[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcbIf0TbrwQzlq-CKJpjCqaZ2vYi0aBklFyZ1XN9P-c4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},98,"Muistatko --?","Aho, Juhani",1861,1921,"98-aho-juhani-muistatko","98__Aho_Juhani__Muistatko_--","Kukkia keväiseltä niityltä","romaani",[],[],"fi",1920,null,37758,221169,false,9082,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Muistatko—? Kukkia Keväiseltä Niityltä\" by Juhani Aho is a novel written during the late 19th century. The narrative delves deeply into themes of love, loss, and the struggle for belief in an afterlife, as experienced by a grieving protagonist confronting the death of their beloved and the communal expressions of faith that follow. The main character struggles with feelings of isolation and disbelief, particularly during a funeral, where the collective faith of others starkly contrasts with their personal grief.  At the start of the novel, the narrator reflects on the experience of losing a loved one and the complexities of mourning. As the funeral procession sings a hymn about transformation and eternal life, the protagonist grapples with intense emotions of sorrow, longing, and a profound sense of separation. They reminisce about a shared life filled with joy and companionship, questioning their ability to cope with the profound void left behind. The atmosphere is laden with nostalgia as they explore the pain of reconciling their doubts about the existence of an afterlife with the faith that their deceased partner exhibited. The opening portion sets a contemplative tone, inviting readers to engage with the protagonist’s internal conflict and their memories, which appear both haunting and beautiful as they navigate through loss. (This is an automatically generated summary.)",[],395,"Ahon viimeiseksi jäänyt teos on lyyrinen tunnustusromaani, jossa minäkertoja puhuu edesmenneelle vaimolleen. Teos koostuu muistoista, jotka sijoittuvat lapsuuden maisemiin ja yhteisiin vuosiin. Menetyksen ja surun keskellä kertoja etsii lohdutusta menneisyydestä, luonnosta ja lapsuuden uskosta.","Juhani Ahon 'Muistatko --?' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 98. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet David Starner, Tapio Riikonen ja Projekti\nGutenbergin DP oikolukijat.","MUISTATKO --?\n\nKukkia keväiseltä niityltä\n\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\n\n\n\n\nKun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin\nyhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös\nkorkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,\nkirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut\nmenettänyt sinua vielä _silloin_, kun olit hengähtänyt viimeisen\nhengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan\nainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä\numpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin\nturpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen\nja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja\nolisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä\nelettyä yhdessä häviten.\n\nMutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:\n\n    \"Ja ruumis, se maatunut maassa,\n    nyt katoovaisuutensa muuttaa\n    ja taivaassa sielunsa kanssa\n    on alkava eloa uutta,\n    oi onnea, ihanuutta!\"\n\nniin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,\nystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin\ntempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut\nvirtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni\noli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä,\nvoitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään\nniinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän\nuskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani\ntäytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin\ntahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta\nsinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin\nenkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan\nkoivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään\nautereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen\ntapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun\nenää koskaan yhtyä.\n\nTiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja\ntapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme\noli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi\ntapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis\npohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka\ntahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut\nedes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä\nitsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten\nminä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.\n\nJa siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet\neivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin\njäänyt... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme\neläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä\nyksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen\ntyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli\nminustakin, kuin olisikin se vain _siitä_ riippunut. Niin pian kuin\nuskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin\nelämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain\nmennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen\njotain ja sitten seuraten.\n\nOlisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka\ntunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En\nvoinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu\nlapsuuteni usko?\n\nOlit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen\ntoiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli?\nSinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?\n\nTuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi\nmiten kävi -- mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme\nyhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,\nkansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä\nyksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä,\noikeutta, vanhurskautta, totuutta -- mitä minä täällä enää teen? On\nmahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi ...\nlähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan\nerossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä\nsille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse\ntahdo jouduttaa.\n\nSamassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missä olit, elitpä tai olit\nkuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä _tahdon_ olla\nyhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani\nhautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä\nkiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin\ntäytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta\nkuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.\n\nSaavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin\nrauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään\nmuutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja\npäädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja\nsurivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut\nmyötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka\nkerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta\ntarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa\nehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin\njuhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että\nolit ainakin _ollut_ täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä\nlähtenyt.\n\nMinulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo\nheinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin\nmääräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:\nTähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on\nsuistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi\nkenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.\n\nJärvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin\njohonkin, johon jäin.\n\n\n\n\nOlen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen.\nOlen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni.\nOn kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla\nhulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa... Sinäkin olet\npoissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen,\nnäyt -- hyvä haltija -- panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat\nliinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.\n\nTiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen\ntavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo\ntulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat\npois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina,\nnyt kaikki tukee ja nostaa.\n\nKuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!\n\nTiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!\n\nMuistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme\nkaikesta -- omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen\nvalkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset\nnäyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva\npöly leijaili kaiken yllä -- kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt\nolevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä\nlopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä\ntappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa\nkaruksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole\ntoivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä\nainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme\neikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi\nhenkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava\nkasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on\nvapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta\nhuolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen\nsisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry\nkattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?\n\nNämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa\nvastaan. \"Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja\naatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat\nsaaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä,\neikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi\nhävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan\nmuuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa\nse, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy.\"\n\nJotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen\nenää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin\nsiivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin\nkätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän\ntaikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa,\njoka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.\n\nJa nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti\ntietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.\n\nKäyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu\nliikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen\nyö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa -- niin yhtäkkiä\nlevähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn\nelämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen\nliukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni -- enkä ainoatakaan\nonnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin\nja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.\nNiinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten.\nJa yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot\nsyttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen\nvuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja\nlumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli\nkaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja\nturvallisena kuin päivällä... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat\nelämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne\nylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja\nkaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,\ntämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja\ntulet vastaani niinkuin silloin -- muistathan -- kun siitä ensi kerran\nojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan\nsanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit\nitsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot\nja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään\nole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan -- niinkuin tämä\ntalommekin, josta en ikinä lähde -- sanoinhan jo: minä jään tänne enkä\nkoskaan lähde.\n\nPian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä\ntarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä\ntiedä, missä on _heidän_ elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.\n\nNiitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä.\nNiitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä\nrinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta,\nkylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin\nlaskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen\ntoisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.\nSaan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle\nkaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen\nkuningasten kulkea, -- ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien,\njoilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On,\non, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.\n\nMinä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti\nkotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja\nyhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella -- tuolla,\ntuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän\nkuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen\ntulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt -- ei, tulkoot kaikki, koko\nmaailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt\nyllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni\nonnet.\n\nTunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja\nvoihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee\nrauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi\nlipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto\nhiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei\ntyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja\nkärsimyksiäni!\n\nSillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin\nsinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja\nminulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta\ntaloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin\nniille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät\nmyöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä\ntässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.\n\nAjattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. \"Onhan sitä\ntuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,\nja erämaassa valkenevia luita.\" Olkoon, mutta katso myös hongikon\nhumisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon\npalmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette,\nniin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa\nhymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin\nkukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin\nsäällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin\nislamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että\nehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä\nitään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.\n\nKulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota,\njohon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte\nsen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan\nmeillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden\nohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä\nsanoit: \"Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme\nsen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun,\njossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja\ntuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut\nihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki\nvääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi\nmuistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta\nitsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria -- ei mitään\nanteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me -- niinkuin sinä teit\nniille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä\nkaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja\nsitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien\nveriensä myrkytykseen.\" Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen\nmukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut -- ehkä oli se verissäsi perintönä\njoltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon\nkestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen,\nvaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin\nminussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys,\njotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen\nvihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit,\nennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,\nsinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän\nmekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.\n\nTunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen\naiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen\nruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta\nnoutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja\ntuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin\nmaani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu\ntuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän\nteki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän\npala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.\n\nKuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.\nRakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton\nheille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa\nkohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää\nsiihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.\n\nEn tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän --: kuinka. Lähden muistojen\ntaipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!\n\n\n\n\nMuistatko -- ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan\nminulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana\nelämäni aikaisimmassakin onnessa.\n\nSe oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin,\nettä mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden\nkiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein,\nettä lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista\nonnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta\nmolempain kuitenkin kukkia.\n\nJa mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt\nminulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että\nsinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään,\nolisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän\ntosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee\nkuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin.\nEttä vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle\nsanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet,\nliikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka\nminäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole\nerikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat\ntoistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja\nnäyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten\nkäsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on\nsatunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme\ntoisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään\nedeltä määrätty?\n\nVarmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan,\nennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla\ntai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen\npihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan\nnähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan\nikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta\nikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä,\nkuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet\nnytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet\ntäällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?\n\nKuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella\nmuistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä\nkukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin\nilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana,\njuhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen\nsyntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa\nniitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä\nvain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne\novat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka\noli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat\nkukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät\ntuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin\naavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni\ntoteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä\nsilloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni,\ntänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista\nkäsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet\naskeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin\ntalous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset\nkisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin\npitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä\nsamassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun\nheidät meiltä vietiin -- mutta ei _siitä_ nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole\nsiitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja\nvirta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme\nelinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.\n\nEnhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _nyt_ näyttää.\nEn tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan.\nSeison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset\nsen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat\ntäydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen\nsunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan\npuihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.\nMilloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa,\nsaari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on\npeitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan\nsininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä,\nkirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se,\nmikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu,\nsunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt\npakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi\nmuistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään\non niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?\n\n\n\n\nLapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei\nole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään\npuolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja\nselittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en\nkuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä --\nehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään\nolisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja\nilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet\nolisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva\nhiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain\nollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni\njumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.\n\nLapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla\naina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa\nlepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän\ntarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa.\nHaukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa\nvarsa, ynähtää ja on vasikka.\n\nEi ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu\ntietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin\njoku senaikuinen tällainen _yksityinen_ yö: nukun pitkät ajat niin\nsikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen\nsisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä:\nuskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa;\nosaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selässä. On joskus pieni\npainajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää\nja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat\npienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa\nhopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää\npahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä\nunessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni... Jos olet siellä,\npidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa\nkerman kera.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen\npuolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä.\nKuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä\nja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on,\ntunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken\npäästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja\nparsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen,\nmenen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta.\nÄiti sanoo: \"Tuti vielä.\" Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja\nikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä\nvastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen\nvarjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama\nvarjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen\ntoisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen\nja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En\ntiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka\nja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä\nsinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja\nsemmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.\n\nOn kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen\nmyöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut\nsinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan\nkultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää,\nsanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se\nolkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut\nvalekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa,\nkuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä,\nsilloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin?\nTaivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas.\n\n\n\n\nSe valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin\npihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot\nja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen\nulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa\nmaailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja\nmitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät\nolleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä\nniitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta\nei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta\nminua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana. Toisen kerran kävi\nukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isän korkean otsan hänen\nistuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isä on totinen ja pelkää, koska se on\nJumalan voima, joka käy, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla\njyrähdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minä en pelkää, koska\nse on aidan takana ja minä olen isän selän takana. Ei meidän maailma\nlopu, vaikka muu maailma siellä loppuisikin.\n\nTämä kotoisen turvallisuuden tunne on elämäni ensimäisiä onnen tunteita.\n\nMinulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensi\nkerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä\nkarkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa\nkirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset\nikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka\nmukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni\nseipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni.\nNäen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran\nrinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on\nvieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja\nvihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on\nmetsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat,\nettä se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja\nrusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken\nsiksi, miksi mieleni tekee.\n\nMinulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen\nesine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi\nvongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Minä_ saan niistä\nne äänet. Minä annan niiden haastaa niin kauan, etten enää jaksa.\nKeppihän kalahtaa, kun lyön sillä toista keppiä, toinen keppi toisin kuin\ntoinen. Keppi suuttuu ja lyö minua peukaloon. Minäkin suutun ja lyön\ntakaisin _pahaa_ keppiä. Tynnöristä vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin\njos siihen kuiskaan. Metsä huutaa: \"Hoh!\", kun minä huudan: \"Hoh!\" --\n\"Hih!\", kun minä huudan: \"Hih!\". Oli siitä niin hauska, olin siitä niin\nonnellinen, että sitä muistaessani yhä vieläkin on siitä hauska ja olen\nsiitä onnellinen.\n\nEi mikään ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikään ole minulle\nniinkuin muille. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on\ntoisin kuin minulla, etteivät näe sitä mitä minä. He välistä hymähtävät\nminulle, vaikken ymmärrä miksi.\n\nIlmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu\nniskassa ja pitkä nokka. Se lentää pitkissä ponnahduksissa, siivet kauan\nsupussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se\nnäkyy. Se lentää aitan seinään, pysyy siinä ja takoo sitä niinkuin\npäästäkseen seinästä sisään. Aitan seinästä se menee tallin seinään,\nsiitä lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sitä. Sitten se lentää\nvirran yli ja huutaa mennessään, ja sen huuto kuuluu vielä kauan. Se\ntulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin minä. Minä kuvittelen, että\nse tullessaan ja mennessään viheltelee vain minulle. Kerran käki tulee\nkukkumaan ihan pihakoivuun eikä silloinkaan ole muita kuin minä. Minä\nnäen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrstö liikahtelee joka kerta, kun\nse kukahtaa. Sanovat tietävän kuolemaa, kun käki tulee pihaan kukkumaan.\nMinulle on kuolema sitä, että lapsi pääsee taivaaseen. Minun oli\nmieluista ajatella, että se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen\njälkeen syntyi minulle pikku sisar.\n\nMiksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstöään, kun\npysähtyy kivelle? En väsy sitä katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan\nsen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstön kattopäreestä, hyppelen\nkiveltä kivelle ja nostan ja lasken.\n\nMiksi leppälintu, jolla on pesä liiterin nurkkalaudan alla, välistä\npiipittää, niinkuin sillä olisi hätä? Se kuin itkee jotain. Mitä se\nitkee? Miksi tulee sade yöllä, kun se illalla itkee?\n\nEräänä keväänä ennen jäiden lähtöä laskee parvi suunnattoman suuria\nvalkoisia pitkäkaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siinä\nedestakaisin ja sukeltavat päänsä ja kaulansa veteen. Minä katselen niitä\ntästä isän kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yskä\nenkä saa mennä ulos. Yhtäkkiä ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa\nsillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lähtevät lentämään pohjoista\nkohti yli harmaan lumettoman jään.\n\nSen ajan muistoja ovat kevätillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin\nettä metsät ja niityt ja rannat helisevät, ja kuuluu myös puron kohina\nniittylahden pohjasta. Näin yhden niitä lätäkön reunalla navetan takana.\nSillä oli suuret ulkonevat silmät kuin nälkäisillä sairailla\nkerjäläislapsilla. Sillä oli suuri vatsa ja hintelöt sääret. Minä käännän\nsen kepillä selälleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on\npaha olla. Tunnen ehkä ensi kerran elämässäni tunnonvaivoja.