[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQ1ww16c7JLhmPdcJjmi-bLaeaa4dyBjz4KGb_TGn84A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},983,"Tähtivaeltaja","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"983-london-jack-tahtivaeltaja","983__London_Jack__Tähtivaeltaja",null,"romaani",[],[],"fi",1915,1923,92726,624623,true,[],[],[],"Vankilassa viruva Darrell Standing joutuu kidutetuksi pakkopaidassa, mutta löytää keinon paeta kärsimystä vaipumalla transsiin. Hän kokee tietoisuutensa vaeltavan halki aikojen ja paikkojen eläen uudelleen entisiä elämiään muun muassa keskiajan Ranskassa ja Koreassa.","Jack Londonin 'Tähtivaeltaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 983.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TÄHTIVAELTAJA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomennos\n\nEnglanninkielinen alkuteos: The Star Rover\n\n\n\nIlmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi nimellä 'Pakkopaita' (The Jacket)\nKustannusosakeyhtiö Otavan toimesta Helsingissä v. 1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTähtivaeltaja\n\n 1-22.\n\nNovelleja\n\n Varjo ja valo.\n Jumalat nauravat.\n Mc Coyn jälkeläinen.\n Ligounin kuolema.\n\n\n\n\n\n\nTÄHTIVAELTAJA\n\n\n\n\n1.\n\n\nPienestä pitäen on mielessäni usein herännyt aavistuksen tapainen\nmuistamisen tunne jo joskus ennen ja jossakin muualla sattuneista\ntapahtumista, jotka eivät kuulu tämän elämän kokemuspiiriin. Olen\ntuntenut, että minussa on useampia yksilöitä. -- Niin, ja samoin on\nollut sinullakin, lukijani, jonka käsiin kertomukseni joskus joutuu.\nSilmäilehän takaisinpäin lapsuusaikoihisi! Juuri samanlainen tunne\njohtuu varmasti mieleesi varhaisempien elinvuosiesi kokemuksista. Et\nsilloin vielä ollut kiinteästi kiteytynyt. Olemuksesi oli taipuisa\nja muovautuva, nestemäisen joustava sielu, jonka tietoisuus ja\nhenkilöllisyys olivat muodostumisen -- niin, muodostumisen ja\nunohtamisen tilassa.\n\nOlet unohtanut paljon, lukijani, mutta sittenkin sinä näitä\nrivejä lukiessasi hämärästi muistat ne nyt sinulle tuntemattomiin\naikoihin ja paikkoihin kuuluvat, sekavat näyt, joihin lapsensilmäsi\ntuijottivat. Unelta ne sinusta nyt tuntuvat. Mutta vaikka ne\nolivatkin unennäköä, niin mistä ne unet saivat sisältönsä,\nvaikutteensa? Unemme ovat fantastisia yhdistelmiä meille tutuista\nesineistä ja asioista. Kokemuksistamme saavat unemme aineistonsa.\nLapsena, aivan pienenä lapsena sinä uneksit putoavasi hyvin\nkorkealta. Ilmojen asukkaiden lailla sinä lensit tuulien teitä.\nRyömivät hämähäkit ja tuhatjalkaiset, limaiset oliot ahdistelivat\nsinua. Kuulit outoja ääniä, näit outoja kasvoja, jotka kuitenkin\npainajaisen tavoin olivat sinulle tuttuja. Ja auringon et muista\nmilloinkaan nousseen eikä laskeneen sillä tavoin kuin silloin näit.\n\nSiinäpä se! Nämä lapsuusaikaiset näkemykset johtuvat muista\nmaailmoista, toisilta elinkausiltasi, sellaisista tapahtumista, joita\net juuri tässä elämässäsi ole kokenut, sellaisista olioista, joita et\nmilloinkaan ole nähnyt juuri tässä maailmassa. Mistä sitten? Muilta\nelinkausiltako? Muista maailmoista? Kenties sinä luettuasi koko\nkertomukseni saat vastaukset näihin sekaviin kysymyksiin, jotka olen\nsinulle esittänyt ja jotka olivat jo heränneet mielessäsi, ennenkuin\nkertomukseni sattui käsiisi.\n\nWordsworth tiesi sen. Ei hän ollut tietäjä eikä profeetta, vaan aivan\ntavallinen ihminen, samanlainen kuin sinä tahi kuka muu hyvänsä. Ja\nsen, mitä hän tiesi, tiedät sinäkin, jokainen sen tietää. Mutta hän\nlausui sen hyvin sattuvasti siinä kohdassa, joka alkaa sanoilla: \"Ei\ntäysin selväpiirteisenä eikä aivan kokonaan unohtuneena...\"\n\nTodellakin! Vankilan varjot sulkevat pimentoonsa meidät jo kohta\nsynnyttyämme, ja liian pian me unohdamme. Ja kuitenkin oli meillä\nvarhaisimmassa lapsuudessamme muistoja muilta ajoilta, muista\npaikoista. Avuttomina sylilapsina ja ryömiessämme nelinkontin\nlattialla me näimme lentounemme. Niin, ja tunsimme pelkoa ja\ntuskaista kauhua nähdessämme kummallisia, painajaisentapaisia\nhirmu-olioita. Silloin ei meillä, äskensyntyneillä, ollut kokemuksia.\nSyntyessämme oli pelko, pelon muisto seurannut mukanamme. Ja _muisto\non kokemusta_.\n\nKertoakseni itsestäni tiesin minä jo silloin, kun sanavarastoni oli\nvasta alkeillaan, kun olin vielä niin pieni, että vain erilaisilla\näänillä ilmaisin nälkäni ja unisuuteni, jo silloin kuitenkin tiesin\nolleeni tähtivaeltaja. Niin, minä, jonka huulet eivät milloinkaan\nolleet sopertaneet \"kuningas\"-sanaa, muistin kerran olleeni\nkuninkaanpoika. Ja vielä enemmän. Muistin kerran olleeni orja ja\norjanpoika, kantaneeni rautaista rengasta kaulassani.\n\nJa edelleen. Ollessani kolmen, neljän ja viiden vuoden ikäinen en\nvielä ollut nykyinen itseni. Olin vasta muodostumassa. Sieluni oli\nnestemäisen taipuisa, vielä se ei ollut kiinteästi jähmettynyt tämän\nnykyistä aikaa ja paikkaa vastaavan ruumiini kaavoihin. Niihin\naikoihin myllersivät minussa kaikki ne muodot, joina olin ollut\nkymmenentuhannen aikaisemman elämäni aikana, häiriten kiteytymätöntä\nolemustani sen pyrkiessä pukeutumaan kiinteihin muotoihin tullakseen\nminuksi.\n\nSe on kummallista, eikö olekin? Mutta muista, lukijani, jonka\ntoivon saavani mukaani kaukaisille matkoilleni kautta aikojen ja\navaruuksien, pyydän sinua, lukijani, muistamaan, että olen paljon\nmiettinyt näitä seikkoja, että vuosien pituisina, hirveinä öinä\nja tuskaisina hämärähetkinä olen ollut yksin monien olomuotojeni\nseurassa, pohtien ja ajatellen. Olen kärsinyt kaikkien niiden\nhelvetilliset vaivat kertoakseni sinulle nämä tiedot, joihin sinä\nsopivana hetkenä mukavasti tutustut lukemalla kertomukseni painettuja\nsivuja.\n\nNiinpä niin, palatakseni asiaan toistan, että kolmannella,\nneljännellä ja viidennellä ikävuodellani en ollut vielä nykyinen\nitseni. Olin vasta muodostumassa pukeuduttuani nykyiseen ruumiiseeni,\nja koko valtava, häviämätön menneisyys muokkasi olemukseni seosta\nmääräten kehittymässä olevan olennon vastaisen muodon. Se ääni,\njoka silloin öisin kiljui pelkoaan, ei ollut minun ääneni, enkä\nminä tietysti tuntenut, en voinut tuntea pelon syytä. Samoin oli\nlapsellisen kiukkuni, rakkauteni ja nauruni laita. Muiden olioiden,\nmenneiden aikojen miesten ja naisten, kaikkien esivanhempaini kauhua\nne äänet ilmaisivat. Ja vihaiseen murinaani sekaantui petojen\nmurahtelua -- ne olivat vanhempia kuin vuoret -- ja lapsellisen\nhysteeriset vimmanpuuskani kaikkine punaisine raivoineen olivat\nsaaneet sointunsa ennen Aatamia ja geologista aikaa eläneiden petojen\njärjettömästä karjunnasta.\n\nJa siinäpä salaisuus onkin. Punainen raivo! Se on tuhonnut minut,\nnykyisen elämäni. Sen tähden minut muutamien lyhyiden viikkojen\nkuluttua viedään kopistani korkealle, epävakaiselle paikalle, jonka\nyläpuolella heiluu nuora. Ja siihen nuoraan minut pannaan riippumaan,\nkunnes olen kuollut. Punainen raivo on aina tuhonnut minut jokaisessa\nelämässäni, sillä punainen raivo on minun hirvittävä turmanperintöni\nmaailman alkuaikojen limaisilta olioilta.\n\nOn aika minun esitellä itseni. En ole hullu enkä sekapäinen. Se\nsinun on tiedettävä uskoaksesi kertomukseni. Olen Darrell Standing.\nKenties sinä tunnet minut heti. Mutta useimmille ihmisille olen\nouto, ja sellaisten varalta tahdon tehdä selkoa itsestäni. Kahdeksan\nvuotta sitten olin Kalifornian yliopiston maanviljelystiedekunnassa\nagronomian professorina. Kahdeksan vuotta sitten herätti Vuoriopiston\nlaboratoriossa tapahtunut professori Haskellin murha kauhua Berkeleyn\npienessä ja hiljaisessa yliopistokaupungissa. Murhaaja oli Darrell\nStanding.\n\nMinä olen Darrell Standing. Minut tavattiin itse teossa. En tahdo\nryhtyä tässä käsittelemään professori Haskellin murhan oikeutusta\ntahi vääryyttä. Asia oli puhtaasti yksityinen. Tärkeätä on vain se,\nettä kiukun puuskassa, kautta aikojen minua kirouksena seuranneen,\ntuhoisan punaisen raivon valtaamana tapoin virkaveljeni. Oikeuden\npöytäkirjat osoittavat, että minä tein sen, ja tällä kertaa olen\nminäkin yhtä mieltä oikeuden pöytäkirjojen kanssa.\n\nEi, siitä murhasta minua ei hirtetä. Minut tuomittiin silloin\nelinkaudeksi vankilaan. Olin 36-vuotias, ja nyt ikäni on 44\nvuotta. Nämä kahdeksan välivuotta olen viettänyt Kalifornian\nvaltionvankilassa San Quentinissa. Viisi vuotta sain olla pimeässä.\nEristämiseksi sitä virallisesti nimitetään. Ne, jotka joutuvat\nsitä kärsimään, nimittävät sitä elävänä kuolemiseksi. Mutta näinä\nviitenä vuotena, jotka olin elävänä kuollut, minun onnistui saavuttaa\nsellainen vapaus, jollaista harvat ihmiset ovat milloinkaan kokeneet.\nOlin vanki ja vapauteni oli mitä ankarimmin rajoitettu, mutta\nsittenkin kuljeskelin kautta maailman, vieläpä kautta aikojen. Minut\nsuljettiin koppiin vaivaisiksi vuosiksi, mutta tahtomattaan antoivat\ntelkijäni minulle vuosisataisen liikuntavapauden. Todella olen,\nkiitos Ed Morrellin, ollut viisi vuotta tähtivaeltajana. Mutta Ed\nMorrellin tarina on eri juttu. Tuonnempana hänestä. Minulla on niin\npaljon kertomista, että tuskin tiedän mistä aloitan.\n\nKas tässä alku! Olen syntynyt Minnesotassa. Äitini oli maahan\nmuuttanut ruotsalainen nimeltä Hilda Tönnesson. Isäni oli Chauncey\nStanding, vanhaa amerikkalaista juurta. Hän polveutui Alfred\nStandingista, joka oli pestautunut rengiksi eli, jos teitä huvittaa,\norjaksi, Englannista Virginian viljelyksille kauan ennen niitä\naikoja, jolloin nuori Washington silmäili Pennsylvanian erämaita.\n\nAlfred Standingin poika taisteli vallankumoussodassa, pojanpoika\nvuoden 1812:n sodassa. Senjälkeen ei ole käyty ainoatakaan sotaa,\njossa ei joku Standing olisi ollut mukana. Minä, viimeinen Standing,\njoka pian kuolen jälkeläisettä, taistelin viimeisessä sodassamme\nFilippiineillä tavallisena sotamiehenä, ja sinne päästäkseni minä\nsilloin, ollessani urani alussa, kieltäydyin ottamasta vastaan\nprofessorinvirkaa Nebraskan yliopistossa. Taivaitten jumala!\nSilloin kieltäytyessäni olin ensimmäisenä ehdokkaana mainitun\nyliopiston maanviljelystiedekunnan dekaaniksi -- minä, tähtivaeltaja,\npunaverinen seikkailija, vuosisatojen kiertävä Kain, kaukaisten\naikojen sotaisa pappi, unholaan painuneen menneisyyden uneksiva\nkuutamorunoilija ja nykyisin tuntematon ihmisten kirjoittamissa\naikakirjoissa!\n\nKädet veren tahrimina istun minä nyt murhamiesten kopissa\nvaltionvankilassa Folsomissa odottaen valtiokoneiston määräämää\npäivää, jolloin valtionpalvelijat vievät minut sinne, jota he\nmielellään nimittävät pimeydeksi ja jota he pelkäävät. Se herättää\nheissä pelokkaita, taikauskoisia kuvitelmia, se ajaa heidät\nvapisevina ja uikuttavina pelon luomien, ihmisten muotoisten jumalien\nalttarien ääreen.\n\nEi, minusta ei milloinkaan tule maanviljelystiedekunnan dekaania.\nJa kuitenkin minä tunsin maanviljelyksen. Se oli ammattini.\nSiihen minä olin syntynyt, siihen kasvatettu ja harjoitettu,\nsiinä minä olin mestari. Sille alalle minulla on taipumusta.\nUlkonäöstä kykenen erottamaan hyvämaitoisen lehmän, ja Babcockin\nrasvapitoisuusmittari osoittaa silmäni arvion oikeaksi. Maisemasta,\nmaanlaatua tarkastamatta, voin päätellä, mitkä ovat kullakin\npaikkakunnalla maaperän hyvät ja mitkä huonot puolet. En tarvitse\nlakmuspaperia määrätäkseni, onko maa hapan vai emäksinen. Toistan\nvielä: maanviljelys korkeimmassa, tieteellisessä muodossaan oli ja on\nvieläkin taipumuksilleni sopiva ala. Ja valtio, johon kaikki valtion\nkansalaiset sisältyvät, kuitenkin luulee voivansa pyyhkäistä tämän\nviisauteni lopulliseen pimeyteen panemalla nuorasilmukan kaulaani\nja antamalla minun pudota äkkinykäyksellä -- pyyhkäistä pois tämän\nviisauteni, joka on piilevänä ollut olemassa vuosituhansia ja joka\noli hyvin kehittynyt, ennenkuin paimentolaisheimojen karjalaumat\nliikkuivat Troian kentillä.\n\nVilja? Kukapa muu tuntee viljan? Wistarissa esittämäni tutkielman\nvaikutuksesta lisääntyi Iovan jokaisessa kunnassa vuotuisen\nviljasadon arvo puolella miljoonalla dollarilla. Se on tosipuhetta.\nAjaessaan nykyisin traktoriaan tietää moni maanviljelijä kyllä, kenen\nansiosta traktorin hankkiminen kävi mahdolliseksi. Viehkeärintaiset\ntytöt ja kirkasilmeiset pojat, jotka kumarassa tutkivat\nkurssikirjojaan opiskellessaan korkeakouluissa, tuskin aavistavat,\nettä heidän korkeampi opillinen kasvatuksensa tuli mahdolliseksi\nminun Wistarissa esittämäni viljatutkielman johdosta.\n\nEntä maanviljelyksen ohjaaminen sitten! Minä tiedän, miten väsyttävää\non tarpeeton ponnistelu, minun ei tarvitse tutkia sitä koskevia\nliikuttavia kuvauksia, olkoonpa sitten kysymyksessä farmi tahi\nfarminhoito, rakennusten talli työskentelyn järjestäminen. Olen\njulkaissut käsikirjan ja taulukkoja näistä kysymyksistä. Ilman\nepäilyksen varjoakaan sadattuhannet farmarit nykyisin silmäilevät\nmiettien sen sivuja, ennenkuin laskevat kädestään iltapiippunsa\nvuoteeseen mennäkseen.\n\nNyt minun on lopetettava kertomukseni ensimmäinen luku. Kello on\nyhdeksän, ja murhamiesten kopissa sammutetaan valo. Parhaillaan\nkuulen kumikenkäisen vartijan hiljaiset askelet, kun hän saapuu\nnuhtelemaan minua siitä, että olen polttanut lamppua liian\nkauan. Ikäänkuin tavallinen kuolevainen kykenisi nuhtelemaan\nkuolemaantuomittua!\n\n\n\n\n2.\n\n\nOlen Darrell Standing. Varsin pian minut viedään kopistani ja\nhirtetään. Mutta siihen mennessä sanon sanottavani ja kirjoitan\nkertomukseni muista ajoista ja paikoista.\n\nTuomioni jälkeen vietiin minut \"maallisen elämäni\" loppuosaksi San\nQuentinin vankilaan. Osoittauduin parantumattomaksi. Parantumaton on\nhirvittävä ihmisolio -- sellainen on ainakin vankilan ajatustavassa\n\"parantumattoman\" merkitys. Minusta tuli parantumaton, sen tähden\nettä inhosin tarpeetonta ponnistelua. Ja siinä vankilassa työtä\ntuhlattiin, kuten vankiloissa tavallisesti, suorastaan häpeällisen\nräikeästi. Minut pantiin hamppukutomoon. Siellä kiusasi minua\nrikollisen huono työjärjestys. Ja kuinka ei olisi kiusannut!\nTarpeettoman ponnistelun vähentäminenhän oli minun erikoisalani.\nEnnen höyryn ja höyryllä käyvien kutomakoneiden keksimistä minä\nkolmetuhatta vuotta sitten viruin vanhan Babylonin vankilassa.\nJa saatte uskoa minua, että me vangit kudoimme silloin enemmän\nkäsillemme kuin San Quentinin vangit höyrykoneillaan.\n\nTyöskentelysuunnitelma oli rikollisen kehno. Minä kapinoin. Koetin\nmonissa kohdin esittää vartijoille tehokkaampia tapoja. Minusta\ntehtiin raportteja. Sain vesikoppia, niukalti sekä valoa että ruokaa.\nKopista päästyäni koetin työskennellä kutomon sekavan ja huonon\njärjestyksen mukaan. Mutta kapinoin uudelleen. Uudelleen pantiin\nminut koppiin ja lisäksi pakkopaitaan. Minua piiskattiin julkisesti\nja salassa, sain osakseni pahoinpitelyjä ja iskuja typeriltä\nvartijoilta, joiden äly parhaiksi riitti tekemään heille selväksi,\netten ollut samanlainen kuin he, en yhtä typerä kuin he.\n\nKaksi vuotta kärsin tätä järjetöntä kiusaamista. Hirveätä on\nmiehen maata sidottuna ja tuntea rottien nakertavan ruumistaan.\nTyperät vartijanaudat olivat rottia, ja he nakersivat minun\nsielunvoimiani, hermojani ja järkeäni. Ja vaikkakin muinoin olen\nollut pelottava taistelija, ei minussa ollut taistelijan jälkeäkään\nnykyisessä elämässäni. Olin maanviljelijä, maanviljelyksen tutkija,\nluentopöytään sidottu professori, laboratoriotoukka, jonka mieli oli\nkiintynyt yksinomaan maahan ja maan tuottavuuden lisäämiseen.\n\nOlin Filippiineillä taistelemassa, koska taisteleminen kuului\nStandingien perinnäistapoihin. Ei minulla ollut siihen taipumuksia.\nSe tuntui minusta liian järjettömältä. Lähetellä repiviä vieraita\nkappaleita pienien, tummaihoisten miesten ruumiiseen! On hullua\najatella, että tiede alentaisi koko saavutustensa voiman ja\nkeksijäinsä nerokkuuden palvelemaan sellaista tarkoitusta, että\nväkisin tungetaan vieraita aineita tummien miesten ihoon.\n\nKuten mainitsin, menin sotaan noudattaen Standingien perinnäistapaa\nja huomasin siellä, etten soveltunut siihen. Sen huomasivat\nupseerinikin, sillä he tekivät minusta majoitusmestarin\nkirjanpitäjän, ja konttoripöydän ääressä minä taistelin\nespanjalais-amerikkalaisessa sodassa.\n\nSe raivo, jonka kutomohuoneiden järjetön työsuunnitelma minussa\naiheutti ja joka saattoi minut vartijoiden rääkättäväksi tehden\nminusta lopuksi \"parantumattoman\", ei siis suinkaan johtunut siitä\nettä olin taistelija, vaan siitä että olin ajattelija. Aivoni\ntoimivat, ja niiden toiminnasta minua rangaistiin. Sanoinkin sen\njohtaja Athertonille, kun parantumattomuuteni oli tullut niin\nilmeiseksi, että hän kutsutti minut kansliaansa puhuakseen kanssani.\nSilloin sanoin hänelle:\n\n\"On aivan järjetöntä, hyvä johtaja, ajatella, että\nrotanhirttäjä-vartijanne kykenisivät karistamaan aivoistani kaiken\nsen, mikä sinne on niin selvästi kiteytynyt. Koko järjestelmä tässä\nvankilassa on typerä. Olette poliitikko. Te osaatte kutoa poliittisia\nvyyhtejä San Franciscon valitsijain keskuudessa päästäksenne korkeaan\nasemaan, jollaisessa nyt olette, mutta hamppua te ette osaa kutoa.\nTeidän kutomonne on viisikymmentä vuotta jäljellä ajastaan...\"\n\nMutta miksi jatkaa tätä sanojen purkausta? Sillä siihen se supistui.\nOsoitin hänelle, miten typerä hän oli, ja tuloksena oli, että hän\npiti minua toivottomasti parantumattomana.\n\nKun piru saa pikkusormen -- tunnettehan sananlaskun. Niinpä niin.\nJohtaja Atherton sinetöi maineeni lopullisesti. Minun suhteeni\noli peli selvä. Useammin kuin kerran jouduin syntipukiksi muiden\nvankien rikkomuksista ja sain virua niiden tähden kopissa vedellä ja\nleivällä. Usein olin tuntikausia pakkopaidassa nuoritettuna tiukasti\nvarpaita myöten, ja jokainen sellainen tunti oli pitempi kuin mikään\neletty elämäni.\n\nSivistyneet ihmiset ovat julmia. Typerät ihmiset ovat kauhistuttavan\njulmia. Vartijat ja kaikki päällystöni, johtajasta alkaen, olivat\ntyperiä hirviöitä. Kerron teille mitä he minulle tekivät. Vankilassa\noli runoilija, tuomittu vanki, heikkoleukainen, leveäkulmainen,\ndegeneroitunut runoilija. Hän oli panetteleva juonienpunoja ja\npelkuri raukka. Hän oli hännystelijä -- outo sana agronomiprofessorin\nkirjallisesti käyttämänä, mutta agronomiprofessori saattanee oppia\nkäyttämään outoja sanoja, kun hänet on teljetty vankilaan koko\nmaallisen vaelluksensa ajaksi.\n\nTämän runoilija-jesuiitan nimi oli Cecil Winwood. Hänet oli jo\naikaisemminkin tuomittu rikoksista, mutta koska hän oli mateleva kuin\nkeltainen rakki, onnistui hänen viimeksi saada vain seitsemän vuoden\ntuomio. Hyvän käytöksen nojalla voitiin tätä aikaa vielä tuntuvasti\nlyhentää. Minun tuomioni oli elinkautinen. Mutta saadakseen oman\nvankeusaikansa lyhennetyksi muutamilla vaivaisilla vuosilla tämän\nrappeutuneen raukan onnistui lisätä kelpo annos ikuisuutta minun\nelinkautiseen tuomiooni.\n\nKerron tapahtumien oikean kulun, jonka itsekin sain tietää vasta\npitkän ja raskaan ajan jälkeen. Liehittäytyäkseen vartijapäällikön\nja sitten vankilanjohtajien, armahduskomitean sekä Kalifornian\nkuvernöörin suosioon Cecil Winwood järjesti suunnitelman paeta\njoukolla vankilasta. Kolme seikkaa on tässä pantava merkille: 1)\nkaikki vankitoverit halveksivat Cecil Winwoodia siksi paljon,\netteivät suostuneet lyömään hänen kanssaan vetoa unssista Bull\nDurham-tupakkaa lutikkakilpailujen tuloksesta -- ja luteiden\njuoksukilpailut olivat vankien tärkein urheilu; 2) minun maineeni\noli huono; 3) onnistuakseen Cecil Winwood tarvitsi huonomaineisia\nvankeja, elinkautisia, toivottomia, parantumattomia.\n\nMutta elinkautiset halveksivat Cecil Winwoodia, ja kun hän ryhtyi\nselittelemään heille suunnitelmaansa yleisestä kapinasta, he\nkäänsivät hänelle selkänsä osoittaen inhoavansa hänen tapaistaan\ntunkiota. Mutta lopuksi hän sai heidät petetyksi, neljäkymmentä\nvankilan kovaosaisinta asukasta. Yhä uudelleen hän heitä lähenteli\nkertoillen mitä kaikkea hän voisi vankilassa suorittaa, kun hän\nnautti johtajan viraston luottamusta ja hänellä oli vapaa pääsy\nvankilan lääkevarastoon.\n\n\"Todista väitteesi\", sanoi pitkä Bill Hodge, junanryöstöstä\nelinkaudeksi tuomittu vuoristolainen, joka oli keskittänyt koko\nsielunsa pakenemiseen. Ainoana pyrkimyksenä hänellä oli päästä\ntapaamaan ryöstössä mukana ollutta rikostoveria, joka oli kavaltanut\nhänet oikeuden käsiin.\n\nCecil Winwood hyväksyi vaatimuksen. Hän väitti voivansa nukuttaa\nvartijat sinä yönä, jolloin karkaamisen piti tapahtua.\n\n\"Puhuminen on helppoa...\" sanoi Bill Hodge. \"Me tarvitsemme tekoja.\nNukuta yksi vartija ensi yönä. Barnumilla on vartiovuoro, ja hän\non häijy mies. Eilen hän pieksi sekapäistä Chinkiä, vaikkakaan ei\nollut hänen palvelusvuoronsa. Tänä yönä on hänen vuoronsa. Nukuta\nhänet, niin että hän menettää toimensa. Todistukset ensin, ja sitten\nkeskustelemme kanssasi asiasta.\"\n\nKaiken tämän kertoi pitkä Bill minulle jälkeenpäin kopissa.\nCecil Winwood selitteli, että hänet pantiin koetukselle liian\näkkiä, ja vaati enemmän aikaa voidakseen varastaa nukutusaineen\nlääkevarastosta. Tähän vaatimukseen suostuttiin, ja viikkoa myöhemmin\nhän ilmoitti olevansa valmis. Neljäkymmentä paatunutta elinkautista\nodotti, että vartija Barnum nukkuisi vuorollaan. Ja Barnum nukkui.\nHänet yllätettiin sikeästä unesta ja erotettiin toimestaan.\n\nTämä sai elinkautiset vakuutetuiksi. Mutta vartijapäällikkö oli\nmyöskin saatava uskomaan. Joka päivä Cecil Winwood selosti hänelle\nkarkausvalmistelujen edistymistä -- kaikki tietysti hänen oman\nmielikuvituksensa punontaa. Päällikkö vaati todistuksia, ja Winwood\nesitti hänelle ne. Vasta kokonaisen vuoden kuluttua minä sain tietää\nhänen todistelunsa yksityiskohdat. Niin hitaasti leviävät tiedot\nsalaisista vankilajuonista.\n\nWinwood kertoi, että ne neljäkymmentä vankia, jotka karkaamista\nsuunnittelivat ja joiden luottamuksen hän oli saavuttanut, olivat\njo saaneet järjestetyksi asiansa varsin pitkälle. Parhaillaan he\nmuka varustautuivat hankkimaan itselleen revolvereja lahjomiensa\nvartijoiden avulla.\n\n\"Entä todistukset?\" oli vartijapäällikkö vaatinut.\n\nJa veijari-runoilija esitti todistukset. Leipomossa työskenneltiin\nsäännöllisesti öisin. Ensimmäisessä yövuorossa oli työssä eräs vanki,\njoka oli vartijapäällikön kätyri, ja Winwood tiesi sen.\n\n\"Tänä iltana\", hän selitti päällikölle, \"Summerface tuo tusinan\n44-kaliberisia revolvereja. Seuraavan vapaa-aikansa jälkeen hän tuo\npatruunat. Mutta tänä iltana hän antaa minulle revolverit leipomossa.\nSiellä teillä on hyvä vakooja. Hän kertoo siitä huomenna.\"\n\nSummerface, vartija, oli jättiläiskokoinen maalaispoika, Humboldt\nCountysta kotoisin. Hän oli perin yksinkertainen, hyväsydäminen\ntolvana, jota omatunto ei soimannut siitä, että hän kunniallisesti\nansaitsi lisädollarin kuljettamalla salaa vangeille tupakkaa. Sinä\niltana hän oli palannut San Franciscosta ja toi mukanaan viisitoista\nnaulaa parasta savuketupakkaa. Hän oli niin tehnyt usein ennenkin ja\njättänyt tavaran aina Cecil Winwoodille. Mitään pahaa aavistamatta\nhän nytkin antoi tälle ison, paperiin käärityn paketin, jonka\nsisällys oli viatonta tupakkaa. Vakoileva kätyri-leipuri näki sen ja\nkertoi näkemänsä seuraavana aamuna päällikölle.\n\nMutta sillä välin runoilija-veijarin laukkaava mielikuvitus\npillastui. Hän punoi konnanjuonen, joka saattoi minut viideksi\nvuodeksi eristyskoppiin ja lopuksi tänne kuolemaantuomittujen\npaikalle, jossa nyt kirjoitan. Eikä minulla ollut kaikesta\nsiitä vähäisintäkään aavistusta. En tiennyt edes mitään koko\nkarkaamissuunnitelmasta, jota valmistelemaan hän oli saanut muut\nneljäkymmentä elinkautista yllytetyksi. Minä en tiennyt mitään, en\nkerrassa mitään. Ja toiset tiesivät hyvin vähän. Elinkautiset eivät\naavistaneet, että he olivat joutumassa petoksen uhreiksi, eikä\nvartijapäälliköllä ollut aavistusta, että häntä petettiin myöskin.\nJa kaikkein vähimmin osasi viaton Summerface epäillä mitään. Hänen\nomatuntonsa olisi enintään voinut syyttää häntä vaarattoman tupakan\nsalakuljetuksesta.\n\nMutta palaan Cecil Winwoodin kummallisen tarkoituksettomaan\nkonnanjuoneen. Tavatessaan seuraavana aamuna päällikön hän oli\nvoitonriemuinen. Hänen mielikuvituksensa oli saanut makupalan\nhampaisiinsa.\n\n\"No niin, tavara tuli, niinkuin sanoitte\", huomautti päällikkö.\n\n\"Ja tarpeeksi lähettämään puolet vankilasta pilviin\", vahvisti\nWinwood.\n\n\"Tarpeeksi mitä?\" kysyi päällikkö.\n\n\"Dynamiittia ja räjähdyspatruunia\", höpisi mielipuoli.\n\"Kolmekymmentäviisi naulaa. Vakoojanne näki, kun Summerface jätti sen\nminulle.\"\n\nLuultavasti vartijapäällikkö tyrmistyi puolikuolleeksi. Tunnen\ntodella myötätuntoista sääliä häntä kohtaan. Kolmekymmentäviisi\nnaulaa dynamiittia vankilassa, vankien hallussa!\n\nKerrotaan, että kapteeni Jamie -- se oli hänen kutsumanimensä --\nvaipui istualleen ja piteli käsin päätään.\n\n\"Missä se on nyt?\" hän huusi. \"Tahdon sen heti. Anna se tänne\npaikalla!\"\n\nVasta silloin Cecil Winwood huomasi tehneensä erehdyksen.\n\n\"Panin sen säilöön\", valehteli hän. Ja pakkohan hänen oli valehdella,\nsillä aikoja sitten oli tupakka pienissä kääröissä tavallisia\nsalateitä myöten joutunut vangeille.\n\n\"No hyvä\", jatkoi kapteeni Jamie saaden takaisin itsehillintänsä.\n\"Vie heti minut kätköpaikalle!\"\n\nMutta räjähdysainekätköä ei ollut. Koko aine oli ollut vain Winwoodin\nsekavassa mielikuvituksessa.\n\nSellaisessa laajassa vankilassa kuin San Quentinissa on runsaasti\npiilotuspaikkoja. Ja saatellessaan kapteeni Jamieta Winwood oli\nvarmastikin äkkiä suunnitellut keinon selviytyä pulasta.\n\nSen mukaan kuin kapteeni Jamie todisti vankilan johtokunnassa ja\nkuten myöskin Winwood todisti, oli viimeksimainittu opastaessaan\nkapteenia kätköpaikalle kertonut piilottaneensa dynamiitin yhdessä\nminun kanssani.\n\nJa minä olin juuri päässyt vesikopista, jossa olin ollut viisi\npäivää, niistä kahdeksankymmentä tuntia pakkopaidassa. Kuten\ntyperinkin vartija saattoi nähdä, olin liian heikko työskentelemään\nkutomossa. Juuri minut, jolle oli annettu päivä toipumisaikaa --\nliian kauhean rangaistuksen jälkeen -- minut hän mainitsi apurikseen,\njonka kanssa hän oli piilottanut kolmekymmentäviisi naulaa painavan\ndynamiittikäärön!\n\nWinwood vei kapteeni Jamien oletetun kätköpaikan luo. Tietenkään ei\nsieltä dynamiittia löytynyt.\n\n\"Hyvä Jumala!\" valehteli Winwood. \"Standing on pettänyt minut. Hän on\nottanut paketin ja piilottanut sen johonkin toiseen paikkaan.\"\n\nVartijapäällikön sanat olivat voimaperäisempiä kuin \"hyvä jumala\". Ja\näkillisen kiivastuksen valtaamana, mutta kylmäverisen rauhallisena\nhän vei Winwoodin yksityistoimistoonsa, pani ovet lukkoon ja antoi\nWinwoodille hirvittävän selkäsaunan, kuten asian ollessa johtokunnan\nkäsiteltävänä ilmeni. Mutta se tapahtui myöhemmin. Sillävälin\nWinwood, silloinkin kun häntä piiskattiin, vannoi kertomuksensa\nolevan totta.\n\nMitä oli kapteeni Jamien tehtävä? Hän uskoi varmasti, että vankilaan\noli piilotettu kolmekymmentäviisi naulaa dynamiittia ja että\nneljäkymmentä epätoivoista elinkautista oli valmiina yrittämään\nkarkaamista. Ja vaikka Summerface kuulustelussa väitti, että paketti\nsisälsi tupakkaa, niin vannoi Winwood sen olleen dynamiittia, ja\nhäntä uskottiin.\n\nTässä kohdassa joudun minä esille tahi mieluumminkin katoan, sillä\nauringonpaisteesta ja päivänvalosta minut vietiin maanalaisiin\nonkaloihin ja sain virua viisi vuotta eristyskopeissa, joihin ei\naurinko eikä päivänvalo pääse.\n\nOlin ymmällä. Olin juuri päässyt vesikopista ja ojentelin kipeitä ja\nvaivautuneita jäseniäni tavallisella paikallani, kun minut uudelleen\nvietiin koppiin.\n\n\"Vaikkakaan emme tiedä, missä dynamiitti on\", selitteli Winwood\nkapteeni Jamielle, \"on se kuitenkin vaaratonta. Standing yksin\ntuntee piilopaikan, eikä hän eristyskopista saa sanaa muille.\nVangit ovat valmiit yrittämään karkaamista. Voimme saada heidät\nkiinni itse teosta. Minun tehtäväkseni on annettu ajan määrääminen.\nMäärään ajaksi klo 2 tänä yönä ja lupaan nukutettuani ensin vartijat\navata heidän koppiensa ovet sekä antaa heille revolverit. Jos ne\nneljäkymmentä vankia, joiden nimet sanon, eivät tänä yönä klo\n2 ole täysissä pukimissa ja valveilla, niin saatte panna minut\neristyskoppiin vankeuteni loppuajaksi. Ja kun sitten Standing ja\ntoiset neljäkymmentä ovat eristyskopeissa, on meillä yllin kyllin\naikaa etsiä dynamiitin piilopaikka.\"\n\n\"Ja puramme vaikka koko linnan yksin kivin\", lisäsi kapteeni Jamie\npontevasti.\n\nTämä tapahtui kuusi vuotta sitten. Ja tällä välin on vankila ainakin\ntuhat kertaa käännetty ylösalaisin, mutta kaikista etsiskelyistä\nhuolimatta ei olematonta dynamiittia ole löydetty. Mutta sittenkin\nuskoi johtaja Atherton sen olemassaoloon vielä silloinkin, kun\nhän oli viimeistä päivää virassaan. Ja kapteeni Jamie, joka\nedelleenkin on vartijapäällikkönä, uskoo vielä tänäkin päivänä, että\ndynamiittikäärö on piilossa vankilassa. Viimeksi eilen hän vaivautui\nyrittääkseen vielä kerran saada minut ilmoittamaan piilopaikan.\nTiedän, ettei hän saa lepoa, ennenkuin minut on hirtetty.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKoko sen päivän viruin eristyskopissa vaivaten aivojani koettaessani\nturhaan saada selville, mistä tämä uusi ja aiheeton rangaistus\nsaattoi johtua. Ainoa mahdollisuus oli mielestäni se, että joku\nurkkijaksi antautunut vanki oli valehdellut minun rikkoneen sääntöjä\nvoidakseen paremmin liehittäytyä vartijain suosioon.\n\nSillävälin kapteeni Jamien ajatukset olivat kuumeisessa työssä\nhänen tehdessään valmistuksia seuraavan yön varalta. Winwood oli\nantanut neljällekymmenelle elinkautiselle määräyksen olla valmiina\nkarkaamaan. Ja klo 2 yöllä olivat kaikki vartijat toimessa, myöskin\npäivävuorolaiset, jotka muuten olisivat saaneet olla vapaina.\nTäsmälleen klo 2 tehtiin hyökkäys elinkautisten koppeihin, jokaiseen\nyhtaikaa. Koppien ovet avattiin samalla hetkellä, ja kaikki Winwoodin\nluettelemat vangit olivat poissa vuoteiltaan kyyristellen täysissä\npukimissa ovien takana. Luonnollisesti pidettiin tätä eittämättömänä\ntodistuksena runoilijalurjuksen väitteen todenmukaisuudesta.\nElinkautisten karkaamisyritys oli ilmeinen. Mitäpä merkitystä oli\nsillä, että he perästäpäin yksimielisesti väittivät, että juuri\nWinwood oli koko suunnitelman isä! Vankilanjohtajat uskoivat joka\nmies, että elinkautiset valehtelivat koettaakseen siten pelastaa\nnahkansa. Samoin uskoi armahduskomitea, sillä ennenkuin kolme\nkuukautta oli kulunut, oli Cecil Winwood, veijari ja runoilija,\nkurjin mies maailmassa, armahdettuja vapaa.\n\nNiinpä niin, vankila eli kanahäkki, kuten nimitys rikollisten\nkielellä kuuluu, on käytännöllinen filosofian koulu. Ei\nainoakaan asukki saata viettää siellä vuosikausia menettämättä\nkuvitelmiaan ja kauneimpia metafyysisiä unelmiaan. Oikeus voittaa,\non meille opetettu, rikos tulee ilmi. No niin, tämä tapaus\ntodistaa, että rikosta ei aina saada selville. Vartijapäällikkö,\nAtherton-vainaja ja vankilan johtajat uskovat vielä tänäkin päivänä\nkertomukseen dynamiitista, jota ei milloinkaan ollut muualla kuin\nrunoilijalurjuksen Cecil Winwoodin sekavissa ja pillastuneissa\najatuksissa. Ja Cecil Winwood elää edelleen kaikessa rauhassa, kun\ntaas minä, vakavin ja viattomin kaikista tähän asiaan sekaantuneista,\nsaan muutamien lyhyiden viikkojen kuluttua astua hirttolavalle.\n\nJa nyt on minun kerrottava, miten elinkautiset saapuivat\nkeskeyttämään eristyskoppini hiljaisuuden. Heräsin unestani käytävän\noven lennähtäessä rymisten auki \"Kukahan onneton paholainen mahtaa\nsekin olla?\" ajattelin ja tiesin ja tunsin elävästi mitä tapahtui\nkuunnellessani raskaita potkuja ja iskuja, äkillisiä tuskanhuutoja,\nräikeätä kiroustulvaa ja ääntä, joka syntyi, kun ruumista laahattiin\npitkin lattiaa. Samat äänet toistuivat, sillä kaikki neljäkymmentä\nmiestä kuljetettiin koppeihin samalla tavoin.\n\nOvi toisensa jälkeen rämähti auki ja vuorotellen heitettiin tahi\nraahattiin miehet sisään. Ja yhä vain saapui uusia vartijoita\ntuoden uusia piestyjä vankeja antaen näille yhä lisää iskuja, yhä\nuusia koppeja aukaistiin ja niihin heitettiin vertavuotavina ja\ntiedottomiksi rusikoituina oliot, jotka olivat rohjenneet kaivata\nvapautta.\n\nTotisesti! Kun nyt perästäpäin ajattelen, olen varma, että\nsellaisessa miehessä, joka vuosikausia kykenee jatkuvasti kestämään\ntällaista epäinhimillistä kohtelua, täytyy olla suuri annos\nfilosofia. Minä olen saanut kahdeksan vuotta kärsiä tällaista\nrääkkäystä, ja koska kiusaajani eivät kyenneet muulla tavoin minusta\nselviytymään, yllyttivät valtiokoneiston sitomaan nuoran kaulaani\nja ehkäisemään hengitykseni ripustamalla minut nuoraan. Niin, kyllä\ntiedän asiantuntijain antamat ammattilausunnot, että silmukka\nyhdellä nykäyksellä katkaisee uhrin niskan. Ja uhrit taas ovat, kuin\nShakespearen matkamies, he eivät milloinkaan palaa todistamaan,\nettä asia ei ole niin. Mutta me vankilan asukkaat tunnemme kyllä\ntapauksia, jolloin uhrin niska ei ole katkennut ja joista koppien\npimennoissa kuiskaillaan.\n\nIlkeän hullunkurinen toimitus se on, ihmisen hirttäminen. Itse en\nole sitä milloinkaan nähnyt, mutta silminnäkijöiltä olen kuullut\nyksityiskohtaisia kuvauksia yli kymmenestä hirttotapauksesta, joten\nhyvin tiedän, mikä minua odottaa. Seison portaalla kädet ja jalat\nsidottuina, silmukka kaulassani, solmu takanapäin, musta myssy\nsilmilläni, ja sitten minut pudotetaan. Äkillisesti nytkähtäen\npysähtyy ruumiini nuoran pingottuessa. Senjälkeen tunkeilevat\ntohtorit ympärilläni nousten yksi toisensa jälkeen tuolille, ja\npidellen minua kiinni, etten pääsisi heilumaan, he painavat korvansa\nrintaani vasten laskien sydämeni heikkeneviä lyöntejä. Saattaa\nkulua kaksikymmentä minuuttia nykäyksen jälkeen, ennen kuin sydän\nlakkaa sykähtelemästä. Niin, saatte uskoa minua, että he hankkivat\nehdottoman tieteellisen varmuuden ihmisen kuolemasta saatuaan hänet\nkerran nuoraan riippumaan.\n\nVieläkin poikkean kertomuksestani tehdäkseni pari kysymystä\nyhteiskunnalle. Minulla on oikeus tehdä nämä poikkeukset ja esittää\nkysymykseni, sillä piakkoin aiotaan minulle suorittaa kuvaamani\ntoimitus. Jos tosiaankin uhrin niska katkeaa sukkelaksi väitetyn\nsilmukkalaitteen vaikutuksesta, kun putoamisväli on uhrin painon\nmukaan harkitusti järjestetty, niin miksi sitten uhrin kädet\nsidotaan? Koko yhteiskunta ei kykene tähän kysymykseen vastaamaan.\nMutta minä tiedän sen, ja sen tietää jokainen, ken on sattunut\nolemaan läsnä lynkkaustuomiota toimeenpantaessa ja nähnyt uhrin\ntarttuvan nuoraan koettaen saada kurkkuaan kuristavan silmukan\nhöltymään voidakseen hengittää.\n\nToisenkin kysymyksen tahdon esittää yhteiskunnan keikaroiville,\nhienonhienoille jäsenille, joiden sielu ei ole milloinkaan tuntenut\nmanalan tuskaa. Miksi vedetään musta myssy uhrin päähän ja kasvojen\npeitteeksi, ennenkuin hänet pudotetaan portailta? Pyydän teitä\nmuistamaan, että varsin lyhyen ajan kuluttua samanlainen musta myssy\nvedetään minun päähäni. Siispä on minulla oikeus kysyä. Tuntuukohan\nteidän hirttokoiristanne, te keikaroivat kansalaiset, tuntuukohan\nhirttokoiristanne vaikealta nähdä sen kauhun kuvastuvan kasvoiltani,\nminkä he teidän laskuunne suorittamallaan hirmutyöllä aiheuttavat?\n\nPyydän teitä muistamaan, että nyt, kun teen nämä kysymykset, ei\nole yhdestoista vuosisata Kristuksen jälkeen, ei ajanlaskumme\nalkuaika eikä myöskään yhdestoista vuosisata ennen Kristusta. Minut\nhirtetään tänä vuonna, v. 1913 j.Kr., ja esitän nämä kysymykset\nteille, jotka otaksuttavasti olette Kristuksen seuraajia, teille,\njoiden hirttokoirat aikovat ottaa minut kopistani ja peittää kasvoni\nmustalla vaatteella uskaltamatta itse katsoa sitä hirmutyötä, jonka\nhe minulle, vielä elävälle miehelle, tekevät.\n\nJa nyt takaisin eristyskoppeihin. Kun viimeinen vartija oli poistunut\nja käytävän ulko-ovi kolahtanut kiinni, puhkesi puhe- ja kysymystulva\nvankien kesken, jotka olivat joutuneet sinne petoksen uhreina.\nMutta heti alussa ryhtyi Hongankolistaja-Jack, jättiläiskokoinen\nelinkaudeksi tuomittu merimies, vaatimaan hiljaisuutta korottaen\näänensä voimakkaaksi mylvinäksi saadakseen sen kuuluville. Nimenhuuto\noli ensiksi pidettävä. Kaikki kopit olivat täynnä ja vuorotellen\nniistä jokaisesta tuli nimi vastaukseksi numerojärjestyksessä\nhuudettaessa. Koppien asukkaat huomattiin kaikki luotettaviksi\nmiehiksi, joten ei ollut pelkoa siitä, että joukkoon olisi pujahtanut\nkuuntelemaan joku kätyriksi ryhtynyt vanki.\n\nVain minuun nähden olivat toiset vangit kahdella päällä, sillä minä\nyksin en ollut sekaantunut salaliittoon. Pantiin toimeen kuulustelu.\nHyvin vähän oli minulla kerrottavaa. Olin juuri aamulla päässyt pois\neristyskopista ja pakkopaidasta, kun minut tuotiin koppiin takaisin\noltuani sieltä poissa vain muutamia tunteja ja, mikäli itse saatoin\nymmärtää, ilman pienintäkään syytä. Mutta koska vankilan johtajat\npitivät minua parantumattomana, vangit uskoivat minua, ja pian oli\nkeskustelu täydessä käynnissä.\n\nVasta silloin toisten puhetta kuunnellessani sain ensimmäiset tiedot\nvalmisteilla-olleesta karkausyrityksestä. \"Kuka oli petturi?\" Siinä\nkysymys, ja sitä he pohtivat koko yön. Cecil Winwoodia huudettaessa\nei vastausta kuulunut, ja kaikkien epäluulo kohdistui häneen.\n\n\"Vielä yksi asia, pojat\", sanoi Hongankolistaja-Jack lopuksi.\n\"Pian on aamu käsissä, ja sitten joudumme helvetilliseen, veriseen\nkuulusteluun. Meidät saatiin kiinni itse teossa, täysissä pukimissa.\nWinwood sai meidät petetyksi ja sitten kavalsi meidät. Yksi\nkerrallaan joudumme käsiteltäviksi, ja meitä on neljäkymmentä. Jos\nvalehtelemme, niin varmasti meidät saadaan siitä kiinni. Siispä on\njoka pojan joutuessaan vuorostaan rääkättäväksi, puhuttava puhdasta\ntotta, peittelemättä ja mitään salaamatta, niin totta kuin Jumala\nhäntä auttakoon.\"\n\nJa sitten nämä kaksin kerroin elinkaudeksi tuomitut miehet, jotka oli\nsuljettu tähän ihmisten epäinhimillisyyden luomaan pimeään luolaan,\nvannoivat vuorotellen, koppi kopilta, painaen suunsa ristikkoa\nvasten, Jumalan edessä juhlallisen valan puhua vain puhdasta totta.\n\nMutta vähänpä heitä totuudenpuhuminen auttoi. Kello 9 saimme\nkimppuumme vartijat, valtion nuhteettomien kansalaisten palkkaamat,\nhyvin syötetyt ja levänneet piiskurit. Me emme olleet saaneet\naamiaista, emme edes vedentilkkaakaan. Ja piiskauksen jälkeen tulee\naina kuume ja jano. Onkohan sinulla, lukijani, hämärintä käsitystä,\nminkälainen on piiskattu mies? Mutta ei, en puhu siitä sinulle.\nRiittää, kun tiedät, että nämä piiskatut ja kuumeiset miehet saivat\nvirua kopeissaan seitsemän tuntia ilman vettä.\n\nKlo 9 saapuivat vartijat. Heitä ei ollut monta ja tarpeetontahan\nse olisi ollutkin, sillä he aukaisivat kopin kerrallaan. Aseina\noli heillä pamput -- hyvin käteviä välineitä avuttoman ihmisen\n\"kurissapitoa\" varten. Vuorotellen he menivät kuhunkin koppiin\nja pehmittivät siellä olevan elinkautisen. Kyllä he olivat\npuolueettomia. Minä sain saman pehmityksen kuin muutkin. Ja tämä oli\nvain alkua, esinäytös tutkinnosta, johon meidät vietiin yksitellen\nvaltion palkattujen pyövelien keskelle. Se oli vain vähäistä esimakua\nsiitä, mikä meitä kaikkia odotti inkvisitiosalissa.\n\nOlen kokenut melkein kaikki vangeille varatut helvetilliset vaivat,\nmutta pahin kaikista, vielä paljon pahempi kuin se, mitä minulle\nkohdakkoin aiotaan tehdä, oli rääkkäys, minkä sitä seuraavina päivinä\nsain kestää.\n\nPitkä Bill Hodge, karaistunut vuoristolainen, joutui ensimmäisenä\nkuulusteluun. Kahden tunnin perästä hän palasi, tahi oikeammin, hänet\ntuotiin takaisin ja heitettiin koppinsa kiviselle permannolle. Sitten\nvietiin Luigi Polazzo, San Franciscosta kotoisin oleva veijari,\nensimmäisen polven italialais-amerikkalainen. Uhitellen hän virnaili\nvartijoille kehotellen heitä panemaan parastansa.\n\nKesti jonkin aikaa, ennenkuin Bill Hodge sai tuskantunteen siksi\nhillityksi, että voi puhua ymmärrettävästi.\n\n\"Mistä dynamiitista on kysymys?\" tiedusteli hän. \"Onko kenelläkään\nmitään tietoa dynamiitista?\"\n\nTietenkään ei kukaan tiennyt mitään, vaikka se juuri oli ollut\nkuulustelujen raskain kohta.\n\nLuigi Polazzo palasi hieman vajaan kahden tunnin kuluttua. Ja\npalatessaan hän oli sekapäisenä höpeltelevä raunio. Turhaan häneltä\nkoetettiin saada vastausta kysymyksiin, joita hänelle kopeista\nsateli, niin että käytävä kaikui. Olisivathan kaikki miehet, joita\nodotti hänen kohtalonsa, niin kovin mielellään halunneet tietää, mitä\nhänelle oli tehtyjä mitä häneltä oli kysytty.\n\nVielä kahdesti vietiin Luigi tutkittavaksi seuraavien\nneljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa. Senjälkeen hän pääsi\ntakaisin muiden vankien joukkoon sekavia lepertelevänä mielipuolena.\nHänellä oli luja ruumiinrakenne, leveät hartiat, laajat sieraimet,\nkorkea rinta, puhdas veri. Vielä kauan senjälkeen, kun minä olen\npoistunut jättäen Kalifornian vankilatuskat taakseni, hän jatkaa\nhöpertelyään Folsomin vankilan käytävillä.\n\nVuorotellen vietiin vangit, ja murtuneina jätteinä heidät tuotiin\ntakaisin ja heitettiin koppien pimeyteen ulvomaan tuskiaan. Ja kun\nsilloin kuuntelin toisten vankien ähkinää ja äänekästä valittelua,\ntuskien pimentämän järjen sekavia purkauksia, tunkeutui syvältä\nsisästäni mieleeni hämärä muisto, että kerran kauan aikaa sitten,\nolin istunut jollakin korkealla paikalla kylmänä ja ylpeänä\nkuunnellen samanlaista äänekästä valitusulvontaa. Myöhemmin sitten,\nkuten tuonnempana kerron, sain tarkat tiedot tästä muistissani\nhämärästi häilyvästä tapahtumasta. Silloin olivat valittajat\npenkkeihinsä kahlehdittuja kaleeriorjia ja minä, vanhan Rooman\nsotilas, kuuntelin sitä aluksen korkealta yläkannelta. Olin silloin\nmonen miehen päällikkönä matkalla Aleksandrian kautta Jerusalemiin\n... mutta siitä kerron myöhemmin. Tällä kertaa...\n\n\n\n\n4.\n\n\nTällä kertaa hallitsi kauhu eristyskopeissa karkaamissuunnitelman\ntultua ilmi. Ja ikuisuuden pituisten odotustuntien verkkaan vieriessä\noli mielessäni yhtä mittaa ajatus, että minunkin vuoroni tulee, minut\nviedään kopista samaan helvetilliseen kidutukseen kuin toisetkin\nvangit, ja sieltä minut tuodaan takaisin murtuneena rauniona ja\nheitetään kiviseinäisen, rautaovisen koppini kiviselle permannolle.\n\nTultiin minua noutamaan. Raa'asti ja tylysti minut iskujen ja\nkirousten sadellessa tyrkittiin kapteeni Jamien ja johtaja\nAthertonin eteen, joiden vierellä puoli tusinaa valtion palkkaamia\npiiskurivartijoita odotteli määräyksiä. Mutta heitä ei tarvittu.\n\n\"Istukaa\", komensi johtaja Atherton osoittaen lujatekoista nojatuolia.\n\nRuumiini oli iskuista hellänä, en ollut saanut vettä kokonaiseen\nvuorokauteen, olin puolikuollut nälästä ja rääkkäyksestä, jota\nolin saanut kärsiä oltuani ensin viisi päivää vesikopissa ja\nkahdeksankymmentä tuntia pakkopaidassa. Olin masentunut kohtaloni\nkovuudesta, ja se, mitä olin nähnyt toisille tapahtuneen, antoi\nminulle ahdistavan aavistuksen siitä miten minulle itselleni kävisi.\nMinut, joka olin ollut maanviljelystieteen professorina rauhallisessa\nopistossa, valtasi inhimillisen orpouden arkaileva tunne, ja epäröin\nnoudattaessani istuutumiskäskyä. Johtaja Atherton oli iso mies ja\nväkevä. Rajusti hän tarttui olkapäihini. Kuin oljenkorsi olin hänen\nkäsissään. Hän kohotti minut korkealle ilmaan ja paiskasi minut\nsitten tuolille.\n\n\"Ja nyt\", jatkoi hän, samalla kuin minä tyrmistyneenä nieleskelin\ntuskaani, \"kertokaa kaikki puhtaaksi, Standing. Kaikki ja\npeittelemättä, jos tiedätte, mikä teille on terveellistä.\"\n\n\"En tiedä, mitä on tapahtunut...\", aloitin.\n\nPitemmälle en ehtinyt. Karjahtaen hän oli viidellä hyppäyksellä\nkimpussani. Uudelleen hän nosti minut ilmaan ja paiskasi minut\ntakaisin tuoliin.\n\n\"Turhat puheet pois, Standing\", varoitti hän. \"Selvästi ja suorasti\nasiaan. Missä on dynamiitti?\"\n\n\"Minulla ei ole aavistusta mistään dynamiitista\", vastasin.\n\nUusi nousuja uusi putoaminen oli seurauksena.\n\nOlen saanut kärsiä monenlaista rääkkäystä, mutta kun nyt, viimeisinä\nelinpäivinäni, niitä rauhallisesti muistelen, voin varmasti sanoa,\nettä mitkään muut piinaamistavat eivät olleet tämän tuolirääkkäyksen\nvertaisia. Iskujen voimasta luja tuoli särkyi kappaleiksi. Tuotiin\nuusi tuoli ja sekin meni pirstoiksi. Mutta yhä uusia tuoleja tuotiin\nja yhä toistettiin sama kysymys: \"Missä on dynamiitti?\"\n\nKun johtaja Atherton väsyi, ryhtyivät ensin kapteeni Jamie ja lopuksi\nvartija Monohan paiskelemaan minua tuoliin. Ja aina vain dynamiitti,\ndynamiitti. -- \"Missä dynamiitti on?\" -- eikä dynamiittia ollut\nolemassa. Olisinpa antanut hyvän osan kuolemattomasta sielustani, jos\nvain olisin saanut loihdituksi muutamia nauloja dynamiittia, jonka\nkätköpaikan olisin voinut tunnustaa.\n\nEn tiedä, kuinka monta tuolia allani murtui. Pyörryin lukemattomia\nkertoja, ja lopuksi alkoi koko toimitus tuntua painajaiselta. Sitten\nminut puoleksi kannettiin, puoleksi tyrkittiin ja laahattiin takaisin\npimeään koppiin.\n\nTullessani tajuihini huomasin, että luonani oli urkkija, lyhyeksi\najaksi tuomittu kalpeakasvoinen keljuilija, joka oli valmis mihin\nhyvänsä saavuttaakseen itselleen etua. Heti hänet tunnettuani ryömin\nristikolle ja huusin käytävään:\n\n\"Kopissani on urkkija, pojat, Ignatius Irvine! Varokaa sanojanne!\"\n\nSe sadatuskuuro, joka tällöin puhkesi, olisi säikähdyttänyt\nrohkeampaakin miestä kuin Ignatius Irvineä. Tuo surkea raukka vapisi\npelosta kuullessaan hirveitä uhkauksia tulevasta kostosta, jota\nrääkkäyksen kiihdyttämät elinkautiset hänelle vannoskelivat kiljuen\nkuin villipedot.\n\nJos minkäänlaisia salaisuuksia olisi ollut, niin urkkijan läsnäolo\nolisi pitänyt miehet hiljaisina. Mutta nyt kun kaikki olivat\nvannoneet puhuvansa totta, puhuivat he asiasta avoimesti Ignatius\nIrvinen kuullen. Kiusallisin ja käsittämättömin kohta oli dynamiitti,\njosta he eivät tietäneet sen enempää kuin minäkään. He vetosivat\nminun tunteisiini. Jos tietäisin dynamiitista mitään, niin pitäisi\nminun, he rukoilivat, se tunnustaa ja säästää heidät kaikki enemmältä\nrääkkäykseltä. Mutta enhän voinut kertoa heille muuta kuin totuuden,\ndynamiitista en tiennyt mitään.\n\nEnnenkuin vartijat veivät urkkijan pois, kertoi hän minulle erään\nseikan, joka osoitti, miten vakava tämä dynamiittikysymys oli.\nLuonnollisesti kerroin sen myöskin toisille. Kaikki pyörät olivat\nvankilassa seisoneet koko päivän. Tuhannet työssäkäyvät vangit olivat\nsaaneet olla lukkojen takana kopeissaan. Ja todennäköisesti ei\nvankilassamme pantaisi töitä käyntiin, ennenkuin oli löydetty eräs\nvarma määrä dynamiittia, jonka joku oli kätkenyt johonkin vankilan\nloukkoon.\n\nJa yhä jatkui kuulustelu. Yksi kerrallaan vangit vietiin kopeista\nja tuotiin takaisin joko raahaamalla tai kantamalla. He kertoivat,\nettä johtaja Atherton ja kapteeni Jamie olivat lopen väsyneitä ja\nvuorottelivat aina kahden tunnin väliajoin. Toisen nukkuessa toinen\njatkoi kuulustelua. Ja he nukkuivat täysissä pukimissa huoneessa,\nmissä voimakkaita miehiä toinen toisen jälkeen murrettiin raunioiksi.\n\nJa hetki hetkeltä lisääntyi koppeihin suljettujen vankien tuskista\naiheutuva mielipuolisuus. Niin, uskokaa minua, sillä minä tiedän\nmitä sanon. Hirteenjoutuminen on helppoa verrattuna niihin tuskiin,\nmitä ihminen saattaa eläessään tuntea, ja sittenkin vielä elää.\nSamoin kuin toisia vaivasivat minua kärsimäni rääkkäys ja jano,\nmutta sen lisäksi sain kestää vielä senkin, että koko ajan tajusin\ntoisten tuskat. Olin ollut parantumaton jo kaksi vuotta, ja\nsinä aikana hermoni ja aivoni olivat karaistuneet kärsimään. On\nhirvittävää nähdä, miten voimakas mies murtuu. Ja ympärilläni murtui\nneljäkymmentä voimakasta miestä samalla kertaa. Yhä tuskaisempana\nkohosi vettä huutavien ääni, ja kopit muuttuivat hullujenhuoneeksi\nkiljuvine, ähkyvine, houraileville ja mielipuolisina raivoavine\nasukkaineen.\n\nYmmärrättekö? Totuudenpuhuminen, puhtaan, peittelemättömän totuuden\nkertominen oli meidän tuhomme. Kun neljäkymmentä miestä kertoi aivan\nsamalla tavalla, niin johtaja Atherton ja kapteeni Jamie eivät\nvoineet uskoa muuta kuin että koko juttu oli hyvin muistiin päntätty\nvalhe, jonka kaikki neljäkymmentä sitten lukivat koneellisesti kuin\npapukaijat.\n\nOmalta kannaltaan katsoen viranomaiset olivat yhtä onnettomassa\nasemassa kuin mekin. Kuten myöhemmin sain kuulla, oli vankilan\njohtokunta sähköteitse kutsuttu koolle ja kaksi komppaniaa sotaväkeä\noli komennettu vankilan avuksi.\n\nOli talvi, ja Kaliforniassakin on pakkanen talvella joskus pureva.\nMeillä ei ollut peitehuopia eikä vuodevaatteita. Ja arvannette, että\ntuntuu varsin kolkolta, kun oikaisee verille murjotun ruumiinsa\nkylmälle kivipermannolle. Lopuksi saimme vettä. Pilkaten ja\nsadatellen riensivät vartijat paloruiskuille ja tähtäsivät niiden\nvoimakkaan suihkun meihin. Vuorotellen meille annettiin vettä,\nkoppiin toisensa jälkeen, ja sitä kesti tuntikausia, kunnes kirpeän\npurevana tuleva suihku oli lopullisesti turruttanut jo ennestään\nraadellut jäsenemme ja me seisoimme polvia myöten vedessä, jota\nolimme surkeasti huutaneet ja jonka antamisen keskeyttämistä nyt\nrukoilimme vartijoiltamme.\n\nSivuutan kaiken sen, mitä tämän jälkeen eristyskopeissa tapahtui.\nOhimennen vain mainitsen, ettei yksikään siellä olleista\nneljästäkymmenestä elinkautisesta enää milloinkaan toipunut\nentiselleen. Luigi Polazzo pysyi sekapäisenä. Pitkän Bill Hodgen\njärki meni vähitellen sekaisin, ja vuoden perästä hänkin pääsi\nsairaalan puolelle. Niin, ja toiset joutuivat saman kohtalon\nalaisiksi. Toiset taas, joiden ruumiillinen vastustuskyky oli\nmurtunut, sortuivat vankilatuberkuloosiin. Kokonaista viisikolmatta\nprosenttia näistä neljästäkymmenestä oli kuollut ennen kuin kuusi\nvuotta oli kulunut.\n\nKun olin viisi vuotta ollut eristyskopissa, vietiin minut\nSan Quentinista tuomioistuimen eteen, ja silloin tapasin\nHongankolistaja-Jackin. Näin hyvin huonosti, sillä viisi vuotta\nkestäneen pimeässäolon jälkeen auringonvalo häikäisi minua kuin\nlepakkoa. Mutta siksi hyvin kuitenkin näin, että sydäntäni viilsi. Se\ntapahtui kulkiessani vankilan pihan poikki. Hongankolistaja-Jackin\ntukka oli muuttunut valkeaksi. Hän oli ennen aikojaan vanhentunut.\nRinta oli painunut, posket kuopalla. Kädet vapisivat kuin\nhalvaantuneella, ja kävellessään hän horjahteli. Vedet kihosivat\nhänen silmiinsä, kun hän näki minut, sillä minustakin oli jäljellä\nvain surkea raunio. Painoni oli kahdeksankymmentäseitsemän naulaa.\nHarmahtava tukkani oli saanut kasvaa viisi vuotta valtoinaan, samoin\npartani ja viikseni. Ja minäkin horjahtelin kävellessäni, niin\nettä vartijat taluttivat minua auringonpaisteisella pihatiellä.\nHongankolistaja-Jack ja minä tirkistelimme toisiamme, kunnes tunsimme\nloisemme raunioiden alta.\n\nHänenlaisillaan ihmisillä on etuoikeus vankilassakin: hän uskalsi\nrikkoa sääntöjä ja puhutteli minua särkyneellä ja vapisevalla\näänellään.\n\n\"Olette kelpo poika, Standing\", hän röhisi, \"ette puhunut liikoja\".\n\n\"En tiennytkään mitään, Jack\", kuiskasin vastaan -- minun oli pakko\nvastata kuiskaamalla, sillä olin melkein menettänyt ääneni oltuani\nviisi vuotta sitä käyttämättä. \"En usko koko dynamiittia olevankaan.\"\n\n\"Juuri niin\", jatkoi hän nyökäyttäen lapsekkaasti päätään. \"Pysykää\nlujana! Älkää kertoko! Olette kelpo poika. Paljastan pääni edessänne,\nStanding. Ette milloinkaan puhunut liikoja.\"\n\nVartijat kuljettivat minua edelleen, ja sen perästä en Jackia enää\nnähnyt. Ilmeisesti oli hänkin alkanut uskoa dynamiittitaruun.\n\nKahdesti olin vankilan johtokunnan täysi-istunnossa. Vuoroin minulle\närjyttiin, toisin vuoroin minua mairiteltiin. Kaksi vaihtoehtoa he\nminulle esittivät. Jos ilmaisisin dynamiitin kätköpaikan, saisin\nensiksi näennäisen rangaistuksen, kolmekymmentä päivää eristyskoppia,\nja sitten minusta tehtäisiin luottamusmies vankilan kirjastoon.\nMutta jos pysyisin itsepäisenä enkä kertoisi asiaa suoraan, saisin\nolla eristettynä vankeusaikani loppuun asti. Ja kun olin tuomittu\nelinkaudeksi, merkitsi jälkimmäinen vaihtoehto sitä, että saisin\nviettää koko elämäni kopissa.\n\nEihän toki. Kalifornia on sivistysmaa. Sellaista lakia ei\nasetuskokoelmassa ole. Se on julma, tavaton rangaistus, eikä mikään\nnykyinen valtio voi sellaista lakia hyväksyä. Mutta yhtä kaikki olen\nminä Kalifornian historiassa kolmas elinkaudeksi eristyskoppiin\ntuomittu. Kaksi muuta olivat Jake Oppenheimer ja Ed Morrell.\nPian kerron heistä, sillä heidän kanssaan sain virua vuosikausia\nhiljaisissa onkaloissa.\n\nVielä yksi asia. Minut aiotaan varsin pian hirttää, mutta\nei suinkaan professori Haskellin murhasta. Siitä minä sain\nelinkautisen tuomion. Minut hirtetään siitä syystä, että olen syypää\nväkivaltaan ja pahoinpitelyyn vankilassa. Eikä se tapahdu vankilan\nkurinpitomääräysten mukaan. Laki sen määrää, ja sellainen laki on\nkyllä rikoskaaressa.\n\nLuulenpa saattaneeni ihmisen nenän vuotamaan verta. En tosin\nnähnyt, että verta vuoti, mutta niin todistettiin. Thurston oli\nmiehen nimi, ja hän oli vartijana San Quentinissa. Hän painoi\nsataseitsemänkymmentä naulaa ja oli hyvissä voimissa. Minä painoin\nalle yhdeksänkymmentä naulaa, pitkällinen pimeys oli sokaissut minut\nkuin lepakon, ja olin ollut niin kauan suljettuna ahtaaseen koppiin,\nettä avoimen paikan avaruus saattoi minut sekapäiseksi. Varmasti sain\nselväpiirteisen alkavan agrofobian kohtauksen silloin, kun äkkiä\njouduin pois eristyskopista ja näpäytin vartija Thurstonia nenälle.\n\nLöin häntä nenälle, niin että siitä alkoi vuotaa verta, kun hän tuli\neteeni ja yritti tarttua minuun kiinni. Ja nyt minut hirtetään.\nKalifornian valtion kirjoitetuissa laeissa säädetään, että minun\nkaltaiseni elinkautinen on ansainnut kuolemanrangaistuksen lyötyään\nThurstonin kaltaista vanginvartijaa. Varmastikaan ei hänelle ollut\nsiitä verenvuodosta vaivaa puolta tuntia kauempaa. Mutta kuitenkin\nminut siitä syystä hirtetään.\n\nJa nähkääs! Tässä tapauksessa on laki _ex post facto._ Sitä ei\nollut hyväksytty silloin, kun tapoin professori Haskellin, eikä\nvielä silloinkaan, kun sain elinkautisen tuomioni. Ja siinä juuri\non tärkeä kohta. Elinkautinen tuomioni saattoi minut tämän pykälän\nalaiseksi, jota ei vielä silloin ollut lakikirjoihin otettu. Ja nyt\nminut elinkautisena hirtetään väkivaltaisuudesta vartija Thurstonia\nvastaan. Ilmeisesti on se _ex post facto_ ja senvuoksi perustuslakien\nvastaista.\n\nMutta mitäpä merkitystä perustuslaeilla on perustuslaillisille\ntuomareille, kun pahamaineinen rikollinen professori Darrell Standing\non raivattava pois olemasta vastuksena! Eikähän minun hirttämiseni\nedes ole ensimmäinen ennakkotapaus. Kuten jokainen sanomalehtien\nlukija tietää, hirtettiin Jake Oppenheimer vuosi sitten täällä\nsamassa Folsomissa juuri samanlaisesta rikkomuksesta. Ero oli vain\nsiinä, että kun hän oli väkivaltainen, hän ei aiheuttanut vartijalle\nnenänvuotoa. Hän haavoitti vahingossa erästä vankia leipäveitsellä.\n\nKummallista on elämä, kummallisia ihmisten tavat ja lait sekä\nharhapolut. Kirjoitan näitä rivejä juuri samassa murhamiesten\nkopissa, josta Jake Oppenheimer vietiin, silloin kun hänelle tehtiin\nsama temppu, mikä minulle pian aiotaan tehdä.\n\nSelitinhän jo alussa, että minulla on paljon kerrottavaa. Nyt\npalaan kertomukseni juoneen. Johtokunta antoi valittavakseni joko\nluottamustoimen vankilassa ja vapautuksen hamppukutomoista, jos\nilmaisisin olemattoman dynamiitin kätköpaikan, tahi elinkautisen\nyksinäisyyden, jos kieltäytyisin tekemästä selkoa olemattomasta\ndynamiitista.\n\nMinut pantiin kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi pakkopaitaan\nmiettimään valintaa. Senjälkeen vietiin minut uudelleen\njohtokuntaan. Mitäpä olisin voinut tehdä? Enhän voinut opastaa heitä\ndynamiittikätkölle, jota ei ollut olemassa. Sanoin sen heille,\nmutta he väittivät minua valehtelijaksi. Olin paatunut, vaarallinen\nmies, moraalisesti rappeutunut, vuosisatamme rikollisuuden huippu.\nPaljon muuta minulle sanottiin, ja sitten minut kannettiin takaisin\neristyskoppiin. Minut pantiin numero yhteen. Viidennessä virui Ed\nMorrell ja viidennessätoista Jake Oppenheimer. Viimeksimainittu\noli ollut siellä jo kymmenen vuotta. Ed Morrell oli ehtinyt olla\nkopissaan vasta vuoden. Hänellä oli viidenkymmenen vuoden tuomio.\nJake Oppenheimer oli elinkautinen. Ja minä olin elinkautinen. Oli\nsenvuoksi todennäköistä, että me kolme olisimme siellä pitkän aikaa.\nJa kuitenkin on kulunut vasta kuusi vuotta, eikä meistä yksikään ole\nenää eristyskopeissa. Jake Oppenheimer hirtettiin. Ed Morrellista\ntehtiin San Quentinin vankien ylin luottamusmies ja lopuksi hänet\nvähän aikaa sitten päästettiin vapaaksi, armahdettiin. Ja minä olen\ntäällä Folsomissa odotellen sitä päivää, jonka tuomari Morgan on\nasianmukaisessa järjestyksessä määrännyt viimeisekseni.\n\nHullut! Ikäänkuin he voisivat kuristaa kuolemattomuuteni tökeröine\nnuora- ja porrasvehkeineen! Kuljen, kuljen uudestaan, niin,\nlukemattomia kertoja kuljen tämän kauniin maapallon kamaralla.\nJa uudelleen kuljen ihmisenä ihmisten joukossa, prinssinä ja\ntalonpoikana, viisaana ja typeränä, istun korkeilla istuimilla ja\nhuokailen rautaisen kantapään polkemana.\n\n\n\n\n5.\n\n\nAluksi tuntui eristyskopissa luvin yksinäiseltä, ja tunnit vierivät\nhitaasti. Säännölliset vartijanvaihdokset sekä yön ja päivän\nvuorottelu osoittivat ajan kulkua. Pimeää oli päivisinkin, hyvin\nvähän vain hämärsi, mutta olihan sekin parempi kuin öiden sysimusta\npimeys. Päivisin saapui eristyskoppeihinkin tuikahdus, heikko\ntervehdys kirkkaasta ulkoisesta maailmasta.\n\nMilloinkaan ei valo ollut niin voimakasta, että olisimme voineet\nlukea. Eikä meillä ollut mitään lukemistakaan. Ainoana tehtävänämme\noli makaaminen ja -- ajatteleminen. Ja minä olin elinkautinen,\nminkä vuoksi näytti varmalta, että saisin viettää loppuvuoteni\ntässä äänettömässä pimeydessä, jollen tekisi ihmeitä ja loihtisi\nkolmeakymmentäviittä naulaa dynamiittia tyhjästä.\n\nVuoteenani oli kopin lattialle heitetty vähäinen mädäntynyt\nolkinippu. Ohut, likainen huopa oli peitteeni. Tuolia ei ollut, ei\npöytää, ei liioin mitään muuta kuin oljet ja kulunut, nukkavieru\nhuopa. Olen aina nukkunut vähän, ja aivoni ovat toimineet vilkkaasti.\nYksinäisyydessä tulevat ajatukset sairaalloisiksi, ja ainoa\nkeino sen välttämiseksi on nukkuminen. Vuosikausia olin nukkunut\nkeskimäärin viisi tuntia yössä. Nyt minä palvoin nukkumista. Tein\nsiitä tieteen. Opin nukkumaan kymmenen tuntia, sitten yksitoista ja\nlopuksi kokonaista neljätoista ja viisitoistakin tuntia vuorokauden\nkahdestakymmenestäneljästä. Mutta sen pitemmälle en päässyt, vaan\nminun oli kaikista ponnisteluistani huolimatta maattava valveilla ja\najateltava ajattelemasta päästyäni. Ja miehelle, jonka aivot ovat\ntottuneet uutteraan työhön, se merkitsee hulluutta.\n\nKoetin keksiä keinoja lyhentääkseni valvonta-aikaani. Korottelin\npitkiä lukusarjoja neliöiksi ja kuutioiksi sekä keskittämällä\najatuksiani ja tahtoani kehittelin mitä ihmeellisimpiä geometrisia\nsarjoja. Kulutin myös aikaani miettimällä ympyrän neliöimistä, kunnes\nhuomasin alkavani uskoa, että tämän mahdottoman tehtävän ratkaisu\non mahdollinen. Ilmeisesti johti sekin siis mielipuolisuuteen,\nminkä vuoksi luovuin ympyrän neliöimisestä, vaikkakin se, vakuutan,\nmerkitsi minulle suurta kieltäytymystä, sillä siihen liittyvä\najatusponnistelu oli ollut mainio ajantappaja.\n\n\nKuvitellen silmät ummessa eteeni shakkilaudan pelasin ajatuksissani\npitkiä pelejä aina mattiin asti. Mutta opittuani mielikuvituksessani\nhyvin näkemään laudan ja muistamaan siirrot menetti peli makunsa.\nPelkkää harjoitusponnisteluahan se oli, sillä varsinaisesta pelistä,\ntodellisesta kilpailusta ei voinut olla puhetta, kun sama pelaaja\nhoiteli molempia nappuloita. Tuloksettomasti kylläkin koetin saada\nitseni ajatuksissani jaetuksi kahdeksi eri yksilöksi, jotka olisivat\nvoineet pelata vastakkain. Mutta olin vain yksi pelaaja ja sinä\npysyin, eikä toinen puoli voinut tehdä ainoatakaan hyökkäystä,\nvalmistaa vähäisintäkään suunnitelmaa, niin ettei toinen puoli olisi\nheti ollut siitä selvillä.\n\nHitaasti ja raskaasti kului aika. Leikin kärpästen, tavallisten\nhuonekärpästen kanssa, joita eksyi koppiini hämärtävän valon mukana,\nja opin huomaamaan, että nekin tajusivat leikin. Maaten koppini\nlattialla minä esimerkiksi piirsin mielikuvituksessani rajaviivan\nseinään noin kolmen jalan korkeudelle lattiasta. Jos kärpäset\npysyivät tämän rajaviivan yläpuolella, ne saivat olla rauhassa. Mutta\nheti kun ne liikkuivat seinää pitkin viivan alapuolelle, koetin\nottaa ne kiinni. Huolellisesti kartoin vahingoittamasta kärpäsiäni,\nja vähitellen ne oppivat yhtä tarkoin kuin minä itsekin tietämään,\nmillä kohdin rajaviiva kulki. Milloin leikki niitä huvitti,\nkulkivat ne viivan poikki, ja usein jatkoi yksi ainoa kärpänen\nleikkiä tuntikausia. Väsyttyään se taas palasi viivan yläpuolelle\npuolueettomalle alueelle lepäämään.\n\nKopissani oli kärpäsiä joukon toistakymmentä, ja vain yhdelle niistä\nei leikki maistunut. Se karttoi sitä päättävästi, ja opittuaan\ntuntemaan rajaviivan se huolellisesti vältti taistelualuetta. Tämä\nkärpänen oli tyytymätön ja äreä otus. Kuten vangit sanoisivat, sillä\noli kaunaa maailmaa vastaan. Ei se myöskään milloinkaan leikkinyt\ntoisten kärpästen kanssa. Vahva se oli ja terve, siitä olen varma,\nsillä tarkkailin sitä pitkät ajat. Vastenmielisyys leikkiä kohtaan\njohtui sillä luonnesyistä, ei ruumiillisesta vajavuudesta.\n\nSaatte uskoa, että tunsin kaikki kärpäseni. Minua hämmästytti,\nmiten paljon yksilöllisiä piirteitä niissä keksin. Kaikki ne olivat\nselvästi toisistaan eroavia yksilöjä, eikä ainoastaan kokoon,\npiirteisiin, voimaan ja lentonopeuteen nähden. Kullakin niistä oli\noma ominainen tapansa lentää, leikkiä ja juosta pitkin seinää. Eri\nlailla ne tekivät pyörähdyksiä, minkä jälkeen toiset jatkoivat\nsuoraan matkaansa, toiset taas pyörähtivät heti uudelleen. Eri\ntavoin ne myöskin tulivat kielletylle alueelle. Toiset kulkivat\nseinää pitkin rajaviivan poikki, toiset karttoivat rajaviivaa ja\nlaskeutuivat lennosta jonnekin alemmaksi. Järjentoiminta ja luonne\noli niillä kullakin erilaiset pienimpiä vivahduksia myöten.\n\nTunsin mitkä niistä olivat hermostuneita, mitkä flegmaattisen\nrauhallisia. Eräs pienikokoinen kärpänen oli vinha lentäjä, ja se\nkujeili milloin minun, milloin toisten kärpästen kanssa. Oletteko\nmilloinkaan nähneet, miten varsa tahi vasikka juoksentelee laitumella\nhyppien rajusti pelkästä pursuavan elinvoiman ja riemun tunteesta.\nSamaten oli kopissani kärpänen -- muuten taitavin vastapeluri niistä\nkaikista --, joka onnistuttuaan kolme neljä kertaa peräkkäin nopeasti\nlaskeutumaan kielletylle alueelle ja välttämään pehmeän varovaisen\nkädenliikkeeni joutui huumaavan riemun valtaan ja alkoi niin nopeasti\nkuin ikinä kykeni lennellä pääni ympärillä suristen ja kieppuen,\nmiltei kasvojani hipoen, osoittaakseen ylimielistä voitoniloaan.\n\nVarmasti olisin voinut aina etukäteen sanoa, milloin joku kärpänen\nhalusi aloittaa leikin. Pelkästään siitä voisin kertoa tuhansia\nyksityiskohtia, mutta niillä en tahdo lukijaani rasittaa, vaikkakin\njuuri ne yksityiskohdat estivät yksinäisyyteni tuntumasta äärimmäisen\nraskaalta ensiaikoina. Mutta yksi seikka on minun kerrottava. Se on\npainunut niin selvästi muistiini. Kerran laskeutui leikkikentälle\nse kärpänen, joka kantoi kaunaa maailmaa kohtaan eikä milloinkaan\nryhtynyt leikkiin. Ilmeisesti se nytkin vain oli hajamielinen, ja\njoutui heti käteeni. Tiedättekö, kokonaisen tunnin se senjälkeen\njörötteli sulatellen närkästystään.\n\nYksinäisyydessä vierivät tunnit hitaasti. Aina en saanut aikaani\nkulutetuksi nukkumalla enkä liioin leikkimällä kärpästen kanssa,\nvaikka ne olisivat olleet kuinka älykkäitä. Kärpäsiähän ne ovat\nsittenkin ja minä olen ihminen ja minulla on ihmisen aivot. Aivoni\nolivat harjaantuneet ja toimeliaat, täynnä kulttuurin ja tieteen\nsaavutuksia, aina valmiina innokkaaseen, keskitettyyn ajatustyöhön.\nJa nyt niillä ei ollut mitään tekemistä. Ajatukseni saivat harhailla\nhukkaan turhissa mietteissä. Mieleeni muistuivat pentoosi- ja\nmetylipentoositutkimukseni, joihin olin uhrannut viimeisen kesälomani\nAstin viinitarhoissa. Kokeilusarjani keskeytyi aivan loppupuolella.\nOlikohan joku toinen ryhtynyt sitä jatkamaan? Ja jos oli, niin oliko\nhän onnistunut?\n\nNähkääs, maailma oli minulle kuollut. Minkäänlaisia uutisia en\nmilloinkaan saanut. Tieteen historia edistyi nopein askelin, ja\ntuhannet asiat herättivät mielenkiintoani. Entä miten lie laita\nteoriani coseinin hydrolysoitumisesta trypsinissä; professori\nWalters oli kokeillut sitä laboratoriossaan? Ja olihan professori\nSchliemerkin työskennellyt kanssani koettaessamme keksiä\nphytosterolia eläin- ja kasvirasvojen sekoituksista. Varmasti työtä\njatkettiin, mutta mihinkä tuloksiin lie päästy? Kun vain ajattelin\nkaikkia näitä töitä, joita parhaillaan suoritettiin aivan vankilan\nmuurien takana ja joihin minä en päässyt mukaan, en edes ikinä saisi\nniistä kuullakaan, luulin tulevani hulluksi. Minä kun vain loikoilin\nkoppini lattialla leikitellen kärpästen kanssa.\n\nMutta ei hiljaisuus sentään eristyskopissakaan ollut aivan\nkeskeytymätön. Jo sielläoloni alussa kuulin usein hiljaisia,\nepäsäännöllisin väliajoin uudistuvia naputuksia. Säännöllisesti\nkeskeytyivät nämä naputukset vartijan ärähdykseen. Ja silloin\ntällöin, kun naputusta itsepäisesti jatkettiin, kutsuttiin\neristyskoppeihin lisävartijoita, minkä jälkeen kuuluvista äänistä\nvoin päättää, että joku vanki pantiin pakkopaitaan.\n\nKaikki tämä oli helppo selittää. Minä, kuten kaikki muutkin San\nQuentinin vangit, tiesin että eristyskoppien asukkaat olivat Ed\nMorrell ja Jake Oppenheimer. Tiesin myöskin, että he keskustelivat\nkeskenään naputuskielellä ja että heitä siitä syystä rangaistiin.\n\nOlin aivan varma, että heidän käyttämänsä merkit olivat hyvin\nyksinkertaisia, mutta tuntikausia ponnistelin turhaan keksiäkseni\nniiden selvityksen. Niiden täytyi olla yksinkertaisia, mutta\nsittenkään en keksinyt heidän naputuksistaan päätä enkä häntää.\nYksinkertaiseksi se kuitenkin osoittautui, kun sen lopuksi opin, ja\nvieläkin yksinkertaisempi oli heidän käyttämänsä temppu, joka oli\nminut sekoittanut, joka päivä, vieläpä jokaisen keskustelunsa jälkeen\nja usein keskellä keskusteluaan he muuttivat merkkijärjestelmänsä\nalkukirjaimen toiselle kohdalle.\n\nNiinpä sattuikin, että kun kerran olin alkanut oikeasta kohdasta,\nkuulin keskustelusta kaksi selvää lausetta, mutta kun he sitten\ntaas jatkoivat naputtamistaan, en ymmärtänyt sanaakaan. Kerran olin\nkuitenkin ymmärtänyt:\n\n\"Sanoppa -- Ed -- mitä -- antaisit -- juuri -- nyt -- ruskeista --\npapereista -- ja -- pussista -- Bull -- Durhamia!\" kysyi kauempana\noleva naputtaja.\n\nMelkein huudahdin ilosta. Tiedonantoväline! Tovereita! Kuuntelin\ninnokkaana, kun lähempi naputtaja, jonka tietysti täytyi olla Ed\nMorrell, vastasi:\n\n\"Olisin -- kaksikymmentä -- tuntia -- tiukassa -- pakkopaidassa --\nviiden -- sentin -- pussista --\" Samassa keskeytti hänet vartijan\närähdys: \"Hiljaa siellä, Morrell!\"\n\nMaallikko saattaisi luulla, että kun mies on pantu eristyskoppiin,\non hänelle jo tehty pahinta mitä voidaan, ja ettei vartijoilla olisi\nmitään keinoja pakottaakseen hänet tottelemaan naputuskieltoa. Mutta\npakkopaita on jäljellä, samoin nälkäpakotus, veden kieltäminen,\nruumiillinen kuritus. Ahtaaseen koppiin suljettu ihminen on totisesti\nvarsin avuton.\n\nNiinpä naputus lakkasikin, ja kun se myöhemmin uudistui, purjehdin\nminä uudelleen sumussa. Edeltäpäin tekemänsä sopimuksen mukaan olivat\nnaputtajat vaihtaneet aakkosjärjestelmänsä alkukirjainta. Mutta\nolin keksinyt avaimen, ja muutamien päivien kuluttua he aloittivat\ntaaskin naputuksen minun ymmärtämälläni tavalla. En odottanut\nkohteliaisuuksia, vaan naputin:\n\n\"Halloo.\"\n\n\"Halloo, muukalainen\", naputti Morrell vastaan. Ja Oppenheimerilta\ntuli: \"Terve tuloa meille!\"\n\nHeitä halutti kovasti saada tietää, kuka olin sekä kuinka pitkäksi\najaksi ja minkä vuoksi olin tuomittu eristyskoppiin. Mutta kaiken\nsen selittämisen lykkäsin tuonnemmaksi. Ensin oli minun tutustuttava\naakkosjärjestelmän muuttamistapaan. Senjälkeen aloitimme keskustelun.\nOli suuri päivä, sillä kahden elinkautisen lisäksi oli tullut kolmas,\nvaikka he hyväksyivätkin minut seuraansa vain kokeeksi. Kuten he\npaljon myöhemmin minulle kertoivat, olivat he pelänneet, että olin\nheitä urkkimaan tuotu vartijain kätyri. Kerran ennen oli sellainen\ntemppu tehty Oppenheimerille, ja tämä oli saanut kalliisti maksaa\njohtaja Athertonin kätyrille osoittamansa luottamuksen.\n\nIloiseksi hämmästyksekseni -- miksipä en sanoisi riemukseni --\nvankitoverini tunsivat minut ja tiesivät että olin parantumaton.\nTännekin, elävien hautaan, jossa Oppenheimer oli viettänyt kymmenen\nvuotta, oli huono maineeni kulkeutunut.\n\nMinulla oli paljon kertomista heille vankilan tapahtumista ja\nulkoisen maailman menosta. Neljänkymmenen elinkautisen salaliitto,\nluulotellun dynamiitin etsiminen, Cecil Winwoodin petollinen\nsepitelmä kokonaisuudessaan, kaikki se oli heille uutta. He\nkertoivat, että eristyskoppeihin sirahteli uutisia silloin tällöin\nvartijoiden välityksellä, mutta nyt he eivät olleet pariin kuukauteen\nkuulleet mitään. Kaikki nykyisellä vuorolla olevat vartijat olivat\nerikoisen ilkeitä ja kiusanhaluisia.\n\nVähän väliä saimme sinä päivänä kirouksia koputtelustamme jokaiselta\nvartijalta. Mutta emme malttaneet pysyä hiljaa. Kaksi elävänä\nkuollutta oli muuttunut kolmeksi, ja meillä oli niin kovin paljon\nsanomista, samalla kun keskustelutapa oli toivottoman hidas, etenkin\nkun minä olin vielä tottumaton.\n\n\"Odota, kunnes Piirasnaama tulee illalla\", naputti Morrell. \"Hän\nnukkuu enimmäkseen ja hänen vuorollaan voimme keskustella.\"\n\nMiten puhelimmekaan sinä yönä! Uni pysyi silmistämme kaukana.\nHuolimatta lihavuudestaan oli Piiras naama-Jones halpamielinen ja\nkärtyisä mies, mutta hänen lihavuuttaan me siunasimme. Puijasihan se\nhänet aina salaa torkahtelemaan. Mutta yhtä kaikki häiritsi jatkuva\nnaputuksemme hänen untaan ja tuontuostakin hän meille ärjyi. Ja\nmuut yövartijat sadattelivat meitä yhtä mittaa. Antaessaan aamulla\nraporttinsa he kaikki kertoivat meidän kovasti naputelleen, ja me\nsaimme maksaa pienestä juhlahetkestämme. Kello 9 aamulla saapui\nkapteeni Jamie mukanaan useita vartijoita, ja meidät nuoritettiin\ntuskalliseen pakkopaitaan. Kaksikymmentäneljä pitkää tuntia, klo\n9:ään seuraavaan aamuun, saimme maata tiukkaan sidottuina ja\navuttomina lattialla ilman ruokaa ja vettä maksuksi keskustelustamme.\n\nNiin, vartijamme olivat petoja! Ja heidän kohteleminaan oli meidän\npakko kovettua pedoiksi voidaksemme elää. Ankara työ tekee kädet\nkänsäisiksi. Ankarat vartijat kovettavat vangit. Me jatkoimme\nnaputtelua silläkin uhalla, että jouduimme rangaistukseksi\npakkopaitaan. Yöaika oli meille paras, ja milloin käytävällemme\nsattui väliaikaisia vartijoita, puhelimme usein koko heidän vuoronsa\najan.\n\nYöllä ja päivällä ei ollut eroa meille, pimeyden asukkaille. Nukkua\nme saimme milloin hyvänsä, mutta naputuskeskustelu oli mahdollista\nvain sattumoisin. Kerroimme toisillemme kokemuksiamme, ja tuntikausia\nMorrell ja minä makasimme hiljaa Oppenheimerin hitaasti, tasaisin,\nhiljaisin, kaukaa kuuluvin naputuksin selostaessa elämänsä juoksua,\npoikavuosia eräällä San Franciscon syrjäkadulla, ensimmäisiä\ntyöpuuhia, joutumista paheiden tielle 14-vuotiaana: yöoppaaksi\npunaisten lyhtyjen reunustamille kaduille, minkä jälkeen tuli\nensimmäinen rikos ja sitten varkauksia ja ryöstöjä, rikostoverin\nkavallus ja vankilan veriset tapahtumat.\n\nJake Oppenheimeria nimitettiin \"Ihmistiikeriksi\". Eräs nuori\nreportteripoikanen oli nimen tekaissut, ja se elää kauan sen\njälkeen kun sen ensimmäinen kantaja on kuollut. Ja kuitenkin opin\nminä yhä paremmin näkemään Jake Oppenheimerissa kaikki todellisen\nihmisyyden tärkeimmät piirteet. Hän oli vilpitön ja tasapuolinen.\nTiedän tapauksia, jolloin hän mieluummin itse kärsi rangaistuksen\nkuin paljasti toverinsa. Hän oli rohkea ja kärsivällinen. Hän kykeni\nuhraamaan itsensä -- siitä voisin kertoa, mutta en tahdo kuluttaa\nsiihen aikaa. Ja oikeamielisyys, se oli hänessä intohimona. Murhat\njotka hän vankilassa teki, johtuivat juuri hänen äärimmäisen herkästä\noikeustajunnastaan. Ja muisti hänellä oli loistava. Elinkautinen\nvankeus ja kymmenvuotinen yksinäisyys eivät olleet kyenneet\nsumentamaan hänen aivojaan.\n\nMyöskin Morrellilla -- hänkin aina kelpo toveri -- oli mainio pää.\nVarmasti olimme me eristyskopeissa viruvat kolme miestä -- minulla,\njoka pian poistun tästä elämästä, on oikeus sanoa se syyllistymättä\nkerskumiseen -- terävimmät kyvyt kaikista San Quentinin asukkaista,\njohtajasta alaspäin. Ja kun nyt elämäni viimeisinä päivinä\ntarkastelen havaintojani ja kokemuksiani, päädyn väkisinkin siihen,\nettä voimakkaat luonteet eivät milloinkaan ole nöyrän oppivaisia.\nTyperät ja arat miehet, joille intohimoinen oikeudentunto ja peloton\nsankaruus ovat vieraita, sellaiset miehet ovat mallikelpoisia\nvankeja. Kiitän kaikkia jumalia siitä, että Jake Oppenheimer, Ed\nMorrell ja minä emme olleet mallikelpoisia vankeja.\n\n\n\n\n6.\n\n\nPaljon enemmän kuin pelkkä totuuden itu sisältyy lapsellisen\nvirheelliseen määritelmään, että unohtaminen on muistin väline.\nUnohtamisen taito merkitsee sielun terveyttä, ainainen muistaminen\nsekapäisyyttä, hulluutta. Tärkeimpänä kysymyksenäni yksinäisyydessä,\nmissä alituinen muisteleminen pyrki valtaamaan ajatukseni, olikin\nunohtamisen taidon saavuttaminen. Kun leikittelin kärpästen\nkanssa, pelasin shakkia itsekseni tahi naputtelin keskustellen\nonnettomuustovereitteni kanssa, silloin voin osaksi unohtaa. Mutta\nkaipasin täydellistä unohdusta.\n\nAjattelin poika-aikani muistoja kaukaisten aikojen tapahtumista --\nWordsworthin \"suikertavia kunniapilviä\". Jos kerran lapsella on\ntällaisia muistoja, ovatko ne sitten jäljettömiin kadonneet lapsen\nvartuttua mieheksi? Onko tämä hänen lapsenaivoissaan ollut tieto\nvoinut täydellisesti hävitä? Vai ovatko nämä kaukaisten aikojen\nmuistot vielä jäljellä, salassa, nukkuvina, eristettyinä aivojen\nsokkeloihin, samalla tavoin kuin minä nyt olin eristettynä San\nQuentinin koppiin?\n\nOnhan sattunut, että yksinäisyyteen tuomitut elinkautiset vangit ovat\npäässeet takaisin ihmisten ilmoille ja päivänvaloon. Minkä vuoksi\neivät sitten nämä muista maailmoista juontuvat lapsuusmuistot voisi\nuudelleen herätä?\n\nMutta miten? Ajattelin, että sitä varten pitäisi voida täydelleen\nunohtaa nykyisyys ja kulunut miehuudenaika.\n\nEntä miten? Hypnotismin avulla se kävisi päinsä. Kun hypnotismin\navulla olisi saatu tietoinen aivotoiminta nukkumaan ja alitajunta\nhereille, silloin se olisi tehty, silloin olisivat aivojemme kaikkien\neristyskoppien ovet selkosen selällään, silloin pääsisivät niihin\nsuljetut muistot liikkumaan.\n\nNiin päättelin, ja tulokset saatte tuonnempana tietää. Mutta ensin on\nminun kerrottava, miten nämä muiden maailmoiden muistot lapsuusaikana\nminussa heräsivät. Olin liikkunut entisten elämäini aikana minua\nympäröineiden mainepilvien hohteessa. Kuten kaikkia lapsia, minuakin\nolivat ahdistelleet tuntemattomat olennot, joina olin ollut\nkaukaisina aikoina. Tämä kaikki oli tapahtunut silloin, kun olin\nmuodostumistilassa, ennen kuin minussa yhtynyt menneiden aikojen\nsekoitus oli jähmettynyt varmaan kaavaan siksi olennoksi, joka eräitä\nvuosia tunnettiin Darrell Standingin nimellä.\n\nKerronpa erään tapauksen. Se sattui Minnesotassa isäni vanhalla\nfarmilla. Muuan Kiinasta Yhdysvaltoihin palannut lähetyssaarnaaja,\njonka lähetystoimisto oli määrännyt keräämään varoja farmareilta,\nyöpyi kotiimme. Kun äitini illallisen jälkeen riisui minua keittiössä\nmaatapanoa varten, näytteli lähetyssaarnaaja valokuvia Pyhästä Maasta.\n\nSen, mitä nyt aion kertoa, olisin jo aikoja sitten unohtanut,\njollen olisi lapsena kuullut isäni sitä niin monesti toistavan\nhämmästeleville kuulijoille.\n\nHuudahdin nähdessäni erään valokuvan ja katselin sitä aluksi\ninnokkaan tarkkaavana, mutta sitten pettyneenä. Ensi näkemältä se oli\ntuntunut minusta hyvin tutulta, melkein yhtä tutulta kuin farmimme\nheinäladon valokuva. Mutta lähemmin tarkastaessani se oli outo. Kun\nkuitenkin katselin kauemmin, palasi tutunomaisuuden tuntu.\n\n\"Davidin linna\", selitti lähetyssaarnaaja äidilleni\n\n\"Eikä ole!\" huudahdin hyvin varmana.\n\n\"Tarkoitatko, että se ei ole sen niminen?\" kysyi lähetyssaarnaaja.\n\nNyökkäsin.\n\n\"No, mikä sen nimi sitten on, poikaseni?\"\n\n\"Sen nimi on...\", aloitin, mutta en muistanutkaan ja jatkoin\nhitaasti: \"Olen unohtanut sen.\"\n\n\"Se ei ole nykyisin saman näköinen\", jatkoin hetken kuluttua, \"sitä\non rumasti korjailtu\".\n\nTällöin ojensi lähetyssaarnaaja äidilleni toisen valokuvan.\n\n\"Tuolla olin itse kuusi kuukautta sitten, rouva Standing.\" Osoittaen\nsormellaan hän lisäsi: \"Tuossa on Jaffankatu, jota myöten kuljin\nDavidin linnalle, tuonne kuvan taka-alalle, missä sormeni nyt on.\nTutkijat ovat kaikki näistä asioista yksimielisiä. El Kul'ah, kuten\nsitä...\"\n\nKeskeytin hänet uudelleen osoittaen valokuvan vasemmassa laidassa\nolevia soraläjiä ja raunioituneita rakennuksia.\n\n\"Jotenkin noilla kohdin\", sanoin. \"Juuri sillä nimellä, jonka\nmainitsitte, juutalaiset sitä nimittivät. Mutta me käytimme siitä\ntoista nimeä. Me sanoimme sitä ... taaskin unohdin.\"\n\n\"Kuules poikaa\", nauroi isäni. \"Luulisi hänen olleen siellä.\"\n\nNyökäytin päätäni, sillä silloin olin varma, että olin ollut siellä,\nvaikkakin kaikki näytti niin kummallisesti muuttuneen. Isä nauroi\nääneen, mutta lähetyssaarnaaja luuli minun kujeilevan. Hän ojensi\nminulle toisen valokuvan. Se kuvasi karua ja autiota seutua, ahdasta,\npuutonta ja ruohotonta laaksoa, jonka loivasti viettävät rinteet\nolivat kiviröykkiöiden peitossa. Laakson keskikohdalla oli ryhmä\nkurjia, tasakattoisia hökkeleitä.\n\n\"No, mikä paikka tämä on, poikaseni?\" kysäisi lähetyssaarnaaja\nleikillisesti.\n\nJa silloin tuli nimi mieleeni!\n\n\"Samaria\", vastasin empimättä.\n\nIsäni taputti käsiään riemuissaan, äitini hämmästeli\nmuinaistietojani, ja lähetyssaarnaajan kasvoilla kuvastui hämminki.\n\n\"Poika on oikeassa\", selitti hän. \"Se on samarialainen kylä. Kuljin\nsen läpi. Ja juuri sen vuoksi ostin valokuvan. Ilmeisesti poika on\nnähnyt samanlaisia kuvia jo ennenkin.\"\n\nIsä ja äiti selittivät, että hänen olettamuksensa oli väärä.\n\n\"Mutta se ei ole kuvassa saman näköinen\", jatkoin ponnistaen\nmuistiani korjatakseni kuvan virheellisyydet. Maiseman yleispiirteet\nja kaukaisten kukkulain ääriviivat olivat ennallaan. Huomautin ääneen\neroavuuksista ja osoittelin niitä sormellani.\n\n\"Talot olivat noilla paikoin, ja tuossa oli enemmän puita, kokonaisia\npuuryhmiä, ja nurmikkoa sekä vuohia laitumella. Näen ne nyt, kaksi\npoikaa niitä paimentaa. Ja juuri tuossa kulkee joukko miehiä, yksi\netumaisena johtaen. Ja tuolla\" -- osoitin sitä kohtaa, mihin olin\nkylän sijoittanut -- \"on muutamia kerjäläisiä. Pelkkiä ryysyjä on\nheidän verhonaan. Ja sairaita he ovat. Kasvot, kädet ja jalat ovat\ntäynnä haavoja.\"\n\n\"Hän on kuullut kertomuksen kirkossa tahi jossakin muualla --\nmuistattehan, Luukkaan kertomus spitaalisten parantamisesta\", puhui\nlähetyssaarnaaja tyytyväisesti hymyillen. \"Kuinka monta niitä\nsairaita kerjäläisiä on, poikaseni?\"\n\nJo viisivuotiaana olin oppinut laskemaan sataan asti. Tarkastin\nryhmää huolellisesti ja ilmoitin:\n\n\"Kymmenen niitä on. Kaikki he ojentelevat ruikuttaen käsiään toisia\nmiehiä kohden.\"\n\n\"Mutta eivätkö he mene miesten luokse?\" oli seuraava kysymys.\n\nPudistin päätäni. \"Eivät, he pysyvät paikoillaan ja valittavat,\nikäänkuin heitä ahdistaisi jokin ankara vaiva.\"\n\n\"Jatka\", kehotti lähetyssaarnaaja. \"Entä sitten? Mitä tekee se mies,\njonka sanoit kulkevan toisen ryhmän etunenässä?\"\n\n\"He ovat pysähtyneet, ja hän sanoo jotakin sairaille miehille.\nVuohia paimentavat pojat ovat myös seisahtuneet katselemaan. Kaikki\nkatselevat ja kuuntelevat.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ei ole sen enempää. Sairaat kulkevat taloja kohti. Enää he eivät\nvalittele, eivätkä he enää näytä sairailta. Ja minä istun ratsuni\nselässä katsellen.\"\n\nTällöin kaikki kolme kuulijaani purskahtivat nauramaan.\n\n\"Ja minä olen suuri mies!\" huudahdin suuttuneena. \"Ja minulla on iso\nmiekka!\"\n\n\"Kymmenen spitaalista, jotka Kristus paransi kulkiessaan Jerikon\nkautta Jerusalemiin\", selitti lähetyssaarnaaja vanhemmilleni. \"Poika\non nähnyt mestarien taulujen mukaan esitettyjä taikalyhtykuvia.\"\n\nMutta eivät isä eikä äiti muistaneet minun milloinkaan nähneen\ntaikalyhtykuvia.\n\n\"Näyttäkää hänelle joku toinen kuva\", ehdotti isäni.\n\n\"Ne ovat kaikki hiukan erilaisia\", valitin tarkastaessani\nlähetyssaarnaajan ojentamaa valokuvaa. \"Tuossakaan ei ole muuta kuin\nkukkula ja vieressä nuo toiset kukkulat. Siinä pitäisi maantien\nkulkea. Ja tuolla pitäisi olla puutarhoja, puita ja korkeiden\nkivimuurien suojaamia taloja. Ja tuolla toisella puolella pitäisi\nolla luolat, joihin he hautasivat kuolleensa. Näettekö tuon paikan?\nSiellä heillä oli tapana kivittää ihmisiä kuoliaiksi. Sitä en kyllä\nkertaakaan nähnyt. Minulle vain kerrottiin siitä.\"\n\n\"Entä tuo kukkula?\" kysyi lähetyssaarnaaja osoittaen valokuvan\nkeskikohtaa. \"Voitko sanoa meille tuon kukkulan nimen?\"\n\nPudistin päätäni.\n\n\"Sillä ei ollut nimeä ensinkään. Siellä teloitettiin ihmisiä. Olen\nnähnyt teloituksen monta kertaa.\"\n\n\"Tällä kertaa hän on samaa mieltä kuin useimmat tutkijat\",\nselitti lähetyssaarnaaja hyvin mielissään. \"Kukkula on Golgata eli\nPääkallonpaikka, minkä nimityksen se on saanut muodostaan. Katsokaapa,\nmiten se muistuttaa pääkalloa. Siellä he ristiinnaulitsivat...\" Hän\nkeskeytti puheensa ja kääntyi minuun päin: \"Kenet he ristiinnaulitsivat\nsiellä, nuori oppinut? Kerro meille mitä muuta näet!\"\n\nNiin, minä kyllä näin. Isä kertoi minun tuijottaneen kummallisesti.\nMutta pudistin päätäni ja vaikenin äreissäni, sanoin vain lopuksi:\n\n\"En puhu mitään, koska nauratte minulle. Olen nähnyt siellä\ntapettavan miehiä, paljon miehiä. Heidät naulattiin kiinni ristiin,\nja se kesti kauan. Näin -- mutta en kerro. En puhu valhetta. Kysykää\nisältä ja äidiltä, valehtelenko! Kyllä isä silloin minulle opettaisi.\nKysykää häneltä!\"\n\nJa senjälkeen ei lähetyssaarnaaja saanut minusta irti sanaakaan,\nvaikkakin hän houkutteli minua antamalla lisää valokuvia, jotka\nnähdessäni voimakas muistojen vyöry tulvahti mieleeni. Tuon tuostakin\nolivat sanat kielelläni, ja kovin olisi minua haluttanut puhua, mutta\nmyrtyneenä minä vastustin haluani ja voitin sen.\n\n\"Varmasti hänestä tulee hyvä Raamatun tuntija\", oli lähetyssaarnaaja\nsanonut vanhemmilleni senjälkeen kun minä olin antanut heille\nhyvänyön suukon ja mennyt vuoteeseeni. \"Tahi sitten tulee hänestä\nmainio romaanikirjailija, kun hänellä on noin voimakas mielikuvitus.\"\n\nMiten huonosti ennustukset saattavatkaan toteutua. Istuen murhaajien\nkopissa kirjoitan näitä rivejä viimeisinä elinpäivinäni, tahi\noikeammin Darrell Standingin viimeisinä päivinä, ennen kuin hänet\nviedään pois ja koetetaan syöstä ikuiseen pimeyteen nuoraan\nripustettuna. Minua hymyilyttää. Minusta ei tullut Raamatun\ntuntijaa eikä liioin kirjailijaa. Päinvastoin olin siihen asti,\nkunnes minut puoleksi vuosikymmeneksi haudattiin näihin äänettömiin\nkoppeihin, melkeinpä mitä muuta hyvänsä -- maanviljelystieteilijä ja\nagronomian professori, erikoistuntija tarpeettomien ponnistuksien\nsäästämistutkimuksissa, voimaperäisen viljelyksen mestari, tarkka\nlaboratoriotutkija, jonka työskentely ehdottomasti vaatii täsmällistä\nmikroskooppista havaintokykyä.\n\nNyt, lämpimänä iltapäivänä, murhamiesten kopissa, keskeytän hetkeksi\nmuistelmieni kirjoittamisen kuunnellen kärpästen rauhoittavaa surinaa\nunettavassa ilmassa. Korviini saapuu lauseita oikeanpuoleisessa\nkopissa olevan neekerimurhaajan, Josephus Jacksonin, ja vasemmalla\npuolella olevan italialaisen murhamiehen, Bambeccion, matalaäänisestä\nkeskustelusta, heidän oviristikkojen läpi pohtiessaan niitä\nerinomaisia antiseptisia ja parantavia vaikutuksia, joita\npurutupakalla on lihashaavoihin.\n\nTäytekynä kädessäni johtaa ajatukseni niihin kaukaisiin aikoihin,\njolloin kirjoittaessani pitelin pensseliä, sulkaa tai puikkoa. Sitten\nlentävät ajatukseni takaisin lähetyssaarnaajaan, ja mietiskelen,\nmahtoikohan hänen mielessään poikavuosina herätä muistoja\nmaineikkailta ajoilta ja kirkkailta tähtivaelluspäiviltä.\n\nPalaan taas eristyskoppiin. Vaikka olinkin oppinut käyttämään\nnaputuskieltä, olivat valveillaolotunnit sittenkin kovin\npainostavan pitkiä. Aloin opetella hypnotisointia ja onnistuinkin.\nOpin vaivuttamaan tietoisen sielunelämäni uneen ja herättämään\nalitajuntani toimintaan. Mutta viimeksimainittu toimi hillittömästi\nnoudattamatta minkäänlaisia lakeja. Se loihti esiin painajaisen\ntapaisia järjettömiä kuvia, joista puuttui sisäinen yhtenäisyys sekä\ntapahtumat toisiinsa liittävä jatkuvuus.\n\nMekaaninen hypnotisoimismenetelmäni oli mahdollisimman\nyksinkertainen. Istuen jalat ristissä olkivuoteellani katselin\ntiukasti kirkasta oljenkappaletta, jonka olin kiinnittänyt\nvaloisimpaan kohtaan koppini seinään, oven viereen. Katselin\nhievahtamatta kirkasta kohtaa ja kallistin päätäni taaksepäin, kunnes\nminun oli vaikea sitä nähdä. Samalla jättäydyin aivan tahdottomana\nhuojuvan uneliaisuuden valtaan, joka muulloinkin silloin tällöin\nminut valtasi. Ja kun tunsin menettäväni tasapainon kallistuessani\ntaaksepäin, kaaduin rentona selälleni vuoteelle.\n\nPuoli tuntia, kymmenen minuuttia, kenties tunninkin, harhailin sitten\nilman minkäänlaista järjestelmää maanpäällisen, ikuisen kiertokulkuni\nmuistojen keskuudessa. Mutta aika ja paikka vaihtui kovin nopeasti.\nHerättyäni tiesin että minä, Darrell Standing, olin monien outojen ja\nfantastisten ilmiöitten yhdistävä rengas. Mutta siinä olikin kaikki.\nEn nähnyt ainoatakaan täydellisen yhtenäistä kuvaa, en ainoatakaan\ntapahtumaa, jonka ajan ja paikan olisin voinut tietoisesti\nmääritellä. Uneni, jos niitä voi uneksi nimittää, olivat järjettömiä,\nmielettömiä.\n\nNiinpä minä -- kertoakseni yhden esimerkin harhailustani -- ollessani\nvain viisitoista minuuttia alitajunnan kuljeteltavana ehdin kuitenkin\nryömiä ja kiljua alkuaikojen liejussa sekä istua Haasin rinnalla\nja halkoa ilmaa kahdennenkymmenennen vuosisadan lentokoneessa.\nHerättyäni muistin kyllä, että minä Darrell Standing olin omassa\npersoonassani vuotta ennen vankilaan joutumistani lentänyt Haasin\nkanssa Tyynen meren yläpuolella Santa Monicassa. Mutta valveillani\nen muistanut, että olisin kiljuskellen ryöminyt liejuisina\nmuinaisaikoina. Huolimatta siitä tuntui minusta järkevältä olettaa,\nettä olin jollakin tavoin muistanut tuon liejuseikkailun ja että se\noli todellinen, vaikka kauan sitten tapahtunut kokemus. Silloin en\nollut vielä ollut Darrell Standing, vaan joku muu ryömivä ja kiljuva\nolio. Jälkimmäinen kokemus oli vain kaukaisempi kuin edellinen.\nMolemmat olivat yhtä todellisia, sillä miten olisin muuten voinut ne\nmuistaa?\n\nKuinka nopeasti vaihtuvia ja värikkäitä olivatkaan näkemäni kuvat ja\ntapahtumat! Muutamien lyhyiden alitajuisten hetkien aikana istuin\nkuninkaiden salissa, juhlapöydän yläpäässä ylhäisten joukossa ja\nalapäässä palvelijoiden keskellä, olin narrina ja ilveilijänä,\nsotilaana, pappina ja munkkina. Olen istunut ylimpänä pöydän päässä\nnojautuen valtaani, jonka tukena olivat oma miekkani, linnani muurien\npaksuus ja aseellisen seurueeni monilukuisuus. Myöskin henkinen voima\noli vallassani, sillä kaapuniekat papit ja lihavat munkit istuivat\npöydässäni maistellen viiniäni ja ahmien pöydälleni tuotua riistaa.\n\nOlen kantanut orjan rautaista rengasta kaulassani kylmillä seuduilla\nja hyväillyt kuningassukujen prinsessoja trooppisten maiden\nlämpiminä öinä mustien orjien liehuttaessa riikinkukonsulkaisilla\nviuhkoillaan vilpoisuutta painostavaan ilmaan, samalla kun kaukaa\npalmujen ja suihkukaivojen takaa kuului leijonien kiljunta ja\nsakaalien ulvominen. Olen kyyristellyt kylmissä erämaissa lämmitellen\nkäsiäni kamelinlannasta rakennetun nuotion tulella. Olen maannut\nauringon polttamien salviapensaiden niukassa varjossa kuivuneiden\nvesiuomien vierellä ja polttavin kielin uikuttanut vettä, samalla\nkun ympärilläni virui janoon kuolleiden eläinten ja ihmisten luita\nhajallaan suolaisella, kuumalla hietikolla.\n\nOlen ollut merikarhu ja sankari, oppinut ja erakko. Olen istunut\nkumarassa tutkien suurien, ummehtuneitten kirjojen käsinkirjoitettuja\nsivuja kukkuloille rakennettujen luostarien skolastisessa, hämärässä\nrauhassa, samalla kun talonpojat vielä päivän päätyttyä uurastivat\nalemmilla rinteillä viini- ja oliivitarhoissaan sekä ajoivat\nlaitumelta navettoihin kisailevia vuohiaan ja ammuvia lehmiään. Niin,\nja olen kulkenut huutavan ja ulvovan roskajoukon etunenässä pitkin\nvanhojen, unohdettujen kaupunkien tasaiseksi poljettuja ja pyörien\nuurtamia katuja. Juhlallisella äänellä ja arvokkaan vakavana kuin\nkuolema olen julistanut lakia, selittänyt rikoksen törkeyttä ja\nmäärännyt kuolemantuomion ihmisille, jotka, kuten Folsomin vankilassa\nistuva Darrell Standing, olivat rikkoneet lakia.\n\nKorkealta vaappuvan aluksen maston huipusta olen tarkastellut\nauringonpaisteessa välkkyvän veden pintaa ohjaten laivaa sinertävän\nveden helmassa väijyvien koralliriuttojen välitse peilityynen\nlaguunin suojaan, jossa ankkuri rämisten painui ärjyvän meren\nympäröimien korallisaarien muodostaman, palmujen reunustaman,\nrauhaisan poukaman peilikirkkaaseen veteen. Olen riehunut menneiden\naikojen unholaan vaipuneilla taistelukentillä, joilla temmellys\njatkui auringon painuttua mailleen, ja tähdet tuikkivat öisellä\ntaivaalla eikä kaukaisilta lumihuipuilta puhaltava kylmä yötuuli\nkyennyt jäähdyttämään taistelun kiihkoa. Ja pienenä Darrell\nStandingina olen keväisin juoksennellut paljasjaloin kasteen\nkostuttamassa ruohikossa, pakkasaamuina ruokkinut karjaa höyryävässä\nnavetassa sekä vakavana jumalanpelossa ja kunnioituksessa kuunnellut\npyhäisin saarnoja Uudesta Jerusalemista ja tulisen helvetin tuskista.\n\nTällaisia väikkyviä, nopeasti vaihtuvia kuvia näin tarkastellessani\nitseäni San Quentinin eristyskopissa n:o 1 tiedottomuuden unessa,\njohon olin vaivuttanut itseni kirkkaasti välkkyvän oljenkappaleen\navulla. Mistä nämä kuvat minulle tulivat? Varmastikaan en ollut\nvoinut niitä sepittää tyhjästä, yhtä vähän kuin olin voinut tyhjästä\nhankkia niitä kolmeakymmentäviittä dynamiittinaulaa, joita kapteeni\nJamie, johtaja Atherton ja vankilan johtokunta niin jyrkästi minulta\nvaativat.\n\nOlen Darrell Standing, syntynyt ja kasvanut eräällä Minnesotan\nfarmilla, olen ollut agronomiprofessori, sitten San Quentinin\nparantumaton vanki ja nyt olen kuolemaantuomittuna Folsomissa.\nDarrell Standingin kokemuksesta minä en tunne näitä tapahtumia,\njoista nyt kirjoitan ja jotka olen kaivanut esiin alitajuntani\nkätköistä. Minä, Darrell Standing, joka olen syntynyt Minnesotassa ja\npian kuolen nuoranjatkona Kaliforniassa, en varmasti ole milloinkaan\nhyväillyt kuninkaantyttäriä hallitsijanpalatsissa, en ole taistellut\nrinta rintaa vasten laivan vaappuvalla kannella enkä myöskään\nnauttinut tulista väkijuomaa laivan kajuutassa merimiesten hoilatessa\njuomalaulujaan tahi veisatessa kuolinvirsiään veden joka taholta\ntulviessa teräviin kareihin särkyneeseen laivaan.\n\nSellaiset tapahtumat eivät kuulu Darrell Standingin kokemuspiiriin.\nMutta kuitenkin minä, Darrell Standing, opin tuntemaan nämä\ntapahtumat yksinäisessä kopissani San Quentinissa mekaanisen\nitsehypnoosin avulla. Nämä kokemukset eivät olleet Darrell Standingin\nsen enempää kuin \"Samaria\"-sanakaan, joka nousi lapsenhuulilleni\nnähdessäni valokuvan.\n\nTyhjästä ei kukaan voi mitään tehdä. En voinut eristyskopissa tehdä\ntyhjästä kolmeakymmentäviittä naulaa dynamiittia. En myöskään ole\nvoinut eristyskopissa tyhjästä -- mikäli vain Darrell Standingin\nkokemukset otetaan huomioon -- sepittää näitä ajallisesti ja\npaikallisesti laajalle ulottuvia näkyjä. Ne olivat muistissani, ja\nmuistini salaisuudet alkoivat parhaillaan minulle kangastella.\n\n\n\n\n7.\n\n\nAsemani oli kiusallinen: tiesin, että minussa piili muilta\nelinkausiltani periytyviä muistoja kokonainen Golconda, mutta en\nvoinut muuta kuin mielipuolen lailla harhailla näiden muistojen\nkeskellä. Minulla oli oma Golcondani, mutta en kyennyt kaivamaan sen\naarteita esiin.\n\nMuistin pastori Stainton Moseksen, johon Pyhän Hippolytoksen,\nPlotinoksen, Athenodoroksen ja Erasmuksen Grocyn-nimisen ystävän\nsielut olivat asettuneet. Ja kun sitten ajattelin eversti de\nRochas'n kokeita, joista olin nopeasti ahmien lukenut toimeliaampina\npäivinäni, tunsin olevani varma siitä, että Stainton Moses oli\naikaisempina elinkausinaan ollut kukin noista henkilöistä, jotka\nsittemmin näyttivät ottavan hänessä asumuksensa. Varmasti he olivat\nsama henkilö kuin hän, he olivat renkaita uudistumisen ketjussa.\n\nErityisesti mietiskelin eversti de Rochas'n kokeita. Käyttämällä\nsopivia hypnoottisia subjekteja hän väitti päässeensä ajassa\ntaaksepäin aina subjektiensa esivanhempiin saakka. Muistin hyvin\nhänen kuvaamansa tapauksen Josephinesta. Tämä oli 18-vuotias ja\nkotoisin Voironista Isèren piiristä. Hypnotisoimalla oli eversti de\nRochas saanut hänet uudelleen kokemaan nuoruus- ja kasvuaikansa,\nvarhaisen lapsuutensa, äidin kohdussa vietetyn pimeän hiljaisuuden.\nJa vieläkin kauemmaksi kuin niihin aikoihin, jolloin hän, Josephine,\nodotteli syntymäänsä, oli hänen muistinsa kulkeutunut, edelliseen\nelämään, jolloin hän oli ollut äreä, epäluuloinen ja katkeroitunut\nvanhus, Jean-Claude Bourdon, aikoinaan palvellut seitsemännessä\ntykistörykmentissä Besanconissa ja kuollut pitkän sairauden jälkeen\n70-vuotiaana. Niin, ja hypnotisoihan eversti de Rochas sitten\nvuorostaan tämän Jean-Claude Bourdonin varjon ja lähetti hänet\nkulkemaan kuluneita aikoja nuoruus-, syntymä- ja kohtuiän kautta aina\nniihin vuosiin saakka, jolloin hän oli ollut turmeltunut vanha akka\nPhilomene Carteron.\n\nMutta vaikka kuinka olisin koettanut, en minä sittenkään kirkkaine\noljenkorsilleni hämärässä kopissani kyennyt saavuttamaan tällaisia\nselväpiirteisiä kuvia entisistä olomuodoistani. Ja kokeitteni\nepäonnistuminen sai minut vakuuttumaan, että vasta kuolemassa\nsaavuttaisin selvän ja yhtenäisen muiston aikaisemmista ajoistani.\n\nMutta elämä sykähteli minussa voimakkaasti. Minusta, Darrell\nStandingista, tuntui kuolema niin kammottavalta, etten millään\nehdolla olisi sallinut johtaja Athertonin ja kapteeni Jamien tappaa\nitseäni. Elämänhalu on minussa aina ollut voimakas: joskus minusta\ntuntuu, että vain sen nojalla vielä olen elossa, syön ja nukun,\najattelen ja uneksin, kirjoitan tätä kertomusta eri elinkausieni\nvaiheista ja odotan nuoraa, jota en voi välttää ja joka muodostaa\nlyhyen vaiheen olemassaoloni pitkässä ketjussa.\n\nJa sitten opin elävänä kuolemisen taidon. Ed Morrell sen minulle\nopetti, kuten saatte nähdä. Johtaja Atherton ja kapteeni Jamie\nantoivat aiheen. Varmastikin he olivat joutuneet uudelleen heränneen\nkauhun valtaan ajatellessaan dynamiittia, jonka he uskoivat olevan\nvankilaan kätkettynä. He saapuivat pimeään koppiini selittäen\nminulle suoraan, että minua kiusattaisiin pakkopaidassa, kunnes\nkuolisin, ellen tunnustaisi dynamiitin piilopaikkaa. Ja he\nvakuuttivat toimivansa virkansa nojalla panematta vähääkään alttiiksi\nvirkamiehen nahkaansa. Kuolemani merkittäisiin vankilan rekisteriin\nluonnollisesta syystä aiheutuneeksi.\n\nNiin, saatte uskoa minua, te nuhteettomat ja hentomieliset\nkansalaiset, ihmisiä on tapettu nykyajan vankiloissa, kuten heitä\naina on vankiloissa tapettu, niin kauan kuin niitä on ollut.