[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLNO69i8drvga3q7tFfJs1y0HAS4G_p2ycFBlN4YfP9E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},978,"Nuoruuteni muistelmia","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"978-jarnefelt-arvid-nuoruuteni-muistelmia","978__Järnefelt_Arvid__Nuoruuteni_muistelmia",null,"muistelmat",[],[],"fi",1919,29561,192522,false,48659,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Biographies","\"Nuoruuteni muistelmia\" by Arvid Järnefelt is a memoir written in the early 20th century. The narrative reflects on the author's childhood experiences, emphasizing the struggles of self-identity and the profound impressions of the surrounding world, particularly the nuances of family life and rural existence. Through the lens of the main character, who is depicted as a torpantytto (a farm girl), the memoir explores themes of innocence, curiosity, and the challenges of growing up.  The opening portion of the memoir establishes a philosophical and poetic tone as the narrator compares the pursuit of understanding oneself to the scientific exploration of the universe. The narrator envisions grasping the essence of existence, only to find that the search leads back to her own humble beginnings as a simple girl in a small home surrounded by animals. As she reflects on her role within her family and the broader world, she grapples with notions of significance and identity, ultimately recognizing her connection to a larger context. This introspective journey sets the stage for her encounters with her immediate environment and the people who shape her understanding of life, highlighting the bittersweet nature of childhood dreams versus adult realities. (This is an automatically generated summary.)",[],260,"Alun perin salanimellä Hilja Kahila julkaistu muistelmateos sisältää filosofista pohdintaa ja omakohtaisia kuvauksia nuoruusvuosista. Teos käsittelee itsetuntemuksen heräämistä, ihmissuhteita sekä elämän tarkoituksen etsimistä 1800-luvun lopun Suomessa.","Arvid Järnefeltin 'Nuoruuteni muistelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 978. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","NUORUUTENI MUISTELMIA\n\nKirj.\n\nHilja Kahila [Arvid Järnefelt]\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTutkijaa, joka koettaa päästä luonnon pienimmän alkuhitusen perille ja\nymmärtää sen äärimmäisen, jakamattoman atoomin, kohtaa aina sama\nvoittamaton este. Mitä tarkemmat hänen suurennuslasinsa ovat sitä\nselvemmäksi ne suurentavat tuon hitusen, ja sitä ilmeisemmäksi käy,\nettä äärimmäisen pieneksi luultu tomuhiukkanen on kokonainen maailma\nihmeellisintä moninaisuutta, suuruutta, syvyyttä, korkeutta. Miten siis\npäästä pienimmän hitusen, olevaisuuden alkujuuren perille, kun kaikki\nmonistuu ja suurenee, kuta lähempää sitä koettaa katsoa!\n\nTutkija voi tosin kääntyä katsomaan myös aivan toiseen suuntaan. Hän\nkääntää mahdottoman suuret kaukoputkensa taivaan etäisimpiä tähtisumuja\nkohden. Mutta nekin suurenevat. Oltuaan hitusina muiden sumuhitusten\njoukossa muuttuvat ne kaukoputkessa suuriksi maailmoiksi, koko\navaruuden keskuksiksi, joita varten taivaiden kaikki muut auringot\npaistavat, ja joihin entiset äärettömyydet sopeutuvat vuorostaan kuin\nkaukaiset tähtisumut. Missä on äärettömyyksien keskus?\n\nLukija, sallikaa varustaa itsenne mahdottomilla kuvittelun siivillä.\nOlkoon teillä vapaus liihoitella avaruuksissa, mitään tukea jaloillenne\ntarvitsematta, mihinkään kiinteään sipaisematta.\n\nKuvitelkaa olevanne avaruuden asukas, paikasta ja ajasta riippumaton\nhenki.\n\nKuvitelkaa, ettette tiedä maapallostamme mitään. Maapallo näyttää\nteistä vain vähäpätöisimmältä, kaukaisimmalta hituselta miljaardien\nmuiden tuikkijain joukossa.\n\nMutta teissä on herännyt halu tutkia tämän mahtavan äärettömyyden\nalkuainetta ja siinä tarkoituksessa te päätätte lähestyä juuri tuota\nvähäpätöisintä ja kaukaisinta hitusta. Te tahdotte nähdä, mistä\nkaikkeus on kokoonpantu, tahdotte ottaa käsiinne, murentaa, päästä\nperille hitustenkin hitusista, jotta olevaisuuden arvoitus teille\nselviäisi.\n\nJo puolimatkassa on hitunen suurentunut.\n\nTe ajattelette: -- Suurentukoon! Tottapa sen pinnalta löydän hitusen,\njoka käsissäni murenee alkuosiinsa.\n\nLähestyessänne näette, että paksu pilvikerros peittää tähden pinnan. Te\nette peräänny, vaan kurkistatte pilvienkin alle.\n\nMikä ulvova tuuli! Mikä synkkä pimeys siellä!\n\nKeskeytymättömänä pyrynä viskautuu lunta tähden pintaa kohden. Te\nläpäisette pyryjen pyörteet, laskeudutte yhä alemmas.\n\nTuossapa jo häämöittää jokin musta, jota tavoittaisitte käsiinne.\n\nMutta lähestyessänne sekin suurenee, se muuttuu mahdottomaksi\nkallioksi, jonka päällä metsä vihaisesti vonkuu.\n\nLaskeudutte laaksoon, missä kallio on pysäyttänyt tuulet. Hienoa\nlumipyryä vihmoo tuulten suvannossa sihisten suuren olkikohon\nympärillä, hilisevien lumihiutaleiden juostessa yksitellen olkipillien\nsisälle ja väliin, alle ja päälle, verhoten kaiken valkoiseen\nlumikuteeseen.\n\nMitään varmaa käsiinne saamatta te hapuilette oljissa, tunnustelette\nolkien alta. Olette laskeutuneet tavalliselle olkikatolle, joka peittää\npienoisen navetan asukkaat, -- lehmän, vasikan ja kaksi lammasta!\n\nKyllästyneenä lumisohjuun katsahdatte alas maahan ja havaitsette\nhankien välisellä polulla pienoisen mustan kerän, joka liikkuu jotakin\nedellänsä työntäen.\n\nSiinäpä vihdoinkin sopiva murunen, ajattelette; sen pienempää tuskin\nenää saattaa kuvitellakaan.\n\nMutta lähempää katsoen ei tuokaan musta kerä ole niin pieni, ettei\nvoisi olla jotakin vielä sitäkin pienempää. Se onkin niinkuin jokin\nvaatekäärö, jonka päältä voi kehiä paljon irti, ennenkuin pääsee\nytimeen.\n\nAlatte päästellä siteitä, irroitella myttysestä kääreitä ja vaippoja,\njotka tuntuvat lämpenevän mitä sisemmäs pääsette.\n\nJa vihdoin -- vihdoin löydätte kuin löydättekin keskuksen, olevaisuuden\njakamattoman perustuksen. Se on väräjävän lämmin, se on olevaisuuden\nsydän, se sykkii: tuk, tuk, tuk...\n\nSe olen -- minä. Niin, se olen minä, maailman pienin ja vähäpätöisin,\njota ei voi enää jakaa pienempään hituseen, sillä silloin lakkaan\nolemasta. Tämä on Kahilan torppa ja tuo on meidän navettamme, meidän\nlehmä, meidän vasikka ja meidän kaksi lammastamme. Ja sydän on minun\nsydämeni, joka pelokkaasti sykkii. Minä olen tämän mökin nuorin jäsen,\nsen tytöistä pienin.\n\nVoi teitä, taivaan valkea asukas! Mikä pettymys sentään, kun lähtee\nhakemaan äärettömyyden alkuainetta, ja löytää vain -- pikkuruikkuisen\ntorpantytön!\n\nMitä minussa on tutkittavaa? Ja mitä voisin kertoa itsestäni sellaista,\njoka teidän huomiotanne kiinnittäisi, teidän, joka haitte vastausta\näärettömyyden kysymyksiin?\n\nTotta on, että käsissänne nyt on se, mikä ei enää alkuosiinsa murene.\nOttakaa siis esille parhaat suurennuslasinne ja nähkää minusta elävä\ntotuus:\n\nMinä, pienistä pienin torpantyttö, keinuessani kotimäellä kahden männyn\nväliin ripustetulla köydellä veräjän vieressä, tukkani hulmutessa ja\nkilpaa laulellessani kevätkäen keralla, kuvittelen todella olevani\nkaikkien avaruuksien, koko maailman keskus, elämän suuri pääasia, jota\nvarten auringot paistavat ja kuut kumottavat, jota varten taivaat\nkaareutuvat sinisiksi holveiksi, hattarat vaeltavat ja öiset etäisyydet\nmuuttuvat usvaisiksi linnunradoiksi ja kaukaisiksi tähtisumuiksi!\n\n\n\n\nII.\n\n\nVarhaisimmasta nuoruudestani saakka on elämä tietysti koettanut opettaa\nminulle, että minä _en ole_ mikään maailman keskus, vaan nuorin\nsisaruksista, joilla oli kaikilla valta kurittaa minua ja saada minut\nvarmistetuksi vähäpätöisyydestäni.\n\nMyöhemmin olen saanut katkerasti kokea, ettei myöskään tämä Kahilan\narmas torppa ole mikään keskuspaikka, vaan vuokramaa rikkaampien\narmosta, josta voi tulla vieroitetuksikin.\n\nJa nyt vihdoin, sivistyksen saatuani, näen hämmästyksekseni, ettei edes\nse maapallo, jolla elän, ole maailman keskus, vaan kaikkein\nvähäpätöisin tähti äärettömyyden taivaalla.\n\nMiten sovittaa tämä tunteen ja tiedon mahdoton ristiriita?\n\nMitä torpantyttö saattoi ajatella siitä oikeasta maailman keskuksesta,\njolla on sama nimi kuin hänelläkin: Minä, mutta joka on kaiken alku ja\nloppu, Jumala itse?\n\nKoetan kaivautua takaisin lapsuuden utukuviin, mutta en muista mitään\nsiitä, mimmoiseksi Jumalaa ajattelin. Sen vain muistan, etten voinut\najatella Jumalaa milloinkaan erikseen ja yksin, vaan aina paholaisen\neroittamattomassa yhteydessä, vieläpä, että paholainen oli tuossa\nkaksinaisuudessa ikäänkuin päähenkilönä, ymmärrettävämpänä,\nkouraantuntuvampana, käytännöllisempänä, ehkäpä voimakkaampanakin, sinä\npahana todellisuutena, jonka kanssa ihminen oli varsinaisesti\ntekemisissä. Jotavastoin isä Jumala oli vasta paholaisen takana,\nmilteipä vain sinä taikakeinona, jolla paholaisen juonia saattoi\nluotansa torjua, jos hyvin muisti manaussanat ja ajoillansa niitä\nkäyttää osasi.\n\nEikä Jumalasta ollut mitään kuvaa, mutta paholaisesta oli sitä\nselvempi: paholainen oli pimeyksien ja nurkkien takaa kurkisteleva,\nalati valveilla oleva punainen sarviniekka otus, jonka seppä oli nähnyt\nsen tai tuon riihen ruumassa, tahi jota Sannan äiti oli puhutellut\nuuninpiippuun tuijottaen.\n\nKerran olin minäkin sen näkevinäni, punaisen paholaisen nimittäin.\n\nOlin työntämässä pyrysäällä vesikeikkaa kaivolle, kun näin suuren\npunaisen kummituksen. Se tulla tupsahti navetan katolta suoraan minun\npoloisen päälleni. Säikähdyksestä kaaduin katolta ryöpsähtäneeseen\nlumeen ja olin siihen paikkaan tukehtua.\n\nJaloilleni jälleen päästyäni aloin juosta tupaan äidin luo. Mutta\nsilloin muistin, ettei sitäkään ollut nyt tekeminen. Äiti oli\nkiukkuisella päällä. Hän oli pahoin sairaana ja minut oli hän ensi\nkerran lähettänyt omin päin suorittamaan iltatoimet navetassa, joka oli\nvaarallinen kunniatehtävä.\n\nPaholaisen ja minun kesken syntyi siis ankara kamppailu.\n\n-- Tule avukseni Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala! -- koetin minä\nmanata. Siinä hädässä täytyi pakostakin ja hyvin pian saada itselleen\njokin kuva Jumalasta, sillä lapsi ei voi kääntyä minkään käsitteen\npuoleen, josta hän ei pysty itselleen kuvaa luomaan. Ja niinpä heräsi\noman itseni pimeässä taustassa, ajatusten valottomassa tyhjyydessä,\njokin pelastava jumalantuntu, jonka minä hät'hätää puin sopiviin\nvaatteisiin, varustin valkoisella parralla ja siirsin itsestäni kauas\npilvien taakse. Sieltä se sitten alkoi omin päin minulle isällisen\nlempeästi hymyillä.\n\nSanomaton oli iloni, kun näin, että hän todella elää, todella aivan\nomin päin, eikä olekaan minun luomani! Tämä oli uskon alku. Sen jälkeen\nkuin minä hänet sinne asetin, on hän aina ollut elävä Jumalani, ja on\nyhä.\n\nVaikka sydän tykytti pakahtuakseen, rohkaisin mieleni, käännyin\ntakaisin, nostin kaatuneen saavin, tartuin taas kelkan jäisiin puihin\nja yhä samoja sanoja manaten pääsin onnellisesti kaivolle. Elävä\nJumalani tuki minua ja karkoitti paholaisen tieltäni.\n\nMutta ei siinä kyllin.\n\nKaivon suun oli pyryttänyt umpeen. Aloin käsin tavoitella kiulun\nvartta, pudotin lumen kaivoon ja haparoin sisältä. Kiulu oli asetettu\njoskus ylimmäisen jääkuoren varaan.\n\nTällöin minulle tapahtui, että menetin tasapainoni. Oli pitkän aikaa\nepätietoista, suistunko syvyyteen vai jaksaako ruumiini jalkapuoli\npainaa enemmän. En uskaltanut tässä tilassa ollen sormeanikaan\nliikahduttaa. Kuulumattomasti, ettei edes äänenikään pääsisi tasapainon\nratkaisuun vaikuttamaan, toistin ajatuksissani henkeä pidättäen: --\nAabrahamin, Iisakin, Jaakobin... Ja oma elävä Jumalani nyykäytti\nminulle hymyillen päätään ja sanoi: -- Ole huoletta, viimeisessä\nhetkessä pelastan sinut!\n\nMutta siitä huolimatta aloin kauhukseni tuntea, kuinka pääpuoli painui.\nHurjan hätääntymisen vallassa iskeytyivät sormeni kaivon sisäpuolisesta\nseinästä jotakin kiinnekohtaa tunnustelemaan. Kun olin luisumaisillani\nalas syvyyteen, tapasi vasen käteni viime hetkessä kiulun varren.\nSiihen nojautuessani putosi jääkuori romahtaen kaivoon. Mutta minä olin\nehtinyt sentään saada oikean käteni aukon reunaan, ja annettuani kiulun\npudota vääntäydyin ylös.\n\nKumpi oli minut pelastanut? Sekö, että kiulunvarsi osui viime hetkessä\nkäteeni, vai Jumalako?\n\nMinulle valkeni, että Jumala oli johdattanut kiulunvarren käteeni ja\nminä lankesin polvilleni sopertelemaan hänelle ylistykseksi kaikkein\nihmeellisimpiä lauseita, joita olin sisarieni kuullut katkismuksesta\nlukevan. Syvimpään sydämeeni jäi kuitenkin kumma, sanaton kysymys: --\nMiksi Jumala tarvitsi kiulunvartta minut pelastaakseen ja miten olisi\nkäynyt, ellei äiti olisi jättänyt kiulua jääkuoren päälle?\n\nVihdoin pääsin navettaan lehmää juottamaan.\n\nSen tehtyäni otin pienen lyhdyn maasta ja menin navetan ja ladon\nväliseen karsinaan, jossa meillä oli kaksi lammasta. Niille lehtiä\nlevitellessäni näin selvästi, että navetassa kulki oven editse\nvalkoinen kummitus.\n\nSydämeni pysähtyi ja kaikki suonet seisahtuivat.\n\nIlmeistä oli, että Jumala oli lähettänyt valkoisen enkelinsä minua\npaholaisen juonilta suojelemaan! Ei siis mitään pelkoa enää, riemua\nvain sitä enemmän. Ja todella, ihanasti rintaani tainnuttaen pelko\nmuuttui sykkiväksi riemuksi ja Jumalani ylistykseksi!\n\nNavettaan tultuani minusta tuntui, että enkeli oli yhä läsnä, istuen\nmilloin milläkin kaiteella toimiani katselemassa. Ja mieleni täytti\nhaltioitunut kiintymys tuohon näkymättömään ja kuitenkin joka paikassa\ntuntuvaan läsnäolijaan.\n\nMutta miksi ei lapsi saanut hennossa uskossansa vahvistua? Miksi hänen\nJumalansa, oma elävä Jumalansa, yhä ja yhä särkyi, aivan kuin olisi\nollut hänen nukkensa, joka pudottuaan kilahtaa pieniksi palasiksi?\n\nSillä samalla kertaa olin selvään huomannut, että valkoinen vasikkamme\noli loikannut karsinastaan ja käveli vapaana, ja minä ymmärsin\nsyvemmällä itsessäni hyvin, että se se olikin oven editse kulkenut,\neikä mikään Herran enkeli.\n\nJa varmemmaksi vakuudeksi, etten minä nyt suinkaan perustaisi\njumala-käsitettäni vain siihen ihanaan onneen, joka oli syttynyt\nrinnassani, kun se valkoparta minulle pilvistä hymyili, varmemmaksi\nvakuudeksi juuri lypsyä lopettaessani lehmä potkaisi kiuluun ja sen\nsontaisesta sorkasta levisi maitoon kauheata likaa.\n\nVarmaankin on kovin tärkeätä, että ensimmäinen lapsen luoma jumalkuva\nperustuu silkkaan totuuteen eikä mihinkään mielikuvitteluun. Mutta\nraskasta se oli. En tiedä kumpi suru oli suurempi, äidinkö puolelta\nuhkaava kuritus vai se pettymys, että täytyi kuin täytyikin ruveta\najattelemaan enkeliä vain vasikaksi ja henkeni pelastajaksi pelkkää\nkiulua, onnellista _sattumaa_.\n\nSamassa kuulen ulkoa äidin julmistuneen äänen. Hän huutaa minua tuvan\novelta. Oli siis sairaana noussut pystyyn ja nyt tietysti täynnänsä\nkiukkua vartoi tuloani tukistaakseen minua.\n\nMinulta jäi navettaan kaikki sikin sokin. Kapasin vain käteeni\nmaitoämpärin ja läksin kiireesti tupaan, sammunut lyhty mukanani.\nAjattelin tulla uudelleen navettaan toimiani lopettelemaan, mutta niin\nei käynyt.\n\nÄiti oli jo taas laskeutunut vuoteeseen. Hän näytti tuskautuneelta,\nmutta sentään hän nousi ja tuli minua kohden ovelle päin.\n\n-- Missä olet viipynyt näin kauan? sanoi hän ja läimäytti minua\nkorvalle.\n\nMutta kun hän sitten näki kiulussa sontaisen maidon, kadotti hän\nkokonaan malttinsa.\n\n-- Vedelläkö minä nämä pennut ruokin! huusi hän. Hän tarkoitti\npennuilla veljiäni ja sisariani, jotka oli jo ajanut vuoteeseen, ja\njotka pelokkaina kurkistelivat yhteisen peitteen alta. Ja näin\nsanottuansa hän alkoi hutkia minua minne vain sattui ja lennätti\nlopulta tuvan perälle semmoisella vauhdilla, että minä myttynä\ntyyperryin penkin alle. Siihen jäin pitkäksi aikaa itkemään, kunnes\näiti käski menemään maata.\n\nPahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, sillä navettaan oli kaikki\njäänyt surkeaan epäjärjestykseen. Enhän ollut ehtinyt sulkea\nvasikkaakaan karsinaan, en siivota lehmän alta, en muistanut edes,\nolinko sulkenut ladon oveakaan, josta nyt ehkä kylmä pääsi koko yön\npuhaltamaan navettaan.\n\nSanokaa nyt, missä Jumala oli!\n\nNukkua en voinut. Olin horrostilassa, vähän väliä heräten. Odotin\npäivän valkenemista, jotta olisin päässyt ennen äitiä navettaan\njäikiäni korjaamaan. Mutta yö oli tavattoman pitkä eivätkä ikkunaruudut\nvähääkään vaalistuneet. Välistä en sentään tiennyt, nukuinko vai\nvalvoinko. Yön pimeimmillään ollessa huomasin, ettei tuuli enää\nulvonutkaan uuninpiipussa. Ja kun seuraavalla kerralla havahduin\nhorroksistani, oli ikkunassa jo niin kirkas valo, että tuvan esineet\nsaattoi selvästi erottaa.\n\n-- Nyt kohta nousen, ajattelin. Äiti tuntui vihdoinkin nukkuvan. Kohta\nnousen ja hiivin äidin kuulematta ulos, järjestän asiat ja palaan\nvuoteeseeni, jossa viivyn päivän nousuun asti. Silloin menen lypsylle\nja tuon tupaan täyden kiulun ja äiti varmaan leppyy.\n\nLienen kuitenkin jälleen torkahtanut, koskapa avatessani silmäni\nauringon punaiset säteet valaisivat isän vanhaa kotitakkia, joka hänen\npoissa ollessaan (ja hän oli melkein aina poissa) riippui seinäkaapin\nnurkkauksessa. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin päreisiin, jotka\nolivat uunin päällä. Seinäkaappi oli isällä aina visusti suljettuna,\nemmekä me saanet avata tätä hänen kaikkein pyhimpäänsä, vaikka hänellä\nei ollut siellä muuta kuin vanha pora, lehtisahan tynkä ja joitakuita\nvääristyneitä nauloja.\n\nIsä oli kaiket talvet poissa työansioilla ja tuohon takkiin katsellessa\ntuli usein häntä ikävä, mutta erittäinkin silloin, kun äiti oli\nvihainen.\n\nIhan punaiseksi saivat auringonsäteet vanhan vihertyneen takin, jonka\ntasku pullotti niin isää muistuttavasti, että tahtoi itkettää.\n\nAvasin jälleen silmäni, jotka olin tietämättäni ummistanut.\n\nJoko olin jälleen nukkunut? Sillä isän takki ei ollut enää punainen,\nvaan kirkkaassa päivänvalossa.\n\nNyt viimeistään täytyy mennä navettaan, muuten äiti herää ja ennättää\nkieltää.\n\nMinä kohottauduin vuoteestani ja sydäntäni kouraisi kauhistus. Äitiä ei\nollutkaan enää tuvassa, hän oli poistunut vuoteestaan ja lähtenyt\nnavettaan itse. Miten minun nyt käy, kun äiti näkee navetan! Olin\nkauhusta kadottaa järkeni, olin näkevinäni, kuinka hän vihapäissään\nviskelee mitä käsiinsä sattuu. Ja nyt -- nyt hän menee kaivolle, nyt\nhän on jo puolitiessä, nyt hän katsoo missä kiulu on, nyt hän kumartuu\nkaivonsuulle, nyt hän näkee kiulun kaivonpohjalla jäiden seassa! Voi\nminua! Miksi en ollut suistunut kylmään syvyyteen? Purin sormeani ja\ninisin tuskallista itkua kauheaa hetkeä odotellessa. Ajattelin\nuudelleen rukoillakin, mutta Aabrahamit ja Iisakit olivat tällä\nhetkellä mahdottomia. Olin varma, että valkoinen enkeli oli pelkkä\nvasikka ja koko maailma oli minusta hirmuinen vääryyksien pesä.\n\nJo kuuluvat äidin askeleet porstuasta.\n\nMinä hyppäsin vuoteestani pannakseni jotakin ylleni, etteivät äidin\nlyönnit koskisi niin kipeästi. Seisoin selin oveen päin, kyyristyneenä\npankon ääreen äidin kädenkahmaisua odotellen ja silmät kiinni\npuristettuina.\n\nTunnen kuinka hän ottaa minusta molemmin käsin, siirtää minut tuolin\nluo, jonka oli asettanut keskelle tuvan lattiaa. Ajattelen: -- Hän\naikoo nostaa minut polvilleen ja piestä jollakin koivuisella kepillä,\njoka varmaankin on hänen kädessään.\n\nMutta mitään sellaista ei tapahtunut. Äiti siirsi minut viereensä\nistuen itse tuolille, ja alkoi palmikoida tukkaani, eikä edes temponut\nkammalla tupsujani, vaan selvitteli kaikki hellästi ja kärsivällisesti.\n\nMinä vilkaisin ihmeissäni taakseni ja näin, että äidin silmistä oli\nvuotanut kyyneliä.\n\nTämä kaikki oli minusta niin ihmeellistä, etten ole voinut sitä\nmilloinkaan unohtaa. Päinvastoin luulen, että muistan koko illan\ntapahtumat, kaivolla oloni ja kummitusjuttuni, vain senvuoksi, että\nolen pitänyt mielessäni tämän palmikoimiskohtauksen ja siksi myöskin\nkaiken, mitä sen ympärillä oli. Eri ikäkausinani olen itselleni eri\ntavalla selittänyt syyn siihen, että äiti itki. Silloin lapsena\najattelin, että kenties äiti oli nähnyt saman kummituksen ja itki\npelosta, unohtaen minun hirveät navettakepposeni. Nyt aikaihmisenä\najattelen, että äiti itki säälistä pikku tyttöänsä kohtaan, kun oli\nnavetassa nähnyt, kuinka auttamattomassa hädässä tämä oli ollut, itki\nmyös ehkä omankin tilansa avuttomuutta, kun ei voinut käsittää, miten\nmeidän käy, jos hän todella sortuu kuumeeseen eikä voi vuoteelta enää\nnousta.\n\nSen vain varmasti muistan, etten voinut liikutukselta hillitä itseäni,\nvaan riuhtauduin irti ja kapsahdin äidin kaulaan, puristautuen hänen\nrintaansa vasten aivan kuin olisin tahtonut sieltä hänen rinnastaan\nnostaa luokseni elämäni kaikkein kalleimman ja rakkaimman olemuksen. En\nhuolinut ollenkaan partasuuukosta, armas äiti oli minulle paljoa\nenempi, jonka rakkautta en voinut epäillä.\n\nKuitenkin sain pian taas kääntyä partasuun puoleen hartain, ehkä\nelämäni hartaimmin rukouksin.\n\nÄiti puki minut ulkovaatteisiin, pani kinttaat käsiini, juotti vähän\nlämmintä maitoa ja käski mennä Loviisaa hakemaan. Loviisa oli äidin\nainoa todellinen ystävä. Ja tietysti Loviisa oli siis meillekin kaikki\nkaikessa.\n\nYmmärsin hyvin, mistä oli kysymys. Äiti ei jaksanut olla pystyssä ja\nLoviisan piti auttaa meitä. Joku sisarista sanoi, että äiti\nmahdollisesti kuolee.\n\nMuistan, kuinka Loviisan mökille päästäkseni kiipesin hirmuisien\nhankien ylitse, joita yöllinen pyry oli koonnut, kiipesin ja\nherkeämättä rukoilin partasuuta, ettei hän antaisi äidin kuolla.\n\nMutta Loviisan lempeästä hoidosta huolimatta kuoli äiti juuri siihen\nsamaan kuumeeseen.\n\nIsä muutti silloin kotiin, varmaankin siksi, ettei tiennyt, minne\nmeidät sijoittaisi. Hän oli niin synkkä, ettemme päässeet lähellekään,\nsaati istumaan hänen polvellensa, niinkuin ennen. Hän oli aina vain\najatuksissaan ja sysäili meitä luotaan.\n\nVuoden kuluttua toi hän meille kotiin hoitajan, joka käski sanomaan\nitseään äidiksi. Tämä puhui meille vierasta ruotsinkieltä, jota vasta\nvähitellen opimme ymmärtämään, eikä hänen sydämestään olisi mitenkään\nlöytänyt sitä rakkainta olemusta, vaikka kuinka olisi painautunut hänen\nrintaansa vasten. Se oli äitipuolemme.\n\nSiitä ajasta alkaen unohtui minulta uskoni partasuuhun vuosikymmeniksi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJos edellisessä olen esittänyt lapsuuteni kodin ja alkuperäisimpäin\nsuhteitteni muistoja, niin nyt sitävastoin aion esittää sen muiston,\njoka on niin sanoakseni koko henkisen olemukseni ja kehitykseni pohja.\nSelventääkö se teille tämän suuren tähden olentoa rahtuistakaan, en\ntiedä, minä vain kerron torpantytön sydämenasioita.\n\nTalo, jonka alustalainen isäni oli, sijaitsi meiltä vain puolen\nkilometrin päässä, -- ensi kerran eläessäni ajattelen kilometriä\nmääritellessäni tuota välimatkaa, -- meiltä ensin jyrkkä alamäki kahden\nkallion välitse, sitten tasainen tie, silta, suuret tervalepät molemmin\npuolin jokipuroa, taas mäki ja siinä rinteellä talo, -- eihän tuo ollut\nmatkaa eikä kilometriä, se oli minua. Voihan olla, että muilla\nihmisillä on ihan muut asiat minua, mutta nämä olivat minun minuani.\n\nKun kerran neljäntoista vuotiaana tyttönä juoksin taloon iltalypsylle\n-- sillä oma lehmämme oli ummessa -- sain jo pihalla kuulla ihmeellisiä\nuutisia: taloon oli tullut kesävieraita, herrasväkeä. Ihmeellistä se\noli senvuoksi, etten siihen saakka ollut tiennyt maailmassa olevan\nkahta niin erilaista ihmislajia, meitä ja \"heitä\". Suuri kuorma\nhuonekaluja, koreja ja laatikoita, seisoi keskellä pihaa, johon niitä\npurettiin entisten lisäksi ja toisia vietiin sisään. Kuusi miestä,\nkasvot pulleina ja tulipunaisina, koetti nostaa jotakin suurta, mustaa,\npaksuilla jaloilla varustettua vehettä yläkertaan, mutta laitos oli\nniin suuri, että se ei mahtunutkaan portaista, vaan jäi niihin kiinni,\nmiesten saamatta sitä minnekään. Täytyi rikkoa portaat. Koko talonväki\notti osaa mikä neuvoilla mikä voimillaan. Me lapset täytimme tyhjät\npaikat.\n\nYläkerran verannalta kuului iloista haastelua ja naurua. Siellä\npuhuttiin ruotsia, jota ei talonväestä ymmärtänyt kukaan muu kuin minä.\nNyt minulta kaikki tiedustivat mitä ne siellä verannalla puhuivat,\nmutta en minä heidän kieltänsä ymmärtänyt, vaikka se tuntui olevan\nruotsia. Sen vain tiesin, etteivät ne puhuneet siitä miten tuo suuri\nraskas koje olisi ollut yläkertaan saatava. He joivat teetä,\npolttelivat savukkeita, kääntelivät sanomien lehtiä, nauroivat ja\npuhuivat omiaan, kaupunkilaisten, hienojen palvelustyttöjen liikkuessa\npöydän ympärillä. Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä ja oli niin\nkummallista, että aivoni olivat mennä sekaisin, erittäinkin kun sain\ntietää, että musta koje olikin oikeastaan suuri pelitoosa, jonka nimi\noli piano ja jota kävi sormin soitteleminen. Sydämeni sykki\nuteliaisuudesta ja uutuuden viehätyksestä. Nythän tästä vasta elämä\nalkaa, kun näin ihmeellistä ja hauskaa ihan tuossa edessä tapahtuu,\najattelin. Ja monet meistä tytöistä oikein hyppelivät siinä\naikaihmisten välissä.\n\nNäin minä vielä senkin ihmeen, että vanha herra, joka kummallisesti\ntuijotteli silmät selällään eteensä (hän oli halvattu) ja kulki lyhyin\nhytkähtelevin askelin niinkuin olisi tanssahdellut, pysähtyi pihalle\npuhumaan isän kanssa. Ja isä, oma kopea isäni, seisoi tämän herran\nedessä nöyränä, _lakki kourassa_. Uteliaisiin kysymyksiini vanhat\nihmiset, jotka kyllä olivat itsekin uteliaita, ehtivät vastata\nainoastaan, että herra oli -- paroni. Kerran isän katse osui minun\nkysyvään naamaani, ja silloin isä -- punastui ja nosti lakin\nohimoilleen.\n\nParoni -- paroni -- paroni -- hoin minä juostessani kotiin, -- olin\nnähnyt ihmeen: isän lakittomin päin, maailma oli kääntynyt nurin. Pääni\noli täynnä suunnitelmia, miten huomispäivänä päästä oleskelemaan\ntalossa mahdollisimman pitkän ajan. Elämämme -- tyttötoverieni,\nsisarieni ja minun -- oli ilmeisesti saanut uuden käänteen, ja\nsaatoimme joka hetki odottaa mitä suurimpia yllätyksiä. Tämä oli toki\njotakin tuhat kertaa enempää kuin nuo epäselvät unet, joita toisinaan\ntorpankin tytöt saavat nähdä kultaisista linnoista ja niissä elävistä\nsatu-ihmisistä, jotka puhuvat hienon hienoa dzie-dza-dzu-kieltä ja\nkulkevat sipsutellen kirjavissa silkeissä ja sameteissa. Paroni --\nparoni. -- Mitä te tervalepät siinä! Ette ymmärrä mitään! Ja puro ja\nsilta ja vanha ylämäki! Ohhoh, kyllä elämässä on sentään muutakin kuin\nvain te!\n\nSain äitipuolelta tukistuksen ja aika ripitykset, kun toin maidon\nkotiin vasta hämärissä, mutta tuo kaikki oli vain nuottia minun\nsilloisessa elämässäni. Satulinnat olivat muuttuneet todellisuudeksi.\nMitä silloin jokin tukistus sinne tai tänne saattoi merkitä! Tukista\nsinä, minä -- elän!\n\nMuutaman päivän kuluttua tapahtui sellainen merkillisyys, että kun olin\ntaas maidolla, tuttu piikatyttö viittoi meille alas pihalle sormellansa\nkutsuen, että hiipisimme hiljaa yläkertaan. Kun lähestyimme, kuiskasi\nhän meille ylhäältä verannalta, ettei herrasväestä ollut ketään\nsisällä, ja rohkaisi meitä yhä vain viittoen kädellänsä.\n\nMe nousimme varpaisillamme yläkertaan.\n\nSilloin olin jo päässyt ymmärtämään, etteivät herrasväet olleet mitään\ntavallisia ihmisiä, joita saattoi lähestyä ja puhutella niinkuin muita,\nja tiesin, että heidän huoneensa luvaton katseleminen oli kauhea\npyhyydenrikos. Uteliaisuus voitti kuitenkin kaikki omantunnon estelyt\nja me pujahdimme, minä ja ainakin kolme muuta tyttöä, herrasväen\nsaliin.\n\nTyyperryimme ensin ovensuuhun emmekä uskaltaneet astua askeltakaan\netemmäs. Mutta Annu, joka oli meidät sisälle käskenyt, oli siellä kuin\nkotonaan, uskalsi puhua kovalla äänellä, ja lykkäili meidät aivan\nesille pöytien, sohvien ja ihmeellisten laitosten eteen, joista ei\nkaikista ymmärtänyt, mitä ne olivatkaan. Ihmeellisen ihanat valkeat\nuudinharsot liehuivat avattujen ikkunain tuulessa, ja huoneessa tuntui\nniin huumaavan suloinen raikas tuoksu, että luuli olevansa vaikka\nparatiisissa. Me hypistelimme esineitä käsissämme, Hilma otti Annun\nluvalla jotakin taskuunsakin. Vihdoin Annu avasi pelitoosan kannen ja\nkäski painamaan valkoista nappulariviä.\n\nMinä painoin yhtä ja kohta tuli ääni, painoin kovemmin ja tuli kovempi\nääni, monta ihmeen ihanaa ääntä, jotka vähitellen hiljenivät. Olisin\nvaikka kuinka kauan painellut, milloin hienosti piipattavia ääniä\nmilloin pahasti mörähtäviä, mutta leikkiin sekaantuivat muutkin tytöt\nja alkoivat painella kilpaa minun kanssani, koettaen lyödä yht'aikaa\nsoimaan monta ääntä ja painaen koko kyynärvarrella. Seurauksena oli se,\nettä melu kuului alas tupaan ja meidät ajettiin pois.\n\nMutta minusta tuntui kuin olisin saanut olla lyhyen ajan paratiisissa,\nerittäinkin noiden liehuvien harsojen vuoksi ja tuon sanomattoman\nihanan tuoksun vaikutuksesta, jonka nyt tosin arvaan olleen vain\njotakin hajusaippuata.\n\nKun keräännyimme maidolle talon tupaan, olivat herrasväet jo kotona\nyläkerrassa, ja seistessämme emännän ympärillä ja hänen kirjoittaessaan\nkirjaan meidän litramääriämme, alkoi yht'äkkiä kuulua soittoa ylhäältä,\nja minä hurmaantuneena unohdin koko maailman. Emäntä nauraen herätti\nminut tainnuksista ja auttoi kannuni kohdalleen, ettei maito päässyt\nvalumaan permannolle. Kaikki nauroivat minulle ja käskivät panna suuni\nkiinni, joka varmaankin siis oli ollut auki. En tiennyt mistään,\nkorvissani oli vain niin ihana sävel, niin uusi, niin autuaasti\nennentuntemattomille maille kuljetteleva, että minä ihmettelin, kuinka\nnuo muut saattoivat vielä sen jälkeen puhua tavallisella äänellä ja\nnauraa hahatella niinkuin ennen. Koko matkan kotiin mennessäni pysyin\nyhä samassa hurmiossa, en ymmärtänyt mitään kotolaisten puheista ja\nyhdentekeviä olivat minusta tärkeimmätkin kotitoimet, mitkä eteeni\npantiin.