[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXaFh3JPi8dr6oluEFmb97pboIw4sYRrW8ZA-8VgsfgU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},982,"Turha voitto","Tšehov, Anton",1860,1904,"982-t-ehov-anton-turha-voitto","982__Tšehov_Anton__Turha_voitto",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1882,1919,22503,148336,false,41874,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Russian Literature","Short Stories","\"Turha voitto: Kertomus\" by Anton Pavlovich Chekhov is a short story likely written in the late 19th century. The narrative revolves around Zwiebusch and his daughter Ilka Koiranhammas as they venture to the park of Count Goldaugen, reflecting on their struggles as traveling musicians. The core of the story delves into their challenging existence amidst a backdrop of social inequalities and personal aspirations.  The opening of the story paints a vivid setting where the characters endure the oppressive heat while traversing a dusty road towards the park. Zwiebusch, a heavyset and sweaty man, engages his daughter in conversation filled with both humor and sorrow over their plight. As the duo contemplates their future while they play music for a living, Zwiebusch’s optimistic banter contrasts with Ilka’s deeper thoughts on their life’s struggles and ambitions. The initial encounter with the count leads to a dramatic turn when a confrontation reveals the harshness of their reality, setting the stage for their further interactions and the challenges they face in seeking recognition and nurturing their dreams amid societal contempt. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Elomaa, Vilho",292,"Tšehovin poikkeuksellisesti Unkariin sijoittuva kertomus seuraa Zwiebuschin ja Ilkan vaiheita arolla ja kreivillisessä ympäristössä. Teos on kirjailijan ainoa teos, jossa ei esiinny venäläisiä hahmoja, ja se käsittelee säätyeroja sekä inhimillisiä kohtaloita.","Anton Tshehovin 'Turha voitto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 982.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jukka Aakula ja Projekti Lönnrot.","TURHA VOITTO\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nANTON TSHEHOV\n\n\nSuomentanut Vilho Elomaa\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki 1919.\nJuusela & Levänen O. Y. Kirjapaino ja kirjansitomo\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nAurinko oli ennättänyt puolitiehen matkallaan länteen, kun Zwiebusch ja\nIlka Koiranhammas poikkesivat valtatieltä ja suuntasivat kulkunsa\nGoldaugenien kreivillisen linnan puistoa kohti. Sää oli kuuma ja\nhelteinen.\n\nKesäkuussa unkarilainen aro näyttää oikean luonteensa. Maanpinta\nhalkeilee, ja tie muuttuu joeksi, jossa veden sijassa aaltoilee harmaata\npölyä. Tuuli, jos se lainkaan käy, on polttava ja kuivattaa ihoa.\nIlmassa vallitsee hiljaisuus aamusta iltaan. Tämä hiljaisuus tekee\nmatkamiehen mielen tuskaiseksi. Ainoastaan uhkeat, kautta maailman\ntunnetut unkarilaiset puistot ja viinitarhat eivät kalvastu, kellastu\neivätkä kuihdu aroauringon polttavien säteiden tiessä. Siellä ne,\nkulttuuri-ihmisen siroittamina monilukuisten virtojen ja jokien varsille\nvarhaisesta keväästä puolisyksyyn saakka upeilevat vihannuudessaan,\nhoukuttelevat luokseen ohikulkijaa ja tarjoavat suojan kaikelle aurinkoa\npakenevalle elolliselle. Niissä asuu katve, vilpoisuus ja ihana ilma.\n\nZwiebusch ja Ilka alkoivat astua pitkää lehtokujaa myöten. Se oli lyhin\nvälimatka kahden portin välillä, joista toinen avautui arolle ja toinen\njohti kreivilliseen puistoon. Se jakoi puiston kahteen samanlaiseen\nosaan.\n\n\"Tämä lehtokuja johtaa mieleeni viivoittimen, jolla isääsi ennen muinoin\nkoulussa lyötiin kynsille\", virkkoi Zwiebusch koettaen nähdä kujan\npäätä.\n\nSen pää häipyi näkyvistä ja sulautui etäiseen vihantaan. Auringon säteet\neivät päässeet sinne. Se oli enintään kahden sylen levyinen, ja puut,\njotka sitä reunustivat, ojensivat oksiaan ikäänkuin katellen toisiaan.\nSe oli tunneli, jonka luonto oli rakentanut öljypuun-, tammen-,\nlehmuksen- ja lepänoksista. Zwiebusch ja Ilka astuivat kuin katon alle.\nPaksu, lyhytraajainen Zwiebusch oli märkä hiestä. Hänen kasvonsa olivat\ntummanpunaiset kuin keitetty punajuuri. Lyhyen takkinsa helmalla hän\npyyhki märkää leukaansa. Hän ähkyi ja puhisi kuin huonosti voidellun\npuimakoneen höyrykattila.\n\n\"Täällä on taivaallisen viileää, peipposeni!\" mutisi hän, avaten\nihraisilla sormillaan liivin ja paidan. \"Viuluni kautta! Emmekö sinunkin\nmielestäsi ole joutuneet helvetistä paratiisiin?\"\n\nIlkan posket eivät olleet hänen rusohuuliaan kalpeammat. Hänen leveällä\notsallaan ja nenänsä kyömyllä kiilteli hikipisaroita. Tyttöparka oli\nhirveän uupunut ja pysyi töin tuskin jaloillaan. Harpun hihna painoi\nhänen olkaansa, ja terävä reuna hankasi säälimättömästi kylkeä. Varjo\nsai hänet muutaman kerran hymyilemään ja hengähtämään syvemmin. Hän\nriisui kenkänsä ja käveli avojaloin. Pienillä, sievillä, paljailla\njaloillaan hän nautinnon tuntein läiskytteli kylmää hiekkaa.\n\n\"Emmeköhän istuisi?\" ehdotti Zwiebusch. \"Tämä kujanne on pitkä kuin\nvanhanpiian kieli. Kolmisen virstaa.\"\n\n\"Ei, isä. Jos rupeamme istumaan, on meidän vaikea sitten nousta.\nKäykäämme mieluimmin päähän saakka, levähdämme vasta siellä.\"\n\n\"Vaikkapa niin... Tänään, peipposeni, on syntymäpäiväsi. Mitähän kohtalo\nsinulle antaa, minkähän lahjan?\"\n\n\"Toivoisinpa, että kohtalo tänään lahjoittaisi minulle päivällisen...\"\n\n\"Kas vain, mitä toivoi! Haha! Paljoapa mielesi tekee! Eiköhän se vain\nole liikaa, tyttöseni? Etköhän vielä tahtone illallistakin?\"\n\n\"On jo pitkä aika siitä kuin olen syönyt mitään lämmintä... Et voi\najatellakaan, isä, kuinka kurkkuani kuivaa kovasta leivästä ja\nsavustetusta makkarasta! Jos kohtalo tänään antaisi minun valita\nlahjakseni joko kymmenen elinvuotta lisää tahi kupillisen lihalientä, --\nniin arvelematta valitsisin jälkimäisen.\"\n\n\"Ja siinä tekisit erinomaisesti. Kehnoinkin lihaliemi on monin verroin\nparempi meidän typerää elämäämme.\"\n\n\"Minä valitsisin jälkimäisen ja söisin, ja millaisella ruokahalulla!\nMinua kauheasti haluttaa syödä.\"\n\nZwiebusch katsahti säälien Ilkaan ja päästi paksujen huuliensa välitse\nviheltävän äänen. Häneltä aina pääsi katkonaisia, viheltäviä ääniä, kun\nhän oli huolestunut tahi jokin asia pani hänet miettimään. Hetkisen\nvaiettuaan hän käänsi Ilkaan päin tuuheat, riippuvat kulmakarvansa,\njoiden takaa tirkistivät hymyilevät silmät, ja sanoi:\n\n\"No, odotahan, maitahan... Minä tunnen, että lahja, jonka kohtalo tänään\nsinulle antaa, on oleva huomiomme arvoinen... He-he... Kun astumme\npihaan ja panemme kojeemme soimaan, sirottavat he päällemme tuota\nhalveksittua metallia. Täytämme taskumme rahalla. Ilkalle tarjotaan\npäivällistä... He-he... Haaveile vain, Ilka! Mitäpä ei tässä maailmassa\ntapahdu? Saatpa nähdä, kaikki, mitä puhun, on totta!\"\n\nIlka korjasi harpun hihnaa olkapäällään ja naurahti.\n\n\"Kreivi itse on kuunteleva meitä!\" jatkoi Zwiebusch. \"Ehkäpä, pulmuseni,\nhänen, kreivin, päähän pistää, ettei meitä saa ajaa pois pihasta! Ehkäpä\nGoldaugen kuuntelee sinua, hymyilee... Ja jos hän on päissään, niin\nvannon sinulle viuluni kautta, että hän heittää jalkojesi juureen\nkultarahan. He-he-he. Ja voihan sattuakin, meidän onneksemme, että hän\nnyt istuu ikkunassa ja on humalassa kuin seinäkello! Kultaraha on sinun,\nIlka! Ho-ho-ho...\"\n\n\"Miksi ehdottomasti humalassa?\" kysyi Ilka.\n\n\"Siksi että humalainen on selvää hyväsydämisempi ja järkevämpi.\nHumalainen rakastaa musiikkia enemmän kuin selvä. Ah, sinä suloääninen\nkvinttini! Ellei maailmassa olisi humalaisia, ei taiteella pitkälle\npäästäisi. Rukoile, tyttöseni, että ne, jotka tulevat kuulemaan\nsoittoamme, olisivat juovuksissa!\"\n\nIlka mietti. Zwiebusch ei ollut niinkään väärässä! Tähän saakka olivat\nhe saaneet rahoja useimmiten vain juopuneilta. Ellei olisi ollut\njuopuneita, olisi hänen ja hänen isänsä täytynyt olla nälässä useammin,\npaljon useammin. Heidän soittopaikkoinaan olivat useimmissa tapauksissa\nravintolat ja kapakat eivätkä selvien porvarien siistien portaiden\nedustat. Kuulijakuntana olivat pääasiallisesti miehet, joiden\ntunnuspiirteinä olivat pöhöttyneet kasvot, suuri punainen nenä ja\nsekavat, typerät puheet. Ilka ajatteli näitä surullisia tosiseikkoja, ja\nhänen mielensä tuli katkeraksi, häntä suututti: Hän oivalsi nyt, miksi\nisän määkivään laulamiseen ja typeriin sukkeluksiin kiinnitettiin\nenemmän huomiota, kuin hänen omiin lauluihinsa, miksi häntä niin usein\npyydetään herkeämään laulamasta ja sensijaan tahdotaan tanssimaan.\nSangen usein hänen laulunsa keskeytettiin puolivälissä ja vaihtui\njärjettömään hyppimiseen isän vinguttaessa viuluaan. Tähän saakka ei\nyksikään kuulija ollut halunnut tietää, kuka oli sepittänyt ne laulut,\njoita hän laulaa niin syvällisellä tunteella. \"Laulua kolmesta\nritarista\" ja sisällyksetöntä tanssilaulua kuunneltiin yhtä suurella\nmielenkiinnolla.\n\n\"Selvät halveksivat meitä, koska me olemme heidän silmissään\nkerjäläisiä, mutta juopuneet päästävät meidät luokseen, koska\nmusiikkimme hiukan vaimentaa heidän päänsärkyään.\"\n\nNäillä sanoilla Zwiebusch saattoi harmistuneen Ilkan epätoivoon. Hän\nolisi tahtonut itkeä ja taittaa itsessään jotakin ... vaikkapa sormensa.\nMutta sormet eivät taitu, kuinka niitä väänteli ja kiertelikään; täytyi\ntyytyä vain kyyneliin.\n\n\"Tervehdin kunnioitettavan Goldaugenin kreivillistä huonetta!\" mutisi\nZwiebusch.\n\nHän näki edessään portin, jonka ohuesta rautalangasta punottua ristikkoa\nkoristivat kukkivat herneenvarret.\n\n\"Terve! Mies, jolla ei ole esi-isiä, astuu sellaisten ihmisten\nasuinsijaan, joilla on esi-isiä, mutta roistomaisia esi-isiä! Parempi\nolla niitä vailla, kuin omata katalia. Seitsemännellätoista vuosisadalla\nkreivi Karl Goldaugen, joka oli nainut aatelittoman neidon, kuoli\ntunnonvaivoihin, ja hänen poikansa Morits tanssi kokonaisen kuukauden\nilosta, kun pyhä isä salli hänen erota naisesta, jonka hän, Morits, oli\nryöstänyt puhtaaksi ja saattanut keuhkotaudin uhriksi. Näetkö,\nlintuseni, tuon talon? Jos voisit lukea sen tarinan, katsahtaa sen\nvaiheisiin, niin huudahtaisit: 'ihminen on elukka!', ja sinä, joka et\ntunne ainoatakaan rumaa sanaa, päästäisit suustasi sellaisia\nhaukkumasanoja, joita ... ehkä vain venäläinen osaa! Muistatko,\ntyttöseni, venäläisiä? Heidän sanansa ovat yhtä lujia kuin heidän\npakkasensakin. Virittäkäämme soittomme!\"\n\nZwiebusch viritti viulunsa. Ilka pyyhki esiliinallaan tomun harpusta.\n\n\"Kohtalo, haastamme sinut taisteluun! Nosta maasta olematon hansikas!\"\n\nZwiebusch ja Ilka suoristausivat, tekeytyivät iloisen näköisiksi ja\nmenivät reippaasti kreivin pihaan. Kuumuudesta huolimatta piha ei ollut\ntyhjä. Siellä oltiin uutterassa työssä. Pari- kymmentä sinimekkoista\ntyömiestä, jotka olivat ylt'yleensä pölyssä, savuttuneita ja hikisiä,\nlaskivat pihaa asfaltilla. Kolmesta sammiosta tuprusi sinisenharmaata\nsavua.\n\nZwiebusch ja Ilka menivät rohkeasti aivan talon edustalle.\nKatsahtaessaan ikkunoihin he näkivät suurimmassa niistä leveät\nihmiskasvot... Kasvot olivat punaiset.\n\n\"Kreivi!\" mutisi Zwiebusch. \"Kreivipä siinä onkin! Ennustukseni täyttyy.\nJa juovuksissa kaiken lisäksi! Alota!\"\n\nIlka helähytti harppuaan. Zwiebusch polki jalallaan ja nosti viulun\nleukansa alle. Työmiehet kääntyivät katsomaan, kun kuulivat soittoa.\nAkkunassa oleva punainen naama avasi silmänsä, rypisti kulmiaan ja\nkohosi ylemmä. Punaisen naaman takana vilahtivat naisen kasvot, kädet...\nIkkuna lensi auki...\n\n\"Pois, pois!\" kuului ikkunasta. \"Tiehenne pihasta! Te juuri! Soittajat,\npiru teidät periköön soittoinenne!\"\n\nPunaisen naaman omistaja työntyi ikkunasta ulospäin ja huitoi käsillään.\n\n\"Soittakaa, soittakaa!\" huusi naisen ääni.\n\nTyömiehet keskeyttivät työnsä ja sivellen leukaansa tulivat soittajien\nluo. He asettuivat aivan näiden eteen nähdäkseen Ilkan kasvot.\n\n\"Monta on maailmassa valtakuntaa\", lauloi Ilka nappaillen sormillaan\nharpun kieliä, \"ihania, valoisia kuin aurinko ja rikkaita; mutta ihanin\nkaikista on Unkari puistoineen, laitumineen, ilmastoineeen, viineineen\nja härkineen, joiden sarvet ovat sylen pituiset. Tätä maata Ilka\nrakastaa. Rakastaa ihmisiäkin, jotka siinä asuvat.\"\n\nPunainen naama vetäytyi hymyyn, ja tihruset silmät tarkastivat Ilkaa.\n\n\"Hyviä ovat sen asukkaat\", jatkoi Ilka lauluaan. \"Kauniita, rohkeita he\novat, ja kauniita heidän naisensa. Ei ole ketään, joka heidät voittaisi\nsodassa tahi sanataistossa. Kansat kadehtivat heitä. Vain yksi heiltä on\npuute, he eivät tunne laulua. Heidän laulunsa on surkeata ja mitätöntä.\nSiinä ei ole tulta. Sen sävelet saavat surkuttelemaan Unkaria...\"\n\n\"Herra Pichterstai, hänen armonsa ylitaloudenhoitaja, käskee teitä\nlaulamaan jotakin iloisempaa!\" mörisi punatakkinen palvelija, tullen\nIlkan luo.\n\nIlkan laulu vaikeni. Hän ei ollut saanut ilmaistuksi ajatustaan loppuun\nsaakka.\n\n\"Iloisempaa? Hm... Sanokaa hänen armolleen, herra Pichterstaille, että\nhänen toivomuksensa täytetään! Taikka, minulla on oleva kunnia itse\ntiedustaa hänen mieltään.\"\n\nTämän sanottuaan Zwiebusch otti hatun päästään, meni suuren ikkunan lue\nja raapaisi jalallaan.\n\n\"Käskettekö\", kysyi hän, kunnioittavasti hymyillen, \"laulamaan jotakin\niloisempaa?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Saanko laulaa diplomaattisen laulun? Olen itse sen sepittänyt! Se laulu\nratkaisee erään tärkeimpiä eurooppalaisia päivänkysymyksiä. Onhan teillä\nkunnia olla madjaari, teidän armonne?\"\n\nPunaisesta naamasta tuprahti ilmoille paksu tupakansavupatsas, ja huulet\nliikahtivat armollisesti.\n\n\"Pyydän herroja patriootteja tarkkaamaan! Voinko luottaa, hyvät herrat,\nvaiteliaisuuteenne? Eihän teidän joukossanne vain liene...?\"\n\nZwiebusch katsahti työmiehiin. Nämä nyökäyttivät päätään ja astuivat\nhuvitettuina lähemmä.\n\n\"Mitä on Itävalta?\" lauloi Zwiebusch määkivällä äänellä. \"Politiikan\nmiehet, maan ruhtinaat, sanokaa minulle, mitä on Itävalta? Eikö se ole\nkuin sillisalaatti, jonka ahneet naapurit tahtoisivat hotkaista\nsuuhunsa? Ja sen ne tekisivätkin, ellei siinä salaatissa olisi\nkultakiisken ruotoja, jotka voivat heidät tukahuttaa. Sellainen ruoto on\n-- Unkari.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" murahti paksulainen.\n\n\"Itävalta on lintu, joka koreilee sadoin värein\", jatkoi Zwiebusch\nlauluaan.\n\n\"Siellä on satoja jäseniä, paljon siipiä, monta vatsaa, mutta vain yksi\npää. Se pää on -- Unkari. Peto käy linnun kimppuun, syö sen kaikki\njäsenet, mutta pääkalloon sen hampaat eivät pysty! kallo on vahva kuin\nselkäranka.\"\n\n\"Bravo, bravo!\"\n\n\"Puhutaan ranskankieltä, saksan, on venäjänkieli, on unkarinkieli.\nUnkarinkielen rikkautta kaikki viisaat ihmettelevät. Lähtekääpä, hyvät\nherrat, Wieniin, ja kysykää, missä elää sellainen ihmeellinen otus, joka\npuhuu itävallankieltä!\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Saas tästä!\"\n\nSuuri hopeakolikko lensi kimallellen ikkunasta ja vieri helähtäen\nZwiebuschin jalkoihin. Toinen mokoma osui Ilkan kenkään. Zwiebusch nosti\nrahan maasta ja huudahti:\n\n\"Tuhannet kiitokset! Menen tyhjentämään maljan terveydeksenne. Juon ja\nvannon turpean kuononi kautta, etten kertaakaan välillä hengitä! Teidän\nterveydeksenne juon kahdella kurkulla: tavallisella ja henkitorvella!\nSiinä ei ennätä hengittää!\"\n\nZwiebusch heilutti hattuaan. Samassa tapahtui ikkunassa jotakin\nodottamatonta. Punainen naama muuttui mustanpuhuvaksi, neitonen\nkirkaisi, ja ikkuna temmattiin äkkiä kiinni. Työmiehet hypähtivät\ntaaksepäin ja suoristautuivat seipäiksi. Zwiebusch heilautti hattuaan\ntaaksepäin ja tunsi koskettavan johonkin. Hän kääntyi katsomaan ja oli\npudota istualleen. Hänen vieressään seisoi takajaloilleen kohonnut\nkaunis, pikimusta hevonen, joka oli säikähtänyt häikäilemätöntä hattua.\nHevosen selässä istui pitkä, kookas, kautta koko Unkarin tunnettu\nkaunotar, kreivi Goldaugenin puoliso, syntyään paroonitar von\nHeilenstrahl. Zwiebusch näki edessään mitä ihanimman naisen, joka uhkui\nkauneutta, nuoruutta ja -- vihaa. Ratsastajatar hillitsi hevosensa ja\nvihasta kalpeana ja vavisten, silmät salamoiden, iski ruoskallaan.\n\n\"Lurjus!\" sähähti hän ja oli pudota satulasta, kun Zwiebusch iskun\nhuumaamana horjahti ja, kaatuessaan maahan, vierähti mustan ratsun\netujalkoja vasten.\n\nHän ei voinut välttää kaatumista. Isku oli sattunut ohimoon, poskeen ja\nylähuuleen. Kreivitär oli lyönyt voimiensa takaa.\n\nEräät toiset naiskasvot, Goethen Gretchenin -- Ilkan, joita lukemattomat\nvaaleat kutrit, kehystivät, kauniit ja nuoret, vääntyivät vihasta ja\nkuvaamattomasta tuskasta. Kalpenivat, vääntyivät... Vavahtelivat\nkouristuksentapaisesti. Ilka paljasti valkoiset hampaansa kuin koira,\nastui askeleen eteenpäin, ja kun ei löytänyt kiveä maasta, heitti\nhopearahan kreivitär Goldaugenia kohti. Raha hipaisi vain tuulessa\nliehuvaa huntua ja lensi taloon päin. Syntyi omituinen, painostava\nvaitiolo. Kreivitär ja vaaleakutrinen tyttö mittailivat toisiaan\ntuikeasti. Vaitioloa kesti minuutin verran. Kreivitär kohotti ruoskansa,\nmutta nähdessään tytön kalpeat, onnettomat, vääntyneet piirteet, laski\nhitaasti kätensä ja ratsasti verkkaan linnarakennukselle päin. Portaiden\nluona hän katsahti kahdesti taakseen.\n\n\"Käskekää heidän mennä matkoihinsa!\" huusi hän.\n\nZwiebusch nousi jaloilleen, puhdisti vaatteensa pölystä ja hymyillen,\nveren vuotaessa pitkin kasvoja, meni Ilkan luo, joka seisoi kuin\nkivettyneenä.\n\n\"Olet ihmeissäsi, tyttöseni\", virkkoi hän. \"Ho-ho! Siitäkö,\nettä isääsi lyötiin? Älä ihmettele. Ei ole ensimmäinen, vaan\nneljäskymmenesensimmäinen kerta, kun häntä lyödään. Siihen on jo ehtinyt\ntottua!\"\n\nIlka tarttui isänsä käteen ja painautui häneen kiinni, vavisten koko\nruumiiltaan.\n\n\"Oi, kuinka onnellinen olen!\" huudahti Zwiebusch, koettaen estää verta\ntippumasta kasvoiltaan Ilkan kutreille. \"Kuinka voin kyllin kiittää\narmollista kreivitärtä? Viuluni on eheä! Viuluni ei mennyt murskaksi!\"\n\nJa ottaen toiseen käteensä harpun ja laskien toisen Ilkan olkapäälle,\nZwiebusch astui nopein askelin takaisin lehtokujaan päin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSiitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on\nalettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja\nyhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn,\nmutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä\nkappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli\ntieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi\nvasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon\nläpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia.\nViholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin,\nja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja\nIlkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi\nhämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät\nkömpelöitä \"kuolemanhyppyjä\" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme\ntulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa.\n\nKappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa,\nneljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni,\nvaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli\nrapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon\nhaalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea\npronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana.\n\n\"Jos puro on ehtynyt\"; sanoi Zwiebusch, \"niin kohtalon lahja on paljon\njulmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin\npergamentti.\"\n\nMutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo\nja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden\nsolinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin\nportaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä\njaloillaan spiraalinmuotoisen uran.\n\n\"Solisee ... mutta millä puolella, hitto vie?\" hohotti hän. \"Puro, missä\nolet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen\nsinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä\nolet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi\nhyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha...\"\n\nIlka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron\nsohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä\nkärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi\nkoneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta,\ntajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi\nhehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan\nkohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan.\n\nZwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes\nehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa\njalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa.\n\n\"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!\" virkkoi Zwiebusch. \"Kas tuossa,\ntuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme,\nkun kymmenen vuotta sitten join täällä... Kaadetut ovat! Lehmusparat!\nNekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme...\nTerve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!\"\n\nZwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat\nkasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan... Ilka laskeutui koneellisesti\ntoiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan\nja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen\nsinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta\nsukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän\nvedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän\nherkesi juomasta ja kohotti päätään.\n\n\"Ilka!\" sanoi hän rypistäen kulmiaan. \"Kuuletko, tyttö? Herkeä\nirvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole\nhupsu!\"\n\nIlka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa.\n\n\"En pidä tuollaisesta!\" jatkoi Zwiebusch. \"Sinun täytyy heittää tuo\ntyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki\njärkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?\"\n\n\"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä\nkuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!...\"\n\n\"En voi... Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua\nkasvoihin. Ei kenelläkään!\"\n\n\"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin!\nEi kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan... Mutta mitä sinä tahdot?\"\n\nIlka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi:\n\n\"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon ... tahdon kostaa\nhänelle.\"\n\nZwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän\npyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi:\n\n\"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten\nmenkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!\"\n\nZwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa\nsilitellen, kävellä kappelille.\n\n\"Heittäkäämme vihoitteleminen ja\nkatselkaamme mieluimmin kappelia!