\n\nTunsin hyvin, miten kauhean tuskallinen ja vaarallinen laitos\npakkopaita on. Kuinka monen miehen sielunvoiman se onkaan murtanut!\nOlen nähnyt sellaisia miehiä. Ja olen nähnyt myöskin sellaisia,\njotka pakkopaita on tehnyt eliniäkseen vaivaisiksi. Olen nähnyt,\nmiten miehiltä, voimakkailta miehiltä, joiden luja ruumiinrakenne\nja rautainen terveys on torjunut kaikki vankilatuberkuloosin\nhyökkäysyritykset, on vastustuskyky jatketun pakkopaitakäsittelyn\njälkeen murtunut, ja he ovat kuihtuneet ja sortuneet\ntuberkuloosikuolemaan kuudessa kuukaudessa. Kierosilmäinen Wilson,\ntavattoman heikkosydäminen pelkuri, kuoli pakkopaidassa, ennenkuin\ntuntiakaan oli kulunut, ja kelvottoman taitamaton vankilanlääkäri\nseisoi vieressä hymy huulilla. Ja olen nähnyt, miten mies oltuaan\npakkopaidassa puolisen tuntia tekee tunnustuksia myöntäen oikeiksi\nsekä todet että sepitetyt syytökset, jotka merkitsevät hänelle,\nvuosikausien vankeutta. Omia kokemuksiakin on minulla ollut.\nRuumiissani on niistä lukemattomia merkkejä. Ne menevät mukanani\nhirttolavalle. Ja vaikka vielä eläisin sata vuotta, samat arvet\nseuraisivat minua hautaan.\n\nKenties te, kelpo kansalaiset, jotka maksatte piiskureillenne\npakkopaitanne tiukentamisesta, kenties te ette tiedä, minkälainen\npakkopaita on. Kuvaan sen teille, että paremmin ymmärtäisitte, millä\ntavoin minä saavutin elävänä kuolemisen taidon, pääsin hetkeksi ajan\nja paikan herraksi, kuljin läpi vankilan muurien ja vaelsin tähtien\nkeskellä. Oletteko milloinkaan nähneet purje- tahi kumikankaasta\ntehtyjä tavarapeitteitä, joiden laidoissa on messinkirenkaiset\nreiät? Kuvitelkaa mielessänne jäykästä purjekankaasta leikattua noin\nneljän ja puolen jalan pituista kappaletta, jonka molempiin syrjiin\ntehtyjä reikiä reunustavat isot, raskaat renkaat. Leveys on aina\nvähän pienempi kuin käärittävän ihmisen ruumiin ympärys. Ei kappale\nmyöskään ole tasalevyinen; levein se on harteiden, sitten lantioiden,\nkaitaisin vyötäisten kohdalta.\n\nPakkopaita levitetään lattialle. Onneton, jota tahdotaan\nrangaista tahi pakottaa tunnustamaan, komennetaan vatsalleen\npurjekangaskappaleelle. Ellei hän tottele, häntä lyödään. Senjälkeen\nhän käy pitkälleen alistuen piiskurien tahtoon, teidän tahtoonne,\nkelpo kansalaiset, sillä tehän ruokitte piiskurit ja maksatte heille\npalkan siitä, että he tekevät tämän teidän puolestanne.\n\nUhri käy vatsalleen. Pakkopaidan reunat nostetaan vastakkain niin\nlähelle toisiaan kuin mahdollista pitkin selän keskiviivaa. Sitten\npujotetaan nuora pakkopaidan reikien läpi kengännauhojen tavoin ja\nvaate vedetään tiukalle uhrin ympärille samaan tapaan kuin kenkä\njalkaan. Erotus on vain se, että se vedetään tiukemmalle kuin\nkonsanaan kengännauhat. \"Vyöttämiseksi\" sitä vankilan kielellä\nnimitetään. Jos vartijat ovat julmia tahi haluavat kostaa, tahi\njos päällystöä on saapunut katsomaan, että sitominen on tarpeeksi\ntiukkaa, vartijat tukevat jalkansa uhrin selkää vasten nuoraa\ntiukentaessaan.\n\nOletteko milloinkaan, kun olette sattuneet vetämään kengännauhat\nliian tiukalle, puolen tunnin kuluttua tunteneet verenkierron\nestymisestä johtuvaa pistävää kipua nilkassanne? Ja muistatteko, että\nhetken kuluttua teidän oli mahdoton astua askeltakaan ennen kuin\nolitte päästäneet irti nauhat ja sitoneet ne höllemmälle? Koettakaa\nsitten kuvitella, että koko ruumiinne olisi nyöritetty samalla tavoin\nja vielä paljon lujemmin, että puristus ei kohdistuisi yksinomaan\nnilkkaanne, vaan koko ruumiiseenne, niin että teistä tuntuu kuin\nsydämenne, keuhkonne ja kaikki muut elämällenne välttämättömän\ntärkeät elimet pysähtyisivät.\n\nMuistan hyvin ensimmäisen kerran, jolloin minut eristyskopissa\npantiin pakkopaitaan. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minusta\ntuli parantumaton, kohta vankilaan saavuttuani. Kudoin silloin\nminulle määrätyt sata yardia päivässä ja päätin työni kaksi tuntia\nennen keskimääräisen työajan loppua. Niin, ja minun kutomani\nsäkkikangas oli paljon parempaa kuin yleensä vaadittiin. Silloin\nminut ensimmäisen kerran pantiin pakkopaitaan vankilan kirjojen\nmukaan kudelmassa olevien \"hyppyjen\" ja heikkojen kohtien tähden,\nts. koska työni muka oli ala-arvoista. Tietenkään se ei ollut\ntotta. Pakkopaitaan jouduin itse asiassa sen tähden, että minä,\nvasta saapunut vanki, tehokkaan työskentelyn erikoistuntija, joka\nolin tarkoin tutkinut tarpeettomien ponnistusten säästämistä, olin\nrohjennut huomauttaa typerälle pääkankurille eräistä alaa koskevista\nseikoista, joita hän ei tuntenut. Ja pääkankuri kutsutti minut\nkapteeni Jamien läsnäollessa pöydän ääreen, näytti inhottavan kehnoa\nkudontaa, jommoista ei ikinä olisi saattanut minun kangaspuistani\nlähteä, ja syytti minua sen kutojaksi. Kolmesti minut sitten\nkutsuttiin pöydän ääreen. Kolmas kerta merkitsi rankaisua kutomon\nsääntöjen mukaisesti. Sain kaksikymmentäneljä tuntia pakkopaitaa.\n\nMinut vietiin maan alle eristyskoppiin ja käskettiin vatsalleni\nlattialle levitetylle purjekankaalle. Vartija Morrison painoi\npeukalollaan kurkkuani. Eristyskoppien luottamusmies Mobins, itsekin\nvanki, antoi minulle useita nyrkiniskuja. Lopuksi kävin pitkälleni,\nniinkuin oli määrätty. Ja kun minusta oli ollut heille liiaksi vaivaa,\nhe vetivät nuorat tavallista kireämmälle. Senjälkeen minut käännettiin\nselälleni.\n\nAluksi ei se tuntunut kovinkaan pahalta. Kun he kovasti kolistellen\nsulkutankoja ja hakoja jättivät minut yksinäni pimeään, oli klo\n11 ap. Muutamiin minuutteihin en tuntenut muuta kuin epämukavaa\nkiristystä, jonka uskoin varmasti lakkaavan, kun ehtisin siihen\ntottua. Mutta kävikin aivan päinvastoin. Sydämeni rupesi jyskyttämään\nja tuntui, kuin eivät keuhkoni saisi tarpeeksi ilmaa. Tukehtumisen\ntunne oli hirvittävä, ja joka kerran, kun sydämeni rajusti sykähti,\nluulin jo muutenkin pakahtumaisillaan olevien keuhkojeni halkeavan.\n\nMaattuani, kuten silloin luulin, tuntikausia, mutta kuten nyt\noltuani lukemattomia kertoja pakkopaidassa voin joltisenkin\nvarmasti arvioida, enintään puolisen tuntia, aloin huutaa, kirkua\nja ulvoa mielipuolisen kuolemanpelon vallassa. Eniten minua pelotti\nsydämessä tuntuva kipu. Se oli repivää poltetta, samanlaista kuin\nkeuhkokuumeessa, erona vain se, että polte tuntui ankarimpana juuri\nsydämessä.\n\nEihän kuolema ole vaikeata, mutta sellaisella hitaalla ja kauhealla\ntavalla kuoleminen tekee ihmisen hulluksi. Kuten loukkuun joutuneen\nvillieläimen valtasi minutkin hirveä pelko ja kiljuin ja ulvoin yhtä\nmittaa, kunnes tajusin että ponnistukset vain lisäsivät sydämeni\npoltetta ja enensivät ilman tarvetta, jota keuhkoni muutenkin voivat\nniin kovin niukasti tyydyttää.\n\nLakkasin riehumasta ja makasin hiljaa pitkän aikaa -- ikuisuuden,\nuskoin silloin, mutta nyt tiedän, ettei sitä kestänyt neljännestuntia\nkauempaa. Olin puoleksi tukehtunut ja ajatukseni olivat aivan\nsekavia, sydämeni sykki niin rajusti, että olisi luullut sen saavan\nympärilleni kierretyn purjekankaan repeämään. Uudelleen menetin\nmielenmalttini ja päästin rajun hätähuudon.\n\nMutta huutaessani kuulin jonkun puhuvan minulle viereisestä kopista.\n\n\"Lopeta jo!\" ärjyi naapurini, vaikka ääni saapuikin hyvin heikkona\nkorviini. \"Lopeta! Sinä vaivaat minua.\"\n\n\"Minä kuolen\", huusin vastaan.\n\n\"Älä välitä siitä ja unohda koko juttu!\" kehotti toinen.\n\n\"Mutta minä _olen_ kuolemaisillani\", toistin minä.\n\n\"No, vahinkokos siitä sitten olisi! Kuolet kauniisti ja nopeasti,\npääset rauhaan. Valittele yksinäsi, mutta älä pidä sellaista melua.\nHäiritset makeaa untani.\"\n\nTämä kylmä välinpitämättömyys suututti minua niin, että sain takaisin\nmalttini enkä antanut enää kuulua muuta kuin hillittyä ähkymistä.\nSitä kesti loputtomasti -- kenties kymmenisen minuuttia, ja sitten\nalkoi pistävä turtumus levitä ruumiiseeni. Tuntui kuin minua olisi\npistelty tuhansilla neuloilla ja niin kauan kuin tunsin pistelyä,\npysyi järkeni selvänä. Mutta kun se lakkasi ja vain yhä laajemmalle\nleviävä turtumus jäi jäljelle, sai kauhu minut uudelleen valtaansa.\n\n\"Miten voisin saada unen hituistakaan silmiini?\" valitti naapurini.\n\"En ole vähääkään paremmassa asemassa kuin sinä. Pakkopaitani\non varmasti yhtä kireällä kuin sinunkin, ja minä tahdon nukkua\nunohtaakseni sen.\"\n\n\"Kuinka kauan olet ollut siellä?\" kysyin arvellen häntä tulokkaaksi\nverrattuna minun kärsimysteni vuosisatoihin.\n\n\"Toissapäivästä lähtien\", kuului vastaus.\n\n\"Tarkoitan pakkopaidassa\", lisäsin.\n\n\"Toissapäivästä lähtien, veli kulta.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" kiljaisin.\n\n\"Niin, hyvä veli, viisikymmentä tuntia, etkä ole kuullut minun\nnostavan mölyä. Kun minut syötettiin, tiukennettiin nuoria\nponnistamalla jalalla selkääni vasten. Olen kireänlaisesti\npuristuksissa, saat uskoa. Et ole yksin vaivassa. Etkä ole vielä\nollut tuntiakaan.\"\n\n\"Olen ollut jo monta pitkää tuntia\", vastustin.\n\n\"Veli! Sinusta voi tuntua siltä, mutta asia ei ole niin. Sanoin\njuuri, ettet ole ollut vielä tuntiakaan. Kuulin, kun sinut sidottiin.\"\n\nSe oli uskomatonta. Vähemmässä kuin tunnissa olin kokenut tuhannet\nkuolemat. Ja kuitenkin oli naapurini, joka täydellisesti hillitsi\nitsensä sekä puhui rauhallisella äänellä ja melkeinpä ystävällisesti\nhuolimatta ensimmäisistä tylyistä huomautuksistaan, ollut\npakkopaidassa viisikymmentä tuntia!\n\n\"Milloin sinut päästetään pois?\" kysyin.\n\n\"Jumala yksin sen tietää. Kapteeni Jamie on kovin kiukkuinen minulle\neikä aio päästää minua pakkopaidasta ennen kuin olen masentunut.\nMutta sinulle, veli, annan neuvon. Ainoa keino on panna silmät kiinni\nja unohtaa. Huuto ja hoilaus eivät auta sinua vähääkään. Ja ainoa\nkeino unohtaa on unohtaminen. Muistele kaikkia tuntemiasi tyttöjä!\nSillä tavoin ovat tunnit lyhyitä. Kenties tunnet silloin itsesi\nhentomieliseksi. No, mitäpä siitä, kunhan vain aika kuluu. Ja kun\ntytöt eivät enää jaksa kiinnostaa, niin siirry niihin henkilöihin,\njoiden tähden olet tänne joutunut! Suunnittele mitä tekisit heille,\njos voisit, ja mitä teet heille vapaaksi päästyäsi!\"\n\nMies oli Philadelphian Red. Hänet oli jo aikaisemmin tuomittu, ja nyt\nhän oli saanut viisikymmentä vuotta Alamedan kadulla suorittamastaan\nryöstöstä. Minun kanssani pakkopaidassa puhellessaan, seitsemän\nvuotta takaperin, hän oli jo palvellut kaksitoista vuotta. Hän oli\nyksi niistä neljästäkymmenestä, jotka joutuivat Cecil Winwoodin\nkaksinkertaisen petoksen uhriksi. Silloin menivät Philadelphia\nRedin armahduksentoiveet. Nyt hän on keski-ikäinen ja edelleen San\nQuentinissa. Jos hän elää niin kauan, on hän vanha mies vapaaksi\npäästessään.\n\nKestin kaksikymmentäneljä tuntiani, mutta entiselleni en ole\nsenjälkeen toipunut. Ei, en tarkoita ruumiillista toipumista,\nvaikkakin seuraavana aamuna pakkopaidasta päästessäni olin puoliksi\nhalvaantunut ja niin lopen uupunut, että kykenin nousemaan kontalleni\nja senjälkeen jaloilleni vasta sitten, kun olin saanut vartijoilta\nmuutamia potkuja kylkiluilleni. Mutta henkisesti, moraalisesti\nolin muuttunut ihminen. Kärsimäni eläimellinen rääkkäys merkitsi\nsielullista polkemista, henkeni ja oikeudentuntoni loukkaamista.\nSellainen kuri ei pehmitä ihmisiä. Kun ensimmäisen kerran pääsin\npakkopaidasta, kyti minussa katkeruus ja intohimoinen viha, joka\nseuraavina vuosina on vain lisääntynyt. Voi hyvä Jumala, kun\najattelen mitä kaikkea minulle on tehty! Kaksikymmentäneljä tuntia\npakkopaidassa! En osannut silloin, kun minut sinä aamuna potkittiin\nseisomaan, vähääkään aavistaa, että kaksikymmentäneljä pakkopaidassa\nvietettyä tuntia eivät joskus vastaisuudessa merkitsisi minulle\nkerrassaan mitään, että oltuani sata tuntia köytettynä hymyilisin\nirrotettaessa ja kahdensadanneljänkymmenen tunnin perästä olisi sama\nhymy yhä huulillani.\n\nNiin, kaksisataaneljäkymmentä tuntia! Te, mallikelpoiset kansalaiset,\ntiedättekö, mitä se merkitsee? Se merkitsee kymmenen päivää ja\nkymmenen yötä pakkopaidassa. Tietenkään ei sellaista enää tehdä\nkristikunnassa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla Kristuksen\nsyntymän jälkeen. En vaadi teitä uskomaan. En usko sitä itsekään.\nTiedän vain, että minulle se tehtiin San Quentinissa ja että\nminä kestin sen, nauroin heille sen jälkeen sekä pakotin heidät\nvapauttamaan itsensä minusta hirttämällä minut, sen tähden että\nsipaisin vartijan nenän veriseksi.\n\nKun tätä kirjoitan Herran vuonna 1913, niin parhaillaan, Herran\nvuonna 1913, makaa ihmisiä pakkopaidassa San Quentinin maanalaisissa\neristyskopeissa.\n\nNiin kauan kuin ikää ja uusia elinkausia minulle suodaan, en ikinä\nunohda eroani Philadelphian Redistä sinä aamuna. Hän oli silloin\nollut seitsemänkymmentäneljä tuntia pakkopaidassa.\n\n\"No niin, veli, olet edelleen elossa ja pirteänä\", hän huusi minulle,\nkun minä vartijoiden töykkimänä kompuroin kopista käytävälle.\n\n\"Suu kiinni, Red!\" ärjäisi vahtimestari.\n\n\"Anteeksi\", vastasi Red.\n\n\"Kyllä minä vielä sinut opetan\", uhkaili vahtimestari.\n\n\"Niinkö?\" kysäisi Red ystävällisesti, mutta sitten muuttui hänen\näänensä villin raivoisaksi: \"Vai niin, sinä vanha puuhevonen! Et\nsinä mihinkään kykene. Tuskin kykenisit hankkimaan itsellesi leipää,\npuhumattakaan nykyisestä toimestasi, jonka sait vain veljesi avulla.\nJa uskon, ettei meitä muita epäillä sen paikan hajustakaan, mistä\nveljesi onki sinut ylös.\"\n\nOn ihmeteltävää, miten ihmisen henki saattaa nousta kaikkien\nvaikeuksien yläpuolelle pelkäämättä mitään mitä järjestelmän kätyrit\nvoisivat tehdä.\n\n\"Näkemiin sitten, veli!\" jatkoi Philadelphian Red minulle. \"Terveeksi\nvain! Ole kiltti ja rakasta johtajaa! Ja jos näet hänet, niin kerro,\nettä näit minut, mutta ettet nähnyt minun laskevan leikkiä.\"\n\nVahtimestari oli kiukusta punainen, ja minä sain maksaa Redin\nkujeilun kärsimällä erinäisiä potkuja ja lyöntejä.\n\n\n\n\n8.\n\n\nEristyskopissa n:o 1 jatkoivat johtaja Atherton ja kapteeni Jamie\ninkvisitiokuulusteluaan. Atherton lausui:\n\n\"Standing, teidän on tehtävä selvä dynamiitista, tahi muuten tapan\nteidät pakkopaitaan. Pahemmatkin tapaukset ovat selvinneet ennen kuin\nminä olen hellittänyt. Saatte valita: dynamiitti vaiko ruumisliinat?\"\n\n\"Sitten luulen, että saan ruumisliinat\", vastasin, \"sillä\ndynamiitista en tiedä mitään\".\n\nVastaukseni saattoi johtajan raivostumaan, ja hän ryhtyi heti toimeen\nkomentaen:\n\n\"Pitkällenne!\"\n\nOlin oppinut tietämään, kuinka hullua on ryhtyä vastustamaan neljää\nvoimakasta miestä, ja tottelin heti. Minut sidottiin tiukasti, ja\nsain sata tuntia. Kerran vuorokaudessa annettiin minulle vesiryyppy.\nRuokaa en kaivannut eikä sitä tarjottukaan. Kun sata tuntia alkoi\nlähennellä loppuaan, tutki Jackson, vankilan lääkäri, tilaani useita\nkertoja.\n\nMutta parantumattomuus-aikanani olin ehtinyt tottua pakkopaitaan\nliian hyvin antaakseni pelkän pakkopaidan vahingoittaa itseäni\nkovinkaan paljon. Luonnollisesti se teki minut heikoksi ja imi\nminusta elinvoimat. Mutta olin oppinut monenlaisia lihastemppuja,\njoilla voi varastaa hieman enemmän tilaa, kun siteitä tiukennettiin.\nKun ensimmäinen sadan tunnin jakso loppui, olin lopen uupunut,\nmutta siinä olikin kaikki. Saatuani päivän ja yön levähdysaikaa\npantiin minut uudelleen pakkopaitaan sadaksi tunniksi. Sitten sain\nsataviisikymmentä tuntia. Suuren osan tästä ajasta ruumiini oli\ntunnoton ja ajatukseni sekaisin. Tahdonponnistuksella sain myöskin\nnukutuksi useita tunteja.\n\nSenjälkeen johtaja Atherton koetti vaihtelua. Epäsäännöllisin\nväliajoin sain vuoroin olla pakkopaidassa ja vuoroin levähtää.\nEtukäteen en milloinkaan tiennyt, milloin joutuisin sidottavaksi.\nNiinpä voin saada kymmenen tuntia levähdysaikaa ja kaksikymmentä\ntuntia pakkopaitaa minkä jälkeen taas seurasi nelituntinen lepo.\nMilloin minäkin yönhetkenä koppini ovi rämähti auki vartijoiden\nsaapuessa minua sitomaan. Joskus koetettiin säännöllistä jaksottelua.\nKolmen vuorokauden aikana olin vuoroin kahdeksan tuntia pakkopaidassa\nja välillä aina kahdeksan tuntia siitä vapaana. Ja kun parhaiksi\naloin tottua tähän säännölliseen vaihteluun, se äkkiä lopetettiin ja\nminut sidottiin kahdeksi vuorokaudeksi.\n\nJa aina tehtiin minulle sama ikuinen kysymys: \"Missä on dynamiitti?\"\nJohtaja milloin raivosi, milloin taas, oltuani erikoisen tiukasti\nsidottuna, melkein rukoili minua tunnustamaan. Lupasipa hän kerran,\nettä saisin olla kolme kuukautta sairaalassa täydellisessä levossa,\nnauttia hyvää ruokaa ja sitten pääsisin luottamustoimeen kirjastoon.\n\nTohtori Jackson, heikko raukka, pelkkä lääketuhertaja, tuli\ntoivottomaksi. Hän väitti, ettei pakkopaita, vaikka minua\npidettäisiin siinä kuinka kauan tahansa, kykenisi tappamaan minua.\nHänen väitteensä vain yllytti johtajaa jatkamaan yritystä.\n\n\"Nämä yliopistojen laihat linnunpelättimet pettävät pirunkin\", murisi\nhän. \"He ovat sitkeämpiä kuin raaka vuota. Mutta sittenkin hänet\nnujerramme. Standing, kuulette puheeni. Kaikki mitä olette saanut\nkokea, on leikkiä siihen verrattuna mitä tulee. Yhtä hyvin voisitte\ntunnustaa jo nyt ja säästää vaivanne. Olen sanani mittainen. Olen\nsanonut teille: dynamiitti tahi käärinliinat. Ja se pysyy. Valitkaa!\"\n\n\"Ette toki uskone, että minä huvikseni jatkan tätä?\" sain\nähkäistyksi, sillä juuri samalla hetkellä Piirasnaama-Jones painoi\njalallaan selkääni saadakseen nuoran kireämmälle ja minä koetin\njännittää lihaksiani varastaakseni vähän helpotusta. \"Minulla ei ole\nmitään tunnustamista. Mielelläni antaisin heti oikean käteni, jos\nvoisin viedä teidät jollekin dynamiittikätkölle.\"\n\n\"Kyllä minä olen ollut ennenkin tekemisissä teidänlaisienne\noppineiden kanssa\", pisteli hän. \"Joillakuilla teillä on päässään\nkummallisia rattaita, jotka pakottavat teidät turvautumaan vanhoihin\nlauselmiin. Tiukemmalle, Jones! Eihän tuo ole mitään vyöttämistä.\nStanding, jollette tunnusta, niin saatte käärinliinat. Siinä pysyn.\"\n\nPienen hyvityksen sain sentään. Kuta heikommaksi ihminen tulee,\nsitä vähemmän kärsimykset tuntuvat. Kipu lieventyy, sillä kipua\ntuntevat elimet pienentyvät. Ja kun ihminen on jo hyvin heikko, hän\nheikontuu edelleen paljon hitaammin. Onhan yleisesti tunnettua, että\nvoimakkaita miehiä vaivaavat tavalliset sairaudet ankarammin kuin\nnaisia ja raihnaisia. Kun voimavarastot ovat loppuun kuluneet, on\nvoimaa enää vähemmän jäljellä menetettäväksi. Kun kaikki irtonainen\nliha on mennyttä, jäljellä ovat vain sitkeät jänteet. Ja sellaiseksi\nminä muutuin, jännemäiseksi, elämässä tiukasti riippuvaksi olioksi.\n\nMorrellia ja Oppenheimeria säälitti, ja he naputtelivat minulle\nmyötätuntoisia neuvojaan. Oppenheimer kertoi saaneensa kestää\nsamanlaista ja pahempaakin, mutta sittenkin hän eli.\n\n\"Älä anna niiden murtaa itseäsi!\" naputti hän. \"Äläkä anna heidän\nonnistua tappamisaikeissaan! Äläkä kerro kätköstä!\"\n\n\"Mutta eihän minkäänlaista kätköä ole olemassakaan\", lähetin\nvastauksen koputtaen kengänkärjellä ristikkoon. Olin parhaillaan\npakkopaidassa enkä voinut keskustella muuten kuin jaloillani. \"En\ntiedä mitään koko kirotusta dynamiitista.\"\n\n\"Juuri sillä tavalla\", viisti Oppenheimer. \"Hän on oikeaa ainesta,\nvai mitä, Ed?\"\n\nSiinäpä se! Hyvin vähän oli minulla mahdollisuuksia saada johtaja\nAtherton uskomaan, että todellakaan en tiennyt dynamiitista mitään.\nJatkamalla kyselyään niin itsepäisesti hän oli saanut sellaisenkin\nmiehen kuin Jake Oppenheimerin uskomaan, eikä mies voinut muuta kuin\nihailla lujuuttani, kun pidin suuni kiinni.\n\nTämän ensimmäisen pakkopaita-inkvisitioni aikana sain nukutuksi melko\npaljon. Uneni olivat merkillisiä. Luonnollisesti ne olivat eloisia\nja todelta tuntuvia kuten unet yleensä. Mutta ne olivat erikoisen\nyhtenäisiä ja jatkuvia. Usein selvittelin oppineelle kuulijakunnalle\nvaikeatajuisia kysymyksiä lukien huolellisesti kirjoitettua\nselostusta omista tutkimuksistani tahi toisten tutkimusten ja\nkokeiden nojalla tekemistäni johtopäätelmistä. Herätessäni kuulin\nvielä ääneni soinnin korvissani ja näin pitkiä, koneellakirjoitettuja\nlauseita ja kappaleita, joita yhä silloinkin saatoin ihmeekseni\nlukea, kunnes näky lopulta haihtui. Ohimennen tahdon huomauttaa, että\nnäissä uniesityksissäni käytin aina deduktiivista päättelytapaa.\n\nSitten uneksin laajasta maanviljelysalueesta, joka ulottui satoja\nmaileja pohjoisesta etelään. Se oli jossakin lauhkeassa vyöhykkeessä.\nIlmanala, kasvillisuus ja eläimistö olivat hyvin samanlaisia kuin\nKaliforniassa. Kuljin siellä unissani tuhansia kertoja. Huomattavaa\non, että seutu oli aina sama. Kaikki olennaiset piirteet olivat\ntarkoin samat kaikissa unissani. Ensin sain aina ajaa kahdeksan\ntuntia vuoristolaishevosilla alfalfa-niityiltä (missä minulla\noli paljon jerseylehmiä) kuivuneen joenuoman varrella olevaan\nhajanaiseen kylään, jossa astuin pieneen kapearaiteiseen junaan.\nKahdeksantuntisen vuoristopolun kaikki käänteet, jokainen puu ja\nkukkula, kaikki kahlaamot ja sillat, harjanteet ja hioutuneet kalliot\nolivat aina samat.\n\nPienemmät yksityiskohdat sensijaan muuttuivat tällä pakkopaitaunieni\njärkiperäisellä maanviljelysalueella aina vuodenaikojen ja töiden\nmukaan. Alfalfa-niittyjeni takana ylänkö niityllä oli uudistalo,\njossa hoidettiin angoravuohia. Jokaisella käynnilläni panin merkille\nsiellä tapahtuneet muutokset, ja ne olivat aina käyntieni välillä\nkuluneen ajan mukaisia.\n\nPensaitten peittämät rinteet! Kuinka hyvin näenkään ne sellaisina\nkuin ne olivat silloin, kun vuohet niille kuljetettiin! Ja kuinka\nhyvin muistan sitä seuranneet muutokset! Polkuja alkoi muodostua,\nkun vuohet kirjaimellisesti söivät itselleen tien tiheikköihin.\nNuoret pensaat, jotka eivät olleet vuohille liian korkeita, hävisivät\ntyyten. Vanhempien, korkeampien pensaiden väliin muodostui kaikkiin\nsuuntiin risteileviä kujia vuohien jyrsiessä kaikki oksat, mihin\nne takajaloilleen nousten ylettyivät. Ja laidunruoho kasvoi sitä\nmukaa kuin vuohien raivaustyö jatkui. Niin, tällainen yhtenäisyys\njuuri antoi unille viehätyksen. Eräänä päivänä saapuivat sitten\nmieheni hakkaamaan kirveineen maahan kaikki pystyyn jääneet suuremmat\npensaat, joten vuohet pääsivät käsiksi niiden lehtiin, urpuihin\nja kuoreen. Ja sitten talven tullen koottiin paljaiksi jyrsityt\npensaiden rangat läjiin ja poltettiin. Vuohet siirrettiin toisille,\ntiheäpensaisille rinteille, ja niiden avaamalle alueelle tuotiin\nlehmät, jotka saivat kulkea polvenkorkuisessa, mehevässä ruohossa\nsamoilla paikoilla, jotka ennen olivat olleet pensaiden vallassa.\nSitten ajettiin lehmätkin edelleen. Kyntömieheni astelivat auran\njäljessä edestakaisin rinteellä kääntäen mehevän turpeen lahoamaan\nhyötyisäksi, kuohkeaksi maaksi, johon vilja kylvettiin.\n\nNiin, ja usein unissani nousin kapearaiteisesta junasta\nhajanaiseen kylään ja istuuduin ponien vetämiin rattaisiini.\nTuntikausia ajoin tuttujen maisemien halki alfalfa-niityilleni\nja edelleen ylänkölaitumilleni, missä vuoroviljellyt ohra-,\nkaura- ja apilassarkani odottivat korjaamista. Tarkastelin\nsiellä viljankorjuussa puuhailevaa väkeäni, ja taempana vuohet\nkiipesivät yhä korkeammille rinteille raivaten pensaikkoa avoimeksi\nviljelysmaaksi.\n\nMutta ne olivat unia, pelkkiä unia, deduktiivisen alitajuntani\nsommittelemia seikkailuja. Kokonaan toisenlaisia olivat kokemukseni\nsittemmin, kuten saatte nähdä, kun kuljin elävänä kuolemisen portista\nja elin uudestaan ne todelliset tapahtumat, jotka olin kokenut\naikaisempien elinkausieni aikana.\n\nLoikoessani pitkiä tunteja valveilla pakkopaidassani huomasin\najatuksieni hyvin paljon askartelevan Cecil Winwoodissa,\nrunoilijalurjuksessa, joka oli tuonut minulle nämä aiheettomat\nkärsimykset ja joka itse jo kulki vapaana vankilan muurien\nulkopuolella. Ei, en minä vihannut häntä. Se sana on liian heikko.\nKielessämme ei ole tarpeeksi voimakasta sanaa kuvaamaan tunteitani.\nEn voi muuta sanoa kuin että tunsin jäytävää kostonhimoa, joka jo\nsellaisenaan tuntui tuskalta ja joka ei mahdu kielen määritelmien\npuitteisiin. En tahdo kertoa teille niistä hetkistä, jotka pyhitin\nkostosuunnitelmille, enkä niistä pirullisista rääkkäyskeinoista ja\n-välineistä, joita hänen varalleen keksin. Yksi esimerkki vain. Minua\nviehätti suuresti muinaisaikainen temppu kiinnittää uhrin ruumiiseen\nrautainen häkki, johon on pistetty rotta. Ainoa keino, millä rotta\npääsee ulos häkistä, on että se nakertaa tiensä ihmisen ruumiin\nkautta. Kuten sanoin, tämä viehätti minua, kunnes tulin ajatelleeksi,\nettä sellainen kuolema olisi liian nopea. Senjälkeen minä kauan ja\nhartaasti ajattelin maurilaisten menettelyä -- mutta ei lupasinhan,\netten enempää tästä asiasta kerro. Riittäköön, kun mainitsen, että\nmonet valvomistani tuskaisista hetkistä uneksin yksinomaan Cecil\nWinwoodin osaksi tulevasta kostosta.\n\n\n\n\n9.\n\n\nYhden suuriarvoisen taidon opin valvoessani pakkopaidassa pitkät,\ntuskalliset tunnit: opin täydellisesti alistamaan ruumiini sielun\nviivaltaan. Opin kärsimään alistuvaisesti, kuten varmasti kaikki,\njotka ovat saaneet kestää asteittaisen pakkopaitakäsittelyn. Niin, ei\nole ensinkään helppoa säilyttää aivonsa kirkkaan rauhallisina, kun\nrääkkäyksestä värisevät hermot tuskaisesti valittavat.\n\nJa juuri sen vuoksi, että sieluni oli saavuttanut tällaisen\nylivallan, kykenin niin helposti noudattamaan Ed Morrellin\nihmeellistä neuvoa.\n\n\"Tulevatkohan käärinliinat?\" naputti Ed Morrell minulle eräänä yönä.\n\nMinut oli juuri päästetty irti kestettyäni sata tuntia, ja olin\nheikompi kuin milloinkaan ennen. Olin niin heikko, että vaikka koko\nruumiini oli surkeasti kidutettu, tuskin tunsin, että minulla oli\nruumis.\n\n\"Tuntuu siltä, että saan käärinliinat\", vastasin. \"Kyllä ne saavat\nminut sortumaan, jos vielä jonkin aikaa jatkavat.\"\n\n\"Älä sorru!\" kehotti Ed. \"On yksi keino. Opin sen silloin, kun Massie\nja minä saimme osamme. Minä selviydyin, mutta Massie murtui. Jos en\nolisi oppinut keinoani, olisin mennyt kuten hänkin. Ensin täytyy olla\nhyvin heikko ennen kuin sitä koettaa. Jos yrittäisit sitä ollessasi\nvielä hyvissä voimissa, et onnistuisi, ja sitten olisi kaikki\nmennyttä. Tein virheen kertoessani Jakelle tempustani hänen ollessaan\nhyvässä kunnossa. Hän ei tietenkään saanut sitä onnistumaan, ja kun\nhän myöhemmin olisi sitä tarvinnut, oli hänen turha yrittääkään,\nsillä ensimmäisen yrityksen mentyä myttyyn hän ei jaksanut uskoa koko\nkeinoon. Ei hän nytkään usko siihen, vaan luulee, että minä ilveilen.\nEikö se ole totta, Jake?\"\n\nJa kopista n:o 13 kuului Jaken vastausnaputus: \"Älä niele sitä,\nDarrell! Hän kertoo kummitusjuttuja.\"\n\n\"Alahan kertoa!\" naputin Morrellille.\n\n\"Juuri senvuoksi odotin, kunnes tulisit todella heikoksi\", jatkoi\nhän. \"Nyt sinä tarvitset sitä, ja nyt sen kerron. Sinä voit sitä\nkäyttää, jos sinulla vain on tahtoa tarpeeksi. Olen itse kolmesti sen\ntehnyt ja tunnen sen hyvin.\"\n\n\"No niin, entä itse keino?\" naputin innostuneena.\n\n\"Se on, että kuolet pakkopaidassa, tahdot kuolla. Tiedän, ettet vielä\nymmärrä mitä tarkoitan, mutta odota! Muistathan, miten ruumiisi\nturtuu pakkopaidassa, miten kätesi ja jalkasi vaipuvat uneen.\nSillehän sinä et voi itse mitään, mutta siitä saat viittauksen, ja\nsitä on kehitettävä edelleen. Älä odota, kunnes jalkasi tahi muut\njäsenesi vaipuvat uneen. Ole selälläsi niin mukavassa asennossa kuin\nvoit ja ala käyttää tahtoasi!\n\n\"Ja koko temppu on siinä, että ajattelet sitä ja uskot itse koko ajan\najatellessasi. Jollet usko, niin ei koko puuhasta ole mihinkään.\nSinun tulee ajatella ja uskoa, että ruumiisi ja henkesi ovat kaksi\neri asiaa. Sinä olet sinä ja ruumiisi on jotakin muuta, joka ei\nmerkitse mitään. Ruumiillasi ei ole mitään sanomista. Sinä olet\nisäntä. Et tarvitse ruumista ensinkään. Ja ajatellen ja uskoen niin\nsinä ryhdyt voimakkaasti tahtomaan. Pakotat ruumiisi kuolemaan.\n\n\"Aloita varpaista, yksi kerrallaan! Saata ne kuolemaan! Ja jos vain\nuskot ja sinulla on tahtoa tarpeeksi, niin varpaasi kuolevat. Se\nonkin kaikkein vaikeinta, kuoleman alkuunpaneminen. Kun kerran olet\nsaanut yhden varpaan kuolemaan, loppu käy helposti, sillä sinun ei\nenää tarvitse ponnistella uskoaksesi. Ymmärräthän. Sitten keskität\nvain koko tahdonvoimasi saadaksesi koko ruumiisi kuolemaan. Sanon\nsinulle, Darrell, että tiedän mitä puhun. Olen itse tehnyt sen\nkolmesti.\n\n\"Kun kerran olet saanut kuoleman alulle, sujuu kaikki kuin itsestään.\nJa kummallista on, että sinussa itsessäsi ei ole mitään heikkoa.\nVaikka varpaasi ovatkin kuolleet, et itse tiedä kuolemasta mitään.\nVähitellen kuolevat jalkasi polviin asti, sitten reisiin, ja koko\najan sinä itse olet ennallasi. Ruumiisi vain joutuu pois leikistä,\njäsen jäseneltä. Ja sinä olet kuitenkin oma itsesi, sama olio kuin\naloittaessasikin.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysäisin.\n\n\"No niin, kun koko ruumiisi on kuollut, vaikka oletkin vielä siinä\nkaikkinesi, niin sinä yksinkertaisesti lähdet liikkeelle ja jätät\nruumiisi makaamaan. Ja lähdettyäsi ruumiistasi poistut kopistakin.\nKiviseinät ja rautaovet on tehty ruumiiden säilyttämistä varten.\nEivät ne voi henkeä pidättää. Voit itse katsella ruumistasi sen\nulkopuolelta. Saat uskoa, sillä minä tiedän, koska olen itse sen\nkolmesti tehnyt, olen katsellut lattialla makaavaa ruumistani ja itse\nollut sen vieressä.\"\n\n\"Ha ha ha!\" naputti Jake Oppenheimer nauruaan yhdennestätoista\nkopista.\n\n\"Näetkö, siinä Jaken vika\", jatkoi Morrell. \"Hän ei kykene uskomaan.\nSilloin kun hän sitä kerran koetti, hän oli liian hyvissä voimissa\neikä onnistunut. Ja nyt hän luulee, että uskottelen taruja.\"\n\n\"Kun kuolet, olet vainaja, ja vainajat pysyvät kuolleina\", huomautti\nOppenheimer.\n\n\"Olen sanonut, että olen ollut kuolleena kolme kertaa\", selitti\nMorrell.\n\n\"Ja elänyt kertoaksesi siitä meille\", ivasi Oppenheimer. \"Mutta\nälä unohda yhtä seikkaa, Darrell\", jatkoi Morrell naputustaan.\n\"Asia on arkaluontoinen. Koko ajan sinulla on tunne, että otat\nitsellesi luvattomia vapauksia. En osaa sitä selittää, mutta\naina tuntui minusta siltä, että jos minun poissaollessani olisi\ntultu ja päästetty ruumiini pois pakkopaidasta, en voisi päästä\nenää ruumiiseeni takaisin. Tarkoitan, että ruumiini olisi jäänyt\nkuolleeksi. Enkä minä tahtonut, että se olisi kuollut. En tahtonut\nantaa kapteeni Jamielle ja niille muille sitä iloa. Mutta usko minua,\nDarrell, jos saat sen onnistumaan, niin voit nauraa johtajalle.\nKunhan vain olet saanut ruumiisi sillä tavoin kuolemaan, on\nsamantekevää, vaikkapa he pitäisivät sinua pakkopaidassa kokonaisen\nkuukauden. Sinä et siitä kärsi vähääkään, eikä ruumiisikaan kärsi.\nTiedäthän tapauksia, että ihminen on nukkunut kokonaisen vuoden.\nJuuri niin on sinunkin ruumiisi laita. Se vain on pakkopaidassa,\nsiihen ei koske eikä se tunne mitään. Se ainoastaan odottaa sinun\npalaamistasi.\"\n\n\"Koeta sitä! Olen antanut sinulle hyvät ohjeet.\"\n\n\"Entä ellei hän palaakaan?\" kysäisi Oppenheimer.\n\n\"Silloin kaiketi hän saisi pitää naurun hyvänään, Jake\", vastasi\nMorrell. \"Mutta kenties sittenkin me sen paremmin ansaitsisimme, kun\npidämme kiinni näistä vanhoista ruhoistamme, vaikka niin helposti\npääsisimme niistä eroon.\"\n\nTähän päättyi keskustelu, sillä Piirasnaama-Jones, joka yrmeänä\nheräsi varkain ottamastaan unesta, uhkasi tehdä seuraavana aamuna\nMorrellista ja Oppenheimerista raportin, mikä olisi merkinnyt heille\npakkopaitaa. Minua hän ei uhkaillut, sillä hän tiesi, että minä olin\njoka tapauksessa tuomittu.\n\nMakasin kauan hiljaa unohtaen ruumiillisen surkeuteni ajatellessani\nMorrellin tekemää ehdotusta. Kuten olen kertonut, olin jo sitä ennen\nkoettanut mekaanisen itsehypnoosin avulla tunkeutua halki aikojen\nentisiin elinkausiini. Olin osaksi onnistunut, sen tiesin. Mutta\nkaikki kokemukseni olivat olleet vain sekavia ja harhailevia näkyjä\nilman minkäänlaista yhtenäisyyttä. Mutta Morrellin menettelytapa\noli ilmeinen vastakohta minun omalle hypnotisoinnilleni, ja se\nkiehtoi minua. Minun menetelmässäni katosi tietoisuus ensimmäiseksi.\nHänen metodissaan se pysyi viimeiseksi, ja ruumiin kuoleuduttua\ntäydellisesti se pääsi niin korkealle tasolle, että se poistui\nruumiista, lähti San Quentinin vankilasta ja kulki kauas pysyen\nkuitenkin tietoisuutena.\n\nKoettaa kannatti joka tapauksessa, päätin. Ja huolimatta tiedemiehen\nepäilevästä kannastani minä uskoin. En vähääkään epäillyt, että minä\nkykenin tekemään saman minkä Morrell kertoi tehneensä kolmesti.\nKenties oli uskominen minulle niin helppoa juuri siitä syystä, että\nolin niin äärimmäisen heikko. Kenties en ollut tarpeeksi voimakas\nryhtyäkseni epäilemään. Sen hypoteesinhan Morrell oli esittänyt. Se\noli puhtaasti empiirinen johtopäätös, ja myöskin minä, kuten saatte\nnähdä, osoitin sen kokemusteitse todeksi.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSeuraavana aamuna saapui johtaja Atherton koppiini murha\nmielessään. Hänen mukanaan olivat kapteeni Jamie, tohtori\nJackson, Piirasnaama-Jones ja Al Hutchins. Viimeksimainittu oli\nkärsimässä neljänkymmenen vuoden tuomiota, ja hänellä oli toiveita\narmahduksesta. Neljä vuotta hän oli ollut ylimpänä luottamusmiehenä\nSan Quentinissa. Voitte ymmärtää, kuinka suurivaltainen asema se oli,\nkun sanon, että yksin hänen rahatulonsa arvioitiin kolmeksituhanneksi\ndollariksi vuodessa. Kun Al Hutchinsilla niin ollen oli\ntoistakymmentätuhatta dollaria ja hänet lisäksi oli lupailtu\narmahtaa, piti hän hyvin tärkeänä sokeasti noudattaa johtajan käskyjä.\n\nSanoin juuri, että johtaja saapui koppiini hautoen murhasuunnitelmaa.\nSen saattoi nähdä hänen kasvoistaan. Hänen menettelynsä osoitti sen.\n\n\"Tutkikaa hänet!\" käski johtaja tohtori Jacksonia.\n\nTämä kurja epäluomus riisui päältäni likakuoreksi muuttuneen paidan,\njota olin pitänyt siitä asti, kun minut eristyskoppiin tuotiin,\nja paljasti raiskatun ruumiini, jossa iho ruskeana pergamenttina\npoimuttui kylkiluiden mukaan täynnä pakkopaidan hankaamia\nvereshaavoja. Lääkärintutkinto oli hävettävän pintapuolinen.\n\n\"Kestääkö hän?\" kysyi johtaja.\n\n\"Kyllä\", oli tohtori Jacksonin vastaus.\n\n\"Minkälainen sydämentoiminta on?\"\n\n\"Loistava.\"\n\n\"Arveletteko, että hän kestää kymmenen päivää, tohtori?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Minä en sitä usko\", huomautti johtaja kiukkuisesti. \"Mutta koetetaan\nsittenkin. Pitkällenne, Standing.\"\n\nNöyrästi kävin vatsalleni levitetylle pakkopaidalle. Johtaja näytti\nhetkisen olevan kahden vaiheilla. Sitten hän komensi.\n\n\"Kääntykää ympäri!\"\n\nYritin useita kertoja, mutta olin siksi heikko, etten kyennyt\nkääntymään. Ponnistukseni jäivät avuttomaksi potkimiseksi ja\nnykimiseksi.\n\n\"Ilveilyä\", selitti Jackson.\n\n\"Kyllä häneltä ilveilyn halu loppuu ennen kuin minä hellitän\", lausui\njohtaja. \"Auttakaa häntä! Enempää en voi tuhlata aikaani.\"\n\nMinut käännettiin selälleni, niin että jouduin tuijottamaan suoraan\njohtaja Athertoniin.\n\n\"Standing\", aloitti hän hitaasti, \"olen koettanut olla teitä kohtaan\npitkämielinen, mutta nyt se on lopussa. Itsepäisyytenne on tehnyt\nminut sairaaksi väsymyksestä. Kärsivällisyyteni on mennyt. Tohtori\nJackson väittää, että te voitte kestää kymmenen päivää pakkopaidassa.\nItse voinette arvata, miten teille käy. Mutta tahdon antaa teille\nvielä viimeisen tilaisuuden. Tunnustakaa missä dynamiitti on! Heti\nkun se on käsissäni, pääsette pois täältä. Pääsette kylpyyn, saatte\najaa partanne ja pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Annan teille kuuden\nkuukauden lepoajan, saatte sairaalan ruokaa ja sitten pääsette\nkirjastonhoitajaksi. Sen enempää ette itsekään voi minulta pyytää.\nJa lisäksi, ettehän te syytä ketään. Te yksin tiedätte dynamiitin\nkätköpaikan. Ette loukkaa kenenkään tunteita, jos myönnytte. Ja\nkaikki on hyvin, kun vain ilmoitatte sen. Mutta ellette sitä tee...\"\n\nHän pysähtyi hetkeksi, kohautti merkitsevästi olkapäitään ja jatkoi:\n\n\"No niin, jollette sitä tee, niin kymmenpäiväinen pakkopaita alkaa\nheti.\"\n\nToiveeni olivat hirvittävän huonot. Olin siksi heikko, että\nitsekin uskoin yhtä varmasti kuin johtaja kuoleman odottavan minua\npakkopaidassa. Mutta sitten muistin Morrellin keinon. Nyt, jos\nmilloinkaan, sitä tarvitsin. Nyt jos milloinkaan oli aika koettaa sen\ntepsivyyttä. Hymyilin johtaja Athertonille vasten kasvoja. Ja annoin\nhymyilyni sekä ehdotuksen, jonka hänelle tein, kuvastaa ehdotonta\nvarmuuttani.\n\n\"Johtaja\", lausuin, \"näettekö, miten hymyilen? No niin, jos vielä\nsilloin, kun minut kymmenen päivän kuluttua päästetään irti, hymyilen\nteille samalla tavoin, niin annatteko pussin Bull Durhamia ja nipun\nruskeata paperia Morrellille ja Oppenheimerille?\"\n\n\"Kylläpä ovat riivattua joukkoa nuo yliopistojen luurangot\", ärähti\nkapteeni Jamie.\n\nJohtaja Atherton oli kiivas mies ja piti kysymystäni hävyttömän\nloukkaavana kerskumisena.\n\n\"Tästä saatte lisätiukkausta\", ilmoitti hän minulle.\n\n\"Tein teille vetoehdotuksen, johtaja\", sanoin rauhallisesti. \"Saatte\nvyöttää minut niin tiukkaan kuin teitä huvittaa. Mutta jos kymmenen\npäivän kuluttua hymyilen, niin annatteko Bull Durhamia Morrellille ja\nOppenheimerille?\"\n\n\"Osaattepa olla varma itsestänne\", huomautti hän.\n\n\"Juuri sen vuoksihan teinkin ehdotuksen\", vastasin.\n\n\"Joko tulette uskovaiseksi?\" kysäisi johtaja ivallisesti.\n\n\"En. Minulla sattuu vain olemaan elinvoimaa siksi paljon, ettette\nikinä saa siitä loppua. Jos teitä huvittaa, sitokaa minut sadaksi\npäiväksi, ja sittenkin minä vielä hymyilen teille.\"\n\n\"Luulenpa, että kymmenen päivää on teille enemmän kuin tarpeeksi,\nStanding.\"\n\n\"Se on teidän mielipiteenne. Mutta uskotteko todellakin niin? Jos\nkerran uskoisitte, ettehän silloin pelkäisi menettävänne kahden viisi\nsenttiä maksavan tupakkapussin hintaa. Mikä teitä sitten oikeastaan\npelottaa?\"\n\n\"Kahdesta sentistä saattaisin tällä hetkellä lyödä kasvonne mäsäksi\",\npuhisi johtaja kiukuissaan.\n\n\"Älkää toki antako minun sitä estää!\" Olin hävyttömän äitelä.\n\"Iskekää niin lujasti kuin teitä huvittaa! Sittenkin jää minulle\ntarpeeksi kasvoja voidakseni hymyillä. Mutta te epäröitte. Oletan,\nettä hyväksytte alkuperäisen ehdotukseni.\"\n\nIhmisen täytyy olla hirvittävän heikko ja perin toivoton\nuskaltaakseen sellaisissa oloissa ärsyttää johtajaa. Tahi paremminkin\nhänen pitää olla kumpaakin, ja lisäksi hänellä täytyy olla uskoa.\nNyt tiedän, että minulla oli uskoa, ja sen varassa toimin. Luotin\nMorrellin puheisiin. Uskoin, että henki on ruumiin herra. Uskoin,\nettei satapäiväinenkään pakkopaidassa-olo kykenisi minua tappamaan.\n\nKapteeni Jamieen lienee tämä uskoni tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen.\nAinakin hän sanoi:\n\n\"Muistan kuinka eräs ruotsalainen tuli sekapäiseksi kaksikymmentä\nvuotta sitten. Silloin ette ollut vielä täällä, johtaja. Hän oli\ntappanut miehen riideltyään hänen kanssaan kahdestakymmenestäviidestä\nsentistä ja saanut teostaan elinkautisen. Sitten hän sai\nuskonnollisen mielenhäiriön ja selitti, että kultaiset vaunut olivat\ntulossa noutamaan häntä taivaaseen. Hän oli kokki. Keittiössä\nhän istahti tulipunaiselle hellalle ja hämmenteli ruoka-astioita\nlaulellen virsiä ja ylistyslauluja. Pois hänet siitä vedettiin, mutta\nkahden päivän kuluttua hän kuoli sairaalassa. Miesparka oli palanut\nluita myöten. Mutta loppuun asti hän vannoi, että hänellä ei ollut\nminkäänlaisia tuskia. Tunnusluksia hän ei liioin tehnyt.\"\n\n\"Standingin panemme tunnustamaan\", selitti johtaja.\n\n\"Kun kerran olette siitä varma, niin miksette hyväksy ehdotustani?\"\n\nJohtaja oli niin raivoissaan, että se olisi minua suuresti\nhuvittanut, jollei oma asemani olisi ollut niin toivoton. Hänen\nkasvonsa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Kädet puristuivat\nnyrkkiin, ja näytti siltä, että hän hyökkää kimppuuni antaakseen\nminulle aikamoisen pehmityksen. Mutta ponnistaen tahtoaan hän sai\nitsensä hillityksi.\n\n\"No hyvä, Standing\", puhisi hän. \"Minä suostun. Mutta olette pannut\nvetoon rakkaan elämänne. Huono teidän on hymyillä kymmenen päivän\nkuluttua. Kääntäkää hänet ympäri, pojat, ja vyöttäkää niin, että\nkylkiluut ruskavat! Hutchins, näyttäkää, että osaatte tehdä sen\nkunnollisesti!\"\n\nMinut käännettiin vatsalleni ja vyötettiin niin, etten vielä\nmilloinkaan ollut sellaista kiristystä tuntenut. Totisesti osoitti\nylin luottamusmies taitoaan. Koetin saada varastetuksi sen\nvähäisen tilan, minkä voin. Se ei ollut paljon, sillä kauan sitten\noli minusta kaikki liha kadonnut ja lihakseni olivat ohentuneet\npelkiksi jänteiksi. Minulla ei ollut voimia eikä massaa voidakseni\nvarastaa paljoa tilaa, ja senkin vähän sain yksinomaan jännittämällä\nniveliäni. Mutta senkin riisti minulta Hutchins, joka aikaisemmin,\nennen kuin hänestä oli tehty ylin luottamusmies, oli oppinut kaikki\nne temput ollessaan itse pakkopaidassa.\n\nHutchins oli, kuten näette, läpikotaisin orjasielu. Joskus maailmassa\nhän oli ollut mies, mutta itsenäisyys oli hänestä täysin nujerrettu.\nOlihan hänellä kymmenen- tahi kaksitoistatuhatta dollaria, ja vapaus\noli sarastamassa, jos hän vain totteli määräyksiä. Myöhemmin sain\nkuulla, että hänen tyttönsä oli pysynyt hänelle uskollisena ja yhä\nodotteli hänen palaamistaan. Ja jos kerran nainen on mukana, se\nselittää hyvin suuressa määrin miehen menettelyä.\n\nJos ketään yleensä voidaan syyttää tahallisesta murhasta, niin\nAl Hutchinsiin se syytös ainakin voidaan kohdistaa siitä, mitä\nhän sinä aamuna eristyskopissa teki johtajan käskystä. Hän riisti\nminulta senkin vähäisen hengitystilan, jonka olin varastanut. Ja\nsen jälkeen kun hän oli saanut ruumiini aivan turvattomaksi, hän\ntiukkasi hihnoja ponnistaen jalallaan selkääni vasten ja kiristi\nminut tiukemmalle kuin kukaan sitä ennen. Ruumiini oli niin raihnas\nja kaikki tärkeimmät elimeni joutuivat sellaiseen puristukseen,\nettä tuntui siltä, kuin heti kuolisin. Mutta sittenkin säilyi\nihmeellinen varmuuteni. En uskonut kuolevani. Tiesin, toistan vielä\nkerran, tiesin, että minä en kuole. Pääni tahtoi mennä sekaisin ja\nsydämenjyskytys tuntui varpaista hiustenjuuriin saakka.\n\n\"Kovin lujalle tiukattu\", huomautti kapteeni Jamie epäröiden.\n\n\"Totta vieköön, tiukka se on\", sanoi tohtori Jackson. \"Mutta häntä\nse ei voi vahingoittaa. Hän on liian sitkeä. Jo aikoja sitten hänen\nolisi pitänyt kuolla.\"\n\nVasta ankaran nykimisen jälkeen johtaja Atherton sai työnnetyksi\netusormensa pakkopaidan ja selkäni väliin. Pannen jalan sormensa\nviereen hän nousi koko painollaan seisomaan päälleni koettaakseen,\nolisiko vielä tiukkaamisen varaa, mutta ei saanut siteitä antamaan\nperää edes tuuman murto-osaa.\n\n\"Kohotan hattuani, Hutchins\", sanoi hän. \"Osaatte tehtävänne.\nKääntäkää hänet ympäri, että näemme, miltä hän näyttää.\"\n\nMinut käännettiin selälleni. Tuijotin heitä ja tunsin, miten silmäni\npullistuivat. Jos minut olisi ensimmäisellä kerralla sidottu sillä\ntavalla pakkopaitaan, varmasti olisin kuollut kymmenessä minuutissa.\nMutta nyt olin harjaantunut. Olin viettänyt pakkopaidassa tuhansia\ntunteja, ja sitäpaitsi luotin järkähtämättömästi Morrellin puheisiin.\n\n\"Naurakaa nyt, pahus vieköön!\" ärjäisi johtaja minulle. \"Alkakaa\nhymyillä, kuten olette kerskunut!\"\n\nKeuhkoni nytkähtelivät ilman puutteesta, sydämeni oli\npakahtumaisillaan, ja ajatukseni pyörivät sekavina, mutta sittenkin\noli minulla vielä niin paljon voimaa, että kykenin hymyilemään\njohtajalle vasten kasvoja.\n\n\n\n\n11.\n\n\nOvi rämähti kiinni ja jäin yksin pimeänhämärään koppiini. Olin\nhyvin harjaantunut kaikkiin pakkopaitatemppuihin ja vääntelehdin\nlattialla eteenpäin tuuman toisensa jälkeen, kunnes toisen kenkäni\nkärki ulottui oveen. Tuntui tavattoman hyvältä tietää, etten\nsittenkään ollut aivan yksin. Voisinhan hädän tullen ainakin naputtaa\nMorrellille.\n\nMutta johtaja Atherton oli nähtävästi antanut vartijoille ankarat\nohjeet, sillä vaikkakin naputtelin Morrellille ja kerroin, että aion\nyrittää koetta, en saanut vastausta. Minulle eivät vartijat voineet\ntehdä muuta kuin sättiä, sillä kun jo olin pakkopaidassa ja määrätty\nsiihen kymmeneksi päiväksi, kaikki rangaistusuhkaukset olivat minuun\nnähden tehottomia.\n\nMuistaessani huomautan, että ajatukseni olivat erittäin kirkkaat.\nPakkopaita tuotti tavanmukaisen tuskan ruumiilleni, mutta mieleni\noli kaikesta siitä niin välinpitämätön, etten huomannut kipua sen\nenempää kuin allani olevaa lattiaa ja ympärilläni olevia seiniäkään.\nJos milloinkaan, niin silloin olin mitä parhaassa henkisessä ja\nsielullisessa vireessä suunnittelemaani koetta varten. Se johtui\nluonnollisesti suureksi osaksi äärimmäisestä heikkoudestani. Mutta\noli siinä muutakin. Kauan olin kouluttanut itseäni unohtamaan tuskat.\nEn epäillyt enkä pelännyt. Usko hengen ylivaltaan oli täyttänyt koko\nsisäisen olemukseni. Ja vaikkakin silloinen välinpitämättömyyteni\nolikin melkein horrosmaista, siinä oli yhtä kaikki voimaa melkein\nkuin äärimmilleen kohonneessa innoituksessa.\n\nAloin keskittää tahtoani. Verenkierron keskeytyminen oli tehnyt\nruumiini turraksi. Suuntasin kaikki ajatukset oikean jalan pikku\nvarpaaseen ja tahdoin, että se lakkaa olemasta tietoisuudessani.\nTahdoin, että varvas kuolee, minuun nähden, määrääjään, jolla ei\nollut sen kanssa mitään yhteyttä. Se oli vaikeata, kuten Morrell oli\netukäteen sanonut. Mutta epäilyksen hivenkään ei häirinnyt uskoani.\nTiesin, että varvas kuolee, ja tunsin, kun se oli kuollut. Nivel\nniveleltä se oli kuollut tahtoni pakottamana.\n\nKaikki muu oli helppoa, vaikka hitaasti se kävi, myönnän kyllä. Nivel\nniveleltä lakkasivat molempien jalkojen varpaat vuorostaan elämästä.\nJa kuoleutuminen jatkui edelleen. Nilkkoja myöten olivat jalkani jo\nlakanneet elämästä ja vähän myöhemmin polvia myöten.\n\nHaltioitumiseni oli niin voimakas, etten tuntenut vähääkään riemua\nonnistumisestani. Minulta ei riittänyt pienintäkään ajatusta\nmuuhun kuin siihen, että ruumiini täytyi kuolla. Koko olemukseni\noli kiintynyt siihen ainoaan tehtävään. Työskentelin siinä yhtä\nhuolellisesti kuin muurari tiiliä asetellessaan ja katselin työni\nedistymistä aivan samanlaisin tuntein kuin muurari katselee seinän\nkohoamista.\n\nTunnin kuluttua ruumiini oli kuollut lanteisiin saakka, ja tahdollani\npakotin kuoleman nousemaan yhä korkeammalle.\n\nKun pääsin sydämen lähettyville, ilmaantuivat ajatuksissani\nensimmäiset sekavuuden merkit. Peläten, että menisin tiedottomaksi,\nmuutin menettelyä ja siirryin sormiin. Aivoni kirkastuivat uudelleen,\nja nopeasti sain kädet kuolemaan olkapäitä myöten.\n\nTällöin oli koko ruumiini, paitsi pää ja osa rintaa, täydelleen\nkuollut.\n\nEnää ei vaivautuneen sydämen tuskainen sykintä kaikunut aivoissani.\nSydämenlyönti oli tasaista, mutta heikkoa. Siitä aiheutunut riemu,\njos olisin sellaisella hetkellä uskaltanut antautua riemun valtaan,\nolisi tehnyt lopun kaikesta.\n\nTässä kohden kokemukseni olivat erilaiset kuin Morrellin. Vaikka\ntahtoni edelleenkin toimi automaattisesti, aloin vaipua jonkinlaiseen\nhorrostilaan, joka muistutti uneen vaivuttaessa esiintyvää\nväliastetta. Samalla minusta tuntui, että aivoni laajenivat\ntavattomasti, vaikka kalloni pysyi ennallaan. Silloin tällöin näin\nomituisia välkähdyksiä, ikäänkuin minä, määrääjä, olisin hetkeksi\nlakannut olemasta, mutta seuraavalla hetkellä olin taas oma itseni\nja hallitsin yhä ruumiillista verhoani, jota parhaillaan pakotin\nkuolemaan.\n\nIhmeellisintä oli laajentumisen tunne aivoissani. Vaikka aivot yhä\nolivatkin pääkopan sisäpuolella, niin yhtä kaikki minusta tuntui,\nettä aivojeni ulkopinta oli jo pääkopan ulkopuolella ja että aivoni\nyhä vain laajenivat. Rinnan tämän kanssa tein toisenkin huomion,\njoka niin ikään on merkillisimpiä kokemuksiani. Myöskin aika ja tila\nlaajenivat tavattomasti tietoisuudessani. Niinpä minä, vaikkakaan en\navannut silmiäni nähdäkseni, oliko todella niin, kuitenkin tiesin,\nettä ahtaan koppini seinät olivat loitonneet toisistaan, kunnes\nkoppini oli yhtä iso kuin tilava luentosali. Ja sitä ajatellessani\ntiesin seinien loittonemisen yhä jatkuvan. Päähäni pälkähti, että\njos koko vankila laajentuu samalla tavoin, täytyy San Quentinin\nulkomuurien olla toiselta puolen kaukana Tyynellämerellä, ja toiselta\ntunkeutua Nevadan erämaihin. Sellainenkin ajatus välähti mieleeni,\nettä kun aine kerran voi kulkea aineen läpi, koppini seinät voivat\nhyvinkin sivuuttaa vankilan muurit ja joutua osaksi vankilan\nulkopuolelle, joten minä pääsisin vapauteen. Mutta nehän olivat vain\nfantastisia haaveita, ja sen tiesin itse hyvin silloinkin.\n\nAjan laajentuminenkin oli merkillinen. Sydämeni sykähteli hyvin\npitkin väliajoin. Taaskin sain päähänpiston ja ryhdyin laskemaan\nsekunteja, jotka kuluivat kahden sykähdyksen välillä. Ensi kerralla\nkului yli sata sekuntia. Mutta kun jatkoin laskemista, väliajat\npitenivät niin, että väsyin laskemiseen.\n\nAjan ja tilan laajenemis-illuusion yhä jatkuessa ja voimistuessa sain\npohdittavakseni uuden ja tärkeän kysymyksen. Morrell oli kertonut\nvapautuneensa ruumiistaan tappamalla sen eli eliminoimalla ruumiinsa\npois tietoisuudestaan, mikä tietystikin on itse asiassa aivan samaa.\nNyt oli ruumiini niin lähellä täydellistä kuolemaa, että tiesin aivan\nvarmasti saavani vähäisellä tahdon ponnistuksella vielä elossa olevat\nosat nopeasti lakkaamaan olemasta. Mutta -- ja siinä juuri olikin\nkysymys, josta Morrell ei ollut minulle huomauttanut -- pitäisikö\nminun tahtoa, että päänikin kuolisi? Jos niin tekisin, niin miten\nsitten kävisi Darrell Standingin sielulle, eikö Darrell Standingin\nruumis silloin olisi kuollut ainiaaksi?\n\nPäätin uskaltaa kokeen rintaan ja harvakseen sykähtelevään sydämeen\nnähden. Jännitin tahtoani ja pääsin pian toivomaani tulokseen.\nMinulla ei enää ollut rintaa eikä sydäntä. Olin pelkkä henki,\nsielu, tietoisuus -- nimittäkää sitä miksi haluatte -- ja sen\nruumiillistumana olivat utumaiset aivot, jotka tosin keskittyivät\npäähäni, mutta olivat laajentuneet ja yhä edelleen laajentuivat\npääkoppani ulkopuolelle.\n\nJa sitten vain välähdys, ja minä olin kaukana. Yhdellä tempauksella\nolin kulkenut vankilan katon ja Kalifornian läpi taivaan tähtien\nkeskelle. Sanon tahallani \"tähtien\". Kuljin tähtien keskellä. Olin\nlapsi. Ilmavan, pehmeän pukuni kauniit värit hohtivat tähtien\nkylmässä tuikkeessa. Mielessäni olivat tietenkin poikavuosina\nnäkemäni sirkustaiteilijain pukimet ja lapsuusaikoina kuvittelemani\npienten enkelien vaatetus.\n\nJoka tapauksessa vaelsin tähtien keskellä sellaisessa puvussa.\nRintaani paisutti tieto, että minua odotti pitkä seikkailu, jonka\njälkeen löytäisin maailmankaikkeuden syntykaavat ja minulle\nselviäisivät olemassaolon syvimmät arvoitukset. Kädessäni oli pitkä\nlasinen sauva, ja sillä oli minun määrä koskettaa jokaista tähteä\nohikulkiessani. Ja tiesin aivan varmasti, että jos yksikin tähti\njäisi koskettamatta, syöksyisin pohjattomaan syvyyteen, missä\nminua odottivat kuvaamattomat ja ikuiset kauhut rangaistukseksi\nrikkomuksestani.\n\nKauan jatkoin tähtivaellustani. Kun sanon \"kauan\", niin muistakaa,\nmiten tavattomasti aika oli aivoissani laajentunut. Vuosisatoja\nkuljin avaruudessa koskettaen sauvani kärjellä jokaista sivuuttamaani\ntähteä silmäni, käteni kertaakaan erehtymättä. Yhä kirkkaammaksi\nmuuttui tie. Yhä lähempänä oli päämäärääni, rajattoman viisauden\nsaavuttamista. Ja erehdystä en tehnyt. Se kulkija ei ollut mikään\nentinen olomuotoni. Sitä kokemusta en ollut milloinkaan ennen\nkokenut. Koko ajan tiesin ja tunsin, että juuri minä, Darrell\nStanding, kuljin tähtien keskellä ja koskettelin niitä lasisella\nsauvallani, lyhyesti sanoen, ettei koko kuva ollut todellinen, että\nsellaista ei ollut milloinkaan tapahtunut eikä voinut milloinkaan\ntapahtua. Tiesin, että se oli vain mielikuvituksen sekavaa harhailua,\njollaista voi sattua kiihotusaineiden huumauksessa, juoppohulluudessa\nja tavallisessa unessakin.\n\nKaikki kävi hyvin ja iloisesti tähtivaelluksellani, kunnes sauvani\nkärki kerran ei sattunutkaan tähteen. Heti tiesin tehneeni suuren\nsynnin. Samalla hetkellä tunsin itsessäni voimakkaan ja pakottavan\nnykäyksen, joka oli yhtä säälimätön ja vääjäämätön kuin viimeisen\ntuomion rautainen kouristus, ja lennähdin takaisin avaruuksien halki.\nKoko tähdistö sävähti ja aaltosi tulimerenä.\n\nTunsin ankaraa, repivää tuskaa. Ja samalla hetkellä olin taaskin\nDarrell Standing, eristyskopissaan pakkopaitaan vyötettynä viruva\nelinkautinen vanki. Samassa myöskin tiesin, mikä oli ollut\nonnettomuuden välittömänä aiheena. Se oli Ed Morrellin ensimmäinen\nnapautus, kun hän numero viidestä alkoi lähettää minulle sanomaa.\n\nKerron siitä tarkemmin antaakseni teille jonkinlaisen käsityksen,\nmiten tavattomasti aika ja ulottuvaisuus oli tietoisuudessani\nlaajentunut. Monta päivää myöhemmin kysyin Morrellilta, mitä hän\noli aikonut minulle sanoa. Sanoma oli yksinkertainen: \"Standing,\noletko siellä?\" Hän oli naputtanut sen nopeasti vartijan ollessa\neristyskoppien käytävän toisessa päässä. Kuten sanoin, hän oli\nnaputtanut hyvin nopeasti. Ja nähkääs! Ensimmäisen ja toisen\nnapautuksen välillä olin minä kaukana tähtien keskellä, liikuin\nsiellä pehmeässä puvussani koskettaen jokaista tähteä, jonka sivuutin\npyrkiessäni käsiksi elämäni ongelmien avaimeen. Ja edelleen jatkoin\nvaellustani vuosisatoja. Sitten tuli muutos, tuomiopäivän tömähdys,\nankara, repivä tuska ja jouduin takaisin koppiini San Quentinin\nvankilaan. Sen sai aikaan Ed Morrellin toinen napautus. Sen ja\nensimmäisen napsauksen väliaika ei voinut olla pitempi kuin sekunnin\nviidesosa. Niin käsittämättömästi oli aika minulle laajentunut, että\ntämän viidesosa sekunnin aikana olin pitkiä aikakausia vaeltanut\ntähtien keskellä.\n\nTiedän, lukijani, että tämä kaikki näyttää pelkältä hölynpölyltä.\nOlen aivan samaa mieltä. Hölynpölyä se on. Ja minulle se oli joka\ntapauksessa kokemus yhtä todellinen kuin juoppohullun näkemä käärme.\n\nHyvin runsaan arvion mukaan olisi Ed Morrellilta kenties saattanut\nmennä kaksi minuuttia kysymyksensä naputtamiseen. Mutta minusta\ntuntui siltä, että siihen kului kokonaisia aikakausia. Ja sillä aikaa\nen voinut lähteä riemumielin tähtivaellukselleni, sillä matkalleni\nolisi minua seurannut pelko, että sama uhkaava kutsu olisi taaskin\ntemmannut minut takaisin tuskalliseen pakkopaitaan. Tähtivaellukseni\nolisi niin ollen ollut alituista pelkoa.\n\nJa koko ajan tiesin, että juuri Ed Morrellin naputus sitoi minut\nmaahan. Koetin puhua hänelle, pyytää häntä lakkaamaan. Mutta\nminun oli onnistunut niin hyvin irrottaa ruumis tietoisuudestani,\netten kyennyt saamaan ruumistani toimimaan. Se virui kuolleena\npakkopaidassa, vaikka minä edelleenkin asuin päässä. Turhaan koetin\ntahtoni avulla pakottaa jalkaani naputtamaan Morrellille tietoa.\nJärkeilin, että minulla oli jalka. Mutta olin suorittanut tehtäväni\nniin huolellisesti, että minulla ei ollut jalkaa.\n\nVihdoinkin Morrell oli saanut naputetuksi sanomansa loppuun, ja\nminä lähdin takaisin tähtimatkalleni eikä minua kutsuttu takaisin.\nSitten tunsin vaipuvani uneen, suloiseen uneen. Silloin tällöin\nminä unissani liikahdin -- huomaa tarkoin sana, lukijani -- minä\n_liikahdin_. Liikutin käsiäni ja jalkojani. Tunsin ihossani\npuhtaitten, pehmoisten liinavaatteiden kosketuksen. Ruumiissani oli\nmukavuuden tunnelma. Kuinka suloista se olikaan! Samoin kuin janoon\nnääntyvät erämaiden vaeltajat uneksivat veden loiskeesta ja lähteiden\nlirinästä, minäkin uneksin, että pakkopaidan kiristys oli höltynyt,\nlika muuttunut puhtaudeksi ja ruumiini kurttuinen pergamenttiverho\nterveyttä uhkuvaksi, sametinpehmeäksi ihoksi. Mutta unillamme oli\nsuuri ero, kuten saatte nähdä.\n\nHeräsin. Ja vaikka olinkin täysin valveillani, en avannut silmiäni.\nMuuten, se on pantava merkille, kaikki mitä tästä lähtien tapahtui,\nei vähääkään hämmästyttänyt minua. Se oli kaikki luonnollista ja\npaikallaan. Minä olin minä, se on varma. _Mutta minä en ollut Darrell\nStanding_. Darrell Standingilla ei ollut sen henkilön kanssa,\njoka minä olin, yhtään enempää yhteyttä kuin Darrell Standingin\nkurttuisella pergamentti nahkalla ja minun hyvinhoidetulla,\npehmoisella ihollani. Eikä minulla ollut aavistustakaan Darrell\nStandingista -- eikä onneksi saattanut ollakaan, sillä eihän Darrell\nStanding vielä silloin ollut syntynyt, ja hänen syntymäänsä kuluisi\nvuosisatoja. Mutta sen saatte itse nähdä.\n\nOjentelehdin veltosti silmät ummessa ja kuuntelin. Ulkoa kuului\nkivitystä pitkin tasaisesti etenevää kavioiden kopsetta ja\nmetallivarustusten kilinää. Rautapukuisia ratsumiehiä kulki ikkunani\nalitse. Toisaalta kuului -- tiesin, että se ääni tuli majatalon\npihalta -- maltitonta kuopimista ja hirnahtelua, jotka tunsin oman\nratsuni ääniksi.\n\nSitten kuulin läheneviä askelia. Tulija liikkui muka hiljaa, mutta\nkolisteli tahallaan kenkiään salaa koettaen herättää minut, jos\nsattuisin vielä nukkumaan. Hymyilin mielessäni veitikan temppuilulle.\n\n\"Pons\", määräsin avaamatta silmiäni, \"vettä, kylmää vettä, nopeasti,\nvedenpaisumus! Oli pitkät juomingit viime yönä, ja nyt kuivaa\nkurkkuani.\"\n\n\"Ja nukuitte puoleen päivään\", virnaili hän ojentaessaan minulle jo\netukäteen varatun vesiastian.\n\nNousin istumaan, avasin silmäni ja vein kaksin käsin haarikan\nhuulilleni. Juodessani katselin Ponsia.\n\nKaksi seikkaa on tässä pantava merkille. Puhuin ranskaa enkä\nhuomannut puhuvani ranskaa. Vasta kun myöhemmin eristyskopissa\nmuistelin, mitä nyt kerron, tiesin puhuneeni ranskaa ja puhuneeni\nsitä hyvin. Minä puolestani, Darrell Standing, joka nyt kirjoitan\nnäitä rivejä murhamiesten kopissa Folsomin vankilassa, osaan sitä\nkieltä vain sen verran, minkä olen koulussa oppinut: se riitti juuri\nja juuri lukemiseen. Mutta puhuminen -- se on mahdotonta. Tuskin\nkykenen ääntämään oikein ruokalistan nimityksiä.\n\nMutta palaan kertomukseeni. Pons oli pieni ja kuihtunut ukonkäppyrä.\nHän oli meillä syntynyt -- sen tiedän, sillä sinä päivänä,\njota parhaillaan kuvaan, satuttiin siitä mainitsemaan. Ainakin\nkuusikymmenvuotias hän oli. Suu oli melkein hampaaton, mutta\nvaikkakin hänen jalkansa oli vikaantunut niin että hän pahasti\nnilkutti, hän oli liikkeissään vilkas ja ketterä. Hävyttömän\nvapaapuheinen hän myöskin oli. Olihan hän ollut talossa kuusikymmentä\nvuotta. Ennen kuin minä vielä kykenin jaloilleni, hän oli ollut isäni\npalvelija ja isäni kuoleman jälkeen (Pons ja minä puhuimme siitä\nsamana päivänä) hän tuli minun palvelijakseni. Jalkavamman hän oli\nsaanut taistelukentällä Italiassa keskellä ratsuväen temmellystä. Hän\noli juuri saanut vedetyksi isäni pois ratsun kavioiden alta, kun sai\nitse piston reiteensä, kaatui ja joutui hevosten jalkoihin. Isäni oli\ntäydessä tajussaan, vaikkakin pahasti haavoittunut, ja näki kaikki.\nJa niinpä Pons, kuten äsken sanoin, oli hankkinut sellaisen oikeuden\nkäyttää hävyttömän vapaata kieltä, ettei ainakaan minun isäni pojalla\nollut mitään mukisemista häntä vastaan.\n\nPons pudisteli päätään, kun imin ison juoma-astian tyhjäksi.\n\n\"Kuulitko, miten se kiehui?\" nauroin ojentaessani hänelle tyhjän\nhaarikan.\n\n\"Aivan samanlainen kuin isä\", huokasi hän toivottomana. \"Ennen\nkuolemaansa isänne sentään oppi paremmaksi. Mutta te ette\nvarmastikaan opi.\"\n\n\"Hän sai vatsavian\", ilvehdin, \"niin että yksikin viinikulaus pani\nhänen suolistonsa sekaisin. Onpa sekin suurta viisautta, olla\njuomatta, kun leili ei kestä viiniä.\"\n\nPuhellessamme Pons asetteli vaatteitani sängyn reunalle.\n\n\"Juokaa vain, herrani\", vastasi hän. \"Ei se teitä vahingoita. Vatsa\nterveenä te kuolette.\"\n\n\"Tarkoitatko, että vatsani on sisältäpäin silattu raudalla?\" puhelin\nikään kuin en olisi ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.\n\n\"Tarkoitan...\" aloitti hän muuttuen äkkiä vakavaksi, mutta keskeytti\nsitten huomatessaan kiusaantuneen ilmeeni. Vain hänen kuihtuneet\nhuulensa nytkähtelivät, kun hän levitti uuden soopelinnahkaisen\nvaippani tuolin selkämykselle. \"Kahdeksansataa dukaattia\", nurisi\nhän. \"Tuhat vuohta ja sata lihavaa nautaa yhdessä vaipassa teidän\nlämpimiksenne. Kokonainen röykkiö maataloja herrani hienossa selässä.\"\n\n\"Ja tuossa sata kaunista maataloa sekä linna tahi kaksi\nkaupanpäällisiksi puhumattakaan mitään mahdollisesta palatsista\",\nsanoin ojentaen käteni ja koskettaen miekkaa, jonka hän juuri oli\nasettanut tuolille.\n\n\"Niinpä niin. Isänne voitti jäntevällä kädellään\", vastasi Pons.\n\"Mutta minkä isänne voitti, sen hän pitikin.\"\n\nPons pysähtyi hetkeksi ryhtyäkseen sitten herjaamaan uutta,\ntulipunaisesta silkkikankaasta tehtyä ihokastani. Se oli ihmeellisen\nkaunis kappale, ja olin siitä pöyhkeillyt.\n\n\"Kuusikymmentä dukaattia tuosta\", saneli Pons. \"Isänne olisi\nmieluummin nähnyt kristikunnan kaikkien räätälien ja juutalaisten\nkärventyvän helvetissä, ennen kuin olisi maksanut tuollaisesta\nsellaista hintaa.\"\n\nPukeutuessamme -- Ponsin auttaessa minua pukeutumaan -- jatkoimme\nhammasteluamme.\n\n\"On itsestään selvää, Pons, ettet ole kuullut uutisia\", sanoin\nkujeillen.\n\nHeti ukko höristi korviaan kuten vanha juorukello ainakin.\n\n\"Tuoreita uutisia?\" kysäisi hän. \"Englannin hovistako?\"\n\n\"Eei\", pudistin päätäni. \"Mutta kenties se on sinulle uutinen, vaikka\nvanha silti. Etkö ole sitä kuullut? Kreikan filosofit kuiskailivat\nsitä lähes kaksituhatta vuotta sitten. Ja se uutinen juuri on saanut\nminut ottamaan hartioilleni kaksikymmentä maatilaa, elämään hovissa\nja laittautumaan keikariksi. Näetkö, Pons, maailma on hyvin ilkeä\npaikka ja elämä on murheellinen. Kaikki ihmiset kuolevat ja kuoltuaan\n... niin, he ovat vainajia. Ja senvuoksi me nykyajan ihmiset\nvälttääksemme tätä ilkeyttä ja murheellisuutta etsimme typeriä\nhuvituksia ja mielettömiä hullutuksia.\"\n\n\"Entä uutinen, herra? Mitä filosofit kuiskailivat niin kauan sitten?\"\n\n\"Että Jumala oli kuollut, Pons\", vastasin juhlallisesti. \"Etkö sinä\nsitä tiedä? Jumala on kuollut, ja pian kuolen minäkin ja kannan\nkahtakymmentä vankkaa maatilaa olkapäilläni.\"\n\n\"Jumala elää\", vakuutti Pons kiivaasti. \"Jumala elää, ja hänen\nvaltakuntansa lähestyy. Sanon teille, herra, se on hyvin lähellä.\nMahdollisesti jo huomenna on maailman loppu käsissä.\"\n\n\"Niin sanoivat kristityt jo vanhassa Roomassa, Pons, kun Nero\nlaitatti heistä soihtuja valaisemaan huvituksiaan.\"\n\nPons katseli minua säälien.\n\n\"Liika oppi tekee hulluksi\", valitti hän. \"Aina olen sitä\nvastustanut. Mutta te piditte oman päänne ja raahasitte vanhaa\nruhoani mukananne ympäri maailman. Opiskelitte astronomiaa ja\nlaskuoppia Venetsiassa, runousoppia ja kaikkia muita italialaisten\nhassutuksia Firenzessä, astrologiaa Pisassa, ja vain Jumala tietää\nmitä kaikkea mielipuolisten saksalaisten maassa. Pötyä kaikki\nfilosofien jutut! Minä sanon teille, herra, minä Pons, palvelijanne,\nvanha miesraukka, joka en tunne ainoatakaan keihäänvarteen piirrettyä\nkirjainta, minä sanon teille, että Jumala elää ja lyhyen ajan\nkuluttua te astutte hänen eteensä.\" Äkkiä hän hillitsi mielensä ja\nkeskeytti puhetulvansa lisäten: \"Hän on täällä nyt, pappi, josta\npuhuitte.\"\n\nHeti muistin kohtaamissopimuksen.\n\n\"Miksi et sanonut sitä heti?\" kysyin kiukkuisesti.\n\n\"Olisiko se ollut parempi?\" Pons kohautti olkapäitään. \"Onhan hän jo\nodottanut kaksi tuntia joka tapauksessa.\"\n\n\"No miksi et tullut minua kutsumaan?\"\n\nHän tarkasteli minua hyvin miettivän ja arvostelevan näköisenä.\n\n\"Aamulla hoippuroitte vuoteeseen kiekuen kuin kukko: Kukkeli-kuu,\nkukkeli-kuu, kukkeli-kuu!\"\n\nHän matki juomalaulun sisällyksettömiä loppusäkeitä korviavihlovalla\nfalsettiäänellä. Epäilemättä olin vuoteeseen pyrkiessäni niitä\nhoilannut.\n\n\"Sinulla on hyvä muisti\", huomautin kuivasti koetellessani, miltä\nuusi soopelivaippa tuntuisi hartioillani, ennen kuin annoin sen\nPonsille pantavaksi talteen.\n\n\"Eipä siihen paljonkaan muistia tarvita. Toistitte sanat sen tuhannen\nkertaa, kunnes kaikki majatalon asukkaat olivat hereillä ja koko\nrakennus yhtenä koputteluna. Ja kun lopuksi olin saanut teidät\nkunnollisesti sänkyyn, kutsuitte minut luoksenne ja komensitte, että\nvaikka itse pahus saapuisi, hänelle oli sanottava: rouva kreivitär\nnukkuu. Kutsuittepa minut takaisin vielä kerran ja puristaen\nkäsivarttani niin, että se on mustelmilla tälläkin hetkellä, annoitte\nmääräyksen, että en saisi herättää teitä aamulla, niin totta kuin\nelämä, hyvä ruoka ja lämmin asunto ovat minulle jonkin arvoisia,\npaitsi yhden asian tähden.\"\n\n\"Ja se oli?\" kysäisin, sillä en kuolemaksenikaan osannut arvata, mitä\nolin hänelle selittänyt.\n\n\"Se oli erään miehen sydän, sanoitte, erään Martinelli-nimisen mustan\ntolvanan -- kuka hän lieneekin -- Martinellin sydän höyryämässä\nkultaisella lautasella. Lautasen täytyi olla kultaa, sanoitte, ja\nminun täytyi herättää teidät laulamalla: Kukkeli-kuu, kukkeli-kuu,\nkukkeli-kuu. Senjälkeen ryhdyitte opettamaan minulle säveltä:\nKukkeli-kuu, kukkeli-kuu, kukkeli-kuu!\"\n\nKun Pons mainitsi nimen, selvisi minulle heti, että Martinelli oli\njuuri sama pappi, joka nyt oli saanut etuhuoneessa rauhattomasti\nnaputella kantapäitään kaksi kuolettavan pitkää odotustuntia.\n\nKun Martinelli astui huoneeseen ja tervehtiessään mainitsi nimeni ja\narvoni, tiesin heti nimeni ja kaikki siihen liittyvät seikat. Olin\nkreivi Guillaume de Sainte-Maure. (Vasta silloin se näet minulle\nselvisi, vaikka se olikin ollut tietoisessa muistissani, ja muistan\nsen vielä perästäpäinkin.)\n\nPappi oli pieni tummaihoinen italialainen, niin laiha, että olisi\nluullut hänen hirvittävästi paastonneen tahi saapuneen kauheilta\nnälkämailta. Kädet olivat pienet ja hentoiset kuin naisen. Entä\nsilmät sitten! Hänen kavalat ja epäluottamusta herättävät silmänsä,\njotka näkyivät vain paksujen luomien jättämästä kaitaisesta\nraosta, olivat samalla kertaa terävät kuin kärpällä ja tylsät kuin\npäivääpaistattavalla sisiliskolla.\n\n\"Olette antanut minun odottaa pitkään, kreivi de Sainte-Maure\",\naloitti hän heti, kun Pons totellen katsettani oli poistunut\nhuoneesta. \"Hän, jonka palvelija olen, tulee kärsimättömäksi.\"\n\n\"Käyttäkää toisenlaista puhetapaa, pappi!\" keskeytin kiivastuen.\n\"Muistakaa, että nyt ette ole Roomassa.\"\n\n\"Suuri päämieheni...\", hän aloitti uudelleen.\n\n\"Hallitsee suuresti Roomassa, kenties\", keskeytin uudelleen. \"Tämä\nmaa on Ranska.\"\n\nMartinelli kohautti olkapäitään alistuvaisen kärsivällisen näköisenä,\nmutta silmien käärmemäinen hehku osoitti, että olkapäät valehtelivat.\n\n\"Suurta ja mahtavaa päämiestä kiinnostavat jonkin verran myös\nRanskan tapahtumat\", selitti hän rauhallisesti. \"Hänen ylhäisyytensä\nei ole teitä varten. Päämieheni suunnitelmat ovat toisenlaiset.\"\nHän kostutti ohuita huuliaan kielellään. \"Hänellä on toisenlaiset\nsuunnitelmat. Hänen ylhäisyyteensä nähden...ja myöskin teihin.\"\n\nHänen ylhäisyytensä tarkoitti Aquitanian herttuavainajan Geoffreyn\nleskeä, suurherttuatar Filippaa. Mutta huolimatta siitä, että Filippa\noli suurherttuatar, leski ja paljon muuta, hän oli nainen ja lisäksi\nnuori, iloinen, kaunis, niin kautta kunniani juuri sellainen, josta\nminä pidin.\n\n\"Entä hänen suunnitelmansa?\" kysäisin jyrkästi.\n\n\"Ne ovat syvät ja laajakantoiset, kreivi Sainte-Maure, liian syvät\nja laajakantoiset ryhtyäkseni niitä pohtimaan, vielä vähemmän\nkeskustelemaan niistä teidän tahi kenenkään muun ihmisen kanssa.\"\n\n\"Niin, tiedän kyllä, että suuria asioita on tekeillä ja niljaisia\nmatoja matelee maanpinnan alla\", sanoin.\n\n\"Minulle sanottiin, että olette jäykkäniskainen, mutta olen\nnoudattanut saamiani määräyksiä.\"\n\nMartinelli nousi lähteäkseen, ja minä nousin samalla kertaa.\n\n\"Sanoin, ettei tästä olisi mitään hyötyä\", jatkoi hän. \"Mutta vielä\nkerran tahdottiin tarjota teille tilaisuus muuttaa mielenne. Suuri\npäämieheni menettelee kohtuuttakin kohtuullisemmin.\"\n\n\"No niin, ajattelen asiaa\", lausuin hilpeästi saattaessani pappia\novelle.\n\nHän pysähtyi äkkiä kynnykselle.\n\n\"Ajattelemisen aika on mennyt. Päätöstänne minä tulin kuulemaan.\"\n\n\"Ajattelen asiaa\", toistin ja jatkoin sitten:\n\n\"Jolleivät herttuattaren suunnitelmat käy yksiin omieni kanssa,\nkenties sitten herranne suunnitelmat luistavat hänen toivomallaan\ntavalla. Muistanette, pappi, ettei hän ole minun herrani.\"\n\n\"Ette tunne herraani\", hän selitti juhlallisesti.\n\n\"Enkä haluakaan häntä tuntea\", vastasin.\n\nKuuntelin portaiden narisemista, kun pieni vehkeilevä pappi poistui\npehmein, kevein askelin.\n\nJos syventyisin kreivi Guillaume de Sainte-Maurena viettämäni\niltapäivän ja iltayön yksityiskohtiin, kertomukseni ei mahtuisi\nkymmeneen tällaiseen kirjaan. Sivuutan paljon, itse asiassa\nmelkein kaiken, sillä en ole kuullut, että milloinkaan, ainakaan\nKaliforniassa olisi tuomitulle myönnetty lykkäystä, jotta hän saisi\ntäydentää muistiinpanonsa.\n\nRatsastaessani sinä päivänä kaupunkiin saavuin vuosisatojen takaiseen\nPariisiin. Ahtaat kadut olivat inhottavan, sairautta levittävän\nlian ja loan peittämät. Mutta minun on kiiruhdettava ja sivuutan\nkaikki iltapäivän tapahtumat, ratsastusmatkan muurien ulkopuolelle,\nHugh de Meungin suuret pidot, juhlimisen ja juomingit, joihin itse\notin vain vähän osaa. Vain lopun kerron, alkaen siitä, kun seisoin\nkeskustelemassa itse Filippan kanssa -- hyvä Jumala hänen ihmeellistä\nkauneuttaan! Hän oli ylhäinen nainen, todella ylhäinen, mutta ennen\nsitä ja senjälkeen, aina: nainen.\n\nNauroimme keveästi pilaillen iloisen tungoksen hyöriessä\nympärillämme. Mutta pilailumme takana piili syvä vakavuus, kuten\nainakin miehellä ja naisella, jotka ovat sivuuttaneet rakkauden\nkynnyksen, mutta eivät kuitenkaan vielä ole liian varmoja toisistaan.\nEn tahdo ryhtyä häntä kuvaamaan. Hän oli solakka, tavattoman hento --\nmutta siinäpä olen, johan aloitin kuvauksen. Lyhyesti sanoen, hän oli\nainoa minua varten luotu nainen maailmassa. Enkä osannut uskoa, että\nRoomassa istuvan harmaapäisen vanhuksen pitkä käsivarsi ulottuisi\npuolen Euroopan halki minun ja naiseni väliin.\n\nSilloin nojautui italialainen Fortini olkapäähäni ja kuiskasi:\n\n\"Eräs henkilö haluaa puhutella teitä.\"\n\n\"Eräs henkilö saa odottaa, kunnes minulle sopii\", vastasin\nyksikantaan.\n\n\"En odota kenenkään sopivia aikoja\", kuului hänen yhtä kuiva\nvastauksensa.\n\nVereni kiehui. Muistin Martinelli-papin ja Rooman harmaapäisen\nvanhuksen. Asia oli selvä. Kaikki oli järjestetty. Pitkä käsi oli\nohjaamassa. Fortini hymyili minulle veltosti minun pysähtyessäni\nhetkiseksi näihin mietteisiin, mutta hänen hymynsä oli julkean\nhävytön.\n\nTällä kertaa, jos milloinkaan, olisi minun pitänyt pysyä kylmänä.\nMutta vanha punainen raivo alkoi hehkua sisässäni. Tämä oli\nkaikki papin työtä. Olin saanut kimppuuni Fortinin, miehen,\njoka oli menettänyt koko omaisuutensa, kaiken, sukuluetteloaan\nlukuunottamatta, ja jota pidettiin parhaana miekkamiehenä mitä\nItaliasta oli maahamme saapunut viimeisten kymmenen vuoden kuluessa.\nTänä yönä oli Fortinin vuoro. Ellei hänen onnistuisi täyttää\nharmaapäisen vanhuksen käskyä, niin huomenna saapuisi luokseni\ntoinen, ja seuraavana päivänä taaskin uusi. Ja elleivät he sittenkään\nsattumalta onnistuisi, niin saisin odottaa halvan salamurhaajan\ntikaria selkääni tahi myrkynsekoittajan pulveria viiniini tahi\nruokaani.\n\n\"Minulla ei ole nyt aikaa\", sanoin. \"Menkää tiehenne!\"\n\n\"Asiani ei siedä viivytystä\", tuli vastaus.\n\nHuomaamattani oli puheemme muuttunut äänekkääksi, niin että Filippa\nkuuli sen.\n\n\"Tiehenne, italialainen koira!\" toistin. \"Pois oveltani ulvomasta.\nTulen pian.\"\n\n\"Kuu on ylhäällä\", selitti hän. \"Ruoho on kuivaa. Kastetta ei\nole. Kalalammikon takana, nuolen kantomatkan verran vasemmalla on\nrauhallinen ja yksinäinen aukeama.\"\n\n\"Saatte heti mitä haluatte\", mutisin kärsimättömänä.\n\nMutta itsepintaisesti hän yhä odotteli.\n\n\"Aivan kohta\", sanoin vielä kerran, \"aivan kohta tulen puheillenne\".\n\nSilloin alkoi Filippa puhua sisällyttäen sanoihinsa koko rohkean\nsielunsa:\n\n\"Täyttäkää tuon herrasmiehen pyyntö, Sainte-Maure. Menkää hänen\nkanssaan nyt. Hyvä onni on mukananne.\" Hän keskeytti tervehtiäkseen\nohikulkevaa enoaan Jean de Joinvillea, äitinsä veljeä, Anjoun\nJoinvillea. \"Hyvä onni on mukananne\", toisti hän sitten ja kumartuen\npuoleeni jatkoi kuiskaten: \"Ja sydämeni on kanssanne, Sainte-Maure.\nÄlkää viipykö kauan. Odotan teitä isossa salissa.\"\n\nOlin seitsemännessä taivaassa. Riemuni kohosi pilviin. Ensimmäisen\nkerran hän avoimesti tunnusti rakkautensa. Ja sellaisen siunauksen\nsaatuani tunsin itseni niin voimakkaaksi, että uskoin voivani\ntappaa vaikka kaksikymmentä Fortinia ja näpsäyttää sormiani\nkahdellekymmenelle roomalaiselle ukolle.\n\nJean de Joinville lähti saattamaan Filippaa tungoksessa, ja Fortini\nja minä olimme pian sopineet asiasta. Erosimme kumpikin etsimään\nystävää tahi paria kohdataksemme sitten kaikki toisemme sovitulla\npaikalla kalalammikon takana.\n\nEnsimmäiseksi sain käsiini Robert Lanfrancin ja sitten Henry\nBohemondin. Mutta ennen kuin tapasin heidät, kohtasin erään\nsukapään, ja tämä kohtaukseni osoitti minulle, mistä tuuli puhalsi,\nja saattoi minut aavistamaan myrskyä. Tunsin tämän sukapään, Guy\nde Villehardouinin. Hän oli raaka maalaisnuorukainen, joka vasta\näskettäin oli saapunut hoviin, mutta pieni, kiivas kukkopoika\nhän joka tapauksessa oli. Tukka hänellä oli punainen, ja\npunaisina välkkyivät myös hänen pienet, lähekkäin olevat siniset\nsilmänsä, ainakin hiiden valkuaiset. Ja iho oli, kuten tavallista\npunatukkaisilla, punertava ja pisamainen. Koko hänen ulkomuotonsa\nteki sen vaikutuksen, kuin olisi häntä hieman kiehautettu.\n\nKun kuljin hänen ohitseen, hän liikahti äkkiä tyrkäten minua. Se\nkaikki tapahtui tietysti tieten tahtoen. Kiivaasti hän käännähti\nminuun päin käden haparoidessa miekan kahvaa.\n\n\"Totisesti\", ajattelin, \"on vanhuksella paljon ja omituisia\napureita\". Kukkopojalle kumarsin ja lausuin: \"Anteeksi kömpelyyteni!\nVika oli minussa. Anteeksi, Villehardouin!\"\n\nMutta hänpä ei niin vähästä rauhoittunutkaan. Hänen puhkuessaan ja\npöyhistellessään sattui Robert Lanfranc silmiini, ja viittasin hänet\nluoksemme. Selitin hänelle mitä oli tapahtunut.\n\n\"Sainte-Maure on antanut teille hyvityksen\", oli hänen tuomionsa.\n\"Hän on esittänyt teille anteeksipyynnön.\"\n\n\"Olen totisesti\", keskeytin lempeimmällä äänelläni. \"Ja pyydän\nteiltä, Villehardouin, vielä kerran anteeksi varsin suurta\nkömpelyyttäni. Vika oli minussa, mutta tahallani en sitä tehnyt.\nMinulla oli kiire erääseen kohtaukseen, ja olin kömpelö,\nsurkuteltavan kömpelö, mutta en tahallani.\"\n\nMitäpä se pöhkö olisi muuta voinut tehdä kuin hyväksyä minun niin\nauliisti tyrkyttämäni hyvityksen? Tiesin kuitenkin, että monta päivää\nei kuluisi, ennenkuin tämä kuumapäinen nuorukainen kyllä toimittaisi\nmeidät miekkoja mittelemään.\n\nSelitin Lanfrancille vain, että tarvitsisin häntä, eikä hän\nollutkaan yhtään utelias tietämään asian yksityiskohtia. Hän itse\noli eloisa, vasta kaksikymmenvuotias nuorukainen, mutta aseisiin\nhän oli harjautunut, taistellut Espanjassa, ja maine kertoi hänen\nkunnostautuneen kaksintaisteluissa. Tummat silmät vain välkähtivät\nhänen kuullessaan mitä oli tulossa, ja innostuneena hän riensi\nnoutamaan Henry Bohemondin joukkoomme.\n\nKun kolmisin saavuimme kalalammikon takana olevalle aukeamalle,\noli Fortini kahden ystävänsä kanssa jo odottelemassa. Toinen\nviimeksimainituista oli Felix Pasquini, samannimisen kardinaalin\nveljenpoika, jolle setä oli uskonut asiansa, samoinkuin harmaapäinen\nvanhus sedälle. Toinen oli Raoul de Goncourt, ja hänen läsnäolonsa\nhämmästytti minua, sillä hän oli liian hyvä ja ylevä mies nykyiseen\nseuraansa.\n\nTervehdimme toisiamme asianmukaisin menoin ja ryhdyimme toimeen.\nTällainen puuha ei ollut kenellekään meistä outoa. Paikka oli hyvä,\nkuten oli luvattu. Kastetta ei ollut. Kuu paistoi kirkkaasti, ja pian\nristeilivät miekkamme vakavassa leikissä.\n\nTiesin, että vaikka minua pidettiinkin Ranskassa hyvänä\nmiekkailijana, Fortini oli parempi. Mutta tiesin myös, että naiseni\nsydän oli sinä yönä mukanani ja että minun toimestani olisi\nmaailmassa sen yön jälkeen yksi italialainen vähemmän. Sanon, että\ntiesin sen. Mielestäni ei ratkaisusta saattanut olla epäilystäkään.\nJa miekkojemme kilahtaessa vastakkain mietin, millä tavoin hänet\ntappaisin. Pitkään kamppailuun ei minulla ollut halua. Nopeasti\nja loistavasti, kas siinä minun tapani. Ja lisäksi olin viimeiset\nkuukaudet viettänyt iloisessa humussa laulellen: \"Kukkeli-kuu,\nkukkeli-kuu\", minkä vuoksi en ollut sellaisessa kunnossa, että olisin\nkyennyt pitkään otteluun. Nopeasti ja loistavasti, oli päätökseni.\n\nMutta nopea ja loistava selviytyminen on varsin vaikeata, kun\nvastassa on Fortinin kaltainen taitava miekkailija. Onnetar oli\nkuitenkin järjestänyt niin, että Fortini, joka aina pysyi kylmänä,\njonka ranne ei milloinkaan väsynyt, joka aina tällaisissa tilanteissa\nmenetteli varmasti ja hitaasti, oli myös tänä yönä valinnut\nohjeekseen: nopeasti ja loistavasti.\n\nOttelu oli jännittävä, sillä yhtä varmasti kuin minä aavistin hänen\ntarkoituksensa tehdä leikistä pikainen loppu, yhtä varmasti hän oli\naavistanut minun ajatukseni. En usko, että temppuni olisi onnistunut,\njos taistellessamme olisi ollut kirkas päivä eikä kuutamo. Himmeä\nvalaistus oli minulle avuksi. Ja lisäksi arvasin pientä hetkeä\naikaisemmin, mitä hänellä oli mielessä. Se oli tuokiohyökkäys,\ntavallinen, mutta vaarallinen temppu, jonka jokainen aloittelija\ntuntee: se on kaatanut monta yrittäjäänsä ja on niin petollisen\nvaarallinen koettajalleen, että miekkailijat eivät sitä ensinkään\nsuosi.\n\nOlimme olleet vastakkain vain minuutin verran, kun Fortinin\nsyöksyistä ja valehyökkäyksistä päätin, että hän suunnitteli juuri\nsellaista tuokiohyökkäystä. Hän toivoi, että tekisin hyökkäyspiston,\nei suinkaan voidakseen sen väistää, vaan ohjatakseen sen hieman\nsyrjään taivuttamalla hiukan rannettaan, samalla kun hänen miekkansa\nkärki olisi valmiina kohtaamaan eteenpäin syöksähtävän rintani. Se\non vaikea temppu, totisesti vaikea parhaassakin valaistuksessa. Jos\nhän kiertäisi rannettaan sekunnin murto-osan verran liian aikaisin,\nsaisin varoituksen ja olisin pelastunut. Jos hän tekisi sen hieman\nliian myöhään, miekkani tapaisi hänet.\n\n\"Vai nopeasti ja loistavasti?\" ajattelin. \"Hyvä! Italialainen\nystäväni! Nopeasti ja loistavasti sen pitää käydä ja etenkin juuri\nnopeasti.\"\n\nTein yhtenään hyökkäyksiä hänen haluamallaan tavalla saadakseni\nhänet ansaan olemalla liian nopea. Ja nopeasti toiminkin. Kuten\nsanoin, olimme olleet vastakkain tuskin minuuttiakaan, kun se\ntapahtui. Kävikö se muka nopeasti? Tein piston ja hyökkäyksen kuin\nsalama. Kaikki kävi äkillisesti, kuten pamahdus. Vannon, että tein\nhyökkäyspistoni sekunnin murto-osaa nopeammin kuin ihmisen yleensä\nuskotaan voivan tehdä. Ja minä voitin tarvittavan silmänräpäyksen.\nHetkisen verran liian myöhään Fortini yritti väistää miekkani kärkeä\nja varrastaa minut omaansa. Mutta hänenpä miekkansa se joutuikin\nsyrjään. Se sujahti rintani ohitse pitkin pituuttaan tyhjään ilmaan\ntaakseni ja minun miekkani tunkeutui hänen ruumiiseensa sydämen\nkorkeudelta, oikeasta kyljestä sisään ja vasemmasta ulos.\n\nOutoa pistää elävä ihminen teräsvartaaseen. Nytkin, täällä kopissa\nkirjoittaessani, pysähdyn hetkeksi sitä ajattelemaan. Ja usein\nolen miettinyt sitä kuutamoyötä vanhassa Ranskassa, jona opetin\nitalialaiselle koiralle nopeata ja loistavaa toimintaa. Ruumiin\nlävistäminen oli niin kovin helppoa. Jos miekkani olisi sattunut\nluihin, ne olisivat kyllä pitäneet vastaan. Mutta nyt se puhkaisi\nvain lihaksia. Se kävi niin kovin keveästi. Nytkin, kirjoittaessani,\ntunnen sen kädessäni ja aivoissani. Naisen hattuneula ei voi sen\nhelpommin upota luumuvanukkaaseen kuin miekkani lävisti italialaisen.\nNiin, se ei silloin tuntunut Guillaume de Sainte-Mauresta\nvähääkään kummalliselta, mutta kummallista se on minusta, Darrell\nStandingista, kun nyt vuosisatojen kuluttua sitä ajattelen. On\nhelppoa, hyvin helppoa tappaa voimakas, elävä ja hengittävä mies niin\nyksinkertaisella aseella kuin teräskappaleella. Niin, ihmiset ovat\nkuin pehmeäkuorisia krapuja, niin hentoja ja helposti haavoitettavia\nhe ovat.\n\nMutta palaan kuutamoiselle nurmikolle. Pistoni osui, ja sitä\nseurasi pieni pysähdys. Ei Fortini kaatunut aivan heti. Enkä minä\nmyöskään samassa vetänyt miekkaani takaisin. Kokonaisen sekunnin\nseisoimme paikallamme, minulla jalat etäällä toisistaan, ruumiini\njännittyneessä kaaressa, vartalo eteenpäin työntyneenä, oikea käsi\nojennettuna vaakasuoraan; Fortini miekka kaukana takanani, kahvaa\npitelevä käsi keveästi nojaten rintani vasempaan puoliskoon, ruumis\njäykkänä, silmät avonaisina ja kirkkaina.\n\nOlimme niin liikkumattomia, että seuralaisemme, sen voin vannoa,\neivät heti tienneet mitä oli tapahtunut. Sitten Fortinin suu avautui,\nja hän yskäisi heikosti. Hänen jäykkä asentonsa herposi. Rintaani\nvastaan nojautuva käsi vavahteli, sitten se painui, kunnes miekan\nkärki lepäsi maassa. Tällöin Pasquini ja de Goncourt juoksivat hänen\nvierelleen, ja hän vaipui heidän syliinsä. Ja totisesti miekan\nirrottaminen oli minulle paljon vaikeampaa kuin sen pistäminen oli\nollut. Hänen ruumiinsa piti sitä kiinni, ikään kuin ei olisi tahtonut\nsiitä luopua. Niin, saatte uskoa, vaati melkoisen ponnistuksen,\nennenkuin sain sen temmaistuksi irti.\n\nMutta vetäisyn aiheuttama nykäys epäilemättä herätti hänet uudelleen\neloon ja sai hänet muistamaan tarkoituksensa. Hän työnsi ystävänsä\nsyrjään, jännitti vartalonsa ja kohotti miekan asentoon. Minäkin\nkävin asentoon ihmetellen, miten olin voinut pistää miekan hänen\nlävitseen sydämen korkeudelta satuttamatta tärkeihin elimiin. Mutta\nsilloin hänen jalkansa pettivät, ja ennen kuin sekundantit ennättivät\napuun, hän kaatui raskaasti nurmikolle. Hänet asetettiin makaamaan\nselälleen, mutta hän oli silloin jo kuollut. Kasvot olivat kaamean\njäykät kelmeässä kuutamossa, ja oikea käsi puristi yhä miekan kahvaa.\n\nNiin, on todella kummallisen helppoa tappaa ihminen.\n\nTervehdimme vainajan sekundantteja ja aioimme poistua, mutta Felix\nPasquini pidätti minut.\n\n\"Suokaa anteeksi!\" sanoin. \"Jätetään huomiseen.\"\n\n\"Meidän tarvitsee vain siirtyä jokunen askel syrjään\", intti hän.\n\"Siellä on ruoho kuivaa.\"\n\n\"Antakaa sitten minun kostuttaa se puolestanne, Sainte-Maure!\" pyysi\nLanfranc minulta innoissaan haluten hänkin osaltaan tehdä selvää\nyhdestä italialaisesta.\n\nPudistin päätäni.\n\n\"Pasquini on minun. Hänet otan huomenna ensimmäiseksi.\"\n\n\"Onko vielä toisia?\" kysyi Lanfranc.\n\n\"Kysykää de Goncourtilta!\" naurahdin. \"Arvelenpa, että hän\nparhaillaan aikoo esittää vaatimuksen päästä kolmannelle sijalle.\"\n\nDe Goncourt näytti kiusaantuneelta, mutta ei virkkanut mitään.\nLanfranc katsoi häneen kysyvästi, ja hän nyökkäsi.\n\n\"Ja hänen jälkeensä tulee varmasti kukkopoika\", jatkoin.\n\nEn ollut ehtinyt puhua loppuun, kun punatukkainen Guy de\nVillehardouin ilmestyi näkyviin astellen yksin meitä kohti pitkin\nkuutamoista ruohikkoa.\n\n\"Ainakin hänet saan minä\", huudahti Lanfranc ääni melkein vapisten\ninnosta.\n\n\"Kysykää häneltä!\" nauroin ja jatkoin Pasquiniin kääntyen. \"Huomenna.\nMäärätkää aika ja paikka! Minä saavun.\"\n\n\"Nurmikko on mainiota\", tiukkasi hän yhä itsepäisesti, \"paikka on\nmitä parhain, ja minä haluan lähettää teidät Fortinin seuraksi tänä\nyönä.\"\n\n\"Hänen olisi parempi saada ystävä seurakseen\", pistin takaisin. \"Ja\nnyt suokaa anteeksi, minun on mentävä.\"\n\nHän astui tielleni.\n\n\"Kumpi hyvänsä lähteköön, mutta tapahtukoon se nyt!\"\n\nVasta nyt alkoi kiukkuni nousta.\n\n\"Palvelette herraanne hyvin.\"\n\n\"Palvelen vain itseäni. Herraa ei minulla ole.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, jos sanon teille totuuden.\"\n\n\"Ja minkä sitten?\"\n\n\"Sen, että olette valehtelija, Pasquini, valehtelette kuten kaikki\nitalialaiset.\"\n\nHän käännähti Lanfranciin ja Bohemondiin päin.\n\n\"Kuulitteko! Tämän jälkeen ette voi enää kieltää.\"\n\nYstäväni empivät katsoen minuun ikäänkuin neuvoa kysyäkseen.\n\n\"Ja jos vielä jotakin mietitte\", kiiruhti Pasquini jatkamaan, \"niin\nsuokaa minun poistaa epäilyksenne! Kas näin!\"\n\nHän sylki eteeni. Silloin sai raivo minut valtoihinsa. Punaiseksi\nraivoksi minä sitä nimitän -- ylivoimaista hillitöntä halua tappaa\nja hävittää. Unohdin, että Filippa odotti minua suuressa salissa.\nMuistin vain kärsimäni vääryydet, harmaan ukon sietämättömän\nsekaantumisen asioihini, papin tungettelemisen, Fortinin julkeuden,\nVillehardouinin hävyttömyyden ja Pasquinin, joka seisoi tielläni\nsyljeksien ruohikkoon. Katseeni oli punainen ja samoin ajatukseni.\nKaikki nuo oliot olivat rehevää, vahingollista rikkaruohoa, joka oli\nniitettävä pois polultani, pois koko maailmasta. Raivoni muistutti\nverkkoon joutuneen leijonan kiukkua. Olin täysin saarrettu. Totisesti\nolin satimessa. Ainoa pelastuskeino oli hakata kaikki vastustajani\nmaahan, nujertaa heidät ja astua heidän ylitseen.\n\n\"Hyvä!\" sanoin kutakuinkin rauhallisena, vaikka ruumiini vapisi\nkiihtymyksestä. \"Ensin te, Pasquini! Te sitten, Goncourt? Ja lopuksi\nte, Villehardouin?\"\n\nJokainen heistä nyökkäsi vuorostaan, ja Pasquini ja minä\nvalmistauduimme siirtymään syrjään.\n\n\"Kun teillä on kiire\", ehdotti Henry Bohemond minulle, \"ja kun heitä\non kolme ja meitä on kolme, niin miksi emme suorita koko juttua\nsamalla kertaa?\"\n\n\"Juuri niin\", säesti Lanfranc innokkaasti. \"Ottakaa te de Goncourt!\nDe Villehardouin on minun.\"\n\nMutta minä viittasin ystävilleni epäävästi.\n\n\"He ovat saapuneet komennuksesta\", selitin. \"Juuri minua he niin\ninnokkaasti haluavat, että into on, kautta kunniani, tarttunut\nminuunkin, ja nyt tahdon itse pitää heidät kaikki.\"\n\nOlin huomannut, että puhelustani aiheutuva viivytys härnäsi\nPasquinia, ja tahdoin ärsyttää häntä vielä enemmän.\n\n\"Teistä, Pasquini\", selittelin, \"teen lopun nopeasti. En tahdo\npidättää teitä, kun Fortini odottelee seuraa. Teille, Raoul de\nGoncourt, annan ansaitsemanne rangaistuksen siitä, että olette noin\nhuonossa seurassa. Te olette ruvennut lihomaan ja hengityksenne\non raskasta. Te saatte työskennellä, kunnes teistä rasva sulaa ja\nkeuhkonne ähkyvät ja puhisevat kuin vuotavat palkeet. Teihin nähden,\nVillehardouin, en ole vielä päättänyt, miten teidät tapan.\"\n\nSitten tervehdin Pasquinia, ja leikki alkoi. Niin, sinä yönä tahdoin\nolla harvinaisen pirullinen. Nopeasti ja loistavasti -- siinä ydin.\nMutta tarkoin pidin petollisen valaistuksen mielessäni. Jos Pasquini\nuskaltaisi yrittää tuokiohyökkäystä, kävisi hänelle samoinkuin\nFortinille. Ellei hän sitä tekisi, ja pian, niin minä uskaltaisin.\n\nVaikka olinkin ärsyttänyt hänet kiukkuun asti, hän oli varovainen.\nMutta siitä huolimatta pakotin taistelumme kiihkeäksi, ja yhtämittaa\nmiekkamme koskettivat toisiaan. Hämärässä valaistuksessa oli silmästä\ntavallista vähemmän hyötyä ja täytyi sitäkin enemmän turvautua\ntuntoon.\n\nJo ensimmäisen minuutin kuluttua yritin. Teeskentelin, että jalkani\nluiskahti hieman, ja sitä korjatessani annoin miekkani joutua pois\nkosketuksista. Hän teki heti hyökkäyksen, ja yhä vain minä näyttelin,\ntällä kertaa tehden tarpeettoman laajan väistön. Silloin ruumiini\ntietysti paljastui, ja siihen syöttiin toivoin hänen tarttuvan. Ja\nhän tarttui. Salamannopeasti hän käytti hyväkseen paljastumista,\njoka hänestä näytti, vahingolta. Suora ja varma oli hänen pistonsa,\nja koko sieluineen ja ruumiineen hän teki hyökkäyksensä. Mutta minä\nolin vain näytellyt ja olin valmiina ottamaan vastaan. Keveästi\nsattuivat miekkamme yhteen toisensa tavatessaan. Ja juuri tarpeeksi\nvoimakkaasti, mutta ei vähääkään liikaa, kiertyi ranteeni hänen\nmiekkansa sujuessa pitkin minun miekkani suojustinta. Vain vähän\nhänen miekkansa harhautui, joitakuita tuumia, juuri tarpeeksi\nluiskahtaakseen sivukseni, ja sittenkin se lävisti silkkiliivini\npoimun. Hänen vartalonsa syöksyi eteenpäin hyökkäyksessä, ja sydämen\nkorkeudelta upposi miekkani kärki hänen oikeaan kylkeensä. Jäykkänä\nkuten sen jatkona oleva säilä oli ojennettu käteni, ja kättä ohjaava\nvartaloni oli valppaan jäntevä.\n\nSydämen korkeudelta upposi miekkani Pasquinin kupeeseen, mutta\ntällä kertaa sen kärki ei tullut toiselta puolen näkyviin. Sillä\nvasemmalla puolella se sattui kylkiluuhun (teurastajan työtä on\nihmisen tappaminen!) niin voimakkaasti, että hän lennähti taaksepäin\nja kaatui puoleksi selälleen, puoleksi kyljelleen nurmikolle. Mutta\nennen kuin hän ennätti maahan, olin minä äkkinykäyksellä irrottanut\nmiekkani hänen ruumiistaan.\n\nDe Goncourt kiiruhti hänen luokseen, mutta hän viittasi de Goncourtin\nkäymään minun kimppuuni. Pasquinin lähtö ei ollut yhtä nopea kuin\nFortinin. Hän yski ja sylki. Villehardouinin avulla hän nousi\nkyynärpäänsä varaan nojaten päänsä käteen. Yskiminen ja sylkeminen\njatkuivat.\n\n\"Hauskaa matkaa, Pasquini!\" nauroin hänelle punaisen raivon vallassa.\n\"Neuvon teitä kiiruhtamaan, sillä ympärillänne oleva ruoho on alkanut\näkkiä kostua, ja jos te vitkastelette, saatatte kuolla vilutautiin.\"\n\nKun valmistauduin heti aloittamaan de Goncourtin kanssa, vastusteli\nBohemond vaatien minua levähtämään hetken.\n\n\"Ei\", vastasin, \"en ole vielä oikein lämmennytkään\". De Goncourtiin\nkääntyen jatkoin: \"Nyt panemme teidät tanssimaan ja läähättämään,\ntervehdys!\"\n\nDe Goncourt ei olisi halunnut koko ottelua. Aivan ilmeisesti\nhän tappeli määräyksen pakosta. Hänen miekkailutapansa oli\nvanhanaikaista, kuten keski-ikäisten miesten yleensä, mutta silti\nhän oli huomioonotettava vastustaja. Hän pysyi kylmänä ja hillitsi\nitsensä erinomaisesti. Mutta loistava taito häneltä puuttui, ja\nlisäksi häntä painoi tieto varmasta häviöstä. Parikymmentä kertaa\nolisin minä voinut tappaa hänet nopeasti ja loistavasti. Mutta en\ntappanut. Olin pirullisella tuulella, kuten jo sanoin. Toden totta\nolinkin. Väsytin hänet perinpohjin. Pakotin hänet väistymään, kunnes\nhänen oli vaikea nähdä vartaloni varjoon joutunutta miekkaani. Ja\nsillä aikaa kuin minä uuvutin hänet, kunnes hän läähätti, kuten olin\nsanonut, seurasi Pasquini taisteluamme pää käden varassa yskien ja\nsyljeksien.\n\n\"Ja nyt, de Goncourt\", ilmoitin lopuksi, \"tunnette olevanne aivan\navuton. Voin tappaa teidät kymmenillä tavoilla. Olkaa valmiina,\njännittäytykää, sillä tahdon tehdä sen juuri tällä tavoin!\"\n\nNäin sanoessani siirryin kvartista terssiin, ja kun hän vuorostaan\nsiirsi miekkaansa ja teki laajan väistön, palasin kvarttiin, tähtäsin\npaljastuneeseen kohtaan ja sydämen korkeudelta painui miekkani hänen\nvartaloonsa. Nähdessään taistelumme lopputuloksen Pasquini raukesi,\npainoi kasvonsa ruohikkoon, vavahti muutamia kertoja, ja sitten oli\nkaikki ohitse.\n\n\"Herrallanne on tämän yön jälkeen neljä palvelijaa vähemmän\",\nvakuutin de Villehardouinille ryhtyessämme ottelemaan!\n\nJa minkälainen taistelu! Poika oli naurettava. Mahdotonta oli\nkuvitella mielessään, missä maalaiskoulussa hän oli oppinut\nmiekkailemaan. Hän suorastaan muistutti ilveilijää. \"Tämä puuha\non lyhyt ja yksinkertainen\", päättelin hänen punaisen tukkansa\nliehuessa, kun hän hullun kiihkoisesti ahdisteli minua.\n\nMutta juuri hänen ilveilijäkujeensa minut tuhosivat. Olimme\nmiekkailleet jonkin aikaa ja yhtä mittaa olin saanut nauraa hänen\nkömpelyydelleen, kun hän äkkiä raivostui silmittömästi unohtaen\nmuutenkin surkean vähäisen miekkailutaitonsa. Heilauttaen säiläänsä\nkoko käsivarrellaan, ikäänkuin se olisi ollut terävä miekka, hän\nnapautti sen päälakeeni. Minä äimistyin. Ei ikinä ollut minulle\ntapahtunut sellaista järjettömyyttä. Hänen rintansa oli aivan\npaljas, ja olisin monesti voinut hänet lävistää. Mutta kuten sanoin,\nolin hämmästyksen vallassa, kunnes tunsin terävän pistoksen, kun\ntämä kömpelö maalaispoika upotti miekkansa rintaani ja kallistui\neteenpäin, kunnes hänen miekkansa kahva sysäsi minut taaksepäin.\n\nKaatuessani näin Lanfrancin ja Bohemondin myötätuntoiset katseet ja\nriemun välkkeen Villehardouinin kasvoilla hänen työntäessään minua.\n\nMinä kaaduin, mutta nurmikolle asti en ehtinyt. Silmissäni vilahteli\nsekavia välkähdyksiä, korvissani jyrisi, valo muuttui vähitellen\ntasaiseksi hämäräksi. Tunsin sanoinkuvaamatonta, tuskallista kipua ja\nsitten kuulin sanat:\n\n\"En tunne mitään.\"\n\nTunsin äänen. Se oli johtaja Athertonin. Ja tiesin olevani taaskin\nDarrell Standing, joka juuri oli palannut vuosisatojen takaa San\nQuentinin helvetilliseen pakkopaitaan. Johtaja Atherton hypisteli\nparhaillaan niskaani, mutta siirtyi syrjään, ja tohtori Jacksonin\nsormet tulivat tilalle. Tohtori Jacksonin ääni selitti:\n\n\"Te ette osaa koettaa sydämenlyöntiä niskasta. Kas tuossa, pistäkääpä\nsormenne juuri tuohon kohtaan! Tunnetteko? Arvasinhan. Sykintä on\nheikkoa, mutta tasaista kuin kellon nakutus.\"\n\n\"On kulunut vasta kaksikymmentäneljä tuntia\", lausui kapteeni Jamie.\n\"Milloinkaan ennen hän ei ole ollut tuollaisessa tilassa.\"\n\n\"Hän teeskentelee, se on varma\", huomautti luottamusvankien pää Al\nHutchins.\n\n\"Enpä tiedä\", väitti kapteeni Jamie. \"Kun ihmisen suonenlyönti on\nniin heikko, että tarvitaan asiantuntija sitä havaitsemaan...\"\n\n\"Olen itse saanut kokemukseni pakkopaidassa\", vastusti Al Hutchins.\n\"Ja sain teidät päästämään minut irti, kun osasin näyttää kyllin\nmurtuneelta, vaikkakin kaikin voimin sain pidättäytyä remahtamasta\nnauramaan vasten kasvojanne.\"\n\n\"Mitä arvelette, tohtori?\" kysyi johtaja Atherton.\n\n\"Sydämen toiminta on loistava\", selitti lääkäri. \"Luonnollisesti se on\nheikkoa, sehän oli odotettavissakin. Mutta Hutchins on oikeassa. Mies\nnäyttelee.\"\n\nPeukalollaan hän kohotti toista silmäluomeani. Avasin toisenkin\nsilmäni ja katselin yläpuolellani kumartuvia kasvoja.\n\n\"Enkö sitä sanonut!\" huudahti tohtori Jackson voitonriemuisena.\n\nVaikkakin ponnistus tuntui musertavan kasvoni, sain ankaralla\ntahdonponnistuksella hymyn huulilleni.\n\nVesiastia kallistettiin huulilleni, ja join ahnaasti. On muistettava,\nettä käteni olivat tiukasti pakkopaidassa pitkin kupeitani.\nSitten minulle tarjottiin ruokaa -- kuivaa vankilaleipää -- mutta\npudistin päätäni. Suljin silmäni osoittaakseni, että heidän\nläsnäolonsa vaivasi minua. Osittaisesta virkoamisesta johtuva\ntuska oli sietämätön. Tunsin, että elämä palautui ruumiiseeni.\nPitkin niskajänteitä levisi pistelevä kipu rintaani. Ja aivoissani\nväikkyi elävästi muisto, että Filippa odotti minua suuressa salissa.\nInnokkaasti halusin päästä jatkamaan äskeisiä kokemuksiani Ranskassa.\n\nVaikka he yhä seisoivatkin ympärilläni, ryhdyin poistamaan ruumiini\nheränneitä osia tietoisuudestani. Minulla oli kiire lähteä, mutta\njohtaja Athertonin ääni esti puuhani.\n\n\"Onko teillä mitään valittamista?\" kysäisi hän minulta.\n\nMitään muuta en pelännyt kuin että he päästäisivät minut irti.\nVastaustani ei senvuoksi pidä ymmärtää kerskailuksi. Sen tarkoitus\noli yksinomaan estää mahdolliset irrottamisaikeet.\n\n\"Saisitte hieman tiukata pakkopaitaa\", kuiskasin. \"Se on kovin\nepämukavan löyhä. Suorastaan hukun siihen. Hutchins on tomppeli\nja hullu. Hän ei osaa sitomisen alkeitakaan. Johtaja, teidän\npitäisi panna hänet töihin kutomoon. Hän on paljon parempi mestari\ntehottomassa työskentelyssä kuin nykyinen päällysmies, joka on vain\ntomppeli, mutta ei hullu. Muuten menkää tiehenne, koko joukko, jos\nette osaa keksiä minulle mitään pahempaa. Mutta jos keksitte, niin\njääkää kaikin mokomin. Pyydän kaikesta sydämestäni teitä jäämään, jos\nluulette vaivaisen mielikuvituksenne keksivän uusia rääkkäystapoja.\"\n\n\"Hän on terästä, sinihohteista, öljyssä karaistua terästä\", leperteli\ntohtori Jackson nauttien lääkärinä uudesta kokemuksesta.\n\n\"Standing, te _olette_ ihme\", lausui johtaja. \"Teillä on rautainen\ntahto, mutta minä nujerran sen, niin totta kuin Jumala on kasvattanut\npieniä omenia.