Tähtivaeltaja

TÄHTIVAELTAJA

Kirj.

Jack London

Suomennos

Englanninkielinen alkuteos: The Star Rover

Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi nimellä 'Pakkopaita' (The Jacket) Kustannusosakeyhtiö Otavan toimesta Helsingissä v. 1923.

SISÄLLYS:

Tähtivaeltaja

 1-22.

Novelleja

 Varjo ja valo.
 Jumalat nauravat.
 Mc Coyn jälkeläinen.
 Ligounin kuolema.

TÄHTIVAELTAJA

1.

Pienestä pitäen on mielessäni usein herännyt aavistuksen tapainen muistamisen tunne jo joskus ennen ja jossakin muualla sattuneista tapahtumista, jotka eivät kuulu tämän elämän kokemuspiiriin. Olen tuntenut, että minussa on useampia yksilöitä. – Niin, ja samoin on ollut sinullakin, lukijani, jonka käsiin kertomukseni joskus joutuu. Silmäilehän takaisinpäin lapsuusaikoihisi! Juuri samanlainen tunne johtuu varmasti mieleesi varhaisempien elinvuosiesi kokemuksista. Et silloin vielä ollut kiinteästi kiteytynyt. Olemuksesi oli taipuisa ja muovautuva, nestemäisen joustava sielu, jonka tietoisuus ja henkilöllisyys olivat muodostumisen – niin, muodostumisen ja unohtamisen tilassa.

Olet unohtanut paljon, lukijani, mutta sittenkin sinä näitä rivejä lukiessasi hämärästi muistat ne nyt sinulle tuntemattomiin aikoihin ja paikkoihin kuuluvat, sekavat näyt, joihin lapsensilmäsi tuijottivat. Unelta ne sinusta nyt tuntuvat. Mutta vaikka ne olivatkin unennäköä, niin mistä ne unet saivat sisältönsä, vaikutteensa? Unemme ovat fantastisia yhdistelmiä meille tutuista esineistä ja asioista. Kokemuksistamme saavat unemme aineistonsa. Lapsena, aivan pienenä lapsena sinä uneksit putoavasi hyvin korkealta. Ilmojen asukkaiden lailla sinä lensit tuulien teitä. Ryömivät hämähäkit ja tuhatjalkaiset, limaiset oliot ahdistelivat sinua. Kuulit outoja ääniä, näit outoja kasvoja, jotka kuitenkin painajaisen tavoin olivat sinulle tuttuja. Ja auringon et muista milloinkaan nousseen eikä laskeneen sillä tavoin kuin silloin näit.

Siinäpä se! Nämä lapsuusaikaiset näkemykset johtuvat muista maailmoista, toisilta elinkausiltasi, sellaisista tapahtumista, joita et juuri tässä elämässäsi ole kokenut, sellaisista olioista, joita et milloinkaan ole nähnyt juuri tässä maailmassa. Mistä sitten? Muilta elinkausiltako? Muista maailmoista? Kenties sinä luettuasi koko kertomukseni saat vastaukset näihin sekaviin kysymyksiin, jotka olen sinulle esittänyt ja jotka olivat jo heränneet mielessäsi, ennenkuin kertomukseni sattui käsiisi.

Wordsworth tiesi sen. Ei hän ollut tietäjä eikä profeetta, vaan aivan tavallinen ihminen, samanlainen kuin sinä tahi kuka muu hyvänsä. Ja sen, mitä hän tiesi, tiedät sinäkin, jokainen sen tietää. Mutta hän lausui sen hyvin sattuvasti siinä kohdassa, joka alkaa sanoilla: "Ei täysin selväpiirteisenä eikä aivan kokonaan unohtuneena..."

Todellakin! Vankilan varjot sulkevat pimentoonsa meidät jo kohta synnyttyämme, ja liian pian me unohdamme. Ja kuitenkin oli meillä varhaisimmassa lapsuudessamme muistoja muilta ajoilta, muista paikoista. Avuttomina sylilapsina ja ryömiessämme nelinkontin lattialla me näimme lentounemme. Niin, ja tunsimme pelkoa ja tuskaista kauhua nähdessämme kummallisia, painajaisentapaisia hirmu-olioita. Silloin ei meillä, äskensyntyneillä, ollut kokemuksia. Syntyessämme oli pelko, pelon muisto seurannut mukanamme. Ja muisto on kokemusta.

Kertoakseni itsestäni tiesin minä jo silloin, kun sanavarastoni oli vasta alkeillaan, kun olin vielä niin pieni, että vain erilaisilla äänillä ilmaisin nälkäni ja unisuuteni, jo silloin kuitenkin tiesin olleeni tähtivaeltaja. Niin, minä, jonka huulet eivät milloinkaan olleet sopertaneet "kuningas"-sanaa, muistin kerran olleeni kuninkaanpoika. Ja vielä enemmän. Muistin kerran olleeni orja ja orjanpoika, kantaneeni rautaista rengasta kaulassani.

Ja edelleen. Ollessani kolmen, neljän ja viiden vuoden ikäinen en vielä ollut nykyinen itseni. Olin vasta muodostumassa. Sieluni oli nestemäisen taipuisa, vielä se ei ollut kiinteästi jähmettynyt tämän nykyistä aikaa ja paikkaa vastaavan ruumiini kaavoihin. Niihin aikoihin myllersivät minussa kaikki ne muodot, joina olin ollut kymmenentuhannen aikaisemman elämäni aikana, häiriten kiteytymätöntä olemustani sen pyrkiessä pukeutumaan kiinteihin muotoihin tullakseen minuksi.

Se on kummallista, eikö olekin? Mutta muista, lukijani, jonka toivon saavani mukaani kaukaisille matkoilleni kautta aikojen ja avaruuksien, pyydän sinua, lukijani, muistamaan, että olen paljon miettinyt näitä seikkoja, että vuosien pituisina, hirveinä öinä ja tuskaisina hämärähetkinä olen ollut yksin monien olomuotojeni seurassa, pohtien ja ajatellen. Olen kärsinyt kaikkien niiden helvetilliset vaivat kertoakseni sinulle nämä tiedot, joihin sinä sopivana hetkenä mukavasti tutustut lukemalla kertomukseni painettuja sivuja.

Niinpä niin, palatakseni asiaan toistan, että kolmannella, neljännellä ja viidennellä ikävuodellani en ollut vielä nykyinen itseni. Olin vasta muodostumassa pukeuduttuani nykyiseen ruumiiseeni, ja koko valtava, häviämätön menneisyys muokkasi olemukseni seosta määräten kehittymässä olevan olennon vastaisen muodon. Se ääni, joka silloin öisin kiljui pelkoaan, ei ollut minun ääneni, enkä minä tietysti tuntenut, en voinut tuntea pelon syytä. Samoin oli lapsellisen kiukkuni, rakkauteni ja nauruni laita. Muiden olioiden, menneiden aikojen miesten ja naisten, kaikkien esivanhempaini kauhua ne äänet ilmaisivat. Ja vihaiseen murinaani sekaantui petojen murahtelua – ne olivat vanhempia kuin vuoret – ja lapsellisen hysteeriset vimmanpuuskani kaikkine punaisine raivoineen olivat saaneet sointunsa ennen Aatamia ja geologista aikaa eläneiden petojen järjettömästä karjunnasta.

Ja siinäpä salaisuus onkin. Punainen raivo! Se on tuhonnut minut, nykyisen elämäni. Sen tähden minut muutamien lyhyiden viikkojen kuluttua viedään kopistani korkealle, epävakaiselle paikalle, jonka yläpuolella heiluu nuora. Ja siihen nuoraan minut pannaan riippumaan, kunnes olen kuollut. Punainen raivo on aina tuhonnut minut jokaisessa elämässäni, sillä punainen raivo on minun hirvittävä turmanperintöni maailman alkuaikojen limaisilta olioilta.

On aika minun esitellä itseni. En ole hullu enkä sekapäinen. Se sinun on tiedettävä uskoaksesi kertomukseni. Olen Darrell Standing. Kenties sinä tunnet minut heti. Mutta useimmille ihmisille olen outo, ja sellaisten varalta tahdon tehdä selkoa itsestäni. Kahdeksan vuotta sitten olin Kalifornian yliopiston maanviljelystiedekunnassa agronomian professorina. Kahdeksan vuotta sitten herätti Vuoriopiston laboratoriossa tapahtunut professori Haskellin murha kauhua Berkeleyn pienessä ja hiljaisessa yliopistokaupungissa. Murhaaja oli Darrell Standing.

Minä olen Darrell Standing. Minut tavattiin itse teossa. En tahdo ryhtyä tässä käsittelemään professori Haskellin murhan oikeutusta tahi vääryyttä. Asia oli puhtaasti yksityinen. Tärkeätä on vain se, että kiukun puuskassa, kautta aikojen minua kirouksena seuranneen, tuhoisan punaisen raivon valtaamana tapoin virkaveljeni. Oikeuden pöytäkirjat osoittavat, että minä tein sen, ja tällä kertaa olen minäkin yhtä mieltä oikeuden pöytäkirjojen kanssa.

Ei, siitä murhasta minua ei hirtetä. Minut tuomittiin silloin elinkaudeksi vankilaan. Olin 36-vuotias, ja nyt ikäni on 44 vuotta. Nämä kahdeksan välivuotta olen viettänyt Kalifornian valtionvankilassa San Quentinissa. Viisi vuotta sain olla pimeässä. Eristämiseksi sitä virallisesti nimitetään. Ne, jotka joutuvat sitä kärsimään, nimittävät sitä elävänä kuolemiseksi. Mutta näinä viitenä vuotena, jotka olin elävänä kuollut, minun onnistui saavuttaa sellainen vapaus, jollaista harvat ihmiset ovat milloinkaan kokeneet. Olin vanki ja vapauteni oli mitä ankarimmin rajoitettu, mutta sittenkin kuljeskelin kautta maailman, vieläpä kautta aikojen. Minut suljettiin koppiin vaivaisiksi vuosiksi, mutta tahtomattaan antoivat telkijäni minulle vuosisataisen liikuntavapauden. Todella olen, kiitos Ed Morrellin, ollut viisi vuotta tähtivaeltajana. Mutta Ed Morrellin tarina on eri juttu. Tuonnempana hänestä. Minulla on niin paljon kertomista, että tuskin tiedän mistä aloitan.

Kas tässä alku! Olen syntynyt Minnesotassa. Äitini oli maahan muuttanut ruotsalainen nimeltä Hilda Tönnesson. Isäni oli Chauncey Standing, vanhaa amerikkalaista juurta. Hän polveutui Alfred Standingista, joka oli pestautunut rengiksi eli, jos teitä huvittaa, orjaksi, Englannista Virginian viljelyksille kauan ennen niitä aikoja, jolloin nuori Washington silmäili Pennsylvanian erämaita.

Alfred Standingin poika taisteli vallankumoussodassa, pojanpoika vuoden 1812:n sodassa. Senjälkeen ei ole käyty ainoatakaan sotaa, jossa ei joku Standing olisi ollut mukana. Minä, viimeinen Standing, joka pian kuolen jälkeläisettä, taistelin viimeisessä sodassamme Filippiineillä tavallisena sotamiehenä, ja sinne päästäkseni minä silloin, ollessani urani alussa, kieltäydyin ottamasta vastaan professorinvirkaa Nebraskan yliopistossa. Taivaitten jumala! Silloin kieltäytyessäni olin ensimmäisenä ehdokkaana mainitun yliopiston maanviljelystiedekunnan dekaaniksi – minä, tähtivaeltaja, punaverinen seikkailija, vuosisatojen kiertävä Kain, kaukaisten aikojen sotaisa pappi, unholaan painuneen menneisyyden uneksiva kuutamorunoilija ja nykyisin tuntematon ihmisten kirjoittamissa aikakirjoissa!

Kädet veren tahrimina istun minä nyt murhamiesten kopissa valtionvankilassa Folsomissa odottaen valtiokoneiston määräämää päivää, jolloin valtionpalvelijat vievät minut sinne, jota he mielellään nimittävät pimeydeksi ja jota he pelkäävät. Se herättää heissä pelokkaita, taikauskoisia kuvitelmia, se ajaa heidät vapisevina ja uikuttavina pelon luomien, ihmisten muotoisten jumalien alttarien ääreen.

Ei, minusta ei milloinkaan tule maanviljelystiedekunnan dekaania. Ja kuitenkin minä tunsin maanviljelyksen. Se oli ammattini. Siihen minä olin syntynyt, siihen kasvatettu ja harjoitettu, siinä minä olin mestari. Sille alalle minulla on taipumusta. Ulkonäöstä kykenen erottamaan hyvämaitoisen lehmän, ja Babcockin rasvapitoisuusmittari osoittaa silmäni arvion oikeaksi. Maisemasta, maanlaatua tarkastamatta, voin päätellä, mitkä ovat kullakin paikkakunnalla maaperän hyvät ja mitkä huonot puolet. En tarvitse lakmuspaperia määrätäkseni, onko maa hapan vai emäksinen. Toistan vielä: maanviljelys korkeimmassa, tieteellisessä muodossaan oli ja on vieläkin taipumuksilleni sopiva ala. Ja valtio, johon kaikki valtion kansalaiset sisältyvät, kuitenkin luulee voivansa pyyhkäistä tämän viisauteni lopulliseen pimeyteen panemalla nuorasilmukan kaulaani ja antamalla minun pudota äkkinykäyksellä – pyyhkäistä pois tämän viisauteni, joka on piilevänä ollut olemassa vuosituhansia ja joka oli hyvin kehittynyt, ennenkuin paimentolaisheimojen karjalaumat liikkuivat Troian kentillä.

Vilja? Kukapa muu tuntee viljan? Wistarissa esittämäni tutkielman vaikutuksesta lisääntyi Iovan jokaisessa kunnassa vuotuisen viljasadon arvo puolella miljoonalla dollarilla. Se on tosipuhetta. Ajaessaan nykyisin traktoriaan tietää moni maanviljelijä kyllä, kenen ansiosta traktorin hankkiminen kävi mahdolliseksi. Viehkeärintaiset tytöt ja kirkasilmeiset pojat, jotka kumarassa tutkivat kurssikirjojaan opiskellessaan korkeakouluissa, tuskin aavistavat, että heidän korkeampi opillinen kasvatuksensa tuli mahdolliseksi minun Wistarissa esittämäni viljatutkielman johdosta.

Entä maanviljelyksen ohjaaminen sitten! Minä tiedän, miten väsyttävää on tarpeeton ponnistelu, minun ei tarvitse tutkia sitä koskevia liikuttavia kuvauksia, olkoonpa sitten kysymyksessä farmi tahi farminhoito, rakennusten talli työskentelyn järjestäminen. Olen julkaissut käsikirjan ja taulukkoja näistä kysymyksistä. Ilman epäilyksen varjoakaan sadattuhannet farmarit nykyisin silmäilevät miettien sen sivuja, ennenkuin laskevat kädestään iltapiippunsa vuoteeseen mennäkseen.

Nyt minun on lopetettava kertomukseni ensimmäinen luku. Kello on yhdeksän, ja murhamiesten kopissa sammutetaan valo. Parhaillaan kuulen kumikenkäisen vartijan hiljaiset askelet, kun hän saapuu nuhtelemaan minua siitä, että olen polttanut lamppua liian kauan. Ikäänkuin tavallinen kuolevainen kykenisi nuhtelemaan kuolemaantuomittua!

2.

Olen Darrell Standing. Varsin pian minut viedään kopistani ja hirtetään. Mutta siihen mennessä sanon sanottavani ja kirjoitan kertomukseni muista ajoista ja paikoista.

Tuomioni jälkeen vietiin minut "maallisen elämäni" loppuosaksi San Quentinin vankilaan. Osoittauduin parantumattomaksi. Parantumaton on hirvittävä ihmisolio – sellainen on ainakin vankilan ajatustavassa "parantumattoman" merkitys. Minusta tuli parantumaton, sen tähden että inhosin tarpeetonta ponnistelua. Ja siinä vankilassa työtä tuhlattiin, kuten vankiloissa tavallisesti, suorastaan häpeällisen räikeästi. Minut pantiin hamppukutomoon. Siellä kiusasi minua rikollisen huono työjärjestys. Ja kuinka ei olisi kiusannut! Tarpeettoman ponnistelun vähentäminenhän oli minun erikoisalani. Ennen höyryn ja höyryllä käyvien kutomakoneiden keksimistä minä kolmetuhatta vuotta sitten viruin vanhan Babylonin vankilassa. Ja saatte uskoa minua, että me vangit kudoimme silloin enemmän käsillemme kuin San Quentinin vangit höyrykoneillaan.

Työskentelysuunnitelma oli rikollisen kehno. Minä kapinoin. Koetin monissa kohdin esittää vartijoille tehokkaampia tapoja. Minusta tehtiin raportteja. Sain vesikoppia, niukalti sekä valoa että ruokaa. Kopista päästyäni koetin työskennellä kutomon sekavan ja huonon järjestyksen mukaan. Mutta kapinoin uudelleen. Uudelleen pantiin minut koppiin ja lisäksi pakkopaitaan. Minua piiskattiin julkisesti ja salassa, sain osakseni pahoinpitelyjä ja iskuja typeriltä vartijoilta, joiden äly parhaiksi riitti tekemään heille selväksi, etten ollut samanlainen kuin he, en yhtä typerä kuin he.

Kaksi vuotta kärsin tätä järjetöntä kiusaamista. Hirveätä on miehen maata sidottuna ja tuntea rottien nakertavan ruumistaan. Typerät vartijanaudat olivat rottia, ja he nakersivat minun sielunvoimiani, hermojani ja järkeäni. Ja vaikkakin muinoin olen ollut pelottava taistelija, ei minussa ollut taistelijan jälkeäkään nykyisessä elämässäni. Olin maanviljelijä, maanviljelyksen tutkija, luentopöytään sidottu professori, laboratoriotoukka, jonka mieli oli kiintynyt yksinomaan maahan ja maan tuottavuuden lisäämiseen.

Olin Filippiineillä taistelemassa, koska taisteleminen kuului Standingien perinnäistapoihin. Ei minulla ollut siihen taipumuksia. Se tuntui minusta liian järjettömältä. Lähetellä repiviä vieraita kappaleita pienien, tummaihoisten miesten ruumiiseen! On hullua ajatella, että tiede alentaisi koko saavutustensa voiman ja keksijäinsä nerokkuuden palvelemaan sellaista tarkoitusta, että väkisin tungetaan vieraita aineita tummien miesten ihoon.

Kuten mainitsin, menin sotaan noudattaen Standingien perinnäistapaa ja huomasin siellä, etten soveltunut siihen. Sen huomasivat upseerinikin, sillä he tekivät minusta majoitusmestarin kirjanpitäjän, ja konttoripöydän ääressä minä taistelin espanjalais-amerikkalaisessa sodassa.

Se raivo, jonka kutomohuoneiden järjetön työsuunnitelma minussa aiheutti ja joka saattoi minut vartijoiden rääkättäväksi tehden minusta lopuksi "parantumattoman", ei siis suinkaan johtunut siitä että olin taistelija, vaan siitä että olin ajattelija. Aivoni toimivat, ja niiden toiminnasta minua rangaistiin. Sanoinkin sen johtaja Athertonille, kun parantumattomuuteni oli tullut niin ilmeiseksi, että hän kutsutti minut kansliaansa puhuakseen kanssani. Silloin sanoin hänelle:

"On aivan järjetöntä, hyvä johtaja, ajatella, että rotanhirttäjä-vartijanne kykenisivät karistamaan aivoistani kaiken sen, mikä sinne on niin selvästi kiteytynyt. Koko järjestelmä tässä vankilassa on typerä. Olette poliitikko. Te osaatte kutoa poliittisia vyyhtejä San Franciscon valitsijain keskuudessa päästäksenne korkeaan asemaan, jollaisessa nyt olette, mutta hamppua te ette osaa kutoa. Teidän kutomonne on viisikymmentä vuotta jäljellä ajastaan..."

Mutta miksi jatkaa tätä sanojen purkausta? Sillä siihen se supistui. Osoitin hänelle, miten typerä hän oli, ja tuloksena oli, että hän piti minua toivottomasti parantumattomana.

Kun piru saa pikkusormen – tunnettehan sananlaskun. Niinpä niin. Johtaja Atherton sinetöi maineeni lopullisesti. Minun suhteeni oli peli selvä. Useammin kuin kerran jouduin syntipukiksi muiden vankien rikkomuksista ja sain virua niiden tähden kopissa vedellä ja leivällä. Usein olin tuntikausia pakkopaidassa nuoritettuna tiukasti varpaita myöten, ja jokainen sellainen tunti oli pitempi kuin mikään eletty elämäni.

Sivistyneet ihmiset ovat julmia. Typerät ihmiset ovat kauhistuttavan julmia. Vartijat ja kaikki päällystöni, johtajasta alkaen, olivat typeriä hirviöitä. Kerron teille mitä he minulle tekivät. Vankilassa oli runoilija, tuomittu vanki, heikkoleukainen, leveäkulmainen, degeneroitunut runoilija. Hän oli panetteleva juonienpunoja ja pelkuri raukka. Hän oli hännystelijä – outo sana agronomiprofessorin kirjallisesti käyttämänä, mutta agronomiprofessori saattanee oppia käyttämään outoja sanoja, kun hänet on teljetty vankilaan koko maallisen vaelluksensa ajaksi.

Tämän runoilija-jesuiitan nimi oli Cecil Winwood. Hänet oli jo aikaisemminkin tuomittu rikoksista, mutta koska hän oli mateleva kuin keltainen rakki, onnistui hänen viimeksi saada vain seitsemän vuoden tuomio. Hyvän käytöksen nojalla voitiin tätä aikaa vielä tuntuvasti lyhentää. Minun tuomioni oli elinkautinen. Mutta saadakseen oman vankeusaikansa lyhennetyksi muutamilla vaivaisilla vuosilla tämän rappeutuneen raukan onnistui lisätä kelpo annos ikuisuutta minun elinkautiseen tuomiooni.

Kerron tapahtumien oikean kulun, jonka itsekin sain tietää vasta pitkän ja raskaan ajan jälkeen. Liehittäytyäkseen vartijapäällikön ja sitten vankilanjohtajien, armahduskomitean sekä Kalifornian kuvernöörin suosioon Cecil Winwood järjesti suunnitelman paeta joukolla vankilasta. Kolme seikkaa on tässä pantava merkille: 1) kaikki vankitoverit halveksivat Cecil Winwoodia siksi paljon, etteivät suostuneet lyömään hänen kanssaan vetoa unssista Bull Durham-tupakkaa lutikkakilpailujen tuloksesta – ja luteiden juoksukilpailut olivat vankien tärkein urheilu; 2) minun maineeni oli huono; 3) onnistuakseen Cecil Winwood tarvitsi huonomaineisia vankeja, elinkautisia, toivottomia, parantumattomia.

Mutta elinkautiset halveksivat Cecil Winwoodia, ja kun hän ryhtyi selittelemään heille suunnitelmaansa yleisestä kapinasta, he käänsivät hänelle selkänsä osoittaen inhoavansa hänen tapaistaan tunkiota. Mutta lopuksi hän sai heidät petetyksi, neljäkymmentä vankilan kovaosaisinta asukasta. Yhä uudelleen hän heitä lähenteli kertoillen mitä kaikkea hän voisi vankilassa suorittaa, kun hän nautti johtajan viraston luottamusta ja hänellä oli vapaa pääsy vankilan lääkevarastoon.

"Todista väitteesi", sanoi pitkä Bill Hodge, junanryöstöstä elinkaudeksi tuomittu vuoristolainen, joka oli keskittänyt koko sielunsa pakenemiseen. Ainoana pyrkimyksenä hänellä oli päästä tapaamaan ryöstössä mukana ollutta rikostoveria, joka oli kavaltanut hänet oikeuden käsiin.

Cecil Winwood hyväksyi vaatimuksen. Hän väitti voivansa nukuttaa vartijat sinä yönä, jolloin karkaamisen piti tapahtua.

"Puhuminen on helppoa..." sanoi Bill Hodge. "Me tarvitsemme tekoja. Nukuta yksi vartija ensi yönä. Barnumilla on vartiovuoro, ja hän on häijy mies. Eilen hän pieksi sekapäistä Chinkiä, vaikkakaan ei ollut hänen palvelusvuoronsa. Tänä yönä on hänen vuoronsa. Nukuta hänet, niin että hän menettää toimensa. Todistukset ensin, ja sitten keskustelemme kanssasi asiasta."

Kaiken tämän kertoi pitkä Bill minulle jälkeenpäin kopissa. Cecil Winwood selitteli, että hänet pantiin koetukselle liian äkkiä, ja vaati enemmän aikaa voidakseen varastaa nukutusaineen lääkevarastosta. Tähän vaatimukseen suostuttiin, ja viikkoa myöhemmin hän ilmoitti olevansa valmis. Neljäkymmentä paatunutta elinkautista odotti, että vartija Barnum nukkuisi vuorollaan. Ja Barnum nukkui. Hänet yllätettiin sikeästä unesta ja erotettiin toimestaan.

Tämä sai elinkautiset vakuutetuiksi. Mutta vartijapäällikkö oli myöskin saatava uskomaan. Joka päivä Cecil Winwood selosti hänelle karkausvalmistelujen edistymistä – kaikki tietysti hänen oman mielikuvituksensa punontaa. Päällikkö vaati todistuksia, ja Winwood esitti hänelle ne. Vasta kokonaisen vuoden kuluttua minä sain tietää hänen todistelunsa yksityiskohdat. Niin hitaasti leviävät tiedot salaisista vankilajuonista.

Winwood kertoi, että ne neljäkymmentä vankia, jotka karkaamista suunnittelivat ja joiden luottamuksen hän oli saavuttanut, olivat jo saaneet järjestetyksi asiansa varsin pitkälle. Parhaillaan he muka varustautuivat hankkimaan itselleen revolvereja lahjomiensa vartijoiden avulla.

"Entä todistukset?" oli vartijapäällikkö vaatinut.

Ja veijari-runoilija esitti todistukset. Leipomossa työskenneltiin säännöllisesti öisin. Ensimmäisessä yövuorossa oli työssä eräs vanki, joka oli vartijapäällikön kätyri, ja Winwood tiesi sen.

"Tänä iltana", hän selitti päällikölle, "Summerface tuo tusinan 44-kaliberisia revolvereja. Seuraavan vapaa-aikansa jälkeen hän tuo patruunat. Mutta tänä iltana hän antaa minulle revolverit leipomossa. Siellä teillä on hyvä vakooja. Hän kertoo siitä huomenna."

Summerface, vartija, oli jättiläiskokoinen maalaispoika, Humboldt Countysta kotoisin. Hän oli perin yksinkertainen, hyväsydäminen tolvana, jota omatunto ei soimannut siitä, että hän kunniallisesti ansaitsi lisädollarin kuljettamalla salaa vangeille tupakkaa. Sinä iltana hän oli palannut San Franciscosta ja toi mukanaan viisitoista naulaa parasta savuketupakkaa. Hän oli niin tehnyt usein ennenkin ja jättänyt tavaran aina Cecil Winwoodille. Mitään pahaa aavistamatta hän nytkin antoi tälle ison, paperiin käärityn paketin, jonka sisällys oli viatonta tupakkaa. Vakoileva kätyri-leipuri näki sen ja kertoi näkemänsä seuraavana aamuna päällikölle.

Mutta sillä välin runoilija-veijarin laukkaava mielikuvitus pillastui. Hän punoi konnanjuonen, joka saattoi minut viideksi vuodeksi eristyskoppiin ja lopuksi tänne kuolemaantuomittujen paikalle, jossa nyt kirjoitan. Eikä minulla ollut kaikesta siitä vähäisintäkään aavistusta. En tiennyt edes mitään koko karkaamissuunnitelmasta, jota valmistelemaan hän oli saanut muut neljäkymmentä elinkautista yllytetyksi. Minä en tiennyt mitään, en kerrassa mitään. Ja toiset tiesivät hyvin vähän. Elinkautiset eivät aavistaneet, että he olivat joutumassa petoksen uhreiksi, eikä vartijapäälliköllä ollut aavistusta, että häntä petettiin myöskin. Ja kaikkein vähimmin osasi viaton Summerface epäillä mitään. Hänen omatuntonsa olisi enintään voinut syyttää häntä vaarattoman tupakan salakuljetuksesta.

Mutta palaan Cecil Winwoodin kummallisen tarkoituksettomaan konnanjuoneen. Tavatessaan seuraavana aamuna päällikön hän oli voitonriemuinen. Hänen mielikuvituksensa oli saanut makupalan hampaisiinsa.

"No niin, tavara tuli, niinkuin sanoitte", huomautti päällikkö.

"Ja tarpeeksi lähettämään puolet vankilasta pilviin", vahvisti Winwood.

"Tarpeeksi mitä?" kysyi päällikkö.

"Dynamiittia ja räjähdyspatruunia", höpisi mielipuoli. "Kolmekymmentäviisi naulaa. Vakoojanne näki, kun Summerface jätti sen minulle."

Luultavasti vartijapäällikkö tyrmistyi puolikuolleeksi. Tunnen todella myötätuntoista sääliä häntä kohtaan. Kolmekymmentäviisi naulaa dynamiittia vankilassa, vankien hallussa!

Kerrotaan, että kapteeni Jamie – se oli hänen kutsumanimensä – vaipui istualleen ja piteli käsin päätään.

"Missä se on nyt?" hän huusi. "Tahdon sen heti. Anna se tänne paikalla!"

Vasta silloin Cecil Winwood huomasi tehneensä erehdyksen.

"Panin sen säilöön", valehteli hän. Ja pakkohan hänen oli valehdella, sillä aikoja sitten oli tupakka pienissä kääröissä tavallisia salateitä myöten joutunut vangeille.

"No hyvä", jatkoi kapteeni Jamie saaden takaisin itsehillintänsä. "Vie heti minut kätköpaikalle!"

Mutta räjähdysainekätköä ei ollut. Koko aine oli ollut vain Winwoodin sekavassa mielikuvituksessa.

Sellaisessa laajassa vankilassa kuin San Quentinissa on runsaasti piilotuspaikkoja. Ja saatellessaan kapteeni Jamieta Winwood oli varmastikin äkkiä suunnitellut keinon selviytyä pulasta.

Sen mukaan kuin kapteeni Jamie todisti vankilan johtokunnassa ja kuten myöskin Winwood todisti, oli viimeksimainittu opastaessaan kapteenia kätköpaikalle kertonut piilottaneensa dynamiitin yhdessä minun kanssani.

Ja minä olin juuri päässyt vesikopista, jossa olin ollut viisi päivää, niistä kahdeksankymmentä tuntia pakkopaidassa. Kuten typerinkin vartija saattoi nähdä, olin liian heikko työskentelemään kutomossa. Juuri minut, jolle oli annettu päivä toipumisaikaa – liian kauhean rangaistuksen jälkeen – minut hän mainitsi apurikseen, jonka kanssa hän oli piilottanut kolmekymmentäviisi naulaa painavan dynamiittikäärön!

Winwood vei kapteeni Jamien oletetun kätköpaikan luo. Tietenkään ei sieltä dynamiittia löytynyt.

"Hyvä Jumala!" valehteli Winwood. "Standing on pettänyt minut. Hän on ottanut paketin ja piilottanut sen johonkin toiseen paikkaan."

Vartijapäällikön sanat olivat voimaperäisempiä kuin "hyvä jumala". Ja äkillisen kiivastuksen valtaamana, mutta kylmäverisen rauhallisena hän vei Winwoodin yksityistoimistoonsa, pani ovet lukkoon ja antoi Winwoodille hirvittävän selkäsaunan, kuten asian ollessa johtokunnan käsiteltävänä ilmeni. Mutta se tapahtui myöhemmin. Sillävälin Winwood, silloinkin kun häntä piiskattiin, vannoi kertomuksensa olevan totta.

Mitä oli kapteeni Jamien tehtävä? Hän uskoi varmasti, että vankilaan oli piilotettu kolmekymmentäviisi naulaa dynamiittia ja että neljäkymmentä epätoivoista elinkautista oli valmiina yrittämään karkaamista. Ja vaikka Summerface kuulustelussa väitti, että paketti sisälsi tupakkaa, niin vannoi Winwood sen olleen dynamiittia, ja häntä uskottiin.

Tässä kohdassa joudun minä esille tahi mieluumminkin katoan, sillä auringonpaisteesta ja päivänvalosta minut vietiin maanalaisiin onkaloihin ja sain virua viisi vuotta eristyskopeissa, joihin ei aurinko eikä päivänvalo pääse.

Olin ymmällä. Olin juuri päässyt vesikopista ja ojentelin kipeitä ja vaivautuneita jäseniäni tavallisella paikallani, kun minut uudelleen vietiin koppiin.

"Vaikkakaan emme tiedä, missä dynamiitti on", selitteli Winwood kapteeni Jamielle, "on se kuitenkin vaaratonta. Standing yksin tuntee piilopaikan, eikä hän eristyskopista saa sanaa muille. Vangit ovat valmiit yrittämään karkaamista. Voimme saada heidät kiinni itse teosta. Minun tehtäväkseni on annettu ajan määrääminen. Määrään ajaksi klo 2 tänä yönä ja lupaan nukutettuani ensin vartijat avata heidän koppiensa ovet sekä antaa heille revolverit. Jos ne neljäkymmentä vankia, joiden nimet sanon, eivät tänä yönä klo 2 ole täysissä pukimissa ja valveilla, niin saatte panna minut eristyskoppiin vankeuteni loppuajaksi. Ja kun sitten Standing ja toiset neljäkymmentä ovat eristyskopeissa, on meillä yllin kyllin aikaa etsiä dynamiitin piilopaikka."

"Ja puramme vaikka koko linnan yksin kivin", lisäsi kapteeni Jamie pontevasti.

Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten. Ja tällä välin on vankila ainakin tuhat kertaa käännetty ylösalaisin, mutta kaikista etsiskelyistä huolimatta ei olematonta dynamiittia ole löydetty. Mutta sittenkin uskoi johtaja Atherton sen olemassaoloon vielä silloinkin, kun hän oli viimeistä päivää virassaan. Ja kapteeni Jamie, joka edelleenkin on vartijapäällikkönä, uskoo vielä tänäkin päivänä, että dynamiittikäärö on piilossa vankilassa. Viimeksi eilen hän vaivautui yrittääkseen vielä kerran saada minut ilmoittamaan piilopaikan. Tiedän, ettei hän saa lepoa, ennenkuin minut on hirtetty.

3.

Koko sen päivän viruin eristyskopissa vaivaten aivojani koettaessani turhaan saada selville, mistä tämä uusi ja aiheeton rangaistus saattoi johtua. Ainoa mahdollisuus oli mielestäni se, että joku urkkijaksi antautunut vanki oli valehdellut minun rikkoneen sääntöjä voidakseen paremmin liehittäytyä vartijain suosioon.

Sillävälin kapteeni Jamien ajatukset olivat kuumeisessa työssä hänen tehdessään valmistuksia seuraavan yön varalta. Winwood oli antanut neljällekymmenelle elinkautiselle määräyksen olla valmiina karkaamaan. Ja klo 2 yöllä olivat kaikki vartijat toimessa, myöskin päivävuorolaiset, jotka muuten olisivat saaneet olla vapaina. Täsmälleen klo 2 tehtiin hyökkäys elinkautisten koppeihin, jokaiseen yhtaikaa. Koppien ovet avattiin samalla hetkellä, ja kaikki Winwoodin luettelemat vangit olivat poissa vuoteiltaan kyyristellen täysissä pukimissa ovien takana. Luonnollisesti pidettiin tätä eittämättömänä todistuksena runoilijalurjuksen väitteen todenmukaisuudesta. Elinkautisten karkaamisyritys oli ilmeinen. Mitäpä merkitystä oli sillä, että he perästäpäin yksimielisesti väittivät, että juuri Winwood oli koko suunnitelman isä! Vankilanjohtajat uskoivat joka mies, että elinkautiset valehtelivat koettaakseen siten pelastaa nahkansa. Samoin uskoi armahduskomitea, sillä ennenkuin kolme kuukautta oli kulunut, oli Cecil Winwood, veijari ja runoilija, kurjin mies maailmassa, armahdettuja vapaa.

Niinpä niin, vankila eli kanahäkki, kuten nimitys rikollisten kielellä kuuluu, on käytännöllinen filosofian koulu. Ei ainoakaan asukki saata viettää siellä vuosikausia menettämättä kuvitelmiaan ja kauneimpia metafyysisiä unelmiaan. Oikeus voittaa, on meille opetettu, rikos tulee ilmi. No niin, tämä tapaus todistaa, että rikosta ei aina saada selville. Vartijapäällikkö, Atherton-vainaja ja vankilan johtajat uskovat vielä tänäkin päivänä kertomukseen dynamiitista, jota ei milloinkaan ollut muualla kuin runoilijalurjuksen Cecil Winwoodin sekavissa ja pillastuneissa ajatuksissa. Ja Cecil Winwood elää edelleen kaikessa rauhassa, kun taas minä, vakavin ja viattomin kaikista tähän asiaan sekaantuneista, saan muutamien lyhyiden viikkojen kuluttua astua hirttolavalle.

Ja nyt on minun kerrottava, miten elinkautiset saapuivat keskeyttämään eristyskoppini hiljaisuuden. Heräsin unestani käytävän oven lennähtäessä rymisten auki "Kukahan onneton paholainen mahtaa sekin olla?" ajattelin ja tiesin ja tunsin elävästi mitä tapahtui kuunnellessani raskaita potkuja ja iskuja, äkillisiä tuskanhuutoja, räikeätä kiroustulvaa ja ääntä, joka syntyi, kun ruumista laahattiin pitkin lattiaa. Samat äänet toistuivat, sillä kaikki neljäkymmentä miestä kuljetettiin koppeihin samalla tavoin.

Ovi toisensa jälkeen rämähti auki ja vuorotellen heitettiin tahi raahattiin miehet sisään. Ja yhä vain saapui uusia vartijoita tuoden uusia piestyjä vankeja antaen näille yhä lisää iskuja, yhä uusia koppeja aukaistiin ja niihin heitettiin vertavuotavina ja tiedottomiksi rusikoituina oliot, jotka olivat rohjenneet kaivata vapautta.

Totisesti! Kun nyt perästäpäin ajattelen, olen varma, että sellaisessa miehessä, joka vuosikausia kykenee jatkuvasti kestämään tällaista epäinhimillistä kohtelua, täytyy olla suuri annos filosofia. Minä olen saanut kahdeksan vuotta kärsiä tällaista rääkkäystä, ja koska kiusaajani eivät kyenneet muulla tavoin minusta selviytymään, yllyttivät valtiokoneiston sitomaan nuoran kaulaani ja ehkäisemään hengitykseni ripustamalla minut nuoraan. Niin, kyllä tiedän asiantuntijain antamat ammattilausunnot, että silmukka yhdellä nykäyksellä katkaisee uhrin niskan. Ja uhrit taas ovat, kuin Shakespearen matkamies, he eivät milloinkaan palaa todistamaan, että asia ei ole niin. Mutta me vankilan asukkaat tunnemme kyllä tapauksia, jolloin uhrin niska ei ole katkennut ja joista koppien pimennoissa kuiskaillaan.

Ilkeän hullunkurinen toimitus se on, ihmisen hirttäminen. Itse en ole sitä milloinkaan nähnyt, mutta silminnäkijöiltä olen kuullut yksityiskohtaisia kuvauksia yli kymmenestä hirttotapauksesta, joten hyvin tiedän, mikä minua odottaa. Seison portaalla kädet ja jalat sidottuina, silmukka kaulassani, solmu takanapäin, musta myssy silmilläni, ja sitten minut pudotetaan. Äkillisesti nytkähtäen pysähtyy ruumiini nuoran pingottuessa. Senjälkeen tunkeilevat tohtorit ympärilläni nousten yksi toisensa jälkeen tuolille, ja pidellen minua kiinni, etten pääsisi heilumaan, he painavat korvansa rintaani vasten laskien sydämeni heikkeneviä lyöntejä. Saattaa kulua kaksikymmentä minuuttia nykäyksen jälkeen, ennen kuin sydän lakkaa sykähtelemästä. Niin, saatte uskoa minua, että he hankkivat ehdottoman tieteellisen varmuuden ihmisen kuolemasta saatuaan hänet kerran nuoraan riippumaan.

Vieläkin poikkean kertomuksestani tehdäkseni pari kysymystä yhteiskunnalle. Minulla on oikeus tehdä nämä poikkeukset ja esittää kysymykseni, sillä piakkoin aiotaan minulle suorittaa kuvaamani toimitus. Jos tosiaankin uhrin niska katkeaa sukkelaksi väitetyn silmukkalaitteen vaikutuksesta, kun putoamisväli on uhrin painon mukaan harkitusti järjestetty, niin miksi sitten uhrin kädet sidotaan? Koko yhteiskunta ei kykene tähän kysymykseen vastaamaan. Mutta minä tiedän sen, ja sen tietää jokainen, ken on sattunut olemaan läsnä lynkkaustuomiota toimeenpantaessa ja nähnyt uhrin tarttuvan nuoraan koettaen saada kurkkuaan kuristavan silmukan höltymään voidakseen hengittää.

Toisenkin kysymyksen tahdon esittää yhteiskunnan keikaroiville, hienonhienoille jäsenille, joiden sielu ei ole milloinkaan tuntenut manalan tuskaa. Miksi vedetään musta myssy uhrin päähän ja kasvojen peitteeksi, ennenkuin hänet pudotetaan portailta? Pyydän teitä muistamaan, että varsin lyhyen ajan kuluttua samanlainen musta myssy vedetään minun päähäni. Siispä on minulla oikeus kysyä. Tuntuukohan teidän hirttokoiristanne, te keikaroivat kansalaiset, tuntuukohan hirttokoiristanne vaikealta nähdä sen kauhun kuvastuvan kasvoiltani, minkä he teidän laskuunne suorittamallaan hirmutyöllä aiheuttavat?

Pyydän teitä muistamaan, että nyt, kun teen nämä kysymykset, ei ole yhdestoista vuosisata Kristuksen jälkeen, ei ajanlaskumme alkuaika eikä myöskään yhdestoista vuosisata ennen Kristusta. Minut hirtetään tänä vuonna, v. 1913 j.Kr., ja esitän nämä kysymykset teille, jotka otaksuttavasti olette Kristuksen seuraajia, teille, joiden hirttokoirat aikovat ottaa minut kopistani ja peittää kasvoni mustalla vaatteella uskaltamatta itse katsoa sitä hirmutyötä, jonka he minulle, vielä elävälle miehelle, tekevät.

Ja nyt takaisin eristyskoppeihin. Kun viimeinen vartija oli poistunut ja käytävän ulko-ovi kolahtanut kiinni, puhkesi puhe- ja kysymystulva vankien kesken, jotka olivat joutuneet sinne petoksen uhreina. Mutta heti alussa ryhtyi Hongankolistaja-Jack, jättiläiskokoinen elinkaudeksi tuomittu merimies, vaatimaan hiljaisuutta korottaen äänensä voimakkaaksi mylvinäksi saadakseen sen kuuluville. Nimenhuuto oli ensiksi pidettävä. Kaikki kopit olivat täynnä ja vuorotellen niistä jokaisesta tuli nimi vastaukseksi numerojärjestyksessä huudettaessa. Koppien asukkaat huomattiin kaikki luotettaviksi miehiksi, joten ei ollut pelkoa siitä, että joukkoon olisi pujahtanut kuuntelemaan joku kätyriksi ryhtynyt vanki.

Vain minuun nähden olivat toiset vangit kahdella päällä, sillä minä yksin en ollut sekaantunut salaliittoon. Pantiin toimeen kuulustelu. Hyvin vähän oli minulla kerrottavaa. Olin juuri aamulla päässyt pois eristyskopista ja pakkopaidasta, kun minut tuotiin koppiin takaisin oltuani sieltä poissa vain muutamia tunteja ja, mikäli itse saatoin ymmärtää, ilman pienintäkään syytä. Mutta koska vankilan johtajat pitivät minua parantumattomana, vangit uskoivat minua, ja pian oli keskustelu täydessä käynnissä.

Vasta silloin toisten puhetta kuunnellessani sain ensimmäiset tiedot valmisteilla-olleesta karkausyrityksestä. "Kuka oli petturi?" Siinä kysymys, ja sitä he pohtivat koko yön. Cecil Winwoodia huudettaessa ei vastausta kuulunut, ja kaikkien epäluulo kohdistui häneen.

"Vielä yksi asia, pojat", sanoi Hongankolistaja-Jack lopuksi. "Pian on aamu käsissä, ja sitten joudumme helvetilliseen, veriseen kuulusteluun. Meidät saatiin kiinni itse teossa, täysissä pukimissa. Winwood sai meidät petetyksi ja sitten kavalsi meidät. Yksi kerrallaan joudumme käsiteltäviksi, ja meitä on neljäkymmentä. Jos valehtelemme, niin varmasti meidät saadaan siitä kiinni. Siispä on joka pojan joutuessaan vuorostaan rääkättäväksi, puhuttava puhdasta totta, peittelemättä ja mitään salaamatta, niin totta kuin Jumala häntä auttakoon."

Ja sitten nämä kaksin kerroin elinkaudeksi tuomitut miehet, jotka oli suljettu tähän ihmisten epäinhimillisyyden luomaan pimeään luolaan, vannoivat vuorotellen, koppi kopilta, painaen suunsa ristikkoa vasten, Jumalan edessä juhlallisen valan puhua vain puhdasta totta.

Mutta vähänpä heitä totuudenpuhuminen auttoi. Kello 9 saimme kimppuumme vartijat, valtion nuhteettomien kansalaisten palkkaamat, hyvin syötetyt ja levänneet piiskurit. Me emme olleet saaneet aamiaista, emme edes vedentilkkaakaan. Ja piiskauksen jälkeen tulee aina kuume ja jano. Onkohan sinulla, lukijani, hämärintä käsitystä, minkälainen on piiskattu mies? Mutta ei, en puhu siitä sinulle. Riittää, kun tiedät, että nämä piiskatut ja kuumeiset miehet saivat virua kopeissaan seitsemän tuntia ilman vettä.

Klo 9 saapuivat vartijat. Heitä ei ollut monta ja tarpeetontahan se olisi ollutkin, sillä he aukaisivat kopin kerrallaan. Aseina oli heillä pamput – hyvin käteviä välineitä avuttoman ihmisen "kurissapitoa" varten. Vuorotellen he menivät kuhunkin koppiin ja pehmittivät siellä olevan elinkautisen. Kyllä he olivat puolueettomia. Minä sain saman pehmityksen kuin muutkin. Ja tämä oli vain alkua, esinäytös tutkinnosta, johon meidät vietiin yksitellen valtion palkattujen pyövelien keskelle. Se oli vain vähäistä esimakua siitä, mikä meitä kaikkia odotti inkvisitiosalissa.

Olen kokenut melkein kaikki vangeille varatut helvetilliset vaivat, mutta pahin kaikista, vielä paljon pahempi kuin se, mitä minulle kohdakkoin aiotaan tehdä, oli rääkkäys, minkä sitä seuraavina päivinä sain kestää.

Pitkä Bill Hodge, karaistunut vuoristolainen, joutui ensimmäisenä kuulusteluun. Kahden tunnin perästä hän palasi, tahi oikeammin, hänet tuotiin takaisin ja heitettiin koppinsa kiviselle permannolle. Sitten vietiin Luigi Polazzo, San Franciscosta kotoisin oleva veijari, ensimmäisen polven italialais-amerikkalainen. Uhitellen hän virnaili vartijoille kehotellen heitä panemaan parastansa.

Kesti jonkin aikaa, ennenkuin Bill Hodge sai tuskantunteen siksi hillityksi, että voi puhua ymmärrettävästi.

"Mistä dynamiitista on kysymys?" tiedusteli hän. "Onko kenelläkään mitään tietoa dynamiitista?"

Tietenkään ei kukaan tiennyt mitään, vaikka se juuri oli ollut kuulustelujen raskain kohta.

Luigi Polazzo palasi hieman vajaan kahden tunnin kuluttua. Ja palatessaan hän oli sekapäisenä höpeltelevä raunio. Turhaan häneltä koetettiin saada vastausta kysymyksiin, joita hänelle kopeista sateli, niin että käytävä kaikui. Olisivathan kaikki miehet, joita odotti hänen kohtalonsa, niin kovin mielellään halunneet tietää, mitä hänelle oli tehtyjä mitä häneltä oli kysytty.

Vielä kahdesti vietiin Luigi tutkittavaksi seuraavien neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa. Senjälkeen hän pääsi takaisin muiden vankien joukkoon sekavia lepertelevänä mielipuolena. Hänellä oli luja ruumiinrakenne, leveät hartiat, laajat sieraimet, korkea rinta, puhdas veri. Vielä kauan senjälkeen, kun minä olen poistunut jättäen Kalifornian vankilatuskat taakseni, hän jatkaa höpertelyään Folsomin vankilan käytävillä.

Vuorotellen vietiin vangit, ja murtuneina jätteinä heidät tuotiin takaisin ja heitettiin koppien pimeyteen ulvomaan tuskiaan. Ja kun silloin kuuntelin toisten vankien ähkinää ja äänekästä valittelua, tuskien pimentämän järjen sekavia purkauksia, tunkeutui syvältä sisästäni mieleeni hämärä muisto, että kerran kauan aikaa sitten, olin istunut jollakin korkealla paikalla kylmänä ja ylpeänä kuunnellen samanlaista äänekästä valitusulvontaa. Myöhemmin sitten, kuten tuonnempana kerron, sain tarkat tiedot tästä muistissani hämärästi häilyvästä tapahtumasta. Silloin olivat valittajat penkkeihinsä kahlehdittuja kaleeriorjia ja minä, vanhan Rooman sotilas, kuuntelin sitä aluksen korkealta yläkannelta. Olin silloin monen miehen päällikkönä matkalla Aleksandrian kautta Jerusalemiin ... mutta siitä kerron myöhemmin. Tällä kertaa...

4.

Tällä kertaa hallitsi kauhu eristyskopeissa karkaamissuunnitelman tultua ilmi. Ja ikuisuuden pituisten odotustuntien verkkaan vieriessä oli mielessäni yhtä mittaa ajatus, että minunkin vuoroni tulee, minut viedään kopista samaan helvetilliseen kidutukseen kuin toisetkin vangit, ja sieltä minut tuodaan takaisin murtuneena rauniona ja heitetään kiviseinäisen, rautaovisen koppini kiviselle permannolle.

Tultiin minua noutamaan. Raa'asti ja tylysti minut iskujen ja kirousten sadellessa tyrkittiin kapteeni Jamien ja johtaja Athertonin eteen, joiden vierellä puoli tusinaa valtion palkkaamia piiskurivartijoita odotteli määräyksiä. Mutta heitä ei tarvittu.

"Istukaa", komensi johtaja Atherton osoittaen lujatekoista nojatuolia.

Ruumiini oli iskuista hellänä, en ollut saanut vettä kokonaiseen vuorokauteen, olin puolikuollut nälästä ja rääkkäyksestä, jota olin saanut kärsiä oltuani ensin viisi päivää vesikopissa ja kahdeksankymmentä tuntia pakkopaidassa. Olin masentunut kohtaloni kovuudesta, ja se, mitä olin nähnyt toisille tapahtuneen, antoi minulle ahdistavan aavistuksen siitä miten minulle itselleni kävisi. Minut, joka olin ollut maanviljelystieteen professorina rauhallisessa opistossa, valtasi inhimillisen orpouden arkaileva tunne, ja epäröin noudattaessani istuutumiskäskyä. Johtaja Atherton oli iso mies ja väkevä. Rajusti hän tarttui olkapäihini. Kuin oljenkorsi olin hänen käsissään. Hän kohotti minut korkealle ilmaan ja paiskasi minut sitten tuolille.

"Ja nyt", jatkoi hän, samalla kuin minä tyrmistyneenä nieleskelin tuskaani, "kertokaa kaikki puhtaaksi, Standing. Kaikki ja peittelemättä, jos tiedätte, mikä teille on terveellistä."

"En tiedä, mitä on tapahtunut...", aloitin.

Pitemmälle en ehtinyt. Karjahtaen hän oli viidellä hyppäyksellä kimpussani. Uudelleen hän nosti minut ilmaan ja paiskasi minut takaisin tuoliin.

"Turhat puheet pois, Standing", varoitti hän. "Selvästi ja suorasti asiaan. Missä on dynamiitti?"

"Minulla ei ole aavistusta mistään dynamiitista", vastasin.

Uusi nousuja uusi putoaminen oli seurauksena.

Olen saanut kärsiä monenlaista rääkkäystä, mutta kun nyt, viimeisinä elinpäivinäni, niitä rauhallisesti muistelen, voin varmasti sanoa, että mitkään muut piinaamistavat eivät olleet tämän tuolirääkkäyksen vertaisia. Iskujen voimasta luja tuoli särkyi kappaleiksi. Tuotiin uusi tuoli ja sekin meni pirstoiksi. Mutta yhä uusia tuoleja tuotiin ja yhä toistettiin sama kysymys: "Missä on dynamiitti?"

Kun johtaja Atherton väsyi, ryhtyivät ensin kapteeni Jamie ja lopuksi vartija Monohan paiskelemaan minua tuoliin. Ja aina vain dynamiitti, dynamiitti. – "Missä dynamiitti on?" – eikä dynamiittia ollut olemassa. Olisinpa antanut hyvän osan kuolemattomasta sielustani, jos vain olisin saanut loihdituksi muutamia nauloja dynamiittia, jonka kätköpaikan olisin voinut tunnustaa.

En tiedä, kuinka monta tuolia allani murtui. Pyörryin lukemattomia kertoja, ja lopuksi alkoi koko toimitus tuntua painajaiselta. Sitten minut puoleksi kannettiin, puoleksi tyrkittiin ja laahattiin takaisin pimeään koppiin.

Tullessani tajuihini huomasin, että luonani oli urkkija, lyhyeksi ajaksi tuomittu kalpeakasvoinen keljuilija, joka oli valmis mihin hyvänsä saavuttaakseen itselleen etua. Heti hänet tunnettuani ryömin ristikolle ja huusin käytävään:

"Kopissani on urkkija, pojat, Ignatius Irvine! Varokaa sanojanne!"

Se sadatuskuuro, joka tällöin puhkesi, olisi säikähdyttänyt rohkeampaakin miestä kuin Ignatius Irvineä. Tuo surkea raukka vapisi pelosta kuullessaan hirveitä uhkauksia tulevasta kostosta, jota rääkkäyksen kiihdyttämät elinkautiset hänelle vannoskelivat kiljuen kuin villipedot.

Jos minkäänlaisia salaisuuksia olisi ollut, niin urkkijan läsnäolo olisi pitänyt miehet hiljaisina. Mutta nyt kun kaikki olivat vannoneet puhuvansa totta, puhuivat he asiasta avoimesti Ignatius Irvinen kuullen. Kiusallisin ja käsittämättömin kohta oli dynamiitti, josta he eivät tietäneet sen enempää kuin minäkään. He vetosivat minun tunteisiini. Jos tietäisin dynamiitista mitään, niin pitäisi minun, he rukoilivat, se tunnustaa ja säästää heidät kaikki enemmältä rääkkäykseltä. Mutta enhän voinut kertoa heille muuta kuin totuuden, dynamiitista en tiennyt mitään.

Ennenkuin vartijat veivät urkkijan pois, kertoi hän minulle erään seikan, joka osoitti, miten vakava tämä dynamiittikysymys oli. Luonnollisesti kerroin sen myöskin toisille. Kaikki pyörät olivat vankilassa seisoneet koko päivän. Tuhannet työssäkäyvät vangit olivat saaneet olla lukkojen takana kopeissaan. Ja todennäköisesti ei vankilassamme pantaisi töitä käyntiin, ennenkuin oli löydetty eräs varma määrä dynamiittia, jonka joku oli kätkenyt johonkin vankilan loukkoon.

Ja yhä jatkui kuulustelu. Yksi kerrallaan vangit vietiin kopeista ja tuotiin takaisin joko raahaamalla tai kantamalla. He kertoivat, että johtaja Atherton ja kapteeni Jamie olivat lopen väsyneitä ja vuorottelivat aina kahden tunnin väliajoin. Toisen nukkuessa toinen jatkoi kuulustelua. Ja he nukkuivat täysissä pukimissa huoneessa, missä voimakkaita miehiä toinen toisen jälkeen murrettiin raunioiksi.

Ja hetki hetkeltä lisääntyi koppeihin suljettujen vankien tuskista aiheutuva mielipuolisuus. Niin, uskokaa minua, sillä minä tiedän mitä sanon. Hirteenjoutuminen on helppoa verrattuna niihin tuskiin, mitä ihminen saattaa eläessään tuntea, ja sittenkin vielä elää. Samoin kuin toisia vaivasivat minua kärsimäni rääkkäys ja jano, mutta sen lisäksi sain kestää vielä senkin, että koko ajan tajusin toisten tuskat. Olin ollut parantumaton jo kaksi vuotta, ja sinä aikana hermoni ja aivoni olivat karaistuneet kärsimään. On hirvittävää nähdä, miten voimakas mies murtuu. Ja ympärilläni murtui neljäkymmentä voimakasta miestä samalla kertaa. Yhä tuskaisempana kohosi vettä huutavien ääni, ja kopit muuttuivat hullujenhuoneeksi kiljuvine, ähkyvine, houraileville ja mielipuolisina raivoavine asukkaineen.

Ymmärrättekö? Totuudenpuhuminen, puhtaan, peittelemättömän totuuden kertominen oli meidän tuhomme. Kun neljäkymmentä miestä kertoi aivan samalla tavalla, niin johtaja Atherton ja kapteeni Jamie eivät voineet uskoa muuta kuin että koko juttu oli hyvin muistiin päntätty valhe, jonka kaikki neljäkymmentä sitten lukivat koneellisesti kuin papukaijat.

Omalta kannaltaan katsoen viranomaiset olivat yhtä onnettomassa asemassa kuin mekin. Kuten myöhemmin sain kuulla, oli vankilan johtokunta sähköteitse kutsuttu koolle ja kaksi komppaniaa sotaväkeä oli komennettu vankilan avuksi.

Oli talvi, ja Kaliforniassakin on pakkanen talvella joskus pureva. Meillä ei ollut peitehuopia eikä vuodevaatteita. Ja arvannette, että tuntuu varsin kolkolta, kun oikaisee verille murjotun ruumiinsa kylmälle kivipermannolle. Lopuksi saimme vettä. Pilkaten ja sadatellen riensivät vartijat paloruiskuille ja tähtäsivät niiden voimakkaan suihkun meihin. Vuorotellen meille annettiin vettä, koppiin toisensa jälkeen, ja sitä kesti tuntikausia, kunnes kirpeän purevana tuleva suihku oli lopullisesti turruttanut jo ennestään raadellut jäsenemme ja me seisoimme polvia myöten vedessä, jota olimme surkeasti huutaneet ja jonka antamisen keskeyttämistä nyt rukoilimme vartijoiltamme.

Sivuutan kaiken sen, mitä tämän jälkeen eristyskopeissa tapahtui. Ohimennen vain mainitsen, ettei yksikään siellä olleista neljästäkymmenestä elinkautisesta enää milloinkaan toipunut entiselleen. Luigi Polazzo pysyi sekapäisenä. Pitkän Bill Hodgen järki meni vähitellen sekaisin, ja vuoden perästä hänkin pääsi sairaalan puolelle. Niin, ja toiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi. Toiset taas, joiden ruumiillinen vastustuskyky oli murtunut, sortuivat vankilatuberkuloosiin. Kokonaista viisikolmatta prosenttia näistä neljästäkymmenestä oli kuollut ennen kuin kuusi vuotta oli kulunut.

Kun olin viisi vuotta ollut eristyskopissa, vietiin minut San Quentinista tuomioistuimen eteen, ja silloin tapasin Hongankolistaja-Jackin. Näin hyvin huonosti, sillä viisi vuotta kestäneen pimeässäolon jälkeen auringonvalo häikäisi minua kuin lepakkoa. Mutta siksi hyvin kuitenkin näin, että sydäntäni viilsi. Se tapahtui kulkiessani vankilan pihan poikki. Hongankolistaja-Jackin tukka oli muuttunut valkeaksi. Hän oli ennen aikojaan vanhentunut. Rinta oli painunut, posket kuopalla. Kädet vapisivat kuin halvaantuneella, ja kävellessään hän horjahteli. Vedet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän näki minut, sillä minustakin oli jäljellä vain surkea raunio. Painoni oli kahdeksankymmentäseitsemän naulaa. Harmahtava tukkani oli saanut kasvaa viisi vuotta valtoinaan, samoin partani ja viikseni. Ja minäkin horjahtelin kävellessäni, niin että vartijat taluttivat minua auringonpaisteisella pihatiellä. Hongankolistaja-Jack ja minä tirkistelimme toisiamme, kunnes tunsimme loisemme raunioiden alta.

Hänenlaisillaan ihmisillä on etuoikeus vankilassakin: hän uskalsi rikkoa sääntöjä ja puhutteli minua särkyneellä ja vapisevalla äänellään.

"Olette kelpo poika, Standing", hän röhisi, "ette puhunut liikoja".

"En tiennytkään mitään, Jack", kuiskasin vastaan – minun oli pakko vastata kuiskaamalla, sillä olin melkein menettänyt ääneni oltuani viisi vuotta sitä käyttämättä. "En usko koko dynamiittia olevankaan."

"Juuri niin", jatkoi hän nyökäyttäen lapsekkaasti päätään. "Pysykää lujana! Älkää kertoko! Olette kelpo poika. Paljastan pääni edessänne, Standing. Ette milloinkaan puhunut liikoja."

Vartijat kuljettivat minua edelleen, ja sen perästä en Jackia enää nähnyt. Ilmeisesti oli hänkin alkanut uskoa dynamiittitaruun.

Kahdesti olin vankilan johtokunnan täysi-istunnossa. Vuoroin minulle ärjyttiin, toisin vuoroin minua mairiteltiin. Kaksi vaihtoehtoa he minulle esittivät. Jos ilmaisisin dynamiitin kätköpaikan, saisin ensiksi näennäisen rangaistuksen, kolmekymmentä päivää eristyskoppia, ja sitten minusta tehtäisiin luottamusmies vankilan kirjastoon. Mutta jos pysyisin itsepäisenä enkä kertoisi asiaa suoraan, saisin olla eristettynä vankeusaikani loppuun asti. Ja kun olin tuomittu elinkaudeksi, merkitsi jälkimmäinen vaihtoehto sitä, että saisin viettää koko elämäni kopissa.

Eihän toki. Kalifornia on sivistysmaa. Sellaista lakia ei asetuskokoelmassa ole. Se on julma, tavaton rangaistus, eikä mikään nykyinen valtio voi sellaista lakia hyväksyä. Mutta yhtä kaikki olen minä Kalifornian historiassa kolmas elinkaudeksi eristyskoppiin tuomittu. Kaksi muuta olivat Jake Oppenheimer ja Ed Morrell. Pian kerron heistä, sillä heidän kanssaan sain virua vuosikausia hiljaisissa onkaloissa.

Vielä yksi asia. Minut aiotaan varsin pian hirttää, mutta ei suinkaan professori Haskellin murhasta. Siitä minä sain elinkautisen tuomion. Minut hirtetään siitä syystä, että olen syypää väkivaltaan ja pahoinpitelyyn vankilassa. Eikä se tapahdu vankilan kurinpitomääräysten mukaan. Laki sen määrää, ja sellainen laki on kyllä rikoskaaressa.

Luulenpa saattaneeni ihmisen nenän vuotamaan verta. En tosin nähnyt, että verta vuoti, mutta niin todistettiin. Thurston oli miehen nimi, ja hän oli vartijana San Quentinissa. Hän painoi sataseitsemänkymmentä naulaa ja oli hyvissä voimissa. Minä painoin alle yhdeksänkymmentä naulaa, pitkällinen pimeys oli sokaissut minut kuin lepakon, ja olin ollut niin kauan suljettuna ahtaaseen koppiin, että avoimen paikan avaruus saattoi minut sekapäiseksi. Varmasti sain selväpiirteisen alkavan agrofobian kohtauksen silloin, kun äkkiä jouduin pois eristyskopista ja näpäytin vartija Thurstonia nenälle.

Löin häntä nenälle, niin että siitä alkoi vuotaa verta, kun hän tuli eteeni ja yritti tarttua minuun kiinni. Ja nyt minut hirtetään. Kalifornian valtion kirjoitetuissa laeissa säädetään, että minun kaltaiseni elinkautinen on ansainnut kuolemanrangaistuksen lyötyään Thurstonin kaltaista vanginvartijaa. Varmastikaan ei hänelle ollut siitä verenvuodosta vaivaa puolta tuntia kauempaa. Mutta kuitenkin minut siitä syystä hirtetään.

Ja nähkääs! Tässä tapauksessa on laki ex post facto. Sitä ei ollut hyväksytty silloin, kun tapoin professori Haskellin, eikä vielä silloinkaan, kun sain elinkautisen tuomioni. Ja siinä juuri on tärkeä kohta. Elinkautinen tuomioni saattoi minut tämän pykälän alaiseksi, jota ei vielä silloin ollut lakikirjoihin otettu. Ja nyt minut elinkautisena hirtetään väkivaltaisuudesta vartija Thurstonia vastaan. Ilmeisesti on se ex post facto ja senvuoksi perustuslakien vastaista.

Mutta mitäpä merkitystä perustuslaeilla on perustuslaillisille tuomareille, kun pahamaineinen rikollinen professori Darrell Standing on raivattava pois olemasta vastuksena! Eikähän minun hirttämiseni edes ole ensimmäinen ennakkotapaus. Kuten jokainen sanomalehtien lukija tietää, hirtettiin Jake Oppenheimer vuosi sitten täällä samassa Folsomissa juuri samanlaisesta rikkomuksesta. Ero oli vain siinä, että kun hän oli väkivaltainen, hän ei aiheuttanut vartijalle nenänvuotoa. Hän haavoitti vahingossa erästä vankia leipäveitsellä.

Kummallista on elämä, kummallisia ihmisten tavat ja lait sekä harhapolut. Kirjoitan näitä rivejä juuri samassa murhamiesten kopissa, josta Jake Oppenheimer vietiin, silloin kun hänelle tehtiin sama temppu, mikä minulle pian aiotaan tehdä.

Selitinhän jo alussa, että minulla on paljon kerrottavaa. Nyt palaan kertomukseni juoneen. Johtokunta antoi valittavakseni joko luottamustoimen vankilassa ja vapautuksen hamppukutomoista, jos ilmaisisin olemattoman dynamiitin kätköpaikan, tahi elinkautisen yksinäisyyden, jos kieltäytyisin tekemästä selkoa olemattomasta dynamiitista.

Minut pantiin kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi pakkopaitaan miettimään valintaa. Senjälkeen vietiin minut uudelleen johtokuntaan. Mitäpä olisin voinut tehdä? Enhän voinut opastaa heitä dynamiittikätkölle, jota ei ollut olemassa. Sanoin sen heille, mutta he väittivät minua valehtelijaksi. Olin paatunut, vaarallinen mies, moraalisesti rappeutunut, vuosisatamme rikollisuuden huippu. Paljon muuta minulle sanottiin, ja sitten minut kannettiin takaisin eristyskoppiin. Minut pantiin numero yhteen. Viidennessä virui Ed Morrell ja viidennessätoista Jake Oppenheimer. Viimeksimainittu oli ollut siellä jo kymmenen vuotta. Ed Morrell oli ehtinyt olla kopissaan vasta vuoden. Hänellä oli viidenkymmenen vuoden tuomio. Jake Oppenheimer oli elinkautinen. Ja minä olin elinkautinen. Oli senvuoksi todennäköistä, että me kolme olisimme siellä pitkän aikaa. Ja kuitenkin on kulunut vasta kuusi vuotta, eikä meistä yksikään ole enää eristyskopeissa. Jake Oppenheimer hirtettiin. Ed Morrellista tehtiin San Quentinin vankien ylin luottamusmies ja lopuksi hänet vähän aikaa sitten päästettiin vapaaksi, armahdettiin. Ja minä olen täällä Folsomissa odotellen sitä päivää, jonka tuomari Morgan on asianmukaisessa järjestyksessä määrännyt viimeisekseni.

Hullut! Ikäänkuin he voisivat kuristaa kuolemattomuuteni tökeröine nuora- ja porrasvehkeineen! Kuljen, kuljen uudestaan, niin, lukemattomia kertoja kuljen tämän kauniin maapallon kamaralla. Ja uudelleen kuljen ihmisenä ihmisten joukossa, prinssinä ja talonpoikana, viisaana ja typeränä, istun korkeilla istuimilla ja huokailen rautaisen kantapään polkemana.

5.

Aluksi tuntui eristyskopissa luvin yksinäiseltä, ja tunnit vierivät hitaasti. Säännölliset vartijanvaihdokset sekä yön ja päivän vuorottelu osoittivat ajan kulkua. Pimeää oli päivisinkin, hyvin vähän vain hämärsi, mutta olihan sekin parempi kuin öiden sysimusta pimeys. Päivisin saapui eristyskoppeihinkin tuikahdus, heikko tervehdys kirkkaasta ulkoisesta maailmasta.

Milloinkaan ei valo ollut niin voimakasta, että olisimme voineet lukea. Eikä meillä ollut mitään lukemistakaan. Ainoana tehtävänämme oli makaaminen ja – ajatteleminen. Ja minä olin elinkautinen, minkä vuoksi näytti varmalta, että saisin viettää loppuvuoteni tässä äänettömässä pimeydessä, jollen tekisi ihmeitä ja loihtisi kolmeakymmentäviittä naulaa dynamiittia tyhjästä.

Vuoteenani oli kopin lattialle heitetty vähäinen mädäntynyt olkinippu. Ohut, likainen huopa oli peitteeni. Tuolia ei ollut, ei pöytää, ei liioin mitään muuta kuin oljet ja kulunut, nukkavieru huopa. Olen aina nukkunut vähän, ja aivoni ovat toimineet vilkkaasti. Yksinäisyydessä tulevat ajatukset sairaalloisiksi, ja ainoa keino sen välttämiseksi on nukkuminen. Vuosikausia olin nukkunut keskimäärin viisi tuntia yössä. Nyt minä palvoin nukkumista. Tein siitä tieteen. Opin nukkumaan kymmenen tuntia, sitten yksitoista ja lopuksi kokonaista neljätoista ja viisitoistakin tuntia vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä. Mutta sen pitemmälle en päässyt, vaan minun oli kaikista ponnisteluistani huolimatta maattava valveilla ja ajateltava ajattelemasta päästyäni. Ja miehelle, jonka aivot ovat tottuneet uutteraan työhön, se merkitsee hulluutta.

Koetin keksiä keinoja lyhentääkseni valvonta-aikaani. Korottelin pitkiä lukusarjoja neliöiksi ja kuutioiksi sekä keskittämällä ajatuksiani ja tahtoani kehittelin mitä ihmeellisimpiä geometrisia sarjoja. Kulutin myös aikaani miettimällä ympyrän neliöimistä, kunnes huomasin alkavani uskoa, että tämän mahdottoman tehtävän ratkaisu on mahdollinen. Ilmeisesti johti sekin siis mielipuolisuuteen, minkä vuoksi luovuin ympyrän neliöimisestä, vaikkakin se, vakuutan, merkitsi minulle suurta kieltäytymystä, sillä siihen liittyvä ajatusponnistelu oli ollut mainio ajantappaja.

Kuvitellen silmät ummessa eteeni shakkilaudan pelasin ajatuksissani pitkiä pelejä aina mattiin asti. Mutta opittuani mielikuvituksessani hyvin näkemään laudan ja muistamaan siirrot menetti peli makunsa. Pelkkää harjoitusponnisteluahan se oli, sillä varsinaisesta pelistä, todellisesta kilpailusta ei voinut olla puhetta, kun sama pelaaja hoiteli molempia nappuloita. Tuloksettomasti kylläkin koetin saada itseni ajatuksissani jaetuksi kahdeksi eri yksilöksi, jotka olisivat voineet pelata vastakkain. Mutta olin vain yksi pelaaja ja sinä pysyin, eikä toinen puoli voinut tehdä ainoatakaan hyökkäystä, valmistaa vähäisintäkään suunnitelmaa, niin ettei toinen puoli olisi heti ollut siitä selvillä.

Hitaasti ja raskaasti kului aika. Leikin kärpästen, tavallisten huonekärpästen kanssa, joita eksyi koppiini hämärtävän valon mukana, ja opin huomaamaan, että nekin tajusivat leikin. Maaten koppini lattialla minä esimerkiksi piirsin mielikuvituksessani rajaviivan seinään noin kolmen jalan korkeudelle lattiasta. Jos kärpäset pysyivät tämän rajaviivan yläpuolella, ne saivat olla rauhassa. Mutta heti kun ne liikkuivat seinää pitkin viivan alapuolelle, koetin ottaa ne kiinni. Huolellisesti kartoin vahingoittamasta kärpäsiäni, ja vähitellen ne oppivat yhtä tarkoin kuin minä itsekin tietämään, millä kohdin rajaviiva kulki. Milloin leikki niitä huvitti, kulkivat ne viivan poikki, ja usein jatkoi yksi ainoa kärpänen leikkiä tuntikausia. Väsyttyään se taas palasi viivan yläpuolelle puolueettomalle alueelle lepäämään.

Kopissani oli kärpäsiä joukon toistakymmentä, ja vain yhdelle niistä ei leikki maistunut. Se karttoi sitä päättävästi, ja opittuaan tuntemaan rajaviivan se huolellisesti vältti taistelualuetta. Tämä kärpänen oli tyytymätön ja äreä otus. Kuten vangit sanoisivat, sillä oli kaunaa maailmaa vastaan. Ei se myöskään milloinkaan leikkinyt toisten kärpästen kanssa. Vahva se oli ja terve, siitä olen varma, sillä tarkkailin sitä pitkät ajat. Vastenmielisyys leikkiä kohtaan johtui sillä luonnesyistä, ei ruumiillisesta vajavuudesta.

Saatte uskoa, että tunsin kaikki kärpäseni. Minua hämmästytti, miten paljon yksilöllisiä piirteitä niissä keksin. Kaikki ne olivat selvästi toisistaan eroavia yksilöjä, eikä ainoastaan kokoon, piirteisiin, voimaan ja lentonopeuteen nähden. Kullakin niistä oli oma ominainen tapansa lentää, leikkiä ja juosta pitkin seinää. Eri lailla ne tekivät pyörähdyksiä, minkä jälkeen toiset jatkoivat suoraan matkaansa, toiset taas pyörähtivät heti uudelleen. Eri tavoin ne myöskin tulivat kielletylle alueelle. Toiset kulkivat seinää pitkin rajaviivan poikki, toiset karttoivat rajaviivaa ja laskeutuivat lennosta jonnekin alemmaksi. Järjentoiminta ja luonne oli niillä kullakin erilaiset pienimpiä vivahduksia myöten.

Tunsin mitkä niistä olivat hermostuneita, mitkä flegmaattisen rauhallisia. Eräs pienikokoinen kärpänen oli vinha lentäjä, ja se kujeili milloin minun, milloin toisten kärpästen kanssa. Oletteko milloinkaan nähneet, miten varsa tahi vasikka juoksentelee laitumella hyppien rajusti pelkästä pursuavan elinvoiman ja riemun tunteesta. Samaten oli kopissani kärpänen – muuten taitavin vastapeluri niistä kaikista –, joka onnistuttuaan kolme neljä kertaa peräkkäin nopeasti laskeutumaan kielletylle alueelle ja välttämään pehmeän varovaisen kädenliikkeeni joutui huumaavan riemun valtaan ja alkoi niin nopeasti kuin ikinä kykeni lennellä pääni ympärillä suristen ja kieppuen, miltei kasvojani hipoen, osoittaakseen ylimielistä voitoniloaan.

Varmasti olisin voinut aina etukäteen sanoa, milloin joku kärpänen halusi aloittaa leikin. Pelkästään siitä voisin kertoa tuhansia yksityiskohtia, mutta niillä en tahdo lukijaani rasittaa, vaikkakin juuri ne yksityiskohdat estivät yksinäisyyteni tuntumasta äärimmäisen raskaalta ensiaikoina. Mutta yksi seikka on minun kerrottava. Se on painunut niin selvästi muistiini. Kerran laskeutui leikkikentälle se kärpänen, joka kantoi kaunaa maailmaa kohtaan eikä milloinkaan ryhtynyt leikkiin. Ilmeisesti se nytkin vain oli hajamielinen, ja joutui heti käteeni. Tiedättekö, kokonaisen tunnin se senjälkeen jörötteli sulatellen närkästystään.

Yksinäisyydessä vierivät tunnit hitaasti. Aina en saanut aikaani kulutetuksi nukkumalla enkä liioin leikkimällä kärpästen kanssa, vaikka ne olisivat olleet kuinka älykkäitä. Kärpäsiähän ne ovat sittenkin ja minä olen ihminen ja minulla on ihmisen aivot. Aivoni olivat harjaantuneet ja toimeliaat, täynnä kulttuurin ja tieteen saavutuksia, aina valmiina innokkaaseen, keskitettyyn ajatustyöhön. Ja nyt niillä ei ollut mitään tekemistä. Ajatukseni saivat harhailla hukkaan turhissa mietteissä. Mieleeni muistuivat pentoosi- ja metylipentoositutkimukseni, joihin olin uhrannut viimeisen kesälomani Astin viinitarhoissa. Kokeilusarjani keskeytyi aivan loppupuolella. Olikohan joku toinen ryhtynyt sitä jatkamaan? Ja jos oli, niin oliko hän onnistunut?

Nähkääs, maailma oli minulle kuollut. Minkäänlaisia uutisia en milloinkaan saanut. Tieteen historia edistyi nopein askelin, ja tuhannet asiat herättivät mielenkiintoani. Entä miten lie laita teoriani coseinin hydrolysoitumisesta trypsinissä; professori Walters oli kokeillut sitä laboratoriossaan? Ja olihan professori Schliemerkin työskennellyt kanssani koettaessamme keksiä phytosterolia eläin- ja kasvirasvojen sekoituksista. Varmasti työtä jatkettiin, mutta mihinkä tuloksiin lie päästy? Kun vain ajattelin kaikkia näitä töitä, joita parhaillaan suoritettiin aivan vankilan muurien takana ja joihin minä en päässyt mukaan, en edes ikinä saisi niistä kuullakaan, luulin tulevani hulluksi. Minä kun vain loikoilin koppini lattialla leikitellen kärpästen kanssa.

Mutta ei hiljaisuus sentään eristyskopissakaan ollut aivan keskeytymätön. Jo sielläoloni alussa kuulin usein hiljaisia, epäsäännöllisin väliajoin uudistuvia naputuksia. Säännöllisesti keskeytyivät nämä naputukset vartijan ärähdykseen. Ja silloin tällöin, kun naputusta itsepäisesti jatkettiin, kutsuttiin eristyskoppeihin lisävartijoita, minkä jälkeen kuuluvista äänistä voin päättää, että joku vanki pantiin pakkopaitaan.

Kaikki tämä oli helppo selittää. Minä, kuten kaikki muutkin San Quentinin vangit, tiesin että eristyskoppien asukkaat olivat Ed Morrell ja Jake Oppenheimer. Tiesin myöskin, että he keskustelivat keskenään naputuskielellä ja että heitä siitä syystä rangaistiin.

Olin aivan varma, että heidän käyttämänsä merkit olivat hyvin yksinkertaisia, mutta tuntikausia ponnistelin turhaan keksiäkseni niiden selvityksen. Niiden täytyi olla yksinkertaisia, mutta sittenkään en keksinyt heidän naputuksistaan päätä enkä häntää. Yksinkertaiseksi se kuitenkin osoittautui, kun sen lopuksi opin, ja vieläkin yksinkertaisempi oli heidän käyttämänsä temppu, joka oli minut sekoittanut, joka päivä, vieläpä jokaisen keskustelunsa jälkeen ja usein keskellä keskusteluaan he muuttivat merkkijärjestelmänsä alkukirjaimen toiselle kohdalle.

Niinpä sattuikin, että kun kerran olin alkanut oikeasta kohdasta, kuulin keskustelusta kaksi selvää lausetta, mutta kun he sitten taas jatkoivat naputtamistaan, en ymmärtänyt sanaakaan. Kerran olin kuitenkin ymmärtänyt:

"Sanoppa – Ed – mitä – antaisit – juuri – nyt – ruskeista – papereista – ja – pussista – Bull – Durhamia!" kysyi kauempana oleva naputtaja.

Melkein huudahdin ilosta. Tiedonantoväline! Tovereita! Kuuntelin innokkaana, kun lähempi naputtaja, jonka tietysti täytyi olla Ed Morrell, vastasi:

"Olisin – kaksikymmentä – tuntia – tiukassa – pakkopaidassa – viiden – sentin – pussista –" Samassa keskeytti hänet vartijan ärähdys: "Hiljaa siellä, Morrell!"

Maallikko saattaisi luulla, että kun mies on pantu eristyskoppiin, on hänelle jo tehty pahinta mitä voidaan, ja ettei vartijoilla olisi mitään keinoja pakottaakseen hänet tottelemaan naputuskieltoa. Mutta pakkopaita on jäljellä, samoin nälkäpakotus, veden kieltäminen, ruumiillinen kuritus. Ahtaaseen koppiin suljettu ihminen on totisesti varsin avuton.

Niinpä naputus lakkasikin, ja kun se myöhemmin uudistui, purjehdin minä uudelleen sumussa. Edeltäpäin tekemänsä sopimuksen mukaan olivat naputtajat vaihtaneet aakkosjärjestelmänsä alkukirjainta. Mutta olin keksinyt avaimen, ja muutamien päivien kuluttua he aloittivat taaskin naputuksen minun ymmärtämälläni tavalla. En odottanut kohteliaisuuksia, vaan naputin:

"Halloo."

"Halloo, muukalainen", naputti Morrell vastaan. Ja Oppenheimerilta tuli: "Terve tuloa meille!"

Heitä halutti kovasti saada tietää, kuka olin sekä kuinka pitkäksi ajaksi ja minkä vuoksi olin tuomittu eristyskoppiin. Mutta kaiken sen selittämisen lykkäsin tuonnemmaksi. Ensin oli minun tutustuttava aakkosjärjestelmän muuttamistapaan. Senjälkeen aloitimme keskustelun. Oli suuri päivä, sillä kahden elinkautisen lisäksi oli tullut kolmas, vaikka he hyväksyivätkin minut seuraansa vain kokeeksi. Kuten he paljon myöhemmin minulle kertoivat, olivat he pelänneet, että olin heitä urkkimaan tuotu vartijain kätyri. Kerran ennen oli sellainen temppu tehty Oppenheimerille, ja tämä oli saanut kalliisti maksaa johtaja Athertonin kätyrille osoittamansa luottamuksen.

Iloiseksi hämmästyksekseni – miksipä en sanoisi riemukseni – vankitoverini tunsivat minut ja tiesivät että olin parantumaton. Tännekin, elävien hautaan, jossa Oppenheimer oli viettänyt kymmenen vuotta, oli huono maineeni kulkeutunut.

Minulla oli paljon kertomista heille vankilan tapahtumista ja ulkoisen maailman menosta. Neljänkymmenen elinkautisen salaliitto, luulotellun dynamiitin etsiminen, Cecil Winwoodin petollinen sepitelmä kokonaisuudessaan, kaikki se oli heille uutta. He kertoivat, että eristyskoppeihin sirahteli uutisia silloin tällöin vartijoiden välityksellä, mutta nyt he eivät olleet pariin kuukauteen kuulleet mitään. Kaikki nykyisellä vuorolla olevat vartijat olivat erikoisen ilkeitä ja kiusanhaluisia.

Vähän väliä saimme sinä päivänä kirouksia koputtelustamme jokaiselta vartijalta. Mutta emme malttaneet pysyä hiljaa. Kaksi elävänä kuollutta oli muuttunut kolmeksi, ja meillä oli niin kovin paljon sanomista, samalla kun keskustelutapa oli toivottoman hidas, etenkin kun minä olin vielä tottumaton.

"Odota, kunnes Piirasnaama tulee illalla", naputti Morrell. "Hän nukkuu enimmäkseen ja hänen vuorollaan voimme keskustella."

Miten puhelimmekaan sinä yönä! Uni pysyi silmistämme kaukana. Huolimatta lihavuudestaan oli Piiras naama-Jones halpamielinen ja kärtyisä mies, mutta hänen lihavuuttaan me siunasimme. Puijasihan se hänet aina salaa torkahtelemaan. Mutta yhtä kaikki häiritsi jatkuva naputuksemme hänen untaan ja tuontuostakin hän meille ärjyi. Ja muut yövartijat sadattelivat meitä yhtä mittaa. Antaessaan aamulla raporttinsa he kaikki kertoivat meidän kovasti naputelleen, ja me saimme maksaa pienestä juhlahetkestämme. Kello 9 aamulla saapui kapteeni Jamie mukanaan useita vartijoita, ja meidät nuoritettiin tuskalliseen pakkopaitaan. Kaksikymmentäneljä pitkää tuntia, klo 9:ään seuraavaan aamuun, saimme maata tiukkaan sidottuina ja avuttomina lattialla ilman ruokaa ja vettä maksuksi keskustelustamme.

Niin, vartijamme olivat petoja! Ja heidän kohteleminaan oli meidän pakko kovettua pedoiksi voidaksemme elää. Ankara työ tekee kädet känsäisiksi. Ankarat vartijat kovettavat vangit. Me jatkoimme naputtelua silläkin uhalla, että jouduimme rangaistukseksi pakkopaitaan. Yöaika oli meille paras, ja milloin käytävällemme sattui väliaikaisia vartijoita, puhelimme usein koko heidän vuoronsa ajan.

Yöllä ja päivällä ei ollut eroa meille, pimeyden asukkaille. Nukkua me saimme milloin hyvänsä, mutta naputuskeskustelu oli mahdollista vain sattumoisin. Kerroimme toisillemme kokemuksiamme, ja tuntikausia Morrell ja minä makasimme hiljaa Oppenheimerin hitaasti, tasaisin, hiljaisin, kaukaa kuuluvin naputuksin selostaessa elämänsä juoksua, poikavuosia eräällä San Franciscon syrjäkadulla, ensimmäisiä työpuuhia, joutumista paheiden tielle 14-vuotiaana: yöoppaaksi punaisten lyhtyjen reunustamille kaduille, minkä jälkeen tuli ensimmäinen rikos ja sitten varkauksia ja ryöstöjä, rikostoverin kavallus ja vankilan veriset tapahtumat.

Jake Oppenheimeria nimitettiin "Ihmistiikeriksi". Eräs nuori reportteripoikanen oli nimen tekaissut, ja se elää kauan sen jälkeen kun sen ensimmäinen kantaja on kuollut. Ja kuitenkin opin minä yhä paremmin näkemään Jake Oppenheimerissa kaikki todellisen ihmisyyden tärkeimmät piirteet. Hän oli vilpitön ja tasapuolinen. Tiedän tapauksia, jolloin hän mieluummin itse kärsi rangaistuksen kuin paljasti toverinsa. Hän oli rohkea ja kärsivällinen. Hän kykeni uhraamaan itsensä – siitä voisin kertoa, mutta en tahdo kuluttaa siihen aikaa. Ja oikeamielisyys, se oli hänessä intohimona. Murhat jotka hän vankilassa teki, johtuivat juuri hänen äärimmäisen herkästä oikeustajunnastaan. Ja muisti hänellä oli loistava. Elinkautinen vankeus ja kymmenvuotinen yksinäisyys eivät olleet kyenneet sumentamaan hänen aivojaan.

Myöskin Morrellilla – hänkin aina kelpo toveri – oli mainio pää. Varmasti olimme me eristyskopeissa viruvat kolme miestä – minulla, joka pian poistun tästä elämästä, on oikeus sanoa se syyllistymättä kerskumiseen – terävimmät kyvyt kaikista San Quentinin asukkaista, johtajasta alaspäin. Ja kun nyt elämäni viimeisinä päivinä tarkastelen havaintojani ja kokemuksiani, päädyn väkisinkin siihen, että voimakkaat luonteet eivät milloinkaan ole nöyrän oppivaisia. Typerät ja arat miehet, joille intohimoinen oikeudentunto ja peloton sankaruus ovat vieraita, sellaiset miehet ovat mallikelpoisia vankeja. Kiitän kaikkia jumalia siitä, että Jake Oppenheimer, Ed Morrell ja minä emme olleet mallikelpoisia vankeja.

6.

Paljon enemmän kuin pelkkä totuuden itu sisältyy lapsellisen virheelliseen määritelmään, että unohtaminen on muistin väline. Unohtamisen taito merkitsee sielun terveyttä, ainainen muistaminen sekapäisyyttä, hulluutta. Tärkeimpänä kysymyksenäni yksinäisyydessä, missä alituinen muisteleminen pyrki valtaamaan ajatukseni, olikin unohtamisen taidon saavuttaminen. Kun leikittelin kärpästen kanssa, pelasin shakkia itsekseni tahi naputtelin keskustellen onnettomuustovereitteni kanssa, silloin voin osaksi unohtaa. Mutta kaipasin täydellistä unohdusta.

Ajattelin poika-aikani muistoja kaukaisten aikojen tapahtumista – Wordsworthin "suikertavia kunniapilviä". Jos kerran lapsella on tällaisia muistoja, ovatko ne sitten jäljettömiin kadonneet lapsen vartuttua mieheksi? Onko tämä hänen lapsenaivoissaan ollut tieto voinut täydellisesti hävitä? Vai ovatko nämä kaukaisten aikojen muistot vielä jäljellä, salassa, nukkuvina, eristettyinä aivojen sokkeloihin, samalla tavoin kuin minä nyt olin eristettynä San Quentinin koppiin?

Onhan sattunut, että yksinäisyyteen tuomitut elinkautiset vangit ovat päässeet takaisin ihmisten ilmoille ja päivänvaloon. Minkä vuoksi eivät sitten nämä muista maailmoista juontuvat lapsuusmuistot voisi uudelleen herätä?

Mutta miten? Ajattelin, että sitä varten pitäisi voida täydelleen unohtaa nykyisyys ja kulunut miehuudenaika.

Entä miten? Hypnotismin avulla se kävisi päinsä. Kun hypnotismin avulla olisi saatu tietoinen aivotoiminta nukkumaan ja alitajunta hereille, silloin se olisi tehty, silloin olisivat aivojemme kaikkien eristyskoppien ovet selkosen selällään, silloin pääsisivät niihin suljetut muistot liikkumaan.

Niin päättelin, ja tulokset saatte tuonnempana tietää. Mutta ensin on minun kerrottava, miten nämä muiden maailmoiden muistot lapsuusaikana minussa heräsivät. Olin liikkunut entisten elämäini aikana minua ympäröineiden mainepilvien hohteessa. Kuten kaikkia lapsia, minuakin olivat ahdistelleet tuntemattomat olennot, joina olin ollut kaukaisina aikoina. Tämä kaikki oli tapahtunut silloin, kun olin muodostumistilassa, ennen kuin minussa yhtynyt menneiden aikojen sekoitus oli jähmettynyt varmaan kaavaan siksi olennoksi, joka eräitä vuosia tunnettiin Darrell Standingin nimellä.

Kerronpa erään tapauksen. Se sattui Minnesotassa isäni vanhalla farmilla. Muuan Kiinasta Yhdysvaltoihin palannut lähetyssaarnaaja, jonka lähetystoimisto oli määrännyt keräämään varoja farmareilta, yöpyi kotiimme. Kun äitini illallisen jälkeen riisui minua keittiössä maatapanoa varten, näytteli lähetyssaarnaaja valokuvia Pyhästä Maasta.

Sen, mitä nyt aion kertoa, olisin jo aikoja sitten unohtanut, jollen olisi lapsena kuullut isäni sitä niin monesti toistavan hämmästeleville kuulijoille.

Huudahdin nähdessäni erään valokuvan ja katselin sitä aluksi innokkaan tarkkaavana, mutta sitten pettyneenä. Ensi näkemältä se oli tuntunut minusta hyvin tutulta, melkein yhtä tutulta kuin farmimme heinäladon valokuva. Mutta lähemmin tarkastaessani se oli outo. Kun kuitenkin katselin kauemmin, palasi tutunomaisuuden tuntu.

"Davidin linna", selitti lähetyssaarnaaja äidilleni

"Eikä ole!" huudahdin hyvin varmana.

"Tarkoitatko, että se ei ole sen niminen?" kysyi lähetyssaarnaaja.

Nyökkäsin.

"No, mikä sen nimi sitten on, poikaseni?"

"Sen nimi on...", aloitin, mutta en muistanutkaan ja jatkoin hitaasti: "Olen unohtanut sen."

"Se ei ole nykyisin saman näköinen", jatkoin hetken kuluttua, "sitä on rumasti korjailtu".

Tällöin ojensi lähetyssaarnaaja äidilleni toisen valokuvan.

"Tuolla olin itse kuusi kuukautta sitten, rouva Standing." Osoittaen sormellaan hän lisäsi: "Tuossa on Jaffankatu, jota myöten kuljin Davidin linnalle, tuonne kuvan taka-alalle, missä sormeni nyt on. Tutkijat ovat kaikki näistä asioista yksimielisiä. El Kul'ah, kuten sitä..."

Keskeytin hänet uudelleen osoittaen valokuvan vasemmassa laidassa olevia soraläjiä ja raunioituneita rakennuksia.

"Jotenkin noilla kohdin", sanoin. "Juuri sillä nimellä, jonka mainitsitte, juutalaiset sitä nimittivät. Mutta me käytimme siitä toista nimeä. Me sanoimme sitä ... taaskin unohdin."

"Kuules poikaa", nauroi isäni. "Luulisi hänen olleen siellä."

Nyökäytin päätäni, sillä silloin olin varma, että olin ollut siellä, vaikkakin kaikki näytti niin kummallisesti muuttuneen. Isä nauroi ääneen, mutta lähetyssaarnaaja luuli minun kujeilevan. Hän ojensi minulle toisen valokuvan. Se kuvasi karua ja autiota seutua, ahdasta, puutonta ja ruohotonta laaksoa, jonka loivasti viettävät rinteet olivat kiviröykkiöiden peitossa. Laakson keskikohdalla oli ryhmä kurjia, tasakattoisia hökkeleitä.

"No, mikä paikka tämä on, poikaseni?" kysäisi lähetyssaarnaaja leikillisesti.

Ja silloin tuli nimi mieleeni!

"Samaria", vastasin empimättä.

Isäni taputti käsiään riemuissaan, äitini hämmästeli muinaistietojani, ja lähetyssaarnaajan kasvoilla kuvastui hämminki.

"Poika on oikeassa", selitti hän. "Se on samarialainen kylä. Kuljin sen läpi. Ja juuri sen vuoksi ostin valokuvan. Ilmeisesti poika on nähnyt samanlaisia kuvia jo ennenkin."

Isä ja äiti selittivät, että hänen olettamuksensa oli väärä.

"Mutta se ei ole kuvassa saman näköinen", jatkoin ponnistaen muistiani korjatakseni kuvan virheellisyydet. Maiseman yleispiirteet ja kaukaisten kukkulain ääriviivat olivat ennallaan. Huomautin ääneen eroavuuksista ja osoittelin niitä sormellani.

"Talot olivat noilla paikoin, ja tuossa oli enemmän puita, kokonaisia puuryhmiä, ja nurmikkoa sekä vuohia laitumella. Näen ne nyt, kaksi poikaa niitä paimentaa. Ja juuri tuossa kulkee joukko miehiä, yksi etumaisena johtaen. Ja tuolla" – osoitin sitä kohtaa, mihin olin kylän sijoittanut – "on muutamia kerjäläisiä. Pelkkiä ryysyjä on heidän verhonaan. Ja sairaita he ovat. Kasvot, kädet ja jalat ovat täynnä haavoja."

"Hän on kuullut kertomuksen kirkossa tahi jossakin muualla – muistattehan, Luukkaan kertomus spitaalisten parantamisesta", puhui lähetyssaarnaaja tyytyväisesti hymyillen. "Kuinka monta niitä sairaita kerjäläisiä on, poikaseni?"

Jo viisivuotiaana olin oppinut laskemaan sataan asti. Tarkastin ryhmää huolellisesti ja ilmoitin:

"Kymmenen niitä on. Kaikki he ojentelevat ruikuttaen käsiään toisia miehiä kohden."

"Mutta eivätkö he mene miesten luokse?" oli seuraava kysymys.

Pudistin päätäni. "Eivät, he pysyvät paikoillaan ja valittavat, ikäänkuin heitä ahdistaisi jokin ankara vaiva."

"Jatka", kehotti lähetyssaarnaaja. "Entä sitten? Mitä tekee se mies, jonka sanoit kulkevan toisen ryhmän etunenässä?"

"He ovat pysähtyneet, ja hän sanoo jotakin sairaille miehille. Vuohia paimentavat pojat ovat myös seisahtuneet katselemaan. Kaikki katselevat ja kuuntelevat."

"Entä sitten?"

"Ei ole sen enempää. Sairaat kulkevat taloja kohti. Enää he eivät valittele, eivätkä he enää näytä sairailta. Ja minä istun ratsuni selässä katsellen."

Tällöin kaikki kolme kuulijaani purskahtivat nauramaan.

"Ja minä olen suuri mies!" huudahdin suuttuneena. "Ja minulla on iso miekka!"

"Kymmenen spitaalista, jotka Kristus paransi kulkiessaan Jerikon kautta Jerusalemiin", selitti lähetyssaarnaaja vanhemmilleni. "Poika on nähnyt mestarien taulujen mukaan esitettyjä taikalyhtykuvia."

Mutta eivät isä eikä äiti muistaneet minun milloinkaan nähneen taikalyhtykuvia.

"Näyttäkää hänelle joku toinen kuva", ehdotti isäni.

"Ne ovat kaikki hiukan erilaisia", valitin tarkastaessani lähetyssaarnaajan ojentamaa valokuvaa. "Tuossakaan ei ole muuta kuin kukkula ja vieressä nuo toiset kukkulat. Siinä pitäisi maantien kulkea. Ja tuolla pitäisi olla puutarhoja, puita ja korkeiden kivimuurien suojaamia taloja. Ja tuolla toisella puolella pitäisi olla luolat, joihin he hautasivat kuolleensa. Näettekö tuon paikan? Siellä heillä oli tapana kivittää ihmisiä kuoliaiksi. Sitä en kyllä kertaakaan nähnyt. Minulle vain kerrottiin siitä."

"Entä tuo kukkula?" kysyi lähetyssaarnaaja osoittaen valokuvan keskikohtaa. "Voitko sanoa meille tuon kukkulan nimen?"

Pudistin päätäni.

"Sillä ei ollut nimeä ensinkään. Siellä teloitettiin ihmisiä. Olen nähnyt teloituksen monta kertaa."

"Tällä kertaa hän on samaa mieltä kuin useimmat tutkijat", selitti lähetyssaarnaaja hyvin mielissään. "Kukkula on Golgata eli Pääkallonpaikka, minkä nimityksen se on saanut muodostaan. Katsokaapa, miten se muistuttaa pääkalloa. Siellä he ristiinnaulitsivat..." Hän keskeytti puheensa ja kääntyi minuun päin: "Kenet he ristiinnaulitsivat siellä, nuori oppinut? Kerro meille mitä muuta näet!"

Niin, minä kyllä näin. Isä kertoi minun tuijottaneen kummallisesti. Mutta pudistin päätäni ja vaikenin äreissäni, sanoin vain lopuksi:

"En puhu mitään, koska nauratte minulle. Olen nähnyt siellä tapettavan miehiä, paljon miehiä. Heidät naulattiin kiinni ristiin, ja se kesti kauan. Näin – mutta en kerro. En puhu valhetta. Kysykää isältä ja äidiltä, valehtelenko! Kyllä isä silloin minulle opettaisi. Kysykää häneltä!"

Ja senjälkeen ei lähetyssaarnaaja saanut minusta irti sanaakaan, vaikkakin hän houkutteli minua antamalla lisää valokuvia, jotka nähdessäni voimakas muistojen vyöry tulvahti mieleeni. Tuon tuostakin olivat sanat kielelläni, ja kovin olisi minua haluttanut puhua, mutta myrtyneenä minä vastustin haluani ja voitin sen.

"Varmasti hänestä tulee hyvä Raamatun tuntija", oli lähetyssaarnaaja sanonut vanhemmilleni senjälkeen kun minä olin antanut heille hyvänyön suukon ja mennyt vuoteeseeni. "Tahi sitten tulee hänestä mainio romaanikirjailija, kun hänellä on noin voimakas mielikuvitus."

Miten huonosti ennustukset saattavatkaan toteutua. Istuen murhaajien kopissa kirjoitan näitä rivejä viimeisinä elinpäivinäni, tahi oikeammin Darrell Standingin viimeisinä päivinä, ennen kuin hänet viedään pois ja koetetaan syöstä ikuiseen pimeyteen nuoraan ripustettuna. Minua hymyilyttää. Minusta ei tullut Raamatun tuntijaa eikä liioin kirjailijaa. Päinvastoin olin siihen asti, kunnes minut puoleksi vuosikymmeneksi haudattiin näihin äänettömiin koppeihin, melkeinpä mitä muuta hyvänsä – maanviljelystieteilijä ja agronomian professori, erikoistuntija tarpeettomien ponnistuksien säästämistutkimuksissa, voimaperäisen viljelyksen mestari, tarkka laboratoriotutkija, jonka työskentely ehdottomasti vaatii täsmällistä mikroskooppista havaintokykyä.

Nyt, lämpimänä iltapäivänä, murhamiesten kopissa, keskeytän hetkeksi muistelmieni kirjoittamisen kuunnellen kärpästen rauhoittavaa surinaa unettavassa ilmassa. Korviini saapuu lauseita oikeanpuoleisessa kopissa olevan neekerimurhaajan, Josephus Jacksonin, ja vasemmalla puolella olevan italialaisen murhamiehen, Bambeccion, matalaäänisestä keskustelusta, heidän oviristikkojen läpi pohtiessaan niitä erinomaisia antiseptisia ja parantavia vaikutuksia, joita purutupakalla on lihashaavoihin.

Täytekynä kädessäni johtaa ajatukseni niihin kaukaisiin aikoihin, jolloin kirjoittaessani pitelin pensseliä, sulkaa tai puikkoa. Sitten lentävät ajatukseni takaisin lähetyssaarnaajaan, ja mietiskelen, mahtoikohan hänen mielessään poikavuosina herätä muistoja maineikkailta ajoilta ja kirkkailta tähtivaelluspäiviltä.

Palaan taas eristyskoppiin. Vaikka olinkin oppinut käyttämään naputuskieltä, olivat valveillaolotunnit sittenkin kovin painostavan pitkiä. Aloin opetella hypnotisointia ja onnistuinkin. Opin vaivuttamaan tietoisen sielunelämäni uneen ja herättämään alitajuntani toimintaan. Mutta viimeksimainittu toimi hillittömästi noudattamatta minkäänlaisia lakeja. Se loihti esiin painajaisen tapaisia järjettömiä kuvia, joista puuttui sisäinen yhtenäisyys sekä tapahtumat toisiinsa liittävä jatkuvuus.

Mekaaninen hypnotisoimismenetelmäni oli mahdollisimman yksinkertainen. Istuen jalat ristissä olkivuoteellani katselin tiukasti kirkasta oljenkappaletta, jonka olin kiinnittänyt valoisimpaan kohtaan koppini seinään, oven viereen. Katselin hievahtamatta kirkasta kohtaa ja kallistin päätäni taaksepäin, kunnes minun oli vaikea sitä nähdä. Samalla jättäydyin aivan tahdottomana huojuvan uneliaisuuden valtaan, joka muulloinkin silloin tällöin minut valtasi. Ja kun tunsin menettäväni tasapainon kallistuessani taaksepäin, kaaduin rentona selälleni vuoteelle.

Puoli tuntia, kymmenen minuuttia, kenties tunninkin, harhailin sitten ilman minkäänlaista järjestelmää maanpäällisen, ikuisen kiertokulkuni muistojen keskuudessa. Mutta aika ja paikka vaihtui kovin nopeasti. Herättyäni tiesin että minä, Darrell Standing, olin monien outojen ja fantastisten ilmiöitten yhdistävä rengas. Mutta siinä olikin kaikki. En nähnyt ainoatakaan täydellisen yhtenäistä kuvaa, en ainoatakaan tapahtumaa, jonka ajan ja paikan olisin voinut tietoisesti määritellä. Uneni, jos niitä voi uneksi nimittää, olivat järjettömiä, mielettömiä.

Niinpä minä – kertoakseni yhden esimerkin harhailustani – ollessani vain viisitoista minuuttia alitajunnan kuljeteltavana ehdin kuitenkin ryömiä ja kiljua alkuaikojen liejussa sekä istua Haasin rinnalla ja halkoa ilmaa kahdennenkymmenennen vuosisadan lentokoneessa. Herättyäni muistin kyllä, että minä Darrell Standing olin omassa persoonassani vuotta ennen vankilaan joutumistani lentänyt Haasin kanssa Tyynen meren yläpuolella Santa Monicassa. Mutta valveillani en muistanut, että olisin kiljuskellen ryöminyt liejuisina muinaisaikoina. Huolimatta siitä tuntui minusta järkevältä olettaa, että olin jollakin tavoin muistanut tuon liejuseikkailun ja että se oli todellinen, vaikka kauan sitten tapahtunut kokemus. Silloin en ollut vielä ollut Darrell Standing, vaan joku muu ryömivä ja kiljuva olio. Jälkimmäinen kokemus oli vain kaukaisempi kuin edellinen. Molemmat olivat yhtä todellisia, sillä miten olisin muuten voinut ne muistaa?

Kuinka nopeasti vaihtuvia ja värikkäitä olivatkaan näkemäni kuvat ja tapahtumat! Muutamien lyhyiden alitajuisten hetkien aikana istuin kuninkaiden salissa, juhlapöydän yläpäässä ylhäisten joukossa ja alapäässä palvelijoiden keskellä, olin narrina ja ilveilijänä, sotilaana, pappina ja munkkina. Olen istunut ylimpänä pöydän päässä nojautuen valtaani, jonka tukena olivat oma miekkani, linnani muurien paksuus ja aseellisen seurueeni monilukuisuus. Myöskin henkinen voima oli vallassani, sillä kaapuniekat papit ja lihavat munkit istuivat pöydässäni maistellen viiniäni ja ahmien pöydälleni tuotua riistaa.

Olen kantanut orjan rautaista rengasta kaulassani kylmillä seuduilla ja hyväillyt kuningassukujen prinsessoja trooppisten maiden lämpiminä öinä mustien orjien liehuttaessa riikinkukonsulkaisilla viuhkoillaan vilpoisuutta painostavaan ilmaan, samalla kun kaukaa palmujen ja suihkukaivojen takaa kuului leijonien kiljunta ja sakaalien ulvominen. Olen kyyristellyt kylmissä erämaissa lämmitellen käsiäni kamelinlannasta rakennetun nuotion tulella. Olen maannut auringon polttamien salviapensaiden niukassa varjossa kuivuneiden vesiuomien vierellä ja polttavin kielin uikuttanut vettä, samalla kun ympärilläni virui janoon kuolleiden eläinten ja ihmisten luita hajallaan suolaisella, kuumalla hietikolla.

Olen ollut merikarhu ja sankari, oppinut ja erakko. Olen istunut kumarassa tutkien suurien, ummehtuneitten kirjojen käsinkirjoitettuja sivuja kukkuloille rakennettujen luostarien skolastisessa, hämärässä rauhassa, samalla kun talonpojat vielä päivän päätyttyä uurastivat alemmilla rinteillä viini- ja oliivitarhoissaan sekä ajoivat laitumelta navettoihin kisailevia vuohiaan ja ammuvia lehmiään. Niin, ja olen kulkenut huutavan ja ulvovan roskajoukon etunenässä pitkin vanhojen, unohdettujen kaupunkien tasaiseksi poljettuja ja pyörien uurtamia katuja. Juhlallisella äänellä ja arvokkaan vakavana kuin kuolema olen julistanut lakia, selittänyt rikoksen törkeyttä ja määrännyt kuolemantuomion ihmisille, jotka, kuten Folsomin vankilassa istuva Darrell Standing, olivat rikkoneet lakia.

Korkealta vaappuvan aluksen maston huipusta olen tarkastellut auringonpaisteessa välkkyvän veden pintaa ohjaten laivaa sinertävän veden helmassa väijyvien koralliriuttojen välitse peilityynen laguunin suojaan, jossa ankkuri rämisten painui ärjyvän meren ympäröimien korallisaarien muodostaman, palmujen reunustaman, rauhaisan poukaman peilikirkkaaseen veteen. Olen riehunut menneiden aikojen unholaan vaipuneilla taistelukentillä, joilla temmellys jatkui auringon painuttua mailleen, ja tähdet tuikkivat öisellä taivaalla eikä kaukaisilta lumihuipuilta puhaltava kylmä yötuuli kyennyt jäähdyttämään taistelun kiihkoa. Ja pienenä Darrell Standingina olen keväisin juoksennellut paljasjaloin kasteen kostuttamassa ruohikossa, pakkasaamuina ruokkinut karjaa höyryävässä navetassa sekä vakavana jumalanpelossa ja kunnioituksessa kuunnellut pyhäisin saarnoja Uudesta Jerusalemista ja tulisen helvetin tuskista.

Tällaisia väikkyviä, nopeasti vaihtuvia kuvia näin tarkastellessani itseäni San Quentinin eristyskopissa n:o 1 tiedottomuuden unessa, johon olin vaivuttanut itseni kirkkaasti välkkyvän oljenkappaleen avulla. Mistä nämä kuvat minulle tulivat? Varmastikaan en ollut voinut niitä sepittää tyhjästä, yhtä vähän kuin olin voinut tyhjästä hankkia niitä kolmeakymmentäviittä dynamiittinaulaa, joita kapteeni Jamie, johtaja Atherton ja vankilan johtokunta niin jyrkästi minulta vaativat.

Olen Darrell Standing, syntynyt ja kasvanut eräällä Minnesotan farmilla, olen ollut agronomiprofessori, sitten San Quentinin parantumaton vanki ja nyt olen kuolemaantuomittuna Folsomissa. Darrell Standingin kokemuksesta minä en tunne näitä tapahtumia, joista nyt kirjoitan ja jotka olen kaivanut esiin alitajuntani kätköistä. Minä, Darrell Standing, joka olen syntynyt Minnesotassa ja pian kuolen nuoranjatkona Kaliforniassa, en varmasti ole milloinkaan hyväillyt kuninkaantyttäriä hallitsijanpalatsissa, en ole taistellut rinta rintaa vasten laivan vaappuvalla kannella enkä myöskään nauttinut tulista väkijuomaa laivan kajuutassa merimiesten hoilatessa juomalaulujaan tahi veisatessa kuolinvirsiään veden joka taholta tulviessa teräviin kareihin särkyneeseen laivaan.

Sellaiset tapahtumat eivät kuulu Darrell Standingin kokemuspiiriin. Mutta kuitenkin minä, Darrell Standing, opin tuntemaan nämä tapahtumat yksinäisessä kopissani San Quentinissa mekaanisen itsehypnoosin avulla. Nämä kokemukset eivät olleet Darrell Standingin sen enempää kuin "Samaria"-sanakaan, joka nousi lapsenhuulilleni nähdessäni valokuvan.

Tyhjästä ei kukaan voi mitään tehdä. En voinut eristyskopissa tehdä tyhjästä kolmeakymmentäviittä naulaa dynamiittia. En myöskään ole voinut eristyskopissa tyhjästä – mikäli vain Darrell Standingin kokemukset otetaan huomioon – sepittää näitä ajallisesti ja paikallisesti laajalle ulottuvia näkyjä. Ne olivat muistissani, ja muistini salaisuudet alkoivat parhaillaan minulle kangastella.

7.

Asemani oli kiusallinen: tiesin, että minussa piili muilta elinkausiltani periytyviä muistoja kokonainen Golconda, mutta en voinut muuta kuin mielipuolen lailla harhailla näiden muistojen keskellä. Minulla oli oma Golcondani, mutta en kyennyt kaivamaan sen aarteita esiin.

Muistin pastori Stainton Moseksen, johon Pyhän Hippolytoksen, Plotinoksen, Athenodoroksen ja Erasmuksen Grocyn-nimisen ystävän sielut olivat asettuneet. Ja kun sitten ajattelin eversti de Rochas'n kokeita, joista olin nopeasti ahmien lukenut toimeliaampina päivinäni, tunsin olevani varma siitä, että Stainton Moses oli aikaisempina elinkausinaan ollut kukin noista henkilöistä, jotka sittemmin näyttivät ottavan hänessä asumuksensa. Varmasti he olivat sama henkilö kuin hän, he olivat renkaita uudistumisen ketjussa.

Erityisesti mietiskelin eversti de Rochas'n kokeita. Käyttämällä sopivia hypnoottisia subjekteja hän väitti päässeensä ajassa taaksepäin aina subjektiensa esivanhempiin saakka. Muistin hyvin hänen kuvaamansa tapauksen Josephinesta. Tämä oli 18-vuotias ja kotoisin Voironista Isèren piiristä. Hypnotisoimalla oli eversti de Rochas saanut hänet uudelleen kokemaan nuoruus- ja kasvuaikansa, varhaisen lapsuutensa, äidin kohdussa vietetyn pimeän hiljaisuuden. Ja vieläkin kauemmaksi kuin niihin aikoihin, jolloin hän, Josephine, odotteli syntymäänsä, oli hänen muistinsa kulkeutunut, edelliseen elämään, jolloin hän oli ollut äreä, epäluuloinen ja katkeroitunut vanhus, Jean-Claude Bourdon, aikoinaan palvellut seitsemännessä tykistörykmentissä Besanconissa ja kuollut pitkän sairauden jälkeen 70-vuotiaana. Niin, ja hypnotisoihan eversti de Rochas sitten vuorostaan tämän Jean-Claude Bourdonin varjon ja lähetti hänet kulkemaan kuluneita aikoja nuoruus-, syntymä- ja kohtuiän kautta aina niihin vuosiin saakka, jolloin hän oli ollut turmeltunut vanha akka Philomene Carteron.

