[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLxNvfJjuwB-R45oMDtqZ3AvXURKebRXPiRa1B3qaW88":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},975,"Iloinen poika","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"975-bjornson-bjornstjerne-iloinen-poika","975__Björnson_Björnstjerne__Iloinen_poika",null,"lastenkirja",[],[15],"nobel","fi",1860,1862,23830,137780,false,48628,[24,25],"Norway -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Children & Young Adult Reading","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Iloinen poika\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a children's novel written in the mid-19th century. The story centers around a young boy named Öyvind, who experiences the joys and sorrows of childhood as he navigates life with his beloved goat and a special girl named Mari. The book likely explores themes of innocence, companionship, and the bittersweet nature of growing up.  The opening of \"Iloinen poika\" introduces Öyvind shortly after his birth, highlighting his unusual laughter despite his tears at birth, suggesting a joyful nature. As he grows up, the narrative showcases Öyvind's bond with a goat and his interactions with Mari, a spirited girl who captivates him. Their playful exchanges reveal the innocence and complexities of childhood friendships, with moments that oscillate between joy and hurt as Öyvind grapples with feelings of loss and longing. The beginning sets a stage for a rich exploration of childhood and the poignant experiences that shape a young person's emotional landscape. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Dahlberg, T. J. (Thure Johan)",258,"Kertomus seuraa köyhän Öyvind-pojan kasvua ja opintietä norjalaisella maaseudulla lapsuudesta nuoreksi mieheksi. Öyvind tavoittelee koulutusta ja parempaa tulevaisuutta voittaakseen puolelleen varakkaan maalaistalon tyttären Marin sekä tämän suvun hyväksynnän.","Björnstjerne Björnsonin 'Iloinen poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 975. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ILOINEN POIKA\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nSuom. T. J. Dahlberg\n\n\nHelsingissä,\nP. Tikkasen kustannuksella,\n1862.\n\n\n\n\n\n\n        Imprimatur: C. R. Lindberg.\n\n\n\n\nEnsimäinen Luku.\n\n\nÖyvind oli hän nimeltä ja itki synnyttyänsä. Vaan äitinsä sylissä\npystönä istuen rupesi hän jo nauramaan, ja iltamassa tulta\nsytyteltäessä nauroi niin että kaikui, mutta purskahti itkuun, kun ei\npäässyt kynttilälle. \"Tuosta pojasta taitaa tulla jotain erinomaista\",\nsanoi äiti.\n\nPaljasta kalliota kielui hänen syntymäpaikkansa ympäri, mutta vuori ei\nollut korkea; hongat ja koivut siitä katselivat alas; tuomet tiputtivat\nkukkia katolle. Katollapa käyskenteli pienoinen pukki, jota Öyvind\nhoiteli; se pantiin katolle, ettei muka pääsisi karkuun, ja Öyvind\nkantoi sille lehtiä sekä ruohoa. Kerran hypätä keikautti pukki\nkumminkin katolta kalliolle ja nousta kapitti vuoren kukkulalle asti,\njossa se ei ollut vielä milloinkaan käynyt. Öyvind päivälliseltä\ntullessa ei nähnyt pukkia: hänelle juolahti heti kettu mieleen. Koko\nruumiinsa sävähti variksi ja katsahtaen yltä-ympärillensä kuulosti hän:\n\"Kili-kili-kili-pukki!\" \"Bä-ä-ä!\" vastasi pukki vuoren reunalta, väänti\npäänsä väärälle ja katsoa volmotti alas.\n\nMutta pukin vieressä oli pikkuinen tyttö polvillansa. \"Onko tämä omasi,\ntämä pukki?\" kysyi tyttö. Öyvind seisoi avossa suin ja silmin, ja pisti\nkumpaisetki kätensä liiviniekka-housujensa lakkariloihin. \"Kuka sinä\nolet?\" kysäsi hän. -- \"Minä olen Mari, äitini armas, isäni ilo, kotini\nkukka, Heidegaardin Ola Nordistuen tyttärentytär, nelivuotinen\nsyksyllä, kaksi päivää halla-öistä, minä.\" -- \"Vai sinä se olet!\" sanoi\npoika, ja hengähti pitkään, sillä tytön puhuessa hän ei tohtinut\nhenqittääkään.\n\n\"Onko tämä omasi, tämä pukki?\" kysyi tyttö uudestaan. \"Onpa kyllä\",\nsanoi poika ja katsoi ylös. -- \"Minun niin tekis mieleni tätä pukkia,\n-- annatko sen mulle?\" -- \"Enkä anna\".\n\nTyttö istui jalkojansa suoristellen, katsoi poikaan päin alas ja sanoi:\n\"Entäs jos saat voirinkelin pukistasi, saanko sen sitte?\" -- Öyvind oli\nköyhän lapsi; hän oli syönyt voirinkeliä ainoasti kerran elämässänsä,\nsilloin kun kummisetä kävi talossa, mut ei muulloin milloinkaan, ei\nennen eikä jälkeen. Hän luotti silmänsä tyttöön päin. \"Näytäpäs ensin\nsitä rinkeliä\", sanoi hän. Tyttö ei ollut siihen hitainen, veti ison\nrinkelin esiin ja näytti sen kädessänsä; \"tässä se nyt on!\" sanoi hän\nja viskasi sen alas. \"Aiai! se meni kappaleiksi\", sanoi poika ja kokosi\njoka palaisen tarkkuudella; ensiksi söi hän kaikkein pienimmän\nmaistimena, ja se oli niin hyvä, että hän ei malttanut olla maistamatta\nvielä toistakin, ja ennenkun itsekään havaitsi, oli hän jo syönyt koko\nrinkelin.\n\n\"Nyt on pukki minun omani\", sanoi tyttö. Pojalla oli viimeinen pala\nsuussa, tyttö nauroi nurmikossa pitkällänsä, pukki, valkea rinta,\nkallavo harja, seisoi vieressä ja katsoi väärälläpäin alas.\n\n\"Etkös voinut odottaa!\" vaikeroi poika, ja sydän rupesi tykyttämään\nhänessä isosti. Tyttö nauroi siihen vielä kovemmin, ja kiepsahti\npolvillensa. \"Eipä muuta, vaan pukki on minun omani\", sanoi hän ja\njonnahti käsivarsin sen kaulaan, päästi sukkanauhansa ja sitoi sen\npukin kaulaan. Öyvind vaan katseli. Tyttö nousi ylös ja alkoi taluttaa\npukkia; sepä ei tahtonut lähteäkään matkaan, mutta kuikisti kaulansa\nalaspäin Öyvindiä kohti ääntäen: \"Bä-ä-ä-ä!\" Mutta tyttö tarttui\ntoisella kädellänsä karvoihin kiini, veti toisella nauhasta ja sanoi\nkauniisti: \"Tule pois, pukki, niin saat käydä tuvassa ja syödä äitini\nkipusta ja minun esiliinastani\", ja hän lauloi näin:\n\n       Käy pikkuinen pälli,\n       Käy pukkini tuo.\n       Käy naukuva killi,\n       Käy äitini luo;\n       Käy keltanen valta,\n       Käy katoksen alta,\n       Tulkaa pienetkin\n       Kanat kotihin,\n       Kiitee kyyhkyseni,\n       Hieno höyheniseni;\n       Kas kastetta maass',\n       Päivä paistavi taas.\n    Ja varhain se paistavi suvella,\n    Vaan syksy jo joutuvi tuulella.\n\nPoika jäi seisomaan. Hän oli nujunnut pukin kanssa jo talvesta asti,\njolloin se syntyi, eikä milloinkaan vielä ajatellut, tulisiko hänestä\neroa, mutta nyt se jo oli hetkenä tapahtunut, ja hänen ei pitäisi enää\nnähdä sitä!\n\nÄiti tuli laulellen mäeltä, niittämänsä heinävihko selässä; hän näki\npoikansa heinikossa istuvan jalat ristissä ja silmät vesissä; hän sen\nluokse. \"Mitäs itket?\" -- \"Niin pukki, pukki!\" -- \"Noh, missäs se pukki\nnyt on?\" kysyi äiti katsahtaen katolle. \"Ei se tulekaan takasin\", sanoi\npoika. \"Kultaiseni, mihinkähän tuo meni?\" Poika ei heti tahtonut\nvirkkaa. \"Veikö sen kettu?\" \"Niin, jospa se olisikin ollut kettu!\" --\n\"Viisasteletko sinä?\" sanoi äiti, \"mihinkä se pukki joutui?\" --\n\"No -- -- -- niin -- -- -- tuota -- -- -- minä satuin -- -- -- myömään\nsen yhdestä rinkelistä.\"\n\nMutta juuri sanoessaan sen ymmärsi hän, mitä pukin myyminen yhteen\nrinkeliin oli; ennen hän ei ollut sitä miettinytkään. Äiti sanoi:\n\"Mitäs luulet sen pienen pukin ajattelevan sinusta, kun sen saatoit\nmyödä yhdestä rinkelistä?\"\n\nPoika ajatteli itsekin sitä ja ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän enää\nmilloinkaan voisi tulla iloiseksi tässä maailmassa; eikä edes\nJumalankaan luona, ajatteli hän sitte.\n\nSe huoletti häntä niin paljon, että hän päätti vastapäin ei tehdäksensä\nminkäänlaista koirankuria, joko rukin nauhoja leikkelemällä tahi\nlampaita irti päästämällä tahi rantaan yksinänsä menemällä. Hän nukkui\npaikallensa ja näki unta pukista, että se oli tullut taivaasen; Herra\nJumala istui siinä pitkä parta leuvan alla, niinkuin Kuva-pipliassa\nnäkyy, ja pukki syödä nauskutti kuulakan puun lehtiä, mutta Öyvind\nistui yksinänsä katolla eikä voinut tulla ylös.\n\nÄkkiäänpä tunti korvaansa nykäistävän niin kuin kostealla kädellä, ja\nhän kavahti ylös. \"Bä-ä-ä-ä!\" mäkätti nyt pukki takasin tultuansa.\n\n\"Noh, palasitkos takasin!\" Hän kavahti seisallensa, sieppasi sen\nkumpaisetkin etujalat ylös ja tanssia leippasi sen kanssa kun veikko;\nhän nyki sitä parrasta ja lähti menemään sen kanssa äitinsä luo alas,\nkun kuuli jonkun olevan takanansa, ja näki tytön vieressänsä istuvan\nnurmikolla. Hän ymmärsi nyt kaikki, ja heitti pukin irti; \"Sinäkö tulit\nsen kanssa?\" Tyttö istui ja nyhti nurmea kädellänsä: \"Minun ei luvattu\npitää sitä; ukkovaari istuu tuolla ylempänä ja odottaa.\" Poika vielä\nseisoi ja katseli tyttöä, kun kuuli karkean äänen vuorelta päin\nhuutavan: \"No!\" Tyttö mietti, mitä nyt tekisi; hän kiepsahti ylös ja\nmeni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä pojan käteen ja\nsanoi: \"Anna anteeksi!\" Mutta siihen loppuikin hänen rohkeutensa, hän\nkavahti pukin kaulaan ja itki.\n\n\"Minä sanon, että sinä saat pitää pukin, minä\", virkkoi Öyvind lemmestä\nheltyneenä.\n\n\"Joudu nyt pois!\" sanoi ukkovaari mäeltä. Mari nousi nyt ylös ja alkoi\nkäydä juntustaa mäelle päin. \"Mari! sukkanauhasi unohtuu\", huusi Öyvind\njälestä. Tyttö kääntäysi ja luotti silmänsä ensin pukin kaulassa\nriippuvaan nauhaansa, ja sitte poikaan. Viimen teki hän lujan päätöksen\nja sanoi päätänsä nyökäyttäen: \"Sen saat pitää\". Öyvind meni tytön\nluokse ja sulki kätensä sen käteen. \"Kiitoksia paljon!\" sanoi hän. \"No,\nvieläpä siinä on kiittämistä\", vastasi tyttö, huokasi hyvin pitkään ja\nalkoi uudellensa käydä.\n\nÖyvind istuikse taas nurmikolle, pukki käveli vierellä, mutta se ei\nhäntä enää iloittanut niin kuin ennen.\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\n\nPukki käydä töpötteli tuvan seinämällä nuorassa, mutta Öyvind\nkäyskenteli katsellen vuoren yli. Äiti tuli tuvasta ja istuikse\npoikansa luo; tämä tahtoi kuunnella tarinoita kaukaisista retkistä,\nsillä pukki ei nyt enää viihyttänyt häntä kyllin. Siten sai hän kuulla,\nettä kaikki kappaleet olivat kerran olleet haastelevia; vuoret puhuivat\npuroille, purot virroille, virrat merille ja meret taivaalle; mutta\nnytpä hän kysäsi, tokko taivas puhui kellenkään, ja taivas puhui\npilville, pilvet puille, puut nurmelle, nurmi kukille ja kukat\neläimille, mutta eläimet lapsille, ja lapset taas aikaihmisille; ja\nsiten se meni vieläkin ympäri lumperoisiansa, eikä kukaan tiennyt kestä\nse alkoi. Öyvind katseli vuorta, puita, merta ja taivasta, eikä ollut\nennen milloinkaan niitä siten tarkastanut. Kissa juosta viipotteli nyt\nesiin ja vätkähti kalliolle päiväpaisteesen. \"Mitäs kissa sanoo?\" kysyi\nÖyvind. Äiti lauloi:\n\n    Iltarusko on ihana,\n    Kissa kalliolla makaa.\n    \"Kahden hiirenki kapina\n    Kuuluvi nyt kopsan takaa,\n    Mut en minä jaksa juosta\n    Noita tappamahan tuosta.\n\n    Sillä koska ma kodassa\n    Hauki-astiata haistoin,\n    Niin mä olleni nälässä\n    Niistä neljää jo maistoin,\n    Enkä siis nyt ensinkänä\n    Huoli hiiristä mitänä.\"\n\nsanoo kissa.\n\nMutta kukko tuli koko kanaparven kanssa. \"Mitäs kukko sanoo?\" kysyi\nÖyvind ja räpsäytti kämmeniänsä yhteen. Äiti lauloi:\n\n    Pienet poikaset\n    Kanat kynikset\n    Siipiänsä siiristellen,\n    Lintu lentelee,\n    Kukko katselee\n    Arvellen ja ajatellen:\n\n    \"Hanhi Harmaja,\n    Vaiko valkea,\n    Kiitää kyllä korkealle,\n    Vaan kas, tokko toi\n    Viisaudessa voi\n    Vetää vertoa kukolle.\n\n    Kanat kultani!\n    Pienet poikani!\n    Käykääte katoksen alle.\n    Mielelläni mä\n    Tänäpäivänä\n    Annan luvan auringolle.\"\n\nsanoo kukko.\n\nMutta kaksi pienoista lintua istui laulellen harjavuolen nenällä.\n\"Mitäs linnut sanovat?\" kysyi Öyvind naurahtaen.\n\n    \"Herra Jumala!\n    Sen on hyvä eleskellä,\n    Jonk' ei tarvitse työskennellä.\"\n\nsanoo linnut.\n\nJa hän sai kuulla, mitä kukin sanoi, kaikkityyni, mitä kusiaisetkin\nsammalikossa suikkelehellessansa sekä lesiäiset kuoren alla\ntakuttaissansa virkkoivat.\n\nSamana kesänä alkoi äiti opettaa häntä lukemaan. Kirjoja oli hänellä\nollut jo kauvan aikaa, ja hän oli jo paljon miettinyt, mitenkä se\nkävisi laatuun, että nekin rupeisivat puhumaan. Kirjaimista tuli nyt\neläimiä, lintuja ja kaikkia, mitä vaan löytynee; mutta nepä alkoivat\nkohta kävellä yhdessä, kaksittain; a seista törötti b-nimisen puun\njuurella, c teki samoin, mutta kun niitä koontui kolmeen ja neljään\nasti, niin ne näyttivät vihastuvan toisiinsa eivätkä lähteneetkään\nkäymään. Ja kuta etemmäksi hän joutui, sitä enämmin hän unoutti, mitä\nne olivatkaan; kauvimman hakeli hän a:ta, joka oli hänestä mieluisin;\nse oli hänestä pienoinen musta vuonna, joka oli kaikille ystävänä;\nmutta kohta unoutti hän a:nki eikä kirja, mutta leikittely-aika tuntui\nvaan somalta.\n\nMuutaman päivän kuluttua sillä lailla tuli äiti kerran ulkoa ja sanoi\nhänelle: \"Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinun pitää lähteä\nkanssani ylätaloon\". Öyvind oli kuullut koulun olevan semmoisen paikan,\njossa monta poikaa leikittelevät, ja sitä hän ei ensinkään paheksinut.\nHän oli vaan hyvin iloissansa; ylätalossa oli hän käynyt usein, mutta\nei koulun ajalla milloinkaan, ja hän juosta leppasi nyt vasta mäetkin\nsukkelammin kun äitinsä käyden, sillä hänellä oli mieliteko. He tulivat\nylätalon porstuaan, ja kauhea porina niinkuin kotona myllystä kuului\nnyt, ja hän kysyi äitiltänsä, mikä se oli. \"Se on lapsien lukeminen\",\nvastasi äiti, ja Öyvind ihastui hyvin, sillä hänkin oli lukenut sillä\nlailla, ennenkun hän tunti kirjaimiakaan. Ne tulivat tupaan, ja siellä\nistui niin paljon lapsia pöydän ympärillä, ettei kirjassakaan ollut\nenempätä; toiset istuivat eväsarkkujensa päällä seinävierillä; muutamia\nseisoi taulun ympärillä. Koulumestari, vanha harmapää mies, istui\nrahilla pankon luona ja pani tupakkata piippuunsa. Kun Öyvind äitinensä\nastui sisälle, kääntyi jokainen niitä katsomaan, ja myllyn jyrinä\ntaukoutui, ikään kun olisi sulku rännissä tupattu kiini. Äiti teki\nhyvän päivän Koulumestarille, joka vastasi jälleen.\n\n\"Nyt minä tuon tänne pienoista poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan\",\nsanoi äiti. \"Mikä tämän miehen nimi on?\" kysyi Koulumestari, kaivaen\ntupakkata kukkarostansa. \"Öyvind\", sanoi äiti; \"se tuntee jo kirjaimet\nja tavaakin\". \"Jokohan?\" mietti Koulumestari; \"no tulepahan tänne\nvalkopää!\" Öyvind meni Koulumestarin luokse; tämä nosti pojan\npolvellensa ja otti siltä hatun pois päästä. \"Katsopas sitä kaunista\npoikaista!\" sanoi hän, silittäen sen päätä. Öyvind katsoi naurussa suin\nhäntä silmiin. \"Minullako sinä naurat?\" kysyi Koulumestari\nsilmänluomiansa kiristäen. \"Niinpä kyllä\", vastasi Öyvind ja nauraa\nvilmotti vaan. Tällöin nauroi Koulumestarikin, äiti nauroi, lapset\nnauroivat, ja siten nauroi nyt jokainen.\n\nSillä lailla tuotiin Öyvind kouluun.\n\nKun hän lähti istumaan, tahtoi jokainen jättää hänelle siaa. Hän\nkatseli kauvan, toiset supattivat ja osottivat; hän käveli kumminki\nsinne tänne lakki kädessä ja kirja kainalossa. \"No, mitenkäs se nyt\nkäypi?\" kysyi Koulumestari keskeyttäen tupakoimisensa. Kääntyessänsä\nKoulumestariin päin keksi hän, että sitä likellä, pankon luona,\npunaiseksi maalatulla jakkaralla istui se moniniminen Mari, joka nyt\noli peittänyt kasvonsa kämmenillänsä, mutta katsoa vilmotti kumminkin\nsormiensa lävitse. \"Tässä minä istun\", sanoa sukasi Öyvind ja istuikse\npienelle jakkaralle tytön viereen. Tämä nosti nyt vähäisen\npojanpuoleista kättänsä ja katsoi poikaan kyynäspäänsä alaitse; tämäki\npeitti heti kasvonsa kämmenillänsä ja katseli tyttöä kyynäspäänsä\nalaitse. Sillä lailla istuivat he nyt toisiansa tähystäen, kunnes tyttö\nrupesi nauramaan, ja poika teki samoin, muut lapset näkivät sen ja\nnekin rupesivat nauramaan; tällöin jyrähti peloittava ääni, mutta joka\nkumminki vaikeni sanottuansa: \"Hiljaa penikat, pyövelit, poikaset,\npiikaset -- hiljaa ja totelkaate sokeriporsaat nyt minua!\" Se oli\nKoulumestari, jolla oli tapana kiivastua, mutta lauhtua jälleen,\nennenkun hän lopettikaan torumisensa.\n\nKohta tuntui koulu somalta ja myllyn jyrinä alkoi taas kuulua, sillä\njokainen luki korkealla äänellä kirjastansa, kimakimmat äänet kuuluivat\nerittäin, karkeimmat taas kajattivat sitä kovemmin muka kuuluaksensa,\nmuutamat haukoittelivatkin. Öyvind ei ollut elinpäivinänsä viettänyt\nniin hupaista hetkeä.\n\n\"Tämmöistäkö täällä on ainakin?\" kysyi hän supattamalla Marilta. \"Aivan\ntämmöistä\", sanoi tyttö.\n\nVähän ajan perästä piti heidän menemän Koulumestarin luokse lukemaan ja\npienoinen poika pantiin heille lukukumppaniksi ja sitte ne pääsivät\njälleen somina istumaan.\n\n\"Onpa minullakin jo kirja\", sanoi tyttö. -- \"Onko?\" -- \"On se, mutta ei\nniin korea kuin sinulla on\". -- \"Minkä tautta sinä et tule useammin\nmeidän kalliolle?\" -- \"Ukkovaari pelkää minun putoovan kallion reunalta\nalas\". -- \"Mutta eihän se ole korkea\". -- \"Ukkovaari ei laske\nkumminkaan\".\n\n\"Voi kuinka monta laulua äiti osaa\", sanoi poika. -- \"Osaapa\nukkovaarikin\". -- \"Niin, mutta se ei osaa niitä kun äiti\". --\n\"Ukkovaaripa osaa laulaa tanssista; tahtoisitko sinä kuulla sitä\nlaulua?\" -- \"Aivan mielelläni\". -- \"Mutta siirrä nyt jakkaratasi vähän\ntännemmäksi, ettei Koulumestari kuulisi.\" -- Poika muuttausiin\nkuuntelemaan laulua, jonka tyttö luki hänelle neljä viisi kertaa, jotta\nhän oppi sen ulkoa, ja ihan ensimäinen, mitä hän koulussa oppi, oli\nsiis tämä laulu:\n\n    \"Viu!\" pani viulu.\n    Ja nyt joka henki.\n    Niin piika kun renki.\n    Jo tanssia voi.\n    \"Hiu!\" huusi Olli,\n    Kun Jussikin, juuri\n    Se tanssija suuri.\n    Jo tyttöä toi.\n\n    \"Hoh!\" sanoi Erik\n    Ja kinttua käänti,\n    Kun viulu nyt äänti\n    Ja laipio soi.\n    \"Noh!\" sanoi Elling\n    Ja tarttui sen niskaan,\n    \"Joko sua viskaan?\n    Hontelo hoi!\"\n\n    \"Kuin?\" kysyi Rasmus,\n    \"On, Randini hoikka!\n    Sen suutelon seikka;\n    Ka nytpä mä saan!\"\n    \"Nuin!\" sanoi Randi,\n    Ja korvalle mätti\n    Ja Rasmuksen jätti,\n    \"He tuossa on vaan!\"\n\n\"Kas niin lapset!\" sanoi Koulumestari, \"koska nyt on ensimäinen\nkoulupäivä, niin pääsette aikaisemmin, mutta ensiksi pidetään rukoukset\nja veisataan.\" Nyt se vasta elämä nousi; ne hyppivät penkiltä, juoksivat\nlattiata, ja lopsauttelivat toistensa huulia. \"Siivolla penikat,\nnauriaiset, naatiaiset! -- siivolla ja käykääte koreesti lattiata,\nmiurakkeet!\" sanoi Koulumestari, ja ne kävelivät nyt hiipetellen\nvarpaillansa. Koulumestari astui esiin ja piti rukoukset lyhyesti.\nSitte veisattiin; Koulumestari alkoi karkealla äänellä, kaikki lapset\nseisoivat kädet ristissä ja veisasivat kanssa, Öyvind seisoi oven\nsuussa Marin luona; nämä eivät osanneet veisata, mutta kuuntelivat\nkädet ristissä.\n\nTämä oli ensimäinen päivä koulussa.\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\n\nÖyvind kasvoi ja olikin rivakka poika; koulussa oli hän ensimäisiä ja\nkotona teki hän työtä kelpo lailla. Se tuli siitä, että äiti oli\nhänelle kotona mieluinen, Koulumestari taas koulussa; isäänsä näki hän\nharvoin, sillä se olosti joko kalassa tahi jauhatti myllyänsä, johonka\nkaikki seutulaiset toivat jauheensa.\n\nNäinä vuosina iskeytyi pojan mieleen paraastansa Koulumestarin\nhistoria, jonka äitinsä kertoi hänelle muutamana iltana veneessä\nsoutaessansa. Se tunkeusiin kirjaanki, se joka sanan alle, mitä\nKoulumestari sanoi, sekä käveli ympäriinsä koulussa, kun siellä vaan\noltiin äänettä. Siitä sai hän kuuliaisuutta ja rehellisyyttä ja miltei\nhelpommin käsittänyt kaikkia, kun siellä opetettiin. Se historia oli\ntämmöinen:\n\nBaard oli Koulumestarin nimi ja hänelle oli Antti niminen veli. Ne\nmieltyivät hyvin toisiinsa, ottivat kumpikin pestin ruvetaksensa\nsotamieheksi ja elivät siis yhdessä niin kotona kun sodassakin, jossa\nhe kumpikin pääsivät korpraaliksi ja palvelivat samassa komppaniassa.\nNiiden kotiin tultua sodasta, näki jokainen, että ne olivat kaksi jaloa\nmiestä. Sitte kuoli heiltä isä, ja siltä jäi paljon irtonaista\ntavarata, jota ei ollut sovelias jakaa; sentähden sanoivat he\ntoisillensa, etteivät he nytkään herkeä olemaan sopimattomina, mutta\npanisivat tavaran huutokauppaan, jotta kumpikin voisi ostaa, mitä\ntahtoi, ja jakaisivat sitte hinnat. Tuumasta toimeen. Mutta isältä oli\njäänyt eräs kultainen lakkari-kellokin, joka oli hyvin mainittava,\nsillä se oli ainoa kultakello, mitä kansasto niillä seutuvin oli\nnähnyt, ja kun tämä kello joutui huutoon, teki sitä monenki rikkaan\nmieli, kunnes veljeksetkin rupesivat tarjoomaan; muut antoivat silloin\nmukaan. Baard odotti nyt, että Antti antaisi hänen saada kellon, ja\nAntti odotti juuri samaa Baardilta; toisensa uhalla tarjosi kumpikin\nvuorostansa enemmän kun toinen. Koska kello oli noussut 20 talariin,\ntuntui jo Baardista, että se ei ollut kauniisti tehty veljeltä, ja hän\ntarjosi uhallakin enemmän, kunnes se nousi 30:een; kun ei Antti\nvieläkään herennyt, näytti se Baardista, ettei Antti muistanutkaan,\nkuinka hyvä hän oli ollut häntä kohtaan monessa tilaisuudessa, eikä\nsitäkään, että hän oli vanhempi, ja kello tuli siis 30 talarin yli;\nAntti oli vieläkin matkassa. Tällöin tarjosi Baard kerrassansa 40\ntalaria, eikä katsonutkaan enää veljensä päälle; muut huutajat olivat\näänettöminä, ainoastansa nimismies kuulutti somasti hintoja. Antti\najatteli seistessansa, että jos Baardilla lie varaa antaa 40 talaria,\nniin on hänelläkin, ja ellei Baard soisi hänelle kelloa, niin voisihan\nhän sittekin ottaa sen; hän tarjosi enemmän. Tämä tuntui Baardista mitä\nisoimmalta häpeeltä kun häntä milloinkaan oli kohdannut; hän tarjosi 50\ntalaria sangen hiljaisesti. Paljon kansaa seisoi ympäriinsä ja Antti\najatteli, ettei veljensä siten saisi pilkata häntä kaikkien kuullen;\nhän tarjosi enemmän. Baard naurahti silloin; \"100 talaria ja veljeyteni\npäälliseksi\", sanoi hän, kääntiikse ja meni ulos tuvasta. Vähän ajan\nperästä tuli muuan hänen luoksensa juuri kun hän oli satuloimassa sitä\nhevoista, jonka hän vast'ikään oli (huudossa) ostanut. \"Kello on\nsinun\", sanoi mies; \"Antti luopui\". Sillä erää, kun Baard kuuli tämän,\nsujahti hänen lävitsensä ikään kun katumus, hänen mielessänsä oli nyt\nveli eikä kello. Satula oli laitoksessansa, mutta hän seisoi vielä käsi\nhevoisen selällä epä-tietoisena, tokko hän ratsastaisi. Tällöin tuli\npaljon väkeä ulos, Antti niiden keskellä, ja kuin tämä keksi veljensä\nseisovan satuloidun hevoisen luona, ei hän tiennyt, mitä Baard ajatteli\nseistessansa, mutta huusi hänelle: \"Kiitoksia kellosta, Baard! et sinä\nnäe tulevan sitä päivää, että veljesi astuu kantapäillesi\". \"Eikä sitä\nettä minä ratsastan kotiin jälleen!