\"\n\n\"Ja teillä on kaniininsydän rinnassanne. Kymmenesosa siitä,\nminkä minä olen saanut kestää pakkopaidassa, olisi pusertanut\nkaniininsydämenne ulos pitkistä korvistanne.\"\n\nSe piikki sattui, sillä johtajalla oli todellakin tavattomat korvat.\nNe olisivat varmasti herättäneet Lombroson mielenkiintoa.\n\n\"Minä puolestani\", jatkoin, \"nauran teille. Pahinta, mitä kutomolle\nvoisin toivoa, olisi se, että itse ottaisitte sen hoitoonne.\nOlette tuonut minut eristyskoppiin ja tyhjentänyt minua vastaan\nkoko ilkeytenne. Mutta yhtä kaikki olen elossa ja nauran vasten\nkasvojanne. Ettekö olekin kykenemätön? Ette edes saa minua\ntapetuksi. Tuskinpa kykenisitte tappamaan loukkuunjoutunutta rottaa\ndynamiittipanoksella, _todellisella_ dynamiitilla eikä sellaisella,\njonka sekavissa aivoissanne kuvittelette minun piilottaneen.\"\n\n\"Entä vielä?\" kysäisi hän, kun lopetin arvosteluni.\n\nMieleeni välkähtivät sanat, jotka olin lausunut Fortinille, kun tämä\njulkeasti tunkeutui seuraani.\n\n\"Tiehenne, vankilarakki! Pois oveltani louskuttelemasta!\"\n\nHirveältä täytyi johtaja Athertonin kaltaisesta miehestä tuntua,\nkun avuton vanki kohteli häntä näin. Hän kalpeni raivosta, ja hänen\näänensä värisi hänen uhatessaan:\n\n\"Kautta taivaan, Standing, kyllä vielä teen teille hyvää.\"\n\n\"Vain yhden asian voitte tehdä. Voitte tiukata tätä epämieluisan\nlöyhää pakkopaitaa. Jos sitä ette tee, niin menkää tiehenne! Eikä\nolisi haitaksi, vaikka pysyisitte poissa viikon tahi kaikki kymmenen\npäivää.\"\n\nJa mitäpä saattaisi enää suuren vankilan johtajakaan tehdä vangille,\njoka jo oli saanut kaikkein pahimmat rangaistukset! Mahdollisesti\njohtaja ajatteli uusia uhkauksia, sillä hän avasi suunsa jotakin\nsanoakseen. Mutta ääneni oli puhuessani voimistunut ja aloin laulaa:\n\"Kukkeli-kuu, kukkeli-kuu, kukkeli-kuu.\" Ja lauluani jatkoin, kunnes\nkoppini ovi rämähti kiinni ja salvat ja lukot kirskuivat.\n\n\n\n\n12.\n\n\nNyt kävi lähteminen helposti, kun kerran olin keinon oppinut. Ja\ntiesin sen käyvän helpommaksi joka vaelluksen jälkeen. Kun ihminen\non keksinyt sen tien, jossa vastukset ovat vähäisimmät, ja kulkenut\nsitä kerran, niin jokaisella seuraavalla matkalla vastukset ovat\nentistäkin pienemmät. Ja niinpä muuttuivatkin, kuten saatte nähdä,\nmatkani San Quentinista muihin elinkausiini ajan mittaan melkein\nautomaattisiksi.\n\nJohtaja Athertonin ja hänen seurueensa poistuttua sain\nhenkiinvironneet ruumiini osat muutamissa minuuteissa pakotetuksi\ntakaisin valekuolemaan. Elämän kuolemaahan se oli, mutta sittenkin\nse oli vain valekuolema, samanlainen kuin nukutusaineiden aiheuttama\nohimenevä tunnottomuus.\n\nJa sitten pois kaikesta likaisesta ja halvasta, kauas pimeän koppini\nkolkosta yksinäisyydestä ja tuskallisesta pakkopaidasta, kauas\ntuttujen kärpästen seurasta sekä elävänä haudattujen yksitoikkoisesta\nhämärästä ja vaivalloisista naputuskeskusteluista, vaellukselle\nkaukaisiin aikoihin ja laajaan avaruuteen.\n\nEnsin oli kaikki pimeätä. Vähitellen sukeltautui tietoisuuteeni\nhavaintoja uudesta ympäristöstä. Ensimmäinen aistimukseni oli,\nettä kaikkialla oli pölyä. Kuivana ja kutittelevana se tunkeutui\nsieraimiini. Huuleni olivat pölystä tahmeina. Se peitti kasvoni,\nkäteni, ja erittäin hyvin tunsin sen hieroessani sormenpäillä\npeukaloa.\n\nSitten tunsin olevani yhtä mittaa liikkeessä. Koko ympäristö\ntärähteli ja huojui yhtämittaa, ja kuulin vinkuvia ja kitiseviä\nääniä, joiden tiesin johtuvan voiteettomista pyöränrummuista ja\npyörien rautavanteiden hankautumisesta kiviin ja hiekkaan. Tuon\ntuostakin saapui korviini miesten sortuneita ääniä heidän äkäisesti\nhoputtaessaan vaivalloisen hitaasti kulkevia, nääntyneitä eläimiä.\n\nAukaisin pölystä tulehtuneet silmäni, ja heti ne olivat uudelleen\ntäynnä pölyä. Karkea huopa, jolla makasin, oli puolen tuuman\npaksuisen pölykerroksen peitossa. Ilmassa leijaili sakea pölypilvi,\nja sen takana kaartui huojuva ja vapiseva purjekankainen katos.\nKankaan rei'istä tunkeutuvat auringonsäteet heittivät kirkasta valoa\nraskaasti häilyviin pölyhiukkasiin.\n\nOlin lapsi, kahdeksan- tahi yhdeksänvuotias poikanen. Minua väsytti\ntavattomasti, ja väsyneeltä näytti myöskin vierelläni istuva,\nkirkuvaa sylilasta viihdyttelevä nainen, jonka kuihtuneet kasvot\nolivat pölyn peitossa. Hän oli äitini, sen tiesin, olihan se\nluonnollinen asia, yhtä luonnollinen kuin sekin, että purjekankaisen\ntunnelin etupäässä, ajomiehen istuimen kohdalla näkyvät hartiat\nolivat isäni.\n\nKun lähdin ryömimään eteenpäin rattaille sälytettyjen matkatavaroiden\npäällitse, sanoi äitini nääntyneellä, tuskastuneella äänellä: \"Etkö\nvoi olla hiljaa edes yhtä minuuttia, Jesse?\"\n\nJesse, se oli minun nimeni. Sukunimeäni en tiennyt. Äiti nimitti isää\nJohniksi. Hämärästi muistan joitakuita kertoja kuulleeni, että toiset\nmiehet käyttivät isää puhutellessaan sanaa \"kapteeni\". Tiesin, että\nhän oli seurueen johtaja ja että kaikki tottelivat hänen määräyksiään.\n\nRyömin ulos purjekankaan aukosta ja istuuduin isän vierelle\nkuskipukille.\n\nIlma oli tukahduttavan sakeana pyörien ja eläinten kavioiden\nnostattamasta pölystä. Tuntui kuin olisimme kulkeneet paksussa\nsumussa, jonka läpi mailleenpainuva aurinko kuulsi himmeänä ja\nveripunaisena.\n\nLaskevan auringon outo valo herätti kummallisia, pelokkaita\naavistuksia, ja sitä tunnetta lisäsi koko ympäristö, mihin hyvänsä\nsilmäni sattuivatkaan, maisema, isäni kasvot, lapsen valittelu, jota\näiti ei saanut vaimentumaan, rattaittemme edessä ponnistelevat kuusi\nhevosta, joita isän piti yhtenään hoputtaa ja joiden väristä oli\nmahdoton erottaa merkkiäkään paksun pölykerroksen alta.\n\nSynkkänä ja masentavana levisi aavikko ympärillämme. Matalia\nkukkuloita ulottui joka suunnalle silmänkantamattomiin. Hyvin\nharvassa oli kukkuloiden rinteillä matalia, näivettyneitä pensaita.\nMuuten kohtasi silmä kaikkialla vain kuivaa hiekkaa ja kivikkoa. Ja\nkukkuloiden välinen tasainen maa, jota myöten kuljimme, oli myöskin\npelkkää hietikkoa. Vain siellä täällä kasvoi vaivainen pensas tahi\npäivänpolttama ja kuivettunut ruohontupsu. Vettä ei ollut näkyvissä,\nei merkkiäkään vedestä. Vain kuivuneiden purojen uomat kertoivat\naikaisemmista rankkasateista.\n\nIsäni vaunuja vetivät hevoset, mutta kun käänteiden kohdalla\nkatselin peräkkäin kulkevien vaunujen muodostamaa jonoa, näin että\nkaikkien muiden edessä oli härkiä. Kolme tahi neljä nääntynyttä\nhärkää oli valjastettu kunkin vaunun eteen, ja niiden vierellä\ntarpoen syvässä hietikossa kulkivat ajomiehet hoputtaen väsyneitä\njuhtia sauvoillaan eteenpäin. Tiesin, että vaunuja oli neljäkymmentä\nmeidän omamme mukaanluettuna. Usein olin jo ennen ne laskenut. Ja\nlaskin ne nytkin lasten tavalliseen tapaan saadakseni ajan kulumaan.\nKaikki neljäkymmentä olivat jäljellä, purjekankaisine katoksineen,\nsuurina, jykevinä ja karkeatekoisina täristen ja huojuen eteenpäin\nsoransekaisella hietikolla pyörien kitistessä ja vingahdellessa.\n\nHajaantuneina pitkin vaunujonomme kumpaakin sivua ratsasti\npuolitoistakymmentä miestä ja nuorukaista. Kaikilla heillä oli\npyssy satulannupilla. Ja kun joku heistä ratsasti lähelle meidän\nvaunuamme, näin, että pölyn peittämillä kasvoilla oli jännittynyt ja\nhuolestunut ilme kuten isällänikin. Ja kuten heillä oli isälläkin\nohjia hoidellessaan pitkäpiippuinen rihlapyssy aivan vierellään.\n\nToisella kupeellamme kulki joukko nilkuttavia, ikeiden lyöttämiä,\nluurangoiksi kuihtuneita juhtia, jotka yhtä mittaa pysähtelivät\nnyhtäisemään tielle sattuvia, kuivuneita ruohotupsuja ja joita\npaimentavat, väsyneen näköiset nuorukaiset alituiseen hoputtivat.\nSilloin tällöin joku juhdista pysähtyi ja laskeutui pitkälleen. Se\nteki koko ympäristön turmaa ennustavan tunnun entistä voimakkaammaksi.\n\nMuistan, että kauan, hyvin kauan sitten, kun minä olin vielä pienempi\npoika, olimme asuneet puiden varjostaman joen rannalla. Ja istuessani\nisäni vieressä vaunujen huojuvalla kuskipukilla palasivat ajatukseni\nyhä uudelleen entisiin viihtyisiin oloihin. Ne olivat jääneet niin\nkauaksi taaksepäin ajassa, ja minusta tuntui, että olin kokonaisen\nikuisuuden asunut vaunuissa ja kulkenut, aina vain kulkenut.\n\nMutta voimakkaimpana oli mielessäni sama tunne, joka oli vallannut\nkoko seurueemme. Tunsin, että kuljimme turmiota kohti. Kulkueemme\nmuistutti hautajaissaattuetta. Ei kuulunut naurunhelkähdystä,\nei ainoatakaan hilpeätä sanaa. Kaikkia painoi levoton ja raskas\ntunnelma. Jonon kupeilla ratsastavien miesten ja nuorukaisten\nkasvojenilmeet olivat synkät ja epätoivoisen päättäväiset. Ja\nlaskevan auringon kalpeassa valossa tarkastelin usein isäni kasvoja\nkoettaen turhaan keksiä niistä ilon pilkahdusta. Mutta vaikka\nisäni ilmeet olivatkin synkät ja väsyneet, ei niistä sittenkään\nkuvastunut toivottomuus. Ne olivat jyrkän päättäväiset ja katkerat,\nhuolestuneet, hyvin huolestuneet.\n\nÄkkiä tuntui kummallinen värähdys vaunujonossa. Isä kohotti päätään.\nNiin minäkin. Myöskin hevosten painuneet päät kohosivat. Eläimet\nnuuhkivat ilmaa pitkin henkäyksin ja alkoivat vetää reippaasti.\nRatsumiesten hevoset jouduttivat samoin askeleitaan. Ja vierellämme\nnilkuttavat juhdat lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa koko lauma.\nNäky oli surullisen naurettava. Kiireessään olivat nääntyneet\neläinparat niin kovin kömpelöitä. Ne olivat hankaantuneisiin vuotiin\nverhottuja, nelistäviä luurankoja. Hetkeksi jäivät paimentavat\npojat pitkän matkan jäljelle. Mutta pian tasaantui härkien juoksu\nkävelyksi. Nopeasti, innokkaasti ne nilkuttivat eteenpäin heltyneine\njalkoineen. Ja enää eivät kuivuneet ruohontupsut saaneet niitä\npoikkeamaan syrjään.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi äiti vaunusta.\n\n\"Vettä\", oli isän vastaus. \"Varmaankin saavumme Nephiin.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti äiti. \"Kenties meille siellä myydään\nruokaa.\"\n\nTärähdellen ja vingahdellen vierivät jykevät vaunumme punertavan\npölypilven peittäminä Nephiin. Toistakymmentä majaa ja kojua oli\nsiellä hajallaan mikä missäkin. Seutu oli hyvin samanlaista kuin\nse, minkä läpi olimme kulkeneet, puutonta hiekka-aavikkoa, vain\npaikoitellen pensaita. Mutta siellä oli viljelyksen alkua, aidattuja\npeltotilkkuja. Ja siellä oli vettä! Ei virranuomassa tosin ollut\nvirtaavaa vettä, mutta maa oli siinä kosteata ja vettä siellä täällä\nkuopissa. Janoiset juhtamme ja ratsumme painautuivat kuoppiin ja\ntyönsivät turpansa silmiä myöten veteen.\n\n\"Tuo on varmaankin Bill Blackin mylly, josta meille puhuttiin\",\nhuomautti isä osoittaen erästä rakennusta äidille, joka huolissaan\noli tullut taaksemme katselemaan.\n\nPukinnahkaiseen takkiin pukeutunut vanha mies, jolla oli pitkä,\ntakkuinen, päivänpolttama tukka, ratsasti vierellemme ja alkoi\nkeskustella isäni kanssa. Annettiin merkki, ja vaunujonomme kiertyi\nympyrään. Maa oli tasainen, ja pitkän harjoituksen nojalla kävi\nkaikki nopeasti. Kun kaikki neljäkymmentä vaunua pysähtyivät,\nne muodostivat täyden ympyrän. Alkoi uuttera puuha. Vaunuista\ntuli paljon naisia, kaikki nääntyneen näköisiä ja pölyisiä kuten\näitinikin. Kokonainen lapsilaumakin työntyi sieltä esiin. Jo\nvanhastaan tunsin kaikki lapset, joita oli ainakin viisikymmentä.\nJa naisia oli vähintään neljäkymmentä. He ryhtyivät heti keittämään\nillallista.\n\nSamalla kun osa miehistä hakkasi salviapensaita ja me lapset\nkannoimme niitä tulisijoille, riisuivat toiset miehet juhdat\nvaljaista ja veivät ne juomaan. Sitten miehet joukolla siirsivät\nvaunut aivan kiinni toisiinsa. Vaunujen vetoaisat käännettiin\nympyrän sisäpuolelle ja kunkin vaunun etuosa liittyi tiiviisti\nedessäolevan vaunun takaosaan. Isot jarrut pantiin kiinni. Mutta se\nei riittänyt. Pyörätkin sidottiin ketjuilla toisiinsa. Se ei ollut\nmeille lapsille ensinkään outoa. Olimme tottuneet vihamielisellä\nalueella leiriydyttäessä noudatettuihin varokeinoihin. Vain yksi\nvaunu jätettiin irralleen ympyrästä varustuksemme portiksi. Myöhemmin\nennen kuin asetuttaisiin yöteloille, ajettaisiin eläimet vaunuympyrän\nsisäpuolelle ja porttivaunu sidottaisiin samalla tavoin kuin\ntoisetkin. Toistaiseksi eläimet saivat vielä muutamia tunteja miesten\nja poikien paimentamina etsiä ravinnokseen ympäristössä kasvavaa\nniukkaa ruohoa.\n\nToisten jatkaessa leiriytymispuuhia isä lähti jalkaisin myllyä kohti\nmukanaan joukko miehiä, muiden muassa jo mainitsemani vanhus, jolla\noli pitkä, päivänpolttama tukka. Kaikki muut, miehet, naiset ja\nlapsetkin, pysähtyivät katsomaan heidän lähtöään. Ilmeisesti heidän\ntehtävänsä oli hyvin tärkeä.\n\nHeidän poissaollessaan saapui leiriimme muukalaisia, aution Nephin\nasukkaita. He olivat valkoihoisia kuten mekin, mutta kovan ja tylyn\nnäköisiä he olivat ja katselivat koko seuruettamme vihaisin ja synkin\nsilmäyksin. Ilmassa oli pahaaennustava tuntu, ja harkitusti koettivat\nmuukalaiset sanoillaan saada miestemme mielen kuohahtamaan. Mutta\ntaltutellen liikkuivat naiset kaikkialla miestemme ja nuorisomme\nkeskellä estäen sanasodan puhkeamisen.\n\nYksi muukalaisista tuli meidän nuotiollemme, jossa äitini oli\nyksinään keittopuuhissa. Olin juuri tuonut sylintäyden salvianoksia\nja pysähdyin kuuntelemaan tulokasta. Vihasin häntä, sillä vihaa\noli ilmassa. Tiesin, että jokikinen seurueemme jäsen vihasi näitä\nmuukalaisia, jotka olivat valkoihoisia kuten mekin ja joiden tähden\nmeidän oli ollut pakko leiriytyä ympyrään.\n\nNuotiollemme saapuneen muukalaisen siniset silmät olivat kovat,\nkylmät ja terävät. Tukka oli hiekanvärinen. Kasvot ja leuka oli\nsileiksi ajeltu, mutta korvien seuduilta leuan alle ulottui\nhiekankeltainen, kaulan peittävä parta, jossa oli runsaasti harmaita\nkarvoja. Äiti ei tervehtinyt muukalaista eikä tämä liioin äitiä.\nHän vain seisoi tuijotellen äitiä jonkin aikaa. Sitten hän karautti\nkurkkuansa ja lausui ilkeästi:\n\n\"Lyönpä vetoa, että toivoisitte olevanne jälleen Missourissa.\"\n\nNäin, miten äidin huulet värähtivät hänen hillitessään itseään, ennen\nkuin hän vastasi:\n\n\"Olemme Arkansasista.\"\n\n\"Ilmeisesti teillä on hyvät syyt salata entinen kotipaikkanne,\nteillä, jotka ajoitte Herran valitun kansan pois Missourista...\"\n\nÄiti ei vastannut mitään.\n\n\"Kun nyt\", jatkoi muukalainen odotettuaan hetkisen äidin sanovan\njotakin, \"olette saapuneet tänne uikuttaen ja kerjäten leipää meiltä,\njoita olette vainonneet\".\n\nTällöin minut, lapsen, äkkiä valtasi kiukku, vanha, hillitön,\npunainen raivoni, joka aina on ollut minua voimakkaampi.\n\n\"Te valehtelette!\" kiljuin. \"Emme ole missourilaisia. Emmekä uikuta.\nEmmekä ole kerjäläisiä. Rahalla me ostamme.\"\n\n\"Suu kiinni, Jesse!\" huudahti äiti napauttaen kädellään vasten\nsuutani. Sitten hän jatkoi muukalaiseen kääntyen: \"Menkää pois ja\njättäkää poika omiin oloihinsa!\"\n\n\"Lyijyä teidän pitäisi saada nahkanne täyteen, kirottu mormoni!\"\nkiljuin edelleen hyppien nopeasti nuotion ympärillä väistellen äitini\ntavoittelevaa kättä.\n\nMutta muukalaisen kylmää rauhallisuutta ei käytökseni vähääkään\nhorjuttanut. Olin varuillani, sillä enhän voinut tietää, mihin\nvoimatoimenpiteisiin tämä hirviö ryhtyisi, ja tarkkasin häntä\nherkeämättä, kun hän katseli minua hyvin vakavana.\n\nVihdoin hän puhkesi puhumaan. Juhlallisesti hän pudisti päätään, ja\njuhlallisia olivat sanatkin kuten tuomiota julistettaessa.\n\n\"Isien kaltaisia ovat pojatkin. Nuori polvi on yhtä turmeltunutta\nkuin vanha. Pelastaminen on mahdotonta. Sekä nuoret että vanhat ovat\nkadotettuja. Ei mikään voi heitä sovittaa. Ei Kristuksen verikään voi\npyyhkiä pois heidän syntejään.\"\n\n\"Kirottu mormoni!\" Pahempia sanoja en osannut hänelle syytää:\n\"Kirottu mormoni! Kirottu mormoni! Kirottu mormoni!\"\n\nJatkoin sadatteluani ja väistelin äitini rankaisevaa kättä, kunnes\nmuukalainen meni matkoihinsa.\n\nKun isä seurueineen palasi, lakkasi puuhailu leirissä ja\nhuolestuneina kaikki kerääntyivät tulijoiden ympärille. Isä pudisti\npäätään.\n\n\"Eivätkö he myy?\" kysäisi joku naisista.\n\nUusi päänpudistus.\n\nSinisilmäinen, vaaleaviiksinen, kolmikymmenvuotias jättiläinen\ntunkeutui joukon keskelle ja alkoi puhua.\n\n\"He sanovat, että heillä on jauhoja ja muita ruokatarpeita\nkolmeksi vuodeksi. He ovat aina ennen myyneet maahan saapuville\nsiirtolaisille. Mutta nyt he eivät myy. Ja syy ei ole meissä.\nHallituksen kanssa he ovat olleet riidassa, ja nyt he tahtovat kostaa\nsen meille. Se ei ole oikein, kapteeni. Se ei ole oikein, sanon.\nMeillä on vaimot ja lapset mukanamme. Kaliforniaan on kuukausien\nmatka. Talvi tekee tuloaan. Ja kuljettavamme tie on pelkkää erämaata.\nMeillä ei ole muonavaroja voidaksemme kulkea erämaiden halki.\"\n\nHän keskeytti hetkeksi puheensa silmäillen ympärillä seisovaa joukkoa.\n\n\"Nähkääs, te ette tiedä, minkälainen erämaa on. Tämä ei ole erämaata.\nSanon teille, että tämä on paratiisi, nämä ovat taivaallisia\nlaitumia, täällä virtaa maitoa ja hunajaa verrattuna siihen, mikä\nmeitä odottaa.\"\n\n\"Sanon teille, kapteeni, meidän täytyy saada jauhoja. Jolleivät he\ntahdo myydä, niin meidän on itse otettava.\"\n\nYmpäriltä kuului hyväksymishuutoja, mutta isäni vaati hiljaisuutta\nkohottamalla kättään.\n\n\"Olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne, Hamilton\", aloitti hän.\n\nHänen äänensä hukkui uudelleen kohonneisiin huutoihin, ja\ntoistamiseen hän nosti kätensä.\n\n\"Vain yhden seikan jätitte ottamatta huomioon, Hamilton, seikan,\njota me emme saa sivuuttaa. Brigham Young on julistanut, että on\nnoudatettava sotalakeja, ja Brigham Youngilla on armeija. Helposti ja\nnopeasti voisimme hävittää Nephin ja ottaa ruokavaroja niin paljon\nkuin voisimme kuljettaa mukanamme. Mutta kauaksi emme pääsisi.\nBrighamin pyhät olisivat kimpussamme, ja nopeasti meitä tuho\nkohtaisi. Te tiedätte sen, ja minä tiedän sen. Tiedämme sen kaikki.\"\n\nHänen sanansa palauttivat kuulijat järkiinsä. Kaikki, mitä hän\npuhui, oli ennestään tuttua. Toivottomasta hädästä johtuvan kiihkon\npuuskassa se vain oli unohdettu.\n\n\"Ei kukaan ole herkempi taistelemaan oikeuden puolesta kuin minä\",\njatkoi isäni. \"Mutta nyt emme voi taistella. Taistelu olisi liian\nepätasaista. Ja meillä on kaikilla vaimot ja lapset, joista meidän on\nhuolehdittava. Meidän täytyy säilyttää rauha millä hinnalla hyvänsä\nja olla välittämättä kaikista solvauksista, joita saamme kokea.\"\n\n\"Mutta mitä me teemme? Erämaa on edessämme\", huudahti eräs nainen,\njolla oli imevä lapsi sylissään.\n\n\"Ennen kuin saavumme erämaahan, sivuutamme useita uudisasutuksia\",\nvastasi isä. \"Fillmore on kuudenkymmenen mailin päässä etelässä.\nSitten on Corn Creek. Ja Beaver siitä viidenkymmenen mailin päässä.\nSen lähellä Parowan. Sieltä on kaksikymmentä mailia Cedar Cityyn.\nKuta kauemmaksi Suolajärveltä pääsemme, sitä todennäköisempää on,\nettä saamme ostaa muonaa.\"\n\n\"Ja jollemme saa?\" intti sama nainen.\n\n\"Sitten olemme päässeet heistä eroon. Cedar City on viimeinen asutus.\nMeidän on jatkettava matkaamme, siinä kaikki, ja kiitettävä onneamme,\nkun olemme päässeet heidän alueeltaan. Kahden päivän matkan päässä\nsieltä on hyvät laidunmaat, ja siellä on vettä. Paikkaa nimitetään\nVuoristoniityiksi. Asukkaita ei siellä ole, ja siellä me lepuutamme\njuhtiamme ja ruokimme ne hyvin ennen erämaahan lähtöä. Kenties saamme\nammutuksi hieman riistaakin. Ja vaikka kuinka huonosti kävisi, niin\nmatkaa jatketaan, niin kauan kuin kykenemme. Lopuksi jätämme vaunut,\nsälytämme välttämättömimmät tavarat juhtien selkään ja kuljemme\nviimeiset taipaleet jalan. Parempi on, että saavumme Kaliforniaan,\nvaikkei meillä olisi riepuakaan hartioillamme kuin että luumme\njäisivät tänne valkenemaan. Ja ne jäävät, jos riitaan ryhdymme.\"\n\nKun lopuksi miehiämme vielä kerran oli varoitettu välttämään\nkiivaita sanoja ja tekoja, hajaantui kokous. Sinä iltana makasin\nkauan valveilla vuoteellani. Mormonin käynnin herättämä kiukku jätti\najatukseni niin kuohuksiin, että olin valveilla vielä silloin, kun\nisäni ryömi vaunuun kierrettyään viimeisen kerran tarkastamassa\nyöksi asetettuja vartijoita. Vanhempani luulivat minun nukkuvan, ja\nkuulin äidin kysyvän, luuliko isä mormonien antavan meidän rauhassa\npoistua alueeltaan. Isä istui kasvot poispäin äidistä päästellen\nkenkiä jaloistaan. Iloisen luottavaisella äänellä hän vastasi, että\nhän varmasti uskoi mormonien antavan meidän mennä, jollei meidän\npuoleltamme kukaan aloittaisi riitaa.\n\nMutta minä näin pienen talikynttilän himmeässä valossa hänen\nkasvonsa, ja niissä ei ollut jälkeäkään siitä luottamuksesta,\nmikä soi hänen äänestään. Niinpä vaivuinkin uneen levottomana\nmeitä ilmeisesti uhkaavasta, hirveästä kohtalosta ja ajatellen\nBrigham Youngia, joka lapsellisessa mielikuvituksessani paisui\nkauhistuttavaksi, ilkeäksi olioksi, todelliseksi paholaiseksi\nkaikkine sarvineen ja häntineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeräsin eristyskopissa vanhaan tuttuun pakkopaidan tuskaan.\nYmpärilläni olivat, kuten tavallista, johtaja Atherton, kapteeni\nJamie, tohtori Jackson ja Al Hutchins. Kasvojani vihloi, kun pakotin\nne hymyyn, ja vain tavattomin ponnistuksin sain säilytetyksi\ntasapainoni huolimatta verenkierron uudistumisen aiheuttamista\ntuskista. Join minulle tarjotun veden, mutta en huolinut leipää ja\nkieltäydyin puhumasta. Suljin silmäni ja koetin päästä takaisin\nketjulla lujitettuun vaunuympyrään Nephiin. Mutta niin kauan kuin\ntarkastajat olivat luonani ja puhelivat, ei se minulle onnistunut.\n\nPakostakin kuulin kappaleen keskustelua.\n\n\"Aivan samoin kuin eilen\", sanoi tohtori Jackson. \"Ei pienintäkään\nmuutosta puoleen eikä toiseen.\"\n\n\"Hän voi niin ollen kestää edelleen?\" kysyi Atherton.\n\n\"Aivan varmasti. Seuraavat kaksikymmentäneljä tuntia yhtä helposti\nkuin kuluneetkin. Hän on suorastaan ihme. Jollen tietäisi, että se on\nmahdotonta, niin sanoisin, että hänet on taiottu.\"\n\n\"Kyllä minä hänen taikansa tiedän\", sanoi johtaja. \"Se on hänen\nkirottu tahtonsa. Olisin valmis lyömään vetoa, että jos hän saisi\nsen päähänsä, hän voisi kävellä paljain jaloin tulikuumilla kivillä,\nkuten Etelämeren kanaki-papit.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenties edellisiltä aikavaelluksiltani alitajuntaan jäänyt\n\"pappi\"-sana juuri tuli vapautukseni avaimeksi. Tahi kenties,\nja luultavammin, oli kaikki vain pelkkää yhteensattumaa. Joka\ntapauksessa minä heräsin ja huomasin makaavani karkealla\nkivipermannolla. Olin selälläni, käsivarret ristissä, kumpikin\nkyynärpää nojaten toisen käden kämmeneen. Loikoen silmät ummessa\npuoliksi torkkuen hieroin kämmenillä kyynärvarsiani ja tunsin,\nettä sormeni koskettivat pahkaisia känsiä. Se ei minua vähääkään\nhämmästyttänyt. Känsät olivat minulle vanhastaan tuttuja, ja ne\ntuntuivat varsin luonnollisilta.\n\nAvasin silmäni. Asumukseni oli pieni luola, enintään kolme jalkaa\nkorkea ja toistakymmentä jalkaa pitkä. Luolassa oli hyvin kuuma. Hiki\nhelmeili ihollani. Silloin tällöin useampia helmiä yhtyi vuotamaan\npitkin ruumistani. Verhona oli minulla vain kulunut riepu lanteiden\nympärillä. Ihoni oli paahtunut ruskeaksi kuin mahonki. Olin hyvin\nlaiha, ja laihuuttani katselin kummallisesti ylpeillen, ikäänkuin\nse olisi ollut suuri saavutus. Erikoisesti ihastuttivat minua\nsurkuteltavan näköiset, esiinpistävät kylkiluuni. Niiden välisten\nkuoppien pelkkä näkeminen herätti minussa juhlallisen innoituksen\ntahi paremminkin hurskauden tunteen.\n\nPolvenikin olivat känsäiset kuten kyynärpääni. Partani oli ilmeisesti\naikoinaan ollut vaalea, mutta nyt se oli tahrainen, juomuisen ruskea\nja ulottui takkuisena massana rinnalleni. Tukkani, samoin likainen\nja takkuinen, riippui olkapäilleni. Silloin tällöin täytyi minun\npyyhkäistä otsalle valuvia hiustupsuja syrjään katseitteni tieltä,\nmutta enimmäkseen tyydyin tirkistelemään niiden läpi kuten villieläin\ntiheiköstä.\n\nHämärän luolani tunnelimaiselle aukolle valoi päivä huikaisevaa\nvaloaan. Ryömin aukolle ja tehdäkseni oloni vielä epämukavammaksi\nasetuin makaamaan polttavaan auringonpaisteeseen kaidalle\nkallionkielekkeelle. Minä suorastaan paistuin hirveässä poltteessa,\nmutta kuta enemmän aurinko minua vaivasi, sitä enemmän minä\nriemuitsin siitä tahi oikeastaan itsestäni. Olinhan lihani herra,\nsen vaatimusten ja nurkumisen yläpuolella. Kun tunsin allani\nmuita terävämmän kallionsärmän, joka ei kuitenkaan saanut olla\nliian terävä, hankasin ruumistani sitä vasten. Raatelin lihaani\nhaltioitumisen kaltaisen sielun herruuden ja pyhyyden tunteen\nvallassa.\n\nKuuma päivä oli painostavan tyyni. Ei ilmanhenkäystäkään liikkunut\njoen laaksossa, johon silloin tällöin katsahdin. Satoja jalkoja\nalapuolellani virtasi leveä joki verkkaisesti. Vastainen ranta oli\ntasaista hietikkoa, joka ulottui silmänkantamattomiin. Rannalla\nkasvoi ryhmittäin palmuja.\n\nTämänpuoleisella rannalla kohosivat korkeat, veden uurtamat,\nrapautuneet kalliot. Jonkin matkan päässä kotkanpesästäni oli neljä\ntavattoman isoa, kalliosta hakattua veistosta. Ne kuvasivat istuvassa\nasennossa olevia ihmisvartaloita, kädet polvien varassa, käsivarret\nrapautuneina olemattomiin. Patsaiden kasvot olivat joelle päin,\nainakin kolmen niistä. Neljänneltä oli yläosa kokonaan rapautunut,\nvain jalat polvia myöten ja polvilla lepäävät kädet olivat jäljellä.\nViimeksimainitun jalkojen juurella kyyristeli naurettavan pieneltä\nnäyttävä sfinksi, vaikka sekin oli korkeampi kuin minä.\n\nHalveksien katselin näitä kalliosta hakattuja patsaita ja sylkäisin.\nEn tiennyt mitä ne olivat, hylättyjä jumalia vaiko unholaan\nvaipuneita kuninkaita. Mutta minulle ne olivat osoituksena maan\npäällä asuvien ihmisten ja maallisten puuhien turhuudesta ja\nkestämättömyydestä.\n\nJa joessa virtaavan veden, hieta-aavikon ja kallioiden yläpuolella\nkaareutui huikaisevan kirkas, pronssilta hohtava taivas ilman\npienintäkään pilvenhattaraa.\n\nTuntikausia minä paahdoin itseäni auringossa. Usein unohdin pitkiksi\nhetkiksi helteen ja tuskat uneksien ja nähden näkyjä ja muistellen\nmenneitä tapahtumia. Kaikki tämä, rapautuvat jättiläispatsaat, joki,\nhietikko, aurinkoja taivaanvahvuus, kaikki se, sen tiesin, katoaisi\nlyhyessä hetkessä. Millä hetkellä hyvänsä saattaisi arkkienkelin\npasuuna kajahtaa, tähdet putoaisivat taivaalta, taivaat sortuisivat\nja kaikkivaltias Jumala saapuisi seurueineen viimeiselle tuomiolle.\n\nNiin, siitä olin syvästi vakuuttunut ja odotin valmiina sitä ylevää\nhetkeä. Juuri senvuoksi olin täällä risoissa, liassa ja kurjuudessa.\nOlin halpa, olin alentanut itseni, halveksin lihan halpoja tarpeita\nja halua. Ja halveksien ja jonkinlaisella tyydytyksellä ajattelin\nmaailman kaukaisia kaupunkeja, joissa olin ollut ja jotka suruttomina\nelivät ylellisyydessä ja huvien humussa, vaikka viimeinen päivä oli\nniin lähellä. Niin, pian ne saisivat nähdä, mutta liian myöhäistä se\nolisi heille. Ja minä saisin nähdä. Mutta minä olin valmis. Ja heidän\nvalituksiensa ja myöhäisten katumushuutojensa kaikuessa minä nousisin\nuudestisyntyneenä ja kirkastettuna ansionmukaiselle paikalleni\nJumalan valtakunnassa.\n\nUneni ja näkyni saattoivat minut todella jo tässä ajassa Jumalan\nvaltakuntaan. Väliajoin minä usein toistin mielessäni entisiä\nkeskusteluja ja väittelyjä. Niin, Novatus oli oikeassa selittäessään,\nettei katuvia luopioita enää milloinkaan pidä ottaa kirkon yhteyteen.\nMyöskin oli sabellianismi epäilemättä perkeleen puuhaa. Ja\nKonstantinus, päävihollinen, oli perkeleen oikea käsi.\n\nTuon tuostakin palasin ajattelemaan Jumalan kolminaisuuden luonnetta\nja kertasin mielessäni syyrialaisen Noetuksen selityksiä. Mutta\nenemmän minua kuitenkin miellyttivät rakkaan opettajani Areioksen\nselitykset. Ja jos ihmisjärki pystyi asiaa ensinkään käsittämään,\nniin todella täytyi itse poika-käsitteen luonnosta seurata, että oli\nollut olemassa sellainen aika, jolloin Poikaa ei ollut olemassa.\nPoika-käsitteen mukaisesti oli välttämättömästi ollut olemassa\nsellainen aika, jolloin Pojan olemassaolo alkoi. Isän täytyy olla\nvanhempi kuin poika. Kaikki muut väitteet ovat herjaamista ja Jumalan\nhalventamista.\n\nMuistelin nuoruusaikojani, jolloin olin istunut Areioksen jalkojen\njuuressa. Hän oli ollut presbyteerinä Aleksandriassa, ja rietas\nja harhaoppinen Aleksanteri oli riistänyt häneltä piispanarvon.\nAleksanteri oli sabellianiitti, ja hänen jalkansa kulkivat kadotuksen\npolkua.\n\nNiin, olin ollut Nikean kirkolliskokouksessa ja nähnyt, miten\nsiellä ratkaisu kierrettiin. Muistin, että keisari Konstantinus\noli karkottanut Areioksen tämän vilpittömän rohkeuden tähden. Ja\nmuistin miten Konstantinus sitten valtiollisista ja poliittisista\nsyistä katui ja antoi Aleksanterille -- toiselle Aleksanterille,\nKonstantinopolin piispalle, hän olkoon kolmesti kirottu -- määräyksen\nottaa Areios seuraavana päivänä takaisin seurakuntaan. Ja eikö Areios\njuuri sinä iltana kuollut kadulle? Sanottiin, että kuolema johtui\näkillisestä sairaudesta, joka häntä oli kohdannut vastaukseksi\nAleksanterin hartaisiin rukouksiin. Mutta minä sanoin, kuten kaikki\nareiolaiset, että se äkillinen sairaus johtui myrkystä, joka oli\nlähtöisin juuri Aleksanterilta, Konstantinopolin piispalta ja\nperkelettä palvelevalta myrkynsekoittajalta.\n\nHieroen uskoni huumaamana ruumistani edestakaisin teräviin kiviin\nmumisin ääneen:\n\n\"Antaa juutalaisten ja pakanain pilkata. He riemuitkoot, sillä heidän\naikansa on lyhyt. Eikä heille ole oleva aikaa ajan jälkeen.\"\n\nPuhelin itsekseni hyvin paljon maatessani joen yläpuolella olevalla\nkalliovuoteellani. Olin kuumeinen, ja silloin tällöin join hieman\nvettä löyhkäävästä, vuohennahkaisesta leilistä. Pidin leiliä\nauringonpaisteessa, jotta nahkan haju tulisi voimakkaammaksi ja\njottei vesi suinkaan olisi raikkaan vilpoista. Luolani likaisella\npermannolla virui ruokani, joitakuita juureksia ja kappale homeista\nohraleipää. Nälkä minulla oli, mutta sittenkään en syönyt.\n\nMitään muuta en tehnyt koko sinä siunattuna, elinkauden pituisena\npäivänä kuin kieriskelin hikoillen auringonpaahteessa, kuoletin\nheikkoa lihaani, katselin ympärilläni olevaa autiutta, johdatin\nmieleeni menneitä muistoja, uneksin ja näin näkyjä sekä mumisin\nääneen hartauttani.\n\nAuringon laskettua minä, nopeasti pakenevassa hämärässä heitin\nviimeisen silmäyksen niin pian katoavaan maailmaan. Isojen\nkivipatsaiden juurella erotin ihmisten aikoinaan komeissa luomuksissa\nasustelevien petojen hiipiviä varjoja. Ja petojen äännellessä ryömin\ntakaisin luolaani. Puoleksi horroksissa mumisten, nähden kuumeisia\nnäkyjä rukoilin, että viimeinen päivä pian tulisi, ja vaivuin uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulin tajuihini eristyskopissa, neljä kiusanhenkeä vierelläni.\n\n\"Rietas ja harhaoppinen San Quentinin johtaja, jonka jalat kulkevat\nkadotuksen polkua\", aloin soimata juotuani ryypyn minulle tarjottua\nvettä. \"Vartijat ja kätyrivangit riemuitkoot. Heidän aikansa on\nlyhyt, eikä heille ole oleva aikaa ajan jälkeen.\"\n\n\"Hänen päänsä on sekaisin\", vakuutti johtaja Atherton.\n\n\"Näyttelee\", kuului tohtori Jacksonin terveempi arvostelu.\n\n\"Mutta hän ei myöskään syö\", huomautti kapteeni Jamie.\n\n\"Entäpä sitten. Hän voisi paastota neljäkymmentä päivää ilman\nhaittaa\", vastasi tohtori.\n\n\"Ja minä olen paastonnut\", sanoin, \"ja neljäkymmentä yötä myöskin.\nTiukatkaa pakkopaitaa minun mielikseni ja menkää sitten tiehenne!\"\n\nLuottamusvanki koetti työntää sormeaan siteiden väliin.\n\n\"Niitä ei voisi saada neljännestuumaakaan tiukemmalle, vaikka\nväkipyörällä koettaisi\", sanoi hän hyvin varmasti.\n\n\"Onko teillä mitään valittamista, Standing?\" kysyi johtaja.\n\n\"On kyllä\", vastasin, \"kaksi seikkaa\".\n\n\"Ja mitkä ne ovat?\"\n\n\"Ensiksikin on pakkopaita kirotun löyhä. Hutchins on aasi. Hän voisi\nsaada siteet jalan verran tiukemmalle, jos hän tahtoisi.\"\n\n\"Entä toinen valituksen syy?\"\n\n\"Että te olette pahan hengen riivaama, johtaja.\"\n\nKapteeni Jamie ja tohtori Jackson tirskuivat, ja johtaja poistui\npuhisten toisten etunenässä kopistani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksin jäätyäni koetin nopeasti jatkaa aikavaellustani päästäkseni\ntakaisin vaunuympyrään Nephiin. Halusin niin mielelläni tietää, miten\nneljänkymmenen vaunumme epätoivoinen matka aution vihollisinaan läpi\npäättyisi. Vähääkään ei sen sijaan mieltäni kiinnittänyt se, miten\nkävisi syyhyiselle erakolle kallioon hankautuneine kylkiluineen ja\nlöyhkäävine vesileileineen. Ja minä pääsin takaisin, mutta en Nephiin\nenkä Niilille, vaan...\n\nMutta minun on hetkeksi keskeytettävä kertomukseni ja selitettävä\neräitä seikkoja, jotka helpottavat esitykseni ymmärtämistä.\nMinun täytyy se tehdä, sillä aika, jonka voin käyttää\npakkopaitamuistelmieni täydentämiseen, on lyhyt. Vähän ajan kuluttua,\nhyvin pienen ajan kuluttua, minut viedään pois täältä ja hirtetään.\nVaikka minulla olisi aikaa tuhannen elinkautta, en sittenkään\nvoisi antaa täydellistä kuvausta pakkopaidassa saamieni kokemusten\npienimmistä yksityiskohdista. Ja senvuoksi minun täytyy lyhentää\nkertomustani.\n\nEnsiksikin, Bergson on oikeassa. Elämää ei voida selittää järjen\nlauselmilla. Kuten Konfutse sanoi jo kauan sitten: \"Kun niin vähän\ntunnemme elämää, niin voimmeko tuntea kuolemaa?\" Ja vähän me\ntodellakin tunnemme elämää, kun emme osaa selittää sitä järjellämme.\nMe tunnemme elämän vain ilmiönä, kuten villi-ihminen dynamokoneen.\nMutta elämän sisäisestä olemuksesta emme tiedä mitään.\n\nToiseksi, Marinetti on väärässä väittäessään, että aine selittää\nkaiken, että se on ainoa todella olevainen. Minä sanon, ja kuten\nsinä, lukijani, käsität, voin puhua auktoriteettina -- sanon,\nettä aine on pelkkää kuvitelmaa. Comte nimitti maailmaa, aineen\nkokonaisuutta, suureksi fetissiksi, ja minä olen yhtä mieltä Comten\nkanssa.\n\nElämä juuri on todellista, se on koko mysteeri. Elämä on kokonaan\nmuuta kuin kemiallinen aine, joka pukeutuu monivivahteisiin\nmuotoihin. Elämä on pysyväinen. Elämä on tulinen lanka, joka kulkee\nkaikissa aineen muodoissa. Minä tiedän. Minä olen elämää. Olen elänyt\nkymmenentuhatta ihmispolvea. Olen elänyt miljoonia vuosia. Minulla on\nollut useita ruumiita. Minä, näiden ruumiiden omistaja, olen pysynyt.\nMinä olen elämää. Minä olen sammumaton, aina loistava, ajan hammasta\nuhitteleva kipinä, joka valan oman tahtoni, omat intohimoni niihin\nkömpelöihin ainekokoomuksiin, joita nimitetään ruumiiksi ja joissa\nolen ohimennen asustanut.\n\nSillä nähkääs! Tämä sormeni, joka niin nopeasti ja herkästi tuntee\nkaikki kosketukset, jolla on niin monenlaisia hyviä ominaisuuksia,\njoka niin näppärästi käyttelee kaikenlaisia taidokkaita koneita, tämä\nsormi ei kuitenkaan ole sama kuin minä. Jos se leikataan poikki, minä\nelän kuitenkin. Ruumis on silvottu. Mutta minua ei ole silvottu.\nHenki, joka minut muodostaa, on koskematon.\n\nNiinpä niin. Jos kaikki sormeni leikattaisiin pois, pysyisin\nsittenkin minä muuttumattomana. Henki on kokonainen. Jos molemmat\nkädet, molemmat käsivarret olkapäitä myöten ja molemmat jalat\nlanneniveliä myöten leikattaisiin, niin kuitenkin minä, voittamaton\nja hävittämätön minä, eläisin. Ja enkö ole aivan sama olento, vaikka\nruumistani onkin silvottu, vaikka ruumiini osia onkin poistettu?\nVarmasti olen. Leikattakoon tukkani! Pyyhkäistäköön terävällä\npartaveitsellä pois huuleni, nenäni, korvani! Kiskottakoon silmäni\njuurineen päästä! Ja piiloutuneena muodottomaan päähän, joka liittyy\nraadeltuun ruumiiseen, minä yhä vieläkin olen koskemattomana,\nkokonaisena.\n\nNiin, sydän sykkii edelleenkin. No hyvä. Leikattakoon sydänkin pois\ntahi heitettäköön ruumiini jätteet tuhatteräiseen koneeseen ja\ntehtäköön siitä jauhettua lihaa! Mutta minä, minä, ettekö ymmärrä,\nse salaperäinen henki, elävä tuli, joka minut muodostaa, on silloin\nkaukana. Minä en ole tuhoutunut. Vain ruumis on tuhoutunut, eikä\nruumis ole sama kuin minä.\n\nUskon eversti de Rochas'n puhuvan totta, kun hän kertoo\ntahtonsa voimalla lähettäneensä hypnoottiseen uneen vaipuneen\nJosephine-nimisen tytön kahdeksantoista vuotta kestäneen elämän\nja ennen hänen syntymäänsä olleen hiljaisen ja pimeän ajan kautta\ntakaisin tytön edelliselle elinkaudelle, jolloin hän oli vuoteen\nomana makaava vanhus, entinen tykkimies Jean-Claude Bourdon. Ja\nuskon, että eversti de Rochas hypnotisoi tämän vanhuksen ylösnousseen\nvarjon ja tahtonsa voimalla lähetti sen seitsenkymmenvuotisen elämän\nja sitä edeltäneen pimeyden halki niihin päiviin, jolloin se oli\nollut turmeltunut vanha akka Philomène Carteron.\n\nOlenhan jo osoittanut, että menneinä aikoina, jolloin minä\nasustin muissa ainekokoomuksissa, olen ollut kreivi Guillaume\nde Sainte-Maure, syyhyinen ja tuntematon egyptiläinen erakko,\nJesse-poika, jonka isä oli nelikymmenvaunuisen, länteen päin\nmatkaavan siirtolaisjoukkueen päällikkö. Ja enkö nyt, näitä rivejä\nkirjoittaessani, ole Darrell Standing, nykyisin kuolemaantuomittu\nFolsomin vankilassa, aikaisemmin agronomian professori Kalifornian\nyliopiston maanviljelystiedekunnassa?\n\nAine on suuri illuusio. Aine ilmenee muotona, ja muoto on näennäinen.\nMissä ovat nyt vanhan Egyptin rapautuvat kallioveistokset, joiden\nluona minulla oli petoeläinten pesien tapainen luolani uneksiessani\nJumalan valtakunnasta? Missä on nyt Guillaume de Sainte-Mauren\nruumis, jonka punatukkainen Guy de Villehardouin lävisti\nkuutamoisella ruohikolla kauan aikaa sitten? Missä ovat nyt Nephin\nvaunuympyrän isot vaunut sekä ympyrän suojassa olleet miehet, naiset,\nlapset ja eläimet? Kaikki ne ovat lakanneet olemasta, sillä ne olivat\nmuotoja, joissa muuttuva aine esiintyi ennen kuin ne sulautuivat\njälleen samaan kaaokseen. Ne ovat menneet, eikä niitä enää ole\nolemassa.\n\nJa nyt on ajatukseni selvä. Henki on ainoa pysyvä todellisuus. Minä\nolen henki, minä pysyn. Minä, Darrell Standing, kirjoitan vielä\njoitakuita rivejä näihin muistelmiini ja sitten poistun. Nykyinen\nmuotoni, ruumiini, häviää riiputtuaan kyllin kauan kaulaan sidotussa\nnuorassa. Siitä ei jää jälkeäkään koko aineen maailmaan. Hengen\nmaailmaan jää siitä muisto. Aineella ei ole muistia, sillä sen muodot\novat häviäviä, ja kaikki sen muotoihin kaiverretut tiedot katoavat\nmuotojen mukana.\n\nVielä yksi sana, ennenkuin palaan kertomukseeni. Kulkiessani\npimeän läpi entisille elinkausilleni en minä milloinkaan kyennyt\nohjaamaan matkaani haluamaani päämäärään. Niinpä opinkin tuntemaan\nmonta tapahtumaa entisten elinkausieni ajoilta ennen kuin taaskin\nsattumalta palasin Jesse-pojaksi Nephiin. Kentiespä minä, kun kaikki\notetaan huomioon, olen elänyt Jessen kokemukset pariinkymmeneen\nkertaan, lähtenyt joskus kulkemaan hänen rataansa niiltä ajoilta,\njolloin hän vielä oli aivan pieni poikanen Arkansasin asutuksilla,\nja olen toistakymmentä kertaa kulkenut kauemmaksi kuin Nephin\nluo, johon hänet viimeksi jätin. Olisi ajan hukkaamista ryhtyä\nyksityiskohtaisesti sitä kaikkea kuvaamaan. Ja niinpä minä,\nerikoisesti painostamatta kertomukseni yksityiskohtaista tarkkuutta,\nsyrjäytän useita vähemmän tärkeitä, ikävystyttäviä ja toistuvia\nseikkoja. Esitän tapahtumat yhtenäisesti eri kokemusteni nojalla.\n\n\n\n\n13.\n\n\nJo paljon ennen päivänkoittoa oli Nephin leiri jalkeilla. Juhdat\najettiin laitumelle. Miehet irrottivat pyöriä yhdistäneet ketjut,\ntyönsivät vaunut erilleen ja laittoivat ne valmiiksi valjastamista\nvarten. Naiset taas keittelivät aamiaista neljälläkymmenellä\nnuotiollaan. Kylmässä aamuilmassa lapset tunkeilivat tulien ääreen,\njossa myöskin viimeiset vartiovuorolaiset torkuskelivat kahvia\nodotellessaan.\n\nKuluu melkoisesti aikaa ennen kuin sellainen suuri matkue kuin meidän\non saatu liikkeelle, sillä lähtönopeuden määrää verkkaisin lähtijä.\nAurinko olikin paistanut jo kokonaisen tunnin ja päivä oli rasittavan\nkuuma, kun vaunumme vierivät Nephistä hieta-aavikolle. Ei yhtään\nasukasta ollut katsomassa lähtöämme. Kaikki he pysyivät asuinnoissaan\ntehden siten lähtömme yhtä pahaenteiseksi kuin saapumisemme\nedellisenä iltana.\n\nTaaskin kuljimme monta pitkää tuntia paahtavassa helteessä ja\npistävässä pölyssä pitkin hiekkaista erämaata, jossa vain siellä\ntäällä oli salviapensaita. Koko päivänä emme nähneet ainoatakaan\nihmisasumusta, karjaa tahi aitausta, minkäänlaista viljelyksen\nmerkkiä. Illalla leiriydyimme kuivuneen joenuoman reunalle. Kosteaan\nmaahan kaivoimme kuoppia, joihin hitaasti tihkui vettä.\n\nTästä eteenpäin on minulla matkastamme vain hajanaisia muistoja.\nLeiriydyimme niin usein asettaen vaunut aina ympyrään, että\nlapsenajatuksissani muistin vain kuinka väsyttävän pitkä aika kului\nNephistä lähdettyämme. Mutta koko ajan oli meillä kaikilla voimakas\ntunne, että kuljimme kohti uhkaavaa, varmaa tuhoa.\n\nKeskimäärin matkasimme viisitoista mailia päivässä. Sen tiedän siitä,\nettä isäni oli sanonut Fillmoreen, lähimpään mormoniasutukseen,\nolevan kuusikymmentä mailia, ja sillä välillä me leiriydyimme\nkolmesti. Kuljimme siis sitä väliä neljä päivää. Nephistä\nlähdettyämme oli kulunut suunnilleen kaksi viikkoa, kun saavuimme\nviimeiselle muistamalleni leiripaikalle.\n\nFillmoren asukkaat, samoinkuin kaikki Suolajärven jälkeen kohtaamamme\nihmiset, olivat meille vihamielisiä. He nauroivat, kun koetimme ostaa\nruokatarpeita, ja herjasivat meitä muka missourilaisina.\n\nAsutuksessa oli toistakymmentä rakennusta. Saapuessamme sinne seisoi\nsuurimman talon edustalla lieassa kaksi satuloitua ja höyryävää,\nuuvuksiin ajettua hevosta. Sama vanhus, josta olen aikaisemmin\nkertonut, jolla oli pitkä, päivänpolttama tukka ja pukinnahkainen\ntakki -- hän näytti olevan isäni apulainen, jonkinmoinen luutnantti\n-- ratsasti vaunujemme viereen ja osoitti nääntyneitä ratsuja päätään\npudistaen.\n\n\"Eipä hevosia säästetä, kapteeni\", mumisi hän hiljaa. \"Ja kautta Sam\nHillin, mitä muuta varten tarvitsisi heidän tuolla tavoin ratsastaa,\njollei juuri meidän tähtemme?\"\n\nMutta isäni oli jo pannut merkille, missä kunnossa hevoset olivat,\nja minä olin valppain silmin tarkannut hänen ilmeitään. Näin, miten\nhänen silmänsä välkähtivät, huulet puristuivat yhteen ja pölyiset\nkasvot saivat hetkeksi tylyn ilmeen. Siinä kaikki. Mutta laskin\nyhteen kaksi ja kaksi ja tiesin, että nuo väsyneet ratsut olivat uusi\npahaenteinen merkki.\n\n\"Ilmeisesti meitä pidetään silmällä, Laban\", huomautti isäni\nyksikantaan.\n\nFillmoressa näin miehen, jonka näin sitten vielä myöhemmin uudelleen.\nHän oli pitkä ja leveäharteinen, hieman keski-ikäistä vanhempi\nmies, jonka ulkonäkö todisti terveyttä ja tavatonta tahdon voimaa.\nPäinvastoin kuin useimmat muut miehet, joita olin tottunut näkemään,\nhän oli sileäksi ajeltu. Muutamia päiviä vanhasta parransängestä\nnäki, että hänellä oli varsin paljon harmaita karvoja. Hänen suunsa\noli tavallista leveämpi, ohuet huulet tiukkaan yhteenpainuneet,\njoten näytti kuin häneltä olisi puuttunut monta etuhammasta. Nenä\noli iso ja nelikulmaisen leveä. Myöskin kasvot olivat nelikulmaiset,\nposkipäiden kohdalta leveät. Leukapielet olivat jykevät, otsa\nleveä, älykkään näköinen. Ja pienehköt, noin silmän leveyden\npäässä toisistaan olevat silmät, olivat hohtavimman siniset, mitä\nmilloinkaan olen nähnyt.\n\nFillmoren myllyllä näin tämän miehen ensimmäisen kerran. Isäni\noli, seurassaan eräitä muita, lähtenyt jauhojenosto-yritykselle,\nja vastoin äitini kieltoa olin minä huomaamatta livahtanut heidän\nperässään uteliaana näkemään tarkemmin vihollisiamme. Keskustelun\naikana oli myllärin seurassa neljä viisi muuta miestä, tämä niiden\njoukossa.\n\n\"Näittekö sen sileänaamaisen ukkolurjuksen?\" kysäisi Laban isältä,\nkun olimme tulleet takaisin ulkoilmaan ja palasimme leirille.\n\nIsä nyökkäsi.\n\n\"Hän on Lee\", jatkoi Laban. \"Näin hänet Suolajärvellä. Hän on\noikea veijari. Kerrotaan, että hänellä on yhdeksäntoista vaimoa\nja viisikymmentä lasta. Ja uskonkiihkossaan hän on suorastaan\nhullu. Minkä vuoksi arvelette hänen seuraavan meitä tässä Jumalan\nhylkäämässä seudussa?\"\n\nVaivalloinen, tuhoenteinen matkamme jatkui. Missä vain maaperä oli\nsopivaa ja vettä oli saatavissa, oli pieniä asutuksia, mutta ne\nolivat kahdenkymmenen ja viidenkymmenen mailin päässä toisistaan.\nVälimatkat olivat kaikki kuivaa, emäksistä hieta-aavikkoa. Ja joka\nasutuksella rauhalliset yrityksemme ostaa elintarpeita raukesivat\ntyhjiin. Tylysti meidät torjuttiin ja kysyttiin, kuka meistä oli\nmyynyt heille muonaa, kun karkotimme heidät Missourista. Turhaan\nselitimme heille olevamme Arkansasista. Sieltä me olimme, mutta he\nväittivät meitä missourilaisiksi.\n\nBeaverissa, joka on viiden päivän matkan päässä Fillmoresta etelään,\nnäimme Leen uudelleen. Ja sielläkin oli väsyksiin ajettuja ratsuja\ntalojen edustalla lieassa. Mutta Parowanissa emme Leetä nähneet.\n\nCedar City oli viimeinen asutus. Kulkueemme etunenässä ratsastanut\nLaban saapui luoksemme antamaan isälleni raporttia. Hänen ensimmäinen\ntietonsa oli kuvaava.\n\n\"Näin Leen luikahtavan toiselta puolen tiehensä, kun minä ratsastin\nasutukselle. Ja Cedar Cityssä on enemmän miespuolista väkeä ja\nhevosia kuin paikkakunnan koon nojalla saattaisi siellä olettaa\nolevan.\"\n\nMutta asutuksella ei meille tapahtunut mitään kummempaa.\nElintarpeita meille ei myyty, mutta muuten meidän annettiin olla\nomissa oloissamme. Naiset ja lapset pysyivät sisällä huoneissa, ja\nvaikka joitakuita miehiä tulikin näkyville, niin leiriimme he eivät\nsaapuneet meitä ärsyttämään, kuten aikaisemmin.\n\nCedar Cityssä kuoli Wainwrightin lapsi. Muistan, miten Wainwrightin\nvaimo itkien rukoili Labania koettamaan hankkia hieman maitoa.\n\n\"Se pelastaisi lapseni hengen\", sanoi hän. \"Ja heillä on maitoa.\nNäin heidän lehmänsä omin silmin. Menkää, hyvä Laban, koettamaan. Ei\nse ole niin suuri vaiva. Ja eiväthän he muuta voi kuin kieltäytyä\nantamasta. Mutta eivät he kieltäydy. Kertokaa, että maito on\nlapselle, aivan pienelle sylilapselle. Onhan mormonimaisillakin\näidinsydän. Eivät he voi kieltää maitokupillista sylilapselta.\"\n\nLaban koetti. Mutta kuten hän perästäpäin kertoi, hän ei saanut\ntavata ainoatakaan mormoninaista. Hän näki vain miehiä, ja nämä\nkäännyttivät hänet takaisin.\n\nCedar City oli viimeinen mormoniasutus. Sen jälkeen alkoi aava\nerämaa, jonka toisella puolella oli unelmiemme maa, tarunomainen\nKalifornia. Kun vaunumme varhain aamulla vierivät pois\npaikkakunnalta, näin istuessani isän vieressä kuskipukilla Labanin\ntunnepurkauksen. Olimme kulkeneet kenties puolisen mailia ja pääsimme\njuuri loivan harjanteen huipulle, jonka taakse Cedar City painuisi\nnäkyvistämme. Siinä Laban käänsi ratsunsa ympäri ja pysähtyi\nnousten seisomaan jalustimien varaan. Hänen vieressään oli äsken\numpeenluotu hauta, ja tiesin, että siinä lepäsi Wainwrightin lapsi.\nHauta ei ollut muuten ensimmäinen, jonka olimme jättäneet jälkeemme\nWasatch-vuorien yli kuljettuamme.\n\nLaban oli pelottavan noidan näköinen, harmaa ja laiha,\npitkäkasvuinen, kuoppaposkinen, takkuinen, auringonpolttama tukka\nriippui hartioille ja kasvot olivat vääristyneet vihasta ja\nvoimattomasta kiukusta. Pitkä pyssy oli vasemmassa kädessä, ja\noikeata nyrkkiään hän heristi Cedar Citylle.\n\n\"Jumalan kirous tulkoon teille kaikille!\" huusi hän. \"Sekä\nlapsillenne että vielä syntymättömille jälkeläisillenne! Tuhotkoon\npouta viljanne! Olkoon ruokanne kyykäärmeen myrkyllä maustettu\nhiekka! Muuttukoon vesi lipeäksi kaivoissanne! Olkoon...\"\n\nTässä kohdassa häipyivät hänen sanansa korvistani vaunumme vieriessä\nedelleen. Mutta kohoavat ja laskevat olkapäät ja vavahteleva nyrkki\nosoittivat, että hänen manauksensa oli silloin vasta alussa. On\nilmeistä, että hän toi esiin koko seurueemme tunteet. Naiset\nkurkistelivat vaunusta ja heristivät laihoja käsivarsiaan ja\nluisevia, työn ruhjomia, vapisevia nyrkkejään mormonien viimeiselle\nasutukselle. Meidän jälkeisemme vaunun edessä asteleva, härkiä\najava mies purskahti nauramaan sauvaansa heiluttaen. Nauru kuulosti\noudolta, sillä moneen päivään ei seurueessamme ollut nauru kajahtanut.\n\n\"Manatkaa heidät helvettiin, Laban!\" yllytti hän. \"Sinne minä heidät\ntuomitsisin.\"\n\nVaunujonomme kulkiessa edelleen katselin taakseni lapsen haudan\näärellä jalustimissaan seisovaa Labania. Hän oli todella pelottavan\nnäköinen pitkine hiuksineen, mokkasiineineen ja koristeltuine\nhousuineen. Pukinnahkainen takki oli niin vanha ja kulunut, että vain\nrihmaisia repaleita oli siellä täällä jäljellä aikoinaan komeista\nkoruompeluksista. Koko mies näytti liehuvilta repaleilta. Hänen\nvyössään riippui likaisia hiustupsuja, joita monet sateet olivat\nkastelleet. Tiesin, että ne olivat intiaanien päänahkoja, ja ne\nnähdessäni tunsin aina kummallista väristystä.\n\n\"Se tekee hänelle hyvää\", puhkesi isäni puhumaan enemmän itsekseen\nkuin minulle. \"Olen jo monta päivää odottanut, milloin hänen\nluontonsa purkautuu.\"\n\n\"Toivoisin, että hän palaisi takaisin ja ottaisi pari päänahkaa\",\nhuomautin minä puolestani.\n\nIsä katsahti minuun leikkisästi.\n\n\"Etpä taida pitää mormoneista, poika?\"\n\nPudistin päätäni nieleskellen sisässäni kuohuvaa, sanoinkuvaamatonta\nvihaa.\n\n\"Kun kasvan suureksi\", sanoin hetkisen kuluttua, \"niin lähden\ntappelemaan heidän kanssaan\".\n\n\"Jesse, Jesse!\" kuului äitini ääni vaunuista. \"Suu kiinni ja\npaikalla! Ja sinun\", lisäsi hän isälle, \"pitäisi hävetä salliessasi\nhänen puhua tuollaista\".\n\nKaksi päivää kuljettuamme saavuimme Vuoriniityille. Olimme kaukana\nasutuksista, ja ensimmäisen kerran jätimme leiriytyessämme\nvaunuympyrän muodostamatta. Vaunut kyllä ajettiin ympyrään,\nmutta niiden väliin jäi isoja aukkoja eikä pyöriä ketjutettu.\nValmistauduimme leiriytymään viikoksi. Juhtien täytyi saada levätä\ntodellista erämaamatkaa varten, vaikka johan tämäkin tuntui erämaalta\nihan tarpeeksi. Maisema oli edelleen matalia hiekkakumpuja, mutta\nniiden kupeilla kasvoi pientä, tiheätä pensaikkoa. Myöskin tasaiset\npaikat olivat hietikkoa, mutta siellä oli ruohoa, enemmän kuin\nolimme pitkiin aikoihin nähneet. Vain sadan jalan päässä leiristä\noli vähäinen lähde, josta parhaiksi riitti vettä tarpeisiimme. Mutta\nkauempana oli kallioiden kupeilla useampia samanlaisia lähteitä, ja\nniistä saivat eläimet juoda.\n\nSinä päivänä leiriydyimme aikaisin, ja kun tarkoituksemme oli\nviipyä kokonainen viikko, tarkastelivat naiset likaisia vaatteita\naikoen aloittaa pesun seuraavana päivänä. Kaikki olivat työssä\niltahämäriin. Miehet korjailivat valjaita tahi lujittivat vaunujen\nliitoksia. Rautaosia kuumennettiin ja taottiin, ruuveja ja muttereita\nkiristettiin. Muistan, miten Laban sinä iltana istui eräiden vaunujen\nvarjossa ja ompeli uusia mokkasiineja. Koko seurueessamme ei kellään\nmuulla ollut mokkasiineja eikä nahkatakkia. Hän ei ollutkaan\nmukanamme, kun lähdimme Arkansasista. Ei hänellä myöskään ollut\nvaimoa, ei perhettä eikä omia rattaita. Omaisuutta hänellä oli vain\nhevonen, pyssy, päällänsä olevat vaatteet ja pari vuodehuopaa, jotka\nolivat Masonin rattailla.\n\nSeuraavana aamuna tuho meidät saavutti. Olimme kahden päivänmatkan\npäässä viimeiseltä mormoniasutukselta, tiesimme, ettei intiaaneja\nollut läheisyydessä. Emme niin ollen pelänneet mitään ja olimme\nsenvuoksi jättäneet vaunumme ketjuttamatta lujaksi ympyräksi,\nemme olleet asettaneet kaitsijoita juhdille emmekä vahteja\nturvallisuudesta huolehtimaan.\n\nHeräsin kuin painajaisessa. Äkkiä alkoi kuulua hirveätä räiskettä.\nAluksi koetin unenpöpperössä saada selville, mistä huumaava,\njatkuva melu voi aiheutua. Kuulin sekä läheltä että kauempaa pyssyn\npamahduksia, miesten kirouksia, naisten kirkunaa ja lasten huutoa.\nSitten erotin miten kuulat naksahtelivat ja kilahtelivat sattuessaan\nvaunumme pyöriin ja akseleihin. Keitä lienevät olleetkin, liian alas\nhe tähtäsivät.\n\nKun koetin nousta, niin äitini, joka ilmeisesti parhaillaan työnsi\nvaatteita päälleen, painoi minut takaisin alas. Samassa hyökkäsi isä,\njoka jo oli täysissä pukimissa, vaunuun.\n\n\"Ulos vaunusta!\" hän huusi. \"Nopeasti! Maahan!\"\n\nHän ei tuhlannut aikaa. Tarttuen minuun lujasti ja nopeasti, niin\nettä tuntui melkein siltä kuin hän olisi lyönyt minua, hän heitti\nminut maahan. Hädin tuskin ennätin ryömiä pois alta, kun isä, äiti ja\npikku lapsi tulivat yhdessä mylläkässä perästäni.\n\n\"Tänne, Jesse!\" huusi isä, ja ryhdyin auttamaan häntä luomaan\nhiekkavallia vaununpyörän suojassa. Työskentelimme paljain käsin ja\nrajusti kaikki kolme, äiti mukana.\n\n\"Jatka kaivamista yhä syvemmälle, Jesse!\" komensi isä hypähtäen\npystyyn ja lähtien juoksemaan jaellen samalla määräyksiä. (Nyt olin\njo oppinut tietämään sukunimeni. Olin Jesse Fancher. Isäni oli\nkapteeni Fancher.)\n\n\"Kaikki maahan!\" kuulin isän huutavan. \"Asettukaa pyörien suojaan ja\nkaivautukaa hiekkaan! Ne, joilla on perheet, saattakoot naiset ja\nlapset pois vaunuista! Keskeyttäkää tuli! Ei yhtään laukausta! Älkää\nampuko, vaan olkaa valmiit torjumaan hyökkäys! Poikamiehet Labanin\nkanssa oikealle, Cochrane vasemmalle ja minä keskelle! Älkää kulkeko\npystyssä! Ryömikää!\"\n\nMutta hyökkäystä ei kuulunut. Neljännestunnin jatkui ankara, sekava\nampuminen. Ensi hämmennyksen aikana olivat kuulat sattuneet eräisiin\nmeikäläisiin, jotka olivat nousseet muita aikaisemmin ja olivat\nvirittelemässä nuotioita. Intiaanit -- niin Laban selitti -- olivat\nhyökänneet kentältä käsin kimppuumme ja ammuskelivat meitä nyt\nmaaten pitkällään hietikolla. Yhä vaalenevassa hämärässä isä ohjasi\ntulta heitä kohti. Hän oli aivan lähellä kuoppaa, jossa äiti ja minä\nmakasimme, joten kuulin hyvin hänen komennuksensa:\n\n\"Nyt! Kaikki yhtaikaa!\"\n\nVasemmalta, oikealta ja keskeltä kajahti yhteislaukaus. Tirkistelin\nhiekkavallin takaa ja näin, että moni intiaani haavoittui. Heidän\ntulensa lakkasi heti ja näin, miten he suinpäin syöksyivät pakoon\nraahaten haavoittuneet ja kaatuneet mukanaan.\n\nLeirissämme alkoi kuumeinen työ. Vaunut vedettiin lähemmäksi toisiaan\nja ketjutettiin ympyrään aisat sisällepäin. Näin, miten naiset sekä\npienet pojat ja tytöt auttoivat miehiä kiskoen pyörien puolista.\nSitten tarkastettiin kärsimiämme tappioita. Pahin vahinko oli se,\nettä olimme menettäneet kaikki eläimemme. Lisäksi virui hiekalla\nseitsemän miestä jotka olivat olleet nuotioita sytyttelemässä. Neljä\nheistä oli kuollut ja kolme kuoleman kielissä. Naiset hoitelivat\nmuita haavoittuneita. Pienen Rish Hardacren käsivarteen oli\nsattunut iso kuula. Hän oli vain kuusivuotias. Suu auki katselin,\nkun hänen äitinsä piteli häntä sylissään ja isänsä kiersi sidettä\nhaavaan. Pikku Rish ei enää huutanut. Näin kyynelten helmeilevän\nhänen poskillaan, kun hän ihmetellen katseli käsivarrestaan esille\ntunkeutuvaa murtuneen luun kappaletta.\n\nGranny White löydettiin kuolleena Foxwellin vaunusta. Hän oli\nlihava ja avuton vanha nainen, joka aina istui paikoillaan piippua\npoltellen. Hän oli Abby Foxwellin äiti. Myöskin Grantin vaimo oli\nkuollut. Hänen miehensä istui ruumiin vieressä aivan äänettömänä,\nkyynelettömin silmin. Hän vain istui pyssy polvilla, eikä kukaan\nhäntä häirinnyt.\n\nIsäni ohjaamana seurueemme työskenteli kuin majavalauma. Miehet\nkaivoivat laajan kuopan keskustaan muodostaen hiekasta suojavallin\nsen ympärille. Sinne naiset kuljettivat vuodevaatteita, elintarpeita\nja muita tarvikkeita. Lapset olivat työssä mukana. Valitteluja ei\nkuulunut, ja hyvin vähän näkyi merkkejä hätäilevästä kiihkosta. Työtä\noli tehtävä, ja syntymästämme saakka olimme kaikki työhön tottuneet.\n\nIsoon kuoppaan koottiin naiset ja lapset. Vaunujen alle, pitkin koko\nympyrän kehää, kaivettiin taistelevia miehiä varten kapea ampumahauta\nrintasuojineen.\n\nLaban palasi tiedusteluretkeltä. Hän kertoi, että intiaanit olivat\nperäytyneet puolen mailin päähän ja pitivät siellä neuvottelua. Hän\noli nähnyt heidän kuljettavan kuutta miestä taistelupaikalta. Kolmen\nhän väitti olevan kuolettavasti haavoittuneita.\n\nSinä aamuna näimme usein aavikolla liikkuvan pölypilviä, joista\nsaattoi päätellä, että siellä kulki melkoisia ratsujoukkoja. Pilvet\nliikkuivat kaikki meitä kohti saartaen meidät joka puolelta. Mutta\nainoatakaan elävää olentoa meistä poispäin, ja kaikki sanoivat, että\nsiinä ajettiin pois juhtiamme. Ja neljäkymmentä vankkaa vaunuamme,\njotka olivat vierineet vuorten yli puoliväliin manteretta, olivat\navuttomina ympyrässä. Ilman vetojuhtia ne eivät hievahtaisikaan\npaikoiltaan.\n\nPuolenpäivän aikaan Laban palasi uudelta tiedusteluretkeltä. Hän oli\nnähnyt uusia intiaanijoukkoja saapuvan etelästä, mikä osoitti, että\nolimme pian täysin saarroksissa. Samoihin aikoihin näimme kymmenkunta\nvalkoista ratsumiestä erään matalan kukkulan laella etelässä meitä\ntarkastelemassa.\n\n\"Tuo selittää kaikki\", lausui Laban isälleni. \"Intiaanit on yllytetty\nkimppuumme.\"\n\n\"He ovat valkoisia kuten mekin\", kuulin Abby Foxwellin huomauttavan\näidilleni. \"Mikseivät he tule leiriimme?\"\n\n\"Eivät he ole valkoisia\", tokaisin minä kiukkuisena pitäen samalla\nvalppaasti silmällä äidin rankaisevaa kättä. \"He ovat mormoneja.\"\n\nSen päivän illalla hiipi kolme nuorta miestämme pimeän tultua ulos\nleiristämme. Näin heidän lähtönsä. He olivat Will Aden, Abel Milliken\nja Timothy Grant.\n\n\"He koettavat päästä Cedar Cityyn apua noutamaan\", kertoi isä äidille\nhaukatessaan nopeasti illallista.\n\nÄiti pudisti päätään.\n\n\"Mormoneja on yllin kyllin äänenkantaman päässä leiristämme\", sanoi\nhän. \"Elleivät he kerran halua meitä auttaa, kuten näyttää, niin\nturhaan toivomme apua Cedar Citystäkään.\"\n\n\"Mutta onhan mormonejakin sekä hyviä että pahoja...\" aloitti isä.\n\n\"Emme tähän asti ainakaan ole tavanneet ainoatakaan hyvää\", keskeytti\näiti.\n\nAbel Millikenin ja Timothy Grantin paluusta sain tietää vasta\nseuraavana aamuna, mutta sitten kuulinkin kaikki heti. Koko leirimme\noli masentunut heidän kertomuksensa johdosta. Vain muutaman mailin\nkuljettuaan olivat lähetämme kohdanneet valkoisia miehiä. Will\nAden oli alkanut puhua ja kertonut, että he kuuluvat Fancherin\nretkikuntaan ja aikoivat mennä Cedar Cityyn apua pyytämään. Hänet\noli heti ammuttu. Milliken ja Grant pääsivät pakoon kertomaan\nkokemuksistaan. Heidän kertomuksensa vei seurueeltamme viimeisetkin\ntoiveet. Intiaanien takana olivat valkoiset, ja tuho, jota oli niin\nkauan aavistettu, oli nyt meidät saavuttanut.\n\nKun miehemme sinä aamuna menivät vettä noutamaan, ampuivat intiaanit\nheitä. Lähde oli vain sadan jalan päässä vaunuympyrästä, mutta tietä\nhallitsivat intiaanit, jotka olivat miehittäneet itäpuolella olevan\nmatalan kukkulan. Ampumaväli oli lyhyt, sillä kukkula oli vain vähän\nyli kahdensadan jalan päässä. Mutta ilmeisesti olivat intiaanit\nhuonoja ampujia, koskapa miehemme toivat vettä eikä kehenkään heistä\nollut sattunut.\n\nAamu kului rauhallisesti lukuunottamatta silloin tällöin leiriin\nlähetettyjä kuulia. Olimme asettuneet asumaan isoon kuoppaamme, ja\nkun olimme tottuneet vaivalloisiin oloihin, tuntui meistä siedettävän\nmukavalta. Niiden kohtalo, joiden omaisia oli kaatunut oli tietenkin\nsäälittävä, ja myöskin haavoittuneista oli huolehdittava. Tuon\ntuostakin luiskahdin kiihkeässä uteliaisuudessani äidin luota\nottamaan selkoa tapahtumista ja varsin paljon näin ja kuulin.\nVaunuketjumme sisäpuolelle, hieman etelään suojapaikastamme miehet\nkaivoivat kuopan, johon he hautasivat kuolleemme, seitsemän miestä ja\nkaksi naista. Vain Hastingsin vaimosta, joka oli menettänyt miehensä\nja isänsä, oli paljon vaivaa. Hän valitteli äänekkäästi, ja kului\nkauan, ennenkuin toiset naiset saivat hänet rauhoitetuksi.\n\nIdässä, matalalla kukkulalla intiaanit pitivät hirvittävää melua.\nMutta mitään vakavampaa he eivät yrittäneet, ampuivat vain joitakuita\nvaarattomia laukauksia.\n\n\"Mikähän noita lurjuksia nyt vaivaa?\" ihmetteli Laban\nmalttamattomana. \"He eivät taida päästä yksimielisiksi\nsuunnitelmistaan.\"\n\nIltapäivällä oli leirissämme kuuma. Aurinko paahtoi pilvettömältä\ntaivaalta, eikä tuntunut tuulenhenkäystäkään. Vaunujen alla\npyssyineen makaavat miehet olivat ainakin osaksi varjossa. Mutta\nsuureen suojakuoppaan, jossa oli yli sata naista ja lasta, aurinko\npaistoi täydeltä terältään. Lisäksi olivat siellä haavoittuneet,\njoiden suojaksi pystyttelimme huopia. Kuopassa tuntui ahtaalta ja\ntukahduttavalta, ja minä hiivin alituiseen ampumalinjalle ja olin\nolevinani hyvinkin tärkeä kuljettaessani isälle tietoja.\n\nOlimme tehneet tuhoisan virheen, kun emme olleet sijoittaneet\nvaunuketjuamme niin, että lähde olisi ollut sen sisäpuolella.\nEnsimmäisen hyökkäyksen aiheuttamassa hämmingissä, kun emme tienneet,\nkuinka pian seuraava hyökkäys tehtäisiin, emme olleet tulleet sitä\najatelleeksi. Ja nyt se oli myöhäistä. Kun intiaanit väijyivät\nparinsadan jalan päässä, olisi vaunujen irrottaminen ollut liian\nuskallettua. Isä määräsi sensijaan kaksi miestä kaivamaan kaivoa\nkeskustassa olevan suojakuoppamme pohjoispuolelle, ja hautojen\neteläpuolelle järjestimme kaatopaikan.\n\nSaman päivän, toisen piirityspäivän, iltapuolella näimme taaskin\nLeen. Hän kulki jalkaisin luoteissuunnassa olevan aukeaman poikki\nparhaiksi pyssyn kantamattomissa. Isä heilutti hänelle kahden\nyhteensidotun ajosauvan päähän kiinnitettyä liinaa. Se oli\nneuvottelulippumme. Mutta Lee ei ollut sitä huomaavinaan, vaan jatkoi\nkulkuaan.\n\nLaban olisi pitkästä välimatkasta huolimatta tahtonut koettaa ampua\nhäntä, mutta isä esti hänen aikeensa selittäen, että valkoiset eivät\nilmeisestikään vielä olleet lopullisesti tehneet päätöstään meihin\nnähden. Jos Leetä ammuttaisiin, se kiiruhtaisi heidän ratkaisuaan\nhuonoon suuntaan.\n\n\"Kas tässä, Jesse!\" jatkoi isä sitten minulle repien kaistaleen\nliinasta ja kiinnittäen sen ajosauvan kärkeen. \"Lähdepä tämän kanssa\nkoettamaan, pääsisitkö hänen puheilleen! Älä kerro hänelle mitään\nsiitä, mitä meille on tapahtunut! Koeta vain saada hänet lähtemään\nmeidän puheillemme!\"\n\nKun lähdin astelemaan rintani paisuessa ylpeydestä tärkeän tehtävän\nvuoksi, huusi Jed Dunham, että hän tahtoisi lähteä mukaani. Jed oli\nsuunnilleen minun ikäiseni.\n\n\"Dunham, saako poikanne mennä Jessen mukaan?\" kysäisi isä. \"Kahden on\naina parempi. Onhan pojista jonkin verran turvaa toisilleen.\"\n\nJa Jed ja minä, kaksi yhdeksänvuotiasta miehenalkua, lähdimme\nvalkoisen lipun suojassa keskustelemaan vihollistemme johtajan\nkanssa. Mutta Lee ei halunnut neuvotteluja. Kun hän näki meidän\ntulevan, hän väistyi tiehensä. Emme päässeet lähestymään häntä\näänenkantaman päähän, ja jonkin aikaa meitä vältettyään hän\nvarmaankin piiloutui pensaikkoon, sillä emme enää nähneet häntä,\nvaikka miten olisimme etsineet. Kuitenkin tiesimme, ettei hän vielä\nollut ehtinyt poistua kauemmaksi.\n\nJed ja minä kuljeksimme pensaikossa satojen kyynärien alalla. Meille\nei ollut annettu määräystä, miten kauaksi meidän olisi mentävä. Ja\nkun intiaanit eivät meitä ampuneet, menimme yhä pitemmälle. Viivyimme\nretkellämme runsaasti kaksi tuntia. Jos jompikumpi meistä olisi ollut\nyksin, hän olisi palannut takaisin sen ajan murto-osassa. Mutta\nnyt tahtoi Jed näyttää olevansa rohkeampi kuin minä, ja minäkin\npuolestani tahdoin osoittautua rohkeammaksi.\n\nYltiöpäisyytemme tuotti tuloksia. Pelottomasti me risteilimme\nvalkoisen lippumme suojassa ja näimme kuinka tarkoin meidät\noli saarrettu. Etelässä näimme vain puolen mailin päässä ison\nintiaanileirin. Sen vieressä tasangolla ratsastelivat intiaanipojat\nhurjaa vauhtia.\n\nVoidaksemme tarkastella idässä olevalle kukkulalle asettuneita\nintiaaneja kiipesimme eräälle toiselle matalalle kummulle.\nPuolisen tuntia seisoskelimme siellä ja koetimme laskea heidän\nlukumääräänsä. Paljon meidän täytyi kuitenkin jättää arvaamisen\nvaraan päätellessämme, että heitä oli ainakin pari sataa. Näimme\nheidän joukossaan myöskin valkoisia miehiä, jotka liikkeistä päättäen\nkoettivat suostutella intiaaneja johonkin.\n\nKaakkoon leiristämme, vain noin neljänsadan kyynärän päähän siitä,\noli loivan rinteen suojaan sijoittunut suuri joukko valkoisia.\nTaempana oli viisi-kuusikymmentä ratsua laitumella. Suunnilleen\nmailin päässä pohjoisessa lähestyi pieni pölypilvi. Odottelimme niin\nkauan, että näimme yksinäisen ratsastajan laskettavan täyttä laukkaa\nvalkoisten leiriin.\n\nLeiriin palattuamme sain ensimmäiseksi läimäyksen äidiltä, kun olimme\nviipyneet niin kauan poissa. Mutta isä kiitteli meitä, kun selostimme\nnäkemämme.\n\n\"Nyt saamme kenties odottaa hyökkäystä, kapteeni\", huomautti Aron\nCochrane isälle. \"Poikien näkemän ratsastajan saapumisella on\njokin merkitys. Valkoiset ovat pidätelleet intiaaneja, kunnes he\novat ehtineet saada määräyksiä ylempää. Mahdollisesti juuri tämä\nratsastaja toi määräykset. Ja hevostaan hän ei ainakaan ollut\nsäästänyt.\"\n\nPuoli tuntia meidän paluumme jälkeen Laban yritti valkoisen\nlipun turvin lähteä tiedustelemaan. Mutta tuskin hän oli päässyt\nkahtakymmentä askelta vaunuketjumme ulkopuolelle, kun intiaanit\navasivat tulen häntä vastaan pakottaen hänet nopeasti peräytymään\ntakaisin.\n\nVähää ennen auringonlaskua istuin suojakuopassamme pidellen lasta,\nsillä aikaa kuin äiti levitteli huopia vuoteeksi. Meitä oli niin\npaljon, että saimme olla aivan kiinni toisissamme. Useat naiset\nolivat edellisenä yönä tilanpuutteen tähden nukkuneet istuallaan pää\npolvien varassa. Aivan vierelläni teki Silas Dunlap kuolemaa niin\nlähellä minua, että hän usein kosketti minua käsiään heilutellessaan.\nHän oli saanut haavan päähänsä ensimmäisessä hyökkäyksessä, ja koko\npäivän hän oli nyt houraillut ja laulellut viisuja. Eräs hänen\nlaulunsa, jota hän ehtimiseen toisti, kunnes äiti oli raivostumiseen\nasti hermostunut, kuului:\n\n    Sanoi pieni pirunpoika velimiehellensä:\n    \"Annas massistasi mulle muru tupakkaa.\"\n    Vastas toinen pirunpoika velimiehellensä:\n    \"Penninkisi muista aina tästä lähin tallettaa,\n    Silloin sinullakin on massissasi tupakkaa.\"\n\nIstuin hänen vierellään lasta pidellen, kun hyökkäys äkkiä alkoi.\nAurinko laski juuri, ja minä tuijotin silmät levällään Silas\nDunlapia, joka teki lähtöään. Hänen vaimonsa Sarah'n toinen käsi\nlepäsi kuolevan otsalla. Sekä Sarah että hänen tätinsä Martha\nnyyhkyttivät. Juuri silloin se tapahtui, sadat pyssyt pamahtivat, ja\nkuulia tuli satamalla. Itäpuolelta olivat vihollisemme kiertäneet\nlänteenpäin muodostaen puoliympyrän ja valoivat lyijyä leiriimme.\nSuojakuopassamme painautuivat kaikki maata vasten. Pienemmät\nlapset alkoivat huutaa ääneen, ja naisilla oli täysi työ niitä\nviihdytellessä. Jotkut naisetkin säikähtivät aluksi, mutta useimmat\npysyivät rauhallisina.\n\nVarmasti ampuivat vihollisemme muutamassa minuutissa tuhansia\npanoksia. Kuinka kovasti tekikään mieleni ryömiä miestemme\nampumalinjalle vaunujen alle, jossa ampuminen myös jatkui\nherkeämättä, vaikka epäsäännöllisesti! Jokainen ampui oman päänsä\nmukaan, milloin vain näki vihollisen, johon voi tähdätä. Mutta äiti\narvasi aikomukseni ja pakotti minut kyyristelemään ja hoitelemaan\nlasta.\n\nSilmäsin juuri Silas Dunlapia -- hän valitteli vielä heikosti\n-- kun kuula tappoi Castletonin sylilapsen. Dorothy Castleton,\nhänkin vain kymmenvuotias, piteli lasta sylissään ja se kuoli\nhänen käsivarsilleen. Dorothy ei vahingoittunut ensinkään. Kuulin\nmeikäläisten myöhemmin keskustelevan tapahtumasta, ja he päättelivät,\nettä kuulan on täytynyt ensin sattua johonkin vaunuun ja siitä\nkimmota suojakuoppaamme. Se oli puhdas sattuma, ja sellaisia\nlukuunottamatta oli olinpaikkamme turvaisa.\n\nKun taaskin katsoin Silas Dunlapia, hän oli kuollut. En ollut\nensinkään hyvilläni, etten ollut saanut nähdä hänen lähtöään. Minulla\nei ollut milloinkaan ollut onnea nähdä ihmisen todella kuolevan aivan\nsilmieni edessä.\n\nDorothy Castleton sai hysteerisen kohtauksen. Hän voivotteli ja\nvalitteli hillittömästi! Se tarttui Hastingsin vaimoon, joka myöskin\naloitti uudelleen. Valitus tuli niin voimakkaaksi, että isä lähetti\nWatt Cummingsin ryömien luoksemme tiedustamaan, mikä meillä oli\nhätänä.\n\nIllan hämärtyessä kiihkeä ammunta taukosi, mutta hajanaisia\nlaukauksia kuului pitkin yötä. Kaksi meikäläistä oli tässä toisessa\nhyökkäyksessä haavoittunut, ja heidät tuotiin suojakuoppaamme. Bill\nTyler oli kuollut heti paikalla, ja hänet haudattiin hämärissä\nyhdessä Silas Dunlapin ja Castletonin lapsen kanssa toisten vainajien\nviereen.\n\nKoko yön miehemme olivat vuorotellen kaivamassa kaivoamme. Mutta\nvedestä ei näkynyt muuta merkkiä kuin kostea hiekka. Myöskin noutivat\nmiehemme muutamia sankoja vettä lähteeltä, mutta vedennoutajia\nammuttiin. Puuhasta luovuttiinkin, kun Jeremy Hopkins oli saanut\nkuulan vasemman kätensä ranteeseen.\n\nSeuraavan, kolmannen päivän aamuna kuumuus ja kuivuus oli entistä\ntuskallisempi. Jo herätessämme oli meillä jano, eikä meillä ollut\nvettä aamujuoman keittämiseen. Suumme olivat niin kuivat, ettei\nsyömisestä tullut mitään. Koetin pureksia äidin antamaa kuivaa\nleipäpalaa, mutta en voinut. Ampuminen jatkui vuoroin kiihtyen,\nvuoroin hiljentyen. Joskus ammuttiin leiriimme sadoilla pyssyillä.\nToisin ajoin taas oli hiljaista eikä ammuttu laukaustakaan. Yhtä\nmittaa isä varoitteli miehiämme tuhlaamasta panoksia, sillä\nampumatarpeemme alkoivat olla vähissä.\n\nYhä vain jatkettiin kaivon syventämistä. Se oli jo niin syvä, että\nhiekka oli nostettava sieltä ämpäreillä. Nostajat olivat alttiina\nvihollisten tulelle ja yksi heistä sai kuulan hartioihinsa.\nHaavoittunut oli Peter Bromley, joka ajoi Bloodgoodin vaunujuhtia,\nja hän oli kihloissa Jane Bloodgoodin kanssa. Tämä syöksyi\nsuojakuopasta, juoksi kuulasateessa sulhasensa luokse ja vei hänet\nturvaan. Keskipäivällä kaivo sortui, ja saatiin tehdä työtä kauan ja\nuutterasti, ennenkuin kaksi hiekkaan hautautunutta miestä saatiin\npelastetuiksi. Amos Wentworth saatiin esille vasta kokonaisen\ntunnin kuluttua. Senjälkeen laitettiin kaivoon puitteet vaunujen\npohjalaudoista ja aisoista ja kaivamista jatkettiin. Mutta vaikka oli\njo päästy kahdenkymmenen jalan syvyyteen, ei sittenkään saatu muuta\nkuin kosteata hiekkaa. Vettä ei kaivoomme tihkunut.\n\nSuojakuopassamme oli olo hirveätä. Vanhemmat lapset valittelivat\njanoissaan, ja sylilapset, joiden äänet olivat käheinä huutamisesta,\nhuusivat sittenkin yhtä mittaa. Robert Carr, myöskin haavoittunut\nmies, makasi noin kymmenen jalan päässä meistä. Hän houraili\nhuitoen käsillään ja pyytäen vettä. Jotkut naiset olivat melkein\nsamanlaisessa tilassa: he kiroilivat mormoneja ja intiaaneja. Toiset\nnaiset rukoilivat lakkaamatta, ja täysikasvuiset Demdiken sisarukset\nlauloivat äitinsä kanssa virsiä. Muutamat naiset ottivat kaivon\npohjalta nostettua kosteata hiekkaa ja painelivat sitä sylilapsiensa\nihoa vasten vilvoittaakseen ja viihdyttääkseen niitä.\n\nFairfaxin veljekset eivät kestäneet kauempaa. Sangot käsissä he\nryömivät vaunujen alitse ja syöksyivät lähdettä kohti. Giles ei ollut\npäässyt edes puolitiehen, kun hän kaatui. Roger kulki edestakaisin\nhaavoittumatta. Hän toi kaksi ämpäriä, jotka olivat vain puolillaan\nvettä, sillä juostessa oli vesi läikkynyt. Giles palasi ryömien, ja\nkun hänet autettiin suojakuoppaamme, hän yski ja suusta vuosi verta.\n\nKahdella vajaalla ämpärillä ei pitkälle päästy. Meitä oli toista\nsataa henkeä, ja miehet lisäksi. Vain sylilapset ja muut pienimmät\nlapset sekä haavoittuneet saivat jonkin verran. En minäkään saanut\npisaraakaan. Äiti vain kostutti vaatekappaleen niihin muutamiin\nlusikallisiin, jotka hän sai lasta varten, ja pyyhki sillä suutani.\nJa sitäkään hän ei hennonut tehdä itselleen, vaan jätti kostean\nrievun minun pureskeltavakseni.\n\nIltapäivällä olomme kävi sanoinkuvaamattomaksi. Ilma oli kirkas\nja värähtämätön. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti muuttaen\nhiekkakuoppamme sulatusuuniksi. Ja lakkaamatta räiskyivät laukaukset\nintiaanien kirkunan säestäminä. Vain hyvin harvoin isäni salli\nmiestemme laukaista panoksen kerrallaan, ja silloinkin vain jonkun\nparhaan tarkka-ampujamme, kuten Labanin tahi Timothy Grantin. Mutta\nvihollisten puolelta tuli leiriimme lyijyä satamalla. Ampuminen oli\nkuitenkin kutakuinkin vaaratonta meille. Kun miehemme eivät enää\nampuneet, he makailivat suojattuina itseään paljastamatta. Vain neljä\nheistä haavoittui, ja vain yksi pahasti.\n\nVihollisen tulen taaskin vaimentuessa isä tuli ampumalinjalta\nkuoppaamme. Joitakuita minuutteja hän istui vierellämme sanomatta\nsanaakaan. Hän näytti kuuntelevan haavoittuneiden ja janoon\nnääntyvien valitushuutoja. Sitten hän poistui kuopasta tarkastamaan\nkaivoa ja toi palatessaan kosteata hiekkaa, jonka hän levitti Robert\nCarrin rinnalle ja olkapäille. Tämän jälkeen hän siirtyi Jed Dunhamin\nja tämän äidin luokse sekä lähetti kutsumaan Jedin isää kuoppaan.\nOlimme niin tiukkaan sullottuja, että kuopassa liikkuessaan täytyi\nkaikkien varovasti ryömiä makaavien ylitse.\n\nVähän ajan kuluttua isä ryömi takaisin luoksemme. \"Jesse\", hän kysyi,\n\"pelkäätkö intiaaneja?\" Pudistin pontevasti päätäni arvaten, että\nminut lähetettäisiin uudelle kunniakkaalle retkelle. \"Pelkäätkö\nkirottuja mormoneja?\"\n\n\"En ainoatakaan kirottua mormonia\", vastasin käyttäen tilaisuutta ja\nsadatellen vihollisiamme pelkäämättä äidin rankaisevaa läimäystä.\n\nHuomasin, miten isän väsyneillä huulilla väreili nopeasti haihtuva\nhymy, kun hän kuuli vastaukseni.\n\n\"No niin. Jesse\", sanoi hän, \"tahdotko mennä Jedin kanssa lähteelle\nvettä noutamaan?\" Olin pelkkää intoa koko poika.\n\n\"Aiomme pukea teidät molemmat tytöiksi\", jatkoi isä, \"sillä kenties\nei teitä silloin ammuta\".\n\nMinä tahdoin mennä sellaisena kuin olin, miehenä ja omissa\nhousuissani. Mutta annoin perään hyvin nopeasti, kun isä huomautti,\nettä hän etsii jonkun toisen pojan, joka suostuu lähtemään Jedin\nmukaan tytön puvussa.\n\nChattoxin vaunusta noudettiin matka-arkku. Chattoxin\nkaksoissisarukset olivat melkein samankokoiset kuin Jed ja minä.\nNaiset hyörivät ympärillämme auttaen meitä pukeutumaan. Meidät\npuettiin Chattoxin tyttärien juhlapukuihin, jotka olivat olleet\nkoskemattomina arkussa koko matkan Arkansasista asti.\n\nHuolissaan äiti jätti sylilapsen Sarah Dunlapin hoitoon ja tuli itse\nmukanamme ampumalinjalle saakka. Vaunun alla, matalan hiekkasuojuksen\ntakana, annettiin Jedille ja minulle viimeiset evästykset. Sitten\nryömimme vaunun toiselle puolelle ja nousimme seisomaan. Olimme\naivan samanlaisissa puvuissa -- valkoiset sukat, valkeat puvut,\nleveät siniset vyöt ja valkeat olkihatut. Kuljimme käsi kädessä Jed\nvasemmalla, minä oikealla puolella. Toisessa kädessä meillä oli\nkummallakin kaksi pientä ämpäriä.\n\n\"Olkaa huolettoman näköisiä!\" varoitteli isä, kun lähdimme\nastelemaan. \"Kulkekaa verkkaan! Astelkaa tyttöjen tavalla!\"\n\nEi laukaustakaan ammuttu. Pääsimme lähteelle kaikessa rauhassa,\ntäytimme astiamme, kumarruimme ja otimme itsekin hyvät ryypyt. Täysi\nämpäri kummassakin kädessä lähdimme sitten paluumatkalle. Eikä\nvieläkään ammuttu.\n\nEn muista kuinka monta kertaa kävimme vettä noutamassa, ainakin\nviisitoista tahi kaksikymmentä. Kuljimme hitaasti, menomatkalla aina\nkäsi kädessä, paluumatkalla täydet vesiämpärit käsissämme. Olimme\nihmeellisen janoisia. Useita kertoja kumarruimme juomaan ja otimme\npitkät ryypyt.\n\nMutta se oli vihollisillemme liikaa. En voi kuvitella mielessäni,\nettä intiaanit olisivat niin kauan pidättyneet ampumasta, vaikkapa\nolimmekin tyttöjä, jolleivät he olisi noudattaneet mukanaan olevien\nvalkoisten määräyksiä. Mutta kun Jed ja minä taaskin kerran olimme\nlähdössä, ojentautui intiaanikummulta pyssynpiippu ja senjälkeen heti\ntoinen.\n\n\"Tulkaa takaisin!\" huusi äiti.\n\nKatsahdin Jediin, joka vuorostaan vilkaisi minuun. Tiesin, että hän\noli itsepäinen ja oli päättänyt palata viimeisenä. Niinpä lähdinkin\neteenpäin Jed rinnallani.\n\n\"Kuuletko, Jesse!\" kuului äidin huuto. Ja hänen äänensä sointu kertoi\npaljosta muustakin kuin läimäyksestä.\n\nJed tarjosi kättään, mutta minä pudistin päätäni sanoen: \"Juostaan\nkilpaa.\"\n\nMeidän kiiruhtaessamme kilvan hietikon poikki tuntui siltä, että\nkaikki kummulla olevat intiaanit laukaisivat pyssynsä meitä kohti.\nMinä pääsin lähteelle vähän ennen Jediä, niin että hän joutui\nodottamaan minun täyttäessäni astioita. Hän täytti omat astiansa\nniin verkkaisesti, että arvasin hänen päättäneen saapua viimeisenä\ntakaisin leiriin.\n\nKumarruin sen vuoksi kyykylleni ja tarkastelin odotellessani, miten\nkuulat nostattivat pieniä pölypilviä hiekkaan tupsahtaessaan.\nTakaisin palatessamme kuljimme rinnan.\n\n\"Älä mene niin kovaa!\" varoitin. \"Muuten läikkyy vedestä toiset\npuolet.\"\n\nSe kävi hänen sisulleen, ja hän hiljensi askeleitaan. Keskimatkassa\nkompastuin ja kaaduin pitkälleni. Juuri eteeni sattunut kuula\nräiskäytti silmäni täyteen hiekkaa. Hetken luulin, että minuun oli\nsattunut.\n\n\"Kaaduit tahallasi\", sanoi Jed pisteliäästi kömpiessäni jalkeille.\nHän oli pysähtynyt odottamaan.\n\nYmmärsin, mitä hän tarkoitti. Hän arveli, että olin tahallani\nkaatunut päästäkseni noutamaan uutta vettä. Keskinäinen kilpailumme\noli hyvin vakava juttu, niin vakava, että heti käytin hyväkseni hänen\nvihjaustaan ja oikaisin takaisin lähteelle. Ja Jed Dunham seisoi\nkoko ajan avoimella kohdalla uhmaten kuulia, jotka pölähtelivät\nhänen ympärillään. Loppumatkan palasimme rinnakkain, ja poikamaisen\nhuimapäinen kunnianhimomme oli tyydytetty. Mutta jättäessään\nämpärinsä oli Jedillä vettä vain toisessa. Toisen ämpärin oli kuula\nlävistänyt aivan läheltä pohjaa.\n\nÄidiltä sain rangaistukseksi nuhteet tottelemattomuudestani. Hän\nvarmaankin tiesi, että isä ei sen jälkeen, mitä olin tehnyt, antaisi\nhänen kurittaa minua. Ja nuhteiden aikana isä iski minulle silmää\näidin olan ylitse. Milloinkaan ennen hän ei ollut iskenyt silmää\nminulle.\n\nSuojakuopassa Jed ja minä olimme sankareita. Naiset itkivät ja\nsiunasivat, suutelivat ja hyväilivät meitä, niin että kasvomme ja\nruumiimme heltyivät. Ja tunnustan olleeni ylpeä, vaikka en enempää\nkuin Jedkään näyttänyt välittävän koko puuhasta vähääkään. Mutta\nJeremy Hopkins, jolla oli suuri kääre ranteesta katkenneessa\nvasemmassa kädessään, sanoi, että me olimme oikeata valkoisten\nmiesten ainesta, samaa juurta kuin Daniel Boonen, Kit Carsonin ja\nDavy Crockettin kaltaiset miehet. Niistä sanoista olin ylpeämpi kuin\nkaikesta muusta yhteensä.\n\nKoko iltapäivän vaivasi minua kovasti tuska, jonka kuulan lennättämä\nhiekka aiheutti oikeaan silmääni. Silmä oli kuuma ja verestävä, sanoi\näiti. Ja minusta tuntui yhtä vaikealta, pidinpä sitä sitten auki tahi\nkiinni. Koetin kumpaakin.\n\nSuojakuopassa oli olo rauhallisempaa, kun kaikilla oli vettä. Mutta\nvaikea pulma oli, miten ensi kerralla vesi hankittaisiin. Ja lisäksi\nvielä kaikki tiesivät, että ampumavaramme olivat melkein lopussa.\nPitämällä perinpohjaisen tarkastuksen vaunuissa isä oli löytänyt\nviisi naulaa ruutia. Ja sen lisäksi oli miesten ruutipulloissa hyvin\nvähän.\n\nMuistin edellisen illan auringonlaskun aikaan tapahtuneen\nhyökkäyksen, ja pidin nyt etukäteen varani ryömien ampumalinjalle,\nennenkuin aurinko meni mailleen. Asetuin Labanin vierelle. Hän\npureskeli hartaasti mälliään eikä huomannut minua. Katselin häntä\njonkin aikaa ääneti peläten, että hän huomattuaan minut käskisi minun\nmennä takaisin. Hän heitti pitkän silmäyksen vaununpyörien välitse,\npureksi hetken ja sitten sylkäisi huolellisesti hiekkaan tekemäänsä\nsyvennykseen.\n\n\"Miten temput sujuvat?\" kysäisin lopulta. Hän käytti aina niitä\nsanoja minua puhutellessaan.\n\n\"Hyvin\", vastasi hän, \"kerrassaan loistavasti, Jesse, kun voin\njälleen pitää mälliä suussani. Suuni oli niin kuiva, etten kyennyt\npuremaan tupakkaa auringonnoususta siihen asti, kunnes te toitte\nvettä.\"\n\nKaakossa olevan, valkoisten miehittämän kukkulan takaa kohosivat\nmiehen pää ja hartiat näkyviin. Laban tarttui pyssyynsä ja tähtäsi\npitkään. Sitten hän pudisti päätään.\n\n\"Neljäsataa askelta. Ei, en uskalla yrittää. Saattaisihan sattua,\nmutta voisi olla sattumattakin, ja isäsi on hyvin tiukka ruudista.\"\n\n\"Mitä arvelette asemastamme?\" kysyin miesten tapaan, sillä\nvedennoutomatkani jälkeen olin mielestäni paljon miehistynyt.\n\nLaban näytti tarkoin harkitsevan ennen kuin vastasi. \"Jesse, totta\npuhuen olemme kirotun pahassa loukussa. Mutta kyllä vielä selviämme,\nvarmasti selviämme. Siitä saat panna veikkaan viimeisen dollarisi.\"\n\n\"Emme me kaikki kuitenkaan selviä\", huomautin.\n\n\"Kuka esimerkiksi?\" hän kysyi.\n\n\"No, Bill Tyler, rouva Grant, Silas Dunlap ja kaikki ne muut.\"\n\n\"Ole höpsimättä, Jesse! He ovat jo maan povessa. Tiedäthän, että\nkaikki kuolleet on haudattu, sitä mukaa kuin he ovat menneet. Niin\non luullakseni tehty tuhansia vuosia, ja elossa on ihmisiä kuitenkin\nyhtä paljon kuin milloinkaan ennen. Näetkö, Jesse, syntyminen ja\nkuoleminen kulkevat käsi kädessä. Ihmisiä syntyy yhtä paljon kuin\nkuoleekin ja vielä enemmänkin, koskapa heidän lukunsa on lisääntynyt\nmoninkertaiseksi. Entä sinä sitten. Olisithan luvinkin voinut kaatua\ntänä iltapäivänä vettä noutaessasi. Mutta täälläpä olet luonani\nsittenkin ja todennäköisesti kasvat suureksi ja tulet suuren, komean\nsuvun kantaisäksi Kaliforniassa.\"\n\nTämä keveä tapa, jolla hän asioita käsitteli, rohkaisi minua\nlausumaan julki kysymyksen, jonka jo kauan olin halunnut tehdä.\n\n\"Sanokaa, Laban, jos kaatuisitte täällä...\"\n\n\"Kuka? Minäkö?\" huudahti hän.\n\n\"Sanoin: jos kaatuisitte\", selitin.\n\n\"No, sitten ei ole hätää. Jatkahan! Jos kaatuisin...?\"\n\n\"Annatko minulle nuo päänahat?\"\n\n\"Saisit äidiltäsi hyvän löylytyksen, jos hän näkisi ne sinulla\",\nesteli hän.\n\n\"Eihän minun tarvitse pitää niitä esillä hänen nähtensä. Ja jos\nkaadutte, Laban, niin jokuhan päänahat saa. Miksi en minä?\"\n\n\"Miksikä ei?\" toisti hän. \"Sehän on selvää, ja miksipä et sinä? No\nniin, Jesse. Pidän sinusta ja isästäsi. Samana hetkenä, jolloin\nkaadun, ovat päänahat sinun ja skalppiveitsi myöskin. Timothy Grant\non todistajana. Kuulitko, Timothy?\"\n\nTimothy sanoi kuulleensa, ja minä makasin hiljaa ahtaassa\nampumahaudassamme. Olin niin mielissäni suuresta onnestani, etten\nkyennyt lausumaan kiitoksen sanaakaan.\n\nArveluni osoittautuivat oikeiksi. Auringon laskiessa tehtiin\nuusi yleishyökkäys. Tuhansittain laukauksia ammuttiin leiriimme.\nMeikäläiset eivät saaneet naarmuakaan. Mutta vaikka meidän miehemme\nampuivat vain kolmisenkymmentä laukausta, niin näin, että sekä Laban\nettä Timothy Grant kaatoivat kumpikin intiaanin. Laban kertoi,\nettä alusta alkaen vain intiaanit olivat ampuneet. Hän oli aivan\nvarma siitä, että valkoiset eivät olleet ampuneet laukaustakaan. Se\nantoi hänelle paljon päänvaivaa. Valkoiset eivät auttaneet eivätkä\nmyöskään ahdistaneet meitä, mutta seurustelivat koko ajan kimppuumme\nhyökkäävien intiaanien kanssa.\n\nSeuraavana aamuna oli meillä ankara jano. Olin jalkeilla aamun\nsarastaessa. Yöllä oli laskeutunut runsaasti kastetta ja miehet,\nnaiset ja lapset nuoleskelivat kastehelmiä rattaiden aisoilta,\njarruilta ja pyörien kiskoilta.\n\nKerrottiin, että Laban oli ollut vakoilemassa ennen päivänkoittoa.\nHän oli ryöminyt valkoisten asemille asti. Nämä olivat olleet jo\njalkeilla. Leirinuotioiden valossa hän oli nähnyt, että he seisoivat\nlaajassa ympyrässä rukoillen. Hajanaisia sanoja oli saapunut hänen\nkorviinsa, ja niistä päättäen koski mormonien rukous meitä ja sitä,\nmitä meille olisi tehtävä.\n\n\"Lähettäköön Jumala heille valonsa!\" kuulin yhden Demdiken sisaruksen\nsanovan Abby Foxwellille.\n\n\"Ja pian\", lisäsi Abby Foxwell, \"sillä en tiedä, miten tulemme\ntoimeen koko päivän ilman vettä, ja ruutimmekin on melkein lopussa.\"\n\nKoko aamuna ei tapahtunut mitään. Ei laukaustakaan ammuttu. Vain\naurinko paahtoi pilvettömältä, tuulettomalta taivaalta. Jano yhä\nlisääntyi, ja pian sylilapset huusivat varttuneempien vaikeroidessa\nhiljaisemmin. Keskipäivällä otti Will Hamilton kaksi suurta ämpäriä\nja yritti lähteelle. Ennen kuin hän ennätti ryömiä vaunurivien\nalitse, juoksi Ann Demdike hänen luokseen ja syleillen häntä koetti\nestää hänen lähtönsä. Mutta Will puheli morsiamelleen, suuteli häntä\nja lähti. Ei ammuttu laukaustakaan. Hän sai rauhassa mennä lähteelle\nja tuoda sieltä täysinäiset vesiämpärit.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti vanha Demdiken vaimo. \"Se on merkki.\nHeidän sydämensä ovat pehmenneet.\"\n\nSamoin luulivat monet muut naiset.\n\nKello kahden seuduissa olimme syöneet, ja olomme tuntui paremmalta.\nValkoisen lipun suojassa lähestyi valkoinen mies leiriämme. Will\nHamilton meni häntä vastaan, ja puheltuaan hänen kanssaan palasi\ntakaisin. Neuvoteltuaan isän ja muiden miestemme kanssa hän poistui\nuudelleen muukalaisen luokse. Kauempana seisoi toinen mies, jonka\ntunsimme Leeksi.\n\nKoko seurueemme oli iloisen kiihtymyksen vallassa. Naisten\nhelpotuksentunne oli niin voimakas, että he huudahtelivat ja\nsuutelivat toisiaan. Vanha Demdiken vaimo viritti eräiden toisten\nkanssa ylistysvirsiä ja kiitti Jumalaa. Meikäläiset olivat\nhyväksyneet tehdyn antautumisehdotuksen. Mormonit olivat luvanneet\nsuojella meitä intiaaneilta.\n\n\"Meidän täytyi se hyväksyä\", kuulin isän sanovan äidille.\n\nIsä istui kumarassa ja masentuneena vaunun aisalla.\n\n\"Mutta jos he suunnittelevat petosta?\" kysyi äiti.\n\nIsä kohautti olkapäitään.\n\n\"Meidän täytyy uskaltaa ja luottaa heihin. Ampumavaramme ovat\nlopussa.\"\n\nYksi vaunu päästettiin irti ja työnnettiin syrjään. Juoksin sinne\nkatsomaan. Itse Lee saapui leiriimme mukanaan kahdet tyhjät vaunut,\njoita yksi mies ajoi. Kaikki tunkeilivat Leen ympärille. Hän kertoi,\nettä heillä oli ollut ankara kiista intiaanien kanssa estäessään\nnäitä käymästä kimppuumme. Majuri Higbeen komennuksessa olevat\nviisikymmentä mormonisotilasta ottaisivat meidät suojelukseensa.\n\nMutta epäilyksiä heräsi isässä, Labanissa ja monissa muissa\nmiehissä, kun Lee määräsi, että kaikkien meikäläisten oli pantava\npyssynsä toisiin hänen tuomiinsa vaunuihin, ettemme muka herättäisi\ntappelunhalua intiaaneissa. Sillä tavoin kävisimme mormonisotilaiden\nvangeista.\n\nIsä oikaisihe ja oli kieltäytymäisillään, kun hän sattumalta katsahti\nLabaniin, joka kuiskasi:\n\n\"Niistä ei ole meille hyötyä sen enempää käsissämme kuin\nrattaillakaan, sillä ruuti on lopussa.\"\n\nKaksi haavoittunutta meikäläistä, jotka eivät kyenneet kävelemään,\npantiin vaunuihin ja samoin kaikki pienet lapset. Lee näytti\njaottelevan lapset kahtia, alle ja yli kahdeksan vuoden ikäisiin.\nJed ja minä olimme rotevakasvuisia, ja sitäpaitsi olimmekin\nyhdeksänvuotiaita. Lee työnsi meidät vanhempien joukkoon määräten\nmeidät kulkemaan jalan naisten kanssa.\n\nKun hän otti lapsen äitini sylistä ja pani sen vaunuun, alkoi äiti\ntehdä vastaväitteitä. Mutta puristaen huulensa tiukasti yhteen\nhän mukautui heti. Äiti oli harmaasilmäinen, ankarapiirteinen,\nkeski-ikäinen nainen.\n\nHänen vartalonsa oli kookas ja voimakas. Mutta pitkä, rasittava matka\noli uuvuttanut hänet. Nyt olivat hänen poskensa kuopallaan, ja kuten\nseurueemme kaikilla naisilla, oli hänen kuihtuneilla kasvoillaan\nalinomaa harhaileva, levoton ilme.\n\nKun Lee antoi marssijärjestystä koskevat määräyksensä, tuli Laban\nluokseni. Lee selitti, että jalkaisin kulkevien naisten ja lasten oli\nkuljettava jonossa ensimmäisinä, heti molempien vaunujen jäljessä.\nMiesten oli seurattava heitä yksimiehisessä rivissä. Kun Laban kuuli\ntämän, astui hän luokseni, irrotti päänahat vyöstään ja kiinnitti ne\nminun kupeelleni.\n\n\"Mutta ettehän vielä ole kaatunut\", vastustelin.\n\n\"Enpä totisesti olekaan\", vastasi hän keveästi. \"Olen vain muuttanut\nmieltäni, siinä kaikki. Päänahkojen kantaminen on turha, pakanallinen\ntapa.\" Hän pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin olisi jotakin häneltä\nunohtunut, sitten hän äkkiä käännähti, lähti toisten miestemme\njoukkoon ja lausui taakseen katsahtaen: \"No niin, hyvästi, Jesse!\"\n\nIhmettelin vielä hänen hyvästelyjään, kun leiriin saapui valkoihoinen\nratsastaja. Hän kertoi olevansa majuri Higbeen lähetti ja tulleensa\nkiirehtimään meitä, sillä intiaanit saattaisivat tehdä hyökkäyksen\nmillä hetkellä hyvänsä.\n\nLähdimme liikkeelle, vaunut etumaisina. Lee kulki naisten ja lasten\nrinnalla. Meidän jäljessämme, parinsadan askeleen päässä, marssivat\nmiehet. Kentälle tullessamme oli mormonien sotilasjoukko odottamassa\nvähän matkan päässä. Mormonit seisoivat pyssyihinsä nojaten noin\nkuuden jalan välimatkan päässä toisistaan. Ohikulkiessamme panin\nmerkille, kuinka juhlalliset heidän ilmeensä olivat. He näyttivät\nhautajaissaattueelta. Naisetkin huomasivat sen, ja jotkut heistä\nalkoivat valittaa ääneen.\n\nKuljin aivan äitini takana. Olin valinnut sellaisen paikan, ettei\nhän näkisi päänahkojani. Minun takanani olivat Demdiken kolme\nsisarta, joista kaksi tuki vanhaa äitiään. Kuulin Leen tuon\ntuostakin kieltelevän vaunujen ohjaajaa ajamasta niin nopeasti. Eräs\nratsastaja, jonka yksi Demdiken tyttäristä sanoi varmastikin olevan\nmajuri Higbee, tarkasteli ratsun selästä ohikulkuamme. Näkösällä ei\nollut ainoatakaan intiaania.\n\nMiehemme olivat tuskin päässeet mormonisotilaiden kohdalle --\nolin juuri katsonut taakseni etsien Jed Dunhamia -- kun se\ntapahtui. Kuulin majuri Higbeen huutavan kovalla äänellä: \"Tehkää\nvelvollisuutenne!\" Sotilaiden pyssyt pamahtivat yhtaikaa, ja miehemme\nvaipuivat hietikolle. Kaikki Demdiken naiset kaatuivat samalla\nkertaa. Käännyin nopeasti katsomaan äitiäni. Hänkin makasi maassa.\nSivuillamme olevista pensaista syöksyi intiaaneja sadoittain. Näin\nDunlapin sisarusten lähtevän juoksuun pitkin hietikkoa, ja minä\nlähdin heidän perästään, sillä valkoiset ja intiaanit olivat molemmat\nryhtyneet meitä surmaamaan. Juostessani näin, miten toisen vaunun\najaja ampui molemmat haavoittuneet. Toisen hevoset hyppivät ja\nhirnuivat, ja ajomiehellä oli täysi työ niitä hillitessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri silloin, kun pieni poika, joka minä silloin olin, juoksi\nDunlapin sisarusten perästä, päättyivät hänen kokemuksensa pimeyteen.\nKaikki muistot loppuivat, sillä Jesse Fancher lakkasi olemasta,\nlakkasi ikuisiksi ajoiksi olemasta Jesse Fancherina. Se muoto, joka\nJesse Fancher oli, hänen ruumiinsa, hävisi aineen ilmenemismuotona\nolemattomiin. Mutta kuolematon henki ei hävinnyt. Se oli edelleenkin\nolemassa, ja seuraavan ruumiillistumisensa ajaksi se asettui Darrell\nStandingina tunnettuun ruumiiseen, joka pian viedään kopista ja\nhirtetään sekä syöstään siten siihen tyhjyyteen, johon kaikki\naineelliset ilmiöt joutuvat.\n\nTäällä Folsomissa on elinkautinen vanki Matthew Davies, joka on\nvanhaa uudisraivaajasukua. Hän on teloitusosaston luottamusvanki. Nyt\nhän on vanha mies, ja hänen lapsena ollessaan oli hänen perheensä\nkulkenut tasankojen poikki. Olen keskustellut hänen kanssaan,\nja hän selitti, että verilöyly, jossa Jesse Fancher tapettiin,\noli tositapaus. Kun tämä iäkäs elinkautinen oli ollut nuori, oli\nhänen perheensä keskuudessa usein ollut puhetta Vuoriniittyjen\nmurhenäytelmästä. Vaunuissa olevat lapset, hän kertoi, säästettiin,\nsillä he olivat liian nuoria levittämään tietoja.\n\nUskon sen kaiken. Darrell Standingina eläessäni en ole lukenut\nriviäkään enkä kuullut sanaakaan Fancherin seurueesta, joka\ntuhoutui Vuoriniityillä. Mutta maatessani San Quentinin vankilassa\npakkopaidassa opin sen tunteinaan. En ollut voinut tyhjästä luoda\ntätä tietoa, yhtä vähän kuin kykenin luomaan tyhjästä dynamiittia.\nTämä tosiasioihin perustuva tieto voidaan selittää vain yhdellä\nlavalla. Se on henkisen minuuteni omaisuutta, hengen, joka ei aineen\ntavoin katoa.\n\nLopettaessani tämän luvun on minun vielä mainittava, että Lee\nkuten Matthew Davies minulle kertoi, joutui vuoden kuluttua\nedelläkerrotusta verilöylystä Yhdysvaltain hallituksen\njärjestysvoimien käsiin. Hänet vietiin Vuoriniityille ja teloitettiin\nsiellä samalla paikalla, jossa meidän leirimme oli aikoinaan ollut.\n\n\n\n\n14.\n\n\nKun ensimmäisen kymmenpäiväisen pakkopaitajakson päättyessä\ntulin tajuihini tohtori Jacksonin painaessa peukalollaan toisen\nsilmäluomeni auki, avasin toisenkin silmäni ja hymyilin johtaja\nAthertonille.\n\n\"Liian paatunut elämään ja liian ilkeä kuollakseen\", kuului hänen\nselityksensä.\n\n\"Kymmenen päivää on kulunut, johtaja\", kuiskasin. \"Niin, aiomme juuri\npäästää teidät irti\", murahti hän. \"En minä sitä ajatellut\", jatkoin.\n\"Panitteko merkille, että hymyilin? Muistatte kai, että meillä oli\npieni veto. Irtipäästämisellä ei ole kiirettä. Mutta antakaa Bull\nDurhamia ja savukepaperia Morrellille ja Oppenheimerille. Ja että\nmitta olisi täysi, niin kas tässä lisää hymyilyä!\"\n\n\"Kyllä minä temppunne tunnen, Standing\", sanoi johtaja. \"Mutta niistä\nei teille ole apua. Jollen minä saa teitä nujerretuksi, niin voitatte\nkaikki pakkopaitasaavutukset.\"\n\n\"Hän on nyt jo voittanut ne\", pisti tohtori Jackson väliin. \"Onko\nmilloinkaan kuultukaan, että joku olisi hymyillyt oltuaan kymmenen\npäivää pakkopaidassa!\"\n\n\"Hölyn pölyä\", vastasi johtaja Atherton. \"Päästäkää hänet irti,\nHutchins!\"\n\n\"Miksi niin kiire?\" kysäisin, tietysti kuiskaamalla, sillä voimani\nolivat niin vähissä, että minun täytyi ponnistaa sekä ruumiini että\ntahtoni voimat äärimmilleen kyetäkseni edes kuiskaamaan. \"Miksi niin\nkiire? Eihän minun tarvitse ennättää junalle, ja tässä on minulla\nniin hävyttömän mukava, että mieluimmin olisin häiritsemättömänä.\"\n\nMutta irti minut päästettiin. Saamattomana, avuttoman? minut\nkieritettiin löyhkäävästä pakkopaidasta lattialle.\n\n\"Eipä ihme, että hänellä oli mukava\", sanoi kapteeni Jamie. \"Hän ei\ntuntenut mitään. Hänhän on aivan halvautunut.\"\n\n\"Äidinäitinne oli halvautunut\", ärähti johtaja. \"Nostakaa hänet\njaloilleen! Saatte nähdä, että hän pysyy pystyssä.\"\n\nHutchins ja tohtori retuuttivat minut seisomaan.\n\n\"No, jättäkää hänet omiin hoiviinsa!\" komensi johtaja.\n\nElämä ei voinut yhtäkkiä palata ruumiiseeni, joka itse asiassa\noli ollut kymmenen päivää kuolleena. Niinpä en kyennytkään vielä\nensinkään hallitsemaan lihaksiani, vaivuin polvilleni, horjahdin ja\nkaaduin kyljelleni lyöden otsani seinään.\n\n\"Näettekö?\" lausui kapteeni Jamie.\n\n\"Pelkkää näyttelemistä\", vastasi johtaja kuivasti. \"Sen miehen hermot\nkestävät, vaikka hän tekisi mitä.\"\n\n\"Olette oikeassa, johtaja\", kuiskasin lattialta. \"Tein sen tahallani.\nSe oli näyttämökaatuminen. Nostakaa minut uudelleen pystyyn, niin\nteen sen toistamiseen. Lupaan, että saatte nauraa tarpeeksenne.\"\n\nEn tahdo viipyä verenkierron uudistumisesta johtuvien tuskien\nkuvaamisessa. Ne olivat minulle vanhastaan tuttuja, ja ne ovat\nosaltaan olleet uurtamassa kasvoihini niitä juovia, jotka menevät\nmukanani mestauslavalle.\n\nKun minut lopulta jätettiin yksikseni, makasin lopun päivää tylsänä\nmelkein kuin unitautinen. Sattuu joskus, että ihminen turtuu\ntuskista, kun ne ovat liian ankarat kestettäviksi. Minä tiedän, mitä\nsellainen turtuminen on.\n\nIllalla kykenin ryömimään kopissani, mutta pystyyn en vielä päässyt.\nJoin paljon vettä ja puhdistelin itseäni mikäli voin. Mutta vasta\nseuraavana päivänä sain itseni syömään ja sittenkin vain erityisellä\ntahdonponnistuksella.\n\nJohtaja Athertonin määräämän ohjelman mukaan sain joitakuita päiviä\nlevähdys- ja voimistumisaikaa, minkä jälkeen minut uudelleen\npantaisiin pakkopaitaan, jollen sillä välin ilmoittaisi dynamiitin\nkätköpaikkaa.\n\n\"Olen pahoillani, että tuotan teille niin paljon vaivaa, johtaja\",\nvastasin hänen selitykseensä. \"On ikävä, että minä en kuole\npakkopaidassa, niin että pääsisitte surkeasta asemastanne.