\n\nIsäni vihasi herrasväkeä hirmuisesti. En siihen aikaan päässyt\nymmärtämään perimmäistä syytä siihen. Näin, etteivät muut ihmiset niin\nvihanneet sellaisia kaupunkilaisia, vaan usein ihailivat heitä yhtä\npaljon kuin muutakin hienoa ja kaunista. Minun isäni oli sen vihansa\ntuonut sieltä maailmalta muassaan, ja vaikka kylässämme oli monta yhtä\nköyhää ihmistä kuin mekin, ei kukaan näistä ymmärtänyt jokapäivä ja\njoka hetki syyttää köyhyydestänsä rikkaita, vaan uskoivat monetkin,\nettä Jumala oli luonut toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi, ja että\nihmisen oli tyytyminen kohtaloonsa. Toisinaan tosin muutkin saattoivat\nyltyä haukkumaan, mutta sitten he taas unohtivat ja osasivat ihailla.\nIsäni sitävastoin muisti aina, hän eli aina se ajatus mielessään, hän\nmoitti uskovaisia, jopa pappejakin leväperäisyydestä, ja luulen, että\nvain tästä alituisesta ajattelemisesta olikin saanut alkunsa hänen\nomituinen tapansa silmäillä maahan päin ja hermostuneesti siirtää\nkatsettansa puolelta toiselle. Hän aina vain mietti köyhyyden syitä, ja\nkaikki hänen alituiset kiroilemisensa sekä työn että levon aikoina\nolivat kuin kuplia, jotka nousivat näkyviin alituisesti kiehahtelevan\npadan näkymättömistä pohjavihoista.\n\nIsäni ja minun välillä syntyi näinä aikoina pahoja rettelöitä. Sillä\nhän ei tahtonut päästää minua taloon ihailemaan herrastulokkaita.\nHuomattuansa ihastukseni kävi hän niin häijyksi minua kohtaan, että\nkielsi maidollekin menemästä ja toimitti sijaani muita hakijoita.\n\nJuuri niihin aikoihin olin alkanut ymmärtää tuollaisia aikuisten\nasioita myöskin eräällä muulla, nimittäin sukupuolisuuden alalla. Se\noli kertonut sille ja tämä oli sanonut tälle ja tuo tuolle, ja miksi en\nolisi minäkin heiltä kuullut ja miksi en itsekin sellaisia asioita\nhuomannut. Selviäminen sai alkunsa siitä, että parhaimmasta tytöstä,\njoka oli meille pienemmille tytöille aina hyvä, joka oli palvellut\nHelsingissä, ja jota me senvuoksi suuresti kunnioitimme, rupesi\nkuulumaan ihmeellisiä puheita. Missä vain kaksi vanhaa vaimoihmistä\ntoisensa tapasi, siellä he kohta pysähtyivät tästä Sannasta puhumaan.\nKaikki inhosivat ja moittivat Sannaa, jota me olimme pitäneet niin\nhyvänä, ja pian rupesivat jo tytötkin sanomaan, ettei häntä saanut enää\nhyvänä pitää, ja alkoivat keksiä hänelle haukkumanimiä. Miksi ei asia\nolisi selvinnyt meille vihdoin hyvinkin selväksi, erittäinkin kun tytöt\nsuuresti pilkkasivat ymmärtämättömyyttä näissä asioissa. Pääsimme siis\nperille, että Sanna oli jotenkuten häpeällisesti sairas, osasimmepa\njokainen mainita taudin nimenkin ja kerskailimme tiedostamme. Vielä\ntiesimme, että Sannan olisi oikeastaan pitänyt lähteä tuon tautinsa\nvuoksi kylästä pois kaupungin sairaalaan, sanoivat, koska muutoin tauti\nsaattoi tarttua ... hyi häpeää! Mutta Sannan äiti oli pelätty ihminen\nmeidän kylässämme ja hänen jyrkän kieltonsa tähden ei kukaan uskaltanut\nilmoittaa Sannan sairaudesta kirkonkylään, jossa tohtori asui.\n\nEräänä päivänä vajassa puita pilkottuani istuin lepäämään. Silloin\nkuulin isän tulevan vajan seinän taakse, missä hän alkoi vannehtia\nravistunutta saavia ja kiroileskeli. En hiiskunut mitään, vaan\nkuuntelin, mitä isä rupeaa puhumaan itsekseen, niinkuin hän usein kyllä\nteki. Mutta kotvasen kuluttua tuli hänen luoksensa Kalle, vanhempi\nveljeni, ja minä kuulin, mitä en olisi ikinä tahtonut kuulla.\n\nKalle kertoi isälle, että se isompi herrasväen poika oli kysynyt,\ntiesikö Kalle kylässä jotakin hauskaa tyttöä, jonka kanssa saisi\nseurustella.\n\nIsän vasaran naputus lakkasi äkkiä.\n\n-- Katsos sitä p--kelettä, sanoi ukko. Saatoin kuvitella, kuinka isän\nsilmät säkenöitsivät vihasta. -- Vie se Sannan luo, sanoi hän, ja he\nrupesivat naureskelemaan, isä vähän pahanilkisesti ja Kalle nuoren\nhuolettomasti. Kuinka he siinä keskustelevatkaan, lopulta tuntui\ntulleen päätetyksi, että Kalle tutustuttaa herraspojan Sannaan. Sitten\nhe menivät molemmat naureskellen pois.\n\nEn pitkiin aikoihin käsittänyt tätä asiaa, en ymmärtänyt kauhistua.\nPäinvastoin, toden tunnustaakseni kovasti toivoin, että Kalle ei\ntutustuttaisikaan herraspoikaa Sannaan, niin hyvä kuin Sanna saattoikin\nolla, vaan minuun, sillä sittenpähän saisin mielin määrin oleskella\nherrasväen huoneissa, hengittää niiden ihanaa tuoksua ja kuunnella\ntaivaallista soittoa.\n\nVähän ajan perästä näyttivät kaikki tietävän, että Kalle on\ntutustuttanut herraspojan Sannaan, puhuivat siitä ja myöskin\nnaureskelivat, toiset pahanilkisesti, toiset huolettomasti.\n\nKun tytöiltä tiedustelin, mikä tässä asiassa saattoi olla ihmisistä\nniin merkillistä, he taas pilkkasivat tietämättömyyttäni, ja minä\nvihdoin ymmärsin sen, mikä sitten koko elämäkseni löi parantumattoman\nhaavan sieluuni.\n\nMutta että lukija ymmärtäisi, miksi _minä_ haavoituin, miksi en\nsaattanut muiden tavalla vain nauraa koko asialle ja pahanilkisesti\nhymyillä, on minun kerrottava edelleen suhteistani tähän herrasväkeen.\n\nMinä lähestyn nyt muistelmissani autuuteni saarta.\n\nKaikki on hiljaa. Koivunlehti ei värähdä, risu ei risahda jalkojeni\nalla, kun astun maihin. Ei saa värähtää, ei saa risahtaa, en tahdo\nmihinkään koskettaa, en aja pienintäkään lintusta oksaltansa pakoon,\njääköön kaikki niinkuin on, muuttumattomaksi muistoissani ikiajoiksi.\n\nTahdon lähestyä saartani niinkuin tuntumaton henki, tahdon jälleen\nnähdä sen tarumaisen ihanat lehdot, sen siniset varjot, puiden välisen\nyöruskotuksen, tahdon tuntea yökasteen tuoreet tuoksut ja kuulla\nkaislikkojen hiljaisen hipinän...\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOlin kokoomassa varpuja äitipuolelle, joka tarvitsi niitä\nvispilöikseen, kauppiaalle myytäväksi.\n\nJuuri vierestä, männikön laidasta, johon koivikkoni loppuu ja\nkanervaiset kalliot alkavat, kuulin outoa puunhakkuuta. Se ei\nvarmaankaan ollut mitään aikamiehen touhua.\n\nAjattelin: -- Joku siellä isännän metsästä salaa risuja katkoo.\n\nHiivin hiljaa lähemmäksi, pujottelin näreikön lävitse, väistin syrjään\nkuusenoksat, kurkistin ääntä kohden.\n\nNuorempi herraspoika siellä kirves kädessä touhusi. Hän oli asettanut\nkarsitun mäntyisen riu'un poikittain kahden kiven väliin ja löi sitä\nkirveenterällä suoraan kohti koettaen kai osua joka lyönnillä samaan\npaikkaan. Lakki oli häneltä pudonnut, kasvot punoittivat tulistuneina\nja kieli oli mielenjännityksestä kiertynyt suupieleen. Ranka ei\nkatkennut, hän koetti lyödä milloin miltäkin puolelta ja asetteli aina\ntakaisin kivelle, kun puu luisui alas. Vihdoin heitti kirveen kädestään\nja hyppäsi puun päälle. Se rusahti. Nyt se käännettiin toisin päin ja\ntaas hypättiin päälle. Sitten taas käännettiin ja taas keikutettiin,\nkunnes meni poikki.\n\nKohta kun puu oli saatu näin lyhennetyksi, tarttui poika siihen\ninnokkaasti kiinni ja hilasi toiseen kohtaan, joka kuitenkin oli vielä\nlähempänä minun piilopaikkaani. Hän raahasi puun kahden lepän väliin,\njoista toinen oli melkein mätä ja toinen kasvoi kallellaan, pensoen\njuuresta. Nyt nostettiin riuku pystyyn ja annettiin pudota toisen lepän\nhaaraan, joka oli puolentoista sylen korkeudella. Sitten katseltiin\nylös toisen lepän runkoon ja mietittiin. Koetettiin nostaa riuvun päätä\ntuon kallellaan olevan lepän oksalle, joka oli melkein yhtä korkealla\nmaasta. Kiivettiin lepänrunkoa myöten, tartuttiin oksaan ja oksa\ntaitettiin. Tultiin alas, ruvettiin riuvun päätä sovittamaan ylös\nleppään. Oksantynkä oli kuitenkin katkennut niin lyhyeksi, että riuku\nputosi alas ennenkuin ehdittiin maahan. Nyt otettiin veitsi taskusta ja\nkalvettiin poikki katajanoksa jonka notkeutta koetettiin taivuttamalla\nsolmuun. Riuvunpää kainalossa kiivettiin jälleen puuhun ja katajan\navulla solmittiin riuku oksantyngän päälle kiinni lepän runkoon. Maahan\npäästyä, kun katseltiin onnistunutta temppua, laukesi kataja solmustaan\nja riuku putosi alas.\n\nPoika seisoi vähän aikaa miettien ja läksi sitten päättävästi pois.\n\nMinä tulin piilopaikastani. Koska hän oli jättänyt sekä kirveen että\nveitsensä kivelle, arvasin aikomuksen olevan kohta palata. Ajattelin:\n-- Hän on varmaan mennyt taloon nauloja hakemaan, joilla lyö kiinni\nriukunsa. Väänsin koivuisen vitsan, nostin riuvunpään ja sidoin\nvitsalla sen lujasti leppään, oksan yläpuolelle. Sitten läksin\nkokoomiani varpuja kotiin viemään, sillä äitipuolen takia en uskaltanut\nviipyä, vaikka olisi mielikin tehnyt.\n\nSeuraavana päivänä tein asiaa metsään. Juoksin katsomaan, mitä samalla\npaikalla tänään tapahtuisi.\n\nEi ollut ketään.\n\nRiuku oli kiskottu vihaisesti alas, vitsarengas katkottu. Ajattelin: --\nPoika on suuttunut, kun on hänen asioihinsa sekaannuttu. Ja kaduin\ntekoani. Nyt hän on varmaan luullut, että joku aikaihminen on tahtonut\nhäntä pilkata, sillä kovin vihaisesti oli riuku heitetty syrjään.\n\nSiinä seistessäni kuulin taas jotakin kaukaista hakkuuta tai ehkä en\nkuullutkaan, mutta vaisto pani minut juoksemaan kaskimaan toisella\npuolella olevaan metsään, joka oli lepän ja kuusen sekaista, hyvin\ntiheää ja risuista. Sinne päästyäni kuulin ainakin selvään jotakin\nryskettä, joka ei ollut aikuisten touhuja, vaan taaskin usein\nkeskeytyvää naksutusta, niinkuin poikain ollessa miesten töissä.\n\nHiivittyäni kyllin lähelle näinkin pojan keskellä pahinta tiheikköä\ntaaskin samanlaisissa hommissa. Hän oli saanut jonkunlaisen riuvun ylös\npuiden väliin ja oli sitä vastaan asetellut nojalleen joukon vanhoja,\npuolimätiä lautoja. Tällä kertaa näytti olevan naulojakin mukana, niitä\notettiin vähä väliä pahvipaketista ja naputeltiin lautojen reunoihin,\njoiden luultiin siten pysyvän toisiinsa liittyneinä. Arvasin, että oli\ntarkoitus muodostaa laudoista seinä.\n\nNyt naulattiin viimeinen lauta toisiin kiinni, päätä kallistellen ja\nihaellen katseltiin tehtyä työtä ja mentiin nopeasti pois -- tietenkin\nuusia lautoja hakemaan.\n\nMinä pujottelin näreiköstä näreikköön hänen jäljessään.\n\nOlin arvannut oikein, Hiekkatöyrään luo päästyämme rupesi poika\nVikmanin perunakuopan katon päältä kiskomaan lautoja, joista monet\nolivat niin mätiä, etteivät pysyneet koossa, vaan hajosivat\nliikuttaessa. Jokunen jäi sentään ehiäksikin. Näitä hän sai kolme,\nkaikki muut hajosivat, -- ja nyt hän lähti raastamaan lautoja metsään\nvetäen niitä perässään ja itse käyden takaperin.\n\nMinun teki mieli auttaa häntä ja sentähden olin sattumalta tulevinani\npolkua pitkin häntä vastaan. Ennenkuin ehdin kohdalle hän kuitenkin jo\nhuomasi minut, heitti laudat ja päivää sanomatta kysyi, tiesinkö minä,\nmistä oikeita lautoja voisi saada.\n\nTiesinhän minä. Tiesin kokonaisen läjän ihan valkeita kuudentuuman\nlautoja, jotka isäntä oli keväällä ajanut sahalta ja latonut mäelle\npinoon kuivamaan.\n\nPoika nosti mätälaudat jälleen kainaloonsa ja sanoi:\n\n-- Odota tässä.\n\nSen sanottuaan hän alkoi raastaa lautoja metsään.\n\nOlimme saman pituiset, ehkä saman ikäisetkin, enkä senvuoksi ollut\noudoksumatta, että hän komensi minua kuin vanhempi ihminen, vieläpä\npuhutteli päivää sanomatta niinkuin lapsia puhutellaan.\n\nRupesin hypähdellen juoksemaan kotiin päin, mutta pysähdyin kesken ja\npalasin takaisin. Suoraan sanoen, minua peloitti olla tottelematon,\nvaikka itseänikin nauratti oma pelkoni.\n\nMelko kauan odoteltuani poika vihdoin tuli metsästä polulle. Hän kulki\npari askelta ohitseni minuun ollenkaan vilkaisematta, ikäänkuin\nlautojensa tähden huolestuneena katsoen eteensä ja vain niitä hakien.\n\n-- Missä ne ovat?\n\n-- Ne ovat mäellä, kujakalliolla.\n\n-- Näytä!\n\nJa voidakseen nähdä, minnepäin minä osoitin, hänen täytyi antaa minun\ntulla rinnalleen. Ja nyt minä uudelleen tunsin, että hänen tuoreen\npuhtaaksi pestystä valkoisesta puserostaan lähti pihkan ja havujen\nohella sama ihana tuoksu, minkä olin tuntenut heidän huoneessaan, ja\nhurmaannuin siitä.\n\nTuskin ennätin osoittaa suunnan kujakalliolle päin, kun hän jo taas\nmeni edelleni ja malttamattomana jätti minut kauas jälkeensä.\n\nPerille päästyämme osoittautui kuitenkin, etteivät nämä laudat hänelle\nkelvanneetkaan. Hän ei huolinut _valkoisista_ laudoista, vaan niiden\npiti olla välttämättä harmaita ja vähän mätiä. Oikein hän suuttui, kun\nnostin yhden laudan olalleni kantaakseni sen hänelle metsään. Hän\ntempasi sen minulta ja pudotti maahan.\n\nHarmaita ja vähän mätiä lautoja löysimme sitten kokonaisen röykkiön\ntiheästä nokkospensastosta. Hän poltti pahoin kätensä ja oli pakotettu\nturvautumaan apuuni. Vaikka olinkin avojaloin, menin nokkosten\nkeskelle, nakkelin laudat esille ja iloitsin osanneeni vihdoin olla\napuna tuolle töykeälle pojalle, joka ei ollut vielä kertaakaan\nkatsahtanut minuun. Ajattelin: -- Kyllä hänen kohta täytyy kiittää ja\nkatsahtaa silmiin.\n\nMutta hän rupesi kohta sälyttämään lautoja olalleen ja saatuaan neljä\npätkää selkäänsä lähti heti menemään, sanomatta minulle sanaakaan.\n\nEn tiennyt, pitikö minunkin ottaa lautoja olalleni ja mennä hänen\nperässään, vai oliko tarkoitus, että sain mennä matkoihini.\n\nKokosin kuusi parasta pätkää, vipusin ne olalleni ja läksin menemään\nperässä.\n\nPuolimatkassa tapasin pojan. Hän oli väsynyt, viskannut laudat olaitaan\nja istunut lepäämään mättäälle. Kuljin kuormineni hänen ohitsensa ja\nvein laudat määräpaikkaan metsään.\n\nNyt olisi minun ollut suorempi mennä kotiin toista tietä, mutta jokin\nselittämätön keskeneräiseksijäämisen tunne esti menemästä. Ei niin,\netten olisi tahtonut jättää keskeneräiseksi lautojen kantamista, vaan\ntarkoitukseni itse pojan suhteen oli kesken. Olisin tahtonut saada\nhänen huomionsa edes silmänräpäyksen ajaksi kääntymään laudoista\nitseeni, saada hänet esimerkiksi kysymään, kuka minä olen, tai\nkatsahtamaan, tai vaikkapa sanomaan yhdenkin sanan jostakin muusta kuin\nlaudoista, esimerkiksi, että pilvi on valkoinen tai muuta sellaista\njoutavaa vain _minua_ varten.\n\nMenin siis takaisin.\n\nPoika istui vielä samalla paikalla.\n\nAioin kulkea hänen ohitsensa, mutta hän käski minun ottaa oman\nkantamuksensa ja viedä perille. Kun nostin laudat olalleni, ei hän\npuolestaan mennytkään uusia hakemaan, vaan tuli minun jäljessäni.\nPerille päästyäni hän päinvastoin käski minun hakea vielä lautoja ja\njäi itse lyömään niitä seinän jatkoksi.\n\nMinä tottelin, vieläpä olin onnellinen.\n\nTaisin käydä lautapaikalla ainakin kolmesti ja olisin saanut mennä\nvarmaan vielä neljännenkin kerran, ellei apuani olisi tarvittu\ntoisaalla. Hän ei saanut lyödyksi lautaa poikkitelon minun pitelemättä\nsitä toisesta päästä.\n\nHuomasin nyt, että tarkoituksena oli laatia ikkuna seinään. Kaksi\nlaudanpätkää kiinnitettiin poikittain ikkunan ylä- ja alalaudaksi.\n\nSelvää oli nyt, että oltiin rakentamassa huonetta, oikeaa\nihmisasumusta. Mutta sitä hämärämmäksi jäi minulle arvoitus, miksi\ntämmöiseen tarkoitukseen eivät olleet kelvanneet ne uudet laudat, jotka\nolin näyttänyt ja joista olisi toki tullut paljon komeampi seinä.\n\nEnhän minä saanut mihinkään sekaantua, sitä vähemmän ehdottaa parempaa\nrakennustapaa. Kannatella lautaa koholla, tarjota uutta naulaa mestarin\nkäteen, nostaa vasara, hakea saha, semmoisia vain uskalsin, muuta en.\nEnkä omin päin sitäkään, vaan kaiken sain tehdä käskystä. Ainoastaan\nolemalla hänen tarkoituksestaan erehtyvinäni saatoin joskus oikaista ja\nparantaa jotakin kovin epäkäytännöllisesti suunniteltua laitetta. Mutta\nsaattoipa käydä niinkin, että jonkun laudan kiinnitettyäni mielestäni\naivan paikalleen, hän repäisi laudan irti ja naulasi uudelleen, ja --\n_vinompaan!_ Kaikki pantiin vinoon, ikkunanristikotkin, ja minä rupesin\najattelemaan, että hänen näössään oli jokin vika.\n\nMutta ei, vinous ja remppaisuus oli tarkoituksellisia.\n\nTotuin vihdoin tietämään hänen tahtonsa jonkinlaisen vaiston avulla.\nMinäkin kiinnitin nyt kaiken vinoon ja viistoon, niinkuin saattaisi\najatella olleen jossakin ränsistyneessä ja kokoonluhistuvassa\nmökkipahasessa. Auttamisen tilaisuuksia alkoi näin tulla minulle yhä\nuseampia, ja vihdoin oli minulla lupa omin päin valita mätiä lautoja\ntakaseinään, kun jo tiesin, miltä seinän oli tarkoitus näyttää. Myöskin\nkattolaudat sain naulata, mutta minun piti kuitenkin aina ennen\nnaulaamista katsahtaa katolta alas ja odottaa hänen hyväksymistään,\njoka ilmaistiin päännyökkäyksellä. Itse hän istui maassa polvet leuan\nalla, kädet polvien ympärillä, eikä katsonut muuhun kuin tekeleehensä.\n\nHuomattuaan, että työ kävi ilman hänen tarkastustaankin, hän läksi\nodottelemaan sen päättymistä -- kotiinsa.\n\nMinä aioin seuraavana päivänä kostoksi olla tulematta mökille, mutta en\nvoinutkaan päätöstäni täyttää, -- en olisi rehellinen, ellen sanoisi:\n-- pelosta. Pojan tapa rypistää silmäkulmiansa, kun en hänen käskyänsä\nnoudattanut, oli vastoin tahtoani vanginnut mieleni. Ensin tämä suhde\nnauratti minua hullunkurisuudellaan, mutta pian huomasin, etten siitä\nvoinut leikillä päästä. En leikillä enkä enää todellakaan, sillä vaikka\nolin pari kertaa harmista itkenyt, en sittenkään voinut olla hänen\ntahtoansa noudattamatta. Tämä on minulle yhä vieläkin selittämätön\narvoitus, minä orjistuin hänen tahtonsa alaiseksi ja hän asettui minun\nherrakseni minkään olosuhteiden antamatta siihen vähintäkään aihetta,\nhänen olematta oikeutettu ja minun olematta pakotettu, itsestään, aivan\nkuin maailman alusta saakka olisi ollut määrätty tämä meidän suhteemme:\nhän käskijänä, minä käskettynä, hän herrana, minä piikana.\n\nJoskus olen kyllä ajatellut, että ehkä -- ensi hetkestä jo kiinnyttyäni\nhäneen -- tietämättäni hain kohtia, joita myöten olisin päässyt hänen\nläheisyyteensä, ja pian huomasin, ettei semmoisia kohtia ollut\nolemassa, tahi että täydellisen alistumisen suhde oli ainoa, johon\nnähden minä hänelle jotakin merkitsin. Ja koska tämäkin suhde sentään\ntavallaan yhdisti meitä, en hennonut sitä katkaista. Minun \"pelkoni\" ei\nsiis ollut todellista pelkoa hänen edessään, vaan ainoastaan pelkoa\nväliemme katkeamisesta.\n\nTulin kuin tulinkin seuraavana päivänä. Tavallisuuden mukaan minä\nnytkin hiivin näreikköjen kautta, katsellakseni ensin salaa häntä ja\ntullakseni esille vasta juuri silloin, kun minua johonkin välttämättä\ntarvittiin. Tai miksi en sanoisi suoraan, vain katsellakseni häntä.\n\nNyt ei mestarini sentään ollutkaan saapuvilla, vaikka kyllä näkyi, että\noli ollut. Eilen valmistamalleni katolle oli aseteltu sammaltukkoja\nvieriviereen, kuitenkin vain toisesta räystäskulmasta alkaen, ja siitä\narvasin, että hän kaiketi oli mennyt uusia sammalia hakemaan,\npeittääkseen niillä koko katon.\n\nMitä tuo tarkoitti en ensin voinut ollenkaan ymmärtää. Miksi piti panna\nsammalia katolle? Eräs suuri sammalpala kiertyi mukavasti päädyn\nympäri, ja sitä kohtaa katsellessa minulle äkkiä selvisi, että jos\nmuukin katto samoin peittyy sammaliin, mökki alkaa näyttää vanhalta\nLoviisan tuvalta, jonka katolla myöskin kasvoi paljon sammalia, jopa\nhorsmiakin. Todella, ihan kuin Loviisan tupa, ihan, ihan!\n\nNyt oli selvää, että tätä hän oli tarkoittanut alusta asti. Sitä varten\noli lautain pitänyt olla mätiä ja sitä varten pantiin kaikki vinoon,\nikkunaristikotkin... Ihmeellinen kokonaiskuva syntyi eteeni, vaikka\nsammalia ei ollut vasta kuin vähän toisella reunalla, ja minun alkoi\ntehdä mieli jatkaa sammalten asettelemista nyt, kun ymmärsin\ntarkoituksen.\n\nKaikki oli pelkkää leikkiä. Ei ollut aikomus laittaa mitään oikeata\nhuonetta, vaan ainoastaan huoneen _kuva_. Ja vaikka nyt täydelleen\nymmärsin, miksi hän oli ollut niin innokas ja niin varmasti tahtonut\nkaiken asetetuksi juuri niin eikä näin, en kuitenkaan voinut olla muuta\nkuin ihmeissäni, että hän tätä leikkiä tehdessään oli ollut niin\ntosissaan, vielä enemmän tosissaan kuin jos olisi todellista huonetta\ntahtonut rakentaa. Ja niin varma sen pienimmästäkin piirteestä!\n\nIhastuin sitä enemmän kuta kauemmin katselin kuvan valmistumista.\nMieleni valtasi suuri innostus. Ajattelin: -- Hän luulee, etten minä\nymmärrä mitään, mutta minä näytän hänelle, että ymmärrän kaiken. Tiesin\nmissä oli oikeita karhunsammalia, menin sinne ja toin niitä raskaan\nsylillisen.\n\nNähtyään minun sammaleni heitti hän saavuttuaan omansa pois ja kävi\nkohta käsiksi uusiin. Mutta minä en saanut nousta katolle niitä\nasettelemaan. Minä sain vain käskyn mennä lisää tuomaan, ja sitten\nvielä, ja vielä...\n\nEnkä saattanutkaan osoittaa hänelle, että nyt ymmärsin asian\ntäydelleen, -- mikä olisi aivan varmaan tehnyt meidät tutuimmiksi\ntoisillemme, toisin sanoen, hän olisi senjälkeen varmasti katsahtanut\nsilmiini.\n\nSeuraavana päivänä menin siis varhain, jo neljältä aamulla, mökillemme,\nhain monta kantamusta karhunsammalia, oikein kaikkein muhevimpia ja\npaksuimpia, nostin ne katolle ja asettelin omin päin koko toisen puolen\nkattoa melkein täyteen.\n\nMinun mielestäni tuli mökki tältä toiselta puolelta katsottuna vielä\nenemmän Loviisan mökin tapaiseksi.\n\nJa pamppailevin sydämin odottelin, milloin mestarini tulee ja näkee,\nmitä olin hänen poissa ollessaan rohjennut tehdä. Voi olla, että hän\nsysää sammalet alas. Silloinhan ovat välimme entisellään ja minä kyllä\npian taas unohdan sen kärsimyksen, minkä hänen vihastumisensa minulle\ntuottaa. Sehän on vain yksi monen entisen lisäksi.\n\nMutta voihan käydä myös toisin. Sydämeni sykähteli sitä ajatellessa ja\nodotellessa. Voi käydä, että hän katsahtaa minuun kummastuneena ja me\nmolemmat naurahdamme ymmärtäen toisemme.\n\nSilloin... Silloin on olemassa jokin muukin yhdysside meidän välillämme\nkuin vain minun tottelevaisuuteni ja pelkoni. Tunsin oikein punastuvani\najatellessani sellaista mahdollisuutta.\n\nIstuin katolla odotellen. Tahdoin, että kun hän tulee, olen ikäänkuin\nlopettelevinani sammalten asettelemista.\n\nMutta häntä ei kuulunut.\n\nTulin katolta alas ja istuin kauan aikaa maassa yhä odotellen. Jos\nkuulen risauksen, kiipeän taas katolle ja olen asettelevinani... Mutta\nhän ei tullut.\n\nEikä hän tullut tälle mökille enää milloinkaan. Se oli hänen mielestään\nkaiketi ollut jo aikaa sitten valmis.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNoihin aikoihin olin viidentoista ikäinen.\n\nJokseenkin niin kuin olen kertonut, syntyi minussa tuo omituinen,\nsiihen aikaan minulle itselleni aivan selittämätön kiintymys talon\ntoisessa kerroksessa majailevaan herrasperheeseen.\n\nOlin ensi kerran elämässäni nähnyt hienoja ihmisiä. Nyt täysi-ikäisenä\nen voi muistaa heissä mitään sellaista erikoista, joka ei olisi\nyhteistä kaikille samanlaisille hienostuneille säätyläisihmisille,\nmutta silloin he kuvastuivat mieleeni jonakin ihmeenä, uuden elämän\navauksena, ennen aavistamattomana hyvyyden, hienouden ja onnen\nmaailmana. Kaikki lapsekkaat, torpan ympärillä kasvaneet käsitykseni\nsaivat tästä ajasta asti uuden suunnan, niinkuin joskus käy\nikkunakukalle, joka on ojentanut kaikki lehtensä auringon puolelle ja\nnyt käännetään ympäri, että lehtiä kasvaisi toisellekin puolelle;\nkaikki näyttää kukasta nurinpäiseltä, kaikki kääntyy uutta aurinkoa\nkohden, entinen on kuin jotakin olematonta, väärään suuntaan\nkasvanutta.\n\nNiin näytti silloin. Nyt sanon:\n\nTästä ajasta alkoi elämäni onnellinen erehdys, joka sittemmin muuttui\nvarsinaiseksi olemuksekseni, kaiken ulkonaisen muodostajaksi,\nsisäiseksi ytimeksi, vaikutinteni vaikuttimeksi, siksi, mikä teki\nelämäni yksin vain minun eikä kenenkään muun elämäksi.\n\nJos vieläkin ummistan silmäni asettuakseni silloiseen mielentilaan,\nniin on kaksi päätunnetta vallalla: rajaton ihailuni ja sen vieressä,\nympärillä, sisällä -- sanomaton kaiho, kun olen niin peräti syrjässä\nihailuni esineistä, suljettuna kaiken sen yhteydestä, johon lehteni\nkurottavat, -- kun vain näen uuden auringon, mutta en pääse sen lämmön\npiiriin...\n\nHeidän lähdettyään olin todella kuin kuollut kaikelle entiselle,\nisälle, äitipuolelle, veljille, sisarille, lehmälle, kanoille,\nnavetalle, kaivolle, lehdoille, purolle, ja kaikelle, mikä oli ennen\nmuodostanut kirkkaudessa helkkyvän elämäni. Kun ei aurinko paistanut\nuudelta puolelta, ei se paistanut enää vanhaltakaan. Varmaan en nähnyt\nenkä kuullut ketään, koskapa muistelen ihmisten katselleen minua\nihmetellen ja keskenään neuvotelleen minun suhteeni, ikäänkuin olisin\nollut mielipuoli, joka katselee näkyjä eikä niiltä näe edessään olevaa\ntodellisuutta.\n\nErikoisiin muistoihin tältä ajalta kuuluvat taajat käyntini mökillä.\n\nKuvittelin ikävissäni, että minun poikani on yhä vieläkin siellä.\nHiivin näreikköön juuri niinkuin olin ennenkin hiipinyt ja hajoitin\ntieltäni kuusten oksat nähdäkseni miten hän siellä muka touhuaa ...\nhiljaa, hiljaa, ettei hän vain kuulisi ja huomaisi!\n\nVästäräkki siellä näkyi istuvan katonsammalilla, tiainen lensi\nikkuna-aukosta sisään, toinen koputteli ikkunanlautaa. Kaikki tuo\nmerkitsi: -- Siellä ei ole ketään. Mutta minä en ollut lintusia\nhuomaavinani, vaikka itkettikin. Kuvittelin, että siellä hän kyllä on,\nvaikka on vain toisella puolella, tai -- on muka mennyt taloon nauloja\nhakemaan.\n\nOlen odottelevinani hänen palaamistaan, jaksan kauan -- kauan odottaa.\n\nTuolla maassahan hän aina istui, kun minä hänelle rakentelin, ja olin\nkatolla sammalia asettelemassa. Mutta katon lopullista valmistumista\nhän ei enää halunnutkaan nähdä, ja juuri tämä katto se olisikin ollut\nminun parastani -- kun minä jo aivan täydellisesti ymmärsin hänen\ntarkoituksensa! Saatuaan katolle sen verran sammalia, että juuri ja\njuuri saattoi kuvitella, millaiselta mökki tulee valmistuneena\nnäyttämään, ei hän mitään enempää huolinutkaan. Se jo riitti, se oli\nvalmis, ja hän jätti kaiken.\n\nIhmeellistä! Saattaa siis löytyä semmoisia olentoja, jotka kantavat\nlautoja ja otsa hiessä rakentavat suurta mökkiä vain sen vuoksi, että\nse -- _näyttäisi!_ En olisi aavistanut, että semmoisia on. Olin\nkuvitellut, että saa tahtoa vain sellaista, mikä on hyödyllistä,\ntarpeellista isälle tai elukoille, -- nyt näin, että voi tahtoa\ntuommoistakin olematonta, hyödystä riippumatonta. Ja innostuin,\nhurmaannuin, rakastuinkin tuohon ihmeelliseen, syvään, uuteen, joka\nolisi ollut minulle olematonta, mutta nyt oli todellisuutta, koskapa\nmeitä oli kaksi, jotka tunsimme sen samoin.\n\nJos teen itselleni tarkkaa tiliä, niin täytyy sanoa näin:\n\nKaikessa rakastumisessa on aina jokin erikoinen toisen piirre tai\näänensävy, sanomisen tapa, tai liikkuminen, katseleminen, tai jokin muu\nsellainen aivan ulkonainen toisen ominaisuus, joka käsittämättömästä,\nnäennäisesti aivan aiheettomasta syystä toista miellyttää. Tämä\nmieltymys, niin vähäpätöiseltä kuin se voisi paperille kirjoitettuna ja\nulkoapäin katsottuna näyttääkin, on kuitenkin aivan ratkaiseva. Ennen\nei ollut mitään, sen jälkeen avautui kaikki. Ennen tuo ihminen oli\nvieras niinkuin kaikki muutkin ihmiset, sen jälkeen katosi väliltä\njokin este, joku nosti pois verhon, joku puhalsi mustan tomun valkoisen\npinnan päältä. Nyt ei ole välillä enää mitään, on kuin avatun oven\nedessä, josta näkyy vieraan asunnon sisus, suloinen kotihämy. Ei\nuskalla astua sisälle, koska ei tunneta toisiaan, mutta tuo on vain\nulkonainen este, koti näkyy kaikkinensa, sen sisimpiin sopukkoihin\nasti.\n\nVarmaan suuresti hämmästytän lukijani, kun ilmaisen, että se erikoinen\nalkumieltymys, josta olen puhunut, oli minulle tuo viehättävä saippuan\ntuoksu, jota tosin silloin en tiennyt saippuasta lähteneeksi. Mutta\nmihinkäpä sitä totuudesta pääsee.\n\nMuistoni puhuvat tässä kohden lahjomatonta kieltä.\n\nKun jaksamatta enää näreikössä kuvitella, että hän on siellä, vaikka ei\nollutkaan, juoksin rakennuspaikalle, oli ensimmäinen haluni löytää\nesine, josta olisin tuntenut saippuan tuoksun. Paljon oli puupalasia,\nolivatpa tuossa rikkoutuneen sahankin palikat, mutta en mistään\ntuntenut muuta kuin kuusenpihkan hajua ja olisin ihan tuohon paikkaan\ntahtonut painua itkemään. Ei minulle elänyt mikään, aurinko ei\npaistanut, kuusen oksat huiskuivat tuulessa ihan turhaan, minua\nilahduttamatta. Tuossa muurahaiset kulkivat, tuossa kuivuneet lehdet\nkäpertyivät sammalen päälle, kaikki eli niinkuin ennenkin, mutta ei\nvain minulle, -- minulle oli kaikki kuollutta, kun sitä ainoata ei\nollut täällä, eikä koko metsässä, ei tiellä, ei talossa, ei koko sillä\nsuurella seudun lakeudella, jota siihen aikaan kuvittelin maailmaksi.\n\nMutta jollen rakastumiseni yhteydessä ajattele saippuan tuoksua -- mikä\ntosin on minulle melkein mahdotonta -- niin on minulla tiedossa kyllä\ntoinenkin ihastuksen aihe, -- hänen katkonainen puhetapansa. Hän sanoi\nvain juuri sen verran kuin oli välttämätöntä, jopa tyytyi vain\nkädenliikkeellä osoittamiseen, jos sillä pääsi sanomasta. Se ei ollut\nseuraus siitä, että hän olisi minun arvoani vähäksynyt, päinvastoin hän\ntaisikin suvaita minua vain siksi, että niin ketterästi ymmärsin kohta\nhänen tarkoituksensa hänen tarvitsematta mitään selittää. En kuitenkaan\nollut hänelle olemassa muussa merkityksessä kuin vain tuon rakentamisen\navustajana. Olin siis rakastunut juuri siihen, mikä tavallaan kuvasti\nhänen luonteensa pahimpia varjopuolia, hänen tahtonsa tyranniuteen. Kun\nhän halusi jotakin, eli hän vain tuon halunsa täyttämiseksi. Ja vaikka\nhän ei olisikaan halunnut mitään näkyvää osoitettavaa esinettä, oli\nhänen katseensa usein tähdättynä johonkin sisäiseen ajatukseen siitä,\nmitä hän tahtoi, eikä hän silloinkaan tuntunut näkevän mitään muuta.