Viiden jännityskertomuksen kokoelma sisältää muun muassa niminovellin, jossa pieni valtio saartaa Englannin sukellusveneillä. Muissa tarinoissa käsitellään varhaista ilmailua, yliluonnollisia kokemuksia sekä historiallista nyrkkeilyä.
Arthur Conan Doylen 'Vedenalaisten saartama maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 980. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
VEDENALAISTEN SAARTAMA MAA
ja muita jännityskertomuksia
Kirj.
ARTHUR CONAN DOYLE
Suomennos
K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1939.
SISÄLLYS:
Vedenalaisten saartama maa. Jännittävä hetki. Kauhujen keskelle neljänkymmenentuhannen jalan korkeuteen. Kuollut kertoo kuolemastaan. Lordi Barrymoren tappio.
VEDENALAISTEN SAARTAMA MAA.
Otteita kapteeni John Siriuksen
laivapäiväkirjasta.On suorastaan hämmästyttävää, etteivät englantilaiset, joilla on käytännöllisen kansakunnan maine, koskaan huomanneet heitä uhkaavaa vaaraa. Monet vuodet he olivat kuluttaneet armeijaansa ja laivastoonsa vuosittain lähes sata miljoonaa puntaa. Oli laskettu vesille kokonaisia dreadnought-eskaadereita, joiden laivat maksoivat kaksikin miljoonaa kappale. Risteilijöihin he olivat käyttäneet suunnattomia summia, ja heidän torpeedovoimansa ja vedenalaiset laivastonsa olivat harvinaisen vankat. Heikkoja eivät olleet ilmavoimatkaan, varsinkaan lentolaivueet. Kaiken tämän lisäksi heidän armeijansa oli pienuudestaan huolimatta varsin vahva ja nieli varoja enemmän kuin mikään muu eurooppalainen armeija. Mutta sittenkin – kun koetuksen hetki tuli, ei noista mahtavista sotavoimista ollut mitään hyötyä. Perinpohjaisempi ja äkillisempi tuho ei olisi voinut heitä kohdata, vaikkei heillä olisi ollut yhtään panssarilaivaa eikä ainoatakaan rykmenttiä. Kaiken sen aikaansain minä, kapteeni John Sirius. – Palvelen laivastossa, joka kuuluu eräälle Euroopan pienimpiä valtioita. Komennettavanani oli kahdeksan alusta käsittävä laivue, jonka yhteenlasketut kustannukset nousivat kahdeksaantoistatuhanteen puntaan. Minä olen oikeutetumpi kuin kukaan muu kertomaan tapahtumain kulun.
En tahdo vaivata teitä selittämällä siirtomaan rajaa koskevaa kiistaa, joka kiihtyi yhä pahemmaksi noiden kahden lähetyssaarnaajan kuoleman johdosta. Politiikka ei kuulu meriupseerille. Minä astuin näyttämölle vasta sen jälkeen, kun uhkavaatimus oli vastaanotettu. Hänen majesteettinsa oli kutsuttanut puheillensa amiraali Horlin, ja hän oli anonut lupaa saada ottaa minut mukaansa. Hän nimittäin sattui tietämään, että olin eräissä suhteissa varsin hyvin selvillä Englannin heikkouksista ja että olin myös jonkin verran suunnitellut, millä tavoin voisimme käyttää niitä hyväksemme. Neuvottelussa oli läsnä ainoastaan neljä henkilöä – kuningas, ulkoasiainministeri, amiraali Horli ja minä. Englannin uhkavaatimuksessa myönnetty aika loppui neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua.
En petä heidän luottamustaan, vaikka sanonkin, että niin kuningas kuin ministerikin toivoivat meidän taipuvan. Heidän mielestään meidän oli mahdotonta ryhtyä uhmaamaan Ison Britannian jättiläismahtia. Ministeri oli valmistanut vastauskirjelmän, missä Englannin asettamat ehdot hyväksyttiin. Se oli pöydällä kuninkaan edessä, ja minä näin, kuinka suuttumuksen ja nöyryytyksen kyyneliä vieri hänen poskilleen, kun hän katseli paperia.
– Pelkään, ettei meillä ole valinnan varaa, sire, lausui ministeri. – Lontoossa olevalta lähettiläältämme on vast'ikään saapunut tämä tiedonanto, joka todistaa sikäläisen yleisön ja sanomalehdistön olevan tässä suhteessa yksimielisempää kuin milloinkaan. Kiihtymys on suuri, varsinkin sen jälkeen kuin Malort, maltittomasti menetellen, osoitti halveksimista lipulle. Meidän täytyy taipua.
Kuningas katsoi surullisesti amiraali Horliin.
– Olisi mieletöntä ryhtyä vastarintaan, virkkoi hän.
– Toivoisin kuitenkin, että ennen kuin teette päätöksenne, sire, suvaitsisitte kuulla, mitä kapteeni Siriuksella on sanomista. Hän on laatinut varsin laajaperäisen taistelusuunnitelman englantilaisia vastaan, lausui amiraali.
– Mahdottomuuksia! virkahti kuningas kärsimättömästi. – Aivan hyödytöntä! Luuletteko, että kykenette voittamaan heidän suunnattoman armadansa?
– Sire, vastasin, – olen valmis antamaan henkeni vakuudeksi siitä, että neuvoani seuraamalla pakotatte ylpeän Englannin polvilleen neljän tai enintään kuuden viikon kuluessa.
Äänessäni oli sellaista vakuuttavaa varmuutta, että kuninkaan mielenkiinto nousi, ja hän huomautti:
– Tunnutte olevan hyvin varma asiastanne, kapteeni Sirius.
– Minulla ei ole minkäänlaisia epäilyksiä.
– Ja mitä te siis neuvoisitte?
– Neuvoisin, sire, kokoamaan koko laivaston Blankenbergin linnoituksen turviin, sulkulaitteiden ja paalutuksen suojaan. Siellä se voisi pysyä, kunnes sota on ohi. Sen sijaan pyytäisin, että jätätte nuo kahdeksan sukellusvenettä minun komennettavakseni ja käytettäväkseni oman harkintani mukaan.
– Hyökkäisittekö sukellusveneinenne englantilaisten sotalaivojen kimppuun?
– Sire, en koskaan lähestyisi englantilaista sotalaivaa.
– Miksi ette?
– Siksi, että siten vahingoittaisin itseäni.
– Kuinka voi merimies tuntea pelkoa?
– Minun elämäni kuuluu maalleni, sire, eikä henkeni ole suuren arvoinen. Mutta nuo kahdeksan alusta – niistä riippuu kaikki. En voi panna niitä alttiiksi vaaralle. Mikään ei saisi minua ryhtymään taisteluun.
– Miten siis aiotte menetellä?
– Selitän sen teille, sire. – Ja minä selitin. Puhuin puolen tunnin ajan. Puhuin selvästi, ytimekkäästi ja täsmällisesti, sillä monien vahtivuorojen pitkinä, yksinäisinä tunteina olin ehtinyt ajatella valmiiksi jok'ainoan yksityiskohdan. Kaiken olin sovittanut lujaksi kokonaisuudeksi. Kuningas ei kääntänyt minusta katsettaan. Ministeri istui kuin kivettyneenä.
– Oletteko aivan varma asiastanne?
– Täysin, sire.
Kuningas nousi pöydän äärestä.
– Me emme vastaa heidän uhkavaatimukseensa, hän lausui. – Ilmoittakaa molempien kamarien tiedoksi, että suhtaudumme jyrkästi uhkaukseen. Amiraali Horli, teidän on huolehdittava, että kapteeni Siriukselta ei puutu mitään, mitä hän tarvitsee suunnitelmansa toteuttamiseen. Kapteeni Sirius, kaikki on selvää! Tehkää, niin kuin sanoitte! Kiitollinen kuninkaanne kyllä osaa palkita teidät.
En halua kuvailla kaikkia niitä toimenpiteitä, joihin Blankenbergissa ryhdyttiin, sillä kaikkihan tietävät, kuinka brittiläiset hävittivät sekä linnoituksen että koko laivaston, ennen kuin oli kulunut täyttä viikkoakaan sodanjulistuksesta. Rajoitun omiin suunnitelmiini, jotka johtivat niin kunniakkaaseen ja ratkaisevaan tulokseen.
Kahdeksan vedenalaista alustani olivat nimeltään: Alpha, Beeta, Gamma, Theeta, Delta, Epsilon, Iota ja Kappa. Niiden maine on levinnyt maailmalle niin laajalti, että ihmiset ovat alkaneet uskoa niiden muodossa ja koossa olleen jotakin erikoista. Se on kuitenkin väärä luulo. Neljä niistä, Delta, Epsilon, Iota ja Kappa, olivat kylläkin aivan uusinta mallia, mutta kaikkien suurvaltain laivastoissa oli niiden vertaisia – joskaan ei niitä parempia. Muut neljä, Alpha, Beeta, Gamma ja Theeta, eivät sensijaan olleet lainkaan uudenaikaisia aluksia; ne olivat englantilaisten veneiden vanhaa F-tyyppiä. Niiden vedenalainen deplasementti oli kahdeksansataa tonnia, ja niillä oli raskaat tuhannenkuudensadan hevosvoiman öljykoneet, pinnalla kahdeksantoista solmun nopeus, veden alla kahdentoista. Pituus oli sata kahdeksankymmentäkuusi jalkaa, leveys kaksikymmentäneljä jalkaa. Niiden toimintasäde oli neljätuhatta meripeninkulmaa, ja ne voivat pysytellä yhdeksän tuntia veden alla. Vuonna 1915 niitä pidettiin kaikkein uudenaikaisimpina, mutta nyt nuo neljä uutta alusta olivat joka suhteessa parempia. Vaivaamatta teitä yksityiskohtaisilla numeroilla voin mainita, että ne edustivat suunnilleen 25 prosentin edistystä verrattuina vanhempiin veneisiin ja että ne oli varustettu erinäisillä apukoneilla, joita ei vanhemmissa ollut. Ehdotukseni mukaisesti emme olleet ottaneet kahdeksaa suurinta Bakdorf-torpeedoa, jotka ovat yhdeksäntoista jalan pituisia, puolen tonnin painoisia ja joiden lataamiseen tarvitaan kaksisataa naulaa kosteaa puuvillaruutia. Sen sijaan olimme saaneet ammuksia kahdeksaatoista puolta pienempää torpeedoa varten. Tarkoitukseni oli, että voisin toimia täysin riippumattomana tukikohdastani.
Tietysti minun kuitenkin oli järjestettävä itselleni jokin tukikohta, ja ryhdyinkin siis heti sitä tarkoittaviin toimenpiteisiin. Blankenberg oli siihen tarkoitukseen huonoin ajateltavissa oleva paikka. Tarvitsinko oikeastaan lainkaan satamaa, jonka vihollinen milloin tahansa saattoi saartaa tai valloittaa? Minulle kelpasi mikä paikka tahansa. Lopulta valitsin pienen huvilan, joka sijaitsi syrjäisellä rannikolla lähes viiden mailin päässä lähimmästä kylästä ja kolmenkymmenen mailin päässä likeisimmästä satamasta. Sinne kuljetutin salaa yönaikaan öljyä, irtonaisia koneenosia, ylimääräisiä torpeedoja, akkumulaattorisulakkeita, varaperiskooppeja ja kaikkea, mitä varastoon tarvittiin. Entisen sokerileipurin valkeaksi kalkittu pikku huvila – siinä minun tukikohtani sotiessani Englantia vastaan.
Veneet olivat Blankenbergin satamassa, mihin nyt lähdin. Siellä olivat varustelutyöt kiivaassa käynnissä, ja silmäys merelle riitti kiihoittamaan yhä uusiin ponnistuksiin. Englannin laivasto kokoontui. Määräaika ei ollut vielä loppunut, mutta oli päivänselvää, että taistelu alkaisi heti sen päätyttyä. Neljä vihollisen lentokonetta kierteli huimaavan korkealla yläpuolellamme linnoituksiamme tarkastellen. Majakkamme tornista laskin merellä olevan kolmekymmentä panssarilaivaa ja risteilijää sekä joukon trallaajia, joita Englanti käyttää miinavyöhykkeiden murtamiseen. Sataman suut olivatkin varustetut kahdellasadalla miinalla, joista puolet olivat sysäys-, puolet sytytysmiinoja. Mutta tulokset osoittivat, etteivät ne voineet vihollista pidättää, sillä kolmen päivän perästähän sekä laivasto että kaupunki olivat tuhon omat.
Selonteko sodan tapahtumista ei kuulu minulle; minun on selvitettävä vain oma ja itse asiassa ratkaiseva osuuteni niihin. Ensi työkseni lähetin kiireesti neljä vanhempaa alustani paikkaan, jonka olin valinnut tukikohdakseni. Siellä niiden piti odottaa, pysytellä sukelluksissa, kantokyky negatiivisena, kahdenkymmenen jalan syvyydessä, lähellä rantaa, ja ne saivat nousta pinnalle ainoastaan yönaikaan. Olin ankarasti kieltänyt niitä hyökkäämästä vihollisen kimppuun, oli tilaisuus miten houkutteleva hyvänsä. Niiden tuli pysytellä aivan hiljaa piilossa, kunnes saisivat toisia ohjeita. Tämän selvitin varalaivaston päällikölle kapteeniluutnantti Panzalle ja puristaen hänen kättään hyvästiksi jätin hänelle toimintamme yleisiä periaatteita koskevat määräykset. Niitä hän voi soluttaa käytäntöön, kulloinkin olosuhteiden vaatimukset huomioonottaen.
Sen jälkeen kohdistin kaiken huomioni omaan laivastooni, jonka jaoin kahteen osaan. Iota ja Kappa jäivät oman päällikkyyteni alaisiksi, Deltan ja Epsilonin komentajaksi tuli kapteeni Miriam. Hänen piti itsenäisesti toimia Englannin kanaalissa, kun taas minun asemapaikkani olisi Doverin salmessa. Selitin hänelle koko suunnitelman. Sitten tarkastin, oliko kummankin aluksen varustelu riittävä niiden kantokykyä silmälläpitäen. Molemmilla oli neljäkymmentä tonnia kreosoottiöljyä pinnallakulkua sekä sukelluskoneita käyttävää suurta sähködynamoa varten. Kuten jo mainitsin, oli kummassakin aluksessa kahdeksantoista torpeedoa sekä viisisataa laskettavan pikatykkimme kahdentoista naulan painoista ammusta. Pikatykki oli sijoitettu kannelle, mutta laskettiin tietenkin sukeltaessamme vedenpitävään säiliöön. Sitä paitsi meillä oli varaperiskooppeja ja radiomasto, joka tarpeen vaatiessa voitiin pystyttää tähystystorniin. Muonaa oli kuudeksitoista päiväksi kunkin veneen kymmenhenkiselle miehistölle. Tällaiset olivat varustukset noissa neljässä sukellusveneessä, joiden piti tuhota koko Ison Britannian laivasto ja armeija. Auringon laskiessa sinä päivänä – oli huhtikuun kymmenes – lähdimme historialliselle retkellemme.
Miriam oli lähtenyt aikaisemmin, sillä hänen asemapaikalleen oli paljon pitempi matka. Stephan, joka komensi Kappaa, seurasi minua, mutta tietenkin meidän piti toimia toisistamme riippumatta, niin että samoilla vesillä ja samoissa asioissakin liikkuessamme tuskin joutuisimme toisiamme kohtaamaan sen jälkeen, kun olimme sulkeneet tähystystorniemme työntöluukut Blankenbergin rauhallisesta satamasta lähtiessämme. Viittoilimme toisillemme hyvästi kumpikin tornistamme. Sitten annoin puhetorveen käskyn koneenkäyttäjälleni panna koneet täyteen käyntiin – vesisäiliöt olivat jo täynnä ja kaikki ilma-aukot ja luukut suljetut.
Kun aallonmurtajan suojasta päästyämme vaahtopäiset aallot alkoivat vyöryä vastaamme, painoin voimakkaasti syvyysperäsintä, ja niin aloimme laskeutua. Lasilinssien lävitse näin, miten veden vaaleanvihreä väri muuttui tummansiniseksi painemittarin osoittaessa kahtakymmentä jalkaa. Odotin, kunnes olimme painuneet neljänkymmenen jalan syvyyteen ja päässeet siten englantilaisten sotalaivojen alapuolelle. Kaiken aikaa meitä uhkasi vaara omalla miina-alueellamme. Sitten ohjasin laivani taas vaakasuoraan asentoon, ja pian kaikui korvissani suloisena soitantona sähkökoneitteni hiljainen, tasainen surina. Nautin tietäessäni kiitäväni kahdentoista solmun tuntivauhtia suurta tehtävääni kohti.
Seisoin tornissani vipujani tarkkaillen, ja jos tornin kupu olisi ollut lasista, olisin nähnyt brittiläisten saartolaivojen jättiläisvarjot yllämme. Yhdeksänkymmentä minuuttia pidimme läntistä suuntaa ja sen jälkeen nousimme pinnalle suljettuamme sähkökoneen. Vesisäiliötä emme tyhjentäneet. Kävi ankara aallokko, ja tuuli tuntui olevan kiihtymässä. Minusta olikin näin ollen viisainta pitää luukkua vain vähän aikaa kerrallaan avoinna, sillä kantovoima on niin täpärästi laskettu, ettei pidä ryhtyä mihinkään varomattomuuksiin. Korkeiden aaltojen harjalta aukeni näköala Blankenbergiin päin. Iltaruskon purppuroimaa taivasta vasten kuvastuivat vihollislaivaston mustat savupiiput ja niiden takana majakka ja linna. Kuulin tykinlaukauksen jyrähtävän, ja ammunta alkoi. Katsoin kelloani. Se oli kuusi. Määräaika oli päättynyt ja sota alkanut.
Läheisyydessämme ei näkynyt ainoatakaan alusta, ja kun nopeutemme pinnalla on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin veden alla, tyhjensimme vesisäiliöt ja annoimme valaanselkämme nousta näkyviin. Koko yön kuljimme lounaista suuntaa keskimäärin kahdeksantoista solmun nopeutta. Seisoessani aamulla viiden aikaan yksinäni pienellä komentosillallani näin kaukana lännessä Norfolkin rannikon hajallaan olevien valojen vilkkuvan. "John Bull veikkoseni", sanoin silloin itsekseni, "nyt saat oppia jotakin, ja minä olen opettajasi. Olen saanut tehtäväkseni opettaa sinulle, että on mahdotonta elää keinotekoisissa olosuhteissa ja kuvitella niiden olevan hyvinkin luonnollisia. Enemmän harkintaa, Johnny kulta, ja vähemmän puoluepolitiikkaa – sen opetuksen tahdon sinulle antaa." Mutta tunsinpa hieman sääliäkin noita avuttomia ihmisjoukkoja kohtaan ajatellessani Yorkshiren kaivostyömiehiä, Lancashiren kehrääjiä, Birminghamin metallitehtaalaisia, Lontoon laivanveistämöjen työmiehiä ja muuta työväkeä, kaikkia noita, joiden koteihin olin tuomassa nälänhädän kauhuja. Olin näkevinäni laihojen käsien ojentuvan kiihkeästi leipää kohti, ja minä John Sirius olin lyövinäni niitä säälittä alas. Olkoon menneeksi! Sota on joka tapauksessa sotaa, ja jos on tyhmä, saa kärsiä seurauksista.
Juuri ennen päivänkoittoa näkyi oikealla perälaidalla, noin kymmenen mailin päässä länsilounaassa suurenpuoleisen kaupungin valoja, luultavasti Yarmouthin. Ohjasin ulommaksi, sillä niillä tienoilla on rannikolla vaarallisia hietasärkkiä ja matalikkoja. Kello viisi ja kolmekymmentä olimme aivan Lowestoftin majakkalaivaa vastapäätä. Rantavartion vilkkuvalot himmenivät sarastuksen valjetessa heikoiksi välähdyksiksi. Merellä näkyi melkoisen vilkasta liikettä, enimmäkseen kalastajaveneitä ja rannikkopursia, mutta niiden lisäksi huomasin suuren länteen päin kulkevan höyrylaivan ja torpeedonhävittäjän, joka oli meidän aluksemme ja rannikon välillä. Sitä meidän ei tarvinnut pelätä, mutta minusta oli kuitenkin parasta pysytellä näkymättömissä. Annoin siis käskyn täyttää säiliöt, ja laskeuduimme kymmenen jalan syvyyteen. Ilokseni huomasin, että sukeltaminen kesti vain sataviisikymmentä sekuntia. Sukeltamisnopeudesta voi nopeakulkuisen vihollislaivan lähestyessä riippua koko vedenalaisen kohtalo.
Meillä oli jäljellä ainoastaan muutaman tunnin matka risteilyalueellemme. Päätinkin mennä hetkeksi levolle ja jätin aluksen Vornalin huostaan. Kello kymmenen aikaan hän herätti minut, ja nousimme pinnalle. Olimme silloin Essexin rannikolla, Maplinin hiekkasärkkien leveysasteella. Englantilaiset ystävämme olivat herttaisen vilpittömään tapaansa sanomalehdissä meille ilmoittaneet lähettäneensä torpeedoveneketjun estämään vedenalaisten saapumisen Calaisin salmen kautta. Toipienpide oli jokseenkin yhtä hyödyllinen, kuin jos heitettäisiin lauta kosken ylitse, ettei ankerias muka pääsisi eteenpäin. Tiesin, että Stephan vaikeudetta pääsisi asemapaikalleen Solentin läntiseen päähän. Minun päämääräni taas oli Thamesin suu, missä juuri olin, hyvin tietäen, mitä minun oli tehtävä ja miten toimittava. Ja tarkoitustani varten minulla oli pikku Iotani, kahdeksantoista torpeedoa ja pikatykki.
Palattuani jälleen paikalleni tähystystorniin näin periskoopissa – olimme näet taas veden alla – muutaman sadan kyynärän päässä vasemmalla puolen majakkalaivan. Kaksi miestä istui reelingillä, mutta kumpikaan ei huomannut aivan läheltä kulkevaa pikku alustamme. Ilma oli mahdollisimman edullinen vedenalaiselle merenkululle. Lievän aallokon vuoksi meitä oli vaikea huomata, mutta oli sentään siksi tyyntä, että hyvin saatoin nähdä, mitä ympärillämme tapahtui. Kolmessa periskoopissani oli kussakin kuudenkymmenen asteen kulma, niin että niiden avulla saatoin perin pohjin tarkkailla näköpiiriä puoliympyrän alalla. Kaksi brittiläistä risteilijää höyrysi Thamesista pohjoiseen vajaan puolen penikulman päässä meistä. Helposti olisin voinut katkaista niiden tien ja käydä niiden kimppuun, ellen niin tiukasti olisi päättänyt pitää kiinni suuresta suunnitelmastani. Etelämpänä kulki torpeedonhävittäjä länteen päin Sheernessiä kohti. Ja siellä ja täällä näin eri tahoilla tusinan verran pienempiä höyrylaivoja. Niihin minun ei kannattanut kiinnittää huomiotani. Sillä silloin ei ole kysymys pikku laivoista, kun on varustettava elintarpeilla suuri valtakunta. Kuljimme niin hiljaista vauhtia, kuin vain oli mahdollista veden alla pysyäksemme, ja sivuutimme joen suun odottaen sitä, mikä varmasti oli tulossa.
Kauan minun ei tarvinnut odottaa. Heti kello yhdeltä keksin periskoopissani savupilven etelässä. Puolen tunnin kuluttua näkyi jo mahtavan höyrylaivan runkokin sen kulkiessa Thamesin suuta kohti. Käskin Vornalin asettua oikean sivun torpeedoputken ääreen ja annoin ladata myöskin toisen siltä varalta, ettei ensimmäinen laukaus osuisi. Sitten kuljimme hiljalleen eteenpäin, sillä vaikka laiva kulkikin hyvää vauhtia, ehdimme hyvin katkaista sen tien. Hetkisen kuluttua oli Iota sen reitillä, ja olisin mielelläni pysäyttänyt aluksen, mutta kun meidän oli pysyttävä sukelluksissa, en uskaltanut. Ohjasin siis laivan suunnasta ulospäin. Se oli varsin suuri alus, ainakin viidentoistatuhannen tonnin kantoinen; yläosat oli maalattu mustaksi, alaosat punaiseksi, ja suuret savupiiput olivat vaaleankellertävät. Se kulki siksi syvässä, että sillä ilmeisesti oli raskas lasti. Keulassa oli ryhmä miehiä, ja jotkut heistä luultavasti näkivät isänmaansa ensi kerran. Tuskinpa he osasivat aavistaa, millä tavoin heidät toivotettaisiin sinne tervetulleiksi!
Laivan keula halkoi voimakkaasti vettä, ja komeat savupilvet nousivat piipuista. Olimme siitä enää neljännesmailin päässä. Hetkeni oli tullut. Komensin eteenpäin täyttä vauhtia ja ohjasin suoraan laivan kulkusuuntaan päin. Laskelmani eivät pettäneet. Sadan kyynärän päässä laivasta annoin merkin, kuului laukauksen suhina ja pamahdus. Samassa silmänräpäyksessä painoin voimakkaasti syvyysperäsintä, ja me putosimme syvyyteen miltei suorassa kulmassa. Räjähdys aiheutti hirveän hyökyaallon. Hetken aikaa Iota oli melkein kyljittäin. Heiluen ja täristen se pääsi taas suoraan kölilleen. Pysäytin koneet, ohjasin alukseni pinnalle ja avasin tähystystornin; uteliaina kaikki miehet riensivät luukun ympärille nähdäkseen, mitä oli tapahtunut.
Laiva oli meistä vajaan kahdensadan kyynärän päässä, ja näki selvästi, että se oli saanut surmaniskun. Peräpuoli oli jo alkanut vajota. Kuulimme, kuinka ihmiset huusivat juoksennellessaan edestakaisin kannella. Nimi näkyi – Adela, kotipaikka Lontoo. Myöhemmin kuulimme sen saapuneen Uudesta Seelannista, lastina jäädytettyä lampaanlihaa. Ihmeellistä kyllä, kukaan ei laivassa tullut ajatelleeksi, että sukellusvene oli aiheuttanut onnettomuuden, vaan kaikki luulivat, että oli törmätty ajelehtivaan miinaan. Laukaus oli murskannut oikeanpuoleisen peräkannen, ja laiva vajosi nopeasti. Kuri oli ihailtava. Näimme veneen toisensa jälkeen liukuvan alas ja lähtevän laivan kyljestä väkeä täynnä, ja se kävi niin nopeasti ja rauhallisesti kuin olisi suoritettu tavallista jokapäiväistä harjoitusta. Mutta kun eräs vene juuri oli valmiina lähtemään ja jäi hetkeksi odottamaan toisia, sattui joku veneessäolija vilahdukselta huomaamaan tähystystornini, joka oli aivan lähellä heitä. Näin heidän viittoilevan ja huutavan, samalla kuin ihmiset toisissa veneissä nousivat seisomaan voidakseen paremmin nähdä meidät. Omasta puolestani en siitä välittänyt, sillä minusta oli selvää, että he jo tiesivät joutuneensa sukellusveneen tuhoamiksi. Muuan mies kiipesi takaisin vajoavaan laivaan. Olin varma siitä, että hän aikoi radioteitse ilmoittaa, että meikäläisiä oli liikkeellä ja millä tienoilla meidät oli nähty. Se oli yhdentekevää, sillä salassahan emme kuitenkaan voineet pysyä. Jos olisin halunnut, olisin ilman muuta voinut ampua hänet kiväärilläni. Mutta minä vain viittasin heille kädelläni, ja he vastasivat tervehdykseeni. Sodassa ei tunneta henkilökohtaista vihamielisyyttä, mutta sitä enemmän julmuutta.