\" ehdotti Zwiebusch.\n\nSuuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja\nruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi,\njonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella\noli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin\nlatinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa:\n\n\"Fransiskus Goldaugen -- 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit\nkaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!\"\n\nKahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa\ntörröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli\ntukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa.\n\n\"Fransiskus Goldaugen!\" huusi Zwiebusch ikkunassa.\n\n\"Goldaugen!\" vastasi kaiku.\n\n\"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli\",\nselitti Zwiebusch Ilkalle. \"Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä\nlemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha\nkamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat\nmuutamat.\"\n\n\"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa\nkanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija\nhirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta\nGoldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka,\nikkunasta sisään... Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät,\nhirvittävät kasvot... Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen\nse oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa\nkauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä\npaloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu... Minunkin pintaani karmi, kun\nkatselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka\ntuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä\njäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski\ntaikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat\nvain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi,\nettä oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä\nvalloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut\nmuuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt\nhänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen\nmiehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton\nkyyhkyseni.\"\n\nZwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi\nmaahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan,\nikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen.\n\n\"Kuules, hallavapää!\" sanoi hän kulmiaan rypistäen. \"En pidä\ntuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne.\"\n\nZwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille.\n\n\"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?\" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä\nkalpeisiin kasvoihin. \"Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei\ntule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää\njoutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä\nihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä\nolivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on\nhänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin\nmenetellä... Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole\nopettaa susia syömään heiniä... Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin\nparoonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja\nGoldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton\npoika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana\nyksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten\nGoldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena\noli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä\nsiis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa\nruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni!\nOlla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät\nhampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi tyhmeliinit.\"\n\nZwiebusch oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: \"Goldaugenin suvun tarina\non erinomaisena todistuksena siitä, että luonto on tässä tärkeä tekijä.\nEnsimäinen Goldaugen mainitaan ristiretkien lopulla. Häntä kutsuttiin\nkultasilmäiseksi vamppyyriksi. Hänen tukkansa ja partansa olivat\nsysimustat, mutta kulmakarvat ja silmäripset vaaleat. Tämän luonnonoikun\njohdosta hän saikin nimen Goldaugen [Goldaugen = kultasilmä]. Hänen\nkultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden\nohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin\nverenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä.\nHän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi\nihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa\nsytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja\nkatseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat\nvoittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän\nJerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei\nedes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että\nhän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti\nhäntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan.\n\n\"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että\nkultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi\nomasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin,\nyhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen\nsormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot.\nKultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain\nsikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä ... isän viallisuus siirtyi\nhäneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin\nedelleen.\n\n\"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni\npoikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät\nsiirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa.\nGoldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden\naivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet\npäättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille.\nLuonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin.\"\n\n\"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!\" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa.\n\"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen\nviallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää!\nSinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista.\nMutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna!\nJumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!\"\n\n\"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni.\nKaritsan uljastelu sutta vastaan -- vain hyödytöntä sanojen\ntuhlaamista... Meidän on parasta olla vaiti.\"\n\nIlka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan\npolulle.\n\n\"Etkö halua levätä?\" kysyi isä.\n\nIlka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja\nalkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa.\n\nTuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita\njalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään,\nsiintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen\nunkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla\nkylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä.\n\n\"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?\" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja\nkylää.\n\n\"Oikeus? Hm... Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa,\nkultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia...\"\n\nIlka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti\nkylään.\n\n\"Minne nyt? Miksi?\" kysyi Zwiebusch. \"Mitä sinulla siellä on tekemistä?\nJumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!\"\n\n\"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia.\"\n\n\"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni!\nKaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä\ntäällä on tekemistä?\"\n\n\"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta\nnaista vastaan!\"\n\n\"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet\nmenettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä\nlasket?\"\n\n\"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa\nitserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen\nloukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin\noikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava.\"\n\nZwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi\nitsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen\nviheltäviä ääniä.\n\n\"Hupsu sinä olet, Ilka\", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen\npoikki vievällä sillalla. \"Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet\nlähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta\noletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!\"\n\nHe menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan\nsielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää\nkylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui\ntulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori.\n\n\"Sallikaahan kysyä\", virkkoi Ilka akalle, \"missä täällä asuu tuomari?\"\n\n\"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria\", vastasi akka. \"Yksi\nheistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen\nvuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on\ntilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen,\n-- hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha... Meni\nnaimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani\nkuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon...\"\n\n\"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?\"\n\n\"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee\nvielä... Mutta ei hänestäkään ole mihinkään... Vanha äijä hänkin! Hänen\npitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista... Hän asui ...\nnäettekö nuo vihreät portaat? ... juuri siellä hän asuu.\"\n\nZwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä\nportaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan,\ntuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi\nkypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat\nvärjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari\npureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään\npalaansa.\n\nZwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille.\n\n\"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla\nkysymyksellä\", sanoi hän. \"Tekö suvaitsette olla tuomari?\"\n\nTuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa\nvastasi:\n\n\"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti.\"\n\n\"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?\"\n\n\"Olenhan toki!... Syön puoli kolmelta... Pitäisihän teidän se tietää,\nPyhäpäivinä syön puoli kahdelta.\"\n\n\"_Plenus venter non studet libenter_, teidän kunnianarvoisuutenne!\nHe-he-he... Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei\nsääntöjä ilman poikkeuksia.\"\n\n\"Kyllä minulla... Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään\npoikkeuksia... Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä,\nkun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten\nkoetin kerran tuomita päivällisen jälkeen... Ja mitäpä seurasi?\nTuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole\noikeudenmukaista... Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin\ntynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon\nliikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on?\n\n\"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne... Hän juuri tuleekin\npyytämään apuanne.\"\n\n\"Hm... Vai niin... Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö\nsinulla olisi?\"\n\nIlka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli\ntapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä\nloppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi:\n\n\"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?\"\n\n\"Tahdon, että rankaisette tuota naista!\"\n\n\"Ka niin... Hyvä... Mitä suurimmalla mielihyvällä! Panemme hänet heti\ntorniin.\"\n\n\"Kuuleppas, äijä\", sanoi tuomari, kääntyen Zwiebuschiin. \"Missä olet tuon\nkaunottaresi saanut, kuussa vai maassa?\"\n\n\"Maassa, teidän kunnianarvoisuutenne. Kuussa ei ole naisia, teidän\nkunnianarvoisuutenne, joten siellä tuskin voi tyhjentää viinilasillista\nsynnyttäjän terveydeksi.\"\n\n\"Jos kerran maassa, niin kuinka hän ei tiedä, että... Millaisia\npässinpäitä te olette, hyvä herrasväki! Hoh, millaisia pässinpäitä!\nPässinpäitä ja tyhmyreitä!\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Ilka.\n\n\"Luultavasti siksi, ettei teillä ole aivoja... Goldaugenit syöttävät ja\njuottavat minua, ja minä rupean heitä tuomitsemaan! Ha-ha-ha!\nGoldaugenit ovat kreivejä, ja hänen isänsä on mustalainen, kehno\nviuluniekka, jota on piestävä huonosta soitosta. Kummallisia ihmisiä!\nEi, ette te ole syntyneet maassa! Ja luuletko hänen viitsivän ruveta\nkäymään kanssasi oikeutta. Hän piirustaa haastelipulle, jonka lähetän\nhänelle, naaman ja suuren nenän ja heittää sen pöydän alle. Entä\ntodistajasi? Työmiehet? Älähän huoli! He eivät ole sellaisia pohatoita,\nettä luopuisivat leivästään! Ha-ha-ha! Jopa löysit riitaveikon, hupsu\ntyttö! Ei, älä hulluttele, kaunokaiseni. Katkeraahan tuo on ... mutta\nminkä sille teet? Maailmaa ei luoda uudestaan!\"\n\n\"Mutta mitä minun on tekeminen?\"\n\n\"Anna isällesi riepu, jolla hän voi sitoa huulensa. Haava voi saada\nvihoja kärpästen puremasta... Ja sitten osta lyijyhaudetta... Vain tämän\nneuvon voin sinulle antaa... Annanpa vielä toisenkin! Ota paksua isääsi\nkädestä ja laputa matkoihisi... En voi katsella tyhmiä ihmisiä!\nVapauttakaa itsenne väärän tuomarin läsnäolosta ja päästäkään minut\npuhumasta kanssanne.\"\n\n\"Mitä minä teen?\" kysyi taas Ilka, väännellen käsiään.\n\n\"Hm... Vieläkö tahdot kolmannen neuvon? Kah, rupea samanlaiseksi\nkreivittäreksi kuin hän. Silloin sinulla on täysi oikeus manuuttaa hänet\noikeuteen. Täysi oikeus. Ha-ha-ha--! Rupea kreivittäreksi! Kunniani\nkautta! Silloin voit käräjöidä hänen kanssaan, niin paljon kuin sielusi\nhalajaa! Ei kukaan eikä mikään voi sinua estää. Mutta ... nyt hyvästi!\nMinulla ei ole aikaa. Jättäkää minut. Niinkauan kuin et ole vielä\nkreivitär, on minulla vielä oikeus karkoittaa sinut näin epähienosti\nkylläisen vatsani ja laiskan kieleni läheisyydestä. Ala marssia, äijä!\nÄlä unohda lyijyhaudetta!\"\n\nTuomari kääntyi poispäin ja kävi jälleen käsiksi marjoihinsa. Zwiebusch\nja Ilka menivät pihasta ja lähtivät sillalle päin. Zwiebusch olisi\ntahtonut jäädä kylään levähtämään, mutta ei tahtonut tehdä vastoin Ilkan\nmieltä... Hän paapersi tytön jäljessä, kiroten nälkää, joka ahdisti\nhänen vatsaansa. Nälkä esti häntä ajattelemasta...\n\n\"Kaupunkiinko nyt, tyttöseni?\" kysyi hän.\n\nIlka ei vastannut. Kun he tulivat viidakkoon, joka kuului Goldaugenin\ntalonpojille, Zwiebusch kysyi:\n\n\"Oletko vihoissasi, Ilka? Miksi et vastaa, kun kysyn sinulta?\"\n\nIlka horjahti ja tarttui käsin päähänsä, vastaamatta mitään.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, tyttö?\"\n\nTytär pysähtyi ja kääntyi isäänsä päin. Hänen kasvojaan vääristi ilkeä,\nhäijy hymy. Hampaat olivat paljastuneet kuin koiralla.\n\n\"Jumalan tähden, mikä sinun on?\"\n\nIlka kohotti kätensä ilmaan, heitti päänsä taaksepäin ja avasi suunsa\nammolleen... Vihlova huuto tunkeutui hänen rinnastaan, kaikuen\nviidakossa. Suuret kyyneleet syöksähtivät jokena tyttären sinisistä\nsilmistä, jonka isää oli loukattu... Ilka itki ja nauroi yht'aikaa.\n\n\"Mikä sinun on? Kuinka voi tuolla tavalla suuttua?\"\n\nZwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään.\n\n\"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko,\nistu jo!\"\n\nZwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja\npainoi hänet alas.\n\n\"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon\npajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina\nveden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme\ntähän!\"\n\nZwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet\nistumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi...\n\n\"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö\nitse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole\nmilloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut!\nSain tänään vain palkkani!\"\n\nSamassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin\ntakerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori\nkotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut\nnokan...\n\n\"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa...\nTämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme... Ja luonto\nsietää sen. Ei rankaise eikä kosta...\"\n\nPensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen\nkauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot.\nMiehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu.\nNähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin\nmaahan naulittuna.\n\n\"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!\" sanoi Zwiebusch.\n\"Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen\nrinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin,\nSaynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on\nenemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa\nolemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin... Tuossa on saaliinne!\nTyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua.\"\n\nParooni Arthur von Saynitz ei ole vanhempi kuin noin kahdeksankolmatta,\nmutta näöltään hän on yli kolmenkymmenen. Hänen piirteensä ovat vielä\nkauniit ja nuorteat, mutta silmänurkissa ja suun ympärillä huomaa\nuurteita, joita tapaa jo elähtäneillä ja paljon kokeneilla ihmisillä.\nKauniiden, tummien kasvojen yli oli nuoruus kulkenut vastoinkäymisineen,\niloineen, suruineen, juominkeineen, irstailuineen. Silmät kuvastivat\nkyllääntymistä, ikävystymistä... Huulet ovat vetäytyneet alistuvaan ja\nsamalla kertaa pilkalliseen hymyyn, joka oli tullut tottumukseksi...\nParooni von Saynitzin mustat hiukset ovat pitkät ja suortuvaiset. Ne\nmuistuttavat nuoren koulutytön hiuksia, joka ei vielä ole punonut niitä\npalmikolle. Arthur kylpee harvoin, ja senvuoksi hänen hiuksensa ja\nkaulansa ovatkin likaiset ja kiiltävät auringossa. Hän on köyhänlaisesti\nja yksinkertaisesti puettu... Puku on vaatimaton ja sangen epämääräistä\nkuosia... Likaisen paidan kaulus ilmaisee, ettei parooni seuraa kuosia.\nSellaisia kauluksia käytettiin neljä vuotta takaperin. Kaulahuivina on\nmusta, kulunut nauha; sen solmu, huolimattomasti ja käteisesti sidottu,\non viistossa ja uhkaa aueta... Takki ja liivit ovat hienot: ne ovat\nylt'yleensä tahroissa, mutta ne ovat uudet. Ne ovat valmistetut\nkalliista, harmaasta kankaasta, joka on kudottu parhaasta hienosta\nvuohenvillasta. Kuluneet, jo aikoja sitten ikänsä eläneet silkkihousut\nverhoavat tiukasti hänen lihaksisia reisiään ja katoavat sievästi\npolvien yläpuolella pitkävartisten, kiiltävien saappaiden laskoksiin.\nSaappaiden korot ovat viistossa ja puoleksi kuluneet. Vuohen villaisissa\nliiveissä riippuvat uusmetalliset vitjat. Vitjoihin on kiinnitetty kuusi\nkultaista medaljonkia, kultainen, hohtokivisilmäinen haikara ja pieni,\nerittäin taidokkaasti tehty pyssy, jonka suu on kullasta ja perä\nplatinasta. Pyssynperässä voi lukea: \"Parooni Arthur von Saynitzille.\nWaistafin ja Suolavuorten Metsästäjäyhdistykseltä.\" Älkää kysykö\nparoonilta, paljonko kello on: vitjojen taskunpuoleisessa päässä ei ole\nkello, vaan avain ja sinkkinen vihellyspilli.\n\nVapaaherrallinen Saynitz-suku ei voi kerskua vanhuudellaan. Se sai\nalkunsa vasta tämän vuosisadan ensimäisellä vuosikymmenellä. Arthurilla\non hallussaan \"Saynitzin paroonien historia\", pieni vihkonen, jonka\nArthurin isä, Karl, oli aikoinaan tilannut eräältä matkustavalta\noppineelta ruotsalaiselta pastorilta. Avulias pastori kahmasi hyvät\nrahat eikä armollisten paroonien sukupuuta rakentaessaan säälinyt\npaperia eikä totuutta. Sukupuun hän johti yhdenneltätoista vuosisadalta.\nMoni tietenkin uskoi hänen kirjaseensa, erittäinkin ne, joilla ei ollut\nsyytä tutkia pastorin toimia. Mutta Saynitzit saivat punastua kirjasensa\ntähden, kun muudan palvelusintoinen kuvalehti, joka halusi osoittaa\nalttiuttaan, julkaisi heidän vaakunansa ja sukuluettelon, joka oli\ntodellisuutta lähempänä kuin se, josta pastorille oli maksettu.\nEnsimäinen Saynitzin parooni oli pelkkä aatelismies, joka oli naimisissa\nerään kristinuskoon kastetun juutalaisen pankkiirin tyttären kanssa. Hän\noli joka suhteessa sangen mitätön henkilö, matelevainen, aina nälkäinen\nja rakasti rahoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän olisikin\nelänyt koko ikänsä aivan huomaamattomana ja häipynyt ainiaaksi ihmisten\nmuistosta, ellei onnetar olisi hänelle hymyillyt.\n\nEnsimäisellä Saynitzilla oli kaksi veljeä. Toinen niistä oli jesuiitta,\njoka opiskeli muutamassa yliopistossa fysiikkaa ja omin käsin raivasi\nitselleen tien kardinaalin arvoon. Toinen veli oli hovirunoilija ja\nhenkilääkärin vävy. Näiden molempien veljiensä mahtavan suojeluksen ja\npankkiiri-appensa rahojen avulla, jolla oli huomattava asema\nrahamaailmassa, Saynitz sai parooninkirjan paljoa helpommin kuin se\nensimäinen Saynitz, josta ruotsalainen pastori sepusti valheita. Toinen\nSaynitz, Arthurin isoisä, taisteli Austerlitzin luona ja kuoli\nsota-akatemian professorina. Tämä Saynitz oli setänsä, kardinaalin,\nilmeinen kuva ja, samoinkuin tämäkin, enemmän virastomies kuin sotilas\ntahi tilanomistaja. Arthurin isä muistutti ensimäistä Saynitzia. Hänkin\noli mitätön, rumanpuoleinen ja mihinkään kykenemätön henkilö. Ollen\nvajavaisesti sivistynyt, vähä-älyinen, sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti heikko, hän näytti asettaneen päämääräkseen hajoittaa\nmaailman tuuliin kaiken sen, minkä onnetar oli lahjoittanut hänen\nisoisälleen ja isälleen. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa.\nSaynitzin paroonikunta on sangen laaja. Rautatie leikkaa sen kahdessa\nkohti. Sitä pidetään puistojensa, viinitarhojensa ja viljelysmaidensa\ntähden yhtenä rikkaimmista ja uljaimmista maatiloista. Sen yhteydessä\nolevat hevossiitoslaitos ja verkatehdas antoivat parooneille yhteensä\nkaksituhattaneljäsataa frankkia päivässä, muista tuloista puhumattakaan.\nSellaisen rikkauden hävittäminen ei ole helppo tehtävä, mutta Karl von\nSaynitzilla oli erinomaisia apulaisia. Häntä auttoivat hänen\nhekumanhimonsa, harkintakyvyttömyytensä, hyväsydämisyytensä ja --\npoikansa. Elämänsä loppuun saakka hän ei herjennyt rakastamasta naisia.