\nOikeastaan hän oli aina näin tähtäämässä katsettaan johonkin\ntahtomaansa näkyvään tai näkymättömään asiaan, niinkuin nuori\nrotukoira, joka elää hetki hetkeltä nykyisyyden voimakkaissa vainuissa,\nvärisevin sieraimin, vavahtelevin jäntein etsien tietä saaliinsa\nläheisyyteen. Hänen paksu, ruskea, kihara tukkansa, joka tavallisuutta\nhalveksien hakeutui myöskin ohimoille, hänen sirontasainen kyömynenänsä\nja pienen suun paksut huulet, ja erittäinkin nuo alituisesti\ntähtäilevät silmät, jotka eivät ymmärtäneet mitään epämääräistä tai\nelotonta, ja vihdoin tuo keskeneräisyys lauseissa, joka ei milloinkaan\nmalttanut eikä tavoittanutkaan löytää rauhallista ja täyteläistä\nilmaisua sisäisten vainujen vaihtelulle, nuo kaikki ne olivat minun\nrakastumiseni ydinvaikuttimia.\n\nNyt voin sanoa sen, jota en olisi voinut selittää ilman näitä pitkiä\npuheita: -- Minä olin rakastunut juuri siihen, ettei hän kertaakaan\nkatsahtanut minuun, hänen tyranniuteensa.\n\nNostelin maasta oksanpaloja, tikkuja, rikkoutuneen lehtisahan varren,\nkoettelin tuntea niistä hajusaippuan tuoksua, mutta niissäkin oli vain\nmetsäistä pihkan hajua. Ei, ei, ei milloinkaan enää...\n\nItkin ja valittelin yksinäisyydessäni.\n\nEnkä voinut enää valituksiani leikkeihin vaihtaa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMuudan tuttava myöhäisemmiltä ajoilta ja sivistyneiden joukosta, joiden\nparissa olen elämäni toisenpuolen viettänyt, sanoi kerran minulle\ntavanneensa luonteessani erään käsittämättömän ominaisuuden: -- Minä\nmuka \"pidän pahoista\".\n\nTäytyy myöntää, että \"pahat\" -- vieläpä huonomaineiset -- ovat sangen\nusein joutuneet aivan erikoisiksi ystävikseni. Ja jo tiedottomasta\nnuoruudestani asti. Ehkä minussa todella piilee jokin salaperäinen\nvetovoima rappeutuneihin ihmisiin? Voin hyvinkin yleistää tämän\ntunteen, kun ajattelen tuttujeni sarjaa lapsuudesta näihin päiviin\nasti. \"Pahoilta\" on ainakin puuttunut se farisealaisuuden leima, joka\nminusta on ihmisissä aina ollut vastenmielisintä. Miksi ei hyvissä\nilmene vaatimattomuutta, avomielisyyttä, ystävyyden kalliiksi\narvioimista, niinkuin pahoissa?\n\nHuonomaineiset ovat vapaita ihmisiä, ei siinä pahassa merkityksessä\nainoastaan, että saavat tehdä sellaistakin, mikä on muilta kielletty,\nvaan niin, että heitä ei sido tarve näyttäytyä paremmilta kuin ovat,\njoten he pääsevät kantamasta ulkokultaisuuden kahleita. Tämä vapaus\nsisältää tosin vapauden pahaankin, vieden heiltä kaikkein tavallisimman\nkeinon, jonka avulla muut säästyvät mainetta turmelevista teoista,\nmutta se vapauttaa myöskin hyvän heissä. Niinpä he eivät tunne mitään\nestettä heittäytyessään rajattoman avomielisiksi. Heidän ei tarvitse\npunnita etukäteen, onko tuo täydellinen antautuminen heille edullinen\ntaikka ei. He saattavat vapaasti sanoa tai tehdä jotakin pelkästään\njonkun liikutuksen puuskasta, tunteellisen kiintymyksen vaikuttimesta,\ntarvitsematta arvioida menettelynsä suhdetta edeltäpäin harkittuihin\nsuunnitteluihin. He elävät nykyisyyden vapaudessa, sillä heillä ei voi\nolla mitään persoonallista tulevaisuutta, joka nykyisyyttä kahlehtisi.\nHeitä eivät velvoita myöskään mitkään ihmisten vaativat odotukset,\nsillä ihmiset eivät ylimalkaan odotakaan heiltä mitään, eivätkä ole\nmuodostaneet itselleen pahoista lähimmäisistään mitään kuvaa, joka\nvoisi sitoa näitä tämän kuvan kanssa sopusointuisiin ja sitä\npönkittäviin tekoihin.\n\nNämä pahojen ominaisuudet ovat varmasti niitä, jotka ovat kaikille\nystävilleni tunnuksellisia, ajattelinpa heitä miltä elämäni ajalta\ntahansa.\n\nMutta kun menin Sannan luo ja kohta rupesin hänen läheisimmäksi\nystäväkseen, vaikka hän siihen aikaan oli kylässämme niin halveksittu,\netteivät siatkaan, jotka kuonoillaan tonkivat likaisia kylänraitin\nreunoja, tuntuneet hänen rinnallaan alempi-arvoisilta, niin\ntämän tuttavuutemme alkusyynä ei kyllä ollut mikään vetovoima\npahoihin, vaan luullakseni yksistään se, että minä vain hain jatkoa\nhajusaippua-tunnelmalleni, joka ajan pitkään uhkasi hajota uusien\nvirikkeiden puutteesta. Talon yläkertaan en näet voinut juuri millään\ntekosyyllä enää päästä, rakennuspaikallamme eivät mitkään sammalet,\nrisut, kapulat, ikkunanpielet, enää jaksaneet tyydyttää vähentymättömän\nkaipuuni liekkiä, ja lumihan olikin jo peittänyt kaikki nuo muistojeni\nlehdot. Mutta Sanna oli elävä lumienkin aikana. Hän oli maailman\nihmisistä ainoa, jolla ehkä saattoi olla halua puhua noista\nmenneenkesäisistä herraspojista, sillä olihan hän ollut jossakin\nihmeellisessä suhteessa ihailuni esineen vanhempaan veljeen, kauheassa\nsuhteessa tosin, niinkuin asian _nyt_ ymmärrän, mutta silloin vain\nsalaperäistä uteliaisuutta ja mielenkiintoa herättävässä.\n\nEttä heti kohta kuitenkin erottamattomasti kiinnyin \"huonomaineiseen\"\nSannaan ja aloin tuntea suurta vetovoimaa häneen, se on kyllä myöskin\ntotta.\n\nSanna oli pienikasvuinen, heikkorakenteinen tyttö. Hänen hartiansa\nolivat vähän eteenpäin kumarassa, niinkuin joskus keuhkotautisilla.\nJotakin tautisuutta olisi ilmaissut asiantuntijalle myöskin poskipäiden\npuna hänen muuten valkean kalpeilla kasvoillaan. Mutta minusta se\nsilloin näytti hänen eloisan, ihmeellisen herkän sydämensä parhaalta ja\nvälittömimmältä ilmaisijalta. Se seurasi niitä hänen mielensä\nliikutuksia, jotka avasivat minulle hänen sielunsa, ja senvuoksi juuri\ntuo puna, jonka joku lääkäri olisi ehkä inhoten tuominnut, oli minusta\nhänen kasvojensa melkein pääviehätin, jota ei niistä olisi toki\nmitenkään saanut puuttua. Toinen keskimmäisistä ylähampaista oli\npoissa. Mutta tuokin vika, joka usein rumentaa ihmistä, antoi minun\nnähdäkseni hänen kasvoilleen päinvastoin aivan erikoisen viehätyksen.\nEn voi milloinkaan unohtaa noiden poskien herttaisesti pyöristyvää\nkertautumista hänen hymyillessään, jolloin puuttuvan hampaan aukko tuli\nnäkyviin, muuttui yhdeksi hänen hymynsä kanssa ja sai senvuoksi itsekin\nsaman viehättävyyden. Mielenliikutuksen hetkinä hänen silmänsä\nkostuivat herkästi, värehtivät ja loistivat niin elävästi, ettei niiden\nja näkymättömän sielun välillä tuntunut olevan mitään eroa.\n\nSanna asui vihaisen ja ajoittain mielipuolisen äitinsä kanssa\nsaunassa, joka oli melkein keskellä kylää. Kylpypäivinä he siirsivät\nsaunassakävijäin tieltä vuoteensa ja muuttivat pienet kapistuksensa\nsyrjään. Hämärän saunan pikku ikkunan ääressä oli hyvä jutella Sannan\nkanssa. Siinä -- ei muualla -- oli kyllin valoa, että saattoi ihailla\nSannan silmäin välkettä ja hänen eloisten kasvojensa kiihkeätä ilmeiden\nvaihtelua.\n\nSanna oli kieltänyt minua tulemasta luokseen. Hän oli koettanut minulle\nhellästi selittää -- sikäli kuin luuli minun voivan asioita käsittää --\nminkä vuoksi hänen kanssaan seurusteleminen saattoi olla minulle\nhaitaksi. Kun sittenkin tulin, ei vastaanotto ollut juuri\nkohteliaimpia. Sanna kivahti makuultaan pystyyn ja hänen kasvoilleen\nilmestyi punehtunut kiukkuisa häpeä. Kaiketi hän oli sitäpaitsi ihan\näsken riidellyt hullun äitinsä kanssa eivätkä vihat olleet vielä\nasettuneet. Raa'asti hän huusi minulle kysyen, mitä asiaa minulla oli\nja uhkaavasti kättänsä kohottaen sanoi moneen kertaan kieltäneensä\nihmisiä tulemasta luokseen. Mutta lyönnin sijasta -- en kertoisi mitä\nhän teki, ellei se olisi hänelle niin kuvaavaa -- hän äkkiä kääntyi ja\nteki minua kohden takaperoisen kumarruksen.\n\n-- Siinä on sinullekin! Tämmöistä täältä saadaan, huusi hän ja rupesi\nkiukusta itkemään.\n\nMeidän kyläisissä oloissamme ei moinen vastaanotto ollut kuitenkaan\nlähimainkaan niin kauhea kuin miltä se voi tuntua sivistyneestä\nlukijasta. Räikeällä tempullaan Sanna oikeastaan tahtoi sanoa samaa\nkuin oli ennen sanonut hellimmällä äänellään, kieltää minua luokseen\ntulemasta. Mutta hän tahtoi painostaa nyt lisäksi vielä sitä,\nettä: \"Jos sinä tulet luokseni siinä käsityksessä, että minä olen\nmainettani parempi ja säälit minua, niin tuossa on sinulle todistus\npäinvastaisesta! Nyt näet itse, laputa siis tiehesi!\"\n\nJa kun hän temppunsa tehtyään rupesi raa'asti kiroilemaan, niin nyt\nymmärrän selvästi, että hänen samalla aikaa itkevässä äänessään --\nsemmoisena kuin sen nyt vuosikymmenien takaa kuulen -- tuntuu\nlapsekkaan viaton, syvä suru siitä, ettei hän voinut lähestymistäni\nomistaa.\n\nMutta silloin en tietenkään sellaista ymmärtänyt. Rupesin haikeasti\nitkemään.\n\nSilloin en myöskään ymmärtänyt, miksi Sanna, kun minä kyynelien vuoksi\nnostin käteni selkäpuolen silmilleni, heti itkuni huomattuaan ilostui\nja lauhtui, ja koko ajan sitten oli hyvin lähellä minua, niinkuin olisi\nmilloin tahansa voinut kapsahtaa kaulaani, vaikka sitä ei sentään\nilennyt tehdä.\n\nHän tahtoi kohta lohduttaa minua, kaivoi saunan pimeästä nurkasta\nesille laatikkonsa, avasi sen avaimellansa, veti sieltä punaisia\nnauhasia ja muita kapistuksia minun nähtäväkseni, salli käsitellä\njokaista esinettä erikseen, laskeutua polvilleen penkin eteen ja\nasetella siihen vieriviereen kaikki: nauhaset, neulaset, irtopalmikot,\notsatukat, soljet, käherryssakset, taskupeilit, ihmeelliset pitsit,\npulloset, voiteet, valokuvat ... sanalla sanoen, edessäni oli pian\nkirjava, mieltäni huumaava sarja esineitä, joita jokaista olisin\ntahtonut ihailla ja vähintään viikon käsissäni pidellä.\n\nItse hän sillä aikaa rupesi sukimaan tukkaansa seisten minun takanani.\n\nMuutamat esineet olivat varmasti niitä, jotka olin nähnyt herrasväen\nvalkoisen pesukaapin pikkuhyllyllä. Minä katsahdin kummastuneena\ntaakseni, hiuksiaan sukivaan Sannaan, mutta hän vain hymyili minun\nkummastukselleni. Äkkiä hän kapaisi käteensä jotakin penkiltä, ja\nminusta näytti, että se oli hieno, kaksinkertainen kultaketju. Mutta\nsen minulta kätkettyään hän taas veti suunsa nauruun ja alkoi sukia\nitseään. \"Nyt näet itse, mikä minä olen!\" -- tuntui hänen naurava\nkatseensa sanovan. Todella en voinut käsittää, kuinka Sanna oli nämä\nesineet saanut, käymättä talon yläkerrassa, sillä eihän häntä siellä\nkärsitty paljon pihallakaan.\n\nViehätykseni kasvoi kasvamistaan. Eittämätön, minulle tuttu, hurmaava\ntuoksu levisi noista Sannan varastamista esineistä, erittäinkin\nmuutamasta pienestä harjasta, jota senvuoksi pitelin käsissäni ja jonka\naioin häneltä salaa pistää taskuuni.\n\nVarmaan hän kuitenkin huomasi sala-aikeeni, koskapa hänen suunsa oli\naina vain naurussa. Panin harjan muka pois ja rupesin muita esineitä\nkatsomaan, aikoen vasta pitemmän ajan kuluttua äkkiä siepata sen ja\nkätkeä hameeseeni. Kun hetki oli tullut ja minä katsahdin taakseni,\noliko hän varuillaan, unohtui minulta kaikkityyni.\n\nSillä Sanna seisoi saunan perällä, puolihämärässä, ihanana kuin satujen\nprinsessa, takanaan lavan nokinen pimeys. Hänen poskensa olivat\nmaidonvalkeat, mutta poskien päät hohtivat ruusunpunaisina. Silmäkulmat\nkaartuivat kauniina mustina viiruina valkoista otsaa vasten ja\ntukansuortuvat lankesivat takaa hänen povelleen kummaltakin puolen\nkaulaa. Hartioilleen oli hän heittänyt punaisen vaipan, joka kulki\nkainalon alta rinnan yli selän taakse ja tuli toisen olan yli jälleen\nrinnoille, mahtavasti roikkuen tupsupäineen polviin asti liikkumattoman\nkäsivarren päällä. Toisessa kädessä hän leyhytteli ihmeellistä\nkukallista viuhkaa, milloin kooten sen, milloin taas levälleen avaten.\nHän ei enää nauranut, vaan katsoi minun ylitseni, ylpeänä ja arvonsa\ntuntevana, niinkuin paronitar, joka katseli talon yläkerrasta\nhuomaamatta pihalla olijoita.\n\nSannan äidin sanottiin osaavan noitua, mutta Sanna itse ei varmaankaan\nollut mikään noita, ja kuitenkin oli hän osannut muuttua noin ihanaksi!\n\nMinä vapisin ja aloin ojennetuin käsin kulkea häntä kohden,\ntunnustellakseni, oliko hän todella siinä, vai oliko edessäni joku\nhaave. Ja muistan myös, että huuleni värisivät ja olin itkuun\npurskahtamaisillani -- ihastuksestako vaiko kauhistuksesta, en tiedä,\nehkä molemmista yht'aikaa.\n\nSilloin hän katsahti minuun, hänen poskensa pyöristyivät ja tuttu\nhampaanaukko näyttäytyi huulten alta; hän hymyili. Päästyäni hänen\nluokseen alkoi hän äidillisesti hyväillä minua, talutti minut penkille\nviereensä tai oikeastaan syliinsä istumaan ja silitellen tukkaani\nylt'ympäriinsä painoi päätäni hellästi rintaansa vasten. Minä ummistin\nsilmäni ja kuulin hänen sydämensä sykinnän, -- ja rakastin häntä niin\näärettömästi, niin sanomattomasti ... se oli samaa kuin äidin rintaa\nvasten painautuessani.\n\nHän käski minun olla hiljaa ja liikkumatta paikallani, sanoi tahtovansa\nlaittaa minut yhtä kauniiksi, ja hetken kuluttua minä tunsin -- yhä\npitäessäni silmiäni ummessa, ettei hän huomaisi minun itkeneen --\nkuinka hän raapusteli jollakin esineellä silmäkulmiani ja hieroskeli\nposkipäitäni, ja vihdoin jollakin sanomattoman hienolla ja\nhyvänhajuisella untuvaisella tupsulla pyyhki kasvojani.\n\nMinä avasin silmäni. Hän nauroi ja katseli minua päätänsä kallistellen.\nSitten hän sitoi otsani ympäri punaisen vaatteen, antoi käsiini peilin\nja käski katsomaan.\n\nEn uskonut silmiäni. Rupesin jotakin sanomaan ja vasta oman suuni\nliikkeistä näin, että se todella olin minä. Minua nauratti ja hirveästi\nhävetti katsoa omaa hurmaavan kaunista nauruani, mutta en voinut panna\npeiliä käsistäni. Oma kuvani viehätti ja hullaannutti minut.\n\nNyt alkoi Sanna kertoa, ja liikkeillä ja eleillä näytellä minulle\nkaupunkilais-elämäänsä. Vasta silloin saatoin unohtaa peilin, sillä\nhänen kertomuksensa viehätti minua vieläkin enemmän. Erittäinkin loihti\nhän elävästi esille kuvan katuliikkeestä, kuinka valot loistivat\nlyhdyistä ja kauppojen ikkunoista, kuinka kellot soivat ja ajurit\nkiitivät toistensa ohitse, kuinka hän itse siellä muiden tyttöjen\nkanssa käveli pääkadun suuressa ihmisvilinässä tuntemattomien tuttujen\niskiessä silmää salaiseksi tervehdykseksi.\n\nMinä kuuntelin näitä hänen kertomuksiaan myöhään yöhön, posket hehkuen\nja yhä lisää janoten. Seuraavalla kerralla, kun tiesin, ettei Sannan\näiti ollut kotona, hiivin minä taas sinne, ja Sanna kertoi taas\njuttujansa. Lopulta tiesin jo semmoisiakin asioita, joista en ikinä\nvoisi mitään paperille kirjoittaa. Kaiken sen, mitä meidän kylätytöt\ntiesivät kaupungin asioista ja ylimalkaan noista ihmeellisistä\nsukupuolten välisistä suhteista, he olivat saaneet tietää Sannalta.\nSiitäpä he keskinäisessä ymmärryksessä aina toisilleen hymyilivät,\nminun ällistellessä kummastuneena erinäisten ilmiöiden edessä, joita\nkylässämme sattui poikien ja tyttöjen kesken. Mutta nyt minäkin tiesin\nkaiken ja saatoin hymylläni sen osoittaa.\n\nSanomattomaksi mieleni jännitykseksi selvisi minulle nyt myöskin\ntäydelleen tuon herrasväen vanhemman pojan ja Sannan välinen suhde,\nvaikka en käsittänytkään vielä, miksi _isä_ oli kehoittanut Kallea tuon\ntuttavuuden rakentajaksi. Oliko tämäkin vain sitä isän vihaa kaikkea\nherrassäätyä kohtaan? Voiko jokin niin kauhea olla mahdollista, että\nisä siis halusi tartuttaa jotakin tuohon poikaan, vieläpä nauroi Kallen\nkanssa koko asialle!\n\nMonesti ajattelin itsekseni, että olisikohan isä hennonnut näin tylysti\nheitä kohtaan menetellä, jos olisi nähnyt, miten se minun nuorempi\nherraspoikani koetti rakentaa metsään vanhan Loviisan sammaltunutta\nmökkiä. Ei ikinä olisi!\n\nNäiden kauheain asiain selviämiset ja Sannan terveydentilan\nymmärtäminen eivät sentään vähimmässäkään määrässä heikontaneet suurta\nkiintymystäni häneen. Päinvastoin. Hän oli minulle vieläkin rakkaampi.\nHänen kaamea erikoisasemansa muihin kylämme tyttöihin verraten kasvatti\nvetovoiman kahta suuremmaksi. -- Ja pian minä ajatuksissani sovitin\nkaikki hirvittävät ristiriidat ja rikokset. Ajattelin näin: -- Jos\nSanna vain osaisi tekeytyä tuon vanhemman herraspojan edessä yhtä\nhurmaavaksi kuin oli ollut saunassa minun edessäni, niin ei olisi\nepäilemistäkään, ettei poika pyytäisi häntä vaimokseen.\n\nPoika puristaa hänet rintaansa vasten ja tuntee silloin saman\nloppumattomasti rakkaan olemuksen Sannan sydämessä, jonka minäkin olin\ntuntenut painautuessani Sannan rintaa vasten. Mutta joka sen on\nkerrankin tuntenut, hän ei erkane milloinkaan Sannasta, yhtä vähän kuin\nesimerkiksi minä äitivainajastani. Hän on aina, kaikkina surujen tai\nvaikeuksien päivinä, milloin ihmistä itkettää ja milloin yksinäisyys\npeloittaa, hakeutuva Sannan läheisyyteen ja painautuva häntä vastaan.\nJa jos Sanna kuolisi, ei hänkään enää voisi elää.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nErään kerran -- silloin oli jo talvi mennyt ja uusi kevät tullut --\nhiivin jälleen Sannan luo. Minun täytyi tehdä se salaa, sillä\näitipuoleni oli ruvennut estelemään Sannan kanssa seurustelemista --\npahojen puheiden vuoksi. Muistan puron olleen silloin niin tulvillaan,\nettä minun piti sillan yli päästäkseni riisua kengät jaloistani. (En\ntiedä miksi mainitsen tämän vähäpätöisen seikan, mutta se on niin\nehdottomasti yhteydessä silloisen asiani kanssa, että esitykseni\ntuntuisi minusta perin ontuvalta, jopa vajanaiselta, ellen sitä\nmainitsisi). Jätin kenkäni tervaleppäin lokeroisten juurien alle ja\nylitse kahlattuani juoksin avojaloin riihien taitse saunalle.\n\nMutta Sannapa -- vaikka äitinsä oli poissa ja tilaisuus olisi ollut\nmainio -- ei ruvennutkaan tällä kertaa juttelemaan siitä, mitä varten\ntiesi minun tulleen. Sensijaan hän aivan odottamatta kysyi, olimmeko me\nhyvin köyhiä.\n\nEn osannut kohta sanoa. Sillä sellaiseen kysymykseen minun piti ensin\netsiä itselleni vastaus. Olimmeko me köyhiä? Luullakseni vastaus johtuu\nsiitä, keneen meitä vertasi. Muutamiin kaikkein köyhimpiin verrattuina,\njoita tunsin, olimme suorastaan rikkaita, toisiin nähden taas olimme\nhyvinkin köyhiä.\n\nKun minulta ei lähtenyt mitään vastausta, kysyi Sanna, eikö äitipuoleni\nusein tuskitellut ja kiroillut sitä, että meitä \"kakaroita\" oli liian\npaljon? Eikö hän ollut tahtonut saada ketään meistä kotoa pois,\njohonkin ansiotyöhön, että toimeentulo olisi käynyt helpommaksi?\n\nOli kyllä. Minun täytyi myöntää, että siitähän äitipuoli melkein\nalituiseen pauhasi. Entä isä? kysyi Sanna.\n\nIsäkin.\n\nTunsin kuinka veri hyökkäsi kasvoihini, kun nämä perheemme suurimmat\nsalaisuudet näin nyt paljastuivat. -- Isä, milloin häneen semmoinen\npuhti tuli -- saattoi kiroilla meidän köyhyyttämme paljon kovemmalla\näänellä kuin äitipuoli konsanaan. Raivopäissään hän oli ajavinaan\nmeidät kaikki ulos tuvasta, aivankuin olisi ikipäiviksi ahdistanut\nmeidät kotoa. Mutta me tiesimme kaikki, että tuo oli vain pinnalta päin\nsellaista. Oikea isämme, joka oli syvällä hänen lämpimän takkinsa ja\nvielä liiviensäkin alla, tai vielä siitäkin syvemmällä hänen\nsisässänsä, ei milloinkaan ajatellut tehdä meille mitään sellaista.\nPäinvastoin me tiesimme hyvin, että juuri tuosta asiasta hänellä ja\näitipuolella alituiseen syntyi kiivaita kinastuksia, ja minä itse olin\nomalta kohdaltani kerran salaa näkemässä kauhean ottelun heidän\nvälillänsä, -- minun täytyy sanoa -- suoran tappelun, sillä äitipuoli\nalkoi lopulta viskellä isää meidän kengillämme ja isä puolestaan nosti\npöydän ilmaan ja paiskasi sen kauhealla pauhulla permantoa vasten.\n(Jonka jälkeen pöydän jalkaa ei sen koommin tullut enää milloinkaan\nkorjatuksi, vaan se jäi ainiaaksi rikkinäiseksi.)\n\nSannalle en kertonut mitään näistä perheemme salaisuuksista,\nsanoinpahan vain, ettei isä laske meistä ketään pois kotoa, vaikka mikä\nolisi, enkä puolestani ottanut hänen ehdotustaan edes totisesti\najatellakseni, sillä niin hullunkuriselta ja mahdottomalta se silloin\nminusta tuntui.\n\nMutta kylästä kotiin palatessani, kun jääsohjuisen puron yli\nkahlattuani kivellä istuen villasukilla kuivasin kylmästä kylvystä\nhohtavan punaisiksi käyneitä jalkojani, iski minuun mieletön ajatus,\nniinkuin iskee haukka korkealta pilvistä mitään pahaa aavistamattoman\nvarpusen niskaan. Ei se ollut minun ajatukseni, vaan oikeastaan Sannan,\nmutta se vain tuli minuun nyt omanani. Tai voisin minä verrata sen\nmyöskin salamaan, joka leimahtaa ja sammuu yht'aikaa, omin päin, hetkeä\nkysymättä. Sydäntäni hiipaisi tainnuttavammin kuin kylän keinussa\njuhannuksena, kun keinu kiikahtaa koivunlatvoja korkeammalle, ja lahti\nja siintävät etäisyydet vilahtavat näkyviin. Tämä ajatus oli, että\njospa minä todella joutuisin kaupunkiin ja se minun herraspoikani\nkerran näkisi minut sellaisena kuin olin nähnyt itseni saunassa Sannan\npeilistä!\n\nJa sydäntä hiipaisi joka henkäisyllä yhä tainnuttavammin ja ihmeelliset\nkuvat alkoivat kohta kulkea mielessä, painuen sinne ikiajoiksi.\n\nTalvi ja kesä, päivä ja yö, kaikki sekaantuivat yhteen, kaupungin\nvalkoiset lamput paistavat, tornien kultaiset kuvut loistavat\naurinkoina, suuret ja pienet kellot kilajavat, reet suihkaavat ohi,\nkaksivaljakot kiitävät siniverkot ojona, -- kaikki mitä Sanna oli\nminulle aikain kuluessa kaupungista kertonut, se elää ja henkii nyt.\nIhmisjoukon loppumattomassa vilinässä kulkee minun poikani ympärilleen\nkatsellen, löytämättä ketä hakee. Mutta kesäisen yön varjostosta,\nlehmuskäytävän pimennosta, astumme me nyt Sannan kanssa valkoisten\nlamppujen huikaisevaan kirkkauteen. Ja ihmisvirta pysähtyy ihmeissään\nja hän näkee meidät, kun me hiljaa astelemme katse maahan luotuna,\nyllämme ihanat viitat, päässämme punainen vaate. Nyt hän katsoo meihin,\nkatsoo ja lähestyy, minä näen sen ja tunnen, vaikka katseeni on alas\nluotuna. Voimatta kääntää silmiään minusta hän katsomistaan katsoo, tuo\nsama poika, tyranni, jonka katse ei vahingossakaan kääntynyt minuun\npäin kertaakaan koko kesänä, ja jolle vaivainen saha ja puupalikat ja\nnaulat ja vasarat olivat olleet paljon tärkeämpiä käsiteltäviä, --\njolle tämmöinen ihmislapsi ei ollut sammaltukon veroinen, että olisi\nsiitä mitään katsoakseen hakenut! Nyt hän katsoo ja tahtoisipa ojentaa\nkätensäkin pyytääkseen meitä, että loisimme häneen edes vilauksen\nylpeästä ihanuudestamme. Kärsi nyt sinäkin vuorostasi ja tunne, mitä on\nihmisen puupalikaksi arvostaminen. Katsettamme maasta nostamatta me\ntasaisesti lipuen käymme hänen ohitsensa, ja autuuden voimakas virta\nvalahtaa kaikkiin jäseniini, sillä hän jää huomaamattomaksi\nihmisjoukkoon ja luulee ikuisiksi ajoiksi jäävänsä meistä pois, mutta\nminun sykkivä sydämeni tietää, että minä olen kerran kohottava\narmonkatseen häntä kohden ja me olemme molemmat ilosta itkevä!\n\nVoi olla aivan käsittämätöntä, miten saatoin uskoa näin mahdottomaan\ntulevaisuudenkuvaan, mutta yhtä vähän kuin hetkeäkään epäilin, etteikö\ntuo metsien ja maiden takana kuhiseva ihmemaailma, jota Sanna sanoi\nkaupungiksi, ollut juuri tämmöinen taikamainen sekoitus talvesta ja\nkesästä, yöstä ja päivästä, auringosta ja valkoisista lampuista, reen\nalta pyryävästä lumesta ja kukkivista lehmuskäytävistä, yhtä vähän\nepäilin sitäkään, ettei unelmieni unelma toteutuisi ja poikani ja minun\nkohtalo päättyisi juuri tämmöiseen keskinäiseen nöyrtymyksen ja\nymmärtämyksen autuuteen.\n\nSamalla kotimatkalla minä jo olin moittivinani itseäni, että olin muka\nnäin suureksi tytöksi elänyt enkä vielä kertaakaan todenteolla tullut\najatelleeksi sellaista, jota umpivieraat, kuten Sannakin, jo minun\npuolestani ajattelivat, että me nimittäin olimme perin, perin köyhiä,\nja että aika oli muka laittautua kaupunkiin työansiolle, pois kotoa\nvanhempien taakkana olemasta!\n\nJa siitä saakka aloin hakea tilaisuutta, miten esittää asian\näitipuolelle niin, ettei hän kohta toimittaisi minua omin päin piiaksi\nkauppiaalle tai teurastaja Karlsonille, vaan että minä pääsisin\nmuuttamaan sinne, minne itse tahdoin, kaupunkiin.\n\nSanna käsitti kohta, ettei äitipuolelle saanut antaa vähintäkään vihiä\nhänen osallisuudestaan tähän asiaan, sillä silloin olisi paikalla ja\nsuinpäin tehty sopimus viideksi vuodeksi jonkun paikallisen pikkupomon\nkanssa, ettei Sanna olisi päässyt viettelemään minua kaupunkiin.\n\nSanna esitti karkaamista, ja olisi siinä tapauksessa itse tullut mukana\nkaupunkiin ja siellä järjestänyt asiani.\n\nIsän tähden en tähän voinut suostua, en edes ottanut ajatellakseni\nmitään niin kauheaa kuin isän pettämistä.\n\nJa niin rupesi koko homma kesän kuluessa jäämään jo mielestä, ja olisi\nehkä jäänyt ainiaaksikin, ellei juuri sinä kesänä olisi maalaiselle\ntaivaanrannallemme ilmestynyt uusia tulokkaita, entistäkin\nihmeellisempiä, jotka ratkaisivat kohtaloni:\n\nNimittäin valuri Johansson perheineen ja sukuineen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSen jälkeen kuin Sanna oli saanut tietää minun haluavan muuttaa\nkaupunkiin, tuli meistä erottamattomat ystävykset. Minä tunsin, että\nSanna tahtoo parastani.\n\nSanna oli ensimmäinen vieras ihminen, jonka tunsin rakastavan minua. Ja\nhän rakasti minua niinkuin kuka hyvänsä omainen, esimerkiksi oma\näitivainajani; tahtoi minulle juuri sitä, jota tiesi minun himoitsevan.\nTiesin hyvin, ettei äitivainajani olisi sallinut minun karkaavan kotoa,\nja oikeastaan siksi en suostunutkaan Sannan suunnitteluihin, mutta\nsittenkin tunsin, että Sanna tahtoo minulle sitä, mitä luulee minun\nparhaakseni. Sanna ei tiennyt toivoa minulle mitään sen parempaa kuin\nettä olisin onnistunut jättämään äitipuoleni ja saamaan paikan suuressa\ntupakkatehtaassa Helsingissä. Hän olisi antanut kaikkensa tämän minun\nonneni toteuttamiseksi, eikä olisi omasta puolestaan säikkynyt mitään\nuhrauksia. Hän olisi muuttunut itse vaikka siksi sillaksi, joka olisi\nminut sinne johtanut, antanut minun tallata itsensä kelvottomaksi,\nluovuttanut kaikki tavaransa, oman henkensäkin pannut alttiiksi. En\nollenkaan liioittele. Hän olisi tehnyt sen aivan yhtähyvin kuin mikä\näiti tahansa lapsensa tähden. Oikein hän itki minun puolestani, kun\ntoin esiin voittamattomia esteitä.\n\nMutta nämä \"voittamattomat esteet\" olivat oikeastaan pelkkiä\nverukkeita, sillä minua hävetti sanoa hänelle oikea syy, se, että pidin\nkarkaamista -- pahana. Pahana taas pidin sitä senvuoksi, että tiesin\näitivainajani, hänen, joka luki minulle Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin\nJumalasta, pitäneen kaikkea sellaista pahana. Jos olisin sen Sannalle\nilmaissut, olisi hän varmaan tehnyt tutun kumarruksensa ja lopettanut\nkoko ystävyytemme ikipäiviksi. Jompikumpi joko Sanna -- ja silloin pois\nkaikki hyvän ja pahan erotukset -- taikka isän ja äidin kiltti tyttö --\nsilloin pois Sanna.\n\nMerkillisintä tässä suhteessamme oli, että tunsin Sannan olevan\noikeammassa, olevan jotenkuten miellyttävämpi. Minä esiinnyin omissa\nsilmissäni ikäänkuin vaivaisena, raukkamaisena, puolinaisena,\nsalailevana ja katseeni-maahan-luovana. Jos olisin Sannalle sanonut,\netten enää tahtonutkaan mennä kaupunkiin, olisi hän ehkä ihmetellyt\näkkinäistä haluni muutosta, mutta ei olisi millään tavalla suuttunut\neikä ystävyytemme olisi mitenkään kärsinyt; ehkä olisin vain itse\nharvemmin hakenut hänen seuraansa sen jälkeen. Mutta nyt näki Sanna\nselvästi, että minua vastustamattomasti veti kaupunkiin sama intohimo,\njoka oli hänetkin sinne vienyt. Hän oli aikoinaan todella suoraan ja\nrehellisesti karannut, vaikka oli sitten poliisin toimesta palautettu.\nJa jos hän olisi huomannut, että minä vastustin karkaamista ja hain\njotakin kaunista valhetta, jolla olisin lähtöni peittänyt, niin hän\nvarmaan olisi hylännyt minut. Niin rehellinen oli Sanna. Sentähden\nminun täytyi hänen edessään katsella maahan ja keksiä karkaamista muka\nmahdottomaksi tekeviä verukkeita.\n\nEräänä iltapäivänä, kukkeimman kevään aikana, olimme hänen kanssaan\nkylän edustalla olevalla kalliolla asiastamme supattelemassa. Hän\nmakasi maassa, minä istuin kivellä jalkojani heilutellen. Kumpikin\nkatselimme sinne tänne, metsiä, järven selkiä, kyntömiehiä, mustia\nlampaanpapeloita, etsien mitä uutta iloista taas sanoa, että sille\nsitten nauraisimme. Armahtakoon, jos semmoisena hetkenä joku onneton\nvaeltaja sattui ohitsemme kulkemaan tai vaikka kaukaakin vain\nnäkyviimme, kyllä me hänet kauniiksi voitelimme eikä pieninkään\nhiustupsu hänen päässään meiltä nauramatta jäänyt! Niinkuin liitelevät\nhaukat etsivät hiiriä, etsivät meidän silmämme uhriansa.\n\nJa -- sattumat ovat tässä maailmassa monenlaiset. -- Juuri semmoisena\nhetkenä alkoi notkosta kallion takaa kohota jokin merkillinen, käyrä\nsauvan pää, niinkuin kirkkomme seinään maalatun paimenen sauvassa.\nSitten näkyi töyhtömäinen sulka, suippeneva lierilakki, pyssyn piippu\nja punainen naama, josta käsi pyyhki valkoisella vaatteella hikeä,\nsitten ihmeellisen-kuosinen takki tai liivikö lie ollut, viheriäistä\nsiinä vain oli enimmissä paikoin, ja nousua se teki, kunnes näkyivät\npolvihousut ja sukat...\n\nSanna kohottausi maasta käsiensä varaan ja sanoi harvaan:\n\n-- Mikäs faari sieltä tulee?\n\nJa kohta jo näistä hänen sanoistaan äidyin nauramaan niin, että täytyi\nantaa ruumiin rentona pudota selälleen ja siitä kiertyä maahan. Sannan\nkehoituksista huolimatta en kyennyt katsomaan, vaan aina kun vain\nuudelleen muistin hänen sanansa, minua kouristi uusi naurunpuuska. Kun\nruumiini hytkytyksistä selviinnyin sen verran, että pääsin istualleni,\nkuulin Sannan sanovan hämmästyneenä: -- Tämä on meidän onneksemme! Näin\nhänen repivän joitakin kukanlehtiä ja sanelevan tavallisia taikojaan,\njota hän aina teki, kun vain jotakin merkillisempää sattui tapahtumaan.\n-- Onneksemme tämä on, onneksemme tämä on, hoki hän ollenkaan enää\nkatselematta muuanne kuin noituuksiinsa.\n\nNaurulta vihdoin saatuani kohotetuksi päätäni näin, että samanlaisia\nihmeellisiä pöppöjä oli laaksosta ilmestynyt esille kokonainen joukko,\npieniä ja suuria, naisia ja miehiä, kivääreineen ja kaaripyssyineen,\nperhoshaaveineen, varjostimineen, -- niin että silmäni tahtoivat\nhajaantua paljosta kirjavasta katseltavasta.\n\nSanna yhä tuijotti lehtiinsä ja hoki, että noista se nyt meille muka\nonni lähteekin.