[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1Um-YL6xFQtkloKVrPO3yl5Cprq66zbCL9PxB8-mzhg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},980,"Vedenalaisten saartama maa","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"980-doyle-arthur-conan-vedenalaisten-saartama-maa","980__Doyle_Arthur_Conan__Vedenalaisten_saartama_maa","ynnä muita jännityskertomuksia","novelli",[],[],"fi",1918,1939,21211,145503,true,null,[],[],[],"Viiden jännityskertomuksen kokoelma sisältää muun muassa niminovellin, jossa pieni valtio saartaa Englannin sukellusveneillä. Muissa tarinoissa käsitellään varhaista ilmailua, yliluonnollisia kokemuksia sekä historiallista nyrkkeilyä.","Arthur Conan Doylen 'Vedenalaisten saartama maa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 980. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VEDENALAISTEN SAARTAMA MAA\n\nja muita jännityskertomuksia\n\n\nKirj.\n\nARTHUR CONAN DOYLE\n\n\nSuomennos\n\n\n\nK. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1939.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Vedenalaisten saartama maa.\n Jännittävä hetki.\n Kauhujen keskelle neljänkymmenentuhannen jalan korkeuteen.\n Kuollut kertoo kuolemastaan.\n Lordi Barrymoren tappio.\n\n\n\n\nVEDENALAISTEN SAARTAMA MAA.\n\n\n    _Otteita kapteeni John Siriuksen\n    laivapäiväkirjasta_.\n\nOn suorastaan hämmästyttävää, etteivät englantilaiset, joilla on\nkäytännöllisen kansakunnan maine, koskaan huomanneet heitä uhkaavaa\nvaaraa. Monet vuodet he olivat kuluttaneet armeijaansa ja laivastoonsa\nvuosittain lähes sata miljoonaa puntaa. Oli laskettu vesille kokonaisia\ndreadnought-eskaadereita, joiden laivat maksoivat kaksikin miljoonaa\nkappale. Risteilijöihin he olivat käyttäneet suunnattomia summia, ja\nheidän torpeedovoimansa ja vedenalaiset laivastonsa olivat harvinaisen\nvankat. Heikkoja eivät olleet ilmavoimatkaan, varsinkaan lentolaivueet.\nKaiken tämän lisäksi heidän armeijansa oli pienuudestaan huolimatta\nvarsin vahva ja nieli varoja enemmän kuin mikään muu eurooppalainen\narmeija. Mutta sittenkin -- kun koetuksen hetki tuli, ei noista\nmahtavista sotavoimista ollut mitään hyötyä. Perinpohjaisempi ja\näkillisempi tuho ei olisi voinut heitä kohdata, vaikkei heillä olisi\nollut yhtään panssarilaivaa eikä ainoatakaan rykmenttiä. Kaiken sen\naikaansain minä, kapteeni John Sirius. -- Palvelen laivastossa, joka\nkuuluu eräälle Euroopan pienimpiä valtioita. Komennettavanani oli\nkahdeksan alusta käsittävä laivue, jonka yhteenlasketut kustannukset\nnousivat kahdeksaantoistatuhanteen puntaan. Minä olen oikeutetumpi kuin\nkukaan muu kertomaan tapahtumain kulun.\n\nEn tahdo vaivata teitä selittämällä siirtomaan rajaa koskevaa kiistaa,\njoka kiihtyi yhä pahemmaksi noiden kahden lähetyssaarnaajan kuoleman\njohdosta. Politiikka ei kuulu meriupseerille. Minä astuin näyttämölle\nvasta sen jälkeen, kun uhkavaatimus oli vastaanotettu. Hänen\nmajesteettinsa oli kutsuttanut puheillensa amiraali Horlin, ja hän oli\nanonut lupaa saada ottaa minut mukaansa. Hän nimittäin sattui\ntietämään, että olin eräissä suhteissa varsin hyvin selvillä Englannin\nheikkouksista ja että olin myös jonkin verran suunnitellut, millä\ntavoin voisimme käyttää niitä hyväksemme. Neuvottelussa oli läsnä\nainoastaan neljä henkilöä -- kuningas, ulkoasiainministeri, amiraali\nHorli ja minä. Englannin uhkavaatimuksessa myönnetty aika loppui\nneljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua.\n\nEn petä heidän luottamustaan, vaikka sanonkin, että niin kuningas kuin\nministerikin toivoivat meidän taipuvan. Heidän mielestään meidän oli\nmahdotonta ryhtyä uhmaamaan Ison Britannian jättiläismahtia. Ministeri\noli valmistanut vastauskirjelmän, missä Englannin asettamat ehdot\nhyväksyttiin. Se oli pöydällä kuninkaan edessä, ja minä näin, kuinka\nsuuttumuksen ja nöyryytyksen kyyneliä vieri hänen poskilleen, kun hän\nkatseli paperia.\n\n-- Pelkään, ettei meillä ole valinnan varaa, sire, lausui ministeri. --\nLontoossa olevalta lähettiläältämme on vast'ikään saapunut tämä\ntiedonanto, joka todistaa sikäläisen yleisön ja sanomalehdistön olevan\ntässä suhteessa yksimielisempää kuin milloinkaan. Kiihtymys on suuri,\nvarsinkin sen jälkeen kuin Malort, maltittomasti menetellen, osoitti\nhalveksimista lipulle. Meidän täytyy taipua.\n\nKuningas katsoi surullisesti amiraali Horliin.\n\n-- Olisi mieletöntä ryhtyä vastarintaan, virkkoi hän.\n\n-- Toivoisin kuitenkin, että ennen kuin teette päätöksenne, sire,\nsuvaitsisitte kuulla, mitä kapteeni Siriuksella on sanomista. Hän on\nlaatinut varsin laajaperäisen taistelusuunnitelman englantilaisia\nvastaan, lausui amiraali.\n\n-- Mahdottomuuksia! virkahti kuningas kärsimättömästi. -- Aivan\nhyödytöntä! Luuletteko, että kykenette voittamaan heidän suunnattoman\narmadansa?\n\n-- Sire, vastasin, -- olen valmis antamaan henkeni vakuudeksi siitä,\nettä neuvoani seuraamalla pakotatte ylpeän Englannin polvilleen neljän\ntai enintään kuuden viikon kuluessa.\n\nÄänessäni oli sellaista vakuuttavaa varmuutta, että kuninkaan\nmielenkiinto nousi, ja hän huomautti:\n\n-- Tunnutte olevan hyvin varma asiastanne, kapteeni Sirius.\n\n-- Minulla ei ole minkäänlaisia epäilyksiä.\n\n-- Ja mitä te siis neuvoisitte?\n\n-- Neuvoisin, sire, kokoamaan koko laivaston Blankenbergin linnoituksen\nturviin, sulkulaitteiden ja paalutuksen suojaan. Siellä se voisi pysyä,\nkunnes sota on ohi. Sen sijaan pyytäisin, että jätätte nuo kahdeksan\nsukellusvenettä minun komennettavakseni ja käytettäväkseni oman\nharkintani mukaan.\n\n-- Hyökkäisittekö sukellusveneinenne englantilaisten sotalaivojen\nkimppuun?\n\n-- Sire, en koskaan lähestyisi englantilaista sotalaivaa.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Siksi, että siten vahingoittaisin itseäni.\n\n-- Kuinka voi merimies tuntea pelkoa?\n\n-- Minun elämäni kuuluu maalleni, sire, eikä henkeni ole suuren\narvoinen. Mutta nuo kahdeksan alusta -- niistä riippuu kaikki. En voi\npanna niitä alttiiksi vaaralle. Mikään ei saisi minua ryhtymään\ntaisteluun.\n\n-- Miten siis aiotte menetellä?\n\n-- Selitän sen teille, sire. -- Ja minä selitin. Puhuin puolen tunnin\najan. Puhuin selvästi, ytimekkäästi ja täsmällisesti, sillä monien\nvahtivuorojen pitkinä, yksinäisinä tunteina olin ehtinyt ajatella\nvalmiiksi jok'ainoan yksityiskohdan. Kaiken olin sovittanut lujaksi\nkokonaisuudeksi. Kuningas ei kääntänyt minusta katsettaan. Ministeri\nistui kuin kivettyneenä.\n\n-- Oletteko aivan varma asiastanne?\n\n-- Täysin, sire.\n\nKuningas nousi pöydän äärestä.\n\n-- Me emme vastaa heidän uhkavaatimukseensa, hän lausui. -- Ilmoittakaa\nmolempien kamarien tiedoksi, että suhtaudumme jyrkästi uhkaukseen.\nAmiraali Horli, teidän on huolehdittava, että kapteeni Siriukselta ei\npuutu mitään, mitä hän tarvitsee suunnitelmansa toteuttamiseen.\nKapteeni Sirius, kaikki on selvää! Tehkää, niin kuin sanoitte!\nKiitollinen kuninkaanne kyllä osaa palkita teidät.\n\nEn halua kuvailla kaikkia niitä toimenpiteitä, joihin Blankenbergissa\nryhdyttiin, sillä kaikkihan tietävät, kuinka brittiläiset hävittivät\nsekä linnoituksen että koko laivaston, ennen kuin oli kulunut täyttä\nviikkoakaan sodanjulistuksesta. Rajoitun omiin suunnitelmiini, jotka\njohtivat niin kunniakkaaseen ja ratkaisevaan tulokseen.\n\nKahdeksan vedenalaista alustani olivat nimeltään: _Alpha, Beeta, Gamma,\nTheeta, Delta, Epsilon, Iota ja Kappa_. Niiden maine on levinnyt\nmaailmalle niin laajalti, että ihmiset ovat alkaneet uskoa niiden\nmuodossa ja koossa olleen jotakin erikoista. Se on kuitenkin väärä\nluulo. Neljä niistä, _Delta, Epsilon, Iota ja Kappa_, olivat kylläkin\naivan uusinta mallia, mutta kaikkien suurvaltain laivastoissa oli\nniiden vertaisia -- joskaan ei niitä parempia. Muut neljä_, Alpha,\nBeeta, Gamma ja Theeta_, eivät sensijaan olleet lainkaan uudenaikaisia\naluksia; ne olivat englantilaisten veneiden vanhaa F-tyyppiä. Niiden\nvedenalainen deplasementti oli kahdeksansataa tonnia, ja niillä oli\nraskaat tuhannenkuudensadan hevosvoiman öljykoneet, pinnalla\nkahdeksantoista solmun nopeus, veden alla kahdentoista. Pituus oli sata\nkahdeksankymmentäkuusi jalkaa, leveys kaksikymmentäneljä jalkaa. Niiden\ntoimintasäde oli neljätuhatta meripeninkulmaa, ja ne voivat pysytellä\nyhdeksän tuntia veden alla. Vuonna 1915 niitä pidettiin kaikkein\nuudenaikaisimpina, mutta nyt nuo neljä uutta alusta olivat joka\nsuhteessa parempia. Vaivaamatta teitä yksityiskohtaisilla numeroilla\nvoin mainita, että ne edustivat suunnilleen 25 prosentin edistystä\nverrattuina vanhempiin veneisiin ja että ne oli varustettu erinäisillä\napukoneilla, joita ei vanhemmissa ollut. Ehdotukseni mukaisesti emme\nolleet ottaneet kahdeksaa suurinta Bakdorf-torpeedoa, jotka ovat\nyhdeksäntoista jalan pituisia, puolen tonnin painoisia ja joiden\nlataamiseen tarvitaan kaksisataa naulaa kosteaa puuvillaruutia. Sen\nsijaan olimme saaneet ammuksia kahdeksaatoista puolta pienempää\ntorpeedoa varten. Tarkoitukseni oli, että voisin toimia täysin\nriippumattomana tukikohdastani.\n\nTietysti minun kuitenkin oli järjestettävä itselleni jokin tukikohta,\nja ryhdyinkin siis heti sitä tarkoittaviin toimenpiteisiin. Blankenberg\noli siihen tarkoitukseen huonoin ajateltavissa oleva paikka.\nTarvitsinko oikeastaan lainkaan _satamaa_, jonka vihollinen milloin\ntahansa saattoi saartaa tai valloittaa? Minulle kelpasi mikä paikka\ntahansa. Lopulta valitsin pienen huvilan, joka sijaitsi syrjäisellä\nrannikolla lähes viiden mailin päässä lähimmästä kylästä ja\nkolmenkymmenen mailin päässä likeisimmästä satamasta. Sinne kuljetutin\nsalaa yönaikaan öljyä, irtonaisia koneenosia, ylimääräisiä torpeedoja,\nakkumulaattorisulakkeita, varaperiskooppeja ja kaikkea, mitä varastoon\ntarvittiin. Entisen sokerileipurin valkeaksi kalkittu pikku huvila --\nsiinä minun tukikohtani sotiessani Englantia vastaan.\n\nVeneet olivat Blankenbergin satamassa, mihin nyt lähdin. Siellä olivat\nvarustelutyöt kiivaassa käynnissä, ja silmäys merelle riitti\nkiihoittamaan yhä uusiin ponnistuksiin. Englannin laivasto kokoontui.\nMääräaika ei ollut vielä loppunut, mutta oli päivänselvää, että\ntaistelu alkaisi heti sen päätyttyä. Neljä vihollisen lentokonetta\nkierteli huimaavan korkealla yläpuolellamme linnoituksiamme\ntarkastellen. Majakkamme tornista laskin merellä olevan kolmekymmentä\npanssarilaivaa ja risteilijää sekä joukon trallaajia, joita Englanti\nkäyttää miinavyöhykkeiden murtamiseen. Sataman suut olivatkin\nvarustetut kahdellasadalla miinalla, joista puolet olivat sysäys-,\npuolet sytytysmiinoja. Mutta tulokset osoittivat, etteivät ne voineet\nvihollista pidättää, sillä kolmen päivän perästähän sekä laivasto että\nkaupunki olivat tuhon omat.\n\nSelonteko sodan tapahtumista ei kuulu minulle; minun on selvitettävä\nvain oma ja itse asiassa ratkaiseva osuuteni niihin. Ensi työkseni\nlähetin kiireesti neljä vanhempaa alustani paikkaan, jonka olin\nvalinnut tukikohdakseni. Siellä niiden piti odottaa, pysytellä\nsukelluksissa, kantokyky negatiivisena, kahdenkymmenen jalan\nsyvyydessä, lähellä rantaa, ja ne saivat nousta pinnalle ainoastaan\nyönaikaan. Olin ankarasti kieltänyt niitä hyökkäämästä vihollisen\nkimppuun, oli tilaisuus miten houkutteleva hyvänsä. Niiden tuli\npysytellä aivan hiljaa piilossa, kunnes saisivat toisia ohjeita. Tämän\nselvitin varalaivaston päällikölle kapteeniluutnantti Panzalle ja\npuristaen hänen kättään hyvästiksi jätin hänelle toimintamme yleisiä\nperiaatteita koskevat määräykset. Niitä hän voi soluttaa käytäntöön,\nkulloinkin olosuhteiden vaatimukset huomioonottaen.\n\nSen jälkeen kohdistin kaiken huomioni omaan laivastooni, jonka jaoin\nkahteen osaan. _Iota ja Kappa_ jäivät oman päällikkyyteni alaisiksi,\n_Deltan ja Epsilonin_ komentajaksi tuli kapteeni Miriam. Hänen piti\nitsenäisesti toimia Englannin kanaalissa, kun taas minun asemapaikkani\nolisi Doverin salmessa. Selitin hänelle koko suunnitelman. Sitten\ntarkastin, oliko kummankin aluksen varustelu riittävä niiden kantokykyä\nsilmälläpitäen. Molemmilla oli neljäkymmentä tonnia kreosoottiöljyä\npinnallakulkua sekä sukelluskoneita käyttävää suurta sähködynamoa\nvarten. Kuten jo mainitsin, oli kummassakin aluksessa kahdeksantoista\ntorpeedoa sekä viisisataa laskettavan pikatykkimme kahdentoista naulan\npainoista ammusta. Pikatykki oli sijoitettu kannelle, mutta laskettiin\ntietenkin sukeltaessamme vedenpitävään säiliöön. Sitä paitsi meillä oli\nvaraperiskooppeja ja radiomasto, joka tarpeen vaatiessa voitiin\npystyttää tähystystorniin. Muonaa oli kuudeksitoista päiväksi kunkin\nveneen kymmenhenkiselle miehistölle. Tällaiset olivat varustukset\nnoissa neljässä sukellusveneessä, joiden piti tuhota koko Ison\nBritannian laivasto ja armeija. Auringon laskiessa sinä päivänä -- oli\nhuhtikuun kymmenes -- lähdimme historialliselle retkellemme.\n\nMiriam oli lähtenyt aikaisemmin, sillä hänen asemapaikalleen oli paljon\npitempi matka. Stephan, joka komensi _Kappaa_, seurasi minua, mutta\ntietenkin meidän piti toimia toisistamme riippumatta, niin että\nsamoilla vesillä ja samoissa asioissakin liikkuessamme tuskin\njoutuisimme toisiamme kohtaamaan sen jälkeen, kun olimme sulkeneet\ntähystystorniemme työntöluukut Blankenbergin rauhallisesta satamasta\nlähtiessämme. Viittoilimme toisillemme hyvästi kumpikin tornistamme.\nSitten annoin puhetorveen käskyn koneenkäyttäjälleni panna koneet\ntäyteen käyntiin -- vesisäiliöt olivat jo täynnä ja kaikki ilma-aukot\nja luukut suljetut.\n\nKun aallonmurtajan suojasta päästyämme vaahtopäiset aallot alkoivat\nvyöryä vastaamme, painoin voimakkaasti syvyysperäsintä, ja niin aloimme\nlaskeutua. Lasilinssien lävitse näin, miten veden vaaleanvihreä väri\nmuuttui tummansiniseksi painemittarin osoittaessa kahtakymmentä jalkaa.\nOdotin, kunnes olimme painuneet neljänkymmenen jalan syvyyteen ja\npäässeet siten englantilaisten sotalaivojen alapuolelle. Kaiken aikaa\nmeitä uhkasi vaara omalla miina-alueellamme. Sitten ohjasin laivani\ntaas vaakasuoraan asentoon, ja pian kaikui korvissani suloisena\nsoitantona sähkökoneitteni hiljainen, tasainen surina. Nautin\ntietäessäni kiitäväni kahdentoista solmun tuntivauhtia suurta\ntehtävääni kohti.\n\nSeisoin tornissani vipujani tarkkaillen, ja jos tornin kupu olisi ollut\nlasista, olisin nähnyt brittiläisten saartolaivojen jättiläisvarjot\nyllämme. Yhdeksänkymmentä minuuttia pidimme läntistä suuntaa ja sen\njälkeen nousimme pinnalle suljettuamme sähkökoneen. Vesisäiliötä emme\ntyhjentäneet. Kävi ankara aallokko, ja tuuli tuntui olevan kiihtymässä.\nMinusta olikin näin ollen viisainta pitää luukkua vain vähän aikaa\nkerrallaan avoinna, sillä kantovoima on niin täpärästi laskettu, ettei\npidä ryhtyä mihinkään varomattomuuksiin. Korkeiden aaltojen harjalta\naukeni näköala Blankenbergiin päin. Iltaruskon purppuroimaa taivasta\nvasten kuvastuivat vihollislaivaston mustat savupiiput ja niiden takana\nmajakka ja linna. Kuulin tykinlaukauksen jyrähtävän, ja ammunta alkoi.\nKatsoin kelloani. Se oli kuusi. Määräaika oli päättynyt ja sota\nalkanut.\n\nLäheisyydessämme ei näkynyt ainoatakaan alusta, ja kun nopeutemme\npinnalla on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin veden alla, tyhjensimme\nvesisäiliöt ja annoimme valaanselkämme nousta näkyviin. Koko yön\nkuljimme lounaista suuntaa keskimäärin kahdeksantoista solmun nopeutta.\nSeisoessani aamulla viiden aikaan yksinäni pienellä komentosillallani\nnäin kaukana lännessä Norfolkin rannikon hajallaan olevien valojen\nvilkkuvan. \"John Bull veikkoseni\", sanoin silloin itsekseni, \"nyt saat\noppia jotakin, ja minä olen opettajasi. Olen saanut tehtäväkseni\nopettaa sinulle, että on mahdotonta elää keinotekoisissa olosuhteissa\nja kuvitella niiden olevan hyvinkin luonnollisia. Enemmän harkintaa,\nJohnny kulta, ja vähemmän puoluepolitiikkaa -- sen opetuksen tahdon\nsinulle antaa.\" Mutta tunsinpa hieman sääliäkin noita avuttomia\nihmisjoukkoja kohtaan ajatellessani Yorkshiren kaivostyömiehiä,\nLancashiren kehrääjiä, Birminghamin metallitehtaalaisia, Lontoon\nlaivanveistämöjen työmiehiä ja muuta työväkeä, kaikkia noita, joiden\nkoteihin olin tuomassa nälänhädän kauhuja. Olin näkevinäni laihojen\nkäsien ojentuvan kiihkeästi leipää kohti, ja minä John Sirius olin\nlyövinäni niitä säälittä alas. Olkoon menneeksi! Sota on joka\ntapauksessa sotaa, ja jos on tyhmä, saa kärsiä seurauksista.\n\nJuuri ennen päivänkoittoa näkyi oikealla perälaidalla, noin kymmenen\nmailin päässä länsilounaassa suurenpuoleisen kaupungin valoja,\nluultavasti Yarmouthin. Ohjasin ulommaksi, sillä niillä tienoilla on\nrannikolla vaarallisia hietasärkkiä ja matalikkoja. Kello viisi ja\nkolmekymmentä olimme aivan Lowestoftin majakkalaivaa vastapäätä.\nRantavartion vilkkuvalot himmenivät sarastuksen valjetessa heikoiksi\nvälähdyksiksi. Merellä näkyi melkoisen vilkasta liikettä, enimmäkseen\nkalastajaveneitä ja rannikkopursia, mutta niiden lisäksi huomasin\nsuuren länteen päin kulkevan höyrylaivan ja torpeedonhävittäjän, joka\noli meidän aluksemme ja rannikon välillä. Sitä meidän ei tarvinnut\npelätä, mutta minusta oli kuitenkin parasta pysytellä näkymättömissä.\nAnnoin siis käskyn täyttää säiliöt, ja laskeuduimme kymmenen jalan\nsyvyyteen. Ilokseni huomasin, että sukeltaminen kesti vain\nsataviisikymmentä sekuntia. Sukeltamisnopeudesta voi nopeakulkuisen\nvihollislaivan lähestyessä riippua koko vedenalaisen kohtalo.\n\nMeillä oli jäljellä ainoastaan muutaman tunnin matka\nristeilyalueellemme. Päätinkin mennä hetkeksi levolle ja jätin aluksen\nVornalin huostaan. Kello kymmenen aikaan hän herätti minut, ja nousimme\npinnalle. Olimme silloin Essexin rannikolla, Maplinin hiekkasärkkien\nleveysasteella. Englantilaiset ystävämme olivat herttaisen vilpittömään\ntapaansa sanomalehdissä meille ilmoittaneet lähettäneensä\ntorpeedoveneketjun estämään vedenalaisten saapumisen Calaisin salmen\nkautta. Toipienpide oli jokseenkin yhtä hyödyllinen, kuin jos\nheitettäisiin lauta kosken ylitse, ettei ankerias muka pääsisi\neteenpäin. Tiesin, että Stephan vaikeudetta pääsisi asemapaikalleen\nSolentin läntiseen päähän. Minun päämääräni taas oli Thamesin suu,\nmissä juuri olin, hyvin tietäen, mitä minun oli tehtävä ja miten\ntoimittava. Ja tarkoitustani varten minulla oli pikku _Iotani_,\nkahdeksantoista torpeedoa ja pikatykki.\n\nPalattuani jälleen paikalleni tähystystorniin näin periskoopissa --\nolimme näet taas veden alla -- muutaman sadan kyynärän päässä vasemmalla\npuolen majakkalaivan. Kaksi miestä istui reelingillä, mutta kumpikaan\nei huomannut aivan läheltä kulkevaa pikku alustamme. Ilma oli\nmahdollisimman edullinen vedenalaiselle merenkululle. Lievän aallokon\nvuoksi meitä oli vaikea huomata, mutta oli sentään siksi tyyntä, että\nhyvin saatoin nähdä, mitä ympärillämme tapahtui. Kolmessa\nperiskoopissani oli kussakin kuudenkymmenen asteen kulma, niin että\nniiden avulla saatoin perin pohjin tarkkailla näköpiiriä puoliympyrän\nalalla. Kaksi brittiläistä risteilijää höyrysi Thamesista pohjoiseen\nvajaan puolen penikulman päässä meistä. Helposti olisin voinut\nkatkaista niiden tien ja käydä niiden kimppuun, ellen niin tiukasti\nolisi päättänyt pitää kiinni suuresta suunnitelmastani. Etelämpänä\nkulki torpeedonhävittäjä länteen päin Sheernessiä kohti. Ja siellä ja\ntäällä näin eri tahoilla tusinan verran pienempiä höyrylaivoja. Niihin\nminun ei kannattanut kiinnittää huomiotani. Sillä silloin ei ole\nkysymys pikku laivoista, kun on varustettava elintarpeilla suuri\nvaltakunta. Kuljimme niin hiljaista vauhtia, kuin vain oli mahdollista\nveden alla pysyäksemme, ja sivuutimme joen suun odottaen sitä, mikä\nvarmasti oli tulossa.\n\nKauan minun ei tarvinnut odottaa. Heti kello yhdeltä keksin\nperiskoopissani savupilven etelässä. Puolen tunnin kuluttua näkyi jo\nmahtavan höyrylaivan runkokin sen kulkiessa Thamesin suuta kohti.\nKäskin Vornalin asettua oikean sivun torpeedoputken ääreen ja annoin\nladata myöskin toisen siltä varalta, ettei ensimmäinen laukaus osuisi.\nSitten kuljimme hiljalleen eteenpäin, sillä vaikka laiva kulkikin hyvää\nvauhtia, ehdimme hyvin katkaista sen tien. Hetkisen kuluttua oli _Iota_\nsen reitillä, ja olisin mielelläni pysäyttänyt aluksen, mutta kun\nmeidän oli pysyttävä sukelluksissa, en uskaltanut. Ohjasin siis\nlaivan suunnasta ulospäin. Se oli varsin suuri alus, ainakin\nviidentoistatuhannen tonnin kantoinen; yläosat oli maalattu mustaksi,\nalaosat punaiseksi, ja suuret savupiiput olivat vaaleankellertävät. Se\nkulki siksi syvässä, että sillä ilmeisesti oli raskas lasti. Keulassa\noli ryhmä miehiä, ja jotkut heistä luultavasti näkivät isänmaansa ensi\nkerran. Tuskinpa he osasivat aavistaa, millä tavoin heidät\ntoivotettaisiin sinne tervetulleiksi!\n\nLaivan keula halkoi voimakkaasti vettä, ja komeat savupilvet nousivat\npiipuista. Olimme siitä enää neljännesmailin päässä. Hetkeni oli\ntullut. Komensin eteenpäin täyttä vauhtia ja ohjasin suoraan laivan\nkulkusuuntaan päin. Laskelmani eivät pettäneet. Sadan kyynärän päässä\nlaivasta annoin merkin, kuului laukauksen suhina ja pamahdus. Samassa\nsilmänräpäyksessä painoin voimakkaasti syvyysperäsintä, ja me putosimme\nsyvyyteen miltei suorassa kulmassa. Räjähdys aiheutti hirveän\nhyökyaallon. Hetken aikaa _Iota_ oli melkein kyljittäin. Heiluen ja\ntäristen se pääsi taas suoraan kölilleen. Pysäytin koneet, ohjasin\nalukseni pinnalle ja avasin tähystystornin; uteliaina kaikki miehet\nriensivät luukun ympärille nähdäkseen, mitä oli tapahtunut.\n\nLaiva oli meistä vajaan kahdensadan kyynärän päässä, ja näki selvästi,\nettä se oli saanut surmaniskun. Peräpuoli oli jo alkanut vajota.\nKuulimme, kuinka ihmiset huusivat juoksennellessaan edestakaisin\nkannella. Nimi näkyi -- _Adela_, kotipaikka Lontoo. Myöhemmin kuulimme\nsen saapuneen Uudesta Seelannista, lastina jäädytettyä lampaanlihaa.