\n\nSiihen aikaan oli jonakin vuonna nälkävuosi. Näen suuren muuripadan\naamusta iltaan asti kiehumassa keittiön hellalla. Siinä on jonkinlaista\nruskeaa velliä, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita päivät\npäästään käy ulos ja sisään. Keittiön pöydällä on rivinään puukuppeja,\njoiden ääreen pyytäjiä istuu toinen toisensa jälkeen. Syöneet sijoitetaan\nrekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemästä, odottavat häntä\nuudet saatettavat. Katselen heidän tuloaan ja menoaan ruokasalin\nikkunasta. Pujahdan välistä keittiöönkin. Kerran seisoo sen oven suussa\nvaimo, sylissään iso tyttö, jota pidellessä laihan kantajan selkä on\nsurkeasti kenossa ja vinossa. Hän ei voi laskea lastaan maahan, sillä\nsen, nälkäisen ja sairaan, jalat eivät kannata häntä. Tyttö tuijottaa\nsuurilla tylsillä silmillään eteensä. Seison hellan kulmassa\nhellanraudassa kiikkuen. Äiti tulee sisään ruokahuoneesta sylissään\nsisareni, jolla on kädessään vasta saamansa voileipä. Vesi kihoo minunkin\nkielelleni, sillä minullakin on nälkä, aina nälkä, vaikka kai saan syödä\njotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa äitinsä sylissä istuva tyttö ei puhu\nmitään, mutta hänen silmänsä alkavat elää ja palaa. Näen vieläkin sen\nilmeen. Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa\njotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu\naskeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä\nnäkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan\nniin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan,\ntarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin\nlinnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden\naikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan\nrykimiseen... Mutta eihän minun pitänyt näistä tämmöisistä -- miten\nlienevät johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi äitini kuvaan?\n\n\n\n\nSeison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli\nse hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä,\nkun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja,\njoilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle\npulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät\nmaihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki\nottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne\nlinnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja\novat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen\nkiireesti pois laiturilta... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on\nihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan\nkulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät\nsormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut\nNäkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa\nsen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät\npäivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeison yksin törmällä, avopäin ja paljain jaloin, ja katselen alas\nrantaan. On kielletty menemästä yksin, mutta minun tekisi taas kovin\nmieleni sinne, heittämään voileipiä ja munalukkoja. Törmän alla on sauna\nja sitä vastapäätä korkea, tiuha pisteaita, josta ei pääse yli eikä läpi.\nSaunan edessä on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea\nelukka, melkein niin iso kuin meidän vasikka. Mutta ei se ole se, koska\nse juuri äsken oli niityssä. Eikä sillä ole häntääkään. Se kulkee töminän\nkuulumatta hiljaa hypähdellen aitaan asti ja häviää siihen. Yli sen se ei\nvoinut mennä eikä myöskään läpi, se vain hävisi siihen. Ehkä se sittenkin\noli vain vasikka. Seison siinä ja mietin sitä. Närhi rääkäisee aidan\ntakana. Nyt se mahtoi nähdä sen. Se rääkäisee aina silloin, kun näkee\njonkun... Menisinkö kertomaan, että meidän saunasta tuli vieras hännätön\nvasikka ja meni aitaan ja hävisi siihen? Ne eivät ehkä uskoisi. Mutta\nkuta enemmän luulen muiden epäilevän, sitä varmempi olen itse. Kenenkähän\nlienee ollut vasikka ja mitähän sillä mahtoi olla tekemistä meidän\nsaunassa? Ja kuinka se pääsi aidan läpi? Olipahan kenen tahansa, se pääsi\nvain. Se olisi päässyt, vaikka olisi ollut aikalehmä. Minä tiedän nyt\njotain, jota muut eivät tiedä ja pidän sen omana tietonani. Se on\nensimmäinen suuri salaisuuteni, jonka olen säilyttänyt tähän päivään\nasti... En menekään sillä kertaa rantaan, vaikka piiat menevät ja\nminäkin voisin mennä. Miksi? En tiedä. Menen mieluummin yksin leikkimään\nhiekkalaatikkoon isän kamarin ikkunan alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa -- kaivamassa,\npeittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja,\nkoko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä ... toverina pikkusisar, joka\nei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten\nsattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä\n... minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa\nhänet...\n\nMuistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen\nkatselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinä puristit\nliikutuksesta ja onnesta kättäni ja suutelit minua poskeen? Sinä elät\ntäällä, sinä elät ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja\ntoisen.\n\nMutta missäs nyt olinkaan?\n\nOn ilta, meidät lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesään,\nniinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Hän on pannut meidät peitteen\nalle ja vetänyt sen reunoistaan kiinteäksi kahden puolen. Me seuraamme\naina äidin kaikkia iltatoimia hänen liikkuessaan huoneessa. Vasta\nsitten, kun hän on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa ääreen tai\nlaskeutunut levolle ja käskenyt meidän painamaan silmämme kiinni, me\nteemme niin ja antaumme unen valtaan. Nyt hän aikoo vielä viimeksi\nlaskea uutimen alas, ettei aamuaurinko noustessaan pistäisi silmään...\nSilloin hän pysähtyy ja jää katsomaan ulos. Sitten hän katsoo meihin ja\nhymyilee, laskee vielä vähän uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei\nlaskekaan ihan alas asti. -- \"Äiti, mitä siellä on?\" -- \"Ei ole mitään,\npainakaa vain silmänne kiinni.\" Mutta siellä on jotain, koska hän yhä\nkatsoo sinne ja hymyilee meille. --\"Äiti, sano, mitä siellä on?\" --\n\"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa hyvin hiljaa.\" Meitä pelmahtaa\nvalkoinen poikue polvilleen sohvalle. En ensin näe muuta kuin puutarhan,\nporkkanapenkit ja retiisipenkit ja pinattilavan ja ruoholyökkipenkit ja\nkarviaismarjapensaat ja meidän lasten hernepenkit ja äidin omat\nhernepenkit, joista ei saa ottaa luvatta. -- \"Tuossa, tuossa hernepenkin\npäässä\", kuiskaa äiti. -- \"Ai!\" --\"Pitää olla hiljaa, ettei se pelästy.\"\nSiinä on minun nimikkopenkkini päässä pieni köyryselkä ruskea elukka,\njoka napertelee pienellä, hyvin nopeasti veputtavalla turvallaan herneen\nhelpeitä, maistaen yhtä, maistaen toista. Sitten sen selkä oikiaa, ja\ntakajalat venyvät hirveän pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syö\ntaas ja kuukkii reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle. -- \"Äiti, onko\nse kissa?\" kysyy pikku sisar. -- \"Hss, ei ole kuin pupu.\" Se ei näe\nmeitä. Minä tahtoisin hetipaikalla saada sen omakseni, minä näen sen jo\nomanani, minä saan leikkiä sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minä\notan sen syliini ja syötän sitä omasta hernepenkistäni. Aion juuri\npyytää äidiltä, että saisin mennä ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar\nkopauttaa ikkunaan. Se siellä kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkät\nkorvat pystyssä ja etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki\nikkunaan ja meiltä pääsee hillitön nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa\npitkän laukan poikki porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja\npinattipenkkien ja yli karviaismarjapensaiden törmän alle saunaan päin.\nSillä ei ollut häntää kuin pieni töpöhäntä.\n\nÄiti vetää uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja käskee painamaan\nsilmät kiinni. Minä painan ne kiinni siksi aikaa, kun äiti on huoneessa,\nmutta kun hän on mennyt, minä valvon kauan ja mietin. Minun hännätön\nvasikkani taisi ollakin tämä pupu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä minä odotan sitä saunapolun päässä. Se ei tule.\nIllalla, kun äiti laskee uudinta, odotan, että hän taas kutsuu katsomaan.\nHän rämäyttää uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitä heti sulkemaan\nsilmämme. Hiivin vuoteesta, kiipeän sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole\nsiellä. Äiti vain kuukkii porkkanapenkissä ja kitkee. Miksi äiti menikään\nsinne, tulisi pois pian ja panisi hänkin nukkumaan, johan kaikki muutkin\nihmiset nukkuvat! Vihdoin äiti tuleekin ja nukkuu heti. Minä nousen vielä\nkerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellä nytkään. Ei se mahda\ntulla enää milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikävää.\nOnko se pelästynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla\nsiinä ja hätistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syödä minun\nhernepenkistäni kuinka paljon tahansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenna heti herättyäni pyydän päästä etsimään pupua aidan takaa. Pienet\nveljet ja sisaret pyytävät päästä mukaan. Äiti antaa luvan, mutta tulee\nitse aidan taa pitämään silmällä. Minä alan kutsua pupua kuin kissaa ja\nkaikki muut tekevät samoin. Mutta kuinka sitä puputankin, se ei tule.\nÄiti sanoo, että pitää liikkua aivan hiljaa ja etsiä näreiden juurilta.\nJos joku näkee sen, ei saa kirkaista, vaan pitää pysähtyä ja peräytyä ja\ntulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme,\nhipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan.\nLuulemme näkevämme vähä väliä pupun, mutta se ei olekaan se, se on\nmilloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikään. Silloin äiti sanoo, että\njoku rupeisi pupuksi ja toiset sitä etsimään. Pikku sisko saa ruveta. Me\nvähän loittonemme ja hän saa sillaikaa mennä piiloon. -- \"Nyt saa tulla\",\nhuutaa äiti. Me etsimme taas. -- \"Ole hiljaa, pupu\", varottaa äiti. Pikku\nsisar on vähän aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua täyttä kurkkua. Se\noli kyyristynyt ihan muurahaispesän viereen. Se ei sano, mikä sitä\nvaivaa, vaan huutaa äitiä. Minä retuutan sen äidin luo ja äiti nostaa sen\naidalle ja alkaa tarkastaa. Sillä on muurahaisia koltin alla. Se herkeää\nparkumasta vasta, kun äiti sitä suutelee ja taputtelee sitä purtua\npaikkaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena päivänä menen yksin leikkimään pupua ja rupean itse itselleni\npupuksi. Piiloudun näreen juureen ja kuukin siitä toisen näreen juureen.\nNärhi näkee minut ja rääkäisee, toinen närhi vastaa. Ne seuraavat minua\npuusta puuhun aitaan asti. Kiipeän piha-aituuseen, hiivin saunan taitse\nja törmää ylös puutarhaan. Syön, veputtelen siellä herneenpalkoja. Äiti\ntulee. -- \"Saahan pupu syödä äidinkin penkistä?\" -- \"Syököön nyt\nsitten.\" Minä panen toiset rummuttamaan ikkunaan, että pelästyisin.\nNe tekevät niin ja minä loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja\nretiisipenkkien ja portlaakkapenkkien yli. Äiti vaatii, että minun\ntäytyy pysyä käytävillä. -- \"Mutta eihän oikeakaan pupu?\" -- \"Vaikka\nkohta!\" -- Pikku sisar rummuttaa eräänä päivänä ruudun rikki. Se ei saa\nsiitä vitsaa, kun on niin pieni; mutta pupusilla olo päättyy siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn ikävä, ei tiedä, mihin ryhtyä, tuulee kylmästi ja on kylmä, vaikka\naurinko paistaakin, ei mikään maita, voileipä putoo monta kertaa alaspäin\nhiekkaan -- en ymmärrä, miksi sen aina pitää pudota alaspäin -- ei ole\ntoveria, ei tee mieli leikkiä yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa\nkeppihevosenkaan selässä. Enkä keksi muuta kuin heittäytyä selälleni\naitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne\nlaskee ja nousee siipeä liikauttamatta, välistä ne on niin korkealla,\nettä niitä tuskin näkee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina päivinä\närtyy tekemään pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa,\nsorkkii kepillä porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja,\njoita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin päästä suureen kuuseen, joka kasvaa\nportin pielessä, vaan en näe keinoa miten sinne kiivetä. Siellä sanotaan\nolevan oravan pesä ja rastaan pesä ja latvasta näkyy Jortaninkallio ja\nkoko järvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessä. Se on\nliian paksu reisittäväksi eikähän ulotu kädet edes sen ympäri. Alimmat\noksat ovat niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni\naidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun\nolen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni\nhauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että\nkaikki kysyvät: \"Kah, mikä on sattunut varpaaseen?\" Mutta päivä on\nkuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja\nyöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä\nsitä seurasi.\n\nKun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on\nkatettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle\non kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa\nruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on\nlakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin\npiparkakkuja. -- \"Voi herttanen aika!\" (Meidät on opetettu sanomaan: \"Voi\nherttanen\", ettemme sanoisi: \"Voi herranen\" ja turhaanlausuisi Hänen\nnimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden\ntäytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle\npussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia,\nvaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja\nniillä näyttää olevan jotain mielessään. -- \"Äiti, sano sille jo!\" --\n\"Mitä, mitä?\" -- \"Panehan nyt ensin housut päällesi.\" Sitten hän sukii\ntukkani ja sanoo viimein: -- \"Jos nyt sitten menisit talliin.\"\n\nLapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen\nminua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on\nkiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa\nhaavanoksia. -- \"Menehän lähemmä.\" Menen lähemmä, mutta en näe vielä\nmitään. -- \"Katsohan tarkemmin.\" Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat\nsupussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun\nsyntymäpäivälahjaksi. -- \"Katsohan tarkemmin!\" Riemu remahtaa kaikista\nsuista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi\nelävää pupua syntymäpäiväkseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen,\nkarvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa\neivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle\nja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja\nuskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä.\nLopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka\nniiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja\nminulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset\nhäipyvät näihin.\n\nSitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon\nikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei\npäässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja\nlumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta\najattelemista.\n\nLapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia\ntähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin\nhieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan\nruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa\naikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on\nkotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan,\nmutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa\nsaappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin\nitselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä\nomiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.\n\nSanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja\nettä kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin\nihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki\nuusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä\nvielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle\noikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen\nihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen\ntekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka\ntodetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja\nsyvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun\nmaailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain\naukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein\ntavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin\nsemmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa.\nEnkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin\nlumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en\nkyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja\nhuumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. _Luulin_\nlopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu,\nedemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan.\nMutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä.\nMiksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä\nkoettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä\nihmeellisempi olet.\n\nIhmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli\nminussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne\nsinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän\nne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt\nlöytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa\nsitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne\nkertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille\nhuoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne\nmuistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.\n\n\n\n\nMuistathan Taaton tädin?\n\nPidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen\nluokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli\nensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme\nkäyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle\ntuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita,\nsiinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy\nlepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin\nkummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla\nkangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.\n\nJa päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun\ntaloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti\nsulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina,\nitkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa.\n\nSinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja\nhuudahti: \"Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on\nhienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!\" Eihän\nsitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin\nmieluista sitä kuulla. -- \"Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte!\nEttekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!\" Ja\nsitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa\nlapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen\nasioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat,\nnaapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen\nkatiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit\nhäntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua\nsiitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin\nlintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: \"Te olette nyt minun\nlapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun\nvain nämä päivät.\" Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe\nhänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun.\n\nOlin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin\nhäntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen\nsisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun\nvälttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he\npurskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa,\nsaivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin\nvoittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivät\nvedet silmistään ja olivat taas hirveän totisia. Tädistä hersyi nauru\nkuin puro pulppuavasta lähteestä.\n\nHän kävi meillä pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllättäen. Minulla on\nhänestä tavallisin muisto, että herään pimeänä talviaamuna, kun tuli jo\nroihuaa ja räiskää takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Hän istuu ja\njuo kahvia isän ja äidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta,\nkirkaisen, heittäyn suin päin avautuvaan syliin ja puristaun siihen\npehmeätä rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiä pehmoisesta,\nkorkeasta povesta. Tempaan esille hänen kultakellonsa, joka on aivan\nerikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen\nja katsoa sen sisään, sen ihmeelliseen sykkivään elämään. Saan sormia sen\nkultakäätyä ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hänellä on paljon\nmuuta näytettävää, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on\nkorvarenkaat, joita saa sormia, kunnes hän huutaa: \"Koskee, koskee!\" -- ja\non itkevinään, vaikkei koskisikaan. Hänen taskuistaan saa ottaa kaikki,\nmitä niissä on, ja niistä löytyy joka päivä aina uusia karamelleja ja\nmitä kaikkea. Vaikka niitä kuinka usein tyhjentäisi, on niissä vähän ajan\npäästä aina jotain uutta. Hän suutelee, jota äiti ei koskaan tee, eikä\näidillä ole aikaa leikkiä minun kanssani, kun aina täytyy hoitaa\npienempiä ja hommata. Hän kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitä hänelle\nhaastan pupuista ja Näkin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista\nlinnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekään muulle, ja hän\nnauraa, kun häntä kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Hän kiikuttaa\npolvellaan ja laulaa: \"Riia riia rankka, hesten heeter lankka, näär vi\nkom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok\ntvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa:\nhauvavauva vauvvaa --\" ja silloin se on purevinaan rintaan ja härisevinään\nja minä puren ja härisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyä\nnauruumme.\n\nHän lähtee yhtä salaperäisesti, kuin on tullutkin. Kun herään jonain\naamuna, ei häntä enää ole. Hän on niin helläsydäminen, että hänen olisi\nvaikea olla, jos täytyisi kuulla lasten itkevän jälkeensä. Ja jotta ne\neivät itkisi hänen kuulemattakaan -- niinkuin eivät sitten itkekään -- hän\njättää jäähyväistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin\nviikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.\n\nHän oli ensimäinen rakkauteni, sillä en luule, että on suurtakaan eroa\nrakkaudella, olipa se mitä lajia tahansa, kun se kerran on sitä oikeinta,\nsitä parasta. Rakastin häntä siksi, että hän rakasti minua, ja rakastin\nsinua siksi, että sinä rakastit minua.\n\nToinen rakkauteni oli punainen tyttö pappilan rannassa.\n\n\n\n\nNaapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, särkiä\nja säyneitäkin. Jännityksestä jäykkänä minä kysyn: -- Mistä olet saanut\nnämä kalat? -- Vähän mahtavoiden hän vastaa: -- Koiraniemestä. -- Maaltako\nvai veneestä? -- Suupieltään venäyttäen hän vastaa: -- Veneestä minä ongin.\n\nMinä sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintään\nkahlata niin pitkälle, kuin pääsin polvia myöten veteen. Pyykkilaiturin\npäässä olisi ollut hyvä paikka, mutta siihen en saanut mennä, sillä siitä\nalkoi jyrkkäys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Näkki. Veneestäkin\nolin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen\nhäpeä, että veneessä hypellessäni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene\nalkanut ajautua ulos selälle ja olisi kai mennytkin sitä menoaan ja\nvienyt minut mennessään, jollei äiti, parkunan kuultuaan, olisi syössyt\npuutarhasta rantaan ja suin päin vaate päällä veteen ja saanut kokasta\nkiinni. Mistä seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen\njälkeen ollenkaan menemättä veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa\nkiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemässä pyykkiä rannassa.\n\nKielto oli olemassa jo kolmatta kesää, mutta siitä huolimatta minä olin\noppinut sekä soutamaan että pohjasta työntelemään -- matalalla vedellä\nsisäpuolella kaislikon -- äidin äänettömällä suostumuksella hänen itsensä\npitäessä salaisesti silmällä puutarhasta. Mutta väljemmille vesille,\nulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkä halunnutkaan mennä, sillä\nvaikka kielto tavallaan olikin käytännössä kumottu, oli se kuitenkin\nolemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon\nsisäpuolellakin.\n\nMutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessä asti ja saanut nuo suuret ahvenet\nja säyneet, eikä se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minä, pikemmin\nkooltaan pienempi, vaikka vähän vanhempi. Ja osasinhan minäkin jo kulkea\nveneellä sekä meloen ja soutaen että pohjasta työntäen.\n\nEn tiedä itsekään, mitä minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut\nsiihen, mistä itseni tapasin: veneestä kaukana ulkopuolella kaislikon,\nmelomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla\nKoiraniemeen, joka oli virran alla. Päätös oli nähtävästi tapahtunut\nsilmänräpäyksessä niinkuin koiranpenikan, joka käppyrässä maaten yhtäkkiä\nkuulee sisäisen äänen haukahtavan hänelle jotakin, kutsuvan jonnekin,\nkavahtaa pystyyn ja livistää tiehensä taakseen katsomatta, mistään\nvälittämättä ja mitään kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin\nkuin veitsellä viiltäen rantaan. En tiedä, näkikö minut kukaan, kun\nlähdin, ja huusiko kukaan jälkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin,\nen luultavasti olisi mistään välittänyt, vaan karannut käsistä. Tuli mitä\ntuli jälestäpäin, minun täytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestä,\nsaada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin\nvoimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.\n\nOlin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän\nollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan\nalitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat\nkuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli\nvastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja\nsen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana\nsaatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen\nsillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta\ntäydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti\nuistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan\nuistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt\nveneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja\nsuu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin\nnäkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät\ntukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat\nlauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen\njuuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä\nahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan.\n\nVuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään\nsen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa\nkaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää\nselkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä\nyksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja\nvähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä\nväännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja\npysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa\nhäntäänsä. Ka, meidän Penni! \"Penni se! Penni se! Hyppää!\" Se ulvoo ja\npyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta\nkantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa -- mutta rusahtakoon! Joku ajaa\nsillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen\nja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku\npoika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee\nhevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei!\nniinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on\nkaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen\nhevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä\nsuurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja\nseisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään\nseisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta... Nuottakota siinä\nkatsoa mollottaa ... päivää, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin\nettä korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin,\nmissä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä\nminä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa\nminulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta\nsen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta... Rannan puut katsovat\nkummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on\nsuvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia.\nLato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän\nperällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku\nsiskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa\nkokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä\nkukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka\nmeloisin maailman laitaan.\n\nVene kelluu kaislikkorinnassa, missä akanvirta sitä pidättää. Kuuluu\nhyrskettä ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan?\nAjetaanko minua takaa? Niemen nenäitse pohkaisee vene vihaista vauhtia.\nSe tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perässä ja\nsauvoo pohjasta ja vene hypähtelee ja hyrskähtelee. Kokka vaahtoaa ja\nsuuri laine lakoilee kahden puolen venettä. Se tulee ihan minua kohti.\nAikooko se tulla ottamaan? Muistan lähteneeni luvatta. Lyykähdän\nvoimatonna perätuhdolle ja mela putoo veteen. Sitä sorkkiessani on vene\ntullut ihan kohdalle. Sehän onkin Salomo, tuttu mies. Sillä on rykelmä\nverkkoja veneessä ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei\nse mene kotiin kantelemaan. Se on hyvä mies, kaikkien meidän lasten\nystävä, kun on meillä töissä. Se auttaa minut aina suureen kuuseen\nolkapäiltään. Mahdottoman väkevä mies, kantaa yksin rakennushirren\nselässään ja jaksaa kiikuttaa minua kämmenellään suoralla kädellä. Se\naina muhoilee, nytkin se sieltä muhoilee. -- \"Hei!\" huudan minä. -- \"Heipä\nhei!\" vastaa Salomo. -- Nyt se jo menee siellä kaukana. Sen koira höristää\nkorviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja\nhaukkuu ja lähtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jälkeen. Meidän\nPenni on Salomon Hallin pentuja.\n\nKampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitä näkyy jo Koiraniemi ja\nkuusirytö sen kainalossa ja käyrä paksu petäjä niemen nenässä. Mutta\nmatalan niemen yli siintää leveä kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila\nja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta\nsen jälkeen lapsena, nuorena ja vielä vanhempanakin, pidätti ihmetyksestä\nhetkeksi henkeäni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta mäeltä.\nSinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettävällä\nrinteellä korkeiden koivujen ja haapain keskessä. Se on suuri ja komea,\ntaitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja\nvalkoiset ikkunalaudat. En ole siellä koskaan käynyt, ainoastaan soutanut\nohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihän\nminulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minä\nistun perässä selkäkenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen\nvirran viedä. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan\nuimahuoneen ja pysähtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin\nkohdalle.\n\nPappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltä kuuluu pianonsoittoa ja\nkaunista laulua. Rouvasväkeä koreissa vaatteissa käyskentelee herrain\nkanssa käsikkäin puutarhassa. Siellä on vieraita. Niiden pikkupojat ovat\npallosilla maantiellä aittojen edessä. Minun tekisi usein mieleni mennä\nsinne niittyjä myöten ja haan läpi katsomaan aidan raosta, sillä siellä\non kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillä ne ovat\nsuruttomia ja me olemme heränneiden ihmisten lapsia.\n\nPihasta juoksee rantaan avopäinen, ihan punaiseen puettu tyttö. Sillä on\ntoisessa kädessä ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin\npäähän, heittää onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna\nja tuijottaa eteensä. En ole koskaan nähnyt kokonaan punaiseen puettua\ntyttöä, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Äiti ei mennyt\nsiihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen.\nVaan täti meni. Kenen lienee se tyttö, pappilassa ei tietääkseni ole\nyhtään senkokoista eikä mustatukkaista tyttöä. Se kuvastuu kokonaan\nveteen, siinä on kaksi samanlaista punaista tyttöä. Nyt se riipaisee\nsiimaa ja väläyttää salakan vedestä. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee\npian takaisin laiturin päähän, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta.\nSen tukka on vain yhdestä kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella\nnauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittää sen päänsä\nheitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentää laiturin viereen\nja pääsee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllä\nkai se pääsisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillä onkin punainen hame.