[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPVnY_lUPnW7ww-5JkyoRzzJZ4fZcvOz4OpdwZYT6k-4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},981,"Risti ja noitarumpu","Järventaus, Arvi",1883,1939,"981-jarventaus-arvi-risti-ja-noitarumpu","981__Järventaus_Arvi__Risti_ja_noitarumpu",null,"romaani",[],[],"fi",1916,50389,309314,false,48671,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Historical Novels","\"Risti ja noitarumpu: Olaus Sirman tarina\" by Arvi Järventaus is a historical novel written in the early 20th century. The book revolves around Olaus Mathiae Sirma, a native Sámi who became the first chaplain of Enontekiö, and explores themes of cultural clash between Sámi traditions and Christian beliefs during a time of significant social change. The narrative promises to delve into Sirma's complex character, illustrating his talents, struggles with alcoholism, and ultimately his role in the community.  The opening of the story takes place in the aftermath of Christmas and the arrival of the new year, as the sun re-emerges after a long darkness in the remote Enontekiö region. It portrays a vibrant scene at the church hill where people bustle about, preparing for a market day filled with trade and festivities. Amidst this lively atmosphere, Olaus Sirma, often referred to as \"herr' Vuolevi,\" interacts with townsfolk, revealing the dynamic tensions and humor surrounding his character. As he navigates the day filled with commerce, social gatherings, and alcohol, the village's traditional values and the pressures from the church and the local authorities begin to clash, setting the stage for deeper explorations of Sirma's life and the era's conflicts. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Historiallinen romaani kertoo Olaus Sirmasta, Kemin Lapista kotoisin olevasta papista, joka toimi Enontekiön kappalaisena 1600- ja 1700-lukujen taitteessa. Tarina kuvaa lahjakkaan mutta ristiriitaisen miehen elämää ja työtä pohjoisen karuissa olosuhteissa kristinuskon ja vanhojen uskomusten kohdatessa.","Arvi Järventauksen 'Risti ja noitarumpu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 981. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RISTI JA NOITARUMPU\n\nOlaus Sirman tarina\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\nKirja, Helsinki, 1916.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\n_Olaus Mathiae Sirma_, syntyisin Kemin Lapista, oli syntyperäinen\nlappalainen. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1672, vihittiin\npapiksi siellä ja määrättiin Enontekiön lapinseurakunnan\nensimmäiseksi kappalaiseksi. Tässä virassa hän oli vv. 1675-1719,\njona viimeksimainittuna vuonna hän kuoli. Tämä riidanhaluinen,\njuoppouteen taipuvainen, mutta lahjakas mies, teki paljon\nseurakuntansa hyväksi, vaikka sen aikaiset aikakirjat eivät häntä\nisosti kiitäkään. Lukuunottamatta suoranaista papillista tointaan,\njolla varmaan hänen heikkouksistaan huolimatta oli laajakantoinen\nvaikutus, toimi hän myös kirjallisella alalla, kääntäen lapiksi mm.\nGezeliuksen \"Lasten paras tavara\"-nimisen kirjan, joka vasta, melkein\n200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on nähnyt \"päivän valon\", maaten\nsiihen saakka käsikirjoituksena arkistojen tomuisilla hyllyillä.\nTämän monessa suhteessa merkillisen miehen muisto elää vieläkin\nkansan suussa pienissä \"muisteluksissa\", joita pimeinä talvi-iltoina\ntakkavalkean ääressä kerrotaan. Ja varsinkin, jos kuulija saa näitä\nmuisteluksia kuulla niillä paikoin, joissa \"herr' Vuolevi\" on\nasustanut ja liikkunut, niin nousee hänen haamunsa elävänä kuulijan\nsilmäin eteen, ja hän on hengessään mukana kaikissa niissä paikoissa,\njoissa herr' Vuolevi \"vaikutti\", niin kirkossa kuin käräjätuvassa,\nvieläpä \"markkinasiljolla\" ja kauppiaan vierastavassakin Lyngenvuonon\npohjukassa, Ruijassa.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nI\n\n\nJoulu oli mennyt, ja uuden vuoden alkuakin oli jo katkaistu\ntammikuu. Aurinko, joka neljäkymmentä päivää oli kiertänyt\nnäkymättömissä, oli jälleen ilmaantunut, ja nyt se oli jo parisen\nviikkoa kullannut Enontekiön pappilan pieniä ikkunoita. Sen\nrusottavista säteistä havahtui koko luminen luonto pitkästä,\nraskasmielisestä hämäryydestään. Näytti kuin olisivat kääkkyräiset\npetäjät ojentautuneet suoremmiksi, tuntiessaan taas haaraisissa\nlatvoissaan auringon hyväilyn. Lumikinokset, joita pitkän aikaa oli\nverhonnut harmaja hämärävaippa, kylpivät iloisesti kimmeltäen päivän\nkultaisissa säteissä. Jorp'oivi, joka pimeät päivät oli torkkunut\nalakuloisena, synkkänä, kuin itseensä vaipuneena, silloin tällöin\nvain syvään huoahdellen, kun tuuli sen hämyistä lakea kiersi, oli\nherännyt ja kasvanut kookkaammaksi auringon säteiden vaikutuksesta.\nValkeassa puvussaan se kohosi majesteetillisena huurteisten metsien\nkeskeltä. Kirkkaana, huikaisevan valkeana hohti sen luminen, paljas\npää. -- Ja lumipyörteet, joita vinhat tuulenpuuskat ajelivat sen\nlaella, olivat kuin merkkejä siitä, että vakavat, juhlalliset\najatukset sen päässä taas virkeinä askaroivat.\n\nKirkkomäellä vallitsi eloisa liike. Siellä hääri ihmisiä vilkkaassa\ntouhussa. Koreakauluksiset peskit ja punaiset neljäntuulen lakit\nvilahtelivat vain toistensa sivu. Poronkellot soivat ajajien\nlasketellessa pappilan ohi kirkolle, jonne sankkoja joukkoja jo\noli kokoontunut. Kirkkotuvista nousi sakeita sauhuja, ja niiden\nedessä oli vilkasta liikettä. Ovista mentiin ja tultiin. Ajo- ja\nkuorma-ahkioita oli joukottaan tupien seinustoilla, viimeksimainitut\nrunsaasti kuormitettuina. Vaimoja komsioineen hääräili tupien\nvälillä. Törmällä terhensi pikkupoikia punalakkineen ja\npikkupeskineen, nauraen, huhuillen ja ilakoiden. Ympärillä ärhensi\nkoiraparvi, jota pojat kepeillä sohivat ja komentelivat. Ilmassa\nkiiri iloinen joiku, jota kimeä lapsenitku tuontuostakin säesti.\nJoukko miehiä oli matkalla joen yli viemässä ajokkaitaan syömään.\nToiset poroista kulkivat allapäin, velttoina ja väsähtäneinä. Toiset\ntaas pystypäisinä teutaroivat, pidätellen, vastaan ponnistellen,\nlyhyin, terävin askelin, koparat naskuen. Yksinäinen koira yritti\nrannalta porojen jälkeen jäälle, säikähdyttäen jo takimmaiset elukat\näkkinäisiin kaarroshyppyihin sivuille, kunnes miehen äkäinen karjaisu\nsai ärhentäjän palaamaan takaisin...\n\nKaikesta päättäen oli nyt Enontekiön kirkkotörmällä Lätäsenon\nsuussa tavallisuudesta poikkeava elämä ja liike. Ja syy tähän oli\nselvä: porvarien puodit ja aitat, jotka läpi vuoden olivat olleet\nlukossa, paksut rautakanget ovissa, olivat nyt auki. Niiden edessä\noli kelkkoja kymmenittäin täynnä kaikenlaista tavaraa. Vanhempia\nmiehiä susiturkeissa ja paksuissa villavöissä seisoskeli aittojen\nportailla, nuorempien hääriessä kuormien kimpussa, niitä purkaen ja\naittoihin kantaen. Tuolla kiskoi poro kuormallista kelkkaa, jossa\noli pieniä tynnyreitä ja nassakoita. Kuorman perässä juoksi mies,\nkädessä ristikkojakkara, ja vähän jälempänä astui toinen, seljässä\nkokonainen kantamus rihmaan pistettyjä puutuoppeja. Tuossa taas\nvedätettiin täyteisiä kuormia mitä erilaatuisimpia tavaroita kirkon\nympärillä oleviin kauppakojuihin, joissa miehet järjestelivät pöytiä\nsekä naulailivat orsia ja kojujen kannatuspuita. -- Kaikkialla oli\nliikettä, hälinää ja touhua. Eikä kumma. Sillä Tornion porvarit\nolivat saapuneet ja alkaneet Enontekiön kuulut markkinat.\n\nPuoleenpäivään mennessä olivat kauppakojut kaikkialla valmiina.\nJa koko joukko niitä olikin. Leveä katu oli muodostunut kirkon ja\njoenrannan välille, ja sen molemmin puolin seisoi puolikymmentä\nkojua täynnä tavaraa. Olipa eräs viinanmyyjä asettanut pöytänsä\naivan sakariston seinustalle, missä lumi pian siljoksi tallaantui\npöydän ympärillä häärivien lappalaisten jaloissa. Paljon kansaa\nolikin markkinoille saapunut. Eivät muistaneet Tornion porvaritkaan\nmoneen vuoteen nähneensä niin väkirikasta liikettä Enontekiön\nkirkkotörmällä. Lappalaisia oli kerääntynyt laajan pitäjän joka\nkulmalta. Oli myös kansaa naapuripitäjästä, Kautokeinosta.\nKirjavassa vilinässä liikkui Ruijan kauppias renkeineen\nnorjalaiselle ominaisella reippaudella. Erään aitan edustalla\nkiisteli vankkarakenteinen, varmannäköinen peskiniekka torniolaisen\nkaupparengin kanssa lehmänvuodista, joita oli rykelmä miehen reessä.\nSe oli uudistalokas Pajalan seurakuntaan kuuluvasta Muonion kylästä.\nKuin ujostellen pujottelihe väkijoukossa enontekiöläinen uudisasukas\nhukannahkalakissaan ja pöyhkyripeskissään, kaupitellen puukuppeja ja\nkapustoja.\n\nSuurin kauppa kävi kuitenkin kojujen ääressä. Pöydät ja penkit olivat\ntäynnä vaatepakkoja, joista sarka oli runsaimmin edustettu. Olipa\neräässä kojussa, jossa pöydän takana seisoi torniolainen raatimies ja\nkauppias Petter Eerikinpoika Planting omassa pönäkässä persoonassaan,\npöydällä ulkomaankin kankaita: oli Hollannin palttinaa ja Saksan\nverkaa, sinistä, punaista ja keltaista. Sitä sai kauppias mitata\nkyynärän toisensa perästä kojun ympärillä hääriville lappalaisille.\nOrsissa liehui kirjavia, värikkäitä lapinhuivia hyvässä sovussa\nlannanmiehen villaisten kaulaliinojen kanssa. Yhdessä kojun nurkassa\noli hamppua, toisessa köyttä ja kaaristenuoraa. Sivuorrella riippui\nrihmassa pieniä hopeapikareita, lusikoita, rintasolkia, helminauhoja\nja kimputtain vaski- ja hopeasormuksia. Viereinen koju, jossa\nmyymässä oli Plantingin renki, sisälsi pääasiallisesti rautatavaraa.\nErikokoisia patoja oli vierekkäin pitkällä peräpenkillä. Pöytiä\nrasitti kupari- ja rauta-kattiloiden raskas taakka, ja orresta\nriippui tiheässä rivissä padankannattimia koukkuineen ja vitjoineen.\nOlipa yhdessä nurkassa muutamia piilukkopyssyjäkin, torniolaisen\nmaalaissepän valmisteita, puhumattakaan puukoista, viikatteista ja\nkirveistä, joita oli runsas valikoima.\n\nJos oli tavaraa porvareilla, niin olivat lappalaisetkin hyvin\nvarustetut vastavaihtoa varten. Aittojen edustalla kävi kiivas\ntinka, montako suola- ja jauholeiviskää piti lapinmiehen mistäkin\nnahkakimpusta saada. Siellä tutkivat porvarit apulaisineen\nporontaljoja; toinen kanteli selässään jäniksen-, oravan- ja\nkärpännahkakimppuja, odotellen vuoroaan, milloin pääsisi\nvaihetusta hieromaan ahneen porvarin kanssa; kolmas levitti ylpeänä\nhangelle ketunnahkoja ja tinki kiivaana ruijalaisen kanssa, joka\nmetsänsaalista liian alhaiseksi arvosteli. Muuan Alattiosta kotoisin\noleva Ruijan mies teki kauppoja kuivatulla saidalla, turskalla ja\nkalanihralla. -- Sekava äänten sorina kaikui tuossa kirjavassa\njoukossa, jossa yhtaikaa puhuttiin suomea, lappia, ruotsia ja norjaa.\n\nPäivä kallistui jo iltapuoleen ja aurinko laski. Kojujen ja puotien\nedustalle kannettiin tervaksia nuotioita varten. Lappalaiset\npuuhasivat myös tupiensa edessä valkeita viritellen. Pian leimahti\nnuotio siellä, toinen täällä, pimenevässä illassa. Koko kirkkotörmä\noli täynnä tulia kuin laaja leiripaikka. Kirkon ikkunat punoittivat\nnuotioiden loimosta ja kuvastelivat monipäisen joukon sakeaa hyörinää.\n\nKuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisempi ja suuriäänisempi\nterhennys kaikui pitkin törmää. Viina, jota monet kauppiaat olivat\nmyyneet ja toiset kaupanvälittäjäisiksi pitkin päivää tarjoilleet,\noli tehnyt vaikutuksensa herkkiin tunturilapsiin. Remahdellen\nkajahteli joikulaulu joka taholta. Väliin se soi kerskuna, kun rikas\nlappalainen lauloi rikkauksistaan, väliin taas käheän ivallisena, kun\ntoinen kostomielin vihamiestään kuvaili. Toisin vuoroin se esitti\nilakoiden porokarjan kauneutta, toisin vuoroin taas kuvasi elävästi\npaimenkoiran urheaa tointa laajan lauman hallinnassa. Nuotiotulien\nympärillä häärivät hikiset olennot muistuttivat metsänpeikkoja.\nHeidän varjonsa häilähtelivät rusottavalla hangella kuin mahdottoman\nsuuret jättiläiset. Pikkupojat kiiriskelivät nuotiovalkeiden\nympärillä ja temusivat ostopaikoilla. Lappalaistytöt kulkivat\nsupatellen ja naureskellen suurissa joukoin kojulta kojulle, ihaillen\ntulen valossa kiiluvia koristeita.\n\nSakariston luota kuului laulua. Yksi ja toinen kauppakujalla\nkuljeskelevista joutilaista katselijoista suuntasi askelensa\nsinne. Pöydän takana seisoi pieni, sukkelannäköinen mies, kädessä\ntäysinäinen viinatuoppi, jota hän laulaessaan piti koholla.\nKauppakujan päässä palava nuotio valaisi hänen kasvonsa ja heitti\npöydän ympärillä tungeskelevien lappalaisten välitse tuontuostakin\nloimoaan sakariston seinustalle, jolloin pimennosta paljastuivat\nerisuuruisten viinanassakoiden pyöreät pohjat.\n\n    -- Puodin Mummalta pudisti,\n    Sirman jyvät siirsi pois,\n    Joista olutt' olevasti\n    Lappi laudi juoda sait.\n\nlauloi mies kärisevällä äänellä.\n\nSe oli \"Viina-Ville\", kaikkien markkinamiesten tuttu, joka\nnassakkakuormineen ilmaantui joka vuosi Enontekiön markkinoille\nyhtä varmasti kuin pääskynen keväällä. Tuttu oli laulukin monelle,\njo parina vuonna ennen kuultu. Se kertoi kolmisen vuotta sitten\ntapahtuneesta Muonion- ja Tornionjoen suuresta tulvasta, ja kulki\ntekijänsä Antti Keksin mukaan \"Keksin laulun\" nimellä.\n\n-- Hei pojat, eikö kukaan osta? huusi Viina-Ville tarjoillen\ntuoppiaan yhdelle ja toiselle. -- Viina kallistuu, kallistuu, kuta\nenemmän ilta kuluu! Tämä tässä menee vielä markasta... Helppoa,\nhelppoa! Ja laulut kaupanpäällisiksi!\n\nMuuan lappalainen ojensi pullonsa, ja Ville täytti sen tuossa\ntuokiossa. Hän laski tuoppiin uutta ja lausui silmää iskien:\n\n-- Nyt alkaa eväsviinan myynti! Hei pojat, eväsviinoja tunturiin!\nVälttämätöntä jokaiselle pakkasessa... Eikö kukaan huoli? -- No,\nlauletaanpa sitten taas:\n\n    -- Kurkkuin kuivuutta surevat\n    Kurmupeskeiss' kulkijat...\n\n-- Kuulkaapas, mitä Keksi laulaa! huudahti hän. -- Suru tulee,\nkun viina loppuu ja kurkku kuivaa... suru ja ikävä mieli... voi\nsitä maata, missä ei viinaa ole! Eikö herr' Vuolevi ole koskaan\nsiitä tekstistä saarnannut? Hah-hah!... Kas tässä, pojat, tuoppi\ntaas! Eväsviinaksi erinomaista! Tämä on tuosta nassakasta, jossa on\npunainen tähti pohjassa... näettehän, tuosta noin... Saksalaista\ntavaraa... aina Englannista saakka... ei mitään kotona keitettyä...\n\nLappalaisilta ei suinkaan puuttunut ostohalua. Heitä vain huvitti\nkuulla vikkelän viinasaksan jaarittelua.\n\n-- Hei, Viina-Ville! Tuoss' on potteli! Ann' täyttyä vain! räyhäsi\nnuori, jo kelpo lailla humaltunut lappalainen, työntäen ison, litteän\npullon kauppiaan eteen.\n\n-- Kas niin! Se on oikein, Aslak Omma! huudahti kauppias ja ryhtyi\npulloa täyttämään. -- Tämä vetää kaksi tuoppia... Kas siinä! Kolme\nmarkkaa... ei penniäkään alle eikä päälle.\n\n-- Markallahan äsken annoit tuopin? huomautti joku joukosta.\n\n-- Joo, mutta se oli _äsken_ ja nyt on meillä _nyt_, vastasi\nhäikäilemätön viinasaksa. -- Tämä on eväsviinaa... saksalaista\ntavaraa... punatähtipohjaisesta nassakasta.\n\n-- Ei se vielä eväiksi jouda! Markkinat ovat vasta alussa! remusi\nostaja, löi maksun pöytään ja hoippui väkijoukkoon.\n\nPulloja ja tuoppeja työntyi nyt pöydälle yhä useampia eikä\nViina-Ville joutanut muuta kuin mittaamaan. Hopeamarkka toisensa\nperästä solahti hänen leveiden sarkahousujen taskuun.\n\nTuli taas välipää, jolloin pöydän ympärillä oli vain kuunteluhaluisia\nkatsojia, Kauppiaalla oli heti ohjelma valmiina heitä varten. Hän\ntäytti mittansa ja rupesi laulamaan:\n\n    -- Järvi kaunis Karungissa\n    Lähestyy nyt lähemmäks'.\n    Sinne Sirman jyvät jouduit\n    Kahden puolen Karunkia,\n    Maltaiksi kaikki muutuit.\n    Husa siellä humalat keitti...\n\n-- Mitäs Sirman jyvistä, mutta paljonko tuosta annat? huusi\npikkuinen, tanakka lappalainen tunkeutuen pöydän luo ja heittäen\noravannahkakimpun laulajan eteen.\n\n-- Kaksi tuoppia, kaksi tuoppia vain... En pisaraakaan enempää,\nvastasi Ville.\n\n-- Tornion porvari tarjosi puolta riikintaaleria, mutta ei sovittu\nkaupoissa.\n\nViina-Ville laski kimpun.\n\n-- Neljäkolmatta kappaletta, sanoi hän ja heitti kimpun pöydälle. --\nKaksi tuoppia vain... Oravalla on halpa hinta...\n\n-- Mutta viinalla kallis...?\n\n-- Kallis, kallis.\n\n-- No, olkoon menneeksi!\n\nLappalainen sai viinansa ja lähti, ja kauppias pisti nahkakimpun\nnassakoiden väliin.\n\n-- Taas voitit hopeamarkan, Viina-Ville, kuului joukosta.\n\n-- Viina kallistuu, hyvät ystävät! Ilta kuluu, ilta kuluu, vastasi\nVille silmää iskien.\n\nMittatuoppi täyttyi jälleen.\n\n    -- Hyvä Maunu Martinpoika\n    Potentaatti Pohjanmaalla,\n\nlauleli Ville, mutta keskeytti samassa:\n\n-- Onko Martinpoikaa, nimismiestä, näkynyt? kysyi hän.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Kumma, ettei hän ole vielä tullut... Eikä näy pappiakaan...\nMissähän herr' Vuolevia nyt pidetään?\n\n-- Tuolla näkyi olevan Plantingin kojulla, virkkoi pöydän luo\ntunkeutuva uudistalokas. -- Markkinatuulella näytti äijä olevan. Joko\non kallistunut tavarasi paljonkin, Ville?\n\nOsa pöydän ääressä seisojista lähti solumaan kauppakojuja kohden.\nVille ryhtyi mittaamaan viinaa. Hetken päästä kuului väkijoukkoon\nhänen käreä äänensä, josta saattoi päättää, että kaupanteossa oli\ntaas tullut pieni välipää:\n\n    -- Juokaat nyt vettä jyvät,\n    joista olutt' tuli hyväst'...\n\nRaatimies Plantingin kojun eteen oli pysähtynyt tanakkaharteinen,\npienikokoinen mies. Hänen kasvonpiirteensä olivat eloisat ja\nvilkkaat, ja niistä vetivät erityisesti huomiota puoleensa pikimustat\nsilmät, joiden katseessa näytti alinomaa kytevän salainen hehku,\nkuin vartoen tilaisuutta päästäkseen ilmiliekkiin puhkeamaan. Tähän\neloisan katseen sävyyn sopivat erinomaisen hyvin ohuthuulinen,\nilmeikäs suu ja esiinpistävä, kulmikas leuka syvine pykälineen.\nViimeksimainittu antoi kasvoille niiden vilkkauden ohella tarmokkaan\nja päättäväisen ilmeen. Otsa oli matala, ja takaraivolle työnnetyn\nlakin alta pisti esiin kiiltävän musta, nyt vähä epäjärjestyksessä\noleva tukka. Nenä oli leveä, vähän litteähkö. Yhdessä ruskean\nihonvärin ja pystyjen poskipäiden kanssa ilmaisivat ne selvästi\nomistajansa lappalaisen syntyperän.\n\nSe oli Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja, pastori\nOlaus Sirma, jota kansa tavallisesti nimitti \"herr' Vuoleviksi\".\n\nHerra Olaus oli hyvällä tuulella ja puheli isolla äänellä kauppiaan\nkanssa, tehden laajoja liikkeitä käsillään.\n\nHän oli saanut vieraita markkina-ajaksi, itsensä lapinvoudin, joka\noli saapunut Enontekiöön lapinveron kantoon. Kun vieraita sattui\nharvoin Enontekiön pikku pappilaan, ja markkinoitakin oli vain\nkerran vuodessa, oli aivan luonnollista, että silloin tarjosi\ntalo, mitä parasta oli. Eikä herra Olauksella, Lätäsenon harria ja\nMannajärven siikaa lukuunottamatta, ollut sen parempaa kuin selvä\nja puhdas viina. Mutta sitä hän tarjosikin oikealla lappalaisen\nvieraanvaraisuudella. Markkinasaarnan jälkeen oli siis pappilan\npienessä päätykamarissa maisteltu tavallista ahkerammin. Oli juotu\nTornion ja sen toimekkaiden porvarien malja, haasteltu ja rupateltu,\nkohotettu kesken kaiken Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa\nja kaikkien hänen uskollisten alamaistensa malja ja tultu yhä\niloisemmalle ja hilpeämmälle päälle. Herra Olaus oli tyhjentänyt\npikarin toisensa jälkeen ja humaltunut vähitellen. Illempana hän oli\nlähtenyt markkinapaikalle kävelemään ja pysähtynyt vanhan tuttavansa\nPlantingin pakeille tämän kojulle. Ympärille kerääntyi pian meluava\njoukko juopuneita lappalaisia, jotka nähdessään papin päihtyneenä\nrupesivat keskenään tekemään ivaa hänestä.\n\nSaarnatuolissaankohan luulee herr' Vuolevi olevansa, kun noin viittoo\nja levittelee käsiään, naljaili eräs parissakymmenissä oleva mies,\nosoittaen pappia, joka kuului kauppiaalle parhaillaan kertovan viime\nRuijanmatkastaan.\n\n-- Etkö kuule, että hänellä nyt on hauskempi teksti, kun saa\nkertoa, montako pikaria tyhjensi kauppamiehen tuvassa toissa vuonna\nmerenrannassa, huomautti toinen, jonka käyrät jalat notkahtelivat\nmelkoisesti humalan vaikutuksesta.\n\nSirma oli kuullut viimeisen puhujan sanat. Hän käännähti joukkoon\npäin ja horjahti vähän.\n\n-- Mitä hörisette, kurehousut? ärjäisi hän ottaen tuiman katsannon.\n-- Pitäkää huolta itsestänne! Vai ettekö tiedä kuka minä olen? lisäsi\nhän varttaan ojentaen, josta oli seurauksena, että hän horjahti\nuudelleen.\n\n-- Tunnemmehan toki herr' Vuolevin, joka kuuluu myös ennen käyneen\nkurehousuissa niinkuin mekin, lausui juopunut ääni vastaan.\n\nJoukko räjähti nauramaan.\n\nHerra Olaukselta pääsi kirous. Käsi ojona hän otti askelen joukkoa\nkohden, puhkuen ja hammasta purren.\n\n-- Väistykää kauniisti pois, miehet, ennenkuin minulla turmelus\nnousee! sanoi hän. -- Ettekö tiedä, että joka loukkaa minun\npersoonaani, loukkaa samalla korkea-arvoisaa konsistoriumia ja\npiispaa. Nähkääs -- jatkoi hän ja painoi peukalolla juhlallisesti\nrintaansa -- minä olen konsistoriumi ja piispa.\n\nLappalaiset eivät oikein tienneet, oliko viimeksisanottu otettava\nvakavasti vaiko ei: he vaikenivat ja perääntyivät loitommas.\n\n-- Näe nyt... Planting... minkälaisia lampaita minulla on\nhoidettavanani. Haukkuvat omaa pappiaan hänen kirkkonsa vieressä!\nlausui Sirma hoiperrellen jälleen kauppapöydän ääreen. --\nTuommoisille minun sitten pitää saarnata ja sanaa julistaa! --\nTuntuu, totta vie, Planting, usein siltä, että evankeliumi on\naivan liian hyvää tavaraa heille... Enkä minä sitä usein annakaan,\nPlanting, siitä saat olla varma... Mutta laki! -- Kas se on parasta\nnäille nahjuksille, joilla rohkeus kasvaa sitä mukaa kuin viina\npäähän nousee... sillä tuota ei olisi tehnyt selvä lappalainen...\nTotta vie, Planting, minä tunnen lappalaisen luonnon...\n\n-- Sellaisiahan tahtovat tämän perän asukkaat olla, vastasi kauppias\nvältellen. -- Ei ole kirkon vaikutus vielä syvälle juurtunut eikä\nesivallankaan käsi ole päässyt heitä nöyryyttämään, mutta kyllä kai\nsellainenkin aika kerran tulee...\n\n-- Esivallan käsi! Älä puhu, Planting, esivallasta. En kärsi\nkuulla sellaista puhetta... Ei täällä ole esivaltaa muulloin kuin\nmarkkina-aikana.\n\n-- Onhan täällä pastoria lukuunottamatta nimismieskin paikkakunnalla,\nuskalsi kauppias muistuttaa.\n\n-- Olisikin eri järjestys, Planting, totta vie, jos olisi\nMartinpojassa nimismiestä yhtä paljon kuin minussa pappia! huudahti\nSirma, läimäyttäen kämmenellään kangaspakkaa. -- Mutta herja...\nsellaistakin esivallan edustajaa kuin hän!... Suojelee noitia ja\nvelhoja! -- Mutta nytpä veivät hänen parhaan ystävänsä -- jatkoi hän\nnauraen. -- Oletko kuullut, Planting, että Paulus-Jouni on joutunut\nJukkasjärvellä kiinni noituudesta -- omasta ammatistaan? Valkealla\nporolla lähti sinne kopeana mies poronkellon soidessa... ja nyt\npalaa takaisin rautojen kintuissa kilistessä. Se on kohtalo se!\n\n-- Ilmankos häntä ei ole näkynytkään näillä markkinoilla. Rentona hän\naina esiintyi ja rahaa hänellä oli kuin kuninkaalla. Monesti olen\nhänen kanssaan kaupat tehnyt.\n\n-- Ei kannata noitaa sääliä! lausui herra Olaus ankarasti. --\nAnsaitun rangaistuksen hän tulee saamaan ja se on oikein...\n\nHänen päänsä painui rintaa vasten. Viina näytti vahvasti vallanneen\nmiehen, päättäen siitä, että ruumis horjahti tuon tuostakin\ntaaksepäin. Mutta sitä ei kestänyt kauan kerrallaan. Äkkiä kohosi\ntukeva leuka, ja kädet puristautuivat pöydän reunaan tiukemmin. Mutta\najoittaisesta ulkonaisesta varmuudesta huolimatta sammalsi jo kieli\nkelpo lailla.\n\n-- Onko sinulla... Planting... nyt... niitä koreita huivia? kysyi\nhän häristellen silmiään. -- Minä vaimolleni ostaisin.\n\nHänen päänsä painui jälleen rintaa vasten, ja kuin muistoihinsa\nvaipuen hän sopersi:\n\n-- Minä olen, Pla-Planting, saanut tosi hyvän vaimon...\n\nKauppias hymähti itsekseen. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan ja\nvastasi ystävällisesti:\n\n-- Tuossa niitä on orrella. Herra Olaus on hyvä ja valitsee siitä.\n\nSirma kohotti päätään ja katsahti osoitettuun suuntaan. Hänen,\npiirteensä olivat käyneet lempeiksi ja silmissä kiilsi kosteaa. Hän\nyritti vetää huivikimppua orrelta, mutta ei tavannut sitä oikein:\nkäsi heilahti vain sivutse. Kauppias otti kimpun alas ja asetti sen\nhänen eteensä.\n\n-- Hyvää iltaa, raatimies! kajahti äkkiä Sirman vierestä.\n\nTulija oli keskikokoinen, turpea mies. Kasvot olivat punakat, silmät\npienet ja viekkaat. Niiden katse oli epäilevä ja kyräävä. Nenä oli\npaksu, vähän pysty, ja suurenpuoleista suuta reunusti harva parta.\nYllä oli tulijalla vankka peski, jota villavyö kiristi uumenilta, ja\npäässä hukannahkalakki. Ryhti oli itsetietoinen ja kopea. Tulija oli\ntalokas Maunu Martinpoika, Enontekiön nimismies.\n\nSirma säpsähti tuon äänen kuullessaan. Hän ajatteli juuri\nKaarinaansa, jolle parastaikaa huivia valitsi, ja hänen mielensä\ntuntui pehmeältä. Hän ajatteli, kuinka Kaarina taas häntä,\nhorjahtanutta, hoitaisi ja lempeästi nuhtelisi. Mutta näistä\nsuloisista ajatuksista hänet tempasi äkkiä tuo töykeä ääni, joka\nkajahti hänen viereltään. Silmänräpäyksessä muuttui kasvojen lempeä\nilme. Kostea kiilto hävisi silmistä, epävarma varsi oikeni ja otsa\nsynkkeni.\n\n-- Iltaa, Martinpoika! lausui hän uhmaavasti, kääntyen nimismiehen\npuoleen. -- Ylpeäksipä olet käynyt, kun et minua ole tuntevinasikaan.\nPitäisihän sinun jo minut tuntea...?\n\nNimismiehen pienissä silmissä välähti hiukan. Ne soikkenivat,\nräpähyttivät ja kävivät vielä pienemmiksi. Heittäen syrjäkatseen\nSirmaan hän äännähti purevasti:\n\n-- Iltaa! Enpä osannut herra pastoria tuntea. Luulin lappalaiseksi,\njolta viina on vähän jalkoja herpaissut.\n\n-- Älä ivaile, Martinpoika! Suurempi mies minä olen joka päivä kuin\nsinä, talonpoika, jolle vouti on viran antanut. -- Mutta nyt hän\ntaitaakin ottaa rengiltään viran pois! Mitäs arvelet siitä?\n\n-- Mitenkä niin? Herra Olaus on hyvä ja selittää tarkemmin.\n\n-- Kuulehan miestä, Planting, kun heittäytyy hurskaaksi. -- Ja\nkääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi äänellä, josta vahingonilo\nselvästi pisti esiin:\n\n-- Et taida tietääkään, että sinun parhaan ystäväsi, Paulus-Jounin,\non nyt hänen herransa Beelsebub jättänyt kokonaan pulaan, kun on\nmies joutunut esivallan käsiin? Miehen, joka tähän saakka on istunut\nkunniapaikalla pirtissäsi, saat nyt nähdä käräjäpaikalla, kintuissa\nkilisevät kahleet. -- Eikö sydämeesi koske, Martinpoika?\n\nVäkijoukko oli jälleen kerääntynyt Plantingin kauppakojun luo ja\nkuunteli jännityksellä nimismiehen ja papin keskustelua. Muutamia\nporvareitakin oli joukkoon liittynyt, ja kaikkien kasvoilta luki\nodottavan, vahingoniloisen ilmeen.\n\n-- Mitäs se pappiin kuuluu, kuka kulloinkin talossani käy? lausui\nnimismies mahtavasti. -- Minä olen, luulen ma, isäntä vielä siellä.\n\nMinuun se juuri kuuluukin! selitti herra Olaus itsepintaisesti.\n-- Minun on pidettävä huolta, etteivät noidat saa seurakunnassani\nvehkeitään harjoittaa. Ja sitä enemmän se kuuluu minuun, kun\nesivallan edustaja julkisesti suojelee talossaan tunnettua\nvelhoa, jonka toimet ovat päivänselvät. Ja sen vuoksi on minun\nvelvollisuuteni syyttää sinua, Martinpoika, noitien suojelemisesta,\nja silloin on sinulta virka koreasti naulassa... Mitäs siihen sanot?\n\n-- Se olisikin aivan herra Olauksen muiden tointen mukaista, vastasi\nnimismies pilkallisesti.\n\nSitä syytöstä ei pappi ikänä saa hänelle päähän, ajatteli hän.\nPaulus-Jouni oli tosin käynyt, mutta aina sellaiseen aikaan, ettei\nsiihen löytynyt todistajia. Hän katseli uhmaavasti Sirmaa, joka nyt\nastui aivan hänen eteensä ja kulmat uhkaavissa rypyissä tuijotti\nhäneen veristävin silmin:\n\n-- Mi-mitä tarkoitat, mies? kysyi hän uhkaavasti.\n\n-- Tarkoitan sitä, mitä jo sanoin! Sellainen mies, joka riistää\ntoiselta heinämaat, koettaa luonnollisesti riistää virankin!\n\nNimismies kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi muutaman askelen päähän\nja pyörähtäen jälleen Sirmaan päin jatkoi purevasti:\n\n-- Luulen herr' Vuolevin nyt täysin käsittäneen, mitä tarkoitin,\nvaikka humalaisen aivot toimivatkin hitaasti.\n\n-- Mitä sinä oikein puhut, mies? Minäkö riistän? Kyllä arvaan jo,\nmitä tarkoitat. Mutta, jos suoraan sanon, kuka toisen omaa anastaa,\nniin se olet sinä itse, Martinpoika!... Sinä lurjus! Sinä kadotuksen\nviskaali!\n\nSirma astahti askelen nimismiestä kohden silmät salamoiden ja leuka\nvapisten. Väkijoukosta kuului supatusta ja tirskumista.\n\n-- Sinä olet anastaja ja väärintekijä niin pappi kuin oletkin! huusi\nnimismies vastaan. -- Sinä olet vienyt minulta niityt ja veisit koko\nelämäni, vielä virkanikin, jos kykenisit. Mutta siihen et kykene\nsinä, et totta tosiaan!\n\nSirma astui vielä askelen nimismiestä kohden, ja nyt oli hänen\nmuotonsa hirveä. Silmät tuijottivat kamalasti, ja suu oli vääntynyt\njulmaan irvistykseen.\n\n-- Suu kiinni! ärjyi hän katkonaisesti. -- Semmoisilla miehillä kuin\nsinulla ei ole puhevaltaa näin julkisella paikalla: -- ei ainakaan\nnäin kirkon vieressä, -- sillä sinä olet huorintekijä, roisto, varas\nja ryöväri!\n\nJa kuin haltioituneena hän hyppäsi nimismiehen eteen, tarttui kiinni\ntämän lakkiin ja tempaisi sen maahan.\n\nNimismies otti lakkinsa ja pui nyrkkiä Sirmalle vihasta punaisena:\n\n-- Sakkoa saat tästä, pappi! Muista se! -- Ja kääntyen väkijoukon\npuoleen hän huusi:\n\n-- Pankaa mieleenne, miehet, mitä pappi sanoi! Te kuulitte herjaukset\nja näitte loukkauksen, jonka alaiseksi olen joutunut. -- Tästä\nasiasta puhutaan enemmän lakituvassa.\n\nNimismies hävisi väkijoukkoon äärimmilleen suuttuneena.\n\nSirma seisoi keskellä kujaa, pudisteli päätään ja puheli itsekseen:\n\n-- Vai käräjiin taas. No, eipä mitään... onhan meillä Martinpojan\nkanssa entisiäkin asioita...\n\nKukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan. Papin raivoisa esiintyminen\noli herpaissut miesten mielen ja säikähdyttänyt naiset kokonaan, ja\nsiksi annettiin hänen olla. Väistyttiin vain hänen tieltään, kun hän\njälleen hoippui Plantingin kojulle keskeytynyttä kauppaansa jatkamaan.\n\n-- Jo taisi nyt herra Olauksen käydä hullusti, kun meni nimismiehelle\nsellaisia puhumaan. Markkinarauhan rikkomisesta se nyt sakotuttaa,\ntuumi kauppias.\n\n-- Älä siitä huolehdi, Planting, vastasi Sirma huolettomasti. --\nKyllä minä sen asian vastaan. Totta oli joka sana, vaikka en voikaan\nkaikkea toteennäyttää. Kyllä minä tiedän Martinpojan jäljet. Useita\nlapsia olen kastanut, jotka eivät saa häntä isäkseen kutsua. Minä\ntiedän sen.\n\nHän käänteli kädessään olevaa huivia ja lisäsi:\n\nTämän minä otan.\n\nHän jätti hyvästi ja lähti kotiin. Kulku kävi vähän vaivalloisesti,\nmutta hyvin hän silti pystyssä pysyi. Se oli nimittäin herra\nOlauksen vahvoja puolia, että hän pysyi jaloillaan, vaikka olisi\npäivän juonut. Ottaen oikean suunnan hän astui verkkaisin, hiukan\nhorjahtelevin askelin pappilaa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo myöhäinen ilta. Nuotiovalkeat hiipuivat jo monin paikoin\nhiilloksina ja niiden ääressä häärivät juopuneet lappalaiset.\nKauppiaat sulkivat kojujansa. Joelta kuului päihtyneiden joiku\nja mekastus. Tähdet kiilsivät kirkkaina korkeudessa, ja pappilan\npäätykamarin ikkunasta heitti heleä takkavalkea pitkän, häilähtelevän\nvalojuovan valkealle hangelle.\n\nMuutaman nuotion ääressä lojui puolikymmentä lappalaista. Pari heistä\noli viina jo vaivuttanut, mutta toiset istuivat vielä kaulatusten\nja maistelivat. Äärettömän onnen ja hyväntuulen ilme oli heidän\nhikisillä kasvoillaan, jotka nuotio kirkkaasti valaisi.\n\n-- Aslak, Aslak, joikkaa... joikkaa, lallatteli keskimmäinen heistä.\n\nPuhuteltu otti pitkän kulauksen ja rupesi yksitoikkoisella äänellä\nhyräilemään:\n\n-- Hee-er Vuol-le-vi, paa-a-ha pap-pii, nun-nun-nun-nuta-nuu...\n\nSirma pysähtyi kuuntelemaan. Hän tunsi laulajan. Se oli Aslak Omma,\nnuori, terhakka lappalainen. Toinen laitimmaisista otti nyt pullon ja\nryyppäsi.\n\n-- Minäpä osaan myös joiun, turisi hän.\n\n-- Laula, laula, Niila, sopersi keskimmäinen.\n\n-- Paa-au-lus Jou-nii... suu-uu-rii noi-taa... nun-nuta...\n\n-- Hei miehet! huusi Sirma.\n\n-- Ii-ih! kuului nuotiolta ja kolme humalaista päätä kurkisteli tulen\nyli pimeyteen kuin säikähtyneet riekot.\n\n-- Pankaa nukkumaan nyt, että jaksatte huomenna kirkkoon, lausui\nSirma käskevästi.\n\n-- Ii-ih! Ku-kuka se on? Tule saamaan ryyppy! -- kehoitettiin\nnuotiolta.\n\nAslak Omma oli kömpinyt pystyyn ja tirkisteli ääntä kohden,\nvarjostaen kädellä silmiään.\n\n-- Se on pappi, herr' Vuolevi, supatti hän toisille. Hän oli tuntenut\npapin...\n\n-- Joo pappi se on. Pankaa maata nyt, älkääkä menotko enää, kehoitti\nSirma ja lähti astumaan pappilasta näkyvää tulta kohden.\n\n-- Maata pannaan... maata pannaan, kuuli hän mennessään nuotiolta.\n\nPäästyään pappilan pihalle hän pysähtyi ja katsahti kirkkomäelle...\n\nÄskeiset lappalaiset olivat nousseet pystyyn ja hyppivät yhdessä\nkimpussa nuotion ympärillä. Hän erotti aivan selvään heidän joikunsa:\n\n    Heer-er... Vuo-le-vi...\n    hyvä-ää... pap-pii\n    voiaa... naa-naa.\n    Rannassa... is-tuu...\n    Ruijan viinaa juo...\n    voi-aa naa-naa...\n    hyvää... viinaa...\n\nSirman suu vetäytyi hymyyn, ja hän iski itsekseen silmää.\n\n\n\n\nII\n\n\nErään kirkkotuvan edustalla seisoskeli muutamia lappalaisia neljännen\nmarkkinapäivän aamuna.\n\nMarkkina-aika ei tuonut Enontekiön markkinapaikkaan ainoastaan\nalamaan porvareita tavarakuormineen; se toi myös esivallan\ntuomareineen. Tilavin kirkkotupa sai silloin tehdä oikeushuoneen\nvirkaa, ja siellä sai lappalainen niin hyvin kuin lantalainenkin\nkuulla, miten laki asioita arvosteli, jos he nimittäin kaupanteoltaan\njoutivat sitä kuulemaan. Sillä vaikka oikeusasiat muuten\nkiinnittivätkin suuresti lappalaisten mieltä, oli kaupanteko\nheille kuitenkin pääasia, jota sellaisetkaan toimitukset kuin\nmarkkinajumalanpalvelukset ja käräjät eivät pystyneet häiritsemään.\nOlipa toisinaan tapahtunut niinkin, että tuomarin oli täytynyt\nlappalaisten kaupanteon vuoksi keskeyttää oikeuden istunto ja lykätä\nse seuraavaan päivään. Edellämainittuna päivänä oli kuitenkin siksi\nmielenkiintoinen asia oikeuden käsiteltävänä, etteivät lappalaiset\njoutaneet ensi sijassa kauppojaan ajattelemaan. Heidän kuuluisin\ntietäjänsä, Jouni Vasara, \"Paulus-Jouni\", niinkuin häntä tavallisesti\nkutsuttiin, oli sotkeutunut esivallan käsiin. Jokainen, joka vain\nkynnelle kykeni, halusi sen vuoksi kuulla, miten nuori tietäjä\nselviytyisi pälkähästä. Sillä se tiedettiin, ettei esivallalla ollut\narmoa sellaisille miehille, jotka tietäjän toimissa liikkuivat. Senpä\ntähden vinttikin tapahtuma vilkkaan keskustelun miesten kesken.\n\n-- Ahtaalle joutui Paulus-Jouni, kun esivalta käsiinsä sai, virkahti\nalakuloisena eräs silmäpuoli lappalainen. -- Ei kärsi esivalta\nvanhoja tapoja, joita isät ennen harjoittivat.\n\n-- Kovin julkisesti liikutteli kannustaan Jouni... Ei ollut\nvanhan Staalo-Oulan kätevyyttä... Siinä oli mies, jota ei toinen\nviekkaudessa voittanut, lausui tähän muuan vanhanpuoleinen,\npujopartainen peskiniekka, jolla oli putkenjuurimälli molemmissa\nsuupielissä.\n\n-- Ei ole Paulus-Jounissa vanhan Oulan henkeä vaikka onkin hänen\nluonaan oppia käynyt. Ei oikea tietäjä koskaan joudu esivallan\nkynsiin -- eikä pappien kiroihin. -- Muutaikse vaikka hukaksi, jos\nvaara on lähellä, pakisi tuvan seinustalla, ahkion perälaudalla\nistuva harmaahapsi lapinäijä.\n\nSilmäpuoli kääntyi hänen puoleensa ja kysyi:\n\n-- Uskooko Niila, että tietäjä voi itsensä hukaksi muutattaa?\n\nVanha Niila, jota yleensä kutsuttiin \"Kopara-Niilaksi\", syystä\nettä hän kerran hukan kanssa taistellessaan oli vahingossa\npurettanut oikean käden sormet poikki, katsahti kysyjään, pyyhkäisi\nkämmentyngällä otsalle valahtaneita takkuisia suortuvia syrjään ja\nvastasi:\n\n-- Uskonpa hyvinkin ja luulen, että uskot sinäkin, vaikka et uskalla\nuskoasi julki lausua -- papin pelosta.\n\n-- Parempi on vaihtaa vanha usko uuteen, virkkoi silmäpuoli\nvältellen. -- Varmemmalta tuntuu lappalaisen elämä, kun ei suututa\nesivaltaa eikä pappia, joiden mahti nyt on niin suuri. Toista oli\nennen jolloin ei papin kauhtanaa nähty kuin kerta vuodessa.\n\n-- Pappia! ynähti Niila halveksivasti. -- Niinkuin tämä meidänkin\npappi! Täällähän sen on seisottava esivallan edessä niinkuin\nJouninkin. Nimismies on hänet haastattanut solvauksesta... Jos minä\njotakin pelkään, niin ennemmin sitten esivaltaa.\n\nVanha Niila nousi ja lähti selkä köykyssä kävellä vaaputtelemaan\nviereiseen tupaan.\n\nMiehet katselivat vanhuksen jälkeen ja silmäpuoli virkkoi:\n\n-- Sanovat ne jotkut Niilankin osaavan loihtia. Liekö sitten perää?\n\n-- Onhan se tiettyä, että tietäjän vikaa hänessä on, lausui muuan\njoukosta. -- Onpa herr' Vuolevikin moniaita kertoja yrittänyt päästä\nNiilan jäljille, kun tämä on niissä aikeissa liikkunut, mutta ei ole\nonnistunut.\n\n-- Ilmankos äijä kehaisikin, ettei oikea tietäjä koskaan papin kiroja\npelkää, nauroi silmäpuoli.\n\nMiesten joukkoon liittyi nyt pari muuta lappalaista, joista toinen,\nvalkopeskinen, sukkelaliikkeinen nuori mies puhui:\n\n-- Saa nähdä, miten herr' Vuolevin nyt käy, kun Martinpoika on\nhänelle haasteen antanut? Törkeästi soimasikin pappi kruununmiestä.\n\n-- Olitko sinä, Aslak, kuulemassa niiden kamppausta? kysäisi\nsilmäpuoli lappalainen uteliaana.\n\n-- Olin kyllä! Juuri vieressä seisoin, kun herr' Vuolevi tempaisi\nlakin nimismiehen päästä, niin että tömähti!\n\n-- Sanovat herr' Vuolevin olleen hyvänlaisesti päissään?\n\n-- Olihan se tainnut muutaman ryypyn ottaa, kun oli niin rivakalla\npäällä, että tappeluksi pisti, ivaili Aslakiksi puhuteltu.\n\n-- En minä sitä vikana pidä, että pappikin käyttää Jumalan viljaa\nniinkuin muutkin, mutta se on kiusallisempaa, että hän silloin on\nniin äreä ja tuima, ettei tavallisesta miehestä hänen lähelleen. --\nÄrhentää ja huutaa kuin vuorenpeikko.\n\nPutkenjuurimällin purija sylkäisi ja jatkoi:\n\n-- Tässä toissa talvena meni Rasmus Hurri Ruijaan ja poikkesi\npappilaan ostamaan eväsviinoja itselleen. Hän meni papin huoneeseen,\nmissä herr' Vuolevi parhaillaan tepasteli avojaloin ja oli hyvässä\nnousuhumalassa. Rasmus anoi hyvää päivää ja veti pullon peskin\npovesta kysyen, eikö pappi möisi vähän eväsviinoja, kun oli sattunut\nloppumaan. Silloin hyppää herr' Vuolevi Rasmuksen nenän eteen ja\ntiuskaisee: \"Olenkos minä mikä viinankauppias?\" Ja kun Rasmus\nselittämään, että ei suinkaan, niin silloin karsii pappi kurkkuun...\nJa kun Rasmus kurkkuaan suojatakseen kääntyy ympäri, niin sataa\ntaakse iskuja, niin ettei Rasmus lopulta ollut erottanut, kädelläkö\nvai jalalla pappi niitä jakoi... Pihalle saakka oli seurannut perässä\nja pannut sellaista mökää kuin vihainen nautasonni. Ja vaikka oli\ntulipalopakkanen, oli, julmettu, seisonut pihalla avojaloin, siihen\nsaakka kuin Rasmus oli lähtenyt. On siinä sisua! Sellainen mies se\non! Sen tietää jokainen, joka vähänkin on joutunut tekemisiin hänen\nkanssaan.\n\n-- On tainnut Pietikin joskus saada passit Otavaa katselemaan vastoin\ntahtoaan? nauroi silmäpuoli selkä ojona.\n\n-- Kuka siinä vastustelemaan? Tiesi jo, mikä rangaistus tulisi, jos\nlöisi takaisin. -- Kovin on virkansa korkea, vaikka ei mies itse\nminkäänlainen...\n\n-- Pakkoko oli Rasmuksenkin mennä papin puolelle sellaiselle asialle,\nhuomautti valkopeskinen. -- Olisi mennyt pirttiin, niin kyllä olisi\nKaarina-emäntä mitannut mielellään.\n\n-- Ei tullut Rasmus sitä ajatelleeksi. Tottapa mietti, että isännän\npuoleen on ensin käännyttävä, olipa asia mikä tahansa. Ja mikäs\nasiassa?... Oikea asia.\n\nValkenevan aamun hiljaisuuden katkaisi samassa kimeä kellon ääni\ntapulista. Suntio soitteli parast'aikaa aamukelloja käräjäsaarnaan.\n\n-- Lähdetäänpä haukkaamaan einettä, että ehditään kirkkoon kuulemaan\nherra Martinusta, kun hän käräjäkansalle pauhaa, kehoitti silmäpuoli.\n\nMiehet hajaantuivat kukin taholleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäräjäsaarna oli päättynyt, ja kirkosta tultu. Käräjätuvan\novenpuoli oli ahdinkoon saakka täynnä väkeä. Tuvassa, jossa ei\nollut minkäänlaista tulisijaa, oli kylmä, ja tiheään ahtautuneiden\nihmisten henki huurusi kevyenä pilvenä. Peräseinällä olevan pöydän\ntakana istui noin viidenkymmenen vuotias kookas mies, peski päällä.\nSe oli Lapinmaan alalaamanni Lauri Jaakonpoika Grubb. Hän oli vanhaa\npirkkalaissukua, jossa Lapin laamannin virka oli kulkenut jo viidessä\npolvessa peräkkäin ennen häntä.\n\nVasemmalla peräseinustalla istui lautakunta. Siihen kuului tällä\nkertaa neljä Tornion porvaria ja raatimiestä: Mikkeli Juhonpoika,\nHeikki Hannunpoika Kuure, Petteri Planting ja Arent Grape sekä neljä\nlappalaista. Oikealla seinustalla istui kolme peskipukuista miestä.\nNe olivat Alatornion kirkkoherra Henrik Törnström, Jukkasjärven ja\nEnontekiön kirkkoherra Martinus Kempe sekä herra Olaus Sirma, joka\nistui laitimmaisena virallisen ja ankaran näköisenä, antaen katseensa\ntuon tuostakin kulkea yli tuvan vastapäiselle seinustalle, missä\nseisoi nimismies Maunu Martinpoika.\n\nTuomari napautti puuvasaralla pöytään ja ilmoitti, että ensimmäisenä\ntulee käsiteltäväksi juttu Jouni Paavalinpoikaa vastaan noituuden\nharjoittamisesta.\n\nKaksi lappalaista, jotka olivat olleet syytettyä kiinni ottamassa,\nkävellä vaaputteli esiin ja teki tuomarin kehoituksesta valansa. Sen\njälkeen astui nimismies ovelle ja huusi:\n\n-- Jouni Paavalinpoika tuotakoon sisään!\n\nVäkijoukko ahtautui tuvan molemmille seinustoille, jättäen oven\nkohdalle käytävää sen verran, että peskipukuinen vanginkuljettaja\npääsi syytetyn kanssa sisään. Edellisellä oli kädessä säkki, jonka\nhän laski tuomarin pöydän viereen. Syytetty kulki pystypäisenä,\nvaikka raskaat rautaliivit painoivat hartioita. Hän oli tuskin\nviidenkolmattavuotias ja hänen melkein parrattomilla kasvoillaan\nleikki ylpeä, uhmaava ilme. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun\nhän loi ne tuomariin. Olennossa oli jotakin majesteetillista, joka\nvaikutti voimakkaasti läsnäolijoihin. Naisten joukosta kuului\nhiljaisia huudahduksia, jotka ilmaisivat osaksi sääliä osaksi\nihailua, ja tähän mielenilmaisuun yhtyi miesten matalaääninen murina.\nSirma istui liikkumattomana paikallaan ja katseli vahingoniloisena\nvankia. Kuin tuntien tämän käänsi syytetty päätään, ja heidän\nkatseensa yhtyivät. Ja ne silmäykset, jotka he toisiinsa loivat,\nolivat kahden verivihollisen. Ne puhuivat leppymättömästä vihasta ja\ntaistelusta, joka ei lakkaisi ennen kuin jompikumpi heistä sortuisi.\n\nTuomari teki lyhyesti selkoa esilläolevan asian alkuvaiheista.\nJohan Paavalinpojan eli Paulus-Jounin oli viime kuussa pidetyissä\nJukkasjärven käräjissä ilmi antanut muuan talokas, Lauri Juhonpoika,\nnoituuden harjoittamisesta. Mutta ennen kuin syytettyä oli ehditty\nkuulustella, oli hän päässyt karkuun ja harhaillut pari päivää\nmetsässä. Sieltä oli pari lappalaista hänet tavannut rikkilyötyine\nrumpuineen, joka viimeksi mainittu oli myös nyt oikeuspaikkaan tuotu.\n\nTuomarin viittauksesta kaivoi nimismies säkistä kumman\nnäköisen kapineen ja asetti sen tuomarin eteen pöydälle. Se\noli pyöreäpohjainen rumpu, jonka ympärys oli koivusta. Pohja\noli valmistettu ohuesta, pingoitetusta poronnahasta, johon\nlepänkuorivärillä oli maalattu monenlaisia kuvioita. Siinä oli\nmuinaisten Lapin jumalien ja haltioiden kuvia; oli aurinko, kuu\nja aamutähti, lapinkota savureikineen, paaluaittoja, sekä eri\neläimiä. Pohja oli jaettu poikkiviivalla kahteen osaan. Viivalla\nseisoi palvelijoineen Tiermes-äijä, ukkosen jumala, elämän antaja\nja ihmisten suojaaja. Hänen vieressään oli Suurjunkkari, Tiermeksen\nmahtava käskyläinen, jolla oli kädessä kuokka. Hänen valtansa alle\nkuuluivat metsäneläimet, kuten karhut, sudet, ketut ja ilvekset.\nHänen kupeellaan seisoi palvelija, samoin kuin edellisenkin. Näiden\nmolempien mahtavien valtiasten yläpuolella lentelivät saivolinnut,\nloveen langenneitten tietäjien linnuiksi muuttuneet henget. Rummun\nyläreunaan oli maalattu tähtiä, ja Suurjunkkarin pään päällä paistoi\nleveä puolikuu. Poikkiviivan alapuolelle oli kuvattu Kristus ja yksi\nhänen apostoleitaan. Keskellä alaosaa pohotti ruskea aurinko, ja\nsen alle pitkin rummun syrjää oli maalattu poro, susi, järvi, kettu\nja orava. Rummun reuna oli lyöty sisään ja sen kalvo oli viistoon\nhaljennut, katkaisten Tiermes-ukolta pään ja apostolilta jalat.\n\nTuomari katseli miettiväisenä edessään olevaa rikkinäistä\ntaikakapinetta ja kysyi syytetyltä, tunnustiko hän sen omakseen.\n\nSyytetty katseli kyräten tuomariin ja vastasi empimättä:\n\n-- Tunnustan. Minun on. Itse valmistin sen viime keväänä.\n\nTuomari näytti hämmästyvän ja katsahti kummastuneena syytettyyn.\nHäntä ihmetytti tuo avomielinen tunnustus. Väkijoukosta kuului\nhätääntynyttä supatusta joka kuitenkin Sirman rykäistessä äkkiä\nvaikeni.\n\nTuomari tiedusteli nyt syytetyltä, mitä varten hän oi tällaisen\nkapineen laittanut ja mitä hän sillä oli tehnyt.\n\nSyytetty ei vastannut heti, katsoi vain pöydällä oleva rumpua kuin\nmiettien.\n\n-- Lauri Juhonpoika maanitteli minua useamman kerran rumpua\nkatsomaan, kun sen akan sormi oli pahasti kipeänä, puhui hän,\nvilkaisten vähä väliä juhlallisin istuviin pappeihin. -- Ensin\nestelin, mutta kun se ei hellännyt, suostuin lopuksi -- pilanpäiten.\nJuhonpoika lupasi palkaksi kaksi luotia hopeaa ja vähän tupakkaa.\n\nLappalaiset katselivat salaisella ymmärtämyksellä toisiaan, ja\nTörnström ja Sirma vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Tuli hetkeksi\nhiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä viimeksimainittu:\n\n-- Herra puheenjohtaja!\n\n-- Herra Olaus.\n\nSirma nousi ja mittaili syytettyä raivostunein katsein.\n\n-- Syytetty näyttää kääntävän asian leikiksi, mutta minä voin\nvakuuttaa, että kaikki on paljasta teeskentelyä! Syytetty on tunnettu\nvelho, joka on täällä paljon noidan ammattia harjoittanut. Sen\ntietävät kaikki!\n\nPaulus-Jouni naurahti halveksivasti ja kääntyi ivallisena Sirman\npuoleen:\n\n-- Jo nyt houraat, pappi! Uniasi muistelet! Milloin olet nähnyt minut\nnoidan hommissa? Kysy näiltä miehiltä, jotka ovat tässä. He kyllä\ntietävät.\n\n-- Älä kieroile, pimeyden palvelija! huusi Sirma ankarana. --\nTunnusta totuus ennen kaikkea, niin voi sinun pikimusta sieluparkasi\nvielä pelastua!\n\nTuomari napautti vasaralla pöytään vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen\nhän kysyi syytetyltä, mitä tämä oli sitten rummulla tehnyt.\n\nPaulus-Jouni räpäytti silmiään ja niistä välähti kettu. Hän mietti\nkotvasen ja vastasi sitten empimättä:\n\n-- Suostuin tietysti Juhonpojan pyyntöön, mutta kaikki oli sulaa\nleikkiä minun puoleltani. Halusin kujeilla tyhmän lantalaisen\nkanssa. -- Mitä herr' Vuolevi äsken puhui, johtui kokonaan vihasta\nminua kohtaan, kun olen väärti[1] muutamain hänen vihamiestensä\nkanssa. Niinkuin tämän nimismiehen esimerkiksi. Vai puhunko totta,\nvallesmanni?\n\n-- Totta on, murahti nimismies.\n\n-- Miksi pakenit sitten Jukkasjärvellä? kysyi tuomari ankarana.\n\n-- Pelkäsin tietysti oikeutta. Enhän osannut silloin arvata, että\nolisin voinut helpolla päästä mokomasta, kun koko parannuspuuha oli\npelkkää leikkiä. Niin suututti typeryyteni, että vihoissani iskin\nrummun rikki. Enkähän vängännyt vähääkään vastaan, kun nämä miehet\nminut käsittivät. He voivat sen todistaa.\n\n-- Joo! Ei vain vängännyt... lausui toinen kiinniottajista.\n\n-- Saiko vaimo sitten apua sormeensa? kysyi tuomari ilmeisesti\nhuvitettuna asiasta.\n\n-- Mitä vielä! Kipeä on tänäkin päivänä! Saamatta jäi apu samoin kuin\nminulle luvattu palkkakin.\n\nOvensuusta kuului naurua.\n\n-- Hiljaa siellä! karjaisi tuomari ja kääntyen syytetyn puoleen kysyi\ntiukasti:\n\n-- No oletko sitten todella noituutta harjoittanut, niinkuin herra\nOlaus äsken väitti?\n\nPaulus-Jouni ajatteli, että nyt oli uskallettava ratkaiseva heitto,\njos mieli asiasta selviytyä. Suuri oli rangaistus noidille, jos tuli\ntoteennäytetyksi heidän työnsä. Sen vuoksi hän päätti nyt panna\nliikkeelle koko oveluutensa päästäkseen läpi niin helpolla kuin\nsuinkin.\n\n-- Jos sitä voidaan noituudeksi kutsua, niin olen kyllä väliin\nrumpua käytellyt, niinkuin olen oppinut isältäni, aloitti hän vähän\nepävarmana, mutta jatkoi sitten rohkeammin.\n\n-- Kymmenen vuotta sitten, poikasena, tein rummun, jota käytin kaksi\nvuotta. Mutta kun en saanut siitä mitään apua -- minua kun ei kukaan\noikea noita ollut neuvonut -- niin poltin toisen puolen siitä ja\ntoiseni puolen heitin erääseen kotaan Länsi-meren rannassa.\n\nLappalaiset vaihtoivat epäileviä katseita, mutta ei kukaan heistä\nhalunnut osoittaa, että tiesi jotakin asiasta. Moni heistä oli jo\npelännyt pahoja Jounin puolesta, sillä hyvä mies menisi, jos hän\nesivallan käsiin sortuisi.\n\nHe kuuntelivat jännitettyinä, kun Jouni parhaillaan kertoi, kuinka\nhän oli nähnyt erään Oula-nimisen vanhan lappalaisen lyövän rumpua,\nja kuinka hän yksinkertaisuudessaan oli tätä jäljitellyt, mutta ei\nollut hänelle milloinkaan koitunut siitä minkäänlaista hyötyä, kun ei\nkukaan ollut hänelle taitoa opettanut. Tämän voivat todistaa kaikki\nsaapuvilla olevat lappalaiset.\n\nLappalaiset huoahtivat helpotuksesta. Kaikkien kasvot loistivat\nihastuksesta. Supatusta rupesi jälleen kuulumaan. Vanha Niilakin,\njoka takkuisena ja kyyryisenä seisoi nurkassa, katseli nyt Jounia\nsuuremmalla kunnioituksella, kuin millä oli aamulla hänestä puhunut.\nEhkäpä oli sittenkin miehessä vanhan Staalo-Oulan henkeä koska osasi\nnoin puolustaa itseään.