\nIhmeellistä kyllä, kukaan ei laivassa tullut ajatelleeksi, että\nsukellusvene oli aiheuttanut onnettomuuden, vaan kaikki luulivat, että\noli törmätty ajelehtivaan miinaan. Laukaus oli murskannut\noikeanpuoleisen peräkannen, ja laiva vajosi nopeasti. Kuri oli\nihailtava. Näimme veneen toisensa jälkeen liukuvan alas ja lähtevän\nlaivan kyljestä väkeä täynnä, ja se kävi niin nopeasti ja rauhallisesti\nkuin olisi suoritettu tavallista jokapäiväistä harjoitusta. Mutta kun\neräs vene juuri oli valmiina lähtemään ja jäi hetkeksi odottamaan\ntoisia, sattui joku veneessäolija vilahdukselta huomaamaan\ntähystystornini, joka oli aivan lähellä heitä. Näin heidän viittoilevan\nja huutavan, samalla kuin ihmiset toisissa veneissä nousivat seisomaan\nvoidakseen paremmin nähdä meidät. Omasta puolestani en siitä\nvälittänyt, sillä minusta oli selvää, että he jo tiesivät joutuneensa\nsukellusveneen tuhoamiksi. Muuan mies kiipesi takaisin vajoavaan\nlaivaan. Olin varma siitä, että hän aikoi radioteitse ilmoittaa, että\nmeikäläisiä oli liikkeellä ja millä tienoilla meidät oli nähty. Se oli\nyhdentekevää, sillä salassahan emme kuitenkaan voineet pysyä. Jos\nolisin halunnut, olisin ilman muuta voinut ampua hänet kiväärilläni.\nMutta minä vain viittasin heille kädelläni, ja he vastasivat\ntervehdykseeni. Sodassa ei tunneta henkilökohtaista vihamielisyyttä,\nmutta sitä enemmän julmuutta.\n\nKatselin siis parhaillaan vajoavaa _Adelaa_, kun vieressäni seisova\nVornal äkkiä huudahti hämmästyneenä, tarttui varoittaen olkapäähäni ja\nkäänsi pääni toiseen suuntaan. Takanamme keskellä kulkuväylää\nnäkyi suuri mustapiippuinen höyrylaiva, jonka perässä liehui\nP. & O.-laivanvarustusyhtiön tuttu lippu. Etäisyys ei ollut mailiakaan,\nja hetkessä olin selvillä siitä, ettei se ehtisi kääntyä eikä päästä\npakoon, vaikka olisikin jo huomannut meidät. Laskimme siis arvelematta\nsitä kohti, kulkien yhä edelleen veden pinnassa. Laivassaolijat näkivät\naivan heidän edessään uppoavan aluksen. Mutta he näkivät muutakin,\nnäkivät pienen, mustan pisteen liikkuvan meren pinnalla ja oivalsivat,\nettä heitä uhkasi äkillinen vaara. Näin, kuinka miehiä syöksyi laivan\npartaille. Kuului kiväärinlaukausten rätinää, ja pari kuulaa litistyi\nmeidän nelituumaista terästämme vasten. Mutta yhtä hyvällä syyllä\nvoi ammuskella vihaista härkää paperitulpilla kuin _Iotaa_\nkiväärinkuulilla. _Adela_ oli ollut minulle hyvä opetus, ja niinpä\nammuinkin tällä kertaa torpeedoni turvallisemman välimatkan --\nkahdensadanviidenkymmenen kyynärän etäisyydestä. Se osui keskilaivaan,\nja räjähdys oli hirvittävä, mutta itse olimme aivan turvassa.\nSurkuttelen ihmisiä, joita lienee ollut lähes kaksisataa, siihen\nluettuna seitsemänkymmentä laskaria ja neljäkymmentä matkustajaa.\nKaikki hukkuivat, ja se oli todella säälittävää, mutta ajatellessani\nvaltavaa vilja-aittaa, joka siinä vajosi, täytyi minun iloita tehtäväni\nonnistumisesta.\n\nSe oli P. & O.-yhtiölle perin murheellinen iltapäivä. Saimme sittemmin\ntietää, että tuo toinen tuhoamamme laiva oli nimeltään _Moldavia_,\nkantavuudeltaan viisitoistatuhatta tonnia ja heidän hienoimpia\nhöyryaluksiaan. Puoli kolmen ajoissa räjähdytimme saman yhtiön\nomistaman _Cuscon_, jonka kantavuus oli kahdeksantuhatta tonnia. Sekin\noli viljalastissa tulossa itämaitten satamista. En käsitä, miksi se\njatkoi matkaansa, vaikka sitä epäilemättä oli radioteitse varoitettu\nvaarasta. Samana päivänä räjähdytimme vielä kaksi höyrylaivaa,\nRobson-linjan _Maid of Athensin ja Cormoratin_. Kummallakaan ei ollut\nradiota, ja ne syöksyivät sokeasti turmioonsa. Molemmat olivat vain\nkeskikokoisia, viiden-, seitsemäntuhannen tonnin aluksia. Jälkimmäistä\nupotettaessa minun oli noustava pinnalle ja ammuttava kuusi\nkahdentoista naulan pommia sen vedenrajan alapuolelle, ennen kuin se\nupposi. Kumpaisenkin laivan miehistö ehti päästä pelastusveneisiin,\neikä ketään tietääkseni hukkunut.\n\nMuita höyrylaivoja ei näkynyt, enkä niitä enää odottanutkaan, sillä\njoka suunnalle oli tietystikin jo lähetetty varoituksia. Mutta meillä\nei suinkaan ollut syytä olla tyytymättömiä ensimmäiseen päiväämme.\nMaplinin hietasärkkien ja Noren välillä olimme upottaneet viisi laivaa,\njoiden yhteinen kantavuus oli viisikymmentätuhatta tonnia. Seuraukset\ntulisivat piankin tuntumaan Lontoon markkinoilla. Ja Lloyds -- vanha\nLloyds raukka -- kuinka epätoivoisessa tilassa se nyt olikaan! Saatoin\nmainiosti kuvitella mielessäni, miltä Lontoon iltalehdet näyttivät, ja\nhuutoa Fleet Streetillä. Pian saimme itsekin nähdä toimintamme\ntuloksia, sillä illalla pyrähteli Sheernessistä päin torpeedoveneitä\nkuin vihaisia ampiaisia pesästänsä. Ne syöksähtelivät kaikkiin suuntiin\nThamesin suulla, ja yläpuolellamme, mustina pisteinä punaista\niltataivasta vasten näkyen, parveili lentokoneita ja vesitasoja kuin\nvariksia. Joen suun kaikki tienoot tutkittiin tarkoin, kunnes meidät\nviimein huomattiin. Eräässä torpeedonhävittäjässä joku haukansilmä\nkeksi kaukoputkellaan periskooppimme ja laski täyttä vauhtia meitä\nkohti. Oman turmionsakin uhalla se olisi käynyt kimppuumme. Tämä ei\nkuitenkaan kuulunut ohjelmaamme: _Iota_ sukelsi, ja minä ohjasin\nitäkaakkoon, silloin tällöin nousten pinnalle. Lopuksi pysähdyimme\nlähellä Kentin rannikkoa, ja takaa-ajajiemme vaaniskelevat valot\nnäkyivät kaukana lännessä. Pysyimme alallamme koko yön, sillä öisin ei\nvedenalaisesta ole enempää hyötyä kuin tavallisesti kolmannen luokan\ntorpeedoveneestä. Sitä paitsi olimme kaikki väsyneitä ja levon\ntarpeessa. Älkää unohtako, jos teillä pumppujanne, ilmanpuristimianne\nja pyörintäkojeitanne puhdistaessanne ja voidellessanne on miehistö\nkäskettävänänne, että ihmiskoneistokin tarvitsee hiukan huolenpitoa.\n\nOlin pystyttänyt tähystystorniin lennätintangon ja sain helposti\nvastauksen kapteeni Stephanilta. Hän kertoi olevansa Ventnorin\nleveysasteella eikä ollut päässyt asemapaikalleen koneistovian vuoksi,\njoka kuitenkin oli jo saatu korjatuksi. Hän aikoi seuraavana aamuna\nsulkea Southamptonin väylän suun. Kanaalissa hän oli tuhonnut suuren\nintialaisen laivan. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää. Kumpikin\nolimme levon tarpeessa. Kuitenkin olin seuraavana aamuna jo kello neljä\ntaas jalkeilla ja komensin kaikki miehet aluksen tarkastukseen. Keula\noli vähän liian korkealla sen vuoksi, että etumaiset torpeedot oli jo\nkäytetty. Epäkohta saatiin korjatuksi siten, että avasimme etumaisen\ntasoitussäiliön ja päästimme sinne torpeedojen painoa vastaavan\nvesimäärän. Tarkastimme myöskin oikean kyljen ilmanpuristajan ja\nensimmäisen räjähdyksen aiheuttamasta tärähdyksestä epäkuntoon\njoutuneen periskooppimoottorin. Tuskin olimme saaneet kaiken kuntoon,\nkun jo päivä koitti.\n\nEn lainkaan epäillyt, etteivätkö monet niistä laivoista, jotka\nensimmäisen hälytyksen jälkeen olivat paenneet Ranskan satamiin, olisi\nyöllä kulkeneet Kanaalin poikki Thamesiin. Tietystikin olisin voinut\nhätyyttää niitä, mutta en rakasta uhkapeliä, ja mitä muuta on matka\nyöaikaan sukellusveneellä. Muuan höyrylaiva sattui kuitenkin\nmyöhästymään, niin että se päivän valjetessa oli Wardenin niemen\nedustalla ja joutui meidän huomiomme kohteeksi. Lähdimme heti sitä\nkohti. Meillä oli hankala ajo, sillä laiva kulki tuimaa vauhtia, kaksi\nkertaa nopeammin kuin me. Saavutimme sen kuitenkin juuri, kun se yritti\nlivahtaa ohitsemme. Viime hetkessä se huomasi meidät, sillä meidän oli\nvauhtia lisätäksemme täytynyt nousta pinnalle. Ampuessamme ensimmäisen\ntorpeedon se ehti väistyä, mutta toinen laukaus oli täysosuma.\nHävityksen kauhistus oli hirveä. Koko peräpuoli lensi ilmaan. Pysäytin\naluksemme ja jäin katsomaan laivan vajoamista. Seitsemässä minuutissa\nse oli uponnut niin syvälle, että näkyvissä olivat vain mastot ja\nsavupiiput, joihin ihmisiä oli kiivennyt. Se oli _Virginia_, joka kulki\nBibbi-linjalla ja oli kahdentoistatuhannen tonnin kantoinen. Senkin\nlastina oli Idästä kuljetettavia elintarpeita. Meren pinta oli kokonaan\njyvien peitossa. -- John Bull saa yhä kiristää nälkävyötään, jos tätä\njatkuu, virkahti Vornal seisoessamme katselemassa tuota omituista\nnäytelmää.\n\nEmme aavistaneet, että meitä juuri sillä hetkellä uhkasi kauhein vaara,\nmitä ajatella saattoi. Vielä nytkin vapisen ajatellessani, miten meidän\nuljas yrityksemme olisi voitu lopettaa alkuunsa. Olin avannut tornin\nluukun ja katselin Vornalin kanssa _Virginian_ pelastusveneitä, kun\näkkiä kuului viuhinaa ilmassa ja jotakin putosi mereen hirveästi\nloiskahtaen, niin että vaahto ryöppysi ylitsemme. Katsoimme ylös, ja\nvoitte arvata, millaiset olivat tunteemme nähdessämme lentokoneen, joka\nhaukan tavoin leijaili muutaman sadan jalan korkeudella yläpuolellamme.\nÄänenvaimentajansa avulla se saattoi liikkua aivan meluttomasti, ja jos\nsen lähettämä pommi ei olisi sattunut putoamaan mereen, olisimme olleet\ntuhon omat tietämättä, mikä onnettomuuden oli aiheuttanut. Nyt kone\nliiteli meidän kohdallamme toivoen onnistuvansa paremmin toisella\nyrityksellä. Mutta me emme jääneet sitä odottelemaan; painoin\nsukellusperäsintä ja me vaivuimme mahtavan hyökylaineen sisään.\nSyvyysmittari osoitti, että viidenkymmenen jalan paksuinen vesikerros\nerotti meidät lentokoneesta, ennen kuin pysähdyimme, sillä tiesin\nvarsin hyvin, että sieltä voitiin nähdä sangen syvälle. Pidimme huolta\nsiitä, ettei se enää toista kertaa päässyt jäljillemme, ja noustessamme\nMargaten tienoilla taas pinnalle emme sitä enää nähneet, ellei se ollut\njoku niistä lentokoneista, jotka liitelivät Herne Bayn yläpuolella.\n\nMerellä ei näkynyt ainoatakaan alusta, lukuunottamatta joitakin\nrannikkopursia ja pieniä tuhannen tonnin höyrylaivoja, mutta olisi\nollut arvoani alentavaa kiinnittää niihin minkäänlaista huomiota.\nUseita tunteja oleilin sukelluksissa, kun periskoopillani ei ollut\nmitään näytettävänä. Mutta äkkiä juolahti mieleeni muuan ajatus.\nKaikille elintarpeita kuljettaville laivoille oli lähetetty\nradiotiedoituksia ja käsketty niiden pysytellä Ranskan vesillä\nyrittämättä Kanaalin yli ennen kuin pimeän tultua. Siitä olin yhtä\nvarma kuin jos olisin saanut tiedon oman koneemme vastaanottajasta.\nHyvä! Jos ne olivat siellä, oli siellä siis minunkin paikkani. Säiliöt\ntyhjiksi, ja niin nousimme pinta-asentoon, sillä ainoatakaan\nsotalaivaa ei näkynyt lähettyvillä. Rannikolla lienee kuitenkin\nmerkinantojärjestelmä toiminut harvinaisen hyvin, sillä tuskin olin\nehtinyt Pohjoisniemelle asti, kun jo kolme torpeedonhävittäjää tulla\nsähisti minua kohti, kukin omalta suunnaltaan. Niillä oli yhtä suuria\ntoiveita onnistua takaa-ajossaan kuin kolmella sylikoiralla, jotka\nkoettaisivat saada kiinni pyöriäisvalasta. Pelkästä pöyhkeilyn halusta\n-- mikä ei suinkaan ollut oikein -- odotin, kunnes ne olivat\npyssynkantaman päässä. Sitten sukelsin, emmekä enää nähneet toisiamme.\n\nKuten jo olen maininnut, on rannikko niillä tienoilla matalaa ja\nhietikkoista, mikä tekee vedenalaisen meriliikkeen erikoisen\nhankalaksi. Pahimmassa tapauksessa alus työntää kuononsa\nhietakinokseen, ja siihen sitä sitten takerrutaan. Tällainen kohtalo\nolisi merkinnyt aluksemme loppua, vaikka itse olisimmekin helposti\nFleuss-lieriöittemme ja sähkölamppujemme avulla voineet kiivetä ulos\nilma-aukon kautta ja kulkea maihin pitkin meren pohjaa. Oivallisten\nmerikorttieni avulla osasin kuitenkin kaikeksi onneksi pysytellä\nKanaalissa ja selviytyä avosalmiin. Siellä nousimme puolenpäivän\ntienoissa pinnalle, mutta huomattuamme lähellä erään vesitason\nsukelsimme uudelleen puolen tunnin kuluttua. Toisen kerran noustessamme\nilmoille kaikki oli ympärillämme täysin rauhallista ja Englannin\nrannikot näkyivät pitkin koko läntistä taivaanrantaa. Varoen\nGoodwin-matalikkoja kuljimme suoraan Kanaalia lounaaseen, kunnes näimme\nedessämme rivin mustia pisteitä. Siinä oli Doverin ja Calaisin välinen\ntorpeedoveneketju. Sukelsimme kahden meripeninkulman päässä niistä, ja\nseitsemän peninkulmaa lounaisempana kohosimme takaisin pinnalle\nainoankaan niistä aavistamatta, että olimme olleet juuri heidän\nköliensä alla kolmenkymmenen jalan syvyydessä.\n\nTultuamme pinnalle näimme puolen peninkulman päässä suuren Saksan\nlippua käyttävän höyrylaivan. Se oli Pohjois-Saksan Lloydin _Altona_,\njoka parhaillaan oli matkalla New Yorkista Bremeniin. Annoin koko\nrunkomme kohota näkyviin ja tervehdin _Altonaa_ lipullamme. Oli\nhullunkurista nähdä, kuinka ihmiset siellä ällistyivät huomatessaan\nmeidät näillä vesillä, missä vilisi englantilaisia. He tietysti pitivät\nkäytöstämme ainoalaatuisena uhkarohkeutena. Sydämensä pohjasta\nriemuiten he hurrasivat meille ja tervehtivät meitä kolmivärisellä\nlipullansa kulkiessaan ohitsemme. Sen jälkeen ohjasin Ranskan rannikkoa\nkohden.\n\nOtaksumani osoittautuivat aivan oikeiksi. Boulognen ulkosatamassa oli\nankkurissa kolme suurta brittiläistä höyrylaivaa, _Caesar, King of the\nEast ja Pathfinder_, joista jokainen oli vähintään kymmenentuhannen\ntonnin kantoinen. Luultavasti ne arvelivat olevansa turvassa Ranskan\nvesillä, mutta mitä minä välitin kolmenpeninkulman-rajasta ja\nkansainvälisestä laista. Hallitukseni mielipiteen mukaan Englanti oli\nsaarron alainen, elintarpeet olivat kieltotavaraa, ja niitä kuljettavat\nalukset siis oli tuhottava. Olihan lakimiehillä tilaisuus jälkeenpäin\nväitellä asiasta. Minun tehtävänäni oli koettaa parhaani mukaan\nnäännyttää vihollinen nälkään. Tunnissa nuo kolme laivaa oli upotettu,\nja _Iota_ höyrysi Picardien rannikkoa etelään päin, uusia uhreja\nväijyen. Kaikkialla Kanaalissa surisi torpeedoaluksia kuin parveilevia\nsääskiä. En käsitä, miten ne luulivat voivansa minua vahingoittaa,\nsillä sehän oli sula mahdottomuus niin kauan kuin varoin tulemasta\npinnalle juuri niiden kohdalla. Vaarallisempia olivat siellä täällä\nliitelevät lentokoneet.\n\nKun meri oli tyyni, täytyi minun usein painua sadankin jalan syvyyteen\nollakseni niiltä varmasti piilossa. Hävitettyäni Boulognen luona nuo\nkolme laivaa näin kahden lentokoneen rientävän Kanaalia lounaaseen päin\nja ymmärsin, että ne käännyttäisivät takaisin kaikki kohtaamansa\nalukset. Havren leveysasteella huomasin suuren valkean laivan, mutta\nse höyrysi länteen päin, ennen kuin pääsimme sen lähettyville.\nTodennäköisesti Stephan tai joku muu meistä piankin sen tavoittaisi.\nNuo kirotut lentokoneet pilasivat meiltä joka tapauksessa sen päivä\nhuvin. En nähnyt enää ainoatakaan höyrylaivaa vain torpeedoveneitä\ntorpeedoveneitten jälkeen. Olihan kuitenkin lohdullista ajatella, että\nmitään Lontooseen aiottuja elintarpeita ei kulkenut ohitseni. Olin siis\nainakin tehnyt tehtäväni, ja sitä parempi ellei minun lainkaan\ntarvitsisi käyttää torpeedojani. Tähän mennessä olin ampunut neljä\ntorpeedoa ja upottanut yhdeksän alusta. Varusteitani en siis ollut\ntuhlannut. Yöksi palasin Kentin rannikolle ja jäin sukelluksiin\nDungenessin lähelle laskeutuen vain sen verran, että runko painui veden\nalle.\n\nHeti aamun sarastaessa olimme kaikki täysissä pukimissa ja valmiina\nsiltä varalta, että tavoittaisimme joitakin laivoja, jotka olivat\nmyöhästyneet aikoessaan pimeän turvin päästä Thamesille. Pian näimmekin\nsuuren höyryaluksen saapuvan Kanaalia pohjoiseen. Se kulki Amerikan\nlipun turvin, mutta se ei minua liikuttanut, jos laiva kerran kuljetti\nsotakieltotavaraa Brittein saarille. Sillä hetkellä ei torpeedoveneitä\nnäkynyt, niin että saatoimme livahtaa pinnalle ja ampua laukauksen sen\nkeulalaidan yli. Se näytti aikovan jatkaa matkaansa, mutta ammuin\nuudestaan, tällä kertaa vasempaan keulalaitaan juuri vedenrajan\nyläpuolelle. Silloin se pysähtyi, ja muuan mies alkoi komentosillalta\nviittoilla hyvin kiukkuisesti. Laskin _Iotan_ miltei laivan sivuun.\n\n-- Oletteko kapteeni? kysyin.\n\n-- Mitä per..., -- en kuitenkaan tahdo tässä toistaa hänen sanojaan.\n\n-- Onko laivassanne elintarpeita? tiedustelin häneltä.\n\n-- Oletteko sokea, kun ette näe, että laiva on amerikkalainen! huusi\nhän kiukuissaan. -- Ettekö näe Amerikan lippua? Tämä on _Vermondia_,\nkotipaikka Boston.\n\n-- Ikävä kyllä, kapteeni, minulla ei ole aikaa lörpötellä, vastasin. --\nLaukaukseni kutsuu tänne torpeedoveneitä, ja minä otaksun, että\nlangattomanne on parhaillaan toimittamassa minulle ikävyyksiä.\nHankkiutukaa vain nopeasti pelastusveneisiin!\n\nMinun täytyi todistaa hänelle, että leikki oli mielestämme kaukana.\nVetäydyin hiukan etäämmälle ja aloin nakutella laukauksia suoraan\nlaivan vedenrajaan. Kun siten olin saanut kuusi reikää valmiiksi,\nhänelle tuli kiire. Ammuin yhteensä kaksikymmentä laukausta, mutta\ntorpeedoa ei tarvittu. Laiva kallistui pahasti oikealle, ja hetken\nkuluttua oli se kääntynyt aivan kyljelleen. Siinä se makasi pari kolme\nminuuttia, kunnes upposi jättäen jälkeensä kahdeksan venettä täynnä\nihmisiä. Luullakseni kaikki pelastuivat, mutta en voinut jäädä\nhankkimaan varmempaa tietoa asiasta, sillä läähättäen rynnisti paikalle\njoka taholta noita voimattomia vanhoja sotalaiva raukkoja. Täytimme\nsäiliömme ja sukelsimme. Viisitoista peninkulmaa etelämpänä nousimme\npinnalle. Tiesin kyllä, että tapaus synnyttäisi hirmuisen metelin --\nkuten kävikin -- mutta sehän ei millään tavoin hyödyttänyt Lontoon\nleipämyymälöiden ympärille kerääntyneitä nälkiintyneitä ihmisjoukkoja,\njoista leipurit selviytyivät ainoastaan selittämällä, ettei heillä\nollut mistä leipoa.\n\nVoitte ymmärtää, että aloin tulla jo uteliaaksi. Oli jo aika minunkin\nsaada tieto siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä Englanti kaikesta\najatteli. Siksi komensin erään kalastajaveneen luoksemme ja otin kaikki\nsen paperit. Onnettomuudeksi sillä ei kuitenkaan ollut mitään\nannettavana -- ainoastaan jokin vaivainen iltalehti, jonka ainoat\nuutiset koskivat vedonlyöntejä. Tein uuden yrityksen ja laskin erään\neastbournelaisen huvipurren viereen. Sen matkustajat pelästyivät\npuolikuoliaaksi meidän sukeltaessamme näkyviin. Heiltä minun onnistui\nsaada _Lontoonkuriirin_ samanpäiväinen numero.\n\nSe oli mielenkiintoista lukemista, niin mielenkiintoista, etten voinut\njättää miehistöäni siitä osattomaksi. Tiedättehän, kuinka\nenglantilaisten on tapana ilmaista kirjoitusten sisältö lyhyin,\nytimekkäin otsikoin, jotka pistävät heti lukijan silmään. Mielestäni\nkoko lehti oli täynnä jännittäviä otsikoita, mutta itsestäni ja\nlaivastostani löysin tuskin sanaakaan. Olimme päässeet toiselle\nsivulle. Ensimmäinen otsikkosarja alkoi näin:\n\n      _Blankenberg vallattu.\n    Vihollislaivaston tuhoaminen.\n       Kaupunki poltettu.\n    Trallaajat puhdistavat miinavyöhykkeen.\n       Menetettyjä sotalaivoja.\n        Kaikkiko jo lopussa?_\n\nOli tietysti tapahtunut juuri niin kuin olin arvellut. Englantilaiset\nolivat todellakin miehittäneet kaupungin. Ja siihen he luulivat kaiken\npäättyvän. Pian he joutuisivat toisiin ajatuksiin.\n\nEhdittyäni jyrisevien pääkirjoitusten ohi löysin seuraavansisältöisen\npikku palasen:\n\n\"_Vihollisen sukellusveneitä_.\n\n\"Muutamia vihollisen sukellusveneitä on liikkeellä, ja ne ovat\ntuottaneet huomattavaa vahinkoa kauppalaivoillemme. Maanantain ja\nmelkein koko tiistain on ollut vaarallista liikkua Thamesin suun ja\nSolentin läntisen väylän tienoilla. Maanantaina vihollinen upotti Noren\nja Margaten välillä viisi suurta höyryalusta; ne olivat: _Adela,\nMoravia, Cusco, Cormarant sekä Maid of Athens_. Niistä tarkempia\ntietoja edempänä lehdessämme. Ventnorin läheisyydessä ammuttiin samana\npäivänä upoksiin Bombaysta kotoisin oleva _Verulam_. Tiistaina\njoutuivat tuhon omiksi Forelandin ja Boulognen välillä _Virginia,\nCaesar, King of the East ja Pathfinder_, joista kolme jälkimmäistä\nsilloin todistetusti oli Ranskan vesillä. Sen johdosta tasavallan\nhallitus on tarmokkaasti puuttunut asiaan. Samana päivänä viholliset\nhävittivät 'Neulain' läheisyydessä neljä laivaa, jotka olivat _Queen of\nSheba, Orontes, Diana ja Atalanta_. Kaikki kotiin palaavat lastilaivat,\njotka aikoivat Kanaaliin etelästä, ovat saaneet radiomääräyksen palata\ntakaisin, mutta onnettomuudeksi liikkunee ainakin kaksi vihollisen\nvedenalaista läntisillä vesillä. Neljä karjalaivaa, jotka olivat\nmatkalla Dublinista Liverpooliin, upposi eilen illalla, ja kolme\nBristoliin aikovaa höyryalusta -- _Hilda, Mercury ja Maria Toser_ --\ntuhoutui Lundy-saaren tienoilla. Mahdollisuuksien mukaan on kauppa\nsuunnattu toisiin turvallisempiin salmiin, ja vaikkakin tällaiset\ntapaukset ovat perin ikäviä ja tuottavat suuria tappioita sekä\nLloydsille että muille asianosaisille, ei kuitenkaan ole syytä\nlevottomuuteen. Vedenalainen voi näet vaurioitaan korjaamatta olla yhtä\nmittaa liikkeellä enintään kymmenen vuorokautta, ja koska jo olemme\nvalloittaneet vihollistemme tukikohdan, on heidän merirosvomaisten\nurotekojensa loppu varsin lähellä.\"\n\nSiihen supistuivat toimintaamme koskevat lehden tiedot. Mutta paljon\nsisältörikkaampi oli muuan toinen pieni uutinen. Se kuului näin.\n\n\"Vehnän hinnan, joka viikkoa ennen sodanjulistusta oli\nkolmekymmentäviisi shillinkiä, noteerasi Baltic eilen\nviideksikymmeneksikahdeksi. Maissi on kahdestakymmenestäyhdestä\nkohonnut kolmeenkymmeneenseitsemään, ohra yhdeksästätoista\nkolmeenkymmeneenviiteen, sokeri -- ulkolainen puhdistettu --\nyhdestätoista shillingistä kolmesta pennystä yhdeksään toista ja\nkuuteen.\"\n\n-- Hyvä on, pojat! sanoin minä luettuani uutisen ääneen miehistölleni.\n-- Saamme nähdä, että noilla riveillä piankin on enemmän merkitystä\nkuin kokonaisella sivulla, missä kerrotaan Blankenbergin\nkukistumisesta. Ja nyt lähdemme Kanaalia lounaaseen, jotta nuo hinnat\nnousisivat vieläkin hiukan.\n\nKoko Lontooseen suuntautuva liikenne oli pysähtynyt -- pikku _Iotan_\nsaavutukseksi se ei ollut niinkään halveksittava juttu -- emmekä me\nnähneet Dungenessin ja Wight-saaren välillä ainoatakaan höyrylaivaa,\njonka vuoksi olisi kannattanut tuhlata torpeedoa. Saaren luo\nsaavuttuamme lähetin radiosanoman kapteeni Stephanille, ja kello\nseitsemän todellakin ohjasimme aluksemme vieretysten lievässä\naallokossa -- Hengistbury Head P.P.L:ssä noin viiden peninkulman päässä\nlähtöpaikastamme. Kummankin aluksen miehistö kiipesi \"valaansa\"\npyöreälle selälle ja iloitsi nähdessään taas ystävällisiä kasvoja.