\nKoskapa tätikin sanoi siitä kirkon punahuivisesta tytöstä, että olkoon\nlapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivät ne joudu hukkaan, vaan\nniiden vanhemmat... Nyt se taas sai salakan!\n\nJa minä istun siinä, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista\nmustatukkaista tyttöä, mela yhä kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se\nei ole minusta tietävinäänkään, ei katso kertaakaan muuanne kuin\nonkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, välistä vain pyyhkäisten itikan\notsaltaan.\n\nPihasta tulee sen lihava mammalyllerö ja pysähtyy laiturin päähän.\n\n\"Etkö jo tule pois?\"\n\n\"En minä vielä.\"\n\n\"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmä.\"\n\nMutta tyttö vain seisoo yhä ja onkii ja saa taas kalan.\n\n\"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma.\"\n\n\"Kuka poika?\"\n\n\"Tuo, joka istuu tuolla veneessä lakittomin päin.\"\n\nTyttö ei vastaa.\n\n\"Kenenkä sinä olet poika?\" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.\n\nKuin pahanteosta pakoon hypähtäen minä sysään liikkeelle veneen, joka\nistuessani ja katsellessani punaista tyttöä on kääntynyt kotiin päin,\nsillä on alkanut käydä iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhä tiukemmin\nja vasta Koiraniemen kohdalla katson jälelleni. Siinä se vielä onkii,\nmutta sen mamma on alkanut lylleröitellä pihaan. Nyt se ottaa matoastian\nja kerää kalat ja juoksee jälestä. Nyt sitä ei enää näy. Pappilan\nruokakello soittaa väkeä syömään.\n\nPenni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitä veneeseen. Otan sen ja\npanen pois melan ja otan airon ja alan työnnellä läheltä rantaa pohjasta,\nniinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka\nkohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minä ajattelen koko ajan, että\njos olisi punainen tyttö tuossa rannalla, niin näkisi. Virran nousu käy\nminusta vielä helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset\nvoimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemään suoraan,\nniinkuin tahdon, eikä se nyt hipaisekaan sillan arkun seinään, vaan\nsolahtaa yhtä vauhtia sen alitse. En ajattele sitä, että sauvon,\najattelen vain sitä, että punainen tyttö näkee, kuinka minä sauvon. Hei\nvirstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton\nmielihyvän ja hyvänolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja\ntunnen, että otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpäin ja\nponnistan.\n\nKun tulen kotiin, kysyy äiti, missä olen ollut. Sanon olleeni vain vähän\nongella eikä äiti kysy missä.\n\nPalasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttöä. Istuin ja\nongin rytökuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja särkiä ja\nsäyneitäkin, mutta en koskaan enää nähnyt punaista tyttöä. En saanut\ntietää, kuka hän oli ollut ja mikä hänen nimensä, enkä uskaltanut\nkeneltäkään kysyä. En tiedä, enkö uskaltanut siksi, että hän oli tyttö,\nvaiko siksi, että hän oli punainen. Punainen oli meillä syntiä. Minä\nkuitenkin ajattelin häntä koko kesän, varsinkin pantuani maata ja\nluettuani iltarukouksen. En lukenut sitä enää ääneen yhdessä muiden\nlasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi.\nPyysin joka ilta salaa Jeesukselta, että hän antaisi punaisen tytön tulla\nhuomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitäkin, että\nhän munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien väliin. Mutta\nvaikka se tyttö ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata häntä\ntulemaan pappilan laiturin päähän, heittämään hopeista, välkähtelevää\nsalakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hänet mielestäni vasta sitten, kun isä\nlaittoi minulle jousipyssyn.\n\n\n\n\nKai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan\ntapaukset.\n\nMeidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun\nkiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden\nsoljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja\nlämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla\non uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa.\nHypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen\netuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna\nnyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta\nkahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä\nistuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin\npitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat\npuutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja\nrupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee\nvielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin\nmustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä\nruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla.\n\n\"Eikö se jo ala joutua?\" kiirehtii isä.\n\nSamassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten\nviimein isän viereen.\n\n\"Minä menen avaamaan porttia!\"\n\n\"Et sinä pääse alas.\"\n\nMutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan\nitseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan\npikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana.\n\nOlemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat\nkesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin\nmäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän\nparhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua\npiimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua\nvoita.\n\nAlkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu\nmustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä\ntulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat\nmeille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä.\n\nOn kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla\nkävelemään ja minä myöskin. -- \"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?\" --\n\"Ei väsytä\". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että\nsilloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka\nminä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee.\nMiksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla?\n\nTie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.\nHyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää\nsuuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää\nTapion linnaa.\n\nEräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että\nniistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä\npalanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia,\nkun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie\nrannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle.\nÄiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole\nollenkaan kylmä.\n\nSe mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan\nRyhälänmäki. -- \"Milloin tullaan perille?\" -- Isä ei sano sanovansa,\nsittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan\nlorottamista -- soh!\n\n\"Isä, saanko minä nyt ajaa?\"\n\nIsä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se\nsillä aina kiusaa.\n\n\"Isä ei saa pitää.\"\n\nIsä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä\nhoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies,\njolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin,\nvaikkei rahtimies ollenkaan käännä. -- \"Ne ovat semmoisia junkkareita!\" --\n\"So, so\", sanoo äiti, \"kuinka sinä niin?\" Tie yhä nousee, minä saan yhä\najaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen\nkylä.\n\n\"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan.\"\n\n\"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa.\"\n\nMinä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin\nsanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko\nseisoo portinpielessä ja portti on auki. -- \"Sivuko se nuori mies aikoikin\najaa?\" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee\njuosten pihaan.\n\nVai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä.\nMinut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei\nole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole\njärveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä,\ntoinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa\ntuomikko -- siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven\npäälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen.\nKurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon.\nMinä menen perässä.\n\nSiellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee\npohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi\nlaskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä\nkaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja? -- \"Ruutanoita.\" -- \"Minkälaisia\nkaloja ne on, saako niitä ongella?\" -- \"Elä mene liian lähelle, sen reunat\nsaattavat pettää. Solahdat maan sisään.\" Minä ajattelen: jos olisin\nKihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän\njärveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee\nsomasti, kun hyppään pois.\n\nIsäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa\nemänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä\nuskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton\ntädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää\nja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että\ntoisessa on syömistä, toisessa juomista.\n\nTupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin\nja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini. -- \"Saanko\nminä sen?\" -- \"Saahan sen.\" -- Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se\npotkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon\nalla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan\nsamanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja\nyhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee\nkarsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti\nimisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen\npojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö\nniinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan\nollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.\n\nTupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän\nisolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu\nastuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on\ntäynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi\ntuohia. -- \"Mikä siitä tulee?\" -- \"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei\ntiedä, tuleeko.\" Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee\npitkiä tuohiliuskoja toistensa alle. -- \"Vieras on hyvä ja istuu\", sanoo\nukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan: --\n\"Kuuluuko sitä mitä vieraalle?\" Minä tiedän, että silloin pitää vastata:\n-- \"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille.\" -- \"Ei tuota\nmeillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat.\" -- \"On\nmeilläkin ollut hyvät heinäilmat.\" -- \"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti\nkarjankynteen.\" -- Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin\nkohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille,\nvaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä\nuunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä\nja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän\noli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri\nneulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin\nkeikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle\nsilmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas\nkeskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy\nvain sihaukseen. -- \"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa\nkurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!\"\n\nOn ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet\nsuussa. -- \"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän\nnuorelle herralle.\" Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin\naikaihmiselle.\n\nSilloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku\ntoinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta\nylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen\nlyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä\njakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä\nylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen\nsuoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat. -- \"Olkaa\nhyvä ja ottakaa kahvia.\" En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina\nkun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja\nlautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä\nosaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten\nvehnäsen. -- \"Panee enemmän sokeria sekaan\", sanoo tyttö. Minä panen kaksi\npalasta. \"Panee vielä, kun ovat niin pieniä.\" Panen kolme ja otan sitten\nvehnäspalan. -- \"Ottakaa toistakin sorttia.\" Kun olen tehnyt senkin ja\nhuomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen\npäänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven\nhänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja\nsitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät\nminuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo\nahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se\npolttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta\nitkuun ja vesi kihoo silmään.\n\nTaas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että\ntoinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan\nsekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni\nodottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.\n\nVasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja\njuoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada\nolla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä\nsuuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan.\nHän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella. -- \"Tule\nvain, tule vain\", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja,\nnostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa\nse kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa\ntoisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa.\nHän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös.\nMinun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää\njaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua\nletun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän\npanee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja\nme viemme ne yhdessä.\n\nMinä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen\nkaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin\nleikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa\nsiinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu\nhänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut\nja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt\nsille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja\nommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut\nsukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja\npistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle. --\nTunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten\naina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin -- ja sait\nsen mukaasi viimeiselle retkellesi.\n\n\"Mikä tuo on?\"\n\n\"Kannel -- soitanko?\" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät\nkatsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se\nkuuluu minusta hyvin kauniilta.\n\nMeistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna. -- \"Lähdetäänkö\nmarjaan?\" -- Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle\nhakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan.\nJohanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden,\nja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun\ntuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan. -- \"Tokihan, tokihan!\"\nPian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia\nmustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen,\nsitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten\nkukkuralleen. -- \"Nyt poimitaan suuhun.\" Minä poimin joka marjan suoraan\nsuuhuni, hän kouraansa. En löydä enää. -- \"Tulehan tänne!... Suu auki,\nsilmät kiinni!\" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan\npois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla.\n\nHän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. \"Etpä saanut minua\nkiinni.\" -- \"Nytpäs sain!\" -- ja läiskäytän häntä selkään. -- \"Etpäs\nsaanut!\" ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen\nsaamaisillani hänet kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä\nmyllyyn, mutta ovi on lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn\nhännälle ja istuutuu siihen kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun\neteenpäin, hän vetäytyy selkä edellä saman verran pois. En saisi häntä\nkiinni, vaikka hänet tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa\nvain jaloillaan, mutta minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään,\nsiirrytään, hännän päässä minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas.\nMutta hän uskaltaa ja seisoo jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti.\nMinä putoan hänen syliinsä, me kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa\notsa kiveen. -- \"Koskiko sinuun, nätti poika?\" -- \"Ei koskenut\" --\nvaikka koski. -- \"Anna, kun puhallan.\" -- Hän puhaltaa otsaani, jossa on\njo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En itke, en vaikka, vaan nauran\nja käyn kiinni ja sanon: \"Sainpas kiinni!\", johon hän sanoo: \"Saitpas.\"\n\nJa sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona\nhulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme.\n\nJa sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy,\nkunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme\nyhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman\nnimikkolehmänsä ja minä ripsun.\n\nIsä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta\nja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua\ntulemaan. -- \"Elä mene, jää tänne\", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä\nnakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi\npäiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen\nviereen. -- \"Jäi se Otti ottamatta\", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta\nruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes\nitkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni\nkiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein\nhiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia\nympärilleni iltakylmässä: -- \"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä\nkoiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana.\" Sitten hän sanoo isälle:\n-- \"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna.\" Jos hyppäisin alas, niin\netteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne!\nMutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää\nilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla.\n\nEn muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin\nikävä, että rintaan koski.\n\nOdotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo\nsilloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä,\nvaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä.\nEmme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei\nollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan\nkotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle\njäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä,\nreipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi,\njoka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan\njäisin -- ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois,\nehtimättäni heittää edes hyvästiäni.\n\n\n\n\nHerään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain\nerikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole\ntavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole\nikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni\ntuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla.\nSamassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko\nnukkunut liian kauan, onko myöhästytty? -- \"Nouskaa, nouskaa! On\nlähdettävä heti!\" -- Ovi aukeaa. -- \"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te\nehditte.\" On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli\nsovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan\nrappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin,\nkunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja\npäätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan\nollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät.\n\nOn niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset\novat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme\nhiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja\nsilmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä\nsuuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni\neväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva\nja valkea.\n\nMe olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on\nmaantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On\nsiellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa,\njosta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset\nsaavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan\nnauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten\ntarkkaan tuumittu ja päätetty.\n\nMe lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja\nmarjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie\nnavetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee\nkastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin\nverkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko,\nvaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää\nmeidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja\njuoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat\nkonteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja\njuhlallinen ja ankara -- koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin --\nettä tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin\nrykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin\nehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa\nhongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä\ntiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä\nsiis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen\npohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä\nränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille\nkorkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja\nmeidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta\nsuota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana.\n\nLaskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin\nhyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen\nkolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää\nlaskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme\nnäreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että\nme olemme tässä. \"Papp--!\" -- \"Hss!\" Se ei kuullut, se menee! Me sitten\nkiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa\nitkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja\nirvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On\nkuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana\nmissä lie.\n\nOn noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten\nlepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven\nluo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin\nrinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten\nse ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja\nnakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen:\n\"Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun\nkohdalleen!\"\n\nSilloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen\npitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo\nkurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa\nne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme\nmelkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet\nhavisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset\nhuutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja\nrynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä\npääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät\nsitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan.\nVielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin\nloittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu\npitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan,\nniinkuin toruisivat.  Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin\nlaaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten\nkuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja\nsen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla\nlykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä\nviitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä\nsemmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta,\njohon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta\nkurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan,\njonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä\nsyödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean\nhauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat\nniitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja\nvielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön,\ntuommoisten pikkulasten suo.\n\nKun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa. -- \"Äiti\nja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!\" --\n\"Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!\" -- \"Sen olette\nnäköisiäkin.\" -- \"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!\" -- Ne sanovat sen\nniin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain\npoiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista,\njosta en olisi osannut kenellekään puhua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä\nnäkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille\nja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin.\n\nMinua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja\nerämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin,\nmitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle\nkätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat\nlohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto\nja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä\nsinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä\noli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet\nlehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit\nsinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani... Siellä oli laulujen\nja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu.\n\n\n\n\nMinunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka\nvainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa\nesiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja\npanna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet.\nTein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein\nhauskuudekseni -- kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle\nja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin\nniihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on\nminulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä\nkirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla\noikeastaan enää on: muistojeni.\n\nMuistatko -- muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun\nkäsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen\nkerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä\npolvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi\npojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä\nkuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä\nja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja\nminulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.\n\n\n\n\nOlemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat\novat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja\nkoivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä.\nMeille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni,\nSatu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan\nleiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin\nmukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että\nolemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme\nhäntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään\nsaliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me\nsuuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien\nvarassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen\nkaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät\nvaltaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä\nme tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina\nlopulta on hyvä olla,\n\n\"Kerro juttuja, kerro juttuja!\"\n\n\"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä\nKenoveevasta\", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.\n\n\"Kerro, kerro!\"\n\nMe tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen\nvielä kerran.\n\n\"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja\nmiehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta.\"\n\n\"Ja kesystä hirvestä!\"\n\n\"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär\",\nalkaa Anni. \"Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja\nlempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui\nmyös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni\nlangan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein\nhienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia\npainavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen\nselvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta\nlapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille\nvaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan,\njonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa.\nAamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja\nkun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin\nkaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana.\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti\nsodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa\npuolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä\nvaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä\nkanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet\nvapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi,\nKenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun\nJumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.' -- Ja piispa Hiltovi, joka\noli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää\nitkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut --\nvaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista\nluulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä\nilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen\nsanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella.\nSitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun\nselkään ja kumpikin ratsasti pois.\"\n\n\"Entäs sitten? -- Mitenkäs sitten kävi?\"\n\n\"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa\nmuutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen\njälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti\nkanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven\nsoitto. -- 'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä. -- 'Sotaa kuuluu,\nsaraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja\nmiekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa\nolivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa.\nKenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja\nsanoi: -- 'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja\nturvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan\nvaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa\nmiehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen\nsydämensä. -- 'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän. --\n'Ole turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa.\nLähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän\nuskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää\nhyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti,\nsalatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja\nkatseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui\nhuoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan.\"\n\n\"Kerro jo kesystä hirvestä!