\nHän rakasti intohimoisesti, vimmatusti, punnitsematta, antamatta minkään\nesteen pysähdyttää itseään. Naiset muodostivat päätilin hänen\nkirjanpitonsa menopuolella, jota paitsi hänen tuskin olisi onnistunut\nhävittää kaikkea. Hänellä oli jonkun aikaa Wienissä rakastajatar. Tämän\nrakastajattarensa luo hän matkusti ylimääräisellä junalla, seurassaan\nsuuri joukko irstailunhaluisia kupinnuolijoita, jotka joivat silkkaa\nsamppanjaa. Jokaisella matkallaan hän vei rakastajattarelleen lahjoja,\njotka hämmästyttivät kallisarvoisuudellaan ja liiankin kaunopuheisesti\ntodistivat paroonin mielettömyyttä. Lahjat olivat perhekalleuksia,\nkalliita hevosia, vekseleitä... Hänen wieniläisen lemmittynsä\nkamarineidolla oli palkkaa tuhat frankkia kuussa ja omat hevoset kaiken\nvaralta. Ylimääräisen junan saavuttua ja ennen sen lähtöä pidettiin\nloistavia päivällisiä. Pragissa oli toinen rakastajatar, Budapestissä\nkolmas ja niin edelleen. Naiset jumaloivat häntä, eniten tietenkin hänen\nanteliaisuutensa tähden. Lukemattomat kaskut ja jutut, joita yhä vielä\nkerrotaan Karl von Saynitz'ista, kuvaavat paremmin kuin mikään muu tätä\njumalointia. Valitsemme niiden joukosta yhden.\n\nEräässä parhaista saksalaisista teattereista, esiintyi ensi kertaa\nmuudan nuori, vast'ikään teatterikoulusta päässyt näyttelijätär (nykyään\nhän on hyvin tunnettu draamallisten ja traagillisten äitivanhus-osien\nesittäjänä). Hän oli nuori, sievä, ja näytteli erinomaisesti. Teatteri\ntärisi käsienläiskeestä. Kohta ensimäisen näytöksen jälkeen hänelle\ntuotiin kukkavihko, jota koristi paroonitar von Saynitz-vainajan, Karlin\näidin, kallisarvoisin kaulanauha. Parooni uhrasi sen, koska se sattui\nolemaan hänen povitaskussaan ja medaljongin terävä kärki pisteli häntä\nkylkeen. Toisen näytöksen päätyttyä eräät korkeassa asemassa olevat\nhenkilöt, jotka silloin olivat teatterissa, menivät kulissien taakse\nilmaistakseen ensi-esiintyjättärelle ihastustaan. Näiden\nkorkea-arvoisten joukossa oli von Saynitzkin. Kulissien takana hän\nliikkui kuin kotonaan. Tyhjennettyään ensimäisen rakastajan\npukeutumishuoneessa lasin samppanjaa, hän meni nousevan tähden ovelle.\nSe oli suljettu. Hän kolkutti.\n\n\"Mitä te teette?\" ällistyivät korkea-arvoiset... \"Te unohdatte itsenne!\nUnohdatte, ettette nyt ole sirkuksessa tahi operetissa... Tämä ei ole\nmikään _salon madame Deleaux_! Te olette hiiden julkea, parooni!\"\n\n\"Niinkö arvelette? Olen vain kärsimätön...\" vastasi parooni.\n\n\"Mutta hänhän tulee heti! Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa paria\nkolmea minuuttia?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Mutta tuohan on sopimatonta! Hän ehkä juuri pukeutuu!\"\n\n\"Sangen mahdollista\", vastasi malttamaton parooni ja kolkutti uudestaan.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi huoneesta nuoren naisen ääni.\n\n\"Minä!\" vastasi parooni.\n\n\"Kuka te olette?\"\n\n\"Muudan ihailijoistanne. Minä, suoraan sanoen, en tajua rahtuakaan\nteidän taitoanne, mutta minulle kerrotaan, että te näyttelette\nmainiosti, ja olen tottunut uskomaan sanoihin. Avatkaa!\"\n\n\"Kummallista... Olen pukeutumishuoneessa! Tänne ei saa tulla. Ja kuka te\nsitten olette?\"\n\n\"Olen parooni von Saynitz. Minulla on teille asiaa,\"\n\nÄäni huoneessa vastasi hiljemmin eikä enää yhtä rohkeasti.\n\n\"Sangen mieluista, parooni... Mutta minä en ole puettu... Odottakaa\nviisi minuuttia.\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa odottaa. Kahden minuutin päästä matkustan. Nyt\nheti tahi ei koskaan!\"\n\n\"Ei käy laatuun!\"\n\n\"Oma asianne... Jääkää hyvästi!... Kuka, piru vieköön, nykii minua\nhihasta?\"\n\nParoonin luo oli keräytynyt joukko näyttelijättären ihailijoita. Nämä\nolivat kovasti kiihdyksissään paroonin julkeudesta. He vaativat paroonia\npoistumaan ovelta. Näyttelijättären sulhanen, joka oli joukossa, nykäisi\nhäntä hihasta.\n\n\"Suvaitkaa poistua ovelta!\" huusivat ihailijat.\n\n\"Mitäpä, ellen poistuisikaan?\" kysyi parooni ja takoi ovea, ei enää\nsormellaan vaan nyrkillään.\n\n\"Te, mademoiselle, luultavasti haluatte, että nämä herrat täällä\nhäpäisevät minut!\" sanoi hän oven läpi näyttelijättärelle. \"Avatkaa ovi.\nPuolentoista minuutin päästä matkustan... Nyt heti tahi ei koskaan!\nMinun, parooni von Saynitzin, tapanani on tehdä kaikki heti tahi ei\nkoskaan. Haluatteko puhua parooni Saynitzin kanssa, jolla on teille\nasiaa?\"\n\nNäyttelijätär nähtävästi alkoi horjua.\n\n\"Mitä te haluatte?\" kysyi hän.\n\n\"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa\nkeskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin\nminä lähden, ettekä näe minua enää koskaan... Paljonpa teillä muuten\nonkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja\nsivuillani... No niin, minä alotan ... yksi ... kaksi... No ... no...\"\n\nHuoneessa oven takana, kuului keveitä askelia.\n\n\"Kolme!\" laski parooni.\n\nLukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti\nhuoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. \"Parooni astui askelen\neteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot\ntuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin\nkietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua...\nHänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä.\n\n\"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!\" ajatteli parooni ja kumartaen\nvirkkoi:\n\n\"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi...\"\n\nNäyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui\nuteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut\nniin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan\njumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella.\n\n\"Mitä haluatte, parooni?\" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon\njälkeen.\n\n\"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta ...\nkunniani kautta, te miellytätte minua!\"\n\nNäyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä\npunaisemmiksi.\n\n\"En rakasta imarteluja\" sanoi hän.\n\n\"Jumalani, kuinka hän on viaton!\" tuumi parooni ja sanoi:\n\n\"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?\"\n\n\"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät... En tiedä, paljonko...\nEnsi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää...\"\n\n\"Hm... Palkka on hyvä... Aluksi kyllä riittävä.\"\n\nParooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli\nvalmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta.\n\n\"Jos tulette minun luokseni\", sanoi parooni vihdoin, \"saatte\nsataviisikymmentä kertaa enemmän.\"\n\nNäyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin\npaidankaulus... Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan\ntykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän\nsai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun\nkamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat\nrajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi\nhuoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut\npikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä\nnäyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä:\npitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia\nitkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli\nhuoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti:\n\n\"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta ...\nmiksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?\"\n\nNäyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle\npaidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:\n\n\"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat!\nHän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille\nopetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa!\nVahinko vain, että hän on ruma! Mutta ... sataviisikymmentä kertaa\nenemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten\nsairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä.\"\n\nSeuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta\nkolmen kuukauden palkan etukäteen.\n\nTämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä\nen tiedä.\n\nParoonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin\nharvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen\nistuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän\nkeksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli\n\"musta ja punainen.\"\n\n\"Punainen vai musta?\" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin\nselkäpuolta. \"Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa,\non voitto minun.\"\n\nMitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään -- Mutta\nsiinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin\nkreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta.\nWuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys.\n\nToinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen\nelämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen\nnainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita\nraha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli\nsaanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui\nsurkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi\npankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl\npäätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti\nosui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä\nennen pankkiirille \"kaiken varalta\" useita vekseleitä tukeville\nsummille.\n\nHänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista\nvuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän\noppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa\nkirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti\nfilologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän\nsaavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua\nkäsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson\nmatemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin.\nTämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt\nhyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai\npostissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä\npyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän\noli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän\nkadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän\nmatkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin\nvaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka\nkirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin\nonneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät\npienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä\nharvemmin... Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla\nkertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia\nja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen\nlähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko\nomaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään...\nArthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.\n\nHän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella\nasemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti\nrakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon\nkirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään\nkasvoihinsa... Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle,\nmutta ... ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se\ntuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista\nvelkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja\nhäpeällisintä kaikesta, ilotytöt... Viimeiset päivät Pariisissa hänen\noli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella... Hän palasi kotimaahansa\njuopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä,\nmutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä\nollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö.\nOnneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen\nopiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei\nolisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi\nalgebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen\nlehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi\nkirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa\naikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää\nsaksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää,\nsuorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei\nsellaisena pysynyt ... se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan,\njuuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian\ntohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo\nhänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen\non ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon \"huomaamatta\"\nvelkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän\naatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä\nrakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin\ntäytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen\nja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt,\nja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen\ntuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle\nWieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen.\nVastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä\npyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui\nSaynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan.\n\n\"Rouva Pelzer\", sanottiin hänelle, \"ei pidä pyörien kolinasta.\nVaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin.\"\n\nVierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui\nnojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä\nsanomalehteen.\n\n\"Minä se olen!\" sanoi Arthur. \"Ettekö tunne?...\"\n\n\"Kyllä näemme,\" vastasi pankkiiri. \"Teitte oikein siinä, että tottelitte\nmeitä ja tulitte... Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä\nole kadottanut tottelemisen taitoa... Sana 'totteleminen' haiskahtaa\nhiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi... Sellaisille herroille,\nkuin te, on tottelevaisuus välttämätön...\"\n\n\"En ymmärrä teitä,\" sanoi kummastunut parooni. \"Sisko, mitä itket?\nArthur veljesi on tullut, ja sinä itket ... vastaa toki jotakin\ntervehdykseeni! Herkeä itkemästä!\"\n\n\"Hän, hyvä herra\", virkkoi pankkiiri, \"rupesi heti itkemään, kun meille\nilmoitettiin teidän saapuvan... Istukaa... Sisarellanne on, Jumalan\nkiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja\nisänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä...\"\n\nArthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei\nkäsittänyt mitään.\n\n\"Niin\", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, \"hän ei\nvoi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska\nhän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne... Hm... Te ette ole\nhänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian\nalhainen, ollaksenne tämän naisen veli... Hyvä herra! Kiittäkää tätä\nnaista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!\"\n\n\"Selitä minulle, sisko\", sanoi Arthur kalveten, \"kuinka minun on\nymmärrettävä miehesi... Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja\nsinun kyyneleesi... En tosiaankaan ymmärrä!\"\n\nPankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen\nraskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria\nkyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle.\n\n\"Etkö ymmärrä?\" huusi hän kimeällä äänellä. \"Tajua jo vihdoinkin, että\nsinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se\nkuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!\"\n\n\"Selitä paremmin, sisko!\" sanoi Arthur. \"En todellakaan käsitä, mitä\ntahdotte sanoa minulle.\"\n\n\"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt\nsiellä naimisiin?\"\n\n\"Niin, parooni!\" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä,\n\"Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin\nparoonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan.\"\n\nTuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta.\n\n\"Sylvia!\" sanoi hän, kääntyen sisareensa. \"Minä en sanonut sinulle\nsanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer -- lurjuksen kanssa. Minä\nkunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun\nmukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka\nolet!\"\n\n\"Minäkö lurjus?\" huusi Pelzer. \"Annan teille anteeksi sen sananne! Annan\nteille anteeksi!\"\n\nSylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti.\n\n\"Tiedän kaiken sinusta!\" kähisi hän, niellen kyyneliään. \"Kaiken! Ei\nsiinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet\njumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan!\nOlet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa\nerkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!\"\n\n\"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!\"\nhuusi sillävälin Pelzer. \"Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat\ntoisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää:\nei nimi eikä kunnia... Ei olisi irstaita katunaisia, jotka...\"\n\nPelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi\npelottaa.\n\n\"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!\" kirkui\nSylvia. \"Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet\nvajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja ... muuta\nelämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?\"\n\n\"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin\", sanoi Arthur kumeasti, \"niin\ntietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole\nantautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen\njuutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta ... olen\nalentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten\nlähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?\"\n\n\"Se on Sylvian omaisuutta\", vastasi Pelzer, \"ainoastaan hänen\".\n\n\"Millä oikeudella?\"\n\n\"Ettekö siis tunne äitinne testamenttia?\"\n\n\"Mitä valheita te laskette? Ei ollut mitään testamenttia. Minä tiedän\nsen!\"\n\n\"Sellainen on olemassa!\"\n\n\"Silloin se on väärennetty! Ja kirjaston, missä se on?\"\n\n\"Se on myyty niistä tuhannesta frankista, jotka lähetettiin teille\nPariisiin...\"\n\n\"Se ei ole tuhannen, vaan kahdensadantuhannen frankin arvoinen!\"\n\nPelzer kohautti olkapäitään ja hymähti.\n\n\"En voinut parhaalla tahdollanikaan myydä sitä kalliimmasta.\"\n\n\"Kuka sen osti?\"\n\n\"Minä, Boris Pelzer...\"\n\nArthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi\nhuoneesta.\n\n\"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!\" huusi Sylvia hänen jälkeensä.\n\nArthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti\nvielä sisartaan.\n\n\"Tee parannus, Arthur!\" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. \"Kadu, niin\nkauan kuin on vielä aikaa!\"\n\nArthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä,\nläkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle.\n\nSulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle\nja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi\nhänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan.\nHänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut\nrakastajansa luo... Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi.\nArthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku...\n\nViikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan,\npalasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa\nkynnykselle... Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta\nkotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli\nseuraavansisältöinen: \"Rakas veli! Me tiedämme kaiken... Salainen murha,\njonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on\ntuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus... Me vaadimme vain katumusta,\nmutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut\ntarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu\nepätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät\nole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi.\"\n\nArthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia,\njoille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen... Hän puhkesi\nitkemään ja kaatui tiedottomana lattialle... Opettajantoimensa,\nfilosofian, matematiikan, ranskankieliset runot -- kaiken Arthur nyt\nheitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä\nmielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili \"villinä\nSaynitzina\", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja\nmuiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen\nriistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää... Ihmiset näkivät hänet\nvain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat\nteiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja\nuseimmat paimenet.\n\nMissä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty\nmielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten\nkanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli\najateltava. Häntä kutsuttiin \"villiksi Saynitziksi\", \"kuljeksivaksi\nerakoksi\" ja \"onnettomaksi Arthur parooniksi\". Bulevardi-sanomalehdet\nrupesivat puhumaan hänestä, -- jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka\nhän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin\noli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja\nja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä.\nLöytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä...\n\nArthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän\nriistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät\nkieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät\nhänessä Pelzerin pahimman vihollisen.\n\nEmännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän\npuistoissaan ja metsissään.\n\n\"Eipä voi sanoa\", puhelivat he, \"että hän olisi metsän kuningas, ei\ntoki! Siksi hän on liian nuori... Hän on paremminkin metsän prinssi!\"\n\nKohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen\nkohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin\nnaulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja\nrealisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan\nnyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti.\n\n\"Miksi hän itkee?\" kysyi hän.\n\nZwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään.\n\n\"Itkee\", vastasi hän, \"varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän\nolisi mies, ei hän itkisi.\"\n\n\"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?\"\n\n\"Minä, parooni! Kadun syvästi...\"\n\nParooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja\nhänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.\n\n\"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?\"\n\n\"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä\npiiskalla... Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa\nhyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä...\"\n\n\"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän\ntuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?\"\n\n\"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi... Lyöty kyllä on, mutta\nei häntä enkä minä... Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa\nminua, kreivi. Kiitän teitä!\"\n\n\"Narri!\" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.\n\n\"Mikä sinun on, ystäväiseni?\" kysyi hän. \"Mitä itket? Kuka on\npahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä...\nrankaisen häntä, rankaisen ankarasti!