\nStephan oli hoitanut asiansa mainiosti. Lontoolaisesta lehdestähän olin\njo lukenut niistä neljästä laivasta, jotka tiistaina olivat joutuneet\nhänen saaliiksensa, mutta hän oli vielä sen jälkeen ampunut upoksiin\nkokonaista seitsemän alusta, sillä monet, jotka ensin olivat aikoneet\nThamesiin, olivatkin nyt sen sijaan pyrkineet Southamptoniin. Yksi\nnoista seitsemästä oli kahdenkymmenen tonnin laiva, joka saapui\nAmerikasta viljalastissa, eräs Mustaltamereltä tuleva viljalaiva ja\npari taas Etelä-Afrikasta saapuvia pakettihöyryjä. Onnittelin täydestä\nsydämestäni Stephania hänen loistavien urotekojensa johdosta. Mutta\nyht'äkkiä huomasimme, että muuan torpeedonhävittäjä oli keksinyt meidät\nja porhalsi täydellä höyryllä meitä kohti. Sukelsimme ja nousimme\npinnalle Neulojen kohdalla, missä yhdessä vietimme yön. Emme voineet\nvierailla toistemme luona, sillä meillä ei ollut venettä, mutta olimme\nkuitenkin niin lähellä toisiamme, että saatoimme keskustella\nluukkujemme kautta ja pohtia suunnitelmiamme.\n\nStephan oli käyttänyt puolet torpeedoistaan samoin kuin minäkin, mutta\nemme kumpikaan halunneet palata tukikohtaamme niin kauan kuin\nöljyvarastoamme riitti. Kerroin hänelle, millaisia kokemuksia olin\nsaanut hyökätessäni bostonilaisen höyrylaivan kimppuun, ja päätimme\ntästä lähin upottaa alukset, mikäli mahdollista, tykkitulella. Muistin\nukko Horlin sanoneen: \"Mitä hyötyä sukellusveneellä on tykistä?\" Sen\nhyödyn me totta vieköön näyttäisimme hänelle. Sähkötuikkuni valossa\nluin Stephanille englantilaisen lehden uutiset, ja olimme yksimielisiä\nsiitä, että oli turhaa odottaa kovinkaan monen laivan enää pyrkivän\nKanaaliin. Uutisessa oleva lause \"kaupan suuntautumisesta\nturvallisempiin salmiin\" merkitsi ilmeisesti sitä, että kauppa-alukset\nnyt suuntaisivat kulkunsa Irlannin pohjoispuolitse purkaakseen lastinsa\nGlasgowissa. Olisipa meillä ollut vielä kaksi alusta, niin olisimme\nvoineet pysäyttää liikenteen noillakin vesillä! Miten ihmeessä Englanti\nkoskaan pystyisi vastustamaan vihollista, jolla olisi kolme- tai\nneljäkymmentä vedenalaista, kun mekään emme olisi tarvinneet enempää\nkuin kuusi tuhotaksemme sen täydellisesti! Pitkän neuvottelun jälkeen\nkatsoimme viisaimmaksi, että minä seuraavana aamuna lähettäisin\nsalakirjainsähkeen jostakin ranskalaisesta satamasta korkeille\nviranomaisillemme ja pyytäisin heitä lähettämään nuo neljä\ntoisluokkaista alustamme risteilemään pohjois-Irlannin ja läntisen\nSkotlannin ympäri. Sitten lähtisin Stephanin kanssa Kanaalia\nkoilliseen; me toimisimme Thamesin suulla ja nuo toiset kaksi venettä\nIrlannin merellä. Tehtyämme suunnitelmamme lähdin varhain aamulla\nKanaalin poikki ja nousin maihin pienessä Etretat nimisessä kylässä,\njoka sijaitsee Bretagnen rannikolla. Minun onnistui sieltä lähettää\nsähkösanomani, ja sen tehtyäni laskin Falmouthia kohti kulkien kahden\nbrittiläisen risteilijän kölien alitse niiden kiirehtiessä täyttä\nvauhtia Etretatia kohti saatuaan radioteitse tiedon meidän siellä\nolostamme.\n\nSaavuttuamme Kanaalin puoliväliin jouduimme ikävyyksiin\nsähkökoneissamme sattuneen lyhytsulun vuoksi, ja meidän oli pakko pysyä\npinnalla, kunnes olimme saaneet vahingon korjatuksi. Se oli hieman\ntukala paikka, sillä jos jokin torpeedoalus olisi sattunut huomaamaan\nmeidät, emme olisi päässeet sukeltamaan pakoon. Tulevaisuuden\ntäydellisessä sukellusveneessä onkin varmasti helpommin vaihdettavat\nsähkökoneenosat. Saimme kuitenkin kaiken pian kuntoon, ja sitä on\npidettävä kokonaan taitavan insinöörimme Morron ansiona. Kun meidän\nturvattomana oli pysyteltävä paikoillamme, näin koko ajan vesitason\nliikuskelevan meidän ja Englannin rannikon välillä. Voin kuvitella,\nmiltä mahtaa tuntua rotasta, joka mättäällään katselee yläpuolellaan\nliitelevän haukan lentoa. Kaikki kävi kuitenkin varsin onnellisesti;\nmaarotta muuttui vesirotaksi, joka pilkallisesti heilautti häntäänsä\nsokealle haukka paralle sukeltaessaan turvalliseen vihreän veden\nsyliin, missä kukaan ei voinut tehdä sille mitään pahaa.\n\nKeskiviikkoyönä _Iota_ oli kulkenut Kanaalin poikki Etretatiin ja vasta\nperjantaina puolenpäivän jälkeen saavuimme uudelle risteilypaikallemme.\nMatkalla sinne näin ainoastaan yhden suuren höyrylaivan. Pelko, jonka\nme olimme herättäneet, oli lakaissut Kanaalin laivoista puhtaaksi.\nMainitun suuren höyrylaivan kapteeni oli tarkkanäköinen mies, joka\ntarkoin harkiten valitsi menettelytapansa, joiden ansiosta hän pääsikin\nvahingoittumattomana Thamesiin. Kahdenkymmenenviiden solmun nopeudella\nhän laski mutkitellen Kanaalia koilliseen poikkeillen odottamattomasti\nsinne tänne varsinaisesta suunnastaan. _Iota_ oli hitaampi eikä kyennyt\nsitä saavuttamaan, enkä osannut edeltäkäsin laskea laivan suuntaa, niin\nettä olisin voinut katkaista sen tien. Kapteeni ei tietenkään ollut\nmeitä nähnyt, mutta otaksui aivan oikein, että olimme me missä tahansa,\nniin tuota menettelytapaa käyttämällä hänellä olisi suurimmat\nmahdollisuudet päästä meitä pakoon. Hän todella ansaitsi menestyksensä.\n\nMutta kapteenin menettelytapa on tietenkin mahdollinen ainoastaan\nleveässä Kanaalissa. Jos olisin kohdannut hänet Thamesin suulla, siitä\nolisi syntynyt aivan toisenlainen juttu. Lähestyessäni Falmouthia\nhävitin kolmentuhannen tonnin aluksen, joka tuli Corkista lastinaan\nvoita ja juustoa.\n\nSamana iltana -- oli perjantai, huhtikuun 16. päivä -- kutsuin\nStephania, mutta en saanut häneltä mitään vastausta. Olin ainoastaan\nmuutaman meripeninkulman päässä sovitusta yhtymäpaikastamme, ja kun\ntiesin, ettei hän enää pimeän tultua ollut liikkeellä, en voinut\nkäsittää hänen vaikenemistaan. En voinut käsittää asiaa muuten kuin\nettä hänen radionsa oli täytynyt joutua epäkuntoon. Mutta\nvalitettavasti sain sittemmin tietää asian todellisen laidan _Western\nMorning Newsin_ numerosta, jonka sain käsiini eräästä Brixhamista\nsaapuneesta trallaajasta. _Kappa_ uljaine kapteeneineen ja\nmiehistöineen oli Englannin kanaalin pohjassa.\n\nLehden tiedonannosta selvisi, että Stephan oli upottanut kokonaista\nviisi alusta sen jälkeen, kun olin hänestä eronnut. Otaksuin, että\nnoiden laivojen hävitys oli ollut juuri hänen työtään, siliä ne kaikki\noli upotettu tykkitulella ja kaikki Dorsetshiren tai Devonshiren\nrannikolla. Hänen lopullisesta kohtalostaan kertoi lyhyt sähkösanoma,\notsikkona: \"Vihollisen vedenalainen upotettu.\" Sähke oli lähetetty\nFalmouthista ja kuului näin:\n\n\"P. & O.-yhtiön postihöyry _Macedonia_ saapui viime yönä satamaamme.\nLaivan vesirajassa oli viisi ampumareikää; sen kimppuun oli hyökännyt\nvihollisen vedenalainen kymmenen peninkulmaa Lizard Headista kaakkoon.\nVedenalainen ei ollut käyttänyt torpeedojaan, vaan oli jostakin syystä\nnoussut pinnalle ja ampunut viisi kahdentoista naulan kuulaa\npuoliautomaattisella pikatykillä. Se piti ilmeisesti selvänä, että\n_Macedonia_ oli aseistamaton. Mutta asia olikin niin, että _Macedonia_,\njota oli varoitettu Kanaalissa liikkuvista vedenalaisista, oli\naseistautunut apuristeilijäksi. Se alkoi ammunnan kahdella pikatykillä,\njoiden luodit murskasivat vedenalaisen tähystystornin. Luultavasti alus\noli aivan puhkiammuttu, sillä se upposi luukut avoimina. _Macedonia_\npysyi pumppujensa avulla vajoamatta.\"\n\nSellaisen lopun sai _Kappa_ ja urhea ystäväni kapteeniluutnantti\nStephan. Parhaimmat muistosanat hänestä luin saman lehden\nalanurkkauksesta. Niiden otsikkona oli: \"Torihinnat\" ja sisältö oli\nnäin kuuluva:\n\n\"Vehnä (keskimäärin) 66, maissi 48, ohra 50.\"\n\nNo niin! Jos Stephania ei enää ollut olemassa, tarvitsin minä kohta\nvälttämättömämmin kaiken mahdollisen tarmoni. Nopeasti laadin\nsuunnitelmani, mutta ne muodostuivat sangen seikkaperäisiksi. Koko sen\npäivän -- lauantain -- vietin Cornwallin rannikon ja Land's Endin\nläheisyydessä ja upotin kaksi höyrylaivaa. Stephanin kohtalo oli\nopettanut minut käyttämään torpeedoja, kun kävin suurempien alusten\nkimppuun, mutta koska tiesin Englannin hallituksen kaikkien\nristeilijäin olevan kantavuudeltaan yli kymmenentuhannen tonnin, niin\nvoin huoletta turvautua tykkiini silloin, kun pienempiä laivoja sattui\neteeni. Molemmat äsken mainitsemani laivat, _Yelland ja Playboy_ --\njälkimmäinen oli amerikkalainen -- olivat aivan vaarattomia, niin että\nlähestyin niitä sadan kyynärän päähän ja ammuin ne aivan äkisti\nupoksiin annettuani ihmisten ensiksi astua pelastusveneisiin. Vähän\nennen auringonlaskua sattui ulottuvilleni kuitenkin niin oivallinen\nsaalis, etten voinut päästää sitä ohitseni. Jokainen merimieshän tuntee\ntuon ihanan merenvaltiattaren nähdessään sen neljä kermanväristä\nmustareunaista savupiippua, sen valtavat mustat kyljet ja punaiset\nkupulaidat ja sen korkeana kohoavan valkean yläosan. Puhkuen se oli\ntulossa Kanaaliin kahdenkymmenenkolmen solmun nopeutta, ja\nkevyesti kuin viiden tonnin moottorivene se näytti kantavan\nneljäkymmentäviisituhatta tonniansa. Se oli tuo \"Valkean Tähden\" linjan\nkuningatar _Olympic_, joka kerran oli ollut suurin ja yhä vieläkin oli\nkaunein kaikista valtamerihöyrylaivoista.\n\nNäky oli komea sen halkoessa sinisiä aaltoja, jotka hajosivat keulassa\nvalkeaksi vaahdoksi, ja sen ylpeitten ääriviivojen kuvastuessa lännen\nrusottavaa taivaanrantaa vasten, missä iltatähti jo vilkkui.\n\nLaiva oli noin viiden peninkulman päässä, kun sukelsimme lähteäksemme\nsitä vastaan. Olin arvioinut oikein. Katkaistessamme sen tien ammuimme\ntorpeedomme. Se osui. Voimakas vesipyörre kiepautti meitä ympäri.\nPeriskoopistani näin, että laiva kallistui kyljelleen; se oli saanut\nsurmantärähdyksen. Se vajosi hitaasti, ja ihmisillä oli hyvää aikaa\npelastautua. Meri oli täynnä sen pelastusveneitä. Tultuamme noin kolmen\npeninkulman päähän nousimme pinnalle, ja malttamattomana miehistö pyrki\nluukuille katselemaan tuota ihmeellistä näkyä. Laiva upposi keula\nedellä, ja hirvittävä räjähdys lennätti kaikki savupiiput hajalle.\nMeidän olisi varmaankin pitänyt hurrata, mutta kenelläkään ei tuntunut\nolevan siihen halua. Olimme kaikki intohimoisia merimiehiä, ja\nsydämeemme koski nähdessämme tuon uljaan aluksen murskattuna kuin kurja\nmunankuori. Tuimasti annoin määräykseni, ja joka mies oli paikallaan\nlaskiessamme edelleen luoteista kohti. Kierrettyäni Land's Endin\nsähkötin molemmille seuralaisaluksilleni, ja seuraavana päivänä\nkohtasimme toisemme Hartlandin niemen luona Bideford-lahden eteläisessä\nosassa. Sillä välin oli Kanaalin läpi vapaa pääsy, mutta sitä eivät\nenglantilaiset tietäneet, ja otaksuttavasti _Olympicin_ menetys\nkeskeyttäisi kaiken laivaliikenteen ainakin päiväksi tai pariksi.\n\nKun _Delta ja Espilon_ olivat tulleet aluksemme viereen, vastaanotin\nkummankin päällikön, Miriamin ja Varin raportin. Kumpikin oli\nampunut kaksitoista torpeedoa, ja yhteensä he olivat upottaneet\nkaksikymmentäkaksi höyrylaivaa. _Deltan_ miehistä oli yksi kuollut\ntapaturmaisesti koneita käyttäessään, ja kaksi _Epsilonin_ miestä oli\nsaanut syttyneestä öljystä palohaavoja. Otin heidät alukseeni ja siirsi\nomista miehistäni yhden kumpaankin veneeseen. Jaoin heidän kanssaan\nmyös ruokavarani, jäljellä olevan öljyni ja torpeedoni, vaikka olikin\ntavattoman hankalaa siirtää tavaroita vaappuvasta aluksesta toiseen\nsamanlaiseen. Kello kymmeneen mennessä se kuitenkin oli tehty, ja\nmolemmat veneet kykenivät olemaan vielä kymmenen päivää liikkeellä,\nItselleni jätin vain kaksi torpeedoa ja läksin laskemaan Irlannin merta\npohjoista kohti. Toisen torpeedoistani tarvitsi samana iltana muuan\nkarjankuljetuslaiva, joka aikoi Milfordin satamaan. Saavuttua myöhään\nyöllä Holy Headin kohdalle kutsuin pohjoisessa päin olevia aluksiani,\nmutta en saanut mitään vastausta. Niillä oli sangen puutteelliset\nradiolaitteet. Seuraavana päivänä kolmen tienoissa iltapäivällä sain\nheikon vastauksen. Tunsin suurta helpotusta tietäessäni, että ne siis\nolivat saaneet sähköttämäni ohjeet ja olivat asemapaikallaan. Ennen\niltaa olimme kaikki kokoontuneet Sanda-saaren suojaan Kintyren niemen\nedustalle. Olinpa mielestäni kuin mikäkin amiraali katsellessani\nviittä rivissä olevaa valaanselkääni. Panzan raportti oli oivallinen.\nHe olivat kulkeneet Pentlandin vuonon kautta ja saapuneet\nristeilypaikalleen neljäntenä päivänä. Vähintäkään vahinkoa itselleen\ntuottamatta he olivat hävittäneet jo kaksikymmentä laivaa. Määräsin,\nettä _Beetan_ oli annettava öljyä ja torpeedoja noille toisille\nkolmelle, jotta ne kykenivät jatkamaan risteilyänsä. _Beetan_ kanssa\nlaskimme sitten kotiinpäin ja saavuimme tukikohtaamme sunnuntaina\nhuhtikuun 25. päivänä. Kap Warthin leveysasteella minun onnistui saada\nsanomalehti eräästä pikku kuunarista.\n\n\"Vehnä 84; maissi 60; ohra 62.\" Mitä merkitsivätkään tämän rinnalla\ntaistelut ja pommitukset! Maamme koko rannikko oli tiukkien,\nmoninkertaisten saartoketjujen sulkema, ja englantilaiset olivat\nvallanneet kaikki satamat, pienimmätkin. Mutta mitäpä syytä heillä\nolisi epäillä pientä sokerileipurinhuvilaani enempää kuin muitakaan\nkymmentätuhatta rannikolla olevaa taloa? Olin iloinen erottaessani\nperiskoopissani sen koruttoman valkean etusivun. Nousin sinä yönä\nmaihin ja löysin varastoni koskemattomina. Ennen aamua _Beeta_ ilmoitti\ntulostaan; olin näet valaissut ikkunat sille opastukseksi.\n\nMinun ei tarvitse luetella kirjelmiä, jotka minua yksinkertaisessa\npäämajassani odottivat. Ne ovat ja pysyvät sukuni aateliskirjoina.\nNiiden joukossa oli kuninkaani ikimuistettava tervehdys. Hän toivoi,\nettä saapuisin pääkaupunkiin, mutta tämän ainoan kerran rohkenin\nkieltäytyä noudattamasta hänen käskyjänsä. Tarvitsin kaksi päivää --\ntai oikeammin kaksi yötä, sillä valoisan ajan pysyttelimme veden alla\n-- saadakseni kaikki varastot siirretyiksi aluksiin, ja minun oli koko\najan itse oltava mukana. Kello neljä kolmantena aamuna _Beeta_ ja minun\npikku lippulaivani taas laskivat merelle suunnaten kulkunsa\nalkuperäiselle asemapaikallemme Thamesin suulle.\n\nMinulla ei ollut aikaa lukea sanomalehtiä varustelujemme kestäessä,\nmutta matkalla sain tietää uutiset. Englantilaiset olivat miehittäneet\nkaikki satamamme, mutta muuta vauriota emme olleet kärsineet, sillä\nmeillä oli Eurooppaan mainiot rautatieyhteydet. Hinnat olivat tuskin\nollenkaan muuttuneet, eikä teollisuutemme ollut häiriintynyt.\nHuhuiltiin, että brittiläiset hyökkäisivät maahan, mutta minähän\ntiesin, että se oli turhaa puhetta. Olihan englantilaisten ja pitänyt\ntähän mennessä oppia, että olisi suorastaan murhaamista lähettää\nmerelle sotilaita kuljettavia laivoja, kun kerran vedenalaisia oli\nliikkeellä. Vasta rakennettuaan tunnelin he voivat käyttää mannermaalla\noivallista, kotimaan ulkopuolella suoritettavia sotatoimia varten\nvarustettua armeijaansa, mutta niin kauan kuin ei ole tunnelia, on koko\narmeija Euroopalle tyhjää ilmaa. Oma maani oli siis hyvässä asemassa\neikä sillä ollut vähintäkään pelon aihetta. Mutta Iso Britannia sai jo\ntuntea minun lujan otteeni puristusta. Kun se tavallisissa oloissa\ntuottaa ulkoa neljä viidettäosaa elintarvikkeistaan, nousivat hinnat\nennenkuulumatonta vauhtia. Maassa olevat varastot alkoivat osoittaa\ntyhjentymisen oireita, ja uutta tavaraa taas saatiin niihin tuiki\nvähän. Lloydsin vakuutusmaksut olivat nousseet niin korkeiksi, että kun\nelintarvikkeet vihdoin saapuivat markkinoille, niiden hinta ylitti\nkansan ostokyvyn. Leipä, joka tavallisissa oloissa olisi maksanut viisi\npennyä, maksoi nyt shillingin ja kaksi pennyä. Naula häränlihaa nousi\nkolmeen shillinkiin ja neljään pennyyn, lampaanliha kahteen shillinkiin\nja yhdeksään pennyyn -- kaikki muu samassa suhteessa. Hallitus oli\ntarmokkaasti tarttunut asiaan, tarjonnut heti viljasta korkean\npalkinnon, mutta sen tuottama hyöty ehtisi tuntua vasta viiden\nkuukauden kuluttua, ja jo paljon aikaisemmin -- kuten sanomalehdet\nhuomauttivat -- olisi puolet saaren väestöstä kuollut nälkään. Oli\nvoimakkaasti vedottu kansan isänmaanrakkauteen -- oltiin varmoja siitä,\nettä kauppasota oli tilapäistä ja että oli vain pysyteltävä\nkärsivällisinä vähän aikaa, niin kaikki selviäisi. Mutta\nkuolevaisuusprosentti oli jo huomattavasti noussut, varsinkin\nlasten, jotka kärsivät maidon puutetta, sillä karja teurastettiin\nravinnoksi. Vakavia levottomuuksia oli sattunut Lanarkshiressa ja\nkeskikreivikunnissa, ja Lontoon itäosien sosialistiset liikkeet\nmuistuttivat sisällissotaa. Varsin arvossapidetyt lehdet alkoivat jo\nväittää, että Englannin asema oli sietämätön ja että rauha oli heti\ntehtävä, jos tahdottiin välttää murhenäytelmä, josta tulisi historian\nsuurimpia. Minun tehtävänäni oli nyt todistaa, että he olivat oikeassa.\n\nToukokuun toisena päivänä olin Maplinin hietasärkkien luona, Thamesin\nsuusta pohjoiseen. _Beeta_ lähetettiin saartamaan Solentia. Sen piti\nkorvata surullisesti hukkunut _Kappamme_. Ja nyt todellakin kuristin\nIsoa Britanniaa -- Lontoo, Southampton, Bristolin kanaali, Liverpool,\nPohjoiskanaali, Glasgowin väylä, kaikkia näitä pitivät alukseni\nsilmällä. Suuret lastihöyryt lienevät, kuten sittemmin saimme kuulla,\npurkaneet tavaransa Galwayssa ja länsi-Irlannissa, missä\nelintarvikkeita sai halvemmalla kuin milloinkaan muulloin.\nKymmeniätuhansia ihmisiä lähti Englannista Irlantiin säästyäkseen\nnälkäkuolemasta. Mutta ei ole niinkään helppoa siirtää koko suurta\nväestöä, ja voi sanoa, että toukokuun keskivaiheilla koko kansa sai\nnähdä nälkää. Silloin oli vehnä sadassa, maissi ja ohra\nkahdeksassakymmenessä. Itsepintaisimpienkin oli pitänyt ruveta\nhuomaamaan, että tilanne oli kestämätön.\n\nSuuremmissa kaupungeissa kansa parkui leipää raatihuoneiden edustalla,\nkaikkialla ahdistettiin ylempiä ja alempia virkamiehiä, ja eräitä\nheistä murhasivat hurjistuneet joukot, joista suurin osa oli\nepätoivoisia naisia, jotka olivat nähneet pikku lapsiensa kuolevan\nvoimatta niitä auttaa. Maalla käytettiin ravinnoksi juuria, puunkuorta\nja kaikenlaisia villikasveja. Lontoossa vahvat sotilasvartiostot\nsuojelivat ministerien asuntoja ja parlamenttitaloa. Pääministerin\nja ulkoasiainministerin henkeä uhkailtiin alituisesti, ja\nväkivaltaisuuksiakin yritettiin. Ja kuitenkin oli hallituksella\nsotaan ryhtyessään ollut puolellaan maan kaikkien puolueiden ehdoton\nkannatus. Todellisia syyllisiä olivat ne, jotka eivät olleet kyllin\ntarkkanäköisiä huomatakseen ajoissa, että mikäli Iso Britannia ei itse\ntuottanut elintarvikkeitaan taikka tunnelin avulla tehnyt mahdolliseksi\nkuljettaa niitä saarelleen, olivat armeijan ja laivaston hyväksi\nuhratut suunnattomat rahamäärät hukkaan heitettyä pääomaa, jos\nvastustajalla vain oli muutamia vedenalaisia sekä kykeneviä miehiä\nniitä hoitamaan. Englanti oli usein tehnyt tyhmyyksiä, mutta\nselviytynyt kuitenkin ehjin nahoin. Tällä kertaa se oli ollut tyhmä ja\nsaanut siitä kärsiä. Onni on oikukas ystävä, johon ei voi luottaa.\n\nJoutuisin vain toistamaan sellaista, minkä jo kerran olen kuvaillut,\njos kertoisin kaikista toimistamme ensimmäisinä kymmenenä päivänä\nsaavuttuani takaisin asemapaikalleni. Poissa ollessani laivat olivat\ntulleet rohkeammiksi ja alkaneet taas näyttäytyä. Ensimmäisenä päivänä\ntein lopun neljästä. Tämän tempun jälkeen minun oli lähdettävä\nkauemmaksi, ja Ranskan vesillä tapasinkin muutamia. Kerran oli meidän\nkäydä pahasti siitä syystä, että jotakin roskaa oli joutunut\nkingstonläppiemme väliin, niin etteivät ne toimineet aluksen ollessa\nveden alla. Aluksen kantokyky joutui näin ollen mitä kovimmalle\nkoetukselle. Saman viikon lopulla Kanaali oli taas selvä, ja lähdimme\nmolemmat, _Beeta_ sekä oma alukseni, taas länteen päin. Siellä saimme\niloisia uutisia Bristolin seuduilla olevalta toveriltamme, joka\nvuorostaan oli saanut tietoja _Deltasta_ Liverpoolin puolelta.\nTehtävämme oli täytetty. Emme tosin kylläkään voineet ehdottomasti\nestää kokonaan elintarvikkeitten saapumista Brittein saarille, mutta\nolimme kuitenkin saaneet aikaan sen, että perille päässyt tavara oli\nniin huikean kallista, etteivät työttömyydestä kärsivän köyhälistön\nvarat mitenkään riittäneet sen ostamiseen. Turhaan hallitus koetti\nhallita tilannetta mitaten ja jakaen muona-annokset niin kuin kenraali\nlinnoitusväelle. Tehtävä oli liian jättiläismäinen -- edesvastuu liian\nhirvittävä. Ei edes ylpeä ja sitkeän uuras Englantikaan voinut kauemmin\nsitä kestää.\n\nMuistan varsin hyvin, miten sain tiedon asiasta.\n\nOlin Selsea Billin leveysasteella, kun näin pienen sotalaivan saapuvan\nKanaalia etelään. Tapoihini ei ollut milloinkaan kuulunut _eteläänpäin_\nkulkevien alusten hätyyttäminen. Sellaiseen olivat torpeedoni, vieläpä\nkuulanikin, aivan liian kalliita. Mainittu laiva kiinnitti kuitenkin\nerikoisesti huomiotani, sillä se kulki mutkitellen juuri meitä kohti.\n\n-- Tuo varmaankin etsii minua, ajattelin, -- mutta mitä ihmettä se\nhupsu aikoo tehdä, jos se minut löytää?\n\nOlin pinnalla ja valmistauduin sukeltamaan siltä varalta, että laiva\ntulisi lähemmäksi. Mutta juuri sillä hetkellä -- suunnilleen puolen\nmeripeninkulman päässä meistä -- sen perä kääntyi meihin päin, ja\nhämmästyksekseni näin sen tangossa liehuvan punaisen, sinirenkaallisen\nlipun, oman rakkaan lippumme. Ensin luulin, että se oli vihollisen\nansa, jolla meitä houkuteltiin menemään lähemmäksi. Sieppasin kiikarin\nja huusin Vornalia, ja samassa jo tunsimmekin laivan. Se oli _Juno_,\nainoa risteilijämme, joka vaurioitta oli kestänyt leikin. Mutta miksi\nse paljasti lippunsa vihollisvesillä? Yht'äkkiä asia selvisi minulle;\nkatsoin Vornaliin, ja me lankesimme toisten syliin. Sen täytyi merkitä\naselepoa -- tai rauhaa!\n\nJa rauhaa se merkitsi. Kun olimme tulleet _Junon_ viereen ja meitä\ntervehtivät riemukkaat eläköönhuudot olivat vaienneet, saimme kuulla\ntuon iloisen uutisen. Saimme määräyksen palata heti Blankenbergiin. Ja\nniin _Juno_ jatkoi matkaansa Kanaalia pitkin ryhtyen kokoamaan toisia\naluksiamme. Me palasimme satamaamme, pinnalla kulkien, ja Pohjanmerellä\nsivuutimme Englannin koko laivaston. Miehet tungeskelivat laivojen\nlaidoille meitä katselemaan. Vieläkin muistuvat elävästi mieleeni\nheidän jurot, vihaiset kasvonsa. Monet puivat meille kiroillen nyrkkiä,\nkun kuljimme ohi. He eivät osoittaneet mieltään siksi, että olimme\ntuottaneet heille vahinkoa -- annan englantilaisille täyden\ntunnustuksen siinä suhteessa, että he eivät kanna kaunaa urheaa\nvihollista kohtaan, kuten buurisodan aikana näimme -- vaan siksi, että\nolimme heidän mielestään menetelleet raukkamaisesti ahdistaessamme\nkauppa-aluksia ja karttaessamme sotalaivoja. Samalla tavoinhan\narabialaiset pitävät sivustahyökkäystä häpeällisenä ja epämiehekkäänä.