Mutta vaikka kuinka olisin koettanut, en minä sittenkään kirkkaine oljenkorsilleni hämärässä kopissani kyennyt saavuttamaan tällaisia selväpiirteisiä kuvia entisistä olomuodoistani. Ja kokeitteni epäonnistuminen sai minut vakuuttumaan, että vasta kuolemassa saavuttaisin selvän ja yhtenäisen muiston aikaisemmista ajoistani.

Mutta elämä sykähteli minussa voimakkaasti. Minusta, Darrell Standingista, tuntui kuolema niin kammottavalta, etten millään ehdolla olisi sallinut johtaja Athertonin ja kapteeni Jamien tappaa itseäni. Elämänhalu on minussa aina ollut voimakas: joskus minusta tuntuu, että vain sen nojalla vielä olen elossa, syön ja nukun, ajattelen ja uneksin, kirjoitan tätä kertomusta eri elinkausieni vaiheista ja odotan nuoraa, jota en voi välttää ja joka muodostaa lyhyen vaiheen olemassaoloni pitkässä ketjussa.

Ja sitten opin elävänä kuolemisen taidon. Ed Morrell sen minulle opetti, kuten saatte nähdä. Johtaja Atherton ja kapteeni Jamie antoivat aiheen. Varmastikin he olivat joutuneet uudelleen heränneen kauhun valtaan ajatellessaan dynamiittia, jonka he uskoivat olevan vankilaan kätkettynä. He saapuivat pimeään koppiini selittäen minulle suoraan, että minua kiusattaisiin pakkopaidassa, kunnes kuolisin, ellen tunnustaisi dynamiitin piilopaikkaa. Ja he vakuuttivat toimivansa virkansa nojalla panematta vähääkään alttiiksi virkamiehen nahkaansa. Kuolemani merkittäisiin vankilan rekisteriin luonnollisesta syystä aiheutuneeksi.

Niin, saatte uskoa minua, te nuhteettomat ja hentomieliset kansalaiset, ihmisiä on tapettu nykyajan vankiloissa, kuten heitä aina on vankiloissa tapettu, niin kauan kuin niitä on ollut.

Tunsin hyvin, miten kauhean tuskallinen ja vaarallinen laitos pakkopaita on. Kuinka monen miehen sielunvoiman se onkaan murtanut! Olen nähnyt sellaisia miehiä. Ja olen nähnyt myöskin sellaisia, jotka pakkopaita on tehnyt eliniäkseen vaivaisiksi. Olen nähnyt, miten miehiltä, voimakkailta miehiltä, joiden luja ruumiinrakenne ja rautainen terveys on torjunut kaikki vankilatuberkuloosin hyökkäysyritykset, on vastustuskyky jatketun pakkopaitakäsittelyn jälkeen murtunut, ja he ovat kuihtuneet ja sortuneet tuberkuloosikuolemaan kuudessa kuukaudessa. Kierosilmäinen Wilson, tavattoman heikkosydäminen pelkuri, kuoli pakkopaidassa, ennenkuin tuntiakaan oli kulunut, ja kelvottoman taitamaton vankilanlääkäri seisoi vieressä hymy huulilla. Ja olen nähnyt, miten mies oltuaan pakkopaidassa puolisen tuntia tekee tunnustuksia myöntäen oikeiksi sekä todet että sepitetyt syytökset, jotka merkitsevät hänelle, vuosikausien vankeutta. Omia kokemuksiakin on minulla ollut. Ruumiissani on niistä lukemattomia merkkejä. Ne menevät mukanani hirttolavalle. Ja vaikka vielä eläisin sata vuotta, samat arvet seuraisivat minua hautaan.

Kenties te, kelpo kansalaiset, jotka maksatte piiskureillenne pakkopaitanne tiukentamisesta, kenties te ette tiedä, minkälainen pakkopaita on. Kuvaan sen teille, että paremmin ymmärtäisitte, millä tavoin minä saavutin elävänä kuolemisen taidon, pääsin hetkeksi ajan ja paikan herraksi, kuljin läpi vankilan muurien ja vaelsin tähtien keskellä. Oletteko milloinkaan nähneet purje- tahi kumikankaasta tehtyjä tavarapeitteitä, joiden laidoissa on messinkirenkaiset reiät? Kuvitelkaa mielessänne jäykästä purjekankaasta leikattua noin neljän ja puolen jalan pituista kappaletta, jonka molempiin syrjiin tehtyjä reikiä reunustavat isot, raskaat renkaat. Leveys on aina vähän pienempi kuin käärittävän ihmisen ruumiin ympärys. Ei kappale myöskään ole tasalevyinen; levein se on harteiden, sitten lantioiden, kaitaisin vyötäisten kohdalta.

Pakkopaita levitetään lattialle. Onneton, jota tahdotaan rangaista tahi pakottaa tunnustamaan, komennetaan vatsalleen purjekangaskappaleelle. Ellei hän tottele, häntä lyödään. Senjälkeen hän käy pitkälleen alistuen piiskurien tahtoon, teidän tahtoonne, kelpo kansalaiset, sillä tehän ruokitte piiskurit ja maksatte heille palkan siitä, että he tekevät tämän teidän puolestanne.

Uhri käy vatsalleen. Pakkopaidan reunat nostetaan vastakkain niin lähelle toisiaan kuin mahdollista pitkin selän keskiviivaa. Sitten pujotetaan nuora pakkopaidan reikien läpi kengännauhojen tavoin ja vaate vedetään tiukalle uhrin ympärille samaan tapaan kuin kenkä jalkaan. Erotus on vain se, että se vedetään tiukemmalle kuin konsanaan kengännauhat. "Vyöttämiseksi" sitä vankilan kielellä nimitetään. Jos vartijat ovat julmia tahi haluavat kostaa, tahi jos päällystöä on saapunut katsomaan, että sitominen on tarpeeksi tiukkaa, vartijat tukevat jalkansa uhrin selkää vasten nuoraa tiukentaessaan.

Oletteko milloinkaan, kun olette sattuneet vetämään kengännauhat liian tiukalle, puolen tunnin kuluttua tunteneet verenkierron estymisestä johtuvaa pistävää kipua nilkassanne? Ja muistatteko, että hetken kuluttua teidän oli mahdoton astua askeltakaan ennen kuin olitte päästäneet irti nauhat ja sitoneet ne höllemmälle? Koettakaa sitten kuvitella, että koko ruumiinne olisi nyöritetty samalla tavoin ja vielä paljon lujemmin, että puristus ei kohdistuisi yksinomaan nilkkaanne, vaan koko ruumiiseenne, niin että teistä tuntuu kuin sydämenne, keuhkonne ja kaikki muut elämällenne välttämättömän tärkeät elimet pysähtyisivät.

Muistan hyvin ensimmäisen kerran, jolloin minut eristyskopissa pantiin pakkopaitaan. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minusta tuli parantumaton, kohta vankilaan saavuttuani. Kudoin silloin minulle määrätyt sata yardia päivässä ja päätin työni kaksi tuntia ennen keskimääräisen työajan loppua. Niin, ja minun kutomani säkkikangas oli paljon parempaa kuin yleensä vaadittiin. Silloin minut ensimmäisen kerran pantiin pakkopaitaan vankilan kirjojen mukaan kudelmassa olevien "hyppyjen" ja heikkojen kohtien tähden, ts. koska työni muka oli ala-arvoista. Tietenkään se ei ollut totta. Pakkopaitaan jouduin itse asiassa sen tähden, että minä, vasta saapunut vanki, tehokkaan työskentelyn erikoistuntija, joka olin tarkoin tutkinut tarpeettomien ponnistusten säästämistä, olin rohjennut huomauttaa typerälle pääkankurille eräistä alaa koskevista seikoista, joita hän ei tuntenut. Ja pääkankuri kutsutti minut kapteeni Jamien läsnäollessa pöydän ääreen, näytti inhottavan kehnoa kudontaa, jommoista ei ikinä olisi saattanut minun kangaspuistani lähteä, ja syytti minua sen kutojaksi. Kolmesti minut sitten kutsuttiin pöydän ääreen. Kolmas kerta merkitsi rankaisua kutomon sääntöjen mukaisesti. Sain kaksikymmentäneljä tuntia pakkopaitaa.

Minut vietiin maan alle eristyskoppiin ja käskettiin vatsalleni lattialle levitetylle purjekankaalle. Vartija Morrison painoi peukalollaan kurkkuani. Eristyskoppien luottamusmies Mobins, itsekin vanki, antoi minulle useita nyrkiniskuja. Lopuksi kävin pitkälleni, niinkuin oli määrätty. Ja kun minusta oli ollut heille liiaksi vaivaa, he vetivät nuorat tavallista kireämmälle. Senjälkeen minut käännettiin selälleni.

Aluksi ei se tuntunut kovinkaan pahalta. Kun he kovasti kolistellen sulkutankoja ja hakoja jättivät minut yksinäni pimeään, oli klo 11 ap. Muutamiin minuutteihin en tuntenut muuta kuin epämukavaa kiristystä, jonka uskoin varmasti lakkaavan, kun ehtisin siihen tottua. Mutta kävikin aivan päinvastoin. Sydämeni rupesi jyskyttämään ja tuntui, kuin eivät keuhkoni saisi tarpeeksi ilmaa. Tukehtumisen tunne oli hirvittävä, ja joka kerran, kun sydämeni rajusti sykähti, luulin jo muutenkin pakahtumaisillaan olevien keuhkojeni halkeavan.

Maattuani, kuten silloin luulin, tuntikausia, mutta kuten nyt oltuani lukemattomia kertoja pakkopaidassa voin joltisenkin varmasti arvioida, enintään puolisen tuntia, aloin huutaa, kirkua ja ulvoa mielipuolisen kuolemanpelon vallassa. Eniten minua pelotti sydämessä tuntuva kipu. Se oli repivää poltetta, samanlaista kuin keuhkokuumeessa, erona vain se, että polte tuntui ankarimpana juuri sydämessä.

Eihän kuolema ole vaikeata, mutta sellaisella hitaalla ja kauhealla tavalla kuoleminen tekee ihmisen hulluksi. Kuten loukkuun joutuneen villieläimen valtasi minutkin hirveä pelko ja kiljuin ja ulvoin yhtä mittaa, kunnes tajusin että ponnistukset vain lisäsivät sydämeni poltetta ja enensivät ilman tarvetta, jota keuhkoni muutenkin voivat niin kovin niukasti tyydyttää.

Lakkasin riehumasta ja makasin hiljaa pitkän aikaa – ikuisuuden, uskoin silloin, mutta nyt tiedän, ettei sitä kestänyt neljännestuntia kauempaa. Olin puoleksi tukehtunut ja ajatukseni olivat aivan sekavia, sydämeni sykki niin rajusti, että olisi luullut sen saavan ympärilleni kierretyn purjekankaan repeämään. Uudelleen menetin mielenmalttini ja päästin rajun hätähuudon.

Mutta huutaessani kuulin jonkun puhuvan minulle viereisestä kopista.

"Lopeta jo!" ärjyi naapurini, vaikka ääni saapuikin hyvin heikkona korviini. "Lopeta! Sinä vaivaat minua."

"Minä kuolen", huusin vastaan.

"Älä välitä siitä ja unohda koko juttu!" kehotti toinen.

"Mutta minä olen kuolemaisillani", toistin minä.

"No, vahinkokos siitä sitten olisi! Kuolet kauniisti ja nopeasti, pääset rauhaan. Valittele yksinäsi, mutta älä pidä sellaista melua. Häiritset makeaa untani."

Tämä kylmä välinpitämättömyys suututti minua niin, että sain takaisin malttini enkä antanut enää kuulua muuta kuin hillittyä ähkymistä. Sitä kesti loputtomasti – kenties kymmenisen minuuttia, ja sitten alkoi pistävä turtumus levitä ruumiiseeni. Tuntui kuin minua olisi pistelty tuhansilla neuloilla ja niin kauan kuin tunsin pistelyä, pysyi järkeni selvänä. Mutta kun se lakkasi ja vain yhä laajemmalle leviävä turtumus jäi jäljelle, sai kauhu minut uudelleen valtaansa.

"Miten voisin saada unen hituistakaan silmiini?" valitti naapurini. "En ole vähääkään paremmassa asemassa kuin sinä. Pakkopaitani on varmasti yhtä kireällä kuin sinunkin, ja minä tahdon nukkua unohtaakseni sen."

"Kuinka kauan olet ollut siellä?" kysyin arvellen häntä tulokkaaksi verrattuna minun kärsimysteni vuosisatoihin.

"Toissapäivästä lähtien", kuului vastaus.

"Tarkoitan pakkopaidassa", lisäsin.

"Toissapäivästä lähtien, veli kulta."

"Hyvä Jumala!" kiljaisin.

"Niin, hyvä veli, viisikymmentä tuntia, etkä ole kuullut minun nostavan mölyä. Kun minut syötettiin, tiukennettiin nuoria ponnistamalla jalalla selkääni vasten. Olen kireänlaisesti puristuksissa, saat uskoa. Et ole yksin vaivassa. Etkä ole vielä ollut tuntiakaan."

"Olen ollut jo monta pitkää tuntia", vastustin.

"Veli! Sinusta voi tuntua siltä, mutta asia ei ole niin. Sanoin juuri, ettet ole ollut vielä tuntiakaan. Kuulin, kun sinut sidottiin."

Se oli uskomatonta. Vähemmässä kuin tunnissa olin kokenut tuhannet kuolemat. Ja kuitenkin oli naapurini, joka täydellisesti hillitsi itsensä sekä puhui rauhallisella äänellä ja melkeinpä ystävällisesti huolimatta ensimmäisistä tylyistä huomautuksistaan, ollut pakkopaidassa viisikymmentä tuntia!

"Milloin sinut päästetään pois?" kysyin.

"Jumala yksin sen tietää. Kapteeni Jamie on kovin kiukkuinen minulle eikä aio päästää minua pakkopaidasta ennen kuin olen masentunut. Mutta sinulle, veli, annan neuvon. Ainoa keino on panna silmät kiinni ja unohtaa. Huuto ja hoilaus eivät auta sinua vähääkään. Ja ainoa keino unohtaa on unohtaminen. Muistele kaikkia tuntemiasi tyttöjä! Sillä tavoin ovat tunnit lyhyitä. Kenties tunnet silloin itsesi hentomieliseksi. No, mitäpä siitä, kunhan vain aika kuluu. Ja kun tytöt eivät enää jaksa kiinnostaa, niin siirry niihin henkilöihin, joiden tähden olet tänne joutunut! Suunnittele mitä tekisit heille, jos voisit, ja mitä teet heille vapaaksi päästyäsi!"

Mies oli Philadelphian Red. Hänet oli jo aikaisemmin tuomittu, ja nyt hän oli saanut viisikymmentä vuotta Alamedan kadulla suorittamastaan ryöstöstä. Minun kanssani pakkopaidassa puhellessaan, seitsemän vuotta takaperin, hän oli jo palvellut kaksitoista vuotta. Hän oli yksi niistä neljästäkymmenestä, jotka joutuivat Cecil Winwoodin kaksinkertaisen petoksen uhriksi. Silloin menivät Philadelphia Redin armahduksentoiveet. Nyt hän on keski-ikäinen ja edelleen San Quentinissa. Jos hän elää niin kauan, on hän vanha mies vapaaksi päästessään.

Kestin kaksikymmentäneljä tuntiani, mutta entiselleni en ole senjälkeen toipunut. Ei, en tarkoita ruumiillista toipumista, vaikkakin seuraavana aamuna pakkopaidasta päästessäni olin puoliksi halvaantunut ja niin lopen uupunut, että kykenin nousemaan kontalleni ja senjälkeen jaloilleni vasta sitten, kun olin saanut vartijoilta muutamia potkuja kylkiluilleni. Mutta henkisesti, moraalisesti olin muuttunut ihminen. Kärsimäni eläimellinen rääkkäys merkitsi sielullista polkemista, henkeni ja oikeudentuntoni loukkaamista. Sellainen kuri ei pehmitä ihmisiä. Kun ensimmäisen kerran pääsin pakkopaidasta, kyti minussa katkeruus ja intohimoinen viha, joka seuraavina vuosina on vain lisääntynyt. Voi hyvä Jumala, kun ajattelen mitä kaikkea minulle on tehty! Kaksikymmentäneljä tuntia pakkopaidassa! En osannut silloin, kun minut sinä aamuna potkittiin seisomaan, vähääkään aavistaa, että kaksikymmentäneljä pakkopaidassa vietettyä tuntia eivät joskus vastaisuudessa merkitsisi minulle kerrassaan mitään, että oltuani sata tuntia köytettynä hymyilisin irrotettaessa ja kahdensadanneljänkymmenen tunnin perästä olisi sama hymy yhä huulillani.

Niin, kaksisataaneljäkymmentä tuntia! Te, mallikelpoiset kansalaiset, tiedättekö, mitä se merkitsee? Se merkitsee kymmenen päivää ja kymmenen yötä pakkopaidassa. Tietenkään ei sellaista enää tehdä kristikunnassa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla Kristuksen syntymän jälkeen. En vaadi teitä uskomaan. En usko sitä itsekään. Tiedän vain, että minulle se tehtiin San Quentinissa ja että minä kestin sen, nauroin heille sen jälkeen sekä pakotin heidät vapauttamaan itsensä minusta hirttämällä minut, sen tähden että sipaisin vartijan nenän veriseksi.

Kun tätä kirjoitan Herran vuonna 1913, niin parhaillaan, Herran vuonna 1913, makaa ihmisiä pakkopaidassa San Quentinin maanalaisissa eristyskopeissa.

Niin kauan kuin ikää ja uusia elinkausia minulle suodaan, en ikinä unohda eroani Philadelphian Redistä sinä aamuna. Hän oli silloin ollut seitsemänkymmentäneljä tuntia pakkopaidassa.

"No niin, veli, olet edelleen elossa ja pirteänä", hän huusi minulle, kun minä vartijoiden töykkimänä kompuroin kopista käytävälle.

"Suu kiinni, Red!" ärjäisi vahtimestari.

"Anteeksi", vastasi Red.

"Kyllä minä vielä sinut opetan", uhkaili vahtimestari.

"Niinkö?" kysäisi Red ystävällisesti, mutta sitten muuttui hänen äänensä villin raivoisaksi: "Vai niin, sinä vanha puuhevonen! Et sinä mihinkään kykene. Tuskin kykenisit hankkimaan itsellesi leipää, puhumattakaan nykyisestä toimestasi, jonka sait vain veljesi avulla. Ja uskon, ettei meitä muita epäillä sen paikan hajustakaan, mistä veljesi onki sinut ylös."

On ihmeteltävää, miten ihmisen henki saattaa nousta kaikkien vaikeuksien yläpuolelle pelkäämättä mitään mitä järjestelmän kätyrit voisivat tehdä.

"Näkemiin sitten, veli!" jatkoi Philadelphian Red minulle. "Terveeksi vain! Ole kiltti ja rakasta johtajaa! Ja jos näet hänet, niin kerro, että näit minut, mutta ettet nähnyt minun laskevan leikkiä."

Vahtimestari oli kiukusta punainen, ja minä sain maksaa Redin kujeilun kärsimällä erinäisiä potkuja ja lyöntejä.

8.

Eristyskopissa n:o 1 jatkoivat johtaja Atherton ja kapteeni Jamie inkvisitiokuulusteluaan. Atherton lausui:

"Standing, teidän on tehtävä selvä dynamiitista, tahi muuten tapan teidät pakkopaitaan. Pahemmatkin tapaukset ovat selvinneet ennen kuin minä olen hellittänyt. Saatte valita: dynamiitti vaiko ruumisliinat?"

"Sitten luulen, että saan ruumisliinat", vastasin, "sillä dynamiitista en tiedä mitään".

Vastaukseni saattoi johtajan raivostumaan, ja hän ryhtyi heti toimeen komentaen:

"Pitkällenne!"

Olin oppinut tietämään, kuinka hullua on ryhtyä vastustamaan neljää voimakasta miestä, ja tottelin heti. Minut sidottiin tiukasti, ja sain sata tuntia. Kerran vuorokaudessa annettiin minulle vesiryyppy. Ruokaa en kaivannut eikä sitä tarjottukaan. Kun sata tuntia alkoi lähennellä loppuaan, tutki Jackson, vankilan lääkäri, tilaani useita kertoja.

Mutta parantumattomuus-aikanani olin ehtinyt tottua pakkopaitaan liian hyvin antaakseni pelkän pakkopaidan vahingoittaa itseäni kovinkaan paljon. Luonnollisesti se teki minut heikoksi ja imi minusta elinvoimat. Mutta olin oppinut monenlaisia lihastemppuja, joilla voi varastaa hieman enemmän tilaa, kun siteitä tiukennettiin. Kun ensimmäinen sadan tunnin jakso loppui, olin lopen uupunut, mutta siinä olikin kaikki. Saatuani päivän ja yön levähdysaikaa pantiin minut uudelleen pakkopaitaan sadaksi tunniksi. Sitten sain sataviisikymmentä tuntia. Suuren osan tästä ajasta ruumiini oli tunnoton ja ajatukseni sekaisin. Tahdonponnistuksella sain myöskin nukutuksi useita tunteja.

Senjälkeen johtaja Atherton koetti vaihtelua. Epäsäännöllisin väliajoin sain vuoroin olla pakkopaidassa ja vuoroin levähtää. Etukäteen en milloinkaan tiennyt, milloin joutuisin sidottavaksi. Niinpä voin saada kymmenen tuntia levähdysaikaa ja kaksikymmentä tuntia pakkopaitaa minkä jälkeen taas seurasi nelituntinen lepo. Milloin minäkin yönhetkenä koppini ovi rämähti auki vartijoiden saapuessa minua sitomaan. Joskus koetettiin säännöllistä jaksottelua. Kolmen vuorokauden aikana olin vuoroin kahdeksan tuntia pakkopaidassa ja välillä aina kahdeksan tuntia siitä vapaana. Ja kun parhaiksi aloin tottua tähän säännölliseen vaihteluun, se äkkiä lopetettiin ja minut sidottiin kahdeksi vuorokaudeksi.

Ja aina tehtiin minulle sama ikuinen kysymys: "Missä on dynamiitti?" Johtaja milloin raivosi, milloin taas, oltuani erikoisen tiukasti sidottuna, melkein rukoili minua tunnustamaan. Lupasipa hän kerran, että saisin olla kolme kuukautta sairaalassa täydellisessä levossa, nauttia hyvää ruokaa ja sitten pääsisin luottamustoimeen kirjastoon.

Tohtori Jackson, heikko raukka, pelkkä lääketuhertaja, tuli toivottomaksi. Hän väitti, ettei pakkopaita, vaikka minua pidettäisiin siinä kuinka kauan tahansa, kykenisi tappamaan minua. Hänen väitteensä vain yllytti johtajaa jatkamaan yritystä.

"Nämä yliopistojen laihat linnunpelättimet pettävät pirunkin", murisi hän. "He ovat sitkeämpiä kuin raaka vuota. Mutta sittenkin hänet nujerramme. Standing, kuulette puheeni. Kaikki mitä olette saanut kokea, on leikkiä siihen verrattuna mitä tulee. Yhtä hyvin voisitte tunnustaa jo nyt ja säästää vaivanne. Olen sanani mittainen. Olen sanonut teille: dynamiitti tahi käärinliinat. Ja se pysyy. Valitkaa!"

"Ette toki uskone, että minä huvikseni jatkan tätä?" sain ähkäistyksi, sillä juuri samalla hetkellä Piirasnaama-Jones painoi jalallaan selkääni saadakseen nuoran kireämmälle ja minä koetin jännittää lihaksiani varastaakseni vähän helpotusta. "Minulla ei ole mitään tunnustamista. Mielelläni antaisin heti oikean käteni, jos voisin viedä teidät jollekin dynamiittikätkölle."

"Kyllä minä olen ollut ennenkin tekemisissä teidänlaisienne oppineiden kanssa", pisteli hän. "Joillakuilla teillä on päässään kummallisia rattaita, jotka pakottavat teidät turvautumaan vanhoihin lauselmiin. Tiukemmalle, Jones! Eihän tuo ole mitään vyöttämistä. Standing, jollette tunnusta, niin saatte käärinliinat. Siinä pysyn."

Pienen hyvityksen sain sentään. Kuta heikommaksi ihminen tulee, sitä vähemmän kärsimykset tuntuvat. Kipu lieventyy, sillä kipua tuntevat elimet pienentyvät. Ja kun ihminen on jo hyvin heikko, hän heikontuu edelleen paljon hitaammin. Onhan yleisesti tunnettua, että voimakkaita miehiä vaivaavat tavalliset sairaudet ankarammin kuin naisia ja raihnaisia. Kun voimavarastot ovat loppuun kuluneet, on voimaa enää vähemmän jäljellä menetettäväksi. Kun kaikki irtonainen liha on mennyttä, jäljellä ovat vain sitkeät jänteet. Ja sellaiseksi minä muutuin, jännemäiseksi, elämässä tiukasti riippuvaksi olioksi.

Morrellia ja Oppenheimeria säälitti, ja he naputtelivat minulle myötätuntoisia neuvojaan. Oppenheimer kertoi saaneensa kestää samanlaista ja pahempaakin, mutta sittenkin hän eli.

"Älä anna niiden murtaa itseäsi!" naputti hän. "Äläkä anna heidän onnistua tappamisaikeissaan! Äläkä kerro kätköstä!"

"Mutta eihän minkäänlaista kätköä ole olemassakaan", lähetin vastauksen koputtaen kengänkärjellä ristikkoon. Olin parhaillaan pakkopaidassa enkä voinut keskustella muuten kuin jaloillani. "En tiedä mitään koko kirotusta dynamiitista."

"Juuri sillä tavalla", viisti Oppenheimer. "Hän on oikeaa ainesta, vai mitä, Ed?"

Siinäpä se! Hyvin vähän oli minulla mahdollisuuksia saada johtaja Atherton uskomaan, että todellakaan en tiennyt dynamiitista mitään. Jatkamalla kyselyään niin itsepäisesti hän oli saanut sellaisenkin miehen kuin Jake Oppenheimerin uskomaan, eikä mies voinut muuta kuin ihailla lujuuttani, kun pidin suuni kiinni.

Tämän ensimmäisen pakkopaita-inkvisitioni aikana sain nukutuksi melko paljon. Uneni olivat merkillisiä. Luonnollisesti ne olivat eloisia ja todelta tuntuvia kuten unet yleensä. Mutta ne olivat erikoisen yhtenäisiä ja jatkuvia. Usein selvittelin oppineelle kuulijakunnalle vaikeatajuisia kysymyksiä lukien huolellisesti kirjoitettua selostusta omista tutkimuksistani tahi toisten tutkimusten ja kokeiden nojalla tekemistäni johtopäätelmistä. Herätessäni kuulin vielä ääneni soinnin korvissani ja näin pitkiä, koneellakirjoitettuja lauseita ja kappaleita, joita yhä silloinkin saatoin ihmeekseni lukea, kunnes näky lopulta haihtui. Ohimennen tahdon huomauttaa, että näissä uniesityksissäni käytin aina deduktiivista päättelytapaa.

Sitten uneksin laajasta maanviljelysalueesta, joka ulottui satoja maileja pohjoisesta etelään. Se oli jossakin lauhkeassa vyöhykkeessä. Ilmanala, kasvillisuus ja eläimistö olivat hyvin samanlaisia kuin Kaliforniassa. Kuljin siellä unissani tuhansia kertoja. Huomattavaa on, että seutu oli aina sama. Kaikki olennaiset piirteet olivat tarkoin samat kaikissa unissani. Ensin sain aina ajaa kahdeksan tuntia vuoristolaishevosilla alfalfa-niityiltä (missä minulla oli paljon jerseylehmiä) kuivuneen joenuoman varrella olevaan hajanaiseen kylään, jossa astuin pieneen kapearaiteiseen junaan. Kahdeksantuntisen vuoristopolun kaikki käänteet, jokainen puu ja kukkula, kaikki kahlaamot ja sillat, harjanteet ja hioutuneet kalliot olivat aina samat.

Pienemmät yksityiskohdat sensijaan muuttuivat tällä pakkopaitaunieni järkiperäisellä maanviljelysalueella aina vuodenaikojen ja töiden mukaan. Alfalfa-niittyjeni takana ylänkö niityllä oli uudistalo, jossa hoidettiin angoravuohia. Jokaisella käynnilläni panin merkille siellä tapahtuneet muutokset, ja ne olivat aina käyntieni välillä kuluneen ajan mukaisia.

Pensaitten peittämät rinteet! Kuinka hyvin näenkään ne sellaisina kuin ne olivat silloin, kun vuohet niille kuljetettiin! Ja kuinka hyvin muistan sitä seuranneet muutokset! Polkuja alkoi muodostua, kun vuohet kirjaimellisesti söivät itselleen tien tiheikköihin. Nuoret pensaat, jotka eivät olleet vuohille liian korkeita, hävisivät tyyten. Vanhempien, korkeampien pensaiden väliin muodostui kaikkiin suuntiin risteileviä kujia vuohien jyrsiessä kaikki oksat, mihin ne takajaloilleen nousten ylettyivät. Ja laidunruoho kasvoi sitä mukaa kuin vuohien raivaustyö jatkui. Niin, tällainen yhtenäisyys juuri antoi unille viehätyksen. Eräänä päivänä saapuivat sitten mieheni hakkaamaan kirveineen maahan kaikki pystyyn jääneet suuremmat pensaat, joten vuohet pääsivät käsiksi niiden lehtiin, urpuihin ja kuoreen. Ja sitten talven tullen koottiin paljaiksi jyrsityt pensaiden rangat läjiin ja poltettiin. Vuohet siirrettiin toisille, tiheäpensaisille rinteille, ja niiden avaamalle alueelle tuotiin lehmät, jotka saivat kulkea polvenkorkuisessa, mehevässä ruohossa samoilla paikoilla, jotka ennen olivat olleet pensaiden vallassa. Sitten ajettiin lehmätkin edelleen. Kyntömieheni astelivat auran jäljessä edestakaisin rinteellä kääntäen mehevän turpeen lahoamaan hyötyisäksi, kuohkeaksi maaksi, johon vilja kylvettiin.

Niin, ja usein unissani nousin kapearaiteisesta junasta hajanaiseen kylään ja istuuduin ponien vetämiin rattaisiini. Tuntikausia ajoin tuttujen maisemien halki alfalfa-niityilleni ja edelleen ylänkölaitumilleni, missä vuoroviljellyt ohra-, kaura- ja apilassarkani odottivat korjaamista. Tarkastelin siellä viljankorjuussa puuhailevaa väkeäni, ja taempana vuohet kiipesivät yhä korkeammille rinteille raivaten pensaikkoa avoimeksi viljelysmaaksi.

Mutta ne olivat unia, pelkkiä unia, deduktiivisen alitajuntani sommittelemia seikkailuja. Kokonaan toisenlaisia olivat kokemukseni sittemmin, kuten saatte nähdä, kun kuljin elävänä kuolemisen portista ja elin uudestaan ne todelliset tapahtumat, jotka olin kokenut aikaisempien elinkausieni aikana.

Loikoessani pitkiä tunteja valveilla pakkopaidassani huomasin ajatuksieni hyvin paljon askartelevan Cecil Winwoodissa, runoilijalurjuksessa, joka oli tuonut minulle nämä aiheettomat kärsimykset ja joka itse jo kulki vapaana vankilan muurien ulkopuolella. Ei, en minä vihannut häntä. Se sana on liian heikko. Kielessämme ei ole tarpeeksi voimakasta sanaa kuvaamaan tunteitani. En voi muuta sanoa kuin että tunsin jäytävää kostonhimoa, joka jo sellaisenaan tuntui tuskalta ja joka ei mahdu kielen määritelmien puitteisiin. En tahdo kertoa teille niistä hetkistä, jotka pyhitin kostosuunnitelmille, enkä niistä pirullisista rääkkäyskeinoista ja -välineistä, joita hänen varalleen keksin. Yksi esimerkki vain. Minua viehätti suuresti muinaisaikainen temppu kiinnittää uhrin ruumiiseen rautainen häkki, johon on pistetty rotta. Ainoa keino, millä rotta pääsee ulos häkistä, on että se nakertaa tiensä ihmisen ruumiin kautta. Kuten sanoin, tämä viehätti minua, kunnes tulin ajatelleeksi, että sellainen kuolema olisi liian nopea. Senjälkeen minä kauan ja hartaasti ajattelin maurilaisten menettelyä – mutta ei lupasinhan, etten enempää tästä asiasta kerro. Riittäköön, kun mainitsen, että monet valvomistani tuskaisista hetkistä uneksin yksinomaan Cecil Winwoodin osaksi tulevasta kostosta.

9.

Yhden suuriarvoisen taidon opin valvoessani pakkopaidassa pitkät, tuskalliset tunnit: opin täydellisesti alistamaan ruumiini sielun viivaltaan. Opin kärsimään alistuvaisesti, kuten varmasti kaikki, jotka ovat saaneet kestää asteittaisen pakkopaitakäsittelyn. Niin, ei ole ensinkään helppoa säilyttää aivonsa kirkkaan rauhallisina, kun rääkkäyksestä värisevät hermot tuskaisesti valittavat.

Ja juuri sen vuoksi, että sieluni oli saavuttanut tällaisen ylivallan, kykenin niin helposti noudattamaan Ed Morrellin ihmeellistä neuvoa.

"Tulevatkohan käärinliinat?" naputti Ed Morrell minulle eräänä yönä.

Minut oli juuri päästetty irti kestettyäni sata tuntia, ja olin heikompi kuin milloinkaan ennen. Olin niin heikko, että vaikka koko ruumiini oli surkeasti kidutettu, tuskin tunsin, että minulla oli ruumis.

"Tuntuu siltä, että saan käärinliinat", vastasin. "Kyllä ne saavat minut sortumaan, jos vielä jonkin aikaa jatkavat."

"Älä sorru!" kehotti Ed. "On yksi keino. Opin sen silloin, kun Massie ja minä saimme osamme. Minä selviydyin, mutta Massie murtui. Jos en olisi oppinut keinoani, olisin mennyt kuten hänkin. Ensin täytyy olla hyvin heikko ennen kuin sitä koettaa. Jos yrittäisit sitä ollessasi vielä hyvissä voimissa, et onnistuisi, ja sitten olisi kaikki mennyttä. Tein virheen kertoessani Jakelle tempustani hänen ollessaan hyvässä kunnossa. Hän ei tietenkään saanut sitä onnistumaan, ja kun hän myöhemmin olisi sitä tarvinnut, oli hänen turha yrittääkään, sillä ensimmäisen yrityksen mentyä myttyyn hän ei jaksanut uskoa koko keinoon. Ei hän nytkään usko siihen, vaan luulee, että minä ilveilen. Eikö se ole totta, Jake?"

Ja kopista n:o 13 kuului Jaken vastausnaputus: "Älä niele sitä, Darrell! Hän kertoo kummitusjuttuja."

"Alahan kertoa!" naputin Morrellille.

"Juuri senvuoksi odotin, kunnes tulisit todella heikoksi", jatkoi hän. "Nyt sinä tarvitset sitä, ja nyt sen kerron. Sinä voit sitä käyttää, jos sinulla vain on tahtoa tarpeeksi. Olen itse kolmesti sen tehnyt ja tunnen sen hyvin."

"No niin, entä itse keino?" naputin innostuneena.

"Se on, että kuolet pakkopaidassa, tahdot kuolla. Tiedän, ettet vielä ymmärrä mitä tarkoitan, mutta odota! Muistathan, miten ruumiisi turtuu pakkopaidassa, miten kätesi ja jalkasi vaipuvat uneen. Sillehän sinä et voi itse mitään, mutta siitä saat viittauksen, ja sitä on kehitettävä edelleen. Älä odota, kunnes jalkasi tahi muut jäsenesi vaipuvat uneen. Ole selälläsi niin mukavassa asennossa kuin voit ja ala käyttää tahtoasi!

"Ja koko temppu on siinä, että ajattelet sitä ja uskot itse koko ajan ajatellessasi. Jollet usko, niin ei koko puuhasta ole mihinkään. Sinun tulee ajatella ja uskoa, että ruumiisi ja henkesi ovat kaksi eri asiaa. Sinä olet sinä ja ruumiisi on jotakin muuta, joka ei merkitse mitään. Ruumiillasi ei ole mitään sanomista. Sinä olet isäntä. Et tarvitse ruumista ensinkään. Ja ajatellen ja uskoen niin sinä ryhdyt voimakkaasti tahtomaan. Pakotat ruumiisi kuolemaan.

"Aloita varpaista, yksi kerrallaan! Saata ne kuolemaan! Ja jos vain uskot ja sinulla on tahtoa tarpeeksi, niin varpaasi kuolevat. Se onkin kaikkein vaikeinta, kuoleman alkuunpaneminen. Kun kerran olet saanut yhden varpaan kuolemaan, loppu käy helposti, sillä sinun ei enää tarvitse ponnistella uskoaksesi. Ymmärräthän. Sitten keskität vain koko tahdonvoimasi saadaksesi koko ruumiisi kuolemaan. Sanon sinulle, Darrell, että tiedän mitä puhun. Olen itse tehnyt sen kolmesti.

"Kun kerran olet saanut kuoleman alulle, sujuu kaikki kuin itsestään. Ja kummallista on, että sinussa itsessäsi ei ole mitään heikkoa. Vaikka varpaasi ovatkin kuolleet, et itse tiedä kuolemasta mitään. Vähitellen kuolevat jalkasi polviin asti, sitten reisiin, ja koko ajan sinä itse olet ennallasi. Ruumiisi vain joutuu pois leikistä, jäsen jäseneltä. Ja sinä olet kuitenkin oma itsesi, sama olio kuin aloittaessasikin."

"Entä sitten?" kysäisin.

"No niin, kun koko ruumiisi on kuollut, vaikka oletkin vielä siinä kaikkinesi, niin sinä yksinkertaisesti lähdet liikkeelle ja jätät ruumiisi makaamaan. Ja lähdettyäsi ruumiistasi poistut kopistakin. Kiviseinät ja rautaovet on tehty ruumiiden säilyttämistä varten. Eivät ne voi henkeä pidättää. Voit itse katsella ruumistasi sen ulkopuolelta. Saat uskoa, sillä minä tiedän, koska olen itse sen kolmesti tehnyt, olen katsellut lattialla makaavaa ruumistani ja itse ollut sen vieressä."

"Ha ha ha!" naputti Jake Oppenheimer nauruaan yhdennestätoista kopista.

"Näetkö, siinä Jaken vika", jatkoi Morrell. "Hän ei kykene uskomaan. Silloin kun hän sitä kerran koetti, hän oli liian hyvissä voimissa eikä onnistunut. Ja nyt hän luulee, että uskottelen taruja."

"Kun kuolet, olet vainaja, ja vainajat pysyvät kuolleina", huomautti Oppenheimer.

"Olen sanonut, että olen ollut kuolleena kolme kertaa", selitti Morrell.

"Ja elänyt kertoaksesi siitä meille", ivasi Oppenheimer. "Mutta älä unohda yhtä seikkaa, Darrell", jatkoi Morrell naputustaan. "Asia on arkaluontoinen. Koko ajan sinulla on tunne, että otat itsellesi luvattomia vapauksia. En osaa sitä selittää, mutta aina tuntui minusta siltä, että jos minun poissaollessani olisi tultu ja päästetty ruumiini pois pakkopaidasta, en voisi päästä enää ruumiiseeni takaisin. Tarkoitan, että ruumiini olisi jäänyt kuolleeksi. Enkä minä tahtonut, että se olisi kuollut. En tahtonut antaa kapteeni Jamielle ja niille muille sitä iloa. Mutta usko minua, Darrell, jos saat sen onnistumaan, niin voit nauraa johtajalle. Kunhan vain olet saanut ruumiisi sillä tavoin kuolemaan, on samantekevää, vaikkapa he pitäisivät sinua pakkopaidassa kokonaisen kuukauden. Sinä et siitä kärsi vähääkään, eikä ruumiisikaan kärsi. Tiedäthän tapauksia, että ihminen on nukkunut kokonaisen vuoden. Juuri niin on sinunkin ruumiisi laita. Se vain on pakkopaidassa, siihen ei koske eikä se tunne mitään. Se ainoastaan odottaa sinun palaamistasi."

"Koeta sitä! Olen antanut sinulle hyvät ohjeet."

"Entä ellei hän palaakaan?" kysäisi Oppenheimer.

"Silloin kaiketi hän saisi pitää naurun hyvänään, Jake", vastasi Morrell. "Mutta kenties sittenkin me sen paremmin ansaitsisimme, kun pidämme kiinni näistä vanhoista ruhoistamme, vaikka niin helposti pääsisimme niistä eroon."

Tähän päättyi keskustelu, sillä Piirasnaama-Jones, joka yrmeänä heräsi varkain ottamastaan unesta, uhkasi tehdä seuraavana aamuna Morrellista ja Oppenheimerista raportin, mikä olisi merkinnyt heille pakkopaitaa. Minua hän ei uhkaillut, sillä hän tiesi, että minä olin joka tapauksessa tuomittu.

Makasin kauan hiljaa unohtaen ruumiillisen surkeuteni ajatellessani Morrellin tekemää ehdotusta. Kuten olen kertonut, olin jo sitä ennen koettanut mekaanisen itsehypnoosin avulla tunkeutua halki aikojen entisiin elinkausiini. Olin osaksi onnistunut, sen tiesin. Mutta kaikki kokemukseni olivat olleet vain sekavia ja harhailevia näkyjä ilman minkäänlaista yhtenäisyyttä. Mutta Morrellin menettelytapa oli ilmeinen vastakohta minun omalle hypnotisoinnilleni, ja se kiehtoi minua. Minun menetelmässäni katosi tietoisuus ensimmäiseksi. Hänen metodissaan se pysyi viimeiseksi, ja ruumiin kuoleuduttua täydellisesti se pääsi niin korkealle tasolle, että se poistui ruumiista, lähti San Quentinin vankilasta ja kulki kauas pysyen kuitenkin tietoisuutena.

Koettaa kannatti joka tapauksessa, päätin. Ja huolimatta tiedemiehen epäilevästä kannastani minä uskoin. En vähääkään epäillyt, että minä kykenin tekemään saman minkä Morrell kertoi tehneensä kolmesti. Kenties oli uskominen minulle niin helppoa juuri siitä syystä, että olin niin äärimmäisen heikko. Kenties en ollut tarpeeksi voimakas ryhtyäkseni epäilemään. Sen hypoteesinhan Morrell oli esittänyt. Se oli puhtaasti empiirinen johtopäätös, ja myöskin minä, kuten saatte nähdä, osoitin sen kokemusteitse todeksi.

10.

Seuraavana aamuna saapui johtaja Atherton koppiini murha mielessään. Hänen mukanaan olivat kapteeni Jamie, tohtori Jackson, Piirasnaama-Jones ja Al Hutchins. Viimeksimainittu oli kärsimässä neljänkymmenen vuoden tuomiota, ja hänellä oli toiveita armahduksesta. Neljä vuotta hän oli ollut ylimpänä luottamusmiehenä San Quentinissa. Voitte ymmärtää, kuinka suurivaltainen asema se oli, kun sanon, että yksin hänen rahatulonsa arvioitiin kolmeksituhanneksi dollariksi vuodessa. Kun Al Hutchinsilla niin ollen oli toistakymmentätuhatta dollaria ja hänet lisäksi oli lupailtu armahtaa, piti hän hyvin tärkeänä sokeasti noudattaa johtajan käskyjä.

Sanoin juuri, että johtaja saapui koppiini hautoen murhasuunnitelmaa. Sen saattoi nähdä hänen kasvoistaan. Hänen menettelynsä osoitti sen.

"Tutkikaa hänet!" käski johtaja tohtori Jacksonia.

Tämä kurja epäluomus riisui päältäni likakuoreksi muuttuneen paidan, jota olin pitänyt siitä asti, kun minut eristyskoppiin tuotiin, ja paljasti raiskatun ruumiini, jossa iho ruskeana pergamenttina poimuttui kylkiluiden mukaan täynnä pakkopaidan hankaamia vereshaavoja. Lääkärintutkinto oli hävettävän pintapuolinen.

"Kestääkö hän?" kysyi johtaja.

"Kyllä", oli tohtori Jacksonin vastaus.

"Minkälainen sydämentoiminta on?"

"Loistava."

"Arveletteko, että hän kestää kymmenen päivää, tohtori?"

"Varmasti."

"Minä en sitä usko", huomautti johtaja kiukkuisesti. "Mutta koetetaan sittenkin. Pitkällenne, Standing."

Nöyrästi kävin vatsalleni levitetylle pakkopaidalle. Johtaja näytti hetkisen olevan kahden vaiheilla. Sitten hän komensi.

"Kääntykää ympäri!"

Yritin useita kertoja, mutta olin siksi heikko, etten kyennyt kääntymään. Ponnistukseni jäivät avuttomaksi potkimiseksi ja nykimiseksi.

"Ilveilyä", selitti Jackson.

"Kyllä häneltä ilveilyn halu loppuu ennen kuin minä hellitän", lausui johtaja. "Auttakaa häntä! Enempää en voi tuhlata aikaani."

Minut käännettiin selälleni, niin että jouduin tuijottamaan suoraan johtaja Athertoniin.

"Standing", aloitti hän hitaasti, "olen koettanut olla teitä kohtaan pitkämielinen, mutta nyt se on lopussa. Itsepäisyytenne on tehnyt minut sairaaksi väsymyksestä. Kärsivällisyyteni on mennyt. Tohtori Jackson väittää, että te voitte kestää kymmenen päivää pakkopaidassa. Itse voinette arvata, miten teille käy. Mutta tahdon antaa teille vielä viimeisen tilaisuuden. Tunnustakaa missä dynamiitti on! Heti kun se on käsissäni, pääsette pois täältä. Pääsette kylpyyn, saatte ajaa partanne ja pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Annan teille kuuden kuukauden lepoajan, saatte sairaalan ruokaa ja sitten pääsette kirjastonhoitajaksi. Sen enempää ette itsekään voi minulta pyytää. Ja lisäksi, ettehän te syytä ketään. Te yksin tiedätte dynamiitin kätköpaikan. Ette loukkaa kenenkään tunteita, jos myönnytte. Ja kaikki on hyvin, kun vain ilmoitatte sen. Mutta ellette sitä tee..."

Hän pysähtyi hetkeksi, kohautti merkitsevästi olkapäitään ja jatkoi:

"No niin, jollette sitä tee, niin kymmenpäiväinen pakkopaita alkaa heti."

Toiveeni olivat hirvittävän huonot. Olin siksi heikko, että itsekin uskoin yhtä varmasti kuin johtaja kuoleman odottavan minua pakkopaidassa. Mutta sitten muistin Morrellin keinon. Nyt, jos milloinkaan, sitä tarvitsin. Nyt jos milloinkaan oli aika koettaa sen tepsivyyttä. Hymyilin johtaja Athertonille vasten kasvoja. Ja annoin hymyilyni sekä ehdotuksen, jonka hänelle tein, kuvastaa ehdotonta varmuuttani.

"Johtaja", lausuin, "näettekö, miten hymyilen? No niin, jos vielä silloin, kun minut kymmenen päivän kuluttua päästetään irti, hymyilen teille samalla tavoin, niin annatteko pussin Bull Durhamia ja nipun ruskeata paperia Morrellille ja Oppenheimerille?"

"Kylläpä ovat riivattua joukkoa nuo yliopistojen luurangot", ärähti kapteeni Jamie.

Johtaja Atherton oli kiivas mies ja piti kysymystäni hävyttömän loukkaavana kerskumisena.

"Tästä saatte lisätiukkausta", ilmoitti hän minulle.

"Tein teille vetoehdotuksen, johtaja", sanoin rauhallisesti. "Saatte vyöttää minut niin tiukkaan kuin teitä huvittaa. Mutta jos kymmenen päivän kuluttua hymyilen, niin annatteko Bull Durhamia Morrellille ja Oppenheimerille?"

"Osaattepa olla varma itsestänne", huomautti hän.

"Juuri sen vuoksihan teinkin ehdotuksen", vastasin.

"Joko tulette uskovaiseksi?" kysäisi johtaja ivallisesti.

"En. Minulla sattuu vain olemaan elinvoimaa siksi paljon, ettette ikinä saa siitä loppua. Jos teitä huvittaa, sitokaa minut sadaksi päiväksi, ja sittenkin minä vielä hymyilen teille."

"Luulenpa, että kymmenen päivää on teille enemmän kuin tarpeeksi, Standing."

"Se on teidän mielipiteenne. Mutta uskotteko todellakin niin? Jos kerran uskoisitte, ettehän silloin pelkäisi menettävänne kahden viisi senttiä maksavan tupakkapussin hintaa. Mikä teitä sitten oikeastaan pelottaa?"

"Kahdesta sentistä saattaisin tällä hetkellä lyödä kasvonne mäsäksi", puhisi johtaja kiukuissaan.

"Älkää toki antako minun sitä estää!" Olin hävyttömän äitelä. "Iskekää niin lujasti kuin teitä huvittaa! Sittenkin jää minulle tarpeeksi kasvoja voidakseni hymyillä. Mutta te epäröitte. Oletan, että hyväksytte alkuperäisen ehdotukseni."

Ihmisen täytyy olla hirvittävän heikko ja perin toivoton uskaltaakseen sellaisissa oloissa ärsyttää johtajaa. Tahi paremminkin hänen pitää olla kumpaakin, ja lisäksi hänellä täytyy olla uskoa. Nyt tiedän, että minulla oli uskoa, ja sen varassa toimin. Luotin Morrellin puheisiin. Uskoin, että henki on ruumiin herra. Uskoin, ettei satapäiväinenkään pakkopaidassa-olo kykenisi minua tappamaan.

Kapteeni Jamieen lienee tämä uskoni tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen. Ainakin hän sanoi:

"Muistan kuinka eräs ruotsalainen tuli sekapäiseksi kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin ette ollut vielä täällä, johtaja. Hän oli tappanut miehen riideltyään hänen kanssaan kahdestakymmenestäviidestä sentistä ja saanut teostaan elinkautisen. Sitten hän sai uskonnollisen mielenhäiriön ja selitti, että kultaiset vaunut olivat tulossa noutamaan häntä taivaaseen. Hän oli kokki. Keittiössä hän istahti tulipunaiselle hellalle ja hämmenteli ruoka-astioita laulellen virsiä ja ylistyslauluja. Pois hänet siitä vedettiin, mutta kahden päivän kuluttua hän kuoli sairaalassa. Miesparka oli palanut luita myöten. Mutta loppuun asti hän vannoi, että hänellä ei ollut minkäänlaisia tuskia. Tunnusluksia hän ei liioin tehnyt."

"Standingin panemme tunnustamaan", selitti johtaja.

"Kun kerran olette siitä varma, niin miksette hyväksy ehdotustani?"

Johtaja oli niin raivoissaan, että se olisi minua suuresti huvittanut, jollei oma asemani olisi ollut niin toivoton. Hänen kasvonsa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Kädet puristuivat nyrkkiin, ja näytti siltä, että hän hyökkää kimppuuni antaakseen minulle aikamoisen pehmityksen. Mutta ponnistaen tahtoaan hän sai itsensä hillityksi.

"No hyvä, Standing", puhisi hän. "Minä suostun. Mutta olette pannut vetoon rakkaan elämänne. Huono teidän on hymyillä kymmenen päivän kuluttua. Kääntäkää hänet ympäri, pojat, ja vyöttäkää niin, että kylkiluut ruskavat! Hutchins, näyttäkää, että osaatte tehdä sen kunnollisesti!"

Minut käännettiin vatsalleni ja vyötettiin niin, etten vielä milloinkaan ollut sellaista kiristystä tuntenut. Totisesti osoitti ylin luottamusmies taitoaan. Koetin saada varastetuksi sen vähäisen tilan, minkä voin. Se ei ollut paljon, sillä kauan sitten oli minusta kaikki liha kadonnut ja lihakseni olivat ohentuneet pelkiksi jänteiksi. Minulla ei ollut voimia eikä massaa voidakseni varastaa paljoa tilaa, ja senkin vähän sain yksinomaan jännittämällä niveliäni. Mutta senkin riisti minulta Hutchins, joka aikaisemmin, ennen kuin hänestä oli tehty ylin luottamusmies, oli oppinut kaikki ne temput ollessaan itse pakkopaidassa.

Hutchins oli, kuten näette, läpikotaisin orjasielu. Joskus maailmassa hän oli ollut mies, mutta itsenäisyys oli hänestä täysin nujerrettu. Olihan hänellä kymmenen- tahi kaksitoistatuhatta dollaria, ja vapaus oli sarastamassa, jos hän vain totteli määräyksiä. Myöhemmin sain kuulla, että hänen tyttönsä oli pysynyt hänelle uskollisena ja yhä odotteli hänen palaamistaan. Ja jos kerran nainen on mukana, se selittää hyvin suuressa määrin miehen menettelyä.

Jos ketään yleensä voidaan syyttää tahallisesta murhasta, niin Al Hutchinsiin se syytös ainakin voidaan kohdistaa siitä, mitä hän sinä aamuna eristyskopissa teki johtajan käskystä. Hän riisti minulta senkin vähäisen hengitystilan, jonka olin varastanut. Ja sen jälkeen kun hän oli saanut ruumiini aivan turvattomaksi, hän tiukkasi hihnoja ponnistaen jalallaan selkääni vasten ja kiristi minut tiukemmalle kuin kukaan sitä ennen. Ruumiini oli niin raihnas ja kaikki tärkeimmät elimeni joutuivat sellaiseen puristukseen, että tuntui siltä, kuin heti kuolisin. Mutta sittenkin säilyi ihmeellinen varmuuteni. En uskonut kuolevani. Tiesin, toistan vielä kerran, tiesin, että minä en kuole. Pääni tahtoi mennä sekaisin ja sydämenjyskytys tuntui varpaista hiustenjuuriin saakka.

"Kovin lujalle tiukattu", huomautti kapteeni Jamie epäröiden.

"Totta vieköön, tiukka se on", sanoi tohtori Jackson. "Mutta häntä se ei voi vahingoittaa. Hän on liian sitkeä. Jo aikoja sitten hänen olisi pitänyt kuolla."

Vasta ankaran nykimisen jälkeen johtaja Atherton sai työnnetyksi etusormensa pakkopaidan ja selkäni väliin. Pannen jalan sormensa viereen hän nousi koko painollaan seisomaan päälleni koettaakseen, olisiko vielä tiukkaamisen varaa, mutta ei saanut siteitä antamaan perää edes tuuman murto-osaa.

"Kohotan hattuani, Hutchins", sanoi hän. "Osaatte tehtävänne. Kääntäkää hänet ympäri, että näemme, miltä hän näyttää."

Minut käännettiin selälleni. Tuijotin heitä ja tunsin, miten silmäni pullistuivat. Jos minut olisi ensimmäisellä kerralla sidottu sillä tavalla pakkopaitaan, varmasti olisin kuollut kymmenessä minuutissa. Mutta nyt olin harjaantunut. Olin viettänyt pakkopaidassa tuhansia tunteja, ja sitäpaitsi luotin järkähtämättömästi Morrellin puheisiin.

"Naurakaa nyt, pahus vieköön!" ärjäisi johtaja minulle. "Alkakaa hymyillä, kuten olette kerskunut!"

Keuhkoni nytkähtelivät ilman puutteesta, sydämeni oli pakahtumaisillaan, ja ajatukseni pyörivät sekavina, mutta sittenkin oli minulla vielä niin paljon voimaa, että kykenin hymyilemään johtajalle vasten kasvoja.

11.

Ovi rämähti kiinni ja jäin yksin pimeänhämärään koppiini. Olin hyvin harjaantunut kaikkiin pakkopaitatemppuihin ja vääntelehdin lattialla eteenpäin tuuman toisensa jälkeen, kunnes toisen kenkäni kärki ulottui oveen. Tuntui tavattoman hyvältä tietää, etten sittenkään ollut aivan yksin. Voisinhan hädän tullen ainakin naputtaa Morrellille.

Mutta johtaja Atherton oli nähtävästi antanut vartijoille ankarat ohjeet, sillä vaikkakin naputtelin Morrellille ja kerroin, että aion yrittää koetta, en saanut vastausta. Minulle eivät vartijat voineet tehdä muuta kuin sättiä, sillä kun jo olin pakkopaidassa ja määrätty siihen kymmeneksi päiväksi, kaikki rangaistusuhkaukset olivat minuun nähden tehottomia.

Muistaessani huomautan, että ajatukseni olivat erittäin kirkkaat. Pakkopaita tuotti tavanmukaisen tuskan ruumiilleni, mutta mieleni oli kaikesta siitä niin välinpitämätön, etten huomannut kipua sen enempää kuin allani olevaa lattiaa ja ympärilläni olevia seiniäkään. Jos milloinkaan, niin silloin olin mitä parhaassa henkisessä ja sielullisessa vireessä suunnittelemaani koetta varten. Se johtui luonnollisesti suureksi osaksi äärimmäisestä heikkoudestani. Mutta oli siinä muutakin. Kauan olin kouluttanut itseäni unohtamaan tuskat. En epäillyt enkä pelännyt. Usko hengen ylivaltaan oli täyttänyt koko sisäisen olemukseni. Ja vaikkakin silloinen välinpitämättömyyteni olikin melkein horrosmaista, siinä oli yhtä kaikki voimaa melkein kuin äärimmilleen kohonneessa innoituksessa.

Aloin keskittää tahtoani. Verenkierron keskeytyminen oli tehnyt ruumiini turraksi. Suuntasin kaikki ajatukset oikean jalan pikku varpaaseen ja tahdoin, että se lakkaa olemasta tietoisuudessani. Tahdoin, että varvas kuolee, minuun nähden, määrääjään, jolla ei ollut sen kanssa mitään yhteyttä. Se oli vaikeata, kuten Morrell oli etukäteen sanonut. Mutta epäilyksen hivenkään ei häirinnyt uskoani. Tiesin, että varvas kuolee, ja tunsin, kun se oli kuollut. Nivel niveleltä se oli kuollut tahtoni pakottamana.

Kaikki muu oli helppoa, vaikka hitaasti se kävi, myönnän kyllä. Nivel niveleltä lakkasivat molempien jalkojen varpaat vuorostaan elämästä. Ja kuoleutuminen jatkui edelleen. Nilkkoja myöten olivat jalkani jo lakanneet elämästä ja vähän myöhemmin polvia myöten.

Haltioitumiseni oli niin voimakas, etten tuntenut vähääkään riemua onnistumisestani. Minulta ei riittänyt pienintäkään ajatusta muuhun kuin siihen, että ruumiini täytyi kuolla. Koko olemukseni oli kiintynyt siihen ainoaan tehtävään. Työskentelin siinä yhtä huolellisesti kuin muurari tiiliä asetellessaan ja katselin työni edistymistä aivan samanlaisin tuntein kuin muurari katselee seinän kohoamista.

Tunnin kuluttua ruumiini oli kuollut lanteisiin saakka, ja tahdollani pakotin kuoleman nousemaan yhä korkeammalle.

Kun pääsin sydämen lähettyville, ilmaantuivat ajatuksissani ensimmäiset sekavuuden merkit. Peläten, että menisin tiedottomaksi, muutin menettelyä ja siirryin sormiin. Aivoni kirkastuivat uudelleen, ja nopeasti sain kädet kuolemaan olkapäitä myöten.

Tällöin oli koko ruumiini, paitsi pää ja osa rintaa, täydelleen kuollut.

Enää ei vaivautuneen sydämen tuskainen sykintä kaikunut aivoissani. Sydämenlyönti oli tasaista, mutta heikkoa. Siitä aiheutunut riemu, jos olisin sellaisella hetkellä uskaltanut antautua riemun valtaan, olisi tehnyt lopun kaikesta.

Tässä kohden kokemukseni olivat erilaiset kuin Morrellin. Vaikka tahtoni edelleenkin toimi automaattisesti, aloin vaipua jonkinlaiseen horrostilaan, joka muistutti uneen vaivuttaessa esiintyvää väliastetta. Samalla minusta tuntui, että aivoni laajenivat tavattomasti, vaikka kalloni pysyi ennallaan. Silloin tällöin näin omituisia välkähdyksiä, ikäänkuin minä, määrääjä, olisin hetkeksi lakannut olemasta, mutta seuraavalla hetkellä olin taas oma itseni ja hallitsin yhä ruumiillista verhoani, jota parhaillaan pakotin kuolemaan.

Ihmeellisintä oli laajentumisen tunne aivoissani. Vaikka aivot yhä olivatkin pääkopan sisäpuolella, niin yhtä kaikki minusta tuntui, että aivojeni ulkopinta oli jo pääkopan ulkopuolella ja että aivoni yhä vain laajenivat. Rinnan tämän kanssa tein toisenkin huomion, joka niin ikään on merkillisimpiä kokemuksiani. Myöskin aika ja tila laajenivat tavattomasti tietoisuudessani. Niinpä minä, vaikkakaan en avannut silmiäni nähdäkseni, oliko todella niin, kuitenkin tiesin, että ahtaan koppini seinät olivat loitonneet toisistaan, kunnes koppini oli yhtä iso kuin tilava luentosali. Ja sitä ajatellessani tiesin seinien loittonemisen yhä jatkuvan. Päähäni pälkähti, että jos koko vankila laajentuu samalla tavoin, täytyy San Quentinin ulkomuurien olla toiselta puolen kaukana Tyynellämerellä, ja toiselta tunkeutua Nevadan erämaihin. Sellainenkin ajatus välähti mieleeni, että kun aine kerran voi kulkea aineen läpi, koppini seinät voivat hyvinkin sivuuttaa vankilan muurit ja joutua osaksi vankilan ulkopuolelle, joten minä pääsisin vapauteen. Mutta nehän olivat vain fantastisia haaveita, ja sen tiesin itse hyvin silloinkin.

Ajan laajentuminenkin oli merkillinen. Sydämeni sykähteli hyvin pitkin väliajoin. Taaskin sain päähänpiston ja ryhdyin laskemaan sekunteja, jotka kuluivat kahden sykähdyksen välillä. Ensi kerralla kului yli sata sekuntia. Mutta kun jatkoin laskemista, väliajat pitenivät niin, että väsyin laskemiseen.

Ajan ja tilan laajenemis-illuusion yhä jatkuessa ja voimistuessa sain pohdittavakseni uuden ja tärkeän kysymyksen. Morrell oli kertonut vapautuneensa ruumiistaan tappamalla sen eli eliminoimalla ruumiinsa pois tietoisuudestaan, mikä tietystikin on itse asiassa aivan samaa. Nyt oli ruumiini niin lähellä täydellistä kuolemaa, että tiesin aivan varmasti saavani vähäisellä tahdon ponnistuksella vielä elossa olevat osat nopeasti lakkaamaan olemasta. Mutta – ja siinä juuri olikin kysymys, josta Morrell ei ollut minulle huomauttanut – pitäisikö minun tahtoa, että päänikin kuolisi? Jos niin tekisin, niin miten sitten kävisi Darrell Standingin sielulle, eikö Darrell Standingin ruumis silloin olisi kuollut ainiaaksi?

Päätin uskaltaa kokeen rintaan ja harvakseen sykähtelevään sydämeen nähden. Jännitin tahtoani ja pääsin pian toivomaani tulokseen. Minulla ei enää ollut rintaa eikä sydäntä. Olin pelkkä henki, sielu, tietoisuus – nimittäkää sitä miksi haluatte – ja sen ruumiillistumana olivat utumaiset aivot, jotka tosin keskittyivät päähäni, mutta olivat laajentuneet ja yhä edelleen laajentuivat pääkoppani ulkopuolelle.

Ja sitten vain välähdys, ja minä olin kaukana. Yhdellä tempauksella olin kulkenut vankilan katon ja Kalifornian läpi taivaan tähtien keskelle. Sanon tahallani "tähtien". Kuljin tähtien keskellä. Olin lapsi. Ilmavan, pehmeän pukuni kauniit värit hohtivat tähtien kylmässä tuikkeessa. Mielessäni olivat tietenkin poikavuosina näkemäni sirkustaiteilijain pukimet ja lapsuusaikoina kuvittelemani pienten enkelien vaatetus.

Joka tapauksessa vaelsin tähtien keskellä sellaisessa puvussa. Rintaani paisutti tieto, että minua odotti pitkä seikkailu, jonka jälkeen löytäisin maailmankaikkeuden syntykaavat ja minulle selviäisivät olemassaolon syvimmät arvoitukset. Kädessäni oli pitkä lasinen sauva, ja sillä oli minun määrä koskettaa jokaista tähteä ohikulkiessani. Ja tiesin aivan varmasti, että jos yksikin tähti jäisi koskettamatta, syöksyisin pohjattomaan syvyyteen, missä minua odottivat kuvaamattomat ja ikuiset kauhut rangaistukseksi rikkomuksestani.

Kauan jatkoin tähtivaellustani. Kun sanon "kauan", niin muistakaa, miten tavattomasti aika oli aivoissani laajentunut. Vuosisatoja kuljin avaruudessa koskettaen sauvani kärjellä jokaista sivuuttamaani tähteä silmäni, käteni kertaakaan erehtymättä. Yhä kirkkaammaksi muuttui tie. Yhä lähempänä oli päämäärääni, rajattoman viisauden saavuttamista. Ja erehdystä en tehnyt. Se kulkija ei ollut mikään entinen olomuotoni. Sitä kokemusta en ollut milloinkaan ennen kokenut. Koko ajan tiesin ja tunsin, että juuri minä, Darrell Standing, kuljin tähtien keskellä ja koskettelin niitä lasisella sauvallani, lyhyesti sanoen, ettei koko kuva ollut todellinen, että sellaista ei ollut milloinkaan tapahtunut eikä voinut milloinkaan tapahtua. Tiesin, että se oli vain mielikuvituksen sekavaa harhailua, jollaista voi sattua kiihotusaineiden huumauksessa, juoppohulluudessa ja tavallisessa unessakin.

Kaikki kävi hyvin ja iloisesti tähtivaelluksellani, kunnes sauvani kärki kerran ei sattunutkaan tähteen. Heti tiesin tehneeni suuren synnin. Samalla hetkellä tunsin itsessäni voimakkaan ja pakottavan nykäyksen, joka oli yhtä säälimätön ja vääjäämätön kuin viimeisen tuomion rautainen kouristus, ja lennähdin takaisin avaruuksien halki. Koko tähdistö sävähti ja aaltosi tulimerenä.

Tunsin ankaraa, repivää tuskaa. Ja samalla hetkellä olin taaskin Darrell Standing, eristyskopissaan pakkopaitaan vyötettynä viruva elinkautinen vanki. Samassa myöskin tiesin, mikä oli ollut onnettomuuden välittömänä aiheena. Se oli Ed Morrellin ensimmäinen napautus, kun hän numero viidestä alkoi lähettää minulle sanomaa.

Kerron siitä tarkemmin antaakseni teille jonkinlaisen käsityksen, miten tavattomasti aika ja ulottuvaisuus oli tietoisuudessani laajentunut. Monta päivää myöhemmin kysyin Morrellilta, mitä hän oli aikonut minulle sanoa. Sanoma oli yksinkertainen: "Standing, oletko siellä?" Hän oli naputtanut sen nopeasti vartijan ollessa eristyskoppien käytävän toisessa päässä. Kuten sanoin, hän oli naputtanut hyvin nopeasti. Ja nähkääs! Ensimmäisen ja toisen napautuksen välillä olin minä kaukana tähtien keskellä, liikuin siellä pehmeässä puvussani koskettaen jokaista tähteä, jonka sivuutin pyrkiessäni käsiksi elämäni ongelmien avaimeen. Ja edelleen jatkoin vaellustani vuosisatoja. Sitten tuli muutos, tuomiopäivän tömähdys, ankara, repivä tuska ja jouduin takaisin koppiini San Quentinin vankilaan. Sen sai aikaan Ed Morrellin toinen napautus. Sen ja ensimmäisen napsauksen väliaika ei voinut olla pitempi kuin sekunnin viidesosa. Niin käsittämättömästi oli aika minulle laajentunut, että tämän viidesosa sekunnin aikana olin pitkiä aikakausia vaeltanut tähtien keskellä.

Tiedän, lukijani, että tämä kaikki näyttää pelkältä hölynpölyltä. Olen aivan samaa mieltä. Hölynpölyä se on. Ja minulle se oli joka tapauksessa kokemus yhtä todellinen kuin juoppohullun näkemä käärme.

Hyvin runsaan arvion mukaan olisi Ed Morrellilta kenties saattanut mennä kaksi minuuttia kysymyksensä naputtamiseen. Mutta minusta tuntui siltä, että siihen kului kokonaisia aikakausia. Ja sillä aikaa en voinut lähteä riemumielin tähtivaellukselleni, sillä matkalleni olisi minua seurannut pelko, että sama uhkaava kutsu olisi taaskin temmannut minut takaisin tuskalliseen pakkopaitaan. Tähtivaellukseni olisi niin ollen ollut alituista pelkoa.

Ja koko ajan tiesin, että juuri Ed Morrellin naputus sitoi minut maahan. Koetin puhua hänelle, pyytää häntä lakkaamaan. Mutta minun oli onnistunut niin hyvin irrottaa ruumis tietoisuudestani, etten kyennyt saamaan ruumistani toimimaan. Se virui kuolleena pakkopaidassa, vaikka minä edelleenkin asuin päässä. Turhaan koetin tahtoni avulla pakottaa jalkaani naputtamaan Morrellille tietoa. Järkeilin, että minulla oli jalka. Mutta olin suorittanut tehtäväni niin huolellisesti, että minulla ei ollut jalkaa.

Vihdoinkin Morrell oli saanut naputetuksi sanomansa loppuun, ja minä lähdin takaisin tähtimatkalleni eikä minua kutsuttu takaisin. Sitten tunsin vaipuvani uneen, suloiseen uneen. Silloin tällöin minä unissani liikahdin – huomaa tarkoin sana, lukijani – minä liikahdin. Liikutin käsiäni ja jalkojani. Tunsin ihossani puhtaitten, pehmoisten liinavaatteiden kosketuksen. Ruumiissani oli mukavuuden tunnelma. Kuinka suloista se olikaan! Samoin kuin janoon nääntyvät erämaiden vaeltajat uneksivat veden loiskeesta ja lähteiden lirinästä, minäkin uneksin, että pakkopaidan kiristys oli höltynyt, lika muuttunut puhtaudeksi ja ruumiini kurttuinen pergamenttiverho terveyttä uhkuvaksi, sametinpehmeäksi ihoksi. Mutta unillamme oli suuri ero, kuten saatte nähdä.

Heräsin. Ja vaikka olinkin täysin valveillani, en avannut silmiäni. Muuten, se on pantava merkille, kaikki mitä tästä lähtien tapahtui, ei vähääkään hämmästyttänyt minua. Se oli kaikki luonnollista ja paikallaan. Minä olin minä, se on varma. Mutta minä en ollut Darrell Standing. Darrell Standingilla ei ollut sen henkilön kanssa, joka minä olin, yhtään enempää yhteyttä kuin Darrell Standingin kurttuisella pergamentti nahkalla ja minun hyvinhoidetulla, pehmoisella ihollani. Eikä minulla ollut aavistustakaan Darrell Standingista – eikä onneksi saattanut ollakaan, sillä eihän Darrell Standing vielä silloin ollut syntynyt, ja hänen syntymäänsä kuluisi vuosisatoja. Mutta sen saatte itse nähdä.

Ojentelehdin veltosti silmät ummessa ja kuuntelin. Ulkoa kuului kivitystä pitkin tasaisesti etenevää kavioiden kopsetta ja metallivarustusten kilinää. Rautapukuisia ratsumiehiä kulki ikkunani alitse. Toisaalta kuului – tiesin, että se ääni tuli majatalon pihalta – maltitonta kuopimista ja hirnahtelua, jotka tunsin oman ratsuni ääniksi.

Sitten kuulin läheneviä askelia. Tulija liikkui muka hiljaa, mutta kolisteli tahallaan kenkiään salaa koettaen herättää minut, jos sattuisin vielä nukkumaan. Hymyilin mielessäni veitikan temppuilulle.

"Pons", määräsin avaamatta silmiäni, "vettä, kylmää vettä, nopeasti, vedenpaisumus! Oli pitkät juomingit viime yönä, ja nyt kuivaa kurkkuani."

"Ja nukuitte puoleen päivään", virnaili hän ojentaessaan minulle jo etukäteen varatun vesiastian.

Nousin istumaan, avasin silmäni ja vein kaksin käsin haarikan huulilleni. Juodessani katselin Ponsia.

Kaksi seikkaa on tässä pantava merkille. Puhuin ranskaa enkä huomannut puhuvani ranskaa. Vasta kun myöhemmin eristyskopissa muistelin, mitä nyt kerron, tiesin puhuneeni ranskaa ja puhuneeni sitä hyvin. Minä puolestani, Darrell Standing, joka nyt kirjoitan näitä rivejä murhamiesten kopissa Folsomin vankilassa, osaan sitä kieltä vain sen verran, minkä olen koulussa oppinut: se riitti juuri ja juuri lukemiseen. Mutta puhuminen – se on mahdotonta. Tuskin kykenen ääntämään oikein ruokalistan nimityksiä.

Mutta palaan kertomukseeni. Pons oli pieni ja kuihtunut ukonkäppyrä. Hän oli meillä syntynyt – sen tiedän, sillä sinä päivänä, jota parhaillaan kuvaan, satuttiin siitä mainitsemaan. Ainakin kuusikymmenvuotias hän oli. Suu oli melkein hampaaton, mutta vaikkakin hänen jalkansa oli vikaantunut niin että hän pahasti nilkutti, hän oli liikkeissään vilkas ja ketterä. Hävyttömän vapaapuheinen hän myöskin oli. Olihan hän ollut talossa kuusikymmentä vuotta. Ennen kuin minä vielä kykenin jaloilleni, hän oli ollut isäni palvelija ja isäni kuoleman jälkeen (Pons ja minä puhuimme siitä samana päivänä) hän tuli minun palvelijakseni. Jalkavamman hän oli saanut taistelukentällä Italiassa keskellä ratsuväen temmellystä. Hän oli juuri saanut vedetyksi isäni pois ratsun kavioiden alta, kun sai itse piston reiteensä, kaatui ja joutui hevosten jalkoihin. Isäni oli täydessä tajussaan, vaikkakin pahasti haavoittunut, ja näki kaikki. Ja niinpä Pons, kuten äsken sanoin, oli hankkinut sellaisen oikeuden käyttää hävyttömän vapaata kieltä, ettei ainakaan minun isäni pojalla ollut mitään mukisemista häntä vastaan.

Pons pudisteli päätään, kun imin ison juoma-astian tyhjäksi.

"Kuulitko, miten se kiehui?" nauroin ojentaessani hänelle tyhjän haarikan.

"Aivan samanlainen kuin isä", huokasi hän toivottomana. "Ennen kuolemaansa isänne sentään oppi paremmaksi. Mutta te ette varmastikaan opi."

"Hän sai vatsavian", ilvehdin, "niin että yksikin viinikulaus pani hänen suolistonsa sekaisin. Onpa sekin suurta viisautta, olla juomatta, kun leili ei kestä viiniä."

Puhellessamme Pons asetteli vaatteitani sängyn reunalle.

"Juokaa vain, herrani", vastasi hän. "Ei se teitä vahingoita. Vatsa terveenä te kuolette."

"Tarkoitatko, että vatsani on sisältäpäin silattu raudalla?" puhelin ikään kuin en olisi ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.

"Tarkoitan..." aloitti hän muuttuen äkkiä vakavaksi, mutta keskeytti sitten huomatessaan kiusaantuneen ilmeeni. Vain hänen kuihtuneet huulensa nytkähtelivät, kun hän levitti uuden soopelinnahkaisen vaippani tuolin selkämykselle. "Kahdeksansataa dukaattia", nurisi hän. "Tuhat vuohta ja sata lihavaa nautaa yhdessä vaipassa teidän lämpimiksenne. Kokonainen röykkiö maataloja herrani hienossa selässä."

"Ja tuossa sata kaunista maataloa sekä linna tahi kaksi kaupanpäällisiksi puhumattakaan mitään mahdollisesta palatsista", sanoin ojentaen käteni ja koskettaen miekkaa, jonka hän juuri oli asettanut tuolille.

"Niinpä niin. Isänne voitti jäntevällä kädellään", vastasi Pons. "Mutta minkä isänne voitti, sen hän pitikin."

Pons pysähtyi hetkeksi ryhtyäkseen sitten herjaamaan uutta, tulipunaisesta silkkikankaasta tehtyä ihokastani. Se oli ihmeellisen kaunis kappale, ja olin siitä pöyhkeillyt.

"Kuusikymmentä dukaattia tuosta", saneli Pons. "Isänne olisi mieluummin nähnyt kristikunnan kaikkien räätälien ja juutalaisten kärventyvän helvetissä, ennen kuin olisi maksanut tuollaisesta sellaista hintaa."

Pukeutuessamme – Ponsin auttaessa minua pukeutumaan – jatkoimme hammasteluamme.

"On itsestään selvää, Pons, ettet ole kuullut uutisia", sanoin kujeillen.

Heti ukko höristi korviaan kuten vanha juorukello ainakin.

"Tuoreita uutisia?" kysäisi hän. "Englannin hovistako?"

"Eei", pudistin päätäni. "Mutta kenties se on sinulle uutinen, vaikka vanha silti. Etkö ole sitä kuullut? Kreikan filosofit kuiskailivat sitä lähes kaksituhatta vuotta sitten. Ja se uutinen juuri on saanut minut ottamaan hartioilleni kaksikymmentä maatilaa, elämään hovissa ja laittautumaan keikariksi. Näetkö, Pons, maailma on hyvin ilkeä paikka ja elämä on murheellinen. Kaikki ihmiset kuolevat ja kuoltuaan ... niin, he ovat vainajia. Ja senvuoksi me nykyajan ihmiset välttääksemme tätä ilkeyttä ja murheellisuutta etsimme typeriä huvituksia ja mielettömiä hullutuksia."

"Entä uutinen, herra? Mitä filosofit kuiskailivat niin kauan sitten?"

"Että Jumala oli kuollut, Pons", vastasin juhlallisesti. "Etkö sinä sitä tiedä? Jumala on kuollut, ja pian kuolen minäkin ja kannan kahtakymmentä vankkaa maatilaa olkapäilläni."

"Jumala elää", vakuutti Pons kiivaasti. "Jumala elää, ja hänen valtakuntansa lähestyy. Sanon teille, herra, se on hyvin lähellä. Mahdollisesti jo huomenna on maailman loppu käsissä."

"Niin sanoivat kristityt jo vanhassa Roomassa, Pons, kun Nero laitatti heistä soihtuja valaisemaan huvituksiaan."

Pons katseli minua säälien.

"Liika oppi tekee hulluksi", valitti hän. "Aina olen sitä vastustanut. Mutta te piditte oman päänne ja raahasitte vanhaa ruhoani mukananne ympäri maailman. Opiskelitte astronomiaa ja laskuoppia Venetsiassa, runousoppia ja kaikkia muita italialaisten hassutuksia Firenzessä, astrologiaa Pisassa, ja vain Jumala tietää mitä kaikkea mielipuolisten saksalaisten maassa. Pötyä kaikki filosofien jutut! Minä sanon teille, herra, minä Pons, palvelijanne, vanha miesraukka, joka en tunne ainoatakaan keihäänvarteen piirrettyä kirjainta, minä sanon teille, että Jumala elää ja lyhyen ajan kuluttua te astutte hänen eteensä." Äkkiä hän hillitsi mielensä ja keskeytti puhetulvansa lisäten: "Hän on täällä nyt, pappi, josta puhuitte."

Heti muistin kohtaamissopimuksen.

"Miksi et sanonut sitä heti?" kysyin kiukkuisesti.

"Olisiko se ollut parempi?" Pons kohautti olkapäitään. "Onhan hän jo odottanut kaksi tuntia joka tapauksessa."

"No miksi et tullut minua kutsumaan?"

Hän tarkasteli minua hyvin miettivän ja arvostelevan näköisenä.

"Aamulla hoippuroitte vuoteeseen kiekuen kuin kukko: Kukkeli-kuu, kukkeli-kuu, kukkeli-kuu!"

Hän matki juomalaulun sisällyksettömiä loppusäkeitä korviavihlovalla falsettiäänellä. Epäilemättä olin vuoteeseen pyrkiessäni niitä hoilannut.

"Sinulla on hyvä muisti", huomautin kuivasti koetellessani, miltä uusi soopelivaippa tuntuisi hartioillani, ennen kuin annoin sen Ponsille pantavaksi talteen.

"Eipä siihen paljonkaan muistia tarvita. Toistitte sanat sen tuhannen kertaa, kunnes kaikki majatalon asukkaat olivat hereillä ja koko rakennus yhtenä koputteluna. Ja kun lopuksi olin saanut teidät kunnollisesti sänkyyn, kutsuitte minut luoksenne ja komensitte, että vaikka itse pahus saapuisi, hänelle oli sanottava: rouva kreivitär nukkuu. Kutsuittepa minut takaisin vielä kerran ja puristaen käsivarttani niin, että se on mustelmilla tälläkin hetkellä, annoitte määräyksen, että en saisi herättää teitä aamulla, niin totta kuin elämä, hyvä ruoka ja lämmin asunto ovat minulle jonkin arvoisia, paitsi yhden asian tähden."

"Ja se oli?" kysäisin, sillä en kuolemaksenikaan osannut arvata, mitä olin hänelle selittänyt.

"Se oli erään miehen sydän, sanoitte, erään Martinelli-nimisen mustan tolvanan – kuka hän lieneekin – Martinellin sydän höyryämässä kultaisella lautasella. Lautasen täytyi olla kultaa, sanoitte, ja minun täytyi herättää teidät laulamalla: Kukkeli-kuu, kukkeli-kuu, kukkeli-kuu. Senjälkeen ryhdyitte opettamaan minulle säveltä: Kukkeli-kuu, kukkeli-kuu, kukkeli-kuu!"

Kun Pons mainitsi nimen, selvisi minulle heti, että Martinelli oli juuri sama pappi, joka nyt oli saanut etuhuoneessa rauhattomasti naputella kantapäitään kaksi kuolettavan pitkää odotustuntia.

Kun Martinelli astui huoneeseen ja tervehtiessään mainitsi nimeni ja arvoni, tiesin heti nimeni ja kaikki siihen liittyvät seikat. Olin kreivi Guillaume de Sainte-Maure. (Vasta silloin se näet minulle selvisi, vaikka se olikin ollut tietoisessa muistissani, ja muistan sen vielä perästäpäinkin.)

Pappi oli pieni tummaihoinen italialainen, niin laiha, että olisi luullut hänen hirvittävästi paastonneen tahi saapuneen kauheilta nälkämailta. Kädet olivat pienet ja hentoiset kuin naisen. Entä silmät sitten! Hänen kavalat ja epäluottamusta herättävät silmänsä, jotka näkyivät vain paksujen luomien jättämästä kaitaisesta raosta, olivat samalla kertaa terävät kuin kärpällä ja tylsät kuin päivääpaistattavalla sisiliskolla.

"Olette antanut minun odottaa pitkään, kreivi de Sainte-Maure", aloitti hän heti, kun Pons totellen katsettani oli poistunut huoneesta. "Hän, jonka palvelija olen, tulee kärsimättömäksi."

"Käyttäkää toisenlaista puhetapaa, pappi!" keskeytin kiivastuen. "Muistakaa, että nyt ette ole Roomassa."

"Suuri päämieheni...", hän aloitti uudelleen.

"Hallitsee suuresti Roomassa, kenties", keskeytin uudelleen. "Tämä maa on Ranska."

Martinelli kohautti olkapäitään alistuvaisen kärsivällisen näköisenä, mutta silmien käärmemäinen hehku osoitti, että olkapäät valehtelivat.

"Suurta ja mahtavaa päämiestä kiinnostavat jonkin verran myös Ranskan tapahtumat", selitti hän rauhallisesti. "Hänen ylhäisyytensä ei ole teitä varten. Päämieheni suunnitelmat ovat toisenlaiset." Hän kostutti ohuita huuliaan kielellään. "Hänellä on toisenlaiset suunnitelmat. Hänen ylhäisyyteensä nähden...ja myöskin teihin."

Hänen ylhäisyytensä tarkoitti Aquitanian herttuavainajan Geoffreyn leskeä, suurherttuatar Filippaa. Mutta huolimatta siitä, että Filippa oli suurherttuatar, leski ja paljon muuta, hän oli nainen ja lisäksi nuori, iloinen, kaunis, niin kautta kunniani juuri sellainen, josta minä pidin.

"Entä hänen suunnitelmansa?" kysäisin jyrkästi.

"Ne ovat syvät ja laajakantoiset, kreivi Sainte-Maure, liian syvät ja laajakantoiset ryhtyäkseni niitä pohtimaan, vielä vähemmän keskustelemaan niistä teidän tahi kenenkään muun ihmisen kanssa."

"Niin, tiedän kyllä, että suuria asioita on tekeillä ja niljaisia matoja matelee maanpinnan alla", sanoin.

"Minulle sanottiin, että olette jäykkäniskainen, mutta olen noudattanut saamiani määräyksiä."

Martinelli nousi lähteäkseen, ja minä nousin samalla kertaa.

"Sanoin, ettei tästä olisi mitään hyötyä", jatkoi hän. "Mutta vielä kerran tahdottiin tarjota teille tilaisuus muuttaa mielenne. Suuri päämieheni menettelee kohtuuttakin kohtuullisemmin."

"No niin, ajattelen asiaa", lausuin hilpeästi saattaessani pappia ovelle.

Hän pysähtyi äkkiä kynnykselle.

"Ajattelemisen aika on mennyt. Päätöstänne minä tulin kuulemaan."

"Ajattelen asiaa", toistin ja jatkoin sitten:

"Jolleivät herttuattaren suunnitelmat käy yksiin omieni kanssa, kenties sitten herranne suunnitelmat luistavat hänen toivomallaan tavalla. Muistanette, pappi, ettei hän ole minun herrani."

"Ette tunne herraani", hän selitti juhlallisesti.

"Enkä haluakaan häntä tuntea", vastasin.

Kuuntelin portaiden narisemista, kun pieni vehkeilevä pappi poistui pehmein, kevein askelin.

Jos syventyisin kreivi Guillaume de Sainte-Maurena viettämäni iltapäivän ja iltayön yksityiskohtiin, kertomukseni ei mahtuisi kymmeneen tällaiseen kirjaan. Sivuutan paljon, itse asiassa melkein kaiken, sillä en ole kuullut, että milloinkaan, ainakaan Kaliforniassa olisi tuomitulle myönnetty lykkäystä, jotta hän saisi täydentää muistiinpanonsa.

Ratsastaessani sinä päivänä kaupunkiin saavuin vuosisatojen takaiseen Pariisiin. Ahtaat kadut olivat inhottavan, sairautta levittävän lian ja loan peittämät. Mutta minun on kiiruhdettava ja sivuutan kaikki iltapäivän tapahtumat, ratsastusmatkan muurien ulkopuolelle, Hugh de Meungin suuret pidot, juhlimisen ja juomingit, joihin itse otin vain vähän osaa. Vain lopun kerron, alkaen siitä, kun seisoin keskustelemassa itse Filippan kanssa – hyvä Jumala hänen ihmeellistä kauneuttaan! Hän oli ylhäinen nainen, todella ylhäinen, mutta ennen sitä ja senjälkeen, aina: nainen.

Nauroimme keveästi pilaillen iloisen tungoksen hyöriessä ympärillämme. Mutta pilailumme takana piili syvä vakavuus, kuten ainakin miehellä ja naisella, jotka ovat sivuuttaneet rakkauden kynnyksen, mutta eivät kuitenkaan vielä ole liian varmoja toisistaan. En tahdo ryhtyä häntä kuvaamaan. Hän oli solakka, tavattoman hento – mutta siinäpä olen, johan aloitin kuvauksen. Lyhyesti sanoen, hän oli ainoa minua varten luotu nainen maailmassa. Enkä osannut uskoa, että Roomassa istuvan harmaapäisen vanhuksen pitkä käsivarsi ulottuisi puolen Euroopan halki minun ja naiseni väliin.

Silloin nojautui italialainen Fortini olkapäähäni ja kuiskasi:

"Eräs henkilö haluaa puhutella teitä."

"Eräs henkilö saa odottaa, kunnes minulle sopii", vastasin yksikantaan.

"En odota kenenkään sopivia aikoja", kuului hänen yhtä kuiva vastauksensa.

Vereni kiehui. Muistin Martinelli-papin ja Rooman harmaapäisen vanhuksen. Asia oli selvä. Kaikki oli järjestetty. Pitkä käsi oli ohjaamassa. Fortini hymyili minulle veltosti minun pysähtyessäni hetkiseksi näihin mietteisiin, mutta hänen hymynsä oli julkean hävytön.

Tällä kertaa, jos milloinkaan, olisi minun pitänyt pysyä kylmänä. Mutta vanha punainen raivo alkoi hehkua sisässäni. Tämä oli kaikki papin työtä. Olin saanut kimppuuni Fortinin, miehen, joka oli menettänyt koko omaisuutensa, kaiken, sukuluetteloaan lukuunottamatta, ja jota pidettiin parhaana miekkamiehenä mitä Italiasta oli maahamme saapunut viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Tänä yönä oli Fortinin vuoro. Ellei hänen onnistuisi täyttää harmaapäisen vanhuksen käskyä, niin huomenna saapuisi luokseni toinen, ja seuraavana päivänä taaskin uusi. Ja elleivät he sittenkään sattumalta onnistuisi, niin saisin odottaa halvan salamurhaajan tikaria selkääni tahi myrkynsekoittajan pulveria viiniini tahi ruokaani.

"Minulla ei ole nyt aikaa", sanoin. "Menkää tiehenne!"

"Asiani ei siedä viivytystä", tuli vastaus.

Huomaamattani oli puheemme muuttunut äänekkääksi, niin että Filippa kuuli sen.

"Tiehenne, italialainen koira!" toistin. "Pois oveltani ulvomasta. Tulen pian."

"Kuu on ylhäällä", selitti hän. "Ruoho on kuivaa. Kastetta ei ole. Kalalammikon takana, nuolen kantomatkan verran vasemmalla on rauhallinen ja yksinäinen aukeama."

"Saatte heti mitä haluatte", mutisin kärsimättömänä.

Mutta itsepintaisesti hän yhä odotteli.

"Aivan kohta", sanoin vielä kerran, "aivan kohta tulen puheillenne".

Silloin alkoi Filippa puhua sisällyttäen sanoihinsa koko rohkean sielunsa:

"Täyttäkää tuon herrasmiehen pyyntö, Sainte-Maure. Menkää hänen kanssaan nyt. Hyvä onni on mukananne." Hän keskeytti tervehtiäkseen ohikulkevaa enoaan Jean de Joinvillea, äitinsä veljeä, Anjoun Joinvillea. "Hyvä onni on mukananne", toisti hän sitten ja kumartuen puoleeni jatkoi kuiskaten: "Ja sydämeni on kanssanne, Sainte-Maure. Älkää viipykö kauan. Odotan teitä isossa salissa."

Olin seitsemännessä taivaassa. Riemuni kohosi pilviin. Ensimmäisen kerran hän avoimesti tunnusti rakkautensa. Ja sellaisen siunauksen saatuani tunsin itseni niin voimakkaaksi, että uskoin voivani tappaa vaikka kaksikymmentä Fortinia ja näpsäyttää sormiani kahdellekymmenelle roomalaiselle ukolle.

Jean de Joinville lähti saattamaan Filippaa tungoksessa, ja Fortini ja minä olimme pian sopineet asiasta. Erosimme kumpikin etsimään ystävää tahi paria kohdataksemme sitten kaikki toisemme sovitulla paikalla kalalammikon takana.

Ensimmäiseksi sain käsiini Robert Lanfrancin ja sitten Henry Bohemondin. Mutta ennen kuin tapasin heidät, kohtasin erään sukapään, ja tämä kohtaukseni osoitti minulle, mistä tuuli puhalsi, ja saattoi minut aavistamaan myrskyä. Tunsin tämän sukapään, Guy de Villehardouinin. Hän oli raaka maalaisnuorukainen, joka vasta äskettäin oli saapunut hoviin, mutta pieni, kiivas kukkopoika hän joka tapauksessa oli. Tukka hänellä oli punainen, ja punaisina välkkyivät myös hänen pienet, lähekkäin olevat siniset silmänsä, ainakin hiiden valkuaiset. Ja iho oli, kuten tavallista punatukkaisilla, punertava ja pisamainen. Koko hänen ulkomuotonsa teki sen vaikutuksen, kuin olisi häntä hieman kiehautettu.

Kun kuljin hänen ohitseen, hän liikahti äkkiä tyrkäten minua. Se kaikki tapahtui tietysti tieten tahtoen. Kiivaasti hän käännähti minuun päin käden haparoidessa miekan kahvaa.

"Totisesti", ajattelin, "on vanhuksella paljon ja omituisia apureita". Kukkopojalle kumarsin ja lausuin: "Anteeksi kömpelyyteni! Vika oli minussa. Anteeksi, Villehardouin!"

Mutta hänpä ei niin vähästä rauhoittunutkaan. Hänen puhkuessaan ja pöyhistellessään sattui Robert Lanfranc silmiini, ja viittasin hänet luoksemme. Selitin hänelle mitä oli tapahtunut.

"Sainte-Maure on antanut teille hyvityksen", oli hänen tuomionsa. "Hän on esittänyt teille anteeksipyynnön."

"Olen totisesti", keskeytin lempeimmällä äänelläni. "Ja pyydän teiltä, Villehardouin, vielä kerran anteeksi varsin suurta kömpelyyttäni. Vika oli minussa, mutta tahallani en sitä tehnyt. Minulla oli kiire erääseen kohtaukseen, ja olin kömpelö, surkuteltavan kömpelö, mutta en tahallani."

Mitäpä se pöhkö olisi muuta voinut tehdä kuin hyväksyä minun niin auliisti tyrkyttämäni hyvityksen? Tiesin kuitenkin, että monta päivää ei kuluisi, ennenkuin tämä kuumapäinen nuorukainen kyllä toimittaisi meidät miekkoja mittelemään.

Selitin Lanfrancille vain, että tarvitsisin häntä, eikä hän ollutkaan yhtään utelias tietämään asian yksityiskohtia. Hän itse oli eloisa, vasta kaksikymmenvuotias nuorukainen, mutta aseisiin hän oli harjautunut, taistellut Espanjassa, ja maine kertoi hänen kunnostautuneen kaksintaisteluissa. Tummat silmät vain välkähtivät hänen kuullessaan mitä oli tulossa, ja innostuneena hän riensi noutamaan Henry Bohemondin joukkoomme.

Kun kolmisin saavuimme kalalammikon takana olevalle aukeamalle, oli Fortini kahden ystävänsä kanssa jo odottelemassa. Toinen viimeksimainituista oli Felix Pasquini, samannimisen kardinaalin veljenpoika, jolle setä oli uskonut asiansa, samoinkuin harmaapäinen vanhus sedälle. Toinen oli Raoul de Goncourt, ja hänen läsnäolonsa hämmästytti minua, sillä hän oli liian hyvä ja ylevä mies nykyiseen seuraansa.

Tervehdimme toisiamme asianmukaisin menoin ja ryhdyimme toimeen. Tällainen puuha ei ollut kenellekään meistä outoa. Paikka oli hyvä, kuten oli luvattu. Kastetta ei ollut. Kuu paistoi kirkkaasti, ja pian risteilivät miekkamme vakavassa leikissä.

Tiesin, että vaikka minua pidettiinkin Ranskassa hyvänä miekkailijana, Fortini oli parempi. Mutta tiesin myös, että naiseni sydän oli sinä yönä mukanani ja että minun toimestani olisi maailmassa sen yön jälkeen yksi italialainen vähemmän. Sanon, että tiesin sen. Mielestäni ei ratkaisusta saattanut olla epäilystäkään. Ja miekkojemme kilahtaessa vastakkain mietin, millä tavoin hänet tappaisin. Pitkään kamppailuun ei minulla ollut halua. Nopeasti ja loistavasti, kas siinä minun tapani. Ja lisäksi olin viimeiset kuukaudet viettänyt iloisessa humussa laulellen: "Kukkeli-kuu, kukkeli-kuu", minkä vuoksi en ollut sellaisessa kunnossa, että olisin kyennyt pitkään otteluun. Nopeasti ja loistavasti, oli päätökseni.

Mutta nopea ja loistava selviytyminen on varsin vaikeata, kun vastassa on Fortinin kaltainen taitava miekkailija. Onnetar oli kuitenkin järjestänyt niin, että Fortini, joka aina pysyi kylmänä, jonka ranne ei milloinkaan väsynyt, joka aina tällaisissa tilanteissa menetteli varmasti ja hitaasti, oli myös tänä yönä valinnut ohjeekseen: nopeasti ja loistavasti.

Ottelu oli jännittävä, sillä yhtä varmasti kuin minä aavistin hänen tarkoituksensa tehdä leikistä pikainen loppu, yhtä varmasti hän oli aavistanut minun ajatukseni. En usko, että temppuni olisi onnistunut, jos taistellessamme olisi ollut kirkas päivä eikä kuutamo. Himmeä valaistus oli minulle avuksi. Ja lisäksi arvasin pientä hetkeä aikaisemmin, mitä hänellä oli mielessä. Se oli tuokiohyökkäys, tavallinen, mutta vaarallinen temppu, jonka jokainen aloittelija tuntee: se on kaatanut monta yrittäjäänsä ja on niin petollisen vaarallinen koettajalleen, että miekkailijat eivät sitä ensinkään suosi.

Olimme olleet vastakkain vain minuutin verran, kun Fortinin syöksyistä ja valehyökkäyksistä päätin, että hän suunnitteli juuri sellaista tuokiohyökkäystä. Hän toivoi, että tekisin hyökkäyspiston, ei suinkaan voidakseen sen väistää, vaan ohjatakseen sen hieman syrjään taivuttamalla hiukan rannettaan, samalla kun hänen miekkansa kärki olisi valmiina kohtaamaan eteenpäin syöksähtävän rintani. Se on vaikea temppu, totisesti vaikea parhaassakin valaistuksessa. Jos hän kiertäisi rannettaan sekunnin murto-osan verran liian aikaisin, saisin varoituksen ja olisin pelastunut. Jos hän tekisi sen hieman liian myöhään, miekkani tapaisi hänet.

"Vai nopeasti ja loistavasti?" ajattelin. "Hyvä! Italialainen ystäväni! Nopeasti ja loistavasti sen pitää käydä ja etenkin juuri nopeasti."

Tein yhtenään hyökkäyksiä hänen haluamallaan tavalla saadakseni hänet ansaan olemalla liian nopea. Ja nopeasti toiminkin. Kuten sanoin, olimme olleet vastakkain tuskin minuuttiakaan, kun se tapahtui. Kävikö se muka nopeasti? Tein piston ja hyökkäyksen kuin salama. Kaikki kävi äkillisesti, kuten pamahdus. Vannon, että tein hyökkäyspistoni sekunnin murto-osaa nopeammin kuin ihmisen yleensä uskotaan voivan tehdä. Ja minä voitin tarvittavan silmänräpäyksen. Hetkisen verran liian myöhään Fortini yritti väistää miekkani kärkeä ja varrastaa minut omaansa. Mutta hänenpä miekkansa se joutuikin syrjään. Se sujahti rintani ohitse pitkin pituuttaan tyhjään ilmaan taakseni ja minun miekkani tunkeutui hänen ruumiiseensa sydämen korkeudelta, oikeasta kyljestä sisään ja vasemmasta ulos.

Outoa pistää elävä ihminen teräsvartaaseen. Nytkin, täällä kopissa kirjoittaessani, pysähdyn hetkeksi sitä ajattelemaan. Ja usein olen miettinyt sitä kuutamoyötä vanhassa Ranskassa, jona opetin italialaiselle koiralle nopeata ja loistavaa toimintaa. Ruumiin lävistäminen oli niin kovin helppoa. Jos miekkani olisi sattunut luihin, ne olisivat kyllä pitäneet vastaan. Mutta nyt se puhkaisi vain lihaksia. Se kävi niin kovin keveästi. Nytkin, kirjoittaessani, tunnen sen kädessäni ja aivoissani. Naisen hattuneula ei voi sen helpommin upota luumuvanukkaaseen kuin miekkani lävisti italialaisen. Niin, se ei silloin tuntunut Guillaume de Sainte-Mauresta vähääkään kummalliselta, mutta kummallista se on minusta, Darrell Standingista, kun nyt vuosisatojen kuluttua sitä ajattelen. On helppoa, hyvin helppoa tappaa voimakas, elävä ja hengittävä mies niin yksinkertaisella aseella kuin teräskappaleella. Niin, ihmiset ovat kuin pehmeäkuorisia krapuja, niin hentoja ja helposti haavoitettavia he ovat.

Mutta palaan kuutamoiselle nurmikolle. Pistoni osui, ja sitä seurasi pieni pysähdys. Ei Fortini kaatunut aivan heti. Enkä minä myöskään samassa vetänyt miekkaani takaisin. Kokonaisen sekunnin seisoimme paikallamme, minulla jalat etäällä toisistaan, ruumiini jännittyneessä kaaressa, vartalo eteenpäin työntyneenä, oikea käsi ojennettuna vaakasuoraan; Fortini miekka kaukana takanani, kahvaa pitelevä käsi keveästi nojaten rintani vasempaan puoliskoon, ruumis jäykkänä, silmät avonaisina ja kirkkaina.

Olimme niin liikkumattomia, että seuralaisemme, sen voin vannoa, eivät heti tienneet mitä oli tapahtunut. Sitten Fortinin suu avautui, ja hän yskäisi heikosti. Hänen jäykkä asentonsa herposi. Rintaani vastaan nojautuva käsi vavahteli, sitten se painui, kunnes miekan kärki lepäsi maassa. Tällöin Pasquini ja de Goncourt juoksivat hänen vierelleen, ja hän vaipui heidän syliinsä. Ja totisesti miekan irrottaminen oli minulle paljon vaikeampaa kuin sen pistäminen oli ollut. Hänen ruumiinsa piti sitä kiinni, ikään kuin ei olisi tahtonut siitä luopua. Niin, saatte uskoa, vaati melkoisen ponnistuksen, ennenkuin sain sen temmaistuksi irti.

Mutta vetäisyn aiheuttama nykäys epäilemättä herätti hänet uudelleen eloon ja sai hänet muistamaan tarkoituksensa. Hän työnsi ystävänsä syrjään, jännitti vartalonsa ja kohotti miekan asentoon. Minäkin kävin asentoon ihmetellen, miten olin voinut pistää miekan hänen lävitseen sydämen korkeudelta satuttamatta tärkeihin elimiin. Mutta silloin hänen jalkansa pettivät, ja ennen kuin sekundantit ennättivät apuun, hän kaatui raskaasti nurmikolle. Hänet asetettiin makaamaan selälleen, mutta hän oli silloin jo kuollut. Kasvot olivat kaamean jäykät kelmeässä kuutamossa, ja oikea käsi puristi yhä miekan kahvaa.

Niin, on todella kummallisen helppoa tappaa ihminen.

Tervehdimme vainajan sekundantteja ja aioimme poistua, mutta Felix Pasquini pidätti minut.

"Suokaa anteeksi!" sanoin. "Jätetään huomiseen."

"Meidän tarvitsee vain siirtyä jokunen askel syrjään", intti hän. "Siellä on ruoho kuivaa."

"Antakaa sitten minun kostuttaa se puolestanne, Sainte-Maure!" pyysi Lanfranc minulta innoissaan haluten hänkin osaltaan tehdä selvää yhdestä italialaisesta.

Pudistin päätäni.

"Pasquini on minun. Hänet otan huomenna ensimmäiseksi."

"Onko vielä toisia?" kysyi Lanfranc.

"Kysykää de Goncourtilta!" naurahdin. "Arvelenpa, että hän parhaillaan aikoo esittää vaatimuksen päästä kolmannelle sijalle."

De Goncourt näytti kiusaantuneelta, mutta ei virkkanut mitään. Lanfranc katsoi häneen kysyvästi, ja hän nyökkäsi.

"Ja hänen jälkeensä tulee varmasti kukkopoika", jatkoin.

En ollut ehtinyt puhua loppuun, kun punatukkainen Guy de Villehardouin ilmestyi näkyviin astellen yksin meitä kohti pitkin kuutamoista ruohikkoa.

"Ainakin hänet saan minä", huudahti Lanfranc ääni melkein vapisten innosta.

"Kysykää häneltä!" nauroin ja jatkoin Pasquiniin kääntyen. "Huomenna. Määrätkää aika ja paikka! Minä saavun."

"Nurmikko on mainiota", tiukkasi hän yhä itsepäisesti, "paikka on mitä parhain, ja minä haluan lähettää teidät Fortinin seuraksi tänä yönä."

"Hänen olisi parempi saada ystävä seurakseen", pistin takaisin. "Ja nyt suokaa anteeksi, minun on mentävä."

Hän astui tielleni.

"Kumpi hyvänsä lähteköön, mutta tapahtukoon se nyt!"

Vasta nyt alkoi kiukkuni nousta.

"Palvelette herraanne hyvin."

"Palvelen vain itseäni. Herraa ei minulla ole."

"Suokaa anteeksi, jos sanon teille totuuden."

"Ja minkä sitten?"

"Sen, että olette valehtelija, Pasquini, valehtelette kuten kaikki italialaiset."

Hän käännähti Lanfranciin ja Bohemondiin päin.

"Kuulitteko! Tämän jälkeen ette voi enää kieltää."

Ystäväni empivät katsoen minuun ikäänkuin neuvoa kysyäkseen.

"Ja jos vielä jotakin mietitte", kiiruhti Pasquini jatkamaan, "niin suokaa minun poistaa epäilyksenne! Kas näin!"

Hän sylki eteeni. Silloin sai raivo minut valtoihinsa. Punaiseksi raivoksi minä sitä nimitän – ylivoimaista hillitöntä halua tappaa ja hävittää. Unohdin, että Filippa odotti minua suuressa salissa. Muistin vain kärsimäni vääryydet, harmaan ukon sietämättömän sekaantumisen asioihini, papin tungettelemisen, Fortinin julkeuden, Villehardouinin hävyttömyyden ja Pasquinin, joka seisoi tielläni syljeksien ruohikkoon. Katseeni oli punainen ja samoin ajatukseni. Kaikki nuo oliot olivat rehevää, vahingollista rikkaruohoa, joka oli niitettävä pois polultani, pois koko maailmasta. Raivoni muistutti verkkoon joutuneen leijonan kiukkua. Olin täysin saarrettu. Totisesti olin satimessa. Ainoa pelastuskeino oli hakata kaikki vastustajani maahan, nujertaa heidät ja astua heidän ylitseen.

"Hyvä!" sanoin kutakuinkin rauhallisena, vaikka ruumiini vapisi kiihtymyksestä. "Ensin te, Pasquini! Te sitten, Goncourt? Ja lopuksi te, Villehardouin?"

Jokainen heistä nyökkäsi vuorostaan, ja Pasquini ja minä valmistauduimme siirtymään syrjään.

"Kun teillä on kiire", ehdotti Henry Bohemond minulle, "ja kun heitä on kolme ja meitä on kolme, niin miksi emme suorita koko juttua samalla kertaa?"

"Juuri niin", säesti Lanfranc innokkaasti. "Ottakaa te de Goncourt! De Villehardouin on minun."

Mutta minä viittasin ystävilleni epäävästi.

"He ovat saapuneet komennuksesta", selitin. "Juuri minua he niin innokkaasti haluavat, että into on, kautta kunniani, tarttunut minuunkin, ja nyt tahdon itse pitää heidät kaikki."

Olin huomannut, että puhelustani aiheutuva viivytys härnäsi Pasquinia, ja tahdoin ärsyttää häntä vielä enemmän.

"Teistä, Pasquini", selittelin, "teen lopun nopeasti. En tahdo pidättää teitä, kun Fortini odottelee seuraa. Teille, Raoul de Goncourt, annan ansaitsemanne rangaistuksen siitä, että olette noin huonossa seurassa. Te olette ruvennut lihomaan ja hengityksenne on raskasta. Te saatte työskennellä, kunnes teistä rasva sulaa ja keuhkonne ähkyvät ja puhisevat kuin vuotavat palkeet. Teihin nähden, Villehardouin, en ole vielä päättänyt, miten teidät tapan."

Sitten tervehdin Pasquinia, ja leikki alkoi. Niin, sinä yönä tahdoin olla harvinaisen pirullinen. Nopeasti ja loistavasti – siinä ydin. Mutta tarkoin pidin petollisen valaistuksen mielessäni. Jos Pasquini uskaltaisi yrittää tuokiohyökkäystä, kävisi hänelle samoinkuin Fortinille. Ellei hän sitä tekisi, ja pian, niin minä uskaltaisin.

Vaikka olinkin ärsyttänyt hänet kiukkuun asti, hän oli varovainen. Mutta siitä huolimatta pakotin taistelumme kiihkeäksi, ja yhtämittaa miekkamme koskettivat toisiaan. Hämärässä valaistuksessa oli silmästä tavallista vähemmän hyötyä ja täytyi sitäkin enemmän turvautua tuntoon.

Jo ensimmäisen minuutin kuluttua yritin. Teeskentelin, että jalkani luiskahti hieman, ja sitä korjatessani annoin miekkani joutua pois kosketuksista. Hän teki heti hyökkäyksen, ja yhä vain minä näyttelin, tällä kertaa tehden tarpeettoman laajan väistön. Silloin ruumiini tietysti paljastui, ja siihen syöttiin toivoin hänen tarttuvan. Ja hän tarttui. Salamannopeasti hän käytti hyväkseen paljastumista, joka hänestä näytti, vahingolta. Suora ja varma oli hänen pistonsa, ja koko sieluineen ja ruumiineen hän teki hyökkäyksensä. Mutta minä olin vain näytellyt ja olin valmiina ottamaan vastaan. Keveästi sattuivat miekkamme yhteen toisensa tavatessaan. Ja juuri tarpeeksi voimakkaasti, mutta ei vähääkään liikaa, kiertyi ranteeni hänen miekkansa sujuessa pitkin minun miekkani suojustinta. Vain vähän hänen miekkansa harhautui, joitakuita tuumia, juuri tarpeeksi luiskahtaakseen sivukseni, ja sittenkin se lävisti silkkiliivini poimun. Hänen vartalonsa syöksyi eteenpäin hyökkäyksessä, ja sydämen korkeudelta upposi miekkani kärki hänen oikeaan kylkeensä. Jäykkänä kuten sen jatkona oleva säilä oli ojennettu käteni, ja kättä ohjaava vartaloni oli valppaan jäntevä.

Sydämen korkeudelta upposi miekkani Pasquinin kupeeseen, mutta tällä kertaa sen kärki ei tullut toiselta puolen näkyviin. Sillä vasemmalla puolella se sattui kylkiluuhun (teurastajan työtä on ihmisen tappaminen!) niin voimakkaasti, että hän lennähti taaksepäin ja kaatui puoleksi selälleen, puoleksi kyljelleen nurmikolle. Mutta ennen kuin hän ennätti maahan, olin minä äkkinykäyksellä irrottanut miekkani hänen ruumiistaan.

De Goncourt kiiruhti hänen luokseen, mutta hän viittasi de Goncourtin käymään minun kimppuuni. Pasquinin lähtö ei ollut yhtä nopea kuin Fortinin. Hän yski ja sylki. Villehardouinin avulla hän nousi kyynärpäänsä varaan nojaten päänsä käteen. Yskiminen ja sylkeminen jatkuivat.

"Hauskaa matkaa, Pasquini!" nauroin hänelle punaisen raivon vallassa. "Neuvon teitä kiiruhtamaan, sillä ympärillänne oleva ruoho on alkanut äkkiä kostua, ja jos te vitkastelette, saatatte kuolla vilutautiin."

Kun valmistauduin heti aloittamaan de Goncourtin kanssa, vastusteli Bohemond vaatien minua levähtämään hetken.

"Ei", vastasin, "en ole vielä oikein lämmennytkään". De Goncourtiin kääntyen jatkoin: "Nyt panemme teidät tanssimaan ja läähättämään, tervehdys!"

De Goncourt ei olisi halunnut koko ottelua. Aivan ilmeisesti hän tappeli määräyksen pakosta. Hänen miekkailutapansa oli vanhanaikaista, kuten keski-ikäisten miesten yleensä, mutta silti hän oli huomioonotettava vastustaja. Hän pysyi kylmänä ja hillitsi itsensä erinomaisesti. Mutta loistava taito häneltä puuttui, ja lisäksi häntä painoi tieto varmasta häviöstä. Parikymmentä kertaa olisin minä voinut tappaa hänet nopeasti ja loistavasti. Mutta en tappanut. Olin pirullisella tuulella, kuten jo sanoin. Toden totta olinkin. Väsytin hänet perinpohjin. Pakotin hänet väistymään, kunnes hänen oli vaikea nähdä vartaloni varjoon joutunutta miekkaani. Ja sillä aikaa kuin minä uuvutin hänet, kunnes hän läähätti, kuten olin sanonut, seurasi Pasquini taisteluamme pää käden varassa yskien ja syljeksien.