\"\n\nParoonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään\noli lämmin, kaunis loiste.\n\n\"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy\nsuojella heikkoja. Mitä itket?\"\n\nJa katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä\nkasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan\nviereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin\nollut puhunut. Ilka kuuli äänen -- hellän, suoraan sydämestä lähtevän,\n-- äänen, johon saattoi pelotta luottaa...\n\n\"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri,\nvanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun... Minä\nolen voimakas ja voin tehdä kaiken... Minkä tähden itket? Kerro nyt!\"\n\nLapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä\nkiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin...\n\n\"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru... Kerro\nminulle... Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä\nvain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua... Kunniasanallani,\ntyttöseni!\"\n\nArthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle.\n\n\"Älähän enää\nitke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli\nkeveämmäksi...\"\n\n\"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä\", virkkoi\nZwiebusch. \"Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on\nkäytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä\ntarpeekseen... Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä,\nettä kohta janottaa.\"\n\n\"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!\" äkkäsi parooni. \"Vettä\non aivan lähellä...\"\n\nParooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat\nrasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta.\n\n\"Kas, millainen parooni on!\" hihitti Zwiebusch. \"Hellä, kohtelias,\nhuomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin\nhyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on\nkunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko\nkäden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle.\nHän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin\npahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?\"\n\nOksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen\nmetsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä.\n\n\"Juo... Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!\" Parooni laskeutui polvilleen\nja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi\npuolen pikarillista...\n\n\"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!\" mutisi hän.\n\n\"Kyllä uskon sen\", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä\nvedellä, \"sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit\nolevasi onnellinen. Juo vielä!\"\n\n\"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!\" kuiskasi Ilka.\n\"Hänkin on kovin, kovin onneton!\"\n\n\"En moiti enää... Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli\nmielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin\nvälinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle\nisälle.\"\n\n\"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!\"\nvirkkoi Zwiebusch nauraen. \"Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin\ntotuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En\ntunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta\nsitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen'\nravintolassa Pragissa... Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan\nkatkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne...\"\n\n\"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!\" murahti von Saynitz.\n\"Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt\nmuistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja\nrauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki...\nNo niin! Kuka sinua on loukannut?\"\n\n\"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!\"\n\n\"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?\"\n\n\"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte\nnähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin.\"\n\n\"Vai niinkö on asia! Hm... Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko,\non hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen... Rupean hänenkin\npuolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun.\"\n\n\"Ette rupea, parooni!\" väitti Zwiebusch.\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Siksi, että se on mahdotonta... Minulla oli kunnia saada korvapuusti\neräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään\nluoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua\npuolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!\"\n\n\"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut.\nMinun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa... Kerro,\nIlka. Minä autan sinua.\"\n\nÄnkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille\nhuolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär\nGoldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse.\n\n\"Oliko se siis ... nainen?\" kysyi hän.\n\n\"Oli, kreivitär Goldaugen...\"\n\n\"Hm... Jatka...\"\n\nParooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.\n\n\"Jatka, jatka... Minä kuuntelen... Nainenko häntä löi? Eikä mies?\"\n\n\"Nainen, parooni!\"\n\n\"Hm... No niin... Miksi et jatka?\"\n\nKun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin,\nkuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin...\n\n\"Hänkö siis halkaisi huulesi?\" kysyi parooni.\n\n\"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!\"\n\n\"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku\ntoinen?\" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. \"Tytär kärsii\nhänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!\"\n\n\"Hän, hän juuri löi!\" sanoi Ilka.\n\n\"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen\nasianomaiselle\", murahteli Zwiebusch. \"Minä en ilveile, vaan puhun\ntotta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista\nei kuitenkaan lähde mitään hyötyä...\"\n\nIlka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli\nvuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun\nhän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti\nparooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän.\n\n\"Nauta!\" murahti hän. \"Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei\nvoinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen\nGoldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon\nshakespearelaisen narrin, sinun isäsi!\"\n\n\"En tunne läheskään sellaista katkeruutta\", lopetti Ilka kertomuksensa,\n\"kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa\nsuurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa,\nkun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen... Ja mikä oikeus\nhänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään\nei ole oikeutta katsoa meihin siten!\"\n\nIlka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään...\n\n\"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?... Oi, hyvä Jumala, hyvä\nJumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen... kuolen!\nSoittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!\"\n\nIlka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch\nkatseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut\nmietteisiin...\n\n\"Loukkaus on raskas\", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. \"Mutta ...\ntäytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan.\nMinä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti\nsitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi...\"\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Siksi, että hän on nainen... Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun!\nAsia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua...\"\n\n\"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin\nalistua?\"\n\n\"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska\nolet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet\nperiköön, on nainen...\"\n\n\"Mutta mitä minun on tekeminen?\" kysyi Ilka. \"Älkää, Jumalan nimessä,\nuskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain\ntekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti... Minä lähden\nBudapestiin tahi Wieniin!... Ja minä löydän sellaisen oikeuden...\"\n\n\"Et löydä...\"\n\nIlka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä.\n\n\"Löydän!\" huusi hän. \"Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs\nmies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät... Te\nette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa\njollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain\nmukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja\nkaikki tapahtuu!\"\n\n\"Herkeä jo, Ilka!\" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. \"Herra paroonia\nikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen\nhuomaavaisuuttaan.\"\n\n\"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin\", virkkoi parooni, \"vain siksi,\nettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on\nelämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan\nvaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika\noppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa,\nsaastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää,\ntarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata\nedes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin\nkaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot\nelämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia,\nkultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?\"\n\nVon Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa.\n\n\"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on\nmahdollista vain sietämätön elämä... Jos tahdot elää sietämätöntä elämää\n-- elä, ellet tahdo -- siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis\npalvelukseesi... Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!\"\n\nLaukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen\nnopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen.\n\n\"Elämä on inhottava!\" jatkoi hän. \"Sen lakina on sen oma iljettävyys,\njärkkymättömänä, muuttumattomana! ... se on annettu ihmiselle\nrangaistukseksi hänen typeryydestään...\"\n\n\"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta\ntyperyydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä\nolisi riittänyt... 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset\nnämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi\nsinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan... Silloin on helpompi\nelää...\"\n\nArthur otti vielä pari kulausta.\n\n\"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen\nja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma,\nmutta ... vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat ... tietenkin\nvain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani... Juo, Ilka! Yksi kulaus!\nSe on hyvää onnea...\"\n\nIlka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja\nloi häveliäästi katseensa maahan.\n\n\"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!\" kehoitteli von Saynitz. \"Se keventää\nmieltäsi, koetahan!...\"\n\n\"Juo, Ilka!\" kehoitti Zwiebuschkin.\n\nIlka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan.\n\n\"Nyt juo sinä\", sanoi Arthur Zwiebuschille. \"Juo sinäkin, paksulainen!\"\n\nZwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän\nolisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän... Hän tarttui pulloon\nmolemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen.\nOtettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle.\n\n\"Juo pohjaan!\" sanoi parooni. \"Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin\npullo.\"\n\nUkko täytti määräyksen silmänräpäyksessä.\n\n\"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!\" sanoi von Saynitz. \"Naamasi\ntuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?...\"\n\n\"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne\nsuvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi.\"\n\n\"Ehkäpä niin... Ehkäpä... Sellaisissa asioissa minä olin mestari...\nValitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi...\"\n\nParooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli\npiiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia,\ntoisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan,\njoista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse.\n\n\"Tehkää hyvin, herrasväkeni\", kehoitti hän. \"Syökää älkääkä kursailko.\nSyö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme\nsiihen kajoa.\"\n\nZwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta.\nAhnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden\nkimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä\npalaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn\npaineeksi.\n\nViina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa\nalkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen\njoutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle,\nnojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei\nvaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen.\nIlkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä,\nkäsien varassa ja mietti.\n\n\"Juo, ukko!\" kehoitti Arthur. \"Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin\nselvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme... Ellei sitä\nolisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin\nhampaat suustasi? Muistatko?\"\n\n\"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan... Te olitte hiukan pöhnässä ja\ntahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon.\nKun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te\nryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin...\"\n\n\"Nauta!\" murahti Arthur.\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Kuuleppas, kaunokainen!\" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin.\n\"Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena\nrakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta\nhoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut\nhänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten\nhoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa\ntulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa\nJumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli\nkukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja\njuodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun\nsakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota\nmehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia\nkukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi\nhammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen.\nMuutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut\njalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja\nasiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen\nohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita\nköyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja,\nleppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat\nhäntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi\nkerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät\nhänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan\nhyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia\ntuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria\nkuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja\nryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille\nmyötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös\nsirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa\nöisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan... Hän oli todellinen äiti!\nKerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan'\nhampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin\nposkesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus\npalkkioksi avustasi kärpäskastiketta... Kuulepas, sainpa nerokkaan\najatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja\nvastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi.\n'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä\ntahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja\nopetat lukemaan... Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen\npäivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!'\nHämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö\nilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä\nlensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen\nympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!'\nhuusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En\nsuostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon\nminulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia,\nvaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi\nkovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan\nkauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti\nkotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön\nsiihen... Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket,\njotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi\nruumiin... Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset\nsitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi.\nHautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat\ntuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja\nlensivät kukin kotiinsa...\"\n\n\"Entä lopuksi?\" kysyi Ilka.\n\n\"Mitä vielä tahtoisit?\" kysyi parooni. \"Tahtoisitko, että hämähäkki olisi\npantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei\nvalehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut.\nHämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta,\nja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra\nparatkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä.\nHoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon.\nJuokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä\nse johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä...\nNäinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!... Voihan niinkin\ntapahtua... Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö...\nMutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä\nei täällä olisikaan!\"\n\nIlka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin.\n\n\"En voi unohtaa häntä\", kuiskasi tyttö.\n\n\"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät\ntäydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi\nlyijyvettä ja rupea kreivittäreksi...\"\n\n\"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi... Olisiko se\nmahdollista?\"\n\n\"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja\nmahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit... Jos kasvojesi\nlisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, -- silloin ei\ntarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko\nminut, Ilka?\"\n\n\"Te olette parooni? Ottaisin... Kyllä ottaisin parooninkin...\"\n\n\"Minä olen kreivikin... Ha-ha-ha... Mitähän, jos kurillani... Hei!...\nSiitäpä tulisi ihmeellinen temppu!\"\n\nParooni mietti hetkisen.\n\n\"Ei...\" sanoi hän. \"Se olisi sentään liikaa... Ei kannata. Rakastaa\ntosin tulppaanityttöä, mutta -- voi! -- avioliiton täytyy tuottaa\nminulle ainakin miljoonan frankkia.\"\n\n\"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!\" huomautti\nZwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. \"Rahojen tähden\nnaimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona.\"\n\n\"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada\nmiljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin... Mutta sitä teidän ei\ntarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!\"\n\n\"Naisitteko vanhankin?...\"\n\n\"Vaikka pirun isoäidin... Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona\non vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En\npuhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee\nroistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia.\nTulppaanityttö\", sanoi Arthur Ilkalle, \"miksi ei sinulla ole miljoonaa?\nJos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä\nolisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista\nneuvoista...\"\n\n\"Yhä te vain laskette pilojanne!\" huokasi Ilka.\n\n\"En puhu pilaa... Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta\nparoonittaren! Hanki!\"\n\n\"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?\" ehdotti Zwiebusch.\n\"Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia... Hiiteen\nfantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma\npäämme, kuin joskus nähdä miljoona... Ei puhuta rahoista! Sellaiset\npuheet synnyttävät kateutta...\"\n\n\"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään\ntekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla\nolisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin...\nEttäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste!\nKatsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!\"\n\n\"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?\" kysyi Ilka.\n\n\"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan?\nSen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita...\nVaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin\nvalvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa\nkäyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata\nmennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino,\nhelppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa\nerään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan -- omantunnon. Varasta ja\nryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset\nparoonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin\nmaantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en\nsinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan\nsangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino --\nota perintö... Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin\nkäyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito\nkäyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä\nlähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!\"\n\n\"Huonoimmin!\" väitti Zwiebusch. \"Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan,\nparooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka...\"\n\n\"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä\nsitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan\naistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi,\nviekastelemaan, kiemailemaan... Jokaisesta suutelosta otat vähintään\ntuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta\nistuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin...\"\n\n\"No, no, riittää!\" murahti Zwiebusch. \"Jumala ties, mitä te ahdatte\ntyttösen päähän!... Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä,\ntohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta... Niin, tosiaan... Onko\ntotta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt\nluterilaisuuteen?