\"\n\n\"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei\nKenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet\nsentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen\npanettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja\nkäski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta\nennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa\nvakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua\nraukkaa, surmaisi vihassaan. -- 'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä\nhänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä\nottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään\nveripisaraa vuodatettava.'\"\n\n\"Eihän sitä mestattu, eihän?\"\n\n\"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan\nhäntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa --\"\n\n\"Sen nimi on Mertsi ...\"\n\n\"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili. -- 'Nouse ylös,\nKenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi\noli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa\nmeitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen\nsinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli\nsuuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään.\nTaivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli\npuhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut\nympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva,\nja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle\nlapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido\nhänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja\nkatsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla,\nainoastaan pelasta lapseni!' -- 'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies.\n'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva\nvalitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän\nkuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä\ntekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule,\nmiten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät.\nKoko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä\ntehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka\ntuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!' -- Heintsi, joka\noli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen\nelää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan,\nmutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki,\nkuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.' -- 'Hänen täytyy\nkuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme\nkuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.' -- 'Voimmehan tehdä näin: annamme\nhänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä\noikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi:\n'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä\nlähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen\nlapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein\nkauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä\nKenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet\njättivät hänet siihen ja menivät tiehensä.\"\n\nOli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään\nkatsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin\npelti välistä vongahteli.\n\n\"Milloinka tulee se kesy hirvi?\"\n\n\"Kohta se tulee.\"\n\n\"Kerro pian!\"\n\n\"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja\nkäsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja\npimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi.\nHän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko\nseutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin\nkallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja\nlapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan\nlumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran\nkapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson,\njossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana\ntammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui\nluolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta\nhänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe\npolvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani\nkätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan\nsinä kaarneetkin -- '\"\n\n\"Mitä ne on kaarneet?\"\n\n\"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit ...\n'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin\nminut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin\npilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin\nritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä.\"\n\n\"Aih!\" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen.\n\n\"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli\nsitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä.\nSusi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti\npoikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain\nhyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi\nhirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen\nviereensä ja nukkui.\n\n\"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää\nluopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä.\"\n\n\"Siihenkö se loppui?\" haukotteli pikku sisar.\n\n\"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?\"\n\n\"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi.\"\n\n\"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen\nhirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja\nomenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta\nsitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä\näkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi\njuuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja\nteki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena\npäivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren\nrinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta\nkidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa.\nKenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä\noli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille\nsemmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti\npyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta\nalas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen\nlämpimän turkin.\n\n\"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan\ntietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä\nsuremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada\nmillään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui\npuolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin\nlähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne\nveivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun\nmakaavan luolan perällä. -- 'Jos olet ihminen, niin astu päivän\nvalkeuteen! -- Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään\nnaisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen\nolkapäitänsä peittivät pitkät hiukset. -- 'Sikri', vastasi nainen heikolla\näänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran\ntoipunut, että parahiksi pysyi pystyssä. -- 'Sikri, minä olen puolisosi\nKenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen\nviaton.' -- 'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko\nsyyttämään minua surmastasi?' -- 'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas\npuolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi,\nvaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen.\nViimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän\ntointui kuin raskaasta unesta. -- 'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!'\nhuusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin\nmetsästä.\n\n\"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa\nlumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso\nhöyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet,\njotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka\ntämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle\nmitään pahaa tapahtua.' -- 'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva. -- 'Poikani!'\nhuusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti\nhänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen\nkyynelet silmissä taivaaseen sanoi: -- 'Jumalani, tämä on sanomattoman\nsuuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan\nyhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin\nkuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa\nja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan\nlinnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki\nhänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he\nistuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä\nlähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi\nkahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he\ntulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida.\nKansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja\nvietti hänen tuloaan pyhänä juhlana.\"\n\n\"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?\"\n\n\"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri\nteetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta\npäivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein\npyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen\nasti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään.\nSe oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä\nhätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri\nilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät\nsitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi\nrakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.' --\n'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei\nmeillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi\nmeille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi\nkäynyt erämaassa ilman tätä hirveä'.\"\n\n\"Siihenkö se loppui?\"\n\n\"Olihan sitä siinäkin taas kerrakseen.\"\n\nAnni oli totinen, tuijotti kynttilään, niisti sen näpillään ja sanoi\nopettavasti, niinkuin tapansa oli, että siitä tästä tosikertomuksesta\nselviää, miten kauheata on, että saattaa olla maailmassa niinkin pahoja\nihmisiä, että syyttömät saatetaan sillä tavalla kärsimään. Mutta totuus\nja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielä\nparempi olo kuin on ollut ennen.\n\nAisakello helähti ulkona ja äiti tuli sisään, pudistellen lumia\nvaatteistaan.\n\n\"Hyvät lapset, vieläkö te valvotte, menkää toki hetipaikalla nukkumaan!\nSinun poskesihan palavat, niin että käteen polttaa.\"\n\nNe polttivat omaankin käteeni.\n\n\"Mitä te olette täällä tehneet?\"\n\n\"Me on kerrottu satuja.\"\n\nMinulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmä, semmoinen kesy\nhirvilehmä! -- oli totta. Olisin minäkin tullut toimeen sen maidolla kuinka\nkauan tahansa. Minäpä olisin vielä onkinut kalojakin suuren Kurkisuon\nlammista ja virittänyt ansoja jäniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien\nmunia. Sillä metsä, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan\nmeidän aidan takana ja erämaa, jossa hän oli elänyt, oli siellä suuren\nKurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinä vuoressa,\njoka näkyi sieltä soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellä, oli siellä\nomenapuita ja saattaapa olla vielä nytkin, koska metsässä kasvaa makeita\nherukoitakin, jotka ovat makeampia kuin äidin mustat viinimarjat.\n\nLapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidät\nehdittiin riisuakaan.\n\nMinä valvoin vuoteessani vielä kauan, miettien, olinko nähnyt semmoista\nihmistä, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja\nsitten Sikrin linnassa ja sitten erämaassa ja jolle olisi voinut tapahtua\nniinkuin hänelle. En löytänyt häntä tuttavistamme, mutta minun oli\nkuitenkin hyvä olla, että semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja\nviisas ja hyvä ja jalomielinen, että rukoili vainoojiensa puolesta ja\nantoi surmaajilleen edeltäpäin anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minä\nlupasin itselleni, etten enää koskaan lehmiä niittyyn ajaessani lyö niitä\nkepillä selkään enkä pistele sikoja pahnaan.\n\nMinä luulen, että minulle siitä alkoi rakentua kuva ihmisestä, jossa en\ntahtoisi olevan mitään pahaa, mitä minussa ja muissa. Kai olin jo silloin\nnähnyt semmoistakin, mikä oli, niinkuin olin päätellyt, ettei pitäisi\nolla. Oli ihmeen hyvä ollakseni sadun pyhimystä ajatellessani. Eikö liene\nhän minulle ollut yksi edeltäjistäsi, sinä rakas siellä ylhäällä, missäpä\nlienetkin, sinä, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi\nsilmiesi edessä.\n\n\n\n\nLienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan -- kun\nKonttisetä ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin,\navopäin ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne meni,\neikä kuka hän oikein oli, lempeäsilmäinen, hymyilevä hissuttelija,\nyrttien keräilijä, voiteiden keittäjä ja elukoiden parantelija. Taisi\nolla hyvinkin köyhä, koska sai äidiltä lähtiessään evästä konttiinsa ja\nisältä tupakkaa, ja kiitteli siitä liikutettuna moneen kertaan,\nylistellen ystävällisiä ihmisiä ja anteliasta taloa.\n\nOlimme hyvät ystävät, sillä hän vuoleksi minulle kaarnaveneitä ja kävi\nkanssani ongella, minä onkien, hän enimmäkseen jutellen. Minulla oli\nhäntä aina ikävä, kun hän lähti, niinkuin Taaton tätiä ja Laukkasen\nAnnia, -- joka kuoli sinä samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.\n\nKerran istui hän konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, köyttäen\nkenkiään kontin päälle, ja tarttui keppiinsä, joka oli paksu leppäinen\nroskulakeppi.\n\n\"Tässä talossa on hyvä haltija,\" sanoi hän, \"ja se tulee tässä ehkä aina\npysymään,\" sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen.\n\n\"Mikä se on hyvä haltija?\" minä kysyin.\n\n\"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja\nhyvää.\"\n\n\"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?\"\n\n\"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä,\nkun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset\novat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät\nloistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen\nruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja\naina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea\nsaunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja\nnäinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda.\"\n\nMinä aloin jo käsittää ja jatkoin:\n\n\"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä\non rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa -- ja kun minulle tulee hyvä\nmieli, kun on ollut paha mieli.\"\n\n\"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän.\"\n\nOlin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka.\n\n\"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä\nsanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen\nsitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua.\"\n\n\"En minä sano.\"\n\n\"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois.\"\n\n\"Millä lailla ei?\"\n\n\"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla\nvaruillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki\nalkaa käydä päinvastoin.\"\n\n\"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät\nlypsä...\"\n\n\"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja\", hymyili setä.\n\n\"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele\", säestin minä... \"Voi, jos se\nlähtee, jos kuka pelottaa sen pois.\"\n\n\"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei ...\"\n\n\"Minä en...\"\n\n\"Sitten se pysyy.\"\n\n\"Minkä näköinen se on?\"\n\n\"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isäin\nhenki.\"\n\n\"Oletko sinä nähnyt sen?\"\n\n\"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein ... milloin niinkuin\nhiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan\njälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi\noikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa\npikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.\n\n\"Minä vien!\"\n\n\"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja\njää.\"\n\n\"Minne te menette?\"\n\n\"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja\nneuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan.\"\n\n\"Tulkaa pian taas!\"\n\n\"Saatanpahan taas tullakin.\"\n\nMinä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää\nhaltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt\nmontakin kertaa -- ilman sinua.\n\n\n\n\nAlan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää\nja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan\nja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa.\nPalvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä\nJeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin\nkaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta\nkaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja\nlaulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin\noikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska,\nettä se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin\njakamaan sen lahjoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin.\nMielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja\nulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni\nkuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä\nihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan\nlienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon\ntikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin\nankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä\nsilloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas.\nTeit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität\nminut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada\nja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja\nhaaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina\nnäyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.\n\nVähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin,\nvähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä\npaljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat,\nsukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta,\nkivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen.\nEi se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole\nminulla, niinkuin heillä -- sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita,\njotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka\ntuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja\niloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten\nminä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi\nkirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä\nviimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme\ntarkoituksen, sinä ja minä.\n\nOlisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän\nniitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat\nvalikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin,\nolisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi\npoimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en\npääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin\nelin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja\nsitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan\nkadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte\nmolemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla\nläheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi,\n-- joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä\nedes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin\ntakaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.\n\nOlin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja\nsen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa\ntähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat\nminut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat\nympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne\npikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja\nhaltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset\nkuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin\npaljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea\nonnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen\nja joutua sen lumoihin... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea\nmuutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä\nharrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja\nsilloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä\nerota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun...\n\nOn kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla\nkoulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja.\nIkkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain\npuutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja.\nSiellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin\nsiellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat\nvaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja\nkuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.\nVaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina\npakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan\npuiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,\nkotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon\nlaidassa -- ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että\nrintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton,\nsielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa\nvihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin\nolisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa\noikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja\nkun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain\naikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.\n\nMinäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä,\njokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa\nkäyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos\norava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja\nsitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on\npitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja\nlöydän sen sieltä toistekin -- kunnes sitten en enää löydä.\n\nLumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen.\nLöydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt\nkovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin\nlähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä\nylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes\nsekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.\n\n\n\nHankiaisten aika -- on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan\nhaukirysiä Kurkilammin puron niskaan -- enkä saa olla siellä. Sainhan\nsitten -- muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna -- mutta sitä\nmuistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin\nlähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä\naamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan\ntutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä,\nkun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko\nkaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa -- on\nlauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla,\nlämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä\nnuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka\nlaulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee\nrakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja\nruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin\ntoisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee,\nja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.\n\n\n\n\nSitten kohtasin _hänet_ siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua\nvastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en\nollut koskaan ennen nähnyt -- hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä\nisällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen,\nminne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä.\nTiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin\nmetsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes\nkatsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin\npunaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on\nkirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun\noven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen\nhihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään\nnäkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.\n\nTiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa\nsille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän\nsoittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen\ntoisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni\njoululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se\noli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli\ntanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on\nkaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa\nedes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn,\njossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä -- _jos_\nhän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei\nsaisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle\nkallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini,\nhäkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki,\nsentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää.\nPäätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää\nketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin\nhymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa\nuskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle,\njoka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin\nensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä\nmuisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli\nraskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko\nkaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu. -- \"Minne se\nnyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?\" -- Hevonen odotti jo valmiina\nvaljaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa.\nPitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja\npitkä yö, pitkä matka pois, -- valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan\ntakkuisen hevosen kaulassa, umpikeli, -- _pois,_ vaikka kotiin, sillä ei\nsielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä\nkorvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven\njäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee\nnenän, huulet ja posket, -- ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät\nhiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten\nminä pääsen hänestä rauhaan.\n\nEn kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin.\nMinulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja\nkäynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa\neikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä\ntiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin\nkun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty,\nvaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä,\nsaavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä\nhetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä\nmilloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.\n\nVaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon:\nettä on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä,\nrietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka\nilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta\nhän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen -- ja minä päätin ja\nminä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä,\nkilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja\nuskallusta ja myöskin ylpeyttä.\n\n\n\n\nJa silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista,\nsuurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit _siinä_ muodossa minua\nvastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana\nympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia\nsormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin.\nVaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota\nkuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan\nsaanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen\nkehän, jossa oli liikuntapiirini.\n\nJos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja\njalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei\nymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne\naurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren\nkasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja\njuuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän\nkoulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen\nmaja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot,\ntapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä\nelän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten\nominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta\nainoastaan sen verran, etten sorru.\n\nMistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat -- en muista -- jotka\nlukitsivat ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei\nvielä ollut, mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon\nmikään tulematta, elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen,\nettä minulla se on, vaikkei olisikaan -- tunteitten ihanne.\n\nEnkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan\nsen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää\nhalu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena,\nniinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri -- taistella, kaatua ja\nkuolla. Minä sanelen: \"enempi kuin elo moinen kuolo.\"\n\nHaen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi\nniinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus\nhauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija\n-- niinkuin kai olinkin -- mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin\nkai myöskin olin... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään\nmuusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman\nmaailmani ranta, _tämä_ erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina\nsiihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän\nuudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä\ntoverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni --\nmuistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt\nkultakirjaisiin kansiin sidottuina -- tuossahan ne ovat vieläkin!\n\n\n\n\nOli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla,\nettä voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä\nsohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella,\nteiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja,\nkeskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä\nkaatuneen hongan alta.\n\nJoulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on\nsaatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi.\n\nMies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn,\nminä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän\nasettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes\nhän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla,\nreputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen\nleipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies\nkantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun\nkäytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee\nmyös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi\nsillä kertaa.\n\nOlen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen\nelämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen\nnäen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt -- kurjet, kun ne\nojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät -- koirani, kun se istuu\npihamaalla minua odotellen -- jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle\ntulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni\nmuualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun\nnäyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä\nminulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi.\n\nSain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta\nyksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon\nja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon\nreunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä,\nmutta sen minä sijoitin siihen itse.\n\nLöydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on\nkirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen\nkasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä.\n\n\n\n\nOli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet.\nPuut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja\nkivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin\nmuutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan\nvälitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla.\nPyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat\nhulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin\nlintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen\npäältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät,\nhymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja\nylös.