kansakoulunopettaja Kuitunen kuului olevan\nvirkaatoimittavana lukkari-urkurina. \"Etkö sinä, Janne, voisi hakea\nKandelinin virkaa?\" oli Johanna kysynyt kirjeessään. \"Meri-Kustu\nsiitä ensiksi huomautti, mutta sen jälkeen on siitä puhunut yksi ja\ntoinen, viimeksi kapellimestari Borell.\"\n\nNiin, kumma, ettei hän ollut ajatellut asiaa sen enempi. Todellakin!\nHän voisi ehkä päästä Kandelin-vainajan tilalle. Hän saisi silloin\ntaas olla yhdessä rakkaaksi käyneen tuomiokirkon kanssa. Elämä\nalkaisi uudestaan, entinen ihana elämä.\n\nTuomiokirkko kupoolienkeleineen!\n\nHän vaipui muistoihinsa. Niin, niin. Eikö hänen kaipauksensa\nsisimpänä esineenä ollut näiden vuosien aikana ollutkin tuo vanha,\nharmaasta kivestä rakennettu temppeli pienen piispankaupungin\nmatalain taloryhmäin keskellä. Eikö hänen elämänsä poikavuosista\nalkaen ollut juuri kasvanut vanhan tuomiokirkon varjossa. Siellä\nhän oli istunut isoäidin kanssa niin kauan kuin muisti taaksepäin,\nsiellä auttanut Meri-Kustua tämän puuhissa. Se oli tavallaan ollut\nhänen omaisuuttansa, tuo vanha temppeli, jonka salaisuudet ja muistot\nhän yksin ymmärsi. Mitä Pietarin kirkko Roomassa oli hurskaalle\nkatolilaiselle, sitä oli hänelle kotikaupungin temppeli. Niin --\npikku poikana hän oli kuvitellutkin Pyhän Pietarin kirkkoa vanhan\ntuomiokirkon kaltaiseksi, sillä erotuksella vain, että edellisessä\nmessusi paavi pappeineen. Ja kun hän sitten oli nähnyt Pietarin\nkirkon kuvan kirkkohistoriasta, oli se tuntunut hänestä kokonaan\nvieraalta. Hän oli tutkinut kuvaa hyvin epäluuloisesti ja oli yhä\nedelleenkin ollut valmis vaikka vannomaan, että sen kupoolissa täytyi\nlöytyä samanlainen piiriä pyörivä enkeliparvi kuin tuomiokirkonkin.\n\nEntä ylioppilasaikana? Hän oli käynyt kaikki pääkaupungin kirkot,\nmutta yksikään niistä ei ollut vetänyt vertoja kotikaupungin\ntemppelille. Niissä ei saanut kiinni samanlaisesta tunnelmasta.\nHäntä oli häirinnyt Nikolainkirkossa Agricolan patsas. Se oli niin\nkuiva ja yksinkertainen ja muistutti melkein liian kovakouraisesti\nuskonpuhdistuksesta. Oli tuntunut aivan siltä, kuin ei sillä olisi\nollut muuta sanottavaa kuin: \"Näin on kaikki muuttunut. Ei mitään\npaavia, ei mitään sielumessuja, ei mitään salaperäisiä vigilioita.\nVain suora, yksinkertainen luterilaisuus, yhtä yksinkertainen\nkuin minun kauhtanani.\" -- Sitä ei kotikaupungin tuomiokirkko\nolisi kärsinyt. Se olisi pitänyt tuollaisia puheita epähienoina,\nsivistyksen puutteesta johtuvina. Sillä oli takanansa loistava\nmenneisyys eikä se olisi suvainnut nuoruudenmuistojansa halveksuen\nkohdeltavan. Ainoastaan nuo kaksitoista apostolia Nikolainkirkon\nkatolla puhuivat toista kieltä: \"Kirkko on vanha. Kunnioittakaa\nsen vanhuutta! Älkää suhtautuko halveksuen sen entisiin aikoihin.\nMe emme seiso yksinomaan täällä, joissa joku voisi luulla meitä\nnokikolareiksi -- tässä kylmässä Pohjolan kaupungissa, missä\nitämainen viitta on liian ohut pakkasta ja tuulta vastaan, -- vaan\nme katselemme myös Reinin rantoja ja ikuisen kaupungin seitsemää\nkukkulaa. Ja meistä tuntuu, että ihmiset siellä ymmärtävät meitä\nyhtä paljon, ainakin kunnioittavat meitä enemmän kuin nämä jäykät\npohjoismaalaiset.\"\n\nNiin, nuo apostolit olisivat varmaankin pitäneet hauskempana, jos ne\nolisi siirretty pienen piispankaupungin tuomiokirkon katolle.\n\nEi, Johanna oli oikeassa: tuomiokirkko kaipasi häntä. Ehkäpä\nhänen tehtävänsä oli tulla sulostuttamaan kylmästä värjöttävien\nkupoolienkelien elämää. Varmaankin tuomiorovasti ja vanha Skarp\nolivat ruoskineet niitä kelpo lailla niiden \"hattaramaisuuden\" vuoksi.\n\nJanne Flykt havahtui. Huonosti puettu posetiivinsoittaja kompuroi\nkahvilaan, Naapukkareuhka lepäsi toisella korvallisella, ja miehen\npovesta kurkisteli viluinen apina.\n\nPorra! Vanha tuttu!\n\nJanne Flykt nousi ja yritti huutaa Porralle, kun samassa apina lensi\nyhdellä hyppäyksellä hänen luokseen. Se oli tuntenut ystävänsä\nLeskisen matamin \"matkustajakodista\".\n\n-- Fidelio! _Caro, caro_... Onko sinulla kylmä, hui, hui!... Vai\ntunsit sinä ... veitikka.\n\nPorra oli kummissaan apinansa karkaamisesta. Hän laski posetiivin\ntiskin viereen ja lähestyi hämillään vierasta, jota apina rajusti\nhyväili.\n\n-- No mite mine näkke! Se olema Flycht ... juh! Go' dad, go' dag!\npuheli hän hyvillään ja tervehti iloisesti toveriaan.\n\n-- Ja Fidelio! Tuntema, tuntema ... ai, ai! ... Fidelio! _Buona\nsera!_ [Hyvää iltaa!]\n\nMarakatti hyppäsi Janne Flyktin sylistä pöydälle, ojensi karvaisen\nkätensä ja tervehti. Sitten se heitti isäntäänsä kysyvän katseen. Se\nei halunnut pitempiin temppuihin. Se oli löytänyt ystävän.\n\n-- Fidelio olemas kohtelias... Aina muista' sano' hyvä iltta, puheli\nPorra ja istahti pöydän ääreen.\n\nApina hyppäsi jälleen Janne Flyktin syliin ja hieroi päätänsä tämän\nrintaa vasten.\n\n-- Fidelio rakastama Flycht enempi ku' minu'.\n\n-- Me olemme niin hyviä ystäviä, ai, ai! ... Kas niin, istupa nyt\nkauniisti.\n\nKahvilayleisön huomio oli hetkeksi kiintynyt noihin kahteen mieheen.\nToinen oli ilmeisesti suomalainen puheesta päättäen.\n\nJanne Flykt tilasi lisää kahvia.\n\n-- Sinulla on kylmä, Porra?\n\n-- Ja', ja'... _La Finlandia fredda, molto!_ [Suomi kylmä, hyvin!]\nPorra pudisti päätään, puhallellen kohmettuneihin kouriinsa. --\nFidelio kärsimä paljon. Ei ole tottu'.\n\nApina katseli vuoroin isäntäänsä, vuoroin Janne Flyktiä. Näytti kuin\nse olisi ymmärtänyt mistä puhe oli, sillä se ryömi Janne Flyktin\npoveen ja katseli sieltä silmiään räpyttäen huoneessa istuvia ihmisiä.\n\nTarjoilijaneiti toi kahvin.\n\n-- Oliko se kahdelle?\n\n-- Kyllä ... kas tässä. Janne Flykt maksoi, iloinen Porran\ntapaamisesta.\n\n-- No missä Carboni ja Ferri ovat?\n\n-- Aa ... Ferri teele... Carboni, mine ei tiedä ... _a settentrione\n..._ pohjoinen.\n\nPorra selitti vilkkaasti, kuinka hämmästyneitä he olivat olleet Janne\nFlyktin äkillisestä katoamisesta.\n\n-- Kuhlberg sano': \"A, Flycht hakema hieno kortteri ... _l'albergo_\n... hotelli. Ei pide signora Leskinen hyvä.\"\n\nJanne Flykt nauroi. Kuhlberg se kyllä keksi!\n\n-- Mihin hän on joutunut?\n\n-- Jei ... ei läktemä pois... Sano': paljo tinata kastrulli ...\nkaffebannu. Hyve palkka ... tule' rikas ... _ricco!_\n\nPorra hymyili, niin että valkeat hampaat loistivat. Hän ei tuntunut\noikein luottavan Kuhlbergin rikastumiseen.\n\nHän ei ollut tyytyväinen Helsinkiin. Ihmiset olivat kovin\nvaativaisia. Heillä oli paljon parempaa musiikkia tarjolla kuin\nköyhän italialaisen posetiivinsoitto.\n\n-- Mine takto' Ferri pohjoinen ... _a settentrione_. Parempi\nihminen...\n\nHän pudisti surullisena päätään ja ryyppi kahvia.\n\nOvi kävi, ja pitkä, vaalea herrasmies astui kahvilaan. Hän pyyhki\nsilmälasejaan ja tirkisteli ympärilleen. Saatuaan lasit paikoilleen\nsuuntasi hän kulkunsa Janne Flyktin pöytään.\n\nSe oli kapellimestari Svahn.\n\n-- Anteeksi, herra Flykt, että olen antanut odottaa näin tavattoman\nkauan. Oli ylimääräinen harjoitus muuatta juhlaa varten. Luulin jo\nteidän menneen pois, mutta oli hyvä, että tapasin. Saatte ensiviulun\nsoittajan paikan.\n\nJanne Flykt nousi tervehtimään. Porrakin oli noussut tuoliltaan ja\nkatseli hämillään outoa, pitkänhuiskeaa herraa. Signor Flychtillä oli\nhienoja tuttavuuksia.\n\nFidelio oli kiivennyt Janne Flyktin olalle. Se ei näyttänyt yhtään\npitävän tuosta silmälasipäisestä herrasmiehestä. Se murisi ja irvisti\nrumasti.\n\n-- Kas, mikäs otus teillä siellä on? Onpas se äkäisen näköinen!\n\nJanne Flykt selitti lyhyeen, että apina kuului Porralle, hänen\ntoverilleen.\n\nPorra nosti kohteliaasti lakkikuluaan, ja kapellimestari Svahn\nkumarsi kylmähkösti. Eipä ollut herra Flyktin tuttavapiiri kehuttavaa!\n\n-- Tulette huomenna asuntooni kello yhdeksän, niin kirjoitamme\nsopimuksen. Kapellimestari ilmoitti osoitteensa, tervehti ja lähti.\n\n-- Istu, Porra, äläkä ole milläsikään. Se oli vain muuan tuttava,\njoka tarjoaa minulle paikkaa orkesterissa.\n\nPorran silmät repesivät suuriksi. Orkesterissa? Hän olikin aina\npitänyt signor Flychtiä suurena taiteilijana.\n\n-- Aa! huudahti hän iloisesti. -- Flycht saama hyve paikka\n_Congratulo!_ [Onnittelen.]\n\n-- Kiitos, kiitos! Saa nyt nähdä, millaiseksi se muodostuu. Luulenpa\nmelkein, että tulen kaipaamaan tätä kulkurielämää!\n\n-- Aa! ... Porra pudisti surullisena päätään. Hetken kuluttua hän\nteki lähtöä. Mutta Fideliota ei ollutkaan helppo saada matkaan. Se\npiteli kiinni Janne Flyktin rintapielistä ja tappeli vastaan. Porran\npiti väkisten temmata se syliinsä ja pistää poveen.\n\n-- Fidelio rakastama signor Flycht niin kovin! Ei tahto seurama vanha\nisende.\n\nHänen piti painaa rimpuilevaa marakattia poveansa vastaan. Se äänteli\nkiihkeästi ja halusi pois.\n\n-- Hyvesti, hyvesti! _A rivederci!_ [Näkemiin!] Porra kompuroi\nkadulle posetiiveineen.\n\nJanne Flykt jäi vielä istumaan ja miettimään kapellimestari Svahnin\ntarjousta.\n\nOlihan se hyvä tarjous. Nyt alkaisi hänen elämänsä paremmin\nvakiintua, kun oli vakituinen paikka. Hän voisi kutsua perheensä\nHelsinkiin vaikka heti.\n\nViereisestä pöydästä olivat nuoret miehet poistuneet. Janne Flykt\notti heidän jättämänsä sanomalehden ja rupesi sitä tutkimaan.\n\nHänen huomionsa kiintyi melkein heti muutamaan kuulutukseen.\n\nSiinä julistettiin N:n tuomiokirkkoseurakunnan lukkariurkurin virka\nhaettavaksi. Palkka oli kaksituhatta markkaa vuodessa. Sitä paitsi\nruumiinveisuusta eri maksu. Takaussumman suuruus viisituhatta.\n\nNiin. Siinä oli jälleen tuo houkutteleva virka.\n\nHän laski lehden syrjään. Merkillistä, kuinka kotikaupunki veti\npuoleensa. Ei hän sitä ennemmin ollut niin havainnutkaan.\n\nOliko se jälleen tuomiokirkko?\n\nEpäilemättä.\n\nLukkari-urkurina hän pääsisi takaisin tuohon pyhään ilmapiiriin.\nKäsitellä urkuja, olihan se sentään toista kuin soittaa ensiviulua\njossakin Kaupunginkellarin orkesterissa. Hänen sielunsa kaipasi\npyhiä säveleitä, virsien alkusoittoja, koraaleja ja hymnejä.\nVarsinkin ensiksimainitut tarjosivat mielikuvitukselle runsaasti\nliikkumistilaa. Ei tarvinnut olla nuotteihin sidottu, sai antaa\nmielikuvituksensa lentää ja urkujen tulkita kaiken, mitä tunsi...\n\nTuomiokirkko! Se kutsui 'häntä taas voimakkaasti. Eikö herra\nSvahnista ollut huokunutkin sellainen kapakkamusiikin tuoksu? Mitäpä\nhän sellaisella. Vaikka olihan paikka hyvä ... sekin.\n\nHän otti viulunsa ja astui mietteissään kadulle.\n\n\n\n\nV\n\n\nJanne Flykt oli hakenut lukkari-urkurin virkaa Kandelinin jälkeen ja\nsaanut toisen ehdokassijan.\n\nPieni piispankaupunki oli ollut hämmästynyt: pappi lukkariksi! No\nmiksi ei, varsinkin kun otti huomioon, että pappi jne.\n\nJanne Flyktin nimi kierteli jälleen kaikkien huulilla. Vaikkei\nkukaan ollut juurin välittänyt mitään hänestä silloin, kun hän kulki\nkiertelevänä soittajana ympäri maata, puhuivat nyt kaikki hänen\nsuuresta köyhyydestään. \"Hyvä Jumala! Ajatelkaa, rouvalla ei ole\nhametta, mitä päällensä panna ja pastori itse (kaikki kutsuivat häntä\ntaas 'pastoriksi') kulkee kuin halonhakkaaja!\" puuttui vain kirves ja\nsaha. Entä poika, pikku Pentti! Niin ryysyinen ja _likainen,_ että...\nNiin, niin köyhyys teki ihmisen huolimattomaksi. Kuka olisi uskonut,\nettä Roslundin Johanna, hienon, rikkaan Roslundin ainoa tytär...\n\nItse asiassa kulki Johanna siististi, vaikka yksinkertaisesti\npuettuna, ja pikku Pentillä oli polvihousut ja kudottu merimiespaita.\n\nMutta se ei iestänyt kaupungin eteläpään eli Niittytullin asukkaita\npuhumasta edellämainittuun tapaan.\n\nJa niinkuin ennen ristiretkien aikana huuto: \"Jumala sen tahtoo!\"\nkajahti nyt Niittytullista Tervatulliin saakka halki pienen\npiispankaupungin: \"Janne Flykt lukkariksi!\"\n\nAlku näytti siis lupaavalta.\n\nEnsimmäinen vaaliveisaaja, vaikka esiintyikin hännystakissa, ei\nsaanut yhtään kannatusta. Kaupunkilaiset, jotka muutoin olivat\nniin tarkkoja ulkonaisesta esiintymisestä, että olivat aikoinaan\nMeri-Kustullekin pääsyehdoksi kirkonlämmittäjän toimeen asettaneet\nkauluksen ja simusetin, (joita tämä ei kuitenkaan ollut käyttänyt\nkuin parina ensi kuukautena) eivät nyt vähääkään välittäneet\nensimmäisen vaaliveisaajan hienosta ulko-asusta. Vai sillä lailla!\nEttä oikein hännystakissa. Mikä hän luuli olevansa? Ehei, paremmin\nhän olisi sopinut teatterilavalle kuin kirkkoon!\n\nInnostusta ei siis voitu moittia, mikäli se kuohui Janne Flyktin\neduksi.\n\nMutta yhtä seikkaa eivät kaupunkilaiset olleet ottaneet lukuun:\nkuparisepänsälli Esaias Kamulaa ja hänen harmaata kuulijakuntaansa.\n\nSillä he nostivat nyt päätään, kurottivat moniöisestä valvomisesta\nkuihtuneita kasvojaan johtajaa kohti ja odottivat merkkiä.\n\nMitä sanoisi hän, jolle Jumala oli antanut profetian lahjan? Johtaja\ntuijotti synkkänä kuulijoihinsa. Oli kuin olisi hän kuunnellut\nJumalan ääntä. Sitten kohotti hän tuuheita kulmakarvojaan ja iski\npalavat silmänsä seurakuntaan.\n\n-- Ei Antikristusta tuomiokirkkoon! lausui hän haudanomaisella\näänellään. -- Me olemme valitut vartioimaan, ettei kirkosta tehdä\nPaapelin porttoa!\n\nJa se vaikutti. Kuin kulovalkea levisi se ympäri kaupunkia. Ja\njälleen kuului huuto kuin erotuomiota edeltäneenä aikana: \"Ei\nAntikristusta tuomiokirkkoon!\"\n\nSiunaa ja varjele! Antikristusta! Janne Flyktin kannattajat\nihan tuupertuivat. Se nyt oli hävyttömintä, mitä voitiin sanoa!\nMoni, joka Janne Flyktin virastaerottamisen aikana oli yhtynyt\ntuohon antikristus-huutoon, ei nyt muistanut sitä ollenkaan. Vai\nAntikristus! Saisi hävetä Kamula joukkoineen!\n\nMutta Esaias Kamula ei ollut niitä miehiä, joka olisi hävennyt. Pois\nse! Silloinkuin Jumalan asioilla kuljettiin, ei tuollainen vaatimus\nsaanut tulla kysymykseenkään.\n\nJa enemmistö Janne Flyktin kannattajista laski aseensa. Kuka viitsi\nruveta riehumaan yhden lukkarinvaalin vuoksi! He, Jumalan kiitos,\neivät olleet vielä joutuneet Kamulan asteelle!\n\nAinoastaan pieni joukko piti Janne Flyktistä edelleenkin kiinni. Sen\njoukon etunenässä puuhasivat kapellimestari Henrik Borell ja neiti\nSåltin.\n\nMeri-Kustusta he saivat kiitollisen agitaattorin. Hän oli valmis\nmenemään vaikka tuleen Janne Flyktin vuoksi.\n\nJa Meri-Kustu meni: kulki ympäri kaupunkia ja jakoi valtakirjoja,\njoihin oli painettu Janne Flyktin nimi.\n\n\"Oman kaupungin kasvatti\", puheli hän taloissa. \"Jopa nyt jotakin,\nettä me hänet hylkäisimme! Jonka me jokainen tunnemme pienestä\npoikaressusta alkaen. Ja pappi, ajatelkaa, hyvät ystävät, _pappi_\nvielä! Ei niitä joka kaupungin kirkkoon riitä pappeja lukkareiksi.\"\n\nMutta kuulijat pudistivat päätään. Heihin oli jo tarttunut\nepäuskon siemen. Oman kaupungin kasvatti. Se ei tuntunut juuri\nhoukuttelevalta, varsinkin kun siihen liittyi kuva seinärahaa\nlyövästä, paljasjalkaisesta Laidan pojasta. Ja mitä pappeuteen tuli,\nniin siitä voitiin olla eri mieltä. _Entinen_ pappi. Meri-Kustu\nei tuntunut innoissaan muistavan, että Janne Flykt oli _erotettu_\nvirasta.\n\nKaikesta tästä menosta ei asianomainen paljoakaan kuullut. Hän oli\nryhtynyt jälleen soittotunteja antamaan vaalintulosta odotellessaan.\nHänen korviinsa ei siis tullut Meri-Kustun innokas lähetystoimi,\nparemmin kuin uskovaisten vaimojen käynnit tuomiorovastin luona.\n\nTuli vaalipäivä.\n\nTuomiokirkossa lainehti väkeä tungokseen saakka. Syrjästä katsojaan\nteki kirkko sen vaikutuksen, kuin olisi siellä käyty kauppaa kuten\nJerusalemin temppelissä muinoin.\n\nVarsinkin sakaristossa oli liike suurin. Siellä istui postimestari\nLentz, jaellen valmiiksi allekirjoitettuja valtakirjoja, joihin\ntarvitsi vain lisätä valtuutetun nimi, niin paperi oli valmis.\n\nJa halukkaita löytyi. Valtakirjoja täytettiin tulisella kiireellä ja\ntyytyväisinä purjehtivat \"valtuutetut\" kirkkoon, missä tuomiorovasti\nhuuteli seurakuntalaisten nimiä ja merkitsi ääniä vaaliluetteloon.\n\n-- Kenen hyväksi nämä valtakirjat ovat? kysyi Laukkasen Karoliina\ntunkeutuen pöydän ääreen.\n\n-- Kanttori Roosin, kolmannen vaaliveisaajan, vastasi Lentz ja otti\npinkasta esille valtakirjan.\n\n-- Mikäs teidän nimenne on?\n\nLaukkasen Karoliina hätääntyi. Eikös täällä Flyktin pastorin asiaa\najettukaan? Ja hän kun oli tullut juuri sitä varten.\n\n-- Mikäs teidän nimenne on? uudisti Lentz kysymyksensä.