"Ja nyt, de Goncourt", ilmoitin lopuksi, "tunnette olevanne aivan avuton. Voin tappaa teidät kymmenillä tavoilla. Olkaa valmiina, jännittäytykää, sillä tahdon tehdä sen juuri tällä tavoin!"

Näin sanoessani siirryin kvartista terssiin, ja kun hän vuorostaan siirsi miekkaansa ja teki laajan väistön, palasin kvarttiin, tähtäsin paljastuneeseen kohtaan ja sydämen korkeudelta painui miekkani hänen vartaloonsa. Nähdessään taistelumme lopputuloksen Pasquini raukesi, painoi kasvonsa ruohikkoon, vavahti muutamia kertoja, ja sitten oli kaikki ohitse.

"Herrallanne on tämän yön jälkeen neljä palvelijaa vähemmän", vakuutin de Villehardouinille ryhtyessämme ottelemaan!

Ja minkälainen taistelu! Poika oli naurettava. Mahdotonta oli kuvitella mielessään, missä maalaiskoulussa hän oli oppinut miekkailemaan. Hän suorastaan muistutti ilveilijää. "Tämä puuha on lyhyt ja yksinkertainen", päättelin hänen punaisen tukkansa liehuessa, kun hän hullun kiihkoisesti ahdisteli minua.

Mutta juuri hänen ilveilijäkujeensa minut tuhosivat. Olimme miekkailleet jonkin aikaa ja yhtä mittaa olin saanut nauraa hänen kömpelyydelleen, kun hän äkkiä raivostui silmittömästi unohtaen muutenkin surkean vähäisen miekkailutaitonsa. Heilauttaen säiläänsä koko käsivarrellaan, ikäänkuin se olisi ollut terävä miekka, hän napautti sen päälakeeni. Minä äimistyin. Ei ikinä ollut minulle tapahtunut sellaista järjettömyyttä. Hänen rintansa oli aivan paljas, ja olisin monesti voinut hänet lävistää. Mutta kuten sanoin, olin hämmästyksen vallassa, kunnes tunsin terävän pistoksen, kun tämä kömpelö maalaispoika upotti miekkansa rintaani ja kallistui eteenpäin, kunnes hänen miekkansa kahva sysäsi minut taaksepäin.

Kaatuessani näin Lanfrancin ja Bohemondin myötätuntoiset katseet ja riemun välkkeen Villehardouinin kasvoilla hänen työntäessään minua.

Minä kaaduin, mutta nurmikolle asti en ehtinyt. Silmissäni vilahteli sekavia välkähdyksiä, korvissani jyrisi, valo muuttui vähitellen tasaiseksi hämäräksi. Tunsin sanoinkuvaamatonta, tuskallista kipua ja sitten kuulin sanat:

"En tunne mitään."

Tunsin äänen. Se oli johtaja Athertonin. Ja tiesin olevani taaskin Darrell Standing, joka juuri oli palannut vuosisatojen takaa San Quentinin helvetilliseen pakkopaitaan. Johtaja Atherton hypisteli parhaillaan niskaani, mutta siirtyi syrjään, ja tohtori Jacksonin sormet tulivat tilalle. Tohtori Jacksonin ääni selitti:

"Te ette osaa koettaa sydämenlyöntiä niskasta. Kas tuossa, pistäkääpä sormenne juuri tuohon kohtaan! Tunnetteko? Arvasinhan. Sykintä on heikkoa, mutta tasaista kuin kellon nakutus."

"On kulunut vasta kaksikymmentäneljä tuntia", lausui kapteeni Jamie. "Milloinkaan ennen hän ei ole ollut tuollaisessa tilassa."

"Hän teeskentelee, se on varma", huomautti luottamusvankien pää Al Hutchins.

"Enpä tiedä", väitti kapteeni Jamie. "Kun ihmisen suonenlyönti on niin heikko, että tarvitaan asiantuntija sitä havaitsemaan..."

"Olen itse saanut kokemukseni pakkopaidassa", vastusti Al Hutchins. "Ja sain teidät päästämään minut irti, kun osasin näyttää kyllin murtuneelta, vaikkakin kaikin voimin sain pidättäytyä remahtamasta nauramaan vasten kasvojanne."

"Mitä arvelette, tohtori?" kysyi johtaja Atherton.

"Sydämen toiminta on loistava", selitti lääkäri. "Luonnollisesti se on heikkoa, sehän oli odotettavissakin. Mutta Hutchins on oikeassa. Mies näyttelee."

Peukalollaan hän kohotti toista silmäluomeani. Avasin toisenkin silmäni ja katselin yläpuolellani kumartuvia kasvoja.

"Enkö sitä sanonut!" huudahti tohtori Jackson voitonriemuisena.

Vaikkakin ponnistus tuntui musertavan kasvoni, sain ankaralla tahdonponnistuksella hymyn huulilleni.

Vesiastia kallistettiin huulilleni, ja join ahnaasti. On muistettava, että käteni olivat tiukasti pakkopaidassa pitkin kupeitani. Sitten minulle tarjottiin ruokaa – kuivaa vankilaleipää – mutta pudistin päätäni. Suljin silmäni osoittaakseni, että heidän läsnäolonsa vaivasi minua. Osittaisesta virkoamisesta johtuva tuska oli sietämätön. Tunsin, että elämä palautui ruumiiseeni. Pitkin niskajänteitä levisi pistelevä kipu rintaani. Ja aivoissani väikkyi elävästi muisto, että Filippa odotti minua suuressa salissa. Innokkaasti halusin päästä jatkamaan äskeisiä kokemuksiani Ranskassa.

Vaikka he yhä seisoivatkin ympärilläni, ryhdyin poistamaan ruumiini heränneitä osia tietoisuudestani. Minulla oli kiire lähteä, mutta johtaja Athertonin ääni esti puuhani.

"Onko teillä mitään valittamista?" kysäisi hän minulta.

Mitään muuta en pelännyt kuin että he päästäisivät minut irti. Vastaustani ei senvuoksi pidä ymmärtää kerskailuksi. Sen tarkoitus oli yksinomaan estää mahdolliset irrottamisaikeet.

"Saisitte hieman tiukata pakkopaitaa", kuiskasin. "Se on kovin epämukavan löyhä. Suorastaan hukun siihen. Hutchins on tomppeli ja hullu. Hän ei osaa sitomisen alkeitakaan. Johtaja, teidän pitäisi panna hänet töihin kutomoon. Hän on paljon parempi mestari tehottomassa työskentelyssä kuin nykyinen päällysmies, joka on vain tomppeli, mutta ei hullu. Muuten menkää tiehenne, koko joukko, jos ette osaa keksiä minulle mitään pahempaa. Mutta jos keksitte, niin jääkää kaikin mokomin. Pyydän kaikesta sydämestäni teitä jäämään, jos luulette vaivaisen mielikuvituksenne keksivän uusia rääkkäystapoja."

"Hän on terästä, sinihohteista, öljyssä karaistua terästä", leperteli tohtori Jackson nauttien lääkärinä uudesta kokemuksesta.

"Standing, te olette ihme", lausui johtaja. "Teillä on rautainen tahto, mutta minä nujerran sen, niin totta kuin Jumala on kasvattanut pieniä omenia."

"Ja teillä on kaniininsydän rinnassanne. Kymmenesosa siitä, minkä minä olen saanut kestää pakkopaidassa, olisi pusertanut kaniininsydämenne ulos pitkistä korvistanne."

Se piikki sattui, sillä johtajalla oli todellakin tavattomat korvat. Ne olisivat varmasti herättäneet Lombroson mielenkiintoa.

"Minä puolestani", jatkoin, "nauran teille. Pahinta, mitä kutomolle voisin toivoa, olisi se, että itse ottaisitte sen hoitoonne. Olette tuonut minut eristyskoppiin ja tyhjentänyt minua vastaan koko ilkeytenne. Mutta yhtä kaikki olen elossa ja nauran vasten kasvojanne. Ettekö olekin kykenemätön? Ette edes saa minua tapetuksi. Tuskinpa kykenisitte tappamaan loukkuunjoutunutta rottaa dynamiittipanoksella, todellisella dynamiitilla eikä sellaisella, jonka sekavissa aivoissanne kuvittelette minun piilottaneen."

"Entä vielä?" kysäisi hän, kun lopetin arvosteluni.

Mieleeni välkähtivät sanat, jotka olin lausunut Fortinille, kun tämä julkeasti tunkeutui seuraani.

"Tiehenne, vankilarakki! Pois oveltani louskuttelemasta!"

Hirveältä täytyi johtaja Athertonin kaltaisesta miehestä tuntua, kun avuton vanki kohteli häntä näin. Hän kalpeni raivosta, ja hänen äänensä värisi hänen uhatessaan:

"Kautta taivaan, Standing, kyllä vielä teen teille hyvää."

"Vain yhden asian voitte tehdä. Voitte tiukata tätä epämieluisan löyhää pakkopaitaa. Jos sitä ette tee, niin menkää tiehenne! Eikä olisi haitaksi, vaikka pysyisitte poissa viikon tahi kaikki kymmenen päivää."

Ja mitäpä saattaisi enää suuren vankilan johtajakaan tehdä vangille, joka jo oli saanut kaikkein pahimmat rangaistukset! Mahdollisesti johtaja ajatteli uusia uhkauksia, sillä hän avasi suunsa jotakin sanoakseen. Mutta ääneni oli puhuessani voimistunut ja aloin laulaa: "Kukkeli-kuu, kukkeli-kuu, kukkeli-kuu." Ja lauluani jatkoin, kunnes koppini ovi rämähti kiinni ja salvat ja lukot kirskuivat.

12.

Nyt kävi lähteminen helposti, kun kerran olin keinon oppinut. Ja tiesin sen käyvän helpommaksi joka vaelluksen jälkeen. Kun ihminen on keksinyt sen tien, jossa vastukset ovat vähäisimmät, ja kulkenut sitä kerran, niin jokaisella seuraavalla matkalla vastukset ovat entistäkin pienemmät. Ja niinpä muuttuivatkin, kuten saatte nähdä, matkani San Quentinista muihin elinkausiini ajan mittaan melkein automaattisiksi.

Johtaja Athertonin ja hänen seurueensa poistuttua sain henkiinvironneet ruumiini osat muutamissa minuuteissa pakotetuksi takaisin valekuolemaan. Elämän kuolemaahan se oli, mutta sittenkin se oli vain valekuolema, samanlainen kuin nukutusaineiden aiheuttama ohimenevä tunnottomuus.

Ja sitten pois kaikesta likaisesta ja halvasta, kauas pimeän koppini kolkosta yksinäisyydestä ja tuskallisesta pakkopaidasta, kauas tuttujen kärpästen seurasta sekä elävänä haudattujen yksitoikkoisesta hämärästä ja vaivalloisista naputuskeskusteluista, vaellukselle kaukaisiin aikoihin ja laajaan avaruuteen.

Ensin oli kaikki pimeätä. Vähitellen sukeltautui tietoisuuteeni havaintoja uudesta ympäristöstä. Ensimmäinen aistimukseni oli, että kaikkialla oli pölyä. Kuivana ja kutittelevana se tunkeutui sieraimiini. Huuleni olivat pölystä tahmeina. Se peitti kasvoni, käteni, ja erittäin hyvin tunsin sen hieroessani sormenpäillä peukaloa.

Sitten tunsin olevani yhtä mittaa liikkeessä. Koko ympäristö tärähteli ja huojui yhtämittaa, ja kuulin vinkuvia ja kitiseviä ääniä, joiden tiesin johtuvan voiteettomista pyöränrummuista ja pyörien rautavanteiden hankautumisesta kiviin ja hiekkaan. Tuon tuostakin saapui korviini miesten sortuneita ääniä heidän äkäisesti hoputtaessaan vaivalloisen hitaasti kulkevia, nääntyneitä eläimiä.

Aukaisin pölystä tulehtuneet silmäni, ja heti ne olivat uudelleen täynnä pölyä. Karkea huopa, jolla makasin, oli puolen tuuman paksuisen pölykerroksen peitossa. Ilmassa leijaili sakea pölypilvi, ja sen takana kaartui huojuva ja vapiseva purjekankainen katos. Kankaan rei'istä tunkeutuvat auringonsäteet heittivät kirkasta valoa raskaasti häilyviin pölyhiukkasiin.

Olin lapsi, kahdeksan- tahi yhdeksänvuotias poikanen. Minua väsytti tavattomasti, ja väsyneeltä näytti myöskin vierelläni istuva, kirkuvaa sylilasta viihdyttelevä nainen, jonka kuihtuneet kasvot olivat pölyn peitossa. Hän oli äitini, sen tiesin, olihan se luonnollinen asia, yhtä luonnollinen kuin sekin, että purjekankaisen tunnelin etupäässä, ajomiehen istuimen kohdalla näkyvät hartiat olivat isäni.

Kun lähdin ryömimään eteenpäin rattaille sälytettyjen matkatavaroiden päällitse, sanoi äitini nääntyneellä, tuskastuneella äänellä: "Etkö voi olla hiljaa edes yhtä minuuttia, Jesse?"

Jesse, se oli minun nimeni. Sukunimeäni en tiennyt. Äiti nimitti isää Johniksi. Hämärästi muistan joitakuita kertoja kuulleeni, että toiset miehet käyttivät isää puhutellessaan sanaa "kapteeni". Tiesin, että hän oli seurueen johtaja ja että kaikki tottelivat hänen määräyksiään.

Ryömin ulos purjekankaan aukosta ja istuuduin isän vierelle kuskipukille.

Ilma oli tukahduttavan sakeana pyörien ja eläinten kavioiden nostattamasta pölystä. Tuntui kuin olisimme kulkeneet paksussa sumussa, jonka läpi mailleenpainuva aurinko kuulsi himmeänä ja veripunaisena.

Laskevan auringon outo valo herätti kummallisia, pelokkaita aavistuksia, ja sitä tunnetta lisäsi koko ympäristö, mihin hyvänsä silmäni sattuivatkaan, maisema, isäni kasvot, lapsen valittelu, jota äiti ei saanut vaimentumaan, rattaittemme edessä ponnistelevat kuusi hevosta, joita isän piti yhtenään hoputtaa ja joiden väristä oli mahdoton erottaa merkkiäkään paksun pölykerroksen alta.

Synkkänä ja masentavana levisi aavikko ympärillämme. Matalia kukkuloita ulottui joka suunnalle silmänkantamattomiin. Hyvin harvassa oli kukkuloiden rinteillä matalia, näivettyneitä pensaita. Muuten kohtasi silmä kaikkialla vain kuivaa hiekkaa ja kivikkoa. Ja kukkuloiden välinen tasainen maa, jota myöten kuljimme, oli myöskin pelkkää hietikkoa. Vain siellä täällä kasvoi vaivainen pensas tahi päivänpolttama ja kuivettunut ruohontupsu. Vettä ei ollut näkyvissä, ei merkkiäkään vedestä. Vain kuivuneiden purojen uomat kertoivat aikaisemmista rankkasateista.

Isäni vaunuja vetivät hevoset, mutta kun käänteiden kohdalla katselin peräkkäin kulkevien vaunujen muodostamaa jonoa, näin että kaikkien muiden edessä oli härkiä. Kolme tahi neljä nääntynyttä härkää oli valjastettu kunkin vaunun eteen, ja niiden vierellä tarpoen syvässä hietikossa kulkivat ajomiehet hoputtaen väsyneitä juhtia sauvoillaan eteenpäin. Tiesin, että vaunuja oli neljäkymmentä meidän omamme mukaanluettuna. Usein olin jo ennen ne laskenut. Ja laskin ne nytkin lasten tavalliseen tapaan saadakseni ajan kulumaan. Kaikki neljäkymmentä olivat jäljellä, purjekankaisine katoksineen, suurina, jykevinä ja karkeatekoisina täristen ja huojuen eteenpäin soransekaisella hietikolla pyörien kitistessä ja vingahdellessa.

Hajaantuneina pitkin vaunujonomme kumpaakin sivua ratsasti puolitoistakymmentä miestä ja nuorukaista. Kaikilla heillä oli pyssy satulannupilla. Ja kun joku heistä ratsasti lähelle meidän vaunuamme, näin, että pölyn peittämillä kasvoilla oli jännittynyt ja huolestunut ilme kuten isällänikin. Ja kuten heillä oli isälläkin ohjia hoidellessaan pitkäpiippuinen rihlapyssy aivan vierellään.

Toisella kupeellamme kulki joukko nilkuttavia, ikeiden lyöttämiä, luurangoiksi kuihtuneita juhtia, jotka yhtä mittaa pysähtelivät nyhtäisemään tielle sattuvia, kuivuneita ruohotupsuja ja joita paimentavat, väsyneen näköiset nuorukaiset alituiseen hoputtivat. Silloin tällöin joku juhdista pysähtyi ja laskeutui pitkälleen. Se teki koko ympäristön turmaa ennustavan tunnun entistä voimakkaammaksi.

Muistan, että kauan, hyvin kauan sitten, kun minä olin vielä pienempi poika, olimme asuneet puiden varjostaman joen rannalla. Ja istuessani isäni vieressä vaunujen huojuvalla kuskipukilla palasivat ajatukseni yhä uudelleen entisiin viihtyisiin oloihin. Ne olivat jääneet niin kauaksi taaksepäin ajassa, ja minusta tuntui, että olin kokonaisen ikuisuuden asunut vaunuissa ja kulkenut, aina vain kulkenut.

Mutta voimakkaimpana oli mielessäni sama tunne, joka oli vallannut koko seurueemme. Tunsin, että kuljimme turmiota kohti. Kulkueemme muistutti hautajaissaattuetta. Ei kuulunut naurunhelkähdystä, ei ainoatakaan hilpeätä sanaa. Kaikkia painoi levoton ja raskas tunnelma. Jonon kupeilla ratsastavien miesten ja nuorukaisten kasvojenilmeet olivat synkät ja epätoivoisen päättäväiset. Ja laskevan auringon kalpeassa valossa tarkastelin usein isäni kasvoja koettaen turhaan keksiä niistä ilon pilkahdusta. Mutta vaikka isäni ilmeet olivatkin synkät ja väsyneet, ei niistä sittenkään kuvastunut toivottomuus. Ne olivat jyrkän päättäväiset ja katkerat, huolestuneet, hyvin huolestuneet.

Äkkiä tuntui kummallinen värähdys vaunujonossa. Isä kohotti päätään. Niin minäkin. Myöskin hevosten painuneet päät kohosivat. Eläimet nuuhkivat ilmaa pitkin henkäyksin ja alkoivat vetää reippaasti. Ratsumiesten hevoset jouduttivat samoin askeleitaan. Ja vierellämme nilkuttavat juhdat lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa koko lauma. Näky oli surullisen naurettava. Kiireessään olivat nääntyneet eläinparat niin kovin kömpelöitä. Ne olivat hankaantuneisiin vuotiin verhottuja, nelistäviä luurankoja. Hetkeksi jäivät paimentavat pojat pitkän matkan jäljelle. Mutta pian tasaantui härkien juoksu kävelyksi. Nopeasti, innokkaasti ne nilkuttivat eteenpäin heltyneine jalkoineen. Ja enää eivät kuivuneet ruohontupsut saaneet niitä poikkeamaan syrjään.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi äiti vaunusta.

"Vettä", oli isän vastaus. "Varmaankin saavumme Nephiin."

"Jumalan kiitos!" huudahti äiti. "Kenties meille siellä myydään ruokaa."

Tärähdellen ja vingahdellen vierivät jykevät vaunumme punertavan pölypilven peittäminä Nephiin. Toistakymmentä majaa ja kojua oli siellä hajallaan mikä missäkin. Seutu oli hyvin samanlaista kuin se, minkä läpi olimme kulkeneet, puutonta hiekka-aavikkoa, vain paikoitellen pensaita. Mutta siellä oli viljelyksen alkua, aidattuja peltotilkkuja. Ja siellä oli vettä! Ei virranuomassa tosin ollut virtaavaa vettä, mutta maa oli siinä kosteata ja vettä siellä täällä kuopissa. Janoiset juhtamme ja ratsumme painautuivat kuoppiin ja työnsivät turpansa silmiä myöten veteen.

"Tuo on varmaankin Bill Blackin mylly, josta meille puhuttiin", huomautti isä osoittaen erästä rakennusta äidille, joka huolissaan oli tullut taaksemme katselemaan.

Pukinnahkaiseen takkiin pukeutunut vanha mies, jolla oli pitkä, takkuinen, päivänpolttama tukka, ratsasti vierellemme ja alkoi keskustella isäni kanssa. Annettiin merkki, ja vaunujonomme kiertyi ympyrään. Maa oli tasainen, ja pitkän harjoituksen nojalla kävi kaikki nopeasti. Kun kaikki neljäkymmentä vaunua pysähtyivät, ne muodostivat täyden ympyrän. Alkoi uuttera puuha. Vaunuista tuli paljon naisia, kaikki nääntyneen näköisiä ja pölyisiä kuten äitinikin. Kokonainen lapsilaumakin työntyi sieltä esiin. Jo vanhastaan tunsin kaikki lapset, joita oli ainakin viisikymmentä. Ja naisia oli vähintään neljäkymmentä. He ryhtyivät heti keittämään illallista.

Samalla kun osa miehistä hakkasi salviapensaita ja me lapset kannoimme niitä tulisijoille, riisuivat toiset miehet juhdat valjaista ja veivät ne juomaan. Sitten miehet joukolla siirsivät vaunut aivan kiinni toisiinsa. Vaunujen vetoaisat käännettiin ympyrän sisäpuolelle ja kunkin vaunun etuosa liittyi tiiviisti edessäolevan vaunun takaosaan. Isot jarrut pantiin kiinni. Mutta se ei riittänyt. Pyörätkin sidottiin ketjuilla toisiinsa. Se ei ollut meille lapsille ensinkään outoa. Olimme tottuneet vihamielisellä alueella leiriydyttäessä noudatettuihin varokeinoihin. Vain yksi vaunu jätettiin irralleen ympyrästä varustuksemme portiksi. Myöhemmin ennen kuin asetuttaisiin yöteloille, ajettaisiin eläimet vaunuympyrän sisäpuolelle ja porttivaunu sidottaisiin samalla tavoin kuin toisetkin. Toistaiseksi eläimet saivat vielä muutamia tunteja miesten ja poikien paimentamina etsiä ravinnokseen ympäristössä kasvavaa niukkaa ruohoa.

Toisten jatkaessa leiriytymispuuhia isä lähti jalkaisin myllyä kohti mukanaan joukko miehiä, muiden muassa jo mainitsemani vanhus, jolla oli pitkä, päivänpolttama tukka. Kaikki muut, miehet, naiset ja lapsetkin, pysähtyivät katsomaan heidän lähtöään. Ilmeisesti heidän tehtävänsä oli hyvin tärkeä.

Heidän poissaollessaan saapui leiriimme muukalaisia, aution Nephin asukkaita. He olivat valkoihoisia kuten mekin, mutta kovan ja tylyn näköisiä he olivat ja katselivat koko seuruettamme vihaisin ja synkin silmäyksin. Ilmassa oli pahaaennustava tuntu, ja harkitusti koettivat muukalaiset sanoillaan saada miestemme mielen kuohahtamaan. Mutta taltutellen liikkuivat naiset kaikkialla miestemme ja nuorisomme keskellä estäen sanasodan puhkeamisen.

Yksi muukalaisista tuli meidän nuotiollemme, jossa äitini oli yksinään keittopuuhissa. Olin juuri tuonut sylintäyden salvianoksia ja pysähdyin kuuntelemaan tulokasta. Vihasin häntä, sillä vihaa oli ilmassa. Tiesin, että jokikinen seurueemme jäsen vihasi näitä muukalaisia, jotka olivat valkoihoisia kuten mekin ja joiden tähden meidän oli ollut pakko leiriytyä ympyrään.

Nuotiollemme saapuneen muukalaisen siniset silmät olivat kovat, kylmät ja terävät. Tukka oli hiekanvärinen. Kasvot ja leuka oli sileiksi ajeltu, mutta korvien seuduilta leuan alle ulottui hiekankeltainen, kaulan peittävä parta, jossa oli runsaasti harmaita karvoja. Äiti ei tervehtinyt muukalaista eikä tämä liioin äitiä. Hän vain seisoi tuijotellen äitiä jonkin aikaa. Sitten hän karautti kurkkuansa ja lausui ilkeästi:

"Lyönpä vetoa, että toivoisitte olevanne jälleen Missourissa."

Näin, miten äidin huulet värähtivät hänen hillitessään itseään, ennen kuin hän vastasi:

"Olemme Arkansasista."

"Ilmeisesti teillä on hyvät syyt salata entinen kotipaikkanne, teillä, jotka ajoitte Herran valitun kansan pois Missourista..."

Äiti ei vastannut mitään.

"Kun nyt", jatkoi muukalainen odotettuaan hetkisen äidin sanovan jotakin, "olette saapuneet tänne uikuttaen ja kerjäten leipää meiltä, joita olette vainonneet".

Tällöin minut, lapsen, äkkiä valtasi kiukku, vanha, hillitön, punainen raivoni, joka aina on ollut minua voimakkaampi.

"Te valehtelette!" kiljuin. "Emme ole missourilaisia. Emmekä uikuta. Emmekä ole kerjäläisiä. Rahalla me ostamme."

"Suu kiinni, Jesse!" huudahti äiti napauttaen kädellään vasten suutani. Sitten hän jatkoi muukalaiseen kääntyen: "Menkää pois ja jättäkää poika omiin oloihinsa!"

"Lyijyä teidän pitäisi saada nahkanne täyteen, kirottu mormoni!" kiljuin edelleen hyppien nopeasti nuotion ympärillä väistellen äitini tavoittelevaa kättä.

Mutta muukalaisen kylmää rauhallisuutta ei käytökseni vähääkään horjuttanut. Olin varuillani, sillä enhän voinut tietää, mihin voimatoimenpiteisiin tämä hirviö ryhtyisi, ja tarkkasin häntä herkeämättä, kun hän katseli minua hyvin vakavana.

Vihdoin hän puhkesi puhumaan. Juhlallisesti hän pudisti päätään, ja juhlallisia olivat sanatkin kuten tuomiota julistettaessa.

"Isien kaltaisia ovat pojatkin. Nuori polvi on yhtä turmeltunutta kuin vanha. Pelastaminen on mahdotonta. Sekä nuoret että vanhat ovat kadotettuja. Ei mikään voi heitä sovittaa. Ei Kristuksen verikään voi pyyhkiä pois heidän syntejään."

"Kirottu mormoni!" Pahempia sanoja en osannut hänelle syytää: "Kirottu mormoni! Kirottu mormoni! Kirottu mormoni!"

Jatkoin sadatteluani ja väistelin äitini rankaisevaa kättä, kunnes muukalainen meni matkoihinsa.

Kun isä seurueineen palasi, lakkasi puuhailu leirissä ja huolestuneina kaikki kerääntyivät tulijoiden ympärille. Isä pudisti päätään.

"Eivätkö he myy?" kysäisi joku naisista.

Uusi päänpudistus.

Sinisilmäinen, vaaleaviiksinen, kolmikymmenvuotias jättiläinen tunkeutui joukon keskelle ja alkoi puhua.

"He sanovat, että heillä on jauhoja ja muita ruokatarpeita kolmeksi vuodeksi. He ovat aina ennen myyneet maahan saapuville siirtolaisille. Mutta nyt he eivät myy. Ja syy ei ole meissä. Hallituksen kanssa he ovat olleet riidassa, ja nyt he tahtovat kostaa sen meille. Se ei ole oikein, kapteeni. Se ei ole oikein, sanon. Meillä on vaimot ja lapset mukanamme. Kaliforniaan on kuukausien matka. Talvi tekee tuloaan. Ja kuljettavamme tie on pelkkää erämaata. Meillä ei ole muonavaroja voidaksemme kulkea erämaiden halki."

Hän keskeytti hetkeksi puheensa silmäillen ympärillä seisovaa joukkoa.

"Nähkääs, te ette tiedä, minkälainen erämaa on. Tämä ei ole erämaata. Sanon teille, että tämä on paratiisi, nämä ovat taivaallisia laitumia, täällä virtaa maitoa ja hunajaa verrattuna siihen, mikä meitä odottaa."

"Sanon teille, kapteeni, meidän täytyy saada jauhoja. Jolleivät he tahdo myydä, niin meidän on itse otettava."

Ympäriltä kuului hyväksymishuutoja, mutta isäni vaati hiljaisuutta kohottamalla kättään.

"Olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne, Hamilton", aloitti hän.

Hänen äänensä hukkui uudelleen kohonneisiin huutoihin, ja toistamiseen hän nosti kätensä.

"Vain yhden seikan jätitte ottamatta huomioon, Hamilton, seikan, jota me emme saa sivuuttaa. Brigham Young on julistanut, että on noudatettava sotalakeja, ja Brigham Youngilla on armeija. Helposti ja nopeasti voisimme hävittää Nephin ja ottaa ruokavaroja niin paljon kuin voisimme kuljettaa mukanamme. Mutta kauaksi emme pääsisi. Brighamin pyhät olisivat kimpussamme, ja nopeasti meitä tuho kohtaisi. Te tiedätte sen, ja minä tiedän sen. Tiedämme sen kaikki."

Hänen sanansa palauttivat kuulijat järkiinsä. Kaikki, mitä hän puhui, oli ennestään tuttua. Toivottomasta hädästä johtuvan kiihkon puuskassa se vain oli unohdettu.

"Ei kukaan ole herkempi taistelemaan oikeuden puolesta kuin minä", jatkoi isäni. "Mutta nyt emme voi taistella. Taistelu olisi liian epätasaista. Ja meillä on kaikilla vaimot ja lapset, joista meidän on huolehdittava. Meidän täytyy säilyttää rauha millä hinnalla hyvänsä ja olla välittämättä kaikista solvauksista, joita saamme kokea."

"Mutta mitä me teemme? Erämaa on edessämme", huudahti eräs nainen, jolla oli imevä lapsi sylissään.

"Ennen kuin saavumme erämaahan, sivuutamme useita uudisasutuksia", vastasi isä. "Fillmore on kuudenkymmenen mailin päässä etelässä. Sitten on Corn Creek. Ja Beaver siitä viidenkymmenen mailin päässä. Sen lähellä Parowan. Sieltä on kaksikymmentä mailia Cedar Cityyn. Kuta kauemmaksi Suolajärveltä pääsemme, sitä todennäköisempää on, että saamme ostaa muonaa."

"Ja jollemme saa?" intti sama nainen.

"Sitten olemme päässeet heistä eroon. Cedar City on viimeinen asutus. Meidän on jatkettava matkaamme, siinä kaikki, ja kiitettävä onneamme, kun olemme päässeet heidän alueeltaan. Kahden päivän matkan päässä sieltä on hyvät laidunmaat, ja siellä on vettä. Paikkaa nimitetään Vuoristoniityiksi. Asukkaita ei siellä ole, ja siellä me lepuutamme juhtiamme ja ruokimme ne hyvin ennen erämaahan lähtöä. Kenties saamme ammutuksi hieman riistaakin. Ja vaikka kuinka huonosti kävisi, niin matkaa jatketaan, niin kauan kuin kykenemme. Lopuksi jätämme vaunut, sälytämme välttämättömimmät tavarat juhtien selkään ja kuljemme viimeiset taipaleet jalan. Parempi on, että saavumme Kaliforniaan, vaikkei meillä olisi riepuakaan hartioillamme kuin että luumme jäisivät tänne valkenemaan. Ja ne jäävät, jos riitaan ryhdymme."

Kun lopuksi miehiämme vielä kerran oli varoitettu välttämään kiivaita sanoja ja tekoja, hajaantui kokous. Sinä iltana makasin kauan valveilla vuoteellani. Mormonin käynnin herättämä kiukku jätti ajatukseni niin kuohuksiin, että olin valveilla vielä silloin, kun isäni ryömi vaunuun kierrettyään viimeisen kerran tarkastamassa yöksi asetettuja vartijoita. Vanhempani luulivat minun nukkuvan, ja kuulin äidin kysyvän, luuliko isä mormonien antavan meidän rauhassa poistua alueeltaan. Isä istui kasvot poispäin äidistä päästellen kenkiä jaloistaan. Iloisen luottavaisella äänellä hän vastasi, että hän varmasti uskoi mormonien antavan meidän mennä, jollei meidän puoleltamme kukaan aloittaisi riitaa.

Mutta minä näin pienen talikynttilän himmeässä valossa hänen kasvonsa, ja niissä ei ollut jälkeäkään siitä luottamuksesta, mikä soi hänen äänestään. Niinpä vaivuinkin uneen levottomana meitä ilmeisesti uhkaavasta, hirveästä kohtalosta ja ajatellen Brigham Youngia, joka lapsellisessa mielikuvituksessani paisui kauhistuttavaksi, ilkeäksi olioksi, todelliseksi paholaiseksi kaikkine sarvineen ja häntineen.

Heräsin eristyskopissa vanhaan tuttuun pakkopaidan tuskaan. Ympärilläni olivat, kuten tavallista, johtaja Atherton, kapteeni Jamie, tohtori Jackson ja Al Hutchins. Kasvojani vihloi, kun pakotin ne hymyyn, ja vain tavattomin ponnistuksin sain säilytetyksi tasapainoni huolimatta verenkierron uudistumisen aiheuttamista tuskista. Join minulle tarjotun veden, mutta en huolinut leipää ja kieltäydyin puhumasta. Suljin silmäni ja koetin päästä takaisin ketjulla lujitettuun vaunuympyrään Nephiin. Mutta niin kauan kuin tarkastajat olivat luonani ja puhelivat, ei se minulle onnistunut.

Pakostakin kuulin kappaleen keskustelua.

"Aivan samoin kuin eilen", sanoi tohtori Jackson. "Ei pienintäkään muutosta puoleen eikä toiseen."

"Hän voi niin ollen kestää edelleen?" kysyi Atherton.

"Aivan varmasti. Seuraavat kaksikymmentäneljä tuntia yhtä helposti kuin kuluneetkin. Hän on suorastaan ihme. Jollen tietäisi, että se on mahdotonta, niin sanoisin, että hänet on taiottu."

"Kyllä minä hänen taikansa tiedän", sanoi johtaja. "Se on hänen kirottu tahtonsa. Olisin valmis lyömään vetoa, että jos hän saisi sen päähänsä, hän voisi kävellä paljain jaloin tulikuumilla kivillä, kuten Etelämeren kanaki-papit."

Kenties edellisiltä aikavaelluksiltani alitajuntaan jäänyt "pappi"-sana juuri tuli vapautukseni avaimeksi. Tahi kenties, ja luultavammin, oli kaikki vain pelkkää yhteensattumaa. Joka tapauksessa minä heräsin ja huomasin makaavani karkealla kivipermannolla. Olin selälläni, käsivarret ristissä, kumpikin kyynärpää nojaten toisen käden kämmeneen. Loikoen silmät ummessa puoliksi torkkuen hieroin kämmenillä kyynärvarsiani ja tunsin, että sormeni koskettivat pahkaisia känsiä. Se ei minua vähääkään hämmästyttänyt. Känsät olivat minulle vanhastaan tuttuja, ja ne tuntuivat varsin luonnollisilta.

Avasin silmäni. Asumukseni oli pieni luola, enintään kolme jalkaa korkea ja toistakymmentä jalkaa pitkä. Luolassa oli hyvin kuuma. Hiki helmeili ihollani. Silloin tällöin useampia helmiä yhtyi vuotamaan pitkin ruumistani. Verhona oli minulla vain kulunut riepu lanteiden ympärillä. Ihoni oli paahtunut ruskeaksi kuin mahonki. Olin hyvin laiha, ja laihuuttani katselin kummallisesti ylpeillen, ikäänkuin se olisi ollut suuri saavutus. Erikoisesti ihastuttivat minua surkuteltavan näköiset, esiinpistävät kylkiluuni. Niiden välisten kuoppien pelkkä näkeminen herätti minussa juhlallisen innoituksen tahi paremminkin hurskauden tunteen.

Polvenikin olivat känsäiset kuten kyynärpääni. Partani oli ilmeisesti aikoinaan ollut vaalea, mutta nyt se oli tahrainen, juomuisen ruskea ja ulottui takkuisena massana rinnalleni. Tukkani, samoin likainen ja takkuinen, riippui olkapäilleni. Silloin tällöin täytyi minun pyyhkäistä otsalle valuvia hiustupsuja syrjään katseitteni tieltä, mutta enimmäkseen tyydyin tirkistelemään niiden läpi kuten villieläin tiheiköstä.

Hämärän luolani tunnelimaiselle aukolle valoi päivä huikaisevaa valoaan. Ryömin aukolle ja tehdäkseni oloni vielä epämukavammaksi asetuin makaamaan polttavaan auringonpaisteeseen kaidalle kallionkielekkeelle. Minä suorastaan paistuin hirveässä poltteessa, mutta kuta enemmän aurinko minua vaivasi, sitä enemmän minä riemuitsin siitä tahi oikeastaan itsestäni. Olinhan lihani herra, sen vaatimusten ja nurkumisen yläpuolella. Kun tunsin allani muita terävämmän kallionsärmän, joka ei kuitenkaan saanut olla liian terävä, hankasin ruumistani sitä vasten. Raatelin lihaani haltioitumisen kaltaisen sielun herruuden ja pyhyyden tunteen vallassa.

Kuuma päivä oli painostavan tyyni. Ei ilmanhenkäystäkään liikkunut joen laaksossa, johon silloin tällöin katsahdin. Satoja jalkoja alapuolellani virtasi leveä joki verkkaisesti. Vastainen ranta oli tasaista hietikkoa, joka ulottui silmänkantamattomiin. Rannalla kasvoi ryhmittäin palmuja.

Tämänpuoleisella rannalla kohosivat korkeat, veden uurtamat, rapautuneet kalliot. Jonkin matkan päässä kotkanpesästäni oli neljä tavattoman isoa, kalliosta hakattua veistosta. Ne kuvasivat istuvassa asennossa olevia ihmisvartaloita, kädet polvien varassa, käsivarret rapautuneina olemattomiin. Patsaiden kasvot olivat joelle päin, ainakin kolmen niistä. Neljänneltä oli yläosa kokonaan rapautunut, vain jalat polvia myöten ja polvilla lepäävät kädet olivat jäljellä. Viimeksimainitun jalkojen juurella kyyristeli naurettavan pieneltä näyttävä sfinksi, vaikka sekin oli korkeampi kuin minä.

Halveksien katselin näitä kalliosta hakattuja patsaita ja sylkäisin. En tiennyt mitä ne olivat, hylättyjä jumalia vaiko unholaan vaipuneita kuninkaita. Mutta minulle ne olivat osoituksena maan päällä asuvien ihmisten ja maallisten puuhien turhuudesta ja kestämättömyydestä.

Ja joessa virtaavan veden, hieta-aavikon ja kallioiden yläpuolella kaareutui huikaisevan kirkas, pronssilta hohtava taivas ilman pienintäkään pilvenhattaraa.

Tuntikausia minä paahdoin itseäni auringossa. Usein unohdin pitkiksi hetkiksi helteen ja tuskat uneksien ja nähden näkyjä ja muistellen menneitä tapahtumia. Kaikki tämä, rapautuvat jättiläispatsaat, joki, hietikko, aurinkoja taivaanvahvuus, kaikki se, sen tiesin, katoaisi lyhyessä hetkessä. Millä hetkellä hyvänsä saattaisi arkkienkelin pasuuna kajahtaa, tähdet putoaisivat taivaalta, taivaat sortuisivat ja kaikkivaltias Jumala saapuisi seurueineen viimeiselle tuomiolle.

Niin, siitä olin syvästi vakuuttunut ja odotin valmiina sitä ylevää hetkeä. Juuri senvuoksi olin täällä risoissa, liassa ja kurjuudessa. Olin halpa, olin alentanut itseni, halveksin lihan halpoja tarpeita ja halua. Ja halveksien ja jonkinlaisella tyydytyksellä ajattelin maailman kaukaisia kaupunkeja, joissa olin ollut ja jotka suruttomina elivät ylellisyydessä ja huvien humussa, vaikka viimeinen päivä oli niin lähellä. Niin, pian ne saisivat nähdä, mutta liian myöhäistä se olisi heille. Ja minä saisin nähdä. Mutta minä olin valmis. Ja heidän valituksiensa ja myöhäisten katumushuutojensa kaikuessa minä nousisin uudestisyntyneenä ja kirkastettuna ansionmukaiselle paikalleni Jumalan valtakunnassa.

Uneni ja näkyni saattoivat minut todella jo tässä ajassa Jumalan valtakuntaan. Väliajoin minä usein toistin mielessäni entisiä keskusteluja ja väittelyjä. Niin, Novatus oli oikeassa selittäessään, ettei katuvia luopioita enää milloinkaan pidä ottaa kirkon yhteyteen. Myöskin oli sabellianismi epäilemättä perkeleen puuhaa. Ja Konstantinus, päävihollinen, oli perkeleen oikea käsi.

Tuon tuostakin palasin ajattelemaan Jumalan kolminaisuuden luonnetta ja kertasin mielessäni syyrialaisen Noetuksen selityksiä. Mutta enemmän minua kuitenkin miellyttivät rakkaan opettajani Areioksen selitykset. Ja jos ihmisjärki pystyi asiaa ensinkään käsittämään, niin todella täytyi itse poika-käsitteen luonnosta seurata, että oli ollut olemassa sellainen aika, jolloin Poikaa ei ollut olemassa. Poika-käsitteen mukaisesti oli välttämättömästi ollut olemassa sellainen aika, jolloin Pojan olemassaolo alkoi. Isän täytyy olla vanhempi kuin poika. Kaikki muut väitteet ovat herjaamista ja Jumalan halventamista.

Muistelin nuoruusaikojani, jolloin olin istunut Areioksen jalkojen juuressa. Hän oli ollut presbyteerinä Aleksandriassa, ja rietas ja harhaoppinen Aleksanteri oli riistänyt häneltä piispanarvon. Aleksanteri oli sabellianiitti, ja hänen jalkansa kulkivat kadotuksen polkua.

Niin, olin ollut Nikean kirkolliskokouksessa ja nähnyt, miten siellä ratkaisu kierrettiin. Muistin, että keisari Konstantinus oli karkottanut Areioksen tämän vilpittömän rohkeuden tähden. Ja muistin miten Konstantinus sitten valtiollisista ja poliittisista syistä katui ja antoi Aleksanterille – toiselle Aleksanterille, Konstantinopolin piispalle, hän olkoon kolmesti kirottu – määräyksen ottaa Areios seuraavana päivänä takaisin seurakuntaan. Ja eikö Areios juuri sinä iltana kuollut kadulle? Sanottiin, että kuolema johtui äkillisestä sairaudesta, joka häntä oli kohdannut vastaukseksi Aleksanterin hartaisiin rukouksiin. Mutta minä sanoin, kuten kaikki areiolaiset, että se äkillinen sairaus johtui myrkystä, joka oli lähtöisin juuri Aleksanterilta, Konstantinopolin piispalta ja perkelettä palvelevalta myrkynsekoittajalta.

Hieroen uskoni huumaamana ruumistani edestakaisin teräviin kiviin mumisin ääneen:

"Antaa juutalaisten ja pakanain pilkata. He riemuitkoot, sillä heidän aikansa on lyhyt. Eikä heille ole oleva aikaa ajan jälkeen."

Puhelin itsekseni hyvin paljon maatessani joen yläpuolella olevalla kalliovuoteellani. Olin kuumeinen, ja silloin tällöin join hieman vettä löyhkäävästä, vuohennahkaisesta leilistä. Pidin leiliä auringonpaisteessa, jotta nahkan haju tulisi voimakkaammaksi ja jottei vesi suinkaan olisi raikkaan vilpoista. Luolani likaisella permannolla virui ruokani, joitakuita juureksia ja kappale homeista ohraleipää. Nälkä minulla oli, mutta sittenkään en syönyt.

Mitään muuta en tehnyt koko sinä siunattuna, elinkauden pituisena päivänä kuin kieriskelin hikoillen auringonpaahteessa, kuoletin heikkoa lihaani, katselin ympärilläni olevaa autiutta, johdatin mieleeni menneitä muistoja, uneksin ja näin näkyjä sekä mumisin ääneen hartauttani.

Auringon laskettua minä, nopeasti pakenevassa hämärässä heitin viimeisen silmäyksen niin pian katoavaan maailmaan. Isojen kivipatsaiden juurella erotin ihmisten aikoinaan komeissa luomuksissa asustelevien petojen hiipiviä varjoja. Ja petojen äännellessä ryömin takaisin luolaani. Puoleksi horroksissa mumisten, nähden kuumeisia näkyjä rukoilin, että viimeinen päivä pian tulisi, ja vaivuin uneen.

Tulin tajuihini eristyskopissa, neljä kiusanhenkeä vierelläni.

"Rietas ja harhaoppinen San Quentinin johtaja, jonka jalat kulkevat kadotuksen polkua", aloin soimata juotuani ryypyn minulle tarjottua vettä. "Vartijat ja kätyrivangit riemuitkoot. Heidän aikansa on lyhyt, eikä heille ole oleva aikaa ajan jälkeen."

"Hänen päänsä on sekaisin", vakuutti johtaja Atherton.

"Näyttelee", kuului tohtori Jacksonin terveempi arvostelu.

"Mutta hän ei myöskään syö", huomautti kapteeni Jamie.

"Entäpä sitten. Hän voisi paastota neljäkymmentä päivää ilman haittaa", vastasi tohtori.

"Ja minä olen paastonnut", sanoin, "ja neljäkymmentä yötä myöskin. Tiukatkaa pakkopaitaa minun mielikseni ja menkää sitten tiehenne!"

Luottamusvanki koetti työntää sormeaan siteiden väliin.

"Niitä ei voisi saada neljännestuumaakaan tiukemmalle, vaikka väkipyörällä koettaisi", sanoi hän hyvin varmasti.

"Onko teillä mitään valittamista, Standing?" kysyi johtaja.

"On kyllä", vastasin, "kaksi seikkaa".

"Ja mitkä ne ovat?"

"Ensiksikin on pakkopaita kirotun löyhä. Hutchins on aasi. Hän voisi saada siteet jalan verran tiukemmalle, jos hän tahtoisi."

"Entä toinen valituksen syy?"

"Että te olette pahan hengen riivaama, johtaja."

Kapteeni Jamie ja tohtori Jackson tirskuivat, ja johtaja poistui puhisten toisten etunenässä kopistani.

Yksin jäätyäni koetin nopeasti jatkaa aikavaellustani päästäkseni takaisin vaunuympyrään Nephiin. Halusin niin mielelläni tietää, miten neljänkymmenen vaunumme epätoivoinen matka aution vihollisinaan läpi päättyisi. Vähääkään ei sen sijaan mieltäni kiinnittänyt se, miten kävisi syyhyiselle erakolle kallioon hankautuneine kylkiluineen ja löyhkäävine vesileileineen. Ja minä pääsin takaisin, mutta en Nephiin enkä Niilille, vaan...

Mutta minun on hetkeksi keskeytettävä kertomukseni ja selitettävä eräitä seikkoja, jotka helpottavat esitykseni ymmärtämistä. Minun täytyy se tehdä, sillä aika, jonka voin käyttää pakkopaitamuistelmieni täydentämiseen, on lyhyt. Vähän ajan kuluttua, hyvin pienen ajan kuluttua, minut viedään pois täältä ja hirtetään. Vaikka minulla olisi aikaa tuhannen elinkautta, en sittenkään voisi antaa täydellistä kuvausta pakkopaidassa saamieni kokemusten pienimmistä yksityiskohdista. Ja senvuoksi minun täytyy lyhentää kertomustani.

Ensiksikin, Bergson on oikeassa. Elämää ei voida selittää järjen lauselmilla. Kuten Konfutse sanoi jo kauan sitten: "Kun niin vähän tunnemme elämää, niin voimmeko tuntea kuolemaa?" Ja vähän me todellakin tunnemme elämää, kun emme osaa selittää sitä järjellämme. Me tunnemme elämän vain ilmiönä, kuten villi-ihminen dynamokoneen. Mutta elämän sisäisestä olemuksesta emme tiedä mitään.

Toiseksi, Marinetti on väärässä väittäessään, että aine selittää kaiken, että se on ainoa todella olevainen. Minä sanon, ja kuten sinä, lukijani, käsität, voin puhua auktoriteettina – sanon, että aine on pelkkää kuvitelmaa. Comte nimitti maailmaa, aineen kokonaisuutta, suureksi fetissiksi, ja minä olen yhtä mieltä Comten kanssa.

Elämä juuri on todellista, se on koko mysteeri. Elämä on kokonaan muuta kuin kemiallinen aine, joka pukeutuu monivivahteisiin muotoihin. Elämä on pysyväinen. Elämä on tulinen lanka, joka kulkee kaikissa aineen muodoissa. Minä tiedän. Minä olen elämää. Olen elänyt kymmenentuhatta ihmispolvea. Olen elänyt miljoonia vuosia. Minulla on ollut useita ruumiita. Minä, näiden ruumiiden omistaja, olen pysynyt. Minä olen elämää. Minä olen sammumaton, aina loistava, ajan hammasta uhitteleva kipinä, joka valan oman tahtoni, omat intohimoni niihin kömpelöihin ainekokoomuksiin, joita nimitetään ruumiiksi ja joissa olen ohimennen asustanut.

Sillä nähkääs! Tämä sormeni, joka niin nopeasti ja herkästi tuntee kaikki kosketukset, jolla on niin monenlaisia hyviä ominaisuuksia, joka niin näppärästi käyttelee kaikenlaisia taidokkaita koneita, tämä sormi ei kuitenkaan ole sama kuin minä. Jos se leikataan poikki, minä elän kuitenkin. Ruumis on silvottu. Mutta minua ei ole silvottu. Henki, joka minut muodostaa, on koskematon.

Niinpä niin. Jos kaikki sormeni leikattaisiin pois, pysyisin sittenkin minä muuttumattomana. Henki on kokonainen. Jos molemmat kädet, molemmat käsivarret olkapäitä myöten ja molemmat jalat lanneniveliä myöten leikattaisiin, niin kuitenkin minä, voittamaton ja hävittämätön minä, eläisin. Ja enkö ole aivan sama olento, vaikka ruumistani onkin silvottu, vaikka ruumiini osia onkin poistettu? Varmasti olen. Leikattakoon tukkani! Pyyhkäistäköön terävällä partaveitsellä pois huuleni, nenäni, korvani! Kiskottakoon silmäni juurineen päästä! Ja piiloutuneena muodottomaan päähän, joka liittyy raadeltuun ruumiiseen, minä yhä vieläkin olen koskemattomana, kokonaisena.

Niin, sydän sykkii edelleenkin. No hyvä. Leikattakoon sydänkin pois tahi heitettäköön ruumiini jätteet tuhatteräiseen koneeseen ja tehtäköön siitä jauhettua lihaa! Mutta minä, minä, ettekö ymmärrä, se salaperäinen henki, elävä tuli, joka minut muodostaa, on silloin kaukana. Minä en ole tuhoutunut. Vain ruumis on tuhoutunut, eikä ruumis ole sama kuin minä.

Uskon eversti de Rochas'n puhuvan totta, kun hän kertoo tahtonsa voimalla lähettäneensä hypnoottiseen uneen vaipuneen Josephine-nimisen tytön kahdeksantoista vuotta kestäneen elämän ja ennen hänen syntymäänsä olleen hiljaisen ja pimeän ajan kautta takaisin tytön edelliselle elinkaudelle, jolloin hän oli vuoteen omana makaava vanhus, entinen tykkimies Jean-Claude Bourdon. Ja uskon, että eversti de Rochas hypnotisoi tämän vanhuksen ylösnousseen varjon ja tahtonsa voimalla lähetti sen seitsenkymmenvuotisen elämän ja sitä edeltäneen pimeyden halki niihin päiviin, jolloin se oli ollut turmeltunut vanha akka Philomène Carteron.

Olenhan jo osoittanut, että menneinä aikoina, jolloin minä asustin muissa ainekokoomuksissa, olen ollut kreivi Guillaume de Sainte-Maure, syyhyinen ja tuntematon egyptiläinen erakko, Jesse-poika, jonka isä oli nelikymmenvaunuisen, länteen päin matkaavan siirtolaisjoukkueen päällikkö. Ja enkö nyt, näitä rivejä kirjoittaessani, ole Darrell Standing, nykyisin kuolemaantuomittu Folsomin vankilassa, aikaisemmin agronomian professori Kalifornian yliopiston maanviljelystiedekunnassa?

Aine on suuri illuusio. Aine ilmenee muotona, ja muoto on näennäinen. Missä ovat nyt vanhan Egyptin rapautuvat kallioveistokset, joiden luona minulla oli petoeläinten pesien tapainen luolani uneksiessani Jumalan valtakunnasta? Missä on nyt Guillaume de Sainte-Mauren ruumis, jonka punatukkainen Guy de Villehardouin lävisti kuutamoisella ruohikolla kauan aikaa sitten? Missä ovat nyt Nephin vaunuympyrän isot vaunut sekä ympyrän suojassa olleet miehet, naiset, lapset ja eläimet? Kaikki ne ovat lakanneet olemasta, sillä ne olivat muotoja, joissa muuttuva aine esiintyi ennen kuin ne sulautuivat jälleen samaan kaaokseen. Ne ovat menneet, eikä niitä enää ole olemassa.

Ja nyt on ajatukseni selvä. Henki on ainoa pysyvä todellisuus. Minä olen henki, minä pysyn. Minä, Darrell Standing, kirjoitan vielä joitakuita rivejä näihin muistelmiini ja sitten poistun. Nykyinen muotoni, ruumiini, häviää riiputtuaan kyllin kauan kaulaan sidotussa nuorassa. Siitä ei jää jälkeäkään koko aineen maailmaan. Hengen maailmaan jää siitä muisto. Aineella ei ole muistia, sillä sen muodot ovat häviäviä, ja kaikki sen muotoihin kaiverretut tiedot katoavat muotojen mukana.

Vielä yksi sana, ennenkuin palaan kertomukseeni. Kulkiessani pimeän läpi entisille elinkausilleni en minä milloinkaan kyennyt ohjaamaan matkaani haluamaani päämäärään. Niinpä opinkin tuntemaan monta tapahtumaa entisten elinkausieni ajoilta ennen kuin taaskin sattumalta palasin Jesse-pojaksi Nephiin. Kentiespä minä, kun kaikki otetaan huomioon, olen elänyt Jessen kokemukset pariinkymmeneen kertaan, lähtenyt joskus kulkemaan hänen rataansa niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli aivan pieni poikanen Arkansasin asutuksilla, ja olen toistakymmentä kertaa kulkenut kauemmaksi kuin Nephin luo, johon hänet viimeksi jätin. Olisi ajan hukkaamista ryhtyä yksityiskohtaisesti sitä kaikkea kuvaamaan. Ja niinpä minä, erikoisesti painostamatta kertomukseni yksityiskohtaista tarkkuutta, syrjäytän useita vähemmän tärkeitä, ikävystyttäviä ja toistuvia seikkoja. Esitän tapahtumat yhtenäisesti eri kokemusteni nojalla.

13.

Jo paljon ennen päivänkoittoa oli Nephin leiri jalkeilla. Juhdat ajettiin laitumelle. Miehet irrottivat pyöriä yhdistäneet ketjut, työnsivät vaunut erilleen ja laittoivat ne valmiiksi valjastamista varten. Naiset taas keittelivät aamiaista neljälläkymmenellä nuotiollaan. Kylmässä aamuilmassa lapset tunkeilivat tulien ääreen, jossa myöskin viimeiset vartiovuorolaiset torkuskelivat kahvia odotellessaan.

Kuluu melkoisesti aikaa ennen kuin sellainen suuri matkue kuin meidän on saatu liikkeelle, sillä lähtönopeuden määrää verkkaisin lähtijä. Aurinko olikin paistanut jo kokonaisen tunnin ja päivä oli rasittavan kuuma, kun vaunumme vierivät Nephistä hieta-aavikolle. Ei yhtään asukasta ollut katsomassa lähtöämme. Kaikki he pysyivät asuinnoissaan tehden siten lähtömme yhtä pahaenteiseksi kuin saapumisemme edellisenä iltana.

Taaskin kuljimme monta pitkää tuntia paahtavassa helteessä ja pistävässä pölyssä pitkin hiekkaista erämaata, jossa vain siellä täällä oli salviapensaita. Koko päivänä emme nähneet ainoatakaan ihmisasumusta, karjaa tahi aitausta, minkäänlaista viljelyksen merkkiä. Illalla leiriydyimme kuivuneen joenuoman reunalle. Kosteaan maahan kaivoimme kuoppia, joihin hitaasti tihkui vettä.

Tästä eteenpäin on minulla matkastamme vain hajanaisia muistoja. Leiriydyimme niin usein asettaen vaunut aina ympyrään, että lapsenajatuksissani muistin vain kuinka väsyttävän pitkä aika kului Nephistä lähdettyämme. Mutta koko ajan oli meillä kaikilla voimakas tunne, että kuljimme kohti uhkaavaa, varmaa tuhoa.

Keskimäärin matkasimme viisitoista mailia päivässä. Sen tiedän siitä, että isäni oli sanonut Fillmoreen, lähimpään mormoniasutukseen, olevan kuusikymmentä mailia, ja sillä välillä me leiriydyimme kolmesti. Kuljimme siis sitä väliä neljä päivää. Nephistä lähdettyämme oli kulunut suunnilleen kaksi viikkoa, kun saavuimme viimeiselle muistamalleni leiripaikalle.

Fillmoren asukkaat, samoinkuin kaikki Suolajärven jälkeen kohtaamamme ihmiset, olivat meille vihamielisiä. He nauroivat, kun koetimme ostaa ruokatarpeita, ja herjasivat meitä muka missourilaisina.

Asutuksessa oli toistakymmentä rakennusta. Saapuessamme sinne seisoi suurimman talon edustalla lieassa kaksi satuloitua ja höyryävää, uuvuksiin ajettua hevosta. Sama vanhus, josta olen aikaisemmin kertonut, jolla oli pitkä, päivänpolttama tukka ja pukinnahkainen takki – hän näytti olevan isäni apulainen, jonkinmoinen luutnantti – ratsasti vaunujemme viereen ja osoitti nääntyneitä ratsuja päätään pudistaen.

"Eipä hevosia säästetä, kapteeni", mumisi hän hiljaa. "Ja kautta Sam Hillin, mitä muuta varten tarvitsisi heidän tuolla tavoin ratsastaa, jollei juuri meidän tähtemme?"

Mutta isäni oli jo pannut merkille, missä kunnossa hevoset olivat, ja minä olin valppain silmin tarkannut hänen ilmeitään. Näin, miten hänen silmänsä välkähtivät, huulet puristuivat yhteen ja pölyiset kasvot saivat hetkeksi tylyn ilmeen. Siinä kaikki. Mutta laskin yhteen kaksi ja kaksi ja tiesin, että nuo väsyneet ratsut olivat uusi pahaenteinen merkki.

"Ilmeisesti meitä pidetään silmällä, Laban", huomautti isäni yksikantaan.

Fillmoressa näin miehen, jonka näin sitten vielä myöhemmin uudelleen. Hän oli pitkä ja leveäharteinen, hieman keski-ikäistä vanhempi mies, jonka ulkonäkö todisti terveyttä ja tavatonta tahdon voimaa. Päinvastoin kuin useimmat muut miehet, joita olin tottunut näkemään, hän oli sileäksi ajeltu. Muutamia päiviä vanhasta parransängestä näki, että hänellä oli varsin paljon harmaita karvoja. Hänen suunsa oli tavallista leveämpi, ohuet huulet tiukkaan yhteenpainuneet, joten näytti kuin häneltä olisi puuttunut monta etuhammasta. Nenä oli iso ja nelikulmaisen leveä. Myöskin kasvot olivat nelikulmaiset, poskipäiden kohdalta leveät. Leukapielet olivat jykevät, otsa leveä, älykkään näköinen. Ja pienehköt, noin silmän leveyden päässä toisistaan olevat silmät, olivat hohtavimman siniset, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Fillmoren myllyllä näin tämän miehen ensimmäisen kerran. Isäni oli, seurassaan eräitä muita, lähtenyt jauhojenosto-yritykselle, ja vastoin äitini kieltoa olin minä huomaamatta livahtanut heidän perässään uteliaana näkemään tarkemmin vihollisiamme. Keskustelun aikana oli myllärin seurassa neljä viisi muuta miestä, tämä niiden joukossa.

"Näittekö sen sileänaamaisen ukkolurjuksen?" kysäisi Laban isältä, kun olimme tulleet takaisin ulkoilmaan ja palasimme leirille.

Isä nyökkäsi.

"Hän on Lee", jatkoi Laban. "Näin hänet Suolajärvellä. Hän on oikea veijari. Kerrotaan, että hänellä on yhdeksäntoista vaimoa ja viisikymmentä lasta. Ja uskonkiihkossaan hän on suorastaan hullu. Minkä vuoksi arvelette hänen seuraavan meitä tässä Jumalan hylkäämässä seudussa?"

Vaivalloinen, tuhoenteinen matkamme jatkui. Missä vain maaperä oli sopivaa ja vettä oli saatavissa, oli pieniä asutuksia, mutta ne olivat kahdenkymmenen ja viidenkymmenen mailin päässä toisistaan. Välimatkat olivat kaikki kuivaa, emäksistä hieta-aavikkoa. Ja joka asutuksella rauhalliset yrityksemme ostaa elintarpeita raukesivat tyhjiin. Tylysti meidät torjuttiin ja kysyttiin, kuka meistä oli myynyt heille muonaa, kun karkotimme heidät Missourista. Turhaan selitimme heille olevamme Arkansasista. Sieltä me olimme, mutta he väittivät meitä missourilaisiksi.

Beaverissa, joka on viiden päivän matkan päässä Fillmoresta etelään, näimme Leen uudelleen. Ja sielläkin oli väsyksiin ajettuja ratsuja talojen edustalla lieassa. Mutta Parowanissa emme Leetä nähneet.

Cedar City oli viimeinen asutus. Kulkueemme etunenässä ratsastanut Laban saapui luoksemme antamaan isälleni raporttia. Hänen ensimmäinen tietonsa oli kuvaava.

"Näin Leen luikahtavan toiselta puolen tiehensä, kun minä ratsastin asutukselle. Ja Cedar Cityssä on enemmän miespuolista väkeä ja hevosia kuin paikkakunnan koon nojalla saattaisi siellä olettaa olevan."

Mutta asutuksella ei meille tapahtunut mitään kummempaa. Elintarpeita meille ei myyty, mutta muuten meidän annettiin olla omissa oloissamme. Naiset ja lapset pysyivät sisällä huoneissa, ja vaikka joitakuita miehiä tulikin näkyville, niin leiriimme he eivät saapuneet meitä ärsyttämään, kuten aikaisemmin.

Cedar Cityssä kuoli Wainwrightin lapsi. Muistan, miten Wainwrightin vaimo itkien rukoili Labania koettamaan hankkia hieman maitoa.

"Se pelastaisi lapseni hengen", sanoi hän. "Ja heillä on maitoa. Näin heidän lehmänsä omin silmin. Menkää, hyvä Laban, koettamaan. Ei se ole niin suuri vaiva. Ja eiväthän he muuta voi kuin kieltäytyä antamasta. Mutta eivät he kieltäydy. Kertokaa, että maito on lapselle, aivan pienelle sylilapselle. Onhan mormonimaisillakin äidinsydän. Eivät he voi kieltää maitokupillista sylilapselta."

Laban koetti. Mutta kuten hän perästäpäin kertoi, hän ei saanut tavata ainoatakaan mormoninaista. Hän näki vain miehiä, ja nämä käännyttivät hänet takaisin.

Cedar City oli viimeinen mormoniasutus. Sen jälkeen alkoi aava erämaa, jonka toisella puolella oli unelmiemme maa, tarunomainen Kalifornia. Kun vaunumme varhain aamulla vierivät pois paikkakunnalta, näin istuessani isän vieressä kuskipukilla Labanin tunnepurkauksen. Olimme kulkeneet kenties puolisen mailia ja pääsimme juuri loivan harjanteen huipulle, jonka taakse Cedar City painuisi näkyvistämme. Siinä Laban käänsi ratsunsa ympäri ja pysähtyi nousten seisomaan jalustimien varaan. Hänen vieressään oli äsken umpeenluotu hauta, ja tiesin, että siinä lepäsi Wainwrightin lapsi. Hauta ei ollut muuten ensimmäinen, jonka olimme jättäneet jälkeemme Wasatch-vuorien yli kuljettuamme.

Laban oli pelottavan noidan näköinen, harmaa ja laiha, pitkäkasvuinen, kuoppaposkinen, takkuinen, auringonpolttama tukka riippui hartioille ja kasvot olivat vääristyneet vihasta ja voimattomasta kiukusta. Pitkä pyssy oli vasemmassa kädessä, ja oikeata nyrkkiään hän heristi Cedar Citylle.

"Jumalan kirous tulkoon teille kaikille!" huusi hän. "Sekä lapsillenne että vielä syntymättömille jälkeläisillenne! Tuhotkoon pouta viljanne! Olkoon ruokanne kyykäärmeen myrkyllä maustettu hiekka! Muuttukoon vesi lipeäksi kaivoissanne! Olkoon..."

Tässä kohdassa häipyivät hänen sanansa korvistani vaunumme vieriessä edelleen. Mutta kohoavat ja laskevat olkapäät ja vavahteleva nyrkki osoittivat, että hänen manauksensa oli silloin vasta alussa. On ilmeistä, että hän toi esiin koko seurueemme tunteet. Naiset kurkistelivat vaunusta ja heristivät laihoja käsivarsiaan ja luisevia, työn ruhjomia, vapisevia nyrkkejään mormonien viimeiselle asutukselle. Meidän jälkeisemme vaunun edessä asteleva, härkiä ajava mies purskahti nauramaan sauvaansa heiluttaen. Nauru kuulosti oudolta, sillä moneen päivään ei seurueessamme ollut nauru kajahtanut.

"Manatkaa heidät helvettiin, Laban!" yllytti hän. "Sinne minä heidät tuomitsisin."

Vaunujonomme kulkiessa edelleen katselin taakseni lapsen haudan äärellä jalustimissaan seisovaa Labania. Hän oli todella pelottavan näköinen pitkine hiuksineen, mokkasiineineen ja koristeltuine housuineen. Pukinnahkainen takki oli niin vanha ja kulunut, että vain rihmaisia repaleita oli siellä täällä jäljellä aikoinaan komeista koruompeluksista. Koko mies näytti liehuvilta repaleilta. Hänen vyössään riippui likaisia hiustupsuja, joita monet sateet olivat kastelleet. Tiesin, että ne olivat intiaanien päänahkoja, ja ne nähdessäni tunsin aina kummallista väristystä.

"Se tekee hänelle hyvää", puhkesi isäni puhumaan enemmän itsekseen kuin minulle. "Olen jo monta päivää odottanut, milloin hänen luontonsa purkautuu."

"Toivoisin, että hän palaisi takaisin ja ottaisi pari päänahkaa", huomautin minä puolestani.

Isä katsahti minuun leikkisästi.

"Etpä taida pitää mormoneista, poika?"

Pudistin päätäni nieleskellen sisässäni kuohuvaa, sanoinkuvaamatonta vihaa.

"Kun kasvan suureksi", sanoin hetkisen kuluttua, "niin lähden tappelemaan heidän kanssaan".

"Jesse, Jesse!" kuului äitini ääni vaunuista. "Suu kiinni ja paikalla! Ja sinun", lisäsi hän isälle, "pitäisi hävetä salliessasi hänen puhua tuollaista".

Kaksi päivää kuljettuamme saavuimme Vuoriniityille. Olimme kaukana asutuksista, ja ensimmäisen kerran jätimme leiriytyessämme vaunuympyrän muodostamatta. Vaunut kyllä ajettiin ympyrään, mutta niiden väliin jäi isoja aukkoja eikä pyöriä ketjutettu. Valmistauduimme leiriytymään viikoksi. Juhtien täytyi saada levätä todellista erämaamatkaa varten, vaikka johan tämäkin tuntui erämaalta ihan tarpeeksi. Maisema oli edelleen matalia hiekkakumpuja, mutta niiden kupeilla kasvoi pientä, tiheätä pensaikkoa. Myöskin tasaiset paikat olivat hietikkoa, mutta siellä oli ruohoa, enemmän kuin olimme pitkiin aikoihin nähneet. Vain sadan jalan päässä leiristä oli vähäinen lähde, josta parhaiksi riitti vettä tarpeisiimme. Mutta kauempana oli kallioiden kupeilla useampia samanlaisia lähteitä, ja niistä saivat eläimet juoda.

Sinä päivänä leiriydyimme aikaisin, ja kun tarkoituksemme oli viipyä kokonainen viikko, tarkastelivat naiset likaisia vaatteita aikoen aloittaa pesun seuraavana päivänä. Kaikki olivat työssä iltahämäriin. Miehet korjailivat valjaita tahi lujittivat vaunujen liitoksia. Rautaosia kuumennettiin ja taottiin, ruuveja ja muttereita kiristettiin. Muistan, miten Laban sinä iltana istui eräiden vaunujen varjossa ja ompeli uusia mokkasiineja. Koko seurueessamme ei kellään muulla ollut mokkasiineja eikä nahkatakkia. Hän ei ollutkaan mukanamme, kun lähdimme Arkansasista. Ei hänellä myöskään ollut vaimoa, ei perhettä eikä omia rattaita. Omaisuutta hänellä oli vain hevonen, pyssy, päällänsä olevat vaatteet ja pari vuodehuopaa, jotka olivat Masonin rattailla.

Seuraavana aamuna tuho meidät saavutti. Olimme kahden päivänmatkan päässä viimeiseltä mormoniasutukselta, tiesimme, ettei intiaaneja ollut läheisyydessä. Emme niin ollen pelänneet mitään ja olimme senvuoksi jättäneet vaunumme ketjuttamatta lujaksi ympyräksi, emme olleet asettaneet kaitsijoita juhdille emmekä vahteja turvallisuudesta huolehtimaan.

Heräsin kuin painajaisessa. Äkkiä alkoi kuulua hirveätä räiskettä. Aluksi koetin unenpöpperössä saada selville, mistä huumaava, jatkuva melu voi aiheutua. Kuulin sekä läheltä että kauempaa pyssyn pamahduksia, miesten kirouksia, naisten kirkunaa ja lasten huutoa. Sitten erotin miten kuulat naksahtelivat ja kilahtelivat sattuessaan vaunumme pyöriin ja akseleihin. Keitä lienevät olleetkin, liian alas he tähtäsivät.

Kun koetin nousta, niin äitini, joka ilmeisesti parhaillaan työnsi vaatteita päälleen, painoi minut takaisin alas. Samassa hyökkäsi isä, joka jo oli täysissä pukimissa, vaunuun.

"Ulos vaunusta!" hän huusi. "Nopeasti! Maahan!"

Hän ei tuhlannut aikaa. Tarttuen minuun lujasti ja nopeasti, niin että tuntui melkein siltä kuin hän olisi lyönyt minua, hän heitti minut maahan. Hädin tuskin ennätin ryömiä pois alta, kun isä, äiti ja pikku lapsi tulivat yhdessä mylläkässä perästäni.

"Tänne, Jesse!" huusi isä, ja ryhdyin auttamaan häntä luomaan hiekkavallia vaununpyörän suojassa. Työskentelimme paljain käsin ja rajusti kaikki kolme, äiti mukana.

"Jatka kaivamista yhä syvemmälle, Jesse!" komensi isä hypähtäen pystyyn ja lähtien juoksemaan jaellen samalla määräyksiä. (Nyt olin jo oppinut tietämään sukunimeni. Olin Jesse Fancher. Isäni oli kapteeni Fancher.)

"Kaikki maahan!" kuulin isän huutavan. "Asettukaa pyörien suojaan ja kaivautukaa hiekkaan! Ne, joilla on perheet, saattakoot naiset ja lapset pois vaunuista! Keskeyttäkää tuli! Ei yhtään laukausta! Älkää ampuko, vaan olkaa valmiit torjumaan hyökkäys! Poikamiehet Labanin kanssa oikealle, Cochrane vasemmalle ja minä keskelle! Älkää kulkeko pystyssä! Ryömikää!"

Mutta hyökkäystä ei kuulunut. Neljännestunnin jatkui ankara, sekava ampuminen. Ensi hämmennyksen aikana olivat kuulat sattuneet eräisiin meikäläisiin, jotka olivat nousseet muita aikaisemmin ja olivat virittelemässä nuotioita. Intiaanit – niin Laban selitti – olivat hyökänneet kentältä käsin kimppuumme ja ammuskelivat meitä nyt maaten pitkällään hietikolla. Yhä vaalenevassa hämärässä isä ohjasi tulta heitä kohti. Hän oli aivan lähellä kuoppaa, jossa äiti ja minä makasimme, joten kuulin hyvin hänen komennuksensa:

"Nyt! Kaikki yhtaikaa!"

Vasemmalta, oikealta ja keskeltä kajahti yhteislaukaus. Tirkistelin hiekkavallin takaa ja näin, että moni intiaani haavoittui. Heidän tulensa lakkasi heti ja näin, miten he suinpäin syöksyivät pakoon raahaten haavoittuneet ja kaatuneet mukanaan.

Leirissämme alkoi kuumeinen työ. Vaunut vedettiin lähemmäksi toisiaan ja ketjutettiin ympyrään aisat sisällepäin. Näin, miten naiset sekä pienet pojat ja tytöt auttoivat miehiä kiskoen pyörien puolista. Sitten tarkastettiin kärsimiämme tappioita. Pahin vahinko oli se, että olimme menettäneet kaikki eläimemme. Lisäksi virui hiekalla seitsemän miestä jotka olivat olleet nuotioita sytyttelemässä. Neljä heistä oli kuollut ja kolme kuoleman kielissä. Naiset hoitelivat muita haavoittuneita. Pienen Rish Hardacren käsivarteen oli sattunut iso kuula. Hän oli vain kuusivuotias. Suu auki katselin, kun hänen äitinsä piteli häntä sylissään ja isänsä kiersi sidettä haavaan. Pikku Rish ei enää huutanut. Näin kyynelten helmeilevän hänen poskillaan, kun hän ihmetellen katseli käsivarrestaan esille tunkeutuvaa murtuneen luun kappaletta.

Granny White löydettiin kuolleena Foxwellin vaunusta. Hän oli lihava ja avuton vanha nainen, joka aina istui paikoillaan piippua poltellen. Hän oli Abby Foxwellin äiti. Myöskin Grantin vaimo oli kuollut. Hänen miehensä istui ruumiin vieressä aivan äänettömänä, kyynelettömin silmin. Hän vain istui pyssy polvilla, eikä kukaan häntä häirinnyt.

Isäni ohjaamana seurueemme työskenteli kuin majavalauma. Miehet kaivoivat laajan kuopan keskustaan muodostaen hiekasta suojavallin sen ympärille. Sinne naiset kuljettivat vuodevaatteita, elintarpeita ja muita tarvikkeita. Lapset olivat työssä mukana. Valitteluja ei kuulunut, ja hyvin vähän näkyi merkkejä hätäilevästä kiihkosta. Työtä oli tehtävä, ja syntymästämme saakka olimme kaikki työhön tottuneet.

Isoon kuoppaan koottiin naiset ja lapset. Vaunujen alle, pitkin koko ympyrän kehää, kaivettiin taistelevia miehiä varten kapea ampumahauta rintasuojineen.

Laban palasi tiedusteluretkeltä. Hän kertoi, että intiaanit olivat peräytyneet puolen mailin päähän ja pitivät siellä neuvottelua. Hän oli nähnyt heidän kuljettavan kuutta miestä taistelupaikalta. Kolmen hän väitti olevan kuolettavasti haavoittuneita.

Sinä aamuna näimme usein aavikolla liikkuvan pölypilviä, joista saattoi päätellä, että siellä kulki melkoisia ratsujoukkoja. Pilvet liikkuivat kaikki meitä kohti saartaen meidät joka puolelta. Mutta ainoatakaan elävää olentoa meistä poispäin, ja kaikki sanoivat, että siinä ajettiin pois juhtiamme. Ja neljäkymmentä vankkaa vaunuamme, jotka olivat vierineet vuorten yli puoliväliin manteretta, olivat avuttomina ympyrässä. Ilman vetojuhtia ne eivät hievahtaisikaan paikoiltaan.

Puolenpäivän aikaan Laban palasi uudelta tiedusteluretkeltä. Hän oli nähnyt uusia intiaanijoukkoja saapuvan etelästä, mikä osoitti, että olimme pian täysin saarroksissa. Samoihin aikoihin näimme kymmenkunta valkoista ratsumiestä erään matalan kukkulan laella etelässä meitä tarkastelemassa.

"Tuo selittää kaikki", lausui Laban isälleni. "Intiaanit on yllytetty kimppuumme."

"He ovat valkoisia kuten mekin", kuulin Abby Foxwellin huomauttavan äidilleni. "Mikseivät he tule leiriimme?"

"Eivät he ole valkoisia", tokaisin minä kiukkuisena pitäen samalla valppaasti silmällä äidin rankaisevaa kättä. "He ovat mormoneja."

Sen päivän illalla hiipi kolme nuorta miestämme pimeän tultua ulos leiristämme. Näin heidän lähtönsä. He olivat Will Aden, Abel Milliken ja Timothy Grant.

"He koettavat päästä Cedar Cityyn apua noutamaan", kertoi isä äidille haukatessaan nopeasti illallista.

Äiti pudisti päätään.

"Mormoneja on yllin kyllin äänenkantaman päässä leiristämme", sanoi hän. "Elleivät he kerran halua meitä auttaa, kuten näyttää, niin turhaan toivomme apua Cedar Citystäkään."

"Mutta onhan mormonejakin sekä hyviä että pahoja..." aloitti isä.

"Emme tähän asti ainakaan ole tavanneet ainoatakaan hyvää", keskeytti äiti.

Abel Millikenin ja Timothy Grantin paluusta sain tietää vasta seuraavana aamuna, mutta sitten kuulinkin kaikki heti. Koko leirimme oli masentunut heidän kertomuksensa johdosta. Vain muutaman mailin kuljettuaan olivat lähetämme kohdanneet valkoisia miehiä. Will Aden oli alkanut puhua ja kertonut, että he kuuluvat Fancherin retkikuntaan ja aikoivat mennä Cedar Cityyn apua pyytämään. Hänet oli heti ammuttu. Milliken ja Grant pääsivät pakoon kertomaan kokemuksistaan. Heidän kertomuksensa vei seurueeltamme viimeisetkin toiveet. Intiaanien takana olivat valkoiset, ja tuho, jota oli niin kauan aavistettu, oli nyt meidät saavuttanut.

Kun miehemme sinä aamuna menivät vettä noutamaan, ampuivat intiaanit heitä. Lähde oli vain sadan jalan päässä vaunuympyrästä, mutta tietä hallitsivat intiaanit, jotka olivat miehittäneet itäpuolella olevan matalan kukkulan. Ampumaväli oli lyhyt, sillä kukkula oli vain vähän yli kahdensadan jalan päässä. Mutta ilmeisesti olivat intiaanit huonoja ampujia, koskapa miehemme toivat vettä eikä kehenkään heistä ollut sattunut.

Aamu kului rauhallisesti lukuunottamatta silloin tällöin leiriin lähetettyjä kuulia. Olimme asettuneet asumaan isoon kuoppaamme, ja kun olimme tottuneet vaivalloisiin oloihin, tuntui meistä siedettävän mukavalta. Niiden kohtalo, joiden omaisia oli kaatunut oli tietenkin säälittävä, ja myöskin haavoittuneista oli huolehdittava. Tuon tuostakin luiskahdin kiihkeässä uteliaisuudessani äidin luota ottamaan selkoa tapahtumista ja varsin paljon näin ja kuulin. Vaunuketjumme sisäpuolelle, hieman etelään suojapaikastamme miehet kaivoivat kuopan, johon he hautasivat kuolleemme, seitsemän miestä ja kaksi naista. Vain Hastingsin vaimosta, joka oli menettänyt miehensä ja isänsä, oli paljon vaivaa. Hän valitteli äänekkäästi, ja kului kauan, ennenkuin toiset naiset saivat hänet rauhoitetuksi.

Idässä, matalalla kukkulalla intiaanit pitivät hirvittävää melua. Mutta mitään vakavampaa he eivät yrittäneet, ampuivat vain joitakuita vaarattomia laukauksia.

"Mikähän noita lurjuksia nyt vaivaa?" ihmetteli Laban malttamattomana. "He eivät taida päästä yksimielisiksi suunnitelmistaan."

Iltapäivällä oli leirissämme kuuma. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta, eikä tuntunut tuulenhenkäystäkään. Vaunujen alla pyssyineen makaavat miehet olivat ainakin osaksi varjossa. Mutta suureen suojakuoppaan, jossa oli yli sata naista ja lasta, aurinko paistoi täydeltä terältään. Lisäksi olivat siellä haavoittuneet, joiden suojaksi pystyttelimme huopia. Kuopassa tuntui ahtaalta ja tukahduttavalta, ja minä hiivin alituiseen ampumalinjalle ja olin olevinani hyvinkin tärkeä kuljettaessani isälle tietoja.

Olimme tehneet tuhoisan virheen, kun emme olleet sijoittaneet vaunuketjuamme niin, että lähde olisi ollut sen sisäpuolella. Ensimmäisen hyökkäyksen aiheuttamassa hämmingissä, kun emme tienneet, kuinka pian seuraava hyökkäys tehtäisiin, emme olleet tulleet sitä ajatelleeksi. Ja nyt se oli myöhäistä. Kun intiaanit väijyivät parinsadan jalan päässä, olisi vaunujen irrottaminen ollut liian uskallettua. Isä määräsi sensijaan kaksi miestä kaivamaan kaivoa keskustassa olevan suojakuoppamme pohjoispuolelle, ja hautojen eteläpuolelle järjestimme kaatopaikan.

Saman päivän, toisen piirityspäivän, iltapuolella näimme taaskin Leen. Hän kulki jalkaisin luoteissuunnassa olevan aukeaman poikki parhaiksi pyssyn kantamattomissa. Isä heilutti hänelle kahden yhteensidotun ajosauvan päähän kiinnitettyä liinaa. Se oli neuvottelulippumme. Mutta Lee ei ollut sitä huomaavinaan, vaan jatkoi kulkuaan.

Laban olisi pitkästä välimatkasta huolimatta tahtonut koettaa ampua häntä, mutta isä esti hänen aikeensa selittäen, että valkoiset eivät ilmeisestikään vielä olleet lopullisesti tehneet päätöstään meihin nähden. Jos Leetä ammuttaisiin, se kiiruhtaisi heidän ratkaisuaan huonoon suuntaan.

"Kas tässä, Jesse!" jatkoi isä sitten minulle repien kaistaleen liinasta ja kiinnittäen sen ajosauvan kärkeen. "Lähdepä tämän kanssa koettamaan, pääsisitkö hänen puheilleen! Älä kerro hänelle mitään siitä, mitä meille on tapahtunut! Koeta vain saada hänet lähtemään meidän puheillemme!"

Kun lähdin astelemaan rintani paisuessa ylpeydestä tärkeän tehtävän vuoksi, huusi Jed Dunham, että hän tahtoisi lähteä mukaani. Jed oli suunnilleen minun ikäiseni.

"Dunham, saako poikanne mennä Jessen mukaan?" kysäisi isä. "Kahden on aina parempi. Onhan pojista jonkin verran turvaa toisilleen."

Ja Jed ja minä, kaksi yhdeksänvuotiasta miehenalkua, lähdimme valkoisen lipun suojassa keskustelemaan vihollistemme johtajan kanssa. Mutta Lee ei halunnut neuvotteluja. Kun hän näki meidän tulevan, hän väistyi tiehensä. Emme päässeet lähestymään häntä äänenkantaman päähän, ja jonkin aikaa meitä vältettyään hän varmaankin piiloutui pensaikkoon, sillä emme enää nähneet häntä, vaikka miten olisimme etsineet. Kuitenkin tiesimme, ettei hän vielä ollut ehtinyt poistua kauemmaksi.

Jed ja minä kuljeksimme pensaikossa satojen kyynärien alalla. Meille ei ollut annettu määräystä, miten kauaksi meidän olisi mentävä. Ja kun intiaanit eivät meitä ampuneet, menimme yhä pitemmälle. Viivyimme retkellämme runsaasti kaksi tuntia. Jos jompikumpi meistä olisi ollut yksin, hän olisi palannut takaisin sen ajan murto-osassa. Mutta nyt tahtoi Jed näyttää olevansa rohkeampi kuin minä, ja minäkin puolestani tahdoin osoittautua rohkeammaksi.

Yltiöpäisyytemme tuotti tuloksia. Pelottomasti me risteilimme valkoisen lippumme suojassa ja näimme kuinka tarkoin meidät oli saarrettu. Etelässä näimme vain puolen mailin päässä ison intiaanileirin. Sen vieressä tasangolla ratsastelivat intiaanipojat hurjaa vauhtia.

Voidaksemme tarkastella idässä olevalle kukkulalle asettuneita intiaaneja kiipesimme eräälle toiselle matalalle kummulle. Puolisen tuntia seisoskelimme siellä ja koetimme laskea heidän lukumääräänsä. Paljon meidän täytyi kuitenkin jättää arvaamisen varaan päätellessämme, että heitä oli ainakin pari sataa. Näimme heidän joukossaan myöskin valkoisia miehiä, jotka liikkeistä päättäen koettivat suostutella intiaaneja johonkin.

Kaakkoon leiristämme, vain noin neljänsadan kyynärän päähän siitä, oli loivan rinteen suojaan sijoittunut suuri joukko valkoisia. Taempana oli viisi-kuusikymmentä ratsua laitumella. Suunnilleen mailin päässä pohjoisessa lähestyi pieni pölypilvi. Odottelimme niin kauan, että näimme yksinäisen ratsastajan laskettavan täyttä laukkaa valkoisten leiriin.

Leiriin palattuamme sain ensimmäiseksi läimäyksen äidiltä, kun olimme viipyneet niin kauan poissa. Mutta isä kiitteli meitä, kun selostimme näkemämme.

"Nyt saamme kenties odottaa hyökkäystä, kapteeni", huomautti Aron Cochrane isälle. "Poikien näkemän ratsastajan saapumisella on jokin merkitys. Valkoiset ovat pidätelleet intiaaneja, kunnes he ovat ehtineet saada määräyksiä ylempää. Mahdollisesti juuri tämä ratsastaja toi määräykset. Ja hevostaan hän ei ainakaan ollut säästänyt."

Puoli tuntia meidän paluumme jälkeen Laban yritti valkoisen lipun turvin lähteä tiedustelemaan. Mutta tuskin hän oli päässyt kahtakymmentä askelta vaunuketjumme ulkopuolelle, kun intiaanit avasivat tulen häntä vastaan pakottaen hänet nopeasti peräytymään takaisin.

Vähää ennen auringonlaskua istuin suojakuopassamme pidellen lasta, sillä aikaa kuin äiti levitteli huopia vuoteeksi. Meitä oli niin paljon, että saimme olla aivan kiinni toisissamme. Useat naiset olivat edellisenä yönä tilanpuutteen tähden nukkuneet istuallaan pää polvien varassa. Aivan vierelläni teki Silas Dunlap kuolemaa niin lähellä minua, että hän usein kosketti minua käsiään heilutellessaan. Hän oli saanut haavan päähänsä ensimmäisessä hyökkäyksessä, ja koko päivän hän oli nyt houraillut ja laulellut viisuja. Eräs hänen laulunsa, jota hän ehtimiseen toisti, kunnes äiti oli raivostumiseen asti hermostunut, kuului:

    Sanoi pieni pirunpoika velimiehellensä:
    "Annas massistasi mulle muru tupakkaa."
    Vastas toinen pirunpoika velimiehellensä:
    "Penninkisi muista aina tästä lähin tallettaa,
    Silloin sinullakin on massissasi tupakkaa."

Istuin hänen vierellään lasta pidellen, kun hyökkäys äkkiä alkoi. Aurinko laski juuri, ja minä tuijotin silmät levällään Silas Dunlapia, joka teki lähtöään. Hänen vaimonsa Sarah'n toinen käsi lepäsi kuolevan otsalla. Sekä Sarah että hänen tätinsä Martha nyyhkyttivät. Juuri silloin se tapahtui, sadat pyssyt pamahtivat, ja kuulia tuli satamalla. Itäpuolelta olivat vihollisemme kiertäneet länteenpäin muodostaen puoliympyrän ja valoivat lyijyä leiriimme. Suojakuopassamme painautuivat kaikki maata vasten. Pienemmät lapset alkoivat huutaa ääneen, ja naisilla oli täysi työ niitä viihdytellessä. Jotkut naisetkin säikähtivät aluksi, mutta useimmat pysyivät rauhallisina.

Varmasti ampuivat vihollisemme muutamassa minuutissa tuhansia panoksia. Kuinka kovasti tekikään mieleni ryömiä miestemme ampumalinjalle vaunujen alle, jossa ampuminen myös jatkui herkeämättä, vaikka epäsäännöllisesti! Jokainen ampui oman päänsä mukaan, milloin vain näki vihollisen, johon voi tähdätä. Mutta äiti arvasi aikomukseni ja pakotti minut kyyristelemään ja hoitelemaan lasta.

Silmäsin juuri Silas Dunlapia – hän valitteli vielä heikosti – kun kuula tappoi Castletonin sylilapsen. Dorothy Castleton, hänkin vain kymmenvuotias, piteli lasta sylissään ja se kuoli hänen käsivarsilleen. Dorothy ei vahingoittunut ensinkään. Kuulin meikäläisten myöhemmin keskustelevan tapahtumasta, ja he päättelivät, että kuulan on täytynyt ensin sattua johonkin vaunuun ja siitä kimmota suojakuoppaamme. Se oli puhdas sattuma, ja sellaisia lukuunottamatta oli olinpaikkamme turvaisa.

Kun taaskin katsoin Silas Dunlapia, hän oli kuollut. En ollut ensinkään hyvilläni, etten ollut saanut nähdä hänen lähtöään. Minulla ei ollut milloinkaan ollut onnea nähdä ihmisen todella kuolevan aivan silmieni edessä.

Dorothy Castleton sai hysteerisen kohtauksen. Hän voivotteli ja valitteli hillittömästi! Se tarttui Hastingsin vaimoon, joka myöskin aloitti uudelleen. Valitus tuli niin voimakkaaksi, että isä lähetti Watt Cummingsin ryömien luoksemme tiedustamaan, mikä meillä oli hätänä.

Illan hämärtyessä kiihkeä ammunta taukosi, mutta hajanaisia laukauksia kuului pitkin yötä. Kaksi meikäläistä oli tässä toisessa hyökkäyksessä haavoittunut, ja heidät tuotiin suojakuoppaamme. Bill Tyler oli kuollut heti paikalla, ja hänet haudattiin hämärissä yhdessä Silas Dunlapin ja Castletonin lapsen kanssa toisten vainajien viereen.

Koko yön miehemme olivat vuorotellen kaivamassa kaivoamme. Mutta vedestä ei näkynyt muuta merkkiä kuin kostea hiekka. Myöskin noutivat miehemme muutamia sankoja vettä lähteeltä, mutta vedennoutajia ammuttiin. Puuhasta luovuttiinkin, kun Jeremy Hopkins oli saanut kuulan vasemman kätensä ranteeseen.

Seuraavan, kolmannen päivän aamuna kuumuus ja kuivuus oli entistä tuskallisempi. Jo herätessämme oli meillä jano, eikä meillä ollut vettä aamujuoman keittämiseen. Suumme olivat niin kuivat, ettei syömisestä tullut mitään. Koetin pureksia äidin antamaa kuivaa leipäpalaa, mutta en voinut. Ampuminen jatkui vuoroin kiihtyen, vuoroin hiljentyen. Joskus ammuttiin leiriimme sadoilla pyssyillä. Toisin ajoin taas oli hiljaista eikä ammuttu laukaustakaan. Yhtä mittaa isä varoitteli miehiämme tuhlaamasta panoksia, sillä ampumatarpeemme alkoivat olla vähissä.

Yhä vain jatkettiin kaivon syventämistä. Se oli jo niin syvä, että hiekka oli nostettava sieltä ämpäreillä. Nostajat olivat alttiina vihollisten tulelle ja yksi heistä sai kuulan hartioihinsa. Haavoittunut oli Peter Bromley, joka ajoi Bloodgoodin vaunujuhtia, ja hän oli kihloissa Jane Bloodgoodin kanssa. Tämä syöksyi suojakuopasta, juoksi kuulasateessa sulhasensa luokse ja vei hänet turvaan. Keskipäivällä kaivo sortui, ja saatiin tehdä työtä kauan ja uutterasti, ennenkuin kaksi hiekkaan hautautunutta miestä saatiin pelastetuiksi. Amos Wentworth saatiin esille vasta kokonaisen tunnin kuluttua. Senjälkeen laitettiin kaivoon puitteet vaunujen pohjalaudoista ja aisoista ja kaivamista jatkettiin. Mutta vaikka oli jo päästy kahdenkymmenen jalan syvyyteen, ei sittenkään saatu muuta kuin kosteata hiekkaa. Vettä ei kaivoomme tihkunut.

Suojakuopassamme oli olo hirveätä. Vanhemmat lapset valittelivat janoissaan, ja sylilapset, joiden äänet olivat käheinä huutamisesta, huusivat sittenkin yhtä mittaa. Robert Carr, myöskin haavoittunut mies, makasi noin kymmenen jalan päässä meistä. Hän houraili huitoen käsillään ja pyytäen vettä. Jotkut naiset olivat melkein samanlaisessa tilassa: he kiroilivat mormoneja ja intiaaneja. Toiset naiset rukoilivat lakkaamatta, ja täysikasvuiset Demdiken sisarukset lauloivat äitinsä kanssa virsiä. Muutamat naiset ottivat kaivon pohjalta nostettua kosteata hiekkaa ja painelivat sitä sylilapsiensa ihoa vasten vilvoittaakseen ja viihdyttääkseen niitä.

Fairfaxin veljekset eivät kestäneet kauempaa. Sangot käsissä he ryömivät vaunujen alitse ja syöksyivät lähdettä kohti. Giles ei ollut päässyt edes puolitiehen, kun hän kaatui. Roger kulki edestakaisin haavoittumatta. Hän toi kaksi ämpäriä, jotka olivat vain puolillaan vettä, sillä juostessa oli vesi läikkynyt. Giles palasi ryömien, ja kun hänet autettiin suojakuoppaamme, hän yski ja suusta vuosi verta.

Kahdella vajaalla ämpärillä ei pitkälle päästy. Meitä oli toista sataa henkeä, ja miehet lisäksi. Vain sylilapset ja muut pienimmät lapset sekä haavoittuneet saivat jonkin verran. En minäkään saanut pisaraakaan. Äiti vain kostutti vaatekappaleen niihin muutamiin lusikallisiin, jotka hän sai lasta varten, ja pyyhki sillä suutani. Ja sitäkään hän ei hennonut tehdä itselleen, vaan jätti kostean rievun minun pureskeltavakseni.

Iltapäivällä olomme kävi sanoinkuvaamattomaksi. Ilma oli kirkas ja värähtämätön. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti muuttaen hiekkakuoppamme sulatusuuniksi. Ja lakkaamatta räiskyivät laukaukset intiaanien kirkunan säestäminä. Vain hyvin harvoin isäni salli miestemme laukaista panoksen kerrallaan, ja silloinkin vain jonkun parhaan tarkka-ampujamme, kuten Labanin tahi Timothy Grantin. Mutta vihollisten puolelta tuli leiriimme lyijyä satamalla. Ampuminen oli kuitenkin kutakuinkin vaaratonta meille. Kun miehemme eivät enää ampuneet, he makailivat suojattuina itseään paljastamatta. Vain neljä heistä haavoittui, ja vain yksi pahasti.

Vihollisen tulen taaskin vaimentuessa isä tuli ampumalinjalta kuoppaamme. Joitakuita minuutteja hän istui vierellämme sanomatta sanaakaan. Hän näytti kuuntelevan haavoittuneiden ja janoon nääntyvien valitushuutoja. Sitten hän poistui kuopasta tarkastamaan kaivoa ja toi palatessaan kosteata hiekkaa, jonka hän levitti Robert Carrin rinnalle ja olkapäille. Tämän jälkeen hän siirtyi Jed Dunhamin ja tämän äidin luokse sekä lähetti kutsumaan Jedin isää kuoppaan. Olimme niin tiukkaan sullottuja, että kuopassa liikkuessaan täytyi kaikkien varovasti ryömiä makaavien ylitse.

Vähän ajan kuluttua isä ryömi takaisin luoksemme. "Jesse", hän kysyi, "pelkäätkö intiaaneja?" Pudistin pontevasti päätäni arvaten, että minut lähetettäisiin uudelle kunniakkaalle retkelle. "Pelkäätkö kirottuja mormoneja?"

"En ainoatakaan kirottua mormonia", vastasin käyttäen tilaisuutta ja sadatellen vihollisiamme pelkäämättä äidin rankaisevaa läimäystä.

Huomasin, miten isän väsyneillä huulilla väreili nopeasti haihtuva hymy, kun hän kuuli vastaukseni.

"No niin. Jesse", sanoi hän, "tahdotko mennä Jedin kanssa lähteelle vettä noutamaan?" Olin pelkkää intoa koko poika.

"Aiomme pukea teidät molemmat tytöiksi", jatkoi isä, "sillä kenties ei teitä silloin ammuta".

Minä tahdoin mennä sellaisena kuin olin, miehenä ja omissa housuissani. Mutta annoin perään hyvin nopeasti, kun isä huomautti, että hän etsii jonkun toisen pojan, joka suostuu lähtemään Jedin mukaan tytön puvussa.

Chattoxin vaunusta noudettiin matka-arkku. Chattoxin kaksoissisarukset olivat melkein samankokoiset kuin Jed ja minä. Naiset hyörivät ympärillämme auttaen meitä pukeutumaan. Meidät puettiin Chattoxin tyttärien juhlapukuihin, jotka olivat olleet koskemattomina arkussa koko matkan Arkansasista asti.

Huolissaan äiti jätti sylilapsen Sarah Dunlapin hoitoon ja tuli itse mukanamme ampumalinjalle saakka. Vaunun alla, matalan hiekkasuojuksen takana, annettiin Jedille ja minulle viimeiset evästykset. Sitten ryömimme vaunun toiselle puolelle ja nousimme seisomaan. Olimme aivan samanlaisissa puvuissa – valkoiset sukat, valkeat puvut, leveät siniset vyöt ja valkeat olkihatut. Kuljimme käsi kädessä Jed vasemmalla, minä oikealla puolella. Toisessa kädessä meillä oli kummallakin kaksi pientä ämpäriä.

"Olkaa huolettoman näköisiä!" varoitteli isä, kun lähdimme astelemaan. "Kulkekaa verkkaan! Astelkaa tyttöjen tavalla!"

Ei laukaustakaan ammuttu. Pääsimme lähteelle kaikessa rauhassa, täytimme astiamme, kumarruimme ja otimme itsekin hyvät ryypyt. Täysi ämpäri kummassakin kädessä lähdimme sitten paluumatkalle. Eikä vieläkään ammuttu.

En muista kuinka monta kertaa kävimme vettä noutamassa, ainakin viisitoista tahi kaksikymmentä. Kuljimme hitaasti, menomatkalla aina käsi kädessä, paluumatkalla täydet vesiämpärit käsissämme. Olimme ihmeellisen janoisia. Useita kertoja kumarruimme juomaan ja otimme pitkät ryypyt.

Mutta se oli vihollisillemme liikaa. En voi kuvitella mielessäni, että intiaanit olisivat niin kauan pidättyneet ampumasta, vaikkapa olimmekin tyttöjä, jolleivät he olisi noudattaneet mukanaan olevien valkoisten määräyksiä. Mutta kun Jed ja minä taaskin kerran olimme lähdössä, ojentautui intiaanikummulta pyssynpiippu ja senjälkeen heti toinen.

"Tulkaa takaisin!" huusi äiti.

Katsahdin Jediin, joka vuorostaan vilkaisi minuun. Tiesin, että hän oli itsepäinen ja oli päättänyt palata viimeisenä. Niinpä lähdinkin eteenpäin Jed rinnallani.

"Kuuletko, Jesse!" kuului äidin huuto. Ja hänen äänensä sointu kertoi paljosta muustakin kuin läimäyksestä.

Jed tarjosi kättään, mutta minä pudistin päätäni sanoen: "Juostaan kilpaa."

Meidän kiiruhtaessamme kilvan hietikon poikki tuntui siltä, että kaikki kummulla olevat intiaanit laukaisivat pyssynsä meitä kohti. Minä pääsin lähteelle vähän ennen Jediä, niin että hän joutui odottamaan minun täyttäessäni astioita. Hän täytti omat astiansa niin verkkaisesti, että arvasin hänen päättäneen saapua viimeisenä takaisin leiriin.

Kumarruin sen vuoksi kyykylleni ja tarkastelin odotellessani, miten kuulat nostattivat pieniä pölypilviä hiekkaan tupsahtaessaan. Takaisin palatessamme kuljimme rinnan.

"Älä mene niin kovaa!" varoitin. "Muuten läikkyy vedestä toiset puolet."

Se kävi hänen sisulleen, ja hän hiljensi askeleitaan. Keskimatkassa kompastuin ja kaaduin pitkälleni. Juuri eteeni sattunut kuula räiskäytti silmäni täyteen hiekkaa. Hetken luulin, että minuun oli sattunut.

"Kaaduit tahallasi", sanoi Jed pisteliäästi kömpiessäni jalkeille. Hän oli pysähtynyt odottamaan.

Ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Hän arveli, että olin tahallani kaatunut päästäkseni noutamaan uutta vettä. Keskinäinen kilpailumme oli hyvin vakava juttu, niin vakava, että heti käytin hyväkseni hänen vihjaustaan ja oikaisin takaisin lähteelle. Ja Jed Dunham seisoi koko ajan avoimella kohdalla uhmaten kuulia, jotka pölähtelivät hänen ympärillään. Loppumatkan palasimme rinnakkain, ja poikamaisen huimapäinen kunnianhimomme oli tyydytetty. Mutta jättäessään ämpärinsä oli Jedillä vettä vain toisessa. Toisen ämpärin oli kuula lävistänyt aivan läheltä pohjaa.

Äidiltä sain rangaistukseksi nuhteet tottelemattomuudestani. Hän varmaankin tiesi, että isä ei sen jälkeen, mitä olin tehnyt, antaisi hänen kurittaa minua. Ja nuhteiden aikana isä iski minulle silmää äidin olan ylitse. Milloinkaan ennen hän ei ollut iskenyt silmää minulle.

Suojakuopassa Jed ja minä olimme sankareita. Naiset itkivät ja siunasivat, suutelivat ja hyväilivät meitä, niin että kasvomme ja ruumiimme heltyivät. Ja tunnustan olleeni ylpeä, vaikka en enempää kuin Jedkään näyttänyt välittävän koko puuhasta vähääkään. Mutta Jeremy Hopkins, jolla oli suuri kääre ranteesta katkenneessa vasemmassa kädessään, sanoi, että me olimme oikeata valkoisten miesten ainesta, samaa juurta kuin Daniel Boonen, Kit Carsonin ja Davy Crockettin kaltaiset miehet. Niistä sanoista olin ylpeämpi kuin kaikesta muusta yhteensä.

Koko iltapäivän vaivasi minua kovasti tuska, jonka kuulan lennättämä hiekka aiheutti oikeaan silmääni. Silmä oli kuuma ja verestävä, sanoi äiti. Ja minusta tuntui yhtä vaikealta, pidinpä sitä sitten auki tahi kiinni. Koetin kumpaakin.

Suojakuopassa oli olo rauhallisempaa, kun kaikilla oli vettä. Mutta vaikea pulma oli, miten ensi kerralla vesi hankittaisiin. Ja lisäksi vielä kaikki tiesivät, että ampumavaramme olivat melkein lopussa. Pitämällä perinpohjaisen tarkastuksen vaunuissa isä oli löytänyt viisi naulaa ruutia. Ja sen lisäksi oli miesten ruutipulloissa hyvin vähän.

Muistin edellisen illan auringonlaskun aikaan tapahtuneen hyökkäyksen, ja pidin nyt etukäteen varani ryömien ampumalinjalle, ennenkuin aurinko meni mailleen. Asetuin Labanin vierelle. Hän pureskeli hartaasti mälliään eikä huomannut minua. Katselin häntä jonkin aikaa ääneti peläten, että hän huomattuaan minut käskisi minun mennä takaisin. Hän heitti pitkän silmäyksen vaununpyörien välitse, pureksi hetken ja sitten sylkäisi huolellisesti hiekkaan tekemäänsä syvennykseen.

"Miten temput sujuvat?" kysäisin lopulta. Hän käytti aina niitä sanoja minua puhutellessaan.

"Hyvin", vastasi hän, "kerrassaan loistavasti, Jesse, kun voin jälleen pitää mälliä suussani. Suuni oli niin kuiva, etten kyennyt puremaan tupakkaa auringonnoususta siihen asti, kunnes te toitte vettä."

Kaakossa olevan, valkoisten miehittämän kukkulan takaa kohosivat miehen pää ja hartiat näkyviin. Laban tarttui pyssyynsä ja tähtäsi pitkään. Sitten hän pudisti päätään.

"Neljäsataa askelta. Ei, en uskalla yrittää. Saattaisihan sattua, mutta voisi olla sattumattakin, ja isäsi on hyvin tiukka ruudista."

"Mitä arvelette asemastamme?" kysyin miesten tapaan, sillä vedennoutomatkani jälkeen olin mielestäni paljon miehistynyt.

Laban näytti tarkoin harkitsevan ennen kuin vastasi. "Jesse, totta puhuen olemme kirotun pahassa loukussa. Mutta kyllä vielä selviämme, varmasti selviämme. Siitä saat panna veikkaan viimeisen dollarisi."

"Emme me kaikki kuitenkaan selviä", huomautin.

"Kuka esimerkiksi?" hän kysyi.

"No, Bill Tyler, rouva Grant, Silas Dunlap ja kaikki ne muut."

"Ole höpsimättä, Jesse! He ovat jo maan povessa. Tiedäthän, että kaikki kuolleet on haudattu, sitä mukaa kuin he ovat menneet. Niin on luullakseni tehty tuhansia vuosia, ja elossa on ihmisiä kuitenkin yhtä paljon kuin milloinkaan ennen. Näetkö, Jesse, syntyminen ja kuoleminen kulkevat käsi kädessä. Ihmisiä syntyy yhtä paljon kuin kuoleekin ja vielä enemmänkin, koskapa heidän lukunsa on lisääntynyt moninkertaiseksi. Entä sinä sitten. Olisithan luvinkin voinut kaatua tänä iltapäivänä vettä noutaessasi. Mutta täälläpä olet luonani sittenkin ja todennäköisesti kasvat suureksi ja tulet suuren, komean suvun kantaisäksi Kaliforniassa."

Tämä keveä tapa, jolla hän asioita käsitteli, rohkaisi minua lausumaan julki kysymyksen, jonka jo kauan olin halunnut tehdä.

"Sanokaa, Laban, jos kaatuisitte täällä..."

"Kuka? Minäkö?" huudahti hän.

"Sanoin: jos kaatuisitte", selitin.

"No, sitten ei ole hätää. Jatkahan! Jos kaatuisin...?"

"Annatko minulle nuo päänahat?"

"Saisit äidiltäsi hyvän löylytyksen, jos hän näkisi ne sinulla", esteli hän.

"Eihän minun tarvitse pitää niitä esillä hänen nähtensä. Ja jos kaadutte, Laban, niin jokuhan päänahat saa. Miksi en minä?"

"Miksikä ei?" toisti hän. "Sehän on selvää, ja miksipä et sinä? No niin, Jesse. Pidän sinusta ja isästäsi. Samana hetkenä, jolloin kaadun, ovat päänahat sinun ja skalppiveitsi myöskin. Timothy Grant on todistajana. Kuulitko, Timothy?"

Timothy sanoi kuulleensa, ja minä makasin hiljaa ahtaassa ampumahaudassamme. Olin niin mielissäni suuresta onnestani, etten kyennyt lausumaan kiitoksen sanaakaan.

Arveluni osoittautuivat oikeiksi. Auringon laskiessa tehtiin uusi yleishyökkäys. Tuhansittain laukauksia ammuttiin leiriimme. Meikäläiset eivät saaneet naarmuakaan. Mutta vaikka meidän miehemme ampuivat vain kolmisenkymmentä laukausta, niin näin, että sekä Laban että Timothy Grant kaatoivat kumpikin intiaanin. Laban kertoi, että alusta alkaen vain intiaanit olivat ampuneet. Hän oli aivan varma siitä, että valkoiset eivät olleet ampuneet laukaustakaan. Se antoi hänelle paljon päänvaivaa. Valkoiset eivät auttaneet eivätkä myöskään ahdistaneet meitä, mutta seurustelivat koko ajan kimppuumme hyökkäävien intiaanien kanssa.

Seuraavana aamuna oli meillä ankara jano. Olin jalkeilla aamun sarastaessa. Yöllä oli laskeutunut runsaasti kastetta ja miehet, naiset ja lapset nuoleskelivat kastehelmiä rattaiden aisoilta, jarruilta ja pyörien kiskoilta.

Kerrottiin, että Laban oli ollut vakoilemassa ennen päivänkoittoa. Hän oli ryöminyt valkoisten asemille asti. Nämä olivat olleet jo jalkeilla. Leirinuotioiden valossa hän oli nähnyt, että he seisoivat laajassa ympyrässä rukoillen. Hajanaisia sanoja oli saapunut hänen korviinsa, ja niistä päättäen koski mormonien rukous meitä ja sitä, mitä meille olisi tehtävä.

"Lähettäköön Jumala heille valonsa!" kuulin yhden Demdiken sisaruksen sanovan Abby Foxwellille.

"Ja pian", lisäsi Abby Foxwell, "sillä en tiedä, miten tulemme toimeen koko päivän ilman vettä, ja ruutimmekin on melkein lopussa."

Koko aamuna ei tapahtunut mitään. Ei laukaustakaan ammuttu. Vain aurinko paahtoi pilvettömältä, tuulettomalta taivaalta. Jano yhä lisääntyi, ja pian sylilapset huusivat varttuneempien vaikeroidessa hiljaisemmin. Keskipäivällä otti Will Hamilton kaksi suurta ämpäriä ja yritti lähteelle. Ennen kuin hän ennätti ryömiä vaunurivien alitse, juoksi Ann Demdike hänen luokseen ja syleillen häntä koetti estää hänen lähtönsä. Mutta Will puheli morsiamelleen, suuteli häntä ja lähti. Ei ammuttu laukaustakaan. Hän sai rauhassa mennä lähteelle ja tuoda sieltä täysinäiset vesiämpärit.

"Jumalan kiitos!" huudahti vanha Demdiken vaimo. "Se on merkki. Heidän sydämensä ovat pehmenneet."

Samoin luulivat monet muut naiset.

Kello kahden seuduissa olimme syöneet, ja olomme tuntui paremmalta. Valkoisen lipun suojassa lähestyi valkoinen mies leiriämme. Will Hamilton meni häntä vastaan, ja puheltuaan hänen kanssaan palasi takaisin. Neuvoteltuaan isän ja muiden miestemme kanssa hän poistui uudelleen muukalaisen luokse. Kauempana seisoi toinen mies, jonka tunsimme Leeksi.

Koko seurueemme oli iloisen kiihtymyksen vallassa. Naisten helpotuksentunne oli niin voimakas, että he huudahtelivat ja suutelivat toisiaan. Vanha Demdiken vaimo viritti eräiden toisten kanssa ylistysvirsiä ja kiitti Jumalaa. Meikäläiset olivat hyväksyneet tehdyn antautumisehdotuksen. Mormonit olivat luvanneet suojella meitä intiaaneilta.

"Meidän täytyi se hyväksyä", kuulin isän sanovan äidille.

Isä istui kumarassa ja masentuneena vaunun aisalla.

"Mutta jos he suunnittelevat petosta?" kysyi äiti.

Isä kohautti olkapäitään.

"Meidän täytyy uskaltaa ja luottaa heihin. Ampumavaramme ovat lopussa."

Yksi vaunu päästettiin irti ja työnnettiin syrjään. Juoksin sinne katsomaan. Itse Lee saapui leiriimme mukanaan kahdet tyhjät vaunut, joita yksi mies ajoi. Kaikki tunkeilivat Leen ympärille. Hän kertoi, että heillä oli ollut ankara kiista intiaanien kanssa estäessään näitä käymästä kimppuumme. Majuri Higbeen komennuksessa olevat viisikymmentä mormonisotilasta ottaisivat meidät suojelukseensa.

Mutta epäilyksiä heräsi isässä, Labanissa ja monissa muissa miehissä, kun Lee määräsi, että kaikkien meikäläisten oli pantava pyssynsä toisiin hänen tuomiinsa vaunuihin, ettemme muka herättäisi tappelunhalua intiaaneissa. Sillä tavoin kävisimme mormonisotilaiden vangeista.

Isä oikaisihe ja oli kieltäytymäisillään, kun hän sattumalta katsahti Labaniin, joka kuiskasi:

"Niistä ei ole meille hyötyä sen enempää käsissämme kuin rattaillakaan, sillä ruuti on lopussa."