Katselin siis parhaillaan vajoavaa Adelaa, kun vieressäni seisova Vornal äkkiä huudahti hämmästyneenä, tarttui varoittaen olkapäähäni ja käänsi pääni toiseen suuntaan. Takanamme keskellä kulkuväylää näkyi suuri mustapiippuinen höyrylaiva, jonka perässä liehui P. & O.-laivanvarustusyhtiön tuttu lippu. Etäisyys ei ollut mailiakaan, ja hetkessä olin selvillä siitä, ettei se ehtisi kääntyä eikä päästä pakoon, vaikka olisikin jo huomannut meidät. Laskimme siis arvelematta sitä kohti, kulkien yhä edelleen veden pinnassa. Laivassaolijat näkivät aivan heidän edessään uppoavan aluksen. Mutta he näkivät muutakin, näkivät pienen, mustan pisteen liikkuvan meren pinnalla ja oivalsivat, että heitä uhkasi äkillinen vaara. Näin, kuinka miehiä syöksyi laivan partaille. Kuului kiväärinlaukausten rätinää, ja pari kuulaa litistyi meidän nelituumaista terästämme vasten. Mutta yhtä hyvällä syyllä voi ammuskella vihaista härkää paperitulpilla kuin Iotaa kiväärinkuulilla. Adela oli ollut minulle hyvä opetus, ja niinpä ammuinkin tällä kertaa torpeedoni turvallisemman välimatkan – kahdensadanviidenkymmenen kyynärän etäisyydestä. Se osui keskilaivaan, ja räjähdys oli hirvittävä, mutta itse olimme aivan turvassa. Surkuttelen ihmisiä, joita lienee ollut lähes kaksisataa, siihen luettuna seitsemänkymmentä laskaria ja neljäkymmentä matkustajaa. Kaikki hukkuivat, ja se oli todella säälittävää, mutta ajatellessani valtavaa vilja-aittaa, joka siinä vajosi, täytyi minun iloita tehtäväni onnistumisesta.
Se oli P. & O.-yhtiölle perin murheellinen iltapäivä. Saimme sittemmin tietää, että tuo toinen tuhoamamme laiva oli nimeltään Moldavia, kantavuudeltaan viisitoistatuhatta tonnia ja heidän hienoimpia höyryaluksiaan. Puoli kolmen ajoissa räjähdytimme saman yhtiön omistaman Cuscon, jonka kantavuus oli kahdeksantuhatta tonnia. Sekin oli viljalastissa tulossa itämaitten satamista. En käsitä, miksi se jatkoi matkaansa, vaikka sitä epäilemättä oli radioteitse varoitettu vaarasta. Samana päivänä räjähdytimme vielä kaksi höyrylaivaa, Robson-linjan Maid of Athensin ja Cormoratin. Kummallakaan ei ollut radiota, ja ne syöksyivät sokeasti turmioonsa. Molemmat olivat vain keskikokoisia, viiden-, seitsemäntuhannen tonnin aluksia. Jälkimmäistä upotettaessa minun oli noustava pinnalle ja ammuttava kuusi kahdentoista naulan pommia sen vedenrajan alapuolelle, ennen kuin se upposi. Kumpaisenkin laivan miehistö ehti päästä pelastusveneisiin, eikä ketään tietääkseni hukkunut.
Muita höyrylaivoja ei näkynyt, enkä niitä enää odottanutkaan, sillä joka suunnalle oli tietystikin jo lähetetty varoituksia. Mutta meillä ei suinkaan ollut syytä olla tyytymättömiä ensimmäiseen päiväämme. Maplinin hietasärkkien ja Noren välillä olimme upottaneet viisi laivaa, joiden yhteinen kantavuus oli viisikymmentätuhatta tonnia. Seuraukset tulisivat piankin tuntumaan Lontoon markkinoilla. Ja Lloyds – vanha Lloyds raukka – kuinka epätoivoisessa tilassa se nyt olikaan! Saatoin mainiosti kuvitella mielessäni, miltä Lontoon iltalehdet näyttivät, ja huutoa Fleet Streetillä. Pian saimme itsekin nähdä toimintamme tuloksia, sillä illalla pyrähteli Sheernessistä päin torpeedoveneitä kuin vihaisia ampiaisia pesästänsä. Ne syöksähtelivät kaikkiin suuntiin Thamesin suulla, ja yläpuolellamme, mustina pisteinä punaista iltataivasta vasten näkyen, parveili lentokoneita ja vesitasoja kuin variksia. Joen suun kaikki tienoot tutkittiin tarkoin, kunnes meidät viimein huomattiin. Eräässä torpeedonhävittäjässä joku haukansilmä keksi kaukoputkellaan periskooppimme ja laski täyttä vauhtia meitä kohti. Oman turmionsakin uhalla se olisi käynyt kimppuumme. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ohjelmaamme: Iota sukelsi, ja minä ohjasin itäkaakkoon, silloin tällöin nousten pinnalle. Lopuksi pysähdyimme lähellä Kentin rannikkoa, ja takaa-ajajiemme vaaniskelevat valot näkyivät kaukana lännessä. Pysyimme alallamme koko yön, sillä öisin ei vedenalaisesta ole enempää hyötyä kuin tavallisesti kolmannen luokan torpeedoveneestä. Sitä paitsi olimme kaikki väsyneitä ja levon tarpeessa. Älkää unohtako, jos teillä pumppujanne, ilmanpuristimianne ja pyörintäkojeitanne puhdistaessanne ja voidellessanne on miehistö käskettävänänne, että ihmiskoneistokin tarvitsee hiukan huolenpitoa.
Olin pystyttänyt tähystystorniin lennätintangon ja sain helposti vastauksen kapteeni Stephanilta. Hän kertoi olevansa Ventnorin leveysasteella eikä ollut päässyt asemapaikalleen koneistovian vuoksi, joka kuitenkin oli jo saatu korjatuksi. Hän aikoi seuraavana aamuna sulkea Southamptonin väylän suun. Kanaalissa hän oli tuhonnut suuren intialaisen laivan. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää. Kumpikin olimme levon tarpeessa. Kuitenkin olin seuraavana aamuna jo kello neljä taas jalkeilla ja komensin kaikki miehet aluksen tarkastukseen. Keula oli vähän liian korkealla sen vuoksi, että etumaiset torpeedot oli jo käytetty. Epäkohta saatiin korjatuksi siten, että avasimme etumaisen tasoitussäiliön ja päästimme sinne torpeedojen painoa vastaavan vesimäärän. Tarkastimme myöskin oikean kyljen ilmanpuristajan ja ensimmäisen räjähdyksen aiheuttamasta tärähdyksestä epäkuntoon joutuneen periskooppimoottorin. Tuskin olimme saaneet kaiken kuntoon, kun jo päivä koitti.
En lainkaan epäillyt, etteivätkö monet niistä laivoista, jotka ensimmäisen hälytyksen jälkeen olivat paenneet Ranskan satamiin, olisi yöllä kulkeneet Kanaalin poikki Thamesiin. Tietystikin olisin voinut hätyyttää niitä, mutta en rakasta uhkapeliä, ja mitä muuta on matka yöaikaan sukellusveneellä. Muuan höyrylaiva sattui kuitenkin myöhästymään, niin että se päivän valjetessa oli Wardenin niemen edustalla ja joutui meidän huomiomme kohteeksi. Lähdimme heti sitä kohti. Meillä oli hankala ajo, sillä laiva kulki tuimaa vauhtia, kaksi kertaa nopeammin kuin me. Saavutimme sen kuitenkin juuri, kun se yritti livahtaa ohitsemme. Viime hetkessä se huomasi meidät, sillä meidän oli vauhtia lisätäksemme täytynyt nousta pinnalle. Ampuessamme ensimmäisen torpeedon se ehti väistyä, mutta toinen laukaus oli täysosuma. Hävityksen kauhistus oli hirveä. Koko peräpuoli lensi ilmaan. Pysäytin aluksemme ja jäin katsomaan laivan vajoamista. Seitsemässä minuutissa se oli uponnut niin syvälle, että näkyvissä olivat vain mastot ja savupiiput, joihin ihmisiä oli kiivennyt. Se oli Virginia, joka kulki Bibbi-linjalla ja oli kahdentoistatuhannen tonnin kantoinen. Senkin lastina oli Idästä kuljetettavia elintarpeita. Meren pinta oli kokonaan jyvien peitossa. – John Bull saa yhä kiristää nälkävyötään, jos tätä jatkuu, virkahti Vornal seisoessamme katselemassa tuota omituista näytelmää.
Emme aavistaneet, että meitä juuri sillä hetkellä uhkasi kauhein vaara, mitä ajatella saattoi. Vielä nytkin vapisen ajatellessani, miten meidän uljas yrityksemme olisi voitu lopettaa alkuunsa. Olin avannut tornin luukun ja katselin Vornalin kanssa Virginian pelastusveneitä, kun äkkiä kuului viuhinaa ilmassa ja jotakin putosi mereen hirveästi loiskahtaen, niin että vaahto ryöppysi ylitsemme. Katsoimme ylös, ja voitte arvata, millaiset olivat tunteemme nähdessämme lentokoneen, joka haukan tavoin leijaili muutaman sadan jalan korkeudella yläpuolellamme. Äänenvaimentajansa avulla se saattoi liikkua aivan meluttomasti, ja jos sen lähettämä pommi ei olisi sattunut putoamaan mereen, olisimme olleet tuhon omat tietämättä, mikä onnettomuuden oli aiheuttanut. Nyt kone liiteli meidän kohdallamme toivoen onnistuvansa paremmin toisella yrityksellä. Mutta me emme jääneet sitä odottelemaan; painoin sukellusperäsintä ja me vaivuimme mahtavan hyökylaineen sisään. Syvyysmittari osoitti, että viidenkymmenen jalan paksuinen vesikerros erotti meidät lentokoneesta, ennen kuin pysähdyimme, sillä tiesin varsin hyvin, että sieltä voitiin nähdä sangen syvälle. Pidimme huolta siitä, ettei se enää toista kertaa päässyt jäljillemme, ja noustessamme Margaten tienoilla taas pinnalle emme sitä enää nähneet, ellei se ollut joku niistä lentokoneista, jotka liitelivät Herne Bayn yläpuolella.
Merellä ei näkynyt ainoatakaan alusta, lukuunottamatta joitakin rannikkopursia ja pieniä tuhannen tonnin höyrylaivoja, mutta olisi ollut arvoani alentavaa kiinnittää niihin minkäänlaista huomiota. Useita tunteja oleilin sukelluksissa, kun periskoopillani ei ollut mitään näytettävänä. Mutta äkkiä juolahti mieleeni muuan ajatus. Kaikille elintarpeita kuljettaville laivoille oli lähetetty radiotiedoituksia ja käsketty niiden pysytellä Ranskan vesillä yrittämättä Kanaalin yli ennen kuin pimeän tultua. Siitä olin yhtä varma kuin jos olisin saanut tiedon oman koneemme vastaanottajasta. Hyvä! Jos ne olivat siellä, oli siellä siis minunkin paikkani. Säiliöt tyhjiksi, ja niin nousimme pinta-asentoon, sillä ainoatakaan sotalaivaa ei näkynyt lähettyvillä. Rannikolla lienee kuitenkin merkinantojärjestelmä toiminut harvinaisen hyvin, sillä tuskin olin ehtinyt Pohjoisniemelle asti, kun jo kolme torpeedonhävittäjää tulla sähisti minua kohti, kukin omalta suunnaltaan. Niillä oli yhtä suuria toiveita onnistua takaa-ajossaan kuin kolmella sylikoiralla, jotka koettaisivat saada kiinni pyöriäisvalasta. Pelkästä pöyhkeilyn halusta – mikä ei suinkaan ollut oikein – odotin, kunnes ne olivat pyssynkantaman päässä. Sitten sukelsin, emmekä enää nähneet toisiamme.
Kuten jo olen maininnut, on rannikko niillä tienoilla matalaa ja hietikkoista, mikä tekee vedenalaisen meriliikkeen erikoisen hankalaksi. Pahimmassa tapauksessa alus työntää kuononsa hietakinokseen, ja siihen sitä sitten takerrutaan. Tällainen kohtalo olisi merkinnyt aluksemme loppua, vaikka itse olisimmekin helposti Fleuss-lieriöittemme ja sähkölamppujemme avulla voineet kiivetä ulos ilma-aukon kautta ja kulkea maihin pitkin meren pohjaa. Oivallisten merikorttieni avulla osasin kuitenkin kaikeksi onneksi pysytellä Kanaalissa ja selviytyä avosalmiin. Siellä nousimme puolenpäivän tienoissa pinnalle, mutta huomattuamme lähellä erään vesitason sukelsimme uudelleen puolen tunnin kuluttua. Toisen kerran noustessamme ilmoille kaikki oli ympärillämme täysin rauhallista ja Englannin rannikot näkyivät pitkin koko läntistä taivaanrantaa. Varoen Goodwin-matalikkoja kuljimme suoraan Kanaalia lounaaseen, kunnes näimme edessämme rivin mustia pisteitä. Siinä oli Doverin ja Calaisin välinen torpeedoveneketju. Sukelsimme kahden meripeninkulman päässä niistä, ja seitsemän peninkulmaa lounaisempana kohosimme takaisin pinnalle ainoankaan niistä aavistamatta, että olimme olleet juuri heidän köliensä alla kolmenkymmenen jalan syvyydessä.
Tultuamme pinnalle näimme puolen peninkulman päässä suuren Saksan lippua käyttävän höyrylaivan. Se oli Pohjois-Saksan Lloydin Altona, joka parhaillaan oli matkalla New Yorkista Bremeniin. Annoin koko runkomme kohota näkyviin ja tervehdin Altonaa lipullamme. Oli hullunkurista nähdä, kuinka ihmiset siellä ällistyivät huomatessaan meidät näillä vesillä, missä vilisi englantilaisia. He tietysti pitivät käytöstämme ainoalaatuisena uhkarohkeutena. Sydämensä pohjasta riemuiten he hurrasivat meille ja tervehtivät meitä kolmivärisellä lipullansa kulkiessaan ohitsemme. Sen jälkeen ohjasin Ranskan rannikkoa kohden.
Otaksumani osoittautuivat aivan oikeiksi. Boulognen ulkosatamassa oli ankkurissa kolme suurta brittiläistä höyrylaivaa, Caesar, King of the East ja Pathfinder, joista jokainen oli vähintään kymmenentuhannen tonnin kantoinen. Luultavasti ne arvelivat olevansa turvassa Ranskan vesillä, mutta mitä minä välitin kolmenpeninkulman-rajasta ja kansainvälisestä laista. Hallitukseni mielipiteen mukaan Englanti oli saarron alainen, elintarpeet olivat kieltotavaraa, ja niitä kuljettavat alukset siis oli tuhottava. Olihan lakimiehillä tilaisuus jälkeenpäin väitellä asiasta. Minun tehtävänäni oli koettaa parhaani mukaan näännyttää vihollinen nälkään. Tunnissa nuo kolme laivaa oli upotettu, ja Iota höyrysi Picardien rannikkoa etelään päin, uusia uhreja väijyen. Kaikkialla Kanaalissa surisi torpeedoaluksia kuin parveilevia sääskiä. En käsitä, miten ne luulivat voivansa minua vahingoittaa, sillä sehän oli sula mahdottomuus niin kauan kuin varoin tulemasta pinnalle juuri niiden kohdalla. Vaarallisempia olivat siellä täällä liitelevät lentokoneet.
Kun meri oli tyyni, täytyi minun usein painua sadankin jalan syvyyteen ollakseni niiltä varmasti piilossa. Hävitettyäni Boulognen luona nuo kolme laivaa näin kahden lentokoneen rientävän Kanaalia lounaaseen päin ja ymmärsin, että ne käännyttäisivät takaisin kaikki kohtaamansa alukset. Havren leveysasteella huomasin suuren valkean laivan, mutta se höyrysi länteen päin, ennen kuin pääsimme sen lähettyville. Todennäköisesti Stephan tai joku muu meistä piankin sen tavoittaisi. Nuo kirotut lentokoneet pilasivat meiltä joka tapauksessa sen päivä huvin. En nähnyt enää ainoatakaan höyrylaivaa vain torpeedoveneitä torpeedoveneitten jälkeen. Olihan kuitenkin lohdullista ajatella, että mitään Lontooseen aiottuja elintarpeita ei kulkenut ohitseni. Olin siis ainakin tehnyt tehtäväni, ja sitä parempi ellei minun lainkaan tarvitsisi käyttää torpeedojani. Tähän mennessä olin ampunut neljä torpeedoa ja upottanut yhdeksän alusta. Varusteitani en siis ollut tuhlannut. Yöksi palasin Kentin rannikolle ja jäin sukelluksiin Dungenessin lähelle laskeutuen vain sen verran, että runko painui veden alle.
Heti aamun sarastaessa olimme kaikki täysissä pukimissa ja valmiina siltä varalta, että tavoittaisimme joitakin laivoja, jotka olivat myöhästyneet aikoessaan pimeän turvin päästä Thamesille. Pian näimmekin suuren höyryaluksen saapuvan Kanaalia pohjoiseen. Se kulki Amerikan lipun turvin, mutta se ei minua liikuttanut, jos laiva kerran kuljetti sotakieltotavaraa Brittein saarille. Sillä hetkellä ei torpeedoveneitä näkynyt, niin että saatoimme livahtaa pinnalle ja ampua laukauksen sen keulalaidan yli. Se näytti aikovan jatkaa matkaansa, mutta ammuin uudestaan, tällä kertaa vasempaan keulalaitaan juuri vedenrajan yläpuolelle. Silloin se pysähtyi, ja muuan mies alkoi komentosillalta viittoilla hyvin kiukkuisesti. Laskin Iotan miltei laivan sivuun.
– Oletteko kapteeni? kysyin.
– Mitä per..., – en kuitenkaan tahdo tässä toistaa hänen sanojaan.
– Onko laivassanne elintarpeita? tiedustelin häneltä.
– Oletteko sokea, kun ette näe, että laiva on amerikkalainen! huusi hän kiukuissaan. – Ettekö näe Amerikan lippua? Tämä on Vermondia, kotipaikka Boston.
– Ikävä kyllä, kapteeni, minulla ei ole aikaa lörpötellä, vastasin. – Laukaukseni kutsuu tänne torpeedoveneitä, ja minä otaksun, että langattomanne on parhaillaan toimittamassa minulle ikävyyksiä. Hankkiutukaa vain nopeasti pelastusveneisiin!
Minun täytyi todistaa hänelle, että leikki oli mielestämme kaukana. Vetäydyin hiukan etäämmälle ja aloin nakutella laukauksia suoraan laivan vedenrajaan. Kun siten olin saanut kuusi reikää valmiiksi, hänelle tuli kiire. Ammuin yhteensä kaksikymmentä laukausta, mutta torpeedoa ei tarvittu. Laiva kallistui pahasti oikealle, ja hetken kuluttua oli se kääntynyt aivan kyljelleen. Siinä se makasi pari kolme minuuttia, kunnes upposi jättäen jälkeensä kahdeksan venettä täynnä ihmisiä. Luullakseni kaikki pelastuivat, mutta en voinut jäädä hankkimaan varmempaa tietoa asiasta, sillä läähättäen rynnisti paikalle joka taholta noita voimattomia vanhoja sotalaiva raukkoja. Täytimme säiliömme ja sukelsimme. Viisitoista peninkulmaa etelämpänä nousimme pinnalle. Tiesin kyllä, että tapaus synnyttäisi hirmuisen metelin – kuten kävikin – mutta sehän ei millään tavoin hyödyttänyt Lontoon leipämyymälöiden ympärille kerääntyneitä nälkiintyneitä ihmisjoukkoja, joista leipurit selviytyivät ainoastaan selittämällä, ettei heillä ollut mistä leipoa.
Voitte ymmärtää, että aloin tulla jo uteliaaksi. Oli jo aika minunkin saada tieto siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä Englanti kaikesta ajatteli. Siksi komensin erään kalastajaveneen luoksemme ja otin kaikki sen paperit. Onnettomuudeksi sillä ei kuitenkaan ollut mitään annettavana – ainoastaan jokin vaivainen iltalehti, jonka ainoat uutiset koskivat vedonlyöntejä. Tein uuden yrityksen ja laskin erään eastbournelaisen huvipurren viereen. Sen matkustajat pelästyivät puolikuoliaaksi meidän sukeltaessamme näkyviin. Heiltä minun onnistui saada Lontoonkuriirin samanpäiväinen numero.
Se oli mielenkiintoista lukemista, niin mielenkiintoista, etten voinut jättää miehistöäni siitä osattomaksi. Tiedättehän, kuinka englantilaisten on tapana ilmaista kirjoitusten sisältö lyhyin, ytimekkäin otsikoin, jotka pistävät heti lukijan silmään. Mielestäni koko lehti oli täynnä jännittäviä otsikoita, mutta itsestäni ja laivastostani löysin tuskin sanaakaan. Olimme päässeet toiselle sivulle. Ensimmäinen otsikkosarja alkoi näin:
Blankenberg vallattu.
Vihollislaivaston tuhoaminen.
Kaupunki poltettu.
Trallaajat puhdistavat miinavyöhykkeen.
Menetettyjä sotalaivoja.
Kaikkiko jo lopussa?Oli tietysti tapahtunut juuri niin kuin olin arvellut. Englantilaiset olivat todellakin miehittäneet kaupungin. Ja siihen he luulivat kaiken päättyvän. Pian he joutuisivat toisiin ajatuksiin.
Ehdittyäni jyrisevien pääkirjoitusten ohi löysin seuraavansisältöisen pikku palasen:
"Vihollisen sukellusveneitä.
"Muutamia vihollisen sukellusveneitä on liikkeellä, ja ne ovat tuottaneet huomattavaa vahinkoa kauppalaivoillemme. Maanantain ja melkein koko tiistain on ollut vaarallista liikkua Thamesin suun ja Solentin läntisen väylän tienoilla. Maanantaina vihollinen upotti Noren ja Margaten välillä viisi suurta höyryalusta; ne olivat: Adela, Moravia, Cusco, Cormarant sekä Maid of Athens. Niistä tarkempia tietoja edempänä lehdessämme. Ventnorin läheisyydessä ammuttiin samana päivänä upoksiin Bombaysta kotoisin oleva Verulam. Tiistaina joutuivat tuhon omiksi Forelandin ja Boulognen välillä Virginia, Caesar, King of the East ja Pathfinder, joista kolme jälkimmäistä silloin todistetusti oli Ranskan vesillä. Sen johdosta tasavallan hallitus on tarmokkaasti puuttunut asiaan. Samana päivänä viholliset hävittivät 'Neulain' läheisyydessä neljä laivaa, jotka olivat Queen of Sheba, Orontes, Diana ja Atalanta. Kaikki kotiin palaavat lastilaivat, jotka aikoivat Kanaaliin etelästä, ovat saaneet radiomääräyksen palata takaisin, mutta onnettomuudeksi liikkunee ainakin kaksi vihollisen vedenalaista läntisillä vesillä. Neljä karjalaivaa, jotka olivat matkalla Dublinista Liverpooliin, upposi eilen illalla, ja kolme Bristoliin aikovaa höyryalusta – Hilda, Mercury ja Maria Toser – tuhoutui Lundy-saaren tienoilla. Mahdollisuuksien mukaan on kauppa suunnattu toisiin turvallisempiin salmiin, ja vaikkakin tällaiset tapaukset ovat perin ikäviä ja tuottavat suuria tappioita sekä Lloydsille että muille asianosaisille, ei kuitenkaan ole syytä levottomuuteen. Vedenalainen voi näet vaurioitaan korjaamatta olla yhtä mittaa liikkeellä enintään kymmenen vuorokautta, ja koska jo olemme valloittaneet vihollistemme tukikohdan, on heidän merirosvomaisten urotekojensa loppu varsin lähellä."
Siihen supistuivat toimintaamme koskevat lehden tiedot. Mutta paljon sisältörikkaampi oli muuan toinen pieni uutinen. Se kuului näin.
"Vehnän hinnan, joka viikkoa ennen sodanjulistusta oli kolmekymmentäviisi shillinkiä, noteerasi Baltic eilen viideksikymmeneksikahdeksi. Maissi on kahdestakymmenestäyhdestä kohonnut kolmeenkymmeneenseitsemään, ohra yhdeksästätoista kolmeenkymmeneenviiteen, sokeri – ulkolainen puhdistettu – yhdestätoista shillingistä kolmesta pennystä yhdeksään toista ja kuuteen."
– Hyvä on, pojat! sanoin minä luettuani uutisen ääneen miehistölleni. – Saamme nähdä, että noilla riveillä piankin on enemmän merkitystä kuin kokonaisella sivulla, missä kerrotaan Blankenbergin kukistumisesta. Ja nyt lähdemme Kanaalia lounaaseen, jotta nuo hinnat nousisivat vieläkin hiukan.
Koko Lontooseen suuntautuva liikenne oli pysähtynyt – pikku Iotan saavutukseksi se ei ollut niinkään halveksittava juttu – emmekä me nähneet Dungenessin ja Wight-saaren välillä ainoatakaan höyrylaivaa, jonka vuoksi olisi kannattanut tuhlata torpeedoa. Saaren luo saavuttuamme lähetin radiosanoman kapteeni Stephanille, ja kello seitsemän todellakin ohjasimme aluksemme vieretysten lievässä aallokossa – Hengistbury Head P.P.L:ssä noin viiden peninkulman päässä lähtöpaikastamme. Kummankin aluksen miehistö kiipesi "valaansa" pyöreälle selälle ja iloitsi nähdessään taas ystävällisiä kasvoja. Stephan oli hoitanut asiansa mainiosti. Lontoolaisesta lehdestähän olin jo lukenut niistä neljästä laivasta, jotka tiistaina olivat joutuneet hänen saaliiksensa, mutta hän oli vielä sen jälkeen ampunut upoksiin kokonaista seitsemän alusta, sillä monet, jotka ensin olivat aikoneet Thamesiin, olivatkin nyt sen sijaan pyrkineet Southamptoniin. Yksi noista seitsemästä oli kahdenkymmenen tonnin laiva, joka saapui Amerikasta viljalastissa, eräs Mustaltamereltä tuleva viljalaiva ja pari taas Etelä-Afrikasta saapuvia pakettihöyryjä. Onnittelin täydestä sydämestäni Stephania hänen loistavien urotekojensa johdosta. Mutta yht'äkkiä huomasimme, että muuan torpeedonhävittäjä oli keksinyt meidät ja porhalsi täydellä höyryllä meitä kohti. Sukelsimme ja nousimme pinnalle Neulojen kohdalla, missä yhdessä vietimme yön. Emme voineet vierailla toistemme luona, sillä meillä ei ollut venettä, mutta olimme kuitenkin niin lähellä toisiamme, että saatoimme keskustella luukkujemme kautta ja pohtia suunnitelmiamme.