\n\n-- Tuota ... eikös täällä olekaan niitä Flyktin pastorin papereita?\nkysyi Karoliina hämillään.\n\n-- Vai pastori Flyktiä te äänestätte. Vai niin! Lentzin ääni oli\nterävä, ja se sai Karoliinan yhä enemmän hämilleen.\n\n-- Vai pastori Flyktiä! jatkoi Lentz ja hänen silmänsä kiiluivat\naivan kuin olisi hän saanut Karoliinan kiinni leimatun postimerkin\nkäyttämisestä. -- Te haluaisitte harhaoppisen jälleen tähän\nhuoneeseen, joka on pyhitetty vanhurskaalle Jumalalle. Katsokaapa\nnoita entisiä Herran palvelijoita. Ne ovat kaikki olleet oikean opin\npuolustajia.\n\nPostimestari viittasi sakariston seinällä riippuviin entisten\ntuomiorovastien kuviin, ja Laukkasen Karoliinan täytyi myöntää, että\nne olivat juhlallisia miehiä.\n\nMutta hänkään ei tahtonut antaa perään. Huonoilla jaloillaan hän oli\nvaeltanut tänne kotoaan Laidalta Janne Flyktin vuoksi. Hän olisi\nhalunnut äänellään auttaa miesvainajansa entistä onkitoveria.\n\n-- Tuleeko se oppikin kysymykseen lukkarinvirassa? sanoi hän, ja\nhänen laihoille poskilleen kohosi heikko puna. -- Juoppohan tuo oli\nMantelin-vainajakin, joka oli ennen Kandelinia.\n\n-- Vai te rupeatte hävyttömäksi! Menkää ulos! Ei täällä saa joka akka\nsuutansa soittaa!\n\nPostimestari osoitti ulko-ovea, mutta Laukkasen Karoliina ei\nseurannut viittausta. Hän meni kirkkoon ja sekaantui väkijoukkoon.\n\nPastori Skarp tuli sakaristoon. Hän oli ollut kirkossa kuuntelemassa\nvaalin menoa ja näytti huolestuneelta, kovasti huolestuneelta.\n\n-- Flyktin puolue on vahvasti edustettu. Minä vähän pelkään, miten\nkäy. Täältä on poissa melkein koko Niittytullin puoli, ja se tekee\nasian arveluttavaksi.\n\n-- Mutta Tervatulli on sitä mieslukuisempana. Se vetää aina vertoja\nLaidalle.\n\n-- Kyllä kai muuten, mutta sielläkin on Flyktillä kannattajia. Borell\non haalinut kokoon koko orkesterinsa.\n\nVanha Skarp nauroi. Hänestä oli sanaleikki onnistunut.\n\n-- Tuomiorovastin täytyy antaa virka-äänensä.\n\nPostimestari katsoi vakavasti Skarpiin.\n\n-- On se nyt vähän ... hm ... vähän liian julkista. Luulen, että\nDalin pysyisi mieluummin syrjässä.\n\n-- Valmistautukoon sitten kuulemaan Janne Flyktin veisuuta!\n\nPastori Skarp mietti. Hänestä oli asia sangen pulmallinen. Hän siveli\nharvaa partaansa ja pudisteli päätään.\n\n-- Siitä ei tule mitään ... ei kerrassaan mitään. Hän lähti kirkkoon,\nja postimestarikin, jonka pöydän ympäriltä liike oli loppunut,\nseurasi häntä.\n\nSiellä seisoi kapellimestari Borell neiti Såltinin kanssa aivan\nvaalipöydän ääressä. Heidän ympärillään lainehti tiheä väkijoukko,\njoka kuiski ja supatteli hiljaa. Leipuri Luukela seisoi etupenkin\nkorvassa keskustellen Blomin lesken kanssa.\n\nMitä? Olivatko hekin pastori Flyktin kannattajia?\n\nTuomiorovasti huuteli nimiä:\n\n-- Numero viisitoista, Pekka Korhonen. Eikö ole? Numero viisitoista\nKorhonen. Poissa. Vuokralainen Antti Liimatta ... Poissa. Ajuri Kalle\nKåhlman... Ei ole?\n\n-- Täällä! huusi pieni, tukeva mies kurottaen päätään keskikäytävältä.\n\n-- Ketä Kåhlman äänestää?\n\n-- Ruusia! hihkaisi tukeva ajuri ja nyökkäsi nauraen naapureilleen.\n\nEteläpuoli kaupunkia oli harvalukuisesti edustettuna. Niittytullin\npuoli oli aina osoittanutkin vierovansa kaupungin parasta.\nPostimestari oli asunut siellä kaksi vuotta ja joutunut heti\nensimmäisenä päivänä riitaan talonomistajan kanssa, joka antoi\nlehmänsä kuleksia pitkin nurmipeitteisiä katuja ja sotkea\njalkakäytävät pahanpäiväisiksi, siitä huolimatta, että maistraatti\noli sen sakonuhalla kieltänyt. \"Minkäpä minä lehmilleni voin. Eivät\nne ole oppineet vielä lukemaan maistraatin asetuksia.\"\n\nSemmoisia ne olivat, niittytullilaiset. Aivan kuin eri yhteiskuntaa.\n\nNyt siirryttiin Tervatullin puolelle.\n\n-- Numero yksi, Höglund, Anna Stiina Höglund.\n\n-- Roos, kanttori Roos.\n\nAha, jopa taisi muuttua! Vaalipöydän ympärillä syntyi tungosta.\nValtakirjoilla varustetut pyrkivät esille.\n\nJa nyt sai Roos ääniä ... aivan, aivan järjestään. Mutta nyt ... nyt\ntuli kummat!\n\nLuukela äänesti pastori Flyktiä! Ja hän lausui sen vielä niin\nkirkkaasti.\n\n-- Numero seitsemän, kauppiaanleski Therese Blom.\n\n-- Flykt! huudahti rouva Blom punastuen korviaan myöten. -- Ei kuin\ntuota Roos, kanttori Roos, korjasi hän hämillään.\n\nKuului naurua. Kapellimestari Borell hymyili pilkallisesti.\nTuomiorovastinkin vakavilla kasvoilla värehti hyväntuulisuus.\n\n-- No kumpi se nyt on?\n\n-- Roos, lausui rouva Blom ja kumarsi kuin anteeksipyytäen.\n\nVaalitoimitus jatkui. Janne Flyktkin rupesi saamaan runsaasti ääniä.\n\n-- Minä luulen, että tämä seurakunta on jo kyllästynyt pastori\nFlyktin ääneen, lausui muuan keski-ikäinen neiti toverilleen\npostimestarin edessä.\n\nPostimestari yhtyi siihen koko sydämestään. Pureva huomautus tuotti\nhetkeksi huojennusta hänen kiusaantuneelle mielelleen. Kyllästynyt!\nNiin todellakin! Sattuvasti sanottu! Ainakin hän ja hänen rouvansa\nolivat perinpohjin kyllästyneet.\n\nJanne Flykt sai ääniä toisen toisensa jälkeen. Ihme ja kumma, että\nTervatullissakin häntä nyt kannatettiin.\n\nMutta tulipa vastapainoakin. Tehtailija Karsten äänesti Roosia.\n\nIkävä kyllä: hänelläkään ei ollut kuin yksi ääni, eikä se siis\nmerkinnyt paljoa.\n\nLaitalaiset olivat kuin yhteisestä sopimuksesta saapuneet oman nurkan\npoikaa puolustamaan.\n\nPostimestari Lentzin valtasi epätoivo. Jos tuota menoa jatkui, jäi\nRoos auttamattomasti jälkeen.\n\nHän ei saattanut enää kuunnella, vaan palasi sakaristoon. Siellä oli\nhiljaista ja rauhallista. Entisten tuomiorovastien kuvat katselivat\nhäntä totisina kehyksistään.\n\n\"Harhaoppinen.\" Niin hän oli sanonut ja oli sitä mieltä\nedelleenkin. Mutta eikö hänkin ollut harhaoppinen näiden vakavien\nkirkkoruhtinaiden edessä?\n\nTuossa oli tuomiorovasti Bång, lihava, tukeva mies, jonka sileäksi\najellut kasvot uhkuivat tervettä ja sitkeää tarmoa. Pietisti\nkiireestä kantapäähän.\n\nNuo kasvot eivät hyväksyneet hernhutilaisuutta. Sen näki jo leveästä\notsasta, johon oli kuin kirjoitettu kaikki Sinain vuoren käskyt.\n\n\"Hillitse lihaasi!\" Eikö hän ollut kerran huudahtanut niin\nsaarnassaan, kun eräs nainen oli ruvennut ääneen valittamaan\nVapahtajan verikuolemaa katsellessaan.\n\nPostimestari muisti sen. Siitä oli kulunut pian kolmekymmentä\nvuotta. Mutta siitä alkaen hän oli pitänyt kirkon pappeja sokeina ja\nheräämättöminä. Eivät ymmärtäneet evankeliumin ydintä.\n\nMissä oli ero paavilaisuuden ja oikean evankelisen uskon välillä?\nSitä ei ainakaan voinut päättää noista toistensa vieressä olevista\nkirkonmiehistä, joista kolme oli katoliselta ajalta. Vain puku oli\nerilainen, mutta kasvonpiirteet ... niitä tummensi Mooseksen varjo.\n\nNiin... Näiden miesten edessä hänkin oli harhaoppinen, kannattaessaan\nhernhutismia. Ne olisivat jokikinen tuominneet sen vääränä,\nepäraamatullisena.\n\nPostimestari Lentziä hermostutti. Oli ollut joutavaa, että hän yhtään\noli antautunut koko lukkarinvaalihommaan.\n\nKirkosta kuului tuomiorovastin ääni. Hän puhui jotakin. Postimestari\nkiiruhti sakariston ovelle. Aivan oikein: tuomiorovasti kehoitti\nseurakuntalaisia siirtymään penkkeihin siksi aikaa, kuin hän notarion\nkanssa laskisi äänet.\n\nSeurakuntalaiset seurasivat kehoitusta. Tuli niin hiljaista, aivan\nkuin jumalanpalveluksen edellä.\n\nÄänten laskemista kesti runsaan tunnin. Seurakuntalaiset olivat\nodottaneet kärsivällisesti. Vihdoin nousi tuomiorovasti.\n\n-- Nyt päättyneessä tuomiokirkkoseurakunnan lukkari-urkurin vaalissa\novat vaalissa olleet saaneet ääniä seuraavalla tavalla: Ensi sijalla\nollut kanttori-urkuri Aaron Koskenkorva kaksitoista ääntä; toisella\nsijalla ollut entinen tuomiokirkkoseurakunnan virallinen apulainen,\nvirastaerotettu pappismies Janne Flykt tuhatsataseitsemän ääntä...\n\nKirkossa kuului kohahdus. Roosin kannattajat kalpenivat, ja\nkapellimestari Borell hymyili tyytyväisenä. Mutta mielialat\nvaihtuivat tuomiorovastin jatkaessa:\n\n-- ... ja kolmannella sijalla ollut kanttori Bartholomeus Roos\ntuhatsatayhdeksän ääntä.\n\nBorellin muoto synkkeni. Ainoastaan kahden äänen erotus! Hänen olisi\ntehnyt mieli kirota ääneen.\n\nJa nytkös syntyi hälinä! Roosin äänestäjät loistivat ihastuksesta.\nOli jo pelätty pahaa. Ainoastaan kahden äänen enemmistö, mutta\nsittenkin enemmistö joka tapauksessa. Voitto oli heidän!\n\nKuului sellainen puheensorina, että tuomiorovastin julistama\nvalitusosoitus meni täydellisesti kuuroille korville. Ainoastaan kun\nkapellimestari Borell pyysi puheenvuoroa, palasi hiljaisuus.\n\n-- Minä pyydän pöytäkirjaani vastalauseeni sen innoittavan\nvaaliagitatsioonin johdosta, jota pitkin aikaa on kaupungilla\nharjoitettu ja vielä täällä kirkossakin vaalin kestäessä jatkettu\ntavalla, joka on ennen kuulumatonta. Täällä on julkisesti tarjottu\nvaltakirjoja henkilöille, joista valtakirjain antajilla ei ole\nollut aavistustakaan. Se on synti ja häpeä, että kristillisessä\nseurakunnassa, yksinpä sen kirkossa, moinen häpeällinen kaupittelu\nsaa vallan. Ilmoitan tyytymättömyyteni vaalin tulokseen.\n\nTuomiorovasti merkitsi pöytäkirjaan vastalauseen.\n\n-- Jos kapellimestari Borell tahtoo väitteensä toteennäyttää ja\nvalitustaan jatkaa, on hänellä siihen tilaisuus säädetyn ajan\nkuluessa.\n\nVaalitoimitus oli loppunut, ja seurakunta hajaantui.\n\nJanne Flykt oli lähtenyt kävelemään. Meri-Kustu oli juoksuttanut\nhänelle tuontuostakin sanoja vaalitoimituksen kulusta. Hän oli ollut\naivan varma lopullisesta tuloksesta: kanttori Roosilla ei ollut\ntoiveitakaan.\n\nHän oli iloinen, niin tavattoman iloinen. Hän ei tuntenut yhtään\nkalossien puutetta, vaan asteli reippaasti katua rantaan päin, vaikka\nkatukäytävät olivat täynnä vastasatanutta lunta.\n\nPappilan nurkassa hän oli törmätä vastakkain tuomiorovastin kanssa,\njoka palasi vaalitoimituksesta.\n\n-- Kas setä! Hyvää iltaa! No sedältähän minä saankin varmat tiedot.\n\nTuomiorovastin oli vaikea olla. Hän katsahti arasti entiseen\napulaiseensa.\n\n-- Mieleni on paha ... sillä huonosti sinun kävi.\n\n-- Huonosti? Janne Flykt ei tahtonut uskoa korviaan. Hän oli ollut\nniin varma.\n\n-- Niin ... kanttori Roos tuli valituksi. Nähdessään tuon toivottoman\nilmeen Janne Flyktin kasvoilla rupesi tuomiorovastia kaduttamaan,\nettei ollut antanut virka-ääniään entiselle apulaiselleen. Mitäpä\nhänen olisi tarvinnut välittää piispasta ja tuomiokapitulista\nparemmin kuin seurakuntalaisten painostuksestakaan. Mutta kun me\nolivat käyneet valittelemassa hänen luonaan ja puhumassa sielunsa\nvaarasta, jos Kristuksen kieltäjä otettaisiin kirkon palvelukseen,\noli hän päättänyt pysyä puolueettomana. Olihan hän mielestään\nseurakuntalaisille osoittanut, ettei hän ruvennut sortamaan ketään.\nPuolueettomana ... ei kummallekaan puolelle ... se oli vakaantunut\nhänen mielipiteekseen. Mutta nyt hän huomasi tehneensä väärin,\nkovin väärin. Kanttori Roosilla oli leipä entuudestaan, mutta Janne\nFlyktillä ei ollut enempää kuin taivaan linnulla.\n\nOmatunto soimasi häntä. Hän, tuomiokapitulin varapuheenjohtaja ja\ntähdistön jäsen, seisoi kuin syytetty entisen apulaisensa edessä.\n\n-- Kuinka suurella enemmistöllä kanttori Roos tuli valituksi.\n\n-- Ei se ollut iso ... ainoastaan kaksi ääntä ... kaksi ääntä vain...\n\n-- Antoiko setä virkaäänensä?\n\nSe oli kuin tuomarin viimeinen kysymys, joka ratkaisee syytetyn\nkohtalon.\n\n-- En ... tuota ... en. Minä olin puolueeton, jyrkästi puolueeton...\n\n-- Niin, setä tekee tietysti niinkuin itse tahtoo. -- Mutta -- Janne\nFlyktin ääni värisi liikutuksesta -- tässä tapauksessa olisivat sedän\näänet avanneet kolmelle köyhälle ihmiselle ... paratiisin.\n\nViimeinen sana lausuttiin sellaisella syvällä, väreilevällä\ntunteella, että se repi tuomiorovastin sydäntä.\n\n-- Niin, niin ... minä säälin sinua. Mutta -- hän tarttui kuin\nhukkuva viimeiseen oljenkorteen -- onhan meillä vielä ... tuota...\nJumala sentään, joka ... hm ... niin, Jumala...\n\nOli hyvä, ettei Janne Flykt lisääntyvän pimeyden vuoksi nähnyt hänen\nkasvojaan.\n\n-- On kyllä! Sen minäkin uskon! No hyvästi sitten, setä!\n\nJanne Flykt lähti astumaan katua eteenpäin. Tuomiorovastista\ntuntui, kuin olisi Jumala lähtenyt hänen mukanaan, jättäen hänet,\ntuomiokapitulin varapuheenjohtajan ja tähdistön jäsenen autioon\ntyhjyyteen. Tuntui kuin olisi Jumalakin nyökäyttänyt päätään ja\nkatsonut häneen vakavan nuhtelevasti sekä lausunut: \"No hyvästi\nsitten, Joosua Dalin!\"\n\nTänne Flyktin rinnassa katkeili katkeilemistaan. Silta, jota\nmyöten hän tähän saakka oli kulkenut köyhyyden ja epätoivon\nautiolta saarelta uskon valoisalle mantereelle, meni poikki pala\npalalta. Synkkä, musta virta, jossa harmajat jäämöhkäleet raskaina\nuiskentelivat, törmäsivät sitä vastaan ja se huojui ja ... taittui.\nKratsh! kratsh! ... Niin se oli selvä! Sellaista painoa se ei\nkestänyt. Ja hän, niin, hän juoksenteli kuin hullu pitkin saaren\nrantoja huutaen venettä. Mutta kaikki veneet soutivat pois. Niillä\noli kiire päästä mantereelle ennen pimeän tuloa.\n\nTuomiokirkko -- suljettu paratiisi! \"Et saa enää koskaan astua sinne\nsiinä tunnossa, että kuulut sen _asukkaisiin._ Armosta kuin köyhä\nkerjäläinen saat hiipiä sen tukevien pilarien suojaan poimimaan\nmuruja ovensuusta, -- jos niitä sattuisi sinne lentämään. Sinä et\nkuulu sinne! Sinä et kuulu sinne!\"\n\nEikö tuomiokirkko ollut levittänyt syliään ja sanonut: \"Tule!\"?\n\nJa hän oli tullut -- kuin tuhlaajapoika isänsä luo.\n\n_Mutta isä ei ottanut vastaan!_\n\n\n\n\nVI\n\n\nMitä varten tuo palvelustyttö niin kummasti katsoi pihan yli\nkulkiessaan?\n\nTotta kai täällä soittaa sai...?\n\nSen katse ei merkinnyt poiskäskyä. Siinä oli jotakin muuta, kuin\nsääliä ja osanottoa. Niin tietysti. Sen kanssa hän sai uudelleen\ntehdä tuttavuutta. \"Frau Mitleiden\" -- rouva Sääli -- eikö se ollut\nhyvin rouva Blomin näköinen, -- rouva Blomin, joka jouluaattona\njakeli puuroannoksia pihalleen 'kerääntyneille kerjäläisille. Ei, hän\nei tahtonut saada puuroannostaan sillä tavalla. Hän _ansaitsi_ sen\nsoitollaan.\n\nPeipponen viserteli puutarhan puissa. Aurinko valoi lämpöään\nhuvilan pihaan. Täällä oli kaikki hauskan näköistä. Tuo viheriäksi\nmaalattu penkki verannalla sopi hyvin kukkia kasvavan ikkunan alle.\nJa samanvärinen parikeinu. Aivan kuin kahta vanhusta varten, jotka\nolivat vetäytyneet tänne nuoruutensa aikoja muistelemaan.\n\nTuo palvelustyttö vain oli kovin kummallinen. Nyt se kulki taas pihan\nyli kaivolle. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko tuo säälivä katse\ntulkittava niin, ettei isäntäväki ollut kotona, jonka vuoksi \"turhaan\nvingutat viuluasi, äijä-riepu!\"?\n\nOlkoonpa miten hyvänsä. Joka tapauksessa oli huvilassa joku\nkotonakin, sillä uudinten raosta tirkisteli joku parastaikaa pihalle,\ntarkastellen häntä.\n\nNo niin, katsokoon vain! Entinen pastori Janne Flykt soittaa osan\nBeethovenin sankarisinfoniasta!\n\nJanne Flykt oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei huomannut, kuinka\nvanha harmaapäinen herra tuli verannalle ja hymyili surunvoittoisesti.\n\n-- Vai sinä se olet, poika parka. Tulehan nyt sisään. Janne Flykt\noli kuin pilvistä pudonnut. Soitto katkesi kirahtaen. Kuka puhutteli\nhäntä?\n\nVanha herra verannalla hymyili surunvoittoista hymyään.\n\n-- Tulehan vain ... arastelematta.\n\nNo mutta! Ei, se ei voinut olla mahdollista! Taivas sentään! Näkikö\nhän unta --?\n\nPiispa!\n\nHän nosti hätääntyneenä lakkiaan. Hän oli soittanut piispan huvilassa\naavistamatta mitään!\n\nNyt selvisi palvelustytönkin kummastusta herättävä katse: hän oli\ntuntenut hänet kaupungista.\n\n-- Suokaa anteeksi, sopersi hän hämillään. -- Minä vakuutan, että\nolin kerrassaan tietämätön talon asukkaista.\n\n-- No älähän nyt huoli... Oli hauskaa, että tulit. Minä olen sinua\nmonesti muistanut, poika riepu.\n\nPiispan ääni väreili lämpimänä. Oli kuin olisi Janne Flyktin\näkillinen ilmestyminen riisunut häneltä tuon hänelle niin ominaisen\njäykkyyden, joka sopi kyllä hyvin tuomiokapituliin. Täällä hän oli\nkuin joku maalaisukko, luonnollinen ja vaatimaton.\n\nPiispa johdatti Janne Flyktin sisään. Huone oli valoisa ja hauskasti\nkalustettu. Tummanpunainen moketti verhosi sohvaa ja tuoleja.