\n\nJuhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt\nhän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan,\nvaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen\nkimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen,\nkeskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee\nikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.\n\nKun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me\nseisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo: -- \"Me kuunneltiin teitä.\"\n-- \"Onko teillä lippuja?\" -- \"Ei ole.\" -- \"Tässä on\". -- Hän pistää\nsormenpäänsä pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja,\njotka antaa meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme\nsinne ja repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja\nvalkoiset hampaat välkkää.\n\nMinä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä _itseltään_ lipun!\nMinun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole\nkiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta,\nkäydä leikkauttamassa tukkani.\n\nLöydän seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillä lippuni on\nseisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen\nmolemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, _koulun_\nvanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja\njoka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu,\nvaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä\nrehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se\ntyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä... Se laulahtaa lyhyen\nsäveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven\ntäydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen\nhuoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa\nkaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun\npenkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava\nilme kasvoillaan.\n\nLintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen,\nkeltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa\nsoittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin\nvaloviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.\n\nHän on hymyillyt -- sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein\nsurulliseksi -- sitten hän riemahtaa -- sitten hän laulaa iloisen\nlaulun, toisen vallattoman, veitikkamaisen, -- sitten taas kaihoisan\nkansanlaulun --olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee,\nheittelee, viehättelee mihin tahtoo -- minä olen kuin lehti virran\nvietävänä, tahdoton tyynessä virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin\nkiven huopeessa kieriessäni, nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin\nmenin, odottaen yhä uutta, huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan,\nvoimatta, tahtomatta vastustaa --menettäen tajuntani kaikesta muusta.\n\nHän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle -- on tullut enkeli\ntaivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut\nyltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät\nvaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen,\nitkun ja hurman -- ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa\nhäntä, en tarttua häntä käteen -- voi autuutta, jos saisin!... Minusta\ntäytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitä, en\ntiedä, ainoastaan tunnen.\n\nEttä jotain niin ihanaa on!... Että niin voi laulaa ja olla! Että on\nsellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen\nvankilaseinien sisällä!\n\nHänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat\nhänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää,\nseisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko\nkesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee.\nHän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja\nheittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä\nhuiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni -- ei mikään satu\nole ollut minulle niin kaunis.\n\nHän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole\nenää pitkältikään siihen, kun tulit.\n\nAarretulet jo palavat kätköjensä yllä.\n\n\n\n\nOlen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä\nminulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä\ntahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin\nme ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri\nsiksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi.\nPyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.\n\nKatselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni\nkukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene\nmuuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä.\nTahtoisin sanoa \"pyhäiseltä\". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei\nole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun\nlapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja\nvalkoiset, ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina\ntoisin kuin maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? _Juhlamieli_\nsen tehnee --sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai\nsyntymäpäivä, häät, ristiäiset tai -- hautajaiset. Kun pikkusisar oli\nkuollut ja pantu valkoiseen kirstuunsa, -- hän, joka syntyi silloin, kun\nkäki tuli pihaan, --ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja! -- niin me\npyörähdimme niitä noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja\npoimimme ne ja panimme sen pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät\nristissä rinnan päällä valkoisella kuolinliinalla -- enkä ymmärtänyt,\nmiksi vanhemmat ihmiset itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi --\non muuten merkillistä, etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä\nsunnuntaita, ettei olisi ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai\njos tuuli, niin aina etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee\nuutimia, ikkunasta näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä\nsoitettiin yhteen ja nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot\nriippuvat liikkumattomina.\n\nKuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka\nmonet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama\nsunnuntaimieli -- enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä\nääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla -- olisin valmis lähtemään\nvasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen,\nikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman\nuupumusta ja levon tarvetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.\n\nMutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan\nrannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei\nkylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä,\nauringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula,\nei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin\nsakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin\nportinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi -- missä?\nTulee joku lintu näkyviinkin ja menee -- mutta minne? Ei istu puuhun, ei\nlaskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna\nhuopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin\nkuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni\nnäköpiiri.\n\nAivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon\nalla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja\nrantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli\nedes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle\nlähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa\nja niiden tarkoitusten tien pään.\n\nTämä on sitä aikaa -- ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden -- jolloin olin\neksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin\nkadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi.\nJohdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani,\nainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään.\nMinut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat\nmuka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella -- mutta ei sinnekään\nollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen\nympyrän ahtaasta piiristä.\n\nEn saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni\nedelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni,\nsillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut\ntarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.\n\nSiinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä\nläheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin,\näsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut\nolemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi\npitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat\nvaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut\ntulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt.\nMutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin\ntällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta\nkun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi,\npäästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua\nmuistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne\nsittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille\nlapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja\npuhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka\noli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta\nminulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan.\nSaatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella\nmitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa\nyli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä\nherrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut\nkieltäväni.\n\nOlisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta.\nTäytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse\npidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on\nannettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi:\n\"Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee -- tekee sen kuitenkin\ntoinen\" -- kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta -- tein\nsen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja\nsydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä,\npunastumattakaan -- sillä semmoisiahan ovat muutkin.\n\nSe aika minua nyt tympäisee -- alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi\nkai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka\n_on_ rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.\n\nMistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton.\nKuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään\n-- ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja\nsydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin\nisänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi\nja innostutti -- mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa,\nsotatilaa -- se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän\narvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta,\nei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni\nmistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja\nkaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja\njuomingit laitakaupungille.\n\nEi ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet\nympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä\nmillään vitilumella -- vuokra-asunnot, kapakat -- katupoikaelämää, oltiinpa\nsitten \"talolla\" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa ... oli\ntunnussanana: \"Ei saa olla tuntehikas\"... \"Ei ole elämää kuoleman\njälkeen\"... Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa:\n\n    Entä jälkeen kuoleman?\n    Kukapa sen tietää,\n    tuskin tutkimistakaan\n    asia tuo sietää:\n    kuihtuu kukka, kaatuu puu,\n    linnun laulu lakastuu.\n    Niin käy elävitten.\n    Mikäs tulee sitten?\n\nEn löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä\nyhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen,\njoka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain\ntempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole\ntämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.\n\n\n\n\nOlihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se\nkaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen -- soudetaan\nsuvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan,\nnoustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään\nystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien\ntuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä --\nkajahtaa urkujen ensi sävel -- mennään kirkkoon -- istumme ja veisaamme ja\nkuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta\nkuuntelemme kuitenkin -- mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi\nrukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen\nvapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin,\njota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos\nolisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin\nmielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla\ntosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa,\nsanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon, -- yhteinen\nasia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita,\njonka sisässä on viihdykästäkin -- oli minullekin, minkä huomaan siitä,\nettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin.\n\nOli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin\nvoiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on\nse, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja\navuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään\npois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa\nviimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä\nlopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman\navuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen\nvaralta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen\nkadotuksen varalta -- saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa\nvuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin\neikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion\nvarassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä\nyhteisuskossa oli minun hyvä olla.\n\nMutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje\nkaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa.\nSyytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä\nei auta, uhreista huolimatta. \"Mikä sinä olet, ethän kyennytkään\npalvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?\" -- ja tapaa\nitsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset\nrippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle\njoutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli\npilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten\nitsensä. Paha henkeni -- ja sittenkin hyvä.\n\n\"Jumalan uskon\", puhui hän kerran, \"omalla tavallani tosin, teoriana,\njoka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että\nJumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä\nole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien\nedestä.\"\n\nUskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa\nhuomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on\njumalansanaa --?\n\n\"Ja sinä uskot?\"\n\n\"Totta kai.\"\n\n\"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus\noli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän\nitsekin sanoo.\"\n\n\"Sanoo hän itsestään toisinkin.\"\n\n\"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja\nehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti\nepäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei\nennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin.\"\n\nHän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika -- hän toisessa\nvuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa.\n\n\"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?\"\n\n\"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin -- se nyt on\neri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos\nsinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään,\nvalittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko\nJeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä,\njoka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit -- ja onhan niitä muitakin:\nSokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä\nschutsmanneja -- minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja\nlue Bibelns lära om Kristus -- Rydberg myös todistaa, en muista nyt,\nkolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta -- että käsikirjoitusten\njäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja -- vississä tarkoituksessa,\nniinkuin on todistettu.\"\n\n\"Todistettu?\"\n\n\"On, usko minua, _siitä_ ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on\njälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten\njätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat\nlihavalla raamattuun.\"\n\nHän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä\nvastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu.\nSitten hän haukotteli ja nukkui samassa.\n\nEikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin,\nylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin\nitsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa?\nMahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin\nmenettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen... Ryhdyn siis rakentamaan\nsille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn\ntoteuttamaan -- semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi\nuhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä\nsuossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta\nristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään.\n\nMinä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin\nainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä\ntoinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin\nminussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys.\n\nTahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin\nollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa.\nHerättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa\nvekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis\naatteilemaan.\n\nVaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä.\nHän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän\nyhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.\n\n\"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan\nsillä pohjalla. En koeta enää -- ei ole ollut siitäkään apua. Henki on\naltis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja\ntosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää,\nolen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä\nmäärin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten -- jaa, kai se\noli pari kolme yötä sitten -- milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja\ntulin ihan märkänä kotiin?\"\n\n\"Lauantaina.\"\n\n\"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne,\n'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on\nolemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen -- sitä toista ei, ikävä\nkyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan\nkuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön -- mutta minä olisin\nennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä\njäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli\npilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä -- hyi! -- tyhjä kukkaro, tyhjä\nruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen\nlumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli\nmusta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen\nponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti,\nhienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien\nsyntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen --\nSuomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään... Mikä epätoivo\nja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa,\notteensa heltiä -- ratkaisevimmalla hetkellä -- ja kun se niin heltii\nratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen\ntämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi\nminua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä\nrakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?\"\n\nIstuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli\nsuljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.\n\n\"Minä tallustelin lumessa puolipolveen -- saakelin raskasta\ntalvipalttoossa ja kohmelossa. -- Sinulla, keltanokalla ei ole\naavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus\" -- hän on kai noin\nkuusitoista vuotias -- \"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä\nmenen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen\" -- hän\nkulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli\nkäytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen\njuoksemaan jälessään -- \"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin\nne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun!\nNäin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli,\nhän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' ... ei hän soittanut, vaikka\nkyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa.\nMinä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren\npäähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja\nkohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa\nfyysillisesti ... ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon\nkuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä\nsanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja\nettä kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä,\nennenkuin järjestää tämän toisen -- mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en\nuskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla -- lähdin Ursinin kalliolta ja\npäädyin Sirpalesaareen ... toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani\n... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään\nkotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!\"\n\nSeuraavana päivänä minä lähdin -- pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla\nmaalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan\nrakasta.\n\nSinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän\nolit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei\nsaanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni --\nvielä kuolemasikin jälkeen.\n\nTulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.\n\nSääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu\nkirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee,\ntoiset ajaen, toiset soutaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et\nkoskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen\nsellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista\ntarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi,\nniinkuin parhaasta metallista valettu kello -- hopeakello. Se kello oli\ntietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun.\nSinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit\nterve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana\nihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman\ntaistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa... Ei mennyt\nsittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.\n\n\n\n\nOn vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi\nalkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt,\nsillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin\nja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan\npaljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen\nmukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni\ntämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa\nkunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä\nnäytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu,\nvielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän,\nneuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä -- omin\nvoimin -- olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja\ntunteitteni herra -- tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa\nyhteisuskoa --saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin\nkukaan muu -- katselen säälien heitä, jotka hakevat turvansa\nlunastuksista ja pelastuksista ja semmoisista. Mitä lienenkin\nmenettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus epäily: kannattaako? en\nkoskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä? Missä minä täällä hänet\nkohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee tätä palkan vuoksi, minä\nsittenkin olen uskollinen; koska en saa olla hänelle, jota minulla ei\nole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka minulla on.\n\nEikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu _muistelun_ arvoisena\nmielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne\nsaakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle\nmatkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka\nsoittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää,\nmilloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien -- ylämäet, alamäet,\nmetsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet,\nloppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin\nminnekään ja milloinkaan.\n\nKaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina\ntyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen\nyksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.\n\nSitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus\nja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima,\npaahtaessaan pohjoisesta -- tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä\nelättää kuikan huuto yli suurten selkien -- kuovi, joka valittaen kutsuu\nsoiden takaa omaansa, -- halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän,\nvaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota\nkuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö\nitsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä\nei ole mitään mahdollisuutta päästä.\n\nSitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs --\npuro, joka kevätyönä soittaa -- tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli\nheilimoivan pellon -- tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa\nvastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin...\nTai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu\nsillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.\n\nNäistä se elää ja näissä se kasvaa -- ja minä odotan ihmettä lumoja\nluomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun\ntäytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun\nsen joskus kadotan, sitä kaipaan -- kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen\nalla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko\nsitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan.\n\nVaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä\nodottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut:\n\"Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?\" Sitä kuvitellessani: -- että\njoku etsii minuakin, niinkuin minä häntä -- kaihon kulkunen lakkaa\nsoimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun\nympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi,\ntinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi\nhangella ... ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja\nkulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni.\n\nJa kuitenkin olit jo -- tiedänkö kuinka monta kertaa -- kulkenut tieni\npoikki, ohitseni siellä, mistä pakenin tänne, tietämättäni,\naavistamattanikaan, että sinua oli olemassa. En ole voinut ikinä\nymmärtää, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo\ntiedoittanut, että tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka päivä,\nmonta kertaa päivässä, kulkiessani samaa katua kuin sinäkin? Kuinka ei\nsieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut ääntäsi muiden äänistä ja\nnauruasi muiden naurusta, silmiäsi muiden silmistä, en käyntiäsi, en\npalmikkoasi, kun tyttöparvi, jossa sinäkin kuljit, hulmahti ohi?\n\nKuinka oli henkeni niin epäherkkä, kuinka sieluni siihen määrin turto?\n\n\n\n\nEikä henkeni sittenkään ollut epäherkkä -- eikä tuntoni sittenkään\nturto...\n\nMuistatko --?\n\nKuulen ensin äänen ja tiedän samassa, että se on sinun. Näen sitten\nnotkahtavan vartalon ja tiedän, että se on sinun, ja kun samassa näen\nkasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyörähtäessäsi päin laivaan ja\nkatsahtaessasi ylös kannelle, tiedän kolmannen kerran, että se olet sinä.\n\nSeison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu\njuhlalaiva, joka järveä kiertäen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien\nlaulujuhlaan tulijoita, on pysähtynyt taas muutamaan, ja laivan portti\navataan.\n\n\"Vieläkö me mahdumme, herra kapteeni?\" kysyy heleä äänesi neitoparven\nkeskestä.\n\nKumartaen ja tehden kädellään keikailevan liikkeen sieltä alas vanha,\nkohtelias kapteeni vastaa:\n\n\"_Teille_ täytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset. -- Seis! --\nTakaisin! -- Lankonki alas.\"\n\nTeitä on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvärisissä ja -kuosisissa\nurheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kädessä, selässä pienet\nreput. Teissä on jotain, joka ei ole täkäläistä. Ette malta odottaa\nporraslaudan laskemista, vaan hypähdätte, sinä ensimäisenä, sillalta\nsuoraan laivaan. Tartut toisella kädelläsi kaiteeseen, toisen saan minä\nja nostan sinut sisään.\n\n\"Kiitos,\" sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi... Sitten sinä katsot\nja toistat: \"Kiitos!\" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan,\nettä olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut\nsinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä\ntervehditään ja huudetaan tulemaan.\n\nKun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni -- tai sen ikuinen\nonnettomuus -- on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tiedä,\nmiten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos hän ei ole se,\nei häntä ole eikä tule.\n\nTapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut\nhaltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat\nsinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja\nilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut\npiiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan\nivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa\nminulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa\npitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan\nimevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta\nkun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä\nvierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus\ntavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet\nheidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet\nhilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja\nsivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan\npäässä.\n\nYhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat\nhämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin\ntädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva,\näidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan\nhuoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen\nväistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle,\nkotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi.\nKasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää\nilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta\nhyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista\nmieltä -- heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas\nläpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata\netkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit -- tiesin aina, mitä\najattelit ja tunsit -- joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme\nsuoraksi.\n\n\"Olemme oikeastaan vanhat tutut\", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava\nja luja niinkuin toverin.\n\n\"Missä herrasväki on tutustunut?\" kysyy joku herroista.\n\n\"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan\", minä sanon.\n\n\"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten -- te ette tietysti muista ettekä\nvoikaan?\"\n\nJa sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti\nja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän\nkoulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte \"ihastuneita\"\nkotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.\n\n\"Siis vanha flamma -- onnittelemme!\"\n\n\"Te punastutte molemmat!