Stephan oli käyttänyt puolet torpeedoistaan samoin kuin minäkin, mutta emme kumpikaan halunneet palata tukikohtaamme niin kauan kuin öljyvarastoamme riitti. Kerroin hänelle, millaisia kokemuksia olin saanut hyökätessäni bostonilaisen höyrylaivan kimppuun, ja päätimme tästä lähin upottaa alukset, mikäli mahdollista, tykkitulella. Muistin ukko Horlin sanoneen: "Mitä hyötyä sukellusveneellä on tykistä?" Sen hyödyn me totta vieköön näyttäisimme hänelle. Sähkötuikkuni valossa luin Stephanille englantilaisen lehden uutiset, ja olimme yksimielisiä siitä, että oli turhaa odottaa kovinkaan monen laivan enää pyrkivän Kanaaliin. Uutisessa oleva lause "kaupan suuntautumisesta turvallisempiin salmiin" merkitsi ilmeisesti sitä, että kauppa-alukset nyt suuntaisivat kulkunsa Irlannin pohjoispuolitse purkaakseen lastinsa Glasgowissa. Olisipa meillä ollut vielä kaksi alusta, niin olisimme voineet pysäyttää liikenteen noillakin vesillä! Miten ihmeessä Englanti koskaan pystyisi vastustamaan vihollista, jolla olisi kolme- tai neljäkymmentä vedenalaista, kun mekään emme olisi tarvinneet enempää kuin kuusi tuhotaksemme sen täydellisesti! Pitkän neuvottelun jälkeen katsoimme viisaimmaksi, että minä seuraavana aamuna lähettäisin salakirjainsähkeen jostakin ranskalaisesta satamasta korkeille viranomaisillemme ja pyytäisin heitä lähettämään nuo neljä toisluokkaista alustamme risteilemään pohjois-Irlannin ja läntisen Skotlannin ympäri. Sitten lähtisin Stephanin kanssa Kanaalia koilliseen; me toimisimme Thamesin suulla ja nuo toiset kaksi venettä Irlannin merellä. Tehtyämme suunnitelmamme lähdin varhain aamulla Kanaalin poikki ja nousin maihin pienessä Etretat nimisessä kylässä, joka sijaitsee Bretagnen rannikolla. Minun onnistui sieltä lähettää sähkösanomani, ja sen tehtyäni laskin Falmouthia kohti kulkien kahden brittiläisen risteilijän kölien alitse niiden kiirehtiessä täyttä vauhtia Etretatia kohti saatuaan radioteitse tiedon meidän siellä olostamme.
Saavuttuamme Kanaalin puoliväliin jouduimme ikävyyksiin sähkökoneissamme sattuneen lyhytsulun vuoksi, ja meidän oli pakko pysyä pinnalla, kunnes olimme saaneet vahingon korjatuksi. Se oli hieman tukala paikka, sillä jos jokin torpeedoalus olisi sattunut huomaamaan meidät, emme olisi päässeet sukeltamaan pakoon. Tulevaisuuden täydellisessä sukellusveneessä onkin varmasti helpommin vaihdettavat sähkökoneenosat. Saimme kuitenkin kaiken pian kuntoon, ja sitä on pidettävä kokonaan taitavan insinöörimme Morron ansiona. Kun meidän turvattomana oli pysyteltävä paikoillamme, näin koko ajan vesitason liikuskelevan meidän ja Englannin rannikon välillä. Voin kuvitella, miltä mahtaa tuntua rotasta, joka mättäällään katselee yläpuolellaan liitelevän haukan lentoa. Kaikki kävi kuitenkin varsin onnellisesti; maarotta muuttui vesirotaksi, joka pilkallisesti heilautti häntäänsä sokealle haukka paralle sukeltaessaan turvalliseen vihreän veden syliin, missä kukaan ei voinut tehdä sille mitään pahaa.
Keskiviikkoyönä Iota oli kulkenut Kanaalin poikki Etretatiin ja vasta perjantaina puolenpäivän jälkeen saavuimme uudelle risteilypaikallemme. Matkalla sinne näin ainoastaan yhden suuren höyrylaivan. Pelko, jonka me olimme herättäneet, oli lakaissut Kanaalin laivoista puhtaaksi. Mainitun suuren höyrylaivan kapteeni oli tarkkanäköinen mies, joka tarkoin harkiten valitsi menettelytapansa, joiden ansiosta hän pääsikin vahingoittumattomana Thamesiin. Kahdenkymmenenviiden solmun nopeudella hän laski mutkitellen Kanaalia koilliseen poikkeillen odottamattomasti sinne tänne varsinaisesta suunnastaan. Iota oli hitaampi eikä kyennyt sitä saavuttamaan, enkä osannut edeltäkäsin laskea laivan suuntaa, niin että olisin voinut katkaista sen tien. Kapteeni ei tietenkään ollut meitä nähnyt, mutta otaksui aivan oikein, että olimme me missä tahansa, niin tuota menettelytapaa käyttämällä hänellä olisi suurimmat mahdollisuudet päästä meitä pakoon. Hän todella ansaitsi menestyksensä.
Mutta kapteenin menettelytapa on tietenkin mahdollinen ainoastaan leveässä Kanaalissa. Jos olisin kohdannut hänet Thamesin suulla, siitä olisi syntynyt aivan toisenlainen juttu. Lähestyessäni Falmouthia hävitin kolmentuhannen tonnin aluksen, joka tuli Corkista lastinaan voita ja juustoa.
Samana iltana – oli perjantai, huhtikuun 16. päivä – kutsuin Stephania, mutta en saanut häneltä mitään vastausta. Olin ainoastaan muutaman meripeninkulman päässä sovitusta yhtymäpaikastamme, ja kun tiesin, ettei hän enää pimeän tultua ollut liikkeellä, en voinut käsittää hänen vaikenemistaan. En voinut käsittää asiaa muuten kuin että hänen radionsa oli täytynyt joutua epäkuntoon. Mutta valitettavasti sain sittemmin tietää asian todellisen laidan Western Morning Newsin numerosta, jonka sain käsiini eräästä Brixhamista saapuneesta trallaajasta. Kappa uljaine kapteeneineen ja miehistöineen oli Englannin kanaalin pohjassa.
Lehden tiedonannosta selvisi, että Stephan oli upottanut kokonaista viisi alusta sen jälkeen, kun olin hänestä eronnut. Otaksuin, että noiden laivojen hävitys oli ollut juuri hänen työtään, siliä ne kaikki oli upotettu tykkitulella ja kaikki Dorsetshiren tai Devonshiren rannikolla. Hänen lopullisesta kohtalostaan kertoi lyhyt sähkösanoma, otsikkona: "Vihollisen vedenalainen upotettu." Sähke oli lähetetty Falmouthista ja kuului näin:
"P. & O.-yhtiön postihöyry Macedonia saapui viime yönä satamaamme. Laivan vesirajassa oli viisi ampumareikää; sen kimppuun oli hyökännyt vihollisen vedenalainen kymmenen peninkulmaa Lizard Headista kaakkoon. Vedenalainen ei ollut käyttänyt torpeedojaan, vaan oli jostakin syystä noussut pinnalle ja ampunut viisi kahdentoista naulan kuulaa puoliautomaattisella pikatykillä. Se piti ilmeisesti selvänä, että Macedonia oli aseistamaton. Mutta asia olikin niin, että Macedonia, jota oli varoitettu Kanaalissa liikkuvista vedenalaisista, oli aseistautunut apuristeilijäksi. Se alkoi ammunnan kahdella pikatykillä, joiden luodit murskasivat vedenalaisen tähystystornin. Luultavasti alus oli aivan puhkiammuttu, sillä se upposi luukut avoimina. Macedonia pysyi pumppujensa avulla vajoamatta."
Sellaisen lopun sai Kappa ja urhea ystäväni kapteeniluutnantti Stephan. Parhaimmat muistosanat hänestä luin saman lehden alanurkkauksesta. Niiden otsikkona oli: "Torihinnat" ja sisältö oli näin kuuluva:
"Vehnä (keskimäärin) 66, maissi 48, ohra 50."
No niin! Jos Stephania ei enää ollut olemassa, tarvitsin minä kohta välttämättömämmin kaiken mahdollisen tarmoni. Nopeasti laadin suunnitelmani, mutta ne muodostuivat sangen seikkaperäisiksi. Koko sen päivän – lauantain – vietin Cornwallin rannikon ja Land's Endin läheisyydessä ja upotin kaksi höyrylaivaa. Stephanin kohtalo oli opettanut minut käyttämään torpeedoja, kun kävin suurempien alusten kimppuun, mutta koska tiesin Englannin hallituksen kaikkien risteilijäin olevan kantavuudeltaan yli kymmenentuhannen tonnin, niin voin huoletta turvautua tykkiini silloin, kun pienempiä laivoja sattui eteeni. Molemmat äsken mainitsemani laivat, Yelland ja Playboy – jälkimmäinen oli amerikkalainen – olivat aivan vaarattomia, niin että lähestyin niitä sadan kyynärän päähän ja ammuin ne aivan äkisti upoksiin annettuani ihmisten ensiksi astua pelastusveneisiin. Vähän ennen auringonlaskua sattui ulottuvilleni kuitenkin niin oivallinen saalis, etten voinut päästää sitä ohitseni. Jokainen merimieshän tuntee tuon ihanan merenvaltiattaren nähdessään sen neljä kermanväristä mustareunaista savupiippua, sen valtavat mustat kyljet ja punaiset kupulaidat ja sen korkeana kohoavan valkean yläosan. Puhkuen se oli tulossa Kanaaliin kahdenkymmenenkolmen solmun nopeutta, ja kevyesti kuin viiden tonnin moottorivene se näytti kantavan neljäkymmentäviisituhatta tonniansa. Se oli tuo "Valkean Tähden" linjan kuningatar Olympic, joka kerran oli ollut suurin ja yhä vieläkin oli kaunein kaikista valtamerihöyrylaivoista.
Näky oli komea sen halkoessa sinisiä aaltoja, jotka hajosivat keulassa valkeaksi vaahdoksi, ja sen ylpeitten ääriviivojen kuvastuessa lännen rusottavaa taivaanrantaa vasten, missä iltatähti jo vilkkui.
Laiva oli noin viiden peninkulman päässä, kun sukelsimme lähteäksemme sitä vastaan. Olin arvioinut oikein. Katkaistessamme sen tien ammuimme torpeedomme. Se osui. Voimakas vesipyörre kiepautti meitä ympäri. Periskoopistani näin, että laiva kallistui kyljelleen; se oli saanut surmantärähdyksen. Se vajosi hitaasti, ja ihmisillä oli hyvää aikaa pelastautua. Meri oli täynnä sen pelastusveneitä. Tultuamme noin kolmen peninkulman päähän nousimme pinnalle, ja malttamattomana miehistö pyrki luukuille katselemaan tuota ihmeellistä näkyä. Laiva upposi keula edellä, ja hirvittävä räjähdys lennätti kaikki savupiiput hajalle. Meidän olisi varmaankin pitänyt hurrata, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan siihen halua. Olimme kaikki intohimoisia merimiehiä, ja sydämeemme koski nähdessämme tuon uljaan aluksen murskattuna kuin kurja munankuori. Tuimasti annoin määräykseni, ja joka mies oli paikallaan laskiessamme edelleen luoteista kohti. Kierrettyäni Land's Endin sähkötin molemmille seuralaisaluksilleni, ja seuraavana päivänä kohtasimme toisemme Hartlandin niemen luona Bideford-lahden eteläisessä osassa. Sillä välin oli Kanaalin läpi vapaa pääsy, mutta sitä eivät englantilaiset tietäneet, ja otaksuttavasti Olympicin menetys keskeyttäisi kaiken laivaliikenteen ainakin päiväksi tai pariksi.
Kun Delta ja Espilon olivat tulleet aluksemme viereen, vastaanotin kummankin päällikön, Miriamin ja Varin raportin. Kumpikin oli ampunut kaksitoista torpeedoa, ja yhteensä he olivat upottaneet kaksikymmentäkaksi höyrylaivaa. Deltan miehistä oli yksi kuollut tapaturmaisesti koneita käyttäessään, ja kaksi Epsilonin miestä oli saanut syttyneestä öljystä palohaavoja. Otin heidät alukseeni ja siirsi omista miehistäni yhden kumpaankin veneeseen. Jaoin heidän kanssaan myös ruokavarani, jäljellä olevan öljyni ja torpeedoni, vaikka olikin tavattoman hankalaa siirtää tavaroita vaappuvasta aluksesta toiseen samanlaiseen. Kello kymmeneen mennessä se kuitenkin oli tehty, ja molemmat veneet kykenivät olemaan vielä kymmenen päivää liikkeellä, Itselleni jätin vain kaksi torpeedoa ja läksin laskemaan Irlannin merta pohjoista kohti. Toisen torpeedoistani tarvitsi samana iltana muuan karjankuljetuslaiva, joka aikoi Milfordin satamaan. Saavuttua myöhään yöllä Holy Headin kohdalle kutsuin pohjoisessa päin olevia aluksiani, mutta en saanut mitään vastausta. Niillä oli sangen puutteelliset radiolaitteet. Seuraavana päivänä kolmen tienoissa iltapäivällä sain heikon vastauksen. Tunsin suurta helpotusta tietäessäni, että ne siis olivat saaneet sähköttämäni ohjeet ja olivat asemapaikallaan. Ennen iltaa olimme kaikki kokoontuneet Sanda-saaren suojaan Kintyren niemen edustalle. Olinpa mielestäni kuin mikäkin amiraali katsellessani viittä rivissä olevaa valaanselkääni. Panzan raportti oli oivallinen. He olivat kulkeneet Pentlandin vuonon kautta ja saapuneet risteilypaikalleen neljäntenä päivänä. Vähintäkään vahinkoa itselleen tuottamatta he olivat hävittäneet jo kaksikymmentä laivaa. Määräsin, että Beetan oli annettava öljyä ja torpeedoja noille toisille kolmelle, jotta ne kykenivät jatkamaan risteilyänsä. Beetan kanssa laskimme sitten kotiinpäin ja saavuimme tukikohtaamme sunnuntaina huhtikuun 25. päivänä. Kap Warthin leveysasteella minun onnistui saada sanomalehti eräästä pikku kuunarista.
"Vehnä 84; maissi 60; ohra 62." Mitä merkitsivätkään tämän rinnalla taistelut ja pommitukset! Maamme koko rannikko oli tiukkien, moninkertaisten saartoketjujen sulkema, ja englantilaiset olivat vallanneet kaikki satamat, pienimmätkin. Mutta mitäpä syytä heillä olisi epäillä pientä sokerileipurinhuvilaani enempää kuin muitakaan kymmentätuhatta rannikolla olevaa taloa? Olin iloinen erottaessani periskoopissani sen koruttoman valkean etusivun. Nousin sinä yönä maihin ja löysin varastoni koskemattomina. Ennen aamua Beeta ilmoitti tulostaan; olin näet valaissut ikkunat sille opastukseksi.
Minun ei tarvitse luetella kirjelmiä, jotka minua yksinkertaisessa päämajassani odottivat. Ne ovat ja pysyvät sukuni aateliskirjoina. Niiden joukossa oli kuninkaani ikimuistettava tervehdys. Hän toivoi, että saapuisin pääkaupunkiin, mutta tämän ainoan kerran rohkenin kieltäytyä noudattamasta hänen käskyjänsä. Tarvitsin kaksi päivää – tai oikeammin kaksi yötä, sillä valoisan ajan pysyttelimme veden alla – saadakseni kaikki varastot siirretyiksi aluksiin, ja minun oli koko ajan itse oltava mukana. Kello neljä kolmantena aamuna Beeta ja minun pikku lippulaivani taas laskivat merelle suunnaten kulkunsa alkuperäiselle asemapaikallemme Thamesin suulle.
Minulla ei ollut aikaa lukea sanomalehtiä varustelujemme kestäessä, mutta matkalla sain tietää uutiset. Englantilaiset olivat miehittäneet kaikki satamamme, mutta muuta vauriota emme olleet kärsineet, sillä meillä oli Eurooppaan mainiot rautatieyhteydet. Hinnat olivat tuskin ollenkaan muuttuneet, eikä teollisuutemme ollut häiriintynyt. Huhuiltiin, että brittiläiset hyökkäisivät maahan, mutta minähän tiesin, että se oli turhaa puhetta. Olihan englantilaisten ja pitänyt tähän mennessä oppia, että olisi suorastaan murhaamista lähettää merelle sotilaita kuljettavia laivoja, kun kerran vedenalaisia oli liikkeellä. Vasta rakennettuaan tunnelin he voivat käyttää mannermaalla oivallista, kotimaan ulkopuolella suoritettavia sotatoimia varten varustettua armeijaansa, mutta niin kauan kuin ei ole tunnelia, on koko armeija Euroopalle tyhjää ilmaa. Oma maani oli siis hyvässä asemassa eikä sillä ollut vähintäkään pelon aihetta. Mutta Iso Britannia sai jo tuntea minun lujan otteeni puristusta. Kun se tavallisissa oloissa tuottaa ulkoa neljä viidettäosaa elintarvikkeistaan, nousivat hinnat ennenkuulumatonta vauhtia. Maassa olevat varastot alkoivat osoittaa tyhjentymisen oireita, ja uutta tavaraa taas saatiin niihin tuiki vähän. Lloydsin vakuutusmaksut olivat nousseet niin korkeiksi, että kun elintarvikkeet vihdoin saapuivat markkinoille, niiden hinta ylitti kansan ostokyvyn. Leipä, joka tavallisissa oloissa olisi maksanut viisi pennyä, maksoi nyt shillingin ja kaksi pennyä. Naula häränlihaa nousi kolmeen shillinkiin ja neljään pennyyn, lampaanliha kahteen shillinkiin ja yhdeksään pennyyn – kaikki muu samassa suhteessa. Hallitus oli tarmokkaasti tarttunut asiaan, tarjonnut heti viljasta korkean palkinnon, mutta sen tuottama hyöty ehtisi tuntua vasta viiden kuukauden kuluttua, ja jo paljon aikaisemmin – kuten sanomalehdet huomauttivat – olisi puolet saaren väestöstä kuollut nälkään. Oli voimakkaasti vedottu kansan isänmaanrakkauteen – oltiin varmoja siitä, että kauppasota oli tilapäistä ja että oli vain pysyteltävä kärsivällisinä vähän aikaa, niin kaikki selviäisi. Mutta kuolevaisuusprosentti oli jo huomattavasti noussut, varsinkin lasten, jotka kärsivät maidon puutetta, sillä karja teurastettiin ravinnoksi. Vakavia levottomuuksia oli sattunut Lanarkshiressa ja keskikreivikunnissa, ja Lontoon itäosien sosialistiset liikkeet muistuttivat sisällissotaa. Varsin arvossapidetyt lehdet alkoivat jo väittää, että Englannin asema oli sietämätön ja että rauha oli heti tehtävä, jos tahdottiin välttää murhenäytelmä, josta tulisi historian suurimpia. Minun tehtävänäni oli nyt todistaa, että he olivat oikeassa.
Toukokuun toisena päivänä olin Maplinin hietasärkkien luona, Thamesin suusta pohjoiseen. Beeta lähetettiin saartamaan Solentia. Sen piti korvata surullisesti hukkunut Kappamme. Ja nyt todellakin kuristin Isoa Britanniaa – Lontoo, Southampton, Bristolin kanaali, Liverpool, Pohjoiskanaali, Glasgowin väylä, kaikkia näitä pitivät alukseni silmällä. Suuret lastihöyryt lienevät, kuten sittemmin saimme kuulla, purkaneet tavaransa Galwayssa ja länsi-Irlannissa, missä elintarvikkeita sai halvemmalla kuin milloinkaan muulloin. Kymmeniätuhansia ihmisiä lähti Englannista Irlantiin säästyäkseen nälkäkuolemasta. Mutta ei ole niinkään helppoa siirtää koko suurta väestöä, ja voi sanoa, että toukokuun keskivaiheilla koko kansa sai nähdä nälkää. Silloin oli vehnä sadassa, maissi ja ohra kahdeksassakymmenessä. Itsepintaisimpienkin oli pitänyt ruveta huomaamaan, että tilanne oli kestämätön.
Suuremmissa kaupungeissa kansa parkui leipää raatihuoneiden edustalla, kaikkialla ahdistettiin ylempiä ja alempia virkamiehiä, ja eräitä heistä murhasivat hurjistuneet joukot, joista suurin osa oli epätoivoisia naisia, jotka olivat nähneet pikku lapsiensa kuolevan voimatta niitä auttaa. Maalla käytettiin ravinnoksi juuria, puunkuorta ja kaikenlaisia villikasveja. Lontoossa vahvat sotilasvartiostot suojelivat ministerien asuntoja ja parlamenttitaloa. Pääministerin ja ulkoasiainministerin henkeä uhkailtiin alituisesti, ja väkivaltaisuuksiakin yritettiin. Ja kuitenkin oli hallituksella sotaan ryhtyessään ollut puolellaan maan kaikkien puolueiden ehdoton kannatus. Todellisia syyllisiä olivat ne, jotka eivät olleet kyllin tarkkanäköisiä huomatakseen ajoissa, että mikäli Iso Britannia ei itse tuottanut elintarvikkeitaan taikka tunnelin avulla tehnyt mahdolliseksi kuljettaa niitä saarelleen, olivat armeijan ja laivaston hyväksi uhratut suunnattomat rahamäärät hukkaan heitettyä pääomaa, jos vastustajalla vain oli muutamia vedenalaisia sekä kykeneviä miehiä niitä hoitamaan. Englanti oli usein tehnyt tyhmyyksiä, mutta selviytynyt kuitenkin ehjin nahoin. Tällä kertaa se oli ollut tyhmä ja saanut siitä kärsiä. Onni on oikukas ystävä, johon ei voi luottaa.
Joutuisin vain toistamaan sellaista, minkä jo kerran olen kuvaillut, jos kertoisin kaikista toimistamme ensimmäisinä kymmenenä päivänä saavuttuani takaisin asemapaikalleni. Poissa ollessani laivat olivat tulleet rohkeammiksi ja alkaneet taas näyttäytyä. Ensimmäisenä päivänä tein lopun neljästä. Tämän tempun jälkeen minun oli lähdettävä kauemmaksi, ja Ranskan vesillä tapasinkin muutamia. Kerran oli meidän käydä pahasti siitä syystä, että jotakin roskaa oli joutunut kingstonläppiemme väliin, niin etteivät ne toimineet aluksen ollessa veden alla. Aluksen kantokyky joutui näin ollen mitä kovimmalle koetukselle. Saman viikon lopulla Kanaali oli taas selvä, ja lähdimme molemmat, Beeta sekä oma alukseni, taas länteen päin. Siellä saimme iloisia uutisia Bristolin seuduilla olevalta toveriltamme, joka vuorostaan oli saanut tietoja Deltasta Liverpoolin puolelta. Tehtävämme oli täytetty. Emme tosin kylläkään voineet ehdottomasti estää kokonaan elintarvikkeitten saapumista Brittein saarille, mutta olimme kuitenkin saaneet aikaan sen, että perille päässyt tavara oli niin huikean kallista, etteivät työttömyydestä kärsivän köyhälistön varat mitenkään riittäneet sen ostamiseen. Turhaan hallitus koetti hallita tilannetta mitaten ja jakaen muona-annokset niin kuin kenraali linnoitusväelle. Tehtävä oli liian jättiläismäinen – edesvastuu liian hirvittävä. Ei edes ylpeä ja sitkeän uuras Englantikaan voinut kauemmin sitä kestää.
Muistan varsin hyvin, miten sain tiedon asiasta.
Olin Selsea Billin leveysasteella, kun näin pienen sotalaivan saapuvan Kanaalia etelään. Tapoihini ei ollut milloinkaan kuulunut eteläänpäin kulkevien alusten hätyyttäminen. Sellaiseen olivat torpeedoni, vieläpä kuulanikin, aivan liian kalliita. Mainittu laiva kiinnitti kuitenkin erikoisesti huomiotani, sillä se kulki mutkitellen juuri meitä kohti.
– Tuo varmaankin etsii minua, ajattelin, – mutta mitä ihmettä se hupsu aikoo tehdä, jos se minut löytää?
Olin pinnalla ja valmistauduin sukeltamaan siltä varalta, että laiva tulisi lähemmäksi. Mutta juuri sillä hetkellä – suunnilleen puolen meripeninkulman päässä meistä – sen perä kääntyi meihin päin, ja hämmästyksekseni näin sen tangossa liehuvan punaisen, sinirenkaallisen lipun, oman rakkaan lippumme. Ensin luulin, että se oli vihollisen ansa, jolla meitä houkuteltiin menemään lähemmäksi. Sieppasin kiikarin ja huusin Vornalia, ja samassa jo tunsimmekin laivan. Se oli Juno, ainoa risteilijämme, joka vaurioitta oli kestänyt leikin. Mutta miksi se paljasti lippunsa vihollisvesillä? Yht'äkkiä asia selvisi minulle; katsoin Vornaliin, ja me lankesimme toisten syliin. Sen täytyi merkitä aselepoa – tai rauhaa!
Ja rauhaa se merkitsi. Kun olimme tulleet Junon viereen ja meitä tervehtivät riemukkaat eläköönhuudot olivat vaienneet, saimme kuulla tuon iloisen uutisen. Saimme määräyksen palata heti Blankenbergiin. Ja niin Juno jatkoi matkaansa Kanaalia pitkin ryhtyen kokoamaan toisia aluksiamme. Me palasimme satamaamme, pinnalla kulkien, ja Pohjanmerellä sivuutimme Englannin koko laivaston. Miehet tungeskelivat laivojen laidoille meitä katselemaan. Vieläkin muistuvat elävästi mieleeni heidän jurot, vihaiset kasvonsa. Monet puivat meille kiroillen nyrkkiä, kun kuljimme ohi. He eivät osoittaneet mieltään siksi, että olimme tuottaneet heille vahinkoa – annan englantilaisille täyden tunnustuksen siinä suhteessa, että he eivät kanna kaunaa urheaa vihollista kohtaan, kuten buurisodan aikana näimme – vaan siksi, että olimme heidän mielestään menetelleet raukkamaisesti ahdistaessamme kauppa-aluksia ja karttaessamme sotalaivoja. Samalla tavoinhan arabialaiset pitävät sivustahyökkäystä häpeällisenä ja epämiehekkäänä. Sota ei ole sunnuntaimetsästystä, hyvät englantilaiset ystäväni! Se on vimmattua, epätoivoista painiskelua, missä koko ajan on koetettava päästä selville vihollisen heikkouksista. Teillä ei ole oikeutta soimata minua siitä, että keksin teidän heikon kohtanne. Se oli velvollisuuteni. Ehkäpä upseerit ja matruusit, jotka tuona toukokuun aamuna rypistivät otsaansa pikku Iotalle, myöhemmin, kun ansaitsemattoman tappion ensi katkeruus oli ehtinyt haihtua, myönsivät kohdelleensa minua väärin.
Jätän toisille tilaisuuden kuvata tuloni Blankenbergiin, missä kansanjoukot odottivat rajun innostuksen vallassa ja missä kukin vene vuorostaan sai osakseen komeita vastaanottojuhlallisuuksia. Jokainen miehistämme ansaitsi ehdottomasti valtion myöntämän vuotuisen eläkkeen, jonka turvin hän saattoi elää riippumattomana lopun ikäänsä. He olivat saavuttaneet loistavan kestävyysennätyksen kyetessään sellaisen mielenjännityksenkin uhalla olemaan niin pitkän ajan luonnottomassa ahtaudessa ja kehnossa ilmassa. Maa voi täydellä syyllä olla ylpeä merimiehistään.