\nPaperoimattomat seinät olivat täynnä tauluja. Ja tilava kirjahylly\nperäseinällä, upeine kirjoineen, tervehti sisääntulijaa jo heti\novessa. Paljaat seinät veiston jäleltä olivat solmineet hyvin\nsiedettävän välirauhan hienojen huonekalujen kanssa.\n\n-- Täällä hän nyt on, Henriette, tämä meidän surunlapsemme, lausui\npiispa viereiseen huoneeseen.\n\nPiispatar, harmaassa yksinkertaisessa puvussa, astui sisään. Hänen\nsuuret, ruskeat silmänsä loistivat kosteina, mutta huulia valaisi\nystävällinen hymy.\n\n-- Hyvää päivää! Tervetuloa! Sepä nyt oli harvinainen sattuma.\n\nJanne Flykt kumarsi. Piispattaren ystävällinen käytös puhalsi\nlopunkin levottomuuden tunteesta tiehensä.\n\n-- Istu, istu, veli, ja pane tupakaksi. Minä muistelen, että sinä\npoltat.\n\nPiispa siirsi tupakkapöydän vähän lähemmäs. Janne Flykt sytytti\nsavukkeen.\n\n-- Enhän minä tavallisesti, mutta voinhan näin harvinaisessa\ntapauksessa ottaa.\n\nNiin ... tässä he nyt istuivat piispa ja entinen pappi. Eikä\nkummallakaan näyttänyt olevan mitään yhteyttä virkansa kanssa.\n\nPiispa poltteli hiukan hajamielisenä. Hänen päänsä vavahteli. Näki,\nettä hän mietti, millä tavalla pääsisi soveliaasti keskustelun alkuun.\n\n-- Jaa. Oli se nyt hauskaa, että tavattiin. Minä olen sinua muistanut\nhyvin usein.\n\nViime tapaamisemme sattui niin kovan surullisissa olosuhteissa.\n\nTuo puhetapa \"niin kovan\" muistutti piispaa, sitä miestä, joka istui\ntuomiokapitulin korkeaselkäisessä nojatuolissa kultainen risti\nrinnalla ja johti istuntoa. Mutta täällä se ei häirinnyt. Päinvastoin\nse teki omituisen surullisen vaikutuksen. Siinä oli jotakin\nhuokauksen tapaista, joka johtui viran painosta.\n\nJanne Flykt ei vastannut. Mitäpä hänellä olisi ollut siihen\nsanottavaa.\n\n-- Niin ... katsos, meistä oli tuo istunto vaikein, mitä meillä\nkoskaan on ollut.\n\nJanne Flykt ymmärsi sen hyvästi. Se oli ollut vaikea hänellekin.\n\n-- Me saatoimme silloin varmaankin tuntua sinusta julmilta,\ntyrannimaisilta, mutta ... katsos ... meidän yläpuolellamme oli\nkirkko ja sitä oli meidän toteltava, niin vaikeata kuin se olikin.\n\nKun ei Janne Flykt nytkään vastannut, jatkoi piispa kohottautuen\ntuolissaan:\n\n-- Sillä ... katsos ... minä en ole sen jälkeen enää tuntenut\n_pastori_ Janne Flyktiä, mutta Janne Flyktiä, _ihmistä,_ olen\najatellut suurella myötätunnolla, vieläpä hänen uskonnollisia\nmielipiteitäänkin.\n\nKumpiko nyt puhui, piispako vai ihminen? Sitä ei Janne Flykt saanut\nselväksi itselleen.\n\nHän istui ja siirteli rauhattomana jalkojaan. Piispa huomasi sen ja\nlausui:\n\n-- Niin ... ne ovat surullisia muistoja ... meille molemmille.\nMinä ymmärrän sen hyvin. Mutta sitä olen monta kertaa halunnut\nsinulta tiedustaa, kuinka oikeastaan jouduit noihin mielipiteisiin.\nEsimerkiksi Kristuksen kieltämiseen?\n\nNyt saattoi Janne Flyktkin ruveta puhumaan.\n\n-- Minä en ole sitä koskaan kieltänyt, en silloin paremmin kuin\nnytkään, vastasi hän hiljaa.\n\nPiispa nousi seisomaan. Hän oli hämmästynyt. -- No, mutta kuinka...?\nEi! Toisen meistä täytyy nyt olla väärässä!\n\n-- Niin ... mahdollisesti. Minä olen sen vain ymmärtänyt hiukan eri\ntavalla kuin kirkko.\n\n-- Jaa, jaa. Siinä se on. Tuossa juuri piilee sairaus. Minä muistan,\nettä sinä toit sen esille istunnossakin.\n\nPiispa sytytti uuden savukkeen ja istui.\n\n-- Niin ... muistaakseni. Mutta minulle luettiin silloin synniksi\nmyös se, etten ollut selvillä muistakaan kristinuskon dogmeista.\n\n-- Niinkuin...?\n\n-- Niinkuin esimerkiksi yliluonnollisesta syntymästä.\n\n-- Niin ... kuinka selität sen?\n\n-- Minun on vaikea sitä selittää. Minä en sitä yksinkertaisesti\n_ymmärrä._ Se on minun järjelleni mahdoton ajatus. Minulla ei\nole siitä mitään vakaumusta. Voi olla mahdollista -- yhtä hyvin\npäinvastoin. Minä olen agnostikko siihen kysymykseen nähden.\n\n-- Tavallaan, tavallaan, puheli piispa. -- Ei minunkaan järkeni sitä\nkäsitä, mutta minä en ole kuitenkaan agnostikko siihen paremmin kuin\nmuihinkaan kirkonoppeihin nähden. Minä _uskon_ yksinkertaisesti,\nkoska Raamattu niin sanoo, ja kirkko niin opettaa.\n\n-- Mutta eikö ihmisen pidä koettaa ymmärtää kaikkea?\n\n-- Kyllä, mutta sittenkään emme kaikkea ymmärrä. On paljon asioita\njärkemme yläpuolella eli -- niinkuin Shakespeare sanoo, että \"taivaan\nja maan välillä on tuhannen asiaa, joista filosofialla ei ole\naavistustakaan.\"\n\n-- Niin kyllä, mutta kun ei nyt kerran ymmärrä eikä voi uskoa, niin...\n\n--... silloin on uskoton taikka kieltäjä, jatkoi piispa.\n\n-- Mahdollisesti ... taikka on kysymykseen nähden epämääräisellä\nkannalla. Janne Flykt katsoi piispaa vakavasti silmiin. -- Se\nminusta juuri on kaikkein surullisinta, että kirkko vaatii valmiit\nmielipiteet, ennen kuin voi hyväksyä jonkun palvelukseensa.\n\n-- Ei. Kirkko vaatii uskoa.\n\n-- Sokeaa uskoa.\n\n-- Tavallaan ... nöyrää alistumista siihen, mitä se parituhatta\nvuotta on pitänyt oikeana.\n\n-- Silloin minusta ei ollut kirkon palvelukseen. Janne Flykt pudisti\nsurullisena päätään. -- Minä toivon sellaista aikaa, jolloin kirkon\nhelmaan mahtuu sellainenkin pappi, joka ei ole kaikesta vielä\nselvillä, taikka ymmärtää asiat hiukan toisin kuin kirkko, mutta joka\nsiitä huolimatta pyytää rehellisesti täyttää virkansa.\n\nJanne Flykt laski savukkeen pätkän tuhkakuppiin. Hänen poskensa\nhehkuivat.\n\n-- Ikävä, ettei meillä vielä ole sellaista kirkkoa.\n\n-- Niin, minä sanon samaa. Moni vilpitön sielu jää ulkopuolelle.\n\nPiispatar tuli käskemään päivälliselle.\n\n-- Lähdepäs, veli, haukkaamaan vähän. Sinulla on nälkä ... tietysti?\n\n-- Eihän se ruoka pahaa tee.\n\nPäivällispöytä oli upeasti katettu. Lampaanpaisti höyrysi suurella\npaistinvadilla, ja perunat muhoilivat kutsuvina. Janne Flyktin nenää\nhiveli suloisesti.\n\nPiispan nuorin poika, ylioppilas, nousi tervehtimään.\n\n-- Meillä on muu väki kaupungissa käymässä, sanoi piispatar. -- Tässä\nollaan vain kolmisin kotona.\n\nAterian kestäessä puhe kääntyi Janne Flyktin nykyiseen toimeen.\n\n-- Eihän se helppoa ole, mutta ihminen tottuu kaikkeen. Aluksi tahtoi\nselkä olla liian kankea lantteja noukkimaan, mutta se notkistuu\nvähitellen.\n\nHän hymyili surullisesti.\n\n-- Kuinka teidän rouvanne jaksaa?\n\n-- Kiitos, kyllä hän voi hyvin.\n\n-- Eikö toimeentulo ole sentään kovin vaikea?\n\nJanne Flykt katsahti piispattareen. Merkillistä, kuinka kaikki\nihmiset voivat säälistä kysyä mitä tahansa. \"Frau Mitleiden\" hävitti\nhienotunteisuuden.\n\n-- Kiitos, eihän se luonnollisesti helppoa ole, mutta se menee\nsittenkin. Elämä on rikas, vaikka ihminen on köyhä. Ja jos missään,\nniin minun toimessani oppii tuntemaan elämän. Minä olen oikeastaan\nhyvin tyytyväinen, niinhän mielelläni palvellut kotikaupungin\ntuomiokirkossa, mutta en kelvannut. Hän sanoi sen iloisesti\nnaurahtaen.\n\n-- Jaa, kyllä minusta seurakunta luvalla sanoen teki skandaalin,\nettei ottanut sinua urkuriksi.\n\nPiispa möyhensi suuren perunan kuin merkiksi, että hänen arvostelunsa\noli peruuttamaton.\n\n-- Minä nuhtelin Dalinia sen johdosta. Hän olisi voinut antaa\nvirkaäänensä sinulle.\n\nJanne Flyktin täytyi ihmetellä. Piispa oli mielipiteiltään\nahdasmielinen, mutta käytännöllisessä suhtautumisessaan häneen\nherttaisen vapaa. Hän oli valmis erottamaan hänet papinvirasta,\nkoska laki sitä _vaati_, mutta heti sen jälkeen valmis ottamaan\nhänet lukkariksi, koska laki ei ollut sitä _vastaan_. Ja molemmista\nkatsantokannoista huolimatta hän tarjosi hänelle päivällisen, koska\nhänen _sydämensä_ niin käski.\n\nHänen olisi tehnyt mieli huomauttaa piispalle, että hän käytännössä\nprotesteerasi kirkkoaan vastaan: hänen ei olisi pitänyt antaa\npäivällistäkään harhaoppiselle papille.\n\nMutta siinä seurasi piispa vaistomaisesti korkeampaa elämänkäsitystä,\njonka mukaan ei katsottu entisen papin mielipiteitä, vaan\nyksinkertaisesti sitä tosiasiaa, että eräällä kiertävällä\nsoittoniekalla oli nälkä.\n\nMinkä vuoksi ei kirkko voinut suhtautua johonkin pappiinsa samalla\ntavalla, -- katsoa vain sitä, että hänellä oli nälkä, ts. että\nhänellä oli _vilpitön halu_ palvella Jumalaa ja kirkastaa hänen\nsuurta rakkauttaan?\n\nJanne Flykt mietti ja söi. Tämä piispan päivällinen opetti hänelle\npaljon. Se vahvisti sitä totuutta, ettei Jumalakaan pannut autuutta\nriippumaan mielipiteistä, vaan yksinomaan siitä, oliko jollakin\n_nälkä,_ ts. oliko jollakin rehellinen halu ottaa Vapahtaja vastaan.\n\nJumala ei kiinnittänyt niin suurta huomiota siihen, pitikö joku\nKristusta Jumalana taikka jumalallisena ihmisenä. Yksinomaan vain\nsiihen, tarvitsiko ihminen Jumalaa lähestyessään tätä Ihmisen Poikaa\nvai ei.\n\n-- Minä luulen, että jos peruuttaisit mielipiteesi, voisit saada\nvirkasi takaisin, lausui piispa.\n\nJanne Flykt hämmästyi. Tarkoittiko piispa totta?\n\nTuomiokirkko välähti hänen mielessään kuin kirkkaan auringonpaisteen\nvalaisemana. Nurmikenttä sen ympärillä vihersi, ja kirkossa soivat\nurut.\n\nMutta tuohon kuvaan kuului hänen Kristuksensa, tuo valoisa,\nihmisystävällinen Vapahtaja, joka katseli alttaritaulusta ja puhui:\n\"Te olette kalliisti ostetut, älkäät ihmisten orjat olko.\"\n\n-- Mitä oikeastaan voisin peruuttaa? Ja jos muodon vuoksi\nperuuttaisinkin, niin luulen, että julistaisin Kristuksen\nihmisyyttä edelleenkin. En voisi sille mitään, ja ... silloin minut\nerotettaisiin toisen kerran.\n\nJanne Flykt katseli piispatarta. Hän oli jälleen saanut kiinni tuon\nentisen hymynsä, jolla hän vangitsi kaikki. Piispattaren mielestä hän\noli hieno kuluneesta takista huolimatta.\n\n-- Niin tietysti. Suunnan täytyisi muuttua, veliseni, puheli piispa.\n-- Mitä sinulla oikeastaan on vanhaa suuntaa vastaan?\n\n-- Se on kuiva, kuollut kuin maantie, jossa ei kasva mitään.\n\n-- Ohoh! Kylläpä sinä olet radikaali!\n\n-- Ehkä, mutta sellaiselta se minusta tuntuu. Minun mielestäni vanhan\nsuunnan papit muistuttavat paimenta, joka ajaa lehmänsä maantielle.\nHakekoot sieltä! Siellä on helpompi paimentaa. Vieressä oleva\napilaniitty vetää lehmiä puoleensa, mutta paimen ei laske. Hän ei\nviitsi avata veräjää.\n\n-- Mutta jos se on toisen niitty?\n\n-- Niin ... minä myönnän, että vertaukseni ontuu, mutta ajatelkaamme\nettä hänellä olisi lupa. Hän on laiska. Niityllä on ehkä hetteitä,\njoihin lehmä voisi vajota. Hän ei viitsi vaivautua _sellaiseen_\nsilmälläpitoon. Maantiellä on helpompi.\n\n-- Minun täytyy myöntää, etten oikein käsitä, mihin pyrit.\n\n-- Yksinkertaisesti vain siihen, että papin on paljon helpompi\nsaarnata totuttuun tapaan kuin valmistaa joka kerraksi jotakin uutta,\nerikoista, mielenkiintoista, josta kuulijakin pääsisi tositeolla\nkiinni. Nyt tuntuu siltä kuin olisi kaivo ammennettu tyhjäksi. Aina\nyhtä ja samaa! Syntiinlankeemus ... lunastus ... Golgata ... ja piste.\n\n-- Mutta sinunkin kai täytyy myöntää, että ne ovat juuri niitä\nydinkohtia, kristinuskon kaikkein keskeisimpiä?\n\n-- Kyllä, mutta eikö niistäkin voitaisi pusertaa uutta mehua uudella\ntavalla? Vanha julistus menee yli päiden. Se ei tapaa sydämeen.\n\n-- Jaa, jaa ... hm! Sinä olet ehkä oikeassakin, mutta eikö tuolla\ntavoin jouduta kovin oudoille vesille?\n\n-- Ehkä aluksi, mutta oudot vedetkin tulevat tutuiksi, kun niitä\njokin kerta purjehditaan.\n\n-- Jaa ... no olkoon, mutta vissit rajat ovat sittenkin\nsäilytettävät: Kristuksen jumaluus, yliluonnollinen syntymä,\nylösnousemus, taivaaseen astuminen...\n\n-- Miksi ei ... mutta eikö niihinkin voitaisi panna uutta sisältöä,\nainakin mitä Kristuksen jumaluuteen tulee? _Kristuksen jumalallinen\nihmisyys ..._ siinähän on pohjaton lähde, josta voitaisiin ammentaa.\nYliluonnollisesta syntymästä minä en osaa sanoa mitään. Mutta eikö\nylösnousemusta ja taivaaseen astumistakin voitaisi hiukan enemmän\n_selittää,_ niin että niistä järki-ihminenkin jotakin saisi? Nyt\nsanoo pappi vain, että niin on tapahtunut ... usko jos tahdot ...\nmutta meillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi noin vain uskoa\nkaikkea, mitä pappi ... ja vielä Raamattukin ... sanoo.\n\nJanne Flykt kohautti olkapäitään.\n\n-- Katsopas, sanoi piispa, joka ajatuksiinsa vaipuneena ei ollut\nkiinnittänyt huomiota Janne Flyktin puheeseen, -- sinä olet kuin\nsiipirikko lintu. Muutamat kristinopin totuudet sinä sulatat, toisia\net. Sinä lennät vain toisella, siivellä.\n\nJanne Flykt laski ruokaliinan kokoon taitettuna pöydälle.\n\n-- Niin, se on mahdollista, mutta siipirikko lintukin voi iloita\nkoko sydämestään saadessaan vain hypähdellä auringonvalossa kylpevän\njoen rannalla. Se ei jaksa, eikä uskallakaan pimeihin metsiin. Se on\ntyytyväinen kohtaloonsa. Ja minulle on Vapahtajan ihmisyys tuollainen\nvaloisa, vehmas joenranta, päilyvine suvantoineen. Siinä tahdon asua.\nIkävä vain, etten omalta osaltani saanut johdattaa ihmisiä tuohon\nminulle niin rakkaaksi käyneeseen paikkaan. Siinä olisi ehkä joku\nkovan onnen lapsi hetkeksi unohtanut surunsa.\n\nNoustiin pöydästä. Janne Flykt kiitti nöyrästi. Hänelle tulisivat\nnämä piispanpäivälllset jäämään sangen mieluisaan muistiin.\n\n-- Onhan se vähän tavatonta, että piispa kutsuu kiertävän\nviulunvinguttajan pöytäänsä.\n\nHän tunsi itsensä nyt ihmeen rohkeaksi. Vaikuttiko sen piispan\nmaalaisasu vai tunto siitä, että oli kerran syönyt hyvin.\n\n-- Älähän nyt... Sinä annoit meille taidetta pienissä, mutta\nmiellyttävissä doosiksissa. Olethan toki yhden päivällisen ansainnut.\n\n-- Niin, me kuuntelimme papan kanssa ikkunaverhon takana. Te soititte\nerinomaisen hienosti.\n\nPiispatar sai jälleen silmiinsä tuon kostean kiillon, joka vaikutti\nniin lämmittävästi.\n\nJanne Flykt kumarsi. Hänestä oli kiitos ystävällisyyden liioittelema.\nPiispa johdatti hänet huoneeseensa ja tarjosi tupakkaa, He\nkeskustelivat vilkkaasti ja tuttavallisesti.\n\nÄkkiä virkkoi piispa:\n\n-- Kuulehan, veli, jos et pidä pahana niin ... minulla on melkein\nuusi takki, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Et haluaisi ehkä...?\n\nHän ei jatkanut, huomatessaan varjon Janne Flyktin Rasvoilla.\n\n-- Niin ... suo anteeksi ... minä en tyrkytä, mutta jos ... olisit\nhalunnut ottaa, niin...\n\n-- Piispa suo anteeksi, jos lausun ajatukseni julki. Tunnustan,\nettä olen mielipahakseni pakotettu ottamaan vastaan ystävällisen\ntarjouksen. Tämähän on kyllä jo niin vaivainen. Janne Flykt katseli\ntakkiaan.\n\n-- Jaa, jaa. Sinä olet aina laisesi ... vähän ylpeä ... vähän ylpeä\n... mutta eihän se paha ole.\n\nPiispa nouti takin. Se oli hienoa verkaa ja sopi Janne Flyktille kuin\ntehty.\n\n-- Annetaan vanhan takin olla päällä. Pannaan tämä kääryyn.\n\nJanne Flykt oli liikutettu piispan hienotunteisuudesta. Tämä tahtoi\nsäästää hänet piispattaren ihastuneilta huudahduksilta.\n\nHän kiitti ja jätti hyvästit. Hänestä tuntui, että hänen piti nyt\nlähteä. Muutoin saisi hän lopun iltaa haastella \"Frau Mitleidenin\"\nkanssa.\n\nPiispa rouvineen saatteli häntä portille.\n\n-- Missä sinä olet sisällä? kysyi piispa.\n\n-- Kauppias Ahosen pirtissä.\n\n-- Voi, voi, sanoi piispatar ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.\n\nJanne Flykt nosti hattuaan ja lähti astumaan. Hänen mieltään velloi\nkummallinen tunteiden sekoitus.\n\nMerkillinen sattuma! Hän oli saanut soittaa entiselle piispalleen!\nJos hän olisi sen tiennyt! Mutta mistäpä hän sen tiesi. Hän oli\nvain kuullut, että piispa oli myynyt entisen huvilansa Hämeessä ja\nmuuttanut Uudellemaalle. Mutta sitä hän ei kuolemakseenkaan ollut\naavistanut, että hän asuisi juuri täällä.\n\nHänen täytyi taas muuttaa paikkaa. Se oli kiusallisinta. Sillä\npiispan palvelijatar ei malttaisi pitää suutansa kiinni. Jo\nhuomispäivänä olisi koko huvilayhteiskunnan tiedossa, että kuljeksiva\nviulunsoittaja, joka soitti niin \"erinomaisesti\", oli -- viraltapantu\npappismies Janne Flykt.\n\n\"Frau Mitleiden\" -- rouva Sääli. Tietysti!\n\nJa hän kun oli katkaissut kaikki välit tämän surullisesti hymyilevän,\nhyvinvoivan rouvashenkilön kanssa...\n\n\n\n\nVII\n\n\nTuomiokirkko! Pieni piispankaupunki! Ne vilkuttivat hänelle jälleen\nkilpaa, kilpaa.\n\nTule, tule pois! Sinulle on täällä sittenkin sijaa.\n\nUskalsiko hän siihen luottaa?\n\nSe oli kerran hylännyt hänet suurena epätoivon hetkenä. Eikö se voisi\ntehdä sitä vielä toisenkin kerran?\n\n\"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan.\"\n\nNiin, hän oli saanut tuon sanan kokea -- ja katkerasti.