\n\nTuomari kääntyi nyt väkijoukon puoleen ja kysyi, tiesikö kukaan\nläsnäolevista sanoa mitään esillä olevaan asiaan...\n\nLappalaiset katselivat neuvottomina toisiaan. Mitä vastata esivallan\nkysymykseen? Vallitsi syvä äänettömyys.\n\n-- Vastatkaa, kun esivalta kysyy ja puhukaa totta! huudahti Sirma.\n\nVanha, tihrusilmäinen lappalainen astui esiin.\n\n-- Emme tiedä mitään, korkea ja armollinen esivalta, emme mitään,\nsanoi hän kumarrellen syvään ja sivellen päälakeaan. -- On kyllä\ntämä Jouni väliin rumpua käytellyt. Itse olemme pyytäneet.\nYksinkertaisuudessamme olemme isien tapoja seuranneet. Ka, näin\nopettivat isät: rummusta katso, millainen tulee porovuosi, miten\nmenee onnessa vasoma-aika[2] ja sen semmoista. Mutta ei ole Jouni\nkenellekään vahinkoa saattanut. Huvin vuoksi tyhjä on isiltä opittua\nviljottu... On pappi toisin opettanut. Uskomme häntä.\n\n-- Naa, ei vahinkoa vain ole Jouni aikaansaattanut kenellekään,\nyhtyi ukon puheeseen toinen lappalainen, joka pää kallellaan, niska\nkyyryssä ja kädet peskinhihoihin pistettyinä seisoi etumaisten\njoukossa ja räpytteli silmiään. -- Ennen ovat suuret tietäjät\nloihtineet vihamiehiään milloin hukiksi, milloin ahmoiksi, mutta\nei ole sellaisia tietäjiä enää... Kuolleet ovat... Viimeinen oli\nStaalo-Oula ja se oli vielä mies... On tullut uusi usko, pakisi hän\nrohkaistuneena.\n\nKorkea oikeus! Pyytäisin saada vielä lausua jonkun sanan, ennen kuin\noikeus tekee päätöksensä, huudahti Sirma.\n\n-- Herra Olauksella on puheenvuoro.\n\n-- Korkea oikeus ei voi saada oikeaa käsitystä asiasta näiden\nviimeisten puhujain sanoista, aloitti Sirma äänellä, jossa soi\nepämääräinen pelko asian liian suotuisasta päättymisestä. -- Ei ole\nnoituus täällä niin vähäistä ja lapsellista kuin mitä voisi heidän\npuheistaan päättää. Nämä miehet puhuvat siitä, miten heidän isänsä\novat opettaneet heitä noitarumpua käyttämään ja muita pakanallisia\nmenoja harjoittamaan, mutta itse he eivät muka enää usko niihin.\nHuvin vuoksi sanovat vain esi-isien tapoja seuraavansa. Mutta minä\nheidän pappinaan ja sielunhoitajanaan voin kokemuksesta mainita,\nettä noituus ja pakanuus on täällä vielä aivan yleistä, vaikka sitä\nsalassa harjoitetaankin. Esivallan pelosta tullaan kirkkoon ja\nkastatetaan lapset, mutta kotona pestään pyhä vesi pois ja kastetaan\nuudestaan, välistä moneenkin kertaan, kun ei lapselle löydetä\nsopivaa pakanallista nimeä, jonka \"jabmekit\", kuolleet omaiset, muka\ntahtoisivat lapselle antaa. Täällä uhrataan pakanallisilla jumalille\njoka vuosi, ja syytetty, joka nyt on ollut piilosilla korkean\noikeuden kanssa, on pääjohtajana näissä jumalattomissa ilveilyissä.\nJokaisessa pienimmässäkin tilaisuudessa käytetään noitarumpua ja\nsiihen uskotaan aivan yleiseen. Ja minä olen sitä mieltä, että\njollei korkea esivalta, jolle Jumala on maallisen miekan antanut,\ntarmokkaasti avusta hengellisiä viranomaisia pimeyden töiden pois\njuurruttamisessa, niin täällä pimeässä Lapissa ei Herran totinen\nvalkeus koskaan pääse paistamaan!\n\nSirma oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi hetkeksi\nja kiinnittäen katseensa nimismieheen jatkoi:\n\n-- Minua suuresti kummastuttaa, että ainoa paikkakunnalla asuva\nesivallan edustaja julkisessa oikeudessa ryhtyy julkeasti\npuolustamaan velhoa, joka ihmisten sydämiä pimeyteen kahlehtii.\nMutta kun ajattelen, millä tavalla hän täällä on käyttäytynyt, niin\nonhan luonnollista, että hän näin menettelee. Jokainen puolustaa\ntietysti ystäviään, ja tämä Jouni Paavalinpoika on juuri arvoisan\nnimismiehemme henkiystävä, jota hän on aina koettanut suojella\nkaikin keinoin. Paulus-Jounille on nimismies aina kotinsa avannut\nja tarjonnut kunniasijan pöytänsä takana. Ei siis ihme, että velho\nturvautuu ystävänsä apuun oikeudenkin edessä. Mutta korkealle\noikeudelle on varmaankin selvää, mihin joudutaan, jos esivallan\nedustajat näin törkeästi menettelevät ja häpäisevät sitä virkaa,\njonka tarkoituksena on totuutta ja valkeutta edustaa. Sellainen\nkruununpalvelija ei totisesti ansaitsisi virassa olla, kun hän sitä\ntuolla tavoin väärinkäyttää.\n\nSirma lopetti ja katsahti tyytyväisenä ympärilleen nähdäkseen, minkä\nvaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Lappalaisiin, vaikka he olivat\nsen osapuilleen ymmärtäneet -- Sirma oli näet puhunut suomeksi -- ei\nse näyttänyt tehonneen, sillä he seisoivat juroina, eikä yksikään\nlihas värähtänyt heidän luisevilla kasvoillaan. Syytetty vain\nsiirteli hermostuneena jalkojaan niin että kahleet kilahtelivat.\n\nNimismies, joka oli synkkänä kuunnellut Sirman puhetta, pyysi\npuheenvuoroa.\n\n-- Se mitä herra Olaus suvaitsi mainita suhteestani syytettyyn\n-- lausui hän harvaan -- johtuu aivan yksinkertaisesti hänen\nvihamielisyydestään minua kohtaan. En katso sen kuitenkaan\nkunnialleni käyvän enkä vaadi hänelle tällä kertaa mitään\nedesvastausta, koska minulla jo entuudestaan on sellainen vaatimus\nhäneen nähden. Jätän hänen parjauksensa omaan arvoonsa ja pyydän,\nettä korkea oikeus tekisi päätöksensä tässä asiassa.\n\n-- Tahtooko herra Olaus puheellaan erityisesti painostaa sitä\nsyytettä, joka täällä tänään on tutkittavana? kysyi tuomari Sirmalta.\n\n-- Luonnollisesti! Se on tarkoitukseni ja harras toivoni on, että\noikeus ottaisi lausuntoni huomioon, vastasi Sirma painokkaasti.\n\nOikeus ryhtyi päätöstä antamaan ja kehoitti väkeä siksi aikaa\npoistumaan.\n\nVanginvartija talutti syytetyn ulos ja muut seurasivat perässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLappalaisia hääri käräjätuvan edustalla pieniin joukkoihin\nkeräytyneinä. Oikeus oli julistanut päätöksensä Paulus-Jounin\njutussa. Neljäkymmentä markkaa sakkoa hopeassa oli se tuominnut ja\nlisäksi tavallisen kirkkorangaistuksen, joka suoritettiin jalkapuussa\nistumalla. Siinä kaikki. Vilkas puheensorina kuului miesten parvesta,\nja ilo loisti kaikkien kasvoista. Keskellä tiheintä joukkoa seisoi\nPaulus-Jouni voitokkaana lappalaisten kilvan osoittaessa hänelle\nsuosiotaan.\n\n-- Hyvinhän meni asiasi, lausui vanha Niila ojentaen kätensä. --\nBurist, burist![3] Tällä kertaa hävisi pappi taistelussa. -- Mutta\npidä varasi toiste, lisäsi hän hilpeämmin iskien merkitsevästi silmää.\n\n-- Vaarallinen on vastustaja minulla. Tänään olen sen selvästi\nnähnyt. Olen sen jo kyllä aikoja huomannut, ettei minulla ole mitään\nhyvää sieltä päin odotettavissa, vastasi Jouni nyökyttäen päätään\npappilaa kohden. -- Läheltä piti, etten tarttunut pahemmin, mutta\nkalliisti saa herr' Vuolevi vielä tämänkin maksaa. Meidän välillämme\non tästä päivästä alkaen taistelu elämästä ja kuolemasta!\n\n-- Puhu hiljemmin! Papin nuuskija on lähellä, suhahti joku joukosta.\n\nVanhanpuoleinen mies, nukkavieru peski yllä, kulki kirkolle päin\njonkin matkan päässä miehistä. Se oli seurakunnan suntio, jota\nlappalaiset yleensä vieroivat, koska epäilivät hänen harjoittavan\nurkkijan tointa herra Olauksen laskuun. Hän näyttikin vilkuilevan\nlappalaisiin päin astellessaan kirkkoa kohti.\n\n-- Jopahan on pappi lähettänyt vainukoiransa liikkeelle. Kovin\nsuutuksissaan se jättikin käräjäpaikan. Ei näyttänyt olevan päätös\nmieleen, ja siksi se istuttaakin sinua jalkapuussa tavallista\npitempään, puheli vanha Niila katsellen suntion jälkeen.\n\n-- Saat olla varma, etteivät minun nilkkojani kirkon puut purista!\nSitä nautintoa en papille suo, en vaikka henkeni menköön! huudahti\nJouni silmät salamoiden.\n\n-- Ole hiljaa, hiljaa! Asiasi vielä pilaat, kun olet noin maltiton,\nvarasi vanha Niila. -- Jos haluat saattaa juttusi loppuun papin\nkanssa, on mitä suurin varovaisuus tarpeen. Ei pidä suotta aikoja\nheittäytyä ansaan. Kiitä onneasi, että niinkin vähällä pääsit ja\nmuista, että jos pappi saa paulan kaulaasi, kuristaa hän sinut\narmotta.\n\n-- Oikeassa olet, Niila. Vanha on aina viisas. -- Neuvojasi seuraan,\nsillä tarpeen ne ovat, lausui Jouni hillitysti. -- Totta on, mitä\nsanot: Ei pidä suotta aikoja heittäytyä vaaraan, kun kerran voi sen\nvälttää. -- Mutta minulta on vielä markkinat näkemättä ja ostokset\nostamatta. Olette tainneet tyhjentää porvarien aitat sillä aikaa kuin\nminua esivalta vensi[4], lisäsi hän leikkisästi.\n\n-- Jäänyt on sinullekin vielä, Jouni! Oh, veikkonen! Onpa vaan!\nKäyhän katsomassa vanhan Plantingin kojulla. Siellä on tavaraa yllin\nkyllin.\n\nJopa vainkin. Me olemmekin vanhat väärtit, vaikka emme äsken olleet\noikein toisiamme tuntevinamme. Se riippui, näettekös, paikasta, missä\nteivattiin,[5] nauroi Jouni ja lähti astumaan kauppakojuja kohti\ntyynenä ja arvokkaana.\n\n-- Ei uskoisi, että noita hartioita äsken kruunun rauta painoi. Niin\non varsi suora ja käynti uljas kuin kuninkaalla, virkkoi vanha Niila\nkatsellen poistuvan Jounin jälkeen.\n\n-- Eipä uskoisi... kelpo mies... todellakin... käynti kuin\nkuninkaalla, säestivät miehet.\n\n\n\n\nIII\n\n\nJos edellinen päivä oli pitänyt markkinaväkeä jännityksissä,\nkun Paulus-Jounin juttua tutkittiin, oli seuraava melkein\nmielenkiintoisempi. Olihan kaikille tiettyä, että itse seurakunnan\npappia uhkasi nyt esivallan käsi. Senpätähden kulkikin pakina\nvilkkaana, vahingoniloisena, lappalaisten kesken, joita edellä\npuolenpäivän seisoskeli taas sakea parvi käräjätuvan edustalla\nesivallan saapumista odotellen. Tuomarin tiedettiin olleen yötä\npappilassa, josta myöhään yöhön oli näkynyt tuli. Siellä olivat\nsaman pöydän ääressä istuneet syytetty ja tuomionjulistaja kaikessa\nrauhassa kuin parhaat ystävät konsanaan. Mitähän, jos olisikin\nherr' Vuolevi saanut vaikutetuksi tuomariin, ja nyt hupenisi ihan\nkäsistä mieluisa nautinto. Epäilevä ilme virisi miesten kasvoille,\nkun joku joukosta tästä huomautti. Mutta olihan toiselta puolen\ntapahtumaan monta todistajaa. Olihan nähty pappi juovuksissa, olihan\nihan vieressä seisty, kun tämä tempaisi nimismieheltä lakin ja\nheitti sen maahan. Ja ennen kaikkea olivat Tornion porvarit olleet\ntapauksen todistajina. Ei anna Martinpoika nyt perään, kun on kerran\nherr' Vuolevin käsiinsä saanut. Kauan se olikin vihaa pitänyt pappia\nkohtaan. Sehän tiedettiin myös. Jopa vainenkin! Ansaan joutuisi nyt\nherr' Vuolevi, vaikka olikin taitava sanoistaan. -- Pois hälveni\nepäilys surisevasta joukosta. Vahingonilo loisti taas silmistä.\nIloista supatusta ja naurua kuului joka taholta. Kaikkialla oli herr'\nVuolevi puheen aiheena. Yksi ja toinen utelias peskiniekka liittyi\njoukkoon, kulkien miesryhmästä toiseen sen mukaan, missä kulloinkin\noli hauskinta ja vereksintä kuultavaa.\n\nEniten oli väkeä keräytynyt Kopara-Niilan ympärille, joka kestitsi\nkuulijakuntaansa mehevimmillä paloilla papista. Tuontuostakin kajahti\nraikuva nauru. Hetkinen oltiin aivan hiljaa, jolloin kuului vain\nNiilan kitisevä ääni ja sitten yht'äkkiä uusi, voimakas naurunpurkaus.\n\n-- Mitenkäs selvisit silloin siitä yöluetuksesta, Niila? Muistelehan,\nettä kuulevat muutkin, kehoitti joku joukosta.\n\nNiila siristi tihruisia silmiään ja veitikka leikki suupielessä, kun\nhän kertoi:\n\n-- Niin, olihan se soma tapaus sekin... Nukun rauhassa kodassani\ntässä toissa talvena. Hiiloskin on sammunut ja kaikki on pimeää\nja hiljaista. Taisi olla jo keskiyön aika... Yht'äkkiä karkaavat\nkoirat ulos vimmatusti haukkuen... \"Kukahan siellä on liikkeellä?\"\ntuumin ja nousen kurkistamaan oviaukosta, kun kuulen tutun äänen,\njoka vihaisena manaa koiria... \"Bärgalak, bärgalak!\" kaikuu\npimeässä ja niin täydestä sydämestä! \"Na, eikö olekin itse herr'\nVuolevi!\" ajattelen. \"Varmaankin Rounalaan matkalla.\" Samassa\ntyöntyy pappi sisään ja komentaa tekemään tulta. \"Pidetäänpäs kerran\nsinunkin kodassasi luetus?\" toimeaa pappi. Minä tulta tekemään ja\nvastustelemaan: \"Mutta nythän on yö, herr' Vuolevi\". \"Yö! Mitä\nsillä väliä? Oletkin aina kirkkoa kiertänyt, vanha noita!\" Heräävät\nsiitä muutkin ja saavat selville asian. Hieroskelevat silmiään\nja töllistelevät pappia, joka kaivaa laukustaan virsikirjaa...\nAkkaväki tavailee, hieroo silmiään, tavailee ja tankuttaa... Jopa\njoutuu kirja minunkin käteeni... Otan sen, siristelen silmiäni,\nkoettelen sormenpäillä lehteä, katsahdan savureikään ja virkan niin\nrauhallisesti kuin saatan: \"Tuntuu kuin olisi koo\".\n\nVäkijoukko helähti iloiseen nauruun.\n\n-- No, mitenkäs kävi? huudettiin.\n\n-- Arvannette tuon... Ei minua lempinimillä puhuteltu. Pappi\nsieppasi kirjan kädestäni ja paukautti lyödä minua sillä päähän.\n\"Vai kujeilemaan alat, vanha varas! Kyllä minä sinut opetan vielä!\nJalkapuuhun pääset koreasti istumaan!\" Minä pitelen päätäni ja\npuolustelen: \"Mitenkäs sitä pimeässä, herr' Vuolevi? Eihän sitä\nmuuten kuin koettelemalla...\"\n\nUusi naurunpurkaus kajahti kuulijoiden joukosta.\n\n-- Esivalta tulee! huudettiin samassa.\n\nKäännyttiin katsomaan.\n\nKirkkotörmää nousi tuomari pappien kanssa. Sirma asteli tuomarin\nvieressä ja näytti kertovan tälle jotakin. Alatornion ja Jukkasjärven\npapit kävelivät heidän perässään. Edellinen tuntui hajamieliseltä,\npäättäen siitä, että hän ei ollenkaan näyttänyt kiinnittävän\nhuomiotaan vierustoveriensa puheeseen, kun tämä osoitteli hänelle\ntiensyrjässä kiinniolevaa lumivalkoista ajokasta, joka pappien\nsaavuttua sen kohdalle arkana laukahti niin etäälle tiestä kuin hihna\nylti.\n\nVäkijoukko antoi tulijoille tietä. Uteliaina tirkistettiin Sirmaa,\njoka astui pää pystyssä luomatta katsetta oikealle tahi vasemmalle.\n\nMuuan lautamiehistä avasi oven ja tuomari seuralaisineen astui tupaan.\n\nTuokion kuluttua saapui nimismieskin. Hän kulki varmoin askelin\nväkijoukon keskitse, tervehtien alentuvasti joka suunnalle, niinkuin\nse, jonka täytyy joskus saada osoittaa ystävällisyyttä niillekin,\njoita muuten tavallisesti halveksii.\n\n-- Korkea oikeus rupeaa istumaan! kahahti lautamiehen virallinen ääni\novelta.\n\nVäkijoukko rynnisti esiin. Jokainen pyrki sisään niin nopeaan kuin\nmahdollista. Tuupittiin ja tyrkittiin. Pahimmin tunkeileville täytyi\nlautamiehen ärjäistä, ennen kuin sai heidät asettumaan. Siitä\nhuolimatta raivasi Paulus-Jouni itselleen tien ovelle ahtautuneen\nväkijoukon lomitse ja tunkeutui etumaisten joukkoon aivan lähelle\ntuomarin pöytää. Enimmän osan oli kuitenkin täytynyt jäädä ulos,\njosta toistensa olkapäiden yli uteliaina kurkistelivat.\n\nTuomari selaili papereitaan, rykäisi pari kertaa ja lausui:\n\n-- Vastaaja herra pastori Olaus Sirma ja kantaja nimismies Maunu\nMartinpoika.\n\nTodistajat tunkeutuivat pöydän luo ja tekivät valansa. He olivat\nennemmin mainitut neljä Tornion porvaria, jotka edellisenä päivänä\nolivat istuneet lautakunnassa. Vakavina ja selvällä äänellä he\nlausuivat valansa.\n\nSirma oli noussut penkiltä, jolla oli istunut. Hän korjasi\npeskinsä vyötä, ojantelihe suoraksi ja heitti uhmaavan silmäyksen\nnimismieheen, joka myös oli noussut ylös ja katsahtaen puolestaan\nväijyen riitaveljeensä ryhtyi selostamaan kannettaan.\n\nHän tunsi itsensä suuresti loukatuksi kappalaisen ja tämän\nlapinrahvaan saarnaajan, herra Olaus Sirman käytöksen vuoksi, kun\ntämä ensimmäisenä päivänä kulumassaolevaa kuuta oli markkinapaikalla\nhyökännyt hänen kimppuunsa häpeällisillä haukkumasanoilla ja\ntodistamattomilla herjauksilla, kutsuen häntä huorintekijäksi,\n\"kälmiksi\", varkaaksi ja roistoksi, sekä oli lyönyt häntä ja\nvetänyt tukasta. Tämän voi hän, Maunu Martinpoika, toteennäyttää\ntodistuksella, jonka ovat allekirjoittaneet silloin saapuvillaolleet\ntodistajat, nimittäin Tornion raati- ja kauppamiehet, hyvin\nkunnioitettu Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri\nEerikinpoika Planting ja Arent Grape nuorempi. Ja vaatii hän pastori\nSirmalle ankarinta edesvastausta tästä törkeästä kunnianloukkauksesta\nja pahoinpitelystä.\n\nNimismies veti peskin povesta paperin ja laski sen tuomarin pöydälle.\n\nSirma katsahti Plantingia, joka vanhasta tottumuksesta oli istahtanut\nlautamiesten penkkiin. Asia näytti tätä kovin vaivaavan, sillä hän\nsilmäili tyytymättömänä ympärilleen ja pureskeli pitkiä viiksiään.\n\nTuomari kääntyi Sirman puoleen ja kysyi äänellä, jonka hän koetti\nsaada niin vakavaksi ja viralliseksi kuin suinkin mahdollista, oliko\ntällä mitään vastattavaa nimismiehen tekemän kanteen ja esittämän\ntodistuksen johdosta.\n\nSirma katsoi tuomariin ja hänen huulillaan värehti hetkisen heikko\nhymy. Tuomari vältti hänen katseensa ja naputteli sormellaan\npöytään kuin hämillään. Oli tuokion niin hiljaista, ettei kuulunut\nhiiskahdustakaan. Lappalaiset odottivat suu puoleksi avoinna ja\nsilmissä salaperäinen katse, mitä heidän pappinsa vastaisi. Vaikka\nuseat heistä eivät ymmärtäneetkään suomea kuin vähän, käsittivät he\nkuitenkin, että herr' Vuolevilla oli edessä vakava paikka. Alatornion\nTörnström rypisteli kulmiaan, ja Kempe istui selkäkenossa nojaten\npäällään seinään, silmät puoliummessa.\n\nSirma silmäsi virkatovereitaan ja hänen katseestaan välähti\nsuuttumusta ja ivaa samalla kertaa. Hetkeksi valtasi hänet\nnöyryyttävä tunne, että hänen, pappismiehen, täytyi seisoa oikeudessa\nvastaamassa -- ja vielä tällaisessa asiassa, sekä päällepäätteeksi\nkahden virkaveljen läsnäollessa. Mitä he ajattelivat hänestä?\nTietysti halveksit sydämessään, vaikka olivat kyllin viisaita sitä\nnäyttääkseen. Martinpoika, tuo kirottu lurjus, joka joutavista riidan\nrakensi! Olisi lyönyt takaisin, niinkuin mies ja sillä hyvä! Mutta\nei! Käräjiin -- tietysti! Sirma puri hammasta niin että leukapielet\nnatisivat. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän hillitsi itsensä ja\noli heti taas entisellään, tyyni ja rauhallinen. Pistäen peukalonsa\npeskin rinnukseen hän lausui levollisesti, äänessä hieman ivallinen\nsävy:\n\n-- Tunnustan kyllä tuottaneeni herra nimismiehelle mielipahaa ja\nloukanneeni hänen erinomaisen herkkää kunniantuntoaan, joka näiden\nvuosien kuluessa, jolloin yhdessä olemme näillä kaukaisilla Pohjolan\nperillä esivaltaa edustaneet, on usein erittäin selvästi tullut\nnäkyviin minua kohtaan ja usein -- se minun täytyy ikävällä mainita\n-- varsin kouraantuntuvalla tavalla, niinkuin esimerkiksi meidän\nniittyriidassammekin. -- Mutta en nyt puhu siitä. Tyydyn vain\ntoteamaan, että herra nimismiehellä on _kunnian_tuntoa, joka nyt\non herännyt kostoon muutamien pikapäisyydessä lausuttujen sanojen\njohdosta, jotka ikävä kyllä ovat jokainen sisältäneet totuuden,\nvaikka minulla valitettavasti ei tällä kertaa ole riittäviä\ntodistuksia niiden todenperäisyydestä. Tunnustan siis lausuneeni nuo\nsanat, jotka syyttäjä on täällä suvainnut mainita, ja tahdon lisätä,\nettä -- jollen olisi ollut vähän liikutettu -- _vino oneratus_,[6]\nolisin ne jättänyt sopivampaan aikaan ja paikkaan.\n\nTuomari kääntyi kauppiasten puoleen ja kehoitti Plantingia\ntodistamaan, huomauttaen, että hänen tulisi vain kertoa, mitä tiesi\nnimismiehen mainitsemasta tappelusta, koskapa herra Olaus oli\ntunnustanut solvaukset sanoneensa.\n\nPlanting nousi. Harvoin hän oli näin kiusalliseen juttuun\nsekaantunut. Miksi pitikin hänen lähteä kojultaan tuota \"tappelua\"\nkatsomaan? Kun olisi pysynyt rauhassa myymäläpöytänsä takana, ei\nhän olisi nähnyt mitään koko nujakasta. Siksi paljon väkeä oli\nasianomaisten ympärillä ollut, ettei syrjässäolija olisi sen kulkua\nvoinut seurata. Sirman solvaukset hän kyllä oli kuullut. Siksi\nsuurella äänellä oli pappi huutanut. Plantingia nauratti ja suututti.\nHerra Olaus oli hänen persoonallinen ystävänsä. Sääli miestä, jos\ntuollaisen joutavan asian vuoksi joutuisi kärsimään. Hän silmäili\nSirmaa, joka hieno hymy huulilla odotti hänen todistustaan.\n\n-- Herra Olaus tuli minun kojulleni ennenmainittuna päivänä tekemään\nkauppaa, sillä me olemme vanhat tutut, aloitti Planting.\n\n-- Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari pöydän takaa. Planting joutui\nvähän hämilleen ja katsahti kysyvänä tuomariin.\n\n-- Teidän tulee vain todistaa, mitä tiedätte herra Olauksen ja\nnimismiehen -- tappelusta. Tuomarin oli vähän vaikea lausua viimeistä\nsanaa vakavana.\n\n-- Se minun täytyy sanoa, että herra Olaus oli vähän... niinkuin\nviinalta voitettu, aloitti Planting uudestaan, katsahtaen\nanteeksipyytävästi Sirmaan.\n\n-- Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari jälleen. Planting karahti\npunaiseksi. Häntä jo suututti. Sepä kumma, ettei hän, vanha\nraatimies, tiennyt, mikä kuului asiaan, mikä ei. Mokomakin\nlainlukija, joka luuli saavansa pitää häntä, vanhaa miestä pilkkanaan!\n\n-- No sen minä kyllä näin, herra Olaus antoi nimismiehelle pienen\ntölmäisyn ja ehkä vetäisi myös vähän otsatukasta... jonka pikku\nnäpsäyksen minä puolestani pidän nimismiehen hyvin ansainneena,\nlausui hän kovalla äänellä ja katsoi tuomaria tuikeasti silmiin.\n\n-- Herra puheenjohtaja! huudahti nimismies kiivastuneena.\n\n-- No odottakaa, odottakaa! Kyllä saatte puhua, kunhan vuoronne\njoutuu, lausui tuomari äkäisesti. Häntäkin hermostutti ja suututti\nkoko juttu.\n\nSirma oli seissyt koko ajan tyynenä ja vakavana. Hän ei näyttänyt\nollenkaan syytetyn näköiseltä. Koko hänen olentonsa huokui\nitsetietoista oman arvon tuntoa ja hillittyä ylevämmyyttä. Hienot\nhymynväreet suupielissä osoittivat vain, että juttu oli ruvennut\nhäntäkin huvittamaan.\n\n-- Onko todistajalla muuta sanottavaa? kysyi tuomari Platingilta.\n\n-- Ei ole, ja jos olisikin, niin se ei kuulu asiaan, vastasi Planting\ntyynenä ja pieni vahingonilo välähti hänen silmistään.\n\nTuomari ei ollut kuulevinaan hänen viimeistä huomautustaan, vaan\nkääntyen nimismiehen puoleen kehoitti tätä nyt sanomaan sanottavansa.\n\nMartinpoika loi vihaisen katseen Plantingiin ja kysyi harmistuneena:\n\n-- Eikö raatimies nähnyt, että herra Olaus tempaisi minulta lakin\npäästä ja heitti sen maahan?\n\nPlanting virkkoi suu leveässä hymyssä:\n\n-- Huomasin tietenkin, että lakki maahan lensi, mutta sitä en voi\nsanoa, että herra Olaus olisi sen vartavasten maahan heittänyt. --\nMuuten arvelen, että lakki on pidettävä lujemmin päässä.\n\nTuomari iski vasaralla pöytään.\n\n-- Pitää pysyä asiassa! karjaisi hän Plantingille. -- Ei saa puhua\nsellaista, mikä ei asiaan kuulu.\n\n-- Se on minun mielipiteeni, että lakin tulee olla lujasti päässä,\npenäsi Planting.\n\n-- Suu kiinni tahi saatte sakkoa!\n\n-- Jaa, siitäkö, etten luovu mielipiteestäni?\n\nTuomari oli punaisena vihasta. Hän loi Plantingiin oikean\nhäränsilmäyksen masentaakseen sillä ylpeän porvarin, mutta kun\nhän huomasi raatimiehen kasvoista, että tämä oli valmis jatkamaan\nsanasotaa, hän luopui kamppailusta.\n\n-- Onko nimismiehellä vielä muuta kysyttävää? kysyi hän Martinpojalta\nhetkisen kuluttua.\n\n-- Ei ole. Pyydän vain kuulusteltavaksi muitakin todistajia.\n\nKäskettiin todistamaan Arent Grape. Tämä astui esiin ja kertoi samaa\nkuin Plantingkin. Hänen mielestään tappelu, jos sitä sellaiseksi\nsaattoi kutsua, oli ollut vain siinä, että pappi oli vetäissyt\nnimismiestä kerran tukasta sekä tölmäissyt tätä niin, että lakki oli\npudonnut maahan.\n\nSamaan suuntaan todistivat myös Mikkeli Juhonpoika ja Hannu Kuure.\n\nTuomari kehoitti asiallisia ja yleisöä poistumaan.\n\nVäki työntyi ulos ja kerääntyi ryhmiin tuvan edustalle. Puhua\npajatettiin puoliääneen ja naurettiin. Toiset olivat sitä mieltä,\nettä herr' Vuolevi pääsee vapaaksi koko jutusta. Toiset väittivät\ntaas nimismiehen voittavan. Ei oltu voitu oikein tarkkaan seurata\njutun käsittelyä, se kun oli tapahtunut suomeksi. Siksi kallistuivat\nmielipiteet puolelle jos toisellekin. Varmalta oli herr' Vuolevi\nnäyttänyt tapansa mukaan, mutta äkeänä ja tuohtuneena oli ollut\nnimismieskin...\n\n-- Päätöstä kuulemaan! kajahti samassa lautamiehen ääni.\n\nTyönnyttiin taas tupaan uteliaina ja jännittyneinä.\n\nAsialliset seisoivat jälleen pöydän edessä. Nimismies näytti\nvoitonvarmalta. Hänen pienet silmänsä kiilsivät vahingoniloisina\ntuuheiden kulmakarvain alta, kun hän tuontuostakin heitti katseen\nSirmaan, joka seisoi toisella puolen tupaa, koko olento huokuen\nylvästä, äänetöntä halveksumista.\n\n-- Oikeus katsoo selville käyneen -- aloitti tuomari kuivalla, vähän\nepävarmalla äänellä -- että pastori Olaus Sirma on tehnyt itsensä\nsyypääksi solvaukseen ja pahoinpitelyyn, ja sakotetaan häntä sen\nvuoksi neljästä pikaisuudessa lausumastaan herjaavasta sanasta kolme\nmarkkaa hopeassa kustakin, kuin myös tukasta vedosta ja tölmäisystä\nyhteensä kuusi markkaa samassa rahassa, eli kaikkiaan 18 markkaa.\n\nVilkasta supatusta rupesi kuulumaan oven suusta heti kun tuomari\noli lopettanut. \"Kumpi voitti?\" \"Miten kävi?\" kyselivät lappalaiset\ntoisiltaan. Ja kun saatiin selville, että herr' Vuolevi oli jutun\nmenettänyt, levisi kaikkien kasvoille tyytyväinen ilme.\n\nNimismies, jonka silmät olivat yhtenä viiruna, tirkisteli\nriitaveljeään vahingonilolla, jota hän ei tahtonutkaan peitellä.\nKun väki rupesi liikehtimään ovea kohti, hän antoi Paulus Jounille\nsalaperäisen merkin.\n\nJouni otti askelen tuomarin pöytää kohti, ojentihe suoraksi ja lausui:\n\n-- Olisi meillä lapinmiehillä esivallalle vähän sanomista.\n\nTuli hiljaisuus. Tuomari katsahti hämmästyneenä puhujaan.\n\n-- Mitä se koskee? kysyi hän.\n\nJouni pyyhkäisi parratonta leukaansa ja puhui, nyökäten päällään\nSirmaa kohti:\n\n-- Me olemme jo kauan saaneet kärsiä tämän pappimme sopimatonta\nja epäkristillistä elämää täällä ja olemme päättäneet saattaa\nsen esivallan tietoon. Tämä herr' Vuolevi on meitä köyhiä ja\nyksinkertaisia lappalaisia kiusannut kaikenlaisella jumalattomalla\nmenolla ja käytöksellä. Jos sinulla esimerkiksi on asiaa papille,\nsaat varustautua menemään hänen luokseen sydän kurkussa ja suurella\npelolla. Sillä saattaa käydä niin, että sinut ajetaan sieltä\npellolle kirouksilla ja manauksilla... Näin on todella käynytkin.\nMonta monituista kertaa on köyhä lappalainen tullut papin huoneesta\nheitetyksi ulos, niinkuin koira kodasta. Eikä siinä kyllin, vaan\nhän on sen lisäksi papin omasta suusta saanut kuulla voimakkaita\nkehoituksia mennä helvettiin, mikä on kokonaan sopimatonta papille\nja sielunpaimenelle, jonka tehtävänä ymmärtääkseni olisi opastaa\nihmisiä päinvastaiselle puolelle. Sillä helvettiinhän me osaamme\nneuvomattakin, joten en luule sitä varten korkean esivallan meille\npappia lähettäneen. -- Tätä tällaista menoa on sattunut sekä pyhänä\nettä arkena, vieläpä suurina juhlapäivinäkin... Kauan olemme jo\ntätä kärsineet, mutta nyt olemme päättäneet, että jollei korkea\nesivalta anna meille toista pappia, taikka jollei parannusta ilmaannu\nherr' Vuolevin elämässä, me lappalaiset siirrymme miehissä pois\ntämän seurakunnan alueelta, vaikkapa Norjaan ja silloin jää meidän\narmollinen kuninkaamme ilman hänelle tulevia veroja... Tämän tahdomme\nesivallalle saattaa tiedoksi, jotta olomme täällä paranisi ja me\nvoisimme rauhassa elää.\n\nSirma, joka useamman kerran oli yrittänyt keskeyttää Jounin puhetta,\nharppasi nyt tuomarin pöydän viereen ja huusi, musertaen katseellaan\nJounin:\n\n-- Miten uskallat sinä, kirottu noita, tulla tänne oikeuspaikkaan\nviheliäisiä valheitasi puhumaan? Kuka on sinut siihen valtuuttanut?\n\nTuomari oli käynyt aivan neuvottomaksi. Hän yritti myös saada\npuheenvuoroa lyömällä vasaralla pöytään, niin että paukkui, mutta\nhänet keskeytti joukosta kuuluva huuto:\n\n-- Meidän puolestamme puhuu Jouni! Tyytymättömiä olemme herr'\nVuoleviin ja uuden papin tahdomme!\n\n-- Hiljaa siellä! karjaisi Sirma. -- Ettekö tiedä, missä olette?\nLuuletteko esivallan edessä saavanne näyttää hävytöntä luontoanne,\nniinkuin minulle kotona ja pitäjällä? Huomatkaa, me emme ole nyt\npappilassa, jossa usein olette saaneet suutanne soittaa!... Minä\npyydän tuomaria nuhtelemaan näitä oppimattomia, tyhmiä raukkoja!\n\nNyt sai tuomarikin puheenvuoron ja iskien vasaralla pöytään voimansa\ntakaa hän karjaisi Paulus-Jounille:\n\n-- Millä oikeudella tulet, mies, oikeuden istuntoa häiritsemään?\nMillä oikeudella?\n\n-- Vapaitten lapinmiesten oikeudella puhun esivallan edessä!\n\n-- Vai niin! Mutta nyt puhut väärällä vuorolla! Puhuisit silloin kun\nsinut siihen käsketään! Täällä ei saa jokainen pajattaa niinkuin\nmarkkinoilla. Muista se!\n\n-- Herra puheenjohtaja! lausui Sirma.\n\n-- Herra Olauksella on puheenvuoro.\n\n-- Koska tämä Jouni Paavalinpoika tässä törkeällä tavalla herjaa\nminua, sallii kai korkea oikeus, että sanon muutaman sanan minäkin\npuolestani.\n\nTuomari nyökäytti päätään.\n\n-- Minun ei tarvitse puhua paljon. Sanon vain muutaman sanan. Eilinen\nsyytetty mainitsi, etteivät seurakuntalaiset saisi täällä rauhassa\nelää. Minä myönnän, että hän puhuu siinä aivan totta. He eivät saa\nrauhassa harjoittaa pakanallisia menojaan. He eivät saa rauhassa\nhaukkua ja soimata esivallan heille asettamaa sielunpaimenta eivätkä\nkiroilla ja mellastaa kirkkomäellä juovuksissa. Siitä olen minä heitä\nnuhdellut ja varoittanut, sekä minulle annetun kirkollisen vallan\nnojalla rangaissut. En siis ihmettele, että pimeyden palvelijat,\ntaikurit ja velhot, tuntevat elämänsä rauhattomaksi ja uhkaavat\nmuuttaa pois seurakunnasta. Mutta minä sanon, että niin kauan\nkuin minä tätä minulle uskottua pimeää seurakuntaa hoidan, tulen\nedelleenkin kaikella tarmollani taistelemaan pakanuutta ja noitia\nvastaan. Minä julistan tässä esivallan edessä, että jokainen seita,\njonka minä tapaan tuntureilla, on kaatuva näiden käsieni kautta,\nja jokainen noita, jonka minä yhytän työssään, on minun toimestani\nmatkaava etelään, josta hän ei ikinä palaa takaisin, niin totta kuin\nminun kerran on seisottava Herran Jumalan edessä ja vastattava omasta\nja teidän puolestanne!\n\nSirma oli puhunut valtavalla innostuksella. Hänen silmänsä hehkuivat\nvoimaa ja kiivautta. Ei voinut Paulus-Jounikaan sitä katsetta kestää,\nvaan painoi päänsä alas. Nimismies oli jo Sirman puhuessa hiipinyt\ntiehensä, ja yksi ja toinen oli seurannut hänen esimerkkiään.\n\nTuomari katseli äänetöntä joukkoa ja lausui lujalla äänellä:\n\n-- Ja minä sanon lopuksi kaikille tämän seurakunnan jäsenille, niin\nlappalaisille kuin lantalaisillekin, että teidän tulee kaikella\nkunnioituksella ja arvonannolla kohdella esivallan teille asettamaa\nsielunpaimenta, kun hän hengellistä virkaansa teidän keskellänne\nhoitaa ja virkavelvollisuuksiaan uskollisesti täyttää. Muuten\njoudutte siitä vastaamaan oikeuden edessä. -- Jos teillä muuten on\nvalittamista pappinne viranhoidosta, niin sellainen asia ei kuulu\ntänne, vaan se on konsistoriumin ratkaistava.\n\nTuomari julisti oikeuden istunnon tälle päivälle päättyneeksi ja\nväkijoukko rupesi hajautumaan. Pian oli tupa tyhjä. Tuomari pappien\nkanssa jäi vain jäljelle.\n\n-- No olet sinä nyt taas saunassa ollut! nauroi Kempe Sirmalle.\n\nTämä huitaisi kädellään ja vastasi:\n\n-- Älä puhu mitään! Minä olen jo tähän niin tottunut.\n\n-- Sakkoa saitte nyt, herra Olaus, kelpo lailla. Joutava juttu\nkerrassaan, mutta kun kannetaan, niin mikäpäs auttaa. Semmoinen on\nminulla virka, miespoloisella, nauroi tuomarikin.\n\n-- Jokainen pitäköön virastaan vaarin. En teitä tästä moiti. Eilen\nolisitte saanut olla ankarampi, vastasi Sirma.\n\n-- Ei ollut tarpeeksi näytteitä. En voinut muuta. Uskon hyvin, että\nolette oikeassa, mutta tuomari ei saa ottaa huomioon sitä mitä uskoo,\nvaan sen, mitä toteen näytetään.\n\n-- No ei hätää! Vielä tulee lujempikin tuomio Paulus-Jounille!\n\n-- Merkillistä väkeä nuo lappalaiset. Lapsellisen herkkiä ja\ntaipuvaisia toisinaan, toisin vuoroin taas uppiniskaisia ja\nkostonhaluisia, yhtyi puheeseen Tornström. -- Vanha Tornaeus on\noikeassa sanoessaan, että heidän kanssaan pitää vuoroin leperrellä\nkuin lasten, vuoroin vitsalla uhata... Todellakin suuria lapsia...\n\n-- Nyt lähdetään miehissä pappilaan, kehotti Sirma. -- Jopa tässä\nleikissä alkaa vatsakin osaansa vaatia. Ja vaikka viina minut\nvillitsi tarttumaan käsiksi sellaiseen haaskaan kuin tuo Martinpoika,\nniin luulen, että haluamme silti tyhjentää rehellisen puolituoppisen\nväärentämätöntä Ruijan viinaa... ja toivon, ettei herroilla ole\nmitään sitä vastaan.\n\n-- Ka, miksipä olisi, myöntelivät toiset.\n\nTuomari kokosi paperinsa ja miehet lähtivät verkalleen astumaan\npappilaa kohti.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKorkealla jokitörmällä, peninkulmaa alempana Enontekiön kirkkoa,\non Suonttavaaran talo, jossa asuu nimismies Maunu Martinpoika.\nNaapureita ei ole lähistöllä, lukuunottamatta ympäristössä liikkuvia\nlappalaisia, jotka pystyttävät kotansa milloin minnekin, välistä\nmelkein talon kuuluville, väliin kauemmas sisämaahan. Kaksi\npeninkulmaa alempana nimismiehen taloa on Tulinkisuvannon yksinäinen\nuudistalo. Se on lähin lantalaisnaapuri sillä suunnalla.\n\nMutta vaikka nimismiehen talo onkin niin ypöyksinään suuren\njokisuvannon varrella, on se siitä huolimatta liikepaikalla.\nNimismiehen pihasta lähtee valtatie talvisaikaan Jukkasjärvelle, joka\non lähin suurempi kylä eteläpuolella Enontekiötä. Sinne on kymmenen\npeninkulman taival yli puuttomien tuntureiden ja silmänkantamattomien\nvuomien. Mutta tie on hyvin viitoitettu, sillä sitä myöten käy kaikki\nliikenne eteläänpäin. Sitä ajaa esivalta joka talvi Enontekiöön, sitä\nkulkevat virstan pituiset veroraidot, joilla lapinvero kyyditään\nlähimpään maaherrankaupunkiin, Tornioon. Se kootaan nimittäin\nkaikista pohjoispitäjistä Suonttavaaraan, josta Enontekiön nimismies\nlähettää sen etelään. Sitä varten onkin talon kolmelle sivulle\nrakennettu suuria aittoja, joissa kruununsaatavia säilytetään. Ne\nmuodostavat asuinrakennuksen kanssa jykevän neliön, niin että talo\nnäyttää jonkinmoiselta linnoitukselta.\n\nKäräjäin jälkeisen päivän iltana istui nimismies Paulus-Jounin\nkanssa pirtissä tupakoiden ja tarinoiden. Nimismiehen vaimo,\nlihava Saara-emäntä, kantoi ruokia pöydälle. Lapset leikkivät\nlattialla poroja. Yhdellä oli kaulassa poron länget ja toinen istui\nkumoonkäännetyllä jakkaralla Jounin kintaat kädessä ja ajoi. Iloinen,\nvilkas puheenpajatus kävi leikin ohella.\n\nEmäntä sytytti talikynttilän ja vei sen pöydälle. Sitten hän veti\nreppänän auki, että keitinsavu pääsisi ulos.\n\n-- Hiljempaa, sikiöt, että kuuluu muidenkin ääni! torui hän lapsia ja\nlisäsi kääntyen miehiin:\n\n-- Nyt olisi ruoka valmis.\n\n-- Lähdetäänpä haukkaamaan, kehotti nimismies Jounia. -- Eiköhän\nsinullekin maistune ruoka vähän paremmalta nyt, kun olet jälleen oma\nherrasi?\n\n-- Huonot niestat[7] olikin vanginkuljettajalla, nauroi Jouni. --\nVaivainen poronlapa, jota yhdessä kalusimme, ja surkean mustaa\npettua... Eipä se juuri syötättänyt.\n\n-- Niin, nyt olet taas vieraanani, vaikka äsken sainkin siitä nuhteet\npapilta ja vielä itse oikeuden edessä, lausui nimismies hymyillen\nasettuessaan istumaan leveän, ristikkojalkaisen pöydän taa. -- Ei\ntaitaisi herr' Vuolevi pitää tästä näystä, lisäsi hän, iskien silmää\nJounille.\n\n-- Eipä kyllä. -- Jouni veti suuren siian eteensä ja leikkasi sen\nkeskeltä poikki. -- Sisua on sille miehelle Jumala antanut, niinkuin\nsopulille... Jos olisi vähän suurempi kooltaan, niin sitä pelkäisi...\n\n-- Niinpä kyllä... Mutta ei hänen kanssaan leikikseen ole asioissa,\nvaikka on tosin vähäinen varreltaan Sen näin taas, kun oli vanha\nniittyjuttumme esillä... Haukkui silmät, korvat täyteen, vaikka oli\nvasta saanut sakkoa!\n\n-- Niin... mitenkä meni se juttu nyt?\n\n-- Lykättiin taas... ja tiesi, kuinka monennen kerran...\n\n-- Mikä niitty teillä oli nyt viimeksi tingassa?\n\n-- Kaikkihan ne ovat vielä tingassa... mutta Seitavuopiosta oli\ntällä kertaa suurin riita... Minä olen sen raivauttanut, mutta pappi\ntekee sen heinän melkein joka vuosi... Mutta ensi käräjissä näytän,\nmiten käy... Minä sain eilen paperin, jonka luulen tepsivän. Vahinko\nvain, ettei se ennättänyt näihin käräjiin... Ja ensi kesänä aion\njoutua niityille ennen pappia, kävi sitten kuinka kävi!\n\n-- Hyvä! huudahti Jouni. -- Minä tulen heinämieheksi, jos en mene\nRuijaan!\n\n-- Se kyllä sopii... Mutta uskallatko papin niitylle?\n\n-- No, ei kai pappi minua sentään syöne, nauroi Jouni. -- Ja sitä\npaitsi luulen, ettei Kaarina-emäntä sitä sallisikaan.\n\n-- Mitä Jouni puhuu Kaarina-emännästä? kysäsi Saara lieden luota.\n\n-- En mitään erityistä.\n\n-- Kas vaan, virkkoi nimismies ja iski silmää vaimolleen. -- Jouni\nluulee olevansa papin emännän suosiossa.\n\nJouni teki suuren loven viilipyttyyn ja lausahti:\n\n-- Entäpä jos olisinkin?\n\n-- Pyh! sanoi Saara ja pyörähti lieden luona. -- Mistäpä\nKaarina-emäntä olisi Jounille kiitollisuuden velassa?\n\n-- Entäpä jos olisi?\n\n-- Olet tainnut olla tohtorina? kysyi nimismies.\n\n-- Entäpä, jos olisin ollut? Jouni silmäsi veitikkamaisesti Saaraan.\n\n-- No, ei ole sitten kumma, jos pappi on sinulle vihainen, kun\npakkaudut taikomaan hänen vaimoaan.\n\nJouni söi hetkisen puhumatta mitään ja sanoi sitten kuin sivumennen:\n\n-- Ei pappi siitä tiedä...\n\n-- Kas vaan! Aivan salaisia hommia... Enpä olisi uskonut, että\nsinulla on potilaita pappilassakin!\n\nSaara kuunteli uteliaana miesten keskustelua ja kysäsi:\n\n-- Minkälaisessa taudissa Jouni on Kaarina-emäntää auttanut?\n\n-- Pitäisikö sanoa?\n\n-- No ei vaan, jos se on niin suun salaisuus! Saara pyörähti jälleen\nlieden luo.\n\nJouni nauroi veikeänä ja silmäsi nimismieheen, joka näytti kokonaan\nkiintyneen viilipyttyynsä.\n\n-- Ei se mikään salaisuus ole, sanoi hän tuokion kuluttua. --\nKaarina-emännällä oli kova hammassärky viime keväänä... koko poski\nihan paisuksissa. Satuin pappilaan -- pappi ei ollut silloin kotona\n-- ja tarjosin apuani, mutta Kaarina-emäntä hylkäsi tarjoukseni.\n\"No, ei tyrkytetä, kun ei kerralla vastaanoteta\", sanoin ja läksin\npois... Mutta tuskin olin päässyt joelle, kun palvelustyttö juoksi\nperään ja huusi pysähtymään. Sanoi emännän lähettäneen neuvoa\nkysymään ja anteeksi pyytämään \"Mitähän, jos en auttaisikaan\nenää?\" sanoin Tyttö rukoilemaan: \"Älä, hyvä Jouni sitä tee! Sääli\nKaarina-emännän kaunista muotoa!\" Ja minä säälin -- sillä, katsoppas,\nSaara, minä pidän sellaisista kasvoista kuin Kaarina-emännän! Niitä\nvoi ihailla, ihan mielikseen katsella, ja siksi pyörrytin pyhät\nsanani ja -- annoin tytölle neuvon. Toisena päivänä oli ollut terve\nkuulin myöhemmin -- Kun nimittäin syksyllä olin kirkolla tuli tyttö\nkiittämään... \"Kaarina-emäntä käski sanoa suuret kiitokset\", sanoi\nhän. \"Apua oli... heti eikä ole sen koommin hammassärky vaivannut\",\nsanoi.\n\n-- Kas vaan, sinähän taidat olla koko lääkäri, nauroi nimismies. --\nMitähän pappi sanoisi, jos tietäisi?\n\n-- Ei sitä tarvitse papin tietää, sanoi Saara. -- Hyvä oli että\nautoit Kaarina-emäntää. Hän on niin lempeä ja suloinen ja aina niin\nystävällinen...\n\n-- Niin on. Monesti olen pappia kadehtinut ja ihmetellyt, että hän on\nsellaisen vaimon saanut, veisteli Jouni lusikkaansa nuollen.\n\n-- No älä nyt houri! torui Saara. -- Komea mieshän pappikin on.\nSellaisia tulisia silmiä ja sellaista jäntevää leukaa ei taas ole\nmonella.\n\n-- Kuulehan eukkoa! On tainnut pihkaantua pappiin, ivaili nimismies.\n\n-- Ole sinä vaiti ja syö rauhassa! Pappiko tällaisista kuin minä?...\nHänellä on hempeämpi oma kainaloinen kana.\n\n-- Niin, virkkoi Jouni, minä uskon, että jos ei herr' Vuolevilla\nolisi sellaista vaimoa, niin hän olisikin itse piru!\n\n-- Nyt puhut pahoja papista ja sitä sinun ei pitäisi tehdä, varoitti\nemäntä pudistaen päätään. -- Pappi on sentään Jumalan palvelija.\n\n-- Olkoon vaan, mutta sen minä sanon, että jos teidän Jumalallanne on\nkaikki palvelijat samanlaisia, niin en pane paljon arvoa häneen!\n\nEmäntä ei vastannut mitään, puistihan vain päätään. Nimismies otti\nhyllyltä viinatuopin ja täytti kaksi tinapikaria. Ojentaen toisen\nJounille sanoi hän:\n\n-- Älähän huolehdi! Eivät ne kaikki papit ole sentään samanlaisia...\nJuommepa terveydeksemme!\n\nHän tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella ja siveli tyytyväisenä\nharvapartaista suutaan. Jouni yritti seurata esimerkkiä, mutta\npysähtyi ja jäi tuijottamaan pikariin.\n\n-- No, miks'et juo? Oikeaa tavaraa se on!\n\n-- Oikeaa näkyy olevan... parasta lajia... Hän tuijotti yhä pikariin\nkulmat rypyssä.\n\n-- No, kumase sitten pois! -- Vai mitä kujeita sinulla on?\n\n-- Älähän... tästä näkyy hauskoja asioita... -- Mitä houraat...?\nMitä siitä näkyisi muuta kuin mitä siinä on...\n\nPappi näkyy tulevan tänne, puheli Jouni yhä tarkaten pikaria\nkädessään... Ajaa nulppohärällä... hihna on mennyt poron\ntakajalkojen väliin... koettaa saada sitä pois, mutta ei saa... Nyt\nhyppää ahkiosta... selvittää hihnan ja nousee rantatörmää ylös...\nSinä saat vieraita, nimismies, jatkoi hän isännän puoleen kääntyen ja\ntyhjensi pikarin.\n\nNimismies katseli häntä kummissaan, ja emäntäkin oli pyörähtänyt\njälleen lieden luota ja seisoi kädet lanteilla, tuijottaen Jouniin\nsuurin silmin.\n\n-- Mitä se Jouni nyt höpsii...? Pappiko tänne...\n\n-- Niin, sanoi Jouni ja nousi pöydästä. -- Minä menen tuonne tupaan\nsiksi aikaa.\n\n-- Ne taitavat olla sinun viisastelujasi taas, lausui nimismies\npuoleksi leikillään.\n\n-- Itsepähän näet...\n\nSamassa syöksähti muuan lapsista pirttiin ja huudahti:\n\n-- Pappi tuli... pololla ajoi!\n\n-- No, jopa nyt kummia! sanoi emäntä.\n\nJouni astui tuvan ovelle, mutta nimismies kutsui hänet takaisin.\n\n-- Mihinkä menet? Tule rauhassa istumaan, tuli sitten vaikka\npiispa!... Tottapa sanoo asiansa.\n\nOvi avautui ja herra Olaus työntyi pirttiin. Hän kopisti lumen\nkengistään ja viskasi kintaansa penkille. Ottaen lakin tyynesti\npäästään hän lausahti yksikantaan:\n\n-- Iltaa!\n\n-- Hyvää iltaa! Pappi on hyvä ja käy peremmäs.\n\nHerra Olaus otti muutaman askelen keskemmäs huonetta ja silmäsi\nsyrjästä Jouniin.\n\n-- Täälläpä näkyvät ystävät taas olevan yhdessä, virkkoi hän\nterävästi.\n\n-- Parempihan on ystävyys kuin viha... Eikö se Raamattukin niin opeta?\n\n-- Kyllä... mutta se sanoo myös: \"Älkää vetäkö iestä yhdessä\nepäuskoisten kanssa...\" ja sinulla, Martinpoika, näkyy olevan siihen\nerityinen taipumus.\n\n-- Vai niin! Herra Olaus on tainnut tulla tänne saarnaamaan, mutta\nminä kiellän huoneeltani sen kunnian!\n\nNimismiehen ääni oli kylmä ja pureva.\n\nHerra Olauksen sisu kuohahti, mutta hän hillitsi itsensä.\n\n-- En ole tullut saarnaamaan, vaikka ei sekään taitaisi tehdä sinulle\npahaa, Martinpoika, sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi. -- Tulen\npuhumaan meidän keskisestä niittyriidastamme.\n\nNimismies oli täyttänyt piippunsa ja istui huolettoman näköisenä\npöydän takana, vedellen pitkiä savuja. Paulus-Jouni seisoi takan\nkupeella ja emäntä oli pyörähtänyt ulos.\n\n-- Mitä puhumista siinä on? Asiahan on selvä.\n\n-- Selvä? Tarkoitatko, että niityt ovat sinun? -- Seitavuopiokin...?\n\n-- Luonnollisesti! Minähän senkin olen raivauttanut.\n\n-- Raivauksesta viisi! Mutta mihin perustuu omistusoikeutesi?\n\n-- Minä näytän sen paikalla papille!\n\nNimismies kavahti pystyyn ja riensi tupaan. Hetken päästä hän palasi,\nkädessään paperi.\n\n-- Tuosta voi herra Olaus nähdä, mihin omistusoikeuteni perustuu!\n\nTämä otti paperin ja silmäili sitä kulmat rypyssä.\n\nPaperi oli jäljennös kaikkein armollisimmasta kuninkaallisesta\nplakaatista, joka oli annettu Kalmarissa, ja siinä kehotettiin\ntalonpoikia muuttamaan Lappiin uudisasukkaiksi ja ottamaan haltuunsa\nsellaisia maita, joita lappalaiset eivät tarvinneet, sekä raivaamaan\nniitä viljelykselle.\n\n-- Mitä tekemistä tällä on tämän asian kanssa? kysyi herra Olaus\nolkapäitään kohauttaen ja ojensi paperin takaisin, -- Ei tämä paperi\nvaltuuta sinua möyrimään pappilan ympäristöjä, jotka selvästi\nkuuluvat kirkolle ja papille!\n\n-- Kuulukoot kelle hyvänsä, mutta minä olen niityt raivauttanut,\nennen kuin täällä vielä pappia olikaan, ja mitä kerran olen\nraivauttanut, sen pidän, -- papista ja kirkosta välittämättä!\n\n-- Sepähän nähdään!\n\n-- Nähdään vaan! -- Mutta sen minä sanon, että tästä lähtien eivät\nsinun lehmäsi syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä\non terve!\n\n-- Ja minä sanon, että sinä et tästä lähtien tule kurpomaan pappilan\nympäristöjä, niin totta kuin tahdot, ettei virkasi joudu naulaan!\nhuusi herra Olaus jalkaa polkien. -- Meillä on vielä laki Lapissakin,\nvaikk'ei olekaan lainvalvojia!... Hän pyörähti yht'äkkiä Jouniin\npäin ja kysyi tuimasti:\n\n-- Milloin tulet kirkkorangaistusta suorittamaan?\n\n-- Se ei ole minun asiani, vastasi Jouni välinpitämättömästi.\n\n-- Mutta se on minun!\n\n-- Ei se ole papinkaan, sanoi nimismies terävästi. Se on minun\nasiani, milloin Jounin kirkolle tuon.\n\n-- Mutta minun asiani on määrätä, että se tapahtuu sellaisena pyhänä,\njolloin on kirkolla väkeä, ja sen vuoksi vaadin minä Paulus-Jounin\ntuotavaksi jouluna!\n\n-- Tässä ei tule papin vaatimukset kysymykseen! kivahti nimismies. --\nMinä tuon hänet, milloin parhaaksi katson!\n\nHerra Olaus astui kiivaasti nimismiehen luo ja ärjäisi:\n\n-- Sinä rohkenet ruveta vastustamaan minua, viheliäinen voudin renki!\n\nNimismies punastui raivosta.\n\n-- Herra pastori! Te ette näy muistavan nyt, missä olette! huusi hän\nnyrkkiä puiden. -- Tämä on minun huoneeni, enkä minä kärsi, että\ntäällä kukaan liian suurta ääntä pitää.\n\nHän astui ovelle ja avasi sen selkoselälleen:\n\n-- Pappi on hyvä ja laputtaa tiehensä! karjaisi hän ja osoitti ovea.\n\n-- Sinä uskallat ajaa minut ulos, heittiö?\n\n-- Uskallan! Ulos ja heti paikalla!\n\nHerra Olaus seisoi hetken epäröiden, mutta otti sitten kintaansa\nja lakkinsa sekä astui pystyssä päin ulos, luoden mennessään\nnimismieheen vihasta kirkkaan katseen.\n\nOvi paukahti kiinni hänen jälkeensä.\n\nEmäntä juoksi hätääntyneenä sisään. -- Ulosko ajoit papin, Maunu?\nSitä sinun ei olisi pitänyt tehdä! puhui hän kiivaasti hengittäen. --\nNavetan ovelta näin, kuinka hän äkäisesti valjasti poronsa ja laski\npyrynä pihasta ulos.\n\n-- Sinne menköön vaan, mokomakin riitapukari! Tulee tänne teuhaamaan,\nniinkuin olisi isokin herra...\n\n-- Iso herrahan se onkin... ja sinä menet ajamaan ulos!\n\n-- Iso, iso, matki nimismies, mutta en lempo soi kärsi, että\nlappalainen minua kovin komentelee!\n\n-- Miehiä niitä on meidänkin heimossamme, nauroi Jouni.\n\nNimismies ei vastannut mitään, käveli vain kiivaasti edestakaisin.\n\n-- Tillä oli nulppo polo, sanoi poika, joka äsken oli tuonut sanan\npapin tulosta.\n\n-- Kyllähän Jouni-setä sen tiesi, vai mitä, Eerikki?\n\n-- Tieti kyllä! vahvisti pikku mies totisena.\n\nNimismies mitteli lattiaa ähkien kuin umpea kahlaava poro, pysähtyi\nsitten äkkiä Jounin eteen ja kysäsi:\n\n-- Mitä arvelet pyhän Andreaan päivästä?... Silloin ei ole paljon\nkirkkokansaa, kun väki on Ruijassa.\n\n-- Minusta on yhdentekevää, vaikka pyhän Aatamin päivänä. Pääasia\non, että saan sen veron kuitatuksi. Luulen, ettei pappi tule saamaan\nminua toista kertaa venteeseensä.\n\nNimismies mietti hetkisen.\n\n-- Mutta mitä, jos et menisi ollenkaan? virkkoi hän äkkiä.\n\nJouni repäisi silmänsä suuriksi.\n\n-- Niinkö? Sitä olen itsekin ajatellut... mutta kävisikö se päinsä?\n\n-- Miksi ei?... Mies on tipo tiessään... milloin Ruijassa...\nmilloin Ruotsissa... nimismies ei saa häntä käsiinsä... Ota sitten\nja tuo kirkolle!\n\n-- Mutta, jospa itse joudut rettelöihin? Jounin äänestä soi vieläkin\nepävarmuus.\n\n-- Älä siitä huolehdi... minkäs tekee?... Kyllä minä voudille\nselitykset annan...\n\n-- Olkoon menneeksi! Kättä sen asian päälle! Jouni ojensi kätensä ja\nnimismies puristi sitä nauraen.\n\n-- Teemmepä papille pienet kepposet... hahhah!\n\n-- Mutta mitäs teet, Maunu, jos menetät virkasi sen kepposen vuoksi?\nkysyi Saara, joka päätään pudistellen oli kuunnellut miesten\nkeskustelua.\n\n-- Virkani? Nimismies kääntyi vaimonsa puoleen ja jatkoi suu leveässä\nhymyssä:\n\n-- Pari pulloa Ruijan rommia voudille, jos kiinteälle ottaa, ja sillä\nhyvä.\n\n-- Mutta, jospa eivät rommit auttaisi?\n\n-- Auttavat... varmasti auttavat! Minä tunnen äijän heikkouden.\n\nEmäntä ei puhunut enää mitään, ryhtyi vain korjaamaan ruokia pöydältä.\n\n-- Nyt saat lähteä auttamaan minua verokalojen punnituksessa, lausui\nnimismies Jounille, ottaen naulasta lyhdyn ja aitan avaimen. --\nLankoniemeläiset ovat tuoneet raidon sillä aikaa kuin olin kirkolla\nja ne olisi punnittava, jotta nähtäisiin ovatko kruunun saatavat\ntäydet siltä kulmalta.\n\nMiehet lähtivät aittaan.\n\nEmäntä kantoi lapset levolle, jotka olivat vaipunee mikä minnekin,\nkorjasi syrjään lattialla ajelehtivat poronvaljaat, joilla lapset\nolivat äsken leikkineet, nosti kumollaan olevan jakkaran pystyyn ja\ntyönsi sen kiukaan loukkoon. Sitten hän sammutti kynttilän, sytytti\npäreen sijaan ja pisti sen kiukaan koloon.\n\nHän istahti penkille, työnsi ikkunaluukkua vähä syrjään ja katsahti\nulos.\n\nSiellä häärivät miehet aitassa häilähtelevässä lyhdyn valossa ja\npunnitsivat kaloja. Nimismies latoi niitä suuriin läjiin lattialle.\nJouni kimppusi ne ja ripusti oven yläkamanaan kiinnitettyyn\nheinäpuntariin nimismiehen näyttäessä tulta.\n\n\n\n\nV\n\n\nVahva usva lepäsi joella. Se näytti liikkumattomalta ja jäykältä kuin\nvaaleanharmaa muuri. Oli kuin olisi sekin vielä nukkunut syvässä\naamu-unessa. Usvamuurin yläpuolelta erottautuivat vastaisen rannan\nrisukot tummana, epäselvänä juovana lumipeitteisestä vuomasta,\njoka heti joenrannasta alkaen ulottui kauas etelää kohti. Sieltä,\nvuoman takaa häämöttivät lumiset tunturit valkeana vyöhykkeenä\naamuhämärässä lepäävää taivaan rantaa vasten. Häipyvien revontulten\nvälke värehti vielä Jorp'oivin ympyriäisellä laella. Aamutuuli\nvirisi ja lähti kierrokselleen. Se pyyhkäisi alas tunturin rinteitä,\nherättäen sen kuin sivumennen, kohahti sitten metsiin ja pani ne\npitkään ja raskaasti huokaamaan. Kuin havahtuen tästä, rupesi joella\nlepäävä usvakin näyttämään elonmerkkejä. Sen yläreuna alkoi tyynesti\naaltoilla, ja siitä nousi vaaleita, hajanaisia kielekkeitä, jotka\nvenyttelivät kuin makuulta nouseva ihminen. Kielekkeet kohosivat\nylemmäs, muuttelivat muotoaan, värehtivät ja vilkastuivat, ja nyt\noli koko usvameri liikkeessä ja teki nousua pappilaa ja kirkkoa\nkohti. Vastainen ranta oli hävinnyt. Usva leijaili jo korkealla.