\" vastasi Baard kalveanaamaisena\nkimmertäytyen hevoisen selkään. Ei kumpikaan heistä astunut sen koommin\nsiihen huoneesen, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa.\n\nJonkun ajan kuluttua nai Antti torpparin tyttären, mutta ei kutsunut\nBaardia häihin; Baard ei ollut kirkossakaan. Ensi vuodella naituansa\nlöydettiin Antin ainoa lehmä kuolleena tuvan pohjoispuolella, jossa se\nkävi laitumella, eikä kukaan havainnut, minkä tautta se oli kuollut.\nMonta muuta onnettomuutta tuli siihen lisäksi, ja hänen elantonsa alkoi\nmennä takasi-käsin; mutta sepä oli pahin seikka, kun hänen riihensä\npaloi keskellä talvea koko ahdoksenensa ja mitä hänessä vaan lie ollut;\neikä kukaan tiennyt mitenkä se oli syttynyt tuleen. \"Tämän on\npahansuopa tehnyt\", sanoi Antti, ja hän itki sinä yönä. Hänestä tuli\nköyhä mies, eikä hänellä ollut halua työnkään tekoon.\n\nTällöin tuli Baard seuraavana iltana veljensä tupaan. Antti rötkötti\nvuoteellansa, veljensä tullessa tupaan, mutta kapsahti nyt seisallensa.\n\"Mitä sinä täältä haet?\" kysäsi hän, mutta vaikeni ja jäi seista\njorottamaan lakkaamatta katsoen veljensä päälle. Baard odotti vähän,\nennen kun hän vastasi: \"Minä tarjoisin sulle Antti apua, sulla ei ole\nhyvät päivät.\" -- \"Minulla on semmoiset kun sinä Baard olet suonut\nminulle! Mene! taikka en tiedä, tokko voin hallita itseäni\". -- \"Sinä\nolet Antti väärässä; minä kadun\" -- -- -- \"Mene, Baard, tahi Jumala\narmahtakoon niin sinua kun minuakin!\" -- Baard menikin pari askelta\ntakasi-käsin; vapisevalla äänellä kysyi hän: \"Tahdotko sen kultakellon,\nniin saat?\" -- \"Mene, Baard!\" kiljasi toinen ja Baard menikin\ntohtimattansa odottaa.\n\nMutta Baardin juttu olikin tämmöinen. Kuultuansa veljensä\nonnettomuuksista, suli hänen sydämensä, mutta korskeutensa veti häntä\nkumminkin takasi. Hänen alkoi tehdä mielensä käymään kirkossa, ja\nsiellä teki hän aina hyviä aikeita, mutta ei jassanut niitä täyttää.\nUsein joutui hän jo niin pitkälle, että hän voi nähdä veljensä mökin,\nmutta kohta tuli joku ovesta ulos, kohta taas oli siellä joku vieras,\ntahi oli Antti ulkona puita hakkaamassa, niin että jokin aina oli\nesteenä. Mutta muutamana sunnuntaina talven aikaan kävi hän taas\nkirkossa, ja silloin oli Anttikin siellä; Baard näki hänen\nkalveutuneena ja laihtuneena, entisissä vaatteissansa, jotka ennen\nolivat olleet ehyet, mutta nyt ne olivat vanhoina ja paikoissa.\nSaarnattaessa katsoi Antti pappiin ja hän näytti Baardista olevan hyvä\nja lempeä, jotta tämä tuli ajattelemaan heidän lapsuuden-aikaansa ja\nkuinka hyvä poika se oli. Baard oli itse sinä päivänä Herran\nEhtoollisen vierassa, ja hän teki Jumalalle sen juhlallisen lupauksen,\nettä hän sopisi velinensä, kävipä miten tahaansa. Tämä aikomus syttyi\nhänen sydämmensä pohjassa, juuri Kristuksen veren kalkkia juodessansa,\nja Herran pöydältä noustuansa yritti hän paikalla menemään veljensä\nluokse istumaan, mutta siinä istui muuan tiellä, ja veli nuukotti\nkatsomattomana. Jumalanpalveluksen jälkeenkin oli taas joku tiellä ja\nväkeä oli silloin liian paljon; Antti kulki vaimonensa rinnakkain,\nmutta Baard ei tuntenut veljensä vaimoa; hän ajatteli olevan parasta\nmennä Antin kotiin toden perästä juttelemaan. Illan tultua teki hän\nniin. Tuvan oven taakse päästyänsä seisahti hän kuuntelemaan ja\nkuulikin nimeänsä mainittavan; sen teki vaimo. \"Hän oli tänäpänä Herran\nEhtoollisella\", sanoi tämä, \"ja ajatteli varmaankin sinun päällesi\". --\n\"Ei minun päälleni\", sanoi Antti, \"minä tunnen hänen; hän ajatteli\nainoastansa itsensä päälle.\"\n\nSitten ei sanottu kaukaan aikaan mitään, Baard hikoili seistessänsä,\nvaikka ilta oli kylmä. Vaimo ramuutti tuvassa pataa, joka kiehua\npurpatti liedellä, pikkuinen lapsi itki kerran väliin, ja Antti\nsoudatti. Vaimo sanoi silloin nämä pari sanaa: \"Minä luulen,\nettä teillä on kumpaisellakin toinen toisenne mielessä\nhavaitsemattannekaan\". -- \"Haastellaanpas muusta\", vastasi Antti. Vähän\najan perästä nousi hän ylös lähteäksensä oveen päin. Baardin täytyi\nkätkeytyä halkosuojukseen; mutta entäpäs nyt kun Anttikin tuli sinne\nhalkosylyystänsä ottamaan. Baard seisoi kyykyllänsä ja näki hänen\nselvään; hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja käveli nyt sodasta\nkotiin tuodussa virkapuvussansa, joka oli samallainen kun Baardinki, ja\njoista he olivat tehneet toisillensa lupauksen, etteivät he niitä\nmilloinkaan liikuttaisi, mutta jättäisivät perinnöksi. Antin puku oli\nnyt paikkainen ja kulunut, hänen voimakas, sorea vartalonsa oli kun\nryysykokoon kääritty ja juuri tällöin kuuli hän kultakellon takuttavan\nomassa halkosuojuksessansa. Antti meni varpu-rion kupeelle ottamaan\nvarpuhalkoja; juuri yriteltyänsä poimemaan sylyystänsä seisahti hän,\nkeuvahti sitte takaperin varpu-riolle ja katsoi taivaalle, kuinka\nkirkkaasti tähdet vipottivat. Tällöin huokasi hän ja sanoi: \"Niin on\nniin; -- Herra Jumala, Herra Jumala!\"\n\nNiin kauvan kun Baard eli, kaikui hänen korvissansa ne samat sanat. Hän\noli menemäisillänsä veljeänsä vastaan, mutta tämä puristi juuri\nnyrkkiänsä -- kun uhkaeleva -- ja näytti kovalta; häntä ei ollut siis\nenää hyvä lepyttää. Antti otti varpuhalkoja sylyyksensä ja mennä kuiti\nBaardin sivuitse, jotta oksat löivät tätä naamaan, niin että se\nkipeloi.\n\nVarsinkin kymmenen minuuttia seisoi hän vieläkin liikkumatoinna samalla\nsiallansa, ja tietämätöintä, milloinka hän olisi lähtenyt, ellei häntä\nsen kovan liikutuksen perästä olisi ruvennut vilustamaan sillä lailla,\nettä hän värisi aivan lävitse. Silloin meni hän ulos; hän tunnusti\nitsellensä suoraan, että hän oli liian rohkenematoin menemään sisälle;\nsen tautta oli hänellä nyt toinen aikomus. Hän otti porokupista, joka\noli siinä nurkassa, jossa hän oli kyyköttänyt piilossa, monjaita\nhiilipalaisia mukaansa, löysi vähän hongan tikkua, ja meni mäelle päin\nriiheen, Pani oven kiini ja iski tulen. Saatuansa tikun palamaan nosti\nhän sitä ylös, löytääksensä sen naulan, johonka Antti ripusti lyhtynsä,\nkun hän aamusta aikaiseen tuli puimaan. Baard otti nyt kultakellonsa\nlakkaristansa ja ripusti sen naulaan, sammutti tikkunsa sekä meni pois,\nja silloin oli hän mielessänsä niin kevennyt, että hän juosta kepotteli\nhangella kun nuori poika.\n\nSeuraavana päivänä kuuli hän, että veljensä riihi oli palanut samana\nyönä. Luultavasti oli kipunoita pudonnut siitä tikusta, jonka piti\nnäyttämän hänelle tulta kelloa naulaan ripustaissansa.\n\nTämä sanoma koski häneen niin kovasti, että hän istui sen päivää niin\nkun peloissansa, otti virsikirjansa esille ja veisaeli, niin että muu\ntalon väki luuli täällä olevan jotakin hulluutta matkalla. Mutta\niltaisella meni hän ulos; kuu paistoi kirkkaasti; hän meni veljensä\nmökille, ja kaiveli sen palaneen riihen sialla -- sekä löytikin\npienoisen yhteen sulaneen kultamukareen; se oli kello.\n\nHänellä oli juuri se kultamukare kourassa silloin kun hän meni\niltamassa veljensä luokse, pyytämään sovinnolle, ja tahtoi selvittää\nseikkansa. Mutta se on kerrottu, kuinka se silloin kävi.\n\nPieni tyttö oli nähnyt hänen kävelevän riihen sialla; muutamat tanssiin\nmenevät pojat olivat edellisenä sunnuntai-iltana nähneet hänen menevän\nalas mökille päin; Baardin korteerin talon väki selitti, kuinka\nkummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun nyt kaikki tiesivät, että\nhän oli velinensä sangen vihoin, niin se ilmoitettiin ja tutkinto\nseurasi. Ei kukaan voinut todistaa häntä vastaan mitään, mutta häntä\nluultiin kumminkin, ja nyt oli hänen vaikeampi kun milloinkaan lähestyä\nveljeänsä.\n\nAntti oli ajatellut Baardin päälle riihen palettua, vaan ei sanonut\nsitä kellenkään. Koska hän seuraavana iltana näki hänen kalveana ja\nkummallisena astuvan tupaansa, ajatteli hän heti, että nyt on katumus\nlyönyt häntä, mutta semmoista hirveätä työtä veljeänsä kohtaan ei hän\nsaa anteeksi. Sitte sai hän kuulla, että ihmiset olivat nähneet hänen\nmenevän alas mökille samana iltana, kun tulipalo tapahtui, ja vaikka\ntutkittaissa ei saatu muuta toteen, uskoi hän järkähtämättä, että Baard\noli sen tehnyt. He tapasivat toisensa asiaa tutkittaissa, Baard hyvissä\nvaatteissansa, Antti taas paikatuissa; Baard katsoi veljensä päälle\nsisään astuissa, ja silmät rukoilivat, niin että Antti tunti sen\nitsessänsä. Hän ei siis tahdo minua sanomaan mitään, ajatteli Antti, ja\nkun häneltä kysyttiin: \"Luuletkos veljeäsi syypääksi?\" sanoi hän\nkuuluvasti ja jyrkästänsä: \"En\".\n\nMutta Antti rupesi siitä päivästä lähtien ryyppimään ja joutui vähällä\naikaa turmiolle. Vielä pahemmin oli kumminkin Baardin laita, vaikka hän\nei juonut; häntä ei olisi tuntenut entiseltänsä.\n\nEräänä iltana myöhällä tulee muuan köyhä vaimo siihen pieneen\nkammariin, jossa Baard asui ja pyyti häntä kanssansa ulos vähäksi\naikaa. Baard tunti sen olevan veljensä vaimon. Hän ymmärti heti, millä\nasialla tämä oli, kävi kalman kalveaksi, puki päällensä ja seurasi\nhäntä puhumatta sanaakaan. Antin tuvassa paloi valkea, joka tuikahteli\nsammumaisillansa; he menivät nyt tulta kohti, sillä tie oli\ntuiskuttunut aivan umpeen. Kun Baard tuli porstuaan, töyhähti hänelle\nkummallainen haju nenään, niin että se teki hänelle pahan elämän. He\nmenivät sisään. Pikkuinen lapsi istui pankolla syödä napostellen\nhiiliä, ja olikin ihan mustanaamainen, mutta katsoi nyt ylös ja nauraa\nvilmotti valkeine hampainensa; se oli veljen lapsi. Mutta sängyssä\nkaikellaisilla vaatteilla peitettynä makasi Antti, laihtuneena,\njulkeine, korkeine otsinensa ja katsoi lempeästi veljensä päälle.\nBaardin polvet vapisivat, hän istuikse sängyn jalkoin ja rupesi\nkatkerasti itkemään. Potilas katseli häntä eikä virkkanut mitään.\nViimeinki käski hän vaimoansa menemään ulos mutta Baard ei sallinut\nsitä -- ja nyt alkoivat veljekset jutella toisiensa kanssa. He\nselvittivät nyt seikkansa siitä päivästä lähtien, jona he olivat\nkilvalla huutaneet kelloa, aivan siihen päivään asti, kun he nyt\nyhtyivät toisiinsa.\n\nBaard lopetti ottaen esille sen kultamukareen, jota hän aina kantoi\nmatkassansa, ja veljekset havaitsivat nyt, että he olivat viettäneet\ntämän ajan tuntematta itseänsä päivääkään onnellisina.\n\nAntti ei puhunut paljon, sillä hän ei voinut hyvin; mutta Baard olosti\nAntin sängyn luona, niin kauvan kun tämä sairasti. \"Nyt minä olen aivan\nterve\", sanoi Antti muutamana aamuna herättyänsä; \"eläkäämme, veljeni\nkauvan yhdessä, milloinkaan toisistamme eroamatta niin kun\nmuinoisinakin päivinämme.\" Mutta sinä päivänä kuoli hän.\n\nVaimo ja lapset tulivat sitte Baardin luokse ja heillä oli siitä ajasta\nlähtien hyvät päivät. Mutta mitä veljekset olivat jutelleet sängyssä,\nse tunkeutui ulos seinän lävitse yösydämelläkin sekä tuli tutuksi koko\nseutuvan kansastolle ja Baard tuli niiden kesken mitä paraimmassa\narvossa pidetyksi mieheksi. Kaikki tervehtivät häntä niin kun jotakuta,\njolla oli ollut paljon surua, mutta joka oli löytänyt taas ilon, tahi\nkun muuanta, joka oli ollut poikessa hyvin kauvan aikaa. Baard tuli\ntästä ystävyydestä ympärillänsä luonnoltansa vakinaiseksi ja\njumaliseksi mieheksi sekä sanoi tahtovansa jotakin toimitusta; ja niin\nmuodoin rupesi tämä vanha korpraali olemaan Koulumestarina. Sekä\nensiksi että viimeksi juurutti hän lapsihin rakkautta, ja oli itse\nesimerkkinä, niin että lapset pitivät häntä niin hyvänä kun\nleikkikumppaniansa ja isäänsä yhdellä haavaa.\n\nKas tuommoinen historia se nyt kävi siitä vanhasta Koulumestarista, ja\nse istuikse Öyvindin mieleen, niin että se oli hänelle sekä uskonoppina\nja kasvattajana. Koulumestari oli hänestä miltei enemmän kun\nluonnollinen mies, vaikka hän istuksenteli muiden yhteydessä ja käveli\nvähän kumarana. Se oli mahdotointa ettei Öyvind osannut joka läksynsä,\nja jos hän sai jonkun suosimasanan tahi jos päätä silitettiin\nluetettua, kas silloin oli hän iloinen ja vilkas koko päivän.\n\nTehovimman vaikutuksen teki se aina lapsille, kun Koulumestari ennen\nveisaamista piti niille vähän puhetta ja varsinkin kerran viikossa luki\nmuutamia värsyjä, joissa neuvottiin rakastamaan lähimäistänsä. Kun hän\nluki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän oli\nlukenut sitä noin 20-30 vuotta; se kuului näin:\n\n    Rakastele, kristitty, lähimäistäsi,\n    Älä häntä kovalla kengälläsi\n    Potki mullikossakana maatessaan.\n    Kaikki mitä mailmassa mellastavi\n    Rakkaus ne uudellensa rakentavi,\n    Koska niitä kerrankana koitellaan.\n\nMutta koko virren luvettuansa ja sitte vähän aikaa äänetöinnä\nseisottuansa katsoi hän lapsihin lemmellä ja sanoi: \"Kas nyt, piritsat!\nnouskaate ylös ja menkääte kotiinne siivolla -- kauniisti, että minä\nkuulisin ainoastansa hyvää teistä, lapsukaiseni.\" Kun nämä nyt\nparaallansa liehuivat ja hälisivät kirjojansa ja eväitänsä etsien,\nhuuti hän vielä: \"Tulkaate huomenna jälleen heti päivän valettua,\nmuuten minä annan teille 'kuka käski' -- tulkaate tyttöseni, poikaseni\nmäärätyllä ajalla, niin sitte ollaan uutteroina!\"\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\n\nÖyvindin kasvatuksesta sitte myöten kasteenliittonsa uudestamista ennen\nviimeiseen vuoteen asti ei ole paljon mainitsemista. Hän luki aamusta,\ntyöskenteli päivällä ja leikitteli iltamassa.\n\nKun hänellä oli erinomattain iloinen luonto, niin ei siihen tarvittu\nkaukaa aikaa, ennen kun läheinen nuoriso vapaa-hetkillä oli mielellänsä\nsiellä kussa hänki. Öyvindin koti oli nimeltä Pladsen, ja siitä oli\nhyvä myötämäki lahteen, vuoren ja metsän välitse (niin kun on jo\nmainittu) ja seutuvan nuoriso laski siitä mäkeä talvikaudet hyvällä\nsäällä ja sunnuntai-iltoina. Öyvind oli mestari mäenlaskussa; hänellä\noli kaksi kelkkaa \"Viuhottaja\" ja \"Langottaja\"; viime-mainittua\nlainasikin hän useimmille yhteiseksi, mutta edellisellä laski hän itse\nja piti Maria sylissänsä.\n\nEnsimäisenä työnä herättyänsä oli Öyvindillä näinä aikoina katsominen\nulos, jos siellä oli tuisku, ja kun hän vaan näki vesakon lahden takana\nolevan mustanpuuhkeana, tahi kuuli veden tippuvan katolta, niin\npukeuminen kävi pitkäpiimäisesti, ikään kun sinä päivänä ei olisi ollut\nmitään tekemistä. Mutta jos hän herättyänsä varsinkin sunnuntai-aamuina\nhavaitsi, että vesakko kuuhotti valkeana ja ilma näytti kylmän\nrapsealta ja selkeältä, kas silloin pukeutui hän sukkelasti paraislin\nvaatteihinsa, ja tällöin ei hänen tarvinnut työskennellä, paitsi\nentisten lukujen kuulostelemista tahi veisaamaan opettelemista edellä\nja sitte koko iltapuolen vapaana, -- hih! silloin oli pojalla heti\nsängystä noustuansa housut jalassa ja vaatteet päällä kiireesti kun\nsotaan lähtevällä eikä hän joutanut syömäänkään paljon mitään. Kun\npuolisen syötyä ensimäinen poika tulla hujotti suksillansa tieviertä\nhuiskuttaen suksen sauvaa päänsä ylitse, tahi huutaen, jotta kummut\nlahden ympäristöllä kaikuivat, ja toinen kelkalla tietä myöten, ja\nvielä muuan, ja taas muuan, kas silloin tuli Viuhottajan haltiakin ulos\nja joka mies liehui kohta mäessä huutaen: \"hivoo!\" joka vongahteli\npitkään vielä lahden takaisilla kukkuloillakin ja vaikeni vasta hyvin\nkaukana.\n\nHän ikävöi Maria, ellei sitä näkynyt, mutta jos se oli ensimäisinä\ntullut, niin ei hän pitänyt siitä mitään erinäistä huolta.\n\nMutta viimein tuli joulu, jolloin niin poika kun tyttökin olivat noin\n16 tahi 17 vuoden vanhoja ja ensi kevännä aikoi kumpainenki\nkasteenliittonsa uudistaa. Neljäntenä joulupäivänä oli juomingit\nHeidegaardin ylätalossa Marin ukkovaarin luona, jossa Mari oli\nkasvatettu, sillä tämä oli jo kolmatta vuotta luvannut Marille pitää\nnämä pidot, mutta viimeinki täytti hän nyt lupauksensa. Öyvindikin\nkutsuttiin sinne.\n\nSilloin oli puoli selkeä, eikä kylmä ilta, tähtiä ei näkynyt ensinkään\nja näytti niin kun seuraavana päivänä sataisi vettä. Jokseenkin ravakka\ntuuli puhui pitkin hankea, joka näillä Heidemarkin seutuvilla oli\npaikoin nietostunut, paikoin taas sulanut pois. Pitkin tieviertä oli\njoko lunta tahi nilppua, joka oli mustansinertävätä, niin että se\nvivahti sekä lumeen että paljaasen maahan ja välkkyi paikoin niin\npitkältä kun silmä kantoi. Pitkin mäkien lomia oli tulva-vesi juossut\nvirtanansa ja heittänyt jälkensä mustaksi ja paljaaksi, mutta kahden\npuolen niitä juovia oli kaikki valkoista ja lumella peitettyä, paitsi\nniillä paikoin, joissa koivikko pistiin eteen ja teki seudun mustaksi.\nVettä ei ollut näkyvissä, mutta puoli-paljaat kummut ja suot näyttivät\nlaaksoissa olevan hajaalla ja ikään kun raskaassa unessa. Talot olivat\nkun isoja rioja aukeella; ja näyttivät talvisina iltoina mustilta\nrykämiltä, joista tuli kiilui pitkin ketoa joko muutamista tahi\nuseemmista ikkunoista; tulista nähtiin että Marin kotonakin oltiin nyt\niloisina. Nuoriso, niin täysi- kun kesken-kasvuisetkin, kokountui nyt\nmonelta kulmalta; harvat kulkivat tietä myöten, tahi poikkesivat he\nsiltä kumminki taloa lähelle tultuansa, ja piiloittelikset, muutamat\nnavetan taakse, muutamat ruoka-aitan alle, monjaat taas pistihet riihen\ntaakse ja rääkyivät siellä kettuna, toiset vastasivat kaukaa kissana,\nyksi seisoi kodan takana ja haukkua jumputti kun vanha äkäinen koira,\njolta kimakka ääni oli muka särkynyt, kunnes siinä koitui yleinen\najeleminen. Neidot tulivat isoissa parvissa ja monjaita poikiakin,\nvarsinki pienoisia, oli niiden seurassa ja ne ilvehtivät niitten\nympärillä, että he muka näyttäisivät aika miehiltä. Kun semmoinen\nneitolauma oli taloon pääsemäisillänsä ja joku tahi useampi\ntäysi-kasvuisista pojista vaan sattui keksimään sen, niin neidot\nerosivat kiitäen huoneiden soliin eli rantotietä myöten alas ja piti\nsitte vedettämän esille ja sisään yksittäin. Muutamat ujostelivat niin\nettä Mari piti kutsuttaman niitä hakemaan; Mari tulikin tällöin ulos ja\nsai ne taipumaan. Siihen liittoon tuli myös muuan, joka ei suinkaan\nollut kutsuvieras, ja jolla ei ollut aikomustakaan mennä sisään, mutta\nainoastansa katsoa, kunnes hänenki teki mielensä yhden ainoan kerran\ntanssimaan. Mari vei nyt mieluisensa vieraat sisään miesvierastenki\nseuraan pienoiseen kammariin, jossa vanhat istuivat tupakkata polttaen,\nja mummu käveli ympäriinsä; niille tarjottiin siellä suuhun mitä\nparasta ja haastateltiin ystävällisesti. Öyvind ei ollut niiden\njoukossa, ja sepä oli hänestä vähän kummallista.\n\nSeutuvan hyvä viulun soittaja ei voinut tulla ennen kun myöhemmällä,\nniin että siihen asti piti tyydyttämän vanhaan, joka oli eräs\nmökkiläinen, liika-nimeltä \"Harmaa Knuuti\". Hän viulutti ainoastansa\nneljää tanssia, nimittäin kahta juoksema-tanssia, yhtä hyppyriä ja\nvanhaa, niin mainittua Napoleon'in valssia; mutta vähitellen oli hänen\ntäytynyt tehdä hyppyrin Skottlantilaiseksi tahtia muuttamalla ja\nsamalla lailla tuli juoksema-tanssista polkkamasurkka. Hän rupesi\nsoittamaan ja tanssiminen alkoi. Öyvind ei tohtinut mennä paikalla;\nsillä nyt oli liian monta täysikasvuistakin; mutta puolikasvuiset\nlöikset kohta yhteen, survivat toisiansa esille, joivat vähän väkevätä\nolutta avuksi, ja silloin tuli Öyvindiki kanssa; tuvassa tuli nyt\nlämmin, iloisuus ja olut nousi niiden päähän. Mari sai lähteä enimmiten\nsinä iltana lattialle, varsinki kun ilot nyt pidettiin hänen\nukkovaarinsa luona, ja siitä seurasi, että Öyvindiki usein luotti\nsilmänsä Marin päälle, mutta se tanssi aina muiden kanssa. Hän olisi\nitseki mielellänsä tanssittanut Maria, ja sen tautta istuikse hän\nodottamaan yhden tanssin ajaksi saattaaksensa juosta tytön luokse heti\ntanssin loputtua, ja sen hän tekikin, mutta muuan pitkä, mustaverinen,\ntuuhea-tukkainen mies viskausiin hänen eteensä. \"Pois tieltä, pentu\",\nhuusi tämä ja survasi Öyvindiä, niin että hän oli kaatua takaperin\nMaria vasten. Sellaista seikkaa ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut,\nkansa ei ollut koskaan menetellyt muuten kun siivolla hänen kanssansa\neikä häntä oltu milloinkaan kutsuttu \"pennuksi\", silloin kun hän tahtoi\nolla muiden seurassa; hän punastui niin että olisi luullut veren\ntiukkuvan, mutta ei virkkanut mitään ja vetäysiin pois sinne, jonnekka\nse vasta tullut uusi viuluttaja oli istuutunut soittamaan. Joukko\nherkesi hiiskumattomana odottamaan kuullaksensa ensimäisiä, täysinäisiä\nääniä \"häneltä itseltänsä\"; hän koitteli ja viritteli viuluansa kauvan,\nmutta viimeinki alkoi hän säveltää juoksijata, pojat hihkuivat ja\nkeikkelikset sekä ehdättivät parittain kiehkeron sisään. Öyvind\nkatselee Maria, kun se juuri tanssii sen tuuheatukkaisen miehen kanssa.\nMari katsoi naurussa suin miehen olkapäitse, niin että valkoset hampaat\nnäkyivät, ja Öyvind tunsi kummasti pistävän kivun rinnassansa,\nensikerran elämässänsä.\n\nHän katseli kauvemmin ja kauvemmin tyttöä, ja jos hän kuinki katseli,\ntuntui se hänestä, että Mari oli jo kun aika ihminen; ei tuo lienekään\nniin, ajatteli hän, sillä vielähän se olostaa muassa mäen laskussakin.\nMutta oli se kumminki kasvanut, ja se tuuheatukkainen mies veti häntä\nsyliinsä tanssin loputtua; Mari reutoiksi irti, mutta jäi kumminkin\nistumaan viereen.\n\nÖyvind katsoi miehen päälle; sillä oli siniset verkavaatteensa,\nsinertävä paita ja silkkihuivi, pienoinen naama oli hänellä, siniset,\nvilkkaat silmät, naurava, urhoollinen suu: hän oli kaunis. Öyvind\nkatsoi enämmin ja enämmin, katsoi viimein itsensäkin päälle; hän oli\nsaanut uudet housut jouluksi, ja siitä oli hän hyvin iloissansa, mutta\nnyt hän näki, että ne olivat ainoastansa harmaasta sarasta; jakku oli\nsamasta aineesta, mutta vanha ja musta, liivit olivat ristikkäisestä\nvaatteesta, myöskin vanhat, niissä oli kaksi kiiltonappia ja yksi\nmusta. Hän katseli ympärillänsä olevia ja havaitsi harvat olevan niin\nhuonosti vaatteutetut kun hän. Marilla oli musta hame hienosta\nvaatteesta, solki kaulahuivissa sekä laskoksille pantu silkkinen\nniistin-liina kädessä. Takaraivalla oli hänellä pienoinen musta\nsilkki-huuva, joka oli solmittu leveillä juovukkailla silkkinauhoilla\nleuvan alla. Hän oli punakka ja valkea, naurahteli, mies tarinoi hänen\nkanssansa ja nauroi, nyt alkoi viulu taas soida, ja nyt piti taas\ntanssittaman. Muuan kumppani istuikse Öyvindin viereen ja kysyi\nlempeästi: \"Minkä tautta sinä et tanssaa?