\"\n\nJa he jatkoivat tähän tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman\nvastenmielistä ja epäsivistynyttä. Sinä et näyttänyt välittävän, vaan\nsanoit hilpeästi:\n\n\"Tiesimme, missä asuittekin ja kenen kanssa.\"\n\nMainitsit vanhan asuntotoverini nimen -- sinäkö siis olit se\nhänen kirsikkatyttönsä? Kerroit hänen olevan siellä maalla,\nkansakoulunopettajana, naimisissa erään kunnon talonpoikaistytön kanssa,\njonka olitte hänelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hänestä miehen.\n\nKuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minä vain ajattelin tätä yhtä: hän on\nnähnyt minut, vaikka minä en ole nähnyt häntä, hän tunsi minut ja hän\ntahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken hän sanoo noiden kuullen.\n\nKapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa käyntiin, pyytämään, että sinä\nolisit niin erinomaisen ystävällinen ja herttainen, että antaisit\njuhlayleisön kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinä suostuit koreilematta.\nAsetuitte perimmälle kannelle pyörylään hulmuavan lipun alle koivujen\nkeskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi näytti tulkitsevan vain sitä, mikä\nsillä oli sinua. Tyttösi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin\nkamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.\n\nOlin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi\nkaikkina näinä kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa,\njonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tätä tapaamista,\nen saa esille pienintäkään piirrettä, joka olisi toinen kuin se, mikä\nsiinä silmänräpäyksessä, kun kuulin äänesi ja näin vartalosi ja kohtasin\nkasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi.\nSinua ympäröi siinä viileä tuuli ja päivänpaiste ja siniset laineet ja\nliehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve väri, kylmä hipiä, mutta\nsilmä tumma ja lämmin ja hymy monivaihteinen, silmän ympärys herkkä --\npäävaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.\n\nLaulunne loputtua katettiin teille kahvipöytä kannelle, ne ottivat,\nlaamannin väet ja kapteeni ja muut herrasväet, teidät haltuunsa ja\nsulkivat piiriinsä. Minä istuin syrjässä toisella puolella kannen, josta\nvoin sinut nähdä. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut\noikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus\netsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli,\nkuuntelit, mitä sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja\nminulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nähdä ja kuulla ja koota\nitseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai näyttelijätär on,\nhänen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka häntä enin ihailee ja\nparhaiten ymmärtää. Vaatimatta häntä erikoiseksi omakseen hän ottaa\nkaiken, minkä se muillekin antaa, mutta hän luulee ottavansa ja\nomistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivät\nmuka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikä\nmielestäni kuului vain minulle ja minkä minä, vain minä, kykenin ottamaan\nja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen äänessä, värähdyksen\nhuulilla, pään ja palmikon viivan, tavan, millä veit kupin huulillesi ja\nnielit -- lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkään ollut mitään, mikä\nolisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin\nvoimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun täytyi olla vain minun ja\nminua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikään\nvoinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minä olin kuin sen olemassaolon\nehto ja edellytys. \"Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!\"\nSinussa oli minulle jotain synnynnäistä, salaperäistä sukulaisuutta, omaa\npyhittämääni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimääni, ansaitsemaani\netuoikeutettua. Olit minun siksi, että minulle sovit paremmin kuin\nkenellekään. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta\nsinusta. Olit heille luultavasti vain yleensä soma tyttö. Olit pian omani\n_niin,_ että _otin_ sinut tuosta, vein sinut täältä oman ottamiseni\noikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elämääni, nähden sinut\nsalamannopein elämyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emäntänä,\nkantamassa lasta keveästi ja vaivattomasti tukevilla käsivarsillasi,\nvaimona, äitinä heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinä koko\ntulevan elämämme onnen.\n\nEn tiennyt vielä edes, kuka oikein olit, en edes, mikä oli etunimesi.\nYstävällinen, herkkävaistoinen laamannin täti yhtäkkiä istui vieressäni\nja kehoitti liittymään seuraan, hänen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minä\nkiitin ja tein tilaa sivullani, hän jäi ja alkoi kertoa sinusta. Olet\norpotyttö, setäsi, tuomarin tädin veljen, kasvatti, olet suorittanut\nkokeet jatko-opistossa ja myös seminaarissa, sillä aiot opettajaksi, joka\nala sinua miellyttää, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elämäsi sen\nvalistamiseksi -- jollet sitä ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin\nluultavaa.\n\n\"Aini on niitä tyttöjä, jotka ennen tai myöhemmin menevät naimisiin ja\nparasta se onkin; silläkin alalla heitä vielä tarvitaan, vaikka voihan\nolla hyvä, että he sitä ennen harrastavat muutakin. Hän on äitityyppi,\nmeidän pikkutytöt olivat aivan rakastuneita häneen, niinkuin kaikki\nmuutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat,\njotka niin usein riitelevät, ovat olleet kuin enkeleitä keskenään.\"\n\n\"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen\", jatkoi\nhän... Meillä oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja\nlauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän\noikein hemmoitteli -- en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu.\nToivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt\nsieltä näkyy kaupunki.\n\nLaamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut\nhymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain\nminullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja\ntämä kosketus hämmentyi... En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni\npuhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa\nliehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa\ntaustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili\nheleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita\nmarsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei\nhaltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien\njotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät\nosuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi\ntarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa\nja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana\npaljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että\nsinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua\nnäkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar\nsilloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka\nylioppilaat -- kai laamannin herrojen toimesta -- panevat toimeen sinulle\nja kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua\njuhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle -- kaukaa. En pääse\nkosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin\nvielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on,\nniinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin\nkyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen\nsattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on\nratkaistu: -- joko -- taikka ... kaikki -- tai ei mitään ... kolmatta ei\nole. -- Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa\nryhtyä sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota\npuusta omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata\nja tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava\naskeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset\ntulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan\ntietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä\non tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi\nsinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä.\n\nOn kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni\npaikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman\ntilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana\njossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on\njo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan\nniin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle\nvälinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta\nlaulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja\nlaulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät\nlentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa\nnousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja\ntaputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin\nloppuivat -- alkaakseen uudelleen.\n\nKun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia,\ntuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa,\njoiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella.\nTietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe\nminua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin\nhaparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten --\nkuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä\nminusta, mitäpä minusta kukaan?\n\nNäissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja\nvaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on?\nHerrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan\ntyömiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei\nnäillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä\neikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja\nsoittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan\ntrubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty\nkantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt,\nminne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin\nherrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan... Minä siis saan puskea\nyksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen\nsaavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla\ntoveri, ollappa meitä kaksi!\n\nMinä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle\nhyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla\nlaivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen\nvanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut\nkäsiini vaikka maailman ääristä... Siirryin tietysti sittenkin omaan\nlaivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni -- muka. Sillä\noliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto\nvoittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä\nantaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman\nvarma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea.\n\nKiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla.\nKävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.\n\nMiksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut\nonneni ohjiin?\n\nSiksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha\ntarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan\npuoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa,\nmaailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten\nruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät.\nEi kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi\ntehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan\nkyyristyä ja kestää.\n\nMinulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä\ntyönsin sen silloin vielä ovesta takaisin.\n\nKapinoin tietämättä mitä vastaan... Menisinkö sittenkin sinne etelään?\n\nMutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni\nturvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen.\n\nViimeinen erotaival alkaa.\n\n\n\n\nOlin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä\nuuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin\nmuokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota,\nkyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves\nhirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä\nrakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun\nauringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan\nvälipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään\nhirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma\nja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen\napuna, miten tämä ja miten tuo -- hän lähti omiin askareihinsa,\nnotkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi --\nmutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran.\nMinä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana\ntarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella\nsoutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa,\nlounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen\nviereen -- sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan,\nhöyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat\nrattaat -- oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.\n\nOli tullut hyvät vuodet, pelto työnsi ruista kuin kaislaa, kaikki\nonnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei\nnäkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa,\nse sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja\nlupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli\nkäskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot,\nhilpeimmät muistoni -- kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja\nkun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja\nojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän\ntulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä,\nmilloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina\nlamppuna palaa -- kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores,\njoka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä\nniityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle\npyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa\nhernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni,\nKenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet -- ja että olen\nsaanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni\nuskollinen -- ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin,\nylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen -- nuorukaisen\nlupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot -- kaikki nämä tapaukset ja\najatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.\n\nOn nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne\nkaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja\nihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen\nsaakka oli ollut.\n\nÄitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut\ntarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut\njännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon\nviimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain,\njonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani,\nolin pudottanut hänen helmaansa, sanoo: -- \"Olisi jo aika ripustaaksesi\naittasi avain nuorikon vyölle.\" -- \"Ei ole vielä sattunut sopivata.\" --\n\"Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi.\" -- \"Olettehan täällä te,\näiti.\" -- \"Pian minusta aika jättää\" -- ja hän alkaa taas esitellä omia\najattelemiaan. -- \"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse\", huokaa, kun\nvaikenen. -- \"Mistäpä minä heitä?\" -- \"Menet juhlille, siellä heitä\nkarkeloinee kassapäitä sinullekin.\" -- \"Jollei joskus lentäisi lintu\nräystään alle minun liikkumattanikin?\" -- \"Ei tule sekään lintu\nliikkumatta.\" -- \"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja\nsiinä se sirittää.\"\n\nMutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin -- hänelle mieliksi, lienee\nollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi.\n\nEn voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua -- joka olit\ntäällä ollut, vaikket ollutkaan ollut -- niinkuin muistutti tuonnoin, tänne\nhaudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta\nkummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn\naaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää\nvoi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt\nkulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä,\nhylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa.\nEi ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin\nviihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole\nsiitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä\nikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta,\nitse aution ja tyhjän.\n\nMinne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin.\n\nAnti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut\nvastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni,\nmielitellyt, viekoitellut -- juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee\nkalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää\nverkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo -- ensin\nikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan\nvääntää hankavitsaa -- tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan\nihmishengen kätkö.\n\nÄitivanha kysyy puutarhan portilla:\n\n\"Menetkö minne?\"\n\n\"En tiedä niin tarkoin.\"\n\n\"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn.\"\n\n\"Se sopii ...\"\n\n... sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.\n\n\"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä -- ota astia ja anna\nmyllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve\nväelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?\"\n\nÄiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen\nmustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt,\nei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele.\nTahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen -- kuolivat nuorina toiset.\nÄidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä,\nminä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi\npitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei\nosaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina\ntasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan\nhiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas\nensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan\npelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni\npaisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu -- enkä sittenkään voi olla sitä\ntekemättä.\n\nLaittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut\naavistukset itsellänikin.\n\n\"Varaja kiviä koskissa -- ja sano terveisiä Johannalle -- tässä on vähän\nviemisiä sen lapsille.\"\n\nKaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö? --\nmutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.\n\nKun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun\ntartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti\non äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön\nsen omalla tavallaan, minä teen omallani.\n\nJa minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin\nhuuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee\nnuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan\nharhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu\nsuuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä.\nVirran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat\nladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne\nsuuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä\nparahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle\nerämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.\n\nRaukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen?\nMaksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin -- sitä\nvartenhan minä.  Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee\nmatalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa\npaikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku.\nLähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna\nrannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta\nkauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi\nmustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja\nalas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja\nsen sotkemia.\n\nSoudan ja soudan, sauvon ja sauvon.\n\nPäivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa\nilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja\nvainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun: -- Siinähän taas hyppäsi\nlohi, mikset sinä ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä\nammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa -- etkö näe --\nmiksemme mene maihin?... Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä\ntärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.\n\n\"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy\ntoisille perille.\" -- \"Mille perille?\" -- \"Mille perille tahansa!\"\n\nVaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat\nkohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi,\non oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On\nsaatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja\nsärvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta -- onhan juuri sitä varten\nlähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä\nenää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää\nnähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole\nnyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn,\nsauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa\nja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin\nlinnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy -- ja vaikkei olekaan\nmuuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako\nnousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä,\ntoinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää?\nNousen yksinkin -- mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin?\nYksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.\n\nSauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä,\nniinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta,\nsiinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin\nvastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi\nuusi yllätys -- minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin. -- Mutta\nkenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko\nkiukkuani pusken? Mitä varten?\n\nSiinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä\nsuvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat\nylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen\nsaanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko\nuhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän\nole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun\nkulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.\n\nKuitenkin kaikitenkin -- kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät\nja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa\ntoisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko\nuusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä\nkaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis\nollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.\n\n\n\n\nTaas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten\npieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto -- ja siinä se nyt sitten taas\non -- kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu\nkalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas\npärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja\nkiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä\navopää kallio -- joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös,\nhehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne\nnäitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla\n-- sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden\nylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen\nsilmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa -- tuo tuli ensi\nkerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani\nperä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin\npunainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä,\nmyllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa\nsoutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan\nja huudahtaa:\n\n\"Voi minun päiviäni -- kun en ollut tunteakaan uutta venettä -- oltiin\nmenossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon -- ka, soutakaahan, tytöt!\"\n\nVirta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa\nminulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja\nja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin\nhe ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät\nmaihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja\nnotkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein\nsamankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja\nheleäsilmäisiä -- minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan\nkeikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla.\nÄiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina,\nherahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi -- ei tiedä\noikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:\n\n\"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee\nottamaan säkin... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttökin mukana, kyllä\nse pian saadaan täyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin että ... nyt\nsiellä taas yksi ja tuossa toinen!\" -- Ja vasta sitten hän tuli\ntervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:\n\n\"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo\npitkään ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa,\nmaanantaina se taas lähtee... Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän,\nettä juoksisi, jos ilkiäisi -- hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa\njarruttele!\"\n\nMies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä\npidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly,\njos ei tietäisi -- ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten\nmielihyvää ystävän tulosta.\n\n\"Maltettiinpas lähteä ... vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja... Ja\nuusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan.\"\n\nHän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.\n\n\"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla,\"\nminä sanon.\n\n\"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti,\" nauraa Johanna.\n\n\"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi.\"\n\n\"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole\nVillestä hullummaksi.\"\n\nVille vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut\ntavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän\nOttinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja,\nyhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi\ntoista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja\nnuoleskellen -- sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen\npuremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas\nalkaa kahina ja härinä.\n\nPikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.\n\n\"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin\nomaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa,\nensin äidin ja sitten omani...\"\n\n\"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!\" huudahtavat tytöt ja\nrientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen,\ntulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.\n\n\"Mitä se ukko kantaa?\"\n\n\"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se\nhoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän\nkarsinaan, kalun se taitaa siitä saada. -- Käypi tupaan, minä menen\nlaittamaan lettutaikinaa.\"\n\n\"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä.\"\n\n\"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen\nRepolassakin.\"\n\nHeidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana\njyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla\nkerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin\nvihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät\nkaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan\nrapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa\nvettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.\n\nHän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja\niloluontoinen -- sama ilme, samat liikkeet -- silloin pikku tyttö, nyt\nemäntä ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin\nyhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän\nmorsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren\nmetsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän,\nkirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja\nmyllyn tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja\nhankkimassa. Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään,\nmilloin koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli\nsuurien soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran --\nensi kerran silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä\nhankia, pois kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu\nVillen kanssa lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot,\njänikset, on haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa\ntaivaalla, ja tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki,\njoita metsävahti ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien\nkaikki kirjat, joita saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan\nja hänen miehensä kanssa, Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen.\nViivyskelen täällä joskus viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan\nheille iloinen, mieluinen yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua\nhyvänä. Heissä on kaikkea sitä, mikä minulle ihmisissä aina on ollut\nmiellyttävintä ja arvokkainta: ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja\nherttaisuutta ja osanottoa, tarve olla mieliksi ja aina antaa mitä\nitsellä on -- haastan heille kaikki asiani niinkuin hekin minulle --\nollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän kirjatietoja, heillä enemmän\nelämän ja kokemuksen. Täällä minä aina pääsen siitä, mikä minuun muualla\ntarttuu epämieluisaa ja minulle kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta.\nTäällä haihtuu haikeudet ja katoo kaipuut. Täällä on minulla oma\nkesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka Villen kanssa yhdessä\nkalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin --leikillä puhuen: minulle\nmuka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja minä myön talon ja\nmuutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja Johannan lapset saavat\nperiä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää. Johon Johanna nauraa: --\nOmasi kanssa siihen tulet -- ja olisi jo aika tullaksesi ... (hän sitä\nsamaa, mitä äitikin) ... johon minä: -- Tuo Ville vei, ennenkuin minä\nehdin. Johon Johanna: -- Taisi tulla vakainen vahinko. Yksi tytöistä\ntuiskahtaa nurkan taitse:\n\n\"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!\"\n\n\"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda,\" sanoo Johannan ääni aitasta.\n\nTyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona\nkarsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna.\nEmo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa\nhäkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille\nhaastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä\ntervehdin.\n\n\"Päivää, päivää, -- ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet\nkalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkää,\ntytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta ... katsohan,\nkun ei välitä yhtään emästään ... hoitajansa kättä vain imee... Kerran\nminulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että\nkun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä\nsuuren selän yli -- jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve ... menkää,\ntytöt, menkää ... minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi... Käydään\ntuonne pihaan... Istutaan vaikka tähän rappusille... Mitäs sinulle\nsitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä?\nAntoivatko laulannat lohtua sielullesi?\"\n\n\"Enpä tiedä.\"\n\n\"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille ... olinhan tuolla minäkin kerran\n... en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen\npärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkä minä sitä\nhuitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka\nparemmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa\nkanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.\n\n\"Nyt saunaan!\" hoikkasi Ville törmän rinteeltä.\n\n\"Tullaan, tullaan!\" hoikkaa Konttisetä vastaan.