\n\nMutta oliko tuomiokirkon lämmittäjä mikään profeetta? Eikö hän\npäinvastoin kuulunut temppelin halvimpiin palvelijoihin?\n\n\"Kirkonlämmittäjä\"...\n\nNiin -- se oli kerran ollut hänen ihanteensa. Mutta hän ei ollut\nsaanut ihannettaan toteuttaa.\n\nNyt tarjottiin hänelle kirkonlämmittäjän tointa sanan\nkirjaimellisessa merkityksessä.\n\nOttaisiko hän sen vastaan?\n\nHän oli sitä miettinyt monta pitkää päivää ja tullut aina kielteiseen\ntulokseen. Mutta jälkeenpäin oli muuan vanha sana jäänyt soimaan\nhänen korvissaan kuin rakkaaksi käynyt sävel:\n\n\"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin\nasuisin jumalattomain majoissa.\"\n\nSe oli totta, sillä ylen raskaaksi oli kiertävän soittoniekan ammatti\nkäynyt.\n\nNähdä ihmiselämän varjopuolia, alennusta, mätää, niinkuin hän oli\nsaanut nähdä! Huh! Selkäpiitä karmi sitä kaikkea ajatellessa.\n\nKöyhänä, välistä melkein keppikerjäläisenä, oli hän ollut pakotettu\netsimään kaikkein halvimpia majapaikkoja. Mutta minkälainen oli\nniiden asujamisto? Pelaajia, kortinlyöjiä, kiroilijoita, varkaita ja\nrenttuja. Nähdä kaikkea tuota illasta toiseen, kun ihan väsyneenä\npalasi päivän kierroltaan, oli raskasta, niin toivottoman raskasta.\nHampaaton, vanha eukko, jota takanapäin sanottiin \"enkelintekijäksi\",\npitämässä salakapakkaa kaiken maailman roskaväelle, joiden joukossa\nhuonot naiset näyttelivät huomattavaa osaa. Kuinka monta kertaa hänen\noli täytynyt kesken yötä hiipiä tiehensä, säästyäkseen näkemästä\nkaikkea sitä riettautta, jota majapaikoissa harjoitettiin, ja\nviettää loput yöstä jonkin halkovajan nurkassa kylmästä väristen tai\nkävelemällä autioita teitä karkoittaa väsymyksen tunne ruumiistaan.\n\nEi, Leskisen matamin matkustajakoti oli ollut paratiisi hänen\nviimeaikaisten majapaikkojenpa rinnalla. Siellä ei ollut tullut\nkysymykseenkään rivo elämä. Leskisen matami ei olisi ikinä sellaista\nsietänyt.\n\nAinoan pelastuksen olivat tarjonneet kauppiasten pirtit maalla ja\ntalonmiesten asunnot suuremmissa kaupungeissa. Edellisissä hän oli\nsaanut asua puunpilkkomista vastaan ja jälkimmäisissä oli isännän\nauttaminen kadun puhtaanapidossa riittänyt korvaamaan vuokran\nsellaisina aikoina, jolloin hän oli kärsinyt rahanpuutetta.\n\nKuinka monesti hän oli lakaissut Kaivopuiston katuja, samoja\nkatuja, joita hän ennen nuorena ylioppilaana oli toivorikkaana\nastunut! -- Kesäisin oli toimeentulo ollut helpompaa. Silloin\nei ollut niin suurta väliä, jos rahattomuuden sattuessa nukahti\njohonkin heinälatoon. Vähän merkitsi myös, jos talonrenki aamulla\nhaukkui \"laiskoja vetelehtijöitä\", jotka sotkivat ihmisten heinät.\nHän oli hymyillyt ja pyytänyt kohteliaasti anteeksi. Hän oli\nnukkunut nurkassa, yhdessä nurkassa, hyvin siivosti ja kauniisti.\nJa sitäpaitsi hän oli tuollaisille renkipojille ennen takonut\nkatekismusta päähän rippikoulussa. Ja ne olivat olleet vähän\nhienompia miehiä vielä: kaupunkilaisrenkejä ja juoksupoikia, jotka\npyhäisin kulkivat kauluksissa! Tästä hän ei kuitenkaan ollut\nhuomauttanut, sillä hän oli halunnut pysyä tuntemattomana. Mutta\nhäntä oli huvittanut ajatellessaan, minkälaisiksi rengin silmät\nolisivat revenneet, jos tämä olisi saanut kuulla, mikä mies \"laiska\nvetelehtijä\" oli ennen ollut.\n\nNiin, niin. Monenlaista hän oli saanut kokea, sekä hauskaa että\nmurheellista, mutta nyt tuntui elämiä taas raskaalta, kerrassaan\nraskaalta.\n\nEi ollut siis kumma, että vanhan tuomiokirkon kutsu soi jälleen\nhoukuttelevana hänen korvissaan.\n\nMeri-Kustu oli kuollut, vanha, uskollinen Meri-Kustu, yksi niitä\nharvoja, joka ei ollut jättänyt häntä hädän hetkenäkään. Ja nyt oli\nkirkonlämmittäjän paikka hänen jälkeensä avoimena.\n\nJohanna oli kirjoittanut hänelle asiasta. Olihan siinä taas pieni\npelastuksen mahdollisuus. Johanna oli tavannut tuomiorovastia, ja\ntämä oli ollut hyvin suopea. \"Jos Jannen kunnia siihen taipuu\", oli\nDalin vastannut.\n\nKunnia! Hän oli saanut viime vuosina arvioida sen käsitteen\nuudelleen. Hänen oli ollut pakko niellä tuo vanha porvarillinen\nkunnia kokonaan sekä muodostaa uusi. Vanhalla \"kunnialla\" hän\nei olisi pitkälle päässyt. Se olisi näännyttänyt hänet nälkään\nhiljakseen, mutta varmasti. Se oli saanut siis mennä samaa tietä\nkuin papinvirkakin. Soittotaiteilija Janne Flyktillä oli uusi\nkunniakäsite, ja sen pääsisältö kuului: \"Älä koskaan myy sisäistä\nihmistäsi, siveellistä ylevämmyyttäsi, omaa maailmaasi, kenellekään,\nsillä niin kauan kuin se on tallella, olet kerjäläisenäkin kuningas.\"\n\nKunnia ei siis estänyt. Hän oli jo päässyt sille tasolle, jolloin\nulkonainen asema merkitsi niin herttaisen vähän, tai ei ollenkaan.\nVain elämänkäsitys, sisäiset arvot, määräsivät kaiken. Kunnian\nvuoksi hän saattaisi siis ihmeen hyvin hakkailla puita ja lämmitellä\ntuomiokirkon kamiineja. Hän vain ei halunnut pettyä toistamiseen.\nSillä se olisi ollut liian katkeraa.\n\nTarjous oli houkutteleva. Hän ei voinut sitä kieltää. Päästä jälleen\ntuomiokirkkoon, rakkaaksi käyneeseen temppeliin. Saada uudelleen\nelää kaikki vanhat muistot ja tuntea pyhän ilmapiirin väräjävän\nympärillään. Kuulla joka sunnuntai urkujen sävelet ja antautua\nniiden tuuditeltavaksi elämän harhasta pois, -- sinne, missä kaikki\nmaallinenkin nähdään uudessa valossa. Ah, hän kaipasi tuota kaikkea\nniin sanomattomasti! Hän kurotti sitä kohden käsiään kuin sairas,\njolle näytetään parantavaa lääkettä. Hänen olentonsa oli sittenkin\nniin rikkinäinen, yhtä kulunut kuin takki hänen yllään, Hän kaipasi\npäästä takaisin lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan.\n\nTuomiokirkko oli hänelle henkisen viihtymyksen ehto. Nyt hän sen\nkäsitti selvemmin kuin koskaan ennen. Rikkinäisyydestään hän ei\ntulisi koskaan pääsemään maailman rantoja kiertelemällä. Ei, hänen\nkatseensa tulisivat aina suuntautumaan sinne, missä vanhan temppelin\ntorni kohosi juhlallisena ja korkeana Jumalan taivasta kohti.\n\nEhkä oli sittenkin ollut onnellinen sattuma, että hän oli matkustanut\npääkaupungista tekemättä lopullista sitoumusta kapellimestari Svahnin\nkanssa Kaupunginkellarin orkesterin ensiviulun soittajan paikasta.\n\nEhkä hän ei olisi tullutkaan onnelliseksi siinä toimessa. Hänen\nsydämensä pohjalla olisi aina asustanut hiljainen kaipaus pyhyyteen.\nSitä tuskin olisi Kaupunginkellari voinut tarjota.\n\n\"Mutta surullisinta kaikesta on se, että siitä, johon koko\n,sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme.\" Kuka oli\nniin sanonut? Oh, hän muisti: kapellimestari Borell kerran, muutama\nvuosi sitten. Eikö se ollut käynyt toteen? Kyllä tavallaan ...\nkaksikin kertaa... Ja surullista se oli ollut. Mutta se oli tietysti\nniin määrätty hänen kohdalleen. Nyt näytti kohtalo lientyneen:\ntuomiokirkko tarjosi jonkinlaista korvausta katkerain pettymysten\njälkeen.\n\n\"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin\nasuisin jumalattomain majoissa.\"\n\nNiin, se pyhän kirjan sana oli totta.\n\nJanne Flykt kirjoitti vaimolleen. Hän oli silloin muutamassa pienessä\nmerenrantakaupungissa. Jos tuomiorovasti pysyisi sanassaan, oli hän\nvalmis ottamaan toimen vastaan.\n\nPuolentoista viikon päästä saapui Johannan vastaus. Kirkonlämmittäjän\ntointa oli hakenut kymmenkunta henkilöä, niiden joukossa\nkuparisepänsälli Esaias Kamula. Kirkonisännöitsijä, mahtava ja\nvaikutusvaltainen Höök kannatti kyllä Kamulaa, mutta tuomiorovasti\noli luvannut paikan entiselle apulaiselleen. Kirkkoneuvosto odotti\nnyt hänen hakemuspapereitaan, saadakseen asian päätökseen.\n\nJanne Flykt pani pienen omaisuutensa nyyttiin, otti viulunsa ja\nmatkusti.\n\nHänestä tuntui, että hänen tiensä lähti taas nousemaan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJanne Flykt istui puuarkun kannella kirkon länsiristin\netelänpuoleisen kamiinin vieressä ja seurasi jumalanpalveluksen\nmenoa. Kirkossa oli paljon väkeä. Oli Mikkelinpäivä ja rippitoimitus.\n\nTuntui kotoiselta olla taas tuomiokirkossa ja kuulla pyhien\nsäveleiden soivan ympärillään. Urut soittivat Mikkelinpäivän virttä,\nja vaikka Janne Flykt kuulikin, että lukkari-urkuri oli vielä\nkokematon, sai hän sentään urut melko hyvästi tottelemaan. Hän olisi\nvain halunnut värittää enemmän eri värssyjä. Uruissa oli kyllä\nmahdollisuuksia siihen.\n\n    \"He aina meitä seuraavat\n    ja haluisesti holhovat\n    jo tänne tullessamme.\"\n\nJanne Flyktin mielestä urkuri soitti liian kovasti. Hän olisi tehnyt\npäinvastoin, antanut pikkolohuilun soida kuuluvammin ja hillinnyt\nbassoja mahdollisimman paljon. Se olisi muistuttanut pienokaisten\nkimeä-äänistä laulua. Nyt ei tuo voimakas, kosken lailla tulvehtiva\nsävelvirta antanut aikaa sanojen tarkkaamiseen. Pauhulla syösten\neteenpäin se vaati tulemaan muassa mahdollisimman nopeasti. Tuntui,\nettei sävelillä ollut aikaa tarkata enkelien toimia ihmisen eri\nikäkausina. Ne panivat koko ihmiselämän menemään kuin putouksesta\nalas. Nopeasti, nopeasti vain, sillä virralla oli kiire! Jo kuului\nkosken pauhu, putous heitteli ilmaan vaahtoaan. Nyt ... nyt ... nyt\noltiin putouksessa! Hui! Sinne syöksyivät vesimassat hirvittävällä\nvoimalla, ja tuhansia pienempiä ja suurempia poreita nousi\nvedenpinnalle, tuoden ylös lastunkappaleita, joita mahtava pyörre\nkieputti ympäri.\n\nVirsi päättyi. Urut olivat sen soittaneet alusta loppuun samalla\ntapaa kuin niin monena Mikkelinä ennen. Sanat eivät jääneet\nkuulijoiden mieleen nyt paremmin kuin ennenkään. Tuo lyhyt,\nyksinkertainen tarina enkelien varjeluksesta ei heitä enää\nliikuttanut. Sehän oli vain virsi, joka oli veisattava määrätyllä\nkohtaa ja vielä sellainen virsi, jonka valitseminenkaan ei\ntuottanut papille yhtään vaivaa, koska se oli virsikirjassa ainoa\nMikkelinpäivälle omistettu.\n\nJanne Flykt lisäsi puita kamiiniin. Se ei tänään oikutellutkaan\nniinkuin tavallisesti, ja hän oli siitä hyvillään. Kamiini piti omat\ntapansa. Se koetteli jokaisen uuden lämmittäjän kärsivällisyyttä.\nVarsinkin alussa, kun Janne Flykt oli ryhtynyt toimeensa, se oli\npakannut savuamaan. Oli kuin olisi se ollut kiukuissaan lämmittäjän\nvaihtumisesta ja mieltään osoittaakseen savunnut. Mutta se johtui\nlämmittäjän tottumattomuudesta. Pian se tasaantui sen verran, että\nsen jotenkuten sai kurissa pidetyksi.\n\nKamiini humisi tyytyväisyyttään, säteillen lämpöä ympärilleen,\nJanne Flykt teki saarnavirren aikana kierroksen ympäri kirkkoa\ntullakseen vakuutetuksi, että hänen hoidokkinsa toimivat hyvin.\nYksi ja toinen seurakuntalainen katsahti veisuunsa lomassa hänen\njälkeensä. Heistä tuntui kummalta, että tuo kalpeakasvoinen mies\noli aikoinaan palvellut pappina tässä samassa kirkossa. Nuori,\nvaaleatukkainen pappi oli noussut saarnatuoliin ja luki parhaillaan\npäivän evankeliumia. Se oli pastori Aarno Kallio.\n\nTeksti puhui enkeleistä. \"Minun Isäni taivaassa näkee aina heidän\nenkeliensä kasvot.\" Nuori pappi luki sanat kuuluvasti ja ryhtyi\naineensa käsittelyyn.\n\nJanne Flykt oli palannut puuarkulleen länsiristin etelänpuoleisella\nsivukäytävällä. Siihen kuului kaikkein parhaiten. Hän muisti sen\nvanhasta kokemuksesta, -- siltä ajalta, jolloin hän oli seisonut\ntuolla ylhäällä pastori Kallion paikalla.\n\nEikö se ollutkin vain kaunista unta kaikki tuo? Oliko hän todellakin\nkerran seisonut tuolla, lukuisa kirkkokansa allansa, kasvot kasvojen\nvieressä? Kyllä. Hän muisti saarnatuolin reunuksen aivan tarkkaan.\nTummanpunaiselle sametille oli valunut kynttiläntalia. Sitä oli\nraapittu pois, mutta sittenkin näkyi vielä vaaleanharmaa läikkä\nsametin tummalla pinnalla. Hän olisi halunnut tietää, oliko se vielä\njälellä.\n\nJa kirjalauta. Se oli liian ahdas. Siihen ei tahtonut oikein sopia\nisokokoinen virsikirja. Sai olla varuillaan, ettei pudottanut sitä\nmummojen päähän. Ensi alussa se oli kiusannut häntä, mutta lopuksi\nhän oli siihen tottunut.\n\nKyllä, hän oli seisonut kerran tuolla, hänkin, ja hän muisti hyvin,\nmikä kirkko sieltä katsottuna näytti. Se teki jonkin verran pienemmän\nvaikutuksen kuin alttarilta. Penkkineliöt näyttivät kovin ahtailta.\nKirkko supistui, seinät siirtyivät lähemmäs toisiaan. Erotti melko\nhyvin tutut kasvot, mestari Luukelan, pormestarin rouvan ja neidit,\nkapellimestari Borellin ja neiti Såltinin ynnä monet muut. Meri-Kustu\nistui puuarkun kannella, -- tässä hänen paikallaan, taikka kulki\nvarpaillaan käytäviä pitkin.\n\nHän muisti, kuinka somalta oli alussa tuntunut saarnatuolista\nkuunnella oman äänensä kaikua. Sanat kirmaisivat kuin kilpaa\nhalki kirkon, vastakkaiseen seinään, ja sieltä äkkiä takaisin\nlähtöpaikkaansa. Se muistutti pikkupoikien kilpajuoksua, jossa korvat\nhöröllä odotetaan lähtömerkkiä ja sitten pinkaistaan tulista vauhtia\nmaaliin. Niin juoksivat kaikki nuo juhlalliset sanat alkutervehdyksen\nkolmosista \"armo olkoon teille\", loppu-ameneen saakka. -- Niin, niin,\nsiitä oli jo kuudetta vuotta, kun hän vielä oli noiden kilpajuoksujen\ntoimeenpanijana.\n\nMutta hyvin kaikki. Hän oli taistellut tuomiokirkon omistamisesta\nja valloittanut lopultakin paikan itselleen. Olihan ero entisen ja\nnykyisen aseman välillä huomattava, mutta mitäpä siitä: hän sai\ntuomiokirkon puhumaan. Ennen hän oli tulkinnut kuulijoilleen sen\nsalaperäistä kieltä. Nyt se puhui vain hänelle yksin. Mutta sitä\nkokonaisempana jäi se nyt hänelle itselleen.\n\nAh! Olisivatpa ihmiset kuulleet sen vanhoja tarinoita. Se loihti\nesiin entisajan, jolloin latinainen messu kaikui sen pääalttarilta ja\npappi tervehti tavantakaa seurakuntaa, laulaen: _\"Dominus vobiscum!\"_\n[Herra olkoon teidän kanssanne!] Pyhä savu täytti tuoksullaan sen\nholvit, ja kuoro lauloi hymnejään. Alttari oli kukkasin koristettu,\nja pappien ja kuoripoikain kaaput säteilit kynttiläin valossa. Se oli\ntunteista rikasta, kodikasta aikaa, ja vanha temppeli huokasi sitä\nmuistellessaan.\n\nNiin; tuomiokirkkoa kalvoi vanha suru, -- suru siitä, että tuo\nentinen kodikkuus oli hävinnyt.\n\nJanne Flykt oli vaipunut mietteisiinsä. Niin ... hän ymmärsi\ntuomiokirkon kaipauksen hyvin. Se ikävöi lapsuutensa kultaisia\npäiviä, jolloin sen elämä oli ollut valoisaa ja kirkasta --\npaavinopista huolimatta. Katolinen kirkko oli osannut antaa\ntemppelille kodikkaan leiman Se koristi sitä juhlapäiviä varten, se\nköynnösti alttarin ja saarnatuolin. Se piti sitä aina avoinna ihmisiä\nvarten jotka halusivat kantaa huolensa sen pyhien alttarien eteen.\nJa vielä kuoleman jälkeenikin se muisti heitä, pannessaan toimeen\nsielumessuja vainajaan hyväksi.\n\nTuo kaikki oli jättänyt kaipauksen vanhan tuomiokirkon poveen. Se\nei kaivannut vanhoja menoja, sillä se oli tottunut uuteen oppiin\nvuosisatojen kuluessa. Mutta se kaipasi entistä _kodikkuutta,_\nlämpöä, joka siellä ennen oli vallinnut. Ja se kaipasi sitä sitä\nsuuremmalla syyllä, kun se nyt oli avoinna vain pari kertaa viikossa.\n\nTuomiokirkko suri sitä, ettei sillä enää ollut sellaista vaikutusta\nihmisiin kuin ennen. Sen nuoruuden aikana oli sen ehtoolliskalkki\nollut pyhä esine. Siihen ei ollut saanut koskea paljain käsin kukaan\nmuu kuin pappi. Jos kirkonpalvelija joutui sitä koskettelemaan,\ntäytyi hänen tehdä se pyyhinliina tai joku muu vaate kädessä. Se\nymmärsi nyt, että tuo oli ollut taika-uskoa, mutta siitä huolimatta\nse kärsi nykyisten kunnioituksen puutteesta. Tuo tömisteleminen ja\npenkkien ovien luskutus hermostutti sitä, ja kaikkein eniten pisti\nsen vanhaan sydämeen, että ihmiset heti saarnan jälkeen lähtivät\njoukottain pois, aikaansaaden sellaisen melun, että papinmessu aivan\nhukkui siihen. Ihmisillä oli kiire koteihinsa, lämpimiin, mukaviin\nkoteihinsa. He eivät viihtyneet vanhassa temppelissä. Siihen oli\nsyynä lämmön ja kuikkaisuuden puute.\n\nKun uusi oppi ei suvainnut vanhoja menoja, olisi temppeli toivonut,\nettä sen sisustuksesta olisi pidetty enemmän huolta. Mutta alttari\noli alaston. Puolitusinaa kynttiläjalkoja ja vanha ristiinnaulitun\nkuva koristivat sitä kyllä, mutta siitä huolimatta se valitti\nköyhyyttään. Miksi ei saanut tuoda kukkia alttarille, kukkia,\nelämää? Olihan se elämän paikka, symboli, esikuva iäisestä elämästä\nJumalan luona. Oliko siinä mitään johdonmukaisuutta, että alttaria\nsai koristaa ristiinnaulitun kuva ja alttaritaulu, mutta kukat\nolivat kielletyt? Kerran, kolmen vuoden aikana se oli saanut nähdä\neläviä kukkia alttaripöydällään. Kuinka ne olivatkaan virkistäneet\nsen vanhaa sydäntä! Niistä olivat tuoksuneet kaikki entisten aikain\nmuistot. Mutta ne olivat hävinneet heti sen jälkeen kuin niiden\nvaalijakin, nuori pappi, joka oli laulanut kesästä. Entinen kylmyys\noli anastanut valtansa takaisin.