Kaksi haavoittunutta meikäläistä, jotka eivät kyenneet kävelemään, pantiin vaunuihin ja samoin kaikki pienet lapset. Lee näytti jaottelevan lapset kahtia, alle ja yli kahdeksan vuoden ikäisiin. Jed ja minä olimme rotevakasvuisia, ja sitäpaitsi olimmekin yhdeksänvuotiaita. Lee työnsi meidät vanhempien joukkoon määräten meidät kulkemaan jalan naisten kanssa.

Kun hän otti lapsen äitini sylistä ja pani sen vaunuun, alkoi äiti tehdä vastaväitteitä. Mutta puristaen huulensa tiukasti yhteen hän mukautui heti. Äiti oli harmaasilmäinen, ankarapiirteinen, keski-ikäinen nainen.

Hänen vartalonsa oli kookas ja voimakas. Mutta pitkä, rasittava matka oli uuvuttanut hänet. Nyt olivat hänen poskensa kuopallaan, ja kuten seurueemme kaikilla naisilla, oli hänen kuihtuneilla kasvoillaan alinomaa harhaileva, levoton ilme.

Kun Lee antoi marssijärjestystä koskevat määräyksensä, tuli Laban luokseni. Lee selitti, että jalkaisin kulkevien naisten ja lasten oli kuljettava jonossa ensimmäisinä, heti molempien vaunujen jäljessä. Miesten oli seurattava heitä yksimiehisessä rivissä. Kun Laban kuuli tämän, astui hän luokseni, irrotti päänahat vyöstään ja kiinnitti ne minun kupeelleni.

"Mutta ettehän vielä ole kaatunut", vastustelin.

"Enpä totisesti olekaan", vastasi hän keveästi. "Olen vain muuttanut mieltäni, siinä kaikki. Päänahkojen kantaminen on turha, pakanallinen tapa." Hän pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin olisi jotakin häneltä unohtunut, sitten hän äkkiä käännähti, lähti toisten miestemme joukkoon ja lausui taakseen katsahtaen: "No niin, hyvästi, Jesse!"

Ihmettelin vielä hänen hyvästelyjään, kun leiriin saapui valkoihoinen ratsastaja. Hän kertoi olevansa majuri Higbeen lähetti ja tulleensa kiirehtimään meitä, sillä intiaanit saattaisivat tehdä hyökkäyksen millä hetkellä hyvänsä.

Lähdimme liikkeelle, vaunut etumaisina. Lee kulki naisten ja lasten rinnalla. Meidän jäljessämme, parinsadan askeleen päässä, marssivat miehet. Kentälle tullessamme oli mormonien sotilasjoukko odottamassa vähän matkan päässä. Mormonit seisoivat pyssyihinsä nojaten noin kuuden jalan välimatkan päässä toisistaan. Ohikulkiessamme panin merkille, kuinka juhlalliset heidän ilmeensä olivat. He näyttivät hautajaissaattueelta. Naisetkin huomasivat sen, ja jotkut heistä alkoivat valittaa ääneen.

Kuljin aivan äitini takana. Olin valinnut sellaisen paikan, ettei hän näkisi päänahkojani. Minun takanani olivat Demdiken kolme sisarta, joista kaksi tuki vanhaa äitiään. Kuulin Leen tuon tuostakin kieltelevän vaunujen ohjaajaa ajamasta niin nopeasti. Eräs ratsastaja, jonka yksi Demdiken tyttäristä sanoi varmastikin olevan majuri Higbee, tarkasteli ratsun selästä ohikulkuamme. Näkösällä ei ollut ainoatakaan intiaania.

Miehemme olivat tuskin päässeet mormonisotilaiden kohdalle – olin juuri katsonut taakseni etsien Jed Dunhamia – kun se tapahtui. Kuulin majuri Higbeen huutavan kovalla äänellä: "Tehkää velvollisuutenne!" Sotilaiden pyssyt pamahtivat yhtaikaa, ja miehemme vaipuivat hietikolle. Kaikki Demdiken naiset kaatuivat samalla kertaa. Käännyin nopeasti katsomaan äitiäni. Hänkin makasi maassa. Sivuillamme olevista pensaista syöksyi intiaaneja sadoittain. Näin Dunlapin sisarusten lähtevän juoksuun pitkin hietikkoa, ja minä lähdin heidän perästään, sillä valkoiset ja intiaanit olivat molemmat ryhtyneet meitä surmaamaan. Juostessani näin, miten toisen vaunun ajaja ampui molemmat haavoittuneet. Toisen hevoset hyppivät ja hirnuivat, ja ajomiehellä oli täysi työ niitä hillitessään.

Juuri silloin, kun pieni poika, joka minä silloin olin, juoksi Dunlapin sisarusten perästä, päättyivät hänen kokemuksensa pimeyteen. Kaikki muistot loppuivat, sillä Jesse Fancher lakkasi olemasta, lakkasi ikuisiksi ajoiksi olemasta Jesse Fancherina. Se muoto, joka Jesse Fancher oli, hänen ruumiinsa, hävisi aineen ilmenemismuotona olemattomiin. Mutta kuolematon henki ei hävinnyt. Se oli edelleenkin olemassa, ja seuraavan ruumiillistumisensa ajaksi se asettui Darrell Standingina tunnettuun ruumiiseen, joka pian viedään kopista ja hirtetään sekä syöstään siten siihen tyhjyyteen, johon kaikki aineelliset ilmiöt joutuvat.

Täällä Folsomissa on elinkautinen vanki Matthew Davies, joka on vanhaa uudisraivaajasukua. Hän on teloitusosaston luottamusvanki. Nyt hän on vanha mies, ja hänen lapsena ollessaan oli hänen perheensä kulkenut tasankojen poikki. Olen keskustellut hänen kanssaan, ja hän selitti, että verilöyly, jossa Jesse Fancher tapettiin, oli tositapaus. Kun tämä iäkäs elinkautinen oli ollut nuori, oli hänen perheensä keskuudessa usein ollut puhetta Vuoriniittyjen murhenäytelmästä. Vaunuissa olevat lapset, hän kertoi, säästettiin, sillä he olivat liian nuoria levittämään tietoja.

Uskon sen kaiken. Darrell Standingina eläessäni en ole lukenut riviäkään enkä kuullut sanaakaan Fancherin seurueesta, joka tuhoutui Vuoriniityillä. Mutta maatessani San Quentinin vankilassa pakkopaidassa opin sen tunteinaan. En ollut voinut tyhjästä luoda tätä tietoa, yhtä vähän kuin kykenin luomaan tyhjästä dynamiittia. Tämä tosiasioihin perustuva tieto voidaan selittää vain yhdellä lavalla. Se on henkisen minuuteni omaisuutta, hengen, joka ei aineen tavoin katoa.

Lopettaessani tämän luvun on minun vielä mainittava, että Lee kuten Matthew Davies minulle kertoi, joutui vuoden kuluttua edelläkerrotusta verilöylystä Yhdysvaltain hallituksen järjestysvoimien käsiin. Hänet vietiin Vuoriniityille ja teloitettiin siellä samalla paikalla, jossa meidän leirimme oli aikoinaan ollut.

14.

Kun ensimmäisen kymmenpäiväisen pakkopaitajakson päättyessä tulin tajuihini tohtori Jacksonin painaessa peukalollaan toisen silmäluomeni auki, avasin toisenkin silmäni ja hymyilin johtaja Athertonille.

"Liian paatunut elämään ja liian ilkeä kuollakseen", kuului hänen selityksensä.

"Kymmenen päivää on kulunut, johtaja", kuiskasin. "Niin, aiomme juuri päästää teidät irti", murahti hän. "En minä sitä ajatellut", jatkoin. "Panitteko merkille, että hymyilin? Muistatte kai, että meillä oli pieni veto. Irtipäästämisellä ei ole kiirettä. Mutta antakaa Bull Durhamia ja savukepaperia Morrellille ja Oppenheimerille. Ja että mitta olisi täysi, niin kas tässä lisää hymyilyä!"

"Kyllä minä temppunne tunnen, Standing", sanoi johtaja. "Mutta niistä ei teille ole apua. Jollen minä saa teitä nujerretuksi, niin voitatte kaikki pakkopaitasaavutukset."

"Hän on nyt jo voittanut ne", pisti tohtori Jackson väliin. "Onko milloinkaan kuultukaan, että joku olisi hymyillyt oltuaan kymmenen päivää pakkopaidassa!"

"Hölyn pölyä", vastasi johtaja Atherton. "Päästäkää hänet irti, Hutchins!"

"Miksi niin kiire?" kysäisin, tietysti kuiskaamalla, sillä voimani olivat niin vähissä, että minun täytyi ponnistaa sekä ruumiini että tahtoni voimat äärimmilleen kyetäkseni edes kuiskaamaan. "Miksi niin kiire? Eihän minun tarvitse ennättää junalle, ja tässä on minulla niin hävyttömän mukava, että mieluimmin olisin häiritsemättömänä."

Mutta irti minut päästettiin. Saamattomana, avuttoman? minut kieritettiin löyhkäävästä pakkopaidasta lattialle.

"Eipä ihme, että hänellä oli mukava", sanoi kapteeni Jamie. "Hän ei tuntenut mitään. Hänhän on aivan halvautunut."

"Äidinäitinne oli halvautunut", ärähti johtaja. "Nostakaa hänet jaloilleen! Saatte nähdä, että hän pysyy pystyssä."

Hutchins ja tohtori retuuttivat minut seisomaan.

"No, jättäkää hänet omiin hoiviinsa!" komensi johtaja.

Elämä ei voinut yhtäkkiä palata ruumiiseeni, joka itse asiassa oli ollut kymmenen päivää kuolleena. Niinpä en kyennytkään vielä ensinkään hallitsemaan lihaksiani, vaivuin polvilleni, horjahdin ja kaaduin kyljelleni lyöden otsani seinään.

"Näettekö?" lausui kapteeni Jamie.

"Pelkkää näyttelemistä", vastasi johtaja kuivasti. "Sen miehen hermot kestävät, vaikka hän tekisi mitä."

"Olette oikeassa, johtaja", kuiskasin lattialta. "Tein sen tahallani. Se oli näyttämökaatuminen. Nostakaa minut uudelleen pystyyn, niin teen sen toistamiseen. Lupaan, että saatte nauraa tarpeeksenne."

En tahdo viipyä verenkierron uudistumisesta johtuvien tuskien kuvaamisessa. Ne olivat minulle vanhastaan tuttuja, ja ne ovat osaltaan olleet uurtamassa kasvoihini niitä juovia, jotka menevät mukanani mestauslavalle.

Kun minut lopulta jätettiin yksikseni, makasin lopun päivää tylsänä melkein kuin unitautinen. Sattuu joskus, että ihminen turtuu tuskista, kun ne ovat liian ankarat kestettäviksi. Minä tiedän, mitä sellainen turtuminen on.

Illalla kykenin ryömimään kopissani, mutta pystyyn en vielä päässyt. Join paljon vettä ja puhdistelin itseäni mikäli voin. Mutta vasta seuraavana päivänä sain itseni syömään ja sittenkin vain erityisellä tahdonponnistuksella.

Johtaja Athertonin määräämän ohjelman mukaan sain joitakuita päiviä levähdys- ja voimistumisaikaa, minkä jälkeen minut uudelleen pantaisiin pakkopaitaan, jollen sillä välin ilmoittaisi dynamiitin kätköpaikkaa.

"Olen pahoillani, että tuotan teille niin paljon vaivaa, johtaja", vastasin hänen selitykseensä. "On ikävä, että minä en kuole pakkopaidassa, niin että pääsisitte surkeasta asemastanne."

Luulenpa, etten silloin painanut unssiakaan enempää kuin yhdeksänkymmentä naulaa. Kaksi vuotta aikaisemmin, jolloin San Quentinin portti ensi kerran sulkeutui takanani, olin painanut satakuusikymmentäviisi naulaa. Näyttää uskomattomalta, että vielä senkin jälkeen saatoin laihtua ja yhtä kaikki pysyä hengissä. Mutta kuitenkin väheni painoni seuraavina kuukausina naulan toisensa jälkeen, kunnes se varmastikin oli lähempänä kahdeksaakymmentä kuin yhdeksääkymmentä naulaa. Tiedän sen, sillä silloin kun pääsin karkaamaan eristyskopista ja löin vartija Thurstonia nenälle, painoin kahdeksankymmentäyhdeksän naulaa. Minut punnittiin, ja puhdistettiin sekä partani ajeltiin ja tukkani leikattiin, ennenkuin minut tapahtuman johdosta vietiin San Rafaeliin tuomittavaksi.

Ihmetellään, miten ihmiset kovettuvat. Johtaja Atherton oli kova mies. Hän teki minut kovaksi, ja minun kovuuteni heijastui häneen kovettaen häntä yhä enemmän. Mutta kuitenkaan hän ei kyennyt minua tappamaan. Tarvittiin Kalifornian valtion lait, hirttotuomari ja säälimätön kuvernööri lähettämään minut mestauslavalle sen syyn nojalla, että olin lyönyt nyrkilläni vanginvartijaa. Väitän yhä ja pysyn väitteessäni, että sen vartijan nenä oli tavattoman herkkä vuotamaan. Olin siihen aikaan hoippuva luuranko, jonka silmiä valo huikaisi. Joskus herää minussa epäilys, ettei nenästä vuotanutkaan verta. Vartija kyllä todistajan paikalta vannoi nenän vuotaneen. Mutta tiedän, että vanginvartijat ovat tehneet pahempiakin vääriä valoja.

Ed Morrellia halutti kovasti tietää, oliko koe minulle onnistunut. Mutta kun hän yritti aloittaa naputuskeskustelun, keskeytti hänet Smith, jolla silloin sattui olemaan vartiovuoro eristyskopeissa.

"Eipä hätää", naputin hänelle. "Sinä ja Jake pysytte hiljaa. Minä kerron. Smith ei voi estää teitä kuulemasta eikä minua naputtamasta. He ovat tehneet pahimpansa, ja yhä vain olen täällä."

"Lopettakaa, Standing!" mylvi Smith minulle koppien yhteiseltä käytävältä.

Smith oli erikoisen synkkä olio, paljon julmempi ja kostonhimoisempi kuin kukaan muu vartijamme. Usein me virnuillen pohdimme, pitelikö häntä vaimonsa pahasti vai oliko hänen vatsansa alituisesti huonossa kunnossa.

Jatkoin naputteluani, ja hän tuli luukulle tirkistämään.

"Käskin teitä lopettamaan", ärähti hän.

"Se on ikävä", vastasin imelästi. "Mutta minulla on jonkinlainen ennakkotunne, että jatkan naputustani. Ja – tuota – suokaa anteeksi, jos teen teille henkilökohtaisen kysymyksen. Mitä aiotte tehdä sen johdosta?"

"Minä...", aloitti hän hyvin ponnekkaasti mutta huomasi äkkiä, ettei hän osannutkaan jatkaa.

"Niin?" rohkaisin häntä. "Antaa tulla, pyydän!"

"Kutsun johtajan tänne", sanoi hän raukeasti.

"Tehkää niin hyvin! Hyvin miellyttävä herrasmies, kerrassaan miellyttävä. Loistava näyte vankiloittemme jalostavasta vaikutuksesta. Tuokaa toki hänet heti luokseni. Haluaisin tehdä hänelle raportin teistä."

"Minusta?"

"Niin, juuri teistä", jatkoin. "Itsepintaisesti te raa'alla ja moukkamaisella tavalla häiritsette minua keskustellessani tämän hoitolan kahden muun vieraan kanssa."

Ja johtaja Atherton saapui. Oven lukko avattiin, ja hän tohahti koppiini. Mutta minä olin rauhallinen. Hän oli tehnyt pahimpansa. Minuun ei hänen valtansa enää ulottunut.

"Pidätän ruoka-annoksenne", uhkasi hän.

"Tehkää hyvin", vastasin. "Olen siihen tottunut. Kymmeneen päivään en ole syönyt, ja tiedättekö, on hävyttömän työlästä koettaa uudelleen alkaa syödä."

"Vai niin, te uhkailette, niinkö? Nälkälakkoko, häh?"

"Suokaa anteeksi!" selitin äitelän kohteliaalla äänellä. "Ehdotus oli teidän eikä minun. Koettakaa toki kerran olla looginen! Toivottavasti uskotte minua, kun sanon, että epäloogisuuttanne minun on paljoa vaikeampi sietää kuin kaikkia rääkkäyskeinojanne."

"Aiotteko lopettaa naputuspuhelunne?" kysyi hän jyrkästi.

"En. Suokaa anteeksi, että häiritsen teitä! Mutta minulla on niin voimakas sisäinen pakko jatkaa naputuskeskusteluani, että..."

"Eipä paljon puutu, etten paneta teitä uudelleen pakkopaitaan", keskeytti hän minut.

"Tehkää niin, olkaa hyvä! Olen niin kovin mielelläni siinä. Olen oikea kapalolapsi. Minä lihon pakkopaidassa. Katsokaapa tuota käsivartta!" Vedin ylös hihan ja paljastin hauislihakseni, joka oli niin ohut, että kun koukistin käsivarteni, lihas näytti jänteeltä. "Komea sepän lihas, eikö olekin? Ja heittäkääpä silmäys pullistuvaan rintaani! Sandow saa varoa mainettaan. Entä vatsani sitten! Nähkääs, ihminen, alan tulla niin pulleaksi, että saatan aiheuttaa skandaalin vankien ylenmääräisestä syöttämisestä. Pitäkää varanne, johtaja, ettette saa veronmaksajia kimppuunne!"

"Aiotteko lakata naputtelemasta?" ärjyi hän.

"En. Kiitän ystävällisestä huolenpidostanne. Vakavan miettimisen jälkeen olen päättänyt jatkaa naputtelua."

Hän tuijotti minua sanattomana hetken. Sitten hän raivoten voimattomuuttaan kääntyi poistuakseen.

"Suokaa anteeksi! Yksi kysymys vielä."

"Ja mikä sitten?" kysäisi hän olkansa yli.

"Mitä aiotte tehdä tämän johdosta?"

Olen jatkuvasti aina tähän päivään asti ihmetellyt, ettei johtaja ole aikoja sitten kuollut halvaukseen. Siksi rajuja olivat ne kiivastumisen puuskat, joiden valtaan hän silloin tällöin joutui.

Johtajan poistuttua tyhjin toimin naputtelin tunnin toisensa jälkeen kokemuksiani. Mutta vasta sitten, kun Piirasnaama-Jonesin vartiovuoro illalla alkoi ja hän ryhtyi tapansa mukaan salavihkaa torkahtelemaan, voivat Morrell ja Oppenheimer vastata naputuksiini.

"Tupakka-unia", kuului Oppenheimerin tuomio.

Vaikkapa niinkin, ajattelin, mutta kokemukset ovat unien pohjana.

"Kun olin yölähettinä, sattui minulle kerran samanlaista", jatkoi Oppenheimer. "Ja uskallan väittää, etten jäänyt yhtään teistä jälkeen näkyjen näkemisessä. Niin kai kaikki romaanikirjailijat tekevät, kiihottavat mielikuvituksensa täyteen lentoon."

Mutta Ed Morrell, joka oli ollut samanlaisilla matkoilla, vaikkakin hänen matkojensa tulokset olivat toisenlaisia, uskoi kertomukseni. Hän selitti, että kun hän ruumiin viruessa pakkopaidassa poistui vankilasta, hän aina pysyi Ed Morrellina. Hän ei milloinkaan joutunut aikaisemmille elinkausilleen. Kun hänen henkensä vapautui, se kulki aina nykyisyydessä. Silloin kun hän voi poistua ruumiistaan, hän saattoi katsella sitä sen maatessa pakkopaitaan kiristettynä kopin lattialla. Samoin hän voi poistua vankilasta ja, aina vain nykyisyydessä, mennä San Franciscoon katselemaan kaupungin tapahtumia. Siten hän oli kahdesti käynyt äitinsä asunnossa. Tämä oli kummallakin kerralla nukkunut. Henkivaelluksillaan hän ei kyennyt mitenkään sekaantumaan aineelliseen maailmaan. Hän ei voinut avata eikä sulkea ovea, ei liikuttaa esineitä, ei kolistella eikä millään tavoin osoittaa läsnäoloaan. Toisaalta eivät myöskään aine-esteet merkinneet hänelle mitään. Seinät ja ovet eivät pidättäneet häntä. Hänen olemuksensa oli ajatus, henki.

"Kadun kulmassa puolen korttelin päässä äitini asunnosta olevan siirtomaakaupan omistaja oli uusi", kertoi hän. "Näin sen siitä, että nimikilpiä oli vaihdettu. Vasta kuusi kuukautta senjälkeen sain kirjoittaa ensimmäisen kirjeen. Mutta silloin kysyin äidiltä, oliko asia niin. Ja hän kertoi, että omistaja oli vaihtunut."

"Luitko, mitä kaupan liikekilpeen oli kirjoitettu?" kysyi Jake Oppenheimer.

"Tietysti luin", vastasi Morrell. "Miten muuten olisin tiennyt mitään koko muutoksesta?"

"No niin", naputti epäuskoinen Oppenheimer. "Todistus on helppo. Kun meillä joskus on täällä sopuisat vartijat, jotka antavat meidän vilkaista sanomalehtiä, niin laita itsesi pakkopaitaan. Ryömi sitten ulos ruumiistasi ja mene pistäytymään vanhassa Friscossa. Kulje pitkin Kolmatta katua ja torin poikki siinä kahden ja kolmen seuduissa aamulla, jolloin aamulehdet painetaan. Lue viimeiset uutiset ja palaa senjälkeen vilkkaasti San Quentiniin, niin että ehdit ennen kuin sanomalehtilaiva on päässyt lahden ylitse, ja kerro minulle lukemasi. Kun aamulehti sitten saapuu tänne, koetetaan saada se vartijalta. Jos sanomalehdessä on ne uutiset, joita olet kertonut, niin sitten uskon sinua loppuun asti."

Ehdotus oli varsin hyvä. Olin täysin yhtä mieltä Oppenheimerin kanssa, että sellainen todistus olisi ehdottoman sitova. Morrell sanoi sitä kyllä vielä koettavansa. Mutta hänellä oli näitä henkivaelluksia vastaan siksi suuri vastenmielisyys, ettei hän tahtoisi tehdä tätä koetta ennen kuin sellaisessa tapauksessa, että pakkopaidassa-olo olisi sietämättömän tuskallista.

"Samanlaisia ovat kaikki muutkin, mitään kouraantuntuvaa ei heistä saa irti", arvosteli Oppenheimer. "Äitini uskoi henkiin. Minun lapsena ollessani hän alituiseen puuhaili niiden kanssa, näki niitä, puheli niille ja sai niiltä neuvoja. Mutta milloinkaan hän ei saanut niiltä minkäänlaista kunnollista ohjausta. Eivät henget osanneet sanoa, miten isäukko olisi päässyt käsiksi ansioihin, löytänyt kultakaivoksen tahi voittanut arpajaisissa. Ei kuolemakseenkaan. Ne kertoilivat sellaista roskaa, että isän enolla oli ollut struuma, että isän isoisä oli kuollut lentävään keuhkotautiin, tahi että me muuttaisimme neljän kuukauden kuluessa, mikä viimeksimainittu oli varsin helppo ennustaa, sillä muutimme keskimäärin kuusi kertaa vuodessa."

Luulen, että jos Oppenheimer olisi sattunut saamaan hyvän kasvatuksen, hänestä olisi tullut joku Marinetti tahi Haeckel. Hänellä oli jalat tanakasti maassa ja hän luotti vain vääjäämättömiin tosiasioihin. Hänen logiikkansa oli ihmeteltävän selvä, vaikka kylmä. "Se on todistettava", siinä se johtava periaate, jota hän noudatti asioita arvostellessaan. Häneltä puuttui uskon hivenkin. Juuri siitä oli Morrell huomauttanut. Uskon puute oli tehnyt tyhjäksi Oppenheimerin yritykset saavuttaa valekuolema pakkopaidassa.

Kuten huomaat, lukijani, ei olomme ollut niin toivottoman synkkää eristyskopeissakaan. Kun kerran kolme sellaista henkeä kuin meidän on yksissä, heillä on paljon sellaista, mikä saa ajan nopeasti kulumaan. On hyvinkin mahdollista, että estimme toisemme vaipumasta tylsämielisyyteen ja hulluuteen, mutta myönnettävä on, että Oppenheimerin ajatustoiminta oli säilynyt virkeänä ja terveenä, vaikkakin hän oli virunut eristettynä jo viisi vuotta, ennenkuin sai Morrellin seurakseen.

Mutta silti ei pidä erehtyä luulemaan, että elämä oli eristyskopeissa yhtämittaista ystävällistä keskustelua ja vievien psykologisten kysymysten pohtimista.

Saimme kestää paljon hirvittäviä tuskia. Vartijamme, teidän hirtehiskätyrinne, kansalaiset, olivat elukoita. Ympäristömme oli surkean huono, ruokamme siivotonta, yksitoikkoista, ravitsematonta. Vain tahtonsa avulla voivat ihmiset elää niin kelvottomalla muonalla. Tiedän, että yliopistomme mallitilan palkintokarja, siat ja lampaat olisivat kuihtuneet ja kuolleet, jos niiden ruokintaa ei olisi ollut järjestetty paremmin silmälläpitäen tieteellisesti todettuja ruumiin vaatimuksia.

Kirjoja emme saaneet lukeaksemme. Naputuskeskustelummekin oli sääntöjen loukkaamista. Ulkomaailmaa ei meihin nähden itse asiassa ollut olemassa. Se oli pelkkä aave vain. Oppenheimer esimerkiksi ei ollut nähnyt autoa eikä moottoripyörää. Uutisia pirahteli luoksemme silloin tällöin, mutta ne olivat sekavia, vanhentuneita, epätodennäköisiä. Oppenheimer kertoi, että Venäjän ja Japanin sodasta hän oli ensimmäisen kerran kuullut kaksi vuotta sen päätyttyä.

Me olimme elävänä haudattuja, elävänä kuolleita. Eristyskopit olivat hautamme, joissa me silloin tällöin keskustelimme naputellen kuten henget spiritistisessä istunnossa.

Uutisia? Niin, pienet seikat olivat meille uutisia. Leipuri oli vaihtunut. Siitä voimme puhella syödessämme. Mistähän syystä Piirasnaama-Jones oli poissa kokonaisen viikon? Oliko hän kenties lomalla vai sairas? Minkä vuoksi lienee Wilson siirretty muualle oltuaan vain kymmenen päivää yövuorossa? Mistähän Smith on saanut silmänsä mustaksi? Kokonaisen viikon saatoimme vakavasti pohtia viimeksimainitun tapaista kysymystä.

Suuri tapahtuma oli, jos joku vanki tuotiin kuukaudeksi eristyskoppeihin. Emmekä kuitenkaan saaneet minkäänlaisia tietoja tuollaiselta lyhytaikaiselta ja monesti typerältä Dantesilta, joka viipyi manalassa niin lyhyen hetken, ettei hän ehtinyt oppia naputusaakkosia ennen kuin palasi takaisin elävien ihmisten avaraan, kirkkaaseen maailmaan.

Mutta kaikki ei ollut myöskään niin jokapäiväisen tylsää tässä varjojen maassa. Minä esimerkiksi opetin Oppenheimerin pelaamaan shakkia. Ajatelkaa, mikä tavaton saavutus se on! Opettaa kolmentoista kopin päässä olevaa miestä, ja vain naputusten avulla! Selvittää hänelle shakkilauta, nappulat ja niiden asennot, opettaa liikkeet! Ja kaikki se niin perin pohjin, että voimme lopulta, vain kuvittelemalla laudan mielessämme, pelata täydellisiä pelejä! Sanoinko lopulta? Vielä yksi todistus Oppenheimerin ajatusvoimasta! Lopulta hän oli parempi pelaaja kuin minä – hän, joka ei eläessään ollut nähnyt shakkia pelattavan.

Minkälaisen kuvan hän saattoi muodostaa mielessään juoksijasta, kun naputin hänelle juoksijaa tarkoittavan merkin? Usein minä kysyin sitä häneltä, mutta selville en siitä päässyt. Turhaan hän koetti sanoin selittää minulle millaisen kuvan oli saanut hänelle vain käsitteenä tutusta juoksijasta, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, mutta jota hän siitä huolimatta kykeni käsittelemään niin mestarillisella tavalla, että se lukemattomia kertoja pani pelini sekaisin.

Kun ajattelen tällaisia tahdon ja hengen ilmauksia, päädyn pakostakin aina siihen, että juuri siinä on todellisuus. Vain henki on tosiolevainen. Ruumis on vain näennäinen ilmiö, pelkkä taikalyhtykuva. Kysyn teiltä – sanon vielä kerran – kysyn teiltä, miten voisi minkäänmuotoinen aine tahi ruumis pelata shakkia, kun lauta on kuviteltu, nappulat kuviteltuja, pelaajien välillä kolmetoista koppia ja heidän yhdyssiteenään vain naputukset.

15.

Olin kerran englantilainen Adam Strang. Mikäli voin päätellä, se elinkauteni sattui vuosien 1550:n ja 1650:n välille ja elin sangen vanhaksi, kuten saatte nähdä. Senjälkeen kun Morrell opetti minulle valekuoleman, olen kovasti harmitellut, että en ole huolellisemmin tutustunut historiaan. Olisin näet voinut asettaa monet seikat oikeaan yhteyteensä, mutta nyt yhtenäisyys on jäänyt minulle hämäräksi. Minun on pakko haparoida ja arvailla aikaisempien elinkausieni yhteydessä olevia paikka- ja aikamääräyksiä.

Adam Strang -elämäni erikoisena piirteenä on se seikka, että muistan niin kovin vähän elämäni kolmeltakymmeneltä ensimmäiseltä vuodelta. Hyvin usein olen pakkopaidassa ollessani siirtynyt Adam Strangiksi, mutta aina hän on ilmestynyt näyttämölle täysikasvuisena, voimakaslihaksisena kolmikymmenvuotiaana miehenä.

Joka kerta olen minä, Adam Strang, tullut tajuihini matalalla, hiekkaisella saariryhmällä päiväntasaajan seuduilla Tyynenmeren länsiosassa. Olen aina ollut saarien vakinainen asukas, ja nähtävästi olen ollut siellä jo jonkin aikaa. Väestöä on siellä monia tuhansia, mutta minä olen ainoa valkoihoinen. Alkuasukkaat ovat kookasta, lihaksikasta ja leveäharteista väkeä. Hyvin tavallisia ovat kuuden jalan mittaiset miehet. Saarten kuningas Raa Kook on ainakin kuusi tuumaa yli kuuden jalan, ja vaikka hän painaa varmasti ainakin kolmesataa naulaa, on hänen vartalonsa niin sopusuhtainen, ettei häntä voi sanoa lihavaksi. Monet hänen päällikkönsä ovat yhtä kookkaita, eivätkä naiset ole paljon miehiä pienempiä.

Saariryhmä on varsin laaja, ja Raa Kook on kaikkien saarten kuningas, vaikkakin eteläisten saarten asukkaat ovat uppiniskaisia ja kapinoivat vähän väliä. Alkuasukkaat ovat polynesialaisia, minkä tiedän siitä, että heidän tukkansa on suora ja musta. Iho on lämpimän kellanruskea. Kieli, jota puhun tavattoman keveästi, on joustava, rikas ja sointuva. Sanoissa on huomattavan vähän kerakkeita. Asukkaat rakastavat kukkia, soittoa ja laulua, tanssia ja pelejä sekä ovat lapsellisen yksinkertaisia ja onnellisia huveissaan, mutta julman raivoisia suuttuessaan ja sotaa käydessään.

Minä, Adam Strang, tunnen kyllä menneisyyteni, mutta en sitä paljon ajattele. Elän nykyisyydessä. En huolehdi menneisyydestä enkä tulevaisuudesta. Olen huoleton huomisesta, varomaton ja onnellinen pelkästä hyvinvoinnista ja ruumiillisen elinvoiman yltäkylläisyydestä. Hedelmiä, kasviksia, kaloja ja muita meren antimia vatsa täyteen, ja minä olen tyytyväinen. Olen hyvin korkeassa asemassa, Raa Kookin lähin mies. Ei edes ylimmäinen pappi Abba Taak ole minua ylempi. Ei ainoakaan ihminen uskalla nostaa kättään eikä asettaan minua vastaan. Olen tabu, koskemattomaksi pyhitetty, kuten pyhä venerakennus, jonka lattian alla lepäävät Raa Kookin suvun aikaisempien kuninkaitten luut, taivas tietää kuinka monessa polvessa.

Muistan kyllä, miten laivamme kärsi haaksirikon ja minä yksin jäin jäljelle koko miehistöstämme – oli kova myrsky ja paljon ihmisiä hukkui. Mutta en antaudu ajattelemaan sitä onnettomuutta. Jos menneet ajat joskus muistuvat mieleeni, ajattelen mieluummin silloin lapsuuttani, jolloin kiipeilin pehmeäposkisen, keltatukkaisen, viehättävän äitini sylissä Englannissa. Siellä asuimme pienessä kylässä, jossa oli toistakymmentä olkikattoista majaa. Kuulen taaskin kottaraisten ja rastaiden äänet metsiköstä ja näen Sinikellot, joita on puhjennut tammimetsän sametinpehmeälle sammalelle kuin sinisiä vesihelmiä. Ja kaikkein parhaiten muistan kookkaan, isokasvuisen oriin, jota usein talutettiin kaitaisella kylätiellä ja joka tanssi, korskui ja tempoi. Minä pelkäsin sitä ja pakenin aina huutaen äitini turviin, jonka hameisiin kietouduin, missä hyvänsä hänet löysinkin.

Mutta se riittää. Adam Strangin lapsuudesta en ole aikonut kirjoittaa.

Elin useita vuosia mainitsemillani saarilla, joiden nimitystä en tiedä ja joilla luulen olleeni ensimmäinen valkoihoinen. Olin avioliitossa kuninkaan sisaren Lei-Lein kanssa, joka oli vain vähän yli kuuden jalan mittainen ja juuri saman verran minua pitempi. Olin komea mies, leveäharteinen, korkearintainen ja hyvinmuodostunut. Kaikkien rotujen naiset katselivat minua suopein silmin, kuten saatte nähdä. Käsivarsieni alla, suojassa auringolta, ihoni oli maidonvalkea kuin äidillänikin. Silmäni olivat siniset. Viikseni, partani ja tukkani olivat kullankeltaiset, jollaisia ne joskus ovat pohjolan merikuninkaitten maalatuissa muotokuvissa. Niin, varmastikin olin peräisin samasta vanhasta juuresta, joka oli aikoja sitten asettunut Englantiin. Ja vaikkakin olin syntynyt maalaismajassa, virtasi merimiehen veri suonissani pakottaen minut jo nuorena lähtemään laivoille ja merille merijätkäksi. Sillä se minä olin, en upseeri enkä herrasmies, vaan kovassa työssä karaistunut merijätkä.

Minusta oli Raa Kookille paljon hyötyä. Senvuoksi hän oli ottanut minut kuninkaalliseen suojelukseensa. Osasin tehdä sepäntöitä, ja haaksirikkoutuneen laivamme mukana saapui rauta ensi kerran Raa Kookin maahan. Kävimme kanooteilla kymmenen ranskalaisen meripeninkulman päästä noutamassa rautaa laivahylyltämme. Alus oli liukunut pois karilta ja uponnut viidentoista sylen syvyyteen. Mutta sieltäkin rauta noudettiin. Alkuasukkaat olivat ihmeteltävän taitavia sukeltamaan ja työskentelemään vedessä. Opin kyllä pääsemään viidentoista sylen syvyyteen, mutta heidän kalantemppujensa kanssa en milloinkaan kyennyt kilpailemaan. Kovalla maaperällä minä englantilaisen koulutukseni ja voimieni nojalla heitin tantereeseen kenen hyvänsä heistä. Opetin heidät myöskin lyömään kiekkoa, ja peli muuttui heille kiihkoksi, niin että pään kolauttamiset olivat jokapäiväisiä sattumia.

Laivahylystä nostettiin myöskin päiväkirja, jonka lehdet merivesi oli siinä määrin pehmittänyt ja liottanut, että oli hyvin vaikea saada minkäänlaista selvää tuhrautuneesta ja levinneestä kirjoituksesta. Siinä toivossa, että joku muinaistutkija voisi sen nojalla tarkemmin määrätä kuvaamieni tapahtumien ajan, esitän siitä tässä kuitenkin otteen.

"Suotuisan tuulen puhaltaessa oli meillä tilaisuus tarkastaa ja kuivailla muonavarojamme, erikoisesti kiinalaisia kinkkuja ja kuivattuja kaloja, jotka muodostivat osan varastoamme. Jumalanpalveluskin pidettiin kannella. Iltapäivällä oli tuuli etelänpuolella ja silloin tällöin puuskaista, mutta kuivaa, joten voimme seuraavana aamuna puhdistaa kansien välystön ja savustaa laivan ruudilla."

Mutta minun on kiirehdittävä, sillä kertomukseni ei varsinaisesti koske haaksirikkoista, korallisaarella asuvaa merikarhua, vaan Adam Strangia, jota myöhemmin nimitettiin Ji-Jong-ikiksi, Voimakkaaksi, joka jonkin aikaa oli mahtavan Junsanin suosikki. Minin hallitsijasukuun kuuluvan prinsessa Omin rakastaja ja aviomies ja joka kauan kierteli kerjäläisenä ja paariana pitkin Tsho-Senin kyliä, rantoja ja teitä. (Niin, siinä se on – Tsho-Sen. Se merkitsee aamuisen rauhan maata. Nykyisellä kielellä sitä nimitetään Koreaksi.)

On muistettava, että on kulunut kolme, neljä vuosisataa siitä, kun minä ensimmäisenä valkoisena asuin Raa Kookin korallisaarilla. Niillä vesillä olivat meriäkyntävät laivat siihen aikaan harvinaisia. Olisin hyvinkin voinut viettää siellä elämäni loppuun saakka rauhassa ja yltäkylläisyydessä aurinkoisilla saarilla, joilla vilu oli tuntematon, jollei "Sparwehr" olisi saapunut. "Sparwehr" oli hollantilainen kauppa-alus, joka uskaltautui Intian sivuitse kartoittamattomille merille Intiaa etsimään. Mutta sen sijasta se löysi minut, eikä se muuta löytänytkään.

Enkö ole kertonut, että olin keltapartainen, raisu jättiläinen, en muistellut nuoruuttani enkä antanut vastuunalaisuuden vaivata itseäni. Kun "Sparwehrin" vesisäiliöt oli täytetty, minä jätinkin sangen keveästi Raa Kookin viehättävine saarineen, Lei-Lein kukkakiehkuraisine sisarineen, ja tutun laivanhajun nostattaessa hymyn huulilleni lähdin uudelleen purjehtimaan merijätkänä kapteeni Johannes Maartensin johdolla.

Vanha "Sparwehr" kuljetti meitä ihmeellisiin kokemuksiin. Etsimme uusia silkki- ja maustemaita. Mutta todellisuudessa me löysimme kuumetauteja, väkivaltaisia kuolemantapauksia, riittoisia paratiiseja, joissa kuolema ja kauneus asustivat rinnan. Johannes Maartens, vanhus, jonka veltoissa kasvonpiirteissä ja harmahtavassa, kulmikkaassa päässä ei ollut hiventäkään romanttisuutta, etsi Salomonin saaria, Golcondan kaivoksia, niin, hän etsi muinaisaikojen hävinnyttä Atlantista, jonka hän toivoi vielä löytävänsä maanpinnalta. Ja hän löysi pääkallonmetsästäjiä ja puissa asuvia ihmissyöjiä.

Menimme maihin oudoille saarille, joiden rannoilla meri ärjyi ja joiden huipuilta kohosi savu. Pienet, villatukkaiset, eläinten asteella olevat ihmiset laittelivat siellä okaita ja piikkejä metsän läpi johtaville pakopoluilleen ja puhaltelivat hämärissä myrkytettyjä pikkunuoliaan meitä vastaan tiheikön kätköistä. Ja jos meistä ketä sellainen nuoli hipaisi, hän kuoli huutaen hirveissä tuskissa. Kohtasimme toisenlaisiakin ihmisiä, voimakkaita ja kookkaita. He tulivat lahdelmissa vastaamme avoimeen taisteluun lähettäen meitä kohti satamalla keihäitä ja nuolia isojen puurumpujen ja pienten kalistimien sotaisesti rämistessä ryteikköisissä laaksoissa ja merkkisavujen kohotessa kukkuloilta.

Hendrik Hamel oli "Sparwehrin" lastinkaitsija ja osakas. Kaikki muu, mikä ei ollut hänen omaisuuttaan, kuului kapteeni Johannes Maartensille. Viimeksimainittu puhui hieman englanninkieltä, Hendrik Hamel hituisen paremmin. Merimiestoverini puhuivat ainoastaan hollantia. Mutta kyllä merijätkä pian oppii puhumaan hollantia, niin, ja koreaa myöskin, kuten saatte nähdä.

Saavuimme vihdoin karttoihin merkittyyn Japaniin. Mutta tämän maan kansa ei halunnut ryhtyä kanssamme minkäänlaisiin asioihin. Laivallemme saapui kaksi virkamiestä, miekat vyöllä ja päällään laahustavat silkkipuvut, jotka saivat heran valahtamaan kapteeni Johannes Maartensin huulille. He kehoittivat kohteliaasti meitä lähtemään tiehemme.

Purjehdimme Japanin salmien läpi, ja Keltainen meri avautui eteemme, kun "Sparwehr" joutui karille. Kehno amme oli vanha "Sparwehr" alukseksi. Se oli kömpelötekoinen, ja lisäksi sen pohjaan oli tarttunut hyvin paksulti pitkäripsisiä merieläimiä, joten se oli perin raskasliikkeinen. Kun purjeet tiukattiin kireälle, se kykeni hädin tuskin nousemaan kuusi pistettä tuulta vasten, ja silloin se nytkähteli ja heilahteli tavattomasti kuin aalloille heitetty nauris. Kaleerit olivat pikakulkijoita siihen verrattuna. Risteilemisestä ei sillä saattanut uneksiakaan. Ämmänkäännöksen tekemiseen tarvittiin kaikki kannella olevat ja puolet toisen vuoron miehistä. Sellainen oli aluksemme, ja kovassa myrskyssä, joka oli neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa piiskannut luummekin kipeiksi, jouduimme tuulenpuoliselle rannalle, jossa meidän olisi pitänyt purjehtia kahdeksan pistettä tuuleen.

Ajauduimme maata kohti myrskyisen sarastuksen kelmeässä valossa vuorenkorkuisten ristiaaltojen heitteleminä. Oli sydäntalvi. Lumipyryn halki näimme silloin tällöin vilahduksen pelottavan karusta rannasta, jos sitä edes voi nimittää rannaksi, siksi särkynyt se oli. Edessämme oli lukemattomia, uhkaavia kalliosaaria ja luotoja. Taempaa häämötti lumipeittoisia harjanteita. Joka puolella kohoavien kolkkojen kallioiden ja niemekkeiden rinteet olivat niin jyrkkiä, että lumi ei niillä pysynyt, ja aallokon kuohuista pisti esiin teräviä kärkiä ja riuttoja.

Rannikolle, jota kohti ajauduimme, ei karttaan ollut merkitty nimeä eikä mainittu kenenkään purjehtijan siellä käyneen. Vain rantaviivaa oli hieman hahmoteltu. Kaikesta siitä päättäen olivat sikäläiset asukkaat yhtä tylyjä kuin heidän maansa ulkomuotokin.

"Sparwehr" ajautui keula edellä kallioon. Vesi oli syvää aivan rantaan asti, joten pilviä tavoitteleva keulapuumme töksähti kallioon pirstautuen tyveä myöten. Etumasto meni yli laidan kiskoen mukanaan purjenuorat sekä köydet ja kaatui eteenpäin vasten kalliota.

Olen aina ihmetellyt Johannes Maartens -vanhusta. Voimakas aalto pyyhkäisi meidät komentosillalta kierittäen meidät matalalle keskikannelle, mistä sitten ponnistelimme laivan jyrkkäportaiselle etusillalle. Toiset seurasivat perästämme. Sidoimme itsemme kiinni ja laskimme lukumäärämme. Meitä oli jäljellä kahdeksantoista. Muut olivat hukkuneet.

Johannes Maartens nykäisi minua ja osoitti eräältä kallionkielekkeeltä tulevan vesiryöpyn läpi ylöspäin. Ymmärsin hänen tarkoituksensa. Etumaston yläpää lepäsi kallionnystyrän varassa, joka oli parikymmentä jalkaa mastonhuipun alapuolella. Hankautumiskohdan yläpuolella oli halkeama. Johannes Maartens halusi tietää, uskaltaisinko hypätä maston latvasta halkeamaan. Välimatka oli joskus tuskin kuutta jalkaa. Toisin vuoroin se oli toista kymmentä, sillä masto vaappui vinhasti aluksen heiluessa.

Lähdin kiipeämään. Eivät toisetkaan jääneet odottamaan. Toinen toisensa jälkeen he päästivät irti sideköydet ja nousivat perästäni vaarallisesti hoippuvaan mastoon. Olikin syytä kiirehtiä, sillä millä hetkellä hyvänsä olisi "Sparwehr" voinut liukua takaisin syvään veteen. Varasin sopivan hetken ja hyppäsin. Lennähdin suinpäin halkeamaan ja olin heti valmiina tarttumaan seuraavaan mieheen. Puuha oli hidasta ja raskasta. Olimme läpimärkiä ja kova tuuli oli meidät melkein jäädyttänyt. Ja lisäksi oli hypätessä tarkoin pidettävä silmällä aluksen vaappumista ja maston heilahtelua.

Ensimmäisenä saapui kokki. Hän luiskahti irti maston huipusta ja kieppui ilmassa, kunnes aalto paiskasi hänet kallioon ruhjoen ruumiin muodottomaksi massaksi. Kajuuttapojalta – hän oli parrakas kaksikymmenvuotias mies – pääsi käsi irti liian aikaisin. Hän heilahti maston ympäri ja hankautui maston ja kallionnystyrän väliin. Hankautui? Henki lähti hänestä silmänräpäyksessä. Kaksi muuta miestämme sai kokin kohtalon. Kapteeni Johannes Maartens tuli viimeisenä. Neljätoista meitä silloin painautui toisiinsa kallion halkeamassa. Tuntia myöhemmin "Sparwehr" liukui kalliolta ja upposi meren syliin.

Kaksi päivää ja kaksi yötä saimme taistella nääntymystä vastaan halkeamassa, sillä sekä ylöspäin että alaspäin oli mahdoton päästä. Kolmantena aamuna huomasi eräs kalastajavene meidät. Kalastajien puku oli likaisen valkoinen, ja pitkät hiukset oli punottu isoksi, omituiseksi nutturaksi päälaelle. Se oli avioliiton merkki, kuten myöhemmin sain tietää, ja samalla, kuten niin ikään myöhemmin opin tietämään, varsin mukava kädensija, johon voi tarttua vasemmalla kädellä, kun oikealla antoi kuritusta, milloin sanat eivät enää tepsineet.

Vene palasi kylään apua noutamaan. Suurin osa kylän asukkaista sai kaikkine vehkeineen puuhata melkein koko päivän, ennenkuin meidät saatiin alas kalliolta. Uudet isäntämme olivat köyhää, surkeissa oloissa elävää kansaa. Heidän ruokansa suli huonosti merikarhunkin vatsassa. Riisi oli suklaanruskeata. Leivässä oli jäljellä puolet akanoita, tikkuja, oljenkappaleita ja kaikenlaista törkyä. Tuon tuostakin täytyi syödessä pistää peukalo ja etusormi suuhun ja kaivaa pois joku liian kova ja pistävä kappale. Heillä oli myöskin jonkinlaista hirssiä ja hämmästyttävän monenlaatuisia keittoja, jotka he söivät polttavan kuumina.

Asumukset olivat olkikattoisia turvemajoja. Keittiön savu kulki lattian alitse johtoja myöten lämmittäen siten makuuhuonetta. Makailimme ja lepäilimme siellä päiväkausia poltellen mietoa ja mautonta tupakkaa kyynäränpituisista, pienikoppaisista piipuista. Tällä kansalla oli myöskin lämmintä, hapahkoa, maidonkaltaista juomaa, joka nousi päähän, jos sitä joi tavattomia määriä. Nieleksittyäni sitä varmasti useampia galloneja humalluin ja rupesin laulaa hoilottamaan, kuten merimiesten tapa on kaikkialla maailmassa. Menestykseni rohkaisemina ryhtyivät toisetkin ponnistelemaan ja pian muodostimme kaikki meluisan joukon, joka ei paljon välittänyt ulkona vinkuvasta lumimyrskystä enempää kuin siitäkään, että olimme haaksirikkoisina joutuneet tuntemattomaan, Jumalan hylkäämään maahan. Parhaitten joukossa remusi vanha Johannes Maartens läimäytellen kämmeniään reisiinsä. Ja Hendrik Hamel, rauhallinen, hidasliikkeinen, tummaihoinen ja mustasilmäinen hollantilainen, oli yhtä villi kuin muutkin ja uhrasi hopeakolikon toisensa jälkeen maitoisen juoman ostamiseen. Käyttäytymisemme oli häpeällistä. Mutta naiset kantoivat juomaa, ja kylän asukkaat tungeskelivat huoneessa katsellen meidän elämöimistämme.

Juuri tämän varomattoman huolettomuutensa nojalla on valkoinen rotu, se on vakaumukseni, voittoisasti kulkenut ympäri maailman. Tietenkin sitä ovat kannustaneet itsepäisyys ja saaliinhimo, mutta aina se on menetellyt samalla tavalla. Samoin mekin, kapteeni Johannes Maartens, Hendrik Hamel ja kaksitoista merimiestä, pidimme meluisaa rynnistystämme kalastajakylässä talvisen myrskyn ulvoessa Keltaisella merellä.

Se vähä, minkä olimme maasta ja sen asukkaista nähneet, ei ollut tehnyt meihin kovinkaan voimakasta vaikutusta. Jos nämä kalastajaraukat olivat esimerkiksi kelpaavia näytteitä maan väestöstä, oli helppo ymmärtää, minkä vuoksi kauppamiehiä ei tänne saapunut. Mutta saimme varsin pian nähdä, että asian laita ei ollut sellainen. Kylä sijaitsi sisäsaaristossa, ja sen päämies oli varmaankin lähettänyt sanan manterelle. Sillä eräänä aamuna laski kolme isoa kaksimastoista dzonkkia, joissa oli riisikudoksiset latinalaispurjeet, ankkurinsa lahdelmaan.

Kun vinosilmät astuivat maihin, heräsi kapteeni Johannes Maartensissa taas voimakas mielenkiinto, sillä nämäkin muukalaiset olivat silkkipukimissa. Yhden tulokkaan, värikkääseen, kirjailtuun silkkipukuun pukeutuneen kookkaan korealaisen ympärillä oli puoli tusinaa matelevia seuralaisia, joilla myös oli silkkivaatteet. Kwan-Jung-shin – se oli hänen nimensä, kuten sittemmin sain tietää – oli jang-ban, ylhäinen. Hän oli sen piirin eli maakunnan kuvernööri. Hänellä oli määräysvalta, ja veronkanto oli hänen hallussaan.

Samalla astui maihin satakunta sotilasta, jotka marssivat kylään. Aseina heillä oli kolmikärkisiä ja leveäteräisiä peitsiä ja piikkikeihäitä. Niin ikään heillä oli muutamia sytyttimellä laukaistavia pyssyjä, kooltaan niin juhlallisia, että kutakin pyssyä varten piti olla kaksi miestä, toinen kantamaan tähtäämiseen tarvittavaa kolmijalkaista haarukkaa, toinen hoitelemaan itse pyssyä. Myöhemmin huomasin, että pyssy joskus laukesi, toisinaan taas ei, riippuen siitä, missä kunnossa taula ja sankkiruuti olivat.

Sellainen oli Kwan-Jung-shin matkaseurue. Kylän päämies esiintyi pelokkaan notkeana, ja hänellä olikin siihen täysi syy, kuten hyvin pian saimme nähdä. Minä astuin esiin tulkiksi, sillä olin jo oppinut muutamia kymmeniä korean sanoja. Kulmiaan rypistäen Kwan-Jung-shin viittasi minut syrjään. Mutta mitäpä olisin siitä välittänyt. Olin yhtä kookas kuin hänkin. Olin pari-kolmekymmentä naulaa häntä raskaampi. Ihoni oli valkea ja tukkani kullankeltainen. Hän kääntyi selin minuun ja ryhtyi puhumaan kylän päämiehelle, samalla kun hänen kuusi seuralaistaan asettui riviin meidän väliimme. Hänen puhuessaan sotamiehet toivat aluksista muutamia kantamuksia tuumanpaksuisia lautoja. Laudat olivat noin kuuden jalan pituisia ja kahden jalan levyisiä. Omituista niissä oli se, että ne oli halkaistu pitkin pituuttaan. Lisäksi oli laudoissa hieman miehen kaulan ympärystä laajempi reikä, joka oli jonkin verran lähempänä laudan toista päätä.

Kwang-Jung-shin komensi. Muutamia sotilaita meni Trompin luokse, joka hoiteli ajosta istuen maassa. Tromp oli verrattain typerä, hidasajatuksinen ja jäykkäliikkeinen merijätkä. Ennenkuin hän edes aavisti, mitä oli tekeillä, oli yksi laudoista auennut saksien tavoin ja sulkeutunut hänen kaulansa ympärille. Älyttyään, kuinka kiusalliseen asemaan hän oli joutunut, hän rupesi kiroillen ja kiljuen hyppimään, niin että saimme kiireesti väistyä kauemmaksi välttääksemme vinhasti liikkuvan laudan iskuja.

Meille tuli hätä käteen, sillä ilmeisesti oli Kwan-Jung-shinin aikomus iestää meidät kaikki lautoihinsa. Paljain nyrkein tappelimme sataa sotamiestä vastaan, joilla oli apunaan yhtä monta kyläläistä, silkkipukuisen Kwan-Jung-shinin pysyessä ylhäisesti syrjästäkatsojana. Juuri tässä tilaisuudessa hankin itselleni nimen Ji-Jong-ik, Voimakas. Vielä kauan sen jälkeen kun kaikki muut olivat väsyneet ja saaneet laudat kaulaansa, minä jatkoin tappelua. Nyrkkini olivat kovat ja lujat kuin nuijat. Lihakseni olivat väkevät, ja olin hyvin halukas käyttämään käsiäni.

Pian huomasin ilokseni, etteivät korealaiset vähääkään osanneet nyrkkeillä eikä heillä ollut hajuakaan siitä, miten iskuja oli väistettävä. Kaadoin heitä kuin keiloja läjittäin yhteen rykelmään. Mutta tahdoin päästä käsiksi Kwan-Jung-shiniin, ja hän pelastui vain henkivartijoittensa väliintulon ansiosta. He olivat surkean velttoja olioita. Pehmitin heidät perin pohjin ja peittosin heidän silkkipukunsa ryysyiksi, ennenkuin koko joukko taas ehti kimppuuni. Heitä oli paljon, ja takana olevat työnsivät etumaisia päälleni, niin etten voinut ahdingon tähden käytellä nyrkkejäni voimakkaasti. Mutta kyllä minä heitä kaatelin. Lopulta kiemurteli kolminkertainen miesläjä jaloissani. Mutta vihdoin saivat kaikkien kolmen dzonkin ja kylän miehet pelkällä painollaan minut hillityksi. Sitten kävi iestäminen helposti.

"Taivaan Jumala! Mitä nyt mahtaa tulla!" puhkesi eräs meikäläinen, Vandervoot, puhumaan, kun meidät oli saatettu dzonkkiin.

Istuimme dzonkin kannella kuin linnut satimessa. Samassa alus heilahti tuulessa ja lautoinemme kaikkinemme heilahdimme kumoon ja kierimme aluksen alalaidalle lautojen hangatessa niskamme verille. Korkealta komentosillalta Kwan-Jung-shin katseli meitä kylmästi, ikäänkuin hän ei olisi nähnyt mitään. Moniksi vuosiksi jäi Vandervootille siitä lähtien liikanimi "Mitä-nyt-Vandervoot." Miesrukka! Eräänä yönä hän paleltui kuoliaaksi Keison kadulle, kun kaikki ovet tylysti sulkeutuivat hänen edestään.

Meidät vietiin manterelle ja heitettiin haisevaan, syöpäläisiä kuhisevaan vankilaan. Sillä tavoin otettiin meidät virallisesti vastaan Tsho-Senissä. Mutta minä sain vielä kerran kostetuksi meidän kaikkien puolesta Kwan-Jung-shinille. Se tapahtui silloin, kuten saatte nähdä, kun olin prinsessa Omin suosiossa ja valta oli minun käsissäni.

Saimme virua vankilassa monta päivää. Syy meille selvisi perästäpäin. Kwan-Jung-shin oli lähettänyt sanansaattajan pääkaupunkiin Keisoon tiedustelemaan, mitä kuninkaallinen hallitus määräisi meille tehtäväksi. Tietoa odoteltaessa meitä kohdeltiin kuten ulkomaan eläviä. Varhaisesta aamusta iltamyöhään tunkeili alkuasukkaita koppimme risukkoisessa ikkunassa, sillä sitä ennen he eivät olleet nähneet ainoatakaan rotumme jäsentä. Eivätkä katselijamme olleet pelkkää alhaisorahvasta. Kulien kantamissa kantotuoleissa saapui ylhäisön naisia katsomaan meren heittämiä outoja pahuksia. Pitkään ja pelokkaasti he meitä tarkastelivatkin heidän seurueensa pitäessä roskajoukkoa loitompana piiskansivalluksin. Me puolestamme emme paljonkaan heitä nähneet, sillä maan tavan mukaan he pitivät kasvonsa peitettyinä. Vain tanssijattaria, alhaison naisia ja vanhoja mummoja saattoi ulkonakin nähdä kasvot paljaina.

Usein on mieleeni tullut epäilys, että Kwan-Jung-shinin ruuansulatuselimet eivät olleet kunnossa ja että hän purki tuskansa meihin, milloin hänellä oli erikoisen pahoja vatsanväänteitä. Joka tapauksessa hän usein, milloin vain sattui sille tuulelle, kuljetutti meidät kaikki ilman minkäänlaista järkevää syytä kadulle, missä saimme perinpohjaisen keppisaunan rahvaan meluisasti ilkamoidessa ympärillämme. Aasialainen on julma eläin ja nauttii suuresti nähdessään ihmisen kärsivän.

Olimme hyvin iloisia, kun pieksäjäisistä tehtiin loppu. Sen sai aikaan Kimin saapuminen. Kim? Muuta en hänestä osaa sanoa, ja se onkin parasta, mitä voin sanoa, nimittäin että hän oli valkoihoisin Tsho-Senissä milloinkaan näkemistäni ihmisistä. Saapuessaan hänellä oli viisikymmenmiehinen joukko mukanaan. Ennen kuin minä pääsin sekaantumaan asioihin ja tekemään parhaani hänen puolestaan, hän oli palatsin vartioston päällikkö. Ja lopuksi hän kaatui puolustaessaan prinsessa Omin asia ja minun asiaani. Kim – niin, Kim oli Kim.

Heti hänen saavuttuaan otettiin laudat pois kaulastamme ja meidät sijoitettiin paikkakunnan parhaaseen majataloon. Olimme edelleen vankeja, mutta kunnioitettuja, ja meillä oli vartionamme viisikymmentä ratsastavaa sotilasta. Seuraavana päivänä olimme Tsho-Senin kääpiöhevosten selässä matkalla valtatietä pitkin Keisoon. Keisari oli lausunut, kertoi Kim, haluavansa itse nähdä, miten kummallisen näköisiä mereltä saapuneet muukalaiset olivat.

Matka kesti monta päivää. Meidän oli kuljettava pohjoisesta etelään puolet Tso-Senin pituudesta. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa satuin kuljeksiessani näkemään kääpiöhevosten ruokkimisen. Ja näkemäni sai minut huutamaan täyttä kurkkua: "Mitä nyt, Vandervoot?" Koko seurueemme kiiruhti juoksujalkaa luokseni. Ja hevosia, niin totta kuin elän, ruokittiin hernekeitolla, ja lisäksi kuumalla hernekeitolla. Koko matkalla ne eivät saaneetkaan mitään muuta kuin kuumaa hernekeittoa. Sellainen oli sen maan tapa.

Hevoset olivat todella kääpiökasvuisia. Lyötyäni vetoa Kimin kanssa nostin yhden poikkiteloin hartioilleni, vaikka se potki ja riuhtoi. Kimin miehet, jotka olivat jo kuulleet uuden nimeni, rupesivat sen jälkeen myös käyttämään minusta nimeä Ji-Jong-ik, Voimakas. Kim oli korealaiseksi kookas, ja korealaiset ovat kookasta, voimakaslihaksista rotua, ja Kim olikin hieman ylpeä voimistaan. Mutta kun asetimme kyynärpäät vastakkain ja kämmenen kämmeneen sekä koetimme käden nujertamista, niin helposti painoin hänen kätensä alas. Sotilaat ja kyläläiset katsoa töllistelivät suu auki ja hymisivät: "Ji-Jong-ik."

Tavallamme muistutimme kulkevaa eläinnäyttelyä. Huhu ennätti edellämme, niin että maaseutuväestö kerääntyi maantien laidoille katselemaan ohikulkuamme. Matkamme oli yhtämittaista sirkusnäytäntöä. Kaupungeissa tungeskeli väkijoukko iltaisin majapaikassamme, joten emme saaneet vähääkään rauhaa, ennenkuin sotilaat ajoivat katselijat tiehensä tyrkkien ja piikeillään uhkaillen. Mutta sitä ennen Kim aina kutsutti paikkakunnan voimamiehet ja painijat, sillä häntä huvitti nähdä, miten minä nurjersin heidät tantereeseen.

Leipää ei ollut, mutta söimme valkeata riisiä (jonka antama voima ei kauan kestä ihmisen lihaksissa) ja lihaa, kuten meille sanottiin, koiranlihaa (koiraa käytetään Tsho-Senissä yleensä teuraseläimenä) sekä karvaita keitoksia, joista kuitenkin opimme pitämään paljon. Ja juomaa saimme myöskin, todellista juomaa eikä maitolatkua, vaan kirkasta ja kirpaisevaa, riisistä tislattua juomaa, jota puolikannullinen riitti saattamaan heikon miehen "kuolemaan" ja voimakkaan iloiseksi ja puhelemaan sekavia. Muurien ympäröimässä Tshong-hon kaupungissa join sillä juomalla Kimin ja kaupungin merkkihenkilöt pöydän alle – tahi mieluumminkin pöydän päälle, sillä pöytänämme oli lattia, jossa kakistelimme, niin että polvitaipeeni rampautuivat senkin tuhannen kertaa. Ja taaskin kuului hyminä: "Ji-Jong-ik", ja miehevyyteni maine kulki edellämme aina Keisoon ja keisarin hoviin asti.

Tunsin olevani paremminkin kunnioitettu vieras kuin vanki. Ratsastin aina Kimin rinnalla. Pitkät jalkani ulottuivat lähelle maata, ja jos tien keskikohta milloin oli matalalla, raapivat jalkapohjani hiekkaa. Kim oli nuori, humaaninen maailman mies. Hän olisi käynyt miehestä kaikkialla, kaikissa maissa. Naureskellen ja pilaillen keskustelimme kaiket päivät puoliyöhön saakka. Ja suorastaan ahmien minä opin puhumaan korean kieltä. Minulla oli hyvä kielipää. Kimkin ihmetteli, kuinka nopeasti ja varmasti käyttelin heidän sanontatapojaan. Samalla tutustuin korealaisten elämänkatsomukseen, ajatustapaan ja huumoriin, opin tuntemaan heidän herkät ja heikot puolensa sekä heidän arat kohtansa. Kim opetti minulle ylistys- ja rakkaus- sekä juomalauluja. Yksi viimeksimainituista oli hänen oma sepittämänsä ja koetan esittää sen lopun heikkona käännöksenä. Nuoruudessaan olivat Kim ja Pak yhdessä vannoneet pysyvänsä raittiina, mutta pian oli vala rikottu. Vanhoilla päivillään Kim ja Pak laulavat:

    "Nyt muusta viis, nyt ryypätään!
    Se sielua niin virkistää
    ja ristiriidat vaimentaa.
    Hei, veikko! Joudu näyttämään,
    miss' punaviini kimmeltää
    ja silmät kirkkahiksi saa!"

Hendrik Hamel, jonka aivot aina hautoivat nokkelia laskelmia, kehotteli minua jatkamaan samalla tavoin ja yhä lisäämään kujeillani Kimin suosiota, josta oli etua, ei ainoastaan minulle, vaan välillisesti myöskin Hendrik Hamelille ja koko seurueellemme. Sanon jo tässä, että Hendrik Hamel oli neuvonantajani, sillä tällä seikalla oli suuri merkitys pyrkiessäni myöhemmin Keisossa saamaan osakseni Jun-sanin suosion, prinsessa Omin sydämen ja keisarin suvaitsevaisuuden. Itselläni oli minulla tarpeeksi tahtoa ja rohkeutta jatkaa aloittamaani leikkiä, ja jonkin verran oli minulla siihen kykyäkin. Mutta myönnän, että suunnitelmien laatimisessa Hendrik Hamelin järki oli suurimpana tekijänä.

Matkallamme Keisoon kävimme monessa linnoitetussa kaupungissa. Tiemme kulki lumipeitteisessä vuoristossa, jonka lukemattomat viljellyt, hedelmälliset laaksot katkaisivat. Joka ilta paloivat auringon laskiessa merkkitulet edeten kukkulalta kukkulalle. Kim seurasi aina tarkkaavasti tätä iltanäytelmää. Hän kertoi, että nämä tuliketjut kulkivat kaikilta Tsho-Senin rannoilta Keisoon saattaen sanomia keisarille. Yksi tuli merkitsi, että maassa oli rauha. Kaksi tulta kertoi kapinasta tahi vihollisen hyökkäyksestä. Emme kertaakaan nähneet muuta kuin yhden tulen. Mutta ratsastuksemme kestäessä päästi Vandervoot tuon tuostakin ihmettelevän huudahduksen: "Taivahan Jumala, mitä nyt?"

Keiso oli suuri kaupunki. Kaikki asukkaat, paitsi ylimykset, jang-banit, käyttivät aina valkeita pukuja. Kim selitti, että kastijako sen määräsi, ja sen nojalla näki heti, mihin luokkaan kukin kuului. Yhdellä silmäyksellä saattoi kunkin ihmisen puvun puhtaudesta tahi likaisuudesta päättää hänen yhteiskunnallisen asemansa. Olihan selvää, että kuli, jolla oli yllään ainoa pukunsa, oli hyvin likainen. Ja selvää myöskin oli, että sellaisella henkilöllä, jonka puku oli tahrattoman valkoinen, täytyi olla monta vaatekertaa ja lisäksi käskettävinään pesijättäriä, jotka pitivät puhtaina hänen vaatteitaan. Jang-baneihin, joiden puvut olivat himmeät ja värikkäät, ei tämä arvonmittari soveltunut.

Levähdettyämme muutamia päiviä eräässä majatalossa puhdistellen ja korjaillen haaksirikossa ja matkalla risautuneita ja likaantuneita vaatteitamme meidät vietiin keisarin eteen. Palatsin edessä olevalla laajalla aukiolla oli tavattoman isoja koirapatsaita, jotka melkein enemmän muistuttivat kilpikonnia. Koirat olivat makaavassa asennossa kahden kookkaan miehen korkuisilla kivijalustoilla. Palatsia ympäröivät valtavat, hakatusta kivestä rakennetut muurit, jotka olisivat kestäneet, vaikka niitä olisi vuosikausia pommitettu suurilla tykeillä. Jo yksin portti oli tavallisen palatsin kokoinen: se kohosi korkeuksiin pagodin tapaisena useina pienentyvinä, tiilillä katettuina kerroksina. Pieni sotilasryhmä seisoi portilla vartioimassa. He olivat, kuten Kim selitti, Pjeng-jangin tiikerinmetsästäjiä, Tsho-Senin voimakkaimpia ja pelätyimpiä sotilaita.

Mutta riittää jo. Yksistään keisarin palatsin kuvaamiseen saattaisi käyttää tuhat sivua. Mainitsen vain, että näimme kaikki ulkonaiset vallan merkit. Vain sellainen kansa, jolla on syvä, laaja, vanha ja voimakas sivistys, kykenee rakentamaan tällaisen valtavamuurisen, monipäätyisen kuninkaanlinnan.

Huone, johon meidät vietiin, ei ollut vastaanottohuone, vaan, kuten me päättelimme, juhlasali, jossa parhaillaan iloittiin. Kemut olivat lopullaan, ja koko yleisö oli iloisella tuulella. Ja millaista yleisö olikaan! Korkea-arvoisia virkamiehiä, hallitsijasuvun prinssejä, sotilasylimyksiä, kalpeakasvoisia pappeja, päivänpaahtamia korkeita upseereja, hunnuttomia hovinaisia, kirjailtuja ki-sangeja eli tanssijattaria, jotka parhaillaan levähtivät, seuranaisia, eunukkeja, lakeijoja ja tuhansittain palatsiorjia.

Mutta kaikki väistyivät meistä kauemmaksi, kun keisari lähimmän seurueensa saattamana saapui meitä tarkastamaan. Hän oli hupaisa hallitsija, ainakin aasialaiseksi. Ikää ei hänellä ollut yli neljänkymmenen, puhdas ja kalpea iho ei ollut milloinkaan saanut tuntea auringonsäteilyä, vartalo oli pullea, jalat hoikat. Aikoinaan hän kuitenkin oli ollut hieno mies. Ylevä otsa oli siitä todistuksena. Mutta nyt olivat silmät tihruiset, silmäluomet veltot, huulet nytkähtelivät ja värähtelivät kertoen ylenmäärin epäsäännöllisestä, hekumallisesta elämästä, johon häntä, kuten myöhemmin sain tietää, suuresti yllyttivät buddhalaiset papit. Heistä tuonnempana.

Meritamineissamme mahdoimme näyttää hullunkurisilta. Ainakin oli vastaanotto hullunkurinen. Ympärillämme alkoi hälinä. Yhtä mittaa kuului ihmetteleviä huudahduksia ja naurunpurkauksia. Ki-sangit kävivät meihin käsiksi nykien meitä joka puolelta. Pari kolme heistä otti meistä kunkin vangikseen ja alkoi kuljettaa meitä ympäri kuin tanssivia karhuja tehden kaikenlaisia kujeita. Loukkaavaa se oli, mutta mitäpä olisivat meripoikarukat sille voineet? Ja mitä saattoi liioin vanha Johannes Maartenskaan tehdä, kun naurava tyttöparvi oli hänen kimpussaan, nyki häntä nenästä, nipisteli käsivarsia ja kutitteli kylkiluita, kunnes hän alkoi kiljua ja hyppiä. Päästäkseen eroon kiusaajistaan Hans Amden raivasi lattialle tyhjän tilan ja ryhtyi tanssia kompuroimaan hollantilaista karkeloa, niin että koko hovi kieriskeli naurusta.

Minua kaikki tämä suuresti loukkasi. Olinhan monta päivää ollut Kimin iloisen huolettomana matkatoverina. Jaksoin pitää puoleni ilkamoivia ki-sangeja vastaan. Jännitin reiteni ja seisoin käsivarret ristissä. Eivät nipistelyt eikä kutittaminen saaneet minua hievahtamaankaan. Pian he jättivätkin minut rauhaan ja ahdistelivat helpompia saaliita.

"Jumalan tähden, mies, tehkää jotakin!" mumisi Hendrik Hamel, joka oli ponnistellut luokseni kolme ki-sangia kintereillään.

Mumisemalla hänen olikin puhuttava, sillä kun hän vain aukaisi suunsa, hän sai sen heti täyteen makeisia.

"Pelastakaa meidät tästä ilveilystä!" jatkoi hän yhtämittaa pyöritellen päätään välttääkseen makeisia työntävät kädet. "Meidän täytyy esiintyä arvokkaasti, ymmärrättekö, arvokkaasti. Tämä vie meidät tuhoon. Näin he tekevät meistä kesyjä eläimiä, leikkikaluja. Ja kun he väsyvät meihin, he heittävät meidät menemään. Teidän menettelynne on paikallaan. Pysykää siinä! Torjukaa heidän yrityksensä! Vaatikaa kunnioitusta, kunnioitusta meitä kaikkia kohtaan!"

Hänen puheensa lopusta tuskin sain selvää, sillä ki-sangit olivat tupanneet hänen suunsa aivan täyteen makeisia.

Kuten olen sanonut, niin halua ja rohkeutta minulla oli. Vaivasin merikarhun-aivojani keksiäkseni keinon. Kun eräs palatsieunukki tuli takaapäin kutittelemaan sulalla niskaani, heräsi minussa ajatus. Huomio oli jo kiintynyt minuun, koska olin pysynyt kylmänä ja rauhallisena huolimatta ki-sangien hyökkäyksistä. Hyvin moni silmäpari tarkkasi senvuoksi eunukin yritystä. En antanut pienintäkään merkkiä, en värähtänytkään, ennenkuin sain mielessäni tarkoin selville, kuinka etäällä ja millä kohdalla hän oli. Sitten annoin hänelle äkkiä päätäni kääntämättä takakäteen kelpo läimäyksen kämmenelläni. Sormeni sattuivat hänen poskeensa ja leukapieleensä. Kuului räiskäys, ikäänkuin raakapuu olisi katkennut myrskyssä. Eunukki lennähti ilmaan ja putosi yli kymmenen jalan päähän yhteen sykkyrään lattialle.

Nauru lakkasi. Kuului vain hämmästyneitä huudahduksia ja kuiskailevia ääniä: "Ji-Jong-ik." Uudelleen panin käsivarret ristiin ja otin komean, ylhäisen asennon. Varmastikin oli minulla, Adam Strangilla, muiden ominaisuuksien ohella hyvät näyttelijän taipumukset. Menestykseni sen osoitti. Olin nyt seurueemme huomattavin mies. Ylpeäkatseisena, ylhäisen eristäytyvänä minä silmää väräyttämättä kestin kaikki minuun tähdätyt katseet ja pakotin ne kääntymään toisaalle. Vain yhdet silmät olivat minua voimakkaammat. Sen silmäparin omistaja oli nuori nainen, jonka puvun komeuden ja hänen takanaan hyörivän puolitusinaisen naisparven nojalla päättelin olevan hyvin huomattava hovinainen. Hän oli Minin hallitsijasukuun kuuluva prinsessa Om. Sanoinko nuori? Hän oli hyvinkin minun ikäiseni, kolmikymmenvuotias, ja huolimatta kypsyydestään ja kauneudestaan hän oli vielä naimaton, kuten sittemmin sain tietää.

Hän yksin katsoi herkeämättä minua silmiin, kunnes minun oli käännettävä katseeni toisaalle. Ei hän tahtonut pakottaa silmiäni laskeutumaan, sillä hänen katseestaan ei kuvastunut taistelunhalua eikä vihamielisyyttä, vaan yksinomaan ihastusta. En mielelläni myöntänyt itselleni, että hento nainen oli minut voittanut. Kääntäessäni katseeni syrjään sainkin aiheen, millä voin sen salata. Silmäni sattuivat ki-sangien kiusaamiin, tukalassa asemassa oleviin tovereihini. Taputin käsiäni, kuten aasialaiset tekevät antaessaan määräyksiä.

"Lakatkaa jo!" jyräytin heidän omalla kielellään ja sellaisella sävyllä, jolla alamaisia puhutellaan.

Niin, minulla oli rintaa ja kurkkua mylviäkseni niin, että rumpukalvoihin koski. Uskonpa, ettei niin äänekäs komennus ollut milloinkaan ennen värisyttänyt keisarin palatsin pyhää ilmaa.

Koko salissa oleva suuri joukko tyrmistyi. Naiset säpsähtivät ja siirtyivät lähemmäksi toisiaan ikäänkuin turvaa etsien. Ki-sangit jättivät merimiehet rauhaan ja hiipivät pois supatellen peloissaan. Vain prinsessa Om ei hievahtanut, vaan katseli minua jatkuvasti suurilla silmillään. Olin uudelleen kääntynyt katsomaan häntä.

Alkoi painostava hiljaisuus, ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet tuomiota. Pelokkaasti kulkivat monet silmät keisarista minuun ja takaisin minusta keisariin. Ymmärsin pysyä alallani seisoen käsivarret ristissä ylhäisenä ja eristäytyneenä.

"Hän puhuu meidän kieltämme", sanoi keisari vihdoin. Kaikki olivat pidättäneet hengitystään, niin että huone tällöin, sen vannon, oli yhtenä suurena huokauksena.

"Tämänkielisenä minä synnyin", vastasin merimiesjärkeni turvautuessa ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen järjettömyyteen. "Puhuin sitä äitini sylissä. Olin maassani ihme. Viisaita miehiä saapui kaukaa minua katsomaan ja kuulemaan. Mutta kukaan ei ymmärtänyt sanojani. Vuosien vieriessä olen paljon unohtanut, mutta nyt Tsho-Senissä palaavat sanat muistiini kuten kauan eksyksissä olleet ystävät."

Vaikutus oli varmasti suurenmoinen. Keisari selvitti kurkkuaan, ja hänen huulensa värähtivät hänen kysyessään:

"Miten selitätte sen?"

"Se on onneton sattuma", vastasin noudattaen mielijohteeni antamaa ohjausta. "Syntymän jumalat olivat huolimattomia ja ohjasivat minut erehdyksestä kaukaiseen maahan, jossa vieras kansa minua hoiteli. Olen korealainen ja vihdoinkin olen nyt saapunut kotimaahani."

Kuinka kiihkeä kuiskaileva neuvottelu silloin alkoikaan! Keisari tiedusteli Kimiltä.

"Alusta alkaen hän oli samanlainen. Kieltämme hän käytti siitä hetkestä alkaen, jolloin hän saapui rantaan", valehteli tämä kunnon poika.

"Tuokaa minulle jang-banin puku, joka minulle kuuluu", keskeytin, "niin saatte nähdä!" Pyyntööni suostuttiin ja minut saatettiin pois. Lähtiessäni lausuin ki-sangeille: "Jättäkää orjani rauhaan. He ovat pitkästä matkasta väsyneet. He ovat uskollisia orjia."

Päästyäni pukuhuoneeseen Kim autteli minua ja lähetti lakeijat pois. Nopeasti ja yksityiskohtaisesti hän piti minulle esitelmän puvuista. Hän ei tiennyt, mihin olin menossa, sen enempää kuin itsekään sitä aavistin. Mutta hyvä toveri hän oli.

Palattuani jälleen juhlahuoneeseen ja sammaltaessani korean kieltä, jonka väitin pitkän puhumattomuuden johdosta muuttuneen kankeaksi, tuntui minusta kovin sukkelalta, etteivät Hendrik Hamel ja kaikki muut toverit, joiden kielet olivat liian jäykät oppimaan vierasta kieltä, ymmärtäneet sanaakaan puheistani.

"Kuulun Korjun sukuun", kerroin keisarille, "joka hallitsi Songdossa kauan, kauan sitten kohottuaan valtaan Sillan raunioilla".

Kaikki nämä historialliset tiedot olin pitkän ratsastusmatkamme aikana saanut Kimiltä, ja hänen täytyi ponnistella hillitäkseen kasvojensa ilmeitä kuullessaan minun matkivan hänen opetuksiaan.

"Nämä miehet", sanoin, kun keisari kysyi seuralaisistani, "ovat orjiani, kaikki muut paitsi tuo ukonkäppyrä" – osoitin Johannes Maartensia – "joka on vapaan miehen poika". Käskin Hendrik Hamelia lähemmäksi ja jatkoin sepitystäni. "Tämä syntyi isäni talossa. Hänen vanhempansa olivat kotiorjia. Pidän hänestä hyvin paljon, ja hän on aina ollut luonani. Olemme samanikäiset, synnyimme samana päivänä, ja heti synnyttyämme isäni määräsi hänet minulle."

Kun perästäpäin kerroin innokkaasti kyselevälle Hendrik Hamelille, mitä olin keisarille puhunut, hän moitti minua joutuen suorastaan raivoihinsa.

"Piru on merrassa, Hendrik", sanoin. "En keksinyt silloin parempaa, ja jotakin minun oli sanottava. Tehty on tehty. Ette te enkä minä kykene sitä muuttamaan. Meidän on näyteltävä osamme ja selviydyttävä pulasta, niin hyvin kuin osaamme."

Keisarin veli Taiwun oli määrätön juoppo. Illemmalla hän kutsui minut kemuihin. Mielissään keisari komensi tusinan hovinsa parhaita juomaveikkoja mukaan. Naiset lähetettiin pois, ja me kävimme käsiksi asiaan. Ryyppy nypyn, mitta toisensa jälkeen valui alas kurkuistamme. Kimin pidin luonani, mutta päästyämme hyvään vauhtiin lähetin Hendrik Hamelin koko muun seurueemme kanssa tiehensä, huolimatta hänen varoittelevista otsakurtuistaan. Olin sitä ennen kuitenkin pyytänyt ja saanutkin meille asunnon palatsista.

Seuraavana päivänä palatsissa kuiskailtiin juhlimisestamme, sillä olin jättänyt Taiwunin juominkisankareineen kuorsaamaan lattialle ja itse kulkenut vuoteeseen auttamatta. Niinä monivaiheisina aikoina, jotka silloin alkoivat, ei Taiwun kertaakaan epäillyt korealaista syntyperääni. Vain korealaisella, hän selitti jyrkästi, saattoi olla niin kestävä pää.

Palatsi muodosti itsekin pienen kaupungin, ja meidät sijoitettiin jonkinlaiseen muista syrjässä olevaan kesähuvilaan. Ruhtinaalliset huoneet joutuivat tietysti minun haltuuni, kun taas Hamel, Maartens ja nurisevat merimiehet saivat tyytyä tähteisiin.

Minut kutsuttiin Junsanin, aikaisemmin mainitsemani buddhalaisen papin luokse. Ensimmäisen kerran näimme silloin toisemme. Hän lähetti pois mukanani saapuneen Kimin ja istuimme kahden hämärän huoneen pehmeillä matoilla. Hyvä jumala sitä miestä ja hänen päätään! Hän pani sieluni koetukselle. Hän tunsi muista maista ja vieraista seuduista paljon sellaisia seikkoja, joista yksikään muu korealainen ei uneksinutkaan. Uskoiko hän syntyperääni koskevan tarun totuuteen? Sitä oli minun mahdoton arvata, sillä hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin pronssipatsaan.

Junsanin ajatukset tiesi vain Junsan itse. Mutta minä aavistin, että tuo yksinkertaisesti pukeutunut, hoikkavatsainen pappi oli perimmäinen liikkeellepaneva voima sekä keisarin palatsissa että koko Tsho-Senissä. Keskustelumme kulusta saatoin myöskin arvata, että hän tarvitsi minua. Oliko prinsessa Om kenties antanut hänelle viittauksia? Sen pähkinän jätin Hendrik Hamelin purtavaksi. Minä tiesin hyvin vähän ja murehdin vielä vähemmän. Elin aina kuluvassa hetkessä ja jätin suunnittelemisen ja puuhailun toisten tehtäväksi.

Noudatin myös prinsessa Omin kutsua ja seurasin sileäkasvoista, hiipiväkäyntistä eunukkia palatsin hiljaisia syrjäteitä pitkin prinsessan huoneistoon. Hänen asumuksensa oli hallitsevan suvun prinsessan arvon mukainen. Myöskin hänellä oli oma palatsinsa. Sitä ympäröi puisto lootuslammikkoineen ja metsikköineen, joiden puut olivat vuosisatojen ikäisiä, mutta niin kääpiömäisiä, etteivät ne ulottuneet vyötäisiäni korkeammalle. Liljalammikoiden yli johtivat niin harvinaisen kauniit pronssisillat, että niitä olisi luullut jalokiviseppien tekemiksi, ja bambukuja erotti prinsessan palatsin muista rakennuksista.

Päässäni risteilivät hurjat ajatukset. Vaikka olinkin vain merikarhu, en kuitenkaan ollut lainkaan kömpelö naisseurassa. Tunsin muutakin kuin välinpitämätöntä uteliaisuutta saadessani hänen kutsunsa. Olin kuullut kertomuksia rahvaanmiesten ja kuningattarien rakkaussuhteista ja ajattelin, että kentiespä onneni nyt näyttäisi minulle nämä puheet tosiksi.

Prinsessa Om ei tuhlannut aikaa hukkaan. Hänen luonaan oli naisia, mutta niistä hän ei välittänyt sen enempää kuin ajuri hevosistaan. Istuin hänen vierellään pehmeillä matoilla, jotka tekivät lattian melkein kuin makuuvuoteeksi, ja minulle tuotiin viiniä ja makeisia pienillä, jalankorkuisilla, helmiupotuksin koristetuilla pöydillä.

Hyvä Jumala! Kun vain katsahdin hänen silmiinsä...! Mutta minun täytyi odottaa. En saanut tehdä virheitä. Prinsessa Om oli järkevä ihminen. Olen maininnut, että hän oli minun ikäiseni. Hän oli täyttänyt kolmekymmentä ja jättänyt nuoruudenhulluuden jo taakseen. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja mitä ei tahtonut. Ja juuri senvuoksi hän oli pysynyt naimattomana, vaikka hänet oli kaikin mokomin tahdottu naittaa Tshong Mong-shulle ja häneen oli kohdistettu sitä varten koko aasialaisen hovin painostus. Tshong Mong-shukin kuului laajaan Min-sukuun ja oli prinsessa Omin pikkuserkku. Hän oli järkevä mies ja niin vallanhimoinen, että se huolestutti Junsania, joka tahtoi säilyttää kaiken vallan itsellään ja pitää sekä keisarillisen palatsin että koko Tsho-Senin häiriytymättömässä tasapainossa. Juuri senvuoksi Junsan liittyi salaa tukemaan prinsessa Omia: pelasti hänet joutumasta serkulleen ja käytti häntä tämän siipien sitomiseen. Mutta hovijuonet jääkööt syrjään! Vasta paljon myöhemmin sain niistä vihiä, kun prinsessa Om puheli minulle avoimesti ja Hendrik Hamel teki johtopäätöksiään.

Prinsessa Om oli naismaailman kukka. Hänen kaltaisiaan naisia syntyy harvoin, tuskin kahta vuosisadassa koko maailmassa. Häntä eivät säännöt eivätkä sovinnaistavat sitoneet. Uskonto oli hänelle sarja abstraktisia lauselmia, jotka hän osaksi oli oppinut Junsanilta, osaksi itse muodostanut. Rahvaan uskonto, virallinen uskonto, hän selitti, oli keino, joka oli keksitty pitämään raatavat miljoonat työssä. Hänellä oli oma tahto ja naisellisuutta huokuva sydän. Hän oli kaunotar – niin, kaunotar maailman kaikkien kauneusmääritelmien mukaan. Hänen suuret silmänsä eivät, kuten yleensä aasialaisilla, olleet rakomaiset eivätkä vinot. Pitkät ne olivat, se on totta, mutta tasasuhtaiset ja vain hyvin vähän vinossa, mikä vain lisäsi niiden viehättävyyttä.

Sanoin äsken, ettei hän ollut hupakko. Kaukana siitä. Kun asemani – prinsessa ja merikarhu sekä alkava rakkaus, joka uhkasi muuttua voimakkaaksi – sai sydämeni lyömään rajusti, rääkkäsin minä merimiehenaivojani miettiessäni, miten minun olisi esiinnyttävä säilyttääkseni miehisen arvoni. Jo tämän ensimmäisen kohtauksemme alussa satuin mainitsemaan samasta asiasta, minkä olin kertonut koko hoville, että nimittäin olin todellinen korealainen, muinaisen Korju-suvun jälkeläinen.

"Älkää loruilko!" lausui prinsessa napauttaen riikinkukonsulkaisella viuhkallaan vasten huuliani. "Täällä ei kerrota lasten satuja. Tietäkää, että minun luonani olette parempi ja mahtavampi kuin konsanaan Korjun suvussa! Te olette..."

Hän pysähtyi, ja minä odotin ja katselin hänen silmiensä yhä kasvavaa rohkeutta.

"Olette mies", täydensi hän. "En unissanikaan ole aavistanut, että teidän kaltaisianne miehiä on maailmassa."

Hyvä Jumala! Ja mitäpä olisi vaivainen merikarhu voinut tehdä? Paahtuneille kasvoilleni levisi helakka puna, niin että prinsessa Omin kiusoittelevan viehkeihin silmiin tuli ilkamoiva ilme, ja käsivarteni olivat kiertymäisillään hänen vartalonsa ympärille. Mutta nauraen hän väistyi ja käsiä taputtaen kutsui seuranaisiaan. Tiesin, että käyntini oli tällä kertaa päättynyt. Mutta tiesin myöskin, että se toistuisi, sen täytyisi toistua.

Palasin Hamelin luokse pää pyörällä.

"Hän on nainen", puhkesi Hamel puhumaan oltuaan hetken syvissä mietteissä. Häneltä pääsi raskas huokaus, josta kuvastui ilmeinen kateus. "Lihaksenne, Adam Strang, häränkurkkunne ja keltainen tukkanne sen tekevät. No niin, se on arvokas peli, mies. Voittakaa hänet! Silloin on meillä kaikki hyvin. Voittakaa hänet! Minä kyllä neuvon keinot."

Harjakseni nousivat pystyyn. Olinhan kyllä vain merikarhu, mutta olin mies enkä tahtonut olla kenellekään ihmiselle kiitollisuudenvelassa naisen valloittamisesta. Olkoonpa vain Hendrik Hamel vanhan "Sparwehrin" entinen osakas, hän sai olla taitava merenkulkija ja syvästi oppinut kirjamies, mutta naisiin nähden en totisesti myöntänyt häntä itseäni paremmaksi.

Hänen ohuilla huulillaan väreili hymy, kun hän kysäisi:

"Mitä pidätte prinsessa Omista?"

"Tällaisissa asioissa ei merimies ole sen kummempi kuin muutkaan", vastasin vältellen.

"Mitä pidätte hänestä?" toisti hän tarkastaen minua terävästi pienine silmineen.

"Pidän hänestä varsin paljon, niin, enemmän kuin varsin paljon, jos sen välttämättä tahdotte tietää."

"No valloittakaa hänet sitten!" komenteli hän. "Jonakin kauniina päivänä saamme silloin laivan ja pääsemme pois tästä kirotusta maasta. Antaisinpa puolet Intian silkistä yhdestä kristillisestä ateriasta."

Hän katseli minua tutkivasti ja kysäisi sitten:

"Luuletteko voivanne valloittaa hänet?"

Melkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. Tyytyväisesti hymyillen hän alkoi neuvoa:

"Mutta ei liian nopeasti! Helppo saavutus on halpa. Kohottakaa omaa arvoanne! Älkää kovin auliisti tuhlatko hyvyyttänne! Muistakaa arvioida häränkurkkunne ja keltainen tukkanne ja kiittäkää Luojaa, että olette ne saanut, sillä naisen silmissä ne ovat arvokkaammat kuin kymmenen filosofin aivot."

Seuraavina päivinä oli elämäni sekavaa humua, audiensseja keisarin luona, juominkeja Taiwunin seurassa ja keskusteluja Junsanin kanssa sekä prinsessa Omin luona vietettyjä hetkiä. Lisäksi istuin aina valveilla puoliyöhön Hamelin määräyksestä opiskellen Kimin johdolla kaikkia mahdollisia yksityisseikkoja hovin etiketistä ja tavoista, Korean historiaa, sekä nykyisiä että vanhoja jumalia koskevia tietoja, kohteliaita sekä ylhäisön että kulien käyttämiä puhetapoja. Ei milloinkaan ole yksinkertaisen merimiehen tarvinnut olla sellaisessa helteessä. Olin nukke: Junsanin käsissä, joka tarvitsi minua, Hamelin, jonka punomiin laskelmiin ja suunnitelmiin olin hukkua. Vain prinsessa Omin luona olin mies enkä nukke. Ja kuitenkin kaikitenkin, kun perästäpäin ajattelen niitä aikoja, minulla on epäilykseni. Luulenpa, että prinsessa Omillakin oli omat aikomuksensa minuun nähden, että hän tarvitsi minua sydämensä kaipauksen tyydyttämiseksi. Mutta se hänen pyrkimyksensä sai voimakasta vastakaikua, sillä ennen pitkää hän oli minun sydämeni kaipaus, niin välittömän voimakas, ettei hänen oma tahtonsa, eivätkä Hamel ja Junsan voineet pidättää käsivarttani kiertymästä hänen vyötäisilleen.

Mutta sitä ennen jouduin osalliseksi palatsijuonitteluun, jonka syvimpiä sokkeloita en itse kyennyt tajuamaan. Sen vain ymmärsin, että ne suuntautuivat prinsessa Omin prinssiserkkua, Tshong Mong-shua vastaan. Käsittämättömiä olivat minulle juonittelijoiden ryhmäkunnat, jotka vielä hajautuivat pienempiin seurueihin muuttaen koko palatsin sekavaksi labyrintiksi ja haaraantuen sieltä kaikkiin ilmansuuntiin. Mutta en niistä välittänytkään. Sen kaiken jätin Hendrik Hamelin huoleksi. Hänelle selostin yksityiskohtaisesti kaiken mitä tapahtui hänen ympäristössään. Ja otsa rypyssä hän istua kyyrötteli myöhään yöhön selvitellen kärsivällisen hämähäkin lailla sotkuisia lankoja ja korjaillen verkkoaan. Henkiorjanani hän tahtoi olla mukanani kaikkialla, ja vain Junsan hänet silloin tällöin käännytti takaisin ovelta. Tietenkään en ottanut häntä mukaani prinsessa Omin luokse, mutta yleispiirtein kerroin hänelle, mitä siellä tapahtui, lukuunottamatta arkaluontoisimpia seikkoja, jotka eivät hänelle vähääkään kuuluneet.

Arvelin, että Hamel mielellään tyytyi olemaan syrjässä ja näyttelemään salaista osaansa. Kylmäverisenä miehenä hän varmasti laski, että näin ollen oli vaara minun kannettavani. Jos minua onnistaisi, hänkin saisi siitä osansa. Jos minä sortuisin, voisi hän mahdollisesti luikkia pois raunioiden alta kuin kärppä. Olen varma siitä, että hän järkeili siihen tapaan, mutta se ei kuitenkaan lopulta häntä auttanut, kuten saatte nähdä.

"Auttakaa minua!" sanoin Kimille. "Ja mitä hyvänsä toivottekin, niin toiveenne täyttyy. Onko teillä joitakin toivomuksia?"

"Tahtoisin päästä Pjeng-Jangin tiikerinmetsästäjäin päälliköksi", vastasi hän, "ja siten palatsin vartioston komentajaksi".

"Odottakaa!" sanoin. "Se tapahtuu. Olen sen sanonut."

Miten se voisi tapahtua, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Mutta kun miehellä ei ole mitään, hän voi kylvää lupauksia runsaasti. Ja minä, jolla ei ollut mitään, annoin Kimille vartioston kapteenin valtakirjan. Ja parasta koko jutussa on se, että täytin lupaukseni. Kimistä tuli tiikerinmetsästäjäin komentaja, mutta se tuotti hänelle surkean lopun.

Suunnitteleminen ja juonittelu olivat Hamelin ja Junsanin tehtäviä. He olivat poliitikkoja. Minä olin vain mies ja rakastaja, mutta aikani kului paljon iloisemmin kuin heidän. Kuvitelkaapa vain mielessänne! Kovia kokenut, riemua rakastava merimies, jolla ei ole minkäänlaista vastuunalaisuutta, ei huolta menneisyydestä eikä tulevaisuudesta, kuninkaitten juhlissa ja juomingeissa, prinsessan rakastajana, samalla kun Hamelin ja Junsanin kaltaiset älypäät suorittavat kaiken suunnittelun ja järjestelyn!

Useammin kuin kerran Junsan melkein ihmetteli neuvonantajani terävyyttä. Mutta kun hän ryhtyi tutkistelemaan Hamelia, osoittautui tämä typeräksi orjaksi, jota valtiolliset asiat ja politiikka kiinnostivat paljon vähemmän kuin minun hyvinvointini ja mukavuuteni ja joka huolestuneena puheli laveasti juomakilpailuistani Taiwunin kanssa. Luulen prinsessa Omin arvanneen asian todellisen laidan, mutta hän piti sen omana tietonaan. Älyä hän ei kaivannut, vaan, kuten Hamel sanoi, häränkurkkua ja miehen keltaista tukkaa.

Hyvin paljosta, mitä välillämme tapahtui, en tahdo kertoa, vaikkakin prinsessa Om on jo vuosisatoja ollut rakkaana tomuna. Mutta hän ei välittänyt esteistä enkä liioin minäkään. Ja kun mies ja nainen tahtovat yhdistää sydämensä, saa päitä pudota ja kuningaskuntia sortua heidän kuitenkaan luopumatta pyrkimyksestään.

Pian alettiin kuiskailla avioliitostamme. Aluksi hiljaa, hyvin hiljaa kävi kuiske vain pelkkänä palatsijuoruna pimeissä sopukoissa eunukkien ja seuranaisten kesken. Mutta palatseissa kulkeutuvat keittiöpoikien juorut helposti valtaistuimelle saakka. Ja kohta olivat aikeemme kaikkien tiedossa. Palatsissa tuntui Tsho-Senin valtimonlyönti. Jos palatsissa sattui hämminkiä, niin Tsho-Sen vapisi. Ja nyt oli syytä hämminkiin. Avioliittomme olisi isku vasten Tshong Mong-shun kasvoja. Hän ryhtyi taisteluun näyttäen voimansa. Mutta myöskin Junsan oli valmis. Tshong Mong-shu nostatti puolet maaseudun papistosta toivioretkelle pääkaupunkiin. Mailin pituisena kulkueena saapuivat papit palatsin porteille pelästyttäen keisarin pahanpäiväisesti.

Mutta Junsan oli vankka kuin kallio. Hänen puolellaan oli toinen puoli maaseutupapistosta ja sen lisäksi kaikki suurkaupunkien, kuten Keison, Fusanin, Songdon, Pjeng-Jangin, Tsenampon ja Tsemulpon papit. Junsan ja prinsessa Om yhdessä taivuttelivat keisarin mielensä mukaiseksi. Jälkeenpäin prinsessa Om tunnusti minulle, että hän käytti aseenaan kyyneleitä ja hysteerisiä kohtauksia sekä pelotteli keisaria häväistysjutuilla, jotka voisivat horjuttaa valtaistuinta. Ja kaiken päätteeksi Junsan, valiten oikean psykologisen hetken, viekoitteli keisaria uusilla hurjasteluilla, joita jo kauan oli valmisteltu.

"Teidän on kasvatettava tukkanne avioliittonutturaa varten", huomautti Junsan minulle eräänä päivänä. Hänen ankaran vakavissa silmissään oli hienoinen leikillisyyden pilke, joka teki hänet melkeinpä herttaisen ja humaanisen näköiseksi, jollaisena en milloinkaan muulloin häntä nähnyt.

Eihän ole sopivaa, että prinsessa menee avioliittoon merijätkän kanssa, vaikkapa tämä väittäisikin olevansa vanhan Korjun suvun jälkeläinen, kun hänellä ei ole valtaa, ei aluetta eikä minkäänlaisia näkyviä arvonmerkkejä. Niinpä julkaistiinkin keisarillinen asetus, joka selitti minut Korjun prinssiksi. Sen jälkeen minut määrättiin muinaisen Korjun seitsemän maakunnan kuvernööriksi, kun ensin viiden maakunnan kuvernöörinä olleelta Tshong Mong-shun kannattajalta oli luut murrettuja pää katkaistu. Tsho-Senissä on taikalukuna seitsemän. Tämän luvun täydentämiseksi otettiin kahdelta muulta Tshong Mong-shun puoluelaiselta lisäksi kaksi maakuntaa.

Ajatelkaapa! Minä, merimies, lähdin mandariinina matkalle mukanani viisisataa sotilasta ja takanani suuri seurue! Olin seitsemän maakunnan kuvernööri, ja viisikymmentuhantinen armeija odotti minua. Ihmisten elämä, kuolema ja kidutus oli minun määräysvallassani. Minulla oli rahasto ja rahastonhoitaja, puhumattakaan kokonaisesta kirjurirykmentistä. Myöskin oli minua odottamassa tuhatlukuinen veronkantajajoukko, joka kiristi viimeiset kuparikolikot raatavalta väestöltä.

Hallussani olevat seitsemän maakuntaa muodostivat pohjoisen rajamaan. Niiden takana oli nykyinen Mantshuria, jota me nimitimme Hongdujen, "punapäiden" maaksi. He olivat villejä ryöväreitä, jotka tuon tuostakin kulkivat suurin laumoin Jalun yli ja levisivät heinäsirkkojen tavoin Tsho-Senin pohjoisosiin. Kerrottiin, että he harrastivat ihmissyöntiäkin. Kokemuksesta tiedän, että he olivat pelottavia taistelijoita, joita oli hyvin vaikea saada uskomaan, että he olivat kärsineet tappion.

Se vuosi oli hyvin puuhaisa. Junsan ja prinsessa Om saattoivat Tshong Mong-shun täydellisesti epäsuosioon. Minun taas oli sillä aikaa hankittava itselleni mainetta. Todellisuudessa oli toimiva henkilö tietystikin Hendrik Hamel, mutta minä olin komea johtaja ihmisten silmissä. Minun kauttani Hamel opetti armeijallemme sotatemppuja ja taktiikkaa ja näytti punapäille strategiaa. Taistelu oli sitkeä ja kesti kokonaisen vuoden. Mutta sen päätyttyä olikin pohjoisilla rajoillamme rauha eikä meidän puolellamme Jalu-jokea ollut punapäitä muuten kuin vainajina.

En tiedä, onko tästä punapäiden hyökkäyksestä länsimaiden historioissa mainittu, mutta jos on, niin sen nojalla voitaisiin määrätä kertomieni tapahtumien aika. Ja toisenkin viittauksen voin antaa. Milloin Hidejoshi oli Japanin shogunina? Kuvernöörinä ollessani kuulin kerrottavan kahdesta hyökkäyksestä, jotka Hidejoshi miespolvea aikaisemmin teki halki Tsho-Senin sydänmaihin Fusanista etelästä aina Pjeng-Jangiin saakka pohjoiseen. Juuri tämä Hidejoshi lähetti Japaniin kymmeniätuhansia tynnyreitä suolattuja korvia ja neniä, jotka oli leikattu taistelussa kaatuneilta korealaisilta. Puhelin itse monien vanhojen miesten ja naisten kanssa, jotka olivat nähneet silloiset taistelut, mutta joiden korvat ja nenät olivat säästyneet suolaamiselta.

Sitten takaisin Keisoon ja prinsessa Omin luokse. Hyvä Jumala, minkälainen nainen hän oli! Neljäkymmentä vuotta hän oli minun. Tiedän, mitä puhun. Ei ainoatakaan ääntä kohonnut vastustamaan avioliittoamme. Vallasta syösty ja epäsuosioon joutunut Tshong Mong-shu oli vetäytynyt jöröttelemään kauaksi koillisrannikolle. Junsan oli itsevaltias. Öisin yksinkertaiset merkkituliketjut toivat rauhansanomia joka puolelta valtakuntaa. Junsanin ehdottamien, nerokkaan pirullisten hurjastelujen johdosta keisari tuli yhä heikkojalkaisemmaksi ja tihrusilmäisemmäksi. Prinsessa Om ja minä olimme saavuttaneet sen mitä sydämemme olivat kaivanneet. Kim oli palatsin vartioston päällikkönä. Kwan-Jung-shhiniltä, samalta kuvernööriltä, joka oli panettanut meille laudat kaulaan ja pieksättänyt meitä saavuttuamme hänen rannoilleen haaksirikkoisina, olin riistänyt vallan ja karkottanut hänet ikuisiksi ajoiksi Keison muurien sisältä.

Niin, ja Johannes Maartens. Kuri on tiukasti istutettu merimieheen, enkä minä uudesta suuruudestani huolimatta voinut unohtaa, että hän oli ollut kapteenini niinä päivinä, jolloin etsimme "Sparwehrillä" uusia Intian maita. Sen jutun mukaan, jonka olin syöttänyt heti hoviin saavuttuamme hän oli seurueemme ainoa vapaa mies. Muut merimiehet, joita pidettiin orjina, eivät voineet pyrkiä minkäänlaisiin valtionvirkoihin. Mutta Johannes voi, ja hän pyrkikin. Mikä vanha, ovela kettu hän olikaan! En osannut ensinkään aavistaa hänen aikomuksiaan, kun hän pyysi, että hankkisin hänelle kuvernöörinviran Kjong-shun pienessä ja köyhässä maakunnassa. Kjong-shussa ei ollut varakkaita maanviljelijöitä eikä kalastajia. Verot riittivät siellä hädin tuskin niiden kokoamiskulujen peittämiseen. Koko kuvernöörinvirka ei niin ollen ollut paljon muuta kuin tyhjä kunnia-asema. Paikkakunta oli todellinen hautausmaa – pyhä hautausmaa, sillä Tabongin vuorella lepäsivät Sillan entisten kuninkaitten luut arkuissaan. Mieluummin Kjong-shun kuvernöörinä kuin Adam Strangin käskyläisenä. Sellaisen ajatuksen arvelin aiheuttaneen hänen pyyntönsä. Enkä osannut uneksiakaan, että hänellä olisi ollut muitakin vaikutteita kuin yksinäisyyden pelko, kun hän otti mukaansa neljä merimiestä.

Seuraavat kaksi vuotta vietin loisteliasta elämää. Seitsemää maakuntaa hallitsin pääasiallisesti Junsanin valitsemien köyhien jang-banien avulla. Silloin tällöin kuljin prinsessa Omin kanssa juhlallisilla tarkastusmatkoilla.

Muuta ei minulta vaadittu. Prinsessa Omilla oli kesäpalatsi eteläisellä rannikolla, ja siellä me oleskelimme paljon. Ja miesten huvitteluissa olin mukana. Minusta tuli painiurheilun suojelija, ja jang-banien keskuudessa herätin jousella-ampumisen uudelleen eloon. Metsästimme myös tiikerejä pohjoisissa vuoristoissa.

Nousu- ja laskuveden vaihtelu oli Tsho-Senissä merkillinen ilmiö. Kaakkoisilla rannoillamme oli erotus tuskin jalkaakaan. Mutta länsirannalla vesi kohosi vuoksen aikana kokonaista kuusi jalkaa. Tsho-Sen ei harjoittanut kauppaa, eikä siellä käynyt ulkomaalaisia kauppiaita. Oman maan alukset eivät purjehtineet rantavesiä ulommaksi, eikä vieraita purjehtijoita saapunut rannoille. Ammoisista ajoista oli maassa noudatettu eristäytymispolitiikkaa. Kerran kymmenessä tahi kahdessakymmenessä vuodessa saapui Kiinan lähettiläitä. Mutta hekin kulkivat maata myöten Keltaisen meren ympäri Hong-dujen maan kautta ja sitten rajalta mandariinitietä myöten Keisoon. Tällainen kiertomatka kesti vuoden päivät. Näiden matkojen tarkoituksena oli käydä noutamassa keisariltamme uudistettu tunnustus Kiinan muodollisesta, vanhoilta ajoilta peräisin olevasta yliherruudesta.

Haudottuaan kauan aikeitaan alkoi Hamel ryhtyä niitä toteuttamaan. Hänen suunnitelmansa kehittyivät nopeasti. Tsho-Senissä oli hänelle tarpeeksi Intiaa, kun hän vain olisi päässyt sitä oikealla tavoin käsittelemään. Hyvin vähän hän puhui aikeistaan, mutta kun hän alkoi viittailla, että minusta pitäisi tulla Tsho-Senin dzonkkilaivaston amiraali, ja hänen valtakunnan rahaston sijoituspaikkoja koskevat kyselynsä eivät enää näyttäneet pelkästään sattumoisin tehdyiltä, osasin tehdä johtopäätöksen.

Minä puolestani en halunnut lähteä Tsho-Senistä muuten kuin prinsessa Omin seurassa. Kun mainitsin hänelle sellaisesta mahdollisuudesta, hän sanoi käsivarsilleni heittäytyen, että olin hänen kuninkaansa ja että hän tulisi mukanani, minne hyvänsä hänet veisinkin.

Junsanin vika oli, että Tshong Mong-shu jätettiin henkiin. Eikä se kuitenkaan ollut Junsanin syy. Hän ei uskaltanut menetellä toisin. Vaikkakin Tshong Mong-shu oli menettänyt hovin suosion, hänellä oli liian laaja suosijapiiri maaseutupapiston keskuudessa. Junsanin oli ollut pakko hillitä kättään, eikä Tshong Mong-shu, joka kiukuissaan oli siirtynyt koillisrannikolle, ollut antautunut joutilaisuuteen. Hänen lähettejänsä, jotka olivat etupäässä buddhalaisia pappeja, oli kaikkialla. Vähäisimpiäkin maalaisvirkailijoita he taivuttelivat Tshong Mong-shun kannattajiksi. Tällaisen suuren ja monimutkaisen salaliiton suunnitteleminen ja suorittaminen vaatii aasialaisen kärsivällisyyttä. Tshong Mong-shun puoluelaisryhmä kasvoi palatsissa suuremmaksi kuin Junsan olisi hurjimmissa kuvitteluissaan osannut aavistaa. Itse palatsin vartiostonkin, Kimin komentamat Pjeng-Jangin tiikerinmetsästäjät, sai Tshong Mong-shu lahjotuksi. Ja Junsan torkkui, minä antauduin urheilulle ja prinsessa Omille, Hendrik Hamel valmisteli valtakunnan rahaston ryöstämissuunnitelmia, Johannes Maartens hautoi omia aikeitaan Tabong-vuoren hautojen keskellä, eikä Tshong Mong-shun lietsoma tulivuori antanut ainoatakaan varoittavaa merkkiä.

Hyvä Jumala, millaisena myrsky sitten puhkesi! Joka miehen täytyi toimia pelastaakseen kaulansa. Ja monen kaula siinä katkesi. Salaliitto paljastui ennen aikojaan. Johannes Maartens joudutti romahduksen alkua. Hänen menettelynsä oli siksi edullinen Tsong-Mong-shulle, ettei tämä voinut olla käyttämättä sitä hyväkseen.

Tsho-Senin kansa näet palvoi fanaattisesti vainajia. Ja tämä vanha, kaukaista Kjong-shua hallitseva hollantilainen meni merirosvomaisessa saaliinhimossaan neljän merimiehensä avulla ryöstämään kultakirstuissaan lepäävien muinaisen Sillan kuningasvainajien hautoja. Tekonsa he suorittivat yöllä, ja samana yönä he lähtivät kulkemaan rannikolle. Mutta seuraavana päivänä he sakeassa sumussa eksyivät eivätkä osanneetkaan Johannes Maartensin salaa varustamalle dzonkille. Paikkakunnan viranomaisen Ji Sun-shinin – hän oli Tshong Mong-shun kannattaja – miehet saivat heidät vangituiksi. Vain Herman Tromp pääsi sumussa pakoon, ja pitkän ajan kuluttua hän kertoi minulle seikkailustaan.

Vaikka tieto hautojen häpäisemisestä jo sinä yönä levisi Tsho-Seniin ja puolet pohjoisista maakunnista oli kapinassa, niin Keisossa ja keisarin hovissa nukuttiin kaikessa rauhassa tietämättä mistään. Tshong Mong-shun määräyksestä osoittivat merkkitulet rauhaa. Ja vielä monena yönä paloivat rauhantulet, samalla kuin Tshong Mong-shun lähetit ajoivat yötä päivää kaikilla Tsho-Senin teillä, niin että hevoset kaatuivat heidän altaan. Satuin näkemään hänen lähettinsä saapuvan Keisoon. Kun hämärissä ratsastin pääkaupungin suuresta portista, näin nääntyneen ratsun kaatuvan ja uupuneen miehen hoippuen jatkavan matkaa jalan. Ei mieleenikään juolahtanut, että se mies toi Keisoon tuomioni.

Hänen tuomansa sanoma nostatti palatsivallankumouksen. Minun piti palata vasta keskiyöllä, ja siihen mennessä oli kaikki jo tapahtunut. Kello yhdeksän illalla salaliittolaiset ottivat haltuunsa keisarin tämän omissa huoneissa. Hänet pakotettiin allekirjoittamaan pikainen kuolemantuomio kaikkien keskusvirastojen päämiehille, ja sitä mukaa kun nämä saapuivat, heidät teloitettiin keisarin silmien edessä. Tiikerinmetsästäjätkin nousivat heti kapinaan. Junsania ja Hendrik Hamelia piestiin hyvin pahasti miekan lappeilla, kun heidät vangittiin. Seitsemän merimiestä pääsi pakenemaan palatsista mukanaan prinsessa Om. Heidän pakonsa onnistui siten, että Kim miekka kädessä suojeli heidän pakotietään omia tiikerinmetsästäjiään vastaan. Lopulta nämä hakkasivat hänet maahan ja tunkeutuivat eteenpäin hänen ruumiinsa ylitse. Onnettomuudeksi hän ei kuollut haavoihinsa.

Kuten keväisen yön tuulenpuuska, niin tämäkin vallankumous, tietystikin palatsivallankumous, meni nopeasti ohitse. Senjälkeen oli Tshong Mong-shu satulassa. Keisari vahvisti kaiken, mitä hän tahtoi. Lukuunottamatta hautojen häpäisemisen herättämää kiihtymystä ja Tshong Mong-shulle kaikuvia suosionosoituksia Tsho-Sen pysyi rauhallisena. Kaikkialla putoili virkamiesten päitä, ja heidän sijalleen aseteltiin Tshong Mong-shun miehiä. Mutta minkäänlaista hallitussukua vastaan tähdättyä kapinaa ei ilmennyt.