\" -- \"Vielä vähän\", sanoi\nÖyvind, \"enpä minä näytä sen näköiseltäkään\". -- \"Näytä sen\nnäköiseltäkään?\" jamasi kumppani kummastellen; mutta ennen kun hän\nennätti virkkaa muuta kysyi Öyvind: \"Kuka se on tuo, jolla on siniset\nverkavaatteet ja paraallansa tanssii Marin kanssa?\" -- \"Se on Junnu\nHatten, hän, joka on ollut kauvan poikessa maaviljelys-koulussa ja\nsaapi nyt talon.\" Samaan liittoon istuiksit Mari ja Junnu. \"Kuka se on\ntuo valkotukkainen poika, joka istuu soittajan vieressä minua\ntähystäen?\" kysyi Junnu. Mari naurahti silloin ja sanoi: \"Se on\nPladsen'in mökin poika.\"\n\nÖyrvind oli kyllä aina tiennyt olevansa mökin poika, mutta hän ei ollut\nsitä tuntenut ennen kun nyt. Hänestä tuntui, että hänen vartalonsa oli\nsilloin pienempi kun kenenkään muiden; pysyäksensä yllä täytyi hänen\nkoettaa ajatella kaikkia, josta hän tähän asti oli ollut iloinen ja\npöyhkeä, alkaen kelkkamäestä aina muiden mutkistelemattomiin sanoihin\nasti. Kun hän siinä sivussa ajatteli, kuinka äitinsä ja isänsä nyt\nistuivat kotona luullen hänellä olevan lystin, ei hän tahtonut saattaa\nitkuansa pidättää. Kaikki hänen ympärillänsä nauroivat ja kyöhäilivät,\nviuluttaja sävelti hänen korvansa juurella, olipa nyt sekin hetki,\njolloin musta aave yritti painamaan hänen mieltänsä, mutta ajatteli hän\nkoulua sekä kumppaniansa ja Koulumestaria, joka taputteli häntä, ja\npappia, joka viimeisessä tutkinnossa oli lahjoittanut hänelle kirjan ja\nsanonut hänen olevan siveän pojan; isänsä oli itse ollut kuulemassa ja\ntähystänyt häntä lemmellä. \"Ole nyt vilpas, sinä Öyvind\", tuntui\nKoulumestari sanovan ottaen häntä syliinsä niin kun hänen piennäkin\nollessansa. \"Herra Jumala! kaikki on vähän arvoista, ja perijuuriansa\novat kaikki ihmiset hyviä; se vaan näyttää siltä, kun ei ne olisikaan.\nMe kumpiki olkaamme siveitä, Öyvind, yhtä siveitä kun Junnu Hatten'iki,\nsaadaan kyllä kerran hyvät vaatteet sekä tanssia Marin kanssa\nvaloisassa tuvassa, ihmiset saavat sadoittain nauratella ja jaaritella,\nentäpäs kirkko ja kelloin soitto sekä kaksi vihittävätä, ja pappi, ja\nminä kuorissa, joka nauran sinua katsellen, ja äiti kotona, ja iso\nkartano, kaksikymmentä lehmää, kolme hevoista, ja Mari hyvä ja nopsas\nkun koulussa...\"\n\nTanssiminen taukoutui, Öyvind näki Marin istuvan häntä vastapäätä\npenkillä ja Junnun sivulla melkein naama naamassa Marin kanssa; hänen\nrintaansa koski taaskin hyvin pistävästi, ja se oli niin kun hän sanoi\nitsellensä: onhan se totta, että minulla on vaikea.\n\nSamalla erää nousi Mari ylös, ja tuli suoraan Öyvindin luo. Vähän\nkuukistuen sanoi hän Öyvindille: \"Elä sinä istu noin minua tähystäen;\nnäethän, kuinka joukko sen hoksaa; ota nyt joku kumppaniksesi ja tanssi\nsinäki.\"\n\nÖyvind ei virkkanut, mutta katsoi tytön päälle, eikä voinut siltä, kun\nsilmänsä olivat täydet. Mari oli jo pois menemäisillänsä, kun hän keksi\nsen ja seisahti; hän sävähti tulipunaiseksi, kääntyi jälleen ja meni\npaikallensa, mutta nousi taas ylös ja istuikse toiseen paikkaan. Junnu\nmeni paikalla jälestä.\n\nÖyvind nousi penkiltä, meni ulos joukon välitse pihalle ja istuikse\njäähyttelö-paikkaan, eikä tiennyt mitä hän siellä tekisi, nousi ylös,\nmutta istuikse jälleen, sillä olihan hänen niin hyvä istua siinä kun\nmuuallakin. Kotiin menemisestä hän ei pitänyt mitään eikä myös\nsisäänkään menemisestä, se oli hänelle yhtä kaikki. Hän ei voinut\nkerätä mieleensä mitään tapahtuneista seikoista; hän ei tahtonut\najatellakaan niitä; vasta tulevaisia ei hän myöskään tahtonut ajatella,\nsillä niistä ei ollut mitään jota hän harrasti.\n\nMutta mitäs minä ajattelen? kysyi hän puolittain kuuluvasti itseltänsä,\nja kuultuansa oman äänensä ajatteli hän: vielä sinä voit haastella;\nvoitkos nauraa? Ja hän koetti; aivan niin, hän saattoi nauraa ja\nnauroikin kovasti, vielä kovemmasti, ja silloin hänestä tuntui, että se\noli kovin hullumaista, kun hän istui ja nauroi ipo itseksensä, ja\nnauroi. Mutta Hanno, ystävänsä, joka sisässä oli istunut hänen\nvieressänsä, tuli ulos häntä hakemaan. \"Mitä, Jumalan nimessä, sinä\nnaurat?\" kysyi hän seisahtaen jäähyttelö-paikan edustalle. Öyvind\nlakkasi silloin.\n\nHanno jäi seisomaan ikään kun odottaen, mitä sitten tapahtuisi; Öyvind\nnousi ylös, katseli varoisasti yltä-ympäritsensä, ja sanoi silloin\nhiljaisesti: \"Nyt minä sanon sinulle, Hanno, minkä tautta minä olen\nennen ollut niin iloinen; se on ollut siitä, kun en ole ketään erittäin\nsuosinut; mutta siitä päivästä, kun miellymme johonkuhun, emme enää ole\niloisia\", ja hän pullahti itkemään.\n\n\"Öyvind!\" kuului kuiskutus pihanmaalta, \"Öyvind!\" Hän kavahti\nkuuntelemaan; \"Öyvind!\" kuului vieläkin kerran, vähän kovemmasti. Se on\nvarmaanki se, jota hän ajatteli. \"Jaa!\" vastasi hän myös kuiskuttaen,\npyyhki silmiänsä vesistä sukkelasti ja lähti menemään esille. Tällöin\ntuli eräs vaimonpuoli pihan maata myöten. \"Sielläkö sinä olet?\" kysyi\ntämä; \"niinpä kyllä\", vastasi Öyvind ja nousi seisallensa. \"Kuka sinun\non luonasi?\" -- \"Se on Hanno.\" -- Mutta Hanno yritti menemään pois;\n\"elä mene!\" pyysi Öyvind. Nainen tuli nyt aivan heidän luoksensa, ja se\noli Mari. \"Sinä läksit niin aikaseen pois\", sanoi hän Öyvindille. Tämä\nei tiennyt, mitä hän siihen vastaisi. Tällöin tuli tyttökin hämille, ne\nkolme olivat nyt äänettöminä. Mutta Hanno vetäysiin pois vähitellen. Ne\njäivät nyt kahden kesken, eivätkä katsoneet toisiinsa päälle, mutta\neivät liikahtaneetkaan. Silloin sanoi Mari supattaen. \"Minä olen kaiken\niltaa kävellyt kantaen lakkarissani joulun tuotteita sinulle, Öyvind;\nmutta en ole saanut tilaisuutta antaa niitä sinulle ennen.\" Hän veti\nnyt esille muutamia omenia, nammukakun viipaleen ja pikku-ruikkusen\nnassakan tötterön, jotka hän jättää sukasi Öyvindille ja sanoi, että se\nvoisi ne pitää.\n\nÖyvind otti vastaan; \"kiitoksia\", sanoi hän kättä antaen; tytön käsi\noli lämpöinen, hän heitti sen heti, ikään kun se olisi polttanut häntä.\n-- \"Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana.\" -- \"Niin olen\", sanoi\ntyttö; \"mutta etpäs sinä ole tanssannut paljoa\", jatkoi hän. \"En ole\",\nvastasi poika. \"No minkä tautta et?\" -- \"Hm! niinpä niin.\"\n\n\"Öyvind!\" -- \"No?\" -- \"Minkä tautta sinä istuit sillä lailla minuun\nkatsoen?\" -- \"Vai niin.\"\n\n\"Mari!\" -- \"No?\" -- \"Minkäs tautta sinä et sallinut minun katsoa\nsinuun?\" -- \"Siellä oli paljon väkeä.\"\n\n\"Sinä tanssasit tänä iltana yhtenänsä Junnu Hatten'in kanssa.\" --\n\"Niinpä kyllä.\" -- \"Se on veiterä tanssimies.\" -- \"Näyttääkö se sinusta\nniin?\" -- \"Eikös sinusta näytä?\" -- \"Totta kaiketi.\"\n\n\"En tiedä, miten lienee, mutta tänä iltana minä en salli sinun, Mari,\ntanssivan hänen kanssansa\"; hän kääntyi pois tuskin voituansa sanoa\nsitä. \"Sitäpä minä en ymmärrä, Öyvind.\" -- \"Enkä minä itsekään; se on\nminulta niin älyttömästi. Jää hyvästi, Mari, nyt minä menen.\" Hän otti\nmuutaman askeleen taaksensa katsomatta. Tällöin sanoi Mari hänelle\nvielä: \"Nyt olet, Öyvind, nähnyt väärin.\" Hän seisahti: \"Että sinä olet\naika tyttö, ei ole väärin nähty.\" Kun ei se nyt sanonut, mitä tyttö oli\nluullut, niin ei hänkään virkkanut mitään; mutta sillä havaa näki hän\nedustallansa tupakka-piipun tulet; se oli Marin ukkovaari, joka kävellä\nkuhjasti katsellen ja sattui nyt kulkemaan sivuitse. Hän seisahti:\n\"Täälläkö sinä olet, Mari?\" -- \"Niin olen.\" -- \"Kuka sinun kanssasi\njuttelee?\" -- \"Öyvind.\" -- \"Mitenkä sanoit?\" -- \"Öyvind Pladsen.\" --\n\"Ahaa, Pladsen'in mökin poika; tule pois paikalla sisään.\"\n\n\n\n\nViides Luku.\n\n\nKun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli hän nukkunut pitkään\nja nähnyt onnellisia unia. Mari oli istunut kallion reunalla ja\ntiputellut lehtiä hänen päällensä, hän oli ottanut vastaan ja heitellyt\nniitä jälleen ylös, ne olivat lennelleet ylös ja alas tuhannen värisinä\nja kuvaisina, aurinko paistoi suoraan alas, ja koko vuori kiilteli\nalempana. Havaittuansa katsasti hän ympärillensä nähdäksensä niitä\nkaikkia uudellensa, silloin johtui eilenen päivä hänen mieleensä, ja\nsamallainen, pistävä, vaikea kipu tuntui taas rinnassansa. Tästäpä\nkivusta en taida päästä milloinkaan vapaaksi, ajatteli hän ja tunsi\nitsessänsä heikkouden, joka käänsi hänen vastaisuuden mietteensä\nperinnurin.\n\n\"Nytpäs olet maannut kauvan\", sanoi äiti, joka istui vierellä ja\nkehräsi. \"Nouse nyt ylös aamiaiselle, isäsi on vielä metsässä halkoja\nhakkaamassa.\" -- Tämä ääni tuntui lohduttavan häntä; hän kavahti ylös\nvähän vilkkaampana. Äiti muisti kyllä oman tanssi-aikansakin; sillä hän\nistui rallatellen rukkinsa ääressä Öyvindin pukeudessa ja aamiaista\nsyödessä; pojan täytyi silloin nousta ylös pöydän äärestä ja mennä\nikkunan luokse; samallainen painavaisuus ja tympeys vaivasi häntä\nsittenki, hänen täytyi ruveta ajattelemaan työskentelemistä. Ilma oli\nmuuttunut toisellaiseksi, nyt oli kolkko, niin että ne pilvet, joidenka\neilen luultiin satavan vettä, nyt sataa rötköttivät lumiräntää. Hän\notti talvijalkineet, karvalakin, merimiehen jakun ja rukkaset, heitti\njäähyväiset ja meni kirves olalla.\n\nLunta tulla longotti isoissa höytyvissä; hän tuli kulkemaan kelkkamäen\nyli kääntyäksensä vasemmalle kädelle metsään. Hän ei ollut ennen\nmilloinkaan, joko talvella eli kesällä, kulkenut kelkkamäkeä\najattelematta jotaki, josta hänelle oli iloa tahi jonka perään hän\nharrasti. Nyt oli se tie kuolettavaista ja vaikeata, hän käydä juntusti\nmärässä lumessa, polvet olivat jäykistyneet, joko eilisestä\ntanssimisesta tahi tympeydestä; nyt hän tunsi, että mäenlasku oli\nloppunut tänä vuonna, ja niin muodoin ainiaan. Hänen teki mielensä\nmuuta, kun kävellen puiden välitse, jossa lunta sataa luppasi\nhiljallensa, muuan säikähtänyt riekko rääkyi ja lentää räpytti parin\nsylen päässä, ja kaikki kappaleet näyttivät kun olisivat odottaneet\nsanaa, jota ei milloinkaan tullut sanotuksi. Mutta mitä se oli, jota\nhänen teki mielensä, ei hän itsekään tiennyt selvästi, kotiin hänen ei\nkumminkaan tehnyt mielensä eikä myös kylään, ei huvituksiin, eikä\ntyöhön, se oli jotaki korkeamman arvoista, joka veti vertoa laululle.\nVähitellen kokoutuivat nämä mietteet varsinaiseksi toivotukseksi,\nnimittäin, että hän ensi kevännä voisi kasteenliittossa uudistaa, ja\nsiinä tilaisuudessa olla numero ensimäissä. Hänen sydämensä tykytti\nisosti tätä ajatellessa, ja ennen kun hän kuulikaan isänsä kirveen\nkolkkeen tärähtelevistä männyistä, kolkutti tämä toivotus hänessä\nkovemmin kun mikään muu, sitten hänen synnyttyänsä.\n\nIsä ei puhunut tavallisuutensa mukaan paljon mitään; ne hakkasivat\nkumpikin ja kantoivat yksiin läjiin. Sillä keinoin tapahtui, että ne\nvälistä tulivat toisiansa vastaan, ja semmoisessa kohtauksessa vaikeroi\nÖyvind kerran: \"Mökkiläisen täytyy kärsiä paljon vaivaa.\" -- \"Niin\nhänen kun muidenki\", sanoi isä mennessänsä kirveensä luokse, sylkäsi\nkouraansa ja rupesi hakkaamaan. Kun puu oli kaattu ja isä vetää\nnujuutti sitä läjään, sanoi Öyvind: \"Jos isäkin olisi talonmies, niin\nei tarvitsis tuolla lailla nujuta.\" -- \"Niin, mutta silloin olisikin\nmonta muuta huolta rasittamassa\", hän otti kiini kahden käden. Samaan\nliittoon toi äiti heille päivällistä, ne istuikset. Äiti oli iloinen,\nhän istui laulellen ja naputti jalkojansa yhteen tahdin mukaan.\n\"Mitenkä sinä, Öyvind, mielit elää aika mieheksi tultuasi\", kysäsi hän\npojaltansa lystin vuoksi. \"Mökkiläisellä ei ole siinä suhteessa monta\nkeinoa\", vastasi poika. \"Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi menemän\nmaaviljelys-kouluun\", sanoi äiti. \"Pääseekö sinne vapaasti?\" kysyi\nÖyvind. \"Koulukassa maksaa\", vastasi isä syödä mutustaen. \"Tekisikö\nmielesi sinne?\" kysyi äiti.\n\n\"Minun tekisi mieleni oppimaan jotakin, mutta en minä kumminkaan\nrupeisi Koulumestariksi.\" Ei kukaan näistä kolmesta virkkanut vähään\naikaan mitään; äiti alkoi viimein laulella ja katsoi suoraan eteensä.\nMutta Öyvind meni pois ja istuikse erillensä.\n\n\"Emme juuri tarvitse lainata koulun kassasta\", sanoi äiti pojan mentyä.\nMiehensä katsoi häneen: \"Köyhät niin kun me?\" -- \"En minä salli sitä,\nettä sinä, Thore, aina olet olevinasi köyhä, kun et kumminkaan ole.\"\nKumpainenki katsahti nyt poikaan päin, tokko se sitä kuuli. Thore\nkatsoi sitte tuikeesti vaimoonsa: \"Sinä haastat ikään kun olisit mieltä\nvailla.\" Vaimo sanoi nauru-suin: \"se on niin kun ei kiitettäisi\nJumalata, siitä kun on meille käynyt hyvin.\" -- \"Saattaahan sitä\nhyvästi kiittää kiiltonapittakin\", mietti isä. -- \"Niin, mutta ei sitä\nsilläkään keinoin kiitetä että Öyvindin annetaan mennä tanssiin\nsemmoisena kun eilenki.\" -- \"Öyvind on mökin poika.\" -- \"Saattaahan\nsille siltä laittaa kelvolliset vaatteet, koska meillä on siihen\nvaroja.\" -- \"Haasta nyt siitä niin että hän itse kuulee.\" -- \"Ei se\nkuule sitä, vaikka minun kyllä tekisi mieleni ilmaisemaan\", sanoi vaimo\nurhoollisesti katsoen mieheensä, joka oli tureissansa ja otti syötyänsä\ntupakka-piipun käteensä.\n\n\"Semmoinen huono torppa kun meillä on\", sanoi hän. -- \"Minä en voi olla\nnauramatta sinulle, joka aina puhut torpasta; minkä tautta sinä et\nkoskaan mainitse myllyjä?\" -- \"Niin, sinä taas myllyinesi! vaikka et\nluullakseni tahtoisi kuulla niiden pyörimistä.\" -- \"Aivan mielelläni,\nJumalan kiitos, vaikka ne kävisivät yötä päivää.\" -- \"Nyt ne ovat\nseisseet siitä lähtien kun ennen joulua seisotettiin.\" -- \"Eihän kukaan\njauhata joulun pyhinä.\" -- \"Kun ne kerran tottuvat, niin kyllä ne sitte\njauhattavat; mutta sitä myöten kun ne saivat myllyn uuteen koskeen, on\nmeidän myllyillä jauhattajat vähenneet.\"\n\n\"Eipähän Koulumestari sanonut niin tänäpäivänä.\" -- \"Toisellaisen\nmiehen, kun Koulumestari on, minä annan hallita rahojamme.\" -- \"Niin,\nhänen pitäisi viimeiksi puhua oman vaimosi kanssa.\" Thore ei virkkanut\nsiihen mitään, hän oli juuri saanut tulen piippuunsa; viskausiin nyt\nvarpu-rion päälle ja luotti silmänsä ensin vaimoonsa, sitten poikaansa\nja jäi viimein katsomaan vanhaan puun känttyrään, joka oli kaatunut\nhongan oksaa vastaan.\n\nÖyvind istui itseksensä ja näki koko vastaisuutensa edessänsä ikään kun\nlavean, nilpun jään, jota myöten hän ensikerran lasketti hyvää\nhoijakkata rannasta rantaan. Että köyhyys vaivasi häntä kaikin puolin,\ntunsi hän kyllä, mutta siitä syystä mietti hän kaikellaisia keinoja\npäästäksensä sen ohitse. Sitä hän piti varmana, että köyhyys oli\neroittanut hänen Marista ainiaan, hän luuli sen jo olevan puolittain\nluvatun Junnu Hatten'ille; mutta sitä hän mietti jos jotenki, kuinka\nhän voisi kilvoitella sekä Junnu Hatten'in että Marin kanssa koko\nelinkautensa. Että häntä ei enää survittaisi niin kun eilen, ajatteli\nhän olla menemättä seuroin, kunnes hän oli päässyt joksikin, ja Jumalan\navulla hän toivoi pääsevänsä kunnon mieheksi, eikä hän ensinkään\nepäillyt, tokko se onnistuisi. Häntä aavisti sekavasti, että se\nlukemalla onnistuisi paraite; minkä onnen hän siten voittaisi, tahtoi\nhän vasta tarkemmin miettiä.\n\nIllaksi tuli hyvä mäenlaskukeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei\nÖyvind. Hän istui pankon luona ja luki; hänellä ei ollut aikaa hukata\nsilmän-räpäystäkään. Lapset odottivat kauvan, muutamat olivat viimein\nniin malttamattomia, että ne tulivat katsomaan ikkunasta sisään ja\nkutsuivat häntä ulos; mutta hän ei ollut kuulevinansakaan. Niitä tuli\nuseampi, ja ilta illalta ihmettelivät toiset ulkona, minkä tautta häntä\nei näkynyt; mutta hän käänti niille selkänsä ja luki, sekä koki\njärkähtämättä muistutella lauseita mieleensä. Sittemmin sai hän kuulla,\nettei Marikaan tullut. Hän luki niin uutterasti, että isänsäkin täytyi\nsanoa sitä liialliseksi. Hänestä tuli totinen; naama, joka ennen oli\nollut pyöreä ja lihava, kävi laihaksi ja soikeemmaksi, silmät\ntuikeemmaksi, harvoin lauleli hän, eikä koskaan enää leikitellyt, se\nnäytti ikään kun aikaa ei olisi ollut tarpeeksi asti. Kun hänen rupesi\nmielensä tekemään niitä, tuntui se aina, kun joku olisi kuiskuttanut:\n\"sitte, sitte\", ja yhä: \"sitte.\" Lapset juoksivat, huusivat ja\nnauroivat jonkun aikaa niin kun ennenki, mutta kun he eivät voineet\nkutsua häntä luoksensa, ei omalla riemullaan eikä ikkunan ruuvusta\nhuutamalla, luopuivat ne vähitellen pois; ne löytivät muita\nilopaikkoja, ja kohta oli mäki autiona.\n\nMutta Koulumestari havaitsi kohta, että se ei ollut entinen Öyvind,\njoka luki pakosta, ja leikitteli, sillä hän ei tullut muuten aikaan.\nHän puhutteli häntä usein, uskotteli ja uteli, mutta hän ei tahtonut\nsaada tietää pojan mielen tilaa niin helposti kun se oli ennen\nonnistunut. Hän haastatteli vanhempiakin ja niiden tuuman takeen tuli\nhän muutamana sunnuntai-iltana kevätpuoleen talvea, ja sanoi vähän\naikaa istuttuansa: \"Tulepas nyt, Öyvind, niin mennään ulos, minä\ntahtoisin mielelläni haastella kanssasi.\" Öyvind otti vaatetta\npäällensä ja seurasi. Nyt mentiin Heidegaardiin päin, juttelemista oli\nkyllä, mutta ei mitään tärkeätä; kun ne olivat päässeet kartanoita\nlähelle, poikkesi Koulumestari keskimäistä kohti ja tultuansa\nlähemmäksi kuulivat he hälinän ja riemuitsemisen sieltä. \"Mika jyräkkä\ntäällä on?\" kysyi Öyvind. -- \"Täällä on tanssit\", sanoi Koulumestari;\n\"emmekö mene sisään?\" -- \"Ei suinkaan.\" -- \"Etkö sinä, poika, tahdo\nmennä tanssiin?\" -- \"En vielä\" -- \"Et vielä! no milloinkas?\" -- Poika\nei virkkanut mitään. -- \"Mitä sinä tarkoitat sanalla: vielä?\" Kun ei\npoika vastannut, sanoi Koulumestari: \"Tule nyt estelemättä.\" -- \"Enkä\ntule.\" -- Hän oli hyvin järkähtämätöin, ja vähän pahoillaanki. \"Voitko\nsinä antaa oman Koulumestarisi seista tässä pyytäen sinua tanssiin?\"\nSitä seurasi ison aikaa virkkamattomuus. \"Onko siellä ketään sisässä,\njota sinä pelkäät näkeväsi?\" -- \"Enhän minä voi tietää, ketä siellä\non.\" -- \"Mutta voisikos siellä olla jokukaan semmoinen?\" Öyvind ei\nvirkkanut mitään. Koulumestari meni silloin hänen luoksensa, pani\nkätensä hänen olalle: \"Pelkäätkö sinä sitä, että näkisit Marin?\" Öyvind\nkatsoi alas ja alkoi hengittää raskaammasti ja sukkelammasti. \"Sanopas\nse minulle nyt, Öyvind.\" Öyvind oli äänettä. \"Sinä et ehkä julkea sanoa\nsitä, kun et ole vielä ripilläsi käynyt; mutta sano hänet kumminki\nmulle nyt, Öyvind, ja sinä et tarvitse katua sitä milloinkaan!\" Öyvind\nkatsoi ylös, mutta ei saanut sanaa ulos ja luotti silmänsä toisaalle.\n\"Et sinä ole enää iloinenkaan; vai pitääkö Mari muita sinua\nmieluisempina?\" Öyvind ei sittenkään virkkanut mitään; se närkästytti\nvähän Koulumestaria, niin että se kääntyi hänen luotansa pois; he\nmenivät jälleen.\n\nKun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, seisottui Koulumestari siksi,\nkunnes Öyvind ennätti tulla vierelle. \"Sinun tekee varmaanki mielesi\nkasteenliittoasi uudistamaan\", sanoi hän. -- \"Tekeepä kyllä.\" -- \"Mitäs\nsitten mielit teeskennellä?\" -- \"Minun tekisi mieleni kouluun.\" --\n\"Joko sitte Koulumestariksi.\" -- \"Ei suinkaan.\" -- \"Semmoinen ammatti\non sinusta muka liian halpa?\" Öyvind oli vaiti. He kävivät taas\nkappaleen matkaa. -- \"No miksikä sinä koulussa oltuasi mielit ruveta?\"\n-- \"Kas sitäpä en ole tarkoin miettinyt.\" -- \"Jos sinulla vaan olisi\nrahoja, niin sinä varmaanki ostaisit talon?\" -- \"Niin, mutta\npitäisin kumminki myllyt.\" -- \"Silloin on parasta, että menet\nmaaviljelyskouluun.\" -- \"Oppiiko siellä niin paljon kun esim.\npappiskoulussa.\" -- \"Ei suinkaan, mutta siellä oppii, mitä maata\nviljellessä tarvitaan.\" -- \"Saadaankos sielläkin numero?\" -- \"Minkä\ntautta sinä sitä kysyt?\" -- \"Minun tekisi mieleni kerkeäksi.\" --\n\"Voithan olla kerkeä numerottakin.\" He kävivät taas äänettöminä, kunnes\nPladsen'in mökki näkyi; tuli tuikki tuvasta, vuori köllötti ylempänä\nmustan puuhkeana talvipakkasessa, lahti oli alaalla jäässä, aivan\nnilppuna ja kiiltävänä, metsässä lahden ympäristöillä ei ollut lunta,\nkuutama vaikutti, että metsä kuvailikse jään pinnasta ikään kun\npeilistä. \"Kas! kuinka tämä Pladsen on kauniilla paikalla\", sanoi\nKoulumestari. Öyvindin silmät katselivat seutuvan ihanuutta samalla\nlailla kun silloin, koska äitinsä kertoi kummallisia juttuja, elikkä\nsilloin, kun hän hujotti mäessä; hän katsoi nyt, ja kaikki näytti\nolevan ylävätä ja valoisata. \"Kyllä on kauniilla\", sanoi hän, mutta\nhuokasi pitkään. \"Isällesi on siinä ollut paikkaa kyllä; voisihan siinä\nolla sinullekin.\" Paikan ihanuus katosi sillä erää pojan silmistä.\nKoulumestari, joka odotti vastausta, ei saanutkaan, puisti päätänsä ja\nmeni tupaan yhtenä. Hän istui siellä jonkun hetken niiden luona, mutta\nenämmin äänettä kun puhellen, eivätkä toisetkaan virkkaneet mitään\nhänen vaiti ollessansa. Kun hän otti jäähyväisensä, seurasi sekä mies\nettä vaimo häntä ulos; kumpainenki näytti odottavan, että hän sanoisi\njotakin. Ne jäivät kumminki seisomaan katsellen iltamata. \"Se tuntuu\nvähän oudolta, että meillä nykyjään ollaan niin hiljaisia\", sanoi äiti,\n\"siitä lähtien kun lapset ovat muuttanut pois leikkinensä.\" -- \"Eipä\nteillä olekaan enää pientä lasta\", sanoi Koulumestari. Äiti ymmärti\nhänen tarkoituksensa, ja sanoi: \"Öyvind ei ole viimeiseltä ollut\niloinen.\" -- \"Mitä vielä; eihän kunniata harrastava koskaan ole\niloinen\", sanoi Koulumestari katsahtaen vanhan luottamuksella taivaalle\npäin.\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\n\nPuolen vuotta jälemmin, nimittäin syksyllä (rippikoulu määrättin vasta\nsilloin pidettäväksi), istuivat emäpitäjän rippikoululapset pappilassa\npäästämähuutoa odottaen; niiden joukossa oli Öyvind Pladsen ja Mari\nHeidegaardene. Mari oli juuri tullut papin luota, jossa hän oli saanut\nkauniin kirjan ja paljon kiitosta; hän oli nyt nauruissansa ja supatti\nystäviensä kanssa joka kulmalle sekä katseli ympäriinsä poikien\nlomitse. Mari oli jo aika tyttö, kevyt ja vapaa liikenneissänsä, ja\nniin hyvin pojat kun tytötkin tiesivät, että seutuvan parain nuorimies\nJunnu Hatten köytäili häntä; hän istui nyt ilomielellä. Oven suussa\nseisoi monjaita poikia ja tyttöjä, joita ei ollut päästetty ripillensä;\nne itkivät, mutta Mari ja hänen ystävänsä nauroivat; itkiöistä oli\nmuutamalla pienellä pojalla isänsä saappaat ja äitinsä kirkkohuivi.\n\"Voi hyvä Jumala kuitenki\", vaikeroi hän, \"minä en tohdi mennä kotiin\njälleen.