Rauhanehdot eivät olleet ankarat, sillä meillähän ei ollut varaa tehdä Isoa Britanniaa vakituiseksi viholliseksemme. Tiesimme liiankin hyvin, että saimme voitostamme kiittää erikoisia olosuhteita, jollaisia ei enää milloinkaan pääsisi syntymään, ja että saarivaltio muutaman vuoden kuluttua olisi yhtä voimakas kuin konsanaan aikaisemmin ja ehkä entistäänkin ehompi saamastaan opetuksesta viisastuttuaan. Olisi mieletöntä ärsyttää sellaista vastustajaa. Järjestettiin molemminpuoleinen lipputervehdys, siirtomaaraja vahvistettiin uudella sopimuksella, emmekä me vaatineet mitään sotakorvausta lukuunottamatta sitä, että Englanti sitoutui korvaamaan vahingon, jonka vedenalaistemme sotatoimet kansainvälisen oikeudenpäätöksen mukaisesti mahdollisesti olivat Ranskalle ja Yhdysvalloille aiheuttaneet. Ja niin sota oli lopussa.
Tästä lähin ei Englanti enää rupea tuolla tavoin torkkumaan. Sen järjetön sokeus johtui osittain siitä harhaluulosta, etteivät viholliset käyttäisi torpeedoja kauppa-aluksia vastaan. Terveen järjen nimessä sen olisi pitänyt käsittää, että viholliset valitsevat aina parhaan sopivaksi katsomansa menettelytavan – eivät ne rupea kyselemään, mitä saisivat tehdä, vaan toimivat ensin – vasta jälkeenpäin on pakinoimisen aika. Nykyisin koko maailma on sitä mieltä, että jos saarto kerran julistetaan, niin sen ylläpitämiseksi kaikki keinot ovat luvallisia. Ja estäessämme elintarvikkeiden tuonnin Englantiin sodan aikana menettelimme yhtä järkevästi kuin linnoituksen piirittäjä, joka koettaa saada ehkäistyksi piiritetyn alueen muonituksen.
Kaikkein onnistuneimmin lopetan tämän selontekoni esittämällä alun eräästä Timesin pääkirjoituksesta, jonka lehti julkaisi heti rauhanteon jälkeen. Se on tavallaan yhteenveto siitä, mitä Englannissa yleensä terveellä arvostelukyvyllä varustetuissa piireissä ajateltiin tapahtuman merkityksestä ja sen antamista opetuksista.
"Kaiken tämän surkeuden keskellä", lausuu kirjoittaja, "menetettyämme suuren osan kauppalaivastostamme sekä yli viisikymmentätuhatta ihmishenkeä, meillä kuitenkin on eräs lohdutus, nimittäin se, että satunnainen voittajamme on liian heikko valtio kyetäkseen käyttämään hyväkseen voittonsa hedelmiä. Jos jokin suurvalta olisi meitä tällä tavoin nöyryyttänyt, olisi meidän varmasti ollut pakko luovuttaa kaikki siirtomaat ja muut merentakaiset alueet sekä maksaa suuri vahingonkorvaus. Olisimme ehdottomasti voittajan armoilla, pakotettuja alistumaan hänen asettamiinsa, vaikka kuinkakin ankariin ehtoihin. Vihollisemme on ollut kyllin järkevä tajutakseen, ettei sen tule väärinkäyttää satunnaista menestystään, ja se on ollut jalomielinen loppuselvityksessä. Jos olisimme joutuneet jonkin suuremman valtion käsiin, olisi suurvalta-asemastamme tehty loppu.
"Ja yhä vieläkin on vaara olemassa. Voisi sattua, että joku saisi päähänsä ryhtyä vihamielisyyksiin meitä vastaan, ennen kuin olemme ehtineet palauttaa järjestyksen, ja käyttäisi tuota helposti keksittyä asetta, jota tässä olemme selvitelleet. Tämän mahdollisuuden varalta hallitus tuotattaa yleisillä varoilla maahan suunnattomia elintarvikevarastoja. Uuteen satoon on aikaa ainoastaan muutama kuukausi. Ylimalkaan ei meillä ole syytä huolestumiseen lähitulevaisuutta ajatellen, vaikka levottomuudenkaan syitä ei puutu. Uusi, voimakas hallituksemme on epäilemättä tarmokkaasti käyvä niihin käsiksi aivan toisin ottein kuin nuo edesvastuuttomat valtiomiehet, jotka saattoivat meidät sotaan huomaamatta ennakolta, miten avuttomina joutuisimme uuden nopean sodankäyntitavan uhreiksi.
"Jo nyt voidaan hahmotella suuntaviivoja sille toiminnalle, jolla laiminlyöntejä ryhdytään korjaamaan. Ensinnäkin on tärkeintä, että puoluemiehemme huomaavat, että on olemassa paljon tärkeämpiäkin asioita kuin heidän pikkumaiset, vapaakauppaa ja suojatullijärjestelmää koskevat kiistansa. Silloin ei todellakaan ole aikaa saivarrella, kun maa on vakavasti järkyttyneessä ja vaarallisessa tilassa, josta se voi pelastua ainoastaan tuottamalla kotimaassa ainakin sellaisen määrän elintarvikkeita, että voi elättää asukkaansa. Onko tähän päästävä siten, että määrätään tulleja ulkolaisille elintarvikkeille, vai palkitsemalla kotimaan tuotteita, vaiko käyttämällä molempia tapoja yhtäaikaisesti, tämä kaikki on nyt pohdinnan alaisena. Mutta itse periaatteeseen nähden kaikki puolueet ovat yksimielisiä, ja vaikkakin se epäilemättä aiheuttaa joko hintojen nousua tai työläisluokkien ravinnon laadun huonontumisen, niin onhan maa ainakin turvassa sellaiselta hirveältä vitsaukselta, minkä äskettäin saimme kokea. Kaikki epäilykset ovatkin jo haihtuneet. Sen täytyy tapahtua. Siitä koituvia etuja on maanviljelysharrastuksen elpyminen ja – toivottavasti – maatyöväen siirtolaisuuden loppuminen, ja ne riittävätkin vastapainoksi noille ilmeisille haitoille.
"Toiseksi olemme saaneet oppia, että meidän on rakennettava Kanaalin alitse kaksi kaksoisraiteista rautatietä yhden asemesta. Peruutamme tätä asiaa koskeneet lausuntomme, sillä palstoillamme on ehdotusta aikaisemmin vastustettu. Nyt meidän on myönnettävä, että jos tuollaisen rautatien yhteyteen olisi liitetty hyvin järjestetty elintarvikkeiden kuljetus Marseillesta, niin olisimme säästyneet äskeisestä tappiostamme. Pysymme entisessä väitteessämme, että tunneli ei yksistään takaa turvallisuuttamme, sillä vihollisella voisi olla Välimerellä liittolaisia. Mutta sotiessamme ainoastaan jotakin pohjoista valtiota vastaan siitä olisi meille varmasti verratonta hyötyä. Tällaisesta tunnelista voi tosin koitua vaarojakin, mutta ne ovat merkitykseltään mitättömiä verrattuina niihin vaaroihin, jotka meitä tunnelin puuttuessa uhkaavat. Uutena ehdotuksena on esitetty, että meidän olisi elintarvikkeiden kuljetusta varten rakennettava suuria vedenalaisia kauppalaivastoja suojellaksemme itseämme vaaralta, joka nyt on jättänyt niin synkän sivun maamme historiaan."
JÄNNITTÄVÄ HETKI
Tapausten näyttämönä oli Eastbournen ja Tunbridgen välinen tie, verrattain lähellä Crossin Handia oleva autio nummitaival. Oli syyskesän sunnuntaiyö, puoli kahdentoista aika. Hitaasti tietä pitkin vieri auto.
Se oli pitkä ja kapea Rolls-Royce, ja se kulki tasaista vauhtia, kone hiljaisesti suristen. Tienvierillä huojuvat heinä- ja kanervamättäät liukuivat nopeasti kuin kultahohtoiset tuokiokuvat auton lyhtyparin valokehien ohi, jotka saivat ympäröivän pimeyden näyttämään tavallista mustemmalta. Tiellä loisti tulipunainen valotäplä, mutta takalyhdyssä, josta valo lähti, ei näkynyt numerolaattaa. Auto oli avoin matkailuvaunu, mutta kuunvalottoman yön pilkkopimeänkin keskellä olisi sitä tarkkaavalta tuskin jäänyt huomaamatta, että ääriviivat olivat kovin epäselvät. Kun jostakin avoimesta tuvanovesta sattui valoa autoon, selvisi syy: koko keskiosa oli peitetty liehuvalla pumpulikudosverholla ja samoin oli pitkä, musta etupääkin verhottu jollakin omituisella tavalla.
Oudon ajoneuvon merkillinen ajaja oli hartiakas ja järeärakenteinen mies. Hän istui ohjauspyörän yli kumartuneena, tyrolilaishatun lieri vedettynä syvään silmille. Sen luomassa mustassa varjossa hehkui sikari. Hänellä oli yllään pieniruutuisesta kankaasta tehty tumma ulsterikappa, jonka kaulus oli nostettu korville. Miehen istuessa selkä kumarassa kaula pisti jyrkästi esiin, ja kun auto parhaillaan kone pysäytettynä liukui alaspäin viettävää tietä, näytti siltä, kuin hän olisi tähystellyt pimeään jotakin kiihkeästi haluamaansa esinettä etsien.
Jostakin kaukaa etelästä kuului heikko autontorven toitotus. Tällaisena yönä ja tällaisessa paikassa kaikki liikenne suuntautui ehdottomasti etelästä pohjoiseen, kun ihmiset, jotka olivat poistuneet Lontoosta levätäkseen lauantain ja sunnuntain, virtasivat takaisin pääkaupunkiin – huvituksista velvollisuuksiin. Mies suoristautui ja kuunteli tarkasti. Aivan oikein, nyt kuului ääni uudestaan ja varmasti etelästä päin. Hän kurottautui yli ohjauspyörän ja katsoi jännittyneenä pimeyteen. Sitten hän äkkiä heitti pois sikarin ja veti syvään henkeänsä. Kaukana edessäpäin olevassa tienkäänteessä oli vilahtanut kaksi pientä keltaista pistettä. Ne katosivat johonkin notkoon, ilmestyivät taas näkyviin ja katosivat uudelleen. Verhotussa autossa istuva toimeton mies vilkastui äkkiä. Hän otti taskustaan mustan kangasnaamion ja pani sen kasvoilleen sovittaen sen niin, ettei se millään tavoin estänyt näköä. Hetkeksi hän paljasti asetyleenikäsilyhdyn, heitti pikaisen yleissilmäyksen valmisteluihinsa ja asetti sitten lyhdyn istuimella olevan mauserpistoolin viereen. Sitten hän veti hattunsa vielä syvempään otsalle, nosti jarrun ja käänsi ohjauspyörää. Vavahtaen lähti pitkä musta vaunu liikkeelle, ja voimakkaat koneet huohtivat kevyesti sen vieriessä loivaa rinnettä alas. Mies kumartui eteenpäin ja sammutti lyhdyt. Mustan nummen poikki kulkeva tummanharmaa juova oli nyt ainoa hänen matkaansa osoittava merkki. Vastakkaiselta suunnalta alkoi pian kuulua puhkumista, sätkätystä ja kolinaa toisen auton ponnistellessa mäkeä ylös. Sen raskas vanhanaikainen kori tärskyi ja hölskyi, ja kone jyskytti kuin uupunut sydän. Keltaiset valot hupsahtivat vielä kerran näkyvistä pieneen alanteeseen. Kun ne uudestaan ilmestyivät mäen harjalle, ei autojen välimatka enää ollut kolmeakymmentä kyynärää pitempi. Pimeä auto seisahtui tielle aivan poikittain, niin ettei toinen päässyt eteenpäin, ja ilmassa heilahti asetyleenilamppu. Kuului, kuinka myöhemmin saapuneen jarrut ryskähtivät, kun sen täytyi pysähtyä.
– Vähältä piti, ettei tapahtunut onnettomuutta, huusi vihastunut ääni. – Mikä hitto teitä vaivaa, kun lyhdyissänne ei ole valoa? En nähnyt teistä merkkiäkään, ennen kuin olitte aivan lyhtyjeni edessä!
Tulokasta kohti ojennetun asetyleenilampun valossa näkyi hyvin närkästynyt sinisilmäinen, keltaviiksinen ja punakkakasvoinen nuori mies. Hänellä oli vanhanaikainen kahdentoista hevosvoiman Wolseley, jonka ohjauspyörän ääressä hän istui yksinään. Närkästynyt ilme vaihtui äkkiä hämmästykseksi. Pimeätä autoa ajanut mies oli hypähtänyt istuimeltaan, toisen kasvoja kohden kohotettiin pitkäpiippuinen musta pistooli, sen takaa näkyi musta naamio, ja naamion aukoista katseli murhanhimoinen silmäpari.
– Kädet ylös! komensi tuima ääni. – Kädet ylös, tai muuten – Nuori mies ei suinkaan ollut pahimpia pelkureita, mutta kätensä hän joka tapauksessa nosti.
– Nouskaa autosta! sanoi hyökkääjä lyhyesti.
Nuori mies totteli salalyhdyn valon ja uhkaavan pistoolin yhä seuratessa häntä. Kerran hän näytti aikovan laskea kätensä, mutta tiukka käsky pakotti hänet taas nostamaan ne.
– Mielestäni tämä tosiaankin on perin vanhanaikaista – vai mitä arvelette? hän sanoi. – Otaksun teidän laskevan leikkiä?
– Kellonne, vastasi mauserpistoolia pitelevä mies.
– Ette suinkaan tarkoita –
– Kellonne tänne, sanoin!
– No, ottakaa se sitten, jos niin välttämättömästi tahdotte. Se on vain nikkeliä. Olette kaksisataa vuotta ajastanne jäljessä; ainakin olette väärässä maassa. Kuulutte rangaistussiirtolaan tai Amerikkaan. Ette sovi Sussexin maakuntaan.
– Lompakkonne, sanoi mies. Hänen äänessään ja esiintymistavassaan oli jotakin, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan. Hän sai lompakon.
– Sormukset!
– Niitä minulla ei ole.
– Seisokaa hiljaa! Älkää liikahtako!
Maantierosvo astui uhrinsa ohi ja nosti Wolseley auton koneenkatteen. Hän pisti kätensä koneeseen. Hänen kädessään olivat teräspihdit. Paukahtaen napsahtivat metallilangat poikki.
– Älkää hitossa turmelko autoani käyttökelvottomaksi! huudahti matkustaja.
Hän kääntyi, mutta salamannopeasti ojennettiin pistooli taas häntä kohti. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin ryöväri oli käännähtänyt ympäri, oli nuori mies kuitenkin havainnut jotakin, mikä oli saanut hänet hämmästyksestä hätkähtämään. Hän avasi suunsa ikään kuin huutaakseen, mutta onnistui ankarin ponnistuksin hillitsemään itsensä.
– Istuutukaa nyt paikoillenne! sanoi rosvo.
Matkustaja nousi takaisin autoonsa ja istuutui.
– Nimenne?
– Ronald Barker. Entä teidän?
Naamiokasvoinen mies ei ollut kuulevinaan nenäkästä kysymystä.
– Missä asutte? hän kysyi.
– Nimikorttini ovat lompakossa. Voitte katsoa niistä.
Ryöväri hyppäsi autoonsa, jonka koneen surina oli säestänyt kohtausta. Sivujarru lensi paukahtaen paikoilleen, hän väänsi ohjauspyörää ja vieri matkaansa Wolseley autosta välittämättä. Minuuttia myöhemmin hän ajoi täysin valoin hyvää vauhtia puoli peninkulmaa etelämpänä. Samaan aikaan mr Ronald Barker, kädessään toinen sivulyhty, penkoi korjaustarvikelaatikkonsa nurin narin löytääkseen palan metallilankaa, jolla voisi yhdistää sähkön koneeseen voidakseen jatkaa matkaansa.
Ehdittyään tarpeeksi kauaksi uhristaan seikkailija otti saaliinsa taskustaan, pani kellon sivulle, avasi lompakon ja laski rahat. Lompakossa oli seitsemän vaivaista shillinkiä. Kaappauksen kurja tulos näytti häntä pikemminkin huvittavan kuin suututtavan, sillä hän naurahti hopearahoja valossa katsellessaan. Mutta sitten hänen käytöksensä äkkiä muuttui. Hän pisti laihan lompakon takaisin taskuunsa, nosti jarrun ja jatkoi matkaansa, ryhdissä sama itsetietoisuus kuin seikkailun alussa. Jonkin toisen auton lyhdyt loistivat tiellä.
Nyt ei maantierosvo enää menetellyt yhtä varovaisesti. Ilmeisesti oli kokemus häntä rohkaissut.
Täysin valoin hän ajoi tulijoita vastaan, pysähtyi keskelle tietä ja käski heidän seisahtua. Hämmästyneiden matkustajien kannalta kohtaus oli tuiki kauhistuttava. Lyhtyjensä valossa he näkivät vankan auton pitkän, mustan kuonon, jonka molemmin puolin hehkui kaksi loistavaa pyörylää. Niiden yllä näkyivät yksinäisen ohjaajan naamioidut kasvot ja uhkaava olemus. Hänen autonsa kultaisessa valokehässä seisoi hieno kahdenkymmenen hevosvoiman Humber avovaunu, jonka lyhytkasvuisen, peräti ällistyneen kuljettajan lakinsuojustimen alla räpytteli ihmettelevä silmäpari. Tuulisuojuksen toisella puolen näkyi liehuvaharsoisia hattuja ja kahdet hyvin sievät, hämmästyneet nuoren naisen kasvot, ja sitten alkoi kuulua yhä äänekkäämpiä kauhistuneita huudahduksia, joista kävi ilmi, missä mielentilassa toinen naisista oli. Toinen oli rohkeampi ja arvostelukykyisempi.
– Älä näytä, että olet peloissasi, Hilda, hän kuiskasi, – ole hiljaa äläkä käyttäydy noin hassusti. Se on Bertil tai joku pojista, joka tekee meistä pilaa.
– Ei, ei, Flossie, tämä on täyttä totta. Varmasti se on ryöväri. Mitä ihmettä meidän on tehtävä?
– Seikkailu – hurmaava seikkailu! huudahti toinen. – Aamulehtiin uutinen ei enää ennätä, mutta kaikki iltalehdet tästä varmasti kertovat.
– Mutta kuinka kalliiksi tämä meille käykään! valitti toinen. – Voi Flossie, Flossie, minä tunnen pyörtyväni! Etkö usko, että auttaisi, jos molemmat huutaisimme? Huh, miten kamala hän on, kun hänellä on tuo musta kangas kasvoillaan! Oih, kuinka kauheata! Hän murhaa varmasti pikku Alfin.
Totta olikin, ettei ryövärin käytös suinkaan ollut omiaan ketään rauhoittamaan. Hän oli hypännyt autostaan, tarttunut kuljettajaa kauluksesta ja kiskaissut hänet tielle. Pistoolin näkeminen oli tehnyt lopun kaikista vastaväitteistä, ja sen uhkaamana pikku ohjaaja oli avannut etuistuimen ja poistanut kipinätulpat. Saatuaan täten varmuuden siitä, ettei hänen käsiinsä joutunut auto voisi hievahtaakaan paikaltaan, naamiokasvoinen mies lähestyi matkustajia lyhty kädessään. Hän oli nyt luopunut tuikeasta ankaruudestaan, jolla hän oli kohdellut mr Ronald Barkeria; hänen äänensä ja käytöksensä oli lempeä, mutta samalla päättäväinen. Kohottipa hän hattuaankin ryhtyessään puhumaan.
– Olen pahoillani, että minun täytyy tuottaa teille ikävyyttä, arvoisat naiset, hän lausui, ja hänen äänensä oli noussut monta sävelaskelta siitä, kun hän viimeksi puhui. – Saisinko luvan kysyä, keitä olette?
Miss Hilda ei kyennyt hallitsemaan ääntään, mutta miss Flossie oli pontevampaa tyyppiä.
– On tämä tosiaankin hauskaa! hän virkkoi. – Tahtoisinpa tietää, mikä oikeus teillä on pysäyttää meidät yleisellä maantiellä.
– Aikani on kovin vähissä, sanoi rosvo tuimemmin. – Minun täytyy pyytää teitä vastaamaan kysymykseeni.
– Vastaa sitten hänelle, Flossie! Ole Jumalan tähden hänelle kohtelias! rukoili Hilda.
– Olemme Lontoon Gaiety teatterista, jos tietää tahdotte, sanoi nuori neiti. – Olette ehkä kuullut puhuttavan miss Flossie Thorntonista ja miss Hilda Manneringista? Näyttelimme viikon ajan Royalissa Eastbournessa ja varasimme yhden sunnuntain omaa huviamme varten. Nyt sen tiedätte!
– Pyydän, että luovutatte minulle kukkaronne ja jalokivenne.
Kumpikin neiti esitti mahdollisimman pontevan vastalauseensa, mutta mr Ronald Barkerin tavoin hekin pian huomasivat, että miehen käytöksessä oli jotain tyyntä voimaa, mikä pakotti tottelemaan. Pian he suostuivatkin luovuttamaan hänelle käsilaukkunsa, ja auton etuistuimella välkkyi sievoinen kasa sormuksia, rannerenkaita, rintaneuloja ja ketjuja. Timantit hohtivat ja kimalsivat lyhdyn valossa kuin pienet sähkökipinät. Hän keräsi tuon loistavan romun ja punnitsi sitä kädessään.
– Onko tässä jotakin, mitä pidätte erityisessä arvossa? hän kysyi nuorilta neideiltä, mutta Flossie ei suvainnut armonosoituksia.
– Ei kannata meidän suhteemme näytellä Claude Duvalia, hän virkkoi. – Ottakaa kaikki tai ei mitään! Emme halua olla niin kilttejä, että sallisimme teidän lahjoittaa meille omia tavaroitamme.
– Paitsi Billyn kaulanauhaa! huudahti Hilda ja sieppasi kasasta pienen helminauhan. Rosvo kumarsi ja salli hänen ottaa sen.
– Eikö mitään muuta?
Silloin purskahti topakka Flossie itkemään. Hilda seurasi esimerkkiä. Itku teki rosvoon todellakin odottamattoman vaikutuksen. Hän heitti kaikki jalokivet lähinnä istuvan syliin.
– Tuossa on! Pitäkää hyvänänne kaikki! Teille ne ovat jonkin arvoiset, minulle ei minkään.
Kyyneleet vaihtuivat hymyksi.
– Kernaasti saatte ottaa käsilaukut. Tämä seikkailu on kymmenkertaisesti niiden sisällyksen arvoinen. Mutta kyllä teillä on kumma tapa ansaita leipänne – kun ajattelee, että elämme nykyaikaa! Ettekö pelkää joutuvanne kiinni? Tämä kaikki on niin ihmeellistä – aivan kuin kohtaus jostakin huvinäytelmästä.
– Voisi myös sanoa: murhenäytelmästä.
– Ei, sitä en ikinä usko – en ikinä! huudahtivat kumpikin sankaritar yhteen ääneen.
Mutta ryöväri ei ollut halukas pitempiin keskusteluihin. Kaukaa tietä ilmestyi taas näkyviin pari valopistettä. Uudet saaliit houkuttelivat, eikä toinen hyvä saanut koitua toiselle esteeksi. Pantuaan koneensa käyntiin hän nosti hattuaan ja lähti ajamaan tulijaa vastaan, sillä välin kuin miss Flossie ja miss Hilda, yhä seikkailun järkyttäminä, kurkottuivat autostansa katsomaan takalyhdyn punaista hohdetta, kunnes se katosi pimeyteen.
Tällä kertaa oli ilmeisesti tulossa runsas saalis. Näkyi neljä suurta leveihin hohtaviin messinkikehyksiin juotettua lyhtyä. Niiden valossa nousi mäkeä upea kuudenkymmenen hevosvoiman Daimler. Tieltä kuului sen matala, raskaan säännöllinen hyrinä, joka ilmaisi, millaiset jättiläisvoimat sillä oli. Kuin runsaasti lastattu, korkeakantinen espanjalainen kaleerilaiva se kulki tietään, kunnes väijyvä vihollinen asettui poikittain keulan eteen ja pakotti sen äkkiä pysähtymään. Vaununikkunasta pisti näkyviin kiukkuinen, näppyinen, punakka ja pahanilkinen naama. Rosvo näki korkean, kaljun otsan ja pusseina riippuvat lihavat posket, ja ihrapoimujen välistä vilkkui pari viekasta, pientä silmää.
– Pois tieltä, hyvä herra! Pois tieltä ja heti paikalla! huusi käheä ääni. – Ajakaa hänen ylitsensä, Hearn! Menkää kiskaisemaan hänet istuimelta. Mies on juovuksissa – juovuksissa, sanon minä!
Uudenaikaisen maantierosvomme menettelytapaa olisi tähän saakka voinut pitää varsin leppoisana. Mutta nyt se yht'äkkiä muuttui raivokkaaksi. Ohjaaja, suurikasvuinen ja voimakas mies, hyppäsi äskeisen römeän äänen käskystä autosta ja tarttui lähestyvää rosvoa kurkusta, mutta tämä iski häntä pistoolinperällä, niin että mies vaikeroiden tupertui maahan. Seikkailija harppasi pyörtyneen ylitse, avasi autonoven, tarttui paksua matkustajaa lujasti korvasta ja veti ulvovan miehen maantielle. Sitten hän antoi tälle kämmenellään kaksi hyvinharkittua iskua vasten kasvoja. Yön hiljaisuudessa ne paukahtivat kuin pistoolinlaukaukset. Lihava mies tuli kalmankalpeaksi ja kaatui puolittain tiedottomana auton seinää vasten. Rosvo repäisi hänen takkinsa auki, tempaisi hänen paksut, kultaiset kellonperänsä kaikkine helyinensä, veti mustasta satiinikaulahuivista suuren, välkkyvän timanttineulan, anasti neljä sormusta, joista kukin maksoi varmasti vähintään sata puntaa, ja otti lopuksi povitaskusta lihavan nahkalompakon. Hän siirsi kaikki esineet oman tumman ulsterinsa taskuihin, ja lisäksi miehen kallisarvoiset kalvosimennapit sekä paidankauluksen kultanapin. Tultuaan vakuuttuneeksi, ettei enää ollut mitään ottamista, rosvo valaisi lyhdyllään tiellä makaavaa ohjaajaa saadakseen varmuuden, että tämä oli pyörtynyt mutta silti elossa. Sen jälkeen hän palasi miehen isännän luo ja ryhtyi kylmäverisesti ja harkitusti riistämään vaatteita hänen yltään niin kovakouraisesti, että uhri vaikeroi ja vääntelehti peläten ilmeisesti tulevansa murhatuksi.