\nRannassa olevat pappilan nuottatalaat, jotka tukevina seisoivat\nkinoksessa, olivat jo sen peitossa, ja usva nousi varmana ja tyynenä\nkirkkomäkeä ylös. Hetken päästä kuumottivat tapuli ja porvarien aitat\nepämääräisinä varjoina sen sisältä, ja pappila ympäristöineen peittyi\nsen vaaleaan, avaraan vaippaan.\n\nOli pyhän Andreaan aamu. Pappilan pirtin takassa räiskyi iloinen\ntuli, nuoleskellen ahnaasti sen yllä kelluvaa pataa, joka riippui\ntakan kupeella seisovan keitinpuun poikittaisessa vartaassa.\nKeitinpuun toinen pää oli lattiassa kiinni, toinen pää ulottui\nkattoon, päästen pyörimään runsaasti sen verran, että vartaassa\nriippuvan padan saattoi helposti siirtää tulelta pois. Vitjakoukku,\njossa kiuasliedellä kiehuva pata oli ennen riippunut, oli saanut\nväistyä tämän uudemman keksinnön tieltä, kun pirtti oli muutettu\nuloslämpiäväksi ja kiuas vaihdettu savutorvella varustettuun takkaan.\nPappila lasi-ikkunoineen ja savutorviuunineen olikin laadultaan ainoa\ntalo koko laajassa seurakunnassa.\n\nNuori nainen seisoi takan vieressä ja hämmenteli pataa, tuijottaen\nhaaveksien tuleen. Hän oli keskikokoinen, hentovartaloinen.\nPyöreitä poskia peitti helakka puna, jonka lieden lämpö oli niihin\nnostattanut. Otsa oli puhdas ja valkoinen, ja mustat kulmakarvat\nvarjostivat miellyttävästi tummien sinisilmien lempeää katsetta. Nenä\noli kapea, suora, ja ohuthuulinen suu pieni ja siro. Kasvoilla oli\nsurunvoittoinen sävy, jota ei voinut hälventää pienen lapinmyssyn\nalta vallattomana pilkistelevä vaalea tukkakaan, joka ohimoille\nmuodosti sieviä kiehkuroita ja päättyi somaan niskasykeröön. Yllä\noli hänellä siniverkainen lapintakki, jota uumenilta koossa piteli\nkirjovyö, mistä riippui avainkimppu ja lapinpuukko tuppineen. Hän oli\nherra Olauksen vaimo, Kaarina Eerikintytär.\n\nVähän syrjempänä takan sivulla heinitti palvelustyttö kookkaita\nkallokkaita ja silmäsi vähän väliä emäntänsä miettiviin kasvoihin.\n\n-- Alamaatako taas ajattelet? kysäisi tyttö, laskien heinitetyn\nkallokkaan viereensä, lattialle.\n\nKaarina-emäntä havahtui unelmistaan.\n\n-- Niin, vastasi hän ja katsahti tyttöön surumielisesti hymyillen. --\nMuistelin syntymäkaupunkia ja vanhempiani...\n\n-- Elävätkö sinun vanhempasi?\n\n-- Elävät kyllä. Isällä on suuri kauppa kaupungissa.\n\n-- Voi, sanoi tyttö katsellen pää kallellaan emäntäänsä. -- Sitten on\nsinulla ollut paljon hauskempi siellä... Kauniimmat vaatteet... ja\nhupaisempi olo.\n\nKaarina naurahti.\n\n-- Eikö tämä puku ole mielestäsi kaunis? kysyi hän.\n\n-- Eikö mitä! Sitähän pitävät vain lappalaiset. Se puku, joka on\naitan luhdissa, on paljon kauniimpi. Olen sitä katsellut joka kerta,\naitassa käydessäni. Niin hieno ja soma... ja sellaiset hervat[8]...!\n\n-- Minä pidän tästä puvusta, sanoi Kaarina nostaen padan tulelta. --\nTämä sopii täällä. Miten luulisit minun voivan luhdissa olevaa pukua\nkäyttää keittäessäni? -- Ja entä sitten navetassa?\n\n-- Etkö ole sitä koskaan pitänyt?\n\n-- Kyllä, silloin kun olivat minun hääni.\n\n-- Silloin olisin tahtonut nähdä sinut, sanoi tyttö ihaillen.\n\n-- Vai olisit...? Kaarinan kasvoille lensi onnellinen hymy ja hän\nvaipui muistoihinsa.\n\n-- Heinitäpä nyt kengät valmiiksi herra Olaukselle, sanoi hän hetken\npäästä havahtuen.\n\nTyttö ryhtyi työhönsä ja oli tuokion kuluttua kerinnyt.\n\n-- Nyt ne ovat valmiit, sanoi hän ja puisteli heinät sylistään.\n\n-- Vie ne nyt tupakamariin.\n\nTyttö riensi täyttämään käskyä. Hetkisen kuluttua hän palasi ja\nvirkkoi hengästyneenä:\n\n-- Paulus-Jouni ajoi pihaan!\n\nKaarina riensi ikkunaan ja hänen sydänalassaan sykähti niin\nomituisesti. Hän varjosti kädellä silmiään, mutta ulkona oli vielä\nsiksi hämärä ja niin paljon usvaa, ettei hän erottanut mitään.\nPortailta kuului askeleita, ja Kaarina kuulosti, menisivätkö ne\ntupaan. Mutta ei! Askelet lähestyivät pirtin ovea ja säikähtyneenä\nhän vetäytyi karsinaloukkoon.\n\nOvi aukesi ja Jouni astui sisään.\n\n-- Hyvää huomenta! lausui hän reippaasti. -- Jopa on papin emäntäkin\nnoussut.\n\nHän astui Kaarinan luo ja ojensi kätensä.\n\n-- Burist! Terve! sanoi hän katsellen hymyillen säikähtynyttä naista.\n\n-- Mitä, pelkäätkö minua? Älähän, älä pelkää. En pahoja tahdo...\nOnhan tietäjä minua voimakkaampi talossa. Mitäpä voisinkaan, jos\ntahtoisinkin. Mutta enhän tahdokaan, en, en...\n\n-- Mene pois täältä! lausui Kaarina arasti, katsellen vapisten Jounin\nmustiin silmiin.\n\n-- Kas, menen, menenhän, kun saan asiani toimitetuksi, mutta en ennen.\n\nHän kaivoi peskin povesta ison pullon ja ojensi sen Kaarinalle.\n\n-- Tahdon tuohon viinaa... tarvitsen matkalla. Ja sinullahan sitä\non, Kaarina? Sanovat hyvää keittäväsi. En ole ennen maistanut, vaan\nnyt maistan.\n\nKaarina näytti epäröivän.\n\nJouni käsitti väärin hänen epäröimisensä. Hän kaivoi esiin suuren\nhopearahan ja jatkoi:\n\n-- En tahdo ilman, en suinkaan. Kaikki maksan, koreasti maksan.\n\nKaarina otti pullon, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Eteisessä hän\nmietti, mennäkö kertomaan Olaukselle vai ei. Mutta heti iski hänen\nmieleensä, mikä seuraus siitä voisi olla. Olaus ryntäisi pirttiin,\nsyntyisi taistelu, josta saattaisi olla vaikka kuolema seurauksena.\nEi, hän ei kerro Olaukselle mitään, koettaa vain toimittaa Jounille\nviinan niin nopeaan kuin mahdollista, saadakseen hänet sitten heti\npoistumaan.\n\n-- Hän riensi kellariin. Vapisevin käsin hän laski tynnyristä\npulloon. Voi hyvä Jumala, mitä tästä tulee? hoki hän itsekseen....\nMitä minä teen? Mittaan noidalle viinaa! Mitä sanoo Olaus? --\nMitä, jos Jouni meneekin tupaan, tahi Olaus pirttiin...? Voi hyvä\nJumala! Sillä on sellaiset palavat silmät, niin tuliset ja -- Kaarina\npysähtyi ajattelemaan ja hänen täytyi myöntää, että Jounin silmät\nolivat kauniit, vaikka niissä olikin jotakin peloittavaa.\n\n-- Sepä on kaunis näky! kuului kellarin ovelta sointuva ääni.\n\nKaarina säpsähti niin, että oli pudottaa pullon kädestään. Oliko se\nOlaus...?\n\n-- Papin vaimo polvillaan mittaamassa miehensä vihamiehelle viinaa!\njatkoi ääni, ja Kaarina tunsi, että se oli Jouni.\n\nHän sammutti varovaisuuden vuoksi kynttilän ja tuli ulos kellarista.\nMutta sittenkin hänestä tuntui, että Olaus saattoi nähdä millä\nhetkellä hyvänsä tuvan ikkunasta, jonka ääressä hän parasta aikaa\nistui ja ajoi partaansa. Kynttilä paloi tuvan pöydällä ja valaisi\nkirkkaasti hänen kasvonsa.\n\n-- Mitä sanoisit, Kaarina, jos nyt katsoisin pahalla silmällä?\nvirkkoi Jouni, viitaten valaistuun, pienipuitteiseen ikkunaan.\n\n-- Ethän sitä tee? sanoi Kaarina, ja vaikka hän ymmärsi, että Jouni\nlaski leikkiä, oli hänen äänensä hätäinen.\n\n-- No, en... mutta voisin, jos tahtoisin... Ja tiedätkö, mikä siitä\nolisi seurauksena?\n\n-- Voi älä puhu sellaista sopimatonta leikkiä!... Tässä on tämä.\nMene nyt heti paikalla!\n\nKaarina ojensi pullon Jounille.\n\nMutta Jouni ei pitänyt kiirettä, vaan jatkoi itsepintaisesti:\n\n-- Jäisi leskeksi nuori, sinisilmä siippana... helläsydäminen ja\nlempeä...\n\nÄäni oli kiusoitteleva ja Kaarina punastui.\n\n-- Kadun, että rupesin ollenkaan tekemisiin kanssasi, sanoi hän\nloukkautuneena. -- On parasta, että poistut! nyt heti ja jätät minut\nrauhaan!\n\n-- Kas, kas! Älähän suutu, Kaarina, puheli Jouni ja pisti pullon\npoveensa. -- Lähden heti, mutta yhdellä ehdolla.\n\nHän astui Kaarinan eteen ja otti häntä kädestä. Tämä joutui omituisen\nhätääntymyksen ja voimattomuuden valtaan.\n\n-- Mikä se on? kysyi hän ääni vapisten, koettaen vetää kättään pois.\n\n-- Vaadin lupauksen, että taivutat papin jättämään minut rauhaan!\n\nKaarina tunsi suloista helpotusta.\n\n-- Sen lupaan! sanoi hän ja äänessä oli melkein iloa. -- Kaikkeni\nteen sen hyväksi, vaikka en tiedäkään, onnistunko.\n\n-- Hyvä on, sanoi Jouni ja päästi hänen kätensä.\n\n-- Sillä ehdolla saa pappikin minulta rauhan, mutta muussa\ntapauksessa kostan!\n\nJouni käveli poronsa luo ja hyppäsi ahkioon. Pyrynä ajoi hän pihasta\nulos.\n\nKaarina riensi pirttiin iloissaan, että oli selviytynyt vaarallisesta\nvieraastaan. Sydän löi kiivaasti ja posket punoittivat.\n\n-- Onko herra Olaus käynyt pirtissä? kysyi hän palvelustytöltä.\n\n-- Ei ole. Kysyi vain äsken, kun vein pesuvettä, onko emäntä sisällä.\n\n-- Mitä sanoit? -- Hän katsahti pelästyneenä tyttöön.\n\n-- Sanoin, että olit mennyt ulos. Kaarina huokasi helpotuksesta.\n\n-- Se oli hyvä! sanoi hän. -- Älä puhukaan herra Olaukselle mitään\nsiitä, että Jouni on käynyt täällä.\n\n-- En tietysti, kun sinä käsket...\n\n-- Katso, ei herra Olauksen tarvitse sitä tietää.\n\n-- Ka eipä tietenkään...\n\nSaatuaan aamiaisen valmiiksi, lähti Kaarina tupaan. Herra Olaus\noli jo täysissä pukimissa ja istui pöydän ääressä kirjan yli\nkumartuneena. Kaarina istahti pöydän päähän ja katseli ihaillen\nmiehensä tarmokkaita piirteitä. Olaus oli kaunis ja miehekäs, ja\nvarsinkin papin puku sopi hänelle erinomaisesti. Kaarinan sydän\nlämpeni ja hän laski hyväillen kätensä miehensä kädelle, joka lepäsi\npöydällä.\n\n-- Saarnaasiko valmistat, Olaus? kysyi hän hiljaa. Herra Olaus\nkatsahti hymyillen vaimoonsa.\n\n-- Niin, sanoi hän. -- Katselin vähän päivän tekstiä... Sehän on\nvanha tuttu paikka.\n\nHän otti pöydältä kirjan ja selaili sitä. Se oli paksu, puukantinen\nteos, jonka kullatut syrjät olivat jo koko lailla tummuneet.\n\n-- Tiedätkö, mitä olen miettinyt, Kaarina? virkkoi hän kirjaa\nselaillen. -- Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan jotakin...\nminäkin. -- Katsohan, tässä on Alatornion kirkkoherran, vanhan\nTornaeuksen kirjoittama lapinkielinen kirkkokäsikirja, \"Manuale\nlapponicum\". Kun Tornaeus on pystynyt sellaiseen, niin miksen\nminäkin, jonka äidinkieli on lappi? -- Mitä arvelet, Kaarina?\n\nKaarina katseli häntä ihmeissään, mutta katse ilmaisi ihailua.\n\n-- Miksi et pystyisi, sanoi hän, ja silmät loistivat. -- Mutta mistä\nvarat sen painatukseen? Sinä olet vain köyhä lapinpappi ja palkka on\npieni.\n\n-- Totta, Kaarina. -- Mutta jos saisin kirjan valtion kustannuksella\npainatetuksi, niinkuin Tornaeuskin. Ajatelkaamme, että kääntäisin\njonkin piispa Gezeliuksen kirjan... esimerkiksi hänen\nkatekismuksensa. Se olisi jotakin!\n\n-- Yritä vain, Olaus! Voithan pyytää apua kuninkaalta, koskapa hän on\nennenkin sellaisia yrityksiä kannattanut.\n\n-- Niinpä niin! innostui herra Olaus. -- Ja kuinka tarpeellinen\nsellainen kirja olisi täällä, pimeässä seudussa, jossa pakanuus on\nvielä aivan yleistä, ja jossa noitiin uskotaan ja noitia käytetään!\n-- Senhän näki viime käräjilläkin, millaisella jännityksellä\nlappalaiset seurasivat Paulus-Jounin juttua. Ne iloitsivat hänen\nvapautuksestaan!\n\nHerra Olauksen muoto synkistyi äkkiä. Hän laski kirjan pöydälle ja\njäi tuijottamaan eteensä.\n\nKaarina ajatteli kohtaustaan Paulus-Jounin kanssa ja häntä väristytti.\n\n-- Olaus, sanoi hän hiljaa ja ääni vavahti hiukan. -- Tarvitseisiko\nsinun Paulus-Jounista välittää? Sinä saarnaat ja opetat vain ja\nannat totuuden hiljakseen vaikuttaa. Minä niin kovin pelkään, että\nhän kostaa sinulle. -- Anna hänen olla rauhassa, niinkuin häntä ei\nolisikaan.\n\n-- Et ymmärrä, Kaarina, mitä nyt puhut! Kuka sitten välittäisi, ellei\nse, jonka esivalta on tänne asettanut valkeutta levittämään --?\n\nPastori katsoi vakavana vaimoaan ja jatkoi:\n\n-- Minun asiani juuri on käydä sotaa noituutta ja pimeyttä vastaan\nJumalan sanan kirkkailla aseilla. Mutta ei siinä kyllin! -- Noituuden\nharjoittajat pitää myös saattaa maallisen oikeuden käsiin! -- Ei auta\nsana yksinään.\n\n-- Mutta eikö nimismies voisi pitää huolta siitä, että syylliset\nsaatetaan oikeuden käsiin? Eikö se puoli asiasta kuulukin juuri\nhänelle?\n\n-- Hänellehän se juuri kuuluisikin, vaikka pappi tosin ottaa\naloitteen ilmiantamalla syylliset. Mutta tiedäthän, millainen meillä\non nimismies. Luuletko hänen sellaisista välittävän? Hän vihaa minua,\nniinkuin tiedät, ja sen vuoksi hän varoo ryhtymästä mihinkään, joka\ntukisi minun papillista työtäni. Päinvastoin hän yllyttää lappalaisia\nnoituuteen. Hän on Paulus-Jouninkin paras suojelija täällä. -- Siellä\noli hänen luonaan Jouni taas heti käräjäin jälkeisenä päivänä. Istui\nkuin kotonaan.\n\n-- Joka kerta kun Jouni liikkuu kirkon tienoilla, peloittaa minua,\nettä hän tekee sinulle jotakin, kun sinä häntä ahdistelet, puhui\nKaarina huolestuneella äänellä. -- Silloin kun ajoit hänet täältä\nulos, näin sen ilkeän silmäyksen, jonka hän sinuun loi, ja minun\nsydämeni lakkasi miltei sykkimästä.\n\n-- Älä välitä sellaisesta! Ei uskalla Paulus-Jouni toiste tulla tänne\nkopeilemaan ja soimaamaan minua sukuperälläni. Minä olen isäntä\ntalossani ja tulen osoittamaan ovelle jokaisen, joka tulee tänne\nsillä tapaa elämöimään!\n\nHerra Olaus nousi pöydän äärestä ja pani käsikirjan kiinni melkein\nkiivaasti.\n\n-- Älä tulistu, rakas Olaus! En tarkoittanut pahaa. Ajattelin vain,\nettä voisit hiukan hillitä itseäsi, kun sellaista sattuu. Lappalaiset\novat niin yksinkertaisia, etteivät aina käsitä mitä puhuvat.\n\n-- Kyllä he käsittävät! Tekevät usein aivan tarkoituksella niin! Olen\nsen monesti huomannut. Se on vain sulaa ilkeyttä, jota minä en voi\nkärsiä!\n\n-- Mutta lupaathan, Olaus, välttää riitaa ja taistelua, niin paljon\nkuin mahdollista? Lupaathan minulle, omalle Kaarinallesi? Lupaathan?\n\nKaarina nousi ja otti miestään kaulasta painaen päätään hänen\nolkapäätään vasten.\n\n-- No, no, mikä minun pikku vaimoani nyt vaivaa? -- Tiedäthän,\nettä teen omantuntoni mukaan kaikessa, ja että Jumala varjelee\npalvelijoitaan. -- Mitä, itketkö? Mikä sinun mielesi nyt yht'äkkiä\nmursi? Mikä Kaarinaani vaivaa?\n\nKaarina nyyhkytti miehensä kaulassa ja puristautui häntä lähelle.\nHerra Olauksen valtasi omituinen sekava tunne. Mikä hänen vaimonsa\nmieltä oikeastaan painoi...?\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän lempeästi silitellen vaimonsa päätä.\n\n-- Ei mikään... Minua vain toisinaan niin peloittaa...\n\n-- Mikä sinua peloittaa?\n\n-- Kaikki täällä... tämä yksinäinen, jylhän karu luonto... nämä\nsalaperäiset ihmiset... kaikki... Paulus-Jouni... ja...\n\n-- Paulus-Jouni? Onko hän käynyt täällä?\n\nKaarina puristautui yhä lähemmäs miestään kuin turvaa etsien.\n\n-- Älä ole vihainen minulle, Olaus. En voinut hänelle mitään...\n\n-- Kenelle? -- Jounille.\n\n-- Milloin?\n\n-- Nyt... aamulla... tuli tänne... viinaa ostamaan... En\nuskaltanut tulla sinulle ilmoittamaan. Pelkäsin, että hän tappaa\nsinut.\n\n-- Ja sinä annoit?\n\n-- Annoin.\n\nHerra Olaus irrottautui vaimonsa syleilystä ja rupesi astumaan\nedestakaisin. Kaarina lyykähti penkille ja itki herkeämättä.\n\n-- Sinun olisi pitänyt tulla minulle sanomaan! Sinä et olisi saanut\nruveta ominpäisi toimimaan! torui herra Olaus puolittain suutuksissa,\npuolittain lempeänä. -- Mutta nähdessään tuon avuttoman, hennon\nolennon istuvan kyynelissään, voitti lempeys täydellisesti. Hän meni\nvaimonsa luo ja silitti hellästi tämän kyynelistä kosteaa poskea.\n\n-- Älä itke enää, Kaarina... oma pikku Kaarina. Sinä olet vielä niin\nymmärtämätön ja lapsellinen. Unohdamme tämän. -- Vasta sanot minulle,\njos sellaista tapahtuu... Eikö niin?\n\n-- Niin, kuiskasi nuori vaimo niellen kyyneleitään.\n\nPastori hyväili häntä, kunnes hän täydellisesti tyyntyi.\n\n-- No nyt lähdemme aamiaiselle, sanoi hän. -- Sinulla on tietysti\nruoka jo valmiina?\n\n-- On. Lähdinkin sinua käskemään.\n\nPastori vilkaisi ulos, jossa päivän sarastus jo rupesi voittamaan\nhämärän.\n\n-- Lukkarikin näkyy tulevan, virkkoi hän.\n\nKaarina riensi pirttiin, ja herra Olaus seurasi verkkaan jäljessä.\n\n\n\n\nVI\n\n\nEnontekiön kirkko oli kivenheiton päässä pappilasta korkealla joen\ntörmällä. Se oli samoin kuin pappilakin itäpuolella jokea, Lätäsenoa,\njoka juuri kirkon kohdalla yhtyi suurempaan Könkämä-enoon, muodostaen\nyhdessä viimemainitun kanssa Muonionjoen. Kirkko oli pieni ja\nmatala. Se ei ollut vielä ehtinyt saada edes kunnollista kelloakaan,\nsillä tämä, joka nyt tapulissa ensi soittoa kilkutteli, ei painanut\nenempää kuin kaksi ja puoli naulaa eikä ollut tavallista aisakelloa\npaljoa suurempi. Ja kellopahanen saikin usein kuulla, ettei se\nollut paikallaan täällä, jonne suuren maailman ihmiset kerran\nvuodessa kerääntyivät kauppoja tekemään lappalaisten kanssa. Tornion\nmahtavat porvarit näet tekivät siitä usein ivaa, kehoittaessaan\nenontekiöläisiä vaihtamaan sen poron kelloon. He väittivät, että\nsilloin olisi tapulista kuulunut edes rehellinen kellon ääni sen\nsijaan, että sieltä nyt kuului vain vaivainen kiminä ja kilkatus.\nUsein oli muistoista rikas pikkuinen kello kuullut tällaisia\npistopuheita soittaessaan markkinaväkeä kirkkoon. Ja kun se oli\ntoimensa tehnyt mielestään täydellä arvokkuudella, oli se jälkeenpäin\nhautonut kuulemiaan pimeässä tapulissa, ja silloin selvisi aina pikku\nkellolle, että maailma oli kovin kiittämätön eikä osannut panna arvoa\nsille, mikä oli pyhää.\n\nPaitsi Tornion porvarien tavara-aittoja, jotka olivat hajallaan\nsiellä täällä pitkin kirkkomäkeä, kyyrötti kirkon ympärillä ryhmä\nkirkkotupia. Viikon, välistä useammankin, ne olivat autioina, mutta\nsavusivat iloisesti sunnuntaisin ja semminkin suurempina juhlina kun\nlapinkansa kirkolle saapui.\n\nNytkin, mainittuna pyhän Andreaan aamuna, savusi siellä täällä\njoku tupanen. Useimmat olivat kuitenkin autioina, sillä suuri osa\nseurakuntalaisia oli Ruijassa, Antinmessun aikana pidettävillä\nmarkkinoilla.\n\nErään kirkkotuvan edustalla seisoskeli kaksi lappalaista ja katseli,\nkuinka pappi ja lukkari tarpoivat vahvassa lumessa. Edellisellä\nviikolla oli vallinnut ankara pyry, joka oli vahvojen nietosten alle\npeittänyt koko tienoon. Varsinkin kirkon ja pappilan välille oli\nkerääntynyt suuria kinoksia. Pappi oli vajonnut muutamaan sellaiseen,\nja lukkari kiskoi häntä parastaikaa ylös. Mutta vahvasti puettua\nmiestä näytti olevan vaikea saada yht'äkkiä irti. Tätä puuhaa\nkatselivat miehet mielissään ja toinen heistä virkkoi:\n\n-- Olisi soma tietää, montako manausta herr' Vuolevi nyt laskettaa.\n\nToinen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Seurasi vain\njännityksellä lukkarin ja papin ponnisteluja kinoksessa.\n\nNyt pääsi kuitenkin pappi lukkarin avulla ylös ja samassa rupesi\npikkuinen kello soimaan. Lappalaiset katsoivat toisiinsa ja\nnauroivat, katsahtivat sitten tapuliin ja nauroivat. Heistä oli tuon\näskeisen kohtauksen jälkeen vaikea päättää, mitä soitto tarkoitti.\nTuntui kuin olisi kello riemuinnut siitä, että \"nyt on pappi\nirti, nyt on pappi irti\". Taikka oliko sen tarkoitus huomauttaa\nkirkkomäellä seisoville, että nyt oli hauska välikohtaus unohdettava\nja jokaisen tuli valmistautua tervehtimään pappia, joka punakkana\nja hengästyneenä tarpoi mäkeä ylös. Lappalaiset tulkitsivat kellon\nsoiton viimemainitulla tavalla, sillä he paljastivat vakavina päänsä,\nkun pappi saapui kirkon eteen.\n\n-- Hyvää päivää! Tässäkö ovat kaikki kirkkomiehet? kysyi herra Olaus\npyyhkien hikeä otsaltaan.\n\n-- Jumal' antakoon! Tässä lienevät...\n\n-- Eihän tuvissa vain ole ketään?\n\n-- Tiesi vain, herr' Vuolevi, liekö...\n\nMentiin kirkkoon, ja jumalanpalvelus alkoi. Lukkarin penkissä, kuorin\noikealla sivulla, viritti lukkari lapinkielisen aamuvirren, johon\nyksi ja toinen vähitellen yhtyi. Miesten äänet soivat karheina,\nkatkonaisina, jääden väliin jälkeen lukkarin tahdista. Naisten\npuolella pysyttiin kyllä paremmin tahdissa, mutta korkeimmissa\npaikoin kimmahti sävel ylemmäs lukkarin ääntä, aikaansaaden vihlovan\nepäsoinnun. Tämä ei kuitenkaan ollenkaan häirinnyt lukkaria, sillä\ntämä pysyi erehtymättä tahdissaan, venäyttäen aina säännöllisesti\njoka värsyn loppusäkeen.\n\nHerra Olaus suoritti alttaritoimituksen täsmällisesti ja arvokkaasti.\nÄäni soi täyteläisenä, ja juhlallisena kajahtelivat lapinkieliset\nsanat. Lappalaiset kuuntelivat sekavin, epämääräisin tuntein.\nSanoissa oli jotakin salaperäistä, jota he eivät täydelleen voineet\nymmärtää. Kuului aivan kuin taialta tuo \"_Ahtshe ja Barne ja\nBassevuoinga nammi_\". [Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.] Ja taika\nse olikin, papin taika. Tahtoi väkisinkin silmiä räpähyttää joka\nkerta, kun pappi nuo sanat lausui. Ja joka kerta hän ne lausuikin,\nkun hän jumalanpalveluksen aloitti. Äläpäs, että olisi heittänyt\nniitä sanomatta, sillä niissähän juuri piili hänen voimansa ja\nmahtinsa. Niissähän juuri taika olikin. -- Herkät tunturilapset\njoutuivat vähitellen omituisen lumouksen valtaan, jonka yht'äkkiä\nsärki lukkarin aloittama saarnavirsi.\n\nLukkarin veisatessa hävisi lumous kokonaan. Tuo ynisevä ääni\nmuistutti joikua, ja se taas oli kuulijoille tuttua. He ojentautuivat\npenkeissään ja katselivat toisiaan kuin keskinäistä ymmärtämystä\nhakien. Ja saarnavirren aikana heille selvisi vähitellen papin\ntarkoitus: pappi tahtoi hävittää heidän vanhat jumalansa, seidat,\njotka toivat heille onnea ja rikkautta. Pappi tahtoi särkeä heidän\nnoitarumpunsa, joista he tulevaisia asioita tiedustelivat. Pappi\ntahtoi saattaa esivallan käsiin heidän tietäjänsä, heidän henkiset\nopastajansa. Tätä hävitystyötä harjoitti pappi saarnatuolista.\nSen havainnon he olivat usein tehneet. Monta eri kertaa olivat\nlappalaiset juuri tässä kohden, juuri saarnavirren aikana tämän asian\ntajunneet, ja aina samalla tavalla: se mitä pappi puhui alttarilta,\noli joka kerta suunnilleen samaa, mutta saarnatuolista -- kas\nsitäpä ei tiennyt edeltä päin, mitä sieltä tuli. Sen tähden piti\nolla varuillaan siihen nähden, mitä saarnatuolista kuului. Heille\nkaikille oli selvää, että pappi oli vaarallinen mies juuri tuossa\npuolipyöreässä, kalapuolikon tapaisessa laitteessa, johon hän nyt oli\nnoussut, ja josta hän katseli kuin varustuksen takaa, pää ja yläosa\nrintaa vain näkyvissä. -- Ynseitä, vihamielisiä katseita luisevien\nkulmien alta suuntautui saarnatuolissa seisovaan pappiin.\n\nKuin tuntien näiden häneen suunnattujen katseiden tarkoituksen,\nvälähti herra Olauksen silmissä. Katse tiukkeni, kasvojen ilme\nterästyi, ja käsi puristautui lujemmin saarnatuolin laitaan. Hänestä\noli selvää, että hän seisoi taas vihollisiaan vastapäätä, ja siksi\nläikähti kylmä, jäinen tunne hänen rinnassaan.\n\n-- Armo olkoon teidän kanssanne ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme\nja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Amen.\n\nHän lausui sanat melkein kiivaasti.\n\nLappalaiset räpäyttivät silmiään. Siinä oli jälleen tuo taika, joka\nkuului niin salaperäiseltä. Mutta he tunsivat sen jo vanhastaan.\nSenhän pappi aina lausui saarnansa aloittaessaan. Se oli kuin\nvarjelustaika pahoja silmiä vastaan.\n\nSirma luki lyhyen rukouksen ja sen jälkeen tekstin. Pyhän Andreaan\npäivän evankeliumi kertoi kahden veljesparin, Pietarin ja Andreaan\nsekä Jaakobin ja Johanneksen kutsumisesta. Hän ei pitänyt tällä\nkertaa esipuhetta, vaan ryhtyi suorastaan tekstiä käsittelemään Hän\npuhui ensin siitä, kuinka Jumala oli lähettänyt Poikansa maailmaan\nkutsumaan ihmisiä autuuteen. Tämä Poika, Kristus, kutsui ensin pyhät\napostolit, niinkuin pyhän Pietarin ja hänen veljensä pyhän Andreaan,\nsamoin kuin pyhän Johanneksen ja Jaakobin, ja jätti apostolien\ntehtäväksi kutsua syntisiä ihmisiä parannukseen. Pyhät apostolit\nolivat heti totelleet Vapahtajan käskyä. He olivat vetäneet venheensä\nmaalle ja seuranneet Kristusta. Apostolien kutsumista olivat taas\npakanat totelleet. He olivat jättäneet epäjumalansa ja pimeät menonsa\nsekä tulleet Jumalan omiksi lapsiksi. Pyhäin apostolien esikuvaa\nseuraten oli hurskas tohtori Luteerus kutsunut sen pakanallisen\npaavin orjia oikean jumalansanan valkeuteen. Tätä valkeutta olivat\nnäihin pimeihin Lapinkin korpiin levittäneet kristillisen esivallan\nasettamat sielunpaimenet, joiden tehtävänä nyt oli kutsua pimeyden\npalvelijoita Jumalan Pojan häihin. -- Mutta miten ottaa Lapin rahvas\nvastaan Kristuksen hääkutsun? Luopuvatko he pakanallisista tavoistaan\nja pimeyden ruhtinaan töistä? Häh? Mitä? -- Eivät he sitä tahdo\ntehdä! He ylenkatsovat Kristusta ja hänen uskollisia apulaisiaan!\n\nHerra Olauksen ääni oli kohonnut kovaksi, pauhaavaksi. Hänen ruskeat\nsilmänsä hehkuivat tulta. Kohoten varpailleen ja lyöden nyrkillä\nsaarnatuolin laitaan hän jyristen huusi:\n\n-- Miten tässäkin Herran seurakunnassa kohdellaan Kristuksen\nlähettilästä? Häntä parjataan ja vainotaan! Häntä manataan\nja kirotaan! Häntä syytetään sellaisesta, jota hän ei ole\ntehnyt! Häntä verrataan noitiin ja poppamiehiin, kun hän puhuu\nJumalan vanhurskaasta tuomiosta, joka kerran kohtaa kaikkia\nepäjumalanpalvelijoita. -- Mutta ketkä ovat noitia ja poppamiehiä?\nMinä kysyn, ketkä? -- Eivätkö ne, jotka Staaloa manaavat, jottei\nse muka porokarjaa turmelisi? Eivätkö ne, jotka loitsuja lukevat\nja noitarumpua pärisyttävät ja sen helvetillisellä äänellä kaikkia\nsyvyyden henkiä ilahduttavat? Mutta mitä on heille kerran tapahtuva?\nSe lohikäärme ja vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi\nkutsutaan, on kerran elävältä nylkevä nämä Kristuksen viholliset ja\npingoittava heidän selkänahkansa kalvoksi suureen noitarumpuunsa,\njota hän hornan henkien riemuksi kumisuttaa niin, että helvetin\nseinät siitä pauhinasta täräjävät! Ja silloin saapi se vanha\npoppa-äijä, suuri lohikäärme, selville, kuinka monta poroa tuo\nonneton, viheliäinen on varastanut ja kuinka paljon...\n\n-- Huu... hu-hu-huh... huu... oooih! kuului äkki vihlova, kimeä\nhuuto naisten puolelta. Eräs vaimo oi pyörtynyt penkkiin. Hänen\npäänsä lepäsi rentonaan penkin selustaa vasten. Kädet olivat\npuristautuneet nyrkkiin. Jalat tempoivat rajusti, ja koko ruumis\nnytkähteli suonenvedontapaisesti. Säikähtyneinä kurkottelivat\nkuulijat penkeistään. Naisten puolelta kuului itkua ja valittavaa\nvoivotusta. \"Se lankesi loveen\", kuului hätäisiä kuiskauksia.\nVaimon mies, joka oli istunut lähellä ovensuuta, lähestyi silmät\nkauhusta jähmettyneinä penkkiä, jossa pyörtynyt makasi. Hän tunkeutui\npuoleksi ylöskohottautuneiden naisten editse vaimonsa luo ja rupesi\nkoettelemaan tämän käsiä ja hervotonta päätä, neuvottomana ja\nhätääntyneenä silmäillen ympärilleen.\n\n-- Viekää hänet ulos ja virvoittakaa siellä! lausui Sirma\nsaarnatuolista.\n\nHänkin oli säpsähtänyt tuon vihlovan huudon kuullessaan. Se oli\nhetkeksi saattanut hänet aivan hämilleen, mutta pian hän oli\nrauhoittunut ja odotti nyt tyynenä päästäkseen toimitustaan jatkamaan.\n\nLappalainen tarttui vaimoonsa ja erään toisen miehen avulla lähti\nkantamaan häntä ulos. Samassa penkissä istuvat naiset pyörähtivät\nsukkelaan penkistä ulos kuin varoakseen, ettei pyörtynyt sivu\nkannettaessa heihin koskettaisi. Käytävällä seisten ja painaen\nkinnasta suun eteen he seurasivat pelästynein katsein miehiä näiden\nhiljaa kantaessa vaimoa ulos. Sitten he palasivat arastellen penkkiin\ntakaisin.\n\nSillä aikaa kun herra Olaus pauhasi kirkossa, kuljeskeli suntio\npitkin kirkkomäkeä kirkkotuvalta toiselle. Hän oli tärkeää\nvirkavelvollisuuttaan täyttämässä herr' Vuolevin käskystä. Hänen\ntuli nimittäin ottaa selvä, ketkä lappalaisista eivät olleet\ntulleet kirkkoon. Kun hän tapasi sellaisia, tuli hänen ryöstää\nheiltä lakki pantiksi, jos se suinkin kävi päinsä. Takavarikkoon\notetut lakit piti sitten viedä sakaristoon, josta asianomaiset\nsaivat ne jumalanpalveluksen jälkeen käydä lunastamassa pienestä\nmaksusta kirkonkassan hyväksi. Tätä menettelytapaa oli jo Alatornion\nkirkkoherra Johannes Tornaeus käyttänyt Enontekiössä käydessään, ja\nherra Olaus oli myös huomannut sen erittäin tehokkaaksi. Suntiosta\noli tämä puoli hänen virkatehtävistään kaikkein hauskin, ja hän\npanikin sitä varten koko virkaintonsa ja ketteryytensä liikkeelle.\nLappalaiset puolestaan koettivat tehdä hänelle kiusaa niin paljon\nkuin suinkin. He joko taistelivat vastaan tahi juoksivat metsään,\nkun näkivät suntion lakkeja pyydystämässä. Tosin siitä tuli sakkoa\nkäräjissä, vieläpä päälliseksi sai istua jalkapuussakin, mutta mitäpä\nhe siitä välittivät.\n\nSuntio suuntasi kulkunsa suurinta kirkkotupaa kohti. Se oli vielä\nkokematta. Mutta vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että jos se rupesi\nantoisaksi, niin lakkeja tuli kosolta. Pari kappaletta hän oli jo\nmuualta saanut, mutta hän tahtoi saada enemmän. Hän hiipi seinän\nviereen ja kuulosti. Hänen korvansa erottivat kuorsaavan äänen, joka\nväliin hiljeni melkein kuulumattomaksi, mutta yht'äkkiä koveni taas.\n\"Yksi siis kuitenkin\", tuumi hän tyytyväisenä, \"ja se ihan varma\nsaalis...\" Hän hiipi toiseen päähän tupaa ja kuunteli taas. Aivan\noikein! Tuo on tuttu ääni hänelle. Aivan siltä laidalta, jossa hän\nseisoi kuuntelemassa, kuului hiljaista puheensorinaa ja suntio arvasi\nkyllä, mitä se merkitsi: ukot olivat maistelemassa. Katsohan trolleja\nkun uskalsivat! Keskellä herr' Vuolevin saarnaa! Suntio puistautti\npäätään ja hiipi ovelle. Hän tempaisi sen äkkiä auki ja astui tupaan.\n\nTupa oli hämärä. Ainoa aukko, josta valo pääsi sisään, oli katossa\noleva reppana. Suntio katsahti ympärilleen. Kiukaan kupeella istui\nkolme miestä punoittavin kasvoin ja ryypiskeli. Heidän edessään\nlattialla oli pieni nassakka ja tinatuoppi kulki kädestä käteen.\nPenkillä, ovenpuolisella seinämällä, makasi neljäs ja kuorsasi.\nMiehet tunsivat heti tulijan, hyppäsivät pystyyn, sieppasivat\nvaistomaisesti lakit päästään ja piilottivat ne selkänsä taakse.\n\n-- Ahaa! Verottaja tulee! huudahti yksi puoleksi leikillään, puoleksi\ntosissaan.\n\nSuntiota nauratti. Tästä tuli hyvä saalis, ajatteli hän. Neljä lakkia\nnyt ja ennestään kaksi: se teki yhteensä kuusi. Herr' Vuolevi tuli\nolemaan tyytyväinen.\n\n-- Lakit tänne! komensi hän.\n\n-- Otapas jos saat, ilkkuivat miehet.\n\n-- Trolli! Lakki tänne, tahi muuten tulee sakkoa ensi käräjissä, niin\nettä paukkuu!\n\nKaksi miehistä antoi lakkinsa, mutta kolmas halusi kiusoitella\nsuntiota vielä hetkisen.\n\n-- Kuule... saat ryypyn... suntio! Vaihdetaan! Ryyppy lakista ja...\npitkä, houkutteli hän tarjoten nassakkaa.\n\nVedottiin suntion heikkoon kohtaan. Vesi tuli suuhun, kun hän\najatteli houkuttelevaa tarjousta, mutta rohkeutta puuttui.\n\n-- Älä houri, penäsi hän ja puistautti päätään. -- Luuletko, ettei\nherr' Vuolevi sitä saisi tietää ja... miten kävisi sitten minulle?\nNämä kaksi tässä olisivat ensimmäisiä kantelemaan. Hahhah! Vai\npeijata meinaat, trolli!\n\nPenkillä kuorsaaja heräsi samassa ja nousi istumaan. Hän ei heti\ntajunnut, mistä oli kysymys, joten suntio kerkesi siepata häneltä\nlakin, ennen kuin hän oli selvillä tilanteesta. Mutta sillä välin\nennätti kolmas ryypiskelijöistä livahtaa pakoon.\n\nSuntio riensi hänen jälkeensä. Mies loikkasi suoraan kirkkoa kohti\nnähtävästi aikoen päästä sen suojissa metsään. Mutta ehdittyään\nkirkon eteen, lappalainen kompastui ja lensi suin päin kinokseen.\nEnnen kuin hän ehti siitä selviytyä, saavutti suntio hänet, sieppasi\nlumelle lentäneen lakin ja painui sakaristoon.\n\nLappalainen kömpi ylös ja kirosi synkeästi. Hän ajatteli ensin mennä\nsuntion perässä ja riistää väkisin lakkinsa pois, mutta hylkäsi\nkuitenkin sen ajatuksen. Ei siitä olisi tullut mitään apua. Olisi\nvain pappi päässyt sakotuttamaan kirkkorauhan häiritsemisestä. Hän\nasteli tuvalle mieli kuohuksissa ja sydän sappea täynnä. Tuvan edessä\nhän pysähtyi ja silmäsi kirkolle päin. Siellä näyttiin kantavan\njotakuta kirkosta ulos. \"Kukahan sekin lie?\" ajatteli hän ja yritti\nlähteä katsomaan, mutta muisti samassa, ettei hänellä ollut lakkia ja\npyörsi tupaan.\n\nHerra Olaus oli vielä saarnatuolissa, kun suntio tuli sakaristoon.\nHän järjesti lakit pöydälle riviin ja istui odottamaan. Siinä ne nyt\nolivat: kuusi kappaletta! Hän katseli lakkien koristuksia ja huomasi,\nettä viimeksi saadussa oli saukonnahkareunus... Tulisipa nyt herr'\nVuolevi, niin saisi nähdä kauniin kokoelman. Hän kuulosti. Pappi\naloitti juuri rukousta esivallan edestä... \"meidän rackan Cuningam\nja Herram edest, Cuningan Corkiasti rakastettavan Puolison, meidän\narmollisimman Drottningin edest\", seurasi suntio mukana. Hän oli\navannut pöydällä olevan virsikirjan ja koetti pysyä papin perässä,\nmutta huomasi, että herra Olaus luki rukoukset tavallista nopeammin,\nja työnsi kirjan syrjään.\n\nSirma lopetti jumalanpalveluksen saarnatuolista ja astui sakaristoon.\nHän huomasi lakit pöydällä ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.\n\nKatsohan vaan! Kokonaista kuusi lakkia.\n\nJoo. Meinasivat trollit vastustella, mutta sain minä ne kumminkin...\nSuntio otti lakit yksitellen ja ilmaisi omistajat. Tuossa on Aslak\nOmman, virkkoi hän ja pyöritti saukonnahkareunuksista kädessään.\n-- Yritti pakoon, mutta sain kiinni... Siltä pitää herr' Vuolevin\nmäärätä suurempi maksu. Vastustelee usein... ja kiroilee...\n\nLakit katsottiin ja Sirma nousi saarnatuoliin julistamaan, että\nlakkien omistajat saavat käydä ne perimässä sakaristosta.\n\nLappalaiset tulivat. Heitä oli vain viisi. Sirma huomasi sen.\n\n-- Missä on Aslak Omma? kysyi hän tuimasti.\n\n-- Ei aikonut välittää reuhkasta, vastasi muuan miehistä.\n\n-- Kyllä minä opetan välittämään! Saa sakkoa ensi käräjissä\nkaksinkerroin, jollei tule sitä illalla pappilasta noutamaan. Lukkari\nantaa hänelle siitä tiedon, lisäsi hän lukkariin kääntyen.\n\n-- Ja te toiset! jatkoi hän luoden ankaran katseen edessään seisoviin\nlappalaisiin. -- Kuinka monta kertaa teille on sanottu, ettei saa\njäädä kirkkotupiin lojumaan kirkonajaksi, vaan on jokaisen tultava\nkirkkoon, kun kerran on kirkolle saapunut? Se on Kuninkaallisen\nMajesteetin nimenomainen käsky, jota ei saa rikkoa hinnalla ei\nmillään! -- Ettekö ole kuulleet siitä, mitä?\n\n-- Onhan kuultu... monestikin, jurautti vastata etumaisena seisova\npitkä, luiseva lappalainen.\n\n-- Ja sittenkin uskaltaa Simma ruveta vastustelemaan, vaikka on jo\nyhden kerran saanut sakkoa!\n\n-- Mitä teillä siellä kirkkotuvassa oli, joka niin viehätti?\n\n-- Na, viinaa tietysti, vastasi Simmaksi puhuteltu ja siristi\nsilmiään.\n\n-- Sen arvaan! Kenen tavaraa se oli?\n\n-- Naa... Omman se oli... koko nassakka.\n\n-- Mistä Omma viinaa oli saanut?\n\n-- Ka, mistäpä mie... tiesi jo... Sen se vaan oli.\n\nSirma otti lakin pöydältä ja katseli sitä. Se oli vanha ja kulunut,\npäälaki jo aivan haalistunut.\n\n-- Kenen tämä on? kysyi hän.\n\n-- Minun on, anna tänne! vastasi pieni, tukeva mies, jolla oli iso\narpi toisessa poskessa, ja jonka tihruiset sameat silmät todistivat\nviinan vieläkin kiertelevän hänen matalaotsaisessa päässään.\n\n-- En ennemmin kuin maksat puoli hopeamarkkaa kirkolle.\n\n-- Ka, maksanpa tietusti! Onhan lakki aina sen väärti, vaikka\nvanhakin.\n\nLappalainen kaivoi rahan ja pani sen pöydän nurkalle.\n\n-- Kenenkäs tämä on? kysyi herra Olaus ottaen pöydältä sokerikeon\nmuotoisen lakin, jossa oli suuri, punainen tupsu päälaella.\n\n-- Minun se on.\n\nNuori, sinisilmäinen lappalainen pisti kätensä peskin poveen\nhakeakseen esiin määrätyn maksun.\n\n-- Oletko sinäkin ollut Omman viinoja ryyppimässä?\n\n-- En. Mie olin teman Antraksen kanssa toisessa tuvassa.\n\n-- Mitä te siellä teitte?\n\n-- Na, satuttiin nukkumaan... uni petti... kirkkuun olisimme\ntulleet.\n\nHän sai lakkinsa samoin kuin hänen toverinsakin.\n\n-- Olkaa vasta varovaisemmat, ettette nuku kirkonaikana, varoitti\nherra Olaus ja lisäsi:\n\n-- Ensi käräjissä saatte sakkoa kaikki muut, paitsi nämä unikeot.\nTe saatte vielä anteeksi tämän kerran, mutta jos vasta laiminlyötte\nkirkkoontulon syystä tai toisesta, sakotutan teitäkin. -- Ja nyt\nsaatte mennä!\n\nLappalaiset lähtivät. Herra Olaus kokosi rahat pöydältä ja riensi\nulos.\n\nKirkon rappusilla lepäsi pyörtynyt vaimo, näyttäen jo selvästi\ntoipumisen merkkejä. Silmäluomet värähtelivät hiljaa ja nyrkkiin\npuristuneet kädet olivat auenneet. Vaimon mies oli polvillaan maassa\nja hieroi lumella sairaan otsaa. Ympärillä seisoi miehiä ja naisia\njännitetyin ilmein seuraten miehen toimia.\n\nHerra Olaus pysähtyi joukkoon.\n\n-- Hierokaahan vaan lumella, virkkoi hän. -- Hän näyttää heti\ntoipuvan.\n\nHän jätti joukon siihen pyörtynyttä virvoittelemaan ja läksi\nkahlaamaan äskeisiä jälkiään pappilaan.\n\nVaimo toipuikin pian ja saattoi miehensä avulla lähteä liikkeelle.\nVäki hajaantui vähitellen. Joukko kirkkomiehiä suuntasi askeleensa\nsamaan kirkkotupaan, jossa suntio oli saarnan aikana ollut lakkeja\nryöstämässä. Aslak Omma istui lattialla lakittomin päin ja tuijotteli\nroihuavaan tuleen.\n\n-- Olisit käynyt lunastamassa lakkisi lukkarilta, virkkoi hänelle\ntoinen äskeisistä juomatovereista. -- Nyt saat mennä illalla\npappilaan saamaan saunasi sinäkin, ja takaanpa, että se tulee olemaan\nhyvä!\n\nMiehet nauroivat makeasti.\n\nAslak katsahti heihin ja silmissä välähti suuttumus.\n\n-- Minä olen päättänyt, etten nöyrry papin edessä, niinkuin te\ntoiset! kivahti hän. -- Millä oikeudella ahdistaa pappi minua\nkirkkoonsa? Tiedän kyllä, että on olemassa laki sellainen, johon\npappi valtansa perustaa. Mutta mitä on laki?... Se on herrojen\nkeksintöä, jolla riistetään meiltä vapaus. Minä en aio välittää\nsellaisista laeista! Ennemmin ottakoon pappi vaikka sata lakkia kuin\nminä lähden nöyristelemään hänen eteensä ja sitä takaisin lunastamaan!\n\nAslak nousi ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin päässä\nuusi punainen neljän tuulen lakki, jonka päälaki riippui rentona\nsivulle.\n\n-- Muistin, että minulla oli toinenkin lakki mukana. Nähkääs, on hyvä\nottaa varalakki tästä lähtien myötä, kun kirkolle lähtee, nauroi hän\nja painahutti lakkia syvemmälle päähän. -- Se oli jo kolmas, jonka\nherr' Vuolevi tänään sai... Enpä välittäisi siitä yhtään muuten,\nmutta, nähkääs, siinä oli hyvä saukonnahkareunus! Mitähän tehnee\nherr' Vuolevi lakeillani?... Totisesti! Luulenpa, että hän myy ne\nmuun rihkaman mukana, jolla hän kauppaa käy. -- Ja hän nauroi niin,\nettä valkoiset hampaat välkkyivät.\n\nAslak istahti entiselle paikalleen ja katseli tuleen. Ja vaikka\nhän koetti hengessään nauraa papille, ei hän saattanut lakkiaan\nunohtaa. Ei, päinvastoin. Kun hän rehellisesti tunnusti itselleen,\nkarvasteli häntä suuresti sen menetys. Tavallisesta lakista hän ei\nolisi välittänyt, mutta tämä oli hänestä kallisarvoinen, sillä se\noli lahja kauniilta Ingalta, Pierra Päiviön tyttäreltä. Inka oli\nhänen mielitiettynsä, ja he olivat päättäneet mennä naimisiin. Sen\nvuoksi kaiveli kiukku Aslakin sydäntä, kun hän ajatteli lakkiaan. Sen\nmenetys ennusti ehkä pahaa hänen onnelleen... yhtä kaikki? Aslak oli\ntaikauskoinen. Hän oli monesti pannut merkille pikku tapahtumia, ja\ntoteen olivat käyneet. Eikähän tämä niin pikku tapahtuma -- olihan\nhän tekemisissä papin kanssa. Pitäisiköhän ainakin nöyrtyä ja mennä\nlunastamaan lakki pois?... Ei, sitä hän ei tee, ei vaikka onni\nmenköön!... Aslak katkaisi äkkiä mietteensä: Uskaltaisiko hän senkin\nuhalla olla taipumaton?...\n\n-- Mikähän Päiviön vaimolle tuli, kun pyörtyi kirkossa? kysäisi äkkiä\njoku.\n\nAslak säpsähti.\n\n-- Kummanko Päiviön, Pierranko vai Jounin? kysyi hän hätäisesti ja\ntuijotti puhujaan. Hän tiesi jo, kumman vaimo se oli ollut. Hän\naavisti sen.\n\n-- Pierran vaimo se oli... Kaatui penkkiin keskellä herr' Vuolevin\nsaarnaa...\n\nAslakista tuntui, kuin olisi jotakin raskasta laskettu hänen\nhartioilleen. Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Mitähän se todellakin\nmerkitsi? Uhkasiko pappi hänen onneaan...? Kaksi omituista sattumaa\nsamana päivänä: ensin saa pappi käsiinsä Ingan lahjan ja sitten\npyörtyy Ingan äiti kirkossa... Ennustiko se pahaa? Varmaankin! Papin\nviha näytti tuhoisalta. -- Hänen äskeinen päätöksensä alkoi horjua.\nEhkä oli kuitenkin parasta nöyrtyä ja lepyttää pappi... Hän taisteli\nitsensä kanssa tuijottaen kiukaassa riutuvaan valkeaan. Lopulta hän\npääsi selvyyteen:\n\nHän päätti lunastaa lakin.\n\nSamassa kun Aslak sen päätöksen teki, tuntui hänestä kuin olisi Inka\nkatsellut häntä jostakin kaukaa ja hymyillyt suloisesti. Ja silloin\nteki Aslak toisenkin päätöksen: hän päätti samalla lakinnoutoretkellä\nsaattaa naima-asiansa onnelliseen päätökseen.\n\nHän lähti hakemaan Pierra Päiviötä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nPyhän Andreaan päivän iltana istui herra Olaus kamarissaan ja\nkirjoitti.\n\nPöydällä, vanhassa messinkijalassa, kärysi sameapintainen\ntalikynttilä. Sen sydän oli palanut pitkälle karrelle, ja liekki\npyrki hypähtelemään luvallista ylemmäs. Se leiskui edestakaisin\nikkunasta käytävässä vedossa, tuprauttaen silloin tällöin pienen\nsavukiehkuran, ja sai papin pään häilähtelemään suurena, muodottomana\nvarjona huoneen peräseinällä. Herra Olaus niisti kynttilää ja jatkoi\nkirjoitustaan.\n\nHänen edessään pöydällä oli levällään suuri, tiheään kirjoitettu\npaperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Paperin alareunassa\nkomeili \"Itä- ja Länsipohjan ja niiden alle kuuluvien Lapinmaiden\"\nmaaherrakunnan sinetti. Se oli Tornion maaherran Johan Graanin\npäätös, jossa Herra Olaus Sirman valituksen johdosta talonpoika\nMaunu Martinpoikaa kiellettiin \"Niittämästä heinää papilta\" ja\nkappalaiselle myönnettiin oikeus Enontekiön kirkon lähistöltä\n\"nauttia niin paljon heinämaata, että hän saattoi vuosittain elättää\nkolme lehmää.\" Näistä niittymaista oli Sirmalla ja Enontekiön\nnimismiehellä Maunu Martinpojalla ollut riitaa jo viiden vuoden\naikana. Heti Enontekiöön tultuaan oli Sirma ottanut haltuunsa\nkaikki kirkon ympärillä olevat niityt, joista paras ja heinävin\noli Seitavuopio. Mutta heti ensimmäisenä kesänä hän oli joutunut\nniistä riitaan nimismiehen kanssa, joka myös omisteli niittyjä.\nKun herra Olaus mainittuna kesänä oli heinäntekijöineen saapunut\nmuutamalle jängälle, olivat nimismiehen miehet siellä jo niittämässä.\nSuurella melulla ja käyttäen parhaita voimasanojaan hän oli saanut\nnimismiehen väen häädetyksi keinoihinsa. Olipa siinä taittu vähän\ntapella nutistaakin. Lopputulos oli kuitenkin oli ollut se, että\nherra Olaus oli korjannut heinät siltä jängältä. Mutta seuraavana\npäivänä hän oli ottanut venheen ja soutanut Suonttavaaraan. Hän oli\nastunut pirttiin, missä Martinpoika parhaillaan aterioitsi pöydän\ntakana, lyönyt nyrkkiä pöytään, niin että, leipäpalaset olivat\nkohona hyppineet, ja kysynyt, että hänkö oli se mies, joka aikoi\nhäneltä, herra Olaukselta, heinämaat ryöstää. Se oli ollut heidän\nensimmäinen tapaamisensa, Nimismies oli sanonut rauhallisesti\nvain: \"Jaa, se taitaa ollakin pappi?\" ja lisännyt hetken päästä,\nsilmättyään hänen lapintakkiaan: \"Puvusta ei kyllä voi tuntea, vaan\näänestä ja esiintymisestä arvaa.\" Mutta vaikka hän oli sanonut sen\nniin rauhallisesti, oli häneltä sillä kertaa kuitenkin jäänyt syönti\nkesken.\n\nOli menty siitä sitten tupaan, ja silloin oli nimismies arvellut jo\nhänenkin puhevuoronsa tulleen. Ja herra Olaus oli saanut lyhyesti\nkuulla, mistä oli kotoisin. Oli haukkunut silmät korvat täyteen,\nettei hänelle ollut jäänyt sananvuoroa juuri ollenkaan. Ja loppujen\nlopuksi hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin, asian jäädessä\nentiselleen.\n\nSiitä päivästä alkaen olivat heidän välinsä selvät. He olivat\ntoistensa vihamiehiä ja koettivat polkea toisiaan niin paljon kuin\njaksoivat. Ja niitystä he olivat taistelleet joka vuosi. Yhtenä\nvuonna kerkesi nimismies ennemmin, toisena herra Olaus. Mutta\nsaattoipa käydä niinkin, että kun nimismies niitti, herra Olaus\nkorjasi heinät syksyllä. Ja se oli ollut hänestä kaikkein parasta! --\nTällainen kilpajuoksu ei ollut kuitenkaan tuntunut herra Olauksesta\nsomalta, vaikka hän oli voittanutkin siinä useimmin. Hänenkin\nvaatimuksilleen piti saada laillinen pohja ja perustus. \"Audiatur\net altera pars.\" Tätä vanhain roomalaisten viisasta sanaa ei oltu\nyhtään sovellettu tähän asiaan, joka koski sentään niin läheltä\nhänen ajallista toimeentuloaan. Senpä vuoksi hän olikin kirjoittanut\nasiasta entiselle maaherralle ja saanut vastaukseksi edellämainitun\nkirjelmän. Ja silloin oli jo hätä ollut kaukana. Hän oli heti\npaikalla antanut taisteluvaatimuksen nimismiehelle: haastattanut\nkäräjiin. Riitajuttu oli nyt ollut monta kertaa esillä, mutta\nriittämättömäin todisteiden vuoksi aina lykkäytynyt. Viime kesänä ei\nniityillä ollut yhteentörmäyksiä sattunut. Oli vallinnut täydellinen\naselepo, ja herra Olaus oli korjannut kahdeksansataa leiviskää\nheiniä ja -- miten hyviä heiniä! Oh, niin kirkkaita, että silmää\nhiveli! Mutta nyt oli nimismies suoraan uhannut näyttää hänelle,\njos hän vielä ensi kesänä uskaltaisi ryhtyä heinänkorjuuseen. Oli\nuhannut niittää Seitavuopionkin, väittäen senkin ennen papin tuloa\nraivanneensa.\n\nHerra Olaus keskeytti kirjoituksensa ja muisteli viimeistä\ntapaamistaan nimismiehen kanssa. Selvä oli Martinpojan uhkaus: \"Sinun\nlehmäsi eivät syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä\non terve!\" Hän oli luullut, että miesten kesken voitaisiin asiasta\nsilti puhua, vaikka käräjillä seisottiinkin vastakkain. Mutta sen\nsijaan, että nimismies olisi ruvennut kunnolliseen keskusteluun,\nolikin hän osoittanut ovelle. -- Olisihan hänen jo pitänyt\nMartinpoika tuntea...\n\nHerra Olausta harmitti ja kiukutti, ja hän silmäili hermostuneena\nedessään olevaa paperia. Hänen pitäisi nyt saada esitetyksi kaikki\nmahdolliset asianhaarat, niin että maaherra pääsisi selvään\nkäsitykseen asian oikeasta laidasta. Pitäisikö hänen, esivallan\nasettaman sielunpaimenen, nähdä nälkää tässä asumattomassa erämaassa,\njossa toimeentulo jo oli muutenkin vaikeaa. Viiteen vuoteen hän\nei ollut saanut palkkajyviään. Neljäkymmentä tynnyriä oli niitä\nkruununmakasiinissa Torniossa, eikä ollut tietoa, milloin hän ne\nsaisi. Niinikään oli myös koko rahapalkka, 30 taaleria vuodessa,\nkokonaan tulematta näiltä viideltä vuodelta, jotka hän täällä oli\nollut. Mutta aina hän sentään perisi sen palkan, jonka kuningas ja\nhallitus hänelle olivat taanneet, vaikka se viipyisikin. Toista\nolivat heinämaat... Jos hän ei niitä saisi laillisesti itselleen\ntunnustetuiksi, jäisi hänen elämänsä aivan epävarmalle pohjalle.\nMutta nytpä hän näyttäisikin nimismiehelle, kuka Seitavuopiossa ensi\nkesänä viikatetta heiluttaa!\n\nHerra Olaus tarttui jälleen hanhensulkaan ja ryhtyi jatkamaan\nkirjoitustaan. Samassa aukeni ovi, ja vanhanpuoleinen lappalainen\nvääntäytyi sisään. Hän tuli ovesta varotellen; lakin hän oli ottanut\npäästään jo eteisessä ja heitti sen sisään päästyään oven viereen\nlattialle Hän silmäili arasti ympärilleen, rykäisi pari kertaa lausui\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Buore äkked![9]\n\nSirma kääntyi tulijaan, pisti hanhensulan korvan taa ja rypistäen\nkulmiaan vastasi vähän kärsimättömästi:\n\n-- Ibmel adde![10] Guttormko se on? No, mitäs sinulle nyt...?\n\nLappalainen hypisteli käsiään ja silmäili seinällä riippuvaa\npapinkauhtanaa.\n\n-- Olisi vähän asioimista herr' Vuoleville... lausui hän harvakseen.\n\n-- Minkälaista sitten?\n\n-- Läksin siitä Raunan lapsesta... Se on nyt kuollut\n\n-- Vai niin. Eihän se ollut vielä kastettukaan?\n\n-- Olihan se hätäkasteessa. En tiedä, liekö sitten oikein tullut...\n\n-- Kuka sen kastoi? Lappalainen vilkaisi arasti pappiin ja rykäisi\npari kertaa, loi katseensa kauhtanaan ja näytti käyvän hämilleen.\n\nSirma silmäili häntä äkäisenä ja uudisti kysymyksensä.\n\n-- Ei se minun syyni ollut!... Nimismies se kehoitti Paulus-Jounia,\nkun hän osaa lukea...\n\n-- Paulus-Jounia...? Mitä? Hänkö sen kastoi?\n\nLappalainen yritti vastata, mutta hänet keskeytti pappi, joka hypähti\nkiivaasti pöydän äärestä hänen eteensä, ravisti olkapäistä ja huusi:\n\n-- Ja sinä annat noidan ja velhon kastaa, vaikka tiedät, mikä seuraus\nsiitä on! Paulus-Jouni on perkeleen palvelija, ja hänen sinä sallit\nKristuksen asettamia pyhiä toimituksia käydä tekemään! Voi taivas!\nSellaista pimeyttä...!\n\nHän repi epätoivoisena tukkaansa.\n\nLappalainen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Tätä hän juuri\noli aavistanutkin. Vihainen oli herr' Vuolevi noidille, vaikka\noli kerrottu isän osanneen mainiosti loihtia... Mutta tämä olikin\nKristuksen palvelija, kiivas ja tulinen. Hän koetti puolustautua.\n\n-- Enhän minä -- puhui hän vapisevin äänin -- mutta kun nimismies\nkäski Jounin lukea sanat -- lapsi teki näet jo loppua -- en rohjennut\nvastustellakaan... Ja onhan toisekseen Jounikin lapsena valettu\npyhällä vedellä, niinkuin muutkin, jatkoi hän rohkaistuneena.\n\nLappalaisen puhuessa oli Sirma astunut edestakaisin, mutta nyt hän\npysähtyi äkkiä tämän eteen.\n\n-- On Jounikin kastettu pienenä niinkuin muutkin, lausui hän\ntuimasti. -- Mutta sen jälkeen hänet on noitien kasteella kastettu,\ntiesi kuinka monet kerrat... Ja viimeksi hän on saivokasteenkin[11]\nsaanut, kun noidaksi antautui. Se on kai julkinen salaisuus teidän\nkesken? Olet tietysti siitä kuullut?\n\nLappalainen hämmästyi. Hän raapi takkuista tukkaansa ja mutisi\njotakin itsekseen.\n\n-- Enpä muista kuulleeni...\n\n-- Sinä valehtelet, heittiö! karjui Sirma vihan vimmoissa. -- Kyllä\nsinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ja paremmin vielä. -- Vaan\nsinähän olet myös noidan sukua ja puolustat noituutta. Luetat\nPaulus-Jounilla loitsuja joka vasoma-aika... Kyllähän tuon olen\nkuullut!