\" Ja tämä vaikutti niissäkin, joita ei ollut vielä huudettu,\nalakuloisuutta; jokainen vaikeni. Niillä oli hätä kulkussa ja\nsilmissä, niin että ne eivät voineet katsoa selvään eivätkä nieleksiä,\njota he olisivat tarvinneet tehdä alinomaa. Muuan istui lukua laskien,\nmitä hän osasi, ja vaikka hän ainoastansa monjaita tuntia ennen oli\nmiettinyt osaavansa kaikki lukunsa, havaitsi hän nyt yhtä varmaan, että\nhän ei osannut mitään, ei edes lukea sisältäkään. Toinen mietti, mitä\nsyntiä hän oli tehnyt siitä lähtien kun hän oli niin iso, että hän voi\najatella, siihen asti kun hän nyt istui siinä, ja hänestä ei ollut se\nihmeellistä, jos Jumala salli hänen nyt jäädä pääsemättömien joukkoon.\nKolmas istui ehdotellen kaikellaisia merkkiä: jos kello, joka oli\nlyömäisillänsä, ei pimahtaisi ennen kun hän ennätti kahteen kymmeneen,\nniin hän pääsisi; jos se, jonka hän kuuli tulevan porstuasta, oli\ntaloinen poika Lassi, niin hän pääsisi; jos se iso vesipisara, joka\nruutua myöten valui alas, valuisi pienaan asti, niin hän pääsisi.\nViimeinen ja varma koettelemus oli, jos hän saisi oikean jalkansa\nkietoutumaan vasemman ympärille, ja tämä oli hänelle aivan mahdotointa.\nNeljäs tiesi itseksensä, että jos häneltä vaan kysyttäisiin Josepin\njuttua piplianhistoriasta, tahi kasteen sakramenttia, eli Saulista, eli\nhuoneentaulusta, eli Jesuksesta, eli käskyjä, eli -- hän mietti vielä\nkoetellen, kun häntä jo huudettiin. Viides oli kummallisesti\nmielistynyt vuorisaarnaan; hän oli nähnyt untakin vuorisaarnasta, hän\noli vakuutettu siitä, että häneltä kysytään vuorisaarnaa, ja hän lukea\nramisti vuorisaarnaa itseksensä, hänen piti mennä seinämälle\nmuistelemaan vuorisaarnaa, -- kun häntä huudettiin tutkittavaksi\nisommista ja vähemmistä Profeetoista. Kuudes ajatteli papin päälle,\njoka oli niin siunattu mies ja niin vahva tuttu hänen isänsä kanssa,\nhänellä oli mielessänsä Koulumestarikin, jolla oli niin lempeä\nkatsanto, sekä Jumala, joka oli niin laupias, ja jolta niin moni on\navun saanut samate kun Jakob ja Josef, ja hän ajatteli vieläkin, että\näiti ja sisarensa istuivat kotona rukoillen hänen edestänsä, niin että\nse varmaan auttaisi. Seitsemäs istui ja mietti heretä toivomastakaan\npääsevänsä siksi kun hän oli ajatellut pääsevänsä kerran maailmassa.\nMuutaman kerran ajatteli hän, että hänestä vielä tulee kuningas, toisen\nkerran taas kenraali tahi pappi, nyt oli ne ajat ohitse; mutta vähää\nennen sinne tulemistansa oli hän kumminki miettinyt mennä merille ja\npäästä kapteeniksi, ehkä meriryöväriksi, ja siten hankkia hirveän\npaljon tavarata; nyt jätti hän pois ensin tavarat, sitte meriryövärin\nsekä kapteenin ja tyyrmannin, hän seisottui matroosiin, korkeimmittain\nvene'päälikköön, kas kun oli pilvinen sää, hän ei halunnut mennä\nmerille ollenkaan, mutta rakentaa mökin kotitaloansa alemmaksi.\nKahdeksas tiesi seikkansa varmemmin, kumminkin ei aivan varmaan; sillä\nvikkelinkään ei tiennyt tarkkaan. Hän ajatteli, minkälaisissa\nvaatteissa hän menisi ripille, tahi missä hän pitäisi niitä sitä vasten\ntehtyjä, ellei hän pääsisi. Mutta jos hän pääsisi, niin saisi hän\nkylästä vaikka verkavaatteetkin ja tulisi kotiin jälleen ja tanssisi\njouluna, jotta kaikki pojat kadehtisi ja kaikki tytöt saisivat\nriemuita. Yhdeksäs laski lukua toisella lailla: hän laittoi pienen\ntilikirjan Jumalan kanssa, johonka hän pani toiselle puolelle\nnimityksellä \"saamiset\": antakaan hän minun päästä, toiselle puolelle\ntaas \"maksetut\": niin minä en milloinkaan valhettele, enkä räävää\nsuutani, käyn usein kirkossa, annan tyttöin olla rauhassa ja totuttaun\nolemaan noitumatta. Mutta kymmenes ajatteli, että koska Olli\nHannonpoika pääsi mennä vuonna, niin se olisi enämmin kun väärin, jos\nei hän pääsisi tänä vuonna, osattuansa paremmin pienten lasten koulussa\nollessansa sekä sitä paitsi ollen parempain ihmisten lapsi. Hänen\nvierellänsä istui yhdestoista, miettien mitä hirveimmiä kostokeinoja,\nellei hän pääsisi, joko polttaa koko koulun tahi karata niiltä seutuvin\nja tulla jälleen papin sekä koko kouluhallituksen julmana tuomarina,\nmutta jalomielisesti armahtaa oikeuden sijaan. Esinnäkin mieli hän\nmennä palvelemaan lähimäisen ulkoseurakunnan pappia sekä siellä\ntulevana vuonna seista numero ensimäisenä ja vastata niin että koko\nkirkkokunta kummeksisi. Mutta kahdestoista istui itseksensä kellon\nluona kädet lakkariloissa ja katsoi haikeasti joukon päälle. Ei kukaan\ntäällä tiennyt, mitä kuormaa hän kantoi, missä edesvastauksessa hän\nseisoi. Kotona oli muuan, joka tiesikin; sillä hän oli kihlattu. Iso,\npitkäsäärinen hämähäkki kulki lattiata ja läheni hänen jalkaansa; hän\nyritti astumaan tämän inhottavan hyttysen päälle, mutta tänäpäivänä\nnosti hän lempeästi jalkansa pois tieltä, jotta hämähäkki voisi mennä,\nminne tahtoi. Hänen äänensä oli säyseä kun papin lohdutus, ja silmänsä\nluote sanoi selvään, että kaikki ihmiset olivat hyviä; hän nosti\nalakuloisesti kätensä lakkarista tukkaansa silittelemään. Jos hän\nsamasti voisi vetäytyä tämän ahtaan neulansilmän lävitse, niin kyllä\nhän toiselle puolelle päästyänsä tahtoisi kasvaa jälleensä, ja panna\ntupakkapurun suuhunsa sekä julkaista kihlauksensa. Mutta ovensuurahilla\nja jalat koukussa allansa istui kolmastoista rauhatoinna; pienet,\nsäyhkyilevät silmänsä kiitivät ympäri koko tupaa kolme kertaa\nsekunnissa, ja sen vahvassa, terävässä päässä mylläästi jokaisen niiden\nkahdentoista ajatukset kirjavassa häiriössä, mitä suloisimmasta\ntoivosta murtavimpaan epäilykseen, nöyrimmistä aivotuksista seutuata\nhävittävimpiin koston-mietteihin, ja sillä aikaa oli hän syönyt kaiken\njoutavan lihan oikeasta peukalostansa, järsi nyt kynsiänsä ja lähätteli\nisoja kappaleita pitkin lattiata.\n\nÖyvind istui ikkunan luona oltuansa tutkittavana ja vastattuansa joka\nkysymykseen; mutta pappi ei ollut virkkanut mitään, eikä myös\nKoulumestari; Öyvind oli jo yli puolen vuoden ajatellut, mitä kumpikin\nsanoisi, saatuansa tietää, kuinka uuttera hän oli ollut, ja hän tunsi\nolevansa hyvin suutuksissa, miltei solvaistuna. Mari istui nyt tuolla,\npaljoa vähemmästä työstä ja taidosta saatuansa sekä kehoituksia ja\npalkinnon; hän oli juuri sitä vasten ollut niin uuttera, että Marin\nsilmät näkisivät hänen taitoansa kiiteltävän, ja nyt se sai vaan\nnaurussa suin havaita, mihinkä kostoon hän oli tehnyt työtä niin\nsuurella mielikarvaudella. Marin ilveet ja aavistukset polttivat hänen\nsydäntänsä ja sen vapaa liikentö teki hänelle pahaa. Hän oli jo\neilisestä illasta lähtien karttanut puhutella Maria suosiolla; nyt\nsiihen tarvitaan vuosia, ajatteli hän; ja kun hän nyt näki tytön\nistuvan iloisena ja mahtavampana, niin sepä häntä tahtoi painaa maahan,\nja kaikki hänen röykeät aikeensa surkastuivat alaspäin kun märät\nlehdet.\n\nHän koki kumminki lohdutella itseänsä. Seikka oli nyt siinä, jos hän\ntänä päivänä pääsisi numero ensimäiseksi, ja sitä hän odotti.\nKoulumestari meni vähäksi aikaa papin luokse järjestämään nuorisota,\njotta hän sitte voisi ilmoittaa itsekullekin huutonsa; se ei tosin\nvielä ollut lopullinen päätös, mutta se oli, mitä pappi ja hän olivat\nnyt edeltäkäsin tuumineet. Puheleminen alkoi käydä tuvassa\nvilkkaammasti, sen mukaan kuta useempi pääsi tutkistelemuksesta\nvapaaksi; mutta kunniata harrastavat alkoivat nyt erota kokonansa\niloisten joukosta; nämä viimeiksi mainitut lähtivät, saatuansa\nseurakumppania, ilmoittamaan onneansa vanhemmillensa elikkä odottivat\nmuiden tautta, jotka eivät vielä joutuneet; edelliset taas jäivät\nenämmin ja enämmin äänettömiksi, silmät katsoa mourottivat ovea kohti.\n\nVihdoin oli nuoriso luetettu, viimeisetkin tulivat jo tutkinnosta ja\nKoulumestari puhui siis papin kanssa. Öyvind luotti silmänsä Mariin; se\noli yhtä iloinen vieläki, mutta jäi kumminkin istumaan, ken tiesi,\nitsensäkö vai muiden tautta. Kuinka kaunis eikö nyt Mari ollut; hän oli\nlahealta hipiältänsä kuulakka, jonka moista Öyvind ei ollut koskaan\nnähnyt; nenä oli vähän ylävänä, suu naurussa. Silmät olivat puolittain\nkiini, ellei hän vaan katsonut kehenkään, mutta katsannolla olikin aina\nsitä odottamatoin voima, silloin kun hän katsoi -- ja kun hän itse\ntahtoi, että se ei muka merkitse mitään, niin hän veti sen ohessa\nsuutansa puolittain nauruun. Tukka oli koommin musta kun valkea, mutta\nse oli pikkulaineilla ja kammattu kulmille, niin että se raollansa\nolevien silmien kanssa tuotti katsannolle jotaki salaista, jota ei\nkoskaan voinut ymmärtää. Sitä ei voinut arvata varmaan, kehenkä hän\nkatsoi istuissansa virkkamatoinna toisten keskellä, eikä sitäkään, mitä\nhän oikeestansa ajatteli, jos hän kääntyiki jonkun kanssa haastelemaan;\nsillä hänen sanansa olivat hätä hädin suusta pyörähtäneet, kun hän jo\npaikalla otti ne takasi. Kaiken tämän varjossa piiloitteliksen\nvarmaanki Junnu Hatten, ajatteli Öyvind, mutta katsoi kumminki\nluopumatta tyttöön.\n\nSilloin tuli Koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja joudutikse hänen\nympärillensä. \"Monesko minä olen?\" -- \"Entäs minä?\" -- \"Entäs minä,\nminä?\" -- \"Oih, piritsat, ei tässä tarvita näytelmätä; -- siivolla\nlapset, niin saatte kuulla.\" Hän katseli nyt ympärillensä. \"Sinä olet\nnumero 2\", sanoi hän muutamalle sinisilmäiselle pojalle, joka\nrukoilevilla silmillä katsoi häneen, ja poika tanssasi joukosta\nmatkaansa. \"Sinä olet numero 3\", -- hän kopasi silloin muuanta\npunatukkaista, pienoista, joka nykki häntä jakusta; \"sinä olet numero\n5\", \"sinä numero 8\" j.n.e. Hän keksi Marin: \"Sinä olet numero 1\ntytöistä\"; Mari sävähti punaiseksi sekä kasvoiltansa ja kaulaltansa,\nmutta koki olla toimessansa. \"Sinä numero 12, olet ollut laiskanlainen,\nmutta hulivili ja suuri koiransilmä; sinä numero 11 et paljoa parempi,\npoikarukkani; sinä numero 13, saat lukea lujasti yhteiseen tutkintoon,\nmuuten käypi sinulle hullusti!\" -- Öyvind ei voinut enää sitä kärsiä;\nnumero 1 oli tosin mainitsematta; mutta hän oli seissut koko ajan sillä\nlailla, että Koulumestari näki hänen hyvästi. \"Koulumestari!\" -- se ei\nkuullut; \"Koulumestari!\" -- hän sai sanoa kolmannen kerran, ennen kun\nhäntä kuultiin. Vihdoin katsoi Koulumestari häneen; \"numero 9 eli 10,\nen muista varmaan kumpiko\", sanoi hän ja kääntyi toiseen päin. \"Kukas\nsitte on numero 1?\" kysyi Hanno, joka oli Öyvindin parain ystävä. --\n\"Et se ole sinä, kähäräpää!\" sanoi Koulumestari ja löi häntä\npaperikääryllä kädelle. \"No kukas se on?\" kysyi useammatkin, \"kuka se\non, kuka, kuka?\" -- \"Se sen saa tietää, jolla se numero on\", sanoi\nKoulumestari vihaisesti; hänen ei tehnyt mielensä kuulemaan useampia\nkysymyksiä. -- \"Menkääte nyt, lapset, kauniisti kotiinne; kiittäkääte\nJumalatanne, ja iloittakaate vanhempianne! Kiittäkääte myös vanhaa\nKoulumestarianne; te olisitte jääneet vieläkin luita järsimään, ellei\nhäntä olisi ollut!\" Ne kiittivät häntä naurussa suin, ja vetäysivät\nriemuiten matkohinsa; sillä tällä hetkellä, jolloin he pääsivät\nrientämään kotiinsa vanhempiensa luo, olivat he kaikki iloisia. Yksi\nainoa oli taas, joka ei löytänyt paikalla kirjojansa, ja joka ne\nlöydettyänsä istuikse, ikään kun uudellensa niitä lukemaan.\nKoulumestari meni hänen luoksensa: \"No, Öyvind, etkö sinä mene toisten\nkanssa?\" -- Hän ei vastannut. -- \"Minkä tautta sinä kirjojasi au'ot?\"\n-- \"Minä tahtoisin katsoa, mitä minä tänäpänä olen vastannut väärin.\"\n-- \"Ethän sinä ole vastannut mitään väärin!\" -- Öyvind katsoi\nsilloin häneen, vesikarpalot kohosivat silmiinsä, hän katsoi vaan\njärkähtämättä; kyynel toisensa perään vierähteli pitkin kasvoja, mutta\nhän ei virkkanut halaistuakaan sanaa. Koulumestari istuikse hänen\neteensä: \"Etkö sinä ole nyt iloinen, kuin pääsit?\" -- Pojan suu vipatti\nsanomaisillansa, mutta hän ei vastannut. \"Äitisi ja isäsi iloitsisivat\nhyvin mielellänsä\", sanoi Koulumestari katsoen häneen. -- Öyvind\ntaisteli kauvan, ennen kun hän viimeinki voi katkomalla sanoa: \"Senkö\ntautta -- että minä saan -- olla numero 9 eli 10:s -- kun olen --\nmökkiläisen poika?\" -- \"Aivan niin\", vastasi Koulumestari. -- \"Eihän\nminulle sitten ollut työstäni hyötyä\", vaikeroi hän ja nuukahti\nallapäin miettimään, mihinkä kostoon kaikki unelmansa nyt menivät.\nYhtäkkiä nosti hän päätänsä, kohotti oikean kätensä ylös, löi nyrkkinsä\npöytään täyttä voimaa, viskausiin pitkällensä ja pullahti itkemään mitä\nkivakammasti.\n\nKoulumestari antoi hänen rötköttää ja itkeä itkemisensä. Sitä\nkesti kotvan, mutta Koulumestari odotti, kunnes itku muuttui\nlapsellisemmaksi. Sitten vasta nosti hän kahden käden pojan päätä ylös\nja katsoi sen itkeneihin silmiin. \"Jumalanko sinä nyt luulet olleen\nluonasi?\" sanoi hän pidellen häntä ystävällisesti itseensä päin. Öyvind\nnyyhki vielä, mutta harvempaan, kyynelet vieryivät hiljemmasti, mutta\nhän ei tohtinut katsoa kysyjään eikä vastata. -- \"Tämän sinä, Öyvind,\nolet ansainnut. Sinä et ole lukenut kristillisyyttäsi ja vanhempiasi\nrakastamalla; sinä olet lukenut turhuudesta.\" -- Virkkamattomuus\nseurasi aina Koulumestarin puhuttua, Öyvind tunsi että sen silmät eivät\nluopuneet hänestä ja se hänen lauhdutti nöyräksi. \"Semmoisella vihalla\nsydämessäsi et sinä olisi voinut mennä tekemään liittoa Jumalasi\nkanssa; vai olisitko, Öyvind?\" -- \"En\", täytyi hänen myönnyttää. \"Ja\njos nyt olisitkin numero 1, niin eiköhän turha ilosi siitä olisi\nsynti.\" -- \"Syntihän se olisi\", supatti hän, vaikka suu vielä vipatti\nitkusta. \"Vielähän sinä pidät minua mieluisenasi, Öyvind?\" -- \"Pidän\nkyllä\", hän katsoi nyt vasta ensi kerran ylös. \"Niinpä minä sanon\nsinulle, että se olin minä, jonka tahdosta sinä muutettiin alas; sillä\nminä rakastan sinua Öyvind siten.\" Toinen katsoi häneen, silmät\ntinkivät räpyttämään ja kyyneleet alkoivat rapaltaa alas. -- \"Oliko se\nsinusta väärin?\" -- \"Ei\"; hän katsoi nyt kaitsematta, vaikka ääni\nvapisi. -- \"Rakas lapseni! minä pidän sinusta huolta niin kauvan kun\nelän.\"\n\nKoulumestari odotti Öyvindiä, kunnes tämä suoriutui lähtemään ja keräsi\nkaikki kirjansa, sitte sanoi hän tahtovansa seurata häntä kotiin. He\nkulkivat hiljan verkkaan, ensimältä oli Öyvind vielä äänettä ja\nkamppaili, mutta vähitellen voitti hänen hyvä luontonsa. Hänellä oli\nsemmoinen tositus, että mitä hänelle nyt oli tapahtunut, oli kaikkien\nparasta kun hänelle koskaan olisi voinut tapahtua, ja ennen kotiin\ntulemistansa oli hän siitä luulosta niin vakuutettu, että hän kiitti\nJumalatansa sekä ilmotti sen Koulumestarille. \"No, ruvetkaamme nyt\nmiettimään jotakin tarkoitusta elämällesi\", sanoi Koulumestari, \"eikä\nsokon ja numeroiden jälestä juoksemista. -- Mitäs sinä pappiskoulusta\nvirkat?\" -- \"Sitä, että minun kyllä tekisi mieleni sinne.\" --\n\"Tarkoittanet maanviljelys-koulua.\" -- \"Niinpä, niin.\" -- \"Se onki kyllä\nmitä parain; sillä siellä oltuasi saatat toivoa muutakin kun\nKoulumestarin ammattia.\" -- \"Mutta kuinkas minä sinne pääsen? Minulla\non harras halu, mutta eihän minulla ole varaa.\" -- \"Ole uuttera ja\nnoppas, niin kyllähän varojakin siunautuu.\"\n\nÖyvind tunsi itsensä kiitollisuudesta sangen heltyneeksi. Hänen\nsilmänsä alkoivat loistaa ja katsanto virkeni sen käsittämättömän\nrakastavaisuuden liekistä, joka syttyy silloin, kun kanssa-ihmisten\nhyvyys tunnetaan. Koko vastaisuus tuntuu mielelle silmänräpäys-hetken\nikään kun raikkaassa mäkimaan ilmassa käveleminen; silloin ollaan\nkoommin koholla, kun kävelyssä.\n\nVanhemmat istuivat, heidän kotiin tullessa, tuvassa odottaen\njoutilaina, vaikka se oli paras työaika. Koulumestari tuli esinnä\nsisään, Öyvind jälestä; kumpikin naurussa suin. \"Kas nyt!\" sanoi isä,\nlaskien kädestänsä virsikirjan, josta hän oli juuri lukenut rippilapsen\nrukousta. Äiti seisoi pankon luona tohtimatta virkkaa mitään; hän oli\nnauruissansa, mutta käsi vapisi; hän odotti nähtävästi jotakin hyvää,\nmutta ei ollut niinä miehinänsäkään. \"Minä läksin seuraamaan,\nainoastansa teitä iloittaakseni sillä sanomalla, että Öyvind vastasi\noikein jokaiseen kysymykseen, mitä häneltä kysyttiin, ja että pappi\nsanoi, Öyvindin mentyä, että hänellä ei ole ollut vilkkaampata\nrippilasta.\" -- \"Oikeenko todella?\" sanoi äiti ja oli hyvin liikutettu.\n-- \"Sepä oli hyvä\", sanoi isä, mutta kyöhäili kumminkin epäluulossa.\n\nIson aikaa sen perästä äänettä oltua kysyi äiti hiljaa: \"Minkä numeron\nse saapi?\" -- \"Numero 9 eli 10\", sanoi Koulumestari somasti. -- Äiti\nkatsoi isään, tämä ensin häneen, sitte Öyvindiin; \"mökkiläisen poika ei\nsaata odottaakaan parempata\", sanoi hän. Öyvind katsoi häneen jälleen,\nhänestä tuntui ikään kun jokin ahdistaisi hänen kaulaansa, mutta hän\nhillitsi itsensä paikalla ajattelemalla rakkaita seikkoja, yhtä\ntoisensa perään, kunnes ahdistus meni ohitse.\n\n\"Nyt on parasta, että lähden\", sanoi Koulumestari ja kääntyi päätänsä\nnyökäyttäen. Vanhemmat seurasivat häntä kumpainenki tavallisuuden\nmukaan kalliolle asti; täällä otti Koulumestari heinän rikun kalliolta\nsanoi: \"Hän tulee kumminkin olemaan numero 1; mutta ei hänen siitä\ntarvitse tietää mitään, ennen kun määrä-päivä tulee\" -- \"Ei, ei\", sanoi\nisä nyökyttäen. \"Ei, ei\", sanoi äitikin nyökyttäen; otti sitte\nKoulumestaria kädestä; \"kiitoksia paljon kaikesta häntä kohtaan\ntekemästänne\", sanoi hän. \"Niinpä niin, kiitoksia vaan\", sanoi isä,\nKoulumestari lähti astumaan, mutta ne seisoivat vielä kauvan katsoen\nhänen jälkeensä.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\n\nKoulumestari oli varsin pitänyt silmällä Öyvindin, silloin kun hän\nkäski papin koetella, tokko se ansaitseisi numero yhtä. Kolme viikkoa\npäästö-pyhää ennen kävi hän pojan luona joka päivä; ne ovat kaksi\nerilaista juttua, jos nuori, hervahtava mieli taipuu johonkuhun\nulkonaiseen vaikutukseen, tahi jos se uskolla pitää jotakin\nomituisenansa. Monta synkeätä hetkeä vietti poika, ennen kun hän oppi\nonnellisuutensa perusteena pitämään muita kohtaloita kun kunniata ja\npöyhkeyttä. Kun hän paraallansa oli täydessä työssä, loppui häneltä\nhalu ja hän keskeytti työnsä: mihinkä kostoon? ... mitä minä tällä\nvoitan? ja sitten jonkun hetken perästä johtui hänen mieleensä\nKoulumestari, sen sanat sekä hyvyys; tätä ihmisellistä keinoa teki\nhänen mielensä käyttämään, joka kerran kun hän uudellensa unhotti\nkorkeamman velvollisuutensa ymmärtämisen.\n\nNiinä päivinä kun Öyvind valmistautui kasteen-liittonsa uudistamiseen,\nvalmistettiin myös hänen lähtemistänsä maaviljelys-kouluun. Räätäli ja\nsuutari istuivat nyt Pladsen'in mökin tuvassa, äiti leipoi ja isä teki\nmatka-arkkua.\n\nSiellä juteltiin sinne ja tänne, mitä poika tulisi heille maksamaan\nkahteen vuoteen, ellei hän voisi tulla kotiin ensi jouluksi, ehk'ei\nvielä toiseksikaan, ja kuinka vaikea heidän olisi olla niin kauvan\nerillänsä. Siellä puheltiin siitäkin rakkaudesta, kun hänen pitäisi\nosoittaa vanhemmillensa, jotka niin paljon kokivat lastansa auttaa.\nÖyvind istui kun muuan, joka olisi mennyt merille ja koettanut\npurjehtia omin päinsä, mutta tullut haaksirikkoon ja rakkailta\nihmisiltä pelastetuksi.\n\nSellainen tuntemus vaikuttaa nöyryyttä, ja sen kanssa tulee paljon\nmuutakin. Kun se mainio päivä lähestyi, tohti hän sanoa itseänsä\nvalmistuneeksi ja tohti katsoa eteensä vahvalla luottamuksella. Joka\nkerran kun Marin kuva johtui mieleensä, koki hän varoitellen luovuttaa\nsitä pois, mutta silloin tunsi hän aina kivun sydämessänsä. Tähän\ntyöhön koetteli hän totuttauta, mutta sepä ei onnistunut koskaan, kipu\nkiihtyi vaan. Sen tautta oli hän väsyksissä viimeisenä iltana, jolloin\nhän pitkällisen itse-koettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä\nsuhteessa koetteleisi häntä.\n\nKoulumestari tuli illan pimettyä. Kaikki tuvassa olevat istuivat\npeseyttyänsä ja valmistauttuansa, niin kun tavallisesti tehdään iltaa\nennen Herran Ehtoolliselle menemistä. Äiti oli liikutettu ja isä\näänettä; eropäivä oli huomeisen juhlan jälestä, ja se oli\ntietymätöintä, milloinka he taas voivat istua yhdessä. Koulumestari\notti virsikirjat esille; nyt pidettiin rukoukset ja veisattiin, ja\nlopuksi rukoili Koulumestari lyhyesti omilla sanoillaanki.\n\nNämä neljä ihmistä istuivat nyt yhdessä kotvan iltaa, kunnes ajatukset\nsupistuivat; he erosivat silloin mitä paraimmin toivotuksin tulevalle\npäivälle ja sen liitoille. Öyvindistä tuntui maata ruvetessansa, ettei\nhän ollut milloinkaan mennyt vuoteellensa niin iloisena; tänä iltana\nselitti hän sen nimittäin omalla laillansa; hän ymmärti sillä: minä en\nole koskaan ruvennut maata näin tyytyväisenä Jumalan tahtoon ja näin\niloisena siitä. -- Marin kasvot olivat hänellä taas unissakin\nedessänsä, ja havaitsemaisillansa näki hän viimeiseksi, että hän oli\nmiettivinänsä itsestänsä: en aivan onnellinen, en aivan, -- ja hän\nvastasi: olen aivan mutta taaskin: en aivan; -- olen aivan; -- eikö\nvähä, en aivan. --\n\nHavaittuansa muisti hän heti mikä päivä nyt oli, piti rukoukset ja\ntunsi olevansa virvoitetun, niin kun sitä tekee aamuisella. Hän oli jo\nkesästä lähtien maannut erillänsä; hän nousi nyt ylös, puki päällensä\nuudet, koreat vaatteensa varoitellen; sillä hän ei ollut vielä koskaan\npitänyt semmoisia päällänsä. Varsinki sai hän koetella pyöreä-helmaista\nverkajakkuansa monta kertaa, ennen kun hän tottui siihen. Hän otti\npienoisen peilin, kun hän saatuansa paidan kauluksen näkymään neljättä\nkertaa koetteli jakkua päällensä. Nähtyänsä oman tyytyväisen naamansa\nvalkeine tukkinensa katsovan peilistä naurussa suin, arveli hän\ntämänkin olevan turhuutta. Niin, mutta saapihan sitä olla hyvästi ja\npuhtaasti vaatteutettuna, vastasi hän kääntyen pieliin katsomasta,\nikään kun se olisi ollut synti. Kyllä kaiketi, mutta ei aivan niin\niloinen itseksensä siitä seikasta. -- Eikö vähä, mutta sallineehan\nJumala, että joku kokee näyttää hyvältä! -- Kyllä niinki, mutta\nparemminhan se sallisi näyttäväsi hyvältä, kun et sitä itse niin paljon\ntarkastaisi. -- Se on kyllä tosi, mutta katsos, se tulee nyt siitä,\nettä kaikki on niin uutta. -- Niin, mutta riisukin ne vähitellen pois.\n-- Sitte rupesi hän vielä pitämään sekä tästä asiasta että eilisen\npäiväisistä seikoista sellaista puhetta, ettei syntiä tekeminen tätä\npäivää pilaisi; mutta hän tiesi myös, että sitä kumminki tulisi\ntehdyksi.\n\nHänen tullessansa tupaan istuivat vanhempansa odottaen häntä\naamiaiselle. Kätellen kiitti hän vanhempiansa vaatteista, ja sai\njälleen: \"kulutta'os niitä terveydellä!