\"\n\nLuulenpa, etten silloin painanut unssiakaan enempää kuin\nyhdeksänkymmentä naulaa. Kaksi vuotta aikaisemmin, jolloin San\nQuentinin portti ensi kerran sulkeutui takanani, olin painanut\nsatakuusikymmentäviisi naulaa. Näyttää uskomattomalta, että vielä\nsenkin jälkeen saatoin laihtua ja yhtä kaikki pysyä hengissä. Mutta\nkuitenkin väheni painoni seuraavina kuukausina naulan toisensa\njälkeen, kunnes se varmastikin oli lähempänä kahdeksaakymmentä\nkuin yhdeksääkymmentä naulaa. Tiedän sen, sillä silloin kun pääsin\nkarkaamaan eristyskopista ja löin vartija Thurstonia nenälle, painoin\nkahdeksankymmentäyhdeksän naulaa. Minut punnittiin, ja puhdistettiin\nsekä partani ajeltiin ja tukkani leikattiin, ennenkuin minut\ntapahtuman johdosta vietiin San Rafaeliin tuomittavaksi.\n\nIhmetellään, miten ihmiset kovettuvat. Johtaja Atherton oli kova\nmies. Hän teki minut kovaksi, ja minun kovuuteni heijastui häneen\nkovettaen häntä yhä enemmän. Mutta kuitenkaan hän ei kyennyt minua\ntappamaan. Tarvittiin Kalifornian valtion lait, hirttotuomari ja\nsäälimätön kuvernööri lähettämään minut mestauslavalle sen syyn\nnojalla, että olin lyönyt nyrkilläni vanginvartijaa. Väitän yhä ja\npysyn väitteessäni, että sen vartijan nenä oli tavattoman herkkä\nvuotamaan. Olin siihen aikaan hoippuva luuranko, jonka silmiä valo\nhuikaisi. Joskus herää minussa epäilys, ettei nenästä vuotanutkaan\nverta. Vartija kyllä todistajan paikalta vannoi nenän vuotaneen.\nMutta tiedän, että vanginvartijat ovat tehneet pahempiakin vääriä\nvaloja.\n\nEd Morrellia halutti kovasti tietää, oliko koe minulle onnistunut.\nMutta kun hän yritti aloittaa naputuskeskustelun, keskeytti hänet\nSmith, jolla silloin sattui olemaan vartiovuoro eristyskopeissa.\n\n\"Eipä hätää\", naputin hänelle. \"Sinä ja Jake pysytte hiljaa. Minä\nkerron. Smith ei voi estää teitä kuulemasta eikä minua naputtamasta.\nHe ovat tehneet pahimpansa, ja yhä vain olen täällä.\"\n\n\"Lopettakaa, Standing!\" mylvi Smith minulle koppien yhteiseltä\nkäytävältä.\n\nSmith oli erikoisen synkkä olio, paljon julmempi ja kostonhimoisempi\nkuin kukaan muu vartijamme. Usein me virnuillen pohdimme, pitelikö\nhäntä vaimonsa pahasti vai oliko hänen vatsansa alituisesti huonossa\nkunnossa.\n\nJatkoin naputteluani, ja hän tuli luukulle tirkistämään.\n\n\"Käskin teitä lopettamaan\", ärähti hän.\n\n\"Se on ikävä\", vastasin imelästi. \"Mutta minulla on jonkinlainen\nennakkotunne, että jatkan naputustani. Ja -- tuota -- suokaa\nanteeksi, jos teen teille henkilökohtaisen kysymyksen. Mitä aiotte\ntehdä sen johdosta?\"\n\n\"Minä...\", aloitti hän hyvin ponnekkaasti mutta huomasi äkkiä, ettei\nhän osannutkaan jatkaa.\n\n\"Niin?\" rohkaisin häntä. \"Antaa tulla, pyydän!\"\n\n\"Kutsun johtajan tänne\", sanoi hän raukeasti.\n\n\"Tehkää niin hyvin! Hyvin miellyttävä herrasmies, kerrassaan\nmiellyttävä. Loistava näyte vankiloittemme jalostavasta\nvaikutuksesta. Tuokaa toki hänet heti luokseni. Haluaisin tehdä\nhänelle raportin teistä.\"\n\n\"Minusta?\"\n\n\"Niin, juuri teistä\", jatkoin. \"Itsepintaisesti te raa'alla ja\nmoukkamaisella tavalla häiritsette minua keskustellessani tämän\nhoitolan kahden muun vieraan kanssa.\"\n\nJa johtaja Atherton saapui. Oven lukko avattiin, ja hän tohahti\nkoppiini. Mutta minä olin rauhallinen. Hän oli tehnyt pahimpansa.\nMinuun ei hänen valtansa enää ulottunut.\n\n\"Pidätän ruoka-annoksenne\", uhkasi hän.\n\n\"Tehkää hyvin\", vastasin. \"Olen siihen tottunut. Kymmeneen päivään en\nole syönyt, ja tiedättekö, on hävyttömän työlästä koettaa uudelleen\nalkaa syödä.\"\n\n\"Vai niin, te uhkailette, niinkö? Nälkälakkoko, häh?\"\n\n\"Suokaa anteeksi!\" selitin äitelän kohteliaalla äänellä. \"Ehdotus oli\nteidän eikä minun. Koettakaa toki kerran olla looginen! Toivottavasti\nuskotte minua, kun sanon, että epäloogisuuttanne minun on paljoa\nvaikeampi sietää kuin kaikkia rääkkäyskeinojanne.\"\n\n\"Aiotteko lopettaa naputuspuhelunne?\" kysyi hän jyrkästi.\n\n\"En. Suokaa anteeksi, että häiritsen teitä! Mutta minulla on niin\nvoimakas sisäinen pakko jatkaa naputuskeskusteluani, että...\"\n\n\"Eipä paljon puutu, etten paneta teitä uudelleen pakkopaitaan\",\nkeskeytti hän minut.\n\n\"Tehkää niin, olkaa hyvä! Olen niin kovin mielelläni siinä. Olen\noikea kapalolapsi. Minä lihon pakkopaidassa. Katsokaapa tuota\nkäsivartta!\" Vedin ylös hihan ja paljastin hauislihakseni, joka oli\nniin ohut, että kun koukistin käsivarteni, lihas näytti jänteeltä.\n\"Komea sepän lihas, eikö olekin? Ja heittäkääpä silmäys pullistuvaan\nrintaani! Sandow saa varoa mainettaan. Entä vatsani sitten! Nähkääs,\nihminen, alan tulla niin pulleaksi, että saatan aiheuttaa skandaalin\nvankien ylenmääräisestä syöttämisestä. Pitäkää varanne, johtaja,\nettette saa veronmaksajia kimppuunne!\"\n\n\"Aiotteko lakata naputtelemasta?\" ärjyi hän.\n\n\"En. Kiitän ystävällisestä huolenpidostanne. Vakavan miettimisen\njälkeen olen päättänyt jatkaa naputtelua.\"\n\nHän tuijotti minua sanattomana hetken. Sitten hän raivoten\nvoimattomuuttaan kääntyi poistuakseen.\n\n\"Suokaa anteeksi! Yksi kysymys vielä.\"\n\n\"Ja mikä sitten?\" kysäisi hän olkansa yli.\n\n\"Mitä aiotte tehdä tämän johdosta?\"\n\nOlen jatkuvasti aina tähän päivään asti ihmetellyt, ettei johtaja\nole aikoja sitten kuollut halvaukseen. Siksi rajuja olivat ne\nkiivastumisen puuskat, joiden valtaan hän silloin tällöin joutui.\n\nJohtajan poistuttua tyhjin toimin naputtelin tunnin toisensa jälkeen\nkokemuksiani. Mutta vasta sitten, kun Piirasnaama-Jonesin vartiovuoro\nillalla alkoi ja hän ryhtyi tapansa mukaan salavihkaa torkahtelemaan,\nvoivat Morrell ja Oppenheimer vastata naputuksiini.\n\n\"Tupakka-unia\", kuului Oppenheimerin tuomio.\n\nVaikkapa niinkin, ajattelin, mutta kokemukset _ovat_ unien pohjana.\n\n\"Kun olin yölähettinä, sattui minulle kerran samanlaista\", jatkoi\nOppenheimer. \"Ja uskallan väittää, etten jäänyt yhtään teistä jälkeen\nnäkyjen näkemisessä. Niin kai kaikki romaanikirjailijat tekevät,\nkiihottavat mielikuvituksensa täyteen lentoon.\"\n\nMutta Ed Morrell, joka oli ollut samanlaisilla matkoilla, vaikkakin\nhänen matkojensa tulokset olivat toisenlaisia, uskoi kertomukseni.\nHän selitti, että kun hän ruumiin viruessa pakkopaidassa poistui\nvankilasta, hän aina pysyi Ed Morrellina. Hän ei milloinkaan joutunut\naikaisemmille elinkausilleen. Kun hänen henkensä vapautui, se\nkulki aina nykyisyydessä. Silloin kun hän voi poistua ruumiistaan,\nhän saattoi katsella sitä sen maatessa pakkopaitaan kiristettynä\nkopin lattialla. Samoin hän voi poistua vankilasta ja, aina\nvain nykyisyydessä, mennä San Franciscoon katselemaan kaupungin\ntapahtumia. Siten hän oli kahdesti käynyt äitinsä asunnossa. Tämä oli\nkummallakin kerralla nukkunut. Henkivaelluksillaan hän ei kyennyt\nmitenkään sekaantumaan aineelliseen maailmaan. Hän ei voinut avata\neikä sulkea ovea, ei liikuttaa esineitä, ei kolistella eikä millään\ntavoin osoittaa läsnäoloaan. Toisaalta eivät myöskään aine-esteet\nmerkinneet hänelle mitään. Seinät ja ovet eivät pidättäneet häntä.\nHänen olemuksensa oli ajatus, henki.\n\n\"Kadun kulmassa puolen korttelin päässä äitini asunnosta olevan\nsiirtomaakaupan omistaja oli uusi\", kertoi hän. \"Näin sen siitä,\nettä nimikilpiä oli vaihdettu. Vasta kuusi kuukautta senjälkeen sain\nkirjoittaa ensimmäisen kirjeen. Mutta silloin kysyin äidiltä, oliko\nasia niin. Ja hän kertoi, että omistaja oli vaihtunut.\"\n\n\"Luitko, mitä kaupan liikekilpeen oli kirjoitettu?\" kysyi Jake\nOppenheimer.\n\n\"Tietysti luin\", vastasi Morrell. \"Miten muuten olisin tiennyt mitään\nkoko muutoksesta?\"\n\n\"No niin\", naputti epäuskoinen Oppenheimer. \"Todistus on helppo.\nKun meillä joskus on täällä sopuisat vartijat, jotka antavat meidän\nvilkaista sanomalehtiä, niin laita itsesi pakkopaitaan. Ryömi\nsitten ulos ruumiistasi ja mene pistäytymään vanhassa Friscossa.\nKulje pitkin Kolmatta katua ja torin poikki siinä kahden ja kolmen\nseuduissa aamulla, jolloin aamulehdet painetaan. Lue viimeiset\nuutiset ja palaa senjälkeen vilkkaasti San Quentiniin, niin että\nehdit ennen kuin sanomalehtilaiva on päässyt lahden ylitse, ja kerro\nminulle lukemasi. Kun aamulehti sitten saapuu tänne, koetetaan saada\nse vartijalta. Jos sanomalehdessä on ne uutiset, joita olet kertonut,\nniin sitten uskon sinua loppuun asti.\"\n\nEhdotus oli varsin hyvä. Olin täysin yhtä mieltä Oppenheimerin\nkanssa, että sellainen todistus olisi ehdottoman sitova. Morrell\nsanoi sitä kyllä vielä koettavansa. Mutta hänellä oli näitä\nhenkivaelluksia vastaan siksi suuri vastenmielisyys, ettei hän\ntahtoisi tehdä tätä koetta ennen kuin sellaisessa tapauksessa, että\npakkopaidassa-olo olisi sietämättömän tuskallista.\n\n\"Samanlaisia ovat kaikki muutkin, mitään kouraantuntuvaa ei heistä\nsaa irti\", arvosteli Oppenheimer. \"Äitini uskoi henkiin. Minun\nlapsena ollessani hän alituiseen puuhaili niiden kanssa, näki niitä,\npuheli niille ja sai niiltä neuvoja. Mutta milloinkaan hän ei saanut\nniiltä minkäänlaista kunnollista ohjausta. Eivät henget osanneet\nsanoa, miten isäukko olisi päässyt käsiksi ansioihin, löytänyt\nkultakaivoksen tahi voittanut arpajaisissa. Ei kuolemakseenkaan. Ne\nkertoilivat sellaista roskaa, että isän enolla oli ollut struuma,\nettä isän isoisä oli kuollut lentävään keuhkotautiin, tahi että me\nmuuttaisimme neljän kuukauden kuluessa, mikä viimeksimainittu oli\nvarsin helppo ennustaa, sillä muutimme keskimäärin kuusi kertaa\nvuodessa.\"\n\nLuulen, että jos Oppenheimer olisi sattunut saamaan hyvän\nkasvatuksen, hänestä olisi tullut joku Marinetti tahi Haeckel.\nHänellä oli jalat tanakasti maassa ja hän luotti vain vääjäämättömiin\ntosiasioihin. Hänen logiikkansa oli ihmeteltävän selvä, vaikka\nkylmä. \"Se on todistettava\", siinä se johtava periaate, jota hän\nnoudatti asioita arvostellessaan. Häneltä puuttui uskon hivenkin.\nJuuri siitä oli Morrell huomauttanut. Uskon puute oli tehnyt tyhjäksi\nOppenheimerin yritykset saavuttaa valekuolema pakkopaidassa.\n\nKuten huomaat, lukijani, ei olomme ollut niin toivottoman synkkää\neristyskopeissakaan. Kun kerran kolme sellaista henkeä kuin meidän\non yksissä, heillä on paljon sellaista, mikä saa ajan nopeasti\nkulumaan. On hyvinkin mahdollista, että estimme toisemme vaipumasta\ntylsämielisyyteen ja hulluuteen, mutta myönnettävä on, että\nOppenheimerin ajatustoiminta oli säilynyt virkeänä ja terveenä,\nvaikkakin hän oli virunut eristettynä jo viisi vuotta, ennenkuin sai\nMorrellin seurakseen.\n\nMutta silti ei pidä erehtyä luulemaan, että elämä oli eristyskopeissa\nyhtämittaista ystävällistä keskustelua ja vievien psykologisten\nkysymysten pohtimista.\n\nSaimme kestää paljon hirvittäviä tuskia. Vartijamme, teidän\nhirtehiskätyrinne, kansalaiset, olivat elukoita. Ympäristömme oli\nsurkean huono, ruokamme siivotonta, yksitoikkoista, ravitsematonta.\nVain tahtonsa avulla voivat ihmiset elää niin kelvottomalla muonalla.\nTiedän, että yliopistomme mallitilan palkintokarja, siat ja lampaat\nolisivat kuihtuneet ja kuolleet, jos niiden ruokintaa ei olisi ollut\njärjestetty paremmin silmälläpitäen tieteellisesti todettuja ruumiin\nvaatimuksia.\n\nKirjoja emme saaneet lukeaksemme. Naputuskeskustelummekin oli\nsääntöjen loukkaamista. Ulkomaailmaa ei meihin nähden itse asiassa\nollut olemassa. Se oli pelkkä aave vain. Oppenheimer esimerkiksi\nei ollut nähnyt autoa eikä moottoripyörää. Uutisia pirahteli\nluoksemme silloin tällöin, mutta ne olivat sekavia, vanhentuneita,\nepätodennäköisiä. Oppenheimer kertoi, että Venäjän ja Japanin sodasta\nhän oli ensimmäisen kerran kuullut kaksi vuotta sen päätyttyä.\n\nMe olimme elävänä haudattuja, elävänä kuolleita. Eristyskopit olivat\nhautamme, joissa me silloin tällöin keskustelimme naputellen kuten\nhenget spiritistisessä istunnossa.\n\nUutisia? Niin, pienet seikat olivat meille uutisia. Leipuri oli\nvaihtunut. Siitä voimme puhella syödessämme. Mistähän syystä\nPiirasnaama-Jones oli poissa kokonaisen viikon? Oliko hän kenties\nlomalla vai sairas? Minkä vuoksi lienee Wilson siirretty muualle\noltuaan vain kymmenen päivää yövuorossa? Mistähän Smith on saanut\nsilmänsä mustaksi? Kokonaisen viikon saatoimme vakavasti pohtia\nviimeksimainitun tapaista kysymystä.\n\nSuuri tapahtuma oli, jos joku vanki tuotiin kuukaudeksi\neristyskoppeihin. Emmekä kuitenkaan saaneet minkäänlaisia tietoja\ntuollaiselta lyhytaikaiselta ja monesti typerältä Dantesilta,\njoka viipyi manalassa niin lyhyen hetken, ettei hän ehtinyt oppia\nnaputusaakkosia ennen kuin palasi takaisin elävien ihmisten avaraan,\nkirkkaaseen maailmaan.\n\nMutta kaikki ei ollut myöskään niin jokapäiväisen tylsää tässä\nvarjojen maassa. Minä esimerkiksi opetin Oppenheimerin pelaamaan\nshakkia. Ajatelkaa, mikä tavaton saavutus se on! Opettaa kolmentoista\nkopin päässä olevaa miestä, ja vain naputusten avulla! Selvittää\nhänelle shakkilauta, nappulat ja niiden asennot, opettaa liikkeet! Ja\nkaikki se niin perin pohjin, että voimme lopulta, vain kuvittelemalla\nlaudan mielessämme, pelata täydellisiä pelejä! Sanoinko lopulta?\nVielä yksi todistus Oppenheimerin ajatusvoimasta! Lopulta hän oli\nparempi pelaaja kuin minä -- hän, joka ei eläessään ollut nähnyt\nshakkia pelattavan.\n\nMinkälaisen kuvan hän saattoi muodostaa mielessään juoksijasta, kun\nnaputin hänelle juoksijaa tarkoittavan merkin? Usein minä kysyin sitä\nhäneltä, mutta selville en siitä päässyt. Turhaan hän koetti sanoin\nselittää minulle millaisen kuvan oli saanut hänelle vain käsitteenä\ntutusta juoksijasta, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, mutta\njota hän siitä huolimatta kykeni käsittelemään niin mestarillisella\ntavalla, että se lukemattomia kertoja pani pelini sekaisin.\n\nKun ajattelen tällaisia tahdon ja hengen ilmauksia, päädyn\npakostakin aina siihen, että juuri siinä on todellisuus. Vain\nhenki on tosiolevainen. Ruumis on vain näennäinen ilmiö, pelkkä\ntaikalyhtykuva. Kysyn teiltä -- sanon vielä kerran -- kysyn teiltä,\nmiten voisi minkäänmuotoinen aine tahi ruumis pelata shakkia,\nkun lauta on kuviteltu, nappulat kuviteltuja, pelaajien välillä\nkolmetoista koppia ja heidän yhdyssiteenään vain naputukset.\n\n\n\n\n15.\n\n\nOlin kerran englantilainen Adam Strang. Mikäli voin päätellä, se\nelinkauteni sattui vuosien 1550:n ja 1650:n välille ja elin sangen\nvanhaksi, kuten saatte nähdä. Senjälkeen kun Morrell opetti minulle\nvalekuoleman, olen kovasti harmitellut, että en ole huolellisemmin\ntutustunut historiaan. Olisin näet voinut asettaa monet seikat\noikeaan yhteyteensä, mutta nyt yhtenäisyys on jäänyt minulle\nhämäräksi. Minun on pakko haparoida ja arvailla aikaisempien\nelinkausieni yhteydessä olevia paikka- ja aikamääräyksiä.\n\nAdam Strang -elämäni erikoisena piirteenä on se seikka, että\nmuistan niin kovin vähän elämäni kolmeltakymmeneltä ensimmäiseltä\nvuodelta. Hyvin usein olen pakkopaidassa ollessani siirtynyt Adam\nStrangiksi, mutta aina hän on ilmestynyt näyttämölle täysikasvuisena,\nvoimakaslihaksisena kolmikymmenvuotiaana miehenä.\n\nJoka kerta olen minä, Adam Strang, tullut tajuihini matalalla,\nhiekkaisella saariryhmällä päiväntasaajan seuduilla Tyynenmeren\nlänsiosassa. Olen aina ollut saarien vakinainen asukas, ja nähtävästi\nolen ollut siellä jo jonkin aikaa. Väestöä on siellä monia tuhansia,\nmutta minä olen ainoa valkoihoinen. Alkuasukkaat ovat kookasta,\nlihaksikasta ja leveäharteista väkeä. Hyvin tavallisia ovat kuuden\njalan mittaiset miehet. Saarten kuningas Raa Kook on ainakin kuusi\ntuumaa yli kuuden jalan, ja vaikka hän painaa varmasti ainakin\nkolmesataa naulaa, on hänen vartalonsa niin sopusuhtainen, ettei\nhäntä voi sanoa lihavaksi. Monet hänen päällikkönsä ovat yhtä\nkookkaita, eivätkä naiset ole paljon miehiä pienempiä.\n\nSaariryhmä on varsin laaja, ja Raa Kook on kaikkien saarten\nkuningas, vaikkakin eteläisten saarten asukkaat ovat uppiniskaisia\nja kapinoivat vähän väliä. Alkuasukkaat ovat polynesialaisia, minkä\ntiedän siitä, että heidän tukkansa on suora ja musta. Iho on lämpimän\nkellanruskea. Kieli, jota puhun tavattoman keveästi, on joustava,\nrikas ja sointuva. Sanoissa on huomattavan vähän kerakkeita. Asukkaat\nrakastavat kukkia, soittoa ja laulua, tanssia ja pelejä sekä ovat\nlapsellisen yksinkertaisia ja onnellisia huveissaan, mutta julman\nraivoisia suuttuessaan ja sotaa käydessään.\n\nMinä, Adam Strang, tunnen kyllä menneisyyteni, mutta en sitä\npaljon ajattele. Elän nykyisyydessä. En huolehdi menneisyydestä\nenkä tulevaisuudesta. Olen huoleton huomisesta, varomaton ja\nonnellinen pelkästä hyvinvoinnista ja ruumiillisen elinvoiman\nyltäkylläisyydestä. Hedelmiä, kasviksia, kaloja ja muita meren\nantimia vatsa täyteen, ja minä olen tyytyväinen. Olen hyvin korkeassa\nasemassa, Raa Kookin lähin mies. Ei edes ylimmäinen pappi Abba Taak\nole minua ylempi. Ei ainoakaan ihminen uskalla nostaa kättään eikä\nasettaan minua vastaan. Olen tabu, koskemattomaksi pyhitetty, kuten\npyhä venerakennus, jonka lattian alla lepäävät Raa Kookin suvun\naikaisempien kuninkaitten luut, taivas tietää kuinka monessa polvessa.\n\nMuistan kyllä, miten laivamme kärsi haaksirikon ja minä yksin jäin\njäljelle koko miehistöstämme -- oli kova myrsky ja paljon ihmisiä\nhukkui. Mutta en antaudu ajattelemaan sitä onnettomuutta. Jos\nmenneet ajat joskus muistuvat mieleeni, ajattelen mieluummin silloin\nlapsuuttani, jolloin kiipeilin pehmeäposkisen, keltatukkaisen,\nviehättävän äitini sylissä Englannissa. Siellä asuimme pienessä\nkylässä, jossa oli toistakymmentä olkikattoista majaa. Kuulen taaskin\nkottaraisten ja rastaiden äänet metsiköstä ja näen Sinikellot, joita\non puhjennut tammimetsän sametinpehmeälle sammalelle kuin sinisiä\nvesihelmiä. Ja kaikkein parhaiten muistan kookkaan, isokasvuisen\noriin, jota usein talutettiin kaitaisella kylätiellä ja joka tanssi,\nkorskui ja tempoi. Minä pelkäsin sitä ja pakenin aina huutaen äitini\nturviin, jonka hameisiin kietouduin, missä hyvänsä hänet löysinkin.\n\nMutta se riittää. Adam Strangin lapsuudesta en ole aikonut kirjoittaa.\n\nElin useita vuosia mainitsemillani saarilla, joiden nimitystä en\ntiedä ja joilla luulen olleeni ensimmäinen valkoihoinen. Olin\navioliitossa kuninkaan sisaren Lei-Lein kanssa, joka oli vain vähän\nyli kuuden jalan mittainen ja juuri saman verran minua pitempi. Olin\nkomea mies, leveäharteinen, korkearintainen ja hyvinmuodostunut.\nKaikkien rotujen naiset katselivat minua suopein silmin, kuten saatte\nnähdä. Käsivarsieni alla, suojassa auringolta, ihoni oli maidonvalkea\nkuin äidillänikin. Silmäni olivat siniset. Viikseni, partani ja\ntukkani olivat kullankeltaiset, jollaisia ne joskus ovat pohjolan\nmerikuninkaitten maalatuissa muotokuvissa. Niin, varmastikin olin\nperäisin samasta vanhasta juuresta, joka oli aikoja sitten asettunut\nEnglantiin. Ja vaikkakin olin syntynyt maalaismajassa, virtasi\nmerimiehen veri suonissani pakottaen minut jo nuorena lähtemään\nlaivoille ja merille merijätkäksi. Sillä se minä olin, en upseeri\nenkä herrasmies, vaan kovassa työssä karaistunut merijätkä.\n\nMinusta oli Raa Kookille paljon hyötyä. Senvuoksi hän oli ottanut\nminut kuninkaalliseen suojelukseensa. Osasin tehdä sepäntöitä,\nja haaksirikkoutuneen laivamme mukana saapui rauta ensi kerran\nRaa Kookin maahan. Kävimme kanooteilla kymmenen ranskalaisen\nmeripeninkulman päästä noutamassa rautaa laivahylyltämme. Alus oli\nliukunut pois karilta ja uponnut viidentoista sylen syvyyteen.\nMutta sieltäkin rauta noudettiin. Alkuasukkaat olivat ihmeteltävän\ntaitavia sukeltamaan ja työskentelemään vedessä. Opin kyllä pääsemään\nviidentoista sylen syvyyteen, mutta heidän kalantemppujensa kanssa\nen milloinkaan kyennyt kilpailemaan. Kovalla maaperällä minä\nenglantilaisen koulutukseni ja voimieni nojalla heitin tantereeseen\nkenen hyvänsä heistä. Opetin heidät myöskin lyömään kiekkoa, ja\npeli muuttui heille kiihkoksi, niin että pään kolauttamiset olivat\njokapäiväisiä sattumia.\n\nLaivahylystä nostettiin myöskin päiväkirja, jonka lehdet merivesi oli\nsiinä määrin pehmittänyt ja liottanut, että oli hyvin vaikea saada\nminkäänlaista selvää tuhrautuneesta ja levinneestä kirjoituksesta.\nSiinä toivossa, että joku muinaistutkija voisi sen nojalla tarkemmin\nmäärätä kuvaamieni tapahtumien ajan, esitän siitä tässä kuitenkin\notteen.\n\n\"Suotuisan tuulen puhaltaessa oli meillä tilaisuus tarkastaa\nja kuivailla muonavarojamme, erikoisesti kiinalaisia kinkkuja\nja kuivattuja kaloja, jotka muodostivat osan varastoamme.\nJumalanpalveluskin pidettiin kannella. Iltapäivällä oli tuuli\netelänpuolella ja silloin tällöin puuskaista, mutta kuivaa, joten\nvoimme seuraavana aamuna puhdistaa kansien välystön ja savustaa\nlaivan ruudilla.\"\n\nMutta minun on kiirehdittävä, sillä kertomukseni ei varsinaisesti\nkoske haaksirikkoista, korallisaarella asuvaa merikarhua, vaan\nAdam Strangia, jota myöhemmin nimitettiin Ji-Jong-ikiksi,\nVoimakkaaksi, joka jonkin aikaa oli mahtavan Junsanin suosikki.\nMinin hallitsijasukuun kuuluvan prinsessa Omin rakastaja ja aviomies\nja joka kauan kierteli kerjäläisenä ja paariana pitkin Tsho-Senin\nkyliä, rantoja ja teitä. (Niin, siinä se on -- Tsho-Sen. Se merkitsee\naamuisen rauhan maata. Nykyisellä kielellä sitä nimitetään Koreaksi.)\n\nOn muistettava, että on kulunut kolme, neljä vuosisataa siitä, kun\nminä ensimmäisenä valkoisena asuin Raa Kookin korallisaarilla. Niillä\nvesillä olivat meriäkyntävät laivat siihen aikaan harvinaisia.\nOlisin hyvinkin voinut viettää siellä elämäni loppuun saakka\nrauhassa ja yltäkylläisyydessä aurinkoisilla saarilla, joilla\nvilu oli tuntematon, jollei \"Sparwehr\" olisi saapunut. \"Sparwehr\"\noli hollantilainen kauppa-alus, joka uskaltautui Intian sivuitse\nkartoittamattomille merille Intiaa etsimään. Mutta sen sijasta se\nlöysi minut, eikä se muuta löytänytkään.\n\nEnkö ole kertonut, että olin keltapartainen, raisu jättiläinen,\nen muistellut nuoruuttani enkä antanut vastuunalaisuuden vaivata\nitseäni. Kun \"Sparwehrin\" vesisäiliöt oli täytetty, minä jätinkin\nsangen keveästi Raa Kookin viehättävine saarineen, Lei-Lein\nkukkakiehkuraisine sisarineen, ja tutun laivanhajun nostattaessa\nhymyn huulilleni lähdin uudelleen purjehtimaan merijätkänä kapteeni\nJohannes Maartensin johdolla.\n\nVanha \"Sparwehr\" kuljetti meitä ihmeellisiin kokemuksiin. Etsimme\nuusia silkki- ja maustemaita. Mutta todellisuudessa me löysimme\nkuumetauteja, väkivaltaisia kuolemantapauksia, riittoisia\nparatiiseja, joissa kuolema ja kauneus asustivat rinnan. Johannes\nMaartens, vanhus, jonka veltoissa kasvonpiirteissä ja harmahtavassa,\nkulmikkaassa päässä ei ollut hiventäkään romanttisuutta, etsi\nSalomonin saaria, Golcondan kaivoksia, niin, hän etsi muinaisaikojen\nhävinnyttä Atlantista, jonka hän toivoi vielä löytävänsä\nmaanpinnalta. Ja hän löysi pääkallonmetsästäjiä ja puissa asuvia\nihmissyöjiä.\n\nMenimme maihin oudoille saarille, joiden rannoilla meri ärjyi ja\njoiden huipuilta kohosi savu. Pienet, villatukkaiset, eläinten\nasteella olevat ihmiset laittelivat siellä okaita ja piikkejä metsän\nläpi johtaville pakopoluilleen ja puhaltelivat hämärissä myrkytettyjä\npikkunuoliaan meitä vastaan tiheikön kätköistä. Ja jos meistä ketä\nsellainen nuoli hipaisi, hän kuoli huutaen hirveissä tuskissa.\nKohtasimme toisenlaisiakin ihmisiä, voimakkaita ja kookkaita. He\ntulivat lahdelmissa vastaamme avoimeen taisteluun lähettäen meitä\nkohti satamalla keihäitä ja nuolia isojen puurumpujen ja pienten\nkalistimien sotaisesti rämistessä ryteikköisissä laaksoissa ja\nmerkkisavujen kohotessa kukkuloilta.\n\nHendrik Hamel oli \"Sparwehrin\" lastinkaitsija ja osakas. Kaikki\nmuu, mikä ei ollut hänen omaisuuttaan, kuului kapteeni Johannes\nMaartensille. Viimeksimainittu puhui hieman englanninkieltä, Hendrik\nHamel hituisen paremmin. Merimiestoverini puhuivat ainoastaan\nhollantia. Mutta kyllä merijätkä pian oppii puhumaan hollantia, niin,\nja koreaa myöskin, kuten saatte nähdä.\n\nSaavuimme vihdoin karttoihin merkittyyn Japaniin. Mutta tämän\nmaan kansa ei halunnut ryhtyä kanssamme minkäänlaisiin asioihin.\nLaivallemme saapui kaksi virkamiestä, miekat vyöllä ja päällään\nlaahustavat silkkipuvut, jotka saivat heran valahtamaan kapteeni\nJohannes Maartensin huulille. He kehoittivat kohteliaasti meitä\nlähtemään tiehemme.\n\nPurjehdimme Japanin salmien läpi, ja Keltainen meri avautui eteemme,\nkun \"Sparwehr\" joutui karille. Kehno amme oli vanha \"Sparwehr\"\nalukseksi. Se oli kömpelötekoinen, ja lisäksi sen pohjaan oli\ntarttunut hyvin paksulti pitkäripsisiä merieläimiä, joten se oli\nperin raskasliikkeinen. Kun purjeet tiukattiin kireälle, se kykeni\nhädin tuskin nousemaan kuusi pistettä tuulta vasten, ja silloin se\nnytkähteli ja heilahteli tavattomasti kuin aalloille heitetty nauris.\nKaleerit olivat pikakulkijoita siihen verrattuna. Risteilemisestä ei\nsillä saattanut uneksiakaan. Ämmänkäännöksen tekemiseen tarvittiin\nkaikki kannella olevat ja puolet toisen vuoron miehistä. Sellainen\noli aluksemme, ja kovassa myrskyssä, joka oli neljänkymmenenkahdeksan\ntunnin kuluessa piiskannut luummekin kipeiksi, jouduimme\ntuulenpuoliselle rannalle, jossa meidän olisi pitänyt purjehtia\nkahdeksan pistettä tuuleen.\n\nAjauduimme maata kohti myrskyisen sarastuksen kelmeässä valossa\nvuorenkorkuisten ristiaaltojen heitteleminä. Oli sydäntalvi.\nLumipyryn halki näimme silloin tällöin vilahduksen pelottavan karusta\nrannasta, jos sitä edes voi nimittää rannaksi, siksi särkynyt se\noli. Edessämme oli lukemattomia, uhkaavia kalliosaaria ja luotoja.\nTaempaa häämötti lumipeittoisia harjanteita. Joka puolella kohoavien\nkolkkojen kallioiden ja niemekkeiden rinteet olivat niin jyrkkiä,\nettä lumi ei niillä pysynyt, ja aallokon kuohuista pisti esiin\nteräviä kärkiä ja riuttoja.\n\nRannikolle, jota kohti ajauduimme, ei karttaan ollut merkitty nimeä\neikä mainittu kenenkään purjehtijan siellä käyneen. Vain rantaviivaa\noli hieman hahmoteltu. Kaikesta siitä päättäen olivat sikäläiset\nasukkaat yhtä tylyjä kuin heidän maansa ulkomuotokin.\n\n\"Sparwehr\" ajautui keula edellä kallioon. Vesi oli syvää aivan\nrantaan asti, joten pilviä tavoitteleva keulapuumme töksähti kallioon\npirstautuen tyveä myöten. Etumasto meni yli laidan kiskoen mukanaan\npurjenuorat sekä köydet ja kaatui eteenpäin vasten kalliota.\n\nOlen aina ihmetellyt Johannes Maartens -vanhusta. Voimakas aalto\npyyhkäisi meidät komentosillalta kierittäen meidät matalalle\nkeskikannelle, mistä sitten ponnistelimme laivan jyrkkäportaiselle\netusillalle. Toiset seurasivat perästämme. Sidoimme itsemme kiinni\nja laskimme lukumäärämme. Meitä oli jäljellä kahdeksantoista. Muut\nolivat hukkuneet.\n\nJohannes Maartens nykäisi minua ja osoitti eräältä\nkallionkielekkeeltä tulevan vesiryöpyn läpi ylöspäin. Ymmärsin hänen\ntarkoituksensa. Etumaston yläpää lepäsi kallionnystyrän varassa, joka\noli parikymmentä jalkaa mastonhuipun alapuolella. Hankautumiskohdan\nyläpuolella oli halkeama. Johannes Maartens halusi tietää,\nuskaltaisinko hypätä maston latvasta halkeamaan. Välimatka oli joskus\ntuskin kuutta jalkaa. Toisin vuoroin se oli toista kymmentä, sillä\nmasto vaappui vinhasti aluksen heiluessa.\n\nLähdin kiipeämään. Eivät toisetkaan jääneet odottamaan. Toinen\ntoisensa jälkeen he päästivät irti sideköydet ja nousivat perästäni\nvaarallisesti hoippuvaan mastoon. Olikin syytä kiirehtiä, sillä millä\nhetkellä hyvänsä olisi \"Sparwehr\" voinut liukua takaisin syvään\nveteen. Varasin sopivan hetken ja hyppäsin. Lennähdin suinpäin\nhalkeamaan ja olin heti valmiina tarttumaan seuraavaan mieheen. Puuha\noli hidasta ja raskasta. Olimme läpimärkiä ja kova tuuli oli meidät\nmelkein jäädyttänyt. Ja lisäksi oli hypätessä tarkoin pidettävä\nsilmällä aluksen vaappumista ja maston heilahtelua.\n\nEnsimmäisenä saapui kokki. Hän luiskahti irti maston huipusta ja\nkieppui ilmassa, kunnes aalto paiskasi hänet kallioon ruhjoen\nruumiin muodottomaksi massaksi. Kajuuttapojalta -- hän oli parrakas\nkaksikymmenvuotias mies -- pääsi käsi irti liian aikaisin. Hän\nheilahti maston ympäri ja hankautui maston ja kallionnystyrän\nväliin. Hankautui? Henki lähti hänestä silmänräpäyksessä. Kaksi\nmuuta miestämme sai kokin kohtalon. Kapteeni Johannes Maartens tuli\nviimeisenä. Neljätoista meitä silloin painautui toisiinsa kallion\nhalkeamassa. Tuntia myöhemmin \"Sparwehr\" liukui kalliolta ja upposi\nmeren syliin.\n\nKaksi päivää ja kaksi yötä saimme taistella nääntymystä vastaan\nhalkeamassa, sillä sekä ylöspäin että alaspäin oli mahdoton päästä.\nKolmantena aamuna huomasi eräs kalastajavene meidät. Kalastajien\npuku oli likaisen valkoinen, ja pitkät hiukset oli punottu isoksi,\nomituiseksi nutturaksi päälaelle. Se oli avioliiton merkki, kuten\nmyöhemmin sain tietää, ja samalla, kuten niin ikään myöhemmin opin\ntietämään, varsin mukava kädensija, johon voi tarttua vasemmalla\nkädellä, kun oikealla antoi kuritusta, milloin sanat eivät enää\ntepsineet.\n\nVene palasi kylään apua noutamaan. Suurin osa kylän asukkaista sai\nkaikkine vehkeineen puuhata melkein koko päivän, ennenkuin meidät\nsaatiin alas kalliolta. Uudet isäntämme olivat köyhää, surkeissa\noloissa elävää kansaa. Heidän ruokansa suli huonosti merikarhunkin\nvatsassa. Riisi oli suklaanruskeata. Leivässä oli jäljellä puolet\nakanoita, tikkuja, oljenkappaleita ja kaikenlaista törkyä. Tuon\ntuostakin täytyi syödessä pistää peukalo ja etusormi suuhun ja\nkaivaa pois joku liian kova ja pistävä kappale. Heillä oli myöskin\njonkinlaista hirssiä ja hämmästyttävän monenlaatuisia keittoja, jotka\nhe söivät polttavan kuumina.\n\nAsumukset olivat olkikattoisia turvemajoja. Keittiön savu kulki\nlattian alitse johtoja myöten lämmittäen siten makuuhuonetta.\nMakailimme ja lepäilimme siellä päiväkausia poltellen mietoa ja\nmautonta tupakkaa kyynäränpituisista, pienikoppaisista piipuista.\nTällä kansalla oli myöskin lämmintä, hapahkoa, maidonkaltaista\njuomaa, joka nousi päähän, jos sitä joi tavattomia määriä.\nNieleksittyäni sitä varmasti useampia galloneja humalluin ja rupesin\nlaulaa hoilottamaan, kuten merimiesten tapa on kaikkialla maailmassa.\nMenestykseni rohkaisemina ryhtyivät toisetkin ponnistelemaan ja\npian muodostimme kaikki meluisan joukon, joka ei paljon välittänyt\nulkona vinkuvasta lumimyrskystä enempää kuin siitäkään, että olimme\nhaaksirikkoisina joutuneet tuntemattomaan, Jumalan hylkäämään maahan.\nParhaitten joukossa remusi vanha Johannes Maartens läimäytellen\nkämmeniään reisiinsä. Ja Hendrik Hamel, rauhallinen, hidasliikkeinen,\ntummaihoinen ja mustasilmäinen hollantilainen, oli yhtä villi kuin\nmuutkin ja uhrasi hopeakolikon toisensa jälkeen maitoisen juoman\nostamiseen. Käyttäytymisemme oli häpeällistä. Mutta naiset kantoivat\njuomaa, ja kylän asukkaat tungeskelivat huoneessa katsellen meidän\nelämöimistämme.\n\nJuuri tämän varomattoman huolettomuutensa nojalla on valkoinen rotu,\nse on vakaumukseni, voittoisasti kulkenut ympäri maailman. Tietenkin\nsitä ovat kannustaneet itsepäisyys ja saaliinhimo, mutta aina se\non menetellyt samalla tavalla. Samoin mekin, kapteeni Johannes\nMaartens, Hendrik Hamel ja kaksitoista merimiestä, pidimme meluisaa\nrynnistystämme kalastajakylässä talvisen myrskyn ulvoessa Keltaisella\nmerellä.\n\nSe vähä, minkä olimme maasta ja sen asukkaista nähneet, ei\nollut tehnyt meihin kovinkaan voimakasta vaikutusta. Jos nämä\nkalastajaraukat olivat esimerkiksi kelpaavia näytteitä maan\nväestöstä, oli helppo ymmärtää, minkä vuoksi kauppamiehiä ei tänne\nsaapunut. Mutta saimme varsin pian nähdä, että asian laita ei\nollut sellainen. Kylä sijaitsi sisäsaaristossa, ja sen päämies oli\nvarmaankin lähettänyt sanan manterelle. Sillä eräänä aamuna laski\nkolme isoa kaksimastoista dzonkkia, joissa oli riisikudoksiset\nlatinalaispurjeet, ankkurinsa lahdelmaan.\n\nKun vinosilmät astuivat maihin, heräsi kapteeni Johannes Maartensissa\ntaas voimakas mielenkiinto, sillä nämäkin muukalaiset olivat\nsilkkipukimissa. Yhden tulokkaan, värikkääseen, kirjailtuun\nsilkkipukuun pukeutuneen kookkaan korealaisen ympärillä oli puoli\ntusinaa matelevia seuralaisia, joilla myös oli silkkivaatteet.\nKwan-Jung-shin -- se oli hänen nimensä, kuten sittemmin sain\ntietää -- oli jang-ban, ylhäinen. Hän oli sen piirin eli maakunnan\nkuvernööri. Hänellä oli määräysvalta, ja veronkanto oli hänen\nhallussaan.\n\nSamalla astui maihin satakunta sotilasta, jotka marssivat kylään.\nAseina heillä oli kolmikärkisiä ja leveäteräisiä peitsiä ja\npiikkikeihäitä. Niin ikään heillä oli muutamia sytyttimellä\nlaukaistavia pyssyjä, kooltaan niin juhlallisia, että kutakin\npyssyä varten piti olla kaksi miestä, toinen kantamaan tähtäämiseen\ntarvittavaa kolmijalkaista haarukkaa, toinen hoitelemaan itse pyssyä.\nMyöhemmin huomasin, että pyssy joskus laukesi, toisinaan taas ei,\nriippuen siitä, missä kunnossa taula ja sankkiruuti olivat.\n\nSellainen oli Kwan-Jung-shin matkaseurue. Kylän päämies esiintyi\npelokkaan notkeana, ja hänellä olikin siihen täysi syy, kuten hyvin\npian saimme nähdä. Minä astuin esiin tulkiksi, sillä olin jo oppinut\nmuutamia kymmeniä korean sanoja. Kulmiaan rypistäen Kwan-Jung-shin\nviittasi minut syrjään. Mutta mitäpä olisin siitä välittänyt. Olin\nyhtä kookas kuin hänkin. Olin pari-kolmekymmentä naulaa häntä\nraskaampi. Ihoni oli valkea ja tukkani kullankeltainen. Hän kääntyi\nselin minuun ja ryhtyi puhumaan kylän päämiehelle, samalla kun hänen\nkuusi seuralaistaan asettui riviin meidän väliimme. Hänen puhuessaan\nsotamiehet toivat aluksista muutamia kantamuksia tuumanpaksuisia\nlautoja. Laudat olivat noin kuuden jalan pituisia ja kahden jalan\nlevyisiä. Omituista niissä oli se, että ne oli halkaistu pitkin\npituuttaan. Lisäksi oli laudoissa hieman miehen kaulan ympärystä\nlaajempi reikä, joka oli jonkin verran lähempänä laudan toista päätä.\n\nKwang-Jung-shin komensi. Muutamia sotilaita meni Trompin luokse,\njoka hoiteli ajosta istuen maassa. Tromp oli verrattain typerä,\nhidasajatuksinen ja jäykkäliikkeinen merijätkä. Ennenkuin hän edes\naavisti, mitä oli tekeillä, oli yksi laudoista auennut saksien\ntavoin ja sulkeutunut hänen kaulansa ympärille. Älyttyään, kuinka\nkiusalliseen asemaan hän oli joutunut, hän rupesi kiroillen ja\nkiljuen hyppimään, niin että saimme kiireesti väistyä kauemmaksi\nvälttääksemme vinhasti liikkuvan laudan iskuja.\n\nMeille tuli hätä käteen, sillä ilmeisesti oli Kwan-Jung-shinin\naikomus iestää meidät kaikki lautoihinsa. Paljain nyrkein\ntappelimme sataa sotamiestä vastaan, joilla oli apunaan yhtä monta\nkyläläistä, silkkipukuisen Kwan-Jung-shinin pysyessä ylhäisesti\nsyrjästäkatsojana. Juuri tässä tilaisuudessa hankin itselleni nimen\nJi-Jong-ik, Voimakas. Vielä kauan sen jälkeen kun kaikki muut olivat\nväsyneet ja saaneet laudat kaulaansa, minä jatkoin tappelua. Nyrkkini\nolivat kovat ja lujat kuin nuijat. Lihakseni olivat väkevät, ja olin\nhyvin halukas käyttämään käsiäni.\n\nPian huomasin ilokseni, etteivät korealaiset vähääkään osanneet\nnyrkkeillä eikä heillä ollut hajuakaan siitä, miten iskuja oli\nväistettävä. Kaadoin heitä kuin keiloja läjittäin yhteen rykelmään.\nMutta tahdoin päästä käsiksi Kwan-Jung-shiniin, ja hän pelastui\nvain henkivartijoittensa väliintulon ansiosta. He olivat surkean\nvelttoja olioita. Pehmitin heidät perin pohjin ja peittosin heidän\nsilkkipukunsa ryysyiksi, ennenkuin koko joukko taas ehti kimppuuni.\nHeitä oli paljon, ja takana olevat työnsivät etumaisia päälleni,\nniin etten voinut ahdingon tähden käytellä nyrkkejäni voimakkaasti.\nMutta kyllä minä heitä kaatelin. Lopulta kiemurteli kolminkertainen\nmiesläjä jaloissani. Mutta vihdoin saivat kaikkien kolmen dzonkin\nja kylän miehet pelkällä painollaan minut hillityksi. Sitten kävi\niestäminen helposti.\n\n\"Taivaan Jumala! Mitä nyt mahtaa tulla!\" puhkesi eräs meikäläinen,\nVandervoot, puhumaan, kun meidät oli saatettu dzonkkiin.\n\nIstuimme dzonkin kannella kuin linnut satimessa. Samassa alus\nheilahti tuulessa ja lautoinemme kaikkinemme heilahdimme kumoon\nja kierimme aluksen alalaidalle lautojen hangatessa niskamme\nverille. Korkealta komentosillalta Kwan-Jung-shin katseli meitä\nkylmästi, ikäänkuin hän ei olisi nähnyt mitään. Moniksi vuosiksi\njäi Vandervootille siitä lähtien liikanimi \"Mitä-nyt-Vandervoot.\"\nMiesrukka! Eräänä yönä hän paleltui kuoliaaksi Keison kadulle, kun\nkaikki ovet tylysti sulkeutuivat hänen edestään.\n\nMeidät vietiin manterelle ja heitettiin haisevaan, syöpäläisiä\nkuhisevaan vankilaan. Sillä tavoin otettiin meidät virallisesti\nvastaan Tsho-Senissä. Mutta minä sain vielä kerran kostetuksi meidän\nkaikkien puolesta Kwan-Jung-shinille. Se tapahtui silloin, kuten\nsaatte nähdä, kun olin prinsessa Omin suosiossa ja valta oli minun\nkäsissäni.\n\nSaimme virua vankilassa monta päivää. Syy meille selvisi perästäpäin.\nKwan-Jung-shin oli lähettänyt sanansaattajan pääkaupunkiin Keisoon\ntiedustelemaan, mitä kuninkaallinen hallitus määräisi meille\ntehtäväksi. Tietoa odoteltaessa meitä kohdeltiin kuten ulkomaan\neläviä. Varhaisesta aamusta iltamyöhään tunkeili alkuasukkaita\nkoppimme risukkoisessa ikkunassa, sillä sitä ennen he eivät olleet\nnähneet ainoatakaan rotumme jäsentä. Eivätkä katselijamme olleet\npelkkää alhaisorahvasta. Kulien kantamissa kantotuoleissa saapui\nylhäisön naisia katsomaan meren heittämiä outoja pahuksia. Pitkään\nja pelokkaasti he meitä tarkastelivatkin heidän seurueensa pitäessä\nroskajoukkoa loitompana piiskansivalluksin. Me puolestamme emme\npaljonkaan heitä nähneet, sillä maan tavan mukaan he pitivät kasvonsa\npeitettyinä. Vain tanssijattaria, alhaison naisia ja vanhoja mummoja\nsaattoi ulkonakin nähdä kasvot paljaina.\n\nUsein on mieleeni tullut epäilys, että Kwan-Jung-shinin\nruuansulatuselimet eivät olleet kunnossa ja että hän purki tuskansa\nmeihin, milloin hänellä oli erikoisen pahoja vatsanväänteitä. Joka\ntapauksessa hän usein, milloin vain sattui sille tuulelle, kuljetutti\nmeidät kaikki ilman minkäänlaista järkevää syytä kadulle, missä\nsaimme perinpohjaisen keppisaunan rahvaan meluisasti ilkamoidessa\nympärillämme. Aasialainen on julma eläin ja nauttii suuresti\nnähdessään ihmisen kärsivän.\n\nOlimme hyvin iloisia, kun pieksäjäisistä tehtiin loppu. Sen sai\naikaan Kimin saapuminen. Kim? Muuta en hänestä osaa sanoa, ja se\nonkin parasta, mitä voin sanoa, nimittäin että hän oli valkoihoisin\nTsho-Senissä milloinkaan näkemistäni ihmisistä. Saapuessaan hänellä\noli viisikymmenmiehinen joukko mukanaan. Ennen kuin minä pääsin\nsekaantumaan asioihin ja tekemään parhaani hänen puolestaan, hän oli\npalatsin vartioston päällikkö. Ja lopuksi hän kaatui puolustaessaan\nprinsessa Omin asia ja minun asiaani. Kim -- niin, Kim oli Kim.\n\nHeti hänen saavuttuaan otettiin laudat pois kaulastamme ja\nmeidät sijoitettiin paikkakunnan parhaaseen majataloon. Olimme\nedelleen vankeja, mutta kunnioitettuja, ja meillä oli vartionamme\nviisikymmentä ratsastavaa sotilasta. Seuraavana päivänä olimme\nTsho-Senin kääpiöhevosten selässä matkalla valtatietä pitkin Keisoon.\nKeisari oli lausunut, kertoi Kim, haluavansa itse nähdä, miten\nkummallisen näköisiä mereltä saapuneet muukalaiset olivat.\n\nMatka kesti monta päivää. Meidän oli kuljettava pohjoisesta etelään\npuolet Tso-Senin pituudesta. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa satuin\nkuljeksiessani näkemään kääpiöhevosten ruokkimisen. Ja näkemäni\nsai minut huutamaan täyttä kurkkua: \"Mitä nyt, Vandervoot?\" Koko\nseurueemme kiiruhti juoksujalkaa luokseni. Ja hevosia, niin\ntotta kuin elän, ruokittiin hernekeitolla, ja lisäksi kuumalla\nhernekeitolla. Koko matkalla ne eivät saaneetkaan mitään muuta kuin\nkuumaa hernekeittoa. Sellainen oli sen maan tapa.\n\nHevoset olivat todella kääpiökasvuisia. Lyötyäni vetoa Kimin\nkanssa nostin yhden poikkiteloin hartioilleni, vaikka se potki\nja riuhtoi. Kimin miehet, jotka olivat jo kuulleet uuden nimeni,\nrupesivat sen jälkeen myös käyttämään minusta nimeä Ji-Jong-ik,\nVoimakas. Kim oli korealaiseksi kookas, ja korealaiset ovat kookasta,\nvoimakaslihaksista rotua, ja Kim olikin hieman ylpeä voimistaan.\nMutta kun asetimme kyynärpäät vastakkain ja kämmenen kämmeneen sekä\nkoetimme käden nujertamista, niin helposti painoin hänen kätensä\nalas. Sotilaat ja kyläläiset katsoa töllistelivät suu auki ja\nhymisivät: \"Ji-Jong-ik.\"\n\nTavallamme muistutimme kulkevaa eläinnäyttelyä. Huhu ennätti\nedellämme, niin että maaseutuväestö kerääntyi maantien laidoille\nkatselemaan ohikulkuamme. Matkamme oli yhtämittaista sirkusnäytäntöä.\nKaupungeissa tungeskeli väkijoukko iltaisin majapaikassamme, joten\nemme saaneet vähääkään rauhaa, ennenkuin sotilaat ajoivat katselijat\ntiehensä tyrkkien ja piikeillään uhkaillen. Mutta sitä ennen Kim aina\nkutsutti paikkakunnan voimamiehet ja painijat, sillä häntä huvitti\nnähdä, miten minä nurjersin heidät tantereeseen.\n\nLeipää ei ollut, mutta söimme valkeata riisiä (jonka antama voima ei\nkauan kestä ihmisen lihaksissa) ja lihaa, kuten meille sanottiin,\nkoiranlihaa (koiraa käytetään Tsho-Senissä yleensä teuraseläimenä)\nsekä karvaita keitoksia, joista kuitenkin opimme pitämään paljon.\nJa juomaa saimme myöskin, todellista juomaa eikä maitolatkua,\nvaan kirkasta ja kirpaisevaa, riisistä tislattua juomaa, jota\npuolikannullinen riitti saattamaan heikon miehen \"kuolemaan\" ja\nvoimakkaan iloiseksi ja puhelemaan sekavia. Muurien ympäröimässä\nTshong-hon kaupungissa join sillä juomalla Kimin ja kaupungin\nmerkkihenkilöt pöydän alle -- tahi mieluumminkin pöydän päälle, sillä\npöytänämme oli lattia, jossa kakistelimme, niin että polvitaipeeni\nrampautuivat senkin tuhannen kertaa. Ja taaskin kuului hyminä:\n\"Ji-Jong-ik\", ja miehevyyteni maine kulki edellämme aina Keisoon ja\nkeisarin hoviin asti.\n\nTunsin olevani paremminkin kunnioitettu vieras kuin vanki. Ratsastin\naina Kimin rinnalla. Pitkät jalkani ulottuivat lähelle maata, ja jos\ntien keskikohta milloin oli matalalla, raapivat jalkapohjani hiekkaa.\nKim oli nuori, humaaninen maailman mies. Hän olisi käynyt miehestä\nkaikkialla, kaikissa maissa. Naureskellen ja pilaillen keskustelimme\nkaiket päivät puoliyöhön saakka. Ja suorastaan ahmien minä opin\npuhumaan korean kieltä. Minulla oli hyvä kielipää. Kimkin ihmetteli,\nkuinka nopeasti ja varmasti käyttelin heidän sanontatapojaan. Samalla\ntutustuin korealaisten elämänkatsomukseen, ajatustapaan ja huumoriin,\nopin tuntemaan heidän herkät ja heikot puolensa sekä heidän arat\nkohtansa. Kim opetti minulle ylistys- ja rakkaus- sekä juomalauluja.\nYksi viimeksimainituista oli hänen oma sepittämänsä ja koetan esittää\nsen lopun heikkona käännöksenä. Nuoruudessaan olivat Kim ja Pak\nyhdessä vannoneet pysyvänsä raittiina, mutta pian oli vala rikottu.\nVanhoilla päivillään Kim ja Pak laulavat:\n\n    \"Nyt muusta viis, nyt ryypätään!\n    Se sielua niin virkistää\n    ja ristiriidat vaimentaa.\n    Hei, veikko! Joudu näyttämään,\n    miss' punaviini kimmeltää\n    ja silmät kirkkahiksi saa!\"\n\nHendrik Hamel, jonka aivot aina hautoivat nokkelia laskelmia,\nkehotteli minua jatkamaan samalla tavoin ja yhä lisäämään kujeillani\nKimin suosiota, josta oli etua, ei ainoastaan minulle, vaan\nvälillisesti myöskin Hendrik Hamelille ja koko seurueellemme.\nSanon jo tässä, että Hendrik Hamel oli neuvonantajani, sillä tällä\nseikalla oli suuri merkitys pyrkiessäni myöhemmin Keisossa saamaan\nosakseni Jun-sanin suosion, prinsessa Omin sydämen ja keisarin\nsuvaitsevaisuuden. Itselläni oli minulla tarpeeksi tahtoa ja\nrohkeutta jatkaa aloittamaani leikkiä, ja jonkin verran oli minulla\nsiihen kykyäkin. Mutta myönnän, että suunnitelmien laatimisessa\nHendrik Hamelin järki oli suurimpana tekijänä.\n\nMatkallamme Keisoon kävimme monessa linnoitetussa kaupungissa. Tiemme\nkulki lumipeitteisessä vuoristossa, jonka lukemattomat viljellyt,\nhedelmälliset laaksot katkaisivat. Joka ilta paloivat auringon\nlaskiessa merkkitulet edeten kukkulalta kukkulalle. Kim seurasi aina\ntarkkaavasti tätä iltanäytelmää. Hän kertoi, että nämä tuliketjut\nkulkivat kaikilta Tsho-Senin rannoilta Keisoon saattaen sanomia\nkeisarille. Yksi tuli merkitsi, että maassa oli rauha. Kaksi tulta\nkertoi kapinasta tahi vihollisen hyökkäyksestä. Emme kertaakaan\nnähneet muuta kuin yhden tulen. Mutta ratsastuksemme kestäessä päästi\nVandervoot tuon tuostakin ihmettelevän huudahduksen: \"Taivahan\nJumala, mitä nyt?\"\n\nKeiso oli suuri kaupunki. Kaikki asukkaat, paitsi ylimykset,\njang-banit, käyttivät aina valkeita pukuja. Kim selitti, että\nkastijako sen määräsi, ja sen nojalla näki heti, mihin luokkaan kukin\nkuului. Yhdellä silmäyksellä saattoi kunkin ihmisen puvun puhtaudesta\ntahi likaisuudesta päättää hänen yhteiskunnallisen asemansa. Olihan\nselvää, että kuli, jolla oli yllään ainoa pukunsa, oli hyvin\nlikainen. Ja selvää myöskin oli, että sellaisella henkilöllä, jonka\npuku oli tahrattoman valkoinen, täytyi olla monta vaatekertaa ja\nlisäksi käskettävinään pesijättäriä, jotka pitivät puhtaina hänen\nvaatteitaan. Jang-baneihin, joiden puvut olivat himmeät ja värikkäät,\nei tämä arvonmittari soveltunut.\n\nLevähdettyämme muutamia päiviä eräässä majatalossa puhdistellen ja\nkorjaillen haaksirikossa ja matkalla risautuneita ja likaantuneita\nvaatteitamme meidät vietiin keisarin eteen. Palatsin edessä olevalla\nlaajalla aukiolla oli tavattoman isoja koirapatsaita, jotka melkein\nenemmän muistuttivat kilpikonnia. Koirat olivat makaavassa asennossa\nkahden kookkaan miehen korkuisilla kivijalustoilla. Palatsia\nympäröivät valtavat, hakatusta kivestä rakennetut muurit, jotka\nolisivat kestäneet, vaikka niitä olisi vuosikausia pommitettu\nsuurilla tykeillä. Jo yksin portti oli tavallisen palatsin kokoinen:\nse kohosi korkeuksiin pagodin tapaisena useina pienentyvinä,\ntiilillä katettuina kerroksina. Pieni sotilasryhmä seisoi\nportilla vartioimassa. He olivat, kuten Kim selitti, Pjeng-jangin\ntiikerinmetsästäjiä, Tsho-Senin voimakkaimpia ja pelätyimpiä\nsotilaita.\n\nMutta riittää jo. Yksistään keisarin palatsin kuvaamiseen saattaisi\nkäyttää tuhat sivua. Mainitsen vain, että näimme kaikki ulkonaiset\nvallan merkit. Vain sellainen kansa, jolla on syvä, laaja, vanha ja\nvoimakas sivistys, kykenee rakentamaan tällaisen valtavamuurisen,\nmonipäätyisen kuninkaanlinnan.\n\nHuone, johon meidät vietiin, ei ollut vastaanottohuone, vaan, kuten\nme päättelimme, juhlasali, jossa parhaillaan iloittiin. Kemut olivat\nlopullaan, ja koko yleisö oli iloisella tuulella. Ja millaista yleisö\nolikaan! Korkea-arvoisia virkamiehiä, hallitsijasuvun prinssejä,\nsotilasylimyksiä, kalpeakasvoisia pappeja, päivänpaahtamia korkeita\nupseereja, hunnuttomia hovinaisia, kirjailtuja ki-sangeja eli\ntanssijattaria, jotka parhaillaan levähtivät, seuranaisia, eunukkeja,\nlakeijoja ja tuhansittain palatsiorjia.\n\nMutta kaikki väistyivät meistä kauemmaksi, kun keisari lähimmän\nseurueensa saattamana saapui meitä tarkastamaan. Hän oli hupaisa\nhallitsija, ainakin aasialaiseksi. Ikää ei hänellä ollut yli\nneljänkymmenen, puhdas ja kalpea iho ei ollut milloinkaan saanut\ntuntea auringonsäteilyä, vartalo oli pullea, jalat hoikat.\nAikoinaan hän kuitenkin oli ollut hieno mies. Ylevä otsa oli siitä\ntodistuksena. Mutta nyt olivat silmät tihruiset, silmäluomet\nveltot, huulet nytkähtelivät ja värähtelivät kertoen ylenmäärin\nepäsäännöllisestä, hekumallisesta elämästä, johon häntä, kuten\nmyöhemmin sain tietää, suuresti yllyttivät buddhalaiset papit. Heistä\ntuonnempana.\n\nMeritamineissamme mahdoimme näyttää hullunkurisilta. Ainakin oli\nvastaanotto hullunkurinen. Ympärillämme alkoi hälinä. Yhtä mittaa\nkuului ihmetteleviä huudahduksia ja naurunpurkauksia. Ki-sangit\nkävivät meihin käsiksi nykien meitä joka puolelta. Pari kolme heistä\notti meistä kunkin vangikseen ja alkoi kuljettaa meitä ympäri kuin\ntanssivia karhuja tehden kaikenlaisia kujeita. Loukkaavaa se oli,\nmutta mitäpä olisivat meripoikarukat sille voineet? Ja mitä saattoi\nliioin vanha Johannes Maartenskaan tehdä, kun naurava tyttöparvi\noli hänen kimpussaan, nyki häntä nenästä, nipisteli käsivarsia ja\nkutitteli kylkiluita, kunnes hän alkoi kiljua ja hyppiä. Päästäkseen\neroon kiusaajistaan Hans Amden raivasi lattialle tyhjän tilan ja\nryhtyi tanssia kompuroimaan hollantilaista karkeloa, niin että koko\nhovi kieriskeli naurusta.\n\nMinua kaikki tämä suuresti loukkasi. Olinhan monta päivää ollut Kimin\niloisen huolettomana matkatoverina. Jaksoin pitää puoleni ilkamoivia\nki-sangeja vastaan. Jännitin reiteni ja seisoin käsivarret ristissä.\nEivät nipistelyt eikä kutittaminen saaneet minua hievahtamaankaan.\nPian he jättivätkin minut rauhaan ja ahdistelivat helpompia saaliita.\n\n\"Jumalan tähden, mies, tehkää jotakin!\" mumisi Hendrik Hamel, joka\noli ponnistellut luokseni kolme ki-sangia kintereillään.\n\nMumisemalla hänen olikin puhuttava, sillä kun hän vain aukaisi\nsuunsa, hän sai sen heti täyteen makeisia.\n\n\"Pelastakaa meidät tästä ilveilystä!\" jatkoi hän yhtämittaa\npyöritellen päätään välttääkseen makeisia työntävät kädet. \"Meidän\ntäytyy esiintyä arvokkaasti, ymmärrättekö, arvokkaasti. Tämä vie\nmeidät tuhoon. Näin he tekevät meistä kesyjä eläimiä, leikkikaluja.\nJa kun he väsyvät meihin, he heittävät meidät menemään. Teidän\nmenettelynne on paikallaan. Pysykää siinä! Torjukaa heidän\nyrityksensä! Vaatikaa kunnioitusta, kunnioitusta meitä kaikkia\nkohtaan!\"\n\nHänen puheensa lopusta tuskin sain selvää, sillä ki-sangit olivat\ntupanneet hänen suunsa aivan täyteen makeisia.\n\nKuten olen sanonut, niin halua ja rohkeutta minulla oli. Vaivasin\nmerikarhun-aivojani keksiäkseni keinon. Kun eräs palatsieunukki\ntuli takaapäin kutittelemaan sulalla niskaani, heräsi minussa\najatus. Huomio oli jo kiintynyt minuun, koska olin pysynyt kylmänä\nja rauhallisena huolimatta ki-sangien hyökkäyksistä. Hyvin\nmoni silmäpari tarkkasi senvuoksi eunukin yritystä. En antanut\npienintäkään merkkiä, en värähtänytkään, ennenkuin sain mielessäni\ntarkoin selville, kuinka etäällä ja millä kohdalla hän oli. Sitten\nannoin hänelle äkkiä päätäni kääntämättä takakäteen kelpo läimäyksen\nkämmenelläni. Sormeni sattuivat hänen poskeensa ja leukapieleensä.\nKuului räiskäys, ikäänkuin raakapuu olisi katkennut myrskyssä.\nEunukki lennähti ilmaan ja putosi yli kymmenen jalan päähän yhteen\nsykkyrään lattialle.\n\nNauru lakkasi. Kuului vain hämmästyneitä huudahduksia ja kuiskailevia\nääniä: \"Ji-Jong-ik.\" Uudelleen panin käsivarret ristiin ja otin\nkomean, ylhäisen asennon. Varmastikin oli minulla, Adam Strangilla,\nmuiden ominaisuuksien ohella hyvät näyttelijän taipumukset.\nMenestykseni sen osoitti. Olin nyt seurueemme huomattavin mies.\nYlpeäkatseisena, ylhäisen eristäytyvänä minä silmää väräyttämättä\nkestin kaikki minuun tähdätyt katseet ja pakotin ne kääntymään\ntoisaalle. Vain yhdet silmät olivat minua voimakkaammat. Sen\nsilmäparin omistaja oli nuori nainen, jonka puvun komeuden ja hänen\ntakanaan hyörivän puolitusinaisen naisparven nojalla päättelin olevan\nhyvin huomattava hovinainen. Hän oli Minin hallitsijasukuun kuuluva\nprinsessa Om. Sanoinko nuori? Hän oli hyvinkin minun ikäiseni,\nkolmikymmenvuotias, ja huolimatta kypsyydestään ja kauneudestaan hän\noli vielä naimaton, kuten sittemmin sain tietää.\n\nHän yksin katsoi herkeämättä minua silmiin, kunnes minun oli\nkäännettävä katseeni toisaalle. Ei hän tahtonut pakottaa silmiäni\nlaskeutumaan, sillä hänen katseestaan ei kuvastunut taistelunhalua\neikä vihamielisyyttä, vaan yksinomaan ihastusta. En mielelläni\nmyöntänyt itselleni, että hento nainen oli minut voittanut.\nKääntäessäni katseeni syrjään sainkin aiheen, millä voin sen salata.\nSilmäni sattuivat ki-sangien kiusaamiin, tukalassa asemassa oleviin\ntovereihini. Taputin käsiäni, kuten aasialaiset tekevät antaessaan\nmääräyksiä.\n\n\"Lakatkaa jo!\" jyräytin heidän omalla kielellään ja sellaisella\nsävyllä, jolla alamaisia puhutellaan.\n\nNiin, minulla oli rintaa ja kurkkua mylviäkseni niin, että\nrumpukalvoihin koski. Uskonpa, ettei niin äänekäs komennus ollut\nmilloinkaan ennen värisyttänyt keisarin palatsin pyhää ilmaa.\n\nKoko salissa oleva suuri joukko tyrmistyi. Naiset säpsähtivät ja\nsiirtyivät lähemmäksi toisiaan ikäänkuin turvaa etsien. Ki-sangit\njättivät merimiehet rauhaan ja hiipivät pois supatellen peloissaan.\nVain prinsessa Om ei hievahtanut, vaan katseli minua jatkuvasti\nsuurilla silmillään. Olin uudelleen kääntynyt katsomaan häntä.\n\nAlkoi painostava hiljaisuus, ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet\ntuomiota. Pelokkaasti kulkivat monet silmät keisarista minuun ja\ntakaisin minusta keisariin. Ymmärsin pysyä alallani seisoen käsivarret\nristissä ylhäisenä ja eristäytyneenä.\n\n\"Hän puhuu meidän kieltämme\", sanoi keisari vihdoin. Kaikki olivat\npidättäneet hengitystään, niin että huone tällöin, sen vannon, oli\nyhtenä suurena huokauksena.\n\n\"Tämänkielisenä minä synnyin\", vastasin merimiesjärkeni turvautuessa\nensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen järjettömyyteen. \"Puhuin sitä\näitini sylissä. Olin maassani ihme. Viisaita miehiä saapui kaukaa\nminua katsomaan ja kuulemaan. Mutta kukaan ei ymmärtänyt sanojani.\nVuosien vieriessä olen paljon unohtanut, mutta nyt Tsho-Senissä\npalaavat sanat muistiini kuten kauan eksyksissä olleet ystävät.\"\n\nVaikutus oli varmasti suurenmoinen. Keisari selvitti kurkkuaan, ja\nhänen huulensa värähtivät hänen kysyessään:\n\n\"Miten selitätte sen?\"\n\n\"Se on onneton sattuma\", vastasin noudattaen mielijohteeni antamaa\nohjausta. \"Syntymän jumalat olivat huolimattomia ja ohjasivat minut\nerehdyksestä kaukaiseen maahan, jossa vieras kansa minua hoiteli.\nOlen korealainen ja vihdoinkin olen nyt saapunut kotimaahani.\"\n\nKuinka kiihkeä kuiskaileva neuvottelu silloin alkoikaan! Keisari\ntiedusteli Kimiltä.\n\n\"Alusta alkaen hän oli samanlainen. Kieltämme hän käytti siitä\nhetkestä alkaen, jolloin hän saapui rantaan\", valehteli tämä kunnon\npoika.\n\n\"Tuokaa minulle jang-banin puku, joka minulle kuuluu\", keskeytin,\n\"niin saatte nähdä!\" Pyyntööni suostuttiin ja minut saatettiin pois.\nLähtiessäni lausuin ki-sangeille: \"Jättäkää orjani rauhaan. He ovat\npitkästä matkasta väsyneet. He ovat uskollisia orjia.\"\n\nPäästyäni pukuhuoneeseen Kim autteli minua ja lähetti lakeijat pois.\nNopeasti ja yksityiskohtaisesti hän piti minulle esitelmän puvuista.\nHän ei tiennyt, mihin olin menossa, sen enempää kuin itsekään sitä\naavistin. Mutta hyvä toveri hän oli.\n\nPalattuani jälleen juhlahuoneeseen ja sammaltaessani korean kieltä,\njonka väitin pitkän puhumattomuuden johdosta muuttuneen kankeaksi,\ntuntui minusta kovin sukkelalta, etteivät Hendrik Hamel ja kaikki\nmuut toverit, joiden kielet olivat liian jäykät oppimaan vierasta\nkieltä, ymmärtäneet sanaakaan puheistani.\n\n\"Kuulun Korjun sukuun\", kerroin keisarille, \"joka hallitsi Songdossa\nkauan, kauan sitten kohottuaan valtaan Sillan raunioilla\".\n\nKaikki nämä historialliset tiedot olin pitkän ratsastusmatkamme\naikana saanut Kimiltä, ja hänen täytyi ponnistella hillitäkseen\nkasvojensa ilmeitä kuullessaan minun matkivan hänen opetuksiaan.\n\n\"Nämä miehet\", sanoin, kun keisari kysyi seuralaisistani, \"ovat\norjiani, kaikki muut paitsi tuo ukonkäppyrä\" -- osoitin Johannes\nMaartensia -- \"joka on vapaan miehen poika\". Käskin Hendrik Hamelia\nlähemmäksi ja jatkoin sepitystäni. \"Tämä syntyi isäni talossa. Hänen\nvanhempansa olivat kotiorjia. Pidän hänestä hyvin paljon, ja hän on\naina ollut luonani. Olemme samanikäiset, synnyimme samana päivänä, ja\nheti synnyttyämme isäni määräsi hänet minulle.\"\n\nKun perästäpäin kerroin innokkaasti kyselevälle Hendrik Hamelille,\nmitä olin keisarille puhunut, hän moitti minua joutuen suorastaan\nraivoihinsa.\n\n\"Piru on merrassa, Hendrik\", sanoin. \"En keksinyt silloin parempaa,\nja jotakin minun oli sanottava. Tehty on tehty. Ette te enkä minä\nkykene sitä muuttamaan. Meidän on näyteltävä osamme ja selviydyttävä\npulasta, niin hyvin kuin osaamme.\"\n\nKeisarin veli Taiwun oli määrätön juoppo. Illemmalla hän kutsui\nminut kemuihin. Mielissään keisari komensi tusinan hovinsa parhaita\njuomaveikkoja mukaan. Naiset lähetettiin pois, ja me kävimme käsiksi\nasiaan. Ryyppy nypyn, mitta toisensa jälkeen valui alas kurkuistamme.\nKimin pidin luonani, mutta päästyämme hyvään vauhtiin lähetin Hendrik\nHamelin koko muun seurueemme kanssa tiehensä, huolimatta hänen\nvaroittelevista otsakurtuistaan. Olin sitä ennen kuitenkin pyytänyt\nja saanutkin meille asunnon palatsista.\n\nSeuraavana päivänä palatsissa kuiskailtiin juhlimisestamme, sillä\nolin jättänyt Taiwunin juominkisankareineen kuorsaamaan lattialle ja\nitse kulkenut vuoteeseen auttamatta. Niinä monivaiheisina aikoina,\njotka silloin alkoivat, ei Taiwun kertaakaan epäillyt korealaista\nsyntyperääni. Vain korealaisella, hän selitti jyrkästi, saattoi olla\nniin kestävä pää.\n\nPalatsi muodosti itsekin pienen kaupungin, ja meidät sijoitettiin\njonkinlaiseen muista syrjässä olevaan kesähuvilaan. Ruhtinaalliset\nhuoneet joutuivat tietysti minun haltuuni, kun taas Hamel, Maartens\nja nurisevat merimiehet saivat tyytyä tähteisiin.\n\nMinut kutsuttiin Junsanin, aikaisemmin mainitsemani buddhalaisen\npapin luokse. Ensimmäisen kerran näimme silloin toisemme. Hän lähetti\npois mukanani saapuneen Kimin ja istuimme kahden hämärän huoneen\npehmeillä matoilla. Hyvä jumala sitä miestä ja hänen päätään! Hän\npani sieluni koetukselle. Hän tunsi muista maista ja vieraista\nseuduista paljon sellaisia seikkoja, joista yksikään muu korealainen\nei uneksinutkaan. Uskoiko hän syntyperääni koskevan tarun totuuteen?\nSitä oli minun mahdoton arvata, sillä hänen kasvonsa olivat\nliikkumattomat kuin pronssipatsaan.\n\nJunsanin ajatukset tiesi vain Junsan itse. Mutta minä aavistin,\nettä tuo yksinkertaisesti pukeutunut, hoikkavatsainen pappi oli\nperimmäinen liikkeellepaneva voima sekä keisarin palatsissa että\nkoko Tsho-Senissä. Keskustelumme kulusta saatoin myöskin arvata,\nettä hän tarvitsi minua. Oliko prinsessa Om kenties antanut hänelle\nviittauksia? Sen pähkinän jätin Hendrik Hamelin purtavaksi. Minä\ntiesin hyvin vähän ja murehdin vielä vähemmän. Elin aina kuluvassa\nhetkessä ja jätin suunnittelemisen ja puuhailun toisten tehtäväksi.\n\nNoudatin myös prinsessa Omin kutsua ja seurasin sileäkasvoista,\nhiipiväkäyntistä eunukkia palatsin hiljaisia syrjäteitä pitkin\nprinsessan huoneistoon. Hänen asumuksensa oli hallitsevan suvun\nprinsessan arvon mukainen. Myöskin hänellä oli oma palatsinsa. Sitä\nympäröi puisto lootuslammikkoineen ja metsikköineen, joiden puut\nolivat vuosisatojen ikäisiä, mutta niin kääpiömäisiä, etteivät ne\nulottuneet vyötäisiäni korkeammalle. Liljalammikoiden yli johtivat\nniin harvinaisen kauniit pronssisillat, että niitä olisi luullut\njalokiviseppien tekemiksi, ja bambukuja erotti prinsessan palatsin\nmuista rakennuksista.\n\nPäässäni risteilivät hurjat ajatukset. Vaikka olinkin vain merikarhu,\nen kuitenkaan ollut lainkaan kömpelö naisseurassa. Tunsin muutakin\nkuin välinpitämätöntä uteliaisuutta saadessani hänen kutsunsa. Olin\nkuullut kertomuksia rahvaanmiesten ja kuningattarien rakkaussuhteista\nja ajattelin, että kentiespä onneni nyt näyttäisi minulle nämä puheet\ntosiksi.\n\nPrinsessa Om ei tuhlannut aikaa hukkaan. Hänen luonaan oli naisia,\nmutta niistä hän ei välittänyt sen enempää kuin ajuri hevosistaan.\nIstuin hänen vierellään pehmeillä matoilla, jotka tekivät lattian\nmelkein kuin makuuvuoteeksi, ja minulle tuotiin viiniä ja makeisia\npienillä, jalankorkuisilla, helmiupotuksin koristetuilla pöydillä.\n\nHyvä Jumala! Kun vain katsahdin hänen silmiinsä...! Mutta minun\ntäytyi odottaa. En saanut tehdä virheitä. Prinsessa Om oli järkevä\nihminen. Olen maininnut, että hän oli minun ikäiseni. Hän oli\ntäyttänyt kolmekymmentä ja jättänyt nuoruudenhulluuden jo taakseen.\nHän tiesi mitä hän tahtoi ja mitä ei tahtonut. Ja juuri senvuoksi hän\noli pysynyt naimattomana, vaikka hänet oli kaikin mokomin tahdottu\nnaittaa Tshong Mong-shulle ja häneen oli kohdistettu sitä varten\nkoko aasialaisen hovin painostus. Tshong Mong-shukin kuului laajaan\nMin-sukuun ja oli prinsessa Omin pikkuserkku. Hän oli järkevä mies\nja niin vallanhimoinen, että se huolestutti Junsania, joka tahtoi\nsäilyttää kaiken vallan itsellään ja pitää sekä keisarillisen\npalatsin että koko Tsho-Senin häiriytymättömässä tasapainossa. Juuri\nsenvuoksi Junsan liittyi salaa tukemaan prinsessa Omia: pelasti hänet\njoutumasta serkulleen ja käytti häntä tämän siipien sitomiseen. Mutta\nhovijuonet jääkööt syrjään! Vasta paljon myöhemmin sain niistä vihiä,\nkun prinsessa Om puheli minulle avoimesti ja Hendrik Hamel teki\njohtopäätöksiään.\n\nPrinsessa Om oli naismaailman kukka. Hänen kaltaisiaan naisia syntyy\nharvoin, tuskin kahta vuosisadassa koko maailmassa. Häntä eivät\nsäännöt eivätkä sovinnaistavat sitoneet. Uskonto oli hänelle sarja\nabstraktisia lauselmia, jotka hän osaksi oli oppinut Junsanilta,\nosaksi itse muodostanut. Rahvaan uskonto, virallinen uskonto, hän\nselitti, oli keino, joka oli keksitty pitämään raatavat miljoonat\ntyössä. Hänellä oli oma tahto ja naisellisuutta huokuva sydän. Hän\noli kaunotar -- niin, kaunotar maailman kaikkien kauneusmääritelmien\nmukaan. Hänen suuret silmänsä eivät, kuten yleensä aasialaisilla,\nolleet rakomaiset eivätkä vinot. Pitkät ne olivat, se on totta, mutta\ntasasuhtaiset ja vain hyvin vähän vinossa, mikä vain lisäsi niiden\nviehättävyyttä.\n\nSanoin äsken, ettei hän ollut hupakko. Kaukana siitä. Kun asemani\n-- prinsessa ja merikarhu sekä alkava rakkaus, joka uhkasi muuttua\nvoimakkaaksi -- sai sydämeni lyömään rajusti, rääkkäsin minä\nmerimiehenaivojani miettiessäni, miten minun olisi esiinnyttävä\nsäilyttääkseni miehisen arvoni. Jo tämän ensimmäisen kohtauksemme\nalussa satuin mainitsemaan samasta asiasta, minkä olin kertonut\nkoko hoville, että nimittäin olin todellinen korealainen, muinaisen\nKorju-suvun jälkeläinen.\n\n\"Älkää loruilko!\" lausui prinsessa napauttaen riikinkukonsulkaisella\nviuhkallaan vasten huuliani. \"Täällä ei kerrota lasten satuja.\nTietäkää, että minun luonani olette parempi ja mahtavampi kuin\nkonsanaan Korjun suvussa! Te olette...\"\n\nHän pysähtyi, ja minä odotin ja katselin hänen silmiensä yhä kasvavaa\nrohkeutta.\n\n\"Olette mies\", täydensi hän. \"En unissanikaan ole aavistanut, että\nteidän kaltaisianne miehiä on maailmassa.\"\n\nHyvä Jumala! Ja mitäpä olisi vaivainen merikarhu voinut tehdä?\nPaahtuneille kasvoilleni levisi helakka puna, niin että prinsessa\nOmin kiusoittelevan viehkeihin silmiin tuli ilkamoiva ilme, ja\nkäsivarteni olivat kiertymäisillään hänen vartalonsa ympärille. Mutta\nnauraen hän väistyi ja käsiä taputtaen kutsui seuranaisiaan. Tiesin,\nettä käyntini oli tällä kertaa päättynyt. Mutta tiesin myöskin, että\nse toistuisi, sen täytyisi toistua.\n\nPalasin Hamelin luokse pää pyörällä.\n\n\"Hän on nainen\", puhkesi Hamel puhumaan oltuaan hetken syvissä\nmietteissä. Häneltä pääsi raskas huokaus, josta kuvastui ilmeinen\nkateus. \"Lihaksenne, Adam Strang, häränkurkkunne ja keltainen\ntukkanne sen tekevät. No niin, se on arvokas peli, mies. Voittakaa\nhänet! Silloin on meillä kaikki hyvin. Voittakaa hänet! Minä kyllä\nneuvon keinot.\"\n\nHarjakseni nousivat pystyyn. Olinhan kyllä vain merikarhu, mutta olin\nmies enkä tahtonut olla kenellekään ihmiselle kiitollisuudenvelassa\nnaisen valloittamisesta. Olkoonpa vain Hendrik Hamel vanhan\n\"Sparwehrin\" entinen osakas, hän sai olla taitava merenkulkija\nja syvästi oppinut kirjamies, mutta naisiin nähden en totisesti\nmyöntänyt häntä itseäni paremmaksi.\n\nHänen ohuilla huulillaan väreili hymy, kun hän kysäisi:\n\n\"Mitä pidätte prinsessa Omista?\"\n\n\"Tällaisissa asioissa ei merimies ole sen kummempi kuin muutkaan\",\nvastasin vältellen.\n\n\"Mitä pidätte hänestä?\" toisti hän tarkastaen minua terävästi pienine\nsilmineen.\n\n\"Pidän hänestä varsin paljon, niin, enemmän kuin varsin paljon, jos\nsen välttämättä tahdotte tietää.\"\n\n\"No valloittakaa hänet sitten!\" komenteli hän. \"Jonakin kauniina\npäivänä saamme silloin laivan ja pääsemme pois tästä kirotusta\nmaasta. Antaisinpa puolet Intian silkistä yhdestä kristillisestä\nateriasta.\"\n\nHän katseli minua tutkivasti ja kysäisi sitten:\n\n\"Luuletteko voivanne valloittaa hänet?\"\n\nMelkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. Tyytyväisesti hymyillen\nhän alkoi neuvoa:\n\n\"Mutta ei liian nopeasti! Helppo saavutus on halpa. Kohottakaa omaa\narvoanne! Älkää kovin auliisti tuhlatko hyvyyttänne! Muistakaa\narvioida häränkurkkunne ja keltainen tukkanne ja kiittäkää Luojaa,\nettä olette ne saanut, sillä naisen silmissä ne ovat arvokkaammat\nkuin kymmenen filosofin aivot.\"\n\nSeuraavina päivinä oli elämäni sekavaa humua, audiensseja keisarin\nluona, juominkeja Taiwunin seurassa ja keskusteluja Junsanin kanssa\nsekä prinsessa Omin luona vietettyjä hetkiä. Lisäksi istuin aina\nvalveilla puoliyöhön Hamelin määräyksestä opiskellen Kimin johdolla\nkaikkia mahdollisia yksityisseikkoja hovin etiketistä ja tavoista,\nKorean historiaa, sekä nykyisiä että vanhoja jumalia koskevia\ntietoja, kohteliaita sekä ylhäisön että kulien käyttämiä puhetapoja.\nEi milloinkaan ole yksinkertaisen merimiehen tarvinnut olla\nsellaisessa helteessä. Olin nukke: Junsanin käsissä, joka tarvitsi\nminua, Hamelin, jonka punomiin laskelmiin ja suunnitelmiin olin\nhukkua. Vain prinsessa Omin luona olin mies enkä nukke. Ja kuitenkin\nkaikitenkin, kun perästäpäin ajattelen niitä aikoja, minulla on\nepäilykseni. Luulenpa, että prinsessa Omillakin oli omat aikomuksensa\nminuun nähden, että hän tarvitsi minua sydämensä kaipauksen\ntyydyttämiseksi. Mutta se hänen pyrkimyksensä sai voimakasta\nvastakaikua, sillä ennen pitkää hän oli minun sydämeni kaipaus, niin\nvälittömän voimakas, ettei hänen oma tahtonsa, eivätkä Hamel ja\nJunsan voineet pidättää käsivarttani kiertymästä hänen vyötäisilleen.\n\nMutta sitä ennen jouduin osalliseksi palatsijuonitteluun, jonka\nsyvimpiä sokkeloita en itse kyennyt tajuamaan. Sen vain ymmärsin,\nettä ne suuntautuivat prinsessa Omin prinssiserkkua, Tshong Mong-shua\nvastaan. Käsittämättömiä olivat minulle juonittelijoiden ryhmäkunnat,\njotka vielä hajautuivat pienempiin seurueihin muuttaen koko palatsin\nsekavaksi labyrintiksi ja haaraantuen sieltä kaikkiin ilmansuuntiin.\nMutta en niistä välittänytkään. Sen kaiken jätin Hendrik Hamelin\nhuoleksi. Hänelle selostin yksityiskohtaisesti kaiken mitä tapahtui\nhänen ympäristössään. Ja otsa rypyssä hän istua kyyrötteli myöhään\nyöhön selvitellen kärsivällisen hämähäkin lailla sotkuisia lankoja\nja korjaillen verkkoaan. Henkiorjanani hän tahtoi olla mukanani\nkaikkialla, ja vain Junsan hänet silloin tällöin käännytti takaisin\novelta. Tietenkään en ottanut häntä mukaani prinsessa Omin luokse,\nmutta yleispiirtein kerroin hänelle, mitä siellä tapahtui,\nlukuunottamatta arkaluontoisimpia seikkoja, jotka eivät hänelle\nvähääkään kuuluneet.\n\nArvelin, että Hamel mielellään tyytyi olemaan syrjässä ja\nnäyttelemään salaista osaansa. Kylmäverisenä miehenä hän varmasti\nlaski, että näin ollen oli vaara minun kannettavani. Jos minua\nonnistaisi, hänkin saisi siitä osansa. Jos minä sortuisin, voisi\nhän mahdollisesti luikkia pois raunioiden alta kuin kärppä. Olen\nvarma siitä, että hän järkeili siihen tapaan, mutta se ei kuitenkaan\nlopulta häntä auttanut, kuten saatte nähdä.\n\n\"Auttakaa minua!\" sanoin Kimille. \"Ja mitä hyvänsä toivottekin, niin\ntoiveenne täyttyy. Onko teillä joitakin toivomuksia?\"\n\n\"Tahtoisin päästä Pjeng-Jangin tiikerinmetsästäjäin päälliköksi\",\nvastasi hän, \"ja siten palatsin vartioston komentajaksi\".\n\n\"Odottakaa!\" sanoin. \"Se tapahtuu. Olen sen sanonut.\"\n\nMiten se voisi tapahtua, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Mutta\nkun miehellä ei ole mitään, hän voi kylvää lupauksia runsaasti. Ja\nminä, jolla ei ollut mitään, annoin Kimille vartioston kapteenin\nvaltakirjan. Ja parasta koko jutussa on se, että täytin lupaukseni.\nKimistä tuli tiikerinmetsästäjäin komentaja, mutta se tuotti hänelle\nsurkean lopun.\n\nSuunnitteleminen ja juonittelu olivat Hamelin ja Junsanin tehtäviä.\nHe olivat poliitikkoja. Minä olin vain mies ja rakastaja, mutta\naikani kului paljon iloisemmin kuin heidän. Kuvitelkaapa vain\nmielessänne! Kovia kokenut, riemua rakastava merimies, jolla ei\nole minkäänlaista vastuunalaisuutta, ei huolta menneisyydestä eikä\ntulevaisuudesta, kuninkaitten juhlissa ja juomingeissa, prinsessan\nrakastajana, samalla kun Hamelin ja Junsanin kaltaiset älypäät\nsuorittavat kaiken suunnittelun ja järjestelyn!\n\nUseammin kuin kerran Junsan melkein ihmetteli neuvonantajani\nterävyyttä. Mutta kun hän ryhtyi tutkistelemaan Hamelia, osoittautui\ntämä typeräksi orjaksi, jota valtiolliset asiat ja politiikka\nkiinnostivat paljon vähemmän kuin minun hyvinvointini ja mukavuuteni\nja joka huolestuneena puheli laveasti juomakilpailuistani Taiwunin\nkanssa. Luulen prinsessa Omin arvanneen asian todellisen laidan,\nmutta hän piti sen omana tietonaan. Älyä hän ei kaivannut, vaan,\nkuten Hamel sanoi, häränkurkkua ja miehen keltaista tukkaa.\n\nHyvin paljosta, mitä välillämme tapahtui, en tahdo kertoa, vaikkakin\nprinsessa Om on jo vuosisatoja ollut rakkaana tomuna. Mutta hän ei\nvälittänyt esteistä enkä liioin minäkään. Ja kun mies ja nainen\ntahtovat yhdistää sydämensä, saa päitä pudota ja kuningaskuntia\nsortua heidän kuitenkaan luopumatta pyrkimyksestään.\n\nPian alettiin kuiskailla avioliitostamme. Aluksi hiljaa, hyvin\nhiljaa kävi kuiske vain pelkkänä palatsijuoruna pimeissä sopukoissa\neunukkien ja seuranaisten kesken. Mutta palatseissa kulkeutuvat\nkeittiöpoikien juorut helposti valtaistuimelle saakka. Ja kohta\nolivat aikeemme kaikkien tiedossa. Palatsissa tuntui Tsho-Senin\nvaltimonlyönti. Jos palatsissa sattui hämminkiä, niin Tsho-Sen\nvapisi. Ja nyt oli syytä hämminkiin. Avioliittomme olisi isku vasten\nTshong Mong-shun kasvoja. Hän ryhtyi taisteluun näyttäen voimansa.\nMutta myöskin Junsan oli valmis. Tshong Mong-shu nostatti puolet\nmaaseudun papistosta toivioretkelle pääkaupunkiin. Mailin pituisena\nkulkueena saapuivat papit palatsin porteille pelästyttäen keisarin\npahanpäiväisesti.\n\nMutta Junsan oli vankka kuin kallio. Hänen puolellaan oli toinen\npuoli maaseutupapistosta ja sen lisäksi kaikki suurkaupunkien, kuten\nKeison, Fusanin, Songdon, Pjeng-Jangin, Tsenampon ja Tsemulpon papit.\nJunsan ja prinsessa Om yhdessä taivuttelivat keisarin mielensä\nmukaiseksi. Jälkeenpäin prinsessa Om tunnusti minulle, että hän\nkäytti aseenaan kyyneleitä ja hysteerisiä kohtauksia sekä pelotteli\nkeisaria häväistysjutuilla, jotka voisivat horjuttaa valtaistuinta.\nJa kaiken päätteeksi Junsan, valiten oikean psykologisen hetken,\nviekoitteli keisaria uusilla hurjasteluilla, joita jo kauan oli\nvalmisteltu.\n\n\"Teidän on kasvatettava tukkanne avioliittonutturaa varten\",\nhuomautti Junsan minulle eräänä päivänä. Hänen ankaran vakavissa\nsilmissään oli hienoinen leikillisyyden pilke, joka teki hänet\nmelkeinpä herttaisen ja humaanisen näköiseksi, jollaisena en\nmilloinkaan muulloin häntä nähnyt.\n\nEihän ole sopivaa, että prinsessa menee avioliittoon merijätkän\nkanssa, vaikkapa tämä väittäisikin olevansa vanhan Korjun suvun\njälkeläinen, kun hänellä ei ole valtaa, ei aluetta eikä minkäänlaisia\nnäkyviä arvonmerkkejä. Niinpä julkaistiinkin keisarillinen asetus,\njoka selitti minut Korjun prinssiksi. Sen jälkeen minut määrättiin\nmuinaisen Korjun seitsemän maakunnan kuvernööriksi, kun ensin viiden\nmaakunnan kuvernöörinä olleelta Tshong Mong-shun kannattajalta oli\nluut murrettuja pää katkaistu. Tsho-Senissä on taikalukuna seitsemän.\nTämän luvun täydentämiseksi otettiin kahdelta muulta Tshong Mong-shun\npuoluelaiselta lisäksi kaksi maakuntaa.\n\nAjatelkaapa! Minä, merimies, lähdin mandariinina matkalle mukanani\nviisisataa sotilasta ja takanani suuri seurue! Olin seitsemän\nmaakunnan kuvernööri, ja viisikymmentuhantinen armeija odotti minua.\nIhmisten elämä, kuolema ja kidutus oli minun määräysvallassani.\nMinulla oli rahasto ja rahastonhoitaja, puhumattakaan kokonaisesta\nkirjurirykmentistä. Myöskin oli minua odottamassa tuhatlukuinen\nveronkantajajoukko, joka kiristi viimeiset kuparikolikot raatavalta\nväestöltä.\n\nHallussani olevat seitsemän maakuntaa muodostivat pohjoisen\nrajamaan. Niiden takana oli nykyinen Mantshuria, jota me nimitimme\nHongdujen, \"punapäiden\" maaksi. He olivat villejä ryöväreitä, jotka\ntuon tuostakin kulkivat suurin laumoin Jalun yli ja levisivät\nheinäsirkkojen tavoin Tsho-Senin pohjoisosiin. Kerrottiin, että he\nharrastivat ihmissyöntiäkin. Kokemuksesta tiedän, että he olivat\npelottavia taistelijoita, joita oli hyvin vaikea saada uskomaan, että\nhe olivat kärsineet tappion.\n\nSe vuosi oli hyvin puuhaisa. Junsan ja prinsessa Om saattoivat Tshong\nMong-shun täydellisesti epäsuosioon. Minun taas oli sillä aikaa\nhankittava itselleni mainetta. Todellisuudessa oli toimiva henkilö\ntietystikin Hendrik Hamel, mutta minä olin komea johtaja ihmisten\nsilmissä. Minun kauttani Hamel opetti armeijallemme sotatemppuja\nja taktiikkaa ja näytti punapäille strategiaa. Taistelu oli sitkeä\nja kesti kokonaisen vuoden. Mutta sen päätyttyä olikin pohjoisilla\nrajoillamme rauha eikä meidän puolellamme Jalu-jokea ollut punapäitä\nmuuten kuin vainajina.\n\nEn tiedä, onko tästä punapäiden hyökkäyksestä länsimaiden\nhistorioissa mainittu, mutta jos on, niin sen nojalla voitaisiin\nmäärätä kertomieni tapahtumien aika. Ja toisenkin viittauksen\nvoin antaa. Milloin Hidejoshi oli Japanin shogunina? Kuvernöörinä\nollessani kuulin kerrottavan kahdesta hyökkäyksestä, jotka Hidejoshi\nmiespolvea aikaisemmin teki halki Tsho-Senin sydänmaihin Fusanista\netelästä aina Pjeng-Jangiin saakka pohjoiseen. Juuri tämä Hidejoshi\nlähetti Japaniin kymmeniätuhansia tynnyreitä suolattuja korvia ja\nneniä, jotka oli leikattu taistelussa kaatuneilta korealaisilta.\nPuhelin itse monien vanhojen miesten ja naisten kanssa, jotka olivat\nnähneet silloiset taistelut, mutta joiden korvat ja nenät olivat\nsäästyneet suolaamiselta.\n\nSitten takaisin Keisoon ja prinsessa Omin luokse. Hyvä Jumala,\nminkälainen nainen hän oli! Neljäkymmentä vuotta hän oli minun.\nTiedän, mitä puhun. Ei ainoatakaan ääntä kohonnut vastustamaan\navioliittoamme. Vallasta syösty ja epäsuosioon joutunut Tshong\nMong-shu oli vetäytynyt jöröttelemään kauaksi koillisrannikolle.\nJunsan oli itsevaltias. Öisin yksinkertaiset merkkituliketjut toivat\nrauhansanomia joka puolelta valtakuntaa. Junsanin ehdottamien,\nnerokkaan pirullisten hurjastelujen johdosta keisari tuli yhä\nheikkojalkaisemmaksi ja tihrusilmäisemmäksi. Prinsessa Om ja minä\nolimme saavuttaneet sen mitä sydämemme olivat kaivanneet. Kim oli\npalatsin vartioston päällikkönä. Kwan-Jung-shhiniltä, samalta\nkuvernööriltä, joka oli panettanut meille laudat kaulaan ja\npieksättänyt meitä saavuttuamme hänen rannoilleen haaksirikkoisina,\nolin riistänyt vallan ja karkottanut hänet ikuisiksi ajoiksi Keison\nmuurien sisältä.\n\nNiin, ja Johannes Maartens. Kuri on tiukasti istutettu merimieheen,\nenkä minä uudesta suuruudestani huolimatta voinut unohtaa,\nettä hän oli ollut kapteenini niinä päivinä, jolloin etsimme\n\"Sparwehrillä\" uusia Intian maita. Sen jutun mukaan, jonka olin\nsyöttänyt heti hoviin saavuttuamme hän oli seurueemme ainoa vapaa\nmies. Muut merimiehet, joita pidettiin orjina, eivät voineet\npyrkiä minkäänlaisiin valtionvirkoihin. Mutta Johannes voi, ja hän\npyrkikin. Mikä vanha, ovela kettu hän olikaan! En osannut ensinkään\naavistaa hänen aikomuksiaan, kun hän pyysi, että hankkisin hänelle\nkuvernöörinviran Kjong-shun pienessä ja köyhässä maakunnassa.\nKjong-shussa ei ollut varakkaita maanviljelijöitä eikä kalastajia.\nVerot riittivät siellä hädin tuskin niiden kokoamiskulujen\npeittämiseen. Koko kuvernöörinvirka ei niin ollen ollut paljon muuta\nkuin tyhjä kunnia-asema. Paikkakunta oli todellinen hautausmaa --\npyhä hautausmaa, sillä Tabongin vuorella lepäsivät Sillan entisten\nkuninkaitten luut arkuissaan. Mieluummin Kjong-shun kuvernöörinä kuin\nAdam Strangin käskyläisenä. Sellaisen ajatuksen arvelin aiheuttaneen\nhänen pyyntönsä. Enkä osannut uneksiakaan, että hänellä olisi ollut\nmuitakin vaikutteita kuin yksinäisyyden pelko, kun hän otti mukaansa\nneljä merimiestä.\n\nSeuraavat kaksi vuotta vietin loisteliasta elämää. Seitsemää\nmaakuntaa hallitsin pääasiallisesti Junsanin valitsemien köyhien\njang-banien avulla. Silloin tällöin kuljin prinsessa Omin kanssa\njuhlallisilla tarkastusmatkoilla.\n\nMuuta ei minulta vaadittu. Prinsessa Omilla oli kesäpalatsi\neteläisellä rannikolla, ja siellä me oleskelimme paljon. Ja miesten\nhuvitteluissa olin mukana. Minusta tuli painiurheilun suojelija, ja\njang-banien keskuudessa herätin jousella-ampumisen uudelleen eloon.\nMetsästimme myös tiikerejä pohjoisissa vuoristoissa.\n\nNousu- ja laskuveden vaihtelu oli Tsho-Senissä merkillinen ilmiö.\nKaakkoisilla rannoillamme oli erotus tuskin jalkaakaan. Mutta\nlänsirannalla vesi kohosi vuoksen aikana kokonaista kuusi jalkaa.\nTsho-Sen ei harjoittanut kauppaa, eikä siellä käynyt ulkomaalaisia\nkauppiaita. Oman maan alukset eivät purjehtineet rantavesiä\nulommaksi, eikä vieraita purjehtijoita saapunut rannoille.\nAmmoisista ajoista oli maassa noudatettu eristäytymispolitiikkaa.\nKerran kymmenessä tahi kahdessakymmenessä vuodessa saapui Kiinan\nlähettiläitä. Mutta hekin kulkivat maata myöten Keltaisen meren\nympäri Hong-dujen maan kautta ja sitten rajalta mandariinitietä\nmyöten Keisoon. Tällainen kiertomatka kesti vuoden päivät. Näiden\nmatkojen tarkoituksena oli käydä noutamassa keisariltamme uudistettu\ntunnustus Kiinan muodollisesta, vanhoilta ajoilta peräisin olevasta\nyliherruudesta.\n\nHaudottuaan kauan aikeitaan alkoi Hamel ryhtyä niitä toteuttamaan.\nHänen suunnitelmansa kehittyivät nopeasti. Tsho-Senissä oli hänelle\ntarpeeksi Intiaa, kun hän vain olisi päässyt sitä oikealla tavoin\nkäsittelemään. Hyvin vähän hän puhui aikeistaan, mutta kun hän alkoi\nviittailla, että minusta pitäisi tulla Tsho-Senin dzonkkilaivaston\namiraali, ja hänen valtakunnan rahaston sijoituspaikkoja koskevat\nkyselynsä eivät enää näyttäneet pelkästään sattumoisin tehdyiltä,\nosasin tehdä johtopäätöksen.\n\nMinä puolestani en halunnut lähteä Tsho-Senistä muuten kuin prinsessa\nOmin seurassa. Kun mainitsin hänelle sellaisesta mahdollisuudesta,\nhän sanoi käsivarsilleni heittäytyen, että olin hänen kuninkaansa ja\nettä hän tulisi mukanani, minne hyvänsä hänet veisinkin.\n\nJunsanin vika oli, että Tshong Mong-shu jätettiin henkiin. Eikä se\nkuitenkaan ollut Junsanin syy. Hän ei uskaltanut menetellä toisin.\nVaikkakin Tshong Mong-shu oli menettänyt hovin suosion, hänellä oli\nliian laaja suosijapiiri maaseutupapiston keskuudessa. Junsanin oli\nollut pakko hillitä kättään, eikä Tshong Mong-shu, joka kiukuissaan\noli siirtynyt koillisrannikolle, ollut antautunut joutilaisuuteen.\nHänen lähettejänsä, jotka olivat etupäässä buddhalaisia pappeja, oli\nkaikkialla. Vähäisimpiäkin maalaisvirkailijoita he taivuttelivat\nTshong Mong-shun kannattajiksi. Tällaisen suuren ja monimutkaisen\nsalaliiton suunnitteleminen ja suorittaminen vaatii aasialaisen\nkärsivällisyyttä. Tshong Mong-shun puoluelaisryhmä kasvoi palatsissa\nsuuremmaksi kuin Junsan olisi hurjimmissa kuvitteluissaan osannut\naavistaa. Itse palatsin vartiostonkin, Kimin komentamat Pjeng-Jangin\ntiikerinmetsästäjät, sai Tshong Mong-shu lahjotuksi. Ja Junsan\ntorkkui, minä antauduin urheilulle ja prinsessa Omille, Hendrik Hamel\nvalmisteli valtakunnan rahaston ryöstämissuunnitelmia, Johannes\nMaartens hautoi omia aikeitaan Tabong-vuoren hautojen keskellä, eikä\nTshong Mong-shun lietsoma tulivuori antanut ainoatakaan varoittavaa\nmerkkiä.\n\nHyvä Jumala, millaisena myrsky sitten puhkesi! Joka miehen täytyi\ntoimia pelastaakseen kaulansa. Ja monen kaula siinä katkesi.\nSalaliitto paljastui ennen aikojaan. Johannes Maartens joudutti\nromahduksen alkua. Hänen menettelynsä oli siksi edullinen\nTsong-Mong-shulle, ettei tämä voinut olla käyttämättä sitä hyväkseen.\n\nTsho-Senin kansa näet palvoi fanaattisesti vainajia. Ja tämä vanha,\nkaukaista Kjong-shua hallitseva hollantilainen meni merirosvomaisessa\nsaaliinhimossaan neljän merimiehensä avulla ryöstämään\nkultakirstuissaan lepäävien muinaisen Sillan kuningasvainajien\nhautoja. Tekonsa he suorittivat yöllä, ja samana yönä he lähtivät\nkulkemaan rannikolle. Mutta seuraavana päivänä he sakeassa sumussa\neksyivät eivätkä osanneetkaan Johannes Maartensin salaa varustamalle\ndzonkille. Paikkakunnan viranomaisen Ji Sun-shinin -- hän oli Tshong\nMong-shun kannattaja -- miehet saivat heidät vangituiksi. Vain Herman\nTromp pääsi sumussa pakoon, ja pitkän ajan kuluttua hän kertoi\nminulle seikkailustaan.\n\nVaikka tieto hautojen häpäisemisestä jo sinä yönä levisi Tsho-Seniin\nja puolet pohjoisista maakunnista oli kapinassa, niin Keisossa ja\nkeisarin hovissa nukuttiin kaikessa rauhassa tietämättä mistään.\nTshong Mong-shun määräyksestä osoittivat merkkitulet rauhaa. Ja vielä\nmonena yönä paloivat rauhantulet, samalla kuin Tshong Mong-shun\nlähetit ajoivat yötä päivää kaikilla Tsho-Senin teillä, niin että\nhevoset kaatuivat heidän altaan. Satuin näkemään hänen lähettinsä\nsaapuvan Keisoon. Kun hämärissä ratsastin pääkaupungin suuresta\nportista, näin nääntyneen ratsun kaatuvan ja uupuneen miehen hoippuen\njatkavan matkaa jalan. Ei mieleenikään juolahtanut, että se mies toi\nKeisoon tuomioni.\n\nHänen tuomansa sanoma nostatti palatsivallankumouksen. Minun piti\npalata vasta keskiyöllä, ja siihen mennessä oli kaikki jo tapahtunut.\nKello yhdeksän illalla salaliittolaiset ottivat haltuunsa keisarin\ntämän omissa huoneissa. Hänet pakotettiin allekirjoittamaan pikainen\nkuolemantuomio kaikkien keskusvirastojen päämiehille, ja sitä\nmukaa kun nämä saapuivat, heidät teloitettiin keisarin silmien\nedessä. Tiikerinmetsästäjätkin nousivat heti kapinaan. Junsania ja\nHendrik Hamelia piestiin hyvin pahasti miekan lappeilla, kun heidät\nvangittiin. Seitsemän merimiestä pääsi pakenemaan palatsista mukanaan\nprinsessa Om. Heidän pakonsa onnistui siten, että Kim miekka kädessä\nsuojeli heidän pakotietään omia tiikerinmetsästäjiään vastaan.\nLopulta nämä hakkasivat hänet maahan ja tunkeutuivat eteenpäin hänen\nruumiinsa ylitse. Onnettomuudeksi hän ei kuollut haavoihinsa.\n\nKuten keväisen yön tuulenpuuska, niin tämäkin vallankumous,\ntietystikin palatsivallankumous, meni nopeasti ohitse. Senjälkeen\noli Tshong Mong-shu satulassa. Keisari vahvisti kaiken, mitä hän\ntahtoi. Lukuunottamatta hautojen häpäisemisen herättämää kiihtymystä\nja Tshong Mong-shulle kaikuvia suosionosoituksia Tsho-Sen pysyi\nrauhallisena. Kaikkialla putoili virkamiesten päitä, ja heidän\nsijalleen aseteltiin Tshong Mong-shun miehiä. Mutta minkäänlaista\nhallitussukua vastaan tähdättyä kapinaa ei ilmennyt.\n\nJa nyt meidän kohtaloomme. Johannes Maartens ja hänen mukanaan\nvangitut kolme merimiestä asetettiin ensinnä näytteille Tsho-Senin\nkaupunkeihin ja kyliin rahvaan syljeksittäviksi. Senjälkeen heidät\nkaivettiin kaulaa myöten maahan palatsin portin edustalla olevalle\naukiolle. Vettä heille annettiin, että he olisivat eläneet kauemmin\nvalitellen nälkäänsä, samalla kun maukkaita, höyryäviä ruokia joka\ntunti vaihdettiin heidän eteensä ruokahalua kiihottamaan. Johannes\nMaartensin kerrottiin eläneen kauimmin. Vasta viidentoista päivän\nkuluttua oli hänestä henki lähtenyt.\n\nKimin surmasivat kiusanhenget hitaasti musertamalla hänen luunsa\nnivelen toisensa jälkeen. Hänen kuolinkamppailunsa kesti kauan.\nHamel, jonka Tshong Mong-shu aavisti olleen aivoinani, teloitettiin\nkartulla, hänet yksinkertaisesti piestiin kuoliaaksi Keison roskaväen\nulvoessa ihastuksesta. Junsan sai kuolla arvokkaasti. Hän pelasi\nparhaillaan vartijansa kanssa shakkia, kun keisarin tai paremminkin\nTshong Mong-shun lähetti saapui hänen luokseen tuoden myrkkymaljan.\n\"Odottakaa hetkinen!\" oli Junsan sanonut. \"Teidän pitäisi olla siksi\nhyvätapaisia, ettette häiritsisi ihmistä keskellä peliä. Juon sen\nheti, kun peli on päättynyt.\" Lähetti jäi odottamaan. Peli päättyi\nJunsanin voittoon, ja sitten hän tyhjensi maljan.\n\nPitää kyetä aasialaisen tavoin hillitsemään vihansa voidakseen\nvalmistaa uhrilleen jatkuvan, yhtämittaisen, kokonaisen eliniän\nkestävän koston. Sillä tavoin Tshong Mong-shu kosti prinsessa Omille\nja minulle. Meitä hän ei tuhonnut. Meitä ei edes vangittukaan.\nPrinsessa Omilta riistettiin arvo ja anastettiin omaisuus. Tsho-Senin\nkaukaisimpiinkin sopukkoihin naulattiin näkyville keisarillinen\nasetus, jossa selitettiin, että minä kuuluin Korjun sukuun, ja\nmäärättiin, ettei kukaan saanut minua tappaa. Samoin julkaistiin\nmääräys, ettei myöskään kahdeksaa eloonjäänyttä merimiestä saanut\nsurmata. Mutta ei kukaan saanut heitä suosiakaan. Heidän tuli olla\nhylkiöitä, maanteiden kerjäläisiä. Ja sama oli myöskin meidän,\nprinsessa Omin ja minun, kohtalomme. Meistä tuli maanteillä kulkevia\nkerjäläisiä.\n\nNäitä tapahtumia seurasi neljäkymmentä pitkää vainon vuotta, sillä\nTshong Mong-shun viha prinsessa Omia ja minua kohtaan oli sammumaton.\nJa kaiken onnettomuuden lisäksi hänelle oli suotu pitkän elämän\nsiunaus, samoinkuin meille sen kirous. Olen sanonut, että prinsessa\nOm oli ihmeellinen nainen. Minun täytyy tyytyä toistamaan tätä samaa\nlausetta loppumattomiin, sillä en tunne sellaisia sanoja, joita\nvoisin hänestä käyttää. Olen joskus kuullut jonkun ylhäisen naisen\nlausuneen rakastajalleen: \"Teltta ja leivänkannikka sinun kanssasi.\"\nJa juuri niin prinsessa Om sanoi minulle. Eikä se jäänyt sanoiksi.\nHän toteutti sen elämässä viimeistä kirjainta myöten, sillä useammin\noli meillä leivänkannikoita riittämättömästi kuin tarpeeksi ja taivas\noli telttanamme.\n\nKaikki ponnistukseni koettaessani hankkia toimeentulomme muulla\ntavoin kuin kerjäämällä teki Tshong Mong-shu tyhjiksi. Song-dossa\npääsin hiilenkantajaksi. Prinsessa Omilla ja minulla oli siellä\nkoju, joka purevassa talvi-ilmassa oli äärettömän paljon mukavampi\nkuin avoin maantie. Mutta Tshong Mong-shu keksi minut sieltä. Minut\niestettiin lautaan, sain selkääni ja meidät ajettiin maantielle.\nSe talvi oli kauhean kylmä. Silloin paleltui \"Mitä-nyt-Vandervoot\"\nraukka kuoliaaksi Keison kadulle.\n\nPjeng-Jangissa olin vedenkantajana. Tätä vanhaa kaupunkia, jonka\nmuurit olivat vanhat jo Davidin aikoina, pitivät asukkaat näet\nveneenä, joten kaivon rakentaminen kaupungin muurien sisälle olisi\nmerkinnyt reiän kaivamista kaupungin pohjaan. Aamusta iltaan kulkivat\nsenvuoksi tuhannet kulit edestakaisin joelle vievää tietä vesiämpärit\nikeessä hartioillaan. Kannoin vettä heidän kanssaan, kunnes Tshong\nMong-shu minut sieltäkin löysi. Sain taaskin selkääni sekä laudan\nkaulaani ja meidät ajettiin takaisin mierontielle.\n\nKaikkialla kävi samalla tavalla. Kaukaisessa Visussa olin koirien\nteurastajana. Tapoin elukat kaikkien nähden avoimen kojuni edessä,\npaloittelin ruhot ja ripustin ne myytäviksi, parkitsin nahat\nlevittämällä ne raaka puoli ylöspäin kadun lokaan ohikulkijain\npoljettaviksi. Mutta Tshong Mong-shu löysi minut. Olin sukeltajan\napulaisena Pjonhannissa, kullankaivajana Kang-vunissa, nuoranpunojana\nTshiksanissa. Valmistin olkihattuja Padokissa, kokosin heiniä\nHuang-haissa, ja myin Mosenpossa itseni riisinviljelijälle: raadoin\nkaksinkerroin kyyristyneenä tulvanpeittämillä pelloilla halvemmasta\npalkasta kuin kuli. Mutta kaikkialle ulottui Tshong Mong-shun\npitkä käsi rangaisten minua ja pakottaen minut uudelleen jatkamaan\nmierolaisen matkaa.\n\nPrinsessa Om ja minä etsimme kaksi kesää ja löysimme yhden ainoan\njuuren villiä vuoristo-dshinsengiä, jota lääkärit pitivät niin\nharvinaisena ja arvokkaana, että me olisimme sen hinnalla voineet\nelää mukavasti vuosikauden. Mutta sitä myydessäni jouduin kiinni ja\njuuri pantiin takavarikkoon. Minua piestiin perinpohjaisemmin ja\npidettiin laudassa kauemmin kuin tavallisesti.\n\nKulkevien kaupustelijain laajan ammattikunnan jäsenet pitivät\nminua kaikkialla silmällä ja selostivat matkani ja puuhani Tshong\nMong-shulle Keisoon. Romahdukseni jälkeen kohtasin Tshong Mong-shun\nitsensä vain kahdesti. Ensimmäisen kerran se tapahtui kylmänä\nja myrskyisenä talvi-iltana Kang-vunin korkeassa vuoristossa.\nVaivalloisesti keräämillämme kuparikolikoilla olimme prinsessa Om ja\nminä lunastaneet itsellemme yösijan majatalon ainoan, avaran huoneen\nlikaisimpaan ja kylmimpään nurkkaan. Valmistauduimme juuri käymään\nkäsiksi kurjaan illalliseemme, herneistä ja sipulista keitettyyn\nmuhennokseen, jossa oli seassa viipale varmastikin vanhuuttaan\nkuolleen härän sitkeätä lihaa, kun ulkoa kuului pronssisten kulkusten\nkilinä ja hevosten kavioiden töminä. Ovi avautui ja sisälle\nastui Tshong Mong-shu, koko olemus uhkuen hyvinvointia, onnea ja\nvaltaa. Hän pudisteli pois lumen kallisarvoisesta mongolialaisesta\nturkistaan, samalla kun huoneessa valmistettiin paikka hänelle ja\nhänen seurueelleen. Tilaa oli yllin kyllin kaikille, mutta kun hänen\nsilmänsä sattuivat prinsessa Omiin ja minuun, hän ärjähti:\n\n\"Ajakaa ulos tuo nurkkaan piiloutunut syöpäläisjoukko!\"\n\nHänen ajomiehensä piiskasivat meidät ulos lumipyryyn. Mutta\nkohtasimme vielä toisen kerran monen pitkän vuoden kuluttua, kuten\nsaatte nähdä.\n\nPakoon en voinut päästä. Pohjoisen rajan poikki ei minun sallittu\nkulkea. Merellä purjehtiviin dzonkkeihin ei minua otettu,\nkulkukaupustelijat levittivät Tshong Mong-shun määräykset kaikkiin\nTsho-Senin ääriin, kaukaisimpiinkin kyliin. Olin merkitty mies.\n\nNiin, tunnen Tsho-Senin jokaisen maantien, jokaisen vuoristopolun,\njoka kaupungin ja pienimmänkin kylän. Sillä vaelsin siellä nälkäisenä\nneljäkymmentä vuotta, ja prinsessa Om kulki kärsien mukanani koko\najan. Mitä kaikkea saimmekaan syödä! Koiranlihan mädäntyneitä,\nmyymättä jääneitä tähteitä, joita teurastajat pilkaten meille\nheittelivät, minaria, haisevista lätäköistä koottua vesikrassia,\npilaantunutta kimtshiä, joka olisi nostanut talonpojan vatsan\nkapinaan ja jonka löyhkä tuntui jo mailin päähän. Niin, olen\nvarastanut luita kylärakeilta, kerännyt maantieltä varisseita\nriisinjyviä ja ryöstänyt ponihevosilta niiden edessä höyryävän\nhernekeiton pakkasyönä.\n\nSe, etten kuollut, ei kuitenkaan ole kummallista. Kaksi seikkaa piti\nminua pystyssä. Ensiksikin oli prinsessa Om rinnallani. Ja toiseksi\nuskoin järkkymättä, että vielä kerran saisin puristaa sormeni Tshong\nMong-shun kurkkuun.\n\nKun yritin Keison kaduille Tshong Mong-shua etsimään, käännytettiin\nmeidät aina takaisin. Vuosia, vuosikymmeniä risteilimme\nTsho-Senissä, jokainen tien mutka oli meille tuttu. Kertomus meistä\nja kohtalostamme oli kulkenut ympäri maan. Kaikki tunsivat meidät\nja tiesivät rangaistuksemme. Kulit ja kulkukaupustelijat syytivät\nloukkauksia prinsessa Omille, mutta he saivat tuntea raivoisan\notteeni nutturoissaan ja äkäiset nyrkkini kasvoillaan. Kaukaisissa\nvuoristokylissä vanhat naiset, nähdessään vierelläni kulkevan\nkerjäläisvaimon, sortuneen prinsessa Omin, huokasivat pudistellen\npäätään kyynelien kihotessa heidän silmiinsä. Nuorten naisten\nkasvoille levisi lämmin säälin ilme, kun he näkivät kumaraiset\nhartiani, siniset silmäni ja keltaisen tukkani, minun, joka aikoinani\nolin ollut Korjun prinssi ja maakuntien hallitsija. Ja lapsilaumat\njuoksivat irvistellen ja ilkkuen kantapäillämme syytäen päällemme\nherjasanoja ja maantien lokaa.\n\nJalun toisella puolella oli neljänkymmenen mailin levyinen, merestä\ntoiseen ulottuva erämaa, joka muodosti Tsho-Senin pohjoisen rajan.\nLuonnostaan ei alue ollut erämaata. Se oli tehty autioksi maan\neristäytymispolitiikan mukaisesti. Tällä neljänkymmenen mailin\nvyöhykkeellä oli kaikki viljelykset, kylät ja kaupungit hävitetty.\nSe oli omistajatonta maata, vain villit eläimet siellä asustivat, ja\nsiellä risteili ryhminä ratsastavia tiikerinmetsästäjiä, joiden tuli\ntappaa kaikki siellä tapaamansa inhimilliset oliot. Sitä tietä meidän\noli mahdotonta päästä pois, eikä myöskään meritse tullut karkaaminen\nkysymykseen.\n\nVuosien vieriessä saapuivat merimiestoverini yhä useammin Fusaniin.\nSiellä, kaakkoisrannikolla, oli ilmanala leudompi. Mutta enemmän kuin\nilmanala houkutteli heitä sinne se seikka, että Fusanin rannikko oli\nlähimpänä Japania. Siellä, kapeiden, parhaiksi silmänkantamattomien\nsalmien takana oli heidän ainoa toiveensa, Japani, jonne\neurooppalaisia laivoja epäilemättä silloin tällöin saapui. Elävästi\nmuistan heidät, seitsemän iän painamaa miestä Fusanin rantakallioilla\nkoko sielu kiintyneenä tuijottamaan merelle, jota he eivät enää\nmilloinkaan pääsisi kyntämään!\n\nSilloin tällöin tuli japanilaisia dzonkkeja näkyviin, mutta\nkertaakaan ei tuttu eurooppalainen latvapurje kohonnut\ntaivaanrannalta. Vuodet kuluivat, ja seitsemän merimiestämme\nsekä minä ja prinsessa Om sivuutimme keski-iän. Vanhoilla\npäivillämme ohjasimme yhä useammin askeleemme Fusaniin. Mutta\nvuosien vieriessä he toinen toisensa jälkeen jäivät saapumatta\ntavalliselle kokoontumispaikallemme. Hans Amden kuoli ensiksi.\nHänen kulkuritoverinsa Jacob Brinker toi siitä meille tiedon. Jacob\nBrinker oli heistä viimeinen, ja kuollessaan vajaat kaksi vuotta\nTrompin jälkeen hän oli lähes yhdeksänkymmen vuotias. Muistan hyvin\nheidät molemmat loppuajoilta, miten he raihnaisina ja heikkoina\nkerjäläisrepaleissaan, mierolaispussit kainaloissaan paistattelivat\npäivää kallioilla kertoen vanhoja juttuja ja tirskuen kimeästi\nkuin lapset. Yhä uudelleen jauhoi Tromp kertomusta, miten Johannes\nMaartens oli merimiehineen Tabong-vuorella ryöstänyt kuninkaat, jotka\nlepäsivät palsamoituina kultaisissa arkuissaan palsamoitu neitonen\nkummallakin puolellaan. Muinaisaikojen ylpeät hallitsijat olivat\nrauenneet tomuksi tunnin kuluessa merimiesten raastaessa hikoilevina\nja kiroilevina arkkuja rannikolle.\n\nRyöstö on ryöstö, mutta vanha Johannes Maartens olisi päässyt pakoon\nKeltaiselle merelle, jollei hän seuraavana päivänä olisi eksynyt\nsumuun. Kirottu sumu! Siitä oli sepitetty laulu, jota sain kiukkua\nnieleskellen kuunnella kaikkialla Tsho-Senissä kuolinpäivääni asti.\nKas tässä siitä pari säettä:\n\n    Janggukeni tshashin anga\n    Huiinpong tora deunda:\n\n    Huiin-kukkulan usva jo kattaa,\n    länsimaalaiset eksyttää.\n\nNeljäkymmentä vuotta kuljin mierolaisena Tsho-Senissä. Olin viimeinen\nhaaksirikossa rannalle päässeistä neljästätoista miehestä. Prinsessa\nOm oli samaa sortumatonta ainesta, ja yhdessä me vanhenimme. Lopulta\nhän oli pieni, kurttuinen, hampaaton vanha akka. Mutta aina hän pysyi\nihmeellisenä naisena, ja aina oli sydämeni häneen kiintynyt. Olin jo\nseitsenkymmenvuotias ukko, mutta voimat olivat säilyneet. Kasvoni\nolivat kuihtuneet, keltainen tukkani harmaantunut, leveät hartiani\npainuneet kokoon, mutta merimiespäivieni voimat olivat yhä jäljellä\nlihaksissani.\n\nNiinpä kykeninkin tekemään sen teon, mistä nyt aion kertoa. Prinsessa\nOm ja minä istuimme eräänä kevätaamuna Fusanin kallioilla aivan\nmaantien laidassa lämmitellen auringonpaisteessa. Pukunamme oli\nlikaisia ja pölyisiä repaleita, mutta kuitenkin nauroin parhaillani\noikein sydämen pohjasta prinsessa Omin hupaisille sukkeluuksille,\nkun varjo lankesi kohdallemme. Kahdeksan kulia siinä kantoi Tshong\nMong-shua isossa kantotuolissa. Ratsastajia oli sekä edessä että\ntakana ja seuralaisia hyöri kummallakin kupeella.\n\nKaksi hallitsijanvaihdosta, kansalaissota, nälänhätä ja tusina\npalatsivallankumouksia oli tällä välin sattunut. Mutta Tshong\nMong-shu ei ollut kaatunut, yhä hän oli Keison mahtavin mies. Hän\noli silloin varmasti lähes kahdeksankymmenvuotias. Halvautuneella\nkädellään hän antoi kantajille pysähtymismerkin saadakseen katsella\nmeitä, jotka olimme saaneet niin kauan kärsiä hänen kostostaan.\n\n\"Nyt, kuninkaani!\" kuiskasi prinsessa Om minulle hiljaa kääntyen\nsitten ruikuttamaan almua Tshong Mong-shulta, jota hän ei ollut\ntuntevinaan.\n\nTiesin hänen ajatuksensa. Neljäkymmentä vuotta olimme sitä yhdessä\nhautoneet. Ja vihdoinkin oli tullut sen toteuttamisen hetki.\nNiinpä en minäkään ollut tuntevinani vihamiestäni, vaan pakottaen\nkasvoilleni tylsän vanhuuden ilmeen ryömin tomussa kantotuolia kohti\nrukoillen armoa ja sääliväisyyttä.