\n\nHän oli tietysti jo heti ensi silmäyksellä oivaltanut, mikä tässä\noikeastaan oli kysymyksessä, -- että tulokkaat olivat uutta,\npaikkakunnallemme saapunutta kaupunkilaista herrasväkeä. Näistä oli nyt\nSannan mielestä tietysti puristettava meidän hyödyksemme kaikki\nmahdollinen mehu, eikä hän muuta enää voinut ajatella. Kielsi kiven\nkovaan enää nauramasta ja osoitti aikovansa nöyrällä käytöksellä ja\nviattoman lapsekkaalla ujostelevalla hymyilyllä saavuttaa heti\ntulokkaiden parhaan luottamuksen. Hän oikein niiasi vieraille ja\nvääntyi tällöin niin hullunkurisen nöyrästi, että minä olin pakahtua\nnauruun.\n\nKoetin parhaan kykyni mukaan seurata Sannan esimerkkiä ja näytellä\nujostelevan maalaistytön osaa, saaden osakseni rohkaisevia\nolalletaputuksia lihavimman ja mahtavimman naishenkilön puolelta, jonka\npunehtuneilta kasvoilta tippui suuria hikipisaroita harvinaisen\nvoimainponnistuksen johdosta.\n\nKaikki nämä ihmiset olivat valuri Johanssonin suurta perhettä ja laajaa\nsukua.\n\nJa koska juuri tämä samainen perhe on sittemmin kohtaloihini niin\nratkaisevasti vaikuttanut, sallittakoon minun esittää tämä tuttavuuteni\nvähän edeltäpäin.\n\nValuri Johansson oli alkujaan ollut vain rautaromun kauppias kaupungin\nvähimmän huomattavalta kadulta ja etäisimmältä laitaosalta, kunnes\neräässä kesäiseen aikaan pidetyssä huutokaupassa -- sää oli\ntilaisuudessa ollut niin kuuma, ettei yksikään huutaja voinut mitään\najatella eikä tulevaisuuteen eteensä nähdä -- oli päässyt kokonaisen\nrappiolle joutuneen konepajan omistajaksi. Muut huutajat olivat\nnääntyneet kuumuuteen ja janoon, mutta Johansson sattui olemaan\nnousuviinoissa, tarmokkaimmalla päällään. Ja tämä sattuma oli\nratkaissut asian. Hän huusi pajan itsellensä, vähintäkään asiata\nedeltäpäin ajattelematta ja kenellekään perheensä jäsenelle\nilmoittamatta.\n\nPerheessä ja koko laajassa suvussa nousi suuri hälinä. Kauppa oli\nperuutettava, se oli tehty syyntakeettomassa mielentilassa muka,\nkirjoitettiin valituskirjoitukset maaherralle ja kaiken maailman\nasianajajat pantiin liikkeelle.\n\nMutta siinä hälinässä, ja ennenkuin kauppa oli saatu puretuksi,\nselvisikin sen tavaton edullisuus. Kauppaa oli pidetty hulluna vain\nsiksi, että Johansson oli asian takana. Ei oltu otettu lukuun, että\nJohanssonin sielunvoimat olivat olleet ylimmillään, vapaina hänen\ntavallisesta myöhästyvästä velttoudestaan ja saamattomuudestaan. Nyt\ntuli Johansson oikein kunniaansa. Pian oli laaja konepaja käynnissä\nja Johansson luettiin rikkaan porvariston joukkoon, jolle hienot\npankit avasivat ovensa selkoselälleen. Nämä kaikki seikat vaativat\nJohansson-paralta aivan tavattomia ponnistuksia, sillä hänen oli uusien\nolojen mukaan muuttuminen yhä hienommaksi ja hienommaksi herraksi, ja\nkoko perhe piti häntä ankarasti silmällä näissä asioissa, jännittäen\nvaatimuksensa äärimmilleen. Kaulukset, huivit, mansetit, saappaiden\nkiilloitukset, jäykät paidat, alituiset kampaukset ja parturit!\n\nNyt oli vain yksi ainoa asia ikävä, se, että Johansson lepohetkinä,\nmilloin tuo raskas ja hänelle luonnoton herruuden näytteleminen saattoi\nsyystä tai toisesta tulla keskeytetyksi, esimerkiksi jonkun vanhan\ntutun seuraan jouduttuaan, kun ei tarvinnut teeskennellä, tuli usein\naivan liikaa ryypänneeksi. Ja silloin kaikki laukesi. Johansson\nalkoi pitää perheensä ja sukunsa rikastumista yksin vain omana\nansionaan, tuli kovaääniseksi, laajaliikkeiseksi, ylimalkaiseksi,\nylimieliseksi, lasit-pöydiltä-pyyhkäileväksi, peilit-rikkoilevaksi,\nkaduilla-huutelevaksi, järjestysvallan-kanssa-röttelöiväksi ja\nmaksuissaan peräti tuhlailevaksi.\n\nVielä ikävämpi seikka oli, että näitä \"lepohetkiä\", jolloin kaikki\nhienous pantiin syrjään, alkoi luonto vaatia yhä tiheämmin uudistumaan,\njopa niinkin, että Johansson saattoi antautua kokonaiseksi viikoksi\nvapauteensa, jolloin hän oli tärkeimmissäkin liikeasioissa ehdottomasti\nluoksepääsemätön.\n\nMuudan pankki tämän johdosta (ja kaiketi vain koetteeksi) kielsi\nJohanssonilta luoton, kun hän pitkän huijauksen jälkeen eräänä\nmaanantaina nöyränä ja tukka tarkasti suittuna ilmestyi tiskin taakse\nasioihinsa jälleen ryhtyäkseen.\n\nSuku piti kokouksen. Jyrkimmät vaativat niiden auttamattomasti yhä\ntiheämmin uudistuvien lepohetkien johdosta Johanssonin salaisen\nholhouksen alaiseksi. Mutta toiset osoittivat, että silloin oli\nluovuttava liikkeen jatkuvasta laajentamisesta, sillä totta puhuen\nJohansson se oli, joka yhä edelleenkin teki nousuviinoissaan mitä\nloistavimpia ahväärejä. Oli ilmeistä, että viina teki hänestä kokonaan\ntoisen ihmisen, antoi älyä hänen aivoihinsa, terävyyttä hänen silmiinsä\nja korviinsa, tarmoa hänen jäseniinsä ja rajatonta uskallusta hänen\nmieleensä.\n\nPäätettiin seurata lääkärin neuvoa, viinasta ei luovuttu, mutta\nlepohetkien liiallista uusiutumista koetettiin estää erikoisella\nniinsanotulla maalais- eli luonnonhoidolla, se on, Johanssonille\nvalmistettiin tilaisuus, juontikauden lähestyessä, tehdä retkiä maalle\nluonnon syliin, missä metsästys, uinnit, koskien-partailla-nukkumiset,\nauringonkylvyt ehkä karkoittaisivat heräävän juomishalun, milloin sillä\nei katsottu olevan liikkeen kannalta tilapäistä merkitystä.\n\nKun me Sannan kanssa näimme noiden ihmisten nousevan jyrkännettä ylös,\noli se Johanssonin ja hänen sukunsa ensimmäinen maalaisretki, tehty\nylläolevassa tarkoituksessa.\n\nJohanssonit eivät olleet tätä ennen vielä milloinkaan liikkuneet\nkaupunkinsa ulkopuolella, joten heillä ei ollut vähintäkään käsitystä\nsiitä, millainen maaseutu oikeastaan oli. He tekivät sinne kuin\njonkinlaisen toivioretken viheriäisissä sveitsiläispuvuissa, töyhdöt\nlakissa, sauvat kädessä, varustettuina kaikennäköisillä pistimillä\n(käärmeiden tappamista varten), pyssyillä (kotkien ja haukkojen\nampumista varten), ansoilla (jänisten ja metsälintujen pyydystämistä\nvarten), ongenvavoilla (lohien onkimista varten), olipa jollakin\npelastusvyökin olan yli heitettynä, jos ken sattuisi koskeen\nputoamaan.\n\nJohansson mieltyi kuitenkin maallaoloon heti ensi päivästä siihen\nmäärin, ettei häntä olisi aluksi voinut mikään voima palauttaa takaisin\nkaupunkiin. Kaikki viinat jäivät kesäkuukausiksi, ja suvun oli kuin\nolikin mukautuminen sellaiseen järjestelyyn, että kaupunkiasioita\nsaivat syrjäiset hoitaa syksyyn saakka, sillä aikaa kuin Johansson\nvirui järvien hiekkarannoilla, istuskeli ongenvapa kädessä kaislikkojen\nreunoilla, nukkui alastomana vilteillänsä kallioiden jäkälillä tai\nsouteli eskornettia soitellen illantyynillä lahdelmilla kaikuja\nkuunnellen.\n\nHe asettuivat asumaan siksi kesäksi saman talon yläkertaan, jossa\nentinenkin herrasväki oli asunut.\n\nMinä miellytin Johanssonia suuresti. Hän hymyili minulle vetisesti aina\nkun satuimme tiellä kohtaamaan, jopa otti kerran keppinsä koukulla\nminua kyynärpäästä, leikillä vetäen luokseen.\n\nMutta Sanna sanoi, että minun oli miellyttäminen rouvaa eikä itse\nJohanssonia. Vieläpä, että minun oli kaikin tavoin salaaminen rouvalta\nJohanssonin mieltymys ja nipistyshalu, sillä jos rouva sattuisi\nnäkemään sellaista, menisivät Sannan kaikki suunnittelut myttyyn.\n\nMinun täytyi siis kantaa rouvalle mansikoita täydet tuokkoset,\nkokonaisia korillisia sieniä, ja puolukoita niin paljon kuin suinkin\nennätin koota. Siihen meni minun kesäni. Ja lopulta olin Sannan tahdon\nmukaisesti muuttunut heidän palvelustytökseen, olin alituiseen heidän\nkyökissään astioita pesemässä ja jäin taloon yöksikin, kun kyökkipuuhat\nsattuivat kestämään kovin myöhäiseen. Rouva piti aivan luonnollisena,\nettä hän ottaa minut mukaansa Helsinkiin palveluspiiakseen, eikä\npuhunut suunnitteluistaan edes kotonani. Tietysti hänen mielestään\nvanhempani eivät saattaneet olla muuta kuin ylen onnelliset sellaisesta\nkäänteestä, ja hän näytti vain odottavan, milloin äitipuoleni saapuu\ntaloon häntä kiittämään ja minun puolestani rukoilemaan, että todella\npääsisin heidän armoihinsa.\n\nÄitipuoleni olikin asiasta kovin hyvillään.\n\nMutta isä ei sinne päinkään.\n\nTämä asia aiheutti kamalimman perhekohtauksen, mitä koskaan olen\nnähnyt. Isä ei kärsinyt puhuttavankaan meidän kotoa-lähtemisestämme, se\noli hänen kipeä kohtansa, haava, johon satuttaminen sai koko miehen\nraivoihinsa.\n\nRiita isän ja äitipuoleni välillä oli jo ilmi liekissä, kun avasin\ntuvan oven ja heidän huomaamattaan pujahdin sisälle. Isä koetti saada\nsanotuksi sitä tavallista myrkkyajatustaan, jota hän aina hoki vihansa\npurkautumisen hetkinä: että nimittäin talon isäntä sai pitää\nlaiskanpulskeita lapsiaan tusinakaupalla kotonaan, syöttää ja juottaa\nheitä ja kuoltuansa jakaa heille jokaiselle perintömaan, mutta köyhän\npiti ajaa lapsensa maailmalle kaupunkilaisia verikoiria palvelemaan\n(nämä olivat hänen säännöllisesti uudistuvia sanojaan). Vihansa\npuuskassa hän oli niin hengästynyt, että ainoastaan jokunen tavu pääsi\nselvempänä hänen suustaan, kaikki muu jäi katkonaiseksi ja ainoastaan\nmeille tajuttavaksi, jotka ajatuksen edeltäpäin tiesimme.\n\nÄitipuoli oli tällä kertaa tavallistakin itsepintaisempi. Hän sanoi jo\nsopineensa rouvan kanssa ja vievänsä minut nyt kohta taloon. Ja tuli\nottamaan minua kädestä muka viedäkseen.\n\nSilloin isä meni ovelle ja otti sen päältä kirveen.\n\nMeidän tullessamme jo keskelle tupaa hän heittäysi taaksepäin ja\nhurjalla kädenliikkeellä sinkautti kirveensä olkansa takaa ojoksi,\näitipuolta kohden tähdäten. -- \"Lyö, katala koira!\" -- huusi hänelle\näitipuoli askeltakaan hänen tieltään väistymättä. Hän tunsi hyvin isän,\nhän tiesi varmasti, ettei isä lyö, vaan katuu viime hetkessä ja antaa\nkirveensä vajota maahan, ja sentähden hän uskalsi olla väistymättä,\nvieläpä huutaa kirouksia isää vastaan. Ja tietysti isän kirves\nvajosikin. Tietysti isä meni häpeissään ulos. Tietysti he vielä samana\niltana sopivat keskenään ja isä meni nukkumaan alapuoliseen vuoteeseen,\nmissä äitipuoli makasi.\n\nMinun pitää sanoa vielä kerran \"tietysti\", sillä tietysti minä jouduin\nJohanssonien palkolliseksi, niinkuin äitipuoli halusi. Ja sitähän minä\noikeastaan halusinkin, minusta ja Sannastahan koko asia oli lähtenytkin\nja meidän mielihalujemmehan täyttymistä se tarkoitti, mutta sittenkin\ntunnustan kauhean asian: minä olisin jossakin syvällä salaa halunnut,\nettä isä olisi lyönyt, että kirves olisi koko terineen vajonnut\näitipuolen rintaan. Enkä voi vieläkään päästä selvyyteen siitä,\ntahdoinko sitä isäni vai itseni vuoksi. Luullakseni olisin isästäni\npitänyt enemmän, jos hän olisi sen tehnyt, -- kauheata sanoa!\n\nSanna oli riemuissaan. Asiat olivat käyneet juuri niinkuin hän oli\nlaskenut.\n\nMutta sanon kaikkien erehdysten välttämiseksi, ettei hän ollut suinkaan\nlaskenut eikä tarkoittanut, että minä todellakin olisin tullut rouva\nJohanssonin piiaksi. Johanssoneilla oli hänen suunnitelmissaan vain\naivan syrjäinen osa, irroittaa minut kotoa ja maalta, niinkuin nyt oli\nkäynyt. Kun olimme kerran päässeet kaupunkiin, niin siellä Sanna kyllä\naikoi itse ottaa minun kohtaloni käsiinsä. Sillä hän tahtoi tehdä minut\nonnelliseksi, ja onnesta taas oli hänellä niinkuin jokaisella ihmisellä\nomat erikoiskäsityksensä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nIsän sopiminen äitipuolen kanssa sen jälkeen kuin hän oli tätä\nkirveellä uhannut, selvensi minulle paljon asioita. Minä näin, että\näitipuoli piti isää vallassaan, ja ymmärsin millä keinoin hän sen teki.\nSanna nimitti kaikki nämä asiat oikealla, häikäilemättömällä nimellä,\njota ei voi paperille kirjoittaa. Se hallitsee koko maailmaa, rivoili\nhän, ikäänkuin ylpeänä siitä, että mekin hänen kanssaan saatoimme\nruveta hallitsemaan samalla lailla koko maailmaa, jos minä vain\nsuostuin kaikessa noudattamaan hänen neuvojaan. Johanssonia me jo\nhallitsimme, mutta me tulisimme hallitsemaan tuhat kertaa\nmiellyttävämpiä herroja! Ja hänen kuvatessaan, mitä kaikkea me vielä\ntulisimme saavuttamaan tuolla salaperäisesti vetävällä, intohimoja\nsytyttävällä voimallamme, minunkin silmäni suurenivat ja poskeni\nhohtivat varmaan niinkuin hänenkin.\n\nJohansson piti todellakin huolen, että tuo voimani tunto ei jäänyt vain\nmielikuvitteluun, vaan antoi olemassaolostaan elävän todellisuuden\nvakuutuksia. Hän tavoitteli minua kaikkialla, missä vain muiden silmä\nvälttyi. Ja Jos minä olisin häneltä pyytänyt mitä tahansa, hän olisi\nkaiken täyttänyt, sillä hän näytti onnelliselta vain jo siitäkin, että\npyysin, saati siitä, että sai tehdä jotakin mielikseni. Hänen vetinen\nkatseensa ikäänkuin rukoili armoani -- minun, mitättömän tyttösen\narmoa! -- Silmänrypistykseni oli hänelle musertava rangaistus ja hymyni\nparhain palkinto, -- voiko sitä kukaan uskoa! -- Olinhan minä itse\neniten hämmästynyt, mutta totta se oli, ja sekin on totta, että minä\nsuuresti viehätyin uudesta voimastani. Tästä ajasta asti tuli suureksi\narvoitukseksi minulle oma ulkomuotoni, jota tutkimalla ja peiliin\nkatselemalla en mitenkään viisastunut: miksi viehättivät tätä\ntämänkesäistä ihmistä kasvoni niin, ettei hän ollenkaan osannut\nsilmiänsä niistä irroittaa, kun taas joku toiskesäinen ei niihin\nkertaakaan katsahtanut, ei vaikka olisin aivan eteen asettunut? Oliko\nulkomuodossani ehkä joku vika, jota Johansson ei ollut huomannut? Ja\nsaattoikohan Sannan konsteilla mitenkään päästä tuosta virheestä, ettei\nse toinenkaan olisi sitä huomannut, vaan yhdellä lailla ihastunut?\n\nKun kerroin Sannalle syksympänä, mimmoisiksi asiat olivat Johanssonien\nkeittiössä kehittyneet, ei hän ensin uskonut, vaan luuli minua yhtä\nlapsekkaaksi kuin olin alkukesästä ollut. Mutta minä toimitin niin,\nettä hän sai itse nähdä Johanssonin temput.\n\nVastoin odotustani ei Sanna ollut asiasta ollenkaan hyvillään.\nPäinvastoin hän kovasti huolestui, kun näki, että puheessani oli perää.\nEnnen kaupunkiin lähtöämme hän oli hyvin ajatuksissaan, melkeinpä\nvihoissaan. Hän tuntui tehneen jonkun päätöksen, josta ei minulle\npuhunut. Välistä näytti siltä kuin hän olisi miettinyt suuria muutoksia\nsuunnitelmiimme, jopa ollut valmis jättämään koko matkamme toiseen\nkertaan. Sitä minä jo kovasti pelkäsin.\n\nMutta ajan tultua näytti lähtömme sittenkin onnistuvan hyvin.\n\nJohanssonit ostivat II luokan junaliput ja kiipesivät kampsuineen ja\nlapsineen viheriäiseen vaunuun, minut sijoitettiin punaiseen kolmannen\nluokan vaunuun. Sannaa ei näkynyt lähimaillakaan, hän ei ollut tullut\nedes asemalle saattamaan, en ollut häntä tavannut koko viimeiseen\nvuorokauteen, en kotoa heidän saunastaan enkä kylästä, vaikka minulla\nolisi ollut juuri silloin äärettömän paljon kyseltävää ja\nneuvoteltavaa. Se oli aivan käsittämätöntä. Junamatkalla olin\nensikertaa elämässäni. Outo kolina ja hirmuinen vilinä ikkunoissa oli\nsaattaa aivoni sekaisin, kun päässäni jo ennestään olivat kaikki asiat\nmullin mallin: tuntematon tulevaisuus, etenevä koti, lähestyvä\nkaupungin kummitus. En ollut milloinkaan Sannaa niin kipeästi kaivannut\nkuin tällä hetkellä. Olin ypöyksin vieraiden ihmisten seassa,\nJohanssonska oli vain pari kertaa ilmestynyt ovessa olevan lasin taa,\nhakenut minua silmillään ja huomattuaan minut jälleen kadonnut. Vielä\nihmeellisemmäksi ja sekaisemmaksi kävi päässäni kaikki, kun päivän\npimettyä kaksi pientä valoa sytytettiin kattoon. Lopulta en ymmärtänyt\nenää mitään, en muistanut minne minua vietiin, en käsittänyt hurjaa\nkolinaa allani, ylläni ja sivuillani, enkä osannut ajatella mitään.\n\nTämmöisestä kauhun ja sekapäisyyden huumauksesta minut herätti Sanna,\njoka äkkiä ilmestyi eteeni kuin jokin pelastava kiinnekohta keskelle\npainajaisen pyörryttävää sekamelskaa.\n\nTietämättä missä oltiin ja mitään ymmärtämättä tai edes ihmettelemättä,\nmiten Sanna oli ilmestynyt kulkevaan junaan, minä vain ojennetuin käsin\nsyöksyin hänen syliinsä ja rupesin hillittömästi itkemään.\n\nSannalla ei ollut aikaa hellyyksiin. Hän otti hyllyltä alas minun\nmyttyni ja käski seuraamaan perässään.\n\nMe tulimme ulos vaunusta pimeyteen, jossa kolina ja pauhu olivat\nhirmuiset. Pidellen hänen hameestaan ja kauhusta ummistaen silmät minä\nseurasin häntä huojuvan rautalevyn ylitse toisen vaunun sillakkeelle,\njonne jäimme seisomaan minun voimatta pauhun vuoksi kysyä mitään.\n\nJunan pysähdyttyä Sanna hyppäsi nopeasti maahan ja veti minut mukaansa,\nkäskien kiiruhtamaan. Näin valaistun aseman ja ihmisten rientävän,\ntoiset junasta ja toiset junaan. Mutta Sanna saattoi minut syrjään\nkellastuneen vaahteran alle, missä oli pimeä. Minä aloin tiedustaa,\nolimmeko perillä kaupungissa, mutta hän tuuppasi minua varoittavasti ja\nvaati olemaan vaiti.\n\nSade rapisi hiljaa vaahteran lehdissä. Asemalta päin tuli jotakin\nmaukasta paistin käryä, joka äkkiä ilahdutti ja lohdutti minua: ehkä\nolemmekin jo kaupungissa! Ja leikilläni nipistin Sannan käsivartta.\nMutta hän löi vieläkin käteni pois, kuin olisin häntä häirinnyt, kun\nhän vaanien vilkui milloin sinne milloin tänne, ja tuuppi minua\nselkänsä taa yhä pimeämpään.\n\nSitten kuului kimakka vihellys ja minun sanomattomaksi hämmästyksekseni\nihmiset, jotka istuivat junan valaistuissa ikkunoissa, liukuivat pois\njunan mukana. Näin selvästi Johanssonistakin vilauksen, kun hän\nseisaaltaan puhui jonkun kanssa, ja Johanssonska istui nukkunut Einar\nsylissään. Mitä ihmeitä tämä oli, ajattelin levottomana. Mutta Sannalta\nei saanut mitään selitystä.\n\nJunan lähdettyä Sanna huokaisi pois jännityksensä ja heittäysi\niloiseksi. Kyllä me ilman Johanssonnejakin toimeen tullaan, sanoi hän,\notti minua kädestä ja sitä reipastuttavasti heilutellen vei minut\npienen putkan eteen, jossa syötti minulle makeata vehnästä ja juotti\nlimonaatia.\n\nHänellä oli ihmeen paljon rahaa, jota hän ei säästellyt, vaan olisi\nvaikka maalle viskellyt, kun ei löytänyt mitä ostaa ja minä en enää\njaksanut syödä vehnästä enkä juoda mehuvesiä.\n\nSitten menimme aseman odotussaliin ja siellä huomasin, että olimme vain\njollakin väliasemalla, sillä kuulin ihmisten ostavan matkalippuja\nHelsinkiin.\n\nKyllä Sanna tietää mitä tekee, ajattelin, ja kysymättä häneltä mitään\njätin turvallisena kaikki huolet hänen haltuunsa. Missä tulisimme\nolemaan yötä, kohtako aamusta hän veisi minut tupakkatehtaaseen,\nkäytäisiinkö ollenkaan enää Johanssonien luona, kirjoitettaisiinko\näitipuolelle? -- ne olivat kaikki Sannan eikä minun asioitani.\n\nPian tuli uusi juna asemalle ja me nousimme siihen.\n\n-- Me menemme yöksi Lottenin luo ja jos miehet siellä juopottelevat,\nniin älä siitä välitä, ei siellä kauan olla, sanoi Sanna ja hyräili\nlaulua, vaikka vaunu oli täynnä vieraita ihmisiä.\n\nHänen huoleton vapautensa tarttui minuun. Nyt vasta oli tämä matkustus\nminusta hauskaa, hauskaa oli puhua kolinaa ja jyskettä kovemmin,\nhauskaa tuntea olevansa samassa matkustamisen hommassa niin monen\nvieraan ihmisen kanssa, mutta hauskinta se, että olimme kaikki kuin\nvanhoja tuttuja noiden vieraiden kanssa. Yksi tuli aivan viereeni\nistumaan ja minä -- vähän Sannaa matkien -- vastasin huolettomalla\nnaurulla hänen kysymyksiinsä, suotta valehdellen jos jotakin\nkotoperästämme, nimistämme ja iästämme, sanoen olevamme päälle 40:n\nikäisiä. Hän puolestaan valehteli olevansa vasta kolmannellatoista,\nvaikka oli aika liuhuparta. Toinen veitikka käski Sannan väistyä ja\nistuutui väliimme, kumartui minun puoleeni ja kellonvitjojaan\nkierrellen alkoi kuiskutella korvaani hölynpölyä, josta en mitään\nymmärtänyt enkä tiennyt mitä vastata. Mutta Sanna, vaikka ei miehen\nkuiskutuksesta mitään kuullut, vastasi minun puolestani ylimielisillä\npilkkasanoilla, joiden tarkoitusta en myöskään tajunnut, ja sai kaikki\nvaunussa olijat nauramaan.\n\nJunan pysähdyttyä Helsingin asemalle eksytti Sanna kaikki uudet\ntuttavamme meistä. Me odotimme tyhjän vaunun sillakkeella, kunnes\nmatkustajat olivat melkein kokonaan hälvenneet junan luota. Silloin\nSanna kävi käteeni ja -- niinkuin minusta näytti -- kovin\nkiihoittuneena sanoi: -- Tule nyt! -- Hän oli taas niin omissaan, ettei\npannut mitään huomiota tiedusteluihini ja ihastuksen huudahduksiini,\nkun me kuljimme pitkin aseman lautaista lattiaa humisevan kaupungin\nsuurta ovea kohden.\n\nSydämeni sykki kiivaasti ja minä pitelin turvaa hakien Sannan hameesta.\nHän kielsi minua pelkäämästä ja sanoi, että kohta pääsen ajamaan oikein\nhienoilla ajurin vaunuilla, ja käski vain kiiruhtamaan.\n\nMutta ennenkuin tulimme aseman ovelle, pysähtyi hän äkkiä suuren\nvalkean lampun alle. Hokien minulle jotakin epäselvää ja katkonaista\nhän kääntyi eteeni, poispäin ovista. Lampun huikaisevassa valossa näin\nSannan kasvojen jokaisen piirteen enkä voinut olla huomaamatta, että\nhänen huulensa olivat kovasti kalvenneet ja värisivät pystymättä\nsanomaan mitään selvää, silmäin levottomina hakiessa ikäänkuin jotakin\npakopaikkaa, niinkuin rotan silmät, joka on joutunut satimeen.\n\nEn voinut puolestani huomata mitään vaaran uhkaa, vaikka kuinka\nympärilleni katselin. Matkustajia ei näkynyt enää juuri missään,\nsuurella ovella vain seisoi kaksi pitkäkasvuista miestä, jotka\nnäyttivät odottavan, että mekin jo menisimme, sulkeakseen oven.\n\n-- Älä sano huomanneesi minulla mitään käsilaukkua, muista! -- sanoi\nSanna ankarasti rypistäen silmäkulmiaan ja uhkaavasti puristaen\nkäsivarttani. Samassa hän äkkiä muutti koko sävynsä, alkoi\nvallattomasti tuuppia minua ja nauraa ääneensä aivan tavallisille\nsanoilleen, joissa minun käsittääkseni ei ollut mitään järkeä eikä\nnaurun aihetta. Minusta näytti kuin hän olisi tahtonut, että nuo kaksi\npitkää miestä tuolla ovella olisivat hänen iloisuutensa huomanneet.\n\nJa aivan oikein, ne näyttivät olevankin hänen tuttujaan.\n\nMeidän lähestyessämme nuo herrat tulivat meitä vastaan yhtyen\nseuraamme.\n\nToinen kulki Sannan kanssa edellä ja toinen alkoi jutella minun\nkanssani, hidastuttaen askeleitaan niin, etten voinut enää pysyä Sannan\nkintereillä, kuten pelkoni olisi vaatinut, vaan jäimme heistä jälkeen.\n\nHerra tuntui minusta ystävälliseltä ja pian osasin olla ujostelematta.\n\nHän kyseli minulta kaikenlaista vähäpätöistä, tiedusteli nimeäni,\ntuttavuuttani Sannan kanssa, kotiolojamme, matkamme vaiheita.\n\nMinä en lopulta osannut enää kuunnellakaan häntä, kun koko huomioni oli\nkääntynyt ympärilläni oleviin ihmeellisiin näkyihin, ja hänen täytyi\ntuon tuostakin vetäistä minua hihasta, etten pysähtyisi paikoilleni.\n\nRankkasateesta huolimatta näin kohta, että kaikki oli kaupungissa juuri\nniinkuin Sanna oli minulle useasti kertonut: ajurit ja jalankävijät\nsateenvarjoineen tulivat sikin sokin ohitsemme ja vastaamme,\nihmeelliset, hevosetta kulkevat kojeet ja huikaisevasti valaistut\npitkät vaunut liukuivat editsemme kimeästi kelloa soitellen tai\npeloittavasti mörähdellen.\n\nMe kävelimme ensin pitkin vieriviereen ladottuja pyöreitä pikkukiviä,\nmutta pahimmasta vaunujen ja ihmisten sekamelskasta selviydyttyämme\npääsimme väljemmälle käytävälle, joka oli niin tasaisen sileä, etten\nollut vielä milloinkaan niin sileällä astellut, ja siinä minun rintaani\nhipaisi hurja riemun repäisy, sillä olihan tämä unelmieni unelman\ntoteutumista! Näillä samoilla sileillä käytävillä oli ehkä minunkin\npoikani jalka astellut, ja vaikka hän olikin vielä ties missä tuon\nmelun, loppumattoman ihmisvirran ja huikean korkeiden kivirakennusten\nkeskellä, hän oli ainakin lähellä, aivan, aivan lähellä! Minusta oli\nkaikkityyni hauskaa tällä hetkellä, ja erittäinkin riemastutti\nkatsella, kuinka Sanna kulki edellämme tuttunsa kanssa ja kuinka he\nmolemmat kuvastuivat käytävän sadevesiin loistavien lyhtylamppujen\nvalossa.\n\nMe kuljimme pitkät matkat korkeiden rakennusten keskellä aina vain\nuusille valaistuille kaduille, kunnes näin Sannan ja hänen toverinsa\npoikkeavan muutaman kivimuurin ovesta sisään. Kohdalle tultua mekin\nmenimme samasta ovesta ja aloimme nousta kaikuvia kivirappusia myöten\naina vain ylemmäs ja ylemmäs. Siellä tuli eteemme niin monia ovia ja\nsokkeloita, että kadotin Sannan kokonaan näkyvistäni. Minne hän\nseuralaisineen oikeastaan katosi, en voinut ymmärtää, mutta en saanut\nhäntä enää ollenkaan nähdä, vaikka olisin kuinka pyytänyt.\n\nMinulta kysyttiin, halusinko syödä, mutta minulla ei ollut nälkä\nvehnästen ja limonaatin vuoksi, joita Sanna oli tarjonnut.\n\nUninen mies avasi lukitun pienen oven monen samanlaisen keskeltä ja\nkäski minun mennä sinne nukkumaan. Ja lukitsi minut sinne.\n\nSe huone se vasta pieni oli! Ja pilkkosen pimeä!\n\nMutta minuun oli tullut sellainen väsymys, että ajatukseni kokonaan\nsekaantuivat heti, päästyäni pitkälleni kovalle ylävuoteelle. Kuulinhan\nminä alavuoteesta jotakin kuorsaamista ja tunsin pahaa viinan löyhkää,\nmutta ei mikään voinut estää minua vaipumasta sikeään uneen.\nRauhattomaksi en ollenkaan ymmärtänyt tilaani tuntea, sillä otaksuin,\nettä kaikki oli näin järjestetty Sannan toimesta ja tahdosta. Olimme\nkaiketi \"Lottenin luona\", niinkuin Sanna oli sanonut, ja olihan hän\nkieltänyt juopuneita pelkäämästä.\n\nAamulla herättyäni kurkistin alavuoteeseen. Kuorsaaja ei ollutkaan\nmikään mies, vaan vaimoihminen, varmaankin Lotten itse. Hän nukkui yhä\nyhtä sikeästi.\n\nTuossa kahdeksan aikaan minut saatettiin pienten ovien ohitse\nhuoneeseen, jossa olivat molemmat eiliset herrat ja lisäksi yksi, joka\nkirjoitteli pienen pöydän ääressä ja toinen, joka istui suuremman\npöydän takana. Mutta Sannaa ei nytkään näkynyt missään. Sen sijaan näin\nhämmästyksekseni Johanssonin astuvan sisään heti minun jälkeeni. Hän\noli hyvin punainen ja näytti kovin kiihoittuneelta.\n\nMinulta kyseltiin taas nimeäni, syntymävuottani ja -päivääni, samoin\nvanhempaini nimiä ja vuosipäiviä. Sitten se isomman pöydän ääressä\nistuva herra kysyi yhtä tarkasti kaikki Sannan asiat, mitä vain tiesin.\nKerroin, milloin Sanna oli tullut junaan ja että hän oli tahtonut\nhankkia minulle paikan tupakkatehtaasta, kerroinpa limonaatista ja\nvehnäsistäkin.\n\nHerrat naurahtivat. He näyttivät minusta hyvin suopeilta ja\npilapuheisiin taipuvaisilta, joten minäkin uskalsin vastatessani\nnaurahdella.\n\nAivan kuin sivumennen he sitten vielä kysäsivät, oliko Sanna\nmaksaessaan limonaadin ja vehnäset ottanut rahoja kukkarosta vai\nkäsilaukusta.\n\nMinä vastasin: -- Käsilaukusta. Muistin sen hyvin, koska olin pannut\nmerkille tuon laukun, jota en ollut milloinkaan ennen Sannalla nähnyt,\nja vielä, koska minusta näytti, että Sanna oli uuteen junaan\nastuessamme antanut sen pudota käsistään ja vihaisesti riuhtaissut\nminua tulemaan, kun minä pysähdyin katsomaan mitä oli pudonnut.\n\nVasta kun herrat kysyivät, oliko käsilaukku ollut Sannalla jo hänen\ntavatessaan minut edellisessä junassa, muistin äkkiä Sannan kiellon ja\nhätkähdin. Ilmi elävänä olivat muistissani hänen kalvenneet,\nvärähtelevät huulensa seistessämme aseman lampun alla.\n\nKatsahdin ympärilleni, ikkunoihin, seiniin, kiihoittuneeseen\nJohanssoniin, ovella seisoviin eilisiin miehiin, ison pöydän ääressä\nistuvaan herraan, joka kynä suussa vaijeten odotti vastaustani, ja\nkamala aavistus syöksähti mieleeni: minä olin kuulustelussa! Tuo mies\nodottaa vastaustani saadakseen Sannan todistetuksi syypääksi\nvarkauteen! Ja minä onneton olin jo ilmaissut Sannan, syössyt hänet\nturmioon!\n\nVeri tulvahti kasvoihini. Minun täytyi, täytyi pelastaa Sanna, pelastaa\nmillä hinnalla tahansa! -- Olihan se hänellä, sanoin, mutta kun hän ei\nlöytänyt sen omistajaa, heitti hän sen käsistään; näin sen itse, sillä\njuuri astuessamme junaan hän sen heitti pois.\n\n-- Där har vi det! -- sanoi kuulustelijani ottaen kynän suustaan ja\nruveten kirjoittamaan. Ja kaikki naurahtivat tyytyväisinä, niinkuin\nolisivat juuri minun sanojeni kautta tarkoituksensa saavuttaneet.\n\nJohanssonille annettiin lupa viedä minut pois ja käskettiin --\nruotsiksi, jota minun ei luultu ymmärtävän -- vakavasti nuhdella ja\nojentaa minua, etten vastaisuudessa tekisi itseäni syypääksi varkaiden\nkanssa seurustelemiseen.\n\nMe tulimme Johanssonin kanssa suurelle torille. Vastapäätä oli korkea\nkirkko kivisten portaiden päällä ja sen tapuleista soi korviahuumaava\nkellojen pauhu. Ihmiset kapusivat kiviportaita ylös yksitellen ja\nparvittain. Tämä näky on jäänyt mieleeni niinkuin jostakin unesta,\nsillä silloin en osannut nähdä mitään silmilläni enkä tehdä mitään\nhavaintoja.\n\nMelkein mahdotonta on sanoin kuvata, mitä sielussani tapahtui.\n\nJohanssonin suu kävi koko ajan, mutta en erottanut hänen puheestaan\nmitään, osaksi kellojen hälinän ja osaksi omien ajatusteni tähden.\n\n-- Missä Sanna on? -- kysyin vihdoin.\n\n-- Sanna viedään huomenna vankilaan, oli hänen vastauksensa; muuta en\nkuullut enkä kuunnellutkaan.\n\nEnsi ajatukseni oli livahtaa Johanssonin vierestä karkuun, juosta\ntakaisin sinne, mistä olimme lähteneet, ja rukoilla herroja, että\npäästäisivät Sannan pois; mutta kun käännyin taakseni, olivat kaikki\nkadut ja risteykset sekaisin silmissäni kyyneleiden vuoksi, joita en\nvoinut estää vuotamasta, enkä tiennyt, minne olisi ollut mentävä.\n\nJohansson kielsi itkemästä. Hän otti oikein toruakseen minua. Enkö minä\nymmärtänyt, sanoi hän, että Sanna oli varas, paha ihminen, jota ei\ntarvinnut surra? Hyvä olisi, sanoi hän, ettei Sannaa enää milloinkaan\npäästettäisi vankilasta.\n\nJa kun minä itkin vain sitäkin katkerammin, sanoi Johansson, että oli\nsuuri synti itkeä varasta ja että minun pitäisi hävetä ihmisten edessä.\n\nMinä kuivasinkin kyyneleeni esiliinaan, mutta vain voidakseni\nvihdoinkin nähdä, mihin suuntaan olisi juostava.\n\nKauempaa näkyi rykelmä kelloja helisteleviä vaunuja ja paljon ihmisiä\nniiden ympärillä. Sinne asti ehdittyämme päätin käyttää väen vilinää\nhyväkseni ja pujottautua näkyvistä. Panin mennessämme talot ja\nristeykset tarkasti mieleeni, että olisi kaikki selvänä, kun perille\npäästyä lähden juoksemaan.