\n\nNyt joutui lappalainen kokonaan hämilleen. Kaikki se kirottu\ntiesikin! Hän vilkaisi jo ovea kohti, yritti ottaa lakkinsa, mutta\njäi kuitenkin seisontaan epäröiden, mitä olisi tehtävä.\n\n-- Onko lapsen isästä tietoa? kysyi Sirma.\n\n-- On kyllä, vastasi lappalainen katsoen tutkivasti pappiin. -- Se on\nOula Valkeapää, jolle herr' Vuolevi ei antanut kuulutusta... Se olisi\nnainut, tytön...\n\nSirma pysähtyi kävelystään.\n\n-- Tiedätkö, minkä vuoksi en antanut kuulutusta Oula Valkeapäälle?\nkysyi hän terävästi, katsoen lappalaista tuikeasti silmiin. --\nLuuletko sinä, että minä rupean asioimaan niiden kanssa, jotka\ntulevat tänne pappilaan juovuksissa ja käyttäytyvät röyhkeästi ja\nkopeasti?\n\nLappalaisen silmissä välähti. Tumma puna kohosi hänen luiseville\nposkilleen. Kumartuen ottamaan lakkiaan hän sähisi:\n\n-- Juohan se herr' Vuolevikin. Mikseivät sitten muutkin saisi? Missä\non kirjoitettu, että se on yksin papin etuoikeus --?\n\nSirma käännähti äkkiä päin, tartahti lappalaista peskinkaulukseen ja\ntyönsi hänet ovesta ulos.\n\n-- Ulos, kirottu pakana! Sinäkö tulet minua neuvomaan! ärjyi hän.\n\nOvi paukahti kiinni. Lappalainen kuului koluavan ulos eteisestä.\n\nSirma käveli punakkana edestakaisin. Tuommoisia hävyttömiä ne ovat!\nähki hän itsekseen. Luulevat saavansa sanoa minulle, mitä ikinä\ntahtovat, kun olen lappalainen... Kirottua sentään, että pitää olla\nyhtä heimoa näiden puolipakanoiden kanssa! Hänet valtasi yht'äkkiä\nsyvä halveksuminen omaa syntyperäänsä kohtaan. \"Miksi en saanut\nsyntyä ruotsalaisena tahi suomalaisena?... Herättäisin enemmän\npelkoa näissä puolivilleissä pakanoissa, jotka koko sydämellään ovat\nvielä kiinni vanhassa uskossaan... Ja se Paulus-Jouni! Se velho\nja noita! Milloin koittaa hetki, että minä hänet nujerran? Hän on\nminun pahahenkeni, aina ja joka paikassa tielläni. Vastustaa työtäni\nkaikilla keinoilla, joihin suinkin pystyy, ja kaivaa maata jalkaini\nalta. -- Menee hätäkasteita toimittamaan!... Se on jo enemmän kuin\nmitä miehestä olen osannut luulla. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin\nolen osannut ajatellakaan.\"\n\nHän istahti pöytänsä ääreen kirjoitustaan jatkamaan. Mutta pitkälle\nhän ei ehtinyt, kun kuului taas askeleita eteisestä, ja nuori\nlappalainen astui sisään. Se oli Aslak Omma.\n\nSirma käännähti hermostuneena tuolillaan, valmiina karkottamaan\nrauhanhäiritsijän niin nopeaan kuin mahdollista, mutta tuntiessaan\ntulijan, hän muistikin, että oli varta vasten käskettänyt tämän\nluoksensa.\n\n-- Jaha! sanoi hän ja katseli kulmat rypyssä oven suussa seisovaa\nmiestä, joka nöyrännäköisenä tuijotti lattiaan. -- Vain niin. Aslak\nOmma on nöyrtynyt, näemmä.\n\nPuhuteltu ei vastannut mitään, rykäisi vain ja katsahti arasti\npappiin.\n\n-- Miksi ei sopinut tulla kirkkoon?\n\n-- Ei tullut tulluksi...\n\n-- Ei se ole mikään syy! Tahdoit olla tottelematon ja uhmata minua,\nvaikka käskyni tiesit. -- Vai mitä?\n\nEi vastausta.\n\n-- Kuulehan, Aslak, sinä vastaat, kun minä kysyn!\n\n-- Oliko niin kuin sanoin?\n\n-- Taisi olla... Se tuli vähän vaivalloisesti.\n\n-- Teillä oli siellä viinaa?\n\n-- Olihan sitä vähän...\n\n-- Kenellä sitä oli?\n\n-- Minulla...\n\n-- Kas vaan! Mies tulee kirkolle juopottelemaan, sen sijaan että\nhänen pitäisi tulla kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Varo, varo,\nAslak, ettei se tapahdu toista kertaa. Muutoin pääset jalkapuuhun!\n\nSirma otti seinältä Aslakin lakin ja käänteli sitä kädessään.\n\n-- Sinähän et ollut aikonut välittäkään \"reuhkasta\", sanoi hän suu\nhienossa hymyssä. -- Mutta nyt olet tainnut kuitenkin tulla sitä\nnoutamaan?\n\n-- Niin tulin... lunastaisin sen takaisin...\n\n-- Saat maksaa siitä markan hopeassa. Olisit puolella päässyt, jos\nolisit tullut sakaristoon.\n\nAslak kaivoi poronnahkaisen kukkaronsa esiin ja laski vaaditun summan\npöydälle.\n\n-- Ja ensi käräjissä täytyy minun sakotuttaa sinua niinkuin\ntoisiakin. Ota se opiksesi, äläkä vasta ole uppiniskainen!\n\nAslak otti lakkinsa ja käänteli sitä kädessään, mutta ei tehnyt vielä\nlähtöä.\n\n-- Olisiko sinulla muuta asiaa?\n\n-- Olisihan sitä vähän...\n\n-- No, anna tulla vaan!\n\n-- Minä pyytäisin herr' Vuolevia kuuluttamaan minut Inka Päiviön\nkanssa.\n\n-- Pierranko tyttären? -- Mutta eihän sinulla ole puhemiestäkään.\n\n-- Pierra itse on pirtissä.\n\n-- No, käske hänet tänne.\n\nAslak meni ja palasi hetken kuluttua saman lappalaisen kanssa, jonka\nvaimo oli aamulla pyörtynyt kirkossa. Hän oli vanhanpuoleinen, pieni\nmies, jonka musta, harvahko parta oli jo paikotellen harmaantunut.\n\n-- Aslak Omma pyytää sinun tytärtäsi Inkaa vaimokseen. Oletko\nsuostuvainen siihen?\n\n-- Naa, miksi en. Kun kerran ovat ruvenhet kohtelemaan toisihaan,\nniin parastahan on, että pappi heiat ihthen siunaa.\n\nHerra Olaus naurahti ja istui kirjoittamaan kuulutuskirjaa. Saatuaan\nsen valmiiksi, hän kääntyi miesten puoleen ja virkkoi:\n\n-- Nyt se on valmis. Pitäkää nyt huolta, että tulette vihille niin\npian kuin mahdollista. Minä en kärsi, että pariskunnat ovat kauan\nkuulutuksissa. Vasta vihkiminen päättää avioliiton.\n\n-- Niinpä tietysti... Jää terveeksi! Miehet yrittivät lähteä, mutta\nSirma pidätti heidät.\n\n-- Miten vaimosi voi? kysyi hän Päiviöltä. Lappalaisen muoto synkkeni.\n\n-- Huonona on... En tiedä, paraneeko...\n\n-- Paranee kyllä, Jumalan avulla, mutta jos noitiin turvaudut, jää\nsairaaksi ikipäiviksi. Muista se!\n\nPäiviö katseli synkkänä pappia, mutta ei puhunut mitään.\n\n-- Tiedättekö, mihin Paulus-Jouni on mennyt? kysyi herra Olaus hetken\npäästä.\n\nMiehet säpsähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Vilkaisivat sitten\npappiin, mutta eivät vastanneet mitään.\n\n-- Ettekö tiedä?\n\n-- Ka, mistäpä me, herr' Vuolevi, hänen tiensä tietäisimme, vastasi\nPäiviö vältellen. -- Hänellä on omat keinonsa[12].\n\n-- Mutta minä tahdon tietää! kivahti Sirma.\n\n-- Ka, tahdotpa tietysti... tietysti...\n\n-- Eikö Aslak tiedä?\n\nAslak pyöritteli lakkiaan ja näytti epäröivän.\n\n-- Luulenpa tietäväni...\n\nSirma hypähti seisaalleen ja tarttui Ommaa olkapäästä.\n\n-- Mihin? kysyi hän tuijottaen lappalaista silmiin.\n\n-- Jukkasjärvelle sanoi ajavansa...\n\n-- No, miksi et heti sanonut? Teidän pitää aina kiemurrella ja\nkieroilla! Ette voi koskaan puhua suoraan! Se on teidän viheliäinen\ntapanne joka asiassa! -- Vai pelkäättekö te tuota miestä niin paljon,\nettette uskalla mitään puhua hänestä?\n\nKun eivät miehet vastanneet, hän jatkoi:\n\n-- Minä sanon teille, että hän on noita, pimeyden palvelija, jota\nkristittyjen ei tarvitse pelätä. Hän ei mahda mitään niille, joiden\npuolella Kristus on. Muistakaa se!\n\n-- Koetamme muistaa... Jää terveeksi!\n\n-- Menkää terveinä, Jumalan kanssa! lausui herra Olaus.\n\nLappalaiset painuivat hiljaa ovesta ulos, ja Sirma istahti jälleen\npöytänsä ääreen. Hän selaili papereitaan. Mihin se nyt oli jäänytkin\nkoko kirjoitus? Olikin taas! häiritty niin paljon, että kaikki\najatukset olivat sekaisin.\n\nHän luki läpi kirjoituksensa, ja hänen harmistuneet piirteensä\nkirkastuivat vähitellen. Tuo paikka oli hyvin sanottu: \"Jos\nKorkea Esivalta ja Hallitus ei tarmokkaasti; ryhdy suojelemaan\nsielunpaimenia ja sananpalvelijoita aineellisessa suhteessa,\nhe kun näillä kaukaisilla valtakunnan äärillä Sanan Saarnalla\nja Kirkollisella Järjestyksellä koettavat taivuttaa näitä\npuolipakanallisia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa ja Hänen\nKuninkaallista Majesteettiaan kohtaan, niin menettää Korkea Kruunu ja\nEsivalta ne verot ja ulosteot, jotka Hänen palvelijansa ja Voutinsa\ntäällä kantavat. Sillä ei voi yksi sielunpaimen ja Saarnamies\ntarpeellisella Hengellisellä voimalla toimia, jos hänen ajallinen\nToimeentulonsa ja Ylläpitonsa epävarmaksi jää, ja tulee alttiiksi\nkaikelle Laittomuudelle, ja väkivaltaiselle Riistämiselle.\" -- Nii\njuuri, ajatteli hän. Aineellinen toimeentulo pitää oli taattu.\nMutta, milläs elät, jos ei sinulla lehmiä, ja millä lehmät, jos ei\nniillä heiniä. Taitavatpa lappalaiset niin säännöllisesti maksaa\nkalakymmenyksensä! Jos ei oi joku hyväkin ihminen, joka kertoi\nheidän kesäpyyntituloksistaan, niin vähällepä jäisi pappi, peräti\nvähälle. Hän päätti kirjoituksensa pyytämällä maaherran suosiollista\ntoimenpidettä, että hänen palkkansa vihdoinkin määrättäisiin\nmaksettavaksi, niin että hän voisi toimittaa poroja jyviä noutamaan,\nja lopetti vakuuttamalla nöyryyttään ja uskollisuuttaan. \"Ne ovat\ntarkkoja niissä virastoissa\", tuumi hän luettuaan vielä kerran\nläpi kirjoituksen. \"Ei niille tavallinen pirttipakina kelpaa. Sen\npitää olla siroa ja siloiteltua, ja ennen kaikkea juhlallista, mitä\nkirjoittaa.\"\n\nHän taittoi kirjeen kokoon, kääri sen paperiin ja sinetöi kiinni.\nPäälle hän kirjoitti koristellusti: \"Korkealle ja Jalosukuiselle\nHerra Amiraalille ja Maaherralle, Herra Hans Klerck'ille.\"\n\nNyt se oli valmis... Hän hymyili tyytyväisenä, otti ikkunalta\npiippunsa ja täytti sen. Ohhoh! tuumi hän itsekseen puhallellen\npaksuja savupilviä. On niitä huolia. Riitele ensin heinämaista monta\nherran vuotta nimismiehen kanssa; kirjoita sitten maaherralle monet\neri kerrat ja käy käräjiä käräjien perästä... Saarnaa välillä näille\npakanoille ja taistele heidän noitiensa ja velhojensa kanssa...\nOhhoi! On siinä yhdelle miehelle työtä! Mitä tietävät Hernösandin\nherrat sellaisesta?... On helppo kirjoittaa: \"Me Superintendens ja\nConsistoriales teemme tiettäväksi\"... mutta ajattelevatkohan nuo\narvoisat herrat, että hänen, Enontekiön papin, on vaikea, monesti\nmahdoton panna toimeen, mitä konsistoriumi kulloinkin suvaitsee\n\"tehdä tiettäväksi\"... Se kysyy häneltä työtä ja ponnistusta...\nsatojen peninkulmien pituisia matkoja pyryssä ja pakkasessa... nälän\nja vilun kanssa taistelemista... jyriseviä saarnoja, jotka ovat,\nja joiden tulee olla toisenlaisia kuin kaupungin siivo ja pehmeä\nevankeliumi...! Ja ennen kaikkea kirkkokuria loppumattomiin... Oh,\ntyötä ja kovaa työtä. Ja vielä sellaista työtä, jonka aineellisen\nvastineen, palkkajyvät, rotat syövät Tornion kruununmakasiinissa\nsillä aikaa kun hän Lapissa näkee nälkää... Mikä kohtalon iva!\n-- Sellaista on olla lappalaisten pappina. Olisi edes kansa\ntoisenlaista, mutta turha toive! Se on ja pysyy samanlaisena: edessä\nnöyristelee ja takana puraisee... O-thyi! Ole siinä sitten heidän\nkeskellään ja ota vastaan kaikki, hyvä ja paha! Jos tarvitset\nesivallan apua, niin etsi sitäkin peninkulmien takaa, sillä kotoinen\nesivallan edustaja ei kelpaa mihinkään... Turhaan saat vaivautua\nSuonttavaaraan Martinpojan luo... Maunu Martinpoika... Talonpoika!...\ntyhmeliini!... heittiö!... Hohhoijaa! haukotteli hän. Läpi\ntäytyy mennä kuitenkin.\n\nHän niisti kynttilää, siirsi kirjoitusneuvot syrjään ja astui\nvälikamarin ovelle.\n\n-- Kaarina! huusi hän pirttiin. -- Tulepas tänne!\n\nKaarina-emäntä tuli.\n\n-- Mitä nyt, Olaus? Mikä rymy täältä taas äsken kuului?\n\nHän katsoi miestään kysyvästi, vakavannäköisesti, ja jatkoi:\n\n-- Joko sinä taas tulistuit? Voi, Olaus, sinä yllytät ne vielä\nkostoon kiivaudellasi...\n\n-- Mitä vielä! Kuka niille järjestystä pitää, jollen minä? Minä\nopetan niille, miten pappia on puhuteltava. -- Joko Pierra Kuhmunen\non tullut?\n\n-- Äsken tuli. Istuu pirtissä.\n\n-- Käske hänet tänne.\n\nKaarina meni, ja hetken päästä kuului eteisestä tömisteleviä\naskeleita. Sisään astui nuori lappalainen, paksu villahuivi kaulassa\nja suopunki kierrettynä yli olkapään. Hän tervehti rauhallisesti\njääden ovensuuhun seisomaan.\n\n-- Kuulehan nyt, Pierra, virkkoi Sirma, kääntyen tuolillaan ja\nnaputellen piipunvarrella polveensa. -- Sinähän aiot Jukkasjärvelle,\nkertoi lukkari...?\n\n-- Aion kyllä. Pitäisi käydä voudissa... Aamulla lähden.\n\n-- Hyvä. Ota nyt tämä kirje matkaasi, talleta se visusti ja vie\npappilaan herra Martinukselle. Sano hänelle, että kirje on minulta\nja menee maaherralle, ja pyydä herra Martinusta toimittamaan se\nsopivassa tilaisuudessa edelleen. Lupaatko sen?\n\n-- Lupaan kyllä. Kirje menee yhtä varmasti kuin minäkin.\n\n-- Hyvä, hyvä. Ja vielä yksi asia. Olen kuullut, että Paulus-Jouni on\ntänään lähtenyt Jukkasjärvelle, ja arvaat kai missä toimissa?\n\n-- Arvannen tuon.\n\n-- No, hyvä. Kuulehan, tiedustele varovasti, minkä laatuisia töitä\nhän nyt siellä puuhaa ja ilmoita sitten minulle. Se olisi tärkeää.\nKatsohan, hänellä on kirkon rangaistus vielä kärsimättä, ja sen\nvuoksi en haluaisi päästää häntä tietymättömiin.\n\nLappalainen näytti epäröivän.\n\n-- Pelkäätkö? kysyi Sirma nousten seisomaan ja laskien piipun\npöydälle. -- Ei tarvitse Paulus-Jounia pelätä. Olethan sen oppinut,\netteivät noidat mitään mahda kristityille.\n\n-- Saatanhan koettaa, mutta vaarallista se on. Paulus-Jounilla on\npaljon puoluelaisia ja he kyllä voivat kostaa.\n\n-- Ole huoleti! lausui Sirma laskien kätensä lappalaisen olalle. --\nSinua suojelee kirkko ja esivalta, ja ne ovat myös mahtavia kumpikin.\n\nLappalainen otti lakkinsa ja jätti hyvästit:\n\n-- Teen, minkä voin, herr' Vuolevi. Jää terveeksi!\n\n-- Mene tervennä!\n\nPastori veti oven tiukempaan kiinni, jonka lappalainen huonosti sulki\nmennessään.\n\nTuokion kuluttua astui herra Olaus ulos. Pakkanen oli kireä, ja\ntähdet tuikkivat terävän säteilevinä. Ne vilkuttivat kirkkaan\nsinisinä, toisinaan punaisina välkähtäen. Linnunradan vaalea vyö\nkulki korkeana ja selvänä yli avaruuden. Pohjan taivaalla paloivat\nrevontulet, muutellen alinomaa muotoaan. Ne kirmasivat pitkin\navaruutta hyppelehtien ja karkeloiden. Yht'äkkiä ne ajosivat\nepämääräisiksi usvahattaroiksi kuin häipyäkseen pois... Mutta\nseuraavassa hetkessä ne kokoontuivat taas, väräjöivät, kirkastuivat,\nja karkasivat jälleen pitkin taivaan kantta kuin tultasyöksevät\nkäärmeet, heittäen eri suuntiin taivaalle pitkiä, kiemurtelevia\nkielekkeitä, jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kirkko\nja porvarien aitat häämöttivät vuoroin epäselvinä, vuoroin astuivat\nselväpiirteisinä esiin illan pimennosta, sen mukaan kuin revontulten\nleimu syttyi, tahi sammui.\n\nJoelta päin kuului pulkan kolina ja ajohihnan läimähdys. Äskeinen\nlappalainen karahutti siellä juuri jäälle, matkalla Ruotsin\npuoleisella rannalla olevalle kodalleen. \"Kunhan menisi onnessa poika\nja saattaisi kirjeen hyvin perille\", ajatteli Sirma. Kunpa saisi\nmaaherra sen pian käsiinsä, että ehtisi vastaus ennen ensi käräjiä.\nMutta eihän ehdi niin pian, ei. -- Hyvä asia olisi myös, jos saisi\nPierra selville Paulus-Jounin aikeet. Olisi hänellä silloin taas\nenemmän aseita noitaa vastaan...\n\nPastori loi vielä kerran katseensa sinne päin, jonne oli kuullut\najomiehen häviävän, ja palasi mietteissään sisään.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKönkämä-enoa ajeli yksinäinen mies. Keli oli hyvä, ja ahkio luisti\nkuin itsestään. Porolla ei ollut suurta vaivaa sen vetämisessä.\nAjotien, joka vuoroin kierteli jokea pitkin, vuoroin poikkesi maalle,\noli tuisku panettanut melkein umpeen. Mutta siitä huolimatta kävi\nkulku kepeästi, sillä tuuli oli pieksänyt tuiskun jäljen kovaksi ja\nkantavaksi. Joelle se oli lyönyt lumen aaltomaisiin harjanteisiin,\njoita pitkin ahkio hyppeli kuin leikkikalu. Ajajalla oli täysi\ntyö pidellä sitä tasapainossa. Tuontuostakin lennähti ahkio äkkiä\nsivulle, milloin oikeaan, milloin vasempaan, ja olisi monta\nkertaa keikahtanut kumoon, jollei ajomies olisi sitä äkkinäisillä\nruumiinliikkeillä pystyssä pidellyt. Hän näyttikin olevan tottunut\nporolla-ajaja, sillä taitavasti taivuttaen ruumistaan aina\npäinvastaiselle suunnalle hän esti ahkion kaatumasta.\n\nAjomies oli Sirma. Hän oli paluumatkalla pitäjältä.\n\nPoro hiljensi juoksuaan, ja ajajakin saattoi nyt huolettomampana\nistua pulkassaan ja antautua mietiskelyihin.\n\nSe, mikä herra Olauksen sydäntä eniten kaiveli, oli Paulus-Jounin\nsuorittamaton kirkkorangaistus. Joulu oli mennyt hänen näkemättä\nJounia häpeän puussa. Hän oli käynyt nimismiehen luona monta eri\nkertaa asiasta vartavasten puhumassa, mutta Martinpoika oli aina\nvedonnut siihen, ettei ollut muka saanut Jounia käsiinsä sen koommin,\nkun tämä käräjäin jälkeisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotaan.\nValehteli, lurjus! Hän näki sen jo naamasta! Ei ollut halua koko\ntoimeen Martinpojalla!... Mutta hänpä näyttää nimismiehelle, mitä\nhänen virkaansa kuuluu. Hän hankkisi voudilta määräyksen Jounin\nvangitsemiseen, ja silloin oli Martinpojan pakko toimia... Ja jos\nei nimismies ryhtyisi asiaan vielä sittenkään, hän toimittaisi\nvangitsemisen omien miestensä avulla, ja silloin ei noita enää\nlivistellyt pitkin tuntureita. Jalkapuussa istuisi, istuisi koreasti\nkoko kirkkokansan nähden, ja nimismies joutuisi virkasyytteeseen...\nJa jos ei vouti ottaisi hänen anomustaan huomioon, hän menisi etemmäs\n-- vaikka kuninkaaseen saakka...! Ja silloinhan nähtiin, oliko\nLapissa lakia vai ei!\n\nSirma tempaisi ajohihnasta, niin että poro säikähtyneenä porhalsi\ntäyteen laukkaan. Lumi tuprusi silmille, ja ahkio heittelehti kuin\nkerä puoleen ja toiseen. Nyt nousi tie kuitenkin joelta maalle, jossa\nkallellaan olevat tienviitat osoittivat sen suuntaa, ja ylämäessä\nhiljeni jälleen poron vauhti. Käännellen päätään puoleen ja toiseen,\nse nousi lyhyin, tempovin askelin läähättäen törmää ylös.\n\nPoron kipakka meno oli hetkeksi katkaissut Sirman mietteet, mutta\nnyt ne lähtivät taas kulkemaan äskeisiä teitä... Nimismies oli\nruvennut ahdistelemaan häntä sakoista, jotka hän käräjissä oli\nsaanut. Oli uhannut tulla ryöstölle, jollei niitä heti suoritettaisi.\n\"Onhan papilla lehmiä, myydään ne!\" oli se heittiö sanonut, kun\nhän, herra Olaus, oli huomauttanut, ettei hän ollut saanut vielä\npalkkajyviään... Kirottua sentään! Millä hän suorittaisi sakot, kun\nei ollut rahaa, eikä Torniostakaan kuulunut mitään? Kaikkiaan olivat\nkäräjät tulleet hänelle maksamaan kaksikymmentäneljä markkaa...\nJumaliste! Sellainen summa...! Kuusi markkaa vielä Martinpojan\njuttuun lisää eräästä toisesta kunnianloukkauksesta... Mistä siepata\nnyt sellainen summa, kun eivät palkkarahat olleet tulleet, eivätkä\nlappalaiset olleet maksaneet viime vuotisia kalakymmenyksiään?\n\nPoro sai uuden äkäisen läimäyksen hihnasta ja heittihe tuliseen\nlaukkaan. Pahaksi onneksi oikaisi tie juuri halki rudon, jossa\nkaatuneita puunrunkoja pisti esiin lumen alta. Yht'äkkiä sukelsi\nahkion keula muutaman puunrungon alle. Rapsis! Pappi lensi suin päin\npensaikkoon. Vuottoraippa oli mennyt poikki, ja poro oli temmannut\nhänet ahkiosta.\n\nSirmalta pääsi synkeä kirous. Hän kömpi ylös pensaikosta yltäpäätä\nlumessa. Nenästä vuosi veri, ja peskin hiha oli mennyt halki. Hän\nläimäytti hihnalla läähättävää poroa, joka siitä yhä enemmän säikähti\nja rupesi tempomaan ja teutaroimaan hihnan päässä, silmät jäykkinä\npelosta. Hän sitoi sen puuhun kiinni ja ryhtyi lumella hautomaan\nverta vuotavaa nenäänsä.\n\nHän sai vuodon asettumaan ja puisteli lumen päältään, silmäsi\nyrmeissään haljennutta peskin hihaa ja rupesi korjaamaan\nvuottoraippaa, joka oli mennyt keskeltä poikki. Saatuaan sen kuntoon\nhän lähti jatkamaan matkaa.\n\nTuokion kuluttua hän pääsi rudosta ulos avaralle vuomalle, jossa\nsiellä täällä kasvoi matalaa koivurisukkoa. Nyt saattoi taas\nheittäytyä selkäkenoon ahkioon ja antaa poron juosta hiljaista\nnulkkaa...\n\nVuoman toisessa päässä näkyi musta piste, joka mutkitellen\nläheni. Väliin se katosi risukon taa, sukeltaakseen hetken päästä\nesiin suurempana. Nyt se jakautui kahdeksi toisiaan seuraavaksi\nepämääräiseksi kuvioksi, ja pian erotti Sirman tottunut silmä kaksi\najomiestä, jotka lähestyivät häntä hiljaista nulkkaa ajaen. Päästyään\nlähemmäksi teki etumainen poro pitkän kaaren oikeaan, ja perässä\ntuleva heittäytyi heti toisen jälkeen, Sirma tunsi ajomiehet: ne\nolivat Paulus-Jouni ja Pierra Päiviö.\n\nTunnettuaan papin tempaisi Jouni poronsa laukkaan aikeessa ajaa ohi,\nmutta Sirma hyppäsi ahkiosta ja huusi miehiä seisottamaan. Päiviö\ntotteli heti kehoitusta ja nousi ahkiosta, mutta Jouni ehti jonkun\nmatkaa, ennenkuin pysäytti ajokkaansa.\n\n-- Mihinkäs ajetaan? kysäisi Sirma, heittäen vihaisen katseen\netempänä seisovaan Jouniin.\n\n-- Kodalle tietysti, murahti Päiviö.\n\n-- Kuulehan, miten akkasi jaksaa? Joko on toipunut vai vieläkö on\nsairaana?\n\nPäiviö painautti lakkia toiselle korvalliselle.\n\n-- Heikkona on. Ei taida sinussa olla parantajaa, vaikka sairaaksi\nsaatoit.\n\n-- Näkyypä sinulla olevan parantajat myötä, joten et minun neuvojani\ntarvinne.\n\n-- Hei, pappi! Joko olet sakkosi maksanut? huusi samassa Jouni, joka\ntähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua.\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu?\n\n-- Ajattelin vain, että saisit lainaa minulta. Minä olen jo aikoja\nselvittänyt asiat Martinpojan kanssa. Hän kului kaipaavan sinua.\n\nSirma yritti vastata, mutta samassa hypähti Jouni ahkioonsa ja\nsivalsi poronsa juoksuun. Päiviö seurasi esimerkkiä ja karahutti\ntoisen jälkeen. Samassa riistäysi Sirmankin ajokas tuliseen laukkaan\nja vetäisi ajajansa; kumoon, kiskoen tätä perässään kuin kierivää\nkerää. Lumi tuprusi korkealle, ja vuoman valkeaan pintaan syöpyi syvä\nvako. Takaapäin kajahti lappalaisten ilakoiva naurunrähäkkä.\n\nSirma kömpi pystyyn suu ja silmät lunta täynnä. Sylkien ja töpehtien\nhän hyppäsi ahkioon, ja se sivallus, jonka poro nyt sai, pani sen\nvihurina kiitämään pitkin lumista lakeutta. Koparat syytivät lunta\nniin sakeasti ettei herra Olaus saanut silmiään auki ollenkaan. Isoja\nlumipaakkuja tuiskusi kuin pyssyn suusta, sattuen milloin rintaan,\nmilloin otsaan. Kesti tuokion, ennen kuin säikähtänyt poro tyyntyi\nsen verran, että Sirma saattoi enempiä lumia pyyhkiä pois päältään.\n\n-- Kirottu elukka! Manalaisetko sinua riivaavat, kun et saata\nsiivosti juosta! Ääh... ä... häh!\n\nPoro kiinnitti juoksua, mutta kulki jo rauhallisemmin, silloin\ntällöin vain vilkuen sivuille.\n\nVai oli Paulus-Jouni nyt ilmestynyt näille maille, ajatteli herra\nOlaus. Nyt kun olisi pari tukevaa miestä, olisi noita kiinni ja\nylihuomenna kirkolla. Voi sentään, ettei pitänyt saada sitä miestä\nkäsiinsä! Nytkin oli matkalla saastaiseen toimeensa... Eikä hän\nvoinut sille mitään, yksin kun oli... Mutta mitä? Jospa hän ainakin\nvoisi! Jospa hän sittenkin lähtisi yksin estämään pimeyden ruhtinaan\ntöitä, kävi kuinka kävi. Jounia hän tosin ei voisi vangita, mutta\nhänen työnsä hän voisi tehdä tyhjäksi jo paljaalla läsnäolollaan...\n\nSirma heitti hihnan poron niskalta ja tempaisi rajusti. Eläin hyppäsi\näkkiä syrjään, teki muutamia renkaita ja pyrki entiseen suuntaansa.\nMutta kun se ei sinnepäin päässyt, se lähti tolvaamaan takaisinpäin\nkorviaan liikutellen ja vilkuillen sivuille, kuin epäröiden\näkkinäistä suunnan muutosta.\n\nPastori kiinnitti ajohihnaa, ja poro painalsi äskeistä jälkeä\ntakaisin, kaartaen tien samasta kohtaa kuin Päiviön ja Jounin porot\näsken. Pian se pääsi vuoman reunaan, ja nulkaten maalle se poikkesi\nitsestään verekselle ahkionuralle, joka läpi rudon lähti vetämään\ntoiselle vuomalle, minkä edellisestä erotti vain kapea metsäsaareke.\n\nLappalaisia ei enää näkynyt. Sirma tarkkasi vuoman toista laitaa,\njoka häämöitti eräältä, mutta ajajia ei hänen pälyävä silmänsä\nkeksinyt. He olivat jo ehtineet vuoman yli... Sitä parempi hänelle...\nEivät tiedä mitään miehet, että hän on tulossa... Ja syventyen\najattelemaan retkensä päämäärää hän kiinnitti vähän väliä ajoaan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKahden suuren vuoman väliselle metsäiselle niemekkeelle oli Pierra\nPäiviö pystyttänyt kotansa. Niemeke oli noin virstan levyinen ja\nyhtyi yhdeltä puolen laajaan, matalaa mäntyä kasvavaan maahan, joka\nvähitellen yleni pohjoista kohden. Paikalla oli runsaasti jäkälää,\nsillä kota oli jo useamman viikon sijainnut samassa paikassa, ja\nvieläkään ei paimenen tarvinnut kovin kauas eloaan ajaa kodan\nkuuluvilta. Jos nälkäinen hukka vaaniskeli läheisyydessä, oli hyvä\najaa poro-elo kodan ympärille metsäniemekkeeseen, jossa jäkälää\nriitti yllinkyllin, ja jossa oli parempi laumaa vartioida kuin\nlaajemmalla ylänkömaalla. Kodan vieressä oli pienoinen kaarre,\njäänyt siihen joltakin lappalaisperheeltä, joka joskus oli paikalla\nasustanut. Sen ja kodan välillä oli Päiviön aitta, eräänlaatuinen\npaalujen päälle rakennettu lava, jossa lihoja ja muita ruokatarpeita\nsäilytettiin.\n\nKota oli mustunut savusta. Siellä täällä oli seinässä reikiä, joko\nkipunoiden polttamia tahi muuten, vahingossa survaistuja. Sen alaosan\nympärille oli levitetty paksuja raanuja estämään tuulta liian\ntuttavallisesti sisälle tunkeutumasta.\n\nKodassa paloi iloinen tuli, valaisten joka sopukan tuosta ahtaasta\nasunnosta. Se välkähteli pitkin kuivamaan ripustettuja peskejä ja\nkimalteli vastarasvatuissa hihnoissa, jotka somissa rykelmissä\nriippuivat kodan seinällä. Kaaripuiden välissä olevasta poikkipuusta\nriippui vitjakoukussa pata, jossa kiehui poronlihakeitto. Tuon\ntuostakin valaisi ylemmäs pyrkivä tulenlieska sen poreilevaa pintaa\nja heitti siihen kypenen nuotiosta. Vanha ryppykasvoinen vaimo\nhämmenteli kiehuvaa keitosta.\n\nPerällä, oviaukon vasemmalla puolen, makasi-porontaljalla kalpea\nnainen. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja katse oli\nväsynyt ja arka. Se oli Päiviön vaimo Pirita. Näki selvään, että\nhäntä vaivasi salainen, epämääräinen pelko, niinkuin tavallisesti\nihmistä, joka ei tiedä, kuinka vaarallista hänen tautinsa on. Siitä\nalkaen kuin hän oli kirkolta palannut, oli hän ollut heikkona ja\nvoimatonna. Toisinaan hän oli yritellyt jalkeillekin, mutta heti oli\nruvennut sydäntä niin oudosti kouristamaan. Maailma oli mustunut\nsilmissä, ja jollei hän heti olisi laskeutunut pitkälleen, olisi\nhän siihen jalansijaan kaatunut. Pari kertaa oli niin käynytkin.\nEnsimmäisellä kerralla hän oli lysähtänyt kodan nurkkaan, josta vielä\nomin voimin pääsi vuoteelleen. Mutta toisella kertaa oli käynyt\npahemmin. Hän oli ollut ulkona lunta ottamassa pataan, ja silloin oli\ntuo outo kohtaus saavuttanut hänet. Hän oli suistunut kinokseen ja\nmaannut siinä hampaitaan kiristellen ja kädet nyrkkiin puserrettuina\ntiesi kuinka kauan. Siitä oli Pierra poroista tullessaan kantanut\nhänet kotaan ja laittanut maata. Ja siinä hän oli makaillut kohta\nparisen viikkoa.\n\nPiritaa peloitti kovasti. Varsinkin nyt, kun Pierra oli tuonut Jounin\nmuassaan. Hän katsahti tuontuostakin vastakkaiselle puolen kotaa,\nmissä Jouni loikoili puoleksi istuallaan. Ryhtyisivätköhän taas häntä\ntaikomaan?\n\nHäntä värisytti. Hän ei saattanut kestää noitarummun salaperäistä\nääntä. Ennen hän oli sitä kyllä kuullut useinkin. Olihan Jouni\nniin monesti heillä ollut ja arponut yhdessä Pierran kanssa. Mutta\nsen jälkeen kuin hän ensimmäisen kerran oli tuntenut pahoinvointia\nja yrittänyt kaatua, oli heidän työnsä tuntunut hänestä peräti\nkammottavalta. Siitä oli jo yli puoli vuotta. Mutta viimeisen\nkirkkomatkansa jälkeen oli hänen kammonsa kasvanut yhä suuremmaksi.\n\nSeinän vierellä olevasta komsiosta kuului kirinää. Pirita kohottautui\nistualleen ja otti komsion syliinsä. Siinä oli hänen nuorimpansa,\nvuoden vanha poika. Lapsi äännähteli kimakasti, ja hän rupesi sitä\nimettämään.\n\nVanhin tytär Inka istui vuoteen jalkopäässä, kirjaillen\npeskinkaulusta. Hän oli noin parinkymmenen ikäinen, pyöreäposkinen\nimpi, uinaileva katse tummissa silmissään. Hän oli suuresti kiintynyt\ntyöhönsä. Neula lensi sukkelaan, ja kerros kerrokselta liittyi\nkoristenauha korkeaan kauluriin. Kun hän pujotti uutta rihmaa\nneulansilmään, tuli näkyviin vasemman käden nimettömässä oleva\nmonihelyinen hopeasormus, joka välkehtien kimalteli tulen loisteessa.\nSe oli Aslak Omman antama, jonka kihlattu Inka nyt oli, ja peskin,\njota hän neuloi, oli tarkoitus valmistua sulhaselle kevättalvista\nmarkkinamatkaa varten. Toinen tytär, arviolta kuuden vuotias,\nleikitteli koiran kanssa oven suussa, nykien sitä karvaisesta\nturkista hallin hiljaa muristessa.\n\nPierra istui Jounin jalkopäässä imeskellen lyhytvartista nysäänsä.\nHän mietti, miten ruveta parannuspuuhiin, kun Pirita taas näytti niin\nväsyneeltä ja pelokkaalta. Mutta täytyi koettaa, kun kerran Jouni oli\nsaapuvilla. Pitäisi saada selville, mistä oli paha eukkoon tullut,\nja sitä ei tiennyt muu kuin kannus. Sitten voisi ruveta tautia\nparantamaan, kun oli kerran sen synty tiedossa.\n\n-- Niila, nouda kannukseni aitasta, virkkoi hän ovi loukossa\nkyyröttävälle rengilleen. -- Mutta katso, ettet kuljeta porotien yli,\njoka vie eloon. Muuten perii paha koko lauman.\n\nRenki nousi hitaasti ja kömpi ulos. Pirita katsahti säikähtyneenä\nmiestään.\n\n-- Voi, Pierra, älä, älä rupea, rukoili hän. -- Minusta se on niin\nkamalaa... En kestä kuulla sen ääntä.\n\n-- Älä nyt joutavia, eukko! torui Pierra. -- Annetaan Jounin katsoa,\nmistä on tautisi tullut. Jos olet papin lumoissa, et ikinä parane,\nennen kuin selville saamme. Sitten voimme ryhtyä sinua parantamaan.\n\n-- Mitäs suotta aikoja äitiä vaivaamaan, kun hän ei kerran halua\nolla missään tekemisissä rummun kanssa, huomautti Inka nuhtelevasti\nkeskeyttäen neulomisensa. -- Ja siinä on äiti aivan oikeassa, sillä\nmitäs sellainen joutava kapine sitten tietää? Ei kerrassaan mitään!\n\n-- Joutava kapine? Niinkö luulet, Inka? Katsommeko onneasi, sillä sen\nrumpu ainakin tietää? virkkoi Jouni myhäillen.\n\n-- Älä vaivaudu, en usko tietojasi! vastasi Inka närkästyneenä.\n-- Ihmettelen vain, että sinä, nuori mies, olet mokomaan virkaan\nherennyt, joka olisi paremmin omiaan vanhalle ikäloppu ukolle. Että\nviitsitkin tuollaista laiskan tointa pitää!\n\n-- Kuulehan, Pierra, papin oppi itää, virkkoi Jouni koettaen tekeytyä\nvälinpitämättömäksi, vaikka Ingan puhe oli pahasti loukannut hänen\nitserakkauttaan.\n\n-- Se on Inka aina ollut kummempi kuin muut, vastasi Pierra kopistaen\ntuhat piipustaan. -- Mutta luulen, että kun hän Aslakin kotaan joutuu\nja joku aika kuluu, haluaa hänkin vielä Sarakkaa[13] avukseen kutsua.\n\nInka punastui. Hän heitti neulomuksensa ja katsoi paheksuen isäänsä.\n\n-- En tahdo olla missään tekemisissä Sarakan kanssa, puhui hän\nsilmissä itsepintainen kiilto. -- Kun olin herr' Vuolevin koulussa,\nsain kuulla, että kaikki sellainen on vain pakanallista taikauskoa,\njonka Jumala ankarasti rankaisee ei ainoastaan vanhemmille, vaan\nvieläpä lapsillekin. Ei, minä en välitä Sarakasta enkä muista\nolemattomista jumalista... Ja jos kerran Jumala lahjoittaa meille\nAslakin kanssa lapsen, niin hänelle ei ruveta mitään vanhoja\nhullutuksia tekemään, vaan pitää hän yksinkertaisesti papin antaman\nnimen.\n\n-- Mutta jos eivät kuolleet anna rauhaa, ennen kuin saavat kaiman?\nuhitteli Jouni.\n\n-- Antavat kyllä! Joka kerran kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen,\nsille eivät manalaiset mitään mahda.\n\nJounin huulilla pyöri terävä vastaus, mutta samassa työnsi renki\nrummun kodan perässä olevasta pienestä oviaukosta sisään ja vastaus\njäi antamatta. Hän otti rummun ja lämmitti tulen hohteessa sen\nkuvitettua kalvoa, joka kylmässä oli venynyt ja käynyt vähän\nveltoksi. Napautellen sitä sormenpäällä hän koetteli, milloin se\nrupeaisi antamaan oikean äänen. Salaperäinen katse silmissä hän\nkuunteli tarkkaan... Nyt kumisi rumpu kimmoisena. Jouni asetti\nsen polviensa väliin, heitti hopeasormuksen kalvolle ja rupesi\nkaksihaaraisella vasaralla tärisyttämään kalvoa, ensi alussa hiljaa,\nmutta vähitellen yhä enenevällä vauhdilla, samalla joikuen matalaa\nsäveltä, johon toiset kodassa olijat vähitellen yhtyivät, paitsi Inka\nja Pirita.\n\nSormus hyppeli edestakaisin täräjävällä kalvolla. Se kiersi ensin\nrummun alasyrjään, kulkien oravan ja poron kautta, mutta ei asettunut\nsiihen osaan, vaan hyppelehti ja kieriskeli rummun yläreunaan\nja rupesi hiljalleen lähestymään Kristuksen kuvaa. Ei asettunut\nsiihenkään, vaan kieppui jälleen alaosaan rumpua ja rupesi nyt\nverkkaan mutta varmasti lähestymään apostolia. Muutaman kerran se\nkiersi pään ympäri, mutta hyppäsi lopuksi apostolin rinnalle, johon\npysähtyi nopeassa tahdissa täristen.\n\nKodassa olijat olivat jännityksellä seuranneet sormuksen kulkua.\nAinoa, joka ei näyttänyt toimituksesta välittävän, oli Inka. Hän\nneuloi vain ja katsahti tuontuostakin osaaottavasti äitiinsä.\n\nJounin katse terästyi ja sai tuijottavan ilmeen. Huulet pusertuivat\ntiukasti yhteen ja epäselvästi hän mutisi joikunsa lomasta:\n\n-- Pappi... pappi...\n\nPirita oli alussa heittäytynyt pitkälleen ja painanut kätensä korvia\nvasten, mutta kuta kiihkeämmäksi rummun ääni yltyi, sitä vaikeammaksi\nkävi hänen olonsa. Hän rupesi äännähtelemään ja vaikeroimaan.\nSydänalaa ellosti niin oudosti taas ja silmissä lenteli punaisia\nviiruja. Ruumista rupesi puistattamaan ja kylmä hiki kihosi otsalle.\nHän ei saattanut olla pitkälläänkään, vaan kohousi istumaan.\n\n-- Älkää, älkää! vaikeroi hän väännellen käsiään.\n\n-- Heittäkää pois! Kuule, Pierra, kiellä, kiellä! Älä anna Jounin,\nkuule!... Minua pyörryttää... voi!... voi!\n\nMutta Pierra ei välittänyt Piritan vaikeroimisesta. Hän piti vain\nsilmällä rumpua, jonka ääni oli käynyt yhä kiihkeämmäksi. Jounin\notsalta valui hiki, ja silmät hehkuivat kamalasti. Joiun sävel kohosi\nvihlovaksi, korvia huumaavaksi ulvonnaksi, joka rupesi vaikuttamaan\nJouniin yhä kiihoittavammin. Leukapielet nykivät ja silmät pyörivät\nkamalasti päässä.\n\n    -- Puhu kannus, pyhä kannus,\n    muistele arpa mulle,\n    naa-naa, voiaa- naa...\n    mistä räähkä vaimorukan\n    panennainen, painajainen,\n    naa-naa, voiaa-naa...,\n    paniko papin paha silmä,\n    mustan miehen myrkkykatse?...\n\nkaikui joiku yhä kovemmasti, ja Pierra ja vanha muori kertasivat\nhartaasti:\n\n    -- naa-naa, voiaa-naa...\n\nSormus oli sillä välin tehnyt muutamia pikku kiertoja myötäpäivään,\nmutta nyt se hyppi jälleen apostolin rinnalla, siirtymättä sivulle.\n\nKukaan ei välittänyt mitään siitä, että koirat yht'äkkiä syöksähtivät\nulos ja rupesivat vimmatusti haukkumaan.\n\nSalaperäinen toimitus oli kahlehtinut jokaisen paikoilleen eikä\nkellään ollut rohkeutta lähteä katsomaan, mitä koirain vihainen\nluskutus merkitsi. Tiesi vaikka olisi Manalan väki kerääntynyt kodan\nympärille rummun äänen houkuttelemana. Inkakin oli kyyristynyt\noviloukkoon ja peittänyt käsillään silmänsä. Jounikin vavahti\nja keskeytti hetkiseksi lyöntinsä, mutta alkoi jälleen entistä\nkiivaammin. Ei saanut keskeyttää arpomista, niin oli Staalo-Oula\nneuvonut. Muuten ei arpa seuraavalla kerralla ruvennut puhumaan\noikein. Siksi tärisytti hän vasaraa yhä tulisemmin. Sormus hyppi\nkiihkeässä tahdissa, nyt apostolin pään kohdalla.\n\n-- Pappi, pappi! huudahti Jouni kumealla äänellä tuijottaen\nsormukseen.\n\n-- Kirottu paholaisen sikiö! kuului samassa raivoisa karjahdus ovelta.\n\n-- Herra Jeesus! Pappi... pappi! parahti Pirita ja kaatui rentonaan\ntaaksepäin.\n\nSirma oli hypännyt Jounin luo ja temmannut hänen kädestään rummun.\nYhdellä lyönnillä hän iski sen murskaksi arinakiveen. Huulet vapisten\nja silmät salamoiden hän kääntyi Jounia vastaan ja tyrkkäsi tätä\nrintaan niin, että mies tuupertui kodan nurkkaan.\n\n-- Kirous ja kuolema päällesi, saastainen, musta velho! ärjyi hän. --\nVasta pääsit esivallan käsistä ja nyt olet uudelleen perkeleellistä\nammattiasi harjoittamassa! Sitokaa hänet kiinni, miehet! Etkö kuule,\nPierra, sido kiinni tuo viheliäinen noita!\n\nKaikki olivat kuin ukkosen lyömiä. Vanha muori siunaili, ja\nNiila-renki jupisi jotakin itsekseen. Inka oli kirkaisten rientänyt\nulos. Pierra selvisi ensimmäisenä hämmästyksestään.\n\n-- Mitä tekemistä on papilla täällä? sähisi hän silmät verestäen. --\nUlos minun kodastani, bärgalak!... Ulos! Muutoin...! Hän sieppasi\nnuotiosta palavan kekäleen ja yritti sillä lyödä Sirmaa, mutta tämä\nehätti ennen, tempaisi kekäleen hänen kädestään ja sinkautti sen\ntoiselle puolen kotaa. Se lensi Piritan viereen, joka äkkiä parkaisi\nvihlovasti.\n\nSirma hypähti hänen luokseen, sieppasi savuavan kekäleen ja heitti\nsen takaisin nuotioon.\n\n-- Sattuiko pahoin, Pirita? kysäisi hän unohtaen äskeisen raivonsa.\n\nMutta vaimo ei vastannut, vaan makasi silmät kauhusta jähmettyneinä,\nhampaitaan kiristellen ja tuskallisesti väännellen ruumistaan.\n\nSirma kääntyi Pierran puoleen ja kehoitti tätä vaimoaan auttamaan.\nSamassa hän huomasi, että Jouni oli hävinnyt.\n\n-- Mihin Jouni katosi? karjaisi hän rengille. -- Sukkelaan suksille\nja lähde perään! Hän ei saa päästä pakoon!\n\n-- Ei sitä pimeässä saavuta, murisi renki. -- Sillä oli poro\nrahkeissa ulkona... On arvatenkin jo hyvän matkan päässä.\n\n-- Herja, miksi et pidättänyt, kun näit hänen pakenevan?\n\nNiila vilkuili hätääntyneenä ympärilleen osaamatta vastata mitään.\n\nPierra oli tällä välin kerännyt käteensä rummun sirpaleita ja\nkyykötti kodan nurkassa, katsellen niitä synkkänä ja äänetönnä.\n\nVihdoin hän nosti päätään ja kyräsi uhkaavan näköisenä Sirmaa.\n\n-- Särit isäni rummun! murisi hän.\n\nJa kuin raivostuen omista sanoistaan, hän hypähti pystyyn, heitti\npalaset tuleen ja karjaisi kiiluvin silmin:\n\n-- Särit isäni rummun! Kuuletko, särit isäni rummun!\n\nLappalainen seisoi kamalan näköisenä. Kulmakarvat nousivat ja\nlaskivat, ja suupielet vääntyivät raivosta.\n\nSirma katsoi häntä silmää räpäyttämättä, katsoi kuin kesyttäjä\nvilliintynyttä eläintä, ja hänen äänensä soi juhlallisena ja\nankarana, kun hän korosti jokaista sanaa:\n\n-- Varo Jumalan kostoa, Pierra Päiviö! Varo, ettei hän saavuta\nsinua vihassaan, sillä hänen vihansa on hirmuinen, kun se kohtaa\nihmistä. Se murskaa sinut, niinkuin minä murskasin viheliäisen\nkannuksesi. Kiitä Jumalaa, että minä tulin tänne pelastamaan sieluasi\nkadotuksesta. Kiitä, älä kiroa!\n\nPirita oli herännyt tajuttomasta tilastaan. Hän katseli pelästyneenä\nympärilleen eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Yht'äkkiä\nkirkastui hänen katseensa ja soperrellen puheli hän:\n\n-- Pierra, älä anna Jounin!... Kuule, minä rukoilen sinua, aja pois\nnoita, Pierra...\n\n-- Älä pelkää enää, Pirita! Noita on mennyt tiehensä eikä sinulle\nenää tapahdu mitään pahaa, puheli Sirma rauhoitellen.\n\n-- Pappi, pappi, äänteli Pirita hiljaa, älä laske Jounia. Kuule se\ntulee takaisin! Etkö kuule? Se ajaa tänne ilman härkää... ahkio\nkulkee itsestään... ja kello kumahtelee, niinkuin rumpu...\n\n-- Se hourii, kuiskasi vanha mummo pelokkaana.\n\n-- Voi, voi! parkaisi Pirita samassa nousten istualleen ja tuijottaen\nkauhistunein katsein ovea kohden. -- Auttakaa, voi auttakaa! Nylkevät\nPierran... se musta mies, jolla on sarvet päässä... voivoi!...\nPierra kiemurtelee maassa ja huutaa... Huu-uuh! Voi, Ristin-Jeesus,\nauta!\n\nPirita kaatui selälleen ja meni tainnoksiin. Käsivarret tempoivat\nhirveästi, vaahto pursusi suusta, ja hampaat purivat kiristen yhteen.\n\nPierra ja Niila koettivat auttaa häntä. Edellinen piteli sairasta\nkäsistä, ja jälkimmäinen siveli hänen otsaansa, kasvoilla tajuton\nilme. Vähitellen sairaan tempovat liikkeet rauhoittuivat, ja hän\nvaipui horroksiin.\n\n-- Katso nyt, Pierra, mitä olette Jounin kanssa saaneet aikaan,\npuheli Sirma. -- Sinä olet antanut noidan turmella vaimosi terveyden\nja viedä hänen sielunsa rauhan.\n\nPierra lyyhistyi polvilleen vaimonsa viereen ja purskahti haikeaan\nitkuun. Sydämen raivo ja viha suli kyyneleihin. Ehkä oli oikeassa\npappi. Ehkä olikin Jouni syynä Piritan tautiin. Kunpa paranisi\nvaimo, niin hän rupeisi seuraamaan uutta jumalaa, niinkuin Inkakin.\nHän heittäisi pois vanhat tavat, antaisi papin siunata karjansa ja\nkotansa -- ja rupeisi Ristin-Jeesusta lepyttelemään lahjoilla.\n\nHän kohotti kyyneleiset silmänsä Sirmaan ja katseli häntä kuin apua\nanoen.\n\n-- Rukoile, pappi, Ristinjumalaa Piritan puolesta. Ehkäpä hän auttaa.\nOnhan hän voimakas, voimakkaampi kuin Tiermes ja Suurjunkkari...\nNiinhän olet itse kirkossa puhunut, änkytti Pierra itkunsa lomasta.\n\n-- Kyllä Kristus auttaa, kun vain turvaat häneen ja luovut\npimeydestä, lausui pappi vakavana.\n\n-- Luovun, luovun! Pois heitän entiset tavat. Ristinjumalaa rupean\npalvelemaan, kun hän vain Piritan parantaa, nyyhkytti Pierra.\n\nSirma oli hetkisen vaiti, mietteisiinsä vaipuneena. Sitten hänen\nkatseensa kirkastui ja hän rupesi hyräilemään virttä.\n\nVirren sävelen kuullessaan Pierra rauhoittui vähitellen. Se oli tuttu\nsävel. Monesti se oli Enontekiön pikku kirkossa kaikunut.\n\n    Kun Jumala on kanssan'\n    en mitään pelkää mä.\n    -- -- --\n\nSirman ääni kohosi voimakkaammaksi. Se täytti ahtaan kodan, tunki\nulos savureijästä tähtikirkasta taivasta kohti. Huojutellen\nruumistaan edestakaisin kuunteli vanha muori virren juhlallista\nsäveltä, ja Inka, joka oli palannut sisään, yritteli hiljaa yhtyä\nsäveleeseen. Muut kuuntelivat vaiti. Yksin koiratkin makasivat\nliikahtamatta ja painoivat kuononsa etukäpäliään vasten. Virsi\nkaikui vakavana, kertoen maailmasta, jossa vallitsi rauha ja lepo.\nSen sävel soi elävänä vastakohtana äskeiselle aisteja huumaavalle\nrummun pärinälle. Siinä oli voimaa ja uskon varmuutta, joka herpaisi\nyksinkertaisten tunturilasten mielen, ja toi heille aavistuksen vielä\nsuuremmasta voimasta kuin loitsujen ja taikojen.\n\n    -- -- --\n    Ei Saatan' väkinensä\n    voi mua kukistaa...\n\nPirita oli herännyt virren aikana ja noussut istumaan. Kasvot olivat\nkalpeat, mutta pelko oli hävinnyt silmistä, Hän oli tullut täysin\ntajuihinsa ja kuunteli kädet ristissä papin veisuuta. Kun virsi\nloppui, loi hän kiitollisen katseen Sirmaan ja lausui raukeasti:\n\n-- Kiitos, herr' Vuolevi, että tulit tänne! Tuntuu niin hyvältä nyt,\nkun sinä olet täällä ja karkoitat pois pahan. Virtesi rauhoitti minut\nniin ihmeellisesti.\n\n-- Jumalan voima parantaa sinut kokonaan, Pirita, lohdutteli Sirma.\n-- Usko itsesi Ristin-Jeesuksen haltuun, niin eivät pahat henget\nmahda sinulle mitään.\n\nPirita nyökäytti päätään ja pyyhki silmiään. Tuntui niin hyvältä taas\nolo. Ei huimannut enää päätä, eikä sydänalaa kääntänyt. Rauhan toi\ntullessaan pappi, Ristin-Jeesuksen palvelija.\n\nTarjoapas papille ruokaa ja laita sitten makuusijoja kuntoon,\nkehoitti Pirita Inkaa. -- Tietysti pappi on yötä tässä?\n\n-- Saatanhan olla. Aamulla pyörrän takaisin.\n\nInka totteli kehoitusta. Pian höyrysi poronlihakeitto Sirman edessä,\njoka kävi siihen halukkaasti käsiksi. Kodan väki ryhtyi myös\naterioimaan. Kaikki saivat osansa isännästä koiriin saakka.\n\nKun ateria oli päättynyt, rupesi Inka yösijoja valmistelemaan. Hän\nnouti uuden porontaljan papille, tasoitteli koivunrisuja ja levitti\ntaljan niiden päälle. Heitti lopuksi vahvan rouon vuoteen yli, ja\nniin oli yösija valmis.\n\nVäki rupesi laittautumaan levolle. Renki Niila käväisi viemässä\npapin poron eloon, joka oli aivan kodan kuuluvilla, ja kyyristyi\nsitten oviloukkoon, vetäen päänsä peskin sisään. Sirmakin vetäytyi\nvuoteelleen vahvan rouon alle ja veti lakin syvään korville. Hän\nmuisteli illan tapahtumaa ja hänen mielensä täytti tyytyväisyyden\ntunne. Juttu Jounin kanssa oli selvinnyt paremmin kuin hän oli\nosannut toivoakaan. Hetkiseksi oli pelko hänet vallannut Pierran\nhurjistuneena riehuessa hänen edessään, mutta hän oli taltuttanut\nmiehen kuin niskoittelevan poron! -- Olisivatpa konsistoriumin\narvoisat jäsenet olleet sitä katsomassa... Eiköhän olisi täytynyt\nheidän superintendentistä notarioon saakka myöntää, että se Sirma oli\nsentään poikaa. Olisivat varmaan ensi kerralla tarkemmin miettineet,\nmitä kirjoittavat hänelle. Hän silmäsi kodan toiselle puolelle, missä\nPierra nukkua kyyhötti taljallaan. \"Siellä se mies nyt nukkuu\",\nhymähti hän, kuunnellen lappalaisen tasaista hengitystä.\n\nHän veti rouon tiukemmin yllensä ja sulki silmänsä. Pian ilmaisi\nvoimakas kuorsaus, että Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan\nsaarnaaja oli myös vaipunut unen helmoihin.\n\nNuotio tuikahti vielä muutaman kerran. Mutta pian sammui siitä\nviimeinenkin lieska, ja nyt se värehti punaisena hiiloksena, heittäen\nviimeisen, vavahtelevan valonsa pimenevään kotaan.\n\nSavureiästä katselivat vain tuikkivat tähdet.\n\n\n\n\nX\n\n\nKopara-Niilan kodassa istui Paulus-Jouni teroittaen pitkää\npeskipuukkoansa. Vanha Niila kyykötti risaisella porontaljalla ja\nimeskeli nysäänsä. Kaksi täysikasvuista tytärtä punoi suonirihmoja\ntoisella puolen kotaa, ja Niilan vaimo, vanha ryppykasvoinen Sigga,\nveisteli jäätyneestä poronlavasta hienoja lihaviipaleita nuotion yllä\nkelluvaan pataan.\n\n-- Nyt syödään vieraan kunniaksi rasvassa käristettyä lihaa, sanoi\nSigga-muori silmäten syrjästä Jouniin, joka tulta vasten tarkasteli\npuukkonsa terää.\n\n-- Eilen illalla jäinkin ateriatta Päiviön kodalla, murahti Jouni.\n\n-- Kumma, että pappi pääsi niin salaa kimppuusi, yhtyi puheeseen\nNiila. -- Taisit katsoa väärin kannusta?\n\n-- Väärin? Jouni keskeytti hiomisensa ja silmäsi äkäisesti Niilaa. --\nMitenkä väärin?\n\n-- Jospa sormuksen kierto merkitsikin papin tuloa kodalle, etkä siis\narvannut pitää varaasi...\n\n-- Älä houraa! Ei merkinnyt! Arvalta kysyttiin syytä Piritan tautiin\nja arpa osoitti syyksi papin. -- Arpa vastaa aina kysymykseen... jos\nollenkaan vastaa.\n\n-- Niin taitaa olla... itsepähän tiedät.\n\n-- Katsopa! huudahti Jouni, sujauttaen puukon tuppeen ja vetäen\nkodan nurkasta Niilan rummun. -- Minä näytän sinulle, vastaako arpa\nkysymykseen, jonka nyt teen. Minä haluan tietää, kulkeeko pappi\npaluumatkallaan Roston yli. Ojennapa tänne vasara.\n\nNiila antoi vasaran, ja Jouni ryhtyi arpomaan. Sormus hyppeli ensin\nsinne tänne ilman päämäärää, mutta pysähtyi sitten rummun laitaan\nkutun tunturin juurelle, kimmahtaen vähän väliä rummun puista\nreunusta vasten ja poukahtaen taas takaisin samaan paikkaan, johon\noli pysähtynyt.\n\n-- Sivu ajaa... jokea ajaa, lausui Niila seuraten tarkkaan sormuksen\nliikkeitä.\n\n-- Sivu aikoo, mutta ei mene. Tunturin yli ajaa, varmasti ajaa,\npuheli Jouni tärisyttäen kalvoa nopeammin. -- Katsopan nyt!\n\nSormus oli kiepahtanut tunturin laelle ja ponnahtanut siitä reunan\nyli maahan.\n\nJouni viskasi vasaran nurkkaan ja huudahti leimuavin silmin.\n\n-- Katsopan, miten kävi! Yli Roston ajaa pappi ja niin -- alas\nkursuun!\n\n-- Tuhoko tulee papille? kysäisi Niila ottaen sormuksen maasta ja\nojentaen sen Jounille.\n\n-- Tuho ja pian! huudahti Jouni hypäten seisomaan ja temmaten puukon\ntupesta. Hänen silmänsä paloivat, tumma puna kohosi poskille ja\nleukapielet rasahtivat kiinteästi yhteen. Asettuen seisomaan keskelle\nkotaa, nuotion ja oviaukon väliin, hän rupesi verkalleen joikumaan:\n\n    Puukko kirkas, välkkyvä,\n    voiaa-nana-naa.\n    Jos lasken sen irti,\n    voiaa-nana-naa,\n    se on niinkuin hukka\n    ja tekee vaikka mitä.\n    Voiaa-nana-naa...\n    Ei estä sitä Jumala,\n    eikä bärgalak!...\n\nJouni oli tähän saakka joikunut hitaasti ja yksitoikkoisesti,\nmutta nyt kiihtyi tahti ja sävelkin tuli monimutkaisemmaksi. Hän\nkäänteli puukkoa edestakaisin ja tuijotti kulmat rypyssä vuoroin\ntoista, vuoroin toista puolta sen leveätä terää, joka välkähteli\ntulen loisteessa, ja rupesi sitten ruumistaan heilutellen joikumaan\nkiihkeästi, katkonaisesti ja karjahtelemalla:\n\n    Puukko kirkas, välkkyvä,\n    kuule, kun käsken:\n    Kun isken, niin uppoa!\n    Kun sivallan, niin viiltele!\n    voiaa-nana-naa...\n    Verta vihamiehen juo!\n    Voiaa-nana-naa...\n\nJouni sivalsi puukolla ristiin tulen yli useamman kerran ja jatkoi\nyhä kiihkeämmin:\n\n    Puukko kirkas välkkyvä,\n    kuule, kun käsken:\n    Riistä henki, tapa pappi!\n    Vapauta laaja Lappi,\n    voiaa-nana-naa,\n    vallasta Vuolevi herran!\n\nPuukko teki mahtavan kaaren ilmassa ja katosi välähtäen tuppeen.\n\nKodan väki oli kuunnellut hiiskahtamatta Jounin joikua, ja renki,\njoka hakkasi puita ulkona, oli keskeyttänyt siksi aikaa työnsä. Nyt\nhän hakkasi jälleen, mutta kirveen iskut olivat arkoja, epävarmoja,\nkuin olisivat anteeksi pyytäneet hiljaisuuden häiritsemistä, joka\nkodassa syntyi laulun lakattua.\n\nJouni istahti paikalleen, jääden synkkänä tuijottamaan tuleen. Hänet\nherätti siitä emännän hiljainen ääni:\n\n-- Rupea syömään, Paulus-Jouni, ennen kuin työhösi lähdet.\n\nJouni havahtui ja katsahti vanhukseen, joka oli täyttänyt pahkakupin\nrasvasta kiiltävillä, lastumaisilla lihakäppyröillä.\n\n-- Niin, jatkoi tämä kovemmin. -- Noin vihki ennen isävainajakin\npuukkonsa, kun lähti vaarallisimmille retkilleen. Tuossa on vielä\nsama puukko, vanha ja kulunut mutta arvokas silti... Se on juonut\nmonen poron veren, onpa tainnut maistaa ihmisvertakin.\n\nSigga-muori ojensi puukon tulen taitse Jounille, joka katseli\ntutkivasti sen kirjailtua terää.\n\n-- On siinä puukko, sanoi hän huolettomasti, heittäen sen takaisin\nkodan perälle. -- Mutta tokko on juonut papin verta?\n\nVanhempi tytöistä katsahti säikähtyneenä Jouniin, joka rauhallisena\nsöi edessään olevasta pahkakupista.\n\n-- Aiotko tappaa papin? kysyi hän.\n\n-- Aion.\n\nSe tuli lyhyesti, melkein välinpitämättömästi. Tyttö katsahti\nhätääntyneenä toisiin, mutta kun ei kukaan puhunut mitään, rupesi hän\njälleen jännettä punomaan.\n\nRenki tuli sisään ja heitti puusylyksen maahan.\n\n-- Rosto huokailee raskaasti ja kokoaa pilviä päälleen, sanoi hän. --\nTaitaa tulla lumimyrsky.