Mutta mitkä hänen hurjat aikeensa lienevät olleetkin, ne raukesivat nyt tyhjiin olosuhteiden pakosta. Muuan ääni sai rosvon kääntämään päänsä, ja verrattain lähellä näkyivät nopeata vauhtia pohjoisesta päin lähestyvän auton valot. Auton oli jo täytynyt sivuuttaa roiston tähänastisen hurjastelun uhrit. Se ajoi varmasti häntä takaa, ja siinä olivat ehkä tulossa piirikunnan kaikki poliisit.
Seikkailijalla ei ollut hetkeäkään hukattavana. Hän syöksyi pahastipidellyn uhrinsa luota, hyppäsi autonsa istuimelle ja lähti vinhasti kiitämään, jalka vaihdevivulla. Vähän matkan päässä erkani kapea kylätie, jolle pakolainen poikkesi huimaavaa vauhtia ajaen ja oli ainakin viisi mailia edellä vainoojistaan, ennen kuin uskalsi pysähtyä. Eräässä salaisessa sopukassa hän laski illan voiton – Ronald Barkerilta ottamansa vähäpätöisen saaliin, näyttelijättärien hiukan paremmin varustetut käsilaukut, jotka sisälsivät yhteensä neljä puntaa, sekä lopuksi ne upeat jalokivet ja runsaan kassan, joka oli kuulunut Daimler auton raharuhtinaalle. Viisi viiden punnan ja neljä kymmenen punnan seteliä, viisitoista sovereignia ja joukko arvopapereita oli kaiken kaikkiaan komea saalis. Se ilmeisesti riitti yhden yön osalle. Seikkailija työnsi luvattomat voitot taskuunsa, sytytti savukkeen ja lähti taas liikkeelle näyttäen mieheltä, jolla ei enää ole mitään huolia.
Tämän tapauksekkaan illan jälkeisenä maanantaiaamuna astui sir Henry Hailworthy of Walcot Old Place aamiaisen jälkeen kaikessa rauhassa työhuoneeseensa kirjoittaakseen muutamia kirjeitä, ennen kuin lähtisi toimeensa kreivikunnan rauhanoikeuteen. Sir Henry oli nimittäin kreivikuntansa varakuvernööri ja vanhaa aatelia oleva paroni. Kymmenen vuotta hän jo oli ollut rauhantuomarina ja oli ennen kaikkea tunnettu mainioiden hevosten kasvattajana ja koko paikkakunnan uskaliaimpana ratsastajana. Hänellä oli mahtavan kookas vartalo ja voimakaspiirteiset, sileäksiajellut kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja leveä, päättäväisyyttä osoittava alaleuka – ilmeisesti mies, jonka kanssa oli parasta olla hyvissä väleissä. Vaikka hän olikin jo lähes viisikymmenvuotias, ei mikään hänen piirteissään ilmaissut, että hän jo aikoja sitten oli jättänyt nuoruuden taaksensa, ellemme ota lukuun pientä valkeata suortuvaa, jonka oikukas luonto oli sijoittanut hänen oikean korvansa yläpuolelle ja joka sai hänen paksut mustat kiharansa näyttämään tavallistakin mustemmilta. Tänä aamuna hän oli hyvin mietteissään, sillä sytytettyään piippunsa hän jäi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen, syviin ajatuksiin vaipuneena, tyhjä paperiarkki jo valmiina edessään.
Mutta äkkiä hänen ajatuksensa palautuivat takaisin todellisuuteen. Taloon johtavasta, mutkittelevasta laakerikujasta kuului matala, rapajava ääni, jonka hän pian tunsi vanhan auton kolkkavaksi puhkinaksi, ja samassa pyörähti käänteestä näkyviin nuoren keltaviiksisen herran ohjaama vanhanaikainen Wolseley. Nähdessään tulijan sir Henry kavahti kiivaasti pystyyn, mutta istuutui jälleen. Hän nousi uudestaan, kun palvelija hetken kuluttua saapui ilmoittamaan mr Ronald Barkerin tulosta. Vierailu oli varhainen, mutta Barker oli sir Henryn läheinen ystävä. Molemmat olivat taitavia ampujia, ratsastajia ja biljardinpelaajia, joten heillä oli paljon yhteisiä harrastuksia, ja nuoremmalla – köyhemmällä – herroista oli tapana viettää ainakin kaksi iltaa viikossa Walcit Old Placessa. Sir Henry astui häntä vastaan, ojensi kätensä ja toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi.
– Olette tänään varhain jalkeilla, hän sanoi, – mitä on tekeillä? Jos aiotte Lewesin luo, voimme ajaa yhtä matkaa.
Mutta nuori mies ei käyttäytynyt lainkaan suopeasti, pikemminkin miltei epäystävällisesti. Hän ei ollut huomaavinaan ojennettua kättä; viiksiään hypistellen hän tuijotti rauhantuomariin levottomin, kysyvin katsein.
– Mitä kuuluu? kysyi tämä.
Mutta nuori mies ei vastannut. Ilmeisesti hänen käynnillään oli jokin tarkoitus, mutta hänen oli vaikeata esittää asiansa. Isäntä alkoi tulla kärsimättömäksi.
– Olettepa te tänään kummallinen, hän virkkoi. – Mikä teitä oikein vaivaa? Oletteko jostakin syystä huolissanne?
– Olenpa kylläkin, vastasi Ronald Barker painokkaasti.
– Mistä syystä?
– Te juuri olette syypää levottomuuteeni.
Sir Henry hymyili. – Istuutukaa, hyvä ystävä! Jos teillä on jotakin minua vastaan, niin antakaa toki kuulua.
Barker istuutui. Hän näytti kokoavan rohkeutta syytöstään varten, ja sitten hän pamautti kuin pistoolinsuusta:
– Miksi hyökkäsitte viime yönä kimppuuni ja rosvositte minut?
Rauhantuomari oli mies, jolla oli teräksiset hermot. Hän ei näyttänyt hämmästyneeltä eikä loukkaantuneelta. Lihaskaan ei värähtänyt hänen tyynissä, lujissa kasvoissaan.
– Kuinka voitte sanoa, että minä viime yönä hyökkäsin kimppuunne ja rosvosin teidät? hän kysyi.
– Suuri, pitkä mies pysäytti autollaan minut Mayfield Roadilla. Hän ojensi pistoolin kasvojani kohti ja anasti kelloni ja lompakkoni. Sir Henry, se mies olitte te!
– Minäkö muka olen ainoa tämän paikkakunnan suuri, pitkä mies? Minäkö olen ainoa autonomistaja?
– Luuletteko, etten tunne teidän Rolls-Royceanne – minä, joka vietän puolet elämästäni autossa ja puolet auton alla! Kenellä muulla täällä on Rolls-Royce?
– Ettekö usko, Barker hyvä, että kuvailemanne uudenaikainen maantierosvo mieluimmin pysyttelee kotiseutunsa ulkopuolella? Kuinkahan monta Rolls-Roycea mahtaneekaan etelä-Englannissa olla?
– Vakuutan teille, sir Henry, että minua ette tuolla puheella petä. Tunsin teidät vallan hyvin äänestännekin, vaikka muutitte sen jonkin verran matalammaksi. Mutta sanokaa jo hitossa, miksi sen teitte! Sitä en jaksa ymmärtää. Minusta on aivan käsittämätöntä, että käytte ahdistamaan minua, miestä, joka on lähimpiä ystäviänne, joka ponnisteli kaikin voimin, saadakseen teidät valituksi alahuoneeseen – että käytte kimppuuni ja ryöväätte minulta nikkelikelloni ja vaivaiset shillinkini!
– Se on aivan käsittämätöntä, toisti rauhantuomari hymyillen.
– Entä sitten nuo pikku näyttelijätär raukat, jotka eivät omista penniäkään enempää kuin mitä ansaitsevat. Nähkääs, minä lähdin teitä seuraamaan. Menettelitte halpamaisesti, sen voin vakuuttaa. En puhu mitään tuosta Cityn rahankiskurista, joka kerran on ruvennut rosvoksi. Hänet saa kernaasti ryövätä minun puolestani. Mutta oma ystävänne ja nuo tytöt – sanon vielä kerran, että se tuntuu suorastaan uskomattomalta.
– Miksi sitten uskotte?
– Siksi, että se on totta.
– Näytte todella saaneen sen päähänne, mutta teillä ei ole todistuksia, joihin muutkin voisivat uskoa.
– Oikeudessa voisin valalla vannoa, että se olitte te. Ei ole vähintäkään syytä epäillä sitä, sillä kun kumarruitte, julkeasti kylläkin, leikkaamaan poikki metallilankojani, näin tuon valkean hiuskiharan pistävän esiin naamionne alta.
Nyt olisi tarkkaavainen huomioidentekijä ensi kerran havainnut paronin kasvoilla mielenliikutuksen oireita.
– Teillä tuntuu olevan vilkas mielikuvitus, hän virkkoi.
Barker punastui närkästyksestä.
– Kuulkaahan, Hailworthy, hän sanoi avaten kouransa ja näyttäen paronille pientä mustaa, repeämällä lähtenyttä kangaspalasta. – Tunnetteko tätä? Se oli maassa lähellä nuorten neitien autoa. Nähtävästi repeytyi silloin, kun hyppäsitte autostanne. Lähettäkää nyt hakemaan musta ulsterinne. Jos ette itse halua soittaa, niin minä soitan, sillä tahdon sen nähdä. Minä en hellitä, sen saatte uskoa.
Paronin vastaus oli perin yllättävä. Hän nousi, astui Barkerin tuolin ohitse ovelle, väänsi sen kaksinkertaiseen lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
– Vai niin, ette hellitä, hän sanoi, – mutta minä en päästä teitä ulos tästä huoneesta, ennen kuin taivutte. Meidän on nyt selvitettävä välimme, Barker, ja teistä riippuu, saako tämä selvitys surullisen lopun vai ei.
Puhuessaan hän oli avannut puolittain yhden kirjoituspöytänsä laatikon. Raivoissaan vieras rypisti otsaansa.
– Ei kannata minua uhkailla, Hailworthy. Aion täyttää velvollisuuteni, ja teidän on hyödytöntä turvautua mihinkään metkuun.
– Se ei ole tarkoituksenikaan. Puhuessani surullisesta lopusta en tarkoittanut teitä. Tarkoitukseni oli sanoa, että tämä juttu ei saa kääntyä huonolle tolalle. Minulla ei kylläkään ole ketään omaisia, mutta nimeni kunnia on säilytettävä ja erinäisiä seikkoja on estettävä tapahtumasta.
– Siitä on nyt hieman myöhäistä puhua.
– Ehkä hieman, mutta ei sentään liian myöhäistä. Ensinnäkin olette aivan oikeassa – viime yönä minä todellakin hyökkäsin kimppuunne Mayfieldin tiellä.
– Mutta miksi ihmeessä –
– Odottakaahan. Sallikaa minun kertoa asia omalla tavallani. Ensinnäkin pyydän teitä katsomaan tänne. – Hän veti laatikon nyt aivan auki ja otti sieltä kaksi pientä kääröä. – Nämä jätetään tänä iltana Lontoossa postiin. Toisessa on teidän osoitteenne, ja voinkin yhtä hyvin antaa sen nyt jo teille. Siinä on kellonne ja lompakkonne. Tästä huomaatte, ettette menettänyt mitään seikkailussa, lukuunottamatta tuota katkaistua metallilankaa. Toinen paketti on osoitettu Gaiety teatterin nuorille neideille ja sisältää heille kuuluvat esineet. Toivottavasti nyt olen saanut teidät vakuutetuksi siitä, että kummassakin tapauksessa olin aikonut hyvittää tekoni, ennen kuin tulitte minua syyttämään?
– No, edelleen! kiirehti Barker.
– Niin, puhukaamme nyt sir George Wildestä. Ette ehkä tiedä, että hän on Wilde & Guggendorfin – kurja muisto! – vanhimpia osakkaita. Hänen autonajajaansa ei asia koske, ja kunniasanallani vakuutan teille, että hänet kyllä hyvitän. Mutta isännästä itsestään minun piti puhua. Tiedätte, etten ole rikas – luulenpa, että koko kreivikunta sen tietää. Kun Black Tulip ei vastoin odotuksiani saanutkaan Derby-palkintoa, menetin paljon ja kärsin muitakin tappioita. Mutta sitten sain periä tuhat puntaa. Kirottu pankki maksoi talletuksista seitsemän prosenttia. Wilde oli tuttavani; hain hänet käsiini ja kysyin, oliko pankki luotettava. Hän vakuutti, että oli. Talletin rahat sinne, eikä ollut kulunut kahta vuorokauttakaan, kun jo koko pankki oli mennyt nurin. Asiaa tutkittaessa kävi ilmi, että Wilde jo kolme kuukautta oli ollut selvillä uhkaavasta perikadosta. Siitä huolimatta hän otti uppoavaan alukseen koko rahallisen omaisuuteni. Hänellä oli paljon muuta omaisuutta, mutta minä olin menettänyt kaikki rahani enkä voinut turvautua lakiin. Oli siis päivänselvää, että hän oli varastanut minulta. Etsin hänet käsiini, mutta hän nauroi vasten kasvojani ja suositellen minulle kolmen prosentin obligatioita selitti, että olin saanut halvalla hyvän opetuksen. Silloin vannoin, että tavalla tai toisella antaisin hänelle takaisin samalla mitalla. Tunsin hänen tapansa, sillä olin tarkoin ottanut niistä selvää. Tiesin, että hän joka sunnuntai palasi autollaan Eastbournesta. Tiesin, että hänellä oli melkoinen summa lompakossaan. Se lompakko on nyt minun. Tahdotteko väittää, ettei minulla ollut siveellistä oikeutta toimia, kuten olen toiminut? Vakuutan teille, että olisin rosvonnut hänet yhtä perinpohjaisesti kuin hän on rosvonnut monta leskeä ja orpoa, jos minulla vain olisi ollut tarpeeksi aikaa.
– Kyllä ymmärrän, mutta miksi sitten hyökkäsitte minun ja noiden tyttö raukkojen kimppuun?
– Ettekö sitä käsitä, Barker? Uskotteko, että olisin ilmi tulematta voinut ahdistaa yhtä ainoata autoilijaa ja juuri henkilökohtaista vihamiestäni? Se oli mahdotonta. Minun täytyi esiintyä tavallisena maantierosvona, joka sattumalta kohtaa hänet. Sen vuoksi lähdin valtamaantielle ja kävin käsiksi jokaiseen vastaantulijaan. Pahaksi onneksi tapasin ensimmäiseksi teidät. Olin aika tyhmä, kun en tuntenut teidän vanhaa rämistintänne siitä kolinasta, jota se piti ylämäessä. Nähdessäni teidät olin pakahtua nauruun, niin että tuskin kykenin puhumaan. Sama juttu, kun hyökkäsin näyttelijättärien kimppuun. Pelkään, että ilmaisin itseni, kun en voinut ottaa heiltä kaikkea heidän rakasta rojuaan ja kun minun kuitenkin oli pysyteltävä asiaankuuluvan vakavana. Ja sitten saapui tuo roisto itse. Tekoni täytyi onnistua sataprosenttisesti. Olin lähtenyt liikkeelle nylkeäkseni hänet putipuhtaaksi ja sen teinkin. No, mitä nyt tuumitte, Barker? Viime yönä ojensin pistoolin otsaanne kohti, ja minun on myönnettävä, että te ette ollut yhtä häikäilemätön minua kohtaan tänä aamuna.
Nuori mies nousi verkalleen ja puristi rauhantuomarin kättä leveästi hymyillen.
– Älkää enää toiste ryhtykö sellaiseen; se on vaarallista, hän hymähti. – Jos joutuisitte kiinni, laki olisi tuon naudan puolella.
– Olette kunnon mies, Barker, sanoi rauhantuomari. – Toiste en siihen ryhdy. Mutta enpä ikinä unohda tuota ylen jännittävää hetkeä. Mitä onkaan ketunajo siihen verrattuna! Se oli tosiaankin suorastaan hurmaavaa. Ei, milloinkaan en enää uskalla ryhtyä siihen leikkiin, sillä en ehkä enää malttaisikaan siitä luopua.
Pöytäpuhelin soi, ja paroni otti kuulotorven. Kuunnellessaan hän hymyili Barkerille.
– Olen tänään hieman myöhästynyt, hän virkkoi. – Minua odotetaan oikeuteen tuomitsemaan muutamia pieniä varkausrikoksia.
KAUHUJEN KESKELLE NELJÄNKYMMENENTUHANNEN JALAN KORKEUTEEN
On esitetty sellainen olettamus, ettei "Joyce-Armstrong-katkelman" nimellä tunnettu peräti merkillinen kertomus olisi muuta kuin hämmentyneitten aivojen luonnoton kuvitelma, mutta kaikki, jotka lähemmin ovat asiaa tutkineet, ovat kumonneet tämän olettamuksen. Pimeinkään ja kekseliäinkään mielikuvitus ei rohkenisi liittää sairaalloisia päähänpistojaan niihin kiistämättömiin ja synkkiin tosiseikkoihin, jotka osoittavat, että kertomus on tosi. Vaikka katkelman sisältämät väitteet ovat hämmästyttäviä ja tuntuvat miltei mahdottomilta, on yleiseen tietoisuuteen kuitenkin päässyt tunkeutumaan se käsitys, että ne ovat tosia ja että meidän on omaksuttava asiasta uusi, muuttuneen tilanteen edellyttämä käsitys. Näyttää siltä, kuin maailmaamme erottaisi ainoastaan varsin kapea ja epävarma raja vaarasta, joka on mitä kummallisin ja jonka olemassaoloa ei tähän saakka ole aavistettukaan. Koetan kuvauksessani – joka sisältää asiakirjan sen alkuperäisessä, valitettavasti hieman katkonaisessa muodossa – kertoa lukijalle kaikki tähän asti tunnetut tosiseikat. Sitä ennen minun on vakavasti huomautettava, että jos joku saattaakin epäillä Joyce-Armstrongin kertomusta, niin ei voida väittää perättömäksi tosiseikkoja, jotka koskevat kuninkaallisessa laivastossa palvellutta luutnantti Myrtlea ja mr Hay Connoria, sillä nämä molemmat herrat todellakin kuolivat tässä kuvatulla tavalla.
Joyce-Armstrong-katkelma löydettiin ns. Suurniityltä, joka sijaitsee Kentin ja Sussexin rajalla, Withyhamin kylän länsipuolella noin mailin päässä siitä. Viime syyskuun viidentenätoista päivänä muuan James Flynn niminen maanviljelystyöläinen, joka oli Withyhamin lähellä sijaitsevan Chauntry Farmin vuokraajan Mathew Doddin palveluksessa, huomasi ruusupuisen pillin Suurniityn pensasaidan viertä kulkevalla polulla. Muutaman askelen päästä hän löysi rikkinäiset silmälasit, ja viimein hän keksi litistyneen kirjan. Siinä oli hamppukankainen selkämys, ja se osoittautui muistikirjaksi. Sen irtireväistävistä lehdistä oli muutamia irrallaan maassa pensasaidan keskellä. Hän keräsi ne, mutta joitakin lehtiä, muun muassa eräät alkulehdet, oli hävinnyt jäljettömiin, niin että tämä ylen tärkeä todistuskappale jää valitettavasti vaillinaiseksi. Työmies vei heti kirjan isännälleen, ja tämä vuorostaan näytti sen Hartfieldissä tri J.H. Athertonille. Tämä käsitti heti, että käsikirjoitus oli toimitettava asiantuntijain tutkittavaksi. Se lähetettiin siis Lontoon lentäjäinyhdistykselle, jonka hallussa se nykyisin on.
Käsikirjoituksesta puuttuu kaksi ensimmäistä sivua. Niin ikään on kertomuksen lopusta sivu poissa, mutta mikään noista kolmesta kadonneesta sivusta ei estä ymmärtämästä kokonaisuutta. Otaksutaan, että johdantona on ollut Joyce-Armstrongin ennätysluettelo, mutta siihen sisältyvät tiedot on hankittu muista lähteistä, ja ne osoittavat, että hän oli ehdottomasti paras Englannin ilmailijoista. Vuosikausia häntä pidettiin rohkeimpana ja älykkäimpänä lentäjänämme, ja nuo ominaisuudet yhdessä tekivät hänet kykeneväksi useihin uusiin kokeiluihin, puhumattakaan kiertokoneesta, joka nyt on yleisesti käytännössä. Käsikirjoituksen suurin osa on selvästi ja huolellisesti musteella kirjoitettu, mutta viimeiset rivit ovat lyijykynäkirjoitusta ja niin tuhruista, että niistä tuskin saa selvää – aivan kuin ne olisi hätäisesti kokoonkyhätty liikkeessä olevan lentokoneen penkillä. Vielä on lisättävä, että niin hyvin viimeisellä sivulla kuin kansissakin on lukuisia tahroja, ja siviiliosaston asiantuntijat ovat selittäneet niiden olevan verta – luultavasti ihmisen, varmasti imettäväisen verta. Kun verestä löydettiin joitakin merkkejä, jotka viittaavat malariaan, ja kun tiedetään Joyce-Armstrongin poteneen ajoittaista kuumetta, on täten saatu kaunopuheinen esimerkki niistä uusista aseista, joita nykyaikainen tiede on salapoliisiemme käsiin antanut.
Ja nyt muutama sana henkilöstä, joka on tämän käänteentekevän esityksen aiheena. Joyce-Armstrong oli, mikäli voimme uskoa niitä hänen harvoja ystäviään, jotka hänet todella tunsivat, samalla haavemielinen runoilija ja mekaanikko-keksijä. Hän oli sangen varakas mies ja oli uhrannut suuren osan omaisuudestaan ilmailukokeihinsa. Devizesin lähistöllä sijaitsevissa lentokonevajoissaan hänellä oli neljä konetta, ja väitetään, että hänen viimeisen vuoden aikana teki kokonaista sataseitsemänkymmentä ilmaannousua. Hän oli umpimielinen ja itseensäsulkeutunut, ja ollessaan synkällä mielellä hän kaihtoi jyrkästi kaikkea seurustelua. Kapteeni Dangerfield – joka hänet parhaiten tunsi – väittää, että hänen omituisuutensa hetkittäin uhkasi muuttua suorastaan vaaralliseksi. Hänellä oli tapana ottaa lentokoneeseen mukaansa haulikko, ja mm. tämän katsottiin tukevan mainittua väitettä.
Toisena todistuksena pidettiin sitä tosiasiaa, että luutnantti Myrtlen maahansyöksyminen aikoinaan teki häneen niin peräti järkyttävän vaikutuksen. Myrtle, joka koetti saada uuden korkeuslentoennätyksen, syöksyi maahan yli kolmenkymmenen jalan korkeudesta. Kamala tosiasia on, että häneltä kokonaan puuttui pää, vaikka vartalo ja raajat olivatkin jäljellä. Sittemmin kuuluu Joyce-Armstrong, milloin vain lentäjiä oli koolla – kertoo Dangerfield – salaperäisesti hymyillen kysyneen: – Olkaa hyvä ja sanokaa, minne Myrtlen pää on joutunut!
Toisen kerran – lentokoulun juhlassa Salisbury Planella pidettyjen päivällisten jälkeen – hän esitti pohdittavaksi, mikä on suurin lentäjää uhkaava vaara. Kuunneltuaan monia erilaisia arveluja ja esityksiä ilmakuopista, koneen rakenteen virheellisyyksistä ja kallistumisista hän lopulta kohautti olkapäitään ja kieltäytyi lausumasta omaa käsitystään, vaikka antoikin ymmärtää, että se oli erilainen kuin kaikki tovereitten esittämät mielipiteet.
On syytä huomauttaa, että hänen itsensä kadottua jäljettömiin havaittiin, että hänen yksityisasiansa olivat mitä parhaimmassa järjestyksessä, mikä todistaa hänen edeltäpäin selvästi aavistaneen onnettomuuden lähestyvän. Näiden tärkeitten selitysten jälkeen siirryn nyt varsinaiseen kertomukseen ja aloitan tuon vereen tahriintuneen kirjan kolmannelta sivulta.
"Syödessäni päivällistä Rheimsissä Cosellin ja Gustave Raymondin kanssa minä kuitenkin havaitsin, ettei kumpikaan heistä ollut huomannut ylempiin ilmakerroksiin liittyvän mitään erityistä vaaraa. En tosin suoraan sanonut, mitä ajattelin, mutta vihjasin siihen kuitenkin sen verran, että jos heillä olisi ollut joitakin samantapaisia käsityksiä, niin he olisivat kyllä niistä kertoneet. Mutta hehän ovatkin vain pöllöpäisiä ja turhamielisiä narreja, joilla ei ole muuta päämäärää kuin saada nähdä vähäpätöisten nimiensä komeilevan sanomalehdissä. On mielenkiintoista panna merkille, ettei heistä kumpikaan ollut noussut kahtakymmentätuhatta jalkaa korkeammalle. Onhan näet henkilöitä, jotka ovat päässeet vielä korkeammalle, sekä ilmapallopurjehtijoita että vuoristokiipeilijöitä. Vasta hyvän joukon korkeammallahan lentokone joutunee nousemaan vaaralliseen vyöhykkeeseen – edellyttäen, että laskelmani ovat oikeita.
"Vuosikymmeniä olemme askarrelleet lentokoneen parissa ja saattaa kysyä: Miksi vasta meidän päivinämme tuo vaara ilmaantuisi? Vastaus on päivän selvä. Heikkojen koneiden aikana, jolloin arveltiin sadan hevosvoiman Gnomen tai Greenin täyttävän kaikki vaatimukset, oli lentojen ulottuvaisuus hyvin rajoitettu. Nyt, jolloin kolmensadan hevosvoiman koneet ovat pikemminkin yleisiä kuin harvinaisia, ovat lennot ylempiin kerroksiin tulleet helpommiksi ja tavallisemmiksi. Muutamat meistä kyllä muistavat, miten Garros nuoruudessamme saavutti maailmanmaineen nousemalla yhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen, ja lentämistä Alppien yli pidettiin ylen ihmeellisenä. Nykyään arvostelemme aivan toisien periaatteiden mukaan, ja yhtä entisaikojen korkeuslentoa kohden voi laskea meidän päivinämme kaksikymmentä. Monta korkeuslentoa on jo vaivatta tehty. Kerta toisensa jälkeen on päästy kolmenkymmenentuhannen jalan korkeuteen saamatta muita ikävyyksiä kuin nuhaa tai hengenahdistusta. Mitä se todistaa? Muukalainen, joka tahtoisi tulla käymään pallollamme, voisi saapua tänne tuhannen kertaa saamatta nähdä tiikeriä. Mutta kuitenkin tiikereitä on olemassa, ja jos hän sattuisi laskeutumaan intialaiseen viidakkoon, hän saattaisi joutua pedon suuhun. Ylemmissä avaruuksissakin on 'viidakoita', ja niissä asuu tiikereitä pahempia petoja. Luulen kyllä, että nuo 'viidakot' voidaan tulevaisuudessa kartoittaa. Tällä hetkellä voin mainita niitä kaksi. Toinen sijaitsee Pau-Biarritzin alueen yläpuolella Ranskassa. Toinen on suoraan minun yläpuolellani kirjoittaessani tätä Wiltshiressä olevassa talossani. Epäilen suuresti, että kolmas on löydettävissä Homburg-Wiesbadenin piiristä.