\nSota ei ole sunnuntaimetsästystä, hyvät englantilaiset ystäväni! Se on\nvimmattua, epätoivoista painiskelua, missä koko ajan on koetettava\npäästä selville vihollisen heikkouksista. Teillä ei ole oikeutta\nsoimata minua siitä, että keksin _teidän_ heikon kohtanne. Se oli\nvelvollisuuteni. Ehkäpä upseerit ja matruusit, jotka tuona toukokuun\naamuna rypistivät otsaansa pikku _Iotalle_, myöhemmin, kun\nansaitsemattoman tappion ensi katkeruus oli ehtinyt haihtua, myönsivät\nkohdelleensa minua väärin.\n\nJätän toisille tilaisuuden kuvata tuloni Blankenbergiin, missä\nkansanjoukot odottivat rajun innostuksen vallassa ja missä kukin vene\nvuorostaan sai osakseen komeita vastaanottojuhlallisuuksia. Jokainen\nmiehistämme ansaitsi ehdottomasti valtion myöntämän vuotuisen eläkkeen,\njonka turvin hän saattoi elää riippumattomana lopun ikäänsä. He olivat\nsaavuttaneet loistavan kestävyysennätyksen kyetessään sellaisen\nmielenjännityksenkin uhalla olemaan niin pitkän ajan luonnottomassa\nahtaudessa ja kehnossa ilmassa. Maa voi täydellä syyllä olla ylpeä\nmerimiehistään.\n\nRauhanehdot eivät olleet ankarat, sillä meillähän ei ollut varaa tehdä\nIsoa Britanniaa vakituiseksi viholliseksemme. Tiesimme liiankin hyvin,\nettä saimme voitostamme kiittää erikoisia olosuhteita, jollaisia ei\nenää milloinkaan pääsisi syntymään, ja että saarivaltio muutaman vuoden\nkuluttua olisi yhtä voimakas kuin konsanaan aikaisemmin ja ehkä\nentistäänkin ehompi saamastaan opetuksesta viisastuttuaan.\nOlisi mieletöntä ärsyttää sellaista vastustajaa. Järjestettiin\nmolemminpuoleinen lipputervehdys, siirtomaaraja vahvistettiin uudella\nsopimuksella, emmekä me vaatineet mitään sotakorvausta lukuunottamatta\nsitä, että Englanti sitoutui korvaamaan vahingon, jonka vedenalaistemme\nsotatoimet kansainvälisen oikeudenpäätöksen mukaisesti mahdollisesti\nolivat Ranskalle ja Yhdysvalloille aiheuttaneet. Ja niin sota oli\nlopussa.\n\nTästä lähin ei Englanti enää rupea tuolla tavoin torkkumaan. Sen\njärjetön sokeus johtui osittain siitä harhaluulosta, etteivät\nviholliset käyttäisi torpeedoja kauppa-aluksia vastaan. Terveen järjen\nnimessä sen olisi pitänyt käsittää, että viholliset valitsevat aina\nparhaan sopivaksi katsomansa menettelytavan -- eivät ne rupea\nkyselemään, mitä saisivat tehdä, vaan toimivat ensin -- vasta\njälkeenpäin on pakinoimisen aika. Nykyisin koko maailma on sitä mieltä,\nettä jos saarto kerran julistetaan, niin sen ylläpitämiseksi kaikki\nkeinot ovat luvallisia. Ja estäessämme elintarvikkeiden tuonnin\nEnglantiin sodan aikana menettelimme yhtä järkevästi kuin linnoituksen\npiirittäjä, joka koettaa saada ehkäistyksi piiritetyn alueen\nmuonituksen.\n\nKaikkein onnistuneimmin lopetan tämän selontekoni esittämällä alun\neräästä _Timesin_ pääkirjoituksesta, jonka lehti julkaisi heti\nrauhanteon jälkeen. Se on tavallaan yhteenveto siitä, mitä Englannissa\nyleensä terveellä arvostelukyvyllä varustetuissa piireissä ajateltiin\ntapahtuman merkityksestä ja sen antamista opetuksista.\n\n\"Kaiken tämän surkeuden keskellä\", lausuu kirjoittaja, \"menetettyämme\nsuuren osan kauppalaivastostamme sekä yli viisikymmentätuhatta\nihmishenkeä, meillä kuitenkin on eräs lohdutus, nimittäin se, että\nsatunnainen voittajamme on liian heikko valtio kyetäkseen käyttämään\nhyväkseen voittonsa hedelmiä. Jos jokin suurvalta olisi meitä tällä\ntavoin nöyryyttänyt, olisi meidän varmasti ollut pakko luovuttaa\nkaikki siirtomaat ja muut merentakaiset alueet sekä maksaa suuri\nvahingonkorvaus. Olisimme ehdottomasti voittajan armoilla, pakotettuja\nalistumaan hänen asettamiinsa, vaikka kuinkakin ankariin ehtoihin.\nVihollisemme on ollut kyllin järkevä tajutakseen, ettei sen tule\nväärinkäyttää satunnaista menestystään, ja se on ollut jalomielinen\nloppuselvityksessä. Jos olisimme joutuneet jonkin suuremman valtion\nkäsiin, olisi suurvalta-asemastamme tehty loppu.\n\n\"Ja yhä vieläkin on vaara olemassa. Voisi sattua, että joku saisi\npäähänsä ryhtyä vihamielisyyksiin meitä vastaan, ennen kuin olemme\nehtineet palauttaa järjestyksen, ja käyttäisi tuota helposti keksittyä\nasetta, jota tässä olemme selvitelleet. Tämän mahdollisuuden varalta\nhallitus tuotattaa yleisillä varoilla maahan suunnattomia\nelintarvikevarastoja. Uuteen satoon on aikaa ainoastaan muutama\nkuukausi. Ylimalkaan ei meillä ole syytä huolestumiseen\nlähitulevaisuutta ajatellen, vaikka levottomuudenkaan syitä ei puutu.\nUusi, voimakas hallituksemme on epäilemättä tarmokkaasti käyvä niihin\nkäsiksi aivan toisin ottein kuin nuo edesvastuuttomat valtiomiehet,\njotka saattoivat meidät sotaan huomaamatta ennakolta, miten avuttomina\njoutuisimme uuden nopean sodankäyntitavan uhreiksi.\n\n\"Jo nyt voidaan hahmotella suuntaviivoja sille toiminnalle, jolla\nlaiminlyöntejä ryhdytään korjaamaan. Ensinnäkin on tärkeintä, että\npuoluemiehemme huomaavat, että on olemassa paljon tärkeämpiäkin asioita\nkuin heidän pikkumaiset, vapaakauppaa ja suojatullijärjestelmää\nkoskevat kiistansa. Silloin ei todellakaan ole aikaa saivarrella, kun\nmaa on vakavasti järkyttyneessä ja vaarallisessa tilassa, josta se voi\npelastua ainoastaan tuottamalla kotimaassa ainakin sellaisen määrän\nelintarvikkeita, että voi elättää asukkaansa. Onko tähän päästävä\nsiten, että määrätään tulleja ulkolaisille elintarvikkeille, vai\npalkitsemalla kotimaan tuotteita, vaiko käyttämällä molempia tapoja\nyhtäaikaisesti, tämä kaikki on nyt pohdinnan alaisena. Mutta itse\nperiaatteeseen nähden kaikki puolueet ovat yksimielisiä, ja vaikkakin\nse epäilemättä aiheuttaa joko hintojen nousua tai työläisluokkien\nravinnon laadun huonontumisen, niin onhan maa ainakin turvassa\nsellaiselta hirveältä vitsaukselta, minkä äskettäin saimme kokea.\nKaikki epäilykset ovatkin jo haihtuneet. Sen _täytyy_ tapahtua. Siitä\nkoituvia etuja on maanviljelysharrastuksen elpyminen ja --\ntoivottavasti -- maatyöväen siirtolaisuuden loppuminen, ja ne\nriittävätkin vastapainoksi noille ilmeisille haitoille.\n\n\"Toiseksi olemme saaneet oppia, että meidän on rakennettava Kanaalin\nalitse kaksi kaksoisraiteista rautatietä yhden asemesta. Peruutamme\ntätä asiaa koskeneet lausuntomme, sillä palstoillamme on ehdotusta\naikaisemmin vastustettu. Nyt meidän on myönnettävä, että jos tuollaisen\nrautatien yhteyteen olisi liitetty hyvin järjestetty elintarvikkeiden\nkuljetus Marseillesta, niin olisimme säästyneet äskeisestä\ntappiostamme. Pysymme entisessä väitteessämme, että tunneli ei\nyksistään takaa turvallisuuttamme, sillä vihollisella voisi olla\nVälimerellä liittolaisia. Mutta sotiessamme ainoastaan jotakin\npohjoista valtiota vastaan siitä olisi meille varmasti verratonta\nhyötyä. Tällaisesta tunnelista voi tosin koitua vaarojakin, mutta ne\novat merkitykseltään mitättömiä verrattuina niihin vaaroihin, jotka\nmeitä tunnelin puuttuessa uhkaavat. Uutena ehdotuksena on esitetty,\nettä meidän olisi elintarvikkeiden kuljetusta varten rakennettava\nsuuria vedenalaisia kauppalaivastoja suojellaksemme itseämme vaaralta,\njoka nyt on jättänyt niin synkän sivun maamme historiaan.\"\n\n\n\n\nJÄNNITTÄVÄ HETKI\n\n\nTapausten näyttämönä oli Eastbournen ja Tunbridgen välinen tie,\nverrattain lähellä Crossin Handia oleva autio nummitaival. Oli\nsyyskesän sunnuntaiyö, puoli kahdentoista aika. Hitaasti tietä pitkin\nvieri auto.\n\nSe oli pitkä ja kapea Rolls-Royce, ja se kulki tasaista vauhtia, kone\nhiljaisesti suristen. Tienvierillä huojuvat heinä- ja kanervamättäät\nliukuivat nopeasti kuin kultahohtoiset tuokiokuvat auton lyhtyparin\nvalokehien ohi, jotka saivat ympäröivän pimeyden näyttämään tavallista\nmustemmalta. Tiellä loisti tulipunainen valotäplä, mutta takalyhdyssä,\njosta valo lähti, ei näkynyt numerolaattaa. Auto oli avoin\nmatkailuvaunu, mutta kuunvalottoman yön pilkkopimeänkin keskellä olisi\nsitä tarkkaavalta tuskin jäänyt huomaamatta, että ääriviivat olivat\nkovin epäselvät. Kun jostakin avoimesta tuvanovesta sattui valoa\nautoon, selvisi syy: koko keskiosa oli peitetty liehuvalla\npumpulikudosverholla ja samoin oli pitkä, musta etupääkin verhottu\njollakin omituisella tavalla.\n\nOudon ajoneuvon merkillinen ajaja oli hartiakas ja järeärakenteinen\nmies. Hän istui ohjauspyörän yli kumartuneena, tyrolilaishatun lieri\nvedettynä syvään silmille. Sen luomassa mustassa varjossa hehkui\nsikari. Hänellä oli yllään pieniruutuisesta kankaasta tehty tumma\nulsterikappa, jonka kaulus oli nostettu korville. Miehen istuessa selkä\nkumarassa kaula pisti jyrkästi esiin, ja kun auto parhaillaan kone\npysäytettynä liukui alaspäin viettävää tietä, näytti siltä, kuin hän\nolisi tähystellyt pimeään jotakin kiihkeästi haluamaansa esinettä\netsien.\n\nJostakin kaukaa etelästä kuului heikko autontorven toitotus. Tällaisena\nyönä ja tällaisessa paikassa kaikki liikenne suuntautui ehdottomasti\netelästä pohjoiseen, kun ihmiset, jotka olivat poistuneet Lontoosta\nlevätäkseen lauantain ja sunnuntain, virtasivat takaisin pääkaupunkiin\n-- huvituksista velvollisuuksiin. Mies suoristautui ja kuunteli\ntarkasti. Aivan oikein, nyt kuului ääni uudestaan ja varmasti etelästä\npäin. Hän kurottautui yli ohjauspyörän ja katsoi jännittyneenä\npimeyteen. Sitten hän äkkiä heitti pois sikarin ja veti syvään\nhenkeänsä. Kaukana edessäpäin olevassa tienkäänteessä oli vilahtanut\nkaksi pientä keltaista pistettä. Ne katosivat johonkin notkoon,\nilmestyivät taas näkyviin ja katosivat uudelleen. Verhotussa autossa\nistuva toimeton mies vilkastui äkkiä. Hän otti taskustaan mustan\nkangasnaamion ja pani sen kasvoilleen sovittaen sen niin,\nettei se millään tavoin estänyt näköä. Hetkeksi hän paljasti\nasetyleenikäsilyhdyn, heitti pikaisen yleissilmäyksen valmisteluihinsa\nja asetti sitten lyhdyn istuimella olevan mauserpistoolin viereen.\nSitten hän veti hattunsa vielä syvempään otsalle, nosti jarrun ja\nkäänsi ohjauspyörää. Vavahtaen lähti pitkä musta vaunu liikkeelle, ja\nvoimakkaat koneet huohtivat kevyesti sen vieriessä loivaa rinnettä\nalas. Mies kumartui eteenpäin ja sammutti lyhdyt. Mustan nummen poikki\nkulkeva tummanharmaa juova oli nyt ainoa hänen matkaansa osoittava\nmerkki. Vastakkaiselta suunnalta alkoi pian kuulua puhkumista,\nsätkätystä ja kolinaa toisen auton ponnistellessa mäkeä ylös. Sen\nraskas vanhanaikainen kori tärskyi ja hölskyi, ja kone jyskytti kuin\nuupunut sydän. Keltaiset valot hupsahtivat vielä kerran näkyvistä\npieneen alanteeseen. Kun ne uudestaan ilmestyivät mäen harjalle, ei\nautojen välimatka enää ollut kolmeakymmentä kyynärää pitempi. Pimeä\nauto seisahtui tielle aivan poikittain, niin ettei toinen päässyt\neteenpäin, ja ilmassa heilahti asetyleenilamppu. Kuului, kuinka\nmyöhemmin saapuneen jarrut ryskähtivät, kun sen täytyi pysähtyä.\n\n-- Vähältä piti, ettei tapahtunut onnettomuutta, huusi vihastunut ääni.\n-- Mikä hitto teitä vaivaa, kun lyhdyissänne ei ole valoa? En nähnyt\nteistä merkkiäkään, ennen kuin olitte aivan lyhtyjeni edessä!\n\nTulokasta kohti ojennetun asetyleenilampun valossa näkyi hyvin\nnärkästynyt sinisilmäinen, keltaviiksinen ja punakkakasvoinen nuori\nmies. Hänellä oli vanhanaikainen kahdentoista hevosvoiman Wolseley,\njonka ohjauspyörän ääressä hän istui yksinään. Närkästynyt ilme vaihtui\näkkiä hämmästykseksi. Pimeätä autoa ajanut mies oli hypähtänyt\nistuimeltaan, toisen kasvoja kohden kohotettiin pitkäpiippuinen musta\npistooli, sen takaa näkyi musta naamio, ja naamion aukoista katseli\nmurhanhimoinen silmäpari.\n\n-- Kädet ylös! komensi tuima ääni. -- Kädet ylös, tai muuten -- Nuori\nmies ei suinkaan ollut pahimpia pelkureita, mutta kätensä hän joka\ntapauksessa nosti.\n\n-- Nouskaa autosta! sanoi hyökkääjä lyhyesti.\n\nNuori mies totteli salalyhdyn valon ja uhkaavan pistoolin yhä\nseuratessa häntä. Kerran hän näytti aikovan laskea kätensä, mutta\ntiukka käsky pakotti hänet taas nostamaan ne.\n\n-- Mielestäni tämä tosiaankin on perin vanhanaikaista -- vai mitä\narvelette? hän sanoi. -- Otaksun teidän laskevan leikkiä?\n\n-- Kellonne, vastasi mauserpistoolia pitelevä mies.\n\n-- Ette suinkaan tarkoita --\n\n-- Kellonne tänne, sanoin!\n\n-- No, ottakaa se sitten, jos niin välttämättömästi tahdotte. Se on\nvain nikkeliä. Olette kaksisataa vuotta ajastanne jäljessä; ainakin\nolette väärässä maassa. Kuulutte rangaistussiirtolaan tai Amerikkaan.\nEtte sovi Sussexin maakuntaan.\n\n-- Lompakkonne, sanoi mies. Hänen äänessään ja esiintymistavassaan oli\njotakin, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan. Hän sai lompakon.\n\n-- Sormukset!\n\n-- Niitä minulla ei ole.\n\n-- Seisokaa hiljaa! Älkää liikahtako!\n\nMaantierosvo astui uhrinsa ohi ja nosti Wolseley auton koneenkatteen.\nHän pisti kätensä koneeseen. Hänen kädessään olivat teräspihdit.\nPaukahtaen napsahtivat metallilangat poikki.\n\n-- Älkää hitossa turmelko autoani käyttökelvottomaksi! huudahti\nmatkustaja.\n\nHän kääntyi, mutta salamannopeasti ojennettiin pistooli taas häntä\nkohti. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin ryöväri oli käännähtänyt\nympäri, oli nuori mies kuitenkin havainnut jotakin, mikä oli saanut\nhänet hämmästyksestä hätkähtämään. Hän avasi suunsa ikään kuin\nhuutaakseen, mutta onnistui ankarin ponnistuksin hillitsemään itsensä.\n\n-- Istuutukaa nyt paikoillenne! sanoi rosvo.\n\nMatkustaja nousi takaisin autoonsa ja istuutui.\n\n-- Nimenne?\n\n-- Ronald Barker. Entä teidän?\n\nNaamiokasvoinen mies ei ollut kuulevinaan nenäkästä kysymystä.\n\n-- Missä asutte? hän kysyi.\n\n-- Nimikorttini ovat lompakossa. Voitte katsoa niistä.\n\nRyöväri hyppäsi autoonsa, jonka koneen surina oli säestänyt kohtausta.\nSivujarru lensi paukahtaen paikoilleen, hän väänsi ohjauspyörää ja\nvieri matkaansa Wolseley autosta välittämättä. Minuuttia myöhemmin hän\najoi täysin valoin hyvää vauhtia puoli peninkulmaa etelämpänä. Samaan\naikaan mr Ronald Barker, kädessään toinen sivulyhty, penkoi\nkorjaustarvikelaatikkonsa nurin narin löytääkseen palan metallilankaa,\njolla voisi yhdistää sähkön koneeseen voidakseen jatkaa matkaansa.\n\nEhdittyään tarpeeksi kauaksi uhristaan seikkailija otti saaliinsa\ntaskustaan, pani kellon sivulle, avasi lompakon ja laski rahat.\nLompakossa oli seitsemän vaivaista shillinkiä. Kaappauksen kurja tulos\nnäytti häntä pikemminkin huvittavan kuin suututtavan, sillä hän\nnaurahti hopearahoja valossa katsellessaan. Mutta sitten hänen\nkäytöksensä äkkiä muuttui. Hän pisti laihan lompakon takaisin\ntaskuunsa, nosti jarrun ja jatkoi matkaansa, ryhdissä sama\nitsetietoisuus kuin seikkailun alussa. Jonkin toisen auton lyhdyt\nloistivat tiellä.\n\nNyt ei maantierosvo enää menetellyt yhtä varovaisesti. Ilmeisesti oli\nkokemus häntä rohkaissut.\n\nTäysin valoin hän ajoi tulijoita vastaan, pysähtyi keskelle tietä ja\nkäski heidän seisahtua. Hämmästyneiden matkustajien kannalta kohtaus\noli tuiki kauhistuttava. Lyhtyjensä valossa he näkivät vankan auton\npitkän, mustan kuonon, jonka molemmin puolin hehkui kaksi loistavaa\npyörylää. Niiden yllä näkyivät yksinäisen ohjaajan naamioidut kasvot ja\nuhkaava olemus. Hänen autonsa kultaisessa valokehässä seisoi hieno\nkahdenkymmenen hevosvoiman Humber avovaunu, jonka lyhytkasvuisen,\nperäti ällistyneen kuljettajan lakinsuojustimen alla räpytteli\nihmettelevä silmäpari. Tuulisuojuksen toisella puolen näkyi\nliehuvaharsoisia hattuja ja kahdet hyvin sievät, hämmästyneet nuoren\nnaisen kasvot, ja sitten alkoi kuulua yhä äänekkäämpiä kauhistuneita\nhuudahduksia, joista kävi ilmi, missä mielentilassa toinen naisista\noli. Toinen oli rohkeampi ja arvostelukykyisempi.\n\n-- Älä näytä, että olet peloissasi, Hilda, hän kuiskasi, -- ole hiljaa\näläkä käyttäydy noin hassusti. Se on Bertil tai joku pojista, joka\ntekee meistä pilaa.\n\n-- Ei, ei, Flossie, tämä on täyttä totta. Varmasti se on ryöväri. Mitä\nihmettä meidän on tehtävä?\n\n-- Seikkailu -- hurmaava seikkailu! huudahti toinen. -- Aamulehtiin\nuutinen ei enää ennätä, mutta kaikki iltalehdet tästä varmasti\nkertovat.\n\n-- Mutta kuinka kalliiksi tämä meille käykään! valitti toinen. -- Voi\nFlossie, Flossie, minä tunnen pyörtyväni! Etkö usko, että auttaisi, jos\nmolemmat huutaisimme? Huh, miten kamala hän on, kun hänellä on tuo\nmusta kangas kasvoillaan! Oih, kuinka kauheata! Hän murhaa varmasti\npikku Alfin.\n\nTotta olikin, ettei ryövärin käytös suinkaan ollut omiaan ketään\nrauhoittamaan. Hän oli hypännyt autostaan, tarttunut kuljettajaa\nkauluksesta ja kiskaissut hänet tielle. Pistoolin näkeminen oli tehnyt\nlopun kaikista vastaväitteistä, ja sen uhkaamana pikku ohjaaja oli\navannut etuistuimen ja poistanut kipinätulpat. Saatuaan täten varmuuden\nsiitä, ettei hänen käsiinsä joutunut auto voisi hievahtaakaan\npaikaltaan, naamiokasvoinen mies lähestyi matkustajia lyhty kädessään.\nHän oli nyt luopunut tuikeasta ankaruudestaan, jolla hän oli kohdellut\nmr Ronald Barkeria; hänen äänensä ja käytöksensä oli lempeä, mutta\nsamalla päättäväinen. Kohottipa hän hattuaankin ryhtyessään puhumaan.\n\n-- Olen pahoillani, että minun täytyy tuottaa teille ikävyyttä,\narvoisat naiset, hän lausui, ja hänen äänensä oli noussut monta\nsävelaskelta siitä, kun hän viimeksi puhui. -- Saisinko luvan kysyä,\nkeitä olette?\n\nMiss Hilda ei kyennyt hallitsemaan ääntään, mutta miss Flossie oli\npontevampaa tyyppiä.\n\n-- On tämä tosiaankin hauskaa! hän virkkoi. -- Tahtoisinpa tietää, mikä\noikeus teillä on pysäyttää meidät yleisellä maantiellä.\n\n-- Aikani on kovin vähissä, sanoi rosvo tuimemmin. -- Minun täytyy\npyytää teitä vastaamaan kysymykseeni.\n\n-- Vastaa sitten hänelle, Flossie! Ole Jumalan tähden hänelle\nkohtelias! rukoili Hilda.\n\n-- Olemme Lontoon Gaiety teatterista, jos tietää tahdotte, sanoi nuori\nneiti. -- Olette ehkä kuullut puhuttavan miss Flossie Thorntonista ja\nmiss Hilda Manneringista? Näyttelimme viikon ajan Royalissa\nEastbournessa ja varasimme yhden sunnuntain omaa huviamme varten. Nyt\nsen tiedätte!\n\n-- Pyydän, että luovutatte minulle kukkaronne ja jalokivenne.\n\nKumpikin neiti esitti mahdollisimman pontevan vastalauseensa, mutta mr\nRonald Barkerin tavoin hekin pian huomasivat, että miehen käytöksessä\noli jotain tyyntä voimaa, mikä pakotti tottelemaan. Pian he\nsuostuivatkin luovuttamaan hänelle käsilaukkunsa, ja auton\netuistuimella välkkyi sievoinen kasa sormuksia, rannerenkaita,\nrintaneuloja ja ketjuja. Timantit hohtivat ja kimalsivat lyhdyn valossa\nkuin pienet sähkökipinät. Hän keräsi tuon loistavan romun ja punnitsi\nsitä kädessään.\n\n-- Onko tässä jotakin, mitä pidätte erityisessä arvossa? hän kysyi\nnuorilta neideiltä, mutta Flossie ei suvainnut armonosoituksia.\n\n-- Ei kannata meidän suhteemme näytellä Claude Duvalia, hän virkkoi. --\nOttakaa kaikki tai ei mitään! Emme halua olla niin kilttejä, että\nsallisimme teidän lahjoittaa meille omia tavaroitamme.\n\n-- Paitsi Billyn kaulanauhaa! huudahti Hilda ja sieppasi kasasta pienen\nhelminauhan. Rosvo kumarsi ja salli hänen ottaa sen.\n\n-- Eikö mitään muuta?\n\nSilloin purskahti topakka Flossie itkemään. Hilda seurasi esimerkkiä.\nItku teki rosvoon todellakin odottamattoman vaikutuksen. Hän heitti\nkaikki jalokivet lähinnä istuvan syliin.\n\n-- Tuossa on! Pitäkää hyvänänne kaikki! Teille ne ovat jonkin arvoiset,\nminulle ei minkään.\n\nKyyneleet vaihtuivat hymyksi.\n\n-- Kernaasti saatte ottaa käsilaukut. Tämä seikkailu on\nkymmenkertaisesti niiden sisällyksen arvoinen. Mutta kyllä teillä on\nkumma tapa ansaita leipänne -- kun ajattelee, että elämme nykyaikaa!\nEttekö pelkää joutuvanne kiinni? Tämä kaikki on niin ihmeellistä --\naivan kuin kohtaus jostakin huvinäytelmästä.\n\n-- Voisi myös sanoa: murhenäytelmästä.\n\n-- Ei, sitä en ikinä usko -- en ikinä! huudahtivat kumpikin sankaritar\nyhteen ääneen.\n\nMutta ryöväri ei ollut halukas pitempiin keskusteluihin. Kaukaa tietä\nilmestyi taas näkyviin pari valopistettä. Uudet saaliit houkuttelivat,\neikä toinen hyvä saanut koitua toiselle esteeksi. Pantuaan koneensa\nkäyntiin hän nosti hattuaan ja lähti ajamaan tulijaa vastaan, sillä\nvälin kuin miss Flossie ja miss Hilda, yhä seikkailun järkyttäminä,\nkurkottuivat autostansa katsomaan takalyhdyn punaista hohdetta, kunnes\nse katosi pimeyteen.\n\nTällä kertaa oli ilmeisesti tulossa runsas saalis. Näkyi neljä suurta\nleveihin hohtaviin messinkikehyksiin juotettua lyhtyä. Niiden valossa\nnousi mäkeä upea kuudenkymmenen hevosvoiman Daimler. Tieltä kuului sen\nmatala, raskaan säännöllinen hyrinä, joka ilmaisi, millaiset\njättiläisvoimat sillä oli. Kuin runsaasti lastattu, korkeakantinen\nespanjalainen kaleerilaiva se kulki tietään, kunnes väijyvä vihollinen\nasettui poikittain keulan eteen ja pakotti sen äkkiä pysähtymään.\nVaununikkunasta pisti näkyviin kiukkuinen, näppyinen, punakka ja\npahanilkinen naama. Rosvo näki korkean, kaljun otsan ja pusseina\nriippuvat lihavat posket, ja ihrapoimujen välistä vilkkui pari\nviekasta, pientä silmää.\n\n-- Pois tieltä, hyvä herra! Pois tieltä ja heti paikalla! huusi käheä\nääni. -- Ajakaa hänen ylitsensä, Hearn! Menkää kiskaisemaan hänet\nistuimelta. Mies on juovuksissa -- juovuksissa, sanon minä!\n\nUudenaikaisen maantierosvomme menettelytapaa olisi tähän saakka voinut\npitää varsin leppoisana. Mutta nyt se yht'äkkiä muuttui raivokkaaksi.\nOhjaaja, suurikasvuinen ja voimakas mies, hyppäsi äskeisen römeän äänen\nkäskystä autosta ja tarttui lähestyvää rosvoa kurkusta, mutta tämä iski\nhäntä pistoolinperällä, niin että mies vaikeroiden tupertui maahan.\nSeikkailija harppasi pyörtyneen ylitse, avasi autonoven, tarttui paksua\nmatkustajaa lujasti korvasta ja veti ulvovan miehen maantielle. Sitten\nhän antoi tälle kämmenellään kaksi hyvinharkittua iskua vasten kasvoja.\nYön hiljaisuudessa ne paukahtivat kuin pistoolinlaukaukset. Lihava mies\ntuli kalmankalpeaksi ja kaatui puolittain tiedottomana auton seinää\nvasten. Rosvo repäisi hänen takkinsa auki, tempaisi hänen paksut,\nkultaiset kellonperänsä kaikkine helyinensä, veti mustasta\nsatiinikaulahuivista suuren, välkkyvän timanttineulan, anasti neljä\nsormusta, joista kukin maksoi varmasti vähintään sata puntaa, ja otti\nlopuksi povitaskusta lihavan nahkalompakon. Hän siirsi kaikki esineet\noman tumman ulsterinsa taskuihin, ja lisäksi miehen kallisarvoiset\nkalvosimennapit sekä paidankauluksen kultanapin. Tultuaan\nvakuuttuneeksi, ettei enää ollut mitään ottamista, rosvo valaisi\nlyhdyllään tiellä makaavaa ohjaajaa saadakseen varmuuden, että tämä oli\npyörtynyt mutta silti elossa. Sen jälkeen hän palasi miehen isännän luo\nja ryhtyi kylmäverisesti ja harkitusti riistämään vaatteita hänen\nyltään niin kovakouraisesti, että uhri vaikeroi ja vääntelehti peläten\nilmeisesti tulevansa murhatuksi.