\n\nPäätin selittää herroille, että Sanna oli maailman paras ihminen, ja\ntämän väitteen todistukseksi ilmaista heille sen, mikä minulle\nitsellenikin juuri nyt vasta täydelleen selvisi; Sanna oli hankkinut\nrahat _minun_ tähteni, etten joutuisi Johanssonin kynsiin. Tahdoin\nkertoa heille, mitä Johansson minulle teki, salaamatta mitään, ja pidin\nvarmana, että he saatuaan tietää sen ymmärtävät Sannan menettelyn ja\npäästävät hänet irti. Tahdoin myös ilmoittaa, etten mitään rahoja\ntarvinnut ja että käsilaukku voidaan palauttaa sille, jolta se oli\notettu ja jolle myöskin olin valmis asian oikean laidan selittämään,\nkunhan vain saan tietää kuka se on. -- Sanna raukka, Sanna raukka, minä\najattelin, ja juuri lähestyessämme määräpaikkaa kyyneleet taas\ntulvahtivat silmiini, etten nähnyt eteeni mitään. Varmaan en olisi\nvoinut suurempaa kauhua ja repivämpää tuskaa tuntea, vaikka oma äitini\nolisi minulta temmattu ja vankilaan teljetty. Ja niinkuin äkkiä\näidittömäksi joutunut lapsi ei voi nähdä mitään elämisen\nmahdollisuutta, ellei saa äitiänsä takaisin, en minäkään tuntenut\nmitään muuta mahdollisuutta koko olevaisuuden tai suorastaan oman\nhengittämiseni jatkamiseen, kuin suinpäin rientää Sannan läheisyyteen,\npuhkaista väliltämme kaikki muurit tai sitten itse menehtyä.\n\nMissä määrin suureen tuskaani vaikutti osaltaan myöskin se tieto, että\nilman Sannaa ei koko tällä kohtalokkaalla kaupunkimatkallani ollut\nmitään merkitystä, koska minä ilman häntä en milloinkaan tule löytämään\nsitä poikaani, jota kaikki ajatukseni tarkoittivat, en voi varmasti\npäätellä. En luule sillä hetkellä mitään sellaista ajatelleeni, vaan\nyhtä vähän kuin rakkaus äitiin johtuu siitä, onnistuuko hän\ntoteuttamaan mitä pitää parhaana vai tuottaako hän minulle vaikkapa\nsuoran turmion yrittämällä palvella minua, yhtä vähän rakkauteni\nSannaankaan johtui hänen onnistumisestaan. Ja minun hurja yritykseni\npalata takaisin kauheaan yökortteeriin tavoittaakseni siellä Sannan\nvaikkapa seinäin läpi, oli kokonaan tämän sokean, vastustamattoman\nrakkauden aiheuttama: minä rakastin häntä ilman mitään aineellista\nvaikutinta, niinkuin tosirakkaudessa onkin, ja olisin arvelematta\nmennyt hänen tähtensä vaikka tuleen.\n\nKyynelistä huolimatta antauduin toivottomaan yritykseen, katujen\nristeykseen päästyämme jäin Johanssonista syrjään ja väentungosta\nhyväkseni käyttäen tempauduin hänestä erilleni. Ei ollut aikaa katsella\nsuuntia. Juoksin minne sattui ja pian huomasinkin olevani aivan uudella\nkadulla, jota myöten emme olleet tulleet.\n\n-- Missä, missä ... kyselin vastaantulevilta, mutta en osannutkaan\nnimittää paikkaa, jota hain. Toiset naurahtelivat, toiset kääntyivät\ntaakseen katsomaan, mutta vain hetkiseksi, sitten jatkaakseen kiireistä\nkäyntiänsä, minusta välittämättä. Muutamille taisin jotakin selittää,\nmutta asiani kuultuaan he muuttuivat huolestuneen näköisiksi, niinkuin\npyydettäissä liikaa vaivautumista, ja hekin jättivät minut. Kivestä\nolivat kaikki ihmiset täällä! Eivätkö he välittäneet siitä, että\nihminen, samanlainen kuin hekin, oli joutunut niin kauheaan\nonnettomuuteen, vai enkö minä osannut selittää!\n\nYksi ainoa vanha vaimoihminen, jolla oli suuri vihanneskori kainalossa,\nkallisti korvansa minun rukouksilleni. Hän erotti minut ympärilleni\nkerääntyneestä väkijoukosta.\n\n-- Tule pois tyttö minun kanssani, taidat olla ensikertaa kaupungissa,\nälä itke, mennään meille, niin kerrot asiasi.\n\nNäin puhellen hän lykkäili minua edellänsä ja me aloimme kulkea\nkapeampaa katua pitkin, joka kohosi jyrkkänä rinteenä. Siinä\nmennessämme kerroin hänelle niinkuin vain nyyhkytyksiltäni osasin asian\nalusta loppuun, mutta mitä hän sanoi lohdutuksekseni, oli minusta hyvin\nvähän lohdullista, sillä tuskin ollenkaan saatoin sitä käsittää, ja\nvain hänen oma varmuutensa herätti minussa luottamusta. Hän selitti\nminulle, ettei poliisikamarista ollut toivoakaan saada ketään pois,\npuhui kansan verenimijöistä ja ennusti aikaa, jolloin loppuu jokin yö,\nsanoi hän, (arvatenkin hän lienee puhunut \"köyhälistön sorronyöstä\",\nvaikka tätä lausepartta en silloin ymmärtänyt). Jokin toivonkipinä\nminussa kuitenkin välähti, kuten sanoin, hänen puheensa innon ja\nvarmuuden vuoksi.\n\nMutta juuri kun olimme poikenneet portista pienelle, korkeiden\nkivimuurien ympäröimälle pihalle ja olimme astumassa -- kuten minusta\nnäytti -- alas kellariin vieville rappusille, joiden yläpuolelle\nvalkoiselle seinälle oli maalattu musta käsi ja kirjoitettu:\n\"Talonmies\", juuri siinä käänteessä tavoitti Johansson minut, tempaisi\nkädestäni ja alkoi raastaa kadulle.\n\nSaattajani nousi kiivaasti vastustamaan, pui Johanssonille nyrkkiä,\njopa kiivastuksissaan kiroilikin, taas jotakin ennustellen, mutta\nmitään apua ei ollut.\n\nNäin minä jouduin kuin jouduinkin Johanssonien perheeseen\npalvelustytöksi.\n\nMutta Sanna, jonka minä sittemmin vielä näin, ei ollut enää luonani.\nLuulin hänet iäksi kadottaneeni. Se oli elämäni ensimmäinen syvä haava,\njoka ei ole milloinkaan voinut aivan arvettomaksi parantua.\n\n\n\n\nX.\n\n\nElämäni Johanssonien luona alkoi siis minulle hyvin synkissä merkeissä.\nKuinka olinkaan kuvitellut kaupunkia loistavaksi, kullan kiiltäväksi ja\nhopean heliseväksi, nyt en välittänyt siitä ollenkaan. Inhoittavaa oli\nkorvissani se pauhu, joka alati kuului keittiöön, vihamielistä oli\nminulle kaikki, ihmiset, kadut, kivimuurit, laivat, torikauppiaat,\njoita jokapäivä näin matamin kanssa ostoksilla käydessämme, ajurit,\nvaunut, kellon kilinät ja autojen mörähdykset. Sanomaton koti-ikävä\npainoi mieltäni niin voimakkaasti, että ajatukset olivat mennä sekaisin\nja minua halutti viskautua jonnekin pois koko elämästä. Yksin\näitipuoltakin oli ikävä ja hän tuntui minusta enkelimäisen hyvältä.\nMuistin hänestä yhä useampia perin lempeitä piirteitä, ystävällisiä\nsanoja, alttiita tekoja, ja itkin, etten ollut ajoissa ymmärtänyt\nosoittaa hänelle parempaa vastarakkautta, vaan olin aina vihannut häntä\nja selittänyt kaikki hänen tekonsa pahimmalta puolelta. Entäpä veljet\nja sisaret, jotka ehkä juuri tälläkin hetkellä kulkivat tuvan ovesta,\njuoksivat purolle tai syöttivät karitsoja! Ja isä sitten! Nähdä hänen\nlähestyvän kotituvan kuistia, seisahtuvan siihen mietteissään,\nitsekseen hymyilevän, syljeskelevän, -- tulla hänen luokseen, painautua\nhäntä vastaan, hänen tuttua liiviänsä vastaan, nähdä kuinka hän\nkysyvästi katsahtaa, heräten ajatuksistaan: -- Mikäs sinun nyt on,\ntyttöseni? -- ja sanoo jotakin hyvää, kohta taas vaipuakseen omiin\najatuksiinsa. Voi isä, isä, enkö milloinkaan saa sinua enää nähdä!\n\nJohanssonien kodissa tuntui minusta kaikki kolealta ja valottomalta, ja\nelämä ilman Sannaa oli minusta suorastaan sietämätöntä. Ei niin, että\nJohansson olisi päässyt täällä erikoisemmin minua ahdistamaan,\npäinvastoin olin täällä paremmassa suojassa kuin siellä maalla heidän\nkeittiössään, sillä täällä olin alituisesti rouvan vaanivien silmien\nalaisena ja Johansson salasi hirmuisen tarkasti kaikki sellaiset\npyyteensä. He oleskelivat päivisin suuressa, keittiön viereisessä\nhuoneessa, joka oli sekä ruokailuhuoneena että lastenkamarina. Muita\nlukuisia sisähuoneita ei käytetty juuri ollenkaan muulloin kuin\nvieraiden aikana. Siellä oli aina paksulta tomua ja kostean ummehtunut,\nkolea pimeys. Kun siellä piti tomuttaa vieraita odotettaessa, en voinut\nnoissa huoneissa viipyä hetkeäkään kauemmin kuin pakko vaati. Niiden\nummehtunut haju oli minulle vain ikäväni tunnuksellinen herättäjä.\n\nAloin kuitenkin epäillä, että Johanssonska oli huomannut miehensä\naiheettomat hymyilyt ja vetiset katseet, koskapa rupesi minulle kovin\nhäijyksi. Ei puhunut minulle halkaistua sanaa enempää kuin minkä\ntöissäni tylysti käski tai kielsi. Hän ilmestyi joka aamu keittiöön\nankarana ja punakasvoisena, sytytti pienen lampun, kuumensi sen lasissa\ntukkasakset ja poltteli itselleen kierot kiharat otsaan ja niskaan.\nTätä tehdessään hän ikäänkuin alkavan päivän valmistukseksi sätti ja\nhaukkui minua ja muita palvelustyttöjä ties kuinka kaukaisista\nsynneistä, viikkoja ennen särkyneistä astioista ja jos joistakin\nmitättömyyksistä. Hänelle näytti olevan aivan välttämätöntä löytää\njotakin haukkumisen aihetta ennenkuin määräsi kullekin päivän tehtävät.\nMeidän piti tuntea, että nämä tehtävät oli määrätty meille\nrangaistukseksi pahoista teoistamme, muuten hän ei luullut meidän\nvoivan mitään työtä suorittaa. Minä kuvittelin tietysti, että kaikki\ntämä loppumaton kiukku tarkoitti oikeastaan yksin vain minua, vaikka se\nsuuntautuikin näin ylimalkaisena kaikkiin, ja koti-ikäväni kasvoi\nkasvamistaan.\n\nMutta eräänä päivänä keittäjätär, joka oli palvellut heillä lähemmäs\nvuoden, sanoi tuskastuneena, ettei hän puolestaan ollut vielä\nmilloinkaan nähnyt ilkeämpää ihmistä kuin Johanssonska oli, ja nimitti\nhäntä yhteenmenoon mitä rumimmilla nimillä, kuten: ryökäle, keitetty\nrapu, väkäleuka, sika, ja sitäkin sopimattomammilla.\n\nJa niistä hänen sanoistaan kääntyi huomioni todenteolla Johanssonskaan,\n-- lieneekö senkin vaikuttanut minun omituinen kiintymykseni\n\"pahoihin\", en tiedä. Jos minulle joku sanoi: -- Tuo ihminen on paha,\noli se samaa kuin jos minulta olisi kielletty avaamasta sitä kirjan\nlehteä, jonka takana oli kuva. Mitä pahempi ihminen, sitä uteliaammaksi\nhän minut saattoi. (Ja omituista sanoa, saattaa vieläkin).\n\nAloin seurata häntä päästäkseni perille, millainen hän oli omillensa\nsiellä sisähuoneissa. Tirkistelinpä usein avaimenreijästäkin nähdäkseni\nheidän keskinäistä elämäänsä. Mutta ei sieltäkään päin koskaan\nainoatakaan naurahdusta kuulunut, aina vain samaa pahaa tuulta,\nkärtyisyyttä ja torumista.\n\nPian sain paremmankin tilaisuuden tutustua heidän elämäänsä kuin mitä\navaimenreijästä saattoi nähdä.\n\nMinut olisi varmaan piankin ajettu pois Johanssonien palveluksesta,\nsillä enpä suinkaan kyennyt voittamaan rouvan vastenmielisyyttä\ntekemällä itseni ylen tarpeelliseksi keittiöhommissa. Mutta minä tulin\nJohanssoneille tarpeelliseksi aivan toisella alalla.\n\nMinut muutettiin lastenkamariin kampsuineni ja vuoteineni. Tehtäväkseni\ntuli kahden nuorimman hoitaminen. Ja pian tämän jälkeen kehittyivät\nasiat niin, että myöskin koulussa käyvät pojat joutuivat kasvateikseni.\n\nJohanssonin lapset olivat armottoman kovapäisiä lukuasioissa. Enpä\nkotikylän kansakoulussa muista ainoatakaan niin peräti lahjatonta\noppilasta. Muutoin he kyllä saattoivat olla aika reiluja poikia,\nparhaita kiven linkoojia, taitavimpia nappipelissä, rohkeita\ntappeluissa, mutta kohta kun tuli kysymys lukemisesta, kun vain joku\nkirja avattiin heidän eteensä, muuttui heidän toimekas näkönsä\nkokonaan: silmät alkoivat muljottaa suurina ja tyhminä, nenä tohisi ja\nsaamattomina huulet erkanivat toisistaan, kaikki oli pysähtynyt,\najatuksenjuoksu seisahtunut kokonaan.\n\nKuunnellessani heidän läksynlukujaan minä pelkkien kansakoulutietojeni\nmukaan usein sain selvittää heille kirjain pulmallisia kohtia ja\nmoniehtoisen päätöslaskun ongelmia. Kun he eivät selityksistäni mitään\nymmärtäneet, laskin minä laskut heille paperille, jopa joskus kirjoitin\npuhtaaksi vihkoihinkin.\n\nSiten tuli oloni heidän alituisena apurinaan pian välttämättömäksi, ja\nminä olin ainoa koko talossa, joka vastasin heidän luokalta pääsystään,\nkun he ensin olivat toinen kaksi ja toinen kolme vuotta istuneet\nsamalla luokalla. Olisipa jokukaan minun maalaisista pikku tovereistani\nsaanut lueskella niin hauskoja koulukirjoja kuin näillä pojilla oli,\nnähdä sellaisia karttoja, sellaisia lintujen kuvia, kertomuskirjoja,\nhistorioita, -- mitä olisikaan heistä tullut, he kun olivat olleet\nminua paljon viisaampia ja älykkäämpiä, mutta jääneet kaikkea oppia\nvaille! Sitä minä monta kertaa ihmettelin päntätessäni päätöslaskuja\nkollojeni päihin. Mutta keittäjä sanoi tähän vain, että rahalla saa ja\nhevosella pääsee, -- jonka ihmeellisen ajatelman minä ymmärsin vasta\nvuosien kuluttua todeksi.\n\nMinun kansakoulutietoni olivat pian käyneet riittämättömiksi ja niin\noli tullut välttämättömäksi omin päin tutkia heidän monia\nkoulukirjojansa voidakseni edelleen heitä luvuissa auttaa ja luokalta\npääsystä vastata. Tässä tarkoituksessa minun annettiin käyttää paljon\naikaa valmistuakseni heidän läksyjensä kuulustelemiseen, (oikeastaan ja\nkaikessa salaisuudessa vain itse lukeakseni omasta mielihalustani, mikä\noli minusta kovin hauskaa, ja sehän se olikin alkuaihe minun vastaiseen\n\"sivistykseeni\"). Mutta minun pitikin puhua nyt Johanssonskasta eikä\nitsestäni. No niin.\n\nLastenkamariin muutettuani minä pian pääsin perille aivan\nodottamattomista puolista Johanssonien elämässä.\n\nHe tappelivat keskenään. Usein ja verisesti.\n\nKuulin noita julmia temmellyksiä ohuen lautaseinän takaa. Lapset olivat\nniihin niin tottuneet, että jos kovimman rytäkän aikana heräsivätkin,\nniin tekivät sen vain sitä makeammin jälleen nukkuakseen. Eivätkä heitä\nmyöskään seuraavan päivän sinelmät ja kuhmut papan ja mamman kasvoissa\nsen enempää hämmästyttäneet.\n\nToista oli minun laitani. Minun unestani ei tahtonut tulla koko yönä\nmitään. Ja Johanssonit itse saattoivat jo uudelleen kuorsata, mutta\nminä en voinut päästä kiihtyneistä ajatuksistani. Koko tuo suhde\nmuistutti minulle selvästi isän ja äitipuolen suhdetta ja sai tekemään\nmuitakin vertauksia, jotka kovin läheltä ja syvältä koskivat omaa\nelämääni.\n\nOlin huomannut, että Johansson ei milloinkaan katsonut Johanssonskaan,\nei, vaikka tällä olisi ollut millaisia koristeita yllänsä. Söi vain\nsanaakaan sanomatta, vastasi lyhyesti, jos ollenkaan ja läksi pian\nasioillensa. Minun oli kovin surku Johanssonskaa, sillä hän oli\nrakastunut tuohon mieheen ja katseli häntä alinomaa -- niinkuin minä\nolin katsellut poikaani, juuri samalla murheella ja ihastuksella,\nitkulla ja ihailulla.\n\nMutta miten heidän välillään sitten saattoi syntyä tappelu, se oli\nminulle peräti käsittämätöntä.\n\nJohanssonin palattua kotiin keskiyön jälkeen tai aamun koitteessa\ntuntui heidän puolellaan ensin kaikki olevan sulaa sovintoa ja\nsupatusta.\n\nSitten alkoi kuulua Johanssonin kuorsahduksia Johanssonskan jatkaessa\narmasteluansa, sitten Johanssonin vihaisia ärjähdyksiä, jopa\nkirouksiakin. Äkkiä läiskähti korvapuusti, sitten toinen, kolmas, ja\nJohanssonskan itku muuttui toraiseksi kahinaksi, jossa hänen tutut,\nmehevät haukkumasanansa yhä kovaäänisempinä seurasivat heti jokaisen\nläiskähdyksen jälkeen, ikäänkuin kilpaillen näiden kanssa\nvoimaperäisyyden kunniasta. Vihdoin muuttui kaikki yhdeksi\nsekamelskaksi ja karjunnaksi, läiskinäksi, jytinäksi, viskelyksi,\nsärkyvien huonekalujen ryskeeksi.\n\nLapset alkoivat liikkua vuoteissaan, huokaillen ja unissaan raapien\nitseään. Mutta minä olin täysin valveilla ja vaikka joka kerta päätin\nolla välittämättä heidän tappelustaan, niin aina kuitenkin vapisin ja\nitkin, ja olin valmis juoksemaan Johanssonskan avuksi.\n\nKun kaikki oli jälleen hiljaista, vietin loppuyöni yhä kiihtyvissä\najatuksissa, tehden edelleen vertauksia itseni ja Johanssonskan\nvälillä. Kysyin itseltäni, voisinko minäkin noin suuttua pojalleni,\nkirota ja koettaa raivoissani murskata hänet. Ja hämmästyksekseni\nkiihdyin todella ajatuksissani jonkunlaiseen koston vimmaan.\n\nSaatoin tuntea itseni sydänjuuriani myöten loukatuksi: minä kannan\nhänelle lautoja, minä rakennan hänelle mökin, minä sijoitan sammalet\nhänen herkimmän vaistonsa mukaisesti, olen valmis palvelemaan häntä\nmillä ikinä hän vain tahtoo, mutta hän -- vaikka käyttää minun apuani\n-- ei katsahda kertaakaan silmiini, hän ei tunnusta minua ihmiseksi, ei\nnäe minua, ei ajattele minua, minä olen hänelle puukapula! Ja\najatuksissani lennän hänen niskaansa, isken kostoksi kynteni hänen\nlihaansa, revin ja raatelen häntä. Kohta on hänestä vain muodoton kasa\njäljellä. Mutta minä revin häntä yhä edelleen, minä hävitän hänet\ntyyten, enkä lakkaa ennenkuin olen päässyt viimeisenkin, perimmäisen\nsydämensäikeen perille, ennenkuin olen saanut käsiini hänen olentonsa\nsyvimmän ytimen ja repinyt sen kappaleiksi, hieronut kokonaan\nolemattomaksi, hävittänyt pienintä hitusta myöten.\n\nSeuraavana päivänä Johanssonska tavallisesti itki salaa, missä vain\nmuiden näkemättä saattoi. Yksikseen jouduttuaan hän istahti väsyneenä\ntuolille, kallisti päänsä ja itki haikeasti. Joskus hän itkunsa ohella\nsuoritteli sangen merkillisiä temppuja. Hän istui peilinsä ääreen ja\nkoetteli koristeita päähänsä, nosteli otsalleen vanhentuneita\npäähineitään, asetteli tukkaansa erilaisille jakauksille, mutta lopulta\naina kaikki raukesi, kädet vaipuivat alas, koristeet vierähtivät syliin\nja hän jatkoi hiljaista itkuaan. Kalpea kuutamokauneus ei todellakaan\nollut Johanssonskan olennon ominaisuuksia. Ei. Hänen lihavia,\npunaisiksi tulehtuneita kasvojaan katsellessa johtuivat mieleen\npikemmin kuumennetulla hellalla rätisevät rasvat. Ja ne hunnut, joita\nhän koetteli päähänsä sovitella, tekivät hänen kasvonsa naurettaviksi,\nsenhän hän varmaan itsekin peilistä huomasi.\n\nKerran meni tappelu niin pitkälle, että naapurihuoneiston asukkaat\nalkoivat pelätä ja noutivat kadulta kolme passipoliisia.\n\nOmituinen kysymys vaivasi minua senjälkeen pitkät ajat, enkä tiedä,\nonko se oikeastaan vieläkään lakannut minua vaivaamasta. Minä rakastin\npoikaani hellittämättä, hänen kuvansa ei milloinkaan mennyt mielestäni,\nhänen kasvojensa muisto viehätti ajatuksiani päivä päivältä yhä\nvoimakkaammin. Mutta miten on selitettävä, että niin peräti hyvin\nymmärsin Johanssonskan, jopa olin hänen puolellaan, ja että itsekin\najatuksissani saatoin repiä palasiksi saman rakastetun kuvan? Eivätkö\nviha ja rakkaus olekaan toistensa vastakohtia?\n\n\"Köksä\", joka suuresti halveksi Johanssonskaa, ei ollenkaan ottanut\nuskoakseen, että tämä olisi milloinkaan osannut itkeä. Johanssonska ei\nollut hänen silmissään mennyt kahtia niinkuin minun, vaan oli yksi ja\nsama tuima, haukkuvainen, aina toraileva ja milloinkaan hymyilemätön\n\"piru\". -- \"Katsos sitä vain, kuinka se taas hienostelee\" -- hän sanoi,\nkun Johanssonska ilmestyi keittiöön ja huomenta sanomatta komensi\nkahvit tulelle. Köksän silmissä välähteli sellainen vihan tuli, että\nhän puolestaan olisi varmaan repinyt kappaleiksi Johanssonskan, ellei\nolisi pelännyt poliisien sekaantuvan asiaan.\n\nKeittäjätär ei pitänyt Johanssoneja ollenkaan minään herrasväkenä,\njoita hän ylimalkaan suuresti ihaili. Ei hänen puheistaan tahtonut\nloppua tulla, kun hän pääsi kertoilemaan, missä kaikissa paikoissa hän\noli palvellut ja miten hän oli alkaen vähemmän hienoista kohonnut yhä\nhienompiin ja rikkaampiin. \"Ei ne kaikkein hienoimmat piikainsa kanssa\nmitään puhu, emännöitsijä saa toimittaa asiat\". Mutta oikeastaan hän\npiti kaikkein hienoimpina niitä, jotka eivät ollenkaan katsoneetkaan\npiikoihinsa, eivät tienneet näiden nimiä eivätkä milloinkaan käyneet\nkeittiössä. Semmoisessakin paikassa, ihanteittensa ihanteessa, hän oli\nkerran palvellut. Tunsin punastuvani, kun hän siitä kertoi, sillä\nvarmaan se \"minun herrasväkeni\" oli juuri sellaista, joka ei koskaan\nkatsahtanutkaan piikaansa.\n\nKolmesti minut ajettiin pois Johanssonien luota aivan mitättömien\nsyiden vuoksi, sillä oikea syy oli rouvan epäluulo ja mustasukkaisuus.\nJa kolmesti minut haettiin jälleen takaisin poikien armottoman\nkovapäisyyden vuoksi, kun he minutta eivät voineet oppia mitään.\n\nKeittäjätär oli sosialisti, ja häneltä minä ensi kerran sainkin tietää,\nmitä tuo kummallinen sana merkitsi. (Ensi kerran kuulin koko sanan sen\nvaimoihmisen suusta, joka oli lähtenyt minua viemään asuntoonsa pois\nJohanssonin kynsistä.) Mutta hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää,\nettä oma isäni oli kova sosialisti, jonka keittäjätär sanoi hyvin\ntuntevansa ja joka oli usein pitänyt kiivaita puheita työväentalolla.\nHän vei minut kerran sinne ja nuori sydämeni paisui ylpeydestä, kun\najattelin, että noiden seinien sisällä oli julkisesti puhunut se\nhenkilö, jonka sylissä minä olin istunut ja jonka rintaa vasten minulla\noli oikeus hellästi painautua. Itse aate ei minulle silloin vielä\nkeittäjättärenkään puheista selvinnyt, vaikka mielelläni uskoinkin\nhänen vakuutuksiaan, että kerran me työkansa luomme alemmuuden ikeen\nniskoiltamme; sehän oli samaa mitä tuo toinenkin oli sanonut. --\nArmahda silloin Johanssonskaa, kun se aika tulee, että \"köksä\" pääsee\nhäneen käsiksi, ajattelin minä toisinaan kylläkin vahingonilolla, kun\nen muuta kostontapaa löytänyt. Samaa teki keittäjätär itsekin: hän\nkätki kaikki Johanssonskan mehevät haukkumasanat johonkin epämääräiseen\ntulevaisuuteen, johon varmasti uskoi, ja vain senvuoksi saattoikin olla\nsuoraan lentämättä emäntänsä niskaan ja häntä kuoliaaksi mukiloimatta,\nsillä niin hän häntä vihasi. Hän saattoi olla Johanssonskalle\nvastaamatta vain siksi, että hänellä oli tuo tulevaisuuden loukku,\njohon hän pujahti kostonhetkeä odottamaan. Mutta minä näin, että\nJohanssonska puolestaan piti keittäjättärensä suurimpana ansiona juuri\nhänen kykyänsä olla vastaamatta, jopa uhkasi ajaa minut pois, kun en\nmalttanut olla hiljaa.\n\nKun minut neljännen kerran sanottiin palveluksestani irti, olin siihen\nkuitenkin kokonaan itse syypää.\n\nSe asia kävi tällä tavalla.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nEräänä iltana, kun olin jo makuulla, minut herätettiin, käskettiin\nnopeasti pukeutua ja lähetettiin Yliopiston apteekkiin lääkärin\nmääräämiä rohtoja hakemaan. Johanssonskan nuorin lapsi oli sairastunut.\n\nJuuri ennen määräpaikkaa, Mikon ja Esplanaadinkatujen kulmauksessa joku\nriuhtaisi minua kädestä, pyöräytti ympäri ja Sannan ääni sanoi\nvallattomasti huutaen: -- Siinäkö sinä olet, senkin saatana!\n\nHän oli oudon hillitön, kovaääninen, sanoissaan ylimalkainen ja\nepäselvä. Olen myöhemmin ymmärtänyt hänen olleen juovuksissa, mutta\nsilloin en ehtinyt hänen käytöstänsä ihmetellä, sillä se mitä hän\nsanoi, vavahdutti koko olentoani, pysäytti sydämeni lyönnit ja\ntyrmistytti kaikki ajatukseni.\n\nMinun poikani oli jossakin lähelläni, jossakin tuolla Sannan pään ja\nkäden viitteissä. -- Missä, missä? kysyin minä ja kaikki sekautui\naivoissani.\n\nSanna alkoi viedä minua Esplanaadin teatterinpuoleisia pensaikkoja\nkohden, joiden pimennoissa olevilla penkeillä olimme Sannan kanssa\nkerran istuneet hänen tuttaviensa merisotilaiden seurassa.\n\nKivimuurit kaatuivat eteeni mullin mallin ja katu tanssi omien\nlyhtyjensä yläpuolella.\n\nEnhän minä ollut onnistunut näkemään poikaani kolmeen vuoteen muuta\nkuin yhden ainoan kerran hyvin kaukaa, ja vasta juuri vähää ennen tätä\ntapausta, josta nyt kerron. Olin vihdoinkin saanut selville missä hän\nasui ja missä koulussa kävi, ja Johanssonskan lähetettyä minut asialle\nasetuin vahtiin. Suurien, pitkien poikien parvessa hän tuli kouluansa\nkohden. Heillä oli kaikilla päät yhdessä ja jotakin kirjaa he\nkeskenänsä katselivat ja lukivat. Minä tunsin omani, vaikka olin kolmen\ntalonvälin päässä heistä. Hän oli kasvanut, mutta sama, sama hän oli,\nja sama oli sydämeni hurja ihastus, sama myös sen katkera haavoitus\nsiitä, ettei hän nähnyt minua eikä olisi katsonut, vaikka olisi\nnähnytkin.\n\nSanna oli kertonut hänen olevan viimeisillä luokilla ja tulevan\npiakkoin ylioppilaaksi. Mutta kun Sannan mielestä juuri tämä asia\nsaattoi antaa minulle joitakin toiveita, en silloin vielä itse\npuolestani voinut ymmärtää muuta kuin että tuo ylioppilaaksi tuleminen\npäinvastoin oli tekevä viimeisenkin toivonkipinän sulaksi\nmahdottomuudeksi, ja koetin siis suunnata kaiken kekseliäisyyteni\nsiihen, että olisin päässyt johonkin vaikkapa etäiseenkin yhteyteen\nhänen kanssaan hänen vielä koululaisena ollessaan. Kaikki yritykseni\nolivat kolmivuotisten ponnistusten jälkeen vieneet vain siihen\ntulokseen, että olin hänet hetken verran kaukaa nähnyt.\n\nMutta nyt sanoi Sanna: -- Tuossa, tuossa!\n\nJa ennenkuin ehdin aavistaakaan, survaisi hän minut voimakkaasti takaa\ntyöntäen puistikon valaistulta hiekkakäytävältä syrjään lehdikön\npimentoon, itse jatkaen matkaansa.\n\nJotkin kädet tarttuivat minuun ja vetivät minut penkille istumaan. Joku\nalkoi puhua minulle järjettömiä sanoja, koettaen pimeästä huolimatta\nnähdä kasvojani ja painautuen yhä lähemmäksi minua kuulla vastausta.\n\nMutta minä jähmetyin.\n\nJa vaikka näin, että ne olivat todella _hänen_ silmänsä, jotka tiukasti\nhakivat katsettani, -- vaikka tunsin hänen lämpimän hengityksensä, --\nvaikka hänen kätensä kosketti minua ja hänen kultaiset kellonvitjansa\nvalahtivat minun kädelleni, -- vaikka hän ei puhunut laudoista eikä\nsammalista, vaan kiihkeästi kuiskasi korvaani järjettömän hulluja\nsanoja minusta, ja vaikka tunsin, että kaikki mikä minussa oli kelpasi\nhänelle, minä en lämminnyt, vaan pysyin tunteettomana kuin kuollut\nkivi, jota kauniit huulet suutelevat. Tai miksi vertaan itseäni kiveen?\nMinä olin kuolluttakin kuolleempi. Kivessä on kiveä, mutta minä olin\ntyhjä, peräti tyhjä. Ja irrallisena ajatus yksin liikkui tämän kuolleen\ntyhjyyden ylitse: -- Kas tuota kirjavata liiviä, onkohan se sitä, mitä\nsanotaan sametiksi? Ja kellonvitjat, ovatkohan ne kultaa? Ja vieläköhän\nne käyttävät samaa saippuata, koska tuoksu on juuri sama kuin\nsilloinkin? Ei vähimmässäkään määrässä hänen kätensä kosketus, ei hänen\nhengityksensä eikä järjetön puheensa liikuttaneet minua, vaan kohta,\nkun muistin apteekin, kavahdin ylös, hyvilläni siitä, että sain syyn\njättää hänet ja päästä tuskallisesta ujoudesta.\n\nJa minut valloitti kokonaan vain kauhu siitä, että olin kadottanut\nkäsistäni lääkärinmääräyksen, joka olisi ollut apteekkiin vietävä.\n\nJohanssonska olisi rikokseni sovitukseksi ensin vain muitta mutkitta\nantanut minulle -- selkään. Mutta Johansson ei sallinut sitä, vaan\ntorjui väkisin Johanssonskan hyökkäyksen ja työnsi minut selkänsä\ntaakse. Tästä sukeutui heidän välillensä riita. Johanssonskan\nmustasukkaisuus heräsi ja hän sätti minua mitä kamalimmilla\nnimityksillä, aikomatta kuitenkaan haavoittaa niillä muita kuin\nJohanssonia. Näin riita paisui tappeluksi, joka oli verisimpiä mitä\nolen saanut todistaa. Silloin lapsetkin itkivät.\n\nJa he itkivät vieläkin haikeammin, kun minä sitten läksin. Johanssonska\noli tällä kertaa luja eikä peruuttanut sanaansa.\n\nMinä puolestani en tuona ajankohtana pannut mihinkään tällaiseen mitään\nhuomiota. Minä kuljin kuin unissani, missä vain oli kysymys\njokapäiväisen elämän tehtävistä, tapauksista ja kohtaloista.\nErottivatpa ne minut vaikka kohta apteekista tultuani ja vaikkapa\nolisivat ajaneet minut yöksi kadulle, tuskin olisin siitäkään mitään\nosannut välittää. Nyt kuljin unissani Johanssonien huoneissa ja\nkeittiössä vielä kaksi viikkoa, voimatta avata silmiäni millekään\ntodelliselle. Mikäli olin valveillani, olin kokonaan muualla.\n\nSillä jos joku luulee, että olin todella noin vain unohtanut sen, mitä\noli tapahtunut Esplanaadin puistikossa, hän suuresti erehtyy.\n\nNiin tosin itsekin ensin luulin, ja juoksin apteekkiin aivankuin ei\nminulle olisi mitään merkillistä tapahtunut. Mutta jo silloin lienen\nollut sekaisin päästäni, sillä eihän minulla ollut lappua, jolla olisin\nsaanut rohdot. He lienevät luulleet minua hulluksi. En muistanut\nasiaani, en saanut sanaakaan suustani, en ymmärtänyt mikä minulle oli\ntullut.\n\nSitten kotona Johanssonin ja Johanssonskan tappelun aikana minä\nkatselin tuota temmellystä niinkuin jotakin kaukaista, toisarvoista,\nminuun kuulumatonta, ja aivoni askartelivat tietämättäni vain niiden\nrajaviivain tavoittamisessa, joiden avulla olisin saattanut määritellä\näskeisen elämykseni. Jos suuri vuori putoaisi ihmisen silmien eteen, ei\nhän voisi ymmärtää mitä on tapahtunut, ennenkuin olisi etääntynyt\nvuoresta näkemän päähän, ja niin en minäkään voinut tajuta suurta\nelämystäni ennenkuin olin ajassa siitä tarpeeksi etäällä.\n\nEnsi hetkenä luulin, ettei ollut tapahtunut mitään. Mutta kohta se\nalkoi. Alkoi selvitä, ettei suurempaa olisi voinut tapahtua, ja että\nolin päästänyt käsistäni juuri sen, mitä olin aina tavoitellut.\n\nEnkö minä ollutkin ollut juuri niissä lehmuskäytäväin pimennoissa,\njoista siellä maalla Sannan kertomusten vaikutuksesta uneksin? Eikö\nympärilläni ollut musiikkia ja ihmisvirran hurmausta? Enkö kuullut\nsuurten ja pienten kellojen kilajavan, eivätkö valkoiset lamput\nhäikäisseet katsettani? Eikö minun poikani ollut vihdoinkin katsonut\nminuun -- juuri niinkuin unelmissani, katsonut, jopa ojentanut\nkättänsäkin pyytääkseen minua? Kohtalo itse oli pienintä erikoisuutta\nmyöten toteuttanut unelmani, mutta minä hullu tyttö en ollutkaan\nymmärtänyt omaa onneani, en ollutkaan kohottanut viimeistä\narmonkatsettani häntä kohden, että olisimme yhdessä sitten ilosta\nitkeneet!\n\nSanna ei sanonut hänen ollenkaan tienneen, kuka minä olin, mutta sitä\nen minä toki osannut uskoa. Olihan silloin lehväin alla kyllä hyvin\npimeää, mutta minä näin sittenkin hänen katseensa; ihminen ei voi\ntutummin toiseen katsoa. Minä näin erehtymättömän selvästi, että\nhänessä oli herännyt se, mikä minussa oli elänyt valveilla pitkien\nvuosien kuluessa. Sitähän minä silloin ihmettelinkin, siitähän\nriemuitsinkin, vaikka jokin hölmömäinen, käsittämätön tyrmistys oli\nkaiken ymmärrykseni halvauksella lyönyt. Hän oli tuntenut minut, hän\nrakasti minua ja pyysi vain, että minäkin olisin tuntenut ja\nrakastanut. Mutta minä mieletön houkka olin työntänyt hänet luotani,\njättänyt niinkuin minkäkin halveksittavan mitättömyyden!\n\n-- Voiko kukaan ihminen selittää, kuinka joku saattaa menetellä niin\nperäti vastoin omaa parastansa! ajattelin sitten yöt päivät\nlakkaamatta. -- Vai tahtooko jokin yliolento meidän kustannuksellamme\nmakeasti naurahtaa, koskapa johdattaa minut unelmieni toivotuille\nlaitumille, vieläpä osoittaa juuri sen puun, jonka hedelmiä tavoitin,\nmutta heti kun ojennan käteni, on se vain merkkinä, että kaiken pitää\nedestäni kadota, että minä myöhästyin, olin tyhmä, naurettava, ja että\nsain tuntea pohjattoman syvästi syyllisyyden omaan onnettomuuteeni.