\n\nSeuralaiset yrittivät ajaa meidät takaisin, mutta vapisevalla,\nkirahtelevalla äänellä kielsi Tshong Mong-shu heitä. Hän kohottautui\ntutisevan kyynärpäänsä varaan vetäen toisella tutisevalla kädellään\nsilkkiverhoja syrjemmälle. Kuihtuneet kasvot vääntyivät mielihyvästä\nhänen meitä katsellessaan.\n\n\"Oi kuninkaani!\" kuiskasi prinsessa Om ruikutuksensa lomassa. Ja\ntunsin, että siihen kuiskaukseen sisältyi koko hänen kauan koeteltu\nrakkautensa ja luottamuksensa rohkeuteeni ja voimiini.\n\nRaastavana ja repivänä valtasi minut punainen raivo. Eipä ihme,\nettä vapisin koettaessani hillitä itseäni. Onneksi he luulivat\nvapisemiseni johtuvan vanhuuden heikkoudesta. Ojensin kättäni pyytäen\nalmua ja ruikuttaen entistä surkeammin. Siristin silmiäni salatakseni\nsiniset liekit, joiden tiesin niissä hehkuvan, ja arvioin matkaa ja\nhyppäysvoimiani.\n\nSitten muuttui kaikki punaiseksi loimuksi. Verhot repesivät\nkannattimistaan, seurue kiljui hätäännyksissään, ja minun käteni\npuristui Tshong Mong-shun kurkkuun. Kantotuoli kaatui, enkä tiennyt,\nolinko jaloillani vaiko päälaellani, mutta otettani en hellittänyt.\n\nPieluksien, peitteiden ja verhojen seassa sattui minuun aluksi\nmuutamia Tshong Mong-shun seuralaisten antamia iskuja. Mutta pian\nennättivät ratsastajat hätään alkaen hakata minua päähän piiskojensa\nraskailla nupeilla käsien tarttuessa minuun ja nykiessä minua sinne\ntänne. Ajatukseni olivat sekaisin, mutta olin kuitenkin täydessä\ntajussani ja tunsin autuasta onnea sormieni puristaessa heikkoa,\nkuihtunutta kaulaa, jota olin niin kauan koettanut saavuttaa. Iskuja\nsateli päähäni yhtenään. Mielessäni pyöri vertaus, että muistutin\nbulldoggia, jonka hampaat olivat tiukasti vastakkain uhrin kurkussa.\nTshong Mong-shu ei voinut päästä käsistäni. Tiedän, että hän oli\nkuollut, ennenkuin pimeys valtasi minut Fusanin kallioilla Keltaisen\nmeren rannalla.\n\n\n\n\n16.\n\n\nMinua ajatellessaan täytyy johtaja Athertonin tuntea kaikkea muuta,\nmutta ei ylpeyttä. Olen näyttänyt hänelle mitä henki on, masentanut\nhänet kaikista kidutuksista heikentymättömänä, voitonriemuisena\nnauraen henkeni voimalla. Istun Folsomissa murhamiesten kopissa\nodottaen kuolemantuomioni toimeenpanoa. Johtaja Athertonilla on\nedelleen poliittiset puuhansa, ja hän on San Quentinin sekä sen\nonnettomien asukkaiden kuningas. Ja sydämensä sisimmässä hän\nkuitenkin tietää, että minä olen suurempi kuin hän.\n\nTurhaan johtaja Atherton koetti nujertaa henkeäni. Monesti hän\nepäilemättä olisi ollut iloinen, jos olisin kuollut pakkopaidassa.\nPitkää kidutusta jatkettiin. Kuten hän oli minulle monesti sanonut,\npiti tuloksena olla joko dynamiitti tahi käärinliinat.\n\nKapteeni Jamie oli maanalaisten tyrmien kauhutapahtumien karkaisema\nveteraani. Mutta lopulta hän ei kuitenkaan kestänyt sitä jännitystä,\nminkä minä tuotin hänelle ja muille rääkkääjilleni. Epätoivoissaan\nhän vaihtoi kiivaita sanoja johtajan kanssa ja pesi kätensä koko\npuuhasta. Senjälkeen hän ei koko rääkkäykseni aikana pistänyt\njalkaansa eristyskoppeihin.\n\nJohtaja Athertoniakin alkoi pelottaa, vaikkakin hän yhä itsepäisesti\nyritti puristaa minulta olemattoman dynamiitin kätköpaikkaa.\nJa kaikkein lisäksi Jake Oppenheimer vielä säikähdytti hänet\nperinpohjin. Oppenheimer oli peloton ja suorasanainen. Murtumatta hän\noli kestänyt kaikki vankilan pirulliset kidutukset, ja voimakkaan\ntahtonsa nojalla hän voi kohdella kiusaajiaan ylimielisesti. Morrell\nnaputti minulle täydellisen selostuksen tapahtumasta. Sen tapahtuessa\nolin itse tiedottomana pakkopaidassa.\n\n\"Johtaja\", oli Oppenheimer sanonut, \"olette haukannut liian suuren\npalan purtavaksenne. Kysymyksessä ei ole vain Standingin tappaminen.\nOn tapettava kolme miestä, sillä jos hänet tapatte, niin Morrell ja\nminä saatamme ennemmin tahi myöhemmin siitä tiedon ulkomaailmaan\nja menettelynne tulee tunnetuksi koko Kaliforniassa. Teidän on\nvalittava. Joko on Standing jätettävä rauhaan tahi tapettava meidät\nkaikki. Standingista on tullut syntipukkinne. Samoin minusta ja\nMorrellista. Te olette kurja raukka, eikä teillä ole selkärankaa eikä\nsisua toimiaksenne teurastajana, niinkuin mielenne tekisi.\"\n\nOppenheimer sai sanoistaan sata tuntia pakkopaitaa. Mutta kun hänet\npäästettiin irti, hän sylki johtajaa vasten kasvoja ja sai toiset\nsata tuntia. Kun hänet senjälkeen irrotettiin, johtaja oli siksi\nviisas, ettei saapunut kidutuskoppiin. Mutta Oppenheimerin sanat\nolivat epäilemättä säikähdyttäneet häntä aika lailla.\n\nMutta pahin viholliseni oli tohtori Jackson. Hänelle minä olin uusi\ntapaus, ja hän halusi kaikin mokomin nähdä, kuinka kauan voisin\nkestää ennen kuin murtuisin.\n\n\"Hän saattaa kestää kaksikymmentä päivää\", selitteli tohtori Jackson\nkerskaillen johtajalle minun läsnäollessani.\n\n\"Olette kovin vanhanaikainen\", sekaannuin puheeseen. \"Voin kestää\nneljäkymmentä päivää. Pyh! Voin kestää sata päivää, jos teidän\nkaltaisenne mies sitä suosittaa.\" Ja muistaen kuinka kärsivällisesti\nolin merimiehenä ollessani odottanut neljäkymmentä vuotta saadakseni\notteen Tshong Mong-shun kurkusta lisäsin: \"Te, vankilarakit, te ette\ntiedä, minkälainen mies on. Luulette, että mies on tehty teidän\nraukkamaisen mallinne mukaan. Katsokaas! Minä olen mies. Te olette\nheikkoja olioita. Minä olen voimakkaampi. Ette kykene saamaan\nainoatakaan valitusta huuliltani. Teistä se on outoa, sillä tiedätte,\nkuinka helposti itse alkaisitte uikuttaa.\"\n\nNiin, pitelin heitä hyvin pahasti. Nimittelin heitä rupisammakon\npojiksi, helvetin keittiökäskyläisiksi, lätäkköjen nilviäisiksi. Olin\nheidän yläpuolellaan, heidän saavuttamattomissaan. He olivat orjia.\nMinä olin vapaa henki. Vain ruumiini virui teljettynä kidutuskoppiin.\nMinua ei voitu teljetä. Minä olin voittanut ruumiini ja voin vapaasti\nliikkua mittaamattomassa ajassa, sillä aikaa kun ruumisraukkani virui\npakkopaidassa vaipuneena valekuolemaan ja tuntematta sekään tuskia.\n\nNaputtelin laajoja selostuksia seikkailuistani molemmille\ntovereilleni. Morrell uskoi minua, sillä hän oli itsekin\nkokenut valekuolemaa. Mutta vaikka Oppenheimeria kertomukseni\nviehättivätkin, hän pysyi epäilijänä loppuun asti. Naiivisti, joskus\ntodella pateettisesti hän valitteli, että olin uhrannut elämäni\nmaanviljelyksen tieteelliseen tutkimiseen enkä ollut ryhtynyt\nkirjoittamaan romaaneja.\n\n\"Mutta mies\", selitin hänelle, \"enhän omasta kokemuksestani tiedä\nTsho-Senistä mitään. Juuri ja juuri voin päätellä, että se on\nnykypäivien Korea, siinä kaikki. Sen pitemmälle eivät tietoni riitä.\nMiten minä nykyisen elämäni pohjalla voisin tietää mitään esimerkiksi\nkimtshistä? Mutta kuitenkin tunnen kimtshin. Se on jonkinlaista\nhapanta keittoa. Ja pilaantuneena sen löyhkä tuntuu pilviin saakka.\n\n\"Vakuutan, että ollessani Adam Strangina söin kimtshiä tuhannet\nkerrat. Tunnen hyvän kimtshin, huonon kimtshin, pilaantuneen\nkimtshin. Tiedän, että parasta kimtshiä valmistavat Wosanin naiset.\nMistä minä sen kaiken tiedän? Ne eivät kuulu minun, Darrell\nStandingin kokemuspiiriin. Ne ovat Adam Strangin kokemuksia, ja\nhäneltä ne ovat monien syntymäin ja kuolemain kautta jääneet\nperinnöksi minulle, Darrell Standingille, kuten kaikki muut eri\nelinkausilla saadut kokemukset. Ymmärrätkö, Jake? Juuri sillä tavoin\nihminen muodostuu ja kasvaa, henki kehittyy.\"\n\n\"Annapa olla!\" vastasi hän tutunomaisine, käskevän terävine\nnappauksineen. \"Kuuntele setäsi puhetta. Olen Jake Oppenheimer.\nOlen aina ollut Jake Oppenheimer. Ei kellään muulla veijarilla\nole mitään osuutta tekoihini. Kaiken, mitä tiedän, tiedän Jake\nOppenheimerina. Ja mitä sitten tiedän? Kerron yhden tietoni.\nTunnen kimtshin. Kimtshi on jonkinlaista hapanta keitosta, jota\nvalmistettiin Tsho-Sen -nimisessä maassa. Wosanin naiset valmistivat\nparasta kimtshiä. Pilaantuneen kimtshin löyhkä tuntuu pilviin saakka.\nPidä tämä muistissasi, Ed! Aion puhua professorin pussiin. -- No\nniin, professori, mistä minä kaiken tämän tiedän? Ei se ole omia\nkokemuksiani.\"\n\n\"Selvähän se on\", riemuitsin, \"minä sen kerroin\".\n\n\"Niinpä niin, mestari. Kuka sen sitten sinulle kertoi?\"\n\n\"Adam Strang.\"\n\n\"Hölynpölyä. Adam Strang on mielikuvituksen tuote. Olet sen jostakin\nlukenut.\"\n\n\"En ole\", vastustin. \"Koreasta en ole lukenut muuta kuin\nsotakirjeenvaihtajain vähäiset selostukset Japanin sodan aikana.\"\n\n\"Muistatko kaiken lukemasi?\" kysyi Oppenheimer.\n\n\"En.\"\n\n\"Oletko unohtanut jotakin?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Siinäpä se! Paljon kiitoksia!\" keskeytti hän, kuten tuomari äkkiä\nlopettaa ristikuulustelun saatuaan joltakin todistajalta sitovan\ntunnustuksen.\n\nOli mahdotonta saada Oppenheimeria uskomaan, että olin vilpitön. Hän\nväitti yhä, että minä jatkuvasti itse sepitin juttujani, vaikkakin\nhän kovasti kehui kertomustani, josta hän käytti nimitystä \"jatkoa\nseuraa\". Innokkaasti hän aina pyyteli minua jatkamaan tarinaani\nollessani vapaana pakkopaidasta.\n\n\"No, professori, jätähän jo tuo korkealentoinen ala!\" saattoi hän\nkeskeyttää Ed Morrellin ja minun metafyysisen keskustelun. \"Jatka\nkertomustasi ki-sangeista ja meripojista! Ja kun kerran olemme\ntaas samassa asiassa, niin kerro myös, miten prinsessa Omille kävi\nsenjälkeen kun hänen lujaniskainen miehensä oli kuristanut vanhan\nirvinaaman ja itse samalla tuhoutunut!\"\n\nKuinka usein olenkaan sanonut, että muoto katoaa! Toistan sen\nvieläkin. Muoto katoaa. Aineella ei ole muistia. Vain henki muistaa.\nVain sen avulla on tieto prinsessa Omista ja Tshong Mong-shusta\nsäilynyt muistissani tänne, vankilan koppeihin saakka ja siirtynyt\ntäällä minun välitykselläni Jake Oppenheimerille ja häneltä takaisin\nminulle länsimaisella kielellä. Ja nyt olen sen siirtänyt sinullekin,\nlukijani. Koetapa hävittää sitä mielestäsi! Et voi. Niin kauan kuin\nelät pysyy kertomukseni henkesi omaisuutena. Henki? Henki yksin on\npysyvä. Aine muuttuu juoksevaksi, kiteytys- ja muuttuu uudelleen\njuoksevaksi. Muodot haihtuvat ikuiseen tyhjyyteen, josta ne eivät\nmilloinkaan palaa. Muoto on pelkkä ilmiö ja katoaa, kuten prinsessa\nOmin ja Tshong Mong-shun ruumiilliset muodot ovat kadonneet. Mutta\nniiden muisto pysyy. Se kestää niin kauan kuin henki säilyy. Ja henki\non häviämätön.\n\n\"Yksi asia on ilmeisen selvä\", selitti Oppenheimer antaessaan\nlopullista arvosteluaan Adam Strangin seikkailuista. \"Olet\nkuljeksinut kiinalaisten kaupunginosassa enemmän kuin olisi ollut\nterveellistä arvossapidetylle professorille. Huonoa seuraa,\nymmärrätkö? Luultavasti juuri se on tuonut sinut tänne.\"\n\nEnnenkuin palaan seikkailuihini, on minun kerrottava eräs\nhuomiota-ansaitseva tapaus kidutuskoppikokemuksistani. Se on\nhuomattava kahdessakin suhteessa. Se osoittaa, kuinka ihmeteltävän\nvoimakas järki oli katuojissa kasvaneella Jake Oppenheimerilla.\nJa itsessään se on sitova todistus pakkopaitakokemusteni\ntodenperäisyydestä.\n\n\"No, professori\", naputti Oppenheimer minulle eräänä päivänä.\n\"Muistelen sinun Adam Strangin juttua kertoillessasi maininneen, että\npelasit shakkia keisarin veliveitikan kanssa. Oliko pelaamanne shakki\nsamanlaista kuin meikäläinen peli?\"\n\nMinun täytyi myöntää, etten sitä tiennyt, etten muistanut pieniä\nyksityiskohtia palattuani normaaliin tilaani. Ja hän tietysti\nnauroi suopeasti, kuten hän sanoi, hulluttelulleni. Mutta varmasti\nkuitenkin muistin, että Adam Strangina olin usein pelannut shakkia.\nPulmallista vain oli, että joka kerta kun palasin tietoiseen\nolooni kidutuskoppiin, olivat vähemmän tärkeät ja monimutkaiset\nyksityiskohdat häipyneet muististani.\n\nOn muistettava, että olen selvyyden vuoksi pukenut katkonaiset ja\ntoistuvat pakkopaitakokemukseni yhtenäisen ja jatkuvan kertomuksen\nmuotoon. En milloinkaan tiennyt etukäteen, mihin aikavaellukseni\nminut johtaisi. Esim. Jesse Fancheriksi Vuoristoniityllä olleeseen\nvaunuympyrään olen palannut parikymmentä kertaa. Yhden ainoan\nkymmenpäiväisen pakkopaitavuoron aikana olen kulkenut monilla\nelinkausillani usein sivuuttaen kokonaisia elämäsarjoja, joihin taas\ntoisin vuoroin olen tutustunut, ja siirtyen esihistorialliselle\najalle ja vieläkin kauemmaksi sivistyksen alkuaikoihin asti.\n\nPäätin senvuoksi seuraavalla kerralla Adam Strangin kokemuksista\npalatessani heti tajuihin tullessani voimakkaasti keskittää\najatukseni shakin pelaamista koskeviin näkyihin ja muistoihin. Mutta\nonnetar oli päättänyt, että sain kestää Oppenheimerin pilkkaa vielä\nkokonaisen kuukauden, ennenkuin se tapahtui. Mutta tuskin olin sitten\npäässyt pakkopaidasta ja vereni uudelleen alkanut kiertää, kun\nkiiruhdin naputtamaan selostustani.\n\nOpetin nyt Oppenheimerille shakkipelin, jota Adam Strang oli pelannut\nTsho-Senissä vuosisatoja takaperin. Se ei ollut samanlaista kuin\nlänsimaiden shakki, mutta pohjaltaan se oli varmasti sama peli.\nMolemmilla niillä täytyi olla sama alkukehto, otaksuttavasti Intia.\nSen sijaan kuin meillä on shakkilaudassa kuusikymmentäneljä neliötä,\non sikäläisessä pelissä kahdeksankymmentäyksi. Meillä on kahdeksan\ntalonpoikaa kummallakin puolella, sikäläisessä pelissä on yhdeksän.\nJa vaikka nappuloiden asento onkin samanlainen, siirtosäännöt ovat\nerilaisia.\n\nTsho-Senin pelissä on yhteensä kaksikymmentä nappulaa kummallakin\npuolella, kun meillä on vain kuusitoista. Ja ne on järjestetty\nkolmeen riviin eikä kahteen kuten meillä. Ensimmäisessä rivissä\non yhdeksän talonpoikaa. Keskimmäisessä rivissä on kaksi meidän\ntornejamme vastaavaa nappulaa. Takarivissä on keskellä kuningas ja\nsiitä kummallekin puolelle järjestyksessä \"kultaraha\", \"hopearaha\",\n\"hevonen\" ja \"keihäsmies\". On huomattava, että Tsho-Senin sakissa\nei ole kuningatarta. Tärkeä erotus on myöskin se, ettei vallattua\nnappulaa oteta pois laudalta. Se siirtyy valtaajan haltuun ja hän saa\nsitä sitten liikuttaa.\n\nNo niin, tämän pelin opetin Oppenheimerille. Se olikin paljon\nvaikeampi kuin meikäläinen shakkipeli, mikä täytyy myöntää, kun\notetaan huomioon, että vallatut ja takaisin vallatut nappulat yhä\npysyvät pelissä mukana. -- Eristyskoppeja ei lämmitetä. Olisi rikos\nmillään tavoin suojata siellä viruvia vankeja luonnonvoimia vastaan.\nMutta monina surullisina hetkinä me, Oppenheimer ja minä, unohdimme\npurevan pakkasen ja talven tulon pelatessamme Tsho-Senin shakkia.\n\nMutta turhaa oli koettaa vakuuttaa hänelle, että todella olin tuonut\npelin mukanani San Quentiniin vuosisatojen takaa. Hän pysyi jyrkästi\nväitteessään, että minä olin lukenut siitä joskus maailmassa, ja\nvaikkakaan en enää lukemistani muistanut, sen sisällys oli kuitenkin\nalitajunnassani ja nousi sieltä esiin mielikuvituksen lentäessä. Hän\nkäytti niin ollen sielutieteen lauselmia väitellessään minua vastaan.\n\n\"Ja mikäpä olisi estänyt sinua keksimästä sitä myöskin täällä\nkidutuskopissa\", kuului hänen seuraava hypoteesinsa. \"Keksihän\nEdkin naputuskeskustelun. Ja olemmehan me, sinä ja minä, käyttäneet\nsitä pitkin matkaa. Siinäpä se, mestari! Olet sen itse keksinyt.\nHanki sille patentti! Yölähettinä ollessani muistan erään veijarin\nkeksineen typerän tekeleen, jolle hän antoi nimen 'Porsaat apilassa',\nja hän sai sillä miljoonia.\"\n\n\"Ei tälle voi patenttia hakea\", vastasin. \"Epäilemättä ovat\naasialaiset pelanneet sitä tuhansia vuosia. Miksi et usko, kun sanon,\netten ole sitä itse keksinyt?\"\n\n\"Sitten on sinun täytynyt lukea siitä tai olet nähnyt kiinalaisten\nsitä pelaavan kiinalaiskortteleissa, joissa aina kuljeskelit\",\nlopetti hän järkeilynsä.\n\nMutta vielä on minulla sana sanottavana. Täällä Folsomissa on\njapanilainen murhamies -- tahi hän oli täällä, sillä viime viikolla\nhänet teloitettiin. Keskustelin hänen kanssaan tästä asiasta, ja\nhänen selityksensä mukaan oli Adam Strangin pelaama shakki, jonka\nmyöskin Oppenheimerille opetin, hyvin samanlaista kuin japanilaisten\npeli. Niiden väliset eroavuudet ovat paljoa vähäisemmät kuin niiden\nja länsimaisen sakin.\n\n\n\n\n17.\n\n\nJo tämän kertomukseni alussa mainitsin, kuten lukijani muistanee,\nettä katsellessani pikkupoikana minnesotalaisella farmilla Pyhältä\nmaalta otettuja valokuvia minä tunsin niissä kuvatut paikat ja\nhuomautin niissä ilmenevistä muutoksista. Lukijani muistissa lienee\nmyös esittämäni kuvaus spitaalisten parantamisesta, jonka olin itse\nollut näkemässä. Kerroin silloin lähetyssaarnaajalle olleeni iso mies\nja katselleeni tapausta ratsun selästä pitkä miekka kupeellani.\n\nTämä lapsuusaikainen tapaus oli vain kunniapilven hohdetta, kuten\nWordswoorth sanoo. Minä, Darrell Standing, en ollut unohtanut aivan\nkaikkea tähän maailmaan tullessani. Mutta nämä menneitä aikoja\nja muita seutuja koskevat muistot, joita silloin tällöin kohosi\nnäkyviin lapsena ollessani, kalpenivat nopeasti, hävitäkseen pian\ntyystin. Kuten käy kaikille lapsille, sulkivat ruumiini vankilan\nvarjot minutkin pimentoonsa, niin etten enää muistanut mitään\nentisyydestäni. Jokaisella naisesta syntyneellä lapsella on yhtä\nvaltava menneisyys kuin minullakin. Mutta hyvin harvoilla miehillä\non ollut samanlainen onni kuin minulla, harvat heistä ovat saaneet\nvuosikausia kestää yksinäisyyttä ja pakkopaitaa. Se oli minun hyvä\nonneni. Sen nojalla minä sain vielä kerran nostetuksi muistojeni\nkätköistä muun muassa sen ajan, jolloin istuin ratsuni selässä\nkatsellen spitaalisten parantamista.\n\nNimeni oli Ragnar Lodbrog. Olin todella kookas mies. Olin puolta\npäätä pitempi kuin legioonani roomalaiset. Mutta legioonan sain\nkomennettavakseni myöhemmin, Aleksandriasta Jerusalemiin tekemäni\nmatkan jälkeen. Vaikka kirjoittaisin monta kirjaa ja uurastaisin\nvuosikausia, en saisi paperille sen ajan kaikkia muistoja. Senvuoksi\nesitänkin ne hyvin lyhyesti ja vain viittaan alkutapahtumiin.\n\nKaikki muu on minulle hyvin teräväpiirteisesti selvillä paitsi aivan\nalku. Äitiäni en ollut milloinkaan nähnyt. Minulle kerrottiin, että\nolin myrskyn lapsi, olin syntynyt lohikäärmelaivalla Pohjanmerellä.\nÄitini oli meritaistelun jälkeen vallatusta ja ryöstetystä\nrantakylästä vangiksi joutunut nainen. Äitini nimeä ei kukaan\ntiennyt. Hän kuoli myrskyn raivotessa pahimmillaan. Pohjoisesta\nTanskasta hän oli, sen kertoi vanha Lingaard minulle. Paljon hän\nkertoi sellaista, jota olin liian pieni muistamaan, mutta vähäisiä\nsittenkin olivat hänen kertomansa tiedot. Oli ollut meritaistelu,\noli vallattu kylä, taisteltu, ryöstetty ja poltettu, paettu nopeasti\nmerelle pitkissä laivoissa, sillä myrsky uhkasi särkeä alukset\nrantakallioihin. Senjälkeen oli kuolemankielissä kamppailtu jäätävän\nkylmiä aaltoja vastaan. Kukapa silloin olisi huomannut vierasta\nnaista, joka taisteli kuoleman kanssa synnytystuskissaan? Paljon\nkuoli silloin. Elävät naiset senjälkeen kyllä huomattiin, mutta ei\nkuolleita.\n\nTerävästi ovat lapsen mielikuvitukseeni syöpyneet heti syntymäni\njälkeen sattuneet tapahtumat, sellaisina kuin Lingaard ne minulle\nkertoi. Lingaard, joka oli liian vanha airoihin, oli toiminut\nvälskärinä ja huoltajana laivan avonaiseen keskiosaan sullottujen\nsotavankien keskuudessa. Hän oli ollut kätilönä minun syntyessäni,\nkuohupäisten myrskyaaltojen räiskyttäessä suolaista vettä päälleni.\n\nOlin vasta muutaman tunnin ikäinen, kun Tostig Lodbrogin silmät\nensimmäisen kerran sattuivat minuun. Olin hänen laivallaan, ja\nhänen omiaan olivat myöskin muut ryöstöretkellä mukana olleet\nseitsemän pitkää laivaa, jotka olivat sitten saaliineen paenneet\nrannikolta ja selviytyneet onnellisesti myrskyn kynsistä. Tostig\nLodbrogista käytettiin myöskin nimeä Muspell, Liekehtivä, sillä\nusein hänet valtasi liekehtivä raivo. Rohkea hän oli ja julma. Hänen\nisossa rinnassaan ei ollut säälin hiventäkään. Ennenkuin tulisen\ntaistelun nostama hiki vielä oli jäähtynyt hänen otsaltaan, hän\nsotakirveeseensä nojaten söi Ngrunin sydämen Hasfarthin tappelun\njälkeen. Mielipuolisen raivon puuskassa hän oli myynyt poikansa\nGarulfin orjaksi juutinmaalaisille. Ja muistan, miten hänellä oli\nBrunanbuhrin savustuneessa salissa tapana pyytää Guthlafin pääkalloa\njuomamaljakseen. Maustettua viiniä hän ei milloinkaan tahtonut juoda\nmuusta pikarista kuin Guthlafin pääkallosta.\n\nHänen käsiinsä vei minut vanha Lingaard laivan keinuessa myrskyn\nmainingeilla. Olin vain muutamia tunteja vanha. Alastomana oli\nminut kierretty sudennahkaan, johon räiskyneestä merivedestä oli\nmuodostunut suolakuori. Ja kun olin keskosena syntynyt, olin hyvin\npienikokoinen.\n\n\"Hoho! -- kääpiö!\" huudahti Tostig laskien puoleksi tyhjentämänsä\nsimahaarikan huuliltaan ja tarkastellen minua.\n\nOli purevan kylmä päivä. Mutta siitä huolimatta hän oli päästänyt\npois ympärilleni kierretyn sudennahan ja tarttunut peukalollaan ja\netusormellaan jalkaani heilutellen minua sitten jäätävässä tuulessa.\n\n\"Punainen kuin sorvan evät!\" hohotti hän. \"Kääpiönulikka!\nMeritäi!\" Hän varustautui rusentamaan minut kuoliaaksi peukalonsa\nja etusormensa välissä, joiden kummankin Lingaard väitti olleen\npaksummat kuin minun reiteni.\n\nMutta samassa hän sai toisen päähänpiston.\n\n\"Penikalla on jano. Saakoon hän juomista!\"\n\nHän heitti minut päälaelleni puolillaan olevaan simahaarikkaan.\nOlisin hyvinkin voinut hukkua tähän miesten juomaan -- minä,\njoka lyhyenä elinaikanani en ollut kertaakaan saanut äidinrintaa\n-- jollei Lingaard olisi rientänyt väliin. Mutta kun hän nykäsi\nminut pois juoma-astiasta, iski Tostig Lodbrog hänet raivoissaan\nmaahan. Kierähdimme kannelle, ja isot karhukoirat, jotka äskeisessä\ntaistelussa oli ryöstetty pohjoistanskalaisilta, hyökkäsivät\nkimppuumme.\n\n\"Ho ho ho!\" mylvi Tostig Lodbrog koirien äkäisesti repiessä vanhusta,\nminua ja sudennahkaa.\n\nMutta Lingaard pääsi jaloilleen ja sai pelastetuksi minutkin.\nSudennahan hän menetti koirille.\n\nTostig Lodbrog joi simahaarikan tyhjäksi minua katsellen, mutta\nLingaard oli liian järkevä ruvetakseen pyytämään armoa sellaiselta\nmieheltä, joka ei sitä tuntenut.\n\n\"Senkin peukaloinen!\" sanoi Tostig. \"Kautta Odinin,\npohjoistanskalaisten naiset ovat kunnotonta joukkoa. He synnyttävät\nkääpiöitä miesten sijasta. Mihin tuokin olio kelpaa? Hänestä ei\nikinä tule miestä. Kuules, Lingaard! Kasvata hänet juomankantajaksi\nBrunanbuhriin! Mutta pidä silmällä koiria, muuten ne ahmaisevat\nsuojattisi luullen häntä pöydältä viskatuksi lihapalaseksi!\"\n\nNaisen käsi ei minuun koskenut. Vanha Lingaard minua hoiteli.\nVaappuva laivankansi oli kehtonani, ja kehtolauluinani myrskyn\nvinkuna ja miesten huudot. Vain Jumala tietää, miksi en kuollut\njo aivan pienenä. Niihinkin rautaisiin aikoihin verrattuna täytyi\nminussa olla rautaa jo syntyessäni, sillä eloon minä jäin. Elin\nja osoitin perättömiksi Tostigin ennustukset kokoni pienuudesta.\nKasvoin isommaksi kaikkia haarikoita, eikä hän kovinkaan kauan voinut\nupotella minua simamaljaansa. Se oli muuten hänen mielikujeensa,\nraakaa huumoria ja hänen mielestään perin sukkela temppu.\n\nEnsimmäiset muistoni koskevat Tostig Lodbrogin lohikäärmelaivoja\nja niiden sotisopaista miehistöä sekä Brunanbuhrin juhlasalia\ntalvisaikaan, jolloin aluksemme oli vedetty maihin jäätyneen vuonon\nrannalle. Minusta oli tehty juomankantaja, ja jo pienenä muistan\nvarovasti kantaneeni viinillätäytettyä Guthlafin pääkalloa pöydän\nyläpäähän, missä Tostig karjui niin että kattopalkit tärähtelivät.\nJuhlijat olivat mielipuolista joukkoa, mutta minusta se oli\ntavallista elintapaa, sillä muunlaista en tuntenut. Helposti ne\nmiehet suuttuivat, ja nopeasti oli heidän keskuudessaan tappelu\nkäynnissä. Raa'an hurjia olivat heidän ajatuksensa, julmaa heidän\nsyömisensä ja juomisensa. Ja minä kasvoin heidän kaltaisekseen. Eihän\nmuu ollut mahdollistakaan, sillä tarjoilinhan ryyppyjä humalaisten\nmiesten kiljuessa ja runoilijan laulaessa Hiallista, rohkeasta\nHognista, Niflungin kullasta ja Gudrunista, joka kosti Atlille\nsyöttämällä tälle heidän yhteisten lapsiensa sydämet, samalla kun\nsalissa alkoi taistelu, eteläisiltä rannoilta ryöstetyt seinäverhot\nrepeilivät ja juhlapöytä nopeasti muuttui paareiksi täyttyen\nkuolevista taistelijoista.\n\nMinullakin oli raivoisa luonne, ja sellainen koulu oli omiaan\nkehittämään sitä vieläkin rajummaksi. Olin vasta kahdeksanvuotias,\nkun ensimmäisen kerran näytin hampaitani Brunanbuhrin miesten ja\nAgardin jaarlin johdolla kolmessa laivassa vieraisille saapuneiden\njuutinmaalaisten juomingeissa. Seisoin Tostig Lodbrogin vierellä\npidellen voimakkaasti tuoksuvalla hehkuviinillä täytettyä\nGuthlafin kalloa. Odottelin pitkään, sillä Tostig tahtoi lopettaa\nkiukkuisen puheensa pohjoistanskalaisista. Mutta sanatulva jatkui,\nja minä odottelin, kunnes hän ryhtyi raivoissaan herjaamaan\npohjoistanskalaisia naisia. Silloin minä muistin, että äitini oli\npohjoistanskalainen, raivo nosti silmiini punaisen hehkun, ja iskin\nTostigia Guthlafin kallolla, niin että tulinen viini räiskyi ympäri\nsokaisten hänen silmänsä ja polttaen hänen kasvonsa. Hän huitoi\nympärilleen suurine kourineen haparoiden minua, ja minä kävin hänen\nkimppuunsa iskien kolmesti häntä pienellä tikarillani vatsaan,\nreiteen ja takapuoleen, sillä sen korkeammalle en yltänyt.\n\nAgardin jaarlin miekka lennähti tupesta, ja muut juutinmaalaiset\nseurasivat hänen esimerkkiään.\n\n\"Karhunpenikka!\" karjui hän. \"Karhunpenikka! Kautta Odinin,\nannetaanpa penikan tapella!\"\n\nJa lapsenkengissä lepertelevä pohjoistanskalainen juomankantajapoika\nsai taistella suurta Lodbrogia vastaan Brunanbuhrin meluisissa\nkemuissa. Ja kun ensimmäisestä iskusta pyörtyneenä lennähdin ison\njuhlapöydän puoliväliin kaataen maljoja ja haarikoita, huusi Lodbrog\npalvelijoilleen määräyksen:\n\n\"Heittäkää hänet ulos! Raato koirille!\" Mutta jaarli esteli ja\ntaputellen Lodbrogia olalle pyysi saada minut ystävyyslahjaksi.\n\nJa jäiden lähdettyä vuonolta purjehdin etelään Agardin jaarlin\nlaivassa. Hän teki minusta juomanlaskijansa ja aseenkantajansa. Kun\nminulla ei ollut muuta nimeä, nimitettiin minua Ragnar Lodbrogiksi.\nAgardin maa, jonka naapureina friisiläiset asuivat, oli synkkää,\nsumuista alamaata ja soita. Kolme vuotta, Agardin kuolemaan saakka,\nkuljin hänen mukanaan. Aina olin hänen takanaan, olimmepa sitten\nmetsästämässä suosusia tahi pidimme juominkeja suuressa salissa,\njossa hänen nuori vaimonsa Elgiva usein naisineen istui. Olin Agardin\nmukana ryöstöretkillä etelässä. Kuljimme laivoinemme pitkin nykyisen\nRanskan rannikkoa, ja sain silloin tietää, että etelämpänä olivat\nkesät vielä lämpöisempiä, ilmasto leudompaa, naiset hempeämpiä.\n\nMutta haavoittuneena, kuolevana kuljetimme Agardin takaisin kotiin.\nPoltimme hänen ruumiinsa isolla roviolla kultapukimisen Elgivan\nlaulaessa hänen vierellään. Ja useita kotiorjia, joilla oli kultainen\nrengas kaulassa, paloi hänen mukanaan, samoin yhdeksän orjatarta ja\nkahdeksan ylhäissyntyistä, angleja vastaan käydyissä taisteluissa\nsaatua sotaorjaa. Myöskin poltettiin Agardin metsästyshaukat, ja\nniiden mukana molemmat haukkapojat.\n\nMutta minä, juomankantajapoika, Ragnar Lodbrog, en palanut. Olin\nyksitoistavuotias peloton miehenalku, eikä päälläni ollut milloinkaan\nollut kudottua vaatetta. Liekkien loimutessa, Elgivan laulaessa\nkuolinlauluaan ja orjien ja orjattarien surkeasti valitellessa\nkuolemantuskaansa minä revin poikki siteeni, hyppäsin alas roviolta\nja pakenin soille. Orjanmerkki, kultainen rengas, oli yhä kaulassani,\nkuten kaulahihna minua repimään usutetuilla koirilla.\n\nSoilla asui hurjia miehiä, joilla ei ollut isäntää eikä herraa,\npaenneita orjia, henkipattoja, ja heitä metsästettiin kuin susia.\n\nKolmeen vuoteen ei minulla kertaakaan ollut kattoa pääni päällä, en\nkertaakaan lämmitellyt tulen ääressä. Tulin karaistuksi kuin itse\npakkanen ja olisin ryöstänyt itselleni naisen juutinmaalaisilta,\nmutta vahingossa jouduin kaksipäiväisen ajon jälkeen friisiläisten\nkäsiin. He ottivat kultarenkaan kaulastani ja myivät minut\nkahdesta susikoirasta saksalaiselle Edwylle, joka pani kaulaani\nrautaisen renkaan. Jonkin ajan kuluttua hän lahjoitti minut viiden\nmuun orjan kanssa itäanglilaiselle Athelille. Olin työorjana ja\nsotilaana, kunnes eräällä onnettomalla itäänpäin tehdyllä retkellä\neksyin kaukana mailtamme. Minut myytiin hunneille, ja siellä olin\nsikopaimenena, kunnes pääsin karkaamaan suuriin eteläisiin metsiin,\nmissä teutonit ottivat minut joukkoonsa vapaana miehenä. Teutoneja\noli paljon, mutta he elivät pieninä heimoina ja ajautuivat yhä\netelään hunnien tieltä.\n\nJa etelästä tunkeutuivat roomalaiset sotilaat suuriin metsiin ajaen\nmeitä takaisin hunneja kohti. Silloin olivat kansat ahdingossa\ntilanpuutteesta. Me näytimme roomalaisille, miten taistellaan, vaikka\nmyönnettävä on, että hekin opettivat meitä yhtä perinpohjaisesti.\n\nMutta aina väikkyivät mielessäni etelän aurinkoiset maat, joista olin\nnähnyt vilahduksen kulkiessani Agardin laivoissa. Kohtalo salli,\nettä minä kulkeutuessani teutonien mukana etelää kohti jouduin\nroomalaisten vangiksi. He veivät minut jälleen merelle, jota en ollut\nnähnyt sen jälkeen kun olin eksynyt itäangleista. Minusta tehtiin\nsoutuorja kaleereihin, ja sillä tavoin lopulta jouduin Roomaankin.\n\nKävisi liian pitkäksi kertoa, miten minusta tuli vapaa mies,\nkansalainen, sotilas ja miten sitten kolmikymmenvuotiaana jouduin\nmatkustamaan Aleksandriaan ja sieltä edelleen Jerusalemiin. Mutta\nkaikki esittämäni kuvaukset niiltä ajoilta, jolloin Tostig Lodbrog\nkastoi minut simahaarikassaan, ovat olleet välttämättömiä. Niiden\npohjalla saattaa lukija ymmärtää, minkälainen mies olin, kun\nratsastin Jerusalemiin Jaffan portista kaikkien silmien minua\ntarkatessa.\n\nJa syytä olikin heillä katsella. Roomalaiset ja juutalaiset olivat\npientä väkeä, heidän luustonsa oli hennompi, lihaksistonsa heikompi\nkuin minun, ja minunkaltaistani vaaleaveristä miestä he eivät\nolleet ikinä nähneet. Kaikkialla ahtailla kaduilla vastaantulijat\npysähtyivät silmät suurina tuijottelemaan keltatukkaista miestä, joka\noli saapunut Pohjolasta tahi Jumala tiesi mistä kaukaisesta maasta.\nHeillä ainakaan ei siitä ollut pienintä aavistustakaan.\n\nPilatuksen sotajoukot olivat kaikki muukalaisista kokoonpantuja\napujoukkoja. Vain kourantäysi roomalaisia oli palatsia vartioimassa,\nja niiden lisäksi oli minun mukanani saapunut kaksikymmentä miestä.\nHyvin usein sain nähdä, että apujoukot olivat hyviä sotilaita,\nmutta milloinkaan ne eivät olleet niin vakavan luotettavia kuin\nroomalaiset. Jos oli taisteltava kokonainen vuosi, roomalaiset\nolivat parempia sotilaita kuin me pohjolan miehet. Me helposti\ninnostuimme ja taistelimme reippaasti, mutta yhtä helposti me taaskin\nvetäydyimme jöröttelemään yksinäisyyteemme. Roomalaiset pysyivät aina\nsamanlaisina, varmoina ja luotettavina.\n\nAntipaan hovissa oli eräs nainen, Pilatuksen puolison ystävä, jonka\nkohtasin Pilatuksen luona samana iltana, jona saavuin kaupunkiin.\nNimitän häntä Mirjamiksi, sillä Mirjamin nimisenä minä häntä\nrakastin. Jos naisen viehätysvoiman kuvaaminen olisi vain vaikeata,\nniin kuvaisin Mirjamia. Mutta miten voisi sanoilla kuvata kiihkeätä\nmielenkuohua? Naisen viehätysvoiman kuvaamiseen eivät sanat riitä. Se\nei ole samanlaista kuin ajattelun jälkeen saavutettu tieto, sillä se\nherää tunneaistimuksesta ja kohoaa voimakkaaksi mielenliikutukseksi,\njoka, myönnettäköön se, ei ole muuta kuin äärimmilleen kehittynyttä\ntunnetta.\n\nYleensä viehättää jokainen nainen jokaista miestä. Jos tämä viehätys\nmuuttuu erikoiseksi, nimitämme sitä rakkaudeksi. Mirjam viehätti\nminua tällä erikoisella tavalla. Minulla oli siinä kyllä myöskin\nosuus. Miehenluontoni kiiruhti avosylin häntä vastaan tarjoten\nhänelle minussa kaiken, mitä hän kaipasi, samalla kun itse sain\nhänessä kaiken halajamani.\n\nMirjam oli ylimysnainen. Käytän tahallani tätä sanaa. Hän oli\nhienovartaloinen ja käskijätyyppi, sekä hänen ryhtinsä että\npiirteensä olivat ylevämmät kuin tavallisen juutalaisnaisen. Hän\noli ylimys yhteiskunnalliselta asemallaan, ja ylimys hän oli\nluonteeltaankin. Aina oli hänen menettelynsä suurpiirteistä,\nvievää. Hänellä oli terävä, ja sukkela järki, ja ennen kaikkea\nhän oli naisellinen. Juuri hänen naisellisuutensa sittemmin\nkavalsikin meidät, hänet ja minut, lopuksi. Hän oli tummaverinen,\niho oliivinvärinen, kasvot soikeat, musta tukka sinertävänhohteinen\nja silmät kuin kaksi syvän tummaa lähdettä, tuskinpa milloinkaan\nmuulloin ovat sattuneet yksiin vaalea mies ja tumma nainen, jotka\nkumpikin ovat niin selväpiirteiset tyyppinsä edustajat.\n\nMe tunsimme heti vetoa toisiimme. Ei meillä ollut tavanmukaista\nitsetutkistelua, odottamista, epäröimistä ja varmentumista. Hän\noli minun samalla hetkellä kun hänet näin. Ja hänkin tiesi jo\nsilloin, että juuri minä kuuluin hänelle. Astuin hänen luokseen.\nHän kohosi puolittain patjoiltaan, ikäänkuin jokin voima olisi\nnostanut häntä minua kohti. Ja sitten kiintyivät silmämme toisiinsa,\nmustat ja siniset, kunnes Pilatuksen puoliso, hento, säädyllinen,\nliikarasittunut nainen, naurahti hermostuneesti. Ja samalla kun minä\nkumarruin häntä tervehtimään, luulin näkeväni Pilatuksen heittävän\nMirjamiin merkitsevän katseen, ikäänkuin hän olisi sanonut: \"Eikö hän\nolekin sellainen kuin lupasin?\" Hänelle oli näet Syyrian legaatti\nSulpicius Quirinius etukäteen ilmoittanut tulostani. Lisäksi Pilatus\noli tuntenut minut jo Roomassa, ennenkuin hän lähti hoitelemaan\njuutalaisten tulivuorta, Jerusalemia.\n\nKeskustelimme sinä iltana kauan. Pilatus oli erityisen puhelias:\nselosteli yksityiskohtaisesti sikäläistä asemaa. Hän näytti tuntevan\nitsensä yksinäiseksi ja halusi jakaa huolensa jonkun toisen kanssa ja\nsaada neuvoja. Pilatus oli varma, selkeä roomalaistyyppi. Hänellä oli\ntarpeeksi mielikuvitusta ajaakseen roomalaisten rautaista politiikkaa\nälykkäästi, eikä hän antanut jännittävien vaikeuksien tarpeettomasti\nhermostuttaa itseään.\n\nMutta tänä iltana hän ilmeisesti oli rasittunut. Juutalaiset\nkuluttivat hänen hermojaan. Heidän liikehtimisensä oli liian herkkää,\näkkiarvaamatonta ja rajua. Lisäksi he olivat viekkaita. Roomalaisten\nmenettely oli kaikkialla suoraa ja avonaista. Juutalaiset eivät\nmilloinkaan pyrkineet päämääräänsä suoraan, paitsi milloin heidät\nväkisin ajettiin sitä kohti takaperin. Mutta ollessansa omissa\nhoteissaan he aina kulkivat kiertoteitä. Pilatus selitti, että\nhäntä erikoisesti kiusasi se seikka, että juutalaiset koettivat\njuonitteluillaan saada hänet, ja sitä tietä roomalaiset, ikävään\nvälikäteen, ratkaisemaan heidän uskonnollisia riitojaan. Roomalaiset\neivät, kuten hyvin tiesin jo vanhastaan, sekaantuneet voittamiensa\nkansojen uskonnollisiin asioihin. Mutta juutalaiset sekoittivat aina\nkaikki asiat antaen poliittisen merkityksen kaikille mahdollisille\nseikoille.\n\nPilatus lämpeni kaunopuheisesti kertomaan juutalaisten uskonlahkoista\nja alituisesti sattuvista fanaattisista mellakoista ja\nkapinayrityksistä.\n\n\"Lodbrog\", sanoi hän, \"milloinkaan ei voi edeltäpäin sanoa, mikä\npieni, heidän hautomansa kesäinen pilvenhattara nostaa rajun myrskyn\npäällemme. Olen täällä pitämässä yllä rauhaa ja järjestystä. Mutta\nyhtä kaikki tekevät juutalaiset tämän paikan ampiaispesäksi. Paljon\nmieluummin olisin hallitsemassa skyyttalaisia tahi villejä brittejä\nkuin tätä kansaa, jolle uskonnolliset riidat eivät jätä hetkenkään\nrauhaa. Parhaillaan on maan pohjoisosissa saarnaajaksi ryhtynyt\nkalastaja, ihmeittentekijä, joka varsin hyvin voi saattaa koko kansan\ntukkanuottasille ja aiheuttaa sen, että saan kutsun saapua Roomaan.\"\n\nEnsimmäisen kerran kuulin silloin puhuttavan Jeesukseksi nimitetystä\nmiehestä enkä kiinnittänyt silloin häneen paljonkaan huomiota. Vasta\nperästäpäin muistin hänet, kun pieni kesäinen pilvi oli nostattanut\närjyvän myrskytuulen.\n\n\"Olen antanut ottaa hänestä selvää\", jatkoi Pilatus. \"Hän ei ole\npoliittinen. Se on aivan varma asia. Mutta yhtä varmaa on, että\nKaifas ja hänen takanaan Hanan tekevät tästä kalastajasta poliittisen\naseen, jonka he tähtäävät Roomaa vastaan ja jolla he koettavat tuhota\nminut.\"\n\n\"Niin, olen kuullut, että Kaifas on ylimmäinen pappi, mutta entä\nHanan?\" kysyin.\n\n\"Hän on todellinen ylimmäinen pappi, ovela kettu\", selitti Pilatus.\n\"Kaifas on Gratuksen määräämä, mutta hän on vain Hananin varjo, varjo\nja puhetorvi.\"\n\n\"Juutalaiset eivät ole antaneet anteeksi pientä kilpijuttua\",\nhuomautti Mirjam.\n\nPilatus, kuten ainakin mies, jonka arkaa kohtaa oli kosketeltu,\nryhtyi kertomaan mainitusta tapahtumasta. Aluksi se oli ollut vain\ntavallinen välikohtaus, mutta se oli ollut vähällä saattaa hänet\ntuhoon. Aivan viattomasti hän oli kiinnittänyt palatsinsa edustalle\nkaksi kilpeä kirjoituksilleen. Mutta sekös nostatti myrskyn häntä\nvastaan. Juutalaiset lähettivät valituskirjelmän Tiberiukselle. Tämä\nasettui heidän puolelleen ja antoi Pilatukselle nuhteet.\n\nOlin hyvin iloissani, kun sain vähän myöhemmin keskustella Mirjamin\nkanssa. Pilatuksen puoliso oli tällä välin sopivana hetkenä lyhyesti\nkertonut minulle hänen elämäntarinansa. Hän oli vanhaa kuninkaallista\nsukua. Gaulonitiin ja Batanean tetrarkan Filipin puoliso oli hänen\nsisarensa. Filip taas oli Galilean ja Perean tetrarkan Antipaan veli,\nja molemmat he olivat juutalaisten \"Suureksi\" nimittämän Herodeksen\npoikia. Mirjam oli niin ollen kuin kotonaan näiden kummankin\ntetrarkan hovissa. Jo pikkutyttönä hänet oli kihlattu Archelaukselle,\njoka silloin oli Jerusalemin ethnarkki. Hänellä itsellään oli\nmelkoinen omaisuus, joten avioliittoa ei ollut tarvinnut kiirehtiä.\nJa lisäksi oli hänellä oma tahto, jota varmasti oli vaikea tyydyttää\nniin tärkeässä asiassa kuin puolison ottaminen on.\n\nVarmastikin oli siellä uskonnollisuus ilmassa, sillä tuossa tuokiossa\noli Mirjamin ja minun välinen keskustelu siirtynyt uskonnollisiin\nkysymyksiin. Todella olivat uskonnolliset väittelyt niiden aikojen\njuutalaisille samanlaista välttämätöntä jokapäiväistä leipää kuin\nmeille taistelut ja juhliminen. Koko sinä aikana, minkä vietin\njuutalaisten maassa, eivät korvani saaneet hetkenkään rauhaa noilta\nloppumattomilta keskusteluilta, jotka koskivat elämää ja kuolemaa,\nlakia ja Jumalaa. Pilatus ei itse uskonut jumaliin eikä paholaisiin,\nei mihinkään yliluonnolliseen. Kuolema oli hänelle keskeytymätöntä,\npimeätä unta. Ja niinä vuosina, jolloin hän hallitsi Jerusalemia,\nhäntä kuitenkin lakkaamatta häirittiin kiivailla uskonnollisilla\nriidoilla. Pistäytyessäni Idumeassa oli minulla ratsupoikana pahainen\nnulikka, jonka oli mahdoton oppia satuloimaan hevosta, mutta kylläpä\nhänkin osasi auringonlaskusta aamuun saakka vähääkään miettimättä\nja hyvin oppineesti selitellä hiuksenhienoja eroavaisuuksia eri\nrabbiinien oppien välillä aina Semaiasta Gamalieliin asti.\n\nMutta palaan Mirjamiin.\n\n\"Uskotte olevanne kuolematon!\" huudahti hän. \"Miksi sitten pelkäätte\nkeskustella siitä?\"\n\n\"Miksi vaivaisin aivojani ajattelemalla varmoja asioita?\" huomautin\nvastaan.\n\n\"Mutta oletteko niistä varma?\" intti hän. \"Kertokaa minulle!\nMinkälaista on -- kuolemattomuutenne?\"\n\nKerroin hänelle Niflheimista ja Muspellista, lumihiutaleista\nsyntyneestä Ymir-jättiläisestä, Andhumblalehmästä, Fenriristä,\nLokista ja jäätyneistä jotuneista. Kun olin kertonut hänelle kaikista\nniistä ja lisäksi Thorista ja Odinista sekä Valhallastamme, hän\ntaputti käsiään ja huudahti silmät säihkyen:\n\n\"Oi, te barbaari! Te iso lapsi! Kylmien seutujen keltainen\njättiläinen! Uskotte vanhoihin lasten taruihin ja kylläisen vatsan\ntyydytykseen! Entä henkenne, kuolematon sielunne, minne se joutuu\nruumiinne kuoltua?\"\n\n\"Valhallaan\", vastasin, \"kuten jo sanoin. Ja ruumiini joutuu sinne\nmyöskin.\"\n\n\"Ja siellä syötte, juotte, taistelette?\"\n\n\"Ja rakastamme\", lisäsin. \"Meidän naisemme ovat taivaassa myöskin,\nsillä mitäpä koko taivaasta muuten olisi väliä?\"\n\n\"En pidä teidän taivaastanne\", selitti Mirjam. \"Se on mielipuolten ja\npetojen asunto, pakkasen, myrskyn ja raivotarten kotimaa.\"\n\n\"Entä teidän taivaanne?\" kysyin vuorostani.\n\n\"Siellä on loppumaton kesä, aina kypsiä hedelmiä, kukkia ja kauniita\nkasveja.\"\n\nPudistaen päätäni murahdin:\n\n\"En pidä teidän taivaastanne. Se on ikävä paikka ja hempeämielisten\nasunto. Se sopii heikoille raukoille, eunukeille ja nyyhkyttäville\nvätyksille.\"\n\nHuomautukseni lienevät häntä miellyttäneet, sillä hänen silmissään\noli edelleen lämmin säihky, ja minusta melkein tuntui, että hän\nkoetti saada minut puhumaan lisää.\n\n\"Minun taivaani\", lausui hän, \"on autuaitten olinpaikka\".\n\n\"Valhalla on autuaitten olinpaikka\", vakuutin minä puolestani.\n\"Kukapa välittää kukista, joita on aina saatavissa? Kun minun\nkotimaassani rautainen talvi murtuu ja aurinko karkottaa pitkän\nyön, niin ensimmäiset sulavien kinosten reunalle ilmestyneet kukat\ntuottavat meille iloa emmekä me väsy niitä katselemaan.\"\n\n\"Entä tuli sitten!\" huudahdin. \"Suuri, komea valkea! Onpa teilläkin\ntaivas, jossa ihminen ei osaa antaa arvoa hulmuavalle, räiskyvälle\ntakkatulelle lämpimässä tuvassa, kun kylmä tuuli tuiskuttaa lunta\nulkosalla!\"\n\n\"Yksinkertaista väkeä olette\", vastasi hän. \"Rakennatte kinoksiin\nasunnon takkavalkeoineen ja nimitätte sitä taivaaksi. Minun\ntaivaassani ei tarvitse pakoilla tuulta eikä lunta.\"\n\n\"Ei\", huomautin. \"Rakennamme majan ja poltamme siellä tulta\nlähteäksemme sieltä myrskyyn ja pakkaseen ja palataksemme myrskystä\nja pakkasesta takaisin sinne. Ihmisen elämä on muodostunut\ntaisteluksi myrskyä ja pakkasta vastaan. Tulensa ja majansakin hän\nrakentaa taistellessaan. Tiedän sen. Vietin kerran kolme vuotta\nyhtä mittaa taivasalla ilman tulta. Olin kuusitoistavuotias,\ntäysikasvuinen mies, ennenkuin kudottua vaatekappaletta oli ollut\nylläni. Synnyin myrskyssä, taistelun jälkeen, ja ensimmäisenä\nkapalonani oli sudennahka. Katsokaa minua, tällaisia miehiä ovat\nValhallan asukkaat!\" Ja hän katsoi kasvot hehkuvina huudahtaen:\n\n\"Te suuri, keltatukkainen jättiläinen!\" Hetken kuluttua hän\nmietteissään lisäsi: \"Melkeinpä minua harmittaa, ettei minun\ntaivaassani taida olla sellaisia miehiä.\"\n\n\"Tämä maailma on hyvä\", lohduttelin häntä, \"hyvä ja avara. Täällä on\ntilaa useammille taivaille. Minusta tuntuu, että kukin saa sellaisen\ntaivaan kuin hänen sydämensä halajaa. Haudantakainen maa on hyvä\nmaa. Varmasti poistun joksikin aikaa juhlasaleistamme ja teen retken\nteidän aurinkoisille kukkasrannoillenne ryöstämään teidät. Äitini oli\nsillä tavoin ryöstetty.\"\n\nPysähdyin katselemaan häntä, ja rohkeasti hän katsoi silmiini. Veri\npoltti suonissani. Kautta Odinin, hän oli nainen!\n\nEn tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, jollei Pilatus, joka oli\nlakannut keskustelemasta Ambiviuksen kanssa ja jo jonkin aikaa\nkatsellut meitä hymyillen, olisi keskeyttänyt vaitioloa.\n\n\"Kas rabbiinia! Teutoburgilaista rabbiinia!\" ilvehti hän. \"Uuden\nopin julistaja on saapunut Jerusalemiin. Lisää hajaannusta, uusia\nmeluisia väittelyjä, lisää profeettojen kivittämisiä. Jumalat meitä\narmahtakoot, tämä on hullujenhuone! Lodbrog, en olisi saattanut uskoa\nsitä sinusta. Mutta sittenkin sinä raivoisena kuin erämaasta saapunut\nhourupäinen saarnata paukuttelet kuvauksia siitä, mitä sinulle\nkuolemasi jälkeen tapahtuu. Elämä kerrallaan, Lodbrog! Se säästää\nmeidät turhasta vaivasta, paljosta vaivasta.\"\n\n\"Jatka, Mirjam, jatka!\" huudahti Pilatuksen puoliso.\n\nIhastuneena kuunnellen keskusteluamme hän oli istunut kädet ristissä.\nMieleeni välähti ajatus, että Jerusalemin uskonnollinen hulluttelu\noli jo tarttunut häneenkin. Joka tapauksessa sain myöhemmin nähdä,\nettä hän oli liian herkkä ottamaan vastaan tällaisia vaikutteita.\nHän oli hento nainen, ikäänkuin olisi äskettäin parantunut ankarasta\nkuumeesta. Iho oli tiukasti pingottunut. Minusta tuntui, että olisin\nsaattanut nähdä hänen kätensä läpi, jos hän olisi pitänyt sitä\nvaloa vasten. Hän oli hyvä ihminen, mutta perin hermostunut, ja\nmielikuvitus kuljetti usein häntä varjojen mailla näytellen hänelle\nmerkkejä ja enteitä. Kaikenlaisia näkyjä hän myöskin näki ja kuuli\nääniä. Minä puolestani en saattanut sietää sellaisia heikkouden\nilmaisuja. Mutta hyvä nainen hän joka tapauksessa oli, eikä hänen\nsydämessään ollut vähääkään ilkeyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin Tiberiuksen lähettinä ja kovaksi onnekseni sain varsin\nvähän nähdä Mirjamia. Kun palasin Antipaan hovista, hän oli\nlähtenyt Bataneaan Filipin hoviin sisarensa luokse. Olin taaskin\nJerusalemissa, ja vaikkakaan minun ei asioitteni vuoksi tarvinnut\ntavata Filipiä, joka huolimatta heikosta tahdostaan oli uskollinen\nRooman vallalle, matkustin Bataneaan toivoen kohtaavani siellä\nMirjamin.\n\nSitten käväisin Idumaeassa. Sulpicius Quiriniuksen määräyksestä\ntein myöskin matkan Syyriaan. Keisarillisena legaattina halusi\nviimeksimainittu saada minulta suoranaisen selostuksen Jerusalemissa\nvallitsevasta tilanteesta. Näillä pitkillä matkoillani minulla\noli tilaisuus tutustua juutalaisten omituisuuteen, heidän\nmielipuolisuutta muistuttaviin väittelyihinsä Jumalasta. Se oli\nheidän ominainen piirteensä. Eivätkä he tyytyneet jättämään\nniitä asioita pappiensa hoidettaviksi. Vähän väliä ryhtyi kansan\nkeskuudesta joku papiksi ja saarnasi, mistä vain kuulijan löysi. Ja\nkuulijoita oli aina yllin kyllin.\n\nHe luopuivat ammateistaan ja lähtivät kerjäläisinä kiertämään maata\nväitellen rabbiinien ja Talmudin tuntijoiden kanssa synagoogissa\nja temppelien porteilla. Galileassa, halveksitussa maakunnassa,\njonka asukkaita pidettiin hidasälyisinä, satuin kulkemaan samoilla\nseuduilla, joilla Jeesus liikkui. Hän näyttää olleen aluksi\nkirvesmies, sittemmin kalastaja, ja hänen kalastajatoverinsakin\nolivat hylänneet verkkonsa ja lähteneet kulkemaan hänen mukanaan.\nJotkut pitivät häntä profeettana, mutta useimmat väittivät häntä\nhourupäiseksi. Hevospoikapahaiseni, joka itse väitti tuntevansa\nTalmudin yhtä hyvin kuin kuka tahansa, pilkkasi Jeesusta nimitellen\nhäntä kerjäläisten kuninkaaksi ja hänen oppiaan ebionismiksi.\nSen sisällyksenä oli, selitti poika, että vain köyhät pääsivät\ntaivaaseen, kun taas rikkaat ja mahtavat joutuvat ikuisiksi ajoiksi\njonkinlaiseen tulijärveen.\n\nTein sen huomion, että siinä maassa oli jokaisella tapana nimittää\nkaikkia toisia hulluiksi. Itse asiassa he olivat, niin ainakin\nminusta tuntui, kaikki mielipuolia. He olivat suoranaisena\nvitsauksena. Taikatempuilla he ajoivat ulos perkeleitä, paransivat\nsairaita laskemalla kätensä näiden päälle, joivat tappavia myrkkyjä\nvähääkään niistä kärsimättä, leikittelivät myrkyllisillä käärmeillä\nvahingoittumatta -- ainakin he niin väittivät. He pakenivat erämaihin\nnälkää kärsimään ja saarnasivat palattuaan uusia oppeja, kokosivat\njoukkoja ympärilleen, muodostivat uusia lahkoja, jotka edelleen\nhajaantuivat lahkoiksi.\n\n\"Kautta Odinin!\" sanoin Pilatukselle. \"Hitunen pohjolan pakkasta ja\nlunta jäähdyttäisi näiden ihmisten järjen. Ilmanala on täällä liian\nhempeä. Asuntojen rakentamisen ja metsästämisen asemesta täkäläiset\nrakentelevat oppeja.\"\n\n\"Ja muuttelevat Jumalan luonnetta\", vahvisti Pilatus happamena.\n\"Kirous koko opeille!\"\n\n\"Niin minustakin\", yhdyin. \"Jos vain täysijärkisenä selviydyn tästä\nmielipuolten maasta, halkaisen kallon jokaiselta, joka uskaltaa puhua\nminulle siitä, mitä mahdollisesti kuolemani jälkeen tapahtuu.\"\n\nEi ikinä ole maailmassa ollut toista niin kiusallista joukkoa. Kaikki\npienimmätkin asiat olivat heille joko pyhiä tahi saastaisia. Mutta\nvaikkakin he niin taitavasti käyttelivät hiuksenhalkovia lauselmia,\nhe eivät kyenneet käsittämään roomalaisten valtioajatusta. Kaikki\npoliittiset asiat olivat uskonnollisia ja kaikki uskonnolliset\npoliittisia. Aina oli siellä lainvalvojilla täysi työ. Roomalaisten\nkotkat, patsaat, vieläpä Pilatuksen tunnuslauselmaiset kilvetkin\nolivat heidän uskontonsa tahallista loukkaamista.\n\nRoomalaisten suorittama henkikirjoitus oli kauhistus. Mutta se oli\ntehtävä, sillä sehän oli verottamisen perusta. Yhä uusia vaikeuksia\nvain ilmeni. Valtion kantamat verot olivat rikos lakia ja Jumalaa\nvastaan. Sitä lakia! Ei se ollut roomalainen laki. Se oli heidän\nlakinsa, ja he nimittivät sitä Jumalan laiksi. Oli intoilijoita,\njotka murhasivat jokaisen sen lain rikkojan. Ja yrittipä sitten\nlainvalvoja rangaista itse teossa tavattua intoilija-murhamiestä! Se\nmerkitsi mellakan ja kapinan nostattamista.\n\nKaikki tapahtui tämän kummallisen kansan keskuudessa Jumalan nimessä.\nSiellä oli miehiä, joita me roomalaiset nimitimme thaumaturgeiksi.\nHe tekivät ihmeitä todistaakseen oppinsa oikeiksi. Minusta on aina\ntuntunut järjettömältä todistaa kertotaulu oikeaksi muuttamalla sauva\nkäärmeeksi tahi vaikkapa kahdeksikin käärmeeksi. Mutta tällaisia\ntemppuja thaumaturgit tekivät, ja aina he nostattivat rahvaan\nkeskuudessa kiihkeän innostuksen.\n\nVoi taivas sitä lahkojen paljoutta! Fariseuksia, saddukealaisia,\nessenejä -- niitä oli kokonainen legio! Ja heti kun joku uusi juoni\noli keksitty, muuttui se poliittiseksi. Coponiuksella, neljännellä\nprokuraattorilla ennen Pilatusta, oli ollut vaivalloinen aika\nkukistaessaan tällä tavoin syntynyttä gauloniittien kapinaa, joka oli\nlevinnyt Gamalasta käsin.\n\nKun viimeisen kerran saavuin Jerusalemiin, huomasin helposti heti,\nettä juutalaiset olivat yltyvän kiihkon vallassa. Kaduilla kuljeskeli\nkiihkeästi keskustelevia ja väitteleviä ryhmiä. Muutamat julistivat\nmaailmanloppua. Toiset tyytyivät ennustamaan temppelin pikaista\nhävitystä. Ja siellä oli myös vallankumouksellisia johtajia, jotka\nselittivät, että Rooman valta oli lopussa ja uusi juutalainen\nkuningaskunta perustettaisiin.\n\nPanin merkille, että Pilatuskin oli hyvin huolestunut. Oli ilmeistä,\nettä juutalaiset tekivät hänen asemansa perin vaikeaksi. Mutta täytyy\nmyöntää, että Pilatus, kuten saatte nähdä, vastasi juutalaisten\nviekkaisiin juoniin yhtä ovelasti. Oman näköni ja kuuloni perusteella\nolen varma, että hän olisi kyennyt sanoilla solmimaan monetkin\nsynagoogissa väittelijät.\n\n\"Jos minulla olisi vain puoli legioonaa roomalaisia\", valitteli hän\nminulle, \"tarttuisin Jerusalemia kurkkuun ... ja saisin sitten kutsun\nrangaistavaksi, pelkään\".\n\nHän ei luottanut apujoukkoihini sen enempää kuin minäkään, ja\nroomalaisia sotilaita meillä oli tuskin kourantäyttä.\n\nSain nytkin asunnon palatsista, ja suureksi ilokseni oli Mirjamkin\nsiellä. Mutta harmikseni keskustelu kääntyi aina sikäläisiin oloihin.\nSyytä siihen kyllä olikin, sillä kaupunki surisi kuin kiukkuinen\nampiaislauma. Juutalaisten pääsiäinen -- uskonnollinen juhla\ntietystikin -- teki tuloaan, ja tuhansittain vieri väkeä maaseudulta\nJerusalemiin viettämään siellä juhlaa. Sellainen oli juutalaisten\ntapa. Tulokkaat olivat luonnollisesti hyvin helposti kiihtyvää\nväkeä, eiväthän he muuten olisikaan olleet niin alttiita lähtemään\ntoivioretkille. Kaupunki oli täpö täysi, ja suurien ihmisjoukkojen\ntäytyi leiriytyä muurin ulkopuolelle. Itse puolestani en voinut\npäätellä, kuinka suureksi osaksi kiihtymys aiheutui kuljeksivan\nkalastajan saarnoista ja kuinka paljon siinä oli juutalaisten\nroomalaisvihaa.\n\n\"Kenties kymmenesosa ja tuskin niinkään paljoa on tämän Jeesuksen\naikaansaamaa\", selitti Pilatus, kun kysyin sitä häneltä. \"Kaifas ja\nHanan ne ovat kiihtymyksen päälietsojat. He tietävät mihin pyrkivät.\nHe yllyttävät kansaa, mutta minä en voi keksiä muuta pyrkimystä kuin\nsen, että tarkoitus on tuottaa minulle ikävyyksiä.\"\n\n\"Niin, varmasti ovat Kaifas ja Hanan tästä vastuussa\", yhtyi\npuheeseen Mirjam. \"Mutta sinä, Pontius Pilatus, olet roomalainen etkä\nsenvuoksi ymmärrä koko asiaa. Jos olisit juutalainen, tajuaisit, että\ntämän kaiken pohjalla on paljon vakavampaa kuin pelkkä lahkolaisvimma\ntahi halu kiusata sinua ja Roomaa. Ylempi papisto ja farisealaiset,\nFilip, Antipas, minä -- kaikki me taistelemme elämästä ja kuolemasta.\n\n\"Tämä kalastaja saattaa olla hourupäinen. Mutta jos niin on, hänen\nhulluutensa on hyvin älykästä. Hän saarnaa köyhien oppia. Hän uhkaa\nlakiamme, ja lakimme merkitsee meille samaa kuin elämä, kuten olet\njo oppinut tuntemaan. Kiivaasti me puolustamme lakiamme, kuten sinä\npuolustautuisit, jos kurkkuusi tartuttaisiin ja koetettaisiin riistää\nilma keuhkoiltasi. Kysymys on: jompikumpi, joko Kaifas, Hanan ja\nkaikki se mitä he edustavat, tahi tämä kalastaja. Heidän täytyy\ntuhota hänet, muuten hän tuhoaa heidät.\"\n\n\"Eikö se ole kummallista? Yksinkertainen ihminen, tavallinen\nkalastaja!\" ehätti Pilatuksen puoliso sanomaan. \"Minkälainen mies hän\nmahtaakaan olla, kun hänellä on sellainen voima! Toivoisin saavani\nnähdä hänet. Tahtoisin omin silmin katsella niin merkillistä miestä.\"\n\nPilatuksen otsa painui ryppyyn hänen sanojensa johdosta. On selvää,\nettä hänen muutenkin rasittunutta mieltään kiusasi lisäksi puolison\nkiihtynyt mieliala.\n\n\"Jos tahdot hänet nähdä, sinun on mentävä kaupungin roskaväen\nluoliin\", nauroi Mirjam pilkallisesti. \"Löydät hänet sieltä lasin\näärestä tahi nimettömien naisten seurasta. Niin kummaa profeettaa ei\nJerusalemissa ole ennen nähty.\"\n\n\"Mitä pahaa siinä olisi?\" kysyin minä joutuen vastoin lähtöäni\npuolustamaan kalastajaa. \"Olen minäkin ryypiskellyt kelpolailla ja\nviettänyt monta humuista yötä kulkiessani maakunnissa. Mies on aina\nmies ja menettelee miesten lavalla. Muuten sanottakoon minuakin\nhulluksi, minkä minä jyrkästi väitän valheeksi.\"\n\nMirjam pudisti päätään.\n\n\"Ei hän hullu ole, vaan paljon pahempaa, hän on vaarallinen.\nEbionismi on aina vaarallista. Hän tahtoo tuhota kaiken olevaisen\njärjestyksen. Hän on vallankumouksellinen. Hän tahtoo hävittää nekin\nvähäiset Israelin valtakunnan ja kirkon rippeet, mitä meillä on\njäljellä.\"\n\nNyt pudisti Pilatus vuorostaan päätään.\n\n\"Hän ei sekaannu politiikkaan. Olen saanut hänestä tarkat tiedot.\nHänessä ei ole hituistakaan kapinahenkeä. Roomalaiset verotkin hän\nhyväksyy.\"\n\n\"Et sittenkään ymmärrä\", väitti Mirjam edelleen. \"Eivät hänen\nsuunnitelmansa tee häntä vallankumoukselliseksi, vaan se vaikutus,\nmikä hänen suunnitelmillaan toteutuessaan olisi. Luultavasti hän\nei itse sitä huomaakaan. Joka tapauksessa se mies on vitsaus, ja\nsellaisena on hänet poistettava.\"\n\n\"Sikäli kuin minä olen hänestä kuullut\", huomautin, \"on hän\nyksinkertainen, hyväsydäminen ihminen, joka ei edes toivo kenellekään\npahaa\".\n\nKerroin senjälkeen Samariassa näkemäni tapauksen, jolloin mies\nparansi kymmenen spitaalista.\n\nPilatuksen puoliso kuunteli kertomustani kuin lumottuna. Korviimme\nkantautui kaukana kaduilla meluavan väkijoukon kirkunaa ja huutoja.\nSotilaat siellä puhdistivat katuja.\n\n\"Ja uskotko sinä tähän ihmeeseen, Lodbrog?\" kysyi Pilatus.\n\"Uskotko, että spitaalisista hävisivät syöpyneet haavat yhdessä\nsilmänräpäyksessä?\"\n\n\"Näin, että he olivat parantuneet\", vastasin. \"Menin heidän luokseen\nottamaan siitä selvää. Spitaali oli heistä hävinnyt.\"\n\n\"Mutta näitkö heidät sairaina, ennenkuin heidät parannettiin?\" intti\nPilatus.\n\nPudistin päätäni.\n\n\"Se minulle vain kerrottiin\", myönsin. \"Silloin kun itse heidät\nnäin, oli heissä kaikki spitaalista parantuneen merkit. Vielä he\neivät olleet selvinneet äkillisestä parantumisestaan. Yksi heistä\nistui auringonpaisteessa yhä tarkastellen ruumistaan ja tuijotellen\ntervettä ihoaan, ikäänkuin hän ei, olisi voinut uskoa silmiään.\nKoetin kysellä häneltä, mutta en saanut hänestä irti sanaakaan.\nTyrmistyneenä hän istui herkeämättä tarkastellen omaa ihoaan.\"\n\nPilatus hymyili halveksivasti, ja näin että Mirjamin rauhallinen hymy\noli myöskin halveksiva. Mutta Pilatuksen puoliso kuunteli tuskin\nhengittäen, silmät levällään tuijottaen kaukaisuuteen.\n\nAmbivius puhkesi puhumaan. \"Kaifas väittää -- hän sanoi sen minulle\nviimeksi eilen -- että tämä kalastaja selittää aikovansa tuoda\nJumalan maan päälle ja perustaa tänne uuden, Jumalan hallitseman\nvaltakunnan.\"\n\n\"Ja se merkitsisi Rooman vallan loppua\", keskeytin.\n\n\"Juuri tällä keinolla Kaifas ja Hanan koettavat saada roomalaiset\nsekaantumaan juttuun\", selitti Mirjam. \"Mutta se ei ole totta. Se on\nheidän sepittämänsä valhe.\"\n\nPilatus nyökkäsi lisäten:\n\n\"Eivätkö papit koeta sovelluttaa tähän kalastajaan jotakin vanhojen\nkirjojenne ennustusta?\"\n\nMirjam vastasi myöntävästi ja mainitsi meille kyseisen lauseen.\nKerron tämän tapauksen osoittaakseni, kuinka perinpohjaisesti Pilatus\nsyventyi tutkimaan tätä kansaa, jonka kurissapitäminen tuotti hänelle\nniin paljon vaivaa.\n\n\"Mikäli olen kuullut\", jatkoi Mirjam, \"tämä Jeesus saarnaa\nmaailmanloppua ja Jumalan valtakunnan alkua, ei kuitenkaan täällä,\nvaan taivaassa.\"\n\n\"Minulle on siitä kerrottu\", sanoi Pilatus. \"Juuri niin on asia.\nJeesuksen mielestä ovat Rooman verot kohtuulliset ja paikallaan.\nHän selittää, että Rooman valta pysyy, kunnes kaikki valta häviää\nmaailman loppuessa. Yhä selvemmin tajuan juonen, johon Hanan aikoo\nminut kiertää.\"\n\n\"Jotkut hänen seuraajansa väittävät myös\", pisti Ambivius väliin,\n\"että hän itse on Jumala\".\n\n\"Minulle saapuneiden tietojen mukaan hän ei ole sitä sanonut\",\nvastasi Pilatus.\n\n\"Miksi ei?\" ehätti hänen puolisonsa. \"Miksikä sitten ei? Jumalat ovat\nennenkin laskeutuneet ihmisten keskuuteen.\"\n\n\"Nähkääs\", jatkoi Pilatus. \"Luotettavalta taholta on minulle\nkerrottu, että Jeesus oli tehnyt ihmeen: ruokkinut suuren ihmisjoukon\nmuutamilla leivillä ja kaloilla, minkä jälkeen narrimaiset\ngalilealaiset aikoivat julistaa hänet kuninkaaksi vastoin hänen\ntahtoaan. Selviytyäkseen heistä hän pakeni vuorille. Ei se osoita\nmielipuolisuutta. Hän oli liian viisas alistuakseen siihen kohtaloon,\njoka hänelle aiottiin pakottaa.\"\n\n\"Juuri sillä tempulla Hanan kuitenkin aikoo saada sinut sidotuksi\",\ntoisti Mirjam. \"Papit väittävät, että hän tahtoo olla juutalaisten\nkuningas. Se loukkaa Rooman lakia, ja senvuoksi on hänet tuomittava\nroomalaisten lakien mukaan.\"\n\nPilatus kohautti olkapäitään.\n\n\"Kerjäläisten kuningas mieluumminkin tahi haaveilijoiden kuningas.\nHän ei ole hullu. Hän on haaveksija, mutta hän ei haaveile tämän\nmaailman vallasta. Olkoon kaikkinainen onni hänellä tulevassa\nmaailmassa, sillä sinne ei Rooman lainsäädäntövalta ulotu.\"\n\n\"Hän väittää, että omaisuus on synti, ja se se juuri sattuu\nfarisealaisiin\", huomautti Ambivius.\n\nPilatus nauroi makeasti.\n\n\"Mutta kuitenkin tämä kerjäläisten kuningas ja hänen\nkerjäläisseurueensa kunnioittavat omaisuutta\", selitti hän. \"Sillä\nvielä aivan äskettäin heillä oli näet rahastonhoitaja kaitsemassa\nyhteistä omaisuutta. Tämän nimi oli Juudas, ja minulle on kerrottu,\nettä hän on varastanut hallussaan olleesta yhteisestä rahastosta.\"\n\n\"Eikö Jeesus varastanut?\" kysäisi Pilatuksen puoliso.\n\n\"Ei\", vastasi Pilatus. \"Varas oli Juudas, rahastonhoitaja\"\n\n\"Mikä mies se Johannes oli?\" kysyin.\n\n\"Hänhän myöskin sai aikaan hämminkiä, ja Antipas mestautti hänet.\"\n\n\"Hän oli kokonaan toinen mies\", selitti Mirjam. \"Hän oli kotoisin\nHebronin luota, intoilija ja erämaanasukas. Joko hän itse tai hänen\nkannattajansa väittivät, että hän oli kuolleista-noussut Elija, eräs\nmuinaisia profeettojamme.\"\n\n\"Oliko hän kapinallinen?\" kysyin.\n\nNaurahtaen Pilatus pudisti päätään:\n\n\"Hän joutui riitaan Antipaan kanssa Herodiaan tähden. Johannes\noli siveydensaarnaaja. Juttu olisi kovin pitkä kokonaisuudessaan\nkerrottavaksi. Johannes menetti siinä päänsä. Politiikkaa ei siinä\nollut ensinkään.\"\n\n\"Jotkut myöskin väittävät, että Jeesus on Daavidin poika\", sanoi\nMirjam. \"Mutta se on järjetöntä. Ei ainoakaan Natsaretin asukas usko\nsitä. Koko hänen perheensä, hänen naidut sisarensa mukaanluettuina,\nelää näet siellä, ja kaikki sen tietävät. He ovat yksinkertaista\nväkeä, aivan tavallisia rahvaanlapsia.\"\n\n\"Toivoisinpa, että selostus, joka minun on tästä sekavasta vyyhdestä\nlähetettävä Tiberiukselle, olisi yhtä yksinkertainen asia\", murahti\nPilatus. \"Ja nyt on tämä kalastaja saapunut Jerusalemiin, joka\non täynnä mellakkoihin altista toivioretkeläisjoukkoa, ja Hanan\nponnistelee saadakseen keitoksen hyvin kuohumaan.\"\n\n\"Eikä hän lakkaa ennen kuin on saanut tahtonsa perille\", huomautti\nMirjam.\n\n\"Hän on pannut asian alulle, ja sinun on se lopetettava.\"\n\n\"Nimittäin?\" kysäisi Pilatus.\n\n\"Kalastajan mestauttaminen.\"\n\nItsepäisen näköisenä Pilatus pudisti päätään, jotavastoin hänen\npuolisonsa huudahti:\n\n\"Ei! ei! Se olisi häpeällinen vääryys. Mies on aivan viaton. Hän ei\nole millään lailla rikkonut Roomaa vastaan.\"\n\nHän katsoi Pilatukseen hartaan pyytävästi, ja tämä yhä vain pudisteli\npäätään.\n\n\"Suorittakoon itse teloituksensa kuten Antipas! Kalastaja ei merkitse\nminulle mitään. Mutta en rupea pappien suunnitelmien välikappaleeksi.\nJos heidän välttämättä on hänet tuhottava, tehkööt sen! Se on heidän\nasiansa.\"\n\n\"Mutta sinä et sitä salli\", puuttui hänen puolisonsa puhumaan.\n\n\"Olisipa minun hupaisaa selitellä asiaa Tiberiukselle, jos\nsekaantuisin siihen.\"\n\n\"Aivan samantekevä on, miten asia käy\", lausui Mirjam. \"Näen jo\nhengessäni sinut kirjoittamassa selittelyjä ja varsin pian. Sillä\nJeesus on jo saapunut Jerusalemiin kalastajaseurueineen.\"\n\nTämä tieto kiusasi ilmeisesti Pilatusta.\n\n\"En välitä vähääkään hänen matkoistaan\", selitti hän. \"Toivoakseni ei\nminun tarvitse milloinkaan häntä nähdä.\"\n\n\"Saat uskoa, että Hanan kyllä toimittaa hänet tiellesi\", vastasi\nMirjam, \"ja kuljettaa hänet portillesi\".\n\nPilatus kohautti olkapäitään, ja keskustelu päättyi. Pilatuksen\npuoliso oli hermostunut ja kiihtynyt ja tahtoi Mirjamin välttämättä\nmukaansa huoneistoonsa. Eikä minullakaan ollut muuta tekemistä\nkuin paneutua vuoteeseen ja nukkua hullujen täyttämän kaupungin\näänekkäästi melutessa.\n\nTapahtumat kehittyivät nopeasti. Yön aikana oli kaupungissa kiihtymys\nkohonnut ylimmilleen. Kun keskipäivällä ratsastelin miehineni\nkaduilla, oli väkeä liikkeellä ahdinkoon asti. Ihmiset olivat hyvin\nvastahakoisia väistymään tieltäni. Jos katseet olisivat voineet\nsurmata, olisin sinä päivänä varmasti kuollut. Peittelemättä\nsyljeksivät ihmiset minut nähdessään, ja kaikkialla sain osakseni\nmurinaa ja huutoja.\n\nIhmettely, jota aikaisemmin olin herättänyt, oli laimentunut, viha\nminua kohtaan sensijaan kiihtynyt. Jos olisimme olleet jossakin\nmuussa kaupungissa, olisin komentanut mieheni pehmittämään\nmiekkojensa lappeilla napisevia kiihkoilijoita. Mutta nyt olimme\nkuumeisesti kiihtyneessä Jerusalemissa, jossa ihmisten oli mahdotonta\nhuomata minkäänlaista eroa valtion ja Jumalan välillä.\n\nSaddukealainen Hanan oli tehnyt työnsä hyvin. Oli samantekevää, mitä\nhän ja vanhinten neuvosto arvelivat todellisesta asianlaidasta.\nIlmeisesti oli roskaväki tuuditettu varmaan uskoon, että kaiken\npohjimmaisena syynä oli Rooma.\n\nKohtasin Mirjamin tungoksessa. Hän kulki jalkaisin seuranaan vain\nyksi nainen. Kun kaupunki oli sellaisen levottoman kiihtymyksen\nvallassa, ei hänen olisi ollut viisasta liikkua ulkosalla säätynsä\nmukaisessa asussa. Sisarensa kautta hän oli vihatun Antipaan läheinen\nsukulainen. Senvuoksi hän oli pukeutunut vaatimattomasti ja peittänyt\nkasvonsa hunnulla, joten häntä ei voinut erottaa alempisäätyisistä\njuutalaisnaisista. Mutta minun silmiltäni hän ei voinut piiloutua.\nHeti tunsin hänen sulavan ryhtinsä, liikkeensä ja askeleensa, jotka\nerottivat hänet niin suuresti muista naisista ja joista jo olin\nmonesti uneksinut.\n\nVain muutamia sanoja ennätimme nopeasti vaihtaa, sillä juuri silloin\nmuuttui tungos entistä pahemmaksi. Meitä tyrkittiin ja työnnettiin\njoka taholta. Mirjam pääsi turvaan erään rakennuksen nurkkaukseen.\n\n\"Onko kalastaja jo saatu kiinni?\" kysyin.\n\n\"Ei ole. Mutta hän on aivan muurien edustalla. Hän on ratsastanut\nJerusalemiin aasilla suuren väkijoukon saattamana. Ja jotkut\nhoukkioraukat ovat tervehtineet häntä Israelin kuninkaana. Sillä\ntekosyyllä Hanan lopullisesti pakottaa Pilatuksen puuttumaan asiaan.\nVaikka tuomiota ei vielä olekaan langetettu, se on päätetty asia.\nKalastaja on kuoleman oma.\"\n\n\"Mutta Pilatus ei tahdo vangita häntä\", väitin vastaan.\n\nMirjam pudisti päätään.\n\n\"Hanan siitä kyllä huolehtii\", vastasi hän. \"Kalastaja on\njuutalainen. Talmudin lain mukaan hän on tehnyt kuolemanrikoksen\nherjatessaan lakia.\"\n\n\"Mutta eihän vanhintenneuvostolla ole oikeutta määrätä\nkuolemanrangaistusta.\"\n\n\"Pilatus myöntää sille sellaisen oikeuden.\"\n\n\"Mutta sehän on lakikysymys\", intin edelleen. \"Ja tiedät hyvin,\nmillaisia roomalaiset niissä asioissa ovat.\"\n\n\"Silloin Hanan kiertää koko kysymyksen\", naurahti hän, \"pakottamalla\nPilatuksen ristiinnaulitsemaan Jeesuksen. Joka tapauksessa on\nkuolemantuomio varma.\"\n\nLiikehtivä rahvas työnsi ratsujamme edelleen, niin että polvemme\nhankautuivat vastakkain. Joku kiihkopää oli kaatunut, ja tunsin,\nmiten hevoseni korskahtaen sävähti poikiessaan maassaolijaa. Mies\nkiljui, ja ympärillämme muuttui uhkaava murina ulvonnaksi. Katsoen\ntaakseni huusin Mirjamille:\n\n\"Olet kova sitä miestä kohtaan, vaikka itse sanoit, että hän on aivan\nviaton.\"\n\n\"Olen kova, sillä hänen eloonjäämisestään koituisi paljasta pahaa.\"\n\nSain tuskin selvää hänen sanoistaan, sillä kimppuuni oli hyökännyt\nyksi intoilijoista tarttuen suitsiini ja jalkaani sekä koettaen vetää\nminua alas hevosen selästä. Kumartuen eteenpäin annoin kämmenestäni\nhänelle läimäyksen vasten leukaa ja poskea. Käteni peitti koko\nhänen naamansa, ja isku oli navakka. Jerusalemin asukkaat eivät ole\ntottuneet miesten sivalluksiin. Olen usein myöhemmin ajatellut,\nmahtoikohan mieheltä niska katketa.\n\nNäin Mirjamin uudelleen seuraavana päivänä. Tapasin hänet Pilatuksen\npalatsin pihalla. Hän näytti unissakulkijalta. Tuskin hän huomasi\nminua ja tajusi kuka olin. Koko hänen olentonsa oli niin kummallinen,\nhänen silmissään oli sellainen haaveileva, tuijottava ilme, että heti\nmuistuivat mieleeni spitaaliset, joiden parantamisen olin Samariassa\nnähnyt.\n\nVaivoin hän sai tasapainonsa palautetuksi, mutta vain ulkonaisesti.\nSilmissä oli edelleen käsittämätön loiste. En milloinkaan ennen ollut\nnähnyt naisen silmiä sellaisina.\n\nHän olisi kulkenut tervehtimättä ohitseni, jollen olisi asettunut\nhänen tielleen. Hän pysähtyi mumisten koneellisesti muutamia sanoja,\nmutta koko ajan tuijottivat hänen uneksivat silmänsä suuriin\nnäkyihinsä. \"Olen nähnyt hänet, Lodbrog\", kuiskasi hän. \"Olen nähnyt\nhänet.\"\n\n\"Suokoot jumalat ettei sinun näkemisesi olisi tehnyt häneen yhtä\ntuhoisaa vaikutusta, kuka hän lieneekin\", nauroin.\n\nHän ei kiinnittänyt huomiota sopimattomaan aikaan laskemaani pilaan.\nHaaveileva ilme oli edelleen hänen silmissään, ja hän olisi jatkanut\nmatkaansa, jollen olisi uudelleen sulkenut häneltä tietä.\n\n\"Kuka on tämä hän?\" kysyin. \"Onko hän joku kuolleista noussut, kun\nhän on saanut tuollaisen oudon hohteen silmiisi?\"\n\n\"Hän on herättänyt toisia kuolleista\", vastasi hän. \"Totisesti uskon,\nettä hän, Jeesus, on herättänyt kuolleita. Hän on valon ruhtinas,\nJumalan poika. Olen nähnyt hänet. Totisesti uskon, että hän on\nJumalan poika.\"\n\nPaljon en hänen sanoistaan viisastunut. Sen verran käsitin, että\nhän oli tavannut kuljeskelevan kalastajan ja että tämän hulluus oli\ntarttunut häneen. Sillä toden totta ei tämä Mirjam enää ollut sama\nMirjam, joka oli leimannut kalastajan vitsaukseksi ja selittänyt,\nettä hänet oli sellaisena tuhottava.\n\n\"Hän on lumonnut sinut\", huudahdin kiukuissani.\n\nHänen silmänsä saivat syvän, kostean kiillon hänen vastatessaan\nmyöntävästi.\n\n\"Oi Lodbrog. Hänen lumoustaan on mahdoton kuvata. Se on ihmisjärjen\nyläpuolella. Mutta kun näkee hänet, tietää, että hänessä ovat hyvyys\nja osanottavaisuus ruumiistuneina. Olen nähnyt hänet. Olen kuullut\nhänen puhuvan. Annan kaiken omaisuuteni köyhille ja seuraan häntä.\"\n\nMirjamin puhe oli niin varmaa, että se tuntui minusta yhtä\nluonnolliselta kuin aikaisemmin parantunutta ihoaan tuijottelevien\nspitaalisten hämmästys. Katkeraa minusta oli, että niin erinomaisen\nnaisen järki oli noin helposti taipunut vaeltavan ihmeidentekijän\nhulluuteen.\n\n\"Seurata häntä\", kuohahdin. \"Epäilemättä saat kruunun, kun hän\npääsee valtakuntaansa.\" Mirjam nyökkäsi myöntävästi. Olisin voinut\nlyödä häntä vasten kasvoja mokomasta hulluudesta. Astuin syrjään, ja\nhitaasti edetessään hän mumisi:\n\n\"Hänen valtakuntansa ei ole täällä. Hän on Daavidin poika. Hän on\nJumalan poika. Hän on kaikkea, mitä hän on sanonut olevansa, ja\nkaikkea, mitä hyvää ja suurta hänestä on sanottu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Idän viisas\", selitti Pilatus, kun saavuin hänen luokseen. \"Hän on\najattelija, tämä kirjantaitamaton kalastaja. Olen ottanut hänestä\nperinpohjaisemmin selkoa ja saanut tuoreita tietoja hänestä. Ei hänen\ntarvitse ihmeitä tehdä. Hän solmii sanoissa juutalaisten ovelimmat\nväittelijät. Hänelle on viritetty ansoja, mutta hän nauraa kaikille\nniille. Kuules tätä!\"\n\nSitten hän kertoi, miten Jeesus oli saattanut vastustajansa\nhämilleen, kun hänen tuomittavakseen oli tuotu aviorikoksesta tavattu\nnainen.\n\n\"Entä verokysymys sitten!\" riemuitsi Pilatus. \"Keisarille mikä\nkeisarin on, Jumalalle mikä Jumalan on! Niin kuului hänen\nvastauksensa. Se oli Hananin virittämä juoni, ja nyt on Hanan\ntyrmistynyt. Lopultakin on löytynyt yksi juutalainen, joka ymmärtää\nroomalaisten valtiollisen katsantokannan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten näin Pilatuksen puolison. Kun katsahdin hänen silmiinsä,\ntiesin heti, että tämä hento, rasittunut nainen oli nähnyt\nkalastajan, kuten Mirjamkin. \"Hänessä on jumaluutta\", mumisi hän,\n\"jumaluuden tuntu huokuu hänestä\".\n\n\"Onko hän jumala?\" kysyin hiljaa, sillä jotakin minun täytyi sanoa.\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"En tiedä. Sitä hän ei ole sanonut. Mutta yhden seikan tiedän:\nsellaisesta aineksesta on jumalat tehty.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Naisten hurmaaja\", ajattelin poistuessani Pilatuksen haaveilevan ja\nuneksivan puolison luota.\n\nNiiden päivien tapahtumat ovat tuttuja kaikille näiden rivien\nlukijoille. Silloin sain minä nähdä, että tämä Jeesus oli yhtä\nsuuressa määrin myöskin miesten hurmaaja. Hän hurmasi Pilatuksen. Hän\nhurmasi minut.\n\nHanan oli lähettänyt Jeesuksen Kaifaan luokse, ja tämän taloon\nkokoontunut vanhinten-neuvosto oli tuominnut hänet kuolemaan.\nSenjälkeen Jeesus ulvovan väkijoukon seuraamana kuljetettiin\nPilatuksen palatsille tuomion toimeenpanoa varten.\n\nOmasta puolestaan ja Rooman edustajana Pilatus ei tahtonut teloittaa\nJeesusta. Kalastajasta Pilatus vähät välitti, mutta rauhan ja\njärjestyksen säilyttäminen oli hänestä tärkeätä. Mitäpä merkitsi\nPilatukselle yhden ihmisen henki, tuhansienkaan elämä? Roomalainen\nkoulu oli rautainen, ja rautaisia olivat myöskin ne miehet, joita\nRooma lähetti hallitsemaan voitettuja kansoja. Pilatuksen ajatukset\nja toiminnat määräsivät yksinomaan hallitusnäkökohdat. Mutta miten\nkävi? Kun Pilatus saapui kulmat rypyssä kalastajaa saattaneen rahvaan\neteen, hän joutui lumouksen valtaan.\n\nOlin itse saapuvilla, siksi tiedän sen hyvin. Ensi kertaa Pilatus\nsilloin näki miehen. Pilatus oli saapunut ulos ärtyneenä. Sotilaamme\nolivat valmiina puhdistamaan meluavan roskajoukon pihalta. Mutta\nheti kun Pilatuksen katse oli kohdannut kalastajan, hänen luontonsa\ntalttui, niin, hän tuli rauhattomaksi. Hän ei tahtonut ryhtyä\ntuomitsemaan, vaan vaati, että kalastaja tuomittaisiin ja tuomio\npantaisiin täytäntöön juutalaisten lakien mukaan, koska kalastaja oli\njuutalainen eikä roomalainen. Eivät milloinkaan juutalaiset olleet\nniin alttiita alistumaan Rooman kuriin kuin silloin. He huusivat,\nettä he menettelisivät laittomasti, jos he, ollen Rooman vallan\nalaisia, panisivat toimeen kuolemantuomion. Mutta olihan Antipas\nkatkaisuttanut Johannekselta kaulan, eikä siitä ollut koitunut\nhänelle ikävyyksiä.\n\nPilatus jätti juutalaiset pihalle avoimen taivaan alle ja kutsui\nJeesuksen yksin oikeussaliin. En tiedä, mitä siellä tapahtui,\nmutta kun Pilatus saapui uudelleen näkyville, hän oli muuttunut.\nAikaisemmin hän ei tahtonut ryhtyä toimeenpanemaan tuomiota, sillä\nhäntä ei haluttanut tanssia Hananin pillin mukaan, mutta nyt hän\nvastusti sitä kalastajan itsensä tähden. Nyt hänen ponnistuksensa\ntähtäsivät kalastajan pelastamiseen. Mutta koko ajan kiljui rahvas:\n\"Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse hänet!\"\n\nTe, lukijani, tiedätte, kuinka vilpittömiä Pilatuksen ponnistukset\nolivat. Tiedätte, miten hän koetti pettää rahvasta, ensiksi\npilkkaamalla Jeesusta vaarattomaksi vähäjärkiseksi ja sitten\ntarjoutuen vanhan pääsiäistavan mukaan vapauttamaan hänet. Ja\ntiedätte, miten papit kiihkeine kuiskutuksineen saivat rahvaan\nvaatimaan murhamiehen, Bar-Abbaan, vapauttamista.\n\nTurhaan Pilatus ponnisteli välttyäkseen pappien hänelle valmistamasta\nosasta. Pilaillen ja kujeillen hän toivoi voivansa muuttaa koko jutun\nilveilyksi. Nauraen hän nimitti Jeesusta juutalaisten kuninkaaksi\nja määräsi hänet piiskattavaksi. Hän toivoi, että kaikki päättyisi\nnauruun ja että koko asia nauraessa unohtuisi.\n\nOlen iloinen voidessani sanoa, ettei ainoakaan roomalainen sotilas\nollut mukana tämänjälkeisissä tapahtumissa.\n\nApujoukkoihin kuuluvat sotamiehet ne kruunasivat ja pukivat\nJeesuksen, panivat valtikan hänen käteensä ja polvistuen palvoivat\nhäntä juutalaisten kuninkaana. Ja sitä katsellessani minä opin\ntuntemaan Jeesuksen lumousvoiman. Huolimatta kärsimästään julmasta\npilkasta hän oli kuninkaallinen. Ja häntä katsoessani minä olin\nrauhallinen. Hänestä levisi rauha minuun. Mieleni tyyntyi ja\ntasaantui, kaikki kuohuvat tunteeni asettuivat. Näin täytyi tapahtua.\nKaikki oli niinkuin pitikin. Se kirkas rauhallisuus, joka Jeesuksesta\nhuokui häntä kiusaavan, meluisan rahvaan keskellä, teki minunkin\nmieleni rauhalliseksi. Tuskinpa minussa heräsi ajatustakaan hänen\npelastamisestaan.\n\nToisaalta olin rajujen seikkailuvuosieni aikana nähnyt niin paljon\nihmeellisiä tapahtumia, ettei tämä erikoinen tapahtuma voinut\nkiihottaa minua ajattelemattomiin tekoihin. Olin kylmän tyyni.\nMinulla ei ollut mitään sanomista. Minun asiani ei ollut arvostella.\nTiesin, että tapahtui sellaista, jota minä en ymmärtänyt ja jonka\ntäytyi tapahtua.\n\nPilatus yhä ponnisteli. Melu kasvoi. Koko piha kaikui verenjanoisista\nhuudoista väkijoukon kiljuessa: \"Ristiinnaulitse!\" Taaskin\nPilatus poistui oikeussaliin. Kun hänen yrityksensä muuttaa\nkoko juttu ilveilyksi oli mennyt myttyyn, hän koetti vierittää\ntuomiovelvollisuuden pois itsellään. Jeesus ei ollut Jerusalemin\nasukas. Hän oli synnyllään Antipaan alamainen, ja Antipaan luo\nPilatus tahtoi hänet lähettää.\n\nMutta kiihtymys alkoi levitä kaupungillekin. Palatsin ulkopuolella\nolevat joukko-osastomme melkein hukkuivat kaduilla tungeksivaan\nrahvaaseen. Oli alkanut liikehtiminen, joka millä hetkellä tahansa\nvoisi muuttua kansalaissodaksi ja vallankumoukseksi. Minun\nkomennossani olevat legioonalaiset olivat aivan lähettyvilläni,\nvalmiina tarttumaan aseihin. He eivät rakastaneet uskonvimmaisia\njuutalaisia sen enempää kuin minäkään, ja riemumielin he olisivat\nmääräyksen saatuaan ryhtyneet asevoimin pihaa puhdistamaan.\n\nKun Pilatus palasi esittämään Jeesuksen lähettämistä Antipaan\ntuomittavaksi, hän ei saanut ääntään kuuluville, sillä rahvas\nkiljui yhdestä suusta, että Pilatus oli kavaltaja ja ettei hän\nolisi Tiberiuksen ystävä, jos hän päästäisi kalastajan käsistään.\nNojasin muuriin, ja aivan vierelläni riehui syyhyinen, parrakas,\npitkätukkainen intoilija yhtä mittaa hyppien ja hoilaten: \"Tiberius\non keisari; kuningasta ei ole! Tiberius on keisari; kuningasta\nei ole!\" Menetin malttini. Miehen melu särki korviani. Ikäänkuin\nvahingossa horjahdin sivulle ja painoin jalallani hänen jalkaansa,\nniin että kuului ilkeä räsähdys. Mielipuoli ei näyttänyt huomaavan\nmitään. Raivossaan hän ei tajunnut tuskaa, vaan jatkoi kiljumistaan:\n\"Tiberius on keisari, kuningasta ei ole!\"\n\nNäin Pilatuksen empivän. Sillä hetkellä Pilatus, ei ollut roomalainen\nmaaherra, hän oli yksinomaan mies, ja häntä raivostuttivat nuo\nkurjat oliot, jotka vaativat verta, Jeesuksen kaltaisen lempeän ja\nyksinkertaisen, rohkean ja hyvän ihmisen verta.\n\nNäin, miten Pilatus empi. Hänen katseensa etsi minua, ikäänkuin\nhän olisi aikonut antaa minulle merkin ryhtyä toimeen. Astahdin\neteenpäin vapauttaen painamani jalan. Olin ripeästi ryhtymäisilläni\ntäyttämään Pilatuksen puolinaista viittausta, aloittamaan verileikin\npuhdistaakseni pihan kiljuvasta hylkyjoukosta:\n\nEi Pilatuksen epäröinti herpaissut toimintaani. Juuri Jeesus määräsi,\nmitä sekä Pilatuksen että minun oli tehtävä. Jeesus katsahti minuun.\nHän komensi minua. Sanon teille: tämä kuljeksiva kalastaja, tämä\nvaeltava saarnamies, Galileasta saapunut kiertolainen, hän komensi\nminua. Sanaakaan hän ei lausunut. Mutta komennuksen sain, ja se oli\nyhtä selvä kuin torventörähdys. Pysähdytin askeleeni, pidätin käteni,\nsillä mikäpä olisin minä ollut rikkoakseni niin valtavan rauhallisen\nja lempeän varman miehen tahtoa vastaan? Ja siinä seisoessani tunsin,\nmiten voimakas oli hänen lumousvoimansa, joka oli kiehtonut Mirjamin\nja Pilatuksen puolison, jopa itse Pilatuksenkin.\n\nKaiken muun te tiedätte. Pilatus pesi kätensä, ja\nmellakoitsijat ottivat Jeesuksen veren päällensä. Pilatus antoi\nristiinnaulitsemismääräyksen. Väkijoukko oli tyytyväinen, ja\ntyytyväisiä olivat myöskin rahvasta villinneet Kaifas, Hanan ja\nvanhintenneuvosto. Jeesuksen ristiinnaulitsemista ei toimeenpannut\nPilatus, ei Tiberius eivätkä roomalaiset sotilaat. Sen tekivät\nJerusalemin papilliset johtajat ja papilliset poliitikot. Minä näin\nkaiken, ja siksi sen tiedän. Ja vastoin omia etujaan Pilatus olisi\npelastanut Jeesuksen, kuten minäkin olisin tehnyt, jollei juuri\nJeesus itse olisi tahtonut, ettei häntä saanut pelastaa.\n\nNiin, ja vielä lopuksi Pilatus laski pilaa tästä hänelle\nvastenmielisestä kansasta. Jeesuksen ristiin hän kiinnitytti\nhebrean-, kreikan- ja latinankielisen kirjoituksen: \"Juutalaisten\nkuningas.\" Turhaan papit siitä valittivat. Juuri sillä tekosyyllähän\nhe olivat pakottaneet Pilatuksen ryhtymään käsiksi asiaan. Ja siitä\njuutalaisia kiukuttavasta ja loukkaavasta tekosyystä Pilatus piti\nkiinni. Pilatus teloitutti aaveen, jota ei ollut todellisuudessa\nollut olemassakaan. Koko aave oli pappisaivojen valheellista\npunontaa. Eivät papit siihen uskoneet, ei liioin Pilatus. Jeesus ei\nsitä myöntänyt. Se aave oli: \"Juutalaisten kuningas.\"\n\nPihalla oli myrsky tauonnut. Kiihtymys oli vaimentunut.\nVallankumouksen vaara oli torjuttu. Papit olivat tyytyväisiä, rahvas\noli saanut mitä oli halunnut, Pilatusta ja minua koko juttu harmitti\nja rasitti. Mutta meitä kumpaakin odotti vielä myrsky, joka heti\npuhkesi. Ennenkuin Jeesusta lähdettiin kuljettamaan, saapui Mirjamin\nseuranainen kutsumaan minua hänen luokseen. Ja näin, että Pilatuskin\nnoudatti vaimonsa palvelijattaren kutsua.\n\n\"Oi, Lodbrog, tiedän jo\", lausui Mirjam tervehdykseksi. Olimme\nkahden, hän painautui aivan lähelle minua ikäänkuin etsien turvaa ja\nvoimaa käsivarsistani. \"Pilatus on taipunut. Hän aikoo ristiinnaulita\nhänet. Mutta vielä on aikaa. Sotilaasi ovat valmiina. Nouse ratsaille\nheidän kanssaan! Vain yksi centurio on häntä saattamassa mukanaan\nkourallinen sotamiehiä. He eivät vielä ole lähteneet. Kun he\nlähtevät, seuraa heitä! He eivät saa päästä Golgatalle. Mutta odota,\nkunnes he ovat ehtineet kaupunginmuurin ulkopuolelle! Sitten peruuta\nmääräys! Ota mukaasi ylimääräinen ratsu häntä varten. Sitten käy\nkaikki helposti. Ratsasta hänen kanssaan Syyriaan tahi Idumeaan tai\nminne hyvänsä, missä hän vain on turvassa.\"\n\nHän lopetti puheensa käsivarret kaulassani, kasvot kurottuneina\nkiehtovan lähelle omia kasvojani, silmät hyvin juhlallisina ja paljon\nlupaavina.\n\nEipä ihme, etten tahtonut keksiä sanoja. Sillä hetkellä oli\nmielessäni vain yksi ajatus. Äsken näkemäni oudon näytelmän jälkeen\nvielä tämäkin! En voinut erehtyä. Asia oli selvä. Suurenmoinen\nnainen oli omani, jos ... jos pettäisin Rooman. Sillä Pilatus oli\nroomalainen maaherra. Hän oli antanut määräyksen. Ja hänen sanansa\noli Rooman sana.\n\nKuten olen sanonut, juuri Mirjamissa oleva nainen, hänen täydellinen\nnaisellisuutensa, se petti meidät, hänet ja minut. Hän oli aina\nollut niin selvä-ajatuksinen, niin järkevä, niin varma itsestään ja\nminusta, että olin unohtanut, tahi mieluumminkin, että sain vielä\nkerran oppia ikuisen, kaikilla elinkausillani oppimani läksyn: nainen\non aina nainen ... suurina, ratkaisevina hetkinä nainen ei järkeile\nvaan tuntee, naisen toiminnan sisimpänä määrääjänä, aloitevoimana, on\nsydän eikä pää. Mirjam ymmärsi vaitioloni väärin, sillä hän liikahti\nhiljaa sylissäni ja lisäsi kuin äskeisten sanojensa jatkoksi:\n\n\"Ota kaksi vararatsua, Lodbrog! Minä ratsastan toisella ... sinun\nkanssasi ... sinun kanssasi, maailman ääriin, minne menetkin.\"\n\nMinulle tarjottiin kuninkaallisia lahjuksia; vastapainoksi vaadittiin\nminulta kurjaa, halveksittavaa tekoa. Olin yhä vaiti. Se ei johtunut\nhämmentymisestä eikä epäilemisestä. Minut yksinkertaisesti oli\nvallannut suru, suuri äkillinen suru, sillä tiesin, että sylissäni\noli olento, jonka ainaiseksi menettäisin.\n\n\"Jerusalemissa on tällä hetkellä vain yksi mies, joka voi pelastaa\nhänet\", jatkoi Mirjam kiihkeästi. \"Ja se mies olet sinä, Lodbrog.\"\n\nKun en heti vastannut, hän ravisti minua, ikäänkuin hän olisi siten\ntahtonut selventää ajatuksiani, jotka näyttivät hänestä pysähtyneen.\nHän ravisti minua niin, että varustukseni kalisivat.\n\n\"Puhu, Lodbrog!\" komensi hän. \"Olet voimakas ja rohkea. Kaikki\non sinussa miestä. Tiedän, että halveksit luota kurjaa joukkoa,\njoka tahtoo tuhota hänet. Sinun on sanottava vain sana, ja kaikki\njärjestyy; ja minä rakastan sinua, rakastan sinua ikuisesti, sen\nvuoksi mitä olet tehnyt.\"\n\n\"Olen roomalainen\", sanoin hitaasti varsin hyvin tietäen, että\nlausumalla ne sanat menetin kaikki toiveeni hänestä.\n\n\"Olet Tiberiuksen orja, Rooman ajokoira\", huudahti hän leimahtaen.\n\"Mutta Roomaa kohtaan sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia,\nsillä roomalainen sinä et ole. Te, pohjolan keltaiset jättiläiset, te\nette ole roomalaisia.\"\n\n\"Roomalaiset ovat meidän, pohjolan nuorison, vanhempia veljiä\",\nvastasin. \"Hartioillani on Rooman haarniska ja syön Rooman leipää.\"\nJa leppeästi jatkoin: \"Mutta miksi näin hirveä puuha ja kiihko yhden\nihmisen hengen vuoksi? Kaikkien ihmisten on kuoltava. Kuoleminen on\nhelppoa ja yksinkertaista. Tänään vaiko sadan vuoden perästä, se ei\npaljon merkitse. Jokaisella meistä, sen tiedämme varmasti, on se\nlopuksi edessämme.\"\n\nIntohimoisen pelastamishalunsa kiihdyttämänä hän liikahti rajusti\nsyleilyssäni.\n\n\"Et ymmärrä, Lodbrog. Hän ei ole mikään tavallinen ihminen. Sanon\nsinulle: hän on korkeampi kuin ihmiset -- elävä Jumala, ei ihminen,\nvaan ihmisten herra.\"\n\nPuristin häntä tiukkaan rintaani vasten, tietäen, että luovuin\nhänestä, maailman suloisimmasta naisesta, sanoessani:\n\n\"Me olemme mies ja nainen, sinä ja minä. Meidän elämämme on tästä\nmaailmasta. Kaikki mitä muista maailmoista puhutaan on hulluutta.\nKulkekoot mielipuolet haaveksijat haaveittensa teitä. Älköön heiltä\nkiellettäkö sitä mitä he yli kaiken kaipaavat, enemmän kuin lihaa\nja viiniä, enemmän kuin naisen rakkautta! Älköön heiltä kiellettäkö\nheidän sydämensä kaipausta, joka ohjaa heidät haudan pimeyden läpi\nuneksimaan uudesta elämästä! Pitäkööt he omansa! Mutta sinä ja\nminä, me pysymme täällä kaikessa siinä nautinnossa, minkä olemme\ntoisistamme löytäneet. Pimeys tulee sittenkin kyllin nopeasti, ja\nsinä lähdet aurinkoisille kukkasrannoillesi, minä Valhallan meluisaan\npöytään.\"\n\n\"Ei! Ei!\" huudahti hän ja kiskoutui puoliksi irti minusta. \"Sinä\net ymmärrä. Kaikki suuri, kaikki jumalallinen, jumaluus on tässä\nmiehessä, joka on enemmän kuin ihminen. Ja sellainen kuolema on\nhäpeällinen. Vain orjat ja varkaat kuolevat siten. Hän ei ole orja\neikä varas. Hän on kuolematon. Hän on Jumala. Totisesti sanon\nsinulle: Hän on Jumala.\"\n\n\"Hän on kuolematon, sanot\", intin. \"Vaikka hän siis kuoleekin tänään\nGolgatalla, ei se vähennä hänen kuolemattomuuttaan hiuskarvan\nvertaakaan. Hän on jumala, sanot. Jumalat eivät voi kuolla. Kaikesta\npäättäen, mitä minulle on jumalista puhuttu, on varmaa että he eivät\nvoi kuolla.\"\n\n\"Oi!\" huudahti hän. \"Sinä et tahdo ymmärtää. Sinä olet vain iso\njättiläinen, pelkkä lihaskimppu.\"\n\n\"Eikö ole sanottu, että tätä tapausta on jo ammoin ennustettu?\"\nkysyin, sillä olin koettanut tutustua kaikkeen, mitä pidin\njuutalaisten ajattelun ylevimpinä tuotteina. \"On kyllä\", myönsi hän,\n\"Messias-ennustukset. Tämä mies on Messias.\"\n\n\"Voisinko minä sitten\", kysyin, \"tehdä profeetat valehtelijoiksi?\nMessiaasta väärän Messiaan? Ovatko kansanne ennustukset niin\nturhanpäiväisiä, että minä, taitamaton muukalainen, roomalaiseen\nhaarniskaan pukeutunut pohjolan asukas, voin osoittaa ne valheiksi ja\nestää juuri sellaisen tapahtuman, jonka jumalat ovat päättäneet ja\njosta viisaat miehet ovat ennustaneet?\"\n\n\"Sinä et ymmärrä\", toisti hän.\n\n\"Ymmärrän liiankin hyvin\", vastasin. \"Olenko minä suurempi kuin\njumalat: tekisin jumalien tahdon tyhjäksi? Ovatko sitten jumalat\nmitättömiä olioita ja ihmisten leikkikaluja. Minä olen ihminen.\nMinäkin kumarrun jumalien edessä, kaikkien jumalien, sillä\nuskon kaikkiin jumaliin; mistäpä olisivat kaikki jumalat muuten\nilmestyneet?\"\n\nHän riuhtaisihe irti syleilystäni pysähtyen vähän matkan päähän\nkuuntelemaan melua, joka alkoi kadulla Jeesuksen ja sotamiesten\nlähtiessä. Sydäntäni vihloi se, että niin suuri nainen saattoi olla\nniin ajattelematon. Hän tahtoi pelastaa Jumalan. Hän tahtoi olla\nsuurempi kuin Jumala.\n\n\"Sinä et rakasta minua\", sanoi hän hitaasti, ja hänen silmistään\nkuvastui lupaus, joka oli liian suuri sanoin kuvattavaksi.\n\n\"Rakastan sinua niin, ettet sitä nähtävästi käsitäkään\", vastasin.\n\"Olen ylpeä rakastaessani sinua, sillä olen rakkauteni arvoinen ja\nkaiken sen rakkauden arvoinen, minkä sinä minulle suonetkin. Mutta\nRooma on kasvatusäitini, ja jos pettäisin Rooman, vähänpä olisi\nsinulla syytä ylpeillä rakkaudestani, vähäarvoinen se sinulle olisi.\"\n\nJeesusta ja sotilaita seuraavan väkijoukon melu häipyi vähitellen.\nJa kun kaikki oli jälleen hiljaista, kääntyi Mirjam poistuakseen\nsanomatta minulle sanaakaan, edes katsahtamatta minuun.\n\nVielä kerran valtasi minut mielipuolinen rakkauden puuska. Juoksin\nhänen jälkeensä ja pysähdytin hänet. Tahdoin nostaa hänet satulaan\nja ratsastaa hänen kanssaan sotilaineni Syyriaan, pois tästä\nkirotusta hulluuden kaupungista. Hän torjui minut luotaan. Puristin\nhäntä rintaani vasten. Hän löi minua kasvoihin, mutta minä puristin\nhäntä yhä, sillä hänen iskunsa olivat suloisia. Sitten hän lakkasi\nponnistelemasta. Hän muuttui kylmäksi ja liikkumattomaksi, ja silloin\ntiesin, ettei nainen, jonka vyötäisillä käteni olivat, rakastanut\nminua. Minulta hän oli kuollut. Hitaasti painuivat häntä syleilleet\nkäteni. Hitaasti hän astui taaksepäin. Ikäänkuin näkemättäkään\nminua hän kääntyi, poistui hiljaa ja taakseen katsahtamatta työnsi\noviverhot syrjään kadoten näkyvistäni.\n\nMinä, Ragnar Lodbrog, en milloinkaan oppinut lukemaan enkä\nkirjoittamaan. Mutta elämäni varrella kuulin keskusteltavan suurista\nasioista. Nyt tiedän, etten milloinkaan tutustunut sellaisiin\nsuuriin asioihin, joita juutalaisten laissa tai roomalaisten ja\nkreikkalaisten filosofiassa opetettiin. Mutta yksinkertaisesti\nja avoimesti olen puhunut, kuten ainakin mies, jota elämä oli\nkuljettanut Tostig Lodbrogin laivoista ja Brunanbuhrin salista halki\nmaailman Jerusalemiin ja takaisin. Ja suoraan ja yksinkertaisesti\npuhuin Sulpicius Quiriniukselle, kun Syyriassa selostin hänelle\nJerusalemissa tapahtuneita moninaisia asioita.\n\n\n\n\n18.\n\n\nElintoiminnan keskeytyminen ei suinkaan ole uusi ilmiö, eikä sitä\nole tavattu yksinomaan kasvimaailmassa ja eläinkunnan alhaisilla\nasteilla, vaan ihmisessäkin, jonka elimistö on korkealle kehittynyt\nja monimutkainen. Horrostila on aina horrostila, mistä se sitten\naiheutuneekin. Jo ammoisista ajoista ovat Intian fakiirit osanneet\nvaivuttaa itsensä sellaiseen tilaan. Vanha fakiirien temppu on antaa\nhaudata itsensä elävinä. Samanlaisessa horrostilassa ollessaan ovat\njotkut harhauttaneet lääkärin selittämään heidät kuolleiksi ja\nantamaan määräykset heidän hautaamisestaan elävinä.\n\nJatkaessani San Quentinissa pakkopaitakokeitani mietin paljon\nelintoiminnan keskeytymisen kysymystä. Muistan lukeneeni, että\nkaukaisen pohjois-Siperian talonpojilla oli tapana viettää\npitkät talvet karhujen ja muiden villien eläinten tavalla. Eräs\ntiedemies oli tutkinut näitä talonpoikia ja huomannut, että heidän\nhengityksensä ja ruuansulatuksensa oli \"pitkien unien\" aikana\nkäytännöllisesti katsoen pysähdyksissä ja että sydämen toiminta oli\nniin heikkoa, ettei tavallinen maallikko sitä tutkiessaan ensinkään\nhuomannut.\n\nSellaisessa tilassa on elimistön työskentely niin lähellä täydellistä\npysähtymistä, että ruumiin kuluttama ilma- ja ravintomäärä voidaan\nkäytännössä jättää huomioonottamatta. Tällaiseen päättelyyn perustui\nosaksi johtaja Athertonille ja tohtori Jacksonille osoittamani uhma.\nSiksi uskalsin kehottaa heitä panemaan minut pakkopaitaan sadaksi\npäiväksi. Mutta he eivät uskaltaneet noudattaa kehotustani.\n\nYhtä kaikki sain järjestetyksi niin, että sain olla ilman vettä ja\nruokaa kymmenpäiväisten pakkopaitajaksojeni aikana. Minusta tuntui\nsietämättömän kiusalliselta, että minut syvästä unesta, vaeltaessani\nhalki avaruuksien ja aikojen, pakotettiin takaisin likaiseen\nnykyisyyteen siten, että kurja vankilatohtori tyrkytti vettä\nhuulilleni. Varoitin senvuoksi tohtori Jacksonia sanoen aluksi, että\naioin tulla loimeen ilman vettä pakkopaidassa ollessani, ja sitten,\nettä torjuisin kaikki heidän juottamisyrityksensä.\n\nTietenkin meille syntyi pientä kahinaa. Mutta muutamien yritysten\njälkeen tohtori Jackson luopui koettamasta. Senjälkeen ne ajat\nDarrell Standingin elämästä, jotka hän vietti pakkopaidassa, kuluivat\nniin nopeasti, että kello tuskin ehti niiden kuluessa naksahtaa\nmuuta kuin muutamia harvoja kertoja. Heti kun olin sidottu, ryhdyin\nvaivuttamaan itseäni valekuolemaan. Harjoituksen ansiosta se muuttui\nhelpoksi ja yksinkertaiseksi tehtäväksi. Hengitykseni ja tajuntani\nlakkasivat niin nopeasti, että vältyin niistä todella hirvittävistä\ntuskista, joita verenkierron keskeytyminen aiheutti. Hyvin pian\nvaivuin pimeyteen. Ja sitten en minä, Darrell Standing, tiennyt\nmitään, ennenkuin silmäni uudelleen avautuivat ja näin puoleeni\nkumartuneet kasvot, siteet oli päästetty irti, ja tiesin, että\nkymmenen päivää oli kulunut nopeasti kuin silmänräpäys.\n\nMutta kuinka ihmeellisiä, kuinka maineikkaita olivatkaan ne kymmenen\npäivää, jotka sillä välin olin muualla viettänyt! Vaellukset\nolemassaolon eri kausien pitkässä ketjussa! Ääretön pimeys,\ntähtisumujen syntyminen ja voimistuvassa valossa värähtelevät\nilmiömäiset oliot!\n\nOlen paljon pohtinut noiden toisten olioiden ja oman itseni välisiä\nsuhteita sekä kaikkia kokemuksiani nykyisen kehitysopin valossa.\nVoin huoletta sanoa, että kokemukseni ovat täysin sopusoinnussa\nkehitysteoriamme kanssa.\n\nMinä, kuten kaikki ihmiset, olen kehityksen tulos. Olemassaoloni ei\nalkanut syntymäni eikä sikiämiseni hetkellä. Minä olen kasvanut ja\nkehittynyt vuosituhansien aikana. Kaikkien näiden ja lukemattomien\nmuiden elinkausien kokemukset on käytetty sen sieluolemuksen eli\nhenkiolennon muodostamiseen, joka minä olen. Käsitättekö? Ne ovat\nminun olemukseni. Aine ei muista, sillä henki on muistia. Minä\nolen tämä henki, ja se on kokoonpantu lukemattomien elinkausieni\nmuistoista.\n\nMistä olen minä, Darrell Standing, saanut sen punaisen raivon,\njoka on turmellut elämäni ja saattanut minut näihin kirottuihin\nkoppeihin? Varmastikaan se ei syntynyt, sitä ei luotu silloin,\nkun se sikiö, josta oli tuleva Darrell Standing, siitettiin.\nTämä vanha punainen raivo on paljon vanhempi kuin minun äitini,\npaljon vanhempi kuin ihmisten vanhin, ensimmäinen äiti. Ei äitini,\nminun sikiessäni, luonut sitä intohimoista pelottomuutta, joka on\nminulle ominainen. Eivät myöskään yhdessä kaikki äidit, joita koko\nihmiskunnan kehitysaikana on ollut, ole luoneet ihmisten pelkoa\ntahi pelottomuutta. Paljon ennen ensimmäistä ihmistä olivat pelko\nja pelottomuus, rakkaus, viha, raivo, kaikki tunteet, kasvamassa,\nkehittymässä, muodostumassa siksi aineeksi, josta ihminen oli tuleva.\n\nKaikki on minussa entisyyden perintöä, kuten jokaisen, joka pitää\nMendelin lakia oikeana, täytyy myöntää. Kaikki aikaisemmat olemukseni\novat jättäneet minuun äänensä, kaikunsa, oman lisänsä. Jokainen\ntekoni, tunteeni, ajatukseni on saanut vivahduksensa ja sävynsä minua\naikaisemmin olleiden ja minun muodostumiseeni vaikuttaneiden olioiden\nsummasta.\n\nElämän aines on muovautuvaa. Mutta tämä aines ei milloinkaan unohda.\nMuokattakoon sitä miten tahansa, vanhat muistot säilyvät sittenkin.\nKaikki hevoset, Shiren jättiläiset yhtä hyvin kuin Shetlannin ponit,\non kehitetty ensimmäisistä villeistä poneista, jotka alkuihminen\nkesytti. Mutta tähän päivään asti ei vielä ole saatu kehitetyksi\npoikimatonta hevosta. Ja minusta, jonka olemukseen ensimmäiset\nhevostenkesyttäjät sisältyvät, ei kehitykseni aikana ole heidän\npunainen raivonsa hävinnyt.\n\nMinä olen naisesta syntynyt mies. Päiväni ovat luetut, mutta\nolemukseni on tuhoamaton. Olen ollut naisesta syntynyt nainen. Olen\nollut nainen ja synnyttänyt lapsia. Ja minä synnyn uudelleen. Niin,\nlukemattomia kertoja synnyn uudelleen. Ja kuitenkin ympärilläni\nolevat typerät pölkkypäät luulevat, että he venähdyttämällä nuoralla\nkaulaani saavat minut lopetetuksi.\n\nNiin, minut hirtetään ... pian. Nyt on kesäkuu lopullaan. Vähäisen\najan kuluttua koetetaan minua pettää. Minut viedään tästä kopista\nkylpyyn, onhan vankilassa tapana kylpeä kerran viikossa. Mutta\nminua ei tuodakaan takaisin tähän koppiin. Minut puetaan puhtaisiin\nvaatteisiin ja viedään kuolemankoppiin. Siellä minulle asetetaan\nkuolemanvahdit. Yöllä ja päivällä, nukuinpa tai valvoin, minua\nvartioidaan. Minun ei sallita piilottaa päätäni peitehuopiin, sillä\npelätään, että ennättäisin valtion edelle ja tukehduttaisin itseni.\n\nAina on ympäristöni kirkkaasti valaistu. Ja kun he sitten ovat minua\ntarpeeksi väsyttäneet, viedään minut jonakin aamuna pois kopistani\npuettuna kauluksettomaan paitaan ja tipahdutetaan silmukkaan. Niin,\nminä tiedän sen. Nuora, jolla he sen tekevät, on hyvin venytetty.\nKuukausikaupalla on Folsomin hirttäjä venyttänyt sitä raskailla\npainoilla, poistaakseen siitä joustavuuden.\n\nNiin, minä putoan korkealta. Heillä on viisaasti laadittuja\ntaulukoita -- samanlaisia kuin korkotaulukot, -- jotka osoittavat\npudottamiskorkeuden verrattuna uhrin painoon. Minä olen niin\nlaihtunut, että heidän on pudotettava minut korkealta katkaistakseni\nniskani. Ja sitten katsojat paljastavat päänsä, ja minun\nheilahdellessani painavat tohtorit korvansa rintaani vasten lukien\nsydämeni hiljeneviä lyöntejä ja lopuksi he sanovat, että olen kuollut.\n\nSe on luonnotonta. Se on naurettavaa julkeutta noissa tyhmyreissä,\njotka luulevat voivansa minut tappaa. Minä en voi kuolla. Minä olen\nkuolematon, kuten hekin ovat kuolemattomia. Erotus on se, että minä\ntiedän sen, mutta he eivät tiedä.\n\nPyh! Minä olin kerran hirttäjä tai oikeammin teloittaja. Hyvin minä\nsen muistan! Minä käyttelin miekkaa enkä nuoraa. Miekka on rehdimpi\nväline, vaikka kaikki ne ovat yhtä tehottomia. Totisesti! Ikäänkuin\nhenki voitaisiin lävistää teräaseella tai kuristaa nuoralla!\n\n\n\n\n19.