\n\nUuden opin mukaan oli henki pääasia. \"Puustavi kuolettaa, mutta\nhenki tekee eläväksi.\" Mutta miksi oli henki niin kylmä ja saarnat\nkuivettuneita? Miksi ei niistä uhkunut elämää värisevään temppeliin?\nNuo vanhat puheet armonjärjestyksestä tuntuivat liiaksi kuluneilta.\n\nElämää, lämpöä, valoa kaipasi tuomiokirkko ja siksi se yhä vieläkin\nodotti pappia, joka sille kaiken tuon toisi.\n\nJanne Flykt ei ollut kuunnellut saarnaa ollenkaan. Hän havahtui\nsiihen, että pappi lausui amenen.\n\nSiellä täällä oli pää painunut penkkiin. Rukoilivatko nuo ihmiset?\nEi. Janne Flykt huomasi, kuinka vierustoveri tyrkki leipuri Luukelaa,\njoka oli nukahtanut penkkinsä korvaan.\n\nHe _nukkuivat_ siis.\n\nUrut rupesivat soimaan, ja Janne Flykt lähti auttamaan vahtimestaria\nkolehdin kannossa.\n\nSakaristossa riisui pastori Kallio kappaa yltään. Hän Pyyhki hikeä\notsaltaan. -- Uhhuh, kun tuli lämmin! Minä taisin puhua liian kovasti?\n\nTuomiorovasti, täydessä messuasussa, seisoi pöydän takana ja seurasi\nvirsikirjasta virren kulkua.\n\n-- Eikö mitä. Kyllä se oli paikallaan.\n\nPastori Kallio käveli edestakaisin. Hän oli sukkelaliikkeinen, vilkas\nnuori mies.\n\n-- Kylläpä siellä taas muutamat vetivät unta! nauroi hän. -- Eräskin\nvanha, kaljupäinen mies nukkui melkein koko saarnan ajan. Hänen\nklaninsa paistoi minulle kuin Joosualle kuu Aijalonin laaksossa. Ja\nheti kun minä olin \"vihollisen\" voittanut, se laski: kaljupäinen --\nheräsi!\n\n-- Höh, höh! nauroi tuomiorovasti. -- Se oli varmaankin Luukela.\nHäntä on ruvennut vanhemmuuden uni painamaan. Mutta jos olisit\npuhunut jotakin leivästä, niin luulenpa, että hän olisi pysynyt\nhereillä. Se on nimittäin hänen erikoisalansa.\n\nApulainen nauroi. Häntä huvitti tuomiorovastin viittaus Luukelan\nammattiin.\n\nJanne Flykt otti toisen kolehtihaavin ja astui kirkkoon\nMatti-vahtimestarin perässä. Hän kiersi pohjois-, ja vahtimestari\nkirkon eteläpuolta. Janne Flyktin osastossa oli enimmäkseen naisia.\nSaarnatuolin juurella istui jälleen uskovaisten vaimojen harmaa\njoukko ja veisasi. Kolehtihaavi kulki penkistä penkkiin. Silmiä\nnostamatta kirjasta pudotettiin uhrilahja haaviin. Mutta tuossa\näänettömässä esiintymisessä oli kuitenkin niin paljon oman arvon\ntuntoa, että se loukkasi Janne Flyktiä. Hänestä tuntui, kuin olisi\nhän kerännyt kolehtia itselleen.\n\nKun he palasivat sakaristoon, oli tuomiorovasti lähdössä alttarille.\nToinen käsi ehtoolliskalkissa hän seurasi virren kulkua. Pastori\nKallio nojasi kassakaappia vasten, tarkastellen kuvioita sakaristoin\nkaton rajassa. Hänestä ne muistuttivat vanhanaikaisia kahvikuppeja.\n\n-- Jaha, onkos rippiväkeä paljon? kysäisi hän äkkiä.\n\n-- Kyllä sitä on koko joukko.\n\n-- Emme taida ehtiäkään kahville kirkkojen välissä? Pastori Kallio\nsilmäsi seinäkelloa.\n\n-- Siinäpä on rajoilla. Eipä tekisi pahaa kuppi kuumaa, mutta täytyy\nkestää. -- Jaa, nyt alkoi viimeinen...\n\nTuomiorovasti otti ehtoolliskalkin ja astui kirkkoon vahtimestarin\npitäessä ovea auki.\n\nJanne Flykt oli laskenut kolehtihaavin pöydälle ja kohensi pesää.\nNiin, niin. Sakaristokeskustelu oli samanlaista kuin ennenkin. Täällä\nolivat papitkin ihmisiä. Kirkossa he monesti tekivät yliluonnollisen\nvaikutuksen.\n\nHänen mieleensä sukelsi muuan kuva lapsuuden ajoilta. Hän oli\nkerran ollut muutamissa ristiäisissä isoäidin kanssa. Suurella\njännityksellä hän oli odottanut tuota juhlatilaisuutta. Se, mikä\noli eniten kiehtonut hänen mieltään, oli pappi. Hän ei ollut vielä\nkoskaan nähnyt pappia läheltä. Vain saarnatuolissa ja alttarilla ja\njoskus hautausmaalla. Mutta siellä hän ei ollut tuntunut ihmiseltä.\nPikemmin hän oli muistuttanut jotakin yliluonnollista olentoa, joka\neli aivan toisella tavoin kuin tavalliset kuolevaiset. Tulivat sitten\nristiäiset, ja hän oli saanut nähdä papin läheltä. Hän oli seisonut\naivan lapsenpitäjän vieressä ja seurannut jännityksellä toimituksen\nkulkua. Mutta yhtäkkiä hän oli säpsähtänyt: papin kauhtana oli\nollut auki, ja liivinreunan alta oli pistänyt näkyviin -- tuppivyön\npää. Hän ei ollut tahtonut uskoa silmiään. Papilla tuppivyö, aivan\nsamanlainen kuin Leinosen Konstalla! Se oli tuntunut hänestä peräti\nmerkilliseltä. Sinä hetkenä oli papin pään ympärillä ollut sädekehä\nkoko lailla himmennyt: pappikin oli ihminen, niinkuin Leinosen Konsta\nja muut...\n\nJanne Flykt kaasi kolehtirahat pöydälle. Tuomiorovastin messu yhtyi\nmukavasti rahojen kilinään.\n\nPastori Kallio tuli pöydän ääreen.\n\n-- Jaa, jaa, sinä se vain kolehtia kantelet, -- virkkoi hän\nhuolettomasti. -- On se kummaa. Hm! -- Katsohan vain, onhan siellä\njokin hilkkukin!\n\n-- Huono kolehti, lausui Janne Flykt yksikantaan.\n\n-- Minä olen huono pussisaarnanpitäjä. Kallio nauroi jälleen\nhuoletonta, poikamaista nauruaan.\n\n-- Mutta silloin sitä tuli välistä kolehtia, kun tämä meidän pastori\nsaarnasi, virkkoi Matti-vahtimestari. -- Oli kymmenmarkkasiakin.\n\nJanne Flyktin sormet vapisivat. Häntä kiusasi tuo kehuskeleva\nhuomautus, vaikka se lausuttiinkin vilpittömästi.\n\n-- Jaa, jaa, sen minä uskon. Kallio käänteli hienoja viiksenalkujaan.\n\nJanne Flykt silmäsi häntä äkäisesti. Millä oikeudella apulainen puhui\nnoin _huolettomasti?_ Hän ei ollut ilkeä sen hän kyllä tiesi, mutta\nsittenkin häntä loukkasi tuo ylimielisyyteen vivahtava äänensävy.\n\n-- Mitä? Joko siellä on \"Herran rauha\" menossa? Ai, ai, tässä täytyy\njoutua!\n\nPastori Kallio korjasi kappansa nauhoja ja riensi kirkkoon.\n\n-- Omituinen olio, virkahti vahtimestari palatessaan ovea\naukaisemasta.\n\n-- Hänen on helppo olla pappina...\n\nMatti-vahtimestari silmäsi toveriinsa kysyvästi. Mitä tämä tarkoitti?\nSe oli taas yksi noita Janne Flyktin omituisia sanoja. Hänestä olisi\npitänyt olla päinvastoin.\n\n-- Neljätoista markkaa kaksikymmentäviisi penniä. Se oli minun\nhaavissani.\n\nHän lähti kirkkoon. Siellä jaettiin ehtoollista parasta aikaa.\nTuomiorovasti jakoi leipää ja pastori Kallio viiniä. Hän teki\nalttarillakin niin huolettoman vaikutuksen, kuin olisi ajatuksissaan\nollut jossakin muualla. Kappansa vyötärysnauhaa korjaillen odotti\nhän tilaa, päästäkseen kalkkia jakamaan. Hänessä oli jotakin\nkyypparimaista.\n\nTuntui niin surulliselta olo taas. Tuomiokirkkokin näytti harmaalta.\nOsa seurakuntaa seisoi, toinen osa istui. Perällä, muutaman penkin\nkorvassa jutteli kaksi miestä puoliääneen keskenään.\n\n--... liian hyvän maksun se siitä sai, erotti hän ohikulkiessaan.\n\nMikähän heilläkin mahtoi olla sydämellä, kun piti siitä kesken\njumalanpalveluksen keskustella?\n\n-- Lämpöä, lämpöä ... enemmän lämpöä, huokasi hän itsekseen\ntyöntäessään puita kamiiniin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJanne Flykt istui flyygelin ääressä ja soitti. Hän oli vasta palannut\nkirkosta, sormet olivat vielä noessa ja jättivät mustia tahroja\nvalkeille koskettimille. Mutta hän ei joutanut kiinnittämään siihen\nhuomiota. Hänen ajatuksensa lensivät muualla.\n\nHänen vanha, suuri mielenkiintoinen aatteensa, jota hän oli hautonut\nja kehitellyt pitkinä vaellusvuosinansa, oli saanut uuden herätteen,\nja hän seurasi par'aikaa mielessään sen säveljaksoja.\n\nSe oli syttynyt tänään kirkossa hänen istuessaan puuarkun kannella\nja kuunnellessaan pastori Skarpin saarnaa. Tuomiokirkko oli jälleen\nkertonut tarinansa, ja se oli kypsyttänyt hänessä ajatuksen\nvihdoinkin lopullisesti pukea elämänsä pohja-aate säveliin.\n\nPääkaupungin musiikkiyhdistys oli julistanut sävellyskilpailun\nnuorten säveltäjäin kesken. Tekijän merkillä varustettuina piti\nsävellykset jättää määrä-ajan kuluessa arvostelulautakunnalle. Kolme\nparasta, sinfonia, kuorokappale ja laulusävellys esitettäisiin\nmusiikkiyhdistyksen konsertissa, ja palkintona oli tuhat markkaa\nkustakin.\n\nJanne Flykt oli päättänyt koettaa. Olihan sävellys hänellä oikeastaan\nvalmis. Piti vain kirjoittaa se.\n\nSävelet täyttivät pienen huoneen kokonaan. Se oli aivan liian ahdas\nniille. Tuomiokirkon tarinaa tulkitessaan ne olisivat halunneet\npoistaa seinät ja katon, päästäkseen kohoamaan ylös korkeuksiin.\n\n-- Sinähän aivan säret koko flyygelin, huomautti Johanna hellan\nluota. Hän puhdisti kahvipannua parasta aikaa.\n\nMutta Janne Flykt ei kuullut. Hän johti juuri uskonpuhdistuksen\nryntäystä maahan, tuota lumivyöryn lailla vyöryvää suurta liikettä,\njoka riehahti kuin valtainen tulipalo ja ryntäsi pohjolaan.\n\nHän löi muutaman leveän akordin kuin merkiksi, että sävelvyöry\nsai jäädä hetkeksi lepäämään tyveneen, laajaan lahdelmaan, pyyhki\notsaansa ja nousi.\n\n-- Siitä tulee suurenmoinen, Johanna, kerrassaan suurenmoinen. Kunhan\nkirjoitan siihen lopullisen johtavan tekstin niin katsotaanpa sitten!\n\nHän oli niin riehakkaan iloinen, että tanssitti vaimoaan hellan\nedessä.\n\n-- Älähän nyt. Kahvipannu kaatuu, torui Johanna nauraen.\n\n-- Sinä et usko, mutta saatpas nähdä! Minä olen nyt saanut\nihmeellisen rohkeuden esittää maailmalle ne sävelet, jotka ovat\nlapsuudesta asti laulaneet sydämessäni.\n\n-- Sinä suuri poika! Rauhoituhan nyt ja ota kahvia.\n\nJanne Flykt istui pöydän ääreen. Hän tuijotti eteensä, valoi kahvia\npäälleen, mutta ei sitä huomannut. Sävelet soivat hänen sielussaan.\n\nHän oli kiitollinen vanhalle Skarpille. Jos joku toinen olisi\nsaarnannut, niin se tuskin olisi syntynyt. Mutta nyt, nyt oli\ntuomiokirkko puhjennut niin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, että hänen\noli täytynyt ne kuulla. Se oli valittanut kuin vanhus, joka on jäänyt\nkadulle pakkaseen seisomaan, ohuissa vaatteissa. Vanhus kolkuttaa,\nmutta kukaan ei tule päästämään. Ikkunat ovat pimeät, katu autio ja\npakkanen kiihtyy. Mutta kukaan ei tule avaamaan! Kunnes vihdoinkin\njoku huoneessa olevista herää kolkutukseen ja laskee vanhuksen sisään.\n\nTuomiokirkko oli vanhus, joka kolkutti, ja hän ... hän laskisi\nsen nyt sisään, huoneeseen, lämpimään. Oh, siitä oli tuleva\nsuurenmoinen!...\n\nMutta ensimmäinen työ oli saada johtava teksti, runo, jonka avulla\nsävellys kävisi ymmärrettävämmäksi. Hän kirjoittaisi sen. Nyt hän\ntunsi pystyvänsä siihenkin, vaikka olikin pitkä aika, kun hän\nviimeksi oli runoa rakentanut. Mutta nyt kuohui hänen povessaan outo\nvoima. Siellä oli pato purkautunut pitkän ponnistuksen jälkeen,\nja kirkkaina kuin kimaltelevat vesipisarat kosken kuohuissa\nhyppelehtivät sävelet tuon oudon, väkevän tunteen pohjalla.\n\nHän tunsi luomisintoa, hänen rinnassaan vääntelehti kokonainen vuori\nkaipauksia, haluja, salaman tavoin välähteleviä ajatuksia. Ja niiden\nvälissä ja ympärillä soivat sävelet, salaperäiset ja kummat kuin\nvanhain tietäjäin loitsut.\n\nNyt hän kerrankin yrittäisi! Nyt hän pyrkisi kaikin voimin,\nviimeisillä ponnistuksillaan luvatun maan portista sisään.\n\nHän laski kahvikupin pöydälle, ja Johanna täytti sen.\n\n-- Kuule, eikö sinun tee mieli Lassilaan tänä iltana? Menisit Pentin\nkanssa.\n\nJohanna katsoi häneen kummissaan.\n\n-- En tiedä. Ajattelin olla kotona, sinun luonasi. Janne Flykt\nkatsahti häneen vähän vaivautuneesti.\n\n-- Menisit nyt vain, Johanna, pikku Pentin kanssa. Minä luulen, että\nLassilan Kustaava tulisi iloiseksi.\n\nNyt Johanna käsitti. Janne halusi valmistaa kappalettaan. Hän tunsi\nhienoa mustasukkaisuutta tuota uutta ajatusta kohtaan, joka niin\nkokonaan oli vallannut hänen miehensä. Mutta tietysti hän menisi.\n\n-- Niin, meillä kun ei ole kuin yksi huone, lausui hän alakuloisesti.\n-- Ja sinulla pitäisi välttämättä olla oma omituinen...\n\n-- No älähän huoli, Johanna. Tämä kerta vain ... nyt kun olen niin\ninnostuneella päällä. Luulen, että Kustaava tulisi todellakin hyvin\niloiseksi...\n\nSe herttainen, yksinkertainen Janne. Houkutteli häntä kuin pientä\nlasta.\n\n-- No, me lähdemme Pentin kanssa. Siitä ei olekaan kauan kuin\nKustaava kutsui käymään. Ja nythän on kaunis ilmakin... Hän säpsähti,\nsillä ulkona satoi lunta.\n\nMutta Janne ei huomannut mitään.\n\n-- Niin, niin ... mutisi hän vain.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Johanna illalla palasi, istui Janne flyygelin ääressä ja soitteli\nsekä kirjoitti nuotteja. Hän oli niin vaipunut tehtäväänsä, ettei\nhuomannut, ennen kuin Pentti juoksi hänen luoksensa.\n\n-- Jaha, jaha! Joko isän pikku poju tuli! Ai, ai, ja äiti tuli myös.\nNyt meillä on hauska, niin hauska ... hauska!\n\nHän otti pojan syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten.\n\n-- No mitäs tänne kuuluu? kysyi Johanna ja tuli flyygelin luo. Hän\noli punaposkinen ja reipas ja hymyili valoisasti.\n\n-- Hyvää, hyvää! lausui Janne Flykt ja laski pojan maahan. -- Minulla\non johtava runo valmiina!\n\n-- Kas, kas! Se taisi ollakin hyvä, että viivyimme niin kauan. Sinä\nolet saanut rauhassa työskennellä.\n\nJanne Flykt otti pöydältä paperiarkin. Siinä oli sekaisin nuotteja\nja runovärssyjä. Hän oikaisi varttaan ja luki värähtelevin äänin\nsydämensä säkeitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäärä-ajan kuluessa, monien raskaitten kuukausien jälkeen oli\nsävellys valmiina. Se oli sinfonia, sovitettu orkesterille ja sisälsi\nsinfonian tavoin kolme osaa.\n\nAlkusoitto kuvasi pientä piispankaupunkia taloineen. Sävelet\nläikähtelivät matalain aaltojen lailla jyrkkätaitteisina kuin\nkattojen harjat. Pienet talot kohoutuivat kuulijan silmäin eteen.\n\nMutta heti sen jälkeen sävel kasvaa. Se nousee kuin vesipatsas\nläikähtelevästä merestä. Tyyninä, tasaisina lipuvat ne ylös kuin\nkiiveten tapulin seinää myöten. Pieni lapsahdus ksylofoonilla\nkuvaa tapulin katon räystästä, ja sävel nousee, huipistuu, kohoten\nkorkeuksiin kuin valtava torni, jonka risti piirtää taivaalla\npurjehtivia pilvenhattaroita.\n\nSävel siirtyy kuvaamaan kirkon muureja. Ne ovat vanhat, melkein\nsammalpeitteiset, kaari-ikkunoineen. Sävel soi syvänä, kumeana kuin\nhauta, kunnes se kohoaa, saa enemmän voimaa, kaareutuu ja pyöristyy\nkuin onttouttaan kumahdellen: sinivärinen kupooli kullattuine\nristeineen piirtyy kuulijan silmäin eteen.\n\nBassorumpu kumahtelee. On kuin koettelisi sävel kupoolin kestävyyttä.\nEnsiviulut ilakoivat kuin auringonsäteet kullatulla ristillä, syvä,\nleveä sävelaalto sulkee kaikki syliinsä, ja lip-lap-lip-lap: kupooli\nkatselee kaupungin pieniä taloja, \"kuin taatto leikkiviä lapsiaan\".\n\nVarahan temppelin kuva on valmis. Pieni välisoitto, jossa kontrabasso\njuhlallisena hymisee, johdattaa kuulijan vanhaa tarinaa tarkkaamaan.\n\nNyt alkaa ensi osan varsinainen alkujakso.\n\nTemppeli oli kerran ollut nuori. Sen seinät olivat puhtaanvalkoiset.\nKirkkaina soivat kellot tapulissa, ja juhlallisena kaikui latinainen\nmessu sen pääalttarilta.\n\nMessun sävelet kohoavat kohti kupoolia ja leijailevat siellä kuin\nulospääsyä hakien. Ne eivät sitä löydä, vaan kuin huumaantuneina\npyhän savun tuoksusta ne laskeutuvat alas, hiipien penkkejä pitkin\nuteliaina, silmät raskaina, uhkuen unista, suloisesti hivelevää\nlämpöä...\n\nAlkujakso loppuu leveihin, hartautta uhkuviin säveliin, ja tahti\nmuuttuu.\n\nAlkaa scherzon tapainen väliosa, jossa vilkkaasti, säkenöivän\nhavainnollisesti esitetään pieni tapahtuma temppelin alkuajoilta.\n\nUskonintoinen, haaveileva maalari koristaa kirkon kupoolia. Hän\nsommittelee sen alareunan täyteen alastomia enkeleitä, jotka\nkäsikädessä pyörivät piiriä ympäri kupoolia, ainoana verhonaan\nkapea nauha, joka olkapään kohdalta on sidottu ruusukkeeksi.\nEnkelien kasvoilla asuu viattomuuden puhdas ilo. Ne ovat kuin\nsymboleja kärsimyksistä rikkaan ihmiselämän keskeltä pilkahtelevista\nviattoman ilon hetkistä. Ja samalla ne kuvaavat sitä suhtautumista\nihmiselämään, joka vanhalla uskolla oli. Sen alempi ns. porvarillinen\nsiveysoppi ei riistänyt kirkon ystävältä niitä viattomia nautintoja,\njoita elämä tarjosi.\n\nVäliosa loppuu, ja ensi osan päätejakso alkaa.