\" He istuiksivat pöydän ääreen,\nsiunasivat supattaen ja söivät. Äiti nousi ylös panemaan kirkko-evästä\nlaukkuun. Isä veti takin päällensä, äiti solmitsi huivinsa ja otti\nvirsikirjat matkaan, pani huoneet lukkoon ja alkoi mennä ylös päin.\nTultuansa mäen päälliselle tielle tapasivat he kirkkoväkeä, hevoisella\najavia ja jalkamiehiä, rippilapsia niiden keskellä, ja muutamien\nseurassa harmaapäisiä ukkovaaria ja mummuja, jotka vielä tämän ainoan\nkerran olivat lähteneet matkaan.\n\nSe oli syksyinen auringon-paisteetoin päivä, ikään kun pahojen ilmojen\nvaiheella. Pilvet yhtyivät ja eroilivat jälleen juosta longottaessansa,\nsillä erää tuli isoista pilven nauloista parikymmentä pienempätä, jotka\nkiitivät ylitse myrskyä ennustaen; mutta alaalla vaan pinnalla oli\nvielä tyyni; lehdet lurpottivat kylmettyneinä eivätkä edes\nheiluneetkaan; ilma oli jylkeän-lainen; kirkkoväellä oli päälysvaatteet\nmuassa, mutta niitä ei nyt pidetty päällä. Sangen iso joukko oli\nkokoutunut ympäri kirkkoa, joka köllötti kelkkeellä paikalla; mutta\nrippilapset menivät kirkon sisään, joutuaksensa hiljaisuudessa\npaikoillensa ennen Jumalanpalveluksen alkamista. Tällöin tuli\nKoulumestarikin sinisissä vaatteissansa, rakki päällä sekä\npolvihousut ja pitkävartiset saappaat jalassa, jäykistetty huivi\nkaulussa ja piipun varsi takalakkarista ulkona; hän nyökytti päätänsä\nnaurussa suin, laski kätensä muutaman olkapäälle, puhui toiselle pari\nsanaa kehoittaen vastaamaan korkealla ja selvällä äänellä, ja tätä\ntehden tuli hän vaivaispölkyn luokse, jossa Öyvind seisoi vastaten\nystävänsä Hannon jokaiseen kysymykseen matkalle lähtemisestä. \"Hyvää\npäivää, Öyvind! kaunis tänä päivänä\", -- hän otti häntä takin\nkauluksesta, ikään kun olisi hän tahtonut puhutella häntä; \"kuulepas!\nsinusta luullaan kaikkea hyvää. Nyt minä olen ollut papin kanssa\npuhetuksin; sinä saatkin pitää oikean paikkasi, joka on numero 1; mene\nvaan ensimäisen paikalle ja vastaa selvästi.\"\n\nHämmästyneenä katsoi Öyvind häneen. Koulumestari nyökytti päätänsä\nkehoittaen, poika liikahti monjaita askelia, seisahti, taas monjaita\naskelia, seisahti; kyllä se on niin, hän on puhutellut pappia\nhyväkseni, ja poika lähti menemään sukkelasti paikallensa. \"No olethan\nsinä kumminkin numero 1\", kuiskutti muuan hänelle. \"Niin olen\", sanoi\nÖyvind hiljaa, mutta ei vielä tiennyt oikein, tokko hän tohti.\n\nRippilapset olivat paikoillansa, pappi tuli, nyt soitettiin yhteen, ja\nväkeä tulla jyrysi kirkkoon. Silloin näki Öyvind, että Mari\nHeidegaardene seisoi aivan häntä vastapäätä; tyttökin katsoi häneen,\nmutta kumpainenki piti paikkaa niin pyhänä, että he eivät tohtineet\ntervehtiä. Poika näki vaan, että tyttö oli kaunis ja avopäin, enempätä\nhän ei nähnyt. Öyvind, joka yli puolen vuoden oli ilomielellä\nmiettinyt, kuinka hän seisoisi yhtä yläällä kun Marikin, unoutti nyt\ntultuansa esille sekä paikan että tytön, ja että hän milloinkaan oli\nniitä ajatellutkaan.\n\nKirkosta päästyä tulivat omaiset ja tutut onnea toivottamaan, sitte\ntulivat Öyvindin kumppanit jättämään hänelle jäähyväisiänsä, kuultuansa\nettä hän seuraavana päivänä lähtisi matkalle; niiden perästä tuli monta\npientä, joidenka kanssa hän oli laskenut mäkeä, ja joita hän oli\nauttanut koulussa ollessansa, ja ne eivät olleet aivan jupisematta\nhyvästiä heittäissänsä. Viimeksi tuli Koulumestari, otti äänettä häntä\nja vanhempia kädestä kiini, ja lähti käymään; hän tahtoi seurata. Ne\nneljä olivat taas yhdessä, ja se olisi nyt viimeinen ilta. Tiellä oli\nvielä monta, jotka jättivät Öyvindille jäähyväisensä ja toivottivat\nhänelle onnea, mutta muuten he eivät haastelleet keskenänsä, ennen kun\nhe istuivat kotona tuvassa.\n\nKoulumestari koki pitää heitä hyvillä mielin; siinä ei ollut mitään\nmuuta, kun että ne kaikki kolme nyt haikealla mielellä ajattelivat,\nmiltä kaksi kokonaista vuotta erillänsä oleminen tuntuisi, kun eivät he\ntähän asti olleet viettäneet päivääkään erillänsä; mutta ei kukaan\nollut niinä miehinänsäkään. Kuta enämmin aika kului, sitä enämmin tuli\nÖyvind pahoillensa; hänen teki mielensä ulos päästäksensä vähäksi aikaa\nrauhaan.\n\nNyt oli jo hämärä ja tuuli humisi kummallisesti, hän jäi seisomaan\nkalliolle ja katsoi ylös päin. Tällöin kuuli kallion reunalta\nmainittavan omaa nimeänsä, sangen hiljaa; se ei ollut mikään petos,\nsillä se kuului kaksi kertaa. Hän katsoi ylös kallion reunalle ja\nhavaitsi, että muuan vaimoihminen oli kyykyllänsä puiden välissä ja\nkatsoi alas. -- \"Kuka se on?\" kysyi hän. -- \"Minä kuulin, että sinä\nlähdet matkalle\", sanoi tämä hiljaa, \"niin minä läksin sanomaan sinulle\njäähyväisiä, koska sinä et tahtonut tulla minun luokseni.\" --\n\"Kultaiseni, oletko se sinä, Mari! Minä tulen ylös luoksesi.\" -- \"Eläkä\ntee sitä; minä olen odottanut niin kauvan, ja sitte minun pitäisi\nodottaa vielä kauvemmin; kukaan ei tiedä, missä minä olen, ja minun\npitää joutua kotiin.\" -- \"Se oli kauniisti sinulta, että tulit\", sanoi\npoika. -- \"Minä en voinut kärsiä, että sinä, Öyvind, lähtisit siten\nmatkalle; me olemme tunteneet toisemme pienuudesta pitäen.\" -- \"Niin\nolemme.\" -- \"Ja nyt emme ole puhutellet toisiamme puoleen vuoteen.\"\n\"Emmepä kyllä ole.\" -- \"Me erosimmekin sillä kertaa somanlaisesti.\" --\n\"Niin; -- jopa taidan tulla luoksesi.\" -- \"Aiai, elä tee sitä. Mutta\nsano minulle: ethän sinä vaan liene minulle vihoissasi?\" --\n\"Kultaiseni, kuinka sinä sitä luulet?\" -- \"No hyvästi sitte, Öyvind, ja\nkiitoksia siitä, kun meillä on ollut yhtenä!\" -- \"Ei niin, Mari!\" --\n\"Niinpähän! nyt minun täytyy lähteä; minua kaivataan.\" -- \"Mari,\nMari!\" -- \"Ei, minä en tohdi olla kauvemmin poikessa, Öyvind; hyvästi!\"\n-- \"Hyvästi!\"\n\nSitte käveli hän kun unissansa ja vastasi aivan perin nurin, kun ne\nhäntä haastattelivat; ne luulivat sitä lähtemisen syyksi, niin kun sitä\nvoi odottaakin, ja hän ajattelikin ainoastansa lähtemistänsä kun\nKoulumestari iltaisella otti hyvästiä ja antoi hänelle käteen jotakin,\njonka hän sitte näki olevan viiden talarin setelin. Mutta maata\nruvettuansa ei hänellä ollut lähteminen mielessä, mutta ne sanat, jotka\nolivat tulleet vuoren reunalta alas ja menneet taas ylös. Lapsena ei\nMari tohtinut tulla vuoren reunalle sen tautta, kun ukkovaari pelkäsi\nhänen putoovan alas. Ehkä se vielä kumminkin tulee alas?\n\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\n\nRakkaat vanhempani!\n\nNyt me olemme saaneet paljoa enemmän lukemista, mutta nyt minä olenkin\ntullut enämmin toisten sivuitse, niin että se ei ole niin vaikeata. Ja\nnyt minä laitan monta kohtaa toisin isän mökillä, kunhan tulen kotiin;\nsillä siellä on laitettu hyvin hullumaisesti, ja se on kummallista,\nettä se on pysynyt koossa. Mutta kyllä minä saan sille järjestyksen\njälleen, sillä minä olen nyt oppinut paljon. Minun tekee mieleni tulla\nsemmoiseen paikkaan, jossa minä saisin tehdä kaikkia mitä minä nyt\ntiedän; sen tähden minun pitää hakea iso paikka, sitten kun olen\nvalmis. Täällä sanoo kaikki, että Junnu Hatten ei ole niin näppärä, kun\nsiellä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma tilansa, niin että se on\nmuilleki kun hänelle itsellensä yhtäkaikki. Moni, joka tulee täältä,\nsaapi hyvin ison palkan; mutta niille maksetaan sen tautta niin\nhyvästi, että tämä on paras maaviljelyskoulu koko maassa. Muutamat\nsanovat, että lähimmäisessä läänissä on yksi parempi, mutta se ei ole\nensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa, se ensimäinen on tieto, toinen\ntaito, ja sen on hyvä, jolla on ne kumpikin, ja toinen niistä ei ole\ntoisetta mitään, mutta se jälkimäinen on kumminkin paras. Se edellinen\nsana merkitsee työn ainehiston ja perustuksen tietämistä, mutta se\ntoinen merkitsee taitamista tehdä työtä, esimerkiksi suota viljellessä.\nSillä moni kyllä tietää, mitä suolla tehdään, mutta tekee kumminki\nhullumaisesti, kun ei taida paremmin. Mutta monella taas on taitoa vaan\nei tietoa, ja siitäkin voi tulla hullumaisuutta, sillä soita on\nmonenlaisia. Mutta me opimme täällä maanviljelyskoulussa kumpaisenki\nsanan. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan voi kilvotella hänen\nkanssansa. Viimeisessä koko maatamme koskevassa maaviljelyskokouksessa\njohdatti hän kahta kysymystä, mutta muilla maaviljelykoulun johtajilla\noli ainoastansa yksi kullakin, ja asiat päätettiin aina hänen sanansa\nmukaan, kun toiset vaan saivat ajatelluksi päänsä ympäri. Mutta\nedellisessä kokouksessa, jossa hän ei ollut, siellä ne vaan tolasivat.\nLuutnantin, joka opettaa kuvailus-taitoa, on Johtaja saanut ainoastansa\nvilkkautensa tautta; sillä muilla kouluilla ei ole luutnanttia\nensinkään. Mutta hänki on niin taitava että hän kuuluu olleen mitä\nparain luutnantti-koulussakin.\n\nKoulumestari kysyy, tokko minä käyn kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa,\nsillä pappi sai nykyjään apulaisen, ja se saarnaa, niin että kaikki\novat kirkossa hyvin peloissansa, ja että sitä on soma kuunnella. Hän on\nuusi uskonoppilainen, joita on Kristianian kaupungissa, ja kansa pitää\nhäntä liian tiukkana, mutta kyllä se tekee hyvää.\n\nNykyjään luvetetaan meillä paljon historiata, jota emme ole ennen\nlukeneet, ja somaa on nähdä kaikkia, mitä kummallista maailmassa on\ntapahtunut, varsinkin omassa maassamme. Sillä meidän soturit ovat aina\nvoittaneet, paitsi silloin kun ovat tapanneet, ja silloin niitä onki\nollut paljoa vähemmän. Nyt meillä on vapaus, ja sitä ei ole muilla\nkansoilla niin paljoa kun meillä, paitsi Amerikassa; mutta siellä ne\neivät ole onnellisia. Ja omaa vapauttamme tulee meidän rakastaa enämmin\nkun mitään muuta.\n\nNyt minä lopetan tällä kertaa; sillä minä olen kirjoittanut hyvin\npitkältä. Koulumestarihan se lukee kirjeeni, ja kun se vastaa\npuolestanne, niin sanokoon hän minulle jotakin uutta yhdestä ja\ntoisesta; sillä sitä hän ei muuten tee. Mutta tuhansia terveisiä\ntoivottaa teille oma rakas poikanne\n\n                                        Ö. Thorenpoika.\n\n\nRakkaat vanhempani!\n\nNyt minä saan sanoa teille, että täällä oli tutkinto, ja minä osasin\n(huutomerkkien mukaan) varsin hyvästi monta oppimatani ja sangen\nhyvästi kirjoitusta sekä kuvailus-taitoa, mutta jokseenki hyvästi\näidinkielen käytäntöä. Se tulee siitä, sanoo Johtaja, että minä en ole\nlukenut tarpeeksi asti, ja hän on lahjoittanut minulle monjaita Ole Vig\nnimisen miehen tekemiä kirjoja, jotka ovat verrattomia, sillä minä\nymmärrän kaikkityyni mitä niissä seisoo. Johtaja on hyvin hyvä minua\nkohtaan, hän tarinoipi meille niin monta juttua. Kaikkityyni on täällä\nniin sangen pienoista sitä vastaan, mitä ne ovat ulkomaalla; emme\nymmärrä tuskin mitään, mutta opimme kaikkia Skotlantilaisilta ja\nSchveitsiläisiltä, mutta Hollantilaisilta me opimme meritoimitusta.\nMoni matkustaa pois näihin maihin, Ruotsissakin ollaan paljon\nvilkkaampia meitä, ja siellä on Johtaja itse ollut. Nyt minä olen ollut\ntäällä kohta vuoden, ja minä luulin oppineeni jo paljon, mutta kun\ntutkinnossa kuulin, mitä ulos-pääsevät osasivat, ja kun mietin,\netteivät nekään osaa mitään ulkomaalaisten rinnalla, niin minua\nhuolettaa sangen paljon. Ja siihen on vielä maakin niin huonoa täällä\nNorjassa sen suhteen, kun se on ulkomaalla; se ei maksa ollenkaan\nkaikkea sitä vaivaa, mitä me sen kanssa näemme. Sitä paitsi ei rahvas\ntahdo taipua tekemään jälestä. Jos ne tahtoisivatkin, ja jos maa\nolisikin paljoa parempi, niin eihän niillä ole rahaakaan maatansa\nmuokata. Se on kummallista, että se on käynyt niin kun on käynyt.\n\nNyt minä olen ylimmäisellä luokalla ja pitää ollakseni siinä vuoden,\nennen kun olen valmis. Mutta useemmat kumpanini ovat menneet matkaansa\nja minulla on ikävä kotiin. Minusta tuntuu niin kun olisin yksinäni,\nvaikka eihän se ole ensinkään niin; mutta se on niin kummallista, kun\njoku on ollut niin kauvan poikessa. Minä luulin kerran tulevani täällä\ntaitavaksi, mutta mitenhän käyneekin!\n\nMitä minä täältä tultuani rupeen tekemään? Se nyt on luonnollista että\nminun tekee mieleni esinnäkin tulemaan kotiin, ja sitte minä voin etsiä\nitselleni jotaki, mutta ei kaukaa.\n\nEläkääte rakkaat vanhempani terveinä! terveisiä niillekin, jotka\nminusta kyselevät; sanokaate niille, että minulla on hyvä olento, mutta\ntekee mieleni kotiin jälleen.\n\n                                         Nöyrä poikanne\n                                   Öyvind Thorenpoika Pladsen.\n\n\nRakas Koulumestari!\n\nTämän ohessa saan kysyä teiltä, tokko tahdotte lähettää tähän kirjeesen\nsulettua kirjettä kellekään sanomatta. Ellette tahdo, niin polttakaate\nse.\n\n                                        Öyvind Thorenpoika Pladsen.\n\n\nHyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Nordistuen\nYlä-Heidegaardenessa!\n\nMahtanet hyvin kummeksia saadessasi kirjeen minulta, mutta ei sinun\npidä tehdä sitä, sillä minä kysyn vaan, kuinka voit. Anna minulle siitä\ntieto niin pian kun mahdollista ja kaiken mokomin. Itsestäni on\nsanomista, että minä valmistun täällä vuoteen.\n\n                                       Korkeimmalla kunnioituksella\n                                              Öyvind Pladsen.\n\n\nNuori mies Öyvind Pladsen, maaviljelyskoulussa!\n\nKirjeesi minä sain Koulumestarilta, ja tahdon nyt vastata, koska pyydät\nminua vastaamaan. Mutta minua peloittaa se, kun sinä nyt olet niin\noppinut; minulla on tosin kirjekaava-kirjakin, vaan eipä se tahdo olla\nsovelias. Koetanpa kumminki kirjoittaa, ja sinä saat pitää tahtoa\ntekona; mutta elä suinkaan näytä muille, sillä silloin et ole se, kun\nminä ajattelen. Elä sinä myöskään pane sitä piiloon, sillä joku voipi\nsaada sen sittenki, mutta polta, ja se sinun pitää luvata minulle.\nNiitä oli niin monta seikkaa, joista minun teki mieleni kirjoittamaan,\nmutta joita en oikein tohdi. Me saimme hyvän syksyn, potaatilla on\nkorkea hinta, ja niitä meillä on täällä Heidegaardenessa kyllä. Mutta\nkarhu on ollut tänä kesänä karjalle julma; se kaatoi alapihan Ollilta\nkaksi lehmää, ja meidän mökkiläiseltä repi se yhden semmoiseksi, että\nse piti tapettaman. Minulla on hyvin pitkä kangas kudottavana; se on\nniin kun skotlantilaista vaatetta, ja se on vaikeata. Ja nyt minä\ntahdon sanoa sinulle, että minä vielä olen kotona, ja että muut\nmielellänsä tahtoisivat sitä toisin. Nyt minulla ei ole tällä kertaa\nenää kirjoittamista, ja voi siis hyvin!\n\n                                             Mari Knuutintytär.\n\nMuistakin polttaa tämä kirje!\n\n\nMaaviljelijä Öyvind Thorenpoika Pladsen!\n\nSen minä olen sanonut sinulle, Öyvind, että se, joka vaeltaa Jumalan\nkanssa hän on hyvä perillinen Jumalan valtakunnassa. Mutta kuule nyt\nneuvoani, ja se on, että sinä et katselisi maailman menoja himoin etkä\nkiukku-mielisyyden kannalta, mutta että sinä luottaisit Jumalan päälle\netkä antaisi sydämesi kalvaa itseäsi; sillä sinulla on silloin Jumala\nilman hänettä. Sitte minä voin sanoa sinulle, että isäsi ja äitisi\nvoivat hyvin, mutta minun toista ronkkoani pakottaa; sillä sodat ja\nmitä niissä on kärsitty rasittavat taas. Mitä nuoruus kylvää, sitä\nvanhuus leikkaa; sekä sielussa että ruumiissa on nyt kipu ja kolottaa\nja saapi yhtenään valittamaan. Mutta vanhuuden ei pitäisi valittaa;\nsillä viisaus vuotaa haavoista, ja kolotus saarnaa kärsiväisyyttä,\njotta ihminen saisi voimaa viimeiselle matkallensa. Tänä päivänä minä\ntartuin kynään monesta syystä, esinnäkin Marin tautta, josta on tullut\njumalinen neiti, mutta on kepeä-jalkainen kun peura ja monimielinen.\nKyllä se tahtoisi mielellänsä pysyä yhdessä, mutta ei voi luonnoltansa;\nvaan sen minä olen usein nähnyt, että Jumala on kärsiväinen ja\npitkämielinen sellaiselle huikentelevaiselle eikä salli koeteltaa\nliikamaisesti, jotta se pääsisi särkymään kappaleiksi, kun heikko\nastia. Kirjeesi minä annoin hänelle kauniisti, ja hän kätki sen\nkellenkään näyttämättä omaan sydämeensä. Ja jos Jumala tahtoo antaa\nsille asialle suosionsa, niin minulla ei ole sitä vastaan mitään; sillä\nsen näkee selvään, että nuorten miesten silmät palavat lempeydestä sen\ntytön perään, ja onhan sillä yltäkyllin maallista hyvyyttä, ja\ntaivaallista myös huikentelevaisuudessansakin. Sillä Jumalan pelko on\nhänen mielessänsä niin kun vesi rapakossa; siinä on vettä sataessa,\nmutta ei auringon paistaessa.\n\nNyt eivät silmäni enää kestä; kyllä niillä näkee isoja kappaleita,\nmutta pieniä tarkastaessa alkaa niihin koskea ja kohota vettä. Viimeksi\ntahdon minä sanoa sinulle, Öyvind, että mitä ikänänsä haluat ja\ntoimitat, niin pidä aina Jumala silmäisi edessä; sillä Raamattu sanoo:\nkourallinen levollisuutta on parempi kun kahmalollinen tukaluutta ja\ntunnonvaivaa (Salomon Saarn. 4: 6).\n\n                                           Vanha Koulumestarisi\n                                          Baard Antinpoika Opdal.\n\n\nHyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Heidegaardenessa!\n\nKiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut, aivan\nniin kun sanoit. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et mitään siitä,\njosta minä olisin suonut kirjoittavasi. Minäkään en tohdi kirjoittaa\nmuutamasta asiasta, ennen kun saan tietää vähän laveammalta,\nkuinka sinun laitasi on kaikin puolin. Koulumestarin kirje ei sano\nmitään, johonka olisi luottamista, mutta hän kaunistelee sinua\nruusunkukkasilla, vaan sanoo kumminki huikentelevaiseksi. Niinhän sinä\nolit ennenki. Nyt en tiedä, mitä uskonen, ja juuri sen tautta pyydän\nminä sinua kirjoittamaan; sillä minulla ei ole hyvin, ennen kun olet\nkirjoittanut. Tällä aikaa minä muistelen enimmän, että sinä tulit\nvuorelle silloin viimeisenä iltana, ja mitä silloin sanoit. Enempätä en\nsano tällä kertaa, ja voi siis hyvin!\n\n                                       Korkeimmalla kunnioituksella\n                                              Öyvind Pladsen.\n\n\nNuorimies Öyvind Thorenpoika Pladsen!\n\nKoulumestari antoi minulle uudellensa kirjeen sinulta ja sen minä nyt\nolen lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, ja se tulee varmaan\nsiitä, etten ole oppinut. Sinä tahdot tietää, kuinka minun laitani on\nkaikin puolin, ja minä olen raitis ja terve eikä minua vaivaa niin\nmikään. Ruoka maistaa minusta hyvältä, varsinki kun saan maitoruokaa,\nuni samate yöllä ja toisinaan päivälläkin. Minä olen tanssinut paljon\ntänä talvena; sillä täällä on ollut yhtenänsä sekä pitoja että\njuominkia. Minä käyn kirkossa, ellei lunta ole liiaksi, mutta se on\nollut tänä talvena haittana. Nythän sinä lienet saanut tietää\nkaikkityyni, ja ellet liene, niin minä en tiedä parempata neuvoa, kun\nettä sinä saat kirjoittaa minulle vielä kerran.\n\n                                             Mari Knuutintytär.\n\n\nHyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Heidegaardene!\n\nKirjeesi minä sain, mutta sinä näytät tahtovan antaa minun olla yhtä\nviisaana. Ehkä sekin on vastaus, sitä en tiedä. Minä en tohdi\nkirjoittaa siitä mitään, josta minun tekisi mieleni kirjoittamaan,\nsillä minä en tunne sinua. Mutta ehk'et sinäkään tunne minua!\n\nEi sinun tarvitse luulla, että minä enää olen se juuston hötelö, josta\nsinä pusersit vettä, silloin kun minä istuissani katsoin sinuun\ntanssissa. Minä olen jo ollut monella hyllyllä kuivamassa sen ajan\njälkeen. Enkä minä myöskään ole niin kun luppakorva koira, joka\nallapäin korvin potkii ihmisiä pakoon, niin kun minäkin ennen tein; nyt\nminä jo osaan pitää paikkani.\n\nKirjeesi oli kyllä leikittelevä; mutta se leikitteli siinäkin, jossa ei\nolisi pitänyt ollenkaan leikitellä; sillä kyllä sinä ymmärsit, mitä\nminä tarkoitin, ja näithän siis, etten turhia kysynyt, mutta sen tautta\nkun en näinä aikoina voi ajatella muuta kun sitä, jota minä kysyin.\nMinä käyskentelin huolissani odottaen, ja silloin tuli vaan leikkiä ja\nnaurua.\n\nHyvästi nyt, Mari Heidegaardene! minä olen vasta katsomatta sinuun\nliiaksi, niin kun muinoin tanssissa. Maistakoon vaan sekä ruoka että\nuni sinusta hyvältä ja saa'os uuden kankaasi valmiiksi ja saatta'os\nvarsinki luoda lumen pois kirkkotieltäsi!\n\n                                     Korkeimmalla kunnioituksella\n                                      Öyvind Thorenpoika Pladsen.\n\n\nMaaviljelijä Öyvind Thorenpoika, maaviljelyskoulussa!\n\nHuolimattani vanhuudestani ja silmäini heikkoudesta sekä oikean\nronkkoni kolottamisesta täytyy minun kumminki taipua nuorison\nahdistuksiin; sille se tarvitsee meitä vanhoja, silloin kun on itse\ntarttunut kiini juostessansa. Se houkuttelee ja itkee, kunnes pääsee\nirti, mutta juoksee sitte paikalla luotamme eikä tahdo kuulla enää\nmitään.\n\nMari viehättää nyt minua suloisilla sanoilla, jotta minä kirjoittaisin\nmatkaan; sillä hän kainostelee kirjoittaa yksinänsä. Minä olen lukenut\nkirjeesi. Mari oli ajatellut, että hänellä nyt oli Junnu Hatten eli\njoku muu koiran silmä edessänsä, eikä semmoinen, jonka Koulumestari\nBaard oli kasvattanut; mutta nyt on pulassa. Kumminki olet sinä ollut\nliian kova; sillä muutamat naiset juonittelevat, ettei heidän\ntarvitsisi itkeä, eikä siinä ole eroitusta itkun ja sen juonittelemisen\nvälillä. Mutta minusta on mieleen, että sinä pidät totta totena; sillä\nmuuten sinä et voisi nauraa leikille.\n\nMitä teidän mieleenne kuuluu, niin sen nyt näkee monesta kohtalosta,\nettä se on toisiinne päin rientävä. Marista minä olen usein arvellut,\nsillä se on kun tuulen vaellus; mutta nyt minä tiedän, että se ei ole\nkumminkaan taipunut Junnu Hattenin tuumiin, josta sen ukkovaari on\nsyttynyt suureen vihaan. Tyttö tuli iloiseksi, kun tarjouksesi tuli, ja\njos hän kujeilikse, niin se ei ollut pahasta aivoituksesta, mutta\nilosta. Hän on kärsinyt paljon, ja sen hän on tehnyt odottaessa sitä,\njonka puoleen mielensä riensi. Mutta sinä et huoli hänestä, vaan\nviskaat hänet pois niin kun ilkeän pennun.\n\nSitä minun teki mieleni kertomaan sinulle. Ja sen neuvon minä saatan\npanna lisäksi, että Marin kanssa sinun pitäisi olla suosiossa, sillä\nhänellä on taistelemista muutenki. Minä olen jo vanha, joka olen nähnyt\nkolme miespolvea; minä tunnen siis hullumaisuudet ja niiden juoksut.\n\nÄidillesi ja isällesi minä vien terveisiä sinulta, ne odottavat sinua.\nMutta siitä minä en ole tahtonut ennen kirjoittaa, ettei sinulle tulisi\nkovin ikävä kotiisi. Isääsi sinä et tunne, sillä hän on kun puu, joka\nei voivoittele, kun sitä hakataan. Mutta jos sinusta vaan tulee\njotakin, niin kyllä sinä sitten opit tuntemaan hänen, ja sinä saat\nihmetellä niin kun rikasta lähdettä. Hän on ollut maailmassa ahdistettu\nja hiljainen, mutta äitisi on keventänyt hänen mielensä maallisesta\nhuolesta, ja nyt se kepenee yhä päivittäin.