"Lentäjien katoaminen sai minut ajattelemaan asiaa. Tietenkin kaikki ihmiset sanoivat heidän suistuneen mereen, mutta omasta puolestani olen aivan eri mieltä. Ensimmäinen heistä oli Ranskalainen Verrier. Hänen koneensa löydettiin Bayonnen läheltä, mutta hänen kuollut ruumiinsa oli kadonnut jäljettömiin. Samoin katosi Baxter, vaikka hänen koneensa ja osa runkoa löytyi Leicesterin lähellä olevasta metsästä. Tapahtumasta kertoo Amesburyssa asuva tri Middleton, joka kiikarilla seurasi lentoa, että juuri ennen kuin pilvet peittivät häneltä näköalan, hän näki lentokoneen äärettömän korkealla äkkiä nytkähdellen nousevan ylöspäin tavalla, joka hänestä tuntui aivan mahdottomalta. Sittemmin ei kukaan ole nähnyt Baxterista jälkeäkään. Sanomalehdistä syntyi ajatustenvaihto, joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Saimme kokea useita samanlaisia tapauksia, ja sitten sattui Hay Connorin kuolema. Millaista ääntä pidettiinkään avaruuden ratkaisemattomasta arvoituksesta, kuinka pitkiä palstoja puolen pennyn lehdet siitä kirjoittivatkaan, ja kuitenkin – miten vähän tehtiinkään, jotta olisi päästy asian ytimeen! Hän laskeutui suurenmoisissa kaarroksissa alas tuntemattomista korkeuksista. Lentokoneestaan hän ei ehtinyt lähteä; hän kuoli ohjauspenkille. Mikä oli kuoleman syy? Sydänvika, sanoivat lääkärit. Tyhmää lorua! Hay Connorin sydän oli yhtä terve kuin minun. Mitä sanoi asiasta Venables? Hän oli ainoa, joka oli läsnä Hay Connorin kuollessa. Hän sanoi Connorin vapisseen ja näyttäneen siltä, kuin hän olisi hirveästi säikähtänyt. – Kuoli säikähdyksestä, sanoi Venables. Hän oli lausunut Venablesille yhden ainoan epäselvän sanan: – Hirviö. Tarkastuksessa ei siitä kukaan viisastunut. Mutta minä siitä viisastuin, minä! Hirviö! Siinä siis Harry Hay Connor poloisen viimeinen sana. Ja Venables oli aivan oikeassa; hän kuoli säikähdyksestä.
"Entä sitten Myrtlen pää. Uskotteko todellakin – onko mahdollista, että joku saattaa uskoa ihmisen pään voivan tunkeutua ruumiiseen putoamisen nopeuden vaikutuksesta. Ehkä se ei ole mahdotonta, mutta omasta puolestani en ole koskaan uskonut, että Myrtlelle olisi käynyt sillä tavoin. Entä sitten hänen vaatteissaan ollut rasva-aine – 'aivan liukkaat rasvasta', lausuttiin tarkastuksessa. Ihmeellistä, ettei tämä seikka antanut ihmisille ajattelemisen aihetta. Minut se kyllä pani ajattelemaan, mutta minäpä olenkin ajatellut jo kauan. Olen tehnyt kolme korkeuslentoa – kuinka Dangerfield minua pilkkasikaan haulikkoni vuoksi! – mutta milloinkaan en ole noussut kyllin korkealle. Hankittuani nyt itselleni tämän uuden, keveän, sataseitsemänkymmentäviisikierroksisella Roburilla varustetun Paul-Veroner-koneen voisin vaikka huomenna helposti päästä tuohon kolmeenkymmeneentuhanteen. Koetan tosin voittaa ennätyksen – mutta ehkä itse joudun voitetuksi. Se on tietenkin vaarallista. Mutta joka vaaraa väistää, sen on parasta jättää lentokoneet rauhaan, pukeutua yönuttuun ja tohveleihin ja jäädä kaikessa rauhassa kotiinsa. Minä sen sijaan aion huomispäivänä käydä avaruuden 'viidakossa' – ja jos siellä piilee jotakin, niin otan siitä selvän. Jos palaan takaisin, minusta ehkä tulee kuuluisa mies. Jos en palaa, niin tästä muistikirjasta ehkä selviää, mitä olen yrittänyt tehdä, ja tästä ehkä käy ilmi, mikä minulta vei hengen. Mutta jyrkästi pyydän päästä kaikista tyhjistä onnettomuuksiin ja salaperäisyyksiin viittaavista puheista.
"Yritykseen valitsin Paul-Veroner-koneeni. Yksitaso on verraton rohkean miehen ystävä. Sen oivalsi jo Beaumont hyvin kauan sitten. Se sietää mm. kosteutta, ja mikäli säästä voi päätellä, joudumme kyllä koko ajan oleskelemaan pilvien keskellä. Kone on oivallista, pienikokoista mallia ja tottelee kättäni kuin herkkäsuinen hevonen. Se on kymmenlieriöinen kierto-Robur, jonka pyörintänopeus voidaan kiihdyttää aina sataanseitsemäänkymmeneen kiertoon saakka. Siihen liittyvät kaikki uudenaikaiset parannukset, kuten suojus, maihinlaskulaitos, jarrut, kiertotarkistin ja kolme nopeusastetta, jotka aikaansaadaan muuttamalla tasojen kulmaa ns. kierrekaihdinperiaatteen mukaisesti. Otin mukaani haulikon ja tusinan karkeilla hauleilla täytettyjä patruunoita. Olisittepa nähneet Perkinsin – vanhan koneenkäyttäjäni – ilmeen, kun annoin hänelle määräyksen niiden tuomisesta. Olin pukeutunut pohjoisnaparetkeilijän tapaan; päällystakkini alla oli kaksi villanuttua, vanulla sisustetuissa saappaissani minulla oli paksut sukat ja päässäni talvilakki korvalappuineen ja talkkisilmälaseineen. Lentokonevajojen ulkopuolella oli tukahduttavan kuuma, mutta aioin Himalajan huipulle ja varustauduin sen mukaisesti. Perkins ymmärsi, että minulla oli erityisiä aikeita, ja pyysi ja rukoili päästä mukaan. Mahdollisesti hän olisi päässytkin, jos olisin käyttänyt kaksitasoa, mutta yksitaso kantaa vain yhden, jos haluaa vähänkin paremman vauhdin. Tietenkin otin mukaani happikaasulieriön. Se, joka lähtee yrittämään korkeusennätystä ilman sitä, joko paleltuu kuoliaaksi tai tukehtuu tai kokee molemmat kauhut.
"Tarkistin huolellisesti lentokoneeni tasot, peräsimen ja nostovivun, ennen kuin asetuin paikoilleni. Mikäli saatoin huomata, kaikki oli hyvässä kunnossa. Paninkin koneen käyntiin ja havaitsin sen käyvän oivallisesti. Kun köydet irroitettiin, kohosi yksitasoni heti minimivauhdilla. Tein pari kierrosta kotilakeuden yläpuolella päästäkseni hyvään alkuun, viittasin hyvästit Perkinsille ja muille miehille, levitin siipeni ja lisäsin nopeutta. Ensimmäiset kahdeksan tai kymmenen mailia koneeni liiteli tuulessa kuin pääskynen, kunnes käänsin sen kuonon hieman ylöspäin ja se alkoi laajoin kiertein kohota yläpuolellani olevaa pilvipengermää kohti. On hyvin tärkeää nousta hitaasti ja siten vähitellen totuttautua ilmanpaineeseen.
"Oli tukahduttavan kuuma huomioonottaen, että oltiin Englannissa ja että oli syyskuun päivä; painostava hiljaisuus ennusti sateen olevan tulossa. Silloin tällöin tuli lounaasta äkillisiä tuulenpuuskia – kerrankin niin odottamatta, että se yllätti minut juuri kun hiukan torkahdin ja käänsi koneen oikeasta suunnastaan. Muistan ajat, jolloin tuulenpyörteet ja -puuskat olivat vaarallisia asioita, ajat, jolloin lentokoneemme eivät vielä olleet kyllin voimakkaita uhmaamaan kaikkea. Juuri kun olin päässyt pilvipengermien luo ja korkeusmittari osoitti kolmeatuhatta, alkoi sataa. Se oli oikea rankkasade! Se läiskyi siipiäni vasten ja löi minua kasvoihin himmentäen silmälasini, niin että näkeminen kävi vaikeaksi. Hiljensin vauhtia, koska oli tukalaa ponnistella sellaista sadetta vastaan. Noustessani korkeammalle vesipisarat muuttuivat rakeiksi, ja minun täytyi kääntyä rajuilmaan selin. Yksi lieriöistäni ei toiminut – luultavasti siihen oli mennyt jotakin roskaa – mutta kuitenkin kohosin hellittämättä ylöspäin ja aivan riittävin voimin. Hetken kuluttua lieriö oli taas kunnossa, ja saatoin kuulla syvän, täyteläisen surinan kaikkien noiden kymmenen äänen sulaessa yhteen. Kas siinä nykyaikaisen äänenvaimentajiemme tuottama etu! Vihdoinkin voimme tarkkailla koneitamme kuulon avulla. Kuinka ne kitisevät, vonkuvat ja nyyhkyttävätkään epäkunnossa ollessaan! Entiseen aikaan kaikki nuo avunhuudot olivat turhaa melua, sillä koneen hirveä jytinä vaimensi kaikki muut äänet. Jospa entispäivien lentäjät voisivat palata katsomaan, miten kauniiksi ja täydelliseksi tämä hyödyllinen koneisto on kehittynyt vaadittuaan heidän henkensä!
"Suunnilleen kello puoli kymmenen tienoissa lähestyin pilviä. Alapuolellani levisi laaja Salisburyn tasanko, hämäränä ja sateen pitentämänä. Puolisen tusinaa lentokonetta matkustajineen pyörähteli tuhannen jalan korkeudessa näyttäen vihreää taustaa vasten pieniltä mustilta pääskysiltä. Luultavasti siellä ihmeteltiin, mitä tekemistä minulla oli näin korkealla pilvien valtakunnassa. Äkkiä levisi alapuolelleni ikään kuin harmaa peite, ja kosteat usvat kääriytyivät kasvoilleni. Tunsin, kuinka jääkylmä, epämiellyttävä kosteus imeytyi läpi vaatteitteni. Mutta olin jo kohonnut raekuuron yläpuolelle, ja sekin merkitsi voittoa. Pilvi oli musta ja sakea kuin Lontoon sumu. Pyrkiessäni innokkaasti pois sen keskeltä käänsin yksitasoni kuonoa yhä ylemmäksi, kunnes itsetoimiva hälytyskelloni rupesi soimaan ja aloin toden teolla liukua takaisin päin. Läpimärät, vettävaluvat siivet olivat tehneet lentokoneeni painavammaksi kuin olin luullut, mutta pian oli ympärilläni vaaleampia pilviä, ja ennen pitkää olin selviytynyt ensimmäisestä pilvikerroksesta. Jäljellä oli vielä toinen – opaalinhohtoinen ja villava – korkealla yläpuolellani; pääni päällä valkoinen, tasainen katto, jalkojeni alla musta, tasainen lattia, ja näiden välillä kohosi yksitasoni laajoin kiertein. Siellä pilvimaailmoissa on kauhistavan autiota. Kerran lensi ohitseni suunnaton parvi pieniä vesilintuja rientäen länttä kohti. Nopeiden siipien humina ja lintujen äänet virkistivät korvaa. Se oli luultavasti taviparvi – lintujen tuntija en kylläkään ole. Nyt kun me ihmiset olemme muuttuneet linnuiksi, on meidän todella opittava tuntemaan veljemme.
"Alapuolellani suuren pilvitasangon yllä temmelsivät tuulipyörteet. Kerran muodostui valtava pyörre, pilvihöyryjen pyörre, jonka lävitse saatoin katsella, ikään kuin savupiipusta, kaukana alapuolellani näkyvään maailmaan. Siellä syvällä jalkojeni alla liukui tietään suuri, valkoinen kaksitaso. Luultavasti se oli Lontoon ja Bristolin välillä kulkeva vakinainen aamuposti. Mutta sitten pilvet taas vyörähtivät kokoon, eikä ääretöntä yksinäisyyttä mikään häirinnyt.
"Heti kello kymmenen jälkeen pääsin ylemmän pilvikierroksen ulkoreunaan. Sen muodostivat hienot, läpinäkyvät höyryt, jotka ajautuivat nopeasti länteen päin. Tuuli oli huomattavasti kiihtynyt, niin että nyt puhalsi aika voimakas vihuri – kaksikymmentäseitsemän tunnissa, ilmoitti mittarini. Oli jo hyvin kylmä, vaikkei korkeusmittarini osoittanut yhdeksäätuhatta enempää. Koneet työskentelivät oivallisesti, ja lakkaamatta me nousta hyrisimme yhä ylemmäksi. Pilvipenger oli paksumpi kuin luulinkaan, mutta lopulta se kuitenkin oheni kullankarvaiseksi sumuksi, ja pian olin jo senkin ulkopuolella. Pääni päällä avartui pilvetön taivas, aurinko säteili – yläpuolellani vain sineä ja kultaa, alapuolellani pelkkää hohtavaa hopeaa silmänkantamattomana häikäisevänä lakeutena. Kello oli neljännestä yli kymmenen, ja korkeusmittarin neula osoitti kahtatoistatuhatta kahdeksaasataa. Nousin yhä korkeammalle ja korkeammalle tarkaten herkin korvin moottorini kehräävää ääntä ja silmät kiintyneinä kellooni, indikaattorin liikkeisiin, öljyvipuun ja voidepumppuun. Ei ole ihme, että lentäjiä pidetään pelottomina. Heillä on niin paljon muuta ajattelemista, etteivät he ehdi olla levottomia omasta hengestään. Juuri äsken panin merkille, miten epäluotettava kompassi on tietyssä korkeudessa, yhdentoistatuhannen jalan korkeudessa kompassini osoitti melkein itään. Auringon ja tuulen avulla sain oikean käsityksen asemastani.
"Olin toivonut näin korkealla jo pääseväni ikuisen tyynen vyöhykkeeseen, mutta jokaista kohoamaani tuhatta jalkaa kohden tuuli kiihtyi yhä voimakkaammaksi. Koneeni kaikki saumat ja liitokset naksahtelivat ja vapisivat sen kulkiessa vasten tuulta, ja kun pyörsin myötätuuleen, se lehahti menemään kuin paperilappu kulkien tuulessa niin huimaavaa vauhtia, että tuskin ainoakaan kuolevainen ennen on ollut mukana sellaisessa. Minun täytyi kuitenkin uudelleen kääntyä ja pyrkiä vastatuuleen, sillä tarkoituksenani ei ollut vain korkeuslentoennätyksen saavuttaminen. Perinpohjaisten laskelmieni mukaan 'viidakkoni' sijaitsi aivan pikku Wiltshiren kohdalla, ja kaikki vaivannäköni olisi ollut turhaa, jos olisin noussut ylempiin ilmakerroksiin jollakin muulla kohdalla.
"Päästyäni yhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen – silloin oli suunnilleen puolenpäivän aika – tuuli oli kiihtynyt niin voimakkaaksi, että hieman levottomana tarkkasin siipisalkoja peläten niiden murtuvan tai koukistuvan millä hetkellä hyvänsä. Irroitin jo takaani laskuvarjonkin ja kiinnitin sen koukun nahkavyössäni olevaan renkaaseen ollakseni valmiina pahimman varalta. Tuollaisena hetkenä saattaa pieninkin koneenrakentajan virhe merkitä lentäjän kuolemaa. Mutta koneeni kesti hyvin kokeensa. Jok'ainoa köysi ja nuora pingottui suristen ja värähdellen kuin viulunkieli, mutta oli ihanaa nähdä, miten lentokone kaikista sysäyksistä ja tärähdyksistä huolimatta osoitti olevansa avaruuksien valtias, joka voittaa luonnonvoimat. Varmaankin on itse ihmisolennossa jotakin jumalallista, kun hän näin voi kohota yli rajojen, jotka tuntuvat olevan hänelle luomisessa säädetyt – kohota epäitsekkäästi ja sankarillisen uhrautuvaisesti niin kuin ilman valloitus osoittaa. Ja sitten vielä puhutaan ihmissuvun rappeutumisesta! Milloin muka on sen aikakirjoilla ollut kerrottavana sellaista, jota voisi verrata tähän?
"Tällaisia ajatuksia liikkui mielessäni kohotessani tuota suunnatonta kaltevaa pintaa; tuuli milloin pieksi minua kasvoihin, milloin taas vinkui korvissani, ja alapuolellani oleva pilvimaailma painui niin syvälle, että sen kaikki kummut ja laaksot tasaantuivat yhdeksi ainoaksi sileänä hohtavaksi lakeudeksi. Mutta äkkiä jouduin kokemaan sellaista, mikä oli minulle aivan uutta ja samalla kamalaa. Olin jo ennenkin joutunut tuntemaan sen, mitä ranskalaiset sanovat tourbilloniksi, mutta en milloinkaan näin valtavana. Mahtavassa kohisevassa ilmavirrassa, johon jouduin, lienee tosiaankin ollut pyörteitä, yhtä valtavia kuin se itsekin. Silmänräpäyksessä, ilman minkäänlaisia valmisteluita tuollainen pyörre veti minut sisäänsä. Parin minuutin ajan pyörin ympäri sellaista vauhtia, että menin miltei tajuttomaksi, ja sitten koneeni syöksyi vasen siipi edellä pyörteen keskellä olevaan tyhjään, savupiipun tapaiseen torveen. Putosin kuin kivi lähes tuhat jalkaa. Vain penkkiin kiinnitetty vyöni esti minua itseäni suistumasta koneesta, kun täräysten viskelemänä hengästyneenä ja puolipyörryksissä riipuin yli suojuksen laidan. Mutta minä kykenen aina äärimmäisiin ponnistuksiin – se juuri on suurin ansioni lentäjänä! Huomasin, että putoamiseni oli jo hitaampaa. Pyörre oli pikemminkin suppilon kuin savupiipun muotoinen, ja olin jo ehtinyt pudota sen kärkeen. Kaikki voimani jännittäen heittäydyin koko painollani toiselle syrjälle, onnistuin saamaan siivet toistensa tasalle ja käänsin koneeni myötätuuleen. Silmänräpäyksessä olin päässyt pyörteen ulkopuolelle, ja kulku kävi tasaisesti. Voitokkaasti, vaikkakin äärettömin ponnistuksin, aloin jälleen kierteittäin kohota. Tein suuren kierroksen välttääkseni äskeisen pyörteen vaarallisia tienoita, ja pian olin onnellisesti sen yläpuolella. Jo kello yhdeltä olin kaksikymmentäyksituhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella. Suureksi ilokseni olin nyt päässyt pahimmasta tuulesta, ja ilma muuttui jokaista nousemaani sataa jalkaa kohden yhä tyynemmäksi. Mutta sitä vastoin oli hyvin kylmä, ja aloin tuntea tuota omituista pahoinvointia, joka johtuu ohentuneesta ilmasta. Ensi kerran kiersin auki happiputkeni tulpan ja vedin keuhkoihini muutaman siemauksen ihanaa kaasua. Tunsin sen virtaavan elämännesteenä, ja se virkisti minua niin, että melkein päihdyin. Laulaen ja riemuiten liitelin halki ilmojen kylmän hiljaisuuden.
"Olen aivan varma siitä, että puutumus, joka valtasi Glaisherin ja jonkin verran myös Coxwellin, kun he v. 1862 nousivat ilmapallolla kolmenkymmenentuhannen jalan korkeuteen, johtui heidän nousunsa tavattomasta nopeudesta. Jos sen sijaan annetaan vauhdin vain hitaasti lisääntyä, niin ei tuollaisia kipuja tunneta. Havaitsin, että yhtä korkealla olisin ilman happilaitettanikin tullut toimeen vaikeuksitta. Oli kuitenkin pureva pakkanen, Fahrenheit-lämpömittarini oli nollassa. Puoli kahden aikaan olin lähes seitsemän mailia maanpinnan yläpuolella, ja koneeni nousi yhä. Kuitenkin havaitsin, että ohentunut ilma kannatti huomattavasti huonommin siipiä, ja nousuni hidastui sen johdosta huomattavasti. Olin jo selvillä siitä, että vähäisestä ruumiinpainostani ja koneen voimakkuudesta huolimatta oli olemassa kohta, jonka yläpuolelle en enää pääsisi. Valitettavasti yksi lieriö oli jälleen epäkunnossa, ja kone kävi epätasaisesti. Pelkäsin epäonnistuvani, ja mieleni kävi raskaaksi.
"Mutta samassa näin varsin kummallisen näyn. Jokin esine suhahti ohitseni savua syytäen, räjähti ankarasti sähähtäen ja paukahtaen ja hajosi höyrypilveksi. Aluksi en lainkaan käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten muistin, että meteorit alituisesti pommittavat maata, jopa siinä määrin, että siellä tuskin voisi asua, elleivät ne aina hajoaisi höyryiksi ilmakehän uloimmissa kerroksissa. Siinä korkeuslentäjän uusi vaara. Parikin tuollaista kiveä lensi vielä vonkuen ohitseni neljänkymmenentuhannen jalan rajoja lähetessäni. Niistä voisi koitua varsin vakava vaara maan ilmakehän ulkolaidoilla oleskeltaessa.
"Kun korkeusmittarini neula osoitti neljääkymmentäyhtätuhatta kahdeksaasataa, huomasin, etten enää pääsisi ylemmäksi. Olisin tosin ruumiillisesti voinut kestää jännityksen, mutta lentokoneeni mahdollisuudet loppuivat tähän. Ohentuneesta ilmasta ei enää ollut lujaa tukea siiville, ja pieninkin liike aiheutti viipahtelua, eikä kone muutenkaan enää yhtä herkästi totellut säätäjiään. Jos se olisi ollut parhaassa kunnossaan, olisin ehkä voinut nousta tuhat jalkaa ylemmäksi, mutta nyt se kompasteli vähän väliä, ja kymmenestä lieriöstä oli kaksi lakannut toimimasta. Ellen vielä ollut ehtinyt vyöhykkeeseen, jota halusin tutkia, niin en saisi sitä nähdä tällä matkalla. Mutta enköhän jo ollutkin perillä? Kierrellen kuin jättiläishaukka neljänkymmenentuhannen jalan korkeudessa annoin koneeni liidellä vapaasti ilman ohjausta ja ryhdyin tarkasti tutkimaan ympäristöni Mannheim-kiikarillani. Taivas oli aivan kirkas. Ei näkynyt merkkiäkään vaaroista, joita olin kuvitellut sieltä löytäväni.
"Mainitsin, että liikkeeni tapahtui ympyrän muotoisissa kehissä. Äkkiä juolahti mieleeni, että olisi viisasta laajentaa niiden piiriä ja siten tutustua uusiin ilmakehiin. Ryhtyyhän metsästäjäkin, joka saapuu viidakkoon, heti sitä tutkimaan toivoen löytävänsä etsimäänsä riistaa. Olin laskenut avaruuden 'viidakon' sijaitsevan jossakin Wiltshiren yläpuolella, toisin sanoen etelään tai länteen siitä, missä nyt olin. Määritin asemani auringon mukaan, sillä kompassista ei ollut apua eikä maasta näkynyt jälkeäkään – ei näkynyt mitään, lukuunottamatta hopeapilvien avaraa lakeutta. Koetin kuitenkin selviytyä parhaan kykyni mukaan ja ohjailin kulkua maltillisesti ja harkiten. Laskin, että öljyvarastoni tuskin riittäisi enää tuntia kauempaa, mutta senhän voisinkin käyttää viimeiseen pisaraan, sillä yksi ainoa suurenmoinen kierukka toimittaisi minut takaisin maanpinnalle minä hetkenä hyvänsä.
"Mutta äkkiä havaitsin jotakin uutta. Ilma edessäni oli kadottanut kristallinkirkkautensa. Se oli täynnä pitkiä, epäselviä juomuja, jotka näyttivät muodostuneen jostakin omituisesta hienoa tupakansavua muistuttavasta aineesta. Kierrellen ja kaarrellen se leijui ilmassa, muuttaen hitaasti suuntaansa auringon valossa. Kun yksitasoni viiletti sen halki, tunsin huulillani lievän öljynmaun, ja koneen puuosissa näkyi rasvaista vaahtoa. Ilmassa tuntui olevan jotakin äärettömän hienoa elimellistä ainetta. Mitään elonmerkkejä en siinä huomannut. Se oli hajanaista ja sienimäistä ja ulottui monen tynnyrinalan suuruiselle alueelle hälveten vihdoin olemattomiin. Ei, elävää se ei ollut. Mutta oliko se ehkä jonkin eläimen jäännöksistä muodostunutta? Ennen kaikkea, käyttikö sitä ehkä jokin eläin ravinnokseen, jokin kummituseläin, niin kuin valtameren pinnalla kelluvat rasva-aineet ovat mahtavan valaan ravintoa? Tätä ajatusta pohtiessani katsahdin ylöspäin, ja silloin näin ihmeellisimmän näyn, mitä ihminen milloinkaan on nähnyt. Kykenenkö sitä kuvaamaan sellaisena kuin sen itse näin viime torstaina?
"Kuvitelkaa meduusaa, joita tavataan merissämme kesäisin, kellonmuotoista ja kooltaan jättiläismäistä – mikäli minä kykenin arvioimaan, se oli paljon suurempi P. Paavalin katedraalia. Väriltään se oli helakan vaaleanpunerva ja täynnä hienoja vihertäviä suonia, mutta koko olemukseltaan niin ohut, että siitä tummansinistä taivasta vasten näkyi vain ilmavat ääriviivat. Siinä huomasi selvän ja säännöllisen tykinnän, ja siitä ulkoni kaksi pitkää, riippuvaa tuntosarvea, jotka hitaasti heiluivat edestakaisin. Hiljaa ja arvokkaan äänettömästi tuo upea ilmiö liukui juhlallisena tietänsä pääni päällä, kevyenä ja hauraana kuin saippuakupla.
"Olin puolittain kääntänyt koneeni voidakseni katsella tuota kaunista olentoa sen poistuessa, kun äkkiä huomasin, että ympärilleni oli ilmestynyt kokonainen parvi samanlaisia, kaiken kokoisia, vaikkakaan mikään niistä ei ollut niin suuri kuin ensiksi näkemäni. Jotkin olivat hyvin pieniä, mutta useimmat tavallisen ilmapallon kokoisia ja niiden yläosa samaan tapaan kupera. Niiden muoto ja värit olivat niin hienot, että mielessäni vertasin niitä kaikkein hienoimpaan venetsialaiseen lasiin. Vallitsevina väreinä olivat vienot ruusunpunaisen ja vihreän vivahdukset, mutta auringonvalon tunkeutuessa noiden herkullisen hienojen muotojen läpi silmiini kimalsivat kaikki sateenkaaren värit. Huutamia satoja tuollaisia olentoja leijaili ohitseni, satumaisen outo parvi avaruuden tuntemattomia retkeilijöitä – olentoja, jotka muodoltaan ja aineosiltaan olivat niin mukautuneet puhtaisiin ilmakerroksiin, ettei maan aistimuspiirissä olisi voinut kuvitella mitään niin ilmavan hienoa.