\n\n\nOppenheimerin ja Morrellin jälkeen, jotka molemmat viruivat\nkanssani pimeydessä useita vuosia, pidettiin minua San Quentinin\nvaarallisimpana vankina. Toisaalta taas minua pidettiin sitkeimpänä\n-- jopa sitkeämpänä kuin Oppenheimeria ja Morrellia. Sitkeydellä minä\ntietenkin tarkoitan kestävyyttä. Niin hirveitä kuin heidän henkensä\nja ruumiinsa muuntamiseksi tehdyt yritykset olivatkin, niin vielä\nhirveämpää tuli minun osakseni. Mutta minä kestin kaikki. Dynamiitti\ntai käärinliinat, kuului johtaja Athertonin ultimaatumi. Mutta\nloppujen lopuksi ei tullut kumpaakaan. Minä en kyennyt hankkimaan\ndynamiittia, eikä johtaja Atherton kyennyt hankkimaan käärinliinoja.\n\nEikä se johtunut ruumiillisesta, vaan henkisestä kestävyydestäni.\nJa se johtui siitä, että henkeni oli aikaisempien elinkausieni\nraudankovissa kokemuksissa kehittynyt raudankovaksi. Yksi niistä\nkokemuksista vaivasi minua kauan aikaa painajaisen tavoin. Sillä ei\nollut alkua eikä loppua. Huomasin aina olevani kallioisella, kuohujen\nympäröimällä luodolla, joka oli niin matala, että myrskyn aikana\nsuolainen räiske huuhteli sen korkeintakin kohtaa. Siellä satoi hyvin\npaljon. Asuin luolassa ja sain kärsiä paljon, sillä minulla ei ollut\ntulta, ja söin keittämätöntä lihaa.\n\nAina sain kärsiä. Se oli keskikohta jostakin kokemuksesta, jonka\navain oli saavuttamattomissa. Ja kun minä, valekuolemaan vaipuessani,\nen itse voinut ohjata vaellustani, jouduin usein elämään uudelleen\njuuri tämän surkean kokemukseni. Ainoat onnelliset hetkeni olivat\nsilloin, kun aurinko paistoi. Silloin paistattelin päivää kallioilla,\nja ruumiistani poistui melkein alituinen kohmetus.\n\nAinoana huvinani olivat pariton airo ja linkkuveitsi. Paljon aikaa\nkulutin puuhaillessani airoineni. Kaiversin siihen pienen pieniä\nkirjaimia ja leikkasin siihen syvennyksiä vastaamaan kutakin\nkulunutta viikkoa. Syvennyksiä oli paljon. Veistäni teroitin\ntasaiseen kiveen, eikä ainoakaan parturi ole milloinkaan käsitellyt\nlempiveistään huolellisemmin kuin minä omaani. Eikä kerjäläinen ole\nkoskaan pitänyt aarrettaan arvokkaampana kuin minä veistäni. Se\noli yhtä kallis kuin elämäni. Ja elämää se todellisuudessa minulle\nmerkitsi.\n\nKokemukseni usein toistuttua saatoin vihdoin pakkopaidasta\npäästyänikin muistaa airoon kaiverretun tarinan. Aluksi muistin hyvin\nvähän. Sitten se tuli yhä helpommaksi, oli vain liitettävä lauseet\ntoisiinsa. Ja lopuksi minulla oli koko juttu. Se oli seuraava:\n\n_Tämän tarkoituksena on saattaa sen henkilön tietoon, jonka käsiin\ntämä airo mahdollisesti sattuu, että Daniel Foss, syntyisin\nElktonista, Marylandissa, eräässä Amerikan Yhdysvaltojen valtiossa,\nlähdettyään Philadelphian satamasta vuonna 1809, Negociator-prikissä,\npäämääränä Ystävyys-saaret, joutui aaltojen heittämänä seuraavassa\nhelmikuussa tälle autiolle saarelle, johon hän pystytti kojun ja\njossa hän eli useita vuosia, raviten itseään hylkeillä -- ollen\nviimeinen eloonjäänyt tuon piikin miehistöstä, joka törmäsi\njäävuoreen ja hukkui marraskuun 25 p:nä 1809._\n\nSellainen se oli. Sen avulla opin tietämään melkoisen paljon\nitsestäni. Yhtä hämärää kohtaa en kuitenkaan saanut milloinkaan\nselvitetyksi. Oliko tämä saari eteläisen Tyynenmeren vai\neteläisen Atlantin perukoilla? En tunne tarpeeksi purjelaivojen\nkulkuväyliä voidakseni varmasti sanoa, purjehtiko \"Negociator\"\nYstävyys-saarille Kap Hornin vaiko Hyväntoivon niemen kautta. Ja\ntunnustaakseni tietämättömyyteni myönnän, etten tiennyt edes, missä\nvaltameressä Ystävyys-saaret ovat, ennenkuin minut siirrettiin\nFolsomiin. Aikaisemmin mainitsemani japanilainen murhamies oli\nollut purjeiden tekijänä Arthur Sewallin laivoissa, ja hän kertoi,\nettä olimme todennäköisesti purjehtineet Hyväntoivon niemen ohi.\nJos asianlaita on siten, niin niistä päivämääristä, jolloin\nlaiva lähti Philadelphiasta ja jolloin se joutui haaksirikkoon,\nvoitaisiin helposti saada selville, missä valtameressä saari oli.\nMutta onnettomuudeksi on lähtöajaksi ilmoitettu vain vuosi 1809.\nHaaksirikko on yhtä todennäköisesti voinut tapahtua kummalla\nvaltamerellä hyvänsä.\n\nVain kerran sain vaelluksellani luoduksi silmäyksen saarella-oloani\nedeltäneeseen aikaan. Se näkemykseni alkoi siitä hetkestä, jolloin\npriki törmäsi jäävuoreen, ja kerron sen, jollen muun vuoksi, niin\ntehdäkseni selvää harvinaisen kylmäverisestä ja harkitsevasta\nkäyttäytymisestäni. Juuri silloisen käyttäytymiseni nojalla minä,\nkuten saatte nähdä, saatoin lopultakin jäädä henkiin laivan koko\nmiehistön tuhouduttua.\n\nNukuin kojussani etukanssissa, kun minut herätti hirveä tärähdys.\nSamoin kävi muille kuudelle vapaavuoressa olevalle miehelle.\nYhtaikaa he heräsivät ja hypähtivät lattialle. Me arvasimme mitä oli\ntapahtunut. Toiset eivät vitkastelleet hetkeäkään, vaan juoksivat\nkannelle puolipukeissaan. Mutta minä tiesin, mikä meitä odotti, enkä\nhätäillyt. Tiesin, että jos ollenkaan pelastuisimme, se tapahtuisi\nvain veneessä. Uimista ei saattanut ajatellakaan jääkylmässä vedessä.\nJa ohuissa pukimissa oli mahdotonta pysyä kauan hengissä avoimessa\nveneessä. Osasin myös jotakuinkin tarkkaan arvioida, kuinka kauan\nviipyisi, ennenkuin vene olisi laskettu vesille.\n\nNiinpä ryhdyinkin rajusti heiluvan rasvalampun valossa kaivamaan\nmerimiesarkustani sopivia tamineita, samalla kun korviini kantautui\nkannelta hirveä melu ja kuulin huutoja: \"Laiva uppoaa!\" Ja koska\nlaivatoverini eivät enää milloinkaan käyttäisi tavaroitaan,\ntarkastin heidänkin arkkunsa. Toimin nopeasti ja harkiten enkä\nottanut mitään muuta kuin lämpimimmät ja parhaat vaatteet. Työnsin\npäälleni kanssimme neljä parasta villapaitaa, kolmet housut ja kolmet\nlämpöiset villasukat. Jalkani paisuivat niin paksuiksi, etten saanut\nniihin omia hyviä saappaitani. Sensijaan vedin jalkaani Nicholas\nWiltonin uudet saappaat, jotka olivat avarammat ja myöskin komeammat.\nOtin myös ylleni Jeremy Nalorin takin omani päälle ja päällimmäiseksi\nSeth Richardsin purjekankaisen nutun, jonka muistin hänen uudelleen\nöljynneen vain vähän aikaisemmin.\n\nKaksi paria lämpimiä käsineitä, John Robertsin kaulaliina, jonka\nhänen äitinsä oli kutonut, ja Joseph Dawesin majavannahkainen\nhattu omani lisäksi -- molemmissa oli korva- ja niskalaput --\ntäydensivät varustukseni. Huudot, että laiva vajosi, kuuluivat\nentistä voimakkaampina, mutta viivähdin vielä hetkisen työntääkseni\ntaskuihini kaiken tupakan minkä käsiini sain. Sitten kiipesin\nkannelle, eikä se tapahtunut sekuntiakaan liian aikaisin.\n\nHajanaisten pilvien välitse pilkottavan kuun valossa näin\nsekasortoisen näyn. Kaikkialla virui särkyneitä laivaesineitä\njäämöhkäleiden keskellä. Vielä pystyssä olevan suurmaston purjeissa,\nköysissä ja raaoissa riippui jääpuikkoja; ja minut valtasi melkeinpä\nhelpotuksen tunne sen johdosta, ettei minun enää milloinkaan\ntarvitsisi kiskoa jäykkiä vantteja eikä hakata jäätä saadakseni\njäätyneet nuorat kulkemaan jäisissä teloissa. Hirmumyrskyä\nlähentelevä tuuli oli purevan kylmä, mikä osoitti jäävuoria olevan\nläheisyydessämme; ja isot aallot näyttivät kuutamossa hirvittävän\nkolkoilta.\n\nLaivavenettä laskettiin parhaillaan vesille alihangan puolelta, ja\nnäin miten jotkut miehet, jotka ponnistelivat jääkuoren peittämällä\nkannella kantaen ruokatarpeita, heittivät kantamuksensa, kiirehtien\nitse pelastautumaan. Turhaan koetti kapteeni Nicholl pitää heitä\nkurissa. Iso aalto, joka kohisten vyöryi kannen yli, lopetti jutun\npyyhkäisten miehet yhdessä rykelmässä laidan yli mereen. Sain\nkiinni kapteenin olkapäistä ja pitäen kiinni hänestä kiljuin hänen\nkorvaansa, että jos hän menisi veneeseen ja estäisi miehistön\nlähtemästä ulommaksi, minä huolehtisin ruokatarpeista.\n\nMutta sain käytettäväkseni vain vähän aikaa. Tuskin olin toisen\nperämiehen Aaron Northrupin avulla saanut hinatuksi veneeseen\nkuutisen tynnyriä ja nassakkaa, kun kaikki veneessäolijat jo\nkiljuivat aikovansa heti lähteä. Ja hyvä syy heillä siihen olikin.\nTuulen puolelta ajautui meitä kohti torninkorkuinen jäävuori, kun\ntaas suojapuolella, aivan aluksemme vieressä, oli toinen jäävuori,\njota kohti me painuimme.\n\nAaron Northrup hyppäsi ensiksi. Minä viivähdin hetkisen, vaikkakin\nvene jo eteni, valitakseni keskiveneestä sopivan tulokohdan, jossa\nmiehiä oli tiheimmässä, ettei tärähdys olisi niin ankara. Minua ei\nhaluttanut lähteä vaaralliselle veneretkelle raajat katkenneina.\nSitten laittauduin nopeasti veneen peräpuolelle, että soutajille\njäisi tilaa. Ja oli minulla siihen muitakin ja riittäviä syitä.\nPerässä oli olo mukavampaa kuin ahtaassa keulassa. Ja lisäksi oli\nhyvä olla lähellä peränpitäjiä rettelöiden aikana, joita sellaisissa\noloissa varmasti lähipäivinä sattuisi.\n\nPerässä olivat perämies Walter Drake, välskäri Arnold Bentham, Aaron\nNorthrup ja kapteeni Nicholl, joka ohjasi venettä. Välskäri hoiteli\nveneen pohjalla ähkyvää Northrupia. Häntä ei ollut onnistanut hänen\ntehdessään harkitsemattoman hyppynsä, sillä hänen oikea reitensä oli\nkatkennut läheltä lonkkaa.\n\nHänen hoitelemiseensa ei kuitenkaan voitu uhrata paljonkaan aikaa,\nsillä meidän oli ankarassa aallokossa ponnisteltava kahden jäävuoren\nvälitse, jotka olivat juuri törmäämäisillään yhteen. Nicholas\nWiltonilla oli ahdasta takimmaisessa airossa. Järjestin senvuoksi\ntynnyrit paremmin ja polvistuen hänen eteensä ryhdyin auttamaan\nhäntä soutamisessa. Etukeulassa ponnisteli John Roberts soutaen\nensimmäisellä airolla. Arthur Haskins ja laivapoika Benny Hardwater\nkiskoivat takaapäin hänen olkapäitään lisäten siten hänen puhtiaan.\nJoka mies pyrki niin innokkaasti auttamaan, että monikin heistä oli\ntiellä ja vaikeutti soutajien liikkeitä.\n\nSe oli tiukkaa työtä, mutta selviydyimme kuitenkin päästen noin sadan\nyardin päähän, ennenkuin yhteentörmäys tapahtui. Katsoin taakseni\nja näin \"Negociatorin\" ennenaikaisen lopun. Se joutui poikkipäin\njäävuorten puristukseen ja rusentui kuin luumu pojan peukalon ja\netusormen välissä. Tuulen vonkuna ja aaltojen möyry estivät meitä\nkuulemasta mitään, vaikkakin prikin lujien kaaripuiden ja kannen\nkannattimien katkeamisesta aiheutuva räiske olisi varmasti kyennyt\nherättämään kokonaisen kylän asukkaat unestaan.\n\nÄänettömästi ja keveästi pusertuivat prikin laidat vastakkain, kansi\npullistui ylöspäin ja murtuneet jäännökset vajosivat syvyyteen,\ntoisiaan vastaan hankautuvien jäävuorten täyttäessä laivan entisen\nkohdan. Minusta tuntui surkealta, kun laiva, joka oli ollut meille\nturvana luonnonvoimia vastaan, tuhoutui, mutta samalla tuntui hyvältä\najatellessani, kuinka lämmintä ja mukavaa minulla oli neljän paidan\nja kolmen takin verhoamana.\n\nMutta yö oli ankara minullekin. Minulla oli lämpöisimmät tamineet\nmeistä kaikista. Sitä mitä toisten oli täytynyt kärsiä, en huolinut\nkovinkaan paljon ajatella. Kun pelkäsimme, että kohtaisimme pimeässä\nuusia jäävuoria, pysyttelimme keula aaltoja vasten. Yhtä mittaa\nsain minä vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä hieroa nenääni\nestääkseni sitä paleltumasta. Elävästi tuli mieleeni kotoisia\nmuistoja, ja rukoilin Jumalaa.\n\nAamulla pidimme tarkastuksen. Kaikilta muilta, paitsi kahdelta\ntai kolmelta, oli joku jäsen paleltunut. Aaron Northrupia, joka\nkatkenneine jalkoineen ei voinut liikkua, oli kylmä kouristellut\nvarsin pahoin. Välskäri arveli, että Northrupin molemmat jalat olivat\npaleltuneet toivottoman pahasti.\n\nVeneemme kulki syvässä ja oli raskasliikkeinen, sillä olihan siinä\nkoko laivamme miehistö, kaksikymmentäyksi miestä. Joukossamme oli\nkaksi poikaa. Benny Hardwater oli vain kolmetoistavuotias, ja Lish\nDickery, jonka koti oli aivan lähellä meitä Elktonissa, oli juuri\ntäyttänyt kuusitoista. Muonavaroja meillä oli kolme sentneriä\nnaudanlihaa ja kaksi sentneriä silavaa. Puoltakymmentä kokin tuomaa\nja suolaveden liottamaa leipää ei kannattanut ottaa laskuihin.\nLisäksi oli meillä kolme pientä tynnyriä vettä ja yksi pieni\nolutnassakka.\n\nKapteeni Nicholl myönsi avoimesti, että hänellä ei ollut\naavistustakaan, oliko tässä kartoittamattomassa meressä maata\nlähistöllä. Ainoa, mitä voimme tehdä, oli pyrkiä leudompiin\nseutuihin, mitä me yritimmekin: nostimme pienen purjeemme ja\npurjehdimme pirteässä perähankatuulessa koillista kohti.\n\nMuonakysymys oli puhdas laskutehtävä. Aaron Northrupia emme ottaneet\nhuomioon, sillä tiesimme, että hän olisi pian mennyt mies. Jos\njokainen saisi naulan päivässä riittäisivät viisisataa naulaamme\nkahdeksikymmeneksiviideksi päiväksi. Jos annos olisi vain puoli\nnaulaa, varastomme riittäisi viideksikymmeneksi päiväksi. Oli siis\njaettava puoli naulaa. Minä suoritin jaon kapteenin silmäin edessä,\nja Jumala tietää, että tein sen rehellisesti, vaikkakin muutamat\nmiehet aluksi nurisivat. Silloin tällöin annoin myös kaikille\nmiehille yhtä suuret annokset taskuihini sullomaani purutupakkaa.\nTätä tehdessäni minusta kuitenkin tuntui varsin vaikealta, etenkin\nkun tiesin, että eräille miehille annettu tupakka oli suorastaan\ntuhlattua, sillä olin varma, etteivät he enää eläisi kuin päivän tai\nenintään pari-kolme.\n\nPian meistä nimittäin muutamia kuoli avoimessa veneessämme. Näihin\nensimmäisiin kuolemantapauksiin ei ollut syynä nälkä, vaan jäätävä\nkylmyys ja suojan puute. Vain sitkeimmät ja onnen suosimat kykenivät\nelämään. Minulla oli luja ruumiinrakenne ja onnea minulla myöskin\noli, sillä olinhan lämpimästi pukeutunut enkä ollut katkaissut\njalkaani kuten Aaron Northrup. Mutta hän oli niin vankkatekoinen,\nettä hän onnettomuudestaan huolimatta ja vaikka oli ensimmäiseksi\npaleltunut pahasti, kesti vielä monta päivää. Vance Hathaway\nkuoli ensin. Varhain aamuhämärissä löysimme hänet kaksinkerroin\nkoukistuneena ja jäykäksi kohmettuneena. Toisena poistui poika,\nLish Dickery. Toinen poika, Benny Hardwater, kesti kymmenen tai\nkaksitoista päivää.\n\nPakkanen oli niin ankara, että vesi ja olut jäätyivät, ja varsin\nvaikeata oli saada Northrupin linkkuveitsellä jäämöhkäleistä\nmurtamani kappaleet rehellisesti jaetuksi. Jääpalasia sitten\nimeksimme, kunnes ne sulivat. Pyryn sattuessa saimme myös lunta\nniin paljon kuin halusimme. Mutta se ei ollut hyväksi, sillä siitä\naiheutui kuumetta ja tulehdusta suuhun, niin että limakalvot olivat\nalituisesti polttavan kuivat. Sellaista janoa me emme lisäksi\nkyenneet mitenkään lieventämään. Jään tai lumen imeminen vain pahensi\ntulehdusta. Juuri se oli luullakseni suurimpana syynä Lish Dickeryn\nkuolemaan. Hän oli tajuttomana ja houraili kokonaisen vuorokauden\nennen kuolemaansa. Vielä kuolinhetkellään hän pyyteli vettä, mutta\nveden puutteeseen hän ei kuitenkaan kuollut. Minä hillitsin itseäni\nja imin jäätä mahdollisimman vähän, tyytyen pitämään tupakkapalasta\nposkessani, ja minä selviydyinkin siten verraten helposti.\n\nVainajilta riisuimme kaikki vaatteet. Alastomina he olivat maailmaan\ntulleet, ja alastomina he poistuivat veneemme reunan yli vaipuen\njäisen valtameren tummaan helmaan. Vaatteista heitettiin arpaa. Niin\noli kapteeni Nicholl määrännyt riidan välttämiseksi.\n\nMe emme voineet antautua järjettömien tunnepurkauksien valtaan.\nMeidän joukossamme ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tuntenut\nsalaista tyytyväisyyttä jokaisen uuden kuolemantapauksen sattuessa.\nArvanvedossa suosi onni eniten Israel Stickneytä, niin että kun\nhän lopuksi poistui, joutui kokonainen vaateaarre arvottavaksi.\nJälkeenjääneille se merkitsi elämän helpottamista.\n\nPurjehdimme edelleen koilliseen virkeässä länsituulessa, mutta\ntoiveemme päästä lämpimämmille seuduille eivät näyttäneet toteutuvan.\nYhä jäätyi veneeseen räiskynyt vesi, ja yhä sain minä jakaa olutta ja\njuomavettä Northrupin veitsellä. Omaa veistäni säästin. Se oli hyvää\nterästä, ja se oli hyväksi hiottu ja kaunismuotoinen, enkä tahtonut\nturmella sitä moisessa työssä.\n\nVähitellen oli puolet seurueestamme joutunut laidan vii, veneen laita\nkohosi tyydyttävän paljon vedenpinnan yläpuolelle, ja venettä itseään\noli helpompi hoidella myrskyssä. Tilaa oli myöskin runsaammin, ja\njokainen pääsi mukavammin oikaisemaan ruumiinsa.\n\nPysyvänä nurinan lähteenä oli muona. Me, kapteeni, perämies,\nvälskäri ja minä, päätimme asiaa pohdittuamme, että päiväannosta ei\nlisättäisi puolta lihanaulaa suuremmaksi. Kuusi merimiestämme, joiden\npuhemieheksi Tobias Snow oli ryhtynyt, väitti, että kun meistä kerran\noli toinen puoli kuollut, niin se merkitsi sitä, että jäljelläolevien\nmuonavarat olivat tulleet kaksinkertaisiksi, ja senvuoksi he\nvaativat annoksen lisäämistä kokonaiseksi naulaksi. Vastaukseksi\nme peräpuolen miehet huomautimme, että pelastamismahdollisuutemme\nkaksinkertaistuisivat, jos vain pysyisimme puolinaulaisissa\nannoksissa.\n\nTotta kyllä on, että kahdeksan unssia suolaista lihaa ei kovinkaan\nsuuresti terästänyt elinvoimiamme eikä auttanut meitä kestämään\npurevaa kylmyyttä. Olimme hyvin heikkoja, ja siitä syystä meillä oli\naina vilu. Kaikkien nenät ja posket olivat paleltumisesta mustat.\nMahdotonta oli pysyä lämpimänä, vaikkakin meillä oli nyt kaksi kertaa\nniin paljon vaatteita kuin laivasta lähtiessämme.\n\nViisi viikkoa \"Negociatorin\" tuhoutumisen jälkeen kohosi\nmuona-annoksista aiheutunut napina huippuunsa. Olin täydessä unessa\n-- se tapahtui yöllä -- kun kapteeni Nicholl sai Jud Hetchkinsin\nkiinni tämän varastaessa silavatynnyristä. Toiset viisi miestä olivat\nhänen kanssaan yhdessä juonessa; sen osoitti heidän käytöksensä.\nHeti kun Jud Hetchkins oli joutunut kiinni, hyökkäsivät kaikki\nkuusi veitset käsissä kimppuumme. Meillä oli ankara ottelu tähtien\nhimmeässä valossa, ja vain sallimuksen armosta pysyi veneemme\npystyssä. Minä sain olla hyvin iloinen siitä, että minulla oli\nniin monta paitaa ja takkia ylläni, sillä ne suojasivat minua kuin\nhaarniska. Niin paksun vaatetuksen läpi eivät puukoniskut saaneet\nminuun muuta kuin naarmuja, vaikka olinkin saanut niitä joukon\ntoistakymmentä.\n\nSamanlainen suoja oli toisillakin, ja tappelu olisikin päättynyt\npelkkään käsikähmään, jollei perämiehemme Walter Dakon, joka oli\nhyvin voimakas mies, olisi keksinyt, että mellakasta oli tehtävä\nloppu heittämällä kapinoitsijat laidan yli mereen. Häneen yhdyimme\nme toisetkin, kapteeni Nicholl, välskäri ja minä, ja tuossa\ntuokiossa oli kuudesta vastustajastamme viisi vedessä pidellen\nkiinni laidoista. Kapteeni Nicholl ja välskäri olivat parhaillaan\nkuudennen, Jeremy Nalorin, kimpussa koettaen saada hänet yli laidan,\nkun taas perämies napsautteli jalkalaudalla laitoihin tarrautuneita\nsormille. Minulla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä, joten\nosuin näkemään perämiehen traagisen lopun. Kun hän kohotti laudan\niskeäkseen Seth Richardsia sormille, sukeltautui tämä veteen ja\ntempautui sitten ylöspäin molemmin käsin, ponnahtaen puoliksi\nveneeseen, kiersi käsivartensa perämiehen vyötäisille ja heittäytyi\ntaaksepäin vetäen viimeksimainitun mukanaan. Luultavasti hän ei\nhengissä hellittänyt otettaan, ja molemmat painuivat yhdessä\nsyvyyteen.\n\nKoko laivan miehistöstä meitä oli niin ollen elossa enää vain kolme,\nkapteeni Nicholl, Arnold Bentham (välskäri) ja minä. Seitsemän miestä\noli mennyt äkkiä Jud Hetchkinsin varastamisyrityksen johdosta. Ja\nminusta tuntui surkealta, että niin paljon hyviä, lämpöisiä vaatteita\noli heitetty hukkaan mereen. Jokainen meistä olisi ollut hyvin\nkiitollinen saadessaan täydennystä pukimiinsa.\n\nKapteeni Nicholl ja välskäri olivat rehellisiä kunnon miehiä. Varsin\nusein oli meistä kaksi unessa ja kolmas, joka ohjasi venettä, olisi\nvoinut varastaa lihaa. Mutta sellaista ei sattunut kertaakaan.\nLuotimme toisiimme täydellisesti, ja mieluummin olisimme kuolleet\nkuin pettäneet toisten luottamuksen.\n\nTyydyimme edelleen puoleen lihanaulaan miestä ja päivää kohti ja\nkäytimme jokaista vihuria hyväksemme pyrkiessämme pohjoiseen. Vasta\ntammikuun neljäntenätoista päivänä, seitsemän viikkoa haaksirikon\njälkeen, pääsimme lämpimämmille leveysasteille. Ei silloinkaan vielä\nollut lämmintä. Pureva pakkanen vain oli loppunut.\n\nTällöin lakkasi siihen asti puhaltanut tiukka länsituuli, ja\najelehdimme useita päiviä sinne tänne. Enimmäkseen oli tyyntä\ntahi puhalsi vieno vastatuuli, vaikka joskus puhkesi vihurikin\nmilloin miltäkin suunnalta puhaltamaan muutamia tunteja. Olimme\nsiksi heikkoja ja veneemme oli siksi iso, ettei soutaminen tullut\nkysymykseenkään. Muuta emme voineet kuin säästellä muonavarojamme ja\nodottaa, että Jumala katsoisi meihin suopeammin silmin. Kaikki kolme\nolimme vakaita kristityitä, ja meillä oli tapana joka päivä rukoilla\nennen ruoka-annosten jakamista. Niin teimme, ja jokainen meistä\nrukoili usein ja hartaasti myöskin itsekseen.\n\nTammikuun lopussa meillä ei ollut enää paljon jäljellä\nelintarvikkeita. Silava oli aivan lopussa, ja tyhjentynyttä tynnyriä\nkäytimme sadeveden kokoamiseen ja säilyttämiseen. Ei myöskään\nnaudanlihaa ollut enää montakaan naulaa. Ja niinä yhdeksänä viikkona,\njotka olimme viettäneet veneessä, ei ainoatakaan purjetta ollut\nkohonnut näköpiiriimme eikä maata tullut näkyviimme. Avoimesti myönsi\nkapteeni Nicholl, että hänellä kuusikymmentäkolmepäiväisen laskemisen\njälkeen ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme.\n\nHelmikuun yhdentenäkolmatta päivänä söimme viimeiset suupalat.\nMieluummin jätän yksityiskohtaisesti kertomatta kahdeksan seuraavan\npäivän tapahtumat. Kajoan vain yhteen tapaukseen, joka on omiaan\nosoittamaan, minkälaisia miehiä toverini olivat. Olimme kärsineet\nnälkää niin kauan, ettei meillä, muonan tyyten loppuessa, ollut\nvähääkään varavoimia, ja aloimme heikontua hyvin nopeasti.\n\nHelmikuun neljäntenäkolmatta päivänä puhelimme asemastamme\nrauhallisesti. Olimme kaikki kolme lujamielisiä, elämänhaluisia\nmiehiä. Meitä ei haluttanut kuolla, eikä kukaan meistä olisi\nvapaaehtoisesti uhrautunut toisten hyväksi. Mutta kolmesta seikasta\nolimme yksimielisiä: meidän täytyi saada ruokaa; meidän täytyi\nratkaista se kysymys arvalla; heittäisimme arpaa seuraavana aamuna,\njollemme saisi tuulta.\n\nSeuraavana aamuna puhalsi tuuli. Raju se ei ollut, mutta se oli\nmeille myötäinen, niin että kuljimme kahden solmun nopeudella\npohjoista kohti. Kuudennenkolmatta ja seitsemännenkolmatta päivän\naamuna oli tuuli samanlainen. Me olimme hirveän heikkoja, mutta\npysyimme päätöksessämme ja jatkoimme purjehtimista.\n\nMutta kahdeksannenkolmatta päivän aamuna tiesimme hetken tulleen.\nVeneemme keinui uneliaasti aavalla, tyynellä ulapalla, ja\ntaivas, joka oli yltyleensä liikkumattomien pilvien peitossa, ei\nnäyttänyt lupaavan tuulta. Leikkasin takistani kolme yhtäsuurta\nvaatekappaletta. Yhden kappaleen kudoksessa oli ruskea juova. Se\nmeistä, kenelle se arvottaessa joutuisi... Panin sitten vaatepalat\nhattuuni ja otin kapteeni Nichollin hatun peitteeksi.\n\nKaikki oli valmista, mutta vitkastelimme vielä hetken, jolloin kukin\nrukoili hartaasti mielessään, sillä aioimmehan jättää ratkaisun\nJumalalle. Tiesin itse menetteleväni vilpittömästi ja arvokkaasti,\nmutta samoin tiesin toistenkin tekevän, joten en saattanut käsittää,\nmiten Jumala voisi ratkaista niin arkaluontoisen kysymyksen, jossa\nkaikkien osallisten vaatimukset olivat yhtä oikeutetut.\n\nKapteenin oikeus ja velvollisuus oli vetää ensin, ja hän veti.\nVielä sittenkin, kun hänen kätensä jo oli hatussa, hän empi vähän,\nummistaen silmänsä ja kuiskaten vielä viimeisen rukouksen. Hän veti\nviiruttoman tilkun. Se oli paikallaan -- minun täytyi mielessäni\ntunnustaa, että se ratkaisu oli oikea, sillä tunsin kapteeni\nNichollin elämän varsin hyvin ja tiesin, että hän oli kunniallinen,\noikeamielinen ja Jumalaa pelkäävä mies.\n\nJäljellä olimme me kaksi, välskäri ja minä. Toiseen meistä täytyi\narvan osua, ja laivan arvoasteikon mukaisesti oli hänen vedettävä\nensin. Taaskin rukoilimme. Rukoillessani silmäilin entistä elämääni\nja tein nopeasti tiliä avuistani ja vioistani.\n\nHattu oli polvillani kapteeni Nichollin hatun peittämällä. Välskäri\ntyönsi kätensä hattuun ja haparoi jonkin aikaa, samalla kun minä\npohdin mielessäni, voisiko hän kenties koskettamalla erottaa ruskean\njuovan muusta kudoksesta.\n\nVihdoin hän veti kätensä hatusta. Ruskea viiru oli hänen tilkussaan.\nMinä tunsin äkkiä itseni hyvin nöyräksi ja hyvin kiitolliseksi siitä,\nettä Jumala oli näin osoittanut minulle laupeuttaan; ja päätin\nentistä vakaammin noudattaa Hänen käskyjään. Seuraavassa hetkessä\ntunsin vasten tahtoanikin, että välskäriä ja kapteenia liittivät\ntoisiinsa paljon läheisemmät, heidän asemastaan ja keskinäisestä\nseurustelustaan johtuvat siteet kuin kumpaakaan heistä minuun ja\nettä he olivat jossakin määrin tyytymättömiä tällaiseen tulokseen.\nMutta samalla tunsin olevani varma siitä, että he olivat siksi\nvakaita miehiä, ettei tämä tulos vähääkään estäisi suunnitelmamme\ntoteuttamista.\n\nSiinä olin oikeassa. Välskäri paljasti käsivartensa ja otti esille\nveitsen valmistautuen avaamaan valtimonsa. Sitä ennen hän kuitenkin\npuhui:\n\n\"Olen syntyisin Norfolkista Virginiasta, ja siellä on minulla vaimo\nja kolme lasta. Muuta palvelusta en teiltä pyydä, kuin että, jos\nJumala näkee hyväksi pelastaa teistä jommankumman tästä vaarallisesta\ntilasta ja jos pelastuneen vielä kerran onnistuu päästä takaisin\nsynnyinmaahansa, hän kertoisi onnettomalle perheelleni surkeasta\nkohtalostani.\"\n\nSitten hän kohteliaasti pyysi meitä suomaan hänelle muutamia\nminuutteja, että hän saisi järjestää asiansa Jumalan kanssa. Ei\nkapteeni Nicholl enempää kuin minäkään voinut sanoa sanaakaan, mutta\nkyynelsilmin me nyökkäsimme suostumukseksi.\n\nEpäilemättä Arnold Bentham oli rauhallisin meistä kolmesta.\nMinusta itsestäni tuntui hyvin raskaalta, ja varmasti oli kapteeni\nNichollillakin hyvin vaikea olo. Mutta mitä voimme tehdä? Kaikki oli\nsuoritettu rehellisesti, ja Jumala oli asian ratkaissut.\n\nMutta kun Arnold Bentham oli lopettanut viimeiset valmistuksensa ja\noli valmis ryhtymään toimeen, minä en voinut enää hillitä itseäni,\nvaan huudahdin:\n\n\"Seis! Olemme kestäneet siksi paljon, että varmasti kestämme vielä\nvähän enemmänkin. Nyt on aamu. Odotetaan hämärään asti! Jollei siihen\nmennessä ole tapahtunut mitään, joka muuttaa hirveätä kohtaloamme,\nniin sitten, Arnold Bentham, sitten tehkää niin kuin olemme sopineet!\"\n\nHän katsahti kapteeni Nicholliin, suostuiko tämä ehdotukseeni, ja\nkapteeni Nicholl saattoi vain nyökätä. Hän ei saanut sanaa suustaan,\nmutta hänen sinisten silmiensä kosteata ilmettä en voinut väärin\ntulkita.\n\nMinä en pitänyt, en voinut pitää rikoksena, että kapteeni Nicholl\nja minä rehellisen arvanheiton tuloksen nojalla hyötyisimme Arnold\nBenthamin kuolemasta. En voinut uskoa, että elämänhalun, joka määräsi\ntoimintamme, oli meihin istuttanut kukaan muu kuin Jumala. Se oli\nJumalan tahto, ja me, hänen luomansa olennot, voimme vain täyttää\nHänen tahtonsa. Mutta Jumala oli armelias. Hyvyydessään hän säästi\nmeidät tältä niin hirveältä, vaikkakin niin oikeutetulta teolta.\n\nTuskin oli kulunut neljännestunti, kun kosteutta ja kylmää huokuva\nläntinen tuulenhenkäys siveli poskiamme. Viisi minuuttia myöhemmin\npurjehdimme täysin purjein Arnold Benthamin hoidellessa peräsintä.\n\n\"Säästäkää vähiä voimianne!\" oli hän sanonut. \"Antakaa minun kuluttaa\nne voiman tähteet, mitä minulla vielä on, että teillä olisi paremmat\nmahdollisuudet selviytyä elävinä!\"\n\nJa niinpä hän istui perässä vihurin yhä yltyessä, kun taas kapteeni\nNicholl ja minä makasimme veneenpohjalla haaveillen ja nähden näkyjä\nkaukana olevan maailman armaista oloista.\n\nTuuli yltyi ja kiihtyi pian kohisevaksi myrskyksi. Taivaalla kiitävät\npilvet ennustivat hirmumyrskyä. Keskipäivällä Arnold Bentham pyörtyi\nperäsimessä ollessaan, mutta ennenkuin vene oli ehtinyt sukeltautua\nsilloin jo sangen korkeihin aaltoihin, olimme kapteeni Nicholl ja\nminä ehtineet peräsimeen, tarttuneet kumpikin siihen heikkoine\nkäsillemme. Sovimme vuorottelusta, ja samoin kuin kapteeni Nicholl\noli virkansa nojalla ensimmäiseksi vetänyt arpaa, hän nytkin otti\nensimmäisen vuoron. Senjälkeen me kolmisin vuorottelimme vaihtaen\nperämiestä aina viidentoista minuutin kuluttua. Olimme hyvin heikkoja\nemmekä kyenneet sen kauempaa olemaan peräsimessä.\n\nIltapuolella kävi jo vaarallinen aallokko. Jollei asemamme olisi\nollut niin epätoivoinen, olisimme kääntäneet veneen tuuleen ja\nantaneet sen ajelehtia keula aaltoja vasten, mastosta ja purjeesta\nkyhätyn väliaikaisen myrskyankkurin varassa. Jos silloisessa\nvoimakkaassa kuohuaallokossa olisimme yrittäneet kääntää venettämme,\nse olisi epäilemättä kaatunut.\n\nTuon tuostakin Arnold Bentham sen iltapäivän kuluessa pyysi, että\nturvautuisimme myrskyankkuriin. Hän pyysi sitä meidän tähtemme. Hän\ntiesi, että jatkoimme purjehtimista vain sen vuoksi, ettei meidän\ntarvitsisi panna täytäntöön arvan määräämää ratkaisua. Hän oli vievä\nmies. Samoin oli kapteeni Nicholl, jonka pakkasenpuremat silmät\nolivat supistuneet kahdeksi teräspisteeksi. Ja miten olisin minä\ntällaisessa ylevämielisessä seurassa voinut muuta olla? Yhä uudelleen\nminä sinä vaarallisena iltapäivänä kiitin Jumalaa siitä, että hän\noli suonut minun oppia tuntemaan kaksi sellaista miestä. Jumala ja\noikeamielisyys elävöittivät heitä, ja vaikka kohtaloni olisi kuinka\nsurkea, niin sellainen seura korvasi sen minulle täysin. Minä en\nhalunnut kuolla eivätkä hekään, mutta en myöskään pelännyt kuolemaa.\nSe heikko epäluulo, joka minussa oli herännyt näitä miehiä kohtaan,\noli jo aikoja sitten haihtunut. Koulu oli kovaa, ja kovia olivat\nmiehet, mutta he olivat vieviä ihmisiä, Jumalan valittua väkeä.\n\nMinä näin sen ensiksi. Arnold Bentham, joka piti kuolemaansa varmana,\nja kapteeni Nicholl, joka samoin odotteli kuolemaa, kieriskelivät\nvähissä hengin veneen pohjalla. Minä olin peräsimessä, kun sen näin.\nKun veneemme, joka kohisten halkoi aaltoja, nopeasti kuin sitä\nkuljettava tuuli, kohosi korkean aallon harjalle, huomasin aivan\nedessäni tyrskyjen ympäröimän kallioluodon. Se ei ollut puolta mailia\nkauempana. Huudahdin kovaa, niin että toiset nousivat polvilleen ja\nhaparoiden käsineen tukea alkoivat tirkistellä, mitä olin nähnyt.\n\n\"Suoraan kohti, Daniel!\" antoi kapteeni Nicholl mumisten\nmääräyksensä. \"Siellä saattaa olla joku poukama. Siellä saattaa olla\npoukama. Se on ainoa pelastumismahdollisuutemme.\"\n\nKun olimme aivan lähellä rantaa, eikä minkäänlaista poukamaa ollut\nnäkyvissä, puhkesi hän uudelleen puhumaan.\n\n\"Suoraan kohti, Daniel! Jos sivuutamme sen, olemme liian heikkoja\nponnistellaksemme takaisin tuulta ja aallokkoa vastaan.\"\n\nHän oli oikeassa. Minä tottelin. Hän katsahti kelloonsa, ja minä\nkysyin, paljonko se oli. Kello oli viisi. Hän ojensi kätensä Arnold\nBenthamille, joka tarttui siihen pudistaen sitä heikosti. Molemmat\nhe katsoivat minua lähettäen minulle katseillaan samanlaisen\nkädenpuristuksen. Se oli jäähyväistervehdys, sen tiesin. Sillä\nmitäpä toiveita oli niin heikoilla olennoilla kuin meillä selviytyä\nonnellisesti kuohujen huuhtelemilta rantakallioilta niiden takaisille\nkorkeammille kallioille?\n\nKun olimme kahdenkymmenen jalan päässä rannasta, en kyennyt enää\nhoitelemaan venettämme. Pian se oli kumossa, ja minä rimpuilin\naallokossa. Sen koommin en tovereitani nähnyt. Onneksi mela, jota\nyhä puristin, kannatti minua, ja vielä suurempi onni oli se, että\naalto oikealla hetkellä ja oikealta kohdalta heitti minut kolkon\nrannan ainoalle tasaisesti viettävälle kielekkeelle. En haavoittunut\nenkä ruhjoutunut. Heikkous huimasi päätäni, mutta ryömimällä kykenin\nponnistautumaan kauemmaksi, aaltojen saavuttamattomiin.\n\nNousin horjuen pystyyn ja kiitin Jumalaa pelastuksestani. Vene oli\njo murskautunut tuhansiksi pirstaleiksi. Ja vaikka en nähnytkään\nkapteeni Nichollin ja Arnold Benthamin ruumiita, saatoin arvata,\nkuinka hirveästi ne olivat ruhjoutuneet. Aivan kuohujen reunassa\nnäin airon, ja sain sen vaarasta huolimatta pelastetuksi. Mutta\nsitten lysähdin polvilleni, tunsin pyörtyväni. Vielä sittenkin minä\nmerimiehen vaiston varoittamana ryömin terävien kivien keskitse\nylöspäin kolhien itseäni, kunnes lopuksi pyörryin saavuttuani aivan\nturvalliselle kohdalle.\n\nSen yön vietin vähissä hengin. Enimmäkseen viruin tiedottomana;\nvain hämärästi ja aika ajoin tajusin, että minulla oli hyvin kylmä\nja että olin aivan märkä. Aamulla kohtasi minua pelottava näky. Ei\nminkäänlaista kasvia, ei ruohonkorttakaan kasvanut tällä valtameren\npohjasta kohoavalla kolkolla kallioluodolla. Se oli neljännesmailin\nlevyinen ja puolen mailin pituinen, pelkkää kivikkoa. En löytänyt\nmitään, jolla olisin voinut tyydyttää riutuneen ruumiini tarpeita.\nMinua vaivasi hirveä jano, mutta raikasta vettä ei siellä ollut.\nMyrskyn aikana oli aaltojen räiske yltänyt luodon jokaiseen osaan,\nkaikissa syvennyksissä oleva vesi oli yhtä suolaista kuin meressä.\n\nVeneestä ei ollut jälkeäkään näkyvissä, ei kaistalettakaan ollut\nmuistuttamassa siitä. Koko omaisuuteni muodostivat pukuni, oiva\nveitseni ja pelastamani airo. Myrsky oli asettunut, ja koko sen\npäivän minä, hoippuen ja kaatuillen sekä ryömien kädet ja polvet\nverta vuotaen, etsin vettä sitä kuitenkaan löytämättä.\n\nSinä yönä makasin tuulen suojassa kiven juuressa ja olin lähempänä\nkuolemaa kuin milloinkaan. Rankka sadekuuro teki oloni vielä\nkurjemmaksi. Riisuin kaikki takit yltäni ja levitin ne kokoamaan\nvettä. Mutta kun kiersin niistä vettä suuhuni, niin huomasin\nharmikseni, että se oli suolaista. Mereen jouduttuani oli suolainen\nmerivesi imeytynyt vaatteisiini läpeensä. Kävin selälleni ja pidin\nsuutani auki saadakseni ne harvat pisarat, jotka putosivat suoraan\nsuuhuni. Se tuotti minulle Tantaloksen tuskia, mutta kieleni ja\nkitalakeni pysyivät kosteina, ja minä säilyin mielipuolisuudelta.\n\nSeuraavana päivänä olin hyvin sairas. En ollut syönyt pitkään aikaan,\nja jäseneni alkoivat turvota hirveästi, jalkani, käteni, koko\nruumiini. Varsin vähän ponnistamalla voin painaa sormeni kokonaisen\ntuuman syvyydelle ihooni, ja siten muodostunut kuoppa tasaantui\nhyvin verkalleen. Mutta yhä ponnistelin täyttääkseni Jumalan tahdon,\nettä minun tuli elää. Huolellisesti minä käsin tyhjensin suolaveden\nkallion kaikista pienistä syvennyksistä toivoen, että seuraava\nsadekuuro täyttäisi ne sellaisella vedellä, jota voisin juoda.\n\nSurkea kohtaloni ja Elktonissa olevien rakkaitteni muisto saattoivat\nmieleni niin murheelliseksi, että usein menetin ajatuskykyni moniksi\ntunneiksi. Se oli sallimuksen armeliaisuutta, sillä siten en\nhuomannut kärsimyksiäni, jotka muuten olisivat minut surmanneet.\n\nYöllä heräsin sateen rapinaan, ja ryömin kuopalta toiselle ammentaen\nvettä käsin tai nuollen sitä kalliolta. Hieman suolaista se oli,\nmutta juotavaa silti. Se pelasti henkeni, sillä aamupuolella yötä\nheräsin tavattomasti hikoillen, ja houraileminen oli hävinnyt.\n\nAurinko nousi -- ensimmäistä kertaa saarella ollessani -- ja\nminä levitin kuivamaan suurimman osan vaatteistani. Join vettä\ntarpeekseni, ja laskelmieni mukaan sitä riitti kymmeneksi päiväksi,\njos pitäisin siitä tarkan vaarin. Oli kummallista, kuinka rikkaana\npidin itseäni, kun minulla oli niin tavaton varasto hieman suolaista\nvettä. Eikä yksikään suurkauppias, jonka laivat ovat juuri palanneet\nonnistuneilta matkoilta, jonka varastot ovat täynnä kattoa myöten\nja myymälän hyllyt kukkuroillaan, ole varmaankaan tuntenut itseään\nniin hyvinvoivaksi kuin minä, kallioluodolle pelastunut mies, tunsin\nlöydettyäni useita päiviä sitten kuolleen hylkeen ruumiin. Enkä\nminä suinkaan unohtanut langeta heti ensi-töikseni polvilleni ja\nkiittää Jumalaa tästä hänen loppumattoman hyvyytensä osoituksesta. Se\nkaikki oli minusta niin selvää: Jumala ei ollut tahtonut, että minä\nkuolisin. Alusta alkaen se ei ollut ollut hänen tarkoituksensa.\n\nTiesin, että vatsani sulatuskyky oli nyt hyvin heikko, ja söin vain\nvähän, sillä varsin luonnollinen ruokahaluni olisi varmasti tappanut\nminut, jos olisin sen tyydyttänyt. En milloinkaan ole niellyt\nmaukkaampia suupaloja ja avoimesti tunnustan vuodattaneeni ilon\nkyyneliä ajatellessani hieman pilaantunutta hylkeenraatoa.\n\nToivo sai sydämeni uudelleen voimakkaasti sykähtelemään.\nHuolellisesti panin jäljellejääneen osan raatoa säilöön.\nHuolellisesti peitin myöskin kalliossa olevat vesisäiliöni laakeilla\nkivillä, etteivät auringon säteet haihduttaisi kallisarvoista\nnestettä eikä yöllä mahdollisesti nouseva tuuli taaskin räiskyttäisi\nniihin suolaista vettä. Kokoilin myös vähäisiä meriruohon\npalasia, joita löysin, ja kuivasin ne pehmikkeeksi karkealle\nkalliovuoteelleni. Ja vaatteeni olivat kuivat -- ensimmäistä kertaa\nmoniin päiviin. Nukuinkin väsymyksen ja terveyden palaamisen\ntuottamaa raskasta unta.\n\nHerätessäni seuraavana aamuna olin toinen mies. Aurinko ei paistanut,\nmutta se ei painanut mieltäni, ja pian sain huomata, ettei Jumala\nollut unohtanut minua nukkuessani, vaan oli valmistanut minulle\nuuden, ihmeellisen laupeudenosoituksen. Ilosta pökerryksissäni\nhieroin silmiäni ja katsoin uudelleen, sillä mihin vain katsoin,\nkaikkialla olivat rantakalliot hylkeiden peitossa. Niitä oli\ntuhansittain, ja vedessä liikkui niitä vieläkin enemmän. Niiden\nkurkuista lähtevä ääni oli korvia huumaava. Kun ne näin, niin tiesin,\nettä siinä oli lihaa vain ottajaa odottamassa, riittävästi lihaa\nparinkymmenen laivan miehistölle.\n\nTartuin heti airooni -- mitään muuta puukappaletta ei koko saarella\nollut -- ja lähestyin varovasti tavatonta riistalaumaa. Pian\nhuomasin, että nämä meren asukkaat eivät olleet sitä ennen joutuneet\ntekemisiin ihmisen kanssa. Niissä ei näkynyt olevan vähääkään\narkuuden merkkejä minun lähestyessäni, ja lapsen leikkiä oli\nnapautella niitä airolla päähän.\n\nKun siten olin tappanut kolmannen ja neljännen hylkeeni, valtasi\nminut äkkiä outo raivo. Menetin todella kaiken arvostelukykyni ja\ntapoin tappamistani ehtimiseen. Kaksi tuntia uurastin airoineni\nlevähtämättä, niin että olin väsymyksestä kaatua. Kuinka hirveän\nteurastuksen olisinkaan suorittanut, sitä en voi sanoa, sillä\nmainitun ajan kuluttua kaikki hylkeet, jotka vielä olivat elossa,\nsyöksyivät kuin sovitusta merkistä veteen ja katosivat nopeasti.\n\nLaskin surmaamani hylkeet. Niitä oli yli kaksisataa, ja\nteurastusvimmani kammotti minua. Olin tehnyt syntiä tällä tavoin\ntarpeettomasti tuhlaamalla. Ryhdyinkin korjaamaan tekoani niin hyvin\nkuin voin virkistettyäni ensin itseäni nauttimalla asianmukaisen\nannoksen terveellistä ravintoa. Mutta ennenkuin aloitin suuren\npuuhan, kiitin Kaikkivaltiasta, jonka armosta tämä ihmeellinen\nhuolenpito oli tullut osakseni. Sitten työskentelin hämäriin asti ja\nvielä senjälkeenkin, nylkien hylkeitä, leikaten lihan viipaleiksi\nja asettaen ne kiville kuivamaan auringonpaisteessa. Saaren\ntuulenpuoleiselta rinteeltä löysin kallion syvennyksistä vähän\nsuolaa, jonka hieroin lihaan, että se säilyisi pilaantumatta.\n\nNeljä päivää uurastin ja lopuksi olin tyhmän ylpeä Jumalan edessä\nsiitä, ettei ainoatakaan lihakappaletta koko määrästä ollut joutunut\nhukkaan. Ahkera työskentely oli ruumiilleni terveellistä, ja\nvoimistuin ripeästi saatuani ravitsevaa ruokaa, jota kitsailematta\nkäytin. Sain vielä toisenkin näytteen Jumalan armosta. Niinä\nkahdeksana vuotena, jotka karulla saarellani vietin, ei sää pysynyt\nmilloinkaan yhtä mittaa niin kauan kirkkaana ja päivänpaisteisena\nkuin nyt hylkeiden teurastamisen jälkeisinä päivinä.\n\nKului kuukausia, ennenkuin hylkeet uudelleen saapuivat saarelleni.\nMutta sillä välin minä en suinkaan ollut joutilaana. Rakensin\nitselleni kivisen majan ja sen yhteyteen varaston kuivaamiani\nlihamääriä varten. Katoin majan hylkeennahoilla, niin että se\noli jotakuinkin vedenpitävä. Mutta sateen pieksäessä kattoani\njohtui aina mieleeni, että minua, haaksirikkoista merimiestä,\nsuojasi luonnonvoimilta sellainen katos, jonka ostamiseen Lontoon\nturkismarkkinoilta olisi tarvittu ruhtinaallinen omaisuus.\n\nPian huomasin, kuinka tarpeellista minun oli pitää jonkinlaista\najanlaskua, jota ilman viikon päivät olisivat minulta sekaantuneet,\nniin etten olisi voinut erottaa niitä toisistaan enkä tietää, milloin\noli Herran lepopäivä.\n\nMuistelin tarkoin, minkä viikon ja kuukauden päivän kapteeni Nicholl\noli laskujensa mukaan veneessä ollessamme viimeksi ilmoittanut, ja\nsiitä lähtien kuljin huolellisesti läpi kaikki saarella viettämäni\npäivät ja yöt moneen kertaan välttääkseni kaikki erehtymisen\nmahdollisuudet. Sitten järjestin majani edustalle seitsemästä kivestä\nitselleni viikkoalmanakan. Yhteen kohtaan airoani leikkasin pienen\nviivan joka viikkoa kohti ja toiseen kohtaan leikkasin kuukausiviirut\ntarkoin laskien, montako päivää kuhunkin kuukauteen meni yli neljän\nviikon.\n\nSiten saatoin pitää pyhäpäivän asianomaisessa kunniassa. Hartautta\nen kyennyt harjoittamaan muulla tavoin kuin kaivertamalla airooni\nlyhyen, asemaani sopivan virren, jonka lauloin joka sunnuntai.\nKaikkihyvyydessään Jumala ei ollut minua unohtanut, enkä minä\nkertaakaan noina kahdeksana vuotena laiminlyönyt Jumalan\nkunnioittamista kaikkina asianomaisina aikoina.\n\nOli hämmästyttävää, kuinka paljon aikaa minulta niissä oloissa kului\nruuan ja suojan hankkimiseen. Ensimmäisenä vuonna olin todellakin\nharvoin joutilaana. Vaikkakin majani oli pelkkä kivinen luola, sen\nrakentaminen vei kuitenkin aikaani kuusi viikkoa. Hylkeennahkojen\nvaivalloiseen kuivaamiseen ja raaputtelemiseen, saadakseni ne\npehmoisiksi ja kelvollisiksi pukutarpeiksi, kuluivat puhdehetkeni\nmonina, monina kuukausina.\n\nSitten oli minun huolehdittava juomavedestä. Jokaisen ankaran myrskyn\naikana suolasi aaltojen räiske minulle kertyneen sadevesivarastoni,\njoten silloin tällöin sain janoissani odottaa uutta sadetta. Mutta\ntiesin, että yhtä mittaa putoava pisara kaivertaa kiveä, ja valitsin\nison, hieno- ja tiivisrakenteisen lohkareen ja ryhdyin pienemmillä\nkivillä hakkaamaan siihen syvennystä. Uurastettuani mitä ahkerimmin\nviisi viikkoa olin siten saanut valmiiksi ruukun, jonka arvioin\nvetävän puolitoista gallonaa. Myöhemmin valmistin samalla tavoin\nneligallonaisen ruukun. Siihen kului yhdeksän viikkoa. Vähitellen\ntein useita pienehköjä astioita. Yhteen, joka olisi vetänyt kahdeksan\ngallonaa, ilmaantui halkeama koverrettuani sitä seitsemän viikkoa.\n\nMutta vasta ollessani saarella neljättä vuotta, jolloin olin jo\nsopeutunut siihen ajatukseen, että minun mahdollisesti oli vietettävä\nsiellä koko maallisen elämäni loppu, minä loin mestarinäytteeni.\nSiihen meni minulta kahdeksan kuukautta, mutta se olikin luja astia,\njoka veti lähemmä kolmekymmentä gallonaa. Nämä kiviastiat tuottivat\nminulle suurta tyydytystä, niin suurta, että aika ajoin unohdin\nasemani ja olin niistä turhamaisen ylpeä. Todella ne olivat minusta\nloistokkaampia kuin kallisarvoisimmatkaan pöytäkalut milloinkaan\nmistään kuningattaresta. Valmistin myöskin pienen kivimaljan,\njohon ei mahtunut enempää kuin neljännesgallona ja jolla kuljetin\nvettä kokoamisaltaista isoihin säiliöihini. Kun sanon, että tämä\nneljänneksen astia painoi hyvinkin kolmattakymmentä naulaa, lukijani\nkäsittää, ettei sadeveden kokoaminenkaan ollut mitään keveätä puuhaa.\n\nSillä tavoin laittelin yksinäisen oloni niin mukavaksi kuin\nsuinkin. Olin rakentanut itselleni kuivan ja turvallisen suojan. Ja\nruokavaroja minulla oli aina kuuden kuukauden tarpeet suolattuna\nja kuivattuna. Kaikesta tästä, joka oli niin välttämätöntä hengen\nsäilyttämiseksi ja jota tuskin olin voinut odottaa saavani autiolla\nsaarella, en minä saattanut, sen tunsin, milloinkaan olla liiaksi\nkiitollinen.\n\nVaikkakaan en saanut nauttia ainoankaan inhimillisen olennon, enpä\nedes koiran enkä kissan seurasta, olin sopeutunut osaani paremmin\nkuin luultavasti tuhannet minun sijassani. Autiolla saarella, johon\nkohtalo oli minut heittänyt, tunsin itseni paljon onnellisemmaksi\nkuin moni mies, joka häpeällisestä rikoksesta tuomittuna viruu\neristyskopissaan omantunnon kalvaessa häntä kuin jäytävä syöpä.\n\nVaikka tulevaisuudentoiveeni olivatkin pimeät, en kuitenkaan\nsaattanut olla toivomatta, että sama kaitselmus, joka juuri silloin\nkun olin nälkään sortumaisillani ja kun olisin helposti voinut vaipua\nmeren helmaan, oli heittänyt minut näille karuille kallioille,\nettä sama kaitselmus myöskin lopulta ohjaisi tänne jonkun minua\npelastamaan.\n\nJos kohta minulla ei ollutkaan kanssaihmisten seuraa eikä elämän\nmukavuuksia, en voinut olla ajattelematta, että hylättyyn asemaani\nkuitenkin liittyi muutamia etujakin. Vaikka saareni olikin pieni,\nse oli kokonaan minun hallussani. Todennäköisesti ei milloinkaan\nsaapuisi ketään saattamaan omistusoikeuttani kiistanalaiseksi,\npaitsi kenties valtameren eläimiä. Ja kun saarelleni oli melkein\nmahdoton päästä, ei yöuntani häirinnyt alituinen pelko ihmissyöjien\ntai villipetojen hyökkäyksistä. Yhä uudelleen minä polvillani kiitin\nJumalaa näistä moninaisista hyvistä puolista.\n\nMutta ihminen on sittenkin kummallinen ja oikullinen olento. Minä,\njoka olin jumalan armeliaisuudelta pyytänyt vain pilaantunutta lihaa\nsyödäkseni ja riittävää määrää tarpeeksi vähäsuolaista vettä, olin\ntuskin saanut yllin kyllin kuivattua lihaa ja suolatonta vettä, kun\njo aloin olla tyytymätön osaani. Minä aloin kaivata tulta ja keitetyn\nlihan makua suuhuni. Ja yhtenään tapasin ajatukseni harhailemassa\nkaikenlaisissa herkuissa, joita kotoisella pöydällämme Elktonissa oli\njokapäiväisissäkin oloissa. Yritinpä miten tahansa sitä estää, niin\naina mielikuvitukseni kuitenkin sai tahtoni petetyksi ja lennähti\nhaaveilemaan kaikesta hyvästä, mitä olin syönyt ja mitä vielä söisin,\njos vain pelastuisin nykyisestä yksinäisyydestäni.\n\nSen sai luultavasti aikaan minussa oleva vanha Aatami, ensimmäisenä\nJumalan käskyjä vastaan kapinoineen kanta-isämme turmelus. Hyvin\nkummallinen olio on ihminen, haluaa aina jotakin, on aina tyytymätön,\nkuluttaa rauhattomana aikansa hyödyttömiin haaveiluihin ja öisinkin\nuneksii itsekkäistä ja vääristä pyyteistään. Niin ja myöskin tupakan\nhimo vaivasi minua kovasti. Uni muodostui minulle usein tuskaksi,\nsillä silloin liikkuivat haluni valtoimina: uneksin, että minulla\noli tupakkaa kokonaisia astioita, jopa laivanlasteja ja kokonaisia\ntupakka-istutuksiakin.\n\nMutta minä tahdoin rangaista itseäni. Yhtä mittaa rukoilin Jumalaa\nantamaan minulle nöyrän sydämen ja kuritin lihaani hellittämättömällä\ntyöllä. Kun en kyennyt parantamaan mieltäni, päätin parantaa karua\nsaartani. Uurastin neljä kuukautta rakentaen kivisen muurin, joka\nsiipineen oli kolmekymmentä jalkaa pitkä ja kaksitoista jalkaa\nkorkea. Se suojasi majaani kovien myrskyjen aikana, jolloin saareni\noli kuin pieni myrskypääskynen vihurien keskellä. Eikä siihen\nkäytetty aika ollut mielestäni hukkaan kulunut. Senjälkeen minä sain\nkaikessa rauhassa olla mukavasti majassani, samalla kun yläpuolellani\nilma oli sadan jalan korkeuteen saakka sakeana vinhasti kiitävistä\nvesipisaroista.\n\nKolmantena vuotena aloitin kivipatsaan rakentamisen. Paremminkin\nse oli pyramidi. Sen pohja oli nelikulmainen, ja se suippeni\nloivanlaisesti huippuaan kohti. Minun oli pakko rakentaa se\nsellaiseksi, sillä koko saarellani ei ollut puuta eikä muita tarpeita\nrakennustelineitä varten. Vasta viidennen vuoden lopussa sain\npyramidin valmiiksi. Se sijaitsi saaren korkeimmalla kohdalla. Kun\nmainitsen, että tämä korkein kohta oli vain neljäkymmentä jalkaa\nvedenpinnan yläpuolella ja että itse pyramidini oli neljäkymmentä\njalkaa korkea, huomaatte, että minä ilman minkäänlaisia työaseita\nolin tehnyt saareni korkeuden kaksinkertaiseksi. Joku ajattelematon\nihminen saattanee sanoa, että minä olin kajonnut Jumalan\nmaailmanluomissuunnitelmaan. Mutta siihen vastaan: en suinkaan. Sillä\nenkö minä ollut osana Jumalan suunnitelmasta, samoin kuin tämä meren\nsyvyydestä kohoava kiviröykkiö? Käsivarteni, joilla työskentelin,\nselkäni, jolla työnsin ja nostin, käteni, joilla tartuin ja pidin\nkiinni -- eivätkö nekin sisältyneet Jumalan suunnitelmaan? Olen\npaljon pohtinut sitä asiaa. Tiedän, että menettelin oikein.\n\nKuudentena vuotena laajensin pyramidini pohjaa, niin että\nkahdeksantoista kuukautta myöhemmin rakennukseni huippu kohosi\nviisikymmentä jalkaa saaren yläpuolelle. Se ei ollut suinkaan Babelin\ntornin kaltainen. Sillä oli kaksi oikeutettua tarkoitusta. Minulle se\noli näkötornina, josta voin tähystellä laivoja mereltä, ja se teki\npaljon todennäköisemmäksi, että huolettomasti harhaileva merimiehen\nsilmä keksisi saareni. Ja se piti sekä mieleni että ruumiini\nterveinä. Kun olin aina puuhassa, oli saatanalla vähän tilaisuutta\nsaattaa minua kiusauksiin. Vain unissani se minua kiusasi,\nenimmäkseen loihtimalla esiin kaikenlaisia ruokia ja tupakaksi\nnimitetyn rikkaruohon tuottamia kuviteltuja nautintoja.\n\nKesäkuun kahdeksantenatoista päivänä, ollessani kuudetta vuotta\nsaarella, huomasin purjeen. Mutta se kulki ohitseni liian kaukaa\nkeksiäkseen minua. Sen sijaan, että olisin tuntenut pettymystä,\ntuotti purjeen pelkkä ilmestyminen minulle suuresti iloa. Se osoitti\nminulle erään seikan, jota siihen asti olin jossakin määrin epäillyt,\nnimittäin että näihinkin seutuihin saapui joskus purjehtijoita.\n\nSiihen kohtaan, mistä hylkeet nousivat maihin, rakensin matalat\nkiviaidat, jotka suppenivat yhteen kuin pussin suu. Siellä saatoin\nminä kaikessa rauhassa tappaa sinne tulleet hylkeet pelottamatta\nulkopuolelle jääneitä ja päästämättä haavoittuneita tai säikähtyneitä\nhylkeitä hälyttämään koko laumaa. Yksistään tämän laitteen\nrakentamiseen meni seitsemän kuukautta.\n\nAjan mittaan opin yhä paremmin tyytymään osaani, ja paha henki saapui\nyhä harvemmin kiusaamaan minussa piilevää vanhaa Aatamia kielletyillä\nnäyillä tupakasta ja maukkaista ruuista. Ja edelleenkin minä söin\nhylkeenlihaa ja nimitin sitä hyväksi sekä join suolatonta sadevettä,\njota minulla aina oli yllin kyllin, ja olin kiitollinen Jumalalle.\nJumala kuulikin minua, sen tiedän, sillä koko sinä aikana, minkä\nsaarella vietin, en ollut sairaana kuin kaksi kertaa, ja kumpikin\naiheutui omasta ahneudestani, kuten tuonnempana kerron.\n\nViidentenä vuonna, ennen kuin olin saanut varmuuden, että\nlaivat joskus kyntivät näitäkin meriä, aloin kaivertaa airooni\nyksityiskohtaista kertomusta huomattavimmista tapahtumista,\njoita minulle oli sattunut lähdettyäni Amerikan rauhallisilta\nrannoilta. Tein sen niin selväksi ja pysyväksi kuin voin käyttämällä\nmahdollisimman pieniä kirjaimia. Vain kuusi, joskus vain viisikin\nkirjainta sain päivässä valmiiksi, niin huolellista työtä tein.\n\nJa siltä varalta, ettei kova kohtalo soisi minulle kaipaamaani\ntilaisuutta palata ystävieni ja perheeni luo Elktoniin, kaiversin\naironi lapaan tarinan surkeasta osastani, kuten mainitsin jo tämän\nkertomuksen alussa.\n\nEn säästänyt vaivojani säilyttäessäni tätä airoa, joka oli ollut\nminulle niin hyväksi avuksi karuissa oloissani ja joka nyt sisälsi\nselostuksen minun ja laivatoverieni kohtalosta. En enää hennonnut\nlyödä sillä hylkeitä päähän. Sensijaan valmistin itselleni kivisen\nnuijan. Tämän noin kolmen jalan pituisen ja sopivan paksuisen nuijan\nvalmistamiseen käytin runsaan kuukauden. Säästääkseni airoani ilman\nvaikutukselta (käytin sitä näet lievässä tuulessa pyramidini huipulla\nlipputankona, jonka päässä liehui yhdestä, minulle kallisarvoisesta\npaidasta tehty lippu) kyhäsin sille suojuksen hyvin muokatusta\nhylkeennahasta.\n\nSaarella-oloni kuudennen vuoden maaliskuussa oli siellä hirvein\nmyrsky, mitä kukaan ihminen kenties milloinkaan on kokenut. Silloin\nei koko saarellani ollut turvallista paikkaa. Aallot huuhtoivat\nsitä kaikkialta, vain pyramidini huipulle ne eivät ulottuneet. Ja\nsielläkin tuuli ja vedenräiske melkein pieksivät minut kuoliaaksi.\nHuomasin silloin, että henkeni säilyi vain oman uutteruuteni\njohdosta, kun olin rakentanut pyramidin ja siten tehnyt saareni\ntoista vertaa korkeammaksi.\n\nAamulla kuitenkin havaitsin, että sain olla suuresti kiitollinen.\nKokoomani sadevesi oli tullut suolaiseksi, paitsi suurimmassa\nastiassani, joka oli pyramidin suojassa. Säästeliäästi käyttämällä\ntiesin sen riittävän minulle, kunnes sataisi uudelleen, vaikkapa\nsiihen kuluisi pitkäkin aika. Majani olivat aallot huuhdelleet\nperin pohjin, ja runsaasta hylkeenlihavarastostani oli jäljellä\nvain surkeannäköistä velliä. Mutta hyvin mieluisasti hämmästyin,\nkun näin, että kallioille oli ajautunut hyvin paljon erästä\nkalalajia, joka suuresti muistutti punakalaa. Keräsin niitä\nkokonaista tuhat kaksisataa yhdeksäntoista kappaletta, halkaisin ja\nkuivasin auringossa samalla tavoin kuin turskat. Tämä tervetullut\nravinnonmuutos ei jäänyt seurauksitta. Ahmin niitä hyvin paljon, ja\nkoko seuraavan yön olin kuolemankielissä.\n\nSaarellaoloni seitsemäntenä vuonna sattui myöskin maaliskuussa\nsamanlainen ankara myrsky. Seuraavana päivänä löysin tavattoman\nison kuolleen, mutta aivan tuoreen valaan, jonka aallot olivat\nheittäneet korkealle kalliolle. Ajatelkaapa, kuinka iloissani\nolin, kun löysin tämän jättiläiseläimen sisälmyksistä tavallisen\nvalaanpyyntiharppuunin, jossa vielä oli kiinni muutama sylenmitta\nuutta nuoraa.\n\nTämä tapaus antoi uutta virikettä toiveilleni, että minulle\nlopultakin tarjoutuisi tilaisuus päästä pois autiolta saareltani.\nEpäilemättä valaanpyytäjiä kävi näillä vesillä, ja jos vielä\nsäilyttäisin rohkeuteni, pelastuisin ennemmin tai myöhemmin.\n\nSeitsemän vuotta olin syönyt pelkkää hylkeenlihaa, niin että\nkun näin käsiini joutuneen tavattoman määrän muuta, kunnollista\nravintoa, lankesin heikkouteeni ja ahmin sitä niin, että taaskin\nolin hyvin vähällä kuolla. Ja kuitenkin kaikitenkin tämä, samoin\nkuin kalansaaliin jälkeen minua kohdannut sairaus, oli vain pelkkää\npahoinvointia, joka johtui vatsani tottumattomuudesta uuteen ruokaan.\nOlihan vatsani tottunut voimaan hyvin hylkeenlihasta, ja yksinomaan\nhylkeenlihasta.\n\nValaan ruhosta varasin koko vuoden muonat. Auringonpaisteessa\nsulattelin kallionkoloihin ihrasta varsin paljon öljyä, joka suolalla\nmaustettuna oli tervetullut kastike hylkeenlihaviipaleilleni.\nKallisarvoisista paitarievuistani olisin myöskin voinut punoa\nlampunsydämen, joten olisin, käyttämällä harppuunaa iskurautana ja\nkiveä piinä, saanut valoa yöhetkiksi. Mutta se olisi ollut turhaa\npuuhaa, ja pian hylkäsin koko ajatuksen. Valoa en tarvinnut, kun\nJumala antoi pimeän tulla, sillä olin totuttautunut nukkumaan\nauringonnoususta auringonlaskuun, kesät talvet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä, Darrell Standing, en malta olla keskeyttämättä tätä\naikaisempaa elinkauttani koskevaa kertomusta esittääkseni\nvälillä oman huomautukseni. Koska ihmisen henkilöllisyys on\nkehittymällä muodostunut aikaisempien olomuotojen summaksi, niin\nmitäpä mahdollisuuksia oli johtaja Athertonilla nujertaa henkeni\neristyskopeissa suoritetulla rääkkäyksellä? Minä olen henkiinjäänyt\nelämä, olemus, jonka aikojen kuluessa on muodostanut menneisyys --\nja minkälainen menneisyys! Mitäpä merkitsisi kymmenen pakkopaidassa\nvietettyä vuorokautta minulle? Minulle, joka olin kerran ollut\nDaniel Foss ja saanut kahdeksan vuotta opetella kärsivällisyyttä\nkallioisessa koulussani eteläisellä valtamerellä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaarellaoloni kahdeksannen vuoden lopulla, syyskuussa, jolloin\nparhaillaan haudoin suuria suunnitelmia lisätäkseni pyramidini\nkorkeuden kuuteenkymmeneen jalkaan saaren pinnasta lukien, jäin\neräänä aamuna herättyäni tuijottamaan laivaan, joka huippupurje\nlepattaen oli melkein huutomatkan päässä. Saadakseni laivallaolijat\nhuomaamaan itseni heiluttelin airoani, hypin kiveltä toiselle ja\ntein kaikenlaisia nopeita liikkeitä, kunnes näin laivan upseerien\nkatselevan minua keskikannelta kiikarilla. He osoittivat saaren\nlänsipäätä, ja minä kiiruhdin sinne ja näin siellä veneen, jossa\noli puolikymmentä miestä. Myöhemmin sain kuulla, että laivasta oli\nhuomattu pyramidini, ja laivan päällystö oli poikennut kuljetusta\nsuunnasta ottaakseen tarkemman selon tuosta kummallisesta\nlaitoksesta, joka oli korkeampi kuin itse saari.\n\nTyrskyt olivat olivat kuitenkin liian rajut, eikä vene päässyt\nlaskemaan karuille rannoilleni. Tehtyään muutamia turhia yrityksiä\nveneessäolijat viittoivat minulle, että heidän oli palattava\nlaivalle. Ajatelkaapa epätoivoani, kun en voinutkaan päästä autiolta\nsaareltani! Tartuin airooni (jonka jo aikoja sitten olin päättänyt\nlahjoittaa Philadelphian museolle, jos vain vielä pelastuisin), ja\nhyppäsin se käsissäni suin päin kuohuviin tyrskyihin. Hyvän onneni\nsekä voimieni ja reippauteni avulla selviydyin veneeseen.\n\nEn malta olla tässä yhteydessä kertomatta huvittavaa yksityisseikkaa.\nLaiva oli tällä välin ajelehtinut niin kauas, että meiltä kului\nrunsas tunti sen luokse soutaessamme. Sillä aikaa minä lankesin\nkahdeksan pitkän vuoden aikana tukahdutettuna olleeseen nautinnon\nhimoon ja pyysin toiselta perämieheltä, joka ohjasi venettä, palasen\npurutupakkaa. Hän antoi sen ja tarjosipa minulle vielä piippunsakin\ntäytettyään sen ensin parhailla virginianlehdillä. Mutta tuskin\noli kulunut kymmentä minuuttia, kun sain äkillisen ja ankaran\npahoinvointikohtauksen. Syy oli selvä. Elimistöni oli täydelleen\nvapautunut tupakasta, ja nyt olin saanut tupakkamyrkytyksen,\nsamanlaisen kuin jokainen poika vedettyään ensisauhut. Sain taaskin\nolla Jumalalle kiitollinen, ja siitä päivästä en kuolinhetkeeni asti\nkäyttänyt enkä kaivannut koko sitä rikkaruohoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun, Darrell Standingin, on nyt herettävä kuvaamasta tämän\nelinkauteni kummallisia vaiheita, jotka elin uudelleen viruessani\ntiedottomana pakkopaidassa San Quentinin vankilassa. Usein aprikoin,\nolikohan Daniel Foss pysynyt päätöksessään ja jättänyt airon, johon\nhän oli kaivertanut kertomuksensa, Philadelphian museoon.\n\nEristyskopissa olevan vangin on vaikeata päästä yhteyteen\nulkomaailman kanssa. Yritin kerran vartijan, toisen kerran\neristyskoppeihin lyhyeksi ajaksi teljetyn vangin välityksellä\nlähettää kyselykirjeen museon hoitajalle. Vaikkakin molemmat antoivat\njuhlalliset lupaukset, he kuitenkin ne pettivät. Vasta sitten kun Ed\nMorrell kohtalon kummallisen heilahduksen ansiosta oli päässyt pois\neristyskopista ja koko vankilan ylimmäksi luottamusvangiksi, sain\nkirjeen lähetetyksi. Esitän tässä vastauksen, jonka Philadelphian\nmuseon hoitaja minulle lähetti ja jonka Ed Morrell minulle salateitse\ntoimitti:\n\n\"Todellakin täällä on sellainen airo kuin te olette kuvaillut. Mutta\nvain harvat ihmiset voivat siitä mitään tietää, sillä se ei ole\nnäytteillä museon saleissa. Itse asiassa en itsekään, vaikka olenkin\nollut tässä toimessani jo kahdeksantoista vuotta, ole tiennyt mitään\nsen olemassaolosta.\n\n\"Mutta tarkastettuani vanhoja kirjojamme huomasin, että sellaisen\nairon oli meille lahjoittanut eräs Daniel Foss Elktonista,\nMarylandista, vuonna 1821. Vasta pitkän etsinnän jälkeen löysimme\nairon romusäiliönä olevasta ullakkohuoneesta. Viirut ja kertomus on\nkaiverrettu airoon, aivan kuin te olette kuvaillut.\n\n\"Meillä on myöskin luettelossamme lentolehtinen, joka on lahjoitettu\nsamoihin aikoihin. Sen on kirjoittanut mainittu Daniel Foss ja sen on\njulkaissut bostonilainen toiminimi N. Coverly Jr. vuonna 1834. Tässä\nlehtisessä kuvaillaan kahdeksaa vuotta, jotka joku haaksirikkoinen\non viettänyt autiolla saarella. Ilmeisestikin tämä merimies on;\nvanhoilla päivillään ja puutteeseen jouduttuaan kaupustellut tätä\nlehtistä hyväntekeväisille ihmisille.\n\n\"Minusta olisi hauskaa tietää, miten te tunnette tämän airon\nolemassaolon, joka on meille museon väelle, tuntematon. Olenko\noikeassa olettaessani, että olette lukenut siitä selostuksen jostakin\npäiväkirjasta, jonka tämä Daniel Foss on myöhemmin julkaissut?\nMielihyvin odotan teiltä tietoja tästä asiasta ja ryhdyn heti\ntoimenpiteisiin airon ja lentolehtisen sijoittamiseksi uudelleen\nnäytteille.\n\n                                          Kunnioittaen Teidän\n                                           Hosea Salsburty.\"\n\n[Professori Darrell Standingin teloituksen jälkeen, jolloin hänen\nmuistiinpanojensa käsikirjoitus joutui käsiimme, kirjoitimme\nPhiladelphian museon hoitajalle herra Hosea Salsburtylle ja saimme\nvastauksen, jossa hän vahvisti airon ja lehtolehtisen olemassaolon.\nJulkaisija.]\n\n\n\n\n20.\n\n\nLopuksi pakotin johtaja Athertonin nöyrtymään ehdottomaan\nantautumiseen ja osoitin, että hänen ultimaatuminsa: \"Dynamiitti tai\nkäärinliinat!\" -- oli ollut pelkkää suunpieksäntää. Hän luopui ja\ntunnusti, ettei minua voitu tappaa pakkopaitaan. Hän oli toimittanut\nmiehiä hengiltä panemalla heidät pakkopaitaan muutamiksi tunneiksi.\nToisia hän oli saanut kuolemaan pitämällä heitä pakkopaidassa\nmuutamia päiviä, vaikkakin heidät oli säännöllisesti päästetty\nirti ja kuljetettu sairaalaan vetämään viimeisen henkäyksensä ...\nja saamaan lääkäriltä todistuksen, jonka mukaan he olivat kuolleet\nhengenahdistukseen, Brightin tautiin tahi sydämen läppävikaan.\n\nMutta minua ei johtaja Atherton kyennyt saamaan hengiltä. Eikä\nkertaakaan tarvinnut kuljettaa rääkättyä, riutuvaa ruumistani\nkiireellisesti sairaalaan. Mutta totisesti johtaja Atherton pani\nparhaansa ja yritti äärimmäiset keinonsa. Kerrankin hän panetti minut\nkaksinkertaiseen pakkopaitaan. Se tapaus on siksi merkillinen, että\nminun on se kerrottava.\n\nSattui niin, että eräs San Franciscon sanomalehdistä (joka, kuten\nkaikki sanomalehdet ja kaikki liikeyritykset, etsi tuottavia\nmarkkinamahdollisuuksia) koetti saada työväenluokan jyrkissä\naineksissa herätetyksi harrastusta vankilauudistuksia kohtaan.\nSeurauksena oli -- työväenliikkeellä oli siihen aikaan tärkeä\npoliittinen merkitys -- että Sacramenton aikaansa seuraavat\npoliitikot asettivat hallituksen komitean tarkastamaan valtion\nvankiloita.\n\nTämä hallituksen komitea _tarkasti_ (anteeksi vinokirjaiminen\nirvistykseni!) San Quentinia. Ei missään ole milloinkaan ollut niin\nmallikelpoista vankilalaitosta. Itse vangit todistivat sen. Eikä\nheitä voida siitä moittia. He olivat nähneet samanlaisia tarkastuksia\njo ennenkin. He tiesivät, millä puolella leipäpalaa voi oli. He\ntiesivät, että heidän molemmat kupeensa ja selkänsä sekä useimmat\nkylkiluunsa olisivat kipeitä hyvin pian todistamisen jälkeen ... jos\nheidän todistuksensa olisi nurjamielinen vankilan päällystöä kohtaan.\nNiin, usko minua, lukijani, se on varsin vanha juttu. Se oli vanha\njo muinaisessa Babyloniassa, monta tuhatta vuotta sitten, kuten\nhyvin muistan niiltä ajoilta, jolloin itse viruin vankeudessa ja\npalatsijuonittelut järkyttivät hovia.\n\nKuten jo mainitsin, kaikki vangit todistivat, että johtaja Atherton\noli humaaninen mies. Ja niin vakuuttavia todella olivat heidän\ntodistuksensa johtajan hyvyydestä, ruuan kelvollisuudesta ja\nvaihtelevaisuudesta, vartijoiden lempeydestä, yleensä vankilaolojen\nkeveydestä ja mukavuudesta, että vastustuspuolueen sanomalehdet\nnostivat äläkän vaatien vankiloihin lujempaa kuria, sillä muuten\nvoisivat kunnialliset, mutta laiskat kansalaiset joutua viettelykseen\npyrkiä vankilan vieraiksi.\n\nHallituksen komitea saapui myöskin eristyskoppeihin, missä meillä\nkolmella ei ollut paljon menetettävänä eikä mitään voitettavana.\nJake Oppenheimer osoitti sille halveksimistaan syljeksimällä ja\nkäski sen jäseniä, kaikkia yhdessä ja kutakin erikseen laittautumaan\nhelvettiin. Ed Morrell kertoi heille, mikä viheliäinen pesä tämä\nlaitos oli ja häpäisi johtajaa vasten naamaa. Komitea suositteli,\nettä hänen pitäisi saada maistaa jo unholaan vaipuneita,\nvanhentuneita rangaistustapoja, joiden keksimiseen aikaisempia\njohtajia lienee joka tapauksessa pakottanut hänen tapaistensa kovien\nluonteiden kesyttämisen tarve.\n\nMinä puolestani kartoin huolellisesti johtajan loukkaamista.\nTodistelin taitavasti, kuten tiedemiehen sopii. Aloitin varovasti,\nkehitin esitystäni kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, askel\naskelelta, hyvin pienin askelin, innostin korkean kuulijakuntani\nhartaasti odottamaan seuraavaa kohtaa, ja punoin lauseeni\nniin taitavasti, ettei missään kohdassa jäänyt tilaisuutta\nvälihuomautuksiin tai kysymyksiin. Sillä tavoin pääsin puheeni\nloppuun keskeytetyksi joutumatta.\n\nMutta voi! Ei hiiskahdustakaan kuulunut paljastuksistani\nvankilanmuurien ulkopuolelle. Hallituksen komitea antoi johtaja\nAthertonista ja San Quentinista loistavan lausunnon. Ristiretkelle\nlähtenyt San Franciscon sanomalehti vakuutti lukijoilleen,\nettä San Quentin oli luntakin valkoisempi ja että, vaikkakin\npakkopaita todella vielä oli laissa hyväksytty kurinpitorikosten\nrankaisukeino, sitä ei kuitenkaan nykyisin, nykyisen humaanisen ja\nhenkevän oikeamielisen johtajan aikana, ole kertaakaan, ei missään\ntapauksessa, käytetty.\n\nJa samaan aikaan kun aasimaiset työläisrukat lukivat ja uskoivat,\nkun hallituksen komitea kilisteli päivällispöydässä maljoja johtajan\nkanssa valtion ja veronmaksajain kustannuksella, viruimme me, Ed\nMorrell, Jake Oppenheimer ja minä, pakkopaidoissamme sidottuina\nhitusta tiukemmin ja hituista kiukkuisemmin kuin milloinkaan ennen.\n\n\"Tämä on naurettavaa\", naputti Ed Morrell kenkänsä kärjellä.\n\n\"Minä tahtoisin metelöidä\", naputti Jake.\n\nMinäkin puolestani purin kiukkuni ja ivani naputuksiin, muistin\nmuinaisen Babylonin vankilat, hymyilin mielessäni avaruuden hymyä\nja lähdin kulkemaan valekuoleman rajattomia näyttämöitä, missä olin\nkaikkien aikojen perillinen ja sain vaeltaa täysissä varusteissa,\nratsunani aika.\n\nNiin, nähkääs, te ulkomaailmassa olevat veljet, samalla kuin\nsanomalehdistö toitotti vankilain ylistystä, korkeat senaattorit\nkilistivät ja aterioivat, samalla me kolme elävänä kuollutta, elävänä\neristyskoppeihin haudattua hikoilimme tuskissamme purjekankaisissa\nrääkkäysvehkeissä.\n\nJa päivällisen jälkeen saapui viinin kiihdyttämä johtaja Atherton\nitse katsomaan, miten meillä oli asiat. Olin tajuttomana kuten\ntavallisesti. Ensi kertaa hälytettiin tohtori Jackson. Minut\npakotettiin palaamaan pimeyden halki tietoisuuteen ammoniakin kirpeä\nhaju sieraimissani. Hymyilin puoleeni kumartuneille miehille vasten\nkasvoja.\n\n\"Teeskentelyä!\" ärähti johtaja, ja hänen poskiensa punertavasta\nväristä ja kielensä kankeudesta huomasin hänen ryypänneen.\n\nNuolaisin huuliani osoittaakseni haluavani vettä, sillä mieleni teki\npuhua.\n\n\"Olette aasi\", sain lopulta sanotuksi kylmästi ja selvästi: \"Olette\naasi, raukka, nalkuttava rakki, surkea olio, siksi halpa, että\nkasvoihinne syljetty sylki olisi tuhlattua. Siinä suhteessa Jake\nOppenheimer on liian aulis teitä kohtaan. Minä puolestani sanon\nteille häpeilemättä, että ainoa syy, miksi en sylje kasvoillenne,\non se, etten voi itse alentua niin paljon enkä pitää sylkeäni niin\nhalpana.\"\n\n\"Kärsivällisyyteni on lopussa!\" mylvi hän. \"Minä tapan teidät,\nStanding!\"\n\n\"Olette ollut juopottelemassa\", huomautin. \"Ja neuvoisin teitä, että\njos teidän välttämättä on puhuttava sellaisista seikoista, teidän ei\npitäisi ottaa noin monta vankilarakkia uskotuiksenne. Ne puraisevat\nteitä jonakin kauniina päivänä, ja paikkanne on mennyttä.\"\n\nMutta viini on noussut päähän, ja sillä oli määräysvalta.\n\n\"Toinen pakkopaita hänen päällensä\", komensi johtaja. \"Te olette\nkuoleman oma, Standing. Mutta pakkopaitaan ette kuole. Sairaalasta me\nteidät kuljetamme hautaan.\"\n\nSilloin pantiin entisen lisäksi vielä toinen pakkopaita ylleni\nsitomalla se edestä.\n\n\"Hyvä Jumala, johtaja, on ankara ilma\", virnuilin. \"Pakkanen on\npureva. Olenpa totisesti kiitollinen, kun annatte minulle toisen\npaidan. Nyt minulle tulee olo melkeinpä mukavaksi.\"\n\n\"Tiukemmalle!\" kiljaisi hän Al Hutchinsille, joka kiskoi siteitä.\n\"Polkekaa jalallanne tuota elukkaa, niin että kylkiluut murtuvat!\"\n\nMinun täytyy myöntää, että Hutchins pani parhaansa.\n\n\"Te _tahdotte_ puhua minusta valheita\", raivosi johtaja viinin ja\nkiukun nostaessa entistä tummemman punan hänen poskilleen. \"Nyt\nnäette, mitä siitä saitte. Päivänne ovat vihdoinkin luetut, Standing.\nNyt on loppunne käsissä. Kuuletteko? Loppunne on käsissä.\"\n\n\"Yksi pyyntö, johtaja\", kuiskasin heikosti. Heikko todella olin.\nVäkisinkin olin menettää tajuntani hirveässä kiristyksessä. \"Antakaa\nminulle hitunen pakkopaitakurssia\", sain jatketuksi kopin seinien\nheiluessa ja pyöriessä ympärilläni. Ponnistelin koko tahdonvoimani\npysyäkseni tajuissani huolimatta pakkopaitojen puristuksesta. \"Vielä\nyksi pakkopaita ...johtaja... Olisi ... sitä ... lämpimämpi.\"\n\nKuiskaukseni keskeytyi, ja minä vaivuin valekuolemaan.\n\nEnnalleni en enää milloinkaan päässyt oltuani silloin kahdessa\npakkopaidassa. Tähän päivään asti en milloinkaan ole ollut\nkunnollisesti ruokitun näköinen, mitä hyvänsä olenkaan syönyt. Sain\nsilloin sisäisiä vammoja, joiden suuruudesta en ole välittänyt ottaa\nselkoa. Nytkin, näitä rivejä kirjoittaessani, tuntuu kylkiluissani\nja vatsassani vanha tuska. Mutta murjottu ruumisrukkani on tehnyt\ntehtävänsä. Se on pitänyt minua hengissä näin kauan, ja se pitää\nminua hengissä vielä vähän kauemmin, kunnes minut otetaan kopistani\npuettuna kauluksettomaan paitaan ja niskaani venähdytetään\nhuolellisesti venytetyllä nuoralla.\n\nMutta kaksinkertainen pakkopaita oli viimeinen oljenkorsi. Se mursi\njohtaja Athertonin. Se pakotti hänet uskomaan, ettei hän kyennyt\nminua tappamaan. Sanoin hänelle kerran:\n\n\"Ainoa keino päästäksenne minusta, johtaja, on se, että hiivitte\ntänne jonakin yönä kirves mukananne.\"\n\nJake Oppenheimer sanoi kerran johtajalle oikein nasevasti, ja se\nminun on kerrottava:\n\n\"Kyllä teillä johtaja, on helvettiä tarpeeksi siinä, että teidän on\njoka aamu herättävä itsenne kanssa samasta vuoteesta.\"\n\nJa Ed Morrell:\n\n\"Teidän äitinne on täytynyt kirotusti kaivata lasta, kun hän on\nsynnyttänyt teidät.\"\n\nMinusta tuntui todella vaikealta, kun pakkopaitakuristus loppui.\nHarmikseni sulkeutui minulta silloin myöskin unelmien maailma.\nMutta ei pitkäksi aikaa. Huomasin voivani itse saada hengitykseni\nkeskeytymään ponnistamalla tahtoani ja käyttämällä apunani\npeitehuopaani, jolla kiristin rintaani ja palleaani. Tällä tavoin\npääsin aivan samanlaiseen sielun ja ruumiin tilaan kuin minkä\npakkopaita aiheutti. Milloin vain tahdoin voin siten lähteä\naikavaelluksilleni kärsimättä samoja tuskia kuin aikaisemmin.\n\nEd Morrell uskoi kaikki seikkailukertomukseni, mutta Jake\nOppenheimer pysyi epäilijänä loppuun asti. Ollessani kolmatta vuotta\neristyskopissa kävin vierailulla Oppenheimerin luona. Sen matkan sain\ntehdä vain yhden ainoan kerran, ja silloinkin se tapahtui aivan ilman\nsuunnitelmaa ja odottamatta.\n\nKun olin vaipunut tiedottomaksi, huomasin yksinkertaisesti olevani\nhänen kopissaan. Ruumiini virui pakkopaidassa omassa kopissani,\nsen tiesin. Mutta vaikka en milloinkaan ennen ollut nähnyt Jake\nOppenheimeria, tiesin, että edessäni viruva mies oli juuri hän. Oli\nkesäinen aika, ja hän loikoi huovallaan alastomana. Säikähdin hänen\nruumiinkalpeita kasvojaan ja hänen luurankomaista ruumistaan. Hän\nei muistuttanut edes ihmisen ulkokuorta. Hän oli pelkästään ihmisen\nhaamu, ihmisen luusto, joka parhaiksi pysyi koossa ja josta kaikki\nliha oli poistettu ja jota peitti pergamenttia muistuttava nahka.\n\nVasta sitten, kun heräsin uudelleen täyteen tajuntaan omassa\nkopissani, kykenin arvostelemaan tätä seikkaa ja käsitin, että\naivan samanlaisia kuin Jake Oppenheimer olimme myöskin me, Ed\nMorrell ja minä. Ja minua suorastaan värisytti ajatellessani, kuinka\näärettömän voimakkaat henget asuivat meidän, eristyskoppien kolmen\nparantumattoman rikollisen, heikoissa, sortumaisillaan olevissa\nruumiissamme. Liha on halpa ja mitätön. Ruoho on lihaa, ja liha\nmuuttuu ruohoksi; mutta henki on pysyväinen, se jää eloon. Minä en\nvoi sietää lihan palvojia. Jos he saisivat maistaa, miltä tuntuu\noleskelu San Quentinin eristyskopeissa, he pian oppisivat antamaan\nhengelle sille tulevan arvon ja palvomaan sitä.\n\nMutta palaan käyntiini Oppenheimerin kopissa. Hänen ruumiinsa oli\nsen näköinen, kuin hän olisi jo kauan ollut vainajana ja erämaan\naurinko olisi häntä paahtanut. Iho oli kuivuneen mudan väristä. Koko\nhänen ruumiissaan ei näyttänyt olevan muuta elävää osaa kuin terävät,\nkellanharmaat silmät. Ne eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan.\nHän loikoi selällään, ja silmät vilkkuivat sinne tänne tarkaten\npainostavassa ilmassa surisevien kärpästen lentoa. Myöskin huomasin\nhänessä arven, joka oli juuri oikean kyynärpään yläpuolella, ja\ntoisen, oikeassa nilkassa.\n\nHetken kuluttua hän haukotteli, käännähti kyljelleen ja tarkasteli\nilkeännäköistä hierautumaa vasemmassa lanteessaan. Hän ryhtyi\nsitä puhdistelemaan ja hoitelemaan alkeellisella tavalla, jota\neristyskoppien asukkaiden on pakko käyttää. Tunsin hierautuman\npakkopaidan hankaamaksi. Omassa ruumiissani on tätä kirjoittaessani\nsadoittain arpia pakkopaidan jäljistä.\n\nSitten Oppenheimer kääntyi selälleen, tarttui peukalolla ja\netusormella etuhampaaseensa -- silmähampaaseen -- ja heilutti sitä\nmiettiväisenä edestakaisin. Taaskin hän haukotteli, ojensi käsiään,\nkäännähti ympäri ja napautti Ed Morrellille keskustelumerkin.\n\nYmmärsin hänen naputuksensa itsestään selvänä seikkana.\n\n\"Arvelin, että lienet hereillä\", naputti Oppenheimer. \"Miten on\nprofessorin laita?\"\n\nHiljaa kuului Morrellin kaukainen vastaus, että minut oli tunti\nsitten pantu pakkopaitaan ja että minä kuten tavallisesti olin jo\nkuuro kaikille naputuksille.\n\n\"Hän on kelpo poika\", Oppenheimer jatkoi. \"Olen aina epäillyt\nnoita koulujen tuotteita, mutta häntä eivät opinnot ole vähääkään\npilanneet. Hän on rehti ja varma. Vaikka käytettäisiin kaikki\nmaailman keinot, niin häntä ei saada puhumaan liikoja eikä pettämään\ntoveria, vaikka yritettäisiin miljoona vuotta.\"\n\nTähän kaikkeen Ed Morrell yhtyi vieläpä tehosti kehumista. Ja minun\ntäytyy juuri tässä paikassa, ennen kuin jatkan sanaakaan, sanoa,\nettä olen elänyt monta vuotta ja monta elinkautta sekä että niiden\naikana olen kokenut monta ylpeätä hetkeä; mutta ylpein hetki, mitä\nminulla milloinkaan on ollut, oli silloin, kun eristyskoppitoverini\ntällä tavoin ylistivät minua. Ed Morrell ja Jake Oppenheimer olivat\nsuuria henkiä, eikä minulle ole milloinkaan suotu suurempaa kunniaa\nkuin heidän tunnustuksensa, että olin kelpo toveri. Kuninkaat ovat\nminut aateloineet, keisarit antaneet minulle kunniamerkkejä, ja itse\nolen kuninkaana elänyt juhlallisia hetkiä, mutta mikään niistä ei ole\nollut niin kunniakas kuin tämä ritariksilyönti, jonka sain näiltä\nkahdelta eristyskopeissa olevalta, maailman silmissä ihmiskunnan\nalimpaan pohjasakkaan kuuluvalta elinkautiselta.\n\nMyöhemmin, kun taas olin toipumassa tästä pakkopaidassaolostani,\nesitin käyntini Jaken kopissa todistukseksi siitä, että henkeni\npoistui ruumiista.\n\n\"Se on arvaamista\", kuului Oppenheimerin vastaus, kun minä olin\nkuvaillut hänelle hänen eri liikkeitään sillä aikaa kun minun\nhenkeni oli ollut hänen kopissaan. \"Se on sommittelua. Olet itsekin\nollut kolme vuotta eristyskopissa, professori, ja voit varsin hyvin\nkuvitella, mitä kuka hyvänsä täällä tekee aikaa tappaakseen. Et\nkertonut minulle mitään, mitä Ed ja sinä ette olisi tehneet tuhansia\nkertoja, alkaen siitä, että kuumuuden tähden loioin alastomana,\nkärpästen tarkkailemiseen, hieraantuman hoitelemiseen ja naputteluun\nasti.\"\n\nMorrell ryhtyi puolustamaan minua, mutta se ei auttanut vähääkään.\n\n\"Älä ota pahaksesi, professori!\" naputti Jake. \"Minä en tahdo sanoa,\nettä sinä valehtelet. Tarkoitan sitä, että uneksiessasi pakkopaidassa\nitsetiedottomasti sommittelet näkyjä. Minä tiedän, että itse uskot\nmitä kerrot, ja luulet sen tapahtuneen niin. Mutta minulle se\nei merkitse mitään. Sinä sommittelet jutut, mutta et itse tiedä\nsommittelevasi kaiken saman olet tiennyt jo ennenkin, vaikka et ole\ntiennyt, että tiedät sen, kunnes joudut horrostilaan ja unelmien\nmaille.\"\n\n\"Hetkinen, Jake\", napautin. \"Tiedät, etten ole milloinkaan nähnyt\nsinua. Eikö totta?\"\n\n\"Uskon sanasi, professori. Mutta olethan kyllä voinut nähdä minut,\nvaikka et ole tiennyt, että se olen ollut minä.\"\n\n\"Tärkeätä on juuri se\", jatkoin, \"etten ole nähnyt sinua alasti,\nmutta yhtä kaikki voin kertoa, että oikean kyynärpääsi yläpuolella ja\noikeassa nilkassasi on arpi.\"\n\n\"Hölynpölyä\", kuului hänen vastauksensa. \"Kaiken sen voit nähdä\nmyöskin vankilan luettelosta ja naamatauluni viereltä rikollisten\nkuvakokoelmasta. Tuhannet poliisimiehet ja etsivät tietävät kaiken\nsen.\"\n\n\"Minä en ole siitä milloinkaan kuullut\", vakuutin hänelle.\n\n\"Et muista kuulleesi\", oikaisi hän. \"Mutta siitä huolimatta on\nsinun täytynyt kuulla. Vaikkakin olet sen unohtanut, on tieto siitä\nyhtä kaikki aivoissasi säilytettynä muistin varalle. Sinä vain olet\nunohtanut, mihin lokeroon se on pantu. Sinun on vaivuttava horroksiin\nmuistaaksesi sen.\n\n\"Oletko milloinkaan unohtanut jotakin nimeä, jonka olet ennen\ntuntenut yhtä hyvin kuin veljesi nimen? Minä olen. Silloin kun\nminulle Oaklandissa annettiin viisikymmentä vuottani, oli tuomiota\nlangettamassa muiden muassa muudan pienoinen valamies. Ja eräänä\npäivänä huomasin unohtaneeni hänen nimensä. Viikkokausia makailin\nja muistuttelin sitä. Mutta se, etten saanut sitä kaivetuksi esille\nmuistini lokeroista, ei suinkaan merkinnyt, ettei sitä siellä\nollut. Se oli vain joutunut väärään kohtaan, siinä kaikki. Siitä\noli todistuksena, että eräänä päivänä, kun en sitä edes ajatellut,\nse ilman muuta solahti aivoistani kielelleni. 'Stacy', lausuin\näänekkäästi. 'Joseph Stacy'. Siinä se oli. Ymmärrätkö tarkoitukseni?\n\n\"Sinä olet kertonut minulle vain noista arvista, jotka ovat tuhansien\ntiedossa. En tiedä, mistä sinä olet ne saanut tietoosi, ja arvaan,\nettet sinä tiedä itsekään. Se ei minua liikutakaan. Mutta joka\ntapauksessa ne ovat tiedossasi. Kun kerrot minulle sellaista, minkä\nmonet tietävät, ei se saa minua uskomaan. Sinun on kerrottava muuta\nsaadaksesi minut uskomaan juttujasi.\"\n\nHamiltonin laki tapahtumien säilymisestä muistissa! Tämä syrjäkujilla\nkasvanut vanki oli niin täydellinen tiedemiestyyppi, että hän itse\noli kehittänyt Hamiltonin lain ja sovelsi sitä johdonmukaisesti\nkäytäntöön.\n\nMutta sittenkin Jake Oppenheimerin äly -- ja se on perin mieluinen\nyhteensattuma -- oli myös rehellinen. Kun samana yönä olin\nvaipumaisillani uneen, napautti hän minulle tavanmukaisen merkin.\n\n\"Sanoithan, professori, nähneesi minun heiluttavan irtonaista\nhammastani. Se panee minut ymmälle. En voi käsittää, mistä sen olet\nsaanut tietoosi. Se irtaantui vasta kolme päivää sitten, enkä ole\nhiiskunut siitä yhdellekään sielulle.\"\n\n\n\n\n21.\n\n\nPascal on lausunut: \"Inhimillisen kehityksen kulkua tarkastettaessa\nsaattaisi filosofinen mieli pitää ihmiskuntaa yhtenä olentona eikä\nyksilöjen kokoomuksena.\"\n\nIstuin murhamiesten kopissa Folsomissa, kärpästen unettava surina\nkorvissani, ja pohdin tätä Pascalin ajatusta. Se on tosi. Aivan\nsamoin kuin ihmisen alkiossa, sen kehittyessä yhdeksän lyhyen\nkuukauden aikana huimaavan nopeasti ja tullessa kymmenientuhansien\nmuotojen kautta kymmeniätuhansia kertoja suuremmaksi, kuvastuu koko\nihmisen historia, hänen kehityksensä alkulimasta nykyiseen muotoonsa;\naivan samoin kuin pojassa, hänen lyhyinä nuoruusvuosinaan, toistuu\nalkuperäisen ihmisen historia julmuuksineen ja villeyksineen, alkaen\nylimielisestä heikompien olioiden kiusaamisesta aina toisten seuraan\npyrkimisen haluna ilmenevään heimotunteen heräämiseen saakka; aivan\nsamoin on minussa, Darrell Standingissa, toistunut ja minä olen\nuudelleen elänyt kaiken sen, mitä alkuperäinen ihminen on ollut, mitä\nhän on tehnyt ja mitä hänestä on tullut, kunnes hän on kehittynyt\nsinuksi ja minuksi ja kaikiksi muiksi kahdennenkymmenennen vuosisadan\nsivistyneiksi ihmisiksi.\n\nTotisesti meihin, jokaiseen nykyisin kiertotähdellämme elävään\nihmisolioon, on kirjoitettu elämän historia aina elämän alusta asti.\nSe historia on kirjoitettu kudoksiimme ja luihimme, toimintaamme ja\nelimiimme, aivosoluihimme ja henkeemme ja kaikkiin ruumiillisiin\nja henkisiin atavistisiin vaatimuksiimme ja pyrkimyksiimme. Olimme\naikoinamme kalan muotoisia, sinä ja minä, lukijani, ja ryömimme\nvedestä sen suuren, kuivan maan seikkailuhumun edeltäjinä, jonka\nkeskellä nyt olemme. Veden merkit ovat meissä edelleen, samoin kuin\nmatelijankin merkit muistoina siitä, että matelijan ja ihmisen\nkantaolio oli sama, ennen kuin matelijasta tuli matelija ja ihmisestä\nihminen. Aikoinamme lensimme ilmassa ja asustimme puissa peläten\npimeätä. Jäljet ovat vielä meissä, ne on kaiverrettu meihin ja meidän\njälkeläisiimme, niin kauan kuin meitä maan päällä on.\n\nSen, mikä väikkyen kuvastui Pascalin tietäjänsilmään, sen minä\nolen elänyt. Olen nähnyt itseni sinä olentona, jonka Pascalin\nfilosofinen silmä näki. Niin, minulla on kertomus, joka on minulle\nmitä todenperäisin, ihmeellisin, todellisin, vaikka epäilenkin, onko\nminulla kykyä kertoa sitä ja onko sinulla, lukijani, kykyä ymmärtää,\njos sen kerron. Sanon, että olen nähnyt itseni sinä olentona,\njosta Pascal on vihjannut. Olen pitkät ajat maannut haltioituneena\npakkopaidassa ja nähnyt tuhansien ihmisten elävän tuhatta elämää,\njotka juuri muodostavat ihmisen historian hänen kehittyessään kautta\naikakausien.\n\nOi, mitä kuninkaallisia muistoja minulla onkaan silmäillessäni\nkauan sitten menneitä aikoja! Pakkopaidassa maatessani olen\nelänyt ne monet elämät, jotka sisältyvät ihmisten aikaisempien\nvaelluksien monituhatvuotiseen odysseiaan. Oi taivas, ennen kuin\nolin pellavatukkainen aasa ja asuin Asgardissa, ja ennenkuin olin\npunatukkainen vani ja asuin Vanaheimissa, jo paljon aikaisemmilta\najoilta minulla on muistoja (eläviä muistoja) aikaisemmilta\nvaelluksilta, kun me, kuten ohdakkeenuntuvat tuulessa, kulkeuduimme\netelää kohti navalta leviävän jään ajamina.\n\nOlen kuollut kylmään ja nälkään, taisteluun ja tulvaan. Olen\npoiminut marjoja koleilta tuntureilta ja olen kaivanut syötäviä\njuuria hedelmällisiltä soilta ja niityiltä. Olen kaivertanut poron\nja karvaisen mammutin kuvia metsästysretkillä kaadettujen mammuttien\nhampaisiin ja suojaisten kallioluolien seiniin talvimyrskyn ulvoessa\nulkosalla. Olen kalunnut mehuisia luita hallituskaupunkien paikoilla,\njotka kaupungit ovat tuhoutuneet vuosisatoja ennen minun aikojani\ntahi jotka rakennettiin vuosisatoja minun jälkeeni. Ja olen jättänyt\nväliaikaisen ruumiini luut järvien pohjaan, jäätikkörotkoihin ja\nasfalttijärviin.\n\nOlen elänyt niitä aikoja, joita tiedemiesten keskuudessa nyt\nnimitetään paleoliittiseksi, neoliittiseksi ja pronssikaudeksi.\nMuistan, kuinka kesytettyine susinemme paimensimme porojamme\nVälimeren pohjoisilla rantamilla, missä nyt on Ranska ja Italia ja\nEspanja. Se tapahtui ennen kuin jääkuori suli ja vetäytyi takaisin\nnapaa kohti. Monia päiväntasaussarjoja olen nähnyt ja niiden aikana\nkuollut, lukijani ... minä vain ne muistan, ja sinä et muista.\n\nOlen ollut Auran poika, Kalan poika, Puun poika. Minussa elävät\nkaikki uskonnot aina ihmisen uskonnollisen ajan alusta alkaen. Ja kun\nvankilansaarnaaja täällä Folsomissa sunnuntaisin palvelee Jumalaa\nomalla, hyvällä, nykyaikaisella tavallaan, tiedän, että hänessä,\npapissa, yhä elää Auran, Kalan, Puun ja myöskin Astarten ja Yön\npalvelus.\n\nOlin aikoinani arjalainen valtias vanhassa Egyptissä, ja sotilaani\ntuhrivat ruokottomuuksia aikoja sitten kuolleiden ja unohdettujen\nkuninkaiden kirjailtuihin ruumisarkkuihin. Ja minä, muinainen\nEgyptin arjalainen valtias, rakennutin itselleni kaksi hautakammiota\n-- toisen, väärän kammion, valtaisen pyramidin, josta kokonainen\norjapolvi saattaisi kertoa, ja toisen, halvan, yksinkertaisen,\nsalaisen, yksinäisen laakson kallioon, minkä jälkeen sitä tekemässä\nolleet orjat heti surmattiin... Ja nyt täällä Folsomissa, demokratian\nhaaveillessa unelmiaan kahdennenkymmenennen vuosisadan maailmassa,\nminä mietin, vieläkö ne luut, jotka aikoinaan olivat minun ja jotka\nkannattivat elävää ruumistani, kun minä arjalaisena valtiaana rinta\nylväästi koholla jaoin käskyjäni, vieläkö ne luut ovat säilyneet\nkallioon hakatussa piilopaikassaan yksinäisessä, autiossa laaksossa.\n\nJa suuren, etelään ja itään suuntautuneen vaelluksen aikana, jolloin\nkaikki Asgardin ja Vanaheimin sukujen jälkeläiset nääntyivät\npolttavaan auringonpaahteeseen, minä olin kuninkaana Ceylonissa\nsekä arjalaisten muistomerkkien rakentajana arjalaisten kuninkaiden\nhallitsemilla Jaavalla ja Sumatralla. Ja minä kuolin satoja\nkertoja Etelämeren suuren vaelluksen aikana, ennenkuin uudestaan\nsyntyneenä jouduin rakentamaan muistomerkkejä, joita vain arjalaiset\npystyttävät, tuliperäisille trooppisille saarille, joiden nimiä minä,\nDarrell Standing, en tiedä, sillä olen perin huonosti perehtynyt\nmainitun kaukaisen meren maantieteeseen.\n\nJospa kykenisin kielemme heikolla sanavarastolla kuvaamaan sinulle\nmitä näen ja tiedän, mitä kaikkea tajuntaani on kertynyt rotujen\nvaltavista vaelluksista ennen nykyisen, kirjoitetun historiamme\nalkua! Olihan meillä historiamme silloinkin. Vanhuksemme, pappimme,\nviisaamme pukivat historiamme kertomusten muotoon ja kirjoittivat\nnämä kertomukset tähtiin, etteivät jälkeläisemme niitä unohtaisi.\nTaivaalta tuli elämää antava sade ja auringon valo. Ja me\ntarkkailimme taivasta, opimme määräämään ajan ja vuodenajat tähtien\nmukaan; ja tähtiä nimitimme sankareittemme, elintarvikkeittemme sekä\nniiden hankkimisvälineiden mukaan ja matkojemme, vaelluksiemme sekä\nseikkailujemme ja halujemme purkausten mukaan.\n\nJa voi! Me luulimme, että taivas, johon kirjoitimme kaikki halvat\npyrkimyksemme ja kaikki vähäiset suorittamamme tai uneksimamme teot,\noli muuttumaton. Ollessani Härän poika muistan viettäneeni kokonaisen\nelinkauden tarkkaillen tähtiä. Ja sekä aikaisemmin että myöhemmin\nelin elinkausia, jolloin pappien ja sankarilaulajien kanssa lauloin\nylistyslauluja tähdille, joihin luulimme kirjoitetun häviämättömän\nmuiston meistä. Ja kaiken sen jälkeen minä nyt tutkin kumarassa\nvankilan kirjastosta saamiani astronomisia kirjoja, jollaisia\ntuomittujen sallitaan lukea, ja näen niistä, että taivaskin on\nvahamaisen muuttuvainen, että siellä on tähtienvaelluksia, aivan\nsamalla tavoin kuin maan päällä kansainvaelluksia.\n\nNäiden uusien tietojeni avulla olen, palattuani valekuolemassa\nentisiin elinkausiini tekemiltäni vaelluksilta, voinut verrata\ntoisiinsa silloista ja nykyistä taivasta. Ja todella tähdet\nmuuttuvat. Olen nähnyt monta pohjantähteä, kokonaisia sarjoja\npohjantähtiä. Nykyinen Pohjantähti on Karhun sikermässä. Mutta noina\nkaukaisina aikoina näin pohjantähden Lohikäärmeessä, Herkuleessa,\nVegassa, Joutsenessa ja Cepheuksessa. Ei, tähdetkään eivät ole\npysyväisiä, mutta niiden muisto ja tieto niistä säilyy minussa,\nhengessäni, joka on muistoa ja joka on ikuinen. Vain henki pysyy.\nKaikki muu, joka on pelkkää ainetta, katoaa, ja sen täytyy kadota.\n\nNiin, minä näen nykyisessä itsessäni tuon yhden miehen, joka\nmuinaisessa maailmassa oli vaalea, raju surmaaja ja rakastaja,\nlihansyöjä ja juurienkaivaja, kulkija ja rosvo ja joka nuija kädessä\nvaelsi vuosituhansia ympäri maailman etsien lihaa syödäkseen ja\nsuojaisia pesiä heikoille, imeville sikiöilleen.\n\nMinä olen se mies, yhteenveto hänestä. Minussa on kaikki, mitä hän\non ollut, tämä karvaton kaksijalkainen, joka on ponnistellut ja\nkohonnut limasta sekä luonut rakkauden ja lainalaisen järjestyksen\nviidakon kiljuntaan pulpahdelleen elämän anarkiasta. Minä olen\nkaikkea sitä, mitä se mies oli ja mitä hänestä on tullut. Näen itseni\nvaivoissa ja ponnistuksissa, miespolvien aikana pyydystämässä riistaa\nja kaloja, raivaamassa ensimmäisiä peltoja metsiin, valmistamassa\nyksinkertaisia työkaluja kivestä ja luusta, rakentamassa puusta\nasumuksia, kattamassa ne lehvillä ja ruohoilla, saattamassa\nvillejä ruohoja ja juureksia viljelykseen, vaalimassa niitä ja\nkehittämässä niistä riisin, hirssin, ohran ja kaikkien viljalajien\nkantamuodot, aloittelemassa maan muokkaamista, viljan kylvämistä,\nkorjaamista, säilyttämistä, loukuttamassa kasveista kuituja\npunoakseni ne langoiksi ja kutoakseni vaatteiksi, rakentamassa\nkastelulaitoksia, metallitöissä, markkinoita ja kauppareittejä\njärjestämässä, rakentamassa aluksia ja aloittamassa merenkulkua --\nniin, ja järjestämässä kyläkuntaelämää, liittämässä kyliä toisiinsa,\nkunnes muodostui heimoja, liittämässä toisiinsa heimoja, kunnes ne\nmuodostivat kansakuntia, aina etsien asioissa säännönmukaisuutta,\naina säätäen lakeja, joiden nojalla ihmiset voivat elää yhdessä\nystävinä ja yksissä puuhin voittaa ja tuhota kaikenlaiset matelevat,\nryömivät ja kiljuvat oliot, jotka muuten olisivat tuhonneet heidät.\n\nMinä olen ollut se mies, kaikissa hänen syntymissään ja\npyrkimyksissään. Olen se mies tänäkin päivänä, odottaessani niiden\nlakien nojalla minulle tulevaa kuolemaa, joita keksimässä olin\nitsekin tuhansia vuosia sitten ja jotka ovat tuottaneet minulle\nkuoleman jo useita kertoja ennenkin, hyvin useita kertoja. Ja\nkun ajattelen äärettömän menneisyyteni historiaa, huomaan siellä\nmonta suurta ja voimakasta vaikutetta, ja tärkein niistä on naisen\nrakkaus, miehen rakkaus oman lajinsa naiseen. Näen itseni, tuon yhden\nmiehen, rakastajana, aina rakastajana. Niin, olen ollut myöskin\nsuuri taistelija, mutta miten lieneekin harkitessani nyt tässä\ntasapuolisesti kaikkea minusta näyttää, että enemmän kuin mikään muu\nolen ollut suuri rakastaja. Juuri sen vuoksi, että olen rakastanut\nsuuresti, olen ollut suuri taistelija.\n\nJoskus minusta tuntuu siltä, että ihmisen historia on rakkauden\nhistoria. Kaikki nämä menneisyyteni muistot, joita nyt kirjoitan,\novat muistoja rakkaudestani naista kohtaan. Aina, kymmeninätuhansina\nelinkausinani ja kymmenissätuhansissa muodoissani, olen naista\nrakastanut. Rakastan häntä nytkin. Uneni ovat täynnä kuvia hänestä;\nvalveilla ollessani haaveiluni, mistä hyvänsä ne lähtevätkin,\njohtavat aina häneen. Mahdotonta on välttää häntä, ikuista, ihanaa,\naina kauneutta uhkuvaa naista.\n\nOi, älkää suinkaan erehtykö. En ole mikään kokematon, intomielinen\nnuorukainen. Olen vanhahko mies, terveyteni ja voimani ovat\nmurtuneet, ja pikainen kuolema odottaa minua. Olen tiedemies ja\nfilosofi. Minä, kuten kaikkien polvien filosofit ennen minua, tunnen\nnaisen sellaisena kuin hän on, heikkouksineen, halpamaisuuksineen,\njulkeine ja alhaisine ominaisuuksineen, maahansidottuine jalkoineen\nja silmineen, jotka eivät milloinkaan ole tähynneet tähtiä. Mutta\npysyvä ja horjumaton tosiasia on: _Hänen jalkansa ovat kauniit, hänen\nsilmänsä ihanat, hänen käsivartensa ja rintansa ovat paratiisi,\nhänen sulonsa on voimakkaampi kuin mikään muu, mikä milloinkaan on\nsaattanut miehen hämmennyksiinpä kuten napa luonnonlain pakosta vetää\npuoleensa magneettineulaa, aivan samoin hän vetää puoleensa miestä._\n\nNainen on saanut minut nauramaan kuolemalle ja etäisyydelle,\npilkkaamaan väsymystä ja unen tarvetta. Olen surmannut miehiä,\nuseita miehiä, rakkaudesta naista kohtaan, olen toimittanut lämpimän\nverikasteen avioliitollemme tahi pessyt verellä puhtaaksi sen tahran,\nminkä hän on tuottanut suosiessaan toista miestä. Olen alistunut\nkuolemaan ja kunniattomuuteen, pettänyt toverini ja saattanut\ntähdet tuikkimaan minulle synkästi, naisen tähden -- itseni tähden,\nparemminkin, sillä niin minä olen häntä kaivannut. Ja sairaana\nkaipauksesta minä olen maannut ohran seassa vain nähdäkseni hänen\nkulkevan ohi ja saadakseni silmin ahmia hänen ihmeellistä käyntiään\nja hänen tukkaansa, sysimustaa kuin yö tahi ruskeaa tai pellavaista\ntai auringon kanssa kilvan kultana hohtavaa.\n\nSillä nainen _on_ kaunis ... miehestä. Hän on nautinto miehen suulle\nja suloinen tuoksu hänen sieraimilleen. Hän on tuli miehen veressä\nja torvien raikuna; hänen äänensä on kaiken musiikin yläpuolella\nmiehen korvissa; ja hän voi järkyttää miehen sielun, joka muuten\npysyy lujana Valon ja Pimeyden titaanien sotaisessa seurassa. Ja\ntähtinäkyjensä tuolle puolen, kaukaisiin taivaskuvitelmiinsa, on\nmiehen täytynyt valmistaa paikka hänelle, valkyyrialle ja huurille,\nsillä mies ei ole voinut käsittää minkäänlaista taivasta ilman häntä.\nJa taistelussa ei miekkojen kalske ole miehelle niin suloista soittoa\nkuin naisen nauru kuutamossa tahi hänen lemmenkuiskeensa hämärissä\ntahi hänen käyntinsä auringonpaisteisella tiellä miehen maatessa\nkaipauksen huumaamana ruohikossa.\n\nOlen kuollut rakkaudesta, olen kuollut rakkauden tähden, kuten saatte\nnähdä. Vähäisen hetken kuluttua he vievät minut, Darrell Standingin,\nkuolemaan. Ja se kuolema tapahtuu rakkauden tähden. Kiihtymykseni ei\nollut pieni silloin, kun surmasin professori Haskellin Kalifornian\nyliopiston laboratoriossa. Hän oli mies. Minä olin mies. Ja oli\nmyöskin nainen, kaunis. Ymmärrättekö? Hän oli nainen, ja minä olin\nmies ja rakastaja, ja veressäni oli koko rakkauden perintö aina\npimeistä, kiljuvista viidakoista saakka, ajalta ennen kuin rakkaus\noli rakkautta ja ihminen oli ihminen.\n\nOi, niin, ei se ole suinkaan uutta. Usein, hyvin usein minä olen\npitkän menneisyyden aikana antanut rakkauden tähden elämän ja\nkunnian, mannun ja vallan. Mies on toisenlainen kuin nainen. Nainen\non läheisesti liittynyt välittömään ja tuntee vain kuluvan hetken\ntarpeet. Meidän kunniamme on korkeampi kuin hänen ja ylpeytemme\nsuurempi kuin hän voi rajuimmissakaan kuvitelmissaan arvata. Meidän\nsilmiemme kaukokatse kantaa tähtiin, kun taas hänen silmänsä eivät\nnäe kauemmaksi kuin hänen jalkojensa alla olevaan vankkaan maaperään,\nhänen rinnoilleen painautuvaan rakastajan rintaan ja käsivarsillaan\nolevaan lepertävään lapseen. Mutta sellaisen alkemistien seoksen\non aika meistä muovannut, että naisella on taikavoima unelmissamme\nja suonissamme. Enemmän kuin unelmat ja kaukonäyt, enemmän\nkuin itse elämän veri on meille nainen, joka, kuten rakastajat\ntotuudenmukaisesti sanovat, on enemmän kuin koko maailma. Mutta se\nonkin oikein, sillä muuten ei mies olisikaan mies, taistelija ja\nvalloittaja, joka astuu punaista tietään polkien kaikkia muita,\nheikompia olioita. Jos mies ei olisi ollut rakastaja, kuninkaallinen\nrakastaja, ei hänestä olisi milloinkaan voinut tulla kuninkaallista\ntaistelijaa. Me taistelemme parhaiten, kuolemme parhaiten ja elämme\nparhaiten sen puolesta, jota rakastamme.\n\nMinä olen se yksi mies. Näen itse ne monet olomuotoni, jotka yhdessä\nmuodostavat minut. Ja aina näen samalla naisen, ne monet naiset,\njotka ovat minut tehneet ja minut tuhonneet, jotka ovat rakastaneet\nminua ja joita minä olen rakastanut.\n\nMuistan, että kauan, hyvin kauan sitten, kun ihmiskunta vielä oli\naivan nuori, tein ansan ja kuopan, jonka keskeen pystytin teroitetun\nseipään, sapelihampaan pyydystämistä varten. Sapelihammas, jolla oli\npitkät torahampaat ja tuuhea turkki, oli pahimpana vaarana meille\nraakkukansan lapsille, jotka öisin kyyristelimme nuotioittemme\nääressä ja päivisin lisäsimme allemme kohoavaa kerrostumaa läheisiltä\nmutarannoilta keräämiemme ja syömiemme simpukoiden kuorilla.\n\nJa kun sapelihampaan raivoisa kiljunta herätti meidät unestamme\ntorkkuessamme hiipuvan hiilloksemme ääressä ja minut valtasi hurja\nhalu päästä näkemään kuoppani ja seipääni tehoa, niin juuri nainen\ntaisteli kanssani kiertäen kätensä ja jalkansa ympärilleni ja estäen\nminut lähtemästä pimeään. Hän oli vain lämpimän vuoksi osittain\npukeutunut, minun tappamieni eläinten takkuisiin ja kärventyneihin\ntaljoihin; hän oli musta ja likainen, nuotion savustama, eikä hän\nollut peseytynyt kevätsateiden jälkeen; hänen kyntensä olivat\nkäpristyneet ja murtuneet, kädet känsittyneet kuin jalkapohjat, ja\nne muistuttivat enemmän käpäliä kuin käsiä; mutta hänen silmänsä\nolivat siniset kuin kesäinen taivas, kuin syvä meri, ja hänen\nsilmissään, ruumiini ympäri kietoutuneissa käsissään, sydäntäni\nvasten sykkivässä sydämessään oli minut pidättävä voima ... vaikkakin\naamuun asti kuulin sapelihampaan kiukkuisen kiljunnan lomassa\ntoverieni veistelevän ja vihjailevan naisilleen, etten minä luottanut\nkeksintöihini ja laitteisiini tarpeeksi uskaltautuakseni pimeässä\nseiväskuopalleni, jonka olin valmistanut sapelihampaan surmaksi.