\n\nSilmäni tummuvat nyt ja käteni ei enää tahdo jaksaa. Jää siis sen\nhaltuun, jonka silmä aina valvoo, ja jonka käsi ei koskaan väsy.\n\n                                        Baard Antinpoika Opdal.\n\n\nÖytvind Pladsen!\n\nSinä näytät olevan minulle vihoissasi, ja se koskee minuun hyvin\nkovasti. Sillä minä en tarkoittanut muuta kun hyvää. Minä muistan, että\nminä usein en ole ollut sinulle kohtelias, ja sen tautta minä nyt\ntahdon kirjoittaa sinulle, mutta elä sinä näytä sitä kellekään. Kerran\nminä sain sen tahtoni mukaan, ja silloin minä en ollut näppärä; mutta\nnyt ei pidä kukaan minusta enää mitään, ja nyt minulla on hyvin tukala.\nJunnu Hatten on tehnyt minusta pilkka-laulun, ja sitä laulavat kaikki\npojat, ja minä en tohdi mennä mihinkään tanssiin. Vanhukset tietävät\nsen kumpiki, ja minä kuulen pahoja sanoja. Mutta minä istun yksinäni ja\nkirjoitan, ja elä sinä näytä sitä.\n\nSinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoa, mutta sinä\nolet nyt kaukana. Minä olen usein käynyt alaalla vanhempiesi luona, ja\näitiäsi minä olen puhutellut, ja meistä on tullut ystävykset; mutta\nminä en tohdi sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti.\nKoulumestari tekee minusta vaan pilkkaa, vaikka hän ei tiedä\npilkka-laulusta mitään; sillä kukaan seudullamme ei tohdi laulaa\nsellaista hänelle. Nyt minä olen yksinäni eikä minulla ole ketään,\njonka kanssa haasteleisin; minä ajattelen lapsuutemme aikaa, ja sinä\nolit minulle niin hyvä, ja minä sain yhtenänsä istua kelkassasi. Mutta\nnyt minun tekisi mieleni olemaan lapsena jälleen. Minä en enää tohdi\npyytää sinua vastaamaan minulle; sillä minä en tohdi. Mutta jos\ntahtoisit vastata minulle vielä ainoastansa yhden kerran, niin minä en\nsiitä koskaan unouttaisi sinua, Öyvind.\n\n                                          Mari Knuutintytär.\n\nRakkaani, polta tämä kirje; minä tuskin tiedän, tokko sitä tohtinen\nlähettääkään.\n\n\nRakas Mari!\n\nKiitoksia kirjeestäsi! sen sinä olet kirjoittanut hyvällä hetkellä. Nyt\nminä tahdon sanoa sinulle, Mari, että sinua minä rakastan, niin että\ntuskin voinen enää olla täällä, ja jos sinä rakastat minua niin todella\njälleen, niin Junnun pilkka-laulut ja muiden pahat sanat pitää oleman\nkun liikalehdet puussa. Kirjeesi saatuani olen minä kun uusi ihminen;\nsillä minulle on tullut voimaa kaksinkertaisesti, ja minä en pelkää\nketään koko maailmassa. Lähetettyäni edellisen kirjeeni kaduin minä\nsitä, niin että minä olin tulla kipeeksi. Ja nyt saat kuulla, mihinkä\nse oli syynä. Johtaja vei minun syrjään ja kysyi minulta, mikä minua\nvaivasi; hän luuli minun lukevan liioin. Tällöin sanoi hän minulle,\nettä minä vuoteni loputtua saisin olla täällä vielä vuoden ja sangen\nvapaasti; minun pitäisi muka auttaa häntä yhdellä ja toisella, mutta\nhän opettaisi minua enämmin. Silloin minä ajattelin, että työ oli\nainoa, jota minä voisin harjoittaa, ja minä kiitin paljon; enhän minä\nvielä nytkään kadu sitä, vaikka mieleni tekisi luoksesi; sillä kuta\nkauvemmin minä olen täällä, sitä paremmalla perustuksella minä kerran\nsaatan pyytää sinua. Voi kuinka iloinen minä nyt olen! minä\ntyöskentelen kolmen edestä, eikä minun pidä koskaan jäämän jälelle\nmissään kohdassa. Mutta minä laitan sinulle erään kirjan, jota minä\nluen; sillä siinä puhutaan paljon rakkaudesta. Sitä minä luen illoin,\nmuiden maatessa, ja silloin minä luen myös kirjettäsi uudellensa.\nOletko sinä miettinyt toisiamme tapaamisesta? Sitä minä usein\najattelen, ja sitä saat sinäkin kokea ja nähdä, kuinka se on somaa.\nMutta minä olen iloinen niin paljon tarinoituani ja kirjoitettuani,\nvaikka se ennen oli niin vaikeata; sillä nyt minä saatan sanoa sinulle,\nmitä tahdon, ja nauraa sen ohessa sydämessäni.\n\nMinä annan sinulle monta kirjaa lukeaksesi, jotta voit nähdä, kuinka\npaljon niillä on ollut vastuksia, jotka ovat oikein pitäneet\ntoisistansa, niin että ne ovat ennen kuolleet huolesta, kun luopuneet\ntoisistansa. Ja niin meidänki pitää tekemän, ja sen me teemme suurella\nilolla. Kyllähän sitä tulee melkein kaksi vuotta, ennen kun näemme\ntoisemme, ja vielä kauvemmin ennen kun saamme toisemme; mutta jokainen\npäivä, joka kuluu, lyhentää kumminki odottama-aikaa yhden päivän, ja\nniin meidän täytyy ajatella työskennellessämme.\n\nToisella kertaa minä kirjoitan niin monesta jutusta, mutta tänä iltana\nei minulla ole enää paperia, ja muut makaavat. Niinpä minäkin rupeen\nmaata ja ajattelen sinun päällesi ja sitä minä tahdon tehdä\nmaatessanikin.\n\n                                             Ystäväsi\n                                          Öyvind Pladsen.\n\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\n\nMuutamana lauvantaina Juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen salmen\nyli hakemaan poikaansa, joka oli jälestä puolenpäivän tuleva\nmaaviljelyskoulusta, jossa hän oli valmistunut. Äidillä oli ollut\nkasakka-akka monena päivänä sitä ennen, kaikki oli nyt pesty puhtaaksi,\nkammari oli jo ammoin aikoja ollut laitoksessansa, uuni oli katajan\nhavuja täynnä, jotta Öyvindin asumahuone näyttäisi siistiltä. Tänä\npäivänä kantoi äiti vielä tuoreita lehtiä sisään, pani puhtaan lakanan\nsänkyyn ja peitteli sitte täkillä hyvästi ja katsahti aina ikkunasta\nulos, tokko venettä näkyisi soutavaksi salmen ylitse. Tuvassa oli\npaljon peittelemistä ja aina jotaki puuttuvaista tahi kärpäisiä ajella\nulos, ja kammarissa oli korjailemista, yhtenänsä korjailemista. Venettä\nei vielä näkynyt; äiti lepäsi kyynäsvarsin ikkunan-karmilla ja katsoi\nulos; silloin kuuli hän jalan kopseen likeltänsä tieltä ja käänti\npäänsä; se oli Koulumestari, joka tuli hiljallensa alaspäin kepillä\nvaroitellen itseänsä, sillä ronkko oli pahana. Hänen viisaat silmänsä\nvilkkuivat somasti päässä; hän seisattui lepäämään, nyökäytti päätänsä\nemännälle: \"Ei se ole vielä tullut?\" -- \"Ei, minä odotan niitä joka\nhetki.\" -- \"Hyvä heinän kuivuupäivä.\" -- \"Mutta palava vanhan kävellä.\"\n-- Koulumestari katsoi naurussa suin emäntään: \"Onkos nuorikko ollut\ntänä päivänä liikkeellä?\" -- \"On kyllä, mutta on mennyt jälleen.\" --\n\"No se nyt on tietty; tottahan tapaavatkin toisensa tänä iltana\njossakin?\" -- \"Tottahan toki; Thore sanoo, ettei ne saa kohdata\ntoisiansa hänen huoneessansa, ennen kun niillä on vanhuksien lupa.\" --\n\"Oikein, oikein.\" -- Vähän ajan perästä ihastui äiti: \"Kah, tuollapa ne\nluullakseni tulevat.\" -- Koulumestari katsoi kauvan salmelle. \"Kyllä ne\novat ne\", vakuutti äiti ja lähti ikkunan luota, mutta Koulumestari meni\nsisään. Kun hän oli levähtänyt ja juonut, lähtivät he nyt rantaan,\nveneen heitä kohti kiitäessä; sillä isä ja poika soutivat kumpikin. He\nolivat soutamaan ruvetessansa heittäneet pois takkinsa; airoukset\nkuohahtelivat vaahdessa, vene oli siis kohta odottavien kanssa\nvierekkäin. Öyvind käänti päänsä ja katsoi ylös, hän näki ne kaksi\nvalkamalla, taukoutui soutamasta ja huuti: \"Hyvää päivää, äiti! hyvää\npäivää, Koulumestari!\" -- \"Aikamiehen äänihän sillä on\", sanoi äiti, ja\nriemu loisti silmistä; \"eikö vähän; hän on yhtä valkoinen\", jatkoi hän\nvielä. Koulumestari varautui venettä vasten, isä nosti airot veneen\nsisään, Öyvind juoksi isänsä sivuitse maalle, antoi ensin kättä\näidillensä, sitten Koulumestarille, hän nauroi iloissansa uudellensakin\nja kertoi, vaikka vasten talonpoikain tapaa, heti kepeellä kielellä\ntutkinnosta, matkasta, Johtajan todistuksesta, hyvistä tarjouksista;\nhän kyseli vuoden tulosta ja tutuistansa, paitsi yhdestä. Isä yritti\nkantamaan tavaroita veneestä, mutta hänenki teki mielensä kuulemaan,\nhän mietti siis: jääkööt vielä rantaan, ja seurasi kanssa. Ja niin\nmentiin nyt ylös, Öyvind nauroi ja jutteli, äiti nauroi kanssa, sillä\nhän ei tiennyt ollenkaan, mitä hän sanoisi. Koulumestari vetäysiin\nvähitellen syrjempään ja katsoi viisasti poikaan, isä kävi\nkunnioituksella etempänä. Ja siten tulivat he kotiin. Öyvind oli\niloinen kaikesta; hän näki esinnä, että kartano oli maalattu, sitten\nettä mylly-aittaa oli isonnettu, ja että lyijyiset ikkunan kehät olivat\notetut pois sekä tuvasta että kammarista, ruudut valkeasta eikä niin\nkun ennen ryönisestä lasista, ja ikkunan pielet isommat. Kun hän tuli\nsisään, näytti kaikki kohtalot niin kumman pieniltä, jommoisiksi hän ei\nollut niitä ensinkään luullut, mutta kuitenki somilta. Kello käydä\nnakitti seinällä, tuolit olivat pestyjä, ja näyttivät milt'ei\npuhuvilta, hän tunti joka kupin sillä peitetyllä pöydällä, valkoiseksi\nkalkittu pankko nauroi: terve tultua! hyvän hajuisia, lehtisiä oksia\nrippui pitkin seiniä, katajan havuja oli lattialla ja kaikki puhui\njuhlasta. He istuiksivat syömään; mutta syömisestä ei tullut paljon\nmitään, sillä Öyvind jutteli lakkaamatta. He katselivat nyt häntä,\nkuinka hän nyt mutkistelematta rauhassa näytti viisaalta ja\nyhtäläiseltä kun ennenki, ja sitten, mitä hänellä oli uutta, aivan\nniihin uusiin sinisiin verkavaatteihin, jotka hänellä olivat päällä.\nKun hän oli jutellut muutaman pitkän historian yhdestä kumppanistansa\nja viimenki vaikeni vähäksi aikaa, sanoi isä: \"Minä tuskin ymmärrän\nyhtään sanaa puheestasi, poika; sinä puhut niin liian sukkelasti.\" --\nHe rupesivat jokainen nauramaan, eikä Öyvind vähimmän; hän tiesi hyvin\nkyllä sen olevan totta, mutta harvempaan puhuminen oli hänelle\nmahdotointa. Kaikki, mitä hän ison poissaolonsa ohessa oli nähnyt ja\noppinut, oli niin uutena iskeytynyt hänen mieleensä ja käsitykseensä,\nja sillä lailla viehättänyt hänet tavallisuudestansa, että ne kauvan\nlevänneet voimansa olivat kun säikäytetyt, ja että pää teki työtä\nlakkaamatta. Sitä paitsi havaitsivat he, että hänellä oli tapana\nvälistä matkia samoja sanojansa pari kolme kertaa uudellensa, ja taas\nsamaten paljaasta hupaisuudesta; hän näytti ikään kun korjailevan\nitseänsä. Se tuntui naurattavalta, mutta hän nauroikin, ja se unehtui.\nKoulumestari ja isä istuivat uskotellen, tokko häntä muisti pettäisi,\nmutta se ei kuulunut siltä; hänellä oli kaikki mielessänsä ja muistutti\nitse että heidän pitäisi hakea tavarat veneestä, veti vaatteensa heti\nesille ja ripusti naulaan, näytteli kirjojansa, lakkari-kelloansa,\nkaikki uutta, ja ne olivat säilyneet hyvästi, sanoi äiti. Pienessä\nolennossansa oli hän yltäkyllin iloinen; hän tahtoi esinnäkin olla\nkotona, sanoi hän, auttaa heinän teossa ja lukea. Minne hän sitten\nmenisi, ei hän tiennyt, mutta se oli hänelle yhtäkaikki. Hän oli saanut\nvirvoittavan ripeyden ja voiman ajattelemaan sekä sellaisen vilkkauden\nmielialaansa selittämään, joka tekee sille hyvää, joka koko vuosikauden\non kokenut hillitä itseänsä. Koulumestari tuli kymmentä vuotta\nnuoremmaksi.\n\n\"Nyt olemme tulleet hänen kanssansa niin pitkälle\", sanoi hän\nnoustessansa lähtemään.\n\nKun äiti oli tullut sisään seurattuansa Koulumestaria kalliolle asti,\nkutsui hän Öyvindiä tulemaan kammariin. \"Muuan odottaa sinua tuolla\nkello 9\", supatti hän. -- \"Missä?\" -- \"Kalliolla.\"\n\nÖyvind katsoi kelloonsa, se kävi yhdeksättä. Sisässä hän ei voinut\nodottaa, mutta meni ulos, nousta vilisti kalliolle, taukoutui\nkukkulalle ja katseli. Tupakartanon katto oli juuri alempana; katolla\nolevat pensaat olivat kasvaneet isoiksi, nuoret puut aivan ympärinsä\nsitä paikkaa, jossa hän seisoi, olivat myös kasvaneet, ja hän tunti\njokaisen. Hän katsoi alas pitkin tietä, joka meni vuoren kuvetta\nmyöten, ja jonka toisella puolen oli metsä. Tie näytti harmaalta ja\nyksivakaiselta, mutta metsässä oli kaikenlaisia lehtipuita, korkeita ja\ntuuheita, rannassa köllötti sillä pienellä meren lahdelmalla muuan\nlaiva surpallansa olevine purjeinensa; siinä oli lankkuja lastina ja se\nodotti tuulta. Hän katsoi salmen yli, joka häntä oli kannattanut edes\nja takasin, se lerotti nyt tyynenä ja välkkyvänä; monjaita vesilintuja\nlenti sen ylitse, mutta äänettöminä; sillä se oli myöhä. Isä tulla\nluppasi myllyltä, seisahti kalliolle ja katseli alaspäin, niin kun\npoikansaki, meni sitten alas rantaan tarkastamaan venettä yöksi. Äiti\ntuli toiselta puolen kartanoa, sillä hän tuli kodasta; hän katsahti\nvuorelle päin mennessänsä kanoja ruokkimaan, samoin tullessansa ja\nhymyili. Öyvind istuikse odottamaan; tiheät pehkot estivät häntä\nnäkemästä kauvaksi, mutta hän kuulosti pienintäkin risausta. Kauvan\nkuului ainoastansa lintujen liike, joidenka siipien räpinä petteli\nhäntä, kohta taas muutama orava, joka hypätä roiskautti puusta puuhun.\nMutta vihdoin kuului kauvempata riske, taukosi vähän, riski taas;\nhän kavahti seisallensa, sydän hypähteli, veri täytti päähän;\nsilloin rasahti pehkossa aivan lähellä häntä, mutta se oliki iso,\npitkäkarvainen koira, joka tuli ja rupesi katsomaan häneen, seisahti\nkolmelle jalalle eikä liikahtanut. Se oli Ylä-Heidegaardenen koira, ja\naivan sen takana ruski taas, koira käänti päänsä ja häntä pyöri, nyt\ntuli Mari.\n\nHame tarttui pehkoon, tyttö kääntyi sitä irtauttamaan ja juuri silloin\nnäki Öyvind hänen ensikerran. Hän oli avopäin, mutta tukka oli\nkääryllä, niin kun neidot tavallisesti jokapäiväsessä olennossansa\npitävät; hänellä oli vahva, punertava ja hihatoin liivihame päällä,\neikä muuta kaulassa kun alas-kääntyvä paidan kaulustin; hän oli juuri\nvarastaunut ulko-työpaikastansa, eikä ollut tohtinut mennä pukeumaan\nkoreisiinsa. Nyt katsoi hän viistoon ylös naurussa suin; valkoset\nhampaansa ja raollansa olevat silmänsä kiiluivat vaan; hän seisoi siten\nvähän aikaa ja nauraa vilmotti, mutta tuli sitte lähemmäksi ja punastui\nenämmin ja enämmin joka askeleelle. Öyvind meni tyttöä vastaan ja otti\nsen käden omiensa väliin. Tyttö katsoi alas ja siten he nyt seisoivat.\n\n\"Kiitoksia paljon kaikista kirjeistäsi!\" sanoi Öyvind ensimäiseksi, ja\nkun tyttö hymyissä suin katsahti ylös, tunti hän, että tämä oli mitä\nviehättävin haltia, kuin metsässä voi tavata; mutta hän oli\npauloitettu, eikä tyttökään ollut sitä vähemmin. \"Kuinka suureksi sinä\nolet tullut\", sanoi tämä, mutta tarkoitti kokonansa toista. Tyttö\nkatsoi enämmin ja enämmin häneen, hymyili enämmin ja enämmin; poika\nhymyili kanssa, mutta he eivät virkkaneet mitään. Koira oli vötkähtänyt\nkalliolle pitkällensä ja katsoi alas kartanoon päin; Thore keksi tämän\nkoiran pään rannasta eikä voinut henkensä edestä ymmärtää, mikä se oli,\njoka näyttäysiin vuorelta.\n\nMutta ne kaksi olivat nyt heittäneet toisensa irti ja rupesivat jo\npuhelemaan. Ja kun Öyvind kerran pääsi alkuun, lasketteli hän siten,\nettä tytön täytyi nauraa hänellä. \"Niin se on, näet, kun minä olen\niloinen, oikein iloinen, näet; ja silloin kuin välimme tuli hyväksi,\nkas silloin ikäänkuin laukesi lukko minussa, laukesi, näet.\" Tyttö\nnauroi. Sitte sanoi poika: \"Kaikki laittamasi kirjeet minä osaan\nmelkein ulkoa.\" -- \"Entäs minä sinun!\" -- \"Mutta sinä kirjoitit aina\nniin lyhyesti.\" -- \"Sen tautta kun sinä yhtenänsä tahdoit niin pitkiä\nkirjeitä.\" -- \"Ja kun minä tahdoin, että me kirjoittaisimme enemmän\nyhdestä asiasta, niin sinä kiepsahdit pois.\" -- \"Minä näytän paraalta,\nkun näet hännän, sanoi keijulainen.\" -- \"Mutta todella: sinä et ole\nkoskaan sanonut minulle, kuinka sinä pääsit Junnu Hatten'ista\nkuitiksi?\" -- \"Minä nauroin.\" -- \"Kuinka?\" -- \"Nauroin; etkö sinä\ntiedä, mitä nauraminen on?\" -- \"Kyllähän minä nauraa osaan!\" -- \"No\nkoetapas.\" -- \"Kuulepas sitä! Pitäähän minulla olla jotakin\nnauramista.\" -- \"Sitä minä en tarvitse, silloin kun olen iloinen.\"\n\"Oletkos sinä, Mari, nyt iloinen?\" -- \"Naurankos minä nyt?\" -- \"Naurat\nkyllä\", -- hän otti tytön kumpaisetki kädet ja läiskytti niitä yhteen\nkatsoessansa tyttöön. Tällöin alkoi koira murista, nosti sitte harjansa\npystyyn ja rupesi haukkumaan kallion reunalta alas; se vihastui\nvihastumistansa, ja raivostui viimein kovin. Mari juoksi peloissansa\ntakaperin, mutta Öyvind eteenpäin ja katsoi alas. Se oli hänen isänsä,\njota koira haukkui; hän seisoi nyt alaalla aivan lähellä kalliota,\nkumpaisetki kädet lakkarissa ja katsoi koiraan. \"Ka oletko sinäkin\nsiellä? Mikä hullu koira sinulla on siellä kalliolla?\" -- \"Se on\nHeidegaardenen koira\", vastasi Öyvind, vähän hölmästyneenä. -- \"Mistä\nse kehno on tullut sinne ylös?\" -- Mutta äiti oli pistäytynyt kodasta\nulos katsomaan, sillä hän oli kuullut sen hirmuisen haukunnan, ja hän\nymmärti kaikki, ja sanoi nauravalla suulla: \"Se koira käypi täällä joka\npäivä, niin että siinä ei ole mitään kummeksittavata.\" -- \"Mutta onki\nsitä koko ahvatta koira.\" -- Se tulee paremmaksi, kun sitä taputellaan,\narveli Öyvind ja teki niin; koira vaikeni, mutta murisi. Isä meni\nhyvässä uskossa alas, ja ne kaksi olivat ilmaisemisesta pelastetut.\n\n\"Se nyt oli se kerta\", sanoi Mari, kun he taas tulivat yhteen. --\n\"Vieläkös sitä tulee pahempataki, luullaksesi?\" -- \"Minä tunnen yhden,\nminä, joka tahtoo meitä väijyä.\" -- \"Ukkovaarisi?\" -- \"Niinpä kyllä.\"\n-- \"Mutta hänen ei pidä tehdä meille mitään.\" -- \"Ei koskaan niin\nmitään.\" -- \"Ja sen sinä lupaat?\" -- \"No, sen minä lupaan, Öyvind.\" --\n\"Kuinka kaunis sinä olet, Mari!\" -- \"Niin se kettu korpille sanoi ja\nsai juuston.\" -- \"Uskopas, että minäkin tahdon juuston.\" -- \"Mutta sinä\net saa sitä.\" -- \"Minäpä otan sen.\" Tyttö käänti päänsä, ja hän ei\nottanutkaan. -- \"Minä sanon sinulle yhden asian, minä, Öyvind!\" tyttö\nkatsoi viistoon ylös. -- \"No?\" -- \"Mikä ilkimys sinusta on tullut!\" --\n\"Antanethan kumminki juuston.\" -- \"Enkä anna\", hän kääntyi uudellensa\npois.\n\n\"Nyt minun pitää mennä, Öyvind.\" -- \"Minä tulen seuraamaan sinua,\nminä.\" -- \"Mutta ei metsästä ulos; silloin voipi ukkovaari nähdä\nsinun.\" -- \"Ei, ei metsästä ulos. Kultani, juoksetko sinä?\" -- \"Eihän\ntässä voi käydä rinnakkain.\" -- \"Mutta eihän se muuten ole\nseuraamista?\" -- \"No ota minut!\" hän lähti juosta hujottamaan, poika\njälestä, tyttö tarttui kohta hameestansa kiini, ja Öyvind otti hänen.\n-- \"Olenko minä nyt ottanut sinut omakseni, Mari?\" hänellä oli käsi\ntytön vyötäisellä. \"Niinpä luulen\", sanoi tyttö hymyssä suin, mutta oli\nsekä punottava ja totinen. Ei, nyt se tapahtukoon! ajatteli Öyvind ja\nyritti suutelemaan tyttöä; mutta se pujotti päänsä Öyvindin käsivarren\nalatse, ja juoksi nauraen tiehensä. Kumminki seisattui hän viimeisien\npuiden luona; \"milloinkas me taas tapaamme toisemme niin?\" kuiskutti\nhän. --\"Huomenna, huomenna!\" kuiskutti Öyvind jälleen. -- \"No,\nhuomenna!\" -- \"Hyvästi!\" tyttö juoksi. -- \"Mari!\" ja se seisottui. --\n\"Kas, se oli järkevästi, että tapasimme toisemme ensiksi vuorella.\" --\n\"Jaa, se oli niin\"; hän juoksi taas.\n\nÖyvind katsoi kauvan hänen jälkeensä, koira meni edeltä ja haukkui,\nMari jälestä ja hyssytti. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa ja viskasi sen\nkohoksi, otti jälleen ja viskasi; \"kyllä minä nyt luulen rupeevani\ntulemaan iloiseksi, minä\", sanoi poika, ja lauloi mennen kotiinsa päin.\n\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\n\nMuutamana päivänä kesän varrella, kun jälestä puoli-päivän äiti ja\npiika kouhottelivat heiniä pihalla sekä isä ja Öyvind kantoivat latoon,\njuosta hilisti pienoinen poika avo-päin ja jaloin alasmäkeä, pitkin\nketoa Öyvindin luo, jolleka hän antoi pienen kirja-lipun. \"Kyllä sinä\nolet hyvä juoksija\", sanoi Öyvind. \"Minä saan siitä maksun\", vastasi\npoika. Kysyttyänsä, tokko siitä tulee vastausta, kuuli poika: \"ei\", ja\nalkoi juosta piipotella metsän kautta vuoren yli takasi kotiin; sillä\nhän sanoi jonkun tulevan jälestänsä tietä myöten. Öyvind aukasi\npaikalla lipun, joka oli pantu laskoksille ja sidottu rihmalla ristiin\nrastiin sekä sinetti päällä. Lipussa seisoi:\n\n    \"Nyt se on marssimassa, mutta se käypi pitkään.\n    Juokse metsään piiloon!\n\n                                     Tuttusi.\"\n\n\"Enpä minä sitä taida tehdä\", ajatteli Öyvind ja katsoi jalona ylös\nmäelle päin. Siihen ei tarvittukaan kaukaa aikaa, ennen kun vanha mies\nnäyttiikse mäen kukkulalla, lepäsi, kulki vähän matkaa, lepäsi taas;\nsekä Thore ja sen emäntä seisottuivat katsomaan. Mutta Thorea alkoi\nkohta naurattaa, emännän kasvot taas punastuivat. \"Tunnetko sinä\ntuota?\" -- \"No, eihän tässä voi helposti hairahtua!\"\n\nIsä ja poika rupesivat uudellensa kantamaan heiniä, mutta se viimeinen\nsovitti sen niin, että he aina kulkivat yhtä matkaa. Vanhus tuli mäen\nkukkulalta hiljallensa lähemmäksi ikään kun raskas länsituuli. Hän oli\nhyvin suora ja jokseenki jaksava, mutta jalat olivat jäykät ja hän\nkulki joka askeleen vaivaloisesti ja sauvan varassa. Hän tuli kohta\nniin lähelle, että ne voivat nähdä hänen selvään; hän seisahti, otti\nlakin pois päästänsä ja pyyhki nenäliinalla hikeä otsastansa. Hän oli\njokseenki paljaspäinen takaraivoltansa; hänen pyöreä muotonsa oli jo\nkureilla; hänellä oli pienet, terävät silmän tiiretyiset sekä puuhkeat\nsilmän luomet ja kaikki hampaat suussa. Kun hän haasteli, kuului hänen\näänensä raikkaalta ja kimakalta, ja se hyppi ikäänkun raunioita ja\nkivikkoa myöten; mutta \"r\" pani hänen kielensä välistä lirpottamaan\nsievästi monta kyynärätä pitkältä, kunnes jyrkkä taite tapahtui\näänessä. Häntä oli nuorempana pidetty hyvin ruttoisana mutta pikaisena\nmiehenä; vanhoilla päivillänsä oli hän moninaisista onnettomuuksista\ntullut tyytymättömäksi ja luulevaksi.\n\nThore teki poikinensa monta viemämatkaa, ennen kun Ole ennätti tulla\njuntustaa esille; he ymmärsivät kumpikin, ettei se tullut hyvässä\naikomuksessa, sen tähden olisi se ollut sitä somempata, ettei hän olisi\nennättänyt milloinkaan. Heidän täytyi kumpaisenki kävellä sangen\ntotisina ja haastella hyvin hiljaa, mutta kun siitä ei tullut loppua,\nniin se alkoi naurattaa. Ainoastansa puoli sanaa, kuin niin sattuu,\nsaattaa semmoisessa tilaisuudessa sytyttää naurun, varsinki jos\nnauraminen on vaarallista. Kun ukko viimein oli ainoastansa muutamien\nsylien päässä, mutta joista ei tahtonut tullakaan loppua, sanoi Öyvind\nhyvin varoitellen ja hiljaa: \"Tuolla mieheltä taitaa olla raskas\nkuorma!\" -- ja enempätä hän ei voinut naurulta sanoa. \"Et sinä tunnu\nminusta järkevältä\", supatti isä, vaikka häntä itseänsäki nauratti.\n\"Hm-Hm!\" röyhki Ole mäellä. -- \"Nyt se jo nääntyy\", kuiskutti Thore.