\n\nMutta mitkä hänen hurjat aikeensa lienevät olleetkin, ne raukesivat nyt\ntyhjiin olosuhteiden pakosta. Muuan ääni sai rosvon kääntämään päänsä,\nja verrattain lähellä näkyivät nopeata vauhtia pohjoisesta päin\nlähestyvän auton valot. Auton oli jo täytynyt sivuuttaa roiston\ntähänastisen hurjastelun uhrit. Se ajoi varmasti häntä takaa, ja siinä\nolivat ehkä tulossa piirikunnan kaikki poliisit.\n\nSeikkailijalla ei ollut hetkeäkään hukattavana. Hän syöksyi\npahastipidellyn uhrinsa luota, hyppäsi autonsa istuimelle ja lähti\nvinhasti kiitämään, jalka vaihdevivulla. Vähän matkan päässä erkani\nkapea kylätie, jolle pakolainen poikkesi huimaavaa vauhtia ajaen ja oli\nainakin viisi mailia edellä vainoojistaan, ennen kuin uskalsi pysähtyä.\nEräässä salaisessa sopukassa hän laski illan voiton -- Ronald\nBarkerilta ottamansa vähäpätöisen saaliin, näyttelijättärien hiukan\nparemmin varustetut käsilaukut, jotka sisälsivät yhteensä neljä puntaa,\nsekä lopuksi ne upeat jalokivet ja runsaan kassan, joka oli kuulunut\nDaimler auton raharuhtinaalle. Viisi viiden punnan ja neljä kymmenen\npunnan seteliä, viisitoista sovereignia ja joukko arvopapereita oli\nkaiken kaikkiaan komea saalis. Se ilmeisesti riitti yhden yön osalle.\nSeikkailija työnsi luvattomat voitot taskuunsa, sytytti savukkeen ja\nlähti taas liikkeelle näyttäen mieheltä, jolla ei enää ole mitään\nhuolia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän tapauksekkaan illan jälkeisenä maanantaiaamuna astui sir Henry\nHailworthy of Walcot Old Place aamiaisen jälkeen kaikessa rauhassa\ntyöhuoneeseensa kirjoittaakseen muutamia kirjeitä, ennen kuin lähtisi\ntoimeensa kreivikunnan rauhanoikeuteen. Sir Henry oli nimittäin\nkreivikuntansa varakuvernööri ja vanhaa aatelia oleva paroni.\nKymmenen vuotta hän jo oli ollut rauhantuomarina ja oli ennen kaikkea\ntunnettu mainioiden hevosten kasvattajana ja koko paikkakunnan\nuskaliaimpana ratsastajana. Hänellä oli mahtavan kookas vartalo ja\nvoimakaspiirteiset, sileäksiajellut kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat\nja leveä, päättäväisyyttä osoittava alaleuka -- ilmeisesti mies, jonka\nkanssa oli parasta olla hyvissä väleissä. Vaikka hän olikin jo lähes\nviisikymmenvuotias, ei mikään hänen piirteissään ilmaissut, että hän jo\naikoja sitten oli jättänyt nuoruuden taaksensa, ellemme ota lukuun\npientä valkeata suortuvaa, jonka oikukas luonto oli sijoittanut hänen\noikean korvansa yläpuolelle ja joka sai hänen paksut mustat kiharansa\nnäyttämään tavallistakin mustemmilta. Tänä aamuna hän oli hyvin\nmietteissään, sillä sytytettyään piippunsa hän jäi istumaan\nkirjoituspöytänsä ääreen, syviin ajatuksiin vaipuneena, tyhjä\npaperiarkki jo valmiina edessään.\n\nMutta äkkiä hänen ajatuksensa palautuivat takaisin todellisuuteen.\nTaloon johtavasta, mutkittelevasta laakerikujasta kuului matala,\nrapajava ääni, jonka hän pian tunsi vanhan auton kolkkavaksi\npuhkinaksi, ja samassa pyörähti käänteestä näkyviin nuoren\nkeltaviiksisen herran ohjaama vanhanaikainen Wolseley. Nähdessään\ntulijan sir Henry kavahti kiivaasti pystyyn, mutta istuutui jälleen.\nHän nousi uudestaan, kun palvelija hetken kuluttua saapui ilmoittamaan\nmr Ronald Barkerin tulosta. Vierailu oli varhainen, mutta Barker oli\nsir Henryn läheinen ystävä. Molemmat olivat taitavia ampujia,\nratsastajia ja biljardinpelaajia, joten heillä oli paljon yhteisiä\nharrastuksia, ja nuoremmalla -- köyhemmällä -- herroista oli tapana\nviettää ainakin kaksi iltaa viikossa Walcit Old Placessa. Sir Henry\nastui häntä vastaan, ojensi kätensä ja toivotti hänet sydämellisesti\ntervetulleeksi.\n\n-- Olette tänään varhain jalkeilla, hän sanoi, -- mitä on tekeillä? Jos\naiotte Lewesin luo, voimme ajaa yhtä matkaa.\n\nMutta nuori mies ei käyttäytynyt lainkaan suopeasti, pikemminkin miltei\nepäystävällisesti. Hän ei ollut huomaavinaan ojennettua kättä;\nviiksiään hypistellen hän tuijotti rauhantuomariin levottomin, kysyvin\nkatsein.\n\n-- Mitä kuuluu? kysyi tämä.\n\nMutta nuori mies ei vastannut. Ilmeisesti hänen käynnillään oli jokin\ntarkoitus, mutta hänen oli vaikeata esittää asiansa. Isäntä alkoi tulla\nkärsimättömäksi.\n\n-- Olettepa te tänään kummallinen, hän virkkoi. -- Mikä teitä oikein\nvaivaa? Oletteko jostakin syystä huolissanne?\n\n-- Olenpa kylläkin, vastasi Ronald Barker painokkaasti.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Te juuri olette syypää levottomuuteeni.\n\nSir Henry hymyili. -- Istuutukaa, hyvä ystävä! Jos teillä on jotakin\nminua vastaan, niin antakaa toki kuulua.\n\nBarker istuutui. Hän näytti kokoavan rohkeutta syytöstään varten, ja\nsitten hän pamautti kuin pistoolinsuusta:\n\n-- Miksi hyökkäsitte viime yönä kimppuuni ja rosvositte minut?\n\nRauhantuomari oli mies, jolla oli teräksiset hermot. Hän ei näyttänyt\nhämmästyneeltä eikä loukkaantuneelta. Lihaskaan ei värähtänyt hänen\ntyynissä, lujissa kasvoissaan.\n\n-- Kuinka voitte sanoa, että minä viime yönä hyökkäsin kimppuunne ja\nrosvosin teidät? hän kysyi.\n\n-- Suuri, pitkä mies pysäytti autollaan minut Mayfield Roadilla. Hän\nojensi pistoolin kasvojani kohti ja anasti kelloni ja lompakkoni. Sir\nHenry, se mies olitte te!\n\n-- Minäkö muka olen ainoa tämän paikkakunnan suuri, pitkä mies? Minäkö\nolen ainoa autonomistaja?\n\n-- Luuletteko, etten tunne teidän Rolls-Royceanne -- minä, joka vietän\npuolet elämästäni autossa ja puolet auton alla! Kenellä muulla täällä\non Rolls-Royce?\n\n-- Ettekö usko, Barker hyvä, että kuvailemanne uudenaikainen\nmaantierosvo mieluimmin pysyttelee kotiseutunsa ulkopuolella? Kuinkahan\nmonta Rolls-Roycea mahtaneekaan etelä-Englannissa olla?\n\n-- Vakuutan teille, sir Henry, että minua ette tuolla puheella petä.\nTunsin teidät vallan hyvin äänestännekin, vaikka muutitte sen jonkin\nverran matalammaksi. Mutta sanokaa jo hitossa, miksi sen teitte! Sitä\nen jaksa ymmärtää. Minusta on aivan käsittämätöntä, että käytte\nahdistamaan minua, miestä, joka on lähimpiä ystäviänne, joka ponnisteli\nkaikin voimin, saadakseen teidät valituksi alahuoneeseen -- että käytte\nkimppuuni ja ryöväätte minulta nikkelikelloni ja vaivaiset shillinkini!\n\n-- Se on aivan käsittämätöntä, toisti rauhantuomari hymyillen.\n\n-- Entä sitten nuo pikku näyttelijätär raukat, jotka eivät omista\npenniäkään enempää kuin mitä ansaitsevat. Nähkääs, minä lähdin teitä\nseuraamaan. Menettelitte halpamaisesti, sen voin vakuuttaa. En puhu\nmitään tuosta Cityn rahankiskurista, joka kerran on ruvennut rosvoksi.\nHänet saa kernaasti ryövätä minun puolestani. Mutta oma ystävänne ja\nnuo tytöt -- sanon vielä kerran, että se tuntuu suorastaan\nuskomattomalta.\n\n-- Miksi sitten uskotte?\n\n-- Siksi, että se on totta.\n\n-- Näytte todella saaneen sen päähänne, mutta teillä ei ole\ntodistuksia, joihin muutkin voisivat uskoa.\n\n-- Oikeudessa voisin valalla vannoa, että se olitte te. Ei ole\nvähintäkään syytä epäillä sitä, sillä kun kumarruitte, julkeasti\nkylläkin, leikkaamaan poikki metallilankojani, näin tuon valkean\nhiuskiharan pistävän esiin naamionne alta.\n\nNyt olisi tarkkaavainen huomioidentekijä ensi kerran havainnut paronin\nkasvoilla mielenliikutuksen oireita.\n\n-- Teillä tuntuu olevan vilkas mielikuvitus, hän virkkoi.\n\nBarker punastui närkästyksestä.\n\n-- Kuulkaahan, Hailworthy, hän sanoi avaten kouransa ja näyttäen\nparonille pientä mustaa, repeämällä lähtenyttä kangaspalasta. --\nTunnetteko tätä? Se oli maassa lähellä nuorten neitien autoa.\nNähtävästi repeytyi silloin, kun hyppäsitte autostanne. Lähettäkää nyt\nhakemaan musta ulsterinne. Jos ette itse halua soittaa, niin minä\nsoitan, sillä tahdon sen nähdä. Minä en hellitä, sen saatte uskoa.\n\nParonin vastaus oli perin yllättävä. Hän nousi, astui Barkerin tuolin\nohitse ovelle, väänsi sen kaksinkertaiseen lukkoon ja pisti avaimen\ntaskuunsa.\n\n-- Vai niin, ette hellitä, hän sanoi, -- mutta minä en päästä teitä\nulos tästä huoneesta, ennen kuin taivutte. Meidän on nyt selvitettävä\nvälimme, Barker, ja teistä riippuu, saako tämä selvitys surullisen\nlopun vai ei.\n\nPuhuessaan hän oli avannut puolittain yhden kirjoituspöytänsä laatikon.\nRaivoissaan vieras rypisti otsaansa.\n\n-- Ei kannata minua uhkailla, Hailworthy. Aion täyttää velvollisuuteni,\nja teidän on hyödytöntä turvautua mihinkään metkuun.\n\n-- Se ei ole tarkoituksenikaan. Puhuessani surullisesta lopusta en\ntarkoittanut teitä. Tarkoitukseni oli sanoa, että tämä juttu ei saa\nkääntyä huonolle tolalle. Minulla ei kylläkään ole ketään omaisia,\nmutta nimeni kunnia on säilytettävä ja erinäisiä seikkoja on estettävä\ntapahtumasta.\n\n-- Siitä on nyt hieman myöhäistä puhua.\n\n-- Ehkä hieman, mutta ei sentään _liian_ myöhäistä. Ensinnäkin olette\naivan oikeassa -- viime yönä minä todellakin hyökkäsin kimppuunne\nMayfieldin tiellä.\n\n-- Mutta miksi ihmeessä --\n\n-- Odottakaahan. Sallikaa minun kertoa asia omalla tavallani.\nEnsinnäkin pyydän teitä katsomaan tänne. -- Hän veti laatikon nyt aivan\nauki ja otti sieltä kaksi pientä kääröä. -- Nämä jätetään tänä iltana\nLontoossa postiin. Toisessa on teidän osoitteenne, ja voinkin yhtä\nhyvin antaa sen nyt jo teille. Siinä on kellonne ja lompakkonne. Tästä\nhuomaatte, ettette menettänyt mitään seikkailussa, lukuunottamatta\ntuota katkaistua metallilankaa. Toinen paketti on osoitettu Gaiety\nteatterin nuorille neideille ja sisältää heille kuuluvat esineet.\nToivottavasti nyt olen saanut teidät vakuutetuksi siitä, että\nkummassakin tapauksessa olin aikonut hyvittää tekoni, ennen kuin\ntulitte minua syyttämään?\n\n-- No, edelleen! kiirehti Barker.\n\n-- Niin, puhukaamme nyt sir George Wildestä. Ette ehkä tiedä,\nettä hän on Wilde & Guggendorfin -- kurja muisto! -- vanhimpia\nosakkaita. Hänen autonajajaansa ei asia koske, ja kunniasanallani\nvakuutan teille, että hänet kyllä hyvitän. Mutta isännästä itsestään\nminun piti puhua. Tiedätte, etten ole rikas -- luulenpa, että koko\nkreivikunta sen tietää. Kun Black Tulip ei vastoin odotuksiani\nsaanutkaan Derby-palkintoa, menetin paljon ja kärsin muitakin\ntappioita. Mutta sitten sain periä tuhat puntaa. Kirottu pankki maksoi\ntalletuksista seitsemän prosenttia. Wilde oli tuttavani; hain hänet\nkäsiini ja kysyin, oliko pankki luotettava. Hän vakuutti, että oli.\nTalletin rahat sinne, eikä ollut kulunut kahta vuorokauttakaan, kun jo\nkoko pankki oli mennyt nurin. Asiaa tutkittaessa kävi ilmi, että Wilde\njo kolme kuukautta oli ollut selvillä uhkaavasta perikadosta. Siitä\nhuolimatta hän otti uppoavaan alukseen koko rahallisen omaisuuteni.\nHänellä oli paljon muuta omaisuutta, mutta minä olin menettänyt kaikki\nrahani enkä voinut turvautua lakiin. Oli siis päivänselvää, että hän\noli varastanut minulta. Etsin hänet käsiini, mutta hän nauroi vasten\nkasvojani ja suositellen minulle kolmen prosentin obligatioita selitti,\nettä olin saanut halvalla hyvän opetuksen. Silloin vannoin, että\ntavalla tai toisella antaisin hänelle takaisin samalla mitalla. Tunsin\nhänen tapansa, sillä olin tarkoin ottanut niistä selvää. Tiesin, että\nhän joka sunnuntai palasi autollaan Eastbournesta. Tiesin, että hänellä\noli melkoinen summa lompakossaan. Se lompakko on nyt minun. Tahdotteko\nväittää, ettei minulla ollut siveellistä oikeutta toimia, kuten olen\ntoiminut? Vakuutan teille, että olisin rosvonnut hänet yhtä\nperinpohjaisesti kuin hän on rosvonnut monta leskeä ja orpoa, jos\nminulla vain olisi ollut tarpeeksi aikaa.\n\n-- Kyllä ymmärrän, mutta miksi sitten hyökkäsitte minun ja noiden tyttö\nraukkojen kimppuun?\n\n-- Ettekö sitä käsitä, Barker? Uskotteko, että olisin ilmi tulematta\nvoinut ahdistaa yhtä ainoata autoilijaa ja juuri henkilökohtaista\nvihamiestäni? Se oli mahdotonta. Minun täytyi esiintyä tavallisena\nmaantierosvona, joka sattumalta kohtaa hänet. Sen vuoksi lähdin\nvaltamaantielle ja kävin käsiksi jokaiseen vastaantulijaan. Pahaksi\nonneksi tapasin ensimmäiseksi teidät. Olin aika tyhmä, kun en tuntenut\nteidän vanhaa rämistintänne siitä kolinasta, jota se piti ylämäessä.\nNähdessäni teidät olin pakahtua nauruun, niin että tuskin kykenin\npuhumaan. Sama juttu, kun hyökkäsin näyttelijättärien kimppuun.\nPelkään, että ilmaisin itseni, kun en voinut ottaa heiltä kaikkea\nheidän rakasta rojuaan ja kun minun kuitenkin oli pysyteltävä\nasiaankuuluvan vakavana. Ja sitten saapui tuo roisto itse. Tekoni\ntäytyi onnistua sataprosenttisesti. Olin lähtenyt liikkeelle\nnylkeäkseni hänet putipuhtaaksi ja sen teinkin. No, mitä nyt tuumitte,\nBarker? Viime yönä ojensin pistoolin otsaanne kohti, ja minun on\nmyönnettävä, että te ette ollut yhtä häikäilemätön minua kohtaan tänä\naamuna.\n\nNuori mies nousi verkalleen ja puristi rauhantuomarin kättä leveästi\nhymyillen.\n\n-- Älkää enää toiste ryhtykö sellaiseen; se on vaarallista, hän\nhymähti. -- Jos joutuisitte kiinni, laki olisi tuon naudan puolella.\n\n-- Olette kunnon mies, Barker, sanoi rauhantuomari. -- Toiste en siihen\nryhdy. Mutta enpä ikinä unohda tuota ylen jännittävää hetkeä. Mitä\nonkaan ketunajo siihen verrattuna! Se oli tosiaankin suorastaan\nhurmaavaa. Ei, milloinkaan en enää uskalla ryhtyä siihen leikkiin,\nsillä en ehkä enää malttaisikaan siitä luopua.\n\nPöytäpuhelin soi, ja paroni otti kuulotorven. Kuunnellessaan hän\nhymyili Barkerille.\n\n-- Olen tänään hieman myöhästynyt, hän virkkoi. -- Minua odotetaan\noikeuteen tuomitsemaan muutamia pieniä varkausrikoksia.\n\n\n\n\nKAUHUJEN KESKELLE NELJÄNKYMMENENTUHANNEN JALAN KORKEUTEEN\n\n\nOn esitetty sellainen olettamus, ettei \"Joyce-Armstrong-katkelman\"\nnimellä tunnettu peräti merkillinen kertomus olisi muuta kuin\nhämmentyneitten aivojen luonnoton kuvitelma, mutta kaikki, jotka\nlähemmin ovat asiaa tutkineet, ovat kumonneet tämän olettamuksen.\nPimeinkään ja kekseliäinkään mielikuvitus ei rohkenisi liittää\nsairaalloisia päähänpistojaan niihin kiistämättömiin ja synkkiin\ntosiseikkoihin, jotka osoittavat, että kertomus on tosi. Vaikka\nkatkelman sisältämät väitteet ovat hämmästyttäviä ja tuntuvat miltei\nmahdottomilta, on yleiseen tietoisuuteen kuitenkin päässyt tunkeutumaan\nse käsitys, että ne ovat tosia ja että meidän on omaksuttava asiasta\nuusi, muuttuneen tilanteen edellyttämä käsitys. Näyttää siltä, kuin\nmaailmaamme erottaisi ainoastaan varsin kapea ja epävarma raja\nvaarasta, joka on mitä kummallisin ja jonka olemassaoloa ei tähän\nsaakka ole aavistettukaan. Koetan kuvauksessani -- joka sisältää\nasiakirjan sen alkuperäisessä, valitettavasti hieman katkonaisessa\nmuodossa -- kertoa lukijalle kaikki tähän asti tunnetut tosiseikat.\nSitä ennen minun on vakavasti huomautettava, että jos joku saattaakin\nepäillä Joyce-Armstrongin kertomusta, niin ei voida väittää\nperättömäksi tosiseikkoja, jotka koskevat kuninkaallisessa laivastossa\npalvellutta luutnantti Myrtlea ja mr Hay Connoria, sillä nämä molemmat\nherrat todellakin kuolivat tässä kuvatulla tavalla.\n\nJoyce-Armstrong-katkelma löydettiin ns. Suurniityltä, joka sijaitsee\nKentin ja Sussexin rajalla, Withyhamin kylän länsipuolella noin mailin\npäässä siitä. Viime syyskuun viidentenätoista päivänä muuan James Flynn\nniminen maanviljelystyöläinen, joka oli Withyhamin lähellä sijaitsevan\nChauntry Farmin vuokraajan Mathew Doddin palveluksessa, huomasi\nruusupuisen pillin Suurniityn pensasaidan viertä kulkevalla polulla.\nMuutaman askelen päästä hän löysi rikkinäiset silmälasit, ja viimein\nhän keksi litistyneen kirjan. Siinä oli hamppukankainen selkämys, ja se\nosoittautui muistikirjaksi. Sen irtireväistävistä lehdistä oli muutamia\nirrallaan maassa pensasaidan keskellä. Hän keräsi ne, mutta joitakin\nlehtiä, muun muassa eräät alkulehdet, oli hävinnyt jäljettömiin,\nniin että tämä ylen tärkeä todistuskappale jää valitettavasti\nvaillinaiseksi. Työmies vei heti kirjan isännälleen, ja tämä vuorostaan\nnäytti sen Hartfieldissä tri J.H. Athertonille. Tämä käsitti heti, että\nkäsikirjoitus oli toimitettava asiantuntijain tutkittavaksi. Se\nlähetettiin siis Lontoon lentäjäinyhdistykselle, jonka hallussa se\nnykyisin on.\n\nKäsikirjoituksesta puuttuu kaksi ensimmäistä sivua. Niin ikään on\nkertomuksen lopusta sivu poissa, mutta mikään noista kolmesta\nkadonneesta sivusta ei estä ymmärtämästä kokonaisuutta. Otaksutaan,\nettä johdantona on ollut Joyce-Armstrongin ennätysluettelo, mutta\nsiihen sisältyvät tiedot on hankittu muista lähteistä, ja ne\nosoittavat, että hän oli ehdottomasti paras Englannin ilmailijoista.\nVuosikausia häntä pidettiin rohkeimpana ja älykkäimpänä lentäjänämme,\nja nuo ominaisuudet yhdessä tekivät hänet kykeneväksi useihin uusiin\nkokeiluihin, puhumattakaan kiertokoneesta, joka nyt on yleisesti\nkäytännössä. Käsikirjoituksen suurin osa on selvästi ja huolellisesti\nmusteella kirjoitettu, mutta viimeiset rivit ovat lyijykynäkirjoitusta\nja niin tuhruista, että niistä tuskin saa selvää -- aivan kuin ne olisi\nhätäisesti kokoonkyhätty liikkeessä olevan lentokoneen penkillä. Vielä\non lisättävä, että niin hyvin viimeisellä sivulla kuin kansissakin on\nlukuisia tahroja, ja siviiliosaston asiantuntijat ovat selittäneet\nniiden olevan verta -- luultavasti ihmisen, varmasti imettäväisen\nverta. Kun verestä löydettiin joitakin merkkejä, jotka viittaavat\nmalariaan, ja kun tiedetään Joyce-Armstrongin poteneen ajoittaista\nkuumetta, on täten saatu kaunopuheinen esimerkki niistä uusista\naseista, joita nykyaikainen tiede on salapoliisiemme käsiin antanut.\n\nJa nyt muutama sana henkilöstä, joka on tämän käänteentekevän esityksen\naiheena. Joyce-Armstrong oli, mikäli voimme uskoa niitä hänen harvoja\nystäviään, jotka hänet todella tunsivat, samalla haavemielinen\nrunoilija ja mekaanikko-keksijä. Hän oli sangen varakas mies ja oli\nuhrannut suuren osan omaisuudestaan ilmailukokeihinsa. Devizesin\nlähistöllä sijaitsevissa lentokonevajoissaan hänellä oli neljä konetta,\nja väitetään, että hänen viimeisen vuoden aikana teki kokonaista\nsataseitsemänkymmentä ilmaannousua. Hän oli umpimielinen ja\nitseensäsulkeutunut, ja ollessaan synkällä mielellä hän kaihtoi\njyrkästi kaikkea seurustelua. Kapteeni Dangerfield -- joka hänet\nparhaiten tunsi -- väittää, että hänen omituisuutensa hetkittäin uhkasi\nmuuttua suorastaan vaaralliseksi. Hänellä oli tapana ottaa\nlentokoneeseen mukaansa haulikko, ja mm. tämän katsottiin tukevan\nmainittua väitettä.\n\nToisena todistuksena pidettiin sitä tosiasiaa, että luutnantti Myrtlen\nmaahansyöksyminen aikoinaan teki häneen niin peräti järkyttävän\nvaikutuksen. Myrtle, joka koetti saada uuden korkeuslentoennätyksen,\nsyöksyi maahan yli kolmenkymmenen jalan korkeudesta. Kamala tosiasia\non, että häneltä kokonaan puuttui pää, vaikka vartalo ja raajat\nolivatkin jäljellä. Sittemmin kuuluu Joyce-Armstrong, milloin vain\nlentäjiä oli koolla -- kertoo Dangerfield -- salaperäisesti hymyillen\nkysyneen: -- Olkaa hyvä ja sanokaa, minne Myrtlen pää on joutunut!\n\nToisen kerran -- lentokoulun juhlassa Salisbury Planella pidettyjen\npäivällisten jälkeen -- hän esitti pohdittavaksi, mikä on suurin\nlentäjää uhkaava vaara. Kuunneltuaan monia erilaisia arveluja ja\nesityksiä ilmakuopista, koneen rakenteen virheellisyyksistä ja\nkallistumisista hän lopulta kohautti olkapäitään ja kieltäytyi\nlausumasta omaa käsitystään, vaikka antoikin ymmärtää, että se oli\nerilainen kuin kaikki tovereitten esittämät mielipiteet.\n\nOn syytä huomauttaa, että hänen itsensä kadottua jäljettömiin\nhavaittiin, että hänen yksityisasiansa olivat mitä parhaimmassa\njärjestyksessä, mikä todistaa hänen edeltäpäin selvästi aavistaneen\nonnettomuuden lähestyvän. Näiden tärkeitten selitysten jälkeen siirryn\nnyt varsinaiseen kertomukseen ja aloitan tuon vereen tahriintuneen\nkirjan kolmannelta sivulta.\n\n\"Syödessäni päivällistä Rheimsissä Cosellin ja Gustave Raymondin kanssa\nminä kuitenkin havaitsin, ettei kumpikaan heistä ollut huomannut\nylempiin ilmakerroksiin liittyvän mitään erityistä vaaraa. En tosin\nsuoraan sanonut, mitä ajattelin, mutta vihjasin siihen kuitenkin sen\nverran, että jos heillä olisi ollut joitakin samantapaisia käsityksiä,\nniin he olisivat kyllä niistä kertoneet. Mutta hehän ovatkin vain\npöllöpäisiä ja turhamielisiä narreja, joilla ei ole muuta päämäärää\nkuin saada nähdä vähäpätöisten nimiensä komeilevan sanomalehdissä. On\nmielenkiintoista panna merkille, ettei heistä kumpikaan ollut noussut\nkahtakymmentätuhatta jalkaa korkeammalle. Onhan näet henkilöitä, jotka\novat päässeet vielä korkeammalle, sekä ilmapallopurjehtijoita että\nvuoristokiipeilijöitä. Vasta hyvän joukon korkeammallahan lentokone\njoutunee nousemaan vaaralliseen vyöhykkeeseen -- edellyttäen, että\nlaskelmani ovat oikeita.\n\n\"Vuosikymmeniä olemme askarrelleet lentokoneen parissa ja saattaa\nkysyä: Miksi vasta meidän päivinämme tuo vaara ilmaantuisi? Vastaus on\npäivän selvä. Heikkojen koneiden aikana, jolloin arveltiin sadan\nhevosvoiman Gnomen tai Greenin täyttävän kaikki vaatimukset, oli\nlentojen ulottuvaisuus hyvin rajoitettu. Nyt, jolloin kolmensadan\nhevosvoiman koneet ovat pikemminkin yleisiä kuin harvinaisia, ovat\nlennot ylempiin kerroksiin tulleet helpommiksi ja tavallisemmiksi.\nMuutamat meistä kyllä muistavat, miten Garros nuoruudessamme saavutti\nmaailmanmaineen nousemalla yhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen, ja\nlentämistä Alppien yli pidettiin ylen ihmeellisenä. Nykyään\narvostelemme aivan toisien periaatteiden mukaan, ja _yhtä_ entisaikojen\nkorkeuslentoa kohden voi laskea meidän päivinämme _kaksikymmentä_.\nMonta korkeuslentoa on jo vaivatta tehty. Kerta toisensa jälkeen on\npäästy kolmenkymmenentuhannen jalan korkeuteen saamatta muita\nikävyyksiä kuin nuhaa tai hengenahdistusta. Mitä se todistaa?