"Mutta äkkiä kiintyi huomioni uuteen ilmiöön – ilmakäärmeisiin. Ne olivat pitkiä, kapeita, oudon näköisiä höyrymäisiä kiemuroita. Ne matelivat hyvin nopeasti ja liitelivät sellaista vauhtia, että silmä tuskin voi niitä seurata. Muutamat noista aavemaisista olennoista olivat kahden-, kolmenkymmenen jalan pituisia, mutta niiden paksuutta oli vaikea määritellä, sillä ääriviivat olivat niin epämääräisiä, että ne saattoi erottaa vain hauraana häämötyksenä. Ilmakäärmeet olivat vaalean harmaita tai savunvärisiä, ja niiden sisältä kuulsi muutamia tummempia juovia, jotka näyttivät muodostavan selväpiirteisen elimistön. Eräs ilmakäärmeistä liukui aivan kasvojeni ohitse, ikään kuin jokin kylmä ja tahmea olisi minua koskettanut, mutta samalla se tuntui niin aineettomalta, etten näihin käärmeisiin voinut liittää ruumiillisen vaaran mielikuvaa enempää kuin äskeisiin kellonmuotoisiin olentoihinkaan. Niiden ruumis ei ollut kiinteämpää kuin vaahto, joka pärskähtää ilmaan aallon harjalta.
"Mutta eteeni ilmestyikin paljon kauhistavampi näky. Korkeudesta leijaili minua kohti sinipunervaan vivahtavaa purppurahöyryä, joka aluksi näytti pieneltä, mutta joka lähetessään kasvoi nopeasti, kunnes näytti usean neliöjalan laajuiselta. Vaikka se olikin jotakin läpinäkyvää, hyytelömäistä ainetta, niin sen ääriviivat olivat kuitenkin selvemmät ja kokoomus yleensä paljon kiinteämpi kuin siihen saakka näkemieni olentojen. Siinäkin näkyi useita elimellisen rakenteen merkkejä, joista huomattavimpia olivat pari suurta, tummaa, pyöreätä levyä, jotka päättelin eläimen silmiksi; niiden välistä ulkoni jokin valkea, kiinteä ja jyrkästi koukistunut osa, joka näytti saaliinhimoiselta kuin korppikotkan nokka.
"Kokonaisuudessaan hirviö oli kamalan ja peloittavan näköinen, ja sen väri vaihtui alinomaa, vaaleimmasta sinipunervasta tummimmaksi, räikeimmäksi purppuranpunaiseksi – niin tummaksi, että olento leijaillessaan yksitasoni ja auringon välillä varjosti konettani. Sen suunnattoman ruumiin kuperasta yläosasta ulkoni kolme suurta kasvannaista, joita parhaiten voin verrata jättiläismäisiin kupliin. Niitä katsellessani tulin varmaksi siitä, että ne olivat täynnä jotakin erikoisen kevyttä kaasua, joka kannatti tuota muodotonta, puolikiinteää ainesjoukkoa ohentuneessa ilmassa. Peto liikkui nopeasti ja pysytteli yksitasoni kohdalla, kauhistuttavana saattajanani, ainakin kahdenkymmenen peninkulman matkan; se liiteli yläpuolellani kuin petolintu, joka valmistautuu iskemään uhriinsa. Liikkuessaan – niin nopeasti, että sitä oli vaikea käsittää – se työnsi ruumiistaan pitkän, tahmean kielekkeen, joka vuorostaan näytti vetävän perässään tuota kiemuraista ruumista. Niin joustavan pehmeä oli ruumis, ettei se koskaan pysynyt kahta minuuttia samanmuotoisena, ja kuitenkin se joka kerran muuttuessaan tuli entistään kauheammaksi ja inhoittavammaksi.
"Tiesin, että vaara oli lähellä. Sen ilmaisi minulle tuon inhoittavan ruumiin jokainen purppuravivahdus. Haljakkaat, ulkonevat silmät olivat alituisesti minuun suunnatut – ja niiden katseesta paistoi kylmä, armoton viha. Käänsin yksitasoni nokan alaspäin päästäkseni pois pedon lähettyviltä, mutta samassa tuosta vetelästä rakkula-aineesta työntyi nuolennopeasti kieleke, joka kiertyi koneeni etuosan ympärille kevyesti ja kiinteästi kuin piiskansiima. Sen koskettaessa kuumaa konetta kuului silmänräpäyksen ajan kimakkaa vihellystä; sitten se heilahti takaisin ilmaan suunnattoman ruumiin vetäytyessä kokoon kuin ankarasta tuskasta. Turvauduin nyt vol pique-lentoon. Silloin kieleke syöksyi uudelleen lentokonettani kohti, mutta potkuri katkaisi sen yhtä vaivattomasti kuin se olisi leikannut poikki sikarinsavukierteen. Takaapäin paiskautui vyötäisilleni pitkä, liukkaan tahmea käärmemäinen kiemura vetäen minut melkein ulos suojuksesta. Revin ja raastoin sitä, sormeni painuivat sen liukkaaseen, limaiseen pintaan, ja hetkeksi pääsin irti mutta samassa jo iskeytyi toinen kiemura saappaani ympäri ja sysäsi minut selälleni.
"Kaatuessani laukaisin molemmat pyssynpiippuni, vaikka se olikin miltei kuin elefantin ahdistamista hernepyssyllä. Miten voisikaan mikään inhimillinen ase vahingoittaa mokomaa jättiläismöhkälettä! Mutta olin tähdännyt tarkemmin kuin aavistinkaan, sillä haulit osuivat eläimen selässä olevaan suureen rakkoon, joka halkesi mahtavasti jymähtäen. Ilmeisesti olin arvannut oikein: nuo suuret, kirkkaat rakot olivat täynnä jotakin kantokaasua. Pilvimäinen, suuri ruumis syöksyi nurin niskoin; peto vääntelehti epätoivoisesti tasapainoon päästäkseen hakaten ja aukoillen valkeaa nokkaansa vimmatusti. Mutta minä olin jo lähtenyt kiitämään ilmojen halki niin jyrkästi alaspäin kuin suinkin uskalsin, kone täydessä käynnissä, ja potkuri ja painovoima antoivat minulle meteorin vauhdin. Kaukana takanani näin tumman purppuratäplän, joka nopeasti pienentyi ja vihdoin katosi avaruuden sineen. Olin onnellisesti selviytynyt yläilmojen 'viidakosta'.
"Vältettyäni vaaran turvauduin kuristusventtiiliin, sillä milloinkaan ei lentokone vahingoitu niin helposti kuin täyttä vauhtia korkeuksista laskeutuessaan. Se oli ihana kierukkalento kahdeksan mailin korkeudesta – ensiksi pilvipenkereen hopeapinnalle, sitten sen alla olevaan myrskypilveen ja lopuksi rankkasateessa maanpinnalle. Pilvestä päästyäni näin alapuolellani Bristolin kanaalin, mutta kun säiliössäni vielä oli jäljellä hiukan polttoainetta, lensin kaksikymmentä mailia sisämaahan, ennen kuin laskeuduin kentälle, joka sijaitsee mailin päässä Ashcomben kylästä. Siellä sain eräästä ohiajavasta autosta kolme pulloa bensiiniä, ja samana iltana, kymmenen minuuttia yli kuuden, laskeuduin kaikessa rauhassa kotiniitylle Devizesiin tehtyäni matkan, jollaista ei kukaan ennen minua voi kertoa tehneensä. Olen nähnyt yläilmojen ihanuudet ja kauhut – eikä ainoakaan ihminen ole katsellut mitään ihanampaa eikä samalla mitään kauheampaa.
"Ja nyt olen päättänyt vielä kerran tehdä saman matkan, ennen kuin kerron saavutukseni maailmalle. Teen sen siksi, että haluan saada todistuksia asiasta, ennen kuin kerron tarinan lähimmäisilleni. On selvää, että toiset pian seuraavat esimerkkiäni ja vahvistavat sanani todeksi, mutta minusta on mieluisinta, että minua uskotaan alusta alkaen. Ei ole varmaankaan vaikeata pyydystää noita kauniita, sateenkaarenhohtavia ilmakuplia. Hiljaa ne liukuvat tietänsä, ja nopea yksitaso voisi katkaista niiden verkkaisen kulun. On hyvin todennäköistä, että ne raskaammissa ilmakerroksissa hajaantuvat ja minä saan tuoduksi maanpinnalle vain hiukan kidemäistä hyytelöä. Mutta löydänhän toki sentään jotakin, mikä voi vahvistaa kertomukseni todeksi. Lähden matkalleni, vaikka se onkin uskallettua. Noita purppuranhohtoisia hirviöitä on tuskin kovinkaan runsaasti. Luultavasti en kohtaa niitä lainkaan. Ja jos kohtaan, sukellan heti maanpinnalle. Pahimmassa tapauksessa käytän haulikkoani, ja kun jo tiedän..."
Valitettavasti puuttui käsikirjoituksesta sivu tällä kohdalla. Seuraavalle sivulle on kirjoitettu suurin, epätasaisin kirjaimin:
"Neljäkymmentäkolmetuhatta jalkaa. En koskaan enää saa nähdä maata. Jumala minua auttakoon! On hirveätä kuolla tällä tavoin."
Tässä Joyce-Armstrongin kertomus kokonaisuudessaan! Hänestä itsestään ei kukaan ole nähnyt jälkeäkään. Murskaantuneen yksitason pirstaleet löydettiin mr Budd-Lushingtonin metsästysmaalta, Kentin ja Sussexin väliseltä rajalta, muutaman mailin päästä siitä paikasta, missä muistikirja oli ollut. Jos tuon onnettoman lentäjän laskelmat pitivät paikkansa ja hänen "viidakkonsa" oli ainoastaan lounais-Englannin yläpuolella, niin hän lienee paennut sieltä niin nopeasti kuin kone saattoi kulkea. Mutta nuo kauheat olennot lienevät saavuttaneet hänet ja tuhonneet koneen juuri surullisten jäännösten löytöpaikan yläpuolella olevan ulomman ilmakehän kohdalla. Jos tahtoo säilyttää järkensä, on parasta olla ajattelematta yksitasoa, joka syöksyy alaspäin vältellen samalla nimettömiä kauhuja, jotka pysyttelevät sen alapuolella ja estävät sitä pääsemästä maahan ja vihdoin syöksyvät uhrinsa kimppuun. Tiedän kyllä monen vieläkin hymyilevän ivallisesti tässä esittämilleni tosiseikoille, mutta heidänkin on tunnustettava, että Joyce-Armstrong on kadonnut, ja minä huomautan heille hänen omista sanoistaan: "Tästä muistikirjastani ehkä käy selville, mitä olen koettanut tehdä, ja tästä myös selviää, mikä vei henkeni. Mutta jyrkästi pyydän päästä kaikesta onnettomuustapauksiin ja salaperäisyyksiin viittaavasta tyhjästä lorusta."
KUOLLUT KERTOO KUOLEMASTAAN
Hän oli meedio, ja hän keskusteli kirjeellisesti maailman kanssa. Tässä hänen kirjeensä sisältö:
Monta tuon illan tapahtumaa muistan aivan selvästi, mutta toiset sitä vastoin väikkyivät mielessäni sekavina unina. Sen vuoksi on varsin vaikea kertoa sitä kokonaisuudessaan. Minulla ei enää ole vähintäkään aavistusta, miksi olin matkustanut Lontooseen ja miksi palasin sieltä niin myöhään. Sekoitan tuon matkan muihin Lontoossa-käynteihini. Mutta aina siitä hetkestä saakka, jolloin astuin junasta pienelle maalaisasemalle, on kaikki hyvin selvänä muistissani. Ajatuksissani voin elää mainitun ajan uudelleen pienimpiä yksityisseikkoja myöten.
Muistan niin hyvin, kuinka kuljin pitkin asemasiltaa katsellen sen perällä olevaa valaistua kelloa, josta näin ajan kuluneen niin, että kello jo oli puoli kaksitoista. Muistan niin ikään miettineeni, olisinko kotona ennen puoltayötä. Ja lisäksi muistan suuren auton, joka odotti minua aseman edessä ja jonka kirkkaat messinkiosat hohtivat lyhtyjen valossa. Se oli uusi, kolmekymmenkaksihevosvoimainen Roburini, jonka olin hankkinut samana päivänä. Muistan myöskin kysyneeni ohjaajaltani Perkinsiltä, miten kone oli käynyt, ja hän vastasi sen käyneen mainiosti.
– Tekee mieleni koetella sitä, sanoin istuutuen ohjaajan paikalle.
– Vaihdelaite on hiukan erilainen, hän sanoi. – Ehkä on parasta, sir, että minä ajan.
– Ei, minä tahdon koetella sitä, lausuin.
Ja niin lähdimme viisimailiselle kotimatkallemme.
Entisessä autossani oli ollut vanhanaikainen, yksinkertainen vaihde, mutta tässä sen sijaan oli uudenaikainen, liukuva vaihde. Siihen ei ollut vaikea perehtyä, ja pian luulin jo tuntevani sen. Oli tietysti varsin mieletöntä ruveta pimeässä kokeilemaan uutta autoa, mutta menetelläänhän usein mielettömästi ilman että siitä seuraa asianmukaista rangaistusta. Suoriuduin mainiosti Claystale Hilliin saakka. Se on Englannin pahimpia mäkiä, puolentoista mailin pituinen; siinä on kolme jyrkkää käännettä, ja nousu on paikoitellen huikea. Mäen alla ovat miltei suoraan vastassa puistoni portit Lontooseen vievän valtamaantien varrella.
Olimme juuri nousseet jyrkimmän mäen, kun vastoinkäymiset alkoivat. Olin ajanut mahdollisimman nopeasti ja nyt päätin antaa auton liukua alamäkeä omalla painollaan, mutta ohjauspyörää oli vaikeata käsitellä, ja minun oli kytketettävä kone uudelleen. Lensimme hirveää vauhtia, ja sen vuoksi koetin jarruja, mutta kumpikaan ei pitänyt. Jalkajarrun myötääminen ei minua vielä suuresti huolettanut, mutta kun turhaan vedin käsijarrua kaikilla voimillani ja vipu oli vedetty mahdollisimman pitkälle, alkoi kylmä hiki jo kohota iholleni. Syöksyimme nyt hurjasti mäkeä alas. Lyhdyt valaisivat mainiosti, ja minun onnistui hallita auto ensimmäisessä käänteessä. Toisestakin selviydyimme, vaikka vain töin tuskin vältimmekin ojan. Sitten oli maili suoraa tietä, sen jälkeen viimeinen käänne ja sitten puiston portit. Jos pääsisin puikahtamaan raosta, olisi kaikki hyvin, sillä päärakennukselle noustaessa vauhti kyllä hiljentyisi.
Perkins käyttäytyi erittäin kiitettävästi. Toivon, että tämä seikka tulisi tunnetuksi. Hän oli aivan rauhallinen ja hyvin tarkkaavainen. Alun pitäen olin päättänyt ajaa ylös tien penkereelle, ja hän arvasi aikeeni.
– Älkää tehkö niin, hän sanoi, – kun vauhti on tällainen, niin auto kaatuu, ja me jäämme sen alle.
Tietenkin hän oli oikeassa. Hän kävi käsiksi virrankatkaisijaan ja pysäytti koneen. Auto kulki omalla vauhdillaan, mutta meno oli edelleen hirvittävä. Hän laski kätensä ohjauspyörälle.
– Minä hoidan auton, hän sanoi, – jos tahdotte hypätä pois ja mahdollisesti pelastua. Emme ikinä selviydy viimeisestä käänteestä. On parasta, sir, että hyppäätte.
– En, vastasin minä. – Istun tässä loppuun asti. Hypätkää te, jos tahdotte.
– Jään seuraksenne, sir, hän vastasi.
Jos olisimme istuneet vanhassa autossamme, olisin pannut koneen ajamaan taaksepäin ja odotellut tuloksia. Silloin olisivat joko hammaspyörät murtuneet tai jotakin muuta särkynyt, mutta meillä olisi kuitenkin ollut jonkinlainen mahdollisuus... Nyt sen sijaan olin avuton. Perkins yritti kiivetä vaunusta, mutta se oli vauhdin vuoksi mahdotonta. Pyörissä surisi kuin hurjin pyörremyrsky, ja voimakas auto ryskyi ja jymisi. Mutta lyhdyt paloivat, niin että aivan hyvin näki ohjata. Muistan ajatelleeni, miten hirveältä ja samalla komealta näyttäisimme vastaantulijan silmissä. Tie oli kapea, ja jos joku sattuisi tulemaan vastaamme, niin vaunumme murskaisi hänet kuin valtava, kullanhohtoa leimuava kuolema.
Sivuutimme käänteen toinen pyörä kolme jalkaa penkereen puolella. Olin varma, että kaatuisimme, mutta miten ollakaan auto pääsi hetken heiluttuaan tasapainoon ja jatkoi matkaansa. Se oli kolmas ja viimeinen käänne. Nyt olivat puistonportit enää jäljellä. Ne olivat edessämme, onneksi eivät kuitenkaan aivan suoraan edessä, vaan suunnilleen kaksikymmentä kyynärää vasemmalla, valtatien varressa, jolle juuri olimme tulossa. Käännöksen olisi pitänyt onnistua, mutta luultavasti ohjausruuvikierre oli irtaantunut penkerettä vasten ajaessamme. Ohjauspyörä ei liikkunut vapaasti. Syöksyimme sivutieltä valtamaantielle. Näin vasemmalla avoimet portit ja väänsin ohjauspyörää kaikin voimin. Heittäydyimme Perkinsin kanssa vaunusta, ja samassa auton oikea etupyörä törmäsi viidenkymmenen mailin vauhdilla oman puistoni portin oikean puoleiseen pylvääseen. Tunsin lentäneeni ilmassa, ja sitten – ja sitten –!
Tullessani jälleen tajuihini makasin sananjalkojen keskellä tammien alla, lähellä porttituvan puolelta rakennukselle nousevaa tietä Vieressäni seisoi joku mies, ja luulin häntä ensin Perkinsiksi, mutta tarkemmin katsottuani huomasin, että siinä oli Stanley, ystäväni, johon muutamia vuosia aikaisemmin yliopistossa olin tutustunut ja johon olin sydämestäni kiintynyt. Mielestäni Stanleyn olemuksessa oli aina ollut jotakin erikoisen miellyttävää, ja olin ylpeä ajatellessani, että olin tehnyt häneen yhtä hyvän vaikutuksen. Tuona hetkenä tosin hämmästyin hänet nähdessäni, mutta olin kuin unessa, päätäni huimasi ja se tuntui sekavalta, niin että suhtauduin kaikkeen välinpitämättömästi ja arvostelematta.
– Sepä vasta rysähdys! sanoin. – Suuri Jumala, se oli hirveää!
Hän nyökäytti päätään, ja vaikka olikin hyvin pimeä, saatoin nähdä hänen hymyilevän tuota lempeää, miettiväistä hymyään, joka minusta oli hänelle niin ominaista.
En kyennyt lainkaan liikahtamaan. Enkä halunnut sitä koettaakaan. Mutta aistini olivat harvinaisella tavalla hereillä. Näin auton, joka oli osittain murskaantunut ja jonka ympärillä liikkui lyhdynvaloja. Näin pienen ihmisryhmän ja kuulin heidän kuiskaavat äänensä. Siinä oli portinvahti vaimoineen sekä pari muuta. He eivät ollenkaan välittäneet minusta, vaan puuhailivat yksinomaan auton ympärillä. Mutta äkkiä kuulin tuskan parahduksen.
– Hän on jäänyt puristukseen. Nostakaa häntä varovaisesti! huudahti joku.
– Vain jalkani, sanoi toinen, ja minä tunsin Perkinsin äänen. – Missä herra on?
– Täällä, vastasin, mutta he eivät näyttäneet minua kuulevan. Kaikki he kumartuivat jonkin esineen yli, joka oli auton edessä maassa.
Stanley laski kätensä olkapäälleni, ja hänen kosketuksensa tuntui kuvaamattoman suloiselta. Tunsin oloni kaikesta huolimatta kevyeksi ja onnelliseksi.
– Et tunne mitään kipua, arvaan? hän sanoi.
– En mitään, vastasin.
– Niin, ei sitä koskaan tunne, hän sanoi.
Ja silloin valahti ylitseni ikään kuin hämmästyksen aalto. Stanley! Stanleyhan oli kuollut kuumetautiin buurisodan aikana Bloemfonteinissa!
– Stanley! minä huudahdin, ja sanat tuntuivat tukehduttavan minua. – Stanley, sinä olet kuollut.
Hän katsoi minuun, kasvoillaan tuo sama lempeä, miettiväinen hymy.
– Niin sinäkin, hän vastasi.
LORDI BARRYMOREN TAPPIO
Harvat ovat kuvailleet sen ajan ylhäisön seuraelämää mainitsematta pitkällistä ja kiivasta taistelua, jota kaksi kuuluisaa "leijonaa" sir Charles Tregellis ja lordi Barrymore kävivät muotimaailman herruudesta. Mainitaan myöskin, että pääri väistyi ja hänen alempiarvoinen kilpaveljensä päätti voittajana maineikkaan uransa.
Oli aamu tuon kuuluisan taistelun aikoina, ja sir Charles Tregellis oli monimutkaisissa pukeutumispuuhissaan kamaripalvelija Ambrosen auttaessa häntä saavuttamaan sen ulkonaisen loisteliaisuuden, jonka avulla hän oli saavuttanut koko kaupungin hienoimmin puetun miehen maineen. Äkkiä sir Charles pysähtyi kesken coup de ventiä ja kaulaliinan solmiamista; hänen pyöreillä, raikkaan kauniilla kasvoillaan kuvastui hämmästyksen sekaista närkästystä, hän heristi korviaan ja kuunteli. Jermyn Streetin hillityn melun keskeltä kalskahtivat räikeinä portinkolkuttimen iskut, katkeilevassa tahdissa yhä toistuen.
– Minusta alkaa tuntua siltä, että tuo meteli kohdistuu meidän porttiimme, virkahti sir Charles kuten ainakin henkilö, joka ajattelee ääneen. – Viiden minuutin ajan on se vähän väliä toistunut. Mutta onhan Perkinsillä ohjeet, joiden mukaan hänen tulee toimia.
Herransa viittausta totellen Ambrose meni parvekkeelle ja kurkotti varovaisesti päätään yli kaiteen. Kadulta kuului pitkäveteinen mutta kirkas ääni.
– Kuulkaahan mies, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos tahtoisitte olla hyvä ja avata portin, ääni sanoi.
– Kuka siellä on? Mitä se on? kysyi vihaisesti sir Charles, jonka kyynärpää yhä viittasi kattoa kohti.
Ambrose palasi, ja hänen tummilla kasvoillaan oli niin hämmästynyt ilme kuin kamaripalvelijalle suinkin oli soveliasta.
– Siellä on joku nuori herrasmies, sir Charles.
– Nuori herrasmies? Lontoossa ei ole ainoatakaan herrasmiestä, joka ei tietäisi, etten ole tavattavana ennen kello kahtatoista. Tunnetko hänet ulkonäöltä? Oletko nähnyt hänet ennen?
– En ole nähnyt häntä ennen, mutta hän on hyvin samannäköinen kuin muuan herra, jonka nimen voisin mainita.
– Jonkun näköinen? Kenen näköinen?
– Unohtamatta asemani edellyttämää kunnioitusta, sir Charles, olisin ensi näkemältä voinut luulla näkeväni teidät itsenne. Hän on pienikasvuisempi ja aivan nuori – mutta ääni, kasvonpiirteet, ryhti –
– Siinä tapauksessa hän on varmaan nuori Vereker, veljenpoikani, se hirtehinen, mutisi sir Charles jatkaen pukeutumistaan. – Olen kuullut sanottavan, että hän jonkin verran muistuttaa minua. Hän kirjoitti Oxfordista aikovansa tulla tänne, ja minä vastasin, etten ota häntä vastaan. Siitä huolimatta hän näyttää pysyneen päätöksessään. Hän tarvinnee hieman läksytystä. Soita Perkinsiä, Ambrose!
Suurikasvuinen lakeija saapui kasvoillaan loukatun arvokkuuden ilme.
– En halua kuulla tuollaista melua portilta, Perkins.
– Anteeksi, sir, mutta nuori herra ei tahdo lähteä.
– Eikö tahdo? Teidän velvollisuutenne on pitää huolta siitä, että hän poistuu. Onhan teillä ohjeet, miten toimia! Ettekö sanonut hänelle, että en ole tavattavana ennen kello kahtatoista?
– Sanoin kyllä, sir, ja kun hän näytti siitä huolimatta tahtovan tunkeutua portista, löin sen kiinni.
– Aivan oikein, Perkins.
– Mutta nyt hän pitää sellaista melua, että kaikki ihmiset juoksevat ikkunoihin. Kadulle on kokoontunut oikein väkijoukko, sir.
Alhaalla jyskytti portinkolkutin yhä voimakkaammin katselijain naurun ja mieltymyshuutojen rohkaisemana. Sir Charles lensi suuttumuksesta tulipunaiseksi. Tuollaiselle nenäkkyydelle täytyi jo panna sulku.
– Nurkassa on ruokokeppini, hän sanoi. – Ottakaa se mukaanne, Perkins. Annan teille luvan käyttää sitä. Pari sivallusta palauttanee nuoren lurjuksen järkiinsä.
Hymyillen jättiläinen katosi.
Portti kuului aukevan, ja kolkutus lakkasi. Vähän myöhemmin kuului kauheaa kiljumista ja sellaista melua, joka syntyy, kun mattoja tomuutetaan. Sir Charles kuunteli hymyillen, mutta asteittain hymy katosi hänen hyväntahtoisilta kasvoiltaan.
– Hän ei saa mennä liian pitkälle, hän mutisi. – En tahdo aiheuttaa pojalle todellista vahinkoa, olkoon hän ansainnut mitä hyvänsä. Juokse parvekkeelle, Ambrose, ja käske hänen lopettaa. Saa jo riittää!
Mutta ennen kuin kamaripalvelija oli ehtinyt liikahtaakaan, kuului portailta kevyitä askelia, ja oviaukon kehystämänä näkyi viimeisen muodin mukaan pukeutunut kaunis nuori mies. Hänen asentonsa, kasvonpiirteensä, varsinkin suurien sinisten silmien omituinen, vilkkaan vallaton ilme todisti hänen olevan kuuluisaa Tregellis-sukua. Aivan samannäköinen oli sir Charles ollut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, jolloin hän, oleskeltuaan Lontoossa vain lyhyen huvikauden, sukkelana ja rohkeana oli vallannut itselleen aseman, josta itse Brummelkin sittemmin oli turhaan koettanut häntä syrjäyttää. Nuori mies kohtasi setänsä vihaisen katseen harmittoman hilpeästi; ojentaen hänen nähtäväkseen poikkilyödyn kepin hän sanoi:
– Pelkään, että palvelijaanne kurittaessani valitettavasti vahingoitin esinettä joka luultavasti on teidän. Olen hyvin pahoillani.
Sir Charles tuijotti tuikein silmin hävyttömään ilmestykseen. Toinen vastasi hänen katseeseensa jäljittelemällä hullunkurisesti hänen käytöstään. Kuten Ambrose parvekkeelta aivan oikein oli pannut merkille, molemmat herrat olivat hyvin toistensa näköiset, paitsi että nuorempi oli pienempi, sirorakenteisempi ja joustavaliikkeisempi.
– Olet varmaankin veljenpoikani Vereker Tregellis?
– Palveluksenne, sir.
– Olen kuullut Oxfordista epäedullisia huhuja sinusta.