\n\nEi kukaan puhunut mitään. Syötiin vain, äänettömyyden laskeutuessa\npainostavana aterioivien yli. Vanhan Niilan kuiva rykäisy oli kuin\nheikko yritys murtaa tuo mieliä herpaiseva hiljaisuus, mutta ääni\ntakertui kurkkuun.\n\nHetkisen mentyä laski Jouni kupin syrjään ja lausui:\n\n-- Vai kokoaa Rosto pilviä ylleen... Pitäisipä koota...\n\nJa kuin huvikseen rupesi hän nyppimään peskistään karvoja ja\nheittelemään niitä ilmaan, joikuen samalla matalalla äänellä:\n\n    Tule tuuli, nouse myrsky,\n    rukata nyt ryöttä ilma!\n    Voiaa--naa--naa.\n    Pane tunturi tuiskuhun,\n    murkku vuomille levitä,\n    voiaa--naa--naa,\n    että eksyis ristiherra,\n    pääsis pappi päivistänsä.\n    Voiaa--naa--naa!\n\nPeskin karvoja lenteli kodassa kuin lumihiutaleita. Ne leijailivat\ntulen yläpuolella, laskeutuivat lieskaan, kärähtivät ja sähähtivät.\nToiset syöksyivät savun seassa ulos räppänästä ja hupenivat ilmaan,\ntoiset laskeutuivat tiheänä sateena kodassa oleville esineille ja\nihmisten päälle. Kaikki kyyhöttivät hiljaa, tarkaten salaperäisellä\npelolla Jounia, joka istui suorana ja nyki karvoja yhä kiihkeämmin\nseuraten niiden lentoa hehkuvin silmin. Kun tätä oli jonkin aikaa\njatkunut, nousi Jouni ja työntyi kodasta ulos.\n\nItäpohjoisessa näkyi Roston mahtava selkä, kohoten juhlallisena\nyläpuolelle muiden tunturien. Sen laki oli peittynyt pilviin,\njotka mustanharmaina levittäytyivät sen ylle. Pitkin tunturijonoa\nkulki syvä kohina kuin varottava huuto lähestyvästä vaarasta.\nRoston kupeita kiersivät lumipyörteet, joita tuuli tunturin yli\nlentäessään huvikseen tanssitti, kuin koetellakseen, saisiko entiseen\ntapaansa lumen liikkeelle. Ja kun se tyydytyksekseen huomasi, että\nlumiryöpyt tottelivat sitä, hulmahutti se henkäyksen valkopäisten\ntunturihuippujen yli. Ja yks-kaks kävi Roston seljällä hurja\nmyllerrys. Koko tunturi peittyi valkeaan savuun. -- Tuokion kuluttua\nkantaantuivat lumiryöpyt laaksoihin, eikä kulunut pitkää aikaa, ennen\nkuin Niilan kodan ympärillä suhisi, ähkyi ja ulvahteli, ja lumisade\npieksi seinää vimmatusti.\n\nJouni palasi kotaan. Tuulenvihuri, joka vonkui savuaukon yläpuolella\nristiinrastiin sojottavissa kotaseipäiden päissä, hulmahti tuon\ntuostakin kotaan ja täytti sen savulla ja säkenillä.\n\n-- Jopa laitoit ilman! sanoi Niila savun seasta. -- Vie koko kodan\nmennessään...\n\n-- Papin ilma! huudahti Jouni ottaen suopunkinsa ja käärien sen\nolkapäänsä ympäri.\n\n-- Joko lähdet? kysyi Sigga-muori.\n\n-- Jo. On aika kiiruhtaa, sillä saalis odottaa. Jääkää terveeksi!\n\n-- Mene tervennä!\n\n-- Säästä papin henki! huusi vanhempi tyttäristä hänen jälkeensä.\n\nJouni valjasti härkänsä ja istui ahkioon. Tempaus hihnasta vain, ja\nmies katosi poroineen yhä sakenevaan pyryyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Olaus oli aamulla lähtenyt Päiviön kodalta. Hänellä oli\nedessään pitkä taival, jota poikkeaminen kodalle ei suinkaan ollut\nlyhentänyt. Ilma oli kaunis, ja hän viiletti iloissaan vuoman\ntoisensa jälkeen. Rostotunturin selkä hohti kirkkaana hänen edessään.\nKun hän sen yli olisi päässyt, olisi suurin vaikeus voitettu. Päiviön\nkota oli ollut niin kaukana syrjässä, että olisi syntynyt suuri\nmutka, jos hän olisi palannut takaisin eilistä jälkeä. Senvuoksi hän\npäätti oikaista suoraan tunturia kohti, päästäkseen ennen pimeää sen\nyli.\n\nIlma oli selkeä, ja taivas melkein pilvetön. Aurinko, joka jo\npari tuntia oli kiertänyt avaruutta, sai koko lumisen ympäristön\nvälkehtimään täydessä loistossaan. Laajan vuoman pinta oli\nkuin tuhansin jalokivin kirjailtu vaippa. Siinä loistivat\nkaikki sateenkaaren värit vilahtelevina pisteinä, hehkuvasta\ntummanpunaisesta, syvään, terävänkirkkaaseen siniseen saakka, välillä\nKaikki kellan ja viheriän vivahdukset. Edessä kylpi Roston selkä\nkultaisessa hohteessa. Se oli erinomainen tienviitta, joka näkyi\nkauas ympäristöönsä.\n\nHerra Olaus ajeli menemään kepein mielin ja tunsi iloa ajatellessaan\neilistä päivää. Hän oli saavuttanut suuren voiton, joka varmaan tuli\nlujittamaan hänen asemaansa lappalaisten keskuudessa. Paulus-Jouni\noli kurjasti paennut. Se tieto oli leviävä ympäri lapinkyliä, ja\nkaikkialla se tulisi riistämään loistetta noidan nimen ympäriltä ja\nlisäämään papin mainetta.\n\nTällaisissa ajatuksissa kului tunti toisensa jälkeen, poron juostessa\ntasaista nulkkaa. Rostotunturi kasvoi kookkaammaksi, kuta lähemmäs\nherra Olaus sitä ehti. Oli vielä arviolta penikulman matka tunturin\njuurelle. Puolenpäivän aika oli mennyt, ja aurinko rupesi alenemaan.\n\nHerra Olaus kiinnitti ajoa. Hän halusi ehtiä tunturille ennen\nauringon laskua, sillä alastulo oli pimeässä vaarallinen monien\nsyvien rotkojen ja louhikkojen vuoksi.\n\nHän ajoi läpi metsäisen maakaistaleen, joka saarentapaisena\nkohosi vuoman keskeltä, ja kun hän pääsi sen yli, hän huomasi\nmielipahakseen, että tunturin ylle oli ruvennut kerääntymään\npilviä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: oli tulossa lumimyrsky. Pilvet\nsakenivat, mustuivat mustumistaan, ja pian peittyi koko tunturin\nselkä niiden kätköön.\n\nNyt ei ollut aikaa hukata. Herra Olaus hopitti poroaan, ja uskollinen\neläin painalsi yhä vinhemmin tunturia kohti. Mutta hän ei ehtinyt\najaa pitkältä, ennen kuin syvä kohina ilmaisi myrskyn alkaneen.\nTunturi peittyi sakeaan pilveen, joka rupesi viskomaan lunta, ensin\nharvakseen, mutta vähän ajan perästä yhä tuimemmin.\n\nPian raivosi mitä kamalin rajuilma, joka pani tunturin juurella\nkasvavan koivuryteikön kohisemaan. Lumiryöpyt lensivät tunturilta\nalas vauhkojen hevosten lailla ja vyöryivät villissä tanssissa yli\nvuoman, peittäen näköalan täydellisesti.\n\nLisääntyvä pimeys teki näytelmän vieläkin kamalammaksi. Oli kuin\nolisi irtipäässyt Manalan väki riehunut vuomalla. Vähä-väliä\nsyöksähti valkea lumikummitus yksinäisen ajomiehen lähelle kuin\ntarkastaakseen, kuka oli uskaltanut tulla sen rajua leikkiä niin\nlikeltä katsomaan. Sitten se pyörähti vonkaisten miehen ja poron\nympärillä ja paiskasi lunta ryöppynä vasten ajajan kasvoja.\n\nLumi lisääntyi lisääntymistään, eikä poro jaksanut enää nulkata. Se\nkäveli korvat luimussa ja nosteli turpaansa joka suuntaan. Väliin se\npysähtyi haukkaamaan lunta, katsahti taakseen ja lähti sitten taas\nkäymään johonkin päin, suunnasta välittämättä.\n\nHerra Olaus koetti pakoittaa sitä menemään, mutta väsynyt elukka\nei jaksanut. Se teki muutaman epätoivoisen juoksuyrityksen, mutta\npysähtyi heti, kävelläkseen jälleen sinne tänne yhä enenevässä\nlumessa.\n\nHerra Olaus nousi ahkiosta ja lähti astumaan, kiskoen poroa\nperässään. Lunta oli jo polvikaalamaksi, ja kulku raskasta vahvoissa\nvaatteissa. Välistä hän lankesi kinokseen, ja kesti hyvän aikaa,\nennenkuin hän pääsi siitä selviytymään jaloilleen. Läähättäen ja\nhuohottaen hän tarpoi eteenpäin epätoivon viritessä mieleen.\n\nMyrskyn voima kiihtyi kiihtymistään. Koko vuoma oli sakeana, mustana\nlumipilvenä. Ei nähnyt askeltakaan eteensä. Herra Olaus kömpi\ntakaisin ahkioon ja tempaisi epätoivon vimmalla hihnasta, mutta poro\ntaivutti vain väsyneesti päätään taaksepäin, ottamatta sen pitempiä\naskeleita. Se kahlasi vain suu auki, läähättäen pakahtumaisillaan ja\npysähtyi vähä väliä haukkaamaan lunta.\n\nHerra Olauksen rinnasta pusertui epätoivon huuto.\n\n-- Kaarina! parkaisi hän, ja kasvava hätä nyki tuskaisena kurkussa.\n\nMieleen muistui äkkiä koti ja sen rauhaisa lämpö. Erityisellä\nkaiholla hän ajatteli tuvan kotoista takkaa, jonka ääressä hän niin\nusein oli poltellut piippuaan... Siitä harppasi ajatus pöydän luo:\nsiinä oli virsikirja, raamattu ja kirjoitusneuvot. Hanhensulka\noli hänen viime kesänä Lätäsenolla ampumastaan hanhesta. Se oli\nvahva, jäykkä sulka, ja sillä oli niin erinomaisen hyvä kirjoittaa.\nAjatus kiiruhti pimeän eteisen läpi pirttiin; Kaarina kehräsi takan\nloisteessa, Maarita puuhaili ilta-askareissaan, ja renki Maunu\nkorjaili rekeä... Tuttu, kotoinen kuva! Pirtin seinällä riippui\nporonvaljaita... Siinä aivan ovensuussa olivat ne, jotka viime\nTornionmatkalla olivat olleet luostokalla.[14] Luostokka!... Maunu!...\nKaarina!\n\nKuumat kyyneleet kohosivat herra Olauksen silmiin. Tuska ja epätoivo\ntahtoivat aivan pakahduttaa hänet.\n\n-- Kaarina vaikeroi hän, suojatessaan käsillä silmiään.\n\nPoro oli heittäytynyt maata. Väsynyt eläin ei jaksanut enempää. Se\nmakasi läähättäen, painaen turpaansa vähän väliä lumeen.\n\nHerra Olaus nousi vaivalloisesti ahkiosta. Kaikki meni ympäri\nhänen päässään. Hänestä tuntui, että ympärillä riehui raivoava\njoukko paholaisia, jotka nauroivat hänen hädälleen. Väliin hän oli\nkuulevinaan aivan selvään nimeään huudettavan. \"Sirma!\" kaikui hänen\nympärillään. \"Sii-irr-maah!\" pani tuuli ja vonkaisi hetken päästä:\n\"Heervu-ooo-levi-uuu!\" Ja sitten lensi lunta silmille, niin että hän\noli tukehtua.\n\nHän kahlasi poron luo ja koetti saada sitä ylös, mutta eläin ei\nliikahtanut. Hän raivostui ja potkaisi sitä voimansa takaa. Se painoi\nvain turpansa lumeen eikä hievahtanut.\n\n-- Herra Jumala! karjaisi hän äärimmilleen hätääntyneenä ja potkaisi\nuudelleen poroa kiskaisten hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Nyt\nnousi eläin vaivalloisesti ja seisoi pää riipuksissa. Ei auttanut muu\nkuin lähteä sitä taluttamaan.\n\nKiskoen poroa perässään hän paakersi paksussa lumessa. Voimat\nalkoivat jo pettää, ja hiki virtasi pitkin ruumista. Hän tunsi, ettei\nhän jaksaisi kauan.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti eteensä. Siellä edessäpäin\nhäämöitti jotakin mustaa. Oliko siellä metsä? Herra Olaus tunsi\nhetkeksi helpotusta ajatellessaan, että hän ehkä pääsisi suojaan.\n\nHän paarusti sitä kohden ponnistaen viimeiset voimansa ja pääsi\nhetken päästä tuuhean pajupensaikon luo. Hän sitoi poron kiinni ja\nkyykähti uupuneena pensaan suojaan.\n\nTeki niin kovasti mieli heittäytyä pehmeään kinokseen pitkälleen,\nsillä koko ruumista raukaisi niin oudosti. Mutta vaistomainen,\nkaukainen tunne sanoi, ettei niin pitänyt tehdä. Oli kuin olisi joku\nvieressä varannut: \"Älä tee sitä... muuten jäät siihen... kylmetyt\nja... kuolet!\"\n\nOliko se Kaarinan ääni?\n\nHän kohottautui seisomaan ja koetti lävistää pimeyden väsyneellä\nkatseellaan. Mutta pimeys oli entisestään enentynyt eikä ketään\nnäkynyt. Hän nosti ahkion pystyyn pensaikkoa vasten ja tukkeusi\nistumaan sen ja pensaan väliin. Siinä oli vähän suojaisempi. Saattoi\nainakin paremmin hengittää.\n\nJa taas lähti muisto kuljettamaan häntä muassaan. Kaikki entiset\ntapahtumat kulkivat kuin näytelmässä hänen ohitseen. Hän näki itsensä\npienenä poikana isän kodassa... Isä opettaa häntä lukemaan Kemin\npapin antamasta aapisesta... \"No, mikä se tuo raukka on, joka on\nsaanut reiän päähänsä?\" kysyy isä... Eikä hän muista, että se on\n\"ee\". Ja silloinkos isä nauraa: \"Ei tule Olasta pappia koskaan, kun\nei opi eetä tuntemaan!\"\n\nMitä? Nauroiko joku?\n\nJa sitten kouluaika...\n\n... Suuri tupa, jossa lattialla istuu monta lapinpoikaa, ja ankara,\nvanha pappi opettaa heitä... Kas, kuinka sillä papilla on niin\nihmeen terävä nenä, ja silmälasit Pyrkivät väkistenkin solumaan ihan\nnenännipukkaan... Ja juuri kun hän tuota katselee, läimäistään häntä\npatukalla päähän: \"Vai et seuraa taaskaan mukana, Olaus Mathiae!\"\n\n... Kuka on tuo nuori lappalainen, joka ensi kertaa elämässään\non saapunut suureen kaupunkiin? Hän katselee sen kivisiä taloja\nja valtavaa tuomiokirkkoa, jonka huippu kohoaa korkeammalle kuin\nkotiseudun tunturien jykevät päät... Ja lappalainen kulkee ja\ntöllistelee, katselee puotien ikkunoita, lukee käsityöläisten\nosoitekilpiä... \"Slagtaren Peder Oxe\". \"Hindrick Starck, Smed\"...\nMitä tuossa on? Sehän on latinaa! \"_Fraternitas_...\" Sellainen\nmuhkea kivitalo, ihan kuin linna!... Ja alakerran avonaisista\nkaari-ikkunoista kaikuu kovaääninen laulu. Sisällä istuu\nunivormupukuisia nuoriamiehiä. Toiset laulavat ja toiset lyövät\nhaarikoilla tahtia pöytään... Katuovella seisoo lyhyt, pullea mies,\nesiliina edessä ja suippolakki päässä hymyillen ystävällisesti...\nLappalainen astuu eteenpäin. Iloisia porvarityttöjä syöksähtelee\nvastaan... He katsovat kummissaan nuorta lappalaista ja nyökyttävät\nveitikkamaisesti päätään... Lappalainen silmää pukuaan: ei,\nhänellähän ei olekaan lapintakkia eikä koivikashousuja, vaan siro\nylioppilasunivormu ja kupeella miekka... ja laulu, joka kaikuu hänen\ntakanaan, on ylioppilaslaulua...\n\n... Nuori tyttö tulee vastavihittyä pappia vastaan, joka on matkalla\nkaukaiseen seurakuntaansa, mutta on jäänyt viikon päiviksi kaupunkiin\nvarautuakseen pitkää retkeään varten. He katsovat toisiinsa\nsivumennessään, ja papin mieleen painuu tytön herttainen kuva:\nsellaiset armaat sinisilmät, sellainen pieni, suloinen suu... ja\nnotkea, solakka vartalo! -- He tapaavat sitten toisensa joka päivä.\nJa ihmeellistä: samalla paikalla aina. Pappi kävelee kaupungin\nlaitakatua ja tulee joen rannalle. Kun hän palaa takaisin, on tyttö\nrannassa. Hän aikoo nähtävästi yli... He katsovat taas toisiinsa\nkuten ensi kerrallakin, mutta pitempään... Ja viimein puhuttelevat\ntoisiaan: \"Kuinka uskallatte yksin soutaa yli?\" Tyttö tuijottaa\nhäneen ja nauraa... \"Oh, minä olen tottunut siihen\"... \"Mitä teette\ntuolla?\" Pappi viittaa joen toiselle rannalle. \"Minä käyn rippikoulua\nmestari Johanneksen luona.\" -- Seuraavana päivänä on tyttö siinä\njälleen ja hänpä se nyt alkaa keskustelun: \"Te kuulutte menevän kauas\nLappiin?\" \"Niin, sinne menen. Mutta mistä sen tiedätte?\" \"Mestari\nJohannes on kertonut.\" \"Niin, oikein, vanha Tornaeus. Kävin hänen\nluonaan eilen\"... \"Ja aivan yksinkö menette?\" \"Niin, aivan yksin...\"\n\"Mutta eikö teitä peloita?\" \"Ei, minä olen syntynyt Lapissa ja\nkaipaan sinne takaisin.\" \"Ah!\" sanoo tyttö ja hyppää venheeseen.\n\n... Hän saa tietää, että tytön nimi on Kaarina, ja lähtöpäivänä hän\nkohtaa tämän vielä kerran. \"Te kuulutte lähtevän tänä päivänä?\"...\n\"Niin, tänä päivänähän minä lähden\"... \"Milloin tulette ensi kerran\nkaupunkiin?\"... \"Ensi vuonna tulen, aivan varmaan.\" \"Ah!\" sanoo\ntyttö ja katsoo häneen lempeästi. \"Koko vuodenko aiotte olla siellä\nyhtä menoa?\" \"Niin...\" He eroavat ja pappi lausuu: \"Hyvästi, neiti\nKaarina! Sanokaa terveisiä mestari Johannekselle!\" Tyttö nyökäyttää\npäätään ja hyppää venheeseen...\n\nVuoden perästä pappi on jälleen kaupungissa ja tapaa melkein heti\nviimekesäisen tuttavansa. \"Ah, te olette tullut, niinkuin lupasitte!\"\n\"Niin, oletteko muistanut minua?\" Tyttö luo silmänsä alas ja vastaa:\n\"Usein, ja talvella erityisesti.\" \"Niin olen minäkin, neiti Kaarina!...\nUsein, ja talvella erityisesti\".\n\nHän viipyy kaupungissa usean kuukauden. Siellä kaukana tunturimaassa\neivät lappalaiset nyt tarvitse häntä. Sillä on kesä, ja he ovat\nkaikki Ruijassa. Melkein joka päivä hän kohtaa Kaarinan, ja he\ntekevät pitkiä kävelymatkoja yhdessä. Vanhan, suippotornisen kirkon\nympärillä on hautuumaa, ja siellä he oleskelemat usein. Hautuumaan\nikivanhat koivut humisevat ja linnut laulavat...\n\nHe istuvat aidalla kaupungin syrjässä, nuori pappi Ja hänen\nkihlattunsa. Aidan toisella puolen on syvä kuoppa, ja pappi\nkiusoittelee: \"Mitä sanoisit, Kaarina, jos putoisin tuonne?\"...\n\"Putoa vain!\" nauraa tyttö ja katsoo häneen armailla sinisilmillään.\nPappi on kaatuvinaan taaksepäin, ja silloin käyvät tytön kasvot\nvakaviksi. \"Voi, älä, Olaus! Voit pudota!\" hän sanoo hellästi, ja\nsilmissä on säikähtynyt ilme.\n\n... Kaukaa näkyy pikkuinen kirkko ja sen vieressä matala rakennus.\nKaarina kyyristyy hänen puoleensa ja kuiskaa: \"Tuoko on meidän\nkotimme?\" Hän katsoo vaimoaan iloisesti silmiin: \"Siellä on _meidän_\nkotimme, keskellä tunturiseutua!\" \"Minua niin peloittaa\", kuiskaa\nnuori vaimo. \"Peloittaa? Mitä pelkäät? Minähän olen luonasi. Ja\n_mehän_ rakastamme toisiamme, ja _meidän_ rakkautemme on suuri ja\nväkevä. Se voittaa kyllä pelon.\" Ja silloin hymyilee Kaarina...\n\n-- Kaarina! kuiskaa herra Olaus ja havahtuu. Hän oli vaipunut\njonkinlaiseen horrokseen ja heräsi nyt yhtäkkiä. Hän katsoo\nviereensä. Eihän siinä olekaan Kaarinaa, eikähän hän olekaan ajamassa\nkotiaan...\n\nMikä tuo oli?\n\nHän työnsi kumoon ahkion, joka kaatuessaan heitti lunta hänen\nkasvoilleen. Silloin hän havahtuu täyteen todellisuuteen ja muistaa\nyhtäkkiä, missä hän on: Eksynyt, eksynyt! Kaukana oudolla vuomalla...\nkaukana kotoa ja Kaarinasta!\n\n-- Kaarina! vaikeroi hän ja nousee vaivoin ylös. Kylmä puistattaa\nhänen ruumistaan, niin että hampaat kalisevat. Hän koettaa liikkua\nvahvassa lumessa, saadakseen takaisin menetetyn ruumiinlämmön.\nYht'äkkiä hän kompastuu johonkin. Mikä se oli? Poro hypähtää\nseisoalleen hänen edessään ja puistaa lunta päältään. \"Eläinparka!\"\najattelee herra Olaus. \"Nyt me kuolemme tänne!\" Ja samassa hän\nlankeaa polvilleen kinokseen ja rukoilee epätoivoisen sydämensä\nsyvyydestä:\n\n-- Herra, pelasta minut ja saata vielä kotiin! Älä anna minun,\nsyntisen, kuolla tänne erämaahan! Herra Jumala, pelasta minut!\n\nHän nousee. Sydämen tuskakin helpoittaa samassa, kun hän tuntee veren\ntaas lämpimänä kiertävän. Toivo syttyy mieleen: Jumala, suuri ja\nväkevä voi hänet pelastaa ja auttaa vielä kotiin...\n\nPimeys oli synkkä, mutta herra Olauksesta tuntui, ettei myrsky\nenää riehunut niin rajusti kuin äsken. Hän tarkasti taivasta ja\nhuomasi suureksi ilokseen tähden tuikkivan. Siellä oli taivas selvä!\nLumimyrsky voi pian mennä ohitse.\n\nHän rupesi suuremmalla ripeydellä liikkumaan. Tuikkiva tähti valoi\nlohtua ja toivoa hänen nääntyvään sydämeensä. Pelastus oli vielä\nmahdollinen, Jumalan kiitos!\n\nMitä tuo oli? Herra Olaus katsoo ja ihmettelee. Tähden alapuolella\nrupesi taivas punoittamaan verenkarvaiselta. Punerrus vaaleni,\nmuuttui keltaiseksi, ja jostakin alhaalta kohosi verkkaan kuun\nsuunnattoman suuri laita, ja herra Olaus huomasi, että siellä oli\nmetsä. Kuu nousi metsänreunan yläpuolelle ja loisti lempeästi kuin\nIsän Jumalan kasvot, ja sen tieltä pakenivat pimeyden riehuvat henget\nhulmuten tiehensä.\n\nKuu nousee korkeammalle ja sen valossa huomaa herra Olaus\nRostotunturin makaavan tummana edessään. Hän ei siis ollut\njoutunutkaan kovin etäälle tunturista, vaikka ylimenopaikka olikin\njäänyt kauas vasemmalle. Sen sijaan, että hänen olisi pitänyt kulkea\nsuoraan tunturia kohti, oli hänen suuntansa lumimyrskyssä muuttunut,\nja hän oli kulkenut melkein tunturin suuntaan enemmän kuitenkin\ntaakse- kuin eteenpäin.\n\nKuin jäähyväisiksi hurisi tuulenpuuska vielä Roston selkää pitkin, ja\ntunturi huokasi raskaasti kuin vaivasta vapautunut ihminen. Tuokion\nkuluttua oli myrsky mennyt ja tunturi lepäsi tyynenä Sirman edessä.\nMutta lumimyrsky oli pidellyt sitä pahoin. Kuun heikossa valossa\nherra Olaus saattoi nähdä, että sen rinteiltä oli puita kaatunut ja\nterävät kallionlohkareet olivat nostattaneet valtavia kinoksia sen\nkupeille. Se oli kuin vanhentunut.\n\nHerra Olaus tunsi voimakkaan ilon hyökkäävän sydämeensä. Jumala oli\nihmeellisesti pelastanut hänet autiolle vuomalle kuolemasta.\n\nHän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen lumeen ja vuodatti\nsydämessään tulvivan ilon palavaan kiitokseen.\n\nKuu nousi yhä korkeammalle ja loi kalpean valonsa Roston\nlumipeitteiselle selälle. Nyt saattoi yrittää ylimenoa, kun taivas\nitse osoitti tietä.\n\nHerra Olaus valjasti poronsa ja lähti kahlaamaan tunturia kohti.\nJonkin matkaa tarvottuaan hän istui ahkioon ja suisti poron suoraan\nvuoman poikki.\n\nMutta eläin oli kokonaan väsynyt. Se kiskoi muutaman syllän raskasta\nahkiota, mutta pysähtyi sitten ja jäi läähättäen seisomaan, katsellen\nraukein silmin sivuilleen. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja\nyrittää kahlaamista.\n\nHerra Olaus riisui peskin päältään, sitoi sen ahkion keulaan ja\nlähti paarustamaan tunturia kohti, kiskoen poroa perässään. Uupunut\neläin kulki veltoin, horjuvin askelin. Lunta oli paikotellen reiteen\nsaakka, ja vähän väliä piti pysähtyä huokaisemaan. Metsänreuna ei\nnäyttänyt olevan kuin korkeintaan parin virstan päässä, mutta pääsy\nsinne tuntui kovin vaikealta.\n\nHän lähti tarpomaan edelleen. Metsään piti päästä, maksoi mitä\nmaksoi. Siellä oli ainakin suojaisempi kuin autiolla vuomalla. Herra\nOlaus ponnisti voimansa takaa, ja tunnin raskaan ponnistuksen jälkeen\nhän viimein saavutti metsänreunan.\n\nHän oli aivan uupunut ja huomasi mahdottomaksi päästä tunturin yli.\nEi mitenkään hän jaksaisi kiivetä sen laelle. Se kysyi suurempia\nponnistuksia kuin mihin hän tunsi pystyvänsä.\n\nHän silmäsi taaksensa. Siellä lepäsi eloton vuoma kinospäihin\npeittyneenä. Äskeinen myrskyn karkelopaikka oli nyt tyyni ja\nhiljainen kuin taistelukenttä taistelun jälkeen. Harjanteiksi\nkohonneet nietokset olivat kuin kaatuneiden hautoja. Niissä lepäsivät\nkuolleina myrskyn henget, jotka äsken olivat niin vimmatusti\nriehuneet yksinäisen matkamiehen ympärillä.\n\nHän tarpoi syvemmälle metsään ja kohtasi suunnattoman\nkallionlohkareen, joka makasi tunturin juurella kuin jättiläisen\nkäden siihen viskaamana. Sen vuomanpuoleiseen päähän oli myrsky\nnostattanut valtavan kinoksen, mutta tunturinpuoleinen pää oli\nmelkein lumesta vapaa. Se tarjosi erinomaisen suojan, ja herra Olaus\npäätti yöpyä siihen.\n\nHän sitoi poron kiinni, haki kuivaa puuta ja teki tulen. Pian\nroihusi kallion ja kinoksen muodostamassa nurkkauksessa iloinen\nnuotio, ja sen lämmittävässä paisteessa saattoi uupunut mies syödä\nyksinkertaisen illallisensa ja laittautua levolle.\n\nSyötyään haki herra Olaus lisää puuta, voidakseen pitää tulta\nvireillä koko yön. Hän löysi sattumalta kuivan juurakon ja asetti sen\npäällimmäiseksi nuotioon. Nyt oli tulta muutamaksi tunniksi, ja hän\nsaattoi huoletta heittäytyä pitkälleen.\n\nTuokion kuluttua hän nukkui nuotion ääressä kallion kupeella,\nkyljelleen käännetty ahkio suojanaan selkäpuolella, ja näki unta\nhohtavan kirkkaasta, kun valaisemasta tiestä, joka jyrkän tunturin\nyli johti elämään ja kotia Kaarinan luo.\n\nSamalla hetkellä, jolloin herra Olaus paneutui pitkäkseen nuotiolle,\nilmestyi Rostotunturin itälaitaan mies, noin puolen peninkulman\npäähän herra Olauksen yöpaikasta. Hän nousi tunturin seljälle ja\nkatseli joka suunnalle ympäriinsä. Hänen allaan levittäysi laaja\nvuoma, jonka yllä väreili kuun hopeinen valo. Mies tähysteli sitä\nkotkankatseeellaan niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta kaikkialla\nvallitsi syvä hiljaisuus eikä elävää olentoa näkynyt missään.\nTunturin itäpuolella kiemurteli lumipeitteinen joen uoma metsäisen\nmaiseman halki, mutta sielläkään ei näkynyt mitään, joka olisi\nelollista olentoa muistuttanut. Kaikkialla vain kuollut, autio erämaa\nlumisen käärinliinan peittämänä, ja sen yllä kuuvalon kalpea huntu.\n\nMiehen kasvoille levisi voitonriemuinen hymy, kun hän katseli\nvuomalle: Hän näki siellä kuoleman henkien liikkuvan.\n\nMutta tunturin juurella, suojaisen kallion kätkössä palaa lekotteli\nnuotiotuli ja lämmitti leppoisasti sen vieressä nukkuvaa miestä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nHeinäkuun aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli hiostuttavan\nkuuma ja melkein tyven. Ainoastaan silloin tällöin lehahti keveä\ntuulen henkäys ilmassa, pannen Seitavuopion laajan heinävuoman\npehmeästi aaltoilemaan. Sääsket soittivat itsepintaista, inisevää\nsäveltään hikisten heinäntekijöiden ympärillä, jotka pikiöljyllä\nja sääskihatuilla olivat suojautuneet itikoiden kiusoittavalta\nvainolta. Miesten punaiset paidanhihat loistivat päivänpaisteessa, ja\nharavoivien naisten lapinpukujen helmukset heilahtelivat notkeassa\ntahdissa.\n\nPappilan väki oli heinänteossa.\n\nEtumaisena niitti tukeva, hartiakas Erkin-Maunu, pappilan\njokavuotinen heinämies, ja suhisten katkesi tuore heinä hänen\nviikatteensa tieltä ja lenteli isoina rykelminä sivuille. Vähän\nalempana kyökkäsi Maunun isä, Erkki, vanha mies, jonka kumarainen\nselkä ei ottanut enää oikein suoristuakseen silloinkaan, kun\nhän pysähtyi viikatettaan hiomaan. Kaikkein takimaisena niitti\nMaunun veli Juhani, melkein poikanen vielä, mutta silti täysi mies\nviikatteen varressa. Heidän jäljessään oli kolme luo'onottajaa,\nKaarina-emäntä, pappilan palvelustyttö, Maarita, ja Maunun sisar,\npunaläikkäposkinen Pirit-Anni.\n\n-- Ohooi! huusi Maunu naisille, pysähtyen viikatettaan hiomaan. --\nKauaspa olette jääneet!\n\n-- Meitä pitäisi olla neljä, ennen kuin ehtisimme kunnolla perässä,\nhuusi Kaarina vastaan. -- Erkkikin niittää kuin olisi tuli\nkintereillä.\n\n-- Mitäpä minusta vanhasta miehestä, virkahti Erkki. -- Maunun ijällä\nkatkesi vielä heinä minultakin. Nyt menee poika isän edelle...\n\nKävi iloinen viikatteiden kalkutus, ja miehet katselivat tyytyväisinä\nharjallista luokoa.\n\n-- Rauhassa olemmekin nyt saaneet olla, lausui Maarita. -- Eipä ole\nnimismiehen miehiä näkynyt.\n\n-- Viime viikolla olivat Ruotojängällä, tiesi Juhani.\n\n-- Ruotojängällä! huusi Maunu. -- Mistä sen tiedät?\n\n-- No, kun olin verkoilla Kaivosjärvellä, näin miehet työssä.\n\n-- Etkä ole puhunut mitään! torui Erkki.\n\n-- Ka, mitäpä minä... Omilla maillaanhan olivat...\n\n-- Niin kyllä, mutta olisivat saattaneet tulla tänne ja niittää\nniityn tietämättämme.\n\n-- Ka, eivätpä ole tulleet...\n\n-- Eivät kyllä... mutta varomaton olet ollut, kun et ole mitään\nvirkkanut, torui vanhus edelleen.\n\nPoika ei vastannut mitään, hioi vain viikatettaan.\n\n-- Kuinka monta niitä oli? kysyi Maunu tullen toisten luo.\n\n-- Neljä miestä ja kolme naista.\n\n-- Tunsitko, keitä olivat?\n\n-- Ka, tunsinhan nimismiehen ja lihavan Saaran ja heidän\npalvelustyttönsä. -- Sitäpaitsi oli joukossa vielä Paulus-Jouni.\n\n-- Paulus-Jouni! Oliko hänkin siellä?\n\n-- Oli kuin olikin...\n\nMaunu vihelsi pitkään.\n\n-- Nyt tästä leikki tulee! sanoi hän ja otti esille piippunsa. -- He\ntulevat varmasti tänne. Jos viime viikolla olivat Ruotojängällä, ovat\nennen pitkää täällä. Välimatkaa on ainoastaan peninkulma, ja välillä\non vain kolme pientä niittykappaletta: Hirvasjänkä, Saarijänkä ja\nPuhallus. -- Peijakas! Puhalluksen niittävät meiltä, koranukset,\nemmekä me voi mitään!\n\nKaarina oli vaieten kuunnellut miesten keskustelua.\n\nNyt hän virkkoi:\n\n-- Mitäpä me Puhalluksesta. Pääasia on, että saamme Seitavuopion\nvalmiiksi, ennen kuin tänne ehtivät... jos ollenkaan tulevat.\n\n-- Tulevat ihan varmaan, vakuutti Maunu. -- Ja meiltä menee vielä\nhuominen päivä. Niitty ei ole puolessa vielä.\n\n-- Mitä sitten on tehtävä? kysyi Kaarina.\n\n-- Ei muuta kuin otetaan vastaan! Tulisesti! Niitä on neljä ja meitä\nkolme. Minä tappelen kyllä kahden edestä, jos siksi tulee... Keitä\nolivat muut miehet?\n\n-- Lappalaisia olivat, en tuntenut, vastasi Juhani.\n\n-- No sitten ei hätää! selitti Maunu, ja hänen harmaissa silmissään\nvälkehti poikamainen ilo. -- Lappalaisia saa olla viisi yhtä kunnon\nlantalaista vastaan! Ottaa yhden kinniäisen kopriinsa ja hutkii\nsillä toisia. Ja sitä paitsi, jos rupeavat väkisin niittämään, niin\nniittäkööt! Meitähän se vain helpottaa. Me korjaamme kuitenkin heinät!\n\nNaurettiin joukolla.\n\n-- Nyt ei muuta kuin työhön ja reippaasti, että saamme ennen puolisia\njonkin alan kaadetuksi! jatkoi Maunu. -- Tulkoon sitten nimismies,\njos uskaltaa! Minä olen luvannut herr' Vuoleville, että Seitavuopio\nainakin tehdään pappilaan, vaikka nimismiehen nenän edessä!\n\nMiehet tarttuivat viikatteihinsa, ja vinhasti katkesi taas heinä.\nHarjallinen luoko piteni pitenemistään, ja naiset jäivät kauas\njälkeen. Maunu heilui kaukana keskellä niittyä, ja Erkki ja Juhani\nponnistivat perässä. Puoleenpäivään mennessä oli niittyä katkaistu\npuolet, ja heinäväki lähti päivällistä haukkaamaan niityn toisessa\nlaidassa olevalle nuotiosijalle.\n\nPäivällisaika kului rauhassa. Mitään epäiltävää ei näkynyt.\nSeitavuopio lepäsi rauhallisena ja levällään oleva luoko tuoksui.\nTaivas oli selkeä. Ei pilven hattaraakaan ollut näkyvissä.\nLintuparvet leijailivat korkealla ja kaiuttelivat moniäänistä\nlauluaan kesäisen luonnon värähtämättömään avaruuteen.\n\nLähdettiin uudelleen niitylle, ja jälleen katkesi nuokahteleva\nheinä. Tuli ilta ja aurinko aleni verhoutuen vähitellen yöharsoonsa.\nLintujen kuorot vaikenivat, ja heinäväki palasi nuotiosijalle\nväsyneenä päivän raskaasta työstä.\n\n-- Rauhassahan meni päivä, virkkoi Erkki, kaivellen esiin eväitään\nporonnahkarepustaan.\n\n-- Meni kuin menikin, yhtyi puheeseen Maunu. -- Mutta silti saamme\nolla varuillamme... Martinpojasta ei ole takeita... Tunnen hänet\nsiksi hyvin... On parasta, että nukumme vain muutaman tunnin ja\nlähdemme sitten jatkamaan, jotta pääsemme puolenpäivän jälkeen\nhuomenna Seitavuopiosta selväksi. Ei muuta kuin heinät sauroihin\nvain! Tulkoon sitten Martinpoika vaikka viidenkymmenen miehen kanssa!\n\nJuhani sytytti nuotion. Pian kohosi savu kepeänä kuulakkaaseen\nyöilmaan, pitäen surisevia sääskiparvia vähän loitommalla. Aurinko\npaistoi niitynrantoja reunustavan metsän yltä. Sen loiste oli\nheikentynyt, kuin sisäänpäin kääntynyt, ja harsopeitteinen valo\nväreili äänettömän niityn yllä kuin kevyt auer. Ympäristö oli\nvaipunut hiljaisuuteen, jota yksinäisen jänkälinnun silloin tällöin\nkuuluva surunvoittoinen äännähtelykin vihlovasti häiritsi.\n\nAterian aikana kiertyi puhe Jouniin.\n\n-- Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt Ruijaan, jossa hän tavallisesti\nkesät oleksii, virkkoi Maunu. -- Hänellä täytynee olla jotakin\ntehtävää täällä päin.\n\n-- Mitähän se sitten olisi? kysyi Pirit-Anni.\n\n-- En tiedä, mutta jotakin se on... jotakin, joka on hänestä\ntärkeämpää kuin Ruijassa-olo, jossa hän muuten ansaitsee sievät rahat\njoka kesä.\n\n-- Millä hän ne ansaitsee? kysäisi Kaarina.\n\n-- No toimellansa... noidanviralla. Häntä tarvitsevat niin hyvin\nlantalaiset kuin lappalaisetkin, kauppiasten emännistä alkaen\nkurttunaamaisiin lapinämmiin saakka.\n\n-- Onko Jouni todella niin kuuluisa noita kuin sanotaan?\n\n-- Kyllä hän kuuluisa on, vaikka ei vedäkään vertoja Staalo-Oulalle,\njonka sanotaan jättäneen taitonsa perinnöksi, kertoi Erkki. -- Hän\noli todella noita, joka pystyi mihin hyvänsä.\n\n-- Isä on kerran omin silmin nähnyt hänen taitoaan, sanoi Juhani.\nKaarina tuli uteliaaksi ja pyysi Erkkiä kertomaan.\n\n-- Mitäpä noista vanhoista asioista, esteli Erkki ja outo tuli\nvälähti hänen silmissään.\n\n-- Kertokaahan! Olisi hupaista kuulla.\n\n-- Mutta jos rupeaa peloittamaan?\n\n-- Eihän nyt toki tällaisena valoisana kesäyönä... Toista olisi\npimeänä talvi-iltana.\n\n-- No, ei se sen kummempaa ollut kuin että näin kerran Oulan ajavan\nahkiossaan ilman poroa.\n\n-- Ilman poroa?\n\n-- Niin... Olin Ruossakerossa muutamana talvi-iltana poroja hakemassa\nja yövyin metsänreunaan tunturin juurelle, jossa oli hyvä puun\nsaanti. Tein tulen ja heittäydyin pitkäkseni nuotion viereen, kun\näkkiä kuulin jonkun ajavan tunturia alas... Poronkello kalkatti ja\nahkio ratisi ajajan laskettaessa rinnettä alas, niin että vinkui.\nIhmettelin, kuka huimapää uskalsi sellaista vauhtia ajaa... ja\nsellaisessa paikassa... Nousin katsomaan. Oli kuutamoilta, ja tunturi\nkohoisi aivan edessäni. Silloin näen, kuinka ahkio huilaa rinnettä\nalas... Mies istuu ahkiossa, punainen neljän tuulen lakki päässä...\nporonkello soi... mutta poroa ei näy... ei vaikka kuinka\nkatsoisi... Ajaja lähestyy nuotiopaikkaani... ajaa aivan vieritse...\ntuskin viiden syllän päästä... ja minä tunsin Staalo-Oulan... Hän\nnyökkäsi päätään menneessään ja hävisi laaksoon... Pitkän matkaa\nnäin hänet puiden välistä... Poronkello soi, mutta poroa ei ollut...\nSinä iltana luin isä-meidän kolmella eri kielellä, suomeksi, lapiksi\nja ruijaksi... ja se oli hyvä, että osasin, sillä muutoin olisi\nminut hukka perinyt...\n\n-- Hui! sanoi Kaarina nauraen ja hänen silmissään oli kostea kiilto.\n\nOltiin hetkinen vaiti, jolloin ei kuulunut muuta kuin jänkälinnun\nruikuttava ääni niityltä. Kaarina katkaisi vaitiolon ja kysyi:\n\n-- Miksi piti isä-meitä lukea kolmella eri kielellä?\n\n-- Etteivät manalaiset olisi hyökänneet kimppuuni, sillä niitä kulkee\naina suuret joukot noidan perässä.\n\n-- Hui! sanoi Kaarina taas puistauttaen itseään ja pisti käsivarret\nristiin rinnoilleen. -- Sepä oli kamalaa!\n\n-- Sellaista se oli.\n\nMaunu lisäsi puita nuotioon, ja sitten istuttiin taas tuokio hiljaa.\nKaarina silmäsi arkana niitylle, jonka toisella laidalla heinikko\nhiljakseen huojui. Mikä sitä nyt huojutti? Äskenhän se seisoi\nhievahtamattomana... Samassa kiepahti nuotion savua hänen silmilleen,\nja niitynrannan metsä huokasi oudosti. Se oli tuulenhenkäys, joka\nlehahti niityn yli.\n\n-- Aurinko rupeaa kirkastumaan, huomautti Erkki. On parasta, että\nlaittaudumme levolle, että jaksamme aamulla aikaiseen ylös.\n\nKenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, ja hetken päästä lepäsi\nheinäväki rankisissaan.\n\nMutta ennen kuin Kaarina nukkui, hän muisteli isämeitää lapiksi. Sen\noli Olaus opettanut hänelle jo heidän kihloissa ollessaan. Ja kun\nhän huomasi sen osaavansa luki hän sen kuiskaamalla heti, ettei vain\nunohtaisi, kun hän oli päässyt ameneen, huokasi hän helpoituksesta\nja lausui sitten saman suomeksi ja ruotsiksi. Ja kun hän oli sanonut\nkolmannen kerran amen, tuntui hänestä turvalliselta ja siihen hän\nnukahti.\n\nKirkkaana heloitti taas auringon silmä, kun heinäväki aamulla\nasteli niitylle. Yö oli kulunut rauhallisesti. Ketään ei ollut\nkuulunut. Maunu oli yöllä noussut muutaman kerran katsastamaan, mutta\nhiljaisena oli Seitavuopiokin nukkunut.\n\nNiitettiin aamurupeama, mutta ei ketään näkynyt. Maunukin rupesi jo\nuskomaan, että niitty saataisiin rauhallisesti loppuun niitetyksi.\nMutta heti puolenpäivän jälkeen ilmestyi metsän reunaan neljä miestä,\nviikatteet olalla ja laukut seljässä. Heitä seurasi jälempänä kolme\nnaista.\n\n-- Siinä on nyt nimismiehen heinäkomennuskunta, virkkoi Maunu\nisälleen, heittäen niiton ja katsellen miehiä, jotka verkkaan\nlähestyivät heitä.\n\n-- Siinä ovat ja tänne tulevat... suoraan kohti.\n\n-- Antaa tulla vain! Emme ole heistä välittävinämme... Niitämme\nmenemään!\n\nMiehet rupesivat niittämään kuin ei mitään olisi tapahtunut.\nLuo'onottajat olivat jättäytyneet jäljelle, ja nimismiehen\nharavamiehetkin olivat pysähtyneet niitynreunaan.\n\nMaunu piti salaa silmällä miesten tuloa, ja kun he olivat noin\nkymmenkunnan sylen päässä, pysähtyi hän viikatettaan hiomaan\nodottaakseen, mitä tapahtuisi.\n\nNimismies astui suoraan Maunua kohti vihan puna kasvoilla ja silmissä\nmyrkyllinen välke.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? huusi hän jo muutaman askeleen päästä.\n\nMaunu katseli häntä suu auki ja heitti hiomisen.\n\n-- Mikä? kysyi hän töykeästi nojaten viikatteeseensa.\n\n-- Tämä, että olette tulleet minun niitylleni kurpomaan!\n\n-- Mene huukiin! sanoi Maunu tyynesti. -- Minä voinen paremmalla\nsyyllä kysyä, mitä se merkitsee, että nimismies sotkee jalkoihinsa\npappilan parasta niittyä?\n\n-- Pidä suusi kiinni, heittiö! Minä kysyn, millä oikeudella olette\nruvenneet minun niittyäni tekemään.\n\n-- Eikö tämän niityn nimi ole Seitavuopio? kysyi Maunu tekeytyen\ntyhmännäköiseksi.\n\n-- On. Pitäisipä sinun se tietää. Nimismies katsoi häntä vähän\nkummastellen.\n\n-- No sitten me olemme ainakin oikeassa! huudahti Maunu kääntyen\nisänsä puoleen. -- Herr' Vuolevi käski meidän kaikkein ensimmäiseksi\ntehdä Seitavuopion, ja jollei niitä ole kahta, niin me olemme\noikealla niityllä.\n\n-- Älä viisastele! karjaisi nimismies. -- Herr' Vuolevilla ei ole\nmitään oikeutta tähän! Niitty on minun ja minä olen sen raivauttanut!\n\n-- Hyvin mahdollista, sanoi Maunu näennäisesti rauhallisena, vaikka\nsappi paisutti jo hänenkin sisuaan. -- Vahinko, että herr' Vuolevi\nsattui olemaan Ruijassa eikä ollut selittämässä nimismiehelle\nomistusoikeuttaan. Minun on vain käsketty niittää tämä niitty ja minä\nolen sen luvannut ja lupaukseni pidän. -- Pois tieltä!\n\nMaunu tarttui viikatteeseensa ja lähti niittämään nimismiestä kohti.\n\n-- Pois tieltä, nimismies, muutoin katkeavat sääresi kuin korret!\nkarjaisi hän ja löi heinää pitkissä kaarissa, niin että se suhahtaen\nmeni poikki.\n\nNimismiehen oli pakko hypätä muutamia askeleita taaksepäin.\n\n-- Heitä pois niitto! ärjyi hän. -- Minä käsken lain nimessä!...\nKuuletko? Peijakas, sehän niittää kintut poikki ihan väkisten!\n\nNimismies juoksi takaisin ja viittasi lähinnä seisovan lappalaisen\nluokseen:\n\n-- Pieti! huudahti hän vihan vimmassa. -- Heitä suopungilla tuota\nhurjimusta!\n\nLappalainen teki työtä käskettyä ja yks' kaks' vingahti suopunki\nilmassa Maunua kohti. Mutta tämä piti varansa heittäytyi syrjään\nja huitaisi viikatteella suopungin poikki. Mutta tuskin hän oli\nsiitä selvinnyt, kun jo toinen suopunki suhahti ilmassa. Se sattui\nja solahti Maunulle nilkkoihin. Voimakas tempaus, ja Maunu lensi\nselälleen lappalaisten kiskoessa häntä luokseen.\n\n-- Apuun! karjahti Maunu koettaen tarrautua heinikkoon kiinni mutta\nse ei auttanut. Heinätukot irtaantuivat juurineen, ja Maunun pää\nkynti syvää vakoa niityn pehmeään pintaan.\n\nSilloin juoksi Juhani esiin ja katkaisi yhdellä iskulla suopungin.\n\nMaunu tempaisi suopungin pään nilkoistaan ja juoksi viikatteensa luo.\nPaidan selkä oli haljennut ja pään takaosa oli tahraantunut mutaan.\nHänen silmänsä veristivät ja suupielet olivat vaahdossa. Tarttuen\nviikatteeseensa hän lähti juoksemaan nimismiehen miehiä kohti.\n\n-- Te perkeleet ja salakavalat heittiöt! huusi hän, niin että\nmetsä raikui. -- Nyt koetetaan, onko miehen pää yhtä löyhässä kuin\nheinämätäs!... Koranukset!... lurjukset!\n\nLappalaiset suorivat pakoon, ja nimismies näki parhaaksi seurata\nheidän esimerkkiään. Hän harppasi pitkin askelin niityn poikki\nja hävisi metsään, jossa naisten huudot kajahtelit hätäisinä ja\nkimakoina.\n\n-- Maunu! huusi Erkki. -- Älä mene! Tule takaisin!... Maunu hoi!\n\nMaunu pysähtyi huohottaen metsän laitaan ja palasi takaisin kalpeana\nja hengästyneenä.\n\n-- Niistä ollaan nyt selvät, sanoi hän ja ääni vapisi.\n\n-- Pakoon koko joukko kuin lammaslauma. Olisinpa halunnut saada\nMartinpojan kynsiini. Olisin vähän parkinnut hänen selkänahkaansa.\n\n-- Hyvä oli, ettet saanut, lausui Kaarina, joka vapisten oli\nseurannut kamppailua. -- Jumala tiesi, mitä hirmutöitä olisi\ntapahtunut.\n\nMaunu tempaisi viikatteensa ja lähti sanaa puhumatta niittämään.\nJa edessä lainehtiva, sakea heinikko sai nyt ottaa vastaan hänen\nsapekkaan sydämensä kiukkuiset purkaukset. Ja oli kuin olisivat\nheinänkorret tunteneetkin Maunun armottoman vihan. Ne nyökkäsivät\nnöyrinä päitään vielä katketessaankin, ja sydämistyneen miehen\ntarmokas käsi heitti ne rajusti sivulle, missä sikin sokin törröttävä\nluo'on harja osoitti vihan väellä liikutun. Tunnin toisensa jälkeen\nriehui Maunu heinikossa ja paidanrepeämästä vilahteleva paljas selkä\njulisti kauas miehen sitkeää sisua. Mutta vähitellen talttui kiehuva\nviha ja myrtynyt mieli seestyi kuta lähemmäs niityn reuna tuli, ja\nviimeiset viikatteen lyönnit kaartuivat tyynesti kuin myrskyävältä\nmereltä verkalleen rantaan saapuvan viimeisen mainingin väre.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKönkämä-enon varteen, noin kahdeksan peninkulmaa kirkolta ylöspäin,\nmuutaman jokisuvannon rannalle oli lappalaiskylä asettunut\nkesäsijoilleen. Sen asukkaat eivät olleet menneet toisten\nlappalaisten mukana Ruijaan, vaan olivat jääneet kesäksi oman pitäjän\nalueelle. Poroilla oli hyvät laidunmaat aivan kylän vieressä, sillä\njoenrannat olivat keltaisenaan jäkälää. Kalarikas joki oli antoisa ja\npalkitsi hyvin pyytäjänsä. Harria ja siikaa taimenen kera nousi siitä\nrunsaasti, eikä pyydysten tarvinnut olla kovinkaan monimutkaisia.\nPienillä verkkopahaisilla saatiin niitä joka päivä niin paljon, että\nkylä hyvin keitossa pysyi.\n\nOli kirkas päivä elokuun alkupuolella ja aurinko paahtoi täydeltä\nterältään. Ilma oli tyven. Ei värähtänyt lehtikään puussa, ja\nkotasavu nousi pystysuorana patsaana pilvetöntä taivasta kohti.\nJäkäläinen jokitörmä uhkui kevyttä auerta, joka ohuena harsona\nkohosi värähtämättömään, painostavan kuumaan ilmaan. Aurinko paahtoi\nrantakivet kuumiksi ja sen säteet kimaltelivat säihkyvinä pienissä\nlampareissa, joita veden laskeutuessa oli jäänyt syvimpiin kuoppiin\nsinne tänne rannalle. Rantaäyräällä leikki kaksi poikasta, heitellen\nhuvikseen voileipiä peilikirkasta suvantoa pitkin.\n\n-- Hei, Aslak, tuo kivi meni suvannon poikki! huudahti naseva,\nharmaasilmäinen poika toiselle, joka pieksi sauvalla vettä.\n\nPuhuteltu keskeytti puuhansa ja katsoi tuimasti harmaasilmäistä.\n\n-- Ei minun nimeni ole enää Aslak, vaan Johannes.\n\n-- Hyy...! vihelteli toinen. -- Sekö on papin antama nimi?\n\n-- Niin...\n\n-- Mutta onhan kastaja-emo antanut sinulle uuden nimen?\n\n-- On kyllä... Viime talveen saakka kutsui isäkin minua Aslakiksi,\nmutta nyt on hänkin ruvennut käskemään: \"Johannes! Johannes!\"\nkoska sen nimen herr' Vuolevi on minulle antanut. Entinen nimi oli\nsyntinen, sanoi äiti, eikä hän koskaan sitä käyttänytkään.\n\n-- Onko \"Sorvekin\" syntinen nimi? kysyi harmaasilmäinen.\n\n-- On kai... en tiedä sentään... Onko se papin antama?\n\n-- Ei.\n\n-- No sitten on.\n\nHarmaasilmäinen katseli toveriaan suu auki.\n\n-- No mutta kuule! Antavatko vainajat nyt sinulle rauhan, kun olet\nJohannes?\n\n-- Antavatpa kyllä! sanoi toinen ja iski sauvalla veteen, niin että\nse pienen sadekuuron lailla ryöpsähti silmille. -- Se on pakanuutta\nsemmoinen usko, on äiti sanonut.\n\n-- Onko sinun äitisi papin uskossa?\n\n-- On... ja on isäkin...\n\n-- Tiedätkö -- virkkoi toinen ja sinkautti kiven mennä viilettämään\npitkin veden pintaa -- minut on kastettu kolme kertaa!... Ensin\noli pappi kastanut, en muista enää, miksi... äiti kyllä muistaa...\nmutta tiedätkö mitä?... Jabmekit eivät olleet antaneet rauhaa,\nvaan olivat huudattaneet minua monta viikkoa perätysten. Olin vain\nkatsonut pääni taakse komsiossa ja huutanut yötä päivää... Silloin\noli kastaja-emo kastanut minut Niilaksi, ja apua oli siitä jo\nollut... En ollut enää huutanut niin kovasti, mutta en silti varsin\nlakannutkaan. Silloin oli kastaja-emo kastanut toisen kerran ja\nsanonut, että olkoon sitten Sorve... ja heti olin heittänyt...\njuuri siinä paikassa!... Katsoppas... Sorvio oli minun isoisäni isä...\nja se minua huudatti. -- Ja siitä saakka olen ollut Sorve.\n\nJohannes oli kuunnellut jännitettynä. Mutta kun toinen lopetti,\nhuudahti hän:\n\n-- Mutta sepä semmoinen on pakanuutta!\n\n-- Mitä se pakanuus on?\n\n-- En minä tiedä, mutta niin on äiti sanonut... Pojat leikkivät\näänettöminä jonkun aikaa, kunnes Sorve äkkiä kysyi:\n\n-- Miksi ei Inka lähtenyt uhrijuhlaan, vaikka Aslak'kin meni?\n\n-- Ei se halunnut.\n\n-- Meiltä ovat kaikki: isä, äiti ja siskot. Minut yksin jätettiin\nkotiin vanhan Elli-muorin kanssa.\n\n-- Mitä ne tekevät siellä?\n\n-- En minä tiedä... Uhraavat... ja kastavat... ja syövät... ja\nlaulavat... ja Jouni-setä puhuu... ja loitsii... ja... Semmoista\nne tekevät.\n\n-- Jos minä olisin pappi... niin menisin ja tappaisin jokaisen!\nhuudahti Johannes silmät salamoiden.\n\n-- Aslakinkin?\n\n-- Jo vain! Jos ei lukisi Herran siunausta ja isämeitää ulkoa juuri\nsiinä paikassa! Pään löisin poikki ja hakisin Ingalle uuden miehen,\noikein semmoisen... semmoisen kristityn!\n\nLähinnä rantaa olevasta kodasta rupesi samassa kuulumaan\nyksitoikkoinen, jonottava ääni, joka nousi ja laski häärätyssä\ntahdissa.\n\nPojat höristivät korviaan.\n\n-- Kuulehan, kun vanha Guttorm joikkaa! sanoi Sorve Sllmät loistaen.\n\nMutta silloin hypähti Johannes hänen eteensä, heitti sauvaansa ja\nkatsoi tärkeännäköisenä toveriaan silmiin.\n\n-- Sepä se onkin pakanuutta... sepä juuri! huudahti hän.\n\n-- Tuoko joikkaus?\n\n-- Niin juuri!\n\n-- Kuulepas, minäkin osaan! Osaan pappia itseään!\n\n    -- Hee-er Vuo-levi,\n    pa-ha pap-pi,\n    voiaa naa-naa,\n    ran-nas-sa is-tuu...\n\n-- Pojat, tulkaapa tänne! huudettiin samassa rannalta.\n\n-- Äitisi kutsuu, huomautti Sorve.\n\n-- Lähde sinäkin! Pyydämme häntä kertomaan hauskan sadun, kehoitti\nJohannes.\n\nSe oli toisestakin mieleen, ja pojat lähtivät yhdessä. Ulkona kodan\nedessä seisoi Pirita Päiviö ja hymyili ystävällisesti pojille.\n\n-- Mennäänpä sisään. Minulla on teille vähän puhumista, sanoi hän.\n\nPojat kömpivät kotaan Piritan perässä. Pierra Päiviö paikkasi verkkoa\nkodan perällä, ja Inka, Aslak Omman vaimo tuuditteli polvellaan\nkomsiota, jossa äännähteli muutaman kuukauden vanha miehenalku. Hän\nkoetti saada lasta nukkumaan ja lauloi yksitoikkoisella äänellä.\n\n    -- Muurahainen pieni,\n    toveri, toveri,\n    tulepas, tulepas,\n    vedäpäs, vedäpäs,\n    lapsonen hiuksista järveen.\n\nPirita istahti nuotion ääreen ja sytytti piippunsa. Hän silmäili\nmyhäillen poikia jotka olivat kyykähtäneet ovensuuhun ja istuivat\npolvet pystyssä odotellen, mitä Piritalla oli heille sanomista.\n\n-- Sorveko siellä yritti joikata? kysyi Pirita, ja hänen kasvoillaan\noli totisuuden ja leikin sekainen ilme. -- Ja vielä papista. Kuka\nsinulle sellaista on opettanut?\n\nSorve painoi nauraen päänsä alas.\n\n-- Vanha Guttorm se niin on laulanut, sanoi hän nauraa kikattaen.\n\n-- Niin, sellaisia se vanha Guttorm opettaa, puheli Pirita.\n\n-- Mutta tiedätkö, että sellainen on syntiä?\n\nPojan silmät suurenivat. Hän ei näyttänyt käsittävän kysymystä.\n\n-- Niin, jatkoi Pirita, sellainen on syntiä ja varsinkin on suuri\nsynti joikata pappia. Sinä et näy käsittävän, vaan minä selitän\nsinulle. Synti on samaa kuin paha ja sellaisen rankaisee aina Ibmel.\n\nPikku Sorven kasvot osoittivat jo jonkunlaisia tajuamisen oireita,\nmutta vielä oli suu auki kuin elävänä kysymysmerkkinä.\n\n-- Tekeekö sitten vanha Guttorm pahaa? kysyi hän viattomana.\n\n-- Tekee kyllä siinä, että opettaa noin pienelle syntisiä lauluja.\n\n-- Mutta, väitti poika, hänpä on tehnyt minulle pikku ahkionkin.\n\n-- Niin vain, mutta se ei silti puolusta häntä siinä, että on\nopettanut sinulle tuollaisen ruman joiun.\n\nPojat katsoivat toisiinsa, ja pikku Johannes oli hyvin vakava. Hänen\nkatseensa näytti selvään huomauttavan, että \"enkö jo sanonut sinulle?\"\n\n-- Kuunnelkaapa, kun muistelen teille tapauksen, josta on jotakin\noppimista, sanoi Pirita. -- Muistatteko vielä Antras-Niilaa, joka oli\nmeillä renkinä kauan?\n\nHänet muistivat pojat varsin hyvin.\n\n-- Muistattehan, että Niilalla oli vain yksi silmä?\n\nSenkin pojat muistivat.\n\n-- No niin, sanoi Pirita. -- Niila oli poikasena ylimielinen ja\npilkkasi kerran Ruijan pappia, joka oli torunut häntä, koska hän\nei osannut lukea. Käski papin mennä manalaisia luettamaan ja sanoi\nhaluavansa nähdä, osasivatko ne parein kuin hän. No niin, hän saikin\nsen nähdä.\n\nPojat tulivat uteliaiksi ja kuuntelivat jännityksellä. Toisetkin\nkodassa olijat valmistausivat kuulemaan Piritan tarinaa. Inka laski\nsyrjään komsion, jossa pienokainen nyt nukkui, ja Pierra veti esiin\npiippunsa.\n\n-- No niin, jatkoi Pirita. -- Tuo pappi kuoli, eikä Antras-Niila\nsiitä sen enempää välittänyt. Hän ei ollut koskaan papista pitänyt ja\ntoivoi pääsevänsä parempiin väleihin uuden kanssa. Niinpä hän meni\ntaas kerran kirkkoon -- se oli Raisissa Ruijan puolella -- ja nukahti\nsaarnan aikana. Hän oli istunut lehterillä, eikä kukaan huomannut,\nettä hän jäi kirkkoon nukkumaan. Suntio sulki ovat, ja siellä nukkui\nNiila kaikessa rauhassa. Kun hän heräsi, oli jo ilta ja silloin hän\nvasta huomasi missä oli.\n\n-- Hän katsahti saarnatuoliin ja ihmetteli, mihin pappi oli hävinnyt,\njoka aivan äsken oli aloittanut saarnansa. Hänen korvissaan soivat\nvielä ensimäiset sanat: \"Arbmo lekus dinguim ja rafhe Ibmelest.\"\nHän kurkisti lehterin laidan yli: kirkko oli tyhjä ja samoin koko\nlehteri. Hyväntuulinen lukkarikin oli hävinnyt ja hänen mukanaan koko\nkirkkokansa. Ainoat, jotka olivat paikoillaan, olivat virsinumerot\ntaululla, mutta niistäkään ei Niila ollut aivan varma, olivatko\nne samat kuin aamulla, sillä hän ei tuntenut vielä siihen aikaan\nnumeroita.\n\n-- Vähitellen selkeni Niilalle koko asia: hän oli nukkunut niin\nkauan, että kaikki ihmiset olivat poistuneet. Pappi oli mennyt\nkotiinsa ja lukkari samoin, ja hän yksin oli jäänyt kirkkoon.\nHän laskeutui alas lehteriltä katsoakseen, eikö missään olisi\npoispääsyreikää, mutta ei: ovet olivat lukossa ja ikkunat korkealla.\nSilloin tuli häntä keskikäytävällä vastaan tätivainaja, joka oli\nkuollut joku aika sitten, ja tämä kehoitti Niilaa nopeasti palaamaan\ntakaisin paikalleen lehterille, sillä kuolleet tulisivat heti\npitämään jumalanpalvelustaan. Niila oli rohkea poika eikä hän siitä\nsäikähtänyt. Hän palasi lehterille ja istui paikalleen odottamaan,\nmitä tapahtuisi... Silloin alkoi hetken kuluttua kuolleita saapua\nsuurin joukoin. Ne täyttivät alakirkon viimeistä sijaa myöten,\nkiipesivät lehterillekin kalisevin säärin ja istuutuivat niin\ntiheään, ettei jäänyt muuta paikkaa vapaaksi kuin se, missä Niila\nistui. Hän tunsi heidän kylmät henkäyksensä niskassaan ja poskillaan\nja näki, kuinka ne kurkistelivat häneen ontoilla silmillään.\nSaapui sitten pappikin, joka oli Niilaa kerran torunut, ja ryhtyi\nkuulustelemaan seurakuntaa. Hän kulki penkkiriviltä toiselle ja\nkyseli: \"Vater puntaan? Kash, vash?\" Ja yhteen ääneen vastasivat\nvainajat: \"Tsiri, tsiri... tsiri, tsiri!