\nMuukalainen, joka tahtoisi tulla käymään pallollamme, voisi saapua\ntänne tuhannen kertaa saamatta nähdä tiikeriä. Mutta kuitenkin\ntiikereitä on olemassa, ja jos hän sattuisi laskeutumaan intialaiseen\nviidakkoon, hän saattaisi joutua pedon suuhun. Ylemmissä\navaruuksissakin on 'viidakoita', ja niissä asuu tiikereitä pahempia\npetoja. Luulen kyllä, että nuo 'viidakot' voidaan tulevaisuudessa\nkartoittaa. Tällä hetkellä voin mainita niitä kaksi. Toinen sijaitsee\nPau-Biarritzin alueen yläpuolella Ranskassa. Toinen on suoraan minun\nyläpuolellani kirjoittaessani tätä Wiltshiressä olevassa talossani.\nEpäilen suuresti, että kolmas on löydettävissä Homburg-Wiesbadenin\npiiristä.\n\n\"Lentäjien katoaminen sai minut ajattelemaan asiaa. Tietenkin kaikki\nihmiset sanoivat heidän suistuneen mereen, mutta omasta puolestani olen\naivan eri mieltä. Ensimmäinen heistä oli Ranskalainen Verrier. Hänen\nkoneensa löydettiin Bayonnen läheltä, mutta hänen kuollut ruumiinsa oli\nkadonnut jäljettömiin. Samoin katosi Baxter, vaikka hänen koneensa ja\nosa runkoa löytyi Leicesterin lähellä olevasta metsästä. Tapahtumasta\nkertoo Amesburyssa asuva tri Middleton, joka kiikarilla seurasi lentoa,\nettä juuri ennen kuin pilvet peittivät häneltä näköalan, hän näki\nlentokoneen äärettömän korkealla äkkiä nytkähdellen nousevan ylöspäin\ntavalla, joka hänestä tuntui aivan mahdottomalta. Sittemmin ei kukaan\nole nähnyt Baxterista jälkeäkään. Sanomalehdistä syntyi\najatustenvaihto, joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Saimme kokea\nuseita samanlaisia tapauksia, ja sitten sattui Hay Connorin kuolema.\nMillaista ääntä pidettiinkään avaruuden ratkaisemattomasta\narvoituksesta, kuinka pitkiä palstoja puolen pennyn lehdet siitä\nkirjoittivatkaan, ja kuitenkin -- miten vähän tehtiinkään, jotta olisi\npäästy asian ytimeen! Hän laskeutui suurenmoisissa kaarroksissa alas\ntuntemattomista korkeuksista. Lentokoneestaan hän ei ehtinyt lähteä;\nhän kuoli ohjauspenkille. Mikä oli kuoleman syy? Sydänvika, sanoivat\nlääkärit. Tyhmää lorua! Hay Connorin sydän oli yhtä terve kuin minun.\nMitä sanoi asiasta Venables? Hän oli ainoa, joka oli läsnä Hay Connorin\nkuollessa. Hän sanoi Connorin vapisseen ja näyttäneen siltä, kuin hän\nolisi hirveästi säikähtänyt. -- Kuoli säikähdyksestä, sanoi Venables.\nHän oli lausunut Venablesille yhden ainoan epäselvän sanan: -- Hirviö.\nTarkastuksessa ei siitä kukaan viisastunut. Mutta minä siitä\nviisastuin, minä! Hirviö! Siinä siis Harry Hay Connor poloisen\nviimeinen sana. Ja Venables oli aivan oikeassa; hän kuoli\nsäikähdyksestä.\n\n\"Entä sitten Myrtlen pää. Uskotteko todellakin -- onko mahdollista,\nettä joku saattaa uskoa ihmisen pään voivan tunkeutua ruumiiseen\nputoamisen nopeuden vaikutuksesta. Ehkä se ei ole mahdotonta, mutta\nomasta puolestani en ole koskaan uskonut, että Myrtlelle olisi käynyt\nsillä tavoin. Entä sitten hänen vaatteissaan ollut rasva-aine -- 'aivan\nliukkaat rasvasta', lausuttiin tarkastuksessa. Ihmeellistä, ettei tämä\nseikka antanut ihmisille ajattelemisen aihetta. Minut se kyllä pani\najattelemaan, mutta minäpä olenkin ajatellut jo kauan. Olen tehnyt\nkolme korkeuslentoa -- kuinka Dangerfield minua pilkkasikaan\nhaulikkoni vuoksi! -- mutta milloinkaan en ole noussut kyllin\nkorkealle. Hankittuani nyt itselleni tämän uuden, keveän,\nsataseitsemänkymmentäviisikierroksisella Roburilla varustetun\nPaul-Veroner-koneen voisin vaikka huomenna helposti päästä tuohon\nkolmeenkymmeneentuhanteen. Koetan tosin voittaa ennätyksen -- mutta\nehkä itse joudun voitetuksi. Se on tietenkin vaarallista. Mutta joka\nvaaraa väistää, sen on parasta jättää lentokoneet rauhaan, pukeutua\nyönuttuun ja tohveleihin ja jäädä kaikessa rauhassa kotiinsa. Minä sen\nsijaan aion huomispäivänä käydä avaruuden 'viidakossa' -- ja jos siellä\npiilee jotakin, niin otan siitä selvän. Jos palaan takaisin, minusta\nehkä tulee kuuluisa mies. Jos en palaa, niin tästä muistikirjasta ehkä\nselviää, mitä olen yrittänyt tehdä, ja tästä ehkä käy ilmi, mikä\nminulta vei hengen. Mutta jyrkästi pyydän päästä kaikista tyhjistä\nonnettomuuksiin ja salaperäisyyksiin viittaavista puheista.\n\n\"Yritykseen valitsin Paul-Veroner-koneeni. Yksitaso on verraton rohkean\nmiehen ystävä. Sen oivalsi jo Beaumont hyvin kauan sitten. Se sietää\nmm. kosteutta, ja mikäli säästä voi päätellä, joudumme kyllä koko ajan\noleskelemaan pilvien keskellä. Kone on oivallista, pienikokoista mallia\nja tottelee kättäni kuin herkkäsuinen hevonen. Se on kymmenlieriöinen\nkierto-Robur, jonka pyörintänopeus voidaan kiihdyttää aina\nsataanseitsemäänkymmeneen kiertoon saakka. Siihen liittyvät kaikki\nuudenaikaiset parannukset, kuten suojus, maihinlaskulaitos, jarrut,\nkiertotarkistin ja kolme nopeusastetta, jotka aikaansaadaan muuttamalla\ntasojen kulmaa ns. kierrekaihdinperiaatteen mukaisesti. Otin mukaani\nhaulikon ja tusinan karkeilla hauleilla täytettyjä patruunoita.\nOlisittepa nähneet Perkinsin -- vanhan koneenkäyttäjäni -- ilmeen, kun\nannoin hänelle määräyksen niiden tuomisesta. Olin pukeutunut\npohjoisnaparetkeilijän tapaan; päällystakkini alla oli kaksi\nvillanuttua, vanulla sisustetuissa saappaissani minulla oli paksut\nsukat ja päässäni talvilakki korvalappuineen ja talkkisilmälaseineen.\nLentokonevajojen ulkopuolella oli tukahduttavan kuuma, mutta aioin\nHimalajan huipulle ja varustauduin sen mukaisesti. Perkins ymmärsi,\nettä minulla oli erityisiä aikeita, ja pyysi ja rukoili päästä mukaan.\nMahdollisesti hän olisi päässytkin, jos olisin käyttänyt kaksitasoa,\nmutta yksitaso kantaa vain yhden, jos haluaa vähänkin paremman vauhdin.\nTietenkin otin mukaani happikaasulieriön. Se, joka lähtee yrittämään\nkorkeusennätystä ilman sitä, joko paleltuu kuoliaaksi tai tukehtuu tai\nkokee molemmat kauhut.\n\n\"Tarkistin huolellisesti lentokoneeni tasot, peräsimen ja nostovivun,\nennen kuin asetuin paikoilleni. Mikäli saatoin huomata, kaikki oli\nhyvässä kunnossa. Paninkin koneen käyntiin ja havaitsin sen käyvän\noivallisesti. Kun köydet irroitettiin, kohosi yksitasoni heti\nminimivauhdilla. Tein pari kierrosta kotilakeuden yläpuolella\npäästäkseni hyvään alkuun, viittasin hyvästit Perkinsille ja muille\nmiehille, levitin siipeni ja lisäsin nopeutta. Ensimmäiset kahdeksan\ntai kymmenen mailia koneeni liiteli tuulessa kuin pääskynen, kunnes\nkäänsin sen kuonon hieman ylöspäin ja se alkoi laajoin kiertein kohota\nyläpuolellani olevaa pilvipengermää kohti. On hyvin tärkeää nousta\nhitaasti ja siten vähitellen totuttautua ilmanpaineeseen.\n\n\"Oli tukahduttavan kuuma huomioonottaen, että oltiin Englannissa ja\nettä oli syyskuun päivä; painostava hiljaisuus ennusti sateen olevan\ntulossa. Silloin tällöin tuli lounaasta äkillisiä tuulenpuuskia --\nkerrankin niin odottamatta, että se yllätti minut juuri kun hiukan\ntorkahdin ja käänsi koneen oikeasta suunnastaan. Muistan ajat, jolloin\ntuulenpyörteet ja -puuskat olivat vaarallisia asioita, ajat, jolloin\nlentokoneemme eivät vielä olleet kyllin voimakkaita uhmaamaan kaikkea.\nJuuri kun olin päässyt pilvipengermien luo ja korkeusmittari osoitti\nkolmeatuhatta, alkoi sataa. Se oli oikea rankkasade! Se läiskyi\nsiipiäni vasten ja löi minua kasvoihin himmentäen silmälasini, niin\nettä näkeminen kävi vaikeaksi. Hiljensin vauhtia, koska oli tukalaa\nponnistella sellaista sadetta vastaan. Noustessani korkeammalle\nvesipisarat muuttuivat rakeiksi, ja minun täytyi kääntyä rajuilmaan\nselin. Yksi lieriöistäni ei toiminut -- luultavasti siihen oli mennyt\njotakin roskaa -- mutta kuitenkin kohosin hellittämättä ylöspäin ja\naivan riittävin voimin. Hetken kuluttua lieriö oli taas kunnossa, ja\nsaatoin kuulla syvän, täyteläisen surinan kaikkien noiden kymmenen\näänen sulaessa yhteen. Kas siinä nykyaikaisen äänenvaimentajiemme\ntuottama etu! Vihdoinkin voimme tarkkailla koneitamme kuulon avulla.\nKuinka ne kitisevät, vonkuvat ja nyyhkyttävätkään epäkunnossa\nollessaan! Entiseen aikaan kaikki nuo avunhuudot olivat turhaa melua,\nsillä koneen hirveä jytinä vaimensi kaikki muut äänet. Jospa\nentispäivien lentäjät voisivat palata katsomaan, miten kauniiksi ja\ntäydelliseksi tämä hyödyllinen koneisto on kehittynyt vaadittuaan\nheidän henkensä!\n\n\"Suunnilleen kello puoli kymmenen tienoissa lähestyin pilviä.\nAlapuolellani levisi laaja Salisburyn tasanko, hämäränä ja sateen\npitentämänä. Puolisen tusinaa lentokonetta matkustajineen pyörähteli\ntuhannen jalan korkeudessa näyttäen vihreää taustaa vasten pieniltä\nmustilta pääskysiltä. Luultavasti siellä ihmeteltiin, mitä tekemistä\nminulla oli näin korkealla pilvien valtakunnassa. Äkkiä levisi\nalapuolelleni ikään kuin harmaa peite, ja kosteat usvat kääriytyivät\nkasvoilleni. Tunsin, kuinka jääkylmä, epämiellyttävä kosteus imeytyi\nläpi vaatteitteni. Mutta olin jo kohonnut raekuuron yläpuolelle, ja\nsekin merkitsi voittoa. Pilvi oli musta ja sakea kuin Lontoon sumu.\nPyrkiessäni innokkaasti pois sen keskeltä käänsin yksitasoni kuonoa yhä\nylemmäksi, kunnes itsetoimiva hälytyskelloni rupesi soimaan ja aloin\ntoden teolla liukua takaisin päin. Läpimärät, vettävaluvat siivet\nolivat tehneet lentokoneeni painavammaksi kuin olin luullut, mutta pian\noli ympärilläni vaaleampia pilviä, ja ennen pitkää olin selviytynyt\nensimmäisestä pilvikerroksesta. Jäljellä oli vielä toinen --\nopaalinhohtoinen ja villava -- korkealla yläpuolellani; pääni päällä\nvalkoinen, tasainen katto, jalkojeni alla musta, tasainen lattia, ja\nnäiden välillä kohosi yksitasoni laajoin kiertein. Siellä\npilvimaailmoissa on kauhistavan autiota. Kerran lensi ohitseni\nsuunnaton parvi pieniä vesilintuja rientäen länttä kohti. Nopeiden\nsiipien humina ja lintujen äänet virkistivät korvaa. Se oli luultavasti\ntaviparvi -- lintujen tuntija en kylläkään ole. Nyt kun me ihmiset\nolemme muuttuneet linnuiksi, on meidän todella opittava tuntemaan\nveljemme.\n\n\"Alapuolellani suuren pilvitasangon yllä temmelsivät tuulipyörteet.\nKerran muodostui valtava pyörre, pilvihöyryjen pyörre, jonka lävitse\nsaatoin katsella, ikään kuin savupiipusta, kaukana alapuolellani\nnäkyvään maailmaan. Siellä syvällä jalkojeni alla liukui tietään suuri,\nvalkoinen kaksitaso. Luultavasti se oli Lontoon ja Bristolin välillä\nkulkeva vakinainen aamuposti. Mutta sitten pilvet taas vyörähtivät\nkokoon, eikä ääretöntä yksinäisyyttä mikään häirinnyt.\n\n\"Heti kello kymmenen jälkeen pääsin ylemmän pilvikierroksen\nulkoreunaan. Sen muodostivat hienot, läpinäkyvät höyryt, jotka\najautuivat nopeasti länteen päin. Tuuli oli huomattavasti kiihtynyt,\nniin että nyt puhalsi aika voimakas vihuri -- kaksikymmentäseitsemän\ntunnissa, ilmoitti mittarini. Oli jo hyvin kylmä, vaikkei\nkorkeusmittarini osoittanut yhdeksäätuhatta enempää. Koneet\ntyöskentelivät oivallisesti, ja lakkaamatta me nousta hyrisimme yhä\nylemmäksi. Pilvipenger oli paksumpi kuin luulinkaan, mutta lopulta se\nkuitenkin oheni kullankarvaiseksi sumuksi, ja pian olin jo senkin\nulkopuolella. Pääni päällä avartui pilvetön taivas, aurinko säteili --\nyläpuolellani vain sineä ja kultaa, alapuolellani pelkkää hohtavaa\nhopeaa silmänkantamattomana häikäisevänä lakeutena. Kello oli\nneljännestä yli kymmenen, ja korkeusmittarin neula osoitti\nkahtatoistatuhatta kahdeksaasataa. Nousin yhä korkeammalle ja\nkorkeammalle tarkaten herkin korvin moottorini kehräävää ääntä ja\nsilmät kiintyneinä kellooni, indikaattorin liikkeisiin, öljyvipuun ja\nvoidepumppuun. Ei ole ihme, että lentäjiä pidetään pelottomina. Heillä\non niin paljon muuta ajattelemista, etteivät he ehdi olla levottomia\nomasta hengestään. Juuri äsken panin merkille, miten epäluotettava\nkompassi on tietyssä korkeudessa, yhdentoistatuhannen jalan korkeudessa\nkompassini osoitti melkein itään. Auringon ja tuulen avulla sain oikean\nkäsityksen asemastani.\n\n\"Olin toivonut näin korkealla jo pääseväni ikuisen tyynen\nvyöhykkeeseen, mutta jokaista kohoamaani tuhatta jalkaa kohden tuuli\nkiihtyi yhä voimakkaammaksi. Koneeni kaikki saumat ja liitokset\nnaksahtelivat ja vapisivat sen kulkiessa vasten tuulta, ja kun pyörsin\nmyötätuuleen, se lehahti menemään kuin paperilappu kulkien tuulessa\nniin huimaavaa vauhtia, että tuskin ainoakaan kuolevainen ennen on\nollut mukana sellaisessa. Minun täytyi kuitenkin uudelleen kääntyä ja\npyrkiä vastatuuleen, sillä tarkoituksenani ei ollut vain\nkorkeuslentoennätyksen saavuttaminen. Perinpohjaisten laskelmieni\nmukaan 'viidakkoni' sijaitsi aivan pikku Wiltshiren kohdalla, ja kaikki\nvaivannäköni olisi ollut turhaa, jos olisin noussut ylempiin\nilmakerroksiin jollakin muulla kohdalla.\n\n\"Päästyäni yhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen -- silloin oli\nsuunnilleen puolenpäivän aika -- tuuli oli kiihtynyt niin voimakkaaksi,\nettä hieman levottomana tarkkasin siipisalkoja peläten niiden murtuvan\ntai koukistuvan millä hetkellä hyvänsä. Irroitin jo takaani\nlaskuvarjonkin ja kiinnitin sen koukun nahkavyössäni olevaan renkaaseen\nollakseni valmiina pahimman varalta. Tuollaisena hetkenä saattaa\npieninkin koneenrakentajan virhe merkitä lentäjän kuolemaa. Mutta\nkoneeni kesti hyvin kokeensa. Jok'ainoa köysi ja nuora pingottui\nsuristen ja värähdellen kuin viulunkieli, mutta oli ihanaa nähdä, miten\nlentokone kaikista sysäyksistä ja tärähdyksistä huolimatta osoitti\nolevansa avaruuksien valtias, joka voittaa luonnonvoimat. Varmaankin on\nitse ihmisolennossa jotakin jumalallista, kun hän näin voi kohota yli\nrajojen, jotka tuntuvat olevan hänelle luomisessa säädetyt --\nkohota epäitsekkäästi ja sankarillisen uhrautuvaisesti niin kuin\nilman valloitus osoittaa. Ja sitten vielä puhutaan ihmissuvun\nrappeutumisesta! Milloin muka on sen aikakirjoilla ollut kerrottavana\nsellaista, jota voisi verrata tähän?\n\n\"Tällaisia ajatuksia liikkui mielessäni kohotessani tuota suunnatonta\nkaltevaa pintaa; tuuli milloin pieksi minua kasvoihin, milloin taas\nvinkui korvissani, ja alapuolellani oleva pilvimaailma painui niin\nsyvälle, että sen kaikki kummut ja laaksot tasaantuivat yhdeksi\nainoaksi sileänä hohtavaksi lakeudeksi. Mutta äkkiä jouduin kokemaan\nsellaista, mikä oli minulle aivan uutta ja samalla kamalaa. Olin jo\nennenkin joutunut tuntemaan sen, mitä ranskalaiset sanovat\n_tourbilloniksi_, mutta en milloinkaan näin valtavana. Mahtavassa\nkohisevassa ilmavirrassa, johon jouduin, lienee tosiaankin ollut\npyörteitä, yhtä valtavia kuin se itsekin. Silmänräpäyksessä, ilman\nminkäänlaisia valmisteluita tuollainen pyörre veti minut sisäänsä.\nParin minuutin ajan pyörin ympäri sellaista vauhtia, että menin miltei\ntajuttomaksi, ja sitten koneeni syöksyi vasen siipi edellä pyörteen\nkeskellä olevaan tyhjään, savupiipun tapaiseen torveen. Putosin kuin\nkivi lähes tuhat jalkaa. Vain penkkiin kiinnitetty vyöni esti minua\nitseäni suistumasta koneesta, kun täräysten viskelemänä hengästyneenä\nja puolipyörryksissä riipuin yli suojuksen laidan. Mutta minä kykenen\naina äärimmäisiin ponnistuksiin -- se juuri on suurin ansioni\nlentäjänä! Huomasin, että putoamiseni oli jo hitaampaa. Pyörre oli\npikemminkin suppilon kuin savupiipun muotoinen, ja olin jo ehtinyt\npudota sen kärkeen. Kaikki voimani jännittäen heittäydyin koko\npainollani toiselle syrjälle, onnistuin saamaan siivet toistensa\ntasalle ja käänsin koneeni myötätuuleen. Silmänräpäyksessä olin päässyt\npyörteen ulkopuolelle, ja kulku kävi tasaisesti. Voitokkaasti,\nvaikkakin äärettömin ponnistuksin, aloin jälleen kierteittäin kohota.\nTein suuren kierroksen välttääkseni äskeisen pyörteen vaarallisia\ntienoita, ja pian olin onnellisesti sen yläpuolella. Jo kello yhdeltä\nolin kaksikymmentäyksituhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella. Suureksi\nilokseni olin nyt päässyt pahimmasta tuulesta, ja ilma muuttui jokaista\nnousemaani sataa jalkaa kohden yhä tyynemmäksi. Mutta sitä vastoin oli\nhyvin kylmä, ja aloin tuntea tuota omituista pahoinvointia, joka johtuu\nohentuneesta ilmasta. Ensi kerran kiersin auki happiputkeni tulpan ja\nvedin keuhkoihini muutaman siemauksen ihanaa kaasua. Tunsin sen\nvirtaavan elämännesteenä, ja se virkisti minua niin, että melkein\npäihdyin. Laulaen ja riemuiten liitelin halki ilmojen kylmän\nhiljaisuuden.\n\n\"Olen aivan varma siitä, että puutumus, joka valtasi Glaisherin ja\njonkin verran myös Coxwellin, kun he v. 1862 nousivat ilmapallolla\nkolmenkymmenentuhannen jalan korkeuteen, johtui heidän nousunsa\ntavattomasta nopeudesta. Jos sen sijaan annetaan vauhdin vain hitaasti\nlisääntyä, niin ei tuollaisia kipuja tunneta. Havaitsin, että yhtä\nkorkealla olisin ilman happilaitettanikin tullut toimeen vaikeuksitta.\nOli kuitenkin pureva pakkanen, Fahrenheit-lämpömittarini oli nollassa.\nPuoli kahden aikaan olin lähes seitsemän mailia maanpinnan yläpuolella,\nja koneeni nousi yhä. Kuitenkin havaitsin, että ohentunut ilma\nkannatti huomattavasti huonommin siipiä, ja nousuni hidastui sen\njohdosta huomattavasti. Olin jo selvillä siitä, että vähäisestä\nruumiinpainostani ja koneen voimakkuudesta huolimatta oli olemassa\nkohta, jonka yläpuolelle en enää pääsisi. Valitettavasti yksi lieriö\noli jälleen epäkunnossa, ja kone kävi epätasaisesti. Pelkäsin\nepäonnistuvani, ja mieleni kävi raskaaksi.\n\n\"Mutta samassa näin varsin kummallisen näyn. Jokin esine suhahti\nohitseni savua syytäen, räjähti ankarasti sähähtäen ja paukahtaen ja\nhajosi höyrypilveksi. Aluksi en lainkaan käsittänyt, mitä oli\ntapahtunut. Mutta sitten muistin, että meteorit alituisesti pommittavat\nmaata, jopa siinä määrin, että siellä tuskin voisi asua, elleivät ne\naina hajoaisi höyryiksi ilmakehän uloimmissa kerroksissa. Siinä\nkorkeuslentäjän uusi vaara. Parikin tuollaista kiveä lensi vielä\nvonkuen ohitseni neljänkymmenentuhannen jalan rajoja lähetessäni.\nNiistä voisi koitua varsin vakava vaara maan ilmakehän ulkolaidoilla\noleskeltaessa.\n\n\"Kun korkeusmittarini neula osoitti neljääkymmentäyhtätuhatta\nkahdeksaasataa, huomasin, etten enää pääsisi ylemmäksi. Olisin tosin\nruumiillisesti voinut kestää jännityksen, mutta lentokoneeni\nmahdollisuudet loppuivat tähän. Ohentuneesta ilmasta ei enää ollut\nlujaa tukea siiville, ja pieninkin liike aiheutti viipahtelua, eikä\nkone muutenkaan enää yhtä herkästi totellut säätäjiään. Jos se olisi\nollut parhaassa kunnossaan, olisin ehkä voinut nousta tuhat jalkaa\nylemmäksi, mutta nyt se kompasteli vähän väliä, ja kymmenestä lieriöstä\noli kaksi lakannut toimimasta. Ellen vielä ollut ehtinyt vyöhykkeeseen,\njota halusin tutkia, niin en saisi sitä nähdä tällä matkalla. Mutta\nenköhän jo ollutkin perillä? Kierrellen kuin jättiläishaukka\nneljänkymmenentuhannen jalan korkeudessa annoin koneeni liidellä\nvapaasti ilman ohjausta ja ryhdyin tarkasti tutkimaan ympäristöni\nMannheim-kiikarillani. Taivas oli aivan kirkas. Ei näkynyt merkkiäkään\nvaaroista, joita olin kuvitellut sieltä löytäväni.\n\n\"Mainitsin, että liikkeeni tapahtui ympyrän muotoisissa kehissä. Äkkiä\njuolahti mieleeni, että olisi viisasta laajentaa niiden piiriä ja siten\ntutustua uusiin ilmakehiin. Ryhtyyhän metsästäjäkin, joka saapuu\nviidakkoon, heti sitä tutkimaan toivoen löytävänsä etsimäänsä riistaa.\nOlin laskenut avaruuden 'viidakon' sijaitsevan jossakin Wiltshiren\nyläpuolella, toisin sanoen etelään tai länteen siitä, missä nyt olin.\nMääritin asemani auringon mukaan, sillä kompassista ei ollut apua eikä\nmaasta näkynyt jälkeäkään -- ei näkynyt mitään, lukuunottamatta\nhopeapilvien avaraa lakeutta. Koetin kuitenkin selviytyä parhaan kykyni\nmukaan ja ohjailin kulkua maltillisesti ja harkiten. Laskin, että\nöljyvarastoni tuskin riittäisi enää tuntia kauempaa, mutta senhän\nvoisinkin käyttää viimeiseen pisaraan, sillä yksi ainoa suurenmoinen\nkierukka toimittaisi minut takaisin maanpinnalle minä hetkenä hyvänsä.\n\n\"Mutta äkkiä havaitsin jotakin uutta. Ilma edessäni oli kadottanut\nkristallinkirkkautensa. Se oli täynnä pitkiä, epäselviä juomuja, jotka\nnäyttivät muodostuneen jostakin omituisesta hienoa tupakansavua\nmuistuttavasta aineesta. Kierrellen ja kaarrellen se leijui ilmassa,\nmuuttaen hitaasti suuntaansa auringon valossa. Kun yksitasoni viiletti\nsen halki, tunsin huulillani lievän öljynmaun, ja koneen puuosissa\nnäkyi rasvaista vaahtoa. Ilmassa tuntui olevan jotakin äärettömän\nhienoa elimellistä ainetta. Mitään elonmerkkejä en siinä huomannut. Se\noli hajanaista ja sienimäistä ja ulottui monen tynnyrinalan suuruiselle\nalueelle hälveten vihdoin olemattomiin. Ei, elävää se ei ollut. Mutta\noliko se ehkä jonkin eläimen jäännöksistä muodostunutta? Ennen kaikkea,\nkäyttikö sitä ehkä jokin eläin ravinnokseen, jokin kummituseläin, niin\nkuin valtameren pinnalla kelluvat rasva-aineet ovat mahtavan valaan\nravintoa? Tätä ajatusta pohtiessani katsahdin ylöspäin, ja silloin näin\nihmeellisimmän näyn, mitä ihminen milloinkaan on nähnyt. Kykenenkö sitä\nkuvaamaan sellaisena kuin sen itse näin viime torstaina?\n\n\"Kuvitelkaa meduusaa, joita tavataan merissämme kesäisin,\nkellonmuotoista ja kooltaan jättiläismäistä -- mikäli minä kykenin\narvioimaan, se oli paljon suurempi P. Paavalin katedraalia. Väriltään\nse oli helakan vaaleanpunerva ja täynnä hienoja vihertäviä suonia,\nmutta koko olemukseltaan niin ohut, että siitä tummansinistä taivasta\nvasten näkyi vain ilmavat ääriviivat. Siinä huomasi selvän ja\nsäännöllisen tykinnän, ja siitä ulkoni kaksi pitkää, riippuvaa\ntuntosarvea, jotka hitaasti heiluivat edestakaisin. Hiljaa ja arvokkaan\näänettömästi tuo upea ilmiö liukui juhlallisena tietänsä pääni päällä,\nkevyenä ja hauraana kuin saippuakupla.\n\n\"Olin puolittain kääntänyt koneeni voidakseni katsella tuota kaunista\nolentoa sen poistuessa, kun äkkiä huomasin, että ympärilleni oli\nilmestynyt kokonainen parvi samanlaisia, kaiken kokoisia, vaikkakaan\nmikään niistä ei ollut niin suuri kuin ensiksi näkemäni. Jotkin olivat\nhyvin pieniä, mutta useimmat tavallisen ilmapallon kokoisia ja niiden\nyläosa samaan tapaan kupera. Niiden muoto ja värit olivat niin hienot,\nettä mielessäni vertasin niitä kaikkein hienoimpaan venetsialaiseen\nlasiin. Vallitsevina väreinä olivat vienot ruusunpunaisen ja vihreän\nvivahdukset, mutta auringonvalon tunkeutuessa noiden herkullisen\nhienojen muotojen läpi silmiini kimalsivat kaikki sateenkaaren värit.\nHuutamia satoja tuollaisia olentoja leijaili ohitseni, satumaisen outo\nparvi avaruuden tuntemattomia retkeilijöitä -- olentoja, jotka\nmuodoltaan ja aineosiltaan olivat niin mukautuneet puhtaisiin\nilmakerroksiin, ettei maan aistimuspiirissä olisi voinut kuvitella\nmitään niin ilmavan hienoa.