\nÖyvind viskautui polvillensa heinä-ruon vierelle, pisti päänsä heinien\nsisään ja nauraa kuhuutti. Isäkin kuukistui. \"Lähtekäämme latoon\",\nsupatti hän, otti sylyyksensä heiniä ja puitti tiehensä; Öyvind otti\npienen tuttosen, juoksi jälestä, naurusta kumarana, ja rötkähti\nheinille latoon. Isä oli vakainen mies, mutta kun joku sai hänen\nnauramaan, hykkäili hän esinnä, ja sitten kuului aina pitempi mutta\nkatkoittu hykerrös, kunnes se sotkeutui yhdeksi ääneksi, jonka jälestä\ntuli laine laineelta sekä aina pitkä henkäys. Nyt oli hän rietautunut,\npoika rötkötti lattialla, isä seisoi takana, ja kumpiki nauraa\nkuhuutti. Heillä oli kerranki semmoinen naurupäivä; \"mutta se ei ollut\nhyväksi\", sanoi isä. Viimein eivät he tienneet, mitenkä se kävisi,\nsillä vanhus oli jo varmaanki tullut kartanolle. \"En minä mene ulos\",\nsanoi isä, \"minulla ei ole hänen kanssansa mitään tekemistä.\" -- \"No,\nen minäkään lähde\", vastasi Öyvind. \"Hm-Hm\", kuului aivan ladon seinän\ntakana; isä muistutti pojalle: \"tokko menet ulos!\" -- \"Menkääte itse\nesinnä!\" -- \"Ei, totto pötkit!\" -- \"No, menkääte esinnä!\" -- ja\ntyönnellen toisiansa menivät he hyvin vakaisina esille. Tultuansa\nrapulta alas näkivät he Olen seisovan kyökin oveen päin ikään kun\nmietteissänsä; hän piteli lakkia siinä kädessä, jossa oli sauva, ja\npyyhki nenäliinalla hikeä paljaasta päästänsä, mutta pöyhisteli\nylöspäin hivuksen huituvia korvien takaa ja niskalta, jotta ne\npörröttivät ulospäin kun sian harja. Öyvind työnsiin isänsä suojaan;\ntämän täytyi sen tautta seisottua ja tehdäksensä siitä loppua, sanoi\nhän hyvin totisena: \"Jaksavatko niinki vanhat olla liikkeellä?\" -- Ole\nkääntyi, katsoi häneen tuikeesti ja painoi lakin päähänsä, ennen kun\nhän vastasi: \"No, niinpä kyllä.\" -- \"Lienethän väsyksissä, etkö lähde\nsisään?\" -- \"Vielä vähän, voinhan minä levätä tässäkin seistessäni;\nminun asiani ei ole pitkä.\" -- Muuan katsoi salaa kyökin ovelta; vanha\nOle seisoi ovelta katsojan ja Thoren välillä, lakin lippa silmillä,\nsillä lakki oli käynyt liian väljäksi tukan hävittyä. Nähdäksensä\ntöllisti hän päätänsä hyvin takaraivolle; sauvan piti hän\noikeassa kädessänsä, ja vasen oli ojona sivulla, milloin hän ei sillä\nkoikehtinut, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt kovemmin kun kättänsä\nojona pitämällä liikuttamatta, muka kun arvonsa vartiana. \"Onko se tuo\npoikasi, joka seisoo takanasi?\" alkoi hän hyvin vilkkaalla kielellä.\n\"Niinhän ne sanovat.\" -- \"Eikös sen nimi ole Öyvind?\" -- \"No,\nÖyvindiksihän sitä kutsutaan.\" -- \"Onhan se ollut muutamassa\npeltokoulussa tuolla etelässä päin?\" -- \"Olihan se vähän sinne päin.\"\n-- \"Ei, tyttäreni, tuo tyttäreni tytär Mari, piti minun sanoa, se on\nviime aikoina tullut hullumaiseksi.\" -- \"Sepä oli paha.\" -- \"Se ei\ntahdo mennä naimiseen.\" -- \"Nytkö?\" -- \"Se ei huoli kestään niistä\ntaloisista pojista, jotka sitä köytäilevät.\" -- \"Vai niin?\" -- \"Mutta\nse kuuluu olevan tuon syy, tuon, joka seisoo tuossa.\" -- \"Vai niin?\" --\n\"Hän kuuluu tehneen sille pään hämmikkiä, juuri tuo, poikasi, Öyvind.\"\n-- \"Elä hitolla!\" -- \"Minä, näetsen, en salli kenenkään viedä\nhevoisiani, kun minä lasken ne metsään, enkä myöskään salli kenenkään\nviedä tyttäriäni, kun minä lasten ne tanssiin, sitä en salli\nollenkaan.\" -- \"No, se nyt on tietty.\" -- \"Minä en voi käydä jälestä\njälkeen; minä olen vanha, minä en voi vahdata.\" -- \"Eipä, ei!\" --\n\"Niin, minä, näetsen, tahdon pitää järjestystä kaikissa: tuossa pölkyn\npitää seista, ja tuossa kirveen pitää olla, ja tuossa puukon, tuossa\npitää lakaistaman, ja tuohon pitää viskattaman ulos, ei oven taakse,\nmutta tuonne nurkan taakse, juuri tuonne, niin, ja ei muuanne\nminnekään. Ja, kun minä siis sanon tytölle: 'ei hänelle, mutta\nhänelle', niin se pitää oleman hänelle -- eikä hänelle.\" -- \"Totta\nkaiketi.\" -- \"Mutta siten se ei ole; kolmena vuotena on tyttö estellyt,\nja kolmeen vuoteen ei ole välillämme ollut hyvää sopua. Se on paha; ja\njos poikasi lienee siihen syynä, niin minä sanon hänelle sinun\nkuultesi, sinun, joka olet isä, ettei hänellä ole siitä etua; hän saa\nheretä.\" -- \"Aivan niin.\" -- Vähän aikaa katsottuansa Thoreen sanoi\nOle: \"Sinä vastaat niin lyhyesti?\" -- \"Se juttu ei ole pitempi.\"\n\nTällöin täytyi Öyvindin nauraa, vaikka hänen mielensä ei tehnyt\nnauramaan. Mutta eräillä ihmisillä on pelko naurun rajalla, ja se\nviimeinen sai hänessä nyt vallan. \"Millä sinä naurat?\" kysäsi Ole\ntiukkaan. -- \"Minäkö?\" -- \"Nauratko sinä minulla?\" -- \"Jumala\nvarjelkoon!\" mutta hänen oma vastauksensa nauratti häntä. Ole keksi sen\nja tuli aivan vimmatuksi. Sekä Thore että Öyvind pyytivät nyt, ollen\ntotisina, lähtemään sisään, mutta se oli kolmen vuoden mielikarvaus,\njoka nyt pullahti ulos, ja sen tautta sitä ei ollut hyvä taukouttaa.\n\"Elä luule saavasi tehdä minusta pilkkaa\", alkoi hän; \"minä olen\nluvallisella asialla, minä pidän lapsenilapsen onnesta huolta paraan\nymmärrykseni mukaan, ja koiransilmien nauraminen ei minua estä. Ei sitä\nvasten tyttöjä kasvateta, että niitä survataan ensimäiselle\nmökkiläiselle, joka vaan tulee ottamaan, eikä sitä vasten taloa hallita\nneljäkymmentä vuotta, että kaikkityyni jätettäisiin ensimäiselle, joka\nviekoittelee tyttöä. Tytär-vainaani kyöhäili niin kauvan, kunnes hän\nsai jonki-joutavan heittiön mieheksensä, joka juoda kellitti heidän\nkumpaisenki mieron tielle, ja minun täytyi ottaa lapsi hoitaakseni ja\nmaksaa huvitukset; mutta surma vieköön! jos tyttäreni tyttärelle käypi\nsamalla lailla; nyt sen tiedät! -- Sen minä sanon sinulle, että niin\ntotta kun minä olen Ole Nordistuen Heidegaardenesta, niin papin pitää\nennen kuuluttaman häitä keijulaisille pohjois-laakson metsissä, kun hän\nsaapi mainita semmoisia nimiä saarnas-tuolista, kun Marin ja sinun,\nsinä joulupukki! -- Vai menetkö sinä säikyttelemään kelvollisia\nkosioita pois talostani, häh? Vaan koetapas tulla, niin pitää saamasi\nsemmoisen kyydin ala-mäkeä myöten, että kenkäsi pitää tupsuta savuna\njälestäsi. Sinä Irvi-Mikko! Sinä luulet ehkä, etten minä tiedä, mitä\nsinä mietit, niin sinä kun tyttökin. Ä-äh, te luulette, että vanha Ole\nNordistuen kääntää nokkansa ylöspäin tuolla kirkkomaalla, ja sitten te\ntahdotte kepoitella alttarin ääreen. Ei, nyt minä olen elänyt 66\nvuotta, -- ja minä, juuri minä, näytän sinulle, poika, että minä elän,\nniin että teidän kumpaisenki pitää kalveneman. Ja sen minä sanon\nsinulle vielä, että sinä saat väijyä seinämillä kun varas, ja sinun\nei kumminkaan pidä näkemän tytön kantapäitäkään; sillä minä\nlähetän sen kotoa sinne, jossa se säilyy, niin että sinä saat lennellä\nnäillä seuduin naururastaana, ja tehdä naimisen sateen ja pohjatuulen\nkanssa. Ja nyt minä en puhu sinulle enempätä; mutta sinä, joka olet\nisä, tiedät nyt minun tahtoni, ja jos sinä tahdot katsoa poikasi\nparasta, josta tässä on kysymys, niin saa'os hänen johdattamaan virran\nsinne, jonne se saattaa juosta; minun maani poikki se on kielletty.\" --\nHän kääntyi lyhyillä askelilla sukkelaan, nostellen oikeata jalkaansa\nvähän enämmin kun vasenta ja jupattaen vielä itseksensäki.\n\nJälelle-jääneet seisoivat nyt oikein vakaisina; heidän ilveilemistänsä\nja naureskelemistansa seurasi nyt paha perästä, ja kartano seisoi\nmuutaman hetken autiona, niin kun jonkun hirmun jälestä. Äiti, joka\nkyökin ovelta oli kuullut kaikki, katsoi pahoilla mielin Öyvindiin, ja\nollen vesissä silmin ei hän tahtonut sanaakana virkkamalla tehdä\npoikansa mieltä vielä raskaammaksi. Kun he kaikki olivat menneet\näänettöminä tupaan, istuikse isä ikkunan luokse ja katsoi Olen jälkeen\nhyvin vakaisen näköisenä. Öyvindin silmät tarkastivat hänen katsantonsa\npienimpiäki muutteita; sillä mitä hän nyt ensimäiseksi sanoisi, oli\nmitä tärkeintä näiden kahden nuoren vastaisuudelle. Jos Thore kieltäisi\nsamoin kun Ole, niin siitä tuskin voisi päästä ohitse. Pojan ajatukset\nkiitivät nyt haikeasti vastuksesta vastukseen; hän näki edessänsä\nainoastansa köyhyyttä, vastahakoisuutta, epähuomiota ja solvaistua\njalomielisyyttä, ja kaikki turvat, joihinka hänen teki mielensä\nluottautumaan, solahtelivat ajatuksien alla. Se enenti hänen\nlevottomuuttansa, että äiti seisoi käsi kyökin oven linkulla,\nepätietoisena, tokko hänellä oli uskaliaisuutta olla sisässä ja odottaa\nasian ratkaisemista, ja että se vihdoin kokonansa kadotti\nuskaliaisuutensa ja pujahti ulos. Öyvind katsoi järkähtämättä isäänsä,\njoka ei tahtonut heretäkään katsomasta ulos; poika ei myös tohtinut\npuhua, sillä sen toisen piti saaman miettiä rauhassa. Mutta juuri\nsamalla hetkellä oli ajatukset päässeet ahdistuksestansa ja\njärjestyivät jälleen; \"ei kukaan muut kun Jumala voi meitä kumminkaan\neroittaa\", mietti hän ja katsoi isän rypistettyihin silmänluomiin; --\nnyt sieltä näytti tulevan kohta jotakin. Thore huokasi pitkään, nousi\nseisallensa ja luotti silmänsä ulkoa tupaan juuri poikansa silmiin. Hän\nseisoi ja katsoi häneen kauvan. -- \"Se minun olisi tahtoni, että sinä\nluopuisit tytöstä; sillä ei sitä pidä kerjäämän liiaksi eikä tungetella\nitseänsä esille. Ellet sinä taivu luopumaan, niin anna sinä minulle\nsiitä sopivassa tilaisuudessa tieto, ja ehkä minä voin sinua auttaa.\"\n-- Hän lähti työhönsä ja poika seurasi.\n\nMutta iltamassa oli Öyvindillä aikeensa valmissa; hän koettaisi päästä\npiirikunnan maaviljelys-neuvojaksi ja pyytää Johtajaa ja Koulumestaria\nauttamaan itseänsä. \"Jos Mari vaan jaksaa kärsiä, niin kyllä minä sen\nvielä Jumalan avulla ja työlläni voitan.\"\n\nHän odotti tyhjään sinä iltana Maria; mutta hän lauleli kävellessänsä\nmieluisintansa laulua:\n\n    Nosta pääsi, nuorukainen!\n    Josko toivo pettää,\n    Loistaa silmässäsi toinen,\n    Jonka Luoja jättää.\n\n    Nosta pääsi ilo-mielin,\n    Käännä vähä kaulaa;\n    Takanais tuhansin kielin\n    Lemmittysi laulaa.\n\n    Nosta pääsi, siell' on suuri,\n    Sinertävä kumu,\n    Josta kuuluu riemu juuri,\n    Harpun, huilun humu.\n\n    Nosta pääsi lauleskellen,\n    Kevät-päivä koittaa.\n    Talonpoika työskennellen\n    Vuoden viljan voittaa.\n\n    Nosta pääsi nopeasti:\n    Toivo kuutaa tuolta\n    Pilven päältä tänne asti;\n    Ei nyt ole huolta!\n\n\n\n\nYhdestoista Luku.\n\n\nPäivä oli puolessa; Heidegaardin talon väki oli ruokalevolla, heinät\nolivat ruolla, ja haravat maahan isketetyt. Heinäreet olivat laon rapun\nvieressä, valjaat olivat remallansa sivulla, ja hevoiset olivat\nsyömässä vähän matkan päässä. Paitsi näitä ja muutamia kanoja, jotka\nolivat tulleet sen niityn viereiselle pellolle, ei näkynyt yhtään\nhenkeä koko kentällä.\n\nTalojen luona oli vuoressa lotma, jossa kulki tie Heidegaardin\nlaveille, vuoren päällys-laitumille. Mäellä, lotman päässä seisoi tänä\npäivänä eräs mies katsellen pitkin lotmaa, ikään kun odottaen jotakuta.\nHänen takanansa oli lammikko, josta se puro juoksi alas, joka teki\nlotman vuoreen; tämän lammin ympärillä kulki karjan uria laitumille,\njotka näkyivät hänelle kaukaa. Hälinä ja koiran haukunta kuului\nläheltä, kellot roiskivat sinne tänne harjuin välissä; sillä karja\ntäytti nyt vesipaikalle, koirat ja paimenet kokivat saada niitä koolle,\nmutta turhaan. Lehmät laukata leipukkivat mitä kummallisinta\nhoijakkata, keippelehtelivät ja ammua riehkasivat juosten häntä\npystössä aivan lammikon veteen asti, johonka ne seisottuivat; niiden\nkellot mälkättivät joka kerran, kun ne liikuttivat päätänsä. Koiratkin\njoivat vähä, mutta maalta jaloin; paimenet tulivat jälestä ja\nistuiksivat helteesen sileelle kalliolle. Tässä he ottivat eväänsä\nesille, jakoivat toisillensa, kehuivat toisiensa koiria, härkiä ja\ntalonväkeä, riisuivat sitten ja juoksivat veteen lehmien sekaan. Koirat\neivät tahtoneet mennä uimaan, mutta läähättivät käähäillen sinne tänne\nrippuvin päin, kuumin silmin ja kieli toisella puolella. Mäen vierillä\nei näkynyt yhtään lintua, eikä muuta ääntä kuulunut kun lasten rähinä\nja kelloin helinä; kanervikko oli palanut mustalle muralle, aurinko\ntulisti kallion kupeita, niin että kaikki kiehui varina.\n\nMutta se oli Öyvind, joka istui yläällä puolipäivän paisteessa\nodottaen. Hän istui paita-hihasillansa sen puron varrella, joka juoksi\nlammikosta ulos. Ei ketään näkynyt vielä Heidegaardenen kentällä, ja\nhän rupesi jo pitkästymään, kun iso koira yht'äkkiä ryykäsi ulos\nmuutamasta ovesta Nordistuen talosta ja sen jälestä paita-hihasillansa\noleva tyttö, joka alkoi juosta heinärukoin ohitse vuorelle päin; pojan\nteki mielensä huutamaan alas, mutta ei tohtinut. Hän piti tarkasti\ntaloa silmällä, tokko ketään näkyisi tulevaksi ulos, joka olisi\nkeksinyt tytön, mutta se oli rauhassa, ja hän nousi monta kertaa ylös\nmalttamattomuudesta.\n\nVihdoin oli tyttö lähellä, alkoi nousta mäkeä ylös, koira edeltä\nnuuskien ilmaa, tyttö auttoi itseänsä ylöspäin vesoista vetämällä,\nmutta käynti väsytti häntä enämmin ja enämmin. Öyvind juoksi alaspäin,\nkoira murisi, mutta Mari kielti sitä, nähtyänsä hänen tulevan, ja\nrupesi istumaan isolle kivelle, veripunaisena, väsyneenä ja hiessä\npäin. Hän kiipesi kanssa kivelle aivan viereen: \"Kiitoksia\ntulemastasi!\" -- \"Lämpiämisestä ja matkasta! Oletko sinä odottanut\nkauvan?\" -- \"En. Koska meitä vartioidaan illoin, niin käyttäkäämme\npuolenpäivän aikaa hyväksemme. Mutta tästä lähin minä ajattelen, ettei\nsitä tarvitse pitää niin salassa ja vaikeana; juuri siitä minun teki\nmieleni haastelemaan kanssasi.\" -- \"Eikö salassa?\" -- \"Kyllä minä hyvin\ntiedän, että salaisuus kaikissa on sinusta mieluisin; mutta\nuskaliaisuutta näyttäminen on sinusta myös sama. Tänäpänä minä tulen\njuttelemaan kanssasi kauvan, ja kuuntelehan nyt.\" -- \"Onko se totta,\nettä sinä koetat päästä läänin maaviljelys-neuvojaksi?\" -- \"On, ja\nkyllä minä pääsenki. Siinä minulla on kahdellainen tarkoitus: esinnä\nelättävän ammatin saaminen, ja sitte se päätarkoitus, että minä voisin\ntoimittaa jotaki ukkovaarisi nähden ja havaiten. Se sattuu vielä niin\nsomasti, että useimmat Heidegaardenen kylän talon omistajoista ovat\nnuorta kansaa, joka tahtoo parempata järjestystä työnteossa ja\ntarvitsee siis neuvoa; rahaa niillä on myös. Niin minä alan siitä: minä\nannan parantaa kaikki, niiden navetasta alkaen aina veden viemäriin\nasti, minä pidän heille esityksiä ja työskentelen, minä milt'en\npiiritän vanhuksenki hyvillä töilläni.\" -- \"Se puhe on hempeätä; puhu\nenemmän, Öyvind!\" -- \"Aivan niin, mutta puhukaamme nyt omista\nasioistamme. Elä sinä lähde mihinkään pitkälle matkalle.\" -- \"Niin,\nvaan kun se käskee?\" -- \"Eläkä salaa häneltä, mitä meitä kahta\nliikuttaa.\" -- \"Josko se kiusaisiki minua?\" -- \"Mutta me voitamme\nenemmän ja suojelemme itsemme paremmin julkaisemalla kaikki. Meidän\npitää varsin oleman niin paljon yksissä muiden ihmisten nähden, että ne\naina saavat puhua kuinka me miellymme toisiimme; ne toivovat sitä\nparemmin meille käyvän hyvästi. Elä toki matkusta! Ero on aina\nvaarallista, sillä eronneiden välille voipi tulla eripuraisuus. Sitä\nemme usko ensimäisellä vuodella, mutta se on mahdollista, että toisella\njo voisimme ruveta uskomaan sitä tätä. Olkaamme me kaksi yksissä kerran\nviikossa ja naurakaamme kaikelle pahuudelle, jota syrjäisten tekee\nmieli laittamaan välillemme; meidän pitää kainostelematta saattaa yhtyä\ntanssissakin ja tanssia niin että hurisee, niiden uhalla, jotka istuvat\nympärillämme meitä panetellen. Meidän pitää yhtymän kirkolla ja\ntervehtimän toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka soisivat olevamme\nsatain peninkulmain päässä toisistamme. Jos joku laittaa meistä laulun,\nniin me istumme yhdessä miettien sille vastausta; kyllä se aina käypi\nlaatuun, kun me autamme toisiamme. Ei kukaan voi meille mitään, kun me\nharjoitamme yhteyttä ja näytämme ihmisille, että se on totta. Onnetoin\nrakkaus on ainoastansa semmoisten välillä, jotka ovat joko pelkuria eli\nheikkoja eli kipeitä eli aprikoitsevia, jotka odottavat jotakuta\nsoveliaisuutta, eli viekkaita, jotka vihdoin saavat kärsiä oman\nviekkautensa tautta, eli hentoja, jotka eivät niin paljon pidä\ntoisistansa, että sukuperäisyys ja vanhat turhat luulot voitaisiin\nunouttaa, -- ne piiloittelekset, lähettävät kirjeitä, ja vapisevat\nyhdestä sanasta; ja pelkoa, tätä alinomaista levottomuutta ja veren\nvaivaa, pitävät he viimein rakkautena, tuntevat olevansa onnettomia ja\nsulavat siihen paikkaan kun sokeri. Vähä niistä! jos ne oikein\nrakastaisivat toisiansa, niin ne eivät pelkäisi mitään, mutta\nnauraisivat vaan, ja kävelisivät kirkollakin julkisesti huolimatta\nmuiden naurusta ja panettelemisesta. Minä olen sekä lukenut kirjoista\nja nähnyt itsekin, kuinka sellainen rakkaus on vähäkelpoista, joka\npiiloittelekse. Alku olkoon salaista, sillä se alkaa viattomasti, mutta\nsitte se olkoon julkista, sillä se on iloista. Se on kun lehti, joka\nurvasta puhettuansa ei voi olla piilossa, sillä se kasvaa vaan\nisommaksi, ja ilman sitä niin näethän sen, että kaikki kuivettuneet\nlehdet tippuvat alas kuss'ikään nuoret puhkeavat ulos. Se, jolla on\noikea rakkaus, luopuu kaikista, mitä hänellä oli vanhastansa mieluista,\nturhista taruista; mahala kihoaa ulos ja juosta jollottaa, ja eikö sitä\nsitte kukaan näkisi? Hih, tyttö! heidän pitää tuleman iloisiksi siitä\nkun näkevät meidän olevan iloisina; kaksi kihlattua, jotka eivät luovu\ntoisistansa, tekevät kansalle siten hyvää, että ne antavat ainetta\nlauluille, joita lapset oppivat laulamaan ulkoa epäuskoisten\nvanhempainsa häpeäksi. Minä olen lukenut niin monesta semmoisestakin\nlaulusta, joita näilläkin seuduin elää kansan suussa, ja juuri niiden\nlapset, jotka kerran olivat laulun aineena, ovat nyt ne, jotka\nliikutettuina laulelevat samoja lauluja. Niin, Mari, ja antakaamme nyt\ntoisillemme kättä, kas niin, ja luvatkaamme myös toisillemme, ettemme\neroa koskaan, aivan niin, ja niin sen pitää käymän, hurraa!\" -- Hän\nyritti tarttumaan päähän, mutta tyttö käänti sen toisaalle ja soluttiin\nkiveltä alas.\n\nHän jäi istumaan, tyttö tuli jälleen, ja jäi seisomaan hänen eteensä,\nlaski kätensä hänen polvelle, ja sanoi katsoen häneen: \"Kuulepas,\nÖyvind, kun se nyt tahtoo, että minun pitää lähteä matkalle, niin mitäs\nsitte?\" -- \"Niin sinun pitää sanoa suorastansa: en lähde.\" --\n\"Kultaiseni, käypikö se laatuun?\" -- \"No, eihän se voi sinua kantaa\nkärriin.\" -- \"Jos hän ei juuri sitäkään tee, niin saattaahan se monella\nmuulla tavalla pakoittaa minua.\" -- \"Sitä minä en usko; sinä olet tosin\nvelvollinen tottelemaan, niin kauvan kun se ei ole synti; mutta sinä\nolet myös velvollinen antamaan hänen tuta selvään, kuinka raskasta\ntotteleminen on sinulle tällä kertaa. Minä tarkoitan, että hän rupeaa\narvelemaan paremmin, kun hän sen näkee, mitenkä asian laita on; nyt hän\nluulee vaan, niin kun moni muu, että rakkautemme on ainoastansa\nlapsellista armastelemista. Näytä hänelle, että se on vähä enemmästä\narvosta.\" -- \"Usko pois, että hänen kanssa ei ole leikittelemistä. Hän\nvartioipi minua ikään kun kytkettyä kiliä.\" -- \"Mutta sinä katkot\nkytkyesi monta kertaa päivässä.\" -- \"Se ei ole totta.\" -- \"Onpahan;\nsillä sinä katkot sen joka kerran kun ajattelet minun päälleni.\" --\n\"Niin, sillä lailla. Mutta tiedätkö sinä varmaan, että minä niin usein\najattelen sinun päällesi?\" -- \"Muuten sinä et istuisi täällä.\" --\n\"Kultaiseni, itsehän sinä lähetit sanan, että minä tulisin?\" -- \"Mutta\nsinä tulit sen tautta, kun ajatukset ajoivat.\" -- \"Paremmin sen kautta\nkun ilma oli niin kaunis.\" -- \"Vast'ikäänhän sinä sanoit sen olevan\nliian lämpimän.\" -- \"Niin vastamäkeä käydä; mutta entäs alas jälleen?\"\n-- \"No minkä tautta sinä tulit ylös?\" -- \"Saattaakseni juosta alas.\" --\n\"Minkäs tähden et jo ole juossut?\" -- \"Sen tähden että minun pitää\nlevätä.\" -- \"Ja jutella kanssani rakkaudesta?\" -- \"Kyllä minä voisin\nsinua iloittaa kuuntelemallaki.\" -- \"Kunko linnut laulelevat?\" -- \"ja\nkun joukko makaa\", -- \"ja kun kellot kalisevat\", -- \"tuolta vuoren\ntakaa.\"\n\nTällöin näkivät he kumpikin Marin ukkovaarin tulevan rykien kartanolle\nja menevän kellon nauhaan soittamaan joukkoa ylös. Työväki vetiikse\nesille, mikä ladosta, mikä aitasta ja tuvasta, menivät haukoitellen\nhevoisien ja haravien luokse, hajosivat ympäri niittyä, ja kohta kävi\ntyön teko uudellensa vilkkaasti. Ainoastansa ukkovaari käveli huoneesta\nhuoneesen, nousi viimein ladon ylimäiselle rapulle ja katseli ulospäin.\nPienoinen poika juosta havotti hänen luoksensa; luultavasti oli hän\nsitä huutanut. Poika täppöiliki alas aivan Pladsen'in mökkiä kohti;\nukkovaari kuhjusti sillä aikaa ympäri kartanoa, pälyen yhtenänsä mäelle\npäin, eikä mahtanut arvata, että se mustukainen \"isolla kivellä\" oli\nMari ja Öyvind. Mutta tälläki kertaa oli Marin iso koira pahaksi\nonneksi. Se näki muka vieraan hevoisen ajavan kartanolle ja luullen\nolevansa koti-ammatissansa, rupesi se haukkua terhentämään täyttä\nvoimaa. Ne kyllä kieltivät koiraa, mutta se oli tullut vihaiseksi eikä\ntahtonut heretä; ukkovaari seisoi alaalla töllistellen ylös mäelle.\nMutta telme tuli vielä pahemmaksi, sillä kaikki paimenten koirat\nkuulivat kauhistuen tämän vieraan äänen ja juoksivat sinne. Kun ne\nnäkivät, että se oli iso, harmaa halli, yhdistyivät kaikki\nturrukkakarvaiset suomalais-koirat tätä yhtä nukittamaan. Marille tuli\nsemmoinen pelko, että hän juoksi jäähyväisittä. Öyvind meni tappelun\nkahakkaan, huiski ja löi, mutta koirat vaan muuttivat kamppailupaikkaa\nja taas yhteen hirveästi häristen ja hyppien, hän jälestä uudellensa,\nja sitä tehden, kunnes ne vieryivät aivan puron äyräälle; silloin\njuoksi hän kahuun, josta seurasi, että ne jokainoa vieryivät veteen\njuuri semmoiseen kohtaan, jossa oli jokseenki syvää, erosivat sitte\nhäpeissänsä toisistansa, ja siihen loppui tämä metsäsota. Öyvind kulki\nmetsää, kunnes hän pääsi kyläntielle, mutta Mari tuli ukkovaariansa\nvastaan halkovajan luona; koira oli ilmaissut hänen.\n\n\"Mistä sinä tulet?\" kysyi ukko. -- \"Metsästä!\" -- \"Mitä sinä siellä\nteit?\" -- \"Poimin marjoja.\" -- \"Se ei ole totta.\" -- \"Ei, ei se vainen\nolekaan.\" -- \"No, mitäs sinä teit?\" -- \"Haastelin muutaman kanssa.\" --\n\"Oliko se mökin pojan kanssa?\" -- \"Oli.\" -- \"Kuule nyt, Mari! huomenna\nsinä lähdet.\" -- \"Enpähän.\" -- \"Kuule nyt Mari, minä sanon sinulle\nainoastansa yhden asian: sinun pitää lähteä.