\nMutta naiseni, villi toverini, pidätti minut, joka itsekin olin\nvilli, ja hänen silmänsä kiehtoivat minua, käsivartensa kahlehtivat\nminut, ja hänen ympärilleni kiertyvät jalkansa ja voimakkaasti\nsykkivä sydämensä johtivat ajatukseni pois kauaksi kantautuvista\nunelmistani, pyrkimyksistäni, suuresta päämäärästäni, sapelihampaan\npyydystämisestä kuoppani seipääseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran olin Usu, jousimies. Muistan sen hyvin. Olin eksynyt omasta\nväestäni suureen metsään ja jouduin suurille ruohoisille tasangoille,\nmissä pääsin vieraiden ihmisten seuraan. He olivat sukukansaa, sillä\nheidän ihonsa oli vaalea, tukka keltainen eikä heidän puheensa\neronnut suuresti omastani. Ja naisen nimi oli Igar. Minä vedin\nhäntä puoleeni laulaessani hämärissä, sillä hänet oli määrätty\nrodun äidiksi, ja hän oli voimakastekoinen ja korkearintainen eikä\nhän voinut olla kiintymättä jäntevälihaksiseen, rintavaan mieheen,\njoka lauloi rohkeudestaan taistelussa ja lihan hankinnassa luvaten\nsiten ruokaa ja turvaa hänelle heikkoutensa aikana, kun hän hoivaili\nsikiöitään, joiden oli metsästettävä ja elettävä hänen jälkeensä.\n\nTämä kansa ei tuntenut minun kansani viisautta, sillä he\npyydystelivät riistaa ansoilla ja kuopilla ja käyttivät taistelussa\nnuijia ja kivikärkisiä keihäitä eivätkä tienneet, kuinka tehoisa\noli nopeasti kiitävä nuoli, jonka päähän tehty syvennys sovitettiin\nhyvinpunotusta suolesta tehtyyn jänteeseen ja joka sitten lensi\nmaaliin, kun jänne päästettiin irti ja oikeni suoraksi taivutetun\nkaaren ponnahduksesta.\n\nJa kun minä lauloin, niin muukalaiset naurahtelivat hämärissä. Ja\nvain hän, Igar, uskoi minua ja luotti minuun. Otin hänet mukaani\nmetsästämään riistan saapuessa juomaan lähteelle. Ja jouseni\nnäpsähti, ja nuoli vingahti lymypaikastamme, riista kaatui kuolleena\nmaahan. Lämmin liha maistui meistä hyvältä, ja hän oli minun siellä\nlähteen partaalla.\n\nJa Igarin tähden jäin muukalaisten keskuuteen. Opetin heidät\nvalmistamaan jousia seetripuuta muistuttavasta, punaisesta ja\nhyväntuoksuisesta puusta. Ja opetin heidät pitämään molemmat silmänsä\nauki, tähtäämään vasemmalla silmällä ja valmistamaan tylppäkärkisiä\nnuolia pientä riistaa varten, suippoja luukärkisiä kirkkaasta\nvedestä ammuttavia kaloja varten sekä piiteräisiä vasamoita hirviä,\nvillejä hevosia, poroja ja vanhaa sapelihammasta varten. Mutta\nkivikärkivasamille he nauroivat, kunnes ammuin hirven ja kivivasama\ntehosi niin että sulitettu nuoli upposi eläimen sisälmyksiin. Silloin\nkoko heimo riemuitsi.\n\nMinä olin Usu, jousella-ampuja, ja Igar oli naiseni ja seuralaiseni.\nMe nauroimme auringonpaisteisina aamuina, kun meidän mies-lapsemme\nja nais-lapsemme ynisivät kuin mehiläiset potkien ja kieriskellen\nnurmikolla, ja öisin hän lepäsi käsivarsillani, rakasti minua ja\nvaati minua taitavana puun valitsijana ja vasamien iskijänä pysymään\naina leirillä ja antamaan toisten miesten tuoda itselleni lihaa\nvaarallisilta metsästysmatkoilta. Ja minä tottelin häntä, tulin\nlihavaksi ja hengitykseni muuttui raskaaksi, ja pitkinä unettomina\nöinä minua harmitti, että vieraan heimon miehet, jotka toivat minulle\nlihaa ja kunnioittivat viisauttani, nauroivat lihavuuttani ja\nvastahakoisuuttani metsästämään ja taisteluun lähdettäessä.\n\nVanhoilla päivilläni, kun poikamme olivat kasvaneet miehiksi ja\ntyttäremme olivat äitejä, hyökkäsi etelästä kimppuumme tummia,\nlitteäotsaisia, sykkyräpäisiä miehiä. Heitä oli paljon kuin meren\nlaineita, ja me pakenimme heidän edellänsä vuorten rinteille.\nSamoin kuin paljon aikaisemmat ja paljon myöhäisemmät naiseni,\nIgarkin silloin kiersi kätensä ja jalkansa ympärilleni ja näkemättä\nkaukonäkyjä koetti pidättää minua kaukana taistelupaikoilta.\n\nMutta minä, lihava ja läähättäen hengittävä, riistäydyin irti ja\nhänen itkiessään, etten enää häntä rakastanut, riensin öisin ja\nhämärissä taisteluihin, joissa me jousenjänteiden soidessa ja\nsulitettujen teräväkärkisten nuolten vinkuessa näytimme heille, miten\noli osattava ja tahdottava tappaa.\n\nJa kun sitten kaaduin loppuotteluissa, laulettiin ympärilläni\nkuolinlauluja, joiden sanat olin sepittänyt, kun olin Usu,\njousella-ampuja, ja Igar, naiseni ja toverini, joka kiersi kätensä\nja jalkansa ympärilleni, olisi tahtonut pidättää minut poissa\ntaistelusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran -- ja vain taivas tietää, milloin, paitsi että se oli\nkaukaisessa menneisyydessä, jolloin ihminen oli nuori -- me elimme\nsuurien soiden liepeellä. Kalliot ulottuivat siellä aivan leveän,\nhidasjuoksuisen virran partaalle, naisemme poimivat siellä marjoja ja\nkokosivat juuria, ja siellä oli laumoittain poroja, villejä hevosia,\nhirviä ja antilooppeja, joita me miehet surmasimme nuolilla tai\npyydystimme kuoppiin tai vuorensokkeloihin. Virrasta pyysimme kaloja\nverkoilla, joita naiset punoivat nuorien puiden kuorista.\n\nMinä olin mies, kiihkeän valpas kuin antilooppi, kun väijyimme sitä\nheiluttaen ruohotupsuja maatessamme piiloutuneina tiheään heinikkoon.\nSuossa kasvoi villiä riisiä kohoten suoraan vedestä virran äyräällä.\nJoka aamu rastaat herättivät meidät lähtiessään laulupuiltaan\nsuolle. Ja pitkinä hämärähetkinä täyttyi ilma niiden äänistä, kun ne\npalasivat yöpuilleen. Oli riisin kypsymisen aika. Ja sorsia siellä\noli myöskin, ja lihoen sorsat ja rastaat ahmivat kypsää, auringon\npuoliksi aukaisemaa riisiä.\n\nMinä olin mies enkä saanut milloinkaan lepoa, vaan aina etsin, aina\nkyselin mielessäni, mitä oli kallioiden takana, mitä suon takana ja\nmitä virran pohjamudassa. Tarkkailin sorsia ja rastaita miettivästi,\nkunnes mietteeni pukeutuivat näkemykseksi ja minä näin. Ja tällainen\noli näkyni, näin minä päättelin:\n\nLiha oli hyvää syötävää. Loppujen lopuksi, jos asiaa ajattelemme,\ntahi paremminkin aluksi kaikki liha tuli ruohosta. Sorsien ja\nrastaiden liha tuli suoriisin jyvistä. Sorsan ampuminen jousella\ntuskin maksoi hiipimisen ja pitkän väijyminen vaivaa. Rastaat olivat\nliian pieniä jousella ammuttaviksi paitsi pojille, jotka opettelivat\nvalmistautuakseen pyydystämään isompaa riistaa. Mutta riisiaikana\nrastaat ja sorsat olivat herkullisen lihavia. Niiden lihavuus tuli\nriisistä. Miksi emme myöskin me, minä ja omaiseni, saattaisi lihoa\nriisistä?\n\nMietin asiaa tarkoin istuen leirillä vaiteliaana ja jörönä lasten\ntelmiessä ympärilläni, minun niitä silti huomaamattani, samalla kuin\nArunga, naiseni ja toverini, turhaan sätti minua ja vaati minua\nlähtemään metsälle hankkimaan lisää lihaa moneen odottavaan suuhun.\n\nArungan minä olin ryöstänyt vuorelaisheimoilta. Hän ja minä olimme\nsaaneet opetella yhteistä puhekieltä kaksitoista kuukautta senjälkeen\nkun olin hänet ottanut. Oi sitä päivää, jolloin hyppäsin hänen\nkimppuunsa tien yli riippuvalta oksalta hänen kulkiessaan polulla.\nTärähdin koko painollani hänen hartioilleen sormet harallaan valmiina\ntarttumaan häneen. Hän kiljui kuin kissa. Hän tappeli ja puri.\nHänen kyntensä olivat kuin ilveksen kynnet hänen repiessään minua.\nMutta minä pidin puoleni ja voitin hänet. Kaksi päivää pieksin\nhäntä ja pakotin hänet kulkemaan kanssani vuorelaisten rotkoista\nruohotasangoille, missä virta juoksi riisisuon halki ja sorsat ja\nrastaat lihoivat.\n\nMinä sain näkemykseni, kun riisi oli kypsää. Työnsin Arungan hyvin\nkömpelöä ruuhta muistuttavan, tulella koverretun pölkyn keulaan ja\nkäskin hänen meloa. Perään levitin hänen parkitsemansa porontaljan.\nKahdella jäykällä palikalla taivutin tähkät poronnahalle ja puin\nniistä irti jyvät, jotka muuten olisivat joutuneet rastaiden ruuaksi.\nJa kun olin näyttänyt, miten se käy, annoin palikat Arungalle ja\nistuin itse keulaan melomaan ja ohjaamaan.\n\nAikaisemmin olimme syöneet riisiä raakana ohikulkiessamme, eikä se\nollut meitä miellyttänyt. Mutta nyt paahdoimme sitä nuotiossamme,\nniin että jyvät turposivat ja halkeilivat, ja koko heimo saapui\njuoksujalkaa niitä maistamaan.\n\nSenjälkeen meistä ihmisten keskuudessa käytettiin nimityksiä\nriisinsyöjät ja Riisin pojat. Ja kun Virran pojat kauan, kauan\nsenjälkeen karkottivat meidät soilta ylämaille, otimme me riisin\njyviä mukaamme ja istutimme ne. Opimme valitsemaan isoimmat jyvät\nkylvöä varten, niin että kaikki riisimme muuttuisi isojyväiseksi ja\nturposi voimakkaammin paahdettaessa ja keitettäessä.\n\nMutta vielä Arungasta. Olen kertonut, että hän kiljui ja raapi kuin\nkissa, kun ryöstin hänet. Mutta muistan myöskin sen tapauksen,\njolloin hänen heimoonsa kuuluvat vuorelaiset saivat minut kiinni ja\nkuljettivat minut vuorille. Ne olivat hänen isänsä, veljensä ja kaksi\nhänen omaa veriveljeään. Mutta hän oli minun, ja hän oli elänyt minun\nkanssani. Kun minä yöllä viruin sidottuna kuin teuraaksi varattu\nmetsäsika ja he nukkuivat väsyneinä nuotionsa ääressä, hän hiipi\nheidän kimppuunsa ja surmasi heidät sotanuijalla, jonka minä olin\nvalmistanut. Hän itki tilaani, vapautti minut ja pakeni kanssani\ntakaisin leveälle, verkkaiselle joelle, missä rastaat ja sorsat\nlihoivat riisisuossa -- sillä tämä tapahtui ennen kuin Virran pojat\ntulivat.\n\nOlihan hän, Arunga, nainen, ikuinen nainen. Hän on elänyt kaikkina\naikoina ja kaikkialla. Hän elää aina. Hän on kuolematon. Kerran,\nkaukaisessa maassa, hänen nimensä oli Ruth. Myöskin on hänen nimensä\nollut Isolde, Helena, Pocahontas ja Unga. Eikä ole ollut ainoatakaan\nmuukalaista, vieraan heimon miestä, joka ei olisi löytänyt häntä\nkaikkien koko maailman heimojen keskuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistan niin monta naista, jotka ovat olleet muodostamassa tuota\nyhtä naista. Kerran me, Har-veljeni ja minä, ajoimme yötä päivää\ntakaa villiä oritta; nukuimme vuorotellen ja ajoimme sitä laajassa\nympyrässä, niin että takaa-ajaja aina joutui takaisin nukkuvan\nluokse. Me jatkoimme ajoa, kunnes ori levon, ruuan ja juoman\npuutteessa väsyi, niin ettei se lopuksi kyennyt muuta kuin seisomaan\npaikallaan vapisten, kun me sidoimme sen poronnahasta punotulla\nnuoralla. Vain kävellen, ilman ponnistuksia, vain järkemme avulla --\nsuunnitelma oli minun -- veljeni ja minä saimme niin nopeajalkaisen\neläimen pyydystetyksi.\n\nJa kun kaikki oli valmista ja minun piti nousta sen selkään -- sillä\nsellainen oli ajatukseni ollut alusta alkaen -- niin Selpa, naiseni,\nkiersi kätensä ympärilleni, korotti äänensä ja selitti kiihkeästi,\nettä Harin olisi ratsastettava eikä minun, sillä Harilla ei ollut\nvaimoa eikä lapsia, eikä hänen kuolemastaan olisi niin paljon\nvahinkoa. Lopuksi hän vielä itki, niin että unohdin koko ajatukseni,\nja Har se istui alastomana oriin selkään ponnistellen pysyäkseen\nsiinä hevosen nelistäessä tiehensä.\n\nOli auringonlaskun aika ja suuren valituksen aika, kun Har kannettiin\nnuotiollemme kaukaisilta kallioilta, mistä hänet oli löydetty. Hänen\npäänsä oli aivan murskana, ja kuten hunaja kaadetusta mehiläispuusta\ntippuivat hänen aivonsa maahan. Hänen äitinsä sirotti tuhkaa päähänsä\nja nokesi kasvonsa. Hänen isänsä katkaisi pois sormenpäät toisesta\nkädestään surun merkiksi. Ja kaikki naiset, etenkin nuoret ja\nmiehettömät, syytivät minulle herjauksia. Vanhimmat pudistelivat\nviisaita päitään ja murahtelivat, etteivät heidän isänsä eivätkä\nisoisänsä olleet moista hulluutta kokeneet. Hevosenliha oli hyvää\nsyödä; nuorten varsojen liha oli pehmeätä vanhoille hampaille; ja\nvain hullu saattoi käydä käsiksi villiin hevoseen, paitsi kun se oli\nnuolen lävistämä tahi kun se rimpuili seipäässä pyydystyskuopassa.\n\nJa Selpa sätti minut nukuksiin ja herätti aamulla minut\njaarituksillaan yhä valitellen hulluuttani, yhä selittäen, että\nhänellä ja lapsilla oli oikeuksia minuun, kunnes väsyin ja luovuin\nkoko ajatuksestani sanoen, etten enää milloinkaan edes uneksi\nnousemisesta villin hevosen selkään lentääkseni halki hietikkojen ja\nruohoaavikkojen niin nopeasti kuin sen jalat kantavat ja kuin tuuli\npuhaltaa.\n\nVuosien vieriessä toistettiin kertomusta hulluudestani yhtenään\nnuotiotulillamme. Mutta juuri se tuottikin minulle voiton riemun.\nSillä unelmani ei kuollut, ja kuullessaan sille naurettavan ja\nsitä pilkattavan kasvava polvi uneksi siitä, niin että lopuksi\nOthar, esikoiseni -- hänkin vasta poikanen -- käveli villin oriin\nväsyksiin, hyppäsi sen selkään ja kiiti kaikkien meidän näkyvissämme\nnopeasti kuin tuuli. Pysyäkseen hänen tasallaan olivat kaikki miehet\nsenjälkeen ajamassa ja kesyttämässä villejä hevosia. Useita hevosia\nkuoli, ja joitakuita miehiä myöskin, mutta minä sain elää niin kauan,\nettä me, muuttaessamme leiripaikkaa riistan siirtyessä vuodenaikojen\nmukaan, heitimme pienet lapsemmekin riippumaan pajukoreissaan\nhevosten kupeille, samalla kuin sälytimme niiden selkään leiri- ja\nmetsästysvehkeemme.\n\nMinä olin nuorena miehenä nähnyt näkyni, uneksinut unelmani; Selpa,\nnaiseni, oli pidättänyt minut tyydyttämästä kaipaustani; mutta Othar,\nmeidän jälkeläisemme, tajusi näkemykseni ja toteutti sen, niin että\nheimomme tuli hyvinvoivaksi metsästyksen tuotteista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli nainen -- suuren vaelluksen aikana Euroopan ulkopuolella,\nvaelluksen, joka oli raskas ja kesti monta miespolvea, ja jolloin me\nveimme Intiaan lyhytsarvisen karjan ja ohran viljelyn. Mutta tämä\nnainen oli paljon aikaisemmin kuin me saavuimme Intiaan. Olimme vasta\nvuosisataisen vaelluksen keskivaiheilla, enkä maantieteellisten\ntietojeni nojalla osaa sanoa, missä se muinainen laakso sijaitsi.\n\nNainen oli Nuhila. Laakso oli kaita, mutta ei pitkä, ja sen jyrkästi\nkohoava pohja ja vielä jyrkemmät rinteet oli rakennettu penkereiksi\nriisin ja hirssin viljelemistä varten -- ensimmäinen riisi ja hirssi,\nmitä me, vuoriston pojat, näimme. Laakson asukkaat olivat heikkoa\nkansaa. He olivat veltostuneet viljellessään hyötyisää maata,\njonka vesi teki vieläkin lihavammaksi. Heidän rakentamansa olivat\nensimmäiset näkemämme kastelulaitokset, vaikkakin meillä oli varsin\nvähän aikaa tarkastella heidän ojiaan ja kanaviaan, joita myöten\nkukkuloilta virtasi kaikki vesi heidän muokkaamilleen pelloille.\nMeillä oli vähän tarkasteluaikaa, sillä me, vuoriston pojat, joita\noli vähän, pakenimme litteänenäisiä, joita oli paljon. Me nimitimme\nheitä nenättömiksi, ja itse he nimittivät itseään Kotkan pojiksi.\nMutta heitä oli paljon, ja me pakenimme heitä lyhytsarvisine\nkarjoinemme, vuohinemme, ohrinemme, naisinemme ja läpsinemme.\n\nSamaan aikaan kun litteänenät tappoivat nuorukaisiamme kulkueemme\njälkipäässä, tapoimme me sen etunenässä laakson asukkaita, jotka\nvastustivat meitä ja olivat heikkoja. Kylä oli savesta rakennettuja\nheinillä katettu; ympärysmuuri oli savinen, mutta varsin korkea.\nJa kun olimme surmanneet kansan, joka oli rakentanut muurin, ja\nsaaneet sen sisällä turvapaikan karjalaumoillemme sekä naisillemme\nja lapsillemme, niin me, seisoen muurilla, syydimme herjauksia\nlitteänenille. Sillä me olimme löytäneet saviset varastoaitat täynnä\nriisiä ja hirssiä. Karjamme voi syödä kattoheiniä. Ja sadeaika oli\nkäsillä, niin että vettä ei meiltä puuttuisi.\n\nSiitä tuli pitkällinen piiritys. Melkein heti sen alkaessa me\nkokosimme yhteen laaksolaisten naiset, vanhukset ja lapset, joita\nemme olleet tappaneet, ja ajoimme heidät rakentamansa muurin\nulkopuolelle. Mutta litteänenät surmasivat heidät viimeistä myöten,\nja niin oli enemmän ruokaa meitä varten kylässä ja enemmän ruokaa\nlitteänenille laaksossa.\n\nSe oli raskas, pitkä piiritys. Sairaus ahdisti meitä, ja meitä kuoli\nhautaamistamme vainajista nousseeseen ruttoon. Söimme kaiken riisin\nja hirssin savivarastoista. Vuohemme ja karjamme söivät rakennuksien\nkatot ja lopuksi me söimme vuohemme ja karjamme.\n\nTuli aika, jolloin siellä, missä meitä oli ollut viisi miestä\nmuurilla, oli enää vain yksi, ja puoli tuhatta lastamme ja\nnuorukaistamme olivat kaikki tuhoutuneet. Nuhila, naiseni leikkasi\ntukkansa ja punoi sen, niin että sain lujan jänteen jouseeni. Toiset\nnaiset tekivät samoin, ja kun muuria vastaan hyökättiin, olivat\nhe rinnallamme ja heittelivät keihäittemme ja nuoliemme lisäksi\nmukulakiviä litteänenien niskaan.\n\nKärsivälliset litteänenätkin saimme melkein väsymään. Kustakin\nkymmenestä miehestämme oli enää jäljellä vain yksi, ja naisemme\nolivat huvenneet hyvin vähiin, kun litteänenät ryhtyivät\nneuvottelemaan. He sanoivat, että olimme lujaa väkeä ja että naisemme\nolivat miesten äitejä. Jos me antaisimme heille naisemme, niin he\njättäisivät laakson yksinomaisuudeksemme, ja me voisimme saada naisia\netelän puolen laaksoista.\n\nMutta Nuhila sanoi: ei. Ja toiset naiset sanoivat: ei. Ja me\npilkkasimme litteäneniä ja kyselimme, väsyttikö heitä taisteleminen.\nItse olimme silloin puolikuolleita pilkatessamme vihollisiamme, ja\nkovin vähän kykenimme taistelemaan, siksi heikkoja olimme. Seuraava\nhyökkäys tekisi meistä lopun. Me tiesimme sen. Naisemme tiesivät sen.\nJa Nuhila sanoi, että me itse voisimme surmata itsemme ja nolata\nlitteänenät. Siihen kaikki naisemme suostuivat. Ja sillä aikaa kun\nlitteänenät valmistautuivat hyökkäykseen, joka olisi viimeinen, me\nmuurillaolijat surmasimme naisemme. Nuhila rakasti minua ja kumartui\nottamaan vastaan miekkani piston. Ja me miehet, rakastaen heimoamme,\nsurmasimme toisemme, kunnes jäljellä oli vain kaksi, Horda ja minä,\npunaisina verestä. Horda oli esikoiseni, ja minä kumarruin saamaan\nhäneltä piston. Mutta en kuollut heti. Olin viimeinen vuoriston\npoika, sillä näin Hordan syöksyvän omaan miekkaansa ja kuolevan\nnopeasti. Ja kuollessani, kun hyökkäävien litteänenien huudot yhä\nvoimakkaammin kajahtelivat korviini, iloitsin siitä, etteivät he\nsaisi naisiamme synnyttämään heille ainoatakaan heimomme poikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä, milloin oli se aika, jolloin minä olin Vuorten poika ja me\nkuolimme kapeassa laaksossa surmattuamme siellä Riisin ja Hirssin\npojat. En tiedä muuta kuin että se oli paljon ennen kuin laajat\nvaellukset saattoivat meidät vuorelaiset Intiaan ja että se oli\npaljon ennen kuin minä olin arjalaisena valtiaana Egyptissä, missä\nrakensin itselleni kaksi hautakammiota ja häpäisin minua aikaisempien\nkuninkaiden hautoja.\n\nMielelläni kertoisin enemmän niistä kaukaisista ajoista, mutta nyt\non aikani lyhyt. Pian minä poistun. Mutta mieltäni pahoittaa, etten\nvoi kertoa enempää noista aikaisista vaelluksista, jolloin kansat\njoutuivat toistensa puristuksiin tai jääkuori levisi tahi riista\nsiirtyi toisille seuduille.\n\nMielelläni kertoisin myöskin mysteereistä. Sillä aina me olemme\npyrkineet ratkaisemaan elämän, kuoleman ja tuhoutumisen salaisuuksia.\nToisin kuin muut eläimet ihminen on aina tahtonut katsella tähtiä.\nHän on luonut paljon jumalia oman kuvansa ja mielikuviensa mukaan.\nNoina ammoisina aikoina minä olen palvonut aurinkoa ja pimeyttä. Olen\npalvonut tuleentunutta viljaa elämän antajana. Olen palvonut Saria,\nviljan jumalatarta. Ja olen palvonut veden jumalia, virran jumalia ja\nkalajumalia.\n\nNiin, ja muistan Istarin, ennenkuin babylonialaiset hänet meiltä\nryöstivät, ja Ea myöskin oli meidän, manalan valtias, joka auttoi\nIstaria voittamaan kuoleman. Samoin Mitra oli arjalaisten vanha,\nhyvä jumala, ennenkuin hänet meiltä otettiin tai me erotimme hänet.\nJa kauan sen vaelluksen jälkeen, jolloin veimme ohran Intiaan, minä\nsaavuin Intiaan ratsastavana kauppiaana suuren palvelijajoukon\nja pitkän karavaanin etunenässä, ja silloin muistan palvellun\nBodhisatwaa.\n\nTodella olivat salaperäisen palvontamuodot yhtä liikkuvia kuin\nihmisetkin, ja ryöstöjen ja lainauksien johdosta oli jumalien olo\nyhtä harhailevaa kuin meidänkin. Samoin kuin sumerit lainasivat\nmeiltä Samashnapistinin, niin Semin pojat ottivat hänet sumereilta ja\nnimittivät häntä Noakiksi.\n\nNiinpä niin, minua, Darrell Standingia, joka istun nyt täällä\nmurhamiesten kopissa, hymyilyttää se, että vakaat ja luotettavat\njurymiehet, joita oli kaksitoista, havaitsivat minut syylliseksi\nja kuoleman ansainneeksi. Kaksitoista on aina ollut salaperäisen\nmaaginen luku. Eikä sen juuri juonnu Israelin kahdestatoista\nheimosta. Jo heitä ennen olivat tähtien tarkkailijat sijoittaneet\ntaivaalle eläinradan kaksitoista merkkiä. Ja muistanpa aasain\nja vanien ajoilta, että kun Odin jakoi oikeutta ihmisille,\ntuomioistuimessa oli kaksitoista jumalaa, joiden nimet olivat Thor,\nBalder, Njord, Frey, Tyr, Brage, Heimdal, Höder, Vidar, Ull, Forsete\nja Loke.\n\nVieläpä valkyyriammekin varastettiin meiltä ja tehtiin enkeleiksi,\nja valkyyrioiden ratsujen siivet liitettiin enkelien hartioihin.\nJa silloinen jäinen ja kylmä Helheimimme on muuttunut nykyajan\nhelvetiksi, joka on niin kuuma paikka, että veri kiehuu suonissa, kun\ntaas meillä Helheim oli niin kylmä, että luiden ytimet jäätyivät. Ja\nitse taivas, jota uneksimme pysyväksi, ikuiseksi, on vaeltanut ja\npyörinyt, niin että nykyisin näemme Skorpionin siellä, missä muinoin\nnäimme Oinaan ja Jousimiehen Kravun paikalla.\n\nPalvontaa palvonnan jälkeen! Yhä vain salaperäisen etsintää!\nMuistan kreikkalaisten nilkuttavan jumalan, mestarisepän. Mutta\nheidän Hefaistoksensa oli germaanien Wieland, mestariseppä,\njonka nidien kuningas Nidung oli vanginnut ja leikannut häneltä\ntoisen jalan jänteet viallisiksi. Mutta sitä ennen hän oli meidän\nmestaritakojamme, ja me nimitimme häntä Ilmariseksi. Ja hänet me\nloimme mielikuvituksestamme, antaen partaisen auringonjumalan hänen\nisäkseen, ja Otavan tähdet hoitajikseen. Sillä hän, Hefaistor,\nWieland, Ilmarinen oli syntynyt männyn juuressa suden karvasta ja\nhäntä nimitettiin myöskin karhuisäksi jo ennen kuin germaanit ja\nkreikkalaiset hänet lainasivat ja häntä palvoivat. Niihin aikoihin\nnimitimme itseämme Karhun pojiksi ja Suden pojiksi, ja karhu ja susi\nolivat totemejamme. Se oli ennen eteläistä vaellustamme, jolloin\nyhdyimme viidakon poikiin ja opetimme heille totemimme ja tarumme.\n\nJa kukapa oli Kashvapa ja kukapa Puruvarvas muu kuin meidän\nnilkuttava mestariseppomme, raudantakojamme, jonka olimme\nkuljettaneet mukanamme vaelluksillemme ja jota palvoivat etelän\nasukkaat ja idän asukkaat, Navan pojat, Tuliporan pojat ja Tulipuikon\npojat.\n\nMutta tarina on liian pitkä, vaikka mielelläni tahtoisin kertoa\nkolmilehtisestä elämän yrtistä, jolla Sigmund herätti Sinfiotin\njälleen henkiin. Sillä se on Intian soma-kasvi, kuningas Arthurin\npyhä Graal... Mutta jo riittää!\n\nJa kuitenkin, kun rauhallisesti harkitsen, minusta näyttää, että\nsuurinta elämässä, kaikessa elämässä, niin minulle kuin kaikille\nmuillekin miehille, on ollut nainen, on nainen nyt ja aina, niin\nkauan kuin tähdet liikkuvat taivaalla ja taivas jatkaa ikuista\nkulkuaan. Suurempi kuin uurastuksemme ja pyrkimyksemme, kuin\nkeksintömme ja mielikuvamme, taistelu, tähtien ja salaperäisen\ntutkiminen -- suurin kaikista on ollut nainen.\n\nVaikkakin hän on laulanut minulle väärää musiikkia, pitänyt\njalkani matalalla maaperällä ja vetänyt tähtiin pyrkivät silmäni\naina takaisin häntä katsomaan, niin hän, elämän säilyttäjä, maan\näiti, on antanut minulle suuret päiväni ja yöni ja runsaat vuodet.\nSalaperäisenkin olen kuvitellut hänen mukaisekseen ja tähtikartallani\nolen sijoittanut hänet taivaalle.\n\nKaikki uurastukseni ja keksintöni ovat johtaneet häneen; kaikissa\nkaukonäkemyksissäni hän on ollut taustalla. Kun tein tuliporani ja\ntulipuikkoni, se tapahtui hänen tähtensä. Hänen tähtensä, vaikkakaan\nen sitä tietänyt, minä pystytin seipään kuoppaan sapelihampaan pään\nmenoksi, kesytin hevosen, surmasin mammutin ja paimensin porojani\najaen niitä etelään jäänreunan edetessä. Hänen tähtensä korjasin\nvilliä riisiä, ryhdyin viljelemään ohraa, vehnää ja kauraa.\n\nHänen ja tulevan polven puolesta olen kuollut puiden latvoissa sekä\nkestänyt pitkiä piirityksiä luolien suilla ja savimuureilla. Hänen\ntähtensä asetin taivaalle linnunradan kaksitoista merkkiä. Häntä\njuuri palvoin, kun kumarsin kymmenelle kivelle ja rukoilin niitä\nhedelmällisyyden kuina.\n\nAina on nainen kyykistynyt maahan kuten poikasiaan hoivaileva\npeltopyy; aina on vaellushalu johtanut minut hohtaville poluille;\nja aina olen tähtivaelluksiltani palannut hänen luokseen, hänen,\nikuisen olennon, naisen, jonka käsivarsia kaipaan niin, että niiden\nsyleilyssä unohdan tähdet.\n\nHänen vuoksensa olen elänyt odysseian, noussut vuorille, kulkenut\naavikoiden poikki, hänen vuoksensa olen johtanut metsästystä ja\nasettunut etumaiseksi taistelussa; ja hänen vuoksensa ja hänelle olen\nlaulanut lauluja suorittamistani teoista. Kaikki elämän pursuavat\nhetket ja nautinnon riemut olen saanut hänen kauttaan. Ja nyt,\nkun loppuni on lähellä, voin sanoa, että en ole tuntenut mitään\nsuloisempaa, syvempää huumausta kuin sukeltautuessani hänen tukkansa\ntuoksuun ja sen tuottamaan unhotukseen.\n\nVielä sana! Muistan Dorothyn äskeisiltä päiviltä, kun vielä luennoin\nmaataloutta opiskeleville farmarinpojille. Hän oli yksitoistavuotias.\nHänen isänsä oli lukion dekaani. Hän oli tyttölapsi ja nainen, ja hän\nluuli rakastavansa minua. Ja minä hymyilin mielessäni, sillä sydämeni\noli koskematon ja kokonaan toisaalla.\n\nMutta hymyily oli kuitenkin hellää, sillä lapsen silmistä näin\nikuisen naisen, kaikkien aikojen ja kaikkien olomuotojen naisen.\nHänen silmistään näin toverini, joka oli kanssani viidakossa ja\npuiden latvoissa, luolassa ja raakkukerrostumilla. Hänen silmistään\nnäin Igarin silmät, kun olin jousella ampuva Usu, Arungan silmät,\nkun olin riisin korjaaja, Selpan silmät, kun uneksin hevosella\nratsastamisesta, Nuhilan silmät, joka kumartui odottaen miekkani\npistoa. Niin, hänen silmissään oli ilme, joka teki ne Lei-Lein\nsilmiksi, jonka jätin nauru huulillani, prinsessa Omin silmiksi, joka\nneljäkymmentä vuotta kerjäsi kanssani maantiellä ja kylien kujilla,\nFilippan silmiksi, jonka tähden kaaduin kaksintaistelussa Ranskassa,\näitini silmiksi, kun olin Jesse-poika Vuoriniityillä neljänkymmenen\nison vankkurimme muodostamassa ympyrässä.\n\nHän oli lapsi, mutta hän oli kaikkien naisten tytär, kuten hänen\näitinsä ennen häntä, ja hän oli kaikkien hänen jälkeensä tulevien\nnaisten äiti. Hän oli Sar, viljan jumalatar. Hän oli Istar, joka\nvoitti kuoleman. Hän oli Seba ja Kleopatra; hän oli Esther ja\nHerodias. Hän oli Neitsyt Maria, Maria Magdalena ja Maria, Martan\nsisar, ja hän oli myöskin Martta. Ja hän oli Brünnhilde ja Guinevere,\nIsolde ja Julia, Heloise ja Nicolette. Niin, ja hän oli Eeva, hän oli\nLilith, hän oli Astarte. Hän oli yksitoistavuotias, ja hän oli kaikki\nnaiset mitä on ollut, ja kaikki naiset mitä vastaisuudessa on.\n\nIstun kopissani nyt kärpästen suristessa kesäisen illan unettavassa\nilmassa ja tiedän, että aikani on lyhyt. Pian he pukevat minut\nkauluksettomaan paitaan... Mutta hiljaa, sydämeni. Henki on\nkuolematon. Pimeyden jälkeen alkaa elämä uudelleen, ja silloin on\nolemassa myöskin nainen. Tulevaisuudella on pieni nainen minun\nvaralleni vastaisten elinkausieni ajaksi. Ja vaikkakin tähdet\nliikkuvat ja taivaat pettävät, niin nainen pysyy aina, ikuinen,\nikisuloinen, aina sama nainen, kuten minäkin kaikissa muodoissani ja\nonnettomuuksissani olen aina sama mies, hänen toverinsa.\n\n\n\n\n22.\n\n\nAikani käy hyvin lyhyeksi. Kaikki kirjoittamani käsikirjoitukset on\nonnellisesti saatu toimitetuksi salateitse vankilan ulkopuolelle.\nSiellä on mies, jonka voin uskoa huolehtivan siitä, että ne\njulkaistaan. Enää minä en ole murhamiesten kopissa. Näitä rivejä\nkirjoitan kuolemankopissa, ja minulle on asetettu kuolemanvartijat.\nNämä vartijat valvovat minua yötä päivää, ja heidän järjettömältä\nkuulostavana tehtävänään on huolehtia siitä, etten minä kuole. Minut\non säilytettävä hengissä hirtettäväksi, sillä muuten yleisö pettyisi,\nlain kunnioitusta poljettaisiin ja aikansa mieltä noudattava\njohtaja, jonka yhtenä tehtävänä on valvoa, että tuomitut joutuvat\nasianmukaisesti hirteen, saisi tahran ansioluetteloonsa. Usein minä\nmielessäni ihmettelen niitä omituisia tapoja, joilla eräät ihmiset\nhankkivat elatuksensa.\n\nNämä ovat nyt viimeiset rivini. Huomisaamuksi on hetki määrätty.\nKuvernööri on evännyt armahduksen ja tuomion tarkistuksen, vaikkakin\nkuolemanrangaistuksen vastustamisliitto on nostanut tästä melun\nKaliforniassa. Tylsännäköiset reportterit ovat saapuneet. Olen nähnyt\nheidät kaikki. Useimmat heistä ovat kummastuttavan nuoria poikasia,\nja kummallisinta koko jutussa on, että he saavat ansaituksi itselleen\nleipää ja voita, nyppyjä ja tupakkaa, ja jos he ovat naimisissa,\nlapsilleen kenkiä ja koulukirjoja, sillä, että he ovat näkemässä kun\nprofessori Darrell Standing teloitetaan, ja kuvailevat yleisölle\nmiten professori Darrell Standing kuoli nuoran nenässä. Mutta voi!\nHeillä on sen toimituksen lopussa pahempi olla kuin minulla.\n\nIstuessani tässä miettien maailman menoa, kuolinvahdin askelten\nkaikuessa koppini ulkopuolella ja hänen epäluuloisen silmänsä vähän\nväliä tirkistellessä minua, melkein tunnen ikuisen kiertokulun\nväsyttävän minua. Olen elänyt niin monta elämää. Minua väsyttää\nloputon ponnisteluja tuska ja romahdukset, jotka odottavat korkeissa\nasemissa olevia, hohtavilla teillä kulkevia ja tähtien keskellä\nvaeltavia.\n\nMelkeinpä toivon, että kun seuraavan kerran pukeudun aineeseen,\nolisin rauhallinen farmari. Muistan uneksimani farmin. Niin\nmielelläni uurastaisin siellä kokonaisen eliniän. Oi, unelmieni\nfarmi! Alfalfa-niittyni, tuottoisat jerseylehmäni, ylänkölaitumeni,\npensaspeittoiset rinteeni, jotka muuttuvat vainioiksi angora-vuohieni\nkulkiessa yhä korkeammalle syöden pensaat viljelyksen tieltä!\n\nSiellä on vesisäiliö, luonnollinen vesisäiliö korkealla rinteellä, ja\nsiinä on oivalliset seinämät kolmella puolella. Neljännelle sivulle,\njoka on tavattoman kapea, minä tahtoisin rakentaa padon. Mitättömän\nvähäisellä työllä saisin säiliön, johon mahtuisi vettä kaksikymmentä\nmiljoonaa gallonaa. Sillä nähkääs: Kaliforniassa on suurena haittana\nmaanviljelykselle pitkien kesiemme kuivuus. Se estää viljan\nmuodostamasta jyviä, ja maanpintaa peittävästä mokamultakerroksesta\naurinko polttaa voiman. Mutta tuon patoni avulla minä voisin\nkasvattaa kolme satoa vuodessa noudattamalla tarpeellista vuorottelua\nja saisin koko seudun peittymään rehevään vihreyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen juuri saanut kestää johtajan vierailun. Sanon tahallani\n\"kestää\". Hän on kokonaan toisenlainen kuin San Quentinin johtaja.\nHän oli hyvin hermostunut, ja minun täytyi pakottautua huvittamaan\nhäntä. Tämä on hänen ensimmäinen hirttotapauksensa. Itse hän sen\nminulle kertoi. Yritin kömpelösti laskea leikkiä, että minäkin olen\nensimmäistä kertaa sellaisessa mukana, mutta en onnistunut. Häntä\noli mahdoton saada nauramaan. Hänellä on tytär korkeakoulussa ja\npoika keltanokkana Stanfordissa. Hänellä ei ole muita tuloja kuin\npalkkansa, hänen vaimonsa on rampa, ja häntä vaivaa kovasti se, että\nlääkärit eivät ole hyväksyneet häntä henkivakuutukseen. Miesparka\nkertoi minulle melkein kaikki huolensa. Jollen olisi diplomaattisesti\njohtanut haastattelua loppumaan, hän istuisi täällä vieläkin\nkertoilemassa.\n\nViimeiset kaksi San Quentinissa viettämääni vuotta olivat hyvin\nsynkät ja painostavat. Onnettaren oikullisimpia temppuja oli se,\njonka ansiosta Ed Morrell pääsi pois eristyskopista ja tuli koko\nvankilan ylimmäksi luottamusvangiksi. Se oli Al Hutchinsin entinen\ntoimi, ja siitä oli tuloja kolmetuhatta dollaria vuodessa. Minun\nonnettomuudekseni Jake Oppenheimer, joka oli niin monta vuotta\nvirunut eristyskopeissa, muuttui happameksi maailmalle, kaikelle.\nKahdeksan kuukauden aikana hän ei puhunut sanaakaan kenellekään, ei\nminullekaan.\n\nVankilassa uutiset leviävät. Kun vain odotetaan tarpeeksi, ne\nsaapuvat myöskin eristyskoppien käytävälle. Sain tietää, että Cecil\nWinwood, runoilija-veijari, näpistelijä, pelkuriraukka ja kätyri oli\ntuotu takaisin jouduttuaan kiinni uudesta petoksesta. On muistettava,\nettä juuri tämä Cecil Winwood keitti kokoon kummitusjutun, että minä\nmuka olin piilottanut olemattoman dynamiitin uuteen paikkaan, ja hän\noli syypää siihen, että minä olin saanut viettää nämä viisi vuotta\neristyskopeissa.\n\nPäätin tappaa Cecil Winwoodin. Nähkääs, Morrell oli poistunut,\nja Oppenheimer oli pysynyt vaiti aina siihen purkaukseen saakka,\njoka teki hänestä lopun. Eristyskopit olivat muuttuneet minulle\nyksitoikkoisiksi. Minun oli tehtävä jotakin. Muistelin sitä aikaa,\njolloin olin ollut Adam Strang ja hautonut kostoa kärsivällisesti\nneljäkymmentä vuotta. Sen, minkä hän oli tehnyt, voisin minäkin\ntehdä, jos vain kerran pääsisin puristamaan kourani Cecil Winwoodin\nkurkkuun.\n\nEi voida odottaa, että minä paljastaisin, miten sain ne neljä neulaa\nkäsiini. Ne olivat pieniä batistineuloja. Ruumiini oli laihtunut,\nja minun oli sahattava poikki vain neljä tankoa, kukin kahdesta\nkohdasta, saadakseni niin ison aukon, että voisin ryömiä sen läpi.\nMinä tein sen. Kulutin neulan kuhunkin tankoon. Kaksi leikkausta\noli tehtävä kuhunkin, ja joka leikkaukseen kului kuukausi. Minulta\nolisi niin ollen mennyt kahdeksan kuukautta koko aukkoon. Mutta\nonnettomuudeksi katkesi viimeinen neula hangatessani viimeistä\ntankoa, ja sain odottaa kolme kuukautta, ennenkuin sain uuden neulan.\nMutta minä sain sen ja pääsin ulos.\n\nMieltäni pahoittaa suuresti, etten saanut käsiini Cecil Winwoodia.\nOlin suunnitellut kaikki yksityiskohtaisesti yhtä seikkaa\nlukuunottamatta. Varmasti voisin olettaa tapaavani Winwoodin\nruokailuhuoneessa päivällisen aikaan. Odotin niin ollen,\nkunnes Piirasnaama-Jones, uninen vartija, saapuisi vuorolleen\nkeskipäivällä. Minä olin silloin eristyskoppien ainoa asukas, joten\nPiirasnaama-Jones alkoi varsin pian kuorsata. Poistin tangot,\npujottauduin ulos, hiivin hänen ohitseen, avasin oven, ja olin vapaa\n... niin vapaa kuin vankilan sisällä voi olla.\n\nMutta nyt tuli tielleni se ainoa seikka, jota en ollut ottanut\nsuunnitelmissani huomioon -- minä itse. Olin ollut eristyskopissa\nviisi vuotta. Olin kauhean heikko. Painoin vain seitsemänyhdeksättä\nnaulaa. Olin puolisokea. Ja sain heti agorafobian kohtauksen. Minua\nhirvitti tilavuus. Oltuani viisi vuotta ahtaiden muurien sisällä en\njaksanut käsittää portaitten tavatonta kaltevuutta, en vankilan pihan\nääretöntä laajuutta.\n\nPortaista laskeutumista pidän sankarillisimpana tekona, mitä\nmilloinkaan olen tehnyt. Pihalla ei ollut ketään. Huikaiseva\naurinko paahtoi sitä. Kolmesti yritin kulkea sen poikki. Mutta\naistini menivät sekaisin, ja horjahdin takaisin muurin kupeeseen\nsuojaa etsien. Vielä kerran koetin, kooten kaiken rohkeuteni. Mutta\npäivänvalo sokaisi minua kuin lepakkoa, ja minä säikähdin varjoani.\nKoetin väistää omaa varjoani, hypähdin, kompastuin ja rannalle\npyrkivän hukkuvan tavoin ryömin nelinkontin takaisin seinustalle.\n\nNousin pystyyn seinän varassa ja huusin. Huusin ensimmäisen kerran\nmoneen vuoteen. Muistan, että vaikkakin olin niin äärimmäisessä\nhädässä, huomasin lämpimäin kyynelten vierivän poskilleni ja tunsin\nniiden suolaisen maun kielelläni. Sitten puistatti minua vilu ja\njonkin aikaa värisin kuin horkassa. Luovuin yrittämästä pihan poikki\nuskoen sen mahdottomaksi silloisessa tilassani, kun yhä vapisin\nvilusta, ja painautuen suojaista seinää vasten lähdin kiertämään\npihaa.\n\nSilloin vartija Thurston huomasi minut. Minä näin hänet, ison,\nhyvinsyötetyn jättiläisen, joka huikastuneissa silmissäni näytti\nhirveältä, syöksyvän päälleni uskomattoman nopeasti ja hyvin\nkaukaa. Kenties hän sillä hetkellä oli kahdenkymmenen jalan päässä.\nHän painoi sataseitsemänkymmentä naulaa. Voi helposti kuvitella,\nminkälainen tappelu meidän keskemme syntyi, mutta väitetään, että\nminä tappelussa löin häntä nyrkillä nenään saadakseni sen vuotamaan\nverta.\n\nMutta joka tapauksessa, kun olin elinkautinen vanki, jollaista\nKaliforniassa rangaistaan pahoinpitelystä kuolemalla, huomasi\njury minut syypääksi, sillä täytyihän sen ottaa huomioon vartija\nThurstonin ja vankilan muiden hirttokätyrien raskauttavat\ntodistukset, ja minut tuomitsi tuomari, jonka täytyi noudattaa lain\nselväsisältöisiä pykäliä.\n\nThurston mukiloi minua kelpo lailla, ja kulkiessani hirveitä portaita\ntyrkkivät ja potkivat minua luottamusvangit ja vartijat, jotka\ntunkeutuivat toistensa tielle innokkaina auttamaan Thurstonia. Ja\njos hänen nenästään vuoti verta, niin kautta taivaan oli joku hänen\napureistaan todennäköisesti sen aiheuttanut mellakassa. Minusta olisi\nsamantekevää, vaikka olisin itsekin siihen syypää, mutta se on niin\nsurkean vähäpätöinen aihe ihmisen hirttämiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskustelin juuri äsken sen vartijan kanssa, joka nyt on\nkuolinvahdissa. Vähän vaille vuosi sitten Jake Oppenheimer oli tässä\nsamassa kuolemankopissa matkallaan hirsipuun tikkaille, joille minä\nastun huomenna. Tämä mies oli myöskin silloin kuolinvahdissa. Hän on\nvanha sotilas. Hän puree tupakkaa lakkaamatta ja ylenmäärin, niin\nettä hänen harmaa partansa ja viiksensä ovat jäykät ja ruskeat. Hän\non leski ja hänellä on neljätoista lasta elossa, kaikki naimisissa,\nkolmekymmentäyksi lapsenlasta ja neljä lapsenlapsenlasta, kaikki\ntyttöjä. Näiden tietojen nyhtäminen kävi kuin hampaan kiskominen.\nHän on jörö ukonköriläs, ja hänen järjenjuoksunsa on heikko. Juuri\nsiitä syystä luulen hänen eläneen niin kauan ja siittäneen sellaisen\njälkeläislauman. Hänen henkinen puolensa on varmaan kiteytynyt jo\nkolmekymmentä vuotta sitten. Hänen ajatuksensa ovat kaikki vähintään\nsen ikäisiä. Harvoin hän sanoo minulle muuta kuin \"kyllä\" ja \"ei\".\nEikä se johdu siitä, että hän on äreissään. Hänellä ei ole mitään\nsanottavaa. En tiedä, milloin elän uudelleen, mutta kuinka suloinen\nlepoaika olisikaan sellainen olotila, ennen kuin lähden uudelleen\ntähtivaellukselle...\n\nMutta palaan kertomukseeni. Minun täytyy uhrata rivi kertoakseni,\nkuinka tavaton kevennyksen tunne valtasi minut päästyäni takaisin\neristyskoppiini, senjälkeen kuin Thurston ja hänen apurinsa olivat\ntyrkkineet ja potkineet minut portaita ylös. Siellä oli niin varman\nturvallista. Minulla oli samanlainen tunne kuin eksyneellä lapsella\npäästyään takaisin kotiin. Suorastaan rakastin seiniä, joita viiden\nvuoden aikana olin niin katkerasti vihannut. Koppini vankat seinät\nolivat niin lähellä joka puolella ja estivät laajan, hirvittävän\naukeuden rusentamasta minua. Agorafobia on kauhea sairaus. Minulla on\nollut vain vähän tilaisuutta kokeilla sitä, mutta siitä vähästä voin\npäätellä, että hirttäminen on paljon helpompaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSain juuri nauraa sydämeni pohjasta. Vankilan tohtori, varsin\nsiedettävä poika, oli juuri luonani tarinoimassa ja tarjoutui samalla\nauttamaan minua antamalla minulle huumausainetta. Tietystikin\nhylkäsin hänen ehdotuksensa \"työntää\" minut yöllä niin täyteen\nmorfiinia, etten aamulla hirttopaikalle marssiessani tietäisi, olinko\n\"tulossa vai menossa\".\n\nMutta nauru. Se oli niin Jake Oppenheimerin tapaista. Tunnen niin\nhyvin hänen kuivan terävän ajatustapansa, kun hän hämmästytti\nsanomalehtireportterit tahallisella tuhmuudellaan, jota he\npitivät vahingossa sattuneena. Viimeisenä aamuna kun hän puettuna\nkauluksettomaan paitaan oli lopettanut aamiaisensa, olivat\nreportterit kokoontuneet koppiin kuulemaan hänen viimeisiä sanojaan\nja kysyneet, mitä hän ajatteli kuolemanrangaistuksesta.\n\nKuka voi sanoa, että meillä on alkuperäisen raakuuden peitteenä muuta\nkuin ohut sivistyksen kiilto, kun joukko eläviä ihmisiä saattaa\nesittää sellaisen kysymyksen miehelle, jonka on kuoltava ja jonka\nkuolemaa he ovat saapuneet katsomaan?\n\nMutta Jake oli heidän vertaisensa. \"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"toivon\neläväni siihen päivään, jolloin kuolemanrangaistus on poistettu\".\n\nOlen elänyt monta elämää pitkinä ajanjaksoina. Yksilönä ei ihminen\nole siveellisessä suhteessa vähääkään edistynyt viimeisinä\nkymmenenä vuosituhantena. Vakuutan sen ehdottoman todeksi. Rajun\nvarsan ja kärsivällisen kuormahevosen välinen erotus johtuu\nvain harjoituksesta. Vain harjoitus erottaa nykyisen ihmisen ja\nkymmenentuhatta vuotta sitten eläneen ihmisen toisistaan. Ohuen\nmoraalikiiltonsa sisällä, joka kiilto on häneen hangattu, ihminen on\nsama raakalainen kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin. Siveellisyys\non yhteiskunnallinen varasto, joka on koottu tuskaisina ajanjaksoina.\nVastasyntyneestä lapsesta tulee raakalainen, jollei häntä harjoiteta,\nkiilloteta moraalilla, jota niin kauan on koottu.\n\n\"Ei sinun pidä tappaman\" -- pyh! He aikovat tappaa minut\nhuomenaamulla. \"Ei sinun pidä tappaman\" -- pyh! Kaikkien\nsivistysmaiden laivatelakoilla asetellaan parhaillaan paikoilleen\ndreadnoughtien ja superdreadnoughtien pohjalevyjä. Rakkaat ystävät,\nminä, kuoleva mies, tervehdän teitä huutamalla: \"Pyh!\"\n\nKysyn teiltä: mitä parempaa siveellisyyttä saarnataan tänään kuin\nsaarnasivat Kristus, Buddha, Sokrates ja Platon, Konfutse ja ken\nlieneekin \"Mahabharatan\" tekijä. Hyvä Jumala, viisikymmentä tuhatta\nvuotta sitten olivat totemiperheittemme naiset siveämpiä, perhe- ja\nheimosuhteemme parempia ja tiukempia.\n\nMutta täytyy sanoa, että meillä noina muinaisina aikoina oli parempi\nsiveellisyys kuin nyt. Älkää sivuuttako tätä ajatusta liian nopeasti.\nAjatelkaa nykyistä lastenkasvatustyötä, poliisilaitosta, rahasta\nharjoitettua haureutta ja köyhän väestön tyttärien orjuutta. Kun olin\nVuoren poika ja Härän poika, ei prostituutiossa ollut minkäänlaista\njärkeä.\n\nMe olimme siveitä, sen sanon teille. Emme uneksineetkaan niin syvästä\nsiveettömyydestä. Niin, ja samoin ovat kaikki alemmat eläimet\nnykyisinkin siveitä. Ensin täytyi ihmisen tulla, mielikuvituksineen,\naineenhallitsemiskykyineen, keksimään kuolemansynnit. Alemmat\neläimet, muut eläimet, eivät voi tehdä syntiä.\n\nLuon nopean silmäyksen eri aikoina ja eri paikoissa kuluneihin\nmoniin elinkausiini. En ole missään nähnyt hirveämpää enkä edes niin\nhirveätä julmuutta kuin nykyisissä vankilaoloissamme. Olen kertonut\nteille mitä olen saanut kärsiä pakkopaidassa ja eristyskopissa tämän\nkahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä Kristuksen\nsyntymän jälkeen. Noina muinaisina aikoina me rankaisimme nopeasti\nja tapoimme pikaisesti. Me rankaisimme ja tapoimme, koska halusimme\nniin tehdä, mielijohteesta, jos niin tahdotte. Mutta me emme olleet\nulkokultaisia. Me emme pyytäneet sanomalehdiltä emmekä yliopistolta\npyhitystä raakuudellemme. Mitä halusimme tehdä, sen teimme suorina\nseisten, ja otimme vastaan moitteet suorina seisten emmekä\npiiloutuneet klassisten talousoppineiden ja filosofien kauhtanoiden\nturviin, emme palkattujen pappien, professorien emmekä sanomalehtien\njulkaisijoiden turviin.\n\nJa Herra paratkoon, sata vuotta sitten, viisikymmentä, viisi\nvuotta sitten ei pahoinpitely täällä Yhdysvalloissa ollut\nkuolemanrangaistuksen ansaitseva rikos. Mutta tänä vuonna, Herramme\nvuonna tuhatyhdeksänsataakolmetoista, hirtettiin Kalifornian\nvaltiossa Jake Oppenheimer sellaisesta rikkomuksesta, ja huomenna\naiotaan minut viedä hirtettäväksi siitä kuolemanrangaistuksen\nansaitsevasta rikoksesta, että olen näpäyttänyt miestä nenälle.\nKysyn: eikö apinan ja tiikerin kuoleutumiseen ihmisessä kulu kauan,\nkun sellaiset määräykset on otettu Kalifornian lakikirjaan vuonna\nyhdeksäntoistasataakolmetoista Kristuksen syntymän jälkeen? Hyvä\nJumala! Kristuksen vain ristiinnaulitsivat. Paljon pahempaa he ovat\ntehneet Jake Oppenheimerille ja minulle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEd Morrell naputti kerran minulle: \"Pahin, mitä miehelle voidaan\ntehdä, on hirttää hänet.\" Ei, minä en pidä kuolemanrangaistusta\narvossa. Se ei ainoastaan ole likaista puuhaa, joka alentaa siihen\nhenkilökohtaisesti osallisia hirttokätyreitä, vaan se on alentavaa\nmyöskin yhteiskunnalle, joka sietää sitä, kannattaa sitä ja maksaa\nveroja sitä varten. Kuolemanrangaistus on niin mieletön, niin typerä,\nniin hirveän epätieteellinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu on käsissä -- viimeinen aamuni. Nukuin kuin lapsi koko yön.\nNukuin niin rauhallisesti, että kuolinvahti kerran jo säikähti. Hän\narveli minun tukahduttaneen itseni peitehuovalla. Miesraukan pelko\nkävi ihan säälikseni. Olihan hänen leipänsä kysymyksessä. Jos todella\nolisi niin tapahtunut, se olisi merkinnyt mustaa pilkkua hänen\nansioihinsa, kenties toimen menetystä -- ja työttömän miehen elämä on\nkarvasta nimenomaan nykyisin. Minulle on kerrottu, että Euroopassa\naloitettiin tilien selvittely kaksi vuotta sitten ja että se nyt on\naloitettu Yhdysvalloissa. Se merkitsee joko pulaa tai paniikkia, ja\nensi talvena työttömien armeija on suuri, leipävarras korkealla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aamiaisaika. Hullunkuriselta se tuntui, mutta söin hyvällä\nruokahalulla. Johtaja toi neljänneksen viskiä. Lahjoitin sen\nmurhamiesten koppilaisille lähettäen terveiseni. Johtaja, miesparka,\npelkää, että jollen minä ole humalassa, sotken koko toimituksen ja\naiheutan moitteita hänen järjestelykyvystään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlleni on puettu kaulukseton paita...\n\nNäyttää siltä, että minä olen hyvin tärkeä mies tänään. Kokonaisissa\nihmisjoukoissa on äkkiä herännyt mielenkiinto minua kohtaan...\n\nTohtori poistui juuri. Hän koetteli valtimoani. Kysyin, miten se löi.\nSe oli normaali...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjoitan näitä hajanaisia ajatuksia, ja liuska kerrallaan ne\nlähtevät salaista tietään muurien toiselle puolelle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen rauhallisin mies koko vankilassa. Tuntuu kuin olisin matkalle\nlähtevä lapsi. Odotan kiihkeästi lähtöä uteliaana näkemään outoja\nseutuja. Tämä yhden kuoleman pelko olisi naurettavaa sellaisessa\nmiehessä, joka on poistunut pimeään niin usein ja tullut taaskin\nelämään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohtaja, mukanaan neljännes samppanjaa. Lähetin sen alas murhamiesten\nkoppeihin. Eikö ole kummallista, että minusta pidetään sellaista\nhuolta tänä viimeisenä päivänäni? Varmaankin nämä miehet, jotka\nvalmistautuvat tappamaan minut, itse pelkäävät kuolemaa. Lainatakseni\nJake Oppenheimeria: \"Minussa, joka olen kuoleman kynnyksellä, he\nvarmastikin näkevät jotakin sentapaista kuin 'Pyhä Jumala'...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSain juuri Ed Morrellin terveiset. Minulle kerrottiin, että hän on\nkävellyt koko yön vankilan edustalla. Kun hän on entinen vanki,\nei häntä ole päästetty tervehtimään minua. Raakalaiset? En tiedä.\nKenties vain lapsia. Löisinpä vetoa, että useimpia heistä pelottaa\nolla yksin pimeässä yöllä, sen jälkeen kun he ovat minut hirttäneet.\n\nMutta Ed Morrellin terveiset: \"Käteni on sinun kädessäsi, vanha\nveikko. Tiedän, että heilahdat, niinkuin miehen tulee\"...\n\nReportterit lähtivät juuri. Ensi kerran, viimeisen, näen heidät\ntikapuilta, ennenkuin pyöveli peittää kasvoni mustaan myssyyn.\n\nHe tulevat katsomaan uteliaina ja pahoinvoivina. Kummallisen nuoria\npoikia. Eräät heistä näyttivät nauttineen väkeviä. Pari, kolme tuntui\nvoivan pahoin ajatellessaan mitä saisivat nähdä. Näyttää helpommalta\njoutua hirteen kuin olla katsojana...\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeiset rivini. Tuntuu siltä, että viivytän kulkuetta. Koppini\non täpö täynnä virkamiehiä ja arvohenkilöitä. Kaikki he ovat\nhermostuneita. He toivovat, että toimitus olisi pian ohi. Epäilemättä\non joitakuita heistä kutsuttu päivällisille. Minä todella loukkaan\nheitä kirjoittaessani nämä viimeiset sanat. Pappi esitti uudelleen\npyyntönsä saada olla lähelläni loppuun saakka. Miesparka -- miksipä\nkieltäisin häneltä tämän lohdutuksen? Minä suostuin, ja hän saapui\näsken hyvin ystävällisen näköisenä. Niin pienet seikat voivat tehdä\njotkut ihmiset onnellisiksi! Voisin nauraa sydämeni pohjasta viisi\nminuuttia, jollei heillä olisi niin kiire.\n\nLopetan. En osaa muuta kuin toistaa omia sanojani. Kuolemaa ei ole\nolemassa. Elämä on henkeä, eikä henki voi kuolla. Vain liha kuolee\nja katoaa, sitä liikuttaa aina se kemiallinen käyte, joka sitä\nelähdyttää, aina se on muovautumassa, alinomaa se kiteytyy vain\nsulautuakseen yhteiseen massaan ja kiteytyäkseen uusiksi erilaisiksi\nmuodoiksi, jotka nekin kestävät päivän ja sulautuvat takaisin\nyhteiseen massaan. Vain henki on pysyvä: kehittää itseään olomuotojen\nloputtomasti jatkuvassa sarjassa pyrkiessään aina ylöspäin valoa\nkohti. Minkälainen on seuraava elämäni? Kysyn. Ihmettelen...\n\n\n\n\n\n\nNOVELLEJA\n\n\n\n\nVarjo ja valo\n\n\nMenneitä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys\noli. Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava\nja tumma. Paul Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen,\njoustava ja vaalea. Toinen oli toisen vastine kaiken muun paitsi\nvärin puolesta. Lloydin silmät olivat mustat, Paulin siniset.\nVoimakkaiden mielenliikutusten hetkinä veri väritti Lloydin kasvot\noliivinruskeiksi, mutta Paulin purppuranpunaisiksi. Lukuunottamatta\ntätä värieroa he olivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa.\nKumpikin oli kiihkeä, kykeni äärimmäiseen voimanponnistukseen ja\nkestävyydenkoetukseen, ja molemmat elivät samoissa hurmiomielialoissa.\n\nMutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuului kolmaskin henkilö,\nja se kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska,\nja se olin minä, häpeä sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan\nluodut toistensa kilpaveikoiksi ja minä rauhanrakentajaksi heidän\nvälilleen. Kasvoimme yksissä kaikki kolme, ja hyvin useasti olen\nkestänyt omissa nahoissani kiukkuiset iskut, mitkä toinen heistä\ntarkoitti toiselleen. He kilpailivat aina, koettivat voittaa toinen\ntoisensa, ja kun he joutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän\nvoimanponnistuksillaan ja intohimoisella kiihkeydellään ollut\nollenkaan rajoja.\n\nTämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opintojaan että leikkejään.\nJos Paul opetteli ulkoa \"Marmionista\" laulun, opetteli Lloyd\nkaksi, Paul sitten kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko\nrunoelman ulkoa. Muistan erään uimarannassa sattuneen tapauksen, mikä\ntraagillisesti selittää heidän keskinäistä elämänkamppailuaan. Meillä\npojilla oli tapana leikkiä sukeltelemalla kymmenen jalkaa syvän\nlammikon pohjalle ja pidellä kiinni siellä olevista puunjuurista\nnähdäksemme, kuka kykeni kauimmin pysyttelemään veden alla. Paul\nja Lloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan yht'aikaa. Kun näin\nheidän tiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen, minut\nvaltasi aavistus jostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat\nhäipyivät, lammikon pinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa\ntai kullanheleätä päätä ei ilmaantunut henkeä vetämään. Me\nrannalla olijat rupesimme käymään levottomiksi. Kauimmin henkeään\npidättelemään kyenneen pojan pisin saavutus oli sivuutettu, mutta\nvieläkään ei mitään näkynyt. Hitaasti kohoilevat ilmakuplat\nosoittivat, että heidän keuhkonsa tyhjenivät ilmasta, mutta sitten\nei noussut ilmakupliakaan. Jok'ainoa sekunti kävi loputtomaksi, ja\nkykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin veteen.\n\nLöysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän\npäittensä väliä oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki\nselällään, toinen tuijotti toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti,\nvääntelehtivät ja kiemurtelivat vapaaehtoisen tukehtumisensa\ntuskissa, sillä kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja tunnustaa\nhävinneensä. Koetin pakottaa Paulia hellittämään juuresta, mutta hän\nteki hurjaa vastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin henkeäni ja\npalasin pinnalle hirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen,\nja puolikymmentä meistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin\nirti. Kun saimme heidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta\nuutteran pyörittelyn, hivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät\nvirkoamaan. He olisivat hukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.\n\nKun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että\nhän ryhtyisi opiskelemaan valtiotieteitä. Lloyd Inwood, joka\nkirjoittautui korkeakouluun yht'aikaa, valitsi saman alan. Mutta\nPaulilla oli koko ajan ollut salaisena suunnitelmana ruveta\nopiskelemaan luonnontieteitä, erikoisesti kemiaa, ja viime hetkessä\nhän muutti alaa. Vaikka Lloyd jo oli tehnyt työsuunnitelman\nlukuvuotta varten ja aloittanut valtio-opin luentojen kuuntelemisen,\nhän seurasi heti Paulin esimerkkiä ja antautui tutkimaan\nluonnontieteitä, pääaineenaan kemia. Heidän kilvoittelunsa tuli\npian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen kannusti toista, ja he\ntunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin kuin ainoakaan ylioppilas\nennen heitä -- niin syvälle, että he jo ennen loppututkintoansa\nolisivat kyenneet panemaan pussiin opiston kaikki kemian professorit\nja dosentit lukuunottamatta Moss-\"ukkoa\", kemiallisen osaston\ndekaania, ja tämänkin he monta kertaa saattoivat tiukalle. Lloyd\nkeksi hämähäkkisyövän \"kuolemanbasillin\", ja tämä keksintö ja\nhänen syankaliumikokeensa taudin parantamiseksi tekivät hänet ja\nhänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko maailman; eikä Paul\njäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen kokeilujen tietä\nonnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä, joissa\ntapahtui amebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta\nhedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän\nteki natriumkloridilla ja meriorganismien alimmilla muodoilla.\n\nHeidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin kun he olivat kiihkeimmin\nsyventyneitä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van\nBenshotenin tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta\nennen kuin vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui\ntytön tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä\ntuli se ainoa arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat\nhäntä yhtä kiihkeästi ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä\nkävi niin ankaraksi, että koko ylioppilaskunta loi suuria vetoja\nlopputuloksesta. Itse Moss-\"ukko\" lankesi tähän syntiin eräänä\npäivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen yksityislaboratoriossaan oli\naivan odottamatta purkanut tunteitaan, ja löi kuukauden palkastaan\nvetoa siitä, että Paulista tulisi Doris van Benshotenin mies.\n\nVihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia\nlukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin\nja sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään,\nkoska hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei\nollut sallittua Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua\nkunniasta ja onnesta mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin\nnuorukainen syytti toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän\nkeskinäinen katkeruutensa kiihtyi entisestään.\n\nMutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen\njälkeen kun he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman\nnäköpiiristä. Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua\neikä lainkaan pakkoa antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja\nheidän keskinäinen vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa.\nHe kävivät luonani sangen usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti\nyht'aikaista vierailua, mutta väistämätöntä oli, että he ennemmin tai\nmyöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.\n\nSinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli\nkoko aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan\nerästä tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa\nharrastuksissani, ja olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd\nInwood saapui. Leikkelin, karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja\nparvekkeellani suu täynnä nauloja, ja Lloyd autteli askareitani;\nsilloin johduimme puhelemaan näkymättömien olentojen salaperäisestä\nsuvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista olennoista, joita vielä\nelää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella, iskevällä\ntavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä\nmahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi\ntarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.\n\n\"Väri on aistimus\", hän sanoi. \"Sillä ei ole mitään objektiivista\ntodellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä.\nKaikki esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä\nniitä. Ellei valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään,\neikä meillä niin muodoin ole minkäänlaista näkötodistusta niiden\nolemassaolosta.\"\n\n\"Mutta näemmehän mustat esineet päivän valossa\", väitin siihen.\n\n\"Aivan niin\", jatkoi hän innokkaasti. \"Ja se tapahtuu siksi,\netteivät ne ole absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia,\nabsoluuttisen mustia niin sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään\n-- emme tuhannenkaan auringon valossa. Väitän, että on mahdollista\noikeista, sopivalla tavalla yhdistetyistä väriaineista valmistaa\nabsoluuttisen musta väri, mikä tekee kaiken sillä sivellyn\nnäkymättömäksi.\"\n\n\"Sepä olisi merkillinen keksintö\", sanoin välinpitämättömästi, sillä\nkoko asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä\nolisi voinut pitää muuna kuin ajatusleikkinä.\n\n\"Merkillinen!\" Lloyd löi minua olalle. \"Totisesti merkillinen. Niin,\npoikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi\nvähempää kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten\nja hovien salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja\npoliitikkojen juonet, pörssipelaajain keinottelut, trustien ja\nsyndikaattien suunnitelmat. Voisin tunnustella kaiken ja kaikkien\nvaltimoja ja tulla maailman mahtavimmaksi voimaksi. Ja minä...\"\nHän keskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: \"Niin, olenpa jo aloittanut\nkokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle.\"\n\nAvoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään.\nPaul Tichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.\n\n\"Sinä unohdat, rakas Lloyd...\", sanoi hän.\n\n\"Minkä niin?\"\n\n\"Sinä unohdat\", jatkoi Paul, \"niin, sinä unohdat varjon\".\n\nNäin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti:\n\"Voinhan käyttää auringonsuojaa.\" Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti\nPaulia kohden. \"Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität\nmitä rauhaasi sopii.\"\n\nYhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyväntuulisesti.\n\"En tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka\nonnistuisitkin herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan\nkompastuksenasi. Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan\npäinvastaiselle taholle. Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen...\"\n\n\"Läpikuultavuus!\" huudahti Lloyd kohta. \"Sitä on mahdoton\naikaansaada.\"\n\n\"Niin, luonnollisesti mahdoton!\" Paul kohautti olkapäitään ja poistui\npitkin ruusukäytävää.\n\nSe oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa ratkaisemiseen\nsillä hirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja\nsellaisella kiukulla ja katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään,\nettä jompikumpi heistä onnistuisi. Molemmat luottivat minuun\ntäydellisesti, ja niinä pitkinä kokeiluviikkoina, mitkä nyt\nseurasivat, olin kummankin uskottuna, kuulin heidän teoriansa ja näin\nheidän kokeensa.\n\nLloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen\nja sielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja\nyhtämittaisen työn jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri\neräässä sellaisessa raa'assa esityksessä, johon hän oli laahannut\nminut toverikseen saadakseen puhua uusimmista saavutuksistaan, hänen\nteoriansa sai vakuuttavan vahvistuksen.\n\n\"Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?\" kysyi hän\nosoittaen kehän toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. \"Ja\nnäetkö hänen lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu?\nMiehestä toiseen on pitkä matka, eikö olekin?\"\n\n\"On toki\", vastasin katseltuani. \"Heidän välillään on tyhjä paikka.\"\n\nHän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. \"Punapartaisen ja\nvalkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olen kertonut sinulle\nhänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on\nkaribineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä\non yllä musta takki, joka on napitettu leukaa myöten. Näin hänen\ntulevan ja istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän\nkatosi. Katsele oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan.\"\n\nTahdoin mennä kehän toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä,\nmutta hän pidätti minua. \"Odota\", sanoi hän.\n\nOdotin ja tähysin ja näin punapartaisen kääntävän päätään kuin\npuhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt\nsilmäparin liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset\nkaksoiskuunsirpit sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta\nkun neekeri lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen\ntuolinsa näytti yhtä tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.\n\n\"Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä\nnäkemättä\", sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki sai minut\nmelkein vakuuttuneeksi siitä.\n\nKävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet\naina syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin\nkokeiluihinsa. Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset\nväriaineet, esim. kimröökin, tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen\nja rasvojen noen ja kaikki mahdolliset animaaliset aineet.\n\n\"Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä\", hän sanoi.\n\"Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä\nheijastumalla se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee\nnäkyväksi. Tässä esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo\nkohtaa sen, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista\nse on kokoonpantu, Sammuvat -- violetti, indigo, vihreä, keltainen,\noranssinväri ja punainen. _Sininen_ vain on poikkeuksena. Se ei\nsammu, se heijastuu. Sentähden tämä nuuskarasia näyttää meistä\nsiniseltä. Emme näe muita värejä, koska ne ovat sammuneina. Näemme\nainoastaan sinisen. Samasta syystä ruoho on _vihreätä_. Valkoisen\nvalon vihreät väriaallot kohtaavat silmämme.\"\n\n\"Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä\", sanoi hän minulle\neräällä toisella kerralla. \"Oikeastaan panemme niihin määrättyjä\naineita, joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat\nvalkoisesta kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme taloomme.\nKun jokin aine heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se\nvalkoiselta. Kun se sammuttaa kaikki värit, se on musta. Mutta kuten\nsanottu meillä ei vielä ole mitään täydellisen mustaa. _Kaikkia_\nvärejä ei ole saatu sammumaan. Täydellisen musta on voimakkaassa\nvalossa absoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä esimerkiksi.\"\n\nHän osoitti palettia, joka oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty\nmoninaisia mustien värien vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin\nkykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen;\nhieroin niitä ja katselin uudelleen.\n\n\"Se on\", hän lausui juhlallisesti, \"mustinta mustaa, mitä kukaan\nkuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin\nkyllä saan valmistetuksi niin mustaa, ettei kukaan kuolevainen voi\nsitä katsella -- _eikä nähdä sitä.\"_\n\nToisaalta taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa\nvalon polarisaatio-, taittumis- ja interferenssiominaisuuksia,\nyksinkertaista ja kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia\nmahdollisia orgaanisia yhtymiä.\n\n\"Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta,\nettä kaikki valosäteet pääsevät kappaleen läpi\", sanoi hän\nminulle, \"sitä minä tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine\nläpikuultamattomuuksineen varjoon. Mutta minä pääsen siitä.\nLäpikuultavasta kappaleesta ei lankea varjoa, eikä se heijasta\nvalo-aaltoja -- tarkoitan, että niin on täydellisesti läpikuultavan\nkappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei sellainen\nkappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin sen\ntähden, ettei se lainkaan heijasta valoa.\"\n\nEräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul\nhieroskeli joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi\nkeskustelussamme tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: \"Ah, minulta\nputosi linssi. Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui.\"\n\nAioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani.\nHieroin silmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja\nnuhdellen Paulia, joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.\n\n\"No?\" sanoi hän.\n\n\"No?\" sanoin minä.\n\n\"Miks'et sinä tutki seikkaa?\" kysyi hän.\n\nJa minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat\nautomaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa\nollut mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että\nikkunankehys oli typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan\nesineeseen, sileään, kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi\nminulle vanhasta kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä\nkerran, mutta en kyennyt näkemään mitään.\n\n\"Valkoista kvartsipitoista hiekkaa\", paapatti Paul, \"hiilihappoista\nsoodaa, sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista\nvetysuperoksidia -- siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista\nlevylasia, minkä on valmistanut suuri St. Gobain-yhtiö, maailman\nhienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on hienointa lasia, mitä yhtiö\nmilloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean hinnan. Mutta katsohan\nsitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä olevan\nolemassa, ennenkuin pusket otsasi siihen.\n\n\"Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta -- määrätyistä\nsinänsä läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä\ntavalla yhdistämällä esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen\nkuuluu epäorgaaniseen kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä\njalkaini sijoilla seisten tohdin väittää, että siinä suhteessa\nsaan orgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki samat ilmiöt, mitkä\nesiintyvät epäorgaanisessa. -- Katsohan.\"\n\nHän piti minun ja valon välillä koeputkea ja huomasin, että se\nsisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen\nkoeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.\n\n\"Tai katsohan tätä!\" Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan\nkäsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja\nerään vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen\nlakmuspaperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi;\nkun hän asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.\n\n\"Lakmuspaperi on yhä lakmuspaperia\", sanoi hän esitelmä-äänellä. \"En\nole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain\nsen molekyylienjärjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon\nvärit paitsi punaisen, ja sitten sen molekyylirakenne muuttui niin,\nettä punainen ja kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta.\nJa niin edespäin _ad infinitum_ -- äärettömiin asti. Suunnitelmani on\nseuraavanlainen.\" Hän oli hetken vaiti. \"Aion etsiä -- ja löytää --\njuuri ne reagenssit, mitkä elävään organismiin vaikuttaessaan saavat\naikaan vast'ikään näkemiesi kaltaisia molekyylimuutoksia. Mutta ne\nreagenssit, jotka keksin ja jollaisia minulla muutoin jo onkin, eivät\ntee elävää ruumista siniseksi tai punaiseksi tai mustaksi, vaan ne\ntekevät sen läpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan sen läpi. Se\ntulee näkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa.\"\n\nJoitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän\noli etukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein\nmainiolla koiralla -- aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä\nmilloinkaan oli metsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan\nsiksi, kunnes uteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin,\nsillä en nähnyt minkäänlaista koiraa.\n\n\"Minä en saata nähdä sitä\", sanoi Paul välinpitämättömästi, ja\nlähdimme riistamaille.\n\nEn lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli\ntunto jostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni\nolivat poissa vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät\nminulle, aistimeni olivat aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet\nsäikyttivät minua. Toisinaan kuulin syrjään lakoutuvan heinän kahinaa\nja kerran askelten ääniä kivikolta.\n\n\"Kuulitko mitään, Paul?\" kysyin kerran.\n\nMutta hän pudisti päätään eikä hiljentänyt kulkuaan.\n\nKiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä\nvingahtelua, ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta\nympärille katsellessani en nähnyt mitään.\n\nVaivuin maahan, väsyksissä ja vavisten.\n\n\"Paul\", sanoin, \"on parasta palata kotiin. Pelkään olevani\nsairastumaisillani.\"\n\n\"Tuhmuuksia, poikaseni\", vastasi hän. \"Auringonpaiste on mennyt\npäähäsi kuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää.\"\n\nMutta kulkiessamme kapeata poppelipolkua jokin esine töytäisi\njalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskaisen\nsilmäyksen Pauliin.\n\n\"Mikä sinulla on?\" kysyi hän. \"Kompasteletko sinä omiin jalkoihisi?\"\n\nPuristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja\naivan vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti\noli iskenyt hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet,\nmutta kun saavuimme lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin\ntavalla. Kummallisia, moninaisia sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi\nväivähdellä edessäni tiellä. Minun onnistui säilyttää itsehillintäni\nsiksi, kunnes moniväriset valovälähdykset olivat karkeloineet ja\nlepatelleet vähintään kaksikymmentä sekuntia. Silloin istuuduin\nmaahan, uupuneena ja vavisten.\n\n\"Minä olen lopussa\", läähätin ja panin kädet silmilleni. \"Se on\nnoussut nyt silmiini. Paul, nyt menemme kotiin.\"\n\nMutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. \"Enkös sanonut sinulle! Eikö\nse todellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?\"\n\nHän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia,\npalavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä\nlaadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän\ntyhjää ilmaa. \"Kas niin, ojennahan tänne kätesi.\"\n\nJa hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia.\n\nSe oli aivan varmasti koira, jolla oli pointterin rakenne ja sileä,\nlyhyt karva.\n\nSe riitti, pääsin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni.\nPaul pani koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään.\nJa sitten näimme kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina\nlaukkasivat pitkin lakeutta. Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha\nja nenäliina vartioivat viiriäisparvea akaasiaviidakossa, aivan\nhievahtamattomina siihen asti, kunnes olimme saaneet linnut lentoon.\n\nTuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä\nvaloväivähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut\ntullut ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut\nmillään poistetuiksi.\n\n\"Niitä on suuri joukko\", sanoi hän, \"noita tuollaisia ilmiöitä. Ne\nsyntyvät siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun,\nsateeseen, vedenpärskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että\nne jäävät veroiksi, mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta.\nVältyin Lloydin varjolta, mutta sain sen sijaan ristikseni\nsateenkaarivälähdykset.\"\n\nPari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion\nedustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde\n-- portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti\nääripiirteiltään koiraa.\n\nPaul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa\ntai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt\nse oli aivan näkyväinen. Joitakuita minuutteja aikaisemmin se oli\njuoksennellut ihan terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun\nmusertama. Se, että koira oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se,\nettä se oli mädäntynyt niin pian, oli selittämätöntä.\n\n\"Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia\",\nselitti Paul. \"Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa\nne näyttävät saavan aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen.\nMerkillistä! Hyvin merkillistä! No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät\nlainkaan vahingoita niin kauan kuin on elossa. Mutta kuka kummahan on\nlyönyt koiran kuoliaaksi.\"\n\nSe seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar\nkertoi, että ukko Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten,\noli tullut raivohulluksi ja hänet oli pitänyt sitoa kiinni kotonaan\nmetsänvartijan tuvalla, missä hän houraili taistelleensa kiukkuisen\nja jättiläiskokoisen eläimen kanssa Tichlornen niityllä. Hän väitti\nsitä näkymättömäksi, millainen se muuten lieneekin ollut, nähneensä\nomin silmin, että se oli näkymätön; hänen vaimonsa ja tyttärensä\npudistelivat itkien päätään hänen kertomukselleen, mutta siitä hän\nkiihtyi entistä enemmän raivoihinsa, ja puutarhurin ja ajomiehen piti\nkiristää sideremmejä.\n\nPaul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaiseksi herraksi,\nmutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen.\nMenin hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa,\nmiten hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi\nyksinäisenä keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu\npienelle viehättävälle aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä\nmetsä, ja sinne vei mutkitteleva ja eksyttävä tie. Mutta olin\nkulkenut sen tien niin monesti, että tunsin sen jok'ainoan kaistan,\nja äimistyinpä totisesti, kun aukiolle saapuessani en lainkaan\nnähnyt laboratoriota. Ihmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta,\njonka ainoa savupiippu oli punaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa.\nJa näytti siltä, kuin sitä ei olisi milloinkaan ollutkaan olemassa.\nPaikalla ei näkynyt raunioita, ei pirstaleita, ei mitään.\n\nAioin kulkea aukion poikki. \"Tässä\", sanoin itsekseni, \"sijaitsi\noven edessä ollut porrasaskelma\". Tuskin ne sanat olivat päässeet\nhuuliltani, kun jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin\neteenpäin ja löin pääni johonkin, mikä _tuntui_ hyvin oven\nkaltaiselta. Koetin kädelläni. Se _oli_ ovi. Löysin ovenrivan ja\npainoin sitä. Kun ovi kääntyi saranoissaan, avautui koko laboratorion\nsisäpuoli näkyviin. Tervehdin Lloydia, suljin oven ja peräännyin\nmuutamia askeleita tielle. Kun palasin ja avasin oven, näin kaikki\nhuonekalut ja kaikki yksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti\nhämmästyttävää, se äkillinen siirtyminen tyhjästä olemattomuudesta\nkeskelle valoja, muotoja ja värejä.\n\n\"No, mitä arvelet tästä?\" kysyi Lloyd ja puristi kättäni. \"Maalasin\neilen iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla\nnähdäkseni, mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea\nsen oveen niin että tärähti?\"\n\n\"Mitäs turhia\", keskeytti hän minun onnitteluni. \"Sinä voit tehdä\nvielä suuremmat kummat.\"\n\nSamalla hän ryhtyi riisuutumaan, ja seisoessaan sitten apposen\nalastomana edessäni hän pani purkin ja siveltimen käteeni ja sanoi:\n\"Kas niin, sivelehän minut nyt ylt'yltäni tällä.\"\n\nSe oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, joka levisi pian ja\nhelposti iholle ja kuivui kohta.\n\n\"Tämä on vain edeltävä varokeino\", selitti hän lopetettuani, \"nyt\nkäsille oikea laji\".\n\nOtin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta\nen nähnyt mitään.\n\n\"Purkki on tyhjä\", sanoin.\n\n\"Pistähän siihen sormesi.\"\n\nTottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni\npurkista ja katselin etusormeani, jonka olin siihen pistänyt, oli\nsormi kadoksissa. Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään.\nOli kuin olisin menettänyt yhden sormistani, enkä saanut siitä\nminkäänlaista näköaistimusta ennen kuin pidin sitä kattoikkunan\nkohdalla, jolloin sen varjo selvästi piirtyi lattiaan.\n\nLloyd naureskeli. \"Maalaahan nyt ja pidä silmäsi auki.\"\n\nPistin siveltimen näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän\nviivan poikki rinnan. Siitä, mihin sivellin koski, katosi elävä liha.\nMaalasin hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies,\njoka uhmasi kaikkia tasapainolakeja. Yhä uusin siveltimen vedoin,\njäsen jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se oli oikein\nkamalaa työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle, ettei\nhänestä näkynyt muuta kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät\nriippuvan vapaasti ilmassa.\n\n\"Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta\", sanoi hän.\n\"Pieni ruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa.\"\n\nSenjälkeen kun hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi:\n\"Nyt minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia\nsaat.\"\n\n\"Ensinnäkään en näe sinua\", sanoin ja kuuntelin hänen nauruaan, joka\nkajahteli tyhjästä ilmasta. \"Luonnollisesti\", jatkoin, \"et pääse\nvarjostasi, mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja\njonkin esineen välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin\nkummallista ja käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin\nsilmäni olisivat hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on\nhämmentävä sarja epäselviä näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja\nuuvuttavat aivoja.\"\n\n\"Onko sinulla muunlaisia tuntoja läsnäolostani?\" kysyi hän.\n\n\"On ja ei\", vastasin. \"Kun olet lähellä minua, minulla on\nsamantapainen tunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä\nja syvissä kuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman\nhäämötyksen pimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta\nkaikki on hyvin muodotonta ja aineetonta.\"\n\nPuhelimme kauan sinä viimeisenä aamupäivänä hänen laboratoriossaan,\nja pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti\nkättäni ja sanoi: \"Nyt minä valloitan maailman!\" Enkä minä tohtinut\nkertoa hänelle, että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren\nvoiton.\n\nKotona minua odotti Paulin kirjelippunen, missä hän pyysi minua\nkohta luokseen, ja kello oli yli kahdentoista, kun ajoin pyörälläni\nhänen talolleen. Paul huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin\nmaahan ja menin kentälle. Mutta se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni\nosui tennispallo käsivarteeni, ja käännähtäessäni vingahti korvani\nsivu toinen. Ne tuntuivat tulevan minua kohden tyhjästä ilmasta,\nniitä tuli tiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta kun minuun jo\nosuneita palloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä kannalla\nasiat olivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin\nsilloin sateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui\nja liukui pitkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut\nsille puolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin\näänen:\n\n\"Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle\niholle! Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen\nkiltti! Tahdoin vain näyttää sinulle muodonvaihdostani\", hän sanoi\nvalittavalla äänellä, ja minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä\nkohtia, joihin olin häntä lyö nyt.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä -- mutta minä\nolin alakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen\nsijainnistaan muulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin\nkaikki näkökulmat hänen, auringon ja minun välilläni olivat\nmäärätynlaatuiset. Silloin hän välähteli, mutta ainoastaan silloin.\nJa ne välähdykset olivat kauniimpia kuin sateenkaaren -- heleintä\nsinistä, hienointa violettia, kirkkainta keltaista ja kaikkia\nmahdollisia välivivahduksia, jotka säihkyivät kuin timantit,\nhäikäisivät, hämmensivät.\n\nMutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, joka toi mieleen\nsyvät kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla\ntuntemani. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavan\nkeskeltä tyhjää ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul\nTichlorne välähti sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä.\nHän ei voinut olla pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni\nkäsitin, että Lloyd Inwood oli astunut näyttämölle. Varmistuakseni\nsiitä tähyilin hänen varjoansa ja havaitsin sen, muodottoman laikan,\njoka oli yhä leveä kuin hänen ruumiinsa -- aurinko oli aivan\nkeskitaivaalla -- ja liikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja\nminut valtasi varmuus siitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt\nhuipentuisi kauheaksi kamppailuksi.\n\nHuusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen,\njohon vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti\nliukuvan pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä\nnopeasti liukuvan sitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät,\nja kuulin näkymättömien iskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan\nkauhistuneiden silmieni edessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin:\n\"Herran tähden...!\"\n\nMutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja\nlensin kumoon.\n\n\"Pysy syrjässä, poikaseni!\" kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.\n\nJa sitten huusi Paulin ääni: \"Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme\nrauhanhieromisistasi!\"\n\nHeidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tiennyt, missä\nPaul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta\ntaholta sain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen\nkiukkuisesti huutavan: \"No, etkö aio pysyä erossa!\"\n\nSitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän\nvoihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden\nnopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.\n\nHuusin apua, ja ukko Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin\nhänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän törmäsi taistelijoihin\nja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen:\n\"Herrajumala, minä törmäsin suoraan niihin!\" -- hän ponnahti pystyyn\nja karkasi hurjaa vauhtia kentältä.\n\nMinä en kyennyt tekemään mitään, sentähden nousin ja jäin\nistualleni, voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko\npaistoi huikasevan kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä\n_oli_ tyhjä. En kyennyt näkemään mitään muuta kuin varjon ja\nsateenkaarenvälähdykset, pölyn, jonka näkymättömät jalat panivat\ntupruamaan, maan jota kovasti ponnistavat kantapäät myllersivät,\nja kentän rautalanka-aitauksen, joka mutkistui pari kertaa, kun\nheidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten. Siinä kaikki, ja hetken\nkuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää välähdyksiä, ja varjo\noli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja minulle muistui\nmieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat tuijottaneet\ntoisiaan silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän lammikon pohjalla\nluikerteleviin juuriin.\n\nMinut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijat olivat saaneet vihiä\nsiitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukossa talosta. Ukko\nBedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu\nnykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen\nsalaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset\nantoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita,\netten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko kyseellisestä\ntieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt\nruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.\n\n\n\n\nJumalat nauravat...\n\n\nCarquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi\nsalasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja\nkuunteli hetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut\nmaataloni ulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen\nloimua vasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.\n\n\"Se on kaunista\", sanoi hän. \"Se on suloisen kaunista. Se on Pyhän\nNeitsyen viiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua.\"\n\n\"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme\", sanoin\nKaliforniastani ylpeänä. \"Eilisiltana ajoit ohi viiniköynnösten,\njoiden rypäleistä sitä valmistetaan.\"\n\nCarquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan\ntäysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan\nsuonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä\naikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa\nja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä\nkuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai -- ei ikäväksi\nkuin muut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte\nCarquinezin rinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.\n\nNyt Carquinez oli elähtynyt viinistä -- \"kuten luomissavi sai\nelämän, kun Jumala puhalsi siihen henkensä\", ilmaisi hän sen itse.\nMyrsky ravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti\nhymyillen viiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen\nsilmiensä lisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä\nkäsitin, että hän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävellajiinsa.\n\n\"Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?\" kysyi hän.\n\n\"Miksi juuri jumalat?\"\n\n\"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan\nkyllästymistä?\" huudahti hän.\n\n\"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästymistä?\" kysyin\nvoitonriemuisesti.\n\n\"Myöskin jumalista\", nauroi hän. \"Heidän peliänsä me pelaamme. He\nsekoittavat ja antavat kaikille kortit ... ja ottavat itselleen\ntikit. Älä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien\nhuumetta. Älä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuillesi ja\n-laskuillesi, maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.\n\n\"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole\nvoittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen\nkanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet heiluttanut väsymyksen\nvalkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi\nluode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi\nsyypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä.\nKieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut\npiiloon, tänne kukkuloittesi keskelle.\"\n\nHän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä\nsilmiltään ja vaikeni siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean\nmeksikkolaissavukkeen kieräyttämiseen.\n\n\"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet\novat sitä yrittäneet ... ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän\non tehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja\nomistaminen on kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää\ntavoittele mitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet\nkyllästymään aselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain\nvaihtanut sen vanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista\nnimistä. Se on kyllästymisen naamiopuku. Sepä se!\"\n\n\"Mutta katselehan minua!\" huudahdin siihen.\n\nCarquinezilla oli aina saatanallinen kyky paljastaa toisen sielu ja\npaloitella se sirpaleiksi.\n\nHän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.\n\n\"Et näe minkäänlaisia oireita\", sanoin uhittelevasti.\n\n\"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti\", vastasi hän. \"Olet kypsä\nlahoamaan.\"\n\nNauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen\njulkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.\n\n\"Etkö luule minun sitä tietävän?\" kysyi hän. \"Jumalat voittavat\naina. Olen nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan, peliä, mikä on\nnäyttänyt päättyvän heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat\ntapanneet.\"\n\n\"Etkö sinä erehdy milloinkaan?\" kysyin.\n\nHän puhalsi mietteissään useita savurenkaita ennen kuin vastasi.\n\n\"Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun\nkertoa tapaus. Se oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen\nDanten-kasvonsa ja hänen runoilijansielunsa, hänen, joka lauloi lihan\nylistystä kuin todellinen Rakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä\nkyllä myöskin muistat.\"\n\n\"Lämminsydäminen pyhimys\", sanoin myöntäen.\n\n\"Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi.\nKerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin --\nkuinka sanoisin? -- täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain\ntuoksua. No niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin\njumalien kanssa...\"\n\n\"Ja he voittivat, he voittivat loistavasti!\" keskeytin Carquinezin.\n\nTämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin\nhautajaiskellojen soitto.\n\n\"He tappasivat. He tappasivat auttamattomasti, suunnattomasti.\"\n\n\"Maailma on toista mieltä\", sanoin kylmästi.\n\n\"Maailma arvailee. Maailma näkee asiat vain pinnalta. Mutta minä\ntiedän sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä,\nmiksi nainen pukeutui huntuun, hautautui elävänä kuolleiden kurjaan\nluostariin?\"\n\n\"Koska hän rakasti miestään niin suuresti, ja koska mies kuoli...\"\n\nSanat hyytyivät huulilleni, kun näin Carquinezin pilkallisen ilmeen.\n\n\"Sopiva vastaus\", sanoi hän, \"konetyötä kuin patjanpäällinen.\nMaailman mielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi\nhänkin pakeni elämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen\nvalkoisen lipun. Ei ole ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä\nolisi nostanut antautumislipun niin suuren suru- ja kyyneltaakan\nsortamana.\n\n\"Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä\ntiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat\nRakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten.\nHe rakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää\nsen ikuisesti lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi\nriemu sen tullessa, ja he pelkäsivät sen menettämistä.\n\n\"Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati\ntyydytystä, ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen\noli rakkauden elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema.\nPysytkö mukana? Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota\nsellaista, mitä sillä jo oli. Syömään ja sentään olemaan nälissään\n-- siihen ihmiset eivät ole milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen\nongelma. Aivan niin. Omata ja säilyttää ruokahalun kiihoittava\närsyke taakkaansa notkuvan pöydän ääressä. Sellainen oli heidän\nongelmansa, sillä he rakastivat Rakkautta. He pohtivat sitä usein,\nsilmät rakkauden suloista hehkua hohtaen; sen punainen veri väritti\nheidän kasvonsa, sen ääni soi heidän äänessään, se piili milloin\nvärinänä heidän kurkussaan, milloin purppuroi heidän äänensä sillä\nkuvaamattomalla hellyydellä, minkä ainoastaan se voi herättää.\n\n\"Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin -- paljon. Ja lisää sain tietää\nnaisen päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta\nlainatun sitaatin: 'Sillä totisesti tämä harhaileva sävel, tämä\nhämykuiskaus, tämä kasteensuloinen tuulahdus, tämä tulisiipinen\nharpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin yhden silmänräpäyksen\n-- riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon äkillisessä\nsalamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota nimitämme\nAmoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei\nhuulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen\nvienosti laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä\nkaunopuheisuudella haastaen.'\n\n\"Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka\nhaastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi\nsen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta\nrakkautta. Heidän aittansa notkui rikkauttaan, mutta kuitenkin he\ntahtoivat pitää rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.\n\n\"Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat\npyrähtäneet teoretisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat\nvoimakkaita todellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet\nennen, muita, siihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet\ntoisiaan, ja siihen aikaan he olivat kuristaneet Rakkauden\nhyväilyillä, surmanneet sen suudelmilla ja syösseet sen kyllästymisen\nkuiluun.\n\n\"He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat\ninhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä\nveressään. Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se\nhehkui. Heidän luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He\nolivat idealisteja, mutta heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä\nei tukahduttanut viileä ja tumma neste, jollaista englantilaisen\nveri on. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta. He olivat\nenglantilaisista esi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta\nkuitenkaan heissä ei ollut sitä hillittyä, itsensäkieltävää\naavemaista pimeässä hapuilua, mikä on englantilaisille ominaista.\n\n\"Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he\nlaativat teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He\nleikkivät logiikalla, ja heidän logiikkansa oli tällaista... Mutta\nsalli minun ensin kertoa eräästä keskustelusta, mikä meillä oli\neräänä iltana. Se koski Gautier'n 'Madeleine de Maupinia'. Muistatko\nkirjan sankarittaren? Hän suuteli kerran, vain yhden ainoan, ja\nsen jälkeen hän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden, etteivät\nsuudelmat olisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että\nne rupeaisivat inhottamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys\nkyllästymisestä! Hän koetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta\npanosta. Mutta sellainen sotii jumalien säätämiä pelisääntöjä\nvastaan. Eivätkä ne säännöt ole nähtävillä pelipöydässä. Ihmisten on\npelattava oppiakseen säännöt.\n\n\"Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen\npäättelivät näin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli\nviisasta suudella vain kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla\nkokonaan suutelematta? Sillä lailla he voisivat pitää Rakkauden\nelossa. Jos se saisi paastota, se olisi alati heidän sydämensä ovella\nsisälle pyrkimässä.