Ja nyt meidän kohtaloomme. Johannes Maartens ja hänen mukanaan vangitut kolme merimiestä asetettiin ensinnä näytteille Tsho-Senin kaupunkeihin ja kyliin rahvaan syljeksittäviksi. Senjälkeen heidät kaivettiin kaulaa myöten maahan palatsin portin edustalla olevalle aukiolle. Vettä heille annettiin, että he olisivat eläneet kauemmin valitellen nälkäänsä, samalla kun maukkaita, höyryäviä ruokia joka tunti vaihdettiin heidän eteensä ruokahalua kiihottamaan. Johannes Maartensin kerrottiin eläneen kauimmin. Vasta viidentoista päivän kuluttua oli hänestä henki lähtenyt.

Kimin surmasivat kiusanhenget hitaasti musertamalla hänen luunsa nivelen toisensa jälkeen. Hänen kuolinkamppailunsa kesti kauan. Hamel, jonka Tshong Mong-shu aavisti olleen aivoinani, teloitettiin kartulla, hänet yksinkertaisesti piestiin kuoliaaksi Keison roskaväen ulvoessa ihastuksesta. Junsan sai kuolla arvokkaasti. Hän pelasi parhaillaan vartijansa kanssa shakkia, kun keisarin tai paremminkin Tshong Mong-shun lähetti saapui hänen luokseen tuoden myrkkymaljan. "Odottakaa hetkinen!" oli Junsan sanonut. "Teidän pitäisi olla siksi hyvätapaisia, ettette häiritsisi ihmistä keskellä peliä. Juon sen heti, kun peli on päättynyt." Lähetti jäi odottamaan. Peli päättyi Junsanin voittoon, ja sitten hän tyhjensi maljan.

Pitää kyetä aasialaisen tavoin hillitsemään vihansa voidakseen valmistaa uhrilleen jatkuvan, yhtämittaisen, kokonaisen eliniän kestävän koston. Sillä tavoin Tshong Mong-shu kosti prinsessa Omille ja minulle. Meitä hän ei tuhonnut. Meitä ei edes vangittukaan. Prinsessa Omilta riistettiin arvo ja anastettiin omaisuus. Tsho-Senin kaukaisimpiinkin sopukkoihin naulattiin näkyville keisarillinen asetus, jossa selitettiin, että minä kuuluin Korjun sukuun, ja määrättiin, ettei kukaan saanut minua tappaa. Samoin julkaistiin määräys, ettei myöskään kahdeksaa eloonjäänyttä merimiestä saanut surmata. Mutta ei kukaan saanut heitä suosiakaan. Heidän tuli olla hylkiöitä, maanteiden kerjäläisiä. Ja sama oli myöskin meidän, prinsessa Omin ja minun, kohtalomme. Meistä tuli maanteillä kulkevia kerjäläisiä.

Näitä tapahtumia seurasi neljäkymmentä pitkää vainon vuotta, sillä Tshong Mong-shun viha prinsessa Omia ja minua kohtaan oli sammumaton. Ja kaiken onnettomuuden lisäksi hänelle oli suotu pitkän elämän siunaus, samoinkuin meille sen kirous. Olen sanonut, että prinsessa Om oli ihmeellinen nainen. Minun täytyy tyytyä toistamaan tätä samaa lausetta loppumattomiin, sillä en tunne sellaisia sanoja, joita voisin hänestä käyttää. Olen joskus kuullut jonkun ylhäisen naisen lausuneen rakastajalleen: "Teltta ja leivänkannikka sinun kanssasi." Ja juuri niin prinsessa Om sanoi minulle. Eikä se jäänyt sanoiksi. Hän toteutti sen elämässä viimeistä kirjainta myöten, sillä useammin oli meillä leivänkannikoita riittämättömästi kuin tarpeeksi ja taivas oli telttanamme.

Kaikki ponnistukseni koettaessani hankkia toimeentulomme muulla tavoin kuin kerjäämällä teki Tshong Mong-shu tyhjiksi. Song-dossa pääsin hiilenkantajaksi. Prinsessa Omilla ja minulla oli siellä koju, joka purevassa talvi-ilmassa oli äärettömän paljon mukavampi kuin avoin maantie. Mutta Tshong Mong-shu keksi minut sieltä. Minut iestettiin lautaan, sain selkääni ja meidät ajettiin maantielle. Se talvi oli kauhean kylmä. Silloin paleltui "Mitä-nyt-Vandervoot" raukka kuoliaaksi Keison kadulle.

Pjeng-Jangissa olin vedenkantajana. Tätä vanhaa kaupunkia, jonka muurit olivat vanhat jo Davidin aikoina, pitivät asukkaat näet veneenä, joten kaivon rakentaminen kaupungin muurien sisälle olisi merkinnyt reiän kaivamista kaupungin pohjaan. Aamusta iltaan kulkivat senvuoksi tuhannet kulit edestakaisin joelle vievää tietä vesiämpärit ikeessä hartioillaan. Kannoin vettä heidän kanssaan, kunnes Tshong Mong-shu minut sieltäkin löysi. Sain taaskin selkääni sekä laudan kaulaani ja meidät ajettiin takaisin mierontielle.

Kaikkialla kävi samalla tavalla. Kaukaisessa Visussa olin koirien teurastajana. Tapoin elukat kaikkien nähden avoimen kojuni edessä, paloittelin ruhot ja ripustin ne myytäviksi, parkitsin nahat levittämällä ne raaka puoli ylöspäin kadun lokaan ohikulkijain poljettaviksi. Mutta Tshong Mong-shu löysi minut. Olin sukeltajan apulaisena Pjonhannissa, kullankaivajana Kang-vunissa, nuoranpunojana Tshiksanissa. Valmistin olkihattuja Padokissa, kokosin heiniä Huang-haissa, ja myin Mosenpossa itseni riisinviljelijälle: raadoin kaksinkerroin kyyristyneenä tulvanpeittämillä pelloilla halvemmasta palkasta kuin kuli. Mutta kaikkialle ulottui Tshong Mong-shun pitkä käsi rangaisten minua ja pakottaen minut uudelleen jatkamaan mierolaisen matkaa.

Prinsessa Om ja minä etsimme kaksi kesää ja löysimme yhden ainoan juuren villiä vuoristo-dshinsengiä, jota lääkärit pitivät niin harvinaisena ja arvokkaana, että me olisimme sen hinnalla voineet elää mukavasti vuosikauden. Mutta sitä myydessäni jouduin kiinni ja juuri pantiin takavarikkoon. Minua piestiin perinpohjaisemmin ja pidettiin laudassa kauemmin kuin tavallisesti.

Kulkevien kaupustelijain laajan ammattikunnan jäsenet pitivät minua kaikkialla silmällä ja selostivat matkani ja puuhani Tshong Mong-shulle Keisoon. Romahdukseni jälkeen kohtasin Tshong Mong-shun itsensä vain kahdesti. Ensimmäisen kerran se tapahtui kylmänä ja myrskyisenä talvi-iltana Kang-vunin korkeassa vuoristossa. Vaivalloisesti keräämillämme kuparikolikoilla olimme prinsessa Om ja minä lunastaneet itsellemme yösijan majatalon ainoan, avaran huoneen likaisimpaan ja kylmimpään nurkkaan. Valmistauduimme juuri käymään käsiksi kurjaan illalliseemme, herneistä ja sipulista keitettyyn muhennokseen, jossa oli seassa viipale varmastikin vanhuuttaan kuolleen härän sitkeätä lihaa, kun ulkoa kuului pronssisten kulkusten kilinä ja hevosten kavioiden töminä. Ovi avautui ja sisälle astui Tshong Mong-shu, koko olemus uhkuen hyvinvointia, onnea ja valtaa. Hän pudisteli pois lumen kallisarvoisesta mongolialaisesta turkistaan, samalla kun huoneessa valmistettiin paikka hänelle ja hänen seurueelleen. Tilaa oli yllin kyllin kaikille, mutta kun hänen silmänsä sattuivat prinsessa Omiin ja minuun, hän ärjähti:

"Ajakaa ulos tuo nurkkaan piiloutunut syöpäläisjoukko!"

Hänen ajomiehensä piiskasivat meidät ulos lumipyryyn. Mutta kohtasimme vielä toisen kerran monen pitkän vuoden kuluttua, kuten saatte nähdä.

Pakoon en voinut päästä. Pohjoisen rajan poikki ei minun sallittu kulkea. Merellä purjehtiviin dzonkkeihin ei minua otettu, kulkukaupustelijat levittivät Tshong Mong-shun määräykset kaikkiin Tsho-Senin ääriin, kaukaisimpiinkin kyliin. Olin merkitty mies.

Niin, tunnen Tsho-Senin jokaisen maantien, jokaisen vuoristopolun, joka kaupungin ja pienimmänkin kylän. Sillä vaelsin siellä nälkäisenä neljäkymmentä vuotta, ja prinsessa Om kulki kärsien mukanani koko ajan. Mitä kaikkea saimmekaan syödä! Koiranlihan mädäntyneitä, myymättä jääneitä tähteitä, joita teurastajat pilkaten meille heittelivät, minaria, haisevista lätäköistä koottua vesikrassia, pilaantunutta kimtshiä, joka olisi nostanut talonpojan vatsan kapinaan ja jonka löyhkä tuntui jo mailin päähän. Niin, olen varastanut luita kylärakeilta, kerännyt maantieltä varisseita riisinjyviä ja ryöstänyt ponihevosilta niiden edessä höyryävän hernekeiton pakkasyönä.

Se, etten kuollut, ei kuitenkaan ole kummallista. Kaksi seikkaa piti minua pystyssä. Ensiksikin oli prinsessa Om rinnallani. Ja toiseksi uskoin järkkymättä, että vielä kerran saisin puristaa sormeni Tshong Mong-shun kurkkuun.

Kun yritin Keison kaduille Tshong Mong-shua etsimään, käännytettiin meidät aina takaisin. Vuosia, vuosikymmeniä risteilimme Tsho-Senissä, jokainen tien mutka oli meille tuttu. Kertomus meistä ja kohtalostamme oli kulkenut ympäri maan. Kaikki tunsivat meidät ja tiesivät rangaistuksemme. Kulit ja kulkukaupustelijat syytivät loukkauksia prinsessa Omille, mutta he saivat tuntea raivoisan otteeni nutturoissaan ja äkäiset nyrkkini kasvoillaan. Kaukaisissa vuoristokylissä vanhat naiset, nähdessään vierelläni kulkevan kerjäläisvaimon, sortuneen prinsessa Omin, huokasivat pudistellen päätään kyynelien kihotessa heidän silmiinsä. Nuorten naisten kasvoille levisi lämmin säälin ilme, kun he näkivät kumaraiset hartiani, siniset silmäni ja keltaisen tukkani, minun, joka aikoinani olin ollut Korjun prinssi ja maakuntien hallitsija. Ja lapsilaumat juoksivat irvistellen ja ilkkuen kantapäillämme syytäen päällemme herjasanoja ja maantien lokaa.

Jalun toisella puolella oli neljänkymmenen mailin levyinen, merestä toiseen ulottuva erämaa, joka muodosti Tsho-Senin pohjoisen rajan. Luonnostaan ei alue ollut erämaata. Se oli tehty autioksi maan eristäytymispolitiikan mukaisesti. Tällä neljänkymmenen mailin vyöhykkeellä oli kaikki viljelykset, kylät ja kaupungit hävitetty. Se oli omistajatonta maata, vain villit eläimet siellä asustivat, ja siellä risteili ryhminä ratsastavia tiikerinmetsästäjiä, joiden tuli tappaa kaikki siellä tapaamansa inhimilliset oliot. Sitä tietä meidän oli mahdotonta päästä pois, eikä myöskään meritse tullut karkaaminen kysymykseen.

Vuosien vieriessä saapuivat merimiestoverini yhä useammin Fusaniin. Siellä, kaakkoisrannikolla, oli ilmanala leudompi. Mutta enemmän kuin ilmanala houkutteli heitä sinne se seikka, että Fusanin rannikko oli lähimpänä Japania. Siellä, kapeiden, parhaiksi silmänkantamattomien salmien takana oli heidän ainoa toiveensa, Japani, jonne eurooppalaisia laivoja epäilemättä silloin tällöin saapui. Elävästi muistan heidät, seitsemän iän painamaa miestä Fusanin rantakallioilla koko sielu kiintyneenä tuijottamaan merelle, jota he eivät enää milloinkaan pääsisi kyntämään!

Silloin tällöin tuli japanilaisia dzonkkeja näkyviin, mutta kertaakaan ei tuttu eurooppalainen latvapurje kohonnut taivaanrannalta. Vuodet kuluivat, ja seitsemän merimiestämme sekä minä ja prinsessa Om sivuutimme keski-iän. Vanhoilla päivillämme ohjasimme yhä useammin askeleemme Fusaniin. Mutta vuosien vieriessä he toinen toisensa jälkeen jäivät saapumatta tavalliselle kokoontumispaikallemme. Hans Amden kuoli ensiksi. Hänen kulkuritoverinsa Jacob Brinker toi siitä meille tiedon. Jacob Brinker oli heistä viimeinen, ja kuollessaan vajaat kaksi vuotta Trompin jälkeen hän oli lähes yhdeksänkymmen vuotias. Muistan hyvin heidät molemmat loppuajoilta, miten he raihnaisina ja heikkoina kerjäläisrepaleissaan, mierolaispussit kainaloissaan paistattelivat päivää kallioilla kertoen vanhoja juttuja ja tirskuen kimeästi kuin lapset. Yhä uudelleen jauhoi Tromp kertomusta, miten Johannes Maartens oli merimiehineen Tabong-vuorella ryöstänyt kuninkaat, jotka lepäsivät palsamoituina kultaisissa arkuissaan palsamoitu neitonen kummallakin puolellaan. Muinaisaikojen ylpeät hallitsijat olivat rauenneet tomuksi tunnin kuluessa merimiesten raastaessa hikoilevina ja kiroilevina arkkuja rannikolle.

Ryöstö on ryöstö, mutta vanha Johannes Maartens olisi päässyt pakoon Keltaiselle merelle, jollei hän seuraavana päivänä olisi eksynyt sumuun. Kirottu sumu! Siitä oli sepitetty laulu, jota sain kiukkua nieleskellen kuunnella kaikkialla Tsho-Senissä kuolinpäivääni asti. Kas tässä siitä pari säettä:

    Janggukeni tshashin anga
    Huiinpong tora deunda:

    Huiin-kukkulan usva jo kattaa,
    länsimaalaiset eksyttää.

Neljäkymmentä vuotta kuljin mierolaisena Tsho-Senissä. Olin viimeinen haaksirikossa rannalle päässeistä neljästätoista miehestä. Prinsessa Om oli samaa sortumatonta ainesta, ja yhdessä me vanhenimme. Lopulta hän oli pieni, kurttuinen, hampaaton vanha akka. Mutta aina hän pysyi ihmeellisenä naisena, ja aina oli sydämeni häneen kiintynyt. Olin jo seitsenkymmenvuotias ukko, mutta voimat olivat säilyneet. Kasvoni olivat kuihtuneet, keltainen tukkani harmaantunut, leveät hartiani painuneet kokoon, mutta merimiespäivieni voimat olivat yhä jäljellä lihaksissani.

Niinpä kykeninkin tekemään sen teon, mistä nyt aion kertoa. Prinsessa Om ja minä istuimme eräänä kevätaamuna Fusanin kallioilla aivan maantien laidassa lämmitellen auringonpaisteessa. Pukunamme oli likaisia ja pölyisiä repaleita, mutta kuitenkin nauroin parhaillani oikein sydämen pohjasta prinsessa Omin hupaisille sukkeluuksille, kun varjo lankesi kohdallemme. Kahdeksan kulia siinä kantoi Tshong Mong-shua isossa kantotuolissa. Ratsastajia oli sekä edessä että takana ja seuralaisia hyöri kummallakin kupeella.

Kaksi hallitsijanvaihdosta, kansalaissota, nälänhätä ja tusina palatsivallankumouksia oli tällä välin sattunut. Mutta Tshong Mong-shu ei ollut kaatunut, yhä hän oli Keison mahtavin mies. Hän oli silloin varmasti lähes kahdeksankymmenvuotias. Halvautuneella kädellään hän antoi kantajille pysähtymismerkin saadakseen katsella meitä, jotka olimme saaneet niin kauan kärsiä hänen kostostaan.

"Nyt, kuninkaani!" kuiskasi prinsessa Om minulle hiljaa kääntyen sitten ruikuttamaan almua Tshong Mong-shulta, jota hän ei ollut tuntevinaan.

Tiesin hänen ajatuksensa. Neljäkymmentä vuotta olimme sitä yhdessä hautoneet. Ja vihdoinkin oli tullut sen toteuttamisen hetki. Niinpä en minäkään ollut tuntevinani vihamiestäni, vaan pakottaen kasvoilleni tylsän vanhuuden ilmeen ryömin tomussa kantotuolia kohti rukoillen armoa ja sääliväisyyttä.

Seuralaiset yrittivät ajaa meidät takaisin, mutta vapisevalla, kirahtelevalla äänellä kielsi Tshong Mong-shu heitä. Hän kohottautui tutisevan kyynärpäänsä varaan vetäen toisella tutisevalla kädellään silkkiverhoja syrjemmälle. Kuihtuneet kasvot vääntyivät mielihyvästä hänen meitä katsellessaan.

"Oi kuninkaani!" kuiskasi prinsessa Om ruikutuksensa lomassa. Ja tunsin, että siihen kuiskaukseen sisältyi koko hänen kauan koeteltu rakkautensa ja luottamuksensa rohkeuteeni ja voimiini.

Raastavana ja repivänä valtasi minut punainen raivo. Eipä ihme, että vapisin koettaessani hillitä itseäni. Onneksi he luulivat vapisemiseni johtuvan vanhuuden heikkoudesta. Ojensin kättäni pyytäen almua ja ruikuttaen entistä surkeammin. Siristin silmiäni salatakseni siniset liekit, joiden tiesin niissä hehkuvan, ja arvioin matkaa ja hyppäysvoimiani.

Sitten muuttui kaikki punaiseksi loimuksi. Verhot repesivät kannattimistaan, seurue kiljui hätäännyksissään, ja minun käteni puristui Tshong Mong-shun kurkkuun. Kantotuoli kaatui, enkä tiennyt, olinko jaloillani vaiko päälaellani, mutta otettani en hellittänyt.

Pieluksien, peitteiden ja verhojen seassa sattui minuun aluksi muutamia Tshong Mong-shun seuralaisten antamia iskuja. Mutta pian ennättivät ratsastajat hätään alkaen hakata minua päähän piiskojensa raskailla nupeilla käsien tarttuessa minuun ja nykiessä minua sinne tänne. Ajatukseni olivat sekaisin, mutta olin kuitenkin täydessä tajussani ja tunsin autuasta onnea sormieni puristaessa heikkoa, kuihtunutta kaulaa, jota olin niin kauan koettanut saavuttaa. Iskuja sateli päähäni yhtenään. Mielessäni pyöri vertaus, että muistutin bulldoggia, jonka hampaat olivat tiukasti vastakkain uhrin kurkussa. Tshong Mong-shu ei voinut päästä käsistäni. Tiedän, että hän oli kuollut, ennenkuin pimeys valtasi minut Fusanin kallioilla Keltaisen meren rannalla.

16.

Minua ajatellessaan täytyy johtaja Athertonin tuntea kaikkea muuta, mutta ei ylpeyttä. Olen näyttänyt hänelle mitä henki on, masentanut hänet kaikista kidutuksista heikentymättömänä, voitonriemuisena nauraen henkeni voimalla. Istun Folsomissa murhamiesten kopissa odottaen kuolemantuomioni toimeenpanoa. Johtaja Athertonilla on edelleen poliittiset puuhansa, ja hän on San Quentinin sekä sen onnettomien asukkaiden kuningas. Ja sydämensä sisimmässä hän kuitenkin tietää, että minä olen suurempi kuin hän.

Turhaan johtaja Atherton koetti nujertaa henkeäni. Monesti hän epäilemättä olisi ollut iloinen, jos olisin kuollut pakkopaidassa. Pitkää kidutusta jatkettiin. Kuten hän oli minulle monesti sanonut, piti tuloksena olla joko dynamiitti tahi käärinliinat.

Kapteeni Jamie oli maanalaisten tyrmien kauhutapahtumien karkaisema veteraani. Mutta lopulta hän ei kuitenkaan kestänyt sitä jännitystä, minkä minä tuotin hänelle ja muille rääkkääjilleni. Epätoivoissaan hän vaihtoi kiivaita sanoja johtajan kanssa ja pesi kätensä koko puuhasta. Senjälkeen hän ei koko rääkkäykseni aikana pistänyt jalkaansa eristyskoppeihin.

Johtaja Athertoniakin alkoi pelottaa, vaikkakin hän yhä itsepäisesti yritti puristaa minulta olemattoman dynamiitin kätköpaikkaa. Ja kaikkein lisäksi Jake Oppenheimer vielä säikähdytti hänet perinpohjin. Oppenheimer oli peloton ja suorasanainen. Murtumatta hän oli kestänyt kaikki vankilan pirulliset kidutukset, ja voimakkaan tahtonsa nojalla hän voi kohdella kiusaajiaan ylimielisesti. Morrell naputti minulle täydellisen selostuksen tapahtumasta. Sen tapahtuessa olin itse tiedottomana pakkopaidassa.

"Johtaja", oli Oppenheimer sanonut, "olette haukannut liian suuren palan purtavaksenne. Kysymyksessä ei ole vain Standingin tappaminen. On tapettava kolme miestä, sillä jos hänet tapatte, niin Morrell ja minä saatamme ennemmin tahi myöhemmin siitä tiedon ulkomaailmaan ja menettelynne tulee tunnetuksi koko Kaliforniassa. Teidän on valittava. Joko on Standing jätettävä rauhaan tahi tapettava meidät kaikki. Standingista on tullut syntipukkinne. Samoin minusta ja Morrellista. Te olette kurja raukka, eikä teillä ole selkärankaa eikä sisua toimiaksenne teurastajana, niinkuin mielenne tekisi."

Oppenheimer sai sanoistaan sata tuntia pakkopaitaa. Mutta kun hänet päästettiin irti, hän sylki johtajaa vasten kasvoja ja sai toiset sata tuntia. Kun hänet senjälkeen irrotettiin, johtaja oli siksi viisas, ettei saapunut kidutuskoppiin. Mutta Oppenheimerin sanat olivat epäilemättä säikähdyttäneet häntä aika lailla.

Mutta pahin viholliseni oli tohtori Jackson. Hänelle minä olin uusi tapaus, ja hän halusi kaikin mokomin nähdä, kuinka kauan voisin kestää ennen kuin murtuisin.

"Hän saattaa kestää kaksikymmentä päivää", selitteli tohtori Jackson kerskaillen johtajalle minun läsnäollessani.

"Olette kovin vanhanaikainen", sekaannuin puheeseen. "Voin kestää neljäkymmentä päivää. Pyh! Voin kestää sata päivää, jos teidän kaltaisenne mies sitä suosittaa." Ja muistaen kuinka kärsivällisesti olin merimiehenä ollessani odottanut neljäkymmentä vuotta saadakseni otteen Tshong Mong-shun kurkusta lisäsin: "Te, vankilarakit, te ette tiedä, minkälainen mies on. Luulette, että mies on tehty teidän raukkamaisen mallinne mukaan. Katsokaas! Minä olen mies. Te olette heikkoja olioita. Minä olen voimakkaampi. Ette kykene saamaan ainoatakaan valitusta huuliltani. Teistä se on outoa, sillä tiedätte, kuinka helposti itse alkaisitte uikuttaa."

Niin, pitelin heitä hyvin pahasti. Nimittelin heitä rupisammakon pojiksi, helvetin keittiökäskyläisiksi, lätäkköjen nilviäisiksi. Olin heidän yläpuolellaan, heidän saavuttamattomissaan. He olivat orjia. Minä olin vapaa henki. Vain ruumiini virui teljettynä kidutuskoppiin. Minua ei voitu teljetä. Minä olin voittanut ruumiini ja voin vapaasti liikkua mittaamattomassa ajassa, sillä aikaa kun ruumisraukkani virui pakkopaidassa vaipuneena valekuolemaan ja tuntematta sekään tuskia.

Naputtelin laajoja selostuksia seikkailuistani molemmille tovereilleni. Morrell uskoi minua, sillä hän oli itsekin kokenut valekuolemaa. Mutta vaikka Oppenheimeria kertomukseni viehättivätkin, hän pysyi epäilijänä loppuun asti. Naiivisti, joskus todella pateettisesti hän valitteli, että olin uhrannut elämäni maanviljelyksen tieteelliseen tutkimiseen enkä ollut ryhtynyt kirjoittamaan romaaneja.

"Mutta mies", selitin hänelle, "enhän omasta kokemuksestani tiedä Tsho-Senistä mitään. Juuri ja juuri voin päätellä, että se on nykypäivien Korea, siinä kaikki. Sen pitemmälle eivät tietoni riitä. Miten minä nykyisen elämäni pohjalla voisin tietää mitään esimerkiksi kimtshistä? Mutta kuitenkin tunnen kimtshin. Se on jonkinlaista hapanta keittoa. Ja pilaantuneena sen löyhkä tuntuu pilviin saakka.

"Vakuutan, että ollessani Adam Strangina söin kimtshiä tuhannet kerrat. Tunnen hyvän kimtshin, huonon kimtshin, pilaantuneen kimtshin. Tiedän, että parasta kimtshiä valmistavat Wosanin naiset. Mistä minä sen kaiken tiedän? Ne eivät kuulu minun, Darrell Standingin kokemuspiiriin. Ne ovat Adam Strangin kokemuksia, ja häneltä ne ovat monien syntymäin ja kuolemain kautta jääneet perinnöksi minulle, Darrell Standingille, kuten kaikki muut eri elinkausilla saadut kokemukset. Ymmärrätkö, Jake? Juuri sillä tavoin ihminen muodostuu ja kasvaa, henki kehittyy."

"Annapa olla!" vastasi hän tutunomaisine, käskevän terävine nappauksineen. "Kuuntele setäsi puhetta. Olen Jake Oppenheimer. Olen aina ollut Jake Oppenheimer. Ei kellään muulla veijarilla ole mitään osuutta tekoihini. Kaiken, mitä tiedän, tiedän Jake Oppenheimerina. Ja mitä sitten tiedän? Kerron yhden tietoni. Tunnen kimtshin. Kimtshi on jonkinlaista hapanta keitosta, jota valmistettiin Tsho-Sen -nimisessä maassa. Wosanin naiset valmistivat parasta kimtshiä. Pilaantuneen kimtshin löyhkä tuntuu pilviin saakka. Pidä tämä muistissasi, Ed! Aion puhua professorin pussiin. – No niin, professori, mistä minä kaiken tämän tiedän? Ei se ole omia kokemuksiani."

"Selvähän se on", riemuitsin, "minä sen kerroin".

"Niinpä niin, mestari. Kuka sen sitten sinulle kertoi?"

"Adam Strang."

"Hölynpölyä. Adam Strang on mielikuvituksen tuote. Olet sen jostakin lukenut."

"En ole", vastustin. "Koreasta en ole lukenut muuta kuin sotakirjeenvaihtajain vähäiset selostukset Japanin sodan aikana."

"Muistatko kaiken lukemasi?" kysyi Oppenheimer.

"En."

"Oletko unohtanut jotakin?"

"Kyllä, mutta..."

"Siinäpä se! Paljon kiitoksia!" keskeytti hän, kuten tuomari äkkiä lopettaa ristikuulustelun saatuaan joltakin todistajalta sitovan tunnustuksen.

Oli mahdotonta saada Oppenheimeria uskomaan, että olin vilpitön. Hän väitti yhä, että minä jatkuvasti itse sepitin juttujani, vaikkakin hän kovasti kehui kertomustani, josta hän käytti nimitystä "jatkoa seuraa". Innokkaasti hän aina pyyteli minua jatkamaan tarinaani ollessani vapaana pakkopaidasta.

"No, professori, jätähän jo tuo korkealentoinen ala!" saattoi hän keskeyttää Ed Morrellin ja minun metafyysisen keskustelun. "Jatka kertomustasi ki-sangeista ja meripojista! Ja kun kerran olemme taas samassa asiassa, niin kerro myös, miten prinsessa Omille kävi senjälkeen kun hänen lujaniskainen miehensä oli kuristanut vanhan irvinaaman ja itse samalla tuhoutunut!"

Kuinka usein olenkaan sanonut, että muoto katoaa! Toistan sen vieläkin. Muoto katoaa. Aineella ei ole muistia. Vain henki muistaa. Vain sen avulla on tieto prinsessa Omista ja Tshong Mong-shusta säilynyt muistissani tänne, vankilan koppeihin saakka ja siirtynyt täällä minun välitykselläni Jake Oppenheimerille ja häneltä takaisin minulle länsimaisella kielellä. Ja nyt olen sen siirtänyt sinullekin, lukijani. Koetapa hävittää sitä mielestäsi! Et voi. Niin kauan kuin elät pysyy kertomukseni henkesi omaisuutena. Henki? Henki yksin on pysyvä. Aine muuttuu juoksevaksi, kiteytys- ja muuttuu uudelleen juoksevaksi. Muodot haihtuvat ikuiseen tyhjyyteen, josta ne eivät milloinkaan palaa. Muoto on pelkkä ilmiö ja katoaa, kuten prinsessa Omin ja Tshong Mong-shun ruumiilliset muodot ovat kadonneet. Mutta niiden muisto pysyy. Se kestää niin kauan kuin henki säilyy. Ja henki on häviämätön.

"Yksi asia on ilmeisen selvä", selitti Oppenheimer antaessaan lopullista arvosteluaan Adam Strangin seikkailuista. "Olet kuljeksinut kiinalaisten kaupunginosassa enemmän kuin olisi ollut terveellistä arvossapidetylle professorille. Huonoa seuraa, ymmärrätkö? Luultavasti juuri se on tuonut sinut tänne."

Ennenkuin palaan seikkailuihini, on minun kerrottava eräs huomiota-ansaitseva tapaus kidutuskoppikokemuksistani. Se on huomattava kahdessakin suhteessa. Se osoittaa, kuinka ihmeteltävän voimakas järki oli katuojissa kasvaneella Jake Oppenheimerilla. Ja itsessään se on sitova todistus pakkopaitakokemusteni todenperäisyydestä.

"No, professori", naputti Oppenheimer minulle eräänä päivänä. "Muistelen sinun Adam Strangin juttua kertoillessasi maininneen, että pelasit shakkia keisarin veliveitikan kanssa. Oliko pelaamanne shakki samanlaista kuin meikäläinen peli?"

Minun täytyi myöntää, etten sitä tiennyt, etten muistanut pieniä yksityiskohtia palattuani normaaliin tilaani. Ja hän tietysti nauroi suopeasti, kuten hän sanoi, hulluttelulleni. Mutta varmasti kuitenkin muistin, että Adam Strangina olin usein pelannut shakkia. Pulmallista vain oli, että joka kerta kun palasin tietoiseen olooni kidutuskoppiin, olivat vähemmän tärkeät ja monimutkaiset yksityiskohdat häipyneet muististani.

On muistettava, että olen selvyyden vuoksi pukenut katkonaiset ja toistuvat pakkopaitakokemukseni yhtenäisen ja jatkuvan kertomuksen muotoon. En milloinkaan tiennyt etukäteen, mihin aikavaellukseni minut johtaisi. Esim. Jesse Fancheriksi Vuoristoniityllä olleeseen vaunuympyrään olen palannut parikymmentä kertaa. Yhden ainoan kymmenpäiväisen pakkopaitavuoron aikana olen kulkenut monilla elinkausillani usein sivuuttaen kokonaisia elämäsarjoja, joihin taas toisin vuoroin olen tutustunut, ja siirtyen esihistorialliselle ajalle ja vieläkin kauemmaksi sivistyksen alkuaikoihin asti.

Päätin senvuoksi seuraavalla kerralla Adam Strangin kokemuksista palatessani heti tajuihin tullessani voimakkaasti keskittää ajatukseni shakin pelaamista koskeviin näkyihin ja muistoihin. Mutta onnetar oli päättänyt, että sain kestää Oppenheimerin pilkkaa vielä kokonaisen kuukauden, ennenkuin se tapahtui. Mutta tuskin olin sitten päässyt pakkopaidasta ja vereni uudelleen alkanut kiertää, kun kiiruhdin naputtamaan selostustani.

Opetin nyt Oppenheimerille shakkipelin, jota Adam Strang oli pelannut Tsho-Senissä vuosisatoja takaperin. Se ei ollut samanlaista kuin länsimaiden shakki, mutta pohjaltaan se oli varmasti sama peli. Molemmilla niillä täytyi olla sama alkukehto, otaksuttavasti Intia. Sen sijaan kuin meillä on shakkilaudassa kuusikymmentäneljä neliötä, on sikäläisessä pelissä kahdeksankymmentäyksi. Meillä on kahdeksan talonpoikaa kummallakin puolella, sikäläisessä pelissä on yhdeksän. Ja vaikka nappuloiden asento onkin samanlainen, siirtosäännöt ovat erilaisia.

Tsho-Senin pelissä on yhteensä kaksikymmentä nappulaa kummallakin puolella, kun meillä on vain kuusitoista. Ja ne on järjestetty kolmeen riviin eikä kahteen kuten meillä. Ensimmäisessä rivissä on yhdeksän talonpoikaa. Keskimmäisessä rivissä on kaksi meidän tornejamme vastaavaa nappulaa. Takarivissä on keskellä kuningas ja siitä kummallekin puolelle järjestyksessä "kultaraha", "hopearaha", "hevonen" ja "keihäsmies". On huomattava, että Tsho-Senin sakissa ei ole kuningatarta. Tärkeä erotus on myöskin se, ettei vallattua nappulaa oteta pois laudalta. Se siirtyy valtaajan haltuun ja hän saa sitä sitten liikuttaa.

No niin, tämän pelin opetin Oppenheimerille. Se olikin paljon vaikeampi kuin meikäläinen shakkipeli, mikä täytyy myöntää, kun otetaan huomioon, että vallatut ja takaisin vallatut nappulat yhä pysyvät pelissä mukana. – Eristyskoppeja ei lämmitetä. Olisi rikos millään tavoin suojata siellä viruvia vankeja luonnonvoimia vastaan. Mutta monina surullisina hetkinä me, Oppenheimer ja minä, unohdimme purevan pakkasen ja talven tulon pelatessamme Tsho-Senin shakkia.

Mutta turhaa oli koettaa vakuuttaa hänelle, että todella olin tuonut pelin mukanani San Quentiniin vuosisatojen takaa. Hän pysyi jyrkästi väitteessään, että minä olin lukenut siitä joskus maailmassa, ja vaikkakaan en enää lukemistani muistanut, sen sisällys oli kuitenkin alitajunnassani ja nousi sieltä esiin mielikuvituksen lentäessä. Hän käytti niin ollen sielutieteen lauselmia väitellessään minua vastaan.

"Ja mikäpä olisi estänyt sinua keksimästä sitä myöskin täällä kidutuskopissa", kuului hänen seuraava hypoteesinsa. "Keksihän Edkin naputuskeskustelun. Ja olemmehan me, sinä ja minä, käyttäneet sitä pitkin matkaa. Siinäpä se, mestari! Olet sen itse keksinyt. Hanki sille patentti! Yölähettinä ollessani muistan erään veijarin keksineen typerän tekeleen, jolle hän antoi nimen 'Porsaat apilassa', ja hän sai sillä miljoonia."

"Ei tälle voi patenttia hakea", vastasin. "Epäilemättä ovat aasialaiset pelanneet sitä tuhansia vuosia. Miksi et usko, kun sanon, etten ole sitä itse keksinyt?"

"Sitten on sinun täytynyt lukea siitä tai olet nähnyt kiinalaisten sitä pelaavan kiinalaiskortteleissa, joissa aina kuljeskelit", lopetti hän järkeilynsä.

Mutta vielä on minulla sana sanottavana. Täällä Folsomissa on japanilainen murhamies – tahi hän oli täällä, sillä viime viikolla hänet teloitettiin. Keskustelin hänen kanssaan tästä asiasta, ja hänen selityksensä mukaan oli Adam Strangin pelaama shakki, jonka myöskin Oppenheimerille opetin, hyvin samanlaista kuin japanilaisten peli. Niiden väliset eroavuudet ovat paljoa vähäisemmät kuin niiden ja länsimaisen sakin.

17.

Jo tämän kertomukseni alussa mainitsin, kuten lukijani muistanee, että katsellessani pikkupoikana minnesotalaisella farmilla Pyhältä maalta otettuja valokuvia minä tunsin niissä kuvatut paikat ja huomautin niissä ilmenevistä muutoksista. Lukijani muistissa lienee myös esittämäni kuvaus spitaalisten parantamisesta, jonka olin itse ollut näkemässä. Kerroin silloin lähetyssaarnaajalle olleeni iso mies ja katselleeni tapausta ratsun selästä pitkä miekka kupeellani.

Tämä lapsuusaikainen tapaus oli vain kunniapilven hohdetta, kuten Wordswoorth sanoo. Minä, Darrell Standing, en ollut unohtanut aivan kaikkea tähän maailmaan tullessani. Mutta nämä menneitä aikoja ja muita seutuja koskevat muistot, joita silloin tällöin kohosi näkyviin lapsena ollessani, kalpenivat nopeasti, hävitäkseen pian tyystin. Kuten käy kaikille lapsille, sulkivat ruumiini vankilan varjot minutkin pimentoonsa, niin etten enää muistanut mitään entisyydestäni. Jokaisella naisesta syntyneellä lapsella on yhtä valtava menneisyys kuin minullakin. Mutta hyvin harvoilla miehillä on ollut samanlainen onni kuin minulla, harvat heistä ovat saaneet vuosikausia kestää yksinäisyyttä ja pakkopaitaa. Se oli minun hyvä onneni. Sen nojalla minä sain vielä kerran nostetuksi muistojeni kätköistä muun muassa sen ajan, jolloin istuin ratsuni selässä katsellen spitaalisten parantamista.

Nimeni oli Ragnar Lodbrog. Olin todella kookas mies. Olin puolta päätä pitempi kuin legioonani roomalaiset. Mutta legioonan sain komennettavakseni myöhemmin, Aleksandriasta Jerusalemiin tekemäni matkan jälkeen. Vaikka kirjoittaisin monta kirjaa ja uurastaisin vuosikausia, en saisi paperille sen ajan kaikkia muistoja. Senvuoksi esitänkin ne hyvin lyhyesti ja vain viittaan alkutapahtumiin.

Kaikki muu on minulle hyvin teräväpiirteisesti selvillä paitsi aivan alku. Äitiäni en ollut milloinkaan nähnyt. Minulle kerrottiin, että olin myrskyn lapsi, olin syntynyt lohikäärmelaivalla Pohjanmerellä. Äitini oli meritaistelun jälkeen vallatusta ja ryöstetystä rantakylästä vangiksi joutunut nainen. Äitini nimeä ei kukaan tiennyt. Hän kuoli myrskyn raivotessa pahimmillaan. Pohjoisesta Tanskasta hän oli, sen kertoi vanha Lingaard minulle. Paljon hän kertoi sellaista, jota olin liian pieni muistamaan, mutta vähäisiä sittenkin olivat hänen kertomansa tiedot. Oli ollut meritaistelu, oli vallattu kylä, taisteltu, ryöstetty ja poltettu, paettu nopeasti merelle pitkissä laivoissa, sillä myrsky uhkasi särkeä alukset rantakallioihin. Senjälkeen oli kuolemankielissä kamppailtu jäätävän kylmiä aaltoja vastaan. Kukapa silloin olisi huomannut vierasta naista, joka taisteli kuoleman kanssa synnytystuskissaan? Paljon kuoli silloin. Elävät naiset senjälkeen kyllä huomattiin, mutta ei kuolleita.

Terävästi ovat lapsen mielikuvitukseeni syöpyneet heti syntymäni jälkeen sattuneet tapahtumat, sellaisina kuin Lingaard ne minulle kertoi. Lingaard, joka oli liian vanha airoihin, oli toiminut välskärinä ja huoltajana laivan avonaiseen keskiosaan sullottujen sotavankien keskuudessa. Hän oli ollut kätilönä minun syntyessäni, kuohupäisten myrskyaaltojen räiskyttäessä suolaista vettä päälleni.

Olin vasta muutaman tunnin ikäinen, kun Tostig Lodbrogin silmät ensimmäisen kerran sattuivat minuun. Olin hänen laivallaan, ja hänen omiaan olivat myöskin muut ryöstöretkellä mukana olleet seitsemän pitkää laivaa, jotka olivat sitten saaliineen paenneet rannikolta ja selviytyneet onnellisesti myrskyn kynsistä. Tostig Lodbrogista käytettiin myöskin nimeä Muspell, Liekehtivä, sillä usein hänet valtasi liekehtivä raivo. Rohkea hän oli ja julma. Hänen isossa rinnassaan ei ollut säälin hiventäkään. Ennenkuin tulisen taistelun nostama hiki vielä oli jäähtynyt hänen otsaltaan, hän sotakirveeseensä nojaten söi Ngrunin sydämen Hasfarthin tappelun jälkeen. Mielipuolisen raivon puuskassa hän oli myynyt poikansa Garulfin orjaksi juutinmaalaisille. Ja muistan, miten hänellä oli Brunanbuhrin savustuneessa salissa tapana pyytää Guthlafin pääkalloa juomamaljakseen. Maustettua viiniä hän ei milloinkaan tahtonut juoda muusta pikarista kuin Guthlafin pääkallosta.

Hänen käsiinsä vei minut vanha Lingaard laivan keinuessa myrskyn mainingeilla. Olin vain muutamia tunteja vanha. Alastomana oli minut kierretty sudennahkaan, johon räiskyneestä merivedestä oli muodostunut suolakuori. Ja kun olin keskosena syntynyt, olin hyvin pienikokoinen.

"Hoho! – kääpiö!" huudahti Tostig laskien puoleksi tyhjentämänsä simahaarikan huuliltaan ja tarkastellen minua.

Oli purevan kylmä päivä. Mutta siitä huolimatta hän oli päästänyt pois ympärilleni kierretyn sudennahan ja tarttunut peukalollaan ja etusormellaan jalkaani heilutellen minua sitten jäätävässä tuulessa.

"Punainen kuin sorvan evät!" hohotti hän. "Kääpiönulikka! Meritäi!" Hän varustautui rusentamaan minut kuoliaaksi peukalonsa ja etusormensa välissä, joiden kummankin Lingaard väitti olleen paksummat kuin minun reiteni.

Mutta samassa hän sai toisen päähänpiston.

"Penikalla on jano. Saakoon hän juomista!"

Hän heitti minut päälaelleni puolillaan olevaan simahaarikkaan. Olisin hyvinkin voinut hukkua tähän miesten juomaan – minä, joka lyhyenä elinaikanani en ollut kertaakaan saanut äidinrintaa – jollei Lingaard olisi rientänyt väliin. Mutta kun hän nykäsi minut pois juoma-astiasta, iski Tostig Lodbrog hänet raivoissaan maahan. Kierähdimme kannelle, ja isot karhukoirat, jotka äskeisessä taistelussa oli ryöstetty pohjoistanskalaisilta, hyökkäsivät kimppuumme.

"Ho ho ho!" mylvi Tostig Lodbrog koirien äkäisesti repiessä vanhusta, minua ja sudennahkaa.

Mutta Lingaard pääsi jaloilleen ja sai pelastetuksi minutkin. Sudennahan hän menetti koirille.

Tostig Lodbrog joi simahaarikan tyhjäksi minua katsellen, mutta Lingaard oli liian järkevä ruvetakseen pyytämään armoa sellaiselta mieheltä, joka ei sitä tuntenut.

"Senkin peukaloinen!" sanoi Tostig. "Kautta Odinin, pohjoistanskalaisten naiset ovat kunnotonta joukkoa. He synnyttävät kääpiöitä miesten sijasta. Mihin tuokin olio kelpaa? Hänestä ei ikinä tule miestä. Kuules, Lingaard! Kasvata hänet juomankantajaksi Brunanbuhriin! Mutta pidä silmällä koiria, muuten ne ahmaisevat suojattisi luullen häntä pöydältä viskatuksi lihapalaseksi!"

Naisen käsi ei minuun koskenut. Vanha Lingaard minua hoiteli. Vaappuva laivankansi oli kehtonani, ja kehtolauluinani myrskyn vinkuna ja miesten huudot. Vain Jumala tietää, miksi en kuollut jo aivan pienenä. Niihinkin rautaisiin aikoihin verrattuna täytyi minussa olla rautaa jo syntyessäni, sillä eloon minä jäin. Elin ja osoitin perättömiksi Tostigin ennustukset kokoni pienuudesta. Kasvoin isommaksi kaikkia haarikoita, eikä hän kovinkaan kauan voinut upotella minua simamaljaansa. Se oli muuten hänen mielikujeensa, raakaa huumoria ja hänen mielestään perin sukkela temppu.

Ensimmäiset muistoni koskevat Tostig Lodbrogin lohikäärmelaivoja ja niiden sotisopaista miehistöä sekä Brunanbuhrin juhlasalia talvisaikaan, jolloin aluksemme oli vedetty maihin jäätyneen vuonon rannalle. Minusta oli tehty juomankantaja, ja jo pienenä muistan varovasti kantaneeni viinillätäytettyä Guthlafin pääkalloa pöydän yläpäähän, missä Tostig karjui niin että kattopalkit tärähtelivät. Juhlijat olivat mielipuolista joukkoa, mutta minusta se oli tavallista elintapaa, sillä muunlaista en tuntenut. Helposti ne miehet suuttuivat, ja nopeasti oli heidän keskuudessaan tappelu käynnissä. Raa'an hurjia olivat heidän ajatuksensa, julmaa heidän syömisensä ja juomisensa. Ja minä kasvoin heidän kaltaisekseen. Eihän muu ollut mahdollistakaan, sillä tarjoilinhan ryyppyjä humalaisten miesten kiljuessa ja runoilijan laulaessa Hiallista, rohkeasta Hognista, Niflungin kullasta ja Gudrunista, joka kosti Atlille syöttämällä tälle heidän yhteisten lapsiensa sydämet, samalla kun salissa alkoi taistelu, eteläisiltä rannoilta ryöstetyt seinäverhot repeilivät ja juhlapöytä nopeasti muuttui paareiksi täyttyen kuolevista taistelijoista.

Minullakin oli raivoisa luonne, ja sellainen koulu oli omiaan kehittämään sitä vieläkin rajummaksi. Olin vasta kahdeksanvuotias, kun ensimmäisen kerran näytin hampaitani Brunanbuhrin miesten ja Agardin jaarlin johdolla kolmessa laivassa vieraisille saapuneiden juutinmaalaisten juomingeissa. Seisoin Tostig Lodbrogin vierellä pidellen voimakkaasti tuoksuvalla hehkuviinillä täytettyä Guthlafin kalloa. Odottelin pitkään, sillä Tostig tahtoi lopettaa kiukkuisen puheensa pohjoistanskalaisista. Mutta sanatulva jatkui, ja minä odottelin, kunnes hän ryhtyi raivoissaan herjaamaan pohjoistanskalaisia naisia. Silloin minä muistin, että äitini oli pohjoistanskalainen, raivo nosti silmiini punaisen hehkun, ja iskin Tostigia Guthlafin kallolla, niin että tulinen viini räiskyi ympäri sokaisten hänen silmänsä ja polttaen hänen kasvonsa. Hän huitoi ympärilleen suurine kourineen haparoiden minua, ja minä kävin hänen kimppuunsa iskien kolmesti häntä pienellä tikarillani vatsaan, reiteen ja takapuoleen, sillä sen korkeammalle en yltänyt.

Agardin jaarlin miekka lennähti tupesta, ja muut juutinmaalaiset seurasivat hänen esimerkkiään.

"Karhunpenikka!" karjui hän. "Karhunpenikka! Kautta Odinin, annetaanpa penikan tapella!"

Ja lapsenkengissä lepertelevä pohjoistanskalainen juomankantajapoika sai taistella suurta Lodbrogia vastaan Brunanbuhrin meluisissa kemuissa. Ja kun ensimmäisestä iskusta pyörtyneenä lennähdin ison juhlapöydän puoliväliin kaataen maljoja ja haarikoita, huusi Lodbrog palvelijoilleen määräyksen:

"Heittäkää hänet ulos! Raato koirille!" Mutta jaarli esteli ja taputellen Lodbrogia olalle pyysi saada minut ystävyyslahjaksi.

Ja jäiden lähdettyä vuonolta purjehdin etelään Agardin jaarlin laivassa. Hän teki minusta juomanlaskijansa ja aseenkantajansa. Kun minulla ei ollut muuta nimeä, nimitettiin minua Ragnar Lodbrogiksi. Agardin maa, jonka naapureina friisiläiset asuivat, oli synkkää, sumuista alamaata ja soita. Kolme vuotta, Agardin kuolemaan saakka, kuljin hänen mukanaan. Aina olin hänen takanaan, olimmepa sitten metsästämässä suosusia tahi pidimme juominkeja suuressa salissa, jossa hänen nuori vaimonsa Elgiva usein naisineen istui. Olin Agardin mukana ryöstöretkillä etelässä. Kuljimme laivoinemme pitkin nykyisen Ranskan rannikkoa, ja sain silloin tietää, että etelämpänä olivat kesät vielä lämpöisempiä, ilmasto leudompaa, naiset hempeämpiä.

Mutta haavoittuneena, kuolevana kuljetimme Agardin takaisin kotiin. Poltimme hänen ruumiinsa isolla roviolla kultapukimisen Elgivan laulaessa hänen vierellään. Ja useita kotiorjia, joilla oli kultainen rengas kaulassa, paloi hänen mukanaan, samoin yhdeksän orjatarta ja kahdeksan ylhäissyntyistä, angleja vastaan käydyissä taisteluissa saatua sotaorjaa. Myöskin poltettiin Agardin metsästyshaukat, ja niiden mukana molemmat haukkapojat.

Mutta minä, juomankantajapoika, Ragnar Lodbrog, en palanut. Olin yksitoistavuotias peloton miehenalku, eikä päälläni ollut milloinkaan ollut kudottua vaatetta. Liekkien loimutessa, Elgivan laulaessa kuolinlauluaan ja orjien ja orjattarien surkeasti valitellessa kuolemantuskaansa minä revin poikki siteeni, hyppäsin alas roviolta ja pakenin soille. Orjanmerkki, kultainen rengas, oli yhä kaulassani, kuten kaulahihna minua repimään usutetuilla koirilla.

Soilla asui hurjia miehiä, joilla ei ollut isäntää eikä herraa, paenneita orjia, henkipattoja, ja heitä metsästettiin kuin susia.

Kolmeen vuoteen ei minulla kertaakaan ollut kattoa pääni päällä, en kertaakaan lämmitellyt tulen ääressä. Tulin karaistuksi kuin itse pakkanen ja olisin ryöstänyt itselleni naisen juutinmaalaisilta, mutta vahingossa jouduin kaksipäiväisen ajon jälkeen friisiläisten käsiin. He ottivat kultarenkaan kaulastani ja myivät minut kahdesta susikoirasta saksalaiselle Edwylle, joka pani kaulaani rautaisen renkaan. Jonkin ajan kuluttua hän lahjoitti minut viiden muun orjan kanssa itäanglilaiselle Athelille. Olin työorjana ja sotilaana, kunnes eräällä onnettomalla itäänpäin tehdyllä retkellä eksyin kaukana mailtamme. Minut myytiin hunneille, ja siellä olin sikopaimenena, kunnes pääsin karkaamaan suuriin eteläisiin metsiin, missä teutonit ottivat minut joukkoonsa vapaana miehenä. Teutoneja oli paljon, mutta he elivät pieninä heimoina ja ajautuivat yhä etelään hunnien tieltä.

Ja etelästä tunkeutuivat roomalaiset sotilaat suuriin metsiin ajaen meitä takaisin hunneja kohti. Silloin olivat kansat ahdingossa tilanpuutteesta. Me näytimme roomalaisille, miten taistellaan, vaikka myönnettävä on, että hekin opettivat meitä yhtä perinpohjaisesti.

Mutta aina väikkyivät mielessäni etelän aurinkoiset maat, joista olin nähnyt vilahduksen kulkiessani Agardin laivoissa. Kohtalo salli, että minä kulkeutuessani teutonien mukana etelää kohti jouduin roomalaisten vangiksi. He veivät minut jälleen merelle, jota en ollut nähnyt sen jälkeen kun olin eksynyt itäangleista. Minusta tehtiin soutuorja kaleereihin, ja sillä tavoin lopulta jouduin Roomaankin.

Kävisi liian pitkäksi kertoa, miten minusta tuli vapaa mies, kansalainen, sotilas ja miten sitten kolmikymmenvuotiaana jouduin matkustamaan Aleksandriaan ja sieltä edelleen Jerusalemiin. Mutta kaikki esittämäni kuvaukset niiltä ajoilta, jolloin Tostig Lodbrog kastoi minut simahaarikassaan, ovat olleet välttämättömiä. Niiden pohjalla saattaa lukija ymmärtää, minkälainen mies olin, kun ratsastin Jerusalemiin Jaffan portista kaikkien silmien minua tarkatessa.

Ja syytä olikin heillä katsella. Roomalaiset ja juutalaiset olivat pientä väkeä, heidän luustonsa oli hennompi, lihaksistonsa heikompi kuin minun, ja minunkaltaistani vaaleaveristä miestä he eivät olleet ikinä nähneet. Kaikkialla ahtailla kaduilla vastaantulijat pysähtyivät silmät suurina tuijottelemaan keltatukkaista miestä, joka oli saapunut Pohjolasta tahi Jumala tiesi mistä kaukaisesta maasta. Heillä ainakaan ei siitä ollut pienintä aavistustakaan.

Pilatuksen sotajoukot olivat kaikki muukalaisista kokoonpantuja apujoukkoja. Vain kourantäysi roomalaisia oli palatsia vartioimassa, ja niiden lisäksi oli minun mukanani saapunut kaksikymmentä miestä. Hyvin usein sain nähdä, että apujoukot olivat hyviä sotilaita, mutta milloinkaan ne eivät olleet niin vakavan luotettavia kuin roomalaiset. Jos oli taisteltava kokonainen vuosi, roomalaiset olivat parempia sotilaita kuin me pohjolan miehet. Me helposti innostuimme ja taistelimme reippaasti, mutta yhtä helposti me taaskin vetäydyimme jöröttelemään yksinäisyyteemme. Roomalaiset pysyivät aina samanlaisina, varmoina ja luotettavina.

Antipaan hovissa oli eräs nainen, Pilatuksen puolison ystävä, jonka kohtasin Pilatuksen luona samana iltana, jona saavuin kaupunkiin. Nimitän häntä Mirjamiksi, sillä Mirjamin nimisenä minä häntä rakastin. Jos naisen viehätysvoiman kuvaaminen olisi vain vaikeata, niin kuvaisin Mirjamia. Mutta miten voisi sanoilla kuvata kiihkeätä mielenkuohua? Naisen viehätysvoiman kuvaamiseen eivät sanat riitä. Se ei ole samanlaista kuin ajattelun jälkeen saavutettu tieto, sillä se herää tunneaistimuksesta ja kohoaa voimakkaaksi mielenliikutukseksi, joka, myönnettäköön se, ei ole muuta kuin äärimmilleen kehittynyttä tunnetta.

Yleensä viehättää jokainen nainen jokaista miestä. Jos tämä viehätys muuttuu erikoiseksi, nimitämme sitä rakkaudeksi. Mirjam viehätti minua tällä erikoisella tavalla. Minulla oli siinä kyllä myöskin osuus. Miehenluontoni kiiruhti avosylin häntä vastaan tarjoten hänelle minussa kaiken, mitä hän kaipasi, samalla kun itse sain hänessä kaiken halajamani.

Mirjam oli ylimysnainen. Käytän tahallani tätä sanaa. Hän oli hienovartaloinen ja käskijätyyppi, sekä hänen ryhtinsä että piirteensä olivat ylevämmät kuin tavallisen juutalaisnaisen. Hän oli ylimys yhteiskunnalliselta asemallaan, ja ylimys hän oli luonteeltaankin. Aina oli hänen menettelynsä suurpiirteistä, vievää. Hänellä oli terävä, ja sukkela järki, ja ennen kaikkea hän oli naisellinen. Juuri hänen naisellisuutensa sittemmin kavalsikin meidät, hänet ja minut, lopuksi. Hän oli tummaverinen, iho oliivinvärinen, kasvot soikeat, musta tukka sinertävänhohteinen ja silmät kuin kaksi syvän tummaa lähdettä, tuskinpa milloinkaan muulloin ovat sattuneet yksiin vaalea mies ja tumma nainen, jotka kumpikin ovat niin selväpiirteiset tyyppinsä edustajat.

Me tunsimme heti vetoa toisiimme. Ei meillä ollut tavanmukaista itsetutkistelua, odottamista, epäröimistä ja varmentumista. Hän oli minun samalla hetkellä kun hänet näin. Ja hänkin tiesi jo silloin, että juuri minä kuuluin hänelle. Astuin hänen luokseen. Hän kohosi puolittain patjoiltaan, ikäänkuin jokin voima olisi nostanut häntä minua kohti. Ja sitten kiintyivät silmämme toisiinsa, mustat ja siniset, kunnes Pilatuksen puoliso, hento, säädyllinen, liikarasittunut nainen, naurahti hermostuneesti. Ja samalla kun minä kumarruin häntä tervehtimään, luulin näkeväni Pilatuksen heittävän Mirjamiin merkitsevän katseen, ikäänkuin hän olisi sanonut: "Eikö hän olekin sellainen kuin lupasin?" Hänelle oli näet Syyrian legaatti Sulpicius Quirinius etukäteen ilmoittanut tulostani. Lisäksi Pilatus oli tuntenut minut jo Roomassa, ennenkuin hän lähti hoitelemaan juutalaisten tulivuorta, Jerusalemia.

Keskustelimme sinä iltana kauan. Pilatus oli erityisen puhelias: selosteli yksityiskohtaisesti sikäläistä asemaa. Hän näytti tuntevan itsensä yksinäiseksi ja halusi jakaa huolensa jonkun toisen kanssa ja saada neuvoja. Pilatus oli varma, selkeä roomalaistyyppi. Hänellä oli tarpeeksi mielikuvitusta ajaakseen roomalaisten rautaista politiikkaa älykkäästi, eikä hän antanut jännittävien vaikeuksien tarpeettomasti hermostuttaa itseään.

Mutta tänä iltana hän ilmeisesti oli rasittunut. Juutalaiset kuluttivat hänen hermojaan. Heidän liikehtimisensä oli liian herkkää, äkkiarvaamatonta ja rajua. Lisäksi he olivat viekkaita. Roomalaisten menettely oli kaikkialla suoraa ja avonaista. Juutalaiset eivät milloinkaan pyrkineet päämääräänsä suoraan, paitsi milloin heidät väkisin ajettiin sitä kohti takaperin. Mutta ollessansa omissa hoteissaan he aina kulkivat kiertoteitä. Pilatus selitti, että häntä erikoisesti kiusasi se seikka, että juutalaiset koettivat juonitteluillaan saada hänet, ja sitä tietä roomalaiset, ikävään välikäteen, ratkaisemaan heidän uskonnollisia riitojaan. Roomalaiset eivät, kuten hyvin tiesin jo vanhastaan, sekaantuneet voittamiensa kansojen uskonnollisiin asioihin. Mutta juutalaiset sekoittivat aina kaikki asiat antaen poliittisen merkityksen kaikille mahdollisille seikoille.

Pilatus lämpeni kaunopuheisesti kertomaan juutalaisten uskonlahkoista ja alituisesti sattuvista fanaattisista mellakoista ja kapinayrityksistä.

"Lodbrog", sanoi hän, "milloinkaan ei voi edeltäpäin sanoa, mikä pieni, heidän hautomansa kesäinen pilvenhattara nostaa rajun myrskyn päällemme. Olen täällä pitämässä yllä rauhaa ja järjestystä. Mutta yhtä kaikki tekevät juutalaiset tämän paikan ampiaispesäksi. Paljon mieluummin olisin hallitsemassa skyyttalaisia tahi villejä brittejä kuin tätä kansaa, jolle uskonnolliset riidat eivät jätä hetkenkään rauhaa. Parhaillaan on maan pohjoisosissa saarnaajaksi ryhtynyt kalastaja, ihmeittentekijä, joka varsin hyvin voi saattaa koko kansan tukkanuottasille ja aiheuttaa sen, että saan kutsun saapua Roomaan."

Ensimmäisen kerran kuulin silloin puhuttavan Jeesukseksi nimitetystä miehestä enkä kiinnittänyt silloin häneen paljonkaan huomiota. Vasta perästäpäin muistin hänet, kun pieni kesäinen pilvi oli nostattanut ärjyvän myrskytuulen.

"Olen antanut ottaa hänestä selvää", jatkoi Pilatus. "Hän ei ole poliittinen. Se on aivan varma asia. Mutta yhtä varmaa on, että Kaifas ja hänen takanaan Hanan tekevät tästä kalastajasta poliittisen aseen, jonka he tähtäävät Roomaa vastaan ja jolla he koettavat tuhota minut."

"Niin, olen kuullut, että Kaifas on ylimmäinen pappi, mutta entä Hanan?" kysyin.

"Hän on todellinen ylimmäinen pappi, ovela kettu", selitti Pilatus. "Kaifas on Gratuksen määräämä, mutta hän on vain Hananin varjo, varjo ja puhetorvi."

"Juutalaiset eivät ole antaneet anteeksi pientä kilpijuttua", huomautti Mirjam.

Pilatus, kuten ainakin mies, jonka arkaa kohtaa oli kosketeltu, ryhtyi kertomaan mainitusta tapahtumasta. Aluksi se oli ollut vain tavallinen välikohtaus, mutta se oli ollut vähällä saattaa hänet tuhoon. Aivan viattomasti hän oli kiinnittänyt palatsinsa edustalle kaksi kilpeä kirjoituksilleen. Mutta sekös nostatti myrskyn häntä vastaan. Juutalaiset lähettivät valituskirjelmän Tiberiukselle. Tämä asettui heidän puolelleen ja antoi Pilatukselle nuhteet.

Olin hyvin iloissani, kun sain vähän myöhemmin keskustella Mirjamin kanssa. Pilatuksen puoliso oli tällä välin sopivana hetkenä lyhyesti kertonut minulle hänen elämäntarinansa. Hän oli vanhaa kuninkaallista sukua. Gaulonitiin ja Batanean tetrarkan Filipin puoliso oli hänen sisarensa. Filip taas oli Galilean ja Perean tetrarkan Antipaan veli, ja molemmat he olivat juutalaisten "Suureksi" nimittämän Herodeksen poikia. Mirjam oli niin ollen kuin kotonaan näiden kummankin tetrarkan hovissa. Jo pikkutyttönä hänet oli kihlattu Archelaukselle, joka silloin oli Jerusalemin ethnarkki. Hänellä itsellään oli melkoinen omaisuus, joten avioliittoa ei ollut tarvinnut kiirehtiä. Ja lisäksi oli hänellä oma tahto, jota varmasti oli vaikea tyydyttää niin tärkeässä asiassa kuin puolison ottaminen on.

Varmastikin oli siellä uskonnollisuus ilmassa, sillä tuossa tuokiossa oli Mirjamin ja minun välinen keskustelu siirtynyt uskonnollisiin kysymyksiin. Todella olivat uskonnolliset väittelyt niiden aikojen juutalaisille samanlaista välttämätöntä jokapäiväistä leipää kuin meille taistelut ja juhliminen. Koko sinä aikana, minkä vietin juutalaisten maassa, eivät korvani saaneet hetkenkään rauhaa noilta loppumattomilta keskusteluilta, jotka koskivat elämää ja kuolemaa, lakia ja Jumalaa. Pilatus ei itse uskonut jumaliin eikä paholaisiin, ei mihinkään yliluonnolliseen. Kuolema oli hänelle keskeytymätöntä, pimeätä unta. Ja niinä vuosina, jolloin hän hallitsi Jerusalemia, häntä kuitenkin lakkaamatta häirittiin kiivailla uskonnollisilla riidoilla. Pistäytyessäni Idumeassa oli minulla ratsupoikana pahainen nulikka, jonka oli mahdoton oppia satuloimaan hevosta, mutta kylläpä hänkin osasi auringonlaskusta aamuun saakka vähääkään miettimättä ja hyvin oppineesti selitellä hiuksenhienoja eroavaisuuksia eri rabbiinien oppien välillä aina Semaiasta Gamalieliin asti.

Mutta palaan Mirjamiin.

"Uskotte olevanne kuolematon!" huudahti hän. "Miksi sitten pelkäätte keskustella siitä?"

"Miksi vaivaisin aivojani ajattelemalla varmoja asioita?" huomautin vastaan.

"Mutta oletteko niistä varma?" intti hän. "Kertokaa minulle! Minkälaista on – kuolemattomuutenne?"

Kerroin hänelle Niflheimista ja Muspellista, lumihiutaleista syntyneestä Ymir-jättiläisestä, Andhumblalehmästä, Fenriristä, Lokista ja jäätyneistä jotuneista. Kun olin kertonut hänelle kaikista niistä ja lisäksi Thorista ja Odinista sekä Valhallastamme, hän taputti käsiään ja huudahti silmät säihkyen:

"Oi, te barbaari! Te iso lapsi! Kylmien seutujen keltainen jättiläinen! Uskotte vanhoihin lasten taruihin ja kylläisen vatsan tyydytykseen! Entä henkenne, kuolematon sielunne, minne se joutuu ruumiinne kuoltua?"

"Valhallaan", vastasin, "kuten jo sanoin. Ja ruumiini joutuu sinne myöskin."

"Ja siellä syötte, juotte, taistelette?"

"Ja rakastamme", lisäsin. "Meidän naisemme ovat taivaassa myöskin, sillä mitäpä koko taivaasta muuten olisi väliä?"

"En pidä teidän taivaastanne", selitti Mirjam. "Se on mielipuolten ja petojen asunto, pakkasen, myrskyn ja raivotarten kotimaa."

"Entä teidän taivaanne?" kysyin vuorostani.

"Siellä on loppumaton kesä, aina kypsiä hedelmiä, kukkia ja kauniita kasveja."

Pudistaen päätäni murahdin:

"En pidä teidän taivaastanne. Se on ikävä paikka ja hempeämielisten asunto. Se sopii heikoille raukoille, eunukeille ja nyyhkyttäville vätyksille."

Huomautukseni lienevät häntä miellyttäneet, sillä hänen silmissään oli edelleen lämmin säihky, ja minusta melkein tuntui, että hän koetti saada minut puhumaan lisää.

"Minun taivaani", lausui hän, "on autuaitten olinpaikka".

"Valhalla on autuaitten olinpaikka", vakuutin minä puolestani. "Kukapa välittää kukista, joita on aina saatavissa? Kun minun kotimaassani rautainen talvi murtuu ja aurinko karkottaa pitkän yön, niin ensimmäiset sulavien kinosten reunalle ilmestyneet kukat tuottavat meille iloa emmekä me väsy niitä katselemaan."

"Entä tuli sitten!" huudahdin. "Suuri, komea valkea! Onpa teilläkin taivas, jossa ihminen ei osaa antaa arvoa hulmuavalle, räiskyvälle takkatulelle lämpimässä tuvassa, kun kylmä tuuli tuiskuttaa lunta ulkosalla!"

"Yksinkertaista väkeä olette", vastasi hän. "Rakennatte kinoksiin asunnon takkavalkeoineen ja nimitätte sitä taivaaksi. Minun taivaassani ei tarvitse pakoilla tuulta eikä lunta."

"Ei", huomautin. "Rakennamme majan ja poltamme siellä tulta lähteäksemme sieltä myrskyyn ja pakkaseen ja palataksemme myrskystä ja pakkasesta takaisin sinne. Ihmisen elämä on muodostunut taisteluksi myrskyä ja pakkasta vastaan. Tulensa ja majansakin hän rakentaa taistellessaan. Tiedän sen. Vietin kerran kolme vuotta yhtä mittaa taivasalla ilman tulta. Olin kuusitoistavuotias, täysikasvuinen mies, ennenkuin kudottua vaatekappaletta oli ollut ylläni. Synnyin myrskyssä, taistelun jälkeen, ja ensimmäisenä kapalonani oli sudennahka. Katsokaa minua, tällaisia miehiä ovat Valhallan asukkaat!" Ja hän katsoi kasvot hehkuvina huudahtaen:

"Te suuri, keltatukkainen jättiläinen!" Hetken kuluttua hän mietteissään lisäsi: "Melkeinpä minua harmittaa, ettei minun taivaassani taida olla sellaisia miehiä."

"Tämä maailma on hyvä", lohduttelin häntä, "hyvä ja avara. Täällä on tilaa useammille taivaille. Minusta tuntuu, että kukin saa sellaisen taivaan kuin hänen sydämensä halajaa. Haudantakainen maa on hyvä maa. Varmasti poistun joksikin aikaa juhlasaleistamme ja teen retken teidän aurinkoisille kukkasrannoillenne ryöstämään teidät. Äitini oli sillä tavoin ryöstetty."

Pysähdyin katselemaan häntä, ja rohkeasti hän katsoi silmiini. Veri poltti suonissani. Kautta Odinin, hän oli nainen!

En tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, jollei Pilatus, joka oli lakannut keskustelemasta Ambiviuksen kanssa ja jo jonkin aikaa katsellut meitä hymyillen, olisi keskeyttänyt vaitioloa.

"Kas rabbiinia! Teutoburgilaista rabbiinia!" ilvehti hän. "Uuden opin julistaja on saapunut Jerusalemiin. Lisää hajaannusta, uusia meluisia väittelyjä, lisää profeettojen kivittämisiä. Jumalat meitä armahtakoot, tämä on hullujenhuone! Lodbrog, en olisi saattanut uskoa sitä sinusta. Mutta sittenkin sinä raivoisena kuin erämaasta saapunut hourupäinen saarnata paukuttelet kuvauksia siitä, mitä sinulle kuolemasi jälkeen tapahtuu. Elämä kerrallaan, Lodbrog! Se säästää meidät turhasta vaivasta, paljosta vaivasta."

"Jatka, Mirjam, jatka!" huudahti Pilatuksen puoliso.

Ihastuneena kuunnellen keskusteluamme hän oli istunut kädet ristissä. Mieleeni välähti ajatus, että Jerusalemin uskonnollinen hulluttelu oli jo tarttunut häneenkin. Joka tapauksessa sain myöhemmin nähdä, että hän oli liian herkkä ottamaan vastaan tällaisia vaikutteita. Hän oli hento nainen, ikäänkuin olisi äskettäin parantunut ankarasta kuumeesta. Iho oli tiukasti pingottunut. Minusta tuntui, että olisin saattanut nähdä hänen kätensä läpi, jos hän olisi pitänyt sitä valoa vasten. Hän oli hyvä ihminen, mutta perin hermostunut, ja mielikuvitus kuljetti usein häntä varjojen mailla näytellen hänelle merkkejä ja enteitä. Kaikenlaisia näkyjä hän myöskin näki ja kuuli ääniä. Minä puolestani en saattanut sietää sellaisia heikkouden ilmaisuja. Mutta hyvä nainen hän joka tapauksessa oli, eikä hänen sydämessään ollut vähääkään ilkeyttä.

Olin Tiberiuksen lähettinä ja kovaksi onnekseni sain varsin vähän nähdä Mirjamia. Kun palasin Antipaan hovista, hän oli lähtenyt Bataneaan Filipin hoviin sisarensa luokse. Olin taaskin Jerusalemissa, ja vaikkakaan minun ei asioitteni vuoksi tarvinnut tavata Filipiä, joka huolimatta heikosta tahdostaan oli uskollinen Rooman vallalle, matkustin Bataneaan toivoen kohtaavani siellä Mirjamin.

Sitten käväisin Idumaeassa. Sulpicius Quiriniuksen määräyksestä tein myöskin matkan Syyriaan. Keisarillisena legaattina halusi viimeksimainittu saada minulta suoranaisen selostuksen Jerusalemissa vallitsevasta tilanteesta. Näillä pitkillä matkoillani minulla oli tilaisuus tutustua juutalaisten omituisuuteen, heidän mielipuolisuutta muistuttaviin väittelyihinsä Jumalasta. Se oli heidän ominainen piirteensä. Eivätkä he tyytyneet jättämään niitä asioita pappiensa hoidettaviksi. Vähän väliä ryhtyi kansan keskuudesta joku papiksi ja saarnasi, mistä vain kuulijan löysi. Ja kuulijoita oli aina yllin kyllin.

He luopuivat ammateistaan ja lähtivät kerjäläisinä kiertämään maata väitellen rabbiinien ja Talmudin tuntijoiden kanssa synagoogissa ja temppelien porteilla. Galileassa, halveksitussa maakunnassa, jonka asukkaita pidettiin hidasälyisinä, satuin kulkemaan samoilla seuduilla, joilla Jeesus liikkui. Hän näyttää olleen aluksi kirvesmies, sittemmin kalastaja, ja hänen kalastajatoverinsakin olivat hylänneet verkkonsa ja lähteneet kulkemaan hänen mukanaan. Jotkut pitivät häntä profeettana, mutta useimmat väittivät häntä hourupäiseksi. Hevospoikapahaiseni, joka itse väitti tuntevansa Talmudin yhtä hyvin kuin kuka tahansa, pilkkasi Jeesusta nimitellen häntä kerjäläisten kuninkaaksi ja hänen oppiaan ebionismiksi. Sen sisällyksenä oli, selitti poika, että vain köyhät pääsivät taivaaseen, kun taas rikkaat ja mahtavat joutuvat ikuisiksi ajoiksi jonkinlaiseen tulijärveen.

Tein sen huomion, että siinä maassa oli jokaisella tapana nimittää kaikkia toisia hulluiksi. Itse asiassa he olivat, niin ainakin minusta tuntui, kaikki mielipuolia. He olivat suoranaisena vitsauksena. Taikatempuilla he ajoivat ulos perkeleitä, paransivat sairaita laskemalla kätensä näiden päälle, joivat tappavia myrkkyjä vähääkään niistä kärsimättä, leikittelivät myrkyllisillä käärmeillä vahingoittumatta – ainakin he niin väittivät. He pakenivat erämaihin nälkää kärsimään ja saarnasivat palattuaan uusia oppeja, kokosivat joukkoja ympärilleen, muodostivat uusia lahkoja, jotka edelleen hajaantuivat lahkoiksi.

"Kautta Odinin!" sanoin Pilatukselle. "Hitunen pohjolan pakkasta ja lunta jäähdyttäisi näiden ihmisten järjen. Ilmanala on täällä liian hempeä. Asuntojen rakentamisen ja metsästämisen asemesta täkäläiset rakentelevat oppeja."

"Ja muuttelevat Jumalan luonnetta", vahvisti Pilatus happamena. "Kirous koko opeille!"

"Niin minustakin", yhdyin. "Jos vain täysijärkisenä selviydyn tästä mielipuolten maasta, halkaisen kallon jokaiselta, joka uskaltaa puhua minulle siitä, mitä mahdollisesti kuolemani jälkeen tapahtuu."

Ei ikinä ole maailmassa ollut toista niin kiusallista joukkoa. Kaikki pienimmätkin asiat olivat heille joko pyhiä tahi saastaisia. Mutta vaikkakin he niin taitavasti käyttelivät hiuksenhalkovia lauselmia, he eivät kyenneet käsittämään roomalaisten valtioajatusta. Kaikki poliittiset asiat olivat uskonnollisia ja kaikki uskonnolliset poliittisia. Aina oli siellä lainvalvojilla täysi työ. Roomalaisten kotkat, patsaat, vieläpä Pilatuksen tunnuslauselmaiset kilvetkin olivat heidän uskontonsa tahallista loukkaamista.

Roomalaisten suorittama henkikirjoitus oli kauhistus. Mutta se oli tehtävä, sillä sehän oli verottamisen perusta. Yhä uusia vaikeuksia vain ilmeni. Valtion kantamat verot olivat rikos lakia ja Jumalaa vastaan. Sitä lakia! Ei se ollut roomalainen laki. Se oli heidän lakinsa, ja he nimittivät sitä Jumalan laiksi. Oli intoilijoita, jotka murhasivat jokaisen sen lain rikkojan. Ja yrittipä sitten lainvalvoja rangaista itse teossa tavattua intoilija-murhamiestä! Se merkitsi mellakan ja kapinan nostattamista.

Kaikki tapahtui tämän kummallisen kansan keskuudessa Jumalan nimessä. Siellä oli miehiä, joita me roomalaiset nimitimme thaumaturgeiksi. He tekivät ihmeitä todistaakseen oppinsa oikeiksi. Minusta on aina tuntunut järjettömältä todistaa kertotaulu oikeaksi muuttamalla sauva käärmeeksi tahi vaikkapa kahdeksikin käärmeeksi. Mutta tällaisia temppuja thaumaturgit tekivät, ja aina he nostattivat rahvaan keskuudessa kiihkeän innostuksen.

Voi taivas sitä lahkojen paljoutta! Fariseuksia, saddukealaisia, essenejä – niitä oli kokonainen legio! Ja heti kun joku uusi juoni oli keksitty, muuttui se poliittiseksi. Coponiuksella, neljännellä prokuraattorilla ennen Pilatusta, oli ollut vaivalloinen aika kukistaessaan tällä tavoin syntynyttä gauloniittien kapinaa, joka oli levinnyt Gamalasta käsin.

Kun viimeisen kerran saavuin Jerusalemiin, huomasin helposti heti, että juutalaiset olivat yltyvän kiihkon vallassa. Kaduilla kuljeskeli kiihkeästi keskustelevia ja väitteleviä ryhmiä. Muutamat julistivat maailmanloppua. Toiset tyytyivät ennustamaan temppelin pikaista hävitystä. Ja siellä oli myös vallankumouksellisia johtajia, jotka selittivät, että Rooman valta oli lopussa ja uusi juutalainen kuningaskunta perustettaisiin.

Panin merkille, että Pilatuskin oli hyvin huolestunut. Oli ilmeistä, että juutalaiset tekivät hänen asemansa perin vaikeaksi. Mutta täytyy myöntää, että Pilatus, kuten saatte nähdä, vastasi juutalaisten viekkaisiin juoniin yhtä ovelasti. Oman näköni ja kuuloni perusteella olen varma, että hän olisi kyennyt sanoilla solmimaan monetkin synagoogissa väittelijät.

"Jos minulla olisi vain puoli legioonaa roomalaisia", valitteli hän minulle, "tarttuisin Jerusalemia kurkkuun ... ja saisin sitten kutsun rangaistavaksi, pelkään".

Hän ei luottanut apujoukkoihini sen enempää kuin minäkään, ja roomalaisia sotilaita meillä oli tuskin kourantäyttä.

Sain nytkin asunnon palatsista, ja suureksi ilokseni oli Mirjamkin siellä. Mutta harmikseni keskustelu kääntyi aina sikäläisiin oloihin. Syytä siihen kyllä olikin, sillä kaupunki surisi kuin kiukkuinen ampiaislauma. Juutalaisten pääsiäinen – uskonnollinen juhla tietystikin – teki tuloaan, ja tuhansittain vieri väkeä maaseudulta Jerusalemiin viettämään siellä juhlaa. Sellainen oli juutalaisten tapa. Tulokkaat olivat luonnollisesti hyvin helposti kiihtyvää väkeä, eiväthän he muuten olisikaan olleet niin alttiita lähtemään toivioretkille. Kaupunki oli täpö täysi, ja suurien ihmisjoukkojen täytyi leiriytyä muurin ulkopuolelle. Itse puolestani en voinut päätellä, kuinka suureksi osaksi kiihtymys aiheutui kuljeksivan kalastajan saarnoista ja kuinka paljon siinä oli juutalaisten roomalaisvihaa.

"Kenties kymmenesosa ja tuskin niinkään paljoa on tämän Jeesuksen aikaansaamaa", selitti Pilatus, kun kysyin sitä häneltä. "Kaifas ja Hanan ne ovat kiihtymyksen päälietsojat. He tietävät mihin pyrkivät. He yllyttävät kansaa, mutta minä en voi keksiä muuta pyrkimystä kuin sen, että tarkoitus on tuottaa minulle ikävyyksiä."

"Niin, varmasti ovat Kaifas ja Hanan tästä vastuussa", yhtyi puheeseen Mirjam. "Mutta sinä, Pontius Pilatus, olet roomalainen etkä senvuoksi ymmärrä koko asiaa. Jos olisit juutalainen, tajuaisit, että tämän kaiken pohjalla on paljon vakavampaa kuin pelkkä lahkolaisvimma tahi halu kiusata sinua ja Roomaa. Ylempi papisto ja farisealaiset, Filip, Antipas, minä – kaikki me taistelemme elämästä ja kuolemasta.

"Tämä kalastaja saattaa olla hourupäinen. Mutta jos niin on, hänen hulluutensa on hyvin älykästä. Hän saarnaa köyhien oppia. Hän uhkaa lakiamme, ja lakimme merkitsee meille samaa kuin elämä, kuten olet jo oppinut tuntemaan. Kiivaasti me puolustamme lakiamme, kuten sinä puolustautuisit, jos kurkkuusi tartuttaisiin ja koetettaisiin riistää ilma keuhkoiltasi. Kysymys on: jompikumpi, joko Kaifas, Hanan ja kaikki se mitä he edustavat, tahi tämä kalastaja. Heidän täytyy tuhota hänet, muuten hän tuhoaa heidät."

"Eikö se ole kummallista? Yksinkertainen ihminen, tavallinen kalastaja!" ehätti Pilatuksen puoliso sanomaan. "Minkälainen mies hän mahtaakaan olla, kun hänellä on sellainen voima! Toivoisin saavani nähdä hänet. Tahtoisin omin silmin katsella niin merkillistä miestä."

Pilatuksen otsa painui ryppyyn hänen sanojensa johdosta. On selvää, että hänen muutenkin rasittunutta mieltään kiusasi lisäksi puolison kiihtynyt mieliala.

"Jos tahdot hänet nähdä, sinun on mentävä kaupungin roskaväen luoliin", nauroi Mirjam pilkallisesti. "Löydät hänet sieltä lasin äärestä tahi nimettömien naisten seurasta. Niin kummaa profeettaa ei Jerusalemissa ole ennen nähty."

"Mitä pahaa siinä olisi?" kysyin minä joutuen vastoin lähtöäni puolustamaan kalastajaa. "Olen minäkin ryypiskellyt kelpolailla ja viettänyt monta humuista yötä kulkiessani maakunnissa. Mies on aina mies ja menettelee miesten lavalla. Muuten sanottakoon minuakin hulluksi, minkä minä jyrkästi väitän valheeksi."

Mirjam pudisti päätään.

"Ei hän hullu ole, vaan paljon pahempaa, hän on vaarallinen. Ebionismi on aina vaarallista. Hän tahtoo tuhota kaiken olevaisen järjestyksen. Hän on vallankumouksellinen. Hän tahtoo hävittää nekin vähäiset Israelin valtakunnan ja kirkon rippeet, mitä meillä on jäljellä."

Nyt pudisti Pilatus vuorostaan päätään.

"Hän ei sekaannu politiikkaan. Olen saanut hänestä tarkat tiedot. Hänessä ei ole hituistakaan kapinahenkeä. Roomalaiset verotkin hän hyväksyy."

"Et sittenkään ymmärrä", väitti Mirjam edelleen. "Eivät hänen suunnitelmansa tee häntä vallankumoukselliseksi, vaan se vaikutus, mikä hänen suunnitelmillaan toteutuessaan olisi. Luultavasti hän ei itse sitä huomaakaan. Joka tapauksessa se mies on vitsaus, ja sellaisena on hänet poistettava."

"Sikäli kuin minä olen hänestä kuullut", huomautin, "on hän yksinkertainen, hyväsydäminen ihminen, joka ei edes toivo kenellekään pahaa".

Kerroin senjälkeen Samariassa näkemäni tapauksen, jolloin mies paransi kymmenen spitaalista.

Pilatuksen puoliso kuunteli kertomustani kuin lumottuna. Korviimme kantautui kaukana kaduilla meluavan väkijoukon kirkunaa ja huutoja. Sotilaat siellä puhdistivat katuja.

"Ja uskotko sinä tähän ihmeeseen, Lodbrog?" kysyi Pilatus. "Uskotko, että spitaalisista hävisivät syöpyneet haavat yhdessä silmänräpäyksessä?"

"Näin, että he olivat parantuneet", vastasin. "Menin heidän luokseen ottamaan siitä selvää. Spitaali oli heistä hävinnyt."

"Mutta näitkö heidät sairaina, ennenkuin heidät parannettiin?" intti Pilatus.

Pudistin päätäni.

"Se minulle vain kerrottiin", myönsin. "Silloin kun itse heidät näin, oli heissä kaikki spitaalista parantuneen merkit. Vielä he eivät olleet selvinneet äkillisestä parantumisestaan. Yksi heistä istui auringonpaisteessa yhä tarkastellen ruumistaan ja tuijotellen tervettä ihoaan, ikäänkuin hän ei, olisi voinut uskoa silmiään. Koetin kysellä häneltä, mutta en saanut hänestä irti sanaakaan. Tyrmistyneenä hän istui herkeämättä tarkastellen omaa ihoaan."

Pilatus hymyili halveksivasti, ja näin että Mirjamin rauhallinen hymy oli myöskin halveksiva. Mutta Pilatuksen puoliso kuunteli tuskin hengittäen, silmät levällään tuijottaen kaukaisuuteen.

Ambivius puhkesi puhumaan. "Kaifas väittää – hän sanoi sen minulle viimeksi eilen – että tämä kalastaja selittää aikovansa tuoda Jumalan maan päälle ja perustaa tänne uuden, Jumalan hallitseman valtakunnan."

"Ja se merkitsisi Rooman vallan loppua", keskeytin.

"Juuri tällä keinolla Kaifas ja Hanan koettavat saada roomalaiset sekaantumaan juttuun", selitti Mirjam. "Mutta se ei ole totta. Se on heidän sepittämänsä valhe."

Pilatus nyökkäsi lisäten:

"Eivätkö papit koeta sovelluttaa tähän kalastajaan jotakin vanhojen kirjojenne ennustusta?"

Mirjam vastasi myöntävästi ja mainitsi meille kyseisen lauseen. Kerron tämän tapauksen osoittaakseni, kuinka perinpohjaisesti Pilatus syventyi tutkimaan tätä kansaa, jonka kurissapitäminen tuotti hänelle niin paljon vaivaa.

"Mikäli olen kuullut", jatkoi Mirjam, "tämä Jeesus saarnaa maailmanloppua ja Jumalan valtakunnan alkua, ei kuitenkaan täällä, vaan taivaassa."

"Minulle on siitä kerrottu", sanoi Pilatus. "Juuri niin on asia. Jeesuksen mielestä ovat Rooman verot kohtuulliset ja paikallaan. Hän selittää, että Rooman valta pysyy, kunnes kaikki valta häviää maailman loppuessa. Yhä selvemmin tajuan juonen, johon Hanan aikoo minut kiertää."

"Jotkut hänen seuraajansa väittävät myös", pisti Ambivius väliin, "että hän itse on Jumala".

"Minulle saapuneiden tietojen mukaan hän ei ole sitä sanonut", vastasi Pilatus.

"Miksi ei?" ehätti hänen puolisonsa. "Miksikä sitten ei? Jumalat ovat ennenkin laskeutuneet ihmisten keskuuteen."

"Nähkääs", jatkoi Pilatus. "Luotettavalta taholta on minulle kerrottu, että Jeesus oli tehnyt ihmeen: ruokkinut suuren ihmisjoukon muutamilla leivillä ja kaloilla, minkä jälkeen narrimaiset galilealaiset aikoivat julistaa hänet kuninkaaksi vastoin hänen tahtoaan. Selviytyäkseen heistä hän pakeni vuorille. Ei se osoita mielipuolisuutta. Hän oli liian viisas alistuakseen siihen kohtaloon, joka hänelle aiottiin pakottaa."

"Juuri sillä tempulla Hanan kuitenkin aikoo saada sinut sidotuksi", toisti Mirjam. "Papit väittävät, että hän tahtoo olla juutalaisten kuningas. Se loukkaa Rooman lakia, ja senvuoksi on hänet tuomittava roomalaisten lakien mukaan."

Pilatus kohautti olkapäitään.

"Kerjäläisten kuningas mieluumminkin tahi haaveilijoiden kuningas. Hän ei ole hullu. Hän on haaveksija, mutta hän ei haaveile tämän maailman vallasta. Olkoon kaikkinainen onni hänellä tulevassa maailmassa, sillä sinne ei Rooman lainsäädäntövalta ulotu."

"Hän väittää, että omaisuus on synti, ja se se juuri sattuu farisealaisiin", huomautti Ambivius.

Pilatus nauroi makeasti.

"Mutta kuitenkin tämä kerjäläisten kuningas ja hänen kerjäläisseurueensa kunnioittavat omaisuutta", selitti hän. "Sillä vielä aivan äskettäin heillä oli näet rahastonhoitaja kaitsemassa yhteistä omaisuutta. Tämän nimi oli Juudas, ja minulle on kerrottu, että hän on varastanut hallussaan olleesta yhteisestä rahastosta."

"Eikö Jeesus varastanut?" kysäisi Pilatuksen puoliso.

"Ei", vastasi Pilatus. "Varas oli Juudas, rahastonhoitaja"

"Mikä mies se Johannes oli?" kysyin.

"Hänhän myöskin sai aikaan hämminkiä, ja Antipas mestautti hänet."

"Hän oli kokonaan toinen mies", selitti Mirjam. "Hän oli kotoisin Hebronin luota, intoilija ja erämaanasukas. Joko hän itse tai hänen kannattajansa väittivät, että hän oli kuolleista-noussut Elija, eräs muinaisia profeettojamme."

"Oliko hän kapinallinen?" kysyin.

Naurahtaen Pilatus pudisti päätään:

"Hän joutui riitaan Antipaan kanssa Herodiaan tähden. Johannes oli siveydensaarnaaja. Juttu olisi kovin pitkä kokonaisuudessaan kerrottavaksi. Johannes menetti siinä päänsä. Politiikkaa ei siinä ollut ensinkään."

"Jotkut myöskin väittävät, että Jeesus on Daavidin poika", sanoi Mirjam. "Mutta se on järjetöntä. Ei ainoakaan Natsaretin asukas usko sitä. Koko hänen perheensä, hänen naidut sisarensa mukaanluettuina, elää näet siellä, ja kaikki sen tietävät. He ovat yksinkertaista väkeä, aivan tavallisia rahvaanlapsia."

"Toivoisinpa, että selostus, joka minun on tästä sekavasta vyyhdestä lähetettävä Tiberiukselle, olisi yhtä yksinkertainen asia", murahti Pilatus. "Ja nyt on tämä kalastaja saapunut Jerusalemiin, joka on täynnä mellakkoihin altista toivioretkeläisjoukkoa, ja Hanan ponnistelee saadakseen keitoksen hyvin kuohumaan."

"Eikä hän lakkaa ennen kuin on saanut tahtonsa perille", huomautti Mirjam.

"Hän on pannut asian alulle, ja sinun on se lopetettava."

"Nimittäin?" kysäisi Pilatus.

"Kalastajan mestauttaminen."

Itsepäisen näköisenä Pilatus pudisti päätään, jotavastoin hänen puolisonsa huudahti:

"Ei! ei! Se olisi häpeällinen vääryys. Mies on aivan viaton. Hän ei ole millään lailla rikkonut Roomaa vastaan."

Hän katsoi Pilatukseen hartaan pyytävästi, ja tämä yhä vain pudisteli päätään.

"Suorittakoon itse teloituksensa kuten Antipas! Kalastaja ei merkitse minulle mitään. Mutta en rupea pappien suunnitelmien välikappaleeksi. Jos heidän välttämättä on hänet tuhottava, tehkööt sen! Se on heidän asiansa."

"Mutta sinä et sitä salli", puuttui hänen puolisonsa puhumaan.

"Olisipa minun hupaisaa selitellä asiaa Tiberiukselle, jos sekaantuisin siihen."

"Aivan samantekevä on, miten asia käy", lausui Mirjam. "Näen jo hengessäni sinut kirjoittamassa selittelyjä ja varsin pian. Sillä Jeesus on jo saapunut Jerusalemiin kalastajaseurueineen."

Tämä tieto kiusasi ilmeisesti Pilatusta.

"En välitä vähääkään hänen matkoistaan", selitti hän. "Toivoakseni ei minun tarvitse milloinkaan häntä nähdä."

"Saat uskoa, että Hanan kyllä toimittaa hänet tiellesi", vastasi Mirjam, "ja kuljettaa hänet portillesi".

Pilatus kohautti olkapäitään, ja keskustelu päättyi. Pilatuksen puoliso oli hermostunut ja kiihtynyt ja tahtoi Mirjamin välttämättä mukaansa huoneistoonsa. Eikä minullakaan ollut muuta tekemistä kuin paneutua vuoteeseen ja nukkua hullujen täyttämän kaupungin äänekkäästi melutessa.

Tapahtumat kehittyivät nopeasti. Yön aikana oli kaupungissa kiihtymys kohonnut ylimmilleen. Kun keskipäivällä ratsastelin miehineni kaduilla, oli väkeä liikkeellä ahdinkoon asti. Ihmiset olivat hyvin vastahakoisia väistymään tieltäni. Jos katseet olisivat voineet surmata, olisin sinä päivänä varmasti kuollut. Peittelemättä syljeksivät ihmiset minut nähdessään, ja kaikkialla sain osakseni murinaa ja huutoja.

Ihmettely, jota aikaisemmin olin herättänyt, oli laimentunut, viha minua kohtaan sensijaan kiihtynyt. Jos olisimme olleet jossakin muussa kaupungissa, olisin komentanut mieheni pehmittämään miekkojensa lappeilla napisevia kiihkoilijoita. Mutta nyt olimme kuumeisesti kiihtyneessä Jerusalemissa, jossa ihmisten oli mahdotonta huomata minkäänlaista eroa valtion ja Jumalan välillä.

Saddukealainen Hanan oli tehnyt työnsä hyvin. Oli samantekevää, mitä hän ja vanhinten neuvosto arvelivat todellisesta asianlaidasta. Ilmeisesti oli roskaväki tuuditettu varmaan uskoon, että kaiken pohjimmaisena syynä oli Rooma.

Kohtasin Mirjamin tungoksessa. Hän kulki jalkaisin seuranaan vain yksi nainen. Kun kaupunki oli sellaisen levottoman kiihtymyksen vallassa, ei hänen olisi ollut viisasta liikkua ulkosalla säätynsä mukaisessa asussa. Sisarensa kautta hän oli vihatun Antipaan läheinen sukulainen. Senvuoksi hän oli pukeutunut vaatimattomasti ja peittänyt kasvonsa hunnulla, joten häntä ei voinut erottaa alempisäätyisistä juutalaisnaisista. Mutta minun silmiltäni hän ei voinut piiloutua. Heti tunsin hänen sulavan ryhtinsä, liikkeensä ja askeleensa, jotka erottivat hänet niin suuresti muista naisista ja joista jo olin monesti uneksinut.

Vain muutamia sanoja ennätimme nopeasti vaihtaa, sillä juuri silloin muuttui tungos entistä pahemmaksi. Meitä tyrkittiin ja työnnettiin joka taholta. Mirjam pääsi turvaan erään rakennuksen nurkkaukseen.

"Onko kalastaja jo saatu kiinni?" kysyin.

"Ei ole. Mutta hän on aivan muurien edustalla. Hän on ratsastanut Jerusalemiin aasilla suuren väkijoukon saattamana. Ja jotkut houkkioraukat ovat tervehtineet häntä Israelin kuninkaana. Sillä tekosyyllä Hanan lopullisesti pakottaa Pilatuksen puuttumaan asiaan. Vaikka tuomiota ei vielä olekaan langetettu, se on päätetty asia. Kalastaja on kuoleman oma."

"Mutta Pilatus ei tahdo vangita häntä", väitin vastaan.

Mirjam pudisti päätään.

"Hanan siitä kyllä huolehtii", vastasi hän. "Kalastaja on juutalainen. Talmudin lain mukaan hän on tehnyt kuolemanrikoksen herjatessaan lakia."

"Mutta eihän vanhintenneuvostolla ole oikeutta määrätä kuolemanrangaistusta."

"Pilatus myöntää sille sellaisen oikeuden."

"Mutta sehän on lakikysymys", intin edelleen. "Ja tiedät hyvin, millaisia roomalaiset niissä asioissa ovat."

"Silloin Hanan kiertää koko kysymyksen", naurahti hän, "pakottamalla Pilatuksen ristiinnaulitsemaan Jeesuksen. Joka tapauksessa on kuolemantuomio varma."

Liikehtivä rahvas työnsi ratsujamme edelleen, niin että polvemme hankautuivat vastakkain. Joku kiihkopää oli kaatunut, ja tunsin, miten hevoseni korskahtaen sävähti poikiessaan maassaolijaa. Mies kiljui, ja ympärillämme muuttui uhkaava murina ulvonnaksi. Katsoen taakseni huusin Mirjamille:

"Olet kova sitä miestä kohtaan, vaikka itse sanoit, että hän on aivan viaton."

"Olen kova, sillä hänen eloonjäämisestään koituisi paljasta pahaa."

Sain tuskin selvää hänen sanoistaan, sillä kimppuuni oli hyökännyt yksi intoilijoista tarttuen suitsiini ja jalkaani sekä koettaen vetää minua alas hevosen selästä. Kumartuen eteenpäin annoin kämmenestäni hänelle läimäyksen vasten leukaa ja poskea. Käteni peitti koko hänen naamansa, ja isku oli navakka. Jerusalemin asukkaat eivät ole tottuneet miesten sivalluksiin. Olen usein myöhemmin ajatellut, mahtoikohan mieheltä niska katketa.

Näin Mirjamin uudelleen seuraavana päivänä. Tapasin hänet Pilatuksen palatsin pihalla. Hän näytti unissakulkijalta. Tuskin hän huomasi minua ja tajusi kuka olin. Koko hänen olentonsa oli niin kummallinen, hänen silmissään oli sellainen haaveileva, tuijottava ilme, että heti muistuivat mieleeni spitaaliset, joiden parantamisen olin Samariassa nähnyt.

Vaivoin hän sai tasapainonsa palautetuksi, mutta vain ulkonaisesti. Silmissä oli edelleen käsittämätön loiste. En milloinkaan ennen ollut nähnyt naisen silmiä sellaisina.

Hän olisi kulkenut tervehtimättä ohitseni, jollen olisi asettunut hänen tielleen. Hän pysähtyi mumisten koneellisesti muutamia sanoja, mutta koko ajan tuijottivat hänen uneksivat silmänsä suuriin näkyihinsä. "Olen nähnyt hänet, Lodbrog", kuiskasi hän. "Olen nähnyt hänet."

"Suokoot jumalat ettei sinun näkemisesi olisi tehnyt häneen yhtä tuhoisaa vaikutusta, kuka hän lieneekin", nauroin.

Hän ei kiinnittänyt huomiota sopimattomaan aikaan laskemaani pilaan. Haaveileva ilme oli edelleen hänen silmissään, ja hän olisi jatkanut matkaansa, jollen olisi uudelleen sulkenut häneltä tietä.

"Kuka on tämä hän?" kysyin. "Onko hän joku kuolleista noussut, kun hän on saanut tuollaisen oudon hohteen silmiisi?"

"Hän on herättänyt toisia kuolleista", vastasi hän. "Totisesti uskon, että hän, Jeesus, on herättänyt kuolleita. Hän on valon ruhtinas, Jumalan poika. Olen nähnyt hänet. Totisesti uskon, että hän on Jumalan poika."

Paljon en hänen sanoistaan viisastunut. Sen verran käsitin, että hän oli tavannut kuljeskelevan kalastajan ja että tämän hulluus oli tarttunut häneen. Sillä toden totta ei tämä Mirjam enää ollut sama Mirjam, joka oli leimannut kalastajan vitsaukseksi ja selittänyt, että hänet oli sellaisena tuhottava.

"Hän on lumonnut sinut", huudahdin kiukuissani.

Hänen silmänsä saivat syvän, kostean kiillon hänen vastatessaan myöntävästi.

"Oi Lodbrog. Hänen lumoustaan on mahdoton kuvata. Se on ihmisjärjen yläpuolella. Mutta kun näkee hänet, tietää, että hänessä ovat hyvyys ja osanottavaisuus ruumiistuneina. Olen nähnyt hänet. Olen kuullut hänen puhuvan. Annan kaiken omaisuuteni köyhille ja seuraan häntä."

Mirjamin puhe oli niin varmaa, että se tuntui minusta yhtä luonnolliselta kuin aikaisemmin parantunutta ihoaan tuijottelevien spitaalisten hämmästys. Katkeraa minusta oli, että niin erinomaisen naisen järki oli noin helposti taipunut vaeltavan ihmeidentekijän hulluuteen.

"Seurata häntä", kuohahdin. "Epäilemättä saat kruunun, kun hän pääsee valtakuntaansa." Mirjam nyökkäsi myöntävästi. Olisin voinut lyödä häntä vasten kasvoja mokomasta hulluudesta. Astuin syrjään, ja hitaasti edetessään hän mumisi:

"Hänen valtakuntansa ei ole täällä. Hän on Daavidin poika. Hän on Jumalan poika. Hän on kaikkea, mitä hän on sanonut olevansa, ja kaikkea, mitä hyvää ja suurta hänestä on sanottu."

"Idän viisas", selitti Pilatus, kun saavuin hänen luokseen. "Hän on ajattelija, tämä kirjantaitamaton kalastaja. Olen ottanut hänestä perinpohjaisemmin selkoa ja saanut tuoreita tietoja hänestä. Ei hänen tarvitse ihmeitä tehdä. Hän solmii sanoissa juutalaisten ovelimmat väittelijät. Hänelle on viritetty ansoja, mutta hän nauraa kaikille niille. Kuules tätä!"

Sitten hän kertoi, miten Jeesus oli saattanut vastustajansa hämilleen, kun hänen tuomittavakseen oli tuotu aviorikoksesta tavattu nainen.

"Entä verokysymys sitten!" riemuitsi Pilatus. "Keisarille mikä keisarin on, Jumalalle mikä Jumalan on! Niin kuului hänen vastauksensa. Se oli Hananin virittämä juoni, ja nyt on Hanan tyrmistynyt. Lopultakin on löytynyt yksi juutalainen, joka ymmärtää roomalaisten valtiollisen katsantokannan."

Sitten näin Pilatuksen puolison. Kun katsahdin hänen silmiinsä, tiesin heti, että tämä hento, rasittunut nainen oli nähnyt kalastajan, kuten Mirjamkin. "Hänessä on jumaluutta", mumisi hän, "jumaluuden tuntu huokuu hänestä".

"Onko hän jumala?" kysyin hiljaa, sillä jotakin minun täytyi sanoa.

Hän pudisti päätään.

"En tiedä. Sitä hän ei ole sanonut. Mutta yhden seikan tiedän: sellaisesta aineksesta on jumalat tehty."

"Naisten hurmaaja", ajattelin poistuessani Pilatuksen haaveilevan ja uneksivan puolison luota.

Niiden päivien tapahtumat ovat tuttuja kaikille näiden rivien lukijoille. Silloin sain minä nähdä, että tämä Jeesus oli yhtä suuressa määrin myöskin miesten hurmaaja. Hän hurmasi Pilatuksen. Hän hurmasi minut.

Hanan oli lähettänyt Jeesuksen Kaifaan luokse, ja tämän taloon kokoontunut vanhinten-neuvosto oli tuominnut hänet kuolemaan. Senjälkeen Jeesus ulvovan väkijoukon seuraamana kuljetettiin Pilatuksen palatsille tuomion toimeenpanoa varten.

Omasta puolestaan ja Rooman edustajana Pilatus ei tahtonut teloittaa Jeesusta. Kalastajasta Pilatus vähät välitti, mutta rauhan ja järjestyksen säilyttäminen oli hänestä tärkeätä. Mitäpä merkitsi Pilatukselle yhden ihmisen henki, tuhansienkaan elämä? Roomalainen koulu oli rautainen, ja rautaisia olivat myöskin ne miehet, joita Rooma lähetti hallitsemaan voitettuja kansoja. Pilatuksen ajatukset ja toiminnat määräsivät yksinomaan hallitusnäkökohdat. Mutta miten kävi? Kun Pilatus saapui kulmat rypyssä kalastajaa saattaneen rahvaan eteen, hän joutui lumouksen valtaan.

Olin itse saapuvilla, siksi tiedän sen hyvin. Ensi kertaa Pilatus silloin näki miehen. Pilatus oli saapunut ulos ärtyneenä. Sotilaamme olivat valmiina puhdistamaan meluavan roskajoukon pihalta. Mutta heti kun Pilatuksen katse oli kohdannut kalastajan, hänen luontonsa talttui, niin, hän tuli rauhattomaksi. Hän ei tahtonut ryhtyä tuomitsemaan, vaan vaati, että kalastaja tuomittaisiin ja tuomio pantaisiin täytäntöön juutalaisten lakien mukaan, koska kalastaja oli juutalainen eikä roomalainen. Eivät milloinkaan juutalaiset olleet niin alttiita alistumaan Rooman kuriin kuin silloin. He huusivat, että he menettelisivät laittomasti, jos he, ollen Rooman vallan alaisia, panisivat toimeen kuolemantuomion. Mutta olihan Antipas katkaisuttanut Johannekselta kaulan, eikä siitä ollut koitunut hänelle ikävyyksiä.

Pilatus jätti juutalaiset pihalle avoimen taivaan alle ja kutsui Jeesuksen yksin oikeussaliin. En tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta kun Pilatus saapui uudelleen näkyville, hän oli muuttunut. Aikaisemmin hän ei tahtonut ryhtyä toimeenpanemaan tuomiota, sillä häntä ei haluttanut tanssia Hananin pillin mukaan, mutta nyt hän vastusti sitä kalastajan itsensä tähden. Nyt hänen ponnistuksensa tähtäsivät kalastajan pelastamiseen. Mutta koko ajan kiljui rahvas: "Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse hänet!"

Te, lukijani, tiedätte, kuinka vilpittömiä Pilatuksen ponnistukset olivat. Tiedätte, miten hän koetti pettää rahvasta, ensiksi pilkkaamalla Jeesusta vaarattomaksi vähäjärkiseksi ja sitten tarjoutuen vanhan pääsiäistavan mukaan vapauttamaan hänet. Ja tiedätte, miten papit kiihkeine kuiskutuksineen saivat rahvaan vaatimaan murhamiehen, Bar-Abbaan, vapauttamista.

Turhaan Pilatus ponnisteli välttyäkseen pappien hänelle valmistamasta osasta. Pilaillen ja kujeillen hän toivoi voivansa muuttaa koko jutun ilveilyksi. Nauraen hän nimitti Jeesusta juutalaisten kuninkaaksi ja määräsi hänet piiskattavaksi. Hän toivoi, että kaikki päättyisi nauruun ja että koko asia nauraessa unohtuisi.

Olen iloinen voidessani sanoa, ettei ainoakaan roomalainen sotilas ollut mukana tämänjälkeisissä tapahtumissa.

Apujoukkoihin kuuluvat sotamiehet ne kruunasivat ja pukivat Jeesuksen, panivat valtikan hänen käteensä ja polvistuen palvoivat häntä juutalaisten kuninkaana. Ja sitä katsellessani minä opin tuntemaan Jeesuksen lumousvoiman. Huolimatta kärsimästään julmasta pilkasta hän oli kuninkaallinen. Ja häntä katsoessani minä olin rauhallinen. Hänestä levisi rauha minuun. Mieleni tyyntyi ja tasaantui, kaikki kuohuvat tunteeni asettuivat. Näin täytyi tapahtua. Kaikki oli niinkuin pitikin. Se kirkas rauhallisuus, joka Jeesuksesta huokui häntä kiusaavan, meluisan rahvaan keskellä, teki minunkin mieleni rauhalliseksi. Tuskinpa minussa heräsi ajatustakaan hänen pelastamisestaan.

Toisaalta olin rajujen seikkailuvuosieni aikana nähnyt niin paljon ihmeellisiä tapahtumia, ettei tämä erikoinen tapahtuma voinut kiihottaa minua ajattelemattomiin tekoihin. Olin kylmän tyyni. Minulla ei ollut mitään sanomista. Minun asiani ei ollut arvostella. Tiesin, että tapahtui sellaista, jota minä en ymmärtänyt ja jonka täytyi tapahtua.

Pilatus yhä ponnisteli. Melu kasvoi. Koko piha kaikui verenjanoisista huudoista väkijoukon kiljuessa: "Ristiinnaulitse!" Taaskin Pilatus poistui oikeussaliin. Kun hänen yrityksensä muuttaa koko juttu ilveilyksi oli mennyt myttyyn, hän koetti vierittää tuomiovelvollisuuden pois itsellään. Jeesus ei ollut Jerusalemin asukas. Hän oli synnyllään Antipaan alamainen, ja Antipaan luo Pilatus tahtoi hänet lähettää.

Mutta kiihtymys alkoi levitä kaupungillekin. Palatsin ulkopuolella olevat joukko-osastomme melkein hukkuivat kaduilla tungeksivaan rahvaaseen. Oli alkanut liikehtiminen, joka millä hetkellä tahansa voisi muuttua kansalaissodaksi ja vallankumoukseksi. Minun komennossani olevat legioonalaiset olivat aivan lähettyvilläni, valmiina tarttumaan aseihin. He eivät rakastaneet uskonvimmaisia juutalaisia sen enempää kuin minäkään, ja riemumielin he olisivat määräyksen saatuaan ryhtyneet asevoimin pihaa puhdistamaan.

Kun Pilatus palasi esittämään Jeesuksen lähettämistä Antipaan tuomittavaksi, hän ei saanut ääntään kuuluville, sillä rahvas kiljui yhdestä suusta, että Pilatus oli kavaltaja ja ettei hän olisi Tiberiuksen ystävä, jos hän päästäisi kalastajan käsistään. Nojasin muuriin, ja aivan vierelläni riehui syyhyinen, parrakas, pitkätukkainen intoilija yhtä mittaa hyppien ja hoilaten: "Tiberius on keisari; kuningasta ei ole! Tiberius on keisari; kuningasta ei ole!" Menetin malttini. Miehen melu särki korviani. Ikäänkuin vahingossa horjahdin sivulle ja painoin jalallani hänen jalkaansa, niin että kuului ilkeä räsähdys. Mielipuoli ei näyttänyt huomaavan mitään. Raivossaan hän ei tajunnut tuskaa, vaan jatkoi kiljumistaan: "Tiberius on keisari, kuningasta ei ole!"

Näin Pilatuksen empivän. Sillä hetkellä Pilatus, ei ollut roomalainen maaherra, hän oli yksinomaan mies, ja häntä raivostuttivat nuo kurjat oliot, jotka vaativat verta, Jeesuksen kaltaisen lempeän ja yksinkertaisen, rohkean ja hyvän ihmisen verta.

Näin, miten Pilatus empi. Hänen katseensa etsi minua, ikäänkuin hän olisi aikonut antaa minulle merkin ryhtyä toimeen. Astahdin eteenpäin vapauttaen painamani jalan. Olin ripeästi ryhtymäisilläni täyttämään Pilatuksen puolinaista viittausta, aloittamaan verileikin puhdistaakseni pihan kiljuvasta hylkyjoukosta:

Ei Pilatuksen epäröinti herpaissut toimintaani. Juuri Jeesus määräsi, mitä sekä Pilatuksen että minun oli tehtävä. Jeesus katsahti minuun. Hän komensi minua. Sanon teille: tämä kuljeksiva kalastaja, tämä vaeltava saarnamies, Galileasta saapunut kiertolainen, hän komensi minua. Sanaakaan hän ei lausunut. Mutta komennuksen sain, ja se oli yhtä selvä kuin torventörähdys. Pysähdytin askeleeni, pidätin käteni, sillä mikäpä olisin minä ollut rikkoakseni niin valtavan rauhallisen ja lempeän varman miehen tahtoa vastaan? Ja siinä seisoessani tunsin, miten voimakas oli hänen lumousvoimansa, joka oli kiehtonut Mirjamin ja Pilatuksen puolison, jopa itse Pilatuksenkin.

Kaiken muun te tiedätte. Pilatus pesi kätensä, ja mellakoitsijat ottivat Jeesuksen veren päällensä. Pilatus antoi ristiinnaulitsemismääräyksen. Väkijoukko oli tyytyväinen, ja tyytyväisiä olivat myöskin rahvasta villinneet Kaifas, Hanan ja vanhintenneuvosto. Jeesuksen ristiinnaulitsemista ei toimeenpannut Pilatus, ei Tiberius eivätkä roomalaiset sotilaat. Sen tekivät Jerusalemin papilliset johtajat ja papilliset poliitikot. Minä näin kaiken, ja siksi sen tiedän. Ja vastoin omia etujaan Pilatus olisi pelastanut Jeesuksen, kuten minäkin olisin tehnyt, jollei juuri Jeesus itse olisi tahtonut, ettei häntä saanut pelastaa.