\n\nOrkesteriin soitto on pehmeyttä kuin untuviin verhottua. Syvät\nbassoäänet vain kuvaavat, että ollaan kirkossa, jonka kodikkuutta\nylistää klarinetin vieno soitto. Mutta sitten sävel muuttuu\ntaas. Verho häviää, ja kirkkaina, tuudittavina soivat säveleet:\ntuomiokirkon lapsuuden muisto kukkivasta alttarista kannattaa niitä.\n\n    Ol' entisyyden aika armas sen,\n    tuo ammoin sammuneiden päivien.\n    Siks' ankeus ja kaipaus avuton\n    sen poveen jäänyt on...\n\nSävel saa draamallisen nousun, Se uhkuu iloa ja onnen tunnetta. Se on\nkuin koti täynnä lämpöä ja herttaisuutta. Temppeli laulaa vavisten\nentistä onneaan, kunnes se kyyneltyy ja huokaus pusertuu sen rinnasta.\n\nKappale tulee taas uuteen vaiheeseen. Alkaa toinen osa.\n\nSurullisista, hiljaisista sävelsoinnuista, joissa kaipaus on\nhypähdellyt kuin siipensä loukannut linnunpoikanen avutonna oksalta\ntoiselle, kasvaa yht'äkkiä myrsky. Se puhkeaa raivoamaan kuin\nvaltameri, jonka vaahtipääharjat lentävät ilmassa kuin savu. Kuuluu\nryskettä ja rytinää kuin metsän kaatuessa. Ovi lentää paukahtaen\nauki, ja vonkuen vyöryy myrskyn voima hiljaiseen temppeliin.\n\nUskonpuhdistus on alkanut.\n\nSen seuraukset ilmenevät heti. Latina poistetaan\njumalanpalveluksesta, pyhimysalttarit puretaan, vain yksi,\npääalttari, jää, mutta alastomana, koristeita vaille. Hädintuskin\nlöytää vanha valkoinen alttaripeite armon uskonuudistajain silmissä.\nPois paavin menot ja katolisen kirkon pakanallinen komeus! Pois\nmessu-uhri ja pyhimystarut! Pois kaikki maailman korska ja saasta\nJumalan temppelistä!\n\nKirkko on kastettu uuteen uskoon, mutta sen rintaan on jäänyt\nhaava: sen entinen kodikkuus on tyyten hävitetty. Se on kuin\nhuone, josta hiljainen, vanha pariskunta on muuttanut pois, mutta\njohon uusia asukkaita ei vielä ole tullut. Ja kun ne tulevat, niin\nkatso! Niin vähän huonekaluja heillä on, ja niin häikäilemättömällä\nhuolettomuudella he asettavat ne paikoilleen. Siinä missä ennen\nseisoi kaunis kukkapöytä, on nyt vanha, kulunut matkakirstu.\n\nMutta ahkeria ovat nämä uudet asukkaat, ahkeria ja niin hirveän\nkovaäänisiä. Huoneessa, missä ennen vain puhuttiin hillitysti,\nhuudetaan ja melutaan nyt täyttä kurkkua. Ja riidellään ja sätitään.\nJa loppujen lopuksi käydään käsiksi ja tapellaan.\n\n\"Sinä olet väärässä kokonaan! Sinun mielipiteesi ovat aina\nolleet yhtä kierossa kuin saappaasi korot! Ja sinä pilaat ruuan\nauttamattomasti joka kerta! Siitä on ihan terveyden vaara! Hyvät\nainekset, mutta hukkaan ne menevät sinun käsissäsi!\"\n\nUudet asukkaat riitelevät melkein jok'ainoa päivä, ja silloin kun he\novat sovinnossa, he haukkuvat entisiä asukkaita.\n\n\"Mitä uneksijoita ne ovat olleet! Mädättäneet seinät ihan kokonaan!\nJa joka paikka täynnä tauluja! Katso, kuinka kirjaviksi seinäpaperit\novat käyneet.\"\n\nOrkesteri on raivonnut kuin myrsky, mutta sitten se tyyntyy: sopu ja\nrauha palaavat vähitellen vanhaan temppeliin. Ei jakseta iänikuisesta\ntuomita antinomisteja, pietistejä ja paavilaisia. Ruvetaan hiljalleen\nrakentamaankin.\n\nMutta vanha kaipaus jäytää temppelin rintaa. Se on tottunut uusiin\nasukkaisiin ja heidän käytännöllisyyteensä, mutta tullut kovin\naraksi, niin kovin araksi. Kupoolienkelitkään, jotka ennen pyörivät\niloisina ja vapaina, eivät uskalla kuin varkain vanhoja leikkejään\nleikkiä.\n\nTaas lyhyt välisoitto, jossa kertautuvat alkusoiton säveleet, ja\nalkaa kolmas osa.\n\nJa nyt vasta temppelin kaipaus oikein pääsee valloilleen. Sen\nulkonäkö on sama kuin ennenkin, mutta olo kylmä ja riemuton. Se\nkaipaa kovin hartaasti alttarin kukkia, jotka uusi oppi riisti.\nHeliotroopin ja hyasintin tuoksua se tahtoisi jälleen hengittää.\nVirsien veisuu ei sitä tyydytä. Se on unista ja velttoa. Se\nhaluaisi kuulla ne laulettavan entisellä pyhällä innostuksella.\nSen rinnassa asuu mystillisyyden ikävä. Liian kirkas valo kirvelee\nsen vanhoja silmiä. Siinä on jotakin niin räikeää ja proosallista\n... tuossa valossa, joka paljastaa kaikki lukinverkotkin sen\nnurkista. Se on tottunut lämpöiseen hämärään eikä se voi käsittää,\nminkä vuoksi legendat eivät saisi asua sen sopissa vaikkapa\nlampuoteina vain. Nehän eivät ketään häiritsisi. Ne olisivat vain\nkuin maansa menettäneet köyhät aateliset, jotka ovat vuokranneet\npienen tilkun entisestä kotitilastaan. Mutta ei. Uusi omistaja on\nankara talonpoika. Hän ei tahdo olla missään tekemisissä entisten\nhaltiain kanssa. Vain armosta hän on jättänyt yhden huoneen vanhassa\npäärakennuksessa koskemattomaksi. Se on se, jossa entisen omistajan\nvaakuna riippuu seinällä. Sitä hän ei ole hävittänyt. Se saa olla,\nvaikka sillä hänen mielestään ei olekaan minkäänlaista arvoa. Se saa\nolla vain kuin näytteenä vanhan ajan hassutuksista.\n\nTässä osassa saa soinnutus oikean aatelisleiman. Sävelet tulkitsevat\nvanhan temppelin kaipausta sanoin selittämättömällä hartaudella.\nMutta osan päätejaksossa, joka on samalla koko sinfonian loppu, ne\nvasta kehittyvät täyteen kuvausvoimaansa.\n\nUusilla asukkailla, jotka ovat muuttaneet vanhan pariskunnan\nkamariin, on poika. Hänestä ei tule isänsä kaltaista. Sen näkee jo\nhänen kasvoistaan, koko olennostaan. Hän on siivo ja hiljainen,\nmietiskelevä luonne. Ja hän askartelee mielikuvituksessaan kaiket'\npäivät. Hän säpsähtää joka kerta, kun isä lausuu siivottoman sanan\ntaikka toruu äreällä äänellään. Silloin hän vain katsoo kummissaan,\nja hänen katseestaan voi lukea sanattoman moitteen. Se hermostuttaa\nisää, mutta vähitellen hän oppii varomaan kieltänsä.\n\nPojalla on taipumusta siisteyteen. Se nähdään jo hänen\nkoulukirjoistaan. Niissä on aina kansipaperit. Ja paikattu puku on\naina puhdas. Kuta isommaksi hän kasvaa, sitä suuremman vaikutusvallan\nhän kodissa saa. Äiti on tavallaan pakotettu siistimään huoneen\nperusteellisemmin poikansa vuoksi.\n\nLopuksi hän ryhtyy arvostelemaan. \"Tuohon seinälle me ostamme taulun.\nMinä olen pannut sen jo merkille kirjakaupassa. Ensi kesän ansiosta\nminä säästän summan sitä varten. Se sopii tuohon hyvin, tuohon sohvan\nyläpuolelle.\" Eivätkä isä ja äiti väitä vastaan. Heidän poikansa on\nkerta kaikkiaan kummallisempi muka.\n\nTuomiokirkko rupeaa toivomaan, että ilmestyisi kerran pappi, joka\nuudistaisi sen muinoisen kodikkuuden. Hän olisi vapaamielinen\nja katselisi elämää vähän syvemmältä. Hän ymmärtäisi viattoman\nilon arvon ja merkityksen. Hän ottaisi sen Jumalan lahjana\ntaivaasta. Ja hän antaisi luvan kupoolienkeleille aloittaa vapaasti\npiirileikkinsä jälleen. Uusi pappi rakastaisi kauneutta. Hän ei\nvoisi sietää alastonta alttaria. Hän koristaisi sen kukkasilla. Ja\nvanhan uskoninnon hän herättäisi jälleen eloon. Hän kirkastaisi\nVapahtajan himmentyneen kuvan aivan uuteen valoon, niin että\nkatselijoiden silmiin syttyisi pyhä tuli, ja heidän virtensä saisi\nennenkuulumattoman voiman.\n\nSilloin olisi temppeli saanut rauhansa takaisin. Sen muinoinen\nkodikkuus olisi palannut. Ja sillä olisi hyvä olo.\n\nSinfonian lopussa sävelet kohoavat korkeuteen kuin muuttomatkalle\nvalmistautuvat linnut. Ne näkevät jo kaukaa etelän lämpimän maan,\nmissä ikikesä vallitsee. Ja ne lentävät sinne...\n\nEsitys loppuu. Viimeiset säveleet antavat kuulijalle sen\nvakuutuksen, että tuomiokirkon toivo kerran täyttyy. Sillä vaikka\naika onkin muodonvaihdoksien alainen ja kaikki on katoavaista, asuu\nihmisrinnassa kuitenkin alituinen ilon ja kauneuden ikävä niinkuin\nsävelissä kevään kaipaus.\n\nJanne Flykt varusti sävellyksensä nimimerkillä \"Kirkonlämmittäjä\" ja\ntoimitti sen postiin.\n\n\n\n\nX\n\n\nKahden viikon päästä sisälsi piispankaupungin ainoa äänenkannattaja\n\"Ahjo\" seuraavan uutisen:\n\n    \"Pääkaupungin Musiikkiyhdistyksen toimeenpanemassa nuorten\n    säveltäjäin sävellyskilpailussa on sinfonioista saanut ensi\n    palkinnon 1000 markkaa 'Tuomiokirkko'-nimisen sinfonian tekijä,\n    nimimerkki 'Kirkonlämmittäjä'. Kun arvostelujen jälkeen\n    säveltäjäin nimistä otettiin selvää, huomattiin tämän huomiota\n    herättävän sinfonian tekijäksi entinen pappismies Janne Flykt,\n    joka nykyään toimii toisena vahtimestarina N:n tuomiokirkossa.\n    Sinfonia esitetään Musiikkiyhdistyksen konsertissa\n    Helsingissä t.k. 28 p:nä. Onnittelemme tekijää ja toivomme\n    lähitulevaisuudessa voivamme selostaa sinfonian sisältöä.\"\n\nJanne Flykt oli silloin kirkossa, kun lehti ilmestyi. Hän ei siis\ntiennyt uutisesta mitään paremmin kuin kirkkokansakaan. Sen sijaan\nluki kotonaoleva kaupunki sen suurella mielenkiinnolla. Ja varsinkin\noli kaksi henkilöä, joiden huomiota se herätti mitä suurimmassa\nmäärin.\n\nToinen oli kirkonisännöitsijä Höök, toinen kuparisepänsälli Esaias\nKamula.\n\nNäistä molemmista oli tullut ystävykset, vaikka maailmankatsomus\nerottikin heidät kauas toisistaan. Sillä kirkonisännöitsijä oli\nkorkeakirkollinen sanan syvimmässä merkityksessä. Hänestä ei\nsaanut autuuden asiaa tehdä turhan mutkikkaaksi. Jumala on suuri\ntaivaallinen tilintarkastaja, ja herra Höök arveli taivaaseen pääsyyn\nriittävän vallan hyvin, että tilit olivat kunnossa. Ja hänellä ne\noli: kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa eivät tilintarkastajat\nolleet löytäneet viidenpennin virhettä. Ja se oli paljon, sillä hänen\nedeltäjänsä oli saanut potkut -- vaillingin vuoksi.\n\nKuparinsepänsälli Esaias Kamulasta oli kaikki tuollainen vanhaa\npaavia alusta loppuun. Hänen oppinsa mukaan tarvittiin autuuteen\npaljon muuta: pyhä Henki, uusisyntyminen, erityinen henkikaste\nja monta muuta sekä pienempää että suurempaa seikkaa. Siihen ei\nriittänyt se, että teki työnsä kunnollisesti. Pois se! Silloin\nolisi hän ollut aivan ensimmäisiä, sillä sirompia kastrulleja ja\nkahvipannuja ei valmistanut kaupungissa kukaan.\n\nTästä maailmankatsomusten erilaisuudesta huolimatta hänestä oli\ntullut ystävä kirkonisännöitsijä Höökin kanssa. Heitä yhdisti\nyhteinen pettymys. Herra Höök oli luvannut kirkonlämmittäjän toimen\nEsaias Kamulalle, mutta joutunut taistelussa alakynteen. Ja Esaias\nKamula ei ollut saanut paikkaa, jonka tulot hän jo oli ottanut\nhuomioon suunnitellessaan oman liikkeen perustamista. Kumpikin halusi\nkostaa.\n\nOli siis luonnollista, että \"Ahjon\" uutinen herätti heidän\nmielenkiintoaan mitä suurimmassa määrässä.\n\nSinfonia? Mikä kumma se oli? Vaikka kirkonisännöitsijä Höök kuului\nkaupungin valtuustoon ei hän silti ollut musiikkimies.\n\nSen verran hän käsitti, että se oli musiikkia. Mutta minkälaista,\nmaallistako vai hengellistä? Sinfonia? Siinä oli jotakin\npakanallista, jotakin, joka haiskahti tanssille. Äh! Hänpä kysyykin\ntyttäreltään, joka soitti pianoa.\n\n-- Gertrud! Mikä se sinfonia on?\n\nHerra Höökillä oli sanomalehti kädessä. Hän seisoi salin ovella ja\nkatseli silmälasiensa yli pianon edessä istuvaa tytärtään.\n\nTyttö keskeytti soittonsa. Mitä se pappa nyt? Sinfonia?\n\n-- Niin, mikä se sinfonia on? Herra Höökin ääni kävi jo\nkärsimättömäksi.\n\n-- Se on ... sävelteos, vastasi tyttö arasti.\n\n-- No soitahan jotakin sellaista.\n\nTyttö oli tottunut tottelemaan, sillä hän pelkäsi isäänsä. Hän haki\nmuutaman Beethovenin sävellyksen ja rupesi soittamaan scherzoa.\n\nAha! Tanssiapahan oli!\n\nTytär huomasi, että isä oli kappaleen alussa vetäytynyt huoneeseensa.\nHän soitti edelleen ja ihmetteli, mistä tämä päähänpisto aiheutui.\n\nHerra Höök käveli huoneessaan edestakaisin. Salista kuuluivat pianon\nsäveleet. Selvää tanssia! Ihan ilmeisesti! Johan hän oli sitä\naavistanut.\n\nHän luki uutisen vielä kerran. Kas, kas vain! Se poika ei säikkynyt!\nMennä tekemään tanssikappale tuomiokirkosta! No ei vähiä!\n\nMutta asia ei ollut vielä selvä. Tuo \"tuomiokirkko\" sotki sitä koko\nlailla. Miten se oli ymmärrettävä? Pannako tuomiokirkko tanssimaan\npolkkaa? Heh! Mitä järkeä siinä olisi ollut?\n\nHän oli levoton koko sen viikon. Virkatunneillaan hän esiintyi\näreänä ja vähäpuheisena. Sinfoniajuttu kiusasi häntä tavattomasti.\nAsia ei tullut yhtään paremmaksi sen kautta, että tuomiorovasti oli\nselittänyt kappaleen hengelliseksi. Mitäs muuta se voisi olla. Vai\nhengellistä! No, piru vieköön sitten koko sinfonian!\n\nViikon kuluttua hän vasta sai tuulta purjeisiinsa. \"Ahjo\" julkaisi\nJanne Flyktin runon ja selitti, että oli kysymyksessä mitä\nmielenkiintoisin ohjelmamusiikkikappale.\n\nJahah! Äläpäs! Vai _ohjelma_musiikkikappale! Sehän haiskahti jo\nteatterilta!\n\nHän lähti suoraa päätä tuomiorovastin luo. Tämä oli juuri tullut\nkirkosta ja oli parastaikaa ruokasalissa kahvia juomassa. Hän huomasi\nheti, että Höökillä oli tärkeää asiaa.\n\n-- No, mikäs sinua lennättää näin keskellä pyhäpäivää? kysyi hän\nhymyillen.\n\nHöök otti sanomalehden taskustaan.\n\n-- Onko veli lukenut tuota? Siinä nyt on se sinfonia. Tuomiorovasti\nsilmäsi lehteä. Hän ei ollut sitä vielä nähnyt.\n\n-- Mennäänpäs tänne ... minun huoneeseeni.\n\n-- Jaa ... hm! Tämä nyt on ... jaa, hm ... tämä nyt on tavallinen\nruno. Koko sievä runo.\n\nHöök liikahti hermostuneena tuolillaan.\n\n-- Mutta sisältö, veli, sisältö. Mitä siitä arvelet? Tuomiorovasti\ntarkasteli uudelleen lehteä ja lausuili puoliääneen runon säkeitä.\n\n-- Jaa ... hm! Onhan siinä omituisuutta kyllä...\n\n-- Se on pakanallista alusta loppuun! keskeytti Höök ja katsoi\ntuimasti tuomiorovastiin. -- Siinähän ylistetään paavinkirkkoa ja\ntoivotaan sen ajan palaavan... Ilmeinen hyökkäys luterilaista kirkkoa\nvastaan.\n\n-- Se nyt on, miten sen ottaa.\n\n-- Ottaa? Herra Jumala! Johan tämä on selvääkin selvempi! Hän\ntempaisi lehden tuomiorovastilta.\n\n-- \"... kylmä, riemuton sen olo on. Ja alttarin se koristettavaksi\ntahtois kukkasin...\" Paljasta paavia alusta loppuun! Ei, -- hän laski\nlehden pöydälle -- minä olen sitä mieltä, että semmoisia miehiä me\nemme voi pitää kirkon palveluksessa.\n\n-- Tarkoitatko...? Tuomiorovasti katsahti Höökiä epäröiden.\n\n-- Joo, sitä mitä tarkoitan. Pois semmoiset miehet kirkon\npalveluksesta! Mitä me niillä teemme, kun on kerran parempia\ntarjolla. Niinkuin esimerkiksi Kamula.\n\n-- Kamula? Kirkon ystävänkö sinä hänen luulet olevan?\n\n-- En minä tiedä häntä sen vihamieheksikään.\n\nHöök sanoi sen viattomasti kuin lapsi.\n\n-- Jaa ... hm! Täytyy miettiä asiaa ... ja tutkistella...\n\n-- Mieti vain, mutta minä en mielipidettäni muuta.\n\nJa luulen, että tästä tulee yksi ja toinen puhumaan. Paavin\nkannattaja luterilaisen kirkon palveluksessa! Herra Höök otti\nsanomalehden ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkonisännöitsijä oli ollut oikeassa. Janne Flyktin runo pani\nuskovaisten vaimojen joukon parveilemaan kuin mehiläispesän. Niitä\nlaukkasi pappilassa tusinoittain.\n\nEnsin tuli Moilasen Matleena. Ja hänelläkös oli puhumista.\n\n-- On se nyt vallan _kauhe-aa_, että semmoiset miehet saavat kirkossa\ntoimia! Kaikki paavin sinhvoonit ja muut sympoolit! Ja ... ja\npiiritanssit ja polkat ja kaiken maailman valssit ja roskat! Kyllä\ntuomiorovastin pitää tarttua asiaan. Muuten tässä rupeavat sielut\nmenemään helvettiin niin että roiskaa, tällaisessa hoijakassa, kun\nnyt ei enää eroa oikealla eikä väärällä! ... Maailman loppu tästä\ntulee.\n\nJa Moilasen Matleena oli itkenyt haikeasti.\n\nSe jo rupesi hermostuttamaan. Sellainen risti siitä Janne Flyktistä!\nEnsin se pappisskandaali ja nyt vielä tämä. Tuomiorovasti oli\npahemmassa kuin pulassa.\n\nHäntä vahvisti sangen suuressa määrässä asessori Tallborgin käynti.\n\n-- Kaikkea sinä rupeat sydämellesi panemaan! Anna pojan säveltää.\nHänellä on kerta kaikkiaan lahjoja siihen. Mitä sinä akoista? Anna\nniille tulinen lähtö ... sääret suorana pihalle! Niin minä tekisin,\ntotisesti! Minä en sinuna kärsisi kaikkia Moilasen Matleenoja\nja Maijastiinoja. Lorveja alusta loppuun ... suurisuisia ja\nhäpeämättömiä! ... Äh!...\n\nSe oli vaikuttanut kuin virkistävä sade. Tallborg oli sellainen tanu\nmies, vaikka hieman karu. Mutta niin selvät ja kirkkaat mielipiteet.\n\nTuomiorovasti sai vähitellen jalat alleen. Hän oli päässyt\nvakaumukseen: Janne Flykt sai pitää paikkansa.\n\nHän sanoi sen Höökille lyhyesti muutamana päivänä.\n\nTämä ei vastannut mitään. Mutta tuomiorovasti ei nähnyt sitä liekkiä,\njoka välkähteli hänen silmistään. Sitä pelkäsivät kaikki hänen\nalaisensa, sillä se ennusti myrskyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJanne Flykt eli onnellisia päiviä. Hän oli yleisen huomion esineenä\nkaupungin johtavissa piireissä. Hänelle sateli onnentoivotuksia joka\nkadun kulmassa. Hänestä oli tullut suuri säveltäjä yht'äkkiä.