\n\n\"Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän\nonnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan\nmitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät\nsiis onttopäiseksi ikiliikkujankeksijäksi ja julkeaksi, kylmästi\nlaskevaksi ja luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen\n... mutta sen tiedän, että he hylkäsivät ilon hillittömän ilonhimonsa\nvuoksi.\n\n\"Mies sanoi -- luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle\nkirjoittamastaan kirjeestä: 'Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan\nlähelläni, mutta silti kaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla\nikuisesti sinua saamatta ja siten alati omistaa sinut.' Ja nainen:\n'Tahdon pitää sinut aina parahiksi yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina\nkurkottaa sinua kohden ja kuitenkin alati olla sinuun ylettymättä,\nja tahdon niin olevan aina ja tunteemme pysyvän alati tuoreena ja\nuutena, ensihehkua täynnä.'\n\n\"Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkaudenfilosofiansa\nsärähtelee minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä\nainetta, mistä heidän sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän\nsyvyyden partaalla värisevä sammakkoja tuijotan mulkosilmilläni\nheidän liekehtiväin sielujensa salaperäistä ihmettä.\n\n\"Ja he olivat tavallaan oikeassa. Kaikki on hyvää ... niin kauan\nkuin emme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman\nparivaljakko. Kuoleman parivaljakko.\n\n    'Ja ajan alla hurmiomme autuus\n    vain hehkuttomaks tottumukseks muuttuu.'\n\n\"Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli\n'Rakkauden viisaus'. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma.\nMitenkä se kuului?\n\n    'Yks suudelma -- ja jää\n    hyvästi! Kuolla paremp' on\n    kuin syöstä korkealta maan\n    mutahan, hiutuen\n    voimasta heikkouteen.'\n\n\"Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota.\nHe eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa\npysyä Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit\nEnglannissa siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista\navioliittoa. He säilyttivät salaisuutensa omana tietonaan. Minä en\ntiennyt mitään siitä silloin. Heidän hurmionsa hehku ei jäähtynyt.\nHeidän rakkautensa tuli paloi kirkastumistaan kirkastuvalla liekillä.\nMilloinkaan ei ole nähty sellaista. Aika vieri, kuukaudet, vuodet,\nja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa muuttui päivä päivältä\nsäteilevämmäksi.\n\n\"Kaikki ihmettelivät. Heidät ristittiin ihmeelliseksi\nrakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti. Toisinaan naiset\nsäälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut lapsia; sillä\ntavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaiseikse.\n\n\"Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin.\nAluksi olin, luultavasti alitajuisesti, odottanut heidän rakkautensa\nkuluvan loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului, mutta heidän\nrakkautensa pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni. Millainen oli\nheidän salaisuutensa? Millaiset olivat ne salaperäiset kahleet,\njoilla he pitivät rakkautta vankinaan? Millä he pidättivät sitä\nsydämetöntä peikkoa? Millainen oli ikuisen rakkauden taikajuoma,\nminkä he olivat yhdessä juoneet kuin muinoin Tristan ja Isolde? Ja\nkenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?\n\n\"Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä.\nHe olivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden\nhumalassa. He ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella\nja runoudella. Ei, eivät he olleet hermosairaita. He olivat\naivan terveitä, ja he olivat kauneudenpalvojia. Mutta he olivat\ntoteuttaneet mahdottomuuden. He olivat luoneet kuolemattoman pyyteen.\n\n\"Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa\nikuisen ilmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni,\nmutta sitten eräänä päivänä...\"\n\nCarquinez vaikeni äkkiä ja kysyi: \"Oletko lukenut 'Rakkauden\nodotuksen'?\"\n\nPudistin päätäni.\n\n\"Page on sen kirjoittanut -- Curtis Hidden Page, muistaakseni.\nNo niin, ne säkeet tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä\nikkunakulmauksessa ... muistathan, millä lailla nainen soitti?\nToisinaan hän nauraen kysyi, kävinkö heillä heidän vuoksensa vaiko\nmusiikin. Kerran hän nimitti minua 'sävelillä hekumoijaksi', sanoi\nminun potevan 'musiikkiraivoa'. Millainen ääni hänellä olikaan!\nKun hän lauloi, uskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia\nkohtaan kävi melkein nöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä\nselville heistä ja heidän pelitempuistaan.\n\n\"Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka\nolivat olleet naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja\nyhtä neitseellisesti kuin vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja\nrunsaalla hehkulla, ettei nuori rakastavaispari milloinkaan kykene\ntuntemaan moista. Nuoret rakastavaiset olivat kalpeita ja vähäverisiä\ntämän kauan naimisissa olleen parin rinnalla. Oi sitä näkyä: he\nolivat pelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän välillään\nvärisi äänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen\njoka hetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan -- oi\nsitä näkyä: heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla\nkun he itse pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset -- toinen\ntoisensa tulenliekkinä -- kierrellen toisiansa hämmästyttäviä,\nhuimaavia tähtiratoja pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin\nsuuri fysikaalinen laki, mikä oli painolakia voimakkaampi ja\nhienompi, ja kuin heidän ruumiittensa olisi ollut pakko sulautua\ntoisiinsa minun silmäini edessä. Ei ollut kumma, että heitä sanottiin\nihmeelliseksi rakastavaispariksi.\n\n\"Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin\nikkunaistuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta\n'Rakkauden odotuksen' kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhrautunut\nrunsaasta käsittelemisestä, ja luin siltä:\n\n    'Ihana olla aivan lähetyksin\n    on, toinen tuntea ja säilyttää\n    suloista aistimusta kosketuksen...\n\n    Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi\n    viel' olkoon hiljaisuuden pyhä tenhoisuus,\n    viel' kätke kohtalomme salaisuus,\n    min hetki kerran lyö ... mut vielä ei...\n\n    Oi, rakkautemme vielä kasvakoon!\n    Sen kukoistuksen kerran kuolo vie.\n    Ravitse sielun suudelmin se, salli\n    sen kieltäymyksen unta nukkua\n    ah vielä hetkinen ... hetkinen...'\n\n\"Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla\nhiljaa ja hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säteet\nolivat luoneet ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan\nsinkauttama salama olisi äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat\npitää vankinaan Rakkauden oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan\n-- nuoren elämän, joka pyrkii syntymään!\n\n\"Kävin säkeet läpi ajatuksissani: 'Hetki kerran lyö ... mut vielä\nei!... Ei, rakkaus, vielä ei... Ravitse sielun suudelmin se, salli\nsen kieltäymyksen unta nukkua.' Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin\nvalkoisena näkynä heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia.\nHe eivät ymmärtäneet. He leikkivät Luonnon tulella ja makasivat\npaljastettu miekka välillään. He nauroivat jumalille. He tahtoivat\ntyrehdyttää Maailmanpuun mahlan juoksun. He olivat keksineet\njärjestelmän ja ruvenneet sitä käyttämään elämän rulettipöydässä\n-- toivoivat voittavansa. 'Varokaa! Varokaa!' huusin. 'Jumalat\novat toisella puolen pöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta\nkun ihmiset keksivät uuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan\nvoittamisen toivoa.'\n\n\"Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat\njärjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät\nsiihen onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata\nsuurempaa.\n\n\"Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja\nheidän rakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät\nsuoneet sille lievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat\nkiihoittamistaan sitä kieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään.\nMenoa jatkui niin kauan, että minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko\njumalat? ihmettelin. Vai olivatko ne kuolleet? Nauroin itsekseni.\nMies ja nainen olivat tehneet ihmeen. He olivat pettäneet Jumalan.\nHe olivat saattaneet lihan häpeään ja kunnon Maa-äidin kasvot\nsynkistymään. He olivat leikkineet Maan tulella eivätkä olleet\nkärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He olivat itse jumalia,\nosasivat erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet puun hedelmää.\n'Silläkö lailla kohotaan jumaliksi?' kysyin itsekseni. 'Minä olen\nsammakko', sanoin itselleni. 'Ellei silmiäni sumentaisi muta, olisin\nhäikäistynyt ihmeestä, minkä olen saanut nähdä. Olen pullistellut\nviisaudellani ja rohjennut arvostella jumalia.'\n\n\"Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet\njumalia. He olivat mies ja nainen -- pehmeätä savea, mikä huokaili ja\nhiutui, molemmat täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei\nole jumalilla.\"\n\nCarquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen\nja nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli\nkuin paholaisen ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua\nkovemmin, joka vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta\nulkomaailmasta.\n\n\"Minä olen sammakko\", hän sanoi puolustelevasti. \"Miten he olisivat\nosanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He\ntunsivat muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä itse\nolivat tehdyt. Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat --\nsuurta peliä. Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen,\ntullaanko enää milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.\n\n\"Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa\nkuin he. He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He\nolivat elähdyttäneet sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään\nhe kiihdyttivät sitä niin, että se oli pakahtua pyyteestä. Ja\ntulisiipinen harpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla siivillään,\nniin että he olivat kadottaa tajuntansa.\n\n\"He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa,\nhurmioisessa kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa,\netteivät rakastavaiset sitä ennen eivätkä sen jälkeen ole moista\nmilloinkaan tunteneet.\n\n\"Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät\nlakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja\nnaisen, jotka olivat pitäneet heitä pilkkanaan. Ja mies ja nainen\nkatsoivat toisiansa silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin\noli kadonnut. Tulisiipi oli kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä\nheidän askeettisesta juhlapöydästään.\n\n\"He katsoivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä\nliikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa\noli kuollut. Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa.\nAinoatakaan kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli\nkadonnut. Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä\nei ollut mitään jäljellä -- ei värisevää levottomuutta, ei suloista\ntuskaa, ei valtimon koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli\nkuollut. Se oli kuollut yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa,\neivätkä he olleet nähneet sen kuolemaa. He saivat sen tietää vasta\ntoistensa silmistä.\n\n\"Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä.\nHe olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja\nvetäneet panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin\nmies ja nainen, jotka tuijottivat toistensa kylmiin silmiin. Ja niin\nmies kuoli. Se oli jumalien laupeudenteko. Ennen kuin viikko ehti\nvierähtää, Marvin Fiske oli vainajana -- muistat tapahtumat. Ja\nnaisen päiväkirjasta, minkä tämä kirjoitti siihen aikaan, luin kauan\nsenjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:\n\n    'Meit' joka hetki jano suudelmain\n    tulena poltti, mut emme suudelleet.'\n\n\"Oi, sellaista kohtalon ivaa!\" huudahdin Carquinezin vaiettua.\n\nJa Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti\ntodelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.\n\n\"Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja\nminä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin\nsinä voitat täällä viinimäkiesi keskellä.\"\n\n\"Mutta entä sinä\", kysyin kiihkeästi, \"sinä sävel- ja\naistiorgioinesi, mielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä\nmielipuolisempine ilveinesi -- luuletko sinä voittavasi?\"\n\nHän pudisti hitaasti päätään. \"Siitä, että sinä raittiine\nmaalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä\nseuraa, että minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me\nihmiset. Toisinaan luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa\njumalien puolelta.\"\n\n\n\n\nMc Coyn jälkeläinen\n\n\nPyrenees keinui hiljalleen meressä rautakyljet syvälle vaipuneina\nvehnälastin painosta, ulkohankaisesta kanootista miehen oli helppo\nkiivetä laivaan. Kun miehen silmät kohosivat partaan tasalle, niin\nettä hän voi katsoa laivaan, hän oli näkevinään siellä hienoa,\nmelkein tuntumatonta sumua. Se saattoi olla näköhäiriökin, kuin\nkalvo, joka äkkiä oli laskeutunut hänen silmilleen. Miestä halutti\npyyhkäistä se pois, mutta äkkiä hänen mieleensä johtui, että ehkä\nhän oli tulossa vanhaksi ja että oli aika hankkia San Franciscosta\nsilmälasit.\n\nAstuttuaan laidan ylitse hän katsahti ylös korkeisiin mastoihin ja\nsitten pumppuihin. Ne eivät olleet käynnissä. Mitään ei näyttänyt\npuuttuvan suuresta laivasta ja häntä ihmetytti, miksi hätämerkki oli\nnostettu. Hän ajatteli onnellisia saarelaisiaan ja toivoi, ettei\nvain olisi kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Kenties laiva oli\nruokavarojen tai veden puutteessa. Hän kätteli kapteenia, jonka\nriutuneet kasvot ja huolestuneet katseet ilmaisivat, että jokin\noli vinossa, mitä se sitten mahtoi ollakaan. Samassa tulokas tunsi\nheikkoa, kummallista hajua. Se muistutti palaneen leivän käryä, mutta\nse oli kuitenkin jotakin muuta.\n\nHän katseli uteliaana ympärilleen. Kahdenkymmenen jalan päässä\ntilkitsi väsynyt merimies kantta. Samalla kun tulijan katse viivähti\nmiehessä, näki hän miehen käsien alta kohoavan hienon savukiehkuran,\njoka pyöri ilmassa ja hävisi. Nyt hän oli tullut kannelle ja hänen\npaljaiden jalkapohjiensa paksun nahan läpi tunkeutui leutoa lämpöä.\nNyt hän tiesi, missä hädässä laiva oli. Hänen katseensa lensi sinne,\nmissä koko miehistö katseli häntä huolestunein kasvoin. Hänen\nvaaleanruskeiden silmiensä loiste kohtasi heidät kuin siunaus,\nhyväillen ja ikäänkuin peittäen heidät syvän rauhan vaippaan.\n\n-- Kuinka kauan se on palanut, kapteeni? hän kysyi niin tyynellä ja\nlempeällä äänellä, että se muistutti kyyhkysen kuherrusta. Aluksi\nkapteeni tunsi äänen rauhallisuuden vaikuttavan itseensä, mutta\nsitten palasi äkkiä mieleen, mitä kaikkea oli saatu kestää ja mitä\nvielä oli edessä, ja hän harmistui. Millä oikeudella tämä rääsyinen,\npaikkahousuinen ja puuvillapaitainen maamyyrä tuli tuomaan lohdutusta\nhänen uupuneelle sielulleen ja ruumiilleen? Kapteeni ei tiennyt\najatelleensa näin, mutta se oli kuitenkin syynä hänen suuttumukseensa.\n\n-- Viisitoista päivää, vastasi hän lyhyesti. -- Kuka te olette?\n\n-- Nimeni on Mc Coy, vastasi tulija hellyyttä ja sääliä ilmaisevalla\näänellä.\n\n-- Oletteko luotsi?\n\nMc Coyn siunaava katse liukui kapteenin vieressä seisovaan\nrotevaharteiseen mieheen, jonka kasvot olivat riutuneet ja parta\najamaton.\n\n-- Olen kyllä yhtä hyvä luotsi kuin kuka tahansa, vastasi Mc Coy.\n-- Me olemme täällä kaikki luotseja ja minä tunnen täällä jokaisen\ntuuman näillä vesillä.\n\nMutta kapteeni ei voinut hillitä kärsimättömyyttään.\n\n-- Tahdon puhutella jotakuta viranomaista ja vielä hiton pian!\n\n-- Silloin kelpaan minä yhtä hyvin.\n\nJälleen tuo lohduttava rauhallisuus, ja laiva oli palava uuni hänen\njalkojensa alla. Kapteenin kulmakarvat liikkuivat kärsimättömästi\nja hermostuneesti ja käsi puristui nyrkkiin kuin hän olisi mielinyt\nlyödä.\n\n-- Kuka hemmetissä te olette? kysyi hän.\n\n-- Minä olen ylin virkamies täällä, kuului taas vastaus, joka oli\nentistäkin pehmeämmällä ja alistuvaisemmalla äänellä lausuttu.\n\nRoteva, leveäharteinen mies purskahti karkeaan, puoleksi\nhuvittuneeseen nauruun, joka kuitenkin oli hysteerinen. Kapteeni\nja hän tuijottivat Mc Coyta hämmästyneinä ja epäluuloisina.\nOlisiko tuolla paljasjalkaisella niin korkea asema täällä? Se\noli käsittämätöntä. Hänen napittamaton pumpulipaitansa paljasti\nharmaantuneen rinnan todistaen, ettei hänellä ollut muuta\nvaatekappaletta paitsi housuja. Kulunut olkihattu peitti huonosti\nhänen harmaat hapsensa. Puoliväliin rintaa valui siistimätön,\npatriarkaalinen parta. Moisen vaatekerran olisi voinut ostaa vaikka\nmistä lumppukaupasta parilla shillingillä.\n\n-- Oletteko sukua Bountyn Mc Coylle? kysyi kapteeni.\n\n-- Hän oli isoisäni isä.\n\n-- Oho, sanoi kapteeni, mutta hillitsi itsensä. -- Minä olen\nDavenport ja tämä on ensimmäinen perämieheni, herra Konig.\n\nHe kättelivät.\n\n-- Ja nyt asiaan, puhui kapteeni nopeasti ikäänkuin hänellä olisi\nollut hirveä kiire. -- Laivan sisässä on kytenyt tulipalo enemmän\nkuin kaksi viikkoa. Se voi leimahtaa ilmiliekkiin millä hetkellä\nhyvänsä. Sen vuoksi aioin vetää sen maihin Pitcairniin, hakata auki\nja pelastaa rungon.\n\n-- Silloin olette tehnyt virheen, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Teidän\nolisi pitänyt ohjata Mangarevaan. Siellä on laguunissa erinomainen\nranta, tyyni kuin myllynpadossa.\n\n-- Mutta nyt olemme täällä, vai mitä? virkkoi perämies. -- Siinäpä se\npulma onkin. Olemme täällä ja jotakin olisi tehtävä.\n\nMc Coy pudisti päätään ystävällisesti.\n\n-- Täällä ette voi tehdä mitään, täällä ei ole kelvollista rantaa, ei\nedes kunnollista ankkuripaikkaa.\n\n-- Hitto! sanoi perämies, ja kertasi vielä kovemmin: -- Hitto! niin\nettä kapteeni antoi hänelle merkin olla hiljaa.\n\n-- Älkää puhuko minulle sellaista pötyä! Missä ovat teidän omat\nkuunarinne, veneenne, kutterinne tai mitä teillä lieneekään? Mitä?\nVastatkaa siihen!\n\nMc Coy hymyili yhtä lempeästi kuin puhuikin. Hänen hymynsä oli\nhyväily, syleily, jonka ympäröi nääntyneen perämiehen vetäen häntä\nsamaan rauhaan ja lepoon, joka vallitsi Mc Coyn sielussa.\n\n-- Meillä ei ole mitään kutteria eikä kuunaria ja kanoottiimme me\nkannamme selässämme kalliolle.\n\n-- Saattepa sen tosiaan näyttää minulle, tiuskasi perämies. -- Miten\npääsette täältä muihin saariin. Häh, sanokaapa!\n\n-- Me emme mene niihin koskaan. Minä käyn niissä joskus Pitcairnin\nkuvernöörinä. Nuorempana kuljin täällä paljonkin -- toisinaan\njollakin kauppakuunarilla, mutta eniten lähetysprikillä. Sekin on nyt\nmennyt tiehensä ja me olemme riippuvaisia sattumalta ohikulkevista\nlaivoista. Onpa täällä joskus kulkenut niitä kuusikin vuodessa, mutta\ntoisinaan saattaa kulua vuosiakin ja enemmänkin, niin ettemme näe\nainoatakaan. Teidän on ensimmäinen seitsemään kuukauteen.\n\n-- Ja te tahdotte uskotella minulle...! alkoi perämies, mutta\nkapteeni Davenport keskeytti:\n\n-- Kylliksi jo siitä, menetämme vain aikaa. Mitä on tehtävä, herra Mc\nCoy?\n\nVanhus käänsi ruskeat silmänsä, lempeät kuin naisen, rantaa kohti,\nja sekä perämies että kapteeni seurasivat hänen katsettaan, joka\nPitcairnin autioilta kalliorannoilta liiteli miehistöön ja heihin,\nodotellen tuskallisina päätöstä. Mutta Mc Coy ei hätäillyt. Hän\najatteli hitaasti, askel askeleelta, rauhallisesti ja varmuudella,\njota ei olisi voinut järkyttää mikään maan päällä.\n\n-- Tuuli on nyt heikko, sanoi hän viimein. -- Länteen päin kulkee\nkova virta.\n\n-- Niin, sehän se sai meidätkin muuttamaan suuntaa, sanoi kapteeni,\njoka ei tahtonut joutua häpeään purjehdustaitonsa vuoksi.\n\n-- Niinpä niin, sehän se teidänkin suuntanne muutti, jatkoi Mc Coy.\n-- Mutta tänään ette voi purjehtia tuota virtaa vastaan. Ja jos\nvoisittekin, missään ei ole rantaa. Laiva voisi joutua kokonaan\nperikatoon.\n\nHän vaikeni. Kapteeni ja perämies katselivat epätoivoisina toisiaan.\n\n-- Minäpä sanon teille, mitä voitte tehdä. Tuuli kovenee keskiyöksi.\nNäettekö noita pilvenhattaroita ja sumua tuulen puolella? Sieltä\nse tulee lounaisesta ja lujana. Täältä on kolmesataa penikulmaa\nMangarevaan. Laskekaa sinne, siellä on erinomainen ranta laivallenne.\n\nPerämies pudisti päätään.\n\n-- Tulkaa kajuuttaan, niin katsomme merikortista, sanoi kapteeni.\n\nMc Coy huomasi, miten ilma kajuutassa oli myrkyllinen ja tukehuttava.\nHänen silmiään kirvelivät näkymättömät kaasut. Kansi oli kuuma,\nmelkein sietämätön hänen paljaille jaloilleen. Hiki tippui koko\nruumiista ja pelokkaana hän katseli ympärilleen. Oli ihme, ettei\nkajuutta leimahtanut liekkeihin. Hänestä tuntui kuin olisi ollut\nkuumassa leivinuunissa, missä kuumuus milloin hyvänsä voi kasvaa\nkauheaksi ja kuivattaa hänet kuin leivän. Kun hän nosti toista\njalkaansa ja hieroi jalkapohjaa housun lahkeeseen, perämies nauroi\npilkallisesti.\n\n-- Helvetin esikartano, sanoi hän. -- Itse helvetti on suoraan\njalkaimme alla.\n\n-- Täällä on kuuma, huudahti Mc Coy tahtomattaan ja pyyhki liinalla\nhikeä otsaltaan.\n\n-- Tässä on Mangareva, sanoi kapteeni ja kumartui pöydän ylitse\nnäyttääkseen mustaa pistettä keskellä kortin valkeata tyhjyyttä. --\nJa tässä välillä on toinen saari, mikä sen nimi on?\n\nMc Coy ei katsonutkaan korttiin.\n\n-- Se on Crescent-saari, vastasi hän. -- Se on asumaton, noin kaksi\ntai kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Laguuni, mutta ilman\nväylää. Ei, kyllä Mangareva on lähin paikka, mihin voitte mennä.\n\n-- No, mennään sitten Mangarevaan, sanoi kapteeni Davenport,\nkeskeyttäen perämiehen murisevat huomautukset. -- Kutsukaa miehistö\nperäkannelle, mr Konig.\n\nMerimiehet tottelivat velttoina toisiaan työnnellen ja yrittäen\ntuskallisesti kiiruhtaa. Jokainen liike ilmaisi väsymystä. Kokki tuli\nmyöskin kuulemaan ja kajuuttapoika seurasi hänen kintereillään.\n\nKun Davenport oli selittänyt heille tilanteen ja puhunut aikeestaan\nmuuttaa suunnan Mangarevaan, puhkesi meteli. Käheän murinan\nsäestämänä kuului epäselviä raivonhuutoja ja toisinaan selviä\nkirouksia, sanoja tahi lauseita. Yli kaiken kuului kimeä ääni: --\nPiru vie! Kun jo on oltu viisitoista päivää uivassa helvetissä,\nniin nyt hän tahtoo taas lähteä matkaan tässä vedenpäällisessä\nsulatusuunissa.\n\nKapteeni ei voinut heille mitään, mutta Mc Coyn rauhallisuus näytti\nvaikuttavan heihin hillitsevästi, niin että murina ja kiroukset\nhiljenivät, kunnes koko miehistö, paitsi joitakuita, jotka käänsivät\ntuskalliset kasvonsa kapteeniin, katseli mykkänä ja ikävöiden\nPitcairnin vihreitä ja jyrkkiä rantoja.\n\nPehmeänä kuin keväinen länsituuli kuului Mc Coyn lempeä ääni:\n\n-- Kapteeni, luulin kuulleeni jonkun heistä sanovan, että ovat\nnääntymäisillään nälkään.\n\n-- Niin, kuului vastaus, -- niinhän me olemme. Minä en ole saanut\nmuuta kuin laivakorpun ja lusikallisen lohta kahteen päivään.\nNähkääs, kun tulipalo huomattiin, piti heti paiskata luukut kiinni,\njotta tuli sammuisi. Vasta sitten huomasimme, miten vähän keittiössä\noli ruokaa, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, emme enää\nuskaltaneet laskeutua ruumaan. Nälkäisiäkö? Olen yhtä nälkäinen kuin\nkaikki muutkin.\n\nHän puhui uudestaan miehille ja taas nousi meteli, kuului uhkauksia\nja kirouksia, ja kasvot vääntyivät petomaisessa raivossa. Ensimmäinen\nja toinen perämies olivat liittyneet kapteeniin ja pysyttelivät\nhänen takanaan, peräpuolen ovella. Heidän kasvonsa olivat jäykät ja\nilmeettömät ja miesten kapinallisuus näytti huolestuttavan heitä\nenemmän kuin mikään muu. Kapteeni katsahti perämieheen kysyvästi,\nmutta tämä vain kohotti hartioitaan merkiksi avuttomuudestaan.\n\n-- Ymmärrättehän, sanoi kapteeni Mc Coylle, -- ettei voida pakottaa\nmerimiehiä jättämään turvallista rantaa ja lähtemään merelle\npalavassa laivassa. Olemmehan olleet tässä uivassa ruumisarkussa\nkaksi viikkoa. He ovat nääntyneet työstä ja nälästä ja saaneet\ntarpeekseen tästä laivasta. Me ohjaamme Pitcairniin.\n\nTuuli oli heikkoja Pyreneesin pohja täynnä törkyä, niin ettei se\nvoinutkaan leikata vahvaa länsivirtaa. Kahdessa tunnissa se oli\nmenettänyt kolme penikulmaa. Miehet tekivät raivoisasti työtä,\nikäänkuin käsivoimalla pakottaakseen laivansa luonnonvoimia vastaan.\nMutta yhtäkaikki kantauduttiin länttä kohti. Kapteeni kulki\nrauhattomana kannella ja tarkkasi jokaista savujuovaa keksiäkseen,\nmistä kohdasta kantta ne nousivat. Kirvesmies etsi alituisesti\nsellaisia kohtia ja aina kun oli löytänyt, tilkitsi ne yhä\ntiiviimmäksi.\n\n-- Mitä arvelette? kysyi kapteeni taas Mc Coylta, joka seurasi\nkirvesmiehen työtä lapsellisen uteliaana ja innoissaan.\n\nMc Coy vilkaisi rantaan, joka hävisi yhä syvemmälle tihenevään sumuun.\n\n-- Luulen, että olisi parasta muuttaa suunta Mangarevaan. Tuuli\nnousee pian ja vie teidät sinne huomisillaksi.\n\n-- Mutta jos tuli puhkeaa liekkeihin. Sehän voi tapahtua milloin\nhyvänsä?\n\n-- Pitäkää veneet valmiina siltä varalta. Sama tuuli vie veneet\nMangarevaan, jos laiva syttyisi ilmituleen.\n\nKapteeni Davenport mietti hetkisen, ja sitten seurasi kysymys jota Mc\nCoy ei halunnut kuulla, mutta jonka hän tiesi varmasti tulevan.\n\n-- Minulla ei ole merikorttia Mangarevasta. Yleiskortissani se on\nkuin kärpäsen pilkku. En tiedä miten on purjehdittava itse laguuniin.\nTahdotteko seurata ja luotsata laivani sinne?\n\nMc Coyn mielenmaltti oli murtumaton.\n\n-- Kyllä, kapteeni, vastasi hän huolettomalla äänellä, niinkuin olisi\nvastannut päivälliskutsuun. -- Seuraan teitä Mangarevaan.\n\nTaasen kutsuttiin miehistö perään ja kapteeni puhui heille välikannen\nluukusta.\n\n-- Me olemme koettaneet päästä eteenpäin, mutta te näette itse, että\nsolummekin taaksepäin tässä kahden solmun virrassa. Tämä herra on Mc\nCoy, Pitcairn korkein virkamies ja kuvernööri; hän tahtoo seurata\nmeitä Mangarevaan. Asema ei siitä päättäen ole vaarallinen. Hän ei\ntekisi tarjousta, jos hän luulisi menettävänsä henkensä. Olkoonkin\nettä vaara on tarjolla, hän jää vapaasta tahdostaan jakamaan\nsen kanssamme, emmekä mekään voi olla huonompia. Mitä sanotte\nMangarevasta?\n\nTällä kertaa ei kuulunut mitään vastaansanomisia. Mc Coyn läsnäolo,\nvarmuus ja rauha, joka tuntui säteilevän hänestä, oli tepsinyt. Nyt\nneuvoteltiin matalalla äänellä, ja se kävi nopeasti, sillä he olivat\nnähtävästi samaa mieltä heti alun alkaen. He sysivät yhden joukostaan\npuhumaan kapteenille. Tämä urho oli hyvin itsetietoinen omasta ja\ntoveriensa sankariudesta ja huusi säihkyvin silmin:\n\n-- Hitto vieköön, jos hän tahtoo, niin totta mekin.\n\nMiehistö mutisi hyväksymistä ja palasi etukannelle.\n\n-- Vain silmänräpäys, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Minun pitää ensin\nkäydä maissa.\n\nHerra Konig seisoi kuin salaman lyömänä ja tuijotti Mc Coyhin,\nikäänkuin tämä olisi ollut hullu.\n\n-- Käydä maissa! huusi kapteeni. -- Mitä varten? Teiltä menee siihen\nkolme tuntia tuossa kanootissanne.\n\nMc Coy mitteli katseillaan välimatkaa saareen ja nyökkäsi myöntävästi.\n\n-- Niin, kello on nyt kuusi. En joudu maihin ennen yhdeksää enkä saa\nkansaani kokoonkutsutuksi ennen kello kymmentä. Kun tuuli kovenee\nkeskiyöksi, voitte alkaa luovia vastatuuleen ja ottaa minut jälleen\nlaivaan päivän koitteessa huomenaamulla.\n\n-- Mutta kaiken järjen ja älyn nimessä, huudahti kapteeni taaskin. --\nMiksi teidän pitää kutsua väkenne koolle? Ettekö ymmärrä, että laiva\non tulessa allamme?\n\nMc Coy oli tyyni kuin meri kesäauringossa eikä toisen viha saanut\nsitä hiukkaakaan väreilemään.\n\n-- Kyllä, kapteeni, kuhersi hän kyyhkysäänellään, -- tiedän vallan\nhyvin, että laivanne palaa. Ja juuri sen vuoksi tulen kanssanne\nMangarevaan. Mutta minun täytyy saada lupa siihen. Se on meidän\ntapamme. Meille on hyvin tärkeä tapaus, kun kuvernööri jättää saaren.\nKansan edut joutuvat vaaraan ja siksi heillä täytyy olla oikeus\näänestämällä myöntää tai kieltää se. Mutta minä tiedän, että he\ntulevat suostumaan.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\n-- Aivan varma.\n\n-- Koska tiedätte heidän tahtonsa, että he kuitenkin suostuvat, niin\nmitä te sitten oikeastaan menette maihin? Ajatelkaa viivytystä.\nKokonainen yö!\n\n-- Se on meidän tapamme, oli horjumaton vastaus. -- Olenhan minä\nkuvernööri ja saaren hallitus on järjestettävä poissaoloni ajaksi.\n\n-- Mangarevaanhan on vain kahdenkymmenenneljän tunnin matka.\nOlettakaa, että paluumatka veisi vaikka kuusi kertaa niin pitkän\najan, silloin olisitte täällä jo viikon lopussa.\n\nMc Coy hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.\n\n-- Hyvin harvat laivat tulevat Pitcairniin, ja jos tulevat, ne\nkulkevat tavallisesti San Franciscon kautta taikka Kap Hornin\nympäri. Jos onni minua seuraa, voinen olla täällä kuuden kuukauden\npäästä. Voihan mennä kokonainen vuosikin. Voi sattua niinkin,\nettä minun pitää matkustaa San Franciscoon saadakseni käsiini\nlaivan, joka tuo minut tänne. Isäni lähti kerran Pitcairnista\nkolmeksi kuukaudeksi matkalle -- kesti kaksi vuotta ennenkuin\nhän pääsi palaamaan. Sitäpaitsi teillä on vähän ruokavaroja. Jos\nteidän pitäisi turvautua veneisiin ja sää muuttuisi huonoksi, niin\nsaatte odotella maihinpääsyä kenties päiväkausia. Minä voin tuoda\nmukanani kaksi kanootillista ruokavaroja huomenna. Kuivatut banaanit\novat erinomaisia. Kun tuuli kovenee, luovikaa vastatuuleen. Mitä\nlähemmäksi pääsette, sitä enemmän voin tuoda mukanani. Hyvästi!\n\nHän ojensi kätensä, kapteeni tarttui siihen eikä tahtonut sitä\nhevillä päästää. Hän näytti pitävän siitä kiinni kuin hukkuva\nmerimies pelastusrenkaasta.\n\n-- Miten minä voin tietää, tuletteko takaisin huomenaamulla? kysyi\nhän.\n\n-- Siinäpä se! huudahti perämies. -- Kuka takaa, ettei hän lähdekin\ntiehensä pelastaakseen oman nahkansa?\n\nMc Coy ei vastannut mitään, hän vain katseli heitä ystävällisesti\nja lempeästi ja kaikki tunsivat tuon horjumattoman sielunrauhan\nvaikuttavan itseensä.\n\nKapteeni päästi hänen kätensä, ja vielä kerran sulkien koko miehistön\nsilmäyksensä siunaavaan syleilyyn Mc Coy laskeutui laidan yli\nkanoottiinsa.\n\nTuuli koveni ja huolimatta pohjansa likaisuudesta Pyrenees pääsi noin\nkaksitoista peninkulmaa länteen.\n\nPäivän koittaessa oli Pyrenees kolme peninkulmaa tuulen puolella,\nja kapteeni Davenport näki kahden kanootin lähenevän laivaa. Mc\nCoy kiipesi taaskin reunan ylitse ja astui kuunarin kannelle. Hän\ntoi mukanaan joukon kuivattuja banaanikimppuja kuiviin lehtiin\nkäärittyinä.\n\n-- Nyt, kapteeni, sanoi hän, -- kääntäkää myötätuuleen ja lasketelkaa\nhenkenne edestä. Nähkääs, minä en ole mikään merimies, hän selitti\nmuutamia minuutteja myöhemmin seisoessaan kapteenin vieressä, kun\nhänen katseensa kiersi ylhäällä köysissä ja siirtyi sieltä ylitse\narvioimaan Pyrenees-laivan vauhtia. -- Saatte toimittaa laivanne\nMangarevaan. Kun maa on näkyvissä, luotsaan sen kyllä rantaan. Mikä\nmahtaa olla sen vauhti?\n\n-- Yksitoista, vastasi kapteeni vilkaisten vielä kerran kuohuvaan\nvanaveteen.\n\n-- Yksitoista, jaha. Jos tämä vauhti pysyy, niin tulee Mangareva\nnäkyviin kahdeksan ja yhdeksän välillä huomenaamulla. Kymmeneksi\nvoin luotsata sen maihin tai ainakin yhdeksitoista. Ja silloin ovat\nhuolenne lopussa.\n\nKapteenista melkein tuntui, että se autuuden hetki oli jo tullut,\nsellainen vaikutus oli Mc Coyn pelkällä vakuutuksella. Kapteeni oli\njo kaksi viikkoa purjehtinut alituisessa tuskassa tässä palavassa\nuunissaan, ja hän alkoi saada siitä jo kyllikseen.\n\nTavallista voimakkaampi tuulenpuuska löi häntä niskaan ja vihelsi\nkorvissa. Hän arvosteli sen voimaa ja katsoi nopeasti laidan ylitse\nveteen.\n\n-- Tuuli kovenee yhä, ilmoitti hän. Tämä vanha vehje purjehtii\ntäydessä vauhdissaan lähempänä kahtatoista kuin yhtätoista. Jos tätä\njatkuu, saavumme perille jo tänä iltana.\n\nPyrenees piirsi koko päivän kuohuvaa merta lastinaan kalvava tuli.\nHämärtäessä yläprammi ja prammi reivattiin ja laiva kiiti eteenpäin\npimeässä, mahtava, kuohuva meri perässään. Ennustettu tuuli\nteki hyvää ja miehistö oli silminnähtävästi reipastunut. Toisen\nkoiranvahdin aikana eräs huoleton sielu viritti laulun ja kahdeksan\nlyödessä lauloi koko miehistö.\n\nKapteeni Davenport noudatti kannelle makuuksensa ja levitti ne\nkajuutan katolle.\n\n-- Olen unohtanut, miltä uni maistuu, selitti hän Mc Coylle. -- Nyt\nolen ihan lopussa, mutta herättäkää minut heti, kun pidätte sen\ntarpeen vaatimana.\n\nKello kolme aamulla hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarressaan. Hän\nnousi heti istualleen, nojasi kattoikkunaan, vielä hiukan pyörällään\nraskaasta unestaan. Tuulen laulut humisivat köysistössä ja meri\ntyrkki rajuna Pyrenees-laivaa.\n\nLaivan partaat kastuivat veteen milloin toiselta, milloin toiselta\npuolelta, ja usein kuohahti vesi yli koko kannen. Mc Coy huusi\njotakin, mutta kapteeni ei voinut kuulla. Hän ojensi kätensä ja sai\ntoista kiinni hartiasta ja veti hänet luokseen, niin että hänen\nkorvansa oli toisen huulilla.\n\n-- Kello on kolme, huusi Mc Coyn ääni yhä säilyttäen kyyhkysmäisen\nluonteensa, mutta merkillisesti hillittynä, ikäänkuin se olisi tullut\nkaukaa. -- Olemme kulkeneet kaksisataaviisikymmentä. Crescent-saari\non noin kolmenkymmenen peninkulman päässä, jossain edessäpäin. Siellä\nei ole mitään valoja. Jos jatkamme, törmäämme suoraan siihen ja laiva\ntuhoutuu.\n\n-- Mitä luulette -- onko parempi luovia?\n\n-- Niin, pysyä paikallaan päivänkoittoon asti. Se viivyttää meitä\nvain neljä tuntia.\n\nPyrenees pysytteli tulilasteineen urheasti tuulta vastaan taistellen\nkuohuvissa aalloissa. Laiva oli kuin tulella ja hehkulla täytetty\nkuori, jonka ulkopinnalla kourallinen miehiä, varovasti liikkuen,\ntuki sen taistelua parhaansa mukaan.\n\n-- Tässä myrskyssä on jotakin tavatonta, kertoi Mc Coy kapteenille\nkajuutan suojassa. -- Oikeastaan ei pitäisi myrskytä tähän\nvuodenaikaan. Mutta tänä vuonna eivät mitkään vanhat merkit pidä\npaikkaansa. Pasaatituulissa on kaiketi tullut jokin pysähdys, ja nyt\nne puhaltavat ristikkäin.\n\nHän heilutti kättään pimeydessä, ikäänkuin hänen katseensa olisi\nvoinut tunkeutua siihen satoja peninkulmia. -- Se on tuolla lännessä.\nSieltä on tulossa jotakin erikoista -- hirmumyrsky tai jotakin muuta.\nOnneksi olemme näin paljon idän puolella. Mutta tämä on vain pieni\npuuskaus, lisäsi hän. -- Se ei voi kestää kauaa, minun ymmärtääkseni.\n\nPäivän koittaessa oli myrsky laimentunut tavalliseksi tuuleksi. Mutta\nvalo paljasti uuden vaaran. Oli tullut usvaa. Meri peittyi sumuun\ntai oikeammin helmisateeseen joka sumun tavoin esti näkemästä merta,\nsillä aurinko paistoi sateen läpi hehkuvasti loistaen.\n\nPyreneesin kansi savusi pahemmin kuin eilen ja upseeriston ja\nmiehistön iloisuus sammui. He saattoivat kuulla kajuuttapojan itkevän\nkeittiön suojissa. Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, ja hän\npelkäsi kuolemaa oikein perin juurin kauhistuneena. Kapteeni harhaili\nlaivalla kuin kadotukseen joutunut sielu väännellen hermostuneena\nviiksiään, kykenemättömänä päättämään, mitä oli tehtävä.\n\n-- Mitä arvelette? hän sanoi ja asettui Mc Coyn viereen tämän\nsyödessä banaaneja ja juodessa kupin vettä aamiaisekseen.\n\nMc Coy lopetti viimeisen banaanin, tyhjensi kupin ja katsahti\nympärilleen. Hänen silmissään kuvastui lempeyden hymy, kun hän\nvastasi:\n\n-- Niin, kapteeni, voimmehan yhtähyvin ajelehtia kuin palaakin.\nTeidän kantenne eivät voi kestää iankaikkisesti. Tänään ne ovat vielä\nkuumemmat. Ei suinkaan teillä olisi antaa minulle kenkäparia? Tahtoo\nkäydä sietämättömäksi paljaille jaloille.\n\nPyreneesin kannen yli löi kaksi suurta aaltoa sen kääntyessä\nmyötätuuleen, ja ensimmäinen perämies lausui julki toivomuksensa,\nettä tuon veden pitäisi olla rungossa, kunhan sen vain saisi sinne\navaamatta luukkuja. Mc Coyn pää sukelsi kiikariin tarkastamaan\nsuuntaa.\n\n-- Minä ohjaisin sitä hiukan ylemmäksi, kapteeni, sanoi hän. -- Se on\nluoviessa ajautunut sivulle päin.\n\n-- Olen jo asettanut suunnan piirua ylemmäksi, kuului vastaus. --\nEikö se ole kylliksi?\n\n-- Minä panisin kaksi piirua, kapteeni. Tuo myrskynpahanen antoi\nlänsivirralle enemmän vauhtia kuin kuvittelettekaan.\n\nKapteeni Davenport myöntyi puoleentoista piiruun ja nousi sitten\nensimmäisen perämiehen seuraamana takilaan tähystämään maata.\nPurjeiden ollessa siinä asennossa, missä ne nyt olivat, kulki\nPyrenees kymmenen solmun vauhtia. Meri tyyntyi nopeasti. Sumua\nkesti yhä ja kun kello läheni kymmentä, alkoi kapteeni Davenport\nhermostua. Kaikki miehet olivat paikoillaan valmiina hyökkäämään kuin\npaholaiset kääntämään laivaa tuuleen, heti kun huudettaisiin: --\nMaata edessä! Aaltojen huuhtelema särkkä ihan keulan edessä saattoi\nolla vaarallinen, kun se äkkiä ilmestyisi sumusta.\n\nTaas kului tunti. Kolme tähystäjää takilassa tuijotti lakkaamatta\nsumun helmeilevään säteilyyn.\n\n-- Mutta jos nyt menemme Mangarevan ohitse? kysyi kapteeni Davenport\näkkiä.\n\nLiikkumatta paikaltaan tai edes päätään kääntämättä vastasi Mc Coy\nlempeästi:\n\n-- Antakaa laivanne ajelehtia, kapteeni, siinä kaikki, mitä voimme\ntehdä. Meillä on koko Tuamotun saaristo edessämme. Siellä ajelehdimme\ntuhansia peninkulmia särkkien ja riuttojen keskellä. Jonnekinhan\nmeidän täytyy lopulta tulla.\n\n-- Ajautukoon sitten.\n\nKapteeni laskeutui alas kannelle. -- Me olemme menneet ohi\nMangarevan. Jumala ties, missä lähin maa on. Minun olisi pitänyt\nohjata puoli piirua ylemmäksi, tunnusti hän hetkistä myöhemmin. --\nTuo kirottu virta pettää kauheasti laivuria.\n\n-- Vanhat merimiehet sanovat Tuamotua \"vaaralliseksi saaristoksi\", ja\njuuri tämä virta on osaltaan syynä nimitykseen.\n\n-- Puhuin kerran erään merimiehen kanssa Sydneyssä, sanoi Konig. --\nHän oli purjehtinut Tuamotun saaristossa ja kertoi minulle, että\nvakuutus oli kahdeksantoista prosenttia. Onko se totta?\n\nMc Coy hymyili ja nyökkäsi.\n\n-- Niin, jos he yleensä vakuuttavat. Laivanomistajat menettävät joka\nvuosi kaksikymmentä prosenttia kuunareistaan.\n\n-- Herra Jumala, valitti kapteeni Davenport. -- Eihän kuunari silloin\nelä enempää kuin viisi vuotta! Hän pudisti päätään ja mutisi: --\nHuonoja vesiä, huonoja vesiä!\n\nVielä kerran menivät he kajuuttaan katsomaan suurta yleiskarttaa,\nmutta myrkylliset höyryt ajoivat heidät huohottaen ja yskien ylös\nkannelle.\n\n-- Tässä on Moerenhout-saari.\n\nKapteeni Davenport osoitti sitä kartallaan, jonka hän oli avannut\nkajuutan katolle. Se on noin sadan peninkulman päässä tuulen\nalapuolella.\n\n-- Sadan ja kymmenen. Mc Coy pudisti epäillen päätään. -- Voihan se\nonnistua, mutta se on hyvin vaikeata.\n\n-- Me uskallamme, oli kapteenin päätös, ja hän alkoi laatia ohjetta\nuudeksi suunnaksi.\n\nPurjeita vähennettiin aikaisin iltapäivällä, ettei sattumalta\npurjehdittaisi yöllä ohitse. Toisen koiranvahdin aikana näytti\nmiehistö taas tyytyväiseltä. Maata oli nyt lähellä, ja kaikki\nvastukset olisivat ohitse seuraavana aamuna.\n\nAamu valkeni polttavassa auringonpaisteessa. Kaakkoispasaati oli\nkääntynyt itäiseksi ja kuljetti laivaa kahdeksan solmun vauhdilla.\nLaskettuaan jotensakin paljon ajautumisen varalle kapteeni ilmoitti,\nettä Moerenhout-saari oli enintään kymmenen peninkulman päässä.\nPyrenees purjehti ne kymmenen peninkulmaa ja vielä kymmenen lisäksi,\nmutta tähystäjät mastokoreissa eivät nähneet muuta kuin alastoman,\nauringon valaiseman meren.\n\n-- Mutta täällä pitää olla maata, sen vannon! huusi kapteeni heille\npuolikannelta.\n\nMc Coy hymyili lempeästi, mutta kapteeni vilkuili ympärilleen kuin\nmieletön, sai käsiinsä sekstanttinsa ja teki kronometrihavainnon.\n\n-- Tiesinhän, että olin oikeassa! Hän melkein karjui, saatuaan\nlaskunsa valmiiksi. -- Kaksikymmentäyksi, viisikymmentäviisi\neteläistä, yksi, kolmekymmentäkuusi, kaksi läntistä. Siinä näette. Me\nolemme kahdeksan peninkulmaa tuulen puolella vielä. Mitä lukuja te\nsaitte, herra Konig?\n\nEnsimmäinen perämies katsoi hetkisen omiin numeroihinsa ja sanoi\nmatalalla äänellä:\n\n-- Kaksikymmentäyksi, viisikymmentäviisi, mutta minun pituusasteeni\non yksi, kolmekymmentäkuusi, neljäkymmentäkahdeksan. Se asettaa\nmeidät huomattavasti alapuolelle...\n\nKapteeni ei välittänyt hänen numeroistaan, vaan katsoi niitä niin\nhalveksuvasti vaieten, että herra Konig puri hammasta ja nieli\nkirouksensa.\n\n-- Alenna, määräsi kapteeni ruorimiehelle. -- Kolme piirua, mutta\npysy siinä.\n\nSitten hän laski numeronsa vielä kerran. Hiki tippui hänen\nkasvoiltaan. Hän käänteli viiksiään, huuliaan ja kynäänsä\ntuijottaen numeroihinsa kuin aaveisiin. Äkkiä hän tarttui paperiin,\nrutisti sen kourassaan ja polki jalkoihinsa. Herra Konig hymyili\nvahingoniloisesti ja kääntyi poispäin, kun kapteeni nojasi kajuuttaa\nvasten eikä puoleen tuntiin puhunut sanaakaan, katseli vain tuulen\nalapuolelle, kasvoillaan miettivän toivottomuuden ilme.\n\n-- Herra Mc Coy, hän keskeytti hiljaisuuden. -- Kartta\nnäyttää saariryhmän, mutta ei miten monta, pohjoisessa tai\npohjoisluoteisessa, noin neljän peninkulman päässä -- Acteon-saaret.\nTiedättekö niistä mitään?\n\n-- Niitä on neljä, kaikki matalia, vastasi Mc Coy. -- Ensimmäisenä\nkaakossa on Matueri -- asumaton, eikä väylää laguuniin. Sitten on\nTenarunga. Siellä oleskeli tusina asukkaita, mutta ne ovat kai jo\nmenneet. Ei siellä ainakaan ole väylää laivalle -- väylä on vain\nveneitä varten, vesi sylen syvyistä. Sitten on Vehauga ja Teua-raro.\nEi väylää, ei väkeä, hyvin matala. Siinä ryhmässä ei ole Pyreneesille\nsijaa, siellä siitä tulisi hylky.\n\n-- Kuulkaapa sitä! -- Kapteeni Davenport oli aivan suunniltansa. --\nEi asukkaita, ei väylää! Mitä ihmettä varten ne saaret sitten ovat\nolemassa? No, sitten, murisi hän kuin vihainen koira, -- kartta\nnäyttää koko joukon saaria luoteessa. Miten on niiden laita? Onko\nmillään niistä väylää, johon voin laskea laivan?\n\nMc Coy ajatteli itsekseen. Hän ei katsonut karttaan. Kaikki nämä\nsaaret, särkät, laguunit ja väylät olivat merkityt hänen muistinsa\nmerikorttiin. Hän tunsi ne niinkuin kaupunkilainen tuntee oman\nkaupunkinsa rakennukset, kadut ja kujat.\n\n-- Papakena ja Vanavana ovat tuolla lännessä taikka länsiluoteisessa,\nhiukan enemmän kuin sadan peninkulman päässä, sanoi hän. -- Toinen\non asumaton ja minä olen kuullut, että toisenkin asukkaat ovat\nmuuttaneet Cadmus-saareen. Siellä ei ole laguunia eikä väylää. Ahunui\non siitä sata peninkulmaa luoteeseen. Ei väylää eikä ihmisiä.\n\n-- No, mutta neljäkymmentä peninkulmaa toisella puolella on kaksi\nsaarta, sanoi kapteeni nostaen päänsä kartasta.\n\nMc Coy pudisti päätään.\n\n-- Paros ja Manuhungi, ei väylää, ei asukkaita. Neljäkymmentä\npeninkulmaa niiden takana on Nengo-Nengo -- sama juttu. Mutta sitten\non Hao-saari. Siinä on teille oikea paikka. Laguuni on kolmekymmentä\npeninkulmaa pitkä ja viisi peninkulmaa leveä. Siellä on paljon väkeä.\nTavallisesti siellä on myöskin vettä. Ja mikä laiva tahansa voi\nkulkea sen väylää pitkin.\n\nHän vaikeni ja katsahti hiukan levottomana kapteeniin, joka kartan\nylitse harppi kädessä kumartuneena oli juuri huokaissut raskaasti.\n\n-- Eikö ole mitään laguunia, johon olisi väylä, lähempänä kuin\nHao-saari? kysyi hän.\n\n-- Ei, se on lähin.\n\n-- Sinne on kolmesataaneljäkymmentä peninkulmaa.\n\nKapteeni puhui hyvin hitaasti ja äänessä oli päättäväisyyttä. --\nMinulla ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien laivalla olevien\nhenkeä. Minä annan sen ajautua hylyksi Acteon-saariin. Ja se on hyvä\nlaiva, lisäsi hän huoaten, annettuaan määräyksen muuttaa suuntaa,\ntällä kerralla poiketen länsivirran vuoksi entistä enemmän sivulle.\n\nTuntia myöhemmin oli taivas peittynyt pilveen. Kaakkoispasaati\npuhalsi vielä, mutta meri oli kuin kaikkien tuulenpuuskien\nshakkilauta.\n\n-- Voimme olla siellä yhden ajoissa, sanoi kapteeni luottavaisesti.\n-- Kello kaksi ihan kohdalla. Mc Coy, te ohjaatte sen maihin sille\nsaarelle, missä on asukkaita.\n\nAurinko ei näyttäytynyt enää, eikä maata ollut näkyvissä kello yksi.\nKapteeni katseli perälaidan ylitse Pyreneesin kuohuvaan vanaveteen.\n\n-- Hyvä Jumala! huusi hän, -- virta käy itään, katsokaapa!\n\nHerra Konig näytti epäilevän. Mc Coyn kasvot eivät ilmaisseet\nmitään, vaikka hän lausui, ettei ollut syytä epäillä, sillä Tuamotun\nsaaristossa voi kyllä olla itäinen merivirta. Muutamia minuutteja\nmyöhemmin tuli sadekuuro, joka vei kaiken tuulen ja Pyrenees huojui\nkauheasti mainingeissa.\n\n-- Missä on luotiliina? Heittäkää se veteen siellä!\n\nKapteeni piti itse luotiliinaa ja näki, miten laiva ajautui\nkoilliseen. -- Katsokaa tuota, koettakaapa itse.\n\nMc Coy ja perämies koettivat ja tunsivat, kuinka nuora tärisi\nvuoroveden vaikutuksesta.\n\n-- Neljän solmun virta, sanoi herra Konig.\n\n-- Itäinen virta läntisen asemesta, sanoi kapteeni katsoen\nmoittivasti Mc Coyhin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sysätä syyn hänen\nniskoilleen.\n\n-- Siinä on yksi syy, miksi vakuutus maksaa kahdeksantoista\nprosenttia niillä vesillä, sanoi Mc Coy. -- Ei voida milloinkaan\ntietää juuri niin mitään. Virrat vaihtuvat lakkaamatta. Kerran oli\ntäällä Casco-jahdilla mies, olen unohtanut hänen nimensä, mutta hän\nkirjoitti kirjoja. Hän erehtyi Takaroasta kolmekymmentä peninkulmaa\nja saapui Tikeihin, juuri virran vaihtumisen vuoksi. Nyt olette\nylhäällä tuulessa. Parasta olisi laskea muutamia piiruja!\n\n-- Miten paljon on virta vienyt minua suunnasta ja miten minä tiedän,\nkuinka paljon on alennettava? kysyi kapteeni vihaisena.\n\n-- En tiedä, kapteeni, sanoi Mc Coy hiljaa.\n\nTaas rupesi tuulemaan, ja Pyrenees, jonka kansi savusi ja kyti\nharmaassa valaistuksessa, laski raskaasti tuulen alapuolelle, sitten\nponnisti takaisin, milloin vasen, milloin oikea kylki tuulta vasten,\nyhä pyrkien Acteon-saarille, joita mastokorissa istuva tähystäjä ei\nsaanut näkyviinsä.\n\nKapteeni Davenport oli raivoissaan, hänen raivonsa oli itsepäistä\nvaikenemista ja hän kulki koko ehtoopäivän puolikannella tai nojasi\ntuulenpuolen vantteihin. Illalla hän asetti suunnan luoteeseen. Herra\nKonig, joka keskeytymättä tutki korttia ja kompassia, ja Mc Coy,\njoka myöskin seisoi muina miehinä katsellen kompassia, tiesivät,\nettä suunta oli nyt Hao-saareen. Keskiyöllä lakkasivat sadekuurot ja\ntähdet tuikkivat. Kapteeni vilkastui hiukan toivoen kirkasta päivää.\n\n-- Minä lasken sijaintimme aikaisin huomenaamulla, sanoi hän Mc\nCoylle, -- vaikka leveysaste on minulle arvoitus. Mutta minä voin\nkäyttää Sumner-metodia. Tunnetteko sitä?\n\nJa sitten hän selitti sen yksityiskohtia myöten Mc Coylle.\n\nPäivästä tuli kirkas, pasaati puhalsi idästä ja Pyrenees kulki\ntasaisesti yhdeksän solmua tunnissa. Sekä kapteeni että perämies\nlaskivat sijainnin Sumner-metodilla ja saivat saman tuloksen. Samaten\nkeskipäivämerkinnässä, minkä jälkeen he alkoivat tuntea olevansa\nvarmat.\n\n-- Vielä kaksikymmentäneljä tuntia ja me olemme siellä, vakuutti\nkapteeni Mc Coylle. -- On ihan ihme, että kansi pysyy vielä koossa.\nMutta eihän se voi kestää ikuisesti. Katsokaa savua, se käy\nsakeammaksi päivä päivältä. Ja kuitenkin on kansi niin tiivis kuin\nmahdollista, juuri tilkitty Friscossa. Minä hämmästyin, kun tuli\nensiksi syttyi ja minun täytyi tiivistää luukut. Katsokaa!\n\nHän keskeytti tuijottaen suu auki savukiehkuraa, joka kiemuroi\nylhäällä mesaanimaston suojassa kaksikymmentä jalkaa kannen\nyläpuolella.\n\n-- Miten se on voinut sinne päästä? kysyi hän vihoissaan.\n\nSen alapuolella ei ollut savua. Se oli maston suojaamana kiivennyt\nylös jollain ihmeellisellä tavalla ja muuttunut näkyväksi niin\nkorkealla. Se irtaantui mastosta ja painui hetkeksi riippumaan\nkapteenin yllä kuin uhkaava enne. Seuraavassa tuokiossa tuuli vei sen\nja kapteenin alaleuka sai luonnollisen asentonsa.\n\n-- Niin, kuten sanoin, hämmästyin kovin, kun meidän täytyi ruveta\ntiivistämään. Kansi oli tiheä ja kuitenkin se läpäisi kuin seula. Ja\nsitten emme ole tehneet muuta kuin tilkinneet. Täytyy olla vallan\nkauhea paine sisässä, kun noin paljon savua puristuu ulos.\n\nIltapäivällä synkkeni taivas jälleen ja ilma kävi raa'aksi ja\nkosteaksi. Tuuli pyörähteli lakkaamatta koillisen ja kaakon välillä,\nja keskiyöllä tuli ankara puuska lounaasta ja tuuli pysyi siinä\nsuunnassa sitten jokseenkin keskeytymättä.\n\n-- Tällä tavalla ei tule Hao näkyviin ennenkuin kymmenen tai\nyhdentoista aikaan, sanoi kapteeni huoaten. Kello oli seitsemän\naamulla ja raskaat pilvet, nousten idästä, veivät kaiken toivon\nkauniista päivästä. Ja samassa tuokiossa hän kysyi huolestuneena:\n\n-- Ja entä virrat?\n\nTähystäjät eivät voineet ilmoittaa mitään maan näkymisestä\nmastokorissaan, ja päivä kului vuoroin tihkusateisessa tyynessä,\nvuoroin ankarissa rankkasadekuuroissa. Ilmapuntari oli laskeutunut\n29,30:een, tuulta ei ollut, mutta siitä huolimatta kävi meri yhä\nlevottomammaksi. Pyrenees huojui kauheasti korkeissa aalloissa,\njotka tulivat hitaasti loputtomana jonona lännen pimeydestä.\nPurjeita vähennettiin niin nopeasti kuin molemmat vahdit voivat. Ja\nkun uupunut miehistö oli lopettanut työnsä, voitiin kuulla heidän\nnapisevat äänensä pimeässä. Se muistutti hätääntyneiden eläinten\nmurinaa. Kerran kutsuttiin oikeanpuoleinen vahti perään köysiin;\nsilloin ilmaisi väki suoraan harminsa ja haluttomuutensa. Jokainen\nhidas liike oli vastalause tai uhkaus. Ilma oli kosteaa ja tahmeaa\nkuin liima ja täysin liikkumatonta. Joka mies huohotti ja haukkoi\nilmaa. Hiki juoksi kasvoilta ja paljailta käsivarsilta. Kapteeni\nDavenport käveli laivalla huolestuneena, tuijottaen eteensä entistä\nsynkempänä. Kaikkialla hiiviskeli tunne lähenevästä onnettomuudesta.\n\n-- Se menee ohitsemme länteen, sanoi Mc Coy rohkaisten. -- Pahimmassa\ntapauksessa voimme joutua hiukan sen hännille.\n\nMutta kapteenia ei voitu lohduttaa. Lyhdyn valossa hän tutki\npurjehduskäsikirjaansa nähdäkseen, miten päällikön pitää käyttäytyä\ntuuliaispään aikana. Jossain laivan keskustassa keskeytti\nhiljaisuuden laivapojan nyyhkytys.\n\n-- Pidä suusi siellä! huusi kapteeni karjaisten niin rajusti, että\njoka mies laivalla säpsähti, ja poika alkoi huutaa kauhusta.\n\n-- Herra Konig, sanoi kapteeni raivosta ja hermostuksesta vapisevalla\näänellä, -- olkaa hyvä ja menkää sulkemaan tuon kita köysiluudalla.\n\nMutta sinne meni Mc Coy, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut\npojan rauhottumaan ja nukkumaan.\n\nVähää ennen päivän nousua tuli ensimmäinen tuulenpuuska kaakosta\nkasvaen nopeasti aika kovaksi. Kaikki miehet olivat kannella\nodottamassa, mitä tuleman piti.\n\n-- Nyt olemme selvillä, kapteeni, sanoi Mc Coy seisoen aivan\nhänen vieressään. -- Hirmumyrsky kulkee länteen ja me olemme sen\neteläpuolella. Tämä tuuli ei muutu kovemmaksi. Voitte nostaa purjeet\nylös.\n\n-- Mitä se hyödyttäisi, mihin minä purjehdin? Tämä on jo toinen\npäivä, kun emme ole tehneet havainnoita, ja meidän olisi pitänyt\nnähdä Hao-saari jo eilenaamulla. Minne nyt menemme, pohjoiseen,\nitään, etelään tai minne? Sanokaa vain, ja purjeet ovat levällään\nkädenkäänteessä.\n\n-- Minä en ole mikään merimies, sanoi Mc Coy lempeällä tavallaan.\n\n-- Minä luulin olevani ennenkuin jouduin tähän Tuamotun kiroukseen.\n\nKeskipäivällä huusi tähystäjä: -- Tyrskyjä edessä!\n\nPyrenees sai kääntyä, purje purjeen jälkeen nostettiin ylös ja\nkiristettiin. Laiva liukui vedessä ja taisteli virtaa vastaan, joka\nuhkasi viedä sen keskelle tyrskyjä. Päällikkö ja miehet tekivät\ntyötä kuin hullut, kokki ja kajuuttapoika, kapteeni Davenport itse\nja Mc Coy, kaikki olivat työssä, ja sittenkin selviytyi töintuskin\nlaiva. Siinä oli pitkä rivi kareja, kauhean vaarallinen paikka,\njonka yli meri keskeytymättä tyrskyi, josta ei yksikään ihminen\nselviytyisi hengissä ja jota merilinnutkin kammosivat. Pyrenees\nkulki sen ohitse vain sadan kyynärän päästä, ennenkuin tuuli vei sen\nväljille vesille, ja samassa silmänräpäyksessä, kun miehistö pääsi\nlepäämään, puhkesi kokonainen kirousvirta Mc Coyn niskaan -- Mc\nCoy oli tullut laivalle ja ehdottanut suunnan Pitcairnista varmaan\nturmioon tänne meren kauheimpaan seutuun. Mc Coyn mielentyyneys oli\nmurtumaton. Hän hymyili heille yksinkertaisella ja armahtavaisella\nhyväntahtoisuudellaan, ja miten olikaan, hänen suuri hyvyytensä\ntuntui rauhottavan heidän synkkiä ja kiusaantuneita mieliään, niin\nettä he häpesivät ja kiroukset takertuivat heidän kurkkuunsa.\n\n-- Hirveitä vesiä nämä vain ovat, lausui kapteeni, kun laiva oli\nselviytynyt. Mutta samassa hän vaikeni katsellakseen tyrskyjä, joiden\nolisi pitänyt jäädä taakse, mutta olivatkin nyt yhtäkkiä tuulen\npuolella Pyrenees-laivasta ja kohosivat nopeasti ylös tuuleen.\n\nHän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä. Ja ensimmäinen perämies näki\nja Mc Coy näki ja miehistö näki, mitä hän oli nähnyt. Kallioriutan\neteläpuolella kulki itäinen virta, joka kuljetti heitä alas sitä\nkohti ja pohjoispuolella kulki yhtä voimakas läntinen virta, joka\ntarttui laivaan ja alkoi viedä sitä mukanansa.\n\n-- Olen kuullut tästä Tuamotun saaristosta ennenkin, ähkyi kapteeni\nnostaen kalpeat kasvonsa. -- Kapteeni Moyendale kertoi näistä, sen\njälkeen kun oli menettänyt täällä laivansa. Ja minä nauroin hänelle\nselän takana. Jumala armahtakoon minua, minä nauroin hänelle. Mikä\nriutta tuo on? hän keskeytti äkkiä kysyäkseen Mc Coylta.\n\n-- En tiedä, kapteeni.\n\n-- Miksi ette tiedä?\n\n-- En ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä kuullut siitä\npuhuttavankaan. Luulen, ettei sitä ole kartoissakaan. Näitä vesiä ei\nole koskaan kunnolleen mitattu eikä kartoitettu.\n\n-- Sittenhän ette tiedä, missä nyt olemme.\n\n-- En enempää kuin tekään, vastasi Mc Coy lempeästi. Kello neljän\naikaan iltapuolella tuli näkyviin kookospalmuja, jotka näyttivät\nkasvavan suorastaan merestä. Hetkistä myöhemmin kaareutui matala maa\nvedessä.\n\n-- Nyt tiedän, missä olemme, kapteeni, sanoi Mc Coy ottaen\nkaukoputken silmiltään. -- Tuo on Resolution-saari. Me olemme\nneljäkymmentä peninkulmaa Hao-saaren toisella puolen ja tuuli on\nsuoraan vastainen.\n\n-- Siis valmiina ohjaamaan maihin. Missä on väylä?\n\n-- Siellä on vain yksi väylä, tuskin riittävä kanootillekaan. Nyt\ntiedämme kuitenkin, missä olemme, ja voimme ohjata Barclay de\nTolleyhin. Se on vain satakaksikymmentä peninkulmaa täältä. Tällä\ntuulella voimme olla siellä kello yhdeksän huomenaamulla.\n\nKapteeni Davenport katseli karttaa ja punnitsi tarkkaan.\n\n-- Jos me nyt ajamme maihin, täytyy meidän kuitenkin veneillä pyrkiä\nBarclay de Tolleyhin, lisäsi Mc Coy.\n\nKapteeni antoi määräyksensä ja taasen viilsi laiva uutta suuntaa\ntylyn meren lakeuksilla.\n\nSeuraavana iltapäivänä riehui epätoivo ja kapinallisuus savuavalla\nkannella. Virta oli kiihtynyt, tuuli heikontunut ja Pyrenees\npainunut länteen. Tähystäjä huomasi lopulta Barclay de Tolleyn\nhiukan häämöttävän idässä maston huipusta katsoen. Turhaan yritti\nPyrenees neljän tunnin aikana pyrkiä sitä kohti. Koko ajan nähtiin\nkookospalmut maston huipusta kuin kangastuksena taivaan rannalla.\nKannelta katsottaessa ne jäivät taivaanrannan taakse.\n\nVielä kerran kapteeni kysyi neuvoa Mc Coylta ja kortista. Makemo oli\nseitsemänkymmentäviisi peninkulmaa länteen päin. Sen laguuni oli\nkolmekymmentä peninkulmaa pitkä ja väylä sinne oli erinomainen.\n\nKun kapteeni antoi määräyksensä, kieltäytyi miehistö tottelemasta.\nHe selittivät saaneensa kyllikseen helvetin tulesta jalkojensa alla.\nTuolla oli maata. Ellei laiva sinne päässyt, voisivathan he yrittää\nsinne veneillä. Antaa laivan palaa. Heidän hengillään lienee myös\njotakin arvoa. He olivat uskollisesti palvelleet laivaa, nyt he\ntahtoivat pitää huolta itsestään.\n\nHe juoksivat veneille tuuppien toisiaan ja molempia perämiehiä ja\nolivat valmiit irroittamaan veneitä ja laskemaan ne veteen. Kapteeni\nDavenport ja ensimmäinen perämies, revolverit kädessä, astuivat alas\npuolikannelta, kun Mc Coy, joka oli kiivennyt kajuutan katolle, alkoi\npuhua.\n\nHän puhui miehistölle, ja hänen kyyhkysäänensä sointu sai heidät heti\npysähtymään ja kuuntelemaan. Hän veti heidät omaan korkeuteensa ja\nrauhaansa. Lempeä ääni ja yksinkertaiset ajatukset vaikuttivat heihin\nkuin magneettivirta, rauhoittaen vasten tahtoakin. Aikoja sitten\nhaihtuneet muistot palautuivat. Muutamat muistelivat lapsuutensa\nkehtolauluja ja rauhaisaa lepoa äidin sylissä päivän leikkien\npäätyttyä. Ei ollut enää mitään huolia, mitään vaaraa eikä ikävyyksiä\nkoko maailmassa. Kaikki oli niinkuin pitikin ja aivan luonnollista,\nettä he käänsivät selkänsä maalle ja vielä kerran lähtivät merelle\nhelvetin tuli jalkainsa alla.\n\nMc Coy puhui yksinkertaisesti, mutta hänen voimansa ei ollut\nsanoissa. Hänen persoonallisuutensa oli paljon kaunopuheisempi\nkuin mitkään hänen puheistaan. Se oli jonkinlaista sielullista\ntaikakemiaa, salaista ja voittamatonta hyvyyttä -- hengen\nsalaperäistä säteilemistä, houkuttelevaa, lempeän nöyrää, mutta\nsamalla pelottavan voimakasta. Oli kuin puhtauden ja lempeyden\nvaikuttava mahti olisi valaissut heidän sielujensa pimeät kammiot --\npaljoa suurempi sitä voimaa, mikä oli päällystön kiiltävissä, tuhoa\ntuottavissa revolvereissa.\n\nMiehet alkoivat siinä seisoessaan epäröidä, ja ne, jotka olivat\nirroittaneet sidenuorat, sitoivat ne kiinni jälleen. Sitten he\nhiipivät toinen toisensa jälkeen etukannelle, kunnes kaikki olivat\nhävinneet.\n\nMc Coyn kasvot loistivat lapsellisesta ilosta, kun hän astui alas\nkajuutan katolta. Kapina oli täydellisesti lakannut. Näytti siltä,\nkuin ei siitä olisi koskaan tiedettykään. Kapinalla ei ollut tilaa\nsiinä siunatussa paikassa missä hän oli.\n\n-- Te hypnotisoitte heidät, pilaili herra Konig puhuen matalalla\näänellä.\n\n-- He ovat kunnon poikia, oli hänen vastauksensa, -- heillä on hyvä\nsydän. Heillä on ollut kovat ajat, ovat tehneet työtä valtavasti ja\ntulevat tekemään loppuun asti.\n\nHerra Konigilla ei ollut aikaa vastata. Hän huusi määräyksiään ja\nmiehet riensivät niitä täyttämään, ja Pyrenees kääntyi hiljalleen,\nkunnes sen kokka osoitti suoraan Makemoa kohti.\n\nTuuli oli kovin heikko ja auringon laskun jälkeen se loppui\ntykkänään. Oli sietämättömän kuuma sekä etu- että peräpuolella,\nja miehet koettivat turhaan saada unta. Kansi oli liian kuuma\nmakuupaikaksi, ja myrkylliset kaasut, nousten raoista, hiipivät\nkuin pahat henget pitkin laivaa tunkeutuen salaa sieraimiin ja\nhenkitorviin ja pannen varomattomat niistämään ja yskimään. Tähdet\ntuikkivat uneliaalta, hämärältä taivaalta, ja täysikuu, joka\nnousi idästä, hopeoitsi lukemattomat hämähäkkiverkon tapaiset\nsavukiehkurat, jotka hiipivät ja kiemurtelivat pitkin kantta, laidan\nyli, ylös mastoihin ja purjeisiin.\n\n-- Kertokaa minulle, sanoi Davenport hieroen kirveleviä silmiään,\n-- miten kävi Bountyn miehistön senjälkeen, kun he olivat päässeet\nPitcairniin? Olen lukenut, että he polttivat Bountyn eikä heistä\ntiedetty mitään ennenkuin useita vuosia myöhemmin. Mutta mitä\nsillä välillä? Olen aina ollut utelias siitä tietämään. Ne olivat\nmiehiä, joilla oli hirttonuora kaulassaan. Olihan siellä joitakuita\nalkuasukkaitakin ja naisia, muistaakseni. Se ennusti selkkauksia jo\nalusta alkaen.\n\n-- Niin, tulihan siellä ikävyyksiä, vastasi Mc Coy. -- Ne\nolivat huonoa väkeä. Ensin he alkoivat riidellä naisista. Yksi\nkapinoitsijoista, Williams, menetti vaimonsa. Kaikki naiset olivat\nTahitista. Hänen vaimonsa putosi kalliolta ollessaan merilintuja\npyytämässä. Silloin hän otti omakseen erään alkuasukkaan vaimon.\nMutta tällä hän herätti kaikkien alkuasukkaiden vihan, ja nämä\ntappoivat melkein kaikki valkoiset. Ne, joiden onnistui pelastua,\ntappoivat taas kaikki miespuoliset alkuasukkaat. Naiset auttoivat. Ja\nalkuasukkaat tappoivat toisiaan. Kaikki tappoivat toisiaan. Ne olivat\nhirveitä miehiä.\n\n-- Timitin tappoi kaksi muuta alkuasukasta, sukiessaan kaikessa\nystävyydessä hänen tukkaansa. Valkeat miehet olivat lähettäneet\nheidät. Sitten taas valkeat miehet tappoivat ne kaksi alkuasukasta.\nTullaloon vaimo tappoi miehensä eräässä luolassa, sillä hän tahtoi\nsaada valkoisen miehen. Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä.\nKahden vuoden kuluttua oli kaikki miespuoliset alkuasukkaat murhattu\nja kaikki valkoiset paitsi neljää. Ne olivat Young, John Adams, Mc\nCoy, isoisäni isä, ja Quintal. Hänkin oli paha mies. Erään kerran hän\npuri vaimoltaan korvan, kun tämä ei ollut saanut kylliksi kalaa.\n\n-- Olipa se väkeä! huudahti herra Konig.\n\n-- Olivat kylläkin, myönsi Mc Coy ja jatkoi lempeällä äänellään\nkuvausta esi-isiensä verisestä historiasta.\n\n-- Isoisäni isä pelastui joutumasta murhatuksi, mutta lopetti itse\nitsensä. Hän alkoi keittää viinaa ti-kasvin juurista. Quintal oli\nhänen yhtiökumppaninsa, ja ne joivat myötäänsä itsensä humalaan.\nViimein Mc Coy sai juoppohulluuskohtauksen, sitoi kiven kaulaansa ja\nhyppäsi mereen.\n\n-- Quintalin vaimo, sama jolta korva purtiin, putosi myös kalliolta\nja kuoli. Silloin meni Quintal Youngin luo ja vaati omakseen hänen\nvaimonsa. Samoin hän vaati Adamsin vaimoa. Adams ja Young pelkäsivät\nQuintalia. He tiesivät, ettei hän epäröisi heitä tappaa. Siksi he\nehättivät ennen ja tappoivat hänet kirveellä. Sitten kuoli Young, ja\nsiihen päättyivät kaikki rettelöt heidän keskensä.\n\n-- Olihan niitä ollutkin koko paljon, arveli kapteeni. -- Eihän enää\nollut ketä tappaa.\n\n-- Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä, sanoi Mc Coy.\n\nSeuraavana aamuna puhalsi vain heikko itätuuli, ja kun kapteenin\noli mahdoton arvioida, minkä verran etelään piti laskea, antoi hän\ntuulen puhaltaa tiukasti alihangan puolelta. Hän pelkäsi läntistä\nvirtaa, joka oli jo ajanut hänet sivulle niin monesta turvapaikasta.\nSitten riitti tyyntä koko päivän, samoin seuraavan yön. Miehistö\nmurisi saadessaan vain puoli annosta kuivattuja banaaneja. Heidän\nvoimansa olivat heikenneet ja moni valitti banaanien syönnistä\ntulleita vatsakipuja. Koko päivän vei virta laivaa länteen. Tuuli oli\nliian heikko viedäkseen sitä etelään. Ensimmäisellä koiranvahdilla\nhuomattiin palmuja etelässä -- niiden viuhkamaiset latvat kohosivat\nvedenpinnasta, joten tiedettiin niiden kasvavan matalalla\nkorallisärkällä.\n\n-- Se on Taenga-saari, sanoi Mc Coy. -- Tänä iltana olisi saatava\ntuulta, muuten sivuutamme Makemon.\n\n-- Minne se kaakkoispasaati on hävinnyt? kysyi kapteeni.\n\n-- Miksi ei se puhalla? Mikä sitä vaivaa?\n\n-- Syynä on suurien laguunien haihtuminen, ja niitä on hyvin paljon.\nHaihtumiset muuttavat tykkänään pasaatituulien järjestyksen. Ne\naiheuttavat myöskin myrskyjä lounaasta. Tämä on \"vaarallinen\nsaaristo\", kapteeni.\n\nKapteeni Davenport katsoi vanhusta suoraan silmiin, avasi suunsa ja\naikoi juuri kirota, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Mc Coyn pelkkä\nolemus oli kuin moite niille kirouksille, jotka mylleröivät hänen\naivoissaan ja kierivät kurkussa. Mc Coyn vaikutusvoima oli yhä\nkasvanut näinä yhdessäolon päivinä. Kapteeni Davenport kuului niihin\nmeren itsevaltiaihin, jotka eivät pelkää ketään eivätkä koskaan\nhillitse kieltään, ja nyt hän huomasi tämän vanhuksen läsnäollessa,\nvanhuksen, jolla oli naiselliset, ruskeat silmät ja ääni kuin\nkyyhkysellä, olevansa kykenemätön kiroamaan. Tämä huomio oli hänestä\nvastenmielinen. Ja tämä vanhus oli Mc Coyn jälkeläinen, Bountyn Mc\nCoyn, kapinoitsijan, joka oli hirtehisenä paennut Englannista, sen\nMc Coyn, joka oli ollut pahuuden voimana Pitcairnin verisimmissä\nvaiheissa.\n\nKapteeni Davenport ei ollut uskonnollisuuteen taipuvainen, mutta\nsillä hetkellä hänellä oli hurja halu heittäytyä tuon toisen\njalkoihin -- ja sanoa vaikka mitä. Jonkinlainen liikutus pakotti\nhäntä voimakkaasti, ei niinkään yhtenäinen ajatus, mutta jollakin\nselittämättömällä tavalla hän tunsi oman mitättömyytensä ja\narvottomuutensa tämän miehen rinnalla, joka oli yksinkertainen kuin\nlapsi ja lempeä kuin nainen.\n\nTietenkään hän ei tahtonut nöyrtyä upseeriensa ja miestensä\nläsnäollessa. Ja samalla riehui hänen raivonsa vieläkin vieden hänet\nkiusaukseen. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:\n\n-- Kuulkaapa, vanhus, minä en aio antaa voittaa itseäni. Nämä\nTuamotun saaret ovat pettäneet ja ilkkuneet minua ja tehneet minut\nmelkein hulluksi. Mutta minä en aio antaa perään. Minä purjehdin\ntällä laivalla, purjehdin lakkaamatta, kunnes selviän Tuamotun\nsaarista, vaikka aina Kiinaan saakka, ellen lähempää löydä sille\npaikkaa. Vaikka joka mies karkaisi, pysyn minä paikallani. Minä\nkyllä näytän Tuamotun saarille, ettei minua nolata. Laivani on kelpo\nkalu enkä minä sitä jätä niin kauan kuin on lautakin jäljellä, jonka\npäällä pysyy. Kuuletteko?\n\n-- Minä seuraan teitä, kapteeni, sanoi Mc Coy.\n\nYön kuluessa rupesi tuulemaan etelästä ja vimmoissaan huomasi ja\nmerkitsi kapteeni ajautuneensa länteen tulilasteineen. Hän poistui\nerilleen saadakseen rauhassa kirota, ettei Mc Coy kuulisi.\n\nPäivännousu paljasti vielä uusia palmuja, jotka kohosivat etelässä.\n\n-- Tuo tuolla suojan puolella on Makemon äärimmäinen kärki, sanoi\nMc Coy. -- Katiu on vain muutamia peninkulmia siitä länteen. Saamme\nohjata sinne.\n\nMutta virta, joka imi molempien saarien välitse, ajoi heidät\nluoteiseen, ja iltapäivällä he näkivät Katiun palmujen kohoavan\nvedestä ja painuvan jälleen takaisin.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin, juuri kun kapteeni oli huomannut,\nettä uusi koillinen virta oli tarttunut viemään Pyreneesiä, huomasi\ntähystäjä kookospalmuja luoteessa.\n\n-- Se on Raraka, sanoi Mc Coy. -- Sinne emme voi päästä ilman\ntuulta. Virta kuljettaa meidät alas lounaaseen. Mutta nyt täytyy\nolla varuillaan. Muutaman peninkulman päässä tästä kääntyy virta\npohjoiseen ja sitten kaaressa luoteeseen. Se vie meidät pois\nFakaravasta, ja Fakarava on meille oikea paikka mennä maihin.\n\n-- Raahatkoot meidät, minne ikinä tahtovat, huomautti kapteeni\ntulisesti. -- Kyllä minä joka tapauksessa löydän paikan laivalleni.\n\nMutta Pyreneesin tila läheni nyt kriitillistä pistettä. Kansi oli\nniin kuuma, että muutaman asteen lisäys sytyttäisi sen ilmituleen.\nMonissa kohdin eivät enää paksupohjaiset kengätkään suojanneet, ja\nmiehistön täytyi puoliksi juosta, etteivät polttaisi jalkojaan. Savu\noli lisääntynyt ja käynyt pistävämmäksi. Joka miehen silmät olivat\ntulehtuneet ja he yskivät kuin keuhkotautipotilaat. Iltapäivällä\nkäännettiin veneet ulos ja varustettiin kaikilla tarvikkeilla.\nViimeiset banaanipakat vietiin niihin ja samoin upseerien,\npaikanmääritysvälineet. Kapteeni sijoitti kronometrin isoon\nveneeseen, peläten kannen syttyvän joka hetki.\n\nKoko yön he kestivät epävarmuutta, joka teki heidät kaikki melkein\nmielettömiksi, ja aamun valjetessa he tuijottivat toisiinsa ontoin\nsilmin ja aavemaisin kasvoin aivan kuin Pyreneesin koossaolo ja\nheidän hengissä pysymisensä olisi ollut suuri yllätys.\n\nKapteeni käveli rauhattomana edestakaisin kannella, väliin hypähtäen\nja puoleksi juosten ja samalla tutkien perusteellisesti laivansa\nkantta.\n\n-- Nyt riippuu kaikki tunneista, ellei minuuteista, ilmoitti hän\npalatessaan puolikannelle.\n\nHuuto: -- Maata! kuului mastokorista. Kannelta oli mahdoton vielä\nerottaa maata, ja Mc Coy kiipesi vantteihin, joten kapteeni sai\nodottamattoman tilaisuuden purkaa sisuaan kirouksiin, mutta hän\nvaikeni äkkiä huomatessaan vedessä koillisessa mustan juovan. Se\nei ollut mikään puuska vaan todellinen tuuli, oikealta suunnaltaan\njoutunut pasaati, tosin kahdeksan piirua tavallisesta suunnastaan\nsivulla, mutta joka tapauksessa säännöllisesti toimiva.\n\n-- Ohjatkaa nyt laivanne ylös tuuleen, kapteeni, sanoi Mc Coy heti\nkun oli päässyt kajuutan katolle. -- Tuo on Fakaravan itäisin osa ja\npääsemme väylän läpi laguuniin laitatuulella ja täysin purjein.\n\nTunnin kuluttua olivat kookospalmut ja matala maakaistale näkyvissä\nkanneltakin. Tunne lopun lähestymisestä vaikutti välittömästi\njokaiseen. Kapteeni määräsi miehen kuhunkin veneeseen pitämään niitä\nerillään laivasta. Pian oli tyrskyjen ympäröimä koralliriutta vain\nparin kaapelinmitan päässä Pyreneesin keulan edessä.\n\n-- Kaikki valmiina kääntämään, kapteeni, sanoi Mc Coy.\n\nMinuuttia myöhemmin näkyi riutassa aukeama, ahdas väylä sen takana\nolevaan laguuniin, joka oli kuin suuri peili, kolmekymmentä\nmeripeninkulmaa pitkä ja kymmenen leveä.\n\n-- Nyt, kapteeni!\n\nViimeisen kerran kiskottiin Pyreneesin jaluksista, ja se totteli\nohjausta täsmällisesti, kaartoi ympäri ja pujahti riutan väylään.\nTuskin oli käännöksestä selvitty onnellisesti, kun miehistö ja\nperämiehet syöksyivät puolikannelle hillittömästi säikähtäneinä.\nMitään ei ollut oikeastaan tapahtunut, mutta he tunsivat, että nyt,\nnyt ... piti jotakin tapahtua. Eiväthän he voineet sanoa mitä, mutta\njotakin piti tulla. Mc Coy syöksyi ottamaan paikkansa keulassa,\nluotsatakseen laivan rantaan. Mutta kapteeni tarttui hänen käteensä\nja kiepautti hänet ympäri.\n\n-- Ohjatkaa tästä, sanoi hän. -- Kansi tuolla ei ole varma. Mitä nyt?\nsanoi hän seuraavassa tuokiossa, -- mehän pysymme ihan paikallamme!\n\nMc Coy hymyili.\n\n-- Me kuljemme seitsemän solmun virtaa vastaan, sanoi hän. -- Sitä\nvauhtia luode virtaa ulos tästä laguunista.\n\nTunnin kuluttua oli Pyrenees edennyt tuskin laivanmitan, mutta sitten\nyltyi tuuli, ja se alkoi kulkea nopeammin.\n\n-- Nyt on parasta, että jotkut teistä menevät veneisiin, komensi\nDavenport.\n\nHänen äänensä kaiku oli vielä kuuluvissa ja miehet aikoivat juuri\ntotella käskyä, kun kannen keskikohta leimahti liekkeihin sinkosi\nsavun keskellä ylös purjeisiin ja köysiin, jolloin osa jäi sinne ja\nosa putosi mereen. Laitatuuli pelasti peräpuolella olevat miehet.\nHe ryntäsivät sokeina veneille, mutta Mc Coyn ääni, joka yhä säilyi\nehtymättömän rauhallisena, sai heidät pysähtymään.\n\n-- Rauhoittukaa! sanoi hän. -- Kaikki käy niinkuin pitääkin.\nHoitakoon siellä joku ruoriratasta!\n\nRuorimies oli syöksynyt tiehensä muiden mukana ja kapteeni Davenport\nhyökkäsi tilalle, ja juuri ajoissa kiinni rattaasta ja esti laivan\najautumasta virran mukaan ja törmäämästä riuttaan.\n\n-- Veneisiin, käski hän herra Konigia. -- Pitäkää kahta niistä ihan\nlooringin alla. Kun minä käännän, olkaa varuillanne.\n\nHerra Konig epäröi, mutta sitten hän heilautti itsensä laidan yli ja\nlaskeutui veneeseen.\n\n-- Laskekaa puoli piirua, kapteeni!\n\nKapteeni katsoi Mc Coyhin, hän oli luullut itse komentavansa...\n\n-- Niin, puoli piirua on laskettu, vastasi hän. Pyreneesin keskus\noli avonainen, palava uuni, josta tuprusi kauhea määrä savua nousten\nyli mastojen ja kokonaan peittäen laivan etuosan. Mesaanipurjeen\nsuojassa Mc Coy jatkoi vaikeata tehtäväänsä ohjaten laivaa läpi\nahtaan kanavan. Tuli kulki perää kohti pitkin kantta samalla kun ison\nmaston purjepaljous hävisi liekehtivään tulimereen. Mutta vaikkeivät\nhe nähneet etupurjeita, tiesivät he kuitenkin, että ne vielä vetivät.\n\n-- Elleivät vain kaikki purjeet pala ennenkuin pääsemme kanavasta!\nähki kapteeni ruorirattaan ääressä.\n\n-- Olkaa huoletta, kapteeni, vakuutti Mc Coy levollisena. -- Meillä\non kylliksi aikaa. Kunhan vain pääsemme sisäpuolelle, muutamme\nsuuntaa. Silloin häviää savu ja voimme estää tulen leviämästä perään.\n\nPieni liekki nuoleskeli mesaanimastoa, tavotti alimmaista raakapuuta,\nvaan ei ylettynyt siihen ja hävisi. Ylhäältä putoili hehkuvia ja\npalavia köydenpätkiä ihan kapteenin taakse. Muutama niistä osui hänen\nniskaansa ja kuin mehiläisen pistämänä hän hypähti ja pudisti tulen\nnahastaan.\n\n-- Miten on kurssi, kapteeni?\n\n-- Lännenpuoleinen luode.\n\n-- Pitäkää länsiluoteeseen.\n\nKapteeni Davenport käänsi ratasta ja tasasi peräsimellä.\n\n-- Pohjoispuoleinen länsi, kapteeni.\n\n-- Pohjoispuoleinen länsi.\n\nHiljaa, piiru piirun jälkeen purjehti Pyrenees laguuniin tultuaan\nympyrää, niin että se aina oli tuulessa. Ja piiru piirun jälkeen\nlausui Mc Coy komentosanojaan rauhallisesti ja varmasti, kuin aikaa\nolisi ollut vähintään tuhat vuotta.\n\n-- Vielä yksi piiru, kapteeni.\n\n-- Yksi piiru, niin.\n\nKapteeni Davenport käänsi ratasta useita kankia eteenpäin ja jälleen\ntakaisin.\n\n-- Tasatkaa.\n\n-- Kyllä, hyvä on.\n\nHuolimatta siitä, että tuuli oli myötäinen, oli kuumuus niin hirveä,\nettä kapteeni Davenportin täytyi hoitaa ratasta yhdellä kädellä\nkerrallaan voidakseen toisella hieroa tai suojata rakkoisia poskiaan.\nMc Coyn parta kärventyi kuumuudessa ja haju siitä tunkeutui niin\nvahvana toisen sieraimiin, että hän alkoi katsella tuskallisena Mc\nCoyta. Nyt täytyi kapteenin vuorotellen hieroa rakkoisia käsiään\nhousujaan vastaan. Kaikki purjeet hävisivät mesaanimastosta\ntulimereen pakottaen molemmat miehet peittämään käsin kasvonsa.\n\n-- Nyt, sanoi Mc Coy katsahtaen matalaan rantaan. -- Neljä piirua\nylös, kapteeni, ja antakaa laivan ajautua.\n\nPalaneiden köysien ja purjeiden palasia satoi heidän päälleen ja\nympärilleen. Tervankatku karkeasta köydenpätkästä, joka oli aivan\nkapteenin jalkojen juuressa, aiheutti ankaran yskäkohtauksen, mutta\nhän pysyi yhä vakavasti kiinni rattaassa.\n\nPyrenees tarttui pohjaan, sen kokka nousi ylös. Se liukui eteenpäin\nja seisahtui sitten hitaasti ja pehmeästi. Sysäyksen vaikutuksesta\nirtaantui kokonainen kaatosade palavaa köyttä ja purjekangasta\npeittäen heidät melkein kokonaan. Vielä kerran törmäsi laiva. Hauras\nkoralliriutta murtui sen alla, ja se törmäsi kolmannen kerran.\n\n-- Lujasti ylitse! sanoi Mc Coy. -- Lujastiko ylitse? kysyi hän\nminuuttia myöhemmin.\n\n-- Se ei tottele enää.\n\n-- Hyvä on, se kieppuu ympäri. Mc Coy katsoi veteen laidan ylitse.\n-- Pehmeätä valkoista hiekkaa. Parempaa ei voisi saada, oikein hieno\nalusta.\n\nKun Pyrenees kääntyi ympäri perä pois tuulesta, kohosi kokasta kauhea\npaljous savua ja liekkejä. Kapteeni Davenport jätti ruorin melkein\ntukehtuneena. Hän hoiperteli sen veneen kokkaköydelle, joka oli aivan\nlooringin alla, ja katsoi Mc Coyhin, joka seisoi hänen vieressään,\nantaakseen hänen mennä ensin.\n\n-- Ei, te ensiksi, huudahti kapteeni, tarttui hänen hartioihinsa ja\nmelkein heitti hänet laidan ylitse. Mutta savu ja liekit olivat niin\nkauheita, että hän seurasi heti Mc Coyn kintereillä, ja molemmat\nmiehet luisuivat käsillään köyttä myöten alas veneeseen. Eräs\nmerimies kokassa katkaisi köyden puukollaan ilman käskyä. Airot,\njotka olivat valmiina, laskettiin veteen ja vene syöksyi eteenpäin.\n\n-- Ihana alusta, mutisi Mc Coy katsahtaen taakseen.\n\n-- Niin, ihana alusta, kiitos siitä teille! kuului vastaus.\nKolme venettä ohjasi valkeata koralliriuttaa kohti, jonka takana\nkookospalmumetsän suojassa näkyi puoli tusinaa ruohomajoja ja\nparikymmentä hämmästynyttä alkuasukasta tuijottamassa silmät\nselällään palavaa laivaa.\n\nVeneet raapaisivat pohjaa ja he astuivat valkoiselle rannalle.\n\n-- Ja nyt, sanoi Mc Coy, -- saan ruveta tuumimaan, miten pääsen\ntakaisin Pitcairniin!\n\n\n\n\nLigounin kuolema\n\n\n\"Kuule siis tarina Ligounin kuolemasta...\"\n\nPuhuja vaikeni tai oikeammin pysähtyi tarkastaen minua merkitsevin\nkatsein. Pitelin pulloa ylhäällä silmiemme ja tulen välillä, näytin\npeukalollani, kuinka paljon hän saisi juoda, ja työnsin pullon\nhänelle; sillä olihan hän Palitlum, Juoppo. Monta kertomusta oli\nhän kertonut minulle, ja kauan olin odottanut saavani tuolta\nkirjoitustaidottomalta tarinamestarilta kuulla seikoista, jotka\nkoskivat Ligounia; sillä kaikkien elävien joukosta hän tunsi ne\nparhaiten.\n\nHän nojasi päänsä taapäin; kuului öhkäisy, jota pian seurasi\npulputtava ääni, ja kummallinen miehen varjokuva ylösalaisin\nkäännetyn pullon alapuolella hyppi ja tanssi edestakaisin synkällä\nkallioseinällä. Palitlum irrotti hyväilevällä ilmaisulla huulensa\npullonsuusta ja katsahti huolestuneena aavemaiselle taivaanlaelle,\njolla näkyi revontulten kelmeät liekit.\n\n\"Se on ihmeellistä\", hän lausui, \"kylmää kuin vesi ja kuumaa kuin\ntuli. Se antaa juomarille voimia, ja se vie häneltä voimat. Se tekee\nvankat miehet nuoriksi ja nuoret miehet vanhoiksi. Väsyneen miehen\nse auttaa jaloilleen ja saa hänet kulkemaan eteenpäin, ja miehen,\njoka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu.\nVeljelläni oli jäniksen luonto, mutta kun hän joi viinaa, hän\ntappoi kerralla neljä vihollistaan. Isäni oli suuri susi ja näytti\nhampaitaan jokaiselle, mutta hänkin joi sitä, ja pakoon juostessaan\nhäntä ammuttiin selkään. Se on tavattoman ihmeellistä.\"\n\n\"Tämä on 'Kolmea tähteä', ja se on paljon parempaa lajia kuin ne\nmyrkyt, joihin tuolla alhaalla saa tyytyä\", vastasin minä aivankuin\npyyhkäisten kädelläni ammottavaa, sysimustaa syvyyttä, jossa kaukana\nrannalla pilkotti leiritulia -- pikku liekkejä, joiden valossa yö\ntuntui sitä suurenmoisemmalta ja todellisemmalta.\n\nPalitlum huokasi ja pudisti päätään. \"Siksi olen luonasi täällä.\"\n\nJa sitten hän silmäili pulloa ja minua katseella, joka sanoja\nkaunopuheisemmin kuvaili minulle hänen häpeämättömän janonsa.\n\n\"Ei\", sanoin minä ja panin pullon polvieni väliin varmaan talteen.\n\"Kerro nyt Ligounista. 'Kolmesta tähdestä' neuvottelemme myöhemmin.\"\n\n\"Sitä on riittävästi, enkä minä ole väsynyt\", hän väitti rohkeasti.\n\"Anna minun maistaa sitä, ja minä kerron suuria asioita Ligounista ja\nhänen viimeisistä elinpäivistään.\"\n\n\"Se vie juojansa voimat\", ivasin minä, \"ja miehen, joka ei ole\nväsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu\".\n\n\"Sinä olet viisas\", hän vastasi vihastumatta ja ylpeydettä. \"Olet\nviisas kuten kaikki veljesikin. Valvoessasi tai nukkuessasi on\n'Kolme tähteä' aina luonasi, enkä koskaan ole sentään nähnyt sinun\njuovan siitä liian kauan tai liian paljon. Ja sillä aikaa sinä\nkokoilet kultaa, jota on vuortemme kätköissä, ja kaloja, jotka\nuivat vesissämme; ja Palitlum ja Palitlumin veljet kaivavat kultaa\nsinulle ja pyytävät kalojen ja ovat iloisia ja tulevat iloiseksi,\nkun viisaudessasi näet sopivaksi antaa 'Kolmen tähden' kostuttaa\nhuuliamme.\"\n\n\"Tahdoin kuulla Ligounista\", vastasin kärsimättömänä.\n\n\"Yö on lyhyt, ja aamulla lähdemme vaivalloiselle matkalle.\"\n\nHaukottelin ja olin aikovinani nousta, mutta Palitlum alkoi äkkiä\nrauhattomaksi käyden kertoa:\n\n\"Ligoun toivoi vanhoilla päivillään, että rauha olisi vallinnut\nheimojen kesken. Nuoruudessaan hän oli ollut sotureista etevin ja\nsotapäällikköjen päällikkö saarilla ja kulkuteillä. Koko hänen\nelämänsä oli ollut pelkkää taistelua. Hänellä oli useampia luun ja\nraudan ja lyijyn tekemien haavojen arpia kuin kenelläkään muulla.\nKolme vaimoa oli hänellä ollut ja joka vaimosta kaksi poikaa; ja\npojat, ensimmäisestä viimeiseen asti, olivat kaatuneet taistelussa\nhänen rinnallaan. Rauhatonna kuin karhu vaelsi hän ympäri --\nUnalaskaan ja Matalaan mereen saakka pohjoisessa, Queen Charlotten\nmaahan etelässä, seurasipa hän kakemiehiä, sanotaan, etäiselle\nPuget-salmelle saakka ja tappoi veljiäsi näiden varustetuissa\nasunnoissa.\n\n\"Mutta kuten sanoin, vanhoilla päivillään hän toivoi rauhaa heimojen\nvälille. Ei siksi, että hänestä olisi tullut pelkuri tai että hän\nolisi liiaksi mieltynyt oleskeluun rauhallisen tulen ja täysinäisten\nlihapatojen ääressä. Vielä pystyi hän tappamaan rohkeimmallekin\nvertoja vetävällä viekkaudella ja verenjanolla, nälänhädän vallitessa\nhän tiukkasi vyönsä nuorimpien tavoin, ja jos oli lähdettävä meren\nmyrskyjä tai matkan vaivoja kokemaan, oli hän kestävin. Mutta\nhänen töittensä takia ja niistä rangaistukseksi oli eräs sotalaiva\nvienyt hänet pois, kuljettaen hänet sinun omaan maahasi saakka,\nsinä karvanaamainen Bostonin mies, ja monta vuotta kului, ennenkuin\nhän palasi. Minä olin siihen aikaan vähän enemmän kuin poikanen ja\nvähemmän kuin nuori mies. Ja Ligoun, joka vanhuudessaan oli lapseton,\nkiintyi minuun ja opasti minua viisautensa perille.\n\n\"'Ihanaa on käydä sotaa, Palitlum', hän sanoi. Eipä sentään ihan niin,\nsillä ei minua tunnettu siihen aikaan Palitlumin nimellä, vaan nimeni\noli Olo, 'Aina-nälkäinen'.\n\n\"Juomaan opin myöhemmin. 'Ihanaa on käydä sotaa', sanoi Ligoun, 'mutta\nse on järjetöntä. Bostonin miesten maassa näin omin silmin, ettei\nheidän ollut tapana taistella keskenään, ja he ovat mahtavia. Ja\ntämä heidän voimakkuutensa ajaa heidät meidän kimppuumme saarilla\nja kulkuteillä, ja me olemme kuin leirisavu tai merenusva heihin\nverrattuna. Sentähden sanon, että on ihanaa käydä sotaa ja hauskaa\ntaistella, mutta se on samalla tyhmää!'\n\n\"Ja siksi, vaikka olikin aina ollut etevin soturien joukossa, Ligoun\nkorotti äänensä aina ennen muita rauhan puolesta. Ja kun hän oli\nhyvin vanha, järjesti hän, joka oli etevin päälliköistä ja hyvin\nrikas, suuret pidot. Sellaisia pitoja ei ollut koskaan ennen nähty.\nViisisataa kanoottia oli rivissä jokirannassa, ja joka kanootilla oli\nsaapunut vähintään kymmenen miestä ja naista. Kahdeksan heimoa oli\nläsnä, ensimmäisestä ja vanhimmasta miehestä viimeiseen ja nuorimpaan\nlapseen saakka. Ja olipa siellä miehiä etempänäkin asuvista\nheimoista, suuria matkustajia ja pyyntimiehiä, jotka olivat kuulleet\nLigounin pidoista. Ja seitsemän päivän aikana he täyttivät vatsojaan\nhänen ruoillansa ja juomillansa. Kahdeksantuhatta peitettä hän antoi\nheille, niinkuin hyvin tiedän, koska minä, eikä kukaan muu, hoidin\njakelun, joka tapahtui kunkin aivon ja aseman mukaisesti. Ja näin\ntuli Ligounista viimein köyhä mies, mutta hänen nimensä oli kaikkien\nhuulilla, ja muut päälliköt purivat hammasta kateudesta, kun hän oli\nniin mahtava.\n\n\"Ja nyt, kun hänen sanoilleen annettiin arvoa, hän neuvoi rauhaan;\nja hän vieraili seudun kaikissa juhlissa ja heimokokouksissa\nvoidakseen neuvoa ihmisiä sovintoon. Ja siitä johtui, että läksimme\nyhdessä, Ligoun ja minä, suureen juhlaan, jonka piti Niblack,\nskoot-heimon joki-intiaanien päällikkö, mikä heimo asustaa likellä\nstickeen-heimoa. Se oli hänen viimeisinä elinpäivinään, jolloin\nLigoun oli jo hyvin vanha ja hyvin likellä kuolemaansa. Hän yski\npakkasen ja leirisavun takia, ja usein tuli punainen verivirta hänen\nsuustaan, kunnes luulimme hänen kuolevan.\n\n\"'Ei', sanoi hän kerran sellaisessa tilaisuudessa, 'parempi minun\nolisi kuolla silloin, kun veri virtaa veitsen tiestä, aseitten\nkalskeessa ja ruudinsavussa, kun miehet ääneen karjaisevat kylmän\nraudan ja nopean lyijyn satuttamina.' Ilmeisesti siis, oi Karvanaama,\nhänen mielensä vielä paloi taisteluun.\n\n\"Chilcatista Skootiin on hyvin pitkä matka, ja me vietimme monta\npäivää kanooteissa. Ja miesten soutaessa minä istuin Ligounin jalkain\njuuressa hänen selittäessään minulle Lakia. Ei minun kai sopisi puhua\nsinulle Laista, oi Karvanaama, sillä tiedän, että sinä hyvin tunnet\nsen muutenkin. Mutta puhunkin nyt arvokkaimman kuoleman laista.\nLigoun syventyi tuohon aineeseen sanoen:\n\n\"'Mutta sinun tulee tietää, Olo, että vähän tuottaa sinulle kunniaa\nitseäsi heikomman tappaminen. Tapa aina mies, joka on sinua\nmahtavampi, ja kunniasikin on oleva hänen etevyytensä mukainen. Mutta\njos kahdesta miehestä tapat vähäarvoisemman, kohtaa sinua häpeä,\njosta naisetkin sinua pilkkaavat. Kuten sanoin, rauhassa on hyvä\nelää, mutta muista, Olo, että kun sinun täytyy tappaa, niin tapa Lain\nmukaan.'\"\n\n\"Se kuuluu thlinket-heimon tapoihin\", selitti Palitlum puolittain\nanteeksipyytäen.\n\nJa minä ajattelin oman kotiseutuni revolverisankareita ja aivottomia\ntappelupukareita enkä hämmästellyt thlinket-heimon perinnäistapoja.\n\n\"Jonkin ajan mentyä\", jatkoi Palitlum, \"saavuimme Niblack-päällikön\nja skootien luo. Siellä vietettiin juhlia, melkein yhtä suuria\nkuin Ligounin pidot olivat olleet. Meitä oli siellä moniaita\nchilcat-heimon miehiä, sitkalaisia ja stickeenejä, jotka\nasustavat skootien naapuruudessa, ja wrangelilaisia ja näiden\nnaapureita hoonah-miehiä. Siellä oli päivänlaskun-intiaaneja,\ntahko-heimon miehiä Port Houghtonista ja heidän naapureitaan\nawkeja Douglass-salmelta, Naass-joen kansaa ja tongalaisia\nDixonin pohjoispuolelta sekä kakeja, jotka tulivat eräältä\nKupreanov-nimiseltä saarelta. Vielä oli siwasheja Vancouverista,\nKultavuorten cassilaisia, testlinejä, jopa Yukonin seudun\nstickiläisiäkin. Se oli valtavan suuri kokous. Mutta sen\npäätarkoituksena oli kohtaus päälliköiden ja Niblackin välillä ja\nkaiken vanhan riidan ja heimokiistan upottaminen kaljaan. Tähän\nkaljaan Niblack oli sekoittanut monia aineksia, kuten sokeria,\njauhoja, kuivattuja omenia ja humalaa, jotta siitä oli tullut miesten\njuoma, voimakas ja hyvänmakuinen. Ei sellainen kuin 'Kolme tähteä',\noi Karvanaama, mutta kuitenkin hyvä.\n\n\"Tämä kaljajuhla oli päälliköitä ja ainoastaan päälliköitä varten,\nja siellä oli koossa heitä noin kaksikymmentä. Mutta kun Ligoun oli\nhyvin vanha ja suuressa arvossa pidetty, sallittiin minun käydä\nhänen sivullaan, jotta hän voisi nojautua olkapäähäni ja jotta minä\nnuoruuteni voimilla tukisin häntä, kun hän istuutuisi tai nousisi\nseisoalleen. Astuessaan Niblackin majaan, joka oli tehty hirsistä ja\nhyvin tilava, laski jokainen päällikkö tapoja noudattaen keihäänsä,\npyssynsä ja veitsensä oven ulkopuolelle. Sillä, niinkuin tiedät,\nväkevät juomat kiihdyttävät miehen mielen, vanhat vihat leimahtavat\nliekkiin, ja pää ja käsi toimivat nopeasti. Mutta minä huomasin,\nettä Ligoun oli ottanut mukaansa kaksi veistä; toisen hän jätti oven\nulkopuolelle, toisen hän kätki vaippansa alle, jotta se oli hyvin\nkäsillä. Muutkin päälliköt olivat menetelleet samoin, ja minä olin\nhyvin rauhaton siitä, mitä oli tuleva.\n\n\"Päälliköt olivat asettuneet paikoilleen istumaan isoon ympyrään\nhuoneen keskelle. Minä seisoin Ligounin takana. Piirin sisällä oli\nkaljatynnyri ja sen äärellä orja, jonka tuli huolehtia tarjoilusta.\nEnsin piti Niblack puheen monin ystävällisin ja kaunein sanoin.\nSitten hän antoi merkin, ja orja täytti kalebassin kaljalla ja\ntarjosi sen Ligounille, niinkuin tulikin, sillä hän oli arvossa ylin.\n\n\"Ligoun tyhjensi sen viimeiseen tippaan ja nousi minun avullani\nseisoalleen pitääkseen hänkin puheen. Hän lausui ystävällisiä sanoja\nlukuisille heimoille, viittasi Niblackin mahtavuuteen, kun hän oli\nkyennyt laittamaan niin suuret juhlat, kehoitti kaikkia sovintoon\ntapansa mukaan ja huomautti puheensa lopuksi, että kalja oli erittäin\nhyvää.\n\n\"Sitten Niblack joi, sillä hän oli arvojärjestyksessä seuraava, ja\nhänen jäljestään päällikkö toisensa jälkeen vuoroaan noudattaen. Ja\njokainen lausui ystävällisiä sanoja ja kehui kaljan ominaisuuksia,\nkunnes kaikki olivat juoneet. Sanoinko kaikki? Ei, Karvanaama, eivät\nkaikki. Sillä kaikkein viimeisenä oli laiha, kissamainen mies, jolla\noli nuorukaisen kasvot ja vilkkaat, rohkeat silmät, ja hän joi synkän\nnäköisenä ja sylkäisi juotuaan maahan puhumatta mitään.\n\n\"Jättää sanomatta, että kalja oli hyvää, oli solvaus. Ja juuri niin\nhän teki. Hänet tiedettiin Yukonin stickiläisten päälliköksi, eikä\nhänestä sen enempää tiedettykään.\n\n\"Kuten sanoin, se oli ilmeinen loukkaus. Mutta huomaa tämä, oi\nKarvanaama, se ei ollut loukkaus Niblackia, juhlien pitäjää vastaan,\nvaan arvokkainta piirissä istuvaa miestä vastaan. Ja se mies oli\nLigoun. Ei kuulunut ääntäkään. Kaikki katsoivat häntä nähdäkseen,\nmitä hän tekisi. Hän ei liikahtanutkaan. Hänen kuihtuneet huulensa\neivät puhuneet, hänen sieraimensa eivät laajenneet eivätkä\nsilmäluomensa värähtäneet. Mutta minä näin, että hän oli harmaa ja\nväsynyt, niinkuin vanhat miehet pakkasaamuna nälän ahdistaessa,\nnaisten ja lasten itkiessä ja valittaessa, kun ei ole lihaa eikä\ntoivettakaan sen saannista. Ja sellaiselta kuin vanhat miehet silloin\nnäyttävät, näytti nyt Ligoun.\n\n\"Ei ääntäkään kuulunut. Se oli kuin kuolleitten ympyrä, paitsi että\njokainen päällikkö koetteli kädellään vaippansa alta, ja että\njokainen päällikkö loi harkitsevan silmäyksen naapuriinsa oikealle ja\nvasemmalle puolelle. Minä olin vielä nuori, olin nähnyt vähän, mutta\nkumminkin tiesin, että tämä oli hetki, jollaisia elää vain yhden\nelämässään.\n\n\"Stickiläispäällikkö nousi paikaltaan kaikkien katsellessa häntä ja\nkäveli huoneen poikki, kunnes seisahtui Ligounin eteen.\n\n\"'Olen Opitsa, Veitsi', lausui hän.\n\n\"Mutta Ligoun ei vastannut mitään eikä edes katsonutkaan häneen, vaan\ntuijotti luomiaan rävähyttämättä maahan.\n\n\"'Sinä olet Ligoun', sanoi Opitsa. 'Olet surmannut monta miestä. Minä\nolen vielä elossa!'\n\n\"Vieläkään ei Ligoun vastannut mitään, vaikkakin hän, annettuaan\nminulle merkin, nousi jaloilleen. Hän oli kuin ikivanha honka,\nalaston ja harmaa, mutta yhä vielä pakkasta ja myrskyä uhmaava.\nHänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, eikä hän tuntunut näkevän eikä\nkuulevankaan stickiläispäällikköä.\n\n\"Ja raivosta mielipuolena Opitsa tanssi jalkojaan notkistamatta\nhänen edessään, kuten miesten on tapana osoittaessaan toiselle\nhalveksumistaan. Ja Opitsa lauloi laulun omasta suuruudestaan ja\nkansansa mahtavuudesta käyttäen halventavia sanoja chilcateista ja\nLigounista. Ja tanssiessaan ja laulaessaan hän heitti vaipan luotaan\nja teki veitsellään välkkyviä ympyröitä Ligounin kasvojen edessä. Ja\nhänen laulamansa laulu oli veitsilaulu.\n\n\"Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin Opitsan laulu, ja päälliköt\npiirissä istuivat kuin kuolleet, paitsi että veitsen salamoiminen\nnäytti heijastuvan tulena heidän silmistään. Ja Ligounkin oli aivan\nliikkumaton. Hän kuitenkin tiesi kuolevansa, mutta pysyi pelottomana.\nJa veitsi risteili ilmassa yhä lähempänä hänen kasvojaan, mutta\nhänen silmänsä eivät värähtäneetkään eikä hän väistynyt oikeaan eikä\nvasempaan.\n\n\"Ja Opitsa työnsi veitsen, näin, kaksi kertaa Ligounin otsaan, ja\npunainen verivirta syöksähti sen jäljestä. Ja silloin Ligoun antoi\nminulle merkin, että nuoruuteni voimilla kannattaisin häntä, jotta\nhän voisi kävellä. Ja hän nauroi äärettömän halveksuvasti suoraan\nvasten Opitsan kasvoja. Ja hän työnsi Opitsan syrjään, kuten\ntyönnetään sivulle polun ylitse riippuva oksa, ja kulki eteenpäin.\n\n\"Ja minä tiesin ja ymmärsin sen, sillä häpeällistä olisi ollut tappaa\nOpitsa kahdenkymmenen suuremman päällikön läsnäollessa. Minä muistin\nLain ja tiesin, että Ligoun aikoi tappaa Lain mukaan. Ja kuka\nolisikaan ollut arvossa lähinnä häntä, ellei Niblack? Ja eteenpäin\nNiblackia kohti hän kulki olkapäähäni nojautuen. Ja hänen toisessa\nkäsivarressaan riippui Opitsa, joka oli liian vähäpätöinen, jotta\nniin suuri mies olisi tahrinut käsiään hänen vereensä. Ja vaikka\nOpitsan veitsi iski yhä uudelleen, ei Ligoun sitä huomannut eikä\nkoettanut peräytyä. Ja siten kuljimme huoneen poikki sille paikalle,\nmissä Niblack istui vaippaansa kietoutuneena tuloamme peläten.\n\n\"Ja nyt leimahtivat vanhat vihat liekkiin ja muinaiset kiistat\nmuistuivat mieliin. Lamuk, kake-heimon päällikkö, oli kadottanut\nveljensä stickeeniläisten vesillä, ja stickeeniläiset eivät\nolleet maksaneet tarpeellista määrää peitteitä korvaukseksi siitä\npahasta, mitä heidän vesillään oli tapahtunut. Joten Lamuk työnsi\nveitsensä suoraan stickeenipäällikön Klok-Kutzin sydämeen. Ja\nKatchahook muisti vanhan riidan, joka Naass-joen kansalla oli ollut\nDixonin pohjoispuolella asuvien tongalaisten kanssa, ja hän tappoi\ntonga-päällikön pistoolinlaukauksella, joka pamahti kovasti. Ja\nverenjano tarttui jokaiseen piirissä istujaan, ja päällikkö tappoi\ntoisen päällikön tai sai itse surmansa. Aivan samoin ampuivat ja\niskivät he Ligounia, sillä kuka tahansa, joka tappaisi hänet,\nsaavuttaisi suuren ja unohtumattoman maineen tällä teollaan. Ja he\nhäärivät hänen ympärillään kuin sudet hirven kimpussa, mutta heitä\noli niin paljon, että he olivat toistensa tiellä, ja he tappoivat\ntoisiaan päästäkseen eteenpäin. Ja suuri hämminki vallitsi.\n\n\"Mutta Ligoun eteni rauhallisena, kiirehtimättä, kuin hänellä olisi\nollut vielä monta elinvuotta jäljellä. Hän tuntui olevan varma\nsiitä, että hän saisi tilaisuuden tappaa oman mielensä mukaisesti,\nennenkuin toiset surmaisivat hänet. Ja kuten sanoin, hän eteni\nvitkaan, ja veitset iskivät häneen ja hän oli veren punaama. Ja\nvaikk'ei kukaan koettanut lyödä minua, koska olin vain nuorukainen,\nsattuivat veitset sentään minuunkin ja lämpimät kuulat polttivat\nlihaani. Ja edelleen nojautui Ligoun minun nuorta varttani vasten, ja\nOpitsa iski häntä veitsellään, ja me kolme kuljimme eteenpäin. Ja kun\nseisoimme Niblackin edessä, peitti tämä peloissaan päänsä vaippaansa.\nSkoot-heimon miehet ovat aina olleet pelkureita.\n\n\"Ja Goolzug ja Kadishan, toinen kalan-, toinen lihansyöjä, tappelivat\nkeskenään heimonsa kunnian puolesta. Ja he rimpuilivat kuin hullut\nympäri huonetta ja töytäisivät vahingossa Opitsaa polveen, jolloin\ntämä kaatui ja joutui miesten jalkoihin. Ja muuan veitsi, joka oli\nlingottu läpi ilman, osui sitka-heimon päällikön, Skulpinin kurkkuun,\nja hän ojensi kätensä kaatuessaan ja veti minut mukaansa.\n\n\"Ja maasta näin Ligounin kumartuvan Niblackin yli ja vetävän peitteen\nhänen päänsä päältä ja kääntävän hänen kasvonsa kohti valoa.\nEikä Ligoun pitänyt vähääkään kiirettä. Kun hänen oma verensä\nsokaisi hänet, pyyhkäisi hän sen pois silmistään kämmenselällä,\njotta saattaisi nähdä ja päästä varmuuteen. Ja kun hän oli\ntullut vakuuttuneeksi siitä, että kasvot olivat Niblackin,\nveti hän veitsellä tämän kurkun poikki, kuten tavallisesti\nteurastetaan metsävuohi. Ja sitten Ligoun nousi seisoalleen ja\nlauloi kuolinlaulunsa keinuen hiljaa edestakaisin. Ja Skulpin,\njoka kaatuessaan oli vetänyt minut mukanaan, ampui laukauksen\npistoolistaan maassa maatessaan, ja Ligoun horjahti ja kaatui, kuten\nvanha honka horjuu ja kaatuu tuulessa.\"\n\nPalitlum vaikeni. Hänen synkästi palavat silmänsä olivat suunnatut\ntuleen, ja hänen poskensa olivat tummat niihin tulvineesta verestä.\n\n\"Entä sinä, Palitlum?\" kysyin minä. \"Mitä sinä teit?\"\n\n\"Minäkö? Minä muistin Lakia ja tapoin Opitsan, Veitsen, mikä oli\noikein. Ja minä vedin Ligounin oman veitsen Niblackin kurkusta\nja tapoin Skulpinin, joka oli kaatanut minut. Sillä minä olin\nnuorukainen ja minulle oli kunniaksi, tapoin kenen tahansa. Ja kun\nLigoun sitäpaitsi oli kuollut, ei siellä nuoruuttani eikä voimiani\nenää kaivattu, ja siksi iskin ympärilleni veitselläni ja valitsin\naina arvokkaimman, joka sillä kertaa oli elossa.\"\n\nPalitlum haparoi jotakin paitansa alta ja veti näkyviin lasihelmillä\nkoristetun tupen ja tupesta veitsen. Se oli kotoista tekoa ja\nkömpelösti valmistettu viilasta, sellainen veitsi, jommoisia tapaa\nvanhoilla miehillä sadoissa Alaskan kylissä.\n\n\"Onko se Ligounin veitsi?\" kysyin minä, ja Palitlum nyökkäsi.\n\n\"Ligounin veitsestä\", sanoin, \"annan sinulle kymmenen pulloa 'Kolmea\ntähteä'.\"\n\nMutta Palitlum loi hitaasti katseensa minuun.\n\n\"Karvanaama, minä olen heikko kuin vesi ja helposti johdettava\nkuin nainen. Olen turmellut itseni kaljalla, viinalla ja 'Kolmella\ntähdellä', silmäni hämärtävät, kuuloni terävyys on kadonnut, ja\nvoimani on muuttunut lihavuudeksi. Minä olen pilannut maineeni ja\narvoni, ja nyt on nimeni Palitlum, Juoppo. Mutta Niblackin pidot\ntuottivat minulle kunniaa, ja niiden muisto ja Ligounin muisto ovat\nminulle kalliit. Ei, vaikka muuttaisit meren 'Kolmeksi tähdeksi' ja\nlupaisit sen minulle tästä veitsestä, pitäisin kumminkin veitsen.\nOlen Palitlum, Juoppo, mutta kerran olin Olo, Aina-nälkäinen, joka\nnuoruuteni voimilla tuin Ligounia.\"\n\n\"Sinä olet suuri mies, Palitlum\", sanoin minä, \"ja minä kunnioitan\nsinua\".\n\nPalitlum ojensi kätensä.\n\n\"Pullo 'Kolmea tähteä' polviesi välissä kuuluu minulle palkkiona\ntästä kertomuksestani\", lausui hän.\n\nJa silmäillessäni takanamme kohoavaa synkkää vuorenseinää näin\ntaas tuon kummallisen miehen jättiläiskokoisen varjokuvan alassuin\nkäännettyine pulloineen.\n\n\n\n"]