\n\nJoka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti\npuhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja\nmuitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule.\nHän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi\nminulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se\nviihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on\nja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että\n\"olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka\nrunoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin\nja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt\nhenki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken\nhyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja\nopetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt\non jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä\nolen sen kuiskaava ääni erämaassa.\" Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä\nluonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja\ntyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua\nvaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä\nkonttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo\npitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken\naikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja\nmitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää\nensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen\nsielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän\ntulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän\nsanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu.\n\nIstumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin\nlöyly vielä on lyöty.\n\n\"Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja\nkuunnella,\" jatkoi siinä Konttisetä. -- \"Olisin vielä kerran tahtonut\nkuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa.\"\n\n\"Missä te heidät kuulitte?\"\n\n\"Ka, oletpa kuullut sinäkin ja nähnyt, koska sitä äänesi vieläkin\nvärähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa,\nniin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin.\nMissäkö? -- elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan,\ntekisin siitä runon, jos osaisin -- tuli vastaani neitoparvi niemen\nkainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla -- ilakoivat ja\nlauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen --\nnäkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö\neväilleen -- esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa -- ei\nkysytä, kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina\nmuut yli olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva\nlähtee, onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä -- he matkalla\njuhlille --on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne\ntahdottaisiin jäädä, täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden\nnäköalain vertoja. -- Pitää tulla tänne olemaan, minä sanon. -- Eihän\ntiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni tulla, hän sanoo ja katsoo\nherttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon siitä eteenpäin, saatan\noikotien päähän, josta vie laivasiltaan -- siitä hän kiittää, ottaa\nomasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani, ukkorähjän,\ntämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen -- ja laulaen lähtevät, ei kuulu\ntirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat kädellä\nja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole ihanampaa\nnähnyt -- sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi -- siitä\nminullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä\nkun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin\nlinnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa\nolevinaan heitä ikäväkin... Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä.\"\n\nKylvetään verkalleen -- Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona\nrahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka\nJohanna on siihen pannut, kullekin omansa.\n\n\"Hohhoo,\" huokaa vanhus, \"onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten\nhoivissa -- onhan siinä puhdas paita minullekin -- se on tuo Johannakin\nsitä hyväin ihmisten henkiheimoa -- sitä on Taaton mamsselikin -- ei\nniitä ole monta, vaan joitakin on -- sitä samaa valittua sukua ovat.\nMinä uskon, että maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja\nhengen. Hengen heimoudet kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä\ntuhansienkin alitse -- antiikista ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä\nkauempaakin historian aikain kautta näihin päiviin asti -- yksilöityvät\nja uusiintuvat ohi ruumiillisten periytymisten henkien periytymisen\ntietäjä sen salaväyliä ... niistä ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä\nmiehistä ja naisista, mutta paljon on semmoisia, joista historia ei\nmitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä aatelia he ovat -- ei näitä kaikki\nymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta sinä ymmärrät, sinulla on vähän\nsemmoiset tuntosarvet kuin minulla. -- Minä vielä siitä tytöstä -- onko\nmitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä ja hieno ihminen, kun on\nvielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina, että se oli nuori\nnainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan syntiinlankeemuksen ja\nihmiskunnan kirouksen -- ei ihmiskunta ole langennut eikä kirottu, siinä\non vain hyväänsä, huonoansa. 'Uskotko, että tuo nuori morsiamesi olisi\nvoinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?' kysyin kerran\napulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi siihen\ntuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?' Miksi\nolisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan\nhyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä\nhyvin hyvät kuin pahat.\"\n\nJohanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.\n\n\"Tullaan... Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma\noli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta\nsen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu\nluojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun\nja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja\nsaavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat\nohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan\nheidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään,\nja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee\nniinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja\nkäsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää,\nniinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen\nkurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se\nolisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen\ntaru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on\nherttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni\ntalottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?\"\n\nVille vain kuunteli ja muhoili:\n\n\"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen\naituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi.\"\n\n\"Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään.\"\n\nVerkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä:\n\n\"Olihan se ihana neito -- ajattelin sinua ... olisi siinä ollut taloosi\nemäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin.\"\n\n\n\n\nOn illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut\nvoit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut\nmies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset\nlauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele,\njosta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä. Sitten\nhän soittaessaan yhtäkkiä kysyy:\n\n\"Et tainnut siellä vieläkään tavata sitä mieleistäsi, sitä viimeistä\nparasta, koska tulit tänne suoraan, vai tapasitko jo?\"\n\nPuhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tätä niinkuin muutakin!\nOlin pyrkinyt ja luullut päässeeni siitä eroon, koskia puskien kotoa\npois. Mutta olin kai siinä vielä kiinni jollain viimeisellä venyvällä\ntoivon säikeellä, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna\nehkä näkisi sen toisin, jos hän löytäisi jotain mahdollisuutta -- vaikkei\nmuuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa.\nVaikkei sanoisi muuta kuin: eihän milloinkaan mitään tiedä. Mieli\nherahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestä parhaasta, ensimäisestä ja\nviimeisestä. Sanon senkin, että piti tulla tänne päästäkseni eroon.\n\n\"Vaan pitääkö nyt sitten antautua sen ainoan varaan?\" sanoo Johanna, ei\nkuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidä.\n\n\"Niin se nyt minusta vain on, että pitää.\"\n\n\"Ja niin sen on oltavakin!\" hän yhtäkkiä sanoo lämpimästi.\n\n\"En osaa ajatellakaan muuta kuin: hän tai ei kukaan muu.\" On kuin olisi\nsilmä huiennut näkemästä muuta, kuin mikä siinä on kuva siitä häikäisevän\nkirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon säteestä...\n\n\"Ei sitä osaa eikä ole tarvis -- kun minä näin Villen ja kuulin äänensä,\nniin löi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, että jollet\nsinä, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan.\nOli pitkät erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjälle miehelle menoa,\neikä luullut totta tulevankaan, vaan tulipas -- ja tulee sinullekin.\"\n\nHän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia\nhaaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi\ntahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni -- ja\nminulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa\nolisi ollut minun.\n\nSetä on noussut ja pistäytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan\nja katsoo ikkunasta ulos:\n\n\"Siellä se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvä mies tuo setä. Ei\ntaida hän olla kaikkien mieleen, mutta minusta hän puhuu oikeita, kun\najattelen vapaasti enkä muista, mitä ennen on käsketty ajattelemaan ja\nuskomaan. Keventää niin ihmeesti mieltä, kun se tulee taloon. Saisi olla\nvaikka ikänsä. Siellä on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin... Minä\nvielä siitä äskeisestä: on vain elettävä toivossa.\"\n\nMinä elänkin siinä taas -- ja miksen eläisi -- se voi olla yhtä hyvin\nmahdollista kuin mahdotontakin -- ja minulle on tullut sinusta yksi kuva\nlisää, joka on niinkuin oma näkemäni: ilakoiva tyttökuoro järven\nrannalla -- ja kuinka sinä kiinnität kukan vanhan miehen rintaan ja\nheilutat hänelle hyvästiä, ja että olet sanonut: -- Eihän tiedä, tekisi\nkovin mieli kerran vielä tulla... Eikä kestänyt kauankaan, kun minä\nsinut sitten näin laivasillalla.\n\nHeittäyn vuoteeseeni, aitan ovi jääköön auki, en voi nukkua -- kuka\ntämmöisenä yönä voisi nukkua! On se aika yöstä, kun taivaan valo on\nvaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimäisen sarastuksen\nvaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski\nrantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvää säveltään, yölintu kuusessa\nnakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiä kuin nauhoja, punaisia,\nvalkoisia, keltaisia, milloin lyhyitä kuin helmiä, lasisia, hopeisia,\nkultaisia, ja kun se visertää, silloin ei kuulu koski, mutta kun se\nhetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski -- hennon kurkun värinä voittaa\nvesien kurimon tohisevan torven.\n\n\n\n\nSetä hissuttelee pihalla, ei näytä aikovankaan nukkumaan -- hän muuten\nnukkuu milloin sattuu -- ja kun näkee, että valvon, hän tulee, istahtaa\naitan kynnykselle, tyhjä piippu kourassa. Ojennan hänelle kukkaroni.\n\n\"Kiitos, tekihän mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkä olisi ilennyt\nheti pyytää -- ja jos välität, niin haastellaan vielä -- vai mennäänkö\nkoettamaan lohta -- minä soudan?\"\n\nSetähän aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikä\nmalta soutaa halultaan haastella.\n\n\"Haastellaan tässä.\"\n\n\"Minä siihen äskeiseen puheeseen vielä,\" alkoi hän heti -- \"että saahan\ntoivoa ja pitäähän toivoa -- mutta jos kävisi niin, ettei toivo toteutuisi,\nniin on osattava elää sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvälle\nhaltijalle, joka meitä hoitaa, niin kyllä haltija maksaa sinulle velkansa\ntakaisin. Saanko puhua -- ethän pahene?\"\n\n\"Puhukaahan -- enhän toki.\"\n\n\"Sinä et ehkä enää tapaa häntä eikä hän ehkä tule omaksesi sillä tavalla,\nkuin toivoisit, mutta elä siitä välitä, ei hän sinua silti jätä. Hän jää\nsinulle hyväksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi,\nvaikket häntä koskaan näkisikään. Hän tuli, oli ja meni, niinkuin lintu,\njoka istahtaa eteesi polulle eikä tiedä, että oli katsoja. Pysähdyit,\nkatselit ihmeen ihania, puhtaita höyheniä ja sen jalan kevyttä nousua ja\nkaulan kaarta ja sulavia liikkeitään. Se on siinä aikansa, kääntelekse,\nkatselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti\npois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun\njostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen\njäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus\nja lehvän liikahdus. Se meni, mutta näky ei mennyt eikä mene, sinä\nvaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen\npyhään paikkaan ja luulet hänet näkeväsi siinä aina, ja sinulle on sitten\nsama, onko se siinä vai ei, sillä se on siinä kuitenkin. Katsohan:\nniinkuin ei ole autuaaksi tullakseen väliä sillä, mitä uskoo, kunhan\nuskoo, eikä edes sillä, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole\nmyöskään väliä sillä, ketä rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain\nrakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan,\nrukoilee vain sitä hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta,\nettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitäkin rakkautta,\njolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun\nrakastajan ...\"\n\n\"Ja Salamin ja Sulamitin --\"\n\n\"--  ... niinpä niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat\nsitä kuvitelleet, vaikkeivät olekaan sitä itse semmoisena ehkä kokeneet,\nniin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla\nsiitä niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielä onnellisempikin.\nRunoile sinä hänestä itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minäkin siitä\nkukasta, minkä hän minulle antoi. Elä hylkää rakkauttasi häneen eläkä\npyri pääsemään siitä eroon, vaikka täytyisikin ollaksesi erossa hänestä.\nSe on kyllä vaikeata vielä sinun iälläsi...\"\n\n\"Oletteko tekin semmoista kokenut?\"\n\n\"Lienenhän yhtä ja toista minäkin, vaikka olen nyt tämmöinen -- en puhuisi,\njos en tietäisi. Se on vaikeata, mutta se käy, ja ilo ihanteesta, jonka\ntuskissasi luot ja saat säilymään ja kannat sielussasi, niinkuin äiti\nlasta povellaan, on suurempi ja tyydyttävämpi kuin mistään maallisesta ja\ntodellisesta. Rakkaus voi olla yhtä kaunis, vaikkei sen esinettä\nolisikaan. Ajattelehan äidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen\nlapseen, kyllä se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkä\nihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon näkymättömään,\nuskon elämään kuoleman jälkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja\nlunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En\nminä ole mikään ateisti enkä kieltäjä, vaikka sanotaan. En minä tahdo\nristinoppia repiä, eikä sitä voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan\ntoteutunut eikä toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai\nonkin, niin juuri siksi sitä ei voi hävittää eikä saa. Juuri samoin pitää\nrakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut\nniin, että se olisi antanut, mitä on luvannut? Kysy keneltä tahansa, joka\non sitä saanut enemmän kuin minä ja sinä? Ja katsele, mitä siitä on\nkirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan\nainoastaan kuvitellut. En osaa tätä niin järjestyksessä kuin pitäisi --\nmutta sinä kyllä ymmärrät.\"\n\n\"Ymmärrän, minä alan jo ymmärtää.\"\n\n\"Oikeastaan minä vain sitä, että pidä häntä ihanteenasi.\"\n\n\"Olin jo pitänyt, ennenkuin näinkään.\"\n\n\"Ja pidä häntä yhä niin, että toteutat hänen silmiensä alla sitä, mitä\nsinussa itsessäsi on parasta, hoida häntä hyvänä haltijana omassa\nitsessäsi.\"\n\n\"Olen jo koettanut.\"\n\n\"Olet oikealla tiellä. Silloin hän on sinun eikä häntä sinulta kukaan\nriistä; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinähän loit hänet, ennenkuin\nhänet näitkään. Jollei häntä sinulla olisi ollut ennen, et olisi häntä\ntavannut silloin, vaan ehkä jonkun muun, olisit kulkenut hänen ohitsensa,\nniinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta\nhänestä, et tavannut häntä lintuna polullasi. Nyt kuulit hänet. Jos\nhaaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi häntä nähnyt. Ole sentähden\nyhäkin näkevinäsi, että hän sinulle elämässäsi hymyilee, niin hän sen\ntekee, että hän on joka paikassa, niin hän on. Anna hänen muuttua elämäsi\nvisioniksi, niinkuin laulajalle iänikuiselle Pohjolan impi revontulten\nkaaren päällä, tai niinkuin se kuva siitä tytöstä, jonka otsalla loisti\ntotuuden tähti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle\nse Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikä\nkatoa, etkä pety.\"\n\nHän oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan,\nmilloin ulos ovesta niinkuin näkymättömälle kuulijakunnalle siellä ulkona\njossain kesäyön viileässä maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut\nhänen lumoihinsa. Hän tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietäjä,\najatusteni lukija ja sanelija.\n\n\"Kaipaa,\" sanoo hän hartaasti -- \"kuule, sinä et saa tukehduttaa\nkaipaustasi, et koettaakaan siitä päästä, niinkuin sanoit tahtovasi.\nKaipaa, elä katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti,\nviihdyttävästi, hartaasti. Sinun täytyy se itsesi tähden, pelastuksesi\ntähden, et jaksa muuten elää, rupeat ehkä juomaan tai tuskissasi muuten\npahasti elämään -- tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi\n-- ei pidä unohtaa sitä parastansa, minkä on saanut, eikä paatua, vaan\ntyytyä täytymykseen.\"\n\n\"On viihtyisää kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki,\nmikä annetaan, toivomatta itse mitään, mikä ei ole saatavissa, ja saada\nsiitä palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun pääset sille polulle,\nnoudattelet sitä -- otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan, -- niin\nvoitat sillä kuolemankin. Kun se tulee härnäilemään: nyt otan, nyt otan!\n-- sinä vain sanot: sama se, ota, ota! -- ja kuolema hämmästyy semmoista\nvastaantulijaa ja luikkii tiehensä häveten, häntä koipien välissä. Kuolet\ntietysti, mutta kuolemaa pelkäämättä ja pakenematta. Et ollutkaan hänen\nsaaliinsa, menit mielelläsi, pyrit melkein pyrkimällä pois. Tulet sen\nluo, tapaat siellä sen, tapaat kaiken, jota et täällä tavannut. Se on\nhyvän haltijan palkka, jota palvelit.\"\n\nUkon leuka värähti kerta pari, hän pudistihe liikutuksensa lumoista,\nkoetti turhaan hymähtää, mutta onnistui lopulta voittaa itsensä.\n\n\"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua\nvalvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven\nkiinni, jos et kehdannut kuunnella -- mutta kaipa minä silloin olisin\npaukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti\nkuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?\"\n\n\"Antaa vain olla auki ... täyttäkäähän vielä piippunne.\"\n\n\"Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa.\"\n\nJa hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai\nolivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan\nhäntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan.\n\nHänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä\ntuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta\nkieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle:\nNiin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa\naitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei\nkuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.\n\nOn viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat,\nliikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.\n\nLähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian\ntaas takaisin.\n\nPalaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket,\njotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa\nsuuret selät.\n\nKoska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin\nparempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys.\nOlen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa,\nilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen\nonneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan,\nsillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin\nkeulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään\nniinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten,\nkuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen.\nElämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi\nsen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu\npääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen\nelämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi\nkerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti\nhengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä\nmenit, niinkuin olit tullutkin.\n\nEi siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi\ntakaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin\nsinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun,\nauttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa -- alttarille,\njonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on\nparasta.\n\nNäkyvät kotirannan koivut. Alotan siellä elämäni uudestaan, panen tarmoni\ntyöhön toisten hyväksi, kaiken hyväksi, joka minua tarvinnee, en elä\nitselleni enkä omalle onnelleni, elän äidille, annan toisten lapsille,\nkun ei minulla itselläni omia. Ei saa elämällä olla yksityisen onnen\ntarkoitusta. En tiedä silloin vielä, myötätuulen kantaessa minua\nveneessä, jonka olin sinuakin varten veistänyt, kotirantaa kohti, jonka\nhiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin -- vähää\nennen -- tämän kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikä on oleva tämän\nkieltäymyksen pikainen palkka: etten menettänyt sinua, koska suoritin\nsinusta tämän ansiotyön, koska olin valmis antamaan tämän uhrin. Yhdyimme\nsiksi, että näytin voivani erota.\n\nOlisiko voitu muutenkin yhtyä? En usko, sillä minä uskon, että jos et\nolisi annettu minulle palkkioksi tästä, ei elämästämme myöskään olisi\ntullut se, mikä siitä tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikä onnemme\nsisällöksi se, minkä se siitä sai. Sen langoista kehrättiin sielussani\nonnemme loimet ja sinä panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin\nkudottiin, helskytettiin onnemme kangas.\n\nEttäkö se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen\nyliluonnollisempia ihmeitä ja edelläkäypiä salaisia tarkoituksia? Ettäkö\nminä nyt jälkeenpäin vain näin kuvittelen? En jälkeenpäin, vaan jo heti\nsilloin... Eikähän sattumata ole. Senkin langat juoksevat kädestä, joka\nniitä edeltämääräten johtaa ja niistä tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin\novat kohtalotarten käskyläisiä. Ne sen asettivat, niinkuin niille\nmäärättiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtävän ja elämälle sen\nvelvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitä varten, että elämäni ei olisi\nvain itseäni, vaan myöskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt\ntänne, koska se oli sitä ollut. Onnemme tuli onneksi myöskin muille, ja\nminä luulen, että sitä jatkuu, niin kauan kuin jaksan.\n\nTämä oli ensimäinen elämäni suuria sunnuntaipäiviä. Monesko lienee tämä,\njona tätä muistelen?\n\n\n\n\nVeneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen,\nlehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.\n\nOlen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus.\nMiksi tulin tänne takaisin? Enkö tullut takaisin maailmaan liian pian? On\nyhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä\nvaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja\narkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt\nyli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo\nlahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen\nrihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi\nveneen tapissa korisee melkein ilkeästi, Anti-koira on koko ajan maannut\nkäppyrässä kokkatuhdolla, retki on ollut hänelle pettymys, ei mitään\nriistaa, sinne jäi karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja\nlähtee vetelästi edeltä pihaan saamatta häntäänsä käyräksi.\n\nMinusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat\npoissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu\ntodellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö\ntuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla\nkuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Hän on auttamattomasti\npoissa, puhallettuna kuin tähkästä heilimon helve, kuin kultapöly\npoutaperhon siiviltä.\n\nNakkaan lehtipurjeen kauas järveen, olkoon siellä, vesi vieköön. Nostan\njauhosäkin selkään ja lähden kumarissa sen raskaan painon alla\nnytkyttämään rantapolkua ylös veräjälle. Pudotan toisella kädellä alas\nsen puut. En viitsi sulkea niitä, tulenmahan sitten takaisin. Päätän\nmennä huvimetsikön ja puutarhan läpi rakennuksen päitse suoraan aitoille.\nTuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en näe eteeni, mutta\ntunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan pöytäkivelle, täytyy siinä\nkorjatakseni säkkiä paremmin selkään ja saada parempi ote.\n\n\n\n\nKuka siinä istuu, kuka nousee?\n\nSinä! Sinä siinä seisot.\n\n\"Hyvää päivää,\" sanoo äänesi.\n\nEn saa vastanneeksi, sillä ojentautuessani vyörähtää säkki maahan,\npitkäkseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun täytyy\nnostaa se pystyyn puuta vasten ja sinä teet liikkeen kuin kumartuaksesi\nminua auttamaan. Olen siinä edessäsi ihan jauhottuneena avojaloin ja\navopäin, sillä lakkikin putosi säkin kanssa.\n\n\"Ette tunne,\" sinä sanot, hymyillen ystävällisesti, samalla hiukan\nhämilläsi.\n\n\"Tunnenhan toki,\" minä sammallan hengästyksissäni.\n\nSinä ojennat kätesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen\npölyttänyt omani jauhoista, mutta sinä tartut siihen siitä huolimatta ja\npudistat sitä reippaasti.\n\n\"Oletteko te täällä?\" saan minä vihdoin kysytyksi.\n\n\"Kai olen, koska olen,\" sinä naurahdat ja pyörähdät ympäri.\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Niin, minä\" ... ja sinä pyörähdät takaisin.\n\n\"Jaa, niin, niinpä tietenkin -- antakaa anteeksi, että isäntä ottaa vastaan\nvieraan tässä asussa.\"\n\n\"Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä!\n\n\"Ettepä tietenkään.\" -- Olen sen verran päässyt tajuihini, että saan\nnaurahtaneeksi mukana.\n\n\"Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta -- kuinka neiti on täällä?... Ettekö\nsiis mennytkään?\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Juhlilta pois -- 'Saimassa'.\"\n\n\"Tyttöni siinä vain menivät.\"\n\n\"Minä luulin nähneeni --\"\n\n\"Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\nMinä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle\nvastapäätä... En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot\nja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen\nsinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan\nvarmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen\nsuuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa.\n\nEn saa sitten selväksi muuta ajatusta, kuin että minun pitäisi sitoa\nsäkin suu ja viedä säkki aittaan ja mennä muuttamaan vaatteita. Mutta kun\nvieras istuu, olisi varmaan epäkohteliasta jättää hänet tähän yksin.\nKasvoihisi vilkaisten minä näen, että silmäsi hymyilevät, mutta ei\nhuulet.\n\n\"Tu -- tulitteko hevosella vaiko --?\"\n\n\"Ihan laamannin oriilla, tädin kanssa.\"\n\n\"Se on siivo ja säyseä -- missä se on?\"\n\n\"Tallissa.\"\n\n\"Oliko täällä ketään miehiä kotona?\"\n\n\"Ei ainoatakaan, kuuluvat lähteneen jonnekin takamaalle heinään.\"\n\n\"Vai jo ne menivät -- ja niin, niinhän pitikin.\"\n\nSinä nähtävästi koetat pidättäytyä purskahtamasta nauruun -- suusi ympärys\nvärähtää ja silmissä on veitikka -- sinulla on pieni, soma olkihattu,\nkiinnitettynä paksun palmikon taa -- sieramet elää.\n\n\"Kuka sen sitten riisui?\"\n\n\"Jaa, oriinko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Se on siivo ja säyseä -- jaa, johan sanoin sen,\" ja minä kysyn kiireesti:\n\n\"Onko se -- tuota -- saanut heiniä -- kun ei ollut korttakaan vanhoja\nheiniä koko talossa, kun piti keväällä syöttää kaikki ja repiä\nolkikatotkin?\"\n\n\"Minä niitin äitinne luvalla apilasta.\"\n\n\"No, sehän sopi erinomaisesti!\" minä melkein riemahdan.\n\n\"Olette ollut myllyssä,\" sinä sanot, kun en minä taaskaan tiedä, mitä\nsanoisin. Päässäni on sisäinen paine, mutta ei mikään pääse sieltä ulos.\n\n\"Kah, säkki valuu, minun täytyy viedä se aittaan\" -- ja minä melkein\nryntään sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinä pyydät saada pitää suuta,\nkun minä sidon.\n\n\"Elkäähän toki, te jauhotutte -- kyllä minä.\"\n\nMutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt\nmenevät valkeiksi.\n\n\"Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne.\"\n\nMutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava\nestetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi,\nminä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua\npihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan\nportin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla\nsamalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi,\npanen sen siihen.\n\n\"Mikä soma uusi aitta!\" sinä sanot. \"Äitinne sanoi, että se on\nkivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama.\"\n\n\"Olihan siinä minulla toki apulainenkin -- täytyy noutaa avain.\"\n\n\"Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyvä.\"\n\nMinä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos\ntullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai! -- johon minä: -- Ei se\nmitään! --sinä otat avaimen suulta, sanot: -- Siinäpä on korea avain, ja\nojennat sen minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt\nvoisi merkitsevästi sanoa: -- Pitäkää se, se on teitä varten tehty, --\nmutta minä otan sen ja sanon: -- Neiti on hyvä ja käy sisään -- minun\ntäytyy...\n\nMitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan?\n\nSeison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana,\nainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut\nsohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet\nvalokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä\nne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää,\nne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.\n\n\"Onko isänne kauan sitten kuollut?\"\n\nMinä mainitsen vuosiluvun, sinun isäsi on kuollut vuotta ennen.\n\n\"Te asutte setänne luona?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Jaha, vai niin.\"\n\n\"Missähän äiti ja laamanska ovat?\"\n\n\"Ne menivät jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat.\"\n\nTe katositte niin pian sieltä juhlilta, yhtäkkiä ... en saanut teitä\nkäsiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.\n\n\"Olisiko?\"\n\n\"Olen nyt sitä varten täällä.\"\n\nSinä alat avata paperikääröä.\n\n\"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikö niin?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Teidän koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi,\nhakemusaika päättyy tänään.\"\n\n\"Huomenna se vasta päättyy, tämän kuun kolmantenakymmenentenä ja\nensimäisenä kello kaksitoista yöllä.\"\n\n\"No, sittenhän en ole myöhästynyt, saan luvan jättää hakemuspaperini.\"\n\n\"Haetteko te tänne opettajaksi?\"\n\n\"Niin on aikomukseni -- luuletteko, että saan viran?\"\n\n\"Se riippuu kanssahakijoista.\"\n\n\"Niin oikein, minä tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ...\ntoisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?\"\n\n\"Minä katson heti --\"\n\n\"Elkää vaivautuko -- ehdinhän saada sitten sen tietää.\"\n\n\"Kyllä minä sitten heti ilmoitan, kohta kun --\"\n\n\"Kiitos.\"\n\n\"Jäättekö tänne pitkäksi aikaa?\"\n\n\"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitä, saanko paikan.\"\n\n\"Minä tarkoitan -- jos saatte -- tai jollette saisi,\" minä sammallan.\n\n\"Jollen saa, matkustan heti.\"\n\n\"Ja jos saatte viran?\"\n\n\"Silloin jään tietysti pidemmäksikin aikaa.\"\n\n\"Niin, tietysti.\"\n\nOlen mielestäni auttamattomasti typerä, mutta sinä katsot nyt minuun niin\nhyväntahtoisesti, melkein hellästi, että yhtäkkiä taas saan rohkeutta\nsanoa:\n\n\"Minä kyllä luulen, että tulette saamaan viran, koska olette käynyt\njatko-opiston ja teillä myös on todistus seminaarista ... ja pannaan\nmyöskin merkitystä laulunopetukseen. Olen ajatellut, että kaikille\nsuomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen\nsoittoa.