\n\n\"Mutta äkkiä kiintyi huomioni uuteen ilmiöön -- ilmakäärmeisiin. Ne\nolivat pitkiä, kapeita, oudon näköisiä höyrymäisiä kiemuroita. Ne\nmatelivat hyvin nopeasti ja liitelivät sellaista vauhtia, että silmä\ntuskin voi niitä seurata. Muutamat noista aavemaisista olennoista\nolivat kahden-, kolmenkymmenen jalan pituisia, mutta niiden paksuutta\noli vaikea määritellä, sillä ääriviivat olivat niin epämääräisiä, että\nne saattoi erottaa vain hauraana häämötyksenä. Ilmakäärmeet olivat\nvaalean harmaita tai savunvärisiä, ja niiden sisältä kuulsi muutamia\ntummempia juovia, jotka näyttivät muodostavan selväpiirteisen\nelimistön. Eräs ilmakäärmeistä liukui aivan kasvojeni ohitse, ikään\nkuin jokin kylmä ja tahmea olisi minua koskettanut, mutta samalla se\ntuntui niin aineettomalta, etten näihin käärmeisiin voinut liittää\nruumiillisen vaaran mielikuvaa enempää kuin äskeisiin kellonmuotoisiin\nolentoihinkaan. Niiden ruumis ei ollut kiinteämpää kuin vaahto, joka\npärskähtää ilmaan aallon harjalta.\n\n\"Mutta eteeni ilmestyikin paljon kauhistavampi näky. Korkeudesta\nleijaili minua kohti sinipunervaan vivahtavaa purppurahöyryä, joka\naluksi näytti pieneltä, mutta joka lähetessään kasvoi nopeasti, kunnes\nnäytti usean neliöjalan laajuiselta. Vaikka se olikin jotakin\nläpinäkyvää, hyytelömäistä ainetta, niin sen ääriviivat olivat\nkuitenkin selvemmät ja kokoomus yleensä paljon kiinteämpi kuin siihen\nsaakka näkemieni olentojen. Siinäkin näkyi useita elimellisen rakenteen\nmerkkejä, joista huomattavimpia olivat pari suurta, tummaa, pyöreätä\nlevyä, jotka päättelin eläimen silmiksi; niiden välistä ulkoni jokin\nvalkea, kiinteä ja jyrkästi koukistunut osa, joka näytti\nsaaliinhimoiselta kuin korppikotkan nokka.\n\n\"Kokonaisuudessaan hirviö oli kamalan ja peloittavan näköinen, ja sen\nväri vaihtui alinomaa, vaaleimmasta sinipunervasta tummimmaksi,\nräikeimmäksi purppuranpunaiseksi -- niin tummaksi, että olento\nleijaillessaan yksitasoni ja auringon välillä varjosti konettani. Sen\nsuunnattoman ruumiin kuperasta yläosasta ulkoni kolme suurta\nkasvannaista, joita parhaiten voin verrata jättiläismäisiin kupliin.\nNiitä katsellessani tulin varmaksi siitä, että ne olivat täynnä jotakin\nerikoisen kevyttä kaasua, joka kannatti tuota muodotonta, puolikiinteää\nainesjoukkoa ohentuneessa ilmassa. Peto liikkui nopeasti ja pysytteli\nyksitasoni kohdalla, kauhistuttavana saattajanani, ainakin\nkahdenkymmenen peninkulman matkan; se liiteli yläpuolellani kuin\npetolintu, joka valmistautuu iskemään uhriinsa. Liikkuessaan -- niin\nnopeasti, että sitä oli vaikea käsittää -- se työnsi ruumiistaan\npitkän, tahmean kielekkeen, joka vuorostaan näytti vetävän perässään\ntuota kiemuraista ruumista. Niin joustavan pehmeä oli ruumis, ettei se\nkoskaan pysynyt kahta minuuttia samanmuotoisena, ja kuitenkin se joka\nkerran muuttuessaan tuli entistään kauheammaksi ja inhoittavammaksi.\n\n\"Tiesin, että vaara oli lähellä. Sen ilmaisi minulle tuon inhoittavan\nruumiin jokainen purppuravivahdus. Haljakkaat, ulkonevat silmät olivat\nalituisesti minuun suunnatut -- ja niiden katseesta paistoi kylmä,\narmoton viha. Käänsin yksitasoni nokan alaspäin päästäkseni pois pedon\nlähettyviltä, mutta samassa tuosta vetelästä rakkula-aineesta työntyi\nnuolennopeasti kieleke, joka kiertyi koneeni etuosan ympärille kevyesti\nja kiinteästi kuin piiskansiima. Sen koskettaessa kuumaa konetta kuului\nsilmänräpäyksen ajan kimakkaa vihellystä; sitten se heilahti takaisin\nilmaan suunnattoman ruumiin vetäytyessä kokoon kuin ankarasta tuskasta.\nTurvauduin nyt _vol pique_-lentoon. Silloin kieleke syöksyi uudelleen\nlentokonettani kohti, mutta potkuri katkaisi sen yhtä vaivattomasti\nkuin se olisi leikannut poikki sikarinsavukierteen. Takaapäin\npaiskautui vyötäisilleni pitkä, liukkaan tahmea käärmemäinen kiemura\nvetäen minut melkein ulos suojuksesta. Revin ja raastoin sitä, sormeni\npainuivat sen liukkaaseen, limaiseen pintaan, ja hetkeksi pääsin irti\nmutta samassa jo iskeytyi toinen kiemura saappaani ympäri ja sysäsi\nminut selälleni.\n\n\"Kaatuessani laukaisin molemmat pyssynpiippuni, vaikka se olikin miltei\nkuin elefantin ahdistamista hernepyssyllä. Miten voisikaan mikään\ninhimillinen ase vahingoittaa mokomaa jättiläismöhkälettä! Mutta olin\ntähdännyt tarkemmin kuin aavistinkaan, sillä haulit osuivat eläimen\nselässä olevaan suureen rakkoon, joka halkesi mahtavasti jymähtäen.\nIlmeisesti olin arvannut oikein: nuo suuret, kirkkaat rakot olivat\ntäynnä jotakin kantokaasua. Pilvimäinen, suuri ruumis syöksyi nurin\nniskoin; peto vääntelehti epätoivoisesti tasapainoon päästäkseen\nhakaten ja aukoillen valkeaa nokkaansa vimmatusti. Mutta minä olin jo\nlähtenyt kiitämään ilmojen halki niin jyrkästi alaspäin kuin suinkin\nuskalsin, kone täydessä käynnissä, ja potkuri ja painovoima antoivat\nminulle meteorin vauhdin. Kaukana takanani näin tumman purppuratäplän,\njoka nopeasti pienentyi ja vihdoin katosi avaruuden sineen. Olin\nonnellisesti selviytynyt yläilmojen 'viidakosta'.\n\n\"Vältettyäni vaaran turvauduin kuristusventtiiliin, sillä milloinkaan\nei lentokone vahingoitu niin helposti kuin täyttä vauhtia korkeuksista\nlaskeutuessaan. Se oli ihana kierukkalento kahdeksan mailin korkeudesta\n-- ensiksi pilvipenkereen hopeapinnalle, sitten sen alla olevaan\nmyrskypilveen ja lopuksi rankkasateessa maanpinnalle. Pilvestä\npäästyäni näin alapuolellani Bristolin kanaalin, mutta kun säiliössäni\nvielä oli jäljellä hiukan polttoainetta, lensin kaksikymmentä mailia\nsisämaahan, ennen kuin laskeuduin kentälle, joka sijaitsee mailin\npäässä Ashcomben kylästä. Siellä sain eräästä ohiajavasta autosta kolme\npulloa bensiiniä, ja samana iltana, kymmenen minuuttia yli kuuden,\nlaskeuduin kaikessa rauhassa kotiniitylle Devizesiin tehtyäni matkan,\njollaista ei kukaan ennen minua voi kertoa tehneensä. Olen nähnyt\nyläilmojen ihanuudet ja kauhut -- eikä ainoakaan ihminen ole katsellut\nmitään ihanampaa eikä samalla mitään kauheampaa.\n\n\"Ja nyt olen päättänyt vielä kerran tehdä saman matkan, ennen kuin\nkerron saavutukseni maailmalle. Teen sen siksi, että haluan saada\ntodistuksia asiasta, ennen kuin kerron tarinan lähimmäisilleni. On\nselvää, että toiset pian seuraavat esimerkkiäni ja vahvistavat sanani\ntodeksi, mutta minusta on mieluisinta, että minua uskotaan alusta\nalkaen. Ei ole varmaankaan vaikeata pyydystää noita kauniita,\nsateenkaarenhohtavia ilmakuplia. Hiljaa ne liukuvat tietänsä, ja nopea\nyksitaso voisi katkaista niiden verkkaisen kulun. On hyvin\ntodennäköistä, että ne raskaammissa ilmakerroksissa hajaantuvat ja minä\nsaan tuoduksi maanpinnalle vain hiukan kidemäistä hyytelöä. Mutta\nlöydänhän toki sentään jotakin, mikä voi vahvistaa kertomukseni\ntodeksi. Lähden matkalleni, vaikka se onkin uskallettua. Noita\npurppuranhohtoisia hirviöitä on tuskin kovinkaan runsaasti. Luultavasti\nen kohtaa niitä lainkaan. Ja jos kohtaan, sukellan heti maanpinnalle.\nPahimmassa tapauksessa käytän haulikkoani, ja kun jo tiedän...\"\n\nValitettavasti puuttui käsikirjoituksesta sivu tällä kohdalla.\nSeuraavalle sivulle on kirjoitettu suurin, epätasaisin kirjaimin:\n\n\"Neljäkymmentäkolmetuhatta jalkaa. En koskaan enää saa nähdä maata.\nJumala minua auttakoon! On hirveätä kuolla tällä tavoin.\"\n\nTässä Joyce-Armstrongin kertomus kokonaisuudessaan! Hänestä itsestään\nei kukaan ole nähnyt jälkeäkään. Murskaantuneen yksitason pirstaleet\nlöydettiin mr Budd-Lushingtonin metsästysmaalta, Kentin ja Sussexin\nväliseltä rajalta, muutaman mailin päästä siitä paikasta, missä\nmuistikirja oli ollut. Jos tuon onnettoman lentäjän laskelmat pitivät\npaikkansa ja hänen \"viidakkonsa\" oli ainoastaan lounais-Englannin\nyläpuolella, niin hän lienee paennut sieltä niin nopeasti kuin kone\nsaattoi kulkea. Mutta nuo kauheat olennot lienevät saavuttaneet hänet\nja tuhonneet koneen juuri surullisten jäännösten löytöpaikan\nyläpuolella olevan ulomman ilmakehän kohdalla. Jos tahtoo säilyttää\njärkensä, on parasta olla ajattelematta yksitasoa, joka syöksyy\nalaspäin vältellen samalla nimettömiä kauhuja, jotka pysyttelevät sen\nalapuolella ja estävät sitä pääsemästä maahan ja vihdoin syöksyvät\nuhrinsa kimppuun. Tiedän kyllä monen vieläkin hymyilevän ivallisesti\ntässä esittämilleni tosiseikoille, mutta heidänkin on tunnustettava,\nettä Joyce-Armstrong on kadonnut, ja minä huomautan heille hänen omista\nsanoistaan: \"Tästä muistikirjastani ehkä käy selville, mitä olen\nkoettanut tehdä, ja tästä myös selviää, mikä vei henkeni. Mutta\njyrkästi pyydän päästä kaikesta onnettomuustapauksiin ja\nsalaperäisyyksiin viittaavasta tyhjästä lorusta.\"\n\n\n\n\nKUOLLUT KERTOO KUOLEMASTAAN\n\n\nHän oli meedio, ja hän keskusteli kirjeellisesti maailman kanssa. Tässä\nhänen kirjeensä sisältö:\n\nMonta tuon illan tapahtumaa muistan aivan selvästi, mutta toiset sitä\nvastoin väikkyivät mielessäni sekavina unina. Sen vuoksi on varsin\nvaikea kertoa sitä kokonaisuudessaan. Minulla ei enää ole vähintäkään\naavistusta, miksi olin matkustanut Lontooseen ja miksi palasin sieltä\nniin myöhään. Sekoitan tuon matkan muihin Lontoossa-käynteihini. Mutta\naina siitä hetkestä saakka, jolloin astuin junasta pienelle\nmaalaisasemalle, on kaikki hyvin selvänä muistissani. Ajatuksissani\nvoin elää mainitun ajan uudelleen pienimpiä yksityisseikkoja myöten.\n\nMuistan niin hyvin, kuinka kuljin pitkin asemasiltaa katsellen sen\nperällä olevaa valaistua kelloa, josta näin ajan kuluneen niin, että\nkello jo oli puoli kaksitoista. Muistan niin ikään miettineeni,\nolisinko kotona ennen puoltayötä. Ja lisäksi muistan suuren auton, joka\nodotti minua aseman edessä ja jonka kirkkaat messinkiosat hohtivat\nlyhtyjen valossa. Se oli uusi, kolmekymmenkaksihevosvoimainen Roburini,\njonka olin hankkinut samana päivänä. Muistan myöskin kysyneeni\nohjaajaltani Perkinsiltä, miten kone oli käynyt, ja hän vastasi sen\nkäyneen mainiosti.\n\n-- Tekee mieleni koetella sitä, sanoin istuutuen ohjaajan paikalle.\n\n-- Vaihdelaite on hiukan erilainen, hän sanoi. -- Ehkä on parasta, sir,\nettä minä ajan.\n\n-- Ei, minä tahdon koetella sitä, lausuin.\n\nJa niin lähdimme viisimailiselle kotimatkallemme.\n\nEntisessä autossani oli ollut vanhanaikainen, yksinkertainen vaihde,\nmutta tässä sen sijaan oli uudenaikainen, liukuva vaihde. Siihen ei\nollut vaikea perehtyä, ja pian luulin jo tuntevani sen. Oli tietysti\nvarsin mieletöntä ruveta pimeässä kokeilemaan uutta autoa, mutta\nmenetelläänhän usein mielettömästi ilman että siitä seuraa\nasianmukaista rangaistusta. Suoriuduin mainiosti Claystale Hilliin\nsaakka. Se on Englannin pahimpia mäkiä, puolentoista mailin pituinen;\nsiinä on kolme jyrkkää käännettä, ja nousu on paikoitellen huikea. Mäen\nalla ovat miltei suoraan vastassa puistoni portit Lontooseen vievän\nvaltamaantien varrella.\n\nOlimme juuri nousseet jyrkimmän mäen, kun vastoinkäymiset alkoivat.\nOlin ajanut mahdollisimman nopeasti ja nyt päätin antaa auton liukua\nalamäkeä omalla painollaan, mutta ohjauspyörää oli vaikeata käsitellä,\nja minun oli kytketettävä kone uudelleen. Lensimme hirveää vauhtia, ja\nsen vuoksi koetin jarruja, mutta kumpikaan ei pitänyt. Jalkajarrun\nmyötääminen ei minua vielä suuresti huolettanut, mutta kun turhaan\nvedin käsijarrua kaikilla voimillani ja vipu oli vedetty mahdollisimman\npitkälle, alkoi kylmä hiki jo kohota iholleni. Syöksyimme nyt hurjasti\nmäkeä alas. Lyhdyt valaisivat mainiosti, ja minun onnistui hallita auto\nensimmäisessä käänteessä. Toisestakin selviydyimme, vaikka vain töin\ntuskin vältimmekin ojan. Sitten oli maili suoraa tietä, sen jälkeen\nviimeinen käänne ja sitten puiston portit. Jos pääsisin puikahtamaan\nraosta, olisi kaikki hyvin, sillä päärakennukselle noustaessa vauhti\nkyllä hiljentyisi.\n\nPerkins käyttäytyi erittäin kiitettävästi. Toivon, että tämä seikka\ntulisi tunnetuksi. Hän oli aivan rauhallinen ja hyvin tarkkaavainen.\nAlun pitäen olin päättänyt ajaa ylös tien penkereelle, ja hän arvasi\naikeeni.\n\n-- Älkää tehkö niin, hän sanoi, -- kun vauhti on tällainen, niin auto\nkaatuu, ja me jäämme sen alle.\n\nTietenkin hän oli oikeassa. Hän kävi käsiksi virrankatkaisijaan ja\npysäytti koneen. Auto kulki omalla vauhdillaan, mutta meno oli edelleen\nhirvittävä. Hän laski kätensä ohjauspyörälle.\n\n-- Minä hoidan auton, hän sanoi, -- jos tahdotte hypätä pois ja\nmahdollisesti pelastua. Emme ikinä selviydy viimeisestä käänteestä. On\nparasta, sir, että hyppäätte.\n\n-- En, vastasin minä. -- Istun tässä loppuun asti. Hypätkää te, jos\ntahdotte.\n\n-- Jään seuraksenne, sir, hän vastasi.\n\nJos olisimme istuneet vanhassa autossamme, olisin pannut koneen ajamaan\ntaaksepäin ja odotellut tuloksia. Silloin olisivat joko hammaspyörät\nmurtuneet tai jotakin muuta särkynyt, mutta meillä olisi kuitenkin\nollut jonkinlainen mahdollisuus... Nyt sen sijaan olin avuton. Perkins\nyritti kiivetä vaunusta, mutta se oli vauhdin vuoksi mahdotonta.\nPyörissä surisi kuin hurjin pyörremyrsky, ja voimakas auto ryskyi ja\njymisi. Mutta lyhdyt paloivat, niin että aivan hyvin näki ohjata.\nMuistan ajatelleeni, miten hirveältä ja samalla komealta näyttäisimme\nvastaantulijan silmissä. Tie oli kapea, ja jos joku sattuisi tulemaan\nvastaamme, niin vaunumme murskaisi hänet kuin valtava, kullanhohtoa\nleimuava kuolema.\n\nSivuutimme käänteen toinen pyörä kolme jalkaa penkereen puolella. Olin\nvarma, että kaatuisimme, mutta miten ollakaan auto pääsi hetken\nheiluttuaan tasapainoon ja jatkoi matkaansa. Se oli kolmas ja viimeinen\nkäänne. Nyt olivat puistonportit enää jäljellä. Ne olivat edessämme,\nonneksi eivät kuitenkaan aivan suoraan edessä, vaan suunnilleen\nkaksikymmentä kyynärää vasemmalla, valtatien varressa, jolle juuri\nolimme tulossa. Käännöksen olisi pitänyt onnistua, mutta luultavasti\nohjausruuvikierre oli irtaantunut penkerettä vasten ajaessamme.\nOhjauspyörä ei liikkunut vapaasti. Syöksyimme sivutieltä\nvaltamaantielle. Näin vasemmalla avoimet portit ja väänsin ohjauspyörää\nkaikin voimin. Heittäydyimme Perkinsin kanssa vaunusta, ja samassa\nauton oikea etupyörä törmäsi viidenkymmenen mailin vauhdilla oman\npuistoni portin oikean puoleiseen pylvääseen. Tunsin lentäneeni\nilmassa, ja sitten -- ja sitten --!\n\nTullessani jälleen tajuihini makasin sananjalkojen keskellä tammien\nalla, lähellä porttituvan puolelta rakennukselle nousevaa tietä\nVieressäni seisoi joku mies, ja luulin häntä ensin Perkinsiksi, mutta\ntarkemmin katsottuani huomasin, että siinä oli Stanley, ystäväni, johon\nmuutamia vuosia aikaisemmin yliopistossa olin tutustunut ja johon olin\nsydämestäni kiintynyt. Mielestäni Stanleyn olemuksessa oli aina ollut\njotakin erikoisen miellyttävää, ja olin ylpeä ajatellessani, että olin\ntehnyt häneen yhtä hyvän vaikutuksen. Tuona hetkenä tosin hämmästyin\nhänet nähdessäni, mutta olin kuin unessa, päätäni huimasi ja se tuntui\nsekavalta, niin että suhtauduin kaikkeen välinpitämättömästi ja\narvostelematta.\n\n-- Sepä vasta rysähdys! sanoin. -- Suuri Jumala, se oli hirveää!\n\nHän nyökäytti päätään, ja vaikka olikin hyvin pimeä, saatoin nähdä\nhänen hymyilevän tuota lempeää, miettiväistä hymyään, joka minusta oli\nhänelle niin ominaista.\n\nEn kyennyt lainkaan liikahtamaan. Enkä halunnut sitä koettaakaan. Mutta\naistini olivat harvinaisella tavalla hereillä. Näin auton, joka oli\nosittain murskaantunut ja jonka ympärillä liikkui lyhdynvaloja. Näin\npienen ihmisryhmän ja kuulin heidän kuiskaavat äänensä. Siinä oli\nportinvahti vaimoineen sekä pari muuta. He eivät ollenkaan välittäneet\nminusta, vaan puuhailivat yksinomaan auton ympärillä. Mutta äkkiä\nkuulin tuskan parahduksen.\n\n-- Hän on jäänyt puristukseen. Nostakaa häntä varovaisesti! huudahti\njoku.\n\n-- Vain jalkani, sanoi toinen, ja minä tunsin Perkinsin äänen. -- Missä\nherra on?\n\n-- Täällä, vastasin, mutta he eivät näyttäneet minua kuulevan. Kaikki\nhe kumartuivat jonkin esineen yli, joka oli auton edessä maassa.\n\nStanley laski kätensä olkapäälleni, ja hänen kosketuksensa tuntui\nkuvaamattoman suloiselta. Tunsin oloni kaikesta huolimatta kevyeksi ja\nonnelliseksi.\n\n-- Et tunne mitään kipua, arvaan? hän sanoi.\n\n-- En mitään, vastasin.\n\n-- Niin, ei sitä koskaan tunne, hän sanoi.\n\nJa silloin valahti ylitseni ikään kuin hämmästyksen aalto. Stanley!\nStanleyhan oli kuollut kuumetautiin buurisodan aikana Bloemfonteinissa!\n\n-- Stanley! minä huudahdin, ja sanat tuntuivat tukehduttavan minua. --\nStanley, sinä olet kuollut.\n\nHän katsoi minuun, kasvoillaan tuo sama lempeä, miettiväinen hymy.\n\n-- Niin sinäkin, hän vastasi.\n\n\n\n\nLORDI BARRYMOREN TAPPIO\n\n\nHarvat ovat kuvailleet sen ajan ylhäisön seuraelämää mainitsematta\npitkällistä ja kiivasta taistelua, jota kaksi kuuluisaa \"leijonaa\" sir\nCharles Tregellis ja lordi Barrymore kävivät muotimaailman herruudesta.\nMainitaan myöskin, että pääri väistyi ja hänen alempiarvoinen\nkilpaveljensä päätti voittajana maineikkaan uransa.\n\nOli aamu tuon kuuluisan taistelun aikoina, ja sir Charles Tregellis oli\nmonimutkaisissa pukeutumispuuhissaan kamaripalvelija Ambrosen auttaessa\nhäntä saavuttamaan sen ulkonaisen loisteliaisuuden, jonka avulla hän\noli saavuttanut koko kaupungin hienoimmin puetun miehen maineen. Äkkiä\nsir Charles pysähtyi kesken _coup de ventiä_ ja kaulaliinan\nsolmiamista; hänen pyöreillä, raikkaan kauniilla kasvoillaan kuvastui\nhämmästyksen sekaista närkästystä, hän heristi korviaan ja kuunteli.\nJermyn Streetin hillityn melun keskeltä kalskahtivat räikeinä\nportinkolkuttimen iskut, katkeilevassa tahdissa yhä toistuen.\n\n-- Minusta alkaa tuntua siltä, että tuo meteli kohdistuu meidän\nporttiimme, virkahti sir Charles kuten ainakin henkilö, joka ajattelee\nääneen. -- Viiden minuutin ajan on se vähän väliä toistunut. Mutta\nonhan Perkinsillä ohjeet, joiden mukaan hänen tulee toimia.\n\nHerransa viittausta totellen Ambrose meni parvekkeelle ja kurkotti\nvarovaisesti päätään yli kaiteen. Kadulta kuului pitkäveteinen mutta\nkirkas ääni.\n\n-- Kuulkaahan mies, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos\ntahtoisitte olla hyvä ja avata portin, ääni sanoi.\n\n-- Kuka siellä on? Mitä se on? kysyi vihaisesti sir Charles, jonka\nkyynärpää yhä viittasi kattoa kohti.\n\nAmbrose palasi, ja hänen tummilla kasvoillaan oli niin hämmästynyt ilme\nkuin kamaripalvelijalle suinkin oli soveliasta.\n\n-- Siellä on joku nuori herrasmies, sir Charles.\n\n-- Nuori herrasmies? Lontoossa ei ole ainoatakaan herrasmiestä, joka ei\ntietäisi, etten ole tavattavana ennen kello kahtatoista. Tunnetko hänet\nulkonäöltä? Oletko nähnyt hänet ennen?\n\n-- En ole nähnyt häntä ennen, mutta hän on hyvin samannäköinen kuin\nmuuan herra, jonka nimen voisin mainita.\n\n-- Jonkun näköinen? Kenen näköinen?\n\n-- Unohtamatta asemani edellyttämää kunnioitusta, sir Charles, olisin\nensi näkemältä voinut luulla näkeväni teidät itsenne. Hän on\npienikasvuisempi ja aivan nuori -- mutta ääni, kasvonpiirteet, ryhti --\n\n-- Siinä tapauksessa hän on varmaan nuori Vereker, veljenpoikani, se\nhirtehinen, mutisi sir Charles jatkaen pukeutumistaan. -- Olen kuullut\nsanottavan, että hän jonkin verran muistuttaa minua. Hän kirjoitti\nOxfordista aikovansa tulla tänne, ja minä vastasin, etten ota häntä\nvastaan. Siitä huolimatta hän näyttää pysyneen päätöksessään. Hän\ntarvinnee hieman läksytystä. Soita Perkinsiä, Ambrose!\n\nSuurikasvuinen lakeija saapui kasvoillaan loukatun arvokkuuden ilme.\n\n-- En halua kuulla tuollaista melua portilta, Perkins.\n\n-- Anteeksi, sir, mutta nuori herra ei tahdo lähteä.\n\n-- Eikö tahdo? Teidän velvollisuutenne on pitää huolta siitä, että hän\npoistuu. Onhan teillä ohjeet, miten toimia! Ettekö sanonut hänelle,\nettä en ole tavattavana ennen kello kahtatoista?\n\n-- Sanoin kyllä, sir, ja kun hän näytti siitä huolimatta tahtovan\ntunkeutua portista, löin sen kiinni.\n\n-- Aivan oikein, Perkins.\n\n-- Mutta nyt hän pitää sellaista melua, että kaikki ihmiset juoksevat\nikkunoihin. Kadulle on kokoontunut oikein väkijoukko, sir.\n\nAlhaalla jyskytti portinkolkutin yhä voimakkaammin katselijain naurun\nja mieltymyshuutojen rohkaisemana. Sir Charles lensi suuttumuksesta\ntulipunaiseksi. Tuollaiselle nenäkkyydelle täytyi jo panna sulku.\n\n-- Nurkassa on ruokokeppini, hän sanoi. -- Ottakaa se mukaanne,\nPerkins. Annan teille luvan käyttää sitä. Pari sivallusta palauttanee\nnuoren lurjuksen järkiinsä.\n\nHymyillen jättiläinen katosi.\n\nPortti kuului aukevan, ja kolkutus lakkasi. Vähän myöhemmin kuului\nkauheaa kiljumista ja sellaista melua, joka syntyy, kun mattoja\ntomuutetaan. Sir Charles kuunteli hymyillen, mutta asteittain hymy\nkatosi hänen hyväntahtoisilta kasvoiltaan.\n\n-- Hän ei saa mennä liian pitkälle, hän mutisi. -- En tahdo aiheuttaa\npojalle todellista vahinkoa, olkoon hän ansainnut mitä hyvänsä. Juokse\nparvekkeelle, Ambrose, ja käske hänen lopettaa. Saa jo riittää!\n\nMutta ennen kuin kamaripalvelija oli ehtinyt liikahtaakaan, kuului\nportailta kevyitä askelia, ja oviaukon kehystämänä näkyi viimeisen\nmuodin mukaan pukeutunut kaunis nuori mies. Hänen asentonsa,\nkasvonpiirteensä, varsinkin suurien sinisten silmien omituinen,\nvilkkaan vallaton ilme todisti hänen olevan kuuluisaa Tregellis-sukua.\nAivan samannäköinen oli sir Charles ollut kaksikymmentä vuotta\naikaisemmin, jolloin hän, oleskeltuaan Lontoossa vain lyhyen\nhuvikauden, sukkelana ja rohkeana oli vallannut itselleen aseman, josta\nitse Brummelkin sittemmin oli turhaan koettanut häntä syrjäyttää. Nuori\nmies kohtasi setänsä vihaisen katseen harmittoman hilpeästi; ojentaen\nhänen nähtäväkseen poikkilyödyn kepin hän sanoi:\n\n-- Pelkään, että palvelijaanne kurittaessani valitettavasti vahingoitin\nesinettä joka luultavasti on teidän. Olen hyvin pahoillani.\n\nSir Charles tuijotti tuikein silmin hävyttömään ilmestykseen. Toinen\nvastasi hänen katseeseensa jäljittelemällä hullunkurisesti hänen\nkäytöstään. Kuten Ambrose parvekkeelta aivan oikein oli pannut\nmerkille, molemmat herrat olivat hyvin toistensa näköiset, paitsi että\nnuorempi oli pienempi, sirorakenteisempi ja joustavaliikkeisempi.