\nSuurempaa vääryyttä ei minun mielestäni kohtalo olisi yhdellekään\nihmiselle voinut tehdä, ja jos minulla olisi silloin vielä ollut tapana\nkääntyä elämän suurissa murroskohdissa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin\nJumalan puoleen, olisin ainakin tämän pettymyksen johdosta varmaan\nluopunut uskostani, ikipäiviksi jättänyt Hänet ja hänen enkelinsä.\n(Myöhemmin taas on juuri tämän tapauksen ymmärtäminen säilyttänyt\nuskoni enkeleihin).\n\nEi minulla ollut tähän aikaan mitään tilaa jumalille. Niinkuin oman\näitini ruvetessa rankaisemisen asemasta hellästi palmikoimaan tukkaani\nen enää mitään Jumalaa kaivannut, niin nyt tämän uuden lemmen palossa\nnekin sydämen lokerot, jotka lienevät erikoisemmin jumalille varatut,\nolivat täynnänsä, runsaudella kyllästetyt ja hylkäsivät luotaan kaikki\nlisäkkeet.\n\nSinä aikana en ajatellut, en toivonut, en halunnut mitään muuta kuin\nvain saada vielä kerran elämässäni tavata hänet, uudistaa saman\nkohtauksemme. En voinut ajatella myöskään muuta kohtauksemme paikkaa\nkuin juuri samaa puistikkoa, samaa penkkiä, enkä muuta vuorokauden\naikaa kuin samanlaista yötä. Monet hyvät palveluspaikat minä kadotin,\nkun herrasväet havaitsivat minut yöjuoksijaksi. Mutta illan tultua, kun\nkatulyhdyt syttyivät, ei mikään järkisyy riittänyt voittamaan\nsanomatonta kaihoani. Ajattelin: -- Nyt, nyt hän kulkee siellä ja etsii\nminua, enkä voinut sellaista ajatusta kestää; minun täytyi, täytyi\njuosta kadulle, luvalla tai luvatta, se oli minusta yhdentekevää, tuli\nmitä tuli.\n\nSanna odotti minua melkein aina portilla. Hän suojeli minua. Se\nmerkitsee: -- Hänellä oli aina käsillä joku mieshenkilö, jonka seurassa\nsaatoimme pimeän aikana vapaasti kulkea Espiksellä poliisin huomiosta\nvälittämättä. Hän ei ollenkaan uskonut minun vaikuttimiani, että muka\nolisin vain tuosta yhdestä välittänyt ja senvuoksi joka ilta tullut\nulos. Hän luuli minun alkavan mieltyä katuelämään, ja -- niin rappiolla\nkuin hän ulkonaisesti katsoen olikin (hän joi paljon ja oli usein\nhurjan rivo vankilansa jälkeen) -- tuli sen johdosta minun tähteni\nsynkäksi joskus kaikkein hurjimpienkin mielijohteittensa keskellä,\npysähtyi ja käski minun mennä kotiin tai muuttaa takaisin maalle. Mutta\nminä en todellakaan välittänyt kenestäkään muusta. Mahdollista on, että\nminulla joskus oli hauskaa olla mukana tuossa kirjavassa, vaiheikkaassa\nelämässä, niinkuin on hauska lukea jännittävää kirjaa tai olla mukana\nodottamattomissa, alati vaihtuvissa tilanteissa, mutta tunteeni\nhylkäsivät kaikki miesten lähentelemiset. Mahdollista on myöskin, että\nmatkiessani Sannaa matkin myöskin hänen ujostelematonta ylimielisen\nrohkeata suhdettansa niihin herroihin, joiden seuraan jouduimme, mutta\nkahdenkeskiset kuhertelut olivat minulle mahdottomia. Ja ne olivat\nmahdottomia juuri siksi, että ne muistuttivat mieleeni oman poikani.\n\nYhden ainoan kerran olin ehkä vähän enemmän kuin vain huvitettu eräästä\nherrasta, -- en tiedä, oliko hän koululainen vaiko ylioppilas. Hän\nsanoi tuntevansa minun omani. Tuskinpa meille olisi muuten\npuheenainetta syntynytkään, sillä hän oli mahdottoman ujo, vaikka oli\nolevinaan suuri viettelijä. Ensin hän otti minusta kiinni niinkuin\npyydystäjä saaliistaan, rohkeasti ja varmasti, suurta tottuneisuutta\nkaiketi tavoitellen. Mutta kun jouduimme kahden samalle penkille, ei\nhän tietänytkään mitä sanoa. Vielä vaikeampi näytti hänen olevan tehdä\njotakin ratkaisevaa lähentelemisen tarkoituksessa, kuten tarttua\nkäteeni tai siirtyä vieremmäksi, vaikka hänen yrityksensä siihen\nsuuntaan olivat minulle erehtymättömän selvät. Heti kun kysymykseni ja\nhänen vastauksensa saattoivat meidät asiallisen puhelun alalle, olivat\nkoko hänen rohkeutensa ja tottuneisuutensa kuitit. Mitä hänellä,\nhienolla herralla, oli ujosteltavaa pienen torpantytön edessä, en\ntiedä, mutta joka kerta, kun hän yritti, sanoin jotakin asiallista, ja\nhän oli lyöty. Minulla on pienestä pitäen ollut tavattoman hyvä\nmatkimisen taito ja minä osasin sanoa hänelle herrasväen tapaan\nrauhallisen säyseällä, hyvällä äänellä, niinkuin silloisen\npalveluspaikkani saksalainen neiti puhui veljellensä, ja vaikutus oli\naina yhtä pettämätön. Me tapasimme toisemme seuraavanakin iltana ja\nsitten seuraavana. Hän rohkeni vihdoin kysyä missä minä asuin. Silloin\nvastasin niinkuin olin Sannan kuullut tekevän, rivosti naurahtaen, että\ntulkaa katsomaan. Hän sävähti punaiseksi, alkoi hengittää kovasti,\ntaisi aikoa tarttua käteeni, mutta koko ylimielisyys kilpistyi taas kun\nminä otin toisen äänen, ja koko matkalla hän ei saanut sanaakaan\nsuustansa, sanoi vain kiltisti hyvästit, kun saavuimme asunnolleni.\nSeuraavan kerran tavatessamme hän oli juovuksissa ja valtoinaan\nheittäytyi minua ottamaan, mutta minä katosin tantereelta ja hän meni\nSannan kanssa. Tämä ensimmäinen tuttavuuteni ylhäisten kanssa, joita\nerityisten seikkain vuoksi niin ihannoitsin, näytti minulle, että hekin\nolivat samanlaisia ihmisiä kuin me alhaiset. Ja minulla oli nyt\nikäänkuin kaksi tietä edessäni. Teki mieli Sannan tavalla nauraa ja\nivata heitä, koko sitä hienostunutta herrasoloa, jolta Espis päivällä\nnäytti, ja pitää varsinaisena elämänä vain yöelämää, jolloin\nylimielisyytemme kukoisti ja totuus paljastui. Ja kuka tietää miten\nminun olisi käynyt, ellen olisi ollut Sannaa ja monia muita kaltaisiani\nonnellisemmassa tilassa. Ehkä minäkin olisin Sannan tavalla ruvennut\npitämään katuelämästä, alkanut maalata kasvojani ja käyttänyt\ntilaisuuksia juopotellakseni, ellei ajatuksiani ja tunteitani olisi\nniin ehdottomasti sitonut alituisesti mielessä oleva poikani kuva. Mikä\nonni se sentään minulle erityisesti oli ja miten olen sen ansainnut\nkaikkien muiden rinnalla, jotka suistuvat kuiluun varmasti niinkuin\nuppoaa veden pinnalla kävijä. Mikä mahdoton hullutus kuvitella\nuudistuvaa kohtausta, uskoa hänen rakkauteensa, ihannoida suhdettamme,\najatella liittomme ikuisuutta, eihän hullumpaa voi ajatella, -- ja\nkuitenkin, vain tämä mahdoton harha-ajatus se pelastikin minut,\nihmevoimalla kainaloista kannattaen ja kävellyttäen syvyyksien ylitse,\njoihin tuhannet kaltaiseni olivat minua ennen uponneet ja yhä uppoavat!\nSe oli todella yhtä suuri ihme kuin veden pinnalla käveleminen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVihdoinkin! Vihdoinkin!\n\nTutulta keittäjältä sain kuulla, että he etsivät sisäkköä. Hän oli\nsuositellut minua paronittarelle joka käski tulla heti näyttäytymään.\n\nSydämeni olisi voinut pakahtua pelkästä ajatuksestakin, että astuisin\nheidän huoneisiinsa, mutta nyt se äkkiä, odottamatta, oli kuin olikin\ntodellisuutta.\n\nTulin kynnykselle, joka tuntui minusta elämäni ratkaisevimmalta, joka\noli sen taipaleen kahtia katkaisija, kynnykselle, josta askeleet veivät\nsuoraan heidän huoneisiinsa!\n\nSuoraan heidän huoneisiinsa, -- se on helposti kirjoitettu, mutta\nvoinenko sanoin kuvata, mitä se minulle merkitsi! Astua samoille\nlattialaudoille, hengittää samaa ilmaa, kosketella samoja esineitä kuin\nhän, jota vuosikausien kuluessa on kaihonnut näkevänsä, mutta joka on\nyhä kaukaisemmaksi saavuttamattomuudeksi muuttunut.\n\nSydän tyypertyi, unelma oli vaihtunut todellisuudeksi liian äkkiä. Taas\nminä tunsin saman tyhmän tyhjyyden kuin ensi kohtauksessamme\nEsplanaadin puistikossa. Keittiö kuin keittiö, sama hella, samat\nastiat, sama höyry ja rasva, sama tippuva vesijohto ja märät\nrievut, halkolaatikko, jommoiset olin nähnyt kaikissa muissakin\npalveluspaikoissani. Ei mitään tässä ollut erikoista eikä mitenkään\nminussa elänyt se ratkaisevan tapahtuman tuntumus, jota sydämeni oli\nodottanut portaita noustessani, porras portaalta yhä rajummin sykkien.\nTodellisuuden äkkinäinen aukeneminen eteeni täytti mieleni sensijaan\nkauhistuksella: -- Mitä minä oikeastaan olin tekemässä? Mitä minä\nodotin? Mitä ihmeitä oli nyt eteeni tulossa? Olinko hullu, kun olin\nitseni moiseen asemaan saattanut?!\n\nEn todella vieläkään saata olla häpeämättä esittäessäni tätä\nmuistelmieni kohtaa lukijan nähtäväksi. En ole osannut hävetä mitään\nniinkuin tätä ensimmäistä äkkinäistä pulpahdustani paronittaren\nkeittiöön. Mutta tosiasia on, että vasta juuri siinä kynnyksellä, kun\nnäin keittiön ja tunsin hellan ääressä punehtuneen tuttavani keittäjän,\nminulle läimähtivät nuo kysymykset eteeni.\n\nParonitar tuli itse minua katsomaan.\n\nTervehdykseeni vastasi hän päännyökkäyksellä. Hän ei näyttänyt tuntevan\nminua, vaikka olin siellä maalla useastikin tuonut hänelle marjoja.\n\nTotta on, että minä olin siitä asti paljon kasvanut ja ehkä\nulkonäöltäni muuttunut, mutta tämä oli sentään suuri yllätys minulle:\nHän oli -- poikani äitinä -- aina ollut salainen rakastettuni. Olin\naivan toisella tavalla kuvaillut kohtaamisemme, -- luulin hänen\ntietysti minut tuntevan. Olimmehan me heidän lähtiessään huiskuttaneet\nliinoja ja olihan hän vastannut meille, hymyillyt ja huiskuttanut\nviimeiseen käänteeseen asti! Nyt katsoi hän minua kiireestä kantapäähän\nennenkuin nyökäytti kylmästi hyvänpäivän, otti vastaan paperini ja\nalkoi niitä lukea. Tuossa odotellessani syöksähti veri kasvoihini ja\nkysyin itseltäni: Mitä oikeastaan olin kuvitellut? Ja siinä tuokiossa\nminulle selvisi kuvitteluni täydellinen mielivaltaisuus ja\nmahdottomuus. Jos me näemme toisemme paronittaren läsnäollessa, niin\nmitä me sanomme toisillemme, minä -- piika, ja hän -- samettiliivinen,\nkultaketjuinen! Kuinka minä en ennen ajatellut --! -- Pienet renkaat\nkulkivat silmissäni, olin kuumuuteen pakahtua, olisin tahtonut hiipiä\novelle, avata sen raolleen ja syöksyä ulos äkkiä, juosta läpi koko\nkaupungin, hypätä sillalta veteen ja hävitä olemasta maan päällä.\nParonitar pani kokoon paperini ja käski minun tulla palvelukseen\nhuomisesta alkaen. Mitään enempää hän ei minulle sanonut, ei kysynyt\nisästäni, ei äidistäni, ei hymähtänyt, ei pyytänyt istumaan -- kaikki\nkävi toisin kuin olin kuvitellut. Minä kuvittelin kohta saavani\nosoittaa hänellekin suurta rakkauttani, mutta kohta oli hänen\npaikallaan vain suljettu ovi ja hän todellisuudessa paljon kauempana\nkuin oli ollut ajatuksissani.\n\nVietin päiväni Sannan seurassa. Kävelimme ympäri kaupunkia, sen\nkaikissa puistoissa ja kaukaisissa laitaosissa.\n\nSanna yhä edelleen väitti tietävänsä, että minun poikani ei ollut\ntuntenut eikä edes muistanut minua, mutta minä en sinä päivänä\npaljonkaan kuunnellut Sannan puheita omien kiihtyneiden ajatusteni\ntähden.\n\nTaisi olla ihana kevätpäivä, koska noita ajatuksia muistellessani\nlehmukset vieläkin tuoksuvat, koivut puhkeavat lehtiin, meren pienet\nlaineet sinisinä liplattavat silmissäni ja laivatelakoilla vasarat\niloisesti soivat. Taisivat ihmiset olla hyvällä mielellä, koska\nsynkän mustat ja kalpeaihoiset sepät nyt kevyesti naureskellen\nkulkevat ohitsemme ja ajurit kadunkulmassa kuski-istuimiltansa\nlaskettelevat meille hilpeitä sukkeluuksia, koska valkea käsi syöttää\nikkunanlaudoilla kuhertelevia kyyhkysiä, koska poliisi naureskelee\ntyössään pysähtyneen kadunlakaisijan kanssa ja äiti nostaa\nkellarihuoneen avatusta ikkunasta lapsensa istumaan päivänpaisteiselle\nkadulle.\n\nSanna kuljetti minut niin kauas laitakaupungin ääriin, että olimme\nvihdoin kuin maalla, näimme lehmiä laskettavan kevätlaitumelle, --\nnauroimme niiden hurjan iloisille hypyille, näimme tuulimoottorien\npyörivän ja kuulimme purojen lirisevän. Sanna kaiketi tahtoi, että\nolisin saanut kaipuun palata maalle ja luopua koko tuosta uudesta\npalveluspaikastani. Mutta minua synkistytti peltojen, riihien ja\nlatojen näky, ja Sannan niistä johtuva hyvätuuli. Luonto ja kaikki oman\nluokkani rakastetut, luonnolliset ihmiset, jotka ikäänkuin kutsuivat\nminua luokseen tutun yhdessäolon onneen, ne nyt ikävystyttivät minua,\nheidän naurunsa ja kokkapuheensa olivat minulle kuin uneen vaivutusta,\nja minun ohimoitani kivisti, kun Sanna tahtoi väkisin kulkea pitemmälle\npoispäin kaupungista. En voinut, en tahtonut ajatella mitään muuta kuin\nsitä yhtä vain. Ja me palasimme takaisin kaupunkiin.\n\nTuhansissa eri väreissä olin päivän kuluessa ajatellut huomista\nkohtaustamme, ensimmäisiä sanojamme. Hän sanoo tietysti: -- Miksi\njuoksin pois? Ja en voinut lopullisesti päättää, mitä noihin hänen\nsanoihinsa vastaan, etten vähentäisi hänen rakkauttaan. Monen monet\nelävien kuvain kohtaukset kulkivat ehdottaen ohitseni. Minua hurmasi ja\nmieltäni tainnutti eniten se, että toisistamme selvyyteen päästyämme\nhän mahdollisesti ottaa molemmin käsin minua päästäni ja minä vaivun\nhänen rintaansa vasten. Mutta tämä ei ollut kotoisin elävistä kuvista,\nvaan erään konvehtirasian kannesta, joka oli aikoinaan tehnyt minuun\nsuuren vaikutuksen. Lukija, älkää luulko minun tahtovan tehdä itseäni\nnaurunalaiseksi. Ei, tunteeni oli pyhä, ja kyllä minä hain sille\nhienointa ja kauniinta kehystä, mitä maailmalla suinkin oli minulle\nnäytettävänä, ja paljonko minä silloin vielä olin kuvia nähnyt!\nNimittäin hienoja kuvia, sillä rivoja olin kyllä todellisuudessa\nnähnyt. Kaikki säästöni minä myös panin siihen hameeseen ja puseroon,\njotka me Sannan kanssa ostimme ja jotka tuntuivat minusta eniten\nherrasväen tapaisilta. En vain voinut ymmärtää, miksi Sanna itki, kun\nme poikkesimme hänen luokseen ja minä koetteeksi pukeuduin uusiin\nostoksiini. Hän sanoi yhä: -- Hyvä, hyvä se on, mutta siitä huolimatta\nitki.\n\nTahdoin vielä ostaa hatun ja ruskeat puolikengät, ja kun ei minulla\nollut siihen enää rahaa, tarjosi Sanna omistansa. Älä pelkää, sanoi hän\nitkunsa lomassa, kyllä ne ovat omiani. Ja me ostimme.\n\nHattua koeteltaissa puodin suuren peilin edessä ei Sanna voinut puhua,\nleuka värisi niin, että hän tuskin saattoi pidättäytyä itkuun\npurskahtamasta.\n\nTaisimme kävellä vielä Eteläsatamassa, koskapa muistan katselleeni sen\nmyymäläin suurista peililaseista Sannan vieressä kävelevää outoa,\nryhdikkään tyylikästä olentoa, koskapa silmissäni vieläkin väikkyy\niltaisen meren hurmaava kimmellys taittuvine laivanmastoineen ja\nvalkeine lokkeineen, ja korvissani soi viehkeä soitto.\n\nMutta varmasti muistan, että jouduimme suureen väentungokseen\nEsplanaadilla. Liike oli pysähtynyt, ihmiset kulkivat taajoissa\njonoissa käytävillä ja kaduilla. Kaikki hymyilivät ja katselivat\ntoisiinsa.\n\nKysyin Sannalta, mitä hän luuli tämmöisen hiljaisuuden ja väenpaljouden\nmerkitsevän. Sanna sanoi: -- Uusia ylioppilaita.\n\nJa todella -- kun katsoin keskelle katua, näin suuren joukon\nkukitettuja valkolakkeja, jotka sirot kepit kädessä, poskipäät\npunoittavina, hitaasti liikkuivat jonossa, iloisesti puhellen.\n\n-- Entäpä minunkin omani on noiden joukossa? sykähti hurjasti\nsydämessäni.\n\nVarmaankin oli Sanna huomannut äkillisen mielenliikutukseni, sillä\nlienen joko kovasti punastunut tai kalvennut. Hän pysäytti kädellään\nminun kiihtyneen käyntini ja ehdotti, että lähtisimme takaisin hänen\nluokseen, jonne olimme sopineet mennä yöksi.\n\nSanoin, että hän vain menisi, että minä kyllä tulen myöhemmin. Sillä\nminun teki todella mieli päästä hänen seurastaan. Peiliakkunoista näin,\nettä olin pitempi ja uusissa tamineissani paljon komeampi häntä,\nvastaantulijat katselivat yksin vain minua paljon enemmän kuin koskaan\nennen, ja -- hävettää tunnustaa -- Sanna tuntui yhtäkkiä niin\nvähäpätöiseltä ja halveksittavalta huonon maineensa vuoksi tässä\nparempain ihmisten kukkeassa valiojoukossa.\n\nMutta en päässyt hänestä.\n\nAivan odottamatta hän kysyi takaani, kun ihmistulvan vuoksi\nhetkeksi pysähdyimme, suostuisinko olemaan menemättä huomiseen\npalveluspaikkaani, jos hän puolestaan lupaisi muuttaa elämäntapansa.\n\nSannako tämmöistä sanoi!!!\n\n-- _Mitä_ sinä sanot? -- kysyin, toinen puoli huomiotani yhä kadulla ja\nsinne vain katsellen.\n\nSanna toisti sanansa vieläkin hiljaisemmalla äänellä.\n\nHänen kysymyksensä häiritsi ja ikävystytti minua. En ollut sitä\nhuomaavinani, vaikka syvällä tunnossani tiesin, että nyt sanoi Sanna\nsemmoista, mitä en ikinä ennen ollut häneltä kuullut enkä odottanut\nkuulevani; tunsin, että hän tahtoi estää minua tulemasta saman kohtalon\nalaiseksi, johon oli itse joutunut, että hän tarjosi minulle sellaista,\nmitä luuli minun pitävän kaikkein kalleimpana, nimittäin omaa\nparantumistansa, että hänen oli äärettömän vaikea saada kysymys\nsuustansa.\n\nSekoittaakseni tämän syvän asian minä kysyin puolestani, miksi Sanna\nsiis itse oli tuupannut minut hänen syliinsä siellä puistikossa. Ja\njatkoin vain eteenpäin pyrkimistä yhä kadulle katsellen, vaikka\ntunnossani hyvin tiesin, että hän oli minut tuupannut tarkoittaen\ntodistaa, että se henkilö, jota minä niin ihannoitsin, oli samanlainen\nesplanaadiherra, jommoiset minä kyllä tunsin.\n\nTässä asiassa oli jo vuoden ajan vallinnut Sannan ja minun välillä\nkatkera erimielisyys. Nyt hänen outo kysymyksensä tuntui jälleen\nvetävän minua unelmistani alas, ja sentähden se ikävystytti minua.\n\nYlioppilaat alkoivat ajaa pois ja juhlakävely oli pian lopussa. Minä\nseurasin Sannaa hänen asuntoonsa nyrpein mielin. Emme sanoneet\nsanaakaan toisillemme.\n\nEnnenkuin panimme maata, alkoi Sanna kuitenkin puhua aivan kuin olisi\nvälittömästi jatkanut samaa asiaa. \"Ompelisimme yhdessä\", sanoi hän. --\n\"Sinähän ompelet niin hyvin, että kyllä me eläisimme\".\n\nEn vastannut mitään, annoin hänen puhua yksin ja katselin sillä välin\nhänen huonettansa. Lapsekkain lausein hän suunnitteli ja kuvitteli,\nmiten onnellisina me kahden eläisimme tässä huoneessa.\n\nSe vuode, jossa makasin, kuului hänen toverilleen, jonka hän oli täksi\nyöksi toimittanut muualle. Vuode oli merkillisen, rautalankaan\nkiinnitetyn kellertävän kaihtimen avulla erotettu eri huoneosastoksi,\nvaikka heillä näytti muuten olevan kaikki yhteistä. Huonekalut olivat\nrempallaan ja niitä oli vähän; muutamille tuoleille ei saanut istua\nSannan varoittamatta. Sohva oli kovin kulunut, sen alukset syvälle\npainuneet ja kovettuneet. Nurkassa näkyi kokoelma tyhjiä pulloja,\nuuninpesään oli heitetty savukkeiden ja sikarin pätkiä, ja huoneessa\ntuntui lähtemätön sikarinhaju, jota vastaan Sannan hajuvedet huonosti\ntaistelivat.\n\nNämä asiat toivat ajatukseni oudon lähelle Sannan elämää. Olihan\nilmeistä minullekin hidasjärkiselle, mitä nuo pullot ja sikarit\nmerkitsivät. Ja olinhan minä oikeastaan kaiken tämän tiennytkin, vaikka\nen ennen näin omin silmin ja kourin tunnustellut. Nyt todellisuus\nhipasi sydäntäni. Aloin mielessäni kuvitella, miten Sanna on yöllisten\nvieraittensa kanssa, mitä he puhuvat, miten käyttäytyvät. Olikohan\nSanna rakastanut sitä ensimmäistä niinkuin minä omaani? Ja\ntämmöisessäköhän huoneessa he olivat tavanneet toisensa, ehkä juuri\ntässä samassa? Ellei Sanna jo olisi nukkunut, olisin varmaan kysynyt\nhäneltä. Miksipä hän muuten olisi tätä huonettaan niin rakastanut, että\naina asui siinä samassa? Miltä minusta tuntuisi, jos _minun_ omani\nistuisi tuossa vuoteen laidalla eikä pyytäisi minulta muuta kuin että\nottaisin käteni peitteen alta, kietoisin ne hänen kaulaansa ja hän\npainautuisi minun rintaani vasten? Voisiko olla suurempaa autuutta?\n\nNyt en enää halveksinut Sannaa enkä pitänyt häntä vähäpätöisenä, vaan\nrakastin taas niinkuin ennenkin. Oliko hänen syynsä, että hänen omansa\noli hänet jättänyt? Mitä minusta tulisi, jos minun omani ensin\nrakastaisi minua ja sitten hylkäisi? Välittäisinkö minä enää sitten\nmistään koko maailmassa, että voisin ajatella vielä ruveta kiltisti\nompelijattareksi, niinkuin Sanna oli ajatellut! Olisin ehkä samanlainen\nkuin Sanna nyt. Mikä ero oikeastaan olikaan Sannan ja minun välillä? Ei\nmitään eroa ollenkaan, vaan Sanna on minä ja minä olen Sanna. Sanna on\nsellainen minä, jolle on tapahtunut se asia, ja minä olen se Sanna,\njolle ei ole sitä tapahtunut. Oikein minun tuli outo olla, kun yön\npimeydessä tuli eteeni tuo, että makasin sekä tässä että tuossa vähän\nmatkan päässä. Ajattelin, olisikohan mitään mahdollisuutta saada\nsanotuksi tuota Sannalle, mutta ymmärsin sen aivan mahdottomaksi, kun\nei siihen löytynyt mitään sanoja. Ja minä vain rakastin Sannaa\nloppumattomasti, suudellen ja halaillen hänen sijastaan päänalustani.\nOlin sanomattoman onnellinen. Välistä tuntui kuin olisin päänalustaa\nhalaillessani puristanut omaa poikaani rintaani vasten, välistä taas\nkuin olisi se ollut Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, jota minä\nrakastin, hän kun oli ihmeellisesti johtanut kohtaloni siihen, että jo\nhuomenna saan nähdä poikani ja asua saman katon alla. Koko maailmaa\nminä rakastin, suuri sovitus oli sen yli langennut, kaikki ihmiset\nkeskenään ystäviksi muuttuneet.\n\nJa koko ajan häämötti pimeydessä uusi komea leninkini, jonka olin\nripustanut ylimmäiseen uuninpeltiin.\n\nNäistä autuuksista minut säikäyttivät istualleni ihmisäänet ja\novenkolkutus.\n\n-- Onkohan jossakin tuli päässyt irti? ajattelin.\n\n-- Sanna! Sanna! -- huusin herätellen häntä.\n\nMutta Sanna oli valveilla.\n\n-- Kyllä, kyllä, hän sanoi hiljaa vuoteestaan, liikahtamatta\npaikaltaan.\n\nKolkutus toistui.\n\nMinä aioin raapaista tulen kynttilään, mutta Sanna ehätti kieltämään.\n\n-- Mitä ne tahtovat, Sanna?\n\nSanna vastasi: -- Eivät yhtään mitään.\n\nJa vasta kolmannella kolkutuksella kuulin hänen nousevan vuoteestaan ja\npaitasillaan sipsuttavan etehiseen.\n\n-- Täällä on vieraita, kuului hän siellä sanovan.\n\nJa todella kolkutus heti lakkasi.\n\n-- Älä välitä, ei ne tänne pääse, -- sanoi hän sillä ystävällisyyden\nsävyllä, joka minut aina lumosi, istui vähän aikaa vuoteeni laidalla ja\nkiepsahti sitten omaansa, nostettuaan kaihtimen toisen puolen pois\nväliltämme, vaikka me kyllä emme voineet pimeän tähden toisistamme\nnähdä muuta kuin valkoisen häämötyksen.\n\nNyt hän alkoi kertoa tavallisia juttujani nähtävästi tarkoittaen\nhäivyttää sen kaamean vaikutuksen, minkä otaksui tapauksen mielessäni\nherättäneen. Ne eivät tällä kertaa olleet hirmujuttuja sairaalasta,\njossa hän oli jo taas ollut, vaan valittuja kuvia suhteistansa toisen\nsukupuolen ihmisiin, milloin itkettäviä, milloin äärimmilleen\nhämmästyttäviä, milloin surullisen kaihoisia, milloin niin hilpeitä,\nettä tahtoi nauruun menehtyä. Mutta nämä kertomukset eivät tässä\nyhteydessä kuulu muistelmiini ja minä sivuutan ne.\n\nPaitsi yksi, viimeinen.\n\nEnnenkuin hän aloitti sen, kysyi hän, vieläkö muistin \"sitä ujoa\nherraa, joka oli saatellut minua Espikseltä kotiin?\"\n\nSenhän minä toki muistin, vaikka olisin kaikki muut unohtanutkin.\nMuistin jokaisen hänen sanansa, jokaisen liikkeen, ja melkein voin\nsanoa, että mitä kauemmin siitä oli, sitä rakkaammin häntä muistelin.\nHänen ujoutensa oli jollakin käsittämättömällä tavalla nostanut minua,\nhienostuttanut, etten sanoisi jalostanut. Ja häntä teki aina mieli\nkiittää, vaikka en ymmärtänyt, mistä olisin kiittänyt. Ainakin piti\nvälttämättä sanoa: -- Kiitos seurasta, kun erosi, ja sittenkin tuntui,\nettä vielä oli jäänyt jostakin kiittämättä, vaikka hän ei ollut\nujoutensa takia lausunut sanaakaan koko seurustelun aikana.\n\nSellaisen sanoi Sanna käyneen hänenkin luonansa. Oli koputtanut ovelle\nhämärissä. Kun Sanna tehtaasta tultuaan oli ollut pukeutunut ja\nkäherrellyt tukkaansa ulos lähteäkseen, ei se ensin osannut muuta kuin\nsopertaa, kuten komea poika. Sanoi hakevansa elävää kuvaa johonkin\npiirustuskouluun ja kysyi, olisiko Sanna siihen ruvennut. Näkyi kohta,\nettei sillä semmoista asiaa ollut. Seuraavalla kertaa se tuli, kun\nSanna oli jo makuulla. Sannan toveri oli lähdössä kaupungille, oli\npäästänyt pojan sisään ja itse mennyt pois. Sanna oli nukkuvinaan.\n\nPoika kolisteli odottaen, että Sanna -- olisi herännyt, seisoi\nneuvottomana ja aikoi sitten lähteä pois. Mutta hän ei osannut kohta\nsaada Lottenin (Sannan toverin) lukitsemaa ovea auki ja tuli takaisin\netehisestä, seisoi taas kauan aikaa keskellä huonetta liikahtamatta\nkatsellen Sannaa. Sitten puhalsi tulen sammuksiin. Sanna ei voinut\nnähdä mitään. Hän kuuli vain, että poika lähestyi hänen vuodettaan ja\ntunsi varovan kosketuksen käsivarteensa. Sanna uikahti niinkuin se,\njota häiritään makeassa unessa.\n\nNyt tuli poika rohkeammaksi ja istuutui vuoteen laidalle. Vähän ajan\nperästä Sanna tunsi, kuinka käsi hiljaa laskeutui hänen olallensa,\nhellän ystävällisesti. Mutta hän murahti äkäisesti ja puisti käden\nolaltansa, tiuskaisten: Anna minun nukkua, senkin ... ja kirosi siihen\nlisäksi. Luullen Sannan jo taas nukkuneen alkoi poika vielä hellemmin\nherätellä häntä, siveli hänen päätänsä, hyväili hänen kaulaansa ja\nrupesi hakemaan hänen käsiänsä, jotka olivat peitteen alla, hänen\nmaatessaan käppyrässä kyljellään, seinään päin kääntyneenä. Nyt Sanna\nalkoi potkia häntä pois vuoteen laidalta...\n\nMinua kovasti liikutti tämä kohta kertomuksesta ja minä sanoin:\n\n-- Miksi hänelle niin teit?\n\n-- Mitäs sinä itse olisit hänelle tehnyt? kysyi Sanna vuorostaan.\n\nKysymys tuli kovin odottamatta, mutta se yllytti minua oudosti, ja minä\nkoetin vastata juuri niinkuin tunsin:\n\n-- Minä olisin pujottanut käteni peitteen alta, ottanut häntä kaulasta\nja vetänyt luokseni.\n\nAamu oli jo valkenemassa. Näin selvästi Sannan kasvot, kun hän makasi\nminuun päin kääntyneenä, pää käden varassa, ja ihmettelin, oliko hänkin\nliikutettu, vaikka juuri äsken oli nauranut.\n\n-- No kävikö hän sitten vielä täällä?\n\nSannan vastauksessa tuntui sitä hänen tavallista raakuuttansa, jolla\nhän aina koetti poistaa tunteellisuuttansa: Vai oliko käynyt! Eihän se\nmuuta tehnytkään kuin juoksi täällä! Eikä se enää ujoudestakaan mitään\ntiennyt. Ei tuota mokomaa ollut ennen nähnyt! Kaikki ne ovat\nsamanlaisia.\n\n-- Mutta jospa hän rakastaa sinua?\n\nSanna teeskenteli nauruun purskahdusta.\n\n-- Ole nyt! -- Kyllä se sinuakin rakastaisi, jos tietäisi sinun täällä\nvalmiina nukkuvan. Tahdotko?\n\nEn todella tiennyt sillä hetkellä, tahdoinko vai en. Sillä heti\nensimmäisistä Sannan sanoista, joilla hän tämän viimeisen kertomuksensa\nalkoi -- \"Se ei osannut muuta kuin sopertaa, kaunis, komea poika\" --\nminä kumma kyllä olin saanut eteeni oman poikani kuvan, ja mitä\npitemmälle Sanna puhui, sitä elävämmäksi tämä kuva tuli. Senvuoksihan\nminä sanoinkin, että olisin pujottanut käteni peitteen alta ja vetänyt\nhänet luokseni! Minä olin kuin palossa koko hänen kertomuksensa ajan.\nJa nyt, kun Sanna kysyi, tahdoinko, niin tämä kysymys, joka muussa\ntapauksessa olisi voinut tuntua rivon raa'alta, oli minulle samaa kuin\nkysyä tahdoinko, että hän olisi rukoillut rakkauttani ja hakenut\nkäsiäni peitteen alta.\n\nKuinka en minä olisi tahtonut, jos ylpeä poikani, tyranni, olisi\nedessäni niin nöyrtynyt!\n\nIhmeelliset ovat kohtalon tiet!\n\nEnnenkuin ehdin kysymykseen vastatakaan, kuului uusi koputus\nulko-ovelle.\n\nSanna kavahti pystyyn. -- \"Siinä se taas on!\" sanoi hän ja kiiruhti\neteiseen aivan kuin olisi rientänyt tulta tukehduttamaan.\n\nOlisin ollut kovin utelias kuulemaan edes, millainen ääni sillä\n\"kauniilla ja komealla pojalla\" oli. Minuun oli tullut sellainen\nvallattomuuden puuska, niinkuin kauan sitten siellä maalla pahan Sannan\nseurassa joskus. Minä potkaisin kaikki peitteet päältäni ja huusin\nkovalla äänellä:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Bjarne! -- kuului oven takaa iloinen, päihtynyt, nuorekas miehen\nääni.\n\nNyt sukelsin päineni takaisin peitteen alle ja kiristäydyin sykkyräksi,\njota ei olisi saanut siitä milloinkaan auki. Silmänikin minä kiristin\nkokoon, silmäni ja sydämeni, mykistyin irti kaikista ajatuksista ja\ntunteista, että elämästäni oli jäljellä vain pienen pieni piste\npimeyden keskellä.\n\nVoi että minun pitääkin lukijalle _näin_ esittää oman poikani armas\nnimi! Bjarne, minun poikaseni!\n\nSaatuaan eteisessä kaikki jälleen hiljenemään Sanna sipsutti\npaitasillaan luokseni. Minä en vain pistänyt päätäni peitteen alta.\n\n-- Kas kun sinun ruumiisi vapisee, -- puheli Sanna. -- Että sinun\npitääkin noin ... ja kuinka hän oli kukitettu! rinta ja olat, ja\nvalkoinen ylioppilaslakki -- siinäkin oli kultaa. Mutta itketkö, sinä\nHilja? Voi että sen pitikin käydä näin! Usko minua, en ole milloinkaan\nollut hänen kanssaan...\n\nSanna tuntui istuutuvan luokseni, mutta en puhunut hyvään aikaan\nmitään. Ehkä hänkin itki.\n\nVähän niisteltyänsä hän rupesi jatkamaan illallisia ehdotuksiaan meidän\nasettumisestamme yhdessä asumaan -- enkelin säyseällä ja hiljaisella\näänellä, niinkuin ei olisi koskaan voittanut suurta voittoansa meidän\nerimielisyytemme asiassa. -- Muuttaisimme pois koko tästä huoneesta, --\nhän puheli, -- toiseen kaupunginosaan, ettei meitä enää kukaan\nlöytäisi, ostaisimme hyvän, aivan vähän käytetyn ompelukoneen, -- hän\ntiesi jo, keltä semmoinen oli saatavakin, olisimme yöt päivät yhdessä\neikä meihin kukaan pystyisi, ei herrat eikä poliisit.\n\nEn tiedä kuinka kauan hän lienee puhunut, sillä kuunnellessani minä\nkaiketi kesken nyyhkytyksiäni nukuin sikeään uneen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKun heräsin, oli hän jo lähtenyt tupakkatehtaaseensa.\n\nAuringonsäteet pursusivat paksun ikkunauutimen raoista ja reijistä\nsisälle, aamu oli sittenkin jo myöhäinen.\n\nMinä poloinen -- mitä minun oli tehtävä?\n\nOlin herpautunut niin voimattomaksi, etten tahtonut päästä vuoteestani.