\n\nPääkaupungin lehdet kiittivät kilvan hänen sinfoniaansa. Konsertti,\njossa se oli esitetty, oli muodostunut kerrassaan suurenmoiseksi.\nIhmiset olivat olleet aivan haltioissaan, ja muutaman lehden\nselostaja oli lisännyt arvostelunsa loppuun:\n\n\"Säveltäjä ei ollut läsnä. Hän lämmittelee tuomiokirkon kamiineja\nkotikaupungissaan, saman kirkon, jossa hän ennen palveli pappina,\nmutta joka virka häneltä riistettiin hänen omintakeisten\nmielipiteittensä vuoksi.\"\n\nHänestä tuli yht'äkkiä päivän sankari, profeetta ja marttyyri samalla\nkertaa. Muutamat pääkaupungin lehdet vihjailivat jo siihen suuntaan,\nettä hänen erotuomionsa olisi otettava tarkastuksen alaiseksi. Siitä\nehkä löytyisi samanlainen virhe kuin niin monesta keskiaikaisesta\npolttoroviotuomiosta.\n\nTämä tulviva myötätunnon ja tunnustuksen myrsky uhkasi ihan upottaa\nasianomaisen. Hänestä syntyi kaikenlaisia fantastisia historioita,\nvarsinkin pääkaupungissa, jonka tunnuslauseena oli viikkokaudet:\n\"Janne Flykt, kirkonlämmittäjä.\" Pääkaupunki haukkoi henkeään, kun\nsaatiin tietää, että sama Janne Flykt oli kuukausimääriä soitellut\nsen pihoilla ja poiminut taskuunsa ikkunoista heitettyjä vaivaisia\nlantteja. \"Ajatella! Hyvät ihmiset! Sellaista voi vieläkin tapahtua!\"\nNiin, niin, suurten taiteilijain tie oli aina ollut orjantappuroita\ntäynnä...\n\nElämä hymyili Janne Flyktille taas monen vuoden jälkeen. Aurinko,\njonka hän oli luullut iäksi laskeneen, kohosi uudelleen säteilevänä\nja loistavana, ennustaen kirkasta päivää, ja hän, joka oli vuosia\nvarjossa istunut, imi sen valoa itseensä.\n\nHänen köyhän portinpielikammarinsa seinällä riippui suuri\nlaakeriseppele sinivalkoisine nauhoineen. Sen olivat pääkaupungin\nmusiikinystävät lähettäneet. Ja nauhoihin oli painettu sanat\n\"'Kirkonlämmittäjä' Janne Flyktille.\"\n\nPiispankaupungin musiikinharrastajat panivat toimeen juhlaillan\nhänen kunniakseen. Siellä oli paljon väkeä, mm. maaherran rouva ja\npormestari perheineen. Kapellimestari Borell piti juhlapuheen, jossa\nhän viittasi Janne Flyktin nykyiseen asemaan, lohduttaen häntä sillä,\nettä kaikki suuret säveltäjät olivat saaneet taistella köyhyyden\nja puutteen kanssa. Se kruunasi heidät suuriksi ihmisinä ja antoi\nsamalla niin surkuteltavan selvän kuvan tästä matoisesta maailmasta,\njossa ihmislapset taistelivat.\n\nJanne Flykt oli seisonut piispan lahjoittamassa takissa hämillään\nja neuvotonna. Kaikki tuli niin yllätyksen tavoin hänen osakseen,\nettei hän ehtinyt ollenkaan suhtautua tähän myötätunnon myrskyyn.\nHänen vastauksensa oli vain rajoittunut yksinkertaiseen kiitokseen\nansaitsemattomasta kunniasta. Hän oli vain iloinen saadessaan\npalvella rakkaaksi käynyttä tuomiokirkkoa, sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun sävelten runotar, oli siellä ensi kerran hänen sydäntään\nkoskettanut.\n\nOli huudettu huikea \"eläköön\", ja kaupungin herrat olivat kantaneet\nhäntä juhlasaatossa ympäri huonetta torvisoittokunnan soittaessa ja\nihmisten taputtaessa käsiään.\n\nPiispankaupunki oli ylpeä hänestä. Se olisi antanut hänelle vaikka\npiispanviran, jos sen vallassa olisi ollut. Se tyytyi vain murheella\nnäkemään hänet nykyisessä toimessaan. Mutta se lupasi miettiä jotakin\nsopivampaa. Sen kunnialle kävi kovasti, että mies, joka oli saattanut\nvähäpätöisen syntymäkaupunkinsa nimen kaikkien huulille, hakkasi\npuita kuin tavallinen työmies. Ja senvuoksi oli syntymäkaupunki\npäättänyt antaa korvauksen, tuntuvan korvauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta se osa piispankaupunkia, jossa ei välitetty maailman puuhista,\nkauhistui. Janne Flyktistähän tehtiin kerrassaan jumala. Se ei\nmerkinnyt hyvää, ja lankeemus oli seuraava nopeata nousua.\n\nJa se seurasikin.\n\n\n\n\nXI\n\n\nMuutamana sunnuntaina Mikkelin jälkeen, joku viikko edelläkerrotuista\ntapahtumista, tuli Janne Flykt kirkkoon, pistäydyttyään syömässä\naamiaista ennen jumalanpalveluksen alkua.\n\nHänen hämmästyksensä oli tavaton, kun hän astui sakaristoon. Se oli\ntäynnä savua.\n\nHän riensi muurin luo ja tarkasti peltejä. Ne olivat auki. Savun\ntäytyi siis tulla muualta. Hän silmäsi kirkkoon johtavaa ovea ja\nhänet valtasi levoton aavistus. Yhdellä nykäyksellä tempaisi hän oven\nauki, mutta oli tuupertua seljälleen säikähdyksestä.\n\nKirkko oli niin täynnä savua, ettei ikkunoita erottanut. Hän luuli\nensin tulen olevan irti. Mutta kun missään ei näkynyt liekkiä,\nhuomasi hän otaksumansa vääräksi. Tulipalo ei ollut voinut savua\naiheuttaa.\n\nHän juoksi kuoriin ja tarkasti kamiinia. Savu tuprusi luukun raosta\npaksuna virtana, niinkuin olisi joku puhaltanut sitä sisästä päin.\nHän tarttui peltiin ja samassa selvisi hänelle syy: pelti oli kiinni!\n\nHän oli aivan pyörällä. Oliko hän hajamielisyydessään vääntänyt\npellin kiinni kotia lähtiessään? Ei, se ei voinut olla mahdollista!\nKamiini oli palanut hyvin. Hän muisti sen varmasti.\n\nHän riensi tarkastamaan toisia kamiineja. Kaikkialla sama ilmiö:\n_pellit olivat kiinni jokaisessa_!\n\nAluksi hän ei käsittänyt mitään. Savu täytti kirkon holvit\nkauttaaltaan. Lehteriltä kuumottivat urut kuin pilven sisästä.\nKitkerä, tukahduttava katku ihan salpasi henkeä.\n\nHän riensi pääovelle ja löi sen auki. Samoin hän teki muillekin\noville. Syntyi voimakas veto, joka pani savumassat liikkeelle. Mutta\nvaikka ne ohenivatkin minuutti minuutilta, ei ollut toivoakaan saada\nniitä kokonaan häviämään jumalanpalveluksen alkuun, sillä kello kävi\njo kymmentä.\n\nJanne Flykt istahti penkinkorvaan ja katseli toivotonna savupilvien\nliikettä. Kupooli oli kokonaan verhoutunut niiden peittoon. Pieniä,\nnelikulmaisia ikkunoita samoinkuin enkelinkuviakaan ei näkynyt\nlainkaan. Yhtenä, harmaana, mustana savumassana koko kirkon yläosa.\n\nHänen rintaansa kaihersi tuska ja epätoivo. Kuka oli tämän tehnyt?\nKuka? Hän oli varma, että jokainen pelti oli ollut auki hänen\npoistuessaan.\n\nPääovelle ilmaantui ihmisiä. Kirkosta tulviva savu oli herättänyt\noutoa uteliaisuutta ja saanut kadulla kulkevat poikkeamaan kirkkoon.\nSiellä he seisoivat kirkon ovella huudahdellen hämmästyneinä:\n\n-- Huh! Aivan täynnä savua! Flykt, mistä savu on tullut?\n\nJanne Flykt raivosi hengessään. Ruveta tässä vielä selittelemään\njokaiselle sivukulkijalle.\n\n-- Se on arvoitus minulle itsellenikin, huusi hän vastaan ja hänen\näänessään värisi pidätetty kiukku.\n\nMikä tästä seuraisi? Hyvä Jumala sentään! Kirkko aivan pilalla! Savu\nturmeli maalaukset, alttaritaulun, sen kullatut kehykset ja kaikki\nnuo keskiaikaiset koristukset. Hyvä Jumala!\n\nKuin mielipuoli seurasi hän väkäisten savupilvien verkkaisia\nkäännöksiä. Ne peittivät yhä koko kirkon yläosan. Ikkunoiden\nyläruutuja kuumotti vain hiukan, ja vedon liikkeelle heristämät\nsavupilvet pyörivät niitä vasten kuin juopuneet jättiläiset.\n\nMutta vaikka vetikin hyvin ja savu liikehti lakkaamatta, oli kirkko\nsiksi korkea, että vetäisi aikaa, ennenkuin ylimmät savukerrokset\nehtisivät ovien tasalle.\n\nHäntä puistatti vilu ja hän tunsi olonsa sanomattoman kurjaksi.\nHänhän oli kuin joku Neero, joka katseli Rooman paloa. Puuttui vain\nharppu ja tuon tyrannikeisarin juhlamieli...\n\nHän katsoi kelloa: puoli kymmenen. Tapulissa ruvettiin soittamaan.\n\nHän koetti miettiä, millä tavoin tämä hirveä hävitys oli aiheutunut.\nJonkun oli täytynyt hänen poissaollessaan päästä kirkkoon ja tehdä\nilkityö.\n\nÄkkiä hän löi otsaansa. Eikö pääovi ollutkin auki, kun hän meni sitä\navaamaan? Todellakin! Se _oli auki_.\n\nKeneltä se oli jäänyt auki? Häneltäkö vai vahtimestarilta? Oliko hän\nkulkenut siitä aamulla?\n\nHän koetti muistella, mutta sitä oli mahdoton saada selville. Sen\nhän muisti päivänselvään, että hän oli luonut lumen portailta ja\nlakaissut ne. Mutta oliko hän tullut eteiseen kirkosta vai ulkoa?\n\nTorninvartijalla oli oma avaimensa kirkon ulko-oveen. Se saattoi\nkyllä erehdyksessä jäädä joskus auki. Mutta sisäovihan oli aina\nlukossa. Ei, hän ei jaksanut muistaa. Mahdollisesti oli sisäovi\njäänyt ellen sulkematta hänen kantaessaan puita kirkkoon.\n\nNyt hän tietysti menettäisi tämänkin toimen. Ja mitä sitten?\nTietymätön tulevaisuus olisi taas edessä. Ehkäpä kaupunki antaisi\nnyt sen korvauksen, jonka se viime vuonna häntä juhliessaan oli niin\nauliisti luvannut.\n\n-- Kylläpä täällä on savua.\n\nJanne Flykt säpsähti ja kavahti pystyyn penkissä. Kamula, Esaias\nKamula, seisoi etelänpuoleisella ristikäytävällä ja katseli kirkkoa\npäätänsä pudistellen.\n\n-- Mitä, mitä --? Näkikö hän unta vai mitä? Ei, se tuntui\nmahdottomalta, aivan mahdottomalta. Mutta sittenkin ... sittenkin. Ei\n... hän ei nähnyt unta.\n\nEikö se ollut juuri Kamula, joka oli puhutellut häntä hänen\nlakaistessaan kirkon rappusia? Oli kysynyt muun muassa, eikö aika\ntullut pitkäksi, kun piti olla kirkossa yhtä menoa aamukahdesta\nja -kolmesta jumalanpalveluksen loppuun saakka.\n\nMitä hän siihen oli vastannut? Niin, että hän kävi tavallisesti\naamiaisella kahdeksan ja yhdeksän välillä.\n\nMitä? Olisiko Kamula huomannut sisäoven jääneen auki ja...? Ei, se\ntuntui aivan mahdottomalta.\n\nMitä syytä hänellä olisi sellaiseen ollut? Syytäkö? Ahaa, hänhän oli\nhakenut kirkonlämmittäjän tointa samalla kertaa kuin hän itsekin, Ja\nHöök, kirkonisännöitsijä, oli kannattanut Kamulaa.\n\nJanne Flyktin valtasi ilkeä epäluulo. Se takertui hänen ympärilleen\nkuin limainen käärme. Hän epäili Kamulaa, epäili itseään, epäili\nkaikkia.\n\nMutta eniten kuitenkin tuota ruskeapartaista, synkännäköistä miestä,\njoka päätään pudistellen tarkasteli kirkkoa. Hänen käytöksessään oli\njotakin arvoituksellista.\n\n-- On Herran temppeli nyt näökäs. Kamula silmäsi ilkeästi Janne\nFlyktiä ja astui ovelle.\n\nNiin, niin, hyvä sitä nyt oli arvostella, kun ensin oli itse...! Hän\nsäikähti omaa ajatustaan. Se teki niin pahaa. Hänellä oli samanlainen\ntunne kuin olisi saanut suuhunsa jotakin ilkeää, jota ei kyllin\nnopeasti ehtinyt sylkäistä pois.\n\nKirkko oli aivan kylmä. Siellä kirveli silmiä ja katkusi.\nJumalanpalveluksen pito oli mahdoton.\n\nIhmisiä yritti kirkkoon yksi toisensa jälkeen, mutta suurin\nosa pyörsi kummastellen pois. Jotkut kulkivat käytävää pitkin,\npysähtelivät ja toruivat. Ikäänkuin savu olisi siitä välittänyt. Ei,\nse pyörähteli vain kupoolissa ja holveissa kuin kiusoitellakseen\närtyneitä katselijoita.\n\nKaduille kokoontui uteliasta yleisöä. Se kerääntyi vähitellen\nkirkosta pyörtäneiden ympärille, ja nuo virsikirjat kainalossa\nseisoskelevat miehet ja naiset olivat kuin haaksirikosta pelastuneita\nmatkustajia, joihin yleisön sääli kohdistui.\n\n-- Minä yritin sinne, mutta se on täynnä savua kuin riihi. Voitte\nnähdä itse. Puhuja viittasi savupatsasta, joka vyöryi kirkon ovesta\nja kohosi tapulin seinää ylös.\n\n-- Kaikkea sitä näkee! päivittelivät toiset. -- Kun pilataan kirkko\nihan tahallaan.\n\n-- Kuka sitä lämmittää? kysäisi joku.\n\n-- No Flykti, \"Kirkko-Janne\" ... se entinen pappi.\n\nNo jo vain. Senhän nyt sitten arvasi. Sellainen hämärähaukka.\nKulkikin kuin unissaan, miettien sävellyksiään ... tietysti! Oli\nvarmaankin unohtanut pellit kiinni.\n\nSe oli selvää.\n\nJa Janne Flykt, jota vuosi sitten kaikki olivat ihailleet kuin\nilmestystä, sai nyt osakseen koko joukon yksimielisen halveksumisen.\nHäntä parjattiin kuin jotakin Hierostratosta, temppelin polttajaa.\n\n-- Tuli siinä seurakunnalle kustannuksia taas, jutteli muuan lihava\najuri, joka oli pysäyttänyt rekensä väkijoukkoon. -- Kirkollisverot\nnousevat. Saattepa nähdä.\n\nVäkijoukon murina yltyi. Puhe veroista kosketti arkaan kohtaan. Jos\nJanne Flykt olisi ollut saapuvilla, olisi hän saanut kuulla, paljonko\nkirkollisveroäyri teki ensi vuonna.\n\nEikä sitä olisi ollut hauska kuulla, sillä se teki luonnollisesti\nsuunnattoman paljon enemmän kuin tänä vuonna: koko kirkko oli\nluonnollisesti maalattava, katosta lattiaan.\n\nMutta Janne Flykt ei ollut kuulemassa näitä kustannusarvioita.\nHän seisoi sakaristossa selittämässä asiaa tuomiorovastille, joka\nsuutuksissaan mitteli lattiaa edestakaisin.\n\n-- Se nyt on mahdotonta, että täällä olisi kukaan käynyt! ärjyi hän\ntulipunaisena kasvoiltaan. -- Sinä olet hajamielisyydessäsi unohtanut\npellit kiinni ja koetat sitten työntää syyn toisten niskoille.\n\n-- Enhän minä ketään syytä, vaan kerron ainoastaan että pellit olivat\nkiinni, kun tulin kirkkoon. Tuntuu vain niin mahdottomalta ajatella,\nettä ne olisivat itsestään sulkeutuneet.\n\n-- Niin, niin. Se on tietysti mahdotonta! Mutta kun mies ei tee\nmuuta kuin kulkee ajatuksissaan, haaveillen sinfonioja, niin jäävät\nkamiinitkin savuamaan.\n\nSe pisti Janne Flyktiä niin kipeästi, ettei hän voinut olla\nhuudahtamatta:\n\n-- Minun sinfoniani eivät kuulu keneenkään, setään paremmin kuin\nmuihinkaan! Minä pyydän setää pysymään asiassa.\n\n-- Niin minä pysynkin! ärjäisi tuomiorovasti. -- Mene nyt kotiin\näläkä vaivaudu enää tänne! Me koetamme nyt järjestää asiat ilman\nsinua.\n\nJanne Flykt nieli kyyneleitään.\n\n-- Merkitseekö se ... eroa? kysyi hän ääni vapisten\nmielenliikutuksesta.\n\n-- Merkitsee! Mene nyt vain...\n\nJanne Flykt otti hattunsa ja lähti. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet\nja kalpeat. Pastori Kallion tuli häntä sääli. Hän yritti puhua\njotakin tuomiorovastille, mutta tämä keskeytti hänet kiivaasti:\n\n-- Älä sinä sekaannu tähän! Se ei kuulu sinuun! Siihen se jäi.\nApulainen vetäytyi loukkaantuneena syrjään.\n\nJanne Flykt katsahti ympärilleen kuin hukkuva. Hänen katseestaan\nkuvastui pohjaton epätoivo. Hän avasi suunsa kuin aikoen sanoa\njotakin, mutta nähdessään tuomiorovastin ankarat kasvot hän ei\npuhunut mitään, vaan kääntyi hartiat kumarassa ovea kohti.\n\n\n\n\nXII\n\n\nOnko sinulla häävaatteita, Janne Flykt?\n\nTuomiokirkon takimmaisessa penkissä, ihan penkin korvassa lähellä\novensuuta istui Janne Flykt ja kuunteli saarnaajan esitystä.\nSaarnaaja, pastori Kallio oli tänään tavallista lennokkaampi. Hän\nlausui sanat soinnukkaasti, lämmöllä, josta uhkui innokas halu\nvaikuttaa kuulijoihin. Mutta Janne Flyktistä tuntui, etteivät sanat\nkantaneet hänen luoksensa. Ne olivat kuin tarkoitetut putoamaan\nalas keskemmäs kirkkoa, -- sinne missä kaupungin hienosto istui\npyhäpukuisena. Siellä kulkivat ne ympäri penkki penkiltä kuin\ntutkien, oliko noilla kaikilla hienoilla rouvilla ja neitosilla\nhäävaatteet. Ja ne olivat tutkimustensa tuloksiin verraten\ntyytyväiset: nuo pitseillä reunustetut hihat, jotka eivät tosin\nsopineet näkymään päällystakkien pitkien hihojen alta, kelpasivat\nkyllä. Ja vielä suuremmalla syyllä kärpän- ja ketunnahkaiset\npuuhkat, sillä nehän saattoi jo ensi katsannolla havaita oikeiksi,\nalkuperäisiksi. -- Pastori Kallion sanat olivat tutkimustensa\ntuloksiin tyytyväiset ja leijailivat pienten perhosten lailla\ntakaisin saarnatuoliin, ilmoittamaan havaintonsa lennokaspuheiselle\npapille. Tämä oli saarnansa alussa suhtautunut kuulijoihinsa hieman\nepäillen, mutta nuo monenkuosisten päähineiden alta katselevat\nherraskasvot saivat nyt hänet uudelleen arvioimaan maaperää.\n\nPastori Kallio huomasi olleensa vaarassa antautua liian tuomitsevan\nkiihkon valtaan. Hän pysähtyi ja peräytyi, alkaen vaeltaa eteenpäin\nvarovaisemmin.\n\nHänen esityksensä sai nyt aivan toisen sävyn. Se oli alussa pyrkinyt\nkohdistumaan omiintuntoihin, mutta nyt se kilpistyi takaisin noista\nkiiltopintaisista plyyshikapoista. Hänellä ei ollut oikeutta\ntunkeutua syvemmälle, kuin mitä hänen silmäinsä edessä oli.\n\nSe oikeus kuului yksin Jumalalle.\n\nJa pitihän hänen kohtuudella uskoa, että noilla hienoilla rouvilla ja\nneitosilla, jotka joka sunnuntai istuivat säännöllisesti paikoillaan,\noli häävaatteet. Hehän elivät jumalista, hurskasta elämää, uskoivat\nRaamatun joka kohdan ja ottivat osaa pakana- ja merimieslähetyksen\nompeluseuroihin. Heitä ei ollut syytä epäillä. Mutta hän ei malttanut\njättää hyökkäystäkään, vaikka hän suuntasikin sen näkymätöntä\nvihollista vastaan. Hän oletti täydellä syyllä, ettei yksikään hänen\nkuulijoistaan ottanut omalle osalleen sitä, mitä hän nyt sanoi:\n\n-- Mutta miten on niiden laita, jotka eivät pysy kuuliaisina Jumalan\nsanalle, vaan vääntelevät sitä oman mielensä mukaan? Luulen, että\nhe ovat tyytyväisiä omaan maailmankatsomukseensa. Sen avulla heidän\ntäytyisi päästä sisälle yhtä hyvin kuin muidenkin. Heillä on,\nniinkuin eräs saarnaaja sanoo \"hyvä kotitekoinen puku\" ja sen pitäisi\nvälttää.