\" Niila katsoi tuota outoa\nmenoa kauhusta jähmettyneenä, ja kun häntä vihdoin tultiin kirkosta\nhakemaan, oli hänen toinen silmänsä huiennut. Siitä oli näkö loppunut\nkokonaan, sillä hän oli saanut katsella sellaista, jota elävät eivät\nusein saa, ja siksi piti häneen jäädä merkki siitä. Ja se oli samalla\nrangaistukseksi hänelle itselleen ja varoitukseksi muille... Niin jäi\nNiila silmäpuoleksi ja on sellainen tänäkin päivänä vielä.\n\nPojat olivat kuunnelleet henkeään pidättäen, ja kun Pirita lopetti,\nvallitsi kodassa syvä hiljaisuus. Sorve näytti pelästyneeltä eikä\nJohanneksenkaan laita ollut paljon parempi. Silmät suurina he\nkatselivat Piritaa, joka huojutteli ruumistaan edestakaisin ja oli\nvaipunut muistoihinsa. Viimein rohkaisi pikku Sorve itsensä ja kysyi\nitkunsekaisella äänellä:\n\nRankaiseeko Ibmel nyt minua, kun olen herr' Vuolevia joikannut?\n\n-- Ei rankaise, jos et sitä vasta tee, lohdutteli Pirita. -- Jumala\nantaa anteeksi, jos vasta vältät, mikä on syntiä ja pakanallista.\n\nPikku Sorve lupasi itselleen, ettei hän koskaan joikkaisi pappia,\nkoska siitä voisi koitua noin kamala rangaistus. Mutta samalla tuntui\nhänen pieni sydämensä katkeralta, ettei tästä lähtien oikein tiennyt,\nminkälaisia joikuja olisi lupa laulaa. Sillä vanha Guttorm joikui\nniin kauniisti, että oikein sydäntä hiveli...\n\n-- Saako poroista joikata? kysyi hän arastellen.\n\n-- Saa kyllä, mutta ihmisistä ei, eikä koskaan papista.\n\nPikku Sorve huokasi helpotuksesta. Hän osasi \"kaikkien porojen\"\njoiun, ja se oli hänen mielestään niin erinomainen laulu. Tuntui\nhyvältä, ettei siitä ollut mitään rangaistusta odotettavissa.\n\nVanha lappalainen tuli kotaan ja istahti ovenpieleen.\n\nHänen uurteisilla kasvoillaan näytti asuvan ainainen hyväntuulisuus\nja silmissä leikki veitikka. Se oli vanha Guttorm. Harmahtavaa tukkaa\npeitti haalistunut lakki, jonka päällystä riippui somasti vasemalla\nkorvallisella. Guttorm kaivoi piippunsa esiin ja pani tupakaksi.\n\n-- Satujako täällä muistellaan, kun pojat noin vakavina istuvat?\nkysäisi hän suupielessä ystävällinen hymy.\n\n-- Niin, vastasi Pirita, olen kertonut pojille Antras-Niilasta ja\nneuvonut, ettei saa koskaan tehdä papista pilkkaa.\n\n-- Yhyy! pani Guttorm ja sytytti piippunsa. -- Kuka se sitten on\npappia pilkannut?\n\n-- No, pikku Sorve... Lauloi äsken sinulta oppimaansa joikua herr'\nVuolevista...\n\n-- Yhyy! Vai sellaisia se Sorve... Eiväthän ne ole lasten lauluja...\n\n-- Eivätkä aikamiestenkään, keskeytti Pirita. -- Saisit sinäkin,\nGuttorm, heittää pois sellaiset joutavat.\n\n-- Taitaisinpa saada, ynähti Guttorm ja kyhnytteli kylkeään. --\nSiellä näkyvät muuten juhlavieraat jo tulevan, lisäsi hän.\n\nKodan väki riensi ulos katsomaan.\n\nPitkin harjun rinnettä, joka vähitellen yleni rantapenkereestä, astui\nverkalleen juhlapukuista väkeä kylää kohti. Ne olivat lappalaisia,\njotka palasivat Päivän kunniaksi vietetyltä uhrijuhlalta. Miehet\nkulkivat etumaisina, ja heitä seurasi vähän jälempänä joukko naisia,\njotka olivat olleet miehiä saattamassa ja jääneet sitten odottamaan\nheidän paluutaan Passevaaran uhripaikalta, jonne naiset eivät\nsaaneet tulla. Muutamilla heistä oli käsivarrellaan komsio toiset\nkantoivat pienempiä lapsia selässään. Poikaset ja tyttöset, jotka\njo hyvin kynnelle kykenivät, tepastelivat viimeisinä. Useimmille\nheistä oli tämä retki ollut sangen merkillinen. Sillä uhrimiesten\npalattua naisten leiripaikkaan oli pantu toimeen kastejuhla, jolloin\nSigga-muori, Kopara-Niilan vaimo, oli kastanut uudelleen jokaisen\nlapsen, joka siihen saakka oli kulkenut papin antamassa nimessä.\n\nJoukon edellä astui Paulus-Jouni avopäin kanervaseppele päässä.\n\nKun he olivat ehtineet lähemmäksi kylää, antoi Jouni merkin. Miehet\nvirittivät laulun, johon naisistakin yksi ja toinen vähitellen\nyhtyi. Laulu, joka pikemminkin muistutti loitsua, kaikui juhlallisen\nvakavana Jounin johtaessa sitä äänellään:\n\n    -- Kuullos meitä suuri Bäive,\n    Ibmel alma[15] auttajamme\n    armas heimomme Jumala,\n      voiaa naa-naa...\n    nyt kun luoksesi tulemme,\n    rukatamme[16] rukouksin,\n    aivan kauniisti anomme:\n      voiaa naa-naa...\n    Kaitse, Bäive, heimoasi,\n    saamekansaasi saattele,\n      voiaa naa-naa...\n    onnen tietä astumahan,\n    käymähän lykyn palasta,[17]\n      voiaa naa-naa...\n    Siunaa karja karttuisasti,\n    elo[18] ehtyvä enennä,\n    anna kauniit kantovuodet,\n    säilyvuodet jo ehommat,\n      voiaa naa-naa...\n    että näillä tuntureilla,\n    näillä tunturitutuilla\n    kasvaisi koparakarja,\n    poro kauniskarvallinen,\n      voiaa naa-naa...\n    sakenisi sarvipäistä,\n    sarvipäistä, pintaselkää,\n    silkkiturpaista tuhosti,\n      voiaa naa-naa...\n    näillä tunturitutuilla,\n    näillä mailla mairehilla,\n      voiaa naa-naa...\n    tulis runsaasti runoja,[19]\n    viljavasti vaatimia,[20]\n    kerot[21] täydet kermiköitä,[22]\n    vuongeleita[23] vuomat täydet,\n      voiaa naa-naa...\n    Saisit silloin, suuri Bäive,\n    Ibmel ikuinen Jumala\n    aina aulihit osasi,\n    uhrijuhlat juhlalliset\n      voiaa naa-naa,\n      voiaa naa-naa,\n    Kuullos meitä, suuri Bäive,\n    armas heimomme Jumala!\n\nJuhlavieraat saapuivat kylään ja kävivät tervehtimään kotiväkeä.\nAslak Omma riensi vaimonsa luo, mutta tämä otti hänet jokseenkin\nkylmästi vastaan ja katseli miestään puolittain surullisena,\npuolittain halveksuen.\n\n-- Oletko nyt mielestäsi pyhempi? kysyi hän.\n\nAslak joutui vähän hämilleen.\n\n-- Älä puhu niin, Inka! Meillä on ollut hauskat juhlat, ja jumalat\novat antaneet hyviä lupauksia.\n\n-- Pyh! Luuletko sellaisiin olevan taikaa?\n\nJouni oli kuullut Ingan halveksivan vastauksen. Hän astui nuoren\nparin luo ja lausui moittivasti:\n\n-- Vai täällä tämä papin kasvatti arvostelee jo meidän juhlaamme!\nTiedä siis nyt, että porovuosi tulee hyvä kaikille, jotka ovat isien\ntavoille uskollisia, mutta kaikilta luopioilta häviää karja ja\nmuu maallinen menestys, papin valta loppuu, ja näillä tuntureilla\nnousee jälleen isäin usko kunniaan. Niin ovat Passevaaran haltiat\nennustaneet.\n\n-- Jo taisivat erehtyä haltiasi! Äiti on nähnyt unen, että täällä\nvain vahvistuu papin valta, ja vanha usko häviää jäljettömiin.\nKirkkoja entistä ehompia tullaan rakentamaan Enontekiöön, ja niihin\nkäy joukolla lapinkansa Ristin-Jeesusta kumartamaan.\n\n-- Ei ole miehen arvon mukaista tingata akkaväen kanssa! lausui Jouni\nylpeästi ja lähti astumaan viereiselle kodalle.\n\nSiellä kävi iloinen puheenpajatus. Lapset juoksentelivat kodan\nympärillä, ja miehet olivat heittäytyneet nurmikolle pitkäkseen.\nNaisväki hääri askareissaan. Sorve ja Johanneskin olivat liittyneet\njoukkoon ja kuuntelivat uteliaina miesten puheita.\n\n-- Burist, Jouni! Terve, sinä pappimme ja johtajamme! huudahti\nKopara-Niila.\n\n-- Terve! kertasivat miehet.\n\n-- Terve teille, jotka tahdotte isäin uskossa lujina pysyä! vastasi\nJouni ja istahti miesten parveen, jotka kunnioituksesta tietäjää\nkohtaan kohousivat istualleen. -- Tuolla on papin pikkuinen joukko,\njoka on hylännyt saamekansan vanhat tavat, jatkoi hän, nyökäten\nylenkatseellisesti Päiviön kotaa kohti.\n\nVäärään kotaan joutui Aslak Omma, virkkoi Sigga, joka oli kuullut\nJounin viimeiset sanat ja pysähtynyt miesten luo. Hän oli menossa\nrantaan vettä noutamaan. Vai väärään! nauroi kitisevä vanhan miehen\nääni joukosta.\n\n-- Olisit tainnut omaasi toivoa?\n\n-- Ka, miksipä en! On niitä tyttäriä minullakin ja varallakin yhtä\nhyviä kuin Päiviön Inka.\n\n-- Ka, on, on... Mikäpä tyttärissä, jatkoi kitisevä ääni. -- No\nmutta, kun et ole naittanut?... Ei ole akkaa minullakaan...\nTaitaisit toisen antaa?\n\n-- Mitä sinä akalla? pauhasi Sigga-muori. -- Vai minä tässä\njokaiselle vanhalle täiturkille tyttöjäni! Ehei! -- Mutta Aslak Omma\nolisi saanut, jos olisi ottaa älynnyt... Mutta ei älynnyt mies.\n\nMiehet nauroivat ja Sigga-muori kyökkäsi rantaan.\n\n-- Välipä Aslakista, virkkoi Jouni ylenkatseellisesti. -- Omiaan\noli Päiviön kotaan. On mies kuin luotu akkavallan alle, heikko ja\nhorjuvainen... Saatte nähdä, ettei kestä kauan hänen innostuksensa...\nVaimo hänet vielä kääntää.\n\n-- Niinpä taitaa, murahti Kopara-Niila.\n\nJouni kääntyi leikkivien lasten puoleen:\n\n-- Lapset, tulkaapa tänne! huusi hän. Lapset riensivät miesten luo.\n\n-- Muistatteko nyt nimenne, jotka kastaja-emo teille antoi? kysyi hän.\n\n-- Muistetaan kyllä! vastasi kymmenvuotias, ruskeasilmäinen poika. --\nMinä olen Turjo.\n\n-- Entä sinä? kysyi Jouni toiselta.\n\n-- Saije.\n\n-- Ja sinä?\n\n-- Aabel, vastasi pieni, pyöreäposkinen pojanvesa, katsellen\nveitikkamaisena lakkinsa reunuksen alta nurmikolla istuvia miehiä.\n\nJohannes, joka suu torvena oli kuunnellut kuulustelua, purskahti\nnauramaan.\n\n-- Eipä muistanut! nauroi hän vedet silmissä.\n\nMiestenkin suupielissä väreili hymy, mutta kukaan ei uskaltanut\nvirkkaa mitään.\n\n-- Mitä Päiviön vekaralla on täällä tekemistä? tiuskaisi Jouni iskien\nsuuttuneen katseensa Johannekseen. -- Mitä tämä sinuun kuuluu? Mene\ntiehesi!\n\nJohannes väistyi syrjemmäs, mutta Sorve jäi seisomaan entiselle\npaikalleen.\n\n-- Väärin muistit! sanoi Jouni pojalle, joka oli joutunut hämilleen.\n\n-- Sinä olet Aikio! Muista nyt!\n\nPoika lähti juoksemaan, ja toiset pojat kirmaisivat perässä.\n\nJouni kääntyi tyttöjen puoleen.\n\n-- No, mikä sinun nimesi on? kysyi hän etumaiselta.\n\n-- Aile, vastasi puhuteltu hypistellen vyönsä tupsuja.\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Sigga.\n\n-- Ja sinä siellä takana?\n\n-- Rauna, sanoi tyttönen ja häntä tahtoi väkistenkin naurattaa.\n\n-- No, menkää nyt leikkimään, mutta älkää unohtako uusia nimiänne! Ne\ntuottavat teille onnea.\n\nJouni viittasi tyttöjä poistumaan ja kääntyi Sorven puoleen:\n\n-- Kenenkä poika sinä olet?\n\n-- Simman... tuon miehen tuolla. Sorve viittasi pitkää, luisevaa\nlappalaista.\n\n-- Vai niin... Mutta mikä sinun nimesi on?\n\n-- Sorve! vastasi poika reippaasti.\n\n-- Sehän on komea nimi! Oikea vanha lappalaisnimi. Kastaja-emoko\nantoi.\n\n-- Niin.\n\n-- Mikä olit ennen? En muista.\n\n-- Ei tarvitsekaan papin antamaa nimeä muistaa. -- Menehän nyt\ntoisten luo.\n\nSorve juoksi toisten joukkoon, ja miehet rupesivat keskustelemaan\nomista asioistaan. Päätettiin viettää joka vuosi uhrijuhlaa Päivän\nkunniaksi ja ottaa käytäntöön kaikki esi-isien vanhat tavat. Niin\noli muun muassa kaikki papin kastamat lapset kastettava uudestaan\nja kirkolta oli pysyttävä poissa niin paljon kuin mahdollista. Ja\nsilloin, kun sinne oli mentävä, niinkuin jouluna ja markkina-aikoina,\noli visusti varustauduttava taioilla ja loitsuilla, ettei mitään\npahaa tulisi mukaan tuntureille. Joka kerta kun ripille mentiin,\npiti ensin nauttia Sarakan ehtoollista. Silloin ei papin ehtoollinen\nmitään vaikuttaisi.\n\n-- Neuvo meitä, Jouni, että osaisimme. Meistä on tainnut jo moni\nunohtaa taidon, ja nuoremmat tuskin tietänevätkään siitä, kehoitti\nKopara-Niila.\n\n-- Mielelläni, lausui Jouni. -- Katsokaahan, kun kirkkomatkalla\nkohtaatte puron taikka lähteen, niin aterioikaa siinä. Polvistukaa\npuron reunalle ja sanokaa: \"_Radien ahtshe ja aka ja barne\nnammi_.\"[24] Ottakaa sitten eväänne ja siunatkaa ne sanoen: \"_Tämä\non Sarakan liha_.\" Syötyänne juokaa purosta vettä ja sanokaa päälle:\n\"_Tämä on Sarakan veri_.\" Silloin eivät jumalat vihastu, vaikka\npapinkin ehtoolliselle menette, eikä Ristinjumalan leipä ja viini voi\nteitä vahingoittaa. -- Muistatteko?\n\n-- Muistamme!\n\n-- Kasteen olette eilen nähneet, ja se on luultavasti muistossanne,\njatkoi Jouni. -- Sen voi itsekukin kotonaankin toimittaa. Pääasia\nsiinä on, että vesi on lämmitettyä ja ettei koivunvarpuja puutu.\nNiitä tulee aina olla kaksi: toinen heitetään veteen sellaisenaan,\ntoinen kierretään ensin renkaaksi. Kastaja-emo sanoo: \"Tule niin\nhedelmälliseksi, terveeksi ja vahvaksi kuin koivu, josta nämä oksat\novat otetut!\" Sitten hän ottaa sormuksen tahi vaskirenkaan -- sen\ntulee olla kiiltävän -- ja viskaa sen veteen lausuen: \"Nyt heitän\nnimihelyn veteen Tullos niin kauniiksi ja ihanaksi kuin se on!\" Sen\njälkeen kastaja-emo valaa lapsen kolme kertaa vedellä, antaa nimen\nja lopettaa: \"Nyt olet kastettu vainajan nimeen, viihtyös hyvin ja\ntullos onnelliseksi!\"\n\n-- Muistatteko?\n\n-- Hyvin muistamme! vastasivat miehet yhteen ääneen. Jouni neuvoi\nvielä, mitä nimihelylle sitten oli tehtävä. Se oli ripustettava\npoikalapsen kainalon alle ja tyttölapsen rinnalle. Myöhemmin se oli\nkiinnitettävä pojan rumpuun eikä sitä saanut hukata hinnalla ei\nmillään.\n\n-- Niinkuin tehtiin eilisessä kasteessa, niin tehkää. Tokko\nseurasitte, tarkkaan?\n\n-- Tarkkaan seurattiin... hyvin muistetaan...\n\n-- Näin kun menettelette, niin onni seuraa lapsianne aika mikään paha\npääse heitä turmelemaan, lopetti Jouni.\n\nMiehet vaipuivat mietteisiinsä. Jounin opetukset olivat antaneet\npaljon ajatuksen aihetta, ja he päättivät seurata niitä tarkkaan.\nEhkäpä rupeavat porot taas paremmin menestymään. Viime vuosina olikin\ntapahtunut suuria vahinkoja. Pororutto oli raivonnut, hävittäen\nmonelta melkein puolet karjasta. Hukka oli ottanut tavallista\nrunsaammat saaliit, ja lappalaisten elämä oli taantunut enemmän kuin\nkoskaan. Sen sijaan olivat verot kohonneet. Niitä kiskoi vouti ja\npappi, välistä yksi välistä useampi, eivätkä lappalaiset lopulta\ntienneet, kenelle kulloinkin maksaisivat. Tuo kaikki oli uuden\nuskon syy. Vainajat olivat tyytymättömiä ja kostivat luopuneille\njälkeläisilleen. Mutta nyt oli ruvettava esi-isien tapoja tarkemmin\nvalvomaan.\n\nMiesten mietteet tulkitsi Kopara-Niila ääneen:\n\n-- Kiitämme sinua, Jouni, neuvoistasi. -- Nyt rupeamme tarmokkaasti\nvaalimaan esi-isäin uskoa, paremmin kuin tähän saakka. Niinpä koittaa\nmeille onnen päivä, ja näillä tuntureilla vaeltaa taas saamemies\ntuhatpäisine eloineen.\n\n-- Hyvin puhuu Niila! Niin teemme! vahvistivat toiset.\n\nTuli vaitiolo. Miehet istuivat vakavina, ja heidän aatoksensa\npalasivat äskeiseen juhlaan. Monta vuotta oli kulunut siitä, kun\noli yhteisesti uskallettu uhrijuhlia viettää. Kukin oli uhrannut\nseidoilleen kaikessa hiljaisuudessa ja käynyt tuntureilla haltioita\nlepyttelemässä. Ei ollut ollut johtajaa saame-heimolla sen jälkeen,\nkun vanha Staala-Oula oli kuollut. Hän oli pitänyt viimeiset suuret\njuhlat Passevaaralla. Mutta sitten tuli pappi Lätäs-enon suuhun,\nankara, tulinen mies, ja hän oli tehnyt lopun yhteisistä juhlista.\nMies miehen perästä sai matkata markkinapaikalle esivallan eteen\nvastaamaan vanhasta uskostaan, ja moni heistä oli viety alamaahan\nja sinne hävinnyt. Ei ollut lappalaisilla rohkeutta ruveta uutta\njärjestystä vastustamaan. Siksi mahtava oli esivalta ja voimallinen\nRistin-Jeesus, josta ennen kuultiin ainoastaan kerran vuodessa,\nja silloinkin vain markkinatouhun lomassa. Mutta sitten ilmaantui\nyht'äkkiä mies, nuori ja rohkea, mies Ibmelin lähettämä. Ja hänpä\nuskalsi asettua pappia vastaan ja kerätä vanhan uskon puolustajat\nympärilleen. Hän oli perinyt viisautensa itse Staalo-Oulalta. Niin\noli kerrottu. Ja hyvät olivatkin miehen merkit: lankesi loveen\nhelposti ja vaivatta, oli erinomainen loitsija ja ennustaja,\ntarkka taikojen tekijä ja uhripappi verraton. Se oli nyt nähty\nPassevaaralla. Kuin vanha tietäjä oli hän irroittanut vyönsä ja\nheittänyt sen juhlallisesti olkapäälleen, ja käynyt uhriropoon\nkäsiksi taitavin, varmoin liikkein. Kauniit olivat sanansa olleet,\njuhlalliset rukouksensa ja joikunsa juoksevat. Vaikka juhlassa ei\nollut muita lappalaisia ollut kuin yhden kylän väki, oli miehistä\ntuntunut, kuin olisi laaja saameheimo jälleen kokoontunut yhteen, ja\nseisonut vankkana vanhassa uskossaan. Nuo hartaat osanottajat olivat\nkuin pyhä jäännös kansasta, jonka keskuudessa kasvoi luopioiden\nluku päivä päivältä. Olipa yksi sellainen kota jo tässäkin pienessä\nkylässä: Pierra Päiviön, joka oli ennen ollut papin katkera vihamies,\nmutta nyt ystäväksi herjennyt.\n\n-- Kukahan tuolta tulee? huomautti muuan miehistä viitaten harjulle\npäin.\n\nNoustiin katsomaan.\n\nHarjun rinnettä alas kävellä vaaputteli vanha mies, laukku seljässä\nja sauva kädessä. Jalassa hänellä oli repaleiset sarkahousut, yllä\nyhtä rikkinäinen lapintakki ja päässä suippokeulainen huopahattu.\nMies lähestyi verkalleen, ja hänen polvensa notkehtelivat laiskassa\ntahdissa.\n\n-- Lantalainen näkyy olevan, sanoi Kopara-Niila. -- Kuka sitten\nlienee...?\n\n-- Samalta suunnalta tulee kuin mekin, huomautti Jouni. -- Kun ei\nvain liene ollut näkemässä juhlaamme...?\n\n-- Mitä vielä... joku köyhä kalanpyytäjä, jolla on verkot tässä\nlähellä. Vieras lähestyi, ja miesjoukko tunsi hänet suntioksi.\n\n-- Mitä viheliäisen vaivaista on papin kätyrillä tekemistä täällä,\nnäin kaukana kirkolta? puheli Jouni levottomana.\n\n-- Tiesi jo.\n\nSuntio saapui perille ja heitti laukkunsa maahan.\n\n-- Päivää! sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Täällähän makaa\nkoko lapinheimo ja paistattaa päivää.\n\nLappalaiset murahtivat jotakin vastaukseksi, mutta kukaan heistä ei\nnoussut tervehtimään tulijaa.\n\n-- Täällähän näkyy olevan vielä Paulus-Jounikin, jatkoi suntio suu\nleveässä hymyssä. -- Luulimme sinun Ruijaan menneen, kun niin äkkiä\nkirkolta hävisit.\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu, missä kulloinkin olen, lausui Jouni otsa\nsynkkänä. -- Vai onko pappi sinut määrännyt jälkiäni nuuskimaan?\n\n-- Ka, johan nyt houraat, hyvä mies. Mitä minä sinun jäljistäsi...\nMinun puolestani saat mennä ja tulla, miten haluttaa. -- Sen kun vain\nkysyin.\n\nSuntiota suututti ja peloitti yhtä aikaa. Jouni oli huomautuksellaan\nkoskettanut arkaan paikkaan. Siksi kuohahti kiukku sydämessä, mutta\nsen voitti heti pelon tunne, sillä hän huomasi olevansa aivan\nturvaton tuon epäilevän ja vihaavan joukon keskellä.\n\nSaisitpa Jouni vaivata Bieggolmaita,[25] että hän antaisi vähän\ntuulta, sillä aivanhan tässä helteessä ihminen sulaa, virkkoi hän\nosaksi leikillä osaksi lepyttääkseen Jounin myrtynyttä mieltä.\n\n-- Uskotkopa sinä sellaista haltiaa olevankaan?\n\n-- Ka, uskonpa tietenkin! vastasi suntio silmää räpäyttämättä.\n\nJouni katseli häntä epäillen kulmainsa alta. Miehen luihu olento ei\nmiellyttänyt häntä.\n\n-- Mitä sanoisit, jos loihtisin sinut pellonpelätiksi herr' Vuolevin\nvainiolle? kysyi hän iva suupielessä.\n\nLappalaiset purskahtivat nauruun. Suntio katsahti peljästyneenä\nympärilleen ja hänen leveä leukansa painui riipuksiin.\n\n-- Älähän hyvä mies sentään, hätäili hän. -- Mitä pahaa minä olen\ntehnyt, kun sellaisella uhkaat?\n\n-- Kuljet papin asioilla... nuuskit toimiamme! äsähti Jouni.\n\n-- En totisesti, hyvät miehet! Siinä erehdytte. En ole koskaan\nsellaista harjoittanut... Kuka sitä on sanonut? kysyi hän ollen\nkiivastuvinaan.\n\n-- Kyllä minä tiedän! Jounin ääni oli uhkaava.\n\n-- Ka, tiedätpä tietysti... tiedätpä... Mutta sitä, mistä nyt\nsyytät, en usko tietäväsi.\n\n-- Mistä päin kuljeskelet? kysyi Jouni pienen vaitiolon jälkeen.\n\n-- Saarilompolasta... Olen kalaa pyydellyt, köyhä mies. -- Eihän ole\nminulla poroja, niinkuin sinulla.\n\n-- Kauanko olet siellä ollut?\n\n-- Parisen viikkoa.\n\n-- Jo vainen valehteletkin, suntio! huudahti Kopara-Niila. -- Minä\nkävin Saarilompolassa viime viikolla, mutta sinua en vain nähnyt.\n\n-- Minuako sitten hait?\n\n-- Ka, enpä kuin poroja... Mutta olisin nähnyt, jos olisit siellä\nollut.\n\n-- Yksinäinen mies nukkuu pajupensaikossa ja jää helposti\nhuomaamatta, intti suntio vastaan, käyden joka hetki yhä\nlevottomammaksi.\n\nTuli hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä Jouni.\n\n-- Sinä olet ollut Passejaurella? sanoi hän, tarkaten suntion\nkasvojen ilmettä.\n\n-- Passejaurella? änkytti tämä ja perääntyi vaistomaisesti muutaman\naskeleen. -- Se on musta valhe! Passejaurella en ole käynyt moneen\nvuoteen. Sinnehän on toista peninkulmaa täältä.\n\n-- Niin on, hyvin näyt tietävän.\n\nJouni iski toiselle silmää ja kysäisi:\n\n-- Mitä kalaa Saarilompolo antoi?\n\nSuntio säpsähti ja silmäsi laukkuunsa.\n\n-- Siikoja tietysti, vastasi hän varmasti ja katsoi Jounia silmiin.\n-- Eihän siinä muuta kalaa olekaan.\n\n-- Sinulla on siikoja laukussa?\n\n-- Tietysti! Miksi sitä kysyt?\n\n-- Ilman vain... Katsotaanpa miehet suntion saalista! sanoi Jouni\nhypäten pystyyn ja astuen suntion luo.\n\nTämä sieppasi laukkunsa ja yritti lähteä, mutta Jouni tarttui häntä\nkäsipuolesta ja pidätti.\n\n-- Mitä siitä, jos katsotaankin? Eihän silmä osaa ota. Suntio riuhtoi\nkättään irti, mutta Jouni ei hellittänyt.\n\n-- Sinä et ole minun kalojeni tarkastaja! karjui hän kalpeana. --\nHeitä irti! Taikka...!\n\nSuntio rimpuili Jounin otteessa, mutta turhaan. Hän oli kuin\nruuvipuristimessa. Toiset lappalaiset kävivät laukkuun käsiksi ja\nriistivät sen.\n\nLaukku avattiin, ja miehiltä pääsi suuttumuksen huuto.\n\n-- Katsopas vain, kuinka koreita siikoja! huudahti Kopara-Niila ja\nheitti lihavan, punavatsaisen raudun maahan.\n\nMiehet kopistivat laukun tyhjäksi. Se oli täynnä suuria rautuja; ei\nainoatakaan siikaa näkynyt.\n\n-- Passejauren kaloja, tuntee ja väristäkin, huomautti joku miehistä.\n\nSuntio seisoi kalpeana ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Silmät\ntuijottivat jäykkinä pelosta kuin kiinni saadulla pahantekijällä, ja\nhampaat lokattivat suussa.\n\n-- Armahtakaa minua, köyhää miestä! huusi hän ojennellen käsiään\nlappalaisia kohti, jotka murisivat uhkaavina kiukku luisevilla\nkasvoillaan. -- Passejaurella olen ollut... kaikki olen nähnyt...\nkoko juhlanne... mutta sanaakaan en ole virkkava kenellekään --\npapille viimeksi --. Voi, armahtakaa, niin lupaan vaieta kuin hauta!\n\n-- Kuka luottaa lupauksiisi? sanoi Niila ankarasti ja hänen\nkumarainen selkänsä oikeni hiukan. -- Sinä voit pettää meidät!\n\n-- Voi, en, en...! Jumala armahda, en... en... Kukaan ei ole saava\ntietää mitään! parkui suntio kuin kuoleman hädässä.\n\nNaiset olivat rientäneet kodista ja kerääntyneet miesten ympärille.\nPierra Päiviö Aslak Omman kanssa oli myös liittynyt joukkoon.\n\n-- Mikä täällä on tekeillä? Mikä suntiota vaivaa? kysyi Aslak\ntunkeutuen miesjoukon lävitse suntion luo, joka hänet huomattuaan\nrupesi yhä surkeammalla äänellä rukoilemaan:\n\n-- Aslak Omma, puolusta minua! vaikeroi hän väännellen käsiään. --\nÄlä anna niiden tappaa minua! Voi, voi, armahtakaa...!\n\n-- Mitä hän on tehnyt? kysyi Aslak kääntyen lähinnä seisovan puoleen.\n\n-- On ollut Passejaurella vakoilemassa meidän juhlaamme! karjui\nKopara-Niila raivoissaan. -- Kertoo papille, ja silloin me olemme\nhukassa!... Hänen pitää hävitä!\n\n-- Kaltioon mies! huudettiin ympärillä.\n\nSuntio luuli viimeisen hetkensä tulleen. Hänen polvensa kävivät aivan\nhervottomiksi, ja kurkkua kuristi. Silmät pyörivät hätääntyneinä joka\ntaholle, ja katse etsi apua kuin hukkuvalla.\n\n-- Voi, Kristuksen tähden, rakkaat veljet! Armahtakaa... antakaa\nanteeksi!... Minulla on kivuloinen vaimo ja kolme pientä lasta...\nMikä heidät perii? Aslak Omma, rukoile puolestani!\n\nHän lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Aslakin jalkojen ympäri.\n\nAslak hätääntyi myös ja koetti irroittautua suntiosta, mutta tämä\npuristi hänen polviaan epätoivoisen voimalla ja sopersi:\n\n-- Aslak, Kristuksen tähden... pelasta minut!... -- Ole rauhassa!\nsanoi Aslak koettaen tyynnyttää avutonta miestä. -- Sinulle ei kukaan\ntee väkivaltaa.\n\nMutta tämä väliintulo sai lappalaiset täyteen raivoon. He\ntunkeutuivat Aslakin ympärille, heristivät nyrkkejään ja ärjyivät\nkuin vimmastuneet pedot:\n\n-- Mitä sinä sekaannut meidän asioihimme? Oletko liitossa papin\nkanssa? -- Haa, taidat ollakin! Olet ollut mukana vain, voidaksesi\nesiintyä todistajana meitä vastaan! -- Ja yksi miehistä tyrkkäsi\nhäntä niin, että hän oli kaatua.\n\nMutta nyt astui Jouni väliin. Hän työnsi syrjään pahimmat riehujat ja\nasettui suntion eteen kuin suojellakseen häntä.\n\n-- Hiljaa, miehet! karjaisi hän ja hänen ruskeat silmänsä säkenöivät.\n-- Tahdotteko tehdä murhan? Ettekö ymmärrä, että se vain pahentaisi\nasiaamme?... Antakaa suntion olla! Näettehän, että hän on jo aivan\npyörtymäisillään pelosta. Siinä on tarpeeksi rangaistusta hänelle.\n\n-- Mutta hän kertoo papille! kiivaili Kopara-Niila vastaan, jonka\nriehuvaa kiukkua Jounin odottamaton käytös oli kuitenkin koko lailla\ntaltuttanut.\n\n-- Kertokoon jos uskaltaa! Vai ettekö luule minulla olevan voimaa\nrangaista häntä yksinkin, jos tarve vaata? -- Nouse ylös suntio, ja\nmuista että olet tästä lähden henkesi minulle velkaa. Ja jos hiiskut\nsanaakaan papille, niin otan velkani takaisin ja silloin ei sinua\nvarjele enää mikään!\n\nSuntio kömpi ylös ja hänen leveä leukansa vapisi.\n\n-- En kerro! änkytti hän kyyneleet silmissä. -- Saat olla varma\nsiitä! Muistan apusi aina ja olen ikuisesti sinulle kiitollinen. --\nÄlähän puhu!... Ota vain laukkusi ja mene!\n\nSuntio rupesi kokoamaan hajalle heiteltyjä kalojaan, Saatuaan ne\nlaukkuun hän lähti horjuvin askelin kävellä vaaputtelemaan joen\nrantaa alaspäin häviten pajupensaikkojen peittoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jouni illalla istui Kopara-Niilan kodassa, pujahti pikku Sorve\nsisään ja virkkoi:\n\n-- Lantalaisia tuli veneellä rantaan.\n\nJouni säpsähti ja kopisti vasta täyttämänsä piipun tyhjäksi.\n\n-- Menepä katsomaan, Niila, mitä miehiä ne ovat? Niila kömpi ulos ja\npalasi hetken päästä ihan tyrmistyneenä.\n\n-- Se on pappi! sanoi hän ja katseli Jounia pyörein silmin.\n\nJouni sävähti kalpeaksi kuin olisi käärme häntä puraissut.\n\n-- Pappi --? sanoi hän ja kavahti pystyyn. -- Mistä päin hän tulee?\n\n-- Ruijasta... nähtävästi.\n\n-- Joko nousi maalle?\n\n-- Jo. Päiviön kotaan meni.\n\n-- Nyt on piru merrassa! Minun täytyy lähteä suoraa päätä tieheni. --\nOliko sillä monta miestä mukana?\n\n-- En nähnyt tarkkaan, mutta ainakin neljä, jollei viisi...\n\n-- Kuulehan Niila, puhui Jouni hermostuneena. -- Minä menen tuon\nharjun taakse yöksi. Jos vaara uhkaa, niin matki tunturipöllöä...\nTiedän silloin painua etemmäs.\n\nHän hiipi ulos kodasta ja oli juuri aikeissa kiertää sen taakse, kun\nhän pysähtyi ja jäi kuin naulattuna seisomaan yhteen paikkaan.\n\nPäiviön kodan edessä, selin häneen seisoi pitkä lantalainen, kädessä\nisonpuoleinen kala ja tähysti joelle päin.\n\nSamassa pyörähti mies ympäri ja Jouni tunsi hänet Tulinkisuvannon\nuudisasukkaaksi, jonka hän monta kertaa oli tavannut Ruijassa.\n\nHän kirosi synkeästi ja lähti juoksemaan harjua kohti niin paljon\nkuin jaksoi. Mutta samassa oli lantalainenkin hävinnyt kotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäiviön kodassa istui Sirma miehineen. Jokaisella oli eväslaukku\navoinna edessään ja miehet söivät. Kodan asukkaat olivat tointuneet\nensi hämmästyksestään, jonka papin äkkinäinen tulo oli aiheuttanut,\nja he istuivat nyt vaieten, luoden tuon tuostakin merkitseviä\nsilmäyksiä toisiinsa. Aslak Omma varsinkin näytti levottomalta.\nHän yritti jo kerran nousta ylös, mutta kun kaksi miehistä\noli sijoittunut juuri oviaukon eteen, ei hän rohjennut lähteä\ntunkeutumaan heidän välistään ulos. Se olisi ehkä herättänyt\nepäluuloa. Hän olisi halunnut mennä Niilan kotaan ilmoittamaan\nuhkaavasta vaarasta. Lieneekö sieltä kukaan havainnut papin\nsaapumista?\n\n-- Mitenkäs täällä on jaksettu? kysyi herra Olaus Pierralta, joka oli\nottanut verkkonsa esille ja ruvennut sitä paikkaamaan.\n\n-- Siinähän on mennyt... mikäpä tässä... poroilla on hyvät\njäkälämaat... ja joesta saadaan kalaa riittävästi...\n\n-- Niin vain... Kuule Tuomas, noudapa se taimen, jonka saimme\näsken... Paistetaan se pois... mitäpä siitä säästää. Ehdimmehän vielä\nennen Lätäs-enon suuta saada toisen sijaan.\n\nToinen oven suussa istuvista miehistä nousi ja kömpi ulos.\n\n-- Niin... Kumma, että jäitte tähän kesäksi, ettekä menneet Ruijaan,\njatkoi herra Olaus. -- Eikö alunpitäen ollut sellainen aikomus?\n\n-- Olihan se, mutta kun tuli keväällä jäädyksi tähän tavallista\npitemmäksi aikaa, niin päätimme olla jo koko kesän yhtä menoa.\n\n-- Niin vain... Kuinka monta kotakuntaa teitä on tässä?\n\n-- Kahdeksan.\n\n-- Ketä kaikkia?\n\n-- Tässä on Pierra Simma, Talja-Niila, vanha Guttorm, Kopara-Niila...\n\n-- Kopara-Niila? -- Kas, kun hänkin on malttanut jäädä pois\nRuijasta... Vanhuus taitaa jo tulla äijälle?\n\nSamassa palasi kalanhakija.\n\n-- Täällähän näkyy olevan Paulus-Jounikin, itse pääprofeetta, sanoi\nhän heittäen lihavan taimenen maahan.\n\nSirman syönti keskeytyi siinä paikassa ja hän hyppäsi pystyyn.\n\n-- Paulus-Jouni --? Missä hän on...?\n\n-- Tuolla seisoi toisen kodan edessä ja näytti mies kovin\nsäikähtyneeltä, koskapa niin tuijotti minuun.\n\nSirma hyökkäsi ulos, miehet perässä. Jouni mennä livisti täyttä\nkarkua harjua kohti ja oli hyvän matkan päässä.\n\n-- Haa! huudahti Sirma leimuavin silmin. -- Siellä viilettää noita\npakoon! Nyt, miehet, perään ja sukkelaan! Otamme hänet kiinni ja\nviemme kirkolle! Häntä on nimismies etsinyt pitkän aikaa, mutta ei\nole tavannut. -- Seuratkaa minua!\n\nHän lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi, ja miehet seurasivat\nperässä silmissä kuumeinen kiilto.\n\n-- Menkää te toiset! Minä juoksen hakemaan köyttä veneestä! huusi\nyksi miehistä.\n\nSirma ei kuullut häntä, vaan juoksi voimansa takaa. Paulus-Jouni\nkirmasi harjun rinnettä ylös ja hävisi sen taakse.\n\nMutta pian oli Sirmakin miehineen harjun laella. Jouni juoksi\nparaikaa poikki vetistä jänkää, joka alkoi heti harjun alta. Vesi\nporskahteli korkealle hänen hyppiessään mättäältä toiselle. Välistä\nsiljahti jalka ja pakeneva mies vajosi polveaan myöten vetelään\nlevään, mutta yks' kaks' hän kiskaisi jalkansa irti ja jatkoi hurjia\nhyppyhän päästen yhä lähemmäs jängän toista laitaa, missä kasvoi\ntiheää koivikkoa.\n\nMiehet juoksivat rinnettä alas ja saapuivat jängän laitaan.\n\nSirma juoksi jängällä, mutta huomasi sen liian pehmeäksi. Ei ollut\nyrittämistäkään ylitse.\n\nSamassa saapui köyden hakijakin.\n\n-- Nyt se menee meiltä käsistä, emmekä me voi mitään! karjui herra\nOlaus. -- Voi herja! Eikö kukaan teistä uskalla yrittää perässä?\nSinä, Pekka, nuori mies, koeta!\n\n-- Ei sinne ole menemistä, se on täynnä umoreikiä, vastasi puhuteltu.\n-- Minä tiedän sen vanhastaan... Siihen on monta poroa uponnut ja\nminusta on ihme, mitenkä Jouni pääsee yli.\n\n-- Mikäs noidalla! Häntä kantaa pimeyden voima, huomautti joku. Sirma\npuristeli nyrkkejään voimattomassa raivossa.\n\n-- Kyllä te olette nahjuksia! Annatte miehen mennä Vain! kähisi hän\nhammasta purren.\n\n-- Se on mahdotonta, herr' Vuolevi, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. --\nSiellä on varma kuo--...\n\nHän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun samassa joku huudahti:\n\n-- Katsokaapa nyt, miten kävi! Nyt on mies kiikissä! Jounin toinen\njalka oli vajonnut jängän silmäkkeeseen ja hän oli suistunut\nsiimalleen. Usean kerran hän yritti päästä ylös, mutta ei onnistunut.\nSiihen jäi koivuryteikön laitaan makaamaan.\n\n-- Nyt kiertämään jängän ympäri ja hopusti, ennen kuin hän ehtii\nselviytyä siitä! huudahti herra Olaus ja lähti juoksemaan.\n\n... Miehet riensivät perässä ja pääsivät tuokion kuluttua jängän\ntoiselle puolen. Astuen pitkin ryteikön laitaa he saapuivat pian\nsille paikalle, missä Jouni oli.\n\nHän oli saanut jalkansa irti ja istui mättäällä pää painuksissa.\n\nMiesten lähestyessä nosti Jouni päätään ja katsoi Sirmaa. Silmät\nleimusivat ja niissä oli jotakin haavoitetun petoeläimen villistä\nkatseesta. Taivuttaen päätään hän kyräsi kulmainsa alta kuin\nkuoliniskua odottava hukka, joka selkäranka poikki lyötynä vielä\nviimeisellä hetkelläänkin uhmaa vainoojaansa.\n\n-- No, miks'et iske? sähisi hän kiiluvin silmin. -- En pääse\nmihinkään, sillä jalkani on poikki. Olen vallassasi.\n\n-- Miehet, sitokaan hänen kätensä! komensi herra Olaus, kuin ei olisi\nkuullut Jounin kysymystä. -- Mutta katsokaa, ettei hänellä vain ole\npuukkoa.\n\n-- Ei ole. Tässä nämä ovat, lausui Jouni ojentaen kätensä. --\nJos olisikin ollut, niin en istuisi tässä sidottavananne. Tuolla\nmakaisin levässä Staalo-Oulan puukko rinnassa ja henkeni vaeltaisi\nJabmeaimon[26] hiljaisia tuntureita.\n\nSaatuaan Jounin kädet nuoriin rupesivat miehet tutkimaan hänen\njalkaansa.\n\n-- Ei tämä ole poikki, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. -- Nilkka\non vain nyrjähtänyt sijoiltaan ja pahanlaisesti. Mutta se on\nkorjattavissa. Kunhan päästään kylään, niin katsotaan tarkemmin.\n\nMiehet laittoivat koivuista paarit ja lähtivät kantamaan Jounia kylää\nkohden.\n\n-- Minne viet minut, pappi? kysyi Jouni synkkänä.\n\n-- Kirkolle ensin ja sieltä alamaahan rangaistustasi kärsimään,\nvastasi herra Olaus.\n\nJouni ei puhunut mitään. Katsoi vain Sirmaa, kuin ei olisi oikein\nymmärtänyt tämän sanoja.\n\nKun miehet kantamuksineen saapuivat kylään, olivat lappalaiset\ntipotiessään. Ainoastaan Pierra Päiviön väki oli jäljellä.\n\n-- Mihin lappalaiset ovat huvenneet? kysyi herra Olaus Aslak Ommalta,\njoka tuli heitä vastaan.\n\n-- Paenneet... mikä minnekin, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus.\n\nAslak katseli Jounia ja hänen silmäänsä kihosi kyynel.\n\n-- Näinkö kävi sinun, Jouni? kuiskasi hän murtuneella äänellä.\n\nMutta Jouni ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla varhain kantoivat miehet Jounin rantaan. Venheet lähtivät\nhiljaa solumaan myötävirtaa Enontekiön kirkkoa kohti.\n\nLapinkylä oli kuin kuollut.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nVenheet kiitävät hyvää vauhtia lyhyitä nivakappaleita alas.\nEtumaisena laskee Sirman venhe, jota ohjaa Pekka Maunu, Erkki\nMaunun vanhin poika, Maunun ja Juhanin veli. Perässä viilettää\nTulinkisuvannon Tuomas tanakkana ja leveäharteisena, ohjaten\nraskaassa lastissa olevaa alustaan papin venheen näyttämää\nsuuntaa. Oli varhainen aamu, ja aurinko lähetti juuri ensimmäisien\ntervehdyksensä yökasteesta kimalteleville joen rannoille. Miehet\nolivat olleet yötä Pätikkäkosken alla, johon illalla olivat\nsaapuneet. Edellisenä päivänä he eivät olleet kulkeneet kuin neljä\npeninkulmaa arviolta. Venheiden muotkiminen oli vienyt runsaasti\naikaa. Varsinkin Lammaskoski oli kysynyt kovia ponnistuksia. Venheet\noli täytynyt laskea nuoralla alas, perätauossa, yksi miehistä\nvenheessä ja toiset maalla pidättämässä. Eikä Jouniakaan oltu\nsaatettu silloin venheessä kuljettaa. Siksi kovassa lastissa ne\nolivat jo ennestään. Oli pitänyt paareilla kantaa, ja sekin oli\nhidastuttanut jonkin verran. Illalla oli ollut viimeinen ponnistus\nPätikässä, jossa venheet oli pitänyt vetää maitse, sillä laskemalla\noli mahdoton päästä jyrkkäputouksista, kuohupäistä kurkkiota eheänä\nalas. Se olisi ollut yhtä kuin varma kuolema.\n\nSirman venheessä souti kaksi veljestä, Antti ja Aapo Palojoensuu,\njotka samoin kuin Tulinkisuvannon Tuomaskin olivat olleet\nkesäpyynnillä Ruijassa ja nyt palailivat papin venheessä kotiaan,\njoka oli viisi peninkulmaa alempana kirkkoa. Herra Olaus makaili\nkeskellä venhettä jauho- ja suolasäkkien päällä seuraten\njännityksellä perässä laskevaa alusta, jonka pysty kokka halkoili\nsulavasti aaltoja. Siinä venheessä oli Paulus-Jouni.\n\n-- Siinä menivät Vuokkasennivat, ja nyt on taas edessä ankarampi\nsoutu, virkahti Pekka silmäten taaksensa. -- Pelkäänpä, että\nKelottijärvi nyt kiskottaa, kun sattui vastatuulikin ja raskas lasti\nvielä.\n\nNoin tunnin kestäneen soudun jälkeen välkähteli jo edessäpäin\nKelottijärven laaja ulappa, jolla vinha vastatuuli ajeli teräviä,\npystypäisiä aaltoja. Venheet soluivat raskaasti järveen, ja nyt\nsaivat soutajat tiukentaa vetojaan.\n\nKesti melkein kolmisen tuntia, ennen kuin runsaasti puolta\npeninkulmaa pitkä järvi oli halaistu. Aurinko oli jo korkealla\nja paistoi suoraan soutajia selkään raukaisten hikipäissään\nponnistelevia miehiä.\n\n-- Jopa tässä lämpiää, virkkoi toinen Palajoensuun veljeksistä,\npyyhkien hikeä otsaltaan. -- Annapa, Pekka, sitä auskaria...\n\n-- Nytpä onkin jo suurin vaikeus voitettu, kun on takana\nKelottijärvi, lausahti Pekka heittäen auskarin keulaan. -- Mitäs se\nteillä, kahdella miehellä?... Toista on Tanelilla, joka saa yksin\nkiskoa Tuomaan venheessä...\n\n-- Mutta hänelläpä ei olekaan sellaista lastia kuin meillä.\n\n-- Emmeköhän jo pian laske maalle? kysyi herra Olaus haukotellen. --\nMinäpä mielelläni jo söisin taas.\n\n-- Emme vielä, herr' Vuolevi, virkahti perämies. -- Lasketaanhan\nensin Kelottiluspa ja Liinakurkkio... Sitten sopii ruokailla.\n\n-- Emme lähde tyhjällä vatsalla Liinakurkkioon, nauroi herra Olaus ja\npudisti päätään. -- Mitä sanoisit, jos nälkä näkösi himmentäisi ja\nlaskisit kivelle?\n\nNiin sokea en ole päivänkään paaston jälkeen, etten Liinakurkkiota\nlaske, lausui Pekka hymyillen. -- Mikä papilla on hätänä? Ei muuta\nkuin makoilla vain... Ja tuskin on viittä tuntia siitä kuin syötiin.\nEivätpä soutajat puhu mitään syönnistä.\n\n-- Heillä on niin täysi työ airoistaan, etteivät jouda ruokaa\najattelemaankaan. Mutta minulla, laiskalla miehellä, on aikaa\nsiihenkin, veisteli herra Olaus. -- Mutta entäpä jos minäkin\nsoutaisin vähän! Annapa sinä, Antti airo minulle!\n\n-- Ei me nyt sentään pappia... hymähti puhuteltu\n\n-- Pappia, koira vie! Mies se olen vielä minäkin, vai mitä, Pekka?\n\n-- Ka, miespä hyvinkin... Mutta mitä sanoo vanha sananlasku? \"Silloin\non aika joutavassa, kun on pappi soutamassa.\" Heh!\n\n-- Sitä se minäkin... virkahti Antti.\n\n-- No, miten haluatte... Kyllähän minä tässäkin hyvin... sanoi herra\nOlaus venytellen. -- Mutta -- jatkoi hän vilkastuen -- ajattelin\näsken Jounia. Hän ei ole syönyt juuri mitään koko aikana.\n\n-- Ei näkynyt maistuvan ruoka vielä aamullakaan Tarjosin äijärievulle\nkappaleen lihaa, mutta ei ottanut. Vilkaisi vain vihaisesti kulmainsa\nalta.\n\n-- Söi se sentään vähän, huomautti herra Olaus. -- Mutta se oli aivan\nliika vähän aikamiehen muonaksi. -- Aikoneekohan tappaa itsensä\nnälkään?\n\n-- Mutta jos sen ei sisu anna? yhtyi puheeseen Antin veli Aapo. --\nMinusta se näytti illalla olevan kovin mustissa mietteissä.\n\n-- Kummako se? Pitkä on miehellä matka...\n\n-- Mihin se viedään? kysäisi Antti.\n\n-- En tiedä vielä varmaan... Luultavasti Hernösandiin taikka\nTornioon...\n\nMiehet vaikenivat. Venhe liukui hyvää vauhtia väkevää myötävirtaa.\nJyrkkä Kelottiluspa oli laskettu, ja edessä pauhasi Liinakurkkio\nkappaleen matkan päässä.\n\n-- Eikö lasketa rantaan? huusi Tuomas toisesta venheestä. -- Tekisi\njo mieli tulille.\n\n-- Samaa olen minäkin tässä ehdottanut! huusi herra Olaus vastaan.\n-- Pekka, käännä rantaan! Mitäpä paranee. Syödään ja annetaan sitten\nmennä yhtä vauhtia kirkolle.\n\nPekka seurasi kehoitusta. Muutaman aironvedon päästä kolahti kokka\nrantakiville.\n\n-- Syödään sitten... yhdentekevää... Vaikka olisi kai tässä vielä\njaksettu...\n\nMiehet ottivat eväslaukkunsa ja nousivat törmälle. Pian oli tuli\ntehty, ja he hääräilivät sen ympärillä, mikä kalaa paistaen, mikä\nkärventäen kuivattua poronlihaa. Herra Olaus otti laukustaan\nkappaleen leipää ja poronlavanpuolikkaan ja kehoitti Pekka Maunua\nseuraamaan itseään. He menivät venheelle, jossa Jouni makasi.\n\n-- Päästä vangin kädet! käski herra Olaus. Pekka päästi köyden ja\nauttoi Jounia istumaan. Herra Olaus ojensi hänelle leipäkappaleen.\n\n-- Syö! sanoi hän käskevästi.\n\nMutta Jouni katsoi häntä vihasta leimuavin silmin ja vastasi\näkäisesti:\n\n-- Syö itse! En halua ruokiasi!\n\nSirman otsalle kohosi pilvi ja hänen silmissään välähti pidätetty\nsuuttumus.\n\n-- Kuule, Jouni, sinä syöt, kun minä käsken! Muuten sinun käy\nhuonosti!\n\n-- Minkä voinet, pappi? Tapa tähän, kun vertani himoinnet, mutta\nsinun kädestäsi en ota murenettakaan!\n\nSirma raivostui ja kohotti kätensä, mutta hillitsi itsensä ja katseli\nmurhaavasti vankiaan.\n\n-- Koeta sinä, sanoi hän käheästi Pekalle. -- Hänen täytyy syödä!\n\nHän palasi rannalle ja Pekka ryhtyi Jounia suostuttelemaan.\n\n-- Syöhän nyt pois, Jouni! kehoitti hän tarjoten leivänpuolikasta. --\nEthän muuten kykene mihinkään, puheli hän.\n\n-- Mihin minun vielä pitäisi kyetä? huudahti Jouni vihan kyyneleet\nsilmissä. -- Jalkani on pilalla ja vapauteni riistetty! Mitä pahaa\nolen tehnyt, kun näin minua vainootte... juuri kuin metsän petoa?\n\nHän kiristeli hampaitaan epätoivoisena.\n\n-- Eihän asia tule enää sen paremmaksi, lohdutteli Pekka. -- Ethän\nitseäsi nälyttämällä mitään voita. --. Olehan nyt järkevä ja syö!\n\n-- Olisi paljon parempi, jos irroittaisit jalkani, ähkyi Jouni. -- Ne\novat aivan turtuneet.\n\nPekka meni nuotiolle.\n\n-- Jouni haluaisi saada jalkansa irti, puhui hän neuvottomana\nSirmalle.\n\n-- No, päästä sitten, sanoi tämä. -- Mihinkäpä menee yhdellä\njalalla...\n\nHän huomasi eväät Pekan kädessä ja kysyi:\n\n-- Eikö ruvennut syömään?\n\n-- Ei vielä, mutta ehkäpä saan taivutetuksi... Hän palasi rantaan ja\nirroitti Jounin jalat.\n\n-- Syöhän nyt ja heitä kiukku pois! sanoi hän, jättäen eväät Jounin\neteen ja nousi törmälle.\n\nHetken kuluttua Jouni otti lihakappaleen ja ryhtyi sitä verkalleen\npureksimaan. Miehet huomasivat sen ja Pekka virkkoi:\n\n-- Kelpasipa äijälle...\n\n-- Kyllä nälkä opettaa, hymähti herra Olaus.\n\nAterioitiin ääneti. Omituinen, painostava tunne valtasi miehet.\nSiihen sekaantui jonkinlaista sääliä, jota nämä karut erämaan\nihmiset harvoin tunsivat. Heidät oli luonto karaissut koviksi, ja\nherkkämielisyys oli heille vierasta. Mutta nyt, kun he näkivät Jounin\nkalpeana istuvan venheessä ja sanaton murhe kasvoillaan kalvavan\nkovaa lihakappaletta, ailahteli sääli heidän povessaan. Jounin\nolennossa oli jotakin niin liikuttavan surullista, joka ei ollut\nvaikuttamatta heihin. He söivät mietteisiinsä vaipuneina, tuijotellen\nalakuloisina tuleen.\n\n-- Krunk, krunk! kuului heidän päänsä päältä.\n\nKorppi lensi yli siivet levällään.\n\nMiehiä puistatti. Korppi, paholaisen lintu! Mikä sen tänne manasi? Se\noli paha enne...\n\nSamassa kuului Jounin käheä nauru venheestä. Hän oli viskannut\nlavanpuolikkaan menemään ja istui pää painuksissa.\n\n-- Mitä se julmettu nauraa? kuiskasi Pekka, katsahtaen papin olkapään\nyli Jounia.\n\n-- Tiesi jo, mitä miettinee, murahti Tuomas. Ja yks' kaks' oli\nsäälintunne haihtunut ja mielen valtasi taikauskoinen pelko, joka sai\nheidän tuntonsa äkkiä kovenemaan.\n\n-- Kuka tietää noidan metkut? Pthyi! sylkäsi Aapo.\n\nEväät korjattiin pois ja miehet kävelivät venheille. Päivä oli jo\nsivuuttanut puolivälin, mutta matkaa ei ollutkaan enää jäljellä kuin\npeninkulman verran. Hyvin siis ehdittäisiin kirkolle.\n\nMiehet seisoivat venheissä sauvoimet käsissä valmiina työntämään\nrannasta, kun samassa Pekka huomautti:\n\n-- Meidän venheemme on liiaksi lastissa. Pelkään, että\nLiinakurkkiossa täyttää.\n\nTäytyi ruveta sovittelemaan, ja lopputulokseksi tuli, että Antti sai\nsiirtyä Tuomaan venheeseen.\n\n-- Työntäkää ulos! komensi Sirma.\n\nVenheet läksivät liikkeelle ja lipuivat virtaan. Edessäpäin\npauhasi Liinakurkkio. Miehet soutelit verkalleen, ja virta kävi\nkiinteämmäksi, niellen joka hetki yhä ahnaammin alaspäin.\n\nJo oltiin kosken niskassa. Jyrkkänä kuin mäki syöksyi veden paljous\neteenpäin ahtaassa väylässään. Kuohut hyppelivät venheen ympärillä\nja alempana kiehui koski valkoisena vaahtona. Oli kuin olisivat\nliinapäiset vedenneidot siellä karkeloineet hurjassa sekamelskassa.\n\nVauhti kiihtyi kiihtymistään, ja rannat vilahtelivat sivu. Joentörmät\nvapisivat veden pauhinasta, joka kasvoi joka hetki, kuta syvemmälle\nkoskeen tultiin. Tähän saakka olivat miehet soutaneet kaikin voimin,\njotta vältettäisiin kosken niskassa piileksivät vaaralliset kivet.\nNyt oli niiden ohi onnellisesti päästy, ja valtava väylä oli avoimena\nedessä.\n\n-- Airot pois! hihkaisi Pekka leimuavin silmin ja hänen\nlaskumies-verensä ourusivat kilpaa kosken hurjan pauhinan kanssa.\n\nVenhe kiiti huimaavaa vauhtia. Kuohupääaallot nyökkäsivät vain\nhyvästiksi ja pärskäyttivät vaahtoa perämiehen silmille. Takimainen\nvenhe seurasi kiinteästi perässä, ja tyrskyjen välistä vilahtelivat\nTulinkisuvannon Tuomaan järeät kasvot, kun hän alustaan, ohjasi.\nKosken alla kävi vaahtoharjaisten laineiden leikki hurjana, ja\njymisten syöksyi pauhaava virta alapuolella olevaan suvantoon.\n\nPekka seisoi jämeränä venheen perässä, ja hänen kasvoillaan kuvastui\nerämaan lapsen välitön riemu, jota se tuntee joka kerta, kun joutuu\nluonnon kanssa kamppailuun ja huomaa voittavansa. Nuo muuten niin\nvakavat kasvot olivat nyt mitä eloisimmat. Niissä kuvastui herkästi,\nyksityiskohtia myöten jokainen sielun liike, jonka aiheutti kiitävän\nvenheen ohjaaminen myllertävien kuohujen läpi. Käsi painoi jäntevästi\nmelaa, joka oli vaulalla kiinnitetty venheen laitaan, ja koko se\nvoima, joka tarvittiin melan käänteeseen, tuli näkyviin silmien\nkipunoissa ja poskille karahtaneessa punassa. Suupieli venähti äkeään\njuomuun, ja kulmat rutistuivat kurttuun. -- Ja kun ahdas paikka oli\nsivuutettu, seestyi muoto, ja jykeville kasvoille lehahti iloinen\nhymy, joka vaikutti kuin auringon pilkahdus pilven lomasta.\n\nYht'äkkiä kalpenivat Pekan kasvot, ja hän painautti pontevasti melaa.\nKosken alla muodosti vesi korkean aallonharjan, joka uhkaavana vyöryi\njoen keskijuoksua kohden. Se oli tuttu aalto Pekalle, ja hän tiesi,\nettei sen kanssa ollut leikkimistä. Hän mittasi katseellaan venheen\nja tuon vaarallisen aallon välimatkan ja huomasi, että vauhti oli\nsaatava lisääntymään, jos mieli aaltoa välttää.\n\n-- Aapo, ota airot! karjaisi hän ja koetti saada venhettä leikkaamaan\nviistoon virran poikki.\n\nAapo totteli paikalla, mutta komento oli tullut hetkistä liian\nmyöhään. Venhe liukui panimoilleen tuhoisan aallon sivuitse\nottaakseen vastaan koko sen mahtavan harjan syleilyn. Aalto pyyhkäisi\nsen yli kokasta perään saakka, ja raskaassa lastissa oleva alus\ntäyttyi silmänräpäyksessä.\n\n-- Nyt tuli tuho! huudahti Pekka, ja hänen miehekäs äänensä värähti.\nPerässä laskevasta venheestä kuului huutoja, ja samassa kun se\npyyhälsi ohi, kääntyi Pekan venhe poikkipuolin, ja virta löi sen\nkumoon.\n\nKuului kauhea hätähuuto. Tuomas laski rantaan niin nopeasti kuin\nsaattoi, raastoi lastin ja Jounin maalle ja hyppäsi venheeseen\nkumppaninaan Antti.\n\nPekan venhe pyörähteli virrassa. Sen lasti oli joutunut veden\nsaaliiksi, ja se soljui hiljalleen suvantoon, josta kuului kuoleman\nkanssa taistelevien miesten epätoivoinen huuto:\n\n-- Aa-utta-kaaa!\n\nAntti kiskoi voimainsa takaa, ja Tuomas ohjasi suoraan hukkuvia\nkohti. Tuokiossa he olivat Sirman lähettyvillä.\n\n-- Ojenna sauvoin! karjaisi Tuomas.\n\nAntti sieppasi sauvoimen ja kurkoitti sen papille, joka tarttui\nsiihen koko tarmollaan. Ei kulunut monta sekuntia, ennen kuin herra\nOlaus oli saatu ylös.\n\nJonkun matkan päässä taisteli Aapo, kuoleman kalventaessa jo kasvoja.\nSilmät seisoivat jäykkinä, lasimaisina, ja kuin kuolevan korahdukset\nkuuluivat hänen hätähuutonsa:\n\n-- A-ut-ta-kaa!\n\nMiehet soutivat hänen luokseen ja aivan viime hetkessä, jolloin Aapo\njo oli vaipumaisillaan, sai Antti kiinni hänen tukastaan. Yhdessä\nTuomaan kanssa he vetivät puolipökertyneen miehen venheeseen.\n\n-- Nyt Pekan luo! huudahti Tuomas.\n\nKeskellä suvantoa näkyi Pekan pää vedenpinnan yläpuolella, ja Antti\nponnisti hammasta purren.\n\nMutta välimatka oli liian pitkä ja Pekan voimat olivat jo uupuneet.\nPää painahti veden alle, kohosi vielä kerran ja hävisi sitten\nkokonaan.\n\nKun venhe ehti paikalle, ei näkynyt enää mitään. Muutamia vesikuplia\nkohosi pinnalle, ja sitten oli kaikki hiljaista.\n\n-- Sinne meni mies, sanoi Tuomas ja hänen karhea äänensä värähti. --\nLiian myöhään tulimme...\n\nSeurasi synkkä äänettömyys, jonka katkaisi Sirman vaikeroiva ääni:\n\n-- Voi, Pekka, Pekka, monivuotinen kumppani! Näinkö piti sinun käydä?\n\nOtettiin kiinni papin ajelehtiva venhe ja soudettiin rantaan. Siellä\ntehtiin tuli, jonka ääressä miehet saattoivat kuivata vaatteitaan.\n\nPitkään aikaan ei puhuttu mitään. Onnettomuus oli herpaissut miehet.\nVihdoin virkkoi Antti:\n\n-- Kun ei koko tapaus vain olisi tuon aikaansaama, sanoi hän\nmatalalla äänellä osoittaen pienen matkan päässä makaavaa Jounia.\n\nToiset havahtuivat, ja kaikkien kasvoille virisi epäluulo. He olivat\najatelleet samaa.\n\n-- Kun ei olisikin...\n\nKeskustelu muuttui kuiskailuksi, ja herra Olaus virkahti:\n\n-- Mutta mitenkä se olisi mahdollista?\n\nHän oli ajatellut aivan samaa, vaikka ei tahtonutkaan sitä tunnustaa.\n\n-- Tiesi vain, mutta noita, Jumala varjele, pystyy kaikkeen.\n\n-- Tokkohan nyt...?\n\n-- Ei ole takaamista... Tuomas puistautti epäillen päätään.\n\nKeskustelu katkesi. Mutta jokainen pohti yhä samaa asiaa. Ja\nvähitellen vakaantui epäluulo uskoksi, jota ei mikään saanut\njärkkymään.\n\n-- Kun ajattelee, että Pekka, vanha koskimies, hukkuu tässä, melkein\nkotinsa kynnyksellä, koskessa, jota on lukemattomia kertoja laskenut,\nniin...\n\nTuomas ei lopettanut lausettaan, ja jokainen ymmärsi, mitä hän\ntarkoitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlakuloisina soutivat miehet, kun venheet taas parin tunnin kuluttua\ntyönnettiin vesille. Ei virkattu monta sanaa. Pekan äkkinäinen\nkuolema kammitsi kielet.\n\nSuvannon alapäässä kellui jotakin mustaa veden pinnalla. Tuomas\nhuomasi sen ensimmäisenä ja huusi papin venheeseen:\n\n-- Tuolla ajelehtii jotakin. Soudetaanpa katsomaan.\n\nSoudettiin.\n\nKun päästiin paikalle, huomattiin kelluva esine viinanassakaksi, joka\noli ollut herra Olauksen venheessä.\n\n-- Katso vain! Tänne saakka kulkenut... ja aivan ehyt! huudahti\nTuomas, ja painunut mieliala virkosi hetkiseksi.