\nKun tartuin uuteen pukuuni pannakseni sen ylleni ja yritin nytkyttää\nsen alas pellinvarrelta, putosivat käteni hermottomina huomatessani,\nettä uusi pukuni puseroineen olisi myytävä, jos me todellakin muutamme\ntoiseen paikkaan ja rupeamme ompelijoiksi. Mutta kun sitten tartuin\nvanhaan hameeseeni, en kestänytkään ajatusta, että iäksi luovun Bjarnen\nnäkemisestä, ja vaivuin jälleen vuoteelleni. Aika kului, tunnit\nvierivät, mutta en vain voinut päättää, huokailin, tuskailin, ja aina\nvain herpaannuin yrityksissäni, ja tuossa oli Sannalla avonaisena hänen\npeililaukkunsa, siinä käherryssakset, pienet hajuvesipulloset ja\nmonenlaiset värivehkeet, joiden avulla hän osasi maalata itsensä joskus\nniin viehättäväksi. Olinhan minäkin kerran koettanut leikilläni ja\npuolihämärissä olimme Sannan kanssa menneet kadulle: herrat olivat\nsilloin olleet hulluina minuun! Nyt tämä ajatus sanomattomasti\nkiihoitti minua, sydämeni sykki ja minä nousin taas tarmokkaana\nvuoteeltani. Menen tarjoilijattareksi hienoon ravintolaan, näen siellä\nBjarnen, hurmaan hänet, teen mustapartaiseksi orjakseni, ryöstän hänet\nhienolta kodiltansa. Olin todella jo rupeamassa peilin ääreen, mutta\nsilloin muistin Sannan, joka oli minun tähteni aikonut muuttua hyväksi,\nja tuskastuin hirveästi, painauduin päänalusta vasten ja herpaannuin\nkokonaan.\n\nJäljellä oli todellakin vain istua neulomakoneen ääreen ja iäksi jättää\narmaat ajatukset, tunnustaa ne hullun tytön mielettömyydeksi, jona\nniitä varmaan koko maailma olisi pitänyt, jos olisi saanut sisääni\nkatsahtaa. Minun täytyi hirmuisesti hävetä, jos katselin itseäni\nvieraiden kannalta: sisässäni oli kokoelma järjettömiä mahdottomuuksia,\njoista ihmisten mielestä olisi pitänyt olla hyvin helppo luopua, mutta\nkun itse kuvittelin niistä luopuvani, oli se minusta melkein samaa kuin\nolisin luopunut koko elämästäni. Kaikki kadotti kokonsa, meni aivan\nmitättömämmäksi. Raskain huokauksin nousin vuoteelta pukeutuakseni\nvanhaan pukuuni.\n\nMitä minusta olisi tullut, jos todella olisin asettunut Sannan kanssa\nompelijaksi johonkin syrjäiseen kaupunginlaitaan, sitä en voi\nsuunnilleenkaan ymmärtää. Minä todella luulin, että olin asian jo\nniinpäin päättänyt. Mutta juuri viime hetkessä, kun kurottauduin\nottamaan vanhaa pukuani, käteni sipasi pellistä riippuvaan hameeseen ja\nminä levitin sen heti eteeni vielä kerran niitä nähdäkseni. Samassa\nkäteni, minulta mitään kysymättä, ottivat sen alas ja alkoivat pukea\nsitä ylleni, kiirehtivät, aivankuin sittenkin vielä ehtiäkseni uuteen\npalveluspaikkaan! Ja myöskin, että olisin ehtinyt pois, ennenkuin Sanna\ntulee ruokatunnille. Ja vielä, etten olisi saanut aikaa tätä viimeistä\npäätöstä purkamaan. Minä salaa riemuitsin niinkuin takaisin elämään\npelastumisesta, virkistyin ja vihdoin rupesin itsekin edistämään\npukeutumista, ottaen kädet omaan komentooni sekä pannen ne vieläkin\nparempaan vauhtiin.\n\nJospa Sanna aavistaisi -- ajattelin tätä tehdessäni -- jospa\naavistaisi, että minä rakastan Sannaa vielä hänen kertomuksensa\njälkeenkin, enkä ollenkaan vihaa!\n\nSanna vihasi ja ylenkatsoi herrasväkeä melkein yhtä kovasti kuin minun\nisäni, eikä uskonut heistä mitään hyvää. Yöllisellä kertomuksella hän\noli tahtonut todistaa, että Bjarnekin aikoi vain vietellä niitä\ntyttöjä, joita sai saaliiksensa. Eikä Sanna uskonut hänen koskaan\nalkavan rakastaa minuakaan muulla tavalla. Mutta juuri Sannan oma\nkertomus todisti minulle päinvastaista: Bjarne oli varmaan rakastanut\nSannaa, nähnyt hänessä yhtä ihanaa rakastettavaa kuin minäkin, vaikka\nSanna oli sysännyt hänet luotaan ja potkinut häntä.\n\nEihän Sanna tietänyt Bjarnesta kaikkea, mitä minä, eikä ollut\nmilloinkaan salaa katsellut hänen hommiansa tiheän kuusinäreikön takaa,\nei ollut kantanut lautoja hänen kanssaan eikä hakenut sammalia. Sanna\nluuli, että Bjarne oli vain noita hänen vihaamiansa herroja. Mutta\nminun mielestäni se, joka saattoi rakastaa vanhaa Loviisan kallellaan\nolevaa sammalkattoista mökkiä niin, että puolet kesää joka päivä\nrakenteli metsään sen kuvaa, sellainen taisi kyllä rakastaa Loviisaa\nitseäänkin, jos vain olisi kerrankin sattunut näkemään, millainen vanha\nLoviisa oikeestaan oli.\n\nJa tästä minä nyt tahdoin päätellä, että Bjarne kyllä olisi voinut\nrakastaa minuakin, jos vain olisi katsonut ... jos olisi tiennyt, mitä\nminä hänestä ajattelin, mitä tunsin ... jos me vain olisimme saaneet\noikein kohdata toisemme ... jos hän vain olisi aavistanut, kuinka\nminäkin rakastin sekä Loviisan mökkiä että Sannaa ja tahtonut hyväillä\nSannan päätä juuri kuin hänkin... Ehkä hän kerran minua tahtoo samoin\nhyväillä...\n\nValmiiksi pukeuduttuani, juuri kun olin panemassa ovea kiinni, oli\nSanna kulkevinaan huoneessa ja hätäisesti ojentavinaan käsiään minua\nkohden, etten häntä jättäisi. Minä vastasin mielessäni hänelle: -- Ole\nhuoletta, en minä paikkaa jätä, vaan kun löydän, niin löydän\nsinullekin. Ja painoin oven epäröimättä kiinni.\n\nJa oven suljettuani, jo pois mennessäni, minä vieläkin puhelin\nSannalle:\n\n-- Jos olisit pikku tyttönä sinäkin tuonut marjoja paronittarelle, niin\nkuin minä, -- niin hän olisi sinutkin joskus vetänyt istumaan polvensa\nnojaan, niinkuin kerran minut, valloituksiinsa sanomattoman hellästi\nsilmiin katsoen, niin et varmaan vihaisi häntä, vaan tuntisit niinkuin\nminä nyt, että haet samaa paikkaa uudestaan, -- että menet kotiin päin\netkä kotoa pois. Mutta Sanna ei ollut koskaan käynyt oikein hienojen\nihmisten asunnoissa eikä ollut sellaisten ihmisten lähelläkään. Hän ei\nmennyt enää mihinkään, vaan oli niinkuin metsään yksikseen eksynyt,\njoka ei haekaan kotia.\n\nOdota vähän, ajattelin minä Sannaa, -- kun minä löydän, niin löydän\nsamalla sinullekin! Sillä olivat nämä ihmiset, joissa olin ensi kerran\nnähnyt sivistyneitä, minulle jotakin enemmän kuin kaikki muut.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nIlmestymiseni uuteen palveluspaikkaani ei tehnyt keittiössä olijoihin\nsuotuisaa vaikutusta. Ensiksikin tulin myöhemmin kuin oli odotettu,\njoten työt jo olivat täydessä käynnissä. Minun uusi pukuni sapetti\nsuuresti pääsisäkköä ja aiheutti hänessä kohta alusta alkaen karvaita\nsanoja minua kohtaan. Minun oli näet määrä olla apulaissisäkkönä,\nlaasta ja siivota makuuhuoneet, kantaa vedet, lämmittää uunit,\nsijata vuoteet, jotavastoin hänen asianaan olivat hienommat tehtävät\nvierashuoneissa, kaikki tarjoilu ja tiskauksesta korkeintaan vain\npyyhkiminen. Minun alempiarvoisuuteni olisi näinollen pitänyt tietenkin\nnäkyä ennenkaikkea myöskin ulkoasuni suhteellisessa vaatimattomuudessa,\nmutta niin ei ollutkaan asianlaita. Uusi pukuni olisi paremmin sopinut\nhänen puvukseen ja hänen minun. Minun pukuni oli hänen pukuansa sekä\naineen puolesta verraten paljon kalliimpi että kuosinsa puolesta\nparempi ja komeampi, seikka, josta en nyt enään voinut iloita.\n\nKuitenkin olin saanut mukana olleet myttyset viedyksi keittiön\nviereiseen piikakamariin ja mennyt jälleen keittiöön, kun hän melkein\nsamaten laski lattialle eteeni ämpärin likavesineen ja ivallisesti\nniiaten sanoi ruotsiksi: neiti on niin hyvä! -- Sitten hän läksi\nsisälle sen enempää selittämättä.\n\nTuttavaltani keittäjältä, jolla jo aamiaisruuat pihisivät hellalla,\nsain senverran selvää tehtävästäni, että pääsin toimeen: minun oli\nsiivottava muudan paikka, jossa jompikumpi noista herroista oli yön\naikana voinut pahoin.\n\nBjarne! -- minä ymmärsin kohta ja sydämeni sykki iloisesti.\n\nSe kirjani lukijoistani, joka ei ole milloinkaan ollut palvelijana,\nvarmaan ihmettelee tätä ilon purkausta, mutta palvelija, joka on\ntottunut siivoamaan erotuksetta jos jonkinlaisten valtiainsa jälkiä,\nvoi hyvin tuntea iloa, jos hänen palveltavakseen kerrankin sattuu hänen\nhellästi rakastamansa olento itse.\n\n-- Otahan nyt edes tuo! -- sanoi keittäjä ja nouti minulle sinisen\nesiliinansa puolipimeään välikäytävään, kun minä astioineni menin\nosoitettuun paikkaan.\n\nSen jälkeen sain rakkaaksi tehtäväkseni irroittaa jäljellä olevat kukat\nBjarnen takista, harjata hänen vaatteensa, joita salaa painoin\ntervehdykseksi rintaani vasten, ja kiilloittaa hänen armaat kenkänsä,\njotka oli asetettu makuuhuoneen oven eteen.\n\nMutta sisäkön tultua takaisin keittiöön sain häneltä käskyn mennä\nmakuuhuoneeseen sielläkin suorittaakseni samallaista siivousta kuin\näsken.\n\nMinä uskalsin sanoa tahtovani tehdä sen vasta sitten kuin nuori herra,\njoka vielä nukkui, oli mennyt aamiaiselle ruokasaliin.\n\nSisäkön nimi oli Klaara. Hän avasi minulle oven makuuhuoneen eteiseen\nja sormellansa osoittaen sinne tietä sanoi, että _neiti_ menee nyt\nvaan!\n\nMinä pillahdin itkemään.\n\nLukija voi luullakseni selityksittäkin hyvin käsittää itkuni syyn,\nmutta sitä eivät tietenkään keittiötoverini voineet, kun eivät\nerikoisista asioistani mitään aavistaneet. Heistä se oli aivan\nkuulumatonta neitimäisyyttä ja ystäväni keittäjä meni kohta Klaaran\npuolelle.\n\nKeittäjän nimi oli Sohvi. Hän oli savolainen eikä paljon voinut puhua\nruotsalaisen Klaaran kanssa, mutta kyllä he nyt toisensa ymmärsivät.\n\nKaikki oli kuin liittoutunut minua vastaan väkisin ottaakseen minulta\nkalliimpani, ensin Sanna siellä, sitten Klaara täällä, ja nyt he\nvaativat vielä tunkeutumaan makuukamariin! Entä kun nukkuja herää ja\nnäkee minun tunkeutumiseni! En mene, en mene, en mene! En jaksanut enää\nhillitä itseäni, minä itkin oikein tyrskimällä.\n\nKlaara sanoi: -- Jaha, kysytään sitten paronittarelta! Ja sen\nsanottuaan hän meni kipakasti taas sisälle.\n\nSohvi sanoi, että minä vain menisin, ennenkuin paronitar ehtii\nkäskemään, muuten voi käydä hullusti ja hän itsekin tulla kärsimään,\nkun oli minua suositellut.\n\nEi auttanut muu kuin totella. Täytin pesukannun, otin ämpärin ja menin.\nVähän aikaa käytävässä hapuiltuani löysin eteisen oven. Avasin hiljaa.\n\nMakuuhuone oli punertavassa puolipimennossa ikkunanuudinten ollessa\nsuljettuina. Se oli hyvin korkea, tumma ja monien pitkien verhojensa\nvuoksi totinen kuin jokin kappeli.\n\nKahden vuoteen päätymessingit kiiluivat pimennossa.\n\nAskeleeni eivät kuuluneet paksulla matolla. Mutta käteni vapisi niin,\nettä vaivoin sain pesukannun kolahtamatta asetetuksi marmoriselle\npesualtaalle.\n\nEnsimmäisellä vuoteella ei ollut ketään, se oli jo jätetty. \"Holger!\"\nminä ajattelin. (Se oli Bjarnen vanhemman veljen nimi.)\n\nToisen, tuonnempana olevan vuoteen lakanat ja peitteet olivat levällään\nja puolittain maassa. Itse vuoteelle minä en katsonut. En katsonut, ja\nkuitenkin näin valkoisella höyhenpatjalla tutun pään. En katsonut, ja\nkuitenkin tunsin kasvot, saman voimakkaana kähermänä otsalle työntyvän\ntukan ... saman suun, joka oli höpössä-huulin muovaillut Loviisan mökin\nrakennusta... Oli kuin olisin piilosta kuusinäreikön takaa tullut\nnukuksiin loihtimani pojan luo, ottaakseni hänet, viedäkseni... Ainakin\nsama petos häntä vastaan oli minun puoleltani tapahtunut. Ja niinkuin\nhän olisi silloin siepannut puusälön maasta ja lyönyt minut kuoliaaksi,\njos olisi minut väijyksistä huomannut, niin hän varmaan nytkin olisi\nminut tappanut, jos olisi herännyt. Mutta en sittenkään tiedä, sykkikö\nsydämeni noin rajusti vain hirmuisesta pelosta vaiko myöskin halusta\ntodella katsahtaa häneen.\n\nVaistomaisesti tartuin alas valuneisiin sänkyvaatteisiin ja peitin\nhänet -- yhä vieläkin katsomatta häneen.\n\nKuuntelin henkeäni pidättäen, hän ei herännyt, unissaan vain\ntuskaisesti huokaisi.\n\nOli niin pimeä, etten voinut nähdä, mitä minun siinä vuoteen luona oli\ntehtävä, jonka vuoksi raotin ikkunanuudinta.\n\nTai olisikohan sekin tapahtunut samasta valtoimesta halusta!\n\nVarmaa vain on, että tämä uutimen avaus oli minulle kuin säälimätön\nverhon repäisy nuoruuteni utuisten unelmien edestä.\n\nSe valaisi hänet, ja nyt minä todella katsoin häntä, katsoin kauan, --\nja vihdoin minun täytyi syvästi, syvästi huokaista.\n\nEihän se ollut entinen Bjarne, ei sinnepäinkään!\n\nEi niin, että hän olisi tullut toisen näköiseksi vain ikänsä puolesta,\nmutta hänessä ei ollut enää sitä, mikä oli erottanut hänet kaikista --\nkaikista muista ihmisistä. Hän oli nyt niinkuin monen monet niistä\nkalpeista lyseolaisista, joiden olin torimatkoilla jokapäivä nähnyt\nkirjat kainalossa kulkevan kouluihinsa. Ja kuinka auttamattomana hän\nsiinä makasi, vaikea valitus silmäkulmissa, ilmeisesti sairaana,\ntuhkanharmaana kasvoiltansa!\n\nIhmettelin minä sitä paronitarta, että hän salli poikaansa tällaisena\nkatsella. Johanssonskakin oli melkein aina itse korjannut miehensä\nsiivottomuudet öisten päihtymysten jälkeen, minulta asiaa salaten,\nmutta tässä äiti näytti minulle poikansa, pitäen kai mahdottomana\npakottaa sormiansa minun tehtävääni. Varmaan hän ei rakastanut tätä\nlastansa.\n\nPolvillani maassa, siivoamassa paksua mattoa, minä jälleen pillahdin\nitkemään.\n\nMikä ihmeen kohtalo, mikä juonikas pahansuopaisuus, mitkä meitä\nvoimakkaammat ihmiset, jotka siellä jossakin määräävät maailman menoa,\nmitkä surkeilemattomat jumalat, jotka pilvistä käsin hallitsivat\nihmisten elämää, mitkä kaikkeuden horjumattomat suunnitelmat ne\nlienevätkään edeltäpäin päättäneet väkisin häivyttää minun rakkauteni\nBjarneen, -- minä vain itse en voinut siitä sittenkään luopua.\n\nSanna oli antanut ymmärtää, että Bjarne oli jo ehtinyt muuttua\nsamanlaiseksi kuin kaikki muut. Mutta rakastinhan minä Sannaa\nitseäänkin, vaikka Sanna joi ja reuhaili. Miksi en olisi rakastanut\nBjarneakin, olipa hän kummoinen tahansa!\n\nEn minä itkenyt sitä, että olin menettänyt unelmieni kuvan Bjarnesta,\nvaan sitä, että tuo raukka tuossa oli menettänyt itsensä. Minun oli\nniin sanomattoman surku häntä, niin särkevän sääli, ja minä itkin omaa\nmitättömyyttäni, etten voinut hänelle antaa menetettyä takaisin.\n\nVoi sinä kukkivain utusaarteni kuningas!\n\nSiinä hän makasi, raukka, hiukan käppyrässä, ja hänen ruumiinsa\npiirtäytyi peitteen alta siksi pienenä, että vain vähän levittämällä\nkäsiäni olisin voinut hänet pituudelleen mitata.\n\nSaatuani kaikki korjuun, aseteltuani vaatteet parhaaseen järjestykseen\ntuolille, suoristettuani kaiken mikä oli mennyt väärään ja vinoon,\npantuani paikoilleen hajalle heitetyt huivit ja kaulukset ja kammat ja\nharjaset, avattuani pellit ja ilmaluukut, minä pudotin ikkunanuutimen\njälleen umpeen ja hiivin ämpäreineni huoneesta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMinun tehtäväni paronittaren keittiössä, alituiset, kolmesti päivässä\nuudistuvat tiskaukset ateriain jälkeen ja vielä kuppitiskit teen ja\nkahvinjuontien jälkeen sekä vesien kantamiset ja raaemmat\nsiivoustehtävät aamuisin sisähuoneissa olivat kaikki sitä laatua, että\naniharvoin tulin mihinkään yhteyteen itse herrasväen kanssa.\n\nKului koko ensimmäinen kuukausi palvelusajastani, etten kertaakaan\ntavannut nuoria herroja, sen kun vilaukselta heitä joskus näin\nruokasalin pöydässä keittiöstä käsin, kun Klaara kantoi sisälle suurta\ntarjotinta eikä itse voinut ovia aukoa.\n\nMutta tämän perheen asemaan, asioihin, elämäntapoihin, iloihin ja\nsuruihin ehdin silti jo tuon ensimmäisenkin kuukauden kuluessa\nperinpohjin tutustua.\n\nHe olivat joskus iltaisin kaikki poissa, nuoret herrat melkein aina,\nmutta joskus paronitarkin. (Vanha paroni, se koikkelehtiva, halvauksen\nlyömä, jonka näin lapsena maalla, hän oli jo kuollut). Sellaisina\niltoina me kyökkiläiset vapautettuina vaeltelimme kaikissa huoneissa.\nLihava keittäjä Sohvi tosin mieluimmin istahti aina samaan mukavaan\nvierashuoneen nojatuoliin, upoten sen pehmeisiin patjoihin, hän kun\nmuuten alituisesti seisoskeli hellan ääressä eikä milloinkaan päässyt\nlevähtämään, -- ja vaati meitäkin Klaaran kanssa istumaan ja kertomaan\nhistorioitamme. Mutta me mieluummin liikuimme huoneesta huoneeseen ja\nvain huutelimme hänen kanssaan, ettei hän tuntenut oloaan yksinäiseksi.\nHän tiesi herrasväen asiat perinpohjaisemmin kuin Klaara, mutta\npuheleminen ei käynyt häneltä helposti, hän vain oikaisi Klaaran\nerehdykset, kun tämä minulle kertoi, tarkisti tiedot ja vastasi\nKlaaralle, kun häneltä jokin tieto puuttui ja hän toisista huoneista\nhuutaen kysyi jotakin sukulaisuussuhdetta.\n\nMeistä oli Klaaran kanssa tullut hyvät ystävykset. Johan minä kohta\nalusta huomasin, etteivät tehtäväni sallineet minun uutta pukuani\njokapäiväisenä käyttää, ja pukeuduin vanhaan. Kohta katosivat kaikki\nkaunat, ja nyt, vaikka olisin uudessakin ollut, ei hän olisi enää minua\nvihannut.\n\nKlaara oli paronittaren erikoinen suosikki, johon hän rajattomasti\nluotti. Sentähden Klaaralle oli tässä talossa kaikki avoinna. Hän kulki\nhuoneissa kuin kotonaan, istuutui tai heitti pitkäkseen minne tahtoi,\naukoili mielin määrin laatikoita, jopa luki minulle paronittaren\nomakätisiä kirjeitä, joita kaivoi esille pienen pöydän lokeroista\nkannen alta.\n\nHäneltä sain tietää, että tämä perhe ei vanhan paronin kuoleman jälkeen\nenää ollut niin hyvissä varoissa kuin suvun ylhäisyys olisi vaatinut.\nJokin holhousjuttu oli lohkaissut ainakin puolet paronin omaisuudesta\nholhokin hyväksi, vieläpä heittänyt kevyen varjon paronin maineeseen --\ntietysti vain aivan suvun keskuudessa. Klaara sanoi, että paronittaren\noma suku oli sentään vielä hienompi ja se asia oli kilpenä kaikkea\nsyrjäyttämistä vastaan: hautajaisissa olivat ylhäisimmät merkkihenkilöt\nolleet ja hienostoa kävi paronittaren luona vielä enemmän kuin paronin\naikana, vaikka ei mitään pitoja enää koskaan sen jälkeen pidetty,\nkaiketi varojen puutteenkin vuoksi.\n\nParonitarta itseään Klaara kiitteli maailman hienoimmaksi ihmiseksi.\nEikä hän sillä sukua tarkoittanut, vaan mielenlaatua.\n\nParonittaren aikoinaan vanhalle paronille osoittamista kirjeistä oli\nKlaara päässyt siihen käsitykseen, että nuorta paroni Holgeria pyysi\nvävyksi varakas ja ylhäinen suku, ja että Holger todella oli jo niin\nhyvin kuin kihloissa tuon neidin kanssa. Vielä syvemmältä pikku pöydän\nkirjesäiliöihin kaivautuessaan viisas Klaara oli taas vanhan paronin\nvaimolleen kirjoittamista kirjeistä päässyt perille, että tässä\nkysymyksessä heidän välillään vallitsi erimielisyys ja riita: paroni\ntahtoi naittaa poikansa siihen rikkaaseen sukuun, mutta paronitar\nvastusti poikansa naimisiin menoa.\n\nKlaara näytti minullekin kaikkein merkillisimmät noista kirjeistä.\n\nMinä en niistä paljoakaan ymmärtänyt, mutta ihmettelin vain kuinka\nkohteliaasti ja hienostellen nuo vanhat ihmiset toisilleen\nkirjoittivat, vaikka olivat keskenään vain mies ja vaimo. \"Rakastettu\nvaimoni, paronitar Agathe se ja se, sydämeni iloitsee saada jälleen\nomistaa muutamat hetket ja kaikki ajatukseni Sinulle\", -- oli kirjeen\nalussa, enkä minä tahtonut siitä löytää mitään muuta asiaa kuin pelkkiä\nystävyyden ja rakkauden sanoja joka paikasta, mihin vain katsoin.\n\n-- Älä sinä siihen katso, katso tuohon! -- sanoi Klaara ja töykkäsi\nsormellaan muutaman sivun alareunaan.\n\nSiinä oli näin:\n\n\"Mitä tulee huomautukseeni, että poikamme Holger ei ole siinä\nruumiillisessa terveyden tilassa, joka saattaa olla -- kuten sanasi\nkuuluvat -- onnellisen avioelämän välttämättömänä ehtona, niin siinä\nasiassa, rakkaani, on mielipiteemme eriävä. Avioliitto on Kaitselmuksen\nasia, ei meidän ole siihen sekoittaminen puutteellisia käsityksiämme ja\naineellisia laskujamme. Ja mitä sanoisit, jos juuri tämä avioliitto\nKorkeimman siunauksesta antaisikin Sinun pojallesi terveyden takaisin?\nKuinka siis sitä vastustamalla otat kantaaksesi syyllisyyden siihen,\nettä olisit ollut esteenä niin suuren onnen toteutumiselle? Sillä\nlääkäri, jota minä olen täällä Wiesbadenissa puhutellut, ei ole\nkieltänyt sellaisen käänteen mahdollisuutta.\"\n\n-- No? -- sanoi Klaara tietääkseen, olinko ymmärtänyt.\n\nMutta minä en ollenkaan käsittänyt, että tuossa olisi erikoisemmin\n_riidelty_.\n\nVähän aikaa pöytälaatikossa kopeloituaan hän näytti minulle\nparonittaren vastauksen.\n\n-- Lue tuosta sitten, -- sanoi hän, ja töykki taas sormellaan muudatta\nkirjeen kohtaa.\n\n\"Sinun puheesi Kaitselmuksesta, rakkahin Claus\" ---- kirjoitti siinä\nparonitar -- \"on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta ja minä\nkoetan omistaa sen, mikä siinä on hyvää ja totta. Mutta ethän\npahastune, jos muistutan mieleesi Holgerimme suhteet varattomaan\nJennyyn, jonka hyvää mainetta vastaan ei yhdelläkään ihmisellä ole\nollut mitään muistuttamista. Avioliitto Jennyn kanssa olisi kuitenkin\nollut sopimaton, myönsinhän sen silloin kyllä minäkin. Mutta kun me\nvarattomuuden ja sukusyiden vuoksi syrjäytimme Jennyn, emmepä me\nsilloin Kaitselmuksen pyhyyttä ajatelleet, vaan kylläkin ratkaisevalla\ntavalla sekoitimme siihen omia aineellisia laskelmiamme. Elämä on\nopettanut minulle, että mitä emme tahdo itsellemme tehtävän, sitä\nälkäämme tehkö muille, ja mitkä olisivatkaan tunteemme, jos joku\najatellen lapsensa terveyttä ja meille mitään hänen sairaudestaan\nilmoittamatta koettaisi naittaa hänet _meidän_ lapsellemme. Luulen,\nettä pitäisimme sitä ei ainoastaan sovittamattomana vääryytenä lastamme\nkohtaan, vaan myöskin häväistyksenä koko suvullemme. Ei, rakkahin\nystäväni, eivät mitkään tulevaisuuden kangastukset voi saada minua\nmyötävaikuttamaan niin suuren vääryyden ja loukkauksen tuottamiseen\nlähimmäisilleni, joita vertaisinani kunnioitan ja rakastan. -- Mitä\ntaas tulee Wiesbadenin lääkärin mielipiteeseen, ja jos sellainen\ntodellakin on Holgerin terveydelle välttämätöntä, niin sinä itse\ntiedät, ettei hän elä viattomuuden elämää, ja luulen voivani vakuuttaa\nsinulle, ettei hänen nykyinen tuttavuutensa anna aihetta minkäänlaisen\nvaaran pelkoon terveydellisessä suhteessa. Pääasia on, ja siinä olen\nsinun kanssasi lujasti samaa mieltä, että Holgerimme _täytyy_ tulla\nterveeksi eikä meidän ole mitään varoja eikä mitään uhrauksia siinä\nasiassa säästettävä. Voi, rakas Claus, kunpa tietäisit, miten\näidinsydän alituisesti vuotaa verta, kunpa voisit nähdä niitä\nunettomien öiden tuskia, joita minulle tuottavat ajatukset rakkaan\npoikamme onnettomuudesta! Miksi emme ajoissa ymmärtäneet, mitä nuori\nveri vaatii, vaan annoimme lapsemme kohtalokkaan sattuman uhriksi!\nMiksi nyt taivaat eivät ota ilmoittaakseen, mitä uhrauksia ne\nonnettomalta äidiltä vielä vaativat, jotta hän voisi antaa vaikka\nelämänsä rakastetun lapsensa hyväksi!\"\n\nNäiden kirjeiden käänteitä ja sanamuotoja, joita silloisella\nsivistystasolla ollen tuskin kaikkia ymmärsinkään, en tietysti olisi\nvoinut muistaa. Mutta myöhempinä aikoina, paroni Holgerinkin jo\nkuoltua, sain noita kirjeitä käytettäväkseni hänen omalta tyttäreltään\nHjördikseltä, eli Jöijeltä, niinkuin häntä perheen kesken nimitettiin,\n-- samalta Jöijeltä, joka on yhtenä päähenkilönä \"Onnelliset\" nimisessä\nennen julkaisemassani muistelmien sarjassa.\n\nLuin kirjeen ainakin kolmeen kertaan alusta loppuun.\n\nKun katsahdin Klaaraan, oli hän kääntynyt minuun päin, suu kysyvässä\nhymyssä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: -- No, oletko nytkään\nymmärtänyt?\n\nMinun mielestäni ei tässä ollut mitään niin aivan erikoista. Koko\nhuomioni oli kiintynyt niihin lauseihin, joista kävi ilmi paronittaren\nliikuttava rakkaus poikaansa, ja minä ajattelin vain, rakastikohan hän\nBjarneakin yhtä paljon, jota asiaa ensin olin epäillyt.\n\n-- Pyh, pani Klaara, kun huomasi, ettei minulla ollut sen enempää\nsanomista ja siis olin mahdoton siihen korkeampaan herrasväkien\ntuntemiseen, josta hän oli aina niin ylpeä.\n\nJotakin sanoakseni minä kysyin häneltä, mitä tautia se Holger-paroni\nsiis oikeastaan sairastikaan.\n\nKlaara vastasi tähän pääasiaan teeskennellyn huolettomasti, jotakin\nalbumia selaillen, pää kallellaan, silmäkulmat koholla, jotta olisin\nhuomannut kuinka muka suurimmatkin merkillisyydet voivat tällä alalla\nolla hänelle pelkkiä vähäpätöisyyksiä. Mutta minä en ollut koskaan\nkuullut sitä vieraskielistä sanaa, jota hän käytti, enkä osannut siis\nhämmästyäkään, niinkuin hän ilmeisesti olisi tahtonut.\n\nHän huusi silloin vierashuoneeseen, jossa Sohvi istui, ja käski tämän\nselittää asian suomeksi.\n\nSohvikin tarvitsi siihen vain yhden sanan, joka kajahti monen huoneen\nläpi, raa'asti sipaisten niiden paksuja mattoja, kynttiläkruunuja,\npeilejä, koko niiden hienoa, vanhaa, pyhää arvokkuutta.\n\nSe oli sama sana, jolla me pienet kylätytöt siellä maalla, kerskaten\ntiedoistamme, olimme toisillemme ilmaisseet Sannan sairauden.\n\nNiinkuin kaksiteräinen tikari tämä sana nyt tunkeutui sydämeeni, kun\nminä huomasin näiden asiain todennäköisen, ilmeisen yhteyden.\n\n-- Oletpa sinä aika viaton pikkulapsi, -- sanoi Klaara, kun näki minun\nmielenliikutuksesta herpautuneena laskeutuvan tuolille. Hän ei\ntietenkään voinut aavistaa, mikä puoli tästä asiasta teki minulle niin\nkipeätä.\n\nVoi sinä, armas isäni, jota minä niin usein ikävöitsin, jonka alati,\nmilloin vain silmäni ummistin, näin edessäni iltaan kallistuvan\nauringon valaiseman kotikuistin luona, -- jonka lämmintä liiviä vasten\nolin painautuvinani, jonka sydämenlyöntiä kuuntelin, sinä kaivattuni,\njoka annoit meille aina kaiken anteeksi, joka rakastit äiti-vainajata,\nja veljiä ja sisaria, ja erittäinkin Kalle-poikaasi, -- kuinka saatoit\nnaurusuin johtaa turmioon jonkun toisen pojan ja jollekin toiselle\näidille tuottaa niin suuren murheen!\n\nSiitä hetkestä asti ja mitä kauemmas siitä tulin, sitä syvemmäs painui\ntietoisuuteni omituinen tunto, että minun pitää isäni puolesta\njotenkuten sovittaa paronittarelle tämä kauhea työ, -- miten, siitä en\nvoinut tehdä itselleni vielä selvää, ja niin koetin kaikin voimin\nainakin jokapäiväisessä palveluksessani täyttää hänen tahtonsa ja\nedeltäpäin arvata hänen toiveensa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPalveluksessani paronittaren luona aloinkin menestyä oikein hyvin.\n\nKlaaran sanojen mukaan, (jota hän piti omituisella tavalla muita\npalvelijoitaan ylempiarvoisena ja jolle katsoi voivansa lausua\narvosteluja meistä muista), paronittarella ei ollut minua vastaan\nmitään muuta muistuttamista, kuin että minulla oli paha tapa \"kuunnella\nmitä puhuttiin.\"\n\nMonesti olin kyllä jo itsekin huomannut, että hän alensi äänensä tai\nkokonaankin katkaisi puheensa, kun minä näyttäydyin. Enkä suinkaan\nkiellä hänellä olleen siihen syytä. Sillä kyllä minä kuuntelin,\nkuuntelin joka sanaa, päästämättä käsistäni mitään tilaisuutta,\nniinkuin janoinen, jolle vain pisaroittain ja mielivalloin vettä\njuotetaan. Kuinka en olisi kuunnellut heidän keskustelujansa, kun\nasiat, joista he useimmiten puhuivat, olivat sydänjuuriani myöten\nminunkin asioitani, vastasivat minun sisimpiin kysymyksiini, joihin en\nikinä ollut kuvitellutkaan mitään vastausta ihmisiltä saavani? Kuinka\nen olisi kuunnellut, kun ainoa uskoni tähän aikaan oli usko parempiin\nihmisiin? Kuinka en olisi kuunnellut, kun minä kaikessa salaisuudessa\nolin ruvennut rakastamaan paronitarta?\n\nNiin. Siitä hetkestä asti, kun tuon merkillisen kirjeen sisällys\nminulle täysin selvisi, aloin pitää paronitarta kaikkein jaloimpana\nihmisenä. Olinhan minä tietysti ennenkin kuullut tuon lauseen, että ei\npidä muille tehdä, mitä ei itsellensä soisi tehtävän, mutta että se\ntodella olisi ollut tarkoitettu elämään sovitettavaksi, sitä en ollut\ntullut ajatelleeksikaan, vielä vähemmän aavistanut, että löytyisi\nihmisiä, jotka olisivat sen elämässään toteuttaneet niin pitkälle kuin\nparonitar kirjeestä päättäen oli tehnyt. Unohtaa oman poikansa onni,\njota rakastaa ylitse kaiken, sen vuoksi vain, ettei tahdo tehdä\nvieraalle mitä ei soisi tehtävän itsellensä! Tuo oli minusta niin\nhienoa, niin suurta, että se oli kuin jokin uusi elämän avaus minulle.\nKummako siis, että kuuntelin jokaista hänen sanaansa aivan kuin olisin\nelämän vettä hänestä imenyt.\n\nMistäkö he sitten keskustelivat? Koetan kertoa tarkemmin.\n\nPäivisin ei heistä paljonkaan tietänyt. Toinen oli siellä, toinen\ntäällä, paronittarella kävi vieraita tai hän itse ajoi vieraisiin.\nIltasella taas oli paronitar aina yksinänsä kotona, eikä ollut kenen\nkanssa puhua. Hän joi teensäkin yksin, sanaakaan kellekään meistä\npuhumatta, sillä ylimalkaan hän ei puhunut palvelijainsa kanssa muusta\nkuin palvelusasioista (paitsi ehkä Klaaran kanssa joskus hyvin\nharvoin). En luule, että tämä oli mitään ylpeyttä hänen puoleltaan, --\nhän ei vain tullut milloinkaan edes sille päälle, että olisi saattanut\npuhua meidän kanssamme mistään muusta asiasta, -- se oli ikivanha\nperinnäistapa, joka oli meidän verissämme aivan yhtä paljon kuin hänen:\nemme mekään olisi tulleet sille päälle, että hän olisi voinut ruveta\nkanssamme puhumaan, olisimme joutuneet kovin hämillemme, melkeinpä\npunastuneet, jos jotakin niin tavatonta olisi sattunut. Ja toden\nsanoakseni huomasinpa minä jonkun kerran hänen omillakin kasvoillansa\njotakin hämilletulon merkkejä, kun hän, aivan vahingossa jouduttuaan\nkeittiöön, satunnaisen puheen käänteessä kysäisi minulta jotakin\nvanhemmistani ja minä innostuin hänelle latelemaan tietoja\nkotioloistani: aivan ilmeisesti hän tuli noloksi. -- Ja' -- ja'\nmyönnytteli hän lyhyesti ja moneen kertaan, suu hämmentyneessä hymyssä,\nja peräytyi askel askeleelta pois keittiöstä, aivan kuin minä olisin\nruvennut häntä takkiaisilla heittelemään.\n\nNiin että kyllä hän todella ja sanan täydessä merkityksessä oli peräti\nyksin, kun hän päivän hälinän vaijettua istui teepöydän ääressä\ntavattoman korkeassa ruokasalissa. Ei sieltä kuulunut muuta kuin joskus\nehkä sanomalehden kahina hetkiseksi tai teelusikan hiljainen\nkilahtaminen.\n\nHän koetti loppumattomiin venyttää teenjuontiansa, toivoen kai, että\nhänen poikansa kotiutuisivat hänen vielä siinä istuessaan. Mutta niin\nkävi ani harvoin. Todella en muista juuri milloinkaan nähneeni nuorten\nparonien juovan iltateetä paronittaren seurassa. Mutta silti hän tuntui\naina odottavan.\n\nSitten kuului noin kahdentoista aikaan tuolin siirtyminen pöydän\näärestä ja paronitar vetäytyi omaan huoneeseensa odottamista jatkamaan.