\n\nJanne Flykt istui väristen paikallaan. Ovesta kävi veto, ja hänen\noli kylmä. Hänen olisi tehnyt mieli muuttaa paikkaa, mutta siihen\nhäneltä puuttui rohkeutta. Se olisi herättänyt liiaksi huomiota. Ja\nsitä välttääkseen hän juuri oli valinnutkin paikkansa, päästäkseen\nensimmäisenä kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä.\n\nHän koetti syventyä saarnaajan esitykseen ja unohti hetkeksi vilunsa.\nNiin, nuo sanat tarkoittivat häntä.\n\nOliko hänen oppinsa Vapahtajasta tuollainen kotitekoinen puku, jolla\nhän aikoi pyrkiä sisään?\n\nHänen viimeaikaiset epäilyksensä nostivat jälleen päätänsä. Ne\nhyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin raatelevat kotkat. Hänen oli\nennen onnistunut karkoittaa ne päältään, mutta nyt ne tulivat niin\nmonilukuisina, ettei hän voinut niille mitään.\n\n\"Etkö näe, että Jumala on sinut hyljännyt? Minkävuoksi muuten\nistuisit tässä vilusta väristen, rikkinäisessä takissasi? Jos olisit\npysynyt uskollisena kirkon opille, seisoisit nyt tuolla, missä\npastori Kallio. Saisit julistaa sanaa toisille, sen sijaan että nyt\nistut tässä syytetyn penkillä. Vai olisiko sinun muuten käynyt niin,\nkuin on käynyt? Eikö epäonnistumisesi lukkarinvaalissa johtunut\njuuri tuosta harhaopistasi? Sinuun ei luotettu. Niin se oli. Ja\nentä kirkonlämmittäjän toimi? Eikö senkin menettäminen johtunut\nviime kädessä siitä, että sinulla oli toinen käsitys Vapahtajasta\nkuin kirkolla? Kamula oli vain välikappale, jota käytettiin sinua\nvastaan. Ja vaikka siinä harjoitettiinkin mitä törkeintä vääryyttä,\nniin mitä se itse asiaan vaikutti? Jumalahan antaa pahankin palvella\nhyviä tarkoituksiaan, vaikka väärintekijä omalta kohdaltaan\nvastaakin rikoksistaan. Katso, siellä kulkee Esaias Kamula sinun\nentisessä toimessasi, ja sinä istut tässä kaikkien ylönkatsomana ja\nhylkäämänä...\"\n\nJanne Flykt taisteli kuin hukkuva. Viimeinen lankku, jonka varassa\nhän oli pysytellyt pinnalla, uhkasi vajota. Se oli kannattanut häntä\ntähän saakka. Sen varassa hän oli kestänyt kaikki koetuksensa --\nhetkellisistä epäilyksistä huolimatta.\n\nSilloin, kun hänen ulkonainen elämänsä oli synkennyt ja hän oli\nkärsinyt maailman tuomioista ja väärinkäsityksistä, oli hän saanut\nvaloa sisästäpäin, omasta maailmastaan. Sen maailman keskipisteenä\noli Vapahtaja, tuo lempeä, ihmisystävällinen mies, joka itse oli\njoutunut mitä hirveimmän väärinkäsityksen uhriksi. Kun tämä mies\noli julistanut oppiaan taivaallisesta isästään, olivat vihamiehet\nsanoneet: \"Hän on samarialainen ja hänellä on perkele.\" Ja kun\nhän jumalallisen voimansa tunnossa oli herättänyt kärsivässä\nsairasraukassa uskon paranemisen mahdollisuuteen, -- uskon, joka oli\nvallannut niin tuon vuosikausia kainalosauvojensa varassa hoippuneen\nihmisparan, että tämä oli saattanut heittää tukensa ja käydä, --\nolivat farisealaiset nähneet siinäkin Beelsebubin työn. Saattoi olla,\nettä väärinkäsitys Vapahtajaan nähden oli monesti ollut tahallista,\nmutta itse pääasiaahan se ei muuttanut: hän kuoli ristillä\nuskollisuutensa vuoksi sydämensä sisimmälle vakaumukselle.\n\nJanne Flyktille oli tuottanut lohdutusta Vapahtajan muisteleminen.\nKun hänet erotettiin virasta, oli hän ajatellut Vapahtajaa: häntäkin\noli sanottu temppelin häpäisijäksi ja Jumalan pilkkaajaksi. Kun\nhän kierteli maailmalla koditonna, elätellen itseään soitolla, oli\nVapahtajan muisto kannattanut ja ylläpitänyt häntä henkisesti:\nVapahtajallakaan ei ollut ollut paikkaa, mihin olisi päänsä\nkallistanut. Ja kun hänet lopuksi erotettiin kirkonlämmittäjän\ntoimesta, oli hän jälleen muistanut Vapahtajaa, jonka \"yksi\nkahdestatoista\" oli pettänyt. Aina, jokaisessa vastoinkäymisessä oli\nVapahtajan muisto estänyt häntä vajoamasta.\n\nMutta jospa hän olikin elänyt vain haavekuvan vallassa? Tuo hänen\nhahmoittelemansa Vapahtaja olikin ehkä vain mielikuvituksen tuote,\njosta ei lopullisen ratkaisuin hetkellä saattanutkaan pitää kiinni?\n\n... \"Ei velikään voi veljeään vapahtaa eikä Jumalalle ketään\nsovittaa\"...\n\nEikö se ollut Raamatun sana?\n\nOli.\n\nJa hänellehän Vapahtaja oli ollut vain \"veli\", vanhempi, kokeneempi\nveli, joka oli kokenut samoja kohtaloita kuin hän itsekin, vaikka\nsyvempiä, tärisyttävämpiä.\n\n    \"Vapahtajaani yksinään\n    saan turvata kuin ystävään\n    kuin _veljehensä_ veli...\"\n\nNiin hän oli kerran tunnustanut muutamassa runossaan.\n\nJanne Flykt tunsi hukkuvansa. Lankku, joka oli kannattanut häntä niin\nmonta vuotta, vajosi veden alle. Aallot löivät yli pään...\n\nMitä jos hän heittäisikin irti --?\n\nSilloin hän vajoaisi, hukkuisi...\n\nMutta eikö kuolema ollutkin vain helpoitus nyt, kun kaikki\noli mennyt? Kaupungin lupaamaa paikkaakaan ei ollut kuulunut,\nvaikka kokonainen vuosi oli jo kulunut siitä, kuin hän menetti\nkirkonlämmittäjän toimen. Mikä häntä siis enää pidätti? Ei mikään...\nHän voisi lähteä hiljaa ... kenenkään huomaamatta ... ja kävellä\nrantaan. Siellä pauhasi koski sulana. Sinne kun heittäytyisi,\nloppuisi kaikki...\n\nJanne Flykt silmäsi ympärilleen. Hänen edessään, pari penkkiä\nylempänä, istui nuori nainen, pieni poika rinnallaan. Poika\nmuistutti niin ihmeen elävästi pikku Penttiä, varsinkin silloin, kun\nhän pyöritteli päätään. Samanlainen vaalea tukka ja niska syvine\nkuoppineen. Ja päällystakkikin melkein samanlainen...\n\nEe, ei! Hän ei saattanut jättää vaimoaan eikä pikku poikaansa. Miten\nhe tulisivat toimeen ilman häntä?\n\nMutta elämä tuntui nyt autiolta, kun vakaumus ei enää kestänyt.\nHarmaa, ääretön lakeus, jossa ei kasvanut mitään. Toivoton vaellus\npäivästä toiseen, joka aamu tuo sama, hirvittävä tyhjyys täynnä\nmielikuvituksen raunioita.\n\nEi ollut mitään Jumalaa eikä siveellistä maailmanjärjestystä. Hän\nsaattoi sen _todistaa._ Jos olisi löytynyt Jumala, niin miten hän\nolisi voinut sallia sellaisen vääryyden tapahtua, että Kamula peri\nhänen toimensa, Kamula, joka todennäköisesti oli tehnyt tuon katalan\nilkityön: sulkenut kamiinien pellit hänen poissaollessaan ja niin\nsavustanut hänet ulos tuomiokirkosta kuin myyrän turvallisesta\nkolostaan. Oh, kyllähän myyrä voitiin tappaa, kun se kerran saatiin\npesästä ulos!\n\nJa täällä tuo mies nyt kulki ympäri aivan tyynenä ja rauhallisena,\nhoidellen kamiineja ja kantaen kolehteja, -- uhrilahjoja Jumalalle!\nEikö kirkonkaton pitäisi pudota alas ja haudata allensa tuo uusi\nJuudas Iskariot?\n\nHänen sydäntänsä raateli tuska ja epätoivo? Oi, tuntui niin pahalta,\nettä maailma musteni silmissä. Tämähän oli kuin helvettiä! Jos\nhelvettiä oli olemassa, oli se juuri tällainen.\n\n-- Kun kuningas astui häähuoneeseen, huomasi hän siellä miehen, joka\nei ollut vaatetettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: \"Ystävä,\nkuinka tulet tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?\"\nMutta hän ei vastannut mitään.\n\nPastori Kallion ääni soi ankarana kuin tuomiopäivän pasuuna.\n\nJanne Flyktiä pyörrytti. Hän tarttui molemmin käsin penkinlaitaan.\nNiin ... mitäpä hänelläkään oli vastaamista? Hänhän oli juuri\nkieltänyt Jumalan, mutta siitä huolimatta kuitenkin pyrki sisälle\ntuohon tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hänen sielunsa huusi ja\nkaipasi. Hän tahtoi elää Jumalan kanssa, mutta kuitenkin työnsi hänet\nluotaan. Hän tahtoi pitää Vapahtajan, mutta kuitenkin kielsi hänet.\nSe oli hirveää! Se oli kadotusta!\n\n-- Silloin sanoi kuningas palvelijoille: \"Sitokaa hänen jalkansa ja\nkätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen. Siellä on oleva\nitku ja hammasten kiristys.\"\n\nEsaias Kamula kulki varpaillaan kirkon lännenpuoleista ristikäytävää.\nHänen liikkeissään oli jotakin, joka muistutti saaliinsa kimppuun\nhiipivää kissaa, pehmeää, muitta samalla salakavalaa. Hän lähestyi\nJanne Flyktiä, ja hänen silmissään paloi vahingoniloinen myrkyllinen\nhehku.\n\nMitä? Aikoiko hän käskeä hänet ulos?\n\nJos niin kävi, niin silloin oli kaikki selvää! Silloin hän ei\nenää rimpuilisi vastaan. Jumala, joka ensin oli sallinut Kamulan\nkavalan ilkityön avulla riistää hänen toimensa, -- hänen viimeisen\nleipäpalansa, -- ja sitten salli saman miehen ajaa hänet ulos\ntemppelistä, jota hän oli rakastanut kuin omaa henkeään, ei\nollut enää Jumala, vaan pirullinen tyranni. Sellaista Jumalaa ei\nkannattanut ajatella, vaan elämä sai loppua. Vastuunalaisuus oli\nsilloin vain kaunis sana, ihmisten keksimä, eikä kellään ollut mitään\npuhumista, jos häntä ei enää illalla kuulunut, -- ei Johannallakaan.\n\nKamula läheni Janne Flyktin penkkiä, ja tämä heitti viimeisen katseen\nkirkkoon. Hän tunsi, että hän istui siellä viimeistä kertaa. Sillä\nnyt hän tiesi, mihin hän menisi. Hän olisi ainoastaan toivonut, että\njoku olisi hänet nähnyt, voidakseen mainita Johannalle...\n\nNiin, mitä hän turhia. Kamulahan sen voisi tehdä, Kamula, joka\nnyt toimitti kuninkaan palvelijan virkaa ja tuli heittämään häntä\nulkoisimpaan pimeyteen.\n\nHänen päässänsä takoi, ja kirkko pyöri hänen silmissään. Pappi\nsaarnatuolissa meni ympäri kuin karusellissa ja hänen mukanaan\nkoko kirkkoväki... Kosken kohina kuului ihan selvästi. Hän näki\nvaahtopääaallot ja sillan, jonka alla virta syöksyi eteenpäin\nmustana ... pohjattomana... Alapuolella oleva kallio oli kuin omiaan\nmurskaamaan miehen ruumiin. Siihen ei tarvittu paljoa. Tärskähdys\nvain, niin kaikki hiljeni... Ja sitten, sitten... Niin, mitä sitten?\nEi mitään, ei kerrassaan mitään. Tyhjyys, tyhjyys vain...\n\nHän tunsi itsensä jo puolittain kuolleeksi. Kerran vain hän olisi\nvielä halunnut kuulla urkujen äänen. Miksi ei Roos saattanut\nsoittaa? Mitä se olisi haitannut? Mutta ... samapa se. Saattoi hän\nlähteä ilmankin. _Koskihan_ soitti. Se piti huolen musiikista ...\nhautajaismusiikista. Sinfonia ... niin ... niin. _Se_ vasta oli\nsinfonia! Parempi kuin hänen! Vaivainen tuhat markkaa vain eikä\nkaupungilta mitään, ei mitään...\n\nKamula oli ehtinyt penkin korvaan. Janne Flykt näki suuren, karvaisen\nkäden hapuilevan oven lukkoa. Mitä hän sitä hapuili? Tyhmyri! Eikö\nhän nähnyt, että ovi oli auki, raollaan? Hän tarttui lakkiinsa, ja\nhänen silmiinsä kohosivat tuskan kyyneleet.\n\nMutta poiskäskyä ei kuulunutkaan. Janne Flykt oli jo noussut\npuolittain ylös ja katseli raivokkaana kuin haavoitettu peto\nkirkonlämmittäjää. Mitä tämä viivytteli? Aikoiko hän kiduttaa häntä?\nEikö hän nähnyt, että hän oli valmis?\n\nKamula katsahti häneen säikähtyneenä ja nyökkäsi päätään. Hän painoi\npenkinoven hiljaa kiinni ja jatkoi matkaansa.\n\nJanne Flykt retkahti penkkiin kuin juopunut.\n\nHänen sydämensä takoi haljetakseen. Mitä? Eikö Kamula ollut\najanutkaan häntä ulos --?\n\nHän painoi kättä rintaansa vasten ja huokasi raskaasti. \"Hyvä Jumala!\nHyvä Jumala!\" hoki hän itsekseen.\n\nHänen sydämeltään vierähti raskas taakka. Jumala oli pelastanut hänen\nhenkensä! Sillä arvelematta hän olisi mennyt koskeen, jos Kamula\nolisi käskenyt hänen poistua. Hän oli jo valmistautunut siihen. Mutta\nei. Kamula ei ollut puhunut mitään. Hänellä oli se ollut huulilla,\nmutta Jumala oli pannut esteen viime hetkellä. Jumala ei sallinut\nhänen kuolla.\n\nHänen sydäntään paisutti vapauttava riemu. Oi, oi! Hän oli jo ollut\nmenossa, mutta ... oi, oi! Jumala oli ... armollinen.\n\nHän painoi päänsä penkkiin, ja hänen hartiansa nytkyivät rajuista\nnyyhkytyksistä. Pää oli kuuma, ja sydän hakkasi haljetakseen.\nAjatukset riensivät hurjassa tanssissa ympäri, sekavina, rajuina,\nkuin pillastuneet hevoset, mutta niiden vyörystä pisti aina esiin\nyksi: Kamula ei ollut uskaltanut...\n\nHän tointui hiukan, kun urut rupesivat soimaan. Pastori Kallio\noli laskeutunut saarnatuolista, ja seurakunta veisasi. Hän pyyhki\nsilmiään kämmenselällä ja antautui virren sävelten vietäväksi.\n\nSe soi kauniina ja vapauttavana. Siinä humisivat lapsuuden aikojen\nsuloiset muistot. Hän istui kirkonpenkissä isoäidin rinnalla ja\nveisasi. \"Enkeli Johanna\" oli aivan hänen kohdallaan. Se hymyili.\nTietysti. Olihan sillä hauska. Nyt ei saarnannutkaan pastori Skarp,\njotenka se saattoi vapaammin pyöriä. Kas, kas! Niin somasti leijui\nnauharuusuke sen olkapäällä. Enkeleille tuli kuuma, palava. Niitä\nhengästytti leikin nopea vauhti. Rupesiko pistämään? ... Ei, ei!\nHänen rintaansa vain pisti. Sydän ei ollut oikein terve... Lääkäri\noli sanonut siinä olevan vian. Piti välttää mielenliikutuksia...\nKyllä ... tietysti. Hän olikin nyt tyyni ja rauhallinen.\nKupoolienkeleillä vain oli lämmin... Vai oliko hänelläkin? ... Niin,\noli kai hänelläkin. Mutta mitäpä siitä... Vapahtaja vain tuolla\nnyökkäsi päätään. \"Antaa poikain olla seinärahalla. Kun eivät kiroa\nvain...\" Niin ... ei tietysti. Kuka tuomiokirkon nurkkauksessa\nkiroaisi!... Ei ainakaan hän ... eivätkä toisetkaan... Ah, ah, kun\noli lämmin! Aurinkoko se paistoi niin lämpimästi. Pitää ottaa takki\npois...\n\nJanne Flykt oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Hän makasi\npenkin selustaa vasten ja hänen katseensa hämärsi. Tuomiokirkossa\noli usvaa. Alttari kuumotti vain kuin savun sisästä. Hän erotti\nVapahtajan kasvot. Ne hymyilivät hänelle. Vapahtaja ei nuhdellut,\nvaikka kirkossa olikin savua. Hän ymmärsi, ettei syy ollut hänen...\nKas, kas! Niin ... isoäitihän se oli ... messinkihakainen virsikirja\nkädessä! ... Mutta nyt! -- Nyt vihlaisi pahasti. Tuntui kuin olisi\nrautainen käsi rutistanut koko sydämen, pusertanut siitä viimeisen\nveripisaran... Ah! Nyt helpotti... Tähtiä lensi vain ympäri ...\nkauniita ja loistavia ... ja sinistä, ääretöntä avaruutta vasten\nloisti Vapahtajan kuva säteilevän kirkkaana... Jossakin kaukaisessa\netäisyydessä soivat urut, ja sointuva miehen ääni veisasi: \"Olkoon\nHerra sinunkin kanssas.\" Se tuli kaukaa, mutta samalla kuitenkin\naivan läheltä... Niin ... niin ... hänenkin ... köyhän ... jolta oli\nviety kaikki ... Herra ... Vapahtaja... Oi!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tuomiokirkon vanha vahtimestari Esaias Kamulan kanssa tuli\nsakaristosta kirkkoon jumalanpalveluksen päätyttyä, huomasi hän\nyksinäisen miehen muutaman penkin korvassa.\n\n-- Katsopas, tuonne on uinahtanut joku väsynyt sanankuulija,\nhuomautti hän Kamulalle. -- Menepäs herättelemään, jotta saadaan mies\npois ennenkuin ruotsalaisia rupeaa tulemaan.\n\nKamula meni. Hän tunsi miehen. Sehän oli pastori Flykt, joka oli\nistunut tuon penkin korvassa.\n\n-- Pastori, ihmiset ovat menneet...\n\nHän säpsähti. Mies tuntui niin kumman veltolta. Hän silmäsi Janne\nFlyktin kasvoja ja hänelle selvisi kuin salaman välähdyksessä koko\nasia.\n\n-- Vahtimestari, vahtimestari! huusi hän hätääntyneenä.\n\n-- No mikä nyt? Vahtimestari kiiruhti paikalle.\n\n-- Se on ... pastori Flykt, änkytti kirkonlämmittäjä ja hänen\nleukansa jäi velttona riippumaan rinnalle.\n\n-- Mitä, mitä?\n\nVahtimestari katseli säikähtyneenä vuoroin penkinkorvassa istuvaa\nmiestä, vuoroin kalpeaa kirkonlämmittäjää.\n\n-- Kuollut, tuli Kamulan huulilta kuin raskaan painon aika.\n\nVahtimestarin kasvot vääntyivät. Näytti kuin olisi hän äkkiä saanut\nedeltäpäin arvaamattoman iskun rintaansa. Hän horjui.\n\n-- Herra Jumala!\n\nHän lähti kiireesti astumaan kirkon pääovea kohti.\n\n-- Hei, hei! huusi hän etempänä kadulla ajavalle ajurille.\n\nTämä kääntyi ympäri ja katseli tyhmännäköisenä kirkon portailla\nviittoilevaa miestä.\n\n-- Aja tänne!\n\nAjuri tuli, ja kolmissa miehin he nostivat kuolleen rattaille.\n\nAjuri sai osoitteen, ja Kamulla hyppäsi ajopeleihin, jotka rämisten\nläksivät ajamaan mukulakivistä katua.\n\nVanha vahtimestari seisoi tuomiokirkon portailla avopäin ja katseli\nkyynelsilmin poistuvia ajopelejä. Tuuli heilutteli hänen harmaita\nhiuksiaan.\n\nTapulissa rupesivat kellot soimaan. Se oli ensimmäinen soitto\nruotsalaiseen kirkkoon. Mutta kellojen äänessä ei kumahdellut\ntavallinen juhlatunnelma. Ei, niiden kaiku kantautui valittavana yli\npienen piispankaupungin.\n\nTuomiokirkko soitti kuolinkelloja entiselle palvelijalleen\n\"kirkonlämmittäjälle\"...\n\n\n\n"]