\n\n-- Olet varmaankin veljenpoikani Vereker Tregellis?\n\n-- Palveluksenne, sir.\n\n-- Olen kuullut Oxfordista epäedullisia huhuja sinusta.\n\n-- Niin, ne lienevät tosiaankin epäedullisia, sir.\n\n-- Eivät voisi pahempia olla.\n\n-- Niin minulle on sanottu.\n\n-- Miksi olet tullut tänne?\n\n-- Saadakseni nähdä kuuluisan setäni.\n\n-- Ja siitä syystä rupesit mellakoimaan hänen kadullaan, tunkeuduit\nväkisin hänen portistaan ja löit hänen palvelijaansa.\n\n-- Niin, sir.\n\n-- Oletko saanut kirjeeni?\n\n-- Olen, sir'.\n\n-- Näit siitä, etten ota sinua vastaan?\n\n-- Kyllä, sir.\n\n-- En muista nähneeni milloinkaan mokomaa nenäkkyyttä.\n\nNuori mies hymyili hykerrellen käsiään varsin tyytyväisenä.\n\n-- On olemassa eräänlaista nenäkkyyttä, joka jotenkin on\nanteeksiannettavaa siksi, että se on sukkelaa, sanoi sir Charles\nankarasti, -- mutta on myös nenäkkyyttä, jota voidaan pitää vain\ntomppelimaisena julkeutena. Kun vanhenet ja viisastut, opit erottamaan\ntoisistaan nenäkkyyden eri lajit.\n\n-- Olette aivan oikeassa, sir, yhtyi nuori mies innokkaasti. --\nNenäkkyyden vienoimmat vivahdukset ovat niin hienon hienoja, että\nainoastaan kokemus ja seurustelu tunnetun ammattitaiturin kanssa -- hän\nkumarsi sedälleen -- voi kehittää kyvyn täydelliseksi.\n\nSir Charles oli aina hieman kärttyinen aamusuklaan jälkeisen tunnin\naikana. Hän suvaitsi ilmaista kärttyisyytensä.\n\n-- En voi onnitella veljeäni tuollaisen pojan johdosta, hän ilmoitti. --\nOlin toivonut sukuamme edustettavan sen entisyyttä paremmin vastaavalla\ntavalla.\n\n-- Onhan mahdollisuus, sir, että pitemmän tuttavuuden jälkeen --\n\n-- Mahdollisuus on niin vähäinen, ettei se oikeuta ryhtymään niin\nväsyttävään kokeiluun. Minun täytyy pyytää sinua lähtemään vierailulta,\njolle sinun ei olisi pitänyt lainkaan saapua.\n\nNuori mies hymyili ystävällisesti, mutta ei millään tavoin ilmaissut\naikovansa lähteä, vaan sanoi ujostelemattoman luontevasti:\n\n-- Rohkenenko kysyä, sir, muistatteko Munroa, korkeakouluni rehtoria?\n\n-- En, todellakaan en muista.\n\n-- Onhan luonnollista, ettette ole halunnut pitää häntä muistinne\nrasituksena, mutta hän sitä vastoin muistaa teidät. Kun eilen\nkeskustelin hänen kanssaan, niin hän kunnioitti minua lausumalla, että\nhän minut nähdessään aina muistaa teidät; syynä siihen on, kuten hän\nsuvaitsi sanoa, luonteelleni ominainen kevytmielisyys ja itsepäisyys.\nKevytmielisyyteni olette nähtävästi jo havainnut, niin että minun nyt\ntarvitsee näyttää vain todistus itsepäisyydestäni.\n\nHän istuutui oven lähellä olevalle tuolille, asetti käsivartensa\nristiin ja hymyili sedälleen edelleen varsin hyväntahtoisesti.\n\n-- Vai niin, et siis halua lähteä? sir Charles kysyi ankarasti.\n\n-- En, sir, haluan jäädä.\n\n-- Ambrose, mene hankkimaan pari kantajaa!\n\n-- Siihen en kehoittaisi, sir. Heille saattaisi käydä huonosti.\n\n-- Sitten heitän sinut omin käsin ulos ovesta.\n\n-- Sen voitte aina tehdä, sir. Olette setäni, eikä minun sovi tehdä\nvastarintaa. Mutta ellette tahdo heittää minua alas portaita, niin ette\nnähdäkseni voi olla myöntymättä siihen, että kuuntelette minua puoli\ntuntia.\n\nSir Charles hymyili. Hän ei voinut muuta. Nuorukaisen esiintyminen toi\nelävästi hänen mieleensä hänen oman terhakan ja vaiheikkaan\nnuoruutensa. Ja häntä oli niin ikään lepyttänyt veljenpojan uhitteleva\nsuhtautuminen palvelusväkeen ja samalla hänelle itselleen osoitettu\nkuuliaisuus. Hän kääntyi peiliin ja antoi Ambroselle merkin jatkaa\ntyötänsä.\n\n-- Minun täytyy pyytää sinua odottamaan, kunnes pukeutumiseni on\npäättynyt, hän sanoi. -- Sitten saamme nähdä, minkä verran pystyt\nosoittamaan tungettelevaisuutesi oikeutetuksi.\n\nKun kamaripalvelija vihdoin oli jättänyt huoneen, sir Charles kohdisti\ntaas huomionsa veljenpoika hurjimukseen. Tämä oli tarkannut kuuluisan\nmuotileijonan pukeutumistoimituksen yksityisseikkoja hartaana kuin uusi\ntulokas, joka katselee veljeskuntansa salamenoja.\n\n-- No puhu nyt asiasi nopeasti, sanoi vanhempi herra, -- sillä voin\nvakuuttaa sinulle, että tärkeämmät asiat odottavat minua. Prinssi\nvartoo minua tällä hetkellä Carlton Housessa. Sano sanottavasi\nmahdollisimman lyhyesti. Mitä tahdot?\n\n-- Että annatte minulle tuhat puntaa.\n\n-- Todellakin? Eikö mitään muuta? -- Sir Charlesin sävy oli taas\nmuuttunut purevaksi.\n\n-- Kyllä, sir, lisäksi suosituskirjeen mr Brinsley Sheridanille, jonka\ntiedän olevan ystävänne.\n\n-- Ja miksi?\n\n-- Siksi, että minulle on kerrottu, että hänellä on määräämisvalta\nDrury-Lane teatterissa, ja minä haluan ruveta näyttelijäksi. Ystäväni\nväittävät, ettei minulta puutu sille alalle viittaavia lahjoja.\n\n-- Voin selvästi nähdä sinut ajatuksissani jonakuna Jaska Julkeana tai\nmissä osassa tahansa, missä röyhkeä hävyttömyys on pääasiana. Mitä\nvähemmän näyttelisit, sitä paremmin onnistuisit. Mutta sinun on\njärjetöntä kuvitella, että auttaisin sinua sellaiselle uralle. En voisi\nvastata siitä isällesi, jos hän sekaantuisi asiaan. Palaa takaisin\nOxfordiin ja jatka opintojasi.\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Ja saanenko kysyä, mikä on esteenä?\n\n-- Äsken jo varmaankin mainitsin, että keskustelin eilen rehtorin\nkanssa. Hän lopetti keskustelun huomauttamalla, etteivät yliopiston\nviranomaiset enää halunneet nähdä minua.\n\n-- Sinut siis erotettiin?\n\n-- Niin, sir.\n\n-- Ja sen hedelmän kypsyttämiseen on varmaankin tarvittu pitkä sarja\nkoirankujeita?\n\n-- Hiukan siihen suuntaan, sir, sen tunnustan.\n\nVastoin tahtoaan sir Charles alkoi suhtautua hieman leppeämmin\nkauniiseen nuoreen hurjimukseen. Tämän täydellinen vilpittömyys riisti\narvostelulta aseet, ja säyseämmin vanhempi herra jatkoi keskustelua.\n\n-- Mihin tarvitset niin suuren summan rahaa? hän kysyi.\n\n-- Tahdon maksaa velkani, ennen kuin lähden yliopistosta, sir.\n\n-- Isäsi ei ole rikas.\n\n-- Ei, sir, ja siksi en voinutkaan kääntyä hänen puoleensa.\n\n-- Ja niin tulit minun luokseni, vaikka olenkin vieras.\n\n-- Ette suinkaan, sir, ette suinkaan. Olette setäni, ja jos saan sanoa,\nihanteeni ja esikuvani.\n\n-- Sinä imartelet minua, Vereker hyvä. Mutta erehdyt, jos luulet\nvoivasi imarrella minulta tuhat puntaa. En anna sinulle penniäkään.\n\n-- Jos on niin, ettette voi --\n\n-- En ole sanonut, etten voisi, mutta en tahdo.\n\n-- Jos kerran voitte, sir, niin kyllä te vielä tahdottekin.\n\nSir Charles hymyili silkkinenäliinaansa leyhytellen.\n\n-- Olet minusta äärettömän huvittava, hän sanoi. -- Annahan kuulua\nedelleen! Miksi luulet minun haluavan antaa sinulle sellaisen\nrahasumman?\n\n-- Siksi, jatkoi nuorempi, -- että voin tehdä teille palveluksen, jota\ntulette pitämään tuhannen punnan arvoisena.\n\nHämmästyneenä sir Charles kohotti kulmakarvojaan.\n\n-- Aiotko ryhtyä kiristämisyritykseen? hän kysyi.\n\nPuna levisi Vereker Tregellisin kasvoille. Hän tuli vakavaksi.\n\n-- Hämmästytätte minua, sir, sanoi hän. -- Teidän pitäisi tuntea\nsuonissani virtaava veri niin hyvin, ettette voisi kuvitellakaan minun\nvoivan tehdä itseäni syypääksi mihinkään sellaiseen.\n\n-- Minua ilahduttaa kuulla, että on rajansa silläkin, mikä sinun\nmielestäsi on sallittua. Tähän saakka en ole huomannut esiintymisessäsi\nmitään, joka olisi sitä osoittanut. Mutta sanot voivasi tehdä minulle\npalveluksen, joka on minulle tuhannen punnan arvoinen?\n\n-- Niin, sir.\n\n-- Voisinko saada tietää, mikä se palvelus on?\n\n-- Toimin niin, että lordi Barrymore tulee naurunalaiseksi kaupungissa.\n\nSir Charlesin järkkymättömän levollinen itsehillintä petti nyt vastoin\nhänen tahtoaan jonkin verran. Hän säpsähti, ja hänen kasvoilleen tuli\nhämmästynyt ilme. Mikä pirullinen vaisto oli pannutkaan tuon nuoren\nkeltanokan keksimään sen ainoan raon, joka oli hänen varustuksessaan?\nSyvällä sisimmässään, kenellekään sitä tunnustamatta, häntä kyllä\nhalutti maksaa tuhat puntaa, jos joku tekisi naurettavaksi henkilön,\njoka oli hänen vaarallisin kilpailijansa taisteltaessa hienon Lontoon\nherruudesta.\n\n-- Oliko mainio ehdotuksesi valmis jo Oxfordista lähtiessäsi?\n\n-- Ei, sir. Sattumalta jouduin eilen illalla itse näkemään tuon miehen,\nja hän herätti minussa sellaista vastenmielisyyttä, että päätin\nmahdollisuuksieni mukaan tuottaa hänelle jotakin ikävyyttä.\n\n-- Missä sinä hänet näit?\n\n-- Vietin illan Vauxhall Gardensissa.\n\n-- Sen voin arvata, pisti setä väliin.\n\n-- Mylord Barrymore oli siellä. Hänen seurassaan oli papinpukuun puettu\nhenkilö, joka ei kai kuitenkaan ollut kukaan muu kuin nyrkkeilypukari\nHooper; hän hoitaa piiskurin tointa ja antaa selkään kaikille, jotka\nloukkaavat hänen herraansa. Yhdessä he kulkivat suurta käytävää\nsolvaten naisia ja käyttäytyen röyhkeästi miehiä kohtaan. Minua he\ntyrkkäsivät. Suutuin niin kovasti, sir, että olin vähällä siinä\npaikassa käydä heihin käsiksi.\n\n-- Oli onni, ettet sitä tehnyt. Nyrkkeilymestari olisi antanut sinulle\niskun iskusta ja kaksi parhaasta.\n\n-- Ehkä olisi, ehkä ei, sir.\n\n-- Vai niin, nyrkkeilytaitokin kuuluu siis kykyihisi?\n\nNuori mies nauroi perin tyytyväisenä.\n\n-- William Ball on Alma Materini professoreista ainoa, jolla on ollut\nsyytä kehua minua, sir. Hänet tunnetaan yleisimmin \"Oxfordin suosikin\"\nnimellä, ja monta kertaa olen mitellyt voimiani hänen kanssaan. Eilen\nillalla kestin kuitenkin vastalauseetta solvauksen, sillä sanotaan\nsaman näytelmän uudistuvan joka ilta, joten on aina tilaisuus korvata\nvahinko.\n\n-- Ja saanko kysyä, miten aiot menetellä?\n\n-- Siitä en tahtoisi puhua, sir. Kuten sanoin, tarkoitukseni on tehdä\nlordi Barrymore naurettavaksi koko Lontoon silmissä.\n\nSir Charles mietti hetkisen.\n\n-- Entä mitä syytä sinulla on otaksua, että lordi Barrymoren\nnöyryyttäminen olisi minulle mieleen?\n\n-- Olemmehan me maaseutulaisetkin toki jonkin verran selvillä siitä,\nmitä ylemmissä seurapiireissä tapahtuu. Vihamielisyytenne tuota miestä\nkohtaan käy ilmi jokaisesta lehtien kertomasta hienostojuorusta.\nPääkaupunki jakautuu kahteen puolueeseen. On mahdotonta, että häntä\nkohdannut julkinen häväistys olisi teistä epämieluista.\n\nSir Charles hymyili.\n\n-- Johtopäätöksesi ovat teräviä, hän myönsi. -- Olettakaamme, että\nolisit oikeassa. Voitko antaa minulle vihjauksen tavasta, jolla luulet\nvoivasi päästä toivottuun päämäärään?\n\n-- Haluan vain huomauttaa, sir, että monet naiset ovat saaneet kärsiä\nvääryyttä hänen taholtaan. Asia on yleisesti tunnettu. Jos joku noista\nneitosista ryhtyisi julkisesti soimaamaan häntä uskottomuudesta\nsellaisella tavalla, että voittaisi puolelleen yleisön myötätunnon, ja\ntekisi sen tarpeeksi sitkeästi, niin luulenpa, että hänen armonsa\njoutuisi verrattain epämiellyttävään asemaan.\n\n-- Sinä siis tunnet sellaisen naisen?\n\n-- Niinpä luulen, sir.\n\n-- Siinä tapauksessa, Vereker hyvä, ei minulla nähdäkseni ole syytä\nasettua lordi Barrymoren ja suuttuneen kaunokaisen väliin.\nMuodostuvatko tulokset tuhannen punnan arvoisiksi, siitä en tällä\nkertaa halua lausua mielipidettäni.\n\n-- Saatte itse arvostella asian.\n\n-- Minusta saatkin vaateliaan arvostelijan, poikaseni.\n\n-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sir. Jos asia päättyy\ntoivomusteni mukaan, ei jalo lordi vuoteen näyttäydy St. James'\nStreetillä. Ja nyt pyydän saada antaa teille ohjeet.\n\n-- Ohjeet? Mitä tarkoitat? Minulla ei ole mitään tekemistä asian\nkanssa.\n\n-- Te olette arvostelija, sir, ja teidän on siis oltava saapuvilla.\n\n-- En halua näytellä mitään osaa.\n\n-- Ei, sir, pyydän teitä ainoastaan todistajaksi.\n\n-- Millaiset ovat nuo niin sanotut ohjeet?\n\n-- Saavutte Vauxhall Gardensiin tänä iltana täsmälleen kello yhdeksän,\nsetä. Kävelette pääkäytävää ja istuudutte jollekin Afroditen patsaan\nluona olevalle puutarhanpenkille. Siinä odotatte ja seuraatte\ntapahtumain kulkua.\n\n-- Hyvä! Teen niin. Alan tosiaankin huomata, ettei Tregellisin suku\nvielä ole kadottanut ominaisuuksia, jotka ovat sen tehneet kuuluisaksi.\n\nTäsmälleen kello yhdeksän samana iltana sir Charles -- heitettyään\nohjakset tallirengille -- nousi keltaisista avovaunuistaan, jotka heti\npyörähtivät toisten, omistajiansa odottelevien loistovaunujen pitkään\nriviin. Astuessaan portista Vauxhall Gardensiin, joka siihen aikaan oli\nlontoolaisten huvitusten ja hurjistelujen keskipiste, hän nosti\npäällystakkinsa kauluksen pystyyn ja veti hatunlierin silmilleen, sillä\nhän ei vähimmässäkään määrin halunnut tulla sekoitetuksi mahdollisesti\njulkiseksi häväistykseksi muodostuvaan kohtaukseen. Vaikka hän näin\nkoettikin tehdä itsensä tuntemattomaksi, hänen käynnissään ja\nryhdissään oli kuitenkin jotakin, joka kiinnitti ihmisten huomion hänen\nkulkiessaan ohi ja sai monen käden kohoamaan tervehdykseen. Sir Charles\njatkoi matkaansa puiston keskustaan ja istuutui kuuluisan kuvapatsaan\nedustalla olevalle penkille. Kieltämättä huvittuneena hän jäi\nodottamaan huvinäytelmän toista näytöstä.\n\nHuvimajasta kuului jalkaväkikaartin soittokunnan soittoa, ja sir\nCharles näki kirjavien lyhtyjen valossa tanssijoukon aaltoilevan\nepämääräisenä sekamelskana. Äkkiä soitto lakkasi. Tanssi oli lopussa,\nja väki alkoi tungeskella suurelle käytävälle. Tarjoten naisilleen\nkäsivartensa kaupungin elostelijat lähtivät puistoon kävelemään.\n\nSeura ei ollut varsin miellyttävä. Miehet olivat yleensä\npunakkakasvoisia ja meluavia ja tulivat suoraan ryyppypöydästä.\nNaisetkin olivat kovaäänisiä ja julkeita. Vähän väliä tunki tiheän\nihmisvilinän läpi räyhäten joukko ylhäisiä nuorukaisia, ja he saivat\ntytöt äänekkäästi kirkumaan saattelijain nauraessa hyväntahtoisesti.\nUjojen ja kainojen paikka se ei ollut, mutta kaikesta huokui hilpeä\nhyväntahtoisuus, joka antoi räikeätkin vapaudet anteeksi.\n\nTässä vapaan käyttäytymisen maailmassakin oli sentään omat rajansa. Kun\nkaksi räyhääjää raivasi itselleen tietä tungoksessa, kuului harmin ja\nsuuttumuksen mutinaa. Ehkä olisi oikeampaa puhua vain _yhdestä_\nräyhääjästä, sillä ainoastaan edelläkulkeva käyttäytyi hävyttömästi.\nToinen vain antoi hänelle mahdollisuuden tehdä sitä rankaisematta.\n\nEdelläkulkeva oli hyvin pitkä, kasvoiltaan sangen teräväpiirteinen\nmies. Hän oli mitä muodikkaimmin puettu, ja hänen kauniilla mutta\nhäijyillä kasvoillaan oli viinin punerrus ja röyhkeä ilme.\nHäikäilemättömästi tuuppien hän raivasi itselleen tietä läpi tungoksen,\nvirnisteli inhoittavalla tavalla tytöille, ja milloin kavaljeeri oli\nniin pienikasvuinen, että tuntui houkuttelevalta häntä solvata, hän\nhyväili tyttöjen poskia tai kaulaa ja nauraa hohotti tytön väistyessä\nloukkaantuneena syrjään.\n\nAivan hänen kintereillään seurasi hänen suojelushenkensä ja apurinsa,\njonka hän oli puetuttanut yksinkertaiseksi maalaispapiksi, joko oikusta\ntai haluten osoittaa halveksivansa toisten ennakkoluuloja. Henkivartija\nkulki laahustavin askelin, kulmakarvat rypyssä ja silmissä juro,\närsyttävä ilme; hänet nähdessään tuli mieleen iljettävä mutta\nuskollinen ihmis-verikoira. Kuluneen kauhtanan alta näkyivät\nnyrkkiinpuristetut kädet, ja hänen suuri, riippuva alaleukansa liikkui\nhitaasti oikealle ja vasemmalle katseen kierrellessä ihmisjoukossa\npahaenteisen uhkaavana. Tarkka havainnontekijä olisi jo kuitenkin\nhuomannut, että noissa piirteissä näkyi raskasta velttoutta. Niissä oli\njo näkyvissä ensimmäiset merkit ruumiillisesta rappeutumisesta, joka\nmuutamassa vuodessa veisi hänet Lontoon katuojaan ja sellaiseen tilaan,\nettei hän kykenisi lausumaan omaa nimeään. Toistaiseksi hän kuitenkin\noli nyrkkeilykehän kauhu, ja kun nuo tummat kasvot nyt häämöttivät\nhänen inhoittavan herransa takaa, vaipui moni kohotettu keppi ja moni\nkiivas sana tukahdutettiin. Kun kuului kuiskaus: \"Hooper! Varokaa\nHooperia, tappelijaa!\" nielaisivat häväistyt suuttumuksensa, jottei\nheille tapahtuisi mitään pahempaa. Moni mies oli palannut Vauxhallista\nhaavoitettuna ja mustelmissa, naamassaan tappelupukarin ja hänen\nsuojelijansa voiman merkit.\n\nUhittelevan hitaasti ihmisjoukon läpi tunkeutuen he olivat saapuneet\nsille ympyränmuotoiselle istuimien reunustamalle aukeamalle, jonne\nsuuri käytävä päättyi. Aukeama oli loistavasti valaistu. Räyhääjien\nsaavuttua paikalle, missä Charles Tregellis istui, eräältä penkiltä\nnousi vanhanpuoleinen, hunnutettu, liehuvakiharainen nainen. Hän\nasettui pöyhkeilevän aatelismiehen tielle, ja hänen äänensä kaikui\nkimeänä ja selvänä yli hälinän, joka äkkiä hiljeni, sillä kaikki\ntahtoivat kuulla, mitä hän sanoi.\n\n-- Menkää hänen kanssaan naimisiin, mylord! Vannotan teitä, menkää\nnaimisiin hänen kanssaan! Menettehän toki naimisiin Amalia raukkani\nkanssa! huusi nainen.\n\nLordi Barrymore oli hämmästyksestä typertynyt. Joka taholta virtasi\npaikalle ihmisiä, jotka nousivat varpailleen nähdäkseen toistensa\nolkapäiden ylitse. Lordi yritti jatkaa matkaansa, mutta nainen sulki\nhäneltä tien, ja kaksi kämmentä painui hänen hienoon rintaröyhelöönsä.\n\n-- Ettehän toki tarkoita, että aikoisitte hylätä hänet? Kuunnelkaa\ntakananne olevan hurskaan papin neuvoa! hän rukoili itkuisella äänellä.\n-- Näyttäkää, että teillä on kunniantuntoa, ja menkää naimisiin tyttö\nraukan kanssa!\n\nNainen veti esille nuoren tytön, joka itkeä nyyhkytti ja pyyhki\nnenäliinalla silmiään.\n\n-- Piru vieköön! ärjyi lordi aivan vimmoissaan. -- Vannon, etten ole\nikinä eläessäni nähnyt kumpaakaan teistä!\n\n-- Hän on veljentyttäreni Amalia, kirkui vanhempi nainen, -- teidän oma\nrakas Amalianne. Ettehän suinkaan tahdo väittää, että olette unohtanut\nuskollisen Amalia raukkanne Woodbine Cottagesta, Lichfieldin läheltä?\n\n-- En ole eläissäni ollut Lichfieldissä! väitti pääri. -- Te olette\npetkuttajia, joiden pitäisi saada raippoja.\n\n-- Kuinka turmeltunut mies! Oi, Amalia! ulvoi mustapukuinen nainen\nhalki Vauxhallin kaikuvalla äänellä. -- Voi, kultaseni, koeta hellyttää\nhänen kovaa sydäntään, rukoile, että hän vihdoin antaisi sinulle\narvossapidetyn naisen aseman!\n\nVäkevä nuori nainen syleili lordi Barrymorea voimakkaasti kuin karhu.\nLordi olisi kyllä nostanut keppinsä, mutta hänen käsivartensa olivat\nkuin kiinninaulatut kylkiin.\n\n-- Hooper! Hooper! huusi pääri vimmoissaan ja käänsi kauhistuen päänsä\nsivulle, sillä tyttö näytti tahtovan suudella häntä.\n\nMutta kun nyrkkeilijä riensi apuun, hyökkäsi rouva hänen kimppuunsa.\n\n-- Pois tieltä! huusi mies. Pois tieltä! -- Rajusti hän sysäsi naisen\nsyrjään.\n\n-- Hyi, miten epäkohtelias te olette! kirkui tämä ja juoksi uudelleen\nhäntä vastaan. -- Hän tuuppasi minua, näittehän, hyvät ihmiset, että\nhän tuuppasi! Olkoon vain pappi, oikea herrasmies hän ei ole. Mitä nyt\n-- aiotteko taas käydä kimppuuni? Mutta totisesti minä annan teille!\n\nJa hämmästyttävän nopeasti hän alkoi jaella korvapuusteja\ntappelupukarille.\n\nIhmettelyn ja ihastuksen hälinä kuului väkijoukosta.\n\n-- Hooper! Hooper! huusi taas lordi Barrymore, joka yhä ponnisteli\nvapautuakseen rakastuneen kuvatuksen yhä hellemmästä ja hellemmästä\nsyleilystä.\n\nNyrkkeilijä yritti taas rientää herransa avuksi, mutta hänet esti\nnytkin vanhempi nainen, joka hänen hämmästyksekseen otti oikean\nnyrkkeilyasennon, heitti päänsä taaksepäin ja ojensi vasemman\nkäsivartensa.\n\nNyt heräsivät nyrkkeilijän raa'at vaistot. Vähät siitä, että vastustaja\noli nainen -- totisesti hän, Hooper, nyt näyttäisi tuolle hälisevälle\nihmisjoukolle, kuinka sen käy, joka häntä vastustaa. Nainen oli lyönyt\nhäntä. Kärsiköön siis seuraukset! Kukaan ei häntä rankaisematta\nsivalla! Kiroten hän heilautti oikeaa kättään. Salamannopeasti nainen\npisti päänsä hänen käsivartensa alitse, ja terävä rystörivi teki\navoimen haavan hänen silmiensä alle.\n\nKatselijain taajoista riveistä kohosi hurjia ihastuksen ja rohkaisun\nhuutoja, ja nainen hyppeli edestakaisin valepapin ympärillä väistäen\nhänen voimakkaita iskujaan, liukuen hänen käsivarsiensa alitse ja\nmätkien häntä kaikin voimin.\n\n-- Halpamainen ihminen! hän kirkui. -- Aikoi käydä turvattoman naisen\nkimppuun. Tuosta saatte! Hyi, miten raaka ja huonosti kasvatettu!\n\nEnsi kertaa elämässään vanha pukari nolattiin tappelussa. Hänen\nvastustajansa oli merkillinen olento, joka liukui käsistä kuin varjo,\nja kuitenkin hänen omista poskistaan tippui veri iskujen tekemistä\nhaavoista. Ällistyneenä hän väisteli noiduttua vastustajaansa. Ja\nsamalla hänen maineensa oli ikiajoiksi mennyttä. Vain menestys saattoi\nsitä kannattaa. Tappio tuhosi hänet. Koko tuossa ihmisjoukossa oli\ntuskin ainoatakaan, joka ei olisi kantanut kaunaa herraa itseään tai\nhänen renkiänsä kohtaan ja joka ei olisi odottanut sopivaa\nkostonhetkeä.\n\nRaivosta mylvähtäen ihmiskehä sulkeutui heidän ympärilleen pyörteenä,\njonka keskeltä vilahtivat lordi Barrymoren laihat, hehkuvat kasvot,\nHooperin verikoirannaama ja tulistuneet kamppailevat miehet. Pian\nkumpikin oli lyöty maahan ja kymmenisen keppiä pehmitti heitä.\n\n-- Päästäkää minut! Te tapatte minut! Jumalan tähden, antakaa minun\nnousta! huusi käheä ääni.\n\nVerikoiranluonteensa mukaisesti Hooper tappeli äänettömänä ja meni pian\ntainnoksiin.\n\nLähtiessään sinä iltana Vauxhall Gardensista sekä nyrkkeilijä että\nhänen herransa olivat pahemmin mustelmilla kuin konsanaan kukaan heidän\nuhreistaan oli ollut. Mutta kovempaa kipua kuin ulkonaiset haavat\ntuotti lordi Barrymorelle tietoisuus, että kertomus hänen Amaliastaan\nja tämän tädistä saisi Lontoon kaikki klubit ja salongit kikattamaan\nnaurusta ainakin viikon.\n\nNaurunpuuskien vallassa vääntelehtien sir Charles oli noussut\npenkiltään kohtausta katselemaan. Kun hän vihdoin ihmisjoukkojen\nlävitse luovi takaisin keltaisten avovaunujensa luo, ei hän erityisesti\nhämmästynyt löytäessään takaistuimelta kaksi tirskuvaa naikkosta, jotka\nperin epäylhäiseen tapaan kinastelivat heille seuraapitävien\ntallirenkien kanssa.\n\n-- Senkin poika veitikat! huudahti sir Charles selvitellessään\nohjaksia.\n\nNyt molemmat naiset nauroivat ääneen.\n\n-- Charles setä, sanoi vanhempi, -- sallikaa minun esitellä teille mr\nJack Jarvis Brasenose Collegesta. Minun mielestäni, setä, teidän\npitäisi nyt tarjota meille illallista, sillä tämä juttu on ollut sangen\nväsyttävä. Huomenna minulla on kunnia saapua luoksenne määräämänänne\naikana, ja mukaani otan tuhannelle punnalle kirjoitetun\nmaksuosoituksen.\n\n\n\n"]