\"\n\n\"Totta on... Viimeinen keino -- huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka,\nkäyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan -- ja, luota minun\nkokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein.\nSitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän\nkahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos\nolisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten,\nolisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita.\"\n\n\"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!\" varoitti Zwiebusch. \"Älkäämme\nantako kielellemme valtaa!\"\n\nZwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli\ntarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa\nsisällystä ja muotoa.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", sanoi hän... \"Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne\nnaisen, joka on myynyt itsensä?\"\n\n\"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten\ntähden. Ja niin edelleen... Pyydän sinulta jotakin, Ilka...\"\n\nParooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan.\n\n\"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä\nkaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle ... tällä\nosoitteella...\"\n\nParooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen\nosoitteensa.\n\n\"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä... Pidän hänet aina\npovitaskussani... Lähetäthän?\"\n\n\"Lähetän.\"\n\n\"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa.\"\n\nParooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä\nalle.\n\n\"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain\nsinut, jos hankit miljoonan...\"\n\nZwiebusch nousi ja kumarsi.\n\n\"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän\nsoittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista\nunilääkettä!\"\n\n\"Tehkää hyvin!\"\n\nZwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin \"Boccacciosta\",\nIlkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden\nmerkiksi ja sulki silmänsä... Kun soittajat lopettivat ja aikoivat\npoistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa\npysähtyi Ilkaan.\n\n\"Hyvä ... hyvä... Kyllä ymmärrän\", mutisi hän. \"Sinäkö se olet, Ilka?\nOta tuo muistoksi!\"\n\nParooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja\nantoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui\nkuin kuollut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla\nsijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon\nkullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi\nbrokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja\npeitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse... Auringon\nympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu\nseikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen\nruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli\nkoneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka\nilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja\njoen...\n\nArthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja\nsanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä.\n\nPaksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen\nluonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili,\nalkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi\npaperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä\nkirjoitettu seuraavat sanat: \"Rakas parooni! Te olette ensimäinen\nihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät\ntapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä\nkohtelusta... Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele\nkatkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti\nmeitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea!\nKyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka.\"\n\n\"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä\", virkkoi von Saynitz ääneen,\nluettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä,\nnaisellisella käsialalla. \"Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!\"\n\nParooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja\nkirjoitti: \"Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista.\"\nTaitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun.\n\n\"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!\"\n\nJa heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi\nkaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus\njo alkoi häipyä pois.\n\nHänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta.\nTämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen\nkatkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on\nmetsänvartija Blaucherin talo.\n\nTultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja\ntervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen\npöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli\nvaltavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset\nsilmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän\njuuressa... Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä.\n\n\"Hyvää iltaa, Martha rouva!\" tervehti parooni. \"Onko kirjeitä minulle?\"\n\n\"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni...\"\n\n\"Onko osoite Pelzerin käsialaa?\"\n\n\"On...\"\n\n\"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää.\nJuutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen\nruvennut luterilaiseksi... Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on\nterve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?\"\n\n\"Kiitän... Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje... Se ei ole\nerittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa\non nähty vaivaa, tunnettu... Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?\"\n\n\"Päivälliselle ... jonnekin...\"\n\n\"Ja jonkun luo?\"\n\nEukko huokasi ja pudisti päätään.\n\n\"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen\", sanoi hän, \"niin\nantaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille\ntulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän\non jo vanha ukko, -- häntä ei tarvitse peljätä... Häntä Blaueherini ei\npelkääkään... Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä\npäivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja\nJumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö\nkäy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten... No\nniin, ja sitä Blaucher pelkää... Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on\naivan toista!\"\n\n\"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa.\"\n\n\"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan\nmihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat ... he ovat aivan\nmahdottomia!\"\n\n\"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!\"\n\n\"Hyvästi, parooni!\"\n\nParooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot\nolivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi.\nArthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti\nkaupunkilaisia kedoille ja metsiin... Metsässä alkaa ilta aikaisemmin\nkuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan\nneulansilmään... Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli\ntakanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi:\nkomean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti\nohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti\nratsunsa.\n\n\"Von Saynitz?\" kysyi hän kovalla äänellä. \"Hän itse...\"\n\nArthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt,\nmutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis\nratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan\nherttuallista ylevyyttä.\n\nOlisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he\ntunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme\nensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär\nGoldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska,\njolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille.\n\n\"Tunsin teidät heti ensi näkemältä\", sanoi hän ojentaen Arthurille\nkätensä. \"Olette hiukan muuttunut... Mutta ... voihan kanssanne puhua?\nViimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta,\nmitä epätoivoisinta ylenkatsetta... Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä\nkatkerasti kuin silloin?\"\n\nParooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti.\n\n\"Kirjeeni\", vastasi hän, \"oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi\nvanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten.\nSiinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei\nsallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta\nköyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen\nolemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten\npuhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden... Minä elän vielä tässä\nmaailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on\nelämässä päämäärä, johon tahdon päästä... Tämä päämäärä on --\nmiljoona-avioliitto...\"\n\n\"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa\ntuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen... Kohtasin teidät niin\nodottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes\nsiitä, että tapasimme toisemme!\"\n\n\"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani\nteitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?\"\n\n\"Minä... Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita... Jo kauan\nsitten...\"\n\n\"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?\"\n\n\"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi\nvuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa...\"\n\n\"En ole kuullut... Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa... En tunne\nhäntä... Onko hän kaunis?\"\n\n\"Kummallista... Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä\ntunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin\nhemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?\"\n\n\"Neljänkymmenen... Hän on hyvin rikas...\"\n\n\"Olette tietenkin onnellisia?\"\n\n\"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen\nkokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole\nmiljoonassa, kuten olen huomannut... Nyt mietinkin vain keinoa, miten\npääsisin miljoonasta.\"\n\nKreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle\ntaivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen:\n\n\"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä,\nmitä ennen rakastin, ja te päinvastoin... Kuinka omituisesti\nvaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!\"\n\n\"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin\nmiljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin... Päämäärämme, kuten\nnäette, ovat erilaiset...\"\n\n\"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?\"\n\n\"En hituistakaan...\"\n\n\"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia... Olen ruvennut\nhakemaan eroa miehestäni...\"\n\n\"Hauskaa hommaa... Asutteko yhä hänen luonaan?\"\n\n\"Asunhan minä... Hieman omituista, totta kyllä... Mutta liikojen\njuorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin\neromme on vahvistettu virallisella sinetillä... Minä lennän pois, vasta\nkun olen virallisesti vapaa... Mutta eihän tämä liene teille\nmielenkiintoista... Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan\nja ... ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani,\nsalaiset ja julkiset... Puhukaamme mieluummin teistä... Kuinka te\nvoitte?\"\n\n\"Kuten näette. Asun, missä sattuu...\"\n\n\"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?\"\n\n\"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan...\"\n\n\"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?\"\n\n\"Ka... Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan... Tappio\nei ole suuri...\"\n\nKreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään.\n\n\"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika\", sanoi hän. \"Hiukan\nenemmän kuin nollan... Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on\ntulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä\nopintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!\"\n\n\"Sanontanne on väärä\", naurahti von Saynitz, \"nolla kerrottuna\ntuhannella on tasan nolla.\"\n\n\"Oletteko lopullisesti häviöllä?\" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi\nkuullut Saynitzin huomautusta.\n\n\"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?\"\n\n\"On hiukan. Entä sitten?\"\n\n\"Antakaa ne minulle.\"\n\nKreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen\nArthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin\nkreivittärelle.\n\n\"_Merci_\", sanoi hän. \"Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana\npäivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat!\nMinä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että\nkukkarossanne oli niin vähän.\"\n\nKreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: \"hän valehtelee.\"\n\n\"En lainkaan kummastunut\", vastasi kreivitär. \"Mitä kummallista ja\nihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja\nystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan\ntavallista...\"\n\n\"Ja kuka teille on sanonut, että olette ystäväni?\"\n\n\"Te olette omituinen... Jääkää hyvästi! Teidän kanssanne on ikävä\npuhua.\"\n\nKreivitär nyökkäsi, kohotti ruoskansa ja karautti pitkin hakkausta\ntiehensä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä...\nKaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt.\nKuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta.\nSiellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan\neteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien\nvihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka\nvuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät\nkunnianhimosta. \"Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia\",\nsanoi kerran eräs Goldaugen, \"sitä suurempi syy minun on pitää nenääni\npystyssä\".\n\nMajan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan\nratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään.\n\n\"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!\" tervehti kreivitär tarhuria ja\nhänen poikaansa. \"Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos\nminulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti\ntehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta.\"\n\n\"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme\", vastasi vanha Fritz\nsuoristautuen. \"Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän\narmonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä\nsuuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne\ntietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin\nviitsitään teidän armoanne vaivata.\"\n\n\"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin... Minä tunnen jokaisen\npalvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja\nkuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo\npalvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän\ntalvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin... Minä tiedän\nkaiken.\"\n\n\"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi,\nmutta ettepä tiedä, että...\"\n\nVanha Fritz vaikeni ja hymähti.\n\n\"Mitä en tiedä?\" kysyi kreivitär.\n\n\"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan\nkoirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä\nteidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa,\nsaattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä\nköyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain.\nSe tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat\nkaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja ... alaston ruumis,\nteidän armonne... Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita.\"\n\n\"Hyvä, hyvä... Mitä siis tahdot?... Siitä en todellakaan tiedä\nmitään...\"\n\n\"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska\nmiehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä... Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö\nole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja\nnuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?\"\n\n\"En ole nähnyt, teidän armonne\", vastasi vanha Fritz. \"Ehkä ovat\nkulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä\nkaikkia näe eikä muista...\"\n\nKreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen.\n\n\"Olisivatkohan he tuolla?\" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa\nkohti, jotka liikkuivat pimeässä.\n\n\"Nuo ovat molemmat miehiä\", sanoi nuori Fritz.\n\n\"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään\", arveli kreivitär.\n\"Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna... Jos näette, niin\nlähettäkää heidät heti luokseni.\"\n\n\"Kuten käskette,\" vastasi vanha Fritz. \"Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä\nmuistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he\nvarastaneet jotakin?\"\n\n\"Miksi juuri varastaneet?\"\n\n\"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta\ntehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin\nkreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään\njokaista.\"\n\n\"Niinkö? Hm... Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei\ntässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!\"\n\nTämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin\nmetsänaukeamalle.\n\n\"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz... Kuinka suloinen!\"\n\n\"Sangen kaunis!\" myönsi vanha Fritz. \"Mutta mitä se meitä liikuttaa?\"\n\n\"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en\nvarastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan\nvarastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä\nhetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta... Ja hän uskoi sen\ntodeksi! Katalat ihmiset!\"\n\nNuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:\n\n\"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa\nsuotta herjata meitä... Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä\nkatsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että\nvarastan... Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin\nainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!\"\n\nNuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat,\neivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen\naivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa\nhetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan... Se, mikä vielä tunti\nsitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän\nsilmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun,\nmuuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää\nmistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin\nkestävämmäksi...\n\nLopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän\nhypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen:\n\n\"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni von\nSaynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa.\n\n\"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle.\n\n\"Kyllä, jos haluatte.\"\n\n\"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette\nminulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun\nseurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö,\nkuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne...\nTahdotteko?\"\n\n\"Olkoon menneeksi...\"\n\n\"Meidän täytyy tavata jossakin... Nytpä tiedän... Tiedättehän paikan,\nmissä on pronssinen peura?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme\nsiellä kello seitsemän, illalla.\"\n\n\"Minä tarjoan viinin.\"\n\n\"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes\nranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa\ntarkemmin -- 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. _Adieu_!\"\n\nKreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän\npimenevän metsän varjoihin.\n\nParoonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se \"puhdas, taivaallinen\nolento\", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät\ninhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään\nsiirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus\ntiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman\nhäntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista\nWieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään\nhän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä,\ntahtomattaankin huokaili ikävöiden ... pariisilaisia ilotyttöjä. On\nvaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet\njohtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut\nparooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan,\njolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi,\nkäydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään,\nmutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat\nmaan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina.\n\nViime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään\nloppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin\nmahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten\ntavoin.\n\nHeilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet\npelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän,\nantoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He\nunohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän\nratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin.\nHeilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus,\narvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin\nrikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa\nhaaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse\noli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle\nmiehelle anna omaisilleen penniäkään.\n\nHeilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä\nei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan\nriemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet\nmilloinkaan ennen.\n\nHeidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma\npuolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat\nrappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita\ntaiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen\ntuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit\nvaltasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat,\npelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman\nsuurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista,\ntauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli\nsinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä.\nSoitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin\nkirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi\nmukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa\nnäissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin\nmarmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan\nseuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin\nkeinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle\nuutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana\nhän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli,\nluki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja\ntarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan\noli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen\ntutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan\nerittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän\nliitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien\njoukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen\njoukossa oli von Saynitzkin.\n\nHän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs\nystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä,\njoka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään\nnäytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien\nluona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin\nratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä\nratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena\nkertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista\nselontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset,\nThérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan\ntulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi ...\nkuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa,\nettä ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut\nrakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä\nseurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse\neräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä... Thérèse ensimäisenä\npuhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia,\nkuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan,\naikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen\nelämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta\ntätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur\ntahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan\nhänen vaimokseen, paroonitar ja \"tohtorinna\" von Saynitziksi, niin\nThérèse kieltäytyi jyrkästi.\n\n\"En voi tulla vaimoksenne\", kirjoitti hän Arthurille. \"Te olette köyhä,\nja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen\nmyrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä\nkaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on\nmaailman onnettomin olento... Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne\navioliitosta... Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi\nolla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät\nselittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin.\"\n\nArthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui\nsalaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti\n\"taivaalliselle olennolle\" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi\n\"ajan hengen ja kasvatuksen\"... Niitä liikuttavia kirjeitä, joita\nhänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut,\nvaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että\nkaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän\nalkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan\nkaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen.\n\nArthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui\ntutkielmansa \"ajan hengestä\" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti\npäätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä.\n\nTorstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa\nlupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti \"Pronssipeuran\"\npaikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku\nkuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas\nkertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä\nkuvapatsas -- pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa.\nKerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli\nsiveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia.\n\nArthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli\nkärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia.\nHevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa.\n\n\"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!\" sanoi kreivitär mennen\nArthuria vastaan. \"Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja\nvieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia...\"\n\n\"Kävin hakemassa viiniä\", puolustautui Arthur. \"Tehkää hyvin, käykää\nistumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko\nentisiä aikoja?\"\n\nKreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin\nmuistoihinsa... Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet...\nKeskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia,\ntaiteilijoita, iltakävelyjä... Parooni puhui ja joi... Kreivitär ei\nottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa;\nhän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli.\n\n\"Millä te nykyään elätte?\" kysyi hän kesken kaiken.\n\n\"Milläkö? Hm... Tiedättehän sen... Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä...\"\n\n\"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?\"\n\n\"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!\"\n\n\"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella\nelätte?\"\n\n\"Kreivin tietenkin!\"\n\n\"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen\nleivässään... Ha-ha-ha... Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava?\nMinua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on\nteistä? Ha-ha-ha!\"\n\nKreivittären kasvot synkistyivät.\n\n\"Älkää juoko enää, parooni\", sanoi hän ankarasti. \"Te juovutte ja alatte\npuhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat\npakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona.\"\n\n\"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta\nsanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu\nantamaan teille vuosittain eron jälkeen?\"\n\n\"Ei mitään...\"\n\n\"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko... Kaikessa\nystävyydessähän minä... Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole\nsyyllinen. Ah!\"\n\nParooni löi otsaansa ja kohottautui.\n\n\"Sallikaahan... Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?\"\n\n\"Mitä?\"\n\nParoonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären\nkasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti.\n\n\"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?\" mutisi hän. \"Tekö se suvaitsittekin\nkestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?\"\n\nKreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään.\n\n\"Tulppaani... Paksu ukko... Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne\nkäyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!\"\n\n\"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!\"\n\nParooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa.\n\n\"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne!\nKuuletteko?\"\n\nKreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat\nsuuttumuksesta.\n\n\"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!\" sanoi hän. \"Ettekö suvaitse\nkutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!\"\n\n\"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista\ntekoanne?\"\n\nKreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt\nmitään.\n\n\"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!\"\n\n\"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla\nvanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen\njalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole\nmuuta kuin yksi kreivitär Goldaugen.\"\n\nKreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus.\nAlkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka.\nKreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi.\n\n\"En ymmärrä teitä\", mutisi hän. \"Ketä viuluniekkaa? Mitä te ...\nlavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!\"\n\n\"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin,\nmutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?\"\n\n\"Ketä? Kenestä te puhutte?\"\n\nKreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat\nsinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä,\npuolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen\nkauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa\nnytkähtelivät.\n\n\"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?\"\n\n\"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!\"\n\n\"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja\nkerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee\nvieläkin... Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä... Hän on heikko,\nköyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän\nseurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä\nsilmiltään... Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois\nmielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei\nmilloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!\"\n\n\"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?\"\n\n\"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka\nhiiren söi. Hävetkää!\"\n\nParooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden.\n\n\"Näyttäkäähän!\"\n\nKreivitär ojensi nöyrästi hänelle piiskan.\n\n\"Hävetkää!\" toisti parooni, kiersi piiskan ruuville, taittoi sen\nkolmeksi ja heitti kappaleet menemään.\n\nKreivitär hämmentyi perinpohjin. Häpeissään, kuullessaan ensi kerran\nelämässään näin häikäilemätöntä puhetta, punaisena ja tietämättä, mihin\nkätkisi paroonin tuomarinsilmiltä kasvonsa ja kätensä, kreivitär etsi\nsanoja, mutta ei löytänyt niitä. Tässä nolossa tilanteessa häntä jonkun\nverran auttoi eräs vähäinen seikka. Samassa, kun Arthur katkaisi\npiiskan, kuului loitommalta puiden takaa askelten ääntä. Hetken kuluttua\nkreivitär näki molemmat Fritzit. He tulivat esiin metsästä ja katsahtaen\nuteliaasti kreivittäreen ja Arthuriin menivät aukion poikki. Edellä\nkulki nuori Fritz, pitkä onki olallaan. Hänen jäljessään, tuskin\nsiirrellen jalkojaan, astua laahusti vanha Fritz. Oikeassa kädessään\nvanha Fritz kantoi nuorassa sätkyttelevää nuorta haukea.\n\n\"Herra Fritz, miksi teillä ei ole hansikkaita kädessä?\" kysyi kreivitär\nnuorelta Fritziltä.\n\nFritz loi katseensa maahan, ja vilkaisten syrjäsilmällä kreivittäreen\nliikutti huuliaan.\n\n\"Missä teidän keppinne on? Miksi teillä ei ole keppiä mukananne?\"\n\nNuori Fritz kalpeni ja astui kiireesti metsän laitaa kohti. Puiden luona\nhän katsahti kerran taakseen ja hävisi metsään. Vanha Fritz laahusti\nvaieten, kehenkään katsomatta, hänen jäljessään.\n\n\"Suonette minulle anteeksi\", virkkoi parooni, kun Fritzit olivat\nkadonneet. \"En tahdo teitä loukata... Mutta, kautta kunniani, minä\nosaisin kostaa viuluniekan puolesta, ellette olisi nainen... Teidän\nsietäisi hävetä, Thérèse. Minä häpesin tähtenne tytön edessä!\"\n\nParooni nousi ja pani hatun päähänsä.\n\n\"Te ette löydä sanoja puolustukseksenne... Parasta onkin! Miksi\nrupeaisitte valehtelemaan? Puolustuksenne olisi -- valhetta.\"\n\n\"En vieläkään ymmärrä teitä, parooni!\" sanoi kreivitär.\n\n\"Kunniasananne?\"\n\n\"Niin... kunniasanani...\"\n\n\"Hm ... jääkää hyvästi. Teidän kauniit silmänne ovat täynnä valhetta!\nJumalan kiitos, että vielä osaatte punastua, kun valehtelette.\"\n\nArthur suoristautui, nyökäytti päätään ja lähti aukion poikki\nmetsäpolulle.\n\nKreivitär Goldaugenin otsa peittyi kurttuihin. Hän mietti\nepätoivoisesti, etsi mielestään sanoja eikä löytänyt... Hän olisi\ntahtonut puolustaa Arthurille tekoaan, jota hän häpesi. Hänen\nmiettiessään, pureskellessaan ruusunpunaisia huuliaan ja väännellessään\nsormiaan, Arthur oli kadonnut puiden taakse.\n\n\"Parooni!\" huusi Thérèse. \"Pysähtykää!\"\n\nVastauksen sijasta kreivitär kuuli vain loittonevan Arthurin askelten\näänen.\n\n\"Parooni!\" huusi kreivitär vielä kerran, ja hänen äänensä vapisi\npelosta, että parooni poistuisi.\n\nAskelten ääni vaikeni.\n\nKreivitär seisoi hetkisen paikallaan ja istuutui sitten mietteissään\nnurmelle. Hänen vieressään oli kaksi tyhjää pulloa kumollaan. Kolmas,\njossa oli vielä hiukan viiniä, oli vinossa ruohikossa kaatumaisillaan.\nThérèse joi pullon tyhjäksi, nousi ja meni hevosensa luo.\n\nRatsastaessaan pois aukiolta hän näki parin kolmen askeleen päässä sitä\nympäröivistä puista ratsastajan, joka juuri nousi hevosen selkään.\nKreivittären nähdessään ratsumiehen hevonen hirnahti iloisesti.\nRatsastaja oli noin viidenviidettä ikäinen, pitkä, laiha, kalpea,\nharvapartainen mies. Päästyään hevosen selkään hän ratsasti kreivittären\njälkeen.\n\n\"Pysähtykää!\" sanoi hän hiljaisella äänellä. Tämän heikon, miehuuttoman\näänen väristä saattoi päättää sen tulevan sairaasta rinnasta\n\"Pysähtykää! Tahdon sanoa vain pari sanaa! Pari sanaa ainoastaan!\"\n\nKreivitär ei katsonut taakseen.\n\n\"Olette vakoillut?\" sanoi hän. \"Katselitte varkain?\"\n\n\"Rakastanhan sinua! En voi elää hetkeäkään näkemättä sinua. Pari sanaa\nvain!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nKreivitär katsahti mieheensä, kreivi Goldaugeniin (ratsastaja oli hän),\nja hiljensi kulkuaan.\n\n\"Lääkäri on kieltänyt teitä ratsastamasta nopeasti\", sanoi kreivitär.\n\"Ajakaa hiljemmin... Mitä haluatte?\"\n\n\"Pari sanaa vain.\"\n\n\"Puhukaa!\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Parooni von Saynitz.\"\n\n\"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus\nolette ... rakastanut?\"\n\n\"Ehkäpä... No niin, hän juuri! Entä sitten?\"\n\n\"Hm... Hän on vieläkin kaunis... Miksi sallitte hänen sättiä itseänne?\nMikä oikeus hänellä siihen on?\"\n\nKreivi vaikeni, yski ja jatkoi:\n\n\"Kukapa tietää, vaikka ... vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan\nvanha rakkaus herätä uudelleen eloon.\"\n\n\"Antakaa minulle piiskanne!\" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan\npiiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan\npitkin hakkausta.\n\nKreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti\nnelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä\nolivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja\nhän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi\nkatseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui\nmietteisiinsä.\n\nParin päivän kuluttua Arthur tapasi metsänvartija Blaucherin talon\nläheisyydessä Thérèsen. Tällä kertaa hän ei ollut ratsun selässä, vaan\nkäveli talonpoikaispuvussa. Se oli näöltään aivan tavallinen,\nvastaommeltu maalaispuku, mutta oli paljoa kalliimpi mustaa, silkkistä\nratsastuspukua. Eriväristen granaattien asemasta hänellä oli kaulassaan\nturkooseja, smaragdeja, koralleja ja helmiä. Kummassakin käsivarressa\noli paksu, kultainen rannerengas. Hame ja lyhyt unkarilaistakki olivat\ntehdyt kalliista kankaasta.\n\n\"Parooni!\" huudahti hän, nähdessään Arthurin. \"Tulkaa tänne hetkiseksi!\"\n\nKun Arthur meni hänen luokseen, sanoi hän:\n\n\"Sananne ja poistumisenne -- muistattehan? -- tuottivat minulle aika\nlailla päänvaivaa. Vasta pitkän miettimisen jälkeen asia selvisi\nminulle. Nyt ymmärrän... Tarkoititte tuota ukkoa ... jota löin\npiiskalla? Niinhän?\"\n\n\"Niin, tietysti... Oliko se mikään arvoitus?\"\n\n\"No niin! Nyt tiedän, kenestä puhuitte... Minun ei suinkaan tarvitse\nteille puolustaa itseäni, parooni, mutta ... rauhoittaakseni\noikeudentuntoanne... Löin häntä syystä. Hänen takiaan heitti hevoseni\nminut satulasta maahan. Olin vähällä taittaa jalkani. Ja sitten ... hän\njulkesi nauraa...\"\n\nArthur katsoi kreivitärtä kasvoihin ja päästi iloisen naurun.\n\n\"Valheita, teidän armonne!\" sanoi hän. \"Miksi syöttäisimme toisillemme\npajuköyttä? En tarvitse teidän selityksiänne... Ja mitäpä ne\nhyödyttäisivätkään? Näen nyt ensi kerran teidän sievät jalkanne, ja se\nriittää minulle täydellisesti... Jalkanne ovat kaiken arvostelun,\nyläpuolella! Kävelkäämme hiukan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi ne\nhävyttömyydet, joilla teitä kestitsin 'Pronssipeuran' luona. Olin\nhumalassa...\"\n\nArthur ja Thérèse kävelivät kauan. He haastelivat aivan tavallisista\nasioista, pilailivat, nauroivat. Soittajaukosta, hänen tyttärestään,\nviisaista ihmisistä ja \"veijareista\" ei lausuttu sanaakaan. Parooni ei\nvirkkanut ainoatakaan pisteliästä sanaa... Hän oli yhtä rakastettava\nkuin menneinä vuosina Wienissä Heilenstrahlien luona. Kun hän saattoi\nThérèsen Blaucherin talon läheisyydessä odottavien kääsien luo, oli jo\naivan pimeä.\n\n\"Tahdotteko opettaa minua ampumaan?\" kysyi Thérèse noustessaan\nkääseihin.\n\n\"Niin paljon kuin mielenne tekee...\"\n\n\"Tehkää se, parooni.\nMinua ikävystyttää hirmuisesti. Jos te edes hiukankin tahdotte\nhaihduttaa ikävääni, niin teette oikean laupeudentyön... Toden totta.\nAuttakaamme toisiamme.\"\n\nThérèse puristi Arthurin kättä ja ajoi pois.\n\nNeljän päivän päästä he taas tapasivat toisensa, ja puolen kuukauden\npäästä ei kulunut päivääkään, jolloin he eivät olisi kohdanneet\ntoisiaan. Parooni opetti Thérèsen ampumaan, ja Thérèse ratsasti joka\nilta metsästämään, toisinaan varhain aamullakin. Heidän suhteensa oli\nsangen epämääräinen. Selvänä von Saynitz kerrassaan hämmästytti\nrakastettavalla käytöksellään. Hän puhui hiljaisella äänellä,\nystävällisesti, huomattavasti karttaen tylyjä sanoja, hymyili\nystävällisesti, tarjosi huomaavaisesti suuren kätensä kreivittärelle\neikä puhunut kuin \"villi\", vaan kuten todellinen naisten ritari. Mutta\npäihtyneenä von Saynitz oli törkeä, kyynillinen, ja naureskeli ilkeästi.\nKun hän oli humalassa, sai Thérèse kuunnella mitä mahdottomimpia sanoja.\nParooni ivaili häntä, manasi hänet hiiteen, sanoi halveksivansa ja\nvihaavansa Thérèseä.\n\n\"Annan teille anteeksi, von Saynitz\", sanoi Thérèse kerran, \"vain siksi,\nettä olette päihtynyt. Nukkuvia, mielipuolia ja humalaisia ei saa\nlyödä...\"\n\n\"Aa!... Vai sillä tavalla! Tietäkää siis\", vastasi von Saynitz nauraen,\n\"että puhun teille totta vain päihtyneenä. Kun olen selvänä, käyttäydyn\nteitä kohtaan kuin täysi farisealainen. Älkää uskoko minua selvänä!\"\n\n\"Meidän ei sovi tavata toisiamme...\"\n\n\"Miksi ei sovi? Tavatkaamme vain! Teitä vaivaa ikävä, ja minua samoin...\nRiidassa ja sodassa aika kuluu nopeammin kuin rauhan aikana. Ha-ha!\nKohtalo teki mainiosti sotkiessaan välimme ja opettaessaan meitä olemaan\nkunnioittamatta toistemme hyveitä. Te ette kunnioita minua, koska näette\nminussa veijarin, ja minä en kunnioita teitä, koska näen teissä\nkappaleen suloista naisruumista! Ha-ha!\"\n\nThérèsen silmät säkenöivät, ja hän ajoi tiehensä sanaakaan sanomatta.\nTämän kohtauksen jälkeen Arthur ei nähnyt häntä viikkoon. Kahdeksantena\npäivänä hän tapasi kreivittären ja pyysi häneltä anteeksi.\n\nArthur oli usein päihtynyt. Thérèse lähti monesti hänen luotaan\nvakavasti suuttuneena ja päätti lujasti olla menemättä häntä enää\ntapaamaan, mutta...\n\nNiin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään\nmaahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä... Tulivat sateet.\nSyksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin,\nniin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua... Tuulessa\noli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli\nsynkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle.\n\nVon Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla\nsisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja\ntulivat kuraisiksi... Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa\npunakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään\nmäärättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut\nloppua... Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi\nmetsässä entiseen tapaansa.\n\nMutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta...\nKohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa\nhyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa,\njoka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän\nFransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja\nThérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä\nja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui\nhaukotellen ja puhuen ilkeyksiä... Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen\npäänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään\nkieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin\nilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa\nmajailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen\najasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin\nmenneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen\nsävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista.\nThérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita,\nkaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa... Hän rakasti\nvielä intohimoisesti parooni von Saynitzia.\n\nEräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin\ntaloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen.\n\nAvattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta\nleikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje.\n\nNe olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä\nsuurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt\nmuutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä\npuvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei\nnäkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita\nkutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun\nylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu.\nHatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan\nhalpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen\nhymy... \"Pikku hupsu!\" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa.\n\"Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan\nryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen\nlaulun päästät!\"\n\nKirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: \"Rakas parooni! Lähetän teille\nkuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja\nterveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin\npiankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron,\nmitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät.\nTällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi,\nmitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon\nparooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää\nteille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa\npitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I.\"\n\nNauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva\nBlaucherilta paperia ja kirjoitti:\n\n\"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä.\nPysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti\npiestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme\nkultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz.\"\n\nAnnettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur\nistuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania.\nKynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen\npunainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei\nsaatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon\nsaakka...\n\nIlkalle ja hänen isälleen oli todella tapahtunut jotakin erikoista...\n\nViikon kuluttua kohtauksestaan parooni von Saynitzin kanssa, muutamana\npolttavan helteisenä keskipäivänä, he istuivat eräällä rautatieasemalla\nkatoksen alla. Ankarasta kuumuudesta huolimatta oli asemasillalla paljon\nväkeä: huvila-asukkaita, tilanomistajia ja vararaiteella seisovan junan\nmatkustajia juoksenteli sinne tänne asemasillalla, täyttäen jokaisen\nrakennuksen. Vararaiteella seisova juna oli sotilasjuna, ja sellaiset\nviipyvät jokaisella asemalla pari kolme tuntia... Ensimäisen luokan\nodotussali oli täynnä upseereita, jotka istuivat juomassa. Kolmannen\nluokan salissa pauhasi sotilassoittokunta, joka oli houkutellut asemalle\nsuuren joukon yleisöä.\n\nZwiebusch ja Ilka istuivat suuren kymmenysvaa'an laudalla, lepäsivät ja\nkatselivat yleisöä: Zwiebusch sotilaita, jotka joivat olutta, ja Ilka\nnaisten pukuja. Heidän ohitseen kulki humalaisia upseereita, jotka\nkatselivat Ilkaa. Sievä tyttö miellytti heitä... Aluksi heidän\nympärillään kierteli alempia upseereita, mutta juomingin päätyttyä Ilka\nnäki lähellään ylempiäkin... Puolisen tuntia ennen junan lähtöä ylemmät\nja alemmat upseerit keräytyivät yhteen joukkoon, ja luoden Ilkaan\nhumalaisia silmäyksiä kuiskailivat keskenään.\n\n\"Siellä puhutaan sinusta, Ilka\", sanoi Zwiebusch. \"Jospa soittaisimme\nheille jotakin. Ehkä antavat rahaa. Tuo kurja orkesteri onkin paraiksi\nvaiti.\"\n\nZwiebusch ja Ilka nousivat, virittivät soittimensa ja alkoivat soittaa.\nIlka lauloi. Upseerit hymyilivät... Ilka lauloi, ettei ole maailmassa\nkauniimpaa ja uljaampaa väkeä kuin itävaltalaiset sotilaat, jotka\nvoisivat hetkessä valloittaa koko maailman.\n\n\"Mainiota! Verratonta!\" virkkoivat upseerit. \"Älä sinä, äijä, laula!\nHäiritset vain mäkätykselläsi! Verratonta!\"\n\n\"Aate!\" huudahti muudan upseeri, jolla oli pitkät, harmaat viikset, ja\nlöi kädellään lakkiinsa. \"Kunniani kautta, nerokas aate!\"\n\nJa hän alkoi kuiskailla jotakin tovereilleen. Toverit nyökyttivät\nhyväksyvästi päätään. Saatuaan toveriensa suostumuksen harmaaviiksinen\nupseeri tuli hoiperrellen Ilkan luo, tarttui hänen päivettyneeseen\nkäteensä ja sanoi:\n\n\"Kuules, lintuni! Me tahdomme ottaa sinut mukanamme junaan... Sinä saat\nlaulaa ja soittaa meille koko matkan, annamme sinulle paljon rahaa.\nTulethan?\"\n\nJa odottamatta vastausta hän veti Ilkan käsivarresta toveriensa luo.\n\n\"Niin, niin...\" vahvistivat humalaiset upseerit. \"Me annamme paljon\nrahaa... Tietysti tulet...\"\n\n\"Minne te matkustatte?\" kysyi Ilka. \"Bosniaan, luultavasti... Emme\nitsekään tiedä varmasti.\"\n\n\"Ei käy laatuun!\" esteli Zwiebusch hymyillen.\n\nMutta upseerit eivät kuunnelleet Zwiebuschin vastaväitteitä. He veivät\nhymyilevän Ilkan syrjään ja alkoivat kehoitella ja suostutella häntä...\nEräs nipisti häntä leuasta.\n\nZwiebusch, varmana siitä, ettei Ilka suostu, seisoi loitompana ja\nhymyili. Ilka ei suostu! Hän oli aina vastannut kieltävästi sentapaisiin\nesityksiin. Hän oli siveellinen tyttö. Mutta vanhuksen hämmästys ja\nsäikähdys ei ollut vähäinen, kun Ilka äänekkäästi nauraen nousi\nensimäisen luokan vaunuun; hän meni sisään ja nyökytti ikkunasta päätään\nisälleen... Vanhus juoksi vaunun luo.\n\n\"Minä lähden, isä\", sanoi Ilka. \"Nouse vaunuun...\"\n\n\"Oletko mieletön?\" huudahti Zwiebusch kalveten, uskaltamatta astua\nhienoon vaunuun.\n\n\"Tule sisään!\" kehoittivat upseerit.\n\nUkko nousi kumarrellen ja hämmentyneenä vaunuun ja alkoi selitellä\nIlkalle, ettei tämän sopinut lähteä. Mutta tyttö oli itsepintainen eikä\nmyöntynyt.\n\n\"Tahdon saada miljoonan!\" kuiskasi hän isälleen. \"Ellen saa miljoonaa,\nniin kuolen.\"\n\n\"Miljoonaa et saa, mutta kunniasi menetät. Sinä menetät kunniasi! Se on\nepäsiveellistä!\"\n\n\"Älä pelkää, isä Zwiebusch. Miehet eivät näe eivätkä kuule minulta\nmitään muuta kuin musiikkia... Olen päättänyt.\"\n\nJuna lähti liikkeelle, mutta vanhus yhä kehoitti, pyysi, rukoili,\nvieläpä itkikin tilkkasen.\n\n\"Tuo on ikävää, isä!\" sanoi Ilka ja meni upseerien luo.\n\nKalpeana, hikisenä, sormet ja huulet vavisten isä painautui syrjäiseen\nnurkkaan ja rukoili Jumalaa, ummistaen silmänsä. Hän ei tuntenut tätä\nhilpeätä Ilkaa, joka kuunteli upseerien typeriä laverteluja, omaksi\nhiljaiseksi, usein itkeväksi Ilkakseen. Hän ei uskonut silmiään ja\nkorviaan... Käsittämättömiä, arvoituksellisia ovat nuo tyhmät\ntyttölapset!\n\nIlkalle järjestettiin oma osasto vaunussa. Hänelle ja Zwiebuschille\ntarjottiin ylellinen aamiainen, mutta he eivät siihen kajonneet.\nLähimmässä kaupungissa, jonka asemalla juna viipyi kaksi tuntia, yksi\nupseereista kävi eräissä liikkeissä ja osti Ilkalle uudet vaatteet,\nrannerenkaan ja kengät...\n\n\"Rykmentin tyttären malja!\" huusivat upseerit, kun Ilka tuli osastostaan\nuudessa asussaan. \"Eläköön!\"\n\nUpseerit tyhjensivät lasinsa ja vaativat Ilkaa laulamaan. Hän lauloi,\nkunnes rykmentti saapui rajalle.\n\nSellainen oli ensimäinen askel sillä tiellä, jolta tyhmä Ilka odotti\nlöytävänsä miljoonan. Tämä askel oli onnistunut. Kun Ilka kuukautta\nmyöhemmin pakeni Zwiebuschin kanssa rykmentistä, oli hänellä yllään\npuku, joka oli tullut maksamaan upseereille puolitoistatuhatta frankkia.\nHän pakeni ensimäisen luokan vaunussa, jossa paitsi häntä matkusti viisi\nnuorta tyttöä, vanha nainen, jolla oli suuri kotkannenä, ja paksu,\nkaljupäinen saksalainen. Matkan varrella saksalainen jakeli\nkäyntikorttejaan, joihin oli kirjoitettu: \"Josef Kelter, orkesterin ja\nunkarilaisen kuoron pitäjä Triestissä.\" Kyömynenäinen nainen oli hänen\nyhtiökumppaninsa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nItsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen.\n\nOli lauhkea huhtikuun yö... Kello oli jo aikaa sitten lyönyt\nkaksitoista, mutta M--me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä\nollut loppunut. Näyttämöllä esitti M--lle Turille, mustan tieteen\nprofessori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman\nkyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren\nnaisten hameen... Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä,\nilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina\nsamoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain \"muun muassa\" -- numerona.\nM--me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta\nravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo\nenemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on\npikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen\nkiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö\nenemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan... Se on\nliian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään\nhiljaa sekuntiakaan... Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin\nja puiston väliä... Näyttämöä M--me Blanchard pitää myöskin esittääkseen\nyleisölleen \"uutukaisia\". M--lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli\nnäiden \"uutukaisten\" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen\npäättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja\ntaputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä.\nEräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen\nkukkaviholla. Hän vakuutti \"muutamille yleisöstä\", jotka hyörivät hänen\nympärillään, että odotetut \"uutukaiset\" olivat ihastuttavia... Hänen\npaksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä,\nhymyili ja nyökytti päätään.\n\n\"Oi, niin ovat!\" vakuutti hän. \"Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin\nkalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia...\"\n\n\"Kuulkaapas\", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me\nBlanchardille, \"miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia\nlauluja?\"\n\nM--me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan.\n\n\"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja\", sanoi\nhän. \"Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään...\"\n\n\"Poloinen!\" huokasi varakreivi. \"Mikä tauti M--lle Ilkaa vaivaa?\"\n\nBlanchard kohautti olkapäitään.\n\n\"En tiedä... Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette\nvarmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta.\nSairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan...\"\n\n\"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia\",\nvirkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten\njoukossa. \"Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa\nsairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen...\nmillainen ... tenhotar!\"\n\nRakuuna viittasi näyttämölle, jossa \"uutukais\"-kuoro juuri sijoittautui.\nCési vilkaisi pikaisesti näyttämölle, mutta kääntyi taas kohta M--me\nBlanchardiin päin ja alkoi puhua tämän kanssa Ilkasta.\n\n\"Hän tekee meistä pilaa!\" jupisi hän neljännestunnin kuluttua. \"Hän on\ntyperä! Tiedättekö, mitä hän vaatii jokaiselta yhdestä ainoasta\nlemmenhetkestä? Tiedättekö sen? Satatuhatta frankkia! Ha-ha-ha!\nKatsotaanpa, kuka hullu sen hänelle antaa! Sadallatuhannella saan\nsellaisia kymmenen! Hm... Serkkumme tytär, madame, oli tuhat kertaa\nhäntä kauniimpi ja tuli maksamaan minulle satatuhatta, mutta kolmen\nvuoden aikana! Mutta tämä? Oikullinen tytöntynkä! Satatuhatta... Teidän\nasianne, madame, olisi selittää hänelle, että hän menettelee kauhean\ntyhmästi... Hän laskee leikkiä, mutta ... leikkiä ei voi laskea\nikuisesti.\"\n\n\"Mitä sanoo kaunokaisemme Alfred Désiré?\" kysyi paksu M--me Blanchard\nnauraen ja kääntyen rakuunan puoleen.\n\n\"Tyttö ärsyttelee\", vastasi Désiré. \"Hän tahtoo myödä itsensä\nmahdollisimman kalliista...\"\n\n\"Hän tärvelee hermomme ja ottaa tuhannen frankin sijasta kaksituhatta.\nTyttö tietää, ettei mikään niin pingota ja heikonna näitä kirottuja\nhermoja kuin odotus... Satatuhatta -- se on herttaista pilaa.\"\n\nKeskusteluun yhtyi neljäs, sitten viides, ja lopulta puhui Ilkasta koko\naitio. Aitiossa oli kymmenkunta henkeä...\n\nTämän keskustelun aikana istui Ilka eräässä niistä lukuisista pienistä\nhuoneista, joihin näyttämöntakainen osa rakennusta oli jaettuna.\nHuoneella, joka oli hajuvesien ja puuterin tuoksun ja valokaasun hajun\nläpitunkema, oli kolme nimitystä: se oli samalla kertaa M--Ile sen ja\nsen pukeutumis-, vastaanotto- ja asuinhuoneena. Ilkalla oli paras näistä\nhuoneista. Hän istui sohvalla, joka oli päällystetty uudella räikeän\ntulipunaisella sametilla, ja hänen jalkansa lepäsivät kauniilla,\nkukallisella matolla. Ruusunpunaisella varjostimella varustetusta\nlampusta lähtevä valo teki koko huoneen ruusunväriseksi.\n\nIlkan edessä seisoi noin viidenkolmatta ikäinen kaunis tummaverinen mies\nmoitteettomassa mustassa puvussa. Hän oli \"Figaron\" reportteri André\nd'Eeu-Marin. Hän oli toimensa vuoksi Blanchardin teatterin tapaisten\npaikkojen vakinainen vieras. Hänen käyntikorttinsa takasivat hänelle\nmaksuttoman pääsyn kaikkiin sentapaisiin laitoksiin, jotka toivoivat\nhäväistysjutuistaan mainittavan sanomalehdissä... \"Figarossa\" julkaistu\nhäväistysjuttu oli niille parhaana reklaamina.\n\nAndré d'Eau-Marin seisoi Ilkan edessä, pureskellen viiksiään ja\npujopartaansa, eikä kääntänyt katsettaan kauniista tytöstä.\n\n\"Ei, André\", sanoi Ilka murteellisella ranskankielellä, \"en voi tulla\nomaksenne... En millään ehdolla. Älkää vannoko, älkää seuratko minua,\nälkää alentako itseänne... Kaikki on turhaa.\"\n\n\"Miksi? Ha-ha-ha! Te olette lapsellinen, André... Käsittänettehän, että\nminulla on syy koska kieltäydyn... Ensiksikin, te olette varaton, ja\nminä olen jo tuhannesti sanonut teille että hintani on satatuhatta\nfrankkia... Onko teillä satatuhatta?\"\n\n\"Tällä hetkellä minulla ei ole sataakaan frankkia... Kuulkaahan,\nIlkka... Eihän tuo ole totta... Miksi noin säälimättömästi halvennatte\nitseänne?\"\n\n\"Mutta jos rakastankin toista?\"\n\n\"Ja tietääkö tuo toinen, että rakastatte häntä? Ja rakastaako hänkin\nteitä?\"\n\n\"Tietää ja rakastaa...\"\n\n\"Hm... Kylläpä hän on aika heittiö, kun sallii teidän olla tuon ihraisen\nBlanchardin teatterissa!\"\n\n\"Hän ei tiedä, että olen Pariisissa. Älkää häntä soimatko, André...\"\n\nIlka nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.\n\n\"Te, André\", sanoi hän, \"olette useammin kuin kerran vakuuttanut\nminulle, että olisitte valmis tekemään puolestani, mitä vain\nhaluaisin... Laittakaa niin, etteivät ihailijani ahdistele minua... He\neivät anna minulle hetkenkään rauhaa... Heitä on sata, ja minä olen\nyksin. Kyllähän itse käsitätte... Ja jokaiselle minun täytyy vastata\nkieltävästi... Onko minulle mikään ilo nähdä ihmisiä, jotka ovat\nkatkeroituneita kiellostani? Järjestäkää niin, olkaa ystävällinen...\nOlen hirveästi kyllästynyt kaikkiin noihin mielistelyihin, pyyntöihin ja\nselityksiin.\"\n\n\"Järjestän niin\", vastasi d'Eau-Marin, \"ettei teitä enää ole\nkyllästyttävä kukaan muu kuin minä... Ei kukaan muu kuin minä?\"\n\nIlka pudisti kieltävästi päätään.\n\nAndré kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi\npolvilleen.\n\n\"Mutta minähän rakastan teitä\", sanoi hän rukoilevalla äänellä,\n\"rakastan teitä, Ilka!\"\n\nYht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt\nsormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä\nhuolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut\nmedaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.\n\nNyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa\non hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran\nympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti\nmedaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen\npiirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot!\nKultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu:\n\"Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua.\"\n\n\"Vai niinkö onkin!?\"\n\nIlkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan.\n\n\"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm... Hyvä!\"\n\nIlka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti.\n\n\"Hän uskaltaa rakastaa häntä!\" mutisi tyttö. \"Mutta ei! André!\nJumalan tähden!\"\n\nReportteri nousi polviltaan, löi kädellään tomun housuistaan ja meni\nIlkan luo.\n\n\"André... Tahdon rakastaa teitä, mutta täyttäkää ensin yksi pyyntöni.\"\n\n\"Minkä vain tahdotte! Tuhat pyyntöä, aarteeni!\"\n\n\"Tähän saakka en ole tahtonut sitä tehdä, mutta... nyt olen pakotettu\nsiihen... Valitsen teidät kostajakseni... Oletteko milloinkaan käynyt\nminun kotimaassani?\"\n\nNojaten reportterin olkaa vasten Ilka alkoi puhua kuiskaten hänen\nkorvaansa. Hän puhui kauan, kiihtyneesti, viittoillen käsillään.\nReportteri kirjoitti jotakin taskukirjaansa.\n\n\"Teettekö sen?\" kysyi Ilka.\n\n\"Teen... Minäkin vihaan häntä sen jälkeen, mitä olen kuullut teiltä...\"\n\n\"Matkustakaa heti!\"\n\n\"Mutta kuinka voitte tietää, olenko täyttänyt tehtäväni?\"\n\n\"Uskon kunniasanaanne\", vastasi Ilka.\n\n\"Ja te, Ilka, antakaa minulle kunniasananne siitä, että ... ette petä\nminua.\"\n\nIlka epäröi silmänräpäyksen ajan. Oli syytäkin! Hänenhän täytyi kurjasti\nvalehdella, valehdella uskolliselle, rehelliselle miehelle ja...\nvalehdella ensikerran elämässään.\n\n\"Saatte kunniasanani!\"\n\nReportteri suuteli hänen kättään ja poistui. Tunnin kuluttua hän istui\njunassa ja oli seuraavana päivänä Ranskan rajojen ulkopuolella.\n\nSaatettuaan reportterin ovelle Ilka meni lämpiöön, johon oli asetettu\npikkupöytiä. Kalpeana, kiihtyneenä ja unohtaen, että hänen oli\nilmoitettu olevan tänä iltana sairaana, hän käveli pitkin huoneita. Hän\nei olisi tahtonut ajatella, mutta siitä huolimatta hänen kuumassa\npäässään vilisi kaikenlaisia levottomia ajatuksia, toinen toistaan\nkauheampia. Ajatus, että hänen parooninsa rakasti tai oli rakastanut\ntuota naista, raateli hänen mieltään. Kun hän tuli permantokatsomoon,\nkääntyivät yleisön katseet hänen ja M--me Blanchardiin, joka juuri oli\npäässyt vakuuttamasta, että Ilka oli sairas ja vuoteen omana.\n\"Uutukaiset\", jotka tekivät parastaan näyttämöllä, kuulivat yhtäkkiä\nsupinaa, vihellystä, käsienpauketta ja alkoivat kumarrella ... mutta\nsuosionosoitukset eivät olleetkaan tarkoitetut heille.\n\n\"Näyttämölle! Unkarilaisia lauluja!\" ulvoi haltioitunut yleisö. \"Mars,\nnäyttämölle! Ilka! Bravo!\"\n\nIlka hymyili, osoitti kurkkuaan ja poistui, jättäen paksun M-me\nBlanchardin parhaansa mukaan selviytymään yleisöstä. Hän meni erääseen\nravintolan yksityishuoneista, jossa hän tavallisesti illasti\n\"ystäviensä\" seurassa. Häntä seurasivat ihailijatkin.\n\nTällä kerralla illallispöydässä vallitsi painostunut tunnelma. Ilka oli\nvaiti eikä syönyt mitään. Iloisen naurunhelinän ja murteellisten\nranskankielisten sanojen sijaan \"ystävät\" saivat kuulla vain syviä\nhuokauksia. Cési, pääpukari illallispöydässä, jurotti niinikään.\n\n\"Piru periköön nuo viattomat viattomine naamoineen!\" murahti hän, ahmien\nIlkaa katseillaan.\n\nDésiré joi ja oli vaiti. Rakuuna oli viime aikoina käynyt\nmiettiväiseksi. Ilkalle, joka vaati sataatuhatta, ei hän voinut tarjota\nkahtakaan tuhatta. Hänen isänsä oli hiljan kuollut, ja omaisuus oli\njoutunut velkojille. Epäitsekkääseen rakkauteen hän ei uskonut: hän\ntiesi olevansa rumanlainen ja että nämä tytöt olivat voitonhimoisia...\n\nAdolf Bach, pankkiirin poika, jonka velvollisuuksiin kuului toisten\njuottaminen samppanjalla, istui Ilkan vieressä ja käyttäytyi häntä\nkohtaan perin tuttavallisesti. Muita rikkaampana hänellä oli siihen\noikeus... Hän joi Ilkan lasista, kuiskaili hänen korvaansa j. m. s.\nTuollainen tuttavallisuus teki illallisvieraat, jotka eivät voineet\nsietää Bachia hänen rikkautensa tähden, entistä ärtyisämmiksi.\n\nJonkun askelen päässä pöydästä, jossa vieraat joivat, istui kaksi\nvanhusta ikkunan ääressä. Toinen heistä oli lyonilainen tehtailija Marc\nLouvrer, ja toinen... Toista ette voisi tuntea vanhaksi tuttavaksemme,\nviuluniekka Zwiebuschiksi, vaikka se oli hän. Hän oli tavattomasti\nmuuttunut entisestään, laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä otsa enää\nkiiltänyt hiestä. Katseessa kuvastui välinpitämättömyyttä ja\nkohtaloonalistumista. Zwiebusch-vanhus oli heittänyt kaiken sallimuksen\nhuomaan eikä puuttunut enää mihinkään. Ilkan mukana oli kaikki hänelle\nmennyttä. Hänen kasvoissaan ei enää ollut arpea. Valkea, kultanappinen\npaita ja musta hännystakki verhosivat yhä laihemmaksi käyvää vartaloa.\nLouvrerin kanssa, rooli Ilkan kiihkeimpiä ihailijoita, Zwiebusch\npuheli... kirjallisuudesta.\n\nKello kolmeen mennessä olivat kaikki, Zwiebuschia, hänen tytärtään ja\nLouvreria lukuunottamatta, päihtyneet. Humala loi hiukan eloa\nalakuloisiin, jurottaviin juomaveikkoihin. Toivoton rakkaus tulisti\nheidän humalaisia päitään. Kielten siteet kirposivat.\n\nKello neljä Ilka lähti isänsä kanssa kotiin. Ennenkuin hän lähti, yritti\njokainen sanoa hänelle jäähyväisiksi jonkun sanan kahdenkesken.\n\n\"Rakastan teitä!\" sanoi jokainen, ja jokainen tarjosi hänelle\nparatiisin.\n\n\"Satatuhatta!\" vastasi Ilka lyhyesti.\n\nToukokuussa, eräänä iltana, jolloin ei ollut näytäntöä, ilmestyi toki\nvihdoin mies, joka antoi hänelle satatuhatta ja teki lopun ilveilystä.\nSe mies oli rakuuna Désiré.\n\nKello kolme yöllä, kun kaikki jo olivat humaltuneet, astui rakuuna\nhuoneeseen. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Tervehtimättä ketään hän meni\nIlkan luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet syrjään.\n\n\"Minä toin\", sanoi hän kumealla äänellä. \"Ota... Tiedätkö, mitä olen\ntehnyt? Olen ryöstänyt rahat sedältäni... Huomispäivänä joudun lain\nkouriin... Ota rahat! Minä suostun!\"\n\nIlkan rinnasta tunkeutui ilon huudahdus: hänellä oli jo satatuhatta!\nMutta samassa hetkessä hänen kasvoilleen levisi kuoleman kalpeus: hänen\noli maksettava sadastatuhannesta...\n\nAdolf Bach, joka oli seurannut Désirén liikkeitä, tuli Ilkan luo, ja\nkuullessaan sanan \"suostun\" hän kalpeni.\n\n\"Minäkin suostun!\" huudahti hän nopeasti ja tavoitti taskuaan. \"Minäkin\nannan satatuhatta!\"\n\nDésiré hymähti pilkallisesti. Nulikka Bach ei hänen mielestään nyt ollut\nmikään vaarallinen kilpailija.\n\n\"Minä ehdin ensiksi... Teitä, Bach, ei haittaisi mennä nukkumaan.\nHoitajanne odottaa jo teitä.\"\n\n\"Minä en nuku lapsenpiikojen kanssa. Teidän naamanne, Désiré, ei oikein\nmiellytä minua. Se näyttää liiaksi odottavan korvapuustia. Annan\nsatakymmenentuhatta!\"\n\n\"Minä sataviisikymmentä!...\"\n\nDésiré oli varastanut sedältään tasan satakaksikymmentätuhatta frankkia.\n\nPäihtynyt Cési, joka oli ahminut katseillaan Ilkaa kuin käärine\nkaniinia, nousi äkkiä ja meni Bachin ja Désirén luo.\n\n\"Te... te ... suostutte?\" mutisi hän. \"Te olette menettäneet järkenne!\nTe... te ... olette mielettömiä, nulikat! Satatuhatta! Pardon,\nmademoiselle, mutta ... myöntäkäähän itse...\"\n\n\"Annan satakaksikymmentä!\" toisti Désiré.\n\n\"Annan satakaksikymmentä!\" sanoi Bach nauraen. \"Maksan tässä paikassa,\nkäteisellä!\"\n\nCési hätkähti. Hän ei ollut uskoa korviaan.\n\n\"Onko todella olemassa sellaisia hölmöjä, jotka maksavat satatuhatta\nnaisesta, jollaisen voi milloin tahansa saada viidellätuhannella? Ja\nveisikö Ilkan todellakin joku muu kuin hän itse?\"\n\n\"Se on mahdotonta!\" huudahti hän.\n\n\"Minäkin annan satakaksikymmentätuhatta!\" ilmoitti neljäs henkilö, joka\noli tullut lähemmäksi.\n\nTämä uusi ostaja oli kookas, verevä tilanomistaja Arcaud Marseillen\nseuduilta, sangen rikas henkilö. Hänelle oli leikintekoa heittää tytön\njalkoihin satasen tuhatta. Häneltä oli hiljan kuollut vaimo ja ainoa\npoika, ja nyt hän koetti upottaa surunsa viiniin ja ostolempeen.\n\n\"Minäkin suostun!\" sanoi serbialainen Botitsh, joka esiintyi jonkin\nlähetystön sihteerinä ja joi joka päivä suunnattomia summia.\n\nCési otti esiin taskukirjansa ja alkoi selailla sitä. Hän kirjoitti\nsiihen jotakin, nähtävästi laskien. Kynä suorastaan kiiti paperilla.\n\n\"Mutta minkä vuoksi, hyvät herrat?\" murahteli hän. \"Ovatko rahat teille\ntodellakin niin halpoja? Ja miksi juuri satakaksikymmentätuhatta eikä\ntäsmälleen sata? Kolmekymmentä ... kuusisataa... Miksi ei tasan sata?\"\n\n\"Satakaksikymmentäviisi!\" huudahti Bach katsahtaen voiton varmasti\nkilpailijoihinsa.\n\n\"Hyvä, minä suostun!\" huusi Cési. \"Suostun! Kuulettehan, minäkin\nsuostun!\"\n\n\"En välitä lisäyksestänne\", sanoi Ilka Bachille. \"Ottakaa\nviisituhattanne takaisin. Tyydyn sataankahteenkymmeneen... Mutta, hyvät\nherrat, ette kaikki... Vain yksi joukostanne... Mutta kuka?\"\n\n\"Minä\", sanoi rakuuna. \"Minä ensimäisenä ilmoitin suostuvani...\"\n\n\"Sehän ei mitään merkitse!\" väittivät toiset. \"Ensimäinen tahi toinen,\nyhdentekevää!\"\n\n\"Se ei asiaa ratkaise\", sanoi Ilka. \"Miten teemme, hyvät herrat? Pidän\nyhtä paljon jokaisesta teistä... Kaikki te olette rakastettavia ja\nystävällisiä... Kaikki te rakastatte minua yhtä suuresti... Miten\nteemme?\"\n\n\"Heittäkää arpaa!\" ehdotti eräs nuori mies, joka ei ollut ottanut osaa\nkauppaan, ja loi kateellisia silmäyksiä ostajiin.