– Niin, ne lienevät tosiaankin epäedullisia, sir.
– Eivät voisi pahempia olla.
– Niin minulle on sanottu.
– Miksi olet tullut tänne?
– Saadakseni nähdä kuuluisan setäni.
– Ja siitä syystä rupesit mellakoimaan hänen kadullaan, tunkeuduit väkisin hänen portistaan ja löit hänen palvelijaansa.
– Niin, sir.
– Oletko saanut kirjeeni?
– Olen, sir'.
– Näit siitä, etten ota sinua vastaan?
– Kyllä, sir.
– En muista nähneeni milloinkaan mokomaa nenäkkyyttä.
Nuori mies hymyili hykerrellen käsiään varsin tyytyväisenä.
– On olemassa eräänlaista nenäkkyyttä, joka jotenkin on anteeksiannettavaa siksi, että se on sukkelaa, sanoi sir Charles ankarasti, – mutta on myös nenäkkyyttä, jota voidaan pitää vain tomppelimaisena julkeutena. Kun vanhenet ja viisastut, opit erottamaan toisistaan nenäkkyyden eri lajit.
– Olette aivan oikeassa, sir, yhtyi nuori mies innokkaasti. – Nenäkkyyden vienoimmat vivahdukset ovat niin hienon hienoja, että ainoastaan kokemus ja seurustelu tunnetun ammattitaiturin kanssa – hän kumarsi sedälleen – voi kehittää kyvyn täydelliseksi.
Sir Charles oli aina hieman kärttyinen aamusuklaan jälkeisen tunnin aikana. Hän suvaitsi ilmaista kärttyisyytensä.
– En voi onnitella veljeäni tuollaisen pojan johdosta, hän ilmoitti. – Olin toivonut sukuamme edustettavan sen entisyyttä paremmin vastaavalla tavalla.
– Onhan mahdollisuus, sir, että pitemmän tuttavuuden jälkeen –
– Mahdollisuus on niin vähäinen, ettei se oikeuta ryhtymään niin väsyttävään kokeiluun. Minun täytyy pyytää sinua lähtemään vierailulta, jolle sinun ei olisi pitänyt lainkaan saapua.
Nuori mies hymyili ystävällisesti, mutta ei millään tavoin ilmaissut aikovansa lähteä, vaan sanoi ujostelemattoman luontevasti:
– Rohkenenko kysyä, sir, muistatteko Munroa, korkeakouluni rehtoria?
– En, todellakaan en muista.
– Onhan luonnollista, ettette ole halunnut pitää häntä muistinne rasituksena, mutta hän sitä vastoin muistaa teidät. Kun eilen keskustelin hänen kanssaan, niin hän kunnioitti minua lausumalla, että hän minut nähdessään aina muistaa teidät; syynä siihen on, kuten hän suvaitsi sanoa, luonteelleni ominainen kevytmielisyys ja itsepäisyys. Kevytmielisyyteni olette nähtävästi jo havainnut, niin että minun nyt tarvitsee näyttää vain todistus itsepäisyydestäni.
Hän istuutui oven lähellä olevalle tuolille, asetti käsivartensa ristiin ja hymyili sedälleen edelleen varsin hyväntahtoisesti.
– Vai niin, et siis halua lähteä? sir Charles kysyi ankarasti.
– En, sir, haluan jäädä.
– Ambrose, mene hankkimaan pari kantajaa!
– Siihen en kehoittaisi, sir. Heille saattaisi käydä huonosti.
– Sitten heitän sinut omin käsin ulos ovesta.
– Sen voitte aina tehdä, sir. Olette setäni, eikä minun sovi tehdä vastarintaa. Mutta ellette tahdo heittää minua alas portaita, niin ette nähdäkseni voi olla myöntymättä siihen, että kuuntelette minua puoli tuntia.
Sir Charles hymyili. Hän ei voinut muuta. Nuorukaisen esiintyminen toi elävästi hänen mieleensä hänen oman terhakan ja vaiheikkaan nuoruutensa. Ja häntä oli niin ikään lepyttänyt veljenpojan uhitteleva suhtautuminen palvelusväkeen ja samalla hänelle itselleen osoitettu kuuliaisuus. Hän kääntyi peiliin ja antoi Ambroselle merkin jatkaa työtänsä.
– Minun täytyy pyytää sinua odottamaan, kunnes pukeutumiseni on päättynyt, hän sanoi. – Sitten saamme nähdä, minkä verran pystyt osoittamaan tungettelevaisuutesi oikeutetuksi.
Kun kamaripalvelija vihdoin oli jättänyt huoneen, sir Charles kohdisti taas huomionsa veljenpoika hurjimukseen. Tämä oli tarkannut kuuluisan muotileijonan pukeutumistoimituksen yksityisseikkoja hartaana kuin uusi tulokas, joka katselee veljeskuntansa salamenoja.
– No puhu nyt asiasi nopeasti, sanoi vanhempi herra, – sillä voin vakuuttaa sinulle, että tärkeämmät asiat odottavat minua. Prinssi vartoo minua tällä hetkellä Carlton Housessa. Sano sanottavasi mahdollisimman lyhyesti. Mitä tahdot?
– Että annatte minulle tuhat puntaa.
– Todellakin? Eikö mitään muuta? – Sir Charlesin sävy oli taas muuttunut purevaksi.
– Kyllä, sir, lisäksi suosituskirjeen mr Brinsley Sheridanille, jonka tiedän olevan ystävänne.
– Ja miksi?
– Siksi, että minulle on kerrottu, että hänellä on määräämisvalta Drury-Lane teatterissa, ja minä haluan ruveta näyttelijäksi. Ystäväni väittävät, ettei minulta puutu sille alalle viittaavia lahjoja.
– Voin selvästi nähdä sinut ajatuksissani jonakuna Jaska Julkeana tai missä osassa tahansa, missä röyhkeä hävyttömyys on pääasiana. Mitä vähemmän näyttelisit, sitä paremmin onnistuisit. Mutta sinun on järjetöntä kuvitella, että auttaisin sinua sellaiselle uralle. En voisi vastata siitä isällesi, jos hän sekaantuisi asiaan. Palaa takaisin Oxfordiin ja jatka opintojasi.
– Mahdotonta!
– Ja saanenko kysyä, mikä on esteenä?
– Äsken jo varmaankin mainitsin, että keskustelin eilen rehtorin kanssa. Hän lopetti keskustelun huomauttamalla, etteivät yliopiston viranomaiset enää halunneet nähdä minua.
– Sinut siis erotettiin?
– Niin, sir.
– Ja sen hedelmän kypsyttämiseen on varmaankin tarvittu pitkä sarja koirankujeita?
– Hiukan siihen suuntaan, sir, sen tunnustan.
Vastoin tahtoaan sir Charles alkoi suhtautua hieman leppeämmin kauniiseen nuoreen hurjimukseen. Tämän täydellinen vilpittömyys riisti arvostelulta aseet, ja säyseämmin vanhempi herra jatkoi keskustelua.
– Mihin tarvitset niin suuren summan rahaa? hän kysyi.
– Tahdon maksaa velkani, ennen kuin lähden yliopistosta, sir.
– Isäsi ei ole rikas.
– Ei, sir, ja siksi en voinutkaan kääntyä hänen puoleensa.
– Ja niin tulit minun luokseni, vaikka olenkin vieras.
– Ette suinkaan, sir, ette suinkaan. Olette setäni, ja jos saan sanoa, ihanteeni ja esikuvani.
– Sinä imartelet minua, Vereker hyvä. Mutta erehdyt, jos luulet voivasi imarrella minulta tuhat puntaa. En anna sinulle penniäkään.
– Jos on niin, ettette voi –
– En ole sanonut, etten voisi, mutta en tahdo.
– Jos kerran voitte, sir, niin kyllä te vielä tahdottekin.
Sir Charles hymyili silkkinenäliinaansa leyhytellen.
– Olet minusta äärettömän huvittava, hän sanoi. – Annahan kuulua edelleen! Miksi luulet minun haluavan antaa sinulle sellaisen rahasumman?
– Siksi, jatkoi nuorempi, – että voin tehdä teille palveluksen, jota tulette pitämään tuhannen punnan arvoisena.
Hämmästyneenä sir Charles kohotti kulmakarvojaan.
– Aiotko ryhtyä kiristämisyritykseen? hän kysyi.
Puna levisi Vereker Tregellisin kasvoille. Hän tuli vakavaksi.
– Hämmästytätte minua, sir, sanoi hän. – Teidän pitäisi tuntea suonissani virtaava veri niin hyvin, ettette voisi kuvitellakaan minun voivan tehdä itseäni syypääksi mihinkään sellaiseen.
– Minua ilahduttaa kuulla, että on rajansa silläkin, mikä sinun mielestäsi on sallittua. Tähän saakka en ole huomannut esiintymisessäsi mitään, joka olisi sitä osoittanut. Mutta sanot voivasi tehdä minulle palveluksen, joka on minulle tuhannen punnan arvoinen?
– Niin, sir.
– Voisinko saada tietää, mikä se palvelus on?
– Toimin niin, että lordi Barrymore tulee naurunalaiseksi kaupungissa.
Sir Charlesin järkkymättömän levollinen itsehillintä petti nyt vastoin hänen tahtoaan jonkin verran. Hän säpsähti, ja hänen kasvoilleen tuli hämmästynyt ilme. Mikä pirullinen vaisto oli pannutkaan tuon nuoren keltanokan keksimään sen ainoan raon, joka oli hänen varustuksessaan? Syvällä sisimmässään, kenellekään sitä tunnustamatta, häntä kyllä halutti maksaa tuhat puntaa, jos joku tekisi naurettavaksi henkilön, joka oli hänen vaarallisin kilpailijansa taisteltaessa hienon Lontoon herruudesta.
– Oliko mainio ehdotuksesi valmis jo Oxfordista lähtiessäsi?
– Ei, sir. Sattumalta jouduin eilen illalla itse näkemään tuon miehen, ja hän herätti minussa sellaista vastenmielisyyttä, että päätin mahdollisuuksieni mukaan tuottaa hänelle jotakin ikävyyttä.
– Missä sinä hänet näit?
– Vietin illan Vauxhall Gardensissa.
– Sen voin arvata, pisti setä väliin.
– Mylord Barrymore oli siellä. Hänen seurassaan oli papinpukuun puettu henkilö, joka ei kai kuitenkaan ollut kukaan muu kuin nyrkkeilypukari Hooper; hän hoitaa piiskurin tointa ja antaa selkään kaikille, jotka loukkaavat hänen herraansa. Yhdessä he kulkivat suurta käytävää solvaten naisia ja käyttäytyen röyhkeästi miehiä kohtaan. Minua he tyrkkäsivät. Suutuin niin kovasti, sir, että olin vähällä siinä paikassa käydä heihin käsiksi.
– Oli onni, ettet sitä tehnyt. Nyrkkeilymestari olisi antanut sinulle iskun iskusta ja kaksi parhaasta.
– Ehkä olisi, ehkä ei, sir.
– Vai niin, nyrkkeilytaitokin kuuluu siis kykyihisi?
Nuori mies nauroi perin tyytyväisenä.
– William Ball on Alma Materini professoreista ainoa, jolla on ollut syytä kehua minua, sir. Hänet tunnetaan yleisimmin "Oxfordin suosikin" nimellä, ja monta kertaa olen mitellyt voimiani hänen kanssaan. Eilen illalla kestin kuitenkin vastalauseetta solvauksen, sillä sanotaan saman näytelmän uudistuvan joka ilta, joten on aina tilaisuus korvata vahinko.
– Ja saanko kysyä, miten aiot menetellä?
– Siitä en tahtoisi puhua, sir. Kuten sanoin, tarkoitukseni on tehdä lordi Barrymore naurettavaksi koko Lontoon silmissä.
Sir Charles mietti hetkisen.
– Entä mitä syytä sinulla on otaksua, että lordi Barrymoren nöyryyttäminen olisi minulle mieleen?
– Olemmehan me maaseutulaisetkin toki jonkin verran selvillä siitä, mitä ylemmissä seurapiireissä tapahtuu. Vihamielisyytenne tuota miestä kohtaan käy ilmi jokaisesta lehtien kertomasta hienostojuorusta. Pääkaupunki jakautuu kahteen puolueeseen. On mahdotonta, että häntä kohdannut julkinen häväistys olisi teistä epämieluista.
Sir Charles hymyili.
– Johtopäätöksesi ovat teräviä, hän myönsi. – Olettakaamme, että olisit oikeassa. Voitko antaa minulle vihjauksen tavasta, jolla luulet voivasi päästä toivottuun päämäärään?
– Haluan vain huomauttaa, sir, että monet naiset ovat saaneet kärsiä vääryyttä hänen taholtaan. Asia on yleisesti tunnettu. Jos joku noista neitosista ryhtyisi julkisesti soimaamaan häntä uskottomuudesta sellaisella tavalla, että voittaisi puolelleen yleisön myötätunnon, ja tekisi sen tarpeeksi sitkeästi, niin luulenpa, että hänen armonsa joutuisi verrattain epämiellyttävään asemaan.
– Sinä siis tunnet sellaisen naisen?
– Niinpä luulen, sir.
– Siinä tapauksessa, Vereker hyvä, ei minulla nähdäkseni ole syytä asettua lordi Barrymoren ja suuttuneen kaunokaisen väliin. Muodostuvatko tulokset tuhannen punnan arvoisiksi, siitä en tällä kertaa halua lausua mielipidettäni.
– Saatte itse arvostella asian.
– Minusta saatkin vaateliaan arvostelijan, poikaseni.
– Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sir. Jos asia päättyy toivomusteni mukaan, ei jalo lordi vuoteen näyttäydy St. James' Streetillä. Ja nyt pyydän saada antaa teille ohjeet.
– Ohjeet? Mitä tarkoitat? Minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
– Te olette arvostelija, sir, ja teidän on siis oltava saapuvilla.
– En halua näytellä mitään osaa.
– Ei, sir, pyydän teitä ainoastaan todistajaksi.
– Millaiset ovat nuo niin sanotut ohjeet?
– Saavutte Vauxhall Gardensiin tänä iltana täsmälleen kello yhdeksän, setä. Kävelette pääkäytävää ja istuudutte jollekin Afroditen patsaan luona olevalle puutarhanpenkille. Siinä odotatte ja seuraatte tapahtumain kulkua.
– Hyvä! Teen niin. Alan tosiaankin huomata, ettei Tregellisin suku vielä ole kadottanut ominaisuuksia, jotka ovat sen tehneet kuuluisaksi.
Täsmälleen kello yhdeksän samana iltana sir Charles – heitettyään ohjakset tallirengille – nousi keltaisista avovaunuistaan, jotka heti pyörähtivät toisten, omistajiansa odottelevien loistovaunujen pitkään riviin. Astuessaan portista Vauxhall Gardensiin, joka siihen aikaan oli lontoolaisten huvitusten ja hurjistelujen keskipiste, hän nosti päällystakkinsa kauluksen pystyyn ja veti hatunlierin silmilleen, sillä hän ei vähimmässäkään määrin halunnut tulla sekoitetuksi mahdollisesti julkiseksi häväistykseksi muodostuvaan kohtaukseen. Vaikka hän näin koettikin tehdä itsensä tuntemattomaksi, hänen käynnissään ja ryhdissään oli kuitenkin jotakin, joka kiinnitti ihmisten huomion hänen kulkiessaan ohi ja sai monen käden kohoamaan tervehdykseen. Sir Charles jatkoi matkaansa puiston keskustaan ja istuutui kuuluisan kuvapatsaan edustalla olevalle penkille. Kieltämättä huvittuneena hän jäi odottamaan huvinäytelmän toista näytöstä.
Huvimajasta kuului jalkaväkikaartin soittokunnan soittoa, ja sir Charles näki kirjavien lyhtyjen valossa tanssijoukon aaltoilevan epämääräisenä sekamelskana. Äkkiä soitto lakkasi. Tanssi oli lopussa, ja väki alkoi tungeskella suurelle käytävälle. Tarjoten naisilleen käsivartensa kaupungin elostelijat lähtivät puistoon kävelemään.
Seura ei ollut varsin miellyttävä. Miehet olivat yleensä punakkakasvoisia ja meluavia ja tulivat suoraan ryyppypöydästä. Naisetkin olivat kovaäänisiä ja julkeita. Vähän väliä tunki tiheän ihmisvilinän läpi räyhäten joukko ylhäisiä nuorukaisia, ja he saivat tytöt äänekkäästi kirkumaan saattelijain nauraessa hyväntahtoisesti. Ujojen ja kainojen paikka se ei ollut, mutta kaikesta huokui hilpeä hyväntahtoisuus, joka antoi räikeätkin vapaudet anteeksi.
Tässä vapaan käyttäytymisen maailmassakin oli sentään omat rajansa. Kun kaksi räyhääjää raivasi itselleen tietä tungoksessa, kuului harmin ja suuttumuksen mutinaa. Ehkä olisi oikeampaa puhua vain yhdestä räyhääjästä, sillä ainoastaan edelläkulkeva käyttäytyi hävyttömästi. Toinen vain antoi hänelle mahdollisuuden tehdä sitä rankaisematta.
Edelläkulkeva oli hyvin pitkä, kasvoiltaan sangen teräväpiirteinen mies. Hän oli mitä muodikkaimmin puettu, ja hänen kauniilla mutta häijyillä kasvoillaan oli viinin punerrus ja röyhkeä ilme. Häikäilemättömästi tuuppien hän raivasi itselleen tietä läpi tungoksen, virnisteli inhoittavalla tavalla tytöille, ja milloin kavaljeeri oli niin pienikasvuinen, että tuntui houkuttelevalta häntä solvata, hän hyväili tyttöjen poskia tai kaulaa ja nauraa hohotti tytön väistyessä loukkaantuneena syrjään.
Aivan hänen kintereillään seurasi hänen suojelushenkensä ja apurinsa, jonka hän oli puetuttanut yksinkertaiseksi maalaispapiksi, joko oikusta tai haluten osoittaa halveksivansa toisten ennakkoluuloja. Henkivartija kulki laahustavin askelin, kulmakarvat rypyssä ja silmissä juro, ärsyttävä ilme; hänet nähdessään tuli mieleen iljettävä mutta uskollinen ihmis-verikoira. Kuluneen kauhtanan alta näkyivät nyrkkiinpuristetut kädet, ja hänen suuri, riippuva alaleukansa liikkui hitaasti oikealle ja vasemmalle katseen kierrellessä ihmisjoukossa pahaenteisen uhkaavana. Tarkka havainnontekijä olisi jo kuitenkin huomannut, että noissa piirteissä näkyi raskasta velttoutta. Niissä oli jo näkyvissä ensimmäiset merkit ruumiillisesta rappeutumisesta, joka muutamassa vuodessa veisi hänet Lontoon katuojaan ja sellaiseen tilaan, ettei hän kykenisi lausumaan omaa nimeään. Toistaiseksi hän kuitenkin oli nyrkkeilykehän kauhu, ja kun nuo tummat kasvot nyt häämöttivät hänen inhoittavan herransa takaa, vaipui moni kohotettu keppi ja moni kiivas sana tukahdutettiin. Kun kuului kuiskaus: "Hooper! Varokaa Hooperia, tappelijaa!" nielaisivat häväistyt suuttumuksensa, jottei heille tapahtuisi mitään pahempaa. Moni mies oli palannut Vauxhallista haavoitettuna ja mustelmissa, naamassaan tappelupukarin ja hänen suojelijansa voiman merkit.
Uhittelevan hitaasti ihmisjoukon läpi tunkeutuen he olivat saapuneet sille ympyränmuotoiselle istuimien reunustamalle aukeamalle, jonne suuri käytävä päättyi. Aukeama oli loistavasti valaistu. Räyhääjien saavuttua paikalle, missä Charles Tregellis istui, eräältä penkiltä nousi vanhanpuoleinen, hunnutettu, liehuvakiharainen nainen. Hän asettui pöyhkeilevän aatelismiehen tielle, ja hänen äänensä kaikui kimeänä ja selvänä yli hälinän, joka äkkiä hiljeni, sillä kaikki tahtoivat kuulla, mitä hän sanoi.
– Menkää hänen kanssaan naimisiin, mylord! Vannotan teitä, menkää naimisiin hänen kanssaan! Menettehän toki naimisiin Amalia raukkani kanssa! huusi nainen.
Lordi Barrymore oli hämmästyksestä typertynyt. Joka taholta virtasi paikalle ihmisiä, jotka nousivat varpailleen nähdäkseen toistensa olkapäiden ylitse. Lordi yritti jatkaa matkaansa, mutta nainen sulki häneltä tien, ja kaksi kämmentä painui hänen hienoon rintaröyhelöönsä.
– Ettehän toki tarkoita, että aikoisitte hylätä hänet? Kuunnelkaa takananne olevan hurskaan papin neuvoa! hän rukoili itkuisella äänellä. – Näyttäkää, että teillä on kunniantuntoa, ja menkää naimisiin tyttö raukan kanssa!
Nainen veti esille nuoren tytön, joka itkeä nyyhkytti ja pyyhki nenäliinalla silmiään.
– Piru vieköön! ärjyi lordi aivan vimmoissaan. – Vannon, etten ole ikinä eläessäni nähnyt kumpaakaan teistä!
– Hän on veljentyttäreni Amalia, kirkui vanhempi nainen, – teidän oma rakas Amalianne. Ettehän suinkaan tahdo väittää, että olette unohtanut uskollisen Amalia raukkanne Woodbine Cottagesta, Lichfieldin läheltä?
– En ole eläissäni ollut Lichfieldissä! väitti pääri. – Te olette petkuttajia, joiden pitäisi saada raippoja.
– Kuinka turmeltunut mies! Oi, Amalia! ulvoi mustapukuinen nainen halki Vauxhallin kaikuvalla äänellä. – Voi, kultaseni, koeta hellyttää hänen kovaa sydäntään, rukoile, että hän vihdoin antaisi sinulle arvossapidetyn naisen aseman!
Väkevä nuori nainen syleili lordi Barrymorea voimakkaasti kuin karhu. Lordi olisi kyllä nostanut keppinsä, mutta hänen käsivartensa olivat kuin kiinninaulatut kylkiin.
– Hooper! Hooper! huusi pääri vimmoissaan ja käänsi kauhistuen päänsä sivulle, sillä tyttö näytti tahtovan suudella häntä.
Mutta kun nyrkkeilijä riensi apuun, hyökkäsi rouva hänen kimppuunsa.
– Pois tieltä! huusi mies. Pois tieltä! – Rajusti hän sysäsi naisen syrjään.
– Hyi, miten epäkohtelias te olette! kirkui tämä ja juoksi uudelleen häntä vastaan. – Hän tuuppasi minua, näittehän, hyvät ihmiset, että hän tuuppasi! Olkoon vain pappi, oikea herrasmies hän ei ole. Mitä nyt – aiotteko taas käydä kimppuuni? Mutta totisesti minä annan teille!
Ja hämmästyttävän nopeasti hän alkoi jaella korvapuusteja tappelupukarille.
Ihmettelyn ja ihastuksen hälinä kuului väkijoukosta.
– Hooper! Hooper! huusi taas lordi Barrymore, joka yhä ponnisteli vapautuakseen rakastuneen kuvatuksen yhä hellemmästä ja hellemmästä syleilystä.
Nyrkkeilijä yritti taas rientää herransa avuksi, mutta hänet esti nytkin vanhempi nainen, joka hänen hämmästyksekseen otti oikean nyrkkeilyasennon, heitti päänsä taaksepäin ja ojensi vasemman käsivartensa.
Nyt heräsivät nyrkkeilijän raa'at vaistot. Vähät siitä, että vastustaja oli nainen – totisesti hän, Hooper, nyt näyttäisi tuolle hälisevälle ihmisjoukolle, kuinka sen käy, joka häntä vastustaa. Nainen oli lyönyt häntä. Kärsiköön siis seuraukset! Kukaan ei häntä rankaisematta sivalla! Kiroten hän heilautti oikeaa kättään. Salamannopeasti nainen pisti päänsä hänen käsivartensa alitse, ja terävä rystörivi teki avoimen haavan hänen silmiensä alle.
Katselijain taajoista riveistä kohosi hurjia ihastuksen ja rohkaisun huutoja, ja nainen hyppeli edestakaisin valepapin ympärillä väistäen hänen voimakkaita iskujaan, liukuen hänen käsivarsiensa alitse ja mätkien häntä kaikin voimin.
– Halpamainen ihminen! hän kirkui. – Aikoi käydä turvattoman naisen kimppuun. Tuosta saatte! Hyi, miten raaka ja huonosti kasvatettu!
Ensi kertaa elämässään vanha pukari nolattiin tappelussa. Hänen vastustajansa oli merkillinen olento, joka liukui käsistä kuin varjo, ja kuitenkin hänen omista poskistaan tippui veri iskujen tekemistä haavoista. Ällistyneenä hän väisteli noiduttua vastustajaansa. Ja samalla hänen maineensa oli ikiajoiksi mennyttä. Vain menestys saattoi sitä kannattaa. Tappio tuhosi hänet. Koko tuossa ihmisjoukossa oli tuskin ainoatakaan, joka ei olisi kantanut kaunaa herraa itseään tai hänen renkiänsä kohtaan ja joka ei olisi odottanut sopivaa kostonhetkeä.
Raivosta mylvähtäen ihmiskehä sulkeutui heidän ympärilleen pyörteenä, jonka keskeltä vilahtivat lordi Barrymoren laihat, hehkuvat kasvot, Hooperin verikoirannaama ja tulistuneet kamppailevat miehet. Pian kumpikin oli lyöty maahan ja kymmenisen keppiä pehmitti heitä.
– Päästäkää minut! Te tapatte minut! Jumalan tähden, antakaa minun nousta! huusi käheä ääni.
Verikoiranluonteensa mukaisesti Hooper tappeli äänettömänä ja meni pian tainnoksiin.
Lähtiessään sinä iltana Vauxhall Gardensista sekä nyrkkeilijä että hänen herransa olivat pahemmin mustelmilla kuin konsanaan kukaan heidän uhreistaan oli ollut. Mutta kovempaa kipua kuin ulkonaiset haavat tuotti lordi Barrymorelle tietoisuus, että kertomus hänen Amaliastaan ja tämän tädistä saisi Lontoon kaikki klubit ja salongit kikattamaan naurusta ainakin viikon.
Naurunpuuskien vallassa vääntelehtien sir Charles oli noussut penkiltään kohtausta katselemaan. Kun hän vihdoin ihmisjoukkojen lävitse luovi takaisin keltaisten avovaunujensa luo, ei hän erityisesti hämmästynyt löytäessään takaistuimelta kaksi tirskuvaa naikkosta, jotka perin epäylhäiseen tapaan kinastelivat heille seuraapitävien tallirenkien kanssa.
– Senkin poika veitikat! huudahti sir Charles selvitellessään ohjaksia.
Nyt molemmat naiset nauroivat ääneen.
– Charles setä, sanoi vanhempi, – sallikaa minun esitellä teille mr Jack Jarvis Brasenose Collegesta. Minun mielestäni, setä, teidän pitäisi nyt tarjota meille illallista, sillä tämä juttu on ollut sangen väsyttävä. Huomenna minulla on kunnia saapua luoksenne määräämänänne aikana, ja mukaani otan tuhannelle punnalle kirjoitetun maksuosoituksen.