Niin, ja vielä lopuksi Pilatus laski pilaa tästä hänelle vastenmielisestä kansasta. Jeesuksen ristiin hän kiinnitytti hebrean-, kreikan- ja latinankielisen kirjoituksen: "Juutalaisten kuningas." Turhaan papit siitä valittivat. Juuri sillä tekosyyllähän he olivat pakottaneet Pilatuksen ryhtymään käsiksi asiaan. Ja siitä juutalaisia kiukuttavasta ja loukkaavasta tekosyystä Pilatus piti kiinni. Pilatus teloitutti aaveen, jota ei ollut todellisuudessa ollut olemassakaan. Koko aave oli pappisaivojen valheellista punontaa. Eivät papit siihen uskoneet, ei liioin Pilatus. Jeesus ei sitä myöntänyt. Se aave oli: "Juutalaisten kuningas."

Pihalla oli myrsky tauonnut. Kiihtymys oli vaimentunut. Vallankumouksen vaara oli torjuttu. Papit olivat tyytyväisiä, rahvas oli saanut mitä oli halunnut, Pilatusta ja minua koko juttu harmitti ja rasitti. Mutta meitä kumpaakin odotti vielä myrsky, joka heti puhkesi. Ennenkuin Jeesusta lähdettiin kuljettamaan, saapui Mirjamin seuranainen kutsumaan minua hänen luokseen. Ja näin, että Pilatuskin noudatti vaimonsa palvelijattaren kutsua.

"Oi, Lodbrog, tiedän jo", lausui Mirjam tervehdykseksi. Olimme kahden, hän painautui aivan lähelle minua ikäänkuin etsien turvaa ja voimaa käsivarsistani. "Pilatus on taipunut. Hän aikoo ristiinnaulita hänet. Mutta vielä on aikaa. Sotilaasi ovat valmiina. Nouse ratsaille heidän kanssaan! Vain yksi centurio on häntä saattamassa mukanaan kourallinen sotamiehiä. He eivät vielä ole lähteneet. Kun he lähtevät, seuraa heitä! He eivät saa päästä Golgatalle. Mutta odota, kunnes he ovat ehtineet kaupunginmuurin ulkopuolelle! Sitten peruuta määräys! Ota mukaasi ylimääräinen ratsu häntä varten. Sitten käy kaikki helposti. Ratsasta hänen kanssaan Syyriaan tahi Idumeaan tai minne hyvänsä, missä hän vain on turvassa."

Hän lopetti puheensa käsivarret kaulassani, kasvot kurottuneina kiehtovan lähelle omia kasvojani, silmät hyvin juhlallisina ja paljon lupaavina.

Eipä ihme, etten tahtonut keksiä sanoja. Sillä hetkellä oli mielessäni vain yksi ajatus. Äsken näkemäni oudon näytelmän jälkeen vielä tämäkin! En voinut erehtyä. Asia oli selvä. Suurenmoinen nainen oli omani, jos ... jos pettäisin Rooman. Sillä Pilatus oli roomalainen maaherra. Hän oli antanut määräyksen. Ja hänen sanansa oli Rooman sana.

Kuten olen sanonut, juuri Mirjamissa oleva nainen, hänen täydellinen naisellisuutensa, se petti meidät, hänet ja minut. Hän oli aina ollut niin selvä-ajatuksinen, niin järkevä, niin varma itsestään ja minusta, että olin unohtanut, tahi mieluumminkin, että sain vielä kerran oppia ikuisen, kaikilla elinkausillani oppimani läksyn: nainen on aina nainen ... suurina, ratkaisevina hetkinä nainen ei järkeile vaan tuntee, naisen toiminnan sisimpänä määrääjänä, aloitevoimana, on sydän eikä pää. Mirjam ymmärsi vaitioloni väärin, sillä hän liikahti hiljaa sylissäni ja lisäsi kuin äskeisten sanojensa jatkoksi:

"Ota kaksi vararatsua, Lodbrog! Minä ratsastan toisella ... sinun kanssasi ... sinun kanssasi, maailman ääriin, minne menetkin."

Minulle tarjottiin kuninkaallisia lahjuksia; vastapainoksi vaadittiin minulta kurjaa, halveksittavaa tekoa. Olin yhä vaiti. Se ei johtunut hämmentymisestä eikä epäilemisestä. Minut yksinkertaisesti oli vallannut suru, suuri äkillinen suru, sillä tiesin, että sylissäni oli olento, jonka ainaiseksi menettäisin.

"Jerusalemissa on tällä hetkellä vain yksi mies, joka voi pelastaa hänet", jatkoi Mirjam kiihkeästi. "Ja se mies olet sinä, Lodbrog."

Kun en heti vastannut, hän ravisti minua, ikäänkuin hän olisi siten tahtonut selventää ajatuksiani, jotka näyttivät hänestä pysähtyneen. Hän ravisti minua niin, että varustukseni kalisivat.

"Puhu, Lodbrog!" komensi hän. "Olet voimakas ja rohkea. Kaikki on sinussa miestä. Tiedän, että halveksit luota kurjaa joukkoa, joka tahtoo tuhota hänet. Sinun on sanottava vain sana, ja kaikki järjestyy; ja minä rakastan sinua, rakastan sinua ikuisesti, sen vuoksi mitä olet tehnyt."

"Olen roomalainen", sanoin hitaasti varsin hyvin tietäen, että lausumalla ne sanat menetin kaikki toiveeni hänestä.

"Olet Tiberiuksen orja, Rooman ajokoira", huudahti hän leimahtaen. "Mutta Roomaa kohtaan sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia, sillä roomalainen sinä et ole. Te, pohjolan keltaiset jättiläiset, te ette ole roomalaisia."

"Roomalaiset ovat meidän, pohjolan nuorison, vanhempia veljiä", vastasin. "Hartioillani on Rooman haarniska ja syön Rooman leipää." Ja leppeästi jatkoin: "Mutta miksi näin hirveä puuha ja kiihko yhden ihmisen hengen vuoksi? Kaikkien ihmisten on kuoltava. Kuoleminen on helppoa ja yksinkertaista. Tänään vaiko sadan vuoden perästä, se ei paljon merkitse. Jokaisella meistä, sen tiedämme varmasti, on se lopuksi edessämme."

Intohimoisen pelastamishalunsa kiihdyttämänä hän liikahti rajusti syleilyssäni.

"Et ymmärrä, Lodbrog. Hän ei ole mikään tavallinen ihminen. Sanon sinulle: hän on korkeampi kuin ihmiset – elävä Jumala, ei ihminen, vaan ihmisten herra."

Puristin häntä tiukkaan rintaani vasten, tietäen, että luovuin hänestä, maailman suloisimmasta naisesta, sanoessani:

"Me olemme mies ja nainen, sinä ja minä. Meidän elämämme on tästä maailmasta. Kaikki mitä muista maailmoista puhutaan on hulluutta. Kulkekoot mielipuolet haaveksijat haaveittensa teitä. Älköön heiltä kiellettäkö sitä mitä he yli kaiken kaipaavat, enemmän kuin lihaa ja viiniä, enemmän kuin naisen rakkautta! Älköön heiltä kiellettäkö heidän sydämensä kaipausta, joka ohjaa heidät haudan pimeyden läpi uneksimaan uudesta elämästä! Pitäkööt he omansa! Mutta sinä ja minä, me pysymme täällä kaikessa siinä nautinnossa, minkä olemme toisistamme löytäneet. Pimeys tulee sittenkin kyllin nopeasti, ja sinä lähdet aurinkoisille kukkasrannoillesi, minä Valhallan meluisaan pöytään."

"Ei! Ei!" huudahti hän ja kiskoutui puoliksi irti minusta. "Sinä et ymmärrä. Kaikki suuri, kaikki jumalallinen, jumaluus on tässä miehessä, joka on enemmän kuin ihminen. Ja sellainen kuolema on häpeällinen. Vain orjat ja varkaat kuolevat siten. Hän ei ole orja eikä varas. Hän on kuolematon. Hän on Jumala. Totisesti sanon sinulle: Hän on Jumala."

"Hän on kuolematon, sanot", intin. "Vaikka hän siis kuoleekin tänään Golgatalla, ei se vähennä hänen kuolemattomuuttaan hiuskarvan vertaakaan. Hän on jumala, sanot. Jumalat eivät voi kuolla. Kaikesta päättäen, mitä minulle on jumalista puhuttu, on varmaa että he eivät voi kuolla."

"Oi!" huudahti hän. "Sinä et tahdo ymmärtää. Sinä olet vain iso jättiläinen, pelkkä lihaskimppu."

"Eikö ole sanottu, että tätä tapausta on jo ammoin ennustettu?" kysyin, sillä olin koettanut tutustua kaikkeen, mitä pidin juutalaisten ajattelun ylevimpinä tuotteina. "On kyllä", myönsi hän, "Messias-ennustukset. Tämä mies on Messias."

"Voisinko minä sitten", kysyin, "tehdä profeetat valehtelijoiksi? Messiaasta väärän Messiaan? Ovatko kansanne ennustukset niin turhanpäiväisiä, että minä, taitamaton muukalainen, roomalaiseen haarniskaan pukeutunut pohjolan asukas, voin osoittaa ne valheiksi ja estää juuri sellaisen tapahtuman, jonka jumalat ovat päättäneet ja josta viisaat miehet ovat ennustaneet?"

"Sinä et ymmärrä", toisti hän.

"Ymmärrän liiankin hyvin", vastasin. "Olenko minä suurempi kuin jumalat: tekisin jumalien tahdon tyhjäksi? Ovatko sitten jumalat mitättömiä olioita ja ihmisten leikkikaluja. Minä olen ihminen. Minäkin kumarrun jumalien edessä, kaikkien jumalien, sillä uskon kaikkiin jumaliin; mistäpä olisivat kaikki jumalat muuten ilmestyneet?"

Hän riuhtaisihe irti syleilystäni pysähtyen vähän matkan päähän kuuntelemaan melua, joka alkoi kadulla Jeesuksen ja sotamiesten lähtiessä. Sydäntäni vihloi se, että niin suuri nainen saattoi olla niin ajattelematon. Hän tahtoi pelastaa Jumalan. Hän tahtoi olla suurempi kuin Jumala.

"Sinä et rakasta minua", sanoi hän hitaasti, ja hänen silmistään kuvastui lupaus, joka oli liian suuri sanoin kuvattavaksi.

"Rakastan sinua niin, ettet sitä nähtävästi käsitäkään", vastasin. "Olen ylpeä rakastaessani sinua, sillä olen rakkauteni arvoinen ja kaiken sen rakkauden arvoinen, minkä sinä minulle suonetkin. Mutta Rooma on kasvatusäitini, ja jos pettäisin Rooman, vähänpä olisi sinulla syytä ylpeillä rakkaudestani, vähäarvoinen se sinulle olisi."

Jeesusta ja sotilaita seuraavan väkijoukon melu häipyi vähitellen. Ja kun kaikki oli jälleen hiljaista, kääntyi Mirjam poistuakseen sanomatta minulle sanaakaan, edes katsahtamatta minuun.

Vielä kerran valtasi minut mielipuolinen rakkauden puuska. Juoksin hänen jälkeensä ja pysähdytin hänet. Tahdoin nostaa hänet satulaan ja ratsastaa hänen kanssaan sotilaineni Syyriaan, pois tästä kirotusta hulluuden kaupungista. Hän torjui minut luotaan. Puristin häntä rintaani vasten. Hän löi minua kasvoihin, mutta minä puristin häntä yhä, sillä hänen iskunsa olivat suloisia. Sitten hän lakkasi ponnistelemasta. Hän muuttui kylmäksi ja liikkumattomaksi, ja silloin tiesin, ettei nainen, jonka vyötäisillä käteni olivat, rakastanut minua. Minulta hän oli kuollut. Hitaasti painuivat häntä syleilleet käteni. Hitaasti hän astui taaksepäin. Ikäänkuin näkemättäkään minua hän kääntyi, poistui hiljaa ja taakseen katsahtamatta työnsi oviverhot syrjään kadoten näkyvistäni.

Minä, Ragnar Lodbrog, en milloinkaan oppinut lukemaan enkä kirjoittamaan. Mutta elämäni varrella kuulin keskusteltavan suurista asioista. Nyt tiedän, etten milloinkaan tutustunut sellaisiin suuriin asioihin, joita juutalaisten laissa tai roomalaisten ja kreikkalaisten filosofiassa opetettiin. Mutta yksinkertaisesti ja avoimesti olen puhunut, kuten ainakin mies, jota elämä oli kuljettanut Tostig Lodbrogin laivoista ja Brunanbuhrin salista halki maailman Jerusalemiin ja takaisin. Ja suoraan ja yksinkertaisesti puhuin Sulpicius Quiriniukselle, kun Syyriassa selostin hänelle Jerusalemissa tapahtuneita moninaisia asioita.

18.

Elintoiminnan keskeytyminen ei suinkaan ole uusi ilmiö, eikä sitä ole tavattu yksinomaan kasvimaailmassa ja eläinkunnan alhaisilla asteilla, vaan ihmisessäkin, jonka elimistö on korkealle kehittynyt ja monimutkainen. Horrostila on aina horrostila, mistä se sitten aiheutuneekin. Jo ammoisista ajoista ovat Intian fakiirit osanneet vaivuttaa itsensä sellaiseen tilaan. Vanha fakiirien temppu on antaa haudata itsensä elävinä. Samanlaisessa horrostilassa ollessaan ovat jotkut harhauttaneet lääkärin selittämään heidät kuolleiksi ja antamaan määräykset heidän hautaamisestaan elävinä.

Jatkaessani San Quentinissa pakkopaitakokeitani mietin paljon elintoiminnan keskeytymisen kysymystä. Muistan lukeneeni, että kaukaisen pohjois-Siperian talonpojilla oli tapana viettää pitkät talvet karhujen ja muiden villien eläinten tavalla. Eräs tiedemies oli tutkinut näitä talonpoikia ja huomannut, että heidän hengityksensä ja ruuansulatuksensa oli "pitkien unien" aikana käytännöllisesti katsoen pysähdyksissä ja että sydämen toiminta oli niin heikkoa, ettei tavallinen maallikko sitä tutkiessaan ensinkään huomannut.

Sellaisessa tilassa on elimistön työskentely niin lähellä täydellistä pysähtymistä, että ruumiin kuluttama ilma- ja ravintomäärä voidaan käytännössä jättää huomioonottamatta. Tällaiseen päättelyyn perustui osaksi johtaja Athertonille ja tohtori Jacksonille osoittamani uhma. Siksi uskalsin kehottaa heitä panemaan minut pakkopaitaan sadaksi päiväksi. Mutta he eivät uskaltaneet noudattaa kehotustani.

Yhtä kaikki sain järjestetyksi niin, että sain olla ilman vettä ja ruokaa kymmenpäiväisten pakkopaitajaksojeni aikana. Minusta tuntui sietämättömän kiusalliselta, että minut syvästä unesta, vaeltaessani halki avaruuksien ja aikojen, pakotettiin takaisin likaiseen nykyisyyteen siten, että kurja vankilatohtori tyrkytti vettä huulilleni. Varoitin senvuoksi tohtori Jacksonia sanoen aluksi, että aioin tulla loimeen ilman vettä pakkopaidassa ollessani, ja sitten, että torjuisin kaikki heidän juottamisyrityksensä.

Tietenkin meille syntyi pientä kahinaa. Mutta muutamien yritysten jälkeen tohtori Jackson luopui koettamasta. Senjälkeen ne ajat Darrell Standingin elämästä, jotka hän vietti pakkopaidassa, kuluivat niin nopeasti, että kello tuskin ehti niiden kuluessa naksahtaa muuta kuin muutamia harvoja kertoja. Heti kun olin sidottu, ryhdyin vaivuttamaan itseäni valekuolemaan. Harjoituksen ansiosta se muuttui helpoksi ja yksinkertaiseksi tehtäväksi. Hengitykseni ja tajuntani lakkasivat niin nopeasti, että vältyin niistä todella hirvittävistä tuskista, joita verenkierron keskeytyminen aiheutti. Hyvin pian vaivuin pimeyteen. Ja sitten en minä, Darrell Standing, tiennyt mitään, ennenkuin silmäni uudelleen avautuivat ja näin puoleeni kumartuneet kasvot, siteet oli päästetty irti, ja tiesin, että kymmenen päivää oli kulunut nopeasti kuin silmänräpäys.

Mutta kuinka ihmeellisiä, kuinka maineikkaita olivatkaan ne kymmenen päivää, jotka sillä välin olin muualla viettänyt! Vaellukset olemassaolon eri kausien pitkässä ketjussa! Ääretön pimeys, tähtisumujen syntyminen ja voimistuvassa valossa värähtelevät ilmiömäiset oliot!

Olen paljon pohtinut noiden toisten olioiden ja oman itseni välisiä suhteita sekä kaikkia kokemuksiani nykyisen kehitysopin valossa. Voin huoletta sanoa, että kokemukseni ovat täysin sopusoinnussa kehitysteoriamme kanssa.

Minä, kuten kaikki ihmiset, olen kehityksen tulos. Olemassaoloni ei alkanut syntymäni eikä sikiämiseni hetkellä. Minä olen kasvanut ja kehittynyt vuosituhansien aikana. Kaikkien näiden ja lukemattomien muiden elinkausien kokemukset on käytetty sen sieluolemuksen eli henkiolennon muodostamiseen, joka minä olen. Käsitättekö? Ne ovat minun olemukseni. Aine ei muista, sillä henki on muistia. Minä olen tämä henki, ja se on kokoonpantu lukemattomien elinkausieni muistoista.

Mistä olen minä, Darrell Standing, saanut sen punaisen raivon, joka on turmellut elämäni ja saattanut minut näihin kirottuihin koppeihin? Varmastikaan se ei syntynyt, sitä ei luotu silloin, kun se sikiö, josta oli tuleva Darrell Standing, siitettiin. Tämä vanha punainen raivo on paljon vanhempi kuin minun äitini, paljon vanhempi kuin ihmisten vanhin, ensimmäinen äiti. Ei äitini, minun sikiessäni, luonut sitä intohimoista pelottomuutta, joka on minulle ominainen. Eivät myöskään yhdessä kaikki äidit, joita koko ihmiskunnan kehitysaikana on ollut, ole luoneet ihmisten pelkoa tahi pelottomuutta. Paljon ennen ensimmäistä ihmistä olivat pelko ja pelottomuus, rakkaus, viha, raivo, kaikki tunteet, kasvamassa, kehittymässä, muodostumassa siksi aineeksi, josta ihminen oli tuleva.

Kaikki on minussa entisyyden perintöä, kuten jokaisen, joka pitää Mendelin lakia oikeana, täytyy myöntää. Kaikki aikaisemmat olemukseni ovat jättäneet minuun äänensä, kaikunsa, oman lisänsä. Jokainen tekoni, tunteeni, ajatukseni on saanut vivahduksensa ja sävynsä minua aikaisemmin olleiden ja minun muodostumiseeni vaikuttaneiden olioiden summasta.

Elämän aines on muovautuvaa. Mutta tämä aines ei milloinkaan unohda. Muokattakoon sitä miten tahansa, vanhat muistot säilyvät sittenkin. Kaikki hevoset, Shiren jättiläiset yhtä hyvin kuin Shetlannin ponit, on kehitetty ensimmäisistä villeistä poneista, jotka alkuihminen kesytti. Mutta tähän päivään asti ei vielä ole saatu kehitetyksi poikimatonta hevosta. Ja minusta, jonka olemukseen ensimmäiset hevostenkesyttäjät sisältyvät, ei kehitykseni aikana ole heidän punainen raivonsa hävinnyt.

Minä olen naisesta syntynyt mies. Päiväni ovat luetut, mutta olemukseni on tuhoamaton. Olen ollut naisesta syntynyt nainen. Olen ollut nainen ja synnyttänyt lapsia. Ja minä synnyn uudelleen. Niin, lukemattomia kertoja synnyn uudelleen. Ja kuitenkin ympärilläni olevat typerät pölkkypäät luulevat, että he venähdyttämällä nuoralla kaulaani saavat minut lopetetuksi.

Niin, minut hirtetään ... pian. Nyt on kesäkuu lopullaan. Vähäisen ajan kuluttua koetetaan minua pettää. Minut viedään tästä kopista kylpyyn, onhan vankilassa tapana kylpeä kerran viikossa. Mutta minua ei tuodakaan takaisin tähän koppiin. Minut puetaan puhtaisiin vaatteisiin ja viedään kuolemankoppiin. Siellä minulle asetetaan kuolemanvahdit. Yöllä ja päivällä, nukuinpa tai valvoin, minua vartioidaan. Minun ei sallita piilottaa päätäni peitehuopiin, sillä pelätään, että ennättäisin valtion edelle ja tukehduttaisin itseni.

Aina on ympäristöni kirkkaasti valaistu. Ja kun he sitten ovat minua tarpeeksi väsyttäneet, viedään minut jonakin aamuna pois kopistani puettuna kauluksettomaan paitaan ja tipahdutetaan silmukkaan. Niin, minä tiedän sen. Nuora, jolla he sen tekevät, on hyvin venytetty. Kuukausikaupalla on Folsomin hirttäjä venyttänyt sitä raskailla painoilla, poistaakseen siitä joustavuuden.

Niin, minä putoan korkealta. Heillä on viisaasti laadittuja taulukoita – samanlaisia kuin korkotaulukot, – jotka osoittavat pudottamiskorkeuden verrattuna uhrin painoon. Minä olen niin laihtunut, että heidän on pudotettava minut korkealta katkaistakseni niskani. Ja sitten katsojat paljastavat päänsä, ja minun heilahdellessani painavat tohtorit korvansa rintaani vasten lukien sydämeni hiljeneviä lyöntejä ja lopuksi he sanovat, että olen kuollut.

Se on luonnotonta. Se on naurettavaa julkeutta noissa tyhmyreissä, jotka luulevat voivansa minut tappaa. Minä en voi kuolla. Minä olen kuolematon, kuten hekin ovat kuolemattomia. Erotus on se, että minä tiedän sen, mutta he eivät tiedä.

Pyh! Minä olin kerran hirttäjä tai oikeammin teloittaja. Hyvin minä sen muistan! Minä käyttelin miekkaa enkä nuoraa. Miekka on rehdimpi väline, vaikka kaikki ne ovat yhtä tehottomia. Totisesti! Ikäänkuin henki voitaisiin lävistää teräaseella tai kuristaa nuoralla!

19.

Oppenheimerin ja Morrellin jälkeen, jotka molemmat viruivat kanssani pimeydessä useita vuosia, pidettiin minua San Quentinin vaarallisimpana vankina. Toisaalta taas minua pidettiin sitkeimpänä – jopa sitkeämpänä kuin Oppenheimeria ja Morrellia. Sitkeydellä minä tietenkin tarkoitan kestävyyttä. Niin hirveitä kuin heidän henkensä ja ruumiinsa muuntamiseksi tehdyt yritykset olivatkin, niin vielä hirveämpää tuli minun osakseni. Mutta minä kestin kaikki. Dynamiitti tai käärinliinat, kuului johtaja Athertonin ultimaatumi. Mutta loppujen lopuksi ei tullut kumpaakaan. Minä en kyennyt hankkimaan dynamiittia, eikä johtaja Atherton kyennyt hankkimaan käärinliinoja.

Eikä se johtunut ruumiillisesta, vaan henkisestä kestävyydestäni. Ja se johtui siitä, että henkeni oli aikaisempien elinkausieni raudankovissa kokemuksissa kehittynyt raudankovaksi. Yksi niistä kokemuksista vaivasi minua kauan aikaa painajaisen tavoin. Sillä ei ollut alkua eikä loppua. Huomasin aina olevani kallioisella, kuohujen ympäröimällä luodolla, joka oli niin matala, että myrskyn aikana suolainen räiske huuhteli sen korkeintakin kohtaa. Siellä satoi hyvin paljon. Asuin luolassa ja sain kärsiä paljon, sillä minulla ei ollut tulta, ja söin keittämätöntä lihaa.

Aina sain kärsiä. Se oli keskikohta jostakin kokemuksesta, jonka avain oli saavuttamattomissa. Ja kun minä, valekuolemaan vaipuessani, en itse voinut ohjata vaellustani, jouduin usein elämään uudelleen juuri tämän surkean kokemukseni. Ainoat onnelliset hetkeni olivat silloin, kun aurinko paistoi. Silloin paistattelin päivää kallioilla, ja ruumiistani poistui melkein alituinen kohmetus.

Ainoana huvinani olivat pariton airo ja linkkuveitsi. Paljon aikaa kulutin puuhaillessani airoineni. Kaiversin siihen pienen pieniä kirjaimia ja leikkasin siihen syvennyksiä vastaamaan kutakin kulunutta viikkoa. Syvennyksiä oli paljon. Veistäni teroitin tasaiseen kiveen, eikä ainoakaan parturi ole milloinkaan käsitellyt lempiveistään huolellisemmin kuin minä omaani. Eikä kerjäläinen ole koskaan pitänyt aarrettaan arvokkaampana kuin minä veistäni. Se oli yhtä kallis kuin elämäni. Ja elämää se todellisuudessa minulle merkitsi.

Kokemukseni usein toistuttua saatoin vihdoin pakkopaidasta päästyänikin muistaa airoon kaiverretun tarinan. Aluksi muistin hyvin vähän. Sitten se tuli yhä helpommaksi, oli vain liitettävä lauseet toisiinsa. Ja lopuksi minulla oli koko juttu. Se oli seuraava:

Tämän tarkoituksena on saattaa sen henkilön tietoon, jonka käsiin tämä airo mahdollisesti sattuu, että Daniel Foss, syntyisin Elktonista, Marylandissa, eräässä Amerikan Yhdysvaltojen valtiossa, lähdettyään Philadelphian satamasta vuonna 1809, Negociator-prikissä, päämääränä Ystävyys-saaret, joutui aaltojen heittämänä seuraavassa helmikuussa tälle autiolle saarelle, johon hän pystytti kojun ja jossa hän eli useita vuosia, raviten itseään hylkeillä – ollen viimeinen eloonjäänyt tuon piikin miehistöstä, joka törmäsi jäävuoreen ja hukkui marraskuun 25 p:nä 1809.

Sellainen se oli. Sen avulla opin tietämään melkoisen paljon itsestäni. Yhtä hämärää kohtaa en kuitenkaan saanut milloinkaan selvitetyksi. Oliko tämä saari eteläisen Tyynenmeren vai eteläisen Atlantin perukoilla? En tunne tarpeeksi purjelaivojen kulkuväyliä voidakseni varmasti sanoa, purjehtiko "Negociator" Ystävyys-saarille Kap Hornin vaiko Hyväntoivon niemen kautta. Ja tunnustaakseni tietämättömyyteni myönnän, etten tiennyt edes, missä valtameressä Ystävyys-saaret ovat, ennenkuin minut siirrettiin Folsomiin. Aikaisemmin mainitsemani japanilainen murhamies oli ollut purjeiden tekijänä Arthur Sewallin laivoissa, ja hän kertoi, että olimme todennäköisesti purjehtineet Hyväntoivon niemen ohi. Jos asianlaita on siten, niin niistä päivämääristä, jolloin laiva lähti Philadelphiasta ja jolloin se joutui haaksirikkoon, voitaisiin helposti saada selville, missä valtameressä saari oli. Mutta onnettomuudeksi on lähtöajaksi ilmoitettu vain vuosi 1809. Haaksirikko on yhtä todennäköisesti voinut tapahtua kummalla valtamerellä hyvänsä.

Vain kerran sain vaelluksellani luoduksi silmäyksen saarella-oloani edeltäneeseen aikaan. Se näkemykseni alkoi siitä hetkestä, jolloin priki törmäsi jäävuoreen, ja kerron sen, jollen muun vuoksi, niin tehdäkseni selvää harvinaisen kylmäverisestä ja harkitsevasta käyttäytymisestäni. Juuri silloisen käyttäytymiseni nojalla minä, kuten saatte nähdä, saatoin lopultakin jäädä henkiin laivan koko miehistön tuhouduttua.

Nukuin kojussani etukanssissa, kun minut herätti hirveä tärähdys. Samoin kävi muille kuudelle vapaavuoressa olevalle miehelle. Yhtaikaa he heräsivät ja hypähtivät lattialle. Me arvasimme mitä oli tapahtunut. Toiset eivät vitkastelleet hetkeäkään, vaan juoksivat kannelle puolipukeissaan. Mutta minä tiesin, mikä meitä odotti, enkä hätäillyt. Tiesin, että jos ollenkaan pelastuisimme, se tapahtuisi vain veneessä. Uimista ei saattanut ajatellakaan jääkylmässä vedessä. Ja ohuissa pukimissa oli mahdotonta pysyä kauan hengissä avoimessa veneessä. Osasin myös jotakuinkin tarkkaan arvioida, kuinka kauan viipyisi, ennenkuin vene olisi laskettu vesille.

Niinpä ryhdyinkin rajusti heiluvan rasvalampun valossa kaivamaan merimiesarkustani sopivia tamineita, samalla kun korviini kantautui kannelta hirveä melu ja kuulin huutoja: "Laiva uppoaa!" Ja koska laivatoverini eivät enää milloinkaan käyttäisi tavaroitaan, tarkastin heidänkin arkkunsa. Toimin nopeasti ja harkiten enkä ottanut mitään muuta kuin lämpimimmät ja parhaat vaatteet. Työnsin päälleni kanssimme neljä parasta villapaitaa, kolmet housut ja kolmet lämpöiset villasukat. Jalkani paisuivat niin paksuiksi, etten saanut niihin omia hyviä saappaitani. Sensijaan vedin jalkaani Nicholas Wiltonin uudet saappaat, jotka olivat avarammat ja myöskin komeammat. Otin myös ylleni Jeremy Nalorin takin omani päälle ja päällimmäiseksi Seth Richardsin purjekankaisen nutun, jonka muistin hänen uudelleen öljynneen vain vähän aikaisemmin.

Kaksi paria lämpimiä käsineitä, John Robertsin kaulaliina, jonka hänen äitinsä oli kutonut, ja Joseph Dawesin majavannahkainen hattu omani lisäksi – molemmissa oli korva- ja niskalaput – täydensivät varustukseni. Huudot, että laiva vajosi, kuuluivat entistä voimakkaampina, mutta viivähdin vielä hetkisen työntääkseni taskuihini kaiken tupakan minkä käsiini sain. Sitten kiipesin kannelle, eikä se tapahtunut sekuntiakaan liian aikaisin.

Hajanaisten pilvien välitse pilkottavan kuun valossa näin sekasortoisen näyn. Kaikkialla virui särkyneitä laivaesineitä jäämöhkäleiden keskellä. Vielä pystyssä olevan suurmaston purjeissa, köysissä ja raaoissa riippui jääpuikkoja; ja minut valtasi melkeinpä helpotuksen tunne sen johdosta, ettei minun enää milloinkaan tarvitsisi kiskoa jäykkiä vantteja eikä hakata jäätä saadakseni jäätyneet nuorat kulkemaan jäisissä teloissa. Hirmumyrskyä lähentelevä tuuli oli purevan kylmä, mikä osoitti jäävuoria olevan läheisyydessämme; ja isot aallot näyttivät kuutamossa hirvittävän kolkoilta.

Laivavenettä laskettiin parhaillaan vesille alihangan puolelta, ja näin miten jotkut miehet, jotka ponnistelivat jääkuoren peittämällä kannella kantaen ruokatarpeita, heittivät kantamuksensa, kiirehtien itse pelastautumaan. Turhaan koetti kapteeni Nicholl pitää heitä kurissa. Iso aalto, joka kohisten vyöryi kannen yli, lopetti jutun pyyhkäisten miehet yhdessä rykelmässä laidan yli mereen. Sain kiinni kapteenin olkapäistä ja pitäen kiinni hänestä kiljuin hänen korvaansa, että jos hän menisi veneeseen ja estäisi miehistön lähtemästä ulommaksi, minä huolehtisin ruokatarpeista.

Mutta sain käytettäväkseni vain vähän aikaa. Tuskin olin toisen perämiehen Aaron Northrupin avulla saanut hinatuksi veneeseen kuutisen tynnyriä ja nassakkaa, kun kaikki veneessäolijat jo kiljuivat aikovansa heti lähteä. Ja hyvä syy heillä siihen olikin. Tuulen puolelta ajautui meitä kohti torninkorkuinen jäävuori, kun taas suojapuolella, aivan aluksemme vieressä, oli toinen jäävuori, jota kohti me painuimme.

Aaron Northrup hyppäsi ensiksi. Minä viivähdin hetkisen, vaikkakin vene jo eteni, valitakseni keskiveneestä sopivan tulokohdan, jossa miehiä oli tiheimmässä, ettei tärähdys olisi niin ankara. Minua ei haluttanut lähteä vaaralliselle veneretkelle raajat katkenneina. Sitten laittauduin nopeasti veneen peräpuolelle, että soutajille jäisi tilaa. Ja oli minulla siihen muitakin ja riittäviä syitä. Perässä oli olo mukavampaa kuin ahtaassa keulassa. Ja lisäksi oli hyvä olla lähellä peränpitäjiä rettelöiden aikana, joita sellaisissa oloissa varmasti lähipäivinä sattuisi.

Perässä olivat perämies Walter Drake, välskäri Arnold Bentham, Aaron Northrup ja kapteeni Nicholl, joka ohjasi venettä. Välskäri hoiteli veneen pohjalla ähkyvää Northrupia. Häntä ei ollut onnistanut hänen tehdessään harkitsemattoman hyppynsä, sillä hänen oikea reitensä oli katkennut läheltä lonkkaa.

Hänen hoitelemiseensa ei kuitenkaan voitu uhrata paljonkaan aikaa, sillä meidän oli ankarassa aallokossa ponnisteltava kahden jäävuoren välitse, jotka olivat juuri törmäämäisillään yhteen. Nicholas Wiltonilla oli ahdasta takimmaisessa airossa. Järjestin senvuoksi tynnyrit paremmin ja polvistuen hänen eteensä ryhdyin auttamaan häntä soutamisessa. Etukeulassa ponnisteli John Roberts soutaen ensimmäisellä airolla. Arthur Haskins ja laivapoika Benny Hardwater kiskoivat takaapäin hänen olkapäitään lisäten siten hänen puhtiaan. Joka mies pyrki niin innokkaasti auttamaan, että monikin heistä oli tiellä ja vaikeutti soutajien liikkeitä.

Se oli tiukkaa työtä, mutta selviydyimme kuitenkin päästen noin sadan yardin päähän, ennenkuin yhteentörmäys tapahtui. Katsoin taakseni ja näin "Negociatorin" ennenaikaisen lopun. Se joutui poikkipäin jäävuorten puristukseen ja rusentui kuin luumu pojan peukalon ja etusormen välissä. Tuulen vonkuna ja aaltojen möyry estivät meitä kuulemasta mitään, vaikkakin prikin lujien kaaripuiden ja kannen kannattimien katkeamisesta aiheutuva räiske olisi varmasti kyennyt herättämään kokonaisen kylän asukkaat unestaan.

Äänettömästi ja keveästi pusertuivat prikin laidat vastakkain, kansi pullistui ylöspäin ja murtuneet jäännökset vajosivat syvyyteen, toisiaan vastaan hankautuvien jäävuorten täyttäessä laivan entisen kohdan. Minusta tuntui surkealta, kun laiva, joka oli ollut meille turvana luonnonvoimia vastaan, tuhoutui, mutta samalla tuntui hyvältä ajatellessani, kuinka lämmintä ja mukavaa minulla oli neljän paidan ja kolmen takin verhoamana.

Mutta yö oli ankara minullekin. Minulla oli lämpöisimmät tamineet meistä kaikista. Sitä mitä toisten oli täytynyt kärsiä, en huolinut kovinkaan paljon ajatella. Kun pelkäsimme, että kohtaisimme pimeässä uusia jäävuoria, pysyttelimme keula aaltoja vasten. Yhtä mittaa sain minä vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä hieroa nenääni estääkseni sitä paleltumasta. Elävästi tuli mieleeni kotoisia muistoja, ja rukoilin Jumalaa.

Aamulla pidimme tarkastuksen. Kaikilta muilta, paitsi kahdelta tai kolmelta, oli joku jäsen paleltunut. Aaron Northrupia, joka katkenneine jalkoineen ei voinut liikkua, oli kylmä kouristellut varsin pahoin. Välskäri arveli, että Northrupin molemmat jalat olivat paleltuneet toivottoman pahasti.

Veneemme kulki syvässä ja oli raskasliikkeinen, sillä olihan siinä koko laivamme miehistö, kaksikymmentäyksi miestä. Joukossamme oli kaksi poikaa. Benny Hardwater oli vain kolmetoistavuotias, ja Lish Dickery, jonka koti oli aivan lähellä meitä Elktonissa, oli juuri täyttänyt kuusitoista. Muonavaroja meillä oli kolme sentneriä naudanlihaa ja kaksi sentneriä silavaa. Puoltakymmentä kokin tuomaa ja suolaveden liottamaa leipää ei kannattanut ottaa laskuihin. Lisäksi oli meillä kolme pientä tynnyriä vettä ja yksi pieni olutnassakka.

Kapteeni Nicholl myönsi avoimesti, että hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko tässä kartoittamattomassa meressä maata lähistöllä. Ainoa, mitä voimme tehdä, oli pyrkiä leudompiin seutuihin, mitä me yritimmekin: nostimme pienen purjeemme ja purjehdimme pirteässä perähankatuulessa koillista kohti.

Muonakysymys oli puhdas laskutehtävä. Aaron Northrupia emme ottaneet huomioon, sillä tiesimme, että hän olisi pian mennyt mies. Jos jokainen saisi naulan päivässä riittäisivät viisisataa naulaamme kahdeksikymmeneksiviideksi päiväksi. Jos annos olisi vain puoli naulaa, varastomme riittäisi viideksikymmeneksi päiväksi. Oli siis jaettava puoli naulaa. Minä suoritin jaon kapteenin silmäin edessä, ja Jumala tietää, että tein sen rehellisesti, vaikkakin muutamat miehet aluksi nurisivat. Silloin tällöin annoin myös kaikille miehille yhtä suuret annokset taskuihini sullomaani purutupakkaa. Tätä tehdessäni minusta kuitenkin tuntui varsin vaikealta, etenkin kun tiesin, että eräille miehille annettu tupakka oli suorastaan tuhlattua, sillä olin varma, etteivät he enää eläisi kuin päivän tai enintään pari-kolme.

Pian meistä nimittäin muutamia kuoli avoimessa veneessämme. Näihin ensimmäisiin kuolemantapauksiin ei ollut syynä nälkä, vaan jäätävä kylmyys ja suojan puute. Vain sitkeimmät ja onnen suosimat kykenivät elämään. Minulla oli luja ruumiinrakenne ja onnea minulla myöskin oli, sillä olinhan lämpimästi pukeutunut enkä ollut katkaissut jalkaani kuten Aaron Northrup. Mutta hän oli niin vankkatekoinen, että hän onnettomuudestaan huolimatta ja vaikka oli ensimmäiseksi paleltunut pahasti, kesti vielä monta päivää. Vance Hathaway kuoli ensin. Varhain aamuhämärissä löysimme hänet kaksinkerroin koukistuneena ja jäykäksi kohmettuneena. Toisena poistui poika, Lish Dickery. Toinen poika, Benny Hardwater, kesti kymmenen tai kaksitoista päivää.

Pakkanen oli niin ankara, että vesi ja olut jäätyivät, ja varsin vaikeata oli saada Northrupin linkkuveitsellä jäämöhkäleistä murtamani kappaleet rehellisesti jaetuksi. Jääpalasia sitten imeksimme, kunnes ne sulivat. Pyryn sattuessa saimme myös lunta niin paljon kuin halusimme. Mutta se ei ollut hyväksi, sillä siitä aiheutui kuumetta ja tulehdusta suuhun, niin että limakalvot olivat alituisesti polttavan kuivat. Sellaista janoa me emme lisäksi kyenneet mitenkään lieventämään. Jään tai lumen imeminen vain pahensi tulehdusta. Juuri se oli luullakseni suurimpana syynä Lish Dickeryn kuolemaan. Hän oli tajuttomana ja houraili kokonaisen vuorokauden ennen kuolemaansa. Vielä kuolinhetkellään hän pyyteli vettä, mutta veden puutteeseen hän ei kuitenkaan kuollut. Minä hillitsin itseäni ja imin jäätä mahdollisimman vähän, tyytyen pitämään tupakkapalasta poskessani, ja minä selviydyinkin siten verraten helposti.

Vainajilta riisuimme kaikki vaatteet. Alastomina he olivat maailmaan tulleet, ja alastomina he poistuivat veneemme reunan yli vaipuen jäisen valtameren tummaan helmaan. Vaatteista heitettiin arpaa. Niin oli kapteeni Nicholl määrännyt riidan välttämiseksi.

Me emme voineet antautua järjettömien tunnepurkauksien valtaan. Meidän joukossamme ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tuntenut salaista tyytyväisyyttä jokaisen uuden kuolemantapauksen sattuessa. Arvanvedossa suosi onni eniten Israel Stickneytä, niin että kun hän lopuksi poistui, joutui kokonainen vaateaarre arvottavaksi. Jälkeenjääneille se merkitsi elämän helpottamista.

Purjehdimme edelleen koilliseen virkeässä länsituulessa, mutta toiveemme päästä lämpimämmille seuduille eivät näyttäneet toteutuvan. Yhä jäätyi veneeseen räiskynyt vesi, ja yhä sain minä jakaa olutta ja juomavettä Northrupin veitsellä. Omaa veistäni säästin. Se oli hyvää terästä, ja se oli hyväksi hiottu ja kaunismuotoinen, enkä tahtonut turmella sitä moisessa työssä.

Vähitellen oli puolet seurueestamme joutunut laidan vii, veneen laita kohosi tyydyttävän paljon vedenpinnan yläpuolelle, ja venettä itseään oli helpompi hoidella myrskyssä. Tilaa oli myöskin runsaammin, ja jokainen pääsi mukavammin oikaisemaan ruumiinsa.

Pysyvänä nurinan lähteenä oli muona. Me, kapteeni, perämies, välskäri ja minä, päätimme asiaa pohdittuamme, että päiväannosta ei lisättäisi puolta lihanaulaa suuremmaksi. Kuusi merimiestämme, joiden puhemieheksi Tobias Snow oli ryhtynyt, väitti, että kun meistä kerran oli toinen puoli kuollut, niin se merkitsi sitä, että jäljelläolevien muonavarat olivat tulleet kaksinkertaisiksi, ja senvuoksi he vaativat annoksen lisäämistä kokonaiseksi naulaksi. Vastaukseksi me peräpuolen miehet huomautimme, että pelastamismahdollisuutemme kaksinkertaistuisivat, jos vain pysyisimme puolinaulaisissa annoksissa.

Totta kyllä on, että kahdeksan unssia suolaista lihaa ei kovinkaan suuresti terästänyt elinvoimiamme eikä auttanut meitä kestämään purevaa kylmyyttä. Olimme hyvin heikkoja, ja siitä syystä meillä oli aina vilu. Kaikkien nenät ja posket olivat paleltumisesta mustat. Mahdotonta oli pysyä lämpimänä, vaikkakin meillä oli nyt kaksi kertaa niin paljon vaatteita kuin laivasta lähtiessämme.

Viisi viikkoa "Negociatorin" tuhoutumisen jälkeen kohosi muona-annoksista aiheutunut napina huippuunsa. Olin täydessä unessa – se tapahtui yöllä – kun kapteeni Nicholl sai Jud Hetchkinsin kiinni tämän varastaessa silavatynnyristä. Toiset viisi miestä olivat hänen kanssaan yhdessä juonessa; sen osoitti heidän käytöksensä. Heti kun Jud Hetchkins oli joutunut kiinni, hyökkäsivät kaikki kuusi veitset käsissä kimppuumme. Meillä oli ankara ottelu tähtien himmeässä valossa, ja vain sallimuksen armosta pysyi veneemme pystyssä. Minä sain olla hyvin iloinen siitä, että minulla oli niin monta paitaa ja takkia ylläni, sillä ne suojasivat minua kuin haarniska. Niin paksun vaatetuksen läpi eivät puukoniskut saaneet minuun muuta kuin naarmuja, vaikka olinkin saanut niitä joukon toistakymmentä.

Samanlainen suoja oli toisillakin, ja tappelu olisikin päättynyt pelkkään käsikähmään, jollei perämiehemme Walter Dakon, joka oli hyvin voimakas mies, olisi keksinyt, että mellakasta oli tehtävä loppu heittämällä kapinoitsijat laidan yli mereen. Häneen yhdyimme me toisetkin, kapteeni Nicholl, välskäri ja minä, ja tuossa tuokiossa oli kuudesta vastustajastamme viisi vedessä pidellen kiinni laidoista. Kapteeni Nicholl ja välskäri olivat parhaillaan kuudennen, Jeremy Nalorin, kimpussa koettaen saada hänet yli laidan, kun taas perämies napsautteli jalkalaudalla laitoihin tarrautuneita sormille. Minulla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä, joten osuin näkemään perämiehen traagisen lopun. Kun hän kohotti laudan iskeäkseen Seth Richardsia sormille, sukeltautui tämä veteen ja tempautui sitten ylöspäin molemmin käsin, ponnahtaen puoliksi veneeseen, kiersi käsivartensa perämiehen vyötäisille ja heittäytyi taaksepäin vetäen viimeksimainitun mukanaan. Luultavasti hän ei hengissä hellittänyt otettaan, ja molemmat painuivat yhdessä syvyyteen.

Koko laivan miehistöstä meitä oli niin ollen elossa enää vain kolme, kapteeni Nicholl, Arnold Bentham (välskäri) ja minä. Seitsemän miestä oli mennyt äkkiä Jud Hetchkinsin varastamisyrityksen johdosta. Ja minusta tuntui surkealta, että niin paljon hyviä, lämpöisiä vaatteita oli heitetty hukkaan mereen. Jokainen meistä olisi ollut hyvin kiitollinen saadessaan täydennystä pukimiinsa.

Kapteeni Nicholl ja välskäri olivat rehellisiä kunnon miehiä. Varsin usein oli meistä kaksi unessa ja kolmas, joka ohjasi venettä, olisi voinut varastaa lihaa. Mutta sellaista ei sattunut kertaakaan. Luotimme toisiimme täydellisesti, ja mieluummin olisimme kuolleet kuin pettäneet toisten luottamuksen.

Tyydyimme edelleen puoleen lihanaulaan miestä ja päivää kohti ja käytimme jokaista vihuria hyväksemme pyrkiessämme pohjoiseen. Vasta tammikuun neljäntenätoista päivänä, seitsemän viikkoa haaksirikon jälkeen, pääsimme lämpimämmille leveysasteille. Ei silloinkaan vielä ollut lämmintä. Pureva pakkanen vain oli loppunut.

Tällöin lakkasi siihen asti puhaltanut tiukka länsituuli, ja ajelehdimme useita päiviä sinne tänne. Enimmäkseen oli tyyntä tahi puhalsi vieno vastatuuli, vaikka joskus puhkesi vihurikin milloin miltäkin suunnalta puhaltamaan muutamia tunteja. Olimme siksi heikkoja ja veneemme oli siksi iso, ettei soutaminen tullut kysymykseenkään. Muuta emme voineet kuin säästellä muonavarojamme ja odottaa, että Jumala katsoisi meihin suopeammin silmin. Kaikki kolme olimme vakaita kristityitä, ja meillä oli tapana joka päivä rukoilla ennen ruoka-annosten jakamista. Niin teimme, ja jokainen meistä rukoili usein ja hartaasti myöskin itsekseen.

Tammikuun lopussa meillä ei ollut enää paljon jäljellä elintarvikkeita. Silava oli aivan lopussa, ja tyhjentynyttä tynnyriä käytimme sadeveden kokoamiseen ja säilyttämiseen. Ei myöskään naudanlihaa ollut enää montakaan naulaa. Ja niinä yhdeksänä viikkona, jotka olimme viettäneet veneessä, ei ainoatakaan purjetta ollut kohonnut näköpiiriimme eikä maata tullut näkyviimme. Avoimesti myönsi kapteeni Nicholl, että hänellä kuusikymmentäkolmepäiväisen laskemisen jälkeen ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme.

Helmikuun yhdentenäkolmatta päivänä söimme viimeiset suupalat. Mieluummin jätän yksityiskohtaisesti kertomatta kahdeksan seuraavan päivän tapahtumat. Kajoan vain yhteen tapaukseen, joka on omiaan osoittamaan, minkälaisia miehiä toverini olivat. Olimme kärsineet nälkää niin kauan, ettei meillä, muonan tyyten loppuessa, ollut vähääkään varavoimia, ja aloimme heikontua hyvin nopeasti.

Helmikuun neljäntenäkolmatta päivänä puhelimme asemastamme rauhallisesti. Olimme kaikki kolme lujamielisiä, elämänhaluisia miehiä. Meitä ei haluttanut kuolla, eikä kukaan meistä olisi vapaaehtoisesti uhrautunut toisten hyväksi. Mutta kolmesta seikasta olimme yksimielisiä: meidän täytyi saada ruokaa; meidän täytyi ratkaista se kysymys arvalla; heittäisimme arpaa seuraavana aamuna, jollemme saisi tuulta.

Seuraavana aamuna puhalsi tuuli. Raju se ei ollut, mutta se oli meille myötäinen, niin että kuljimme kahden solmun nopeudella pohjoista kohti. Kuudennenkolmatta ja seitsemännenkolmatta päivän aamuna oli tuuli samanlainen. Me olimme hirveän heikkoja, mutta pysyimme päätöksessämme ja jatkoimme purjehtimista.

Mutta kahdeksannenkolmatta päivän aamuna tiesimme hetken tulleen. Veneemme keinui uneliaasti aavalla, tyynellä ulapalla, ja taivas, joka oli yltyleensä liikkumattomien pilvien peitossa, ei näyttänyt lupaavan tuulta. Leikkasin takistani kolme yhtäsuurta vaatekappaletta. Yhden kappaleen kudoksessa oli ruskea juova. Se meistä, kenelle se arvottaessa joutuisi... Panin sitten vaatepalat hattuuni ja otin kapteeni Nichollin hatun peitteeksi.

Kaikki oli valmista, mutta vitkastelimme vielä hetken, jolloin kukin rukoili hartaasti mielessään, sillä aioimmehan jättää ratkaisun Jumalalle. Tiesin itse menetteleväni vilpittömästi ja arvokkaasti, mutta samoin tiesin toistenkin tekevän, joten en saattanut käsittää, miten Jumala voisi ratkaista niin arkaluontoisen kysymyksen, jossa kaikkien osallisten vaatimukset olivat yhtä oikeutetut.

Kapteenin oikeus ja velvollisuus oli vetää ensin, ja hän veti. Vielä sittenkin, kun hänen kätensä jo oli hatussa, hän empi vähän, ummistaen silmänsä ja kuiskaten vielä viimeisen rukouksen. Hän veti viiruttoman tilkun. Se oli paikallaan – minun täytyi mielessäni tunnustaa, että se ratkaisu oli oikea, sillä tunsin kapteeni Nichollin elämän varsin hyvin ja tiesin, että hän oli kunniallinen, oikeamielinen ja Jumalaa pelkäävä mies.

Jäljellä olimme me kaksi, välskäri ja minä. Toiseen meistä täytyi arvan osua, ja laivan arvoasteikon mukaisesti oli hänen vedettävä ensin. Taaskin rukoilimme. Rukoillessani silmäilin entistä elämääni ja tein nopeasti tiliä avuistani ja vioistani.

Hattu oli polvillani kapteeni Nichollin hatun peittämällä. Välskäri työnsi kätensä hattuun ja haparoi jonkin aikaa, samalla kun minä pohdin mielessäni, voisiko hän kenties koskettamalla erottaa ruskean juovan muusta kudoksesta.

Vihdoin hän veti kätensä hatusta. Ruskea viiru oli hänen tilkussaan. Minä tunsin äkkiä itseni hyvin nöyräksi ja hyvin kiitolliseksi siitä, että Jumala oli näin osoittanut minulle laupeuttaan; ja päätin entistä vakaammin noudattaa Hänen käskyjään. Seuraavassa hetkessä tunsin vasten tahtoanikin, että välskäriä ja kapteenia liittivät toisiinsa paljon läheisemmät, heidän asemastaan ja keskinäisestä seurustelustaan johtuvat siteet kuin kumpaakaan heistä minuun ja että he olivat jossakin määrin tyytymättömiä tällaiseen tulokseen. Mutta samalla tunsin olevani varma siitä, että he olivat siksi vakaita miehiä, ettei tämä tulos vähääkään estäisi suunnitelmamme toteuttamista.

Siinä olin oikeassa. Välskäri paljasti käsivartensa ja otti esille veitsen valmistautuen avaamaan valtimonsa. Sitä ennen hän kuitenkin puhui:

"Olen syntyisin Norfolkista Virginiasta, ja siellä on minulla vaimo ja kolme lasta. Muuta palvelusta en teiltä pyydä, kuin että, jos Jumala näkee hyväksi pelastaa teistä jommankumman tästä vaarallisesta tilasta ja jos pelastuneen vielä kerran onnistuu päästä takaisin synnyinmaahansa, hän kertoisi onnettomalle perheelleni surkeasta kohtalostani."

Sitten hän kohteliaasti pyysi meitä suomaan hänelle muutamia minuutteja, että hän saisi järjestää asiansa Jumalan kanssa. Ei kapteeni Nicholl enempää kuin minäkään voinut sanoa sanaakaan, mutta kyynelsilmin me nyökkäsimme suostumukseksi.

Epäilemättä Arnold Bentham oli rauhallisin meistä kolmesta. Minusta itsestäni tuntui hyvin raskaalta, ja varmasti oli kapteeni Nichollillakin hyvin vaikea olo. Mutta mitä voimme tehdä? Kaikki oli suoritettu rehellisesti, ja Jumala oli asian ratkaissut.

Mutta kun Arnold Bentham oli lopettanut viimeiset valmistuksensa ja oli valmis ryhtymään toimeen, minä en voinut enää hillitä itseäni, vaan huudahdin:

"Seis! Olemme kestäneet siksi paljon, että varmasti kestämme vielä vähän enemmänkin. Nyt on aamu. Odotetaan hämärään asti! Jollei siihen mennessä ole tapahtunut mitään, joka muuttaa hirveätä kohtaloamme, niin sitten, Arnold Bentham, sitten tehkää niin kuin olemme sopineet!"

Hän katsahti kapteeni Nicholliin, suostuiko tämä ehdotukseeni, ja kapteeni Nicholl saattoi vain nyökätä. Hän ei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sinisten silmiensä kosteata ilmettä en voinut väärin tulkita.

Minä en pitänyt, en voinut pitää rikoksena, että kapteeni Nicholl ja minä rehellisen arvanheiton tuloksen nojalla hyötyisimme Arnold Benthamin kuolemasta. En voinut uskoa, että elämänhalun, joka määräsi toimintamme, oli meihin istuttanut kukaan muu kuin Jumala. Se oli Jumalan tahto, ja me, hänen luomansa olennot, voimme vain täyttää Hänen tahtonsa. Mutta Jumala oli armelias. Hyvyydessään hän säästi meidät tältä niin hirveältä, vaikkakin niin oikeutetulta teolta.

Tuskin oli kulunut neljännestunti, kun kosteutta ja kylmää huokuva läntinen tuulenhenkäys siveli poskiamme. Viisi minuuttia myöhemmin purjehdimme täysin purjein Arnold Benthamin hoidellessa peräsintä.

"Säästäkää vähiä voimianne!" oli hän sanonut. "Antakaa minun kuluttaa ne voiman tähteet, mitä minulla vielä on, että teillä olisi paremmat mahdollisuudet selviytyä elävinä!"

Ja niinpä hän istui perässä vihurin yhä yltyessä, kun taas kapteeni Nicholl ja minä makasimme veneenpohjalla haaveillen ja nähden näkyjä kaukana olevan maailman armaista oloista.

Tuuli yltyi ja kiihtyi pian kohisevaksi myrskyksi. Taivaalla kiitävät pilvet ennustivat hirmumyrskyä. Keskipäivällä Arnold Bentham pyörtyi peräsimessä ollessaan, mutta ennenkuin vene oli ehtinyt sukeltautua silloin jo sangen korkeihin aaltoihin, olimme kapteeni Nicholl ja minä ehtineet peräsimeen, tarttuneet kumpikin siihen heikkoine käsillemme. Sovimme vuorottelusta, ja samoin kuin kapteeni Nicholl oli virkansa nojalla ensimmäiseksi vetänyt arpaa, hän nytkin otti ensimmäisen vuoron. Senjälkeen me kolmisin vuorottelimme vaihtaen perämiestä aina viidentoista minuutin kuluttua. Olimme hyvin heikkoja emmekä kyenneet sen kauempaa olemaan peräsimessä.

Iltapuolella kävi jo vaarallinen aallokko. Jollei asemamme olisi ollut niin epätoivoinen, olisimme kääntäneet veneen tuuleen ja antaneet sen ajelehtia keula aaltoja vasten, mastosta ja purjeesta kyhätyn väliaikaisen myrskyankkurin varassa. Jos silloisessa voimakkaassa kuohuaallokossa olisimme yrittäneet kääntää venettämme, se olisi epäilemättä kaatunut.

Tuon tuostakin Arnold Bentham sen iltapäivän kuluessa pyysi, että turvautuisimme myrskyankkuriin. Hän pyysi sitä meidän tähtemme. Hän tiesi, että jatkoimme purjehtimista vain sen vuoksi, ettei meidän tarvitsisi panna täytäntöön arvan määräämää ratkaisua. Hän oli vievä mies. Samoin oli kapteeni Nicholl, jonka pakkasenpuremat silmät olivat supistuneet kahdeksi teräspisteeksi. Ja miten olisin minä tällaisessa ylevämielisessä seurassa voinut muuta olla? Yhä uudelleen minä sinä vaarallisena iltapäivänä kiitin Jumalaa siitä, että hän oli suonut minun oppia tuntemaan kaksi sellaista miestä. Jumala ja oikeamielisyys elävöittivät heitä, ja vaikka kohtaloni olisi kuinka surkea, niin sellainen seura korvasi sen minulle täysin. Minä en halunnut kuolla eivätkä hekään, mutta en myöskään pelännyt kuolemaa. Se heikko epäluulo, joka minussa oli herännyt näitä miehiä kohtaan, oli jo aikoja sitten haihtunut. Koulu oli kovaa, ja kovia olivat miehet, mutta he olivat vieviä ihmisiä, Jumalan valittua väkeä.

Minä näin sen ensiksi. Arnold Bentham, joka piti kuolemaansa varmana, ja kapteeni Nicholl, joka samoin odotteli kuolemaa, kieriskelivät vähissä hengin veneen pohjalla. Minä olin peräsimessä, kun sen näin. Kun veneemme, joka kohisten halkoi aaltoja, nopeasti kuin sitä kuljettava tuuli, kohosi korkean aallon harjalle, huomasin aivan edessäni tyrskyjen ympäröimän kallioluodon. Se ei ollut puolta mailia kauempana. Huudahdin kovaa, niin että toiset nousivat polvilleen ja haparoiden käsineen tukea alkoivat tirkistellä, mitä olin nähnyt.

"Suoraan kohti, Daniel!" antoi kapteeni Nicholl mumisten määräyksensä. "Siellä saattaa olla joku poukama. Siellä saattaa olla poukama. Se on ainoa pelastumismahdollisuutemme."

Kun olimme aivan lähellä rantaa, eikä minkäänlaista poukamaa ollut näkyvissä, puhkesi hän uudelleen puhumaan.

"Suoraan kohti, Daniel! Jos sivuutamme sen, olemme liian heikkoja ponnistellaksemme takaisin tuulta ja aallokkoa vastaan."

Hän oli oikeassa. Minä tottelin. Hän katsahti kelloonsa, ja minä kysyin, paljonko se oli. Kello oli viisi. Hän ojensi kätensä Arnold Benthamille, joka tarttui siihen pudistaen sitä heikosti. Molemmat he katsoivat minua lähettäen minulle katseillaan samanlaisen kädenpuristuksen. Se oli jäähyväistervehdys, sen tiesin. Sillä mitäpä toiveita oli niin heikoilla olennoilla kuin meillä selviytyä onnellisesti kuohujen huuhtelemilta rantakallioilta niiden takaisille korkeammille kallioille?

Kun olimme kahdenkymmenen jalan päässä rannasta, en kyennyt enää hoitelemaan venettämme. Pian se oli kumossa, ja minä rimpuilin aallokossa. Sen koommin en tovereitani nähnyt. Onneksi mela, jota yhä puristin, kannatti minua, ja vielä suurempi onni oli se, että aalto oikealla hetkellä ja oikealta kohdalta heitti minut kolkon rannan ainoalle tasaisesti viettävälle kielekkeelle. En haavoittunut enkä ruhjoutunut. Heikkous huimasi päätäni, mutta ryömimällä kykenin ponnistautumaan kauemmaksi, aaltojen saavuttamattomiin.

Nousin horjuen pystyyn ja kiitin Jumalaa pelastuksestani. Vene oli jo murskautunut tuhansiksi pirstaleiksi. Ja vaikka en nähnytkään kapteeni Nichollin ja Arnold Benthamin ruumiita, saatoin arvata, kuinka hirveästi ne olivat ruhjoutuneet. Aivan kuohujen reunassa näin airon, ja sain sen vaarasta huolimatta pelastetuksi. Mutta sitten lysähdin polvilleni, tunsin pyörtyväni. Vielä sittenkin minä merimiehen vaiston varoittamana ryömin terävien kivien keskitse ylöspäin kolhien itseäni, kunnes lopuksi pyörryin saavuttuani aivan turvalliselle kohdalle.

Sen yön vietin vähissä hengin. Enimmäkseen viruin tiedottomana; vain hämärästi ja aika ajoin tajusin, että minulla oli hyvin kylmä ja että olin aivan märkä. Aamulla kohtasi minua pelottava näky. Ei minkäänlaista kasvia, ei ruohonkorttakaan kasvanut tällä valtameren pohjasta kohoavalla kolkolla kallioluodolla. Se oli neljännesmailin levyinen ja puolen mailin pituinen, pelkkää kivikkoa. En löytänyt mitään, jolla olisin voinut tyydyttää riutuneen ruumiini tarpeita. Minua vaivasi hirveä jano, mutta raikasta vettä ei siellä ollut. Myrskyn aikana oli aaltojen räiske yltänyt luodon jokaiseen osaan, kaikissa syvennyksissä oleva vesi oli yhtä suolaista kuin meressä.

Veneestä ei ollut jälkeäkään näkyvissä, ei kaistalettakaan ollut muistuttamassa siitä. Koko omaisuuteni muodostivat pukuni, oiva veitseni ja pelastamani airo. Myrsky oli asettunut, ja koko sen päivän minä, hoippuen ja kaatuillen sekä ryömien kädet ja polvet verta vuotaen, etsin vettä sitä kuitenkaan löytämättä.

Sinä yönä makasin tuulen suojassa kiven juuressa ja olin lähempänä kuolemaa kuin milloinkaan. Rankka sadekuuro teki oloni vielä kurjemmaksi. Riisuin kaikki takit yltäni ja levitin ne kokoamaan vettä. Mutta kun kiersin niistä vettä suuhuni, niin huomasin harmikseni, että se oli suolaista. Mereen jouduttuani oli suolainen merivesi imeytynyt vaatteisiini läpeensä. Kävin selälleni ja pidin suutani auki saadakseni ne harvat pisarat, jotka putosivat suoraan suuhuni. Se tuotti minulle Tantaloksen tuskia, mutta kieleni ja kitalakeni pysyivät kosteina, ja minä säilyin mielipuolisuudelta.

Seuraavana päivänä olin hyvin sairas. En ollut syönyt pitkään aikaan, ja jäseneni alkoivat turvota hirveästi, jalkani, käteni, koko ruumiini. Varsin vähän ponnistamalla voin painaa sormeni kokonaisen tuuman syvyydelle ihooni, ja siten muodostunut kuoppa tasaantui hyvin verkalleen. Mutta yhä ponnistelin täyttääkseni Jumalan tahdon, että minun tuli elää. Huolellisesti minä käsin tyhjensin suolaveden kallion kaikista pienistä syvennyksistä toivoen, että seuraava sadekuuro täyttäisi ne sellaisella vedellä, jota voisin juoda.

Surkea kohtaloni ja Elktonissa olevien rakkaitteni muisto saattoivat mieleni niin murheelliseksi, että usein menetin ajatuskykyni moniksi tunneiksi. Se oli sallimuksen armeliaisuutta, sillä siten en huomannut kärsimyksiäni, jotka muuten olisivat minut surmanneet.

Yöllä heräsin sateen rapinaan, ja ryömin kuopalta toiselle ammentaen vettä käsin tai nuollen sitä kalliolta. Hieman suolaista se oli, mutta juotavaa silti. Se pelasti henkeni, sillä aamupuolella yötä heräsin tavattomasti hikoillen, ja houraileminen oli hävinnyt.

Aurinko nousi – ensimmäistä kertaa saarella ollessani – ja minä levitin kuivamaan suurimman osan vaatteistani. Join vettä tarpeekseni, ja laskelmieni mukaan sitä riitti kymmeneksi päiväksi, jos pitäisin siitä tarkan vaarin. Oli kummallista, kuinka rikkaana pidin itseäni, kun minulla oli niin tavaton varasto hieman suolaista vettä. Eikä yksikään suurkauppias, jonka laivat ovat juuri palanneet onnistuneilta matkoilta, jonka varastot ovat täynnä kattoa myöten ja myymälän hyllyt kukkuroillaan, ole varmaankaan tuntenut itseään niin hyvinvoivaksi kuin minä, kallioluodolle pelastunut mies, tunsin löydettyäni useita päiviä sitten kuolleen hylkeen ruumiin. Enkä minä suinkaan unohtanut langeta heti ensi-töikseni polvilleni ja kiittää Jumalaa tästä hänen loppumattoman hyvyytensä osoituksesta. Se kaikki oli minusta niin selvää: Jumala ei ollut tahtonut, että minä kuolisin. Alusta alkaen se ei ollut ollut hänen tarkoituksensa.

Tiesin, että vatsani sulatuskyky oli nyt hyvin heikko, ja söin vain vähän, sillä varsin luonnollinen ruokahaluni olisi varmasti tappanut minut, jos olisin sen tyydyttänyt. En milloinkaan ole niellyt maukkaampia suupaloja ja avoimesti tunnustan vuodattaneeni ilon kyyneliä ajatellessani hieman pilaantunutta hylkeenraatoa.

Toivo sai sydämeni uudelleen voimakkaasti sykähtelemään. Huolellisesti panin jäljellejääneen osan raatoa säilöön. Huolellisesti peitin myöskin kalliossa olevat vesisäiliöni laakeilla kivillä, etteivät auringon säteet haihduttaisi kallisarvoista nestettä eikä yöllä mahdollisesti nouseva tuuli taaskin räiskyttäisi niihin suolaista vettä. Kokoilin myös vähäisiä meriruohon palasia, joita löysin, ja kuivasin ne pehmikkeeksi karkealle kalliovuoteelleni. Ja vaatteeni olivat kuivat – ensimmäistä kertaa moniin päiviin. Nukuinkin väsymyksen ja terveyden palaamisen tuottamaa raskasta unta.

Herätessäni seuraavana aamuna olin toinen mies. Aurinko ei paistanut, mutta se ei painanut mieltäni, ja pian sain huomata, ettei Jumala ollut unohtanut minua nukkuessani, vaan oli valmistanut minulle uuden, ihmeellisen laupeudenosoituksen. Ilosta pökerryksissäni hieroin silmiäni ja katsoin uudelleen, sillä mihin vain katsoin, kaikkialla olivat rantakalliot hylkeiden peitossa. Niitä oli tuhansittain, ja vedessä liikkui niitä vieläkin enemmän. Niiden kurkuista lähtevä ääni oli korvia huumaava. Kun ne näin, niin tiesin, että siinä oli lihaa vain ottajaa odottamassa, riittävästi lihaa parinkymmenen laivan miehistölle.

Tartuin heti airooni – mitään muuta puukappaletta ei koko saarella ollut – ja lähestyin varovasti tavatonta riistalaumaa. Pian huomasin, että nämä meren asukkaat eivät olleet sitä ennen joutuneet tekemisiin ihmisen kanssa. Niissä ei näkynyt olevan vähääkään arkuuden merkkejä minun lähestyessäni, ja lapsen leikkiä oli napautella niitä airolla päähän.

Kun siten olin tappanut kolmannen ja neljännen hylkeeni, valtasi minut äkkiä outo raivo. Menetin todella kaiken arvostelukykyni ja tapoin tappamistani ehtimiseen. Kaksi tuntia uurastin airoineni levähtämättä, niin että olin väsymyksestä kaatua. Kuinka hirveän teurastuksen olisinkaan suorittanut, sitä en voi sanoa, sillä mainitun ajan kuluttua kaikki hylkeet, jotka vielä olivat elossa, syöksyivät kuin sovitusta merkistä veteen ja katosivat nopeasti.

Laskin surmaamani hylkeet. Niitä oli yli kaksisataa, ja teurastusvimmani kammotti minua. Olin tehnyt syntiä tällä tavoin tarpeettomasti tuhlaamalla. Ryhdyinkin korjaamaan tekoani niin hyvin kuin voin virkistettyäni ensin itseäni nauttimalla asianmukaisen annoksen terveellistä ravintoa. Mutta ennenkuin aloitin suuren puuhan, kiitin Kaikkivaltiasta, jonka armosta tämä ihmeellinen huolenpito oli tullut osakseni. Sitten työskentelin hämäriin asti ja vielä senjälkeenkin, nylkien hylkeitä, leikaten lihan viipaleiksi ja asettaen ne kiville kuivamaan auringonpaisteessa. Saaren tuulenpuoleiselta rinteeltä löysin kallion syvennyksistä vähän suolaa, jonka hieroin lihaan, että se säilyisi pilaantumatta.

Neljä päivää uurastin ja lopuksi olin tyhmän ylpeä Jumalan edessä siitä, ettei ainoatakaan lihakappaletta koko määrästä ollut joutunut hukkaan. Ahkera työskentely oli ruumiilleni terveellistä, ja voimistuin ripeästi saatuani ravitsevaa ruokaa, jota kitsailematta käytin. Sain vielä toisenkin näytteen Jumalan armosta. Niinä kahdeksana vuotena, jotka karulla saarellani vietin, ei sää pysynyt milloinkaan yhtä mittaa niin kauan kirkkaana ja päivänpaisteisena kuin nyt hylkeiden teurastamisen jälkeisinä päivinä.

Kului kuukausia, ennenkuin hylkeet uudelleen saapuivat saarelleni. Mutta sillä välin minä en suinkaan ollut joutilaana. Rakensin itselleni kivisen majan ja sen yhteyteen varaston kuivaamiani lihamääriä varten. Katoin majan hylkeennahoilla, niin että se oli jotakuinkin vedenpitävä. Mutta sateen pieksäessä kattoani johtui aina mieleeni, että minua, haaksirikkoista merimiestä, suojasi luonnonvoimilta sellainen katos, jonka ostamiseen Lontoon turkismarkkinoilta olisi tarvittu ruhtinaallinen omaisuus.

Pian huomasin, kuinka tarpeellista minun oli pitää jonkinlaista ajanlaskua, jota ilman viikon päivät olisivat minulta sekaantuneet, niin etten olisi voinut erottaa niitä toisistaan enkä tietää, milloin oli Herran lepopäivä.

Muistelin tarkoin, minkä viikon ja kuukauden päivän kapteeni Nicholl oli laskujensa mukaan veneessä ollessamme viimeksi ilmoittanut, ja siitä lähtien kuljin huolellisesti läpi kaikki saarella viettämäni päivät ja yöt moneen kertaan välttääkseni kaikki erehtymisen mahdollisuudet. Sitten järjestin majani edustalle seitsemästä kivestä itselleni viikkoalmanakan. Yhteen kohtaan airoani leikkasin pienen viivan joka viikkoa kohti ja toiseen kohtaan leikkasin kuukausiviirut tarkoin laskien, montako päivää kuhunkin kuukauteen meni yli neljän viikon.

Siten saatoin pitää pyhäpäivän asianomaisessa kunniassa. Hartautta en kyennyt harjoittamaan muulla tavoin kuin kaivertamalla airooni lyhyen, asemaani sopivan virren, jonka lauloin joka sunnuntai. Kaikkihyvyydessään Jumala ei ollut minua unohtanut, enkä minä kertaakaan noina kahdeksana vuotena laiminlyönyt Jumalan kunnioittamista kaikkina asianomaisina aikoina.

Oli hämmästyttävää, kuinka paljon aikaa minulta niissä oloissa kului ruuan ja suojan hankkimiseen. Ensimmäisenä vuonna olin todellakin harvoin joutilaana. Vaikkakin majani oli pelkkä kivinen luola, sen rakentaminen vei kuitenkin aikaani kuusi viikkoa. Hylkeennahkojen vaivalloiseen kuivaamiseen ja raaputtelemiseen, saadakseni ne pehmoisiksi ja kelvollisiksi pukutarpeiksi, kuluivat puhdehetkeni monina, monina kuukausina.

Sitten oli minun huolehdittava juomavedestä. Jokaisen ankaran myrskyn aikana suolasi aaltojen räiske minulle kertyneen sadevesivarastoni, joten silloin tällöin sain janoissani odottaa uutta sadetta. Mutta tiesin, että yhtä mittaa putoava pisara kaivertaa kiveä, ja valitsin ison, hieno- ja tiivisrakenteisen lohkareen ja ryhdyin pienemmillä kivillä hakkaamaan siihen syvennystä. Uurastettuani mitä ahkerimmin viisi viikkoa olin siten saanut valmiiksi ruukun, jonka arvioin vetävän puolitoista gallonaa. Myöhemmin valmistin samalla tavoin neligallonaisen ruukun. Siihen kului yhdeksän viikkoa. Vähitellen tein useita pienehköjä astioita. Yhteen, joka olisi vetänyt kahdeksan gallonaa, ilmaantui halkeama koverrettuani sitä seitsemän viikkoa.

Mutta vasta ollessani saarella neljättä vuotta, jolloin olin jo sopeutunut siihen ajatukseen, että minun mahdollisesti oli vietettävä siellä koko maallisen elämäni loppu, minä loin mestarinäytteeni. Siihen meni minulta kahdeksan kuukautta, mutta se olikin luja astia, joka veti lähemmä kolmekymmentä gallonaa. Nämä kiviastiat tuottivat minulle suurta tyydytystä, niin suurta, että aika ajoin unohdin asemani ja olin niistä turhamaisen ylpeä. Todella ne olivat minusta loistokkaampia kuin kallisarvoisimmatkaan pöytäkalut milloinkaan mistään kuningattaresta. Valmistin myöskin pienen kivimaljan, johon ei mahtunut enempää kuin neljännesgallona ja jolla kuljetin vettä kokoamisaltaista isoihin säiliöihini. Kun sanon, että tämä neljänneksen astia painoi hyvinkin kolmattakymmentä naulaa, lukijani käsittää, ettei sadeveden kokoaminenkaan ollut mitään keveätä puuhaa.

Sillä tavoin laittelin yksinäisen oloni niin mukavaksi kuin suinkin. Olin rakentanut itselleni kuivan ja turvallisen suojan. Ja ruokavaroja minulla oli aina kuuden kuukauden tarpeet suolattuna ja kuivattuna. Kaikesta tästä, joka oli niin välttämätöntä hengen säilyttämiseksi ja jota tuskin olin voinut odottaa saavani autiolla saarella, en minä saattanut, sen tunsin, milloinkaan olla liiaksi kiitollinen.

Vaikkakaan en saanut nauttia ainoankaan inhimillisen olennon, enpä edes koiran enkä kissan seurasta, olin sopeutunut osaani paremmin kuin luultavasti tuhannet minun sijassani. Autiolla saarella, johon kohtalo oli minut heittänyt, tunsin itseni paljon onnellisemmaksi kuin moni mies, joka häpeällisestä rikoksesta tuomittuna viruu eristyskopissaan omantunnon kalvaessa häntä kuin jäytävä syöpä.

Vaikka tulevaisuudentoiveeni olivatkin pimeät, en kuitenkaan saattanut olla toivomatta, että sama kaitselmus, joka juuri silloin kun olin nälkään sortumaisillani ja kun olisin helposti voinut vaipua meren helmaan, oli heittänyt minut näille karuille kallioille, että sama kaitselmus myöskin lopulta ohjaisi tänne jonkun minua pelastamaan.

Jos kohta minulla ei ollutkaan kanssaihmisten seuraa eikä elämän mukavuuksia, en voinut olla ajattelematta, että hylättyyn asemaani kuitenkin liittyi muutamia etujakin. Vaikka saareni olikin pieni, se oli kokonaan minun hallussani. Todennäköisesti ei milloinkaan saapuisi ketään saattamaan omistusoikeuttani kiistanalaiseksi, paitsi kenties valtameren eläimiä. Ja kun saarelleni oli melkein mahdoton päästä, ei yöuntani häirinnyt alituinen pelko ihmissyöjien tai villipetojen hyökkäyksistä. Yhä uudelleen minä polvillani kiitin Jumalaa näistä moninaisista hyvistä puolista.

Mutta ihminen on sittenkin kummallinen ja oikullinen olento. Minä, joka olin jumalan armeliaisuudelta pyytänyt vain pilaantunutta lihaa syödäkseni ja riittävää määrää tarpeeksi vähäsuolaista vettä, olin tuskin saanut yllin kyllin kuivattua lihaa ja suolatonta vettä, kun jo aloin olla tyytymätön osaani. Minä aloin kaivata tulta ja keitetyn lihan makua suuhuni. Ja yhtenään tapasin ajatukseni harhailemassa kaikenlaisissa herkuissa, joita kotoisella pöydällämme Elktonissa oli jokapäiväisissäkin oloissa. Yritinpä miten tahansa sitä estää, niin aina mielikuvitukseni kuitenkin sai tahtoni petetyksi ja lennähti haaveilemaan kaikesta hyvästä, mitä olin syönyt ja mitä vielä söisin, jos vain pelastuisin nykyisestä yksinäisyydestäni.

Sen sai luultavasti aikaan minussa oleva vanha Aatami, ensimmäisenä Jumalan käskyjä vastaan kapinoineen kanta-isämme turmelus. Hyvin kummallinen olio on ihminen, haluaa aina jotakin, on aina tyytymätön, kuluttaa rauhattomana aikansa hyödyttömiin haaveiluihin ja öisinkin uneksii itsekkäistä ja vääristä pyyteistään. Niin ja myöskin tupakan himo vaivasi minua kovasti. Uni muodostui minulle usein tuskaksi, sillä silloin liikkuivat haluni valtoimina: uneksin, että minulla oli tupakkaa kokonaisia astioita, jopa laivanlasteja ja kokonaisia tupakka-istutuksiakin.

Mutta minä tahdoin rangaista itseäni. Yhtä mittaa rukoilin Jumalaa antamaan minulle nöyrän sydämen ja kuritin lihaani hellittämättömällä työllä. Kun en kyennyt parantamaan mieltäni, päätin parantaa karua saartani. Uurastin neljä kuukautta rakentaen kivisen muurin, joka siipineen oli kolmekymmentä jalkaa pitkä ja kaksitoista jalkaa korkea. Se suojasi majaani kovien myrskyjen aikana, jolloin saareni oli kuin pieni myrskypääskynen vihurien keskellä. Eikä siihen käytetty aika ollut mielestäni hukkaan kulunut. Senjälkeen minä sain kaikessa rauhassa olla mukavasti majassani, samalla kun yläpuolellani ilma oli sadan jalan korkeuteen saakka sakeana vinhasti kiitävistä vesipisaroista.

Kolmantena vuotena aloitin kivipatsaan rakentamisen. Paremminkin se oli pyramidi. Sen pohja oli nelikulmainen, ja se suippeni loivanlaisesti huippuaan kohti. Minun oli pakko rakentaa se sellaiseksi, sillä koko saarellani ei ollut puuta eikä muita tarpeita rakennustelineitä varten. Vasta viidennen vuoden lopussa sain pyramidin valmiiksi. Se sijaitsi saaren korkeimmalla kohdalla. Kun mainitsen, että tämä korkein kohta oli vain neljäkymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella ja että itse pyramidini oli neljäkymmentä jalkaa korkea, huomaatte, että minä ilman minkäänlaisia työaseita olin tehnyt saareni korkeuden kaksinkertaiseksi. Joku ajattelematon ihminen saattanee sanoa, että minä olin kajonnut Jumalan maailmanluomissuunnitelmaan. Mutta siihen vastaan: en suinkaan. Sillä enkö minä ollut osana Jumalan suunnitelmasta, samoin kuin tämä meren syvyydestä kohoava kiviröykkiö? Käsivarteni, joilla työskentelin, selkäni, jolla työnsin ja nostin, käteni, joilla tartuin ja pidin kiinni – eivätkö nekin sisältyneet Jumalan suunnitelmaan? Olen paljon pohtinut sitä asiaa. Tiedän, että menettelin oikein.

Kuudentena vuotena laajensin pyramidini pohjaa, niin että kahdeksantoista kuukautta myöhemmin rakennukseni huippu kohosi viisikymmentä jalkaa saaren yläpuolelle. Se ei ollut suinkaan Babelin tornin kaltainen. Sillä oli kaksi oikeutettua tarkoitusta. Minulle se oli näkötornina, josta voin tähystellä laivoja mereltä, ja se teki paljon todennäköisemmäksi, että huolettomasti harhaileva merimiehen silmä keksisi saareni. Ja se piti sekä mieleni että ruumiini terveinä. Kun olin aina puuhassa, oli saatanalla vähän tilaisuutta saattaa minua kiusauksiin. Vain unissani se minua kiusasi, enimmäkseen loihtimalla esiin kaikenlaisia ruokia ja tupakaksi nimitetyn rikkaruohon tuottamia kuviteltuja nautintoja.

Kesäkuun kahdeksantenatoista päivänä, ollessani kuudetta vuotta saarella, huomasin purjeen. Mutta se kulki ohitseni liian kaukaa keksiäkseen minua. Sen sijaan, että olisin tuntenut pettymystä, tuotti purjeen pelkkä ilmestyminen minulle suuresti iloa. Se osoitti minulle erään seikan, jota siihen asti olin jossakin määrin epäillyt, nimittäin että näihinkin seutuihin saapui joskus purjehtijoita.

Siihen kohtaan, mistä hylkeet nousivat maihin, rakensin matalat kiviaidat, jotka suppenivat yhteen kuin pussin suu. Siellä saatoin minä kaikessa rauhassa tappaa sinne tulleet hylkeet pelottamatta ulkopuolelle jääneitä ja päästämättä haavoittuneita tai säikähtyneitä hylkeitä hälyttämään koko laumaa. Yksistään tämän laitteen rakentamiseen meni seitsemän kuukautta.

Ajan mittaan opin yhä paremmin tyytymään osaani, ja paha henki saapui yhä harvemmin kiusaamaan minussa piilevää vanhaa Aatamia kielletyillä näyillä tupakasta ja maukkaista ruuista. Ja edelleenkin minä söin hylkeenlihaa ja nimitin sitä hyväksi sekä join suolatonta sadevettä, jota minulla aina oli yllin kyllin, ja olin kiitollinen Jumalalle. Jumala kuulikin minua, sen tiedän, sillä koko sinä aikana, minkä saarella vietin, en ollut sairaana kuin kaksi kertaa, ja kumpikin aiheutui omasta ahneudestani, kuten tuonnempana kerron.

Viidentenä vuonna, ennen kuin olin saanut varmuuden, että laivat joskus kyntivät näitäkin meriä, aloin kaivertaa airooni yksityiskohtaista kertomusta huomattavimmista tapahtumista, joita minulle oli sattunut lähdettyäni Amerikan rauhallisilta rannoilta. Tein sen niin selväksi ja pysyväksi kuin voin käyttämällä mahdollisimman pieniä kirjaimia. Vain kuusi, joskus vain viisikin kirjainta sain päivässä valmiiksi, niin huolellista työtä tein.

Ja siltä varalta, ettei kova kohtalo soisi minulle kaipaamaani tilaisuutta palata ystävieni ja perheeni luo Elktoniin, kaiversin aironi lapaan tarinan surkeasta osastani, kuten mainitsin jo tämän kertomuksen alussa.

En säästänyt vaivojani säilyttäessäni tätä airoa, joka oli ollut minulle niin hyväksi avuksi karuissa oloissani ja joka nyt sisälsi selostuksen minun ja laivatoverieni kohtalosta. En enää hennonnut lyödä sillä hylkeitä päähän. Sensijaan valmistin itselleni kivisen nuijan. Tämän noin kolmen jalan pituisen ja sopivan paksuisen nuijan valmistamiseen käytin runsaan kuukauden. Säästääkseni airoani ilman vaikutukselta (käytin sitä näet lievässä tuulessa pyramidini huipulla lipputankona, jonka päässä liehui yhdestä, minulle kallisarvoisesta paidasta tehty lippu) kyhäsin sille suojuksen hyvin muokatusta hylkeennahasta.

Saarella-oloni kuudennen vuoden maaliskuussa oli siellä hirvein myrsky, mitä kukaan ihminen kenties milloinkaan on kokenut. Silloin ei koko saarellani ollut turvallista paikkaa. Aallot huuhtoivat sitä kaikkialta, vain pyramidini huipulle ne eivät ulottuneet. Ja sielläkin tuuli ja vedenräiske melkein pieksivät minut kuoliaaksi. Huomasin silloin, että henkeni säilyi vain oman uutteruuteni johdosta, kun olin rakentanut pyramidin ja siten tehnyt saareni toista vertaa korkeammaksi.

Aamulla kuitenkin havaitsin, että sain olla suuresti kiitollinen. Kokoomani sadevesi oli tullut suolaiseksi, paitsi suurimmassa astiassani, joka oli pyramidin suojassa. Säästeliäästi käyttämällä tiesin sen riittävän minulle, kunnes sataisi uudelleen, vaikkapa siihen kuluisi pitkäkin aika. Majani olivat aallot huuhdelleet perin pohjin, ja runsaasta hylkeenlihavarastostani oli jäljellä vain surkeannäköistä velliä. Mutta hyvin mieluisasti hämmästyin, kun näin, että kallioille oli ajautunut hyvin paljon erästä kalalajia, joka suuresti muistutti punakalaa. Keräsin niitä kokonaista tuhat kaksisataa yhdeksäntoista kappaletta, halkaisin ja kuivasin auringossa samalla tavoin kuin turskat. Tämä tervetullut ravinnonmuutos ei jäänyt seurauksitta. Ahmin niitä hyvin paljon, ja koko seuraavan yön olin kuolemankielissä.

Saarellaoloni seitsemäntenä vuonna sattui myöskin maaliskuussa samanlainen ankara myrsky. Seuraavana päivänä löysin tavattoman ison kuolleen, mutta aivan tuoreen valaan, jonka aallot olivat heittäneet korkealle kalliolle. Ajatelkaapa, kuinka iloissani olin, kun löysin tämän jättiläiseläimen sisälmyksistä tavallisen valaanpyyntiharppuunin, jossa vielä oli kiinni muutama sylenmitta uutta nuoraa.

Tämä tapaus antoi uutta virikettä toiveilleni, että minulle lopultakin tarjoutuisi tilaisuus päästä pois autiolta saareltani. Epäilemättä valaanpyytäjiä kävi näillä vesillä, ja jos vielä säilyttäisin rohkeuteni, pelastuisin ennemmin tai myöhemmin.

Seitsemän vuotta olin syönyt pelkkää hylkeenlihaa, niin että kun näin käsiini joutuneen tavattoman määrän muuta, kunnollista ravintoa, lankesin heikkouteeni ja ahmin sitä niin, että taaskin olin hyvin vähällä kuolla. Ja kuitenkin kaikitenkin tämä, samoin kuin kalansaaliin jälkeen minua kohdannut sairaus, oli vain pelkkää pahoinvointia, joka johtui vatsani tottumattomuudesta uuteen ruokaan. Olihan vatsani tottunut voimaan hyvin hylkeenlihasta, ja yksinomaan hylkeenlihasta.

Valaan ruhosta varasin koko vuoden muonat. Auringonpaisteessa sulattelin kallionkoloihin ihrasta varsin paljon öljyä, joka suolalla maustettuna oli tervetullut kastike hylkeenlihaviipaleilleni. Kallisarvoisista paitarievuistani olisin myöskin voinut punoa lampunsydämen, joten olisin, käyttämällä harppuunaa iskurautana ja kiveä piinä, saanut valoa yöhetkiksi. Mutta se olisi ollut turhaa puuhaa, ja pian hylkäsin koko ajatuksen. Valoa en tarvinnut, kun Jumala antoi pimeän tulla, sillä olin totuttautunut nukkumaan auringonnoususta auringonlaskuun, kesät talvet.

Minä, Darrell Standing, en malta olla keskeyttämättä tätä aikaisempaa elinkauttani koskevaa kertomusta esittääkseni välillä oman huomautukseni. Koska ihmisen henkilöllisyys on kehittymällä muodostunut aikaisempien olomuotojen summaksi, niin mitäpä mahdollisuuksia oli johtaja Athertonilla nujertaa henkeni eristyskopeissa suoritetulla rääkkäyksellä? Minä olen henkiinjäänyt elämä, olemus, jonka aikojen kuluessa on muodostanut menneisyys – ja minkälainen menneisyys! Mitäpä merkitsisi kymmenen pakkopaidassa vietettyä vuorokautta minulle? Minulle, joka olin kerran ollut Daniel Foss ja saanut kahdeksan vuotta opetella kärsivällisyyttä kallioisessa koulussani eteläisellä valtamerellä!

Saarellaoloni kahdeksannen vuoden lopulla, syyskuussa, jolloin parhaillaan haudoin suuria suunnitelmia lisätäkseni pyramidini korkeuden kuuteenkymmeneen jalkaan saaren pinnasta lukien, jäin eräänä aamuna herättyäni tuijottamaan laivaan, joka huippupurje lepattaen oli melkein huutomatkan päässä. Saadakseni laivallaolijat huomaamaan itseni heiluttelin airoani, hypin kiveltä toiselle ja tein kaikenlaisia nopeita liikkeitä, kunnes näin laivan upseerien katselevan minua keskikannelta kiikarilla. He osoittivat saaren länsipäätä, ja minä kiiruhdin sinne ja näin siellä veneen, jossa oli puolikymmentä miestä. Myöhemmin sain kuulla, että laivasta oli huomattu pyramidini, ja laivan päällystö oli poikennut kuljetusta suunnasta ottaakseen tarkemman selon tuosta kummallisesta laitoksesta, joka oli korkeampi kuin itse saari.

Tyrskyt olivat olivat kuitenkin liian rajut, eikä vene päässyt laskemaan karuille rannoilleni. Tehtyään muutamia turhia yrityksiä veneessäolijat viittoivat minulle, että heidän oli palattava laivalle. Ajatelkaapa epätoivoani, kun en voinutkaan päästä autiolta saareltani! Tartuin airooni (jonka jo aikoja sitten olin päättänyt lahjoittaa Philadelphian museolle, jos vain vielä pelastuisin), ja hyppäsin se käsissäni suin päin kuohuviin tyrskyihin. Hyvän onneni sekä voimieni ja reippauteni avulla selviydyin veneeseen.

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta huvittavaa yksityisseikkaa. Laiva oli tällä välin ajelehtinut niin kauas, että meiltä kului runsas tunti sen luokse soutaessamme. Sillä aikaa minä lankesin kahdeksan pitkän vuoden aikana tukahdutettuna olleeseen nautinnon himoon ja pyysin toiselta perämieheltä, joka ohjasi venettä, palasen purutupakkaa. Hän antoi sen ja tarjosipa minulle vielä piippunsakin täytettyään sen ensin parhailla virginianlehdillä. Mutta tuskin oli kulunut kymmentä minuuttia, kun sain äkillisen ja ankaran pahoinvointikohtauksen. Syy oli selvä. Elimistöni oli täydelleen vapautunut tupakasta, ja nyt olin saanut tupakkamyrkytyksen, samanlaisen kuin jokainen poika vedettyään ensisauhut. Sain taaskin olla Jumalalle kiitollinen, ja siitä päivästä en kuolinhetkeeni asti käyttänyt enkä kaivannut koko sitä rikkaruohoa.

Minun, Darrell Standingin, on nyt herettävä kuvaamasta tämän elinkauteni kummallisia vaiheita, jotka elin uudelleen viruessani tiedottomana pakkopaidassa San Quentinin vankilassa. Usein aprikoin, olikohan Daniel Foss pysynyt päätöksessään ja jättänyt airon, johon hän oli kaivertanut kertomuksensa, Philadelphian museoon.

Eristyskopissa olevan vangin on vaikeata päästä yhteyteen ulkomaailman kanssa. Yritin kerran vartijan, toisen kerran eristyskoppeihin lyhyeksi ajaksi teljetyn vangin välityksellä lähettää kyselykirjeen museon hoitajalle. Vaikkakin molemmat antoivat juhlalliset lupaukset, he kuitenkin ne pettivät. Vasta sitten kun Ed Morrell kohtalon kummallisen heilahduksen ansiosta oli päässyt pois eristyskopista ja koko vankilan ylimmäksi luottamusvangiksi, sain kirjeen lähetetyksi. Esitän tässä vastauksen, jonka Philadelphian museon hoitaja minulle lähetti ja jonka Ed Morrell minulle salateitse toimitti:

"Todellakin täällä on sellainen airo kuin te olette kuvaillut. Mutta vain harvat ihmiset voivat siitä mitään tietää, sillä se ei ole näytteillä museon saleissa. Itse asiassa en itsekään, vaikka olenkin ollut tässä toimessani jo kahdeksantoista vuotta, ole tiennyt mitään sen olemassaolosta.

"Mutta tarkastettuani vanhoja kirjojamme huomasin, että sellaisen airon oli meille lahjoittanut eräs Daniel Foss Elktonista, Marylandista, vuonna 1821. Vasta pitkän etsinnän jälkeen löysimme airon romusäiliönä olevasta ullakkohuoneesta. Viirut ja kertomus on kaiverrettu airoon, aivan kuin te olette kuvaillut.

"Meillä on myöskin luettelossamme lentolehtinen, joka on lahjoitettu samoihin aikoihin. Sen on kirjoittanut mainittu Daniel Foss ja sen on julkaissut bostonilainen toiminimi N. Coverly Jr. vuonna 1834. Tässä lehtisessä kuvaillaan kahdeksaa vuotta, jotka joku haaksirikkoinen on viettänyt autiolla saarella. Ilmeisestikin tämä merimies on; vanhoilla päivillään ja puutteeseen jouduttuaan kaupustellut tätä lehtistä hyväntekeväisille ihmisille.

"Minusta olisi hauskaa tietää, miten te tunnette tämän airon olemassaolon, joka on meille museon väelle, tuntematon. Olenko oikeassa olettaessani, että olette lukenut siitä selostuksen jostakin päiväkirjasta, jonka tämä Daniel Foss on myöhemmin julkaissut? Mielihyvin odotan teiltä tietoja tästä asiasta ja ryhdyn heti toimenpiteisiin airon ja lentolehtisen sijoittamiseksi uudelleen näytteille.

                                          Kunnioittaen Teidän
                                           Hosea Salsburty."

[Professori Darrell Standingin teloituksen jälkeen, jolloin hänen muistiinpanojensa käsikirjoitus joutui käsiimme, kirjoitimme Philadelphian museon hoitajalle herra Hosea Salsburtylle ja saimme vastauksen, jossa hän vahvisti airon ja lehtolehtisen olemassaolon. Julkaisija.]

20.

Lopuksi pakotin johtaja Athertonin nöyrtymään ehdottomaan antautumiseen ja osoitin, että hänen ultimaatuminsa: "Dynamiitti tai käärinliinat!" – oli ollut pelkkää suunpieksäntää. Hän luopui ja tunnusti, ettei minua voitu tappaa pakkopaitaan. Hän oli toimittanut miehiä hengiltä panemalla heidät pakkopaitaan muutamiksi tunneiksi. Toisia hän oli saanut kuolemaan pitämällä heitä pakkopaidassa muutamia päiviä, vaikkakin heidät oli säännöllisesti päästetty irti ja kuljetettu sairaalaan vetämään viimeisen henkäyksensä ... ja saamaan lääkäriltä todistuksen, jonka mukaan he olivat kuolleet hengenahdistukseen, Brightin tautiin tahi sydämen läppävikaan.

Mutta minua ei johtaja Atherton kyennyt saamaan hengiltä. Eikä kertaakaan tarvinnut kuljettaa rääkättyä, riutuvaa ruumistani kiireellisesti sairaalaan. Mutta totisesti johtaja Atherton pani parhaansa ja yritti äärimmäiset keinonsa. Kerrankin hän panetti minut kaksinkertaiseen pakkopaitaan. Se tapaus on siksi merkillinen, että minun on se kerrottava.

Sattui niin, että eräs San Franciscon sanomalehdistä (joka, kuten kaikki sanomalehdet ja kaikki liikeyritykset, etsi tuottavia markkinamahdollisuuksia) koetti saada työväenluokan jyrkissä aineksissa herätetyksi harrastusta vankilauudistuksia kohtaan. Seurauksena oli – työväenliikkeellä oli siihen aikaan tärkeä poliittinen merkitys – että Sacramenton aikaansa seuraavat poliitikot asettivat hallituksen komitean tarkastamaan valtion vankiloita.

Tämä hallituksen komitea tarkasti (anteeksi vinokirjaiminen irvistykseni!) San Quentinia. Ei missään ole milloinkaan ollut niin mallikelpoista vankilalaitosta. Itse vangit todistivat sen. Eikä heitä voida siitä moittia. He olivat nähneet samanlaisia tarkastuksia jo ennenkin. He tiesivät, millä puolella leipäpalaa voi oli. He tiesivät, että heidän molemmat kupeensa ja selkänsä sekä useimmat kylkiluunsa olisivat kipeitä hyvin pian todistamisen jälkeen ... jos heidän todistuksensa olisi nurjamielinen vankilan päällystöä kohtaan. Niin, usko minua, lukijani, se on varsin vanha juttu. Se oli vanha jo muinaisessa Babyloniassa, monta tuhatta vuotta sitten, kuten hyvin muistan niiltä ajoilta, jolloin itse viruin vankeudessa ja palatsijuonittelut järkyttivät hovia.

Kuten jo mainitsin, kaikki vangit todistivat, että johtaja Atherton oli humaaninen mies. Ja niin vakuuttavia todella olivat heidän todistuksensa johtajan hyvyydestä, ruuan kelvollisuudesta ja vaihtelevaisuudesta, vartijoiden lempeydestä, yleensä vankilaolojen keveydestä ja mukavuudesta, että vastustuspuolueen sanomalehdet nostivat äläkän vaatien vankiloihin lujempaa kuria, sillä muuten voisivat kunnialliset, mutta laiskat kansalaiset joutua viettelykseen pyrkiä vankilan vieraiksi.

Hallituksen komitea saapui myöskin eristyskoppeihin, missä meillä kolmella ei ollut paljon menetettävänä eikä mitään voitettavana. Jake Oppenheimer osoitti sille halveksimistaan syljeksimällä ja käski sen jäseniä, kaikkia yhdessä ja kutakin erikseen laittautumaan helvettiin. Ed Morrell kertoi heille, mikä viheliäinen pesä tämä laitos oli ja häpäisi johtajaa vasten naamaa. Komitea suositteli, että hänen pitäisi saada maistaa jo unholaan vaipuneita, vanhentuneita rangaistustapoja, joiden keksimiseen aikaisempia johtajia lienee joka tapauksessa pakottanut hänen tapaistensa kovien luonteiden kesyttämisen tarve.

Minä puolestani kartoin huolellisesti johtajan loukkaamista. Todistelin taitavasti, kuten tiedemiehen sopii. Aloitin varovasti, kehitin esitystäni kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, askel askelelta, hyvin pienin askelin, innostin korkean kuulijakuntani hartaasti odottamaan seuraavaa kohtaa, ja punoin lauseeni niin taitavasti, ettei missään kohdassa jäänyt tilaisuutta välihuomautuksiin tai kysymyksiin. Sillä tavoin pääsin puheeni loppuun keskeytetyksi joutumatta.

Mutta voi! Ei hiiskahdustakaan kuulunut paljastuksistani vankilanmuurien ulkopuolelle. Hallituksen komitea antoi johtaja Athertonista ja San Quentinista loistavan lausunnon. Ristiretkelle lähtenyt San Franciscon sanomalehti vakuutti lukijoilleen, että San Quentin oli luntakin valkoisempi ja että, vaikkakin pakkopaita todella vielä oli laissa hyväksytty kurinpitorikosten rankaisukeino, sitä ei kuitenkaan nykyisin, nykyisen humaanisen ja henkevän oikeamielisen johtajan aikana, ole kertaakaan, ei missään tapauksessa, käytetty.

Ja samaan aikaan kun aasimaiset työläisrukat lukivat ja uskoivat, kun hallituksen komitea kilisteli päivällispöydässä maljoja johtajan kanssa valtion ja veronmaksajain kustannuksella, viruimme me, Ed Morrell, Jake Oppenheimer ja minä, pakkopaidoissamme sidottuina hitusta tiukemmin ja hituista kiukkuisemmin kuin milloinkaan ennen.

"Tämä on naurettavaa", naputti Ed Morrell kenkänsä kärjellä.

"Minä tahtoisin metelöidä", naputti Jake.

Minäkin puolestani purin kiukkuni ja ivani naputuksiin, muistin muinaisen Babylonin vankilat, hymyilin mielessäni avaruuden hymyä ja lähdin kulkemaan valekuoleman rajattomia näyttämöitä, missä olin kaikkien aikojen perillinen ja sain vaeltaa täysissä varusteissa, ratsunani aika.

Niin, nähkääs, te ulkomaailmassa olevat veljet, samalla kuin sanomalehdistö toitotti vankilain ylistystä, korkeat senaattorit kilistivät ja aterioivat, samalla me kolme elävänä kuollutta, elävänä eristyskoppeihin haudattua hikoilimme tuskissamme purjekankaisissa rääkkäysvehkeissä.

Ja päivällisen jälkeen saapui viinin kiihdyttämä johtaja Atherton itse katsomaan, miten meillä oli asiat. Olin tajuttomana kuten tavallisesti. Ensi kertaa hälytettiin tohtori Jackson. Minut pakotettiin palaamaan pimeyden halki tietoisuuteen ammoniakin kirpeä haju sieraimissani. Hymyilin puoleeni kumartuneille miehille vasten kasvoja.

"Teeskentelyä!" ärähti johtaja, ja hänen poskiensa punertavasta väristä ja kielensä kankeudesta huomasin hänen ryypänneen.

Nuolaisin huuliani osoittaakseni haluavani vettä, sillä mieleni teki puhua.

"Olette aasi", sain lopulta sanotuksi kylmästi ja selvästi: "Olette aasi, raukka, nalkuttava rakki, surkea olio, siksi halpa, että kasvoihinne syljetty sylki olisi tuhlattua. Siinä suhteessa Jake Oppenheimer on liian aulis teitä kohtaan. Minä puolestani sanon teille häpeilemättä, että ainoa syy, miksi en sylje kasvoillenne, on se, etten voi itse alentua niin paljon enkä pitää sylkeäni niin halpana."

"Kärsivällisyyteni on lopussa!" mylvi hän. "Minä tapan teidät, Standing!"

"Olette ollut juopottelemassa", huomautin. "Ja neuvoisin teitä, että jos teidän välttämättä on puhuttava sellaisista seikoista, teidän ei pitäisi ottaa noin monta vankilarakkia uskotuiksenne. Ne puraisevat teitä jonakin kauniina päivänä, ja paikkanne on mennyttä."

Mutta viini on noussut päähän, ja sillä oli määräysvalta.

"Toinen pakkopaita hänen päällensä", komensi johtaja. "Te olette kuoleman oma, Standing. Mutta pakkopaitaan ette kuole. Sairaalasta me teidät kuljetamme hautaan."

Silloin pantiin entisen lisäksi vielä toinen pakkopaita ylleni sitomalla se edestä.

"Hyvä Jumala, johtaja, on ankara ilma", virnuilin. "Pakkanen on pureva. Olenpa totisesti kiitollinen, kun annatte minulle toisen paidan. Nyt minulle tulee olo melkeinpä mukavaksi."

"Tiukemmalle!" kiljaisi hän Al Hutchinsille, joka kiskoi siteitä. "Polkekaa jalallanne tuota elukkaa, niin että kylkiluut murtuvat!"

Minun täytyy myöntää, että Hutchins pani parhaansa.

"Te tahdotte puhua minusta valheita", raivosi johtaja viinin ja kiukun nostaessa entistä tummemman punan hänen poskilleen. "Nyt näette, mitä siitä saitte. Päivänne ovat vihdoinkin luetut, Standing. Nyt on loppunne käsissä. Kuuletteko? Loppunne on käsissä."

"Yksi pyyntö, johtaja", kuiskasin heikosti. Heikko todella olin. Väkisinkin olin menettää tajuntani hirveässä kiristyksessä. "Antakaa minulle hitunen pakkopaitakurssia", sain jatketuksi kopin seinien heiluessa ja pyöriessä ympärilläni. Ponnistelin koko tahdonvoimani pysyäkseni tajuissani huolimatta pakkopaitojen puristuksesta. "Vielä yksi pakkopaita ...johtaja... Olisi ... sitä ... lämpimämpi."

Kuiskaukseni keskeytyi, ja minä vaivuin valekuolemaan.

Ennalleni en enää milloinkaan päässyt oltuani silloin kahdessa pakkopaidassa. Tähän päivään asti en milloinkaan ole ollut kunnollisesti ruokitun näköinen, mitä hyvänsä olenkaan syönyt. Sain silloin sisäisiä vammoja, joiden suuruudesta en ole välittänyt ottaa selkoa. Nytkin, näitä rivejä kirjoittaessani, tuntuu kylkiluissani ja vatsassani vanha tuska. Mutta murjottu ruumisrukkani on tehnyt tehtävänsä. Se on pitänyt minua hengissä näin kauan, ja se pitää minua hengissä vielä vähän kauemmin, kunnes minut otetaan kopistani puettuna kauluksettomaan paitaan ja niskaani venähdytetään huolellisesti venytetyllä nuoralla.

Mutta kaksinkertainen pakkopaita oli viimeinen oljenkorsi. Se mursi johtaja Athertonin. Se pakotti hänet uskomaan, ettei hän kyennyt minua tappamaan. Sanoin hänelle kerran:

"Ainoa keino päästäksenne minusta, johtaja, on se, että hiivitte tänne jonakin yönä kirves mukananne."

Jake Oppenheimer sanoi kerran johtajalle oikein nasevasti, ja se minun on kerrottava:

"Kyllä teillä johtaja, on helvettiä tarpeeksi siinä, että teidän on joka aamu herättävä itsenne kanssa samasta vuoteesta."

Ja Ed Morrell:

"Teidän äitinne on täytynyt kirotusti kaivata lasta, kun hän on synnyttänyt teidät."

Minusta tuntui todella vaikealta, kun pakkopaitakuristus loppui. Harmikseni sulkeutui minulta silloin myöskin unelmien maailma. Mutta ei pitkäksi aikaa. Huomasin voivani itse saada hengitykseni keskeytymään ponnistamalla tahtoani ja käyttämällä apunani peitehuopaani, jolla kiristin rintaani ja palleaani. Tällä tavoin pääsin aivan samanlaiseen sielun ja ruumiin tilaan kuin minkä pakkopaita aiheutti. Milloin vain tahdoin voin siten lähteä aikavaelluksilleni kärsimättä samoja tuskia kuin aikaisemmin.

Ed Morrell uskoi kaikki seikkailukertomukseni, mutta Jake Oppenheimer pysyi epäilijänä loppuun asti. Ollessani kolmatta vuotta eristyskopissa kävin vierailulla Oppenheimerin luona. Sen matkan sain tehdä vain yhden ainoan kerran, ja silloinkin se tapahtui aivan ilman suunnitelmaa ja odottamatta.

Kun olin vaipunut tiedottomaksi, huomasin yksinkertaisesti olevani hänen kopissaan. Ruumiini virui pakkopaidassa omassa kopissani, sen tiesin. Mutta vaikka en milloinkaan ennen ollut nähnyt Jake Oppenheimeria, tiesin, että edessäni viruva mies oli juuri hän. Oli kesäinen aika, ja hän loikoi huovallaan alastomana. Säikähdin hänen ruumiinkalpeita kasvojaan ja hänen luurankomaista ruumistaan. Hän ei muistuttanut edes ihmisen ulkokuorta. Hän oli pelkästään ihmisen haamu, ihmisen luusto, joka parhaiksi pysyi koossa ja josta kaikki liha oli poistettu ja jota peitti pergamenttia muistuttava nahka.

Vasta sitten, kun heräsin uudelleen täyteen tajuntaan omassa kopissani, kykenin arvostelemaan tätä seikkaa ja käsitin, että aivan samanlaisia kuin Jake Oppenheimer olimme myöskin me, Ed Morrell ja minä. Ja minua suorastaan värisytti ajatellessani, kuinka äärettömän voimakkaat henget asuivat meidän, eristyskoppien kolmen parantumattoman rikollisen, heikoissa, sortumaisillaan olevissa ruumiissamme. Liha on halpa ja mitätön. Ruoho on lihaa, ja liha muuttuu ruohoksi; mutta henki on pysyväinen, se jää eloon. Minä en voi sietää lihan palvojia. Jos he saisivat maistaa, miltä tuntuu oleskelu San Quentinin eristyskopeissa, he pian oppisivat antamaan hengelle sille tulevan arvon ja palvomaan sitä.

Mutta palaan käyntiini Oppenheimerin kopissa. Hänen ruumiinsa oli sen näköinen, kuin hän olisi jo kauan ollut vainajana ja erämaan aurinko olisi häntä paahtanut. Iho oli kuivuneen mudan väristä. Koko hänen ruumiissaan ei näyttänyt olevan muuta elävää osaa kuin terävät, kellanharmaat silmät. Ne eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan. Hän loikoi selällään, ja silmät vilkkuivat sinne tänne tarkaten painostavassa ilmassa surisevien kärpästen lentoa. Myöskin huomasin hänessä arven, joka oli juuri oikean kyynärpään yläpuolella, ja toisen, oikeassa nilkassa.

Hetken kuluttua hän haukotteli, käännähti kyljelleen ja tarkasteli ilkeännäköistä hierautumaa vasemmassa lanteessaan. Hän ryhtyi sitä puhdistelemaan ja hoitelemaan alkeellisella tavalla, jota eristyskoppien asukkaiden on pakko käyttää. Tunsin hierautuman pakkopaidan hankaamaksi. Omassa ruumiissani on tätä kirjoittaessani sadoittain arpia pakkopaidan jäljistä.

Sitten Oppenheimer kääntyi selälleen, tarttui peukalolla ja etusormella etuhampaaseensa – silmähampaaseen – ja heilutti sitä miettiväisenä edestakaisin. Taaskin hän haukotteli, ojensi käsiään, käännähti ympäri ja napautti Ed Morrellille keskustelumerkin.

Ymmärsin hänen naputuksensa itsestään selvänä seikkana.

"Arvelin, että lienet hereillä", naputti Oppenheimer. "Miten on professorin laita?"

Hiljaa kuului Morrellin kaukainen vastaus, että minut oli tunti sitten pantu pakkopaitaan ja että minä kuten tavallisesti olin jo kuuro kaikille naputuksille.

"Hän on kelpo poika", Oppenheimer jatkoi. "Olen aina epäillyt noita koulujen tuotteita, mutta häntä eivät opinnot ole vähääkään pilanneet. Hän on rehti ja varma. Vaikka käytettäisiin kaikki maailman keinot, niin häntä ei saada puhumaan liikoja eikä pettämään toveria, vaikka yritettäisiin miljoona vuotta."

Tähän kaikkeen Ed Morrell yhtyi vieläpä tehosti kehumista. Ja minun täytyy juuri tässä paikassa, ennen kuin jatkan sanaakaan, sanoa, että olen elänyt monta vuotta ja monta elinkautta sekä että niiden aikana olen kokenut monta ylpeätä hetkeä; mutta ylpein hetki, mitä minulla milloinkaan on ollut, oli silloin, kun eristyskoppitoverini tällä tavoin ylistivät minua. Ed Morrell ja Jake Oppenheimer olivat suuria henkiä, eikä minulle ole milloinkaan suotu suurempaa kunniaa kuin heidän tunnustuksensa, että olin kelpo toveri. Kuninkaat ovat minut aateloineet, keisarit antaneet minulle kunniamerkkejä, ja itse olen kuninkaana elänyt juhlallisia hetkiä, mutta mikään niistä ei ole ollut niin kunniakas kuin tämä ritariksilyönti, jonka sain näiltä kahdelta eristyskopeissa olevalta, maailman silmissä ihmiskunnan alimpaan pohjasakkaan kuuluvalta elinkautiselta.

Myöhemmin, kun taas olin toipumassa tästä pakkopaidassaolostani, esitin käyntini Jaken kopissa todistukseksi siitä, että henkeni poistui ruumiista.

"Se on arvaamista", kuului Oppenheimerin vastaus, kun minä olin kuvaillut hänelle hänen eri liikkeitään sillä aikaa kun minun henkeni oli ollut hänen kopissaan. "Se on sommittelua. Olet itsekin ollut kolme vuotta eristyskopissa, professori, ja voit varsin hyvin kuvitella, mitä kuka hyvänsä täällä tekee aikaa tappaakseen. Et kertonut minulle mitään, mitä Ed ja sinä ette olisi tehneet tuhansia kertoja, alkaen siitä, että kuumuuden tähden loioin alastomana, kärpästen tarkkailemiseen, hieraantuman hoitelemiseen ja naputteluun asti."

Morrell ryhtyi puolustamaan minua, mutta se ei auttanut vähääkään.