\n\n-- Vihdoinkin! -- sanoi aina silloin Klaara, joka oli haukotellen\nistunut jalat riipuksissa keittiön halkolaatikon päällä tätä hetkeä\nodotellen. Hän meni nyt ruokasaliin ja toi sieltä tiskattavakseni mitä\nparonitar oli jättänyt.\n\nSen tehtyäni oli nyt _minun_ vuoroni astua näyttämölle.\n\nKlaara, joka oli hyvin iltauninen, oli järjestänyt asiat niin,\nettä minä sain harjaantumiseni vuoksi hoitaa hänen yöllisiä\nsisäkkötehtäviään.\n\nMinun oli nyt uudelleen kattaminen ruokasalin pöytä, asettaminen siihen\nveitset, kahvelit, pöytäastiat, lautaset kahdelle hengelle ja\nkeittiöstä tuominen leikkeleet, sitten kaksi portteripuolikasta ja\nkristallinen pähkinärasia paroni Holgerin kohdalle sekä pähkinäsakset,\njoilla ne loukuteltiin auki. Bjarnen puolelle asetettiin pullollinen\nkiinaviiniä ja lusikka. Sitäpaitsi oli pitäminen huoli, ettei Sohvin\nvalmistama ilta-ateria päässyt kylmenemään, samoin oli teevesi\npidettävä valkealla, vaikka tee jäi useimmiten juomatta. Muuten sain\nkyllä mennä vaatteet yllä vuoteeseeni torkkumaan, kunhan herrain\nkotiutuessa kohta olin pystyssä ja kannoin aterian ja teevehkeet\npöydälle. Sitten oli oltava ylhäällä sen varalta, että herrat jotakin\nvielä tarvitsisivat pöytään ja siitä keittiöön soittaisivat, sekä\nkantaakseni illallisen jälkeen astiat takaisin keittiöön. Tiski sai\nsentään jäädä aamuksi.\n\nMilloin paronitar muuten nukkui, en minä ollenkaan voi käsittää, sillä\naamulla hän oli tavallisella ajalla jo jalkeilla, mutta yöllä ei hän\nmilloinkaan pannut maata, ennenkuin kumpikin hänen pojistaan oli\nsaapunut kotiin. Nuoret herrat tulivat usein eri aikoina, mutta milloin\nvain minä nousin ovea avaamaan ja sitten vein ruokasaliin tarjottimen\nasettaakseni ruoat pöytään, oli paronittaren huoneen ovi puolittain\nauki ja hänen lamppunsa palamassa. Jos toinen herroista sattuikin\ntulemaan aikaisemmin, niin hän, juteltuaan pitkät ajat tämän kanssa,\njäi vielä toista odottamaan, kun toinen oli jo mennyt maata. Aina vain,\nläpi pitkien talviöiden, sama viheriän lampun tuike näkyi hänen\nhuoneestaan. Usein hän näytti näpertelevän jotakin neuletta kädessään.\nUsein hän myöskin istui pienen valkoisen pöytänsä luona, jossa hänen\nkirjeensä olivat, kirjoitteli tai teki joitakin laskelmia\nluunäppäimillä, silmälasit kaukana nenän päässä.\n\nJoskus tuli paroni Holger ensin kotiin, jo noin kahta käydessä.\n\nSilloin paronitar aina tuli hänen seuraansa ruokapöytään istumaan ja he\njuttelivat keskenään, jääden pitkiksi ajoiksi istumaan pöydän ääreen,\nparoni Holgerin laitellessa ajatuksissaan pitkillä sormillaan pikku\npallosia leivän murenista.\n\nHuoneiden keskinäinen suhde oli sellainen, että niihin oli melkein\nkaikkiin ovet keittiöstä tulevaan pimeään välikäytävään, joka pidettiin\nyön aikana valaistuna. Kun tämä suljettu sisäkäytävä oli aina hyvin\nlämmin, piti herrasväki mielellään sinne huoneistaan johtavia ovia\nauki, joten minä täältä käsin usein kuulin, mitä ruokasalissa tai\nparonittaren omassa huoneessa puhuttiin, ja paitsi todellisia\ntalousasioita oli tunnustaakseni helppo löytää tekosyitä siellä\noleskellakseni. Odotellessani illallisen päättymistä minä usein ompelin\ntai kudoin sukkaa käytävän kirkkaan valon alla.\n\nHe puhuivat kahden kesken ollessaan hyvin usein Bjarnesta, neuvotellen\nmitä olisi tehtävä, ettei tuo ylimielisen vallattomasti elävä poika\nliiaksi viehättyisi vapauteensa. Paronitar pelkäsi, että poika oli\nsuuressa vaarassa turmella terveytensä. Holger koetti aina lohduttaa,\nsanoi pitävänsä veljeään silmällä ja alinomaa varoittavansa. Molemmat\nhe rakastivat Bjarnea, mutta erittäinkin puhui paronitar hänestä niin\nkuin Bjarne olisi ollut koko hänen elämänsä keskus, jota varten hän eli\nja hengitti, ja jonka hyväksi olisi kaikkensa uhrannut. Yhä suurempaa\nhuolestumisen syytä tuotti paronittarelle se heidän havaintonsa, että\nBjarne oli alkanut syödä sanojansa, puoli, joka ei suinkaan kuulunut\nhänen luonteeseensa. Kaupungille lähtiessään hän lupasi ja vannoi\näidillensä palaavansa ajoissa, mutta säännöllisesti rikkoi valansa ja\nmitä pyhemmin hän lupasi, sitä myöhemmin palasi. Paronitar koetti\nselittää Holgerille, että tässä saattoi olla alku todella sisälliseen\nturmeltumiseen, mutta Holger tapansa mukaan vain lohdutti ja haki\nlievennyksiä, vaikka he molemmat ilmeisesti olivat samaa mieltä ja yhtä\nhuolissaan Bjarnesta.\n\nSitten kilahti ovikello iloisesti ja tarmokkaasti. Jos Holger ei\nsilloin vielä ollut mennyt maata, ottivat he molemmat hänet vastaan\nruokasalissa, ja minä kannoin sisälle uudestaan kuuman veden ja hellan\nuunissa lämpimänä pitämäni ruoan.\n\nBjarne tuli kotiin aina kovin hyväntuulisena, täynnänsä uutisia\nmaailmalta, rohkeita suunnitelmia, joita hänellä oli toveriensa kanssa,\nja hullunkurisia kertomuksia. Hän tiesi, kuinka kohdella surevaisia. Ja\ntodellakin, nuo kaksi, jotka äsken vielä näkivät Bjarnen asiat niin\nsynkissä väreissä, nauroivat nyt hänen sukkeluuksilleen katketakseen,\nparonitar päätänsä pidellen ja Holger ihan käppyrässä.\n\nSiten oli totisuudelta ja moitteilta kärki katkaistu.\n\nMutta yhtä varmasti kuin päivän hälinän täytyy luonnonlakien pakosta\nvähitellen vaihtua yön rauhalliseen pimeyteen, yhtä varmasti paronitar\nalkoi vetää keskustelua jälleen omaan suuntaansa ja Bjarnen\nleikinlaskuista huolimatta selitellä, miksi hyvä on hyvä ja paha on\npaha.\n\nBjarne teki muutamia ylimielisiä huomautuksia, milloin hyvä hänen\nmielestään saattoi olla pahaa ja paha hyvää.\n\nHolger myönsi, että niin voi todella joskus olla.\n\nMutta asian joutuminen näin väittelyn asteelle saikin paronittaren\nvasta oikein elpymään. Hän alkoi selitellä asiaa juurtajaksain,\npitkällisesti ja perinpohjaisesti, ikäänkuin tyytyväisenä, että\nvihdoinkin oli saanut tilaisuuden kylvää Bjarnen mieleen parhainta,\nmitä oli itsessään hautonut ja selvyyteen asti kehittänyt. Hän ajatteli\nkai, että mitä kauemmin hän puhuu, sitä varmemmin se sinne kylväytyy.\n\nBjarne alkoi haukotella ja yhä harvemmin lausui mitään omasta\npuolestaan. Hän istui silmät rypyssä, posket pullollaan, kädet\ntaskuissa, jalat kaukana pöydän alla, haluttomana yhteen kohti\ntuijottaen.\n\nHolgerkin haukotteli, suutaan tosin kuitenkaan aukaisematta.\n\nVähitellen hiljeni sentään paronittarenkin puhe ja he istuivat pöydän\nääressä pitkät ajat sanomatta toisilleen sanaakaan.\n\nSitten he nousivat mennäkseen levolle.\n\nHennomatta erota äidistään näin sanattomina he kuitenkin menivät usein\nvielä paronittaren huoneeseen ja siellä virisi keskustelu uudestaan\nentisellä eloisuudella. Bjarne myönsi, että _todellinen_ hyvä on kyllä\naina hyvää ja samoin paha pahaa. Hän ei kai voinut erota äidistään\nsaamatta välejään tämän kanssa aivan entiselleen, ja luullakseni osaksi\nvain tässä tarkoituksessa hän tekikin noita pyhiä lupauksiaan\nvastaisuuden varalle. Paronittaren äänestä saattoi pian päättää, että\nhän uskoo poikaansa jälleen yhtä lujasti kuin ennenkin, ja seuraavilla\npitkillä puheillaan hän ikäänkuin tahtoi vain sinetöidä tämän\ntoivehikkaamman mielentilan pysyväisyyttä. Taas kuului vain\nparonittaren loppumatonta yksinpuhelua, ja Bjarne nukkui usein kesken\nkaikkea leposohvalle, jolta hänet sitten herätettiin ja saatettiin\nvuoteeseensa.\n\nNämä paronittaren puheet ne nyt olivat, jotka niin kiinnittivät\nmieltäni, etten olisi sanaakaan tahtonut kuulematta jättää. Ja mitä\nunisemmiksi hänen oikeat kuulijansa kävivät, sitä uteliaampi olin minä,\njoka kuuntelin vain varkain, sydän kurkussa odottaen, minä hetkenä\nminut yllätetään. Kuinka monta kertaa huomasinkaan, että paronitar\nkeskeytti puheensa kun minä, venyttääkseni ruokasalissa-oloani, liian\nkauan kilistelin teelusikoita kaapissa, tai hiljensi äänensä tai tuli\nsulkemaan oven, kun huomasi minun sijoittuneen välikäytävään. Mutta\nminä en voinut millään mahdilla vastustaa haluani kuunnella häntä.\n\nSillä parasta, mitä olen koskaan saanut tietooni hyvästä ja pahasta,\nomastatunnosta, rakkaudesta, totuudesta, rehellisyydestä,\nkärsivällisyydestä, alttiudesta, olen saanut varkain kuuntelemalla\nhäntä. Oli kuin jokin uusi, minulle entuudestaan aivan tuntematon\nhengen maailma olisi noussut näköpiiriini.\n\nEi niin, että olisin ensikerran kuullut noita jokaisessa saarnassa ja\njoka kirjassa usein käytettyjä sanoja, vaan niin, että ne esiintyivät\nminulle aivan uudelta puolelta, muuttuivat omiksi asioikseni, oltuaan\nennen vain sanoja. Voi, jospa Johanssonit kerrankin olisivat saaneet\nkuulla, mitä paronitar elämästä sanoi, -- kyllä he olisivat varmaan\ntappelemasta lakanneet. Ja mitähän isä olisi sanonut näistä puheista?\nVarmaan hän olisi lakitta päin, kasvot ylös kääntyneinä, kirkastunein\nkatsein ottanut vastaan jokaisen sanan, joka hänelle niin suuria hengen\nsalaisuuksia ilmaisi, hän kun aina lakkaamatta eli ajatusten\nongelmissa. Entä veljet ja sisaret, jotka eivät milloinkaan olleet\nmitään sentapaistakaan kuulleet, eivätkä kaiketi tule koskaan\nkuulemaan! Jospa koko se minun maailmani voisi hengessä tulla tänne\nkuulemaan, varmaan ei mahtuisi näihin huoneisiin niin paljon ihmisiä,\nvarmaan he kiipeisivät ikkunoihin, varmaan he täyttäisivät kaikki\nsopukat, ja heidän päitänsä näkyisi hartaassa ihmetyksessä vieri\nvieressä ikkunain päällyksilläkin, suurten taulujen kehyksillä, peilien\ntakaa, uunien reunuksilla, verhojen ja uudinten laskoksilla.\n\nKerran, -- vain yhden ainoan kerran paronitar puhui suoraan\nJumalastakin, jota sanaa ei hänen suustansa milloinkaan kuulunut. Minä\nymmärsin kohta, ettei tämä sana hänellä merkinnyt mitään \"Aabrahamin,\nIisakin ja Jaakobin Jumalaa\", vaan jotakin luonnollista, ihmisen\najatuksissa puhuvaa. Jokainen jänne oli minussa vireillä, kun koetin\nkuulla ja ymmärtää, mitä hän sanoi, mutta se ei onnistunut. Juuri\ntärkeimmällä hetkellä pudotin sukkapuikkoni, joka läksi kilahtaen\nkierimään lattialla. Paronitar vaikeni, nousi, ja ovi sulkeutui,\nmykästi, jäätävän kylmästi...\n\nVoi! Miksi puhutaan niille, jotka nukkuvat, ja miksi niille, jotka\nkuulisivat, ei ole muuta annettavaa kuin -- oven sulkeminen!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nOliko paronitar jotakin huomannut Bjarnen ja minun välisistä suhteista,\nen varmasti tiennyt, mutta kerran aamupäivällä kuulin paronittaren ja\nHolgerin puhuvan keskenään hyvin matalalla äänellä paronittaren\nhuoneessa, vaikka he eivät suinkaan voineet otaksua minun kuuntelevan.\nArkaluontoisista asioista puhuessaan ihmiset aina alentavat äänensä.\n\nKeskustelua kesti hyvin kauan.\n\nSen verran sain selville, että puhe oli todellakin minusta ja\nBjarnesta. Juuri ennenkuin ovi sulkeutui, kuulin useampaan kertaan sekä\nBjarnea että omaa nimeäni mainittavan.\n\nMinä aivan jähmetyin kauhusta.\n\nMitähän nyt olikaan tullut ilmi!\n\nOlikohan paronitar päässyt huomaamaan ainoastaan sen, että minä\n\"katselin\" Bjarnea. Saattoihan se kyllä olla mahdollista, sillä vaikka\nkuinkakin koettaa, ei semmoisissa asioissa voi milloinkaan olla varma\nitsestään. Saattaa punastua milloin ei pitäisi. Saattaa sekaantua\npuheessa, kun toinen tulee äkkiä sisälle. Saattaa rientää auttamaan,\nvaikka olisi autettava vanhempia, ehkä paronitarta itseään. Kaiken tuon\nilmituleminen ei olisi ollut mitään erikoisen kauheaa jo senkin vuoksi,\nettä olisi ollut melkein ihmeellisempää, jos joku _ei_ olisi ollut\nsellaiseen poikaan rakastunut.\n\nMutta jos paronitar oli huomannut, mitä edellisen päivän iltana oli\nsattunut, niin olisin mieluummin vajonnut vaikka maan alle.\n\nBjarne oli ihmeellinen sekoitus ujoudesta ja ylimielisyydestä. Se mitä\nSanna oli hänen ensimmäisestä käynnistään kertonut, ja se minkä minä\nitse olin puistikossa nähnyt, nuo kaksi eri olentoa menivät hänessä\ntodellakin yhteen.\n\nHuomasin kohta alussa, ettei hän tietysti ollut minua tuntenut eikä\nmitenkään aavistanut minua samaksi tytöksi, joka joskus olin hänen\nkanssaan Loviisan mökkiä rakentanut. Mitään arvelematta ja\nminkäänlaisia varovaisuusnäkökohtia huomioon ottamatta hän tahtoi\nvälikäytävässä kohta käyttäytyä minua kohtaan samalla tavalla kuin oli\nkäyttäytynyt puistikossa, vieläpä tällä kertaa väkisin suudella.\n\nTästä asiasta syntyi välillämme miellyttävä kahakka, joka olisi\nvarmasti herättänyt keittiöläisten taikka itse paronittarenkin\nhuomiota, ellen minä olisi hätäännyksissäni sellaisen mahdollisuuden\npelosta vaistomaisesti keksinyt sanoa häntä rakennusmestariksi ja\nkysyä, muistiko hän, kuinka kannettiin yhdessä lautoja. Hän pysähtyi\nkohta vallattomassa yrityksessään, kysyi hämmästyneenä, olinko minä\ntodella sama tyttö, katseli minua kiireestä kantapäähän, sitten\nuudestaan kasvoihini, -- ja nyt varmaankin tunsi. Hieno rypistys\nilmestyi hänen silmäkulmaansa, hän käänsi katseensa pois ja tuli\ntotiseksi.\n\nSilloin minä rakastuin häneen uudestaan.\n\nOnhan tämä merkillistä. Ennen en mitään niin toivonut kuin että hän\nvain olisi katsahtanut minuun, ja se katsahtaminen tuntui minusta\nolevan ainoa, mikä oli onneni täydellisyydestä vailla. Nyt sen sijaan\nen välittänyt yhtään mitään hänen katselemisestaan. Päinvastoin, kun\nhän oli minua alinomaa katsellut ja vihdoin rupesi vallattomaksi,\nluulin kokonaan lakanneeni pitämästä hänestä. Mutta kun hän kääntyi\nminusta, kun hänen silmäkulmansa meni entisellä tavalla ryppyyn, kun\nhän melkein karttoi minua ja aina laittoi niin, ettei tarvinnut kohdata\nminua välikäytävässä, kun minä ruokasaliin teetä tuodessani ja lautasia\nasetellessani olin hänelle -- niinkuin sanotaan -- pelkkää ilmaa, nyt\nminä rakastuin häneen uudestaan!\n\nJa taas kerjäsin samaa, taas puuttui onneni täydellisyydestä vain hänen\nkatseensa, aivan kuin hän ei olisi lapsuuteni ajoista asti vielä\nkertaakaan minuun katsahtanut.\n\nMutta sen päivän edellisenä päivänä, jolloin paronitar ja Holger\nsupattelivat keskenään meistä, oli sattunut tässä suhteessa jotakin\ntavatonta.\n\nMinä olin, Klaaran ollessa alhaalla mankelissa, saanut tehtäväkseni\nsuorittaa aamiaistarjoilun. Paronitar, joka istui pöydän päässä,\nkeskusteli Holgerin kanssa, jonka paikka oli vasemmalla puolella\npöytää. Bjarne, joka istui Holgeria vastapäätä paronittaren oikealla\npuolella, ei ottanut osaa keskusteluun. Puhelunsa vuoksi paronitar ei\nmalttanut ottaa keitosta tarjottimelta, jota minä pidin hänen\nkohdallaan, vaan ainoastaan asetti vasemman kätensä kevyesti\ntarjottimen reunalle ikäänkuin sanoakseen, että minun oli vähän\nodottaminen, ja jatkoi puheluansa. Silloin tunsin selvästi, että Bjarne\nkatsoi minuun, mutta kun paronitar rupesi juuri ottamaan, en voinut\nkääntyä sinnepäin nähdäkseni, oliko niin. Vielä Holgerillekin\ntarjotessani tunsin yhä, että hän katsoo. Kun vihdoin sain tilaisuuden\nvilkaista Bjarneen päin, loi hän katseensa kohta alas, ja -- punehtui\nkovasti, ilmeisesti tietäen, että minä näin hänen punehtumisensa. Ei\nauttanut silmäin rypistys, ei mikään. Minä olin nähnyt, mitä tahdoin,\nminä riemuitsin sielussani suurta riemua: se ei ollut sellainen katse,\njosta minä en välittänyt, se oli juuri sellainen, jota minä alusta\nsaakka olin tahtonut jo siellä mökillämme, vilpittömän lapsekas, vähän\nujo, vähän kiitollinen, vähän hellä, vähän iloitseva... Siellä ja\nsilloin se olisi merkinnyt samaa kuin jos olisimme äkkiä lakanneet\nrakentamasta ja aiheettomassa ilon puuskassa ottaen toisiamme kädestä\njuosseet yhdessä kauas -- kauas. Nyt, täällä paronittaren korkeassa\nruokasalissa, se merkitsi, että ihmissielut, uhmaten kaikkein\nmahdottomimpiakin luokkaerotuksia, jossakin niitä syvemmällä sittenkin\novat yhtä.\n\nJos paronitar olisi huomannut Bjarnen punehtumisen tai voinut nähdä\nminun riemastukseni, ei sekään olisi ollut vielä vaarallista.\n\nMutta tapahtui pahempaa.\n\nSamana iltana, minun jo laitellessa vuoteita nuorten herrain\nmakuuhuoneessa, Bjarne tuli kaupungilta joistakin päivälliskesteistä,\njoissa oli juotu paljon. Näin kohta, että hän on kaikkein\nvallattomimmalla tuulellaan ja varmasti aikoo kostaa aamullisen\npunehtumisensa.\n\nHuoneeseen tultuaan hän heittäysi päällystakki yllään vuoteelle, ojensi\nminulle molemmat kätensä ja sanoi: -- Tule tänne! Kun minä rupesin\nlähtemään pois, hyppäsi hän ylös ja alkoi tavoitella minua kiinni. Minä\nväistin, ja välillämme syntyi taas rytäkkä. Sen pahimmillaan ollessa,\nkun hän jo oli saanut kätensä vyötäisteni ympäri, minä kuiskasin\nnopeasti hänen korvaansa: -- Paronitar!\n\nHän kilpistyi kohta minusta ja minä juoksin tyrmistyneenä\nvälikäytävään.\n\nEn vielä tänäpäivänäkään tiedä, kuka oli aukaissut salinoven ja\nkatsahtanut makuuhuoneeseen. Sekä paronitar että Holger olivat kumpikin\nkotona, sillä he olivat juuri vähää ennen soitelleet vierashuoneessa\nnelikätisesti.\n\nOli miten oli, minä en voinut koko yönä nukkua kauhuissani ajatellen,\nmiten olin turmellut koko asemani, ainiaaksi kadottanut paronittaren\nluottamuksen ja siis tämän pitkän ajan turhaan ponnistellut hänen\nrakkautensa saavuttamiseksi.\n\nKun seuraavana aamupäivänä sitten kuulin hänen ja Holgerin supattelevan\nkeskenään ja selvästi erotin, että puhe oli Bjarnesta ja minusta, en\nenää ollenkaan epäillyt, vaan päätin itsekseni, että vaellukseni tässä\ntalossa oli ainiaaksi päättynyt ja minun kaikki sivistymisen haaveeni\ntehneet auttamattoman haaksirikon.\n\nPiikain kamarissa minä häpeissäni panin piiloon romaanit ja muutamat\nBjarnen entisistä koulukirjoista, joita olin öisin lueskellut, ja\npoltin vihot, joihin olin kirjoitellut käsialaharjoituksia. Kun\nviimeinenkin oli hiiltynyt, itkin minä hiljakseen noita menneitä\nilojani. Ja esiliina oli vielä silmäini päällä, kun Klaara tuli\nkäskemään paronittaren puheille.\n\n-- Nyt hän tilittää minut, ajattelin mennessäni ja kaikki vereni\nhyytyivät.\n\nMutta kohta ensi silmäyksellä näin, ettei paronitar ehkä sittenkään\ntietänyt mitään eilisestä.\n\nHän alkoi aivan ystävällisesti puhua kokonaan toisista asioista, kysyen\nlopuksi, missä olin oppinut niin hyvin ompelemaan. Minä kerroin\nhänelle, että saksalaisessa perheessä palvellessani he olivat\ntoimittaneet minut ompelu- ja leikkauskurssille ja että sitten olin\nsiinä perheessä ommellut kaikki, useita pukujakin neideille. Nyt sanoi\nparonitar, että jotakin sellaista hänkin oli ajatellut kanssani tehdä,\nja ehdotti, että hän yhdessä muutamien sukulaisperheiden kanssa ostaisi\nminulle tarvittavat koneet ja vuokraisi kaupungilta kaksi huonetta ja\nkeittiön käytettäväkseni. Siellä saisin sitten pitää ompeluliikettä,\nkuitenkin semmoisella ehdolla, että hän ja nuo sukulaiset olisivat\netuoikeutetut työhöni, ja syrjästä saisin ottaa töitä vain mikäli aikaa\nriittäisi.\n\nEhdotus oli tosin pudonnut eteeni kuin pilvistä, mutta heti ensi\nkuulemalta se suuresti miellytti minua. Ensiksikin, enhän minä tulisi\nmitenkään erotetuksi tästä perheestä, vaan saisin ompeluksien tähden\nalituista asiaa täällä käydäkseni. Toiseksi pääsisin aina uhkaavasta\nvaarasta joutua erotetuksi palveluksesta Bjarnen vallattomuuksien\ntähden. Kolmanneksi, -- asua omissa huoneissa, olla toisin suittuna,\ntoisin puettuna, lukea kirjoja, valita tuttaviaan, -- eikö tämä ollut\nensimmäinen porras, jota myöten saattoi vähitellen päästä pois piikojen\nkirjoista, haaveitteni toteutumisen pääesteestä, siitä nöyryyttävästä\nasemasta, joka kyllä asettaa ylä- ja alaluokan ulkonaisesti vierekkäin\nsamoihin huonehiin, läheisimpään ruumiilliseen kosketukseen, mutta joka\njuuri tämän läheisyyden vuoksi tekee välttämättömäksi rajan selvänä\npitämisen ja mahdottomaksi todellisen inhimillisen kosketuksen.\n\nMitä enemmän tätä uutta tuumaa ajattelin, sitä enemmän se minua\nhurmasi. Yhä selvemmin aloin käsittää, että palvelijana olo, jonka olin\nkuvitellut keinoksi tämän perheen yhteyteen päästäkseni, itse asiassa\nerotti minut siitä ylitsepääsemättömän kuilun taakse.\n\nJa minussa heräsi ajatus, jota en tosin itsekään uskaltanut täysin\ntietoisesti harkita, koska se olisi liian valtaavasti sykäyttänyt\nsydäntäni, jos se olisi ollut tosi, ja taas olisi saattanut minut\nomissa silmissäni naurunalaiseksi, jos se oli pelkkää kuvittelua.\nNimittäin sellainen ajatusten värähdys, että paronitar oli\nmahdollisesti joskus huomannut Bjarnen katseen, tuon toisenlaisen,\noikean, ja nyt itse viittasi minua tielle, joka olisi saattanut johtaa\nminut pois pahimpien mahdottomuuksien umpikujasta.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nMuudan syrjästä päin lankeava varjo sekaantui kuitenkin siihen riemuun,\njonka paronittaren odottamaton ehdotus oli minussa herättänyt.\n\nSe varjo lankesi minuun Sannasta.\n\nHänestä olin viime aikoina ollut kokolailla vieraantunut. Tiemme olivat\nmenneet niin kokonaan eri suuntiin. Toden sanoakseni, olin ruvennut\nikäänkuin häpeämään hänen seuraansa, nyt kun yhä edistyin uskossani\n\"parempiin ihmisiin\", kun olin ikäänkuin tietoisesti ruvennut hänen\naina ennen ivaamakseen \"hyväksi\", kun olin ruvennut käymään\nkirkossakin, istuen hattu päässä ensimmäisillä penkeillä ja tarjoten\nvirsikirjaani yhteiseksi usein hyvinkin hienoille ihmisille.\n\nKaikesta jumalisuudestani aivan erikseen minua oli aika ajoin vaivannut\nomatunto sen johdosta, että olin jättänyt Sannan, vaikka hän oli\nluvannut muuttaa elämäntapansa. Sanna ei minun tietääkseni ollut\nmissään suhteessa muuttunut, vaan eli entisessä asunnossaan entistä\nelämäänsä. Miten olisikaan nyt, jos silloin olisin suostunut hänen\ntuumaansa ja asettunut hänen kanssaan ompelijaksi? -- tuon kysymyksen\nkaiveleminen teki minulle kipeätä, ja osaksi ehkä juuri siitä syystä\nvältin Sannaa ajattelemasta.\n\nMutta nyt, kun tuli tämä paronittaren uusi ompelija-tuuma, vieläpä\naivan samalla tavalla kysymykseen huoneen vuokraaminen ja muuttaminen\nkuin Sannankin ehdotuksesta, en voinut olla yhtämittaa muistelematta\nSannaa, enkä ainoastaan muistelematta, vaan syvälti ajattelematta\nhäntä.\n\nTähän vaikutti seuraava sielullinen tila:\n\nVarkain kuulemistani paronittaren puheista olin päässyt perille, että\nhän uskoi jumalalliseen johtoon kaikissa ihmisasioissa. Sitä hän puhui\nsisarellensa, rouva Charlottelle, joka oli silmät kovasti itkettyneinä\ntullut purkamaan sydäntänsä sattuneen perheonnettomuuden johdosta. --\n\"Pitää vain osata katsoa\" -- oli hän lohdutellut. -- \"Pitää osata nähdä\nasioita sisältäpäin. Ulkoa näyttää kaikki olevan pelkkää luonnonlakia,\nmutta sisältä on maailma täynnä ihmeitä ja Jumalan johtoa. Pitää vain\nosata katsoa.\" Nämä sanat painuivat syvälle mieleeni, sillä sehän oli\nsama kysymys, joka minulle jo lapsena oli tullut eteeni, kun pelastuin\nputoamasta kaivoon. Aloin \"katsoa\", olikohan minunkin elämässäni\njotakin sellaista johtoa. Sitä en silloisella tasolla ollessani\nlöytänyt muualta kuin mistä sitä niin erikoisesti, melkeinpä väkisin\n_tahdoin_ löytää, nimittäin vasta tästä viimeisestä onnestani, jonka\nluulin viittaavan minulle tien parempien ihmisten kirjoihin.\n\nJos nyt tämä todella oli Jumalan johtoa, niin sitä suuremmalla syyllä\nminun olisi pitänyt ottaa lukuun omantuntoni vaatimus Sannaan nähden,\nesimerkiksi tarjoamalla hänelle tilaisuuden muuttaa kanssani noihin\nhuoneisiin. Mutta se taas ei ollenkaan sopinut yhteen minun\npyrkimykseni kanssa päästä parempien ihmisten kirjoihin, sillä \"mitä\nihmiset olisivat sanoneet\"!\n\nTämä asia ei kuitenkaan lakannut minua vaivaamasta, joten vihdoin\npäätin omantuntoni rauhoittamiseksi ainakin käväistä Sannan luona ja\ntunnustella, vieläkö hän oli taipuvainen muuttamaan elämäntapaansa,\nsillä eihän asia muulla ehdolla voinut tulla kysymykseenkään.\nSyvemmällä, itseltäni salaa, toivoin, että hän varmaan oli jo unohtanut\nkoko ajatuksen elämäntapansa muuttamisesta.\n\nMenin Sannan luo pimeän aikana, jolloin ihmiset eivät huomanneet, mutta\nkuitenkin niin varhain, että tiesin hänen vielä olevan kotonaan. Ja\ntapasinkin hänet.\n\nSannan huoneeseen paistoi katulyhty, joten siellä saattoi oleskella\nilman muuta valoa, kun ei erikoisesti valoa kaivannut. Minä kielsin\nsytyttämästä lamppua.\n\nSanna otti minut vastaan vieraantuneesti hänkin, aivan kuin olisin\nhänen suhteensa todella ollut jo menossa parempien ihmisten puolelle.\n\n-- No, Sanna -- minä sanoin, -- nyt on minulla hauska uutinen sinulle.\n\n-- Vai niin, -- sanoi hän pitkään, ja kääntyen minuun päin, asettui\ntaaksepäin nojalleen pöytää vasten. -- Millainen se on? kysyi hän\nmittaillen minua katseillaan.\n\nMinä kerroin, mitä paronitar oli ehdottanut ompelijaksi rupeamisesta.\n\nSanna tahtoi tietää tarkemmin, millä ehdoilla tarjous oli tehty, ja\nminä jo pelästyin, että hän ilman muuta ajattelee itsekin asettua\nnoihin huoneisiin, jotka paronitar aikoi minulle vuokrata.\n\nSanna ei tahtonut mitenkään tyytyä minun selityksiini, vaan kyseli,\nmillä sanoilla paronitar oli puhunut. Minä toistin sanasta sanaan,\nniinkuin muistin.\n\n-- Vai niin, vai niin, sanoi hän ja katseli silmät rypyssä\nsormiensa päitä. Sitten, aina vain yhtä pitkään puhuen, hän kysyi,\nmaksettaisiinko ompeluksista erikseen, vai laskettaisiinko maksua\nhuoneitten vuokrasta.\n\nMinua alkoi Sanna jo harmittaa. -- Tietysti maksettaisiin erikseen, --\nsanoin minä, vaikka en ollutkaan tätä asiaa sen tarkemmin ennen\najatellut.\n\nSanna rypisti otsaansa vieläkin enemmän ja nosti sormensa yhäkin\nlähemmäksi silmiä. -- No ... sanoi hän, -- mistähän hyvästä ne ilmaiset\nhuoneet sitten tulevat? Sanna paiskasi kätensä takaisin pöytään,\nrävähtihe ojoksi ja vastaustani odottaen katsoi suoraan minua kohti.\n\nMinä suutuin ja sanoin, ettei Sanna ollut vielä ikinä nähnytkään niin\nhienoa ihmistä kuin paronitar oli.\n\nSanna sylki inhonsa ilmaisemiseksi, alkoi sitten viskellä esineitä,\nmitä vain käsiinsä sai, ja tällöin hän kiroili ja lasketteli suustaan\nsellaisia rivouksia, ettei koko hänen puheestaan juuri mitään voi\npaperille kirjoittaa. \"Enkö minä sanonut sinulle, enkö minä varoittanut\nsinua!\" huusi hän lopuksi. \"Etkö sinä ymmärrä, aasi, että hän tahtoo\ntehdä sinut sussuksi omille pennuillensa!\"\n\nSannan ajatus ei ensikuulemalta vaikuttanut minuun juuri ollenkaan.\nOlipa vain kuin olisi minua pyyhkäisty jollakin kylmällä otsaan ja\npäälaelle. Sitten alkoi samoissa paikoissa kuumottaa ja pistellä kuin\nkuusen neulasilla. Ja minä luulin olevani vain kovasti vihastuksissani.\n\nMutta tuo ajatus palasi mieleeni yhä ja yhä uudestaan, ja niin\nmahdottomalta kuin se ensin olikin kuulostanut, enpä osannutkaan enää\nselvittää itselleni, miksi se juuri niin peräti mahdoton olisi ollut.\nPäinvastoin, olinhan paronittaren vanhoista kirjeistä, joita Klaara\nminulle näytti, itse lukenut, miten he olivat pitäneet neuvoa jostakin\nsellaisten asiain \"järjestämisestä\" Holgerille. Ja Bjarnea paronitar\nrakasti vielä kovemmin kuin Holgeria. Miksi ei siis voisi ajatella,\nettä hän, Holgerin kohtaloa peläten, mietti keinoja Bjarnensa\nvarjelemiseksi samalta onnettomuudelta.\n\nLukemattomat kerrat minä viskasin inhoten luotani sellaiset ajatukset,\nmutta ne palasivat yhä todennäköisempänä takaisin. Lopulta en jaksanut\nkeksiä enää mitään vastasyitä, vaan uusia todennäköisyyksiä ilmaantui\nlakkaamatta ja selityksensä sai nyt sekin huomioni, että paronitar oli\nollut ikäänkuin hämillään minun kiitollisuuden purkauksistani ja\nkoettanut niistä päästä, jota asiaa en silloin osannut ymmärtää.\n\nKoetinhan minä parhaani mukaan lieventää paronittaren tekemää\nloukkausta omaa itseäni vastaan. Ajattelin näinkin: -- Minä rakastin\nparonitarta enkä siis olisi voinut tehdä hänelle, mitä en olisi suonut\nitselleni tehtävän, mutta eihän paronitar puolestaan edes tuntenut\nminua, tuskin muisti nimeänikään. Minun ei siis ollut pakko ottaa\nloukkausta niin peräti henkilökohtaisesti. Hän olisi voinut tehdä saman\nkelle tahansa, joka vain kuului alaluokkaan.\n\nMutta ei ollut mitään apua siitäkään. Haetun sovituksen sijaan juuri\ntämä ajatus kiihoittikin mieltäni ihan äärimmilleen. Paronitar ei siis\npitänyt minua edes siinä arvossa, että olisi minuakin kohtaan\nsovittanut tuota jumalallista lakia: -- Älä tee toiselle, mitä et suo\nitsellesi tehtävän! Hän ei ehkä ollut tullut ajatelleeksikaan, että\nsitä olisi tarkoitus sovittaa myöskin alaluokkaan. Hyvä on! Silloinpa\nisäni, jonka tekoa olin niin ankarasti tuominnut, ei oikeastaan ollut\ntehnyt muuta kuin mitä nyt paronitar aikoi tehdä minulle. Mikä kohtalon\niva! Tunsin todella isän omaa, sammumatonta vihaa kaikkia säätyläisiä\nkohtaan. Eikä ainoastaan isän, vaan myöskin Sannan, ja kaikkien niiden,\njotka vain odottivat sitä tulevaisuuden hetkeä, jolloin saisivat repiä\npalasiksi kaikki paremmat ihmiset!\n\nVoi minua! Siihenkö olin suistunut!\n\nNiinkuin kaksiteräinen tikari tuo tapaus vajosi syvälle sydämeeni. Sen\npois vetäminen teki yhtä kipeää kuin paikoilleenkin jättäminen.\n\nVoimani herpautuivat. Kaikki sammui minulta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nNäin minä tuskailin silloin. Siitä on jo kolmattakymmentä vuotta.\n\nSiihen tapaukseen olen aina katsonut nuoruuteni päättyneen. Ja siihen\nsiis nuoruuteni muistelmatkin päättykööt.\n\nPaljon on minulla tosin tarinoita koottavana myöhäisemmiltäkin\nikäkausilta, mutta ne erkanevat siitä lähtien pitkiksi ajoiksi\nlapsuuteni kukkivien saarten kuninkaasta, ja senvuoksi niiden\nliittäminen samaan jaksoon rikkoisi sen kokonaisuuden, jonka hänen\narmas olentonsa on nuoruuteni muistelmiin luonut.\n\nKatson myöskin kirjan alussa tekemäni lupauksen jo täytetyksi. Niille\nlukijoille, jotka pienen torpantytön sydämestä läksivät hakemaan\navainta avaruudessa vaeltavan maapallomme perimmäiseen olemukseen, on\ntämä sydän puolestaan auennut, ja kysyy vain, eikö heidänkin mielestään\ntämän tähden oleellisin ominaisuus ole ihmisten hirmuinen, eheytymätön\nkahtiajako, josta kaikki verisimmät vihat, raskaimmat kärsimykset ja\nsuurimmat onnettomuudet siihen syntyvät?\n\n\n\n"]