\"\n\n\"Soitatteko kannelta?\"\n\n\"En minä. Entä te?\"\n\n\"Hiukan.\"\n\n\"Sehän on suurenmoista -- täällä on eräs metsänvartijan vaimo, joka soittaa\naivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdä niitä -- saan muuten\nsanoa terveisiä eräältä tuttavaltanne -- tai oikeastaan niin, että hän\nvarmaan olisi lähettänyt niitä, jos olisi tietänyt ... eräs ihailijanne.\"\n\nJa päästyäni vihdoin puheen alkuun, en saa itseäni keskeytetyksi ja minä\nkertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedän kanssa.\n\n\"Hänkö, Tapiosetä ... se herttainen äijä ... me ristimme hänet\nTapiosedäksi.\"\n\n\"Hän nimitti teitä metsänneidoikseen ... kohta sen jälkeen, kun hän oli\nteistä eronnut, hän löysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki.\"\n\n\"Ai.\"\n\n\"Ei se mitään, hän sitoi sen ja kyllä se kohta on terve ... hän on\nsemmoinen luonnonlääkäri, muuten sangen intressantti mies, tietäjä...\"\n\nNyt minulta loppui kaikki asiat. Mitä ihmettä minä vielä keksisin? Sinä\nvain katselet ja näyt odottavan lisää.\n\nOnneksi tullaan, äiti ja laamanska tulevat.\n\n\"No, sepä mainiota,\" sanoo äiti. \"Pianpa palasitkin, tulit juuri\nparhaaseen aikaan.\"\n\n\"Laskettelin lehtipurjeessa.\"\n\n\"No, Aini,\" sanoo laamanska, \"saatko viran?\"\n\n\"Hänen täytyy saada se,\" sanoo äiti, \"minä puhun itse ukkojen kanssa, jos\nei muu auta, -- kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tyttö, joka\nnäyttää olevan vielä hyväkin, sekä äänestä kuullen että silmiin\nkatsoen...\n\n\"Täti!\" sinä riemahdat ja kavahdat häntä kaulaan, \"anteeksi, mutta enkö\nsaa sanoa tädiksi?\"\n\n\"Saathan toki, lapsi kulta.\"\n\nTeidän on lähdettävä. Minä valjastan hevosen, sinä annat sille rappujen\nedessä sokeria kämmeneltäsi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa.\nSinä nouset jäntevällä liikkeellä tätisi viereen, tartut ohjiin, jotka\nojennan sinulle, minä juoksen avaamaan portin -- sinä irroitat\nvyötäisistäsi sen ruusun ja heität sen minulle.\n\n\"Siinä on porttipojalle vaivoistaan!\"\n\nMinä huudan hänelle, että asia päätetään ylihuomenna, ja sinä huiskutat\nvielä maantielle kääntyessänne kättä hyvästiksi.\n\nÄiti sanoo: -- Tehän olette jo kuulemma tutut etkä maininnut siitä minulle\nmitään.\n\nEn osaa muuta kuin pyöräyttää äitiä hartioista ja suudella häntä -- ensi\nkerran elämässäni.\n\nMitä tämä on? Mitä on tapahtunut? Tiedän sen, että olet tullut, että olet\nollut meillä -- meillä, sinä meillä! -- mutta mitä muuta on tapahtunut sen\nlisäksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettä se on!\n\nMinun täytyy saada ryhtyä johonkin. Riennän rantaan ja siirrän veneen\nhiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen\nlukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessä. Minä vien sen\nhalkovajaan. Siellähän ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki,\nmitä siinä on pilkkomatta. Äiti sulkee aittojaan yöksi. \"Etkö tule jo\nillalliselle ja nukkumaan?\" -- \"Tulen, tulen.\"\n\nMutta minä en tule. Näen viitakkeeni pistettynä tallin naulaan, sen\ntavalliseen paikkaan. Sen terässä on vielä siihen tarttuneita\napilanlehtiä sinun niittosi jäleltä. Nythän on viileä niittää ja alottaa\nsamassa heinänteko. Minä menen apilaspellolle ja teroitan rautaani\nkauemmin, kuin ehkä olisi tarpeen, koska metsänranta heläjää. Satakieli\nalkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yön. Niitän apilan maahan yhteen\nmenoon ja käyn levolle vasta, kun aurinko nousee.\n\n\n\n\nOn semmoinen päivä, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikä etelä vielä ottanut\nilmoja valtaansa. Käy vain virit milloin mistäkin ja herättelevät\nhenkäykset.\n\nIstun ja vuoleskelen piitä haravaani ja nidoskelen viitakkeita\nhalkovajassa, joka on avoin etelään ja aurinkoon. Vähitellen alkaa käydä\ntuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin äiti lasta lämpimällä\nvedellä yli koko ruumiin -- enkä tiedä, mitä enää voisin onnentunteeseeni\nlisätä. Eihän minulle oikeastaan ole vielä mikään toteutunut, mutta\nminusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikä\non tapahtunut, on totta, minä tiedän sen, mutta minä melkein kuin\ntoivoisin, että se ei sitä olisi, vaan olisi yhäkin unta voidakseni siitä\nherätä siihen, että se on totta.\n\nHän on ollut täällä -- hän tulee jäämään tänne -- hän on käyvä täällä usein\nsamalla tavoin kuin eilen. Ja minä, joka koetin karkoittaa hänet täältä,\njoka lähdin sitä varten häntä pakoon, luovuin hänestä ja kaikesta\nomakohtaisesta onnesta -- ja silloin hän tuli tänne! Sen ihmeen jälkeen en\nepäile enää mitään. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva,\nmikä tahansa maailmassa. Minä tiedän ja tunnen sen. Minä uskon onneeni ja\nsen tähteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielä annettu.\nOlen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikään voi\npurkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin\nkohtalon korkea hyväksyminen sellaisesta, missä minut on pantu\nkoetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitä, että olen ollut\nuskollinen siinä vähässä, mitä minulla on, hänelle, se on: ihanteelleni\nja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitä, että olen siis ollut ja\ntulen myös olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minä näen ja\nselitän kaikki, mitä on ollut ja tapahtunut, siinä mielessä, että sinun\ntäytyi tulla, että se oli niin määrätty siitä saakka, kun minut ensi\nkerran kohtasit. Lähdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kätesi, et\nmennytkään sieltä pois, niinkuin luulin, vaan tulit tänne, ja istuit\nodottamaan minua puutarhan penkillä. Autoithan minua heti, sidoit yhdessä\nkanssani säkin suun, avasit portin, painoit hatun päähäni, avasit aitan\noven, heitit minulle portilla kukan... Jos minulle nyt juuri\nannettaisiin jotakin muuta tämän lisäksi, minä tuskin jaksaisin ottaa\nsitä vastaan.\n\nSinä olet jo täällä, olet täällä siksi, että olet aina ollut. Olet ollut\naina, elämäni näkymättömänä haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit\nvain lopullisessa, siinä, missä tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin\nkuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja\ntumman, siitä ennen näkyi vain himmeä hahmo, mutta jossa nyt, auringon\nsädehtiessä sisään täydeltä terältään, värit hehkuu ja ääriviivat elävät.\nTätä uskoani minä siinä itsekseni juhlin. Tämä on ensimäinen niitä onnen\nhiljaisia pyhiä, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetään se\nkotona, omassa yksityishartaudessa. Niitä on ollut meillä -- kuinka\npaljon! Niistä ei toinen tiennyt, et sinäkään aina, vaikka olitkin aina\nniissä mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi -- mutta ei tule kukaan, ei\näitikään, istuu kai omassa huoneessaan ja pitänee omien aatostensa pyhää\nhänkin...\n\n\n\n\nTuli vielä pieni takatalvi siihen kevääseen, satoi lumen onneni\noraaseen...\n\nMissä sinä viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?\n\nSaithan heti tiedon, ja minä odotin, että tulisit samassa, odotin uuden\nkotisi avaimet valmiina. Odotin pääseväni sitä sinulle näyttämään, uutta,\nvasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.\n\nEt tullut sinä päivänä, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla.\nKatselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinää. Ehkä tulet\nsunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellä.\n\nOli mentävä jokivarrelle heinään, laamannin ohi. Ajattelin: ehkä näet jo\nveneen ja riennät avopäin rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa\non vieraita, lienee nimipäivä, syntymäpäivä, voi olla vaikka kihlajaiset,\nniistä minä tiedän heidän juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja\nolkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittävät äyräällä renkaita\nilmaan, huudahdellen, hypähdellen, naurahdellen; sinä lennätät rengasta\ntuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa\nvenettä, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perässä.\n\nMenenkö maihin? En.\n\nOlisi ollut sinulla kiireempi käydäksesi, jos tulit tänne sen tähden,\nkuin jo kuvittelin.\n\nSatoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epäilyn ja\nepävarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen -- sillä en enää jaksa uskoa\nmahdolliseksi mitään siitä, mitä olin kuvitellut. Eikö siinä ollutkaan\nmitään taikaa, että tulit, eikö merkinnytkään mitään, että istuit ja\nodotit puutarhan penkillä, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja\nheitit portilla kukan ja huiskutit tien käänteessä kättä.\n\nMitä sinä minusta, semmoinen kuin sinä, semmoisesta kuin minä, kömpelö,\nsaamaton, sinä hieno toisen maailman tyttö, noiden suurellisten sukua.\nOlen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja\nunien näkijä -- enkä kuitenkaan jaksa päästä siitä omin voimin eroon, en\nkoskaan.\n\nRaadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä\nladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste\nkarhon päällä -- kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin\ntoivon.\n\nKun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki näkyvät olevan poissa. Kun\ntulen kotiin, kysyn:\n\n\"Onko uusi opettajatar käynyt?\"\n\n\"Ei ole näkynyt,\" äiti melkein ärähtää kankaansa takaa, iskien pirtaa,\n\"ovat kuulemma olleet retkillä pitkin pitäjää ajelemassa vieraidensa\nkanssa... Ja taitaa katsella sitä omakseen tuomarin poika,\" äitinsä\nhaastoi.\n\n\"Lieneekö jo saanut?\"\n\n\"En tiedä,\" tiuskaa äiti.\n\nTulee väsyneen työmiehen raukea sunnuntai. En välitä enää mistään. Ei\nsiis ole mikään muuttunut. Riutuva päivä paistaa iltaisia pihoja pitkin,\nilottoman sunnuntain sanomattoman ikävä ehtoo, kuva eletystä ja vielä\nelettävästä. Lepään aittani yläsillalla ja luen lehteä. Varpuset\nnarskuttavat katon harjalla. Äitivanha istuu kamarinsa ikkunassa,\nsilmälasit nenällä ja tutkii sanaa.\n\n\n\n\nNiin silloin narahtaa portti ja sinä tulet yltyleensä valkoiseen puettuna\nsiitä sisään. Sinä tulet arasti liukuen kuin metsälintu joskus eksyessään\nautioon taloon, niinkuin olisi vähän kiire, niinkuin pelkäisit\nmyöhästyväsi, silmä tähystellen joka taholle, kummastellen, eikö täällä\nollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei äiti\nkuule, katsahdat aittaankin päin, huulilla utelias hymy ja silmissä\nkyselevä, melkein hätäytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillä\nyläsillan luukku on vain puoleksi auki ja minä en liikahda. Menet\npuutarhaan, tulet takaisin, kädessä heinänkorsi, jota heilutat, istahdat\nkeinulaudalle, suorit helmojasi -- ja minä katson sinuun ja näen silmäsi,\nvaikkeivät ne näe minua, näen joka piirteesi, odottavan ilmeesi -- kun\ntietäisin, mitä ajattelet? Sinä viimein rykäiset ja minä myös, ennenkuin\nastun aitasta ulos. Sinä sanot: -- Ah!\n\n\"Iltaa,\" sanon minä.\n\nOlet noussut, ilostunut, punastut, värähdät -- mitä?\n\n\"Voi, annatteko anteeksi,\" sinä sanot ja tarjoat minulle molemmat kätesi.\n\n\"Mistä niin?\"\n\n\"Etten ole tullut ennen teitä kiittämään.\"\n\n\"Eihän siinä mitä kiittämistä.\"\n\n\"Onhan -- kun olette toteuttanut hartaimman toivoni.\"\n\n\"Sehän oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja\nsuosituksilla.\"\n\n\"Miten hyvänsä, mutta kiitos kuitenkin.\"\n\n\"Käymmekö sisään?\"\n\n\"Istumme tässä.\"\n\n\"Nähkääs, saanko kuitenkin selittää. Siellä oli koko ajan vieraita ja\nretkiä ja kaikenlaista muuta ... ja minun täytyi ... mutta nyt se saa\nriittää ... minä melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla,\nmutta en päässyt sisään.\"\n\n\"Olette saanut maalia hihaanne.\"\n\n\"Kiipesin ikkunaan... Tahtoisin nyt heti paikalla päästä sinne --\njärjestämään ja toimimaan -- milloin voin muuttaa?\"\n\n\"Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...\" arvelin teidän muuttavan\nlaamannista vasta syksyllä.\"\n\n\"Ei, minä muutan sinne heti ... tulin pyytämään avaimia.\"\n\n\"Ehkä saan tulla teitä saattamaan ja näyttämään? Valjastan heti. Käytte\nehkä siksi aikaa äidin luo.\"\n\n\"Emmekö mene mieluummin jalkaisin?\"\n\n\"Niinkuin tahdotte.\"\n\nÄiti tulee.\n\n\"Valkoinen kuin morsian -- ja jos jo lieneekin -- mutta jos olisi totta,\nmitä puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana.\"\n\n\"Ei ole totta, täti kulta,\" sinä sanot tyynesti hymähtäen, ja minä näen,\nettä se ei ole totta.\n\n\"Suottahan minä vain, ilman aikojani,\" sanoo äiti ja hänen ryppynsä\nsäteilevät, suupielistä ja silmäin kulmista yli kasvojen.\n\nSuli siihen sen takatalven lumi -- eikä sitä sitten enää koskaan satanut\nmeidän onneemme.\n\n\n\n\nMuistatko --? ... kysyn, sillä nythän meitä on tästä lähtien näitä\nmuistelemassa kaksi -- muistathan sen ikimuistoisen ensimäisen\nkävelyretkemme kesäisenä iltana ja yönä, aina uudelleen eletyn, joka\nkerta kun yhdessä kääntelimme onnemme kuvakirjan lehtiä.\n\nSillä kävelyllä ja sinä lämpimänä kesäisenä iltana, joka vähitellen\nvaihtui viileäksi yöksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylän talojen,\noikopolkua peltojen läpi, vähän matkaa suuren tyynen järven rantaa,\nsitten syrjätietä koulun lehtoiseen niemeen ja sieltä takaisin maantielle\nja vielä raikasta, helähtelevää hongikkoa siihen, missä erottiin, mutta\nei erottukaan -- sillä kävelyllä pantiin koko tulevan elämämme pohja,\nvirisi yhteiselämämme johtosävel soimaan aina tähän päivään asti.\n\nEt aavistanut, mikä riemu täytti rintani, kun minä maantielle tultuamme\nkysyin: -- Menemmekö niittyjä myöten suoraan pappilan kautta vai ympäri? --\nja sinä sanoit: -- Menemme ympäri, niin emme tapaa heitä. -- Ovatko ne\nsiellä? -- Ovat -- vaan en välittäisi nyt heistä -- tahdon olla nyt teidän\nkanssanne.\n\nSinä käyt toisella puolen tietä, minä toisella, uusi, yltyleensä valkea\npukusi tumman vihreää havumetsää vasten. Sinä vaikenet hetken, sitten se\ntulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydämelläsi:\n\n\"Minä tätä tietä siksi, että saisin kerrankin häiritsemättä puhua\ntotisista, joista täällä ei kukaan välitä -- sillä ne totisesti eivät\nvälitä muusta kuin niistä pienistä omistaan, nämä täällä niinkuin\nheikäläiset kaikkialla, ei mitään yleistä harrastusta, ei isänmaallista\ninnostusta -- ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein säälivät minua,\nettä olen antautunut opettajaksi ... pitävät sitä päähänpistona ... olisi\nmuka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle -- minä\nlopulta melkein suutuin ja läksin -- oikeassa oli opettajani: 'ei tämän\nkansan kultuuria linnoista käsin luoda -- aivan toisista keskustoista kuin\nkartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee\nsäteilemään Suomen saloille.' Ja se on totta -- näinä kahtena viikkona minä\nvasta oikein olen sen huomannut -- minä olen siitä nyt niin varma, niin\nvarma -- kun vain voisin ja osaisin!\" -- ja sinä taoit nyrkillä avoimeen\nkämmeneesi.\n\n\"Te varmaan voitte.\"\n\n\"Luuletteko?\" sinä sanoit lämpimästi ja astuit askeleen keskemmälle tietä\nomalta puoleltasi, ja minä samoin omaltani, ja me kävelimme kohta\nrinnakkain, lähekkäin, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka\nsamalla oli tarttunut minuun.\n\n\"Täällä ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketään henkiheimoa, ei\nainoatakaan ymmärtäjää...\"\n\n\"Ei täällä ole, ei ole ollut minullekaan.\"\n\n\"Mutta meidän täytyy siis, ainakin meidän olla sitä toisillemme. Kyllä\nminä tietäisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyö kyllä\nmenee, sen tiedän, mutta minusta pitäisi muutenkin herättää, virittää --\ntahdotteko auttaa minua?\"\n\nMinä sanon -- sydän sykkyrällä -- että minä, mitä suinkin voin, että minä\nkyllä -- ja että kokemukseni ovat juuri samat.\n\n\"Katsokaa, se menee kyllä, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitä\nolisi niin sanomattoman paljon, -- minun täytyy saada teidät mukaan --\ntehän olette sekä talonpoika että herra -- juuri niinkuin jokaisen olisi\noltava tässä maassa, täällä maalla... Minä heti nähtyäni teidät\nlaivassa sain kuin ilmestyksen, että siinä hän on, jos missään, jota\ntarvitsen: ylioppilaslakki ja kotikutotakki. -- Minne te sieltä juhlasta\nyhtäkkiä katositte?\"\n\n\"Olitte siellä aina niiden minulle vieraiden ympäröimänä.\"\n\n\"Niin, niin, se oli sellaista touhua... Mutta te ihan kuin kartoitte\nminua.\"\n\n\"Enhän tiennyt, mitä olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut\ntuntematonna...\"\n\n\"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!\" sinä\nsanoit melkein kiivaasti, ollen leikillä suuttuvinasi ja sitten sille\nnaurahtaen, hiukan hämilläsi.\n\n\"Mitä te sanoitte?\"\n\n\"Ettekö enää muista?\"\n\n\"Tahtoisin kuulla sen vielä kerran.\"\n\n\"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, että meillä tytöillä oli\nsiellä kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet\nminun osalleni. Nyt sen kuulitte -- vielä kerran!\n\n\"Saanko vielä kysyä: mikä minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja\nihastuttavaa?\"\n\n\"Ettekö katsonut siellä koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen,\nhirveän totinen, ehkä hiukan ujo, avosilmäinen, otsa aatteellisissa\nrypyissä, suu asianymmärtävässä supussa, lakin reunan alla kähertynyt\nvalkoinen tukan reuna -- nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan --\nolennoitunut kuva siitä, minkä olin luonut itselleni 'isänmaan\ntoivosta', joka elää vain aatteissa ja ihanteissa, niinkuin minusta\npitikin.\n\n\"En minä, valitettavasti kyllä, siellä juuri ollenkaan niissä aatteissa\nja ihanteissa elänyt ... päinvastoin minä menetin senkin vähän, mitä olin\nsitä ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi.\"\n\n\"Ette te ole mitään menettänyt...\" -- Ja sitten sinä taas sanoit oikein\ntotisesti: \"Ja sentähden täytyy meidän, kahden ja ainoan täkäläisen,\ntehdä liitto.\"\n\n\"Kuinka ajattelette?\"\n\n\"Työliitto ... valistusliitto ... teidän täytyy vastata kaikkia\ntoiveitani -- toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?\"\n\n\"Mutta millä tavoin olette ajatellut?\"\n\n\"Antakaa minulle ensin kätenne ... näemme sen sitten, millä tavalla ...\npääasia on aluksi, etten ole täällä missään yksin. Jos ette lupaa,\nperuutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta.\"\n\n\"Eihän toki, eihän toki -- kyllähän minä tietysti teen kaikki, minkä vain\nvoin.\"\n\n\"Kiitos.\"\n\n\"Mitä nauratte?\"\n\n\"Pelästystänne -- että ehkä jäisitte ilman opettajaa.\"\n\n\"Mutta ettehän minua ollenkaan tunne, mistä tiedätte, että minä kelpaan\nteidän tarkoituksiinne?\"\n\n\"Jos en tiedä, niin tunnen, aavistan ... kuulen äänestänne ja näen\nilmeestänne ... sitä paitse täti laamanska on kertonut teistä ja\ntoimistanne täällä. -- Sieltä niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tähän,\nniin ne eivät huomaa.\"\n\nLaamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri\nolimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne\nolivat ohi.\n\nSinä nauroit:\n\n\"On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heitä vastaan...\"\n\nMe nousemme. Sinä kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnität sen rintaani.\nEt puhu mitään, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun\nsinä samassa hyppäät takaisin maantielle.\n\nOlen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmärrä vielä, mitä tämä\noikein on. Onko hän tullut heidän luotaan kokonaan minun luokseni? Hänkö\nminulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietääkö hän,\naavistaako hän, mitä hän oikein on minulle? Eihän tämä vain olle mikään\nnäköhäiriö, eihän hän vain vielä pyrähtäne pois niinkuin lintu polulta --\neikä jää muuta kuin oksan heilahdus? -- Hänkö pyytää minua avukseen, minua\nyhteistyöhön, minua liittoonsa, joka täällä kaiken ikäni en ole muuta\nniin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmärtäjää? Tuleeko hän\nomakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista?\nVälittääkö hän minusta muutenkin kuin aate- ja työtoverina? Mutta sama\nse, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellistä, uskomatonta, että\ntämä on nyt näin, sittenkuin äsken oli niin kokonaan toisin. Minä kysyn\ntätä kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhä edelleen, ja\nminä vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua -- josta sinä yhä\nlämpenet ja äänesi värähtää ja povesi nousee ja silmäsi tummuu.\n\nMe ohjelmoimme yhä edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylän\ntalojen. Se on haaveilua enemmän kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi\nvaihtuvat, sinulla on mielestäni aate toinen toistaan onnistuneempi ja\ntarpeellisempi. (Ne olivat niitä, joita kaikkia sitten koetimme\ntoteuttaa.)\n\n\"En missään ole kuullut niin kauniita ääniä kuin täällä, tuossa kirkossa\n-- minkä ihanan kuoron täällä voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava\naikaan! On ihmeellistä, kuinka sellainen kuoro yhdistää ja kuinka sen\nkautta pääsee heitä lähelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja\nkuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitä innostuttaa ja saada\nheitä mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidät hereille heidän omalla\nlaulullaan.\"\n\n\"Kansan laululla kansan.\"\n\n\"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihän siellä koululla kuulu olevan edes\nurkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen\nainakin täytyy saada nuo herrasväetkin mukaan. Meillä on tehtäviä\nloppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!\"\n\n\"Me --! Meillä --! -- Vaikka koko elinajaksemme --!\"\n\nTahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa -- minä sinun kanssasi -- me\nkaksi -- me, sinä ja minä... Herää aatteita ja alotteita, joista ei\näsken ollut aavistustakaan, löydän itsestäni semmoista, jota en olisi\nuskonut olevankaan. Alkaa nyt, mikä sitten jatkui kautta koko elämän,\nettä sinä hedelmöität, annat uskoa ja luottamusta. Minä aina aloin kuin\nkuivua, kun sinä joskus satuit olemaan poissa... Eihän se, mitä\nsuunnittelimme, ollut mitään niin erikoisen nerokasta, ei mitään\nitsessään ihmeellistä ja uutta, mutta siinä oli minulle ihmeellistä se,\nettä me molemmat aioimme samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.\n\nKaikki käy niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut -- olemme jo kauan\nsitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan\nsitten sointuneet yhteen, näistä jo monesti puhuneet ja sopineet, ja\nvoisimme kulkea käsikädessä. Minä sanon vähä väliä: \"Niin juuri, juuri\nsitä minäkin olen\", ja sinä sanot samoin -- ja sehän se sitten on ollutkin\nelämänlaulumme ainainen kerronta. Minä sanon, että juuri näitähän minäkin\nolen kaiken ikäni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut\nhenkiheimoa eikä ymmärtäjää.\n\n\"Ei minullakaan ole ollut sitä, johon olisin oikein sointunut,\" sinä\nsanot -- \"muita kuin vanha opettajani,\" sinä sitten hetken kuluttua lisäät.\n\n\"Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetä ja metsänvartijan Johanna ja\nhänen miehensä.\"\n\n\"Ketä ne ovat?\" sinä kysyt ja minä kerron heistä hiukan, minä kerron,\nettä Johanna oli toinen rakkauteni, kun hän oli pieni tyttö ja minä vielä\npienempi poika; ensimäinen rakkauteni oli eräs punainen tyttö, joka onki\ntuolla pappilan laiturilla.\n\n\"Onko teillä ollut montakin rakkautta?\" sinä kysyt, hymähdät.\n\n\"On,\" sanoin minä samoin ... \"oli vielä eräs tyttö koulukaupungissa, jota\nen edes puhutellut, ja eräs laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja\nTaaton täti, isäni sisar.\"\n\n\"Eikö muita?\"\n\n\"Ja eräs, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entä teillä?\"\n\n\"On minullakin ollut -- eräs, josta en tiennyt, oliko häntä vai eikö.\"\n\nMinä tahtoisin puhua siitä enemmän, kertoa koko elämäni, päästä sinua\nvielä lähemmä. Minä tahtoisin sanoa, mikä minusta näyttää olleen sen\ntarkoitus: se, etten joutunut täältä pois, voidakseni täällä olla apuna\nsinulle, kun kerran ehkä tulet, että täällä varta vasten valmistuisin\nkaikkeen siihen, mihin sinä minua täällä tarvitset. Sinähän tarvitset\nminua, minähän kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole\nsamanlainen kuin ne muut täällä -- ja jos en olisi jäänyt tänne, en olisi\nsinusta se, mikä olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elämälläni on\nsiis ollut tarkoitus, edeltämäärätty, sinun tähtesi, sitä varten, että\nvoisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada tämän kaiken sinulle\njotenkuten sanotuksi, jotta tietäisit, ja luottaisit...\n\nMutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän\nyksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä.\nPorttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja\nniiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle\novet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen\nsen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä... Sinä huudahtelet ja ihastelet\nuusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli\nkirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän\ntalon pääty ja sen katon yli koivut.\n\n\"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?\"\n\n\"Ei näy, ikävä kyllä.\"\n\n\"Mutta lippu näkyisi.\"\n\n\"Meillä ei ole lippua.\"\n\n\"Laittakaa se lippu, minä laitan myös.\"\n\nSuljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi\nyhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain\nalakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä\nvireessä.\n\n\"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset\ntulevat -- miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn... Tuohon\ntäytyy laittaa puutarha -- jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä\nminä saan hevosen ja miehen -- tuletteko te auraamaan sen auki?\"\n\n\"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon -- täällä on\nteille liian kolkkoa ja yksinäistä.\"\n\n\"En voi jäädä laamanniin -- se on nyt vain niin -- enkähän tiedä, minne\nminä muuannekaan.\"\n\n\"Tulkaa meille siksi aikaa -- äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan --\nja minä myös.\"\n\n\"Ja tekö myös?\"\n\nEt vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit.\nKatsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi\nvärähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa,\nkorkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen\nvain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan\njossain kaukana.\n\n\"Kai minä nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille\nsiksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyödyksi --\nminä tarkoitan: jollain tavalla avuksi?\"\n\n\"Jos välttämättä tahdotte auttaa --\"\n\n\"Tahdon -- välttämättä.\"\n\n\"... niin voittehan auttaa äitiä kuinka paljon tahansa hänen kankaissaan\nja puutarhassaan ja taloudessaan...\"\n\n\"Minä osaan lypsää, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia\ntahansa!\" sinä yhtäkkiä riemahdat.\n\n\"Eihän meillä niitä niin erittäin hienoja.\"\n\n\"Osaan minä laittaa kalakukonkin! -- Minä tulen! -- Mutta voisinko auttaa\nmyöskin teitä? Osaan haravoida --\"\n\n\"Ja niittää --!\"\n\nSinä ryöpsähdät sille puolelle tietä, missä minä käyn.\n\n\"Minä tulen! Kuule sinä -- en minä osaa enää teititellä -- kuulehan, kun\nminä kesällä ensin autan sinua, niin sinäkö sitten talvella minua?\"\n\n\"Sehän sopii.\"\n\nMe kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt\nkätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä\nliikauttaakaan -- se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun\ntartuit siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin\ntiehaarassa.\n\n\"Nyt teidän täytyy -- sinun täytyy -- kääntyä -- kiitos, aatetoveri,\ntyötoveri, kävelykaveri! -- Näkemiin!\"\n\nAlat mennä kiireesti -- käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi\nhehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua -- sitten vielä kerran\nkäännyt.\n\n\"Kuule,\" minä sanon. \"Elä mene sinne, tule meille heti!\"\n\n\"Mitä sanot?\" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran.\n\n\"Minä sanoin: tule nyt jo meille!\"\n\n\"Näinkö myöhään?\"\n\n\"Eihän nyt ole myöhä -- äiti kyllä vielä valvoo.\"\n\nEpäröit lyhyen hetken, sitten sanot:\n\n\"Minä tulen!\" -- ja tulet.\n\nJa me kävelemme takaisin saman tien, jonka äsken olimme tulleet.\n\nÄiti vielä valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi\nolkapäillä, käärittynä tiukalle käsivarsien ympärille.\n\n\"No?\" sanoo hän.\n\n\"Saako tämä nuori neiti tulla meille yöksi?\"\n\n\"Tottahan toki.\"\n\n\"Saanko jäädä leipomaan ja kutomaan? -- minä osaan!\"\n\n\"Ja niittämään ja haravoimaan?\"\n\n\"Johan nyt toki -- mutta aivanko totta, että tulet meille?\"\n\n\"Totta...\"\n\n\"No, voi minun päiviäni...\"\n\n\n\n\nMuistatko vielä --? -- kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme\npenkillä puutarhan lehtimajassa.\n\nMinäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit\nsinä:\n\n\"Tiedä -- että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran\nnäin.\"\n\n\"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin ... sinä olet minulle koko\nentinen elämäni, ja olet tämä nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ...\nminulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut\nmukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana.\"\n\nSinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja\nsanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja\nkalpeina:\n\n\"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä\nvanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit\najatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua\nhuomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' ... tai ehkä:\n'Semmoinen hän on oleva' ... ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka\nsinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan,\nvaikka odotin -- ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään -- enkä\ntiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt\nmielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin\nvarma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei\ntulisi -- minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä\nnäkymättömän linnun viserrys.\"\n\n\"Rakas -- sinä -- onko se totta?\"\n\n\"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta -- eikä\nsiinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida,\nsillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään\nviritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on\nse soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen.\"\n\nPäästit käteni ja virkoit vielä:\n\n\"Ja minä tahdon vielä sanoa sinulle sen, että minä tulin juhlille vain\nsitä varten, että ehkä tapaisin sinut siellä -- ja kun kohtasin sinut\nlaivassa, niin minä tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, mutta en\nuskaltanut sinua lähestyä, koska pelkäsin, ettet ehkä tulisi välittämään\n-- ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennä -- ja vain sinua\nvartenhan minä tulin sitten tänne -- ja kun odotin sinua tässä puutarhan\npenkillä enkä tiennyt, tulisitko, niin en voinut käsittää, mikä minusta\ntulisi, jollei tämä sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun\näitisi minun äitini... Ja nyt olen sanonut minä, mitä minulla oli\nsanottavana. Sano sinä nyt, mitä sinulla on.\"\n\n\"Jos minä sanoisin, mitä minulla on sanottavana sinusta, niin pitäisi\nminun sanella sinulle koko elämäni.\"\n\n\"Sanele.\"\n\nMinä sanelen ne sinulle, aina iltaisin päivän työn päätyttyä, kaikki,\nnäin kuin tässä. Minä tuon sinulle kaikki, mitä minulla on ollut\nsiihenastista itseäni ja onneani -- kaikki nämä kukkaset keväiseltä\nniityltä. Sinä sanot: -- Tuo vielä, tuo vielä! -- Ja minä tuon, ja kun\ntuon, sinä sanot: -- Kuule, on ihan kuin olisin nämä ennen nähnyt, kuin\nolisin ollut siinä kaikessa minäkin mukana! --\n\nOlitkin!\n\nKun toin sen siitä tämän talon hyvästä haltijasta, jota olin hoitanut ja\npalvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitä osasin ja ymmärsin, jotta\nhän täällä viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elämässäni onni, ja\nkun sanoin, että se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tätä\ntaloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinä, niin\nsanoit:\n\n\"En minä ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minä, mutta minäkin\ntahdon sitä hoitaa niinkuin sinä, täällä ja sinussa ja minussa, itsemme\nja muiden onneksi -- hoidamme sitä yhdessä.\"\n\nJa kuinka me sitä hoidimme, kaiken hyvän haltijaa -- omaksi onneksemme ja\nmuiden ja kuinka koetimme koko tämän maan ja kansankin onneksi -- senhän\nsinä tiedät. Mutta vaikka tiedätkin, niin minä vielä kerron siitä\nsinulle, sillä niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja\nsinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä\nmitään kerrottavana, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden\nonnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä\nlähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten olletkin.\n\n\n\n"]