"Älä ota pahaksesi, professori!" naputti Jake. "Minä en tahdo sanoa, että sinä valehtelet. Tarkoitan sitä, että uneksiessasi pakkopaidassa itsetiedottomasti sommittelet näkyjä. Minä tiedän, että itse uskot mitä kerrot, ja luulet sen tapahtuneen niin. Mutta minulle se ei merkitse mitään. Sinä sommittelet jutut, mutta et itse tiedä sommittelevasi kaiken saman olet tiennyt jo ennenkin, vaikka et ole tiennyt, että tiedät sen, kunnes joudut horrostilaan ja unelmien maille."

"Hetkinen, Jake", napautin. "Tiedät, etten ole milloinkaan nähnyt sinua. Eikö totta?"

"Uskon sanasi, professori. Mutta olethan kyllä voinut nähdä minut, vaikka et ole tiennyt, että se olen ollut minä."

"Tärkeätä on juuri se", jatkoin, "etten ole nähnyt sinua alasti, mutta yhtä kaikki voin kertoa, että oikean kyynärpääsi yläpuolella ja oikeassa nilkassasi on arpi."

"Hölynpölyä", kuului hänen vastauksensa. "Kaiken sen voit nähdä myöskin vankilan luettelosta ja naamatauluni viereltä rikollisten kuvakokoelmasta. Tuhannet poliisimiehet ja etsivät tietävät kaiken sen."

"Minä en ole siitä milloinkaan kuullut", vakuutin hänelle.

"Et muista kuulleesi", oikaisi hän. "Mutta siitä huolimatta on sinun täytynyt kuulla. Vaikkakin olet sen unohtanut, on tieto siitä yhtä kaikki aivoissasi säilytettynä muistin varalle. Sinä vain olet unohtanut, mihin lokeroon se on pantu. Sinun on vaivuttava horroksiin muistaaksesi sen.

"Oletko milloinkaan unohtanut jotakin nimeä, jonka olet ennen tuntenut yhtä hyvin kuin veljesi nimen? Minä olen. Silloin kun minulle Oaklandissa annettiin viisikymmentä vuottani, oli tuomiota langettamassa muiden muassa muudan pienoinen valamies. Ja eräänä päivänä huomasin unohtaneeni hänen nimensä. Viikkokausia makailin ja muistuttelin sitä. Mutta se, etten saanut sitä kaivetuksi esille muistini lokeroista, ei suinkaan merkinnyt, ettei sitä siellä ollut. Se oli vain joutunut väärään kohtaan, siinä kaikki. Siitä oli todistuksena, että eräänä päivänä, kun en sitä edes ajatellut, se ilman muuta solahti aivoistani kielelleni. 'Stacy', lausuin äänekkäästi. 'Joseph Stacy'. Siinä se oli. Ymmärrätkö tarkoitukseni?

"Sinä olet kertonut minulle vain noista arvista, jotka ovat tuhansien tiedossa. En tiedä, mistä sinä olet ne saanut tietoosi, ja arvaan, ettet sinä tiedä itsekään. Se ei minua liikutakaan. Mutta joka tapauksessa ne ovat tiedossasi. Kun kerrot minulle sellaista, minkä monet tietävät, ei se saa minua uskomaan. Sinun on kerrottava muuta saadaksesi minut uskomaan juttujasi."

Hamiltonin laki tapahtumien säilymisestä muistissa! Tämä syrjäkujilla kasvanut vanki oli niin täydellinen tiedemiestyyppi, että hän itse oli kehittänyt Hamiltonin lain ja sovelsi sitä johdonmukaisesti käytäntöön.

Mutta sittenkin Jake Oppenheimerin äly – ja se on perin mieluinen yhteensattuma – oli myös rehellinen. Kun samana yönä olin vaipumaisillani uneen, napautti hän minulle tavanmukaisen merkin.

"Sanoithan, professori, nähneesi minun heiluttavan irtonaista hammastani. Se panee minut ymmälle. En voi käsittää, mistä sen olet saanut tietoosi. Se irtaantui vasta kolme päivää sitten, enkä ole hiiskunut siitä yhdellekään sielulle."

21.

Pascal on lausunut: "Inhimillisen kehityksen kulkua tarkastettaessa saattaisi filosofinen mieli pitää ihmiskuntaa yhtenä olentona eikä yksilöjen kokoomuksena."

Istuin murhamiesten kopissa Folsomissa, kärpästen unettava surina korvissani, ja pohdin tätä Pascalin ajatusta. Se on tosi. Aivan samoin kuin ihmisen alkiossa, sen kehittyessä yhdeksän lyhyen kuukauden aikana huimaavan nopeasti ja tullessa kymmenientuhansien muotojen kautta kymmeniätuhansia kertoja suuremmaksi, kuvastuu koko ihmisen historia, hänen kehityksensä alkulimasta nykyiseen muotoonsa; aivan samoin kuin pojassa, hänen lyhyinä nuoruusvuosinaan, toistuu alkuperäisen ihmisen historia julmuuksineen ja villeyksineen, alkaen ylimielisestä heikompien olioiden kiusaamisesta aina toisten seuraan pyrkimisen haluna ilmenevään heimotunteen heräämiseen saakka; aivan samoin on minussa, Darrell Standingissa, toistunut ja minä olen uudelleen elänyt kaiken sen, mitä alkuperäinen ihminen on ollut, mitä hän on tehnyt ja mitä hänestä on tullut, kunnes hän on kehittynyt sinuksi ja minuksi ja kaikiksi muiksi kahdennenkymmenennen vuosisadan sivistyneiksi ihmisiksi.

Totisesti meihin, jokaiseen nykyisin kiertotähdellämme elävään ihmisolioon, on kirjoitettu elämän historia aina elämän alusta asti. Se historia on kirjoitettu kudoksiimme ja luihimme, toimintaamme ja elimiimme, aivosoluihimme ja henkeemme ja kaikkiin ruumiillisiin ja henkisiin atavistisiin vaatimuksiimme ja pyrkimyksiimme. Olimme aikoinamme kalan muotoisia, sinä ja minä, lukijani, ja ryömimme vedestä sen suuren, kuivan maan seikkailuhumun edeltäjinä, jonka keskellä nyt olemme. Veden merkit ovat meissä edelleen, samoin kuin matelijankin merkit muistoina siitä, että matelijan ja ihmisen kantaolio oli sama, ennen kuin matelijasta tuli matelija ja ihmisestä ihminen. Aikoinamme lensimme ilmassa ja asustimme puissa peläten pimeätä. Jäljet ovat vielä meissä, ne on kaiverrettu meihin ja meidän jälkeläisiimme, niin kauan kuin meitä maan päällä on.

Sen, mikä väikkyen kuvastui Pascalin tietäjänsilmään, sen minä olen elänyt. Olen nähnyt itseni sinä olentona, jonka Pascalin filosofinen silmä näki. Niin, minulla on kertomus, joka on minulle mitä todenperäisin, ihmeellisin, todellisin, vaikka epäilenkin, onko minulla kykyä kertoa sitä ja onko sinulla, lukijani, kykyä ymmärtää, jos sen kerron. Sanon, että olen nähnyt itseni sinä olentona, josta Pascal on vihjannut. Olen pitkät ajat maannut haltioituneena pakkopaidassa ja nähnyt tuhansien ihmisten elävän tuhatta elämää, jotka juuri muodostavat ihmisen historian hänen kehittyessään kautta aikakausien.

Oi, mitä kuninkaallisia muistoja minulla onkaan silmäillessäni kauan sitten menneitä aikoja! Pakkopaidassa maatessani olen elänyt ne monet elämät, jotka sisältyvät ihmisten aikaisempien vaelluksien monituhatvuotiseen odysseiaan. Oi taivas, ennen kuin olin pellavatukkainen aasa ja asuin Asgardissa, ja ennenkuin olin punatukkainen vani ja asuin Vanaheimissa, jo paljon aikaisemmilta ajoilta minulla on muistoja (eläviä muistoja) aikaisemmilta vaelluksilta, kun me, kuten ohdakkeenuntuvat tuulessa, kulkeuduimme etelää kohti navalta leviävän jään ajamina.

Olen kuollut kylmään ja nälkään, taisteluun ja tulvaan. Olen poiminut marjoja koleilta tuntureilta ja olen kaivanut syötäviä juuria hedelmällisiltä soilta ja niityiltä. Olen kaivertanut poron ja karvaisen mammutin kuvia metsästysretkillä kaadettujen mammuttien hampaisiin ja suojaisten kallioluolien seiniin talvimyrskyn ulvoessa ulkosalla. Olen kalunnut mehuisia luita hallituskaupunkien paikoilla, jotka kaupungit ovat tuhoutuneet vuosisatoja ennen minun aikojani tahi jotka rakennettiin vuosisatoja minun jälkeeni. Ja olen jättänyt väliaikaisen ruumiini luut järvien pohjaan, jäätikkörotkoihin ja asfalttijärviin.

Olen elänyt niitä aikoja, joita tiedemiesten keskuudessa nyt nimitetään paleoliittiseksi, neoliittiseksi ja pronssikaudeksi. Muistan, kuinka kesytettyine susinemme paimensimme porojamme Välimeren pohjoisilla rantamilla, missä nyt on Ranska ja Italia ja Espanja. Se tapahtui ennen kuin jääkuori suli ja vetäytyi takaisin napaa kohti. Monia päiväntasaussarjoja olen nähnyt ja niiden aikana kuollut, lukijani ... minä vain ne muistan, ja sinä et muista.

Olen ollut Auran poika, Kalan poika, Puun poika. Minussa elävät kaikki uskonnot aina ihmisen uskonnollisen ajan alusta alkaen. Ja kun vankilansaarnaaja täällä Folsomissa sunnuntaisin palvelee Jumalaa omalla, hyvällä, nykyaikaisella tavallaan, tiedän, että hänessä, papissa, yhä elää Auran, Kalan, Puun ja myöskin Astarten ja Yön palvelus.

Olin aikoinani arjalainen valtias vanhassa Egyptissä, ja sotilaani tuhrivat ruokottomuuksia aikoja sitten kuolleiden ja unohdettujen kuninkaiden kirjailtuihin ruumisarkkuihin. Ja minä, muinainen Egyptin arjalainen valtias, rakennutin itselleni kaksi hautakammiota – toisen, väärän kammion, valtaisen pyramidin, josta kokonainen orjapolvi saattaisi kertoa, ja toisen, halvan, yksinkertaisen, salaisen, yksinäisen laakson kallioon, minkä jälkeen sitä tekemässä olleet orjat heti surmattiin... Ja nyt täällä Folsomissa, demokratian haaveillessa unelmiaan kahdennenkymmenennen vuosisadan maailmassa, minä mietin, vieläkö ne luut, jotka aikoinaan olivat minun ja jotka kannattivat elävää ruumistani, kun minä arjalaisena valtiaana rinta ylväästi koholla jaoin käskyjäni, vieläkö ne luut ovat säilyneet kallioon hakatussa piilopaikassaan yksinäisessä, autiossa laaksossa.

Ja suuren, etelään ja itään suuntautuneen vaelluksen aikana, jolloin kaikki Asgardin ja Vanaheimin sukujen jälkeläiset nääntyivät polttavaan auringonpaahteeseen, minä olin kuninkaana Ceylonissa sekä arjalaisten muistomerkkien rakentajana arjalaisten kuninkaiden hallitsemilla Jaavalla ja Sumatralla. Ja minä kuolin satoja kertoja Etelämeren suuren vaelluksen aikana, ennenkuin uudestaan syntyneenä jouduin rakentamaan muistomerkkejä, joita vain arjalaiset pystyttävät, tuliperäisille trooppisille saarille, joiden nimiä minä, Darrell Standing, en tiedä, sillä olen perin huonosti perehtynyt mainitun kaukaisen meren maantieteeseen.

Jospa kykenisin kielemme heikolla sanavarastolla kuvaamaan sinulle mitä näen ja tiedän, mitä kaikkea tajuntaani on kertynyt rotujen valtavista vaelluksista ennen nykyisen, kirjoitetun historiamme alkua! Olihan meillä historiamme silloinkin. Vanhuksemme, pappimme, viisaamme pukivat historiamme kertomusten muotoon ja kirjoittivat nämä kertomukset tähtiin, etteivät jälkeläisemme niitä unohtaisi. Taivaalta tuli elämää antava sade ja auringon valo. Ja me tarkkailimme taivasta, opimme määräämään ajan ja vuodenajat tähtien mukaan; ja tähtiä nimitimme sankareittemme, elintarvikkeittemme sekä niiden hankkimisvälineiden mukaan ja matkojemme, vaelluksiemme sekä seikkailujemme ja halujemme purkausten mukaan.

Ja voi! Me luulimme, että taivas, johon kirjoitimme kaikki halvat pyrkimyksemme ja kaikki vähäiset suorittamamme tai uneksimamme teot, oli muuttumaton. Ollessani Härän poika muistan viettäneeni kokonaisen elinkauden tarkkaillen tähtiä. Ja sekä aikaisemmin että myöhemmin elin elinkausia, jolloin pappien ja sankarilaulajien kanssa lauloin ylistyslauluja tähdille, joihin luulimme kirjoitetun häviämättömän muiston meistä. Ja kaiken sen jälkeen minä nyt tutkin kumarassa vankilan kirjastosta saamiani astronomisia kirjoja, jollaisia tuomittujen sallitaan lukea, ja näen niistä, että taivaskin on vahamaisen muuttuvainen, että siellä on tähtienvaelluksia, aivan samalla tavoin kuin maan päällä kansainvaelluksia.

Näiden uusien tietojeni avulla olen, palattuani valekuolemassa entisiin elinkausiini tekemiltäni vaelluksilta, voinut verrata toisiinsa silloista ja nykyistä taivasta. Ja todella tähdet muuttuvat. Olen nähnyt monta pohjantähteä, kokonaisia sarjoja pohjantähtiä. Nykyinen Pohjantähti on Karhun sikermässä. Mutta noina kaukaisina aikoina näin pohjantähden Lohikäärmeessä, Herkuleessa, Vegassa, Joutsenessa ja Cepheuksessa. Ei, tähdetkään eivät ole pysyväisiä, mutta niiden muisto ja tieto niistä säilyy minussa, hengessäni, joka on muistoa ja joka on ikuinen. Vain henki pysyy. Kaikki muu, joka on pelkkää ainetta, katoaa, ja sen täytyy kadota.

Niin, minä näen nykyisessä itsessäni tuon yhden miehen, joka muinaisessa maailmassa oli vaalea, raju surmaaja ja rakastaja, lihansyöjä ja juurienkaivaja, kulkija ja rosvo ja joka nuija kädessä vaelsi vuosituhansia ympäri maailman etsien lihaa syödäkseen ja suojaisia pesiä heikoille, imeville sikiöilleen.

Minä olen se mies, yhteenveto hänestä. Minussa on kaikki, mitä hän on ollut, tämä karvaton kaksijalkainen, joka on ponnistellut ja kohonnut limasta sekä luonut rakkauden ja lainalaisen järjestyksen viidakon kiljuntaan pulpahdelleen elämän anarkiasta. Minä olen kaikkea sitä, mitä se mies oli ja mitä hänestä on tullut. Näen itseni vaivoissa ja ponnistuksissa, miespolvien aikana pyydystämässä riistaa ja kaloja, raivaamassa ensimmäisiä peltoja metsiin, valmistamassa yksinkertaisia työkaluja kivestä ja luusta, rakentamassa puusta asumuksia, kattamassa ne lehvillä ja ruohoilla, saattamassa villejä ruohoja ja juureksia viljelykseen, vaalimassa niitä ja kehittämässä niistä riisin, hirssin, ohran ja kaikkien viljalajien kantamuodot, aloittelemassa maan muokkaamista, viljan kylvämistä, korjaamista, säilyttämistä, loukuttamassa kasveista kuituja punoakseni ne langoiksi ja kutoakseni vaatteiksi, rakentamassa kastelulaitoksia, metallitöissä, markkinoita ja kauppareittejä järjestämässä, rakentamassa aluksia ja aloittamassa merenkulkua – niin, ja järjestämässä kyläkuntaelämää, liittämässä kyliä toisiinsa, kunnes muodostui heimoja, liittämässä toisiinsa heimoja, kunnes ne muodostivat kansakuntia, aina etsien asioissa säännönmukaisuutta, aina säätäen lakeja, joiden nojalla ihmiset voivat elää yhdessä ystävinä ja yksissä puuhin voittaa ja tuhota kaikenlaiset matelevat, ryömivät ja kiljuvat oliot, jotka muuten olisivat tuhonneet heidät.

Minä olen ollut se mies, kaikissa hänen syntymissään ja pyrkimyksissään. Olen se mies tänäkin päivänä, odottaessani niiden lakien nojalla minulle tulevaa kuolemaa, joita keksimässä olin itsekin tuhansia vuosia sitten ja jotka ovat tuottaneet minulle kuoleman jo useita kertoja ennenkin, hyvin useita kertoja. Ja kun ajattelen äärettömän menneisyyteni historiaa, huomaan siellä monta suurta ja voimakasta vaikutetta, ja tärkein niistä on naisen rakkaus, miehen rakkaus oman lajinsa naiseen. Näen itseni, tuon yhden miehen, rakastajana, aina rakastajana. Niin, olen ollut myöskin suuri taistelija, mutta miten lieneekin harkitessani nyt tässä tasapuolisesti kaikkea minusta näyttää, että enemmän kuin mikään muu olen ollut suuri rakastaja. Juuri sen vuoksi, että olen rakastanut suuresti, olen ollut suuri taistelija.

Joskus minusta tuntuu siltä, että ihmisen historia on rakkauden historia. Kaikki nämä menneisyyteni muistot, joita nyt kirjoitan, ovat muistoja rakkaudestani naista kohtaan. Aina, kymmeninätuhansina elinkausinani ja kymmenissätuhansissa muodoissani, olen naista rakastanut. Rakastan häntä nytkin. Uneni ovat täynnä kuvia hänestä; valveilla ollessani haaveiluni, mistä hyvänsä ne lähtevätkin, johtavat aina häneen. Mahdotonta on välttää häntä, ikuista, ihanaa, aina kauneutta uhkuvaa naista.

Oi, älkää suinkaan erehtykö. En ole mikään kokematon, intomielinen nuorukainen. Olen vanhahko mies, terveyteni ja voimani ovat murtuneet, ja pikainen kuolema odottaa minua. Olen tiedemies ja filosofi. Minä, kuten kaikkien polvien filosofit ennen minua, tunnen naisen sellaisena kuin hän on, heikkouksineen, halpamaisuuksineen, julkeine ja alhaisine ominaisuuksineen, maahansidottuine jalkoineen ja silmineen, jotka eivät milloinkaan ole tähynneet tähtiä. Mutta pysyvä ja horjumaton tosiasia on: Hänen jalkansa ovat kauniit, hänen silmänsä ihanat, hänen käsivartensa ja rintansa ovat paratiisi, hänen sulonsa on voimakkaampi kuin mikään muu, mikä milloinkaan on saattanut miehen hämmennyksiinpä kuten napa luonnonlain pakosta vetää puoleensa magneettineulaa, aivan samoin hän vetää puoleensa miestä.

Nainen on saanut minut nauramaan kuolemalle ja etäisyydelle, pilkkaamaan väsymystä ja unen tarvetta. Olen surmannut miehiä, useita miehiä, rakkaudesta naista kohtaan, olen toimittanut lämpimän verikasteen avioliitollemme tahi pessyt verellä puhtaaksi sen tahran, minkä hän on tuottanut suosiessaan toista miestä. Olen alistunut kuolemaan ja kunniattomuuteen, pettänyt toverini ja saattanut tähdet tuikkimaan minulle synkästi, naisen tähden – itseni tähden, paremminkin, sillä niin minä olen häntä kaivannut. Ja sairaana kaipauksesta minä olen maannut ohran seassa vain nähdäkseni hänen kulkevan ohi ja saadakseni silmin ahmia hänen ihmeellistä käyntiään ja hänen tukkaansa, sysimustaa kuin yö tahi ruskeaa tai pellavaista tai auringon kanssa kilvan kultana hohtavaa.

Sillä nainen on kaunis ... miehestä. Hän on nautinto miehen suulle ja suloinen tuoksu hänen sieraimilleen. Hän on tuli miehen veressä ja torvien raikuna; hänen äänensä on kaiken musiikin yläpuolella miehen korvissa; ja hän voi järkyttää miehen sielun, joka muuten pysyy lujana Valon ja Pimeyden titaanien sotaisessa seurassa. Ja tähtinäkyjensä tuolle puolen, kaukaisiin taivaskuvitelmiinsa, on miehen täytynyt valmistaa paikka hänelle, valkyyrialle ja huurille, sillä mies ei ole voinut käsittää minkäänlaista taivasta ilman häntä. Ja taistelussa ei miekkojen kalske ole miehelle niin suloista soittoa kuin naisen nauru kuutamossa tahi hänen lemmenkuiskeensa hämärissä tahi hänen käyntinsä auringonpaisteisella tiellä miehen maatessa kaipauksen huumaamana ruohikossa.

Olen kuollut rakkaudesta, olen kuollut rakkauden tähden, kuten saatte nähdä. Vähäisen hetken kuluttua he vievät minut, Darrell Standingin, kuolemaan. Ja se kuolema tapahtuu rakkauden tähden. Kiihtymykseni ei ollut pieni silloin, kun surmasin professori Haskellin Kalifornian yliopiston laboratoriossa. Hän oli mies. Minä olin mies. Ja oli myöskin nainen, kaunis. Ymmärrättekö? Hän oli nainen, ja minä olin mies ja rakastaja, ja veressäni oli koko rakkauden perintö aina pimeistä, kiljuvista viidakoista saakka, ajalta ennen kuin rakkaus oli rakkautta ja ihminen oli ihminen.

Oi, niin, ei se ole suinkaan uutta. Usein, hyvin usein minä olen pitkän menneisyyden aikana antanut rakkauden tähden elämän ja kunnian, mannun ja vallan. Mies on toisenlainen kuin nainen. Nainen on läheisesti liittynyt välittömään ja tuntee vain kuluvan hetken tarpeet. Meidän kunniamme on korkeampi kuin hänen ja ylpeytemme suurempi kuin hän voi rajuimmissakaan kuvitelmissaan arvata. Meidän silmiemme kaukokatse kantaa tähtiin, kun taas hänen silmänsä eivät näe kauemmaksi kuin hänen jalkojensa alla olevaan vankkaan maaperään, hänen rinnoilleen painautuvaan rakastajan rintaan ja käsivarsillaan olevaan lepertävään lapseen. Mutta sellaisen alkemistien seoksen on aika meistä muovannut, että naisella on taikavoima unelmissamme ja suonissamme. Enemmän kuin unelmat ja kaukonäyt, enemmän kuin itse elämän veri on meille nainen, joka, kuten rakastajat totuudenmukaisesti sanovat, on enemmän kuin koko maailma. Mutta se onkin oikein, sillä muuten ei mies olisikaan mies, taistelija ja valloittaja, joka astuu punaista tietään polkien kaikkia muita, heikompia olioita. Jos mies ei olisi ollut rakastaja, kuninkaallinen rakastaja, ei hänestä olisi milloinkaan voinut tulla kuninkaallista taistelijaa. Me taistelemme parhaiten, kuolemme parhaiten ja elämme parhaiten sen puolesta, jota rakastamme.

Minä olen se yksi mies. Näen itse ne monet olomuotoni, jotka yhdessä muodostavat minut. Ja aina näen samalla naisen, ne monet naiset, jotka ovat minut tehneet ja minut tuhonneet, jotka ovat rakastaneet minua ja joita minä olen rakastanut.

Muistan, että kauan, hyvin kauan sitten, kun ihmiskunta vielä oli aivan nuori, tein ansan ja kuopan, jonka keskeen pystytin teroitetun seipään, sapelihampaan pyydystämistä varten. Sapelihammas, jolla oli pitkät torahampaat ja tuuhea turkki, oli pahimpana vaarana meille raakkukansan lapsille, jotka öisin kyyristelimme nuotioittemme ääressä ja päivisin lisäsimme allemme kohoavaa kerrostumaa läheisiltä mutarannoilta keräämiemme ja syömiemme simpukoiden kuorilla.

Ja kun sapelihampaan raivoisa kiljunta herätti meidät unestamme torkkuessamme hiipuvan hiilloksemme ääressä ja minut valtasi hurja halu päästä näkemään kuoppani ja seipääni tehoa, niin juuri nainen taisteli kanssani kiertäen kätensä ja jalkansa ympärilleni ja estäen minut lähtemästä pimeään. Hän oli vain lämpimän vuoksi osittain pukeutunut, minun tappamieni eläinten takkuisiin ja kärventyneihin taljoihin; hän oli musta ja likainen, nuotion savustama, eikä hän ollut peseytynyt kevätsateiden jälkeen; hänen kyntensä olivat käpristyneet ja murtuneet, kädet känsittyneet kuin jalkapohjat, ja ne muistuttivat enemmän käpäliä kuin käsiä; mutta hänen silmänsä olivat siniset kuin kesäinen taivas, kuin syvä meri, ja hänen silmissään, ruumiini ympäri kietoutuneissa käsissään, sydäntäni vasten sykkivässä sydämessään oli minut pidättävä voima ... vaikkakin aamuun asti kuulin sapelihampaan kiukkuisen kiljunnan lomassa toverieni veistelevän ja vihjailevan naisilleen, etten minä luottanut keksintöihini ja laitteisiini tarpeeksi uskaltautuakseni pimeässä seiväskuopalleni, jonka olin valmistanut sapelihampaan surmaksi. Mutta naiseni, villi toverini, pidätti minut, joka itsekin olin villi, ja hänen silmänsä kiehtoivat minua, käsivartensa kahlehtivat minut, ja hänen ympärilleni kiertyvät jalkansa ja voimakkaasti sykkivä sydämensä johtivat ajatukseni pois kauaksi kantautuvista unelmistani, pyrkimyksistäni, suuresta päämäärästäni, sapelihampaan pyydystämisestä kuoppani seipääseen.

Kerran olin Usu, jousimies. Muistan sen hyvin. Olin eksynyt omasta väestäni suureen metsään ja jouduin suurille ruohoisille tasangoille, missä pääsin vieraiden ihmisten seuraan. He olivat sukukansaa, sillä heidän ihonsa oli vaalea, tukka keltainen eikä heidän puheensa eronnut suuresti omastani. Ja naisen nimi oli Igar. Minä vedin häntä puoleeni laulaessani hämärissä, sillä hänet oli määrätty rodun äidiksi, ja hän oli voimakastekoinen ja korkearintainen eikä hän voinut olla kiintymättä jäntevälihaksiseen, rintavaan mieheen, joka lauloi rohkeudestaan taistelussa ja lihan hankinnassa luvaten siten ruokaa ja turvaa hänelle heikkoutensa aikana, kun hän hoivaili sikiöitään, joiden oli metsästettävä ja elettävä hänen jälkeensä.

Tämä kansa ei tuntenut minun kansani viisautta, sillä he pyydystelivät riistaa ansoilla ja kuopilla ja käyttivät taistelussa nuijia ja kivikärkisiä keihäitä eivätkä tienneet, kuinka tehoisa oli nopeasti kiitävä nuoli, jonka päähän tehty syvennys sovitettiin hyvinpunotusta suolesta tehtyyn jänteeseen ja joka sitten lensi maaliin, kun jänne päästettiin irti ja oikeni suoraksi taivutetun kaaren ponnahduksesta.

Ja kun minä lauloin, niin muukalaiset naurahtelivat hämärissä. Ja vain hän, Igar, uskoi minua ja luotti minuun. Otin hänet mukaani metsästämään riistan saapuessa juomaan lähteelle. Ja jouseni näpsähti, ja nuoli vingahti lymypaikastamme, riista kaatui kuolleena maahan. Lämmin liha maistui meistä hyvältä, ja hän oli minun siellä lähteen partaalla.

Ja Igarin tähden jäin muukalaisten keskuuteen. Opetin heidät valmistamaan jousia seetripuuta muistuttavasta, punaisesta ja hyväntuoksuisesta puusta. Ja opetin heidät pitämään molemmat silmänsä auki, tähtäämään vasemmalla silmällä ja valmistamaan tylppäkärkisiä nuolia pientä riistaa varten, suippoja luukärkisiä kirkkaasta vedestä ammuttavia kaloja varten sekä piiteräisiä vasamoita hirviä, villejä hevosia, poroja ja vanhaa sapelihammasta varten. Mutta kivikärkivasamille he nauroivat, kunnes ammuin hirven ja kivivasama tehosi niin että sulitettu nuoli upposi eläimen sisälmyksiin. Silloin koko heimo riemuitsi.

Minä olin Usu, jousella-ampuja, ja Igar oli naiseni ja seuralaiseni. Me nauroimme auringonpaisteisina aamuina, kun meidän mies-lapsemme ja nais-lapsemme ynisivät kuin mehiläiset potkien ja kieriskellen nurmikolla, ja öisin hän lepäsi käsivarsillani, rakasti minua ja vaati minua taitavana puun valitsijana ja vasamien iskijänä pysymään aina leirillä ja antamaan toisten miesten tuoda itselleni lihaa vaarallisilta metsästysmatkoilta. Ja minä tottelin häntä, tulin lihavaksi ja hengitykseni muuttui raskaaksi, ja pitkinä unettomina öinä minua harmitti, että vieraan heimon miehet, jotka toivat minulle lihaa ja kunnioittivat viisauttani, nauroivat lihavuuttani ja vastahakoisuuttani metsästämään ja taisteluun lähdettäessä.

Vanhoilla päivilläni, kun poikamme olivat kasvaneet miehiksi ja tyttäremme olivat äitejä, hyökkäsi etelästä kimppuumme tummia, litteäotsaisia, sykkyräpäisiä miehiä. Heitä oli paljon kuin meren laineita, ja me pakenimme heidän edellänsä vuorten rinteille. Samoin kuin paljon aikaisemmat ja paljon myöhäisemmät naiseni, Igarkin silloin kiersi kätensä ja jalkansa ympärilleni ja näkemättä kaukonäkyjä koetti pidättää minua kaukana taistelupaikoilta.

Mutta minä, lihava ja läähättäen hengittävä, riistäydyin irti ja hänen itkiessään, etten enää häntä rakastanut, riensin öisin ja hämärissä taisteluihin, joissa me jousenjänteiden soidessa ja sulitettujen teräväkärkisten nuolten vinkuessa näytimme heille, miten oli osattava ja tahdottava tappaa.

Ja kun sitten kaaduin loppuotteluissa, laulettiin ympärilläni kuolinlauluja, joiden sanat olin sepittänyt, kun olin Usu, jousella-ampuja, ja Igar, naiseni ja toverini, joka kiersi kätensä ja jalkansa ympärilleni, olisi tahtonut pidättää minut poissa taistelusta.

Kerran – ja vain taivas tietää, milloin, paitsi että se oli kaukaisessa menneisyydessä, jolloin ihminen oli nuori – me elimme suurien soiden liepeellä. Kalliot ulottuivat siellä aivan leveän, hidasjuoksuisen virran partaalle, naisemme poimivat siellä marjoja ja kokosivat juuria, ja siellä oli laumoittain poroja, villejä hevosia, hirviä ja antilooppeja, joita me miehet surmasimme nuolilla tai pyydystimme kuoppiin tai vuorensokkeloihin. Virrasta pyysimme kaloja verkoilla, joita naiset punoivat nuorien puiden kuorista.

Minä olin mies, kiihkeän valpas kuin antilooppi, kun väijyimme sitä heiluttaen ruohotupsuja maatessamme piiloutuneina tiheään heinikkoon. Suossa kasvoi villiä riisiä kohoten suoraan vedestä virran äyräällä. Joka aamu rastaat herättivät meidät lähtiessään laulupuiltaan suolle. Ja pitkinä hämärähetkinä täyttyi ilma niiden äänistä, kun ne palasivat yöpuilleen. Oli riisin kypsymisen aika. Ja sorsia siellä oli myöskin, ja lihoen sorsat ja rastaat ahmivat kypsää, auringon puoliksi aukaisemaa riisiä.

Minä olin mies enkä saanut milloinkaan lepoa, vaan aina etsin, aina kyselin mielessäni, mitä oli kallioiden takana, mitä suon takana ja mitä virran pohjamudassa. Tarkkailin sorsia ja rastaita miettivästi, kunnes mietteeni pukeutuivat näkemykseksi ja minä näin. Ja tällainen oli näkyni, näin minä päättelin:

Liha oli hyvää syötävää. Loppujen lopuksi, jos asiaa ajattelemme, tahi paremminkin aluksi kaikki liha tuli ruohosta. Sorsien ja rastaiden liha tuli suoriisin jyvistä. Sorsan ampuminen jousella tuskin maksoi hiipimisen ja pitkän väijyminen vaivaa. Rastaat olivat liian pieniä jousella ammuttaviksi paitsi pojille, jotka opettelivat valmistautuakseen pyydystämään isompaa riistaa. Mutta riisiaikana rastaat ja sorsat olivat herkullisen lihavia. Niiden lihavuus tuli riisistä. Miksi emme myöskin me, minä ja omaiseni, saattaisi lihoa riisistä?

Mietin asiaa tarkoin istuen leirillä vaiteliaana ja jörönä lasten telmiessä ympärilläni, minun niitä silti huomaamattani, samalla kuin Arunga, naiseni ja toverini, turhaan sätti minua ja vaati minua lähtemään metsälle hankkimaan lisää lihaa moneen odottavaan suuhun.

Arungan minä olin ryöstänyt vuorelaisheimoilta. Hän ja minä olimme saaneet opetella yhteistä puhekieltä kaksitoista kuukautta senjälkeen kun olin hänet ottanut. Oi sitä päivää, jolloin hyppäsin hänen kimppuunsa tien yli riippuvalta oksalta hänen kulkiessaan polulla. Tärähdin koko painollani hänen hartioilleen sormet harallaan valmiina tarttumaan häneen. Hän kiljui kuin kissa. Hän tappeli ja puri. Hänen kyntensä olivat kuin ilveksen kynnet hänen repiessään minua. Mutta minä pidin puoleni ja voitin hänet. Kaksi päivää pieksin häntä ja pakotin hänet kulkemaan kanssani vuorelaisten rotkoista ruohotasangoille, missä virta juoksi riisisuon halki ja sorsat ja rastaat lihoivat.

Minä sain näkemykseni, kun riisi oli kypsää. Työnsin Arungan hyvin kömpelöä ruuhta muistuttavan, tulella koverretun pölkyn keulaan ja käskin hänen meloa. Perään levitin hänen parkitsemansa porontaljan. Kahdella jäykällä palikalla taivutin tähkät poronnahalle ja puin niistä irti jyvät, jotka muuten olisivat joutuneet rastaiden ruuaksi. Ja kun olin näyttänyt, miten se käy, annoin palikat Arungalle ja istuin itse keulaan melomaan ja ohjaamaan.

Aikaisemmin olimme syöneet riisiä raakana ohikulkiessamme, eikä se ollut meitä miellyttänyt. Mutta nyt paahdoimme sitä nuotiossamme, niin että jyvät turposivat ja halkeilivat, ja koko heimo saapui juoksujalkaa niitä maistamaan.

Senjälkeen meistä ihmisten keskuudessa käytettiin nimityksiä riisinsyöjät ja Riisin pojat. Ja kun Virran pojat kauan, kauan senjälkeen karkottivat meidät soilta ylämaille, otimme me riisin jyviä mukaamme ja istutimme ne. Opimme valitsemaan isoimmat jyvät kylvöä varten, niin että kaikki riisimme muuttuisi isojyväiseksi ja turposi voimakkaammin paahdettaessa ja keitettäessä.

Mutta vielä Arungasta. Olen kertonut, että hän kiljui ja raapi kuin kissa, kun ryöstin hänet. Mutta muistan myöskin sen tapauksen, jolloin hänen heimoonsa kuuluvat vuorelaiset saivat minut kiinni ja kuljettivat minut vuorille. Ne olivat hänen isänsä, veljensä ja kaksi hänen omaa veriveljeään. Mutta hän oli minun, ja hän oli elänyt minun kanssani. Kun minä yöllä viruin sidottuna kuin teuraaksi varattu metsäsika ja he nukkuivat väsyneinä nuotionsa ääressä, hän hiipi heidän kimppuunsa ja surmasi heidät sotanuijalla, jonka minä olin valmistanut. Hän itki tilaani, vapautti minut ja pakeni kanssani takaisin leveälle, verkkaiselle joelle, missä rastaat ja sorsat lihoivat riisisuossa – sillä tämä tapahtui ennen kuin Virran pojat tulivat.

Olihan hän, Arunga, nainen, ikuinen nainen. Hän on elänyt kaikkina aikoina ja kaikkialla. Hän elää aina. Hän on kuolematon. Kerran, kaukaisessa maassa, hänen nimensä oli Ruth. Myöskin on hänen nimensä ollut Isolde, Helena, Pocahontas ja Unga. Eikä ole ollut ainoatakaan muukalaista, vieraan heimon miestä, joka ei olisi löytänyt häntä kaikkien koko maailman heimojen keskuudesta.

Muistan niin monta naista, jotka ovat olleet muodostamassa tuota yhtä naista. Kerran me, Har-veljeni ja minä, ajoimme yötä päivää takaa villiä oritta; nukuimme vuorotellen ja ajoimme sitä laajassa ympyrässä, niin että takaa-ajaja aina joutui takaisin nukkuvan luokse. Me jatkoimme ajoa, kunnes ori levon, ruuan ja juoman puutteessa väsyi, niin ettei se lopuksi kyennyt muuta kuin seisomaan paikallaan vapisten, kun me sidoimme sen poronnahasta punotulla nuoralla. Vain kävellen, ilman ponnistuksia, vain järkemme avulla – suunnitelma oli minun – veljeni ja minä saimme niin nopeajalkaisen eläimen pyydystetyksi.

Ja kun kaikki oli valmista ja minun piti nousta sen selkään – sillä sellainen oli ajatukseni ollut alusta alkaen – niin Selpa, naiseni, kiersi kätensä ympärilleni, korotti äänensä ja selitti kiihkeästi, että Harin olisi ratsastettava eikä minun, sillä Harilla ei ollut vaimoa eikä lapsia, eikä hänen kuolemastaan olisi niin paljon vahinkoa. Lopuksi hän vielä itki, niin että unohdin koko ajatukseni, ja Har se istui alastomana oriin selkään ponnistellen pysyäkseen siinä hevosen nelistäessä tiehensä.

Oli auringonlaskun aika ja suuren valituksen aika, kun Har kannettiin nuotiollemme kaukaisilta kallioilta, mistä hänet oli löydetty. Hänen päänsä oli aivan murskana, ja kuten hunaja kaadetusta mehiläispuusta tippuivat hänen aivonsa maahan. Hänen äitinsä sirotti tuhkaa päähänsä ja nokesi kasvonsa. Hänen isänsä katkaisi pois sormenpäät toisesta kädestään surun merkiksi. Ja kaikki naiset, etenkin nuoret ja miehettömät, syytivät minulle herjauksia. Vanhimmat pudistelivat viisaita päitään ja murahtelivat, etteivät heidän isänsä eivätkä isoisänsä olleet moista hulluutta kokeneet. Hevosenliha oli hyvää syödä; nuorten varsojen liha oli pehmeätä vanhoille hampaille; ja vain hullu saattoi käydä käsiksi villiin hevoseen, paitsi kun se oli nuolen lävistämä tahi kun se rimpuili seipäässä pyydystyskuopassa.

Ja Selpa sätti minut nukuksiin ja herätti aamulla minut jaarituksillaan yhä valitellen hulluuttani, yhä selittäen, että hänellä ja lapsilla oli oikeuksia minuun, kunnes väsyin ja luovuin koko ajatuksestani sanoen, etten enää milloinkaan edes uneksi nousemisesta villin hevosen selkään lentääkseni halki hietikkojen ja ruohoaavikkojen niin nopeasti kuin sen jalat kantavat ja kuin tuuli puhaltaa.

Vuosien vieriessä toistettiin kertomusta hulluudestani yhtenään nuotiotulillamme. Mutta juuri se tuottikin minulle voiton riemun. Sillä unelmani ei kuollut, ja kuullessaan sille naurettavan ja sitä pilkattavan kasvava polvi uneksi siitä, niin että lopuksi Othar, esikoiseni – hänkin vasta poikanen – käveli villin oriin väsyksiin, hyppäsi sen selkään ja kiiti kaikkien meidän näkyvissämme nopeasti kuin tuuli. Pysyäkseen hänen tasallaan olivat kaikki miehet senjälkeen ajamassa ja kesyttämässä villejä hevosia. Useita hevosia kuoli, ja joitakuita miehiä myöskin, mutta minä sain elää niin kauan, että me, muuttaessamme leiripaikkaa riistan siirtyessä vuodenaikojen mukaan, heitimme pienet lapsemmekin riippumaan pajukoreissaan hevosten kupeille, samalla kuin sälytimme niiden selkään leiri- ja metsästysvehkeemme.

Minä olin nuorena miehenä nähnyt näkyni, uneksinut unelmani; Selpa, naiseni, oli pidättänyt minut tyydyttämästä kaipaustani; mutta Othar, meidän jälkeläisemme, tajusi näkemykseni ja toteutti sen, niin että heimomme tuli hyvinvoivaksi metsästyksen tuotteista.

Oli nainen – suuren vaelluksen aikana Euroopan ulkopuolella, vaelluksen, joka oli raskas ja kesti monta miespolvea, ja jolloin me veimme Intiaan lyhytsarvisen karjan ja ohran viljelyn. Mutta tämä nainen oli paljon aikaisemmin kuin me saavuimme Intiaan. Olimme vasta vuosisataisen vaelluksen keskivaiheilla, enkä maantieteellisten tietojeni nojalla osaa sanoa, missä se muinainen laakso sijaitsi.

Nainen oli Nuhila. Laakso oli kaita, mutta ei pitkä, ja sen jyrkästi kohoava pohja ja vielä jyrkemmät rinteet oli rakennettu penkereiksi riisin ja hirssin viljelemistä varten – ensimmäinen riisi ja hirssi, mitä me, vuoriston pojat, näimme. Laakson asukkaat olivat heikkoa kansaa. He olivat veltostuneet viljellessään hyötyisää maata, jonka vesi teki vieläkin lihavammaksi. Heidän rakentamansa olivat ensimmäiset näkemämme kastelulaitokset, vaikkakin meillä oli varsin vähän aikaa tarkastella heidän ojiaan ja kanaviaan, joita myöten kukkuloilta virtasi kaikki vesi heidän muokkaamilleen pelloille. Meillä oli vähän tarkasteluaikaa, sillä me, vuoriston pojat, joita oli vähän, pakenimme litteänenäisiä, joita oli paljon. Me nimitimme heitä nenättömiksi, ja itse he nimittivät itseään Kotkan pojiksi. Mutta heitä oli paljon, ja me pakenimme heitä lyhytsarvisine karjoinemme, vuohinemme, ohrinemme, naisinemme ja läpsinemme.

Samaan aikaan kun litteänenät tappoivat nuorukaisiamme kulkueemme jälkipäässä, tapoimme me sen etunenässä laakson asukkaita, jotka vastustivat meitä ja olivat heikkoja. Kylä oli savesta rakennettuja heinillä katettu; ympärysmuuri oli savinen, mutta varsin korkea. Ja kun olimme surmanneet kansan, joka oli rakentanut muurin, ja saaneet sen sisällä turvapaikan karjalaumoillemme sekä naisillemme ja lapsillemme, niin me, seisoen muurilla, syydimme herjauksia litteänenille. Sillä me olimme löytäneet saviset varastoaitat täynnä riisiä ja hirssiä. Karjamme voi syödä kattoheiniä. Ja sadeaika oli käsillä, niin että vettä ei meiltä puuttuisi.

Siitä tuli pitkällinen piiritys. Melkein heti sen alkaessa me kokosimme yhteen laaksolaisten naiset, vanhukset ja lapset, joita emme olleet tappaneet, ja ajoimme heidät rakentamansa muurin ulkopuolelle. Mutta litteänenät surmasivat heidät viimeistä myöten, ja niin oli enemmän ruokaa meitä varten kylässä ja enemmän ruokaa litteänenille laaksossa.

Se oli raskas, pitkä piiritys. Sairaus ahdisti meitä, ja meitä kuoli hautaamistamme vainajista nousseeseen ruttoon. Söimme kaiken riisin ja hirssin savivarastoista. Vuohemme ja karjamme söivät rakennuksien katot ja lopuksi me söimme vuohemme ja karjamme.

Tuli aika, jolloin siellä, missä meitä oli ollut viisi miestä muurilla, oli enää vain yksi, ja puoli tuhatta lastamme ja nuorukaistamme olivat kaikki tuhoutuneet. Nuhila, naiseni leikkasi tukkansa ja punoi sen, niin että sain lujan jänteen jouseeni. Toiset naiset tekivät samoin, ja kun muuria vastaan hyökättiin, olivat he rinnallamme ja heittelivät keihäittemme ja nuoliemme lisäksi mukulakiviä litteänenien niskaan.

Kärsivälliset litteänenätkin saimme melkein väsymään. Kustakin kymmenestä miehestämme oli enää jäljellä vain yksi, ja naisemme olivat huvenneet hyvin vähiin, kun litteänenät ryhtyivät neuvottelemaan. He sanoivat, että olimme lujaa väkeä ja että naisemme olivat miesten äitejä. Jos me antaisimme heille naisemme, niin he jättäisivät laakson yksinomaisuudeksemme, ja me voisimme saada naisia etelän puolen laaksoista.

Mutta Nuhila sanoi: ei. Ja toiset naiset sanoivat: ei. Ja me pilkkasimme litteäneniä ja kyselimme, väsyttikö heitä taisteleminen. Itse olimme silloin puolikuolleita pilkatessamme vihollisiamme, ja kovin vähän kykenimme taistelemaan, siksi heikkoja olimme. Seuraava hyökkäys tekisi meistä lopun. Me tiesimme sen. Naisemme tiesivät sen. Ja Nuhila sanoi, että me itse voisimme surmata itsemme ja nolata litteänenät. Siihen kaikki naisemme suostuivat. Ja sillä aikaa kun litteänenät valmistautuivat hyökkäykseen, joka olisi viimeinen, me muurillaolijat surmasimme naisemme. Nuhila rakasti minua ja kumartui ottamaan vastaan miekkani piston. Ja me miehet, rakastaen heimoamme, surmasimme toisemme, kunnes jäljellä oli vain kaksi, Horda ja minä, punaisina verestä. Horda oli esikoiseni, ja minä kumarruin saamaan häneltä piston. Mutta en kuollut heti. Olin viimeinen vuoriston poika, sillä näin Hordan syöksyvän omaan miekkaansa ja kuolevan nopeasti. Ja kuollessani, kun hyökkäävien litteänenien huudot yhä voimakkaammin kajahtelivat korviini, iloitsin siitä, etteivät he saisi naisiamme synnyttämään heille ainoatakaan heimomme poikaa.

En tiedä, milloin oli se aika, jolloin minä olin Vuorten poika ja me kuolimme kapeassa laaksossa surmattuamme siellä Riisin ja Hirssin pojat. En tiedä muuta kuin että se oli paljon ennen kuin laajat vaellukset saattoivat meidät vuorelaiset Intiaan ja että se oli paljon ennen kuin minä olin arjalaisena valtiaana Egyptissä, missä rakensin itselleni kaksi hautakammiota ja häpäisin minua aikaisempien kuninkaiden hautoja.

Mielelläni kertoisin enemmän niistä kaukaisista ajoista, mutta nyt on aikani lyhyt. Pian minä poistun. Mutta mieltäni pahoittaa, etten voi kertoa enempää noista aikaisista vaelluksista, jolloin kansat joutuivat toistensa puristuksiin tai jääkuori levisi tahi riista siirtyi toisille seuduille.

Mielelläni kertoisin myöskin mysteereistä. Sillä aina me olemme pyrkineet ratkaisemaan elämän, kuoleman ja tuhoutumisen salaisuuksia. Toisin kuin muut eläimet ihminen on aina tahtonut katsella tähtiä. Hän on luonut paljon jumalia oman kuvansa ja mielikuviensa mukaan. Noina ammoisina aikoina minä olen palvonut aurinkoa ja pimeyttä. Olen palvonut tuleentunutta viljaa elämän antajana. Olen palvonut Saria, viljan jumalatarta. Ja olen palvonut veden jumalia, virran jumalia ja kalajumalia.

Niin, ja muistan Istarin, ennenkuin babylonialaiset hänet meiltä ryöstivät, ja Ea myöskin oli meidän, manalan valtias, joka auttoi Istaria voittamaan kuoleman. Samoin Mitra oli arjalaisten vanha, hyvä jumala, ennenkuin hänet meiltä otettiin tai me erotimme hänet. Ja kauan sen vaelluksen jälkeen, jolloin veimme ohran Intiaan, minä saavuin Intiaan ratsastavana kauppiaana suuren palvelijajoukon ja pitkän karavaanin etunenässä, ja silloin muistan palvellun Bodhisatwaa.

Todella olivat salaperäisen palvontamuodot yhtä liikkuvia kuin ihmisetkin, ja ryöstöjen ja lainauksien johdosta oli jumalien olo yhtä harhailevaa kuin meidänkin. Samoin kuin sumerit lainasivat meiltä Samashnapistinin, niin Semin pojat ottivat hänet sumereilta ja nimittivät häntä Noakiksi.

Niinpä niin, minua, Darrell Standingia, joka istun nyt täällä murhamiesten kopissa, hymyilyttää se, että vakaat ja luotettavat jurymiehet, joita oli kaksitoista, havaitsivat minut syylliseksi ja kuoleman ansainneeksi. Kaksitoista on aina ollut salaperäisen maaginen luku. Eikä sen juuri juonnu Israelin kahdestatoista heimosta. Jo heitä ennen olivat tähtien tarkkailijat sijoittaneet taivaalle eläinradan kaksitoista merkkiä. Ja muistanpa aasain ja vanien ajoilta, että kun Odin jakoi oikeutta ihmisille, tuomioistuimessa oli kaksitoista jumalaa, joiden nimet olivat Thor, Balder, Njord, Frey, Tyr, Brage, Heimdal, Höder, Vidar, Ull, Forsete ja Loke.

Vieläpä valkyyriammekin varastettiin meiltä ja tehtiin enkeleiksi, ja valkyyrioiden ratsujen siivet liitettiin enkelien hartioihin. Ja silloinen jäinen ja kylmä Helheimimme on muuttunut nykyajan helvetiksi, joka on niin kuuma paikka, että veri kiehuu suonissa, kun taas meillä Helheim oli niin kylmä, että luiden ytimet jäätyivät. Ja itse taivas, jota uneksimme pysyväksi, ikuiseksi, on vaeltanut ja pyörinyt, niin että nykyisin näemme Skorpionin siellä, missä muinoin näimme Oinaan ja Jousimiehen Kravun paikalla.

Palvontaa palvonnan jälkeen! Yhä vain salaperäisen etsintää! Muistan kreikkalaisten nilkuttavan jumalan, mestarisepän. Mutta heidän Hefaistoksensa oli germaanien Wieland, mestariseppä, jonka nidien kuningas Nidung oli vanginnut ja leikannut häneltä toisen jalan jänteet viallisiksi. Mutta sitä ennen hän oli meidän mestaritakojamme, ja me nimitimme häntä Ilmariseksi. Ja hänet me loimme mielikuvituksestamme, antaen partaisen auringonjumalan hänen isäkseen, ja Otavan tähdet hoitajikseen. Sillä hän, Hefaistor, Wieland, Ilmarinen oli syntynyt männyn juuressa suden karvasta ja häntä nimitettiin myöskin karhuisäksi jo ennen kuin germaanit ja kreikkalaiset hänet lainasivat ja häntä palvoivat. Niihin aikoihin nimitimme itseämme Karhun pojiksi ja Suden pojiksi, ja karhu ja susi olivat totemejamme. Se oli ennen eteläistä vaellustamme, jolloin yhdyimme viidakon poikiin ja opetimme heille totemimme ja tarumme.

Ja kukapa oli Kashvapa ja kukapa Puruvarvas muu kuin meidän nilkuttava mestariseppomme, raudantakojamme, jonka olimme kuljettaneet mukanamme vaelluksillemme ja jota palvoivat etelän asukkaat ja idän asukkaat, Navan pojat, Tuliporan pojat ja Tulipuikon pojat.

Mutta tarina on liian pitkä, vaikka mielelläni tahtoisin kertoa kolmilehtisestä elämän yrtistä, jolla Sigmund herätti Sinfiotin jälleen henkiin. Sillä se on Intian soma-kasvi, kuningas Arthurin pyhä Graal... Mutta jo riittää!

Ja kuitenkin, kun rauhallisesti harkitsen, minusta näyttää, että suurinta elämässä, kaikessa elämässä, niin minulle kuin kaikille muillekin miehille, on ollut nainen, on nainen nyt ja aina, niin kauan kuin tähdet liikkuvat taivaalla ja taivas jatkaa ikuista kulkuaan. Suurempi kuin uurastuksemme ja pyrkimyksemme, kuin keksintömme ja mielikuvamme, taistelu, tähtien ja salaperäisen tutkiminen – suurin kaikista on ollut nainen.

Vaikkakin hän on laulanut minulle väärää musiikkia, pitänyt jalkani matalalla maaperällä ja vetänyt tähtiin pyrkivät silmäni aina takaisin häntä katsomaan, niin hän, elämän säilyttäjä, maan äiti, on antanut minulle suuret päiväni ja yöni ja runsaat vuodet. Salaperäisenkin olen kuvitellut hänen mukaisekseen ja tähtikartallani olen sijoittanut hänet taivaalle.

Kaikki uurastukseni ja keksintöni ovat johtaneet häneen; kaikissa kaukonäkemyksissäni hän on ollut taustalla. Kun tein tuliporani ja tulipuikkoni, se tapahtui hänen tähtensä. Hänen tähtensä, vaikkakaan en sitä tietänyt, minä pystytin seipään kuoppaan sapelihampaan pään menoksi, kesytin hevosen, surmasin mammutin ja paimensin porojani ajaen niitä etelään jäänreunan edetessä. Hänen tähtensä korjasin villiä riisiä, ryhdyin viljelemään ohraa, vehnää ja kauraa.

Hänen ja tulevan polven puolesta olen kuollut puiden latvoissa sekä kestänyt pitkiä piirityksiä luolien suilla ja savimuureilla. Hänen tähtensä asetin taivaalle linnunradan kaksitoista merkkiä. Häntä juuri palvoin, kun kumarsin kymmenelle kivelle ja rukoilin niitä hedelmällisyyden kuina.

Aina on nainen kyykistynyt maahan kuten poikasiaan hoivaileva peltopyy; aina on vaellushalu johtanut minut hohtaville poluille; ja aina olen tähtivaelluksiltani palannut hänen luokseen, hänen, ikuisen olennon, naisen, jonka käsivarsia kaipaan niin, että niiden syleilyssä unohdan tähdet.

Hänen vuoksensa olen elänyt odysseian, noussut vuorille, kulkenut aavikoiden poikki, hänen vuoksensa olen johtanut metsästystä ja asettunut etumaiseksi taistelussa; ja hänen vuoksensa ja hänelle olen laulanut lauluja suorittamistani teoista. Kaikki elämän pursuavat hetket ja nautinnon riemut olen saanut hänen kauttaan. Ja nyt, kun loppuni on lähellä, voin sanoa, että en ole tuntenut mitään suloisempaa, syvempää huumausta kuin sukeltautuessani hänen tukkansa tuoksuun ja sen tuottamaan unhotukseen.

Vielä sana! Muistan Dorothyn äskeisiltä päiviltä, kun vielä luennoin maataloutta opiskeleville farmarinpojille. Hän oli yksitoistavuotias. Hänen isänsä oli lukion dekaani. Hän oli tyttölapsi ja nainen, ja hän luuli rakastavansa minua. Ja minä hymyilin mielessäni, sillä sydämeni oli koskematon ja kokonaan toisaalla.

Mutta hymyily oli kuitenkin hellää, sillä lapsen silmistä näin ikuisen naisen, kaikkien aikojen ja kaikkien olomuotojen naisen. Hänen silmistään näin toverini, joka oli kanssani viidakossa ja puiden latvoissa, luolassa ja raakkukerrostumilla. Hänen silmistään näin Igarin silmät, kun olin jousella ampuva Usu, Arungan silmät, kun olin riisin korjaaja, Selpan silmät, kun uneksin hevosella ratsastamisesta, Nuhilan silmät, joka kumartui odottaen miekkani pistoa. Niin, hänen silmissään oli ilme, joka teki ne Lei-Lein silmiksi, jonka jätin nauru huulillani, prinsessa Omin silmiksi, joka neljäkymmentä vuotta kerjäsi kanssani maantiellä ja kylien kujilla, Filippan silmiksi, jonka tähden kaaduin kaksintaistelussa Ranskassa, äitini silmiksi, kun olin Jesse-poika Vuoriniityillä neljänkymmenen ison vankkurimme muodostamassa ympyrässä.

Hän oli lapsi, mutta hän oli kaikkien naisten tytär, kuten hänen äitinsä ennen häntä, ja hän oli kaikkien hänen jälkeensä tulevien naisten äiti. Hän oli Sar, viljan jumalatar. Hän oli Istar, joka voitti kuoleman. Hän oli Seba ja Kleopatra; hän oli Esther ja Herodias. Hän oli Neitsyt Maria, Maria Magdalena ja Maria, Martan sisar, ja hän oli myöskin Martta. Ja hän oli Brünnhilde ja Guinevere, Isolde ja Julia, Heloise ja Nicolette. Niin, ja hän oli Eeva, hän oli Lilith, hän oli Astarte. Hän oli yksitoistavuotias, ja hän oli kaikki naiset mitä on ollut, ja kaikki naiset mitä vastaisuudessa on.

Istun kopissani nyt kärpästen suristessa kesäisen illan unettavassa ilmassa ja tiedän, että aikani on lyhyt. Pian he pukevat minut kauluksettomaan paitaan... Mutta hiljaa, sydämeni. Henki on kuolematon. Pimeyden jälkeen alkaa elämä uudelleen, ja silloin on olemassa myöskin nainen. Tulevaisuudella on pieni nainen minun varalleni vastaisten elinkausieni ajaksi. Ja vaikkakin tähdet liikkuvat ja taivaat pettävät, niin nainen pysyy aina, ikuinen, ikisuloinen, aina sama nainen, kuten minäkin kaikissa muodoissani ja onnettomuuksissani olen aina sama mies, hänen toverinsa.

22.

Aikani käy hyvin lyhyeksi. Kaikki kirjoittamani käsikirjoitukset on onnellisesti saatu toimitetuksi salateitse vankilan ulkopuolelle. Siellä on mies, jonka voin uskoa huolehtivan siitä, että ne julkaistaan. Enää minä en ole murhamiesten kopissa. Näitä rivejä kirjoitan kuolemankopissa, ja minulle on asetettu kuolemanvartijat. Nämä vartijat valvovat minua yötä päivää, ja heidän järjettömältä kuulostavana tehtävänään on huolehtia siitä, etten minä kuole. Minut on säilytettävä hengissä hirtettäväksi, sillä muuten yleisö pettyisi, lain kunnioitusta poljettaisiin ja aikansa mieltä noudattava johtaja, jonka yhtenä tehtävänä on valvoa, että tuomitut joutuvat asianmukaisesti hirteen, saisi tahran ansioluetteloonsa. Usein minä mielessäni ihmettelen niitä omituisia tapoja, joilla eräät ihmiset hankkivat elatuksensa.

Nämä ovat nyt viimeiset rivini. Huomisaamuksi on hetki määrätty. Kuvernööri on evännyt armahduksen ja tuomion tarkistuksen, vaikkakin kuolemanrangaistuksen vastustamisliitto on nostanut tästä melun Kaliforniassa. Tylsännäköiset reportterit ovat saapuneet. Olen nähnyt heidät kaikki. Useimmat heistä ovat kummastuttavan nuoria poikasia, ja kummallisinta koko jutussa on, että he saavat ansaituksi itselleen leipää ja voita, nyppyjä ja tupakkaa, ja jos he ovat naimisissa, lapsilleen kenkiä ja koulukirjoja, sillä, että he ovat näkemässä kun professori Darrell Standing teloitetaan, ja kuvailevat yleisölle miten professori Darrell Standing kuoli nuoran nenässä. Mutta voi! Heillä on sen toimituksen lopussa pahempi olla kuin minulla.

Istuessani tässä miettien maailman menoa, kuolinvahdin askelten kaikuessa koppini ulkopuolella ja hänen epäluuloisen silmänsä vähän väliä tirkistellessä minua, melkein tunnen ikuisen kiertokulun väsyttävän minua. Olen elänyt niin monta elämää. Minua väsyttää loputon ponnisteluja tuska ja romahdukset, jotka odottavat korkeissa asemissa olevia, hohtavilla teillä kulkevia ja tähtien keskellä vaeltavia.

Melkeinpä toivon, että kun seuraavan kerran pukeudun aineeseen, olisin rauhallinen farmari. Muistan uneksimani farmin. Niin mielelläni uurastaisin siellä kokonaisen eliniän. Oi, unelmieni farmi! Alfalfa-niittyni, tuottoisat jerseylehmäni, ylänkölaitumeni, pensaspeittoiset rinteeni, jotka muuttuvat vainioiksi angora-vuohieni kulkiessa yhä korkeammalle syöden pensaat viljelyksen tieltä!

Siellä on vesisäiliö, luonnollinen vesisäiliö korkealla rinteellä, ja siinä on oivalliset seinämät kolmella puolella. Neljännelle sivulle, joka on tavattoman kapea, minä tahtoisin rakentaa padon. Mitättömän vähäisellä työllä saisin säiliön, johon mahtuisi vettä kaksikymmentä miljoonaa gallonaa. Sillä nähkääs: Kaliforniassa on suurena haittana maanviljelykselle pitkien kesiemme kuivuus. Se estää viljan muodostamasta jyviä, ja maanpintaa peittävästä mokamultakerroksesta aurinko polttaa voiman. Mutta tuon patoni avulla minä voisin kasvattaa kolme satoa vuodessa noudattamalla tarpeellista vuorottelua ja saisin koko seudun peittymään rehevään vihreyteen.

Olen juuri saanut kestää johtajan vierailun. Sanon tahallani "kestää". Hän on kokonaan toisenlainen kuin San Quentinin johtaja. Hän oli hyvin hermostunut, ja minun täytyi pakottautua huvittamaan häntä. Tämä on hänen ensimmäinen hirttotapauksensa. Itse hän sen minulle kertoi. Yritin kömpelösti laskea leikkiä, että minäkin olen ensimmäistä kertaa sellaisessa mukana, mutta en onnistunut. Häntä oli mahdoton saada nauramaan. Hänellä on tytär korkeakoulussa ja poika keltanokkana Stanfordissa. Hänellä ei ole muita tuloja kuin palkkansa, hänen vaimonsa on rampa, ja häntä vaivaa kovasti se, että lääkärit eivät ole hyväksyneet häntä henkivakuutukseen. Miesparka kertoi minulle melkein kaikki huolensa. Jollen olisi diplomaattisesti johtanut haastattelua loppumaan, hän istuisi täällä vieläkin kertoilemassa.

Viimeiset kaksi San Quentinissa viettämääni vuotta olivat hyvin synkät ja painostavat. Onnettaren oikullisimpia temppuja oli se, jonka ansiosta Ed Morrell pääsi pois eristyskopista ja tuli koko vankilan ylimmäksi luottamusvangiksi. Se oli Al Hutchinsin entinen toimi, ja siitä oli tuloja kolmetuhatta dollaria vuodessa. Minun onnettomuudekseni Jake Oppenheimer, joka oli niin monta vuotta virunut eristyskopeissa, muuttui happameksi maailmalle, kaikelle. Kahdeksan kuukauden aikana hän ei puhunut sanaakaan kenellekään, ei minullekaan.

Vankilassa uutiset leviävät. Kun vain odotetaan tarpeeksi, ne saapuvat myöskin eristyskoppien käytävälle. Sain tietää, että Cecil Winwood, runoilija-veijari, näpistelijä, pelkuriraukka ja kätyri oli tuotu takaisin jouduttuaan kiinni uudesta petoksesta. On muistettava, että juuri tämä Cecil Winwood keitti kokoon kummitusjutun, että minä muka olin piilottanut olemattoman dynamiitin uuteen paikkaan, ja hän oli syypää siihen, että minä olin saanut viettää nämä viisi vuotta eristyskopeissa.

Päätin tappaa Cecil Winwoodin. Nähkääs, Morrell oli poistunut, ja Oppenheimer oli pysynyt vaiti aina siihen purkaukseen saakka, joka teki hänestä lopun. Eristyskopit olivat muuttuneet minulle yksitoikkoisiksi. Minun oli tehtävä jotakin. Muistelin sitä aikaa, jolloin olin ollut Adam Strang ja hautonut kostoa kärsivällisesti neljäkymmentä vuotta. Sen, minkä hän oli tehnyt, voisin minäkin tehdä, jos vain kerran pääsisin puristamaan kourani Cecil Winwoodin kurkkuun.

Ei voida odottaa, että minä paljastaisin, miten sain ne neljä neulaa käsiini. Ne olivat pieniä batistineuloja. Ruumiini oli laihtunut, ja minun oli sahattava poikki vain neljä tankoa, kukin kahdesta kohdasta, saadakseni niin ison aukon, että voisin ryömiä sen läpi. Minä tein sen. Kulutin neulan kuhunkin tankoon. Kaksi leikkausta oli tehtävä kuhunkin, ja joka leikkaukseen kului kuukausi. Minulta olisi niin ollen mennyt kahdeksan kuukautta koko aukkoon. Mutta onnettomuudeksi katkesi viimeinen neula hangatessani viimeistä tankoa, ja sain odottaa kolme kuukautta, ennenkuin sain uuden neulan. Mutta minä sain sen ja pääsin ulos.

Mieltäni pahoittaa suuresti, etten saanut käsiini Cecil Winwoodia. Olin suunnitellut kaikki yksityiskohtaisesti yhtä seikkaa lukuunottamatta. Varmasti voisin olettaa tapaavani Winwoodin ruokailuhuoneessa päivällisen aikaan. Odotin niin ollen, kunnes Piirasnaama-Jones, uninen vartija, saapuisi vuorolleen keskipäivällä. Minä olin silloin eristyskoppien ainoa asukas, joten Piirasnaama-Jones alkoi varsin pian kuorsata. Poistin tangot, pujottauduin ulos, hiivin hänen ohitseen, avasin oven, ja olin vapaa ... niin vapaa kuin vankilan sisällä voi olla.

Mutta nyt tuli tielleni se ainoa seikka, jota en ollut ottanut suunnitelmissani huomioon – minä itse. Olin ollut eristyskopissa viisi vuotta. Olin kauhean heikko. Painoin vain seitsemänyhdeksättä naulaa. Olin puolisokea. Ja sain heti agorafobian kohtauksen. Minua hirvitti tilavuus. Oltuani viisi vuotta ahtaiden muurien sisällä en jaksanut käsittää portaitten tavatonta kaltevuutta, en vankilan pihan ääretöntä laajuutta.

Portaista laskeutumista pidän sankarillisimpana tekona, mitä milloinkaan olen tehnyt. Pihalla ei ollut ketään. Huikaiseva aurinko paahtoi sitä. Kolmesti yritin kulkea sen poikki. Mutta aistini menivät sekaisin, ja horjahdin takaisin muurin kupeeseen suojaa etsien. Vielä kerran koetin, kooten kaiken rohkeuteni. Mutta päivänvalo sokaisi minua kuin lepakkoa, ja minä säikähdin varjoani. Koetin väistää omaa varjoani, hypähdin, kompastuin ja rannalle pyrkivän hukkuvan tavoin ryömin nelinkontin takaisin seinustalle.

Nousin pystyyn seinän varassa ja huusin. Huusin ensimmäisen kerran moneen vuoteen. Muistan, että vaikkakin olin niin äärimmäisessä hädässä, huomasin lämpimäin kyynelten vierivän poskilleni ja tunsin niiden suolaisen maun kielelläni. Sitten puistatti minua vilu ja jonkin aikaa värisin kuin horkassa. Luovuin yrittämästä pihan poikki uskoen sen mahdottomaksi silloisessa tilassani, kun yhä vapisin vilusta, ja painautuen suojaista seinää vasten lähdin kiertämään pihaa.

Silloin vartija Thurston huomasi minut. Minä näin hänet, ison, hyvinsyötetyn jättiläisen, joka huikastuneissa silmissäni näytti hirveältä, syöksyvän päälleni uskomattoman nopeasti ja hyvin kaukaa. Kenties hän sillä hetkellä oli kahdenkymmenen jalan päässä. Hän painoi sataseitsemänkymmentä naulaa. Voi helposti kuvitella, minkälainen tappelu meidän keskemme syntyi, mutta väitetään, että minä tappelussa löin häntä nyrkillä nenään saadakseni sen vuotamaan verta.

Mutta joka tapauksessa, kun olin elinkautinen vanki, jollaista Kaliforniassa rangaistaan pahoinpitelystä kuolemalla, huomasi jury minut syypääksi, sillä täytyihän sen ottaa huomioon vartija Thurstonin ja vankilan muiden hirttokätyrien raskauttavat todistukset, ja minut tuomitsi tuomari, jonka täytyi noudattaa lain selväsisältöisiä pykäliä.

Thurston mukiloi minua kelpo lailla, ja kulkiessani hirveitä portaita tyrkkivät ja potkivat minua luottamusvangit ja vartijat, jotka tunkeutuivat toistensa tielle innokkaina auttamaan Thurstonia. Ja jos hänen nenästään vuoti verta, niin kautta taivaan oli joku hänen apureistaan todennäköisesti sen aiheuttanut mellakassa. Minusta olisi samantekevää, vaikka olisin itsekin siihen syypää, mutta se on niin surkean vähäpätöinen aihe ihmisen hirttämiseen.

Keskustelin juuri äsken sen vartijan kanssa, joka nyt on kuolinvahdissa. Vähän vaille vuosi sitten Jake Oppenheimer oli tässä samassa kuolemankopissa matkallaan hirsipuun tikkaille, joille minä astun huomenna. Tämä mies oli myöskin silloin kuolinvahdissa. Hän on vanha sotilas. Hän puree tupakkaa lakkaamatta ja ylenmäärin, niin että hänen harmaa partansa ja viiksensä ovat jäykät ja ruskeat. Hän on leski ja hänellä on neljätoista lasta elossa, kaikki naimisissa, kolmekymmentäyksi lapsenlasta ja neljä lapsenlapsenlasta, kaikki tyttöjä. Näiden tietojen nyhtäminen kävi kuin hampaan kiskominen. Hän on jörö ukonköriläs, ja hänen järjenjuoksunsa on heikko. Juuri siitä syystä luulen hänen eläneen niin kauan ja siittäneen sellaisen jälkeläislauman. Hänen henkinen puolensa on varmaan kiteytynyt jo kolmekymmentä vuotta sitten. Hänen ajatuksensa ovat kaikki vähintään sen ikäisiä. Harvoin hän sanoo minulle muuta kuin "kyllä" ja "ei". Eikä se johdu siitä, että hän on äreissään. Hänellä ei ole mitään sanottavaa. En tiedä, milloin elän uudelleen, mutta kuinka suloinen lepoaika olisikaan sellainen olotila, ennen kuin lähden uudelleen tähtivaellukselle...

Mutta palaan kertomukseeni. Minun täytyy uhrata rivi kertoakseni, kuinka tavaton kevennyksen tunne valtasi minut päästyäni takaisin eristyskoppiini, senjälkeen kuin Thurston ja hänen apurinsa olivat tyrkkineet ja potkineet minut portaita ylös. Siellä oli niin varman turvallista. Minulla oli samanlainen tunne kuin eksyneellä lapsella päästyään takaisin kotiin. Suorastaan rakastin seiniä, joita viiden vuoden aikana olin niin katkerasti vihannut. Koppini vankat seinät olivat niin lähellä joka puolella ja estivät laajan, hirvittävän aukeuden rusentamasta minua. Agorafobia on kauhea sairaus. Minulla on ollut vain vähän tilaisuutta kokeilla sitä, mutta siitä vähästä voin päätellä, että hirttäminen on paljon helpompaa...

Sain juuri nauraa sydämeni pohjasta. Vankilan tohtori, varsin siedettävä poika, oli juuri luonani tarinoimassa ja tarjoutui samalla auttamaan minua antamalla minulle huumausainetta. Tietystikin hylkäsin hänen ehdotuksensa "työntää" minut yöllä niin täyteen morfiinia, etten aamulla hirttopaikalle marssiessani tietäisi, olinko "tulossa vai menossa".

Mutta nauru. Se oli niin Jake Oppenheimerin tapaista. Tunnen niin hyvin hänen kuivan terävän ajatustapansa, kun hän hämmästytti sanomalehtireportterit tahallisella tuhmuudellaan, jota he pitivät vahingossa sattuneena. Viimeisenä aamuna kun hän puettuna kauluksettomaan paitaan oli lopettanut aamiaisensa, olivat reportterit kokoontuneet koppiin kuulemaan hänen viimeisiä sanojaan ja kysyneet, mitä hän ajatteli kuolemanrangaistuksesta.

Kuka voi sanoa, että meillä on alkuperäisen raakuuden peitteenä muuta kuin ohut sivistyksen kiilto, kun joukko eläviä ihmisiä saattaa esittää sellaisen kysymyksen miehelle, jonka on kuoltava ja jonka kuolemaa he ovat saapuneet katsomaan?

Mutta Jake oli heidän vertaisensa. "Hyvät herrat", sanoi hän, "toivon eläväni siihen päivään, jolloin kuolemanrangaistus on poistettu".

Olen elänyt monta elämää pitkinä ajanjaksoina. Yksilönä ei ihminen ole siveellisessä suhteessa vähääkään edistynyt viimeisinä kymmenenä vuosituhantena. Vakuutan sen ehdottoman todeksi. Rajun varsan ja kärsivällisen kuormahevosen välinen erotus johtuu vain harjoituksesta. Vain harjoitus erottaa nykyisen ihmisen ja kymmenentuhatta vuotta sitten eläneen ihmisen toisistaan. Ohuen moraalikiiltonsa sisällä, joka kiilto on häneen hangattu, ihminen on sama raakalainen kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin. Siveellisyys on yhteiskunnallinen varasto, joka on koottu tuskaisina ajanjaksoina. Vastasyntyneestä lapsesta tulee raakalainen, jollei häntä harjoiteta, kiilloteta moraalilla, jota niin kauan on koottu.

"Ei sinun pidä tappaman" – pyh! He aikovat tappaa minut huomenaamulla. "Ei sinun pidä tappaman" – pyh! Kaikkien sivistysmaiden laivatelakoilla asetellaan parhaillaan paikoilleen dreadnoughtien ja superdreadnoughtien pohjalevyjä. Rakkaat ystävät, minä, kuoleva mies, tervehdän teitä huutamalla: "Pyh!"

Kysyn teiltä: mitä parempaa siveellisyyttä saarnataan tänään kuin saarnasivat Kristus, Buddha, Sokrates ja Platon, Konfutse ja ken lieneekin "Mahabharatan" tekijä. Hyvä Jumala, viisikymmentä tuhatta vuotta sitten olivat totemiperheittemme naiset siveämpiä, perhe- ja heimosuhteemme parempia ja tiukempia.

Mutta täytyy sanoa, että meillä noina muinaisina aikoina oli parempi siveellisyys kuin nyt. Älkää sivuuttako tätä ajatusta liian nopeasti. Ajatelkaa nykyistä lastenkasvatustyötä, poliisilaitosta, rahasta harjoitettua haureutta ja köyhän väestön tyttärien orjuutta. Kun olin Vuoren poika ja Härän poika, ei prostituutiossa ollut minkäänlaista järkeä.

Me olimme siveitä, sen sanon teille. Emme uneksineetkaan niin syvästä siveettömyydestä. Niin, ja samoin ovat kaikki alemmat eläimet nykyisinkin siveitä. Ensin täytyi ihmisen tulla, mielikuvituksineen, aineenhallitsemiskykyineen, keksimään kuolemansynnit. Alemmat eläimet, muut eläimet, eivät voi tehdä syntiä.

Luon nopean silmäyksen eri aikoina ja eri paikoissa kuluneihin moniin elinkausiini. En ole missään nähnyt hirveämpää enkä edes niin hirveätä julmuutta kuin nykyisissä vankilaoloissamme. Olen kertonut teille mitä olen saanut kärsiä pakkopaidassa ja eristyskopissa tämän kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä Kristuksen syntymän jälkeen. Noina muinaisina aikoina me rankaisimme nopeasti ja tapoimme pikaisesti. Me rankaisimme ja tapoimme, koska halusimme niin tehdä, mielijohteesta, jos niin tahdotte. Mutta me emme olleet ulkokultaisia. Me emme pyytäneet sanomalehdiltä emmekä yliopistolta pyhitystä raakuudellemme. Mitä halusimme tehdä, sen teimme suorina seisten, ja otimme vastaan moitteet suorina seisten emmekä piiloutuneet klassisten talousoppineiden ja filosofien kauhtanoiden turviin, emme palkattujen pappien, professorien emmekä sanomalehtien julkaisijoiden turviin.

Ja Herra paratkoon, sata vuotta sitten, viisikymmentä, viisi vuotta sitten ei pahoinpitely täällä Yhdysvalloissa ollut kuolemanrangaistuksen ansaitseva rikos. Mutta tänä vuonna, Herramme vuonna tuhatyhdeksänsataakolmetoista, hirtettiin Kalifornian valtiossa Jake Oppenheimer sellaisesta rikkomuksesta, ja huomenna aiotaan minut viedä hirtettäväksi siitä kuolemanrangaistuksen ansaitsevasta rikoksesta, että olen näpäyttänyt miestä nenälle. Kysyn: eikö apinan ja tiikerin kuoleutumiseen ihmisessä kulu kauan, kun sellaiset määräykset on otettu Kalifornian lakikirjaan vuonna yhdeksäntoistasataakolmetoista Kristuksen syntymän jälkeen? Hyvä Jumala! Kristuksen vain ristiinnaulitsivat. Paljon pahempaa he ovat tehneet Jake Oppenheimerille ja minulle...

Ed Morrell naputti kerran minulle: "Pahin, mitä miehelle voidaan tehdä, on hirttää hänet." Ei, minä en pidä kuolemanrangaistusta arvossa. Se ei ainoastaan ole likaista puuhaa, joka alentaa siihen henkilökohtaisesti osallisia hirttokätyreitä, vaan se on alentavaa myöskin yhteiskunnalle, joka sietää sitä, kannattaa sitä ja maksaa veroja sitä varten. Kuolemanrangaistus on niin mieletön, niin typerä, niin hirveän epätieteellinen.

Aamu on käsissä – viimeinen aamuni. Nukuin kuin lapsi koko yön. Nukuin niin rauhallisesti, että kuolinvahti kerran jo säikähti. Hän arveli minun tukahduttaneen itseni peitehuovalla. Miesraukan pelko kävi ihan säälikseni. Olihan hänen leipänsä kysymyksessä. Jos todella olisi niin tapahtunut, se olisi merkinnyt mustaa pilkkua hänen ansioihinsa, kenties toimen menetystä – ja työttömän miehen elämä on karvasta nimenomaan nykyisin. Minulle on kerrottu, että Euroopassa aloitettiin tilien selvittely kaksi vuotta sitten ja että se nyt on aloitettu Yhdysvalloissa. Se merkitsee joko pulaa tai paniikkia, ja ensi talvena työttömien armeija on suuri, leipävarras korkealla...

Oli aamiaisaika. Hullunkuriselta se tuntui, mutta söin hyvällä ruokahalulla. Johtaja toi neljänneksen viskiä. Lahjoitin sen murhamiesten koppilaisille lähettäen terveiseni. Johtaja, miesparka, pelkää, että jollen minä ole humalassa, sotken koko toimituksen ja aiheutan moitteita hänen järjestelykyvystään...

Ylleni on puettu kaulukseton paita...

Näyttää siltä, että minä olen hyvin tärkeä mies tänään. Kokonaisissa ihmisjoukoissa on äkkiä herännyt mielenkiinto minua kohtaan...

Tohtori poistui juuri. Hän koetteli valtimoani. Kysyin, miten se löi. Se oli normaali...

Kirjoitan näitä hajanaisia ajatuksia, ja liuska kerrallaan ne lähtevät salaista tietään muurien toiselle puolelle...

Olen rauhallisin mies koko vankilassa. Tuntuu kuin olisin matkalle lähtevä lapsi. Odotan kiihkeästi lähtöä uteliaana näkemään outoja seutuja. Tämä yhden kuoleman pelko olisi naurettavaa sellaisessa miehessä, joka on poistunut pimeään niin usein ja tullut taaskin elämään...

Johtaja, mukanaan neljännes samppanjaa. Lähetin sen alas murhamiesten koppeihin. Eikö ole kummallista, että minusta pidetään sellaista huolta tänä viimeisenä päivänäni? Varmaankin nämä miehet, jotka valmistautuvat tappamaan minut, itse pelkäävät kuolemaa. Lainatakseni Jake Oppenheimeria: "Minussa, joka olen kuoleman kynnyksellä, he varmastikin näkevät jotakin sentapaista kuin 'Pyhä Jumala'..."

Sain juuri Ed Morrellin terveiset. Minulle kerrottiin, että hän on kävellyt koko yön vankilan edustalla. Kun hän on entinen vanki, ei häntä ole päästetty tervehtimään minua. Raakalaiset? En tiedä. Kenties vain lapsia. Löisinpä vetoa, että useimpia heistä pelottaa olla yksin pimeässä yöllä, sen jälkeen kun he ovat minut hirttäneet.

Mutta Ed Morrellin terveiset: "Käteni on sinun kädessäsi, vanha veikko. Tiedän, että heilahdat, niinkuin miehen tulee"...

Reportterit lähtivät juuri. Ensi kerran, viimeisen, näen heidät tikapuilta, ennenkuin pyöveli peittää kasvoni mustaan myssyyn.

He tulevat katsomaan uteliaina ja pahoinvoivina. Kummallisen nuoria poikia. Eräät heistä näyttivät nauttineen väkeviä. Pari, kolme tuntui voivan pahoin ajatellessaan mitä saisivat nähdä. Näyttää helpommalta joutua hirteen kuin olla katsojana...

Viimeiset rivini. Tuntuu siltä, että viivytän kulkuetta. Koppini on täpö täynnä virkamiehiä ja arvohenkilöitä. Kaikki he ovat hermostuneita. He toivovat, että toimitus olisi pian ohi. Epäilemättä on joitakuita heistä kutsuttu päivällisille. Minä todella loukkaan heitä kirjoittaessani nämä viimeiset sanat. Pappi esitti uudelleen pyyntönsä saada olla lähelläni loppuun saakka. Miesparka – miksipä kieltäisin häneltä tämän lohdutuksen? Minä suostuin, ja hän saapui äsken hyvin ystävällisen näköisenä. Niin pienet seikat voivat tehdä jotkut ihmiset onnellisiksi! Voisin nauraa sydämeni pohjasta viisi minuuttia, jollei heillä olisi niin kiire.

Lopetan. En osaa muuta kuin toistaa omia sanojani. Kuolemaa ei ole olemassa. Elämä on henkeä, eikä henki voi kuolla. Vain liha kuolee ja katoaa, sitä liikuttaa aina se kemiallinen käyte, joka sitä elähdyttää, aina se on muovautumassa, alinomaa se kiteytyy vain sulautuakseen yhteiseen massaan ja kiteytyäkseen uusiksi erilaisiksi muodoiksi, jotka nekin kestävät päivän ja sulautuvat takaisin yhteiseen massaan. Vain henki on pysyvä: kehittää itseään olomuotojen loputtomasti jatkuvassa sarjassa pyrkiessään aina ylöspäin valoa kohti. Minkälainen on seuraava elämäni? Kysyn. Ihmettelen...

NOVELLEJA

Varjo ja valo

Menneitä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys oli. Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja tumma. Paul Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja vaalea. Toinen oli toisen vastine kaiken muun paitsi värin puolesta. Lloydin silmät olivat mustat, Paulin siniset. Voimakkaiden mielenliikutusten hetkinä veri väritti Lloydin kasvot oliivinruskeiksi, mutta Paulin purppuranpunaisiksi. Lukuunottamatta tätä värieroa he olivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa. Kumpikin oli kiihkeä, kykeni äärimmäiseen voimanponnistukseen ja kestävyydenkoetukseen, ja molemmat elivät samoissa hurmiomielialoissa.

Mutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuului kolmaskin henkilö, ja se kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska, ja se olin minä, häpeä sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan luodut toistensa kilpaveikoiksi ja minä rauhanrakentajaksi heidän välilleen. Kasvoimme yksissä kaikki kolme, ja hyvin useasti olen kestänyt omissa nahoissani kiukkuiset iskut, mitkä toinen heistä tarkoitti toiselleen. He kilpailivat aina, koettivat voittaa toinen toisensa, ja kun he joutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän voimanponnistuksillaan ja intohimoisella kiihkeydellään ollut ollenkaan rajoja.

Tämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opintojaan että leikkejään. Jos Paul opetteli ulkoa "Marmionista" laulun, opetteli Lloyd kaksi, Paul sitten kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko runoelman ulkoa. Muistan erään uimarannassa sattuneen tapauksen, mikä traagillisesti selittää heidän keskinäistä elämänkamppailuaan. Meillä pojilla oli tapana leikkiä sukeltelemalla kymmenen jalkaa syvän lammikon pohjalle ja pidellä kiinni siellä olevista puunjuurista nähdäksemme, kuka kykeni kauimmin pysyttelemään veden alla. Paul ja Lloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan yht'aikaa. Kun näin heidän tiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen, minut valtasi aavistus jostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat häipyivät, lammikon pinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa tai kullanheleätä päätä ei ilmaantunut henkeä vetämään. Me rannalla olijat rupesimme käymään levottomiksi. Kauimmin henkeään pidättelemään kyenneen pojan pisin saavutus oli sivuutettu, mutta vieläkään ei mitään näkynyt. Hitaasti kohoilevat ilmakuplat osoittivat, että heidän keuhkonsa tyhjenivät ilmasta, mutta sitten ei noussut ilmakupliakaan. Jok'ainoa sekunti kävi loputtomaksi, ja kykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin veteen.

Löysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän päittensä väliä oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki selällään, toinen tuijotti toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti, vääntelehtivät ja kiemurtelivat vapaaehtoisen tukehtumisensa tuskissa, sillä kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja tunnustaa hävinneensä. Koetin pakottaa Paulia hellittämään juuresta, mutta hän teki hurjaa vastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin henkeäni ja palasin pinnalle hirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen, ja puolikymmentä meistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin irti. Kun saimme heidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta uutteran pyörittelyn, hivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät virkoamaan. He olisivat hukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.

Kun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että hän ryhtyisi opiskelemaan valtiotieteitä. Lloyd Inwood, joka kirjoittautui korkeakouluun yht'aikaa, valitsi saman alan. Mutta Paulilla oli koko ajan ollut salaisena suunnitelmana ruveta opiskelemaan luonnontieteitä, erikoisesti kemiaa, ja viime hetkessä hän muutti alaa. Vaikka Lloyd jo oli tehnyt työsuunnitelman lukuvuotta varten ja aloittanut valtio-opin luentojen kuuntelemisen, hän seurasi heti Paulin esimerkkiä ja antautui tutkimaan luonnontieteitä, pääaineenaan kemia. Heidän kilvoittelunsa tuli pian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen kannusti toista, ja he tunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin kuin ainoakaan ylioppilas ennen heitä – niin syvälle, että he jo ennen loppututkintoansa olisivat kyenneet panemaan pussiin opiston kaikki kemian professorit ja dosentit lukuunottamatta Moss-"ukkoa", kemiallisen osaston dekaania, ja tämänkin he monta kertaa saattoivat tiukalle. Lloyd keksi hämähäkkisyövän "kuolemanbasillin", ja tämä keksintö ja hänen syankaliumikokeensa taudin parantamiseksi tekivät hänet ja hänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko maailman; eikä Paul jäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen kokeilujen tietä onnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä, joissa tapahtui amebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta hedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän teki natriumkloridilla ja meriorganismien alimmilla muodoilla.

Heidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin kun he olivat kiihkeimmin syventyneitä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van Benshotenin tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta ennen kuin vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui tytön tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä tuli se ainoa arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat häntä yhtä kiihkeästi ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä kävi niin ankaraksi, että koko ylioppilaskunta loi suuria vetoja lopputuloksesta. Itse Moss-"ukko" lankesi tähän syntiin eräänä päivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen yksityislaboratoriossaan oli aivan odottamatta purkanut tunteitaan, ja löi kuukauden palkastaan vetoa siitä, että Paulista tulisi Doris van Benshotenin mies.

Vihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia lukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin ja sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään, koska hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei ollut sallittua Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua kunniasta ja onnesta mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin nuorukainen syytti toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän keskinäinen katkeruutensa kiihtyi entisestään.

Mutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen jälkeen kun he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman näköpiiristä. Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua eikä lainkaan pakkoa antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja heidän keskinäinen vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa. He kävivät luonani sangen usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti yht'aikaista vierailua, mutta väistämätöntä oli, että he ennemmin tai myöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.

Sinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli koko aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan erästä tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa harrastuksissani, ja olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd Inwood saapui. Leikkelin, karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja parvekkeellani suu täynnä nauloja, ja Lloyd autteli askareitani; silloin johduimme puhelemaan näkymättömien olentojen salaperäisestä suvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista olennoista, joita vielä elää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella, iskevällä tavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä mahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi tarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.

"Väri on aistimus", hän sanoi. "Sillä ei ole mitään objektiivista todellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä. Kaikki esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä niitä. Ellei valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään, eikä meillä niin muodoin ole minkäänlaista näkötodistusta niiden olemassaolosta."

"Mutta näemmehän mustat esineet päivän valossa", väitin siihen.

"Aivan niin", jatkoi hän innokkaasti. "Ja se tapahtuu siksi, etteivät ne ole absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia, absoluuttisen mustia niin sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään – emme tuhannenkaan auringon valossa. Väitän, että on mahdollista oikeista, sopivalla tavalla yhdistetyistä väriaineista valmistaa absoluuttisen musta väri, mikä tekee kaiken sillä sivellyn näkymättömäksi."

"Sepä olisi merkillinen keksintö", sanoin välinpitämättömästi, sillä koko asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä olisi voinut pitää muuna kuin ajatusleikkinä.

"Merkillinen!" Lloyd löi minua olalle. "Totisesti merkillinen. Niin, poikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi vähempää kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten ja hovien salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja poliitikkojen juonet, pörssipelaajain keinottelut, trustien ja syndikaattien suunnitelmat. Voisin tunnustella kaiken ja kaikkien valtimoja ja tulla maailman mahtavimmaksi voimaksi. Ja minä..." Hän keskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: "Niin, olenpa jo aloittanut kokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle."

Avoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään. Paul Tichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.

"Sinä unohdat, rakas Lloyd...", sanoi hän.

"Minkä niin?"

"Sinä unohdat", jatkoi Paul, "niin, sinä unohdat varjon".

Näin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti: "Voinhan käyttää auringonsuojaa." Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti Paulia kohden. "Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität mitä rauhaasi sopii."

Yhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyväntuulisesti. "En tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka onnistuisitkin herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan kompastuksenasi. Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan päinvastaiselle taholle. Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen..."

"Läpikuultavuus!" huudahti Lloyd kohta. "Sitä on mahdoton aikaansaada."

"Niin, luonnollisesti mahdoton!" Paul kohautti olkapäitään ja poistui pitkin ruusukäytävää.

Se oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa ratkaisemiseen sillä hirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja sellaisella kiukulla ja katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään, että jompikumpi heistä onnistuisi. Molemmat luottivat minuun täydellisesti, ja niinä pitkinä kokeiluviikkoina, mitkä nyt seurasivat, olin kummankin uskottuna, kuulin heidän teoriansa ja näin heidän kokeensa.

Lloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen ja sielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja yhtämittaisen työn jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri eräässä sellaisessa raa'assa esityksessä, johon hän oli laahannut minut toverikseen saadakseen puhua uusimmista saavutuksistaan, hänen teoriansa sai vakuuttavan vahvistuksen.

"Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?" kysyi hän osoittaen kehän toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. "Ja näetkö hänen lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu? Miehestä toiseen on pitkä matka, eikö olekin?"

"On toki", vastasin katseltuani. "Heidän välillään on tyhjä paikka."

Hän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. "Punapartaisen ja valkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olen kertonut sinulle hänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on karibineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä on yllä musta takki, joka on napitettu leukaa myöten. Näin hänen tulevan ja istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän katosi. Katsele oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan."

Tahdoin mennä kehän toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä, mutta hän pidätti minua. "Odota", sanoi hän.

Odotin ja tähysin ja näin punapartaisen kääntävän päätään kuin puhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt silmäparin liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset kaksoiskuunsirpit sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta kun neekeri lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen tuolinsa näytti yhtä tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.

"Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä näkemättä", sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki sai minut melkein vakuuttuneeksi siitä.

Kävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet aina syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin kokeiluihinsa. Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset väriaineet, esim. kimröökin, tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen ja rasvojen noen ja kaikki mahdolliset animaaliset aineet.

"Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä", hän sanoi. "Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä heijastumalla se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee näkyväksi. Tässä esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo kohtaa sen, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista se on kokoonpantu, Sammuvat – violetti, indigo, vihreä, keltainen, oranssinväri ja punainen. Sininen vain on poikkeuksena. Se ei sammu, se heijastuu. Sentähden tämä nuuskarasia näyttää meistä siniseltä. Emme näe muita värejä, koska ne ovat sammuneina. Näemme ainoastaan sinisen. Samasta syystä ruoho on vihreätä. Valkoisen valon vihreät väriaallot kohtaavat silmämme."

"Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä", sanoi hän minulle eräällä toisella kerralla. "Oikeastaan panemme niihin määrättyjä aineita, joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat valkoisesta kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme taloomme. Kun jokin aine heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se valkoiselta. Kun se sammuttaa kaikki värit, se on musta. Mutta kuten sanottu meillä ei vielä ole mitään täydellisen mustaa. Kaikkia värejä ei ole saatu sammumaan. Täydellisen musta on voimakkaassa valossa absoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä esimerkiksi."

Hän osoitti palettia, joka oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty moninaisia mustien värien vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin kykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen; hieroin niitä ja katselin uudelleen.

"Se on", hän lausui juhlallisesti, "mustinta mustaa, mitä kukaan kuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin kyllä saan valmistetuksi niin mustaa, ettei kukaan kuolevainen voi sitä katsella – eikä nähdä sitä."

Toisaalta taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa valon polarisaatio-, taittumis- ja interferenssiominaisuuksia, yksinkertaista ja kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia mahdollisia orgaanisia yhtymiä.

"Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta, että kaikki valosäteet pääsevät kappaleen läpi", sanoi hän minulle, "sitä minä tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine läpikuultamattomuuksineen varjoon. Mutta minä pääsen siitä. Läpikuultavasta kappaleesta ei lankea varjoa, eikä se heijasta valo-aaltoja – tarkoitan, että niin on täydellisesti läpikuultavan kappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei sellainen kappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin sen tähden, ettei se lainkaan heijasta valoa."

Eräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul hieroskeli joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi keskustelussamme tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: "Ah, minulta putosi linssi. Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui."

Aioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani. Hieroin silmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja nuhdellen Paulia, joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.

"No?" sanoi hän.

"No?" sanoin minä.

"Miks'et sinä tutki seikkaa?" kysyi hän.

Ja minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat automaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa ollut mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että ikkunankehys oli typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan esineeseen, sileään, kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi minulle vanhasta kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä kerran, mutta en kyennyt näkemään mitään.

"Valkoista kvartsipitoista hiekkaa", paapatti Paul, "hiilihappoista soodaa, sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista vetysuperoksidia – siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista levylasia, minkä on valmistanut suuri St. Gobain-yhtiö, maailman hienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on hienointa lasia, mitä yhtiö milloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean hinnan. Mutta katsohan sitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä olevan olemassa, ennenkuin pusket otsasi siihen.

"Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta – määrätyistä sinänsä läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä tavalla yhdistämällä esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen kuuluu epäorgaaniseen kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä jalkaini sijoilla seisten tohdin väittää, että siinä suhteessa saan orgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki samat ilmiöt, mitkä esiintyvät epäorgaanisessa. – Katsohan."

Hän piti minun ja valon välillä koeputkea ja huomasin, että se sisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen koeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.

"Tai katsohan tätä!" Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan käsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja erään vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen lakmuspaperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi; kun hän asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.

"Lakmuspaperi on yhä lakmuspaperia", sanoi hän esitelmä-äänellä. "En ole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain sen molekyylienjärjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon värit paitsi punaisen, ja sitten sen molekyylirakenne muuttui niin, että punainen ja kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta. Ja niin edespäin ad infinitum – äärettömiin asti. Suunnitelmani on seuraavanlainen." Hän oli hetken vaiti. "Aion etsiä – ja löytää – juuri ne reagenssit, mitkä elävään organismiin vaikuttaessaan saavat aikaan vast'ikään näkemiesi kaltaisia molekyylimuutoksia. Mutta ne reagenssit, jotka keksin ja jollaisia minulla muutoin jo onkin, eivät tee elävää ruumista siniseksi tai punaiseksi tai mustaksi, vaan ne tekevät sen läpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan sen läpi. Se tulee näkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa."

Joitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän oli etukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein mainiolla koiralla – aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä milloinkaan oli metsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan siksi, kunnes uteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin, sillä en nähnyt minkäänlaista koiraa.

"Minä en saata nähdä sitä", sanoi Paul välinpitämättömästi, ja lähdimme riistamaille.

En lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli tunto jostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni olivat poissa vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät minulle, aistimeni olivat aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet säikyttivät minua. Toisinaan kuulin syrjään lakoutuvan heinän kahinaa ja kerran askelten ääniä kivikolta.

"Kuulitko mitään, Paul?" kysyin kerran.

Mutta hän pudisti päätään eikä hiljentänyt kulkuaan.

Kiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä vingahtelua, ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta ympärille katsellessani en nähnyt mitään.

Vaivuin maahan, väsyksissä ja vavisten.

"Paul", sanoin, "on parasta palata kotiin. Pelkään olevani sairastumaisillani."

"Tuhmuuksia, poikaseni", vastasi hän. "Auringonpaiste on mennyt päähäsi kuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää."

Mutta kulkiessamme kapeata poppelipolkua jokin esine töytäisi jalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskaisen silmäyksen Pauliin.

"Mikä sinulla on?" kysyi hän. "Kompasteletko sinä omiin jalkoihisi?"

Puristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja aivan vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti oli iskenyt hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet, mutta kun saavuimme lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin tavalla. Kummallisia, moninaisia sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi väivähdellä edessäni tiellä. Minun onnistui säilyttää itsehillintäni siksi, kunnes moniväriset valovälähdykset olivat karkeloineet ja lepatelleet vähintään kaksikymmentä sekuntia. Silloin istuuduin maahan, uupuneena ja vavisten.

"Minä olen lopussa", läähätin ja panin kädet silmilleni. "Se on noussut nyt silmiini. Paul, nyt menemme kotiin."

Mutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. "Enkös sanonut sinulle! Eikö se todellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?"

Hän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia, palavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä laadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän tyhjää ilmaa. "Kas niin, ojennahan tänne kätesi."

Ja hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia.

Se oli aivan varmasti koira, jolla oli pointterin rakenne ja sileä, lyhyt karva.

Se riitti, pääsin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni. Paul pani koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään. Ja sitten näimme kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina laukkasivat pitkin lakeutta. Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha ja nenäliina vartioivat viiriäisparvea akaasiaviidakossa, aivan hievahtamattomina siihen asti, kunnes olimme saaneet linnut lentoon.

Tuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä valoväivähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut tullut ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut millään poistetuiksi.

"Niitä on suuri joukko", sanoi hän, "noita tuollaisia ilmiöitä. Ne syntyvät siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun, sateeseen, vedenpärskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että ne jäävät veroiksi, mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta. Vältyin Lloydin varjolta, mutta sain sen sijaan ristikseni sateenkaarivälähdykset."

Pari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion edustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde – portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti ääripiirteiltään koiraa.

Paul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa tai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt se oli aivan näkyväinen. Joitakuita minuutteja aikaisemmin se oli juoksennellut ihan terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun musertama. Se, että koira oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se, että se oli mädäntynyt niin pian, oli selittämätöntä.

"Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia", selitti Paul. "Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa ne näyttävät saavan aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen. Merkillistä! Hyvin merkillistä! No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät lainkaan vahingoita niin kauan kuin on elossa. Mutta kuka kummahan on lyönyt koiran kuoliaaksi."

Se seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar kertoi, että ukko Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten, oli tullut raivohulluksi ja hänet oli pitänyt sitoa kiinni kotonaan metsänvartijan tuvalla, missä hän houraili taistelleensa kiukkuisen ja jättiläiskokoisen eläimen kanssa Tichlornen niityllä. Hän väitti sitä näkymättömäksi, millainen se muuten lieneekin ollut, nähneensä omin silmin, että se oli näkymätön; hänen vaimonsa ja tyttärensä pudistelivat itkien päätään hänen kertomukselleen, mutta siitä hän kiihtyi entistä enemmän raivoihinsa, ja puutarhurin ja ajomiehen piti kiristää sideremmejä.

Paul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaiseksi herraksi, mutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen. Menin hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa, miten hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi yksinäisenä keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu pienelle viehättävälle aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä metsä, ja sinne vei mutkitteleva ja eksyttävä tie. Mutta olin kulkenut sen tien niin monesti, että tunsin sen jok'ainoan kaistan, ja äimistyinpä totisesti, kun aukiolle saapuessani en lainkaan nähnyt laboratoriota. Ihmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta, jonka ainoa savupiippu oli punaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa. Ja näytti siltä, kuin sitä ei olisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Paikalla ei näkynyt raunioita, ei pirstaleita, ei mitään.

Aioin kulkea aukion poikki. "Tässä", sanoin itsekseni, "sijaitsi oven edessä ollut porrasaskelma". Tuskin ne sanat olivat päässeet huuliltani, kun jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin eteenpäin ja löin pääni johonkin, mikä tuntui hyvin oven kaltaiselta. Koetin kädelläni. Se oli ovi. Löysin ovenrivan ja painoin sitä. Kun ovi kääntyi saranoissaan, avautui koko laboratorion sisäpuoli näkyviin. Tervehdin Lloydia, suljin oven ja peräännyin muutamia askeleita tielle. Kun palasin ja avasin oven, näin kaikki huonekalut ja kaikki yksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti hämmästyttävää, se äkillinen siirtyminen tyhjästä olemattomuudesta keskelle valoja, muotoja ja värejä.

"No, mitä arvelet tästä?" kysyi Lloyd ja puristi kättäni. "Maalasin eilen iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla nähdäkseni, mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea sen oveen niin että tärähti?"

"Mitäs turhia", keskeytti hän minun onnitteluni. "Sinä voit tehdä vielä suuremmat kummat."

Samalla hän ryhtyi riisuutumaan, ja seisoessaan sitten apposen alastomana edessäni hän pani purkin ja siveltimen käteeni ja sanoi: "Kas niin, sivelehän minut nyt ylt'yltäni tällä."

Se oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, joka levisi pian ja helposti iholle ja kuivui kohta.

"Tämä on vain edeltävä varokeino", selitti hän lopetettuani, "nyt käsille oikea laji".

Otin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta en nähnyt mitään.

"Purkki on tyhjä", sanoin.

"Pistähän siihen sormesi."

Tottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni purkista ja katselin etusormeani, jonka olin siihen pistänyt, oli sormi kadoksissa. Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään. Oli kuin olisin menettänyt yhden sormistani, enkä saanut siitä minkäänlaista näköaistimusta ennen kuin pidin sitä kattoikkunan kohdalla, jolloin sen varjo selvästi piirtyi lattiaan.

Lloyd naureskeli. "Maalaahan nyt ja pidä silmäsi auki."

Pistin siveltimen näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän viivan poikki rinnan. Siitä, mihin sivellin koski, katosi elävä liha. Maalasin hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies, joka uhmasi kaikkia tasapainolakeja. Yhä uusin siveltimen vedoin, jäsen jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se oli oikein kamalaa työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle, ettei hänestä näkynyt muuta kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät riippuvan vapaasti ilmassa.

"Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta", sanoi hän. "Pieni ruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa."

Senjälkeen kun hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi: "Nyt minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia saat."

"Ensinnäkään en näe sinua", sanoin ja kuuntelin hänen nauruaan, joka kajahteli tyhjästä ilmasta. "Luonnollisesti", jatkoin, "et pääse varjostasi, mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja jonkin esineen välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin kummallista ja käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin silmäni olisivat hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on hämmentävä sarja epäselviä näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja uuvuttavat aivoja."

"Onko sinulla muunlaisia tuntoja läsnäolostani?" kysyi hän.

"On ja ei", vastasin. "Kun olet lähellä minua, minulla on samantapainen tunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä ja syvissä kuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman häämötyksen pimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta kaikki on hyvin muodotonta ja aineetonta."

Puhelimme kauan sinä viimeisenä aamupäivänä hänen laboratoriossaan, ja pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti kättäni ja sanoi: "Nyt minä valloitan maailman!" Enkä minä tohtinut kertoa hänelle, että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren voiton.

Kotona minua odotti Paulin kirjelippunen, missä hän pyysi minua kohta luokseen, ja kello oli yli kahdentoista, kun ajoin pyörälläni hänen talolleen. Paul huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin maahan ja menin kentälle. Mutta se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni osui tennispallo käsivarteeni, ja käännähtäessäni vingahti korvani sivu toinen. Ne tuntuivat tulevan minua kohden tyhjästä ilmasta, niitä tuli tiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta kun minuun jo osuneita palloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä kannalla asiat olivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin silloin sateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui ja liukui pitkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut sille puolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin äänen:

"Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle iholle! Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen kiltti! Tahdoin vain näyttää sinulle muodonvaihdostani", hän sanoi valittavalla äänellä, ja minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä kohtia, joihin olin häntä lyö nyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä – mutta minä olin alakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen sijainnistaan muulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin kaikki näkökulmat hänen, auringon ja minun välilläni olivat määrätynlaatuiset. Silloin hän välähteli, mutta ainoastaan silloin. Ja ne välähdykset olivat kauniimpia kuin sateenkaaren – heleintä sinistä, hienointa violettia, kirkkainta keltaista ja kaikkia mahdollisia välivivahduksia, jotka säihkyivät kuin timantit, häikäisivät, hämmensivät.

Mutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, joka toi mieleen syvät kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavan keskeltä tyhjää ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olla pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd Inwood oli astunut näyttämölle. Varmistuakseni siitä tähyilin hänen varjoansa ja havaitsin sen, muodottoman laikan, joka oli yhä leveä kuin hänen ruumiinsa – aurinko oli aivan keskitaivaalla – ja liikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus siitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi kamppailuksi.

Huusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen, johon vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan sitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien iskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni edessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin: "Herran tähden...!"

Mutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin kumoon.

"Pysy syrjässä, poikaseni!" kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.

Ja sitten huusi Paulin ääni: "Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme rauhanhieromisistasi!"

Heidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tiennyt, missä Paul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta sain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti huutavan: "No, etkö aio pysyä erossa!"

Sitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän voihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden nopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.

Huusin apua, ja ukko Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin hänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän törmäsi taistelijoihin ja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen: "Herrajumala, minä törmäsin suoraan niihin!" – hän ponnahti pystyyn ja karkasi hurjaa vauhtia kentältä.

Minä en kyennyt tekemään mitään, sentähden nousin ja jäin istualleni, voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikasevan kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt näkemään mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn, jonka näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan jota kovasti ponnistavat kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, joka mutkistui pari kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten. Siinä kaikki, ja hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää välähdyksiä, ja varjo oli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja minulle muistui mieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat tuijottaneet toisiaan silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän lammikon pohjalla luikerteleviin juuriin.

Minut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijat olivat saaneet vihiä siitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukossa talosta. Ukko Bedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu nykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen salaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset antoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita, etten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko kyseellisestä tieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt ruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.

Jumalat nauravat...

Carquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi salasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli hetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni ulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua vasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.

"Se on kaunista", sanoi hän. "Se on suloisen kaunista. Se on Pyhän Neitsyen viiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua."

"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme", sanoin Kaliforniastani ylpeänä. "Eilisiltana ajoit ohi viiniköynnösten, joiden rypäleistä sitä valmistetaan."

Carquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan täysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan suonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä aikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa ja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä kuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai – ei ikäväksi kuin muut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin rinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.

Nyt Carquinez oli elähtynyt viinistä – "kuten luomissavi sai elämän, kun Jumala puhalsi siihen henkensä", ilmaisi hän sen itse. Myrsky ravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen viiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä lisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että hän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävellajiinsa.

"Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?" kysyi hän.

"Miksi juuri jumalat?"

"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan kyllästymistä?" huudahti hän.

"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästymistä?" kysyin voitonriemuisesti.

"Myöskin jumalista", nauroi hän. "Heidän peliänsä me pelaamme. He sekoittavat ja antavat kaikille kortit ... ja ottavat itselleen tikit. Älä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta. Älä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuillesi ja -laskuillesi, maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.

"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole voittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen kanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet heiluttanut väsymyksen valkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi luode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi syypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä. Kieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut piiloon, tänne kukkuloittesi keskelle."

Hän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään ja vaikeni siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean meksikkolaissavukkeen kieräyttämiseen.

"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet ovat sitä yrittäneet ... ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on tehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen on kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele mitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään aselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen vanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on kyllästymisen naamiopuku. Sepä se!"

"Mutta katselehan minua!" huudahdin siihen.

Carquinezilla oli aina saatanallinen kyky paljastaa toisen sielu ja paloitella se sirpaleiksi.

Hän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.

"Et näe minkäänlaisia oireita", sanoin uhittelevasti.

"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti", vastasi hän. "Olet kypsä lahoamaan."

Nauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen julkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.

"Etkö luule minun sitä tietävän?" kysyi hän. "Jumalat voittavat aina. Olen nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan, peliä, mikä on näyttänyt päättyvän heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat tapanneet."

"Etkö sinä erehdy milloinkaan?" kysyin.

Hän puhalsi mietteissään useita savurenkaita ennen kuin vastasi.

"Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun kertoa tapaus. Se oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen Danten-kasvonsa ja hänen runoilijansielunsa, hänen, joka lauloi lihan ylistystä kuin todellinen Rakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä kyllä myöskin muistat."

"Lämminsydäminen pyhimys", sanoin myöntäen.

"Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi. Kerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin – kuinka sanoisin? – täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain tuoksua. No niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin jumalien kanssa..."

"Ja he voittivat, he voittivat loistavasti!" keskeytin Carquinezin.

Tämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin hautajaiskellojen soitto.

"He tappasivat. He tappasivat auttamattomasti, suunnattomasti."

"Maailma on toista mieltä", sanoin kylmästi.

"Maailma arvailee. Maailma näkee asiat vain pinnalta. Mutta minä tiedän sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä, miksi nainen pukeutui huntuun, hautautui elävänä kuolleiden kurjaan luostariin?"

"Koska hän rakasti miestään niin suuresti, ja koska mies kuoli..."

Sanat hyytyivät huulilleni, kun näin Carquinezin pilkallisen ilmeen.

"Sopiva vastaus", sanoi hän, "konetyötä kuin patjanpäällinen. Maailman mielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi hänkin pakeni elämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen valkoisen lipun. Ei ole ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä olisi nostanut antautumislipun niin suuren suru- ja kyyneltaakan sortamana.

"Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä tiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat Rakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten. He rakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää sen ikuisesti lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi riemu sen tullessa, ja he pelkäsivät sen menettämistä.

"Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati tyydytystä, ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen oli rakkauden elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema. Pysytkö mukana? Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota sellaista, mitä sillä jo oli. Syömään ja sentään olemaan nälissään – siihen ihmiset eivät ole milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen ongelma. Aivan niin. Omata ja säilyttää ruokahalun kiihoittava ärsyke taakkaansa notkuvan pöydän ääressä. Sellainen oli heidän ongelmansa, sillä he rakastivat Rakkautta. He pohtivat sitä usein, silmät rakkauden suloista hehkua hohtaen; sen punainen veri väritti heidän kasvonsa, sen ääni soi heidän äänessään, se piili milloin värinänä heidän kurkussaan, milloin purppuroi heidän äänensä sillä kuvaamattomalla hellyydellä, minkä ainoastaan se voi herättää.

"Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin – paljon. Ja lisää sain tietää naisen päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta lainatun sitaatin: 'Sillä totisesti tämä harhaileva sävel, tämä hämykuiskaus, tämä kasteensuloinen tuulahdus, tämä tulisiipinen harpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin yhden silmänräpäyksen – riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon äkillisessä salamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota nimitämme Amoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei huulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen vienosti laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä kaunopuheisuudella haastaen.'

"Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka haastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi sen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta rakkautta. Heidän aittansa notkui rikkauttaan, mutta kuitenkin he tahtoivat pitää rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.

"Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat pyrähtäneet teoretisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat voimakkaita todellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet ennen, muita, siihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet toisiaan, ja siihen aikaan he olivat kuristaneet Rakkauden hyväilyillä, surmanneet sen suudelmilla ja syösseet sen kyllästymisen kuiluun.