\n\n\"Hyvä, arpa ratkaiskoon\", sanoi Ilka. \"Suostutteko siihen?\"\n\n\"Suostumme!\" sanoivat kaikki, paitsi rakuunaa, joka istui ikkunalaudalla\nja armottomasti pureskeli paksua alahuultaan.\n\n\"Siis, hyvät herrat, kirjoittakaamme liput... Joka saa minun nimelläni\nvarustetun lipun, saa minut itsenikin. Isä Zwiebusch, kirjoita liput.\"\n\nTottelevaisena kuin aina isä Zwiebusch pisti kätensä uuden\nhännystakkinsa taskuun ja veti sieltä arkin paperia. Paperi leikattiin\nneliöiksi, ja yhteen niistä kirjoitettiin Ilkan nimi.\n\n\"Pankaa rahat pöydälle, hyvät herrat\", kehotti Ilka. \"Liput ovat\nvalmiit.\"\n\n\"Kuinka paljon kunkin on annettava?\" kysyi Bach. \"Montako meitä on?\nKahdeksan. Satakaksikymmentätuhatta kahdeksaan osaan, siitä tulee ...\ntulee...\"\n\n\"Pankaa satakaksikymmentätuhatta mieheen!\" sanoi Ilka.\n\n\"Paljonko?\"\n\n\"Satakaksikymmentätuhatta mieheen!\"\n\n\"Aritmetiikantaitonne on puutteellinen, lintuseni\", huomautti\nserbialainen. \"Vai leikkiäkö laskette?\"\n\n\"Satakaksikymmentätuhatta mieheen... Muuten en voi\", vastasi Ilka.\n\nMiehet poistuivat vaieten Ilkan luota ja istuutuivat pöydän ääreen. He\nolivat kuohuksissaan. Cési alkoi torailla ja etsiä hattuaan.\n\n\"Tämähän on petkutusta!\" murisi hän. \"Sellaista voi nimittää\npetolliseksi peliksi! Käyttää hyödykseen sitä, että meillä hölmöillä,\njuopuneilla aaseilla, on veri kuohuksissa!\"\n\n\"Minä en anna senttiäkään!\" vannoi Bach.\n\n\"En pyydä\", vastasi Ilka. \"Mutta jo onkin aika lähteä kotiin... Oletko\nvalmis, isä Zwiebusch? Menkäämme! Säilytä arpaliput muistona.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoivat miehet. \"Lähtekää kotiimme Unkariin ja etsikää\nsieltä hölmöjä, jotka antavat teille miljoonan. Sillä miljoonanhan te\ntahdotte? Miljoonalla voi ostaa koko Pariisin! Hyvästi!...\"\n\nMutta kaikkivoimainen intohimo otti omansa... Kun Ilka ojensi jokaiselle\nkuuman kätensä, kun hän tiesi jokaiselle lausua jäähyväisiksi muutaman\nlämpimän sanan ja lauloi \"viimeisen\" laulun, silloin kohosi intohimo\nhuippuunsa...\n\nKello viisi veti ensimäinen vastaan osunut tarjoilija Bachin hatusta\narpaliput. Kun kaikki liput oli nostettu ja avattu, tunkeutui kaikkien\nmiesten rinnoista äänekäs nauru. Se oli epätoivon nauru, pilkkanauru\nhulluudelle, kohtalon mielettömyydelle.\n\nLipun, jossa oli Ilkan nimi, sai lyonilainen, tehtailija, vanha Marc\nLouvrer. Louvrer oli pannut satakaksikymmentätuhattaan peliin vain\n\"pilan vuoksi\" ja olisi tyytynyt pelkkään suuteloon!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet\nja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, -- ei voitu havaita ainoatakaan\nliikahdusta, ainoatakaan ääntä.\n\nArthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta \"päivälliselle\".\nHän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten\neronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa\nmukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi\nhänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni.\nPieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan\npisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: \"Rakastan teitä.\" Mitään\nuudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa\nkirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi\npistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä\n\"arvopapereita\". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän\nlöysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle\nhän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli\nallekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan.\nÄiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen...\nMutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin?\n\n\"Ahaa!\" arveli hän. \"Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo\naikoja sitten...\"\n\nÄidin maatila ei ollut suuri. Se ei tuottanut kymmentätuhatta taalaria\nenempää vuodessa. Mutta Arthur oli mielissään sellaisestakin summasta.\nHän oli iloinen voidessaan temmaista edes sen Pelzer-saiturin kynsistä,\njoka oli valmis taalarista tekemään millaisen konnantyön tahansa.\n\nArthur pyysi Blaucherilta paperia, istui pöydän ääreen ja kirjoitti\nPelzerille kirjeen. Tunnusti saaneensa testamentin ja mainitsi\nmielellään haluavansa tietää, miten niiden rahojen oli käynyt, jotka\ntähän mennessä oli saatu äidin hänelle jättämästä maatilasta. Hän antoi\nkirjeen rouva Blaucherille, joka lähetti sen seuraavana päivänä\npostitoimistoon. Viikon kuluttua tuli Pelzeriltä vastaus. Se oli\njotenkin omituinen ja käsittämätön:\n\n\"En tiedä mitään\", kirjoitti Pelzer. \"En tiedä mitään testamentista enkä\nrahoista. Jättäkää meidät rauhaan...\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee\", ihmetteli Arthur luettuaan kirjeen. \"Kummallista!\nVai onko hän ehkä alkanut katua, että lähetti minulle testamentin? Hm...\nOdotahan, jos niin on!\"\n\nSeuraavana päivänä Arthur lähti kaupunkiin ja esitti testamentin\noikeudessa. Syntyi oikeusjuttu.\n\nArthur alkoi käydä usein kaupungissa. Aluksi hän kävi oikeudessa ja\nsittemmin asianajajansa luona. Thérèse sai usein istua yksin pyhän\nFransiskuksen kappelissa odotuksen ja ikävän ahdistamana. Hän istui,\nkatseli pyhän Fransiskuksen kammottavia silmiä ja kuunteli tuulen\nhuminaa... Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun huminan keskeltä\nkappelin ulkopuolelta kuuluivat paroonin askeleet, ja hänen kasvonsa\nolivat kuolonkalpeat, kun hän myöhään illalla poistui kappelista\ntapaamatta häntä. Arthur tuli kappeliin vain härnäilläkseen häntä,\npuhumaan ilkeyksiä ja nauramaan. Thérèse odotti kärsimättömästi kevättä,\njolloin he taas voisivat tavata toisensa taivasalla.\n\nMutta kevät toikin hänelle onnettomuuden.\n\nOli tyyni, lämmin, keväinen iltapäivä.\n\nThérèse istui \"Pronssipeuran\" luona odottaen Arthuria. Hän istui\nnuorella, vasta orastamaan ruvenneella nurmella ja kuunteli lähellä\nvirtaavan puron solinaa. Aurinko lämmitti suloisesti hänen kauniita\nhartioitaan.\n\n\"Tuleeko hän vai eikö?\" ajatteli Thérèse.\n\nArthur oli kokonaan kiintynyt oikeusjuttuunsa ja kävi sangen\nvastahakoisesti \"Pronssipeuran\" luona. Mutta tänä iltapäivänä hän tuli.\nTuli tapansa mukaan hienosti humalassa, synkistynein kasvoin ja äreänä.\n\n\"Oletteko täällä?\" virkkoi hän ilostuneelle Thérèselle. \"Nöyrin\nkumarrukseni! Hyvä on olla ilman mitään työtä! Totisesti hyvä: Joutilaat\nvain kävelevät ja istuskelevat vihannalla nurmella...\"\n\nHän kävi istumaan Thérèsen viereen ja syljeskeli vimmoissaan sivulleen.\n\n\"Olette vihoissanne?\" kysyi kreivitär.\n\n\"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se\ntestamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen.\nSe on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen\nväärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He\nkohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä\ntuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä\nsyytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta\ntieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu?\nHa-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla\nPelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne,\nentä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu.\nTeidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte?\nMiksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka\nmuistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?\"\n\n\"En tahdo lähteä täältä\", vastasi Thérèse.\n\n\"Hm... Ja saisiko tietää, miksi?\"\n\n\"Ettekö tiedä?\"\n\n\"Mistä sen tietäisin?\"\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli\ntäällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi\nsaada kiusata häntä.\n\n\"Minä... Ettekö sitä tietäisi?... Minä rakastan teitä\", sanoi kreivitär,\nja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. \"Rakastan teitä,\nArthur... Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana\n'Pronssipeurasta'.\"\n\nKreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset,\npäihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti\nsitä. Arthur ei rakastanut häntä.\n\n\"Minkä tähden olette käynyt täällä?\" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen\nsormiaan. \"Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset\nalkoivat?\"\n\n\"Teillä oli ikävä\", vastasi Arthur. \"Olen yhä vielä sama naisten ritari\nkuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!\"\n\n\"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan\ntoista...\"\n\nHän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja\ntyönsi sen aivan Thérèsen silmien eteen.\n\n\"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?\"\n\n\"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?\"\n\n\"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen... Ihastuttavat kasvot!\"\n\nArthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut.\nKreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain\nhuokasi, ja -- omituista! -- hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun\nhän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet.\n\n\"Hyvästi!\" sanoi Arthur. \"Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No,\nPelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut\ntestamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!\"\n\nArthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän\nkätköihin.\n\nThérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen\nnuorta ruohoa.\n\n\"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne\", sanoi Thérèse silitellen\nhevosen otsaa. \"Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua.\"\n\nThérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen\nsilmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään\nlehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän\nkuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi\ntuntematon nuori mies piiska kädessä.\n\n\"Hetkinen vain!\" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa\nja nyökkäsi miehelle.\n\n\"Varmaankin avunpyytäjä\", ajatteli hän.\n\nReportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin\nkreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa.\n\n\"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!\" sanoi hän. \"Mikään ei saa jäädä\nrankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!\"\n\nKreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua.\n\n\"Niin tapahtukoon!\" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista.\n\nD'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen\nolisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka\noli vastannut lyöntiin lauseella: \"niin tapahtukoon!\" mutta kun\nkreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi\nkiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja\npalasi nyt vaatimaan palkkaansa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n\"Eräs naishenkilö on käynyt etsimässä teitä\", sanoi rouva Blaucher\nArthurille eräänä iltana, kun tämä tuli kysymään kirjeitä. \"Hän jätti\ntämän kirjelipun.\"\n\n\"Olen, Kultaisen ankkurin hotellissa\", luki Arthur. \"Tulkaa heti, Ilka.\"\n\nArthur lähti heti kaupunkiin ja tapasi Ilkan täsmälleen kello\nkaksitoista yöllä. Hän alkoi ääneensä nauraa nähdessään tytön. Kuinka\nkomeasti hän olikaan puettuna ja kuinka erilainen kuin se\nlaulajatar-poloinen, jonka Arthur oli tavannut katkerasti itkemästä\nGoldaugenin metsässä!\n\n\"Onko miljoona?\", kysyi hän nauraen.\n\n\"On. Tuossa se on!\"\n\nArthur herkesi äkkiä nauramasta. Hänen edessään oli pöydällä miljoona.\n\n\"Piru nielköön!\" ällistyi hän eikä ollut uskoa silmiään. \"Frankeissako\nlasketkin, tyttöseni?\"\n\n\"Unohdin sanoa sinulle että laskisit taalareissa... Mutta vähät siitä...\nHyviä ovat nämäkin! Mistä olet ne siepannut?\"\n\nIlka istui hänen viereensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut\nsen jälkeen, kuin he olivat eronneet.\n\n\"Ja mitä teit ukolle?\" kysyi Arthur.\n\n\"Juotin hänelle morfiinia ja pakenin samana yönä taakseni katsomatta.\"\n\n\"Rehellisesti!\" sanoi Arthur. \"Ha-ha-ha! Joskus muulloin olisin piessyt\nsinut pahanpäiväiseksi, mutta nyt sinusta tulkoon paroonitar von\nSaynitz! Tuossa on käteni! Huomenna menemme pormestarin luo.\"\n\nSeuraavana päivänä von Saynitz ja Ilka olivat pormestarin luona. Ilkasta\ntuli paroonitar von Saynitz kesäkuun 2 päivänä puoli kymmenen aamulla.\n\nKello kaksi samana päivänä parooni von Saynitz menetti parooninarvonsa;\nvalamiehet julistivat hänet syylliseksi testamentin väärentämiseen.\nPelzerit olivat saavuttaneet tarkoituksensa.\n\nOikeudessa Ilka näki kreivitär Goldaugenin.\n\nKreivitär istui nojatuolissa yleisön osaston perällä eikä koko aikana\nirroittanut katsettaan syytetystä. Mustasta hatusta riippui tumma harso.\nHän tahtoi nähtävästi pysyä tuntemattomana. Vasta kun hän kuultuaan\nvirallisen syyttäjän puheen virkahti ääneen: \"kuinka typerää!\" tunsi\nIlka hänet hänen sointuvasta äänestään.\n\n\"Mikä oikeus hänellä on katsella miestäni?\" ajatteli Ilka kalveten\nvihasta ja samalla riemuiten voitostaan.\n\nHän uskoi nyt voittavansa: kreivittäreltä oli riistetty rakastettu mies.\n\nSyytetty käyttäytyi oikeudessa varsin omituisesti. Hän oli hienossa\nhumalassa ja päästeli ehtymättä suustaan pisteliäitä huomautuksia.\nTuomareista ja valamiehistä välittämättä hän vaikeni, kun hänen olisi\npitänyt puhua, ja puhui kun olisi pitänyt olla vaiti. Syyttäjä oli hänen\nyliopistotovereitaan, mutta ei säästänyt häntä syytöspuheessaan. Hän\npenkoi häikäilemättömästi paroonin entisyyttä, jonka hän toverina tunsi,\nkuvaili hänen pariisilaiselämäänsä, taloudellista romahdusta, rahapulaa\nja sen paroonille aiheuttamia vaikeuksia sekä lopetti puheensa\nvirittämällä ylistysvirren rouva Pelzerille, joka oli uhrannut\nsisarenrakkautensa oikeudentunnon hyväksi, jotta rikos tulisi\nrangaistuksi...\n\n\"Hän on menetellyt kunnon kansalaisen tavoin!\" sanoi syyttäjä.\n\n\"Häpeä!\" sanoi Arthur. \"Siihen aikaan kuin poltit yliopistossa minun\nsikarejani, et osannut tuolla tavoin valehdella!\"\n\nVain tämän hän sanoi vakavasti ja tosissaan; kaikki muu, mitä Arthur\npuhui, herätti vain naurua ja aiheutti kellonsoittoja puheenjohtajan\npöydän takaa.\n\nYleisö tervehti langettavaa tuomiota käsientaputuksin. Se oli miltei\nkokonaan koottu Pelzerin kätyreistä. Henkilöille, joiden myötätunto oli\nArthurin puolella, ei ollut löytynyt tilaa oikeussalissa. Pankkiirin\npuoluelaiset olivat jo varhain aamulla vallanneet kaikki paikat. Arthur\nkuunteli tyynesti tuomiotaan.\n\n\"Tunnen tien keisarin luo\", sanoi hän, \"ja kun taas tarvitaan\nparooninarvoani, käyn hänen luonaan. Wienissä, jossa minut tunnetaan,\nnauretaan mokomalle tuomiolle!\"\n\nKatkeruus, häpeä ihmisten tähden ja inho täyttivät kreivittären mielen,\nkun hän oikeussalista poistuttuaan nousi kadulla ajoneuvoihin. Hänen\nkuultensa oli syytön ihminen joutunut syytteeseen petoksesta ja\ntuomittu. Kuinka helppo oli pettää noita yksinkertaisia, paksuja\nvalamiehiä, ja kuinka vähän tarvittiin ihmisen tuhoamiseksi!\n\n\"Minä toimitan hänelle nimensä takaisin!\" päätti kreivitär\nnärkästyneenä. \"Hän sanoi heille tuntevansa tien Wieniin, mutta hän ei\nviitsi ruveta puhumaan hänen mielestään niin vähäpätöisen seikan kuin\nhyvän nimen tähden. Ja sitäpaitsi hän on laiska ja hidas toimissaan...\nMinä toimin hänen puolestaan...\"\n\n\"Annan hänelle almun\", lisäsi hän ajatuksissaan, \"ja hänen on vastoin\ntahtoaankin otettava se vastaan!\"\n\nSeuraavana päivänä kreivitär oli kaupungin klubissa\nhyväntekeväisyysillanvietossa ja möi arpalippuja. Puistossa oli\nlipuista, kiemurtelevista viiniköynnöksistä ja kukista kyhätyn katoksen\nalla useita pöytiä, joilla oli arpajaislipuilla täytettyjä pyöriä\nsäiliöitä... Kahdeksan erittäin kaunista ja hienostipuettua\nylhäisönaista istui pöytien takana myöden arpoja. Paraiten kaikista möi\nkreivitär Goldaugen. Hän kiersi herkeämättä pyörää ja vaihtoi rahoja.\nPelzer, joka oli iltamassa, osti häneltä kaksituhatta arpaa.\n\n\"Kuinka puolisonne veli voi?\" kysyi kreivitär ottaessaan maksun\narvoista.\n\nPelzer huokasi.\n\n\"Sitä poloista on kohdannut kaksinkertainen onnettomuus. Hän meni\nnaimisiin ja ... tänään hän ei enää ole parooni...\"\n\n\"Kuulin siitä puhuttavan... Missä hänen vaimonsa nyt on?\"\n\n\"Hän on täällä. Ettekö ole nähnyt? Kuinka hassua! Ha-ha! Hän on\nparoonitar... Jos heidät olisi vihitty muutamaa tuntia myöhemmin, olisi\nhän nyt pelkkä 'Bürgerin' Sayniz...\"\n\nKreivitär alkoi tarkastella ohikulkevien kasvoja, löytääkseen Ilkan\nheidän joukostaan.\n\nIlka oli juhlassa. Hän oli, pää ylpeästi koholla ja kopea hymy\nhuulillaan, jo kerran mennyt kreivittären ohitse. Kreivitär ei ollut\narpoja myödessään huomannut häntä. Hän tuli toistamiseen, uteliaan\njoukon ympäröimänä, joka julkeasti katseli häntä suoraan kasvoihin.\nKreivitär katsahti häneen, mutta ei nähtävästi tuntenut. Kun Ilka tuli\nkolmannen kerran, kohtasivat heidän katseensa toisensa.\n\nKreivitär hämmentyi ja pudotti Ilkan suureksi mielihyväksi rahoja\nmaahan. Muutamia rahoja luiskahti hänen vapisevasta kädestään ja kiersi\nhelähdellen pitkin lattiaa.\n\nIlka meni kreivittären pöydän luo ja katsoen häntä suoraan silmiin osti\nmuutamia arpoja.\n\n\"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen\", sanoi hän ja\npisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin.\n\nKreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa\noli neulan raapima.\n\n\"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle\", sanoi hän antaen\nmedaljongin takaisin Ilkalle. \"Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen\nmyöminen...\"\n\nJa rakastettavasti hymyillen hän lisäsi:\n\n\"Anteeksi, minulla ei ole aikaa.\"\n\nKreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut\ntottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän\näärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat\nhenkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja\nhymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin\nveitsenpisto.\n\n\"Päästäkäähän kulkemaan\", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka\nolivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä\nuteliaasti.\n\nMiehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen\ntakanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria\nmiehiä.\n\n\"Päästäkää minut menemään!\" toisti Ilka.\n\nMiehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki\nlensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä...\n\n\"Ha-ha... Hurraa! Paroonitar von Sayniz, arvonsa menettäneen petkuttajan\npuoliso!\" huusi joku. Kuului sihinää...\n\nKolmas ja neljäs korkki osuivat molemmat yhtaikaa Ilkan kasvoihin.\nLoukattuna ja häväistynä, ollen vähällä pyörtyä, Ilka katsahti\nkreivittäreen, ja hänestä näytti siltä, kuin kreivitär olisi nauranut...\nIlkan silmissä pimeni.\n\nHänen päätään huimasi, ja hän tunsi jalkojensa pettävän.\n\n\"Arthur!\" kirkaisi hän.\n\nKukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Arvonsa menettänyt parooni oli\nkaukana. Hän makasi päihtyneenä pensaan juurella lähellä Blaucherin\ntaloa ja uneksi miljoonistaan...\n\nKreivitär, jota häväistyn nuoren naisen hämärtynyt katse ei tuntenut,\ntuli Ilkan luo, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet pois\njoukon keskeltä.\n\n\"Päästäkää minut! Minä tahdon tappaa hänet!\" huusi Ilka ja meni\ntainnoksiin.\n\nHavahtuessaan hän oli pienessä huoneessa, jonka seinät olivat verhotut\nvadelmanpunaisella sametilla. Hän makasi sohvalla. Hänen vieressään\nistui tyttö, jolla oli pieni pullo kädessään...\n\n\"Missä olemme?\" kysyi Ilka.\n\n\"Klubissa, rouva\", vastasi tyttö.\n\nIlkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä.\nIlka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli\ntapahtunut.\n\n\"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä\", pyysi Ilka.\n\nTyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen,\nmorfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen\nLouvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten\nloukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen... Hän otti kaiken\nmorfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka\nkallistui samettiselle pielukselle ja mietti... Hänestä ei tuntunut\nraskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia ...\nainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta\nvaimoaan, hän ei surkutellut.\n\n\"Kuinka nyt on laitanne?\" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui\nkreivitär hänen pahin vihollisensa... Ilka näki edessään kimeltävät\nsilmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla.\n\n\"D'Eau-Marin!\" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa\ntuskin huomattavan, punaisen juovan.\n\n\"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa\", sanoi kreivitär. \"Heidät on\npestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria... Minä rankaisen\nPelzer-heittiötä... Minä olen voimakas... Vieläkö olette minulle\nvihoissanne?\" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. \"Vieläkö olet minulle\nvihoissasi, Ilka?... Anna anteeksi... Olen tehnyt pahoin... Olen\nloukannut isääsi ja sinua... Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi.\"\n\nIlka tunsi päässään suudelman. \"Olen kauan etsinyt sinua... En saanut\nrauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden\npäivänä ... sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani...\" Ilka purskahti\nyhtäkkiä itkemään. \"Minä kuolen\", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen\nkilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana.\n\n\"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle\nanteeksi...\"\n\nIlka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa... Kreivitär\nkumartui ja suuteli häntä huulille.\n\n\"Minä kuolen\", kuiskasi Ilka. \"Otin ... mor... Tuossa ... matolla...\"\n\nKreivitär kumartui ja näki matolla pullon. Hänelle selvisi kaikki.\nMinuutin kuluttua tavattiin klubista lääkäri, joka vietiin Ilkan luo.\nLääkäri saattoi pullon avulla ainoastaan todeta myrkytystapauksen, mutta\nnukahtanutta Ilkaa ei voitu enää nostaa jaloilleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nReportteri d'Eau-Marin saapui Unkarista Pariisiin samana yönä, jona Ilka\noli arvottu. Kun hän ei tavannut laulajattaren huoneessa ketään muuta\nkuin nojatuolissa sikeästi nukkuvan Louvrerin, riensi reportteri Bachin\nluo. Tämä kertoi reportterille, mitä hänen poissaollessaan oli\ntapahtunut.\n\n\"Hän on karannut!\" päätti reportteri ja matkusti seuraavana päivänä\ntakaisin Unkariin, toivoen siellä saavansa palkan työstään.\n\nUnkarissa hän sai tiedon rakastamansa naisen kuolemasta. Tämä kauhea\nsanoma kaatoi hänet tautivuoteelle. Maattuaan jonkun ajan kovan kuumeen\nkourissa, hän asettui asumaan Goldaugenin metsään ja keräten tietoja\njoka puolelta kirjoitti kertomuksen kauniista Ilkasta.\n\nJoutuessani kerran matkoillani kulkemaan Goldaugenin metsän läpi,\ntutustuin d'Eau-Mariniin ja luin hänen kertomuksensa.\n\n\n\n"]