\n\n-- Ei tarvitse herr' Vuolevin aivan tyhjänä tulla kotiin... yritti\njoku, mutta säikähti samassa omaa puhettansa ja vaikeni. Eikä kukaan\njatkanut keskustelua, vaan äänettömyyden vallitessa soudettiin\neteenpäin.\n\nViimeiset kosket laskettiin onnellisesti. Ei ollut enää jäljellä\nmuuta kuin lyhyt, mutta jyrkkä Vikkuri. Kun se oli tultu alas,\npäästiin suvannolle, jonka oikealla rannalla sijaitsi Erkki Maunun\nuudistalo.\n\nLaskettiin rantaan ja noustiin verkkaan taloon. Jouni jätettiin\nvenheeseen Antin vartioimana.\n\nPieneen, puolen kyynärän korkuiseen ikkuna-aukkoon ilmestyi uteliaina\ntirkisteleviä lasten päitä toinen toisensa jälkeen.\n\nMiehet astuivat pirttiin. Lapset pujahtivat piiloon, mikä minnekin.\nErkki-vanhus veisteli viikatteen vartta, ja Juhani tervasi pieksuja\nlieden ääressä. Paksu savukerros leijaili laessa, ja sen läpi kuulsi\npäivänvalo himmeänä avonaisesta reppanasta. Savukerroksen alapuolella\nsurisi sääskiparvi inisten yksitoikkoista säveltään. Vanha,\nryppykasvoinen muori kyykötti sauvaansa nojaten peräseinällä olevan\nlavitsansängyn reunalla, ja nuori, noin kolmenkymmenen ikäinen nainen\ntuuditti katto-orresta matalalla riippuvaa komsiota. Se oli Pekan\nvaimo Kustaava.\n\n-- Hyvää iltaa! lausui herra Olaus ja ääni vavahti. Erkki-vanhus\nnousi kättelemään.\n\n-- Terve, terve! Nytkö se herr' Vuolevi jo palaa? Emme odottaneet\nnäin varhain... Ja meiltä kun on vielä heinäkin keskessä. Vasta eilen\npääsimme Suomen puolen niityistä...\n\nSirman sydäntä kirveli. Mistä hän saisi rohkeuden surullisen\nuutisensa kertomiseen?\n\n-- Ja papilla on mukana useampia miehiä. Mihinkäs meidän Pekka on\njäänyt, kun ei palaakaan papin matkassa? puheli Erkki työntäen\nviikatteensa kiukaan taakse. Siellä hän huomasi uteliaita, pyöreitä\nsilmiä ja lisäsi leikkisästi:\n\n-- Vai sinne ne vekarat taas ovat paenneet! Tulkaa esiin pappia\ntervehtimään!\n\nHerra Olaus pyyhkäisi otsaansa ja katseli surullisena vuoroin Erkkiä,\nvuoroin naista komsion ääressä, ja hänen sydäntänsä kaihersi.\n\n-- Sellaisia metsäläisiä! nauroi Erkki lapsia, jotka pysyivät visusti\nkiukaan takana. -- Kirmaavat piiloon heti, kun vieras tulee...\n\nHän sytytti piippunsa ja istahti penkille.\n\n-- Taisikin meidän Pekka jäädä vielä Ruijaan? virkkoi hän. --\nKustaava täällä on ikävöinyt ja odottanut, vaikka minä olen kokenut\nselittää, ettei paluuaika vielä ole käsissäkään... Vastahan ne\nsyyskuussa palaavat pyyntimiehet.\n\n-- Eihän Pekalle lie vain mitään vahinkoa tapahtunut? kysäisi\nKustaava, siirtyen komsion luota lieden ääreen ja katsoen Sirmaa\nsuurilla, kirkkailla silmillään.\n\n-- Kyllä... kyllähän sattui... vahinko, änkytti herra Olaus\nkääntäen päänsä toisaanne. Hän ei saattanut katsoa nuoren vaimon\npelästyneisiin silmiin.\n\n-- Vahinko...? Pekalle...? Minkälainen...?\n\n-- Meiltä kaatui venhe Liinakurkkiossa ja Pekka -- hukkui.\n\nSydäntä särkevä parahdus pusertui vaimon rinnasta.\n\n-- Voi, voi! Sitähän olen aina peljännyt, että onnettomuus vielä\ntulee, vaikeroi hän käsiään väännellen. Voi lapsiparkoja, voi! Nyt te\nolette jääneet isättömiksi!\n\nKustaava lyyhistyi penkille ja peitti käsillä kasvonsa. Kyyneleet\nvaluivat vuolaina hänen sormiensa lomitse ja tipahtelivat syliin.\n\nLapset olivat pelästyneinä hiipineet kiukaan takaa esiin ja\nkerääntyneet äidin ympärille.\n\n-- Jopa tuli vahinko! valitti Erkki ja hänen leukansa tutisi. -- Meni\nmies parhaassa iässä...\n\nJa hän pyyhiskeli silmiään ryppyisellä kämmenseljällä.\n\nVanha muori oli noussut seisomaan. Nojaten sauvaansa hän katsoi\npienillä, tuikkivilla silmillään pappia, joka istui penkillä kalpein,\nverettömin kasvoin. Ojentaen laihan kätensä Sirmaa kohti hän huusi\nvärisevällä äänellä, joka soi herra Olauksen korvissa kuin tuomion\npasuuna:\n\n-- Johan minä olen aina sanonut, että papin retkillä se Pekka vielä\nsurmansa kohtaa! Kovin olet pahaonninen, herr' Vuolevi! Ja nyt on\nennustukseni täyttynyt!\n\nHän astui pari askelta eteenpäin ja jatkoi:\n\n-- Kirottu ole sinä, pappi, joka riistit vanhalta äidiltä\npojan, vaimolta miehen ja lapsilta isän!... Ole kirottu...\nkolminkertaisesti kirottu!\n\nErkki kavahti pystyyn ja talutti vaimonsa sänkyyn.\n\n-- Älkää, herr' Vuolevi... pyyteli hän silmät kyynelissä. -- Muori\non ollut jo pitemmän aikaa heikko...\n\nMutta herra Olaus viittasi kädellään kuin torjuakseen Erkin\nanteeksipyyntöjä. Hänen omassatunnossaan soi ääni, joka vakuutti,\nettä muori oli oikeassa. Syy oli hänen. Jos ei Jounia olisi ollut\nmatkassa, niin Pekka eläisi ja lapsilla olisi isä, vaimolla mies ja\näidillä poika...\n\nHän tunsi vaistomaisesti, että hänen velvollisuutensa olisi ollut\nlohduttaa itkevää vaimoa, mutta häntä pidätti siitä syyllisyyden\ntunto. Hänestä tuntui, kuin olisi lohdutus hänen huuliltaan ollut\npilkkaa.\n\nHän nousi ja astui sanaa virkkamatta ulos, ja Aapo seurasi häntä.\nTulinkisuvannon Tuomas soutumiehineen jäi taloon yöksi.\n\nRantaan tultuaan hän käski miehiä nostamaan Jounin omaan\nvenheeseensä. Sitten hän astui itse siihen ja viittasi Anttia\ntyöntämään ulos.\n\nVenhe läksi luisumaan myötävirtaa, ja herra Olaus katseli jääpää\ntaloa. Aurinko oli laskemassa ja heitti pitkin jokea kirkkaan\nvalojuovan, joka välkehti venheen vanavedessä. Mutta herra Olauksesta\nnäytti, kuin olisi sitä tuon tuostakin kaihtinut pitkä, musta varjo...\n\n\n\n\nXIV\n\n\nPappilan pirtissä istuu Paulus-Jouni ovensuussa lattialla, avojaloin,\npuoleksi makaavassa asennossa, kädet seljän taakse sidottuina.\nErkin Maunu piittaa haravia sivupenkillä, ja Maarita kehrää\nkarsinaloukossa. Kaarina-emäntä puuhailee takan luona illallista\nvalmistellen. Herra Olaus ei ole kotona. Hän on aamulla lähtenyt\nPalojoensuun veljesten venheessä Suonttavaaraan ilmoittamaan\nnimismiehelle Paulus-Jounin vangitsemisesta.\n\nKaarina nosti padan tulelta ja kaatoi siitä keitosta pahkakuppiin.\nOttaen hyllyltä puulusikan hän meni Jounin luo ja virkkoi lempeästi:\n\n-- Ehkä syömme nyt, Jouni, muutoin tulee liian pitkä rupeama\neilisillasta saakka.\n\nJouni katsoi häneen silmissä uhma, joka näytti pohjattomalta. Hän ei\nvastannut mitään.\n\n-- Ehkäpä Maunu irroittaa siteet siksi aikaa kuin Jouni syö, virkkoi\nKaarina Maunun puoleen kääntyen.\n\nMaunu laski haravan penkille ja irroitti vangin kädet.\n\n-- Kas niin, sanoi Kaarina-emäntä hymyillen suopeasti. -- Nyt saattaa\nJouni syödä... Syöhän nyt, ennen kuin jäähtyy... Katsomme sitten\nkipeää jalkaa ja korjaamme käärettä.\n\nJouni loi Kaarinaan omituisen katseen. Se kertoi syvästä, verisestä\nloukkauksesta, jota ei voitu koskaan anteeksi antaa, mutta samalla\noli siinä selittämätöntä kummastuksen ja ihailun sekoitusta, jonka\naiheutti papin vaimon lempeä ystävällisyys.\n\nHän tarttui lusikkaan ja ryhtyi verkalleen syömään. Ensimmäiset\nlusikalliset eivät tahtoneet mennä kurkusta alas. Oli kuin olisi\nhaavoitettu sisu pannut kaikin voimin vastaan tuota rakkaalla kädellä\ntarjottua almua. Mutta vähitellen, kuta enemmän hän söi, solui keitto\nkuin itsestään, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennen kuin kuppi oli\ntyhjä. Jouni laski sen viereensä lattialle ja käänsi päänsä seinään\npäin.\n\n-- Ehkä Jouni söisi lisää? kysyi Kaarina ottaen kupin lattialta.\n\nLyhyt päänpudistus vastaukseksi.\n\nKaarina iloitsi sydämessään, että oli saanut Jounin syömään. Kunpa\nsaisi hänet puhumaankin jonkun sanan. Tuo vuorokauden kestänyt\nvaitiolo tuntui kovin painostavalta.\n\nMaunu meni Jounin luo ja sanoi:\n\n-- Pannaanpas kädet kiinni taas.\n\nJouni kohottautui sen verran, että Maunu saattoi sitoa kädet seljän\ntaakse, mutta ei muuttanut entistä asentoaan.\n\n-- Jokohan me nyt katsomme nilkkaa, miten sen laita on? sanoi\nKaarina. -- Ehkäpä Maunu päästää vähän jalkoja irralleen.\n\nMaunu päästi jalkanuorat, jotka olivat moninkerroin kierretyt\npohkeiden ympäri, ja Kaarina kääri housunlahetta vähän ylös. Nilkka\noli tavattomasti paisunut.\n\n-- Ai, ai! Sehän on ajettunut yhä enemmän, sanoi hän silmät kosteina\nja äänessä valittava sävy. -- Mitäs me nyt teemme? Ei taida olla\nmuuta keinoa kuin panna siihen uudelleen kostea kääre.\n\nHän irroitti varovaisesti nilkan ympärille kierretyn rievun, joka oli\njo aivan kuivunut, kostutti sen ja asetti paikoilleen.\n\nJouni kohautti hermostuneesti olkapäitään, kun Kaarina rupesi\nkäärettä kiinni sitomaan.\n\n-- Koskeeko pahoin? kysyi hän osaaottavasti.\n\n-- Ei, vastasi Jouni, ja äänessä oli tyyni, melkein onnellinen sointu.\n\nKaarina tuli tästä niin hyvilleen, että kyyneleet pulpahtivat\nsilmiin. Se oli ensimmäinen sana, jonka Jouni lausui vuorokauden\nkuluessa.\n\nHän veti siteen keveään solmuun ja kääri lahkeen alas.\n\n-- Kas nyt, sanoi hän ja hymyili kyyneltensä lomasta. -- Toivotaan,\nettä se paranee pian.\n\nJouni loi häneen kiitollisen silmäyksen ja nyykäytti hiljaa päätään.\n\n-- Kiitos! kuiskasi hän käheästi ja käänsi taas päänsä seinään päin.\n\nKaarina-emäntä söi palvelijainsa kanssa illallisen ja meni levolle.\nMaarita vetäytyi aitan luhtiin ja paneutui myös maata. Maunu jäi\npirttiin vankia vartioimaan.\n\nHän piitti haravan toisensa jälkeen ja valvoi reippaasti, silmäten\ntuontuostakin Jouniin, joka näytti nukkuneen. Pappilan ympäristössä\noli hiljaista. Ainoa ääni, mikä silloin tällöin kuului, oli\njänkälinnun yksinäinen, valittava piipitys pappilan takana olevalta\nvuomaita.\n\nMaunu sai haravat valmiiksi ja istahti penkille tupakoimaan. Kumma,\nettei herr' Vuolevia jo kuulunut, ihmetteli hän puhallellen savun\ntoisensa jälkeen. Ehkä ei ollut tavannut nimismiestä kotoa ja oli\nlähettänyt häntä hakemaan. Aamulla aikaisin oli lähtenyt eikä vielä\nollut palannut.\n\nJouni liikahti hiljaa nurkassaan ja valitti unissaan... Kuka\nolisi uskonut, että Jouni, joka oli ollut nimismiehen kanssa\nSeitavuopiolla, makaisi tuossa parin viikon päästä, kädet ja jalat\nköysissä. Merkillistä, että herr' Vuolevin piti sattuakin juuri\nparhaaseen aikaan Ruijasta palaamaan... Ja ihmeellistä, että veli\nPekan piti tälle matkalle hukkua... ja sellaiseen paikkaan kuin\nLiinakurkkio, jonka oli monet monituiset kerrat laskenut... Tuo\nonnettomuus oli varmaan salaperäisessä yhteydessä Jounin kanssa...\nMaunu oli vakuutettu, että noita oli koettanut kostaa herr'\nVuoleville loihtimalla hänen venheensä veden valtaan. Mutta hän oli\nonnistunut vain osaksi: Pekka, suuren perheen isä oli mennyt... Papin\nolivat omat taikansa pelastaneet...\n\nOli hiiskumattoman hiljaista. Maunu eroitti selvään Jounin\nepätasaisen hengityksen... Se oli katkonaista ja kuulosti\ntuskalliselta... Häntä pakkasi pelottamaan. Mitä jos tulisi\nmanalaisia pirttiin ja kävisivät hänen kimppuunsa...? Sydän löi\nkovasti, ja hän kuunteli korvat hörössä.\n\n... Eikö eteisessä hiipinyt joku...? Kuului heikko risahdus, ja Maunu\nsäpsähti. Mikä se oli...? Hän jännitti kuuloaan: taas risahdus...\nMitä kummaa se oli... Maunu astui keskelle huonetta ja huomasi\nsamassa, että kekäleinä riutuvat puut risahtelivat takassa.\n\nHäntä nauratti. Kaikkea piti aikamiehen ajatellakin! Mikäs hätä\ntässä! Jouni nukkui nurkassaan, ja ovet olivat salvassa... Mikäs\ntässä... papin talossa...\n\nMaunu henkäisi rauhallisesti ja tunsi veriensä tyyntyvän. Hän\nlisäsi puuta takkaan, sytytti piippunsa ja meni karsinanpuoleisen\nikkunan ääreen. Siinä oli heti talon takana Niittyvuoma, pappilan\nlehmilaidun. Ulompana häämötti metsänranta tummana, pimeänä kehyksenä.\n\nMaunua rupesi raukaisemaan ja hän haukotteli pitkään. Aamulla piti\nlähteä Mannajärven rantoja niittämään, joen toiselle puolen...\nNimismies, koranus, vei kuin veikin Puhalluksen, ja sen sijaan oli\nnyt saatu kurpoa tehdä vetisiä jänkätilkkuja sieltä täältä...\n\nHän haukotteli syvään. Joko tässä nyt nukuttamaa: kesken yön?\najatteli hän siirtyen joenpuoleiseen ikkunaan. Siellä riippuivat\nverkot navetan päässä. Hän eroitti ne valkeista tuohikopista, jotka\nkuumottivat öisen hämyt läpi. Ei oltu joudettu kalastamaankaan, kun\noli heinän teko vienyt kaiken ajan...\n\n... Mikä siellä aitan portailla liikkui? Maunu teroitti katsettaan.\nJokin elävä se oli... mikä sitten lie ollut eihän vain kärppä...?\nNyt hypähti se maahan ja pyöri siinä hetkisen... hypähti taas aitan\nportaille ja katosi porrasten toiselle puolen... Tuolla se tuli taas\nesiin portaiden takaa ja hypähteli pihanurmella... asettui sitten\nistumaan keskelle pihaa ja -- naukui... Kas, kissahan se...! Miksikä\nolivat jättäneet mirrin ulos...?\n\nMaunu ajatteli lähteä päästämään kissaa sisälle, mutta pelkäsi\nherättävänsä Jounin... Antaapa mirrin olla... lämminhän on yö...\n\nHäntä raukaisi tavattomasti. Silmät pyrkivät väkistenkin painumaan\nkiinni. Penkki viekoitteli kovin makeasti, mutta hän voitti\nkiusauksen. Nosti vain toisen jalkansa sille ja nojasi mukavasti\nikkunanpielustaan.\n\n-- -- --\n\nJouni heräsi siihen, että jalkaa särki. Hän kohautti yläruumistaan ja\ntunsi samassa, kuinka jokin kireä ja karkea puristi ranteita, saaden\naikaan kirvelevää kipua. Missä hän oli? Hän silmäsi ympärilleen.\nHaravia oli rivissä uuninkupeella... yksi, kaksi, kolme... kuusi\nharavaa... Penkin vieressä lattialla oli piippu, ja mies nukkui\nikkunanpieltä vasten.\n\nJounin uniset aivot selvisivät vähän. Hänhän makasi pappilan\npirtissä... Tuossa oli peräseinän ikkunan edessä pöytä, jolle hän\nPyhän Andreaan aamuna oli laskenut kirkkaan hopeataalerin... Nyt\nsiinä oli pienoinen pahkakuppi... Eikö hän ollut illalla siitä\nsyönyt...? Olipa varmaan... ja Kaarina-emäntä oli sen ojentanut\nhänelle... lempeä, suloinen Kaarina...\n\nMikä hänen nilkkaansa vaivasi? Sellainen kuumeinen, kipeä pakotus,\njoka ulottui kylkeen saakka...\n\nYht'äkkiä hän muisti kaiken: hän makasi pappilan pirtissä vankina,\nherr' Vuolevin vankina. Kireän puristuksen ranteissa aiheutti nuora,\njonka Maunu oli illalla sitonut liian tiukkaan. Nilkassa poltteleva\nkipu johtui jalan nyrjähtämisestä pakomatkalla leväisen jängän yli.\n\nHän kohottautui istumaan. Aurinko paistoi karsinanpuoleisesta\nikkunasta ja valaisi maitohyllyn peräseinällä. Maunu nukkui\njoenpuoleisen ikkunan ääressä, ja hänen päänsä oli painunut rinnalle.\n\nPäätyikkunasta näkyivät etäisyydessä siintävät tunturit, joiden\nhuippuja aamuaurinko nyt valaisi. Jouni tunsi hivuttavaa kaipuuta\nrinnassaan... Siellä nukkuivat lappalaiskodat laaksojen kätköissä,\nja porolaumat lepäsivät tunturien rinteillä... Ja hän oli täällä,\nahtaassa, kuumassa pirtissä... vihollisensa vankina...\n\nHän nosti sidotuita käsiään selkää pitkin ja väänteli niitä\ntuskissaan. Nuora kiristi ranteita armottomasti, ja hänen kasvonsa\nvääntyivät kivusta. Kunpa voisi saada kädet irti! Silloin hän olisi\nvapaa!\n\nHän painoi toista kättä alaspäin pitäessään toista ylhäällä... ja\nkas -- se solahti hieman. Hän painoi voimainsa takaa... se solui\nvielä alemmas. Mutta kuta enemmän hän painoi, sitä kipeämmin koski\ntoiseen ranteeseen. Hän veti käden ylös ja tunsi, kuinka kiristys\ntoisessa lakkasi. Väänneltyään kättä vielä jonkin aikaa hän huomasi\nilokseen, että silmukka isoni. Se antoi siis perään! Vielä voimakas\nkierto, joka nostatti kyyneleet silmiin, ja -- toinen käsi oli irti.\nPian oli toinenkin vapaana, ja sitten seurasi jalkojen vuoro.\n\nMutta kipeään jalkaan koski tavattomasti, kun hän vähänkin sitä\nliikautti. Sääriä ei kärsinyt ollenkaan koukistaa, ja tuntui aivan\nmahdottomalta päästä käsiksi nuoraan, joka kiristi pohkeita. Mutta\nhän puri hampaat yhteen ja veti jalat koukkuun kivusta huolimatta.\nNyt hän ulottui nuoraan ja kehi sen muutamassa hetkessä auki. Tavaton\nvoimainponnistus oli kuitenkin uuvuttanut hänet niin, että hänen\ntäytyi laskeutua pitkälleen.\n\nNyt hän oli vapaa, ja ensimmäinen ajatus oli päästä pirtistä ulos\nniin pian kuin mahdollista. Hän kohottautui jälleen ja yritti terveen\njalan avulla nousta seisomaan. Se oli tuskallista ja kysyi suuria\nponnistuksia, mutta se onnistui kuitenkin.\n\nSamassa kun hän oli päässyt pystyyn, liikahti Maunu penkillään.\nJounin sydän lakkasi melkein sykkimästä. Mutta Maunu oli liikahtanut\nvain unissaan ja näytti nukkuvan yhtä sikeästi.\n\nJouni nojasi kipeään jalkaansa ja yritti päästä uunin kupeelle. Hänen\ntarkoituksensa oli saada käteensä harava voidakseen sen varassa\nparemmin kulkea. Vaivalloisesti hän pääsikin haravarivin luo, mutta\nkurkottaessaan ottamaan laitimmaista, hän tuli sysänneeksi sitä, ja\nkoko haravarivi kaatui kolisten lattiaan.\n\nSiihen meluun havahtui Maunu ja kavahti pystyyn. Jounin silmissä\nmusteni maailma, mutta hän tointui pian. Nähdessään vartijansa\nvalveilla heräsi hänen sydämessään kaikki koettu kärsimys, ja hän sai\nepätoivoisen voimat. Siepaten nurkasta puolitekoisen kirvesvarren,\nhän kolhaisi sillä Maunua päähän, ennen kuin tämä ehti oikein tointua.\n\nMaunu kaatui koristen lattiaan.\n\nJouni läähätti raskaasti. Voimainponnistus oli ollut liian suuri\nhänen nälän heikontamalle ruumiilleen. Sitä paitsi tuotti pieninkin\nkipeään jalkaan nojaaminen mitä ankarimpia tuskia. Päätä huimasi ja\nsilmiä hämärsi. Mutta karsinaikkunaan yhä kirkkaammin kimmeltävä\naamuauringon loiste herätti hänen turtuneet aistinsa täyteen\ntoimintaan. Hän hengitti syvään sieraimet levällään ja kuunteli.\nPirtin viereisestä kamarista kuului heikkoa voihkinaa. Kaarina-emäntä\noli siis herännyt.\n\nHän otti lattialta haravan ja nilkutti sen avulla Maunun luo,\njoka makasi tiedottomana. Koston raivottaret temmelsivät hänen\nsydämessään, kun hän katseli pyörtynyttä vihollistaan. Mikä estäisi\nhäntä nyt ainiaaksi vapautumasta papin uskollisesta apulaisesta?\nIkkunan vieressä seinällä riippui puukko. Hän kurottautui sitä\nottamaan, mutta hätkähti samassa viereisestä huoneesta kuuluvaa\nvalittavaa ääntä.\n\n\"Kaarina!\" jysähti hänen mieleensä ja käsi painui alas. Hän näki\npapinemännän suuret, lempeänsiniset silmät ja kuuli hänen sointuvan\näänensä: \"Nyt me syömme vähän!\"\n\nHän otti seinältä poronhihnan ja kumartui Maunun puoleen, joka\nosoitti jo toipumisen merkkejä. Nopeasti hän sitoi tämän kädet ja\njalat hihnalla lujasti kiinni. Saatuaan Maunun sidotuksi hän suuntasi\nvaivalloisen kulkunsa viereistä huonetta kohti. Hän avasi oven ja\nastui sisään.\n\nSuloisen hivelevä hajuheinän tuoksu lehahti häntä vastaan heti\novessa, ja huoneen täytti vieno, väreilevä valo, joka virtasi sisään\nvaaleiden ikkunaverhojen läpi. Pienellä pöydällä ikkunan edessä oli\nkukkia ja tuolilla sen vieressä vaatteita.\n\nJouni pysähtyi oven suuhun ja hengitti syvään.\n\nPeräseinällä olevasta vuoteesta tuijottivat häntä vastaan kalpeat,\nsäikähtyneet kasvot. Niiden ilme oli hätääntynyt, äärimmilleen\nhätääntynyt, ja suurten silmien avuton katse oli kauhua täynnä. Se\nvaikutti Jouniin omituisen herpaisevasti.\n\n-- Jouni! kuiskasi vapiseva ääni, jossa värähteli kuoleman pelko. --\nMiksi tulet tänne? Tahdotko tappaa minut? Voi, Jouni... sääli minua!\n\nJouni hymyili, ja lämmin veri virtasi hänen sydämeensä.\n\n-- Tappaako? sanoi hän äänessä omituisen verhottu sävy. -- Älä\npelkää, Kaarina, en tee sinulle mitään pahaa.\n\nMutta Kaarina oli sellaisen kauhun vallassa, ettei käsittänyt Jounin\nsanoja.\n\n-- Minä olen ollut sinulle hyvä, Jouni... Olen auttanut sinua...\nvoitko tehdä minulle pahaa? puhui hän hätäisesti ja katseli Jounia\nmieletön pelko silmissään.\n\n-- En tee sinulle mitään! Kuuletko? Tulin vain katsomaan ja\npuhelemaan hiukan... Olen päässyt vapaaksi, niinkuin näet, ja nyt\nlähden tieheni.\n\nKaarina hengitti syvään ja näytti vähän tointuvan.\n\n-- Aiotko paeta, Jouni? kysyi hän viattomasti. -- Niin, pakene,\npakene vain.\n\n-- Toivotko minun pääsevän pakoon? kysyi Jouni, ontuen lähemmäksi\nvuodetta. -- Mutta mitä pappi sanoo?\n\n-- Pakene vain, Jouni, pakene heti!... Mene aivan paikalla, ennen\nkuin herra Olaus tulee!... Kuuletko, hän voi tulla millä hetkellä\nhyvänsä!...\n\n-- Sinä toivot minun pakenevan, Kaarina? Jouni istahti sängyn\nlaidalle. -- Sinä toivot minun pelastuvan papin käsistä, niinkö?\n\n-- Niin, niin! Mene heti, ennenkuin hän tulee kotiin!\n\nJounin kalpeita, miellyttäviä kasvoja kirkasti valoisa hymy.\nRuskeiden silmien loistava katse lämpeni, pehmeni. Oli jotakin\nylevän kaunista tuossa nuoressa lappalaisessa, jonka valjulla,\nkorkealla otsalla leikki uudinten raosta pilkistävä auringonsäde.\nKaarina katseli häntä ihmeissään, ja pelko häipyi vähitellen hänen\nsydämestään. Jounin kasvoissa ei ollut mitään pelkoa herättävää.\nNiiden avuton onnen ilme vaikutti päinvastoin rauhoittavasti.\n\n-- Kaarina! sanoi Jouni, ja hänen kasvonsa punertuivat äkkiä, ja\nsilmiin syttyi outo, kuuma hehku. -- Kaarina, minä en voi selittää\nitselleni, miksi en voi sinua vihata, vaikka olet papin vaimo.\nSinä olet voittanut sydämeni. Rinnassani on kummallinen tunteiden\nsekoitus. Minä vihaan pappia koko sielustani enkä näkisi mitään niin\nmielelläni kuin hänen tuhonsa, mutta sinua en voi vihata, vaikka\npakotankin itseäni siihen -- välistä. Niinkuin nytkin: yksi ääni\npovessani sanoo: \"kosta nyt!\", mutta toinen kieltää.\n\nKaarina veti kätensä peitteen alle ja vapisi. Sydän miltei lakkasi\nsykkimästä, ja hän tuijotti kauhistuneena Jouniin, jonka lämmin\nkatse hyväili häntä. Hän tunsi vaistomaisesti suuren vaaran uhkaavan\nitseään, ja koko hänen naisellisuutensa heräsi torjumaan sitä ajoissa.\n\n-- Miksi noin puhut ja pahoitat mieleni? kysyi hän -- niin tyynesti\nkuin saattoi. -- Tahtooko Jouni kostaa minulle, joka olen aina ollut\nJounille vain hyvä ja lempeä?\n\n-- Tahtoisin! vastasi Jouni ja katsoi Kaarinaa vakavasti silmiin. --\nSilloin olisi kostoni ehyt, jos voisin kostaa papille sinun kauttasi.\nMutta en voi! Se on heikkouteni. Ja nyt kun en enää voi täydellä\nsydämellä kostaa, niin täytyy sinun saada pappi jättämään minut\nrauhaan.\n\nJounin katse oli totinen, melkein synkkä.\n\n-- Vannotko sen?\n\nKaarina yritti vastata, mutta samassa kuului pirtistä kolinaa, ja\nääni huusi:\n\n-- Kaarina!\n\nJouni säpsähti ja katsahti kysyvästi Kaarinaan: Oliko se pappi?\n\n-- Se on Maunu! sanoi Kaarina hätääntyen. -- Mitä olet hänelle tehnyt?\n\nJounin katse sai äkkiä villin ilmein, ja hänen suunsa vääristyi\nraivosta.\n\n-- Maunulle? Aioin tappaa hänet, mutta en tehnyt sitä -- sinun\nvuoksesi. -- Katso, siinä taas uusi todistus heikkoudestani! Jos et\nolisi ollut hyvä minulle, olisin empimättä surmannut hänet.\n\nJouni viittasi päällään pirttiin käsin ja hänen äänensä oli melkein\nsoimaava.\n\n-- Siinä teit kauniisti, Jouni, puhui Kaarina hellästi kuin lapselle\nja jatkoi epätoivoisella rohkeudella:\n\n-- Ja nyt, Jouni, jos panet arvoa siihen, mitä sinulle olen tehnyt,\nniin lähdet heti ja säilytät vapautesi. Muutoin saavuttaa herra Olaus\nsinut ja silloin...\n\nHän ei uskaltanut lopettaa lausettaan nähdessään Jounin kiihtyneet\nkasvot.\n\n-- Mitä voi herra Olaus minulle? huudahti hän leimuavin silmin. --\nMinä voin tappaa hänet milloin hyvänsä?\n\n-- Sitä ei Jouni tee...\n\n-- Miksi en tekisi?\n\n-- Jouni ei ole julma... Hänen sydämensä on jalo ja ylevä... Hän ei\ntahdo verta vuodattaa.\n\nJounin raivo tyyntyi vähän ja hän katsoi Kaarinaan väkinäisesti\nhymyillen.\n\n-- Tunnetko sinä Paulus-Jounin sydämen?\n\n-- Tunnen, tunnen kyllä! Kaarina puhui lämmöllä ja vakuuttavasti. --\nJouni ei ole alhainen. Jouni ei sillä tavalla kostaisi.\n\n-- Mutta pappi ei anna minulle rauhaa! Mitä voin lopuksi muuta tehdä\n--? Vaikka se ei olisikaan paras kosto hänelle...\n\n-- Herra Olaus jättää sinut rauhaan, sanoi Kaarina ja katsoi Jounia\nvakavasti silmiin. -- Minä lupaan tehdä kaikkeni taivuttaakseni hänet\nsiihen. Mutta luovu sinä pakanuudestasi ja taivu. Olet väärässä.\n\nJounin kasvoja valaisi hetkellinen tyytyväisyys.\n\n-- Se on hyvä, että lupaat, vaikka et ole tähän saakka mitään voinut.\nKerran ennen jo lupasit... Mutta nyt en luota enää lupaukseen. Sinun\ntulee vannoa se!\n\n-- Minä vannon! huudahti Kaarina ja kylmä hiki kohosi hänen\notsalleen. -- Vannon kaiken nimessä, mikä minulle on pyhää! Kaikkeni\nteen... polvillani rukoilen... ja uskon, että herra Olaus on\njättävä sinut rauhaan.\n\n-- Hyvä! Minä luotan siihen ja lähden. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä\nolet minulle tehnyt! Jää terveeksi!\n\nJouni astui ovelle, mutta pysähtyi vielä.\n\n-- Maunua et saa laskea vapaaksi heti. Lupaatko sen? kysyi hän.\n\n-- Lupaan kyllä! Mene vain rauhassa.\n\nJouni loi häneen pitkän, surullisen katseen ja poistui.\n\nKaarina kuuli hänen sanovan jotakin Maunulle ja nauravan\npilkallisesti. Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli, kuinka eteisen\nlattia rasahteli harvakseen. Ulko-ovi vetäistiin auki ja painettiin\nkiinni. Vielä häipyviä, laahustavia askeleita ulkoa ja sitten oli\nkaikki taas hiljaista.\n\nMutta nyt kun Jouni oli mennyt, valtasi Kaarinan selittämätön kauhu.\nSe hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin ahdistava painajainen, uhaten\ntyrmistyttää hänet siihen paikkaan. Sydän kutistui kokoon, ja kädet\npuristautuivat kiinni kuin turvaa etsien. Huone tuntui pyörivän hänen\nsilmissään. Hän kyyristäytyi vavisten peitteen alle, ja koko äskeinen\nkohtaus kulki kuin kamala uni hänen silmäinsä ohitse. Kuinka saattoi\nhän olla niin tyyni ja keskustella niin rauhallisesti...? Mitä hän\nolisi tehnyt, jos Jouni olisi yrittänyt väkivaltaa...? Hyvä Jumala,\nhyvä Jumala! hoki hän mielettömässä tuskassa.\n\nPirtistä kuului ähkymistä ja kolinaa. Siellä joku potki ja kiemurteli\nlattialla. Kuulosti aivan kuin olisi kaksi miestä painiskellut\nkeskenään. Oliko Jouni palannut kostoaan täyttämään?\n\nHän kuunteli vapisevin sydämin. Ähkymistä ja potkimaa jatkui. Kuului\nvoimakkaita kolahduksia, tukahutettua äännähtelyä ja natinaa, kuin\nolisi jotakin pingoitettu lujaan. Sitten läähättävää hengitystä ja\nkaikki hiljeni.\n\n-- Kaarina-emäntä! Tulkaa laskemaan minut irti! huusi käheä ääni.\n\nHyvä Jumala! Sehän oli Maunu, joka oli sidottuna... varmaankin\nlattialla.\n\nKaarina hypähti sängystä.\n\n-- Odota! huusi hän temmaten tuolilta vaatteensa. -- Minä tulen heti!\n\nHän ryhtyi nopeasti pukeutumaan, mutta samassa hän muisti, että Jouni\noli kieltänyt häntä laskemasta Maunua vapaaksi. Hyvä Jumala! Mitä\ntehdä?\n\nHän vaipui tuolille istumaan kädessään paulakenkä ja kuunteli. Ulkoa\nei kuulunut mitään epäiltävää. Jouni oli jo saattanut päästä hyvän\nmatkan päähän. Mutta hänellähän oli kipeä jalka. Voi hyvä Jumala!\nMitä tästä lopuksi tulikaan?\n\n-- Eikö Kaarina-emäntä joudu jo?\n\nKaarina havahtui mietteistään ja pisti kengän sukkelaan jalkaansa.\n\n-- Odotahan nyt, minä tulen aivan heti! huusi hän vastaan ja\ntirkisti uudinten raosta ulos. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi\nkirkkaasti Niittyvuoman, jossa heinäsaurat seisoivat totisina,\ntuulen leyhytellessä pielien päihin tarttuneita heinätupsuja. Ketään\nei näkynyt vuomalla paremmin kuin metsänreunassakaan. Aamuauringon\nvalaisema luonto oli hiljainen ja rauhallinen.\n\nHän pujotteli ylleen viimeiset vaatekappaleet, solmisi tukkansa\nsykerölle ja astui pirttiin sykkivin sydämin.\n\nMaunu makasi keskellä lattiaa, jonne hän oli kieritellyt itsensä\nsaadakseen siteet paremmin irtaantumaan. Mutta se ei ollut\nonnistunut; siksi hyvin oli Jouni työnsä tehnyt.\n\n-- Päästäkääpä irti käteni, että pääsen vähän väljemmälle, sanoi hän\nsynkkänä. -- Se ruoja on köyttänyt minut niin lujaan, etten pääse\nhievahtamaankaan.\n\nKaarina silmäsi joenpuoleiseen ikkunaan, mutta ei nähnyt ketään.\nRannasta olivat molemmat venheet poissa, mutta vastakkaisella\nrannallakaan ei niitä näkynyt. Hänelle selvisi Jounin juoni ja hän\narvasi hänen päässeen turvaan.\n\nHän päästi Maunun vapaaksi. Tämä hyppäsi pystyyn, tempaisi pyssyn\nseinältä ja riensi ulos.\n\n-- Nyt lähetän luodin hänen lävitseen, kun vain näkösälle saan! huusi\nhän mennessään. -- Nyt kostetaan veljen kuolema!\n\nKaarina juoksi hänen jälkeensä ja huusi:\n\n-- Turha vaiva, Maunu! Hän on varmaankin jo kaukana täältä!\n\nMutta Maunu ei kuunnellut, vaan riensi vihurina rantaan. Kaarina\nkuuli hänen siellä sadattelevan ja näki hänen juoksevan rantaa pitkin\njokea alaspäin.\n\nHetken kuluttua palasi Maunu hikisenä ja hengästyneenä.\n\n-- Se koranus on vienyt meiltä molemmat venheet, sanoi hän pyyhkien\nhikeä otsaltaan. -- Toinen oli tarttunut kivelle keskelle jokea\ntuonne alemmas, ja toisella viiletti Jouni kaukana koskessa. Häntä\non turha enää perästä ajaa. Hän voi nousta maalle missä hyvänsä ja\ntyöntää venheen jokeen, ja silloin häntä on mahdoton löytää.\n\n-- Viisaspa oli, sanoi Kaarina, joka henkeä pidättäen oli kuunnellut\nMaunun kertomusta. -- Työnsi toisenkin venheen vesille, jottei\npäästäisi takaa-ajamaan. -- Voisiko sitä saada pois kiveltä?\n\n-- En tiedä... vaikeaa se on, mutta täytyy koettaa. Voi taitamaton!\nKylläpä tämä oli koko onnettomuus. Ja minun syyni kokonaan... Mitä\nsanoo herr' Vuolevi, kun niin huonosti vartioitsin? Voi taitamaton!\n\n-- Minkäpä sille?... Mennyt on mennyt... koetti Kaarina lohduttaa.\n\n-- Niinpä se on, mutta sittenkin tahtoo pääni mennä sekaisin, kun\najattelen, että se oli minun syyni. Voi minua viheliäistä tomppelia,\nkun en ollut huolekkaampi. Milläs me nyt niityllekin... kun ei ole\nvenhettä? Voi taitamaton!...\n\nJa Maunun suurissa, harmaissa silmissä kuvastui avuttomuus ja\nepätoivo.\n\n\n\n\nXV\n\n\nKauppias Eerik Kvaenangenin tuvassa Lyngenvuonon pohjukassa kävi\niloinen elämä. Avonaisesta ikkunasta, joka oli vuonolle päin,\nkuului kovaäänistä puhetta, vuoroin ruotsiksi, vuoroin norjaksi.\nKajahtipa väliin selvä suomalainen sanakin, jota säestyksenä seurasi\njuopuneen äänellä laulettu lapinkielinen joiunpätkä. Toisin vuoroin\nrämähti käheä ääni nauruun, joka muuttui juopuneelle omituiseksi\nkukerrukseksi. Siitä ei taas tuntunut loppua tulevankaan. Loppu tuli\nkuitenkin sellaisena hetkenä, jolloin sitä vähimmin osasi odottaa,\nja sen ilmoitti voimakas nyrkin paukahdus pöytään. Tätä äkkinäistä\nnaurun katkeamista seurasi taas sekavaa turinaa, josta eroitti vain\nharvan yksityisen sanan.\n\nIkkunan ääressä istui kaksi miestä ryypiskelemässä. Toinen oli\nlyhytrakenteinen ja tanakka, yllä lapintakki ja jalassa lappalaisen\ntavalliset kesäjalkineet, paulaiset vuotakengät. Toinen oli pitkä\nja laiha, kuluneessa nukkavierutakissa ja polvihousuissa. Jalassa\nhänellä oli messinkisolkiset kengät. Tukka oli epäjärjestyksessä ja\npaidanrinnus auki.\n\nMolempien kasvoilla pohotti kuumeinen puna, seurauksena ahkerasta\nryypiskelemisestä. Lapintakin omistaja oli vanha tuttavamme Olaus\nSirma, ja hänen toverinsa Lyngenin nimismies Rolf Jenssen.\n\nKauppamies hoi! huusi Sirma ja kolkutti tyhjällä tuopilla pöydän\nlaitaan.\n\nViereisestä huoneesta tuli ystävällisen näköinen, hymyilevä vanhus,\nnahkaesiliina edessä. Hän astui reippaasti pöydän luo, silmäsi\nveitikkamaisesti molempia juomatovereita ja kysyi kohteliaasti:\n\n-- Mitä suvaitsette?\n\n-- Eikö ukko Kvaenangen näe, että tämä on aivan tyhjä? sanoi Sirma\nja käänsi tuopin kauppiasta kohti. -- Aivan tyhjä! lisäsi hän silmää\niskien.\n\n-- Vieläkö herra pastori tahtoo? Se nousee ehkä liiaksi tänne?\n\nKauppias taputti leikkisästi Sirmaa päähän.\n\n-- Ann' nousta vain! Ei aina olla Norjassa! Vai luuletko, ettei\nminulla ole millä maksaa? Enontekiön kappalaisella on rahaa! Näetkös?\n\nSirma löi kirkkaan taalerin pöytään.\n\n-- No, no, kyllä minä uskon, mutta ajattelin vain. Mutta saman\ntekevä, kyllä minä noudan.\n\nKauppias otti tuopin ja toi sen hetken kuluttua täynnä kuohuvaa\nolutta.\n\n-- Eikö minulle enää viinaa uskota? ärjäisi Sirma löi nyrkkiä\npöytään. -- Mitä hävyttömyyttä tämä on Jenssen, kuinka voit sallia...?\n\n-- Jaa, jaa, vastasi puhuteltu ja heilutteli päätään.\n\n-- Minä tahdon viinaa, oikeaa lajia! Pois oluet! Sirma heitti tuopin\nlattialle.\n\n-- Istu rauhassa! Mitäs siinä teutaroit? koetti nimismies häntä\nrauhoittaa.\n\nKauppias otti tuopin lattialta ja suuttui. Hän astui pöydän luo ja\nsanoi tiukasti:\n\n-- Jollei pastori lupaa olla hiljaa, niin minä en anna pisaraakaan\nenää!\n\n-- Minä lupaan... anteeksi! Sinä olet kelpo ukko... Minä pidän\nsinusta...\n\nSirma nousi ja yritti syleillä kauppiasta, mutta tämä vetäytyi\ntaaksepäin eikä ollut huomaavinaan hänen tarkoitustaan.\n\nViinaa tuotiin pöytään. Sirma tarttui lasiin ja vei sen huulilleen.\n\n-- Prosit, Jenssen!... Tämä on hyvää!... Norjan viinaa! -- Prosit,\nprosit!\n\n-- Kuulehan, Jenssen, virkkoi Sirma tuokion kuluttua. -- Minulla\non huono toveri siellä kotikirkolla... ymmärrättekö? Nimismies,\ntarkoitan... Martinpoika. Suuri lurjus koko mies. Meillä on ollut\nkäräjäjuttu heinämaista ja minä voitin... komeasti... Tahtoi viedä\nminulta niittyni... ajattelepas!... Suuri lurjus... heittiö!...\n\n-- Älä, älä! Ole siivolla! Ukko Kvaenangen ajaa meidät muutoin ulos.\n\n-- Anteeksi, aloitti Sirma hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä.\n-- Mutta minä en saata sietää sitä ketunnaamaista Martinpoikaa! Se\npuolustaa noitia ja velhoja, vaikka virka toista vaatisi...\n\n-- Kuule, miten kävi sen sinun noitasi, sen Paulus-Jounin? On\nkuulunut tännekin jotakin.\n\n-- Älä kysy. Se on ruma juttu... Kuule, maistetaan, niin minä\nkerron...\n\nLasit kohosivat taas.\n\n-- Se on ruma juttu... Ajattelepas... otimme miehen kiinni muutamana\npäivänä viime kesänä... Oli juuri palannut muutamasta pirullisesta\nilveilystään... uhrijuhlasta... katsopas. Olin parast'aikaa\nsyömässä kodassa, kun Tulinkisuvannon Tuomas... tiedäthän... tulee\nja sanoo, että Jouni on naapurinamme viereisessä kodassa... Sanoo\ntyynesti vain... niinkuin se olisi aivan jokapäiväinen asia...\nMinä ulos... kuin pyssyn suusta... ja miehet perässä... Siellä\nviilettää jo noita pakoon, niin että takin helmat lepattavat... Me\nperässä... hiivatin hamppua, Jenssen! Noita loikkaa vetistä jänkää\npoikki, niin että vesi pärskähtelee... Meille nousee tie pystyyn...\nEi kukaan uskalla jängälle, vaikka minä manaan ja noidun... Sellaisia\nnahjuksia, Jensen!... Mutta kohtalo tuli meille avuksi... Tuiskis!\nSiellä makaa mies silmällään jängässä eikä pääse ylös... Silloin\nme ympäri kiertämään... ja niskaan!... Jalka oli nyrjähtänyt\nsijoiltaan... peijakas! Otimme kiinni ja toimme kirkolle sidottuna\n... käsistä ja jaloista...\n\n-- No, mitenkäs sitten?... Teiltähän hukkui mieskin sillä matkalla?\n\n-- Niin... Erkin Pekka... Täytti venheen muutamassa koskessa...\nja sinne meni mies... Vanha muori... Erkin äiti... kirosi minut\nsyvimpään helvettiin... Niinkuin se olisi ollut minun syyni...\nSanopas, Jenssen oliko se minun syyni?\n\n-- Mitenkä se sinun...?\n\n-- Sitähän minäkin! Olen koko talven... houkka itseäni soimannut...\nmutta se on ollut turhaa vaivaa! Minkä minä sille...?\n\nHän vaikeni ja tuijotti edessään olevaan lasiin, puistellen päätään\nomille mietteilleen.\n\nNimismies pitkästyi hänen vaitioloonsa ja kysyi:\n\n-- No, mitenkä kävi sen Jounin sitten?\n\nSirma havahtui ja katsoi nimismiestä tuikeasti silmiin.\n\n-- Niin, kuule, Maunu, sen vietävä, päästi miehen irti. Jouni\npelotteli muijan pahanpäiväiseksi... Kovin oli peljästynyt hyvä,\nettei surmannut... Kun minä palasin Suonttavaarasta, oli noita poissa\n-- paennut... Ei löydetty mistään... Piti läheltä, etten lyönyt\nMaunua halolla kalloon... Niin suututti... suututti armottomasti!\n\nNimismies räjähti nauramaan.\n\n-- Olipa se soma juttu, hah-hah! Vai pakoon pääsi? Katsos vain...\nviekkaannäköinen se onkin. Olen monesti markkinoilla nähnyt.\n\n-- Niin on... Mutta kerran vielä hänet käsitän! Kuule, Jenssen, minä\nkäsitän hänet, ja silloin hän ei pääse pakoon!\n\nHän huojui tuolillaan, puiden pöydän yli nyrkkiä nimismiehelle.\n\n-- Uskon, uskon, vakuutteli tämä. -- Mutta tiedätkö, että hän on\ntäällä tätä nykyä?\n\n-- Paulus-Jouni!?\n\n-- Hänpä juuri. Näin eilen lastauspaikalla, ja niin kanteli\njauhosäkkiä kuin mies... Vankka se onkin.\n\nSirman käsi painui pöydälle, ja juopunut katse näytti hetkeksi\nselviävän.\n\n-- Voi herja! ärjäisi hän ja tuijotti hirmuisesti nimismieheen. --\nJenssen, kuule, sinun pitää auttaa minua, lisäsi hän hiljemmin. --\nKuule, lupaatko?... Otamme kiinni -- sinun avullasi. Minä vien\nmiehen kotia ja toimitan voudille.\n\n-- Ei siitä tule mitään. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän ei\nole täällä pahaa tehnyt.\n\n-- Vai ei ole, hm! Mutta kuule, Jenssen, minulla on häntä vastaan.\nHän on noita, ja minun tehtävänäni on panettaa hänet kiinni.\nYmmärrätkö?\n\n-- Kyllä, kyllä, mutta...\n\n-- Kuule, Jenssen, minä vihaan sitä miestä, vihaan sydämeni pohjasta!\nTiedätkö, oli pelotellut vaimoni, Kaarinan, puolikuoliaaksi...\nOli vannonut, että tämä koettaisi vaikuttaa minuun, jotten häntä,\nJounia, enempää vainoisi... Siitä asti on eukko rukoillut, että\nantaisin herjan olla... Mutta minä, Jenssen, olen kuuro sellaisille\nrukouksille, kuuro... kokonaan!... Aivan kokonaan!\n\nHän iski nyrkkiä pöytään, niin että lasit hypähtivät kohoksi, ja\nretkahti raskaasti taaksepäin. Vähän ajan kuluttua hän rupesi\nsamealla äänellä laulamaan:\n\n    -- Paulus-Jouni,\n    stuorra noaidde,\n    voiaa naa-naa...\n    Buoidest tshoarbälest adda\n    heijus nävo...[27]\n\nHän ojentausi jälleen vaivalloisesti ja katseli toveriaan kuin\nei olisi tätä oikein tuntenut. Silmiään haristellen hän tuijotti\nnimismieheen ja soperteli kuiskaten:\n\n-- Jenssen, kuule, olenko minä juovuksissa?\n\nNimismies katseli häntä ihmeissään. Mitähän se nyt mietti?\nJuovuksissako? Hän tarkkasi Sirmaa tuimasti ja tajuttuaan, että hänen\ntuli lausua arvostelu toisesta, hän ojentihe ja vastasi varmasti:\n\n-- Niinkuin sika!\n\n-- S-sika? Se tuli kimeällä äänellä. -- Jaahah! Kyllä tunnen sinut,\nsinä vanha kettu... sinä kruunun myyrä!... Mutta enpä tuosta suutu.\n-- Tiedätkö, Jenssen, miksi minä juon?\n\nSe lausuttiin virallisesti, pää kallellaan.\n\nSiinä oli nimismiehelle uusi pulma. Mitähän hän nyt vastaisi?\nVanhastaan hän tiesi, ettei Sirmaa tuolla päällä ollessa ollut hyvä\nsuututtaa. Hän katsoi parhaaksi olla vaiti.\n\n-- Ahaa! lausui Sirma ja iski Jenssenille silmää. -- Sinun järkesi\nkohtasi ylimenemättömän paikan. Tiedätkö, miksi minä juon? -- Juu,\nminä osoitan mieltäni... demonstreeraan... konsistoriumia vastaan.\n\nJenssenin hikiset kasvot osoittivat täydellistä käsittämättömyyttä.\n\n-- Katsopas, Jenssen, ne Hernösandin herrat kirjoittavat minulle\naina niin karskisti ja komentavasti... En muka saisi mennä Ruijaan,\nvaan tulisi minun kyyhöttää Lätäs-enon suussa, niinkuin munkin\nluostarissa... Mutta minäpä haluan nähdä maailmaa, Jenssen... ja minä\ntulen siis tänne... Ja kuta enemmän minua kielletään, sitä äkäisempi\nolen lähtemään... Minä olen siinä kohden niinkuin kovapäinen poro:\nkuta enemmän sitä pidätät, sitä tuimemmin se tolvaa... Nyt viime\nkeväänä kirjotti Anzenius... se lihava lallus... että Ruijanmatkoista\noli tehtävä loppu... Ja sekö minua kiukutti! Donnerjeeveli! Kiukutti\nniin, että kolmantena päivänä läksin! Ei muuta kuin raito kuntoon...\nja ann' mennä vain, niin että korvissa soi! -- Nyt ovat porot\nmeikäläisten tokassa, ja syksyllä vien raidon takaisin... täynnä\ntavaraa... Lähetin sanan Jukkasjärven papille, että saa tulla\ntullaamaan, jos haluttaa... Kuule, Jenssen, kumpi on suurempi synti:\nsekö, että pappi myy... vai se, että hän juo?\n\n-- Riippuu siitä, mitä pappi myy.\n\n-- No viinaa, totisesti!\n\n-- Katsopas... riippuu siitä, mitä pappi juo.\n\n-- Ätsh! No viinaa tietysti! Älä sinä rupea viisastelemaan... Kyllä\nminä... katsopas, Jenssen, Jukkasjärven pappi myy viinaa... ja minä\ntaas juon... pääasiallisesti juon... Kumpi on parempi?\n\n-- Molemmilla on hyvät puolensa.\n\n-- Äläst!... Jukkasjärven pappi turmelee muita ja hyödyttää\nitseään... mutta minä taas turmelen itseäni... ja hyödytän muita...\nUkko Kvaenangen esimerkiksi hyötyy minun kustannuksellani... Kumpi on\nparempi? Ratkaisepas se kysymys, Jenssen!\n\n-- Se on yhtä pitkä kuin leveäkin, ymmärtääkseni.\n\n-- Äläst! Ei tässä skolastiikkaa... Mutta, katsopas, Jenssen -- hän\npyyhkäisi otsaansa kuin kootakseen hajanaisia ajatuksiaan -- jos\npuhuisivat koreasti ja pitäisivät miehenä... niin minä _olisin_ mies!\nJa jos kohtelisivat pappina, niin olisin myös _pappi_ Mutta nyt\nkaikki pitävät minua renttuna... ja minä olen silloin _renttu! Qvod\nerät demonstrandum!_\n\nNyrkki paukahti taas pöytään, entistä kovemmin.\n\n-- Älä hiidessä! Meille tulee vielä kaunis lähtö täältä, kun ukko\nKvaenangen lopulta suuttuu.\n\n-- No, no, älähän huoli... Lauletaanpas vähän! Hei, Jenssen,\npistetäänpäs lauluksi! Ei noita joutavia renkutuksia... vaan oikea\nkunnon laulu!\n\nJa odottamatta sen enempää toverinsa suostumusta tahi kieltoa hän\nrupesi laulamaan:\n\n    -- Nyt paistaa päivä kirkas\n    jo Orrajärvelle.\n    Ah, latvaan kuusen jospa\n    mä voisin kiivetä,\n    ja nähdä saisin järven tuon,\n    niin, järven tuon, --\n    ah, Orrajärven tuon!\n\nKun kauppias Kvaenangen puolta tuntia myöhemmin tuli tupaan, nukkui\nSirma pöytää vasten, tyhjä lasi edessään. Nimismies oli mennyt.\nKauppias näki hänen hoipertelevan pitkin kylän tietä ja tapailevan\nkiinni pikkupoikia, jotka ilakoivat hänen ympärillään. Vuonolta\nkuului heleä-äänistä laulua. Kauppias kuunteli. Naapuritalon tytöt\nsiellä soutelivat. Ulkoa remahti pikku poikain nauru: \"Eläköön setä\nJenssen!\" ja sitten kuului nimismiehen käheä komento: \"Hiljaa,\npojat!\" Kauppias silmäsi pöydän ääressä nukkuvaa miestä ja meni ulos\nmutisten itsekseen:\n\n-- Ihminen on heikko... niin kovin heikko...\n\n\n\n\nXVI\n\n\nOli kulunut kohta kolme vuotta herra Olauksen viimeisestä\nRuijan-matkasta. Talvet olivat olleet ankaroita lappalaisille. Huonon\nkaivoksen vuoksi oli poroja sadoittain kuollut joka vuosi, ja siitä\noli katkeruus vain yhä kasvanut uutta uskoa kohtaan, jonka arveltiin\nonnettomuudet aiheuttaneen. Yhä vastahakoisemmin tulivat lappalaiset\nkirkolle, ja vaikka pari vuotta sitten suurta joukkoa oli sakotettu\njumalanpalvelusten laiminlyömisestä, ei se ollut isosti auttanut.\nLappalaiset maksoivat sakkonsa, istuivat jalkapuussa ja palasivat\ntakaisin tuntureilleen, tullakseen seuraavana vuonna jälleen sakkoja\nsaamaan ja jalkapuussa istumaan. Paulus-Jounia vain ei ollut\nmarkkinapaikalla näkynyt, sen jälkeen kun hän kuusi vuotta takaperin\noli ollut oikeudessa noituudesta syytettynä. Silloin tuomitut sakot\nhän oli maksanut, mutta jalkapuuhun ei herra Olaus ollut häntä\nsaanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Mies piili talvisin\ntuntureilla, milloin Ruotsin milloin Suomen puolella, oleskeli kesät\nRuijassa, eikä herra Olaus ollut häntä nähnyt, sen jälkeen kun Jouni\noli ollut pappilassa vankina, neljä vuotta takaperin. Mutta sanomia\nhänestä oli kuulunut joka vuosi, viimeksi viime markkina-aikana. --\nJossakin pohjoistuntureilla oli taas viime syksynä pidetty suuria\nuhrijuhlia. Jouni oli ollut niitä johtamassa. Nyt oli luvattu\npalkinto Jounin päästä. Herra Olaus oli ilmoittanut asiasta kuninkaan\nvoudille, ja tämä oli lähettänyt kuuluisen, jossa luvattiin 150\nmarkkaa hopeassa sille, joka toisi Jounin kirkolle joko elävänä tahi\nkuolleena.\n\nOli ilta huhtikuun lopulla, ja laskevan auringon viimeiset säteet\nheittivät navetan ja päärakennuksen välisestä aukeamasta punertavan\njuovan pappilan pihalle, josta rusottava kinos heijasti valon\npäätykamarin ikkunaan kuin paremmin valaistakseen niitä papereita,\njoiden yli kumartuneena herra Olaus istui.\n\nHänen edessään oli avattuna piispa Gezeliuksen \"Lasten paras tavara\",\nja hän lueskeli parastaikaa tiheään kirjoitettua paperilehtistä,\nverraten sitä kirjaan. Hän oli kirjoittanut koko päivän ja saanut\ntyönsä päätökseen. Siinä oli nyt Gezeliuksen kirjan lapinkielinen\nkäännös valmiina pöydällä hajallaan olevissa paperiliuskoissa.\n\nHän kokosi lehdet ja selaili niitä harvakseen. Sydänalassa sykähteli\nniin omituisesti, kun hän silloin tällöin pysähtyi tarkkaamaan\njotakin yksityistä lausetta, joka lapinkielisessä asussaan tuntui\nkovin ujolta ja epävarmalta alkutekstiin verrattuna. Siinä oli hänen\nyksinäisten hetkiensä työn tulos kaikessa vaatimattomuudessaan.\n\nMonenlaisia ajatuksia tuli herra Olauksen mieleen. Hän muisti\nkatkeruudella konsistoriumin osoittamaa epäluottamusta ja kylmyyttä.\nHänen mieleensä johtuivat seurakuntalaisten kovat tuomiot ja\narvostelut. -- Mitä näki konsistoriumi hänessä? Ainoastaan\nuppiniskaisen ja tottelemattoman _kappalaisen_, jota piti uhkauksilla\nja varoituksilla alituisesti kurissa pitää, ja mitä näkivät\nseurakuntalaiset hänessä? Yksinomaan riidanhaluisen, kovasydämisen\nja juopon papin, jota kaikki pelkäsivät, mutta ei kukaan rakastanut,\npapin, joka hoiti suuremmalla innolla kauppaansa kuin seurakuntaansa,\nja iloitsi enemmän viinaryypystä kuin syntisen kääntymisestä. Ja\n_kuitenkin_ hän oli pitänyt huolta lappalaisten ajallisesta ja\niankaikkisesta menestyksestä opettaessaan heille kristinuskon\ntotuutta ja neuvoessaan tietä ainoan, oikean Jumalan luo. Tätä hän\noli harrastanut niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän\ntäällä oli ollut. Ja nyt viimeksi tämän käännöstyön kautta... Kuinka\npintapuolinen olikaan ihmisten arvostelu! Maailma kuuli vain sen\niloisen laulun, jolla liiallisen markkinailon valtaama sydän joskus\ntulkitsi tunteitaan, ja laski tarkkaan ne ryypyt, jotka väsynyt mies\njonakin lauantai-iltana otti ystävällisen kauppiaan tuvassa meren\nrannassa... Sellainen oli maailma, kova ja rakkaudeton.\n\nHerra Olaus laski käsikirjoituksensa pöydälle ja huokasi syvään.\nElämä tuntui kovin raskaalta taas...\n\nHän pisti paperikimpun pöytälaatikkoon. Ei nähnyt lukea enää,\nsillä hämärä hiipi yhä rohkeammin matalaikkunaiseen huoneeseen, ja\nväsymyskin alkoi jo vaivata monituntisen yhtämittaisen istumisen\njälkeen. Hän oikaisi selkäänsä ja katseli ulos. Etelän taivas tummui\ntummumistaan, ja iltatähti rupesi välkehtimään joen vastakkaisella\nrannalla olevan jängän yllä. Hämärä laskeutui yhä tihenevänä harsona\njoelle, käärien vastarannan risukot epäselvään vaippaansa.\n\nHuoneessa oli jo melkein pimeä. Herra Olaus haukotteli syvään ja\nojensi jalkansa suoriksi pöydän alle. Väsytti kelpo lailla. Hän\nodottelikin vain Kaarinan illalliskutsua päästäkseen sitten levolle.\n\nUlkoa kuului askeleita. Kylmännyt lumi ratisi niin somasti jalan\nalla. Hän kuulosti. Kukahan näin myöhällä vielä pappilaan?...\nAskeleet lähenivät. Ne tuntuivat tulevan markkinapaikalta päin. Nyt\npysähtyivät ne ulko-oven eteen, joka heti sen jälkeen temmattiin\nauki, ja sitten kuului hiipimistä eteisessä.\n\nHän ei malttanut odottaa kauempaa, vaan hyppäsi tuoliltaan ja työnsi\noven auki.\n\nKuka siellä? kysyi hän tiukasti. Minä se vain, herr' Vuolevi, kuului\nhiljainen vastaus, ja huoneeseen astui pienoinen mies, jolla, sen\nverran kuin hämärässä saattoi nähdä, näytti olevan tärkeää asiaa,\npäättäen hänen salaperäisestä käytöksestään.\n\n-- Mitä, sinäkö se olet, suntio? nauroi Sirma. -- Minä luulin siellä\nvarkaiden liikkuvan... Mitä sinä nyt näin myöhällä hiiviskelet?\n\nSuntio katseli ympärilleen kuin tarkaten, olisiko huoneessa muita, ja\nsuhahti merkitsevästi:\n\n-- Nyt se on satimessa. Jos herr' Vuolevi haluaa, niin tänä yönä se\non kiinni ja raudoissa.\n\n-- Kuka? Ketä tarkoitat?\n\n-- Paulus-Jouni! Eikö herr' Vuolevi haluaisi saada häntä kiinni? Minä\ntiedän, missä hän on tavattavissa.\n\nSuntion silmäkulmassa välähti veitikka, ja suu vetäytyi\nitsetyytyväiseen hymyyn.\n\n-- Paulus-Jouni! Varmaankin nimismiehessä!\n\n-- Siellä on ollut. On käynyt vain, koska ajoi sieltä päin, selitti\nsuntio hätäisenä. -- Kirkkotörmää nousi ylös ja niin sakariston\npäitse metsään. Trolli, ajattelin minä, nyt olet kiikissä! Ja niin\nsivakat jalkaan ja perään katsomaan, minnepäin miehen keino... ja\naivan oikein... Aslak Omman kodalle tietysti, kuten arvasin. -- Ja\nsiellä hän nyt on yötä ihan varmaan.\n\nSuntio oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon, ja herra Olaus oli\nkuunnellut jännittyneenä.\n\n-- Jos hän on yötä Omman kodalla, on hän käsissämme ennen aamua!\nhuudahti hän lyöden suntiota olkapäälle.\n\n-- Mutta oletko varma?\n\n-- Ihan varma! Siksi kauas seurasin jälkeä, ja se ei voinut viedä\nmuualle kuin Aslakin kodalle.\n\nSirma riensi pirttiin. Kaarina kehräsi takan loisteessa, ja\npalvelustyttö pesi pataa karsinaloukossa. Erkin Maunu istui pöydän\npäässä halukkaana pistellen poskeensa vasta tulelta nostettuja\nnauriita.\n\n-- Maunu! huudahti Sirma reippaasti tälle. -- Nyt saat vähän\nhauskempaa työtä kuin ranganveto, mutta sellaista, jossa ei kysytä\nainoastaan voimaa, vaan ennen kaikkea ketteryyttä.\n\n-- No, minkähänlaista tuo olisi? virkkoi puhuteltu suu täynnä\nnaurista ja käänsi päätään vain puoleksi pappia kohti.\n\nHerra Olaus hymyili miehen rauhallisuudelle. Hän tunsi monivuotisen\ntyömiehensä ja tiesi, että tuossa verkkaisennäköisessä miehessä oli\nuskomatonta notkeutta, kun sitä kerran tarvittiin.\n\n-- Minulla on vaarallinen otus pyydyksessä, virkkoi hän istuutuen\npöydän toiseen päähän. -- Syöhän nyt vankasti, niin lähdemme sitten\nheti taipaleelle.\n\n-- Oikeinko herr' Vuolevi tosissaan?\n\nLuisevat, leveät kasvot katsoivat hämmästyneinä pappiin, ja harmajat\nsilmät seisoivat pyöreinä kuin renkaat.\n\nHerra Olaus kuiskasi jotakin hänen korvaansa, josta oli seurauksena,\nettä nauriit saivat hetkeksi rauhan ja täyteinen suu jäi puoleksi\nauki. Sitten kuului nopeaa tajuamista osoittava:\n\n-- Ahaa! Vai sillä lailla!\n\n-- Minä olen heti valmis, jatkoi hän ruveten pistelemään nauriita\ntavallista kiireemmin. -- Mutta kuka lähtee kumppaniksi meille? Emme\nkai me kahden?...