"He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat inhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä veressään. Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se hehkui. Heidän luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He olivat idealisteja, mutta heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä ei tukahduttanut viileä ja tumma neste, jollaista englantilaisen veri on. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta. He olivat englantilaisista esi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta kuitenkaan heissä ei ollut sitä hillittyä, itsensäkieltävää aavemaista pimeässä hapuilua, mikä on englantilaisille ominaista.

"Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he laativat teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He leikkivät logiikalla, ja heidän logiikkansa oli tällaista... Mutta salli minun ensin kertoa eräästä keskustelusta, mikä meillä oli eräänä iltana. Se koski Gautier'n 'Madeleine de Maupinia'. Muistatko kirjan sankarittaren? Hän suuteli kerran, vain yhden ainoan, ja sen jälkeen hän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden, etteivät suudelmat olisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että ne rupeaisivat inhottamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys kyllästymisestä! Hän koetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta panosta. Mutta sellainen sotii jumalien säätämiä pelisääntöjä vastaan. Eivätkä ne säännöt ole nähtävillä pelipöydässä. Ihmisten on pelattava oppiakseen säännöt.

"Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen päättelivät näin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli viisasta suudella vain kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla kokonaan suutelematta? Sillä lailla he voisivat pitää Rakkauden elossa. Jos se saisi paastota, se olisi alati heidän sydämensä ovella sisälle pyrkimässä.

"Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän onnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät siis onttopäiseksi ikiliikkujankeksijäksi ja julkeaksi, kylmästi laskevaksi ja luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen ... mutta sen tiedän, että he hylkäsivät ilon hillittömän ilonhimonsa vuoksi.

"Mies sanoi – luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle kirjoittamastaan kirjeestä: 'Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan lähelläni, mutta silti kaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla ikuisesti sinua saamatta ja siten alati omistaa sinut.' Ja nainen: 'Tahdon pitää sinut aina parahiksi yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina kurkottaa sinua kohden ja kuitenkin alati olla sinuun ylettymättä, ja tahdon niin olevan aina ja tunteemme pysyvän alati tuoreena ja uutena, ensihehkua täynnä.'

"Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkaudenfilosofiansa särähtelee minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä ainetta, mistä heidän sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän syvyyden partaalla värisevä sammakkoja tuijotan mulkosilmilläni heidän liekehtiväin sielujensa salaperäistä ihmettä.

"Ja he olivat tavallaan oikeassa. Kaikki on hyvää ... niin kauan kuin emme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman parivaljakko. Kuoleman parivaljakko.

    'Ja ajan alla hurmiomme autuus
    vain hehkuttomaks tottumukseks muuttuu.'

"Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli 'Rakkauden viisaus'. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma. Mitenkä se kuului?

    'Yks suudelma – ja jää
    hyvästi! Kuolla paremp' on
    kuin syöstä korkealta maan
    mutahan, hiutuen
    voimasta heikkouteen.'

"Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota. He eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa pysyä Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit Englannissa siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista avioliittoa. He säilyttivät salaisuutensa omana tietonaan. Minä en tiennyt mitään siitä silloin. Heidän hurmionsa hehku ei jäähtynyt. Heidän rakkautensa tuli paloi kirkastumistaan kirkastuvalla liekillä. Milloinkaan ei ole nähty sellaista. Aika vieri, kuukaudet, vuodet, ja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa muuttui päivä päivältä säteilevämmäksi.

"Kaikki ihmettelivät. Heidät ristittiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti. Toisinaan naiset säälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut lapsia; sillä tavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaiseikse.

"Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin. Aluksi olin, luultavasti alitajuisesti, odottanut heidän rakkautensa kuluvan loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului, mutta heidän rakkautensa pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni. Millainen oli heidän salaisuutensa? Millaiset olivat ne salaperäiset kahleet, joilla he pitivät rakkautta vankinaan? Millä he pidättivät sitä sydämetöntä peikkoa? Millainen oli ikuisen rakkauden taikajuoma, minkä he olivat yhdessä juoneet kuin muinoin Tristan ja Isolde? Ja kenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?

"Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä. He olivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden humalassa. He ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella ja runoudella. Ei, eivät he olleet hermosairaita. He olivat aivan terveitä, ja he olivat kauneudenpalvojia. Mutta he olivat toteuttaneet mahdottomuuden. He olivat luoneet kuolemattoman pyyteen.

"Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa ikuisen ilmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni, mutta sitten eräänä päivänä..."

Carquinez vaikeni äkkiä ja kysyi: "Oletko lukenut 'Rakkauden odotuksen'?"

Pudistin päätäni.

"Page on sen kirjoittanut – Curtis Hidden Page, muistaakseni. No niin, ne säkeet tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä ikkunakulmauksessa ... muistathan, millä lailla nainen soitti? Toisinaan hän nauraen kysyi, kävinkö heillä heidän vuoksensa vaiko musiikin. Kerran hän nimitti minua 'sävelillä hekumoijaksi', sanoi minun potevan 'musiikkiraivoa'. Millainen ääni hänellä olikaan! Kun hän lauloi, uskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia kohtaan kävi melkein nöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä selville heistä ja heidän pelitempuistaan.

"Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka olivat olleet naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja yhtä neitseellisesti kuin vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja runsaalla hehkulla, ettei nuori rakastavaispari milloinkaan kykene tuntemaan moista. Nuoret rakastavaiset olivat kalpeita ja vähäverisiä tämän kauan naimisissa olleen parin rinnalla. Oi sitä näkyä: he olivat pelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän välillään värisi äänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen joka hetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan – oi sitä näkyä: heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla kun he itse pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset – toinen toisensa tulenliekkinä – kierrellen toisiansa hämmästyttäviä, huimaavia tähtiratoja pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin suuri fysikaalinen laki, mikä oli painolakia voimakkaampi ja hienompi, ja kuin heidän ruumiittensa olisi ollut pakko sulautua toisiinsa minun silmäini edessä. Ei ollut kumma, että heitä sanottiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi.

"Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin ikkunaistuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta 'Rakkauden odotuksen' kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhrautunut runsaasta käsittelemisestä, ja luin siltä:

    'Ihana olla aivan lähetyksin
    on, toinen tuntea ja säilyttää
    suloista aistimusta kosketuksen...

    Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi
    viel' olkoon hiljaisuuden pyhä tenhoisuus,
    viel' kätke kohtalomme salaisuus,
    min hetki kerran lyö ... mut vielä ei...

    Oi, rakkautemme vielä kasvakoon!
    Sen kukoistuksen kerran kuolo vie.
    Ravitse sielun suudelmin se, salli
    sen kieltäymyksen unta nukkua
    ah vielä hetkinen ... hetkinen...'

"Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla hiljaa ja hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säteet olivat luoneet ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan sinkauttama salama olisi äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat pitää vankinaan Rakkauden oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan – nuoren elämän, joka pyrkii syntymään!

"Kävin säkeet läpi ajatuksissani: 'Hetki kerran lyö ... mut vielä ei!... Ei, rakkaus, vielä ei... Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen unta nukkua.' Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin valkoisena näkynä heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia. He eivät ymmärtäneet. He leikkivät Luonnon tulella ja makasivat paljastettu miekka välillään. He nauroivat jumalille. He tahtoivat tyrehdyttää Maailmanpuun mahlan juoksun. He olivat keksineet järjestelmän ja ruvenneet sitä käyttämään elämän rulettipöydässä – toivoivat voittavansa. 'Varokaa! Varokaa!' huusin. 'Jumalat ovat toisella puolen pöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta kun ihmiset keksivät uuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan voittamisen toivoa.'

"Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat järjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät siihen onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata suurempaa.

"Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja heidän rakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät suoneet sille lievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat kiihoittamistaan sitä kieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään. Menoa jatkui niin kauan, että minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko jumalat? ihmettelin. Vai olivatko ne kuolleet? Nauroin itsekseni. Mies ja nainen olivat tehneet ihmeen. He olivat pettäneet Jumalan. He olivat saattaneet lihan häpeään ja kunnon Maa-äidin kasvot synkistymään. He olivat leikkineet Maan tulella eivätkä olleet kärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He olivat itse jumalia, osasivat erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet puun hedelmää. 'Silläkö lailla kohotaan jumaliksi?' kysyin itsekseni. 'Minä olen sammakko', sanoin itselleni. 'Ellei silmiäni sumentaisi muta, olisin häikäistynyt ihmeestä, minkä olen saanut nähdä. Olen pullistellut viisaudellani ja rohjennut arvostella jumalia.'

"Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet jumalia. He olivat mies ja nainen – pehmeätä savea, mikä huokaili ja hiutui, molemmat täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei ole jumalilla."

Carquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen ja nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli kuin paholaisen ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua kovemmin, joka vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta ulkomaailmasta.

"Minä olen sammakko", hän sanoi puolustelevasti. "Miten he olisivat osanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He tunsivat muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä itse olivat tehdyt. Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat – suurta peliä. Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen, tullaanko enää milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.

"Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa kuin he. He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He olivat elähdyttäneet sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään he kiihdyttivät sitä niin, että se oli pakahtua pyyteestä. Ja tulisiipinen harpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla siivillään, niin että he olivat kadottaa tajuntansa.

"He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa, hurmioisessa kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa, etteivät rakastavaiset sitä ennen eivätkä sen jälkeen ole moista milloinkaan tunteneet.

"Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät lakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja naisen, jotka olivat pitäneet heitä pilkkanaan. Ja mies ja nainen katsoivat toisiansa silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin oli kadonnut. Tulisiipi oli kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä heidän askeettisesta juhlapöydästään.

"He katsoivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä liikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa oli kuollut. Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa. Ainoatakaan kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli kadonnut. Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä ei ollut mitään jäljellä – ei värisevää levottomuutta, ei suloista tuskaa, ei valtimon koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli kuollut. Se oli kuollut yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa, eivätkä he olleet nähneet sen kuolemaa. He saivat sen tietää vasta toistensa silmistä.

"Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä. He olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja vetäneet panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin mies ja nainen, jotka tuijottivat toistensa kylmiin silmiin. Ja niin mies kuoli. Se oli jumalien laupeudenteko. Ennen kuin viikko ehti vierähtää, Marvin Fiske oli vainajana – muistat tapahtumat. Ja naisen päiväkirjasta, minkä tämä kirjoitti siihen aikaan, luin kauan senjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:

    'Meit' joka hetki jano suudelmain
    tulena poltti, mut emme suudelleet.'

"Oi, sellaista kohtalon ivaa!" huudahdin Carquinezin vaiettua.

Ja Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti todelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.

"Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja minä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin sinä voitat täällä viinimäkiesi keskellä."

"Mutta entä sinä", kysyin kiihkeästi, "sinä sävel- ja aistiorgioinesi, mielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä mielipuolisempine ilveinesi – luuletko sinä voittavasi?"

Hän pudisti hitaasti päätään. "Siitä, että sinä raittiine maalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä seuraa, että minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me ihmiset. Toisinaan luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa jumalien puolelta."

Mc Coyn jälkeläinen

Pyrenees keinui hiljalleen meressä rautakyljet syvälle vaipuneina vehnälastin painosta, ulkohankaisesta kanootista miehen oli helppo kiivetä laivaan. Kun miehen silmät kohosivat partaan tasalle, niin että hän voi katsoa laivaan, hän oli näkevinään siellä hienoa, melkein tuntumatonta sumua. Se saattoi olla näköhäiriökin, kuin kalvo, joka äkkiä oli laskeutunut hänen silmilleen. Miestä halutti pyyhkäistä se pois, mutta äkkiä hänen mieleensä johtui, että ehkä hän oli tulossa vanhaksi ja että oli aika hankkia San Franciscosta silmälasit.

Astuttuaan laidan ylitse hän katsahti ylös korkeisiin mastoihin ja sitten pumppuihin. Ne eivät olleet käynnissä. Mitään ei näyttänyt puuttuvan suuresta laivasta ja häntä ihmetytti, miksi hätämerkki oli nostettu. Hän ajatteli onnellisia saarelaisiaan ja toivoi, ettei vain olisi kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Kenties laiva oli ruokavarojen tai veden puutteessa. Hän kätteli kapteenia, jonka riutuneet kasvot ja huolestuneet katseet ilmaisivat, että jokin oli vinossa, mitä se sitten mahtoi ollakaan. Samassa tulokas tunsi heikkoa, kummallista hajua. Se muistutti palaneen leivän käryä, mutta se oli kuitenkin jotakin muuta.

Hän katseli uteliaana ympärilleen. Kahdenkymmenen jalan päässä tilkitsi väsynyt merimies kantta. Samalla kun tulijan katse viivähti miehessä, näki hän miehen käsien alta kohoavan hienon savukiehkuran, joka pyöri ilmassa ja hävisi. Nyt hän oli tullut kannelle ja hänen paljaiden jalkapohjiensa paksun nahan läpi tunkeutui leutoa lämpöä. Nyt hän tiesi, missä hädässä laiva oli. Hänen katseensa lensi sinne, missä koko miehistö katseli häntä huolestunein kasvoin. Hänen vaaleanruskeiden silmiensä loiste kohtasi heidät kuin siunaus, hyväillen ja ikäänkuin peittäen heidät syvän rauhan vaippaan.

– Kuinka kauan se on palanut, kapteeni? hän kysyi niin tyynellä ja lempeällä äänellä, että se muistutti kyyhkysen kuherrusta. Aluksi kapteeni tunsi äänen rauhallisuuden vaikuttavan itseensä, mutta sitten palasi äkkiä mieleen, mitä kaikkea oli saatu kestää ja mitä vielä oli edessä, ja hän harmistui. Millä oikeudella tämä rääsyinen, paikkahousuinen ja puuvillapaitainen maamyyrä tuli tuomaan lohdutusta hänen uupuneelle sielulleen ja ruumiilleen? Kapteeni ei tiennyt ajatelleensa näin, mutta se oli kuitenkin syynä hänen suuttumukseensa.

– Viisitoista päivää, vastasi hän lyhyesti. – Kuka te olette?

– Nimeni on Mc Coy, vastasi tulija hellyyttä ja sääliä ilmaisevalla äänellä.

– Oletteko luotsi?

Mc Coyn siunaava katse liukui kapteenin vieressä seisovaan rotevaharteiseen mieheen, jonka kasvot olivat riutuneet ja parta ajamaton.

– Olen kyllä yhtä hyvä luotsi kuin kuka tahansa, vastasi Mc Coy. – Me olemme täällä kaikki luotseja ja minä tunnen täällä jokaisen tuuman näillä vesillä.

Mutta kapteeni ei voinut hillitä kärsimättömyyttään.

– Tahdon puhutella jotakuta viranomaista ja vielä hiton pian!

– Silloin kelpaan minä yhtä hyvin.

Jälleen tuo lohduttava rauhallisuus, ja laiva oli palava uuni hänen jalkojensa alla. Kapteenin kulmakarvat liikkuivat kärsimättömästi ja hermostuneesti ja käsi puristui nyrkkiin kuin hän olisi mielinyt lyödä.

– Kuka hemmetissä te olette? kysyi hän.

– Minä olen ylin virkamies täällä, kuului taas vastaus, joka oli entistäkin pehmeämmällä ja alistuvaisemmalla äänellä lausuttu.

Roteva, leveäharteinen mies purskahti karkeaan, puoleksi huvittuneeseen nauruun, joka kuitenkin oli hysteerinen. Kapteeni ja hän tuijottivat Mc Coyta hämmästyneinä ja epäluuloisina. Olisiko tuolla paljasjalkaisella niin korkea asema täällä? Se oli käsittämätöntä. Hänen napittamaton pumpulipaitansa paljasti harmaantuneen rinnan todistaen, ettei hänellä ollut muuta vaatekappaletta paitsi housuja. Kulunut olkihattu peitti huonosti hänen harmaat hapsensa. Puoliväliin rintaa valui siistimätön, patriarkaalinen parta. Moisen vaatekerran olisi voinut ostaa vaikka mistä lumppukaupasta parilla shillingillä.

– Oletteko sukua Bountyn Mc Coylle? kysyi kapteeni.

– Hän oli isoisäni isä.

– Oho, sanoi kapteeni, mutta hillitsi itsensä. – Minä olen Davenport ja tämä on ensimmäinen perämieheni, herra Konig.

He kättelivät.

– Ja nyt asiaan, puhui kapteeni nopeasti ikäänkuin hänellä olisi ollut hirveä kiire. – Laivan sisässä on kytenyt tulipalo enemmän kuin kaksi viikkoa. Se voi leimahtaa ilmiliekkiin millä hetkellä hyvänsä. Sen vuoksi aioin vetää sen maihin Pitcairniin, hakata auki ja pelastaa rungon.

– Silloin olette tehnyt virheen, kapteeni, sanoi Mc Coy. – Teidän olisi pitänyt ohjata Mangarevaan. Siellä on laguunissa erinomainen ranta, tyyni kuin myllynpadossa.

– Mutta nyt olemme täällä, vai mitä? virkkoi perämies. – Siinäpä se pulma onkin. Olemme täällä ja jotakin olisi tehtävä.

Mc Coy pudisti päätään ystävällisesti.

– Täällä ette voi tehdä mitään, täällä ei ole kelvollista rantaa, ei edes kunnollista ankkuripaikkaa.

– Hitto! sanoi perämies, ja kertasi vielä kovemmin: – Hitto! niin että kapteeni antoi hänelle merkin olla hiljaa.

– Älkää puhuko minulle sellaista pötyä! Missä ovat teidän omat kuunarinne, veneenne, kutterinne tai mitä teillä lieneekään? Mitä? Vastatkaa siihen!

Mc Coy hymyili yhtä lempeästi kuin puhuikin. Hänen hymynsä oli hyväily, syleily, jonka ympäröi nääntyneen perämiehen vetäen häntä samaan rauhaan ja lepoon, joka vallitsi Mc Coyn sielussa.

– Meillä ei ole mitään kutteria eikä kuunaria ja kanoottiimme me kannamme selässämme kalliolle.

– Saattepa sen tosiaan näyttää minulle, tiuskasi perämies. – Miten pääsette täältä muihin saariin. Häh, sanokaapa!

– Me emme mene niihin koskaan. Minä käyn niissä joskus Pitcairnin kuvernöörinä. Nuorempana kuljin täällä paljonkin – toisinaan jollakin kauppakuunarilla, mutta eniten lähetysprikillä. Sekin on nyt mennyt tiehensä ja me olemme riippuvaisia sattumalta ohikulkevista laivoista. Onpa täällä joskus kulkenut niitä kuusikin vuodessa, mutta toisinaan saattaa kulua vuosiakin ja enemmänkin, niin ettemme näe ainoatakaan. Teidän on ensimmäinen seitsemään kuukauteen.

– Ja te tahdotte uskotella minulle...! alkoi perämies, mutta kapteeni Davenport keskeytti:

– Kylliksi jo siitä, menetämme vain aikaa. Mitä on tehtävä, herra Mc Coy?

Vanhus käänsi ruskeat silmänsä, lempeät kuin naisen, rantaa kohti, ja sekä perämies että kapteeni seurasivat hänen katsettaan, joka Pitcairnin autioilta kalliorannoilta liiteli miehistöön ja heihin, odotellen tuskallisina päätöstä. Mutta Mc Coy ei hätäillyt. Hän ajatteli hitaasti, askel askeleelta, rauhallisesti ja varmuudella, jota ei olisi voinut järkyttää mikään maan päällä.

– Tuuli on nyt heikko, sanoi hän viimein. – Länteen päin kulkee kova virta.

– Niin, sehän se sai meidätkin muuttamaan suuntaa, sanoi kapteeni, joka ei tahtonut joutua häpeään purjehdustaitonsa vuoksi.

– Niinpä niin, sehän se teidänkin suuntanne muutti, jatkoi Mc Coy. – Mutta tänään ette voi purjehtia tuota virtaa vastaan. Ja jos voisittekin, missään ei ole rantaa. Laiva voisi joutua kokonaan perikatoon.

Hän vaikeni. Kapteeni ja perämies katselivat epätoivoisina toisiaan.

– Minäpä sanon teille, mitä voitte tehdä. Tuuli kovenee keskiyöksi. Näettekö noita pilvenhattaroita ja sumua tuulen puolella? Sieltä se tulee lounaisesta ja lujana. Täältä on kolmesataa penikulmaa Mangarevaan. Laskekaa sinne, siellä on erinomainen ranta laivallenne.

Perämies pudisti päätään.

– Tulkaa kajuuttaan, niin katsomme merikortista, sanoi kapteeni.

Mc Coy huomasi, miten ilma kajuutassa oli myrkyllinen ja tukehuttava. Hänen silmiään kirvelivät näkymättömät kaasut. Kansi oli kuuma, melkein sietämätön hänen paljaille jaloilleen. Hiki tippui koko ruumiista ja pelokkaana hän katseli ympärilleen. Oli ihme, ettei kajuutta leimahtanut liekkeihin. Hänestä tuntui kuin olisi ollut kuumassa leivinuunissa, missä kuumuus milloin hyvänsä voi kasvaa kauheaksi ja kuivattaa hänet kuin leivän. Kun hän nosti toista jalkaansa ja hieroi jalkapohjaa housun lahkeeseen, perämies nauroi pilkallisesti.

– Helvetin esikartano, sanoi hän. – Itse helvetti on suoraan jalkaimme alla.

– Täällä on kuuma, huudahti Mc Coy tahtomattaan ja pyyhki liinalla hikeä otsaltaan.

– Tässä on Mangareva, sanoi kapteeni ja kumartui pöydän ylitse näyttääkseen mustaa pistettä keskellä kortin valkeata tyhjyyttä. – Ja tässä välillä on toinen saari, mikä sen nimi on?

Mc Coy ei katsonutkaan korttiin.

– Se on Crescent-saari, vastasi hän. – Se on asumaton, noin kaksi tai kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Laguuni, mutta ilman väylää. Ei, kyllä Mangareva on lähin paikka, mihin voitte mennä.

– No, mennään sitten Mangarevaan, sanoi kapteeni Davenport, keskeyttäen perämiehen murisevat huomautukset. – Kutsukaa miehistö peräkannelle, mr Konig.

Merimiehet tottelivat velttoina toisiaan työnnellen ja yrittäen tuskallisesti kiiruhtaa. Jokainen liike ilmaisi väsymystä. Kokki tuli myöskin kuulemaan ja kajuuttapoika seurasi hänen kintereillään.

Kun Davenport oli selittänyt heille tilanteen ja puhunut aikeestaan muuttaa suunnan Mangarevaan, puhkesi meteli. Käheän murinan säestämänä kuului epäselviä raivonhuutoja ja toisinaan selviä kirouksia, sanoja tahi lauseita. Yli kaiken kuului kimeä ääni: – Piru vie! Kun jo on oltu viisitoista päivää uivassa helvetissä, niin nyt hän tahtoo taas lähteä matkaan tässä vedenpäällisessä sulatusuunissa.

Kapteeni ei voinut heille mitään, mutta Mc Coyn rauhallisuus näytti vaikuttavan heihin hillitsevästi, niin että murina ja kiroukset hiljenivät, kunnes koko miehistö, paitsi joitakuita, jotka käänsivät tuskalliset kasvonsa kapteeniin, katseli mykkänä ja ikävöiden Pitcairnin vihreitä ja jyrkkiä rantoja.

Pehmeänä kuin keväinen länsituuli kuului Mc Coyn lempeä ääni:

– Kapteeni, luulin kuulleeni jonkun heistä sanovan, että ovat nääntymäisillään nälkään.

– Niin, kuului vastaus, – niinhän me olemme. Minä en ole saanut muuta kuin laivakorpun ja lusikallisen lohta kahteen päivään. Nähkääs, kun tulipalo huomattiin, piti heti paiskata luukut kiinni, jotta tuli sammuisi. Vasta sitten huomasimme, miten vähän keittiössä oli ruokaa, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, emme enää uskaltaneet laskeutua ruumaan. Nälkäisiäkö? Olen yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin.

Hän puhui uudestaan miehille ja taas nousi meteli, kuului uhkauksia ja kirouksia, ja kasvot vääntyivät petomaisessa raivossa. Ensimmäinen ja toinen perämies olivat liittyneet kapteeniin ja pysyttelivät hänen takanaan, peräpuolen ovella. Heidän kasvonsa olivat jäykät ja ilmeettömät ja miesten kapinallisuus näytti huolestuttavan heitä enemmän kuin mikään muu. Kapteeni katsahti perämieheen kysyvästi, mutta tämä vain kohotti hartioitaan merkiksi avuttomuudestaan.

– Ymmärrättehän, sanoi kapteeni Mc Coylle, – ettei voida pakottaa merimiehiä jättämään turvallista rantaa ja lähtemään merelle palavassa laivassa. Olemmehan olleet tässä uivassa ruumisarkussa kaksi viikkoa. He ovat nääntyneet työstä ja nälästä ja saaneet tarpeekseen tästä laivasta. Me ohjaamme Pitcairniin.

Tuuli oli heikkoja Pyreneesin pohja täynnä törkyä, niin ettei se voinutkaan leikata vahvaa länsivirtaa. Kahdessa tunnissa se oli menettänyt kolme penikulmaa. Miehet tekivät raivoisasti työtä, ikäänkuin käsivoimalla pakottaakseen laivansa luonnonvoimia vastaan. Mutta yhtäkaikki kantauduttiin länttä kohti. Kapteeni kulki rauhattomana kannella ja tarkkasi jokaista savujuovaa keksiäkseen, mistä kohdasta kantta ne nousivat. Kirvesmies etsi alituisesti sellaisia kohtia ja aina kun oli löytänyt, tilkitsi ne yhä tiiviimmäksi.

– Mitä arvelette? kysyi kapteeni taas Mc Coylta, joka seurasi kirvesmiehen työtä lapsellisen uteliaana ja innoissaan.

Mc Coy vilkaisi rantaan, joka hävisi yhä syvemmälle tihenevään sumuun.

– Luulen, että olisi parasta muuttaa suunta Mangarevaan. Tuuli nousee pian ja vie teidät sinne huomisillaksi.

– Mutta jos tuli puhkeaa liekkeihin. Sehän voi tapahtua milloin hyvänsä?

– Pitäkää veneet valmiina siltä varalta. Sama tuuli vie veneet Mangarevaan, jos laiva syttyisi ilmituleen.

Kapteeni Davenport mietti hetkisen, ja sitten seurasi kysymys jota Mc Coy ei halunnut kuulla, mutta jonka hän tiesi varmasti tulevan.

– Minulla ei ole merikorttia Mangarevasta. Yleiskortissani se on kuin kärpäsen pilkku. En tiedä miten on purjehdittava itse laguuniin. Tahdotteko seurata ja luotsata laivani sinne?

Mc Coyn mielenmaltti oli murtumaton.

– Kyllä, kapteeni, vastasi hän huolettomalla äänellä, niinkuin olisi vastannut päivälliskutsuun. – Seuraan teitä Mangarevaan.

Taasen kutsuttiin miehistö perään ja kapteeni puhui heille välikannen luukusta.

– Me olemme koettaneet päästä eteenpäin, mutta te näette itse, että solummekin taaksepäin tässä kahden solmun virrassa. Tämä herra on Mc Coy, Pitcairn korkein virkamies ja kuvernööri; hän tahtoo seurata meitä Mangarevaan. Asema ei siitä päättäen ole vaarallinen. Hän ei tekisi tarjousta, jos hän luulisi menettävänsä henkensä. Olkoonkin että vaara on tarjolla, hän jää vapaasta tahdostaan jakamaan sen kanssamme, emmekä mekään voi olla huonompia. Mitä sanotte Mangarevasta?

Tällä kertaa ei kuulunut mitään vastaansanomisia. Mc Coyn läsnäolo, varmuus ja rauha, joka tuntui säteilevän hänestä, oli tepsinyt. Nyt neuvoteltiin matalalla äänellä, ja se kävi nopeasti, sillä he olivat nähtävästi samaa mieltä heti alun alkaen. He sysivät yhden joukostaan puhumaan kapteenille. Tämä urho oli hyvin itsetietoinen omasta ja toveriensa sankariudesta ja huusi säihkyvin silmin:

– Hitto vieköön, jos hän tahtoo, niin totta mekin.

Miehistö mutisi hyväksymistä ja palasi etukannelle.

– Vain silmänräpäys, kapteeni, sanoi Mc Coy. – Minun pitää ensin käydä maissa.

Herra Konig seisoi kuin salaman lyömänä ja tuijotti Mc Coyhin, ikäänkuin tämä olisi ollut hullu.

– Käydä maissa! huusi kapteeni. – Mitä varten? Teiltä menee siihen kolme tuntia tuossa kanootissanne.

Mc Coy mitteli katseillaan välimatkaa saareen ja nyökkäsi myöntävästi.

– Niin, kello on nyt kuusi. En joudu maihin ennen yhdeksää enkä saa kansaani kokoonkutsutuksi ennen kello kymmentä. Kun tuuli kovenee keskiyöksi, voitte alkaa luovia vastatuuleen ja ottaa minut jälleen laivaan päivän koitteessa huomenaamulla.

– Mutta kaiken järjen ja älyn nimessä, huudahti kapteeni taaskin. – Miksi teidän pitää kutsua väkenne koolle? Ettekö ymmärrä, että laiva on tulessa allamme?

Mc Coy oli tyyni kuin meri kesäauringossa eikä toisen viha saanut sitä hiukkaakaan väreilemään.

– Kyllä, kapteeni, kuhersi hän kyyhkysäänellään, – tiedän vallan hyvin, että laivanne palaa. Ja juuri sen vuoksi tulen kanssanne Mangarevaan. Mutta minun täytyy saada lupa siihen. Se on meidän tapamme. Meille on hyvin tärkeä tapaus, kun kuvernööri jättää saaren. Kansan edut joutuvat vaaraan ja siksi heillä täytyy olla oikeus äänestämällä myöntää tai kieltää se. Mutta minä tiedän, että he tulevat suostumaan.

– Oletteko varma siitä?

– Aivan varma.

– Koska tiedätte heidän tahtonsa, että he kuitenkin suostuvat, niin mitä te sitten oikeastaan menette maihin? Ajatelkaa viivytystä. Kokonainen yö!

– Se on meidän tapamme, oli horjumaton vastaus. – Olenhan minä kuvernööri ja saaren hallitus on järjestettävä poissaoloni ajaksi.

– Mangarevaanhan on vain kahdenkymmenenneljän tunnin matka. Olettakaa, että paluumatka veisi vaikka kuusi kertaa niin pitkän ajan, silloin olisitte täällä jo viikon lopussa.

Mc Coy hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.

– Hyvin harvat laivat tulevat Pitcairniin, ja jos tulevat, ne kulkevat tavallisesti San Franciscon kautta taikka Kap Hornin ympäri. Jos onni minua seuraa, voinen olla täällä kuuden kuukauden päästä. Voihan mennä kokonainen vuosikin. Voi sattua niinkin, että minun pitää matkustaa San Franciscoon saadakseni käsiini laivan, joka tuo minut tänne. Isäni lähti kerran Pitcairnista kolmeksi kuukaudeksi matkalle – kesti kaksi vuotta ennenkuin hän pääsi palaamaan. Sitäpaitsi teillä on vähän ruokavaroja. Jos teidän pitäisi turvautua veneisiin ja sää muuttuisi huonoksi, niin saatte odotella maihinpääsyä kenties päiväkausia. Minä voin tuoda mukanani kaksi kanootillista ruokavaroja huomenna. Kuivatut banaanit ovat erinomaisia. Kun tuuli kovenee, luovikaa vastatuuleen. Mitä lähemmäksi pääsette, sitä enemmän voin tuoda mukanani. Hyvästi!

Hän ojensi kätensä, kapteeni tarttui siihen eikä tahtonut sitä hevillä päästää. Hän näytti pitävän siitä kiinni kuin hukkuva merimies pelastusrenkaasta.

– Miten minä voin tietää, tuletteko takaisin huomenaamulla? kysyi hän.

– Siinäpä se! huudahti perämies. – Kuka takaa, ettei hän lähdekin tiehensä pelastaakseen oman nahkansa?

Mc Coy ei vastannut mitään, hän vain katseli heitä ystävällisesti ja lempeästi ja kaikki tunsivat tuon horjumattoman sielunrauhan vaikuttavan itseensä.

Kapteeni päästi hänen kätensä, ja vielä kerran sulkien koko miehistön silmäyksensä siunaavaan syleilyyn Mc Coy laskeutui laidan yli kanoottiinsa.

Tuuli koveni ja huolimatta pohjansa likaisuudesta Pyrenees pääsi noin kaksitoista peninkulmaa länteen.

Päivän koittaessa oli Pyrenees kolme peninkulmaa tuulen puolella, ja kapteeni Davenport näki kahden kanootin lähenevän laivaa. Mc Coy kiipesi taaskin reunan ylitse ja astui kuunarin kannelle. Hän toi mukanaan joukon kuivattuja banaanikimppuja kuiviin lehtiin käärittyinä.

– Nyt, kapteeni, sanoi hän, – kääntäkää myötätuuleen ja lasketelkaa henkenne edestä. Nähkääs, minä en ole mikään merimies, hän selitti muutamia minuutteja myöhemmin seisoessaan kapteenin vieressä, kun hänen katseensa kiersi ylhäällä köysissä ja siirtyi sieltä ylitse arvioimaan Pyrenees-laivan vauhtia. – Saatte toimittaa laivanne Mangarevaan. Kun maa on näkyvissä, luotsaan sen kyllä rantaan. Mikä mahtaa olla sen vauhti?

– Yksitoista, vastasi kapteeni vilkaisten vielä kerran kuohuvaan vanaveteen.

– Yksitoista, jaha. Jos tämä vauhti pysyy, niin tulee Mangareva näkyviin kahdeksan ja yhdeksän välillä huomenaamulla. Kymmeneksi voin luotsata sen maihin tai ainakin yhdeksitoista. Ja silloin ovat huolenne lopussa.

Kapteenista melkein tuntui, että se autuuden hetki oli jo tullut, sellainen vaikutus oli Mc Coyn pelkällä vakuutuksella. Kapteeni oli jo kaksi viikkoa purjehtinut alituisessa tuskassa tässä palavassa uunissaan, ja hän alkoi saada siitä jo kyllikseen.

Tavallista voimakkaampi tuulenpuuska löi häntä niskaan ja vihelsi korvissa. Hän arvosteli sen voimaa ja katsoi nopeasti laidan ylitse veteen.

– Tuuli kovenee yhä, ilmoitti hän. Tämä vanha vehje purjehtii täydessä vauhdissaan lähempänä kahtatoista kuin yhtätoista. Jos tätä jatkuu, saavumme perille jo tänä iltana.

Pyrenees piirsi koko päivän kuohuvaa merta lastinaan kalvava tuli. Hämärtäessä yläprammi ja prammi reivattiin ja laiva kiiti eteenpäin pimeässä, mahtava, kuohuva meri perässään. Ennustettu tuuli teki hyvää ja miehistö oli silminnähtävästi reipastunut. Toisen koiranvahdin aikana eräs huoleton sielu viritti laulun ja kahdeksan lyödessä lauloi koko miehistö.

Kapteeni Davenport noudatti kannelle makuuksensa ja levitti ne kajuutan katolle.

– Olen unohtanut, miltä uni maistuu, selitti hän Mc Coylle. – Nyt olen ihan lopussa, mutta herättäkää minut heti, kun pidätte sen tarpeen vaatimana.

Kello kolme aamulla hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarressaan. Hän nousi heti istualleen, nojasi kattoikkunaan, vielä hiukan pyörällään raskaasta unestaan. Tuulen laulut humisivat köysistössä ja meri tyrkki rajuna Pyrenees-laivaa.

Laivan partaat kastuivat veteen milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, ja usein kuohahti vesi yli koko kannen. Mc Coy huusi jotakin, mutta kapteeni ei voinut kuulla. Hän ojensi kätensä ja sai toista kiinni hartiasta ja veti hänet luokseen, niin että hänen korvansa oli toisen huulilla.

– Kello on kolme, huusi Mc Coyn ääni yhä säilyttäen kyyhkysmäisen luonteensa, mutta merkillisesti hillittynä, ikäänkuin se olisi tullut kaukaa. – Olemme kulkeneet kaksisataaviisikymmentä. Crescent-saari on noin kolmenkymmenen peninkulman päässä, jossain edessäpäin. Siellä ei ole mitään valoja. Jos jatkamme, törmäämme suoraan siihen ja laiva tuhoutuu.

– Mitä luulette – onko parempi luovia?

– Niin, pysyä paikallaan päivänkoittoon asti. Se viivyttää meitä vain neljä tuntia.

Pyrenees pysytteli tulilasteineen urheasti tuulta vastaan taistellen kuohuvissa aalloissa. Laiva oli kuin tulella ja hehkulla täytetty kuori, jonka ulkopinnalla kourallinen miehiä, varovasti liikkuen, tuki sen taistelua parhaansa mukaan.

– Tässä myrskyssä on jotakin tavatonta, kertoi Mc Coy kapteenille kajuutan suojassa. – Oikeastaan ei pitäisi myrskytä tähän vuodenaikaan. Mutta tänä vuonna eivät mitkään vanhat merkit pidä paikkaansa. Pasaatituulissa on kaiketi tullut jokin pysähdys, ja nyt ne puhaltavat ristikkäin.

Hän heilutti kättään pimeydessä, ikäänkuin hänen katseensa olisi voinut tunkeutua siihen satoja peninkulmia. – Se on tuolla lännessä. Sieltä on tulossa jotakin erikoista – hirmumyrsky tai jotakin muuta. Onneksi olemme näin paljon idän puolella. Mutta tämä on vain pieni puuskaus, lisäsi hän. – Se ei voi kestää kauaa, minun ymmärtääkseni.

Päivän koittaessa oli myrsky laimentunut tavalliseksi tuuleksi. Mutta valo paljasti uuden vaaran. Oli tullut usvaa. Meri peittyi sumuun tai oikeammin helmisateeseen joka sumun tavoin esti näkemästä merta, sillä aurinko paistoi sateen läpi hehkuvasti loistaen.

Pyreneesin kansi savusi pahemmin kuin eilen ja upseeriston ja miehistön iloisuus sammui. He saattoivat kuulla kajuuttapojan itkevän keittiön suojissa. Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, ja hän pelkäsi kuolemaa oikein perin juurin kauhistuneena. Kapteeni harhaili laivalla kuin kadotukseen joutunut sielu väännellen hermostuneena viiksiään, kykenemättömänä päättämään, mitä oli tehtävä.

– Mitä arvelette? hän sanoi ja asettui Mc Coyn viereen tämän syödessä banaaneja ja juodessa kupin vettä aamiaisekseen.

Mc Coy lopetti viimeisen banaanin, tyhjensi kupin ja katsahti ympärilleen. Hänen silmissään kuvastui lempeyden hymy, kun hän vastasi:

– Niin, kapteeni, voimmehan yhtähyvin ajelehtia kuin palaakin. Teidän kantenne eivät voi kestää iankaikkisesti. Tänään ne ovat vielä kuumemmat. Ei suinkaan teillä olisi antaa minulle kenkäparia? Tahtoo käydä sietämättömäksi paljaille jaloille.

Pyreneesin kannen yli löi kaksi suurta aaltoa sen kääntyessä myötätuuleen, ja ensimmäinen perämies lausui julki toivomuksensa, että tuon veden pitäisi olla rungossa, kunhan sen vain saisi sinne avaamatta luukkuja. Mc Coyn pää sukelsi kiikariin tarkastamaan suuntaa.

– Minä ohjaisin sitä hiukan ylemmäksi, kapteeni, sanoi hän. – Se on luoviessa ajautunut sivulle päin.

– Olen jo asettanut suunnan piirua ylemmäksi, kuului vastaus. – Eikö se ole kylliksi?

– Minä panisin kaksi piirua, kapteeni. Tuo myrskynpahanen antoi länsivirralle enemmän vauhtia kuin kuvittelettekaan.

Kapteeni Davenport myöntyi puoleentoista piiruun ja nousi sitten ensimmäisen perämiehen seuraamana takilaan tähystämään maata. Purjeiden ollessa siinä asennossa, missä ne nyt olivat, kulki Pyrenees kymmenen solmun vauhtia. Meri tyyntyi nopeasti. Sumua kesti yhä ja kun kello läheni kymmentä, alkoi kapteeni Davenport hermostua. Kaikki miehet olivat paikoillaan valmiina hyökkäämään kuin paholaiset kääntämään laivaa tuuleen, heti kun huudettaisiin: – Maata edessä! Aaltojen huuhtelema särkkä ihan keulan edessä saattoi olla vaarallinen, kun se äkkiä ilmestyisi sumusta.

Taas kului tunti. Kolme tähystäjää takilassa tuijotti lakkaamatta sumun helmeilevään säteilyyn.

– Mutta jos nyt menemme Mangarevan ohitse? kysyi kapteeni Davenport äkkiä.

Liikkumatta paikaltaan tai edes päätään kääntämättä vastasi Mc Coy lempeästi:

– Antakaa laivanne ajelehtia, kapteeni, siinä kaikki, mitä voimme tehdä. Meillä on koko Tuamotun saaristo edessämme. Siellä ajelehdimme tuhansia peninkulmia särkkien ja riuttojen keskellä. Jonnekinhan meidän täytyy lopulta tulla.

– Ajautukoon sitten.

Kapteeni laskeutui alas kannelle. – Me olemme menneet ohi Mangarevan. Jumala ties, missä lähin maa on. Minun olisi pitänyt ohjata puoli piirua ylemmäksi, tunnusti hän hetkistä myöhemmin. – Tuo kirottu virta pettää kauheasti laivuria.

– Vanhat merimiehet sanovat Tuamotua "vaaralliseksi saaristoksi", ja juuri tämä virta on osaltaan syynä nimitykseen.

– Puhuin kerran erään merimiehen kanssa Sydneyssä, sanoi Konig. – Hän oli purjehtinut Tuamotun saaristossa ja kertoi minulle, että vakuutus oli kahdeksantoista prosenttia. Onko se totta?

Mc Coy hymyili ja nyökkäsi.

– Niin, jos he yleensä vakuuttavat. Laivanomistajat menettävät joka vuosi kaksikymmentä prosenttia kuunareistaan.

– Herra Jumala, valitti kapteeni Davenport. – Eihän kuunari silloin elä enempää kuin viisi vuotta! Hän pudisti päätään ja mutisi: – Huonoja vesiä, huonoja vesiä!

Vielä kerran menivät he kajuuttaan katsomaan suurta yleiskarttaa, mutta myrkylliset höyryt ajoivat heidät huohottaen ja yskien ylös kannelle.

– Tässä on Moerenhout-saari.

Kapteeni Davenport osoitti sitä kartallaan, jonka hän oli avannut kajuutan katolle. Se on noin sadan peninkulman päässä tuulen alapuolella.

– Sadan ja kymmenen. Mc Coy pudisti epäillen päätään. – Voihan se onnistua, mutta se on hyvin vaikeata.

– Me uskallamme, oli kapteenin päätös, ja hän alkoi laatia ohjetta uudeksi suunnaksi.

Purjeita vähennettiin aikaisin iltapäivällä, ettei sattumalta purjehdittaisi yöllä ohitse. Toisen koiranvahdin aikana näytti miehistö taas tyytyväiseltä. Maata oli nyt lähellä, ja kaikki vastukset olisivat ohitse seuraavana aamuna.

Aamu valkeni polttavassa auringonpaisteessa. Kaakkoispasaati oli kääntynyt itäiseksi ja kuljetti laivaa kahdeksan solmun vauhdilla. Laskettuaan jotensakin paljon ajautumisen varalle kapteeni ilmoitti, että Moerenhout-saari oli enintään kymmenen peninkulman päässä. Pyrenees purjehti ne kymmenen peninkulmaa ja vielä kymmenen lisäksi, mutta tähystäjät mastokoreissa eivät nähneet muuta kuin alastoman, auringon valaiseman meren.

– Mutta täällä pitää olla maata, sen vannon! huusi kapteeni heille puolikannelta.

Mc Coy hymyili lempeästi, mutta kapteeni vilkuili ympärilleen kuin mieletön, sai käsiinsä sekstanttinsa ja teki kronometrihavainnon.

– Tiesinhän, että olin oikeassa! Hän melkein karjui, saatuaan laskunsa valmiiksi. – Kaksikymmentäyksi, viisikymmentäviisi eteläistä, yksi, kolmekymmentäkuusi, kaksi läntistä. Siinä näette. Me olemme kahdeksan peninkulmaa tuulen puolella vielä. Mitä lukuja te saitte, herra Konig?

Ensimmäinen perämies katsoi hetkisen omiin numeroihinsa ja sanoi matalalla äänellä:

– Kaksikymmentäyksi, viisikymmentäviisi, mutta minun pituusasteeni on yksi, kolmekymmentäkuusi, neljäkymmentäkahdeksan. Se asettaa meidät huomattavasti alapuolelle...

Kapteeni ei välittänyt hänen numeroistaan, vaan katsoi niitä niin halveksuvasti vaieten, että herra Konig puri hammasta ja nieli kirouksensa.

– Alenna, määräsi kapteeni ruorimiehelle. – Kolme piirua, mutta pysy siinä.

Sitten hän laski numeronsa vielä kerran. Hiki tippui hänen kasvoiltaan. Hän käänteli viiksiään, huuliaan ja kynäänsä tuijottaen numeroihinsa kuin aaveisiin. Äkkiä hän tarttui paperiin, rutisti sen kourassaan ja polki jalkoihinsa. Herra Konig hymyili vahingoniloisesti ja kääntyi poispäin, kun kapteeni nojasi kajuuttaa vasten eikä puoleen tuntiin puhunut sanaakaan, katseli vain tuulen alapuolelle, kasvoillaan miettivän toivottomuuden ilme.

– Herra Mc Coy, hän keskeytti hiljaisuuden. – Kartta näyttää saariryhmän, mutta ei miten monta, pohjoisessa tai pohjoisluoteisessa, noin neljän peninkulman päässä – Acteon-saaret. Tiedättekö niistä mitään?

– Niitä on neljä, kaikki matalia, vastasi Mc Coy. – Ensimmäisenä kaakossa on Matueri – asumaton, eikä väylää laguuniin. Sitten on Tenarunga. Siellä oleskeli tusina asukkaita, mutta ne ovat kai jo menneet. Ei siellä ainakaan ole väylää laivalle – väylä on vain veneitä varten, vesi sylen syvyistä. Sitten on Vehauga ja Teua-raro. Ei väylää, ei väkeä, hyvin matala. Siinä ryhmässä ei ole Pyreneesille sijaa, siellä siitä tulisi hylky.

– Kuulkaapa sitä! – Kapteeni Davenport oli aivan suunniltansa. – Ei asukkaita, ei väylää! Mitä ihmettä varten ne saaret sitten ovat olemassa? No, sitten, murisi hän kuin vihainen koira, – kartta näyttää koko joukon saaria luoteessa. Miten on niiden laita? Onko millään niistä väylää, johon voin laskea laivan?

Mc Coy ajatteli itsekseen. Hän ei katsonut karttaan. Kaikki nämä saaret, särkät, laguunit ja väylät olivat merkityt hänen muistinsa merikorttiin. Hän tunsi ne niinkuin kaupunkilainen tuntee oman kaupunkinsa rakennukset, kadut ja kujat.

– Papakena ja Vanavana ovat tuolla lännessä taikka länsiluoteisessa, hiukan enemmän kuin sadan peninkulman päässä, sanoi hän. – Toinen on asumaton ja minä olen kuullut, että toisenkin asukkaat ovat muuttaneet Cadmus-saareen. Siellä ei ole laguunia eikä väylää. Ahunui on siitä sata peninkulmaa luoteeseen. Ei väylää eikä ihmisiä.

– No, mutta neljäkymmentä peninkulmaa toisella puolella on kaksi saarta, sanoi kapteeni nostaen päänsä kartasta.

Mc Coy pudisti päätään.

– Paros ja Manuhungi, ei väylää, ei asukkaita. Neljäkymmentä peninkulmaa niiden takana on Nengo-Nengo – sama juttu. Mutta sitten on Hao-saari. Siinä on teille oikea paikka. Laguuni on kolmekymmentä peninkulmaa pitkä ja viisi peninkulmaa leveä. Siellä on paljon väkeä. Tavallisesti siellä on myöskin vettä. Ja mikä laiva tahansa voi kulkea sen väylää pitkin.

Hän vaikeni ja katsahti hiukan levottomana kapteeniin, joka kartan ylitse harppi kädessä kumartuneena oli juuri huokaissut raskaasti.

– Eikö ole mitään laguunia, johon olisi väylä, lähempänä kuin Hao-saari? kysyi hän.

– Ei, se on lähin.

– Sinne on kolmesataaneljäkymmentä peninkulmaa.

Kapteeni puhui hyvin hitaasti ja äänessä oli päättäväisyyttä. – Minulla ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien laivalla olevien henkeä. Minä annan sen ajautua hylyksi Acteon-saariin. Ja se on hyvä laiva, lisäsi hän huoaten, annettuaan määräyksen muuttaa suuntaa, tällä kerralla poiketen länsivirran vuoksi entistä enemmän sivulle.

Tuntia myöhemmin oli taivas peittynyt pilveen. Kaakkoispasaati puhalsi vielä, mutta meri oli kuin kaikkien tuulenpuuskien shakkilauta.

– Voimme olla siellä yhden ajoissa, sanoi kapteeni luottavaisesti. – Kello kaksi ihan kohdalla. Mc Coy, te ohjaatte sen maihin sille saarelle, missä on asukkaita.

Aurinko ei näyttäytynyt enää, eikä maata ollut näkyvissä kello yksi. Kapteeni katseli perälaidan ylitse Pyreneesin kuohuvaan vanaveteen.

– Hyvä Jumala! huusi hän, – virta käy itään, katsokaapa!

Herra Konig näytti epäilevän. Mc Coyn kasvot eivät ilmaisseet mitään, vaikka hän lausui, ettei ollut syytä epäillä, sillä Tuamotun saaristossa voi kyllä olla itäinen merivirta. Muutamia minuutteja myöhemmin tuli sadekuuro, joka vei kaiken tuulen ja Pyrenees huojui kauheasti mainingeissa.

– Missä on luotiliina? Heittäkää se veteen siellä!

Kapteeni piti itse luotiliinaa ja näki, miten laiva ajautui koilliseen. – Katsokaa tuota, koettakaapa itse.

Mc Coy ja perämies koettivat ja tunsivat, kuinka nuora tärisi vuoroveden vaikutuksesta.

– Neljän solmun virta, sanoi herra Konig.

– Itäinen virta läntisen asemesta, sanoi kapteeni katsoen moittivasti Mc Coyhin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sysätä syyn hänen niskoilleen.

– Siinä on yksi syy, miksi vakuutus maksaa kahdeksantoista prosenttia niillä vesillä, sanoi Mc Coy. – Ei voida milloinkaan tietää juuri niin mitään. Virrat vaihtuvat lakkaamatta. Kerran oli täällä Casco-jahdilla mies, olen unohtanut hänen nimensä, mutta hän kirjoitti kirjoja. Hän erehtyi Takaroasta kolmekymmentä peninkulmaa ja saapui Tikeihin, juuri virran vaihtumisen vuoksi. Nyt olette ylhäällä tuulessa. Parasta olisi laskea muutamia piiruja!

– Miten paljon on virta vienyt minua suunnasta ja miten minä tiedän, kuinka paljon on alennettava? kysyi kapteeni vihaisena.

– En tiedä, kapteeni, sanoi Mc Coy hiljaa.

Taas rupesi tuulemaan, ja Pyrenees, jonka kansi savusi ja kyti harmaassa valaistuksessa, laski raskaasti tuulen alapuolelle, sitten ponnisti takaisin, milloin vasen, milloin oikea kylki tuulta vasten, yhä pyrkien Acteon-saarille, joita mastokorissa istuva tähystäjä ei saanut näkyviinsä.

Kapteeni Davenport oli raivoissaan, hänen raivonsa oli itsepäistä vaikenemista ja hän kulki koko ehtoopäivän puolikannella tai nojasi tuulenpuolen vantteihin. Illalla hän asetti suunnan luoteeseen. Herra Konig, joka keskeytymättä tutki korttia ja kompassia, ja Mc Coy, joka myöskin seisoi muina miehinä katsellen kompassia, tiesivät, että suunta oli nyt Hao-saareen. Keskiyöllä lakkasivat sadekuurot ja tähdet tuikkivat. Kapteeni vilkastui hiukan toivoen kirkasta päivää.

– Minä lasken sijaintimme aikaisin huomenaamulla, sanoi hän Mc Coylle, – vaikka leveysaste on minulle arvoitus. Mutta minä voin käyttää Sumner-metodia. Tunnetteko sitä?

Ja sitten hän selitti sen yksityiskohtia myöten Mc Coylle.

Päivästä tuli kirkas, pasaati puhalsi idästä ja Pyrenees kulki tasaisesti yhdeksän solmua tunnissa. Sekä kapteeni että perämies laskivat sijainnin Sumner-metodilla ja saivat saman tuloksen. Samaten keskipäivämerkinnässä, minkä jälkeen he alkoivat tuntea olevansa varmat.

– Vielä kaksikymmentäneljä tuntia ja me olemme siellä, vakuutti kapteeni Mc Coylle. – On ihan ihme, että kansi pysyy vielä koossa. Mutta eihän se voi kestää ikuisesti. Katsokaa savua, se käy sakeammaksi päivä päivältä. Ja kuitenkin on kansi niin tiivis kuin mahdollista, juuri tilkitty Friscossa. Minä hämmästyin, kun tuli ensiksi syttyi ja minun täytyi tiivistää luukut. Katsokaa!

Hän keskeytti tuijottaen suu auki savukiehkuraa, joka kiemuroi ylhäällä mesaanimaston suojassa kaksikymmentä jalkaa kannen yläpuolella.

– Miten se on voinut sinne päästä? kysyi hän vihoissaan.

Sen alapuolella ei ollut savua. Se oli maston suojaamana kiivennyt ylös jollain ihmeellisellä tavalla ja muuttunut näkyväksi niin korkealla. Se irtaantui mastosta ja painui hetkeksi riippumaan kapteenin yllä kuin uhkaava enne. Seuraavassa tuokiossa tuuli vei sen ja kapteenin alaleuka sai luonnollisen asentonsa.

– Niin, kuten sanoin, hämmästyin kovin, kun meidän täytyi ruveta tiivistämään. Kansi oli tiheä ja kuitenkin se läpäisi kuin seula. Ja sitten emme ole tehneet muuta kuin tilkinneet. Täytyy olla vallan kauhea paine sisässä, kun noin paljon savua puristuu ulos.

Iltapäivällä synkkeni taivas jälleen ja ilma kävi raa'aksi ja kosteaksi. Tuuli pyörähteli lakkaamatta koillisen ja kaakon välillä, ja keskiyöllä tuli ankara puuska lounaasta ja tuuli pysyi siinä suunnassa sitten jokseenkin keskeytymättä.

– Tällä tavalla ei tule Hao näkyviin ennenkuin kymmenen tai yhdentoista aikaan, sanoi kapteeni huoaten. Kello oli seitsemän aamulla ja raskaat pilvet, nousten idästä, veivät kaiken toivon kauniista päivästä. Ja samassa tuokiossa hän kysyi huolestuneena:

– Ja entä virrat?

Tähystäjät eivät voineet ilmoittaa mitään maan näkymisestä mastokorissaan, ja päivä kului vuoroin tihkusateisessa tyynessä, vuoroin ankarissa rankkasadekuuroissa. Ilmapuntari oli laskeutunut 29,30:een, tuulta ei ollut, mutta siitä huolimatta kävi meri yhä levottomammaksi. Pyrenees huojui kauheasti korkeissa aalloissa, jotka tulivat hitaasti loputtomana jonona lännen pimeydestä. Purjeita vähennettiin niin nopeasti kuin molemmat vahdit voivat. Ja kun uupunut miehistö oli lopettanut työnsä, voitiin kuulla heidän napisevat äänensä pimeässä. Se muistutti hätääntyneiden eläinten murinaa. Kerran kutsuttiin oikeanpuoleinen vahti perään köysiin; silloin ilmaisi väki suoraan harminsa ja haluttomuutensa. Jokainen hidas liike oli vastalause tai uhkaus. Ilma oli kosteaa ja tahmeaa kuin liima ja täysin liikkumatonta. Joka mies huohotti ja haukkoi ilmaa. Hiki juoksi kasvoilta ja paljailta käsivarsilta. Kapteeni Davenport käveli laivalla huolestuneena, tuijottaen eteensä entistä synkempänä. Kaikkialla hiiviskeli tunne lähenevästä onnettomuudesta.

– Se menee ohitsemme länteen, sanoi Mc Coy rohkaisten. – Pahimmassa tapauksessa voimme joutua hiukan sen hännille.

Mutta kapteenia ei voitu lohduttaa. Lyhdyn valossa hän tutki purjehduskäsikirjaansa nähdäkseen, miten päällikön pitää käyttäytyä tuuliaispään aikana. Jossain laivan keskustassa keskeytti hiljaisuuden laivapojan nyyhkytys.

– Pidä suusi siellä! huusi kapteeni karjaisten niin rajusti, että joka mies laivalla säpsähti, ja poika alkoi huutaa kauhusta.

– Herra Konig, sanoi kapteeni raivosta ja hermostuksesta vapisevalla äänellä, – olkaa hyvä ja menkää sulkemaan tuon kita köysiluudalla.

Mutta sinne meni Mc Coy, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut pojan rauhottumaan ja nukkumaan.

Vähää ennen päivän nousua tuli ensimmäinen tuulenpuuska kaakosta kasvaen nopeasti aika kovaksi. Kaikki miehet olivat kannella odottamassa, mitä tuleman piti.

– Nyt olemme selvillä, kapteeni, sanoi Mc Coy seisoen aivan hänen vieressään. – Hirmumyrsky kulkee länteen ja me olemme sen eteläpuolella. Tämä tuuli ei muutu kovemmaksi. Voitte nostaa purjeet ylös.

– Mitä se hyödyttäisi, mihin minä purjehdin? Tämä on jo toinen päivä, kun emme ole tehneet havainnoita, ja meidän olisi pitänyt nähdä Hao-saari jo eilenaamulla. Minne nyt menemme, pohjoiseen, itään, etelään tai minne? Sanokaa vain, ja purjeet ovat levällään kädenkäänteessä.

– Minä en ole mikään merimies, sanoi Mc Coy lempeällä tavallaan.

– Minä luulin olevani ennenkuin jouduin tähän Tuamotun kiroukseen.

Keskipäivällä huusi tähystäjä: – Tyrskyjä edessä!

Pyrenees sai kääntyä, purje purjeen jälkeen nostettiin ylös ja kiristettiin. Laiva liukui vedessä ja taisteli virtaa vastaan, joka uhkasi viedä sen keskelle tyrskyjä. Päällikkö ja miehet tekivät työtä kuin hullut, kokki ja kajuuttapoika, kapteeni Davenport itse ja Mc Coy, kaikki olivat työssä, ja sittenkin selviytyi töintuskin laiva. Siinä oli pitkä rivi kareja, kauhean vaarallinen paikka, jonka yli meri keskeytymättä tyrskyi, josta ei yksikään ihminen selviytyisi hengissä ja jota merilinnutkin kammosivat. Pyrenees kulki sen ohitse vain sadan kyynärän päästä, ennenkuin tuuli vei sen väljille vesille, ja samassa silmänräpäyksessä, kun miehistö pääsi lepäämään, puhkesi kokonainen kirousvirta Mc Coyn niskaan – Mc Coy oli tullut laivalle ja ehdottanut suunnan Pitcairnista varmaan turmioon tänne meren kauheimpaan seutuun. Mc Coyn mielentyyneys oli murtumaton. Hän hymyili heille yksinkertaisella ja armahtavaisella hyväntahtoisuudellaan, ja miten olikaan, hänen suuri hyvyytensä tuntui rauhottavan heidän synkkiä ja kiusaantuneita mieliään, niin että he häpesivät ja kiroukset takertuivat heidän kurkkuunsa.

– Hirveitä vesiä nämä vain ovat, lausui kapteeni, kun laiva oli selviytynyt. Mutta samassa hän vaikeni katsellakseen tyrskyjä, joiden olisi pitänyt jäädä taakse, mutta olivatkin nyt yhtäkkiä tuulen puolella Pyrenees-laivasta ja kohosivat nopeasti ylös tuuleen.

Hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä. Ja ensimmäinen perämies näki ja Mc Coy näki ja miehistö näki, mitä hän oli nähnyt. Kallioriutan eteläpuolella kulki itäinen virta, joka kuljetti heitä alas sitä kohti ja pohjoispuolella kulki yhtä voimakas läntinen virta, joka tarttui laivaan ja alkoi viedä sitä mukanansa.

– Olen kuullut tästä Tuamotun saaristosta ennenkin, ähkyi kapteeni nostaen kalpeat kasvonsa. – Kapteeni Moyendale kertoi näistä, sen jälkeen kun oli menettänyt täällä laivansa. Ja minä nauroin hänelle selän takana. Jumala armahtakoon minua, minä nauroin hänelle. Mikä riutta tuo on? hän keskeytti äkkiä kysyäkseen Mc Coylta.

– En tiedä, kapteeni.

– Miksi ette tiedä?

– En ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä kuullut siitä puhuttavankaan. Luulen, ettei sitä ole kartoissakaan. Näitä vesiä ei ole koskaan kunnolleen mitattu eikä kartoitettu.

– Sittenhän ette tiedä, missä nyt olemme.

– En enempää kuin tekään, vastasi Mc Coy lempeästi. Kello neljän aikaan iltapuolella tuli näkyviin kookospalmuja, jotka näyttivät kasvavan suorastaan merestä. Hetkistä myöhemmin kaareutui matala maa vedessä.

– Nyt tiedän, missä olemme, kapteeni, sanoi Mc Coy ottaen kaukoputken silmiltään. – Tuo on Resolution-saari. Me olemme neljäkymmentä peninkulmaa Hao-saaren toisella puolen ja tuuli on suoraan vastainen.

– Siis valmiina ohjaamaan maihin. Missä on väylä?

– Siellä on vain yksi väylä, tuskin riittävä kanootillekaan. Nyt tiedämme kuitenkin, missä olemme, ja voimme ohjata Barclay de Tolleyhin. Se on vain satakaksikymmentä peninkulmaa täältä. Tällä tuulella voimme olla siellä kello yhdeksän huomenaamulla.

Kapteeni Davenport katseli karttaa ja punnitsi tarkkaan.

– Jos me nyt ajamme maihin, täytyy meidän kuitenkin veneillä pyrkiä Barclay de Tolleyhin, lisäsi Mc Coy.

Kapteeni antoi määräyksensä ja taasen viilsi laiva uutta suuntaa tylyn meren lakeuksilla.

Seuraavana iltapäivänä riehui epätoivo ja kapinallisuus savuavalla kannella. Virta oli kiihtynyt, tuuli heikontunut ja Pyrenees painunut länteen. Tähystäjä huomasi lopulta Barclay de Tolleyn hiukan häämöttävän idässä maston huipusta katsoen. Turhaan yritti Pyrenees neljän tunnin aikana pyrkiä sitä kohti. Koko ajan nähtiin kookospalmut maston huipusta kuin kangastuksena taivaan rannalla. Kannelta katsottaessa ne jäivät taivaanrannan taakse.

Vielä kerran kapteeni kysyi neuvoa Mc Coylta ja kortista. Makemo oli seitsemänkymmentäviisi peninkulmaa länteen päin. Sen laguuni oli kolmekymmentä peninkulmaa pitkä ja väylä sinne oli erinomainen.

Kun kapteeni antoi määräyksensä, kieltäytyi miehistö tottelemasta. He selittivät saaneensa kyllikseen helvetin tulesta jalkojensa alla. Tuolla oli maata. Ellei laiva sinne päässyt, voisivathan he yrittää sinne veneillä. Antaa laivan palaa. Heidän hengillään lienee myös jotakin arvoa. He olivat uskollisesti palvelleet laivaa, nyt he tahtoivat pitää huolta itsestään.

He juoksivat veneille tuuppien toisiaan ja molempia perämiehiä ja olivat valmiit irroittamaan veneitä ja laskemaan ne veteen. Kapteeni Davenport ja ensimmäinen perämies, revolverit kädessä, astuivat alas puolikannelta, kun Mc Coy, joka oli kiivennyt kajuutan katolle, alkoi puhua.

Hän puhui miehistölle, ja hänen kyyhkysäänensä sointu sai heidät heti pysähtymään ja kuuntelemaan. Hän veti heidät omaan korkeuteensa ja rauhaansa. Lempeä ääni ja yksinkertaiset ajatukset vaikuttivat heihin kuin magneettivirta, rauhoittaen vasten tahtoakin. Aikoja sitten haihtuneet muistot palautuivat. Muutamat muistelivat lapsuutensa kehtolauluja ja rauhaisaa lepoa äidin sylissä päivän leikkien päätyttyä. Ei ollut enää mitään huolia, mitään vaaraa eikä ikävyyksiä koko maailmassa. Kaikki oli niinkuin pitikin ja aivan luonnollista, että he käänsivät selkänsä maalle ja vielä kerran lähtivät merelle helvetin tuli jalkainsa alla.

Mc Coy puhui yksinkertaisesti, mutta hänen voimansa ei ollut sanoissa. Hänen persoonallisuutensa oli paljon kaunopuheisempi kuin mitkään hänen puheistaan. Se oli jonkinlaista sielullista taikakemiaa, salaista ja voittamatonta hyvyyttä – hengen salaperäistä säteilemistä, houkuttelevaa, lempeän nöyrää, mutta samalla pelottavan voimakasta. Oli kuin puhtauden ja lempeyden vaikuttava mahti olisi valaissut heidän sielujensa pimeät kammiot – paljoa suurempi sitä voimaa, mikä oli päällystön kiiltävissä, tuhoa tuottavissa revolvereissa.

Miehet alkoivat siinä seisoessaan epäröidä, ja ne, jotka olivat irroittaneet sidenuorat, sitoivat ne kiinni jälleen. Sitten he hiipivät toinen toisensa jälkeen etukannelle, kunnes kaikki olivat hävinneet.

Mc Coyn kasvot loistivat lapsellisesta ilosta, kun hän astui alas kajuutan katolta. Kapina oli täydellisesti lakannut. Näytti siltä, kuin ei siitä olisi koskaan tiedettykään. Kapinalla ei ollut tilaa siinä siunatussa paikassa missä hän oli.

– Te hypnotisoitte heidät, pilaili herra Konig puhuen matalalla äänellä.

– He ovat kunnon poikia, oli hänen vastauksensa, – heillä on hyvä sydän. Heillä on ollut kovat ajat, ovat tehneet työtä valtavasti ja tulevat tekemään loppuun asti.

Herra Konigilla ei ollut aikaa vastata. Hän huusi määräyksiään ja miehet riensivät niitä täyttämään, ja Pyrenees kääntyi hiljalleen, kunnes sen kokka osoitti suoraan Makemoa kohti.

Tuuli oli kovin heikko ja auringon laskun jälkeen se loppui tykkänään. Oli sietämättömän kuuma sekä etu- että peräpuolella, ja miehet koettivat turhaan saada unta. Kansi oli liian kuuma makuupaikaksi, ja myrkylliset kaasut, nousten raoista, hiipivät kuin pahat henget pitkin laivaa tunkeutuen salaa sieraimiin ja henkitorviin ja pannen varomattomat niistämään ja yskimään. Tähdet tuikkivat uneliaalta, hämärältä taivaalta, ja täysikuu, joka nousi idästä, hopeoitsi lukemattomat hämähäkkiverkon tapaiset savukiehkurat, jotka hiipivät ja kiemurtelivat pitkin kantta, laidan yli, ylös mastoihin ja purjeisiin.

– Kertokaa minulle, sanoi Davenport hieroen kirveleviä silmiään, – miten kävi Bountyn miehistön senjälkeen, kun he olivat päässeet Pitcairniin? Olen lukenut, että he polttivat Bountyn eikä heistä tiedetty mitään ennenkuin useita vuosia myöhemmin. Mutta mitä sillä välillä? Olen aina ollut utelias siitä tietämään. Ne olivat miehiä, joilla oli hirttonuora kaulassaan. Olihan siellä joitakuita alkuasukkaitakin ja naisia, muistaakseni. Se ennusti selkkauksia jo alusta alkaen.

– Niin, tulihan siellä ikävyyksiä, vastasi Mc Coy. – Ne olivat huonoa väkeä. Ensin he alkoivat riidellä naisista. Yksi kapinoitsijoista, Williams, menetti vaimonsa. Kaikki naiset olivat Tahitista. Hänen vaimonsa putosi kalliolta ollessaan merilintuja pyytämässä. Silloin hän otti omakseen erään alkuasukkaan vaimon. Mutta tällä hän herätti kaikkien alkuasukkaiden vihan, ja nämä tappoivat melkein kaikki valkoiset. Ne, joiden onnistui pelastua, tappoivat taas kaikki miespuoliset alkuasukkaat. Naiset auttoivat. Ja alkuasukkaat tappoivat toisiaan. Kaikki tappoivat toisiaan. Ne olivat hirveitä miehiä.

– Timitin tappoi kaksi muuta alkuasukasta, sukiessaan kaikessa ystävyydessä hänen tukkaansa. Valkeat miehet olivat lähettäneet heidät. Sitten taas valkeat miehet tappoivat ne kaksi alkuasukasta. Tullaloon vaimo tappoi miehensä eräässä luolassa, sillä hän tahtoi saada valkoisen miehen. Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä. Kahden vuoden kuluttua oli kaikki miespuoliset alkuasukkaat murhattu ja kaikki valkoiset paitsi neljää. Ne olivat Young, John Adams, Mc Coy, isoisäni isä, ja Quintal. Hänkin oli paha mies. Erään kerran hän puri vaimoltaan korvan, kun tämä ei ollut saanut kylliksi kalaa.

– Olipa se väkeä! huudahti herra Konig.

– Olivat kylläkin, myönsi Mc Coy ja jatkoi lempeällä äänellään kuvausta esi-isiensä verisestä historiasta.

– Isoisäni isä pelastui joutumasta murhatuksi, mutta lopetti itse itsensä. Hän alkoi keittää viinaa ti-kasvin juurista. Quintal oli hänen yhtiökumppaninsa, ja ne joivat myötäänsä itsensä humalaan. Viimein Mc Coy sai juoppohulluuskohtauksen, sitoi kiven kaulaansa ja hyppäsi mereen.

– Quintalin vaimo, sama jolta korva purtiin, putosi myös kalliolta ja kuoli. Silloin meni Quintal Youngin luo ja vaati omakseen hänen vaimonsa. Samoin hän vaati Adamsin vaimoa. Adams ja Young pelkäsivät Quintalia. He tiesivät, ettei hän epäröisi heitä tappaa. Siksi he ehättivät ennen ja tappoivat hänet kirveellä. Sitten kuoli Young, ja siihen päättyivät kaikki rettelöt heidän keskensä.

– Olihan niitä ollutkin koko paljon, arveli kapteeni. – Eihän enää ollut ketä tappaa.

– Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä, sanoi Mc Coy.

Seuraavana aamuna puhalsi vain heikko itätuuli, ja kun kapteenin oli mahdoton arvioida, minkä verran etelään piti laskea, antoi hän tuulen puhaltaa tiukasti alihangan puolelta. Hän pelkäsi läntistä virtaa, joka oli jo ajanut hänet sivulle niin monesta turvapaikasta. Sitten riitti tyyntä koko päivän, samoin seuraavan yön. Miehistö murisi saadessaan vain puoli annosta kuivattuja banaaneja. Heidän voimansa olivat heikenneet ja moni valitti banaanien syönnistä tulleita vatsakipuja. Koko päivän vei virta laivaa länteen. Tuuli oli liian heikko viedäkseen sitä etelään. Ensimmäisellä koiranvahdilla huomattiin palmuja etelässä – niiden viuhkamaiset latvat kohosivat vedenpinnasta, joten tiedettiin niiden kasvavan matalalla korallisärkällä.

– Se on Taenga-saari, sanoi Mc Coy. – Tänä iltana olisi saatava tuulta, muuten sivuutamme Makemon.

– Minne se kaakkoispasaati on hävinnyt? kysyi kapteeni.

– Miksi ei se puhalla? Mikä sitä vaivaa?

– Syynä on suurien laguunien haihtuminen, ja niitä on hyvin paljon. Haihtumiset muuttavat tykkänään pasaatituulien järjestyksen. Ne aiheuttavat myöskin myrskyjä lounaasta. Tämä on "vaarallinen saaristo", kapteeni.

Kapteeni Davenport katsoi vanhusta suoraan silmiin, avasi suunsa ja aikoi juuri kirota, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Mc Coyn pelkkä olemus oli kuin moite niille kirouksille, jotka mylleröivät hänen aivoissaan ja kierivät kurkussa. Mc Coyn vaikutusvoima oli yhä kasvanut näinä yhdessäolon päivinä. Kapteeni Davenport kuului niihin meren itsevaltiaihin, jotka eivät pelkää ketään eivätkä koskaan hillitse kieltään, ja nyt hän huomasi tämän vanhuksen läsnäollessa, vanhuksen, jolla oli naiselliset, ruskeat silmät ja ääni kuin kyyhkysellä, olevansa kykenemätön kiroamaan. Tämä huomio oli hänestä vastenmielinen. Ja tämä vanhus oli Mc Coyn jälkeläinen, Bountyn Mc Coyn, kapinoitsijan, joka oli hirtehisenä paennut Englannista, sen Mc Coyn, joka oli ollut pahuuden voimana Pitcairnin verisimmissä vaiheissa.

Kapteeni Davenport ei ollut uskonnollisuuteen taipuvainen, mutta sillä hetkellä hänellä oli hurja halu heittäytyä tuon toisen jalkoihin – ja sanoa vaikka mitä. Jonkinlainen liikutus pakotti häntä voimakkaasti, ei niinkään yhtenäinen ajatus, mutta jollakin selittämättömällä tavalla hän tunsi oman mitättömyytensä ja arvottomuutensa tämän miehen rinnalla, joka oli yksinkertainen kuin lapsi ja lempeä kuin nainen.

Tietenkään hän ei tahtonut nöyrtyä upseeriensa ja miestensä läsnäollessa. Ja samalla riehui hänen raivonsa vieläkin vieden hänet kiusaukseen. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:

– Kuulkaapa, vanhus, minä en aio antaa voittaa itseäni. Nämä Tuamotun saaret ovat pettäneet ja ilkkuneet minua ja tehneet minut melkein hulluksi. Mutta minä en aio antaa perään. Minä purjehdin tällä laivalla, purjehdin lakkaamatta, kunnes selviän Tuamotun saarista, vaikka aina Kiinaan saakka, ellen lähempää löydä sille paikkaa. Vaikka joka mies karkaisi, pysyn minä paikallani. Minä kyllä näytän Tuamotun saarille, ettei minua nolata. Laivani on kelpo kalu enkä minä sitä jätä niin kauan kuin on lautakin jäljellä, jonka päällä pysyy. Kuuletteko?

– Minä seuraan teitä, kapteeni, sanoi Mc Coy.

Yön kuluessa rupesi tuulemaan etelästä ja vimmoissaan huomasi ja merkitsi kapteeni ajautuneensa länteen tulilasteineen. Hän poistui erilleen saadakseen rauhassa kirota, ettei Mc Coy kuulisi.

Päivännousu paljasti vielä uusia palmuja, jotka kohosivat etelässä.

– Tuo tuolla suojan puolella on Makemon äärimmäinen kärki, sanoi Mc Coy. – Katiu on vain muutamia peninkulmia siitä länteen. Saamme ohjata sinne.

Mutta virta, joka imi molempien saarien välitse, ajoi heidät luoteiseen, ja iltapäivällä he näkivät Katiun palmujen kohoavan vedestä ja painuvan jälleen takaisin.

Muutamia minuutteja myöhemmin, juuri kun kapteeni oli huomannut, että uusi koillinen virta oli tarttunut viemään Pyreneesiä, huomasi tähystäjä kookospalmuja luoteessa.

– Se on Raraka, sanoi Mc Coy. – Sinne emme voi päästä ilman tuulta. Virta kuljettaa meidät alas lounaaseen. Mutta nyt täytyy olla varuillaan. Muutaman peninkulman päässä tästä kääntyy virta pohjoiseen ja sitten kaaressa luoteeseen. Se vie meidät pois Fakaravasta, ja Fakarava on meille oikea paikka mennä maihin.

– Raahatkoot meidät, minne ikinä tahtovat, huomautti kapteeni tulisesti. – Kyllä minä joka tapauksessa löydän paikan laivalleni.

Mutta Pyreneesin tila läheni nyt kriitillistä pistettä. Kansi oli niin kuuma, että muutaman asteen lisäys sytyttäisi sen ilmituleen. Monissa kohdin eivät enää paksupohjaiset kengätkään suojanneet, ja miehistön täytyi puoliksi juosta, etteivät polttaisi jalkojaan. Savu oli lisääntynyt ja käynyt pistävämmäksi. Joka miehen silmät olivat tulehtuneet ja he yskivät kuin keuhkotautipotilaat. Iltapäivällä käännettiin veneet ulos ja varustettiin kaikilla tarvikkeilla. Viimeiset banaanipakat vietiin niihin ja samoin upseerien, paikanmääritysvälineet. Kapteeni sijoitti kronometrin isoon veneeseen, peläten kannen syttyvän joka hetki.

Koko yön he kestivät epävarmuutta, joka teki heidät kaikki melkein mielettömiksi, ja aamun valjetessa he tuijottivat toisiinsa ontoin silmin ja aavemaisin kasvoin aivan kuin Pyreneesin koossaolo ja heidän hengissä pysymisensä olisi ollut suuri yllätys.

Kapteeni käveli rauhattomana edestakaisin kannella, väliin hypähtäen ja puoleksi juosten ja samalla tutkien perusteellisesti laivansa kantta.

– Nyt riippuu kaikki tunneista, ellei minuuteista, ilmoitti hän palatessaan puolikannelle.

Huuto: – Maata! kuului mastokorista. Kannelta oli mahdoton vielä erottaa maata, ja Mc Coy kiipesi vantteihin, joten kapteeni sai odottamattoman tilaisuuden purkaa sisuaan kirouksiin, mutta hän vaikeni äkkiä huomatessaan vedessä koillisessa mustan juovan. Se ei ollut mikään puuska vaan todellinen tuuli, oikealta suunnaltaan joutunut pasaati, tosin kahdeksan piirua tavallisesta suunnastaan sivulla, mutta joka tapauksessa säännöllisesti toimiva.

– Ohjatkaa nyt laivanne ylös tuuleen, kapteeni, sanoi Mc Coy heti kun oli päässyt kajuutan katolle. – Tuo on Fakaravan itäisin osa ja pääsemme väylän läpi laguuniin laitatuulella ja täysin purjein.

Tunnin kuluttua olivat kookospalmut ja matala maakaistale näkyvissä kanneltakin. Tunne lopun lähestymisestä vaikutti välittömästi jokaiseen. Kapteeni määräsi miehen kuhunkin veneeseen pitämään niitä erillään laivasta. Pian oli tyrskyjen ympäröimä koralliriutta vain parin kaapelinmitan päässä Pyreneesin keulan edessä.

– Kaikki valmiina kääntämään, kapteeni, sanoi Mc Coy.

Minuuttia myöhemmin näkyi riutassa aukeama, ahdas väylä sen takana olevaan laguuniin, joka oli kuin suuri peili, kolmekymmentä meripeninkulmaa pitkä ja kymmenen leveä.

– Nyt, kapteeni!

Viimeisen kerran kiskottiin Pyreneesin jaluksista, ja se totteli ohjausta täsmällisesti, kaartoi ympäri ja pujahti riutan väylään. Tuskin oli käännöksestä selvitty onnellisesti, kun miehistö ja perämiehet syöksyivät puolikannelle hillittömästi säikähtäneinä. Mitään ei ollut oikeastaan tapahtunut, mutta he tunsivat, että nyt, nyt ... piti jotakin tapahtua. Eiväthän he voineet sanoa mitä, mutta jotakin piti tulla. Mc Coy syöksyi ottamaan paikkansa keulassa, luotsatakseen laivan rantaan. Mutta kapteeni tarttui hänen käteensä ja kiepautti hänet ympäri.

– Ohjatkaa tästä, sanoi hän. – Kansi tuolla ei ole varma. Mitä nyt? sanoi hän seuraavassa tuokiossa, – mehän pysymme ihan paikallamme!

Mc Coy hymyili.

– Me kuljemme seitsemän solmun virtaa vastaan, sanoi hän. – Sitä vauhtia luode virtaa ulos tästä laguunista.

Tunnin kuluttua oli Pyrenees edennyt tuskin laivanmitan, mutta sitten yltyi tuuli, ja se alkoi kulkea nopeammin.

– Nyt on parasta, että jotkut teistä menevät veneisiin, komensi Davenport.

Hänen äänensä kaiku oli vielä kuuluvissa ja miehet aikoivat juuri totella käskyä, kun kannen keskikohta leimahti liekkeihin sinkosi savun keskellä ylös purjeisiin ja köysiin, jolloin osa jäi sinne ja osa putosi mereen. Laitatuuli pelasti peräpuolella olevat miehet. He ryntäsivät sokeina veneille, mutta Mc Coyn ääni, joka yhä säilyi ehtymättömän rauhallisena, sai heidät pysähtymään.

– Rauhoittukaa! sanoi hän. – Kaikki käy niinkuin pitääkin. Hoitakoon siellä joku ruoriratasta!

Ruorimies oli syöksynyt tiehensä muiden mukana ja kapteeni Davenport hyökkäsi tilalle, ja juuri ajoissa kiinni rattaasta ja esti laivan ajautumasta virran mukaan ja törmäämästä riuttaan.

– Veneisiin, käski hän herra Konigia. – Pitäkää kahta niistä ihan looringin alla. Kun minä käännän, olkaa varuillanne.

Herra Konig epäröi, mutta sitten hän heilautti itsensä laidan yli ja laskeutui veneeseen.

– Laskekaa puoli piirua, kapteeni!

Kapteeni katsoi Mc Coyhin, hän oli luullut itse komentavansa...

– Niin, puoli piirua on laskettu, vastasi hän. Pyreneesin keskus oli avonainen, palava uuni, josta tuprusi kauhea määrä savua nousten yli mastojen ja kokonaan peittäen laivan etuosan. Mesaanipurjeen suojassa Mc Coy jatkoi vaikeata tehtäväänsä ohjaten laivaa läpi ahtaan kanavan. Tuli kulki perää kohti pitkin kantta samalla kun ison maston purjepaljous hävisi liekehtivään tulimereen. Mutta vaikkeivät he nähneet etupurjeita, tiesivät he kuitenkin, että ne vielä vetivät.

– Elleivät vain kaikki purjeet pala ennenkuin pääsemme kanavasta! ähki kapteeni ruorirattaan ääressä.

– Olkaa huoletta, kapteeni, vakuutti Mc Coy levollisena. – Meillä on kylliksi aikaa. Kunhan vain pääsemme sisäpuolelle, muutamme suuntaa. Silloin häviää savu ja voimme estää tulen leviämästä perään.

Pieni liekki nuoleskeli mesaanimastoa, tavotti alimmaista raakapuuta, vaan ei ylettynyt siihen ja hävisi. Ylhäältä putoili hehkuvia ja palavia köydenpätkiä ihan kapteenin taakse. Muutama niistä osui hänen niskaansa ja kuin mehiläisen pistämänä hän hypähti ja pudisti tulen nahastaan.

– Miten on kurssi, kapteeni?

– Lännenpuoleinen luode.

– Pitäkää länsiluoteeseen.

Kapteeni Davenport käänsi ratasta ja tasasi peräsimellä.

– Pohjoispuoleinen länsi, kapteeni.

– Pohjoispuoleinen länsi.

Hiljaa, piiru piirun jälkeen purjehti Pyrenees laguuniin tultuaan ympyrää, niin että se aina oli tuulessa. Ja piiru piirun jälkeen lausui Mc Coy komentosanojaan rauhallisesti ja varmasti, kuin aikaa olisi ollut vähintään tuhat vuotta.

– Vielä yksi piiru, kapteeni.

– Yksi piiru, niin.

Kapteeni Davenport käänsi ratasta useita kankia eteenpäin ja jälleen takaisin.

– Tasatkaa.

– Kyllä, hyvä on.

Huolimatta siitä, että tuuli oli myötäinen, oli kuumuus niin hirveä, että kapteeni Davenportin täytyi hoitaa ratasta yhdellä kädellä kerrallaan voidakseen toisella hieroa tai suojata rakkoisia poskiaan. Mc Coyn parta kärventyi kuumuudessa ja haju siitä tunkeutui niin vahvana toisen sieraimiin, että hän alkoi katsella tuskallisena Mc Coyta. Nyt täytyi kapteenin vuorotellen hieroa rakkoisia käsiään housujaan vastaan. Kaikki purjeet hävisivät mesaanimastosta tulimereen pakottaen molemmat miehet peittämään käsin kasvonsa.

– Nyt, sanoi Mc Coy katsahtaen matalaan rantaan. – Neljä piirua ylös, kapteeni, ja antakaa laivan ajautua.

Palaneiden köysien ja purjeiden palasia satoi heidän päälleen ja ympärilleen. Tervankatku karkeasta köydenpätkästä, joka oli aivan kapteenin jalkojen juuressa, aiheutti ankaran yskäkohtauksen, mutta hän pysyi yhä vakavasti kiinni rattaassa.

Pyrenees tarttui pohjaan, sen kokka nousi ylös. Se liukui eteenpäin ja seisahtui sitten hitaasti ja pehmeästi. Sysäyksen vaikutuksesta irtaantui kokonainen kaatosade palavaa köyttä ja purjekangasta peittäen heidät melkein kokonaan. Vielä kerran törmäsi laiva. Hauras koralliriutta murtui sen alla, ja se törmäsi kolmannen kerran.

– Lujasti ylitse! sanoi Mc Coy. – Lujastiko ylitse? kysyi hän minuuttia myöhemmin.

– Se ei tottele enää.

– Hyvä on, se kieppuu ympäri. Mc Coy katsoi veteen laidan ylitse. – Pehmeätä valkoista hiekkaa. Parempaa ei voisi saada, oikein hieno alusta.

Kun Pyrenees kääntyi ympäri perä pois tuulesta, kohosi kokasta kauhea paljous savua ja liekkejä. Kapteeni Davenport jätti ruorin melkein tukehtuneena. Hän hoiperteli sen veneen kokkaköydelle, joka oli aivan looringin alla, ja katsoi Mc Coyhin, joka seisoi hänen vieressään, antaakseen hänen mennä ensin.

– Ei, te ensiksi, huudahti kapteeni, tarttui hänen hartioihinsa ja melkein heitti hänet laidan ylitse. Mutta savu ja liekit olivat niin kauheita, että hän seurasi heti Mc Coyn kintereillä, ja molemmat miehet luisuivat käsillään köyttä myöten alas veneeseen. Eräs merimies kokassa katkaisi köyden puukollaan ilman käskyä. Airot, jotka olivat valmiina, laskettiin veteen ja vene syöksyi eteenpäin.

– Ihana alusta, mutisi Mc Coy katsahtaen taakseen.

– Niin, ihana alusta, kiitos siitä teille! kuului vastaus. Kolme venettä ohjasi valkeata koralliriuttaa kohti, jonka takana kookospalmumetsän suojassa näkyi puoli tusinaa ruohomajoja ja parikymmentä hämmästynyttä alkuasukasta tuijottamassa silmät selällään palavaa laivaa.

Veneet raapaisivat pohjaa ja he astuivat valkoiselle rannalle.

– Ja nyt, sanoi Mc Coy, – saan ruveta tuumimaan, miten pääsen takaisin Pitcairniin!

Ligounin kuolema

"Kuule siis tarina Ligounin kuolemasta..."

Puhuja vaikeni tai oikeammin pysähtyi tarkastaen minua merkitsevin katsein. Pitelin pulloa ylhäällä silmiemme ja tulen välillä, näytin peukalollani, kuinka paljon hän saisi juoda, ja työnsin pullon hänelle; sillä olihan hän Palitlum, Juoppo. Monta kertomusta oli hän kertonut minulle, ja kauan olin odottanut saavani tuolta kirjoitustaidottomalta tarinamestarilta kuulla seikoista, jotka koskivat Ligounia; sillä kaikkien elävien joukosta hän tunsi ne parhaiten.

Hän nojasi päänsä taapäin; kuului öhkäisy, jota pian seurasi pulputtava ääni, ja kummallinen miehen varjokuva ylösalaisin käännetyn pullon alapuolella hyppi ja tanssi edestakaisin synkällä kallioseinällä. Palitlum irrotti hyväilevällä ilmaisulla huulensa pullonsuusta ja katsahti huolestuneena aavemaiselle taivaanlaelle, jolla näkyi revontulten kelmeät liekit.

"Se on ihmeellistä", hän lausui, "kylmää kuin vesi ja kuumaa kuin tuli. Se antaa juomarille voimia, ja se vie häneltä voimat. Se tekee vankat miehet nuoriksi ja nuoret miehet vanhoiksi. Väsyneen miehen se auttaa jaloilleen ja saa hänet kulkemaan eteenpäin, ja miehen, joka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu. Veljelläni oli jäniksen luonto, mutta kun hän joi viinaa, hän tappoi kerralla neljä vihollistaan. Isäni oli suuri susi ja näytti hampaitaan jokaiselle, mutta hänkin joi sitä, ja pakoon juostessaan häntä ammuttiin selkään. Se on tavattoman ihmeellistä."

"Tämä on 'Kolmea tähteä', ja se on paljon parempaa lajia kuin ne myrkyt, joihin tuolla alhaalla saa tyytyä", vastasin minä aivankuin pyyhkäisten kädelläni ammottavaa, sysimustaa syvyyttä, jossa kaukana rannalla pilkotti leiritulia – pikku liekkejä, joiden valossa yö tuntui sitä suurenmoisemmalta ja todellisemmalta.

Palitlum huokasi ja pudisti päätään. "Siksi olen luonasi täällä."

Ja sitten hän silmäili pulloa ja minua katseella, joka sanoja kaunopuheisemmin kuvaili minulle hänen häpeämättömän janonsa.

"Ei", sanoin minä ja panin pullon polvieni väliin varmaan talteen. "Kerro nyt Ligounista. 'Kolmesta tähdestä' neuvottelemme myöhemmin."

"Sitä on riittävästi, enkä minä ole väsynyt", hän väitti rohkeasti. "Anna minun maistaa sitä, ja minä kerron suuria asioita Ligounista ja hänen viimeisistä elinpäivistään."

"Se vie juojansa voimat", ivasin minä, "ja miehen, joka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu".

"Sinä olet viisas", hän vastasi vihastumatta ja ylpeydettä. "Olet viisas kuten kaikki veljesikin. Valvoessasi tai nukkuessasi on 'Kolme tähteä' aina luonasi, enkä koskaan ole sentään nähnyt sinun juovan siitä liian kauan tai liian paljon. Ja sillä aikaa sinä kokoilet kultaa, jota on vuortemme kätköissä, ja kaloja, jotka uivat vesissämme; ja Palitlum ja Palitlumin veljet kaivavat kultaa sinulle ja pyytävät kalojen ja ovat iloisia ja tulevat iloiseksi, kun viisaudessasi näet sopivaksi antaa 'Kolmen tähden' kostuttaa huuliamme."

"Tahdoin kuulla Ligounista", vastasin kärsimättömänä.

"Yö on lyhyt, ja aamulla lähdemme vaivalloiselle matkalle."

Haukottelin ja olin aikovinani nousta, mutta Palitlum alkoi äkkiä rauhattomaksi käyden kertoa:

"Ligoun toivoi vanhoilla päivillään, että rauha olisi vallinnut heimojen kesken. Nuoruudessaan hän oli ollut sotureista etevin ja sotapäällikköjen päällikkö saarilla ja kulkuteillä. Koko hänen elämänsä oli ollut pelkkää taistelua. Hänellä oli useampia luun ja raudan ja lyijyn tekemien haavojen arpia kuin kenelläkään muulla. Kolme vaimoa oli hänellä ollut ja joka vaimosta kaksi poikaa; ja pojat, ensimmäisestä viimeiseen asti, olivat kaatuneet taistelussa hänen rinnallaan. Rauhatonna kuin karhu vaelsi hän ympäri – Unalaskaan ja Matalaan mereen saakka pohjoisessa, Queen Charlotten maahan etelässä, seurasipa hän kakemiehiä, sanotaan, etäiselle Puget-salmelle saakka ja tappoi veljiäsi näiden varustetuissa asunnoissa.

"Mutta kuten sanoin, vanhoilla päivillään hän toivoi rauhaa heimojen välille. Ei siksi, että hänestä olisi tullut pelkuri tai että hän olisi liiaksi mieltynyt oleskeluun rauhallisen tulen ja täysinäisten lihapatojen ääressä. Vielä pystyi hän tappamaan rohkeimmallekin vertoja vetävällä viekkaudella ja verenjanolla, nälänhädän vallitessa hän tiukkasi vyönsä nuorimpien tavoin, ja jos oli lähdettävä meren myrskyjä tai matkan vaivoja kokemaan, oli hän kestävin. Mutta hänen töittensä takia ja niistä rangaistukseksi oli eräs sotalaiva vienyt hänet pois, kuljettaen hänet sinun omaan maahasi saakka, sinä karvanaamainen Bostonin mies, ja monta vuotta kului, ennenkuin hän palasi. Minä olin siihen aikaan vähän enemmän kuin poikanen ja vähemmän kuin nuori mies. Ja Ligoun, joka vanhuudessaan oli lapseton, kiintyi minuun ja opasti minua viisautensa perille.

"'Ihanaa on käydä sotaa, Palitlum', hän sanoi. Eipä sentään ihan niin, sillä ei minua tunnettu siihen aikaan Palitlumin nimellä, vaan nimeni oli Olo, 'Aina-nälkäinen'.

"Juomaan opin myöhemmin. 'Ihanaa on käydä sotaa', sanoi Ligoun, 'mutta se on järjetöntä. Bostonin miesten maassa näin omin silmin, ettei heidän ollut tapana taistella keskenään, ja he ovat mahtavia. Ja tämä heidän voimakkuutensa ajaa heidät meidän kimppuumme saarilla ja kulkuteillä, ja me olemme kuin leirisavu tai merenusva heihin verrattuna. Sentähden sanon, että on ihanaa käydä sotaa ja hauskaa taistella, mutta se on samalla tyhmää!'

"Ja siksi, vaikka olikin aina ollut etevin soturien joukossa, Ligoun korotti äänensä aina ennen muita rauhan puolesta. Ja kun hän oli hyvin vanha, järjesti hän, joka oli etevin päälliköistä ja hyvin rikas, suuret pidot. Sellaisia pitoja ei ollut koskaan ennen nähty. Viisisataa kanoottia oli rivissä jokirannassa, ja joka kanootilla oli saapunut vähintään kymmenen miestä ja naista. Kahdeksan heimoa oli läsnä, ensimmäisestä ja vanhimmasta miehestä viimeiseen ja nuorimpaan lapseen saakka. Ja olipa siellä miehiä etempänäkin asuvista heimoista, suuria matkustajia ja pyyntimiehiä, jotka olivat kuulleet Ligounin pidoista. Ja seitsemän päivän aikana he täyttivät vatsojaan hänen ruoillansa ja juomillansa. Kahdeksantuhatta peitettä hän antoi heille, niinkuin hyvin tiedän, koska minä, eikä kukaan muu, hoidin jakelun, joka tapahtui kunkin aivon ja aseman mukaisesti. Ja näin tuli Ligounista viimein köyhä mies, mutta hänen nimensä oli kaikkien huulilla, ja muut päälliköt purivat hammasta kateudesta, kun hän oli niin mahtava.

"Ja nyt, kun hänen sanoilleen annettiin arvoa, hän neuvoi rauhaan; ja hän vieraili seudun kaikissa juhlissa ja heimokokouksissa voidakseen neuvoa ihmisiä sovintoon. Ja siitä johtui, että läksimme yhdessä, Ligoun ja minä, suureen juhlaan, jonka piti Niblack, skoot-heimon joki-intiaanien päällikkö, mikä heimo asustaa likellä stickeen-heimoa. Se oli hänen viimeisinä elinpäivinään, jolloin Ligoun oli jo hyvin vanha ja hyvin likellä kuolemaansa. Hän yski pakkasen ja leirisavun takia, ja usein tuli punainen verivirta hänen suustaan, kunnes luulimme hänen kuolevan.

"'Ei', sanoi hän kerran sellaisessa tilaisuudessa, 'parempi minun olisi kuolla silloin, kun veri virtaa veitsen tiestä, aseitten kalskeessa ja ruudinsavussa, kun miehet ääneen karjaisevat kylmän raudan ja nopean lyijyn satuttamina.' Ilmeisesti siis, oi Karvanaama, hänen mielensä vielä paloi taisteluun.

"Chilcatista Skootiin on hyvin pitkä matka, ja me vietimme monta päivää kanooteissa. Ja miesten soutaessa minä istuin Ligounin jalkain juuressa hänen selittäessään minulle Lakia. Ei minun kai sopisi puhua sinulle Laista, oi Karvanaama, sillä tiedän, että sinä hyvin tunnet sen muutenkin. Mutta puhunkin nyt arvokkaimman kuoleman laista. Ligoun syventyi tuohon aineeseen sanoen:

"'Mutta sinun tulee tietää, Olo, että vähän tuottaa sinulle kunniaa itseäsi heikomman tappaminen. Tapa aina mies, joka on sinua mahtavampi, ja kunniasikin on oleva hänen etevyytensä mukainen. Mutta jos kahdesta miehestä tapat vähäarvoisemman, kohtaa sinua häpeä, josta naisetkin sinua pilkkaavat. Kuten sanoin, rauhassa on hyvä elää, mutta muista, Olo, että kun sinun täytyy tappaa, niin tapa Lain mukaan.'"

"Se kuuluu thlinket-heimon tapoihin", selitti Palitlum puolittain anteeksipyytäen.

Ja minä ajattelin oman kotiseutuni revolverisankareita ja aivottomia tappelupukareita enkä hämmästellyt thlinket-heimon perinnäistapoja.

"Jonkin ajan mentyä", jatkoi Palitlum, "saavuimme Niblack-päällikön ja skootien luo. Siellä vietettiin juhlia, melkein yhtä suuria kuin Ligounin pidot olivat olleet. Meitä oli siellä moniaita chilcat-heimon miehiä, sitkalaisia ja stickeenejä, jotka asustavat skootien naapuruudessa, ja wrangelilaisia ja näiden naapureita hoonah-miehiä. Siellä oli päivänlaskun-intiaaneja, tahko-heimon miehiä Port Houghtonista ja heidän naapureitaan awkeja Douglass-salmelta, Naass-joen kansaa ja tongalaisia Dixonin pohjoispuolelta sekä kakeja, jotka tulivat eräältä Kupreanov-nimiseltä saarelta. Vielä oli siwasheja Vancouverista, Kultavuorten cassilaisia, testlinejä, jopa Yukonin seudun stickiläisiäkin. Se oli valtavan suuri kokous. Mutta sen päätarkoituksena oli kohtaus päälliköiden ja Niblackin välillä ja kaiken vanhan riidan ja heimokiistan upottaminen kaljaan. Tähän kaljaan Niblack oli sekoittanut monia aineksia, kuten sokeria, jauhoja, kuivattuja omenia ja humalaa, jotta siitä oli tullut miesten juoma, voimakas ja hyvänmakuinen. Ei sellainen kuin 'Kolme tähteä', oi Karvanaama, mutta kuitenkin hyvä.

"Tämä kaljajuhla oli päälliköitä ja ainoastaan päälliköitä varten, ja siellä oli koossa heitä noin kaksikymmentä. Mutta kun Ligoun oli hyvin vanha ja suuressa arvossa pidetty, sallittiin minun käydä hänen sivullaan, jotta hän voisi nojautua olkapäähäni ja jotta minä nuoruuteni voimilla tukisin häntä, kun hän istuutuisi tai nousisi seisoalleen. Astuessaan Niblackin majaan, joka oli tehty hirsistä ja hyvin tilava, laski jokainen päällikkö tapoja noudattaen keihäänsä, pyssynsä ja veitsensä oven ulkopuolelle. Sillä, niinkuin tiedät, väkevät juomat kiihdyttävät miehen mielen, vanhat vihat leimahtavat liekkiin, ja pää ja käsi toimivat nopeasti. Mutta minä huomasin, että Ligoun oli ottanut mukaansa kaksi veistä; toisen hän jätti oven ulkopuolelle, toisen hän kätki vaippansa alle, jotta se oli hyvin käsillä. Muutkin päälliköt olivat menetelleet samoin, ja minä olin hyvin rauhaton siitä, mitä oli tuleva.

"Päälliköt olivat asettuneet paikoilleen istumaan isoon ympyrään huoneen keskelle. Minä seisoin Ligounin takana. Piirin sisällä oli kaljatynnyri ja sen äärellä orja, jonka tuli huolehtia tarjoilusta. Ensin piti Niblack puheen monin ystävällisin ja kaunein sanoin. Sitten hän antoi merkin, ja orja täytti kalebassin kaljalla ja tarjosi sen Ligounille, niinkuin tulikin, sillä hän oli arvossa ylin.

"Ligoun tyhjensi sen viimeiseen tippaan ja nousi minun avullani seisoalleen pitääkseen hänkin puheen. Hän lausui ystävällisiä sanoja lukuisille heimoille, viittasi Niblackin mahtavuuteen, kun hän oli kyennyt laittamaan niin suuret juhlat, kehoitti kaikkia sovintoon tapansa mukaan ja huomautti puheensa lopuksi, että kalja oli erittäin hyvää.

"Sitten Niblack joi, sillä hän oli arvojärjestyksessä seuraava, ja hänen jäljestään päällikkö toisensa jälkeen vuoroaan noudattaen. Ja jokainen lausui ystävällisiä sanoja ja kehui kaljan ominaisuuksia, kunnes kaikki olivat juoneet. Sanoinko kaikki? Ei, Karvanaama, eivät kaikki. Sillä kaikkein viimeisenä oli laiha, kissamainen mies, jolla oli nuorukaisen kasvot ja vilkkaat, rohkeat silmät, ja hän joi synkän näköisenä ja sylkäisi juotuaan maahan puhumatta mitään.

"Jättää sanomatta, että kalja oli hyvää, oli solvaus. Ja juuri niin hän teki. Hänet tiedettiin Yukonin stickiläisten päälliköksi, eikä hänestä sen enempää tiedettykään.

"Kuten sanoin, se oli ilmeinen loukkaus. Mutta huomaa tämä, oi Karvanaama, se ei ollut loukkaus Niblackia, juhlien pitäjää vastaan, vaan arvokkainta piirissä istuvaa miestä vastaan. Ja se mies oli Ligoun. Ei kuulunut ääntäkään. Kaikki katsoivat häntä nähdäkseen, mitä hän tekisi. Hän ei liikahtanutkaan. Hänen kuihtuneet huulensa eivät puhuneet, hänen sieraimensa eivät laajenneet eivätkä silmäluomensa värähtäneet. Mutta minä näin, että hän oli harmaa ja väsynyt, niinkuin vanhat miehet pakkasaamuna nälän ahdistaessa, naisten ja lasten itkiessä ja valittaessa, kun ei ole lihaa eikä toivettakaan sen saannista. Ja sellaiselta kuin vanhat miehet silloin näyttävät, näytti nyt Ligoun.

"Ei ääntäkään kuulunut. Se oli kuin kuolleitten ympyrä, paitsi että jokainen päällikkö koetteli kädellään vaippansa alta, ja että jokainen päällikkö loi harkitsevan silmäyksen naapuriinsa oikealle ja vasemmalle puolelle. Minä olin vielä nuori, olin nähnyt vähän, mutta kumminkin tiesin, että tämä oli hetki, jollaisia elää vain yhden elämässään.

"Stickiläispäällikkö nousi paikaltaan kaikkien katsellessa häntä ja käveli huoneen poikki, kunnes seisahtui Ligounin eteen.

"'Olen Opitsa, Veitsi', lausui hän.

"Mutta Ligoun ei vastannut mitään eikä edes katsonutkaan häneen, vaan tuijotti luomiaan rävähyttämättä maahan.

"'Sinä olet Ligoun', sanoi Opitsa. 'Olet surmannut monta miestä. Minä olen vielä elossa!'

"Vieläkään ei Ligoun vastannut mitään, vaikkakin hän, annettuaan minulle merkin, nousi jaloilleen. Hän oli kuin ikivanha honka, alaston ja harmaa, mutta yhä vielä pakkasta ja myrskyä uhmaava. Hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, eikä hän tuntunut näkevän eikä kuulevankaan stickiläispäällikköä.

"Ja raivosta mielipuolena Opitsa tanssi jalkojaan notkistamatta hänen edessään, kuten miesten on tapana osoittaessaan toiselle halveksumistaan. Ja Opitsa lauloi laulun omasta suuruudestaan ja kansansa mahtavuudesta käyttäen halventavia sanoja chilcateista ja Ligounista. Ja tanssiessaan ja laulaessaan hän heitti vaipan luotaan ja teki veitsellään välkkyviä ympyröitä Ligounin kasvojen edessä. Ja hänen laulamansa laulu oli veitsilaulu.

"Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin Opitsan laulu, ja päälliköt piirissä istuivat kuin kuolleet, paitsi että veitsen salamoiminen näytti heijastuvan tulena heidän silmistään. Ja Ligounkin oli aivan liikkumaton. Hän kuitenkin tiesi kuolevansa, mutta pysyi pelottomana. Ja veitsi risteili ilmassa yhä lähempänä hänen kasvojaan, mutta hänen silmänsä eivät värähtäneetkään eikä hän väistynyt oikeaan eikä vasempaan.

"Ja Opitsa työnsi veitsen, näin, kaksi kertaa Ligounin otsaan, ja punainen verivirta syöksähti sen jäljestä. Ja silloin Ligoun antoi minulle merkin, että nuoruuteni voimilla kannattaisin häntä, jotta hän voisi kävellä. Ja hän nauroi äärettömän halveksuvasti suoraan vasten Opitsan kasvoja. Ja hän työnsi Opitsan syrjään, kuten työnnetään sivulle polun ylitse riippuva oksa, ja kulki eteenpäin.

"Ja minä tiesin ja ymmärsin sen, sillä häpeällistä olisi ollut tappaa Opitsa kahdenkymmenen suuremman päällikön läsnäollessa. Minä muistin Lain ja tiesin, että Ligoun aikoi tappaa Lain mukaan. Ja kuka olisikaan ollut arvossa lähinnä häntä, ellei Niblack? Ja eteenpäin Niblackia kohti hän kulki olkapäähäni nojautuen. Ja hänen toisessa käsivarressaan riippui Opitsa, joka oli liian vähäpätöinen, jotta niin suuri mies olisi tahrinut käsiään hänen vereensä. Ja vaikka Opitsan veitsi iski yhä uudelleen, ei Ligoun sitä huomannut eikä koettanut peräytyä. Ja siten kuljimme huoneen poikki sille paikalle, missä Niblack istui vaippaansa kietoutuneena tuloamme peläten.

"Ja nyt leimahtivat vanhat vihat liekkiin ja muinaiset kiistat muistuivat mieliin. Lamuk, kake-heimon päällikkö, oli kadottanut veljensä stickeeniläisten vesillä, ja stickeeniläiset eivät olleet maksaneet tarpeellista määrää peitteitä korvaukseksi siitä pahasta, mitä heidän vesillään oli tapahtunut. Joten Lamuk työnsi veitsensä suoraan stickeenipäällikön Klok-Kutzin sydämeen. Ja Katchahook muisti vanhan riidan, joka Naass-joen kansalla oli ollut Dixonin pohjoispuolella asuvien tongalaisten kanssa, ja hän tappoi tonga-päällikön pistoolinlaukauksella, joka pamahti kovasti. Ja verenjano tarttui jokaiseen piirissä istujaan, ja päällikkö tappoi toisen päällikön tai sai itse surmansa. Aivan samoin ampuivat ja iskivät he Ligounia, sillä kuka tahansa, joka tappaisi hänet, saavuttaisi suuren ja unohtumattoman maineen tällä teollaan. Ja he häärivät hänen ympärillään kuin sudet hirven kimpussa, mutta heitä oli niin paljon, että he olivat toistensa tiellä, ja he tappoivat toisiaan päästäkseen eteenpäin. Ja suuri hämminki vallitsi.

"Mutta Ligoun eteni rauhallisena, kiirehtimättä, kuin hänellä olisi ollut vielä monta elinvuotta jäljellä. Hän tuntui olevan varma siitä, että hän saisi tilaisuuden tappaa oman mielensä mukaisesti, ennenkuin toiset surmaisivat hänet. Ja kuten sanoin, hän eteni vitkaan, ja veitset iskivät häneen ja hän oli veren punaama. Ja vaikk'ei kukaan koettanut lyödä minua, koska olin vain nuorukainen, sattuivat veitset sentään minuunkin ja lämpimät kuulat polttivat lihaani. Ja edelleen nojautui Ligoun minun nuorta varttani vasten, ja Opitsa iski häntä veitsellään, ja me kolme kuljimme eteenpäin. Ja kun seisoimme Niblackin edessä, peitti tämä peloissaan päänsä vaippaansa. Skoot-heimon miehet ovat aina olleet pelkureita.

"Ja Goolzug ja Kadishan, toinen kalan-, toinen lihansyöjä, tappelivat keskenään heimonsa kunnian puolesta. Ja he rimpuilivat kuin hullut ympäri huonetta ja töytäisivät vahingossa Opitsaa polveen, jolloin tämä kaatui ja joutui miesten jalkoihin. Ja muuan veitsi, joka oli lingottu läpi ilman, osui sitka-heimon päällikön, Skulpinin kurkkuun, ja hän ojensi kätensä kaatuessaan ja veti minut mukaansa.

"Ja maasta näin Ligounin kumartuvan Niblackin yli ja vetävän peitteen hänen päänsä päältä ja kääntävän hänen kasvonsa kohti valoa. Eikä Ligoun pitänyt vähääkään kiirettä. Kun hänen oma verensä sokaisi hänet, pyyhkäisi hän sen pois silmistään kämmenselällä, jotta saattaisi nähdä ja päästä varmuuteen. Ja kun hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että kasvot olivat Niblackin, veti hän veitsellä tämän kurkun poikki, kuten tavallisesti teurastetaan metsävuohi. Ja sitten Ligoun nousi seisoalleen ja lauloi kuolinlaulunsa keinuen hiljaa edestakaisin. Ja Skulpin, joka kaatuessaan oli vetänyt minut mukanaan, ampui laukauksen pistoolistaan maassa maatessaan, ja Ligoun horjahti ja kaatui, kuten vanha honka horjuu ja kaatuu tuulessa."

Palitlum vaikeni. Hänen synkästi palavat silmänsä olivat suunnatut tuleen, ja hänen poskensa olivat tummat niihin tulvineesta verestä.

"Entä sinä, Palitlum?" kysyin minä. "Mitä sinä teit?"

"Minäkö? Minä muistin Lakia ja tapoin Opitsan, Veitsen, mikä oli oikein. Ja minä vedin Ligounin oman veitsen Niblackin kurkusta ja tapoin Skulpinin, joka oli kaatanut minut. Sillä minä olin nuorukainen ja minulle oli kunniaksi, tapoin kenen tahansa. Ja kun Ligoun sitäpaitsi oli kuollut, ei siellä nuoruuttani eikä voimiani enää kaivattu, ja siksi iskin ympärilleni veitselläni ja valitsin aina arvokkaimman, joka sillä kertaa oli elossa."

Palitlum haparoi jotakin paitansa alta ja veti näkyviin lasihelmillä koristetun tupen ja tupesta veitsen. Se oli kotoista tekoa ja kömpelösti valmistettu viilasta, sellainen veitsi, jommoisia tapaa vanhoilla miehillä sadoissa Alaskan kylissä.

"Onko se Ligounin veitsi?" kysyin minä, ja Palitlum nyökkäsi.

"Ligounin veitsestä", sanoin, "annan sinulle kymmenen pulloa 'Kolmea tähteä'."

Mutta Palitlum loi hitaasti katseensa minuun.

"Karvanaama, minä olen heikko kuin vesi ja helposti johdettava kuin nainen. Olen turmellut itseni kaljalla, viinalla ja 'Kolmella tähdellä', silmäni hämärtävät, kuuloni terävyys on kadonnut, ja voimani on muuttunut lihavuudeksi. Minä olen pilannut maineeni ja arvoni, ja nyt on nimeni Palitlum, Juoppo. Mutta Niblackin pidot tuottivat minulle kunniaa, ja niiden muisto ja Ligounin muisto ovat minulle kalliit. Ei, vaikka muuttaisit meren 'Kolmeksi tähdeksi' ja lupaisit sen minulle tästä veitsestä, pitäisin kumminkin veitsen. Olen Palitlum, Juoppo, mutta kerran olin Olo, Aina-nälkäinen, joka nuoruuteni voimilla tuin Ligounia."

"Sinä olet suuri mies, Palitlum", sanoin minä, "ja minä kunnioitan sinua".

Palitlum ojensi kätensä.

"Pullo 'Kolmea tähteä' polviesi välissä kuuluu minulle palkkiona tästä kertomuksestani", lausui hän.

Ja silmäillessäni takanamme kohoavaa synkkää vuorenseinää näin taas tuon kummallisen miehen jättiläiskokoisen varjokuvan alassuin käännettyine pulloineen.