\" -- \"Sinä et voi nostaa\nminua kärriin.\" -- \"Enkö? enkö minä voi?\" -- \"Et, sillä sinä et tahdo?\"\n-- \"Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Mari! huvikseni vaan, näet, huvikseni\nvaan tahdon minä ilmoittaa sinulle, että minä lyön selkäkappaleet\npalasiksi siltä sinun pojan reikaleeltasi.\" -- \"Eikö vähä, sitä\nsinä et tohdi.\" -- \"Enkö minä tohdi? Sanotko sinä, etten minä\ntohdi? Kuka minulle voisi mitään, kuka?\" -- \"Koulumestari.\" --\n\"Kou-Koulu-Koulumestari? Huoliiko se hänestä mitään, luullaksesi?\" --\n\"Huolii kyllä, hän juuri on pitänyt häntä maaviljelys-koulussa.\" --\n\"Koulumestari?\" -- \"Koulumestari!\"\n\n\"Kuule nyt, Mari! minä en tahdo kuulla tästä juoksusta puhuttavan;\nsinun pitää lähtemän pois näiltä seuduin. Sinä teet minulle vaan huolta\nja mielikarvautta. Minä olen vanha mies, minä tahdon nähdä sinut\nhyvästi holhottuna, minä en tahdo elää kansan suussa pilkkana sen asian\ntautta; minä tahdon vaan sinun omaa parastasi, sen sitä saat havaita,\nMari. Kohta minusta aika jättää, niin sinä jäät hulhavalle; mitenkähän\nolisi käynyt äitisiki kanssa, ellei minua olisi ollut? Kuule nyt. Mari!\nole järkevä ja tottele, mitä minä sanon; minä tahdon vaan sinun omaa\nparastasi.\" -- \"Etpähän tahdo.\" -- \"Vain niin? Mitäs minä sitte\ntahdon?\" -- \"Saada omalle tahdollesi edistystä, sitä sinä tahdot,\nkysymättäsi, mikä minun tahtoni on.\" -- \"Olisiko sinullaki muka tahto,\nsinä mokoma lirpakko? Sinä muka ymmärtäisit omaa parastasi, sinä\nviettelys? Minä annan sinulle vähä vitsaa, annanko, ollospa kuin iso ja\npitkä hyvänsä. Kuule nyt, Mari, anna sinä nyt minun puhella kanssasi\nsuosiolla. Sinä et ole perijuuriasi aivan hullumainen, mutta sinä olet\nvietelty. Kuuntele sinä minua, minä olen vanha ja järkevä mies.\nPuhelkaamme vähä suosiolla; ei minun laitani ole niin loistava, kun\nihmiset luulevat; köyhä, irtonainen lintu voipi kohta lentää tiehensä\nsen vähän kanssa, mitä minulla on; isä hyväsi varnisti sitä kovasti,\nhän. Pitäkäämme itse itsestämme huolta tässä maailmassa, se ei ole\nparemman arvoinen. Koulumestarin on hyvä puhua, sillä hänellä on\nitsellänsä rahaa, ja niin on papillaki; ne voivat saarnata. Mutta me,\njotka saamme kärsiä orjuutta elatuksen eteen, meidän laitamme on\ntoisellainen. Minä olen vanha, minä tiedän paljon, minä olen nähnyt\nmonta kohtalota; rakkaus, näet, se voipi kyllä olla hyvä, noin\npuhellessa, jaa, mutta se ei kelpaa; se on kyllä hyvä papille ja sen\nsemmoisille, vaan talonpoikaisten täytyy pitää sitä toisella tavalla.\nEsinnä ruokaa, näet, sitte Jumalan sanaa ja sitte vähä kirjoitusta ja\nluvun-laskua ja sitte vähä rakkautta, jos se voipi niin antautua, mutta\nsiitä, surma vieköön! ei ole hyötyä että rakkaudella aletaan ja ruokaan\nlopetetaan. Mitä sinä nyt vastaat, Mari?\" -- \"Enpä tiedä.\" -- \"Etkö\nsinä tiedä, mitä sinun pitää vastaaman?\" -- \"Tiedän minä sen.\" -- \"No,\nmitä?\" -- \"Pitääkö minun sanoa se?\" -- \"No se nyt on tietty, että sinun\npitää sanoa se!\" -- \"Minä pidän paljon siitä rakkaudesta\". Ukko seisoi\nvähän aikaa julmana, ja ajatellen niitä satoja puheita, jotka olivat\nloppuneet samalla lailla, puisti hän päätänsä, käänti selkänsä ja meni.\n\nHän suututtelikse mökkiläisillensä, torui piikoja, pieksi sitä isoa\nkoiraa ja säikäytti melkein hengettömäksi pienoisen kanan, joka oli\nmennyt toukopeltoon; mutta tytölle hän ei virkkanut enää niin mitään.\n\nSinä iltana oli Mari niin iloinen makaamaan mentyänsä ylös. että hän\naukasi ikkunan, katsoi renottaen kyynäs-varsin ulos ja lauloi. Hän oli\nsaanut Öyvindiltä soman rakkauden kirjan ja siinä oli pieni rakkauden\nlaulu, jota hän lauloi näin:\n\n    Mieltynet minuun,\n    Miellyn mä sinuun\n    Koko elinkautenamme;\n    Kesä kun kuluu,\n    Kukka kellastuu,\n    Tulee takais leikkinemme.\n\n    Viimeisvuotiset\n    Sanais suloiset\n    Muistan mä nyt ikkunalla;\n    Istun itseksen',\n    Laulan lystiksen'\n    Onnesta auringon alla.\n\n    Litli-litli-li,\n    Kuule kultani,\n    Joka juoksit pääsi hielle;\n    Päivä pimiää,\n    Seikka selviää,\n    Sillä sinä sait sen tielle.\n\n    Hih-hih-hih-hih, ha!\n    Suutelostapa\n    En oo liioin laulanunna;\n    Ja jos niinkin ois,\n    Unohuta pois,\n    Sen mä oon nyt sanonunna.\n\n    Hyvää yötä vaan,\n    Niin mä nähdä saan\n    Unta sini-silmistäsi.\n    Ja tuhansista viistä sanoista,\n    Kun oon kuullut kieleltäsi.\n\n    Nyt mä kiini paan,\n    Mitäs muutakaan? --\n    Lauluni jo lakastuvi;\n    Tahtoisitko sä\n    Mua viehättää? --\n    Soma onpi tämä suvi.\n\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\n\nMuutamia vuosia on kulunut viimeisen kohtauksen perästä.\n\nSyksy-puoleen kesää tulee Koulumestari jalan Nordistuen taloon, aukasee\nulko-oven, ei löydä ketään kotona, aukasee vielä toisen, ei löydä\nketään kotona, menee sitte samalla lailla koko pitkän pytingin lävitse\nsisimäiseen kammariin; siellä istuu Ole Nordistuen yksinänsä sängyn\nedessä ja katsoo kämmeniinsä.\n\nKoulumestari tekee hyvän päivän ja saa vastuun; hän ottaa tuolin ja\nistuutuu Olen eteen. \"Sinä kutsutit minua?\" sanoo hän. -- \"Niinhän minä\ntein.\"\n\nKoulumestari siirtäytyy, katsoo ympäri kammaria, ottaa käteensä\nmuutaman kirjan, joka on pöydällä, ja selailee sitä. \"Mitä sinulla on\nminulle sanomista?\" -- \"Minä istun juuri sitä miettien.\"\n\nKoulumestarilla ei ole kiirettä, vetää silmälasinsa esille nähdäksensä\nlukea kirjan nimeä, pyyhkii ne puhtaaksi ja nostaa nenällensä. \"Sinä\nvanhenet nyt, Ole.\" -- \"Juuri siitäpä minä olin puhua kanssasi. Se\nmenee takaperin; minä kallistun kohta.\" -- \"Niinpä sinä saat katsoa,\nettä saatat kallistua hyvillä mielin, Ole\", -- hän painaa kirjan kiini\nja katsoo niteesen.\n\n\"Se on hyvä kirja, se, joka nyt on käsissäsi.\" -- \"Eipä se kyllä ole\npaha; -- oletko sinä useinki päässyt kannen sivuitse, Ole?\" --\n\"Nykyjään, niin....\"\n\nKoulumestari panee kirjan pois ja pistää silmälasit koteloonsa.\n\"Kyllähän sinulla ei taida olla mieluisesi elämä?\" -- \"Sitä minulla ei\nole ollut niin kauvan kun muistan.\" -- \"Niin se oli minunki laitani\nkauvan aikaa. Minä elin vihoin yhden hyvän ystäväni kanssa ja toivoin\nhäntä tulevaksi luokseni, ja niin kauvan minä olin onnetoin. Silloin\nminä päätin mennä hänen luoksensa, ja sittemyöten on kaikki ollut\nmukavata.\" -- Ole nostaa päätänsä äänetöinnä.\n\nKoulumestari: \"Mitenkäs luulet taloutesi kanssa käyvän, Ole?\" --\n\"Takaperin niinkun itseniki kanssa.\" -- \"Kellekä se jääpi, kun sinusta\naika jättää?\" -- \"Sitäpä minä en tiedä; se se myös minua huolettaa.\" --\n\"Naapurillesi käy nyt hyvin, Ole.\" -- \"Niin, niillä on se\nmaaviljelystaituri apuna, niillä.\"\n\nKoulumestari, ei ollen niinä miehinäänkään, kääntyy ikkunaan päin:\n\"Voisihan sinullaki olla apua, Ole? Sinä et voi paljon kävelläkään, ja\nvähä sinä tiedät uusia keinoja.\" -- Ole: \"Kukapa minua auttanee?\" --\n\"Oletkos pyytänyt apua?\" -- Ole ei virka mitään.\n\nKoulumestari: \"Minä syytin kauvan samalla lailla Luojaani. -- Sinä et\nole minulle hyvä, sinä, sanoin minä hänelle. Oletkos minua rukoillut?\nkysyi hän. En, minä en sitä ollutkaan; tällöin minä rukoilin, ja\nsittemyöten on se käynyt hyvästi.\" -- Ole on äänettä, mutta nyt jäi\nKoulumestariki äänettä.\n\nVihdoin sanoi Ole: \"Minulla on yksi lapsenlapsi; se tietää, mikä minua\niloittaisi, ennen kun minä viedään pois, mutta se ei tee sitä.\" --\nKoulumestari naurahtaa: \"Ehkäpä se ei iloittaisi tyttöä?\" -- Ole on\nvaiti.\n\nKoulumestari: \"Moni asia huolettaa sinua, mutta minusta tuntuu, että ne\nkaikki kumminki viimein kietoutuvat taloutesi ympäri.\" -- Ole sanoo\nhiljaa: \"Se on mennyt perintönä jo monta polvea ja onki mitä paraita\nmaita. Kaikki mitä esi-isät ovat koonneet, makaa siinä; mutta nyt se ei\nidä. Enkä minä tiedä, kuka minun mentyäni tulee taloon. Omasta\npesueesta se ei ole.\" -- \"No kyllähän tyttäresi tahtoisi estää pesuetta\nperikadosta.\" -- \"Mutta se, joka ottaa tytön, mitenkäs se ottaisl\ntalonki? se minun pitäisi tietää, ennen kun menen multaan. Nyt, Baard,\non jo kiire sekä minun että talon kanssa.\"\n\nKumpikaan ei virka mitään; sitte sanoo Koulumestari: \"Lähdetäänkö ulos\nkatsomaan taloa näin kauniilla säällä\" -- \"No, lähdetäänpä kyllä;\nminulla on työväkeä tuolla mäellä lehtiä riivimässä, mutta ne ovat aina\njouten, ellen minä ole näkemässä.\" Hän köntystää ison lakkinsa ja\nkeppinsä luo ja sanoo sen ohessa: \"Minun työni teetto ei maksa vaivaa;\nminä en sitä ymmärrä.\" Heidän tultua pihalle ja nurkan vieritse\nkulkiessa seisottui hän. \"Näetsen, tässä ei ole järjestystä: halot\nviskotut sinne tänne, eikä kirves lyöty pölkkyyn\", hän kuukistui\nvaivoin, nosti kirveen ylös ja löi kiini. \"Kas tässä taas nahkaset,\naidalta pudonneet; mutta onkos niitä kukaan nostanut ylös?\" hän teki\nsen itse. \"Ja tässä ruoka-aitta; luuletko, että tikapuut ovat otetut\npois?\" hän kantoi ne syrjään. Hän seisottui nyt ja katsoi\nKoulumestariin: \"Sillä lailla joka ainoa päivä.\" --\n\nMennessänsä mäelle päin kuulivat he iloisen laulannan mäen päältä.\n\"Nyt, ne laulavat työhön\", sanoi Koulumestari. \"Se on Itätuvan pikku\nNuuti, joka laulaa; se riipii lehtiä isällensä. Minun työväkeni on\ntuonnempana; vaan kyllä ne eivät laula.\" -- \"Ei tuo laulu ole tämän\nseudun lauluja, vain kuinka?\" -- \"Ei, kyllä minäki sen kuulen.\" --\n\"Öyvind Pladsen on oleksinut usein tuolla Itätuvalla; ehkä se on hänen\ntuomiansa tähän kylään; sillä häneltä oppii monikin lauluja.\" Tähän ei\nvastattu mitään.\n\nMaa oli hyvin epätasaista siinä kohti, jossa ne nyt kävelivät; sitä ei\noltu viljelty. Koulumestari mainitsi tätä puutetta ja Ole seisottui\nsilloin. \"Minä en voi enempätä\", sanoi hän melkein liikutettuna.\n\"Vieras työväki ilman perään-katsojatta maksaa liian paljon. Mutta\nvaikeatapa se on käydä tuommoista maata myöten, voinet uskoa.\"\n\nKun he sitte rupesivat juttelemaan, kuinka iso tila oli, ja mitkä\nkohdat enimmän tarvitsisivat parantamista, päättivät he mennä mäelle\nkatsomaan, miltä talo näytti ulompaa katsovalle. Kun he vihoviimeinki\njoutuivat korkealle paikalle katselemaan, sanoi vanhus surkutellen:\n\"Minun ei ensinkään tekisi mieleni lähtemään siitä sillä lailla. Sekä\nminä että vanhempani olemme työskennelleet tuolla alaalla, mutta sitä\nei näy.\" --\n\nSilloin kuului yhtäkkiään laulaminen aivan heidän päältänsä\nsillä omituisella sävelellä, kun poikasilla on oikein vapaasti\nhuiloitellessa. He eivät olleet kaukana siitä puusta, jonka latvassa\npikku Nuuti Itätupa istui ja riipi lehtiä isällensä alas, ja heidän\ntäytyi kuunnella poikaa.\n\n    Kun sun kääriä pitää\n    Eväspussin pantaa,\n    Elä tunge enempää\n    Kun on kevyt kantaa.\n    Elä huoli huoliais\n    Mukahasi mäelle,\n    Laita pakko laulullais\n    Vuoren vierymille.\n\n    Linnut sulle laulelee,\n    Kylän juorut kaikoo,\n    Ilman henki hienonee\n    Aivan tällä aikoo.\n    Täytä riemurintasi,\n    Laula lapsukaissa,\n    Muinaisetki muistosi\n    Ilmestyy iloissa.\n\n    Kun sä kerran kuuntelet\n    Metsämiehen lauluu,\n    Silloin selvät sävelet\n    Korvihisi kuuluu.\n    Mut kun puro purpattaa,\n    Työhön tultuasi,\n    Sepä sulle muistuttaa\n    Velvollisuuttasi.\n\n    Heittäy Herran huomahan,\n    Kun sä kerran lähdet!\n    Nouse ylös noutamaan\n    Latvastakin lehdet!\n    Jos sinua johdattaa\n    Jesus ja Elia,\n    Kyllä tiellä kukoistaa\n    Ruusun-kukkasia.\n\nOle oli istuutunut ja kätkenyt kasvonsa kämmeniinsä. \"Tässä minä tahdon\njutella kanssasi\", sanoi Koulumestari ja istuikse viereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖyvind oli juuri tullut kotiin pitkältä matkalta; kyytimies oli vielä\noven suussa, hevoisen levätessä. Vaikka Öyvind nyt oli läänin\nmaaviljelystaituri, asui hän vielä vanhempiensa luona pienessä\nkammarissansa ja auttoi väliajoilla työskentelemisellä. Pladsenin\npaikka oli nyt perin pohjin paranneltu, mutta se oli niin pieni, että\nÖyvind kutsui koko mökkiä äitinsä sateen suojaksi, sillä se oli\nvarsinki äiti, joka siinä viljeli maata.\n\nÖyvind oli nyt vast'ikään riisunut takin päältänsä, ja isä oli kanssa\nmyllystä tultuansa heittänyt jauhoisen takkinsa pois. He tuumasivat\njuuri lähteäksensä kävelemään vähäsen ennen iltaista, kun äiti tuli\njokseenki kalveana sisään: \"Harvinaisia vieraita tulee; katsokaatte,\nkultaiseni, ulos!\" -- Kumpiki mies kahitti ikkunaan ja Öyvind sanoi\nesinnä: \"Ka Koulumestari ja -- niinpä minä luulen; -- sepähän onki!\" --\n\"Kyllä se on vanha Ole Nordistuen\", sanoi Thoreki, vetäyten ikkunasta,\nettei häntä nähtäisi, sillä ne kaksi olivat jo aivan tuvan\nnurkkajuuressa.\n\nÖyvind keksi, että Koulumestari iski silmää, ikkunan sivuitse\nmennessänsä, katsahtaen jälleen vanhukseen päin, joka astua töpötteli\nkeppi-kädessä nostaen toista jalkaansa jäykemmästi kun toista. Oven\ntakaa kuului Koulumestarin ääni: \"Kyllä se on vasta tullut kotiin\", ja\nOlen: \"No-no.\"\n\nNe seisoivat kauvan ulkona äänettä; äiti oli hiipsinyt siihen nurkkaan,\njossa maitohyllyt olivat, Öyvind istui rahilla kenossa selin pöytää\nvasten ja oveen päin, isä istui vieressä. Vihdoin aukesi ovi ja\nKoulumestari astui sisään ottaen hatun päästänsä, sitte Ole, joka\nottaen lakin käteensä kääntyi panemaan ovea kiini; hänen kääntymisensä\noli pitkäpiimäistä, hän oli nähtävästi kömpelä. Thore nousi ylös, käski\nvieraita istumaan, ne istuikset vierekkäin sivupenkille; Thore istuikse\njälleen.\n\nMutta keskusteleminen oli semmoista kun nyt kerrotaan.\n\nKoulumestari: \"Meille tuli kumminki hyvät ilmat tänä syksynä.\" Thore:\n\"Näyttäähän tuo viimeinki tasautuneen.\" -- \"Kyllä se nyt pysyy sillänsä\nkauvan, koska se kerran kallistui sille laidalle.\" -- \"Joko teillä\nleikataan?\" -- \"Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä mahtanet\ntuntea, tahtoisi mielellänsä apua sinulta. Öyvind, ellei vaan mitään\nestettä liene tiellä?\" -- Öyvind: \"Kun sitä vaan pyydettäneen, niin\nkyllä minä teen, mitä voin.\" -- \"Niin, kyllä hän ei mielinyt sitä aivan\nvähäksi aikaa. Talouden hoitamisesta ei hän luule tulevan mitään, ja\nhänellä on se usko, että siinä puututaan oikeata toimellista\nkeinollisuutta ja peräänkatsomusta.\" -- Öyvind: \"Minä olen niin vähän\nkotoisalla.\"\n\nKoulumestari katsoo Oleen. Tämä tuntee, että hänen nyt täytyy tunkeuta\ntuleen, rykäisee pari kertaa ja alkaa sukkelaan ja lyhyesti: \"Se oli,\nse on -- jaa -- se on tarkoitukseni, että sinä olisit ikään kun\nkiintonainen -- että sinun pitäisi, tuota, oleman ikään kun kotonasi\ntuolla meillä -- oleman siellä, silloin kun et ole muualla\ntoimituksessa.\" -- \"Kiitoksia paljon tarjouksesta, mutta minä asun\nmielelläni, missä minä asun.\" -- Ole katsoo Koulumestariin, joka sanoo:\n\"Kyllä tämä päivä tuntuu olevan Olelle vähä humuinen. Juttu on siitä\nlaadusta, että Ole on käynyt täällä yhden kerran ennenki, ja muistelu\nsiitä panee hänen sanansa ristiin rastiin.\" -- Ole vilkkaasti: \"Niin se\non, aivan niin; minä tein hullumaisia retkiä, minä tingin tytön kanssa,\nkunnes puusta lähti pilpareet. Mutta mik'on unoutettu, se on unoutettu;\ntuuliainen puhaltaa otran lakoon, mutta ei vieno tuuli; sadevesi ei saa\nisoja kiviä irti; maaliskuun lumi ei ole kauvan sulamatta; eikä ukkosen\njyrinä lyö ihmisiä kuoliaksi.\" He nauravat kaikki neljä, Koulumestari\nsanoo: \"Ole tarkoittaa, ettei Öyvindin eikä Thoren pidä muisteleman\nsitä enää.\" Ole katsoo muihin eikä tiedä, tokko hänen pitäisi alkaa\nuudellensa. Tällöin sanoo Thore: \"Takiainen tarttuu monin hampain\nkiini, mutta ei revi haavoja. Minussa ei kaiketikaan ole enää yhtään\nsemmoista hammasta.\" -- Ole: \"Minä en tuntenut poikaa sillä kertaa. Nyt\nminä näen sen itävän, mitä hän kylvää; syksy vastaa kevättä; hänen\nsormiensa nenissä istuu rahaa, ja minun tekisi mieleni saamaan häntä\nkiini.\"\n\nÖyvind katsoo isäänsä, tämä äitiin, se taas Koulumestariin, ja sitte\nkaikki häneen. \"Ole tarkoittaa, että hänellä on iso talo.\" -- Ole\nvälistää: \"Iso talo, mutta huonosti viljelty; minä en enää voi, minä\nolen vanha, ja jalat eivät käykään asioilla. Mutta maksaa se vaivan,\njos tuolla yläällä otetaan käsin kiini.\" -- \"Mitä parain tila koko\npitäjässä\", sanoo Koulumestari lomaan. -- \"Mitä parain tila pitäjässä;\nse on juuri onnettomuus; sillä vero on suuri; se on hyvä, vero on hyvä,\nmutta se pitää saataman hankituksi. (Yht'äkkiään kääntyen Öyvindiin\npäin:) voitsithan sinäki kajahtaa asiaan? vain kuinka?\" -- \"Minun\npitäis siis oleman talouden johtaja?\" -- \"Aivan niin; sinä saisit koko\ntalon.\" -- \"Saisinko minä koko talon?\" -- \"Aivan niin; sittehän sinä\nsitä hallitseisit.\" -- \"Mutta?\" -- \"Etkö sinä huoli?\" -- \"Huolin\nkyllä.\" -- \"No, niinpä niin; se on siis päätetty! sanoi kana\nvesipaikan yli lennettyänsä.\" -- \"Mutta?\" -- Ole katsoo kummastellen\nKoulumestariin. \"Öyvind kysyy varmaanki, tokko hän saa Marinki?\" -- Ole\nsievästi: \"Marin päälliseksi. Marin päälliseksi!\" -- Silloin löikse\nÖyvind nauramaan ja hyppi kohona; hänen jälestänsä nauroivat kaikki\nkolme; Öyvind hieroi kämmeniänsä, käveli lattiata edestakasin ja sanoi\nsanottuaanki: \"Marin päälliseksi!\" -- Thore nauraa katkatti, äiti\nkarsinassa luopumatta katsoi poikaansa, kunnes kyyneleet alkoivat valua\npitkin poskia.\n\nOle hyvin tärkeästi: \"Mitäs luulet talosta?\" -- \"Oivallinen maa!\" --\n\"Oivallinen maa, eikö niin?\" -- \"Verratoin laidun.\" -- \"Verratoin\nlaidun! Eikö käy laatuun?\" -- \"Siitä pitää tuleman mitä parain talo\nkoko läänissä!\" -- \"Parain talo koko läänissä! Luuletko niin? luuletko\nniin?\" -- \"Niin totta kun minä seison tässä!\" -- \"No, enkös minä ole\nsitä sanonutki?\" -- Ne puhuivat kumpiki yhtä sievään ja lomiutuivat\ntoisiinsa ikään kun kaksi hammasratasta. -- \"Mutta rahoja näet, rahoja?\nMinulla ei ole rahoja.\" -- \"Se käy hitaammin rahoitta, mutta se käy!\"\n-- \"Se käy! kyllä se käy! Mutta sitähän sinä tarkoittanet, että jos\nmeillä olisi rahaa, niin se kävisi sukkelammin?\" -- \"Monta kertaa\nsukkelammin.\" -- \"Monta kertaa? Oliskopa meillä ollut rahoja! Vaan niin\non niin: seki voi pureksia, jolla ei ole kaikkia hampaita; seki pääsee\nmatkansa päähän, joka ajaa härillä.\"\n\nÄiti istui ja iski silmää Thorelle, joka pälyi häneen viistoon, istuen\nja vartalotansa kiikuttaen sekä polviansa hivellen kämmenillänsä.\nKoulumestari tähysti häneen; Thorella oli suu auki, vipakoitti vähäsen\nja yritteli, mutta Ole ja Öyvind puhuivat taukoomatta toisiinsa suuhun,\nnauroivat ja liehuivat, niin että siinä ei saanut sanan vuoroa.\n\n\"Olkaate nyt äänettä, Thorella on vähän sanomista\", sanoi Koulumestari\nlomaan; ne seisottuivat ja katsoivat Thoreen. Tämä alkaa vihdoin sangen\nhiljaa: \"Se on ollut semmoista tällä paikalla, että meillä on ollut\nmylly; nyt viimeiseltä niinki, että meillä on ollut kaksi. Nämä myllyt\novat aina antaneet rahakipeneen vuoden ja vuorokauden välillä; mutta ei\nisäni enkä minä ole niitä rahoja liikuttanut paitsi sen kerran, kun\nÖyvind oli koulussa. Koulumestari on niitä hallinnut, ja hän sanoo,\nettä ne ovat hyvästi pysyneet tallessa; mutta nyt se on parasta, että\nÖyvind saa ne Nordistuelle.\" Äiti seisoi karsinassa ja tekeisiin sangen\npieneksi, loistavalla ilolla katsellen Thorea, joka astui hyvin\ntotisena ja näytti milt'ei tuhmalta; Ole Nordistuen istui häntä\nylempänä avossa suin, Öyvind selvisi esinnä kummastelemisesta, sanoen:\n\"Eikös se ole niin kun onni seuraisi minua?\" meni sitte isänsä luo, löi\nhäntä olkapäälle, niin että lapsahti; \"sinä isä!\" sanoi hän, hieroi\nkäsiänsä ja käveli uudellensa.\n\n\"Kuinka paljon niitä rahoja voipi olla?\" kysyi Ole viimein\nKoulumestarilta hiljaa. -- \"Ei niitä ole aivan vähän.\" -- \"Monjaita\nsatoja?\" -- \"Vähä lisää.\" -- \"Vähä lisää? Öyvind, vähä lisää! Jumala\nminua varjelkoon, minkälainen talo siitä pitää tuleman!\" Hän nousi ylös\nja nauroi isosti.\n\n\"Minä lähden nyt kanssanne Marin luo\", sanoo Öyvind; \"otetaan tuo\nkyytihevoinen, joka vielä on pihalla, niin se käy sukkelaan.\" -- \"Jaa,\nsukkelaan, sukkelaan! Tahtoisitko sinä, että kaikki kävisi sukkelaan?\"\n-- \"Jaa, sukkelaan ja hullusti.\" -- \"Sukkelaan ja hullusti! Aivan niin\nkun minäki nuorena, aivan niin!\" -- \"Tässä on lakki ja keppi; nyt minä\najan teidät pois!\" -- \"Sinä ajat minun, ha, ha, ha! mutta sinä seuraat,\neikö niin, seuraathan? Tulkaate toisetki; istukaamme tänä iltana\nyhdessä, niin kauvan kun takassa on liekkiä; tulkaate mukaan!\" -- Ne\nlupasivat, Öyvind auttoi ukkoa kärriin, ja he lähtivät ajamaan ylös\nNordistuelle. Siellä yläällä ei ollut se iso koira yksinänsä\nhämmästyksissä, kun Ole Nordistuen ajoi kartanolle Öyvind Pladsen'in\nkanssa. Kun Öyvind auttoi häntä kärristä ulos, ja palveliat ja kasakat\nkatsoa ällöttivät heihin, tuli Mari ulos rapuille katsomaan, mitä koira\nniin herkiemättä haukkui, mutta seisattui kun naulattu, sävähti sitte\npunaiseksi ja juoksi sisälle. Vanha Ole huuti kumminki häntä niin\nkauheasti, tultuansa tupaan, että hänen täytyi taas tulla esiin. \"Tule\nnyt tyttö ottamaan vastaan; tässä se nyt on, joka saa talon!\"\n\n\"Onko se totta?\" sanoo tyttö itsekään tietämättänsä ja niin kovasti,\nettä se raikui. \"Jaa, se on totta!\" vastaa Öyvind lyöden kämmeniänsä\nyhteen; tyttö kiesahtaa tällöin varpaillensa, viskaa kädestänsä\nkannettavan pitkän matkaa ja juosta hujottaa ulos; mutta Öyvind\njälestä. --\n\nKohta tuli Koulumestari, Thore ja sen emäntä; vanhus oli saanut\nkyntteliä pöydälle sekä valkosen pöytäliinan; viiniä ja olutta\ntarjottiin, ja ukko käveli yhtenään ympäriinsä, nosteli jalkojansa\nvielä ylemmä kun tavallisesti, mutta kumminki oikeata jalkaa\nkorkeammalle kun vasenta.\n\nEnnen kun tämä pieni kertoelma loppuu, saatetaan ilmoittaa, että viiden\nviikon perästä vihittiin Öyvind ja Mari seurakunnan kirkossa.\nKoulumestari veisasi sinä päivänä itse, koska lukkari oli kipeä. Hänen\näänensä ei nyt juossut oikein, mutta Öyvindistä tuntui, että häntä\nkuuleminen teki hyvää. Ja kun hän oli antanut Marille kätensä ja vienyt\nhänen alttarille, nyökytti Koulumestari hänelle kuorista, juuri samalla\nlailla, kun Öyvind oli nähnyt sen, alakuloisena istuessansa muinoin\ntanssissa; hän nyökytti jälleen kyynelsilmin.\n\nNe tanssissa vuodatetut kyyneleet olivat alkuna näille, ja niiden\nvälillä makasi hänen uskonsa ja työnsä.\n\nTähän loppuu kertoelma iloisesta pojasta.\n\n\n\n"]