\n\n-- Suntio lähtee kolmanneksi.\n\n-- Suntio, jänishousu, röhähti Maunu suu täynnä ruokaa. -- Pahoin\npelkään, ettei hänestä ole apua... Sellainen työ kysyy miestä, jatkoi\nhän nielaisten panoksen.\n\nKaarinan rukki oli pysähtynyt, ja hän kuunteli neuvottomana miehensä\nja Maunun keskustelua.\n\n-- Mihin nyt aiot, Olaus, yötä vasten? kysyi hän arasti.\n\n-- Älähän huolehdi, Kaarina! Minulla on pieni virkamatka, joka ei\nsiedä lykkäystä.\n\n-- Tottakai syöt ensin illallisen?\n\n-- En malta nyt, sillä asia on tärkeä. Aamuksi viimeistään olemme\npalanneet. -- Jouduhan sitten, Maunu, meillä on kiire.\n\nHän riensi ulos.\n\n-- Mihin te nyt lähdette? kysyi Kaarina Maunulta Sirman mentyä.\nHänet oli vallannut levottomuus miehensä kiihtyneen käytöksen vuoksi.\nMitä kummaa nyt oli tekeillä?\n\n-- Käymme vain tässä lähellä herr' Vuolevin kanssa vastasi Maunu ja\nnousi pöydästä.\n\nHän otti poronvaljaat seinältä ja ryhtyi niitä järjestelemään.\n\n-- Emännän ei pidä huolehtia. Pian me olemme takaisin...\n\n-- Eikö sitä saata sanoa?\n\n-- Miksipä ei. Käymme Paulus-Jounia katsomassa. Herr' Vuolevi\nhaluaisi häntä vähän niinkuin puhutella, ja nyt kuuluu olevan hyvä\ntilaisuus, kun Jouni on tässä lähellä...\n\nKaarina riensi miehensä jälkeen. Hänen pitää koettaa estää tämä\nmatka. Jokin ääni hänen rinnassaan sanoi, ettei se ollut hyvän edellä.\n\nSirma tuli suntion kanssa häntä vastaan eteisessä, täysissä\nmatkatamineissa.\n\n-- Älä lähde, Olaus, rukoili hän. -- Tiesi, mikä onnettomuus sinua\nvielä kohtaa...\n\n-- Joutavia, Kaarina! Mikä onnettomuus tässä nyt kohtaisi? Menehän\ntupaan ja pane levolle. Pian me tulemme takaisin.\n\nAjokkaat seisoivat jo rahkeissa, ja miehet heittäytyivät ahkioihin.\nPorot tempaisivat juoksuun ja karahuttivat mäkeä alas Niittyvuomalle.\n\n-- Hyvästi! huusi herra Olaus ja heilautti kättään laskettaessaan\nmäkeä alas. Kaarina katseli ajomiesten jälkeen. Maunu ajoi\netumaisena. Hänen ahkioonsa oli kollostettu liikaporo tyhjä\nliistereki perässä. Sirma ajoi keskimmäisenä ja viimeisenä suntio.\nPorot mennä viilettivät jo kaukana vuomalla. Ei kuulunut muuta kuin\nahkion yhä heikkenevä ratina jääriitassa olevaa hankea vasten.\n\nKaarina palasi takaisin, ja tuskallinen tunne täytti hänen mielensä.\nMinkähänlainen oli seuraus tästä matkasta, kyseli hän itseltään ja\nhäntä puistatti.\n\nHän telkesi ulko-oven ja vetäytyi arkana pirttiin.\n\nSirma miehineen ajeli verestä ahkionjälkeä, joka mutkitteli yli\njänkien ja metsäsaarekkeiden. Oli lievä kylmänen ja ahkionjälki oli\nkäynyt ohueen jääriittaan. Porot mulkkasivat vuorotellen, sillä\nlumenkuori leikkasi niiden jalkoja. Oli ajettu suunnilleen puolisen\npeninkulmaa, kun Maunu pysäytti puhalluttaakseen ajokastaan.\n\n-- Mitenkähän käynee tämän retken? äännähti suntio puoliääneen\nahkiostaan.\n\n-- Joko olet ruvennut jänistämään? kysäisi Maunu. Sirma iski Maunulle\nsilmää ja virkahti leikkisästi:\n\n-- Suntio muistaa entisiä kokemuksiaan ja häntä on ruvennut\npeloittamaan. Mutta olehan huoleti. Ei voi Paulus-Jouni sinulle\nmitään.\n\nSuntio naurahti väkinäisesti. Häntä oli todella ruvennut\narveluttamaan tämä öinen matka ja hän katui, että oli ollenkaan\nlähtenyt herr' Vuoleville asiasta kertomaan.\n\n-- Enpä juuri pelkääkään, vastasi hän vältellen. -- Mutta muuten\ntuntuu niin omituiselta tämä reissumme.\n\n-- Tämä on ikimuistettava retki, sillä luulen, että tämän matkan\nperästä loppuu viimeinkin Paulus-Jounin mahti, lausui Sirma\npainokkaasti. -- Kaikki riippuu nyt ainoastaan siitä, onko lintu\npesässä.\n\n-- Varmasti uskon olevan, sillä Jouni luulee sivuuttaneensa\nkirkonkylän kenenkään näkemättä, vakuutti suntio.\n\n-- Missä Aslakin kota on? Se on Tarpomavuoman laidassa, tästä noin\nkolmen neljänneksen päässä.\n\n-- Se on sitten vanhassa kevätpaikassa, yhtyi puheeseen Maunu. --\nMutta sitä on vaikea lähestyä, kun täytyy ajaa avonaisen vuoman yli.\nMeidän tulee siinä tapauksessa kiertää vuoman oikeata laitaa.\n\n-- Tehdään niin! -- Mutta meidän pitää nyt sopia menettelytavastamme.\nMinun mielestäni on parasta, että Maunu hyökkää Jouniin käsiksi\nja pitelee häntä allaan, kunnes saamme hänet sidotuksi. Jos Aslak\nryhtyisi puolustamaan vierastaan, on suntion otettava hänet osalleen\nja minä olen varaväkenä.\n\n-- Se sopii! Rohki minä Jounin hoidan, kun te vain muista huolen\npidätte, lausui Maunu vakavana. -- Minä muistan kyllä vanhan velan.\n\nMatkaa jatkettiin. Pieniä jäkäläpalasia seurasi toinen toisensa\njälkeen. Siellä täällä törröttivät kevätauringon esiinhautomat\nmättäät jo paljaina lumen alta kuin pitkätukkaiset miehenpäät,\nmuodostaen tummia täpliä muuten valkeaan jängän pintaan. Kaltioita\npeittänyt lumivaippa oli sulanut pois, ja tuontuostakin saivat ajajat\ntehdä pienen kaarroksen välttääkseen niiden mustalta pohottavia\nkurimoita. Kulku kävi hitaasti, sillä sellaisissa paikoissa oli\nvaroen liikuttava.\n\nHetkisen mentyä tultiin joelle, joka oli vielä vahvan jääkuoren\npeitossa. Se oli Lätäs-eno. Ahkionjälki kulki suorana viivana poikki\nsuvannon, ja miehet karahuttivat joelle, niin että jää kumisi.\nNoustiin vastakkaiselle rannalle, jossa kasvoi kääkkyräistä petäjää,\nviimeiset etuvartijat lähellä mäntypuun rajaa.\n\nMaunu hopitti ajokastaan, ja porot suikkelehtivat puiden lomitse kuin\nvarjot. Silloin tällöin raapaisivat näiden sarvet alhaalla riippuvia\noksia, ja ahkiot kolahtelivat kantoihin ja puiden kylkiin. Perässä\nkulkeva reki tartahti vähäväliä kiinni, ja se hidastutti hiukan\nkulkua. Metsä loppui kuitenkin pian, ja avara vuoma aukeni eteen. Se\noli Tarpomavuoma, jonka toisessa laidassa kodan piti olla.\n\nOli suunnilleen puolenpäivän aika, ja hämyinen vuoma näytti\nsalaperäiseltä. Miehet lähtivät ajamaan pitkin sen reunaa, niin\nhiljaa kuin mahdollista, kiertääkseen sen pohjoispäähän. Ajettuaan\njonkun matkaa he yht'äkkiä kohtasivat sakeaa koivurutoa kasvavan\nvuomanlahdekkeen, joka pisti syvälle metsämaan kainaloon. Siitä piti\npäästä poikki, jos mieli jatkaa vuoman kiertämistä. Maunu oli juuri\najamaisillaan rutoon, kun hän äkkiä pysäytti ajokkaansa ja viittasi\nvarovasti kädellään.\n\nSeisottiin.\n\n-- Mikä hätänä? kysyi Sirma kuiskaten. -- Ettekö tunne savun hajua?\nLuulen, ettei kota olekaan viimekeväisessä paikassa. On parasta,\nettä päästämme porot valjaista ja sidomme kiinni. Lähdemme sitten\nhiipimään eteenpäin.\n\nSanottu ja tehty. Porot riisuttiin ja sidottiin kiinni. Maunu lähti\nvarovaisesti etenemään rutoa pitkin toisten seuratessa perässä.\n\nMaunu asteli verkalleen ja taivutteli koivunoksia syrjään. Aivan\näänettömästi oli mahdotonta liikkua, sillä joka askeleella sohahti\nriittainen hanki jalan upotessa siihen polvea myöten. Papin ja\nsuntion oli parempi kulkea, kun saivat astua valmiisiin jalanjälkiin.\nParinkymmenen askeleen perästä Maunu pysähtyi ja viittasi puiden\nvälistä häämöttävää mustaa esinettä. Siinä oli kota aivan rudon\nlaidassa, tuskin parin sadan askeleen päässä miehistä. Säkeniä\nsinkoili reppanasta, ja sisällä palava tuli valaisi selvästi\nmustuneet seipäät, jotka ristiinrastiin pistivät savureijästä ulos.\nKodasta kuului hiljaista puheen sorinaa. Siellä siis valvottiin vielä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaulus-Jouni loikoili puoleksi istuallaan kodan perällä kädet pään\ntaakse pistettyinä ja haasteli Aslak Omman kanssa, joka istui\nsoikealla \"kiisalla\"[28] lähellä oviaukkoa. Molempien leukapielessä\nsavusi piippunysä, jota he ahkeraan imeskelivät. Toisella puolen\nkotaa istui Inka, pää painuneena kaaripuuta vasten. Silmät olivat\nkiinni ja tasainen hengitys ilmoitti hänen nukkuvan. Tulenliekki\nvalaisi hänen terveitä, kukkeita kasvojaan, ja povi aaltoili\nrauhallisesti. Kädessä ollut puolitekoinen poronnahkakinnas, jota\nhän äsken oli neulonut, oli luisunut maahan. Hänen vieressään\nporontaljalla nukkui noin kolmivuotias poika. Toisen kengän paula\noli auennut, ja punainen hiippalakki oli painunut syvään pikku\nmiehen kasvoille. Aslak lisäsi puita nuotioon. Hän asetti jäätyneitä\nkoivukapaleita varovasti toistensa päälle ja katsoi, että latvapuolet\ntulivat oviaukkoa kohti. Epähuomiossa joutui kuitenkin yksi\nkappaleista päinvastaiseen asentoon, tyvi oveen päin. Jouni huomasi\nsen ja lausui:\n\n-- Korjaapas nuotiota.\n\nAslak silmäsi tulta ja huomasi erehdyksensä. Nopeasti hän käänsi\npuun toista tietä, tyvipuolen kodan perää, posjoa, kohti ja virkahti\nnaurahtaen, katsahtaen nukkuvaan vaimoonsa:\n\n-- Olipa siinä tulla vahinko!\n\nOltiin hetkinen vaiti ja vedeltiin savuja. Aslak mietti, tulisikohan\ntodella mitään, jos panisi puun väärinpäin nuotioon, vai ei...\nSanoivat vanhat tulevan... ihan varmaan... Sanoivat lapsen syntyvän\nväärinpäin, jalat edellä...\n\n-- Onkohan tuohon mitään taikaa, jos panisikin koivupökkylän toista\ntietä tuleen? kysäisi hän kääntyen lynkäpäisillään Jounin puoleen.\n\n-- Onkoko? -- Jouni kohottautui istumaan ja rupesi täyttämään\nuudelleen piippuaan. -- On ihan varmaan! Minä olen kuullut\nmonta tapausta, jolloin lapsi on tullut väärinpäin maailmaan.\nRiha-Pietin vaimo esimerkiksi hakkasi kerran Sarakan puita[29] ja\npani tahallaan koivukapaleen väärinpäin nuotioon. Mies korjasi sen\nheti, mutta eukko oli kiukkuinen luonteeltaan ja käänsi vängälläkin\npuun... \"Katsotaanpas, ukkoseni, tuleeko siitä mitään\", sanoi hän\nsisuissaan... Ja mitekäs kävi?\n\nVaikka Pieti korjasikin puun paikalleen, niin onnettomuus tuli.\nParin päivän päästä vaimo synnytti ja poika tuli väärinpäin, jalat\nedellä... Ja siinä vääntyi lapsen käsi niin, että on tänäkin päivänä\nvielä vaivainen.\n\nVasemmalla kädellä ajaa Pietin-Lassi, niinkuin tiedät, oikealla ei\nvoi tehdä mitään...\n\n-- Siitäkö tuo tuli, että äiti pani puun väärinpäin tuleen?\n\n-- Siitä. Hän teki sen tahallaan, ja Sarakka ei sitä kärsinyt.\nErehdyksen hän kyllä antaa anteeksi, mutta teepäs tahallaan.\n\nAslakin täytyi myöntää, ettei sitä sopinut tahallaan tehdä.\n\n-- Eivät ne haltiat suvaitse tottelemattomuutta, jatkoi Jouni\nheittäytyen entiseen asentoonsa. -- Minä olen itse saanut sellaisen\nkalliisti kerran maksaa. Tulin markkinoilta Lyngenistä muutamana\ntalvena ja väsynyt kun olin, päätin yöpyä lähelle Kalmuskursua. En\njaksanut kauemmas, vaikka olisin kuinka ponnistanut. Tein tulen ja\nlaskin porot hihna kaulassa syömään, kun paikalla oli hyvä jäkälikkö.\nSiinä odotellessani keiton kiehumista torkahdin hetkeksi, ja\narvaapas, miten kävi...? Eteeni ilmestyi pieni, vanha mies, punainen\nlakki päässä ja poikkinainen peskipuukko kädessä. Se oli staalo.\n\"Siirry pois tästä!\" sanoi se. \"Tämä on meidän asuinpaikkamme.\"\nHeräsin ja katselin ympärilleni. Porot söivät rauhallisina vähän\nmatkan päässä. Niitä ei näyttänyt häiritsevän. Kun keitto juuri oli\nkiehumassa, ajattelin, etten viitsi siirtyä ennen syöntiä. Luin vain\nmuutaman varaussanan ja pyysin haltioilta ruokarauhaa. Mutta mitäs\ntapahtui?... Odotellessani lihan kypsymistä, nukahdin uudelleen, ja\nheti ilmestyi sama äijä kuin ensi kerrallakin. Katsoen minuun syvässä\npalavilla silmillään hän sanoi puukkoaan heilutellen: \"Vai niin!\nSinä et näy tottelevankaan ensimmäistä käskyä. Katsopas, mitenkä nyt\nkäy!\" Heräsin samassa ja näin, kuinka porot laukkasivat virmapäisinä\nsuoraan Kalmuskursua kohti... Läksin perään hiihtämään, mutta niiden\nvauhti oli niin hurja, etten nähnyt kuin vilauksen... Tulin kursun\nreunalle ja näin, että ainakin kaksi härkää oli syöksynyt alas....\nLäksin hakemaan toisia, ja koko yön hiihdettyäni löysin ne aamulla\nnoin kolmen peninkulman päästä muutamalta vuomaita. Niistä oli kaksi\npoissa ja minä tiesin, -- missä ne olivat: ne oli staalo korjannut\nsaaliikseen. Palasin nuotiopaikalleni takaisin, ja se oli näky,\njoka kohtasi minua: Pata oli viskattu monen syllän päähän. Se maata\nkeuvotti kyljellään, ja keitto oli hävinnyt kuin ilmaan. Kuormat\nolivat kumollaan, yksi siellä toinen täällä. -- Se oli staalon kosto.\n\nKoirat, jotka tähän saakka olivat maanneet hiljaa, kuono etukäpäläin\nvarassa, nostivat äkkiä päätään kuin jotakin vainuten.\n\nJouni silmäsi niitä ja kuulosti:\n\n-- Mikäs koiria vaivaa? Tuntuu kuin vainuaisivat jotakin, sanoi hän\nkatsahtaen hiukan levottomana Aslakkiin. -- Olin kuulevinani ahkion\nratinaa vuomaita päin...\n\nAslak pistäysi ulos ja palasi tuokion kuluttua.\n\n-- En minä kuullut enkä nähnyt mitään, sanoi hän silmäten kysyvästi\nJounia.\n\n-- Taisin sitten erehtyä... Tuli vain mieleeni, että olen liian\nlähellä kirkkoa, ja siksi kai tuntui, kuin olisi joku ollut ajamassa\ntänne päin...\n\nTuli taas hiljaisuus. Miehet polttelivat piippujaan ja mietiskelivät.\nJostakin etäältä kuului tunturipöllön huuto.\n\n-- Niin, sinustahan on ollut kumma kuulutus kirkossa, virkkoi Aslak\nhavahtuen mietteistään ja lisäten puita nuotioon.\n\n-- Mikä kuulutus?\n\nAslak katseli Jounia hämmästyksissään.\n\n-- Etkö ole kuullut? No, sehän ihme! Vouti oli luvannut sinusta 150\nmarkan palkinnon sille, joka tuo sinut kirkolle... joko elävänä tahi\nkuolleena...\n\n-- Onko se totta?\n\n-- Niin sanotaan... En minä ole ollut kirkossa, mutta Rasmus Hurri\nkertoi. Sanoi omin korvin kuulleensa.\n\nJouni oli aivan tyrmistynyt. Hänelle selvisi yht'äkkiä se omituinen\nvastaanotto, joka oli tullut hänen osakseen Suonttavaarassa. Hän oli\niltahämärissä ajanut taloon, riisunut poronsa ja yrittänyt sisään.\nMutta ovi oli pantu säppiin aivan hänen nenänsä edessä. Hän oli\nkolkuttanut aikansa, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Hän oli\npäätellyt, ettei nimismies ollut kotona, ja että emäntä pelosta ei\nuskaltanut laskea häntä sisään. Hän oli sitä kovin ihmetellyt, mutta\nnyt selvisi koko asia. Hän oli henkipatto, jonka kanssa nimismies ei\ntahtonut enää olla missään tekemisissä. Entisen ystävyyden vuoksi\nei ollut kuitenkaan ruvennut häntä vangitsemaan. Oli antanut mennä\nmenojaan. Sillä että nimismies oli ollut kotona, siitä hän nyt oli\nvarma. Hän oli sitten ajanut kirkolle ja päättänyt lähteä katsomaan,\noliko Aslak Omma vielä vanhassa kevätpaikassaan, ja niin hän oli\ntullut tänne.\n\nHän katsoi Aslakkia, joka poltteli piippuaan ja näytti vaipuneen\nsyviin mietteisiin. Vanha viha heräsi luopiota kohtaan, jota sitten\nPassevaaran juhlien ei ollut näkynyt yhteisillä uhripaikoilla.\nTiesi vaikka olisi Aslak ollut liitossa papin kanssa ja miettisi\nparhaillaan, miten voisi tälle toimittaa sanan hänen täällä olostaan.\n\n-- Vai semmoista kuuluu, sanoi hän synkästi. -- Sitten olen totisesti\nliian lähellä kirkkoa! Ei auta muu kuin lähteä ajamaan.\n\n-- Tokkopa sentään on tarvis, virkkoi Aslak hitaasti. -- Täällähän\nkyllä olet turvassa. -- Eihän sinua kukaan nähnyt kirkolla?\n\n-- En luulisi...\n\n-- No sitten ei ole hätää. Ole tässä yötä ja lähde aamulla varhain.\n\nJounin epäluulo vahvistui. Aslak koetti viivyttää häntä. Tiesi vaikka\nolisi ainakin joku nähnyt hänet kirkolla, ja veisi sanan papille,\njoka tuossa tuokiossa olisi täällä.\n\n-- Vai 150 markkaa! Vähänarvoisenapa pitävät minua, sanoi hän\nivallisesti. -- Ei sinulla, Aslak, taitaisi olla halua ansaita\npalkintoa?\n\nAslak katsoi häntä hämillään ja punastui:\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- No, että sinunhan sopisi ansaita tuo summa. Saisihan sillä\nparikymmentä vasikkaa, enemmänkin. Voithan ottaa minut nyt kiinni...\ntahi ampua... tuossahan on pyssy nurkassa... Eikös se ollut \"elävänä\ntahi kuolleena\"?\n\n-- Ettäkö minä haluaisin saada sinun päärahasi? Älä nyt puhu\njoutavia, Jouni! En minä vielä niin huono mies ole, että pettäisin\nvanhan toverini!\n\n-- Niinkö on?\n\n-- Niin on! Usko jos tahdot! -- Vai että minä sinun päärahojasi...?\nBärgalak! Niin huonona miehenäkö pidät?\n\nAslak oli suuttunut ja hänen kätensä vapisi, kun hän risukappaleella\notti nuotiosta tulta piippuunsa.\n\n-- No kun et, niin et... Sehän on hyvä. Ajattelin vain, että kun olet\nhyvä ystävä papin kanssa... niin.\n\n-- En ole paremmin ystävä kuin vihamieskään. Olen vain päättänyt,\netten sekaannut hänen asioihinsa. Mutta vaikka niinkin, niin saat\nminun puolestani rauhassa olla... Minä en tule sinua ilmiantamaan.\n\n-- No, hyvä, hyvä! Jouni nauroi katkerasti.\n\nSamassa rupesivat koirat taas murisemaan. Ne karkasivat pystyyn ja\nsyöksivät haukkuen ulos. Inka heräsi ja hieroi unisia silmiään.\nJounin valtasivat pahat aavistukset. Hän hyökkäsi ovelle ja pääsi\nparahiksi ulos nähdäkseen seisovansa vastatusten papin rengin, Maunun\nkanssa. Pappi ja suntio juoksivat jälempänä raskaasti huohottaen.\n\nJouni arvasi paikalla miesten aikeet. Hän silmäsi sinnepäin, missä\nhänen poronsa oli, mutta nähtyään sen olevain liian etäällä hän\nhuomasi pakonsa mahdottomaksi. Hehkuvin silmin ja kasvot raivosta\nvääntyneinä hän tapaili pitkää puukkoaan, mutta ennen kuin hän\nehti sen vetää esiin, oli Maunu jo hyökännyt hänen kimppuunsa, ja\nvimmattu, epätoivoinen painiskelu syntyi miesten kesken.\n\nAslak pisti päänsä oviaukosta, mutta vetäisi sen heti takaisin,\nnähtyään mitä ulkopuolella tapahtui.\n\nMaunun ja Jounin painiskelu oli yltynyt hurjaksi otteluksi,\njossa kumpikin jännitti viimeiset voimansa. Lumi tuprusi heidän\nympärillään, ja miesten läähättävä hengitys huurusi raikkaassa\nilmassa. Maunu oli ilmeisesti voimakkaampi, sillä hetken kuluttua hän\npaiskasi puuskuttavan Jounin siljoon, niin että jysähti.\n\n-- Aslak, ota pyssy ja ammu! huusi Jouni, teutaroiden Maunun alla\ntämän painaessa häntä rinnuksista tantereeseen. Mutta Aslak pysyi\nsiivosti kodassa eikä näyttäytynyt.\n\n-- Tänne hihna! karjaisi Maunu pidätellen rimpuilevaa Jounia allaan.\n\n-- Mene apuun, suntio, että saadaan sidotuksi! huusi Sirma suntiolle,\njoka kalpeana oli seurannut taistelun kulkua. Suntio juoksi\nhätääntyneenä paikalle ja ojensi hihnan.\n\n-- Sinullako se olikin? sanoi Maunu läähättäen. -- Nyt tämä peijakas\npääsee! jatkoi hän rynnistellen maassa makaavan Jounin kanssa, joka\nyritti tempautua irti hänen otteestaan. -- Ole koreasti siinä, tahi\nlyön hampaat kurkkuperääsi! Etkö tottele, vietävä! Tuosta saat!...\nVai puremaan aiot...!\n\nMaunu iski nyrkillä Jounia suulle. Kirkas, punainen veri purskahti\nhangelle, ja Jouni hellitti hampaansa Maunun kädestä, johon oli\npureutunut kiinni.\n\n-- Pidä päästä kiinni, sillä aikaa kun minä sidon kädet! huusi Maunu\nsuntiolle. -- Se vietävä puree kuin ahma.\n\nSuntio totteli kehoitusta, ja pian oli Jouni saatu köysiin. Hän\nmakasi avutonna kyljellään, suu vaahdossa ja silmät verestäen. Huuli\noli turvonnut Maunun lyönnistä, ja veri tippui hiljalleen suusta,\nvärjäten lumen punaiseksi. Hänen rintaansa paisutti suunnaton raivo,\njoka uhkasi aivan tukehduttaa hänet.\n\nAslak Omma oli tällä välin kömpinyt kodastaan ja katseli ihmetellen\nmaassa makaavaa Jounia. Hänestä tuntui koko tapaus pahalta unelta.\nHän oli aivan ymmällä. Sen hän tajusi, että Jouni oli nyt hukassa.\nHämmästys ja pelko, johon sekaantui epämääräistä säälintunnetta,\ntäytti hänen mielensä.\n\n-- Siit! ärjäisi hän koirille, jotka haukkuivat yhteen ääneen ja\nkiersivät miehiä tapaillen kiinni peskin helmuksista.\n\n-- Olisit äsken usuttanut ne noiden kirottujen päälle, jotka\nhyökkäsivät kimppuuni kuin salakavalat hukat! sähisi Jouni sylkäisten\npitkän verisyljen hangelle. -- Mutta eihän sinussa ole miestä! Raukka\nolet, suuri raukka, joka et todella ansaitse muuta kuin virsikirjan\nkäteesi pyssyn ja suopungin asemesta! Senpävuoksi syököön hukka\nlaumasi ja polttakoon tuli kotasi, sinä katala luopio, joka olet\nhylännyt isäisi uskon ja heittäytynyt papin orjaksi! Ole kirottu,\nsinä ja sinun jälkeläisesi!\n\n-- Pidäpäs nyt suusi koreasti kiinni! Sinä olet nyt meidän\nvallassamme, lausui Sirma kuivasti.\n\n-- Teidän vallassanne! huusi Jouni hammasta purren. -- Muista pappi,\netten koskaan jää sinun valtaasi! Sinä et ole saapa sitä nautintoa,\nettä näkisit Paulus-Jounin lähtevän viimeiselle matkalleen, et sinä\nilmoisna ikinä...!\n\nHän kiristeli hampaitaan, niin että leukapielet rutisivat.\n\n-- Kuulehan kerskuria! Nostakaa, miehet, rekeen herja, jotta pääsemme\nlähtemään.\n\nSuntio ja Maunu kävivät Jouniin käsiksi ja retuuttivat hänet rekeen,\njonka edellinen oli noutanut paikalle. Siihen sidottiin sitten mies\nseljälleen, tiukkaan ja tukevasti, jottei pääsisi pakenemaan.\n\nLähdettiin paluumatkalle.\n\nSuntio talutti poroa, jonka reessä Jouni makasi. Sirma ja Maunu\nastuivat perässä. Rudon toisessa laidassa valjastettiin sinne jätetyt\nporot, ja lähdettiin ajamaan äskeistä jälkeä takaisin. Maunu ajoi\nnytkin edellä ja viimeisenä Sirma. Hänen ja suntion välissä kulki\nPaulus-Jouni, Lapin kuuluisa tietäjä matkalla esivallan eteen.\n\nOliko nyt viimeinkin pappi päässyt voitolle?\n\nTätä kysymystä mietti Jouni maatessaan sidottuna reessä ja\nkatsellessaan puiden latvoja, joissa viriävä aamutuuli hiljaa\nsuhisi. Tässä taistelivat keskenään vanha ja uusi usko, jotka\nkumpikin vaativat ihmisten sydämiä omikseen. Vanha usko oli isiltä\nperitty. He olivat opettaneet kannuksen käytön, he olivat neuvoneet\ntaiat ja arpomiset. Jouni ei voinut käsittää, mitä pahaa vanhassa\nuskossa oli, varsinkin kun lappalaiset mielellään ottivat uudenkin\nopetuksen vastaan. Hehän kastattivat lapsensa, niinkuin esivalta\nkäski. Ja vaikka kaste kotona pestiinkin pois, niin mitä se pappiin\nkuului, kun taivuttiin hänenkin kasteelleen tulemaan? He maksoivat\nverot kuninkaan voudille, suorittivat kymmenykset kahdelle jopa\nkolmellekin papille yht'aikaa ja kävivät kirkossa suurina juhlina,\nmaksoivat sakot ja istuivat jalkapuussa. Miksi he eivät sitten\nsaaneet kotona seidoille uhrata ja kannusta rauhassa viljellä? Sitä\nei Jouni voinut käsittää. Uusi usko oli tullut Lappiin kuninkaan\nvoudin ja pirkkalaisten mukana ja ruvennut vaatimaan rajatonta\nvaltaa lappalaisten yli. Ristinjumala ei tahtonut elää sovinnossa\nSuurjunkkarin eikä seitojen kanssa, vaan vainosi niitä armotta. Sen\nolivat jalkapuut ja mustat penkit, sen ripit ja sakot, sen vankila ja\npolttorovio... Ja suuren vallan se olikin jo saavuttanut lappalaisten\nkeskellä, vaikka sen valta Jounin mielestä perustuikin itsekkyyteen\nja vääryyteen...\n\nSirma mietti samoja kysymyksiä.\n\nMiksi oli pakanuuden voima niin suuri, että täytyi tällaisiin\nkeinoihin ryhtyä sen tukahduttamiseksi: saada vaikenemaan sen\ntukipylväät, tietäjät? Siihen oli vaikea vastata. Mutta yksi asia\nhänelle oli selvä: Jumalan voima oli vielä suurempi ja se murskasi\nmaahan noituuden ja poltti poroksi velhot ja poppamiehet. Niin oli\nmyös käyvä suuren noidan, Paulus-Jounin. Hän oli matkaava alas eikä\nikinä palajava!\n\nHänen silmiinsä syttyi kiihkon tuli, kun kirkko tuli näkyviin. Se\noli tosin pieni, mutta sen mahti oli suuri, sillä se oli vanhurskaan\nJumalan temppeli keskellä pimeää taikauskon ja pakanuuden maata.\n\nPorot mulkkasivat metsästä kirkkomäkeä rajoittavalle vuomalle.\nJounin silmät sattuivat pienen puukirkon ristiin ja hänen sydäntään\nkarvasteli ja vihloi. Risti oli hänelle orjuuden merkki. Risti\nkertoi menetetystä vapaudesta, merkitsi ehkä ikuisia jäähyväisiä\nnäille tuntureille... Ja samassa hetkessä Jouni tunsi, kuinka paljon\nhän rakasti tuntureita, ja kuinka raivokkaasti hän vihasi ristiä\ntuolla tornin huipussa. Hän kirosi sen ja sen edustaman vallan.\nHän sadatteli sitä jumalaa, jonka sanottiin tuollaisella ristillä\nkuolleen. Oh, hän olisi huutanut riemusta, jos tuo ristitorni olisi\nkaatunut, luhistunut kokoon, mennyt murskaksi! Hän olisi toivonut,\nettä maa olisi sen niellyt. -- Mutta torni seisoi järkähtämättömänä,\nja risti kuvastui aivan selvästi vaaleaa itätaivasta vasten. Jouni\nei saattanut siihen enää katsoa, vaan käänsi päänsä toisaalle ja\npuri hampaat lujasti yhteen. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä\npappilan päätykamarin ikkunaan, josta pelästyneet kasvat tähystivät\nhäntä. Nuo lempeät silmät ilmaisivat osanottoa ja sääliä.\n\nJouni tunsi Kaarinan, ja hänen sydänalassaan läikähti omituinen\ntunne, joka hiljalleen repi rikki hänen kovettuneen vihansa kappale\nkappaleelta. Eikä hän pannut vastaan sydämessään. Hän salli vihansa\nsulaa ja tahtoi säilyttää tuon toisen tunteen. Ja kun Maunu ryhtyi\npäästelemään häntä siteistä, hän painoi silmänsä kiinni, ettei\nvihamiehen näkeminen häiritseisi sydämessä vellovaa lämpöä ja\nhellyyttä.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nPohjan taivaalle oli ruvennut kerääntymään mustan- harmaita pilviä.\nNe levisivät vähitellen yli koko avaruuden ja peittivät auringon.\nIlma jäähtyi tuntuvasti. Lumi, joka aamulla oli ollut nuoskeaa,\njäätyi hiljalleen ja narskui jo puolenpäivän aikaan kovana pappilan\npihalla puuhailevien miesten askelista.\n\nErkin Maunu suntion kanssa kiinnitti reslaa liisterekeen, jossa\nJounia seuraavana päivänä piti lähdettämän viemään Jukkasjärvelle ja\nsieltä edelleen alamaahan.\n\n-- Luulen, että siitä nousee myrsky illaksi, virkkoi suntio silmäten\ntaivaalle. -- Meillä on huomenna menemistä, jos aiomme Sopperoon\nyöksi. Ei ole leikkiä päästä keväälläkään Sattamasvuoman yli, jos on\noikea jumalan ilma. Ja sitten vielä tällainen kallisarvoinen kuorma.\nMinusta olisi varminta saada kolmas mies kumppaniksi... Arveluttaa\nvähän, miten käy.\n\n-- Sinä tunnut olevan kovin peloissasi, nauroi Maunu, pidellen reslaa\nkohdallaan, sillä aikaa kun toinen sitä sitoi. -- Taidat todella\npelätä Jounia?\n\nTiesi hänet... mutta mielelläni en sille matkalle lähde. Kovin oli\nvistoa jo tämä kiinniottokin, vastasi suntio, silmäten tupakamarin\nikkunaan kuin varoen, ettei hänen puheensa sisälle kuuluisi.\n\n-- Ole huoleti! Tässä köllöttää mies kauniisti siihen saakka, kunnes\njoutuu parempiin käsiin, puheli Maunu. -- Kunhan saamme Jounin\nkunnialla voudin huostaan, niin olemme tehtävämme tehneet. Vouti\nkyllä matkan jatkamisesta huolen pitää. Kaupunkia pääsee Jouni\nkatsomaan ensimmäisen ja viimeisen kerran. Suntio ei vastannut mitään.\n\n-- Mutta mitä sanot, jos hän loihtii manalaiset niskaamme? kysäisi\nhän tuokion kuluttua.\n\n-- Mitä joutavia! Ei taida olla Jounilla enää apua siitä väestä...\nHänelle näyttää koittaneen hylätyn osa.\n\n-- Älä sano... minä en juuttaaseen luota ollenkaan. Tiesi jo, mitä\nvoimia hänellä on hallussaan. Oudonnäköisenä istuu mies pirtissä...\nMutta minulle ei hän ainakaan mitään mahda.\n\nSuntio vetäisi köydenpään solmuun keulatakan ympäri, ja reki oli\nvalmis. Miehet työnsivät sen natan kupeelle.\n\n-- Mitä varokeinoja sinulla sitten on? tiedusteli Maunu. Olisipa soma\ntietää, että voisin varautua minäkin.\n\nSuntio ei ollut oikein selvillä, puhuiko Maunu totta vai leikkiä. Se\noli aina sellainen irvihammas.\n\n-- Lupaatko, ettet kerro papille, niin sanon? kysyi hän salaperäisenä.\n\n-- Olkoon menneeksi!\n\n-- Mutta onko varma, ettet kerro?\n\n-- No, en, en... Sano pois vaan!\n\n-- Tulehan sitten tänne!\n\nSuntio meni navetan taa, ja Maunu seurasi perässä.\n\n-- Sehän taitaa ollakin koko temppu! sanoi hän hymyillen, vaikka\nuteliaisuus loisti silmistä.\n\n-- Älähän puhu mitään...! Katsopas tätä!\n\nSuntio oli kaivanut poveltaan linnun sulan, jonka poikkileikattuun\npäähän oli pistetty pienen pieni korkkitulppa. Sisällä oli kirkasta,\nhopeankarvaista ainetta.\n\n-- Katsopas, puheli suntio ja piteli sulkaa Maunun edessä. -- Tässä\non korpin sulka, joka on pantu tyvestä poikki, niinkuin näet, ja\njohon on sisälle tipautettu muutama pisara elohopeaa. Tätä kun pitää\npovellaan, eivät manalaiset mahda mitään.\n\nMaunu katseli kummissaan taikakapinetta. Uteliaisuus oli saanut\ntäydellisen voiton pilkantekohalusta.\n\n-- Jottako tuo sitten auttaa? kysyi hän vakavana.\n\n-- Ihan varmaan! Kuulepas, kun menin ensi kerran tapuliin, sen\njälkeen kuin olin pelastunut lappalaisten kynsistä, säikähdin niin,\nettä olin siihen paikkaan jäädä Koko tapuli oli täynnä pieniä,\nhiipiviä olentoja. Niitä istui luukkujen reunalla, kurkisteli\nkellotelineen takaa ja kiipeili soittohihnaa myöten kuin kärppiä.\nJoka taholla vain heiluvia jalkoja, tirkisteleviä päitä, sipinää ja\nsupinaa, tissutusta ja tassutusta. Tempaisin luukut auki ja soittaa\nheläyttelin niin paljon kuin jaksoin. Silloin ne kaikkosivat pois\nsiinä silmänräpäyksessä, mutta heti kun kellon ääni oli vaiennut\nja olin saanut tapulin luukut kiinni, ne olivat jälleen entisillä\npaikoillaan. Ja sama sipinä ja supina alkoi uudelleen. Peljästyin\nniin, että olin tulla suin päin tapulista alas.\n\n-- Tiedätkö, mitä väkeä se oli?\n\n-- Luulenpa tietäväni...\n\n-- Taisi olla kirkon väkeä?\n\n-- Niin oli. Joka sunnuntai uudistui sama kamala meno, ja lopulta\nen ollut uskaltaa koko tapuliin... Mutta sitten sain muutamalta\nlapinvaimolta tämän, ja siitä saakka on tapuli ollut hiljainen ja\nrauhallinen niinkuin ennenkin.\n\nMaunu oli kuunnellut korvat hörössä.\n\n-- Vai semmoista! Katsohan veitikoita! sanoi hän ihmeissään.\n\nNiin, mutta sen jälkeen on ollut täysi rauha.\n\n-- Niin vain. Taitaa ollakin koko tehokas keino... Mutta minä tiedän\nmyöskin sellaisen, joka auttaa yhtä varmasti.\n\n-- Sanohan!\n\n-- Lue isä-meidän kolmella eri kielellä, niin eivät hätyytä.\n\n-- Mutta jospa ei osaa...?\n\n-- Sepä se kyllä... Tuo sulkahoito on silloin parempi.\n\nMiehet lähtivät pirttiin.\n\nOven suussa istui Paulus-Jouni lattialla samoin kuin edelliselläkin\nkerralla, mutta nyt vielä lujemmin köytettynä. Miehet istahtivat\npenkille ja tarkastivat häntä uteliaina.\n\n-- Katsohan! kuiskasi suntio kauhuissaan. -- Sillähän on silmät\nnurinpäin päässä!\n\nMaunu säpsähti ja tuijotti Jouniin kalpeana.\n\nTämä nojasi seinään puoleksi makaavassa asennossa ja näytti\nkatselevan kattoon. Silmät painahtivat tuontuostakin kiinni,\nmutta revähtivät jälleen auki, paljastaen vain silmävalkuaiset,\njotka pyörivät syvissä kuopissaan. Jonkun aikaa räpyttivät silmät\nkiihkeästi, sitten ne asettuivat taas, jääden tuijottamaan suoraan\neteenpäin.\n\nMaunu hiipi vangin luo ja katsoi häntä kasvoihin. Katse oli\nsuunnattu suoraan eteenpäin, mutta ei näyttänyt tarkkaavan mitään\nmäärättyä kohtaa. Se oli sisäänpäin kääntynyt ja omituisen verhottu.\nMaunu kuljetti kättään Jounin silmien edessä, mutta ne eivät\nrävähtäneetkään.\n\nSamassa tuli Kaarina pirttiin ja pysähtyi takan luo, seuraten arkana\nMaunun puuhia.\n\n-- Onko hän sairas? kuiskasi hän hiljaa.\n\n-- En minä tiedä, mikä häntä vaivaa. Näyttää aivan tiedottomalta...\n\n-- Minä menen herättämään pastorin, sanoi Kaarina ja yritti lähteä,\nmutta samassa Jounin katse selkeni ja hän suuntasi sen kirkkaana\npapinvaimoon.\n\n-- Kaarina! lausui hän heikosti ja äänessä värisi soimausta, joka\nvaikutti niin kummallisen herpaisevasti Kaarinaan.\n\nTämä meni vangin luo ja kysyi hillitysti:\n\n-- Onko Jouni sairas?\n\n-- En, vastasi hän hiljaa ja katsahti merkitsevästi Maunua ja\nsuntiota, jotka äärimmäisen uteliaina odottivat, mitä hän sanoisi.\n\nKaarina ymmärsi hänen tarkoituksensa. Jouni ei halunnut puhua toisten\nläsnäollessa.\n\nHän meni rukkinsa luo ja istui kehräämään. Tuokion vallitsi huoneessa\nhiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin rukin yksitoikkoinen hyrinä.\nLopuksi katkaisi suntio vaitiolon ja kysäisi:\n\n-- Vieläkö herr' Vuolevi nukkuu?\n\n-- Vielä... kovin oli väsynyt...\n\n-- Väsyttämäänpä tässä alkaa jo meitäkin, kun on koko yö valvottu.\n\nTuli taas hiljaisuus.\n\n-- Ehkäpä Maunu menee suntion kanssa noutamaan vettä saunaan, sanoi\nKaarina hetkisen kuluttua. -- Tuolla näkyy olevan kelkka navetan\nedessä... Olisitte vähän apuna Maaritalle.\n\nMiehet lähtivät, ja Kaarina jäi Jounin kanssa kahden. Hän keskeytti\nkehräämisen ja astui ovensuuhun. Jouni istui silmät ummessa.\n\n-- Mitä Jounilla oli sanottavaa? kysyi hän. Jouni avasi silmänsä ja\nkatsahti ympärilleen.\n\n-- Niin, nyt ei ole ketään pirtissä. Voit puhua huoleti. Jouni katsoi\npapinvaimoon pitkään eikä puhunut tuokioon mitään. Sitten hän kysyi:\n\n-- Missä on lupauksesi, Kaarina?\n\nHänen äänessään värähti tuskallinen, surunvoittoinen sävy.\n\nKaarina hätääntyi, ja kyyneleet kohosivat silmiin. Jouni syytti häntä\nvapautensa menettämisestä.\n\nUsko minua, Jouni, puhui hän vakuuttavasti. -- En voinut sille\nmitään. Kaikkeni olen tehnyt... olen pyytänyt ja rukoillut, mutta\nturhaan. Herra Olaus ei ole se, joka taipuu edes vaimonsa rukouksiin,\nsilloin kun uskoo olevansa oikeassa.\n\nJouni katsoi häntä pitkään eikä vastannut mitään.\n\n-- Huomennako minua lähdetään viemään? kysyi hän vihdoin.\n\n-- Niin kai.\n\n-- Mihin?\n\n-- Alamaahan... luultavasti Hernösandiin...\n\n-- Mitä varten?\n\nKaarina painoi rintaansa ja hengitti raskaasti.\n\n-- Voi, älä kysy, Jouni!... Se on niin hirveää. Tiedäthän\nitsekin...\n\nSamassa palasi Maunu, ja Kaarina pyyhkäisi silmiään vetäytyen\nrukkinsa luo.\n\n-- Siellä tulee kova myrsky, virkkoi Maunu sytyttäen piippunsa. --\nJorp'oivi huokaa raskaasti ja se on paha merkki... Saa nähdä, miten\nhuomenna päästään matkaan.\n\nJouni istui silmät ummessa ja näytti nukkuvan. Mutta se oli vain\nnäennäistä. Hänen ajatuksensa toimivat täydellä tarmolla ja niiden\nkoko voima oli suuntautunut yhtä ainoata asiaa pohtimaan: kuolemaa.\nMutta ei häpeällistä kuolemaa kaukana alamaassa, vaan vapaaehtoista\neroa elämästä.\n\n-- Mihin suntio jäi? kuuli hän Kaarinan kysyvän.\n\n-- Maaritaa auttamaan saunan lämmityksessä.\n\nRukki hyrisi hiljaisessa pirtissä ja lankaa kertyi kerälle. Jounin\najatukset kehräsivät myös vilkkaina ja voimakkaina. Hän oli\ntehnyt päätöksensä: alamaahan hän ei lähde. Sitä voittoa ei pappi\ntule saavuttamaan, ei konsanaan! Hän lähtee itse vapaaehtoisesti\nsaivokansan luo. Ennen huomista hän on oleva siellä, onnellisten,\nvapaiden vainajain parissa. Tuonen hiljaisilla tuntureilla...\n\nJospa hänellä olisi ollut rumpunsa! Hetkessä hän olisi silloin sinne\npäässyt, sillä hän oli tottunut loveen lankeamaan. Jo viisivuotiaana\nhän oli ensi kerran hengessä liikkunut saivokansan keskuudessa. Ja\nsitten monen monta kertaa sen jälkeen. Tiet hän kyllä tiesi, opas\noli keino. Tarkkaan oli Staalo-Oula opettanut, visusti varannut,\nja oikein oli neuvonut joka kohdassa. Ei ollut koskaan vastuksia\nsattunut. Hyvin oli saivokansa vastaanottanut, helposti takaisin\nlaskenut, kun hän oli tietoja hakemassa käynyt. Ja nyt ottavat\nilolla. Takaisin hän ei enää tahdokaan... Sinne hän jää isien ja\nheimonsa luo vapaana henkenä vaeltamaan.\n\nKun olisi ollut rumpu! Mutta sehän oli turha toivomus. Mistä se nyt\ntulisi, ja jos tulisikin, niin sitä olisi mahdoton käyttää. Ei olisi\npapin väki sallinutkaan. Mutta ei ollut rumpua tarviskaan. Löytyi\nvielä yksi keino ja sitä oli nyt koetettava. Ja se tulisi varmaan\nonnistumaan, sillä sitä ei papin väki osaisi pitää vaarallisena,\npaitsi pappi itse -- ehkä. Mutta hänhän nukkui... Jospa nukkuisi koko\nillan!\n\nLöytyi siis keino vielä, sekin Staalo-Oulan opettama. Hän oli sitä\nkoettanut niin monta kertaa, että tiesi taidon tehoavan.\n\nJos ei ollut rumpua käsillä -- niin oli Oula neuvonut -- tuli ottaa\npytynkansi taikkapa vain ohut laudankappale, jos ei muuta sattunut\nolemaan, ja takoa sitä voimakkaasti sekä laulaa joku parhaista\njoiuista. Silloin pääsi henki Saivoon yhtä helposti kuin konsana\nrummunkin avulla. Ensi kerran hän oli taitoa koettanut muutamana\nkesänä ollessaan nimismiehellä heinänteossa.\n\nHän oli ottanut voipytyn kannen, takonut sitä lusikalla voimakkaasti\nja joikunut parasta, mitä oli osannut. Hetkinen vain, niin hän\noli ollut lovessa ja vaellellut ympäri Saivomaata: milloin oli\nuiskennellut kalana, milloin lintuna lentänyt, milloin kiemurrellut\nkäärmeenä. Ja suurella ihastuksella oli saivokansa hänet\nvastaanottanut. Ei ollut mielinyt takaisin laskeakaan -- ainoa kerta,\njolloin hänen oli täytynyt väkivoimalla riistäytyä irti heidän\nlumoistaan. Lähellä oli jo ollut sinne jäänti, ja hän olisi varmaan\njäänytkin, jollei maan päällä olisi ollut avustajaa, joka kutsui\nhänen henkensä takaisin tuonen tanhuvilta.\n\nNimismiehen heinämiesten joukossa oli ollut eräs lappalaisvaimo,\njoka oli ruvennut hiljaa joikumaan, nähdessään hänen ruumiinsa\nliian kauan liikkumattomana lepäävän. Mutta kovalle oli ottanut\nsittenkin, ennen kuin henki oli päässyt ruumiiseen palaamaan. Mutta\nvihdoin oli palannut. Kun hän oli avannut silmänsä, oli avustajavaimo\nollut kumartuneena hänen edessään, ja heinämiesten kasvot oli kauhu\nkalventanut. \"Sinä olet suuri noita!\" oli vaimo sanonut. \"Tuon on\nvain Staalo-Oula tehnyt ennen sinua.\"\n\nKerran hän oli tehnyt saman matkan ohuen laudankappaleen avulla.\nMutta sillä kertaa hänellä oli ollut taitavia avustajia useampia.\nIlolla oli taaskin Saivossa vastaanotettu, oli kehoitettu jäämään\ntoisten suurten tietäjäin joukkoon, mutta kun hän oli sanonut\nolevansa vielä tarpeellinen maanpäällisen heimon keskuudessa, missä\nRistin-Jeesuksen tietäjä jo taikojaan teki, oli päästetty takaisiin.\nJa hyvät tiedot hän oli saanutkin matkaansa, hyvät tiedot, taiat\nmainiot, joita hän sitten oli monta kertaa käyttänyt heimolaistensa\nhyväksi... Mutta nyt hän halusi pois. Nyt ei häntä enää kukaan\ntarvinnut. Silloin vielä, kun hänen onnistui paeta pappilasta,\nluuli hän olevansa tarpeen. Hän oli pitänyt vapauden saantia\nmerkkinä siitä. Ja hän oli huomannut olleensa oikeassa, sillä yhä\nrunsaammin oli lappalaisia ruvennut viime aikoina yhteisillä uhreilla\nkäymään. Mutta se oli ollutkin vain merkki vanhan uskon lopusta.\nNyt hän ymmärsi sen. Ennen häviötään se oli vielä kerran puhjennut\nkukoistukseensa, niinkuin kaunis iltarusko auringon laskettua vielä\njulistaa päivän valtaa. Kun hän katseli ympärilleen, oli jo luopioita\npaljon, ja Ristin-Jeesuksen mahti kasvoi päivä päivältä. Hänen toinen\nkiinnijoutumisensa oli merkki Saivosta, jossa vanha usko ja isien\nvoimallinen tieto eli täydellisenä. Sinne lähtee hän.\n\nJouni avasi silmänsä. Palvelustyttö ei ollut pirtissä. Hän oli\nainoa, joka voisi vaikeuttaa hänen matkaansa, vaikkakaan ei sitä\nkokonaan estää. Hän voisi joiullaan kutsua häntä takaisin ja niin\ntehdä hänen ensimmäiset hetkensä Saivossa vaikeiksi. Mutta ei ollut\nyhtään luultavaa, että Maarita huomaisi sellaiseen ryhtyä. Eikä\nuskaltaisikaan.\n\nKaikki muut seikat, joita Jouni mietti, suosivat vain hänen\nalettaan. Hiljaisuutta ei tulisi kestämään niin pitkälti kuin oli\nvälttämätöntä, jotta tietäjän henki pääsisi palaamaan. Päinvastoin\noli melkein varmaa, että huoneessa syntyisi liikettä ja kolinaa,\njoka vain auttaisi hengen irtaantumista. Herr' Vuolevi ryntäisi\npirttiin ja tarttuisi häneen kiinni, tunnustelisi ja pudistelisi,\nniinkuin pyörtynyttä ainakin, ja silmänräpäyksessä katkaisisi\nviimeisenkin siteen hengen ja ruumiin väliltä. Sillä tuskinpa kukaan\nsilloin muistaisi, ettei loveen langennutta tietäjää saanut mennä\nkoskettamaan, jos mieli saada hänet virkoamaan.\n\nUlkoa kuului pahaa ennustava jyminä, ja Jouni tiesi, mitä se\nmerkitsi: tuntureilla raivosi lumimyrsky. Yhtäkkiä syöksähti savua\nhuoneeseen. Voimakas tuulenpuuska oli pyyhkäissyt savutorvea. Ei\nkulunut pitkää aikaa, ennen kuin ikkunanruuduissa rupesi vinkumaan ja\nseinissä ryskämään. Eteisen ovi paukahti rämähtäen kiinni.\n\n-- Myrsky tuli kuin tulikin, kuuli Jouni Maunun sanovan. --\nKatsokaapa, Kaarina-emäntä, minkälaisia ryöppyjä! Tuskin eroittaa\nsaunaa niiden seasta.\n\nUlkona ryski ja vonkui. Tuntui kuin kohottaisi myrskytuuli pienen\npirtin ilmaan. Takka löi savua sisään vähänväliä.\n\n-- Taitaa olla parasta sammuttaa tuli, huomautti Maunu.\n\nKaarina kaasi vettä lieteen, jossa tuli pihisten sammui.\n\n-- Tämähän vasta hirmuista! päivitteli hän. -- Tällaista myrskyä en\nmuista vielä nähneeni.\n\n-- Ei tämä olekaan tavallinen myrsky, sanoi Maunu salaperäisenä. --\nTiesi, vaikka olisi koko Manalan väki liikkeellä...\n\n-- Ei saa puhua sellaista! torui Kaarina siirtäen rukkinsa nurkkaan.\n\n-- No... eipä sitten.\n\nSamassa tuli suntio sisään juoksujalassa.\n\n-- Sepä vasta jumalan ilma! sanoi hän puistellen lunta päältään. --\nAivan tahtoo viedä miehen matkassaan., Oh, täällähän on savua!\n\n-- Pannaanpa ovi auki vähäksi aikaa, sanoi Kaarina ja avasi oven. --\nMutta Jouni ei taidakaan tarjeta siinä, Ehkä Maunu suntion kanssa\nnostaa hänet peremmäs. Hänelle tulee kylmä tuossa ovensuussa.\n\n-- Ei tarvitse! sanoi Jouni. -- Kyllä tässä tulee toimeen. Olisin\nkiitollisempi, jos irroittaisitte käsiäni vähän. Ne ovat aivan\ntunnottomat.\n\nMaunu silmäsi kysyvästi Kaarinaan.\n\n-- Päästä! sanoi tämä.\n\nMaunu irroitti köyden. Jounin kämmenet olivat melkein mustat ja\nranteissa näkyi syvä, valkoinen juova.\n\nHän oikoi käsiään saadakseen veren niissä kiertämään. Hänen kalpeat\nkasvonsa olivat iloiset ja silmät loistivat kirkkaina. Ulkona pauhasi\nmyrsky entistä voimakkaammin. Se valitti nurkissa niin vihlovasti\nkuin kuolemankielissä oleva ihminen.\n\nHän kuunteli myrskyn ulvontaa. Se oli tuttu ääni hänelle. Siinä\nsoivat vainajain huudot. Ne huusivat häntä luokseen.\n\nJouni oli koko ajan pitänyt silmällä kauhaa, joka riippui vesisaavin\nkyljessä. Siinä olisi hänelle kannus, mutta miten saada se. Samassa\niski hänen päähänsä hyvä ajatus ja hän hymyili salaperäisesti.\n\nKaarina-emäntä meni viereiseen huoneeseen ja silloin huomasi Jouni\notollisen hetken tulleen.\n\n-- Annapas, Maunu, vähän vettä... kuivaa niin kurkkua. -- Tuossahan\non kauha saavin kyljessä, pyysi hän nöyrästi.\n\nMaunu ojensi kauhan, ja Jouni joi pitkin, ahnain kulauksin. Hänen\nkasvonsa kalpenivat omituisesti, silmiin syttyi kaukainen katse, ja\nrinta huokasi raskaasti.\n\nKaarina palasi pirttiin.\n\n-- Pane jo ovi kiinni! sanoi hän Maunulle.\n\nJouni käänteli kädessään kauhaa ja katseli sitä tutkivasti.\n\n-- Mistä tällaisia saapi? kysyi hän kuin sivumennen naputteli\nsormellaan kauhan pohjaa.\n\n-- Ruijasta se on, vastasi Maunu pitäen silmällä vangin puuhia.\n\nTämä naputteli kauhaa kuin ajatuksissaan ja käänteli sitä puoleen ja\ntoiseen.\n\n-- Mitä merkillistä siitä löydät, kun niin tarkkaan tutkit? kysyi hän\nhymyillen. -- Se ei taida sentään loihtuvälineeksi kelvata?\n\n-- Kuka tiesi, jos kelpaisikin, vastasi Jouni kuin leikillään ja\nkatsahti hymähtäen Maunuun.\n\n-- No, koetahan!\n\n-- Mitä Maunu taas joutavia! torui Kaarina. -- Että viitsitkin!\n\n-- No, leikki sijansa saakoon... En minä nyt niin totta tarkoittanut.\n\nSillä välin oli Jouni ruvennut naputtelemaan kauhaa yhä kovemmin.\nHänen silmiinsä syttyi kuumeinen kiilto, sieraimet laajenivat ja\nsuupielet värähtelivät. Hän rupesi hiljaisella äänellä laulamaan\nomituisen surullista säveltä.\n\nMaunu iski suntiolle silmää. Tämä poltteli piippuaan ja näytti hiukan\npelokkaalta. Kaarina yritti jo keskeyttää joutavan ilveilyn, kun\nsamassa kaikkien huomio kiintyi laulun sanoihin:\n\n    -- Mua kutsuu kuollehet\n    nyt Saivomaahan jo.\n      Voiaa...\n    Hengessä äidin nään:\n    hän lypsää poroja\n    rannalla järven laajan,\n    min vesi kirkasta\n    kuin tunturissa lähteen.\n      Voiaa...\n\nLaulu kaikui surullisena, ja Jounin ääni värisi sisäisestä\nliikutuksesta. Myrskyn kohina ulkona oli kuin valtava säestys laulun\nvalittavalle sävelelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidätellen.\nTämähän ei ollutkaan tavallinen joiku. Sehän muistutti melkein virttä.\n\n    -- Vierellä rantaäyrään\n    sinisen seisoo kota,\n    ja kullankeltaisna\n    sen nousee savu ilmaan.\n\nIhmeellistä! Sehän oli merkillinen laulu! Suntio laski piippunsa\npenkille ja kuunteli hartaana.\n\nJounin ääni kohosi, sai tummemman soinnun. Hänen kasvonsa kävivät\njuhlallisen vakaviksi, ja katse tähtäsi kaukaisuuteen.\n\n    -- Myös taattoni mä nään:\n    joukossa tietäjäin,\n    kasvoillaan totisuus,\n    hän istuu, hiippalakki,\n    laella tunturin.\n      Voiaa...\n    Pilvissä huippu ui,\n    ja alla avartuu\n    kultainen vuoma, laaja,\n    laidoilla jonka huokaa\n    hopeinen koivikko...\n      Voiaa...\n\nJouni tärisytti kauhan pohjaa yhä tulisemmin, ja hänen äänensä soi\ntäyteläisenä, riemukkaana:\n\n    -- Myös heimoni mä nään,\n    tuon suuren saamekansan:\n    elävät onnellisna\n    kätkössä tunturin,\n    min yllä asustaa\n    kepeä Tuonen hämy,\n    ja verhoo rinteitä\n    jäkäläpeitto pehmyt...\n      Voiaa!\n\nLoppusäkeet laulettiin hillitysti, mutta samalla riemuisasta.\nNiiden sävelessä väreili kokonainen maailma sanoin kuvaamatonta\nonnen ja vapautuksen tunnetta, ja se muodosti omituisesti tenhoavan\nvastakohdan ulkona laulavan myrskyn rajulle tohinalle.\n\nJounin silmät loistivat, ja voimakas puna peitti hänen kasvonsa.\nRinta nousi ja laski kuin meren maininki, ja syvä, onnellinen huokaus\npurkautui kuuluviin.\n\nMutta yht'äkkiä kasvot kalpenivat, ja katse sai salaperäisen,\nsisäänpäin kääntyneen ilmeen. Näytti kuin olisi häntä kohdannut\näkillinen pyörtymys. Ääni tosin heikkeni, mutta värisi silti\nihmeellisen tunteellisena, ja autuaallinen hymy kirkasti laulajan\nkasvot.\n\n    -- Kas, silkkikarvaiset\n    käy porot laitumella,\n    ja nuoret paimenet\n    kirmaavat kirkkain kasvoin\n    jälessä Tuonen karjan.\n      Voiaa...\n    Rinteitä tunturin,\n    lempeitä laaksoja\n    nyt kiirii äänten helke,\n    autuitten joikulaulu:\n      Voiaa...!\n\nViimeinen sävel hukkui melkein kokonaan myrskyn pauhinaan. Jouni\nhuokasi syvään pari kertaa, pää painahti rinnalle, ja kauha solahti\nkädestä. Ruumista värisytti voimakas puistatus, ja raskaasti\nkorahtaen hän kaatui seinää vasten.\n\nKaarina hypähti kirkaisten ylös, ja Maunu ja suntio riensivät vangin\nluo. He olivat molemmat kuin pilvistä pudonneita.\n\nJouni makasi seinää vasten kalpeana kuin ruumis. Kauniit, nuoret\nkasvot, joita äsken kirkasti autuas hymy, olivat nyt tuskallisesti\nvääntyneet. Hän näytti saaneen kouristuskohtauksen, sillä kädet\nolivat jäykästi nyrkissä, ja hampaat purivat kiristen yhteen.\n\n-- Irroittakaa jalkanuorat, että veri pääsee paremmin kiertämään,\nkehoitti Kaarina nyyhkyttäen.\n\nMaunu tarttui jalkoihin ja yritti ruveta köyttä päästämään, mutta\nsamassa tärisytti Jounin ruumista uusi, voimakas puistatus, ja Maunu\ntempaisi äkisti kätensä pois.\n\n-- Se lankesi loveen, kuiskasi suntio. -- Meidän täytyy olla aivan\nhiljaa, niin hän virkoaa.\n\nKului hetkinen mitä tuskallisemmassa odotuksessa, jolloin ei kuulunut\nmuuta kuin myrskyn kohina ja tuiskun rapina ikkunaruutuja vasten.\n\nYht'äkkiä paukahti eteisen ovi, ja Maarita hyökkäsi sisään\nhengästyneenä ja kauhuissaan.\n\n-- Kirkonkello soi!... Myrsky on kiskonut tapulin luukut auki! huusi\nhän.\n\nSamassa syöksyi herra Olaus pirttiin. Hän oli herännyt myrskyn\npauhinaan ja kuullut Maaritan jotakin huutavan.\n\n-- Mitä Maarita sanoo? kysyi hän, unisissa silmissään säikähtynyt\nilme.\n\n-- Tapulin luukut ovat auki... ja kirkonkello soi kuin tulipalossa!\n\n-- Suntio, mene panemaan luukut kiinni! komensi herra Olaus, ja\nsamassa hävisivät viimeisetkin unenjäljet. Hän silmäsi ympärilleen ja\nhuomasi miesten kalpeat kasvot ja vaimonsa itkettyneen, hätääntyneen\nkatseen.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän ihmeissään.\n\nHän katsahti nurkkaan, jossa Jouni istui seinää vasten. Leuka oli\npainunut rinnalle, ja kädet riippuivat hervottomina.\n\n-- Mitä... mitä tämä on...? Mies makaa kuin kuollut!\n\nHän kumartui vangin puoleen ja tarttui häntä käteen.\n\n-- Mitä ihmettä...? Käsi aivan tarmoton! Kuollutko hän on?\n\nMaunu ja suntio selittivät tapauksen.\n\nKun he olivat lopettaneet, astui herra Olaus kiivaasti muutaman\naskeleen edestakaisin ja istahti sitten pöydän päähän, jääden\nraskaasti hengittäen tuijottamaan eteensä.\n\nHuoneessa vallitsi kolkko äänettömyys, jota häiritsi vain naisten\ntukahutettu nyyhkytys ja ulkoa kuuluva myrskyn kohina.\n\nHerra Olaus nousi hitaasti ja meni Jounin luo. Pitkän aikaa hän\nkatseli kuolleen vastustajansa elottomia piirteitä. Sitten hän\nkääntyi Maunun puoleen ja virkkoi soinnuttomasti, osoittaen vangin\njaloissa olevia nuoria:\n\n-- Ota nuo pois...\n\nHän astui hiljaa ulos, hartiat kumarassa, ja Maunusta näytti, kuin\nolisi hänen leukansa vapissut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Maunu ja suntio hetkistä myöhemmin kantoivat Jounin ruumiin ulos,\nriehui myrsky kauhistuttavalla voimalla. Se ulvoi ja vonkui, valitti\nja huusi, ja pihalla kävi sellainen lumiryöppy, ettei eroittanut\naskeltakaan eteensä. Myrsky loukutti tapulin luukkuja, ja vihurin\nlomasta kuului silloin tällöin pienen kirkonkellon valittava kiminä.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Hyvä ystävä.\n\n[2] Porojen kanto-aika.\n\n[3] Terve!\n\n[4] Piti vangittuna.\n\n[5] Tavattiin.\n\n[6] Viinan voittama.\n\n[7] Eväät.\n\n[8] Koristukset.\n\n[9] Hyvää iltaa!\n\n[10] Jumal' antakoon!\n\n[11] Saivo, alkuper. merkitys \"pyhä\", usein esiintyvä nimitys\nlappalaisten muinaisuskonnossa. Saivo, Saivomaa = Tuonela. Saivokaste\n= kaste, jolla noita vihittiin virkaansa.\n\n[12] Tiensä.\n\n[13] Pakanallinen jumalatar, joka avusti synnytyksessä.\n\n[14] Valkeakylkinen poro.\n\n[15] Tosi, oikea.\n\n[16] Kiiruhdamme.\n\n[17] Palas = polku.\n\n[18] Elo = porolauma.\n\n[19] Runo = naarasporo.\n\n[20] Vaadin = naarasporo.\n\n[21] Kero = tunturinlaki.\n\n[22] Kermikkä = toisen vuoden koirasporo.\n\n[23] Vuongeli = kolmannen vuoden naarasporo.\n\n[24] Haltian isän ja vaimon ja pojan nimeen.\n\n[25] Tuulen haltia.\n\n[26] Tuonela.\n\n[27] Paulus-Jouni, suuri noita, lihavasta paistipuolikkaasta antaa\nhuonon neuvon.\n\n[28] Rasian muotoinen arkku.\n\n[29] Kun raskaana oleva lappalaisvaimo särki puita, sanottiin hänen\nhakkaavan \"Sarakan puita\", koska tuollainen liike tuli helpottamaan\nsynnytystä, jossa Sarakka avusti.\n\n\n\n"]